E-text prepared by Helvi Ollikainen and Tapio Riikonen

IHMINEN JA YLI-IHMINEN

Komedia ja filosofia

Kirj.

BERNARD SHAW

Tekijän kieltämättä suomentanut

Aino Malmberg

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1906.

Frenckellin Kirjapaino-Osakeyhtiö.

Suomentajan huomautus.

Tähän kirjaan, kuten kaikkiin muihinkin teoksiinsa, on tekijä liittänyt hyvin laajan esipuheen, jonka hän on osoittanut ystävälleen herra Walkleylle, ja jossa hän selittää miksi hän on tämän "Don Juan näytelmän" kirjoittanut. Sitten hän kuvaa millaista miestä Don Juanilla filosofillisesti käsitetään, ja kummoiseksi eri kirjailijat ovat hänet kuvanneet. Vaikka tämä esipuhe onkin erinomaisen hauska ja nerokkaasti kirjoitettu, liikkuu se enimmäkseen aloilla, jotka ovat suomalaiselle lukijakunnalle kovin outoja, ja on paitsi sitä niin pitkä että se tulisi liiaksi vaikuttamaan teoksen kokoon ja hintaan. Siitä syystä se on tässä jätetty suomentamatta.

Ensimäinen näytös.

Roebuck Ramsden istuu työhuoneessaan avaellen aamupostin tuomia kirjeitä. Aistikkaasti ja hyvin kalustettu huone ilmaisee isäntänsä varakkaaksi. Ei tomun hiukkaistakaan ole näkyvissä: On päivän selvää että alakerrassa asustaa ainakin kaksi sisäkköä ja yksi kamarineitsyt ja yläkerrassa taloudenhoitaja, joka ei salli heidän säästää käsivarsiaan. Roebuckin päälakikin hohtaa kuin kiilloitettu: aurinkoisena päivänä hän voisi heliografeerata käskynsä etäiselle kentälle nyökäyttämällä päätään vain. Muutoin hän ei mitenkään muistuta sotilasta. Toimintarikkaassa siviilielämässä vain miehet saavat tuollaisen leveän tärkeyden ilmeen, tuollaisen arvokkaan kunnioituksen vaadinnan, tuollaisen varmapiirteisen suun, joka on lauhtunut ja hienonontunut siitä hetkestä lähtien, jolloin hänen menestyksensä oli varma, kun vastustus tukahtui ja hänen osakseen tuli mukavuus, etevämmyys ja valta. Hän on enemmän kuin suuresti kunnioitettu mies: hän on ikäänkuin suuresti kunnioitettujen miesten päällikkö, hän on kuin johtajien puheenjohtaja, valtuusmiesten raatimies, raatimiesten pormestari. Neljä raudanharmaata karvatöyhtöä, jotka kohta tulevat muuttumaan valkoisiksi kuin selatiini, eivätkä muutoinkaan ole paljoa toisen näköisiä kuin se, kasvaa parittain kummankin korvan yläpuolella ja leukapielten mutkauksessa. Hänellä on yllään musta pitkätakki, valkoiset liivit ja housut, jotka eivät ole mustat eivätkä selvään sinisetkään, vaan tuota epämääräistä väriä, jonka nykyaikaiset vaatturit ovat keksineet sopusointuiseksi arvokkaiden miesten uskonnon kanssa. Hän ei ole vielä ollut ulkona tänään; siksi hänellä on vielä tohvelit jalassaan, saappaitten seistessä valmiina odottamassa niinimatolla. Aavistaen että hänellä ei ole mitään kamaripalvelijaa ja nähden että hänellä ei ole kirjuria pikakirjoitusvihkoineen ja kirjoituskoneineen, tulee ajatelleeksi kuinka vähän meidän suuri porvari-kodikkaisuutemme oikeastaan on häiriintynyt uusista muodeista ja keksinnöistä, taikka rautatie- ja ravintola-yhtiöiden yritteliäisyydestä, joka saattaa mahdolliseksi kenelle tahansa hankkia kahdella guinealla itselleen piletin, jolla lauantaista maanantaihin saa elellä kuin oikea gentlemanni Folkestonissa, matka ensi luokan rautatievaunussa edestakasin siihen luettuna.

Kuinka vanhako on Roebuck? Se on tärkeä kysymys mietedraaman kynnyksellä, sillä kaikki riippuu siitä oliko hänen nuoruutensa aika kuusikymmenluvulla vai kahdeksankymmenluvulla. Hän on syntynyt v. 1839, on lapsuudesta alkaen ollut unitaari, poika-iästä saakka vapaakaupan puoltaja, "Lajien synnyn" julkaisemisesta saakka kehitysopin puoltaja. Siis hän on aina pitänyt itseään vapaamielisenä ajattelijana ja rohkeapuheisena uudistajana.

Istuen kirjoituspöytänsä ääressä hänellä on oikealla puolellaan ikkunat Portland Placeen päin. Niitten läpi voi utelias katsoja tutkia hänen profiiliaan niin paljon kuin uutimet sallivat. Hänen vasemmalla puolellaan on sisäseinä, johon nojaa komea kirjahylly. Ovi ei ole vallan keskellä seinää, vaan hiukan kauempana hänestä. Seinän lähellä, vastapäätä häntä on kaksi rintakuvaa jalustoilla: vasemmanpuolinen on John Bright, oikeanpuolinen Herbert Spencer. Niitten välissä seinällä riippuu kuparipiirroskuva Richard Cobdenista ja suurennettuina valokuvina Martineau, Huxley ja George Eliot, sekä autotyyppejä G.F. Wattsin allegorioista (sillä Roebuck uskoo taiteeseen semmoisen miehen koko varmuudella, joka ei taidetta ymmärrä) ja jäljennös Dupontin piirroksesta, esittävä Delarochen puoliympyräkuvaa taiteista, jossa nähdään kaikkien aikojen suuria miehiä. Seinällä Roebuckin takana, uunin yläpuolella riippuu perhekuva, jonka synty on läpitunkematon salaisuus.

Lähellä kirjoituspöytää on tuoli asiatuttavia varten. Kaksi muuta tuolia seinää vastassa rintakuvien välissä.

Kamarineitsyt astuu sisään tuoden käyntikortin. Roebuck ottaa sen ja nyökäyttää päätään tyytyväisenä. Nähtävästi tervetullut vieras.

Ramsden. Saata hänet tänne.

Kamarineitsyt menee ja palaa vieraan kanssa.

Kamarineitsyt. Herra Robinson.

Herra Robinson on todellakin harvinaisen kaunis nuori mies. Täytyy väkisinkin uskoa häntä tarinan sankariksi, sillä ei ole syytä otaksua että toinen yhtä viehättävä mieshenkilö esiintyisi samassa kertomuksessa. Solakka, sopusuhtainen vartalo, hieno surupuku, pieni pää ja säännölliset kasvot, somat pikku viikset, vilpitön, kirkas katse, nuorekkaan hipiän terve kukoistus, hyvinharjattu kiiltävä tukka, ei kihara, mutta hieno ja kauniin tumman värinen, hyväluontoisen kaarevat kulmakarvat, suora otsa ja sievästi suippeneva leuka, kaikki ilmaisevat että siinä on mies, joka on rakastava ja kärsivä sittemmin. Eikä hän tule sitä tekemään saamatta myötätuntoisuutta; siitä ovat takeena miellyttävä luottavaisuus ja hartaan vaatimaton kohteliaisuus, jotka todistavat että hän on luonteeltaan rakastettava mies. Heti kun hän astuu sisään, ilmaisevat Ramsdenin kasvot isällistä ystävyyttä ja tyytyväisyyttä, joka ilme muuttuu soveliaaksi surumielisyydeksi, kun nuori mies lähestyy murhe sekä kasvoissaan että mustissa vaatteissaan. Ramsden näyttää tietävän surun syyn. Nuoren miehen lähestyessä ääneti kirjoituspöytää, vanha mies nousee ja puristaa hänen kättään sanaakaan sanomatta: pitkä, hellä kädenpuristus, joka kertoo äskeisestä, molemmille yhteisestä surusta.

Ramsden (lopettaen kädenpuristuksen ja vilkastuen). Semmoista se on, Octavius, se on maailman meno. Meidän täytyy jokaisen se kerran kokea. Istuppas alas.

Octavius istuu asiatuttavien tuolille. Ramsden asettautuu takaisin omaansa.

Octavius. Niin, meidän täytyy jokaisen se kokea, herra Ramsden. Mutta minä olin hänelle niin suuressa kiitollisuuden velassa. Hän kohteli minua niinkuin oma isäni olisi kohdellut, jos hän olisi elänyt.

Ramsden. Hänellä ei ollut omaa poikaa.

Octavius. Mutta hänellä oli tyttäriä ja kumminkin hän oli yhtä hyvä sisarellenikin kuin minulle. Ja hänen kuolemansa tuli niin äkkiä! Minä aina aioin kiittää häntä — ilmaista hänelle että en ollut pitänyt hänen huolenpitoaan vallan päivänselvänä asiana, niinkuin poika isänsä huolenpitoa. Mutta minä odotin tilaisuutta; ja nyt hän on kuollut — poissa luotamme aivan aavistamatta. Hän ei koskaan saa tietää mitä minä tunsin. (Hän ottaa nenäliinansa esille ja itkee teeskentelemättä).

Ramsden. Mistä me sen voimme tietää, Octavius? Ehkä hän tietää sen. Emme voi tuntea sitä. Kas niin! Elä sure noin (Octavius voittaa itsensä ja panee pois nenäliinansa). Se on oikein. Ja nyt minä kerron sinulle jotain lohduttavaa. Kun viimeisen kerran näin hänet — tässä samassa huoneessa — hän sanoi minulle: "Tavy on kunnon poika, oikein kunnon miehen perikuva. Kun näen kuinka vähän iloa monella on pojistaan, silloin ymmärrän kuinka paljoa parempi kuin oma poika hän on ollut minulle." Kas niin. Eikö tuntunut hyvältä?

Octavius. Herra Ramsden, hänellä oli tapana sanoa minulle, että hän oli koko maailmassa tavannut ainoastaan yhden kunnon miehen perikuvan, ja se oli Roebuck Ramsden.

Ramsden. Oo, se oli hänessä puolueellisuutta. Mehän olimme niin vanhat ystävät. Mutta hänellä oli tapana sanoa muutakin sinusta. Pitäisiköhän minun kertoa siitä?

Octavius. Itsehän sen parhain ymmärrätte.

Ramsden. Se koski hänen tytärtään.

Octavius (kiihkeästi) Annaa! Voi, kertokaa minulle se, herra Ramsden.

Ramsden. No niin, hän sanoi olevansa sittenkin iloinen siitä että sinä et ollut hänen oma poikansa, sillä hän arveli että ehkä sinusta ja Annista kerran — (Octavius punastuu selvästi) Hm, ehkei minun olisi pitänyt kertoa sitä. Mutta hän oli vallan tosissaan.

Octavius. Voi jospa minulla olisi hiukankaan toivoa! Tiedättehän, herra Ramsden, että minä en välitä rahoista enkä siitä, mitä ihmiset sanovat asemaksi, ja minä en voi pakoittaa itseäni ponnistamaan voimiani niiden saavuttamiseksi. Annalla on tosin mitä erinomaisin luonne, mutta hän on elänyt semmoisissa olosuhteissa, että hän on tottunut pitämään miestä vähemmän arvoisena ellei hänellä ole kunnianhimoa. Hän tietää että jos hän menee naimisiin minun kanssani, hänen täytyy koettaa olla häpeämättä sitä että minä en ole suuri millään alalla.

Ramsden (nousten ylös ja asettuen selin nojaamaan uunia vastaan). Tyhjää puhetta, poikaseni. Sinä olet liian vaatimaton. Mitä hänen ikäisensä tyttö ymmärtää miesten todellisesta arvosta? (Vakavammin). Paitsi sitä hän on merkillisen kuuliainen tytär. Hänen isänsä toivo olisi hänelle pyhä. Tiedätkö, että siitä saakka kun hän alkoi mitään ymmärtää, en luule hänen kertaakaan sanoneen omaa toivomustaan syyksi tekoihinsa ja toimiinsa. Aina vain "isä tahtoo sitä", tai "siitä äiti ei pitäisi". Se on jo melkein muuttunut virheeksi hänessä. Minun on usein pitänyt sanoa hänelle, että hänen täytyy oppia itsekin ajattelemaan.

Octavius (pudistaen päätään). Minä en voi vaatia häntä vaimokseni siitä syystä että se oli hänen isänsä toivomus, herra Ramsden.

Ramsden. Hm — ehket voine. Niin, niin, tietysti et voi. Sen ymmärrän. Ei, tietysti et. Mutta kun voitat hänet omilla ansioillasi on hän oleva onnellinen täyttäessään samalla isänsä tahdon kuin omansakin. Eikö niin! Ja tietysti sinä kosit häntä, vai mitä?

Octavius (suruisalla ilomielisyydellä). Ainakin lupaan etten koskaan kosi ketään toista.

Ramsden. Ei ole tarviskaan. Hän ottaa sinut, poikaseni — vaikka (hän muuttuu äkkiä hyvin vakavaksi) sinulla on yksi suuri paha puoli.

Octavius (levottomasti). Mikä se on herra Ramsden? Oikeastaan minun pitäisi kysyä, mitä monista pahoista puolistani tarkoitatte?

Ramsden. Sanon sen sinulle, Octavius. (Hän ottaa pöydältä punakantisen kirjan). Tässä minulla on kappale alhaisinta, häpeällisintä, ilkeintä, konnamaisinta kirjaa, mikä ikinä on jäänyt pyövelin polttamatta. Minä en ole sitä lukenut. En koskaan likaa mieltäni sellaisella loalla. Mutta minä olen lukenut, mitä sanomalehdet siitä sanovat. Kirjan nimikin jo riittää minulle. (Hän lukee sen). Vallankumouksellisen käsikirja ja taskutoveri, kirjottanut John Tanner, L.R.L.J., Laiskan Rikkaan Luokan Jäsen.

Octavius (hymyillen). Mutta Jack —

Ramsden (äreästi). Elä taivaan nimessä sano häntä Jackiksi minun kattoni alla (hän heittää kirjan vihaisesti pöydälle. Hiukan rauhoittuneena hän sitten astuu pöydän ohi Octaviuksen luo ja puhuu hänelle läheltä ja vakavasti). Minä tiedän, Octavius, että ystävä vainajani oli oikeassa sanoessaan sinua kunnon pojaksi. Minä tiedän myöskin että tämä mies oli sinun koulutoverisi, ja että sinä pidät velvollisuutenasi puoltaa häntä siitä syystä että olitte ystäviä ennen poikavuosina. Mutta minä pyydän sinua nyt ottamaan huomioon muuttuneet olosuhteet. Sinua kohdeltiin kuin omaa poikaa ystäväni talossa. Sinä asuit siellä ja tietysti oli mahdotonta ajaa ulos talosta sinun ystäviäsi. Tämä mies, Tanner, kävi siellä kuin kotonaan sinua tervehtimässä melkein lapsuudestaan asti. Hän kutsuu Annia Anniksi yhtä tuttavallisesti kuin sinäkin. Niin kauan kuin Annin isä oli elossa, se oli hänen asiansa eikä minun. Hän piti Tanneria vain lapsellisena poikanulikkana, jonka mielipiteille saattoi nauraa niinkuin aikamiehen lakille lapsen päässä. Mutta nyt on Tanner aikamies ja Anni täysikasvanut nainen. Ja Annin isä on kuollut. Me emme vielä tunne hänen testamenttiaan, mutta hän puheli siitä usein minun kanssani, enkä minä epäile enemmän kuin sinun olemassa oloasi tuossa tuolilla, että hän on määrännyt minut Annin holhoojaksi. (Voimakkaasti). Sanon sen sinulle, että en voi enkä tahdo asettaa Annia sellaiseen asemaan, että hänen täytyy sinun tähtesi kärsiä tuommoisen Tannerin tuttavuutta. Se ei ole kaunista, se ei ole oikein, eikä hyvin. Mitä aiot siis tehdä?

Octavius. Mutta Anna itse on sanonut Jackille että olkootpa hänen mielipiteensä mitkä tahansa, on hän aina tervetullut, sillä hän tunsi Annan rakkaan isä vainajan.

Ramsden (kärsimättömästi). Se tyttö on vallan hullu pelkästä velvollisuudentunnosta vanhempiaan kohtaan. (Hän hypähtää kuin piiskalla isketty härkä John Brightiä kohti, jonka kasvot eivät ilmaise mitään osanottoa. Puhuessaan hän syöksähtää sitten Herbert Spenceriin päin, joka vastaanottaa hänet vielä kylmemmin). Anteeksi, Octavius, mutta yhteiskunnallisella sietäväisyydelläkin on rajansa. Tiedäthän että minä en ole mikään ahdasmielinen enkä ennakkoluuloinen mies. Tiedäthän että minä olen vain yksinkertaisesti Roebuck Ramsden, vaikka moni mies, joka on toimittanut vähemmän, on saanut liittää kaikenlaisia arvonimiä nimeensä, sillä minä olen aina puoltanut yhdenvertaisuutta ja omantunnon vapautta, silloin kun nuo toiset hyörivät kirkon ja ylimysten helmoissa. Whitefield ja minä menetimme toisen tilaisuuden toisensa perään vapaamielisen vakuutuksemme tähden. Mutta minä asetan rajan anarkismia ja vapaata rakkautta ja sen semmoista vastaan. Jos minusta tulee Annin holhooja, on hänen opittava että hänellä on velvollisuuksia minuakin kohtaan. Minä en siedä mitään semmoista. Hänen täytyy sulkea ovensa John Tannerilta, ja sinun täytyy tehdä samoin.

Kamarineitsyt palaa.

Octavius. Mutta —

Palvelija. Herra Tanner pyytää tavata teitä, herra.

Ramsden. Herra Tanner!

Octavius. Jack!

Ramsden. Kuinka herra Tanner uskaltaa tulla minua tapaamaan! Sano että minä en tahdo häntä nähdä.

Octavius (loukkaantuneena). Olen kovin pahoillani että ajatte ystäväni tuolla lailla pois oveltanne.

Palvelija (tyyneesti). Hän ei ole ovella, herra. Hän on salissa yläkerrassa neiti Ramsdenin kanssa. Hän tuli rouva Whitefieldin ja Anna neidin ja neiti Robinsonin kanssa.

Ramsdenin tunteita ei voi kuvata.

Octavius (hymyillen). Se on juuri Jackin tapaista, herra Ramsden. Teidän täytyy tavata hänet, vaikkapa vain ajaaksenne hänet ulos.

Ramsden (pusertaen esiin sanansa masennetulla raivolla). Mene yläkertaan ja pyydä herra Tanneria hyväntahtoisesti laskeutumaan tänne alas minun luokseni. (Palvelija menee ja Ramsden palaa uunin luo, ikäänkuin linnoitettuun asemaan). Se on kerrassaan hävyttömyyden huippu — mutta nämä kai ovat anarkistitapoja ja sinä kai pidät niistä. Ja Anni hänen seurassaan! Anni! A— (hän on tukehtua).

Octavius. Niin, se minuakin ihmetyttää. Hän pelkää Annaa niin hirmuisesti. Jotain on varmaan tapahtunut.

Herra John Tanner avaa äkkiä oven ja astuu sisään. Hän on liian nuori, jotta häntä voisi sanoa vain isoksi, parrakkaaksi mieheksi. Mutta nytkin jo on vallan selvää että hän keski-ijällä tulee kuulumaan siihen luokkaan. Hänessä on vielä nuoruuden solakkuutta, mutta nuorekkaisuus ei ole se vaikutus, jonka hän koettaa aikaansaada. Hänen pitkätakkinsa olisi sopiva vaikka pääministerille, ja erityinen kohorintainen olkapäitten asento sekä pään ylpeä keno ja tuo olympolainen majesteettisuus millä tuuhea, ruskea tukka on työnnetty pois mahtavalta otsalta, muistuttavat enemmän Jupiteria kuin Apolloa. Hänellä on tavattoman liukas puhelahja, ja hän on rauhaton, hermostunut (huomaa värähteleviä sieraimia ja liikkuvia, sinisiä, hiukkasen liian avoimia silmiä), ehkä hiukan hullu. Hän on huolellisesti puettu, ei turhamaisuudesta, joka ei voi vastustaa koristelemista, vaan siksi että hän pitää kaikkia tekojaan niin tärkeinä että hän panee yhtä paljon arvoa tavalliseen vieraissa käyntiin, kuin toinen mies naimismatkaansa tai jonkun peruskiven laskemiseen. Tunteellinen, herkkä, liioitteleva, totinen mies, suuruudenhullu, joka olisi hukassa, ellei hänellä olisi huumorintunnetta.

Juuri nyt huumorintunne hänessä ei ole hereillä. Jos sanomme, että hän on kiihtynyt, emme vielä ole sanoneet mitään, sillä kaikki hänen mielialansa ovat kiihtymystiloja. Hän on nyt raivotilassa ja hän astuu suoraan Ramsdenin luo ikäänkuin ampuakseen hänet hänen omalla uunimatollaan. Mutta hän ei vedäkään povitaskustaan pistoolia, vaan neliskulmaiseksi taitetun paperin, jonka hän työntää Ramsdenin loukkaantuneen nenän alle huutaen —

Tanner. Ramsden, tiedättekö mikä tämä on?

Ramsden (ylhäisesti). En, hyvä herra.

Tanner. Se on jäljennös Whitefieldin testamentista. Anna sai sen tänä aamuna.

Ramsden. Puhuessanne Annasta tarkoitatte kaiketi neiti Whitefieldiä.

Tanner. Minä tarkoitan meidän Annaa, teidän Annaa, Tavyn Annaa ja nyt, taivas minua auttakoon, myöskin minun Annaani!

Octavius (nousten ylös hyvin kalpeana). Mitä tarkoitat?

Tanner. Mitäkö tarkoitan! (Hän kohottaa testamentin). Tiedätkö kuka on määrätty Annan holhoojaksi?

Ramsden (kylmästi). Arvattavasti minä.

Tanner. Te! Te ja minä, ihminen kuuletteko! Minä, minä, minä! Me molemmat! (Hän heittää testamentin kirjoituspöydälle).

Ramsden. Te! Se on mahdotonta!

Tanner. Se on liiankin kamalasti totta. (Hän heittäytyy Octaviuksen tuolille). Ramsden, pelastakaa minut tästä joten kuten. Te tunnette Annan yhtä hyvin kuin minäkin. Hän tulee tekemään kaikki rikokset, mitä kunnioitettava nainen suinkin voi tehdä, ja hän on jokaista puolustava sanomalla että se oli hänen holhoojiensa toivomus. Hän tulee syyttämään meitä kaikesta ja meillä ei tule olemaan sen enempää valtaa hänen ylitsensä kuin hiiriparilla on kissan yli.

Octavius. Jack! Soisin ettet puhuisi tuolla lailla Annasta.

Tanner. Tuo poikanen on rakastunut häneen — siinä uusi vaikeus. Joko hän tulee antamaan Tavylle rukkaset ja sanomaan että minä en sitä liittoa hyväksynyt, taikka tulee hän naimaan hänet, ja sanomaan että te käskitte häntä. Sen sanon että tämä on pahin isku mikä voi koskaan kohdata minun ikäistäni ja minun luontoistani miestä.

Ramsden. Näyttäkää minulle testamentti. (Hän astuu kirjoituspöydän luo ja ottaa sen). En voi uskoa että vanha ystäväni Whitefield on osoittanut semmoista epäluottamusta minulle että hän olisi määrännyt teidät toiseksi. — (Hänen kasvonsa venyvät lukiessa).

Tanner. Ja kaikki on oma syyni. Sehän se on kohtalon ivaa. Hän kertoi minulle eräänä päivänä että teistä piti tulla Annan holhooja, ja minä hullu rupesin hänelle selittämään kuinka mieletöntä oli jättää nuori nainen vanhan miehen huostaan, jonka mielipiteet ovat vallan vanhanaikuiset.

Ramsden (jäykkänä hämmästyksestä). Minunko mielipiteeni vanhanaikuiset!!!!!!

Tanner. Perinpohjin. Olin juuri lopettanut kirjoituksen, jonka nimi oli Alas harmaapäisten hallinto ja siksi olin täynnä perustelmia ja todistelmia. Sanoin että parasta oli yhdistää vanhan käden kokemus ja nuoren käden elinvoima. Se on totinen tosi että hän on tarttunut kiinni sanoihini ja muuttanut testamenttinsa — se on päivätty ainoastaan pari viikkoa keskustelumme jälkeen — ja määrännyt minut toiseksi holhoojaksi!

Ramsden (kalpeana ja päättäväisenä). Minä kieltäydyn toimesta.

Tanner. Mitä se hyödyttäisi? Minä olen kieltäytynyt koko matkan Richmondista tänne, mutta Anna sanoo sanomistaan että tietysti hän on vain orpo raukka, eikä hän voi pyytää että ne henkilöt, jotka mielellään kävivät hänen kodissaan isän eläessä nyt enää välittäisivät hänestä. Se on hänen viimeistä huviaan. Orpo tosiaankin! On vallan kuin kuulisi panssarilaivan valittelevan olevansa tuulten ja aaltojen armoilla.

Octavius. Tuo ei ole kaunista, Jack. Hän on orpo. Ja sinun tulisi tukea häntä.

Tanner. Tukea häntä! Mikä vaara häntä siis uhkaa? Hänellä on laki puolellaan, yleinen myötätuntoisuus puolellaan. Hänellä on paljon rahaa eikä mitään omaatuntoa. Hän ei tarvitse minua mihinkään muuhun kuin kuormittaakseen kaiken siveellisen vastuunalaisuutensa minun niskoilleni ja toimiakseen sitten niinkuin itse tahtoo minun maineeni kustannuksella. Minä en voi häntä johtaa, mutta hän voi saattaa minut mihin välikäteen tahansa. Yhtä hyvin voisin olla hänen aviomiehensä.

Ramsden. Te voitte kieltäytyä rupeamasta hänen holhoojakseen. Minä ainakin tulen kieltäytymään rupeamasta siihen yhdessä teidän kanssanne.

Tanner. Niinpä kyllä. Ja mitä hän siihen vastaa? Mitä hän on vastannut? Ei muuta kuin että hänen isänsä tahto on hänelle pyhä ja että hän on aina kunnioittava minua holhoojanaan, välitinpä sitten vastuunalaisuudesta tai en. Kieltäytyä! Yhtä hyvin voisi kieltäytyä vastaanottamasta boa constrictorin syleilyä, kun se jo on kiertäytynyt kaulan ympäri.

Octavius. Tuollainen puhe ei ole ystävällistä minua kohtaan, Jack.

Tanner (nousten ja mennen Octaviuksen luo häntä lohduttamaan, mutta yhä vielä valittaen). Jos hän tahtoi nuoren holhoojan, miksi hän ei määrännyt Tavya?

Ramsden. Niin, miksi hän tosiaankaan ei sitä tehnyt.

Octavius. Kerron teille miksi. Hän tunnusteli minun mielipidettäni siitä, mutta minä kieltäydyin, sillä minä rakastin Annaa. Minulla ei ollut oikeutta antaa hänen isänsä pakoittaa minua hänelle holhoojana. Herra Whitefield puhui siitä Annalle, ja Anna sanoi että minä olin oikeassa. Tiedättehän että rakastan häntä herra Ramsden, ja Jack tietää sen myöskin. Jos Jack rakastaisi jotain naista, en koskaan vertaisi häntä boa constrictoriin Jackin läsnäollessa, vaikka hän olisi minulle kuinka vastenmielinen tahansa (hän istuu rintakuvien väliin ja kääntää päänsä seinään päin).

Ramsden. En usko että Whitefield oli täydessä järjessään tehdessään testamenttinsa. Te myönnätte että hän teki sen teidän vaikutuksenne alaisena.

Tanner. Teidän tulisi kiittää minua siitä vaikutuksesta. Hän määrää teille kaksituhatta viisisataa puntaa vaivoistanne. Tavylle hän määrää viisituhatta puntaa sekä myötäjäiset hänen sisarelleen.

Octavius (kyyneleet vuotaen uudestaan). Minä en voi vastaanottaa sitä. Hän oli liian hyvä meille.

Tanner. Sinä et saakaan sitä, poikaseni, jos Ramsden tekee testamentin mitättömäksi.

Ramsden. Kas niin! Kyllä ymmärrän. Te olette saaneet minut satimeen.

Tanner. Minulle hän ei määrää muuta kuin huolenpidon Annan siveellisestä kasvatuksesta, siksi että minulla jo on enemmän rahoja kuin on terveellistä ihmiselle. Se osoittaa että hänen järkensä oli vallan selvä, vai mitä?

Ramsden (happamesti). Myönnän sen.

Octavius (nousten ja astuen esiin turvapaikastaan seinän luona). Herra Ramsden, luulen että teillä on ennakkoluuloja Jackia vastaan. Hän on kunnon mies, eikä voi —

Tanner. Elä puhu tyhjiä, Tavy, rupean voimaan pahoin. Minä en ole kunnon mies. En mikään muu kuin mies, johon kuollut käsi on iskenyt. Tavy, sinun täytyy sittenkin naida hänet ja ottaa hänet pois minun käsistäni. Ja minä kun olin päättänyt pelastaa sinut hänestä!

Octavius. Voi Jack, sinä puhut minun pelastamisestani suurimmasta onnestani.

Tanner. Niin kyllä, elinkautisesta onnesta. Jos olisi kysymys vain ensimäisen puolentunnin onnesta, Tavy, ostaisin sen sinulle vaikka viimeisellä pennilläni. Mutta elinkautinen onni! Ei ainoakaan mies jaksaisi sitä kestää. Se olisi helvetti maan päällä.

Ramsden (raivoisasti). Puhukaa järkeä, taikka saatte mennä jonkun toisen aikaa kuluttamaan. Minulla on parempaakin tehtävää kuin kuunnella teidän mielettömyyksiänne (hän melkein potkimalla astuu pöydän luo ja istuu tuolilleen).

Tanner. Kuuletko häntä, Tavy? Ei ainoatakaan aatetta päässä myöhemmältä ajalta kuin kahdeksantoistasataa-kuusikymmenluvulta. Emme voi jättää Annaa yksinomaa hänen huostaansa.

Ramsden. Olen ylpeä teidän ylenkatseestanne luonnettani ja mielipiteitäni kohtaan, hyvä herra. Omanne esiintyvät arvattavasti tässä kirjassa.

Tanner (astuen vilkkaasti pöydän luo). Mitä! Teillä on minun kirjani! Mitä arvelette siitä?

Ramsden. Luuletteko että ikinä lukisin semmoista kirjaa?

Tanner. Miksi olette siis ostanut sen?

Ramsden. Minä en ole sitä ostanut. Joku hupakko nainen, joka näyttää ihailevan mielipiteitänne, on sen minulle lähettänyt. Minun piti juuri panna se oikeaan paikkaansa, kun Octavius tuli ja keskeytti minut. Ehkä sallitte, että teen sen nyt. (Hän viskaa kirjan paperikoriin semmoisella kiihkolla, että Tanner luulee saavansa sen päähänsä).

Tanner. Teillä ei ole enemmän seuratapoja kuin minullakaan. Mutta se säästääkin meiltä kaikki seremoniat. (Hän istautuu jälleen). Mitä aiotte tehdä tähän testamenttiin nähden?

Octavius. Saanko minä esittää jotain?

Ramsden. Tietysti Octavius.

Octavius. Emmekö kokonaan ole unohtaneet että Annalla itselläänkin voisi olla toivomuksia siinä asiassa?

Ramsden. Minä olen kyllä aikonut ottaa Annan toivomukset huomioon järkevällä tavalla. Mutta hän on vain nainen, vieläpä nuori ja kokematon nainen.

Tanner. Ramsden, minä alan sääliä teitä.

Ramsden (kuumasti). En tahdo tietää tunteistanne minua kohtaan, herra Tanner.

Tanner. Anna tulee tekemään juuri mitä hän itse haluaa. Ja sen lisäksi hän tulee pakoittamaan meidät neuvomaan häntä tekemään, mitä hän tahtoo, ja sitten hän syyttää meitä, jos käy huonosti. Siis, koska Tavy ikävöi nähdä häntä —

Octavius (arasti). Minä en ikävöi, Jack.

Tanner. Nyt sinä valehtelet Tavy, sillä sinä ikävöit. Siis, tuottakaamme hänet alas salista ja kuulkaamme mitä hän aikoo saattaa meidät tekemään. Mars Tavy hakemaan häntä. (Tavy kääntyy mennäkseen). Ja elä viivy kauan, sillä kireä suhde herra Ramsdenin ja minun välilläni saattaa odotusajan kiusalliseksi. (Ramsden pusertaa huulensa yhteen eikä sano mitään).

Octavius. Elkää välittäkö hänestä, herra Ramsden. Hän ei puhu vakavasti. (Hän menee).

Ramsden (hyvin kylmästi). Herra Tanner, te olette hävyttömin ihminen, minkä koskaan olen tavannut.

Tanner (vakavasti). Tiedän sen, Ramsden. Mutta minäkään en voi kokonaan voittaa häpeän tunnetta. Me elämme häpeäilmastossa. Me häpeämme kaikkea, mikä on todellista ympärillämme. Me häpeämme itseämme, sukulaisiamme, tulojamme, puhetapaamme, mielipiteitämme, kokemustamme, aivan niinkuin häpeämme alastonta ruumistamme. Hyvä Jumala, Ramsden, me häpeämme kävellä, häpeämme ajaa omnibussissa, häpeämme käyttää vuokra-ajuria omien vaunujen asemesta, häpeämme pitää yhtä hevosta kahden asemesta ja yhtä ainoata renkiä kuskin ja lakeijan asemesta. Jota enemmän ihminen häpeää, sitä kunnioitettavampi hän on. Niin, te häpeätte ostaa minun kirjani ja häpeätte lukea sitä. Ainoa, jota te ette häpeä, on arvostella sitä lukematta, ja sekään ei merkitse muuta kuin että te häpeätte sitä, että teillä on kerettiläiset mielipiteet. Katsokaa minkä vaikutuksen minä aikaansaan siksi vain että kummi-haltiattareni kielsi minulta häpeän lahjan. Minulla on kaikki muut inhimilliset avut paitsi —

Ramsden. Hauskaa kuulla että ajattelette niin hyvää itsestänne.

Tanner. Tuolla ette tarkoita muuta kuin että minun pitäisi hävetä puhumista omista avuistani. Te ette tarkoita että minulla ei ole avuja. Tiedätte vallan hyvin että minä olen yhtä raitis ja rehellinen kansalainen kuin tekin, yhtä totuutta rakastava personallisesti ja paljoa enemmän totuutta rakastava valtiollisesti ja siveellisesti.

Ramsden (jonka herkimpään kohtaan on koskettu). Sen kiellän. Minä en salli kenenkään kohtelevan minua ikäänkuin olisin tavallinen brittiläisen yleisön jäsen. Minä inhoan sen ennakkoluuloja. Ylenkatson sen ahdasmielisyyttä. Vaadin itselleni oikeuden ajatella itsenäisesti. Te olette olevinanne vapaamielinen mies. Tietäkää siis että minä olin vapaamielinen mies ennenkuin te synnyitte maailmaan.

Tanner. Tiesin kyllä että siitä oli pitkä aika.

Ramsden. Nyt olen yhtä vapaamielinen kuin ikinä ennen. Sanokaappa milloinka olen lipustani luopunut. Olen vapaamielisempi kuin koskaan. Olen päivä päivältä edistynyt.

Tanner. Edistynyt vuosissa, Polonius.

Ramsden. Polonius! Te olette arvatenkin siis Hamlet.

Tanner. En. Minä olen vain hävyttömin ihminen, jonka koskaan olette tuntenut. Se on teidän käsityksenne läpeensä huonosta luonteesta. Kun te tahdotte ilmaista minulle mielipiteenne, kysytte itseltänne rehellisenä ja suorana miehenä, mitä pahinta te voitte syystä sanoa minusta. Varas, valehtelija, petturi, viettelijä, kavaltaja, hekumoitsija, juoppo? Ei, ei ainoakaan noista nimityksistä sovellu minulle. Teidän täytyy palata minun häpeänpuutteeseeni. No hyvä, myönnän sen. Vieläpä onnittelen itseäni siitä. Sillä jos minä häpeäisin oikeata itseäni, olisin yhtä hupsu kuin kuka tahansa teistä. Harjoittakaa hiukan hävyttömyyttä, Ramsden, niin teistä tulee varsin huomattava mies.

Ramsden. Minulla ei ole mitään —

Tanner. Teillä ei ole mitään halua hankkia senlaatuista kuuluisuutta. Siunatkoon! Tiesin että saisin sen vastauksen, yhtä varmasti kuin tiedän saavani tulitikkulaatikon pudottamalla pennin automaattiin. Te häpeäisitte vastata muulla tavalla.

Masentava vastaus, jota varten Ramsden nähtävästi kokoaa voimiaan, häviää ikipäiviksi, sillä juuri sillä hetkellä Octavius palaa neiti Anna Whitefieldin ja hänen äitinsä kanssa, ja Ramsden hyppää ylös ja kiirehtii ovelle vastaanottamaan heitä. Riippuu maustanne pidättekö Annaa kauniina vai ei, ja ehkä myöskin pääasiallisesti iästänne ja sukupuolestanne. Octaviuksen mielestä hän on lumoavan kaunis nainen, jonka läsnäolo muuttaa koko maailman ja saattaa yksilöllisen tietoisuuden ahtaat rajat laajenemaan äärettömiin asti, herättämällä salaperäisiä muistoja rodun koko elämästä aina alkuaikoihin asti idässä, taikka paratiisiinkin asti, missä se lankesi. Hän on Octaviuksen mielestä romanssin todellisuus, mitättömyyden sisäinen järkevyys, silmien avautuminen, sielun vapautuminen, ajan, paikan ja olosuhteitten katoaminen, veren kuohahtaminen vuolaiksi virroiksi, missä itse elämän vesi kuohuaa, kaikkien salaisuuksien ilmaisu ja kaikkien dogmien pyhitys. Annan äidin mielestä hän on, puhuaksemme niin lievästi kuin suinkin, jotain vallan toista. Eipä siltä että Octaviuksen ihailu olisi ollenkaan naurettavaa tai käsittämätöntä. Anna on kaunismuotoinen olento, ja täydellisesti ladymainen, täynnä suloa ja viehätystä, tukka ja silmät kietovan kauniit. Paitsi sitä hän ei ole pukeutunut silmiä särkevään pukuun kuten hänen äitinsä, vaan on teettänyt itselleen surupuvun mustasta ja sinipunervasta silkistä, joka kunnioittaa isä vainajan muistoa ja samalla ilmaisee perheen uljaan välinpitämättömyyden ulkonaisista muodoista, jota Ramsden niin suuresti ihailee.

Mutta kaikki tämä ei selitä pääasiaa Annan viehätysvoimassa. Vaikka kääntäisi hänen nenänsä hiukan pystyyn ja silmät hiukan kieroon ja pukisi hänet mustan ja sinipunervan silkin asemesta esiliinaan ja kukkain myyjättären höyhenkoristuksiin, niin sittenkin Anna panisi miehet uneksimaan. Elinvoima on yhtä yleistä kuin ihmisyys, mutta vallan samoin kuin ihmisyyskin sekin joskus kohoaa neroksi, ja Anna oli tuommoinen elinvoimanero. Ei ollenkaan liioiteltu sukupuoli-olento: se olisi ollut elinvoiman puutetta, eikä tosi lisäystä. Hän on täysin kunnioitettava, täysin itsensähillitsevä nainen, ja näyttääkin semmoiselta, vaikka hänen asentonsa on muodikkaan rohkea ja vaikuttava. Hän herättää luottamusta niinkuin ainakin semmoinen ihminen, joka ei tee mitään sellaista, jota hän ei tarkoita tehdä, ja myöskin ehkä hiukan pelkoa semmoisena naisena, joka luultavasti tekee kaiken sen mitä hän tarkoittaa tehdä, huolimatta muista ihmisistä sen enempää kuin on välttämätöntä ja hän itse katsoo oikeaksi. Sanalla sanoen, hän on semmoinen olento jommoista heikommat jäsenet hänen omaa sukupuoltaan tavallisesti sanovat marakatiksi.

Ei mikään voi olla sulavampaa ja arvokkaampaa kuin hänen astumisensa huoneeseen, ja se tapa jolla Ramsden vastaanottaa häntä ja hänen tapansa suudella Ramsdenia. Herra Whitefield vainajata tyydyttäisi varmaan vallan sietämättömyyteen saakka miesten pitkät naamat (paitsi Tannerin, joka on levoton), äänettömät kädenpuristukset, tuolien osanottava asetteleminen, lesken nyykähtäminen ja kosteat silmät tyttärellä, jonka sydän nähtävästi ei salli kielen puheta sanoihin. Ramsden ja Octavius ottavat molemmat tuolit seinän luota ja asettavat ne molemmille naisille, mutta Anna astuu Tannerin luo ja ottaa hänen tuolinsa, jonka Tanner tarjoo jyrkän nopealla liikkeellä, vapautuen sitten kiihtymystilastaan istumalla kirjoituspöydän kulmalle itsetietoisella sopimattomuudella. Octavius tuo rouva Whitefieldille tuolin Annan viereen ja asettuu itse tyhjälle tuolille, jonka Ramsden on asettanut Herbert Spencerin patsaan nenän alle.

Rouva Whitefield on ohimennen sanoen pikkuinen nainen, jonka lakastuneet keltaiset hiukset näyttävät munan päähän kiinnitetyiltä oljenkorsilta. Hänessä on tukahdutettua viekkautta, värähdys vastustusta äänessä, ja omituinen ilme ikäänkuin hän koko ajan koettaisi työntää syrjään jotain suurempaa henkilöä, joka pusertaa häntä nurkkaan. Saattaa arvata että hän on niitä naisia, jotka tuntevat että heitä kohdellaan hupakkoina ja mitättöminä, ja jotka, vaikkei heillä ole kyllin voimaa saadakseen oman itsensä esiin, eivät ainakaan koskaan alistu kohtaloonsa. Octaviuksen huolellisessa kohteliaisuudessa häntä kohtaan on vivahdus ritarillisuutta, silloinkin kun koko hänen sielunsa on sulautunut Annaan.

Ramsden astuu juhlallisesti takaisin päällikkösijalleen kirjoituspöydän ääressä välittämättä Tannerista ja alkaa toimituksen.

Ramsden. Olen pahoillani, Anniseni, että minun täytyy tyrkyttää sinulle asiahuolia tämmöisenä surullisena aikana. Mutta rakkaan isävainajasi testamentti on herättänyt hyvin vakavia kysymyksiä. Olet kai lukenut sen?

Anna nyökäyttää päätään ja henkäsee syvään, liian liikutettuna puhuakseen.

Minua hämmästyttää tosiaankin nähdessäni herra Tannerin nimen omani rinnalla sinun ja Rhodan holhoojana. (Paussi. Kaikki näyttävät arvokkailta, mutta heillä ei ole mitään sanomista. Ramsden, hiukan rauhattomana, kun kukaan ei vastaa, jatkaa). Minä en käsitä kuinka saattaisin suostua siihen toimeen sellaisilla ehdoilla. Herra Tannerilla on tietääkseni myöskin sitä vastaan, vaikka en luule ymmärtäväni hänen kieltonsa syytä. Hän tulee epäilemättä itse puhumaan puolestaan. Mutta me olemme yhtä mieltä siinä ettemme voi mitään päättää ennenkuin tiedämme sinun ajatuksesi asiasta. Pelkään että minun täytyy pyytää sinua valitsemaan joko minut tai herra Tannerin yksin holhoojaksesi, sillä uskon että meidän on aivan mahdotonta toimia yhdessä.

Anna (matalalla äänellä). Mamma? —

Rouva Whitefield (nopeasti). Kas niin Anna, minä pyydän ettet nyt syytä minua. Minulla ei ole mitään mielipidettä siinä asiassa, ja jos olisikin, ei sitä luultavasti otettaisi huomioon. Minä olen vallan tyytyväinen, päätätpä asian miten tahansa.

Tanner kääntää päätään ja katsoo tarkoittavasti Ramsdeniin, joka vihaisesti kieltäytyy vastaanottamasta tuota äänetöntä viestiä.

Anna (jatkaen samalla hellällä äänellä ja ottamatta huomioon äitinsä huonoa aistia). Mamma tietää ettei hän ole kyllin vahva kantaakseen koko vastuunalaisuutta Rhodasta ja minusta ilman mitään apua ja neuvoja. Rhodalla täytyy olla holhooja, ja vaikka minä olenkin vanhempi, en luule että ketään nuorta naimatonta naista pitäisi jättää vallan oman johtonsa nojaan. Olettehan samaa mieltä ukki?

Tanner (säpsähtäen). Ukki! Aiotko kutsua holhoojiasi ukiksi?

Anna. Elä ole tyhmä, Jack. Herra Ramsden on aina ollut isoisä Roebuck minulle. Minä olen ukin Anni ja hän on Annin ukki. Siksi minä ristin hänet heti puhumaan opittuani.

Ramsden (ivallisesti). Toivon että olette tyydytetty, herra Tanner. Jatka Anniseni, olen vallan samaa mieltä kuin sinä.

Anna. Jos minulla siis täytyy olla holhooja, kuinka voin syrjäyttää ketään, jonka rakas isäni on valinnut minulle?

Ramsden (purren huultaan). Sinä hyväksyt siis isäsi vaalin?

Anna. Ei minun sovi hyväksyä tai olla hyväksymättä. Minä tyydyn siihen. Isäni rakasti minua ja ymmärsi parhaiten mikä oli minulle edullista.

Ramsden. Tietysti ymmärrän tunteesi, Anniseni. Juuri sitä odotinkin sinulta, ja se on sinulle kunniaksi. Mutta se ei ratkaise asiaa niin täydellisesti kuin otaksut. Koetan selittää mitä tarkoitan. Otaksuppas esimerkiksi, että huomaisit minun tehneeni jonkun kunnottoman teon — etten olisikaan se mies, jona rakas isä vainajasi minua piti. Pitäisitkö silloinkin oikeana että olisin Rhodan holhoojana?

Anna. Minä en voi kuvitella teitä tekemässä mitään kunnotonta tekoa, ukki.

Tanner (Ramsdenille). Ette kai ole mitään semmoista tehnyt, vai mitä?

Ramsden (suuttuneena). En, hyvä herra.

Rouva Whitefield (tyyneesti). No miksi siis otaksuisimme semmoista?

Anna. Siinä näette ukki, mamma ei tahdo että otaksun mitään sellaista.

Ramsden (hyvin nolona). Te olette molemmat niin täynnä luonnollista ja hellää tunnetta näissä perheasioissa, että on hyvin vaikeata selittää tätä asemaa oikein teille.

Tanner. Paitsi sitä, hyvä ystävä, te ette ole selittänyt oikein tätä asemaa.

Ramsden (tuskastuneena). No, selittäkää itse sitten.

Tanner. Sen teen. Anna, Ramsden arvelee että minä en ole sopiva holhoojaksi, ja minä olen täydellisesti samaa mieltä. Hän otaksuu että jos isäsi olisi lukenut minun kirjani, hän ei olisi valinnut minua. Tämä kirja se on se kunnoton teko, josta Ramsden puhui. Hän arvelee että sinun velvollisuutesi on Rhodan tähden pyytää häntä rupeamaan yksin holhoojaksi ja minua luopumaan. Sano vain sana, niin luovun.

Anna. Mutta minä en ole lukenut kirjaasi, Jack.

Tanner (kaivaen paperikorissa ja onkien sen esiin sieltä sekä ojentaen sen Annalle). Tässä se on. Lue heti ja päätä.

Ramsden (kiihkeästi). Jos minun pitää ruveta holhoojaksesi, niin kiellän ehdottomasti sinut lukemasta sitä kirjaa, Anni. (Hän iskee nyrkkinsä pöytään ja nousee seisomaan).

Tanner. Jos toinen holhooja kieltää sinua lukemasta toisen holhoojan kirjaa, kuinka selvitämme pulman? Otaksuppas että minä käsken sinua lukemaan sen. Mikä on velvollisuutesi minua kohtaan?

Anna (lempeästi). Tiedän varmaan ettet koskaan pakottaisi minua niin kiusalliseen asemaan, Jack.

Ramsden (hermostuneesti). Niin kyllä, Anniseni, tämä on kaikki vallan oikein ja luonnollista ja kaunista, kuten jo sanoin. Mutta sinun täytyy valita joko niin tai näin. Me olemme yhtä pahassa pulassa kuin sinäkin.

Anna. Tunnen että olen liian nuori ja liian kokematon päättääkseni. Isäni tahto on minulle pyhä.

Rouva Whitefield. Jos te kaksi miestä ette voi siitä asiasta sopia, tuntuu minusta todellakin hyvin väärältä siirtää vastuunalaisuutta Annalle. Minusta näyttää siltä kuin ihmiset aina tahtoisivat työntää kaikki asiat toisten niskoille tässä mailmassa.

Ramsden. Olen pahoillani että käsitätte tämän asian siten.

Anna (liikuttavasti). Ettekö huoli minusta holhokiksenne, ukki?

Ramsden. Sitä en ole koskaan sanonut. Minä vain en voi olla yhteistyössä herra Tannerin kanssa. Siinä kaikki.

Rouva Whitefield. Miksi? Mikä Jack raukassa on vikana?

Tanner. Minun mielipiteeni ovat liian vapaamieliset hänelle.

Ramsden (kiihkeästi). Se ei ole totta. Sitä ne eivät ole.

Anna. Tietysti eivät. Mitä tyhjiä! Ei kukaan voi olla vapaamielisempi kuin ukki. Olen varma siitä että Jack itse on pannut toimeen koko tämän häiriön. Kas niin, Jack. Ole nyt ystävällinen minulle surussani. Ethän kieltäydy pitämästä minua holhokkinasi?

Tanner (synkästi). En. Oma syynihän se on. Täytyy kai minun se kestää siis. (Hän kääntyy kirjahyllyyn päin ja alkaa synkkänä tutkia kirjojen nimiä.)

Anna (nousten ylös ja säteillen hillittyä mutta pulppuavaa iloa.) Siis me olemme kaikki yksimieliset, ja rakkaan isä vainajan tahto tulee täytetyksi. Te ette aavista mikä ilo se on minulle ja äidille! _(Hän astuu Ramsdenin luo ja puristan molempia hänen käsiään sanoen) Ja minun rakas ukkiseni auttaa ja neuvoo minua. (Hän vilkaisee olkansa yli Tanneriin.) Ja Jack jättiläistensurma. (Hän kulkee äitinsä ohi Octaviuksen luo). Ja Jackin eroittamaton ystävä Ricki-ticki-tavy. (Octavius punastuu ja näyttää sanomattoman hupsulta)_.

Rouva Whitefield (nousten ja pudistellen suoraksi lesken pukunsa). Nyt kun Anna on teidän holhokkinne, herra Ramsden, toivoisin että puhuisitte hänelle hänen tavastaan antaa ihmisille lisänimiä. Kaikki eivät varmaankaan pidä siitä. (Hän astuu ovelle päin).

Anna. Kuinka voit sanoa semmoista, mamma! (Hehkuen hellää katumusta). Ah — ehkäpä olet sentään oikeassa. Olenko minä todellakin ollut epäkohtelias? (Hän kääntyy Octaviukseen joka istuu kääntyneenä tuolin selkämykseen ja nojaa siihen käsivarsiaan. Asettaen kätensä Octaviuksen otsalle Anna kääntää hänen päänsä äkkiä ylös päin). Täytyykö minun kohdella sinua kuin aikamiestä ja kutsua sinua vasta herra Robinsoniksi?

Octavius (vakavasti). Kutsu minua aina Ricki-ticki-tavyksi. "Herra Robinson" loukkaisi minua kovasti. (Anna nauraa ja taputtaa hänen poskeaan sormellaan sekä palaa sitten herra Ramsdenin luo).

Anna. Minä todellakin olen pelännyt että ukki kuuluu tuhmalta, mutta en sentään koskaan uneksinutkaan sen loukkaavan.

Ramsden (iloisesti ja taputtaen Annaa selkään). Elä puhu tyhjiä, Anniseni. Minä vaadin ukki nimeä. En vastaa ollenkaan mihinkään muuhun nimeen kuin "Annin ukki".

Anna (kiitollisena). Te kaikki hemmottelette minua, paitsi Jack.

Tanner (olkansa yli kirjahyllyn luota). Minä mieluummin soisin että kutsuisit minua herra Tanneriksi.

Anna (hellästi). Ethän Jack. Tuota sinä vain sanot kiusottaaksesi minua. Ne jotka tuntevat sinut, eivät välitä siitä. Mutta jos tahdot voin kutsua sinua kuuluisan esi-isäsi nimellä: Don Juan!

Ramsden. Don Juan!

Anna (viattomasti). Niin. Onko siinä mitään pahaa? Sitä en aavistanut. Enhän toki sitten kutsu sinua semmoisella nimellä. Saanko sanoa Jack, kunnes keksin jotain muuta?

Tanner. Oh — taivaan tähden elä koeta keksiä mitään pahempaa. Minä alistun. Suostun Jack nimeen ihastuksella. Tässä loppuu ensimäinen ja viimeinen kokeeni saada valtani tunnustetuksi.

Anna. Näethän, mamma, että he kaikki todellakin pitävät lempinimistä.

Rouva Whitefield. Minusta tuntuu kuin voisit olla niitä käyttämättä ainakin kunnes suruaikamme loppuu.

Anna (moittien ja sieluun saakka loukkaantuneena). Kuinka sinä saatoit muistuttaa minua, mamma! (Hän poistuu nopeasti huoneesta salaamaan liikutustaan).

Rouva Whitefield. Tietysti minun syyni kuten tavallista! (Hän seuraa Annaa).

Tanner (palaten kirjahyllyn luota). Ramsden, me olemme voitetut — masennetut — lamautetut, aivan kuten hänen äitinsäkin.

Ramsden. Tyhjää puhetta. (Hän seuraa rouva Whitefieldiä ulos huoneesta).

Tanner (jääden yksin Octaviuksen kanssa tuijottaa häneen oikullisesti). Tavy, tahtoisitko tulla miksikään tässä maailmassa.

Octavius. Tahtoisin tulla runoilijaksi. Tahtoisin kirjoittaa suuren näytelmän.

Tanner. Annako sankarittarena?

Octavius. Niin — myönnän sen.

Tanner. Varo itseäsi, Tavy. Näytelmää vastaan, jossa Anna on sankarittarena, ei ole mitään sanomista. Mutta ellet ole hyvin varovainen, nai hän sinut.

Octavius (huoaten). Jospa sellainen onni olisi mahdollinen!

Tanner. Mies raukka, pääsi on leijonan kidassa. Sinä olet jo puoleksi nielty — kolmena palana — ensimäinen pala, Ricki — toinen pala, Ticki — kolmas pala, Tavy, ja sinne mies meni.

Octavius. Hän on samanlainen kaikille, Jack. Tunnethan hänen tapansa.

Tanner. Tunnen. Hän murtaa jokaisen selkärangan käpälänsä iskulla, mutta kysymys on nyt siitä, kummanko meistä hän nielee. Minun mielipiteeni on se, että hän aikoo niellä sinut.

Octavius (nousten ärtyisästi). On hirveätä puhua hänestä tällälailla, kun hän itse on yläkerrassa itkemässä isäänsä. Mutta minä toivon niin hartaasti että hän nielisi minut, että annan anteeksi karkeutesi, sillä sekin antaa minulle toivoa.

Tanner. Tavy, se se on juuri pirullisinta naisten viehätysvoimassa, että se panee meidät itse toivomaan omaa turmiotamme.

Octavius. Mutta se ei ole turmiota, se on täytäntöä.

Tanner. Niin, hänen tarkoituksensa täytäntöä. Ja tuo tarkoitus ei ole hänen eikä sinun onnesi, vaan luonnon. Elinvoima naisessa on sokeata luomisraivoa. Hän uhraa itsensä sen tähden: uskotko sinä että hän epäröisi uhrata sinut?

Octavius. Juuri siksi että hän on itsensäuhraavainen, hän ei uhraa niitä, joita hän rakastaa.

Tanner. Tuo on mitä perinpohjaisin erehdys, Tavy. Juuri itsensäuhraavaiset naiset uhraavat toisia vähääkään epäröimättä. Siksi että he ovat epäitsekkäitä, he ovat ystävällisiä pikku asioissa. Siksi että heillä on tarkoitus, joka ei ole heidän oma tarkoituksensa, vaan koko luomakunnan tarkoitus, ei mies ole heille mitään muuta kuin keino tuon tarkoituksen saavuttamiseksi.

Octavius. Elä ole epäjalo, Jack. He pitävät meistä mitä hellintä huolta.

Tanner. Niin pitävät. Vallan niinkuin sotilas pitää huolta kivääristään tai soittoniekka viulustaan. Mutta sallivatko he meille mitään omaa tarkoitusta tai vapautta? Lainaavatko he meitä toisillemme? Voiko voimakkainkaan mies paeta heitä, jos he kerran ovat merkinneet hänet saaliikseen? He vapisevat, jos me olemme vaarassa, ja itkevät, jos me kuolemme, mutta nuo kyyneleet eivät koske meitä vaan hukkaan joutunutta isää, menetettyä pojan siittäjää. He syyttävät meitä siitä että kohtelemme heitä vain välikappaleina hankkiaksemme itsellemme huvia, mutta kuinka voisi niin mitätön ja satunnainen vähäpätöisyys kuin miehen itsekäs huvitus orjuuttaa naista yhtä paljon kuin luonnon koko tarkoitus, persoonoituna naisessa voi orjuuttaa miehen?

Octavius. Vähät siitä, jos kerran tuo orjuus saattaa meidät onnellisiksi?

Tanner. Niin, vähätpä siitä, jos sinulla ei ole mitään omaa tarkoitusta, vaan olet kuten useimmat miehet pelkkä leivänhankkija. Mutta sinä Tavy olet taiteilija, se on, sinulla on tarkoitus, joka on yhtä nielevä ja epäröimätön kuin naisen tarkoitus.

Octavius. Ei nielevä.

Tanner. Vallan kaikki nielevä. Oikea taiteilija antaa vaimonsa nähdä nälkää, lastensa juosta paljainjaloin ja äitinsä huolehtia elatuksestaan seitsenkymmen vuotisena ennemmin kuin ryhtyy muuhun työhön kuin taiteeseen. Naisia kohtaan hän on puoleksi elävänäkiduttaja, puoleksi vampyyri. Hän antautuu läheisiin suhteisiin heidän kanssaan tutkiakseen heitä, riistääkseen heiltä ulkonaisten tapojen naamarin, yllättääkseen heidän sisimmät salaisuutensa, tietäen että heillä on voimaa herättää hänen syvimmän luovan kykynsä, pelastaa hänet kylmän järjen vallasta, saattaa hänet näkemään näkyjä ja uneksimaan unelmia, innostamaan häntä, kuten hän sitä nimittää. Hän uskottelee naisille, että he saavat tehdä kaiken tuon täyttääkseen omaa tarkoitustaan, vaikka hän oikeastaan tahtoo, että he täyttäisivät hänen tarkoituksensa. Hän varastaa äidin maidon ja mustaa sen painomusteeksi ivatakseen häntä ja ylistääkseen ideali-naisia. Hän on säälivinään naista ja säästävinään häneltä lapsensynnytystuskat, jotta hän saisi itselleen kaiken sen hellyyden ja hoidon, joka oikeudenmukaisesti kuuluu lapsille. Avioliiton alusta asti tiedetään että suuri taiteilija on huono aviomies. Mutta hän on paljoa pahempi: hän on lasten ryöstäjä, verenimijä, ulkokullattu ja petturi. Hävitköön rotu ja lakastukoon tuhat naista jos vain heidän uhraamisensa auttaa häntä näyttelemään Hamletia paremmin, tai maalaamaan paremman taulun, tai kirjoittamaan syvemmän runon, suuremman näytelmän, viisaampaa filosofiaa! Sillä huomaappas, Tavy, taiteilijan työn tarkoitus on osoittaa meille itsemme sellaisina kuin me todella olemme. Meidän ymmärryksemme ei ole mitään muuta kuin itsemme tuntemista, ja se joka lisää hiukankaan tuohon tuntemiseen, hän luo uuden ymmärryksen yhtä varmasti kuin nainen luo uusia miehiä. Tuossa luomisraivossa mies on yhtä armoton kuin nainen, yhtä vaarallinen naiselle, kuin nainen hänelle, ja yhtä hirvittävän viehättävä. Kaikista ihmistaisteluista ei mikään ole niin petollinen ja säälitön kuin taistelu taiteilijan ja äiti-naisen välillä. Kumpi on kuluttava toisen? Siitä on kysymys. Ja taistelu on sitä huolettavampi siksi että he, puhuakseni sinun romantisella kielelläsi, rakastavat toisiaan.

Octavius. Jospa niin olisikin — vaikken hetkeäkään myönnä sitä — on asia myöskin niin, että kuolettavimmista taisteluista sukeutuvat jaloimmat luonteet.

Tanner. Muistappas tuota, kun ensi kerran tapaat amerikkalaisen karhun tai bengalilaisen tiikerin, Tavy.

Octavius. Minä tarkoitin sellaisia tapauksia, missä rakkaus on mukana.

Tanner. Tiikeri rakastaa sinua. Ei mikään rakkaus ole vilpittömämpää kuin ruuan rakkaus. Luulen Annankin rakastavan sinua sillä lailla. Hän taputteli poskeasi aivan niinkuin se olisi ollut parhaiksi paistettu kotletti.

Octavius. Jack, sinä tiedät että olisin aikoja juossut tieheni luotasi ellei minulla olisi järkähtämättömänä sääntönä etten koskaan välitä mistään puheistasi. Joskus todellakin sanot vallan inhoittavia asioita.

Ramsden palaa Annan kanssa. He astuvat sisään nopeasti, ja äskeinen tyyni, arvokkaan surun ilme heidän kasvoissaan on muuttunut todelliseksi huoleksi, Ramsdenin kasvoissa aivan tuskastuneeksi. Hän astuu molempien miesten väliin aikoen puhua Octaviukselle, mutta pysähtyy äkkiä huomatessaan Tannerin.

Ramsden. En luullut tapaavani teitä enää täällä, herra Tanner.

Tanner. Olenko tiellä? Hyvästi holhooja-kumppalini (hän astuu ovelle).

Anna. Pysähdy, Jack. Ukki! hänen täytyy saada se tietää ennemmin tai myöhemmin.

Ramsden. Octavius, minulla on vakava uutinen sinulle. Se on hyvin yksityistä ja arkaa laatua — ja mitä kiusallisinta laatua myöskin, ikävä sanoa. Tahdotko että herra Tanner on läsnä kun selitän sen sinulle?

Octavius (kalveten). Minulla ei ole mitään salaisuuksia Jackilta.

Ramsden. Ennenkuin päätät lopullisesti salli minun sanoa että uutinen koskee sisartasi, ja että se on kamala uutinen.

Octavius. Violet! Mikä on tapahtunut! Onko hän — kuollut?

Ramsden. En ole varma eikö tämä ole pahempaa kuin kuolema.

Octavius. Onko hän pahasti loukkaantunut? Onko häntä kohdannut tapaturma?

Ramsden. Ei. Ei mitään sellaista.

Tanner. Anna, eikö sinulla ole sen verran tavallista ihmisyyttä että kerrot meille mikä häntä vaivaa?

Anna (puoleksi kuiskaten). En minä voi. Violet on tehnyt jotain kauheata. Meidän täytyy lähettää hänet pois jonnekin. (Hän liehuu kirjoituspöydän luo ja istuu Ramsdenin tuolille jättäen miehet selittämään asian keskenään).

Octavius (ymmärtäen). Sitäkö te tarkoitatte, herra Ramsden?

Ramsden. Sitä. (Octavius vaipuu tuolille masentuneena). Pelkään ettei ole epäilystäkään siitä että Violet ei mennytkään Eastbourneen kolme viikkoa sitten, vaikka me luulimme hänen olleen siellä Parry Whitefieldin perheen kanssa. Eilen hän kävi omituisen tohtorin luona, sormessaan vihkisormus. Rouva Parry Whitefield kohtasi hänet portaissa ja siten koko asia tuli ilmi.

Octavius (nousten nyrkit puserrettuina). Kuka on se konna?

Anna. Hän ei tahdo ilmaista sitä meille.

Octavius (vaipuen taas tuolilleen). Kuinka hirveätä!

Tanner (suuttuneella ivalla). Kamalata! Kauhistuttavaa! Pahempaa kuin kuolema, kuten Ramsden sanoi. (Hän astuu Octaviuksen luo). Mitä antaisitkaan, Tavy, jos saisit sen muutetuksi rautatieonnettomuudeksi, jossa kaikki hänen luunsa olisivat murtuneet, tai joksikin muuksi yhtä kunnioitettavaksi ja osanottoamme ansaitsevaksi?

Octavius. Elä ole raaka, Jack.

Tanner. Raaka! Hyvä Jumala, mies, mitä sinä itket? Siinä on nainen, jonka me kaikki luulimme maalailevan huonoja akvarelleja, harjoittelevan Griegiä ja Brahmsia, juoksentelevan konserteissa ja iltamissa ja tuhlailevan elämäänsä ja rahojaan. Äkkiä saamme kuulla että hän on kääntynyt pois järjettömyyksistään korkeinta tehtäväänsä täyttämään — lisääntymään ja täyttämään maata. Ja sen sijaan että ihailisimme hänen rohkeuttaan ja iloitsisimme hänen vaistostaan, sen sijaan että kohottaisimme riemulaulun: "Lapsi meille on syntynyt, poika meille on annettu", — sen sijaan te kaikki, — jotka olette iloiset kuin heinäsirkat surressanne kuollutta — nyt venytätte naamanne pitkäksi ja näytätte häpeästä nääntyviltä, aivan kuin tyttö olisi tehnyt mitä pahimman rikoksen.

Ramsden (kirkuen raivosta). Minä en salli tuommoista häpeämätöntä puhetta oman kattoni alla (hän iskee nyrkkinsä kirjoituspöytään).

Tanner. Kas niin. Jos te vielä loukkaatte minua, pidän kiinni sanoistanne ja lähden talostanne. Anna, missä Violet on nyt?

Anna. Mitenkä niin? Aiotko mennä hänen luokseen?

Tanner. Tietysti menen hänen luokseen. Hän tarvitsee apua, hän tarvitsee rahaa, hän tarvitsee kunnioitusta ja onnitteluja, hän tarvitsee kaikki hyvät mahdollisuudet lapselleen. Nähtävästi hän ei saa mitään noista teiltä, siis hän on saapa ne minulta. Missä hän on?

Anna. Elä ole noin jyrkkä, Jack. Hän on yläkerrassa.

Tanner. Mitä? Ramsdenin pyhän katon alla! Menkää toimittamaan surullinen velvollisuutenne, Ramsden. Ajakaa hänet kadulle. Puhdistakaa kynnyksenne hänen saastastaan. Puolustakaa englantilaisen kotinne puhtautta. Minä lähden hakemaan ajuria.

Anna (hätääntyneenä). Ei, ukki, ettehän tee sitä.

Ramsden (loukkaantuneena). Enhän muuta tahdo kuin auttaa häntä. (Kääntyen Tanneriin). Kuinka te uskallatte edellyttää minulla niin inhoittavia aikeita? Minä vastustan sitä. Olen valmis uhraamaan vaikka viimeisen pennini pelastaakseni hänet joutumasta teidän turvattavaksenne.

Tanner (istautuen). Hyvä on. Ramsden ei siis aio toimia periaatteittensa mukaan. Olemme yhtä mieltä että Violetia on autettava.

Octavius. Mutta kuka on se mies? Hänen täytyy parantaa asia ottamalla Violetin vaimokseen. Hänen täytyy, taikka muutoin hän saa vastata asiasta minulle.

Ramsden. Hänen täytyy, Octavius. Nyt sinä puhut kuin mies.

Tanner. Siis ette pidäkään häntä konnana?

Octavius. Emmekö pidä häntä konnana! Hän on sydämmetön konna!

Ramsden. Kirottu konna. Anteeksi Anniseni, mutta en voi sanoa lievemmin.

Tanner. Siis meidän tulee naittaa Violet kirotulle konnalle, jalostaaksemme hänen luonnettaan. Taivas meitä hallitkoon! Luulen että olette hulluja jok'ikinen.

Anna. Elä ole järjetön, Jack. Tietysti sinä olet vallan oikeassa, Tavy, mutta emmehän tiedä kuka se mies on. Violet ei sano.

Tanner. Mitä ihmettä se koskee ketään, kuka hän on. Mies on tehnyt tehtävänsä, nyt on Violetin vuoro.

Ramsden (poissa suunniltaan). Roskaa! Hulluutta! Keskessämme on roisto, viettelijä, pahempi konna kuin murhaaja, ja me emme saa tietää kuka hän on! Tietämättömyydessämme me ehkä puristamme hänen kättään, tuomme hänet kotiimme, sallimme tyttäriemme seurustella hänen kanssaan, vieläpä — vieläpä —

Anna (hyväillen). Ukki kulta, ei saa puhua niin kovaa. Se on hirveätä, senhän myönnämme kaikki. Mutta ellei Violet kerro, niin minkä me sille mahdamme? Emme mitään.

Ramsden. Hm. En ole niin aivan varma siitä. Jos joku mies on osoittanut Violetille tavallista suurempaa huomaavaisuutta, saamme sen pian selville. Jos seassamme on joku mies, jonka periaatteet ovat tunnetun löyhät —

Tanner. Ahaa!

Ramsden (korottaen ääntään). Juuri niin, hyvä herra. Sanon sen vielä kerran, että jos seassamme on joku mies, jolla on tunnetun löyhät periaatteet —

Tanner. Tai joku, jolla on tunnetun vähän itsensähillitsemiskykyä.

Ramsden (kauhulla). Uskallatteko viitata, että semmoinen teko olisi mahdollinen minulle?

Tanner. Hyvä Ramsden, semmoinen teko on mahdollinen kenelle miehelle tahansa. Semmoista se on kun joutuu ristiriitaan luonnon kanssa. Epäluulo, jonka äsken tähtäsitte minuun, kohtaa meitä kaikkia. Se on semmoista tahraa, joka tarttuu tuomarin viittaan ja kardinalin kaapuun yhtä helposti kuin kerjäläisen ryysyihin. Kas niin, Tavy! Elä näytä noin kauhistuneelta! Saatoin olla minä, saattoi olla Ramsden, saattoi olla kuka tahansa toinen. Olkoon kuka tahansa, hän ei voi muuta kuin valehdella ja kieltää — niinkuin Ramsden nyt aikoo kieltää.

Ramsden (miltei tukehtuen). Minä — mi — mi —

Tanner. Itse ilmeinen rikos ei voisi änkyttää hämmästyneempänä. Ja kumminkin sinä tiedät vallan hyvin, Tavy, että hän on viaton.

Ramsden (hengästyneenä). Olen iloinen että myönnätte sen. Myönnän itse että siinä mitä sanotte on hiukkasen totuutta, vaikkakin te väännätte sen niin karkealla tavalla tyydyttääksenne ilkeätä huumorianne. Toivon, Octavius, ettei mielessäsi ole vähääkään epäilystä minua kohtaan.

Octavius. Teitä kohtaan! Ei ikinä.

Tanner (kuivasti). Minua aavistuttaa että hän epäilee minua juuri hiukkasen.

Octavius. Jack, sinä et olisi voinut — et olisi —

Tanner. Miksikä en?

Octavius (kalveten). Miksikä!

Tanner. No niin, sanon sinulle miksi en. Ensiksikin sinä olisit pitänyt velvollisuutenasi rakentaa riitaa kanssani. Toiseksi Violet ei pidä minusta. Kolmanneksi, jos minulla olisi kunnia olla Violetin lapsen isä, kehuisin sillä enkä kieltäisi sitä. Ole siis rauhassa, ystävyytemme ei ole vaarassa.

Octavius. Olisin kauhulla työntänyt luotani pienimmänkin epäluulon, jos sinä vain voisit ajatella ja tuntea luonnollisella tavalla. Anteeksi, Jack!

Tanner. Minulta pyydät anteeksi! Tyhjiä! Istukaamme siis pitämään perheneuvottelua. (Hän istuu. Muut seuraavat hänen esimerkkiään, enemmän tai vähemmän vastustellen). Violet on tekevä valtiolle palveluksen, siis meidän tulee lähettää hänet maasta pois niinkuin rikollisen, kunnes kaikki on ohi. Mitä yläkerrassa neuvotellaan?

Anna. Violet on taloudenhoitajan huoneessa — itsekseen, tietysti.

Tanner. Miksi ei salissa?

Anna. Elä ole järjetön, Jack. Neiti Ramsden on salissa äidin kanssa tuumimassa mitä on tehtävä.

Tanner. Ahaa! Taloudenhoitajan huone on jonkunmoinen kurituskoppi, ja vanki saa odottaa siellä tuomariensa päätöstä. Senkin vanhat marakatit!

Anna. Jack!

Ramsden. Te olette parastaikaa juuri tuon toisen vanhan marakatin katon alla, hyvä herra. Minun sisareni on tämän talon emäntä.

Tanner. Ja hän panisi minutkin taloudenhoitajan huoneeseen, jos hän vain uskaltaisi, Ramsden. Mutta kaikissa tapauksissa otan takaisin marakattinimen. Marakateilla olisi enemmän järkeä. — Anna, holhoojanasi käsken sinut heti menemään Violetin luo ja olemaan hänelle erityisen ystävällinen.

Anna. Minä olen ollut hänen luonaan, Jack. Ikävä sanoa, pelkään että hän tulee hyvin itsepäisesti vastustamaan menemistä ulkomaille. Minusta Tavyn pitäisi puhua hänelle siitä.

Octavius. Kuinka minä voisin puhua hänelle semmoisista asioista? (hän masentuu).

Anna. Elä masennu noin, Ricki. Koeta kestää sitä kaikkien meidän tähden.

Ramsden. Elämä ei ole leikkiä ja runoutta vain, Octavius. Kas niin! Koeta kärsiä se kuin mies.

Tanner (kiihtyen taas). Veli raukka! Rakkaat perheen ystävä raukat! Rakkaat kaikki raukat paitsi se nainen, joka uskaltaa henkensä luodakseen uuden hengen! Tavy elä ole itsekäs aasi. Mars heti puhumaan Violetin kanssa ja tuomaan hänet tänne alas, jos hän välittää tulla. (Octavius nousee). Sano hänelle, että me puollamme häntä.

Ramsden (nousten). Ei, herra —

Tanner (nousten myöskin ja keskeyttäen hänet). Oo kyllä ymmärrämme. Se on omaatuntoanne vastaan, mutta te puollatte kumminkin.

Octavius. Vakuutan kunniasanallani teille kaikille, etten tahtonut olla itsekäs. On niin vaikeata ymmärtää kuinka on menetteleminen, vaikka koko sydämestään tahtoisi tehdä oikein.

Tanner. Hyvä Tavyseni, sinun hurskas englantilainen vakuutuksesi, jonka mukaan maailma on siveellinen voimistelulaitos, rakennettu vartavasten sinun luonteesi vahvistamiseksi, tuon tuostakin panee sinut miettimään omia kirottuja periaatteitasi, silloin kun sinun pitäisi yksinomaa ajatella toisten tarpeita. Tämän hetken vaatimus on: onnellinen äiti ja terve lapsi. Käytä voimasi siihen, niin olet kyllä selvään näkevä mitä on tehtävä.

Octavius hyvin nolona menee pois.

Ramsden (katsoen Tanneriin hyvin tuikeasti). Entä siveellisyys, hyvä herra? Kuinka sen käy?

Tanner. Tarkoitatte kai itkevää Magdalenaa ja viatonta, hänen häpeällään tahrattua lasta? Paljon kiitoksia! Ei kelpaa meille. Siveellisyys saa palata isänsä paholaisen luo.

Ramsden. Sen juuri arvasinkin. Siveellisyys saa mennä paholaisen luo, jotta meidän mies- ja naisirstailijamme voisivat elää mukavammin. Sekö on oleva Englannin tulevaisuus?

Tanner. Oo — Englanti kestää kai masentumatta teidän paheksumisenne. Asiasta toiseen, olettehan yhtä mieltä minun kanssani käytännöllisiin toimenpiteisiin nähden, joihin nyt on ryhdyttävä?

Ramsden. En teidän hengessänne, enkä teidän perussyittenne tähden.

Tanner. Senhän voitte selittää, jos joku vaatii teitä tilille täällä taikka tulevassa elämässä. (Hän kääntyy pois ja asettautuu vastapäätä Herbert Spenceriä, johon hän tuijottaa synkkänä).

Anna (nousten ja asettuen Ramsdenin luo). Ukki kulta, eikö olisi paras jos menisit ylös saliin kertomaan heille mitä aiomme tehdä?

Ramsden (katsoen terävästi Tanneriin). En mielelläni jätä sinua kahdenkesken tuon herran kanssa. Etkö tule kanssani?

Anna. Neiti Ramsden ei tahdo puhua siitä minun kuulteni, ukki. Minun ei sovi olla läsnä.

Ramsden. Olet oikeassa. Minun olisi pitänyt ymmärtää se. Sinä olet hyvä tyttö, Anniseni.

(Hän taputtaa Annaa olalle. Anna katsoo häneen säteilevin silmin ja hän poistuu liikutettuna. Päästyään Ramsdenista Anna katsoo Tanneriin. Koska Tanner istuu selin häneen, hän ensin käyttää hetken tarkastaakseen ulkoasuaan. Sitten hän astuu hiljaa Tannerin luo ja puhuu melkein hänen korvaansa).