EERIK MENVEDIN LAPSUUS

Historiallinen romaani

Kirj.

B. S. INGEMANN

Suomentanut

Maija Halonen

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1913.

ENSIMÄINEN LUKU.

Niinsanotulle Gremermosesillalle, Middelfartin luona olevan Hidsgavelpadon alapuolelle, oli eräänä toukokuun iltana 1285 kokoontunut joukko kalastajia ja merisianpyydystäjiä. He katselivat jännitetyllä tarkkaavaisuudella suurta purjelaivaa, joka tullen Snoghögistä päin, kovasti ponnistellen virtaa ja tuulta vasten, koetti päästä tälle sillalle, josta maallenousu oli vaarattomampi kuin kaupungin huonossa satamassa. Tottuneimmatkin lauttamiehet pudistivat päätään ja arvelivat olevan viisainta laivan etsiä satamaa Fanön tai juutilaisten rantavallien luota.

"Joutavia, Kaarlo!" — sanoi syvä, karkea ääni — "tässä heidän on noustava maihin! — hyvin käy! — heillä näkyy olevan taitava perämies. Mutta mitä te siinä seisoa toljotatte! Sytyttäkää tulisoihdut palamaan sillan päässä, että osaavat suunnata tänne! Merisikavenhe vesille, että voimme onkia heidät sieltä, jos purjehtivat kumoon!"

Mies, joka nämä käskyt jakeli, oli lauttamiesten ja merisianpyydystäjien päällysmies, vanha Hermer Friser, tai Henner Vaunumestari, kuten häntä myös kutsuttiin. Tähän asti hän oli istunut rauhallisena suurella kivellä ja terävällä katseella tarkastellut laivan liikkeitä. Nyt hän nousi kuin kuningas alamaistensa keskeltä, ja hartaus, jolla häntä kuunneltiin, niinkuin myös käskyjen nopea täyttäminen, osoittivat kylliksi, miten suuresti nämä reippaat, pelottomat merimiehet kunnioittivat häntä. Hän oli kasvultaan tavattoman pitkä ja voimakas, ja vaikka hän oli seitsemänkymmenen vuoden vanha mies, näkyi hänellä olevan voimia elää vielä yksi ihmisikä. Hän kehui olevansa tuon kuuluisan friislantilaisen, Sven Väkevän, veljenpoika, joka Waldemar Seierin aikana oli hankkinut itselleen suuren nimen maanmiestensä joukossa. Kolmekymmentäkolme vuotta oli Henner Friser asunut Middelfartissa eli Melfartissa, joksi kaupunkia tavallisesti nimitettiin. Siellä hän oli pannut merisianpyydystyksen hyvään alkuun, ja taitavuudellaan hän oli kohonnut ensimäiseksi näiden rohkeiden kalastajien piirissä, jotka myöskin huolehtivat matkustajien kulettamisesta toiselle puolen. Hän oli taitava ja kätevä veneiden rakentaja ja oli ollut nuorena vaunumestari, jonka vuoksi hänelle oli annettu tämäkin liikanimeksi, vaikka hän ei enää harjoittanutkaan ammattia. Uskottiin yleisesti, että hän oli Erik Plougpennigin ja kuningas Aabelin aikoina ottanut tehokkaasti osaa kansalaissotiin, ja se kohotti häntä paljon merimiesten silmissä, vaikka hän puhuikin tästä erityisellä salaperäisyydellä. Hän näkyi jättäneen rantafriisien marskimaat syystä, josta hän sekä ylpeili, että silti myös piti parempana olla puhumatta; mutta että teko oli ollut uskalias ja urhokas, sen uskoivat kaikki. Martinpäivän ja kynttelinpäivän välisenä suurena pyyntiaikana oli merisianpyydystäjillä varastonsa hänen tilavassa asunnossaan Middelfartin laivasillan luona. Sinne kokoontui uusi kuningas Eerikin seura, ja sinne oli myöskin Henner Friser järjestänyt jonkinlaisen majatalon matkustavaisille, johon hänellä oli yksinomainen kuninkaalta saatu etuoikeus. Kun merisianpyydystäjät pitivät siellä kokouksiaan, katselivat he usein kunnioituksella vanhan soturin aseita, jotka riippuivat vierastuvan seinällä: jonkinlaisia pitkiä heittokeihäitä, joita friisit nimittivät gavelok'eiksi, leveätä tanskalaista sotakirvestä, ja teräksistä kaaripyssyä ruostuneine nuolineen, sekä kepeää liinaista haarniskaa. Arkipuvussaan ei vanha Henner eronnut toisista lauttamiehistä ja merisianpyydystäjistä. Hänellä, niinkuin toisillakin, oli yllään lyhyt takki sinisestä sarasta tehty tai keväisin mustasta purjekankaasta, suuret kalastajasaappaat ulottuivat polvien yläpuolelle, ja harvaa, harmaata tukkaa peitti kesät, talvet suuri hylkeennahkainen lakki. Hänen pitkät ryppyiset kasvonsa ilmaisivat tylyä ankaruutta ja voimaa, ja hänen terävässä katseessaan oli varmuutta ja etevämmyyden tunnetta, joka vaikutti voimakkaasti jokaiseen hänen käskynalaiseensa; heidän kunnioituksen ja uskollisuuden tunteeseensa häntä kohtaan oli kuitenkin aina sekaantunut jonkinlainen taistelun pelko, joka oli niin harvinaista näille ihmisille. Siihen oli ehkä hänen tavaton väkevyytensä luonnollisimpana syynä; sillä hän oli itse vanhoilla päivillään antanut siitä hämmästyttäviä näytteitä, ja saattoi hän vieläkin ponnistuksetta pakoittaa vahvimman merisianpyydystäjän polvistumaan, ainoastaan painamalla käsillään häntä hartioista.

Tämän miehen yksi sana oli riittävä saamaan kaikki toimettomat katsojat liikkeelle. Pian paloi soihtu kirkkaana suurelta kiveltä sillan päästä, ja kolmekymmentä reipasta kalastajaa ryhtyi työntämään vesille suurta venettä, joutuakseen hätääntyneille avuksi nuorineen ja riukuineen. Niin pian kuin Henner Friser näki, että hänen käskynsä täsmällisesti pantiin täytäntöön, istuutui hän taas rauhallisen ja väliäpitämättömän näköisenä kivelleen. "Siinä on kai taas ylihuomiseksi panos suuria herroja Danehoveen" — mutisi hän. "Jos Waldemar herttua on heidän muassaan, olisi parempi maalle ja valtakunnalle antaa heidän mennä pohjaan mastoineen ja köysineen."

"Miksikä niin? Naapuri Henner!" kysyi eräs porvari, joka seisoi hänen vieressään, ja jonka nahkaesiliinasta, karvalakista ja likaisista kasvoista tunsi sepäksi. — "Nuori herttua on viisas ja antelias herra, hän osti minulta viime vuonna tikarin ja antoi siitä minulle kaksinkertaisesti sen, mitä pyysin. Joka kerran kun hän kuljetuttaa itsensä ylitse, ansaitsette te useamman äyrin hopeaa kuin minä ansaitsen äyrityistä koko kuukaudessa, ja hän puhuu niin kohteliaasti kaikille, että sitä oikein ilokseen kuuntelee."

"Kultea, hopeaa ja makeita sanoja hän ei säästele; se on kyllä totta", — mutisi vanhus — "jos hän niillä voisi soaista kaikkien tanskalaisten miesten silmät, niin olisi hän ennen vuotta ja päivää kuninkaana Tanskassa".

"Tuhat tulimmaista! Luuletteko hänellä olevan niin suuret aikeet?" — huudahti aseseppä kiihkeästi ja kynsäisi korvallistaan. "Mitä te puhuittekaan? Kuka tietää mitä voi tapahtua. Olihan vanha kuningas Waldemar Seier hänen isoisänsä isä; nuori herra on vasta kaksikymmenvuotias, hän voi kyllä vielä tulla kuningasehdokkaaksi, kunhan ehtii vanheta. Mutta siihen on vielä hyvästi aikaa!" lisäsi hän hitaasti ja miettiväisenä. "Onhan meidän kuninkaamme vielä nuori mies: minun laskujeni mukaan hän ei ole yli kolmeakymmentäkuutta, ja hänen nuori poikansa, joka tietysti seuraa häntä — niin annappas kun mietin — hän on vielä tuskin yhtätoista. Ei, ei, sitä ei voi ajatella."

"Luuletteko kuningas Aabelin pojan siitä välittävän?" — vastasi vanha Henner katkeralla äänellä. — "Nuorelta kerskailijalta ei puutu rohkeutta. Olihan hänellä vielä varsahampaat suussa kun hän nousi takajaloilleen kuningasta vastaan eikä hän tahtonut pysytellä tämän ohjauksen ja holhouksen alaisena. Kerrotaan varmuudella hänen vaativan itselleen koko valtakuntaa, ja jos hän ei Danehovesta saa sitä mitä haluaa, niin osaa hän kyllä toimittaa ruotsalaiset niskaamme. Me saamme jo kiittää häntä näistä norjalaisrauhattomuuksista. Ei, siinä on mies, jota on paras varoa, naapuri Troels! Me olemme tunteneet hänen isoisänsä, ja veljenmurhaajan sukuun ei kukaan tanskalainen luota!"

Vanhus vaikeni ja vaipui syviin mietteisiin.

"Niin totisesti, Henner naapuri!" — jatkoi aseseppä taas puhettaan: — "Meillä on ollut jo kylliksi onnettomuuksia, ja saa ristiä silmänsä ajatellessaan mitä tässä maassa on tapahtunut Waldemar Seierin kuoleman jälkeen. Hm, hm, hänen kaikki kolme poikaansa tulivat kuninkaiksi, aivan niinkuin hänelle oli sanottu ja ennustettu; mutta Jumala varjelkoon meitä heidän kaltaisistaan kuninkaista! He saivat nopean lopun. Kyllä on kauheata ajatella: minä en ole vielä kuuttakymmentä täyttänyt, ja nykyinen kuninkaamme on minun muistaakseni jo viides, ja niistä on kolme peräkkäin surkeasti murhattu."

"Murhattu?" — toisti Henner Friser. — "Ei, naapuri, ei muuta kuin kaksi Waldemarin pojista, jos on totta se mitä puhutaan kuninkaamme isästä ja Ryen kirotusta papista." — "Jumala suokoon minulle ja kaikille kunnon kristityille syntimme anteeksi. Pappien pitäisi olla hurskaita Herran palvelijoita, mutta kun he myrkyttävät kuninkaita ja ruhtinaita Jumalan omalla pyhällä ruumiilla, silloin ei pahinkaan maallikon tikarilla tai miekalla tekemä murha ole paljoksi luettava. Ei, naapuri, murhatuiksi tulivat vain ne kaksi!" jatkoi hän hetken mietittyään ja nousi. — "Ei kukaan voi sanoa, että kuningas Aabel murhattiin; hän kaatui omaan tekoonsa, häpeäksi kyllä itsellensä, mutta avonaisesti taistellen uskollisia ja urhoollisia alamaisia vastaan, jotka eivät tahtoneet joutua sen roiston nylettäväksi, joka oli murhannut oman veljensä ja eroittanut meidät laillisesta kuninkaastamme."

Vanhus alkoi tulla kovaääniseksi ja puhui melkein pelottavan kiivaasti; hän näkyi huomaavan sen naapurinsa kasvojen ilmeestä ja sanoi nyt hillityllä äänellä: "Elkäämme puhuko liian kovaa näistä asioista, naapuri! Ajat ovat levottomat, ja pettureita on kaikkialla. Jos herttua Waldemar ja ylhäiset herrat saisivat hallita, niin kyllä saataisiin kuulla uusia juttuja, ja viimeinen taitaisi olla ensimäistäkin pahempi." Henner vaikeni ja istuutui taas kivelleen syviin ajatuksiin vaipuneena.

"Sen minä kuitenkin sanon, naapuri Henner", jatkoi aseseppä taas puhettaan — "ei ole mitään niin pahaa, ettei sillä olisi hyvääkin puolta. Jos ei mahtavilla olisi rohkeutta pitää kuningas Eerik Kristofferin poikaa kurissa, niin kävisi tässä hullusti sekä pienten että suurten. Olisi väärin sanoa, ettei kuninkaamme ole kyllin ankara silloin, kun on laadittava rangaistuslaki porvareille ja talonpojille; mutta itse hän ei välittänyt ei laeista eikä oikeuksista, ennenkuin hänet viime vuonna pakoitettiin tekemään sopimus valtakunnan oikeuksista ja jaosta. Vähäsen se ainakin auttoi: ellei marski Andersen olisi kieltäytynyt vannomasta hänelle uskollisuutta ja ajanut sitä pelkoa hänen vereensä Viborgin käräjillä, niin ei nyt kukaan meistä saisi pitää vaimoaan tai tyttäriään rauhassa häneltä."

"Se on totta, naapuri!" sanoi vanha Henner, ikäänkuin unesta havahtuen eikä näkynyt kuulleen muuta kuin viimeisen. — "Ruma oli tuo Stig Andersenin vaimon juttu, ja sen minä sanon, että jos minä olisin ollut marskin sijassa, niin tuskinpa niinkauan olisin pysynyt vain uhkauksissa. Ja kuitenkin — Herra varjelkoon kuningasta ja hänen poikaansa! sanon minä vielä, maan ja valtakunnan tähden. Isä ei kelpaa; hullu muuta sanokoon; mutta Jumala varjelkoon mädännyttä runkoa tuoreen juurivesan tähden! Pienellä Eerikillä on Waldemar Seierin kotkansilmät, ja jos taivaan isä hänet suojelee, niin vielä kannattaa rehellisen miehen elää Tanskassa. On onneksi hänelle ja valtakunnalle, että urhea drotsi Hessel on hänen asemestarinsa; ilman Pietari Hesseliä, ja vanhaa Jon Litleä, ja David Thorstensonia olisivat asiamme huonolla tolalla."

"Jos nuori, kaunis drotsi on niin erityisesti kuningattaren suosiossa, kuten sanotaan", — huomautti seppä hymyillen, — "niin eipä ole ihmettä, että hän pysyttelee pienen prinssin lähellä. Sanotaan hänen olevan viisaan ja kunnon miehen; hiukan inhimillisiä heikkouksia sitä on kärsittävä hänessä niinkuin muissakin. Ja kun kuningas Silmänräpyttäjä katselee vain muita naisia, niin eipä sovi ihmetellä kuningatarta, jos hän mielellään ratsastaa metsästämään nuoren herra drotsin kanssa."

"Uskotteko tekin noita kirottuja juoruja?" — huudahti vanhus kiivaasti ja suuttuneena. — "Kuningatar Agneksen minä olen nähnyt vain kerran, ja drotsi Pietari Hesselin kaksi kertaa; näin heidät murhatun kuningas Eerikin seurassa. Mutta liekö totta, mitä uskon, että jokaisen ihmisen tuntee silmistä, ja minä olen kohta seitsemänkymmentä vuotta tutkinut täten sekä ylhäisiä, että alhaisia, enkä luule monesti erehtyneeni: siinä suhteessa on kuningattaremme niin puhdas kuin aurinko Jumalan edessä, ja drotsi Pietari Hessel on mies kiireestä kantapäähän, joka ennemmin antaisi elämänsä ennenkuin pettäisi maansa ja kuningashuoneensa ja unohtaisi mitä vannoi tulen ääressä seurassamme. Mutta niin käy: kun pää ei kelpaa, on koko ruumis vaivainen, eikä kuningas Eerik Kristofferinpoika turhaan räpyttele pieniä pukinsilmiään."

"Luulenpa teidän lukevan enemmän yhdestä silmästä, naapuri Henner, kuin moni pappi paksusta kirjasta, ja arvellaan teidän syystä kyllä ymmärtävän vähän enemmänkin kuin isämeitänne. Teillä on myöskin omat syynne" — jatkoi seppä hymyillen, "jonka vuoksi aina sulette kauniin pikku Åse tyttönne telkien taakse, joka kerran kun Eerik Silmänräpyttäjä matkustaa Beltin ylitse. Minä näin tytön seisovan eilen ruokasäiliön ikkunassa, kun kuningas nousi hevosensa selkään teidän talonne edustalla."

"Vai niin, huomasitteko sen, hyvä Troels!" — vastasi vanha soturi hiukan ärtyisästi. — "Hullutusta se on; mutta kerronpa teille asian oikean laidan. Hän on nähnyt tytön kerran, ja on katsellut häntä hiukan enemmän kuin minusta on tarpeellista. Hän on minun tyttärentyttäreni ja minun silmäteräni, tietäkää se. Onhan itsestään selvää, että suljen lintuhäkin kun kissa on tuvassa, vaikka, en minä siltä pelkää tarttua vahvinta uroskissaa niskasta heittääkseni sen ulos ikkunasta, jos se rupeaa niskoittelemaan. Tämän lisäksi on pikku Åseni sunnuntailapsi, jonka ehkä olette huomannut; sen hänestä heti näkee. Hän on joskus vähän kalpea, ja vaikka tyttö onkin vallaton ja iloinen, on hänellä aina välillä jonkinlainen unitauti; mutta ehkä se menee ohi, kunhan hän vanhenee. Niin oli hänen äidilläänkin, ja taitaa olla suvussa; enpä ole itsekään siitä vapaa. En minä niistä unista paljoakaan välitä; mutta hän ei milloinkaan ole sanonut siinä tilassa sellaista, joka ei jollakin tavalla olisi toteutunut, vaikkei hän pidä eroa yön ei päivän välillä, ei menneen eikä nykyisen ajan, tai niinkuin muuten erotellaan järkevästi puhuessa."

"Herrajumala! Eikö teidän pikku Åsenne ole oikein täysijärkinen?" kysyi seppä osanottavasti, koskettaen sormellaan otsaansa.

"Minusta hän ennemmin on ikäisekseen liiankin viisas" — vastasi vanhus — "ja se ei ole hyväksi tässä maailmassa. Mutta kunhan hän kerran joutuu naimisiin ja saa muuta ajattelemista, niin kyllä hän siitä pääsee. Muuten hän on hyvä ja raitisluontoinen. Mutta minun piti kertoa teille noista unennäkemisistä: Eilistä vasten yöllä hän kulki unissaan ja tuli minun luokseni. Hän oli pelästynyt ja sanoi kuninkaan tulevan metsästämästä kuolleen pää hatun alla ja tahtovan hänen luokseen. Minä sain hänet herätetyksi, eikä hän tiennyt itse mitään unesta; hän nauroi sille ja juoksi huoletonna takaisin sänkyynsä. Etten pelottaisi tyttöä, vältin kertoa hänelle mitä hän oli sanonut. Mutta minä en myöskään olisi suonut kuninkaan näkevän Åsea eilen, jos hänelle olisi pistänyt päähän astua kynnykseni yli vaatteita muuttamaan; katsokaa, senvuoksi telkesin tytön sinne kuin erehdyksestä."

"Se ei teitä paljoakaan auttanut, varovainen naapuri!" — sanoi seppä hymyillen. "Viisas kana hautoo vaikka nokkosten keskellä. Kuningas näki hänet kuitenkin: ratsastaessaan sieltä, kurkisti soma tyttärentyttärenne uteliaana ruokasäiliönne ikkunaluukun ristikkojen takaa, ja samassa hypähti kuninkaan hevonen sivulle. Minä näin hänen silmiensä siristelystä, että hän oli nähnyt tytön, ja hän katsoi kaksi kertaa taakseen ikkunaan, vaikka tytön pienet, somat kasvot olivat jo vetäytyneet pois sieltä."

"Typerää, kirotun typerää!" mutisi vanhus. — "Se ei tule toista kertaa tapahtumaan, siitä hän saa olla varma. Elkää, naapuri hyvä, puhuko siitä kellenkään, se vain antaisi aihetta juoruihin. Lapsesta itsestään olen levollinen. Antaa nyt sen linnun lentää!"

"Mutta mitä tekemistä on kuninkaan kamaripalvelijalla vielä kaupungissa?" — kysyi seppä.

"Kamaripalvelija Raanellako?" — huudahti Henner hämmästyneenä, — "eikö hän seurannut eilen kuningasta?"

"Kyllä tietenkin, mutta aamulla minä näin hänen ja kaksi pitkää kuninkaallista aseenkantajaa kulkevan talonne ohitse. He seisoivat hiljaa päätyikkunan takana, kuiskutellen keskenään, ja tänne tullessamme näin heidän hevosensa takaporttinne luona."

"Vai niin!" — murahti vanhus, hän nousi äkisti ja hänen silmänsä salamoivat. "Sen olisitte kyllä jo ennemmin voinut sanoa minulle."

"Luulin heillä olleen asiaa teille, rakas Henner! ettehän ole suvainnut nenäkkäitä kysymyksiä."

Vanha Henner heitti vielä kerran terävän katseen myrskyävälle Beltille. — "Laiva on turvassa!" — sanoi hän hiljaisella äänellä, josta kajahti voimakkaasti hillitty suuttumus: — "He hinaavat sitä perässään. Tule, naapuri! Ei ole aikaa kauemmin seisoa tässä, kun on semmoisia vieraita kotona."

Pitkin, voimakkain askelin kiiruhti reipas vanhus eteenpäin tietä pitkin siihen osaan Middelfartia, joka oli laivasillan lähellä, ja jossa hänen asuntonsa sijaitsi. Sinne oli puolen neljänneksen matka Gremermosesillalta. Tuskin jaksoi voimakas, kymmentä vuotta nuorempi aseseppä seurata häntä. Kumpikaan ei puhunut sanaakaan ennenkuin saapuivat jalkapolulle, joka oikaisi pellon poikki Henner Friserin asunnolle. Siinä hän pysähtyi ja katseli tarkkaavaisesti pieneen asuntonsa päätyikkunaan, jonka hämärässä tuskin eroitti. Myrsky ajeli yhä pilviä kuun eteen, joka nyt valaisi hänen talonsa päädyn. — "Hm! — ei valoa!" mutisi hän. — "Ei ole asiat oikein." Hän kiirehti askeliaan, mutta pysähtyi taas äkkiä. "Ettekö kuule kavionkapsetta Hegnesmetsän kivitieltä? Naapuri! — aivan varmasti. Ketä he ovat? Sillä väellä on kiire. Saaneeko kuninkaan vouti Hegnesgaveliin näin myöhällä vieraita Middelfartista? — Menkää te meille naapuri! Katsokaa onko Åse kotona pitänyt huolta kiltaveljistä! Ellei hän ole kotona, enkä minä palaa, niin sanokaa mitä tietä läksin! Olen vain hiukan utelias." Tämän sanottuaan hän juoksi vastakkaiseen suuntaan takaisin tielle, ja sieltä kahden ojan ja aidan ylitse sivutielle, joka johti Middelfartista Hegnesmetsään, ja josta ratsastajien, joiden oli kuullut ajavan kaupungin lähellä, välttämättä täytyi kiertää, jos he aikoivat linnaan. Tietämättään hän oli ottanut esille suuren merisian-tappopuukkonsa, jota hän aina kantoi pitkien kalastussaappaittensa varressa. Se kädessään hän seisoi silmänräpäyksen hiljaa ojassa kapean tien vieressä, jonka hän voi puoleksi sulkea pitkillä käsivarsillaan. Hän kuuli hevosten lähenemistään lähenevän ja voi nyt askeleista eroittaa kolmen hevosen kavioiden kapseen. Taas peitti paksu pilvi kuun, ja oli pilkkoisen pimeää. Henner oli kiireissään pudottanut hylkeennahkalakkinsa, ja myrsky pyöritteli hänen harmaita ohuita hiuksiaan. Hän kuuli ratsumiesten pysähtyvän vähän etemmäksi. Tuuli kuletti heidän puheensa hänen kuuluvilleen.

"Antaa hevosten hengähtää, että meidän tulomme linnaan olisi remakampi!" — sanoi kimakka miehenääni. — "Nyt olemme turvassa, ja tässä on hyvä tie. Ravakasti nelistäen joudumme linnaan ennenkuin tuo vanha saatana joutuu kotiin sillalta."

"Kuolema ja helvetti!" — mutisi vanhus. — "Se oli pitkän kamaripalvelija Raanen kukonpoika-ääni."

"Tiedättehän tunnuslauseen ja merkin?" — jatkoi ohut ääni: — "kuninkaan nimessä ja kolme lyöntiä merkiksi portille! Jos joku aikoo meidät pysäyttää, hänet lyökää maahan! Minä vastaan seurauksista."

Tarkkaava vanhus luuli kuulevansa tukahdetun naisäänen valitusta, joka sekaantui myrskyn ulvontaan, ja hänen terävä katseensa huomasi kuunvalossa valkoisen naispukimen liehuvan keskimäisen ratsastajan satulan ylitse. Nyt ne alkoivat nelistää eteenpäin. Yhdellä harppauksella oli vanhus keskellä tietä. "Seis!" — huusi hän hirvittävällä äänellä, hyökäten ratsastajia kohti. Pitkä metsästyspuukko välkkyi hänen oikeassa kädessään, vasemmalla hän tarttui keskimäisen hevosen päitsiin. Hevonen kohosi takajaloilleen ja korskui. Miekanisku sattui vanhan soturin vasempaan käsivarteen; mutta suonenvedontapaisella voimalla piti hän kiinni päitsistä ja hapuili veitsellään puolipimeässä, tohtimatta iskeä, peläten haavoittavansa naisolentoa, joka näytti hänestä makaavan tainnuksissa ratsastajan vasemmalla käsivarrella.

"Eteenpäin! Saatana vieköön! Lyökää!" — kaikui taas kimakka miehen ääni ratsastajan takaa. Vanhus sai vielä yhden sysäyksen olkapäähänsä, ja samassa silmänräpäyksessä potkasi hevonen etujalallaan häntä voimakkaasti rintaan. Suitset irtaantuivat hänen kädestään, hän suistui maahan, ja hevonen hyppäsi hänen ylitsensä. Epätoivoisella voimalla nousi hän puoleksi ylös ja heitti metsästyspuukkonsa huimaavalla vauhdilla lähimmän ratsastajan jälkeen. Samassa musteni maailma hänen silmissään. Hän kuuli vihlovan miesäänen huudon, ja hän oli eroittavinaan kaukaa epäselvästi Åsen äänen huutavan: "Auta, isoisä! Auta!" ja ääni hälveni myrskyn kohinaan ja hevosten kavioiden kapseeseen. Vanhus kaatui uupuneena veriinsä ja meni tainnoksiin. Kahdenkymmenen askeleen päässä hänestä korisi kuolevan ääni, ja hurjistunut hevonen juoksi tyhjin satuloin tietä myöten.

TOINEN LUKU.

Ainakin puolen tuntia oli vanha Henner maannut tainnoksissa tiellä. Tointuessaan hän kuuli ympäriltään äänten sorinaa. Hän avasi silmänsä ja näki olevansa rakkaitten ystäviensä, nuorten merisianpyydystäjien ympäröimänä. He seisoivat lyhtyineen ja keppineen hänen vieressään, yhdessä asesepän ja muutaman kaupungin porvarin kanssa, ja auttoivat häntä nousemaan, osanottavasti hälyten ja huudahdellen. Teräsharmaan, korkean oriin selässä, keskellä tietä, istui nuori ritari, tulipunainen, näädännahalla reunustettu viitta hartioilla, ja valkeatöyhtöinen hattu päässä. Ritarin vieressä seisoi pieni tummaverinen aseenkantaja, pidellen toisella kädellään suitsista norlantilaistaan ja toisella kannattaen loimuavaa tulisoihtua. Myrsky oli lakannut riehumasta; soihtu paloi kirkkaammin tyynessä ilmassa, valaisten rauhattoman ja meluavan joukon.

"Kuulkaahan miehet! Mitä siellä on tekeillä?" — kysyi ritari. "Onko näillä seuduilla rosvoja? Tai onko Niilo Rauhaton teitä hätyytellyt?"

"Totta totisesti, rosvoja täällä on käynyt, jalo ritari!" — vastasi vanha Henner, kohoten vaivoin nuorten kalastajien avulla, jotka jo hätäisesti olivat sitoneet hänen käsivartensa ja olkapäänsä, ja nyt kunnioituksesta vanhusta ja ylhäistä vierasta kohtaan, koettivat pidättää osanottavia huudahduksiaan. "Sen kirotut roistot!" jatkoi Henner — "he ovat väkivallalla ryöstäneet lapsenlapseni, pikku Åseni, minun ainoan turvani ja vanhuuteni ilon. Jos en olisi pelännyt tappavani viatonta lasta, loikoilisivat nyt nuo kaikki kolme roistoa nenä taivasta kohti tuossa, missä äsken makasin. Jos tahdotte tietää mihin ryövärijoukkoon he kuuluvat, herra ritari, niin ratsastakaa vain parikymmentä askelta eteenpäin tietä pitkin, sieltä kyllä löydätte yhden heistä selkärangassaan minun merisikaveitseni. Maan ja kruunun kunnian vuoksi toivoisin hänen olevan Niilo Rauhattoman eikä suinkaan jonkun muun hienomman roiston." Suuttumukseltaan hän tuskin sai hengitetyksi.

"Ryöstetty?" — kysyi ritari — "ja väkivallalla? — siis kuitenkin ryöväreitä —"

"Parittajia, sielunmurhaajia, kirottuja saatanoita. — Mutta, jos olette rehellinen tanskalainen ritari, niin autatte minua pelastamaan viattoman lapsiparkani. Hänet on viety tuonne niemelle, helvetin huuhkajanpesään, häväistäväksi."

"Hegnesgaveliinko?" kysyi ritari kalveten. Samassa valaisi soihdun valo hänen kauniit nuoret kasvonsa.

"Mitä näen, drotsi Pietari Hessel!" — huudahti vanhus äkkiä iloisesti ja juoksi häntä kohti. — "Tekö täällä! Kiitettyjä olkoot nyt pyhä Kristian ja Eerik pyhimys! Jos he ovat lähettäneet teidät minulle avuksi hädässäni ja onnettomuudessani, niin kyllä pian ryöstämme lampaan suden kynsistä, vaikka olisi itse kuningas Silmänräpyttäjä heidän joukossaan!"

"Ajattele mitä sanot, vanha mies!" — alkoi ritari ankarasti ja totisena puhua: — "elä sekoita minun herraani ja kuningastani moisiin asioihin! Jos tässä on tehty roistotyö, niin otan minä kuninkaan nimessä selvän asiasta ja pidän oikeuksiesi puolta. Voitko haavaltasi nousta aseenkantajani hevosen selkään ja heti seurata minua linnaan. Minä näytän sinulle ja näille kunnon kansalaisille, ettei kuningas suojele roistoja ja ryöväreitä. Missä on mies, jonka tapoit? Hän on saanut palkan teostansa, olkoon sitten kuka tahansa!"

"Täällä, täällä!" — huusivat nuoret kalastajat, jotka jo olivat löytäneet ruumiin, vetäen sitä mukanaan. "Tässä on mies; hän on kylmä ja jäykkä kuin tapettu merisika. Mies on kuninkaallinen aseenkantaja."

Ritari katseli ruumista kauan ja näkyi vaivoin salaavan harmillista yllätystä. Mies oli pitkä ja leveäharteinen, tukka ja parta sileäksi harjattu. Hänellä oli yllään punainen aseenkantajatakki. Vaakunahattu, joka oli pudonnut hänen päästään, ja jota yksi kalastajista näytteli, oli ilman höyhentöyhtöä, mutta kahdella kuninkaallisen vaakunan leijonalla kirjailtu.

"Tuo ryöväri ja roisto on varastanut kuninkaallisen aseenkantajan takin ja vaakunahatun"— sanoi ritari synkästi. — "Riisukaa, miehet, takki hänen yltään! Elkää salliko hänen kauemmin häväistä kuninkaamme värejä. Kulettakaa hänet roistojen kuoppaan! Piilköön siellä häpeätään tuomiopäivään asti! — ja nyt pois Hegnesgaveliin!"

Vanha Henner ei tuntenut enää tuskaa haavoissaan. Hän oli jo lähtenyt ratsastamaan edeltäpäin pienellä norlantilaisella, joka tuskin jaksoi kantaa häntä, mutta kulki kuitenkin jotensakin nopeasti raskasta ratsastajaa kannattaen, jonka jalat melkein koskettivat maata.

"Kas niin, pikku hevoseni!" — sanoi ritarin aseenkantaja, joka loikaten muutaman hyppäyksen ritarin sivulla, saavutti Hennerin. "Jos voit juosten kantaa tuommoisen miehen, niin ansaitset kaksinkertaisen appeen."

Ritarin käskystä veti osa kalastajista kuolleen ryövärin tien vieressä olevalle mäelle, jossa hirsipuu seisoi, toiset seurasivat vähän etempää ritaria ja haavoittunutta päällysmiestään.

"Mitenkähän pitkältä on vielä linnaan?" kysyi ritari. — "Jaksatko ratsastaa sinne asti, reipas vanhus?"

"Lapseni tähden ratsastan vielä vaikka maailman loppuun!" vastasi Henner. — "Jos ei tuo heittiö, joka kahdesti minua löi, olisi ollut niin voimaton ja jäntevyyttä vailla, niin sanoisinpa hänen vielä johonkin kelpaavan. Pari neulanraamua häneltä sain, ei hän ainakaan voi kehua kaataneensa Henner Friseriä. Hänen reima juutilainen oriinsa potkasi minua sydänalaan. Nyt olen toipunut ja voin juosta jo paremmin kuin tämä elukka. Kiitos lainasta, poikani!" — sanoi hän aseenkantajalle ja hyppäsi norlantilaisen selästä. — "Meillä ei ole neljänneksen matkaakaan linnaan, ja täytyyhän minun kuitenkin melkein kävellä, kun istun varsasi selässä."

"Elkää moittiko norlantilaiseni pienuutta!" — sanoi nuori aseenkantaja loukkaantuneena: — "Se juoksee kilpaa vaikka villivuohen kanssa kun sattuu. Mutta ei se ole mikään elefanttikaan, joka jaksaa tornin kantaa."

"No, no, elä suutu, poikani! Jos olet niin kova ratsastamaan, niin näytäppäs joudutko ennen meitä ryöväripesälle porttia avaamaan! Kuninkaan nimessä! oli roistojen tunnussana, ja kolme lyöntiä portille oli merkki. Tie kulkee suoraan metsän läpi."

Vastaamatta sanaakaan ojensi reipas aseenkantaja soihdun Hennerille ja ratsasti takaisin kalastajien luo, jotka seurasivat heitä. Hetken perästä hän palasi puettuna kuolleen aseenkantajan punaiseen nuttuun ja sotalakkiin.

"Herra drotsi, sallikaa minun näin ratsastaa edeltänne ja valmistaa teille tietä!" sanoi nuorukainen ja kuiskasi jotakin herransa korvaan.

"Vaikka niin!" sanoi ritari — "eipä taitaisi olla pahemmaksi, mutta varovasti Skirmen! Me pidämme soihdun. Sinä et voi erehtyä tiestä, tuoltahan jo linnan torni näkyy."

Kuu pilkisti taas pilvien lomasta, valaisten suuren tummanpunaisen tornin, jonka katon reunaharja oli pykäläinen, ja joka kohosi mahtavana Middelfartin salmen rannalla olevasta metsästä.

Aseenkantaja oli jo hevosensa selässä, hän kannusti kiivaasti norlantilaistaan ja oli kadonnut silmänräpäyksessä näkyvistä.

"Reipas poika!" sanoi vanhus. — "Hänellä on kotkan silmät ja kauriin jalat. Hänestä tulee vielä kerran oiva ritari. Jos oikein näen, on hän Alsingareita tai Aröbolaisia."

"Uskollinen Klaus Skirmen on Femernistä", — vastasi ritari. — "Hänen isänsä oli maan ja kuninkaan uskollisimpia miehiä; senvuoksi kuningas Aabel ajoikin hänet maanpakoon, ja hän kuoli ulkomailla. Isoisä seurasi kuningas Eerik Waldemarinpoikaa kuolemaan ja puolusti häntä varmaankin viimeiseen asti. Hänen ruumiinsa löydettiin kuolleen kuninkaan vierestä."

"Onko nuorukainen jo kauan kantanut kilpeänne, jalo ritari?"

"Vasta toista vuotta, mutta tuskinpa hopeakannustimet ehtivät tummua hänen kantapäissään. Hän ei vielä ole paljoakaan yli viidentoista ja oli viime vuonna vangitsemassa Niilo Rauhatonta Hindsholmenilta."

"Oi, viisitoista vuotta", mutisi vanhus koettaen vastustaa huokausta — "saman täytti Åse parkani eilen. Ratsastakaa joutuummin, herra ritari, kyllä minä pysyn jälessä." Ja nyt hän juoksi eteenpäin pitkin askelin.

Drotsi Pietari kannusti hevostaan, pysähtyen taas heti. Metsässä oli pimeää, mutta soihtu valaisi vanhuksen kasvot, ja säälien näki ritari harmaahapsisen urhon kalpeuden. Ponnistukset olivat irroittaneet siteet, ja veri virtasi vuolaasti vasemmasta käsivarresta ja olkapäästä. Nuori ritari hyppäsi hevosensa selästä. "Antakaa minun uudistaa siteenne", sanoi hän taitavan haavalääkitsijän katsein. "Haavasi eivät ole niin mitättömät kuin luulet. Nouse hevoseni selkään! Sääreni ovat nuoret, eikä minulla ole avonaisia haavoja."

"En toki, hyvä herra, pyhän Kristofferin ja kaikkien pyhimysten nimessä. Elkööt tämmöiset joutavat asiat viivyttäkö meitä!" — sanoi karaistu vanhus levottomana, ritarin nopeasti sitoessa heltiytynyttä sidettä. — "Tuhannesti kiitoksia! Kiitoksia, sanon minä. Joutukaa vain edelleen, niin voitte täyttää mitä lupasitte. Kuninkaan nimessä ei kukaan ole mahtavampi häntä itseään ja hänen kätyreitään kuin drotsi Pietari. Elkää välittäkö minusta! Kiiruhtakaa vain, jalo herra!"

Drotsi Pietari ei viivytellyt silmänräpäystä enempää. Hän hyppäsi takaisin satulaansa, painoi kannustimensa hevosen kylkiin ja ratsasti nelistäen linnaa kohti, vanhan Hennerin seuratessa häntä pitkin ja nopein askelin.

Hyvin linnoitetussa Hegnesgavelin linnassa oli hiljaista ja pimeää. Niemen ympärillä, jolla linna sijaitsi, kohisi vielä myrskyävä salmi. Joukko kalalokkeja lenteli korkean linnantornin ympärillä, jota maanpuolelta kuu voimakkaasti valaisi, jotavastoin siitä lankesi pitkä musta varjo salmenpuoleiselle vallille. Nostosilta oli laskettu alas, mutta suuri, muurattu portti oli lukittu. Molemmin puolin kuudenkymmenen jalan korkuista multavallia oli leveät linnahaudat, täynnä mutaista vettä. Linnan päärakennuksessa olevasta juhlasalista loistivat valot linnanpihalle, ja suurten portaitten edustalla asteli kaksi sotilasta totisina edestakaisin. Takapihalla linnan vastakkaisella sivulla odotteli kuusi ratsastajaa ja kaksi tyhjää satuloitua hevosta pienen lukitun tornioven edustalla. Täällä oli linnan salainen uloskäytävä, sekä puiden ja pensaiden peittämä nostosilta, joka nyt oli vedetty ylös. Pienestä huoneesta, joka oli tämän takapihan puolella, ja josta yksi ikkuna johti etupihalle, loisti yksinäinen valo. Siinä huoneessa, josta tuo valo näkyi, oli lattialla polvillaan naisolento, joka helminauha käsissään näytti olevan rukoukseen vaipunut. Pitkät tummat palmikot, puoleksi hajaantuneina, valuivat päivettyneelle niskalle ja kaulalle. Hänellä oli yllään tummansininen kudottu pumpulipusero, samanvärinen, tiheään poimutettu liinahame, ja sen päällä lyhyt, vaaleansininen kyökkiesiliina. Valkea, kotonakudottu, puolivillainen päällystakki oli hänen vieressään ja näkyi solahtaneen sinne hänen hartioiltaan. Hän oli selin oveenpäin, eikä huomannut sen hiljaa avautuvan. Pitkä, leveäharteinen mies, tarkasti kääriytyneenä harmaaseen matkavaippaan, ja hattu päässä, astui hiljaa sisään katsellen arasti ja pelokkaasti joka puolelle; sitten hän kääntyi ovelle päin, joka oli jäänyt raolleen, ja josta hänen viitattuaan eräät kasvot vetäytyivät pois; olisi luullut niitä vanhan viekkaan akan naamaksi, ellei punertavan huuliparran haivenet ja kiiltävä teräslakki olisi osoittaneet kurkistajan olleen nuoren soturin. Ovi suljettiin hiljaa. Pitkään vaippaansa kietoutunut olento seisoi keskellä tornihuonetta ja katseli polvistuvaa tyttöä tämän painaessa päätään helminauhaa vasten, jota hän piteli yhteenliitetyissä sormissaan polvillaan. Tyttö oli niin syvälle vaipunut hartaaseen rukoukseen, etteivät hänen aistimensa voineet vastaanottaa mitään vaikutusta ulkoapäin.

Tämän nähdessään naamioitettu herra alkoi tulla levottomaksi. Hän teki pari kertaa liikkeen ikäänkuin tahtoen puhua tai tehdä läsnäolonsa huomatuksi; mutta tyttö pysyi liikkumatonna samassa asennossa. Hän vei nyt äkkinäisellä liikkeellä käden otsalleen, ikäänkuin väkivallalla tahtoisi karkoittaa pois vastenmielisen ja tuskallisen ajatuksen. Silloin putosi hattu hänen päästään, ja näkyviin tulivat suuripiirteiset voimakkaat kasvot, joista ilmenevä kovuus ja uhka oli omituisena vastakohtana suun ympärillä väikkyvään pehmeään ja himokkaaseen piirteeseen ja epämääräiseen levottomaan katseeseen, joka ei hetkeksikään tiennyt missä viipyä. Ulkonevan, rajujen intohimojen uurtaman otsan peitti osaksi ohut, liinankeltainen tukka, joka ulottui molemmin puolin hartioille asti. Hänellä oli ritaritavan mukaan lyhyt parta suun yläpuolella ja pitkällä ulkonevalla leualla, ja hän näytti olevan mies parhaassa ijässään, lähempänä neljääkymmentä. Omituinen luonnottomuus hänen kasvojensa ilmeessä, kovuuden ja pehmeyden, hurjan voiman ja heikkouden, uhkan ja tylsyyden, kiivaitten intohimojen ja viekkaan harkinnan vastakkaiset ilmeet eivät suoneet hänelle sitä vaikuttavaa mahtavuutta ja ylhäisyyttä, jonka luonto oikeastaan oli pannut hänen olentoonsa. Mutta eniten rumensivat häntä pienet, harmaat, silmät ja silmäluomien alituinen siristely ja räpyttely, joka herätti epäluuloa ja pelkoa.

Hän seisoi vielä epäröiden jäisikö tai menisikö, mutta kun nuori polvistuva tyttö äkkiä nousi, kääntyen häntä kohti, astui hän pelästyneenä pari askelta taapäin. Hän ei nähnyt edessään pienen porvaritytön hiukan kalpeita, mutta iloisia ja vilkkaita kasvoja, jonka veitikkamaiset, mustat, silmät niin uteliaina olivat katselleet Henner Friserin ruokasäiliön ikkunaluukusta; hänen edessään ei myöskään ollut pelästynyt, itkevä tyttölapsi, joka rukoili sääliä ja armoa. Tuo kaikkien matkustajien niin kauniiksi kehuma Åse Hennerin-tytär, joksi häntä isoisän mukaan kutsuttiin, näytti ihmeellisesti muuttuneen, ja kuitenkin oli hän jollakin tavoin vielä kauniimpi kuin milloinkaan ennen. Pienen, iloisen kalastajatytön kasvoista ilmeni prinsessan aateluus ja arvokkaisuus; mutta hän oli kalpea kuin kuoleva. Nuo vilkkaat, usein veitikkamaiset silmät olivat ummessa; mutta hänen kasvoissaan oli ilme, niinkuin tunkisi hänen sisäänpäin kääntynyt katseensa luonnon salaisuuksiin ja asuskelisi vieraassa, salaperäisessä maailmassa. Hän astui juhlallisesti ja hitaasti lähemmäksi, ja sanoilla, jotka muuten olivat hänen vaatimattomalle olennolleen vieraita, varoittavan profetan äänellä, huudahti hän, nostaen etusormeaan uhkaavasti ilmaan: "Onneton kuningas! Sinä kulet kadotuksen tietä. Minä rukoilin sinun puolestasi Jumalaa, kaikkivaltiasta tuomaria, ja hän käski minun varoittaa sinua. Hiuskarvasta riippuu miekka pääsi päällä! — Käänny, käänny, ennenkuin se putoaa!" —

"Haa, mielipuoli!" — huudahti ylhäinen herra kalveten — "Raane, saatana! Missä olet? Kenen olet tuonut luokseni?" Hän kääntyi äkkiä ovea kohti, mutta tyyntyi taas ja purskahti nauruun. "Haa, sinä suulas, viekas tyttö! Oletko sinä ollut pappien koulussa? Niinkö sinä aiot minua ivata?" — sanoi hän lempeästi uhaten ja lähestyi tyttöä. "Sinä tiesit siis minun olevan täällä ja tekeydyit kuitenkin pyhäksi ja hurskaaksi! Nyt pois pyhä teeskentely, lapseni! Se kyllä kaunistaa sinua, mutta ymmärrämmehän me nyt toisemme." Hän ojensi kätensä aikoen taputtaa tyttöä leuvan alle, mutta tämä astui askeleen taapäin, voimakas, melkein suonenvedontapainen ylenkatseen ja vastenmielisyyden ilme kasvoilla. "Elkää koskeko minuun, taikka olette kuoleman oma!" — sanoi hän, nostaen uhkaavasti kätensä. Veri palasi hänen poskiinsa. Hän näytti koettavan ponnistamalla avata suuret, mustaripsiset silmäluomensa, mutta ei jaksanut pitää niitä auki. "Miten salamoi!" sanoi hän — "miten vihainen olet, isoisä! — Hui, miten silmäsi ja sormesi säkenöivät! — olet haavoittunut, verissäsi" — —

"Joutavia tyttö, ei täällä ole ketään, joka verta vuotaa eikä mikään säkenöi. Onko teeskentelysi pian lopussa? Tai kuletko todellakin unissasi, silloinpa tahdon koettaa, enkö saa sinua jollakin tavoin herätetyksi?" Sen sanottuaan hän taas koetti lähestyä tyttöä, mutta vetäytyi itse pelästyneenä takaisin, kun tyttö käänsi häneen elottomat, sieluttomat silmänsä. "Kyllä minä tiedän!" — kuiskasi tyttö salaperäisesti: — "Minä olen metsätalossa. Maan mahtavin mies edessäni seisoo. Niin kuule siis, Herra! Te olette erehtyväinen ja onneton! — Te olette myyty ja petetty! Jos tahdotte pelastaa henkenne ja sielunne, niin piilottautukaa, paetkaa! — jättäkää kadotuksen tie!"

"Oletko riivattu, tyttö!" — huusi ylhäinen herra ja polki jalkaa, katsoen levottomana ympärilleen. — "Olenko minä täällä petturien joukossa! — Raane, saatana! Missä olet?"

"Varokaa häntä! varokaa häntä!" — jatkoi tyttö samalla kuiskaavalla ja salaperäisellä äänellä — "elä kutsu häntä! paha on aina siellä missä sitä mainitaan".

"Tahtooko hän tehdä minut hulluksi!" mutisi vaippaan kääriytynyt herra, katsellen mitä tuskallisimmassa levottomuudessa vuoroin ovelle, vuoroin ihmeelliseen tyttöön. "Haa, minä olen narri, jos annan tuon viekkaan teeskentelijän itseni pettää!" — huudahti hän vihdoinkin ääneen ja nauroi taas itselleen, heittäessään vaipan yltään ja seisoi nyt komeassa ritaripuvussa tytön edessä. — "Myönnäppäs, Åse pienoiseni, että olet tahtonut laskea hieman leikkiä kanssani, — tahdoit nähdä, saisitko kuningas Eerik Kristofferinpojan pelotetuksi. Etpä onnistunut: minä tunnen kyllä väkeni, ja sinut myöskin, mustasilmäinen veitikkani! Sinä uneksit kuninkaan käyneen luonasi. Ja että itse elelit kuningattarena yhdessä hänen linnoistaan. — Katsoppas, tuo kaikki toteutuu! Se riippuu vain sinusta. Mutta salpa suun eteen, pikku Åse! Kuninkaan vierailu täällä sinun luonasi on salaisuus, jota ei kukaan saa tietää."

Äkkiä katosi juhlallinen ilme tytön kasvoista. Näytti siltä kuin heräisi hän nyt vasta täydellisesti unesta, joka oli muuttanut hänen koko olentonsa. Hän katsahti ihmetellen ympärilleen ja hypähti äkkiä kepeästi kuin kissa ovelle, ikäänkuin aikoen paeta; mutta hän rauhoittui taas ja rohkaisi mielensä, pani molemmat pienet kätensä sivuilleen, ja asettui uhkaavaisen näköisenä vieraan herran eteen. Tämä näkyi iloisesti hämmästyvän, nähdessään ennustajanaisen muuttuvan tutuksi somaksi kalastajatyttöseksi, jonka veitikkamaisista, avomielisistä silmistä oli kadonnut luonnoton kiihko. Unissakävijän ankaruus ja totisuus oli muuttunut luonnolliseksi, teeskentelemättömäksi vihaksi, joka teki hänet vieläkin rakastettavammaksi. "Kuka te olette? Herra ritari?" kysyi tyttö kiivaasti. — "Koetatteko luulotella minulle olevanne kuningas? Ei, niin yksinkertainen en ole, etten tietäisi kuninkaan olevan maansa lakien ja oikeuksien valvojan. Te siristelette kyllä yhtä rumasti silmillänne kuin kuningas Silmänräpyttäjä. Mutta olisinhan aivan hullu, jos luulisin ryöväriä ja jumalatonta pahantekijää kuninkaaksi."

Korkea herra sävähti hehkuvan punaiseksi ja katseli nyt uhkailevaa tyttöä suuttunein katsein. "Tyttö siis kuitenkin kulki unissaan", — mutisi hän hiljaa. — "Sinä olet oikeassa!" — sanoi hän ääneen — "minä en ole kuningas itse, mutta yksi hänen mahtavimpia palvelijoitaan. Koska sinä niin varmasti luotat kuninkaan oikeudentuntoon, lapseni", — jatkoi hän ankaralla ja käskevällä äänellä — "niin ihmetyttää minua vain, kuinka et ole tullut ajatelleeksi, että sinut on voitu vangita kuninkaan käskystä. Sinä olet epäilyttävä nainen, joka harjoittelet salaisia taikatemppuja; vanhan, viekkaan isoisäsi kanssa piiloittelette ja suojelette te maankavaltajia ja kuninkaan ilmeisiä vihamiehiä. Voitko kieltää, ettei tuo kuningasta vastaan niskoitteleva, uppiniskainen marski ollut teillä yötä kahdeksan päivää sitten, ja etkö sinä silloin povannut hänelle? Tänä hetkenä istuu varmaankin kapinallinen herttua Waldemar siellä ystävinensä, punoen juonia kuningasta ja maata vastaan. Kerrotaanpa juttuja sinun isoisästäsi, josta hän voisi menettää henkensä, jos tutkittaisiin asiaa. Tahdotko pelastaa hänen elämänsä, pikku Åse! Se voi tapahtua ainoastaan, jos olet ystävällinen ja mukautuvainen hänen herrallensa ja tuomarillensa, joka minä totisesti olen."

"Te tahdotte vain koettaa minun kestävyyttäni, ankara herra ritari!" — sanoi nyt tyttö vähemmin uhkaavasti ja toisessa asennossa, mutta kuitenkin rauhallisesti ja pelottomasti. "Te vain tahdotte koetella, voitteko saada minut epäilemään isoisäni rehellisyyttä ja kuninkaan oikeudentuntoa. Tiedättehän te yhtähyvin kuin minä, että isoisäni on pakoitettu antamaan asunnon kaikille matkustavaisille, olkoot ne sitten uskollisia alamaisia tai ei, ellei kuningas ole karkoittanut heitä maasta ja julistanut heitä lainsuojattomiksi. Että minä en harjoittele noitatemppuja, vaikka välistä näenkin pahoja unia ja huvikseni olen ennustanut joillekin kädestä, sen kyllä hyvin tiedätte. Te vain tahdotte laskea leikkiä kanssani, ankara herra! Mutta, jos olette tosissanne", jatkoi tyttö kiivaasti, pannen taas kädet lanteille, "niin olette yhtä vähän joku kuninkaan uskotuista miehistä, kuin olette kuningas itse. Te olette ryöväri ja petturi, joka uskaltaa tehdä vääryyttä kuninkaan nimessä, varokaa itseänne, mies! Vielä on maassa laki ja oikeus, ja te voitte kyllä tulla hirtetyksi, vaikka olettekin pukenut yllenne komean ritaripuvun, jonka varmaan olette varastanut tai ryöstänyt joltakin rehelliseltä mieheltä."

"Hävytön rohkeus!" tiuskasi korkea herra harmistuneena, polkaisten jalkaa. Mutta hänen hurja katseensa osui taas tytön kauniisiin kasvoihin ja vartaloon, ja hän jatkoi lempeämmällä äänellä: "Jos ei tuo uhkamielinen uppiniskaisuutesi sopisi sinulle niin hyvin ja tekisi sinua vieläkin kauniimmaksi, pikku Åse, niin totisesti, Herran nimessä, voisin suuttua sinulle pahemmastikin. — Et ole kesyimpiä lintuja, huomaan minä; koetat tekeytyä kallisarvoiseksi, että annettaisiin sitä suurempi hinta sinun suosiostasi. No niin, vaihteen vuoksi sekin voi minua miellyttää. Mutta elä ärsytä minua enempää. Voin hetken olla kärsivällinen — mutta elä saata minua raivostumaan!"

"He tulevat, he tulevat!" — huudahti Åse nyt iloisesti ja juoksi suuren linnanpihan puoleiselle ikkunalle. — "Nyt kuitenkin saamme tietää kuka te olette, ja onko kuninkaalla, palveluksessaan rosvoja ja väkivallan tekijöitä!"

Linnan pihalta kuului hevosten astuntaa ja meluavia ääniä. Korkea herra katseli levottomana ikkunaan; samassa aukeni ovi; ja sama nuori ritari, joka kuninkaan sisäänastuessa oli seisonut ovella, astui kiireisesti ja hätääntyneen näköisenä sisään. "Herra, meidät on petetty!" kuiskasi hän hengästyneenä. — "Piha on täynnä väkeä. He vaativat kuninkaan nimessä sisäänpääsyä, ja drotsi Pietari Hessel on heidän johtajanaan."

"Drotsi Pietari? — oletko hullu?" — sanoi herra, kietoutuen nopeasti vaippaansa. — "Mitä hän täällä tekee? Mitenkä hän pääsi sisään?"

"Portti oli lukittu. Ei kukaan tiedä kuka hänet on päästänyt sisään. Hän on pelottanut kuninkaallisella valtakirjallaan linnanvoudin. He etsivät koko linnan läpitsensä ja aikovat repiä sen maan tasalle, elleivät löydä tyttöä. Ne voivat muutaman silmänräpäyksen kuluttua olla täällä. Täältä on näkynyt valoa pihalle. Jos ette tahdo tulla paljastetuksi, niin menkää täältä salaoven kautta, herra. Jos te käskette, niin otan minä syyn päälleni, ja annan drotsin vangita itseni toistaiseksi."

"Aivan niin, uskollinen Raane! Se keksintösi on kullan arvoinen. Lukitse salaovi jälestäni! On kai väkemme takaportin luona?"

"Kaikki on täydellisen varmassa järjestyksessä, ankara herra ritari!" sanoi nuori sotilas painokkaasti ja iski silmää. "Eikä paholainenkaan tiedä teidän olleen täällä, jos vain tuo tyttö osaa vaieta." Hän osoitti epäilevän näköisenä Åsea, joka seisoi ikkunassa kuunnellen, silmät hurjasti loistaen. — "Elkää viipykö kauempaa, herra! Kuulen heidän jo tulevan torninportaissa."

"Jos sanallakaan ilmaiset kenen olet nähnyt, niin olet kuorman oma!" — kuiskasi korkea herra nopeasti ja levottomasti pelästyneelle tytölle, ja samassa silmänräpäyksessä hän oli kadonnut seinään peitetystä salaovesta.

Nuori sotilas otti nopeasti avaimen ovelta heittäen sen ikkunasta takapihalle, ja nyt polvistui hän nuoren tytön eteen. "Armahda onnetonta rakastajaa, kaunis, jumalallinen Åse! pieni, vastustamaton kalastajatyttöni!" — sanoi hän korkealla, kimakalla äänellä — "sinun tähtesi olen antautunut suurimpaan hengen vaaraan ja armollisen kuninkaamme vihan alaiseksi; sinun tähtesi olen uskaltanut käyttää kuninkaan nimeä, ryöstäessäni sinut — —"

"Ja sinun tähtesi saastutan käteni inhoittavissa akankasvoissasi", vastasi tyttö, antaen hänelle pari aikamoista, hyvin ansaittua korvapuustia, jotka tämä näkyi kärsivällisyydellä vastaanottavan, koettaen jatkaa teeskenneltyä rakkaudentunnustustaan. Hän puhui vielä samassa asennossa, selkä oveen päin kääntyneenä, pitäen kiinni Åsen esiliinasta, kun drotsi Pietari ja hänen aseenkantajansa, linnanvoudin ja muutaman asestetun kalastajan kanssa astuivat ovesta sisään.

"Kuninkaan nimessä, kamaripalvelija Kaane! Te olette minun vankini" — lausui drotsi. — "Sitokaa hänet, miehet!"

Kamariherra nousi, ollen hämmästyvinään. "Ankara herra drotsi!" — sanoi hän ilkeästi hymyillen — "Te tiedätte itse mikä voima kauneudella on sydämiin, katsomatta arvoon ja asemaan. Te olette yllättänyt minut ajattelemattomassa teossa, josta meidän aikanamme on viisainta tuomita säälivästi. Olette kuitenkin itse nähnyt, miten huonolla onnella olen koettanut kesyttää tätä rakastettavaa villikissaa. Jos uskallatte vangita minut senvuoksi, niin tehkää se, mutta tuomitkoon yhteinen herramme ja kuninkaamme, kumpi meistä on rangaistava." Vastustelematta hän antoi tämän sanoessaan lyhyen miekkansa drotsin käteen, ja salli Klaus Skirmenin sitoa kätensä, joka suurimmalla taitavuudella toimitti tämän tavallisen aseenkantajatehtävän, katsellen sillävälin salavihkaa sydämellisellä osanotolla pientä, somaa Åsea, jonka loistavat mustat silmät harhailivat läsnäolijasta toiseen, ikäänkuin tuskallisesti jotakin etsien.

"Lapseni, oma Åseni!" kajahti ovelta voimakas miehenääni, ja huudahtaen: "isoisä, rakas isoisä!" lensi tyttö vanhan Hennerin syliin, nimitellen häntä kaikilla lempinimillä, huomaamatta vielä hänen haavojaan, jotka, niin vähän kuin hän niistä itse välittikään, kuitenkin olivat tuskallisesti häntä heikentäneet.

KOLMAS LUKU.

Drotsi Pietari Hessel ja hänen aseenkantajansa olivat ankarassa myrskyssä tulleet Beltin ylitse suuren matkustajaseurueen kera. Gremermosesillan ja kaupungin välisellä tiellä he olivat tavanneet lauttamiehet, sekä aseseppä Troelsin ja joukon porvareita, jotka kiiruhtivat tietä pitkin Hegnesmetsään etsimään Henner Friseriä ja Åsen ryöstäjiä. Drotsi Pietarilla oli maihin noustessa korvien yli vedetty karvalakki päässä, ja suuri merimiestakki ritaripukunsa peittona. He olivat nousseet viimeksi maihin, ja ennenkuin ritari nousi ratsunsa selkään, riisui hän päältään pitkän takin ja lakin, heitti tulipunaisen vaippansa hartioilleen ja pani töyhtöhatun päähänsä. Välittämättä muusta matkaseurasta hän oli heti valmis auttamaan porvareita alhaisia ryöväreitä vastaan. Muut matkustajat olivat valittaneet tukalaa laivamatkaa ja hartaasti toivoneet pääsevänsä majataloon virkistyksiä ja lepoa saamaan.

Gremermosesillalla seisoi vielä kuun vaihtelevassa valossa merimies käsi siteissä, täysiin mustiin rautavarustuksiin puetun ritarin vieressä, jonka kypäränsilmikko oli laskettu alas. He näyttivät puhuvan vakavasti ja salaperäisesti keskenään osoittaen äsken saapunutta purjelaivaa sekä pienempää venettä, jolla panssaroitu ritari näkyi saapuneen, ja joka oli vähän syrjempänä metsän siimeksessä, Middelfartsalmen luona. Venemies oli tullut suuren seurueen mukana ja näytti kertovan ritarille heidän matkastaan, ja ketä laivassa oli ollut mukana. Viimein he erosivat. Merimies kumarsi ja huolimatta siitä, että oli haavoittunut, hän otti nöyrästi toimittaakseen jonkun asian korkealle vieraalle. Merimies astui nopein askelin metsään päin, jonka rannalle pieni purjevene oli vedetty, ritari sitävastoin astui miettiväisenä kylään vievää tietä.

Vaikk'eivät Henner Friser ja hänen soma tyttärentyttärensä olleet kotona, oli palvelusväki vastaanottanut vieraat majataloon tavallisella huolenpidolla. Heti oli kannettu pöytään iso olut-tynnyri ja suuri vadillinen keitetyitä kampeloita, joita siellä aina oli runsaasti. Näihin näytti suurin osa seurueesta olevan tyytyväisiä, sillä oli perjantai ja sai tyytyä paastoruokaan. Mutta kaikki eivät olleet samaa mieltä.

"Pois laihat kampelat! — Me tarvitsemme voimakasta liharuokaa", sanoi pitkä, laiha, mutta ylpeän ja käskevän näköinen herra, jonka piirteet olivat voimakkaat ja intohimoiset. "Elämämme ja terveytemme varalta annan minä kaikille syntien anteeksiannon tämän päivän varalta!" lisäsi hän käskevästi. "Olen siihen valtuutettu inhimillisen raihnaisuutemme tähden."

Kampelat vietiin heti pois, ja suuri vadillinen suolaista lihaa asetettiin sijaan. Tästä osoittivat useimmat seurueesta äänekästä suosiotaan; mutta hengellinen herra oli vielä suuttunut. Huolimatta sinisestä matkapuvusta, johon hän oli puettu, kävi hänen säätynsä selville mustasta kalotista, joka peitti kaljun päälaen, ja laihuudestaan huolimatta, näkyi hän olevan tottunut parempaan ja hienompaan ruokaan. Hän alkoi hyvin kiivaasti puhua ja sanoi, että oli pidetty huonoa huolta ylhäisempien matkustajien mukavuuksista näissä uusissa etuoikeutetuissa majataloissa, sekä että, jos kuningas sekaantumalla talousasioihin, aikoo ruveta vanhempien ihmisten holhoojaksi, ja kieltää sekä maallisia, että hengellisiä virkistämästä matkustavaisia, niin pitäisi hänen kuitenkin huolehtia siitä, että näissä ravintoloissa olisi kunnon kokit.

Tämä tyytymätön herrasmies oli ainoa hengellinen koko matkaseurueessa. Häntä nimitettiin mestari Grandiksi ja herra tuomiorovastiksi, ja hän näkyi nauttivan yleistä kunnioitusta heidän kaikkien kesken. Useimmat olivat ritareja ja muita korkeita maallisia herroja, hatuissa heillä oli suuret höyhentöyhdöt ja yllään lyhyet, näädännahkalla reunustetut, hienosta saksalaisesta tai englantilaisesta verasta tehdyt matkavaipat, kaikki mitä erilaisimmissa, kirkuvissa väreissä, aina oman tai naisensa maun mukaan. Heidän lyhyet takkinsa olivat enimmäkseen saman värisiä ja samasta verasta kuin päällysvaipatkin, sekä pyöristetyt edestä, ja vieraitten ritarien kuosin mukaan olivat reunat koristetut pitkänlaisilla reijillä. Tämä omituinen vaatekuosi oli jo kauan ollut kielletty Tanskassa, ja tuo uhkamielisyys, jolla kieltoa halveksittiin, osoitti näiden herrojen kuuluvan rohkeaan ja tyytymättömään ylimys-puolueeseen.

Pitkä, nuori herra, jolla oli tulipunainen vaippa yllä, rohkeat kasvot ja hieno ruhtinaallinen ryhti, näytti olevan ylhäisin seurueesta. Erityisempää huomiota osoitettiin myöskin eräälle paljoa vanhemmalle herralle, jolla oli rohkea mutta kömpelö sotilasryhti, ja yllä englantilais-sininen verkavaippa. Muutamat nuoremmista herroista koreilivat kirkkaan keltaisissa, tulikeltaisissa ja papukaijan vihreissä ritaripuvuissa. Pari vanhempaa herraa oli puettu maksanvärisiin takkeihin ja vaippoihin. Oli melkein yhtä monta aseenkantajaa kuin ritaria, ja heidän halvempi arvonsa näkyi pyöreälakisista hatuista tai aselakeista, sekä kirjavista, karkeammasta skottilaisverasta tehdyistä vaipoista. Nuorenlainen, hullunkurinen henkilö, joka ei kuulunut ritareihin, eikä heidän seurueeseensa, mutta erityisellä huomaavaisuudella näkyi liittyvän hengelliseen herraan, herätti huomiota erityisellä palvelevaisuudellaan ja avuliaisuudellaan, huolimatta siitä, että hänen tavaton lihavuutensa näkyi tekevän hänelle jokaisen nopeamman liikkeen vaikeaksi. Hänen pyöreät, hyväntahtoiset kasvonsa loistivat ilosta ja elämänhalusta. Hänen ruskea lyhyt takkinsa oli vyötetty leveällä hirvennahkavyöllä, johon oli pistetty pitkä, leveä veitsi, ja samansuuruinen haarukka, sekä sarvilusikka, pippuriaski ja vielä joitakin muita kapistuksia ja pikkulaatikoita, jotka näyttivät kuuluvan keittiöön ja ruokasäiliöön. Hän kuunteli suurimmalla tarkkaavaisuudella hengellisen herran tyytymättömyyden purkauksia ruokajärjestyksestä, ja silmäili tavantakaa yksinkertaista puulaatikkoa, jonka hän itse oli kantanut laivasta, ja asettanut nurkkaan keittiön oven viereen.

"Te puhuitte taas kuin suoraan minun halvasta sydämestäni, kunnianarvoisa herra tuomiorovasti!" sanoi hän nöyrän näköisenä, mutta jonkinlaisella hovinarrin äänellä — "nämä kuninkaalliset hökkelit vievät vielä maan perikatoon. Ne ovat ryöväriluolia — sanoi kunnianarvoisa apotti Ry hyvin tunnetuksi tulleessa paastosaarnassaan — ne ovat ryöväriluolia, joihin kaikki villit linnut kokoontuvat, ja joissa kotka ja harakka saavat syödä samasta vadista. Ne ovat saattaneet vanhan vierasvaraisuuden rappiolle. Senvuoksi onkin hyvä sopu ja iloisuus hiljaisten kodikkaitten huvitusten ohella, sekä jalo keittotaito hävinneet. Minä tahdon kuitenkin puolen tunnin kuluessa valmistaa arvoisille herroille ruuan ja juoman, joka saattaa meidät kaikki unohtamaan ajan surkeuden, sovittaen meidät tämän jumalattoman maailman kanssa!"

"Se oli oikein, poikani!" — sanoi hengellinen herra lempeämmin ja taputti häntä olkapäälle. — "Elä kaiva kallisarvoista leiviskääsi maahan, Martti Madsvend! Pidä huoli ajallisista tarpeistamme, eläkä välitä paastosaarnoista!"

Kun matkustava kokki oli laatikkoineen poistunut keittiöön ja ruvennut siellä talonväen murinasta huolimatta ruuanlaittopuuhiin, tutki siniviittainen ritari juomaa, joka oli tinakannuissa pöydällä. "Mitä? Tavallista tanskalaista kaljaa!" — huusi hän ja heitti tinakannun lattialle. — "Hyi, saatana. Sellaistako nuo roistot uskaltavat tarjota meille? — Tahdomme saksilaista olutta, ja hetipaikalla!"

"Saksilaista olutta, joka tekee ihmiset hulluiksi, ei täällä tarjota!" — vastasi tarjoilupöydän takana oleva mies rohkeasti. — "Se on yhtä ankarasti kielletty kuin teidän ja näiden herrojen takin kuosi. Jos te ette ole tyytyväisiä siihen mitä meillä on, niin on ovi avoinna edessänne; mutta raakuutta ja haukkumasanoja ei Henner Friser eikä hänen väkensä kärsi!"

Sininen herra säpsähti ja katsoi ihmetellen mieheen.

"Hävitön mies, tiedätkö kenelle puhut?" — huusi nyt hengellinen herra, ja suonet hänen otsallaan pullistuivat vihasta. — "Kuninkaalliseen sukuun kuuluvien herrojen läsnäollessa ovat sekä maisterit että tuomiorovastit halpaa väkeä. Täällä saa sinunlaisesi moukka vaieta, vaikka sätkisimme sinua korville kirotuilla kampeloillasi ja viskaisimme visakalloasi vasten ohuen tanskalaisen oluesi."

"Elkää välittäkö hänestä, rakas mestari Grand", sanoi nuori, hieno punaviittainen herra. — "Mies ei varmaankaan tunne meitä ja pitää isäntänsä puolia. — Jos teillä on talossa saksalaista olutta, niin tuokaa se pöytään minun edesvastuullani!" — lisäsi hän välinpitämättömästi ja kääntyi tarjoilijaan päin, heittäen pöydälle hänen eteensä kourallisen kirkkaita hopearahoja.

Mies näytti hämmästyvän ja epäröivän.

"Nyt joutuun!" — jatkoi nuori herra. — "Herttua Waldemar sinua käskee. Kuninkaan kielto ei ulotu minuun eikä minun seuralaisiini, senhän olet jo huomannut takkiemme kuosista."

"Sen ymmärtänette itse, korkea herra", vastasi tarjoilija tyynesti; "mutta Tanskan maassa on sekä suurten, että pienten toteltava kuninkaan lakia ja asetuksia, niin on minun isäntäni sanonut. Meidän kellarissamme on tynnyri vanhaa, saksalaista olutta; siihen ei ole kukaan uskaltanut koskea kahteenkymmeneenviiteen vuoteen, ja ennenkuin isäntä tulee kotiin, en minä laske ainoatakaan haarikkaa siitä tynnyristä, vaikka kaikki olisitte keisareita ja paaveja."

"Heittäkää tuo hävytön mies ovesta ulos, herttua!" huudahti kiivas mestari Grand, ja pari aseenkantajaa läheni jo innoissaan panemaan käskyä täytäntöön, mutta he näkyivät vain odottavan viittausta.

Veri oli noussut nuoren herran poskiin, ja hän heitti uhkaavan katseen tarjoilijaan; mutta silloin tarttui siniviittainen vanhempi herra häntä käsivarteen — "Odotappas hiukan, serkkuni!" mutisi hän puoliääneen. — "Annappas minun toimia. Tässä täytyy olla oikea isänmaan ystävä. Hänen armonsa kuningas ratsasti vielä keppihevosella Margareta Juoksijan vieressä" — alkoi hän nyt kovaäänisesti — "silloin kun hän teki sen urotyön, että toimitti tapin saksalaiseen oluttynnyriin; se oli oiva urotyö, sen myönnämme kaikki, se tapahtui jo aikoja ennen kuin minä olin mitään toimittanut sotapäällikkönä. Samassa tilaisuudessa esiintyi hän vielä yhtä loistavasti, tullen opettajaksemme räätälinammatissa. Kunnon kansalaisina juokaamme nyt hänen kunniakseen tanskalaista olutta ja antakaamme ommella takkiemme helmat yhteen kunnollisiksi tanskalaispaidoiksi, että Danehovessa näkisivät meidän olevan yhtä uskollisia ja tottelevaisia alamaisia kuin Jon Litle ja David Thorstenson, ja yhtä todellisia tämänlaisen pukineen ystäviä kuin kuningas itse ja kuningattaren kaunis ystävä, drotsi Pietari Hoseöl! [Sukkanauha, liikanimi, jonka kansa oli antanut drotsi Pietarille.] — Nyt kuninkaan kunniaksi malja kaljaa, koska täällä ei ole muuta saatavissa. — Kuninkaan malja, hyvät herrat!"

Tämä pila, jota seurasi ivallinen hymy, herätti äänekkään naurun, ja kaikki joivat tai olivat juovinaan halveksittua kaljaa.

"Tämän maljan juo jokainen, joka ei ole urkkija tai petturi!" — jatkoi sininen, sotaisa herra. — "Täällä ei ole minkäänlaista arvo- eikä säätyeroa! Tule, kaunis poikani! Juo kuninkaan malja tässä ihanassa kaljavedessä!"

"Sen kyllä varon sillätapaa tekemästä!" — sanoi tarjoilijapoika. — "Olen liian halpa niin ylhäiseen seuraan."

"Silloin saat tyytyä siihen, että Hallandin Jaakko kreivi, kuninkaan lääniherrana, antaa rangaista sinut petturina ja salaisena kapinoitsijana!" — jatkoi sininen herra. "Vetäkää hänet ulos ja antakaa hänelle kelpo selkäsauna jalustinhihnalla!" — komensi hän aseenkantajia. — "Olemmehan kaikki kuulleet, että hän on kapinallinen, joka ei tahdo juoda kuninkaan maljaa."

Silmänräpäyksessä oli ankara käsky täytetty, vaikka voimakas mies urhoollisesti puolusti itseään.

"Sillätapaa on paras kärventää miehet omassa rasvassaan!" mörähti Jaakko kreivi ja heittäytyi ylimielisen välinpitämättömänä takaisin penkille.

"Ehkä sentään vähän liian kovasti", — sanoi nuori herttua, mutta hymyili kuitenkin mielissään, toisten nauraessa tälle raa'alle pilanteolle, joka ei heille ollut harvinainen tai millään tavalla sopimaton.

Näitten kuningas Eerik Kristofferinpojan olut- ja pukusäädösten johdosta, jotka olivat aiheuttaneet tämän näytöksen, jatkettiin nyt pilkallisella äänellä muutamien muidenkin kuninkaan porvarillisten säädösten luettelemista, joita oltiin kiittelevinään, ja sillä välin kilpailtiin niiden hullunkuristen puolten esiintuomisessa ja pidettiin ne aivan lapsellisina ja naurettavina. Erityisesti oli ankara Riibe-oikeus monen kömpelön ivan esineenä. Tämä keskustelu lopetettiin sitten vasta kun toimelias kokki astui sisään keittiöstä kantaen suurella vadilla höystettyä liharuokaa ja kehoittaen seuraa koettelemaan eikö hän ollut ansainnut parempaa paikkaa kuin laittaa vankiruokaa Sjöborgin erakoille. "Jos minä, jota kuitenkaan en tahdo toivoa", — lisäsi hän — "kerran saan tervehtiä jotakin arvoisista herroista kuulussa linnassani, niin iloitsen siitä, että minulla sitä ennen on ollut tilaisuus pelastaa kunniani, niinkuin se, joka ei menestyksettä ole tutkinut keittotaitoa kuningaskunnan oppineimmissa tuomiokapituleissa".

"Sinä olet veitikka, Martti!" sanoi mestari Grand uhaten häntä sormella. — "Minun hurskaat virkaveljeni ovat tainneet opettaa sinut siunaamaan ensin itsesi itsekieltämismerkillä; mutta pyöreät poskesi osoittavat, että sinä lihallisena maailman lapsena olet siirtänyt opit puurokauhaan ja leikkuuveitseen."

"Enkä ilman loistavia, kunnianarvoisia esikuvia", vastasi kokki veitikkamaisesti hymyillen. — "Totisesti, jos minä olisin teidän ruuanlaittajanne, enkä valtiovankien ruumiin paimen, niin pian vetäisitte lihavuudessa vertoja minulle ja arvoisille virkaveljillenne." Hän alkoi nyt innokkaana isäntänä tarjoilla ruokaa, valiten paraat palat uudelle, hengelliselle suosijalleen. Sitten hän toi suuren puumaljan kyökistä ja kiitteli siinä olevaa vahvistavaa ja elähyttävää juomaa, joka oli hänen omien tutkimustensa tulos.

"Maustettua viiniä!" huudahti Jaakko kreivi. "Sinäpäs vasta oivallinen mies olet, Martti! Tämäkö siis olikin se pyhä kirkonaarre, jota sinä ja tuomiorovasti niin urhoollisesti puolustitte myrskyssä, silloin kun me muut saimme heittää kaiken maallisen omaisuutemme mereen?"

"Niin palkitaan avut ja hyvät työt jo tässä elämässä!" — vastasi kokki. — "Nyt toivon, että kunnianarvoisa mestari Grand ei paheksi sitä, että otti pullolaatikkoni suojeluksensa alaiseksi."

Ritarit kiittivät ihanaa juomaa, ja alkoivat tulla iloisiksi ja kovaäänisiksi. Martti Madsvend täytti ahkerasti heidän juoma-astiansa ja lauleli vallattomia lauluja. Kaikki tahtoivat laulaa, ja kukin lauloi mielilauluaan, välittämättä muista. Lopulta pääsi eräs laulu, kaikkien nauraessa, voitolle. Se oli jotensakin sukkela, mutta likainen pilkkalaulu kuninkaasta ja hänen uskollisista miehistään, erityisesti drotsi Pietari Hesselistä, jota vuoroon kutsuttiin Hoseöl'iksi vuoroon herra lakimieheksi; siinä viittailtiin kömpelösti siihen suhteeseen, joka hänellä syytettiin olevan kuningattareen. Tämän hälinän aikana astui heidän huomaamattaan tupaan sama pitkä, rautapukuinen ritari, kypäränsilmikko suljettuna, joka oli seurannut heitä sillalta, ja istuutui oven viereen pimeään soppeen.

"Kas nyt vasta elämä alkaa", sanoi kokki nitistellessään kynttilöitä. "Nyt vasta on hauska katsella arvoisia herroja."

"Mutta mitä sinä olet sekoittanut viiniin?" kysyi mestari Grand: — "sehän on muuttunut jumalten juomaksi".

"Sekoitus on salaisuus, korkeasti oppinut herrani!" — vastasi kokki. — "Sen opin säilytän itselleni siksi kunnes kerran teen testamenttini; sitten rikastutan jälkeläiseni keksinnölläni, jos maailma osoittautuu sen arvoiseksi. Olen nimittänyt tämän onnelliseksi tekevän juoman piispaksi. Toivon sen ansainneen nimensä ja toivon että se kerran tekee Martti Fynbosen nimen kuolemattomaksi sekä pappien että maallikkojen parissa."

"Nimitä se arkkipiispaksi, sen se ansaitsee paremmin kuin tuo akka, joka meillä nyt on Lundissa!" — huudahti Jaakko kreivi. — "Tämmöinen piispa saa aikaan ikuisen rauhan valtakunnan hengellisten ja maallisten herrojen välille, ja se olisi näihin aikoihin tarpeen. Teistä olemme alkaneet, korkeasti oppinut mestari Grand!" — jatkoi hän. — "Kunhan te kerran tulette arkkipiispaksi, silloin taidetaan tässä maassa nähdä enemmän vanhurskautta! Te olette mies lainaamaan minulle pannasäteen, silloin kun hyvä miekkani on liian lyhyt saamaan tyrannilta lailliset läänitystuloni."

Mestari Grand ei vastannut, mutta loi kovaääniseen kreiviin tuttavallisen ja merkitsevän katseen.

"Meidän rohkean tuomiorovastimme, Roeskilden kunnian ja ylpeyden malja!" — huusi nyt Jaakko kreivi kumisevalla äänellä. — "Eläköön korkeasti oppinut mestari Jens Grand! — Konna se, joka ei juo tätä maljaa pohjaan! — Kirous kaikille kuninkaan orjille ja matelijoille!" Tämän sanoessaan hän kilisti pikariaan hengellisen herran juoma-astiaa vasten. Herttua Waldemar ja kaikki ritarit seurasivat hänen esimerkkiään, kaiuttaen tuomiorovastille eläköönhuudon, johon kokki yhtyi iloisesti hurraten.

"Minä kiitän teitä, jalosukuinen kreivi Jaakko! samoin teitä, korkea-arvoisa herttuani!" — sanoi mestari Grand, mielissään odottamattomasta yllätyksestä, nousten ylös ja katsoi vuoroon jokaiseen totisen ja merkitsevän näköisenä. — "Se aika voi pian olla käsissä, jolloin minä teossa voin osoittaa teille, että korkeimpana toivonani on saada aikaan ritarimiekan ja piispansauvan välille ystävälliset suhteet. Jos tahtoo saada suurta aikaan maailmassa, silloin täytyy maallisen ja taivaallisen voiman yhtyä. Mutta tästä soveliaammalla hetkellä ja paikalla!" — keskeytti hän äkkiä puheensa — "'latet anavis in herba!' [käärme piilee ruohikossa], joka selitetään: saatanan jälkeläinen on aina saapuvilla!" — Tämän sanoessaan kiintyi tuomiorovastin terävä katse pitkään ritariin, joka istui nurkassa oven vieressä. Kaikkien silmät kääntyivät nyt sinnepäin, ja levottomat vieraat alkoivat kuiskaella salaperäisesti keskenään. Silloin nousi mahtavaryhtinen uros ja astui valoon pöydän luo lujin ratisevin askelin; hän kumarti päätään ikäänkuin tarkemmin katsellakseen vieraita, sitten nosti hän rautapukuisen käsivartensa, löi kypärisilmikkonsa auki silmänräpäykseksi ja antoi sen taas heti pudota alas. Noiden voimakkaasti valaistujen, raudankovien ritarikasvojen ankaranpeloittava katse, joka ikäänkuin salamoi suurten, tuuheitten kulmakarvojen alta, olisi lamauttanut kaikki pelolla. Kaikki olivat nousseet kuin häntä tervehtääkseen; mutta hän laski sormensa kypärisilmikkonsa suunaukolle, ja he jäivät äänettöminä seisomaan, katsellen häntä tarkkaavaisen odottavasti. "Muistakaa valanne ja lupauksenne! Varovaisuus on vielä tunnussanamme!" — sanoi rautapukuinen ritari syvällä, hillityllä äänellä. — "Ei ole syytä antautua uhkarohkeaan uhmailuun siellä missä urkkijat kulkevat sisään ja ulos, ja kaikki ovet ovat avoinna! Tyranni on täällä lähellä. Hän on vielä voimakas. Drotsi Pietari Hessel oli joukossamme Beltillä, ettekä te tunteneet häntä."

"Drotsi Pietari?" kysyivät kaikki hämmästyneinä.

"Kirottua!" — huudahti nuori herttua jalkaa polkien. — "Siellä puheltiin kaikenlaista. Mutta missä hän oli? Minä en nähnyt häntä, — minne hän jäi?"

"Saatana vieköön, kyllä minä olisin tuntenut drotsin, jos hän olisi ollut siellä!" sanoi Jaakko kreivi. — "Paitsi erästä merimiestä ja renkipoikaa, ei ollut kissaakaan laivassa, jota minä en olisi tuntenut."

"Kuka se mies oli, joka juoksi maston luota tarttuakseen peräsimeen, silloin kun perämiehen käsivarsi petti?" kysyi totinen ritari.

"Sekö nuori, rohkea mies!" sanoi Jaakko kreivi — "hänkö, joka tuli kuin taivaasta lähetettynä, silloin kun tarvittiin, ja pelasti meidän kaikkien henkemme, — eikö hän ollut merimies?"

"Se oli drotsi Pietari Hessel!" sanoi musta ritari. — "Ja renki, joka teitä palveli, oli hänen aseenkantajansa, poika, jolla on terävät korvat."

"Kirottua!" huusi toinen toisensa jälkeen.

"Siinä melussa ja sekasorrossa olin minä sekä sokea että kuuro", — alkoi mestari Grand puhua — "muuten olisin kyllä nähnyt oliko filistealaisia mukana. Laivassa en nähnyt ketään; mutta kuka oli se punavaippainen ritari, joka seurasi meitä sillalta ja ratsasti seikkailemaan ryövärien tai neitsyitten jälestä tai mitä maailmallista hassutusta lienee ollut?"

"Se oli drotsi Pietari Hessel!" vastasi panssaroitu ritari. — "Missä teidän terävät silmänne ovat olleet, Mestari Grand? Meidän kuolemanvihollisemme istui tänäpäivänä peräsimessä, ettekä te tunteneet häntä; huomenna hän istuu hallituksen peräsimessä ja tuntee teidät."

"Kuolema ja kirous! — Kaikki on hukassa! — Me olemme petetyt!" — huudahti toinen toisensa perästä, ja tavaton hälinä syntyi.

"Ei vielä!" — sanoi panssaroitu ritari rauhallisesti, korottaen ääntänsä. — "Niin kauan kuin Danehove pysyy pystyssä suojaa laki teitä. Minua suojaa vain tämä laki!" Tämän sanoessaan hän kumahutti suuren miekkansa lattiaan. "Sinä hetkenä, jona Danehove hajoaa, erotkaa! Puolen tunnin kuluttua minä olen taas vesillä. Vielä vain kolme sanaa kahden kesken teidän ja minun tulevalle herralleni!"

Nuori herttua kiirehti levottomana esille, tarttuen kiivaasti ritarin rautakäteen. He astuivat molemmat pari askelta sivulle, ja salaperäinen ritari kuiskasi hänen korvaansa muutaman sanan, joita ei kukaan muu kuullut, mutta jotka saivat nuoren herttuan posket vaihtamaan väriä. Ritari katsoi häneen terävästi, löi häntä rauhoittavasti olalle päätään nyökäyttäen, silloin herttuan posket saivat taas entisen värinsä takaisin, ja rohkaistuneena hän teki pikaisen liikkeen miekkaansa tarttuakseen. Sanomatta enää sanaakaan, kookas, mustapanssarinen herra kumarsi seurueelle ja astui varmoin, rauhallisin askelin ovesta ulos.

Yleinen äänettömyys seurasi. Nuori herttua näytti kaikin voimin koettavan tukahuttaa levottomuuttaan ja tuskallisia aavistuksiaan. Hän tarttui äkkiä pikariinsa. "Eläköön uskollinen, valpas ystävämme!" — sanoi hän. — "Kunhan hänen paluumatkansa olisi onnellinen! Hän on tänä päivänä uskaltanut paljon meidän tähtemme." Hän oli tuskin ehtinyt puhua loppuun ja viedä pikarin suulleen, kun ovi avautui ja drotsi Pietari Hessel astui sisään vanhan Henner Friserin kanssa. Heitä seurasi joukko porvareita ja merimiehiä, jotka kulettivat keskenään vangittua kamariherra Raanea. Vanha Henner talutti kädestä tyttärentytärtään. Tämä heitti ystävällisen silmäyksen ovelle, johon aseenkantaja Klaus Skirmen oli jäänyt seisomaan, herransa tulipunainen viitta käsivarrella. Nuori aseenkantaja näytti hämmästyvän nähdessään lukuisat vieraat herrat, hänen silmänsä siirtyivät äkkiä pois somasta, mustasilmäisestä tytöstä ja seurasivat jännitetyn tarkkaavasti jokaista herransa ilmettä ja liikettä.

Nuoren drotsin astuessa sisään, herttua Waldemar ja kaikki ritarit asettivat nopeasti kohotetut pikarinsa takaisin pöydälle ja katselivat hämmästyneinä toisiinsa. Drotsi Pietari ei ollut huomaavinaan hämmennystä, jonka hänen tulonsa oli saanut aikaan. Hän tervehti seuraa ritarillisella kohteliaisuudella. "Hyvät herrat!" sanoi hän iloisella ja luontevalla äänellä — "huomaanpa tulleeni kylliksi ajoissa ehtiäkseni tervehtiä teitä omassa puvussani ja saadakseni kiittää teitä hyvästä matkaseurasta. Minulla oli omat syyni matkustaessani merimiehenä seurassanne, toivoakseni ei kukaan korkeista herroista sitä paheksi. Minä iloitsen siitä, että minulla on ollut onnellisena perämiehenä tilaisuus pelastaa niin monta tärkeää isänmaanystävää hukkumasta. Minä olisin heti maalle noustessani kiittänyt teitä teidän luottamuksestanne, hyvät herrat, mutta minut esti siitä pieni, ikävä seikkailu, joka nyt kuitenkin on onnellisesti voitettu."

Nuori herttua oli sillä aikaa toipunut hämmästyksestään. Hän vastasi drotsin tervehdykseen ruhtinaallisella arvokkuudella ja sanoi yhtä kohteliaalla äänellä: "Te teitte kauniisti tullessanne takaisin meidän luoksemme, drotsi Hessel. ja suodessanne meille tilaisuuden lausua Teille kiitoksemme. Vasta äsken saimme kuulla teidän olleen mukanamme laivassa, vaikka tuntemattomana, ja että te olitte se reipas merimies, joka tarttui niin onnellisesti peräsimeen. Minä uskon, että huolimatta eriävistä mielipiteistämme monessa asiassa, te tulitte tänä päivänä matkatoveriksemme pakosta tai sattumalta, ettekä missään salatussa tarkoituksessa. Vastaanottakaa siis senvuoksi minun ja minun ystävieni kiitokset, ja juokaamme, niinkuin juuri oli aikomuksemme, tämä pikari pohjaan teidän terveydeksenne!" Herttuan viittauksesta ojensi toimelias kokki heti drotsille pikarin viiniä, ja Jaakko kreivi antoi jäykän kohteliaasti hänelle paikkansa herttuan oikealla sivulla, pyytäen häntä istumaan.

Mutta kukaan ei näkynyt aikovan tyhjentää ehdoitettua tervetuliaismaljaa. Drotsi Pietari huomasi sen ja alkoi heti puhua: "Minä kiitän teitä, hyvät herrat aiotusta kunnianosoituksesta! Mutta suokaa minun perämiespalkaksi pyytää teiltä se suosion osoite, että saan juoda ensimäisen pikarini täällä Fyenin pohjalla herttua Waldemarin ja Jaakko kreivin ja kaikkien näiden kunnioittavien herrojen kanssa Danehoven rauhallisen ja onnellisen toiminnan, sekä isänmaan ja laillisen kuningashuoneemme menestykseksi." Tämän sanottuaan tyhjensi hän pikarin ja asetti sen ylösalaisin pöydälle. "Jokainen isänmaan ystävä, joka on samaa mieltä minun kanssani, ei suinkaan epäile täyttää pyyntöäni!" lisäsi hän. Kaikkien katseet kohdistuivat herttua Waldemariin ja Jaakko kreiviin, ja kun nämä molemmat herrat, vaikkakin suuttumustaan salaten, kuitenkin äänettöminä tyhjensivät pikarit, asettaen ne ylösalaisin pöydälle, tekivät kaikki ritarit samoin.

Paksu kokki hymyili veitikkamaisesti. — "Saipa siitä kunniallinen juomani kitkerän lisäkkeen", kuiskasi hän mestari Grandille. Hengellinen herra sähisi suuttumuksesta. Hän ei vielä ollut kohottanut pikaria suulleen, vaan puristi sitä kädellään, niin että viiniä heilahti sormille, ja äkkiä hän heitti kiivaasti sen kivilattiaan. "Minua ei pakoiteta orjamaisiin suosionosoituksiin!" huudahti hän suuttuneena: — "Joka mies tässä maassa tuntee minun suhteeni, Roeskilden tuomiorovastina, kuningas Eerik Kristofferinpoikaan ja tietää, että Slagelsen Pyhä Mikaelin kirkko, joka kuuluu Roeskilden tuomiorovastikuntaan, on häpeällisesti ryöstetty minulta. Koska minä en ole pelännyt panna julkista vasta lausetta kuninkaan laitonta sekaantumista vastaan minun virkaoikeuksiini, niin en minä nyt myöskään pelkää lausui suoraan ja avonaisesti hänen drotsilleen, että minä ennemmin näen janoa tuomiopäivään asti, kuin juon tippaakaan teeskennellen ja kurjasti madellen maallisen ylivallan ja vääryyden kunniaksi."

"Siinä minä yhdyn korkeasti oppineeseen herra tuomiorovastiin!" — sanoi Jaakko kreivi kovaäänisesti, töytäisten pitkän miekkansa voimakkaasti lattiaa vasten. — "Täällä on jokaisella oma vapautensa, eikä kukaan voi pakoittaa meitä juomaan muuta maljaa, kuin mitä haluamme. Minä join vain senvuoksi, että olin janoinen ja viini hyvää. Minä en ole myöskään teeskentelijä enkä matelija, eikä kukaan rankaisematta saa kutsua minua maankavaltajaksi."

"Minä en ole tahtonut pakoittaa ainoatakaan ihmistä teeskentelemään, enkä ole syyttänyt ketään näistä herroista niin suuresta rikoksesta kuin maankavaltamisesta!" alkoi drotsi Pietari rauhallisesti puhua. "Tanskassa on vielä, Jumalan kiitos, ajatus ja sen rohkeinkin lausuminen vapaata, kun ei vain maalakia rikota, eikä minusta yksikään tanskalainen mies ole isänmaan vihollinen senvuoksi, ettei hän voi yhdistää yhteistä toivettamme isänmaan menestymisestä omaan persoonalliseen mieltymykseensä kuningassukua kohtaan! Nykyisinä levottomina ja onnettomina aikoina, täytyy meidän ikävä kyllä tyytyä siihen, että paraimpien Tanskan miesten mielipiteet monessa tärkeässä asiassa ovat eriävät. Mutta hyvät herrat ja maanmiehet!" — lisäsi hän lämmöllä — "Suonette anteeksi minulle, etten pidä mitään paikkaa, enkä mitään aikaa sopimattomana lausuakseni totista sanaa asiassa, joka on kaikille tanskalaisille yhteinen! Pian puoluekiihko ja riitaisuudet eroittavat parhaittenkin tanskalaisten sydämet toisistaan, ja kansa joutuu perikatoon näiden taistelujen vallitessa. Senvuoksi on yksi asia, jossa meidän kaikkien täytyy olla yksimielisiä, ja se on: pitää uskollisesti kruunun pyhyys ja majesteetti loukkaamatta, olkoon se sitten kenen päässä tahansa, jolle se lain ja oikeuden mukaan on annettu. Surullista kyllä, emme me, ihmisinä — ritareina ja Jumalan sanan palvelijoina voi rakastaa ja kunnioittaa sitä henkilöä, joka kuitenkin on eroittamaton majesteetista. Mutta isänmaan uskollisina miehinä me olemme kuitenkin velvolliset käsin ja hampain puolustamaan majesteettia viimeiseen veripisaraan asti!"

"Minä kunnioitan mielipiteitänne, drotsi Hessel, vaikk'en voi niihin yhtyä!" — vastasi nuori Waldemar herttua kiivaasti, ja astui loukkaantuneen näköisenä pari askelta lähemmäksi häntä, huomaten harmistuneena ystäviensä joutuneen hämille: — "Minä en tahdo väärinymmärtää sitä intoa, joka on saattanut teidän unhoittamaan missä olette ja kenelle puhutte; mutta minun täytyy pyytää teitä muistamaan, että me olemme täällä yleisessä majatalossa, ja että minä ja jalosukuinen Hallandin kreivi olemme täällä läsnä. Kuningassuvun sukulaisina olisimme me lähinnä oikeutettuja pitämään täällä liikuttavia puheita kapinasta ja majesteettirikoksista, jos sen pitäisimme välttämättömänä ja tarpeellisena. Jos teillä on jotain valittamista meitä vastaan, niin esittäkää se kansalle ja kuninkaalle Danehovessa, jonne te nyt kaikki kokoonnutte, ja jossa toivon rauhassa saatavan sovituksi meidän ja kuninkaallisen sukulaiseni väliset riitaisuudet! Mutta säätymme ja kunnia-arvomme nojalla pyydämme ja käskemme me teidät vaikenemaan, teillä ei ole oikeutta eikä valtaa loukata minua tai minun ystäviäni ja turhilla neuvoillanne muistuttaa meitä uskollisuudesta Tanskan kruunua kohtaan! — Ja nyt ratsujen selkään, hyvät herrat! Tänne me emme enää kauvemmaksi jää antamaan aihetta riitaisuuksiin, jonka tämän kuninkaan ja kuningattaren innokkaan ystävän ensiksi ja etupäässä olisi pitänyt ymmärtää." Viimeiset sanat lausuttiin katkeralla ja pilkallisella äänellä, ja ne loivat nuoren ritarin kasvoille ivallisen hymyn.

"Hyvä on!" sanoi Jaakko kreivi kömpelösti ivaten — "jätämme tällä kertaa miehekkäälle nuorelle herra drotsille taistelukentän, koska siinä on kapakka, jossa taistellaan vain sanoin ja joka tapauksessa nyrkeillä ja tyhjillä haarikoilla. Kun ensikerran tapaamme kunniakkaammalla taistelukentällä, herra drotsi, ette taida olla niin taipuvainen opastamaan." Näiden sanojen jälkeen poistuivat molemmat ruhtinaalliset herrat tuvasta. Hengellinen herra, kokki ja ritarit seurasivat heitä. Hevoset olivat jo jonkun aikaa seisoneet satuloituina oven edessä. Aseenkantajat kiirehtivät pitelemään herroille jalustimia, ja heti senjälkeen ratsasti lukuisa ritariseura nauraen ja äänekkäästi puhuen Middelfartin katuja pitkin.

NELJÄS LUKU.

Nuori drotsi seisoi ääneti ja mietteisiinsä vaipuneena vierastuvassa ja näkyi tuumivan olisikohan hän liiaksi kiivastunut. Vanha Henner oli rauhallisesti, mutta mitä suurimmalla osanotolla seurannut jokaista hänen sanaansa ja koko hänen esiintymistään. Porvarit ja kalastajat olivat myöskin esimiehensä esimerkkiä noudattaen olleet korkeitten herrojen riidan mykkinä todistajina. Klaus Skirmen oli jäänyt seisomaan ovelle, kadottamatta näkyvistään herransa kasvoja, vaikka hän välillä vilkaisikin sivulleen pieneen, mustatukkaiseen Åseen, joka katseli uteliaasti, veitikkamaisilla silmillään hienoja vieraita. Vangittu, viekas kamaripalvelija oli käyttänyt hyväkseen huomiota, jota yleisesti osoitettiin kovaäänisille herroille. Hänen salaisesta viittauksestaan oli Martti kokki, joka näkyi tuntevan hänet, suurella keittiöveitsellään, jota kantoi vyössään, muitten huomaamatta katkaissut hänen siteensä. Tätä hän ei kuitenkaan voinut käyttää hyväkseen niin kauan kuin ihmisjoukko teki ulospääsyn mahdottomaksi, jonka vuoksi hän jäi rauhallisesti seisomaan, kädet ristissä selän takana, niinkuin olisi hän ollut vielä sidottuna. Sitten vasta, kun ovi oli auki ja oli kylliksi tilaa, livahti hän äkkiä vahtiensa käsivarsien alitse, ja oli kadonnut ovesta.

"Mitä? Sen saatana! Pääsikö hän karkuun?" huusivat hämmästyneet kalastajat ja juoksivat hänen jälkeensä.

"Seis, antakaa hänen mennä!" huudahti drotsi Pietari äkkiä ja pysäytti heidät. "Parempi on antaa hänen paeta. Hän olisi kuitenkin heti päässyt vapaaksi. Nyt hän ei uskalla kovinkaan pian palata hoviin, ja meillä on yksi petturi vähemmän joukossamme."

Kalastajat seisoivat vielä valmiina ryhtymään takaa-ajoon.

"Tehkää niinkuin herra sanoi! Antaa sen saatanan mennä menojaan!" — sanoi vanha Henner Friser. "Sen poika saipparan voi vaikka ilmaan puhaltaa. Ei hän miestä peloita! Kun hänet vielä kerran saamme käsiimme, niin nitistämme heti paikalla häneltä kaulan poikki. Antaapa nyt miehen jänistää!"

Sen puheen näkyivät kalastajat ymmärtävän, ja jäivät seisomaan.

"Nyt kiitos teille, reippaat miehet, avustanne ja osanotostanne tähän asiaan!" puhui drotsi Pietari. — "Menkää nyt kukin kotiinne ja pysykää rauhallisina! Ryöväreitä ei nyt tarvitse pelätä, ja minä vastaan urhoollisen esimiehenne turvallisuudesta!"

"Hänen päästään ei pidä kenenkään hiuskarvaakaan korventaman, niinkauan kuin merisianpyydystäjiä on olemassa Melfartin salmella!" — vastasi nuori kalastaja.

"Jos hän joutuu satimeen kuninkaallisen aseenkantajan tähden, jonka me heitimme roistojen kuoppaan" — sanoi aseseppä Troels — "niin kyllä me kiltaveljet häntä suojelemme. Kaksitoista meistä vartioi taloa tämän yön, ja jos hänen täytyy paeta, on veneen luona kuusi miestä, äyskäreillä ja tuluksilla varustettuina."

"Oikein, lapset, oikein!" — vastasi vanha Henner. — "Menkää vain! Sitä asiaa ajattelen. Ehkä ennen aamunkoittoa saatte tiedon päätöksestäni."

Hänen viittauksestaan poistuivat porvarit ja kalastajat tuvasta. Sitten tarttui vanhus kiihkeästi drotsi Pietarin käteen. "Jumala ja Pyhä Kristian siunatkoot teitä, jalosukuinen nuori herra, kaiken sen edestä, mitä olette tehnyt minulle ja pikku Åselleni tänä iltana!" — sanoi hän liikutettuna. "Olen roisto, jos sen milloinkaan unohdan. Sitä mitä puhuitte näille ylhäisille heittiöille, en myöskään hevillä unohda; se on liikuttanut vanhaa, syntistä sieluani melkein enemmän kuin jaksan kestää." Pikku Åsea näkyi ihmetyttävän se hillitty, mutta voimakas liikutus, joka kaikui isoisän äänestä, niin tavallisuudesta eroava se oli. Tämä huomasi samassa tytön hämmästyksen ja päästi äkkiä ritarin käden. "Meneppäs nyt maata, lapseni!" — sanoi hän tyynesti — "ja nuku rauhallisesti siksi kunnes kutsun sinua! Elä uneksi ryöväreistä tai muista paholaisista! Tämä käsi on ennen kurittanut mahtavampiakin! Nyt se ei ole enää niin valmis kurittamaan. Se alkaa jo valikoida roistoja. Mutta maailma on suuri, ja jos me emme enää saa olla täällä rauhassa, niin kyllä keinot keksitään. Nyt, hyvää yötä, lapseni! Rukoile Jumalaa ja meidän omaa suojeluspyhimystämme Pyhää Kristiania suojelemaan meitä! Nyt joudu nukkumaan!"

"Rakas isoisä, anna minun ensin katsoa sinun haavaasi!" pyysi pikku Åse rukoilevasti, ja tarttui sydämellisesti hänen käteensä, suudellen sitä.

"Ei toki, lapseni! Niistä hyttysenpuremista ei tarvitse puhua! Etkö kuullut mitä sanoin?"

Vanhuksen ankara ääni, ja äänettömyys, jolla tyttö näkyi aikovan häntä totella, osoittivat, että vanha isoisä ei ollut tottunut vastustelemisiin. Tyttö viivytteli vielä. Vanhus katseli tarkkaavaisesti tyttöä ja huomasi tämän heittävän pikaisen, osanottavan silmäyksen ovelle, jossa nuori aseenkantaja yhä seisoi. "Se on totta, nuorukainen tuolla oven luona — ei ole vielä saanut illallista, ja hän on kuitenkin rehellisesti sen ansainnut; ilman häntä emme olisi löytäneet sinua. Mene sinä Åse, ja pidä huolta hänestä keittiössä!"

"Tule, Klaus Skirmen!" — sanoi Åse riemuissaan ja niin tuttavallisesti, kuin olisivat he olleet jo kauan tuttuja. Hän juoksi ovelle nuorukaisen luokse, tarttui hänen käteensä ja veti hänet iloisena mukaansa keittiöön.

"Ihmeellinen lapsi!" mutisi vanhus puoleksi ääneen itsekseen — "nyt hän on taas entinen pieni villikissa, ja nyt voi yksi sana saattaa hänet iloiseksi tai surulliseksi; mutta kun hän joutuu voimallisten uniensa valtoihin, ei syntisinkään tohdi himoiten katsoa häntä silmiin. Hm, hm, heikolla perustuksella on meidän voimamme!"

Drotsi Pietari oli seisonut syviin ajatuksiin vaipuneena, eikä ollut huomannut mitä hänen ympärillään tehtiin. Hän oli ottanut esille povitaskustaan pergamenttikäärön ja tuijotti siihen jäykästi, mutta ei näyttänyt tietävän mitä luki.

"Oletteko saanut ikävän kirjeen, jalo herra?" — kysyi vanhus katsellen häntä osanottavasti, — "tai luetteko iltarukoustanne? Jos sielunne puhuu taivaalliselle isällemme, niin en minä tahdo teitä häiritä, mutta näyttäisitte toki silloin iloisemman näköiseltä. Te olette nuori, ja tuskin lienee teidän omallatunnollanne vielä pahempia syntejä. Ei kai teidän tarvitse vilkaista taaksenne nähdäksenne seisooko paholainen irvistellen selkänne takana, silloin kun luette isämeitänne ja Ave Marianne?"

"Mitä sanoitte, kunnon vanhus?" kysyi ritari hajamielisesti, piilottaen nopeasti pergamenttikäärön. "On jo myöhäistä, ja minä tarvitseisin lepoa. Vaivaloinen matka on rasittanut minua."

"Tulkaa ensin virkistäytymään jalo herra! Paras vierashuoneeni odottaa teitä. Minulla olisi kyllä ensiksi sana sanottava teille, sillä Herra ties milloin toiste tapaamme. Mutta te olette väsynyt, ja minä näen, että teillä on tärkeämpiä asioita mielessänne. Tulkaa, herra drotsi! Ette kai ylenkatso haarikkaa hyvää, tanskalaista kotiolutta? — Mitä hemmettiä! Ovatko nuo vihaiset herrat muuttaneet olueni viiniksi? — Samapa se, hyvin he siinä tekivät!" He istuutuivat nyt molemmat Martti Madsvennin puoleksi tyhjennetyn ryytiviinimaljakon ääreen. Kun pikarillinen voimakasta viiniä oli virkistänyt heitä, alkoi vanha Henner taas puhua: "Te puhuitte hyvin hyvästi tänä iltana, jalo herra! Minun jalosukuiset vieraani pitivät puhettanne sopimattomana, ja te itse malttamattomana; mutta te sanoitte hyvän sanan aikanaan minulle ja monelle muulle. Niin, te olette oikeassa, jalo herra! Kruunu on pyhä, kantakoon sitä kuka tahansa, ja kuningas on voideltu mies: eikä kukaan saa rankaisematta kohottaa kättänsä häntä vastaan, olkoon hän sitten vaikka itse saatana, jonka meidän Herramme ja Jumalamme on joksikin ajaksi asettanut ajalliseksi kurittajaksemme."

"En suinkaan minä sitä sanonut, vanhus!" — keskeytti hänet drotsi — "mutta se melkein oli tarkoitukseni; — mitenkä sinä nyt siihen johduit? Tunsitko sinä nuo herrat?"

"Kuka ei tuntisi rohkeaa Waldemar herttuaa ja uhmailevaa Jaakko kreiviä?" — vastasi Henner. — "Heidän hyvät ystävänsä minä myöskin tunnen; ei ole kenellekään salaisuus mitä he kantavat kilvessään. Tätä Roeskilden tuomiorovastia sanotaan peloittavan oppineeksi mieheksi. Mutta taivas varjelkoon meitä hänestä! Hän on mieleltään ja kieleltään täydellisesti vanhan arkkipiispa Jaakopin kaltainen, jonka kuninkaan isä vangitsi ja joka julisti maan ja valtakunnan pannaan. Pitkä, isonenäinen rovasti on samaa sukua. Mutta siitä ei uskalla puhua ääneen, ja kuitenkin sen tiedätte te ja jokainen, että tuolla saatanan arkkipiispalla oli silloin sormensa mukana leikissä, kun pyhä ehtoollinen löi Kristoffer kuninkaan sydämen palasiksi."

"Sinä olet oikeassa, vanhus, ikävä kyllä!" — sanoi drotsi Pietari — "tämä uppiniskainen mestari Grand on Jaakko Erlandsenin sukua sekä syntyperältään että ajatustavoiltaan. Hän on viisain heistä kaikista, vaikka onkin yltiöpäisyydessään kiivas ja suurisuinen." Hän oli ottanut esille pergamenttikäärön ja tarkasteli sitä. "Tunnetko sinä ritari Tyko Abilgaardin, herttuan drotsin?"

"Kyllä tunnen, se oli sama ylpeä sileänaamainen herra, joka istui sillä paikalla, missä te nyt istutte, hänellä oli yllään papukaijan viheriä takki ja vaippa. Minä tunsin heidät kaikki."

"Ritari Lave Litle ei ollut täällä, Jumalan kiitos", — sanoi drotsi Pietari tukahuttaen huokauksen. — "Litlen suku on jaloa juurta, kunhan vain kaikki olisivat vanhan Jon ritarin kaltaisia. Ei koko Tanskassa ole sen uskollisempaa miestä, ja kuitenkin hänellä olisi syytä valittaa samasta vääryydestä kuin näillä sukulaisillaan."

"Emme voi tuomita heitä liian ankarasti, jalo herra!" alkoi Henner taas puhua. — "Ritari Lave tuli eilen Beltin ylitse. Oli sääli nähdä miestä, hän oli varmaankin käynyt sukulaistensa luona. Sen näki hänestä. Häväistys on raskas risti. Vanha Palle kuuluu siellä menettäneen järkensä. Ja entä uljas, ylpeä Stig Andersen itse — häntä ajatellessani sydämeni puristuu kokoon. Suurempaa sotapäällikköä ei Tanskalla ole ollut sitten Pohjois-Albingen kreivi Albertin ja Waldemar Seierin aikojen: häntä saa Ruotsin mahtava kuningas Latolukkokin kiittää kruunustaan. — Oi, herra drotsi! kun ajattelen hänen asemaansa, mustuu maailma silmissäni. En voisi hänen sijassaan sanoa kruunua pyhäksi, kun näen vaimoni kunnian tahraajan kantavan sitä päässään, kuin paholaisen pukinsarvillaan."

"Ja kuitenkin, urhoollinen Henner, täytyisi sinun sanoa niin, jos olisit hänen sijallaan, ja isänmaa olisi sinulle sinua itseäsi rakkaampi, ja sielusi autuus kalliimpi kuin kosto."

"Autuus!" jatkoi Henner synkästi — "elkää puhuko niin varmasti ihmisen autuudesta, herra drotsi! Sitä ei piispakaan ottaisi vastuulleen. Luuletteko niin varmasti, että se mies on iankaikkisesti kadotettu, joka uskaltaa kohottaa kätensä kruunattua roistoa vastaan?"

"Elkäämme tuomitko, ettei meitä tuomittaisi!" — vastasi ritari ankaran totisesti. — "Mutta viimeisenä saakoon se tuomiomme, jota ei yksikään ihminen tuomitse, ja jolla on tuomarinsa tähtien tuolla puolen."

"Hm, hm, taidatte ehkä olla oikeassa, herra, kun on puhe laillisesta kuninkaasta, jonka kansa vapaasta tahdosta on valinnut, ja joka ei ole ryöstänyt itselleen kruunua veljenmurhan ja väärän valan kautta, niinkuin kuningas Aabel. Jos te tapaisitte sen miehen, joka ampui nuolen kuningas Aabelin rintaan, jalo herra, voisitteko katsoa häntä silmiin ja sanoa hänen olevan jumalattoman maankavaltajan ja kuninkaanmurhaajan, joka on iankaikkisen kadotuksen ansainnut?"

"Mistä se johtui mieleesi, vanhus?" kysyi ritari pelästyneenä. — "Sanoinhan minä, ettei kenenkään pidä tuomita, ja kuitenkin —, sitä miestä tahtoisin vähiten tuomita, jonka vanhurskas tuomari tuolla ylhäällä valitsi hurskaan kuningas Eerik Waldemarinpojan kostajaksi, sekä syöksemään veljenmurhaajan Tanskan valtaistuimelta."

"Se mies seisoo tässä edessänne, herra drotsi!" — sanoi Henner Friser nousten seisomaan. "Tällä kädelläni ammuin nuolen, joka sattui kuningas Aabelin petolliseen sydämeen, — tuolla riippuu teräsjousi, josta kuoleman ja kadotuksen tuomio suhahti veljenmurhaajalle."

Kauhistuneena ponnahti ritari ylös ja katseli oudolla vavistuksella kookasta, voimakasta vanhusta, joka seisoi hänen edessään hämärtyvässä tuvassa kuin peloittava sankarihaamu. " Sinäkö sen teit? vanhus", sai hän ponnistaen sanotuksi. "Anna minun olla ainoa ihmissielu, jota raskautat niin hirvittävällä salaisuudella, ja ole varuillasi, jos herttua Waldemar olisi tiennyt jousesi teon, niin ei ainoakaan mies maassa olisi voinut pelastaa sinua."

"Se on minun pienin suruni!" — vastasi vanhus. — "Te ette ilmaise minua, sen tiedän, ja paitsi teitä ei kukaan maailmassa tiedä mitä vanha Henner ajattelee, kun keskiyöllä myrskyää niinkuin hurja metsästäjä nelistäisi kattoni ylitse, ulvovat koirat jälessään. Elkää luulko, että minä kadun elämäni parasta tekoa! Ei, kiitetty olkoon Jumala ja Pyhä Kristian! Minä en pelkää sitä hetkeä, jona seison kuningas Aabelin kanssa Herran tuomioistuimen edessä. Ja kuitenkin, herra ritari, on niin omituista ajatella riistäneensä sielun armonajasta ja syösneensä syntisen kadotukseen ennenkuin hänen oikea hetkensä oli käsissä. Mutta se on vanhuuden-heikkoutta, — sen kyllä tiedän; semmoiset ajatukset tulevatkin mieleeni vain yöllä. Kun päivällä katselen joustani, tunnen ylpeydellä, että tämä käsi on kuitenkin kerran pelastanut Tanskanmaan perikadosta. Niinkuin sanoin, ainoastaan yöllä tulen hentomieliseksi ja säälin sitä kuollutta saatanaa."

"Rukoile Jumalaa hänen sielunsa puolesta!" — sanoi ritari osanottavan levottomasti.

"Ei, sitä en voi, herra drotsi, eikä se kannattaisi. Mitä tein hänen edestään voimakkaalla kädellä, sen tein. Mutta kaikki on turhaa: hän on tuomittu iankaikkiseen kadotukseen. Minä työnsin poltetusta tammesta tehdyn kuusi kyynärää, pitkän seipään hänen mädänneen ruumiinsa läpi Gottorpin luona, mutta mitä apua siitä oli? Se ylpeä saatana ei kuitenkaan tahtonut nukkua suossa, eikä hän suo toisienkaan nukkua rauhassa. Olette kai joskus kuullut puhuttavan hänen öisestä ratsastuksestaan? Joka keskiyö ratsastaa hän pikimustalla metsästysoriillaan pitkin Gottorpin nummea, kolme tulista helvetinkoiraa kintereillään. Jumalan kiitos, minä en ole sitä itse nähnyt. Mutta aina keskiyöllä suhisee ja vinkuu minun korvissani niin että herään raskaimmastakin unesta. Ehkä tuo kaikki on vain taikauskoa ja lörpötystä, ja ehkä maatessani veri nousee päähäni. Mutta kolmeenkymmeneenkolmeen vuoteen en ole voinut sulkea silmiäni ennenkuin kaksi tuntia kirotun keskiyön jälkeen. Ja — kuuletteko te? Herra! Nyt taas suhisee ja vinkuu." Hän piteli molempia käsiään korvillaan ja puisteli harmaata päätään levottoman ja tuskaisen näköisenä.

"Onneton vanhus!" sanoi ritari — "enpä usko veren eikä kuolleen olevan syynä rauhattomuuteesi. Minä uskon ennemmin, että rehellinen sydämesi salaisesti epäilee oliko työsi oikeudenmukainen ja Jumalalle otollinen. Neuvottele asiasta jonkun hurskaan papin kanssa, ja etsi rauhaa siltä Herralta, joka totisesti yksin sen voi antaa ja ottaa! Mutta sinun täytyy nyt myöskin huolehtia ajallisesta rauhastasi ja turvallisuudestasi — ei vain tämän asian tähden, mutta senkin tähden, mitä tänään tapahtui. Tiedämmehän me molemmat, ettei se ollut kamariherra Raane, vaan mahtavampi mies, joka oli valinnut sinun viattoman Åsesi uhrikseen. Minä tunnen kyllä hänet! Minut hän viisaana säästää, mutta hän ei luovu aikeestaan, sen vuoksi että on kerran epäonnistunut. Roistojen kuoppaan heitetystä aseenkantajasta voi sinulle koitua ikävyyttä ja vaaraa. Minulla on vain yksi neuvo, vanha Henner! Sinun täytyy ennen päivän koittoa lähteä tytön kanssa Beltin yli. Myötä täällä talosi ja omaisuutesi. Mutta lähde viipymättä Harrestrupiin voutini luokse, minä annan kirjeen mukaasi. Hän antaa sinun asuttavaksesi Finnerupin tyhjän metsätorpan. Siellä olette sinä ja Åsesi turvassa. Tuuli on hyvä. Elä mieti liian kauan!"

Vanhus oli istuutunut penkille, hän nojasi kyynäspäillään pöytään, ja painoi korkean otsansa käsiinsä. "No niin! Minä seuraan teidän neuvoanne ja otan kiitollisuudella vastaan tarjouksenne, jalosukuinen nuori herra!" — sanoi hän päättäväisesti ja nousi. — "En tee sitä tämän harmaan pääni tähden: vaikka se olisi tuomittu pyövelin kirveen katkaistavaksi, niin en minä nyt vanhoilla päivillä pakenisi sitäkään häpeää. Mutta tyttö on pelastettava. Hän on minun silmäteräni ja sieluni ilo, — hän on hyvä ja viaton. Hän ei edes itse ymmärrä levottomia uniaan. Suokoon Jumala, etteivät ne milloinkaan toteutuisi! Hänet tahdon pelastaa, — ja te olette oikeassa, aika on täperä. Te olette myös osoittanut minulle rauhan tien, herra drotsi, ja minä aion noudattaa sitä. — Minä lausun maallisille puuhille hyvää yötä ja menen teidän metsänvartija-taloonne sovittelemaan suhteeni Jumalaani ja tuomariini parhaan mukaan!" Näin sanoen hän pudisti vakuuttavasti ritarin kättä ja poistui ulos järjestämään mitä oli tarpeen pakoa varten.

Drotsi otti nopeasti esiin sen pergamentin, jota hän äsken oli lukenut. Hän repäisi siitä kirjoittamattoman liuskan ja kirjoitti siihen hopeisella kynällä, joka hänellä oli mukanaan, muutamia sanoja Viborgin luona sijaitsevan Harrestrupkartanonsa linnanvoudille. Tuskin hän oli päättänyt lyhykäisen kirjoituksensa, kun kauan pidätetty väsymys jo yllätti hänet. Kynä putosi hänen kädestään, ja suuret, pitkäripsiset silmäluomet sulkeutuivat vastoin hänen tahtoaan, ja vähitellen hän penkillä istuen, vaipui nojalleen taaksepäin, selkä seinää vasten. Niin istui hän vähän aikaa puoliuneen uupuneena, ja näytti kuin hän unessa olisi tekemisissä jonkun rakkaan ja ystävällisen olion kanssa. Hento valaistus laskeutui melkein loppuunpalaneesta kynttilästä hänen nuorekkaille, mutta lujille ja melkein ankarille kasvoilleen, jotka nyt kuitenkin hymyilivät ystävällisesti, hänen oikealla kädellään pidellessään punaisista rubiineista muodostettua kukkakiehkuraa, jota hän kantoi kaulallaan vaatteidensa alla kätkettynä ja jossa riippui yksi ainoa meripihkahelmi, nähtävästi joskus naisen kaulanauhaan kuulunut. Hänen vasen kätensä lepäsi vielä tukevasti ja ikäänkuin puolittain tietoisen huolehtimisen määräyksestä pergamentilla, joka oli levitettynä hänen edessään pöydällä. Hän uinaili vielä rauhallisena tässä asunnossa, kun ovi avautui hiljalleen ja sisään tirkistelivät kasvot, jotka, vaikka niitä puolittain peitti kulunut kalastajalakki, kuitenkin punaisesta untuvaisesta huuliparrasta sekä viekkaasta ilmeestä voi tuntea kamariherra Raanen kasvoiksi. Hän oli kokonaan puettu kalastajaksi, hän jätti oven selkoselälleen ja hiipi varovaisesti huoneeseen. Hän läheni varpaillaan pöytää, jolla ritarin vasen käsi vielä varjeli papereita. Heitettyään tutkivan katseen nukkujaan, kamariherran pienet, harmaat silmät kiinnittivät uteliaan huomionsa kirjeeseen. Hän säpsähti ja koetti salaa sipaista pois sen, mutta ritari liikahutti oikeata kättään, ja luihu vaaniskelija vetäytyi nopeasti takaisin. Hän läheni taas varovaisesti. Jännitetyllä tarkkaavaisuudella hän vielä kerran katsoi kirjettä ja kalpeni nähdessään oman nimensä pitkässä nimiluettelossa, jossa oli päällekirjoitus: "Salaliittolaisia." Hän hapuili kädellään tikaria, jonka kirkas hopeakahva pisti esiin hänen povitaskustaan, mutta hän näkyi alkavan aprikoida, kun hän samassa huomasi myöskin pienen, Harrestrupin linnanvoudille osoitetun kirjelapun; hän näytti hämmästyvän lukiessaan sitä, ja voittoisa hymy kasvoillaan hän livahti ulos ovesta yhtä ääneti kuin oli tullutkin.

Kohta sen jälkeen heräsi drotsi Pietari täydellisesti virkistyneenä lyhyestä uinahduksestaan, ja kuuli tuvasta kovaa hälinää, minkä saivat aikaan äänekäs nauru, kulkustenkilinä sekä raudoitetut saappaankorot, helisevine kannuksilleen. Hän rävähytti auki silmänsä ja näki suuren, tukevan ja melkoisen lihavan herran, jolla oli pyöreät, iloiset kasvot, sekä vahva ruskea huuliparta, joka todisti täysikypsää miehuusikää. Kantapäissään suuret kultakannukset, vieras herra asteli tukevasti kivilattialla ja leyhäytti reippain liikkein kyynärpäillään lyhyen viittansa taaksepäin, jolloin näkyviin tuli komea ritaripuku sekä parit välkkyviä kultaketjuja. Hän asteli tuvassa edestakaisin iloisesti keskustellen kahden muun koruttomammin puetun ritarin sekä erään pitkän, rakenteeltaan epäsuhtaisen henkilön kanssa, jonka lyhyt kulkusnuttu, ja huippukärkinen lakki niskaan laskeutuvine ketunhäntineen, osoittivat hänet hovinarrin aivoaseman omistajaksi.

Hämmästyneenä sieppasi nuori drotsi ensin pergamenttikirjeen, joka oli levällään hänen edessään, sekä pisti sen povitaskuunsa. Sitten hän nousi, tervehti vieraita herroja kohteliaasti sekä pyysi anteeksi ettei ennen ollut huomannut heitä. "Jos oikein näen" — hän lausui, "on minulla kunnia tervehtiä Holsteinin jalosukuista kreivi Gerhardia".

"Aivan niin, herra ritari!" — vastasi tukeva, iloinen herra — "ja jos minä en erehdy, olette Te sama ritari Pietari Hessel joka niin menestyksellä kilpaili kanssani viime vuonna Ruotsin kruunajaisturnajaisissa — eikö niin? Ja nyt jo drotsi, kuten kuulin?"

Ritari myönnytti kainosti kumartaen.

"Kas tässä onnettaren suosikki, hyvät herrat!" — jatkoi kreivi Gerhard kääntyen seuralaistensa puoleen: — "Tämä nuori herra voi jo kehua päässeensä Tanskan hovissa suurempaan suosioon kuin minä tai joku suvultaan ruhtinaallinen läänitysmies. Hänellä on kauniin Agnes-kuningattaren värit, ja hän valvoo kuten näette uskollisena drotsina maan ja valtakunnan parasta."

Vieraat herrat hymyilivät, ja pitkä hovinarri veti naamansa hullunkuriseen ihmettelyyn, samalla kiristellen kulkusiaan sekä kumartaen drotsin edessä niin että melkein nenä maata hipoi, jolloin ketunhäntä heilahti narrinhiipan yli ja lätkäytti ritaria käteen.

Drotsi Pietari heitti välinpitämättömän katseen ilveilijään ja säilyttäen levollisen ryhtinsä kääntyi ruhtinaallisten herrojen puoleen. "Eikö ymmärtäväinen ja urhea kreivi Gerhard suo minulle sitä väriä, jonka olen ottanut omakseni" — lausui hän, — "ja ettekö usko minua sen arvoiseksi, herra kreivi! Jos niin on, voitte te vielä vapaasti tehdä totta epäyksestänne, mutta vain keihäin ja miekoin, ette ivasanoin tai hovinarrinne tyhjän kulkusten kilistelyn ja ketunhäntäilveitten avulla. Tavattoman ponnistelun jälkeen voitti väsymys minut hetkeksi, jos sen vuoksi en näytä teistä niin valppaalta maan ja kuninkaan palvelijalta kuin drotsin velvollisuus olisi, niin luotan kuitenkin valppauteeni kylliksi uskaltaakseni miekanmittelöön niin hyvin Teidän kanssanne kuin kenenkä tahansa ruhtinaallissukuisen, joka sanoo itseään Tanskan kuningassuvun ystäväksi."

"Ymmärrätte kai sentään leikkiä, kunnon drotsi Hessel!" — vastasi kreivi hyvänsävyisesti hymyillen. "Kaukana olkoon minusta halu loukata. Teidän kaltaistanne miestä! Elkäähän toki moittiko minua siitä, että totisesta sydämestä vihaan Teitä sen menestyksen takia, jonka olette saavuttanut erään tietyn naisen luona, ja kadehdin Teiltä viimeistä turnajaispalkintoanne. Mielihyvin suostun taisteluhaasteeseenne, murtaakseni taas tilaisuuden sattuessa peitsen kanssanne; sydämen ilolla tahdon kiistellä kanssanne asemastanne kauneimman naisen ritarina, — mutta ilman pienintä vihamielisyyttä, herra drotsi, parhaassa ystävyydessä, iloisesti ja huvikseni kuten ainakin, kuten reipasten ja kunnianhimoisten ritarien tuleekin taistella. Elkää pahastuko tätä minun Pitkäsääri-Vanhustani!" — jatkoi hän, osoittaen hovinarriaan. — "Hänellä nyt on kerta kaikkiaan täydet vapaudet minun ja minun ystävieni luona, eikä hän mitään pahaa tarkoita. Täydellä kunnioituksella hyvää mainettani kohtaan puhuen en usko sen olevan niin löysissä minulla, paremmin kuin muillakaan, että joku etuoikeutettu narri voi sen pyyhkäistä pois ketunhännällään. Te itse ehkä tarvitseisitte sellaista miestä: näinä kovin vakavina aikoina on kyllä hyvinkin tarpeellista pitää palveluksessaan ilveilijää pilantekijänä, kun ei enää itse siihen pysty. On sitäpaitsi sekä kunniallista että kristillistä, arvelen, silloin tällöin sallia itseään muistutettavan siitä, että me kaikki kuitenkin olemme narreja Herramme edessä. Nyt toivon rauhaa ja hyvää ymmärtämystä!" — Näin sanoen hän ojensi ystävällisesti kätensä drotsi Pietarille, ja nuori ritari vastasi iloiten sovittavaan kädenpuristukseen. Hän kuuli nyt, että kreivi Gerhard äskettäin oli seurueineen tullut Beltin yli ja oli matkalla Nyborgiin siellä Danehovella pidettävien juhlallisuuksien takia. Drotsi Pietarilla oli sama tie. Pian he sopivat yhteisestä matkasta ja päättivät lähteä liikkeelle heti kun kreivi seurueineen oli virkistäytynyt. Äskentulleiden vieraiden istuutuessa iloisina pöydän ääreen, jolla vielä oli runsaat annokset mitä he kaipasivat, jätti drotsi Pietari vierashuoneen. Hän meni keittiöön, missä tapasi Henner Friserin tyttärentyttärineen matkavalmiina. Hän antoi vanhukselle Harrestrupin linnanvoudille kirjoittamansa lyhykäisen kirjeen sekä kiiruhti matkaan. Vanha Henner tuotatti vielä aseensa ja varaksensa, joihin hän äänetönnä ja miettiväisenä pukeutui. Kädessään pitkä keihäänsä, friisiläinen nahkasuojus rinnallaan sekä nahkahihnasta riippuva vanha, ruostunut teräsjousi selässään, hän otti nyt hyvästiksi ritaria sydämellisesti kädestä ja sanaa sanomatta puristi sitä vakuuttavasti. Kyynelet tummissa silmissään pieni Åse tarttui drotsin käteen ja painoi sen huulilleen, voimatta sanoa muuta kuin: "Kiitos, herra ritari, onnea matkalle!" Drotsi taputti häntä ystävällisesti poskelle, ja nyt vasta hän huomasi tytön harvinaisen kauneuden sekä sen yhdistyksen ylevyyttä ja lapsellista yksinkertaisuutta, mikä noille pienoisille kasvoille antoi niiden ilmehikkäisyyden.

Klaus Skirmen näytti myös valmistautuneen liikuttavaa hyvästijättöön Åsen kanssa, hän oli laatinut kasvoilleen reilun ilmeen, jotta ei näyttäisi hempeältä ja jotta se, mitä salaisesti tapahtui hänen sydämessään, ei pääsisi ilmi. Mutta tyttönen löi hänet pilaa tehden hansikkaallaan ritarikseen, ja silmiään pyyhkien hän riensi ulos keittiöstä.

Ennen auringonnousua ratsasti drotsi Pietari kreivi Gerhardin ja tämän seurueen kera iloista leikkiä lasketellen Middelfartin katujen kautta. Klaus Skirmen ratsasti kappaleen jälempänä pienellä norlantilaisellaan kreivin raskastekoisen hovinarrin seurassa. Nuori reipas aseenkantaja katsahti vielä kerran taakseen laivasiltaa kohti. Siellä seisoi aseseppä Troels, ympärillään joukko porvareita ja merisianpyydystäjiä, kaikki ääneti ja vakavina katsellen pientä purjevenettä, joka vinhuvan myötätuulen mukana kiiti yli Beltin, ja josta Henner Friser sekä hänen tyttären-tyttärensä vielä liehuttivat heille ystävällisiä jäähyväisiään.

VIIDES LUKU.

Oli kaunis kevät-aamu. Kevyt aamusumu leijui yli niittyjen Kirkkaat kastehelmet päilyivät aamuruskoa heijastellen hienoissa hämähäkinverkoissa, äsken vihannoimaan puhjenneitten pensasten välillä. Ritarit olivat saapuneet eräälle kukkulalle aivan Middelfartin ulkopuolella. Aurinko nousi juuri heidän edessään, elähdyttäen ihanaa maisemaa, tuhansien ilakoivien leivosten viritellessä huolettomia virsiään heidän yllään. Matkaajien hiljentäessä täällä vauhtiaan, voidakseen oikein katsella kaunista näköalaa, ajoi täyttä nelistä heidän ohitseen pitkä, hontelo ratsastaja kalastajan tapaan puettuna ja kulunut lakki syvälle silmien yli vedettynä. Ritarit eivät olleet häntä huomanneet mutta Klaus Skirmen ratsasti kohta herransa luo "Se oli kamaripalvelija Raane, herra drotsi!" — sanoi hän innokkaasti. "Hänen ohut ketunnenänsä pisti esiin lakin alta. Ajanko hänen jälkeensä?"

"Ei ole tarpeellista!" — vastasi drotsi Pietari ja rypisti otsaansa: — "jos hän aikoo sitä tietä, tapaamme hänet kyllä ajoissa Nyborgissa".

"Mutta jos hän puhuttelee ensiksi kuningasta, herra, niin tiedätte hyvin, kuinka käy!"

"Sen kyllä tiedän", — vastasi drotsi, — "anna hänen ajaa!"

Nuori asemies vaikeni, vetäytyen taaksepäin entiselle paikalleen kunnioittavan välimatkan päähän herrastaan ja hänen ylhäisestä seurastaan.

"Ihana maa!" — sanoi kreivi Gerhard, ilomielin silmäillen välkkyviä ja tuoksuvia niittyjä, jotka aamuauringon kultaamina ja hymyilevinä levisivät hänen eloisien ja vilkkaitten katseittensa alla.

"Niin kyllä!" — vastasi drotsi Pietari kaihoisan vakavana. — "Jos kansa olisi yhtä onnellinen kuin maa on kaunis ja viehättävä katsoa, olisi Tanska vielä mainen paratiisi. Mutta me olemme tulleet maailmaan pari ihmispolven-ikää liian myöhään, jalo kreivi! Kunpa olisi saanut elää Waldemar Seierin nuoruusaikoina tai hänen suuren isänsä päivinä Ne olivat toisia aikoja!"

"Ei yksin maa ole pysynyt samanaan, herra drotsi!" — sanoi kreivi: — "onhan kansakin sentään pohjiltaan samaa. Nouskoonpa vain uudelleen keskuudessanne joku suuri Waldemar, niin teillä on taas entiset loistavat päivänne! Se loisto, jota Te nyt kaipaatte, sai kyllä usein kunnon esi-isäni kyyneliä vuodattamaan, eikä meillä Holsteinin kreiveillä ole suurta halua toivotella sitä ihanuutta takaisin; mutta olisinpa minä huono ritari, jos en osaisi minäkin ihailla tuota heleätä aikaa, enkä minä moiti ketään Tanskan miestä siitä, että hän sitä kaipaa. Mutta mitä sanotte nuoresta Eerik-prinssistä, pikku kuninkaasta, kuten meidän on häntä jo kutsuttava? Minä tiedän, että Te olette hänellä asemestarina, ja että hän on muka jo puoleksi ritari."

"Häneen on yhä minun ja kaikkien tanskalaisten sydänten toivo kiintyneenä!" — vastasi drotsi — "ja jos Jumala suo, ei se ole häpeään joutuva. Jos hänen kerran suodaan valtikkaa hallita, niin vannon Teille vähintäin, ettei kukaan maassa ole rankaisematta harjoittava vääryyttä tai tekevä tihutöitä, ja se on jo suuri seikka. Eihän Tanska sentään aina vaadi suurta miestä valtaistuimelleen ollakseen onnellinen maa. Meidän aikanamme palaaviksi en odota niitä loiston päiviä, jolloin täällä oli voitettavana kuolematonta kunniaa; sadan vuoden kuluttua ei ehkä kukaan muistele niitä nimiä, joita nyt useimmin mainitaan Tanskan hoveissa. Mutta ne pylväät, jotka tukevat horjuvaa valtaistuinta, eivät kuitenkaan siinä turhaan pysy, vaikkapa ne hautaantuisivatkin sen raunioitten alle ja unhotettaisiin."

"Keitä tarkoitatte noilla pylväillä, herra drotsi, — paitsi itseänne?" — kysyi kreivi Gerhard puolittain leikillisellä äänellä ja näytti kaikin mokomin liiaksikin tahtovan syventyä tähän vakavaan keskusteluun, niin vähän kuin se soveltuikin hänen mielialansa huolettomaan iloisuuteen.

"Ikävä kyllä, en uskalla vielä lukea itseäni maan ja kuningashuoneen ansiollisiin miehiin", — vastasi nuori drotsi kainosti — "mutta jos kerran saavutan kunnon Jon Litlen ijän ja ymmärryksen, David Thorstensonin tai Pentti Rimordsoninpojan rohkeuden ja kyvyn, sekä oppineen mestari Martin, Antvorskovin priorin tiedot, niin toivon minäkin ansaitsevani nimen, jota ei ainakaan meidän aikanamme kukaan Tanskan ja sen kuningassuvun ystävä olisi unhoittava."

"Kas niin, siinä on neljä kyvykästä ja kunnon miestä" — vastasi kreivi. — "Olen kuitenkin kuullut huhuttavan, että vanha Jon-ritari muka on tyly ja kovasydäminen talonpoikain vaivaaja."

"Ankaran oikeudenmukainen mies hän on, ja siksi saakin hän huonot mainesanat tällaiselta veltolta ja kurittomalta aikakaudelta", — lausui drotsi kiihkeästi: — "Hän ei tingi laista ja oikeudesta eikä pidä eroa talonpojan ja prelaatin välillä; mutta hän on yhtä viisas ja ajattelevainen kuin rohkea ja ankara: hänhän sai sovitetuksi arkkipiispa Jaakopin ja vapautti maan pannasta; hänhän oli välittäjä Ruotsin valtaistuinriidoissa ja sanoi Maunu-kuninkaalle karvaita totuuksia, eikä hän pelännyt riistää pois kapulaa suustaan oman kuninkaansa edessä, kun hän viime vuonna oli uskottuna miehenä prinsessan perintöjutussa; kunnollisempaa tai oikeamielisempää miestä ette nykyään voi Tanskasta keksiä."

"Olkoon niin, minä kyllä tiedän, että hän on teidän valtiomies-ihanteenne", — vastasi kreivi hymyillen — "ja minä kunnioitan suuresti sitä miestä, mutta myöntäkääpä minulle ainakin, että se oppinut herra, jonka mainitsitte, on kaikesta hurskaudestaan ja opistaan huolimatta suuri narri. Uskon kyllä mielelläni hänet suureksi jumaluusoppineeksi ja filosoofiksi; mutta kun hän pääsee muinaisjuttuihin ja logicorum'iinsa, tai kuinka sitä sanotaan, niin hän ei pidä ensinkään väliä kenen kanssa hän haastaa ja melkeinpä voi saada maallikon hulluksi viisailullaan. Tulepas tänne, Pitkäsääri-Vanhus! Sinähän osaat meille näytellä, miten tuo oppinut herra esiintyy, — hän, jonka viime vuonna näimme Hennegaun kreivin luona — hän joka juuri tuli Pariisista tehtyään jonkun tieteellisen keksinnön — mestari Martti Mogensen" —

"Maisteri Martinus de Dacia, liikanimeltään Magnifilius, se on meidän kielellämme: Suuren poika!" — oikaisi puolioppinut hovinarri: — "Ei voi yksikään oppinut mies tyytyä kutsumaan itseään vain mestari Martti Mogenseniksi, käytyään Eiderin tuolla puolen." Nyt hän kohta laati kasvoilleen hullunkurisen koulumestari-ilmeen, pullisti vatsaansa, sekä alensi ääntään jonkunlaiseksi salaperäiseksi kuiskeeksi.

"Juuri noin, tuossa mies onkin jo edessämme!" — huudahti kreivi hymyillen. Hovinarri jatkoi edelleen samaan tapaan, alituiseen loogillisia solmusanoja käyttäen, puhettaan siitä, kuinka oli tärkeätä täydelleen tuntea Martti-mestarin Modi siqnificandi hänen Logicastaan.

Tämä Martti-mestarin koko olennon ja käyttäytymisen sekä kasvojenilmeiden ja äänen liioitteleva jäljittely huvitti kreivi Gerhardia erinomaisesti; hän nauroi niin että kyynelet juoksivat hänen silmistään, ja piteli vatsaansa. Molemmat hänen seuralais-ritarinsa nauroivat myöskin summattomasti, ja drotsi Pietarin täytyi hymyillä vasten tahtoaankin, vaikka tämä pila tuntui hänestä hyvin vastenmieliseltä ja suututti häntä. "Minun täytyy myöntää Teille, herra kreivi", — lausui hän vakavasti heti kun yleinen naurunhohotus oli laannut sen verran, että hän sai sananvuoron, — "että Teidän hovinarrinne ymmärtää todellakin täydelleen apinantaitonsa, jolla hän voi saada järkevät ihmiset naurettaviksi jäljittelemällä ja liioittelemalla kaikkia heidän henkilökohtaisia heikkouksiaan ja pikkuvirheitään sekä unhoittamalla pois kaiken, mikä on heissä jaloa ja kunnianarvoista ja mitä ei virnistyksin voi jäljitellä. Sitä sanottiin minun nuorena ollessani vääristelemiseksi, ja se rangaistiin vitsoilla ja ankaralla kurilla, kuten pahat poikamaiset tavat ja kepposet. Kuuluisa mestari Martti on minun korkeastikunnioitettu opettajani ja rippi-isäni, ja se, joka tämän minun sanani kuultuaan vielä pilkkaa ja halventaa häntä, saa minut kimppuunsa, niin kauan kuin minä suinkin jaksan kättäni ja ritarimiekkaani liikuttaa, — vaikkapa sen tekisitte Te, jalosukuinen kreivi!"

"Nyt minä saanen luvan hymyillä Teidän omalla kustannuksellanne, ankara herra drotsi!" — vastasi kreivi, lakaten nauramasta. — "Ollaanko Tanskassa vielä niin barbaarisia, ettei ensinkään ymmärretä vapaata eleitten taidetta eikä edes tahdota sallia muiden sillä huvitteleivan? Mitä Teidän oppineen rippi-isänne hyveet minua liikuttavat, kun minä tarvitsen vain hänen narrimaisuuksiaan edistääkseni viattomalla ja hyvänsävyisellä tavalla terveyttäni, saadakseni liikuntoa keuhkoilleni. Jos meidän senvuoksi täytyy tapella, herra drotsi, niin hyvä on; sekin voi aikanaan ja sopivassa tilaisuudessa tarjota minulle hupaisaa leikkiä. Mutta aamusella, paastoavin sydämin, en ikipäivinäni tappele pikkuseikkain takia. Tämän asian voimme suorittaa, jos Te tahdotte, syötyämme päivällistä Odensessa. Sallikaa minun kuitenkin vakuuttaa, että minä tunnen suurta kunnioitusta oppinutta Martti-mestarianne kohtaan sekä että minä vallan sydämestäni uskon hänet erinomaiseksi, kunnon mieheksi."

"Sitä, mitä minä pidän kunniassa, en minä voi pitää pilkkanani", — vastasi drotsi Pietari kiihkeästi. — "Se on ehkä tapa muissa maissa; mutta sitä me tanskalaiset, Jumalan kiitos, emme vielä ymmärrä."

"Se juuri on puute koko Teidän elämässänne", — vastasi kreivi — "ja siksi teitä usein, vaikka syyttä, pidetään tölppöinä, — sehän osoittaa vain mielen tuoreuden ja keveyden puutetta. Te olette liian yksipuolisia niin ihailussanne kuin moitteessannekin. Ihmisluonto nyt ei kerran ole täydellinen. Vaatii totuutta ja kasvattaa nöyryyttä se taito, että aina osaa puolueettomasti huomata surkeuden niinkuin ihanuudenkin, sellaisenaan kuin molempia on kasaantunut runsaasti tähän kauniiseen ja hullunkuriseen maailmaan. En tunne yhtään ihmistä, jolla ei olisi myöskin paha ja naurettava puolensa, etevimmissä ihmisissä se kuitenkin selvimmin paistaa silmään; ja minun parhaatkin ystäväni saavat tyytyä siihen, että minä hymyilen sille, mitä huomaan heissä naurettavaksi, sillä minä muistan myös ansion mukaan heidän hyviäkin puoliaan. Saman vapauden minä annan myös itseeni nähden jokaiselle, joka minut tuntee, ja jos joskus haluatte hymyillä minun kustannuksellani, niin saatte nähdä, ettei se minua pahoita. Tule, Pitkäsääri-Vanhus, näytä tälle kunnon herralle, miten minä olen ja esiinnyn, kun minä kerran oikein todella tulen höyrypäiseksi."

Hovinarri kumarsi satulassaan kunnioittavin ilmein, ja jäljitteli kohta hullunkurisin elein iloisia, hyvänsävyisiä kasvoja, joilla äkkiä nauru vaihtuu jännitetyksi vakavuudeksi, ja se taas hillittömäksi vihaksi. Tehostaakseen tätä ele-näyttelemistä sopivin liikunnoin, hän veti esiin pitkän puumiekkansa ja hosui poikkeuksetta koko seuruetta kuin raivohullu.

"Lakkaa, lakkaa! Jo on kylliksi, Pitkäsääri! Sinähän pillastutat hevosemme, ja se on perhanan paha asia!" — huusi kreivi, vaivalla hilliten orittaan ja samalla nauraen sekä hieroen vasenta käsivarttaan, johon hovinarri oli häntä kolahuttanut.

"Niinkö Teidän hovissanne huvitteleidaan, herra kreivi Eipä minulla silloin ole syytä valittamiseen enempää kuin itsellännekään", — sanoi nyt drotsi Pietari hymyillen — "mutta tällä ette vielä ole todistanut minulle eriskummaisen huvittelunne kohtuullisuutta".

Tyyntä pilaa lasketellen jatkettiin nyt matkaa Odenseen, missä kreivi Gerhard ja ritarit söivät päivällistä. Kun he jälkeen puolenpäivän alkoivat matkan Nyborgia kohti, näytti tuo pieni kiista unhoittuneen kokonaan. Kreivi ja drotsi Pietari olivatkin tulleet niin hyviksi ystäviksi, että he olivat lähettäneet seurueensa edellepäin, voidakseen kahdenkesken keskustella häiriintymättä ja tuttavallisesti. Puhelu koski Tanskan hovia, jonka oli määrä seuraavana päivänä saapua Nyborgiin, sekä onnettomia riitaisuuksia Waldemar herttuan kanssa, joka oli vaatinut itselleen koko valtakuntaa ja vielä omisteli perintöoikeutta Alo'iin sekä useihin kruunun alueihin.

"Minun puolestani päätettäköön asiasta huomenna mitä tahansa!" — lausui kreivi Gerhard huomattavalla välinpitämättömyydellä, — "mutta jos tahdotte tietää minun ajatukseni, herra drotsi, niin minun mielestäni nuori Waldemar herttua on oikeassa niin kauan kuin hän vaatii isäinperintöään paloittelemattomana eikä jännitä joustaan korkeammalle. Ei koskaan poika ole unhoittava, mitä hänen isänsä, onnettoman Eerik herttuan, piti kestää. Hänen perintöoikeutensa herttuakuntaan oli epäämätön; mutta hänet tyydytettiin paljain lupauksin. En moiti häntä siitä, että hän lopuksi raivostui ja turvautui siihen erotuomariin, joka jokaisella ritarilla ja ruhtinaalla on kupeellaan; mutta se että hän painoi päänsä alas hurskaaseen haaveiluun, kun hullusti kävi ja mielimurteissaan painui luostariin kuolemaan, se oli tyhmä temppu. Sitä tapaa, millä sitten on poikaa kohdeltu, Te ette voi puolustaa. Mutta sitä Teidän ei tarvitsekaan; jos Te olisitte saanut silloin ratkaista, ei tuollaista olisi ensinkään tapahtunut."

"Mutta Teidän täytyy sentään myöntää, että on mahdollisimman suuri vääryys ja kuulumaton typeryys" — keskeytti drotsi Pietari hänet kiivaasti.

"Minä tiedän, mitä aiotte sanoa", — jatkoi kreivi, — "mutta yhtä vääryyttä seuraa kintereillä toinen. Kuninkaan holhotiksi pakoitettuna Waldemar herttua olisi voinut vanheta ja harmaantua saamatta haltuunsa maata ja jalansijaa isienperinnöstään, jollei hänellä jo poikasena olisi ollut herkät hermot nenässä ja jollei hän olisi puoltanut oikeuksia miehen tavoin. Voimakkaasti hän vei asiansa läpi vastuksien, ja kaikki olisi vielä voinut päättyä hyvin, jollei häntä olisi yhä edelleen typerästi ja raukkamaisesti ärsytetty sekä häneltä kielletty noita mitättömiä saarenrepaleita. Siitä koko surkeus! Jos tätä vääryyttä ei olisi tapahtunut, hän tuskin olisi avannut suutaan niin suureksi, uhaten niellä koko Tanskan. Nyt hän on täysi-ikäinen ja teille jo liian vahva. Hän on uhkarohkea ja hillitön, ja nyt te saatte pitää varanne suoriutuaksenne hänestä. Ajat ovat levottomat, herra drotsi, suurherrain tyytymättömyys on etu herttualle. Mutta elkäämme enää ajatelko näitä kirottuja juttuja! Minä en sekaannu näihin valtioasioihin niin kauan kuin saan olla rauhassa. Minä tulen, kuten sanottu, Tanskan hoviin vain huvittelemaan ja katsomaan suloista Agnes kuningatarta, ja senkin voitte Te myöntää kauniiksi ja arvokkaaksi matkanaiheeksi."

Kuullessaan tämän viime käänteen, minkä kreivi antoi keskustelulle, drotsi Pietari punastui sekä näytti säpsähtävän. "Sen kunnioituksen, mitä osoitatte meidän jalolle kuningattarellemme, herra kreivi", — lausui hän vakavasti, — "hän kyllä täydelleen ansaitseekin, eikä kukaan voi moittia Teitä siitä, että Te ette mitenkään tahdo jäädä kohteliaisuudessa vähääkään jälkeen Tanskan ritareista. Mutta en voi uskoa, että Te yksin sen takia matkustatte Tanskan hoviin. Jos aiotte, kuten kuulostaa, tukea Waldemar herttuaa hänen yltiöpäisissä puuhissaan, niin olkaa varsin varuillanne! Kruunun ja valtakunnan itsenäisyys on pelissä. Jos ei erotuomarien sallita laillisesti saattaa asia päätökseen, ja jollei siihen tyydytä molemmin puolin, niin voidaan pelätä veristä kansalaissotaa."

"Kuten sanon Teille, herra drotsi, minä en sekaannu ensinkään näihin valtioasioihin! — On kai varmaa, että koko hovi on Nyborgissa, kaunis, rakastettava kuningatar myös!"

"Päätös ainakin oli sellainen", — sanoi drotsi Pietari kylmästi, tuntien tämän avomielisyyden tympeästi koskettavan häntä itseään ja myös pitäen sitä kuningattaren persoona sekä kuningassukua loukkaavana. — "Minusta tuntuu kummalliselta, herra kreivi", — jatkoi hän suuttumustaan hilliten — "että Te niin avosuisesti lausutte julki sen, mitä kuitenkin jokainen asemansa tunteva ritari ja kauneuden ihailija osoittaa vain väreillään ja kilvessään, varsinkin tämänlaisessa tapauksessa, missä ritarillisella kunnioituksella on niin ahtaat ja määrätyt rajansa. En voi asettaa tätä erikoista huomaavaisuuttanne kaunottaria kohtaan yhteyteen myöskään surullisen leskimiesasemanne kanssa."

"Minulla on enimmäkseen rauhallinen ja onnekas mieliala, herra drotsi", — vastasi kreivi välinpitämättömästi, — "ja tuntuu siltä kuin te ottaisitte sen mukaan laskuihinne. Minä sallin harvoin ihmisten lähetä itseäni likemmäs kuin mitä terveyteni ja hyvä mielialani sietää. En ensinkään salaa, mikä minua miellyttää ja mikä ei miellytä, varsinkaan en sitä tee ollessani näin silmä silmää vastaan kahdenkesken, ja jos Te siinä näette jotakin kummallista tai huvittavaa, no niin, minä en siitä suinkaan pahastu! Minä oikein iloitsen siitä, että minun hyvä tuuleni voi yhdistyä muitten hupiin."

"Mutta tämä Teidän avomielisyytenne ja hupinne, herra kreivi, näyttää minusta loukkaavan sitä ylhäistä naista, jonka värejä minä syvällä kunnioituksella pidän ominani, samoinkuin myös herraani ja kuningastani itseään, ja Te saatte suoda minulle anteeksi, että minä uskallan häiritä Teidän liian rauhallista ja onnekasta mielialaanne."

"Vai niin!" — keskeytti kreivi ja vaihtoi äkkiä välinpitämättömän ilmeensä jännitetyksi vakavuudeksi. — "Siinäkö langassa tämä juttu riippuu! Nyt minä tiedän mitä halusinkin tietää ja aivan kohta olen käytettävänänne, kuten aamupäivällä Teille lupasin. Mutta ensiksi tahdon kuitenkin Teidät saada ymmärtämään avomielisyyteni, herra drotsi! Minä halusin vain nähdä, pukeutuisitteko heti sotisopaan, huomatessanne salaamattoman mieltymykseni ylhäistä valtiatartanne kohtaan, voidakseni siitä seikasta päättää, mitä minun on uskottava eräiden käsittämättömien huhujen todenperäisyydestä, jotka Te luultavasti tunnette yhtähyvin kuin minäkin."

"Huhujen?" — toisti nuori drotsi käyden hehkuvanpunaiseksi. — "Jos ne huhut loukkaavat minun tai ylhäisempien henkilöitten kunniaa, ovat niiden levittäjät valhettelijoita ja häväisijöitä, ja niiden uskojat häpeämättömiä raukkoja."

"Mitä siihen jaloon naiseen tulee, joka enimmän kärsii näistä huhuista", — vastasi kreivi säkenöivin katsein, — "niin kaukana olkoon minusta halu uskoa niihin! Mutta mitä Teihin tulee, nuori, intomielinen herraseni, niin minulla on nyt aihetta uskoa, että Teidän onnenritarin-päänne on tullut hiukan pyörälle, sekä että vaakunanne kotka jännittää siipiään liian leveälle, niin että niitä on ehkä tarvis lyhentää." Drotsi Pietari kalpeni vihasta ja tarttui miekkaansa. "Minä voisin valita toisen keinon, saadakseni Teidät ajattelemaan sekä herättääkseni Teidät vaarallisesta, mielettömästä unestanne", — jatkoi kiihtynyt kreivi. — "Te kuljette silmät kiinni tornin huipulla; minun tarvitsee vain mainita nimenne oikealla paikalla ja hetkellä, saadakseni Teidät syöksymään alas. Mutta tavallani minä itse olen saman unelman vanki. Myönnän mielelläni, että se on minussakin hulluutta, joka ei johda mihinkään tai johtaa hullujenhuoneeseen, mutta se olkoon minun asiani! Minun mielettömyyteni on sentään vähintäinkin epäitsekästä, enkä minä sitä käytä alhaisesti keinona, ponnahuttaakseni ylös itseni naissuosion kautta. Minä en ole vielä, kuten Te, saattanut jaloa valtiatartamme huonoon huutoon käyttäytymällä sopimattoman tuttavallisesti kaikkien nähden. Hänen uskollisena ritarinaan ja suojelijanaan aion nyt rangaista Teitä häpeämättömyydestänne. Minun miekkani on vedettynä, herra drotsi! Suojelkaa itseänne!"

Kuin kaksi välähtelevää salamaa iskivät näiden molempain ritarien miekat vastakkain. He ottelivat kauan ankarimmalla kiihkeydellä, mutta suunnilleen yhtäläisellä asetaidolla, saamatta toisiinsa isketyksi yhtään merkitsevämpää haavaa. Vähitellen pääsi drotsi Pietari jälleen maltillisuuteensa, ja hänen iskunsa harvenivat, mutta samalla tehostuivat. Kreivi Gerhardin käsi ja hartiat vuotivat verta. Mutta nyt hän ikäänkuin raivostui ja huitoi hurjasti päätäpahkaa ympärilleen kaikkiin suuntiin niin, ettei paraskaan asetaituri olisi voinut arvata ja torjua hänen iskujaan. Drotsi Pietarilla vuoti jo moni haava verta, ja voimat alkoivat huveta häneltä. Mutta hänen kiihtynyt vastustajansa luopui nyt kaikesta varovaisuudesta, antaakseen drotsille kaikin voimin ratkaisevan iskun kaulaan. Tätä vaarallista hetkeä käytti haavoittunut ritari nopeasti hyväkseen ja teki kreivin äkkiä aseettomaksi haavoittamalla häntä syvälle rintaan, jolloin kreivi kaatui taaksepäin hevosen selkää pitkin sekä pudotti miekan kädestään. Tuskin oli ratkaiseva isku kohdannut voitetun, ennenkuin drotsi Pietari hyppäsi maahan ehtiäkseen vastustajalleen avuksi, mutta ennenkuin hän ehti kreivin luo, putosi tämä jo voimatonna satulasta.

Kuten tottunut haavalääkäri drotsi Pietari tarkasti heti haavan ja huomasi sen syväksi, vaikka ei sentään kuolettavaksi. Hän otti esiin välttämättömät sidetarpeet sekä parantavaa voidetta, jota hänellä tavallisesti oli mukanaan satulapussissa, ja kun kreivi jälleen avasi silmänsä, huomasi hän olevansa huolellisesti siteihin kääritty. Viha oli hävinnyt, ja jälleen hänellä oli kasvoillaan levollinen ja hyvänsävyinen ilmeensä. "Olipa se oikein kuuma ottelu, jossa tuskin oli paljonkaan hupia" — sanoi hän. — "Minä olen Teitä runnellu pahoin, drotsi! Tehän vuodatte verta pirusti. Ja Te olette sitonut ensiksi minut! Se oli enemmän kuin mitä voi kilpailijaltaan vaatia. Sallikaa minun nyt tehdä Teille vastapalvelus! Tai voitteko itse? — Minä en juuri siihen pysty." Hän tahtoi nousta, mutta vaipui raukeana maahan jälleen.

"Teidän haavanne on melkoisen syvä, mutta ei vaarallinen, jalo kreivi!" — lausui drotsi Pietari. — "Kun olette hiukan koonnut voimianne, autan minä Teitä satulaan. Luulen, että ehdimme Nyborgiin, vaikka ajamme hiljakseen. Te pieksitte minua ilman mitään järjestystä pitkin ja poikin, niin että tuskin siitä mitään apua lähtee vaikka minä peitteleisinkin kaikki pikkureikäni. Mutta ei se mitään teekään. Kaulan saama naarmu minua enimmän vaivaa. Luulenpa, että Teidän oli aikeenne kerrassaan lyödä pää poikki minulta."

"Tietysti!" — vastasi kreivi. "Päätönnnä Te ette kyllä olisi minua lyönyt laudalta tuon kauniin tiaisen edessä, jonka kunniaksi me nyt voimme esiintyä Tanskan hovissa elävänä hakkuulihana. En kai sentään liene lyönyt Teitä kaulaan syvemmälle, jalo ritari, kuin että pää hyvin pysyy paikoillaan? Kun minä nyt oikein punnitsen juttua, niin kyllä me kuitenkin intoilimme nyt aivan kirotun mitättömästä hölynpölystä. Te olette silponut minua niin kunnon tavalla, etten minä enää voi uskoa mitään pahaa Teistä."

Sillävälin drotsi Pietari oli sitonut vertavuotavan kaulansa ympäri liinavaatetta, minkävuoksi hänen oli pitänyt ottaa pois rubiinikiehkuransa, missä tuo pieni meripihkahelmi riippui. Tyynesti hymyillen hän nyt ojensi tämän arvoesineen haavoitettua vastustajaansa kohden, virkkoen: "Syyttömyyteni todistukseksi tahdon sanoa Teille vain, urhea kreivi Gerhard, että tämän helmen olen saanut kihloiksi vastaiselta vaimoltani. En tosin ole häntä nähnyt senjälkeen kuin hän leikki nukella, ja minä itse ratsastin keppihevosta. Mutta hän on kuitenkin määrätty minun morsiamekseni, sen lupasin kuolevalle isälleni lapsellisessa ymmärtämättömyydessäni. Sieluni silmät näkevät hänessä nyt vain viattoman lapsuuden-enkelin, joka on kuin puoleksi unhoitettu unikuva. Ehkä en voi häntä ensinkään rakastaa, kun minä jälleen hänet tapaan todellisuuden maailmassa. Mutta kättäni en sentään tarjoa koskaan kenellekään muulle. Ja — ritarikunniani kautta! — enpä tiedä koskaan olleeni mitenkään uskoton häntä kohtaan. Minä tunnen meidän yhteistä ylevää valtijatartamme kohtaan vain ihailua ja kunnioitusta, mitä ei koskaan mikään rakkaus eikä mikään viha ole minulta riistävä."

"Tässä on minun käteni!" — puhkesi kreivi Gerhard puhumaan. — "Kuolemaan saakka me kaksi olemme tästälähin ystäviä ja luotamme toisiimme. Siltä, joka tämän päivän jälkeen sanoo pahan sanan drotsi Pietari Hesselistä, minä lyön pois sekä nenän että korvat, niin totta kuin nimeni on kreivi Gerhard!"

Drotsi Pietari vastasi sydämellisesti kreivin vilpittömään kädenpuristukseen ja auttoi hänet hevosen selkään. Itse hän ripeästi hypähti satulaan, ja ystävällisin sanoin sydäntään keventäen nuo kaksi haavoittunutta herraa jatkoivat hiljalleen matkaansa. Vasta myöhään illalla he lähenivät Nyborgia. He olivat ratsastaneet pohjoista tietä, Helletoften ja Sprotoften välitse, mistä kaupunkiin pääsee. Mutta vielä he eivät voineet nähdä kaupunkia sen suuren tammi- ja pyökkimetsän takia, mikä maanpuolelta miltei kokonaan salasi sen. Oli hauska, kirkas kevätilta. Vähenevä kuu oli juuri noussut ja valaisi kääkkyräisiä tammia, jotka vielä seistä törröttivät paljain oksin, kun taas kauniit, äskettäin lehtineet pyökinlatvat rauhallisesti kuin temppelin holvit kaartuivat ratsastajien yllä. Kuuma ottelu seurauksineen, samoinkuin se ystävällinen suhde, joka senjälkeen oli muodostunut näiden kahden ritarin välille, oli siinä määrin saanut kaikki heidän elinvoimansa liikkeeseen, että he nyt ratsastivat äänettöminä metsän läpi ja näyttivät askartelevan vain omissa ajatuksissaan, satakielen virittäessä hiljaisessa metsässä ensimäisiä liverryksiään heidän kuuluviinsa.

KUUDES LUKU.

"Mutta missä on kaupunki? Minä luulin jo olevamme perillä!" sanoi lopulta kreivi Gerhard ja valitteli vähän haavaansa. "Terottakaa ensi kerralla paremmin miekkanne, drotsi Pietari, niin se riipaisee vähemmän lihaani, vaikka menisikin hiukan syvemmälle. En kuolemakseni jaksa kärsiä sen kutiamista."

"Jos se olisi tunkeutunut sormenkaan verran syvemmälle, jalo kreivi, niin me emme kuuntelisi tänä iltana täällä yhdessä satakielen laulua", vastasi drotsi Pietari. "Mutta kiitetty olkoon Jumala ja Pyhä neitsyt! Haava ei ole vaarallinen, eikä tuota teille suurempia tuskia, kunhan vain voitte olla hiukan varovainen. Minä tunnen voiteeni, se on tehty Henrik Harpunsoittajan ohjeen mukaan."

"Silloin se on varmasti hyvää!" vastasi kreivi. "Hän valmisti laastarin myös kuningas Waldemarin silmään. Mutta mihin minä joudun tämän moskan kanssa?" jatkoi hän hiukan ärtyisesti. "En minä halua esiintyä linnassa nypityn kukon näköisenä, enkä edes tunne kaupunkia. Onko siellä kunnollista majataloa?"

"Sen puutetta ei ole, jalo herra, sillä sen jälkeen kun Danehove säännöllisesti kokoontuu sinne, on pieni Nyborg aikatavalla laajentunut. Mutta kun ette kuitenkaan halua tulla haavoitettuna linnaan ja saattaa kaikki kuningattaren somat hovineidot tuskaan, niin tyytynette vastaanottamaan minun luonani asunnon ja hoidon."

"Teidänkö luonanne? Milloinka olette, drotsi vanhapoika, ruvennut Nyborgin kaupungin porvariksi ja talonisännäksi?"

"Viime vuodesta, teidän luvallanne, mutta omalla tavallani. Te kyllä tiedätte, että minun asemassani olevalla tuskin milloinkaan on kotia. Isieni linnan, Harrestrupin, näen tuskin kerran vuodessa. Kun hovi on Riibessä, niin asun minä siellä prinssin luona linnassa, mutta se ei ole siellä kauan. Täällä ollessani asun itseni luona. Kaikki ruhtinaalliset herrat, jotka kokoontuvat tänne Danehoveen, tuskin mahtuvat linnaan. Minä olen senvuoksi seurannut edellisten drotsien esimerkkiä ja olen antanut Jon ritarin tavoin rakentaa itselleni pohjoisen lammikon luokse kivestä talon, sieltä ei ole pitkälti linnaan eikä Danehoveen, ja kaikkien valtakunnan neuvosten ja kruunun läänitysherrojen keskellä olen kuitenkin oma herrani."

"Sepä oivallista. Silloin olen heti vieraanne. Ja koska te, hyvän vanhan tavan mukaan, osaatte yhtähyvin parantaa lihaa kuin hakata sitä rikki, niin ei olisi voinut paremmin osua."

"Ei tämä käsi toista kertaa toimita itselleen välskäröimistä teistä!" — vastasi drotsi Pietari ojentaen kätensä matkatoverilleen uskollisella sydämellisyydellä. — "Kunhan vain tyydytte nuorenmiehen asuntooni. Minä en ymmärrä mitään talousasioista, mutta vanha Dorthe emännöitsijäni on sitä taitavampi. Tämän yön olin jo ajatellut olla isäntänne, ja asemieheni on varmasti pitänyt huolen virvokkeistamme."

"Kyllä pikarillinen hyvää viiniä on tarpeen sellaisen suoneniskun jälestä", sanoi kreivi.

"Eipä se ole oikein sallittua Henrik-mestarin lääkärikirjan mukaan; mutta luulenpa teidän voimakkaan luontonne senkin kestävän."

"Viis teidän lääkärikirjoistanne ja vanhasta Henrik-mestarista! Hän oli pappi: mitenkä hän ymmärtäisi holsteinilaisen kreivin luonnetta. Kyllä minä viiniä kestän, vaikka sitten makaisin viimeisilläni, niinkuin autuas isä vainajani. Herra hänen sielunsa siunatkoon! Min kauan kun aimo siemaus viiniä minulle maistuu, en minä kuole, ja siihen mennessä eivät yhden- eikä toisenlaiset sydänhaavat saa minua masentumaan. Eipä taida monikaan tulla lihavaksi onnettomasta rakkaudesta", lisäsi hän hiljaa huokaisten, "mutta uskonpa kuitenkin sen onnistuvan viinin ja hovinarrin avulla. Minä en voi kiittää onneani rakkausasioissa, mutta olen kuitenkin jotenkin hyvinvoivan näköinen, niinkuin näette."

"Te surette siis vielä nuoren puolisonne kuolemaa", sanoi drotsi osanottavasti, "sen kyllä arvasin — —"

"Surenko! Kuka uskaltaa sanoa minun surevan?" keskeytti kreivi hänet. "Jos joku hovissani suree, niin annan minä hovinarrini kurittaa häntä marakatinhännillä. Mutta koska nyt olette minun uskottu ystäväni", jatkoi hän, "niin kerron teille rehellisesti asiani. Jos olisin nähnyt Tanskan kuningattaren ennen viime vuotta, niin olisin vielä nuorimies, enkä leski, ja silloin en milloinkaan olisi kosinut ruotsalaista prinsessaa. Tuo kirottu valtioviisaus tekee kaikki ruhtinaat melkein narreiksi; mutta minä sain ansaitun palkkani. Elämä holsteinilaisen kreivin kanssa oli prinsessasta liian halpaa; kas, sen vuoksi kuoli hän, ja ainoa kunnia minkä siitä voitin, oli, että tulin narrimaisen varakuninkaan langoksi, jonka kuka reipas Tanskan ritari tahansa voisi työntää pois valtaistuimelta, ja joka nyt kuin hullu kiertelee maasta toiseen porton kanssa."

He ratsastivat hetken aikaa ääneti. "Teidän onneton appi-isänne ei ole juuri kunnioitusta ansainnut", sanoi drotsi Pietari miettiväisenä. "Hän ei tosiaankaan tuota kunniaa suurelle nimelleen. Mutta hän oli kuitenkin Ruotsin oikea ja lainmukainen kuningas. Minun mielestäni oli surullista antaa toisille kansoille onneton esimerkki siitä miten kruunattu ja voideltu kuningas voidaan alentaa. Se tapahtui kokonaan ylpeän Stig Andersenin toimesta, ja hän ulotti oikeutensa ja valtansa paljon pitemmälle kuninkaan käskyä. Ruotsin kansa ei myöskään iloitse vaihdoksesta: heikon ja hekumallisen mutta kuitenkin hyvän, ja hurskaan kuninkaan asemesta, saivat he voimakkaan ja viisaan, mutta julman ja verisen tyrannin. He saivat lohikäärmeen malan sijasta, jota halveksivat. Pyövelikirveillään on nyt Maunu kuningas opettanut heille, ettei ainoakaan ruotsalainen ritari kanna päätään niin korkealla ettei siihen ulottuisi kapinakuninkaan kirves."

"Meidän täytyy kuitenkin myöntää, että Ruotsin Maunu on oiva kuningas!" — vastasi kreivi. — "Enpä ylistele häntä senvuoksi, että hän on lankoni. Mutta sen tiedän, ettei häntä turhaan kutsuta Maunu Latolukoksi. Jos hän lyökin vähän liian ravakasti jäykkäniskaisten suurherrain päitä poikki, niin saavat heikommat sitä enemmän kiittää häntä. Hän on todellakin pannut lukot heidän latoihinsa, eikä hän halutessaan suvaitse pikku tyranneja."

"Siinä olette oikeassa, kreivi Gerhard! Hänen mielestään Ruotsille riittää yksi niin suuri tyranni — ja teidän ja Hedvig-kuningattaren suostumuksella — siihen hänessä on kylliksi miestä. Niin hullusti eivät asiat vielä ole Tanskassa, olkoot ne vaikka kuinka huonot. Jos Stig Andersenilla ja hänen ystävillään olisi oikeus panna viralta kuninkaita ja valita uusia, niinkuin he kyllä haluaisivat, niin pian nähtäisiin minkälaisessa verimeressä me saisimme uida."

Näin vakavasti keskustellen he olivat saapuneet kaupunginportille, jossa asestettu porvari pysäytti heidät ja kysyi voudin nimessä ankaralla äänellä heidän nimeään, ja minne aikoivat asettua asumaan. Heti drotsi Pietarin lausuttua oman ja Holsteinin kreivi Gerhardin nimen, kumarsi ankara porvari syvään, mutta huomautti kuitenkin, virkansa puolesta, ylhäisiä matkustajia muistamaan Nyborgin kaupunginoikeuden seitsemättä pykälää.

"Hyvä", sanoi drotsi, "on oikein, että muistutatte meitä siitä". Ja he ratsastivat esteettömästi edelleen.

"Ollaanpa täällä ankaria" — sanoi kreivi, "kun itse drotsille muistutellaan lakia. Mitä heidän ikävät kaupunkilakinsa meille kuuluvat?"

"Se on aivan oikein!" vastasi drotsi Pietari. "Täällä ei kukaan vieras saa kantaa aseitaan kauvemmaksi kuin majataloonsa asti, ja jokaiselle matkustavaiselle on siitä huomautettava. Kuninkaan läsnäolo ja monet vieraat tekevät tämän varovaisuuden toimenpiteen tarpeelliseksi. Mitä auttavat ankarat lait, jos ei niitä valvota. Mies kyllä tunsi minut mutta hän tietää, että minä en kärsi itsenikään suhteen siinä asiassa poikkeuksia."

"Tuhat tulimmaista! Olemmeko me todellakin vankeja täällä keskellä rauhaa? Tämähän on aivan naurettavaa!" huudahti kreivi. "Ei suinkaan tuo Riiben perkeleellinen maalaki ulotu tänne asti? Jumala varjelkoon meitä Riibe-oikeudesta! sanotaan myöskin Kielissä."

"Elkäämme puhuko liian kovaa siitä, jalo kreivi!" vastasi drotsi ratsastaen häntä lähemmäksi ja jatkoi hiljaisella äänellä: "On todellakin suuri onnettomuus, että laki itse tekee sen rikkomisen tarpeelliseksi. Se mikä Riibe-oikeuden on tehnyt eniten kuuluisaksi, on täällä osaksi jätetty pois. Muutamissa kohdin on kaupunginlaki kuitenkin täälläkin liian ankara ja melkein julma. Mutta, jos Jumala suo, se on vielä muutettava toisenlaiseksi."

He ratsastivat nyt korkeatornisen Frue-Kirken ohitse, joka sijaitsi Helletofte nimisellä, viheriällä kunnaalla, jossa paitsi kirkkoa oli muutamia, yksinkertaisia rakennuksia, samaa göötiläistä tyyliä kuin kirkko, ja niillä oli suipot päädyt ja pienet, pyöreät ikkunat.

"Kuka asuu täällä?" kysyi kreivi. "Täällähän on yhtä aution ja hiljaisen näköistä kuin luostaripihassa."

"Täällä asuvat Frue-Kirken papit ja kirkonvahdit", vastasi drotsi Pietari. "Jos ikävöitte eloa ja iloisuutta, niin siitä ei ole puutetta, kun saavumme tuonne ylös linnaan. Kaupungissa on nykyään ainakin toista vertaa enemmän ihmisiä kuin tavallisesti, ja simaa sekä olutta ei näissä tilaisuuksissa säästellä. Siitä ovat myöskin tappelut ja riitaisuudet seurauksena, ja ollaan ehkä liiankin ankaria ja kärkkäitä niitä estämään kuin mitä tarve vaatisi. Nuo asestetut miehet, jotka tuolla näette, ovat voudin miehiä. Luultavasti hekin tahtovat pidättää meitä."

Kävi niinkuin drotsi Pietari arveli, ja matkustavien täytyi tyytyä siihen, että kuusi asestettua porvaria pysäytti heidän hevosensa kysyen, eivätkö he tunteneet kaupunkilakia, koska ratsastivat aseet mukanaan. Drotsin selitettyä, että he nyt vasta olivat saapuneet kaupunkiin ja juuri ratsastivat asuntoonsa, heidän annettiin esteettömästi kulkea edelleen; mutta kolme ankaraa oikeudenpalvelijaa seurasi tarkkaavaisina heitä.

"Kyllä pitäisi kuninkaan täällä olla turvassa!" — kuiskasi kreivi Gerhard kiukkuisesti. — "Luulisi noiden miesten näkevän maankavaltajan joka vieraassa, niin vihaisilta he näyttävät."

"Heillä on sen pahempi syynsä siihen, jalo kreivi! — Mutta täällä ollaan siihen tottuneita. Eikä se häiritse porvarien iloisuutta. Kuuletteko kuinka he laulavat tuolla vanhassa teräväpäätyisessä kivitalossa? Siellä on raatihuoneen porvari-vartio. Nyt he varmaankin juovat kuninkaan maljan."

"Siellä ei ole aivan pieni joukko heitä. Onko Nyborgissa niin suuri porvarivartio?"

"Heitä on siellä vain kolmas osa. Muut vartioivat linnaa. Kuninkaalla ei ole uskollisempaa väkeä. Hän on myöskin tehnyt paljon kaupungin hyväksi ja suosii sitä erikoisesti. Jos hän ei olisi täällä turvatumpi kuin muualla, niin Danehove muutettaisiin toiseen kaupunkiin ja silloin olisi Nyborgin varallisuus- ja kukoistusaika mennyttä."

He ratsastivat nyt linnan ohitse. Se oli luja, laajanlainen rakennus, jossa oli neljä harmaakivestä ja poltetusta tiilestä tehtyä siipirakennusta, neljä korkeaa tornia, sekä syvät vallihaudat ja korkeat varusmuurit ympärillä. Valot vilkkuivat pienistä, pyöreistä ikkunoista, ja sieltä kuului viulujen ja huilujen soittoa. Suuri, kirjava ihmisjoukko aaltoili edestakaisin linnanmuurin edustalla, ilman huomattavampaa hälinää, mutta melkein tuskallisen hiljaa ja järjestyksessä, asestettujen oikeudenpalvelijoiden kulkiessa edestakaisin ja yhäti kehoitellen levollisuuteen.

"Mitä he katselevat?" kysyi kreivi.

"Muurin yli katsoen näkee tanssin ritarisalissa", — vastasi drotsi Pietari.

Kreivi Gerhard alkoi tarkemmin katsella, ja hän oli näkevinään keskimäisen ikkunan ohi kiitävän kookkaan, majesteetillisen naisolennon, ja hän pysäytti hevosensa.

"Kuningatar! Katsokaa kuningatarta!" kuuli hän uteliaitten katselijain kuiskaavan toisilleen.

"Hän tanssii herttuan kanssa", — sanoivat toiset.

"Eipä toki; se on nuori, kaunis drotsi Hessel — katsokaa miten suorana hän tanssii! — hän pyrkii korkealle, uskokaa minua."

"Tulkaa, jalo kreivi!" sanoi drotsi Pietari äkkiä. "Katsokaamme, etteivät levottomat hevosemme joudu tungokseen. Me olemme kohta asunnollani." He ratsastivat vielä vähäni matkaa ja pysähtyivät pimeän kivitalon edustalle, jonka korkeilla kiviportailla aseenkantaja seisoi tulisoihtua pidellen. "Tuletteko viimeinkin, herra!" sanoi Klaus Skirmen, juosten häntä vastaan tulisoihtu kädessä. — "Eihän vain onnettomuus ole kohdannut teitä? Minä en tohtinut rikkoa käskyänne ja itse lähteä talosta. Mutta koko talonväen olen lähettänyt teitä etsimään."

"Meillä on ollut tullessamme pieni aseiden mittely muutaman tulisen, nuoren ritarin kanssa", sanoi drotsi Pietari. "Minun jalo vieraani on pahasti haavoittunut. Auta hänet; varovasti satulasta! Onhan kaikki järjestyksessä?"

"Niinkuin käskitte, herra! Mutta olettehan itsekin haavoitettu. Haenko tänne välskärin?"

"Ei tarvitse silloin kun sinä ja minä olemme täällä. Emme viitsi nostaa hälinää siitä asiasta. Pidä sinä vain huoli kreivistä."

Tuntien tuskaa pääsi haavoitettu kreivi Gerhard vaivoin alas hevosen selästä ja ylös korkeita kiviportaita, joiden päässä hänen kaksi ritariaan ja pitkä hovinarrinsa tulivat häntä vastaan osanottavan levottomina.

"Ei akkojen ruikutuksia!" sanoi kreivi, "minut on sekä sidottu että lääkitty. Päästäkää minut vain pöytään saamaan jotakin syötävää!"

Klaus Skirmen kulki nopeasti edeltä tulisoihtuineen, näyttäen herroille tietä etusalin kautta tilavaan, holvikattoisen huoneeseen, jonka keskellä oli katettu pöytä; sillä paloivat korkeat vahakynttilät, valaisten runsaat ruuat ja kirkkaat hopeaiset viinikannut.

Kreivi Gerhard katseli tyytyväisenä ruokapöytää ja heittäytyi heti eräälle tuolille istumaan, mutta levätäkseen mukavammin irroitti hän miekan vyöstään, Pidellessään sitä kädessään, hän muisti mitä hänelle oli sanottu kaupunginportilla. "Tuhat tulimaista!" sanoi hän, "jos todellakin on niinkuin sanoitte herra drotsi, niin täytyy meidän siis kuten todellisten sotavankien jättää aseemme teille, koska olette isäntämme".

"Tietysti!" vastasi drotsi Pietari — "on hyvä, että itse sen muistatte, — totta puhuen, olin sen unohtanut, enkä olisi sitäpaitsi mielelläni muistuttanut teitä siitä".

"Mutta entä, jos minä en tahtoisi seurata sitä lakia", kysyi kreivi, "mikä siitä olisi seurauksena?"