Candida

CANDIDA

Kirj.

BERNARD SHAW

Suomentanut Helmi Setälä

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1909.

ENSIMÄINEN NÄYTÖS

Kaunis lokakuun aamu Lontoon koillisosassa, laaja alue peninkulmien päässä Mayfairin ja St. Jamesin Lontoosta; kadut eivät ole lainkaan niin kapeat, likaiset, löyhkäävät ja tukehduttavat kuin siellä. Vaatimattoman keskiluokan tyypillinen kaupunginosa; leveät kadut; vilkas liike; runsaasti rautapeltisiä, rumia mukavuuslaitoksia; joka taholla radikaalisia klubeja, raitiovaunuraiteita, joilla alituisesti liikkuu keltaisia vaunuja; pääkatujen varrella talojen edustalla ruohokenttiä — puutarhoja, joissa ei kukaan uskalla astua muuta kuin pientä polkua pilkin, joka johtaa portilta talon ovelle; rumia, tyylittömiä tiilitaloja pitkissä, yksitoikkoisissa riveissä, mustia rauta-aitauksia, kivitettyjä katukäytäviä, tiilikattoja, ihmisiä, joko kunniallisen huonoissa tai arveluttavan kurjissa pukimissa, jotka kuuluvat kaikki itse ympäristöön ja parhaasta päästä keskustelevat vain välinpitämättömästi toisten asioista. Heidän tarmonsa ja mielenkiintonsa ilmenee vain ahneutena ja liikeintona. Poliisikonstaapeleita ja kirkkojakin on siksi paljon, etteivät ne voi katkaista yksitoikkoisuutta. Aurinko paistaa kirkkaasti; ei ole vähintäkään sumua; ja vaikka savu likaakin ja mustaa kaikki paikat, sekä kädet ja kasvot että tiilet ja rappaukset, niin se ei sittenkään ole kyllin paksu häiritäkseen lontoolaisen hauskuutta.

Tässä epämieluisassa erämaassa on myöskin keitaansa. Hackney Roadin toisessa päässä on suuri puisto, jota puinen aitaus ympäröi ja siinä on runsaasti ruohokenttiä, puita, järvi uimista varten, kukkapenkereitä, joissa huono aisti viettää voittoaan, ja hiekkakasa, joka alkuaan oli tuotu rannikolta pikkulasten iloksi, mutta pian jäi oman onnensa nojaan, kun siitä tuli luonnollinen tarvepaikka kaikille Kingslandin, Hackneyn ja Hoxtonin pikkueläimille. Lava, tyhjä forum uskonnollisia, vapaamielisiä ja valtiollisia puhujia varten, cricket- ja urheilukentät ja vanhanaikuinen kivikioski ovat siellä yleisön viekoituksena. Kaikkialla, missä puut ja viheriät kentät rajoittavat näköalaa, on hyvin kaunista. Mutta siellä, missä lakea maa ulettuu vain harmaihin aitauksiin, missä silmää kohtaa tiiliset ja rapatut seinät, kyltit ja loppumaton joukko savuisia piippuja, tekee seutu aution ja harmaan vaikutuksen.

Kauneimpana esiintyy Victoria Park St. Dominicin pappilan päätyikkunasta, minne ei vilaukseltakaan näy tiilitaloja. Pappilaan kuuluu kaksi yhteenliitettyä rakennusta, jonka etupuolella on pieni puutarha ja portaali. Vieraat kulkevat portaita ylös portaaliin; talon asukkaat ja kaupustelijat käyttävät hyväkseen portaitten alla olevaa sisäänkäytävää, joka johtaa alakerroksen ruokahuoneeseen, missä kaikki ateriat nautitaan, ja kyökkiin, joka on ruokahuoneen takana. Ensimäisessä kerroksessa, samalla tasolla kuin halliin johtava sisäänkäytävä, on vierashuone, jonka suuri ikkuna viettää puistoon. Tässä huoneessa, ainoassa, josta ateriat ja lapset voidaan pitää loitolla, työskentelee kirkkoherra, kunnianarvoisa James Mavor Morell. Hän istuu kiertyvässä, kaarevaselkäisessä kirjoitustuolissa ikkunan edessä olevan pitkän pöydän päässä siten, että hän vasemman olkapäänsä yli voi nähdä puistoon. Pöydässä kiinni, sen toisella puolella, seisoo pienempi pöytä, jolla on kirjoituskone. Konekirjoittaja istuu koneen ääressä, selin ikkunaan. Suurella pöydällä on lentokirjoja, sanomalehtiä, kirjeitä, konttorialmanakka, postitaksoja y.m. Erityinen tuoli niitä vieraita varten, jotka tulevat asialle kirkkoherran luo, seisoo keskellä lattiaa, häneen päin käännettynä. Niin lähellä kirjoituspöytää, että sen äärestä voi ylettyä siihen, on kaappi kirjeitä varten, ja sillä valokuva kehyksessä. Seinä pastorin takana on täynnä kirjahyllyjä, ja tarkka silmä voi Mauricen teologisista kirjoitelmista ja Browningin kootuista teoksista huomata millaiset hänen maalliset ja hengelliset harrastuksensa ovat sekä päästä selville hänen reformimielipiteistänsä kirjoista, sellaisista kuin "Edistys ja köyhyys", "Fabian essays", John Ballin "Unelma", Marxin "Kapitali", sekä useista muista sosialistisista merkkiteoksista, jotka kaikki ovat sidotut keltaisiin kansiin. Vastapäätä häntä, huoneen toisella puolella, lähellä kirjoituskonetta, on ovi. Alempana, vastapäätä uunia, seisoo kirjahylly kaapin yläpuolella ja sen vieressä sohva. Tuli leimuaa uunissa ja paikka uunin ääressä on hyvin kodikas, siinä on mukava nojatuoli, mustaksi kiilloitettu japanilainen, kukilla koristettu hiilisäiliö toisella, pieni lapsentuoli poikaa tai tyttöä varten toisella puolella, vahattu puinen uunihylly, jonka reunat ovat sievästi leikatut ja jonka laudoitukseen on pieniä peilipaloja upotettu, matkakello nahkakotelossa (välttämätön häälahja) ja seinällä uunin yläpuolella suuri valopainos Tizianin taulusta "Neitsyt Maarian taivaaseennousu". Huoneessa näkyy hyvän emännän käden jäljet, jonka järjestysyritykset mies kuitenkin tekee tyhjäksi sirottamalla kaikki pöydällä sekaisin, mutta joka kaikkialla muualla hallitsee asemaa. Huonekalut koristeistaan päättäen ovat sitä halpahintaista lajia, jota tarmokkaat etukaupungin hankkijat ilmoittavat kaupaksi "valmiina vierashuonekalustoina". Mutta huoneessa ei ole mitään liiallista eikä vaateliasta. Seinäpaperit ja laudoitus ovat tummia, jotka voimakkaasti kohottavat suuren, iloisen ikkunan ja ulkopuolella olevan puiston vaikutusta.

Kirkkoherra James Mavor Morell, kristillis-sosialistinen pappi, kuuluu englantilaiseen kirkkoon ja on toimekas jäsen P. Mateusseurassa ja "Kristillis-sosiaalisessa yhdistyksessä", voimakas, lahjakas, suosittu mies noin neljänkymmenen paikoilla, roteva, hauskan näköinen, tarmokas, käytökseltään miellyttävä, ystävällinen, vakava; ääni voimakas ja kirkas, jota hän käyttää tottuneen puhujan selvällä, voimakkaalla lausumistavalla. Hän on etevä pappi, joka kykenee sanomaan mitä tahansa kelle hyvänsä, joka voi nuhdella ihmisiä yllyttämättä niitä vastaansa, joka voi kohdella heitä mahdikkaasti nöyryyttämättä heitä, ja jos niin tarvitaan sekaantua heidän asioihinsa olematta epähieno. Hänen innostuksensa ja miellyttävän tunteellisuutensa lähde ei hetkeksikään kuivu; hän syö ja nukkuu niin hyvin, että jokainen päivä saavuttaa voiton väsymyksen ja levon välisessä taistelussa. Sanalla sanoen hän on suuri lapsi, joka luonnollisesti ylpeilee kyvystänsä ja vaistomaisesti on tyytyväinen itseensä. Hänellä on terve iho, kaunis otsa, suorat kulmakarvat, kirkkaat ja vilkkaat silmät, luja, mutta ei erittäin hienopiirteinen suu, suuri nenä, draamallisen puhujan ulkonevat, liikkuvat sieramet, ja muutenkin varsin karkeat kasvonpiirteet.

Konekirjoittaja, neiti Proserpine Gamett, on pieni, nopsa nainen, noin 30 vanha, alemmasta keskiluokasta, somasti, mutta vaatimattomasti puettu mustaan merinohameeseen ja puseroon, hiukan suulas ja nenäkäs, ei kovin kohtelias käytökseltään, mutta tunteellinen ja innostunut. Hän naputtelee ahkerasti kirjoituskoneellaan, sillä aikaa kuin Morell avaa viimeisen kirjeen, joka aamupostissa on tullut. Hän lukee sitä koomillisella epätoivon murinalla.

Proserpine. Taaskin esitelmä?

Morell. Niin. Hoxtonin vapaamieliset ovat pyytäneet minua pitämään heille esitelmän sunnuntai-aamupuolella. (Panee suurta painoa sanalle "sunnuntai" siksi että se juuri ilmaisee heidän pyyntönsä järjettömyyttä.) Ketä he oikeastaan ovat?

Proserpine. Kommunistisia anarkisteja, luullakseni.

Morell. Kerrassaan anarkistien tapaista! Eivätkö he tiedä, ettei pappia voi pyhänä saada puhumaan. Sanokaa heille, että he voivat tulla kirkkoon, jos haluavat kuulla minua: se tekee heille hyvää. Sanokaa, että minä olen vain maanantaisin ja torstaisin vapaa. Onko teillä päiväkirja esillä?

Proserpine (ottaa esille päiväkirjan). Kyllä.

Morell. Onko esitelmää maanantaina?

Proserpine (tarkastaa päiväkirjaa). Radikaalisessa klubissa Tower Hamletsissä.

Morell. No, entä torstaina sitten?

Proserpine. Englantilaisessa maareformi-yhdistyksessä.

Morell. Entä sitten?

Proserpine. P. Mateusseura maanantaina. Vapaan työväenyhdistyksen Greenwish-osasto torstaina. Maanantaina sosiaalis-demokratinen yhdistys Mile Endissä. Torstaina ensimäinen rippikoululuokka — (kärsimättömästi) — parasta sanoa heille, että te ette voi tulla. Siellä on vain tyhmiä ja itserakkaita katukaupustelijoita, joista ei ole kerrassaan mihinkään.

Morell (huvitettuna). Niin, mutta katsokaas, ne ovat minun läheisiä sukulaisiani, miss Garnett.

Proserpine (tuijottaa häneen). Teidän sukulaisianne!

Morell. Niin: meillä on yhteinen isä taivaassa.

Proserpine (helpoituksella). Oi, eikö muuta!

Morell (surumielisesti). Te ette usko sitä. Kaikki sanovat sitä, mutta ei kukaan usko sitä kuitenkaan — ei kukaan. (Rivakasti, palaa takaisin työhönsä). No niin! Ettekö todellakaan, neiti Proserpine, voi löytää päivää katukaupustelijoita varten? Miten on viidettäkolmannen päivän laita? Se oli vielä toissapäivänä vapaa.

Proserpine (katselee päiväkirjaa). Varattu sekin — Fabian yhdistys.

Morell. Ah tuo Fabian yhdistys! Onko kahdeksaskolmatta myös varattu?

Proserpine. City-päivälliset. Valajien yhdistys on kutsunut teidät päivällisille.

Morell. Se sopii. Puhun sen sijaan Hoxtonin vapaamielisille. (Proserpine merkitsee sen äänettömänä kirjaan, mutta hänen kasvonsa ilmaisevat syvää halveksumista Hoxtonin anarkisteja kohtaan. Morell avaa siteen Kirkkoreformatori-lehden ympäriltä, joka on tullut postissa, ja silmäilee Mr Stewart Headlamin johtavaa kirjoitusta sekä uutisia P. Mateusseurasta. Sillä välin astuu Morellin apulainen Alexander Mill sisään, nuori herra, jonka Morell on saanut läheisimmästä yliopistokoloniasta, jonne tämä on tullut Oxfordista jatkaakseen yliopistosivistystään Lontoon Eastendillä. Hän on itserakas, hyväntahtoinen, innokas, kehittymätön, eikä hänellä oikeastaan ole muuta vastenmielistä ominaisuutta kuin se, että hän puhuessaan pitää huulensa tarkasti suljettuina puolen tuuman vertaa molemmista suupielistä turhantarkan ääntämisensä vuoksi. Se on voimakkain tapa millä hän koettaa Oxfordissa opitullaan hienoudella vaikuttaa Hackneyn raakuuteen. Morell, jonka sydämen hän on voittanut koiramaisen nöyrällä ihailullaan, katsahtaa ylös lehdestään ja sanoo). No Lexy! Myöhään niinkuin tavallista!

Lexy. Niin, pelkäänpä pahoin. Kyllä minä mielelläni tahtoisin nousta varhain ylös.

Morell (riemuiten omasta innostaan). Ha, haa! (leikillisesti). Rukoile ja valvo, Lexy: rukoile ja valvo!

Lexy. Niin, kyllä tiedän. Mutta miten minä voisin nukkuessani rukoilla ja valvoa? Eikö totta, Miss Prossy?

Proserpine (terävästi). Miss Garnett, jos suvaitsette.

Lexy. Suokaa anteeksi — Miss Garnett.

Proserpine. Tänään te saatte suorittaa kaiken työn.

Lexy. Miksi?

Proserpine. Se on yhdentekevää. On hyvin terveellistä teille, jos kerrankin ansaitsette illallisenne ennenkuin sen syötte, niin kuin minä saan tehdä. Älkää nyt seiskö ja laiskotelko tuossa. Teidän olisi pitänyt olla matkassa puoli tuntia sitten.

Lexy (hämmästyneenä). Puhuuko hän täyttä totta, Morell?

Morell (iloisesti, loistavin silmin). Tietysti. Minä aion laiskotella tänään.

Lexy. Tekö! Sitä te ette osaa.

Morell (sydämellisesti). Ha, haa! Enkö minä osaa? Aion olla vapaa koko päivän — tai ainakin aamupäivän. Minun vaimoni palaa kotiin. Hän tulee 11.45.

Lexy (hämmästyneenä). Tuleeko hän nyt jo kotiin — lastenko kanssa? Minä luulin heidän viipyvän kuun loppuun asti.

Morell. Sen he tekevätkin: hän tulee vain pariksi päiväksi, ostaakseen villavaatteita Jimmylle, ja nähdäkseen miten me tulemme toimeen ilman häntä.

Lexy (huolestuneena). Mutta, rakas Morell, jos Jimmyllä ja Fluffyllä todellakin oli tulirokko, niin onko se järkevää —

Morell. Tulirokko! Kaikkea vielä, tuhkarokko se vain oli. Minä toin sen itse taloon koulusta Pycroft kadun varrelta. Pappi on aivan kuin lääkäri, poikaseni: hän ei saa pelätä tartuntaa enemmän kuin sotamies kuulia. (Hän nousee ja taputtaa Lexyä olkapäälle). Hankkikaa itsellenne tuhkarokko, jos voitte, Lexy: niin hän hoitaa teitäkin; ajatelkaahan mikä onni se olisi teille!

Lexy (hymyilee hämillään). On niin vaikea ymmärtää teidän suhdettanne Mrs Morelliin —

Morell (hellästi). Ah, poikaseni, menkää naimisiin — ottakaa hyvä nainen vaimoksenne; sitten te kyllä ymmärrätte. Se on esimakua siitä, mikä on kaikkein parasta siinä taivaan valtakunnassa, jota me koetamme rakentaa täällä maan päällä. Se parantaa teidät laiskuudestakin. Kunniallinen mies tuntee, että hänen täytyy maksaa taivaalle jokaisesta onnen hetkestä tekemällä kovaa, epäitsekästä työtä toisten hyväksi. Meillä ei ole suurempaa oikeutta tuhlata onnea tuottamatta sitä muillekin, kuin tuhlata omaisuutta hankkimatta sitä sijaan. Hankkikaa itsellenne sellainen vaimo kuin Candida on; ja te tunnette aina olevanne velassa. (Hän taputtaa Lexyä ystävällisesti olalle ja aikoo mennä ulos huoneesta, kun Lexy huutaa hänen jälkeensä.)

Lexy. Odottakaapa hiukan: minä aivan unohdin. (Morell pysähtyy ja kääntyy pitäen ovenkahvasta kiinni.) Teidän appenne tulee tänne. (Morell sulkee taas oven, hänen käytöstapansa on aivan muuttunut.)

Morell (hämmästyneenä ja pahoillaan). Mr Burgess?

Lexy. Niin. Minä näin hänet puistossa, hän puhui jonkun kanssa. Hän tervehti minua ja pyysi minua sanomaan teille, että hän on tulossa tänne.

Morell (puoleksi epäillen). Mutta hän ei ole käynyt täällä moneen — voisinpa sanoa vuosikausiin. Oletteko aivan varma siitä, Lexy? Ettehän laske leikkiä?

Lexy (vakavasti). En ensinkään.

Morell (miettivästi). Hm! Onpa todellakin aika, että hän tulee tervehtimään Candidaa, ennenkuin hän unohtaa kokonaan hänen olemassaolonsakin. (Hän alistuu välttämättömyyteen ja menee ulos. Lexy katsoo hänen jälkeensä silminnähtävällä, lapsellisella ihastuksella. Miss Garnett, jolla ei ole tilaisuutta ravistella Lexyä, päästää tunteensa valloilleen pitelemällä pahoin kirjoituskonetta.)

Lexy. Mikä hyvä ihminen! Mikä kokonainen, hellä sielu! (Hän käy istumaan Morellin paikalle pöydän ääreen, asettuu mukavaan asentoon ja ottaa esille paperossin.)

Proserpine (kärsimättömästi, vetää kirjeen, jota hän parasta aikaa on kirjoittanut, pois koneesta ja kääntää sen kokoon). Ah, miehen pitää voida rakastaa vaimoansa tulematta narriksi.

Lexy (hämmästyen). Ah, Miss Prossy!

Proserpine (nousee kiireesti ja astuu kirjetelineen luo ottaakseen kirjekuoren, johon hän sulkee kirjeen puhuessansa). Candida siellä ja Candida täällä ja Candida joka paikassa! (Hän kostuttaa huulillaan kuorta.) Siitä voi tulla aivan hulluksi, (hieroo kuorta, jotta se pysyisi kiinni) kun kuulee tuollaista aivan tavallista naista ylistettävän pilviin asti noin naurettavalla tavalla, vaan siksi että hänellä on kauniit hiukset ja kaunis vartalo.

Lexy (moittivalla vakavuudella). Minun mielestäni hän on harvinaisen kaunis, Miss Garnett. (Hän ottaa valokuvan käteensä; katselee sitä; ja toistaa vieläkin suuremmalla painolla.) Harvinaisen kaunis. Kuinka ihanat silmät hänellä on!

Proserpine. Hänen silmänsä eivät ole hituistakaan paremmat kuin minun — ei! (Lexy panee pois valokuvan ja katselee ankarasti Proserpineä.) Ja minä tiedän aivan hyvin, että minä teidän mielestänne olen ruma ja vähäpätöinen.

Lexy (nousee arvokkaasti). Taivas varjelkoon, että ajattelisin jotakin sellaista mistään Jumalan luomasta! (Hän astuu jäykkänä hänen luotaan lattian poikki kirjakaapin läheisyyteen.)

Proserpine (ivallisesti). Kiitos. Se oli hyvin ystävällistä ja lohdullista.

Lexy (surullisena). Ei minulla ollut aavistustakaan siitä, että teillä olisi jotakin Mrs Morellia vastaan.

Proserpine (loukkaantuneena). Ei minulla ole mitään häntä vastaan. Hän on ystävällinen ja hyväsydäminen; minä pidän hänestä hyvin paljon, ja osaan panna paljon enemmän arvoa hänen todellisiin hyviin ominaisuuksiinsa kuin kukaan mies. (Lexy pudistaa surullisena päätään ja kääntyy kirjahyllyn puoleen, etsien jotakin kirjaa hyllyltä. Proserpine seuraa häntä katseillaan selvällä katkeruudella.) Ettekö te usko minua? (Lexy kääntyy ja katsoo häneen. Proserpine jatkaa pahanilkisellä innolla.) Te luulette, että minä olen mustasukkainen? Oi, miten hyvin te tunnette ihmissydämen, Mr Lexy Mill! Kuinka hyvin te tunnette naisen heikkouden, eikö totta? Miten hauska onkaan olla mies, jolla on niin terävä, selvä järki, eikä vain hiukan tunnetta niinkuin meillä, ja tietää, että syy siihen, että me emme voi teidän silmillänne katsella teidän rakkautenne esinettä, on vain se, että me kadehdimme toisiamme! (Hän jättää hänet kohauttaen olkapäitään, ja astuu uunin luo lämmittelemään käsiään.)

Lexy. Ah, jos teillä naisilla olisi vain yhtä helppo päästä käsiksi miesten voimaan kuin heidän heikkouteensa, Miss Prossy, niin naiskysymystä ei olisi olemassakaan.

Proserpine (olkansa takaa, lämmitellen käsiään). Missä te kuulitte Morellin sitä sanovan? Itse te ette ole sitä keksinyt: siksi viisas te ette ole.

Lexy. Se on aivan totta. Minä en häpeä myöntää, että olen hänelle kiitoksen velassa tästä samoinkuin monesta muustakin henkisestä totuudesta. Hän sanoi sen vapaamielisen naisliiton vuosikokouksessa. Sallikaa minun vielä lisätä, että vaikka he eivät panneet näihin sanoihin mitään arvoa, niin minä, mies, tein sen. (Hän kääntyy taas kirjahyllyyn päin, toivoen että nämät sanat musertaisivat toisen kokonaan.)

Proserpine (järjestää tukkaansa peilin edessä, joka on uunin reunalla). No niin, kun te puhutte minulle, niin tuokaa esiin omia mielipiteitänne, semmoisina kuin ne ovat, eikä toisen. Te ette koskaan tee niin surkeaa vaikutusta kuin yrittäessänne jäljitellä häntä.

Lexy (loukkaantuneena). Minä koetan seurata hänen esimerkkiänsä? enkä matkia häntä.

Proserpine (tulee taas hänen luokseen palatessaan työhönsä). Sitä te sittenkin teette: te matkitte häntä. Miksi te pistätte sateenvarjonne vasempaan kainaloonne sen sijaan että pitäisitte sitä kädessä niinkuin muut ihmiset? Miksi te kuljette leuka pystyssä ja hyökkäätte eteenpäin kiihkeä ilme silmissä, te, joka ette nouse koskaan ennen kello puoli kymmentä aamulla? Ettekö te luule, että minä tiedän? (Hän menee takaisin kirjoituskoneen ääreen.) No: ruvetkaa nyt työhön; olemme jo aivan kylliksi tuhlanneet aikaa tänä aamuna. (Hän ojentaa hänelle paperin.)

Lexy (syvästi loukkaantuneena). Kiitos. (Hän ottaa sen käteensä ja seisoo pöydän ääressä selin Proserpineen ja lukee sitä. Proserpine alkaa kirjoittaa puhtaaksi pikakirjoitusmuistiinpanojaan koneella, välittämättä hänen mielentilastaan. Mr Burgess tulee ilmoittamatta sisään. Hän on mies kuudenkymmenen paikoilla, jonka itsekkäisyys hänen pikkukauppaa harjoittaessaan on tehnyt epähienoksi ja ahnaaksi; ominaisuuksia, jotka vuosien vieriessä ovat varallisuuden ja liikemenestyksen lisääntyessä muuttuneet tyhmäksi kopeudeksi. Kehno, typerä, ahne ihminen, epämiellyttävä ja kopea käytöksettään niitä kohtaan, jotka saavat tehdä työtä halvalla palkalla, mairitteleva rikkaita ja ylhäisiä kohtaan ja täysin suora, tuntematta vihaa tai kateutta kumpaisessakaan tapauksessa. Maailma, jonka mielestä hän on kyvytön, ei ole tarjonnut hänelle mitään kunnollisesti maksettua tointa, vaan ainoastaan epärehellistä työtä ja siitä on hänen itsekkäisyytensä ollut seurauksena. Hänellä ei itsellään ole tästä aavistustakaan, vaan on hän vilpittömästi vakuutettu siitä, että hänen liikemenestyksensä on kehittynyt aivan luonnollisesti ja että se on yhteiskunnalle terveellinen voitto, jonka mies omalla kyvyllään, ahkeruudella, viekkaudella ja liikekokemuksellaan on saavuttanut, mies, joka yksityisessä elämässään on melkein liiallisen huoleton, hellä ja iloinen. Ulkomuodoltaan on hän lihava ja täyteläinen, nenä kuin kärsä keskellä litteitä kasvoja, parta hiekanvärinen, mutta keskikohdalta, leuan alta, harmaa. Hänellä on pienet, siniset, vetiset silmät, joiden ilme on valitettavan hempeämielinen, ja tuo hempeämielisyys ilmenee myös helposti äänessä.)

Burgess (pysähtyy kynnykselle ja katsoo ympärilleen). Minulle sanottiin, että Mr Morell on täällä.

Proserpine (nousee). Hän on yläkerrassa. Minä menen häntä hakemaan.

Burgess (tuijottaa häneen äkäisesti). Te ette ole sama nuori neiti, joka ennen kirjoitti hänelle puhtaaksi?

Proserpine. En.

Burgess (nyökkää). Niin, hän oli nuorempi. (Miss Garnett katselee häntä; astuu sitten hyvin arvokkaasti ulos. Burgess ei ole sitä huomaavinaan, vaan menee uunin luo, jossa hän kääntyy ja asettuu selin uuniin.) Oletteko te menossa ulos, Mr Mill?

Lexy (panee paperin kokoon ja pistää sen taskuunsa). Olen: minun pitää lähteä heti paikalla.

Burgess (arvokkaasti). Älkää antako minun häiritä itseänne, Mr Mill. Minulla on aivan yksityistä asiaa Mr Morellille.

Lexy (ärtyisesti). Ei minun aikomukseni ole häiritä teitä, Mr Burgess. Näkemiin asti!

Burgess (suojelevasti). Näkemiin asti. (Morell palaa takaisin juuri kun Lexy aikoo mennä).

Morell (Lexylle). Työhönkö menossa?

Lexy. Niin, herra.

Morell (taputtaa häntä ystävällisesti olalle). Ottakaa silkkinen kaulahuivini ja käärikää se kaulaanne. Ulkona käy kova tuuli. Ja hyvästi nyt! (Lexy, joka on aivan lohdutettu Burgessin tylyyden johdosta, tulee iloiseksi ja lähtee.)

Burgess. Sinä pilaat apulaisiasi niinkuin tavallisesti, James. Tuhat tulimaista. Kun minä maksan palkkaa miehelle, joka on riippuvainen minusta, niin minä annan hänen myös ymmärtää, missä hänen paikkansa on.

Morell (varsin lyhyesti). Minä annan minun apulaisteni aina ymmärtää, että he ovat minun apulaisiani ja tovereitani. Jos sinä saat kirjanpitäjäsi ja makasiinimiehesi tekemään yhtä paljon työtä kuin minun apulaiseni, niin rikastut varmaan hyvin pian. Etkö tahdo istua tavalliselle paikallesi?

(Hän viittaa lyhyesti nojatuoliin uunin vieressä; ottaa sitten tuolin pöydän äärestä ja käy pitkän matkan päähän istumaan vieraastaan.)

Burgess (liikahtamatta). Aivan sama kuin ennenkin, James.

Morell. Kun sinä viimeksi olit täällä — siitä on kai noin kolme vuotta — sanoit sinä aivan samaa, vaikka hiukan suoremmin. Sinun sanasi kuuluivat silloin: "yhtä suuri hupsu kuin ennenkin, James!"

Burgess (mairitellen). No, ehkä minä niin sanoin; mutta (iloisesti ja sovinnollisesti). ei minun tarkoitukseni ollut loukata; pappismiehellä on oikeus olla hiukan hullu, eikö totta: se kuuluu virkaan. No niin, joka tapauksessa en ole tullut tänne puhuakseni olleista ja menneistä asioista, vaan tehdäkseni sovintoa. (Tulee äkkiä hyvin juhlalliseksi, ja lähestyy Morellia.) James, kolme vuotta sitten sinä teit minulle rumat kepposet; sinun tähtesi minulta rikkoontui eräs kontrahti; ja kun minä tietystikään en voinut hillitä vihaani, niin sinä yllytit tytärtäni minua vastaan. Mutta nyt minä olen tullut osoittamaan sinulle, että olen kristitty. (Tarjoaa kätensä.) Minä annan sinulle anteeksi, James.

Morell (nousee ylös). Mikä ääretön hävyttömyys!

Burgess (säpsähtää ja on melkein valmis itkemään tuollaisen käytöstavan vuoksi). Sopiiko tuollainen puhe pappismiehelle, James? — ja varsinkin sinunlaisellesi miehelle?

Morell (kiivaasti). Ei, hyvä herra, sellainen puhe ei sovi papille. Minä käytin väärää sanaa. Minun olisi pitänyt sanoa: kirottua hävyttömyyttä. Niin Pyhä Paavali tai mikä kunniallinen pappi tahansa olisi sanonut. Luuletko sinä, että minä olen unohtanut, minkälaisen kontrahdin sinä teit hankkiaksesi vaatteita köyhäinhuoneeseen?

Burgess. Minä pidin vain veronmaksajien puolta, James. Se oli halvin tarjous: sitä sinä et voi kieltää.

Morell. Tosin halvin, siksi että sinä maksoit huonompia palkkoja kuin kukaan muu työnantaja — oikeita nälkäpalkkoja — vieläkin huonompia kuin nälkäpalkkoja — naisille, jotka suorittivat työn. Sinun palkkasi olisi ajanut heidät kadulle, sillä muuten he eivät olisi voineet elättää itseään. (Kiihtyy yhä enemmän ja enemmän.) Nuo naiset kuuluivat minun seurakuntaani. Minä sain aikaan sen, ettei vaivaistalon hoitokunta hyväksynyt sinun tarjoumustasi, minun ansioni on se, että veronmaksajat eivät kehdanneet antaa hoitokunnan hyväksyä sitä; ainoa, jota minä en saanut häpeämään, olit sinä. (Yhä kiihkeämmin.) Kuinka te uskallatte, hyvä herra, tulla nyt tänne ja sanoa, että te annatte minulle anteeksi, ja puhua tyttärestänne, ja —

Burgess. Ei niin kiivaasti, James, ei niin kiivaasti! Älä kiihoitu turhasta. Myönsinhän minä olleeni väärässä.

Morell (raivoissaan). Myönsitkö todellakin? Sitä minä en ole kuullut.

Burgess. Tietysti minä sen tein. Minä myönnän sen nytkin. Minä pyydän sinulta anteeksi sitä kirjettä, jonka sinulle kirjoitin. Riittääkö se?

Morell (napsahuttaa sormiaan). Ei se mitään merkitse. Oletko korottanut työpalkkoja?

Burgess (riemuiten). Olen.

Morell (hillitsee itsensä). Mitä ihmettä!

Burgess (intoilevasti). Minusta on tullut mallityönantaja. En pidä enää naisia työssä, olen antanut heille kaikille matkapassit. Ja kaikki työ tehdään koneilla. Ei kukaan saa vähemmän kuin kuusi penceä tunnissa, ja taitavimmille maksetaan ammatti-yhdistyksen taksan mukaan. (Ylpeästi.) Mitä sinä nyt sanot?

Morell (voitettuna). Onko se mahdollista! No niin, taivaassa on enemmän iloa yhdestä syntisestä, joka tekee parannusta — (Astuu Burgessin luo anteeksipyytäväliä ystävyydellä). Rakas Burgess: minä pyydän sinulta sydämestäni anteeksi, että olen ajatellut niin pahaa sinusta. (Pusertaa hänen kättään). Ja etkö tunne itseäsi nyt paljoa paremmaksi? Tunnusta pois: sinä olet onnellisempi. Sinä näytät onnellisemmalta.

Burgess (surkeasti). No, ehkä kylläkin. Kai se niin on, koska sinä sen sanot. Joka tapauksessa valtuusmiehet nyt hyväksyvät minun tarjoumukseni. (Ilkeästi). He eivät tahdo olla minun kanssani tekemisissä, jollen maksa kunnollisia palkkoja. Piru vieköön kaikki nuo idiotit, jotka pistävät nenänsä joka paikkaan!

Morell (päästää irti hänen kätensä, alakuloisesti). Senkö vuoksi sinä korotit palkkoja! (Käy synkkänä istumaan.)

Burgess (ankarasti, kovalla äänellä). Miksi minä sitä muuten olisin tehnyt? Eihän siitä ole muuta hyötyä, kuin että työmiehet juovat ja tulevat ylpeiksi. (Käy istumaan nojatuoliin ankaran näköisenä.) Sinulle se kyllä kelpaa, James, sillä sinä joudut sanomalehtiin ja tulet kuuluisaksi. Mutta sinä et ajattele, kuinka paljon vahinkoa sinä teet hankkiessasi työmiehille enemmän rahaa, kuin mitä he voivat tarvita, ja riistäessäsi ne ihmisiltä, jotka voisivat hyvin niitä käyttää.

Morell (huokaa syvään, puhuu kylmän kohteliaasti). Mitä asiaa sinulla on tänään minulle? Et sinä voi saada minua uskomaan, että olet tullut tänne vain sukulaisrakkaudesta.

Burgess (itsepäisesti). Olenpa sittenkin. Vain sukulaisrakkaudesta enkä mistään muusta.

Morell (väsyneen levollisesti). Minä en usko sinua.

Burgess (nousee uhkaavana ylös). Älä sano sitä enää, James Mavor Morell.

Morell (kylmästi). Minä sanon sen niin useasti kuin se on tarpeellista, jotta saan sinut uskomaan, että se on totta. Minä en usko sinua.

Burgess (loukkaantuneena). No, jos olet päättänyt olla epäystävällinen, niin on kai parasta, että menen pois. (Hän lähenee vastahakoisesti ovea. Morell ei estä millään tavalla. Burgess seisahtuu.) En minä luullut, että sinä olisit niin haluton sovinnontekoon, James. (Kun Morell edelleen ei vastaa, niin hän astuu jälleen pari askelta vastahakoisesti ovea kohti, palaa sitten taas takaisin, valittaa.) Mehän tulimme ennen niin hyvin toimeen, vaikka meillä olikin aivan erilaiset mielipiteet; miksi sinä nyt olet niin muuttunut? Minä vakuutan sinulle, minä tulin tänne vain ystävyydestä, sillä en tahtoisi olla huonoissa väleissä tyttäreni miehen kanssa. No kuule, James, näytä nyt, että olet hyvä kristitty ja anna minulle kättä. (Hän laskee kätensä Morellin olkapäälle.)

Morell (katsoo häneen miettivästi). Kuuleppas, Burgess, tahdotko olla yhtä tervetullut taloomme kuin ennen kontrahtisi rikkomista?

Burgess. Sitä minä tahtoisin — sitä minä täydestä sydämestäni tahtoisin.

Morell. Miksi sinä et sitten ole entiselläsi?

Burgess (vetää varovaisesti pois kätensä). Mitä sinä tarkoitat?

Morell. Sen minä sanon sinulle. Sinä arvelit silloin, että minä olin hupsu haaveilija.

Burgess (mielistellen). Ei, en minä sitä ajatellut, James. Minä —

Morell (keskeyttää hänet). Kyllä, kyllä sinä sitä ajattelit. Ja minun mielestäni sinä olit vanha lurjus.

Burgess (torjuu luotaan tämän karhean syytöksen). Ei, sitä sinä et tarkoittanut, James. Nyt sinä teet itsellesi vääryyttä.

Morell. Kyllä minä sitä tarkoitin. No niin, siitä huolimatta me tulimme varsin hyvin toimeen. Jumala on luonut sinusta, niinkuin minä sanoin, lurjuksen, samoin kuin hän on luonut minusta, niinkuin sinä sanoit, tyhmeliinin. (Tämä väite saattaa Burgessin moraalisen perustuksen horjumaan. Hän tuntee ruumiillista heikkoutta ja tuijottaa avuttomasti Morelliin ja ojentaa levottomana kätensä pysyäkseen tasapainossa, ikäänkuin lattia äkkiä alkaisi horjua. Morell jatkaa samalla levollisella vakaumuksella.) Minun asiani ei ole arvostella Jumalan töitä yhtä vähän toisessa kuin toisessakaan suhteessa. Niinkauan kuin sinä tulet tänne rehellisesti ja vilpittömästi itsetietoisena lurjuksena, niinkauan kuin sinä et kiellä lurjusmaisuuttasi ja olet siitä ylpeä, olet sinä tervetullut tänne. Mutta (nyt Morellin ääni muuttuu peloittavaksi ja hän nousee ylös ja iskee kädellään tuolinselkään antaakseen enemmän painoa sanoillensa). minä en salli, että sinä tulet tänne väittämään, että olet mallikelpoinen työnantaja ja kääntynyt ihminen, kun et kuitenkaan ole muuta kuin luopio, joka on tehnyt äkkikäänteen, jotta kontrahti ei rikkoontuisi. (Hän nyökkää päätään paremmaksi vakuudeksi, astuu pari askelta ja asettuu käskevään asentoon matolle uunin eteen, selkä tulta vasten.) Ei, minä tahdon, että ihminen on rehellinen pahuudessaankin! Kuuleppas nyt: joko sinä otat hattusi ja menet; tai käyt istumaan ja sanot minulle suoraan, mikä lurjusmainen tuuma sinulla oli mielessäsi pyrkiessäsi taas minun ystävyyteeni. (Burgess, jonka mielenliikutus on sen verran haihtunut, että hän voi vetää suunsa järjettömään hymyilyyn, tuntee helpoitusta tämän konkreetisen ehdoituksen johdosta. Hän tuumii hetken aikaa ja käy sitten hyvin hiljaa ja varovaisesti istumaan sille tuolille, jolta Morell juuri on noussut.) Se on oikein. Annas tulla!

Burgess (hohottaa vasten tahtoaan). Sinä olet kumma kapine, James, se täytyy myöntää. Mutta (melkein intomielisesti). sinusta täytyy sittenkin pitää: kuitenkin, niinkuin jo sinulle sanoin, ei papin puheita voi koskaan ottaa aivan vakavasti, muuten maailma ei pysyisi pystyssä. Eikö se ole totta? (Hän valmistautuu vakavampaa keskustelua varten, kiinnittää katseensa Morelliin ja jatkaa juhlallisesti.) Voinhan sen mielelläni sanoakin sinulle, koska tahdot, että me olisimme suorat toisillemme. Ennen minä luulin, että sinä olit hiukan tyhmä, mutta nyt minä alan huomata, että ehkä minä en olekkaan oikein seurannut aikani mukana.

Morell (riemuiten). Ahaa! Joko sinä sen vihdoinkin huomaat?

Burgess. Niin, ajat ovat muuttuneet enemmän kuin mitä minä luulin. Viisi vuotta sitten ei kukaan järkevä ihminen olisi uskaltanut pitää sellaisia mielipiteitä kuin sinulla on. Minua ihmetyttää, että he laisinkaan sallivat sinun saarnata. Minä tunnen erään papin, jota Lontoon piispa on vuosikausia estänyt tointaan hoitamasta, vaikka poloinen ei ole hituistakaan uskonnollisempi kuin sinä. Mutta jos joku tahtoisi lyödä vetoa tuhannesta punnasta minun kanssani, että sinä vielä lopetat päiväsi piispana, niin en uskaltaisi ruveta siihen. (Suurella pontevuudella). Sinä ja sinun joukkosi saatte yhä enemmän vaikutusvaltaa, sen minä huomaan; heidän on kerran vielä pakko antaa sinulle joku paikka, jollei muun vuoksi niin tukkiakseen suusi. Kun kaikki käy ympäri, niin oli sinulla sittenkin oikea vaisto, James. Sinä antauduit sellaiselle alalle, joka aikaa myöten tulee tuottavaksi sellaiselle miehelle kuin sinä olet.

Morell (ojentaa päättäväisesti kätensä). Kätesi, Burgess, nyt sinä puhut rehellisesti! Minä en luule, että minusta tulee piispa; mutta jos tulee, niin minä esitän sinut kaikkein suurimmille vehkeilijöille, joita voin saada luokseni päivälliskutsuihin.

Burgess (on noussut ylös tyhmästi naureskellen ja ottanut vastaan ystävällisesti tarjotun käden). Aina sinä puhut pilaa, James. Mutta olemmehan me nyt ystäviä, vai mitä?

Naisen ääni. Vastaa myöntävästi, James!

He hämmästyvät, kääntyvät nopeasti taakseen ja näkevät Candidan, joka juuri on tullut sisään ja katselee heitä hymyillen, äidillisen suopeasti, mikä on hänelle ominaista. Hän on kolmenkymmenenkolmen vuotias nainen, kookas ja täyteläinen vartaloltaan; voi helposti huomata, että hän myöhemmällä iällä tulee matronamaiseksi; mutta nyt hän on täydessä kukoistuksessaan, kahden verroin ihastuttava nuoruudessaan ja äidillisyydessään. Hän on huomannut, että hän voi aina johtaa ihmisiä saattamalla heidät ihastumaan itseensä, ja tämän hän tekee avonaisesti ja vaistomaisesti ilman minkäänlaisia omantunnonvaivoja. Tässä suhteessa hän on aivan samanlainen kuin mikä muu kaunis nainen tahansa, joka on kylliksi viisas käyttääkseen naisellisia sulojaan pieniä itsekkäitä tarkoituksiaan varten. Mutta Candidan puhdas otsa, rohkea katse, luja suu ja leuka ilmaisevat mielen suuruutta ja luonteen arvokkaisuutta, joka aateloi hänen viekkauttansa tässä suhteessa. Viisas katselija huomaa heti hänet nähdessään, että se, joka on ripustanut Neitsyt Maarian taivaaseennousun uunin yläpuolelle, on sen tehnyt siksi, että hän on ollut huomaavinaan jonkunlaista henkistä yhtäläisyyttä näiden molempien välillä, ja kuitenkaan ei voi epäillä, että hänellä itsellään tai hänen miehellään olisi ollut sellaista ajatusta tai että he yleensäkään harrastaisivat Tizianin taidetta. Nyt hänellä on yllään hattu ja palttoo, kädessä on kokoonkääritty matkapeite, jonka sisään on pistetty sateenvarjo, sekä käsilaukku ja useita kuvallisia lehtiä.

Morell (hämmästyy huomaamattomuuttaan). Candida! No mutta — (katselee kelloaan ja kauhistuu huomatessaan, että onkin jo myöhäistä). Oma kulta! (Kiirehtii hänen luokseen ja ottaa matkapeitteen käteensä, valittaen). Aioin tulla sinua vastaan asemalle, mutta aika pääsikin livahtamaan käsistäni. (Heittää peitteen sohvalle). Minun ajatukseni olivat kokonaan kiinni — (palaa hänen luokseen). — minä unohdin kerrassaan! (Syleilee häntä katuvaisena ja liikutettuna.)

Burgess (hiukan häpeissään ja epävarmana siitä, miten Candida ottaa hänet vastaan). Mitä sinulle kuuluu, Candy? (Tämä yhä Morellin sylissä, tarjoo hänelle poskensa, jota hän suutelee.) James ja minä olemme tehneet sovinnon — eikö totta, James?

Morell (kiivaasti). Viis sinun sovinnostasi! Sinä estit minua menemästä Candidaa vastaan. (Kiihkeällä osanotolla). Oma kultani: kuinka sinä tulit yksin toimeen kaikkine tavaroinesi?

Candida (keskeyttää hänet ja irtaantuu hänestä). No, no, no! En minä tullut yksin. Eugene oli meidän kanssamme; ja me matkustimme yhdessä.

Morell (mielissään). Eugene!

Candida. Niin: hän laahaa minun tavaroitani, poika parka. Mene sinä sinne, ystäväni, muuten hän maksaa ajurin, ja sitä minä en tahtoisi. (Morell kiiruhtaa ulos. Candida laskee maahan käsilaukkunsa; sitten hän riisuu päältään palttoon ja hatun ja panee ne sohvalle peitteen viereen ja puhelee koko ajan.) — No, isä, kuinka te jaksatte kotona?

Burgess. Elämä on tullut aivan sietämättömäksi sen jälkeen kuin sinä läksit, Candy. Jospa sinä tulisit kerran ja läksyttäisit hiukan meidän piikaamme. Kuka Eugene on, joka tuli sinun kanssasi?

Candida. Ah, Eugene on yksi Jamesin holhokeista. Hän löysi hänet nukkumasta Thamesin rannalta viime kesänä. Oletko huomannut meidän uutta tauluamme? (Viittaa Pyhään Neitsyeeseen). Hän antoi sen meille.

Burgess (epäillen). Mitä! Koetatko sinä uskotella — omalle isällesi — että tuollainen kadunkuljeskelija, joka viettää yönsä taivas-alia, ostaisi tällaisia tauluja? (Vakavasti). Älä koeta petkuttaa minua, Candy: se on uskonnollinen kuva ja James on sen itse ostanut.

Candida. Arvaappas uudestaan. Eugene ei ole mikään kadunkuljeskelija.

Burgess. Mitä hän sitten on? (Pilkallisesti). Ehkäpä aatelismies.

Candida (nyökkää ihastuneena). Niin. Hänen setänsä on pääri. Oikea elävä kreivi.

Burgess (ei uskalla uskoa niin hyviä uutisia). Eihän toki!

Candida. Onpa niinkin. Hänellä oli taskussaan seitsemän päivän vekseli viidellekymmenelleviidelle punnalle, kun James löysi hänet Thamesin rannalta. Hän luuli, ettei hän saisi sillä rahaa ennenkuin seitsemän päivän kuluttua ja hän oli liian ujo pyytääkseen krediittiä. Oi, se vasta on kiltti poika! Me pidämme hänestä niin paljon.

Burgess (halveksivinaan aatelismiehiä, mutta loistavin silmin). Hm! En olisi koskaan luullut, että sinä saisit jonkun päärin veljenpojan tulemaan vieraisille Victoria Parkiin, jollei hän olisi hiukan tyhmä. (Katselee taas taulua). Tietysti minä en hyväksy tuota taulua, Candy, mutta on se sittenkin hieno, ensimäisen luokan työtä: sen minä voin nähdä. Sinä voit esittää hänet minulle, Candy. (Katselee kelloaan levottomasti). Minulla ei ole kuin pari minuuttia aikaa.

Morell palaa takaisin Eugenen kanssa, jota Burgess katselee ihastuksesta kosteilla silmillä. Hän on omituinen, ujo, kahdeksantoista vuotias nuorukainen, hento, naisellinen, ääni on heikko ja lapsellinen, kasvojen ilme kiusattu ja rasittunut ja käytöstapa arka, mikä osoittaa, että hän on saanut kärsiä paljon ennenkuin hänen luonteensa on kehittynyt täyteen voimaansa. Hän on kovin päättämätön eikä tiedä miten seisoa tai mitä tehdä. Hän pelkää Burgessia ja juoksisi mielellään tiehensä, jos hän uskaltaisi. Mutta juuri se raju tapa, millä aivan jokapäiväinenkin asia vaikuttaa häneen, johtuu liiallisesta hermopinnistyksestä. Hänen sieramensa, suunsa ja silmänsä ilmaisevat kiivasta ja uhmailevaa itsepäisyyttä, jota vastoin otsa, jossa näkyy jo säälin uurteita, tekee levollisen vaikutuksen. Hän on niin tavaton, että hän tuntuu melkein luonnottomalta, ja proosallisten ihmisten mielestä tuossa luonnottomuudessa on jotakin sairaalloista, jotavastoin runolliset ihmiset näkevät siinä jotain enkelimäistä. Hänen pukunsa on anarkistinen, yllään hänellä on vanha sininen takki lawntennispaidan päällä, silkkihuivi kaulassa, housut ovat samanväriset kuin takkikin ja puolikengät ruskeata kangasta. Hän on silminnähtävästi maannut kanervikossa ja kahlannut vedessä nämät vaatteet yllään, eikä mikään todista sitä, että hän koskaan olisi niitä harjannut. Kun hän astuessaan sisään näkee vieraan, pysähtyy hän ja hiipii pitkin seinää huoneen toiselle puolelle.

Morell (astuessaan sisään). Tulkaa sisään: te voitte ainakin uhrata meille neljännestunnin. Tämä on minun appeni, Mr Burgess? — Mr Marchbanks.

Marchbanks (hermostuneesti peräytyy kirjahyllyä vasten). Hauska tavata teitä, herra.

Burgess (astuu hänen luokseen hyvin ystävällisesti, samassa kuin Morell menee Candidan luo uunin ääreen). Hauska tavata, Mr Marchbanks. (Pakoittaa hänet antamaan kättä). Miten te jaksatte tässä ilmassa? Toivottavasti ette anna Jamesin tyrkyttää itsellenne tyhmiä aatteita.

Marchbanks. Tyhmiä aatteita! Ah, te tarkoitatte sosialismia! En.

Burgess. Se on oikein. (Katselee taas kelloaan). Nyt minun täytyy mennä: ei siinä mikään auta. Tuletteko te samaan suuntaan kuin minäkin, Mr Marchbanks?

Marchbanks. Mihin suuntaan sitten?

Burgess. Viktoria Park asemalle. Sieltä lähtee juna Cityyn 12.25.

Morell. Kaikkea vielä. Eugene jää meille aamiaiselle, eikö niin?

Marchbanks (tuskallisesti pyytäen anteeksi). Ei — minä — minä…

Burgess. No, no, en minä vaadi, tietysti te mielemmin syötte aamiaista Candyn kanssa. Jonakuna iltana, toivottavasti, te tulette minun kanssani syömään päivällistä klubiini Norton Folgateen. Sanokaa, että te tulette!

Marchbanks. Kiitos, Mr Burgess. Missä on Norton Folgate — eikö se ole Surreyssä? (Burgess on pakahtua nauruun.)

Candida (tulee apuun). Sinä myöhästyt, isä, jollet mene nyt heti. Tule takaisin iltapuolella selittämään Mr Marchbanksille, missä sinun klubisi on.

Burgess (mylvien ilosta). Surreyssä, kuulkaa, kuulkaa! Se ei ole tyhmempää. Enpä tosiaankaan ole ennen tavannut miestä, joka ei olisi tiennyt missä Norton Folgate on. (On hämillään meluamisestaan). Hyvästi, Mr Marchbanks. Minä tiedän että te olette aivan liian hieno loukkaantuaksenne minun pilastani. (Tarjoa jälleen kätensä.)

Marchbanks (tarttuu siihen hermostuneesti). Ei mitenkään!

Burgess. Hyvästi, hyvästi, Candy. Minä pistäydyn uudestaan myöhemmin. Näkemiin, James.

Morell. Pitääkö sinun mennä?

Burgess. Älä vaivaudu. (Menee ulos hyvillä mielin.)

Morell. Minä tulen saattamaan. (Seuraa häntä. Eugene tuijottaa heidän jälkeensä tuskallisesti, pidättäen henkeään, kunnes Burgess on kadonnut.)

Candida (nauraen). No, Eugene? (Tämä kääntyy äkisti, ja astuu kiihkeästi häntä kohti, mutta pysähtyy huomatessaan Candidan ilkkuvan ilmeen.) Mitä pidätte isästäni?

Marchbanks. Minä — minähän tuskin tunnen häntä. Näyttäähän hän varsin hauskalta vanhalta herralta.

Candida (hyväntahtoisella ivalla). Te aiotte siis mennä päivällistä syömään hänen klubiinsa, vai mitä?

Marchbanks (surkeasti, vakavasti). Niin, jos se huvittaa teitä.

Candida (liikutettuna). Tiedättekö, kaikista merkillisyyksistänne huolimatta te olette sentään kiltti poika. Jos olisitte nauranut isälleni, niin en olisi pannut sitä pahakseni; mutta minä pidän teistä vielä paljoa enemmän, kun olette ystävällinen hänelle.

Marchbanks. Olisiko minun pitänyt nauraa? Kyllä minä huomasin, että hän sanoi jotakin hassua; mutta minä en tule toimeen ventovieraitten kanssa; enkä minä ymmärrä pilaa. Olen hyvin pahoillani. (Käy istumaan sohvalle, nojaa kyynärpäänsä polviinsa ja ohimonsa nyrkkeihinsä toivottoman kärsimyksen ilmeellä.)

Candida (tekee hyväntahtoista pilaa hänestä). No kuulkaahan! Mikä suuri lapsi te olette! Vieläkin enemmän kuin tavallisesti. Miksi te olitte niin surumielinen, kun me ajoimme yhdessä?

Marchbanks. Ei se ollut mitään. Minä vain ajattelin kuinka paljon minä maksaisin ajurille. Minä tiedän kyllä, että se on hirveän tyhmää, mutta te ette aavista kuinka julmaa kaikki tuollainen minusta on — kuinka vaikea minun on olla tekemisissä vieraitten ihmisten kanssa. (Nopeasti ja rauhoittuen). Mutta se kävi aivan hyvin. Hänen kasvonsa aivan loistivat ja hän kohotti hattuaan, kun Morell antoi hänelle kaksi shillingiä. Minä aioin antaa hänelle kymmenen. (Candida nauraa sydämellisesti. Morell tulee takaisin muutamia kirjeitä ja sanomalehtiä kädessä, jotka ovat tulleet päiväpostissa.)

Candida. Ajatteleppas, James, hän aikoi antaa ajurille kymmenen shillingiä — kymmenen shillingiä kolmen minuutin ajosta! Ajattelehan toki!

Morell (pöydän ääressä, missä hän katselee kirjeitään). Älkää välittäkö hänestä, Marchbanks. Anteliaisuus on jalo ominaisuus, paljoa parempi kuin itaruus, ja paljoa harvinaisempi.

Marchbanks (vajoaa taas alakuloisuuteen). Ei, se on pelkurimaisuutta ja kykenemättömyyttä. Mrs Morell on aivan oikeassa.

Candida. Tietysti hän on. (Ottaa laukun käteensä). Ja nyt minä jätän teidät hetkeksi Jamesin huostaan. Te olette luultavasti liiaksi runoilija, voidaksenne ymmärtää, millaisessa tilassa nainen näkee kotinsa, kun hän on ollut poissa kolme viikkoa. Antakaa minulle peitteeni. (Eugene ottaa matkapeitteen sohvalta ja ojentaa sen hänelle. Candida ottaa sen vasempaan käteensä. Oikeassa on laukku.) Heittäkääpä päällystakki käsivarrelleni. (Hän tottelee.) Ja nyt hattuni. (Hän antaa sen siihen käteen, missä laukku on.) Avatkaa ovi! (Hän kiiruhtaa Candidan edelle ja avaa oven.) Kiitos. (Candida menee ulos ja Marchbanks sulkee oven.)

Morell (yhä toimessa pöydän ääressä). Te jäätte tietysti aamiaiselle, Marchbanks.

Marchbanks (hätäisesti). En minä saa. (Katsoo äkkiä Morelliin, väistää hänen suoraa katsettaan ja lisää, silminnähtävästi valehdellen.) Minä en voi.

Morell. Te tarkoitatte, että te ette tahdo.

Marchbanks (vakavasti). En: kyllä minä mielelläni tahtoisin. Kiitos vaan. Mutta — mutta —

Morell (nopeasti, jättää kirjeensä ja tulee hänen luokseen). Mutta — mutta — mutta — mutta — turhia! Jos teitä haluttaa jäädä, niin te jäätte, jäätte. Älkää koettako uskotella minulle, että teillä olisi muuta tekemistä. Jos olette ujo, niin menkää hetkeksi puistoon kävelemään ja sepittäkää siellä runoja puoli kahteen asti; ja tulette sitten sisään saamaan kelpo aterian.

Marchbanks. Kiitos, se olisi hyvin mieluista. Mutta minä en voi. Totta puhuen Mrs Morell kielsi. Hän sanoi, että te luultavasti ette pyytäisi minua jäämään aamiaiselle, ja jos te sittenkin sen tekisitte, niin pitäisi minun muistaa, että te ette sitä kuitenkaan täydellä todella tarkoita. (Valittaen). Hän sanoi, että minä ymmärrän sen aivan hyvin, mutta minä en ymmärrä laisinkaan. Älkää sanoko hänelle, että minä puhuin tästä teille.

Morell (leikillisesti). Eikö muuta? Eiköhän minun ehdoitukseni, että menisitte hetkeksi puistoon kävelemään, selvittäisi pulmaa?

Marchbanks. Millä tavalla?

Morell (huudahtaa iloisesti). Voi, teitä tyhmeliiniä — (Mutta tämä äänekkäisyys viiltää hänen korviaan yhtä pahasti, kuin Eugenenkin. Hän hillitsee itseään ja jatkaa ystävällisesti ja vakavasti.) Ei, en minä tahdo sitä käsittää sillä tavalla. Rakas ystävä, onnellisessa avioliitossa, sellaisessa kuin meidän, on vaimon kotiintulo pitemmän poissaolon jälkeen jotakin pyhää. (Marchbanks katsoo nopeasti häneen, puoleksi arvaten hänen tarkoituksensa.) Vanha ystävä tai todellisesti jalo ja sympaatinen ihminen ei tuollaisena hetkenä ole tiellä, mutta tilapäinen kävijä hyvinkin. (Pelokas ilme tulee äkkiä Eugenen kasvoihin, kun hän ymmärtää toisen tarkoituksen. Morell, joka on omissa ajatuksissaan, jatkaa panematta tähän huomiota). Candida luuli, että minulle olisi mieluisempaa jos te ette olisi täällä, mutta siinä hän erehtyi. Minä pidän paljon teistä, poikaseni, ja te saatte mielellänne itse nähdä, kuinka onnellista on olla naimisissa niinkuin minä.

Marchbanks. Onnellista? Teidänkö avioliittonne olisi onnellinen? Luuletteko te sitä?

Morell (vilkkaasti). Sen minä tiedän, poikaseni. Larochefoucauld on sanonut, että on olemassa vain sopivia avioliittoja, mutta ei onnellisia. Te ette usko, kuinka hauska on saada kiinni tuollaisesta suurvalehtelijasta, tuollaisesta inhottavasta kyynikosta, kuin tuo mies on. Hahaa! Lähtekää nyt puistoon sepittämään runoa, ja tulkaa täsmälleen kello puoli kaksi takaisin! Me emme koskaan odota ketään.

Marchbanks (hurjasti). Ei, malttakaahan! Minun täytyy pakoittaa se esille!

Morell (hämmästyneenä). Mitä? Pakoittaa, mitä?

Marchbanks. Minun täytyy puhua teidän kanssanne! Meidän välimme täytyy tulla selväksi!

Morell (katselee kelloaan). Nytkö?

Marchbanks (intomielisesti). Nyt juuri! Ennen kuin te lähdette täältä! (Hän vetäytyy pari askelta taakse ja asettuu siten, ikäänkuin hän koettaisi estää Morellia poistumasta huoneesta).

Morell (liikahtamatta; totisesti, kun hän nyt huomaa, että jotakin vakavaa on kysymyksessä). En minä aio lähteä täältä, poikaseni, mutta minä luulin, että te menisitte. (Eugene, joka joutuu hämilleen kuullessaan hänen varman äänensä, kääntää hänelle selkänsä ja vääntelee itseään vihoissaan. Morell tulee hänen luokseen ja laskee kätensä hänen olkapäälleen, voimakkaasti mutta ystävällisesti, eikä ole huomaavinaan, että toinen koettaa pudistaa sen päältään.) Käykää nyt tähän rauhassa istumaan ja sanokaa mitä se on. Mutta muistakaa: me olemme ystäviä, eikä meidän tarvitse pelätä, että kohtelisimme toisiamme muuta kuin kärsivällisesti ja ystävällisesti, vaikka meillä olisi mitä tahansa toisillemme sanottavaa.

Marchbanks (kääntyy). En minä kiivastu, minä olen vain aivan — (peittää epätoivoissaan kasvot käsiinsä) kauhistuksissani. (Antaa käsien vaipua alas ja kumartuu Morellia kohti, jatkaen uhkaavalla äänellä). Te saatte nähdä onko nyt sopiva tilaisuus olla ystävällinen ja kärsivällinen. (Morell, liikkumatta kuin kallio, katselee häntä säälien.) Älkää katselko minua noin tyytyväisesti! Te luulette olevanne vahvempi kuin minä, mutta minä saan teidät horjumaan, jos teillä vain on sydän rinnassanne.

Morell (hyvin varmasti). Puhukaa nyt, poikaseni! Antakaa tulla!

Marchbanks. Ensiksikin —

Morell. Ensiksikin?

Marchbanks. Minä rakastan teidän vaimoanne!

Morell peräytyy ja tuijotettuaan hetken hyvin hämmästyneenä häneen, purskahtaa hillittömään nauruun. Eugene hämmästyy, mutta ei masennu; pikemmin hän suuttuu ja tulee kopeaksi.

Morell (käy istumaan voidakseen oikein nauraa kyllikseen). Rakas lapsi, tietysti te rakastatte. Kaikkihan sitä tekevät, ei kukaan voi olla häntä rakastamatta. Minä pidän siitä, mutta — (katsoo häneen puoleksi piloillaan) onko tämä teistä todellakin jotakin, josta kannattaa puhua? Te ette ole vielä kahdenkymmenenkään vanha ja hän on kolmenkymmenen. Eikö se tunnu teistä melkein kuin koulupoikaihailulta?

Marchbanks (kiivaasti). Kuinka te voitte sanoa jotakin sellaista hänestä? Luuletteko te, että hän herättää senkaltaista rakkautta? Se on loukkaus häntä kohtaan.

Morell (joka nopeasti nousee ylös, muuttuneella äänellä). Häntä kohtaan? Varokaa itseänne, Eugene! Minä olen ollut kärsivällinen, mutta on kuitenkin sellaista, jota minä en voi sallia. Älkää pakoittako minua kohtelemaan teitä säälivästi kuin lasta! Olkaa miehekäs!

Marchbanks (tekee liikkeen, ikäänkuin hän pyyhkäisisi jotain taaksensa). Jätetään kaikki teeskentely sikseen! Minua pöyristyttää, kun ajattelen kuinka paljon hän sitä on saanut kärsiä kaikkina näinä raskaina vuosina, jolloin te itsekkäästi ja sokeasti olette uhrannut hänet omakylläisyytenne tähden — te — (kääntyy hänen puoleensa). jolla ei ole ainoatakaan yhteistä ajatusta, ei ainoatakaan yhteistä tunnetta hänen kanssansa!

Morell (filosoofisesti). Hän näkyy kestävän sen varsin hyvin. (Katsoo häntä suoraan kasvoihin). Eugene, poikaseni, te tekeydytte naurettavaksi — hyvin naurettavaksi. Siinä on koko yksinkertainen, paljas totuus!

Marchbanks. Ettekö luule, että minä tiedän kaiken tuon? Luuletteko te, että ne tapaukset, jolloin ihmiset tekevät itsensä naurettaviksi, ovat vähemmän todellisia kuin ne, jolloin he toimivat järkevästi? (Ensi kertaa tulee Morellin katse epävarmaksi, vaistomaisesti hän kääntää pois kasvonsa ja kuuntelee hämmästyneenä ja miettivänä.) Ne ovat vielä todellisempiakin, oikeastaan ainoat todelliset tapaukset. Te kohtelette minua hyvin levollisesti ja ymmärtäväisesti sen tähden, että minun tunteeni teidän vaimoanne kohtaan teidän mielestänne on vain naurettava, samoin kuin epäilemättä se vanha herra, joka äsken oli täällä, hymähtää kylmästi teidän sosialismillenne, sen vuoksi että te olette hullaantunut siihen. (Morellin hämmennys yltyy silminnähtävästi. Eugene käyttää hyväkseen tilaisuutta ja ahdistaa häntä kysymyksillä.) Todistaako se, että te olette väärässä? Todistaako teidän itsekylläinen mahdikkuutenne, että minä olen väärässä?

Morell (kääntyy Eugenen puoleen). Marchbanks, piru on pannut nuo sanat teidän suuhunne! Ei ole yhtään vaikea — ei vähintäkään — saada miehen uskon omaan itseensä horjahtamaan. Ja se, joka käyttää sitä hyväkseen voidakseen musertaa miehen rohkeuden, tekee perkeleen työtä! Varokaa itseänne siitä mitä teette! Varokaa itseänne!

Marchbanks (häikäilemättä). Sen minä tiedän ja teenkin sen tahallani. Sanoinhan, että saattaisin teidät horjumaan.

Hetken he katsovat uhkaavasti toisiinsa, sitten Morell taas voittaa entisen arvokkaisuutensa.

Morell (jalosti ja lempeästi). Eugene, kuulkaa minua! Minä toivon, että teistä kerran tulee yhtä onnellinen mies kuin minäkin olen. (Eugene vastustaa kärsimättömästi tämän onnen arvoa. Morell, joka tuntee itsensä syvästi loukatuksi, hillitsee itseään kuitenkin ja jatkaa levollisesti ja kaunopuheisesti.) Te menette naimisiin ja teette työtä niin paljon kuin te jaksatte ja kykenette, jotta voisitte tuottaa samaa onnea jokaiseen maailman sopukkaan kuin teillä on omassa kodissannekin. Tekin otatte osaa taivaan luomiseen jo maan päälle, ja, ken tietää? Ehkäpä teistä tulee tienraivaaja ja rakennusmestari sillä paikalla, missä minä olen vain päiväpalkkalainen. Sillä älkää luulko, poikani, etten minä näkisi teissä, niin nuori kuin olettekin, ominaisuuksia, jotka varmaan kehittyvät suuremmaksi kyvyksi, kuin mihin minulla koskaan on ollut edellytyksiä. Minä tiedän varsin hyvin, että runoilijassa ihmisen pyhä henki — se mikä on jumalallista hänessä, — on kaikkein jumalallisinta. Teidän pitäisi vapista kun ajattelette, että runoilijan raskas taakka ja suuret antimet ovat teidän hartioillenne lasketut.

Marchbanks (tunteettomasti ja häikäilemättä, hänen poikamaiset epäkypsät väitteensä eroavat jyrkästi Morellin kaunopuheisuudesta). Ei se saata minua vapisemaan. Vaan se, että muut ovat kokonaan vailla sitä, saattaa minut vapisemaan.

Morell (yhä suuremmalla lämmöllä sekä oman todellisen tunteensa että Eugenen paatumuksen johdosta). Auttakaa minua sytyttämään se itsessäni, älkääkä sammuttako sitä! Tulevaisuudessa, kun te olette yhtä onnellinen kuin minäkin, silloin minä tahdon olla teidän uskollinen veljenne uskossa. Minä tahdon auttaa teitä uskomaan, että Jumala on antanut meille maailman, jota ei mikään muu kuin meidän oma hulluutemme estä meitä tekemästä paradiisiksi. Minä autan teitä uskomaan, että pieninkin työnne hitunen kylvää onnea suurta elonkorjuuta varten, josta kaikki, pienimmätkin, vielä kerran saavat osansa. Ja lopuksi, — luottakaa minuun, — ennen kaikkea minä tahdon auttaa teitä uskomaan, että teidän vaimonne rakastaa teitä ja on onnellinen kodissaan. Me tarvitsemme sellaista apua, Marchbanks, me tarvitsemme sitä kipeästi ja alituisesti. Niin moni asia herättää meissä epäilystä, jos kerran meidän vakaumuksemme on ruvennut horjumaan. Yksin kodissakin me olemme kuin leirissä, jota epäilysten vihamielinen joukko piirittää. Aiotteko tekeytyä petturiksi ja päästää sen minun luokseni?

Marchbanks (katselee ympärilleen). Tällaistako hänen ympärillään aina on? Hänellä on suuri sielu, joka kaipaa todellisuutta, totuutta ja vapautta; mutta hänen täytyy tyytyä vertauksiin, saarnoihin ja vanhentuneihin lauseparsiin, vain tyhjiin sanoihin. Luuletteko että naisen sielu voi elää vain teidän saarnakyvystänne?

Morell (loukkaantuneena). Marchbanks, te teette itsehillitsemisen minulle raskaaksi. Minulla on sama kyky kuin teilläkin, jos sillä nyt yleensä on mitään todellista arvoa. Kyky ilmaista oikealla tavalla jumalallista totuutta.

Marchbanks (kiivaasti). Se on vain liukaskielisyyttä, eikä mitään muuta! Mitä teidän kauniilla puhemetkuillanne on sen enempää tekemistä totuuden kanssa kuin urkujensoitolla? En ole koskaan ollut teidän kirkossanne, mutta teidän valtiollisissa kokouksissanne olen käynyt, ja minä olen nähnyt teidän tekevän sitä, mitä sanotaan yleisön hurmaamiseksi: s.o. te olette kiihoittanut heitä, kunnes he ovat käyttäytyneet aivan kuin päihtyneet. Ja heidän vaimonsa olivat läsnä ja näkivät, kuinka hulluja he olivat. Se on vanha juttu, siitä kerrotaan jo raamatussakin. Minä kuvailen mielessäni, että kuningas David innostuksen hetkinään oli hyvinkin teidän kaltaisenne. (Pistelee häntä sanoilla). "Mutta hänen vaimonsa katsoi hänen ylön sydämessänsä."

Morell (vihoissaan). Pois talostani! Kuuletteko! (Astuu uhaten häntä kohti.)

Marchbanks (peräytyy sohvan luo). Antakaa minun olla, älkää koskeko minuun! (Morell tarttuu häntä voimakkaasti takinkaulukseen. Eugene kyyristyy sohvalle ja huutaa kiihoittuneena). Päästäkää irti, Morell: jos te lyötte, niin minä tapan itseni! Minä en voi sitä kestää! (Melkein hysteerisesti). Ottakaa pois kätenne!

Morell (hitaasti, mutta voimakkaasti ja halveksivasti). Voi, teitä pientä, kurjaa koiranpentua! (Päästää hänet irti). Menkää, ennenkuin pelosta saatte halvauksen!

Marchbanks (sohvalla, läähättäen helpoituksesta, kun Morell on vetänyt pois kätensä). En minä teitä pelkää, te pelkäätte minua!

Morell (levollisesti kumartuen hänen ylitsensä). Siltä se todellakin näyttää, eikö totta?

Marchbanks (uhmailevalla kiivaudella). Niin, aivan niin. (Morell kääntyy halveksien pois. Eugene nousee ja seuraa häntä.) Te luulette sitä, koska minä pelkään rääkkäystä — koska (itkevällä äänellä) en voi muuta kuin vihasta huutaa, kun minua kohdellaan väkivallalla — koska en voi nostaa raskasta matka-arkkua alas rattailta niinkuin te, koska en voi tapella teidän kanssanne teidän vaimostanne, niinkuin ruumiillinen työntekijä — kaikkien noiden syiden vuoksi te luulette, että minä pelkään teitä. Mutta te erehdytte. Minulla ei ole sitä, mitä te sanotte brittiläiseksi rohkeudeksi, mutta minä en tunne myöskään brittiläistä pelkurimaisuutta. Minä en pelkää jonkun papin mielipiteitä, minä tahdon taistella teidän mielipiteitänne vastaan, minä tahdon vapauttaa vaimonne niiden orjuudesta. Minä asetan omat mielipiteeni niitä vastaan. Te ajatte minut ulos, siksi että te ette uskalla antaa vaimonne valita teidän ja minun mielipiteitteni välillä. Te ette uskalla antaa minun tavata häntä enää. (Morell kääntyy äkisti vihoissaan häneen. Eugene pakenee ovelle vaistomaisen pelon vallassa.) Antakaa minun olla! Minä menen.

Morell (kylmällä halveksumisella). Odottakaa hiukan! En minä aio koskea teihin. Älkää pelätkö! Kun minun vaimoni tulee takaisin, niin hän tahtoo tietää, miksi te olette mennyt pois, ja kun hän saa kuulla, että te ette enää koskaan astu meidän kynnyksemme yli, niin hän haluaa saada siihenkin selityksen. Mutta minä en tahdo pahoittaa hänen mieltään sanomalla hänelle, että te olette käyttäytynyt kuin nulikka.

Marchbanks (palaa takaisin uudestaan kiivastuen). Mutta teidän täytyy! Teidän täytyy! Jos te selitätte hänelle asian toisin kuin mitä se todellakin on, niin silloin te olette valehtelija ja suuri pelkuri. Ilmoittakaa hänelle mitä minä sanoin; selittäkää hänelle kuinka voimakas ja miehekäs te olitte ja kuinka te ravistelitte minua aivan kuin terrier koira rottaa, kuinka pelkurimainen ja raukkamainen minä olin, ja kuinka te sanoitte minua pieneksi surkeaksi koiranpennuksi ja ajoitte minut ulos! Jos te ette sano sitä hänelle, niin minä sanon. Minä kirjoitan hänelle.

Morell (hämmästyneenä). Miksi te tahdotte, että hän saisi sen tietää?

Marchbanks (lyyrillisellä innostuksella). Siksi että hän ymmärtää minua ja että hän tietäisi, että minä ymmärrän häntä. Jos te salaatte häneltä yhden ainoankin sanan, jollette te ole valmis ilmaisemaan hänelle totuutta sellaisena kuin se on, niin saatte elämänne loppuun asti pitää hyvänänne sen tiedon, että hän oikeastaan kuuluukin minulle eikä teille. Hyvästi! (Aikoo mennä.)

Morell (hyvin levottomasti). Jääkää! Minä en sano sitä hänelle.

Marchbanks (kääntyy lähellä ovea). Teidän täytyy sanoa hänelle joko totuus tai jokin valhe, jos minä menen.

Morell (estellen). Marchbanks, joskus ihmisellä on oikeus —

Marchbanks (keskeyttää hänet). Minä tiedän — valehdella. Se ei auta yhtään mitään. Hyvästi, herra pappi!

Kun hän kääntyy vihdoin mennäksensä, avautuu ovi ja Candida tulee sisään.

Candida. Menettekö te jo, Eugene? (Katselee häntä tarkemmin). Mutta miltä te näytätte, hyvä ystävä? Aiotteko tuollaisena lähteä ulos? Te olette todellakin runoilija! Katsoppas häntä, James! (Hän tarttuu häntä takkiin kiinni ja vie hänet esille, näyttäen häntä Morellille.) Katsos hänen kaulustansa, katsos hänen kaulahuiviansa, katsos hänen tukkaansa! Voisi luulla, että joku olisi aikonut kuristaa häntä! (Molemmat miehet hillitsevät itseään.) Odottakaa hiukan, seisokaa hiljaa! (Hän panee kiinni hänen kauluksensa, solmii hänen kaulahuivinsa ja silittää hänen tukkaansa.) Kas noin! Nyt te näytätte niin siivolta, että minusta on parasta, että jäätte tänne aamiaiselle, vaikka sanoinkin teille, ettette saisi jäädä. Puolen tunnin kuluttua ruoka on valmis. (Hän korjaa vielä hiukan kaulahuivia. Eugene suutelee hänen kättänsä.) Älkää huoliko!

Marchbanks. Tietysti minä tahdon jäädä, jollei teidän kunnianarvoisella miehellänne ole mitään sitä vastaan.

Candida. Saako hän jäädä, James, jos hän lupaa olla kiltti poika ja auttaa minua kattamaan pöytää? (Marchbanks kääntää päätään ja katselee olkansa yli lujasti Morelliin, vaatien hänen vastaustansa.)

Morell (lyhyesti). Tietysti, luonnollisesti! (Hän menee pöydän luo ja on puuhaavinaan jotakin paperiensa parissa.)

Marchbanks (tarjoo käsivartensa Candidalle). Mennään kattamaan pöytää.

(Hän tarttuu hänen käsivarteensa. He astuvat yhdessä ovelle; kun he menevät, lisää Marchbanks.) Minä olen onnellisin ihminen maailmassa!

Morell. Sitä minäkin olin — tunti sitten.

Esirippu.

TOINEN NÄYTÖS

Sama päivä, myöhemmin iltapuolella. Sama huone. "Vieraitten tuoli" on asetettu paikoilleen pöydän ääreen, jossa on, jos mahdollista vieläkin enemmän tavaraa. Marchbanks, yksin ja toimettomana, koettaa ottaa selkoa siitä, miten kirjoituskone toimii. Kun hän kuulee jonkun tulevan, hiipii hän syyllisen tunnolla ikkunan luo ja on syventyvinään näköalan katselemiseen. Miss Garnett astuu sisään kädessä muistiinpanokirja, johon hän Morellin sanelun mukaan kirjoittaa pikakirjoituksella hänen kirjeensä. Hän käy istumaan kirjoituskoneen ääreen ja alkaa kirjoittaa puhtaaksi niin työhönsä vaipuneena, ettei hän kiinnitä mitään huomiota Eugeneen. Onnettomuudeksi takertuu ensimäinen kosketin kiinni, kun hän yrittää lyödä sitä.

Proserpine. Kas niin! Nyt te olette naputellut minun koneellani, Mr Marchbanks! Ei siitä apua, vaikka te koetattekin näyttää viattomalta.

Marchbanks (hämillään). Suokaa anteeksi, Miss Garnett! Minä koetin vain sillä kirjoittaa.

Proserpine. Tietysti! Ja sitten te saitte tämän koskettimen takertumaan kiinni.

Marchbanks (vakavasti). Minä vakuutan, etten koskenutkaan koskettimiin. Sitä en tosiaankaan tehnyt. Minä vain kiersin tuota pientä pyörää. (Hän osoittaa hämillään kiristyspyörää.)

Proserpine. Ah, nyt minä ymmärrän! (Hän panee koneen kuntoon ja puhuu koko ajan hyvin suulaasti.) Te luulitte kai, että tämä oli jonkinmoinen posetiivi? Ei muuta kuin pyörittää pyörää, niin se suoraa päätä kirjoittaa kauniin rakkauskirjeen teille, vai mitä?

Marchbanks (juhlallisesti). Kyllä kai kone osaisi kirjoittaa rakkauskirjeitä. Nehän ovat kaikki aivan samanlaisia, vai mitä?

Proserpine (hiukan suuttuneena — sillä tällainen keskustelu, jollei se ole vain leikkiä, ei ole ensinkään hänen tapaisensa). Mistä minä tiedän? Miksi te sitä minulta kysytte?

Marchbanks. Suokaa anteeksi! Minä luulin, että tuollaisilla viisailla ihmisillä, jotka osaavat kirjoittaa kirjeitä ja hoitaa asioita — että heillä olisi — aina olisi — rakkausasioitakin.

Proserpine (suunniltaan). Mr Marchbanks! (Hän katsoo ankarasti häneen ja marssii suurella arvokkaisuudella kaapin luo.)

Marchbanks (lähestyy arvokkaasti). Toivottavasti minä en loukannut teitä. Minun ei olisi ehkä pitänyt viitata teidän rakkausasioihinne?

Proserpine (ottaa sinisen kirjan hyllyltä, kääntyy pois ja sanoo terävästi). Minulla ei ole minkäänlaisia rakkausasioita! Kuinka te uskallatte väittää jotakin sellaista?

Marchbanks (yksinkertaisesti). Todellako! Oi, silloin te olette yhtä ujo kuin minäkin! Vai mitä?

Proserpine. Ei, minä en ole ujo. Mitä te sillä tarkoitatte?

Marchbanks (salaperäisesti). Kyllä te varmaan olette! Siinä syy, miksi maailmassa on niin vähän rakkausasioita. Me kuljemme kaikki ja kaipaamme rakkautta: se on meidän luonteemme ensimäinen tarve, sydämemme ensimäinen pyyntö. Mutta me emme puhu kaipauksestamme, me olemme siksi liian ujoja ja arkoja. (Syvällä vakavuudella). Oi, Miss Garnett, mitäpä te ette antaisi, jos voisitte voittaa pelkonne ja ujoutenne — — —

Proserpine (hyvin loukkaantuneena). No, onpas tämä!

Marchbanks (vallattomalla kärsimättömyydellä). Älkää puhuko tuollaisia tyhmyyksiä minulle! Eivät ne minua petä. Mitä hyötyä niistä on? Miksi te pelkäätte olla oma itsenne minun edessäni? Minä olen aivan sellainen kuin tekin.

Proserpine. Sellainen kuin minä! Tahdotteko te imarrella minua vai itseänne? En ole varma siitä, kumpaako te tarkoitatte. (Hän kääntää hänelle selkänsä ja aikoo mennä takaisin kirjoituskoneen luo).

Marchbanks (estää häntä, salaperäisesti). Kuulkaahan! Minä kuljen ympäri ja etsin rakkautta, ja minä huomaan, että sitä on vaikka kuinka paljon muitten ihmisten rinnoissa. Mutta kun minä yritän pyytää sitä, niin tuo kauhea ujous on aivan tukehduttaa minut; ja silloin minä tulen aivan mykäksi — tai mikä vielä pahempi, minä sanon tolkuttomuuksia, tyhmiä valheita. Ja sitä rakkautta, jota minä kaipaan, tuhlataan kissoille ja koirille ja kanarialinnuille, siksi että ne pyytävät sitä. (Melkein kuiskaten). Sitä on pakko pyytää. Se on kuin sadun haltia-olento: se ei osaa puhua, jollei sitä puhuttele ensin. (Tavallisella äänellä, mutta syvän alakuloisesti). Kaikki rakkaus maailmassa tahtoo puhua; mutta se ei uskalla, sillä se on ujo, ujo, ujo! Siinä on maailman traagillisuus. (Syvällä huokauksella hän heittäytyy vierastuoliin ja peittää kasvot käsiinsä.)

Proserpine (hämillään, mutta säilyttää tavallisen näykkimisäänensä, mikä on hänelle kunnia-asia joutuessaan väittelyyn vieraitten, nuorten herrojen kanssa). Pahat ihmiset voivat joskus voittaa tuon ujoutensa, eikö totta?

Marchbanks (hyökkää ylös melkein vimmoissaan). Pahat ihmiset, ne ovat ne, joilla ei ole rakkautta; siksi he eivät ole myöskään ujoja. He osaavat pyytää rakkautta, siksi etteivät he sitä tarvitse; he voivat tarjota sitä, siksi ettei heillä ole sitä. (Hän vajoo kokoon tuoliinsa ja lisää surullisesti). Mutta me, joilla on rakkautta ja jotka tahtoisimme voittaa vastarakkautta: me emme saa sanaakaan suustamme. (Ujosti). Ettekö te ole tehnyt samaa huomiota?

Proserpine. Mr Marchbanks, jos te puhutte yhä tuohon tapaan, niin minä lähden pois, sen teen todellakin. Se ei ole sopivaa!

Hän käy istumaan kirjoituskoneen ääreen, avaa sinisen kirjan ja valmistautuu kirjoittamaan lauseen siitä.

Marchbanks (toivottomasti). Ei mikään, jota maksaa vaivaa sanoa, ole sopivaa. (Hän nousee ja astuu edes-takaisin huoneessa). Minä en ymmärrä teitä, Miss Garnett. Mistä minä sitten puhun?

Proserpine (nenäkkäästi). Puhukaa jokapäiväisistä asioista! Puhukaa ilmasta!

Marchbanks. Voisitteko te puhua jokapäiväisistä asioista, jos täällä olisi lapsi, joka itkisi nälissään?

Proserpine. Sitä minä en voisi.

Marchbanks. Tietysti ette! Enkä minä voi puhua jokapäiväisistä asioista, sillä minun sydämeni näkee nälkää ja itkee katkerasti.

Proserpine. No, olkaa sitten vaiti!

Marchbanks. Niin, se siitä aina lopuksi tulee. Me olemme vaiti. Voiko se vaimentaa teidän sydämenne itkua — sillä se itkee: eikö totta? Sen täytyy itkeä, jos teillä on sydäntä.

Proserpine (nousee äkisti ylös ja painaa kätensä sydämelleen). On aivan turha yrittääkään tehdä työtä, kun te puhutte tuolla tavalla. (Hän nousee pienen pöydän äärestä ja käy istumaan sohvalle. Hän on hyvin kiihoittunut.) Ei se teihin kuulu, itkeekö minun sydämeni vai ei; mutta minun tekisi sittenkin mieleni puhua teille siitä.

Marchbanks. Sitä teidän ei tarvitse. Minä tiedän sittenkin, että sen täytyy itkeä.

Proserpine. Mutta muistakaa, jos te joskus väitätte minun niin sanoneen, niin minä en myönnä sitä.

Marchbanks (säälivästi). Niin, kyllä tiedän. Teillä ei ole rohkeutta sanoa sitä hänelle.

Proserpine (säikähtäen). Hänelle! Kelle?

Marchbanks. Kelle se nyt lieneekin. Sille miehelle, jota te rakastatte. Joku se varmaan on. Ehkä Mr Mill, apulainen?

Proserpine (halveksien). Mr Mill! Sepä olisi oikea mies murtamaan minun sydämeni! Valitsisinpa sittenkin mielemmin teidät kuin Mr Millin.

Marchbanks (hämmästyy). Ei, ei millään muotoa! Olen hyvin pahoillani, mutta sitä te ette saa ajatella! Minä — —

Proserpine (kiusoittaen, menee uunin luo ja asettuu seisomaan selin häneen). Oi, älkää pelätkö! Ette te se ole! Ei se ole kukaan erityinen.

Marchbanks. Minä ymmärrän. Te tunnette, että te voisitte rakastaa ketä hyvänsä, joka vain tarjoutuisi — — —

Proserpine (vihastuen). Ken vain tarjoutuisi! Ei, sitä minä en voisi. Miksi te minua luulette?

Marchbanks (alakuloisesti). Se on yhdentekevää. Te ette tahdo antaa minulle suoraa vastausta. Te puhutte vaan, niinkuin kaikki muutkin. (Hän menee hitaasti sohvan luo ja käy istumaan synkän näköisenä.)

Proserpine (loukkaantuneena, arvelee toisen kohtelevan häntä aristokraatin halveksumisella). Jos te haluatte originelliä keskustelua, niin voitte mennä juttelemaan itsenne kanssa.

Marchbanks. Sitä juuri kaikki runoilijat tekevätkin! He puhuvat ääneen itsensä kanssa ja koko maailma kuuntelee heitä. Mutta tuntuu niin kovin yksinäiseltä, kun ei koskaan kuule kenenkään muun puhuvan.

Proserpine. Odottakaahan kunnes Mr Morell tulee! Hän puhuu kyllä teidän kanssanne. (Marchbanks hätkähtää). Ei teidän tarvitse näyttää noin happamelta; hän osaa puhua paremmin kuin te. (Kiivaasti). Hän osaa puhua, niin että teidän pieni päänne menee pyörälle. (Aikoo suuttuneena mennä paikallensa, mutta Marchbanks saa äkkiä päähänpiston, hyökkää ylös ja estää häntä.)

Marchbanks. Ah, nyt minä ymmärrän!

Proserpine (punastuu). Mitä te ymmärrätte?

Marchbanks. Teidän salaisuutenne. Sanokaa minulle: onko todellakin mahdollista, että nainen voi rakastaa häntä?

Proserpine (niinkuin keskustelu menisi jo kaikkien rajojen yli). Onpas sekin!

Marchbanks (kiihkeästi). Ei, vastatkaa minulle! Minä tahdon tietää! Minun täytyy saada se tietää! Minun on aivan mahdoton sitä ymmärtää. Minä en näe hänessä muuta kuin sanoja, sanoja, sanoja, hurskaita päätöksiä, joita ihmiset sanovat hyvyydeksi. Sellaista te ette voi rakastaa!

Proserpine (koettaa nuhdella häntä näyttämällä arvokkaan kylmältä). Minä en ymmärrä mistä te puhutte. Minä en käsitä teitä.

Marchbanks (kiivaasti). Kyllä te ymmärrätte! Te ette puhu totta!

Proserpine. Oh!

Marchbanks. Kyllä te ymmärrätte! Ja kyllä te tiedätte! (Päättäen vaatia esille vastauksen.) Voiko nainen todellakin rakastaa häntä?

Proserpine (katsoo häntä suoraan silmiin). Niin… (Marchbanks peittää kasvonsa käsiinsä.) Mikä teitä vaivaa? (Marchbanks ottaa kädet kasvoiltaan ja katselee häntä. Pelästyen hänen traagillista ilmettänsä pakenee Proserpine niin kauaksi kuin suinkin hänestä, pitäen häntä silmällä, kunnes hän kääntyy pois ja käy istumaan tuolille uunin ääreen syvän alakuloisena. Kun Proserpine lähestyy ovea, avautuu se ja Burgess astuu sisään. Kun hän näkee hänet, niin hän huudahtaa). Jumalan kiitos, että joku tulee! (ja käy levollisena pöytänsä ääreen istumaan. Hän panee uuden paperin kirjoituskoneeseen, kun Burgess astuu Eugenen luo.)

Burgess (tahtoo innokkaasti suojella hienoa vierasta). Vai niin! Tälläkö tavalla he jättävät teidät yksin, Mr Marchbanks! Minä pidän teille seuraa. (Marchbanks katsoo häneen ihmetellen, mikä kuitenkin on aivan turhaa.) James ottaa parasta aikaa vastaan lähetystöä ruokasalissa, ja Candy koettaa kasvattaa erästä ompelijaa, jonka hän on keksinyt. Hän istuu siellä ja opettaa häntä lukemaan "Taivaallisista kaksoisista". (Valittaen). Teillä on varmaan täällä ikävä, kun teillä ei ole ketään muuta seurananne kuin tuo konekirjoittaja! (Hän kääntää nojatuolin ja käy istumaan.)

Proserpine (hyvin kiihoittuneena). Ei hänellä enää hätää ole, kun hänellä on onni saada kuunnella teidän hienoa keskusteluanne. Se on aina suuri etu. (Hän alkaa kiivaasti kirjoittaa niin että kone räiskyy.)

Burgess (ihmetellen hänen röyhkeyttään). En minä luullakseni puhutellut teitä, neiti.

Proserpine (terävästi Marchbanksille). Oletteko te ennen nähnyt mokomaa hävyttömyyttä, Mr Marchbanks?

Burgess (juhlallisella ankaruudella). Mr Marchbanks on gentleman ja tietää mitä hänen arvonsa vaatii. Sitä eivät kaikki tiedä!

Proserpine (nenäkkäästi). Sepä hyvä, että te ja minä emme kuulu hienostoon! Te saisitte kuulla suoraa puhetta, jollei Mr Marchbanks olisi täällä. (Hän vetää niin kiivaasti paperin koneesta, että se repeytyy.) Kas nyt — nyt tämä kirje meni pilalle — saan kirjoittaa sen uudestaan! Oi, minä en osaa hillitä itseäni — te vanha, hupsu pöllöpää!

Burgess (nousee, voi tuskin hengittää suuttumuksesta). Mitä? Olenko minä vanha, hupsu pöllöpää! Niinkö te sanoitte? Vai tosiaankin! (Vetää henkeä). Hyvä, hyvä, tyttöseni, hyvä, hyvä! Odottakaa vain, kunnes isäntä tulee! Minäpä sanon sen hänelle, saattepa nähdä! Kyllä minä teitä opetan — totta totisesti!

Proserpine. Minä — — —

Burgess (keskeyttää hänet). Ei, ei se nyt enää auta. Ei maksa vaivaa enää pyytääkään. Kyllä te saatte nähdä kuka minä olen! (Proserpine kuljettaa koneen vaunua kovalla melulla ja jatkaa halveksivan näköisenä työtänsä.) Älkää välittäkö hänestä, Mr Marchbanks! Sitä hän ei ansaitse! (Hän käy ylpeästi istumaan.)

Marchbanks (hyvin hermostuneesti ja kiusaantuneena). Eikö olisi parasta vaihtaa puheenainetta? En minä — en minä luule, että Miss Garnett tarkoitti mitään pahaa.

Proserpine (pannen painoa sanoihinsa). Ah, sitä minä juuri tarkoitinkin!

Burgess. Minä en välitä hänestä hituistakaan.

Sähkökello soi kaksi kertaa.

Proserpine (kokoaa muistiinpanokirjansa ja paperinsa). Minua kutsutaan. (Kiiruhtaa ulos.)

Burgess (huutaa hänen jälkeensä). Kyllä me tulemme toimeen ilman teitä! (Hiukan keventyneenä, kun hän on saanut sanoa viimeisen sanan ja ikäänkuin haluten vieläkin parantaa sanojansa, hän katsoo hetken hänen jälkeensä, vaipuu sitten tuoliinsa Eugenen viereen ja puhuttelee häntä tuttavallisesti.) Nyt me olemme yksin, Mr Marchbanks, sallikaa että annan teille ystävällisen viittauksen, jota en antaisi kelle hyvänsä. Kuinka kauan te olette tuntenut vävyäni, Jamesiä?

Marchbanks. En tiedä. Minun on niin vaikea muistaa sellaista. Muutamia kuukausia, ehkä.

Burgess. Ettekö ole koskaan huomannut mitään kummallista hänessä?

Marchbanks. Ei minun tietääkseni.

Burgess (vakuuttaen). Niin, ette tekään ole sitä huomannut. Siinäpä juuri vaara onkin. Katsokaapas, hän on hullu!

Marchbanks. Mielisairasko!

Burgess. Täysi hullu! Pitäkää häntä silmällä, niin te kyllä huomaatte!

Marchbanks (levottomana). Te tarkoitatte kai, että hänen mielipiteensä —

Burgess (koskettaa etusormellaan hänen polveansa ja painaa kovasti kiinnittääkseen hänen huomiotansa). Niin minäkin luulin, Mr Marchbanks. Minä luulin kauan aikaa, että siihen olivat vain hänen mielipiteensä syynä. Vaikka muistakaa se, mielipiteet voivat tulla vaarallisiksi, jos niitä rupeaa toteuttamaan sillä tavalla kuin hän tekee. Mutta sitä minä en nyt tarkoita. (Hän katselee ympärilleen ollakseen varma siitä, että he ovat yksin ja kumartuu Eugenen puoleen, aivan hänen korvansa juureen.) Mitä te luulette, että hän sanoi minulle tänään juuri tässä samassa huoneessa?

Marchbanks. Mitä sitten?

Burgess. Hän sanoi minulle — niin totta kuin minä istun tässä, hän sanoi: "Minä olen hullu", sanoi hän, "ja sinä olet lurjus", sanoi hän — niin levollisesti kuin suinkin. Ajatelkaahan, että minä olisin lurjus! Ja sitten hän puristaa minun kättäni, aivan kuin hän olisi kehunut minua. Voiko väittää, että se mies on viisas?

Morell (ulkopuolella, huutaa Proserpinea, avatessaan oven). Pitäkää huolta siitä, että saatte kaikkien nimet ja osoitteet, Miss Garnett!

Proserpine (kaukaa). Kyllä, Mr Morell!

Morell tulee sisään lähetystön paperit kädessä.

Burgess (hiljaa Marchbanksille). Hullu hän on! Pitäkää häntä silmällä, niin saatte nähdä. (Nousee äkkiä). Olen pahoillani, että minun täytyy tehdä valitus. En tee sitä mielelläni, mutta minä tunnen, että minun täytyy, se on ikäänkuin minun velvollisuuteni.

Morell. Mikä 011 hätänä?

Burgess. Mr Marchbanks voi todistaa. Hän oli saapuvilla. (Hyvin juhlallisesti). Sinun nuori naisesi on unohtanut itsensä siihen määrään, että hän sanoi minua vanhaksi, hupsuksi pöllöpääksi.

Morell (tavattoman sydämellisesti). Niin, se on aivan Prossyn tapaista! Hän puhuu aina suunsa puhtaaksi, hän ei voi hillitä itseänsä! Prossy parka! Ha! Haa!

Burgess (vapisee vihasta). Luuletko sinä minun tyytyvän siihen, että se on vain hänen tapaistansa?

Morell. Tyhmyyksiä! Ei sinun pidä sellaisesta välittää! (Hän astuu asiakirjakaapin luo ja pistää paperin laatikkoon).

Burgess. En minä siitä välitäkkään. Minä seison aivan sen yläpuolella. Mutta onko se nyt oikein? Sitä minä tahtoisin tietää. Onko se oikein?

Morell. Se kysymys koskee kirkkoa eikä seurakuntaa. Onko siitä sinulla ollut vahinkoa? se kysymys koskee sinua, mitä? Eihän se ole vähintäkään vahingoittanut sinua. Älä viitsi sitä sen enempää ajatella! (Hän estää keskustelun jatkumista tästä aineesta menemällä pois ja istahtamalla pöydän ääreen, tarkastellen kirjeenvaihtoaan.)

Burgess (hiljaa Marchbanksille). Mitä minä sanoin! Aivan täysi hullu! (Hän menee pöydän luo ja kysyy nälkäisen miehen epäilystä herättävällä kohteliaisuudella.) Milloin te syötte päivällistä, James?

Morell. Emme vielä pariin tuntiin.

Burgess (alakuloisella kohtaloon tyytymisellä). Anna minulle joku hauska kirja, niin olet ystävällinen, ja minä käyn istumaan ja lukemaan tuonne uunin ääreen.

Morell. Millaisen kirjan? Hyvänkö?

Burgess (vastustaa melkein huutaen). Ei, ei! Jotakin huvittavaa, jolla saan aikani kulumaan! (Morell ottaa kuvalehden pöydältä ja antaa sen hänelle. Hän ottaa sen nöyrästi vastaan.) Kiitos, kiitos, James! (Hän menee suuren tuolin luo uunin ääreen ja käy siihen rauhallisesti ja mukavasti istumaan.)

Morell (kirjoittaessaan). Candida tulee heti teille pitämään seuraa. Hän pääsi jo suojatistaan. Hän täyttää vain lamput.

Marchbanks (hyökkää hätäisenä ylös). Hänen kätensähän tahraantuvat! Minä en voi sitä sallia, Morell: se on suuri häpeä! Minä menen täyttämään lamppuja! (Lähestyy ovea.)

Morell. Parasta kun ette sitä tee. (Marchbanks pysähtyy kahdenvaiheilla.) Hän panee teidät vain kiilloittamaan minun saappaitani, säästääkseen sen vaivan minulta huomis-aamuna.

Burgess (moittivasti). Eikö sinulla ole yhtään palvelijaa, James?

Morell. On. Mutta hän ei ole mikään orja, ja talo on siinä kunnossa kuin minulla olisi kolme. Se merkitsee, että jokainen saa olla työssä. Se ei ole niinkään huono järjestys: Prossy ja minä keskustelemme asioista pestessämme astioita. Ei ole yhtään vaikea pestä astioita, kun työssä on kaksi.

Marchbanks (kiusaantuneella ilmeellä). Luuletteko, että kaikki naiset ovat yhtä kovaluontoisia kuin Miss Garnett?

Burgess (vilkkaasti). Se on oikein, Mr Marchbanks, se on aivan oikein! Hän on kovaluontoinen!

Morell (levollisesti ja arvokkaasti). Marchbanks!

Marchbanks. Niin!

Morell. Kuinka monta palvelijaa on teidän isällänne?

Marchbanks. Oi, en minä tiedä. (Hän menee epämieluisan tunteen vallassa sohvan luo tullakseen niin kauas kuin mahdollista Morellin kysymyksistä ja istuu siinä suuressa sieluntuskassa ajatellen lamppuöljyä.)

Morell (hyvin vakavasti). Niin monta, että te ette edes sitä tiedä! (Hyökkäävämmin). Joka tapauksessa kun jotakin karkeaa työtä on tehtävä, niin te soitatte kelloa ja annatte sen jonkun muun tehtäväksi, vai kuinka? Se ainakin on yksi suuri tosiasia teidän elämässänne, eikö totta?

Marchbanks. Oi, älkää kiusatko minua! Ainoa suuri tosiasia minun elämässäni on nyt vain se, että teidän vaimonne kauniit kädet tahraantuvat öljystä, ja että te istutte täällä mukavasti ja saarnaatte siitä — alituisesti saarnaatte ja saarnaatte, sanoja, sanoja, sanoja vain.

Burgess (suuresti ihastuneena). Hyvä, hyvä! Kerrassaan mainiota! (Loistaen). Siinä sait, James! Suoraa puhetta!

Candida tulee sisään edessään siro esiliina, kädessä pöytälamppu, puhdistettuna, täytettynä ja valmiina sytyttämistä varten. Hän laskee sen pöydälle Morellin viereen.

Candida. Jos te jäätte meille, niin minä taidankin uskoa teille lamppujen hoidon.

Marchbanks. Minä jään sillä ehdolla, että te annatte kaiken karkean työn minulle.

Candida. Sehän on mainio tarjoumus; mutta enköhän minä ensin halua nähdä, miten te siitä suoriudutte. (Kääntyen Morellin puoleen). James, sinä et ole hoitanut huolellisesti taloa!

Morell. Mitä minä sitten olen tehnyt — tai laiminlyönyt — ystäväni?

Candida (vakavasti pahastuneena). Minun lempiharjaani, kuurausharjaani on käytetty saappaitten kiilloittamiseen! (Sydäntäsärkevä huudahdus kuuluu Marchbanksin huulilta, Burgess katsoo ihmeissään ympärilleen, Candida kiiruhtaa sohvan luo.) Mikä on hätänä? Voitteko te huonosti, Eugene?

Marchbanks. En, en! Mutta minua värisyttää, minua värisyttää!

Burgess (kiihoittuneena). Mitä kummaa! Sairastatteko te vilutautia, Mr Marchbanks? Se ei ole hyvä teidän iällänne! Siitä teidän täytyy vähitellen päästä.

Candida (rauhoittaen). Loruja isä! Ne ovat vain runollisia väristyksiä. Vai mitä, Eugene? (Hyväilee häntä.)

Burgess (hämillään). Vai niin! Vai niin! Runollisia väristyksiä! Pyydän tuhannesti anteeksi! (Kääntyy taas uuniin päin ikäänkuin karkoittaakseen pikaisen johtopäätöksensä seuraukset.)

Candida. Miten teidän laitanne nyt on, Eugene — kuurausharjako oli siihen syynä? (Hän värisee jälleen). No, älkää siitä välittäkö! (Käy istumaan hänen viereensä). Ettekö te haluaisi antaa minulle uutta norsunluista harjaa, jossa olisi helmiäiskoristeita?

Marchbanks (pehmeästi ja soitannollisesti, mutta surullisesti ja kaihoten). Ei, ei kuurausharjaa, vaan veneen — kevyen, pienen aluksen. Ja sitten me purjehtisimme kauaksi koko maailmasta, sinne missä sade pesee marmorilattiat ja aurinko ne kuivaa, missä etelätuuli puhaltaa tomun pois viheriäisistä ja purppuraisista matoista. Tai vaunut, jotka kantaisivat meidät ylös pilviin, missä tähdet loistavat, eikä lamppuja tarvitse joka päivä täyttää öljyllä.

Morell (karkeasti). Ja missä ei tarvitse muuta tehdä kuin laiskotella ja olla itsekäs ja hyödytön.

Candida (pahoillaan). Mutta, James, kuinka sinulla oli sydäntä pilata kaikki!

Marchbanks (kiihoittuen). Niin, olla laiska, itsekäs ja hyödytön, se on samaa kuin olla kaunis ja vapaa ja onnellinen! Eikö jokainen mies ole toivonut sitä sille naiselle, jota hän rakastaa? Se on minun ihanteeni! Mikä on teidän ihanteenne, teidän ja kaikkien niiden kauheiden ihmisten, jotka elävät näissä inhottavissa kasarmeissa? Saarnat ja kuurausharjat! Te saarnaatte ja teidän vaimonne kuuraa!

Candida (merkillisellä äänenpainolla). Hän harjaa saappaat, Eugene. Te saatte harjata ne huomenna, rangaistukseksi siitä, mitä te nyt sanoitte hänelle.

Marchbanks. Oi, älkää puhuko saappaista! Kuinka kauniit teidän jalkanne olisivat ylhäällä kukkuloilla!

Candida. Minun jalkani eivät olisi kauniit kengittä Hackney Roadilla.

Burgess. (hämillään). No, mutta Candy! Älä ole epähieno! Mr Marchbanks ei ole tottunut sellaiseen. Hän saa uudestaan väristyskohtauksen. Niin, niin, minä tarkoitan runollisen väristyksen! (Morell on vaiti, ulkonaisesti syventyneenä kirjeihinsä, mutta todellisuudessa tuumien uusia, huolestuttavia kokemuksiaan, sillä mitä kovempia moraalisia hyökkäyksiä hän tekee, sitä nopeammin ja varmemmin Eugene niihin vastaa. Hänestä tuntuu vaikealta, että hänen täytyy ruveta pelkäämään miestä, jota hän ei kunnioita. Miss Garnett tulee sisään, sähkösanoma kädessä.)

Proserpine (ojentaa sähkösanoman Morellille). Vastaus maksettu. Lähetti odottaa. (Candidalle mennessään koneensa luo ja käyden istumaan.) Maria on valmis aloittamaan työtänsä kyökissä, Mrs Morell. (Candida nousee). Sipulit ovat tulleet.

Marchbanks (kouristuksentapaisesti). Sipulit!

Candida. Niin, sipulit. Eivätkä ne ole edes espanjalaisia. Aivan tavallisia punasipuleita. Te saatte auttaa minua leikkaamaan niitä hienoiksi. Tulkaa pois!

Hän tarttuu häntä ranteeseen ja juoksee ulos, vetäen häntä jäljessään. Burgess nousee hämillään ja jää kummissaan uunin edessä olevalle matolle seisomaan ja katsoo heidän jälkeensä.

Burgess. Candyn ei pitäisi kohdella päärin veljenpoikaa tuolla tavalla! Hän menee aivan liian pitkälle. Kuules, James! Onko hän usein noin kummallinen?

Morell (lyhyesti, kirjoittaen sähkösanomaa). En minä tiedä.

Burgess (hempeämielisesti). Hän puhuu kauniisti. Minä olen aina ollut hiukan hullaantunut runouteen. Candy on sen perinyt minulta. Hänellä oli tapana pyytää minua kertomaan hänelle satuja keijukaisista ja peikoista, kun hän oli vain noin pikkuinen. (Hän osoittaa noin kahden jalan korkeutta.)

Morell (ennakolta tehdyllä päätöksellä). Vai niin, todellako! (Hän pyyhkii imupaperilla sähkösanomaa ja menee ulos).

Proserpine. Oliko teillä tapana keksiä keijukaisjutut aivan omasta päästänne?

Burgess ei vastaa, vaan näyttää hyvin halveksivalta.

Proserpine (levollisesti). Minä en olisi koskaan uskonut, että teillä olisi sellaisia ajatuksia. Mutta, asiasta toiseen, on parasta, että varoitan teitä, koska te näytte niin ihastuneen Mr Marchbanksiin. Hän on hullu.

Burgess. Hullu! Mitä! Hänkö myöskin!

Proserpine. Hullu kuin keväinen jänis. Uskokaa pois, hän peloitti minua juuri ennenkuin te tulitte sisään. Ettekö ole huomannut, kuinka kummallisesti hän puhuu?

Burgess. Vai niin, sitäkö he tarkoittavat runollisella väristyksellä! Tuhat tulimmaista, enkö jo pari kertaa ajatellut, että hänellä varmaan on joku ruuvi irti! (Hän astuu huoneen poikki ja sanoo kovalla äänellä). Onpa tämä hauska hulluinhuone, johon ei ole hyvä jäädä. Eihän täällä ole ketään muuta kuin te, joka voisi pitää ihmisestä huolta!

Proserpine (kun Burgess menee hänen ohitsensa). Niin, ajatelkaa, miten julmaa, jos teille jotakin tapahtuisi!

Burgess (kopeasti). Pitäkää huomautuksenne ominanne! Sanokaa isännälle, että minä menin puutarhaan tupakoimaan.

Proserpine (pilkallisesti). Oo!

Ennenkuin Burgess ehtii vastata, palaa Morell.

Burgess (hempeämielisesti). Minä menen puutarhaan tupakoimaan, James.

Morell (äkäisesti). Vai niin, vai niin! (Burgess menee mahdikkaasti ulos, ryhti on kuin väsyneen vanhan ukon. Morell seisoo pöydän ääressä, koskettelee papereitaan ja sanoo puoleksi leikillisesti, puoleksi poissaolevasti Proserpinelle.) No, Miss Prossy, miksi te haukuskelitte appiukkoani?

Proserpine (punastuen, katsoo nopeasti häneen, puoleksi pelokkaasti, puoleksi moittien). Minä — — (Hän purskahtaa itkuun.)

Morell (hellällä iloisuudella, kumartuen pöydän yli hänen puoleensa, lohduttaen häntä). No, no, no! Älkää panko sitä pahaksenne, Prossy! Hän on vanha, hupsu pöllöpää, eikö niin?

Huoaten Proserpine syöksee ovelle ja katoaa, paiskaten oven jälkeensä kiinni. Morell pudistaa päätään ja astuu väsyneenä tuolinsa luo, jonne hän istahtaa työtä tekemään. Hän näyttää vanhalta ja rasittuneelta.

Candida tulee sisään. Hän on lopettanut taloustoimensa ja ottanut esiliinansa pois. Hän huomaa Morellin alakuloisen ilmeen ja käy levollisesti istumaan vierastuoliin, katsellen Morellia tarkkaavasti. Hän ei sano mitään.

Morell (katsoo ylös, kynä valmiina kirjoittamaan). No? Missä Eugene on?

Candida. Hän pesee käsiään vesijohdossa. Hänestä tulisi mainio kokki, jos hän voisi voittaa vastenmielisyytensä Mariaa kohtaan.

Morell. Hm! Epäilemättä! (Rupeaa taas kirjoittamaan.)

Candida (menee lähemmäksi, laskee pehmeästi kätensä hänen kädelleen estääkseen häntä ja sanoo). Tule tänne, ystäväni! Näytäppä itseäsi! (Morell antaa kynän pudota kädestään ja antautuu kokonaan hänen valtaansa. Candida saa hänet nousemaan ja vie hänet pois pöydän luota, koko ajan katsellen häntä tarkasti.) Käännä kasvosi valoon! (Hän asettaa hänet vasten ikkunaa). Sinä et näytä terveeltä, poikaseni. Sinä olet ehkä tehnyt liiaksi työtä?

Morell. En tavallista enemmän.

Candida. Sinä näytät kalpealta ja harmaalta ja vanhalta ja ryppyiseltä. (Morellin alakuloisuus yltyy; Candida puhuu tahallaan vallattomasti). Tulehan. (Vetää hänet nojatuolin luo). Tältä päivältä olet kirjoittanut kylliksi. Anna Prossyn tehdä loput ja tule juttelemaan minun kanssani!

Morell. Mutta —

Candida (varmasti). Niin, minun täytyy saada jutella jonkun kanssa. (Hän saa hänet istumaan ja käy itse matolle hänen jalkojensa juureen. Taputtaa hänen kättänsä). Nyt sinä jo näytät virkeämmältä. Miksi et jätä kaikkea tätä rasittavaa ylimääräistä työtä — noita joka iltaisia puheita ja esitelmiä? Tosin kaikki, mitä sinä sanot, on totta ja hyvää, mutta ei siitä ole mitään hyötyä. Eivät he välitä hituistakaan siitä, mitä sinä sanot. He myöntävät kyllä, että sinä olet oikeassa, mutta mitä hyötyä siitä on, kun he tekevät aivan päinvastoin kuin sinä käsket, niinpian kuin sinä käännät heille selkäsi. Ajattelehan meidän seurakuntaamme St. Dominioissa! Miksi he tulevat joka sunnuntai kuuntelemaan kun sinä saarnaat kristinuskoa? Etkö luule että he tulevat vain siksi, että he noina kuutena päivänä ajattelevat vain liikeasioitansa ja raha-ansiotansa, ja tahtovat unohtaa ne seitsemäntenä päivänä ja levätä niistä hiukan — voidakseen uusin voimin palata niihin jälleen ja ansaita vielä entistä enemmän rahaa? Sinä autat heitä oikeastaan paljoa enemmän kuin estät.

Morell (suurella vakavuudella). Sinä tiedät varsin hyvin, Candida, että minä luen heille useinkin lakia sen johdosta. Mutta jos he menevät kirkkoon vain levätäksensä ja saadaksensa aikansa kulumaan, niin miksi he eivät etsi hauskempia ja vallattomampia huveja? Jotakin hyvää lienee siinä varmaan, että he mielemmin menevät kirkkoon sunnuntaisin kuin huonompiin paikkoihin.

Candida. Oi, huonommat paikat eivät ole avoinna, ja vaikka olisivatkin, niin he eivät uskalla näyttäytyä niissä. Ja sitten sinä saarnaat niin erinomaisen hyvin, rakas James, että se on heille yhtä hauskaa kuin joku näytelmä. Miksi sinä luulet, että naiset ovat niin innostuneita?

Morell (kiihoittuneena). Candida!

Candida. Oi, kyllä minä sen tiedän! Sinä tyhmä poika, sinä luulet, että siihen on sinun sosialismisi ja uskontosi syynä! Mutta jos niin olisi, niin he eläisivät sanojesi mukaan, eivätkä tulisi vain sinua katselemaan. He sairastavat kaikki Prossyn tautia.

Morell. Prossyn tautia? Mitä sinä tarkoitat, Candida?

Candida. Niin, Prossy ja kaikki muutkin sihteerit, joita sinulla on ollut! Miksi Prossy pesee astioita ja kuorii perunoita ja tekee kaikenlaisia palvelijan toimia, vaikka hänellä on kuusi shillingiä vähemmän palkkaa kuin mitä hän voisi saada jossakin konttorissa kaupungilla? Hän on rakastunut sinuun, James, siinä koko syy! He ovat kaikki rakastuneet sinuun! Sinä olet rakastunut saarnaamiseen, siksi että sinä teet sitä niin kauniisti. Ja sinä luulet, että kaikki vain innoissaan tahtovat rakentaa Jumalan valtakuntaa tänne maan päälle, ja sitä hekin luulevat. Sinä pyhä yksinkertaisuus!

Morell. Candida, mikä hirveä sieluamurhaava kyynillisyys! Lasketko sinä leikkiä — vai — olisiko mahdollista — oletko sinä mustasukkainen?

Candida (miettivästi). Niin, joskus minä olen hiukan mustasukkainenkin.

Morell (epäillen). Prossylleko?

Candida (nauraen). Ei, ei, ei! En minä ole mustasukkainen kellekään! Mustasukkainen toisen tähden, jota ei rakasteta niinkuin häntä pitäisi rakastaa.

Morell. Tarkoitatko sinä minua?

Candida. Sinuako! Sinua on hemmoiteltu rakkaudella ja ihailulla. Sinä saat sitä enemmän kuin mikä on sinulle hyväksi. Ei, minä tarkoitan Eugenea.

Morell (säpsähtää). Eugenea!

Candida. Minusta tuntuu väärältä, että kaikki rakkaus tulee sinun osaksesi, eikä mitään hänen ja kuitenkin hän tarvitsisi sitä paljoa enemmän kuin sinä. (Kouristuksen tapainen väristys puistattaa Morellia vastoin hänen tahtoansa.) Mikä sinun on? Tuotanko minä sinulle tuskaa?

Morell (nopeasti). Et lainkaan! (Katselee häntä tuskallisella jännityksellä). Tiedäthän sinä, että minä luotan järkähtämättömästi sinuun, Candida.

Candida. Kuinka itserakas sinä olet! Oletko niin varma vastustamattomasta lumousvoimastasi?

Morell. Candida! Sinä loukkaat minua! En ole koskaan ajatellut mitään sellaista itsestäni. Minä ajattelin sinun hyvyyttäsi ja puhtauttasi — siihen minä luotan.

Candida. Kuinka rumia, ikäviä asioita sinä minulle sanot! Sinä olet todellakin pappi, James, pappi kiireestä kantapäähän!

Morell (kääntyy pois hänestä syvästi loukkaantuneena). Aivan samaa Eugenekin sanoo!

Candida (vilkkaalla mielenkiinnolla, kumartuu hänen puoleensa nojaten käsivarttaan hänen polveensa). Eugene on aina oikeassa! Hän on ihmeellinen poika. Poissa ollessani ihastuin häneen yhä enemmän. Tiedätkös James, vaikkei hänellä ole aavistustakaan siitä, niin on hän jo hyvällä alulla rakastua minuun aivan päättömästi.

Morell (synkästi). Vai eikö hänellä ole siitä aavistustakaan?

Candida. Ei vähintäkään! (Hän nostaa käsivartensa Morellin polvelta ja kääntyy miettivän näköisenä pois, vaipuen lepäävään asentoon, kädet sylissä.) Kerran hän saa sen tietää, sitten kun hän on täysi-ikäinen ja kokenut niinkuin sinä. Ja silloin hän saa myös tietää, että minä sen tiesin. Mitäpähän hän silloin ajattelee minusta?

Morell. Ei mitään pahaa, Candida! Ei mitään pahaa, sitä minä toivon ja uskon.

Candida. Se riippuu asianhaaroista!

Morell (tuskissaan). Mistä se riippuu?

Candida (katselee häntä). Niin, se riippuu siitä, miten hänen käy. (Morell katsoo häneen ilmeettömästi.) Etkö sinä ymmärrä. Se riippuu siitä, millä tavalla hän oppii ymmärtämään, mitä rakkaus on. Minä tarkoitan: minkälainen nainen sen hänelle opettaa.

Morell (ajatuksissaan). Niin. Ei. En minä ymmärrä mitä sinä tarkoitat.

Candida (selittäen). Jos hän oppii sen hyvältä naiselta, niin kaikki käy hyvin. Sitten hän antaa minulle anteeksi.

Morell. Antaa anteeksi!

Candida. Mutta oletappa, että hän oppii sen huonolta naiselta, niinkuin niin useiden miesten käy, varsinkin runoilijaluonteiden, jotka kuvailevat mielessään, että kaikki naiset ovat enkeleitä. Oleta, että hän ei ymmärrä rakkauden arvoa, ennenkuin hän on sen jo heittänyt pois ja alentanut itseään tietämättömyydessään. Luuletko sinä, että hän silloin voi antaa minulle anteeksi?

Morell. Antaa sinulle anteeksi? Mitä hänen pitäisi antaa anteeksi?

Candida (huomaa, ettei hän ymmärrä ja sanoo, hiukan pettyneenä vaikka hyvin hellästi). Etkö sinä ymmärrä? (Morell pudistaa päätään. Candida kääntyy taas hänen puoleensa ikäänkuin hellästi selittääkseen asiaa.) Minä tarkoitan, että hän antaa minulle anteeksi sen, etten itse sitä hänelle ole opettanut. Että minä jätin hänet tuolle huonolle naiselle oman hyvyyteni ja puhtauteni vuoksi, joksi sinä sitä nimität. Oi, James, kuinka vähän sinä ymmärrät minua, kun sinä sanot luottavasi minun hyvyyteeni ja puhtauteeni! Minä antaisin ne molemmat Eugene paralle yhtä mielelläni kuin shaalini kerjäläiselle, joka on kuolla viluun — jollei olisi jotakin muuta, mikä pidättäisi minua. Luota sinä minun rakkauteeni, James, sillä jos se katoaisi, niin minä vähät välittäisin sinun saarnoistasi — ne ovat vain turhia korupuheita, joilla sinä petät itseäsi ja muita päivästä toiseen. (Aikoo nousta.)

Morell. Aivan hänen sanansa!

Candida (kiireesti hillitsee haluaan nousta ylös). Kenen sanoja?

Morell. Eugenen.

Candida (ihastuneena). Hän on aina oikeassa! Hän ymmärtää sinua; hän ymmärtää minua; hän ymmärtää Prossya. Ja sinä, James, sinä et ymmärrä mitään! (Hän nauraa ja suutelee häntä lohdutukseksi, Morell peräytyy, ikäänkuin hän olisi saanut iskun ja hyökkää ylös.)

Morell. Kuinka sinä voit tehdä jotakin sellaista, kun — Candida! (Tuskallisella äänellä). Mielemmin saisit pistää puukolla minua sydämeen, kuin suudella minua!

Candida (nousee tuskallisena). Mikä sinua vaivaa, ystäväni?

Morell (kiivaasti, torjuen). Älä koske minuun!

Candida (hämmästyneenä). James!

He keskeyttävät puheensa, sillä Marchbanks ja Burgess tulevat. Jälkimäinen pysähtyy ovelle tuijottamaan. Eugene kiiruhtaa heidän väliinsä.

Marchbanks. Onko jotakin tapahtunut?

Morell (kalmankalpeana, lujasti hilliten itseänsä). Ei mitään muuta, kuin että joko te olitte oikeassa tänä aamuna tai Candida on hullu.

Burgess (ääneensä vastustaen). Mitä! Onko Candykin hullu! Tuhat tulimaista! (Hän astuu yli huoneen uunin luo, innokkaasti vastustellen ja naputtaa tuhan piipustaan ristikkoa vasten. Morell käy istumaan poissa suunniltaan, kumartuu eteenpäin ja peittää kasvonsa käsiinsä, joita hän pitää lujasti yhteen puristettuina.)

Candida (Morellille, levollisesti ja nauraen). Oi, sinä vaan säikähdit! Ei mitään muuta! Millaisia konvenanssi-ihmisiä te olette, vaikka te ette itse sitä myönnä!

Burgess. No, no! Ajattele, miten sinä käyttäydyt, Candy! Mitä Mr Marchbanks sinusta ajattelee!

Candida. Se tulee siitä, että James on opettanut minua ajattelemaan itsenäisesti, niin etten koskaan pelkää mitä ihmiset sanovat. Se on varsin hyvä niin kauan kuin ajattelen samalla tavalla kuin hän. Mutta nyt, kun olen uskaltanut ajatella hiukan eri tavalla — katsokaa häntä! Katsokaa vaan! (Hän viittaa Morelliin, hyvin huvitettuna, Eugene katsoo Morelliin ja painaa äkkiä kätensä sydäntänsä vasten, ikäänkuin kova tuska viiltäisi häntä. Hän käy sohvaan istumaan ja hän näyttää siltä ikäänkuin hän olisi todistajana murhenäytelmässä.)

Burgess (seisoo matolla uunin edessä). Niin, James, et sinä näytä yhtä hurmaavalta kuin tavallisesti!

Morell (nauraen, samalla puoleksi huoaten). Kyllä minä sen uskon! Suokaa minulle anteeksi. Minä en tiennyt, että saisin aikaan tällaisen hälinän. (Koettaa rauhoittua). Niin, niin, niin, niin! (Menee takaisin pöydän luo ja istahtaa työskentelemään papereittensa ääreen koettaen näyttää iloiselta.)

Candida (menee sohvan luo ja käy istumaan Marchbanksin viereen, yhä laskien leikkiä). No, Eugene, miksi te näytätte niin synkältä? Oletteko sipuleista saanut kyyneleitä silmiinne?

Morell ei voi olla kiinnittämättä huomiotaan heihin.

Marchbanks (hiljaa Candidalle). Te olette julma! Minä vihaan julmuutta! On kauheaa nähdä ihmisen kiusaavan toista!

Candida (pilkallisen hyväilevästi). Poikaparka! Olenko minä ollut teille julma? Pakoitinko minä teitä leikkaamaan noita likaisia pieniä punasipuleita?

Marchbanks (vakavasti). Ei, olkaa vaiti! En minä itseäni tarkoita. Häntä te kiusaatte kauheasti! Minä tunnen hänen kärsimyksensä omassa rinnassani. Minä tiedän, ettei syy ole teidän — se on jotain, minkä täytyi tulla. Mutta älkää ottako sitä näin kevyesti! Minua värisyttää, kun te nauratte kiusatessanne häntä.

Candida (epäilevästi). Kiusaanko minä Jamesia! Loruja, Eugene, kuinka te liioittelette! Tyhmyyksiä! (Candida silmäilee Morelliin, joka nopeasti alkaa taas kirjoittaa. Hän menee hänen luokseen ja pysähtyy hänen tuolinsa taakse, kumartuen hänen ylitsensä.) Älä tee enää työtä, armaani! Tule juttelemaan meidän kanssamme!

Morell (hellästi, mutta katkerasti). Ei! Minä en osaa jutella! Minä vaan saarnaan!

Candida (hyväilee häntä). No, tule sitten saarnaamaan!

Burgess (panee voimakkaasti vastaan). Ei, ei, Candy! Paha periköön kaikki saarnat! Lexy Mill tulee sisään. Hän näyttää olevan täydessä toimessaan.

Lexy (kiiruhtaa puristamaan Candidan kättä). Mitä kuuluu, Mrs Morell! Hauska nähdä teitä täällä taaskin!

Candida. Kiitos, Lexy! Tunnettehan te Eugenen?

Lexy. Tietysti! Kuinka voitte, Mr Marchbanks?

Marchbanks. Kiitos, hyvin!

Lexy (Morellille). Minä tulen juuri Mateusseurasta. He ovat aivan suunniltaan teidän sähkösanomanne johdosta. Ei suinkaan mitään ole tapahtunut?

Candida. Mitä sinä sähköitit, James?

Lexy (Candidalle). Hänen oli määrä puhua heille tänä iltana. He ovat vuokranneet tuon suuren salin Mare Streetin varrelta ja kuluttaneet paljon rahoja ilmoituksiin. Morell sähköitti heille, ettei hän voi tulla. Se iski kuin salama heidän keskellensä.

Candida (hämmästyneenä, alkaa epäillä, ettei kaikki ole niinkuin pitäisi). Kieltäytynyt pitämästä esitelmää!

Burgess. Minä lyön vetoa, ettei se koskaan ennen ole tapahtunut! Vai mitä luulet, Candy?

Lexy (Morellille). He päättivät lähettää teille pikasähkösanoman kysyäkseen teiltä, ettekö voisi muuttaa päätöstänne. Oletteko saanut sen?

Morell (hilliten kärsimättömyyttään). Kyllä, kyllä! Kyllä minä sain sen.

Lexy. Vastaus oli maksettu.

Morell. Niin, kyllä tiedän. Minä vastasinkin. Minä en voi tulla.

Candida. Mutta miksi et, James?

Morell (kiivaasti). Siksi etten tahdo! Nuo ihmiset unohtavat, että minä olen ihminen. He luulevat, että minä olen puhekone, jota voi joka ilta vetää vireeseen heidän huviksensa. Onko se liikaa, jos saan olla yhden ainoan illan kotonani vaimoni ja ystävieni kanssa?

He hämmästyvät kaikki tätä purkausta paitsi Eugene, jonka kasvonilme ei muutu.

Candida. Oi, James, sinä saat vain omantunnon vaivoja huomenna. Ja siitä minä saan sitten kärsiä.

Lexy (puolustellen, mutta pyytäen). Tiedänhän minä, että he vaativat aivan liikoja teiltä. Mutta he ovat sähköittäneet puolelle ja toiselle saadakseen toisen puhujan. Heidän ei ole kuitenkaan onnistunut saada ketään muuta kuin agnostisen liigan johtajan.

Morell (varmasti). No niin! Se on erinomainen mies. Mitä he sen parempaa tahtovat?

Lexy. Mutta hän vaatii kiven kovaan sosialismin ja kristinuskon eroittamista. Hän voi pilata kaiken sen hyvän, minkä me olemme rakentaneet. Te ymmärrätte sen asian itse parhaiten, mutta — (Hän epäröi.)

Candida (mielistelevästi). Tietysti sinä menet, James! Me lähdemme kaikki yhdessä.

Burgess (äkäisestä). Kuule, Candy! Jäädään kotiin ja pidetään lystiä takan ääressä! Ei hän viivy kuin pari tuntia poissa.

Candida. Sinulla olisi yhtä hauska kokouksessa. Me saisimme istua lavalla ja tekeytyä oikein hienoiksi.

Marchbanks (kauhistuneena). Ei mennä lavalle istumaan! Sieltä kaikki näkevät meidät. Sitä minä en siedä. Minä tahdon istua niin kaukana kuin suinkin.

Candida. Älkää pelätkö! Heillä on kylliksi katselemista, kun James on siellä. Teitä ei kukaan huomaa.

Morell (kääntää päätään ja katselee merkitsevästi Candidaan). He sairastavat kaikki Prossyn tautia, Candida, eikö niin?

Candida (iloisesti). Niin juuri!

Burgess (salaperäisesti). Prossyn tautia? Mistä sinä puhut, James?

Morell (panematta häneen huomiota, nousee ylös, astuu ovelle, pitää sen auki ja huutaa käskevällä äänellä). Miss Garnett!

Proserpine (kaukaa). Kyllä, Mr Morell! Minä tulen.

Kaikki odottavat paitsi Burgess, joka salaa menee Lexyn luo ja vetää hänet sivulle.

Burgess. Kuulkaahan, Mr Mill! Mikä on Prossyn tauti? Mikä häntä vaivaa?

Lexy (tuttavallisesti). En minä oikein tiedä, mutta hän puhui niin kummallisesti tänä aamuna. Minä pelkään, ettei hän aina ole aivan viisas.

Burgess (kauhistuen). Se on varmaan tarttuvaa. Neljä samassa talossa! (Hän menee takaisin uunin ääreen aivan masentuneena huomatessaan kuinka vähän voi luottaa ihmisten järkeen kirkollisessa ilmakehässä.)

Proserpine (näyttäytyy ovella). Mitä te haluatte, Mr Morell?

Morell. Sähköittäkää Mateusseuralle, että minä tulen!

Proserpine (hämmästyneenä). Eivätkö he odota teitä?

Morell (varmasti). Tehkää niinkuin minä pyydän!

Proserpine käy pelästyneenä istumaan koneen ääreen ja tottelee. Morell menee Burgessin luo. Candida pitää koko ajan häntä silmällä, vuoroin ihmetellen ja peläten.

Morell. Burgess, sinä et halua tulla mukaan?

Burgess (puolustelevalla äänellä). Älä sano sitä, James, Mutta katsoppas, eihän nyt ole sunnuntai.

Morell. Sepä ikävää! Minä luulin, että sinä tahtoisit tulla esitetyksi esimiehelle. Hän on valtuusmiesten työvaliokunnan jäsen ja hänen sanansa merkitsee paljon kontrahtien teossa. (Burgessin mielenkiinto herää heti. Morell, joka on olettanut jotakin sentapaista, odottaa hetken ja sanoo sitten). Tuletko mukaan?

Burgess (innokkaasti). Tietysti minä tulen, James! Enkö minä aina ole mielelläni kuunnellut sinua!

Morell (kääntyy Prossyn puoleen). Minä tahtoisin pyytää teitä tekemään hiukan muistiinpanoja esitelmästä, Miss Garnett, jollei teillä ole muuta tekemistä. (Proserpine nyökkää, uskaltamatta puhua.) Kai tekin tulette, Lexy?

Lexy. Tietysti.

Candida. Me tulemme kaikki, James.

Morell. Sinä et tule, eikä Eugene myöskään. Sinä jäät kotiin ja pidät hänelle seuraa — vietät siten kotiintuloasi. (Eugene nousee hengästyneenä.)

Candida. Mutta, James — —

Morell (arvokkaasti). Se on minun tahtoni! Sinä et halua tulla, eikä hän myöskään. (Candida aikoo sanoa vastaan.) Oi, älkää olko levottomia! Kyllä minä saan kylliksi kuulijoita ilman teitäkin. Teidän tuolinne tarvitaan kääntymättömiä ihmisiä varten, jotka eivät koskaan ennen ole kuulleet minua.

Candida (levottomasti). Eugene, ettekö te tahtoisi mennä mukaan?

Morell. Minä pelkäisin esiintyä Eugenen kuullen. Hän on niin kriitillinen, kun saarnoista on puhe. (Katsoo häneen). Hän tietää, että minä pelkään häntä, hän sanoi sen minulle tänä aamuna. No, minä näytän hänelle, kuinka paljon minä häntä pelkään, jättämällä hänet sinun huostaasi, Candida.

Marchbanks (itsekseen liikutettuna). Sehän on mainiota! Se on kaunista! (Käy istumaan, kuunnellen suu auki).

Candida (levottomana). Mutta — mutta — Mitä tämä merkitsee, James? (Hyvin levottomasti). Minä en ymmärrä —

Morell. Vai niin, minä luulin, että minä en ymmärtäisi, ystäväni. (Hän ottaa hänet syliin ja suutelee häntä otsalle; sitten hän katsoo levollisesti Marchbanksiin.)

Esirippu.

KOLMAS NÄYTÖS

Kymmenen jälkeen illalla. Kierrekaihtimet ovat alhaalla ja lamput sytytetyt. Kirjoituskone laatikossaan. Suuri pöytä on siistitty, kaikesta näkyy, että päivän työ on ohitse.

Candida ja Marchbanks istuvat takan ääressä. Pöytälamppu seisoo uuninreunalla Marchbanksin yläpuolella, joka istuu pienessä tuolissa lukien ääneen. Pinkka käsikirjoituksia ja pari runovihkoa on matolla hänen vieressään. Candida istuu nojatuolissa. Hänellä on kevyt messinkinen hiilihanko ojona kädessänsä. Hän ojentaa jalkansa tulta kohti, nojaten korkojaan uunin ristikkoa vasten. Hän istuu ajatuksissaan huomaamatta mitään.

Marchbanks (keskeyttää lukemisensa). Ei ole ollut ainoatakaan runoilijaa, joka ei olisi pukenut tätä ajatusta sonettimuotoon. Hänen täytyy se tehdä, hän ei voi sitä vastustaa. (Katsoo ylös odottaen myöntävää sanaa ja huomaa, että Candida tuijottaa vain hiilihankoon.) Ettekö te kuuntele? (Ei vastausta.) Mrs Morell!

Candida (säpsähtää). Mitä?

Marchbanks. Kuuntelitteko te?

Candida (liiallisella kohteliaisuudella, joka ilmaisee syyllisyyttä). Tietysti! Se oli hyvin kaunista. Jatkakaa, Eugene! Minä odotan jännityksellä, miten enkelin käy.

Marchbanks (antaa käsikirjoituksen vajota maahan). Suokaa anteeksi, että väsytän teitä!

Candida. Ette te väsytä minua, sen vakuutan. Jatkakaa, Eugene, minä pyydän!

Marchbanks. Minä lopetin runon enkelistä jo neljännes tuntia sitten. Olen lukenut sen jälkeen useita runoja.

Candida (katuvaisesti). Minä luulen, että hiilihanko hypnotiseerasi minut. (Hän panee sen pois.)

Marchbanks. Se rasitti minua kauheasti.

Candida. Miksi te ette sanonut? Minä olisin heti pannut sen pois.

Marchbanks. Minä pelkäsin, että tekin tuntisitte olevanne rasitettu. Se oli ikäänkuin joku ase. Jos minä olisin ollut entisajan sankareita, niin olisin laskenut paljastetun miekkani meidän välillemme. Jos Morell olisi tullut sisään, niin hän olisi voinut luulla, että te olitte ottanut hiilihangon, kun meidän välillämme ei ollut mitään miekkaa.

Candida (ihmetellen). Mitä ihmettä? (Katsoo epävarmasti häneen). Minä en voi oikein hyvin seurata teidän ajatusjuoksuanne. Teidän sonettinne ovat panneet pääni aivan pyörälle. Miksi pitäisi paljastetun miekan olla meidän välillämme?

Marchbanks (vältellen). Älkää välittäkö siitä! (Hän kumartuu alas ja ottaa ylös käsikirjoitukset.)

Candida. Pankaa nuo pois. Minun runoinnollanikin on rajansa — silloinkin kun teidän runonne ovat kysymyksessä. Nyt te olette lukenut minulle kolmatta tuntia — aina siitä saakka kuin James läksi. Nyt minä tahdon jutella.

Marchbanks (nousee kauhistuneena). Ei, minä en saa puhua! (Hän katsoo ympärilleen tavallisella hämmästyneellä tavallaan ja huudahtaa äkkiä). Parasta että lähden hiukan puistoon kävelemään! (Hän lähestyy ovea.)

Candida. Loruja, se on aikoja sitten suljettu. Käykää istumaan tänne matolle ja jutelkaa hölyn pölyä, niinkuin teillä on tapana tehdä! Minä tahdon pitää lystiä. Ettekö tekin sitä tahdo?

Marchbanks (puoleksi pelästyen, puoleksi ihastuen). Kyllä!

Candida. No, tulkaa sitten! (Hän siirtää tuolinsa hiukan taaksepäin, jotta Marchbanks saisi tilaa. Tämä epäröi, mutta sitten hän ojentaa itsensä pitkäkseen matolle ujona, kasvot ylöspäin käännettyinä ja nojaa päätään Candidan polviin, katsoen häneen.)

Marchbanks. Oi, minä olen ollut niin onneton koko illan, siksi että minä tein oikein! Nyt minä teen väärin ja olen onnellinen!

Candida (hellästi, huvitettuna). Niin. Minä olen varma siitä, että te mielestänne olette suuri, täysi-ikäinen, hirveä viettelijä — ettekö te ole oikein ylpeä itsestänne?

Marchbanks (nostaa äkisti päätään ja kääntää sitä hiukan nähdäkseen hänet). Varokaa! Jospa te tietäisitte, kuinka paljon minä olen teitä vanhempi! (Hän kääntyy, niin että hän joutuu polvilleen, kädet ovat ristissä, käsivarret Candidan sylissä. Hän puhuu yhä yltyvällä kiihkeydellä, sillä hänen verensä on tullut kuohuksiin.) Saanko minä sanoa teille jotakin hirveää?

Candida (ilman pelkoa tai kylmyyttä, täydellisesti kunnioittaen hänen tunnettansa, mutta viisaalla, äidillisellä huumorilla). Ette! Mutta te saatte sanoa kaikkia, mitä te todellakin tunnette. Ihan kaikki, olkoon se mitä hyvänsä! Minä en pelkää, jos te annatte sisällisen itsenne puhua, kun ette vaan turvaudu teeskenneltyihin sanoihin — ritarillisiin, tai alhaisiin, tai vaikkapa vain runollisiinkin sanoihin. Minä vetoan teidän kunniaanne ja totuudenrakkauteenne! Nyt te saatte sanoa mitä tahdotte.

Marchbanks (kiihkeä, innokas ilme katoaa kokonaan hänen huuliltaan ja sieramistaan ja hänen silmänsä loistavat intomielisen sielukkaina). Oi, nyt minä en voi sanoa mitään, sillä kaikki sanat, joita minä tunnen, ovat enemmän tai vähemmän vain sanoja — kaikki paitsi yksi ainoa.

Candida. Mikä sitten?

Marchbanks (hiljaa vajoten nimen musiikiin). Candida, Candida, Candida, Candida, Candida! Minun täytyy lausua tuo nimi siksi, että te vetositte minun kunniaani ja totuudenrakkauteeni; minun ajatuksissani ja tunteissani te ette koskaan ole Mrs Morell, vaan aina vain Candida!

Candida. Tietysti. Ja mitä sanottavaa teillä on Candidalle?

Marchbanks. Minä tahdon vain toistaa teidän nimeänne tuhat kertaa! Ettekö te tunne, että siihen joka kerta sisältyy pyyntö?

Candida. Ettekö tunne itseänne onnelliseksi, kun voitte pyytää?

Marchbanks. Kyllä, hyvin onnelliseksi!

Candida. No, se onni on vastaus teidän pyyntöihinne. Mitä muuta te haluatte?

Marchbanks (onnellisena). Ei, minä olen tullut taivaaseen, eikä siellä ole enää mitään toiveita!

Morell tulee sisään. Hän pysähtyy kynnykselle ja huomaa silmänräpäyksessä koko tapauksen.

Morell (vakavasti ja levollisesti). Toivottavasti minä en häiritse.

Candida hyökkää ylös vähintäkään hämmästymättä, nauraen itselleen. Eugene yhä polvistuneena, estää itseään kaatumasta nojautumalla käsillään tuolin istuimeen ja jää siihen asentoon, tuijottaen Morelliin suu selällään.

Candida (noustessaan). Oi, James, kuinka sinä pelästytit minua! Minä puhelin niin innokkaasti Eugenen kanssa, etten kuullut sinun tuloasi. Kuinka kokous onnistui? Puhuitko sinä hyvin?

Morell. En ole koskaan eläissäni puhunut paremmin.

Candida. No, sepä erinomaista! Kuinka suuri oli kollehti?

Morell. En muistanut kysyä.

Candida (Eugenelle). Hän puhui varmaan erinomaisesti, koska hän unohti sitä kysyä! (Morellille). Missä muut ovat?

Morell. He menivät paljoa ennen kuin minä jouduin lähtemään. En luullut koskaan pääseväni sieltä eroon. He menivät varmaan jonnekin illallista syömään.

Candida (tavallisella emännänäänellään). No, siinä tapauksessa voi Maria panna maata. Minä menen hänelle sanomaan. (Hän menee kyökkiin.)

Morell (katsoo ankarasti Marchbanksiin). No?

Marchbanks (kyyryssä matolla, jalat ristissä, ei näytä yhtään kiusaantuneelta, vaikka Morell on läsnä — melkein epäkunnioittavan humoristisesti). No?

Morell. Onko teillä jotakin sanottavaa minulle?

Marchbanks. Ei muuta kuin että minä olen ollut täällä yksityisenä narrina sillä aikaa kuin te olette ollut julkisena narrina.

Morell. Tuskinpa kuitenkaan samalla tavalla.

Marchbanks (kiivaasti, hyökäten pystyyn). Niin, aivan samalla tavalla! Minä olen näytellyt kunnon miestä aivan niinkuin tekin! Kun te olitte niin suurenmoinen, että jätitte minut yksin Candidan kanssa — —

Morell (paheksuen). Candidan! Marchbanks. No niin! Niin pitkälle minä olen tullut! Suurenmoisuus on tarttuvaa. Sen taudin minä sain teiltä. Minä vannoin, etten lausuisi teidän poissaollessanne sanaakaan, jota en olisi voinut sanoa kuukausi sitten teidän läsnäollessanne.

Morell. Pidittekö te sananne?

Marchbanks (asettuu äkkiä lystikkääseen asentoon nojatuolinreunalle). Minä olin niin suuri aasi, että rikoin sanani vasta kymmenen minuuttia sitten. Siihen saakka minä luin kuin hullu hänelle ääneen — luin omia runojani — luin muitten runoja — estääkseni keskustelua. Minä seisoin taivaan portin edustalla, enkä astunut kuitenkaan sisään. Te voitte arvata kuinka suurenmoista se oli ja kuinka vaikeata! Sitten — — —

Morell (hilliten jännitystään). Sitten?

Marchbanks (proosallisesti istahtaen taas tavalliseen asentoon tuolilleen). Sitten hän ei jaksanut enää kuulla sen enempää.

Morell. Ja te lähestyitte vihdoinkin taivaan porttia?

Marchbanks. Niin!

Morell (vihoissaan). No? Puhukaa, ihminen! Eikö teillä ole yhtään sääliä minua kohtaan?

Marchbanks (pehmeästi ja musikaalisesti). Sitten hän muuttui enkeliksi; ja siinä oli tulinen miekka, joka esti eteenpäinpääsyn, niin etten voinutkaan astua sisään; sillä minä näin, että se portti olikin itse helvetin portti.

Morell (riemuiten). Hän työnsi teidät luotaan?

Marchbanks (nousee, hurjalla pilkalla). Ei, te hupsu! Jos hän olisi sen tehnyt, niin en koskaan olisi huomannut olleeni taivaassa. Työnsi minut luotaan! Luuletteko, että se olisi pelastanut minut — te moraalisaarnaaja! Oi, te ette ansaitse elää samassa maailmassa kuin hän! (Halveksivalla ilmeellä hän menee huoneen toiselle puolelle).

Morell (joka levollisesti on pitänyt häntä silmällä liikkumatta paikaltaan). Luuletteko kohottavanne omaa arvoanne herjaamalla minua?

Marchbanks. Tähän loppuu tuhannes ja ensimäinen opetus, Morell. Kun kaikki käy ympäri, niin en pane paljoakaan arvoa teidän saarnoihinne. Luulenpa, että osaisin itse paremmin siitä suoriutua. Se mies, jota tahdon kohdata, on se, jonka kanssa Candida on naimisissa.

Morell. Se mies, joka — —? Tarkoitatteko te minua?

Marchbanks. Minä en tarkoita hänen kunnia-arvoisuuttaan, pastori James Morellia, moraalisaarnaajaa ja loruilijaa! Minä tarkoitan sitä todellista miestä, jota pastori Jamesin täytyy pitää jossakin piilossa mustan takkinsa alla — sitä miestä, jota Candida rakasti. Te ette voi voittaa sellaisen naisen kuin Candidan rakkautta vain napittamalla kauluksenne takaa kiinni sen sijaan että kiinnittäisitte sen edestä käsin.

Morell (suoraan ja lujasti). Kun Candida lupasi mennä naimisiin minun kanssani, niin olin minä sama moraalisaarnaaja ja loruilija kuin nytkin. Minä käytin mustaa takkia, napitin kaulukseni takaa enkä edestä. Luuletteko että hän olisi rakastanut minua enemmän, jos olisin ollut teeskentelijä?

Marchbanks (sohvassa, tarttuen kiinni nilkkoihinsa). Oi, hän antoi teille anteeksi, aivan kuin hän antaa minulle anteeksi sen, että olen pehmeäluontoinen ja suuri raukka, pieni kurja koiranpentu, niinkuin te sanotte! (Uneksien). Sellaisella naisella kuin hänellä on jumalallinen kyky nähdä meidän lävitsemme: hän rakastaa meidän sielujamme eikä meidän hullutuksiamme, turhamaisuuttamme ja luulottelujamme, ei meidän kauluksiamme ja takkejamme eikä muita riepuja ja ryysyjä, joihin me käärimme itsemme. (Hän tuumii sitä hetken aikaa; sitten hän kääntyy Morellin puoleen ja kysyy kiihkeästi.) Minä tahtoisin vain tietää, miten te tulitte sen liekehtivän miekan ohi, joka minut hillitsi?

Morell (painolla). Elikä siksi, ettei minua keskeytetty kymmenen minuutin perästä.

Marchbanks (hämmästyen). Mitä?

Morell. Ihminen kiipeää aina korkeimmalle harjalle, mutta ei voi kauan pysyä siellä.

Marchbanks. Se ei pidä paikkaansa! Siellä voi pysyä ikuisesti, siellä ja yksin siellä! Elämämme muina hetkinä me emme voi löytää rauhaa, emme voi tuntea elämän äänetöntä, suurta ihanuutta. Missäpä minä mielemmin eläisin kuin korkeimmalla harjalla?

Morell. Kyökissä, leikkaamassa sipulia ja täyttämässä lamppuja.

Marchbanks. Tai saarnastuolissa, puhdistamassa likaisia sieluja.

Morell. Niin, sitä myöskin. Siellä minä voitin suuren onneni ja oikeuden pyytää häntä omakseni. Minä en ottanut sitä hetkeä velaksi, enkä käyttänyt sitä myöskään varastaakseni toisen onnea.

Marchbanks (melkein kyllästyneenä astuu takaisin uunia kohti). Minä en epäile, ettette te suorittanut sitä yhtä rehellisesti ja kunnollisesti, kuin jos olisitte ostanut naulan juustoa. (Hän pysähtyy maton reunalle ja sanoo itsekseen, selin Morelliin). Minä tulin hänen luokseen kerjäläisenä.

Morell (hätkähtää). Kerjäläisenä, joka oli vähällä kuolla viluun! Joka pyysi hänen shaaliansa!

Marchbanks (kääntyy hämmästyneenä). Kiitos, että parannatte minun runoelmaani! Niin, jos niin haluatte, kerjäläisenä, joka oli vähällä kuolla viluun ja pyysi hänen shaaliansa.

Morell (kiihtyneenä). Ja hän kielsi. Sanonko teille, miksi hän kielsi? Minä voin sanoa sen hänen puolestansa. Hän kielsi sentähden että — — —

Marchbanks. Hän ei kieltänyt!

Morell. Todellako?

Marchbanks. Hän tarjosi minulle kaikki, mitä minä halusin: sielunsa, siipensä, tähtidiademin otsaltansa, liljat käsistään, kuun jalkojensa alta — — —

Morell (tarttuu häneen kiinni). Sanokaa totuus, mies! Minun vaimoni on minun vaimoni! Minä en siedä enää teidän runollisia korupuheitanne. Minä tiedän liiankin hyvin, että jos olen kadottanut hänen rakkautensa ja te olette sen voittanut, niin ei mikään laki sido häntä.

Marchbanks (merkillisellä äänellä, pelotta ja vastustamatta). Tarttukaa minua kaulukseen kiinni, Morell! Hän asettaa sen jälleen paikoilleen, niinkuin aamullakin. (Hiljaisella ihastuksella). Sitten minä saan tuntea taas hänen kätensä kosketusta!

Morell. Perhanan poika! Ettekö tiedä, että voi olla vaarallista sanoa minulle sellaista? Vai — (äkillisellä pelolla) oletteko te äkkiä tullut rohkeaksi?

Marchbanks. Nyt minä en enää pelkää! Minä en pitänyt teistä ennen ja siksi minua värisytti aina, kun te koskitte minuun. Mutta minä näin tänään — kun Candida kiusasi teitä — että te rakastatte häntä. Siitä saakka olen ollut teidän ystävänne, te voitte kuristaa minut jos tahdotte.

Morell (päästää hänet irti). Eugene, jos nuo teidän viime sananne eivät ole sydämetöntä valhetta, jos teillä on hiukankin inhimillisiä tunteita sielussanne — niin sanokaa minulle, mitä tapahtui minun poissaollessani?

Marchbanks. Mitäkö tapahtui! Niin, liekehtivä miekka — (Morell polkee jalkaansa kärsimättömästi). No, puhtaalla proosalla sitten, minä rakastin häntä niin syvästi, etten pyytänyt muuta kuin saada elää siinä rakkaudessa. Ja ennenkuin minulla oli aikaa laskeutua alas korkeimmalta harjalta, tulitte te.

Morell (syvällä kärsimyksellä). Se on siis vieläkin ratkaisematta! Yhä vielä sama epäilyksen kurjuus!

Marchbanks. Kurjuus! Minä olen kaikista onnellisin ihminen! Minä en toivo mitään kiihkeämmin kuin että hän olisi onnellinen. (Kiihkeästi, liekehtivällä tunteellisuudella). Oi, Morell, luopukaamme molemmat hänestä! Miksi hänen pitäisi valita hermostuneen pienen raukan, sellaisen kuin minun ja paksupäisen papin, sellaisen kuin teidän välillä? Lähtekäämme toivioretkelle, te itään ja minä länteen, etsimään hänelle rakastajaa, joka olisi hänen arvoisensa — jotakuta kaunista purppurasiipistä ylienkeliä — —

Morell. Loruja! Jos, jos hän on siksi hullu, että hän luopuu minusta teidän tähtenne, niin kuka sitten suojelee häntä? Kuka auttaa häntä? Kuka tekee työtä hänen puolestansa? Kuka rupee hänen lastensa isäksi? (Hän käy istumaan sohvaan, ajatuksiinsa vaipuneena, kyynärpäät polvien varassa ja pää nyrkkien nojassa.)

Marchbanks (napsahuttaen hurjasti sormiansa). Hän ei tee tuollaisia tyhmiä kysymyksiä! Hänen täytyy saada suojella ja auttaa jotakuta, tehdä työtä jonkun puolesta — hän tarvitsee jonkun, joka antaa hänelle lapsia suojeltavaksi ja autettavaksi, joiden puolesta hän voi tehdä työtä. Jonkun täysikasvuisen miehen, joka on tullut ikäänkuin lapseksi jälleen. Kuinka mieletön te olette, kolminkertaisesti hullu! Minä olen se mies, Morell! Minä se mies olen! (Hän pyörii ympäri kiihtyneenä ja huutaa). Te ette ymmärrä, millainen nainen on! Pyytäkää häntä tänne, Morell, ja antakaa hänen valita meidän välillämme —

Ovi avautuu ja Candida tulee sisään. Hän jää aivan kuin kivettyneenä seisomaan.

Candida (ihmeissään, kynnyksellä). Mikä kumma teitä vaivaa, Eugene?

Marchbanks. James ja minä olemme kilpaa saarnanneet ja hän on joutunut alakynteen. (Candida katsoo nopeasti Morelliin, ja kun hän huomaa, että hän on onneton, niin hän kiiruhtaa hyvin kiihtyneenä hänen luokseen, puhuen kiivaasti ja moittivalla äänellä Marchbanksille.)

Candida. Te olette pahoittanut häntä. Se ei saa tapahtua, Eugene, kuuletteko! (Hän laskee kätensä Morellin olkapäälle ja unohtaa tuskassaan kokonaan naisellisen hienotunteisuutensa.) Ei kukaan saa tehdä minun pojalleni pahaa! Minä suojelen häntä!

Morell (nousee nopeasti). Suojelee!

Candida (panematta huomiota häneen, Eugenelle). Mitä te olette sanonut?

Marchbanks (kalpenee). En mitään. Minä — —

Candida. Eugene! Ettekö mitään?

Marchbanks (surkeasti). Minä tarkoitan — minä, suokaa anteeksi! En minä sitä enää tee — sen minä lupaan. Minä jätän hänet rauhaan.

Morell (harmistuneena, tehden uhkaavan liikkeen Eugenelle). Tekö jätätte minut rauhaan? Keltanokka — —

Candida (keskeyttää hänet). Hyss — anna minun pitää hänestä huolta, James!

Marchbanks. Ettehän te vain ole suuttunut minuun?

Candida (ankarasti). Kyllä, sitä minä olen — hyvinkin suuttunut! Minun tekisi mieleni ajaa teidät ulos ovesta.

Morell (hämmästyen Candidan kiivautta, ei ole ensinkään hyvillään siitä, että Candida puolustaa häntä toista miestä vastaan). Hiljaa, Candida, hiljaa! Minä voin itse puolustaa itseäni.

Candida (hyväilevästi). Tietysti, armaani, tietysti sinä voit sitä! Mutta kukaan ei saa häiritä sinua ja suututtaa sinua.

Marchbanks (melkein kyynelissä kääntyy ovea kohti). Minä menen.

Candida. Oi, ei teidän tarvitse mennä. En minä voi ajaa teitä ulos ovesta tähän aikaan päivästä. (Kiivaasti). Teidän pitäisi hävetä! Sitä teidän todellakin pitäisi tehdä!

Marchbanks (epätoivoisesti). Mutta mitä minä olen tehnyt?

Candida. Minä tiedän, mitä te olette tehnyt — aivan kuin olisin koko ajan ollut sisällä. Se oli kelvotonta! Te olette kuin lapsi, joka ei osaa pitää suutansa kiinni.

Marchbanks. Mielemmin minä kuolisin kymmenen kertaa kuin tuottaisin teille hetkenkään tuskaa!

Candida (suuresti halveksien hänen lapsellisuuttaan). Ajatelkaa mitä hyötyä minulla olisi teidän kuolemastanne!

Morell. Rakas Candida, tuo kinastelu on tuskin oikein sopivaa. Se on kahden miehen välinen asia, ja minä olen oikea mies ratkaisemaan riidan.

Candida. Kahden miehen! Sanotko sinä häntä mieheksi? (Eugenelle). Te paha poika!

Marchbanks (joka saa uutta rohkeutta nuhteista, sanoo merkillisellä, hellällä tavalla). Pitääkö minun saada nuhteita kuin pienen pojan? Hän aloitti. Ja hän on suurempi kuin minä.

Candida (kadottaa hiukan varmuuttaan, kun hän ei enää yhtä lujasti voi luottaa Morellin arvokkaisuuteen). Se ei voi olla totta! (Morellille). Ethän sinä aloittanut, James?

Morell (halveksien). En.

Marchbanks (harmistuneena). Vai niin!

Morell (Eugenelle). Te aloititte — tänä aamuna. (Candida, joka samassa yhdistää tämän hänen salaperäisen viittauksensa johonkin, jota Eugene oli sanonut hänelle aamu-päivällä, katselee epäillen häntä. Morell jatkaa loukattuna ja ylimielisen kaunopuheisesti.) Mutta teidän toinen väitteenne on tosi. Minä olen todellakin meistä suurempi, ja toivottavasti myös vahvempi, Candida. Voit siis jättää asian minun käsiini.

Candida (rauhoittaen häntä). Niin kultaseni, mutta (levottomasti) — minä en ymmärrä, mitä sinä tarkoitat puhuessasi aamusta?

Morell (lempeästi oikaisten). Ei sinun tarvitsekkaan ymmärtää, ystäväni!

Candida. Mutta James — minä — — (Ovikello soi). Kas vaan! Nyt he tulevat kaikki. (Hän menee avaamaan.)

Marchbanks (juoksee Morellin luo). Eikö se ole julmaa, Morell, hän on suuttunut meihin kumpaiseenkin. Hän vihaa minua, mitä minä nyt teen?

Morell (merkillisellä epätoivoisella äänellä, repii tukkaansa). Eugene, minun pääni on aivan pyörällä. Kohta en voi muuta kuin nauraa. (Hän astuu edestakaisin huoneessa.)

Marchbanks (astuu levottomana hänen kintereillään). Ei, ei, älkää naurako! Muuten hän luulee, että minä olen tehnyt teidät hulluksi.

Kovaa ääntä ja naurua kuuluu yhä lähempää. Lexy Mill, jonka silmät loistavat ja jonka koko olento ilmaisee hyvin kiihoittunutta mielentilaa, astuu Burgessin kanssa sisään, joka on loistava ja itseensä tyytyväinen ja tavallisessa mielentilassaan. Miss Garnett, jolla on paras hattunsa ja palttoonsa yllään, tulee jäljessä, mutta vaikka hänen silmänsä ovat tavallista kirkkaammat, niin näyttää hän kuitenkin pelokkaalta. Hän käy istumaan selin kirjoituskonepöytään, nojaten toisella kädellään siihen, ikäänkuin hän olisi väsynyt ja pää tuntuisi raskaalta. Marchbanks tulee taas ujoksi ja vetäytyy nurkkaan ikkunan luo, missä Morellin kirjat ovat.

Lexy (iloisesti). Morell, minun täytyy onnitella teitä! (Tarttuu häntä käteen). Kylläpä te piditte jalon, henkevän puheen! Te voititte oman itsenne!

Burgess. Niin, se on totta, James! Se piti minut valveilla koko ajan. Eikö totta, Miss Garnett?

Proserpine (suuttuneena). En minä pitänyt teitä silmällä! Minä koetin tehdä muistiinpanoja. (Hän ottaa esille kirjansa ja katselee pikakirjoitustansa, joka melkein saattaa hänet itkemään.)

Morell. Puhuinko liian nopeasti, Prossy?

Proserpine. Aivan liian nopeasti! Tiedättehän, etten voi kirjoittaa muuta kuin yhdeksänkymmentä sanaa minuutissa. (Hän päästää tunteensa valloilleen heittämällä muistiinpanokirjansa koneen viereen pöydälle, jotta se olisi valmiina käytettäväksi seuraavana aamuna.)

Morell (rauhoittaen). No, no, no! Älkää siitä välittäkö! Ei se mitään merkitse! Oletteko te kaikki syöneet illallista?

Lexy. Mr Burgess oli niin ystävällinen, että hän tarjosi meille erinomaisen illallisen Belgravessa.

Burgess (suuremmoiselia auliudella). Älkää puhuko siitä, Mr Mill! (Vaatimattomasti). Te olette aina tervetullut minun vaatimattomiin kesteihini.

Proserpine. Me saimme shampanjaa. En ole koskaan ennen maistanut sitä. Minä olen aivan pyörällä päästäni.

Morell (ihmeissään). Shampanjaillalliset! Sepä vasta! Minun kaunopuheisuuteniko oli syynä sellaiseen ylellisyyteen?

Lexy (juhlallisesti). Teidän kaunopuheisuutenne ja Mr Burgessin hyväsydämisyys. (Uudella ihastuksen purkauksella). Ja mikä kelpo mies tuo esimies on, Morell! Hän tuli meidän kanssamme syömään.

Morell (pitkään ja merkitsevästi, katsellen Burgessiä). Esimies! Ohoo! Nyt minä ymmärrän! Burgess yskähtää ja koettaa, siten peittää tyytyväisyyttään, kun hänen toimensa ovat niin hyvin onnistuneet ja vetäytyy uunin luo. Lexy panee käsivartensa ristiin ja nojautuu kirjakaappiin, asettuen kopeaan asentoon. Candida tulee sisään tuoden tarjottimella laseja, sitroneja ja kannun, jossa on kuumaa vettä.

Candida. Haluaako kukaan sitronatoddia? Te tunnette talon tavat: ehdoton raittius. (Hän laskee tarjottimen pöydälle, ottaa sitronapusertimen ja katselee sitä tutkivasti.)

Morell. Ei maksa vaivaa tarjota. He ovat kaikki saaneet shampanjaa. Prossy on rikkonut raittiuslupauksensa.

Candida (Proserpinelle). Sanotteko todellakin juoneenne shampanjaa?

Proserpine (äkäisesti). Niin, sitä minä olen tehnyt! Minä olen vain olutraitis, shampanjaa minä kyllä juon. Minä en pidä oluesta! Onko vielä kirjeitä, joihin minun pitää vastata, Mr Morell?

Morell. Ei enää tänä iltana.

Proserpine. Sepä hyvä. Hyvää yötä, kaikki!

Lexy (ritarillisesti). Saanko saattaa teitä kotiin, Miss Garnett?

Proserpine. Ei kiitos! Minusta on turvallisinta mennä yksin tänä iltana kotiin. Jospa minä en olisi juonut tuota sotkua! (Menee suoraan ulos.)

Burgess (harmissaan). Hän sanoi sotkua! Se tyttö ei tiedä mitä shampanja on. Pommery ja Greeno, kaksitoista ja puoli pullo! Hän joi kaksi lasia yhteen kyytiin, oikein pohjaa myöten!

Morell (hiukan levottomana). Menkää häntä saattamaan, Lexy!

Lexy (levottomana). Mutta jos hän todellakin olisi — — — Ajatelkaa, jos hän rupeaisi laulamaan kadulla tai jotain muuta sellaista!

Morell. Juuri jotain sellaista voi tapahtua! Siksi teidän pitää huolehtia, että hän tulee varmasti kotiin.

Candida. Tehkää se, Lexy, niin olette oikein kiltti! (Hän pudistaa hänen kättänsä ja vie hänet väkisin ovelle.)

Lexy. Minun täytyy todellakin mennä. Toivottavasti minun apuni ei kuitenkaan ole tarpeen. Hyvää yötä, Mrs Morell! (Toisille). Hyvää yötä! (Hän menee. Candida sulkee oven.)

Burgess. Hän alkoi jo lörpötellä juotuaan kaksi kulausta. Ihmiset eivät voi juoda kohtuullisesti. (Jättäen puheenaineen sikseen hän menee uunin luo.) Niin James, nyt on aika kömpiä kotiin. Mr Marchbanks, onko minulla kunnia kulkea teidän seurassanne jonkun matkaa?

Marchbanks (kauhistuen). Kyllä. Parasta, että minäkin menen. (Hän kiiruhtaa ovelle, mutta Candida asettuu sen eteen ja estää häneltä pääsyn.)

Candida (levollisen päättävästi). Te käytte istumaan. Te ette mene vielä.

Marchbanks (surkealla äänellä). Ei. Minä — en minä sitä tarkoittanut. (Hän palaa takaisin huoneeseen ja istahtaa hyvin surkeana sohvalle.)

Candida. Mr Marchbanks jää meille yöksi, isä.

Burgess. No, sitten minä sanon hyvää yötä. Hyvästi James! (Hän pudistaa kättä Morellin kanssa ja astuu Eugenen luo.) Ottakaa yölamppu vuoteenne viereen yöksi, se on hyvä olemassa, jos heräätte ja sattuisitte saamaan uuden taudin letkauksen. Hyvää yötä!

Marchbanks. Kiitos! Minä ajattelen sitä. Hyvää yötä, Mr Burgess! (He pudistavat kättä. Burgess menee ovelle.)

Candida (pidättää Morellia, joka aikoo saattaa Burgessia). Jää sinä tänne! Minä autan isälle takin päälle. (Menee ulos Burgessin kanssa.)

Marchbanks. Morell, nyt tulee hirveä kohtaus. Ettekö te pelkää?

Morell. En vähintäkään.

Marchbanks. En koskaan ennen ole kadehtinut teidän rohkeuttanne. (Hän nousee arkana ja laskee torjuen kätensä Morellin käsivarrelle.) Ettekö tahdo auttaa minua?

Morell (pudistaa hänet luotaan varmasti mutta levollisesti). Jokaisen pitää itse vastata puolestaan, Eugene. Hänen pitää nyt valita jompikumpi meistä! (Hän menee huoneen toiselle puolelle, juuri kun Candida astuu sisään. Eugene istuu sohvassa ja näyttää koulupojalta, joka on tehnyt jotakin pahaa ja katuu tekoansa.)

Candida (molempien välissä, kääntyen Eugeneen). Oletteko te pahoillanne?

Marchbanks (vakavasti). Niin, aivan masennuksissa!

Candida. Silloin te saatte anteeksi. Menkää nyt kiltisti nukkumaan! Minä aion puhua Jamesin kanssa teistä.

Marchbanks (nousee hyvin hämillään). Sitä minä en voi tehdä, Morell! Minun täytyy jäädä tänne! Minä en tahdo mennä! Sanokaa se hänelle, James!

Candida (jonka epäilykset vahvistuvat). Mitä hänen pitää sanoa minulle? (Marchbanksin silmät harhailevat pitkin huonetta välttääkseen Candidan katsetta. Candida kääntyy ympäri ja siirtää sanattoman kysymyksensä Morelliin.)

Morell (koettaen koota voimia ratkaisua varten). Minulla ei ole hänelle muuta sanottavaa (hänen äänensä syventyy ilmaisten hillittyä ja surunvoittoista hellyyttä), kuin että hän on minun suurin aarteeni maailmassa — jos hän todellakin on vielä minun.

Candida (kylmästi, loukkaantuneena, kun hän vetoaa kaunopuhujavaistoonsa, ikäänkuin Candida olisi Mateusseuran kuulijakunta). Minä olen varma siitä, että Eugene sanoo jotakin yhtä hyvää, jos ei muusta ole kysymys.

Marchbanks (masentuneena). Morell, hän pitää meitä pilkkanaan!

Morell (äkillisellä kiivaudella). Ei siinä ole mitään naurettavaa! Pilkkaatko sinä meitä, Candida?

Candida (levollisella suuttumuksella). Eugene on hyvin nopsa ajattelemaan, James. Minä toivon voivani nauraa, mutta ei ole sanottu, etten myös suutu. (Hän menee uunin luo, nojaa käsivartensa uuninreunaan, nostaa jalkansa ristikolle, samalla kuin Eugene hiipii Morellin luo ja nykäisee häntä käsivarresta.)

Marchbanks (kuiskaa). Odottakaa, Morell! Ei sanota mitään!

Morell (työntää hänet luotaan suomatta hänelle ainoatakaan katsetta). Toivottavasti tuo ei ole mikään uhkaus, Candida?

Candida (vakavasti varoittaen). Varo itseäsi, James! Eugene, minähän pyysin teitä menemään. Miksi te ette lähde?

Morell (polkee jalkaa). Hän ei saa mennä! Minä tahdon, että hän jääpi!

Marchbanks. Minä menen. Minä teen kaikki mitä te haluatte. (Hän menee ovelle.)

Candida. Jääkää! (Hän tottelee). Ettekö kuullut, että James käski teitä jäämään? Hän on herra talossa. Ettekö te sitä tiedä?

Marchbanks (jonka viha, kuin nuoren runoilijan ainakin leimahtaa tyranniutta vastaan). Millä oikeudella hän on herra talossa?

Candida (levollisesti). Sano se hänelle, James!

Morell (hämmästyen). Ystäväni, en minä tiedä mitään sellaisesta oikeudesta. En minä sitä vaadi.

Candida (syvästi moittien). Sinä et tiedä! Oi, James, James! (Eugenelle, mietteissään). Minä ihmettelen, tokko te ymmärrätte, Eugene! Ei, te olette liian nuori. No niin, te saatte jäädä — jäädä oppiaksenne. (Hän menee uunin luota keskilattialle ja asettuu heidän väliinsä.) No, James, mistä on kysymys? Sano se minulle!

Marchbanks (kuiskaa pelästyneenä). Älkää sanoko!

Morell (hitaasti). Minä olin aikonut valmistaa sinua varovaisesti, Candida, jotta ei syntyisi väärinkäsitystä.

Candida. Minä tiedän, että sinä tahdoit sitä tehdä. Mutta älä huoli! Minä en missään tapauksessa käsitä väärin.

Morell. Niin — —( Hän epäröi eikä voi löytää sanoja pitkää selitystä varten, jonka hän arvelee tarpeelliseksi.)

Candida. No?

Morell (suoraan). Eugene sanoo, että sinä olet rakastunut häneen.

Marchbanks. Ei, ei, en ensinkään! Sitä minä en koskaan ole sanonut, Mrs Morell: se ei ole totta! Minä sanoin, että minä rakastan teitä, ja että Morell ei rakasta. Minä sanoin, että minä ymmärrän teitä, mutta ettei hän voi sitä tehdä! Mutta minä sanoin sen jo ennenkuin me istuimme täällä uunin ääressä. Niin, minä voin sen vannoa. Se tapahtui jo aamulla.

Candida (jolle asia on selvinnyt). Aamulla!

Marchbanks (katselee häntä rukoillen, että häntä uskottaisiin, ja lisää sitten luonnollisesti). Siinä syy miksi kaulus oli epäkunnossa.

Candida (hetken vaitiolon jälkeen, sillä hän ei käsitä heti tarkoitusta). Hänen kauluksensa! (Hän kääntyy kiihoittuneena Morellin puoleen.) Mutta James, onko se totta —? (Hillitsee itseänsä.)

Morell (hämillään). Sinä tiedät, Candida, että minulla on kiivas luonto, jota vastaan saan taistella. Ja hän sanoi (puistellen itseään), että sinä sydämessäsi halveksit minua.

Candida (kääntyy nopeasti Eugenen puoleen). Sanoitteko te sitä?

Marchbanks (pelästyen). En.

Candida (ankarasti). Sitten James on valehdellut. Voitteko te sitä väittää?

Marchbanks. Ei, ei, minä — minä — (singahuttaen selityksensä epätoivoissaan) se oli Davidin vaimo. Eikä hän häntä kotona halveksinut, vaan silloin kun hän näki hänen tanssivan kansan edessä.

Morell (tarttuen repliikkiin taitavan väittelijän taituriudella). Tanssi kansan edessä, Candida, siinä luulossa, että hän liikutti heidän sydämiään, vaikka he sairastivatkin vain — Prossyn tautia. (Candida aikoo vastustaa, mutta Morell nostaa kätensä saadakseen hänet vaikenemaan ja huudahtaa). Älä koeta näyttää loukkaantuneelta, Candida!

Candida. Koeta!

Morell (jatkaa). Eugene oli oikeassa. Niinkuin sinä sanoit pari tuntia myöhemmin — hän on aina oikeassa! Hän ei sanonut mitään, mitä sinä et olisi sanonut vielä paljoa paremmin. Hän on runoilija, joka näkee kaikki, ja minä olen pappi parka, joka ei ymmärrä mitään.

Candida (katuvaisesti). Välitätkö sinä siitä, mitä tyhmä poika sanoo, siksi että minä olen leikilläni sanonut jotakin samantapaista?

Morell. Tuo tyhmä poika voi puhua lapsen inspiratsioonilla ja käärmeen viekkaudella. Hän on koettanut väittää, että sinä kuulut hänelle, etkä minulle. Olkoon totta tai ei, mutta minä olen alkanut pelätä, että se voisikin olla totta. Minä en voi sietää epävarmuutta. En tahdo elää sinun kanssasi, jos meidän välillämme on salaisuus. Minä en tahdo kärsiä sitä sietämätöntä alennusta, joka seuraa mustasukkaisuutta. Me olemme päättäneet — hän ja minä — että sinun pitää valita toinen meistä. Minä odotan sinun päätöstäsi.

Candida (ottaa hitaasti askeleen taaksepäin. Morellin saarnaava puhetapa, vaikka siinä ilmeneekin hellää tunnetta, tekee hänen mielensä kovaksi). Vai niin, saanko minä valita? Minä oletan, että herrat ovat päättäneet, että minun täytyy kuulua jommallekummalle teistä?

Morell (lujasti). Sinun täytyy valita.

Marchbanks (tuskallisesti). Morell, te ette ymmärrä! Hän tarkoittaa, että hän kuuluu vain itselleen.

Candida (kääntyy hänen puoleensa). Minä tarkoitan sitä ja paljon muutakin, nuori herra Eugene! Sen te saatte piakkoin kuulla molemmat! Saanko minä kysyä, hyvät herrat ja mestarit, mitä te tarjoatte minusta? Näyttää siltä kuin minut aiottaisiin ostaa huutokaupalla. Mitä sinä tarjoat, James?

Morell (moittivasti). Cand — — (Hän vajoo kokoon, ääni katkeaa, silmiin tulee kyyneleitä; kaunopuhujasta tulee haavoittunut eläin). Minä en voi puhua —

Candida (menee äkillisen tunteen vallassa hänen luokseen). Oi, rakas —!

Marchbanks (hurjalla levottomuudella.) Seis! Tämä ei ole selvää peliä! Te ette saa näyttää hänelle, että te kärsitte, Morell! Minun oloni on yhtä tukala, mutta minä en itke.

Morell (kooten voimansa). Niin, te olette oikeassa! Minä en pyydä armoa. (Hän irroittaa itsensä Candidasta.)

Candida (vetäytyy pois, kylmästi). Suo anteeksi James! Minä en aikonut koskea sinuun. Minä odotan sinun tarjoumustasi.

Morell (vaatimattomalla nöyryydellä). Minä en voi tarjota muuta kuin voimani puolustukseksesi, rehellisen tarkoitukseni turvaksesi, kykyni ja uutteruuteni elatukseksesi, vaikutukseni ja asemani kunniaksesi. Siinä kaikki mitä miehen sopii naiselle tarjota.

Candida (aivan levollisesti). Entäs te, Eugene, mitä te tarjoatte?

Marchbanks. Heikkouteni, yksinäisyyteni, sydämeni kaipauksen!

Candida (liikutettuna). Se on hyvä tarjoumus, Eugene. Nyt minä tiedän miten valita!

Hän vaikenee hetkeksi ja katselee tutkivasti toisesta toiseen, ikäänkuin punniten heidän arvoansa. Morell, jonka ylpeä varmuus on muuttunut sydäntäsärkeväksi peloksi kuullessaan Eugenen tarjoumuksen, ei jaksa peittää tuskaansa. Eugene, joka on kiihkeässä jännityksessä, ei liikuta ainoatakaan lihasta.

Morell (tukahdetulla äänellä — pyytäen, syvällä tuskalla). Candida!

Marchbanks (hiljaa, leimahtavalla halveksumisella). Kurja raukka!

Candida (suurella painolla). Minä annan itseni sille, joka teistä molemmista on heikompi.

Eugene käsittää heti hänen tarkoituksensa. Hänen kasvonsa tulevat kalman kalpeiksi.

Morell (painaa hiljaa alas päänsä, aivan masentuneena). Minä taivun sinun tahtosi alle, Candida.

Candida. Ymmärrättekö te, Eugene?

Marchbanks. Oi, minä tunnen, että olen kadottanut! Hän ei jaksa kantaa kuormaa.

Morell (epäluuloisesti, kiivaasti ja äkillisesti, nostaa ylös päänsä). Tarkoitatko sinä minua, Candida?

Candida (hymyilee hiukan). Istutaan ja puhutaan tästä asiasta levollisesti kuin kolme ystävää. (Morellille). Käy istumaan, kultani! (Morell ottaa tuolin uunin luota — lasten tuolin). Antakaa minulle tuo tuoli, Eugene! (Hän viittaa nojatuoliin. Eugene tuo sen ääneti, hänessä ilmenee kylmää voimaa ja hän asettaa sen Morellin viereen, hiukan hänen taakseen. Candida käy istumaan. Eugene menee sohvan luo, istuu siinä hiljaisena, umpimielisenä. Kun kaikki ovat paikoillaan, alkaa Candida puhua, punoen heidät hiljaisuuden ja rauhan tenhokehään levollisella, kirkkaalla, hellällä äänellään.) Muistattehan, mitä te kerroitte itsestänne minulle, Eugene, ettei kukaan välittänyt teistä teidän vanhan imettäjänne kuoltua, että teidän viisaat, komeat sisarenne ja lahjakkaat veljenne olivat teidän isänne ja äitinne lempilapsia, että te olitte onneton Etonissa, että teidän isänne koetti nälällä pakoittaa teitä palaamaan Oxfordiin, ettei teillä koskaan ollut mitään iloa, ette koskaan tuntenut olevanne tervetullut kenenkään luo, vaan aina olitte yksin ja väärinkäsitetty, poika parka!

Marchbanks (vakavasti). Olihan minulla kirjani. Olihan minulla luonto. Ja lopuksi minä tapasin teidät!

Candida. Älkää ajatelko nyt sitä! Minä pyydän teitä katselemaan tätä toista poikaa, minun poikaani — jota on hemmoteltu kätkyestä saakka. Kaksi kertaa kuussa me käymme tervehtimässä hänen vanhempiansa. Tulisittepa te kerran meidän kanssamme, Eugene, jotta näkisitte kodin sankarin kuvat. James aivan pienenä lapsena! Ihmeellisin kaikista pikku lapsista! James, saatuaan ensimäisen palkintonsa kahdeksan vuoden vanhana! James, yhdentoista ikäisenä! James ensi kertaa frakissa! James kaikenlaisissa juhlatilaisuuksissa! Te tiedätte kuinka voimakas hän on — toivottavasti hän ei tehnyt teille kovin pahaa — kuinka viisas hän on — kuinka onnellinen! (Suuremmalla vakavuudella). Kysykää Jamesin äidiltä ja kolmelta sisarelta, kuinka vaikeaa on ollut estää Jamesia olemasta voimakas ja viisas ja onnellinen. Kysykää minulta, kuinka vaikea on olla Jamesin äiti ja kolme sisarta, hänen vaimonsa ja lastensa äiti, kaikki samalla kertaa. Kysykää Prossyltä ja Marialta, miten rasittavaa taloudenhoito on, silloinkin kun meillä ei ole vieraita, jotka auttavat meitä leikkaamaan sipulia. Kysykää kauppiailta, jotka tahtovat häiritä Jamesia, kun hän valmistaa kauniita saarnojansa, kuka heidät ajaa pois. Kun rahaa on annettava, niin hän ne antaa, mutta kun on kiellettävä, niin minun täytyy kieltää. Minä rakennan hänen ympärilleen hauskuuden ja rakkauden muurin ja olen aina varoillani, voidakseni pitää kaikki jokapäiväiset pikku huolet loitolla. Minä teen hänet täällä herraksi, vaikkei hän sitä tiedä eikä hetki sitten olisi voinut sanoa, miten sen laita oikeastaan on. (Suloisella ironiialla). Ja kun hän luuli, että minä menisin pois teidän kanssanne, niin hän oli vain levoton siitä — miten minun kävisi! Ja viekoitellakseen minua jäämään, hän tarjosi minulle (kumartuu eteenpäin ja hyväilee hänen tukkaansa joka lauseelta) oman voimansa minun puolustuksekseni, uutteruutensa minun elatuksekseni, asemansa minun kunniakseni (hellemmin) — minä sekoitan varmaan sinun kauniit lauseesi ja turmelen ne, armaani? (Hän painaa poskensa hellästi hänen poskeansa vastaan.)

Morell (aivan liikutettuna, vajoo polvilleen Candidan tuolin ääreen, syleilee häntä ja sanoo melkein poikamaisella suoruudella). Sinä olet tehnyt minut siksi mikä minä olen käsiesi työllä ja sydämesi rakkaudella. Sinä olet minun vaimoni, äitini, sisareni, sinä olet minun hellä huolenpitäjäni!

Candida (hänen sylissään, hymyillen Eugenelle). Olenko minä teidän äitinne ja sisarenne, Eugene?

Marchbanks (nousee, tekee kiivaan, vastenmielisen liikkeen). Ette koskaan! Ulos, ulos pimeään yöhön!

Candida (nousee äkisti ja estää häntä). Ettehän te mene tuolla tavalla, Eugene?

Marchbanks (miehuullisella äänensoinnulla — ei poikamaisesti enää). Minä tiedän milloin aika on lyönyt. Minä haluan tehdä sitä, mitä on pakko tehdä.

Morell (nousee polvistuneesta asennostaan, levottomasti). Candida, pyydä, ettei hän tee mitään ajattelematonta.

Candida (luottamuksella, hymyillen Eugenelle). Ei siitä ole pelkoa. Hän on oppinut elämään onnea vailla.

Marchbanks. Minä en enää etsi onnea: elämä on jotakin jalompaa. Pastori James, minä annan teille onneni molemmin käsin; minä rakastan teitä, koska te olette voinut täyttää sen naisen sydämen, jota minä rakastin. Jääkää hyvästi! (Hän menee ovea kohti.)

Candida. Vielä yksi sana! (Eugene pysähtyy, kääntymättä häneen.) Kuinka vanha te olette, Eugene?

Marchbanks. Nyt minä olen vanha kuin maailma! Aamulla minä olin kahdeksantoista vuotias.

Candida (menee hänen luokseen ja seisahtuu hänen taakseen, laskien toisen kätensä hyväillen hänen olkapäälleen). Kahdeksantoista vuotta! Tahdotteko minun mielikseni kirjoittaa pienen runon kahdesta lauseesta, jotka nyt sanon teille? Ja lupaatteko toistaa sitä joka kerta, kun ajattelette minua?

Marchbanks (liikahtamatta). Sanokaa!

Candida. Kun minä olen kolmekymmentä, on hän neljäkymmentäviisi. Kun minä olen kuusikymmentä, on hän seitsemänkymmentäviisi.

Marchbanks (kääntyy hänen puoleensa). Sadan vuoden perästä me olemme yhtä vanhat. Mutta minulla on parempikin salaisuus sydämessäni. Antakaa minun nyt mennä! Pimeys ulkona käy jo kärsimättömäksi.

Candida. Jääkää hyvästi! (Hän ottaa Eugenen kasvot käsiensä väliin, ja kun tämä aavistaa hänen tarkoituksensa, niin hän polvistuu, ja Candida suutelee häntä otsalle. Sitten Eugene kiiruhtaa ulos yöhön. Candida kääntyy Morellin puoleen, ojentaen hänelle kätensä.) Oi, James! (He syleilevät toisiaan. Mutta he eivät tiedä, mikä salaisuus piilee runoilijan sydämessä.)

Esirippu.