KUNINGAS EERIK JA LAINSUOJATTOMAT

Historiallinen romaani

Kirj.

B. S. INGEMANN

Suomentanut

Maija Halonen

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1915.

EDELLINEN OSA

ENSIMÄINEN LUKU.

Själlannin koillisella rannikolla, noin puoli peninkulmaa Gilleleijestä, on Sjöborgin kylä. Usein sattuu täällä lapion- ja aurankärki kilahtamaan vanhojen rakennusten peruskiviin, ja täällä näkee jätteitä kivitetyistä kaupunginkaduista, joiden nimiä ei kukaan enää muista, ja joilla nyt vilja itää ja karja käyskentelee laitumella. Vielä kolmannentoista vuosisadan loppupuolella oli täällä pieni kauppakaupunki, joka oli rakennettu ikivanhan Sjöborgin raunioille. Mäen töyrällä, melkein umpeen kasvaneen Sjöborgjärven kaislikossa, on vielä maassa jätteitä ikivanhoista harmaakivimuureista. Täällä oli ennen vahva ja hyvin varustettu Sjöborgin linna, missä kolmannellatoista ja neljännellätoista vuosisadalla säilytettiin kaikki tärkeät valtiovangit. Sitä kohtaa, mille linna oli rakennettu, ympäröi siihen aikaan järvi joka puolelta, muodostaen siten luonnolliset varustukset, joten kaivetut linnanhaudat olivat tarpeettomat. Linnaa ympäröivät maavallitukset; se oli rakennettu suurista, louhituista harmaakivistä ja varustettu vahvalla neliskulmaisella tornilla, missä vaarallisimmat valtiovangit säilytettiin. Syvässä tornikellarissa oli ilma ummehtunutta ja pilaantunutta, eikä sinne tunkeutunut ainoatakaan valonsädettä; mutta tornin ylin vankilahuone sai ilmaa ja valoa pienestä, pyöreästä ristikko-ikkunasta, joka oli kahdeksantoista kyynärän korkeudella maasta. Tässä ylimmässä tornihuoneessa vartioitiin vielä vuoden 1295 loppupuolella Stig-marskin liittoutuneisiin kuuluvaa huomattavimpaa osanottajaa: mahtavaa ja levotonta arkkipiispa Jens Grandia. Hänet oli vangittu kuningas Eerik Menvedin alaikäisenä ollessa osallisuudesta Eerik Silmänräpyttäjän murhaan, sekä lainsuojattomien kuninkaanmurhaajien suojaamisesta.

Tällä vaarallisella papilla oli paljon liittolaisia Tanskassa, sekä mahtavia ystäviä niin hyvin Euroopan maallisten ruhtinaiden joukossa kuin paavillisessa hovissa. Tuon kuuluisaksi tulleen Veilesäädöksen: Cum ecclesia Dacianan [Tanskan kansalaiset; ensimäiset sanat säädöksessä, jolla se vahvistettiin] mukaan: mistä muuten oli johtunut niin paljon haitallisia riitaisuuksia kuninkaan ja Tanskan papiston kesken, täytyi rangaista kansaa ja maata interdiktillä, jolloin koko maassa jumalanpalvelukset kiellettiin heti kun kuningas tai maallinen oikeus vangitsi jonkun piispan. Tätä säädöstä ei kuitenkaan ollut noudatettu arkkipiispa Grandia vangittaessa. Ei ainoastaan rakkaus isänmaahan tai pelko sen jumalattomuuden, yleisen turvattomuuden ja sekasorron seurauksista, jonka tämänlainen rangaistus aiheuttaisi, vaan myöskin peläten kansan suuttumusta ja maallista valtaa, oli suurin osa Tanskan papistoa lähettänyt anomuskirjoituksen paaville, missä he rukoilivat tämän tuhoatuottavan rangaistuksen peruuttamista. Kirkkojen sulkeminen olisi papistolle itselleen ollut mitä vaarallisinta aikana, jolloin kuninkaanmurhan tuottama suuttumus ei vielä ollut laimennut, ja kansan ärsytetyt intohimot niin usein puhkesivat väkivaltaisuuksiin ja verisiin temmellyksiin. Tämä tärkeä asia oli kauan aikaa ratkaisematta. Jumalanpalveluksia jatkettiin tavallisuuden mukaan; mutta yleisesti pelättiin, että ellei arkkipiispaa pian vapautettaisi paavi panisi interdiktin täytäntöön: jolloin mitä suurin onnettomuus kohtasi maata.

Kuningas Eerik Menved oli nyt saavuttanut täysi-ikäisyytensä, hän oli täyttänyt 21 vuotta. Hän oli elänyt lapsuuden, jonka täytyi pian kypsyttää hänet mieheksi sekä kehittää hänen harvinaisten luonnonlahjojensa omituisuuden. Tuo kuningasvallan väkivaltainen solvaaminen, jonka todistajana hän lapsena oli ollut, oli antanut hänen oikeusinnolleen jonkunlaisen kiivauden ja intohimon sävyn, ja samalla se oli herättänyt hänessä aikaisin oman arvonsa tuntemisen. Aikakauden ritarillinen henki oli myöskin voimakkaasti vaikuttanut häneen; hänen huolenpitonsa valtaistuimen loiston ja vallan säilyttämisestä oli monen mielestä välttämätöntä valtioviisautta näinä vaarallisina aikoina; mutta hänen luontaisen vilkkautensa yhteydessä, tämä huolenpito kruunun loistosta teki hänet taipuvaiseksi komeilemiseen ja pintapuolisuuteen, josta häntä usein moitittiin, ja jota pidettiin turhamaisuutena ja tyhjänä koreilemishaluna. Se vakavuus, millä hän vastaanotti kuningasvaltikan, ilmaisi kuitenkin hänen lujan ja järkkymättömän tahtonsa, jonka onnettomuudet jo aikaisin olivat karaisseet, ja se rohkeus, millä hän laati ensimäisen, itsenäisen kuningaskäskynsä, ilmaisi kuningassielun, joka tunsi olevansa samaa maata suuren iso-isänsä ja esikuvansa, Valdemar Seierin, kanssa. Eerik Menvedin ensimäinen kuningasteko oli koe puolustaa majesteetin valtaa ja arvoa maailman mahtavinta hallitsijaa vastaan, joka pyhän Pietarin valtaistuimelta hallitsi sekä kuninkaita että kaikkia kristikunnan kansoja. Tämän uskalsi nuori kuningas aikana, jolloin hänen oma persoonallinen onnensa suureksi osaksi oli riippuvainen paavillisesta hovista. Hän oli lähettänyt vanhimman ja kokeneimman neuvonantajansa, valtaneuvos Jon Litlen, yhdessä drotsi Hesselin kanssa Roomaan, puolustamaan oikeutettuna hätäpuolustuksena sitä rikkomusta hengellistä säätyä vastaan, mihin oli täytynyt turvautua arkkipiispan suhteen sekä vaatimaan paavin itsensä tuomitsemaan hänet majesteettirikoksentekijänä. Mutta paitsi tätä, tärkeää tehtävää oli vanhalla valtaneuvoksella vielä toinenkin, joka minä muuna aikana tahansa ei olisi tuottanut minkäänlaisia vaikeuksia, mutta jonka onnistuminen nyt oli yhtä epävarmaa kuin se oli tärkeää kuninkaalle. Hänen piti nimittäin saada paavilta, ja mitä pikemmin kotiin lähettää, tuo kauan luvattu sukulaisuusdispensi [dispensi = erikois-vapautus], jonka kautta vasta kuningas oli oikeutettu naimaan Ruotsin kauniin prinsessa Ingeborgin, jonka kanssa hän oli ollut kihloissa jo lapsesta asti, ja jota hän kauan oli rakastanut sisarellisena sukulaisena, mutta johon hän nyt tunsi kiintyneensä nuoruudenrakkauden koko kiihkeydellä ja voimalla.

Sillä aikaa kun Tanskan lähettiläät pidätettiin paavillisessa hovissa laajojen tutkimuksien ja hämärien tekosyiden nojalla, oli Tanskaan lähetetty paavillinen nuntius, arkkirovasti Isarnus, uhkaamaan Tanskan nuorta kuningasta ehdottomalla pannaanjulistuksella ja interdektillä, ellei hän viipymättä vapauttaisi arkkipiispaa. Viekas arkkirovasti ei tuonut paavilta kuninkaalle minkäänlaista kirjallista sanaa dispensista ja naimasuostumuksesta; mutta suullisesti hän puhui siitä hyvin kierrellen, ja oli jotensakin selvää, että tahdottiin käyttää hyväksi kuninkaan kiihkeyttä tässä sydänasiassa, saamalla hänet mukautumaan paavilliseen mahtisanaan sekä vapauttamaan Sjöborgin hengellisen valtio vangin.

Mutta tämänlainen menettely ei suinkaan miellyttänyt nuorta, kiivasta kuningasta, se vain yllytti häntä uhmailemaan paavillista istuinta, josta voi olla mitä vaarallisimmat seuraukset sekä hänelle itselleen että valtakunnalle. Vielä oli asia ratkaisematta. Mitä pelottavimmin uhkauksin oli kardinaali poistunut Tanskasta ja matkustanut Lyybekkiin.

Ylpeä arkkipiispa Grand, joka yksin oli syypää tähän jännitykseen ja uhkaavaan vaaraan, istui yhä vielä ankarassa vankeudessaan. Vankeusaikansa ensimäiset 36 viikkoa hän oli istunut kahlehdittuna pimeässä, syvässä tornikellossa, kärsien suurta tuskaa, vaikka useimmat vapauttivatkin kuninkaan osallisuudesta tähän kovuuteen. Arkkipiispan vankeustoveri, petollinen ja ilkeämielinen Jaakko-rovasti, joka sairauden nojalla päästettiin vankeudesta, oli heti tätä sääliä hyväkseen käyttäen paennut Roomaan, missä hän innokkaasti työskenteli kuningasta vastaan, pannen kaikki keinonsa liikkeelle arkkipiispan vapauttamiseksi ja yhteisen koston saavuttamiseksi.

Edellisenä jouluna oli kuningas ollut Sjöborgissa ja itse tarjonnut arkkipiispalle sovintoa, jos hän suostuisi luopumaan arkkipiispanistuimestaan, jättämään valtakunnan ja vannoisi olevansa kostamatta ja yhtymättä valtakunnan vihollisiin. Huolimatta siitä ylimielisestä uhkamielisyydestä ja ivasta, millä piispa oli torjunut tämän sovintotarjouksen, oli hänen vankeutensa kuitenkin kuninkaan käskystä tehty helpommaksi; hänet oli muutettu siihen tornihuoneeseen, missä hän nyt asui, siellä häneltä ei ainakaan puuttunut valoa ja raitista ilmaa, vaikka häntä vielä kahlehdittunakin mitä ankarimmin vartioitiin. Mutta niinpian kun kuningas oli linnasta lähtenyt, tuli vangin tila täälläkin sangen kurjaksi. Uusi linnan vouti, Jesper Mogensen, oli tunnettu saituudestaan, julmuudestaan ja mielisteleväisyydestään. Kuninkaan veljen, junkkari Kristofferin, sanottiin suurimmaksi osaksi olleen syypäänä siihen kovuuteen, jolla arkkipiispaa kohdeltiin, vaikka prinssi joka tilaisuudessa moitti kuninkaan käytöstä tässä asiassa, kehoittaen kaikkiin uhrauksiin ja nöyrryytyksiin, ettei vain jouduttaisi huonoihin väleihin kirkon ja paavillisen hovin kanssa.

Eräänä lokakuun iltana astui Sjöborgin linnanvouti, kokin ja vanhan vanginvartijan seuraamana ylös kiertoportaita, jotka veivät arkkipiispan vankilaan ja sen yläpuolella olevaan vahtihuoneeseen. Voimakas valo salalyhdystä, jota kokki piteli ilmassa, valaisi linnanvoudin kasvot ja vartalon. Hän oli pienenläntä mies, jonka roistonkasvoilla sydämetön kovuus ja vahingoniloinen häijyys yhdistyivät petolliseen, tekopyhään ilmeeseen. Matalan, ruman otsan peitti karvainen lakki. Hänellä oli yllään lyhyt, likainen lammasnahkaturkki, ja hänen suuret, raudoitetut saappaansa kolisivat kiviportaissa. Hän näytti olevan äärimmilleen kiukustunut ja levoton. "Senkin saatanallinen olento! Jumalaton ruumis!" murisi hän. "Onko hän paholaisen kanssa tekemisissä, kun eivät jalkaraudat eikä kahleet enää tepsi?"

"Olenhan minä sen teille jo sanonut", vastasi paksu pulleaposkinen kokki hyvin merkitsevän näköisenä. "Hän puhelee näkymättömien henkien kanssa, eikä kukaan tornivartijoista uskalla enää olla hänen luonaan. Hän on yhtä varmasti liitossa paholaisen kanssa kuin minä olen teidän kanssanne, kuitenkin sillä eroituksella, ettei hän minun laillani voi sanoa itseään irti palveluksesta. Muistanettehan te, että minä olen sanonut itseni irti ajoissa, ja olen vapaa menemään, milloin haluan, tänään tai huomenna? Pahus tänne enää jääköön kauemmaksi, koska — — koska hän jo kerran on täällä, olin vähällä sanoa."

"Loruja, Martti, sinun pitää jäädä tänne siksi kunnes saan toisen keittäjän; olethan sen luvannut minulle. Mutta mistä ovat nuo puheet hänen noituudestaan saaneet alkunsa?"

"Ne ovat aivan tosia!" sanoi kokki — "Ei leukaan sen täydellisemmin tunne tätä mustaa taitoa. Tiedättehän te itse, että junkkari Kristofferin miehet löysivät lainsuojattomien kirjeiden joukosta loihtujenkirjan, silloin kun he penkoivat arkkipiispan salaisuuksia Lundin sakaristossa. Kirja poltti heidän sormiaan ja kuuluu hävinneen heiltä aivan käsistä. Tuollainen perkeleenkirja palaa aina omistajalleen takaisin. Ei se vielä ole hänellä, siitä olen varma, mutta pelkäänpä hänen osaavan sen ulkoa. Hän kuuluu ahkerasti tutkineen sitä Lundissa, ja osaahan hän kaikki pakanalliset ja kreikkalaiset kirjansa paremmin ulkoa kuin isämeitänsä, senkin jumalaton koira!"

"Sinä olet oikeassa, Martti! Hän on saatanallinen ihminen, eikä häntä osaa kyllin tarkasti vartioida. Hänen kirottua oppiaan minä en ole koskaan voinut sietää." Tässä linnanvouti jäi miettiväisenä seisomaan arkkipiispan vankilaan vievän oven kohdalle.

"Niin, olkaa vain varuillanne, isäntä!" jatkoi kokki. "Hän täyttää pian koko talon perkeleellisillä kujeillaan, ja saattaa meidät kaikki helvettiin ellei hänen vankilaansa puhdisteta ja hänelle anneta parempaa ruokaa ja juomaa. Minun puolestani hän kyllä saa kuolla nälkään ja mädätä likaisuuteensa: se olisi kuitenkin tuhat kertaa parempi mokomalle kirotulle maankavaltajalle ja noitamestarille. Mutta kun paholainen on talossa, lienee viisainta muistella omia pikkusyntejään eikä kohdella pahemmin vangittua paholaista, kuin mitä toivoisi hänen meitä kohtelevan —"

"Pötyä, Martti! Ei paholainen ole meidän lähimäisemme", keskeytti linnanvouti hänet epäluuloisen näköisenä. "Jos en itse olisi kuullut sinun toruvan ja sättivän tuota kirottua arkkipiispaa, niin luulisinpä melkein sinun olevan liitossa hänen kanssaan."

"Ei, isäntä! Siihen en ainakaan rupeaisi. Ennen olen liitossa vaikka itse Belzebubin kanssa, ja sen voivat tornivahditkin todistaa. Ei kellään heistä ole suurempaa iloa hänen kiusaamisestaan ja pilkkaamisestaan kuin minulla. Silloin kun hänen täytyi sian tavoin juoda ummehtunutta vettä ja syödä homehtunutta leipää tuolla alhaalla, lauloin minä juomalauluja keittiössä ja avasin ikkunan, että hän saisi tuntea paistinhajun, joka tuoksahti hänen nenäänsä. Enkä minä koskaan astu hänen ovensa ohi, laulamatta yhtä ja toista, joka voisi suututtaa häntä. Keväällä minä tekasin laulun vapaudesta ja toukokuun vihreydestä; se häntä erityisesti harmittaa. Kuulkaamme nyt, isäntä", ja hän lauloi ääneen vankilanoven ulkopuolella:

"Niin hyvä on vapaana olla. Kevätniittyjä kierrellä, kaartaa. Ohi tornin lintunen lentää, Tule mukaani, vanki, jos voit! Pois Hammerhuusiin ma riennän, On Rönne mun matkani pää."

"Oletko sinä järkesi menettänyt, Martti?" keskeytti hänet linnanvouti. "Taitaisitpa kehoittaa häntä pakenemaan Bornholmilla olevaan linnaansa?"

"Kyllä se jää häneltä tekemättä ainakin niinkauan kuin hän tuolla makaa. Ettekö kuullut miten syvään hän huokasi? Se oli vain harmista ja suuttumuksesta. Voihan pieninkin lintunen lentää keväällä hänen linnaansa pesimään, mutta hän vain ei voi liikuttaa kättä eikä jalkaa. Tuon laulun minä sepitin vartavasten kiusatakseni ja suututtaakseni häntä."

"Siinä olit oikeassa, Martti. Kyllä se häntä harmitti", sanoi linnanvouti tyytyväisenä. "Sinä olet rehellinen mies. Ahah, nyt kuulin itsekin hänen huokaavan. Mutta sellaisia lauluja ei sinun kuitenkaan pitäisi laulaa hänelle. Niistä hän saa päähänsä vain turhia suunnitelmia ja elohopeaa jalkoihinsa. Tiedänhän minä että sinä, Martti, olet kelpo ja hyväntahtoinen mies, kunhan vain et olisi hieman yksinkertainen. Jos piispa ymmärtäisi noituutta, niin ei hän varmaankaan olisi näin kauan täällä pysynyt. Minä pikemmin luulisin hänen olevan hiukan päästä vialla."

"Varokaa vain itseänne, isäntä, se mies ei piru vieköön ole hullu. Ei ole yhtään piispaa koko maassa, joka panisi hänet pussiin latinassa."

"Vähät minä siitä onko hän hullu tai viisas", murahti linnanvouti astuen rappuja ylös vahtihuoneeseen. Hän avasi oven siihen huoneeseen, joka sijaitsi ylinnä tornissa, aivan arkkipiispan vankilan yläpuolella. Täällä oli aina kaksi vartijaa vartioimassa, jotka pitivät vankia silmällä lattiassa olevan kolon kautta. Sitäpaitsi oli vielä öisin kaksi muuta vartijaa huoneessa vangin luona, istuen hänen päänahaksensa vieressä, missä ne olivat hänen ainaisena kiusanaan, estäen usein puheellaan hänet nukkumasta. Mutta tuo äskettäin levinnyt huhu arkkipiispan noitumistaidosta oli saattanut koko talonväen säikähdyksiin, niin ettei kukaan senjälkeen uskaltanut öiseen aikaan olla hänen luonaan. Kun linnanvouti astui ullakkohuoneeseen, istuivat siellä olevat vahtisoturit lautapelin ääressä arpanappulaa heitellen. Nämä piilottivat äkkiä arpanappulat ja nousivat kunnioittaen seisomaan.

"Tässäpäs minulla vasta on oiva vartio", murahti linnanvouti. "Sillä aikaa kun te täällä pelaatte, annatte te arkkipiispan tuolla alhaalla heittää teistä arpaa paholaisen kanssa. Minä kehoitan teitä pitämään häntä tarkasti silmällä. Jos hän pääsee teiltä karkuun, niin voitte olla yhtä varmat hirsipuusta kuin olisi teillä jo nuoransilmukka kaulanne ympärillä, ja selvä ilma jalkojenne alla. No antaapas olla, katsotaanpa mitä hän siellä hommailee!" Näin sanoen linnanvouti kumartui lattiassa olevan kolon kohdalle. "Luulenpa hänen nukkuvan", kuiskasi hän, "hän makaa aivan liikkumatonna selällään."

"Siihen hän on melkein kahleittensa pakoittama, ja senkinvuoksi, ettei menehtyisi löyhkään", sanoi kokki.

"No niin", vastasi linnanvouti, "eivät mitkään keinot ole halveksittavia, jos ne vain voivat pelastaa sielun kadotuksesta. Katsokaapas, juuri senvuoksi minä annan tuon paatuneen syntisen maata tuolla alhaalla vuoteellaan aivan niinkuin hän itse sen on valmistanut omassa epäsiisteydessään. Vain yksinkertaiset ihmiset voivat sitä kutsua julmuudeksi. Kuinka kauan luulet sinä paatuneimmankaan syntisen kestävän moista vankeutta mieltään muuttamatta ja ryömimättä ristin luo?"

"No, siinä te, isäntä, olette totisesti oikeassa. Te olette hurskaasti ja isällisesti ottanut hänet huostaanne, vieläpä te jalomielisyydessänne saatatte itsenne, kuninkaan vihan ja epäsuosion alaiseksi, ainoastaan harjoittaessanne totista kristillistä hyväntekeväisyyttä koettaessanne pelastaa vangitun sielua. Mutta hän ei taida siitä suuriakaan välittää. Hänen vastahakoisuudellaan ei ole vertaa. Voitteko uskoa, isäntä, että huolimatta kaikesta siitä minkä teette hänen käännyttämisekseen, kiroaa hän teitä kuitenkin joka hetki, toivoen teidän saavan kärsiä tuhat kertaa enemmän tuskia kuin mitä te pelkästä kristillisestä rakkaudesta annatte tulla täällä hänen osakseen."

"Sen kyllä uskon, Martti. Tuollaisilta ihmisiltä ei koskaan voi odottaa kiitollisuutta. Mutta onpa tuo ullakon katto totisesti kurjassa kunnossa", mutisi vouti vilkaisten ympärilleen. "Avotaivaan alla ei hänen sentään anneta maata; se voisi käydä vaaralliseksi."

"Sellaisena se on teidän määräyksestänne", jatkoi kokki teeskennellyllä äänellä ja töllisteli yksinkertainen ilme kasvoillaan katossa oleviin reikiin. "Muutenhan ei voisi sataa sen kirotun paholaisen päälle. Eipä hän taida päästä lentämään lepakkojen kanssa katon läpi, ja yökylminä on piskuinen sade- ja raekuuro sangen terveellinen keino saamaan hänet synnintuntoon."

"No niin, se on totta, olenhan itse tavallani sen niin määrännyt. Mutta kaikella täytyy olla määränsä, ei saa näyttää siltä, että minä tahallani annan katon rappeutua. Pahoilla kielillä on muutenkin tarpeeksi juoruilemista. Huomenna on katto korjattava. Muutamia pienempiä reikiä voitte jättää jälelle, ne eivät pistä silmään. Raitis ilma on terveellistä, ovatpa vähäinen sade ja lumikin hyödyksi. Katsokaas lapseni, ei putoa yksikään sadepisara maahan, tulematta keinoksi, joka edistää paatuneen syntisen käännyttämistä."

"Voi hyvä isäntä", huudahti Martti liikutuksesta värähtelevällä äänellä pannen kätensä ristiin, "teistä olisi helposti voinut tulla piispa; te puhutte usein niin mieltäylentävästi ja liikuttavasti, että kyyneleet kohoavat silmiini."

"No niin!" vastasi linnanvouti itserakkaasti hymyillen. "Minutkin oli kerran määrätty hengelliseen säätyyn, mutta vaikka en saanutkaan tonsuuria, niin opinhan minä kuitenkin monta hauskaa ja hyödyllistä totuutta, ja täytyyhän myös osata käyttää niitä elämässä itsensä ja lähimäistensä pelastukseksi."

"Niin, niin, isäntä", jatkoi Martti hartaan näköisenä. "Kunpa vain voisi sanoa sen yhtä hyvällä omallatunnolla kuin te. Taitaapa kyllä olla teidän hurskaalle kristilliselle mielellenne ja herkälle sielullenne kovinkin raskas tehtävä tuollaisena verikoirana ja pyövelinä ärsytellä vankiraukkaa. Sellainen hyveellinen verikoira ja pyöveli —"

"Suus kiinni, Martti", keskeytti hänet linnanvouti. "Sellaisia sanoja et saa käyttää isännästäsi, vaikka tarkoittaisitkin hyvää. Mutta kuuletteko, nyt sieltä alhaalta kuuluu puhelemista. Voitko kuulla mitä hän sanoo? Luulenpa hänen mötisevän kreikkaa tai latinaa."

Kokki heittäytyi vatsalleen lattialle ja asetti korvansa kolon kohdalle. "Jes siunatkoon!" kuiskasi hän, näyttäen aivan pelästyneeltä. "Hän manaa esiin Aristotelesta, paholaisen koulumestaria, usuttaen hänet teidän kimppuunne. Hän vakuuttaa teidän olevan täysin kypsyneen hänen kouluunsa."

"Vai niin! Sepä on juuri hänen kaltaistaan, senkin jumalaton koira! Mutta minä luulen kuulevani sieltä toisenkin äänen! Martti, ei suinkaan kukaan ole hänen luonaan?"

Martti kuunteli uudestaan. "Jumala auttakoon! Kuulitteko sen?" kuiskasi hän ja ponnahti pystyyn pelästyneen näköisenä, vilkaisten samalla ovelle ikäänkuin aikoen siitä paeta.

"No mitä nyt? Mikä sinua vaivaa, Martti? Mitä kuulet?"

"Pankaa itse korvanne koloon, herra, niin saattehan kuulla. Voi, armias Jumala meitä varjelkoon. Paholainen on kaikesta päättäen hänen luonaan. Puolen yön aikaan se kuuluu tulevan hakemaan teidät, jos te ette anna hänen hyvälle ystävälleen arkkipiispalle paistia, viiniä, ja puhtaita vaatteita. Kuulkaapas vain itse!"

Linnanvouti heitti epäilevän silmäyksen kokkiin, mutta asetti kuitenkin korvansa koloon, pitäen samalla silmällä Marttia sekä pelästyneitä vartijoita. Hän ei ollut kauan maannut tässä asennossa, ennenkuin hän yhtäkkiä ponnahti ylös aivan kuolonkalpeana, sillä nimi Jasper Mogensen kaikui oudosti, hillityn ja luonnottoman naurun säestämänä, aivan kuin jostakin syvästä rotkosta, eikä ääni ollenkaan ollut arkkipiispan äänen kaltainen.

"Kuulitteko nyt sen, isäntä?" sanoi Martti. "Tuota, joka nyt kutsuu teitä, minä en totisesti haluaisi nähdä likempää."

"Hiljaa!" kuiskasi linnanvouti, lähestyen taas lattiassa olevaa koloa.

"Jasper Mogensen!" kuului nyt sama kauhistava ääni aivan kuin hänen jalkojensa alta, ja niin kovaa, että kaikki voivat sen kuulla. "Kestitse minun korkeasti oppinutta mestariani ja kumppaniani, taikka taitan minä sinun niskasi ja väännän sinun tekopyhän sielusi nurin!"

Tämän korisevan äänen kuullessaan vartijat heittäytyivät pitkälleen, lattialle ja rukoilivat Ave Mariansa. Linnanvouti vapisi ja tutisi, mutta Martin pulleat posket olivat tulipunaiset ja hänen silmistään tihkui vettä kuin jostakin salaisesta ponnistuksista, ja samalla hän puristi yhteen huulensa, seisoen aivan kuin pelästyksen lamauttamana.

"No saakoon hän sitten sen mitä pyydetään", sammalsi linnanvouti. "Jos täällä ovat moiset temput kyseessä, ei junkkari Kristoffer eikä kukaan muukaan voi vaatia että minä tässä asettaisin sekä sieluni että ruumiini vaaranalaiseksi. Anna sinä vain piispan herkutella, Martti, anna hänen syödä ja juoda itsensä vaikka kuoliaaksi, jos se häntä miellyttää. Mutta pakenemaan häntä ei päästetä, vaikka hänellä olisi tuhat paholaista auttajana."

"Sen estäminen taitaa tulla teille kovinkin vaikeaksi, hyvä isäntä", vastusteli Martti muka huolestuneena. "Tuonlaiselle mylvijälle ei liene kovinkaan vaikeaa lentää avaimen reijästä piispa mukanaan."

"Sen tahdon nähdä ennenkuin sen uskon", sanoi linnanvouti, joka näytti toipuneen pelostaan. "Kyllähän sinä, Martti, olet kelpo mies, mutta taidatpa olla hiukan taikauskoinen ja yksinkertainen. Luulenpa tässä muuten olevan jonkin kepposen tekeillä; mutta sen minä sanon sekä sinulle että teille toisille: jos huomaan petollisuutta tai että jokin teistä on vähimmänkin osallinen näihin pirunjuoniin, niin saatte sen kalliisti maksaa. Teidät poltetaan elävältä tai kidutetaan niin totta kuin laki ja oikeus vallitsevat maassa."

"Herra meitä varjelkoon!" huudahtivat pelästyneet vanginvartijat yhtaikaa.

"Sen minä sanon teille", jatkoi linnanvouti, "ei tämä ole muuta kuin pelkkää kujeilemista ja petkutusta. Koetellakseni häntä tuolla alhaalla minä tahdon jonkun aikaa antaa hänelle hyvää ruokaa sekä annan puhdistaa hänen huoneensa. Mutta jos hän panee toimeen vielä muita kepposia niin joutuu hän taas takaisin koiranluolaan. Ja sen minä sanon teille, miehet, että jos joku teistä uskaltaa auttaa hänet pakoon, niin hirtetään teidät joka mies. Saatte nyt kaikki kolme valvoa täällä tämän yön."

"Oi, voi, emme me uskalla, ankara isäntä!" rukoili vanha vartiamies. "Jos paholainen mellastelee täällä tornissa, niin me emme uskalla olla täällä ilman Martti-mestaria. Eikö hän saa jäädä istumaan luoksemme?"

"No, jää sitten noiden typerien miesten luo täksi yöksi, Martti", sanoi linnanvouti. "Sinä olet kuitenkin heistä järkevin. Minä kyllä siitä palkitsen sinut, ja huomenna kyllä toimitan tänne miehiä, jotka eivät pelkää."

"Se on minulle yhdentekevää", vastasi Martti rohkeasti. "Kyllä minä pidän miehet virkeinä tämän yötä. Sen, jolla on hyvä omatunto, niinkuin teillä ja minulla, ei tarvitse pelätä pirunvehkeilyjä."

"Se oli oikein sanottu, Martti. Mutta saata nyt minut ensin alas portaita. Äsken kumartuessani alkoi minua hiukan pyörryttää. Ja sinä voitkin samalla tuoda ruokaa ja juomaa vangille ja teille kaikille."

"Tulkaa, isäntä, ja ottakaa minua käsivarresta", sanoi Martti ja seurasi linnanvoutia ovelle. "Nyt on kaikki hiljaista ja järjestyksessä", jatkoi hän heidän astuessaan alas portaita. "Kyllä minä sen jo aavistin, vastapalvelus on aina tarpeen. Saattepahan nähdä meidän tässä lopuksi niin tottuvan pirunvehkeilyihin, että kaikki kohta sujuu aivan kuin itsestään. Ja miksei voisi tulla toimeen parin, kolmen pikkupirun kanssa, jos ne vain tahtovat käyttäytyä siivosti ja säädyllisesti ja elää kanssamme kristillisessä sovussa ja rauhassa."

Saatettuaan linnanvoudin alas, juoksi Martti heti huoneeseensa ja sieltä keittiöön ja varastohuoneeseen. Pian hän taas astui ylös torninrappusia, mukanaan vaatemytty, kaksi ruokakoria, pari pulloa ja ruukkua ja astui sisään noiden kolmen vartijan luo. "Vie sinä, Matti, ruoka ja viini koiralle tuonne alas", sanoi hän vanhalle vahtimiehelle, "mutta elä vain varasta siitä mitään mennessäsi. Isäntä käski siellä tekemään perinpohjaisen puhdistuksen. Hänen ovellaan on nyt vartija yötä päivää, niin ettei sinun tarvitse kuormittaa kaikkea rautaa hänen päälleen. Me toiset sillaikaa hiukan virkistämme vaivaista ruumistamme. Katsokaapas, miehet, minulla on tässä sekä simaa, että saksalaista olutta! Mene nyt vain, Matti! Kyllä me jätämme sinullekin osasi, jos vain tulet selvänä takaisin."

Vanhus silmäili mennessään ahnaasti viiniä ja herkullisia ruokia, joita hänen piti kantaa vangille. Kyökkimestari Martti kattoi nyt näppärästi pöydän ja alkoi uutterasti ryypiskellä nuorten vanginvartijoiden kanssa. Eräs heistä oli ollut sotapalveluksessa ja kutsutti itseään senvuoksi ratsumies Niiloksi, hän oli hyvin ahne väkeville juomille, josta hänen nenänsä oli alkanut aikatavalla punoittaa. Toinen heistä oli arka ja varovainen mies, hänen katseensa oli viekas ja ahne; hän istui arpanopat kädessä laskien montako äyrityistä hän oli voittanut toveriltaan.

"Sinäpä vasta olet kelpo mies, Martti", sanoi ratsumies Niilo, työntästen lakin ylemmäksi ruskettuneilta sotaisennäköisiltä kasvoiltaan. Sitten hän tyhjensi yhdellä siemauksella simapikarinsa ja tarttui oluthaarikkaan. "Kyllä sinä näyt tietävän mitä vahtituvassa tarvitaan silloin kun silmät ovat pidettävät auki ja mieli rohkeana. Sieluni autuuden kautta, vartioisinpa mieluummin leirissä kokonaista armeijaa sotavankeja kuin istuisin täällä, varsinkin jos tuo kirottu piispa harjoittaa noituutta ja muita pirunvehkeitä. Miten luulet sen asian laidan olevan, Martti?"

"Oh, se ei kuulu meille maallikoille", vastasi Martti. "Minä en tunne en valkoista enkä mustaa noituutta. Mutta sen minä tiedän, sipiskööt ja supiskoot minun puolestani tästälähin siellä alhaalla miten paljon haluavat, minä en ainakaan liikahda paikaltani. Kun me emme pistä nenäämme sinne, vaan hoidamme tehtävämme, niin me saamme kyllä olla rauhassa ja voimme istua täällä kuin Aaprahamin helmassa. No, juo Niilo! Mitä sinä, Yrjö, siinä kuhnustelet?" sanoi hän arpanappuloita laskevalle miehelle. "Arpapeli näkyy olevan sinulle mieluisempaa kuin rehellinen ja viaton juominen. No, Jumala paratkoon, kullakin ihmisellä on omat mielitekonsa tässä maailmassa. Mutta katsos, veli veikkonen, täytyy välistä ulvoa susienkin kanssa. Laula ja juo nyt ensiksi meidän kanssamme, niin sitten me pelaamme sinun kanssasi! Kiiltäviä hopearahoja meillä kyllä on riittävästi!" Näin sanoessaan iloinen kokki heitti kourallisen hopearahoja pöydälle ja alkoi laulaa vallatonta juomalaulua. Vanginvartija Yrjö katseli ahnain silmin hopearahoja ja helisteli arpanappuloita. "Emmekö voisi ensin pelata, hyvä Martti", sanoi hän ystävällisesti ja hymyili viekkaasti, "voimmehan sitten jälestäpäin laulaa ja juoda. Uskallatko korkeimman tikin yhdestä hopeaäyristä?"

"Vaikka kahdestakymmenestä, jos tarvitaan", rastasi Martti. "Mutta minä välitän viis sinun arpapelistäsi ennenkuin olen saanut kieleni kostutetuksi. Katsos, kieli on maailman merkillisimpiä kappaleita, ja sietääpä senvuoksi sitä hiukan lellitellä. Se piskuinen kappale voi mullistella kokonaiset maat ja valtakunnat. Taidanpa jo olla hiukan hutikassa, mutta sinä et ole vielä tyhjentänyt ainoaakaan pikarillista. Sen, jonka kanssa minä alan rahasta pelata, täytyy olla yhtä iloisen silmistään kuin minä olen. Tiedäthän sinä sen, että samanikäiset lapset sopivammin leikkivät keskenään, eikä pelissä saa pettää toisiaan."

"No, anna sitten tänne puoli haarikallista olutta, jos se ei ole liian voimakasta", sanoi varovainen Yrjö. "Sima kohoaa heti päähäni. Jos aikoo pelata, niin täytyy ainakin osata laskea kuuteen asti. Emme suinkaan me täällä istu juodaksemme itseämme juovuksiin."

"Yhtähyvin voimme juoda kuin pelata", vastasi Martti, "mutta olkoon se minun asiani. Minä tunnen sekä humalan että oluen, ja tiedän myöskin minkä neljä miestä kestävät, elleivät ole akkoja."

He joivat, ja Martti kaatoi yhä lisää. "Tahdotteko kuulla uutisia, miehet", jatkoi hän kovaäänisesti, heittäytyessään istumaan käsivarret nojaten pöytään. "Me saamme pian odottaa kuningasta tänne linnaan. Silloin täällä ei ole puutetta juomarahoista, ja silloin täällä sima ja viini ja saksalainen olut virtaavat kuin itse siunatussa paratiisissa."

"Mitä sanotte, kuningasko!" huudahti ratsumies Niilo. "Silloinpa täällä juhlitaan ja metsästetään. Hän kyllä aina toimittaa metsästäjillekin tekemistä."

"Saattepa nähdä, että silloin piispa vapautetaan", sanoi vanginvartija Yrjö arpanappuloitaan pyöritellen. "Ei hän nyt sentään liene niin hullu, että tälläkin kertaa ärsyttelee kuningasta niinkuin teki viimein."

"Saatte, nähdä että sen hän kyllä uskaltaa", vastasi kokki. "Se mies ei välitä ei kuninkaista eikä keisareista, ja jos siinä on perää, että Rooman paavi on hänen puolellaan, niin voi kuningas vielä joutua tappiolle."

"Mitä paavi voi meidän kuninkaallemme?" kysyi ratsumies Niilo. "Onhan hän, pahus vieköön, aina Roomalais-maassa asti, toisella puolen suurta valtamerta, eikä hänellä ole ratsumiehiä eikä sotalaivoja tänne lähettää."

"Mutta onpa hänellä jotakin, joka on vieläkin terävempää", sanoi Martti. "Onpa hänellä pari avainta, niin pari avainta, ja nepä johonkin kelpaavat. Sata miestä ei jaksa niitä kantaa, ja niillä hän voi sulkea ja avata sekä taivaan että helvetin joillekin meistä, aina sen mukaan miten milloinkin haluaa. Helvetinportit hän mielellään jättää auki, sillä siinä on aina niin suuri liike; mutta taivaanportin hän sulkee, häpeä sanoa, aina iltasin ja pistää avaimen päänalukseksensa alle."

"Mutta sehän on pyhällä Pietarilla?" intti ratsumies Niilo. "Eikö hän seiso siellä vartioimassa öin ja päivin?"

"Siinä olet aivan oikeassa, Niilo; mutta pyhä Pietari on paavin serkku. Sitäpaitsi paavi pistää hänet taskuunsa ja ottaa häneltä joka ilta pimeän tullessa pois avaimen, niinkuin linnanvouti sinulta. Paavi on muuten meidän Herramme käskynhaltija, niinkuin tiedät, ja kun hän suuttuu, voi hän yhdellä ainoalla sanalla sulkea koko maan kirkot ja tuomita meidät kaikki luinemme ja lihoinemme, vieläpä sielummekin kaupanpäälle paholaisen valtaan."

"Herra varjelkoon!" huudahti Niilo tehden ristinmerkin. "Ja sinä luulet hänen uskaltavan tehdä tämän meidän kuninkaallemme ja tämän maan kristityille?"

"Sanotaanpa hänen ankarasti uhkailevan. Kunhan edes paholainen veisi muassaan kirotun piispan tuolta alhaalta! Hän on syyllinen kaikkeen tähän onnettomuuteen. Olisi parempi maalle ja valtakunnalle, jos hän aikoja sitten olisi livistänyt tiehensä."

"Niinkö arvelet, Martti? Mutta silloinhan on typerää pitää miestä vankilassa."

"Se on kuninkaan yksityisasia", vastasi Martti. "Hän kyllä tietää mitä tekee, ja hänellä lienee siihen omat syynsä. Taisipa olla piispallakin oma osansa Finnerupin jutussa, silloin kun ottivat hengiltä kuninkaan isän. Vaikk'ei tuo Eerik Silmänräpyttäjä suurenkaan arvoinen ollut; mutta hän oli kuitenkin kuningas ja salaliitto oli kyllä olemassa. Herra varjelkoon minun sitä puolustamasta. Eikä kukaan myöskään voi moittia meidän kuningastamme siitä, ettei hän voi antaa anteeksi piispalle. Mutta se nyt on varmaa, että maalle olisi suurempi hyöty siitä jos kuningas olisi vähemmän ankara, ja paholainen veisi piispan."

Heidän näin puhellessaan palasi vanha vanginvartija puolihumaltuneena takaisin ja heittäytyi pitkäkseen pöydän vieressä olevalle penkille.

"Kas vain, Matti, miten poskesi ovat alkaneet punoittaa", sanoi kokki hymyillen. "Oletpa tainnut lakkia piispalta viinin — se oli oikein! Kuka tietää, vaikka se olisi ollut myrkytetty."

"Kuolema ja kirous! Mitä sinä sanot, Martti!" soperteli vanhus kauhistuneena ja sylkäsi. "Minä en ole maistellut tippaakaan hänen viinistään. Ei sinun tarvitse minua härnätä!"

"Ole sinä vain rauhassa, ukkoseni!" lohdutteli Martti, — "itsekin siitä join portaita noustessani. No, oliko hän mielissään muutoksesta?"

"Hän ei sanonut sanaakaan, toveri! Ennen se koira antaa pistää itsensä vartaaseen kuin sanoisi sanankaan sinulle. Hän kai luulikin minun tuoneen hänelle myrkkyä. Mutta kuolema ja kirous!" keskeytti hän ja sylkäsi taas — "en olisi sentään ikinä uskonut —"

"Ole vain levollinen, Matti! Ethän sinä ole maistellut tippaakaan. Mutta huuhdoppas sinä tuolla kurkkusi, voin vakuuttaa sinulle sen olevan terveellistä. Ja nyt minä vielä laulan teille hauskan laulun, josta voi piispallekin olla hyötyä."

Kaadettuaan kaikille viiniä, hän rykäsi ja lauloi:

Vankina hämähäkin verkossa on Sjöborgilla kärpänen. Vielä uhmaten uskaltaa uhkailla, vaikka jo kiinni on siivet sen. Uhmailkoon vaan ja suriskoon vaan kehno kärpänen verkossaan!

Hyvinvointinsa päivinä istahti se jo nenälle kuninkaan, ja sinne se jättää uskalsi mik' ei miellytä milloinkaan. Uhmailkoon vaan ja suriskoon vaan kehno kärpänen verkossaan!

"Mikä laulu tuokin on?" kysyi ratsumies Niilo, — "sitä en ole ennen kuullut."

"Se on pilkkalaulu piispasta tuolla alhaalla", — vastasi Martti, "ja sen minä olen itse sepittänyt. Katsokaas, härnätäkseni häntä oikein aikatavalla, ja pilkatakseni hänen oppiaan, olen pistänyt siihen mausteeksi hiukan latinaakin. Sen olen oppinut isä Yrjänältä." Ja nyt hän jatkoi:

"Crimen laesae Majestatis"! [Majesteettirikos] nyt verkko se palkakseen jää. "Custodibus inebriatis" [Kun vahdit ovat päihtyneet] Ketut ketuilla metsästää. Uhmailkoon vaan ja suriskoon vaan kehno kärpänen verkossaan!

Kokin näin laulaessa kovaäänisesti, kuului kahleitten helinää arkkipiispan vankilasta, jolloin molemmat puoleksi päihtyneet vanginvartijat hypähtivät ylös, ja Yrjö, joka vielä oli selvä, mutta joka ei ollut kuunnellut laulua, käytti tilaisuutta hyväkseen puhaltaakseen muutaman kokin hopearahoista taskuunsa. "Antaa sen koiran kulutella kahleitaan", sanoi Martti jääden rauhassa istumaan. "Hän kuuli kyllä minun pilkkaavan häntä laulullani ja se häntä harmitti; mutta se on hänelle vain hyväksi."

"Sinä olet oikeassa, Martti!" sanoi ratsumies Niilo, kurkistaessaan alas lattiakolon kautta. "Hän riuhtoo kahleitaan kuin riivattu. Usko pois, sinun latinantaitosi häntä suututti. Mutta eipä se haitaksi ole — antaapa hänen vain kuulla, ettemme me maallikotkaan aivan oppimattomina elele."

"Tulkaa toverit, juomaan!" huusi kokki ja jatkoi laulamistaan, alkaen samalla hoiperrellen kävellä lattialla niinkuin olisi ollut aivan juovuksissa:

Hei, hei, sinä uhmaava vanki linnunlaulun sä tunnet, mi soi? Jospa unhoitit myös latinankin et onnea löytää sä voi! Uhmailkoon vaan ja suriskoon vaan kehno kärpänen verkossaan! Linnun myötäkö viestin viedä? Rooman porttiinko johtaisi tie? Tai minne ei suuntasi tiedä, sama taival sen takaisin vie. Uhmailkoon vaan ja suriskoon vaan kehno kärpänen verkossaan.

Viimeistä värssyä laulaessaan hän heittäytyi pitkälleen arkkipiispan vankilan kolon kohdalle ja tirkisti sinne alas.

"Tuo petollinen kokki on lähetetty tänne, minua kiduttamaan!" kuuli hän vangin syvään huoaten kuiskaavan.

Uhmailkoon vaan, ja suriskoon vaan kehno kärpänen verkossaan!

lauloi Martti täyttä kurkkua, ja noustuaan hoiperrellen hän yhä uudelleen lauloi loppusäettä, mihin vahtimiehet ääneen nauraen yhtyivät.

"Oletpa aikatavalla päissäsi, Martti!" sammalteli ratsumies Niilo kellahtaessaan pöydän alle. "Etkö ollenkaan hoksaa, että me olemme täällä vartioimassa emmekä kapakassa." — Sen sanottuaan sotamies painoi raskaan päänsä alasvierineelle oluthaarikalle ja nukkui siihen.

"Mutta minne ratsumies Niilo hävisi?" soperteli vanha torninvartija, joka jo oli ehtinyt tyhjentää kokonaisen suuren ruukullisen voimakkaasti päihdyttävää saksilaista olutta. "Annanpa vaikka hirttää itseni, jos hänet saan näkyviini."

"Hohhoi, se juoppolalli kuorsaa jo pöydän alla!" vastasi Yrjö. — "tepä vasta olette oivallisia vartijoita. Minä tässä saan ainoana selvänä vartioida kaikkien teidän edestänne. — Hei, Martti, ollaanpas me järkeviä, ja pitäkäämme vaari toimestamme! Täällä sinun hopearahasi likoavat oluessa ja simassa. Pannaan pöytä puhtaaksi, niin saamme heittää niistä arpaa! Se, jolle lankee korkein arpa, pistää rahat taskuunsa. Saat kernaasti heittää ensiksi."

"Sanasta miestä!" vastasi Martti. "Mutta ilman vilppiä ja petosta." Hän otti arpanopat ja heitti. "Jos osaat laskea, niin laske", sammalteli hän niihin katsomatta. "Kaksi, kolme — vain seitsemän sinä sait", sanoi Yrjö vetästen nopeasti arpanopat itselleen. "Katsoppas, nyt minä viskasin", hän pyöritteli noppia, asettaen ne osoittamaan korkean luvun. "Voittanut! Rahat ovat minun! Katso itse!" Hän vetää rahat itselleen.

"Kyllä minä sinuun luotan, — sinä olet rehellinen mies!" vastasi Martti ja täytti hoiperrellen hänen haarikkansa. "Rahat ovat sinun. Mutta nyt sinun täytyy, autuuteni kautta, juoda myöskin minun lemmittyni malja, sitten minä menen nukkumaan. Juo se malja pohjaan asti, muuten sinä olet roisto, joka täällä istut vain minua nylkemässä."

"Hyvä on, Martti-poikani! Kauniin Gilleleijen Kaarinan malja! Näetkös nyt, enkö minä ole rehellinen." sanoi Yrjö ja tyhjensi haarikan yhdellä kulauksella. "Nyt ei ole enää tippaakaan jälellä."

"Se oli oikein! Oletpa sentään kunnon mies", änkytti kokki ja kellahti lattialle, missä hän pian kuorsasi kaikkia muita äänekkäämmin.

"Senkin pöllöpää", murisi Yrjö, joka myöskin tunsi päänsä raskaaksi. "Häntä voi vetää nenästä niin paljon kuin vain tahtoo." Hetken kuluttua oli hänkin painanut päänsä käsivarsiensa varaan ja nukkunut. Kun hän alkoi kuorsata, nousi Martti Madsven aivan selvänä ja katseli tarkasti himmeän lampun Valossa kolmea nukkuvaa vahtimiestä. Heti kun hän oli tullut vakuutetuksi siitä, että he nukkuivat sikeästi, hiipi hän hiljaa lattiassa olevalle kololle, josta hän katseli alas vankiin. "Arvoisa herra!" kuiskasi hän. "Nyt minä olen juottanut heidät kaikki kolme pähkähumalaan. He nukkuvat kuin kivet. Teidän ei tarvitse epäillä minua. Minä olen aina ollut teille uskollinen. Minun on täytynyt kiusata ja pilkata teitä vain pettääkseni noita toisia. Minä olen valmis lähtemään teidän asioillenne, minne vain käskette."

"Puhutko totta, Martti?" kuiskasi vangittu arkkipiispa.

"Totisesti, sieluni autuuden kautta!" vastasi kokki. "Te olette pelastanut minun henkeni, ja salannut sen minkä kyllä tiedätte. Senvuoksi olenkin luvannut pyhälle Martinukselle pelastaa teidän henkenne maksakoon mitä hyvänsä."

"Jumalan nimeen! Tahdonpa siis uskoa sanaasi", sanoi vanki. "Jos tahdot pelastaa henkeni, niin mene Kauppiassatamaan minun kaniikkini, Hans Kodisen, luo ja neuvottele hänen kanssaan! Pyydä hänen hankkimaan minulle kynän ja mustetta, viilan ja köysitikapuut."

"Hans Rodis on Esromissa, herra", vastasi kokki. "Hän pyysi minun toimittamaan tämän pienen makkaran teidän hurskaisiin käsiinne. Jos voitte kahleiltanne, niin asettakaa kätenne tänne kolon kohdalle! Kas vain, miten hyvästi se siitä mahtuikin!"

Näin sanoessaan Martti työnsi reijän läpi ohkosen kokoonkierretyn kääryn, joka oli piiloitettu makkarannahkaan. Siihen oli kiinnitetty nuora, jonka avulla hän nyt laski sen alas.

"Minä sain sen!" kuului vangin ääni alhaalta. "Kiitetty olkoon kuninkaitten Herra! Minun uskollinen palvelijani lähettää minulle sen mitä tarvitsen. Elä irroita nuoraa", jatkoi hän vähän ajan kuluttua. "Aseta lamppu kolon kohdalle! Vain yksi ainoa valonsäde!" Kokki totteli hiljaa ja ääneti. "Minä kirjoitan pari tärkeää sanaa päämiehelleni Hammerhuusiin, toimitatko sinä kirjeen uskollisesti hänen käteensä?"

"Sen teen, sieluni ja kunniani kautta! Mutta kiirehtikää!"

"Sinun palkkasi pitää oleman runsas sekä maassa että taivaassa; valoa vain lisää!"

"Kaikki on jo edeltäpäin puhuttu!" kuiskasi kokki ja piteli lamppua kolon lähellä. "Kunhan vain Hammerhuusiin voi luottaa. Sitten vasta kun taas näette minut, on aika käsissä. Käyttäkää vain viilaa hyvin varovasti. Me pidämme kaniikin kanssa huolen muusta. Niilo Brock ystävineen auttaa meitä. Kysten Juhana ja Ola Ark ovat mukana. Olkaa vain rohkealla mielellä, herra! Minuun te voitte luottaa. Mutta kiirehtikää! Nuo juopporallit alkavat jo liikutella jäseniään, pelkään heidän heräävän."

"Vielä vain silmänräpäys!" kuiskasi vanki. "Vedä nuorasta, se on valmis", jatkoi hän hetken kuluttua. Martti vetäsi äkkiä ylös nuorassa riippuvan makkaransuolen, missä hän huomasi kokoonkierretyn pergamenttilehden. Hän pisti sen huolellisesti piiloon. "Hiljaa, nyt ne heräävät!" kuiskasi hän. "Minun täytyy taas alkaa mellastella." Tämän sanottuaan paksu kokki pyöritteli itsensä pitkin lattiaa puoleksi humaltuneiden heräävien vartijoiden luo ja alkoi kaikin voimin tuupiskella heitä. "Hihhei, nyt pehmitetään lihaa", huusi hän, "ja nyt survotaan pippuria! Mikä kokkare täällä puurossa on? Se on survottava rikki."

"Voi, voi! Oletko tullut hulluksi, Martti! Minähän tässä olen!" huusi ratsumies Niilo.

"Mitä turhia tässä sopotatte", jatkoi Martti husien ympärilleen. "Minä en ole hullu enkä päissäni, mutta tänne minä en pahus vie, enää jää. Vai tahdotteko te puurokokkareet olla mestarikokkia viisaampia? Luuletteko te saavanne minut uskomaan, että ratsumiehiä on padassani?" Hän huusi ja räyhäsi kuin päihtynyt ja työntäistyään lampun pöydältä, hän horjui ulos tornihuoneesta ja kompuroi alas rappusia. Kun torninvartijat aamulla selvisivät oli Martti kadonnut eikä häntä löydetty mistään koko linnasta.

TOINEN LUKU.

Auringon noustessa asteli reipas, pyylevä kokki suuri kyhmysauva kädessä, kahden matkamiehen seurassa, Esromjärven rannalla olevan metsän halki. Oli sumuinen aamu. Suurissa parvissa ja äänekkäästi kirkuen lensivät villihanhet pitkin järvenpintaa, ja aamutuuli kieritteli lehmuksen kirjavia lehtiä tietä pitkin. Kokki ja hänen seuralaisensa astuivat ääneti ja nopein askelin eteenpäin, ja kun aurinko nyt alkoi hajotella kylmää aamusumua, rykäsi Martti ja rupesi laulamaan iloista kansanlaulua. Hänen seuralaisinaan oli kaksi leveäharteista miestä, joilla likaisten nahkatakkiensa peittona oli punaiset sarkanutut, leveät miekat ja tikarit riippuivat heidän paksuista vöistään, jotka samalla näyttivät olevan heidän rahakukkaroinaan. He näyttivät karanneilta tai matkapassin saaneilta sotureilta. Heillä oli samanlaiset viikset kuin kuninkaallisilla ratsumiehillä; mutta he näyttivät jo pitemmän aikaa laiminlyöneen puhtauden ja siisteyden vähimmätkin vaatimukset. Heidän juopottelusta pöhöttyneistä kasvoistaan huomasi, etteivät he pitkiin aikoihin olleet kunnollisesti nukkuneet tai levänneet rauhassa yötänsä. Selässä heillä oli suuret kääröt kallisarvoisia vaatteita, joiden välistä pisti esiin savustettuja siankinkkuja ja muita ruokatavaroita, Heidän pitkä, sotkuinen tukkansa liehui heidän hartioillaan. He olivat molemmat niin tummatukkaisia ja -ihoisia, ja olivat molemmat niin tuiki vähän tanskalaisen näköisiä, että heitä olisi luullut ulkomaalaisiksi, ellei heidän murteensa olisi ilmaissut heidän olevan lålantilaisia talonpoikia, jotka eivät ainakaan ensimäisessä polvessa voineet todistaa varmaa vendiläistä syntyperäänsä. Pisin heistä oli silmäpuoli, ja toisella oli suuri naarmu suun ja nenän välillä, ja hänen vinosti ulkonevat kulmahampaansa tekivät hänet ahnaan villisian näköiseksi.

Nuo kolme matkamiestä vilkaisivat vähänväliä taakseen ikäänkuin olisivat pelänneet takaa-ajajia; mutta he näkivät vain Esromin luostarin terävän valkean päädyn, jonka ohi he äsken olivat kulkeneet.

"Kiitos nyt Teille hyvästä seurasta", sanoi Martti-kokki ja pysähtyi metsässä olevaan tienhaaraan. "Taitaapa olla viisainta, että ainakin aluksi eroamme. Olettehan ymmärtäneet minut? Te piilottelette Gilleleijan seudulla ja vahditte joka yö kunnes näette mustalippuisen laivan. Silloin otatte Jepen venheen ja soudatte minut maihin. Pitäkää samalla tarkasti silmällä kaikkea, mitä täällä tapahtuu, ja pankaa muistiin ketä menee linnaan ja ketä sieltä tulee! Saatte varmasti sen minkä Niilo Brock ja arkkipiispa ovat luvanneet palkaksenne, mutta muistakaa myöskin ettette toimi ominpäin. Väkivallalla te ette kuitenkaan saa häntä sieltä, ja jos kuningas ja marski Olavinpoika tulevat tänne tänään tai huomenna, niin voidaan teidät pian hirttää, ja siten teette tyhjäksi koko puuhamme."

"Pahus vieköön! Se olkoon oma asiamme, Martti kissansilmä!" sanoi yksisilmäinen mies. "Kyllä Kysten Juhana tietää mitä tekee. Yhden ainoan typerän teon olen tehnyt eläessäni, ja se oli sinä pääsiäisiltana jolloin pakenin marskin luota ja löin sen hurskaan papin kuoliaaksi. Löinpä vain pienen kolon hänen otsaansa, mutta oli se siksi suuri, että hänen sielunsa mahtui siitä pujahtamaan ulos. Ei saisi kajota pyhiin miehiin. Senvuoksi saankin nyt kuhnustella elämäni loppuun yksisilmäisenä. Toisen silmäni menetin paholaiselle samana pyhäiltana, enkä minä kuitenkaan ensi kertaa tapellut kapakassa. Mutta minä vannoinkin silloin pyhän Neitsyen ja pyhän Joosepin kautta eläväni siitä lähtien vanhurskaasti ja etten ikinä nostaisi kättäni muuta kuin maallikoita vastaan."

"Se oli hurskas ajatus", sanoi Martti. "Jos vain et olisi sellainen verikoira ja miestappaja niin luulisinpä sinun vielä voivan tulla hurskaaksikin, vaikka joskus hiukan rosvoilisit ja ryöstäisitkin."

"No siitä ei ole pelkoa", vasta silmäpuoli. "Minulla on täällä villapaitani alla suosituskirje arkkipiispalta, ja se minua auttaa, vaikka koko maailma syöksisi helvettiin. Minä olenkin monta vuotta uskollisesti palvellut arkkipiispa Jens Grandia sekä päivin että öin. Henkeni uhalla olen usein puoliyön aikaan kaivanut kuninkaan mädänneet ystävät ylös hautausmaasta sekä heittänyt heidät roistojen kuoppaan. Senvuoksi onkin hurskas arkkipiispa vapauttanut minut paastosta — ja antanut minulle synninpäästön kymmenen vuoden ajaksi; eikä hän ole liioin säästellyt hopeaäyrejäänkään. Pitääkö minun sallia että sellainen mies suletaan vankilaan, ja monelta kunnon mieheltä riistetään heidän toimeentulonsa? Mitä sanot siihen, Ola Ark, kärsimmekö tätä kauemmin? Onko mestari Grand ansainnut sen meiltä?"

"Loruja, Kyste! Ei kukaan ole käskenyt teidän sellaista kärsimään ja heittämään häntä oman onnensa nojaan!" keskeytti hänet Martti. "Me tahdomme kaikki vapauttaa hänet, mutta emme typerien härkäpäiden lailla, jotka tahtovat puskea ovet auki paksulla otsallaan. Ei täällä väkivallalla päästä pitkälle. Tehkää nyt vain niinkuin sanoin ja säästäkää rohkeutenne siksi kunnes se on tarpeen."

"Kyllä Martti on oikeassa, Kyste", aikoi nyt toinen Islantilainen puhua irvistellen pahasti ulkonevilla hampaillaan. "Sinä olet hullu härkä, joka aina tahdot puskea sarvillasi. Mikä kiire meillä on häntä vapauttaa? Onhan kyllä totta että hän oli hyvä ja antelias jumalanmies vallassa ollessaan, mutta Sjöborgiin jouduttuaan emme ole paljoakaan kuulleet hänestä, emmekä saaneet äyrityistäkään hänen anteliaasta kädestään."

"Senkin typerä turska!" vastasi Kysten Juhana kiivastuen. "Etkö usko siihen mitä rehellinen Martti piispan nimessä on meille luvannut? Heti kun olemme vapauttaneet hänet, olemme, me hänen käskyläisinään Bornholmissa, ja meillä on lupa tehdä niin monta ryöstöretkeä kuin haluamme kuninkaan maille."

"Top tykkönään, ystävä kulta!" oikaisi häntä Martti. "Niin kauan vain kun kuningas ja piispa ovat riidassa keskenään, sallii hän teidän harjoittaa tätä ammattia. Vain kirkon ja hurskaan herran palveluksessa voi se jonkun aikaa olla sallittua; sittemmin te saatte tyytyä siihen mitä hän teille antaa omastaan ja saatte pysytellä nahoissanne. Ennen vuotta ja päivää te voitte jo olla rikkaita poikia. Mutta nyt matkaan ja elkää nyt muilta uhkayrityksiltä unohtako mitä olette luvanneet. Minä en enää pitemmältä huoli teitä mukaani. Jos sattuvat näkemään minut teidänlaisessa ihanassa seurassa, niin voivat helposti hirttää minut teidän mukananne kunniallisen toveruuden vuoksi!"

"Kas vain, vai aiotko sinä ruveta ylvästelemään, Martti Paistivarras!" sanoi silmäpuoli. "Vieläkö sinun pitäisi olla suuremmassakin arvossa, senkin paistinkääntäjä! — Mutta hiljaa! Mitä se oli? Onko näin aikaisin metsästäjiä liikkeellä?"

Kuului samassa läheltä metsästystorvien ääniä ja lukuisien hevosten ja koirien melua. Kolme matkamiestä astuivat vielä pari nopeaa askelta eteenpäin, mutta hypähtivät sitten äkkiä kukin omalle taholleen.

"Kuolema ja kirous! Kuningas ja koko hänen hoviseurueensa!" huudahti Martti ja piiloutui tien viereen suuren pyökkipuun taakse; hänen epäilyttävät seuralaisensa hiipivät tiheiden orjantappurapensaiden suojaan.

Suuri metsästysseurue läheni. Ensimäisenä ratsasti kuningas drotsin ja marskin välissä. Nuori ritarillinen kuningas oli uljaan näköinen istuessaan korkean maidonkarvaisen ratsunsa selässä, joka näytti ylpeänä kantavan kuormaansa, astellen usein siroja tanssiaskeleita, joihin se oli tottunut kilpa-ajoissa ja turnajaisissa. Sen päitset ja satulavaate kimaltelivat kultaa ja kalliita kiviä. Se ei totellut muita pakkokeinoja kuin silkkiohjaksia, joista kuningas sitä ohjaili. Kuninkaan kultakannusten pienimmästäkin kosketuksesta se nousi takajaloilleen, ja kaikille muille paitsi kuninkaalle itselleen näytti olevan vaarallista uhkapeliä yritellä ohjata ylevää eläintä. Kuningas itse oli kaunis nuorukainen, jonka rohkeilla, viekkailla, kasvoilla oli melkein liian ankara ilme. Kuitenkin hänen pitkät, riippuvat kultakiharansa loivat niille lempeyden, niin että hän usein muistutti sen Vapahtajamme rakkaimman opetuslapsen kuvaa, joka nojasi päätään mestarinsa rintaa vasten. Nuorella kuninkaalla oli ritarillisen arvokas käytös, ja sitä enensi vielä se häikäisevä ulkonainen komeus, joka ei oikein näyttänyt soveltuvan metsästysretkelle. Hänen hattunsa korkea, valkoinen töyhtö säteili pienistä hopeatähdistä, ja hänen vihreä, kärpännahoilla reunustettu metsästystakkinsa oli niin rikkaasti koristettu silkkileijonilla ja kultasydämillä, että se melkein muistutti kimaltelevaa haarniskaa.

Tämä loisto, jota nuori kuningas näytti suosivan, ulottui myöskin hänen seurueeseensa. Drotsi, Åke Johnson, joka ratsasti kuninkaan oikealla puolen, näytti olevan kuningas Eerikin ikäinen, hän ei ollut vielä täyttänyt kahtakymmentätoista ikävuottaan. Hän oli lapsuudesta asti ollut kuninkaan leikkitoveri ja uskottu, ollen vieläkin kuninkaan lähin ystävä. Drotsi Åken kasvoilla oli lempeä, mutta melkein synkkämielinen ilme, joka teki hänet vanhemman näköiseksi kuin kuningas. Hän oli heittänyt tummansinisen vaippansa vaahtoilevan hevosensa selän peitteeksi, ja hänen komealle silkkitakilleen oli räiskynyt vaahtoa kuninkaan levottomasta ratsusta, jonka lähellä hän ratsasti ja jota hän näytti pitävän tarkasti silmällä.

Marski Niilo Olavinpoika, joka ratsasti kuninkaan vasemmalla puolen, oli kookas, voimakasrakenteinen mies, hiukan yli kolmenkymmenen vuoden, kasvonsa olivat hurjan sotilaan, ryhtinsä ylpeän itserakas. Lähinnä drotsia hän oli kuninkaan tärkein mies, ollen tavattoman toimelias ja pelkäämätön herra. Mutta hänen kasvoillaan oli jonkinlainen kovuuden ja ylimielisyyden ilme, mikä tavallisesti loukkasi niiden vapaudentuntoa ja itserakkautta, jotka eivät tunteneet olevansa häntä voimakkaampia. Sekä kuningas että drotsi Åke, jotka huoletta voivat kilpailla hänen kanssaan ritarillisessa miehuudessa, ollen paljon yläpuolella häntä hienoudessa ja viisaudessa, tunsivat usein hänen tyhmänrohkean ja sivistymättömän olentonsa loukkaavan heitä, josta hän itse kuitenkin oli niin tietämätön, että häntä suuresti ihmetytti kun hän typerällä raakuudellaan ja itserakkaudellaan työnsi sekä ystävät että viholliset luotaan.

Muiden kuninkaan seurueeseen kuuluvien herrojen joukossa veti suurta huomiota puoleensa kaksi saksalaista mestarilaulajaa, mestari Rumelant Schwabista sekä mestari Poppe Väkevä. Mestari Rumelant oli pienikasvuinen, mutta hänen kasvonsa olivat eloisat ja vilkkaat; hän väitteli mielellään kovaäänisesti ja kiivaasti, mieluimmin jumaluusopillisista asioista, joissa hänellä oli omat, hyvin omituiset mielipiteensä. Hänen maamiehensä Poppe oli liikanimensä veroinen; hänellä oli oikea sankarivartalo, ja hänen tukkansa ja partansa oli pikimusta. Hän usein ulkomuodollaan peloitti naisia ja lapsia, jotka luulivat häntä noidaksi; hänen puheensa oli voimakasta ja painokasta kuin sotapäällikön. Hän ratsasti laihalla, harmaalla hevosella, ja hänen hattunsa koristeena oli aina musta höyhen, jota surunmerkkiä hän vaati muiden huomaamaan ja kunnioittamaan.

Nämä kaksi muukalaista herraa olivat jonkun aikaa oleskelleet arvossa pidettyinä vieraina nuoren kuninkaan luona, joka itse oli tieteellisesti sivistynyt, pitäen erityisen suuressa arvossa eteviä taiteilijoita ja tiedemiehiä. He seurasivat häntä nyt tälle metsästysretkelle kuuluisan tanskalaisen filosoofin Petrus de Dacian kanssa, jota pidettiin aikansa etevimpänä laskumiehenä ja astronoomina, ollen yhtä tunnettu henkisestä oppineisuudestaan kuin hienosta kaunopuheliaisuudestaan sekä perinpohjaisista tiedoistaan kreikkalaisessa ja latinalaisessa filologiassa. Hänellä oli yllään musta kaniikkipuku, ja hän ratsasti aivan hiljaa molempien saksalaisten mestarilaulajien keskessä, ollen aina välittäjänä, kun nämä innostuksissaan tulivat liian kiivaiksi ja olivat vähällä ruveta koviksi toisilleen. Hän oli vielä nuori mies. Saksassa matkustaessaan hän oli oppinut tuntemaan pyhyydestään kuuluisan nunnan, Kristiina Stambelin Kölnissä, ja se ihastus millä hän aina mainitsi tämän naisen, olisi voinut herättää epäluuloja salaisesta rakkaudesta, ellei hän sekä kirjoituksissaan että puheissaan olisi vielä suuremmalla ihastuksella ylistänyt siunatun neitsyt Marian ihanuutta, sekä korottanut hänet kaikkien pyhimysten yläpuolelle. Lumoavalla kaunopuheliaisuudella hän oli todistanut, että se suuri armo ja luottamus, jonka Herra oli osoittanut Pietarille uskoessaan hänen huostaansa seurakunnan, oli kuitenkin vieläkin suuremmassa määrässä suotu lempeälle apostoli Johannekselle, joka Herran rakkaimpana opetuslapsena sai olla pyhän Neitsyen suojelijana ja puolustajana. Hänen kiivas, teolooginen riitansa tästä asiasta oppineen ja kuuluisan Aldobradinus Popparonus Venensin kanssa oli suureksi osaksi aiheuttanut sen kunnioituksen, mikä oli tullut hänen osakseen oppineessa maailmassa. Vain silloin kun tuli puheeksi tämä hänen lempiaineensa, voi hän kiivastua ja suuttua; muuten oli hänen puheensa tyyntä, harkittua ja selvää. Tuo hiljainen voima, joka loisti hänen suurista, hiukan haaveksivista silmistään, herätti, hänen vaatimattomuudestaan huolimatta, aina ystävällistä osanottoa ja luottamusta. Muuten hän oli aivan vapaa turhantarkkuudesta ja tiedoillaan ylvästelemisestä, joka oli niin tavallista hänen aikakautensa oppineille.

Kuningas ja hänen seurueensa lähestyivät nyt tienhaaraa ja sitä puuta, jonka taakse Martti-mestari oli piiloutunut; tältä paikalta avautui mitä ihanin näköala Esromjärvelle. "Seis!" huusi kuningas ja hypähti ratsunsa selästä. "Tässäpä ihana paikka! Tänne me pysähdymme aamiaista syömään. Tätä tietähän heidän täytyy tulla Örekrogista?"

"Aivan varmasti, herra kuningas!" vastasi marski Olavin poika, jolloin hän ja drotsi myöskin laskeutuivat ratsujensa selästä, jättäen ne kuninkaan ratsupojille. "Tästä kulkee valtatie Esromiin ja Sjöborgiin. Mutta jos oikein tunnen markkreivin, niin hän ei ratsasta Örekrogin läpi ennen kuin siellä kaikki tytöt ovat valveilla ja voivat ihailla hänen kauneuttaan ja ratsastustaitoaan. Hänellä on yhä vielä mielessään kaikenlaiset turhat rakkausseikkailut."

"Sanotteko te rakkautta turhaksi, urhokas marskini?" keskeytti hänet kuningas. "Unohdatteko te, että minä olen sulhasmies, enkä toivoakseni ole kaikkein kylmäkiskoisempia?"

"Sulhasmies? Herra kuningas!" vastasi marski. "Meillä Tanskassa sanotaan sulhasmieheksi vasta hääpäivänä, ja ennen sen saapumista voi paljon tapahtua?"

"Paljon?" toisti kuningas, ja hänen iloisille, vilkkaille kasvoilleen levisi äkkiä totinen ja ankara ilme. "No niin! Paljon voi tapahtua vähässä ajassa. Mutta, jos aika tehdään minulle liian pitkäksi, voi se päivä, jota ikävöin, koittaa milloin vain tahdon."

"Siitä Jumala ja pyhä Neitsyt meitä varjelkoon!" huudahti drotsi Åke puoliääneen ja loi nuoreen kuninkaaseensa katseen, missä levottomuus ja sydämellisin osanotto kuvastuivat.

"Anna torvensoittajien alkaa soittaa, Åke", keskeytti kuningas nämä lausunnot, jotka eivät olleet hänelle mieluisia. "Tänään saamme kauniin päivän, alkakaamme se iloisesti!"

Drotsin viittauksesta alkoivat torvensoittajat, jotka seurasivat metsästysseuruetta, puhaltaa kuninkaan lempikappaletta, yleisesti tunnettua laulua Axel Thordsonista ja kauniista Valborgista.

"No niin, sävel on kyllä kaunis, vaikkei erityisen iloinen", sanoi kuningas. "Missä ovat Rumelant ja Poppe? Vahinko, etteivät he osaa laulaa tanskankielellä. Näihin säveleihin eivät myöskään heidän monimutkaiset mestarilaulunsa sovellu."

"He väittelevät taas hengellisistä asioista", sanoi marski. "Heidän paikkansa olisi paremminkin pappeinkokouksessa kuin metsästysretkellä."

"Kuunnellaanpas toki kuitenkin kerran heitä!" sanoi kuningas. "Uskallanpa lyödä vetoa siitä, että mestari Poppe on oikeassa, vaikka mestari Rumelant voittaisikin tässä sanakiistassa."

Aamiaispöytää katettiin matalalla halkopinolla, ja soiton jatkuessa kuningas kuunteli molempien kiivaiden saksalaisten väittelyä. Nämä seisoivat äänekkäästi puhellen hevostensa vieressä, joita he pitelivät suitsista; totinen mestari Petrus istui hiljaa ja tarkkaavaisena hevosensa selässä, katsellen järvelle.

"Minä tahdon puolustaa väitettäsi koko papiston ja kristikunnan oikeauskoisten sielujen kuullen", intoili pieni, kiivas Rumelant lyöden piiskanvarrellaan miekkaansa. "Meidän syntimme takaavat meille totisesti paremminkin paratiisin autuuden kuin meidän mitättömät hyveemme, niin totta kuin pyhän Neitsyen esirukouksilla on minkäänlaista merkitystä. Eikä sitä voi kutsua annoksi, jos hän meille armon hankkii; sen rakkauden ja kiitollisuuden hän on suorastaan velkaa meille meidän syntiemme tähden. Sillä kunniastaan ja loistostaan hänen on kiittäminen vain maailman syntiä eikä sen hyveitä."

"Peijakas! Mihin te oikeastaan pyritte, rakas mestari Rumelant?" huudahti pitkä mestari Poppe. "Mitä kunniaa pyhällä Neitsyellä on meidän syntisyydestämme? Siitä ei ole meillä itsellä eikä muillakaan kunniaa."

"Eikö ole? Rikkiviisas herrani!" huudahti hänen vastustajansa. "Se asia on selvempi kuin aurinko. Emmehän me voi kehua täydellisyyttämme muuta kuin puutteellisuuttamme. Olisiko pyhä Neitsyt milloinkaan tullut siksi mitä on, ellei Aatami ja Eeva, ja me kaikki heidän kanssaan, olisi langenneet syntiin?"

"Ei totisesti, rakkahin ystäväni! Mutta pahus vieköön — —"

"Siis hänen on kiittäminen ihmisten syntiä kunniastaan ja ihanuudestaan, ja siis täytyy hänen olla hyvin kiittämätön ellei hän ota suojaansa kaikkia syntisiä, saattamalla heitä samanlaiseen kunniaan ja ihanuuteen meidän syntiemme tähden."

"Te saatatte minut hulluksi, mestari Rumelant!" huudahti Poppe kuvastuen ja polkasi jalallaan maahan. "Minä en nyt tiedä mitä vastaisin teille. Mutta sieluni kautta, te olette väärässä, ja sen minä kunnon saksalaisena tahdon todistaa teille hyvällä miekallani, jos sen sallitte. No, jos minä nyt tekisin sen synnin, että löisin teidät kuoliaaksi tähän paikkaan, täytyisikö pyhän Neitsyen senvuoksi korottaa minut kunniaan ja ihanuuteen? Tai olisiko se niin mitätön synti, ettei sitä voitaisi lukea minulle suureksi ansioksi?"

"Kakkaat herrat!" keskeytti heidät mestari Petrus vakavana. "Elkää puhuko jumalallisista asioista rikkiviisaasti eikä kiihtynein mielin, kaikkein vähiten meidän rakkaasta, pyhästä neitsyestämme, joka on itse kirkkaus ja taivaantyyneys. Mestari Poppe, te sekotatte ruumiilliset aseet taivaallisiin, ja te, mestari Rumelant, asetatte pimeyden valon lähteen sijalle, antaessanne kaiken ihanuuden virrata maailman synneistä, Jumalan valtakunnan suuren, käsittämättömän armorikkauden sijaan."

"Minä luulen ymmärtäneeni noiden oppineiden herrojen väittelevän synnistä ja armahduksesta", sanoi kuningas, istuutuessaan drotsi Åken kanssa vähän syrjemmäksi eräälle puun kannolle. "No niin, sitä voisi jatkaa äärettömän laajaksi, ja sitä asiaa on minunkin ajateltava kun nyt aijon Sjöborgiin."

"Niin, kuninkaani", vastasi Åke ja katseli kuninkaan jaloja kasvoja sydämellisellä osanotolla. "Jos ajattelemme miten suuren armon tarpeessa kukin olemme, niin täytyisi meidän pikemminkin voida antaa anteeksi vihollisillemme kuin langettaa heistä ankara tuomio."

"Hänelle, jota tarkoitat, minä en ikinä voi antaa anteeksi", keskeytti kuningas hänet kiivaasti. "Hän istui ylinnä isäni salamurhaajien neuvottelussa — istukoon hän senvuoksi alinna valtakuntani rikollisten joukossa. Ellei paavi tahdo häntä tuomita, niin minä teen sen itse. Hänen vertansa minä en halua; mutta koko ikänsä hän olkoon kunniaton ja lainsuojaa vailla."

"Oikeudenmukaisesti voi kuitenkin ainoastaan paavi tuomita hänet, minun kuninkaani!" huomautti Åke. "Ja niin kauan kuin hän istuu täällä vangittuna, ei hän voi puolustaa asiaansa oikean tuomioistuimen edessä; senvuoksi olisi minun mielestäni kohtuullista —"

"Ei, Åke!" keskeytti kuningas hänet — "ei ole viisasta eikä oikeudenmukaista päästää irti tätä vangittua murhaajaa, että hän valheella itsensä vapauttaisi ja tulisi kunnioitetuksi samanmielistensä parissa; viisasta se olisi vain minun oman rauhani ja onneni saavuttamiseksi" —

"Ja myöskin maan ja valtakunnan", vastasi Åke. "Se on ainakin varmaa, herra kuningas, että niin kauan kuin tämä vaarallinen vanki istuu Sjöborgissa, ei drotsi Hesselin eikä valtaneuvos Litlen onnistu saada teidän naimasopimuksenne lupakirjaa. Ja jos oikein ymmärsin viekkaan Isarnuksen viittaukset, niin oli hänellä jo salainen valtakirja paavilta panna täytäntöön onneton Veilesäädös sekä teitä että koko valtakuntaa vastaan."

"Ja jos niin olisi", sanoi kuningas nousten, "niin luuletko sinä todellakin minun ja valtakunnan senkautta joutuvan kirotuiksi? Uskaltaisivatko Tanskan piispat ja papit toteuttaa interdiktin heidän kuningastaan ja kansalaisiaan vastaan? Olethan sinä itse, rakas Åke, minulle osoittamasi uskollisuuden tähden, ollut kaksi vuotta arkkipiispan pannaan julistamana, ja olethan siltä pysynyt terveenä ja hyvissä voimissa? Onko ainoakaan pappi Tanskassa uskaltanut sulkea sinulta kirkonovea, kun olet astunut sinne minun rinnallani, tai kieltänyt sinulta ehtoollisen minun läsnäollessani?"

"Mutta pyhä isä ei olekaan vielä vahvistanut minun kiroustani", vastasi Åke. "Ja kuitenkin, herra kuningas, minua värisyttää sitä ajatellessakin: moni rehellinen kansalainen luo minuun katseen, joka surettaa ja melkein kauhistuttaa minua. Pannansäde on hirvittävä vangitun rikollisenkin kädessä — minut se olisi maahan nujertanut, ellei minulla olisi sitä toivoa, ettei vanhurskas Jumala taivaassa välitä kuningasmurhaajan kirouksista. Pyhä isä on sen varmasti poistava minun oikean asiani ja teidän rukouksenne tähden."

"Se hänen täytyy tehdä!" huudahti kuningas kiihkeästi. "Muuten minä opetan sinut uhmaamaan vääryyden valtaa. Ehkäpä piakkoin sekä minä että koko Tanskan kansa joudumme saman kohtalon alaiseksi, rakas Åke. Mutta, jos Jumala ja pyhä Neitsyt sen suovat, ei se saa meitä lannistetuksi eikä saatetuksi häviöön — siitä uskallan antaa vaikka henkeni ja kruununi." — —

"Taivaan Jumalan nimessä, jalo herrani ja kuninkaani!" huudahti Åke pelästyneenä, mutta hän ei saanut enempää sanotuksi, sillä kuningas viittasi hänelle nopeasti huomattuaan samassa pyöreät, punakat kasvot, jotka jännitetyn tarkkaavasti kuuntelivat sen puun takaa, jonka vieressä he seisoivat. "Kuka siellä?" kysyi kuningas. "Se ei ole meidän metsästäjiämme! Seisotko sinä siellä urkkimassa, mies?"

"Vieras kulkija!" sanoi Åke kiivaasti. "Tule tänne, kuka sinä olet?"

"Mitä herroilla on asiaa?" sanoi Martti astuen esiin. "Minä luulin teidän puhuneen minulle. Katsokaas, minä olen huono kuuloinen, niin että jos teillä on minulle asiaa, saatte huutaa kovaa."

"Kuka sinä olet?" kysyi Åke kovalla äänellä, luoden häneen samalla tutkivan katseen. "Mitä sinä täällä teet, roisto?"

"Rosvotko?" sanoi kokki tekeytyen tyhmän näköiseksi. "En minä teitä rosvoksi luullut. Mutta enpä tahdo kieltää, että hiukan pelästyin hevosianne, enkä juuri mielinyt tyhjävatsaisena tulla vastaanne."

"Hyvä Jumala, miesparka on hullu", sanoi kuningas. "Åke, anna hänen mennä rauhassa. Jos hän kuulikin keskustelumme, niin ei siitä ole vahinkoa."

"Kyllä, herrat, nälkäiset hevoset merkitsevät jotakin, korkea herra!" jatkoi Martti katsellen kuningasta huomattavan osanottavasti. "Valkoinen hevonen merkitsee voittoa ja pikaista tuomiota Herran vihollisille — sanoo isä Yrjänä" —

"Sitä parempi!" sanoi kuningas vilkkaasti ja antoi hänelle pari kultarahaa. "Mene Jumalan nimeen! Sinä sanoit yksinkertaisuudessasi totuuden: valkoinen hevonen on minun."

"Mutta veripunainen merkitsee kapinaa — ja keltainen ruttotautia", jatkoi Martti ja hän näytti olevan liikutettu vastaanottaessaan kuninkaan lahjan ja suudellessaan hänen kättään. "Katsokaa senvuoksi minä pelästyin kun näin teidän noiden kahden elukan välissä. — Muuten minä olen raihnainen syntinen. Minä olen pyhiinvaellusmatkalla omieni ja muiden syntien tähden, ja nyt minä tahdon rukoilla teidänkin edestänne, korkea herra." Näin sanoen hän astui nopeasti tien yli ja oli kadonnut metsään.

"Mitä hän tarkoitti punaisella ja keltaisella hevosella?" kysyi kuningas vakavana. "Hurskaat luostariherrat tekevät kansan taikauskoiseksi meidän suhteemme."

"Se mies ei ollut hullu eikä kuuro", vastasi Åke. "Hän tahtoi vain sanoa jotakin mieliksi Teille, päästäkseen vapaaksi. Nuo maankulkijat eivät katso lempein silmin meidän ankaraa marskiamme; tuon punaisen ratsun, jolla hän tänään ratsastaa, hän muuten pari päivää sitten vaihtoi teidän veljeltänne, junkkari Kristofferilta. Minun keltainen hevoseni on kaikkialla tunnettu, ja senjälkeen kun tulin pannaanjulistetuksi olen minä kansan silmissä täydellinen rutto ja onnettomuus teidän rinnallanne."

Nämä vakavat mietteet kokin puheiden johdosta keskeytti äkkiä metsäkoirien melu, niiden hyökätessä äänekkäästi haukkuen tiheään orjantappurapensaikkoon. "Metsäriistaa!" huusivat metsästäjät. Mutta odotettujen metsäotusten sijaan juoksivat molemmat piiloutuneet pakolaiset ulos pensaikosta. He olivat heittäneet yltään talonpoikaistakit ja mytyt selästään pelastaakseen kepeissä asenutuissaan pakenemalla; mutta näin he ilmaisivat itsensä ja herättivät epäluuloja. Marskin käskystä otettiin heidät heti kiinni ja tuotiin metsästysseurueen eteen.

"Mitä tämä on?" huudahti kuningas säpsähtäen. "Olemmeko täällä ihmismetsästyksellä! Mitä tämä merkitsee?"

"Pari karannutta lålantilaista ratsumiestämme, herra kuningas. Minä tunnen heidät: olen jo kauan etsinyt näitä miehiä. Juuri näitä Lålannin kreivi on antanut ajaa takaa rosvoina ja murhaajina."

"Viekää heidät sitten Flynderborgiin tuomiotaan odottamaan!" käski kuningas. "Mitä tekemistä heillä on täällä? Kuulusteltakoon heitä tarkasti!"

Hämmästyneet pakolaiset vietiin heti syrjään sidottaviksi ja linnaan kuletettaviksi. He olivat tähän asti seisoneet hiljaa ja alakuloisina, mutta kun he huomasivat, että heidät sidottaisiin, alkoivat he heti tehdä mitä hurjinta ja epätoivoisinta vastarintaa. He haavoittivat miekoillaan kolmea kuninkaan metsästäjistä, ja siitä syntyneen huudon ja melun aikana riistäytyivät he äkkiä irti ja syöksyivät järveen. Pari metsästäjää ratsasti heti heidän jälestään, ja joukko villihanhen metsästykseen tottuneita koiria usutettiin heidän päälleen; mutta pakolaiset uivat niin nopeasti ja taitavasti veden alla, ettei kukaan huomannut heitä ennenkuin he jo olivat vastakkaisella rannalla, missä he nopeasti katosivat metsään.

Kuningas oli seurueineen mennyt alas rantaan tätä ihmettä katsomaan. Annettiin muutaman metsästäjän ratsastaen kiertää järven toiselle puolelle, jos mahdollisesti saisivat kiinni karkulaiset. Drotsi Åke olisi myöskin tahtonut lähettää muutaman metsästäjän kiinniottamaan tuota kuuroutta teeskentelevää miestä, jonka hän varmasti uskoi olleen tekemisissä näiden vaarallisten pakolaisten kanssa.

"Ei", sanoi kuningas, "häntä ei saa ajaa takaa. Sille jolle minä hetki sitten annoin hopeaa, minä en heti pane rautoja käsiin."

Palattiin taas katetun aamiaispöydän luo. Heti kun oli virkistäydytty noustiin ratsujen selkään ja aijottiin jatkaa matkaa, mutta samassa kuului metsästystorven ääniä Örekrogiin vievältä tieltä, ja kolme ruhtinaallisesti puettua herraa, muutaman ritarin ja metsästäjän seuraamana, lähestyi heitä täyttä nelistä. Ne olivat kuninkaan veli, junkkari Kristoffer, Brandenburgin nuori markkreivi Waldemar, joka paraillaan vieraili kuninkaan luona, sekä Meklenburgin urhea kreivi Henrik, joka äskettäin oli astunut sotapäällikkönä kuninkaan palvelukseen. He palasivat Örekrogista, missä prinssi Kristoffer kuminkaan puolesta oli vastaanottanut kuninkaallisen lähetystön Ruotsista. Sanottiin markkreivin muka huvitteluhalusta seuranneen häntä ja ihaillakseen kaunista seutua; mutta hän oli lähtenyt sinne itseasiassa vain prinssi Kristofferin kehoituksesta, joka hyvin kiihkeästi toivoi nuorta markkreiviä ystäväkseen. Prinssi näytti olevan aivan eroamaton hänestä ja vei hänet usein mukanaan matkoilleen, kun hänet, omien hartaiden toivomustensa mukaan, lähetettiin kuninkaan asioille, jolloin hänellä oli tilaisuus esiintyä hyvin mahtipontisena toimittaessaan yhtä ja toista kuninkaan nimessä.

Prinssi Kristoffer eli junkkari, niinkuin häntä yleisemmin kutsuttiin, oli kahta vuotta nuorempi veljeään kuningasta. Vaikka hän oli kookas ja voimakas, ei hänen ruumiinrakenteensa ollut läheskään niin sopusuhtainen kuin kuninkaan. Hänen pitkänomaisilla, karkeapiirteisillä kasvoillaan, joita paksu, musta ja riippuva tukka ympäröi, oli synkkä, melkein vaaniva ilme, joka herätti epäluottamusta, muistuttaen kansalle liiankin paljon hänen vihattua ja murhattua isäänsä. Hänen veljensä, kuningas, muistutti sensijaan enemmän äitiään, kaunista, viisasta Agnes-kuningatarta, joka kuninkaan alaikäisyyden aikana suurimmaksi osaksi oli johtanut valtakunnanholhoushallitusta, mutta nyt eli onnellista yksityiselämää toisen puolisonsa, Holsteinin kreivi Gerhardin kanssa Nyköpingin linnassa. Sitä kansansuosiota, jonka ritarillinen kuningas Eerik Menved jo lapsuudessaan oli saavuttanut, ei veli näkynyt suovan hänelle, ja moni luuli prinssin salaa koettavan voittaa itselleen mahtavaa puoluetta maassa. Siinä tapauksessa, että valtaistuin joutuisi vapaaksi, hän kyllä tänä hetkenä oli se kuninkaallinen prinssi, joka ensimäiseksi voi toivoa tulevansa valituksi kruununperilliseksi; mutta siihen ei ollut minkäänlaisia toiveita. Joskin arkkipiispan vankeuden johdosta oli ollut erimielisyyttä veljesten välillä, niin ei kuningas kuitenkaan vähääkään epäillyt veljeään; päinvastoin hän sai kuninkaalta yhä lisää luottamustoimia ja hänelle uskottiin suuria läänityksiä valtakunnassa. Mutta drotsi Åke epäili suuresti prinssin kunnianhimoisia ja petollisia aikeita; ja drotsin epäilykset Kristofferin suhteen pikemmin kasvoivat kuin vähenivät kun hän huomasi sen teeskennellyn innon, millä prinssi oli ottavinaan osaa kuninkaan naimis-asiaan. Sekä tästä kuninkaalle niin tärkeästä asiasta, että Ruotsin kuninkaan Birgerin naimisesta kuninkaan ja Kristofferin sisaren, prinsessa Mereten kanssa neuvoteltiin näihin aikoihin ahkerasti Ruotsin ja Tanskan hoveissa. Viisitoistavuotias Ruotsin kuningas oli kokonaan riippuvainen valtakunnanneuvostostaan, jonka jäsenten mielipiteet olivat mitä erilaisimmat, ja drotsi Åke pelkäsi prinssi Kristofferin matkustaneen ruotsalaista lähetystöä vastaan ainoastaan, jos mahdollista, vaikeuttaakseen tätä kahdenkertaista liittoa. Mutta peläten saavansa aikaan vaarallisen riitaisuuden veljien välille, ei Åke uskaltanut ilmaista kuninkaalle epäluulojaan. Kuningas ei vähääkään epäillyt veljeään, päinvastoin hänen mielestään Kristofferin kohteliaisuus ruotsalaista lähetystöä kohtaan oli osoite hänen veljellisestä osanotostaan. Hän vastaanotti nyt veljensä ja markkreivin mitä suurimmalla ystävyydellä, ja tervehdittyään heitä sekä reipasta Henrik-kreiviä, kääntyi hän ruotsalaisen lähetystön puoleen, jotka muutaman tanskalaisen ritarin kanssa seurasivat ruhtinaallisia herroja. Mielihyvällä kuningas tervehti kookasta ruotsalaista lähettilästä, kuningas Birgerin uskollista neuvonantajaa, Ruotsin viisasta valtionhoitajaa ja marskia, ritari Torkkeli Knuutinpoikaa. Hän oli kookas keski-ikäinen mies, jonka kasvot olivat vakavat ja jalopiirteiset. Mutta melkein jonkinlaisella levottomuudella tarkasteli kuningas hänen seuralaistaan, kuihtunutta kalpeaa vanhusta, jonka kylmillä, viekkailla kasvoilla väreili ainainen hymy, ja jonka harmaista tuiottavista kamelikurjen silmistä kuvasti ilkeämielisen vaaniva katse. Tämä mies oli ruotsalainen valtaneuvos ja drotsi, herra Juhana Brunke, joka lähinnä Torkkeli Knuutinpoikaa oli Ruotsin tärkein valtiomies, ja näkyi olevan yhtä hyvissä kirjoissa heikon kuningas Birgerin kuin hänen kunnianhimoisten veljiensä luona, joiden kunkin heikkoudet hän tunsi, osaten ne käyttää omaksi edukseen.

Kun kuningas oli tervehtinyt näitä herroja, keskeytti hän metsästyksen ja lähti heidän kanssaan Esromin luostariin, missä hän heti puhui lähetystön kanssa ja vastaanotti kirjeet kuningas Birgeriltä, prinsessa Ingeborgilta ja sisareltaan Meretelta, joka aikaisemman sopimuksen mukaan, Ruotsin tulevana kuningattarena, sai kasvatuksensa ruotsalaisessa hovissa. Luettuaan kirjeet näytti kuningas hyvin iloiselta ja tyytyväiseltä. Se into, millä hän kiirehti häitään, toivoen ne vietettäviksi seuraavana kesänä, oli otettu mitä suurimmalla mielihyvällä vastaan ruotsalaisessa kuningasperheessä, ja prinsessa Ingeborgin kirje huokui hellintä rakkautta ja kiintymystä. Ne esteet ja vastaväitteet, jotka lähettiläät suullisesti lisäsivät, koskivat etupäässä selkkausta paavillisen hovin kanssa sekä puuttuvaa sukulaisuusdispensia, jota kuningas rakkausinnossaan ei katsonut niin tärkeäksi kuin se oikeastaan todellisuudessa oli. Hän pyysi lähettiläitä vierailemaan luokseen pariksi viikoksi, jona aikana hän toivoi saavansa kaikki esteet poistetuiksi. Ilta vietettiin iloisesti metsästellen, ja illalla palasi kuningas koko suuri seurue muassaan Sjöborgiin. Samana päivänä oli sinne saapunut suurissa kuormavaunuissa kuninkaallinen keittiö ja siihen kuuluva palvelijakunta.

Vanha vankilinna näytti nyt muuttuneen kuninkaalliseksi huvilinnaksi. Suuret salit loistivat ruhtinaallisen komeina, niistä kajahteli se melu ja hälinä joka aina seuraa hovielämää. Paitsi tornihuoneita olivat linnan lukuisat huoneet vähän aikaa sitten korjatut asuinhuoneiksi. Linnan sopiva asema metsästämiseen katsoen ei kuitenkaan ollut ainoana syynä kuninkaan tänne tuloon. Metsästäessään hän oli usein ennenkin viipynyt muutaman päivän tässä linnassa; mutta tällä kertaa hän näytti aikovan viipyä täällä kuukauden tai kauemminkin. Hänellä oli tärkeimmät miehensä mukanaan, ja vaikka hän usein oli metsästämässä ei hän kuitenkaan antanut tärkeiden hallitusasioiden odottaa. Hän työskenteli usein myöhään yöhön salakammiossaan; sekä drotsi Åke että marski vastaanottivat joka päivä tärkeitä käskyjä, jotka koskivat valtakunnan oikeushoitoa, sotalaitosta ja maan porvarillisia asioita; päivittäin saapui ja lähti viestejä kuninkaallisille linnanpäälliköille ja kaupunginvoudeille ympäri maata, ja usein saapui kuninkaalle tärkeitä kirjeitä vierailta mailta. Kuningas ei kysellyt koskaan vangitusta arkkipiispasta, jota hän ei ollut muistavinaan. Jonkinlaisen sovinnon aikaansaaminen tämän tärkeän vangin kanssa oli kuitenkin epäilemättä kuninkaan Sjöborgissa oleskelun salaisena tarkoituksena. Nyt jos koskaan oli tärkeää saada tämä kiusallinen asia ratkaistuksi, joka ei ainoastaan ollut hänen häittensä esteenä, vaan uhkasi tulla suuresti vaaralliseksi koko maalle; mutta tätä kuninkaan täällä oleskelun syytä ei saisi kukaan huomata, kaikkein vähiten vangittu arkkipiispa itse, joka senkautta voisi jännittää vaatimuksensa hyvinkin korkealle. Kuningas ei näyttänyt vielä itsekään tehneen tässä asiassa ratkaisevaa päätöstä. Vaikkei kostonhimo milloinkaan ollut kuulunut hänen heikkouksiinsa, hän päinvastoin useimmiten osoitti mitä ylevintä jalomielisyyttä, niin oli tuo tärisyttävä muisto hänen isänsä kuolemasta tehnyt hänet katkeraksi ja kovaksi jokaista kohtaan, joka oli ollut liitossa kuninkaanmurhaajien kanssa, eikä hänelle ollut mahdollista ottaa ensimäistä askelta arkipiispa Grandin kanssa sopiakseen. Kuningas näytti odottavan uhkamielisen vangin itse ensiksi pyytävän tavata häntä ja nöyrästi tunnustettuaan rikoksensa anovan sovintoa. Tämä ei kuitenkaan tapahtunut, ja viikko kului toisensa jälkeen. Päivittäin kasvoi Sjöborgissa vieraitten luku. Brandenburgin markkreivin sekä ruotsalaisten lähettiläiden läsnäolo, samoinkuin koko iloinen metsästysseurue ja junkkari Kristofferin hoviseura, aikaansaivat muuten niin autiossa linnassa elämän ja iloisuuden, joka oli melkein liian räikeänä vastakohtana sen vakavalle tarkoitukselle ja niille monille synkille muistoille, jotka liittyivät paikkaan.

KOLMAS LUKU.

Eräänä marraskuun aamuna kulki omituinen seurue Sjöborgin linnaan. Muutamista hansalaisista kauppalaivoista, jotka olivat ankkuroineet satamaan, oli noussut maihin joukko outoja merimiehiä, jotka Rostokin kaupungin lippu etumaisena, yllä komeat merimiespuvut, suuret miekat vyöllä, lähestyivät linnaa, rumpujen ja huilujen vihlovasti soittaessa. Saattueen etunenässä astui pitkä, pyylevä mies, yllään hienosta verasta tehty väljä porvariviitta, joka oli kallisarvoisilla nahoilla reunustettu. Mies oli Rostokin rikkain kauppias Berner Kopman, jonka usein näki Skanörin ja Falsterbon markkinoilla, minne hän aina toi suurimmat varastot verkaa ja muita kalleuksia. Hän oli yleisesti tunnettu ylpeileväksi ja ylimieliseksi käytökseltään, koettaen rehentelevällä komeudellaan esiintyä jonkinlaisena rahakuninkaana ja porvarillisena ruhtinaana. Hänen vieressään asteli melkein yhtä tunnettu Henrik Gullandsfar Visbystä, ollen myöskin yksi rikkaimmista hansalaisista kauppiaista, oli hän samalla hieno, valtioviisas välittäjä Hansakaupunkien ja pohjoismaalaisten ruhtinaiden asioissa. He ilmoittautuivat linnaan hansalaisina lähettiläinä, ja heidät kutsuttiin suureen parvekesaliin, jotavastoin heidän seurueensa jäi odottamaan linnantupaan.

Kuninkaalla ja vierailla kauppamiehillä oli drotsin ja valtaneuvosten läsnäollessa pitkä neuvottelu, minkä kestäessä erittäinkin Berner Kopman oli kovaääninen, pannen kuninkaan kärsivällisyyden harvinaisen kovalle koetukselle. Niihin huomattaviin laajoihin kauppaetuoikeuksiin, jotka kuningas neljä vuotta sitten oli suonut hansalaisille kaupungeille, sekä vielä edellisenä vuonna Nyborgissa laajentanut, eivät rostokkilaiset olleet tyytyväisiä; he vaativat samaa tullivapautta sillinpyynnissä Tanskassa, kuin äskettäin Norjan kuningas heille oli suonut, sekä myöskin vahvistusta itse ottamaansa oikeuteen langettaa laivoillaan kuolemantuomio ja panna täytäntöön lyybekkiläinen laki jokaisen tanskalaisen alamaisen suhteen, joka loukattuaan heitä joutui heidän käsiinsä. Samoin olivat kaikki vendiläiset kaupungit, Meklenburgin ja Lyybekin kauppiaat yksimielisesti, omin neuvoin ja ilman mitään eroitusta, päättäneet antaa hirttää jokaisen ritarin tai aatelismiehen, joka linnoistaan Saksassa saattoi tiet epävarmoiksi.

"Jo riittää", keskeytti kuningas koko neuvottelun ja nousi kiivaasti. "Tahdoinpa vain tietää miten pitkälle voisitte mennä hävyttömissä vaatimuksissanne, senvuoksi sallin teidän puhua loppuun. Tässä saatte minun vastaukseni. Sen minkä viime vuonna teille lupasin, olen tähän asti pitänyt; jos ette siihen tyydy, niin voinevat tanskalaisetkin kerran oppia hakemaan mitä tarvitsevat vierailta mailta. — Kun meidän vieraitamme ja muukalaisia täällä maassa loukataan, on heillä oikeus valittaa: tässä maassa vallitsee laki ja oikeus. Mutta ne, jotka omin päin harjoittavat oikeutta tanskalaisella maalla tai tanskalaisilla vesillä, heidät tuomitaan väkivallantekijöinä ja ryöväreinä Tanskan lain ja oikeuden mukaan, olkoot he ritareita tai porvareita, tanskalaisia tai muukalaisia." Sen sanottuaan kuningas käänsi kauppiaslähettiläille selkänsä, ja välittämättä heidän suuttumuksestaan poistui kuningas ruhtinaallisten vieraittensa luo, jotka odottivat häntä metsästysretkelle. Hän jätti drotsille huolenpidon hansalaisten porvarien kestitsemisestä.

Katkeroituneet kauppamiehet poistuivat silmänräpäyksessä linnasta seuralaistensa kanssa, jotka linnantuvassa juomisesta olivat hiukan päihtyneet, mutta joilta marski, kauppamiesten vieläkin suuremmaksi kiusaksi, oli riisunut aseet, koska he käyttäytyivät sopimattomasti ottamalla itselleen hurjan ylimielisesti vapauksia, jotka sotivat lakia ja hyvää käytöstä vastaan. Heidän aseensa annettiin kuitenkin heille takaisin rannassa, jonne drotsi Åke muutamien ritarien kanssa kylmänkohteliaasti saattoi heidät, osaksi myöskin suojellakseen heitä sinne kokoontuneelta kansanjoukolta, joka pilkaten ja nauraen oli ympäröinyt humaltuneen laivaväen. Rantaan mennessä eivät kiukustuneet hansalaiset puhuneet sanaakaan; mutta mahtavan kauppiaskuninkaan kasvot hehkuivat tulipunaisina, ja Henrik Gullandsfar hymyili rauhallisen kylmästi.

Kun nuo molemmat hienot kauppaherrat ja heidän hoipertelevat seuralaisensa olivat astuneet veneeseen, ja se työnnettiin maasta laivaan soudettavaksi, kohotti paksu rostokkilainen äkkiä äänensä ja huusi vihansa vimmassa: "Viekää kuningas Eerik Eerikinpojalle meidän jäähyväistervehdyksemme, herra drotsi! Sanokaa hänelle, että minä. Berner Kopman Rostokista, sekä Henrik Gullandsfar Visbystä, meidän omassa ja mahtavan Hansaliiton nimessä vaadimme hänet taisteluun elämästä ja kuolemasta vapautemme ja jalon porvaristomme vihollisena."

Henrik Gullandsfar työntäsi pelästyneenä kyynäspäällään virkaveljeään; mutta ylpeä, tulinen rostokkilainen jatkoi: "Sanokaa Tanskan kuninkaalle, että se pilkallinen ylenkatse, millä hän tänään meitä kohteli, tulee hänelle vielä kalliiksi, niin totta kuin nimeni on rikas Berner Kopman, ja niin totta kuin minä olen mies, joka voin kysyä mitä tämä maa ja valtakunta maksaa, ja monenko punnan arvoinen kuningas on silloin kun pyhä pannansäde häälyy hänen päänsä päällä."

"Sellaiset terveiset ja puheet voitte itse viedä minun herralleni ja kuninkaalleni", vastasi drotsi, "jos tahdotte palata Rostokiin kädet selän taa sidottuina, kuin raivohullu." Näin sanoen hän käänsi ylönkatseellisesti rostokkilaisille selkänsä ja palasi ritareineen takaisin Sjöborgiin. Hän saavutti pian kuninkaan ja metsästysseurueen, mutta ei maininnut mitään kauppiaan typeristä uhkauksista, jotka eivät hänestä olleet minkään arvoisia, mutta ne olivat hänelle kuitenkin selvänä osoituksena näiden rahaylimysten sietämättömästä ylimielisyydestä ja siitä julkeasta rohkeudesta, mihin kuninkaan kireä suhde paavilliseen hoviin yllytti hänen jokaisen kiukustuneen ja ilkeämielisen vihollisensa.

Rasittavan metsästyksen päätyttyä ratsasti kuningas illalla takaisin Sjöborgiin, ja drotsi Åke ratsasti häntä lähinnä. Oli jo aivan pimeä. Metsätiellä pyöritteli kylmä pohjatuuli kellastuneita lehtiä heidän ympärillään. Kuu nousi nyt metsän takaa, luoden kuulakan valonsa paljaiden oksien lomitse, pilvien liidellessä levottomina sen ohitse. Heidän takanaan ratsasti marski Olavinpoika Meklenburgin kreivi Henrikin ja ruotsalaisen valtaneuvoksen välillä, jonka kotimatkalle lähtö oli päätetty seuraavaksi päiväksi. Pari metsästäjää seurasi heitä, mukanaan ammuttu riista. Muu osa metsästysseuruetta oli jäänyt jälkeen Esromin luostariin. Kuningas oli koko päivän ollut harvinaisen hiljainen, samoin myöskin drotsi Åke. Ruotsalaisten lähettiläiden saavuttua oli joka päivä turhaan odotettu tietoja kuninkaalliselta lähetystöltä paavin hovista. Kuningas ei ollut vielä ryhtynyt minkäänlaisiin sovintokeskusteluihin vangitun arkkipiispan kanssa. Ruotsalaiset lähettiläät eivät voineet enää siirtää lähtöpäiväänsä, ja ne esteet, jotka olivat olemassa kuninkaan naimiselle, eivät suinkaan olleet poistetut. Kuningas ja hänen uskollinen Åkensa ratsastivat ääneti vieretysten, molemmat miettivät samaa asiaa, mutta ei kumpikaan heistä halunnut sitä sanoin kosketella. Oli onneton pyhän Cecilian päivä, joka aina tuskallisesti muistutti kuningasta hänen isänsä kamalasta murhasta Finnerupin ladossa. Marski Olavinpoika ei näyttänyt muistavan mikä päivä oli; hän laski iloista leikkiä tapansa mukaan saksalaisen ja ruotsalaisen herran kanssa, ylistellen sitä hurskasta ja säästäväistä tapaa, millä kuningas Birgerin opettaja, Carolus Tydsker, pari vuotta siten oli parantanut nuoren kuninkaansa. Hän oli tehnyt kuninkaan puolesta saman lupauksen kolmelle pyhimykselle yhtaikaa, ja oli sitten arvanheitolla määrännyt mille näistä hyvistä pyhimyksistä lupaus oli maksettava. "Minä olen sittemmin ajatellut", lisäsi marski hymyillen, "että eiköhän ollut karjalaisten voittaminen samassa kaupassa, taisi sekin olla pyhän Eerikin ihmetöitä, siinä tapauksessa toki myönnän Carl Tydskerin kullanarvoiseksi." Tällä sopimattomalla ivallaan loukkasi marski samalla kertaa sekä, saksalaisen että ruotsalaisen herran kansallistuntoa, vaikkei hän itse sitä vähintäkään aavistanut.

"Kun me maanmiesteni kanssa palvelemme teidän kuninkaitanne täällä Pohjolassa, herra marski", vastasi loukkaantunut kreivi Henrik, "niin minun mielestäni me ansaitsemme siitä kiitoksen eikä pilkkaa, joko sitten palvelemme heitä rukouksin tai miekalla." Näin sanoessaan hän helähytti jotensakin kovasti miekkaansa.

Marski oli hyvin hämmästyneen näköinen ja vaikeni; mutta hän tuli vieläkin hämmästyneemmäksi kun myöskin; Torkkeli Knuutinpoika antoi hänelle vakavan vastauksen. "Oliko teidän mielestänne minun voittoni uljaista karjalaisista ihme, herra marski!" sanoi ruotsalainen herra rauhallisesti hymyillen. "Kaikki on ihmettä, jos niin tahdotte: ilman taivaallista apua ei saavuteta ainoaakaan voittoa maailmassa — sen täytyi teidän voittorikkaan kuningas Waldemarinnekin tunnustaa; mutta se ei suinkaan vähennä hänen kunniaansa. Minun mielestäni oli tuo taivaallisen lipun tuottama Volmartaistelun voitto hänen ihanin sankariseppeleensä. Meidän aikanamme on vaikeampi seppeleitä saavuttaa, herra marski. Me emme senvuoksi tahdo ryöstää toisiltamme sitä kunniaa, jonka olemme kunniakkaasti voittaneet."

"Mutta taivaan Isän nimessä", huudahti marski silmät suurina ja posket hehkuvina. "Enhän minä, taivaan nimessä, ole tahtonut loukata en teitä enkä uljasta Henrik kreiviä. Minä en ymmärrä koko asiaa", jatkoi hän kiivaasti. "Jos olisin yhtä tuittupäinen kuin muut, niin kävisi kaikki päinmäntyyn."

Kreivi Henrik ei voinut pidättää hyväntahtoista hymyilyä, niin hullunkurisen vastakkaisia olivat marskin sanat ja äkänen ääni. Väärinkäsitys oli pian sovittu ja nyt alettiin puhella entisistä ja nykyisistä sotatapahtumista. Kovaääninen marski alkoi kertoa taistelusta Stig-marskin kanssa ja Hjelmin valloituksesta, missä hän itse oli ollut mukana David Thorstensonin lipun alla, eikä hän ollenkaan tullut ajatelleeksi että juuri tänä iltana nämä asiat herättivät katkeria muistoja kuninkaassa.

"Mutta uskaliasta Stig-marskia te ette saaneet kiinni ei elävänä eikä kuolleena", sanoi kreivi Henrik, "hänen katoamisestaan kerrotaan ihmeellisiä tarinoita."

"Sekä hänen elämänsä että kuolemansa on kiedottu täydelliseen hämärään", huomautti ruotsalainen herra. "Meilläkin on hänen nimellään peloittava kaiku."

"Hän oli kuitenkin suuri sotapäällikkö", sanoi kreivi Henrik — "antaisinpa paljon, jos olisin saanut nähdä hänet. Oliko hän ritari Brockin tai Langelannin herttuan mittainen?"

"Hän oli komeamman näköinen kuin Niilo Brocke ja herttua Pitkäsääri, vaikkei hän ollutkaan aivan heidän mittaisensa; siinä suhteessa ehkä sekä te että minä olisimme olleet hänen kaltaisiaan; mutta kyllä hän vain oli helvetillinen mies: enpä usko Saksassa tai Ruotsissa olleen hänen vertaistaan."

"Emmepä juuri voi kehuskella niin suuresti kunnioitetusta kuningasmurhaajasta", sanoi kreivi Henrik loukkaantuneena, "mutta minä en ainakaan pyri hänen kaltaisekseen."

"Mutta hyvä Isä, olenko taas puhunut sopimattomasti?" huudahti marski hämillään. "Luuletteko minun toivoneen mitään sen hartaammin kuin että olisin saanut rusentaa hänen kirotun otsaluunsa? Voinhan minä siltä, loukkaamatta ketään, sanoa, ettette te eikä marski Torkkeli Knuutinpoika ole nähneet hänen kaltaistaan."

"Siitä saamme sekä minä että kreivi Henrik kiittää Jumalaa", sanoi ruotsalainen herra totisena. "Se maa, joka on äitinä sellaiselle urholle, saa helposti maksaa äidinylpeytensä elämällään. On meilläkin joskus rajuilmoja, herra marski, ja sen pahempi, senjälkeen on aina tulvia ja haaksirikkoja. Samaten lienee täälläkin? Minä luulen Tanskan saaneen kalliisti ostaa sen kokemuksen, sillä uhkarohkea käsi voi lyödä syvemmän haavan kansan sydämeen kuin kokonainen vuosisata kykenee parantamaan."

Kaikki vaikenivat alakuloisina. Kuningas oli kuullut mitä hänen takanaan puhuttiin ja hän huokasi syvään. "Tänä yönä juuri sen lupasin, Åke", sanoi hän hiljaa. "Nyt minä olen jo yhdeksän vuotta kantanut Tanskan kruunua, enkä vielä ole täyttänyt mitä lupasin, silloin kun hänet viimeksi näin."

"Kenen, minun herrani ja kuninkaani?" kysyi Åke, joka ei ollut kuullut kaikkia sanoja.

"Minun murhatun isäni", sanoi kuningas. "Etkö sinä muista, kun hänen kirstunkanttaan kohotettiin Viborgin tuomiokirkossa ja sakramentit asetettiin hänen veriselle rinnalleen. Minä sanoin hänelle silloin viimeiset hyvästit. Vain kaikkitietävä Jumala kuuli minun lupaukseni, ja sen minä varmasti pidän vaikka henkeni kaupalla."

"Silloin olitte te, samoinkuin minäkin alaikäinen, herra kuningas!" sanoi Åke — "Jos teidän lupauksenne vainajalle ei ollut kristillinen eikä hurskas, niin voitte te nyt täysi-ikäisenä ritarina ja kuninkaana peruuttaa sen."

Kuningas vaikeni. Kuu valaisi hänen jalon vartalonsa, ja istuessaan siinä solakkana ja hiljaisena ylpeän juoksijansa selässä, valkoinen sulka hatussa ja purppuraviitta hartioilla, oli hän melkein ritarillisen pyhän Yrjänän näköinen, joka työntää keihästään lohikäärmeen kitaan; hänen uljaat kasvonsa olivat kalpeat ja niistä kuvasti jalo suuttumus. "Minkä lupasin vainajalle, sen pidän", sanoi hän hetken vaiti oltuaan. "Viisas kuningas hajottaa jumalattomat" — —

Kuninkaan sanoessa nämä sanat, suhahti nuoli aivan hänen rintansa ohitse, takertuen drotsi Åken vaippaan.

"Murhaaja! Petturi!" huusi kuningas paljastaen miekkansa ja hilliten vaivoin levotonta ratsuaan. Åke syöksyi heti paljastettu miekka kädessä sille puolen tietä, josta nuoli oli ammuttu; toiset herrat riensivät hämmästyneinä avuksi. "Nuoli — Sala-ampuja — Petturi!" huusivat he kilpaa ja katselivat joka suunnalle kuun valaisemalle tielle, mutta eivät nähneet ainoatakaan ihmistä.

"Kirotut petturit!" huusi nyt marski Olavinpoika äkkiä, ja ratsasti vasemmalle puolen tietä olevaan pensaikkoon, missä hän näki jotakin valkoista liikkuvan. Sieltä kuului ikäänkuin vienon naisäänen huutoa. Marskin hevonen hypähti syrjään. Samassa juoksi kaksi nuorta talonpoikaispukuista tyttöä tien yli, heidän pitkät, vaaleat lettinsä liehuivat tuulessa ja he pitelivät toisiaan kädestä. Heidän jälestään juoksi kookas sankarivartaloinen mies esiin, asettuen paljastettu miekka kädessä marskin ja pakenevien väliin.

"Tässä minä olen!" huusi mies. — "Minä ammuin — minä, Mads Jude. En minä aijo jäniksen lailla livistää tieheni. Antaa tyttöjen mennä! — eivät he ole mitään tehneet — mutta minä uskallan otella teidän kaikkien kanssa." Näin sanoessaan hän heilutti hurjasti miekkaansa ja haavoitti marskin hevosta kuonoon. Hevonen nousi korskuen takajaloilleen. "Kirottu saatana!" huusi marski Olavinpoika ja hosui turhaan uhkarohkeaa sankarioliota. "Antaudu tai olet kuoleman oma!"

Kuningas oli halunnut ratsastaa pensaikkoon, mistä melu kuului ja mistä hän näki miekkojen välkkyvän, mutta Åke ja ruotsalainen lähettiläs koettivat häntä siitä estää. Sillaikaa oli kreivi Henrik metsästäjien kanssa saartanut pensaikon ja lähettänyt muutaman metsästäjän ottamaan kiinni pakolaiset. Marski oli laskeutunut levottoman ratsunsa selästä. "Heitä miekkasi pois, typerä saatana, etkö näe olevasi saarrettu?" huusi hän pitkälle juutilaiselle miehelle.

"En totisesti heitä", huusi mies. "Stig-marskin miestä ei elävänä vangita. — Pidä vain puoliasi, päällikkö kulta. Saatpa tuntea mihin Mads Jude kykenee.": Ja nyt hän hyökkäsi raivoisana marskin kimppuun; mutta sotaisa marski oli häntä taitavampi aseiden käytössä, ja lyhyen epätoivoisen taistelun jälkeen kaatui raivostunut mies pää rusennettuna maahan. Hän nousi vielä puoleksi ylös ja tarttui molemmin käsin päähänsä. — "Se oli sinun tähtesi, Elsa kulta!" ähkyi hän. "Antakaa minun isäntäni lasten paeta! Te saatte kernaasti", — Enempää hän ei saanut sanotuksi, hän päästi haavoitetun päänsä ja vaipui hengetönnä pitkäkseen.

Samassa ratsasti kuningas seurueineen paikalle. Muutamat metsästäjistä olivat ottaneet kiinni pakenevat tytöt ja tuoneet heidät vangittuina kuninkaan seurueen keskeen. Kaikki katselivat heitä ihmetellen. Siinä kuutamossa seisoessaan he muistuttivat satujen prinsessoita; talonpoikaistytön puku ei voinut salata heidän hienoa ihoansa ja harvinaista kauneuttansa; pitempi heistä, joka samalla näytti olevan vanhempi, piteli ikäänkuin suojellen pienempää, hyvin levottoman näköistä tyttöä kädestä; hän oli itse kalpea ja tyyni. Syvän tuskan valtaamana hän katseli kuollutta asemiestä, eikä näyttänyt huomaavan ympärillä olijoita. Nuorempi tyttö näytti sekä pelästyneeltä että uteliaalta; vaikka hän ei enää ollut lapsi, hän näytti olevan seitsemän- tai kahdeksantoistavuotinen, käyttäytyi hän kuitenkin hyvin lapsellisesti: hän piiloutui itkien sisarensa taakse kuninkaalta ja hänen miehiltään, mutta sieltä hän kuitenkin hyvin jännitettynä tarkasteli komeasti puettuja ratsumiehiä.

"Astukaa esiin! Ketä te olette?" kysyi kuningas ja ratsasti heitä lähemmäksi.

Nuorempi piilottautui ja näytti aikovan paeta; mutta vanhempi piteli kiinni hänen kädestään ja kääntyi rauhallisesti kuninkaaseen, luoden häneen suurten tummansinisten silmiensä katseen: "Kuningas Eerik Eerikin poika!" sanoi hän. "Sinun vihollisesi lapset ovat sinun käsissäsi. Me olemme orpoja, kaikkien hylkäämiä. Ei kukaan koko Tanskassa uskalla ottaa meitä kattonsa alle — meidän viimeisen ystävämme ja suojelijamme ovat sinun miehesi murhanneet. Meidän isämme oli onneton, lainsuojaton Stig-marski" — —

"Marski Stigin tyttäret! Kuninkaanmurhaajan lapset!" huudahti kuningas, heittäen heihin kiukustuneen katseen. "Hm, te tahdoitte siis täydentää isänne pahanteon? Te kiertelette maita sala-ampujien ja kuninkaanmurhaajien kanssa" — —

"Me olemme viattomia, kuningas Eerik!" sanoi vanhin ja painoi kätensä sydämelleen, "Jumala suokoon sinulle anteeksi! Herran on kosto. — Me tahdomme vain pois sinun valtakunnastasi" — —

"Ja senvuoksi tahdoitte lähettää minut pois tästä maailmasta?" keskeytti kuningas hänet. "Viekää heidät Kallunborgin linnaan", sanoi hän metsästäjille. "Heidän asiaansa on tutkittava. Jos he ovat syyttömiä, saavat he poistua valtakunnasta. Viekää heidät pois! Minä en tahdo nähdä heitä." Näin sanoen hän käänsi hevosensa, päästäkseen näkemästä noita onnettomia tyttöjä, jotka silmänräpäyksen ajaksi olivat saaneet hänet vihansa valtaan.

Ei kukaan ollut suuremmalla osanotolla katsellut vangituita tyttöjä kuin Drotsi Åke. "Herra kuningas!" sanoi hän hiljaa "mitä syytä viattomilla tytöillä on" — —

"Siihenkö ettei nuoli tappanut ketään meistä?" keskeytti kuningas hänet nopeasti. "No niin, siihen lienevät he olleet syyttömät. Suden penikoihin ei ole luottamista. Heitä kohdeltakoon oikeuden mukaisesti. — Pois täältä!"

"Antakaa minun kuitenkin saattaa heidät, herra kuningas", alkoi Åke taas puhua. "Jos ritarintyttäret viedään vankilaan, niin sallittakoon heille kuitenkin ritarillinen suojelus matkalle."

"Hyvä on, te seuraatte heitä, drotsi!" vastasi kuningas ääneen. "Heitä on kohdeltava ritarillisella kunnioituksella. Te vastaatte heistä kunniasanallanne." Näin sanoen kuningas kannusti levotonta ratsuaan ja ajoi nelistäen pois marskin ja ruotsalaisten herrojen kanssa. Muu seurue ratsasti hiukan jälempänä, lukuunottamatta drotsia ja neljää metsästäjää.

Molemmat vangitut tytöt seisoivat äänettöminä kuutamossa metsästäjien keskellä. Vanhin ei päästänyt nuorimman kättä; hän oli lähestynyt kaatuneen asemiehen ruumista ja kumartui polvistuen hänen päänsä ylitse. Drotsi Åke oli laskeutunut hevosensa selästä; hän seisoi aivan lähellä tyttöä, pidellen hevostaan suitsista ja nojaten käsivarrellaan satulaan. Polvistuvan tytön katseleminen oli muuttanut hänet kuin kuvapatsaaksi. Hän ei huomannut nuoremman tytön levottomia liikkeitä; hänen katseensa viivähti vain polvistuneessa tytössä. Tyttö oli hänestä kuin ihana osanottava enkeli, joka rukoili syntisen sielun puolesta. Hän näki kyyneleen kimaltelevan tytön poskelle eikä hän voinut kauempaa pidättää osanottoaan. "Ole rauhassa, jalo neito!" huudahti hän. "Teille ei tule mitään pahaa tapahtumaan. Tuo mies, jonka kuolemaa nyt itkette, on ehkä ollut teille uskollinen; mutta jos hän ei ollut mielipuolisuuden sokaisema, niin kaatui hän täällä suurena rikollisena. Herra häntä armahtakoon teidän rukoustenne tähden! Viekää kuollut Esromiin", — sanoi hän kahdelle metsästäjistä —. "Pyytäkää minun nimessäni luostarin esimiehen hautaamaan hänet kristillisesti sekä pitämään sielumessun hänen edestään! Te toiset seuraatte meitä!"

Miehet tottelivat heti ja veivät pois ruumiin. Polvistuva neito nousi.

"Sallikaa minun viedä teidät turvalliseen suojaan!" jatkoi Åke. "Te ette voi poistua maasta ennenkuin teidän asianne on laillisesti tutkittu. Mutta kunniasanani kautta: Kuningas Eerik ei unhoita teidän isänne tähden mihin teidän syntyperänne ja sukupuolenne hänet velvoittaa."

"Olemmeko me todellakin teidän vankejanne, herra ritari?" sanoi vanhempi sisarista. "Viekää meidät, sitten pyhän Neitsyen nimessä vankilaamme! Luvatkaa minulle kuitenkin ettei meitä eroiteta, ja elkää olko kova minun sisar paralleni!"

"En teille enkä teidän sisarellenne, jalo neiti. Teidän ei tarvitse pelätä kovaa kohtelua, ja jos te — niinkuin varmasti toivon — voitte todistaa syyttömyytenne niin ei teidän vankeutenne ole pitkä-aikainen."

"Meidän henkemme ja vapautemme on Jumalan eikä ihmisten kädessä", vastasi vanhempi sisar surumielisen rauhallisesti. "Tässä maailmassa ei meillä enää ole ystäviä; meidän isämme halvin asepalvelija heitti henkensä meidän edestämme. Se, jolle isäni antoi ritarilyönnin, jätti meidät oman onnemme turviin —" lisäsi hän hiljemmin.

Vieläkin hellemmällä osanotolla katseli drotsi Åke hiljaista, kalpeaa neitosta, ja se jalo tuska, joka ilmeni tytön kasvoilla, ja jonka tunne hänen hyljätystä asemastaan oli herättänyt, vihlasi syvästi tunteellisen drotsin sydäntä. "Minä tahdon olla teidän ystävänne ja suojelijanne koko elämäni ajan", huudahti hän syvästi liikutettuna. "Sen minä lupaan ritarikunniani kautta."

"Siitä palkitkoon teitä Jumala ja pyhä Neitsyt!" vastasi kaunis vanki. "Te näytätte tarkoittavan meidän parastamme. Mutta, jos te olette Eerik kuninkaan ystävä, niin te varmasti vihaatte meitä meidän isämme tähden!"

"Kyllä minä olen kuningas Eerikin ystävä", sanoi Åke, ja hänen poskensa hehkuivat — "mutta en minä senvuoksi voi vihata teitä —, jos te, niinkuin varmasti uskon, olette viattomia äskeiseen tapahtumaan täällä. Ritarina ja kristittynä minä olen sitäpaitsi velvollinen lohduttamaan ja auttamaan teitä ja kaikkia turvattomia."

Drotsin kehoituksesta oli molempien äsken poistuneiden metsästäjien hevoset talutettu esiin ja satulat olivat asetetut niin, että neitoset voivat mukavasti istua niillä poikittain. Nuorin sisar nostettiin ensin satulaan. Hän ei ollut vielä puhunut sanaakaan, vaan oli hyvin levottoman näköisenä katsellut joka taholle, ja hän näytti olevan hyvin vaihtelevien mielialojen vallassa. Väliin hän näytti olevan alakuloisena ja itkuun valmiina; väliin hänen kauniit silmänsä säihkyivät ja hän näytti aikovan rohkeasti paeta; väliin hän taas loi nuoreen, kohteliaaseen ritariin ja molempiin metsästäjiin ylpeän valtiaskatseen, niinkuin tarvitsisi hänen vain käskeä tullakseen totelluksi. Vasta satulassa istuessaan hän näytti olevan tyytyväinen ja melkein iloinen. "No, ajetaan nyt kovaa", sanoi hän iloisena —

"Hevonen vaikka ois' pieni ja laiha Niin parempi on ratsain kulkea kuin käydä."

"Jos tämä herra on meidän ritarimme ja suojelijamme, niin onhan hänen velvollisuutensa silloin huolehtia meistä. Kuninkaallisessa linnassa heidän täytyy osata kohdella meitä kuninkaallisesti."

"Jumala auttakoon meidät siitä linnasta, jonne menemme vierailemaan", huokaili sisar. "Mutta ole sinä iloinen, Rikke pieni, jokainen hiuskarvamme on Jumalan kädessä." Näin sanoessaan antoi hänkin auttaa itsensä satulaan, ja pian ratsasti drotsi Åke, kahden metsästäjän seuraamana, molempien kauniiden vankiensa keskessä Esromin metsän läpi.

He ratsastivat hetken ääneti synkkää metsätietä. Vanhempi sisar istui alakuloisen näköisenä, näyttäen vaipuneen surumielisiin ajatuksiin, mutta kun he tulivat aukeammalle paikalle, ja hän voi esteettä nähdä suuren, kirkkaan tähtitaivaan, kohotti hän päänsä, ja aroista sinisilmistä kajasti tähtienvalo, samalla kuin tunnonrauhan ja kuolemattomuudentoivon kaunis ilme kirkasti hänen kasvonsa. "Miten ihana ja suuri sentään on Jumalan taivas", huudahti hän lempeästi liikutettuna "tuolla ylhäällä Jumalan luona ei kukaan enää ole lainsuojaton ja onneton."

"Eikä ainoakaan sielu syrjäytetty armon ja rakkauden lähteeltä", lisäsi nuori, pannaanjulistettu drotsi, muistellen surumielisesti kirkosta erottamistaan, mikä tahtoi häntä usein liiaksikin painostaa. "Mutta myöskin täällä, jalo neiti!" jatkoi hän rauhallisesti, "myöskin täällä voi Jumalan valtakunta lähestyä meitä; rukoilemmehan sitä häneltä joka päivä. Eikä meitä auta, että etsimme rauhan taivaasta, ennenkuin sen saavutamme täällä itse; mutta minä uskonkin Jumalan valtakunnan olevan kaikkialla."

"Varmasti te olette oikeassa!" sanoi hiljainen tyttö liikutettuna ja katseli häntä ystävällisen osanottavasti. "Luulen teidän kokeneen suruja, jalo ritari, mutta Kristus ja pyhä Neitsyt ovat antaneet teille voiman voittaa pahan hyvällä. Sen minä kuulen teidän äänestänne, ja näen teidän katseestanne, vaikka olettekin ankara ja miehekäs ritari."

"Jumala suokoon, että te olisitte oikeassa ainakin mitä siihen voittoon tulee, hurskas neito!" vastasi Åke. "Mutta maailman pahuus on niin suuri, ettei ainoakaan ritari voi kehua voittaneensa sitä; ei sitä voi edes jaloin kuningas omassa valtakunnassaan, tuskinpa omassa sydämessäänkään."

"Kyllä sentään omassa sydämessään!" sanoi neitonen — "mutta te olette oikeassa: valta ei ole hänen vaan armahtavan Jumalan." He ratsastivat taas vähän aikaa ääneti ja lähestyivät Esromin luostaria. "Nuori Eerik kuningas oli hyvän näköinen", alkoi vanhempi neitosista taas puhua, "vaikka hän puhuttelikin ankarasti meitä, en minä kuitenkaan voinut pelätä häntä. Hän ei voinut kieltää meiltä oikeutta, ainoastaan sillätavoin sopii kuninkaan osoittaa vihaansa."

"Minun herra kuninkaani on kiivas", vastasi Åke, "hän on ankara ja oikeutta rakastava, ja tuskinpa koko kristikunnassa ainoakaan ritari uskollisemmin täyttää kaikki jalot ritarilupaukset."

"Jos se on totta", huudahti neito huoahtaen, "niin olkoon Herra kiitetty siitäkin onnettomuudesta, joka nyt saattoi meidät hänen tielleen! Jos minä itse olinkin syypää uskollisen kasvatusisämme kuolemaan", lisäsi hän hetken vaiettuaan, "niin hänen verensä ei ainakaan tule minun pääni päälle."

"Mitä sillä tarkoitatte, jalo neito?" kysyi Åke säpsähtäen — "minä en ymmärrä teitä."

"Jos minun isäni uskollinen palvelija olisi osunut siihen mihin tähtäsi", vastasi neito, "niin olisi nyt teillä ja kuningas Eerikin ystävillä suurempi suru kuin meillä. Hänen nuolensa ei milloinkaan sivuuttanut lentävää kotkaa." Hän vaikeni, ikäänkuin epäröiden puhuisiko enempää. "Kuitenkin — teidän täytyy se tietää — jos ei minun sisareni olisi huutanut, tai minä en olisi töytäissyt ampujaa käsivarteen, niin hän olisi jäänyt eloon ja vienyt meidät varmaan suojapaikkaan, sillaikaa kun te suritte kuninkaanne kuolemaa. Mutta kiitetty olkoon pyhä Cecilia! Parempi oli kuitenkin näin, vaikkei kuningas Eerik olisikaan niin hyvä ja oikeutta harrastava kuin te sanotte."

"Totisesti, jalo neito", huudahti Åke hämmästyneenä, "te olette torjunut mitä suurimman onnettomuuden! Arvasitteko te tuon hurjan ihmisen aikeet?"

"Minä tiesin hänen vannoneen kuninkaan kuoleman meidän isämme tähden — ja hän olisi kyllä kerran pitänyt sanansa. Hankkiakseen meidän kuolleelle isällemme haudanrauhan, on hän itse murhannut morsiamensa, ja siitä saakka on hänen järkensä ollut sekaisin; mutta isännälleen ja hänen lapsilleen oli hän uskollinen kuolemaansa asti. Hän aikoi paeta meidän kanssamme pois maasta; metsästysseuran saapuessa me piilouduimme. Hän tunsi lominkaan ja tarttui heti suureen jousipyssyynsä. — Jumala hänen sieluaan armahtakoon!" — Hän vaikeni ja purskahti itkuun.

"Teillä on ollut julma saattaja", sanoi Åke hiljaisella äänellä. "Elkää itkekö hänen kuolemaansa! — Hän kaatui pahaan tekoonsa. Vaikka tiesitte hänen verisen aikeensa, vapautti Jumala kuitenkin teidän hurskaan sielunne osallisuudesta hänen rikokseensa, ja kuningas saa kiittää teitä elämästään. Kunpa vain ette koskaan olisi tiennyt mielipuolen ajatuksia! — Teidän ei olisi pitänyt uskoa minulle niin vaarallisia tietoja."

"Mutta miksi te kysyitte sitä minulta, jalo ritari?"

Veri kohosi Åken poskille ja hän oli vähän aikaa vaiti. "Mielipuoli mies oli siis teidän ainoa ystävänne ja suojelijanne", alkoi hän taas puhua, "teidän täytyi siis tuntea hänen kirottu kostonaikeensa, voidaksenne tehdä se tyhjäksi! Jos teillä vain olisi muita todistajia teidän suhteestanne häneen kuin te itse ja teidän sisarenne! — Minä uskallan kuitenkin vahvistaa teidän todistuksenne miekallani ja verelläni; olkaa rauhassa! Jos Jumala suo, ei teidän milloinkaan tarvitse paeta Tanskasta, Sensijaan, että minun nyt täytyy viedä teidät vankeuteen, pitäisi minun kuninkaani olla teille kiitollisen."

"Sitä me emme milloinkaan voi odottaa kuningas Eerik Kristofferinpojan pojalta", vastasi Margareta. "Stig-marskin lapsilta ovat kaikki ovet ja sydämet lukitut. Jos vain kuningas soisi meille vapauden lähteä täältä, niin kiittäisimme häntä ja rukoilisimme hänen puolestaan maanpakolaisuudessamme. Maailma on suuri — ja onhan kristittyjä ihmisiä muissakin maissa."

"Rohkeutta vain, Margareta!" huudahti nyt nuorempi sisar, joka levottoman näköisenä ja säihkyvin silmin oli tarkasti kuunnellut heidän keskusteluaan. "Jos kuningas Eerik on niin oikeuttaharrastava ja ritarillinen herra kuin miltä hän näytti, ja tämä hyvä ritari vakuuttaa — niin ei siitä voi olla minkäänlaista epäilystä. Hän varmasti vapauttaa meidät ja antaa meille perintötilamme takaisin korvaten kuninkaallisesti kärsimämme vahingot."

"Oi, rakkahin sisareni!" vastasi Margareta alakuloisena. "Sitä minkä me olemme menettäneet ei voida kullalla eikä kalleuksilla korvata. Meidän ei pidä etsiä enää sitä onnea ja kunniaa, jonka maailma ja sen kuninkaat antavat, vaan sitä, joka on korkeampaa" — —

"Te kyllä kuulette, herra ritari, että minun hurskas sisareni on jo puoleksi pyhimys", sanoi nuorempi sisarista, iloisesti leikitellen kimaltelevalla rubiininauhalla, jonka hän tähän asti oli peittänyt kaulahuivillaan. "Jos te uljaana ritarina lupaatte puolustaa oikeuksiamme, niin hän varmasti rukoilee teidän edestänne luostarissa. Jos minä vielä kerran teidän puolustuksenne kautta pääsen siihen kunniaan ja loistoon, mihin olen syntynyt ja luotu; niin en minäkään unhoita teitä onnessani."

Drotsi Åke säpsähti; hän vastasi tähän puhutteluun ääneti kumartaen, ja ratsasti hiljaa syrjään, antaen sisarten ratsastaa vierekkäin.

"Hiljaa, hiljaa, Rikke!" kuiskasi Margareta, joka oli sävähtänyt hehkuvan punaiseksi sisaren puhuessa. "Sinä et itse tiedä mitä puhut; mutta sinä häväiset meidät tuon vieraan herran kuullen."

"Kyllä minä tiedän mitä sanon", vastasi oikullinen neito heitellen niskojaan. "Äitini oli Litlesukua; sekä hänen että Hviden heimo on samaa sukua kuninkaan kanssa. Jos sinä et tahdo kehuskella kuningasverestäsi, niin ainakin minä; se on aina kuitenkin vettä sameampaa. Jo aikaisin kuulin sanottavan: ei ainoallakaan ritarintyttärellä Tanskan valtakunnassa ole ollut suurempaa miestä isänään."

"Oi, se suuruus oli meidän onnettomuutemme", huokasi Margareta hiljaa. "Taivaallisen Isän nimessä, rakkahin siskoni, elä ikinä toista kellenkään koko maailmassa, minkä äsken sanoit! Elä kysy minkävuoksi! Minä en voi ikinä sitä sinulle sanoa — mutta kiitä Jumalaa, ettet tiedä kaikkea."

"Joko sinä taas puhut arvoituksiasi?" sanoi sisar ärtyisesti ja katseli häntä uteliain katsein, "mitä ihmeessä sinä voit tietää, jota minä en tiedä. Jos sinä vain et sano minulle kaikkea, kun olemme kahden kesken, niin minä en koskaan enää voi sinua rakastaa yhtäpaljon kuin ennen. — Kyllä sinäkin osaat olla kärsimätön, vaikka, muuten olet niin hyvä ja hurskas."

Sillä aikaa kuin sisaret näin juttelivat, veti hevoskavioiden töminä ja kovaääninen puhe Åken huomion puoleensa. He ratsastivat juuri Esromin luostarin portin ohitse, josta hän näki joukon herroja ritarillisissa puvuissa ratsastavan mukanaan muutamia hengellisiä herroja. Sieltä tulivat junkkari Kristoffer ja Branderburgin markkreivi sekä ruotsalainen lähettiläs Brunke ynnä Esromin apotti, jotka useiden pappien ja ritarien seuraamina saattoivat ylhäistä, muukalaisen näköistä, hengellistä herraa, jonka arvoastetta osoitti hänen punainen kardinaalihattunsa. Åke tunsi heti paavin lähettilään, arkkirovasti Isarnuksen, joka kuukausi sitten oli jättänyt kuninkaan ja valtaneuvoston mennäkseen Lyybekkiin, uhaten lähtiessään palaavansa pian takaisin Tanskaan ratkaisemaan paavillisella valtakirjalla kuninkaan ja arkkipiispan välisen asian. Tämän mahtavan prelaatin näkeminen lamautti drotsi Åken jonkinlaisella pelolla, eikä hän aavistanut mitään hyvää. Eikä häntä miellyttänyt myöskään että Isarnus saapui prinssi Kristofferin seurassa. Hän ei halunnut kohdata heitä ja aikoi nopeasti kääntyä sivutielle; mutta kaksi ratsastavaa talonpoikaistyttöä ritarin ja kahden kuninkaallisen metsästäjän saattamina oli siksi harvinainen näky, ettei se jäänyt prinssiltä huomaamatta; parin ritarin seuraamana hän ratsasti nopeasti katsomaan ketä he olivat.

"Kas vain! Drotsi Åke!" huudahti prinssi ivallisesti. "Meidän ankara ritarilakiensaarnaajamme on ryöstänyt kaksi kaunista tyttöä yhdellä kertaa. Olisitte sentään voinut tyytyä yhteen. Jos näin oikein, ovat nuo kauniit lapset hiukan muuta kuin miltä tahtovat näyttää. Sanokaa suoraan, ketä he ovat?"

"Stig-marskin onnettomat tyttäret, korkea-arvoisa junkkari!" vastasi Åke. "Minä saatan heidät kuninkaan käskystä valtiovankeina Kallundborgiin."

"Kuninkaanmurhaajien käärmeensukua!" huudahti prinssi, ja sävähti samassa hehkuvanpunaiseksi. "Hyvä, se oli oiva saalis! Heitä heidät koiranluolaan! He eivät saa ikinä enää nähdä päivänvaloa — sen minä lupaan heille."

Nuorin sisar huudahti pelästyneenä tuon hurjan uhkauksen kuullessaan, mutta vanhin koetti saada hänet vaikenemaan tyynnyttämällä häntä.

"Heitä on kohdeltava oikeudenmukaisesti ja kaikella ritarillisella kunnioituksella", sanoi Åke rauhallisesti. "Se on minun kuninkaani tahto ja ehdoton käsky, jota minä aijon tarkasti noudattaa."

"Herra drotsi, minä olen Kallundborgin linnan päällysmies!" huudahti prinssi suuttuneena. "Minä huolehdin niistä vangeista, jotka sinne lähetetään. Ratsasta heidän mukanaan, Palle! Ilmoita linnanpäällikölle minun tahtoni! Te vastaatte minulle siitä, että niitä totellaan!" Hän sanoi vielä muutaman sanan eräälle seuralaisistaan, mutta niin hiljaa, ettei kukaan muu sitä kuullut. Sen sanottuaan hän käänsi hevosensa ja ratsasti takaisin seurueensa luo. He erosivat kukin omalle taholleen; mutta se prinssin ritareista, jolle hän oli kuiskannut, liittyi drotsi Åkeen ja hänen vankiensa seuraan.

Tämä vastenmielinen seuralainen oli paksu, lyhytkaulainen herra, jonka sinipunervien täysikuukasvojen vastenmielinen ilme oli raaka ja aistillinen. Häntä kutsuttiin yleisesti herra Palleksi, ja hän herätti huomiota kallisarvoisella, mutta mauttomalla puvullaan, koettaen komeudessa kilpailla itse kuninkaan kanssa. Teeskennellen nuorekasta vallattomuutta hän koetti salata ikäänsä, joka jo läheni viiskymmenlukua. Hän oli vielä naimaton, mutta väsymätön kosija, joka tahtoi esiintyä uhkeana ritarina ja kaikensäätyisten kaunotarten väsymättömänä voittajana. Hän ei ollut kuninkaan suosiossa, ja oli senvuoksi liittynyt prinssi Kristofferin seurueeseen hänen kamaripalvelijanaan. Kansan kesken hän oli huonossa maineessa niiden monien vähemmin arvokkaiden seikkailujen, tähden, joista kansa olikin sepitellyt pilkkalauluja. Hän ratsasti hetken aikaa ääneti drotsi Åken rinnalla ja häntä näytti harmittavan tämä odottamaton matka. Myöskin Åke vaikeni ja jatkoi matkaa häneen katsomatta.

"Ehkä minun läsnäoloni on teille vaivaksi, herra drotsi!" keskeytti viimeinkin herra Palle äänettömyyden — "Eipä ollut tämä matka minullekaan mieleen. Junkkari oli tänään pahalla tuulellaan, eikä hän silloin kärsi minkäänlaista vastaansanomista; olisinpa muuten toivonut vapautusta näin vastenmielisestä tehtävästä. Kyllähän minä sen tiedän, että kun te toimitte kuninkaan nimessä, voin minä junkkarin puolesta silloin yhtä hyvin jäädä kotiin."

"Totta puhuen, ritari Palle, se on minunkin mielipiteeni!" vastasi Åke välinpitämättömällä äänellä ja kiirehti hevostaan.

"Minulle on samantekevää miten lempeästi tai ankarasti teidän vankejanne, kohdellaan", jatkoi herra Palle, "mutta ymmärrättehän toki itsekin, että jos minä en toimita herrani käskyä Kallundborgin linnanherralle, niin joudun varmasti junkkarin vihoihin, ja sitä en totisesti halua muutaman maankuleksijan tähden."

"Te ette luultavasti kuullut, kun minä mainitsin noille herroille näiden naisten nimen ja syntyperän?" kysyi Åke hiljentäen ratsunsa kulkua, ja mittaili uhkaavin katsein raakaa seuralaistaan. "Heidän syntyperästäänkin huolimatta te olette velvollinen osoittamaan kunnioitusta näille kunniallisille tanskalaisille tytöille, ja tällä kertaa minä olen heidän suojelijansa kaikkia mahdollisia loukkauksia vastaan."

"Ai, ai! Te olette hiukan kiihkeä, herra drotsi!" vastasi Palle. "Kuka ajattelee näiden kauniiden lasten loukkaamista? Eihän se heitä halvenna, vaikka he ovatkin juoksennelleet ympäri maata paljasjaloin; nythän heidät kuletetaan säätynsä mukaisesti kunnialliseen valtiovankilaan. Näyttääpä siltä kuin olisivat kauniit vangit vastapalkaksi vanginneet meidän ritarillisen drotsimme."

Tuo hävytön solvaus kohotti veren Åken poskille. "Teidän luvallanne, herra Palle", sanoi hän vaivoin hilliten vihaansa — "tästä kulkee tie Kallundborgiin; se on kyllin pitkä ja leveä meille kaikille, eikä meidän tarvitse olla toistemme tiellä. Tahdotteko te ratsastaa edellä tai jälessä, me asetamme kulkumme sen mukaan. Mutta jos tahdotte pitemmältä kunnioittaa meitä seurallanne, niin saatte käyttäytyä kunnollisesti tai — te ymmärrätte minut —" hän löi miekkaansa ja vaikeni.

"Ohhoh! Siis edellä tai jälestä tai kohteliaasti keskellä — muuten miekat esille! No niin, siinä neljä valittavaa ehtoa!" vastasi Palle. "Minä valitsen teidän luvallanne kolmannen, kultaisena keskitienä, ja aijon kaikessa rauhassa jäädä näin mieluisan seuran keskeen. En ole vielä oikein kunnollisesti nähnytkään kauniita neitosia." Tämän sanoessaan hän ratsasti sisarten väliin tervehtäen heitä ja tarkasteli heitä rivolla katseellaan. "Mitä ihmettä tämä merkitsee?" huudahti hän yhtäkkiä hyvin hämmästyneenä katsellessaan nuorimpaan sisarista. "Neiti Gunilla! Tapaanko teidät täällä? Pitelettekö te nyt drotsiakin narrinanne? Uskotteletteko te nyt heille olevanne Stig-marskin tytär? Viimevuonna te olitte vain Hedegårdin lammaspaimenen tytär."

"Niin olin silloin", vastasi Ulrika nauraen. "Laulussa 'herra Palle kosii kuskiaan', on minun nimeni vieläkin Gunilla. Oletteko koskaan kuullut sitä, herra Palle? Minä laulan mielelläni sen teille; se on hyvin hauska."

Jos ei herra Palle ollut ennestään punainen kasvoista, niin ainakin tuli hän siksi nyt. Hän oli äärimmilleen kiukustunut. Noiden pienten veitikkamaisten kasvojen näkeminen näytti vaikuttaneen niin voimakkaasti häneen, ettei hän uskaltanut purkaa vihaansa; hän kannusti hevostaan ja oli vähällä ratsastaa neidot ojaan kiitäessään äkkiä heidän ohitseen.

"Mitä tämä merkitsee? Tunnetteko tämän herran, jalo neito?" kysyi Åke ihmetellen.

"Kyllä, jotenkin hyvin", vastasi Ulrika nauraen. "Olenpa kerran tehnyt hiukan pilaa hänestä."

"Minun rakas sisareni käyttäytyi ajattelemattoman uhkarohkeasti", keskeytti Margareta-neito hänet. "Herra Palle oli kauan kiusannut häntä, eikä hän uskonut muulla tavalla voivansa vapautua hänen tungettelevaisuudestaan; mutta se oli kuitenkin väärin tehty. Hän joutui senkautta kaikkien pilkan ja naurun esineeksi, ja ellette voi sitä estää, niin hän varmasti kostaa meille."

"Mutta mitä te sitten teitte?" kysyi Åke. Ulrika nauroi ja aikoi kertoa, mutta sisar tarttui häntä käsivarteen. "Jumalan nimessä, rakas Ulrika! Tuossa hän taas on", kuiskasi hän ja Ulrika vaikeni.

Herra Palle oli pysäyttänyt hevosensa ja liittyi nyt taas heihin. Hän näkyi täydelleen rauhoittuneen. Hän selitteli Åkelle, ettei hän mitenkään toivonut tämänlaisille vangeille kovaa kohtelua, vaan päinvastoin hän tahtoisi, jos se oli mahdollista, vapauttaa heidät kokonaan vankeudesta. "Minä olen nähnyt heidät ennenkin", lisäsi hän, "ja jos minä olisin tiennyt ketä he olivat, niin eivät he nyt olisi matkalla vankilaan." Vähän senjälkeen hän ratsasti taas naisten luo. "Senkin pieni veitikka, neiti Gunilla!" kuiskasi hän. "Elkää enää puhuko siitä kirotusta asiasta! En minä teille pahaa tarkoittanut. Jos minä olisin tiennyt teidän olevan jalosyntyisen ritarintyttären, niin minä olisin tarjonnut teille käteni ja sydämeni suurimmalla kunnioituksella. — Jos vielä voisi se onni tulla osakseni, että teidän kauniit silmänne suopeudella minua katselisivat" — —

Katsomatta häneen alkoi Ulrika-neito laulaa:

"Mua kuulkaa, te ritari Palle! Tähän pyyntööni suostukaa: Kun messu on laulettu, heti vaunuuni joutukaa!"

"Elkää laulako sitä kirottua laulua, ihanin neiti!" keskeytti hänet Palle. "Minä en tahdo kostaa teille, — mutta uskokaa minua kaikkein suloisin neiti!"

Välittämättä hänestä, lauloi tyttö ääneen:

"Sitten puki hän ajopojan siniverkahan kaunoisaan, ja itse neiti Gunilla oli läsnä ja toimessaan",

"Vaietkaa jo! Enhän sano enää sanaakaan, pieni Gunillaveitikka!" keskeytti Palle hänet taas. "Mutta jos tietäisitte miten suuresti teitä rakastan ja kunnioitan." — —

Oikullinen neito nauroi ääneen ja jatkoi laulamistaan:

"Oli rikas ritari Palle joka vaunuihin kiiruhti, ja tuo rikas ritari Palle ajopoikaamme suuteli.

Oli itse neiti Gunilla joka hepoa ohjasi, ja se on totta min' kerron: hän armaasti hymyili."

"Haa, odottakaa, sen häväistyksen saatte totisesti maksaa", kuiskasi Palle kiukustuneena. "Te laulatte kauniisti", sanoi hän ääneen, "osaatteko laulun loppuun asti! — Jos vielä laulatte yhden ainoankin värssyn", kuiskasi hän, "niin saatte sen kalliisti maksaa."

"Ole vaiti, Jumalan nimessä, rakkahin sisareni!" rukoili Margareta, ja Ulrika vaikeni.

Herra Palle ratsasti nyt Åken rinnalla eikä ruvennut enää puheisiin vangittujen sisarusten kanssa. Hän oli ääneti ja suuttuneen näköinen. Suureksi harmikseen hän oli huomannut drotsin koettavan peittää hymyään, ja metsästäjät, jotka seurasivat heitä, nauroivat ja kuiskasivat tavalla, joka kyllin selvästi osoitti heidän tuntevan laulun Pallesta ja hänen onnistumattomasta rakkausseikkailustaan. Molemmat nuoret metsästäjät olivat hyvin kiintyneet drotsiin; he huomasivat selvästi miten vähän tervetullut herra Pallen seura oli hänelle, ja he alkoivat nyt, niinkuin ennenkin kuluttaa aikaansa hyräilemällä laulua urhoollisesta ritari Helmer Sinisestä. Yhdessä niistä monista väkivaltaisista otteluista, jotka olivat lainsuojattomien kuninkaanmurhaajien aseman seurauksena, oli ritari Helmer Sininen kaatanut herra Pallen enon. Senvuoksi oli herra Palle kuuden veljensä avustamana kauan aikaa väkivaltaisesti ahdistanut Helmer Sinistä, kunnes tämä kunniallisessa hätäpuolustuksessa kaatoi kaikki kuusi veljestä ja pakoitti herra Pallen antamaan oman sisarensa hänelle puolisoksi, joka jo kauan ennen näitä riitaisuuksia oli ollut kihloissa urhean ritarin kanssa. Tämä tapahtuma, joka ei suinkaan ollut herra Pallelle kunniaksi, oli herättänyt yleistä huomiota, ja melkein jokainen nuori mies osasi ulkoa urhean ritari Helmerin kunniaksi sepitetyn kansanlaulun. Ei ainoastaan kuningas ja ritaristo olleet vapauttaneet ritari Helmeriä kaikesta, edesvastuusta, vaan sen lisäksi hän oli kuninkaan erikoinen suosikki. Herra Palle kuuli laulun loppusäkeen: