Herra Byronin ammatti

HERRA BYRONIN AMMATTI

Romaani

Kirj.

BERNARD SHAW

Tekijän luvalla suomentanut

Väinö Jaakkola

Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1923.

PROLOOGI.

I.

Moncrief House, Panleyn yhteismaa. Oppilaitos säätyläisperheiden poikia varten, j.n.e.

Panleyn yhteismaa on, Moncrief Housen takaikkunoista katsottuna, ruohoa, piikkikinsteriä ja vihvilää kasvava maa-alue, joka ulottuu kauas läntistä taivaanrantaa kohti.

Eräänä kosteana iltapäivänä keväällä oli taivas repaleisten pilvien täyttämänä, joiden varjot kiitivät yhteismaan yli, ja varjojen välissä oli valoisampia läikkiä, missä rikkonainen päivänpaiste sai vihreät ja keltaiset kinsterit kirkkaina loistamaan. Pohjoisessa olevia kukkuloita tummensi sadekuuro, jonka jäljet par'aikaa kuivuivat koulutalon liuskekatolta. Se oli nelikulmainen, valkoinen rakennus, entinen herraskartano. Sen edustalla oli hyvinhoidettu nurmikenttä ja muutamia leikattuja rautatammia; takana oli neljänneseekkeri maata muurilla aidattuna poikien käytettäväksi. Yhteismaalla kuljeksijat saattoivat joinakin aikoina päivästä kuulla äänten hälinää ja juoksentelua rajamuurin sisäpuolelta. Joskus, kun kuljeksijat olivat itsekin poikia, kiipesivät he muurin harjalle ja näkivät toisella puolen kappaleen paljaaksi ja ruskeaksi tallattua tannerta ynnä muutaman neliösylen laajuisen sementtikentän, joka oli kulunut niin kuoppaiseksi, ettei se enää kelvannut alkuperäiseen tarkoitukseensa, pallopeliin. Lisäksi näkyi siellä pitkä vaja, pumppu, lukemattomilla leikatuilla kirjoituksilla raapusteltu ovi, talon pihapuoli, joka oli paljon huonommassa kunnossa kuin julkipuoli, sekä viitisenkymmentä poikaa, joilla oli lyhyet nutut ja leveät, alaskäännetyt kaulukset. Heti kun nuo puolisataa poikaa huomasivat muurilla nuoren tuntemattoman, hyökkäsivät he paikalle hurjasti huutaen, syytivät hänelle herjaus- ja pilkkasanoja ja karkoittivat hänet viskelemällä multakokkareita, kiviä, leivänpaloja ja mitä heittoaseita sattui käsillä olemaan.

Tänä sateisena kevät-iltapäivänä seisoivat umpivaunut Moncrief Housen portilla. Valkoiseen kumiviittaan verhoutunut ajuri oli vähän liikehtimässä äskeisen sadekuuron jälkeen. Sisällä vastaanottohuoneessa keskusteli tohtori Moncrief arvokkaan, hienosti puetun, noin kolmenkymmenenviiden vuoden ikäisen naisen kanssa, joka esiintyi miellyttävästi ja oli kaikissa suhteissa kaunis, lukuunottamatta kasvojen hipiää, joka ei ollut aivan raikas.

"Ei minkäänlaista edistystä, ikävä sanoa", huomautti tohtori.

"Se on kovin valitettavaa", sanoi nainen rypistäen kulmiaan.

"On luonnollista, että se tuntuu teistä valitettavalta", vastasi tohtori. "Itse puolestani neuvoisin teitä vakavasti koettamaan, eikö siirtäminen johonkin toiseen laitokseen —" Tohtori pysähtyi. Naisen kasvot olivat kirkastuneet ihmeelliseen hymyyn ja hänen kätensä oli kohonnut hurmaavasti vastustavaan eleeseen.

"Oi ei, tohtori Moncrief", virkkoi hän; " teitä kohtaan ei minulla ole mitään valittamista; päinvastoin olen sitä harmistuneempi Casheliin, kun tiedän, että jollei hän täällä edisty ollenkaan, niin sen täytyy olla hänen oma vikansa. Mitä tulee pois ottamiseen, niin siitä ei voi olla puhettakaan. Minä en voisi saada hetkenkään rauhaa, jos hän joutuisi pois teidän huostastanne. Tahdon puhua hänelle hyvin vakavasti hänen käytöksestään, ennenkuin lähden täältä tänään. Suottehan hänelle tilaisuuden koettaa vielä, eikö niin?"

"Varmasti. Suurimmalla mielihyvällä", sanoi tohtori, joutuen hämmennyksiin koettaessaan kömpelösti esiintyä ritarillisena. "Hän saa jäädä tänne niin pitkäksi aikaa kuin te haluatte. Mutta —" tässä tohtori tuli jälleen vakavaksi — "te ette voi liian ankarasti teroittaa hänelle, kuinka tärkeätä hänen on ponnistaa uutterasti juuri nykyhetkellä, jota voi sanoa käännekohdaksi hänen opiskelu-urallaan. Hän on nyt pian seitsemäntoista vanha, ja hänellä on niin vähän taipumusta opiskeluun, että minä epäilen, voiko hän selviytyä yliopistoon pääsyä varten tarvittavasta tutkinnosta. Te arvattavasti haluatte hänen hankkivan itselleen yliopistollisen oppiarvon, ennenkuin hän valitsee itselleen elämänalan."

"Niin, tietenkin", vastasi nainen epämääräisesti, nähtävästi pikemmin myönnytykseksi tohtorin huomautukseen kuin oman vakaumuksensa ilmaisuksi. "Mitä elämänalaa neuvoisitte hänelle? Tehän tiedätte niin paljon paremmin kuin minä."

"Hm!" sanoi tohtori Moncrief neuvotonna. "Se riippuisi epäilemättä jossakin määrin hänen omasta mieltymyksestään —"

"Ei ollenkaan", keskeytti nainen vilkkaasti. "Mitä hän tietää maailmasta, poika-parka? Hänen oma mieltymyksensä olisi varmaankin jotakin naurettavaa. Hyvin luultavasti hän haluaisi ruveta näyttelijäksi, kuten minäkin."

"Vai niin! Te siis ette tahtoisi antaa yllykettä millekään sen suuntaiselle taipumukselle?"

"En millään muotoa. Toivottavasti hän ei sellaista ajattelekaan."

"Ei kylläkään, mikäli minä tiedän. Hänessä ilmenee niin vähän intoa kunnostautumiseen millään erityisellä alalla, että luulisin hänen elämänalansa olevan parhaiten hänen vanhempiensa määrättävissä. Minulla ei luonnollisesti ole tietoa siitä, onko hänen sukulaisillaan vaikutusvaltaa, josta voisi olla hänelle hyötyä. Se seikka on usein otettava huomioon kaikkein tärkeimpänä, varsinkin tällaisissa tapauksissa, kun mitään erikoista taipumusta ei ole huomattavissa."

"Minä olen ainoa omainen, mitä hänellä koskaan on ollut, poika-rukalla", sanoi nainen surumielisesti hymyillen. Sitten, nähdessään hämmästyneen ilmeen tohtorin kasvoilla, hän lisäsi nopeasti: "He ovat kaikki kuolleet."

"Kuinka ikävää!"

"Kuitenkin", jatkoi nainen, "voisin epäilemättä vaikuttaa paljon hänen hyväkseen. Mutta luulen, että on vaikea saada mitään nykyään suorittamatta tutkintoja. Hänen on todellakin tehtävä työtä. Jos hän on laiska, on häntä rangaistava."

Tohtori näytti hämmentyneeltä. "Asianlaita on niin", sanoi hän, "että teidän poikaanne tuskin enää voi kohdella lapsena. Hän on kyllä yhä pelkkä poika tavoiltaan ja ajatuksiltaan, mutta ruumiillisessa suhteessa hän on nopeasti kehittymässä nuoreksi mieheksi. Tästä johtuu mieleeni eräs toinen asia, josta pyytäisin teitä puhumaan hänelle vakavasti. Minun täytyy sanoa teille, että hän on saavuttanut koulutoveriensa keskuudessa täällä jonkunlaista mainetta voimailijana. En suinkaan paheksu ruumiinharjoituksia soveliaissa rajoissa; ne kuuluvat tunnustettuna osana kasvatusjärjestelmäämme. Mutta minun on ikäväkseni sanottava, että Cashel ei ole vapaa siitä taipumuksesta väkivaltaisuuteen, joka toisinaan on tuloksena tavattomien ruumiinvoimien ja ketteryyden omistamisesta. Hän kuuluu suorastaan tapelleen erään kyläläisnuorukaisen kanssa Panleyn kadulla muutama kuukausi takaperin, vaikka asia tuli minun tietooni vasta myöhemmin. Joku aika jälkeenpäin hän teki itsensä syypääksi vielä paljon vakavampaan hairahdukseen. Hän ja eräs hänen tovereistaan saivat minulta luvan tehdä yhdessä kävelymatkan Panleyn kylään; mutta jälkeenpäin sain ilmi, että heidän todellisena tarkoituksenaan oli mennä katsomaan nyrkkitappelua, joka suoritettiin — vastoin lakia tietysti — yhteismaalla. Ottamatta lukuun siinä tapahtunutta vilpin harjoitusta, on tuo mieltymys, jota he siinä ilmaisivat, mielestäni vaarallista laatua, ja minä katsoin velvollisuudekseni rangaista heitä ankaralla muistutuksella ja kieltämällä heiltä koulun alueelta poistumisen, kuudeksi viikoksi. En ole kuitenkaan sitä mieltä, että tällaisessa tapauksessa on kaikki tehty, kun poika on saanut rangaistuksen. Minä annan suuren arvon äidin vaikutukselle poikien luontaisen karkeuden lieventäjänä."

"En luule hänen välittävän minun sanoistani vähintäkään", sanoi nainen myötätuntoisen näköisenä, ikäänkuin säälitellyn tohtoria asiassa, joka koski etupäässä tätä itseään. "Tahdon kyllä puhua hänelle siitä. Tappeleminen on sietämätön tapa. Hänen isänsä suku tappeli aina, eivätkä he koskaan saaneet mitään hyvää aikaan maailmassa."

"Jos tahtoisitte olla niin ystävällinen. Juuri nämä kolme seikkaa olisivat tärkeät: suuremman — paljon suuremman — ahkeruuden tarve opinnoissa; sananen hänen karkeista tavoistaan; sekä hänen mielipiteensä tunnusteleminen elämänalan valintaan nähden. Olen samaa mieltä teidän kanssanne siitä, ettei ole vielä tällä haavaa pantava suurta painoa hänen ajatuksilleen tästä asiasta. Kuitenkin voidaan lapsellistakin mieltymystä käyttää keinona pojan tarmon herättämiseksi."

"Aivan niin", myönsi nainen. "Tahdon antaa hänelle hyvän opetuksen."

Tohtori katsoi häneen epäilevästi, ajatellen ehkä, että hän itse tarvitsisi hyvän opetuksen äidin velvollisuuksista. Mutta hän ei rohjennut sitä sanoa; vieläpä hän epäili, olisiko rohkenemisesta hyötyäkään, koska hänellä oli ennakkoluulo, että näyttelijättäriltä puuttui luonnollisia tunteita. Hän pelkäsi myöskin, että keskustelu pojasta alkoi vaivata naista; ja vaikka olikin jumaluusopin tohtori, oli hänestä yhtä vastenmielistä kuin muistakin miehistä esiintyä kauniin naisen silmissä ikävystyttävänä. Siksi hän soitti kelloa ja käski palvelijan lähettämään Cashel Byronin heidän luokseen. Hetken kuluttua avattiin ovi alhaalla ja kaukaisten äänten sorinaa alkoi kuulua. Tohtori liikehti levottomasti ja koetti keksiä jotakin sanottavaa, mutta onnistumatta; hän istui äänettömänä, sillaikaa kuin epäselvä äänten sorina kohosi huudoksi: "Byron! Cash!" jälkimmäinen sana matkien sitä tavallista sävyä, jolla kassanhoitajaa kutsuttiin rihkamakaupoissa. Lopuksi kuului kimakka parku: "Mam-maaa!" nähtävästi selitykseksi, miksi Byronia vaadittiin tulemaan vastaanottohuoneeseen. Tohtori punastui. Rouva Byron hymyili. Sitten ovi alhaalla sulkeutui, vaimentaen melun, ja portailta kuului askelia.

"Tule sisään", huusi tohtori rohkaisevasti.

Cashel Byron astui sisään punastuen, lähestyi kömpelösti äitiään ja suuteli arvostelevaa ilmettä tämän kasvoilla, jotka ylöspäin kääntyneinä tarkastelivat hänen ulkonäköään. Ollen vasta seitsemäntoista vanha, ei hänellä vielä ollut taipumusta suutelemiseen. Taitamattomuudessaan hän aivan kauhistutti rouva Byronia kohahduttamalla heidän hampaansa yhteen. Tuntien epäonnistumisensa hän suoristautui ja koetti piilottaa kätensä, jotka olivat tavattoman likaiset, takkinsa niukkoihin poimuihin. Hän oli hyvärakenteinen nuorukainen, kaula ja hartiat vankat, ja lyhyt, punertavanruskea tukka kähertyi pieninä kiharoina liki päälakea. Hänellä oli siniset silmät ja poikamaisen hyväluontoinen kasvojenilme, joka kuitenkaan ei antanut takeita mielenlaadun maltillisuudesta.

"Kuinka voit, Cashel?" kysyi rouva Byron ruhtinaallisen suojelevasti, katsottuaan häneen pitkään.

"Kiitos, hyvin", sanoi Cashel, irvistäen ja karttaen hänen katsettaan.

"Istu, Byron", sanoi tohtori. Byron unohti äkkiä istuutumisen taidon ja katsoi epävarmana tuolista toiseen. Tohtori esitti lyhyen anteeksipyynnön ja poistui huoneesta, oppilaansa suureksi huojennukseksi.

"Olet kasvanut kovasti, Cashel. Ja pelkään, että olet kovin kömpelö." Cashel punastui ja näytti synkältä.

"En tiedä mitä minun on tehtävä sinulle", jatkoi rouva Byron. "Tohtori Moncrief sanoo, että sinä olet hyvin laiska ja karkeatapainen."

"Enkä ole", sanoi Cashel ärtyisästi. "Se tulee vain —"

"Ei hyödytä ollenkaan inttää minua vastaan tuolla tavoin", keskeytti rouva Byron tuikeasti. "Olen varma, että mitä tohtori Moncrief sanoo, on täysin totta."

"Ainahan hän puhuu tuota samaa", sanoi Cashel valittavasti. "Minä en voi oppia latinaa ja kreikkaa; enkä minä ymmärrä mitä hyötyä niistä on. Minä olen yhtä ahkera kuin muutkin — paitsi ehkä varsinaiset kirjatoukat. Ja mitä karkeatapaisuuteeni tulee, niin se johtuu kaikki siitä, kun olin eräänä päivänä ulkona Gully Molesworthin kanssa ja me näimme väkijoukon yhteismaalla, ja kun menimme katsomaan mitä oli tekeillä, niin siellä oli kaksi miestä tappelemassa. Eihän se ollut meidän syymme, että ne olivat tulleet sinne tappelemaan."

"Niin; en epäilekään, etteikö sinulla olisi vaikka viisikymmentä hyvää puolustusta, Cashel. Mutta minä en salli mitään tappelemista; ja sinun tulee todellakin työskennellä kovemmin. Etkö koskaan ajattele, kuinka kovasti minun täytyy työskennellä maksaakseni tohtori Moncriefille satakaksikymmentä puntaa vuodessa sinun puolestasi?"

"Teenhän minä työtä niin kovasti kuin voin. Moncrief ukko näyttää ajattelevan, ettei ihminen saisi tehdä mitään muuta aamusta iltaan kuin kirjoittaa latinalaisia runoja. Tatham, joka tohtorin mielestä on sellainen nero, tekee kaikki käännöksensä aasinsilloista. Jos minullakin olisi aasinsilta, voisin kääntää yhtä hyvin — ja vielä paremminkin."

"Sinä olet hyvin laiska, Cashel, siitä olen varma. On liian harmittavaa viskata menemään joka vuosi niin paljon rahaa tyhjään. Sitäpaitsi, sinun on pian ruvettava ajattelemaan itsellesi ammattia."

"Minä menen armeijaan", sanoi Cashel. "Se on ainoa ammatti, joka sopii herrasmiehelle."

Rouva Byron katsoi häneen tuokion ikäänkuin tyrmistyneenä hänen suurellisuudestaan. Mutta hän hillitsi itsensä ja sanoi vain: "Pelkään, että sinun on valittava jokin vähemmän kallis ammatti. Sitäpaitsi olisi sinun suoritettava tutkinto päästäksesi armeijaan, ja kuinka voit selviytyä siitä, jollet harrasta lukujasi?"

"Oh, selviydyn siitä kyllä ihan hyvin, kunhan se aika tulee."

"Oi hyvä lapsi! Sinä alat puhua niin huolimattomasti, Cashel. Ja niin paljon vaivaa kun minä näin sinusta kotona!"

"Minä puhun niinkuin muutkin", vastasi Cashel yrmeästi. "En ymmärrä, mitä hyödyttää olla niin hurjan tarkka joka tavusta. Ensi aikoina sain kärsiä ihan loppumattomasti kiusantekoa puhetavastani. Pojat täällä luonnollisesti tietävät kaiken sinusta."

"Kaiken minusta?" toisti rouva Byron, katsoen häneen uteliaasti.

"Niin, sen että olet näyttelijä, tarkoitan", sanoi Cashel. "Sinä moitit minun karkeita tapojani; mutta minulla olisi turkasen tukalat paikat, jollen löylyttäisi härnäyshalua pois joistakuista."

Rouva Byron hymyili epäilevästi itsekseen ja pysyi jonkun aikaa äänettömänä ja miettiväisenä. Sitten hän nousi ja virkkoi, katsahtaen ulos: "Minun täytyy nyt lähteä, Cashel, ennenkuin uusi sadekuuro tulee. Ja minä pyydän, että koettaisit oppia jotakin ja sivistää hiukan tapojasi. Sinun on mentävä piakkoin Cambridgeen, näetkös."

"Cambridgeen!" huudahti Cashel innokkaasti. "Milloin, mamma? Milloin?"

"No, en tiedä. Ei vielä. Niin pian kuin tohtori Moncrief sanoo sinun olevan kelvollisen menemään."

"Siihen on kyllä kauan aikaa", sanoi Cashel, hyvin masentuneena tuosta vastauksesta. "Hän ei työnnä sataakahtakymmentä puntaa vuodessa ulos ovestaan niin äkkiä. Hänhän piti isoa Inglisiä täällä, kunnes hän oli yli kahdenkymmenen. Kuulehan, mamma: enkö saa lähteä tämän puolivuoden päästä? Minä tunnen varmasti, että menestyisin paremmin Cambridgessä kuin täällä."

"Joutavia", sanoi rouva Byron päättäväisesti. "En luule, että minun tarvitsee ottaa sinua pois tohtori Moncriefin koulusta ainakaan vielä puoleentoista vuoteen, eikä sittenkään, jollet työskentele kunnollisesti.

"Älä nyt marise, Cashel; sinä ikävystytät minua suuresti, kun mariset. Olen pahoillani, että mainitsin sinulle Cambridgeä."

"Sitten menisin mieluummin johonkin toiseen kouluun", sanoi Cashel surkeana. "Moncrief ukko on niin kamalan kiukkuinen minulle."

"Sinä tahdot pois vain senvuoksi, koska sinulta täällä vaaditaan työtä; ja juuri senvuoksi minä tahdon sinun jäävän tänne."

Cashel ei vastannut, mutta hänen kasvonsa tummenivat pahaenteisesti.

"Minun on puhuttava hiukan tohtorille, ennenkuin lähden", lisäsi rouva Byron istuutuen jälleen. "Voit palata nyt leikkiisi. Hyvästi, Cashel." Ja hän kohotti jälleen kasvonsa suudeltaviksi.

"Hyvästi", sanoi Cashel käheästi, kääntyen ovea kohti, ikäänkuin ei olisi huomannut äitinsä liikettä.

"Cashel!" sanoi rouva Byron painokkaan kummastuneesti. "Murjotatko sinä?"

"Enkä", tokaisi Cashel vihaisesti. "Enhän ole sanonut mitään. Käytökseni ei kai ole kyllin hieno. Olen pahoillani siitä, mutta en voi sitä auttaa."

"Hyvä on", sanoi rouva Byron lujasti. "Saat mennä. Minä en ole tyytyväinen sinuun."

Cashel asteli ulos huoneesta ja läimäytti oven kiinni jälkeensä. Portaiden juurella hänet pysähdytti noin vuoden verran häntä nuorempi poika, puhutellen häntä innokkaasti.

"Kuinka paljon hän antoi sinulle?" kuiskasi hän.

"Ei penniäkään", vastasi Cashel hammasta purren.

"Totta vie!" huudahti toinen, syvästi pettyneenä. "Se oli sikamaisen raukkamaista."

"Hän on niin raukkamainen kuin taitaakin", sanoi Cashel. "Se on kaikki Monkki-ukon syytä. Hän on syöttänyt hänet täyteen valheita minusta. Mutta hän on kyllä ihan yhtä paha ilmankin. Tiedätkö, Gully, minä vihaan äitiäni."

"Oi, älä nyt!" sanoi Gully kauhistuneena. "Se on vähän liian paksua, veikkonen. Mutta kyllä hänen sentään olisi pitänyt pulittaa edes jonkun vähän."

"Minä en tiedä mitä sinä aiot tehdä, Gully, mutta minä aion karata. Jos hän luulee, että aion jäädä tänne vielä kahdeksi vuodeksi, niin hän erehtyy hurjan pahasti."

"Olisi kamalan kiva jutku karata", sanoi Gully hihittäen. "Mutta", lisäsi hän vakavasti, "jos todella tarkoitat sitä, niin tulimmainen, minä lähden myös! Wilson on juuri antanut minulle tuhat riviä, ja pahus vieköön, jos rupean niitä kääntämään!"

"Gully", sanoi Cashel, kulmiensa rypistyksen synkentyessä uhkaavaksi; "minä tahtoisin nähdä jommankumman noista jehuista, jotka näimme yhteismaalla, iskevän tohtorin kimppuun — laillisessa ottelussa, näet."

Vesi herahti Gullyn suuhun. "Niin", sanoi hän henkeään pidättäen; "varsinkin sen, jota he kutsuivat Puijariksi. Yksi erä jo riittäisi tuolle vanhalle rahjukselle. Lähdetään leikkikentälle; minä saan nuuskaa, jos minut tavataan täältä."

II.

Seuraavana yönä tunki pilvien läpi juuri sen verran valoa, että Panleyn yhteismaan saattoi erottaa mustana aavana, jonka vaaleintakin vivahdusta vasten kappale syttä olisi näyttänyt kalpealta. Ei ainoaakaan ihmisolentoa ollut liikkeellä mailin laajuudella Moncrief Housen lähistöllä, jonka savutorvet, aavemaisen valkeina kuun puoleiselta sivultaan, loivat pitkiä varjoja hopeanharmaille kattoliuskoille. Hiljaisuuden oli juuri rikkonut neljänneksen yli kahdentoista lyönti kaukaisesta kirkontornista, kun erään savupiipun pimeästä varjosta pisti esiin ihmispää. Se kuului pojalle, jonka ruumis kohta sen jälkeen tuli kiemurrellen ulos avonaisesta kattoikkunasta. Saatuaan hartiansa ulos kääntyi hän kasvot ylöspäin, tarttui pienoiseen päätyyn, jossa kattoikkuna sijaitsi, veti itsensä kokonaan ulos ja hiipi varovasti alaspäin reunakaidetta kohti. Heti hänen jäljessään seurasi toinen poika.

Moncrief Housen portti oli julkisivun vasemmanpuoleisessa kulmassa ja sen yläpuolella oli korkea holvikaari, jonka laki oli tasainen, niin että sitä voi käyttää parvekkeena. Porttiholvin korkuinen muuri yhdisti talon julkisivun rajamuuriin, aidaten osaltaan hedelmätarhaa, joka oli talon vieressä nurmikon ja leikkikentän välissä. Kun pojat olivat hiipineet reunakaidetta pitkin juuri porttiholvin yläpuolella olevalle kohdalle, pysähtyivät he, ja kumpikin laski kenkäparin alas parvekkeelle pitkän ongensiiman avulla. Kun kengät olivat turvallisesti määräpaikassaan, päästivät he siimatkin putoamaan ja palasivat sisälle taloon toisen kattoikkunan kautta. Kului minuutti. Sitten he ilmestyivät jälleen porttiholvin laelle ikkunasta, jonka parvekkeena se toimi. Siinä he panivat kengät jalkaansa ja suuntasivat kulkunsa hedelmätarhan muurille. Heidän ryömiessään sitä pitkin kuiskasi takimmainen poika:

"Kuule, Cashy."

"Vaiti!" vastasi toinen hillityllä äänellä. "Mikä on hätänä?"

"Minun tekisi mieleni käydä vielä kerran Moncriefin muijan päärynäpuulla; ei muuta."

"Eihän siinä ole päärynöitä tähän vuodenaikaan, hupsu."

"Tiedän sen. Tämä on viimeinen kerta, kun me menemme tätä tietä, Cashy. Eikös se ole ollut hauska jutku, häh?"

"Jos et pysy vaiti, niin se ei tule olemaan viimeinen kerta, sillä sinä joudut kiinni. No nyt sitten."

Cashel oli saapunut ulkomuurille; ja hän lopetti lauseensa pudottautumalla muurin reunakkeelta yhteismaalle. Gully pidätti muutaman sekunnin henkeään sen tömähdyksen takia, jonka hänen toverinsa sai aikaan maahan pudotessaan. Sitten hän kysyi kuiskaten, oliko kaikki hyvin.

"Kyllä", vastasi Cashel kärsimättömästi. "Pudottaudu niin hiljaa kuin voit."

Gully totteli ja koetti niin huolellisesti varoa aiheuttamasta alastulollaan maan tärähdystä, joka herättäisi tohtorin, että hänen jalkansa eivät ollenkaan uskaltaneet vastata maahan. Hän putosi istualleen ja jäi siihen, tuijottaen Casheliin ällistyneen näköisenä.

"Heikkari!" huudahti hän tuokion kuluttua. "Olipas se jymähdys."

"Nouse ylös, kuuletko", sanoi Cashel. "En ole ikinä nähnyt tuollaista turkasen aasia kuin sinä olet. No, ylös nyt! Joko saat henkesi kulkemaan?"

"Luulisinpa saavani. Lyödäänkö kahden pennyn veikka, että minä olen ensimmäisenä tienhaarassa? Kuule: nykäistään pääoven soittokelloa ja huudetaan oikein isosti ennenkuin lähdetään. Eivät ne saa meitä kiinni."

"Kyllä", sanoi Cashel ivallisesti. "Tahtoisinpa nähdä itseni tai sinut sitä tekemässä. No nyt siis. Yks, kaks, kolme, ja matkaan."

He lähtivät juoksemaan yhdessä ja saapuivat tienhaaraan noin kahdeksan minuuttia myöhemmin, Gully kokonaan hengästyneenä, ja Cashelkin kelpo tavalla. Tässä oli heidän suunnitelmansa mukaan Gullyn käännyttävä pohjoiseen vievälle tielle ja juostava Skotlantiin, missä hän varmasti uskoi setänsä riistanhoitajan piilottavan hänet. Cashelin oli mentävä merille, niin että jos hänen asiansa kävisivät toivottomiksi, niin voisi hän ainakin ruveta merirosvoksi ja saavuttaa kuuluisuutta siinä ammatissa lisäämällä ritarillisen jalomielisyyden niihin karkeampiin hyveisiin, joista se jo vanhastaan on maineessa.

Cashel odotti kunnes Gully oli toipunut hengästyksestään. Sitten hän sanoi:

"No niin, vanha veikko. Meidän on nyt erottava."

Jouduttuaan silmätyksin suunnitelmansa yksinäisen todellisuuden kanssa ei Gully enää tuntenutkaan siihen mieltymystä. Hetken mietittyään hän huudahti:

"Peijakas, vanha veikko, minä tulen sinun mukaasi. Skotlanti menköön hiiteen."

Mutta Cashel, ollen heistä kahdesta voimakkaampi, halusi yhtä innokkaasti päästä eroon Gullysta kuin Gully halusi tarrautua häneen. "Ei", sanoi hän, "minä lähden ankaraan elämään, ja sinä et kykenisi siihen. Sinä et ole tarpeeksi vahva merielämään. Tiedätkö, poika, merimiehet ovat karaistuja kuin rauta, ja nekin vain hädin tuskin sitä kestävät."

"No, lähde sitten sinä minun mukaani", tyrkytti Gully. "Setäni riistanhoitaja ei pane vastaan. Hän on reilu, kelpo mies. Ja me saamme metsästellä mielin määrin."

"Se on kyllä hyvin hyvä sinulle, Gully; mutta minä en tunne sinun setääsi, enkä halua saattaa itseäni kiitollisuuden velkaan hänen riistanhoitajalleen. Sitäpaitsi me olisimme liian suuressa kiinnijoutumisen vaarassa, jos kulkisimme yhdessä halki maan. Olisin tietysti hyvin iloinen, jos voisimme pysyä yksissä, mutta se ei käy päinsä; tunnen varmasti, että meidät napattaisiin kiinni. Hyvästi."

"Mutta odota vielä vähän", pyysi Gully. "Entä jos he koettavat ottaa meitä kiinni: silloin me voimme paremmin pitää puolemme, jos meitä on kaksi."

"Joutavia!" sanoi Cashel. "Se on kaikki lapsellista lorua. Meidän jälkeemme lähetetään ainakin kuusi poliisia, ja vaikka tekisin kaikkein parhaani, en voisi rökittää kuin kaksi, jos he käyvät yht'aikaa meihin käsiksi. Ja sinä tuskin kykenisit suoriutumaan yhdestäkään. Pysyttele sinä vain liikkeellä äläkä mene liki rautatieasemia, niin pääset Skotlantiin hyvässä turvassa. Katsos nyt: me olemme jo tuhlanneet viisi minuuttia. Minä olen nyt saanut puhalletuksi ja minun on lähdettävä. Hyvästi."

Gully ei iljennyt tyrkyttää seuraansa Cashelille sen enempää. "Hyvästi", sanoi hän, pudistaen surullisena hänen kättään. "Onnea matkalle, vanha veikko."

"Onnea!" toisti Cashelkin, tarttuen Gullyn käteen ja tuntien hiukan tunnonpistosta siitä, että jätti hänet. "Kirjoitan sinulle niinpiankuin minulla on jotakin kerrottavaa. Siihen voi mennä joitakin kuukausia, näet, ennenkuin pääsen kunnollisesti vakiintumaan."

Hän antoi Gullyn kädelle vielä viimeisen puserruksen, päästi irti ja lähti painaltamaan Panleyn kylään vievää tietä pitkin. Gully katsoi hetkisen hänen jälkeensä ja läksi sitten juoksemaan Skotlantiin päin.

Panleyn kylä on vain kappale valtatietä, jonka toisessa päässä on vanhanaikainen majatalo, toisessa nykyaikainen rautatieasema ja silta, ja niiden keskivälillä pumppu ja vaja. Cashel seisoi hetken aikaa varjossa sillan alla ennenkuin uskalsi lähteä kulkemaan pitkin leveää, kuun valaisemaa maantietä. Kun ei ketään näkynyt, lähti hän astelemaan rivakkaa käyntiä, sillä hän oli jo tällöin tullut ajatelleeksi, ettei ollut mahdollista juosta koko matkaa Länsi-Intiaan asti. Kylässä oli kuitenkin liikkeellä eräs toinenkin henkilö paitsi Cashel. Se oli herra Wilson, Moncriefin koulun matematiikan opettaja, joka oli palaamassa kotiin teatterista. Herra Wilson uskoi, että teatterit olivat jumalattomia paikkoja, joissa kunnialliset ihmiset saattoivat käydä vain harvoin ja silloinkin salavihkaa. Ainoat näytelmät, joita katsomaan hän meni julkisesti, olivat Shakespearen kappaleet, ja hänen suosikkinsa oli "Miten haluatte", sillä Rosalindalla tiukkoihin housuihin puettuna oli häneen nähden vetovoima, joka hameissa liikkuvalta lady Macbethiltä puuttui. Tänä iltana hän oli nähnyt Rosalindan erään kuuluisan näyttelijättären esittämänä, joka oli tullut lähikaupunkiin tähtikiertueellaan. Näytännön jälkeen hän oli poikennut Panleyhin syömään illallista erään tuttavansa kanssa ja oli nyt palaamassa takaisin Moncrief Houseen. Hän oli karkulaisen kiinniotolle erittäin suotuisassa mielentilassa. Hänen tavallinen miellyttävä ylemmyyden-tunteensa oppilaisiinsa nähden, jonka tuon tuostakin heistä saavutetut voitot matematiikassa olivat kasvattaneet, oli tällä kertaa saanut vielä lisävirikettä hyvän illallisen vaikutuksesta ja teatterissakäynnin veikeästä tietoisuudesta. Hän näki ja tunsi Cashelin, kun tämä lähestyi kylän vajaa. Ymmärtäen heti tilanteen hän piiloutui pumpun taakse, odotti kunnes pahaa-aavistamaton karkuri oli käden ulottuvilla ja sitten hyökkäsi esiin ja tarttui häntä takinkaulukseen.

"No, herraseni", sanoi hän, "mitäs tekemistä sinulla on täällä tällaiseen aikaan? Häh?"

Cashel katsoi häneen säikähtyneenä ja valkeana, eikä osannut vastata sanaakaan.

"Tulepas mukaani", sanoi Wilson ankarasti.

Cashel antoi taluttaa itseään noin kymmenkunta syltä. Sitten hän pysähtyi ja purskahti itkuun.

"Ei minun palaamiseni mitään hyödytä", sanoi hän. "Eihän minun siellä olostani ole ollut mitään hyvää tähänkään asti. Minä en voi palata takaisin."

"Vai niin", sanoi Wilson valtiasmaisen ivallisesti. "Koetamme saada sen tuottamaan enemmän hyvää vastedes." Ja hän pakotti karkulaisen jatkamaan kulkuaan.

Cashel, jota hänen omat kyyneleensä katkerasti nöyryyttivät ja Wilsonin niiden johdosta ilmaisema kylmä voitonriemu kiukustutti, ei astunut monta askelta, ennenkuin alkoi taas panna vastaan.

"Ei teidän tarvitse pitää minusta kiinni", sanoi hän kiukkuisesti. "Kyllä minä osaan kävellä kiinni pitämättäkin." Opettaja tiukensi otettaan ja työnsi vankiaan eteenpäin. "En minä karkaa", jatkoi Cashel nöyremmin, puhjeten uudelleen kyyneliin. "Olkaa hyvä ja päästäkää minut irti", lisäsi hän tukehtuneella äänellä, koettaen kääntää kasvojaan vangitsijaansa päin. Mutta Wilson väänsi hänet takaisin ja yhä lykkäsi häntä eteenpäin. Cashel huusi kiivaasti: "Päästäkää minut irti", ja riuhtoi vapautuakseen otteesta.

"No, no, Byron", sanoi opettaja, halliten häntä vankalla kädellä. "Ei mitään tyhmyyksiä, herraseni."

Silloin Cashel äkkiä sujahti ulos takistaan, kääntyi Wilsoniin päin ja iski häntä rajusti oikealla nyrkillään. Opettaja sai iskun juuri leuan syrjään, ja Cashelista näyttivät hänen silmänsä kierähtävän ylös ja kääntyvän pään sisään sen vaikutuksesta. Hän taipui ensin eteenpäin ja lysähti sitten maahan suulleen. Cashel kavahti takaperin, väännellen kättään lieventääkseen rystysiensä kihelmöimistä ja kauhistuen mahdollisuutta, että hän oli ehkä tehnyt murhan. Mutta pian kuitenkin Wilson liikahti karkoittaen tuon aavistuksen. Cashelin raivostuminen palasi jossakin määrin, kun hän pui nyrkkiään maassa viruvalle vastustajalleen, ja huudahtaen: " Te ette ainakaan paljon kersku sillä, että olette nähnyt minun itkevän", kiskaisi takkinsa häneltä tarpeettoman raivokkaasti ja syöksyi juoksemaan täyttä vauhtia.

Vaikka Wilson sai pian takaisin tajuntansa ja liikuntakykynsä, ei hän ensin tuntenut halua nousta ylös. Hän alkoi vaikeroida, uskoen hämärästi, että joku tulisi hänen luokseen tarjoamaan myötätuntoaan ja apuaan. Mutta aika kului tuomatta muuta kuin lisääntyvää vilun ja kivun tunnetta. Hänen mieleensä johtui, että jos poliisit löytävät hänet, niin he ehkä luulevat hänen olevan juovuksissa; samalla hän tuli ajatelleeksi, että hänen velvollisuutensa oli mennä heidän luokseen ja antaa hälyytys. Hän nousi ylös ja ponnisteltuaan huimausta ja ellotusta vastaan päätteli, että hänen tärkein velvollisuutensa oli mennä vuoteeseen ja jättää tohtori Moncriefin tehtäväksi raakamaisen oppilaansa kiinniottaminen niin hyvin kuin hän siihen pystyi.

Kello puoli kaksi heräsi tohtori siihen, että hänen huoneensa ovelle koputettiin, ja noustuaan katsomaan hän tapasi sen ulkopuolella matematiikan opettajan ruhjoutuneena, muraisena ja nähtävästi juovuksissa. Joitakin minuutteja kului, ennenkuin Wilson sai esimiehensä käsityksen oikeille raiteille. Silloin pojat herätettiin ja pantiin toimeen nimienhuuto. Byron ja Molesworth ilmoitettiin poissaoleviksi. Ei kukaan ollut nähnyt heidän poistuvan; ei kenelläkään ollut pienintäkään aavistusta siitä, millä tavoin he olivat päässeet ulos talosta. Eräs pieni poika mainitsi kattoikkunan, mutta huomattuaan uhkaavan ilmeen joidenkin isompien, hedelmistä pitävien poikien kasvoilla ei hän tyrkyttänyt sen innokkaammin otaksumaansa, vaan alistui ottamaan nenälleen tohtorilta siitä, että oli sen esittänyt. Kello oli lähes kolme, kun häivytys ehti kylään, missä viranomaiset pitemmittä puheitta kieltäytyivät ryhtymästä asiassa mihinkään puuhiin ennen aamua. Tohtori, joka oli vakuutettu, että poika oli mennyt äitinsä luo, ei uskonut mitään etsiskelyä tarpeelliseksikaan, vaan tyytyi kirjoittamaan rouva Byronille kirjeen, jossa hän kertoi herra Wilsoniin kohdistuneesta hyökkäyksestä ja ilmoitti mielipahakseen, ettei mitään ehdotusta nuoren herra Byronin oppilaitokseen takaisin ottamisesta voitaisi ottaa huomioon.

Takaa-ajo kohdistettiin nyt yksinomaan Molesworthiin, koska herra Wilsonin kertomuksesta ilmeni, että hän oli eronnut Cashelista Panleyn ulkopuolella. Tietoja kertyi piankin. Maalaiset kaikilla tahoilla maaseutua ilmoittivat nähneensä "pojan, joka saattaisi olla hän". Etsiskelyä kesti kello viiteen seuraavana ilta päivänä, jolloin se päättyi siihen, että Gully itse ilmestyi kouluun kipeäjalkaisena ja katuvaisena. Erottuaan Cashelista ja kuljettuaan kaksi mailia hän oli menettänyt rohkeutensa ja kääntynyt takaisin. Puolimatkassa tienhaaraan hän oli soimannut itseään pelkuruudesta ja lähtenyt uudelleen pakenemaan. Tällä kertaa hän jätti kahdeksan mailia itsensä ja Moncrief Housen väliin. Sitten hän poistui maantieltä oikaistakseen metsikön poikki ja eksyi. Harhailtuaan onnettomana aamuun saakka hän näki erään naisen työssä pellolla ja kysyi häneltä suorinta tietä Skotlantiin. Nainen ei ollut koskaan kuullutkaan Skotlannista, ja kun Gully kysyi tietä Tanleyhin, tuli nainen epäluuloiseksi ja uhkasi usuttaa koiransa hänen kimppuunsa. Tämä peloitti hänet niin, ettei hän uskaltanut enää puhutella muita tuntemattomia, joita hän tapasi. Ohjaten kulkunsa auringon mukaan hän häilyi Skotlannin ja Panleyn välillä sen mukaan kuin hänen rohkeutensa nousi tai laski. Vihdoin hän antoi myöten nälälle, väsymykselle ja yksinäisyydelle, suuntasi jäljelläolevan tarmonsa paluumatkan suorittamiseen, saapui vihdoin yhteismaalle ja riensi antautumaan tohtorin armoille, joka uhkasi häntä viipymättömällä erottamisella. Gully oli suuresti huolissaan siitä, että hänet pakotettaisiin lähtemään pois paikasta, josta hän vast'ikään oli karannut, ja pyysi hartaasti tohtoria sallimaan hänen koettaa vielä uudelleen. Hänen pyyntöönsä myönnyttiin. Tohtori piti hänelle pitkän saarnan, jonka lopuksi, ottaen huomioon ne tosiseikat, että Gully, vaikkakin hurjan toverin huonon esimerkin turmelemana, oli todistanut katumuksensa vilpittömyyden palaamalla takaisin vapaaehtoisesti, eikä ollut myötävaikuttanut siihen aivotärähdykseen, josta herra Wilson nyt otaksui kärsivänsä, hän hyväksyi hänen parannuslupauksensa ja antoi hänelle kaikki anteeksi. Sanansa mukaan koetti Gully nyt ensi kerran elämässään esittää ahkeran ja järkevän pojan osaa ja hämmästyi niin suuresti sen aiheuttamaa turvallisuutta, luottamusta ja itsetyytyväisyyttä, että jatkoi sitä kouluaikansa loppuun asti. Kuitenkaan hän ei menettänyt toveriensa arvonantoa, sillä hänen onnistui yksityiskeskustelujensa nojalla saada heidät siihen vakaumukseen, että hänen parannuksensa oli vain perinpohjainen kuje, jonka narrina oli heidän yhteinen vihollisensa, johtaja.

Rouva Byron ei ollut aavistanut tohtorin kirjeen tärkeyttä, ja kun hänellä oli sattunut olemaan kiire sen saapuessa, oli hän pannut sen syrjään avaamatta, aikoen lukea sen sitten kuin joutaisi. Hän olisi unohtanut sen kokonaan, jollei hän kahta päivää myöhemmin olisi saanut uutta kirjettä, jossa pyydettiin ilmoittamaan edellisen saamisesta. Tultuaan tietämään asian laidan matkusti hän heti Moncrief Houseen ja haukkui siellä tohtorin perusteellisemmin kuin tätä koskaan elämässään oli haukuttu; sitten hän pyysi häneltä anteeksi ja rukoili, että tohtori auttaisi häntä löytämään jälleen rakkaan poika-kultansa. Kun tohtori ehdotti, että hänen olisi luvattava palkinto tiedonannosta ja kiinnisaamisesta, kieltäytyi hän suuttuneena kuluttamasta enää penniäkään tuon kiittämättömän vekaran vuoksi, itki ja syytti itseään siitä, että oli epäystävällisyydellään ajanut hänet pois, raivosi ja syytti tohtoria siitä, että tämä oli kohdellut hänen poikaansa tylysti, ja lopuksi sanoi, että hän antaisi sata puntaa, jos vain saisi hänet takaisin, mutta ettei hän puhuisi hänelle koskaan enää sanaakaan. Tohtori lupasi panna toimeen etsiskelyn, ja olisi luvannut mitä hyvänsä päästäkseen eroon vieraastaan. Viidenkymmenen punnan palkinto luvattiin. Mutta joko sitten pelko joutua lain kouriin murhayrityksestä syytettynä kiihoitti Cashelin erinomaiseen varovaisuuteen, tai oli hänen onnistunut poistua maasta niiden neljän päivän aikana, jotka olivat kuluneet karkaamisen ja palkinnon lupaamisen välillä, niin olivat tohtorin ponnistukset tuloksettomat, ja hänen oli tunnustettava rouva Byronille niiden epäonnistuneen. Rouva Byron tuotti hänelle miellyttävän yllätyksen kirjoittamalla ystävällisen kirjeen, jossa hän sanoi, että se oli kovin harmillista, ja ettei hän koskaan voisi kyllin kiittää häntä kaikista hänen vaivoistaan. Ja siihen asia jäi.

III.

Melbournen kaupungissa Austraaliassa oli siihen aikaan puurakennus, jonka oven yläpuolella olevassa nimikilvessä oli luettavana sanat: voimistelulaitos ja miekkailukoulu. Pitkässä, kapeassa sisäänkäytävässä riippui kehystetty käsikirjoitus, joka antoi tiedoksi, että Ned Skene, entinen Englannin ja Siirtomaiden mestari, oli tavattavana tässä huoneistossa, antaen ohjaustaan herroille, jotka halusivat kehittyä itsepuolustustaidossa. Siinä ilmoitettiin myös ehdot, joilla rouva Skene, pätevän opettajakunnan avustamana, antoi opetusta tanssissa, käytöstaidossa ja voimistelussa.

Eräänä iltana istui tupakkaa polttava mies tavallisella keittiötuolilla tämän laitoksen kynnyksellä. Hänen vieressään oli muutamia nupinauloja ynnä vasara. Hän oli juuri naulannut ovenpieleen kortin, johon naisen käsialalla oli kirjoitettu: " Halutaan mies-apulaista, joka pystyy kirjanpitoon. Lähemmin sisäpuolella." Tupakoitsija oli voimakas mies, jonka paksu kaula paisui ulospäin leveiden, litteiden korvalehtien alapuolella. Hänellä oli pienet silmät ja isot hampaat, joiden päällä hänen huulensa olivat raollaan hyväntuulisessa, mutta teennäisen ovelassa hymyssä. Hänen tukkansa oli musta ja lyhyeksi keritty, iho kovettunut ja nenänvarsi lyöty lyttyyn muun naaman tasalle. Nenänpää oli kuitenkin vahingoittumaton. Se oli paksu ja kiiltävä, ja herättämällä vaikutelman, ikäänkuin koko nenäkin olisi puhkeamaisillaan alkuperäiseen muotoonsa, se sai aikaan jonkinlaisen nolatun ilmeen, mikä lievensi miehen muuten pelottavaa ulkonäköä ja suositteli häntä todennäköisesti vaatimattomana ja laatuisana miehenä, silloin kun hän oli selvänä eikä häntä ärsytetty. Hän näytti noin viisikymmen-vuotiaalta ja oli puettu valkeaan pellavapukuun, olkihattu päässä.

Ennenkuin hän oli polttanut piippunsa loppuun, kiinnitti ovenpielessä oleva kortti erään nuorukaisen huomiota, joka oli puettu karkeaan merimiehen villapuseroon ja harmaisiin housuihin, jotka olivat käyneet hänelle liian pieniksi.

"Tointako vailla?" kysyi entinen Englannin ja Siirtomaiden mestari.

Nuorukainen punastui ja vastasi: "Niin. Haluaisin mielelläni saada jotakin tehtävää."

Ned Skene tähysti häneen vakavan uteliaana. Ammattitoiminnassaan hän oli tutustunut englantilaisten herrasmiesten käytös- ja puhetapaan, ja hän huomasi heti tämän nukkavierun merimies-nuorukaisen kuuluvan siihen luokkaan.

"Oletteko ehkä lukumies?" kysyi nyrkkeilijä, hetken mietittyään.

"Olen ollut koulussa, mutta en oppinut siellä paljoa. Arvelen, että voisin hoitaa kaksinkertaista kirjanpitoa."

"Kaksinkertaista! Millaista se on?"

"Se on sellainen kirjanpitotapa, jota kauppiaat käyttävät. Sitä sanotaan kaksinkertaiseksi, koska kaikki viedään kirjoihin kahteen kertaan."

"Vai niin!" sanoi Skene, johon järjestelmä teki epäsuotuisan vaikutuksen. "Yksi kerta riittää minulle. Paljonko painatte?"

"En tiedä", vastasi poika irvistäen.

"Ette tiedä omaa painoanne! Eihän sillä tavalla päästä eteenpäin elämässä."

"En ole ollut vaa'assa kuin kauan aikaa sitten Englannissa", sanoi poika, alkaen päästä voitolle ujoudestaan. "Painoin silloin 116 naulaa, niin että, kuten näette, olen vain keveän sarjan mies."

"Ja mitä te tiedätte keveistä sarjoista? Kukaties, koska kerran olette niin oppinut, osaatte nyrkkeilläkin. Häh?"

"En luule, että pystyisin, ottelemaan teidän kanssanne", sanoi nuorukainen irvistäen jälleen.

Skene naurahti; ja poikamaisen puheliaana esitti tuntematon hänelle kertomuksen oikeasta nyrkkeilyottelusta (tarkoittaen nähtävästi ottelua ammattinyrkkeilijäin välillä), jonka hän oli nähnyt Englannissa. Jatkoksi kertoi hän, kuinka hän itse oli yhdellä iskulla lyönyt maahan opettajan karatessaan koulusta. Skene kuunteli tätä epäilevänä ja kuulusteli sitten kertojalta tarkoin iskun laatua ja vaikutusta, sillä lopputuloksella, että hän uskoi jutun todeksi. Neljännestunnin kuluttua oli poika puhelullaan saanut aikaan niin suotuisan vaikutelman, että nyrkkeilymestari vei hänet voimistelusaliin, missä hän punnitsi ja mittasi hänet ja lopuksi antoi hänelle parin nyrkkeilyhansikkaita kehoittaen häntä näyttämään, millaista ainesta hän oli. Vaikka nyrkkeilijän asento aiheuttikin nuorukaisessa toivottoman tunteen siitä, että hänen oli mahdoton tavoittaa tätä, kävi hän kuitenkin rohkeasti hänen kimppuunsa useita kertoja, iskien naamansa joka kerta Skenen vasempaan nyrkkiin, joka näytti olevan kaikkialla ja kykenevän antamaan täytetylle nahalle raudan kovuuden. Vihdoin alokas tähtäsi hurjana mestarin nenään, kohoten varpailleen ulottuakseen siihen. Skene ehkäisi iskun oikean kyynärpäänsä töytäyksellä, ja intoutunut nuorukainen kiepahti ympäri ja hoiperteli, kunnes kaatui pitkin pituuttaan erääseen loukkoon, kolahduttaen samalla päänsä kipeästi lattiaan. Hän nousi ylös lannistumattoman iloisena ja tarjoutui jatkamaan ottelua; mutta Skene kieltäytyi harjoittelemasta sen pitemmältä sillä erää, vaikka alokkaan reippaus miellyttikin häntä siinä määrin, että hän lupasi antaa hänelle tieteellisen kouluutuksen ja tehdä hänestä miehen.

Mestari kutsui nyt saapuville vaimonsa, jota hän kunnioitti ylenmäärin teräväjärkisenä ja hienokäytöksisenä naisena. Tulokas ei voinut nähdä hänessä muuta kuin naurettavan tanssinopettajattaren, mutta hän kohteli häntä hyvin kunnioittavasti ja paransi vielä siten sitä edullista mielipidettä, jonka Skene jo oli hänestä muodostunut. Nuorukainen kertoi nyt rouva Skenelle, kuinka hän koulusta karattuaan oli suunnannut kulkunsa Liverpooliin, mennyt laivasatamaan ja onnistunut piiloutumaan Austraaliaan lähtevään alukseen. Hän kertoi myös, kuinka hän oli ankarasti kärsinyt nälkää ja janoa, ennenkuin ilmaisi itsensä, ja kuinka hän, huolimatta epäsuotuisasta asemastaan salamatkustajana, oli saanut osakseen kunnollisen kohtelun niinpiankuin hän oli osoittanut olevansa halukas tekemään työtä. Ja todisteeksi siitä, että hän vieläkin oli halukas ja oli hyötynyt merielämän kokemuksista, hän tarjoutui lakaisemaan voimistelusalin lattian heti paikalla. Tämä ehdotus vakuutti Skenen pariskunnalle, joka oli kuunnellut hänen kertomustaan niinkuin lapset kuuntelevat satua, ettei hän ollut liian herramainen tehdäkseen karkeaa työtä; ja pian sovittiin, että hän saisi siitä pitäen heiltä asunnon ja ruoan ynnä viisi shillinkiä viikossa taskurahaa, toimien renkinä, käskyläisenä, voimistelusalin apulaisena, kirjanpitäjänä ynnä entisen Englannin ja Siirtomaiden mestarin oppilaana.

Hän huomasi pian, ettei hän ollut tehnyt mitään huokeaa kauppaa. Voimistelusali oli avoinna yhdeksästä aamulla yhteentoista illalla; ja voimailua harrastavat herrasmiehet, jotka siellä kävivät, eivät ainoastaan komennelleet häntä kursailematta, vaan hankkivat vaihtelua voittamattoman Skenen turhan vastustamisen yksitoikkoisuuteen harjoittamalla hänen antamaansa oppia hänen oppilaansa persoonaan, mukiloiden häntä mielitöikseen ja viskellen häntä eteenpäin, ja taaksepäin ja hartiainsa yli, ikäänkuin hän olisi ollut siihen tarkoitukseen hankittu nukke. Mestari katsoi ja nauroi, ollen liian laiska täyttämään lupaustaan ja opettamaan alokkaalle puolustustaitoa. Viimeksimainittu tarkkasi kuitenkin opetusta, jota hän joka päivä näki annettavan muille; ja ennen kuukauden loppua hän käänsi asiat Melbournen amatöörinyrkkeilijäin suhteen niin kokonaan toiselle tolalle, että Skene eräänä päivänä otti huomauttaakseen, että hän oli kehittymässä harvinaisen taitavaksi, mutta että herrat pitivät kevytkätisestä käsittelystä ja että hänen olisi varottava kolhimasta heitä liian kovasti. Paitsi näitä ruumiinharjoituksia, oli hänen pidettävä kirjaa myydyistä ja ostetuista hansikkaista ja floreteista ynnä sekä herra että rouva Skenelle tulevista opetusmaksuista. Tämä oli vaivalloisin osa hänen velvollisuuksiaan, sillä hänellä oli suuri koulupojan käsiala eikä hän ollut nopsa laskennossa. Kun hän lopuksi ryhtyi avustamaan isäntäänsä opetuksen antamisessa, olivat tilit jääneet takapajulle, ja rouva Skenen oli jälleen otettava huolehtiakseen niistä entiseen tapaan. Tämä seikka aiheutti mielihyvää hänen miehessään, joka katsoi sen vaimonsa älyllisen etevämmyyden uudeksi voitoksi. Sitten pestattiin kiinalainen suorittamaan laitoksen halvempia töitä. "Skenen alokas", kuten häntä nyt yleisesti nimitettiin, korotettiin mestarin apuopettajaksi ja hänestä tuli siten tärkeähkö henkilö laitokseen.

Hän oli ollut siellä yli yhdeksän kuukautta ja oli kehittynyt kahdeksantoistavuotiaaksi voimakkaaksi nuoreksi mieheksi, joka oli perso juomarahoille ja osasi lausua: "Paljon kiitoksia, herrat", eri sävyissä tarkan asteikon mukaan puolikruunusta puntaan, kun hänen ja hänen esimiehensä välillä tapahtui tärkeä keskustelu. Oli ilta, ja ainoat henkilöt voimistelusalissa olivat Ned Skene, joka istui tupakoiden mukavasti paitahihasillaan, ynnä alokas, joka oli juuri tullut alakertaan makuuhuoneestaan, missä hän oli ollut pukeutumassa lähteäkseen teatteriin.

"Kas vain, herraseni", sanoi Ned Skene pilaillen. "Oletpa sinä laittanut itsesi hienoksi, totta vie. Hansikkaatkin! Ne ovat liian pienet sinulle. Älä vain mene lyömään ketään nuo käsissäsi, tai nyrjäytät ranteesi."

"Ei tarvitse pelätä", sanoi alokas, katsoen kelloaan. Huomattuaan, että oli vielä muutama minuutti aikaa, istuutui hän Skeneä vastapäätä.

"Ei", myönsi mestari. "Kun kohoat oikeaksi ammattilaiseksi, et välitä nyrkkeillä kenenkään kanssa, ellet saa siitä hyvää maksua."

"Enköhän voi sanoa olevani jo ammattilainen. Ette suinkaan pidä minua amatöörinä, vai kuinka?"

"En toki", sanoi Skene; "ei niin pahasti sentään. Mutta muista, poikaseni, minä en kutsu oikeaksi nyrkkitaistelijaksi ketään miestä, joka ei ole otellut piirissä. Sinä olet kyllä nyrkkeilijä, ja taitava, näppärä nyrkkeilijä oletkin; mutta nyrkkeily huvin vuoksi ei paljon maksa. Jonakin päivänä, jos Jumala suo, järjestämme sinulle pienen ottelun ja näytämme mihin pystyt ilman hansikkaita."

"Ottelen yhtä kernaasti ilman hansikkaita kuin hansikkaillakin", sanoi alokas hiukan nurpeana.

"Se tulee siitä, että sinulla on leijonan luonto", sanoi Skene lepytellen. Mutta alokas, joka oli usein kuullut isäntänsä lausuvan saman kohteliaisuuden laitoksensa suosijoille, milloin nämä saivat kerskumisen puuskia (mikä tavallisimmin sattui heidän saatuaan rökkiinsä), näytti uppiniskaiselta eikä vastannut mitään.

"Sam Ducket Milltownista kävi täällä tänään, silläaikaa kuin sinä olit antamassa tuntia kapteeni Noblelle", jatkoi Skene, tähystellen oppilaansa kasvoja. "Sam on oikea nyrkkitaistelija, jos saan luvan sanoa."

"Minä en pidä häntä suurenkaan arvoisena. Hänhän on sellainen valehtelijakin."

"Se on ammatti-vika. En välitä, vaikka sanonkin sen sinulle, sanoi Skene hiukan apeana. Tämän oli alokas jo kuitenkin saanut selville itsestään. Hän ei esimerkiksi uskonut isäntänsä selityksiä niistä tapaturmista ja salajuonista, joiden vaikutuksesta hän oli kolme kertaa joutunut häviölle piirissä. Mutta kun Skene kuitenkin oli voittanut viisitoista ottelua, oli hänen seuraava huomautuksensa kiistämätön. 'Miehet eivät ottele huonommin silti, jos ovat valehtelijoita. Sam Ducket voitti Ebony Muleyn kahdessakymmenessä minuutissa'."

"Niin", sanoi alokas halveksivasti; "ja mikä on Ebony Muley? Vanha, pian kuusikymmenvuotias neekerirahjus, joka on päissään seitsemän päivää viikossa ja möisi ottelun yhdestä viinaryypystä! Ducketin olisi pitänyt lyödä hänet pois ajasta kahdessakymmenessä sekunnissa. Ducketilla ei ole ollenkaan tieteellisyyttä."

"Ei hiventäkään", sanoi Ned. "Mutta hänellä on roimasti sisua."

"Pyh! Sitähän sitä aina koetetaan uskotella. Jos joku osaa nyrkkeillä, sanotaan, että hänellä on tieteellisyyttä, mutta ei sisua. Jos hän taas ei osaa erottaa oikeaa kättään vasemmasta, sanotaan, että hän ei ole taitava, mutta että hän on täynnä sisua."

Skene katsoi salaa ihmetellen oppilastaan, jonka huomio- ja ilmaisukyky toisinaan tuntuivat hänestä vetävän vertoja itse rouva Skenelle. "Sam sanoi jotakin tuontapaista juuri tänään", huomautti hän. "Hän sanoi, että sinä olet vain huvinyrkkeilijä, ja että lyyhistyisit maahan pelosta, jos sinut pantaisiin neljänkolmatta jalan piiriin."

Alokas punastui. "Toivoisinpa olleeni paikalla silloin, kun Sam sanoi sen."

"No, mitäs olisit voinut tehdä hänelle?" kysyi Skene, ja hänen pienet silmänsä vilkkuivat.

"Olisin iskenyt häntä päähän: sen olisin voinut ja tahtonut hänelle tehdä."

"No no, mies, hän voisi syödä sinut."

"Sen kyllä uskon. Ja hän voisi syödä teidätkin, jos hänellä vain olisi siihen tarpeeksi suolaa. Hän puhuu suuria sanoja, koska hän tietää, ettei minulla ole rahaa, ja hän uskottelee, ettei hän riisu takkiaan vähemmästä kuin viidestäkymmenestä punnasta mieheen."

"Rahaa!" huusi Skene. "Minä tiedän miehiä, jotka panisivat likoon viisikymmentä puntaa ennen huomista puoltapäivää minkä miehen puolesta hyvänsä, josta minä vastaan. Siinä olisi alku nuorelle miehelle! Hyvänen aika, minun ensimmäinen otteluni oli viiden shillingin panoksesta Tottenhamin kentällä; ja ylpeä olin, kun sen voitin. En kuitenkaan tahdo yllyttää sinua otteluun Sam Ducketin laisen vanhan tekijän kanssa vasten omaa haluasi; mutta älä sano, ettei rahaa olisi saatavissa. Kunhan Ned Skene osoittaa jotakin nuorta miestä ja sanoo: 'Tuossa on se nuori mies, jonka puolesta Ned Skene lyö vetoa', silloin tulee muitakin panokset kourassaan — tuleepa oikein tunkemalla."

Alokas empi. "Arveletteko, että minun olisi se tehtävä?" kysyi hän.

"Se asia ei ole minun päätettäväni", vastasi Skene itsepintaisesti. "Tiedän kyllä, mitä minä olisin sanonut sinun iässäsi. Mutta ehkäpä olet oikeassa, jos olet varovainen. Toden sanoakseni, en haluaisi nähdä sinun saavan selkääsi Sam Ducketin laiselta mieheltä."

"Tahdotteko treenata minut, jos haastan hänet otteluun?"

"Tahdonko treenata sinut!" toisti Skene, nousten seisomaan innoissaan. "Tahdon kyllä treenata sinut, ja panenpa vielä rahanikin likoon puolestasi; ja sinä tulet iskemään hänestä innottelut pois, niin totta kuin nimeni on Ned Skene."

"Silloin ottelen hänen kanssaan", huusi alokas punehtuen kiihkosta. "Ja jos löylytän hänet, niin on teidän luovutettava siirtomaiden mestaruusvyö minulle."

"Sen teen", sanoi Skene lämpimästi. "Älä viivy myöhään ulkona; äläkä missään nimessä maista tippaakaan väkeviä. Sinun on aloitettava treenaus jo huomenna."

Tämä oli Cashel Byronin ensimmäinen ottelu ammattinyrkkeilijänä.

I LUKU.

Wiltstokenin linna oli suunnikkaanmuotoinen rakennus, kulmissa pyöreät tornit, joista kukin päättyi turkkilaiseen minareettiin. Lounaispuoli oli julkisivu, jonka läpäisi maurilainen holvikaari; tähän oli sovitettu lasiovet, jotka tarpeen tullen voitiin turvata omituisiin muotoihin taotuilla rautaporteilla. Holvikaarta kehysti palladiolainen pylväistö, joka kohosi kattoon asti kannattaen latvassaan avonaista koristepäätyä, jonka halkeamassa seisoi mustaan marmoriin veistetty egyptiläisen kuva pystysuorana, tuijottaen vakaasti keskipäivän aurinkoon. Alhaalla maassa oli italialainen pengermä, jonka reunakaiteen kummassakin päässä seisoi suuret kiviset elefantit. Yläkerran ikkunat olivat, kuten sisäänkäytäväkin, maurilaiset, mutta alakerroksen varsinaiset ikkunat olivat nelikulmaisia, pystypielillä jaettuja aukkoja. Oppimattomat pitivät linnaa komeana, mutta arkkitehdit ynnä rakennustaiteellisia teoksia lukeneet tuomitsivat sen epämuotoiseksi, mahdollisimman huonolla maulla suoritetuksi tyyliensekoitukseksi. Se sijaitsi ylävällä kumpareella mäkisen metsämaan keskellä, josta kolmekymmentä acrea oli muurilla aidattu Wiltstokenin puistoksi. Puoli mailia eteläänpäin oli pieni Wiltstokenin kaupunki, johon päästiin rautateitse Lontoosta noin kahdessa tunnissa.

Useimmat Wiltstokenin asukkaista olivat vanhoillisia ja tunsivat linnaa kohtaan arkaa kunnioitusta. Monet heistä olisivat milloin hyvänsä rikkoneet välinsä puolenkymmenen vanhimman tuttavansa kanssa saadakseen päivälliskutsun tai edes päännyökkäyksen julkisuudessa neiti Lydia Carew'lta, sen orvolta valtiattarelta. Tämä neiti Carew oli huomattava henkilö. Hän oli perinyt linnan ja puiston tädiltään, jonka mielestä hänen veljentyttärensä suuri omaisuus rautatie- ja kaivososakkeissa oli epätäydellinen ilman maata. Niin monta muutakin testamenttilahjaa oli Lydia saanut köyhiä sukulaisia vihaavilta omaisiltaan, että hän nyt, viidenkolmatta-vuotiaana, hallitsi täysin riippumattomana vuosituloja, jotka vastasivat viidensadan työmiehen vuosiansioita, olematta millään tavoin ulkonaisesti velvollinen tekemään mitään vastasuoritukseksi. Sen edun lisäksi, että oli yksinäinen ja tavattoman varakas nainen, nautti hän laajan lukeneisuuden ja hienosti-sivistyneisyyden mainetta. Wiltstokenissa sanottiin, että hän taisi neljääkymmentäkahdeksaa elävää kieltä ja kaikkia kuolleita kieliä, osasi soittaa kaikkia tunnettuja soittokoneita, maalasi täydellisesti ja oli kirjoittanut runoja. Kaikki tämä olisi yhtä hyvin voinut olla tottakin, mitä wiltstokenilaisiin tuli, koska hän tiesi enemmän kuin he. Hän oli viettänyt elämänsä matkustellen isänsä seurassa, jolla oli virkeä henki ja huono ruoansulatus, rahallisesti riippumaton asema ynnä mieltymys sosiologiaan ja yleensä tieteeseen sekä kaunotaiteisiin. Näistä aineista hän oli kirjoittanut kirjoja, enimmäkseen renessanssia koskevia, joilla hän oli saanut mainetta jonkunlaisena kulttuurinvälittäjänä matkailijoille. Ne vaativat paljon lukemista, matkustelemista, nähtävyyksien katselemista ja teoretisoimista, joista kaikista, lukuunottamatta teoretisoimista, hänen tyttärensä oli suorittanut osansa, vieläpä, pätevyytensä lisääntyessä ja isänsä heikontuessa ja vanhetessa, enemmänkin kuin osansa. Häätyen yhdistämään terveyden-etsimisen kulttuurin-tutkimiseen ja ollen sangen helposti ärtyvä ynnä tarkka vaatimuksiltaan, oli isä kouluuttanut tyttärensä itsehillintään ja kestävyyteen ankarammalla opetuksella kuin oli se, millä tämä oli perehtynyt kreikkalaisten ja saksalaisten filosofien teoksiin paljon ennen kuin hän ymmärsi sitä englanninkieltä, jolle hän sitä käänsi.

Lydian ollessa kaksikymmen-vuotias tapahtui isän terveydessä vakava huonontuminen. Hän tuli entistä riippuvammaksi tyttärestään, ja tytär otaksui, että hän tulisi myöskin vaatimaan hänen aikansa entistä tarkemmin. Mutta eräänä päivänä Napolissa, kun Lydia oli sopinut ratsastusretkelle menosta erään äsken saapuneen ja verrattain miellyttävän englantilaisen seurueen kanssa, pyysi isä vähää ennen sovittua lähtöhetkeä hänen kääntämään pitkän otteen Lessingiä. Lydia, jonka mielessä jo jonkun aikaa oli liikkunut kysymyksiä isän ikeen oikeudesta, epäröi miettivänä ehkä kaksi sekuntia ennenkuin myöntyi. Carew ei virkkanut mitään; mutta hetken perästä hän pysähdytti palvelijan, joka oli viemässä anteeksipyyntöä englantilaiselle seurueelle, luki kirjelipun ja palasi tyttärensä luo, joka istui jo Lessingin ääressä.

"Lydia", sanoi isä, äänessään jonkinlaista epäröimistä, jonka Lydia olisi lukenut arkuudesta johtuvaksi, jos sellainen olisi ollut lainkaan uskottavaa isän puhutellessa häntä, "toivon, ettet koskaan lykkää omia asioitasi kirjallisten pikkupuuhien vuoksi."

Lydia katsoi häneen tuntien sellaista epämääräistä pelkoa, jota uusi ja epäilyttävä kokemus aiheuttaa; ja isä, tyytymättömänä tapaan, jolla oli asian esittänyt, lisäsi: "On paljon tärkeämpää, että sinä huvittelet tunnin verran, kuin että minun kirjani edistyy. Paljon tärkeämpää!"

Lydia laski hetken mietittyään kynän kädestään ja sanoi: "Ratsastus ei tuota minulle iloa, jos jotakin muuta jää tekemättä."

"Sinun kirjoittamisesi ei tuota minulle iloa, jos huviretkesi jää tekemättä sen takia", sanoi isä. "Minusta on mieluisempaa, että menet."

Lydia totteli äänettömänä. Hänen mieleensä juolahti ajatus, että hän voisi lopettaa asian viehättävästi suutelemalla isäänsä. Mutta he eivät olleet tottuneet osoittamaan tunteitaan siihen laatuun, joten ajatus jäi toteuttamatta. Hän vietti päivän ratsastaen, tarkisti viimeaikaisia kapinallisia ajatuksiaan ja kirjoitti käännöksen illalla.

Siitä pitäen tunsi Lydia yhä selvemmin itsessään voiman, jota hän tietämättään oli koonnut pitkänä alistumisen aikana. Arasti ensi alussa ja rohkeammin sitten, totuttuaan toimimaan ilman vanhemman henkilön talutusnuoraa, alkoi hän noudattaa omaa taipumustaan valitessaan tutkimusaiheita ja vieläpä puolustaa joitakin äskeisiä ilmauksia musiikin ja maalaustaiteen alalla isänsä vanhoillisuutta vastaan. Isä hyväksyi tämän tyttärensä älyllisen itsenäisyyden ja moneen erään varoitti häntä kiinnittämästä uskoaan häneen enemmän kuin johonkin muuhun arvostelijaan. Lydia sanoi hänelle kerran, että yhtenä yllykkeenä erimielisyyteen hänen kanssaan oli se mielihyvä, mitä hän tunsi huomatessaan lopulta isän olevan oikeassa. Isä vastasi vakavasti:

"Se ilahduttaa minua, Lydia, koska uskon mitä sanot. Mutta sellaiset asiat on parempi jättää sanomatta. Ne näyttävät kuuluvan siihen miellyttämisen lajiin, jonka harjoittamiseen tulet ehkä piankin tuntemaan houkutusta, koska se näyttää kaikista nuorista helpolta, hyvin kannattavalta, ystävälliseltä ja hyvää kasvatusta todistavalta. Itse asiassa se on sivistymätöntä, raukkamaista, itsekästä ja epärehellistä: hyve puotilaisessa, pahe vapaassa naisessa. On parempi jättää vilpitön kehuminen lausumatta kuin saattaa itsensä alttiiksi imartelun epäluulolle."

Pian tämän jälkeen Lydia isänsä toivomuksesta vietti yhden huvikauden Lontoossa, liikkuen Englannin hienossa seurapiirissä, jonka hän huomasi pääasiassa temppeliksi, missä palvottiin rikkautta, ja markkinatoriksi, missä kaupiteltiin neitseitä. Tutustuttuaan sekä palvontaan että kaupankäyntiin jo muualla, ei hän löytänyt siitä mitään mielenkiintoista, lukuunottamatta englantilaista erikoistapaa niiden harjoittamisessa; ja sen uutuus kului pian loppuun. Häntä vaivasi myöskin se seikka, että hän tahtomattaan herätti hellyyttä omassa sukupuolessaan. Tuntehikkaat tytöt hän pystyi pysyttämään kunnioittavan matkan päässä, mutta vanhat naiset, erittäinkin kaksi tätiä, jotka eivät koskaan hänen lapsena ollessaan olleet osoittaneet hänelle huomiota, vainosivat nyt häntä orjamaisella ihailulla ja houkuttelivat häntä sekä maanitteluin että lahjoin jättämään isänsä ja asumaan heidän kanssaan heidän elämänsä loppuun asti. Hänen pidättyväisyytensä vain lietsoi heidän haluaan saada hänet lemmikikseen, ja päästäkseen heistä eroon hän palasi isänsä kanssa mannermaalle ja lopetti kaiken yhteyden Lontooseen käsin. Tädit selittivät olevansa syvästi loukkaantuneet, ja Lydian katsottiin kohdelleen heitä hyvin ymmärtämättömästi. Mutta kun he kuolivat ja heidän testamenttinsa tulivat tunnetuiksi, huomattiin heidän kilpailleen keskenään hänen rikastuttamisekseen.

Kun hän oli viidenkolmatta vanha, sattui hänen elämänsä ensimmäinen järkyttävä tapaus. Se oli hänen isänsä kuolema Avignonissa. Mitään hellyydenosoituksia ei heidän välillään silloinkaan tapahtunut. Lydia istui eräänä iltana liesivalkean ääressä isäänsä vastapäätä lukien ääneen, kun isä äkkiä sanoi: "Sydämeni on seisahtunut, Lydia. Hyvästi!" ja heti senjälkeen kuoli. Lydia sai nähdä melkoisesti vaivaa hillitäkseen sitä meteliä, mikä syntyi, kun hänen kellonsoittonsa oli tuonut paikalle ihmisiä. Koko huonekunta katsoi velvollisuudekseen joutua pois suunniltaan ja otti jossain määrin loukkaukseksi sen, ettei hän osoittautunut kiitolliseksi heille eikä halukkaaksi matkimaan heidän käyttäytymistään.

Carew'n sukulaiset olivat yhtä mieltä siitä, että hän oli tehnyt mitä sopimattomimman testamentin. Se oli lyhyt asiakirja, päivätty viisi vuotta ennen hänen kuolemaansa, ja hän määräsi siinä rakkaalle tyttärelleen Lydialle kaiken omaisuutensa. Kuitenkin hän oli jättänyt tyttärelleen erinäisiä yksityisiä ohjeita. Yksi niistä, joka herätti suurta mieltenkuohua hänen sukulaisissaan, oli se, että hänen ruumiinsa oli vietävä Milanoon ja siellä poltettava. Täytettyään isänsä maallisiin jäännöksiin nähden saamansa määräykset tuli Lydia asioitaan järjestääkseen Englantiin, missä hän viritti paljon toivotonta intohimoa lakitoimistojen ja oikeusvirastojen raatajissa ynnä hämmensi asianajajansa ilmentämällä sellaista terävyyttä liikeasiain käsittämisessä, ettei se sopeutunut lainkaan siihen tahdottomaan taipuvaisuuteen, jota he odottivat rikkaalta ja turvattomalta nuorelta naiselta. Kun kaikki oli saatu järjestykseen ja hän saattoi jälleen asettua nauttimaan levosta ja rauhasta, palasi hän Avignoniin ja suoritti siellä viimeisen velvollisuutensa isäänsä kohtaan. Hän avasi kirjeen, jonka hän oli löytänyt isänsä pulpetista ja jossa oli hänen käsialallaan omistuskirjoitus: "Lydialle. Hänen luettavakseen joutohetkellä, sittenkuin minut ja minun asiani on lopullisesti suorittu." Kirje oli näin kuuluva:

'Rakas Lydia!

Minä kuulun pettyneitten ihmisten suureen seuraan. Jollei sinua olisi, merkitsisin nyt itseni epäonnistumaksi kuten muutkin. Siitä on vasta muutamia vuosia, kun ensi kerran tulin ajatelleeksi, että vaikka olinkin epäonnistunut monissa turhissa pyrkimyksissäni, joilla (epäonnistuttuani) minun ei nyt tarvitse sinua vaivata, olin kuitenkin ollut joksikin hyödyksi isänä. Tällöin tuli myöskin mieleeni, ettet sinä voisi yhteiselämämme kulusta tehdä muuta johtopäätöstä, kuin että minä olen täysin itsekkäästi kaiken aikaa käyttänyt sinua vain apulaisenani ja kirjurinani ja ettet sinä ole minulle kiitoksen velassa saavutuksistasi enempää kuin orja on isännälleen kiitollisuuden velassa siitä voimasta, minkä pakollinen työ on antanut hänen lihaksilleen. Jotta en jättäisi sinua kärsimään niin turmiollisesta ja painostavasta vaikutuksesta kuin vääryyden alaisuuden tunne on, tahdon nyt puolustautua sinulle.

En ole koskaan kysynyt sinulta, muistatko äitiäsi. Jos olisit joskus ottanut tuon kysymyksen esiin, olisin puhunut sinulle siitä aivan avoimesti; mutta kun joku viisas vaisto ohjasi sinua karttamaan sitä, tyydyin jättämään sen lepäämään, kunnes nykyisen kaltaiset olosuhteet saattaisivat enemmän vaiteliaisuuden tarpeettomaksi. Jos sinua vaivaa jonkinlainen pahoittelu siitä, että olet tiennyt niin vähän siitä naisesta, joka on sinut synnyttänyt, niin pudista se pois hyvällä omallatunnolla. Hän oli itsekäs olento, joka ei voinut pitää miestään, lastaan, palvelijaansa eikä ystäväänsä saman katon alla. Puhun ilman kiihkoa. Kaikki persoonallinen katkeruuteni häntä kohtaan on tätä kirjoittaessani yhtä kuollut kuin se on oleva silloin kuin sinä tätä luet. Olenpa johtunut ajattelemaan hellyydelläkin eräitä hänen ominaispiirteitään, joita sinä olet perinyt, joten voin luottavasti sanoa, etten koskaan sen hurmauksen häviämisen jälkeen, jonka vallassa menin hänen kanssaan naimisiin, ole tuntenut häntä kohtaan suurempaa lempeyttä kuin nyt. Tein parhaani, ja hän teki pahimpansa, kuusi vuotta kestäneessä yhdyselämässämme, ja sitten erosimme. Minä sallin hänen esittää erostamme sellaisen selityksen kuin häntä miellytti ja myönsin hänelle paljon auliimman hyvityksen kuin hänellä oli oikeutta odottaa. Näillä keinoilla sain hänet luopumaan kokonaan oikeuksistaan sinuun, jonka olin jo ennakolta varovaisuuden vuoksi vienyt Belgiaan. Syy, minkävuoksi emme käyneet koskaan Englannissa hänen elinaikanaan, oli se, että hän olisi voinut ja luultavasti tahtonutkin käyttää aikaisempaa elintapaani ja kansanomaista uskontoa kohtaan osoittamaani vihamielisyyttä tekosyynä riistääkseen sinut minulta. Minun ei tarvitse sanoa hänestä sen enempää, ja olen pahoillani että tarvitsi lainkaan mainita häntä. Tahdon nyt kertoa sinulle, mikä sai minut pysyttämään sinut hallussani. Se ei ollut luonnollinen hellyys: minä en rakastanut sinua silloin, ja minä tiesin, että sinusta tulisi minulle tuntuva vastus. Mutta koska olin tuottanut sinut maailmaan ja sitten rikkonut yhteyteni äitisi kanssa, tunsin velvollisuudekseni huolehtia siitä, ettet sinä joutuisi kärsimään erehdykseni vuoksi. Ilomielin olisin vakuuttanut itselleni, että äitisi oli (kuten yleinen mielipide väitti) sopivin henkilö sinua huoltamaan; mutta minä tiesin asian paremmin ja päätin täyttää velvollisuuteni niin hyvin kuin voin. Ajan mittaan sinä tulit minulle hyödylliseksi, ja, kuten tiedät, käytin minä sinua hyödykseni kursailematta, mutta en koskaan ajattelematta sinun omaa etuasi. Pidin aina kirjurin sellaisia tehtäviä varten, jotka olivat mielestäni vain pelkkää puhtaaksikirjoittajan työtä. Niin paljon kuin teitkin hyväkseni, luulen voivani totuudenmukaisesti sanoa, etten koskaan pakottanut sinua tehtävään, jolla ei olisi ollut sinulle kasvatuksellista arvoa. Pelkään, että pidit perin ikävinä niitä tunteja, jotka vietit raha-asiaini parissa; mutta sitä ei minun nyt enää tarvitse pyytää anteeksi: tiedät varmaan jo kokemuksesta, kuinka tarpeellinen liikeasiain tuntemus on suuren omaisuuden omistajalle.

Ottaessani sinun kasvatuksesi tehtäväkseni en ajatellut laskevani perustusta millekään omalle mieluisuudelleni. Pitkän aikaa sinä olit vain hyvä tyttö ja tietämättömien ihmisten käsityksissä oppineisuuden ihme. Sinun olosuhteissasi olisi aivan tavallinenkin lapsi voinut olla kumpaakin. Sittemmin johduin katsomaan sinun olemassaoloasi suuremmalla mielihyvällä kuin mitä koskaan olen saanut oman olemiseni katselemisesta. En ole onnistunut enkä voi onnistua ilmaisemaan, millaista hellyyttä tunnen sinua kohtaan, tai kuinka riemuitsen nähdessäni, että se, mihin ryhdyin vastenmielisenä ja epäkiitollisena velvollisuutena, on pelastanut elämäni ja työni menemästä hukkaan. Kirjallista uurastustani, niin paljon kuin se on kysynytkin meidän molempien aikaa, pidän nyt arvossa ainoastaan sen osan vuoksi, mikä sillä on ollut sinun kasvatuksessasi; etkä sinä tee itseäsi syypääksi mihinkään uskottomuuteen minua kohtaan tullessasi havaitsemaan, että vaikka olenkin seulonut yhtä paljon hiekkaa kuin useimmat muutkin, en ole löytänyt kultaa. Pyydän sinua muistamaan silloin, että tein velvollisuuteni sinua kohtaan jo paljon ennen kuin se tuli miellyttäväksi tai edes toivorikkaaksi. Ja tultuasi vanhemmaksi ja saatuasi äitisi ystäviltä kuulla, kuinka rikoin velvollisuuksiani häntä kohtaan, luet ehkä jonkinlaiseksi ansioksi minulle sen, että olen tehnyt sovinnon maailman kanssa sinun tähtesi luopumalla tottumuksista ja tuttavuuksista, jotka, mitä mieltä muut niistä lienevät olleetkin, auttoivat paljon aikanaan tekemään elämää minulle siedettäväksi.

Vaikka tulevaisuutesi ei koske minua, huomaan usein ajattelevani sitä. Pelkään sinun pian havaitsevan, ettei maailmassa ole vielä sijaa eikä toimintapiiriä opillisesti sivistyneille naisille. Nuorempina päivinäni, kun toverieni seura oli minulle tarpeellinen, koetin panna syrjään sivistykseni, luopua periaatteistani ja omaksua tavallisia taipumuksia soveltuakseni niiden ainoiden ihmisten seuraan, jotka olivat ulottuvillani; sillä jos minun oli elettävä karhujen joukossa, oli parempi olla karhu kuin ihminen. Tuo yritys teki minut onnettomammaksi kuin koskaan mikään muu erehdykseni. Oli yksinäistä olla oma itseni; mutta olla olematta oma itseni oli elävältä kuolemista. Ota varteen varoitukseni, Lydia: älä anna houkutella itseäsi mukautumaan maailmaan moraalisella itsemurhalla.

Jonakin päivänä, luullakseni ja toivoakseni, menet naimisiin. Silloin on sinulla tilaisuus tehdä korjaamaton erehdys, jonka mahdollisuudelta ei mikään minun neuvoni eikä oma terävyytesi voi sinua suojella. Luulen, ettei sinun ole helppo löytää miestä, joka kykenisi tyydyttämään sinussa sitä halua ajattelun ja elämämme Järjestämisen vastuunalaisuudesta vapautumiseen, joka saa meidät itsekunkin kaipaamaan opasta, johon voimme täydellisesti luottaa. Jos epäonnistut, niin muista, että isäsi, kärsittyään katkeran ja täydellisen pettymyksen vaimonsa suhteen, siitä huolimatta johtui katsomaan avioliittoaan elämänsä ainoaksi hedelmälliseksi tapahtumaksi. Salli minun myöskin huomauttaa, koska olet niin rikas, ettei sinun tarvitse, omien tulojesi puolesta peläten, rajoittua puolison valinnassa niihin, jotka jo ovat liian rikkaita mennäkseen naimisiin rahojen vuoksi Toivottavasti ei mikään halpamainen seikkailija kykene voittamaan suosiotasi; ja paremmille miehille on rikkautesi ainakin yhtä suurena peloituksena kuin vetovoimana. Ainoa ihmisluokka, josta minun täytyy sinua varoittaa, on se, johon minun itseni katsotaan kuuluvan. Älä koskaan luule, että jonkun miehen täytyy osoittautua sopivaksi ja tyydyttäväksi ystäväksi sinulle pelkästään senvuoksi, että hän on lukenut paljon arvostelevia; teoksia; että hän välttämättä tuntee taiteen vaikutelmat samalla tavoin kuin sinä, koska hän tuntee ja hyväksyy; sen nimien ja koulukuntien luokituksen, joka on sinulle: tuttu; tai että vaikka hänen lempikirjailijansa ovat samat kuin sinun, hänen silti tarvitsee välttämättä tulkita heidän sanojaan itselleen siten kuin sinä ne ymmärrät. Varo miehiä, jotka ovat lukeneet enemmän kuin tehneet työtä, tai jotka rakastavat lukemista enemmän kuin työntekoa. Älä unohda, että missä mies on aina kotona, ei vaimo ole koskaan onnellinen. Varo maalareita, runoilijoita, musiikkimiehiä ja kaikenlaisia taiteilijoita, paitsi hyvin suuria taiteilijoita; varo niitäkin puolisoina ja isinä. Itseensätyytyväisiä työntekijöitä, jotka taitavat tehtävänsä hyvin, olkoot he sitten rahaministereitä tai maanviljelijöitä, suosittelen sinulle, suurin piirtein katsoen, siedettävimpänä ihmisluokkana mitä olen tavannut.

En yritä neuvoa sinua tämän enempää. Niin pian kuin neuvot johtuvat mieleeni, seuraavat niitä ajatukset, jotka vakuuttavat minulle ne turhiksi.

Ihmettelet ehkä, miksi en ole koskaan puhunut sinulle sitä, mitä olen tähän kirjoittanut. Olen koettanut, mutta se ei ole onnistunut. Jos ymmärrän itseäni oikein, olen kirjoittanut nämä rivit etupäässä huojentaakseni haluani ilmaista hellyyteni sinua kohtaan. Kömpelö olo, jota liikasivistynyt ihminen tuntee myöntäessään olevansa enemmän kuin oppinut kivi, esti minua saattamasta sinua hämille sen laatuisilla tunteiden purkauksilla, joihin en ole koskaan sinua totuttanut. Sitäpaitsi haluan, että tämä rakkauteni vakuutus — viimeinen sanani — saapuu sinulle silloin kuin eivät mitkään arkipäiväisyydet enää pääse himmentämään sen yksinkertaisen totuuden vaikutusta.

Tiedän, että olen sanonut liian paljon, ja tunnen, että en ole sanonut kylliksi. Mutta tämän kirjeen kirjoittaminen on ollut vaikea tehtävä. Niin harjaantunut kuin olenkin käyttämään kynääni, en ole koskaan, en edes kaikkein varhaisimmissa yrityksissäni, sommitellut sanojani niin työläästi ja sellaista kykyjen riittämättömyyttä tuntien —'

Tähän loppui kirjoitus. Kirje oli jäänyt lopettamatta.

II LUKU.

Toukokuussa seitsemän vuotta sen jälkeen, kun nuo kaksi poikaa olivat karanneet Moncrief Housesta, istui eräs nainen varjosaarekkeessa, jonka setripuu loi keskelle kimmeltävän viheriää ruohokenttää. Hän menetteli naisellisesta karttaessaan auringonpaistetta, sillä hänen kasvojensa hipiä oli helmiäisen kuulakka ja hohtava. Hän oli pieni, miellyttävä nainen, jolla oli tuntehikas suu ja sieraimet, vihertävät silmät rauhallisten, kaartumattomien kulmakarvojen alla sekä kullanpunertava tukka, jota nyt varjosti leveä, koristeeton olkihattu. Hänen intian-musliininen pukunsa, jonka puolihihat päättyivät väljiin röyhelöihin kyynärpäiden kohdalla, tuskin peitti hänen olkapäitään, missä sitä korvasi valkoinen, villava kaulavaate, muodostaen pehmoisen pitsipesän hänen kaulalleen. Hän luki pientä norsunluukantista kirjaa — se oli miniatyyripainos Goethen 'Faustin' toista osaa.

Kun iltapäivä kului pitemmälle ja valaistus pehmeni, päästi nainen kirjansa solahtamaan alas ja vaipui mietiskelyyn ja haaveiluun, tiedottomana proosallisesta mustasta kappaleesta, joka lähestyi ruohikon poikki häntä kohti. Se oli nuori, pitkääntakkiin puettu herra. Hän oli tumma ja hänellä oli pitkät, totiset kasvot, ilmeeltään sulkeutuneet, mutta ei kuitenkaan epämiellyttävät.

"Nytkö jo pois menossa, Lucian?" kysyi nainen katsahtaen ylös samassa kuin mies tuli varjoon.

Lucian katsoi häneen kaihokkaasti. Hänen nimensä tämän naisen lausumana herätti hänessä aina epämääräisen liikutuksen. Hän etsi mielellään asioiden syitä ja oli jo kauan sitten tullut siihen päätökseen, että tuo sisäinen liikutus johtui naisen hienosta ääntämistavasta. "Niin", vastasi Lucian. "Olen järjestänyt kaikkityyni ja tulin antamaan selontekoa talonhoidostani ja sanomaan hyvästi."

Hän asetti puutarhatuolin lähelle naista ja istuutui. Nainen laski kätensä päällekkäin helmaansa ja kohentautui kuuntelemaan.

"Ensinnäkin Metsämaja", sanoi Lucian. "Se on vuokrattu ainoastaan kuukaudeksi, joten voit antaa sen ilman vuokraa rouva Goff'ille heinäkuussa, jos haluat. Toivon, ettet menettele niin epäviisaasti."

Nainen hymyili ja sanoi: "Ketä ovat nykyiset vuokralaiset? Olen kuullut heidän vastustavan sitä, että maitotytöt ja karjakot kulkevat jalavakujan poikki."

"Me emme saa moittia heitä siitä. Kun he vuokrasivat Metsämajan, sovittiin nimenomaan siitä, että jalavakuja pidettäisiin heidän yksityisesti käytettävänään. Minulla ei ollut aavistustakaan siihen aikaan, että sinä tulisit linnaan, muuten olisin tietysti torjunut sellaisen ehdon."

"Mutta mehän pidämme sen heille yksityisesti: vieraita ei lasketa sinne. Oma väkemme kulkee kerran päivässä edestakaisin sen poikki matkalla meijeriin, siinä kaikki."

"Se tuntuu kyllä töykeältä, Lydia; mutta tämä on erikoinen tapaus — nuori mies, joka on tullut parantamaan terveyttään. Hän tarvitsee joka päivä ruumiinharjoituksia ulkoilmassa, mutta hän ei voi sietää katselijoita; en ole nähnyt häntä itsekään, ja hänellä on vain yksi ainoa apulainen seuranaan. Näiden olosuhteiden vallitessa suostuin siihen, että jalavakuja pidettäisiin yksinomaan heidän käytettävänään. Todellisuudessa he maksavat vuokraakin enemmän kuin olisi kohtuullista ilman tätä etuoikeutta."

"Toivottavasti tuo nuori herra ei ole hullu."

"Ennenkuin vuokrasin Metsämajan hänelle, hankin itselleni täyden varmuuden siitä, että hän on kunnollinen vuokralainen", sanoi Lucian nuhtelevan vakavasti. "Häntä suositteli minulle pontevasti loordi Worthington, joka puhui hänestä varsin lämpimästi. Minä satuin lausumaan hänelle aivan saman epäilyn, jonka sinä juuri mainitsit. Worthington meni takuuseen vuokralaisen täysijärkisyydestä samoin kuin hänen maksukyvystäänkin ja tarjoutui vuokraamaan huoneet omiin nimiinsä ja vastaamaan persoonallisesti toipilaan hyvästä käytöksestä. Sinun ei tarvitse olla peloissasi: se on vain joku nuori mies, joka on saanut hermostonsa epäkuntoon kovalla lukemisella. Luultavasti joku Worthingtonin opintotovereita."

"Ehkä niin. Mutta minä odottaisin loordi Worthingtonin opintotoverin olevan ennemmin kovan ratsastajan tai juomarin kuin kovan lukijan."

"Voit olla aivan levollinen, Lydia. Otin loordi Worthingtonin sanasta kiinni niin pitkälle, että tein vuokrasopimuksen hänen nimelleen."

"Olen täysin tyytyväinen, Lucian, ja suuresti kiitollinen sinulle. Olen antava määräyksen, ettei kukaan saa kulkea meijerille Metsämajan kautta."

"Seuraava seikka", jatkoi Lucian, "on tärkeämpi, koska se koskee sinua persoonallisesti. Neiti Goff on halukas suostumaan tarjoukseesi. Ja hänestä tulee sinulle mitä sopimattomin seuralainen!"

"Miksi, Lucian?"

"Kaikista syistä. Hän on nuorempi sinua eikä voi niinollen esiintyä kaitsijanasi. Hän on saanut vain tavallisen kasvatuksen, ja hänen kokemuksensa seurapiireistä on kotoisin paikkakunnallisista hyväntekeväisyystanssiaisista. Ja koska hän ei ole epämiellyttävä ja häntä pidetään Wiltstokenissa kaunottarena, on hän omapäinen ja tulee luultavasti loukkautumaan sinun holhouksestasi."

"Onko hän omapäisempi kuin minä?"

"Sinä et ole omapäinen, Lydia; paitsi siinä, että olet kuuro neuvoille."

"Tarkoitat, että harvoin noudatan niitä. Ja ajattelet siis, että minun olisi parempi ottaa ammatti-seuranainen — rappeutunut hienoston nainen — kuin pelastaa tämä nuori tyttö menemästä kotiopettajattareksi ja alkamasta rappeutua jo kolmenkolmatta vanhana?"

"Sopivan seuranaisen hankkiminen ja köyhien ihmisten auttamis-velvollisuus ovat kaksi eri asiaa, Lydia."

"Totta, Lucian. Milloin neiti Goff tulee käymään?"

"Tänä iltana. Huomaa: mitään ei ole päätetty vielä. Jos mielesi muuttuu nähtyäsi hänet, tarvitsee sinun kohdella häntä vain tavallisena vieraana, ja asia jää sikseen. Minä puolestani suosittelisin mieluummin hänen sisartaan, mutta hän ei tahdo jättää äitiään, joka ei ole vielä toipunut miehensä kuoleman aiheuttamasta järkytyksestä."

Lydia katseli miettiväisenä kädessään olevaa pientä nidosta ja näytti harkitsevan neiti Goffia koskevaa kysymystä. Kun hän jälleen nosti katseensa, näkyi selvästi, että asia oli ratkaistu; mutta hän ei sanonut mitään.

"No?" virkkoi Lucian hetken kuluttua, hämillään toisen äänettömyydestä.

"No?" sanoi Lydia, olematta vähääkään hämillään.

"Et ole sanonut mitään."

"Minulla ei ole mitään sanottavaa."

"Siinä tapauksessa", sanoi Lucian lyhyeen, antaen vallan loukkautumisen tunteelle, "minun on paras lähteä."

"Ei suinkaan", sanoi Lydia. "Minä nautin seurastasi Wiltstokenin tyyliin. Kun kaksi meidän työmiestämme ovat ystävykset, niin millä tavoin he sen ilmaisevat? He nojaavat samaa porttia vasten tuntikausia joka sunnuntaiaamu vaihtamatta sanaakaan. Varmasti se on parempi kuin se hermostunut äänettömyydenpelko ja epävapaus, jota kutsutaan seurusteluksi meidän onnettomassa piirissämme."

"Sinulla on eriskummallisia käsityksiä, Lydia! Maatyömies on äänetön ihan samasta syystä kuin koira on äänetön."

"Koirat ovat hyvin hyvää seuraa", sanoi Lydia.

Tähän ei Lucian löytänyt mitään sanottavaa. Ainoa suhde naiseen, missä hän tunsi itsensä onnelliseksi, oli älyllisen alentuvaisuuden ja selittämisen suhde. Lydia ei koskaan epäillyt hänen selityksiään, mutta koska hän ei tehnyt niistä samoja johtopäätöksiä, tunsi Lucian harvoin selitystensä onnistuneen. Mitä tuli äänettömyyden noudattamiseen Lydian seurassa maatyömiesten malliin, kävi se kerrassaan yli hänen itsehillintäkykynsä. Hänen täytyi vedota junaansa ja sanoa hyvästi.

Lydia ojensi hänelle kätensä, ja himmeä hehku kohosi hänen harmaisiin leukapieliinsä, kun hän tarttui siihen. Sitten hän napitti takkinsa ja asteli vakavasti pois. Hänen mennessään katseli Lydia päivänpaisteen heijastumista hänen kiiltävästä hatustaan ja sen uppoamista hänen säädylliseen takkiinsa. Hän huokasi ja syventyi jälleen Goetheen.

Mutta jonkun ajan kuluttua hän väsyi istumaan yhdessä kohti, nousi ylös ja käyskenteli puistossa lähes tunnin, koettaen löytää niitä paikkoja, joissa hän oli leikkinyt lapsena ollessaan täti-vainajansa vieraana. Hän tunsi suuren, kallellaan olevan druidi-alttarin, joka muinoin oli muistuttanut hänelle Sinain vuorta, joka uhkasi kaatua Kristityn päälle 'Kristityn vaelluksessa'. Kauempana hän näki ja kiersi suon, jossa hän oli kerran ansainnut toruja hoitajaltaan täyttämällä sukkansa mudalla. Sitten hän huomasi olevansa pitkällä, vihreällä nurmikujalla, joka kulki idästä länteen, näyttäen loppumattomalta. Tämä tuntui hänestä ihastuttavimmalta kaikesta, mitä hän omisti, ja hän oli jo alkanut suunnitella huvimajan rakentamista sen läheisyyteen, kun hän äkkiä muisti, että tämä oli varmaankin juuri se jalavakuja, jonka häiritsemättömyyttä hänen Metsämajansa sairas vuokralainen niin ankarasti vaati. Hän pakeni heti metsään ja päästyään turvaan nauroi sille omituisuudelle, että hän oli luvaton liikkuja omilla maillaan. Hänen täytyi tehdä suuri kierros välttyäkseen tunkeutumasta jälleen kielletylle alueelle, ja siten hän, käveltyään jonkun aikaa, joutui eksyksiin. Puut eivät näyttäneet ottavan loppuakseen, ja hän alkoi ajatella, että hän varmaan omisti myöskin metsän yhtä hyvin kuin puiston. Vihdoin hän näki aukeaman. Rientäen sitä kohti hän tuli jälleen päivänpaisteeseen ja pysähtyi häikäistyneenä nähdessään ilmestyksen, jota hän ensin luuli kauniiksi kuvapatsaaksi, mutta jonka hän seuraavassa tuokiossa omituisesta ihastuksesta värähtäen tunsi eläväksi ihmiseksi.

Noin erehdyttävä arvostelu herrasmiehestä, joka suoritti ruumiinharjoituksia ulkoilmassa yhdeksännellätoista vuosisadalla, merkitsisi tavallisten olosuhteiden vallitessa uskomatonta tietämättömyyttä joko miehistä tai kuvapatsaista. Mutta tässä tapauksessa eivät olosuhteet olleet tavalliset, sillä mies oli puettu valkoiseen trikoopaitaan ja polvihousuihin, ja hänen paljaat käsivartensa loistivat kuin gladiaattorin käsivarret. Hänen leveät rintalihaksensa olivat valkoisessa verhossaan kuin marmorilaa'at. Hänen lyhyt, kähertyvä tukkansakin näytti iltavalaistuksessa kuin kiilloitetulta pronssilta. Lydian mieleen juolahti ajatus, että hän oli häirinnyt jotakin muinaisajan jumalaa hänen metsikkö-asumuksessaan. Tämä mielikuva ei kuitenkaan kestänyt kuin silmänräpäyksen, sillä seuraavassa tuokiossa hänen katseensa sattui kolmanteen henkilöön, jota oli mahdoton kuvitella klassillisen jumal'olennon yhteyteen; se oli tallirengin näköinen mies, joka katseli seuralaistaan hyvin samaan tapaan kuin tallirenki katselisi poikkeuksellisen kaunista hevosta. Tämä mies huomasi Lydian ensimmäisenä, ja ilme, joka silloin tuli hänen kasvoilleen, osoitti selvästi hänen pitävän Lydiaa vastenmielisenä tunkeilijana. Kuvapatsas-mies seurasi hänen äkäistä katsettaan ja näki myös Lydian, mutta toisenlaisin tuntein: hänen suunsa avautui raolleen, väri kohosi kasvoille ja hän tuijotti Lydiaan peittelemätöntä ihailua ja ihmettelyä kuvastavin katsein. Lydian ensimmäinen ajatus oli kääntyä ympäri ja paeta; seuraava ajatus oli pyytää anteeksi läsnäoloaan. Lopuksi hän poistui rauhallisesti puiden lomitse.

Heti kun hän pääsi pois heidän näkyvistään, kiiruhti hän käyntinsä miltei juoksuksi. Päivä oli lämmin nopealle liikunnolle, ja pian hän pysähtyi ja kuunteli. Kuului tavallisia metsän ääniä: lehtien kahinaa, heinäsirkkojen suritusta ja lintujen laulua, mutta ei ihmisääniä eikä askeleita. Hän alkoi ajatella, että tuo jumalainen olento oli vain Praksiteleen Hermes, jonka Goethen klassillinen Sabatti oli nostanut hänen mieleensä ja uneksiva mieliala saanut näyttämään elävältä todellisuudelta. Tallirenki oli varmaan joku noita unien tavallisia epäjohdonmukaisuuksia — ehkä kajastusta siitä Lucianin maininnasta, että Metsämajan vuokralaisella oli yksi miespalvelija. Oli mahdotonta, että tuo loistavan miehisen voiman ja kauneuden ilmestys olisi itse asiassa liiallisten opintojen runtoma ylioppilas. Tuo järjetön ihastuksen väristyskin oli yksi unimaailman mielettömyyksiä: muutenhan hän olisi sitä hävennyt.

Lydia palasi linnaan jonkun verran levottomana hermostonsa tilasta, mutta muistellen yhä äskeistä näkyään mielihyvällä, jota hän ei olisi sallinut itselleen, jos olisi ollut kysymyksessä lihasta ja verestä luotu olento. Kerran tai pari se palasi hänen mieleensä niin eloisana, että hän kysyi itseltään, olisiko se voinut olla todellinen. Mutta vähäinen järkeily vakuutti hänelle, että sen oli täytynyt olla harhanäky.

"Suokaa anteeksi, neiti", puhutteli häntä eräs hänen palveluskuntansa jäsen, syntyperäinen wiltstokenilainen, joka tunsi syvää kunnioitusta linnan neitiä kohtaan, "neiti Goff odottaa teitä salongissa."

Linnan salonki oli pyöreä huone, jonka holvimainen katto murtui kullatuiksi, paksua bamburuokoa muistuttaviksi koristeiksi, jotka pistivät pystysuoraan alaspäin stalagmiittien tavoin. Raskaat kynttiläkruunut oli koristettu litteillä messinkipalloilla, joiden suurennetut jäljennökset kruunasivat matalien, leveiden, jykeväpuitteisten tuolien selustoja. Tuolit olivat päällystetyt nahalla, johon oli painettu japanilaisia lohikäärmekuvioita kuparinvärisellä metallilla. Lähellä tulisijaa oli kiinalaismallinen pronssikello sijoitettuna mörssärin tavoin mustille puurattaille, toimittaen hiilisangon virkaa. Seinällä oli koristeina suuria kultaisia puolikuita vaalean sinisellä pohjalla.

Tässä barbaarimaisessa pyörykössä tapasi neiti Carew häntä odottamassa kolmenkolmatta-vuotiaan nuoren naisen, jolla oli hyvinkehittynyt, takakeno vartalo, vaalea, posliinipintainen hipiä, ja poskilla hieno puna. Pään ylväs asento ilmaisi hänen totunnaista oman-arvon tunnettaan, jonka lähiseudun nuorukaisten ihailu oli hänessä synnyttänyt; sama syy oli ehkä aiheuttanut hänen halvan, mustan pukunsa sirouden sekä hansikkaiden, kenkien ja hatun nuhteettoman somuuden. Hän oli odottanut linnan neitiä kymmenen minuuttia kovassa hermostuneisuudessa, mikä kohosi huippuunsa Lydian astuessa sisään.

"Hyvää päivää, neiti Goff. Olenko antanut teidän odottaa? Olin ulkona."

"Ei ollenkaan", sanoi neiti Goff, tuntien hämmentävän vaikutelman, että punainen tukka oli aristokraattinen ja tummanruskea (hänen oman tukkansa väri) rahvaanomainen. Hän oli noussut kattelemaan ja sitten, epäröityään hetken aprikoidakseen, mitä hieno käytös vaati häntä senjälkeen tekemään, istuutui jälleen, Neiti Carew istuutui myöskin ja tähysti miettiväisesti vierastaan, joka istui jäykän pystynä ja, koettaessaan peittää hermostuneisuuttaan, näytti tahtomattaan halveksivalta.

"Neiti Goff", sanoi Lydia äänettömyyden jälkeen, joka teki hänen puheensa vaikuttavaksi: "tahdotteko tulla luokseni pitkälle vierailulle? Tässä yksinäisessä paikassa kaipaan kovin suuresti ikäiseni ja vertaiseni ystävän ja toverin seuraa. Arvelen, että teidän laitanne on samoin."

Alice Goff oli sangen nuori ja oli sangen lujasti päättänyt olla omaksumatta mitään ansiota, jota hänellä ei todellisuudessa ollut. Hän otti siis ojentaakseen neiti Carew'ta yhteiskunnalliseen asemaansa nähden, ajattelematta että linnan neiti luultavasti ymmärsi sen paremmin kuin hän, vieläpä pitäen aivan luonnollisena, että tämä erehtyi.

"Te olette hyvin ystävällinen", vastasi hän jäykästi; "mutta me emme ole lainkaan yhdenvertaiset, neiti Carew. Tosiasia on, että minulla ei ole varaa viettää joutilasta elämää. Me olemme hyvin köyhiä, ja äitini on osaksi riippuvainen minun ahkeroimisestani."

"Luulen, että voitte ahkeroida varsin tuloksellisesti, Jos tulette minun luokseni", sanoi Lydia rauhallisesti. "On kyllä totta, että minä tulen totuttamaan teidät tuhlaaviin tapoihin, mutta tahdon myös laittaa niin, että kykenette niitä noudattamaan."

"En halua sitoutua tuhlaaviin tapoihin", sanoi Alice nuhtelevasti. "Minun on tyydyttävä vaatimattomiin tapoihin koko ikäni."

"Ei välttämättä. Sanokaa minulle suoraan: millä tavoin olitte aikonut ahkeroida? Opettajana, eikö niin?"

Alice punastui, mutta vastasi myöntäen.

"Te ette ollenkaan sovi opettajaksi; ja te joudutte lopulta naimisiin. Opettajana te ette voisi päästä hyviin naimisiin. Joutilaana naisena, jolla on tuhlaavat elintavat, te sensijaan tulette pääsemään oikein hyviin naimisiin. Rikkaana oleminen on erikoinen taito, jonka osaaminen on välttämätön, jos aiotte ottaa rikkaan miehen."

"Minä en aio lainkaan mennä naimisiin", sanoi Alice ylväästi. Hänen mielestään oli jo aika hillitä tuota kylmää aristokraattia. "Jos tulen ollenkaan, tulen ilman mitään sivutarkoitusta."

"Sitähän minä juuri olin toivonut. Tulkaa ilman minkäänlaisia ehtoja tai syrjä-ajatuksia."

"Mutta —" aloitti Alice ja pysähtyi, hämmentyneenä siitä nopeudesta, jolla sopimuksen-hieronta edistyi. Hän sopersi joitakin sanoja ja odotti, että Lydia jatkaisi. Mutta Lydia oli sanonut sanottavansa ja odotti ilmeisesti vastausta, vaikka oli sen näköinen kuin olisi hän ollut varma tahtonsa perillesaamisesta, olkoonpa Alicen näkökanta mikä hyvänsä.

"En oikein ymmärrä, neiti Carew. Mitä velvollisuuksia —? mitä toivoisitte minulta?"

"Paljonkin", sanoi Lydia vakavasti. "Paljon enemmän kuin mitä vaatisin palkatulta seuranaiselta."

"Mutta minustahan tulee palkattu seuranainen", vastusti Alice.

"Kenelle?"

Alice punastui jälleen, tällä kertaa suuttumuksesta. "En tarkoittanut sanoa —"

"Ette tarkoita sanoa, ettette tahdo olla missään tekemisissä minun kanssani", keskeytti Lydia hänet rauhallisesti. "Minkätähden olette niin arvelevainen, neiti Goff? Tehän tulette olemaan lähellä kotianne ja voitte palata sinne milloin hyvänsä, jos olonne täällä ei teitä tyydytä."

Peläten häpäisseensä itsensä huonolla käyttäytymisellä; halutonna alistumaan otettavaksi kuin jokin kapine, ikäänkuin hänen omat toivomuksensa eivät mitään merkitsisi silloin, kun rikkaan naisen oikku oli tyydytettävä; epäluuloisena — kuultuaan usein juorujuttuja korkeissa asemissa olevien ihmisten epärehellisyydestä — ettei häneltä vain puijattaisi sitä tuntuvaa palkkaa, jonka hän oli päättänyt vaatia; ja lisäksi kykenemättömänä pitämään puoliaan neiti Carew'ta vastaan, Alice turvautui ensimmäiseen verukkeeseen, mikä hänen mieleensä johtui.

"Haluaisin vähän miettimisaikaa", sanoi hän.

"Aikaa totuttautua minuun, niinkö? Saatte niin kauan kuin ha—"

"Oh, voin antaa teille tiedon jo huomenna", keskeytti Alice innokkaasti.

"Kiitos. Lähetän rouva Goff'ille kirjelipun ja ilmoitan, ettei hänen tarvitse odottaa teitä kotiin ennenkuin huomenna." "Mutta minä en tarkoittanut —. En ole varustautunut jäämään", vastusti Alice, tuntien sotkeutuvansa yhä pahemmin Lydian paulaan.

"Teemme sitten yhdessä kävelyretken päivällisen jälkeen teidän kotiinne, missä voitte tehdä valmistuksenne. Mutta luulen kyllä, että voin lainata teille kaiken mitä tarvitsette."

Alice ei uskaltanut estellä enempää. "Pelkään", sopersi hän, "että pidätte minua kauhean töykeänä; mutta minä olen niin hyödytön, ja te tulette niin varmasti pettymään, että — että —"

"Te ette ole töykeä, neiti Goff; mutta te olette mielestäni kovin ujo. Te haluaisitte juosta pois ja piiloutua uusilta kasvoilta ja uudelta ympäristöltä."

Alice, joka Wiltstokenin seurapiireissä oli itsetietoinen, vieläpä ylimielinenkin, tunsi tulleensa ymmärretyksi väärin, mutta ei osannut puolustautua.

Lydia jatkoi: "Olen muodostanut tapani matkoilla ollessani ja niinmuodoin elän ilman turhia muodollisuuksia. Me syömme päivällistä varhain — kello kuusi."

Alice oli syönyt päivällistä kello kaksi, mutta ei tuntenut velvollisuudekseen tunnustaa sitä.

"Ehkä sallitte minun näyttää teille huoneenne", sanoi Lydia nousten. "Tämä on omituinen salonki", lisäsi hän, katsahtaen ympärilleen. "En ole käyttänyt sitä koskaan ennen." Hän katseli jälleen ympärilleen osoittaen jonkun verran mielenkiintoa, ikäänkuin huone olisi kuulunut jollekin toiselle, ja sitten johti tietä toisessa kerroksessa olevaan huoneeseen, joka oli sisustettu naisen makuuhuoneeksi. "Jos ette pidä tästä", sanoi hän, "tai jos ette voi järjestää sitä mieleiseksenne, niin on toisia huoneita, joista voitte valita mielenne mukaan. Tulkaa budoaariini sitten kun olette valmis."

"Missä se on?" kysyi Alice huolestuneena.

"Se on — On parasta soittaa joku näyttämään se. Lähetän teille kamarineitoni."

Alice, jota kamarineito peloitti vielä enemmän kuin emäntä, kieltäytyi kiireesti. "Olen tottunut tulemaan toimeen omin neuvoin, neiti Carew", sanoi hän ylvään vaatimattomasti.

"On mukavampaa, että kutsut minua Lydiaksi", sanoi neiti Carew. "Muuten luullaan sinun tarkoittavan isotätiäni, joka on hyvin vanha." Sitten hän poistui huoneesta.

Alicella oli tapana ajatella mielihyvällä, että hänellä oli naisellista aistia ja taitoa huoneen somistamisessa. Hän oli tottunut silmäilemään ylpeänä äitinsä salia, jonka hän oli koristanut halvalla kretongilla, japanilaisilla paperiviuhkoilla ja pienillä posliinisilla koruesineillä. Nyt hän tunsi, että jos hän nukkuisi yhden yön edessään olevassa vuoteessa, ei hän enää koskaan voisi viihtyä äitinsä huoneissa. Kaikki, mitä hän oli lukenut ja uskonut halpojen ja yksinkertaisten koristeiden kauneudesta ja kallishintaisten tavarain alhaisomaisuudesta, johtui hänen mieleensä toisintona sadun ketun "happamista pihlajanmarjoista". Häntä puistatti, kun hän kuvitteli, miltä kuuden pennyn hintainen kiinalainen päivänvarjo näyttäisi tuon lieden kamanalla, kretonkiteltta tuossa vuoteessa tai sitsiuutimet noissa ikkunoissa. Huoneessa oli sarja peilejä, joista yksi oli niin iso, että hän saattoi nähdä siitä itsensä koko pituudessaan, toinen oli sovitettu koruveistoskehyksissä tammisen pukeutumispöydän yhteyteen, ja pienempiä eri muotoisia kiinnitetty nivelikkäisiin varsiin, joita saattoi kääntää joka suuntaan. Ensi kertaa niitä käyttäessä tuntui kuin olisi ollut silmät pään takanakin. Alice ei ollut koskaan ennen nähnyt itseään joka puolelta. Tähystellessään kuvaansa koetti hän olla häpeämättä pukuaan; mutta myöskin hänen kasvonsa ja vartalonsa, jotka tavallisesti aiheuttivat hänelle sekoittamatonta mielihyvää, näyttivät rotevilta ja porvarillisilta neiti Carew'n peileistä katsottuina.

"Joka tapauksessa", sanoi hän, istuutuen tuoliin, jossa oli vielä suloisempi levätä kuin se oli upea nähdä, "ottamatta lukuun pitsiä — ja minun vanha pitsini, joka en mamman, on ihan yhtä arvokas — ei hänen koko pukunsa ole voinut maksaa paljon enemmän kuin minunkaan. Ainakaan se ei ole paljon enemmän arvoinen, mitä hän lieneekin nähnyt hyväksi siitä maksaa."

Mutta Alice oli kyllin älykäs kadehtiakseen neiti Carew'n käytöstä enemmän kuin hänen pukuaan. Hän ei tahtonut myöntää itselleen, ettei hän ollut läpeensä sivistynyt nainen itsekin; mutta hän tunsi, että Lydia vieraan silmissä vastaisi hienon naisen määritelmää paremmin kuin hän. Kuitenkin, mikäli hän oli huomannut, oli neiti Carew erittäin viileä esiintymisessään eikä nähnyt vaivaa miellyttääkseen niitä, joiden kanssa puheli. Alice oli usein tehnyt ystävyysliittoja nuorten naisten kanssa ja kehoittanut heitä kutsumaan häntä ristimänimeltä; mutta sellaisissa tilaisuuksissa hän oli aina kutsunut heitä "rakkaakseen" tai "kultasekseen" eikä, niinkauankuin ystävyyttä kesti, ja sitä kesti usein yli kuukaudenkin, ollut koskaan tavannut heitä ilman syleilyä ja sydämellistä suudelmaa.

"Eikä mikään", sanoi hän, ponnahtaen ylös tuolilta tätä ajatellessaan ja puhuen hyvin päättävästi, "voi houkutella minua uskomaan, että vilpittömässä hellyydessä on mitään alhaisomaista. Tahdon olla varuillani tuota naista vastaan."

Ratkaistuaan sen asian täksi kertaa, jatkoi hän huoneen tarkastelua, kiintyen siihen yhä enemmän mitä pitemmälle ehti. Sillä, kiitos korkean asemansa paikkakunnan kaunottarena, hän ei tuntenut sitä pelkoa kauniita ja kalliita esineitä kohtaan, mikä saa köyhät ihmiset kykenemättömiksi ajattelemaan kalleutta ja mukavuutta yhtyneinä. Jos vuoteen irtopeite olisi ollut hänen omansa, olisi hän empimättä muuttanut sen tanssiaispuvuksi. Huoneessa oli pukeutumistarpeita, joita hän ei ollut koskaan tiennyt tarvitsevansa ja joiden käyttöä hän kykeni vain arvailemaan. Hän katseli epätoivoisena kahteen suureen vaatekomeroon, ajatellen kuinka vaivaisilta hänen kolme pukuaan, ulsterikappansa ja pari vanhaa shakettia niissä näyttäisivät. Huoneeseen liittyi myös pukuhuone marmorisine kylpyaltaineen, mikä teki puhtauden nautinnoksi sen sijaan, että se kotona oli tuntunut hyveistä ankarimmalta. Kaikkityyni oli ominaisen hienoa, mutta ei mitään ollut asetettu huoneisiin vain pelkästään koristukseksi. Neiti Carew oli, huoneiden sisustuksesta päättäen, hyödyn harrastaja ennenkaikkea. Huoneessa oli hyvin kaunis uuni; mutta kun sen kamanalla ei ollut mitään, teki Alice heikon yrityksen uskoakseen, että se oli aistikkuuteen nähden alapuolella hänen oman makuuhuoneensa uuninkamanaa, joka oli verhottu sinisellä vaatteella, reunustettu ripsuilla ja messinkikantaisella naularivillä ja lastattu plyyshikehyksisillä valokuvilla.

Kellon lyönti muistutti hänelle, että hän oli unohtanut valmistautua päivälliselle. Hän riisui kiireesti hattunsa, pesi kätensä, kulutti vielä minuutin peilien keskellä ja oli kokoamassa rohkeutta soittaakseen kelloa, kun eräs epäilys johtui hänen mieleensä. Oliko hänen pantava hansikkaat käteensä ennen alasmenoaan vai ei? Tämä piti häntä neuvottomana monta sekuntia. Vihdoin hän päätti panna hansikkaat taskuunsa ja ottaa emännästään esimerkkiä niiden vastaiseen käyttöön nähden. Uskaltamatta epäröidä kauempaa hän soitti kelloa, ja hetken perästä saapui hänen luokseen hienokäytöksinen ranskatar — neiti Carew'n kamarineito — joka johti hänet budoaariin, kuusikulmaiseen huoneeseen, jota, Alicen mielestä, sulttaanitarkin olisi voinut kadehtia. Lydia istui siellä lukien. Alice huomasi helpotuksekseen, ettei hän ollut muuttanut pukua ja että hän oli ilman hansikkaita.

Neiti Goff ei nauttinut päivällisestä. Huoneessa oli kellarimestari, jolla ei näyttänyt olevan mitään muuta tehtävää kuin seisoa tarjoilupöydän vieressä ja vahtia häntä. Lisäksi oli siellä nopsajalkainen, äänettömästi liikkuva lakeija, joka tuon tuostakin ilmestyi hänen kyynärpäänsä ääreen pakottaen hänet silmänräpäyksessä valitsemaan oudoista syötävistä ja juotavista. Alice kadehti noiden miesten seuraelämän-tuntemusta ja pelkäsi heidän arvosteluaan. Kerran, otettuaan parsaa käteensä, hän tunsi syvää nöyryytystä nähdessään emäntänsä syövän samaa kasvista veitsen ja kahvelin avulla. Mutta lakeija oli juuri sillä hetkellä selin häneen, ja kellarimestari oli kuuman ilman painostamana hajamielisyyden tilassa, joka lähenteli torkkumista. Kaiken kaikkiaan, jäljittelemällä neiti Carew'ta, joka ei vaivannut itseään millään emäntämäisellä valppaudella, selviytyi Alice tuottamatta häpeää kasvatukselleen.

Lydia puolestaan ei ottanut velvollisuudekseen pitää vieraalleen seuraa juttelulla, vaan nautti omista ajatuksistaan ja päivällisestään äänettömänä. Alice alkoi tuntea lumousta hänen läsnäolostaan ja ihmetteli, mitä hän mahtoi ajatella. Hänestä näytti kuin ei lakeija olisi ollut ihan vapaa samasta vaikutuksesta. Vieläpä kellarimestarikin olisi voinut torkahtaa mietiskellessään samaa asiaa. Alicen teki mieli kysyä mitä hän ajatteli, mutta hän ei rohjennut vielä olla niin tuttavallinen. Jos hän olisi kysynyt ja saanut siihen vastauksen, niin olisivat sekä kellarimestari ja lakeija että hän itse ällistyneet yhtä paljon selityksestä, joka olisi ollut näin kuuluva:

"Näin Praksiteleen Hermeksen metsikössä tänään, ja ajattelen sitä."

III LUKU.

Seuraavana päivänä Alice ilmoitti ottavansa vastaan neiti Carew'n kutsun. Lydia, joka näytti pitävän kaikki päätökset ennakolta varmoina, niin pian kuin hän oli kerran ilmaissut ne hyväksyvänsä, otti suostumuksen vastaan luonnollisena asiana. Alice katsoi tällöin soveliaaksi huomauttaa, että oli olemassa muitakin henkilöitä, jotka tuli ottaa huomioon. Hän sanoi:

"En olisi eilenkään empinyt muutoin kuin äitini vuoksi. Tuntuu niin sydämettömältä jättää hänet."

"Onhan sinulla sisar kotona, eikö niin?"

"On. Mutta hän ei ole erittäin vahva, ja äiti tarvitsee koko joukon hoivaamista." Alice vaikeni hetkeksi ja lisäsi sitten matalammalla äänellä: "Hän ei ole toipunut vielä entiselleen isän kuoleman aiheuttamasta mielen järkytyksestä."

"Isäsi ei siis ole ollut kauan kuolleena?" kysyi Lydia tavallisella äänellään.

"Vasta kaksi vuotta", sanoi Alice kylmästi. "Tuskin tiedän, kuinka voin kertoa äidilleni, että aion jättää hänet."

"Mene ja kerro se hänelle jo tänään, Alice. Ei sinun tarvitse pelätä vahingoittavasi häntä. Kaksi vuotta kestänyt murhe on vain huono tapa."

Alice hätkähti loukkaantuneena. Hänen äitinsä murhe oli hänelle pyhä; ja kuitenkin hän juuri äidistään saamansa kokemuksen perusteella tajusi Lydian huomautuksen totuuden ja tunsi sen kumoamattomaksi. Hän rypisti kulmiaan, mutta rypistys meni hukkaan: neiti Carew ei katsonut häneen. Sitten hän nousi ja meni ovelle, missä hän pysähtyi sanoen:

"Sinä et tunne meidän perheseikkojamme. Minä lähden nyt koettamaan taivuttaa äitiäni sallimaan minun jäädä luoksesi."

"Ole hyvä ja palaa hyvissä ajoin päivälliselle", sanoi Lydia järkkymättömänä. "Esitän sinut serkulleni Lucian Webber'ille; olen juuri saanut sähkösanoman häneltä. Hän tulee Wiltstokeniin loordi Worthingtonin kanssa. En tiedä tuleeko loordi Worthington päivälliselle vai ei. Hänellä on terveyttään hoitava ystävä Metsämajassa, eikä Lucian ilmoita selvästi, tuleeko hän tervehtimään häntä vai minua. Oli miten oli, se ei merkitse mitään: loordi Worthington on vain nuori urheilun harrastaja. Lucian on etevä mies ja hänestä tulee vielä joskus huomattu henkilö. Hän on erään ministerin sihteeri ja hänellä on paljon työtä; mutta me saamme luullakseni nähdä häntä usein, niin kauan kuin helluntailomaa kestää. Suo anteeksi, että olen seisottanut sinua ovella kuuntelemassa tätä pitkää juttua. Hyvästi." Hän huiskautti kättään, ja Alice tunsi äkkiä, että voisi olla mahdollista ruveta kovasti pitämään neiti Carew'sta.

Hän vietti onnettoman iltapäivän äitinsä seurassa. Rouva Goff oli onnekseen joutunut naimisiin miehen kanssa, jota hän pelkäsi ja joka kävi hyvin epämiellyttäväksi kaikista pienimmistäkin talouteensa tai lapsiinsa kohdistuneista laiminlyönneistä. Tehden välttämättömyydestä hyveen oli rouva Goff johtunut siihen, että häntä Wiltstokenissa pidettiin aviovaimon ja perheenäidin esikuvana. Lopuksi, kun hra Goff joutui vankkurien yliajamaksi ja sai surmansa, jäi leski kahden tyttärensä kanssa miltei pennittömäksi. Tässä pulassaan hän turhautui murheeseen eikä tehnyt mitään. Hänen tyttärensä järjestivät isän asiat parhaan taitonsa mukaan, muuttivat halpaan taloon ja vuokrasivat vieraille sen, jossa he olivat asuneet niin monet vuodet. Janet, vanhempi sisar, jolla oli taipumusta opiskeluun, antoi paikkakunnan nuorille tytöille opetusta naiskasvatuksen viimeisen muodin mukaan, josta huhuja oli jo saapunut Wiltstokeniinkin. Alice ei pystynyt opettamaan matematiikkaa eikä siveystiedettä, mutta hän perusti tanssikoulun ja antoi opetusta laulussa ynnä kielessä, jota hän uskoi puhuttavan Ranskassa, mutta jota Wiltstokenin kautta matkustavat sen maan asukkaat eivät ymmärtäneet. Molemmat sisaret olivat hellästi kiintyneet toisiinsa ynnä äitiinsä. Alice, joka oli nauttinut mukavuuttarakastavan isänsä erikoista suosiota, säilytti hänen muistoaan jonkinlaisessa kunniassa, vaikka ei voinutkaan olla toivomatta, että isän suosiollisuus häntä kohtaan olisi saanut hänet varaamaan hänelle toimeentulon. Hän häpesi myöskin aina muistaessaan, kuinka isällä oli ollut tapana juoda itsensä humalaan kilpa-ajoissa, soutukilpailuissa ja muissa kansallisjuhlissa, joista eräässä sitten sattui se tapaturma, joka tuotti hänelle kuoleman.

Alice meni linnasta kotiinsa odottaen näkevänsä omaistensa ilmaisevan yhtaikaa sekä iloa että surua, iloa hänen hyvästä onnestaan ja surua hänen menetyksestään; sillä hänen käsityksensä ihmisluonteesta ja äidintunteista olivat vielä puhtaasti romanttiset. Mutta rouva Goff, joka heti alkoi kadehtia sitä ylellisyyttä, jota hänen tyttärensä nyt pääsisi nauttimaan, puhkesi kiihkeästi syyttämään häntä tunteettomuudesta, äitinsä hylkäämisen innosta ja turhamaisesta huvinhalusta. Alice, joka, huolimatta jäykästä velvollisuudentunnostaan todenpuhumiseen nähden, oli usein lausunut rouva Goff'ille puolikymmentä valhetta yhtenä iltapäivänä säästääkseen häntä joltakin epämiellyttävältä totuudelta, ja joka olisi torjunut herjaavana sellaisen viittauksenkin, että hänen äitinsä oli enemmän itsekäs kuin pyhimysmäinen, puhkesi pian kyyneliin, selittäen ettei palaisi enää linnaan, ja sanoen, ettei mikään olisi voinut taivuttaa häntä jäämään sinne viime yöksi, jos hän olisi arvannut voivansa aiheuttaa sillä mielipahaa kotonaan. Tämä säikähdytti rouva Goffia, joka tiesi kokemuksesta, että oli helpompi kiihoittaa Alice äkkipikaisiin päätöksiin kuin saada hänet peräytymään niistä jälkeenpäin. Pelko siitä, että ihmiset rupeisivat moittimaan häntä tyttärensä edun kevytmielisestä vastustamisesta, sai voiton hänen kateudestaan. Hän nuhteli Alicea ankarasti hänen itsepintaisesta luonteestaan ja vaati häntä velvollisuudesta ei ainoastaan äitiään, vaan myöskin ja etupäässä Jumalaansa kohtaan, ottamaan vastaan neiti Carew'n tarjouksen kiitollisuudella ja vaatimaan kiinteätä palkkaa niin pian kuin hän oli hyvällä käytöksellään tehnyt seuransa linnassa välttämättömäksi. Niin kuuliainen kuin Alice olikin, saattoi hän äitinsä pyytelemään ja osoittamaan jo oireita kiihkeään murheen purkaukseen edesmenneen miehensä takia, ennenkuin suostui tottelemaan häntä. Hän sanoi tahtovansa odottaa, kunnes Janet, joka oli opetustunnilla, palaisi kotiin ja lupaisi antaa anteeksi hänen viimeöisen poissaolonsa (rouva Goff oli näet valheellisesti kertonut Janetin syvästi loukkautuneena maanneen itkien valveilla aamutunneille saakka). Kun äidillä ei täten ollut muuta neuvoa kuin joko päästä eroon Alicesta ennen Janetin paluuta tai joutua ilmi häijystä valheesta, häätyi hän uskottelemaan, että Janet viettäisi iltaa joidenkin tuttaviensa seurassa, ja teroittamaan, kuinka epäystävällistä oli antaa neiti Carew'n olla yksinään. Vihdoin Alice huuhtoi pois kyynelten jäljet ja palasi linnaan tuntien itsensä hyvin onnettomaksi ja koettaen lohduttaa itseään sillä ajatuksella, että hänen sisarensa oli säästynyt äskeiseltä kohtaukselta.

Lucian Webber ei ollut vielä saapunut, kun hän tuli linnaan. Neiti Carew vilkaisi hänen alakuloisiin kasvoihinsa, kun hän astui huoneeseen, mutta ei kysynyt mitään. Hetken perästä hän kuitenkin pani pois kirjansa, mietti hiukan ja sanoi:

"On kohta kolme vuotta siitä kun olen teettänyt uutta pukua." Alicen katse vilkastui. "Nyt kun sinä olet minulla apuna valitsemassa, arvelen rupeavani niin yltiömäiseksi, että uudistan koko puvustoni. Toivon, että sinäkin käyttäisit tilaisuutta hankkiaksesi jotakin itsellesi. Tulet huomaamaan, että ompelijani, madame Smith, on luotettava työssään, vaikka hän onkin kallis ja epärehellinen. Kun olemme väsyneet Wiltstokeniin, voimme mennä Pariisiin ja ompeluttaa siellä, mutta siihen mennessä voimme turvautua madame Smithiin."

"Minulla ei ole varaa kalliisiin pukuihin", sanoi Alice.

"En pyytäisi sinua hankkimaankaan niitä, jollei sinulla olisi niihin varaa. Huomautinhan sinulle, että totuttaisin sinut kalliisiin tapoihin."

Alice empi. Hänellä ole terve taipumus ottaa kaikissa tilaisuuksissa niin paljon kuin vain voi saada; ja hän oli kärsinyt köyhyydestä liian paljon ollakseen tuntematta enemmän kiitollisuutta hyvästä onnestaan kuin nöyryytystä neiti Carew'n hyväntekeväisyydestä. Mutta ajatellessaan, kuinka hän ajaisi upeasti puettuna linnan vaunuissa ja kohtaisi Janetin raahustamassa jokapäiväisiin tehtäviinsä halvassa mustassa sarssipuvussaan ja parsituissa hansikkaissaan, tunsi Alice ansaitsevansa kaikki äitinsä nuhteet. Kuitenkin oli ilmeistä, ettei kieltäytyminen tuottaisi Janetille mitään aineellista hyötyä; siksi hän sanoi:

"En todellakaan voi ajatellakaan käyttää hyväkseni ystävällisyyttäsi näin tukkukaupalla. Sinä olet minulle liian hyvä."

"Kirjoitan madame Smithille jo tänä iltana", sanoi Lydia.

Alice aikoi vielä esittää heikon vastaväitteen, kun hra Webberin saapuminen ilmoitettiin. Alice jäykistyi ottamaan vierasta vastaan. Lydian käytös ei muuttunut vähintäkään. Lucian, joka esiintymistavaltaan muistutti pikemmin neiti Goffia kuin serkkuaan, suoritti juhlallisesti esittelyyn kuuluvat seremoniat ja sai Alicelta halveksumiseen vivahtavan vastaanoton. Alice, vaikka tunsikin salaista pelkoa ja kunnioitusta, käyttäytyi tottumuksesta tyrannimaisesti miehiä kohtaan.