TANSKAN PRINSSI OTTO

Kirj.

B. S. Ingemann

Suomentanut

Maija Halonen

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava 1917.

Edellinen osa.

ENSIMÄINEN LUKU.

Oli tyyni kesäkuun ilta, kolme päivää jälkeen pyhän Knuut marttyyrin ja kuninkaan suuren juhlan v. 1333. Holbekin kihlakunnan rajalla, erään vesimyllyn kohdalla, yhtyi kaksi sivutietä Holbekista ja Kallundborgista siihen leveään maantiehen, joka johti eteläiseen Själlantiin. Tien risteyksessä oli ränsistynyt puinen ristiinnaulitun kuva sekä sankarinkokoinen, kömpelösti hiekkakiveen hakattu, ja kuihtuneilla ruiskukkaseppeleillä koristettu, kruunupäinen pyhän Knuutin kuvapatsas. Lähiseudun maalaiskukkojen iltakellojen soidessa polvistui täällä joukko kerjäläisiä ja köyhää työväkeä, päähineet ja repaleiset hatut silmille vedettyinä. Monet huokasivat niin syvään, että olisi luullut heidän tahtovan liikuttaa kivipyhimykset liikkeelle, ja muutamien huulilta kajahteli rukous maan suojeluspyhimykselle niin äänekkäänä ja kiihkoisana kuin olisivat he uskoneet hänen olevan kuuron tai hyvinkin kaukana. "Pyhä Knuut kuningas! Rukoile meidän puolestamme taivaan Herraa ja pyhää neitsyttä!" rukoili vanha, harvinaisen komea talonpoika, jonka valkea tukka sileänä valahti laihtuneille poskille, hänen painaessaan yhteenliitettyjä käsiään rintaansa vasten. "Elä anna meidän joutua eksyksiin näiden monien ankarien herrojen joukossa!" jatkoi hän. "Elä salli meidän eläimiksi ja pedoiksi raaistua näinä onnettomina aikoina! Elä salli saksalaisen eroittaa sitä minkä Jumala kaikkitietäväisyydessään on yhteenliittänyt!"

"Aikooko saksalainen eroittaa sinut vaimostasi, ukkoseni!" kysyi hienonnäköinen nuori herrasmies, joka oli pysäyttänyt ratsunsa pyhimyskuvan ääreen, osoittaakseen myöskin sille kunnioitustaan, ja piteli hattua kädessään.

"Ei, minun vaimoni on ollut jo monta vuotta taivaallisen Isän huomassa", — vastasi vanha talonpoika nousten. "Jumalalle kiitos, etteivät hänen silmänsä nähneet sitä mikä meidän nyt on nähtävä. Hän oli tullut tänne Skånesta", jatkoi hän pyyhkäisten silmiään harmaan sarkatakkinsa hihalla, "siellä on nyt naimisissa myöskin kaksi minun poikaani; mutta Herra meitä armahtakoon! Senvuoksi ovatkin he muuttuneet ruotsalaisiksi niinkuin muutkin skånelaiset. Minä en enää ikinä tahdo nähdä heitä. Katso! Sitä surua minä tässä huokailin taivaan Herralle ja pyhälle Knuutille; eikä se ole ainoa kurjuus, josta saamme saksalaista kiittää."

"Se on totta, ukkoseni!" vastasi nuori herra kiihkeästi ja posket hehkuen. "Mutta kun susi isäntänä rehentelee ja lampaat karkaavat tiehensä, niin luulisinpa siihen silloin isännän syypääksi. Mutta totta totisesti", lisäsi hän katkerasti, "se kansa, joka ei osaa itseään suojella paremmin kuin lauma lampaita, ei ansaitse nykyistä herrautta parempaa." Lausuessaan ääneen nämä sanat, hän vilkaisi ympärilleen ikäänkuin nähdäkseen minkä vaikutuksen ne tekisivät läsnäoleviin.

"Auta meitä lyömään heidät kaikki kuoliaiksi!" rukoili voimakkaampi ääni.

"Katso armollisesti maamme puoleen, pyhä Knuut! Paholainen vieköön kreivit ja kuninkaan!" rukoili voimakas nuori mies kurjalla äänellä. "Hän ei kuitenkaan koskaan ole ollut meille muuta kuin häpeäksi ja onnettomuudeksi maalleen."

"Hiljaa, hiljaa, Pentti! Sinä rukoilet jumalattomasti", moitti vanha talonpoika. "Tekisipä pyhä Knuut sinulle nyt ansiosi mukaan antamalla sinulle korvapuustin kivinyrkillään, niin etpä taitaisi enää nousta tuosta hartaudentoimituksestasi. Rukoile sinä pyhää Knuutia auttamaan kuningas Aabrahamin helmaan ja hänen sukunsa tänne hallitsemaan, se olisi toista — se olisikin hurskas rukous, jota pyhä Knuut ei voi kieltää meidän päiviemme tanskalaiselta mieheltä. — Mutta jos tahdotte säilyttää nahkanne eheänä, lapsukaiseni, niin lukekaapas Ave-Marianne loppuun ennenkuin saksalaiset palaavat tuolta olutkapakasta ja sanovat teille amenen piikkisian keihäillään!"

Tämän varoituksen kuultuaan he nousivat kaikki pyhimyskuvan edestä, tekivät ristinmerkin ja poistuivat työkapineineen ääneti ja huokaellen. Nuori matkamies jäi yksin paikalle antamaan hevoselleen tukollisen ruohoja. Samassa ratsasti Holbekintietä leveälle maantielle toinenkin matkamies, yllään tallimiehen puku; hän paljasti myöskin päänsä ristiinnaulitun kuvan ja pyhimyspatsaan edessä, mutta loi tutkivan katseen nuoreen herraan. He ratsastivat yhdessä eteenpäin puhuttelematta toisiaan.

Ilta oli ihana. Läntisellä taivaalla oli vielä laskeneen auringon punertava heijastus; niityillä leijaili hieno sinervä sumu, sammakot kurnuttelivat lammikoissa ja soissa. Tie kaartelihe kellertävien ruisvainioiden ja rehevien niittymaiden lomitse; läpi pyökkimetsien, ja ohi kaislarantaisten lampien. Rauhallisen iltakellon viimeiset äänet häipyivät hiljaiseen yöhön, lyöden kolme kertaa kolmen rukouksen merkin pyhän kolminaisuuden kunniaksi. Sieltä täältä ruispellosta kuului leivosen viserrystä pesästään. Heinäsuovat tuoksuivat maantien vieressä, ja sumuiset niityt häämöittivät etäältä kuin hopeaisina järvinä. Kylässä ajoi talonpoika, viimeistä heinäkuormaansa latoon, ja heinävaunujen takalauta oli koristettu pyhän neitsyen kuvalla. Joukottain heinämiehiä palasi viikatteineen niityiltä. Yli tummanviheriöiden pyökkimetsien suhahtelivat kottaraiset suurissa parvissa, laskeutuen puiden latvoihin tai lammenrannikoiden kaislikkoihin, lakkaamatta viserrellen ja jaaritellen. Puoleksi kiviaitauksen luona olevien piilipuiden peittämänä kohisi vesimyllynpyörä laaksossa olevan sillan ja sulkulaitoksen luona. Pohjolan kesäillan läpikuultava ilma loi omituisen salaperäisen viehätyksensä rauhalliselle maisemalle, missä etenevän päivän kajastus sulautui syttyvien tähtien valoon. Själlantilainen maisema oli yhtä ystävällisen rauhallinen kuin meidän päivinämme; mutta maamiehen kasvoilla ei väreillyt ilo eikä elämä. Hän palasi synkkänä ja tyytymättömänä kotiinsa, tai asteli välinpitämättömänä vanhaa tapaansa noudattaen maalaiskirkon iltamessuun, kun ei voinut rauhassa lukea Ave-Mariaansa maantien varrella olevan pienen kivikappelin ääressä. Oli toivottu kaunista ja rikasta syyssatoa; mutta monissa paikoin oli vilja maahan poleksittu, ja ruispelloilla näki joukottain hevosia laitumella; niiden korkeus ja lihavuus osoittivat, että ne eivät olleet själlantilaista rotua, vaan vierasta ja parempaa. Kylistä ei kuulunut ainoatakaan iloista ääntä. Useissa paikoin näyttivät talot olevan autioina, tuskin kuuli koiran haukkuvan. Talonpoikaistalot näyttivät rappeutuneilta ja köyhtyneiltä. Useissa paikoin näki porteissa väkivaltaisen hyökkäyksen jälkiä. Talonpoikien riihet ja ladot olivat niin kuin aina ennenkin lukoitta ja telkeittä. Vesimyllyn luona olevasta olutkapakasta kaikui nyt kovaäänistä melua; sieltä kuului rähisevien saksalaisten sotamiesten ääniä.

Molemmat matkamiehet lähenivät toisiaan ja tervehtivät. He eivät näyttäneet tuntevan toisiaan, olivat vain sattumalta joutuneet näin yhteen; mutta heidän tervehdyksestään huomasi kumpaisenkin haluavan kernaasti tehdä lähempää tuttavuutta. Nuori herra, joka oli puhellut talonpoikien kanssa, oli hinterä, yhdeksäntoista- tai kahdenkymmenen-vuotias nuorukainen, yllään jonkinlainen aatelisen hovipojan puku. Lyhyt, punainen nuttunsa ja pukinnahkaisten puolisaappaittensa hopeakannukset osoittivat hänen olevan vielä vain aseenkantajan. Punaisesta verasta tehty, korea ratsastuslakia peitti vain puoleksi hänen vaaleakiharaisen päänsä. Hänellä oli lyhyt miekka vyöllään, ja hän ratsasti mustalla, vallattomalla oriilla, jota hän ohjaili erittäin taitavasti ja helposti. Toinen oli harmaahapsinen, voimakasrakenteinen mies, yllään valjennut kelta- ja sinijuovikas vallasperhe-palvelijan puku, joka oli kulunut ja paikkaeltu; käsivarteen oli kiinnitetty kruunulla koristettu vaakuna. Hänen suuret, vakavat kasvonsa olivat syvien ryppyjen uurtamat, ja hänen huomattavasti uikonevista silmistään kuvasti jonkinlainen haaveileva elämä, minkä huomaa ihmisellä, jonka ajatukset enemmän viihtyvät menneessä tai tulevassa ajassa kuin nykyisessä. "Hm! Täällä on sammakoita suossa", mutisi hän itsekseen ja siveli kädellään tuuheita kulmakarvojaan. "Onko nuorella herralla lupakirja?" kysyi hän ääneen ruotsiksi murtaen: "Kunpa tässä päästäisiin ehein nahoin ohitse." Hän viittasi vesimyllyä kohti, missä joukko ratsumiehiä laulaen, hohottaen ja hurjasti meluten hoiperteli ulos kapakan ovesta. He kantoivat sylissään höyhentyynyjä, kinkkuja ja elävää siipikarjaa. Hanhia ja kanoja riippui kirkuen hevoseen kupeilla, ja heti huomasi heidän tulevan ankarasta veropanttauksesta tai ryöstömatkalta maaseudulta. He näyttivät olevan humalassa, sillä he ohjailivat ratsujaan niin huolimattomasti, että heidän irrallaan satulasta riippuvat rautapiikkiset sotakeihäänsä satuttivat toisiaan ja hevoset pelästyivät siitä; ratsumiehet nauroivat ja kiroilivat alasaksan murteella; muutamat mölisivät ivalauluja tanskalaisista; toiset olivat paljastaneet keihään pituiset miekkansa, joita he hurjasti hoilotellen heiluttivat päänsä yli, tai huvittelivat he itseään katkaisemalla kaulat huutavilta kanoilta ja hanhilta, joita heillä oli mukanaan. Huomattuaan ratsastajat he sulkivat heti tien ja näyttivät aikovan ratsastaa heidät kumoon; mutta aseenkantaja ja vanha palvelija antoivat merkin toisilleen ja ratsastivat keskitietä aivan lähellä toisiaan.

"Pahus vie, ettekö siirry pois tieltä, lurjukset!" huusi ratsumiesten johtaja alasaksan murteella paljastaen pitkän miekkansa. "Seis paikalla! tai survomme teidät mäsäksi. Ketä te olette? Minne aiotte?"

"Me olemme väkeä, jotka aiomme eteenpäin, sen te kai näette!" vastasi nuori aseenkantaja tulisesti ohjaillessaan orittaan vasemmalla kädellään, oikean tapaillessa miekankahvaa. "Koska ette tiedä ketä me olemme, niin voisitte säästellä kunnianimityksiänne!"

"Hahhaa! Tanskalainen kukonpoika! Ja uskaltaakin vielä kiekua? Hän tahtoo tulla nypityksi!" sammalteli ratsumiesten johtaja kankeakielisenä viitaten tovereilleen, jolloin nämä ympäröivät matkamiehet ja ottaen käteensä vaaralliset tapparansa he jatkoivat yhä pilkkalaulujaan ylimielisesti hohottaen.

"Jos ei teitä täällä olisi tusina kahta vastaan, niin ette taitaisi huutaa typeriä häväistyslaulujanne meidän korviimme!" jatkoi aseenkantaja ylpeästi, katseensa tarkasti mittaillessa puoleksi humaltuneita miehiä. "Taidattekin uskotella olevanne herroja tässä maassa, senvuoksi että teidän kreivinne kirjoittelee veroja porvareille ja talonpojille. On kai Tanskassa vielä jonkinlainen laki ja oikeus; maantienrauhaa ei liene kukaan teille pantannut."

"Mitä tuo tanskalainen penikka mukisee?" ärjäsi kookas holsteinilainen ratsumies, joka näkyi olevan joukon johtaja. "Puhuuko hän Tanskan laista ja oikeudesta? Tässä sinä näet sen kuningas-Valdemar-lain, jota nykyään totellaan, senkin keltanokka!"

Näin sanoen hän heilautti julmaa miekkaansa. "Jos sinulla on lupakirja meidän herraltamme kreiviltä, niin näytä se heti, muuten hirtämme sekä sinut että tuon vanhan kyykäärmeen."

Aseenkantaja oli vetäissyt kätensä miekankahvalta, mutta hän hypitteli yhä levotonta ratsuaan, katseensa mittaillessa uhkaavaa sotilaspiiriä, ja hän piti tarkasti silmällä jokaista heidän liikettään ja ilmettään; hän vaikeni ja näytti miettivän epätoivoista uhkayritystä.

"Minulla on lupakirja meille molemmille!" huusi nyt vanha palvelija ja ojensi nopeasti esiin avonaisen, suurella vahasinetillä varustetun kirjeen — "jos osaatte lukea kirjoitusta niin katsokaa tänne! Me olemme korkeasukuisen kuningatar Mereten palveluksessa ja kreivi Juhana Vagrienin armollisen suojeluksen alaisia."

Aseenkantaja loi ihmettelevän katseen vanhukseen, joka oli ojentanut lupakirjansa ratsumiehelle vilkuttaen samalla salaisesti saattajalleen. Oluttuvan lampunvalo lankesi hänen kasvoilleen, ja aseenkantaja huomasi salaisen viittauksen. Muuten oli piilipuiden varjossa tiellä niin pimeää, että oli vaikea eroittaa mitään kirjoituksesta. Siihen näytti myöskin vanhus luottavan.

"Helvettiin mokomatkin typerät harakanjalkanne! Minä en ole pappi enkä yöpöllö", karjaisi ratsujoukon johtaja ja heitti kirjeen vanhukselle vasten silmiä. — "Tee selvä puolestanne kieltäsi käyttämällä! Ja puhu niin että saan siitä selvän! Mistä kuningattaresta sinä puhut? Eihän tässä maassa ole enää kuningasta eikä kuningatarta."

"Kyllä täällä vielä tavallaan on kuningas", vastasi vanhus piilottaessaan rauhallisesti kirjeen, jonka hän oli näppärästi vanginnut ilmasta. "Mutta siellä missä te ja teidän herranne kuleksitte, ei huomaa paljoakaan laillisesta hallituksesta. Se kuningatar, jota minä palvelen, on muutoin Tanskan kuninkaan sisar, Ruotsin leskikuningatar Holbekin linnassa. Minä olen hänen halpa tallirenkinsä ja elinorjansa."

"Pots krone sapperment! Silloin sinä olet ruotsalainen tai ainakin kirottu skånelainen?" huusi kookas holsteinilainen heiluttaen pitkää miekkaansa, "puhutpa laulamalla kuin nuo salmentakaiset korpinrähjät", — jatkoi hän yhä kiihtyen — "helvettiin sinut joudutan, ja heti ilman pappia ja ehtoollista, sen olen luvannut pyhälle neitsyelle autuaan velivainajani ja sisarenpoikani sielun kautta niin pian kuin saisin käsiini jonkun teidän joukostanne".

"Kunnia vanhurskaudelle ja pyhille lupauksille!" — keskeytti vanhus hänet kohteliaasti, omituinen rauhallisuus katseessa ja kasvonilmeissä. "Mutta ennenkuin kiellän jumalani tai kunniakkaan isänmaani, annan leikata kieleni poikki; mutta vaikka olisinkin vain uusruotsalainen tai skånelainen" — —

"Hei! Sepä vasta olikin hyvä saalis, toverit!" jatkoi kookas, suuttumuksesta punoittava soturi kuuntelematta häntä sen enempää. "Joutukaa miehet! Ottakaa suitset hirttoköydeksi. Niinkauan kuin on kuivuneita piilipuita tienvieressä ei täällä ole puutetta verikoirien hirsipuista. Herran huoneessa, aivan pyhän neitsyen nenän edessä, he lahtasivat viime vuonna sadottain meidän ystäviämme ja sukulaisiamme niinkuin lampaita ja vasikoita; emmekö me saisi tässä halvan oluttuvan edustalla hirttää ominpäin yhtä näistä roistoista!"

Kun ratsumiehet johtajansa kehoituksen kuultuaan hurjasti huutaen hyökkäsivät aseettoman aatelispalvelijan kimppuun, paljasti nuori aseenkantaja miekkansa, ja ennenkuin tanakasti satulassa istuva vanhus oli saatu tempaistuksi hevosen selästä, lennähti heilahtelevaa pitkää miekkaa kannattava käsivarsi kauas tielle. Ratsujoukon johtaja suistui karjuen hevosensa selästä, ja aseenkantajan lyhyt miekka suhahteli harjaantuneen asetaitoisesti useiden muiden korvissa. Uhattu skånelainen jätettiin ja raivostuneina käännyttiin nuoren yltiöpään kimppuun, joka korskuvan ratsunsa selässä lenteli heidän joukossaan kuin pyörretuuli ja tavattomalla asetaidollaan haavoitti jokaista, joka tuli häntä liian lähelle. Puoleksi humaltuneet ratsumiehet kirosivat kiukustuneina tavoitellessaan häntä sekä sotakeihäillä että miekoilla; mutta taitavasti ratsuaan ohjaamalla hän osasi ketterästi välttää jokaisen lyönnin ja jakeli yhä haavoja ja kuhmuja joka taholle.

"Noituutta! Saatanan vehkeilyä!" huusivat muutamat ratsumiehet aikoen paeta; mutta toiset haukkuivat heitä, väittäen oluen vain heitä pyörittävän.

"Hyvää tanskalaista olutta!" huusi nyt vanha palvelija — "pyhän Eerikin nimessä! Lisätäänpä ruotsalaista humalaa!" Hän riisti samassa sotatapparan erään ratsumiehen kädestä ja alkoi kammottavalla voimalla iskeä ympärilleen. Muutamat huusivat ja hoippuivat haavoitettuina satuloistaan kadottamiensa myttyjen ja siipikarjan joukkoon. Toiset kiroilivat ja huitoivat kuin soaistuina osaksi omia tovereitaan vastaan, häpeä ja suuttumus oli taas saanut toiset melkein selviksi. Mutta nyt tuli joukko talonpoikia viikatteineen ja kirveineen. "Se oli oikein!" huusivat he. "Lyökää mäsäksi senkin kananvarkaat! Nyt he saavat maksaa verotuksestaan, suurisuiset verenimijät. He ovat jo kylliksi kauan nylkeneet ja kiduttaneet meitä!" Näin huutaen hyökkäsivät själlantilaiset talonpojat hurjistuneina työaseet ojoina ratsumiesten kimppuun. Läheisistä taloista riensi miehiä lisäksi, ja ratsumiesten täytyi väistyä ojan yli niitylle. Mutta samassa kuului etempää maantieltä torven toitotusta ja hevosen kavioiden töminää, ja pelon lamauttamina pakenivat kaikki talonpojat. Aseenkantaja ja vanha voimakas palvelija olivat saaneet hengähtää muutaman silmänräpäyksen: he olivat yksin maantiellä kolmen kuolleen ratsumiehen ja hukutettujen panttitavarakääröjen keskellä. Hajaantuneet sotilaat yhtyivät taas hiukan etempänä niityllä, ja tuo paljoa lukuisampi avuksirientävä ratsujoukko näkyi tulleen lähimmästä saksalaisesta verotuslinnasta. "Jos osaatte ratsastaa yhtä hyvin kuin asettanne käyttää, nuori herra!" sanoi vanhus, "niin on tie nyt vapaa. Tarvitaan voimakkaampi käsivarsi puhdistamaan maa ja valtakunta petolintujen parvista."

Hetkeäkään miettimättä he kannustivat hevosiaan ja katosivat salaman nopeudella pimeälle tielle. Viimeinkin he antoivat hevostensa hengähtää ja ratsastivat hitaasti ylös erästä mäkeä. Silloin vasta he silmäsivät taakseen. Näytti siltä ettei oltu viitsitty lähteä heitä takaa-ajamaan. Mutta harmistuneina he näkivät liekkien leimahtavan korkealle taivaalle siltä taholta, mistä he olivat tulleet: kostaakseen talonpoikien osanoton tappeluun, olivat ratsumiehet sytyttäneet tuleen vesimyllyn luona olevat köyhien talonpoikien talot.

"Mokomatkin murhapolttajat!" huudahti aseenkantaja suuttuneena. — "Nuo olivat siis lempeän kreivin väkeä. Hm! Meillä on Jyllannissa ankarampi herra; mutta ei ole toinen toistaan parempi. Björnholmista lähdettyäni näen seitsemännen kerran punaisen kukon."

"Rendsborgilainen on pahin", huomautti vanhus. — "Kreivi Juhanalla on kuitenkin hiukan sydäntä jälellä, vaikka vain saksalaiset kutsuvat häntä lempeäksi. Kun hänen miehensä näin mellastelevat täällä hänen omilla alusmaillaan, taitaa hänen olla vaikea estää väkivaltaisuuksia Falsterilla tai missä hän nykyisin lienee."

"Hm! Enoni oli kuitenkin oikeassa!" jatkoi aseenkantaja puoliääneen omissa ajatuksissaan ja nyökäytti päätään välittämättä vanhuksesta. "Tuo Rendsborgin kiviherra on varmasti noitunut minun herrani. Ne ovat korppia kaikki. Ei ainoakaan kunnon tanskalainen voi sietää sitä roistojoukkoa. Mutta paholainen vieköön läänitysherran, joka ei paremmin suojele maata ja valtakuntaa!" Nuo viimeiset sanat hän lausui ääneen ja melkein vahingossa katsellessaan katkeroituneena tulipaloa ja läimäyttäen kiivaasti ratsupiiskallaan. Mutta hän vaikeni äkkiä huomatessaan samassa vanhan ratsupalvelijan synkät kasvot, jotka nouseva kuu kokonaan valaisi.

"Jos kaikki uskolliset tanskalaiset jättävät kuninkaansa hädän hetkenä, niin eipä taida olot parantua tässä onnettomassa maassa," sanoi vanha palvelija puoleksi katkeralla, puoleksi surumielisellä äänellä.

"Vai niin! Niinkö arvelet, vanhus!" vastasi aseenkantaja nopeasti ja käänsi hevosensa. "Ratsastakaamme edelleen! Eipä hyödytä katsella tulipaloa, jota ei kuitenkaan voi sammuttaa." Hän kannusti hurjan kiihkeästi hevostaan, ja vanhus jaksoi vaivoin seurata häntä. "Onko todellakin sinun mielestäsi meillä urhoollinen kuningas, oivallinen hallitsija, jolle alamaisten tulisi olla uskollisia?" kysyi aseenkantaja ivansekaisella äänellä, taltutettuaan ratsunsa taas rauhallisemmin astumaan ja nähdessään vanhuksen ratsastavan äänetönnä vieressään.

"Minä olen vain halpa palvelija, nuori herra, ja minun mielipiteeni ovat monessa suhteessa hiukan vanhanaikaiset", vastasi ratsupalvelija. "Mutta minun mielestäni jokaisen rehellisen palvelijan tulee olla uskollisen oikealle isäntäväelleen kunnes suuri tilinteonpäivä koittaa, ja tuomitkoon se herrauden, joka sen on meidän ylitsemme asettanut."

"Se usko on hyvä orjille ja ostetuille elukoille!" huudahti nuori aatelispoika ylpeästi ja kiihkeästi. — "Sinä et ole tanskalainen, sen minä heti huomasin. Sinä et tiedä miltä tuntuu kun isänmaa on paloiteltu, ja kuninkaana on maanpetturi, kurja mies, joka pakenee maasta heti kun vaara on tarjona, ja joka panttaa alamaisensa ja valtakuntansa yhdelle paholaiselle, antaakseen toisen lyödä ja nöyryyttää itsensä."

"Meillä oli Ruotsissa hallitsija, joka oli yhtä kelvoton ja syntinen", vastasi vanhus sävyisästi. "Hädässään minun maanmieheni kirosivat hänet ja ajoivat hänet maanpakoon. Mutta minä pysyin vanhanaikaisessa uskossani, koska minä en ollut orja enkä ostettu elukka: minä seurasin syntistä herraani ja palvelin häntä Holbekissa hänen alennuksessaan hänen kuolemaansa asti."

"Vai niin! Sinä tulit tänne karkoitetun kuningas Birgerin mukana?" sanoi aseenkantaja luoden vanhukseen osanottavan katseen. "Oliko sille herralle kuitenkin yksi palvelija uskollinen hänen kuolemaansa asti! Sitä ei hän olisi ansainnut. Hän oli melkein vieläkin huonompi kuin meidän kurja Kristofferimme. Hm! Enpä voi käsittää mitenkä rehellinen mies viitsii palvella mokomiakin herroja."

"Uskollisuus- ja autuudenvala ovat omantunnon asioita, nuori, ylpeä herrani!" mutisi vanhus katkerasti. "Jos ette sitä niin sanoakseni sydämellänne ymmärrä, niin elkää enää milloinkaan sillä vaivatko terävää päätänne!"

"Olenko loukannut sinua, vanhus!" kysyi aseenkantaja nyt sävyisästi. "Ei se ollut tarkoitukseni. Lähinnä taivaan taattoa ja itseäni sekä hyvää juutilaista hevostani, saan kyllä kiittää sinua nuoren henkeni pelastuksesta tänä iltana."

"Ei, ylpeä poika! Jos se elon kipinä, joka minussa vielä on, olisi minkään kiitoksen arvoinen, ja jos jompikumpi meistä sanoo kiitoksen avunannosta, niin olkoon se minun asiani", — mutisi vanhus — "Mutta ottakaamme kiitokset toisiltamme! Nuori herrani, eipä taida lopultakaan riippua meistä itsestämme eikä saksalaisesta kuolemmeko hirsipuussa tai teloituslavalla syntiemme tai hyvien töidemme tähden. Ratsastakaa te vain nopeammin, elkää enää minusta välittäkö! Ei noin hienon ja ylhäisen herran sovi lyöttäytyä halvan palvelijan seuraan. Matkan varrella me voisimme kukaties helposti joutua riitaan siitä mikä on oikean uskon ja rakkauden mukaista näinä epäuskon ja eripuraisuuden aikoina."

"Ei! Pyhän Yrjänän ja Knuutin kautta! Me kulemme yhtä matkaa ja olemme hyviä ystäviä, sinä vanha, uskollinen palvelija!" huudahti nuori aatelismies tarttuen matkatoverinsa karkeaan käteen. "Yhtymisemme sattui sopivaan aikaan, ja hyvä tuttavuutemme alkoi kädenkäänteessä. Tiedämmehän nyt kumpikin mihin kykenemme, jos hätään joudumme. Kyllä me toimeen tulemme. Sano nyt vain suoraan minulle, saanko todenteolla kutsua sinua ystäväkseni! Etkö sinä todellakaan ole skånelainen, niinkuin nuo saksalaiset juopporontit luulivat? Sinun puheellasi on vain ruotsalainen sointu. Mutta soisinpa sinun kernaammin olevan aito ruotsalaisen miehen."

"Haluaisitteko tekin ehkä hirttää ja nylkeä minut, jos minä olisin skånelainen?" kysyi vanhus uhkamielisesti hymyillen.

"Enpä juuri, arvoisa vanhus!" vastasi aseenkantaja päästäen hänen kätensä kuin olisi se polttanut. "Mutta sanoisinpa sinulle silloin hyvästi, ja minua suututtaisi että luopioiden sukulaista sain kiittää hengestäni. Ne jotka viime vuonna olivat tanskalaisia ja tänä vuonna tahtovat olla ruotsalaisia — ne, jotka vaihtavat isänmaata ja kansallisuutta kuin talvihousuja — ne eivät ole minun miehiäni, katsos, vaikka me olisimme lihallisia sisaruksia alustapitäen ja vaikka siten erotessa osa sydäntä menisikin mukana vanhojen sukulaisten kesken."

"Elä tuomitse liian ankarasti, ylpeä herra! Tuskallinen epätoivo eroitti heidät Tanskasta. Voihan sekin päivä vielä koittaa että he lentävät takaisin syliinne."

"Jos se päivä kerran koittaa, otamme heidät avosylin vastaan. — Mutta pyhän Yrjänän ja pyhän Knuutin nimessä, nyt näyttää toveruutemme horjuvan. Kuule vanhus!" jatkoi nuorukainen hehkuvin poskin, ja pysäytettyään hevosensa hän tarttui vieraan hevosen suitsiin ja katseli häntä uhkaavasti. "Jos sinulla on hyviä ystäviä ja sukulaisia Skånessa, niin saat kyllä kuulla ennenkuin eroamme mitä minä ja minun enoni ajattelemme tuosta viime vuotisesta kauniista teosta."

"No, no! Tyyntykää vain, ja elkää toki vaivaantuko hevostani pitämällä!" murahti vanhus. "Jos haluatte omasta ja teidän enonne puolesta haukkua skånelaisia niin minä voin pysähtyä tänne kernaasti vaikka tunniksi, jos sillä voin palvella teitä. Puhukaa vain sydämenne puhtaaksi! Enhän minä vastusta teitä sanallakaan."

"Heillä oli maankavaltaja kuninkaana niinkuin meillä täällä", jatkoi aseenkantaja kiivaasti päästämättä ratsupalvelijan suitsia. "Miksi he eivät peruuttaneet hänelle antamaansa uskollisuusvalaa — se olisi ollut oikeimmin tehty. Täytyikö heidän senvuoksi luopua kansallisuudestaan ja paloitella oma vanha emämaansa? Rohkeita ja pelottomia he olivat kun löivät verikoirat kuoliaiksi itse pyhän neitsyen alttarin edessä; sen kyllä pyhä neitsyt antaa heille anteeksi. Jos me olisimme tarmokkaita ja yksimielisiä niin olisimme ottaneet oppia heistä. Mutta juutilaiset, själlantilaiset, fynboelaiset, laalantilaiset, falsterilaiset ja möeniläiset ja minkänimellisiä muut lienemmekin, me jotka vielä kutsumme itseämme tanskalaisiksi, me tahdomme mieluummin kuolla yhdessä kuin alistua ruotsalaisiksi tai saksalaisiksi. — Jos me seuraisimme sinun skånelaistesi kaunista esimerkkiä ja heittäytyisimme ensimäisen, parhaan vieraan herran syliin, saadaksemme rauhan ja hyvät päivät itsellemme — niin eihän silloin enää Tanskaa olisi olemassa. — Kuolema ja kirous! Ennemmin kiduttakoot minut kuoliaaksi, kuin näkisin isänmaani joutuvan niin häväistyksi. Katsoppas, tuota skånelaista tekoa minä en voi ikinä antaa anteeksi, ja jos haluat taistella kanssani tämän minun sydämeni käsityksen mukaan, niin tule!" näin sanoen hän päästi vieraan suitset ja tarttui miekkaansa, viitaten äsken anastettuun taistelunuijaan, joka oli kiinnitetty vanhan sotilaan satulaan.

"Jos te olisitte puoleksikaan yhtä uskollinen kuninkaallenne kuin olette onnettomalle isänmaallenne, niin minä kiittäisin teidän rehellisyyttänne jopa kiivauttannekin, nuori, yltiöpäinen herrani, vaikka haluaisittekin kostaa skånelaisten luopumisen minun vanhalle kurttuiselle otsalleni", vastasi voimakas vanhus rauhallisesti, hymyillen samalla puoleksi uhkamielisesti ja puoleksi hyväntahtoisesti, eikä näyttänyt ollenkaan välittävän matkatoverinsa uhkailevasta asennosta. — "Skånelaisten viimevuotiset asiat eivät muuten koske minuun vähääkään", lisäsi hän. "Minä olen, Jumalalle kiitos, syntynyt Smålannissa, ja — Pyhälle Eerikille kiitos! — minä olen koko sydämestäni ja sielustani uskollinen Ruotsin mies vieläkin, vaikka olenkin lainsuojaton ja ajettu maanpakoon synnyinseudultani, ja saanen tuskin enää milloinkaan astua jalallani ruotsalaiselle pohjalle."

"Olisit sanonut tuon heti minulle, kunnon mies! Nyt me olemme todenteolla hyviä ystäviä!" alkoi aseenkantaja innokkaasti puhua ja pudisti hänen kättään, jonka jälkeen he taas ratsastivat edelleen. "Olisinpa todellakin narri, jos vihaisin ruotsalaista senvuoksi että hän on ruotsalainen; mutta tanskalaista ruotsalaista minä en voi sietää, ymmärräthän", jatkoi hän taas kiihkeänä. "Kehnon kuninkaan puolesta elköön kunnon mies ryhtykö miekkaan, — ennemmin käsi ja pää mokomaltakin roistolta" — hän vaikeni hetkeksi ja säpsähti vanhan seuralaisensa terävää katsetta. "Minä en tarkoittanut sinua enkä sinun kuningastasi vaan skånelaisia ja meidän omaa kehnoa kuningastamme", jatkoi hän. "Jos sinä jouduit lainsuojattomaksi ja maanpakolaiseksi tuon hurjan kuningas Birgerin vuoksi, niin olet saanut kalliisti maksaa sokean kiintymyksesi isäntäväkeesi; lienee sekin jonkinlaista rakkautta, mutta suoraan puhuen siinä voivat sekä kissa että koira olla meillä oppimestareina. Mutta onhan se kunnioitettavaa sinun käsityksesi mukaan", lisäsi hän säälivästi ja taputti vanhusta ystävällisesti olkapäälle. — "Tiedänpä ainakin, että et tullut meidän puolellemme ruvetaksesi tanskalaiseksi senvuoksi ettei sinulla ollut kyllin hyvä kotona."

"En totta totisesti!" vastasi vanhus hehkuvin katsein. — "Kiitänpä Jumalaa ja pyhää Eerikkiä siitä rakkaudesta, joka minulla kissan ja koiran kanssa on samanlainen. Se, joka voi pettää isäntäväkensä hädässä, pettää myöskin isänmaan. Elkää myöskään uskoko minun tanskalaistuneen teidän tanskalaisesta leivästänne senvuoksi, että minut on ajettu pois isänmaastani. Pahus vieköön, kaikkein vähinten tahtoisin olla tanskalainen näinä aikoina."

"Kuolema ja kirous! Sinä olet kuitenkin oikeassa: me kaksi joudumme helposti riitaan" huudahti aseenkantaja tulistuen; mutta hän voitti kiivautensa, ja he ratsastivat taasen hetken ääneti rinnatusten. "Ei, sieluni autuuden kautta me emme tahdo olla vihamiehiä." — alkoi hän taas hetken aikaa mietittyään ystävällisesti puhella ja kääntyi uudelleen vaiteliaan seuralaisensa puoleen. "Jos sinä olet kunnollinen, ruotsalaissyntyinen mies, niin, Jumalan nimessä, onhan päivänselvää, että sinä tahdot olla yhtä vähän tanskalainen, kuin me tahdomme olla ruotsalaisia tai saksalaisia; mutta sinä et saa pilkata meitä senvuoksi, että me olemme onnettomia ja että kuninkaamme on herra, jota ei rehellinen mies voi sietää."

"Sen onnettomuuden minä tunnen siksi hyvin, etten sitä rupea pilkkaamaan", vastasi vanhus tukahuttaen huokauksen — "mutta oli helppo asia olla uskollinen ja rehellinen, nuori herrani, silloin, kun ei mikään houkutellut meitä luopumaan velvollisuudestamme ja rikkomaan valaamme."

"Pahus vieköön ukkoseni, jos minä olisin ollut niin typerä että olisin vannonut uskollisuutta petturille ja veljenmurhaajalle, niin telkeisimpä mokomankin heittiön oven, ennenkuin jättäisin isänmaani ja rupeisin lainsuojattomana miehenä taluttamaan hänen hevosiansa. Olihan tuo kuningas Birger hirviö: hän antoi omien veljiensä kuolla nälkään Nyköpingin linnassa."

"Se voi olla totta, mutta se voi myöskin olla häpeällisin valhe", vastasi vanhus. "Siellä missä hän nyt on, saanee hän itse vastata asiastaan. Jos on totta mitä kerrotaan, että hän tiesi drotsi Brunken heittäneen vankilatornin avaimet veteen, niin, voi armas, kyllä hänen sielullaan on siksi kuuma kiirastulessa, että sietäisi meidänkin rukoilla hänen puolestaan." Hän pysäytti hevostaan ja pyyhkäisi silmiään kädellään. "Jumala ja Pyhä Eerik sen minulle anteeksi antakoon", jatkoi hän ääni liikutuksesta väristen — "hänen eläessään minä en voinut rukoilla ainoallakaan sanalla hänen sielunsa ja autuutensa puolesta; mutta kun hän Holbekin linnassa itki itsensä kuoliaaksi poikansa kamalan kuoleman vuoksi, niin totisesti, huomasinhan minä silloin hänen olevan ihminen niinkuin me muutkin. Minä melkein nyt uskon heidän tuominneen väärin häntä noiden helvetinavainten suhteen: olihan hän kuitenkin minun pienen enkelikuninkaani isä, jonka kauniin kaulan minä näin katkaistavan." Vanhus vaikeni, surulliset muistot näyttivät hyvin tuskallisesti liikuttavan häntä, ja he ratsastivat edelleen täyttä ravia Vordingborgiin vievää tietä, jatkamatta sen enempää keskustelua.

TOINEN LUKU.

Hevoset huohottivat väsyneinä, kun myöhään yöllä pysähdyttiin avonaisen heinäladon eteen, missä himmeä sarvilyhty paloi. Kaksi ritaria sekä muutamia asemiehiä ratsasti nopeasti ulos ladon toisesta portista silloin kun molemmat uudet ratsastajat taluttivat hevosensa sisään toisesta.

"Mies hoi, tuoppas puhtaita kauroja hevosillemme!" — huusi aseenkantaja taputellessaan komeata orittaan.

"Herra armahtakoon meitä kauroista!" — mörähti kömpelö, likainen talonpoika ja sylkäisi röyhkeästi antaessaan hevosille tukollisen heiniä. "Ne muutamat kaurakuhilaat, mitkä saksalaisilta eilen jäivät tänne, otti äsken meidän ankara herramme väkisin ja kovin sanoin kuninkaan nimessä."

"Tuo sitten joutuin leipää!"

"Leipää hevosille? Kaikkia vielä. Kun tässä edes riittäisi palanen omiin suihimme niin olisimme iloisia."

"No, anna sitten mitä sinulla on, vastahangan kiiski! Ketä olivat ne kaksi herraa, jotka äsken ratsastivat täältä?"

"Ne vasta miehiä oli! Kuninkaan hyviä ystäviä, sen voi pehminnyt selkänahkani todistaa", vastasi tallirenki. "Ne olivat vanha, ankara marski ja Roeskilden piispan veli, Axelhuusin läänitysherra, — mikä sen roiston nimi nyt olikaan! Se samanen, joka viime vuonna antoi saksalaisten ottaa kauppasataman ja näytti kuninkaalle pitkän nenän."

"Ritari Ingvar Hjorth? Vai niin! Hän oli aika nenäkäs viime vuonna kuninkaalle; joko tuuli taas on kääntynyt ja hän on ruvennut marskin puolelle? Eivätkö he ratsastaneet Vordingborgiin päin? He aikoivat luultavasti Laalannin puolelle kuninkaan luo?"

"Taivas sen tietää minne he aikoivat, riitaisia ja happamia he olivat ja kinailivat koko ajan. He näkyivät pelkäävän saksalaisten saavan heidät käsiinsä ja estävän heidän salaisen matkansa. He haukkuivat minua kuin koiraa, ja läänitysherra läimäytti minua selkään senvuoksi että minä viattomuudessani panettelin kuningasta ennenkuin hoksasin, etteivät he enää olleetkaan epäsovussa niinkuin viime vuosina. Eilen sain siitä selkääni, että kirosin saksalaisia. Oi! Hirveässä ajassa me nyt elämme, nuori herra! Ei tässä enää saa ei yö- eikä ruokarauhaa, ja tarkkaan saa tunnustella sitä, jonka kanssa puheisiin joutuu. Päivät päästään saamme kärsiä saksalaisten vainoa, ja öisin ahdistelevat meitä kuninkaan väen karkulaiset. Ei paholainenkaan enää voi sanoa kuka tässä maassa on oikea herra. Kyllä tästä pian loppu tulee", — lisäsi hän haukotellen —, "jos muuten on totta mitä marskin miehet puhuivat. Joko meidän kuninkaamme joutuu siipirikoksi ja ehkä hengiltä pois, ja koko maa joutuu saksalaisille, tai me yhdymme lyömään saksalaiset yhdellä kertaa kuin hiiret ja rotat, aivan niinkuin teimme viime vuonna. Minulle on yhdentekevää kääntykööt asiat miten tahansa, kunhan vain voin pysytellä leikistä kaukana ja saan hiukan särvintä leipääni. Kunhan vain pääsisimme rauhaan sotaväeltä ja saisimme veromme kantaa yhdelle herralle, niin saisivat toki lyödä kuoliaaksi kenen vain haluavat. Tällaista temmellystä ei paholainenkaan enää kestä."

"Senkin aasi!" huudahti aseenkantaja tulistuneena ja antoi töllistelevälle tallirengille sellaisen sysäyksen, että hän kellahti hevosen alle. "Teidänlaisillenne elukoille on samantekevää oletteko saksalaisia tai tanskalaisia, tai onko roisto tai kunnon mies isäntänne, kunhan vain saatte syödä ja nukkua rauhassa. Pahus vieköön mokomatkin nahkasielut! Te ette ansaitsisi kauvempaa elää Jumalan ihanassa maailmassa. Tuossa saat, unikeko!" jatkoi hän heittäen ällistyneelle tallirengille äyrityisen ja hypähti samalla satulaansa — "On jo aika jokaisen tanskalaisen valveutua; tehtävää on yllin kyllin!" Sen sanottuaan hän kannusti orittaan ja ratsasti ulos ladosta.

"Suurisuinen kerskailija! Hänkin oli kuin riivattu", — mutisi tallirenki kömpiessään ylös likaisista oljista ja etsiessään kuparirahaa heinänjätteistä. "Onpa huono kauppa ostaa lyöntejä typerällä puheella", jatkoi hän hieroskellen selkäänsä "Riittämättömyys ja selkäsauna ovat täällä nyt jokapäiväistä leipää, kun vain suunsa aukaisee. Jos moitin saksalaista, teen hullusti; jos haukun kuningasta, on sekin hullua. Mutta huomaanpa vieläkin hullummaksi, jos manaan heidät kaikki helvettiin. Tässä kelvottomassa maailmassa on pahus vie, paras tukkia suunsa. Sietäisi sentään antaa sen koiran haukkua, jota nyletään. Kuules ukkoseni, oliko tuo sinun isäntäsi!" jatkoi hän röyhkeällä äänellä kääntyen vanhan aatelispalvelijan puoleen, jonka harmaat hapset ja kurttuiset kasvot peittivät hänen sankarivoimansa. "Viivyppäs hiukkasen, kyllä saan sinusta sanat heltiymään!" Hän sylkäisi kouriinsa aikoen ryhtyä käsiksi vanhukseen, mutta huomasi pian hämmästyksekseen olevansa alakynnessä. Vanhus heitti hänet kuin rukkasen kauvas ladonnurkkaan sanaakaan sanomatta, ja nousi rauhallisesti ratsunsa selkään. Vasta ladosta ulos tultuaan hän kannusti hevostaan ja koetti saavuttaa nuorta tulistunutta matkatoveriaan. Oli kirkas kuutamo, ja hän huomasi pian aseenkantajan, joka juuri kääntyi maantieltä Vordingborgiin vievälle oikotielle. Vanhus seurasi häntä ja ratsasti kohteliaasti tervehtien kahden vieraan ritarin ja heidän seurueensa ohi. Jokin este oli pidättänyt heitä ja he jatkoivat nyt kiireisesti matkaansa isoa valtamaantietä pitkin. Toinen heistä oli kookas, harmaahapsinen herra, jonka pitkänomaisilla, laihoilla kasvoilla huomasi pari suurta sota-arpea; hän oli kuningas Kristofferin marski ja sotapäällikkö, herra Pietari Vendelbo, joka myöskin oli valtakunnan drotsi. Hänen seuralaisensa, ritari Ingvar Hjorth, oli neljänkymmenen vaiheilla oleva voimakas, hartehikas mies; vähänväliä hän itserakkaasti siveli tuuheita, kellertäviä viiksiänsä, ellei hän asetellut kohdalleen hattuaan, joka oli liian ahdas hänen leveälle päälleen. Molemmat olivat hyvin totisen näköisiä, ja ne muutamat sanat, jotka he vaihtoivat näyttivät osoittavan etteivät he olleet oikein yksimielisiä matkansa tarkoituksesta.

"Ratsastakaa edeltä, miehet! Tarkastakaa onko tie vapaa maantierosvoista!" huusi hartehikas herra käskevällä äänellä viitaten ankarana asemiehille. — "Ei kai teillä liene mitään vastaansanomista? Herra marski!"

Marski viittasi asemiehille myönteisesti ja he ratsastivat edelleen. "Turhaa varovaisuutta, herra läänitysmies!" sanoi vanha herra. "Jos tie meiltä suletaan, täytyy meidän kuitenkin murtautua läpi. Mutta te olette oikeassa: meidän on paras kinastella ilman todistajia."

"Te olette kulettanut minut liukkaalle jäälle, herra marski!" sanoi läänitysherra pysäyttäen hevosensa äkkinäisellä nykäyksellä. "Mitä hyödyttää viedä hänet pois maasta, jos emme kuitenkaan voi saada häntä takaisin tänne siihen arvoon ja valtaan, mikä hänellä nyt on vain nimellisesti? Eihän hänellä enää ole pantattavaksi ei rahaa eikä maata millä uudelleen hankkisi ulkolaista sotaväkeä. Jos täällä kansa viimeinkin epätoivossaan nousisi kapinaan, niin tuskinpa he enää huolisivat siitä miehestä hävittämään maata ja valtakuntaa. Jos hän vielä hetkeksikin pääsisi täällä valtaan, niin kyllä hän, Jumala paratkoon, kykenisi saamaan pääni paikoiltaan sen kepposen vuoksi, jonka tein hänelle viime vuonna vasten tahtoani. Herra marski, olenpa istunut siksi kauvan hänen neuvostossaan, että tunnen miehen perinpohjin! Yhtä vähän hän tuntee kiitollisuutta kuin välittää laista ja oikeudesta. Kyllä me tiesimme ketä saimme kiittää huonosta onnestamme silloin kun minä hänen autuaan velivainajansa aikana allekirjoitin rauhan Ruotsin kanssa. Petturi hän on ollut koko elinikänsä. Jos olisimme seuranneet kuningas Menveedin viimeistä neuvoa, niin ei veli milloinkaan olisi päässyt hallitukseen, eikä maa ja kansa olisi nyt hävitetty ja pantattu kuin mikäkin tavara tai karjalauma."

"Hän on kuitenkin vielä meidän lainmukainen kuninkaamme", — sanoi vanha sotapäällikkö syvään huoaten. "Onhan hän sukunsa päämies; pojilla on sekä sydäntä että päätä. Tehkäämme Jumalan nimessä minkä voimme ja pitäköön taivaallinen Isä ja pyhä Knuut huolen lopusta! Niinkauvan kuin hänessä on elonkipinä, on toivomisen varaa."

"Minun mielestäni olisi otettava ajasta vaari!" väitti läänitysherra viiksiään sivellen. "Vaikka hänen elämänsä teidän käsityksenne mukaan olisi vielä kahtavertaa kallisarvoisempi, voidaan se helposti ostaa liian kalliisti. Jättäkäämme mokoma varjokuningas satimeen ennemmin kuin petämme maan viimeisen toivon: yleinen kapina kiusaajiamme vastaan on lopultakin ainoa pelastuksemme; mutta jos he rupeavat liian aikaisin epäilemään" — —

"Armias Jumala! Rupeammeko me viivyttelemään siksi kunnes sekä kuningas että prinssi Otto ovat vangitut tai murhatut?" keskeytti marski hänet kiivaasti. "Kuningashuoneen mukana suistuu Tanskan valtaistuin. Minä olen vakuutettu siitä, ritari Hjorth! Petturit tahtovat juurtajaksain hävittää koko suvun; he tahtovat myödä maan ja kansan ylpeälle Rendsborgilaiselle tai hänen kurjalle perilliselleen Slesvigissä. Kyllä me tunnemme sekä hänet että kuningas Aabelin suvun."

"Mutta ovathan nuo kaikki vain arveluita ja epämääräisiä huhuja!" väitteli varovainen ritari vastaan. "Jos minä vain tietäisin todellakin vaaran uhkaavan heitä niin enpä milloinkaan arvelisi" —

"Jos te todellakin vakavasti tarkoitatte mitä sanotte, ritari Hjorth, ja jos urhoollisena tanskalaisena nyt haluatte pelastaa oman kunnianne, niin elkää enempää arvelko", keskeytti marski hänet kiivaasti.

"Sen minä vain sanon teille, herra marski: kyllä minun kunniani on varmassa tallessa! Te loukkaatte minua!"

"Enpä juuri sitä. Mutta jokainen, joka näkee kreivi Juhanan lipun liehuvan Axelhuusin tornista ja tietää ritari Ingvar Hjorthin avanneen hänelle sekä kaupungin että linnan portit ilman ainoata miekaniskua, ei kai katsone teitä kuninkaan ja isänmaan luotettavimmakai mieheksi."

"Siitä teostani teen tiliä vain veljelleni piispalle, mutta en kuninkaalle enkä kansalle!" vastasi ritari ylpeästi. "Minä olin piispanistuimen läänitysmies, mutta en valtion. Huomaanpa teidän, herra marski, tuntevan asian vain puoleksi, ja luultavasti olette sen kuullut kuninkaan viekkaasta suusta. Mutta minä en tahdo että teidänlaisenne urhea mies ymmärtää minut väärin. Ellen halunnut nähdä piispankaupunkia hävitettynä, olisinko voinut toisin toimia? Eihän ollut ajattelemistakaan että olisi voitu kestää piiritystä; ja hyökkäykseen oli väki liian vähälukuinen. Minä olisin kernaimmin suonut kaupungin ja linnan joutuvan kuninkaan käsiin kuin kreivin. Katsokaa, minä annoin kuninkaalle tuon viittauksen, mutta hän ei ottanut sitä uskoakseen senvuoksi että kerran totta puhumalla olin loukannut häntä. Kun hän viimeinkin tulla löntysti, tuli hän myöhään kuten aina. Lopun te tiedätte. Hän sai tyytyä siihen että uhkasi minua mestauslavalla ja harmitella mieltään sillä, että näki velipuolensa lipun liehuvan porttitornista. Tällaisten olosuhteiden sattuessa ei voine kukaan moittia minua siitä, että senjälkeen olen koettanut pysytellä hyvissä väleissä lempeän kreivi Juhanan kanssa. Sitten kun suuri vapautuksen hetki on käsissä ja itsevaltiaiden sielukellot soivat sekä täällä että Skånessa, toivon minä voivani näyttää maamiehilleni mitä minulla on mielessäni häntä ja ulkolaisia kohtaan."

"Minä uskon teidän olevan uskollisen isänmaalle, ritari Hjorth!" vastasi marski. "Mutta minä en toivo Jumalalta apua salaiseen kapinaan, enkä minä ikinä ojenna kättäni skånelaiseen verilöylyyn. Vain julkisesti sotajoukon etunenässä tahdon kohdata maan vihollisen. Jos meidän juutilaiset piispamme ja herrasmiehemme tahtovat paljastaa miekkansa meidän laillisen kuningashuoneemme puolesta — Jumalan nimessä, — silloin minä heti seison heidän keskellään ritari Buggen luona Haldissa. Mutta ensiksi täytyy kuninkaan ja herttua Oton olla varmassa turvapaikassa."

"Elkää olko turhan arka, herra marski. Täytyyhän voida vähän luottaa korkeiden herrojen veljeyteen."

"Kreivi Juhanaan ei voi kukaan luottaa!" jatkoi marski — "Jumala auttakoon meitä veljeydestä! Ovathan he vain velipuolia. Silloin kun on kysymyksessä hänen valtansa ja etunsa, on tuo sukulaisveri vettäkin ohuempaa. Elkää miettikö enää silmänräpäystäkään kauvemmin, ritari Hjorth! Antakaa nyt kreivin maksaa teille kauppasatama ja hankkikaa hänen onnettomalle velipuolelleen vapaakirje. Laalantiin ei kuningas voi jäädä kolmeksi päivää; jos aiomme hänet ja pojan pelastaa, täytyy heidät saada pois sieltä. Ovathan he jo melkein vankeja; jokaista heidän askeltaan vartioidaan. Ei ainoallakaan kuninkaalle uskollisella miehellä ole vaikutusvaltaa kreivi Juhanaan. Te olette ainoa tänä vaikeana hetkenä, joka voitte jotakin saada aikaan hänen luonaan."

Vanha marski oli tarttunut läänitysherran käteen ja puristi sitä kiihkeästi, katseessa rukoileva ilme. Ritari Ingvar Hjorth puisti arvelevasti päätään; se seikka näytti kuitenkin olevan hänelle mieleinen, että marski luuli hänellä olevan jonkinlaisen vaikutusvallan mahtavaan Kielin ja Vagrienin Juhana kreiviin, joka Nykjöpingin linnasta panttiherrana hallitsi Själlandia ja sen ympärillä olevia saaria. "No niin, herra marski! Saadaan nähdä voinko jotakin saada aikaan!" sanoi Axelhuusin vara-läänitysherra, nyökäyttäen itserakkaasti ylpeällä suojelija-ilmeellä, kohottaessaan paksua ylähuultaan ja sivellessään viiksiään. "Minä en ole samaa mieltä teidän kanssanne näiden jalosukuisten henkilöiden tärkeydestä maalle ja valtakunnalle; mutta minä tahdon kuitenkin näyttää teille, että tuo näennäinen suvaitsevaisuuteni panttiherraani kohtaan ei ole ollut typeryyttä eikä ajattelemattomuutta. Huomatkoon kuningas nyt itse, ettei minun tarkoitukseni ole ollut niinkään paha, vaikka hän on jotensakin vähän näyttänyt luottavan neuvostonsa kunnollisimpiin miehiin." Hän läimäytti suitsensa päillä ratsuaan, ja he ratsastivat täyttä neliä edelleen.

Aseenkantaja ja vanha ruotsalainen jatkoivat yhdessä matkaa Vordingborgiin, antaen yöllä kulettaa itsensä Ourebyn lauttauspaikalle Laalannissa, puoli peninkulmaa Saxkjöpingistä. He eivät vielä edes tienneet toistensa nimiä mutta huolimatta heidän suuresta ikäerostaan, säädystään ja eroavista mielipiteistään, ja vaikkeivät he olleet tuskin puhuneet sanaakaan kiistelemättä, näyttivät he kuitenkin molemminpuolin olevan omituisesti kiintyneet toisiinsa, Kun he nyt Laalannin lauttauspaikalla taluttivat hevosensa maihin, kysyi vanhus heti lauttamiehiltä tietä Saxkjöpinkiin. "Jos sinä aijot sitä tietä, niin voimmehan ajaa yhtämatkaa!" virkkoi aseenkantaja. "Minulla on melkein sama matka. Mutta me emme ole saaneet ruokaa eikä lepoa; olemmepa totisesti niiden tarpeessa, ja hevosemme myöskin. Tule!" Vanhus seurasi häntä. Heti kun oli saatu hevoset hoidetuiksi, mentiin lauttausmajan vierastupaan. Paksu, kömpelö lauttausmies asetti ääneti ja melkein kuin unissaan heidän eteensä pöydälle kauraleipää ja kotiolutta, heittäytyen senjälkeen itse tuvan penkille pitkäkseen, missä hän pian kuorsasi ääneen. Oli vähän yli keskiyön ja koko talonväki nukkui. "Nukkuva navetta niinkuin koko tämä maa!" sanoi aseenkantaja puoliääneen istuutuessaan pöydän vieressä olevalle penkille. Matkamiehet vaimensivat ääneti ensi nälkänsä. Vanha ruotsalainen jäi nöyränä seisomaan oven suuhun; mutta niin pian kuin aseenkantaja huomasi tämän, haki hän hänet viereensä penkille ja kaasi hänelle tuoppiin voimakasta olutta. "Sinä, ukkoseni, palvelet siis kuningas Birgerin leskikuningatarta Holbekin linnassa!" jatkoi hän taas heidän kauan sitten keskeytettyä keskusteluaan — "ja sinä olet toimittamassa hänen puolestaan kiireellistä asiaa."

Vanhus nyökäytti päällään, mutta vaikeni.

"Hän taitaa viettää siellä surullista elämää", jatkoi aseenkantaja — "eikä aivan syyttä: sanotaan hänen olleen osallisen kaikkiin onnettomuuksiin sekä täällä että Ruotsissa."

"Mitä minun emäntä-parkani on rikkonut, koettaa hän nyt osaltaan sovittaa!" vastasi vanhus. "Hän aikoo nyt päättää päivänsä hurskaana nunnana Pyhän Pietarin luostarissa Nestvedissä, ja hän haluaa sopia veljensä, teidän onnettoman kuninkaanne kanssa, ennenkuin jompikumpi heistä jättää tämän maailman ja sen häilyvän onnen. Minä teen tämän matkan hänen sielunsa rauhan tähden. Eikä se ole mikään salaisuus, nuori herrani! Toivoisinpa jokaisen, joka matkustaa täällä öisin näinä aikoina, matkustavan yhtä luvallisissa asioissa."

Aseenkantaja punastui ja rykäisi hämillään sekä tarttui nopeasti haarikkaansa juoden siitä. "Sinä kai tarkoitat tuota ketunmetsästäjää, joka oli lautalla mukanamme?" alkoi hän taas puhua — "no niin, eipä hän ollut juuri luotettavan näköinen; siinä sinä olit oikeassa — olipa hän hyvin salaperäinen kun kyselin hänen nimeään. Hän pilkkasi sinun vaakunakilpesi valjennutta kruunua; mutta pohjaltaan hän oli oikeassa: kun kultaus kärisee ja kruunu putoaa kurjuuteen niin hymyillään kaikkialla, katsos, ja iloitaan siitä, että onnettomuuskin joskus voi olla oikeudenmukainen."

Vanhus huokasi syvään ja vaikeni katkera ilme kasvoillaan. Aseenkantajakin vaikeni, ja molemmat vaipuivat hyvin vakaviin ajatuksiin. Katosta riippui öljylamppu, joka levitti niukan valonsa vierastupaan. Uunin vieressä pankolla kuorsasi lauttausmies ääneen; mutta vähän väliä hän raotti silmiään, ja vierasten puhuessa hän ei kuorsannut.

"Jos te olisitte nähnyt, nuori herrani, minun herrasväkeni kärsimykset," keskeytti vanha ruotsalainen nyt äänettömyyden surumielisellä äänellä, "niin ettepä taitaisi niin kovasti tuomita suurten ja mahtavien virheitä ja heikkouksia".

"Enpä ole vielä paljoakaan kokenut maailmaa", sanoi aseenkantaja, kolahuttaen oluthaarikan pöytään ylpeän ja ja rohkean näköisenä, "mutta siitä, mitä olen kuullut ja nähnyt, olen kyllä huomannut meidän kaikkien onnettomuuksiemme johtuvan ylhäisistä ja mahtavista. Eipä ole kummaa", lisäsi hän työntäisten hattunsa pöydältä, "etteivät halvemmat sitten ole äyrityisenkään arvoisia. Teoissa lopultakin suuruus osoittautuu", jatkoi hän kohottaen kiharaista päätään, "mutta kun voima ja kunto puuttuvat ei maailmaan jää kuin typerää karjaa, eikä tarvita muuta kuin voimakas häränajaja hätyyttämään tuo maailman karja lahtarinpenkille. Sen on minun asemestarini Björnholmissa sanonut minulle monen monituisen kerran, ja siinä hän oli oikeassa."

"Jos Björnholmin mahtava Stig Andersen on teidän herranne ja asemestarinne", alkoi vanhus hämmästyneenä puhua ja rypisti korkeata otsaansa, "niin silloin te ette tarvitse lupakirjaa liikkuessanne maan vihollisten joukossa: hänen nimelleen annetaan nykyään enemmän arvoa Saksassa kuin yksikään kunnon tanskalainen toivoisi. Varokaa omia maalaisianne, nuori herra! ja eniten niitä, joita sanotte karjaksi. Suoraan sanoen Själlannissa kutsutaan Stig Andersenia julkiseksi maankavaltajaksi. Jos hän on ruvennut Rendsborgin kreivin marskiksi, niin voinee hän nyt kutsua itseään marski Stig toiseksi, mutta suurtakaan kiitosta ei hänen tarvinne toivoa itselleen rehellisyydestä ja uskollisuudesta. Jos te olette täällä hänen asioillaan, niin tuskinpa kulette kunnon retkillä."

"Vai niinkö arvelet vanhus!" mutisi aseenkantaja miettiväisesti tuijottaen eteensä ja nojasi otsaansa käteen. "Hyvää on monenlaista. On paljon hyvää Stig Andersenissa, jos on paljon pahaakin. Mutta en minä toki sentään voisi uskoa kaiken kunnon ja vapaudentunnon hävinneen maasta. Taidankin muuten viimeisen kerran toimittaa Stig Andersenin asioita. Enoni Riisissä on melkein saattanut minut pelkäämään häntä. Mutta kuitenkin", jatkoi hän poistaen käden otsaltaan, "hän on uljas ja rohkea herra, eikä sitä voi kukaan kieltää — hän on toiminut enemmän meidän kurjan kuninkaamme hyväksi kuin mitä hän olisi ansainnut. Maan parasta katsoessaan hän on kuninkaasta luopunut."

"Tai ehkäpä hänen mielestään on ollut viisainta kääntää purje tuulen mukaan!", huomautti vanhus katkeran surumielisesti. "No niin, sellainenhan on maailman meno. Samoin tekivät meidän suuret herramme Ruotsissa, niin pian kuin onni käänsi minun isäntäväelleni selkänsä. Mahtavilla on vain silloin ystäviä kun onni heitä seuraa. Kun vaunu kaatuu, pujahtavat silmänpalvelijat tiehensä."

"Sinä vanhus, olet ruotsalainen mies, mutta säälit kuitenkin enemmän meidän kurjan kuninkaamme onnettomuutta kuin useimmat ja parhaimmat tanskalaiset", vastasi aseenkantaja luoden matkatoveriinsa tarkkaavan katseen. "Siinä teet kyllä oikein; mutta elä toki suutu, se on kuitenkin vain turhaan kulutettua armeliaisuutta! Elä luule minun kuuluvan niihin tuuliviireihin, jotka lentävät joka tuulen mukaan, vaikkakin palvelen Stig Andersenia, jonka sanotaan kääntäneen kuninkaalle selkänsä. Katsoppas, Stig Andersen on seitsemän vuotta ollut minulla isän sijaisena, ja hänen tyttärensä, pieni, soma Agneta neiti — No niin", keskeytti hän äkkiä ja rykäisi, "se nyt ei kuulu tähän asiaan. Minun tietääkseni Björnholmin ritari Stig on näihin asti mainittu yhdeksi maan parhaaksi mieheksi, ja oli onni ja kunnia minun ikäiselleni pojalle oppia ritarillisia tapoja häneltä. Hän pysyi uskollisena kuningas Kristofferille niin kauvan kuin oli kipinäkin toivoa siitä, että kuningas muuttuisi ja rupeaisi siedettäväksi; mutta vähän kiitosta hän siitä sai. Minä ratsastin hänen rinnallaan Dannevirken taistelussa tuolla kirotulla Ilvesnummella. Siitä on nyt kaksi vuotta, mutta minä en ikinä unohda sitä päivää. Minä näin Stig herran taistelevan kuin karhun Rendsborgin kreiviä vastaan kuninkaan ja kreivi Juhanan aatelisosaston etunenässä, ja minä voin ylvästelemättä sanoa oppineeni silloin käyttämään miekkaani aika rohkeasti. Minun isäntäni jätti viimeisenä taistelukentän silloin kun saksalaiset palkkasoturit pettivät meidät. Prinssi Eerik haavoittui Dannevirkellä ja kuoli pian senjälkeen. Prinssi Otto vangittiin, eivätkä tanskalaiset kyenneet enempään vastarintaan. Minun isäntääni etupäässä saivat kuningas ja prinssi Valdemar kiittää siitä että pääsivät pakenemaan. Mutta palattuamme kotiin Björnholmiin tuolta retkeltä, sai Stig herra aivan toiset ajatukset koko asiasta. Hän kutsui Rendsborgilaista aikakautemme suurimmaksi mieheksi ja vastaanotti usein kirjeitä häneltä. Siinä hän oli väärässä, ja senvuoksi palvelinkin minä häntä siitä hetkestä asti vain tottumuksesta ja vanhasta rakkaudesta; asioiden nykyisellä kannalla ollessa ei kunnon tanskalainen totisesti tiedä mihin toimensa suunnata jos rakastaa kansaansa ja maatansa enemmän kuin tätä kuningasta, joka on saattanut maansa autioksi kuollakseen häpeällisesti kruunattuna kerjäläisenä." Hän vaikeni ja lauttamies karsinanpenkillä kuorsasi taas ääneen.

"Nuori mies, jos olisitte nähnyt puoletkaan siitä mitä minä olen nähnyt maailmassa", alkoi vanhus taas puhua surunvoittoisella äänellä, koettaessaan tukahuttaa kiihkeää mielenliikutustaan, "niin ette taitaisi noin rohkeasti tuomita mahtavien häviötä ja onnettomuuksia, ja kyllä varoisitte ottamasta osaa siihen. Se joka seisoo ylinnä, putoaa korkeimmalta. Minä olen nähnyt parhaimpien ja suurimpien jakavan rohkeimpien kohtalon. Olette kai kuullut puhuttavan Torkkeli Knuutinpojasta, meidän suuresta, kuuluisasta valtiokansleristamme; hän oli minun ensimäinen isäntäni, ja häntä minä voin lähinnä Jumalaa ja Pyhää Eerikkiä kiittää siitä hyvästä, mikä minussa mahdollisesti voi olla. Hän oli mahtavampi kuin yksikään Ruotsin kuninkaista. Hän oli mies, jolle maailman viisaimmatkin miehet syvään kumarsivat. Salamonin lailla hän hallitsi maata ja valtakuntaa, ja meidän kuninkaamme oma veli oli hänen vävypoikansa. Luulisi hänen istuneen tukevasti asemassaan. Niin totisesti voittoja ja kunniaa hän oli niittänyt enemmän kuin kukaan; hänen ainoa virheensä oli ehkä hänen liian suuri rohkeutensa: hän vaati kuninkailta ja ruhtinailta itselleen samaa kunnioitusta kuin heidän vertaisilleen. Mutta hänen mahtavuutensa oli hänen onnettomuutensa; ehkäpä hänen oikeudentuntonsa oli liian ankara. Katsokaappas, hän tahtoi pitää kruunun kunniassa, ja auttaa kuningasta pitämään kapinalliset herttuat kurissa; mutta kun nämä taas sopivat veljensä kuninkaan kanssa, vieritettiin kaikki syy marskin niskoille. Jumala suokoon kuningas Birgerille anteeksi sen synnin! Se taisikin olla hänen kaikkein suurimpansa! Silloin juuri minä olin astunut hänen palvelukseensa, näettekös, enkä voinut valaani rikkomatta häntä jättää. Minun ensimäinen kova koettelemukseni oli sinä päivänä, jolloin Torkkeli Knuutinpojan suuri pää vierähti mestauslavalle, ja minun piti samana päivänä pidellä jalustinta kuninkaalle, antamatta hänen horjahtaa hevoskavioiden ruhjottavaksi. Nuori mies, minä tiedän mitä kiusaus on!" lisäsi hän painokkaasti. "Jumala varjelkoon teitä ja jokaista rehellisen miehen lasta siitä! Mutta Torkkeli Knuutinpoika oli ollut minulle enempi kuin Björnholmin Stig ritari on voinut olla teille!" Hän vaikeni hetkeksi, tarkastaen nuoren matkatoverinsa levotonta ilmettä terävin katsein. "Sen jalompaa verta ei Ruotsissa ole minun elinaikanani vuodatettu", lisäsi hän syvään huoaten, "vaikka korkea-arvoisempaa verta kyllä on vuotanut".

Nuori aseenkantaja sävähti hehkuvan punaiseksi. "Tuon suuren miehen kuolemasta minä olen kyllä kuullut puhuttavan," huudahti hän nyt kiihkeänä. "Se oli häpeä sille kuninkaalle, jota sinä palvelit. Jos sinä olisit heittänyt hänet lokaan kurjimman konin kavioihin, niin olisit tehnyt oikein. Ei ainoakaan kunnon mies vertaa Torkkeli Knuutinpojan kuolemaa huonojen kuningasten surmaan; niin minäkin ajattelen. Siellä missä kapalusten tyhjä suuruus määrää arvon, siellä ei tosi suuruutta ja kuntoa kärsitä. Teidän suuri Torkkelinne teki vain siinä tyhmästi, että hän kannatti kurjaa kruunua kunnes se musersi hänet."

"Oi! Nuori herrani! Kaikki suuruus on katoavaista. Ja parempi on uskaltaa henkensä hyvän kuin huonon asian vuoksi. Suokaa ylhäisten pitää loistonsa, elkää koskaan uskoko vääryyden tuottavan mitään hyvää! Mitenkäs kävi meidän ylpeiden herttuoittemme: heidän silmistään välähtelivät ylhäisyys ja kuninkaallisuus; ei kukaan voittanut heitä urhoollisuudessa ja ritarillisuudessa; kautta koko Ruotsin ylistettiin heitä pilviin asti, ja rohkeasti he tavoittelivat kruunua. Mutta mielellään he olisivat antaneet kaikki maailman kruunut yhdestä homeisesta leivänpalasta, sillä he iskivät hampaansa toistensa lihaan, ennenkuin heidät kannettiin hautaan Nyköpingin vankitornista. Nähdessäni heidän ruumiinsa, nuori herrani, tunsin syvästi sääliväni mahtavia ja suurisukuisia, olkoot he vaikka miten suuria syntisiä ylhäisyydessään —"

"Kylläpä olet elämässäsi kamalia kokenut, vanhus", keskeytti hänet aseenkantaja. "Sano minulle kuka olet? Miten olet ollut tilaisuudessa näkemään niin paljon?"

"Minä olen syntynyt Pyhäinmiesten päivänä, nuori herra," vastasi voimakas vanhus. "Jos pelkäätte kuolemaa, niin väistäkää minua, se on näihin asti varjon lailla seurannut minua."

"Nuoren soturin täytyy tottua katsomaan kuolemaa pelkäämättä silmiin", vastasi aseenkantaja. "Kuolemalla lienee toki siksi paljon tekemistä, ettei se ehdi olla sinun seuralaisenasi. Mistä sait mokomankin päähänpiston?"

"Kutsukaa sitä taikauskoksi, tai miksi tahdotte, herra", jatkoi vanhus, "mutta omituista kuitenkin on, että minun niin usein täytyy nähdä ruumiita ja väkivaltaisia kuolemantapauksia, enkä kuitenkaan itse ole antanut aihetta siihen. Näyttää siltä kuin minut olisi määrätty olemaan läsnä mitä suurimmissa onnettomuuksissa, voimatta kuitenkaan estää ainoatakaan niistä."

Lauttamies, joka näytti nukkuneen takan viereisellä penkillä, nousi nyt äkkiä ja poistui tuvasta. Hän ei palannut; alkoi olla jo aamupuoli, ja talonväki näytti heräävän ja rupeavan liikkumaan. "Käynpä katsomassa onko hevosilla vielä ruokaa", sanoi vanhus ja poistui ulos.

Aseenkantaja istui paikallaan syviin ajatuksiin vaipuneena, ja nojasi poskea käteensä. Hän otti pari kertaa esille sinetillä suljetun kirjeen, jota kantoi povellaan, ja tarkasteli sitä miettiväisesti. Muutaman kerran näytti hän jo aikovan murtaa sinetin, mutta näytti taistelevan itsensä kanssa ja piiloitti sen taas tarkasti. Aseenkantajan näin taistellessa yksin itsensä kanssa, pisti lauttamies hänen huomaamattaan pari kertaa paksun päänsä seinässä olevasta luukusta, vetäisten sen taas nopeasti takaisin. Lopultakin palasi vanha tallirenki ja istuutui pöydän päähän. "Meidän täytyy viipyä vielä vähän aikaa hevos-parkojen vuoksi", mutisi hän luoden tarkkaavan katseen nuoren miehen levottomiin kasvoihin. "Eihän sen tarvitse pelätä päivänvaloa, joka kulkee rehellisillä asioilla."

"Sehän on selvää, vanhus", tokaisi aseenkantaja nopeasti. "Rehellisyys maan perii, ei se karta valoa eikä tulta. Sen minkä on luvannut ja vannonut, täytyy myöskin uskollisesti ja rehellisesti pitää. Senvuoksi kai sinäkin jäit kuningas Birgerin luo toimittamaan kaikki mitä hän käski."

"Jumalan kiitos, ettei hän milloinkaan ole käskenyt minun tekemään muuta kuin minkä hyvällä omallatunnolla olen voinut tehdä. Mihinkään muuhun minä en olisikaan ryhtynyt, sillä meidän rakas taivaallinen Isämme on kuitenkin kaikkina aikoina meidän ylin herramme."

"Oikein vanhus. Niin minäkin ajattelen, ja kun meidän taivaallinen Herramme haluaa riistää onnen ja vallan näiltä mahtavilta roistoilta, niin ei meidän pikkuihmisten silloin tarvitse kuvitella, että meidän velvollisuutemme on estää sitä."

"Oi, nuori herrani, elkäämme sekoittako Jumalan tahtoa omaamme. Monta kertaa voi mitättömänkin käsi olla tärkeänä välikappaleena suurimman syntisen pelastamiseksi tai onnettomuudeksi, mutta silloin onkin tarkasti kuunneltava jumal'ääntä sielussamme ja eroitettava se omista turhista ja ylpeistä ajatuksistamme. — Minäkin sydämessäni tuomitsin kuningas Birgeriä", jatkoi hän hiljaa ja tuijotti himmeään lampunvaloon. "Jos minä olisin pettänyt hänet ja estänyt hänen pakonsa sinä yönä, joka olisi ollut helppo asia minulle, niin minä istuisin vielä kunniapaikoilla isänmaassani, sen sijaan että nyt olen lainsuojaton omaisteni joukossa. Mutta minä en sittenkään kadu sitä. Hyvän omantunnon säilyttäminen on kuitenkin parempi kuin mikään muu. Silloin kun Birger kuningas vielä kantoi kruunua ja valtikkaa vihasin minä häntä kaikessa hänen komeudessaan; mutta sinä iltana, jona minä suljin hänen silmänsä Holbekin linnassa ja hänellä tuskin oli vuodetta missä voisi kuolla, silloin minä kiitin Jumalaani ja vapahtajaani siitä etten ollut syyllinen hänen onnettomuuteensa. Olihan hän sen hyvin ansainnut, niin ainakin sanottiin, ja uskonhan minä sen itsekin. Mutta Brunke, tuo kavala drotsi, oli kuitenkin eniten syyllinen sekä herttuoitten että meidän suuren valtakunnanhoitajamme kuolemaan. Senkin miehen minä olen nähnyt teilattavan. Jos joskus joudutte matkoillanne Brunkebergin seuduille, niin saatte kyllä kuulla hänen kirotun nimensä." Vanhuksen silmät välähtelivät hurjasti hänen mainitessaan tämän nimen, ja hänen suuri kätensä puristui nyrkkiin. Tämän alhaisen valtiomiehen muisto ja ne onnettomuudet, jotka hänen huono hallituksensa oli aikaansaanut Ruotsissa, näyttivät repivän auki kaikki vanhat haavat hänen sielussaan. Hänen ulkonevissa silmissään oli taas tuo outo uneksiva ilme, joka katseli taa päin menneisiin aikoihin. Tuo hurja, kostonhimoinen salama, joka drotsi Brunken mestausta muistellessa oli välähtänyt hänen katseessaan katosi pian, ja suuret tuijottavat silmät täyttyivät kyynelillä. "Elämäni surulliset muistot kohdistuvat nuoreen prinssi Magnukseen, kuningas Birgerin poikaan", alkoi hän taas puhua hiljaisella äänellä, ja hän näytti tuntevan mielensä keventyvän, voidessaan purkaa nuorelle matkatoverilleen asiat, jotka eniten hänen sydäntään painostivat. "En ole milloinkaan nähnyt kauniimpaa ja hauskempaa lasta. Hän oli jo ihailtu kuninkaana ennen kuin hän tiesi mitä se merkitsi. Oi! Miten monasti olenkin kantanut häntä käsivarsillani, tuota pientä Jumalan enkeliä, ja olen laulanut hänelle siitä onnesta ja ihanuudesta, mihin hän oli syntynyt ja luotu. Näillä hartioillani minä kannoin hänet Tanskaan — oi! En milloinkaan ole itkenyt katkerampia kyyneleitä kuin laskiessani hänet Eerik Menvedin syliin, silloin kun minun maanmieheni raahasivat hänen isänsä ja äitinsä ja sisarensa vankeuteen Nyköpingin linnaan."

Aseenkantaja tuijotti ihmetellen ja tarkkaavasti vanhaan, vaatimattomaan mieheen, jonka hän nyt vasta huokasi olevan tunnetun ja aivan erikoisen omituisen henkilön. Mutta hän pidättäytyi osoittamasta hämmästystään ettei keskeyttäisi häntä.

"Niin hurskaana ja ihanana en ole nähnyt pientä Jesus-lastakaan missään kirkossa", jatkoi kuningas Birgerin vanha palvelija värähtävin äänin. "Oi, miten mielelläni olisin tahtonut nähdä tuon enkelikuninkaan Ruotsin valtaistuimella, ennenkuin silmäni suljen. — Minä olisin silloin lausunut Simeonin lailla: 'Herra nyt sallit palvelijasi mennä rauhaan.' Mutta taisinpa melkein pitää epäjumalana tätä ihmislasta, olihan hän kuitenkin vain pieni maallinen kuningas, ja kaiken maallinen ihanuus on katoavaista. Hänestä olisi varmaankin tullut toisenlainen kuningas kuin hänen isänsä ja teidän nykyinen kuninkaanne. Mutta Jumala tietää paremmin kuin me, eikä se ollut niin sallittu. Kun ensi kerran taas on yhden toistatuhannen neitsyen päivä, kahdeskymmenesensimäinen päivä lokakuuta, niin silloin on kulunut kolmetoista vuotta siitä kun seisoin Pyhänhengensaarella Tukholmassa ja näin tuon ihanan pään vierähtävän mestauslavalta. Herran rauha hänen viattomalle sielulleen taivaanvaltakunnassa." Tässä vaikeni vanhus ja purskahti kiihkeään itkuun, peittäen kasvonsa suurilla, kalkeilla käsillään.

"Jumalani! Oletko sinä se urhea smålantilainen, joka kantoi prinssi Magnuksen Tanskaan?" huudahti aseenkantaja osanottavasti ja hypähti seisomaan. "Sinäkö olet se uskollinen Arvi, josta kaikki ihmiset puhuivat minun pienenä ollessani — ja sinä elät täällä köyhänä, halpana miehenä!"

"Köyhä mies minä kyllä olen", virkkoi ratsupalvelija ja poisti kädet kyyneleisiltä silmiltään, "mutta siitä minä kiitän Jumalaa ja Pyhää Eerikkiä. Minulla on ollut kylliksi surua tässä maailmassa mahtavien onnettomuuksien näkemisestä. Arvi Smålantilaisen nimeä ei tunne kukaan muu kuin meidän taivaallinen Isämme ja ne jotka vielä muistavat pienen prinssi Magnus Birgerinpojan. Silloin kun minä kannoin pienen kuninkaani Tanskaan mainittiin minun nimeni ensimäisen ja viimeisen kerran maailmassa. Senjälkeen minä seurasin isää tänne ja jouduin lainsuojattomaksi hänen kanssaan. Sillä aikaa kuin minun pieni kuninkaani kasvoi suureksi uljaaksi maanpaossaan, valahtivat minun hiukseni hopeanharmaiksi. Kun hän sankarina palasi kotimaahansa, oli hän juuri täyttänyt kaksikymmentä vuotta ja silloin se suuri onnettomuus kohtasi häntä. Oi! Minä jouduin siksi ajoissa Pyhänhengensaarelle, että näin hänen kellertävien suortuviensa loistavan auringossa kuin pyhimyskehän — pyövelinkirveen alla."

Aseenkantaja katseli vanhaa Arvi Smålantilaista kunnioittavan osanottavasti ja tarttui hänen käteensä. "Nyt ymmärrän miksi niin syvästi säälit sortuneita mahtavuuksia", sanoi hän. "Enkä minä sinua siitä soimaa. Mutta sinä, arvoisa vanhus, kuulut menneeseen aikaan, minä tulevaan. Meidän tiemme eroavat täällä. On jo tarpeeksi valoisaa ulkona. Minun täytyy joutua matkaan." Aseenkantaja heitti muutaman äyrityisen pöydälle niukan aterian maksuksi. Hän pisti hatun päähänsä aikoen poistua. Mutta ennenkuin hän ehti ovelle, ponnahti se auki ja paksu lauttausmies astui kynnyksen yli talonväkensä ja parin venemiehen etunenässä. "Elkää pahastuko, nuori herrani, että kysyn kuka olette", lauttausmiehen leveästä rinnasta kajahti ääni onttona kuin tynnyristä. "Mutta te ette pääse paikaltanne ennenkuin olette tehnyt meille selvän siitä, että kuljette luvallisilla asioilla täällä Laalannissa. Te näytätte rehellisen miehen pojalta, sen parempaa todistetta kuin teidän kasvonne ei kunnon miehellä voi olla; mutta näihin aikoihin ei ole takuuta koiran karvoihin katsomisesta. Puhellessanne tämän uljaan ruotsalaisen kanssa olette te uhmaillen kerskannut uhkaavanne kuninkaan henkeä, jos vain voitte. Jos te tulette Björnholmista Stig Antinpojan luota tai ehkä itse Rendsborgin kreivin luota, niin ehkä kulette uusia petoksia ja onnettomuuksia valmistamassa."

"Vai niin", huudahti aseenkantaja ihmetellen, käsi miekan kahvalla, "eikö tässä maassa enää vapaasti saa jutella oluthaarikan ääressä joutumatta omien kansalaisten urkittavaksi ja ilmiannettavaksi? Millä oikeudella te täällä pidätätte matkustavaisia ja vaaditte minua tilille sanoistani ja ajatuksistani?"

"Jonakin muuna aikana eivät teidänlaisen nuoren keikarin puheet ja ajatukset olisi häirinneet minun aamu-untani", vastasi lauttausmies tyynesti. "Kyllä me sen tiedämme, että mitä vanha lintu laulaa, sitä poikanen visertää. Mutta senjälkeen kuin kuningas uskoi meidän laalantilaisten suojeltavaksi henkensä, täytyy meidän pitää korvamme ja siliämme avoimina. Elkää te olko siinä luulossa, ettei tässä haassa ole muita kuin orjia ja elukoita, vaikka olisittekin kuullut petollisen herranne Björnsholmissa sen satakertaa latelevan. Tässä näette minun talonväkeni; ei ainoakaan heistä pettäisi minua tai puhuisi pahaa minusta vieraille, vaikka minä olisinkin heille huonompi herra kuin meidän kuninkaamme voinee olla meille kaikille. Senvuoksi me emme myöskään salli nuoren keikarin rankaisematta soimata kuningasta; ehkä hän vie salaviestejä maan vihollisilta jollekin roistolle tässä maassa, joka voisi hyötyä siitä että syöksisi meidän onnettoman herramme vieläkin suurempaan kurjuuteen!"

Lauttausmiehen viittauksesta hypähti äkisti kaksi venemiestä esiin, tarttuen niin lujasti kiinni aseenkantajaan ettei hän voinut liikahtaa, ja kolmas sitoi hänen käsivartensa ja jalkansa. Vanha ratsupalvelija teki äkkinäisen liikkeen tullakseen hätyytetyn matkatoverinsa avuksi. Mutta lauttausmies tarttui jättiläisvoimin häntä käsivarteen pidättäen hänet. "Ole vain hiljaa, vanhus", kuiskasi hän, "minkä sinulle lupasin, sen pidän. Tiedäthän itse parhaiten tuon kukonpojan ajatukset. Minä tahdon näyttää hänelle, että vielä on miehiä valveilla Laalannissa, vaikka hän pitäisikin meitä kaikkia unikekoina ja haukkuisi koko maata navetaksi."

"Pidelkää varoen häntä, kunnon mies", kuiskasi vanha Arvi. "On kyllä totta, että hän on väärillä poluilla. Mutta uskokaa minua, kyllä hän vielä katuu kunhan saa aikaa ajatellakseen."

"Isäntä, tässä on salakirje", huusi nyt eräs venemiehistä, joka oli repäissyt auki aseenkantajan takin ja ottanut esille salaisen kirjeen, kirjeenkuljettajan maatessa sidottuna lattialla, hehkuvan punaisena häpeästä ja suuttumuksesta ja purren vimmastuneena hammasta.

"Niin, kun nyt vain joku osaisi lukea kirjoitusta", sanoi lauttausmies ja katseli päällekirjoitusta.

"Lauttausmies hoi, anna tänne minä luen sen", kuului voimakas ääni ovelta, ja samassa astui sisään pitkä, laiha mies, yllään punainen takki, metsästyslaukku sivulla, kaaripyssy kädessä ja vyössä suuri hopeoitu metsästyspuukko. Arvi Smålantilainen tunsi heti ylhäisen ketunmetsästäjän, joka oli seurannut heidän mukanaan Vordingborgista lauttauspaikan yli. Hänen kasvonsa olivat synkät ja hänen koko olentonsa oli käskevä ja vastenmielinen. Hän riisti kirjeen lauttausmieheltä, ja katseltuaan tarkasti sinettiä ja päällekirjoitusta hän näytti hämmästyvän, mutta tointui pian siitä. "Eikö muuta!" huudahti hän naurahtaen teeskennellysti ja avasi sinetin. "Te olette väärillä jälillä, lapset. Tässähän on vain vastaus minun naapurilleni, Ellemosen Juhanalle, eräästä juutilaisesta härkäkaupasta."

"Kaikella kunnioituksella, herra Henneke", sanoi lauttausmies epäluuloisen näköisenä, "mutta luulisipa melkein kirjeen olevan teille itsellenne, koska sen niin halusta avaatte, näyttepä tuntevan jo lukemattakin sen sisällön. Lukekaa se ääneen meille kaikille! Jos siinä puhutaan vain härjistä, niin olemmepa silloin tehneet vääryyttä pojalle tuossa, ja meidän on heti päästettävä hänet vapaaksi. Eikö kirja ole Stig Antinpojalta Björnholmista?"

"Jos lienee", vastasi metsästäjä, katseessa terävä, levoton ilme silmäillessään kirjettä. "Saatte itse kuulla jokikisen sanan tästä — se ei ole mikään salaisuus. Minunkin piti saada pari mullikkaa siitä karjasta. Aivan oikein, kirje on Stig Antinpojalta; mutta mitä se tähän kuuluu? Eihän tässä siltä voi lopettaa kaikkea kaupantekoa juutilaisen kanssa, vaikka yksi ja toinen olisikin saksalaisten puolella. Kuulkaapas nyt! Tämä vasta on oikein aito härkäkauppakirje, jommoisen vain juutilainen herrasmies voi kirjoittaa." Hän rykäisi ja luki hitaasti ja änkyttäen: "Rehellinen, jalosukuinen herra Juhana Ellemose, toivon teille terveyttä Jumalan ja Pyhän Knuutin kautta. — Ne sata lihavaa marskimaansonnia lähetetään Teille ja teidän ystävällenne niin pian kuin tämä kauppa on lopullisesti päätetty teidän puoleltanne ja te sovitun lupauksenne mukaan olette vienyt" — tässä hän änkytti ja vaikeni. "Tämä on kirotun epäselvästi kirjoitettu", mutisi hän.

"Minä olen tottunut lukemaan kirjoitusta. Sallikaa minun auttaa teitä, herrani", virkkoi Arvi Smålantilainen lähestyen häntä viekkaan näköisenä.

"Sitä ei tarvita. Nyt minä ymmärrän sen", jatkoi ketunmetsästäjä nopeasti. "Tässä on herra Ellemosen valkoisesta hevosesta — kuulkaa vain!" ja hän jatkoi lukemistaan välinpitämättömällä äänellä: "ja te sovitun lupauksenne mukaan olette vienyt oriin ja nuoren varsan heidän — niin aivan oikein — määräpaikkaansa. Vanha tanskalainen rotu", jatkoi hän nyt huolimattomasti, "taitaa nyt olla huonossa hinnassa, ja kreivi aikoo tuottaa holsteinilaisia tänne Jyllantiin; mutta hän on huomannut teidän tarjouksenne edulliseksi eikä teidän tarvitse kärsiä vahinkoa tässä kaupassa. Minun aseenkantajani Sven Tröst, joka tuo teille tämän kirjeen, on aimo uskalikko, mutta muuten löyhkäpäinen ja kokematon nulikka, jolle minä en salli uskottavaksi mitään arkaluontoisempaa asiaa. Härät ja" — hän pysähtyi taas luvussaan ja Arvi lähestyi häntä —. "No, saatana, tahdotteko kuulla vielä lisää tätä jaaritusta? — Eihän siinä ole mitään." Mutta Arvi ei väistynyt paikaltaan, tuijotti vain suurilla silmillään kirjeeseen. "Pois tieltä, moukka!" huudahti ketunmetsästäjä ja jatkoi sitten nopeaan ja välinpitämättömästi lukuaan. "Härjistä ja kreivin suosiosta voitte olla varma, kunhan pian täytätte sen mistä tämän kaupan suhteen on sovittu. Omakätisesti. Stig Antinpoika, marski."

"Hän tarkoittaa varmasti kaljupäistä kreiviä, eikä tästä kaupasta pääse viisaskaan selville", sanoi lauttausmies arvelevan näköisenä. "Mutta antakaapas minulle takaisin kirje, herra Henneke, niin minä vien sen meidän papillemme. Ehkäpä hän sen selittää meille. Sillä jotakin piilee tämän alla, siitä uskallan vaikka kaulani pantiksi."

"Oletteko mieletön? Mitä siinä voisi piillä?" huudahti ketunmetsästäjä tulipunaisena ja kiihtyneenä. "Ei tästä kannata näin suurta melua nostaa. Mutta, kunnon miehet, yhdessä suhteessa te kuitenkin olette oikeassa", jatkoi hän hetkisen mietittyään ja viekkaasti hymyillen, "Stig Antinpoika on vaarallinen mies, hänen kanssaan elköön kukaan rehellinen juutilainen ruvetko kaupantekoon. Hänen sananviejälleen voitte nyt tehdä mitä haluatte. Härkäkirje ei tuota kenellekään onnettomuutta." Näin sanoen hän repi kirjeen tuhansiksi paloiksi ja nauroi ivallisesti. "Kas niin", lisäsi hän, "näin on asiasta lyhyesti selvitty. Jos haluatte niin voitte suoriutua yhtä helpolla tuosta nulikasta, joka tuossa makaa. Paholainen vieköön sekä hänet että hänen isäntänsä." Näin sanoen hän poistui viheltäen, ja lauttausmies katsoi miettivästi hänen jälkeensä.

"Sano meille totuus, nuori mies, niin pääset vapaaksi. Kenelle oli kirje?" kysyi hän sidotulta aseenkantajalta. "Tiedättekö lukiko herra Henneke sen oikein? Sillä minä en ainakaan luota viekkaaseen Henneke Brydeen."

"Se kirje, jonka te niin häpeällisesti ryöstitte minulta", vastasi aseenkantaja katkeroittuneesti kohottaessaan päätään, "olisi minun aivan oikein pitänyt viedä eräälle Juhana Ellemoselle, mahdollisesti aika roistolle, jonka te varmasti tunnette paremmin kuin minä. Enhän minä voinut tietää mitä kirje sisälsi muuten kuin avaamalla omin lupini roistomaisesti toisen kirjeen, niinkuin tuo pitkä metsästäjä. Ettei minun herrani ole uskonut minulle mitään tärkeitä asioita sen te kaikki kuulitte ketunmetsästäjän lukemisesta. Hän haukkuu minua nulikaksi", lisäsi hän katkerasti ja suuttuneena. "Eikö teillä ole niin paljoa järkeä paksuissa kalloissanne ymmärtääksenne, ettei minun ole katsottu ansainneen olla missään enemmässä tekemisessä hänen kauppojensa ja kujeittensa kanssa, olkoon sitten kysymyksessä härät tai muut elukat."

"Sinä näytät totisesti haluavan aimo selkäsaunan, nuori mies," vastasi paksu lauttausmies kylmästi. "Eipä taida meidän tarvita vaivata itseämme sen vuoksi, kyllä sinä muuten sen halusi saat piankin tyydytetyksi. Tuollaisten kukonpoikasten, jotka kiekuvat kaivonvintillä ennenkuin saavat heltan ja kannukset, voi antaa vapaasti lentää matkoihinsa ja kupsahtaa kaivoon kun niitä haluttaa, eikä siltä tarvitse pelätä koko maailman molskahtavan jälestä. Lapset, päästäkää hänet siteistä, ja antakaa hänen mennä matkoihinsa. Senkin hyttynen voisi muuten kuvailla olevansa elefantti."

Lauttausväki irroitti nauraen aseenkantajan siteet. Mutta tuskin hän oli päässyt notkeille jaloilleen ja tuntenut voivansa liikuttaa jäseniään, niin jo helähti lyhyt aseenkantajanmiekka tupesta, ja silloin täytyi paksun lauttausmiehen sekä hänen koko väkensä kiirehtien juosta pakoon hänen terävää miekkaansa. Mutta kun ei heillä ollut aseita ja he väistyivät häntä, niin hän astui rauhallisesti miekka kädessä ulos ovesta, Arvi Smålantilaisen seuraamana. He nousivat molemmat hevostensa selkään ja ratsastivat joutuisasti Saxköpingiin johtavaa tietä. Vaihtamatta pitkään aikaan sanaakaan keskenään.

"Sinäkö, minut ilmiannoit, vanhus?" kysyi viimeinkin aseenkantaja luoden toveriinsa terävän katseen.

"Se oli vähin minkä voin tehdä teidän sielunne autuuden puolesta, nuori herrani", vastasi Arvi Smålantilainen, totisilla kasvoillaan sydämellisen ilon ilme. "Rehellinen lauttausmies oli itse ruvennut teitä epäilemään", jatkoi hän. "Mutta hän lupasi sitoa teidät taitavasti, kärventämättä hiustakaan teidän päästänne."

"Kuolema ja kirous! Sepä oli aitoruotsalainen kuje, harmaahapsi!"

"Olisitte ennemmin sanonut rehellinen ruotsalainen oikaisu huonoissa laskelmissa", vastasi Arvi tyynesti ja nyökäytti tyytyväisesti. "Teidät täytyi saada erilleen siitä salaisuudesta, josta ette kuitenkaan osannut vaieta; se painoi, Jumalalle kiitos, liian raskaasti teidän nuorta omaatuntoanne. Hyvällä ei ollut mahdollista tulla toimeen teidän kanssanne; minä olisin saanut saarnata teille aamunkoittoon asti, ettekä te kuitenkaan olisi tulleet järkevämmäksi."

"Haa, jos olisi oikein, niin antaisin sinulle ansiosi mukaan, sinä vanha petollinen kettu", mutisi Sven Tröst uhaten, mutta ei voinut kuitenkaan muuta kuin mielihyvällä katsella vanhuksen ystävällisiä kasvoja.

"Elkää nyt punnitko minun ansioitani", keskeytti Arvi hänet, "vaan olkaa rehellinen itsellenne ja muille kunnon ihmisille. Te olette velvollinen käyttämään nuorta elämäänne paremmin kuin olemaan petturien puolisokeana kätyrinä. Kyllä te itsekin tiedätte, ettei ollut kysymyksessä tavallinen härkien kaupittelu. Jos ei tuo pitkä ketunmetsästäjä olisi tullut, niin me olisimme lukematta repineet rikki kirjeen, ja se olisi ehkä ollut parasta. Minä en osaa, Jumalan kiitos, kirjaintakaan, mutta minun täytyi olla olevinani kirjanoppinut, ettei metsästäjä olisi tuon salaperäisen salakaupan ainoa todistaja. Hän oli varmasti osallisena siinä asiassa. Jumala ties, seisoiko siinä edes niinkuin hän luki; mutta jos ymmärsin oikein tuon härkäkaupan, voi siitä vielä koitua paljonkin onnettomuutta, ellette te rehellisesti auta minua sitä estämään."

"Sinä olet oikeassa, Arvi!" huudahti aseenkantaja, joka oli sävähtänyt hehkuvan punaiseksi. "He ovat käyttäneet minua katalaa asiaa toimittamaan. Minä luulin olleen kysymyksessä rehellisen ja avoimen kapinan kurjaa kuningasta vastaan, ja pelastaakseni maani olisin minä kernaasti ottanut siihen osaa; mutta salahyökkäystä ja salamurhaa vastaan minä puolustaisin pahintakin vihollistani. Sinä olet arvannut oikein; pitkä metsästäjä oli varmasti osallisena liitossa. Häntä kutsuttiin äsken Henneke Brydeksi; sen nimiselle laalantilaisherralle piti minun uskoa tuo kirottu kirje, ellen heti tapaisi Juhana Ellemosea hänen kartanossaan Saxköpingin lähellä. Oliko tämä sattuma?" jatkoi hän mietteissään. "Vai auttoiko korkeampi tahto minua toimittamaan asiani ja sen paremmin kuin mitä nyt itse toivoisin, juuri sinä hetkenä, jolloin kaikki näytti selvinneen. — Nyt minä siis olen vapaa", lisäsi hän iloisena ja tyytyväisenä. "Minun viimeinen toiselle ihmiselle vannomani lupaus on täytetty. Minä en enää milloinkaan anna toisen tahdon sitoa itseäni, vaikka se olisikin maailman mahtavimman herran."

"Aivan niin, poikani, siinä voit olla oikeassa", vastasi Arvi vakavasti, "mutta yhtä herraa täytyy teidän kuitenkin palvella ja totella muuten teistä tulee julkea ja hurja perkeleenpalvelija, josta Jumala ja Pyhä Eerik teitä varjelkoon! — Minä tarkoitan sitä Herraa, jonka hallussa on kaikkien herrojen sielut ja autuus sekä täällä että tuolla puolen haudan."

"Sinä olet rehellinen sielu, Arvi — kas tässä minun käteni", huudahti aseenkantaja liikutettuna. "Että olisin tekemättä joutavia ja typeriä kujeita, sitä en voi luvata sinulle; mutta, pahoissa ja katalissa juonissa en tahdo olla osallisena kuuluinpa sitten näinä aikoina mihin puolueeseen tahansa — siihen voit luottaa. Nyt minä aluksi seuraan sinua Saxköpingiin. Minä tahdon kuitenkin nähdä tämän varjokuninkaan ennenkuin hän siirtyy pois tästä maailmasta; ja — jos voisin vapauttaa hänet katalasta kuolemasta niin olisin iloinen."

"Varmasti uskon taivaassa nyt vallitsevan suuren ilon, nuori herra", sanoi Arvi Smålantilainen liikutettuna ja kyyneleet kimmelsivät hänen suurissa, taivasta kohti luoduissa silmissään, kun hän puristi matkatoverinsa kättä niin kovasti että se natisi. "Totisesti", lisäsi hän puristaen sitä vieläkin kovemmin. "Kun syntinen kääntyy voi siitä syntyä iloa maanpäälläkin."

"Olkoon sillä sentään määränsä täällä maanpäällä, Arvi, elä purista kättäni mäsäksi kivikourallasi", virkkoi Sven Tröst hyväntahtoisesti nauraen, jonka jälkeen molemmat tyytyväisen mielialan vallitessa ratsastivat edelleen.

He olivat aivan lähellä Saxköpingiä. Tämä pieni kaupunki näkyi aamuauringon valossa järven eteläiseltä rannalta. Se oli enemmän kylän kuin kaupungin näköinen, sillä useampien talojen kattoja peittivät olkikatot ja niitä ympäröivät aidatut kaalimaat sekä peltoviljelykset. Kirkko ja Kolmiyhteysseuran kokoushuone sekä parin rikkaan kauppiaan talot olivat ainoat tiilikivikattoiset kivirakennukset paikalla. Kaupunkia lähetessä näki Sven Tröst ratsastajan kiireesti rientävän erästä sivutietä ja hän oli tuntevinaan pitkän ketunmetsästäjän. Metsästäjä ruoski hevostaan ja katosi aaltoilevien vehnäpeltojen taakse.

KOLMAS LUKU.

Saxköping oli vaurastunut kuningas Kristofferin aikana, joka oli antanut kaupungille vapauskirjeen, ja se oli ehkä ainoa seutu maassa, missä hänellä vielä oli uskollisia ja hyväntahtoisia alamaisia, huolimatta siitä että hän oli pantannut tämänkin kaupungin ynnä niemimaan velipuolelleen, holsteinilaiselle kreivi Juhanalle. Kreivillä oli myöskin viimeisenä viitenä vuotena ollut oikeus lyödä rahaa Saxköpingissä, eikä kukaan uskaltanut hylätä kreivinrahaa niin huonoa kuin se olikin. Vaikka kuningas Kristofferin voima ja valta myöskin täällä oli vähäinen, oli hän kuitenkin nyt onnettomuudessaan paennut tämän kaupungin hyvien asukasten turviin, joiden hän tiesi olevan viimeisiä hylkäämään hänet hädän hetkenä. Mukanaan pieni seurue ja vanhin poikansa, prinssi Otto, oli hän oleskellut täällä muutamia päiviä rikkaan kauppias Pietari Vitfeltin vieraana, joka oli luovuttanut suuren kivitalonsa ruhtinaallisille henkilöille, itse hän oli perheineen muuttanut pienempään sivurakennukseen.

Sven Tröst ja Arvi Smålantilainen ratsastivat hitaasti kaupungin läpi varhaisena aamuhetkenä ihmetellen, että näin pieni ja mitätön seutu nyt oli Tanskan kuninkaan asuinpaikka. He katselivat tarkasti jokaista vähänkin huomattavampaa taloa, jonka he luulivat mahdollisesti soveltuvan hovinpitoon. Viimeinkin he saapuivat suuremman kivirakennuksen luo. Lyhtyä muistuttava kahdeksankulmainen parvekerakennus työntäytyi kadulle, ja talon molemmat päädyt olivat koristetut puusta leikatuilla pyhimyksenkuvilla. Yksi ovista johti avonaiseen puotiin, missä oli kaupan rautatankoja ja tervatynnyreitä. Toisen oven luona, joka oli suljettu, seisoi vartija keihäs olalla, sekä kaupungin palvelija, jonka rintaa koristi kaupungin vaakuna: suuret sakset; kädessä hänellä oli suuri naulavasara: he seisoivat jäykkinä pyhäpuvuissaan, hyvin juhlallisen näköisinä ikäänkuin ollen vartijoina. "Tässä se varmaan on", virkkoi Sven Tröst säälivästi hymyillen ja kääntyi ivasana kielellä Arvi Smålantilaisen puoleen, joka oli ottanut lakin päästään ja kumarsi kunnioittavasti parvekerakennuksen ikkunaa kohti. Aseenkantajan silmä seurasi samaa suuntaa ja huolimatta siitä vähäisestä kunnioituksesta, millä hän katseli tätä kuningasasuntoa, vetäsi hän kuitenkin heti korean hattunsa päästään huomatessaan pienten lyijyruutujen läpi kahdet kasvot, jotka kummatkin omalla tavallaan pakoittivat hänet tuntemaan omituista osanottoa. Toiset olivat vanhemman miehen kuolonkalpeat, omantunnontuskien uurtamat kasvot, joiden katkeran synkkämielinen ilme melkein läheni mielipuolisuutta, mutta piirteet olivat kauniit, tukka musta ja tuuhea, samoin viikset. Toiset olivat melkein tyttömäisen lempeät nuorukaisen kasvot, joita ympäröivät olkapäille valahtaneet keltaiset kiharat. Hän näytti tarjoavan sairaalle herralle virvoittavaa juomaa ja lausuvan hänelle muutamia lohduttavia sanoja; hänen hienoilla, surunvoittoisilla ja uneksivilla kasvoillaan oli niin liikuttava rakkauden ja hellyyden ilme, että aseenkantajan täytyi tahtomattaankin pysyä hiljaa paikoillaan kadulla ja unohtua katsomaan odottamatonta näkyä. Syvän tuskan valtaamana huudahti Arvi Smålantilainen hiljaa: "Oi Magnus, minun Magnus lapseni! Aivan tuon näköinen oli minun hyvä prinssi Magnukseni, kun hän lohdutti epätoivoista isäänsä — ja sellaisen enkelinpään saattoivat he mestata, ne hirviöt!"

He ratsastivat hiljaa majataloon, eikä kumpikaan heistä epäillyt että he nyt olivat nähneet onnettoman kuningas Kristofferin ja hänen poikansa, seitsemäntoistavuotiaan prinssi Oton, vaikka vielä olikin niin aikainen aamu että monessa paikassa ikkunaluukut olivat suljetut ja vain köyhiä päivätyöläisiä kulki kaduilla. Loheden taistelun jälkeen ei kuningas melkein koskaan nukkunut öisin. Hänen haavansa eivät vielä olleet paranneet, mutta häntä vaivasi enemmän sielullinen kuin ruumiillinen sairaus.

Pietari Vitfeltin taloon Saxköpingissä kuului pieni puutarha, josta oli kaunis näköala merelle, ja paitsi hedelmäpuita oli siellä paljon harvinaisia kukkia ja ulkolaisia kasveja, jotka yritteliäs kauppias oli ymmärtänyt hankkia luostaripuutarhoista. Tämä puutarha olikin tunnettu kaupungin kauneimmaksi, ja rehellisen Pietari Vitfeltin suurin ilo oli itse askarrella ja hoitaa pientä maapalstaansa oman omituisen makunsa ja mielikuvituksensa mukaan. Nuoralla vedetyille suorille käytäville oli sirotettu pajankuonaa hänen omasta veitsihiomopajastaan. Paja oli kaupungin vanhin ja siitä hän suurimmaksi osaksi sai kiittää rikkauttaan. Siitä hän myöskin johti kaupungin nimen, joka kuitenkin hänen mielestään, sopivammin olisi voinut olla nimeltään Knivköping [Knivköping = Veitsikauppala] kuin Saxköping ja parempi olisi ollut asettaa veitsi kuin sakset vaakunaan. Joka kerta kävellessään vieraineen pajakuonan peittämiä käytäviä ja näytellessään heille kuuluisaa puutarhaansa ei hän unohtanut selittää tätä käsitystään. Hänen suurimpia ilojaan oli omin käsin leikellä vertauskuvallisia kuvia muutamiin suuriin puksipuihin, joiden joka vuosi täytyi muuttaa muotoa, aina hänen vaihtuvien mielijohteittensa mukaan. Niiden täytyi aina jonkinlaisina hieroglyfeina osoittaa maailmalle ja hänen kanssaihmisilleen mikä milloinkin oli hänen mielestään tärkeintä. Tänä aamuna hän asteli hyvin aikaisin puutarhassaan, suuret puutarhasakset kädessään leikellen sydämiä ja kruunuja taxuspuihin, sill'aikaa kuin puotipoika, jonka ei tarvinnut seisoa niin aikaisin puodissa, askarteli asettamalla kiviä ja kiiltäviä posliininpaloja kuningas Kristofferin nimeksi kukkapenkkeihin. Kauppias itse oli vastoin tapaansa pyhäpukimissa. Hän katseli tyytyväisenä sekä omaa että puotilaisensa työtä. "Niin, niin! Järkeä sitä tarvitaan kaikessa", sanoi hän itsekseen. "Aseta sakset kuninkaan nimen yläpuolelle, mies, se merkitsee meidän hyvää kaupunkiamme, johon hän on turvautunut, ja joka rehellisesti on suojeleva häntä. Sakset ovat oikeastaan räätälinkyltti, ja veitsi olisi sopivampi kaupunginvaakuna. Mutta Herra Jumala! Olemmehan me kaikki räätäleitä meidän Heraamme edessä. Saksia minä puolustan, voivathan ne merkitä maata, ja valtakuntaa; kun vain rivakat kädet tarttuvat niiden kahvaan niin ne aukeavat, sulkeutuakseen taas. Silloin tanskalaiset sakset purevat, ja voi sitä, joka pistää sormensa niiden väliin. Kas sen minä sanon kuninkaalle, kun hän kysyy mitä sakset merkitsevät. Ne voivat myöskin antaa hänelle viittauksen siihen, että olisi paras leikata pois ylpeät ja ylimieliset vesat, nämä herrasmiehet ja omavaltaiset talonpoikaiskiduttajat, jotka tahtovat olla herroina maassa ja ovat nenäkkäitä sekä kuninkaalle että porvareille. Kas niin", jatkoi hän saatuaan sydämet ja kruunut valmiiksi taxusaitaan. "Kukoistakoot ja kasvakoot Tanskanmaan sydämet kuin ikuisesti viheriät puut paratiisissa. Se on pääasia. Latva kohotkoon taivasta kohti, ja me iloitsemme sen valossa ja varjossa. Kruunatut nimet, oi niin, ne ovat katoavaisia — maallisia. Mutta minun halvan kykyni mukaan ovat ne pidettävät kunniassa — loistakoot ne kukkasina kukkasmaissa eikä kukaan saa niitä poleksia — muista se, mies."

"Enkö nyt saa laittaa prinssi Oton nimeä, isäntä", kysyi puotilainen. "Hänestä minä pidän, onhan hän oikeastaan meidän herttuamme, ja hänestä kun tulee kuningas, niin hän vapauttaa meidät saksalaisista kunhan vain meidän Herramme armossaan päästää meidät siitä toisesta."

"Oletko sinä hullu, mies! Puhutko sinäkin sellaisista asioista? Ole sinä vaiti ja pidä huoli töistäsi, muuten minä opetan sinut pitämään suusi kiinni. On helppo asia muuttaa C kirjain O:ksi, näetkös, mutta sitä tekemään tarvitaan meitä väkevämmän sonni. Huomaa se visusti, mies."

"Mutta Jumalan nimessä, isäntä", sanoi puotilainen hetken vaiettuaan, jolla aikaa hän omin päin muutti yhden kruunatun C:n O:ksi, "jos te näkisitte sen pitkän luettelon, mihin minun täytyy kirjoittaa mitättömimmätkin menot, niin ette te taitaisi olla kovinkaan hyvillänne".

"Pöllöpää! Siitä ei kannata puhua!" vastasi Pietari Vitfelt suuttuneena. "Niin suuren kunnian arvoinen lienee hän kuitenkin vielä. On selvää, että tulot ja menot ovat järjestyksen vuoksi kirjoitettavat taululle, ja jos sinä kirjoitat puolenkaan äyrityisen liikaa tai yli niin ajan minä sinut ulos portista. Ja vaikka kuningas ja prinssi jäisivät minun luokseni niin kauaksi ettei minulla enää olisi äyrityistäkään, ei heidän kuitenkaan tarvitse nähdä tyytymätöntä ilmettä. Ymmärrätkö sen, mies?"

"Elkää suuttuko, isäntä, mutta minä ajattelin vain näin: jos hän olisi kunnon kuningas, joka kunnioittaa lakia ja oikeutta ja puolustaa maata ja valtakuntaa, silloin olisi asian laita toinen; silloin olisi hauska ja hupaisa häntä juhlia, eikä meidän tarvitsisi antaa niin paljon viskunoita katupojille eläköönhuutoja varten, aina kun he näkevät hänet parvekeikkunassa. Mutta jos ihmisten puheet tästä kuningas Kristofferista ovat tosia, niin on hän uhannut veljensä henkeä ja tuottanut turmiota maalle ja kansalle, eikä hän koskaan ole tehnyt muuta kuin häpeällisiä tekoja koko elämänsä ajan ja silloin minä ajattelin —"

"Ei sinun tarvitse mitään ajatella, ymmärrätkös sen, ja mene nyt matkoihisi puotiin", keskeytti Pietari Vitfelt ällistyneen puotilaisen antamalla hänelle aimo korvapuustin. "Kas, tuossa on hänen majesteettinsa pyhä persoona", lisäsi hän, oikaisten itsensä suoraksi ja astui sitten kuninkaallista vierastaan vastaan, tehden äärimmäisen syvän kumarruksen.

Prinssi Oton tukemana astui sairas kuningas Kristoffer hitaasti ja horjuen puutarhaan. Musta samettibaretti oli painettu syvälle itsevaltiaan otsalle, ja hänen vasen kätensä oli siteissä. Joka askel näytti tuottavan hänelle tuskia; hänen kalpeat kasvonsa olivat synkät, ja hän tuijotti maahan, huomaamatta porvarin juhlallista tervehdystä, mihin nuori prinssi ystävällisesti vastasi. "Meidän hyvä isäntämme on täällä ja haluaa tervehtiä teitä, herra isä", sanoi prinssi. Kuningas heitti sivulleen terävän katseen, astuen edelleen muuttamatta ainoata ilmettä.

"Korkeastikuninkaallinen, armollinen majesteetti", alkoi nyt porvari, uudistaen syvän tervehdyksensä. "Te osoitatte suuren kunnian sekä minun pienelle puutarhalleni että halvalle talolleni. Teidän armollinen käyntinne on varmasti kartuttava tämän minun omaisuuteni mitätöntä arvoa sekä minulle että minun jälkeentulevaisilleni. Varmasti on syntiä ylpeillä siitä että te alentuvassa hyvyydessänne ja armossanne olette suvainnut kunnioittaa läsnäolollanne minua mitätöntä saxköpingiläistä —"

"Säästä moiset puheesi narreille, jotka uskovat suunpieksämiseen", keskeytti kuningas hänet ja kääntyi pois, katseessa katkera, epäluuloinen ilme. "Oli aika, jolloin minä lempeästi kuuntelin tuonlaisia alamaisuudenosoituksia, mutta en milloinkaan ollut kyllin typerä uskoakseni niissä olleen ainoatakaan tosi-sanaa."

Hämmästynyt porvari sävähti hehkuvan punaiseksi; hän katseli hämmentyneenä ympärilleen joka taholle, tietämättä minne kääntyisi.

"Elkää pahastuko isäni epäystävällisiä sanoja, kunnon Pietari Vitfelt", sanoi prinssi hiljaa taputtaen porvaria olkapäälle, kuninkaan istuutuessa puutarhapenkille, missä hän vaipui synkkiin mietiskelyihinsä ja nojaten käsivartta polveensa painoi kumartuneen päänsä laihaa kättä vasten. "Taas on hänellä ollut uneton yö", lisäsi prinssi astuen pari askelta sivulle. "Onnettomuus on saanut hänet unohtamaan, ettei Tanskan kuninkaalta milloinkaan puutu ystäviä hädässä. Minä toivon raittiin ilman virkistävän hänen mielensä. Näyttäkää meille kukkasenne sekä muut nähtävyytenne täällä."

"Suvaitseeko teidän kuninkaallinen korkeutenne", alkoi taas porvari rohkaistuneena ja ojensi kuninkaalle harvinaisen ruusun. "Tämän kuninkaallisen kukan ovat hurskaat luostariherrat tuoneet tänne Ranskasta."

"Minä en siedä kukkia", vastasi kuningas katsomatta ylös "Antakaa ne naisille ja hentomielisille nuorukaisille. Minä istutin nuoruudessani puita; mutta ne kuolivat kaikki — minun kädelläni ei ollut onnea."

"Uskokaa, herra kuningas, kaikki voi vielä Jumalan avulla kääntyä hyväksi", jatkoi porvari sydämellisesti lohduttaen. "Teidän lapsistanne saatte varmasti sekä te että Tanska vielä iloa."

"Vai niin! Minua koetetaan lohduttaa jälkeläisteni paremmalla onnella", huudahti kuningas katkerasti nauraen. "Te tarkoitatte, että teillä on ollut minusta vain surua ja onnettomuutta. Sanokaa vain suoraan! Mieluummin te soisitte minun olevan kuolleen ja haudassa. Kun kuulette minun ruumiskellojeni soivan niin silloin te taidatte sekä tanssia että hyppiä täällä Tanskassa."

"Elkää toki noin puhuko, rakas isäni", sanoi Otto rukoilevalla äänellä ja suuteli hänen vapisevaa kättään. "Tahtoohan tämä kunnon mies meidän parastamme, eikä hän tahtoisi loukata teitä ei puheilla eikä ajatuksilla."

"Ei, sen tietää armias Jumala!" sanoi porvari hämillään ja väänteli käsiään, astuen taas lähemmäksi prinssin kanssa. "Kunpa vain tietäisin millä voisin huvittaa teidän kuninkaallista isäänne, armollinen prinssi. Miellyttääkö häntä viulun tai kitaransoitto, tai lautapeli? Ne olen toimittanut illaksi. Tai olisiko hänellä halua tulla katsomaan minun veitsitakomoani? Tai vienkö hänet meidän pyhään Kolminaisuudenseuraamme. Minä annan kiltaveljille tänä iltana tynnyrillisen hyvää olutta, että saavat juoda meidän armollisen herrasväkemme terveydeksi. Me saxköpingiläiset olisimme kiittämättömiä olentoja, jos milloinkaan voisimme unohtaa mitä meidän halpa kaupunkimme on velkapää teidän herra isänne hallitukselle sen antamasta armollisesta vapauskirjeestä. Sen vuoksi olemme me Saxköpingin asukkaat myöskin luvanneet ja vannoneet kiltahuoneemme kynttilöiden valossa, että vaikka koko maa luopuisi hänestä hänen onnettomuuden päivinään, niin tahdomme me puolustaa hänen kuninkaallisia oikeuksiaan, niin kauvan kuin pisarakin rehellistä verta vuotaa suonissamme."

"Sen me tiedämme sekä isäni että minä, rehti kunnon mies", sanoi prinssi Otto liikutettuna ja puristi porvarin kättä. "Senvuoksi olemmekin mieluummin tulleet asumaan tänne teidän luoksenne kuin jonnekin kuninkaalliseen linnaan, missä minun setäni ja hänen saksalaiset päällikkönsä vallitsevat. Kun minun onneton isäni vain saisi olla rauhassa täällä siksi kunnes hän paranee, niin ei vielä kaikki toivo olisi mennyttä. Me odotamme marskia tänne tänä iltana, ja silloin päätetään jäämmekö tänne vai lähdemmekö maasta. Pitäkää vain huoli siitä että kaikki on hiljaista, niinkuin ei kuningasta olisikaan täällä. Hänen nykyiselle mielialalleen ovat kaikki kunnian- ja suosionosoitukset vastenmielisiä, ne vain tuskallisesti muistuttavat hänelle hänen parempien päiviensä mahtavuuden aikoja."

"Minä ymmärrän, herra prinssi", sanoi porvari, päätään nyökäyttäen. "Hänen armonsa toivoo itseään kohdeltavan kuin tavallista kristittyä ihmistä ilman juhlamenojen touhua. Siitä minä pidän, ja se on minustakin mukavinta. — Kuulkaa nyt rakas Kristoffer", alkoi hän, kääntyen taas kuninkaan puoleen, puhuen sydämellisesti ja melkein tutunomaisesti, ollenkaan huomaamatta prinssin huolestunutta ja varoittavaa ilmettä. "Heittäkää nyt mielestänne kaikki oikuttelut ja olkaa rohkealla ja iloisella mielellä. Ei tässä mitään voiteta allapäin kulkien. Jos te tarvitsette rahaa, niin voittehan vielä pantata Skanderborgin ja Årön, ja sitten on teillä vielä nuo pienet, hyvät Fyenin saaret. Eiväthän ne enää ole kuningaskunnan veroisia, mutta säästämällä tulette kyllä vielä niilläkin toimeen. Silloin kun minun viimeinen laivani ajoi karille, olin minäkin vähällä menettää järkeni ja tulla synkkämieliseksi. Mutta silloin tuli minun hyvä Ristoni, meidän veitsiseppämme, ja moitti minua alakuloisuudestani sanoen, että minä olin jumalaton mies kun en luottanut taivaalliseen isäämme ja pyhään neitsyeeseen, ja sitten —"

"Vaiti, pölkkypää!" huudahti kuningas ja nousi katse leimuavana. "Oletteko aivan mieletön? Luuletteko puhuvanne vertaisellenne? Vielä minä olen Tanskan kuningas. Sitä elköön kukaan unohtako niin kauvan kuin nämä silmät ovat avoinna."

"Jumala minua armahtakoon, kaikkein armollisin herra", änkytti Pietari Vitfelt aivan kauhuissaan ja vetäytyi nöyrästi pois hyvin huolestuneen ja nolostuneen näköisenä. "Jos minä olen loukannut teidän armoanne, niin olen sen totta totisesti tehnyt hyvästä sydämestä. Minä luulin teidän majesteettinne nyt niin kyllästyneen kaikkiin tyhjiin arvonimiin ja koreuksiin, joista olitte saanut niin kylliksenne mahtavuutenne päivinä —"

Kuninkaan kasvoilla vaihtui väri, ja niiden ilme muuttui äkkiä niin katkeran tuskalliseksi, että pelästynyt porvari kävi aivan sanattomaksi. Prinssin viittauksesta hän poistui nopeasti rehelliset silmät kyynelissä, koetettuaan kuitenkin ensin hyvittää puuttuvan alamaisuutensa melkein hullunkurisen syvällä kumarruksella.

"Tuollainen typerä lohduttelu vie minulta hengen", huudahti kuningas. "Näillä poroporvareilla ei ole käsitystäkään siitä miltä tuntuu kantaa purppuraa säretyin sydämin ja kuolla kurjana onnenonkijana, vaikka kuninkaan nimellä. Kirottu olkoon se hetki, jolloin minä näin päivän valon. Tämän elämän kurjuuden vuoksi ei kannattaisi hengittää."

"Elä joudu epätoivoon, isäni", rukoili prinssi Otto hellästi. "Onni on vaihteleva. Se voi vielä kääntyä teidänkin osaksenne, kun vain ette joudu epätoivoon."

"Onni!" toisti kuningas katkerasti nauraen. "Uskotko sinä onneen poikani? Usko ilmaan ja tuuleen, usko merenvaahtoon, usko omiin ja muiden inhimillisiin hyveisiin, jos voit, usko kaikkiin vanhoihin taruihin rakkaudesta ja ystävyydestä ja uskollisuudesta ja rehellisyydestä Tanskassa. Mutta elä milloinkaan usko onneen! Onko milloinkaan kukaan ollut onnellinen? Tuo harhakuvitelma, jota me kutsumme onneksi ja iloksi, on petollisempi ja valheellisempi kuin usko meidän omaan ihmisjärkeemme ja vapaaseen tahtoomme."

"Kun me kutsumme onnea, samoin kuin onnettomuuttakin, Jumalan sallimukseksi, isäni, niin täytynee meidän toki uskoa siihen", vastasi poika lempeällä ja lohduttavalla äänellä. "Mutta vaikka meidän parhaat aikeemme epäonnistuisivatkin maailmassa, niin on meidän hyvä tahtomme kuitenkin aina aarre, jota ei kukaan voi meiltä riistää ikuisiksi ajoiksi."

"Ei niin!" keskeytti hänet kuningas katkerasti hymyillen. "Etkö sitten usko minulla milloinkaan olleen hyvää tahtoa? Poikani, tarkoitatko sinä, etten minä olisi koskaan ajatellut tehdä Tanskaa onnelliseksi! Vähät meidän hyvästä tahdostamme! Sillä me voimme yhtä vähän kuin pahallakaan. Se tulee ja menee tuulen lailla — mutta se mikä tapahtuu, se tapahtuu siitä huolimatta." Kuningas vaikeni eikä poika tiennyt mitä vastaisi hänen sekavaan puheeseensa. Hän huokasi hiljaa, ja vetäsi irti rikkaruohon, joka oli kietoutunut sen ruusupensaan ympäri, jonka vieressä hän seisoi.

"Mikset anna rikkaruohon olla?" kysyi isä. "Mitä se voi sille, että oli luotu rikkaruohoksi. Jos sillä olisi ollut oma tahto, niin se olisi kyllä mieluummin ollut lilja tai ruusu; mutta muuttuiko se siltä muuksi? Usko minua, poikani, ei ole sen parempi meidän ihmisten. Onhan totta, että meillä on jonkinlainen tahto. Se voi tulla meissä lujaksi ja voimakkaaksi ja tehdä melkein ihmeitä; mutta se ei ole Jumalasta, ja se on meidän onnettomuutemme. — Eläimet ovat onnellisia; millä ei ole mitään valintaa. Enkelit ovat autuaita; mutta heillä ei ole muuta tahtoa kuin heidän Herransa ja Jumalansa tahto. Mutta minun rippi-isäni sanoi, että jos ikävöimme täydellisesti vapaata tahtoa oman mielemme mukaan, niin se ei kuitenkaan ole meidän vaan perkeleen." Hän vaikeni sekavasti nauraen. — "Katsos, kuninkaaksi minä tahdoin tulla", jatkoi hän, "ja siksi minä tulin — kaksi kertaa yhden sijaan. Se maksoi paljon, poikani, liian paljon — enemmän kuin minkä arvoisia koko tämä kurja elämä ja ontto kruunu ovat. — Viisi kertaa minut ajettiin maanpakoon — muistatko sinä, kun me sinun ja veljesi kanssa kulimme kerjäten ympäri Saksaa? Mutta minä en menettänyt rohkeuttani. — Kuninkaaksi pääsin kuitenkin taas; kuninkaana he saavat antaa minun myöskin kuolla. Mutta minkälainen kuningas minusta tulikaan?" kuiskasi hän käheästi ikäänkuin itsekseen ja tuijotti maahan. "Minkä hautakirjoituksen saanenkaan tanskalaisiltani? Miltä näyttää kruununi sinä päivänä?" Hän piteli kättään otsallaan ja vaipui taas synkkiin mietteisiin. Poika katsoi kauhuissaan onnetonta isäänsä ja liitti yhteen kätensä kuin rukoillen hiljaisen rukouksen hänen sielunsa puolesta.

Nyt avautui puutarhanportti, ja yksi kuninkaan palvelijoista ilmoitti saapuneen kaksi vierasta, joilla oli kirjeitä ja viestejä kuninkaalle.

"He voivat tulla", sanoi kuningas hiukan levottomana kun prinssi ilmoitti tämän hänelle. "Ilman aseita, luonnollisesti. Sinä jäät tänne."

Palvelija poistui, ja heti senjälkeen astui sisään Arvi Smålantilainen sekä Sven Tröst, joka näytti olevan hyvin hämillään ja epävarmana. Aseenkantaja antoi vanhan aatelispalvelijan ensin toimittaa asiansa, ja itse hän katseli sill'aikaa tarkasti molempia ruhtinaallisia henkilöitä.

Vanhus jätti kuninkaalle sinetillä suljetun kirjeen ja polvistui maahan. "Mahtavin herra kuningas", alkoi hän juhlallisesti. Mutta Kristoffer vetäsi vihaisen näköisenä kirjeen hänen kädestään, ja vanhus nousi vaieten sekä vetäytyi etemmäksi kunnioittavaan asentoon.

Kuningas repäisi auki kirjeen ja heitti siihen pikaisen silmäyksen. "Sinun tädiltäsi Holbekista", sanoi hän Otolle. "Valitusvirsiä! Liikuttavia puheita sisarussovusta, — rakkaat jäähyväiset ennenkuin jätämme tämän maailman. — Tyhjiä! Nuo aavistukset, kuolemanpelon ja hartaustunteen me tunnemme — ne johtuvat hermojännityksestä ja heikkoudesta — sillä taudilla on vaiheensa kuin kuulla. Lue sinä tämä valitusvirsi, ja säilytä se minun nimessäni niin liikuttavasti kuin voit. Minä en siitä välitä. — Hän aikoo luostariin katumusta tekemään", jatkoi hän silmäillen taas kirjettä. "Hm, sano, että hän tekee siinä viisaasti jos osaa pettää itsensä tuntemalla lohdutusta siitä, että latelee rukouksia nunnien kera." Sen sanottuaan hän antoi kirjeen pois ja vaipui taas entiseen mietiskelevään asentoonsa.

Prinssi katseli häntä tuskallisin katsein. "Ystävällinen sana teiltä itseltänne, isä", alkoi hän väräjävin äänin. Mutta kuninkaan käden ankarasti torjuva liike sai hänet heti vaikenemaan. Prinssi luki nyt itse kirjeen, näyttäen syvästi liikutetulta. Hän lähestyi taas kuningasta; mutta uudistettu viittaus ja ehkä myöskin vieraiden läsnäolo esti hänet puhumasta.

"Vapauta minut noista kiusanhengistä!" mutisi kuningas. "Kuuntele mitä heillä on sanottavaa. — Minä haluan olla rauhassa."

Prinssi Otto säilytti kirjeen ja astui lempeän arvokkaasti Arvi Smålantilaisen luo. "Tätini, kuningattaren, kirjeestä minä olen nähnyt kuka olet, rehellinen palvelija", sanoi hän sydämellisen hyväntahtoisesti laskien kätensä Arvin olkapäälle. "Niin kauan kuin Mauno Birgerinpoikaa ja hänen sukuansa mainitaan täällä Pohjolassa, ei ikinä unohdeta mitä sinä olet tehnyt tämän onnettoman kuningasperheen puolesta. Kun sinun hurskas emäntäsi nyt luopuu maailmasta eikä voi ottaa palvelijaa mukaansa luostarini, niin tule minun luokseni. Niin kauan kuin omistan jotain maailmassa, ei sinultakaan mitään puutu."

"Kiitän nöyrimmästi, jalo herra", vastasi Arvi liikutettuna. "Mutta sallikaa minun puhua suoraan", lisäsi hän pyyhkäisten silmään herahtaneen kyyneleen. "Minä tahdon kiittäen ja kunnioittaen palvella teitä, kunhan armollinen rouvani on antanut ensin minulle eron; mutta se mikä tekee teidän tarjouksenne minulle niin erikoisen rakkaaksi, ei ole sellainen kiintymys teidän korkeuttanne kohtaan, jota palvelijan tulee osoittaa isännälleen; se ei syntyisi niin äkkiä, ja näenhän minä teidät ensi kerran tänään. Mutta te olette niin ihmeellisesti nuoren kuningas Mauno Birgerinpojan näköinen, hänen, joka oli minulle rakkaampi kuin oma sieluni. Senjälkeen kuin he mestauslavalla hakkasivat hänen kauniin päänsä Pyhänhengensaarella, en minä ole nähnyt ainoatakaan ihmissilmää, jossa olisi ollut niin paljon hänen sieluaan kuin teidän —"

"Hyvä on, kunnon vanhus", keskeytti prinssi hänet ystävällisesti. "Minä olen sinun Maunosi jos voin, ja sinä tyydyt yhdennäköisyyteemme ja hyvään tahtooni. Se on siis päätetty. Onko sinulla muuten suullisia viestejä tädiltäni?"

"Ei ole muuta minun armolliselta kuningattareltani kuin mitä kirjeessä seisoo. Mutta minulla itselläni, jalo herra, olisi pyyntö teidän isällenne, jota en hänen ankaran silmäyksensä vuoksi uskaltanut esiintuoda. Ehkä on sopimatonta näin halvan palvelijan sellaista uskaltaa."

"Puhu vain! Mitä olisit pyytänyt isältäni?"

"Elkää suuttuko, armollinen herra, en tahtoisi loukata teitä tai teidän herra isäänne, sillä voihan näyttää uskaliaalta ja liian rohkealta minun uskoa että vieraan palvelijan rukouksella voisi olla minkäänlaista vaikutusta hänen kuninkaalliseen korkeuteensa. Mutta minun emäntäni, kuningattaren, sielu on suuren murheen painama; se tarvitsee lohdutusta ja ennenkaikkea sydämellisiä rakkaudensanoja, jotka hän voisi ottaa mukaansa erotessaan tästä maailmasta ja sen katkerasta kylmyydestä. Elkää antako minun astua hänen silmiensä eteen saamatta mukaani sellaista sanaa, vaikka vain yhtä! Ja — elkää suuttuko, armollinen herra! —" lisäsi hän hiljemmin. "Jos sitä sanaa ei löydy sieltä mistä minä etsin sitä, teidän ankaran herra isänne sielusta, niin ottakaa se omasta lempeästä sydämestänne. Mutta antakaa kuninkaan sulkea se omakätisesti sinetillään. Minun onneton emäntäni on katseleva sitä kuolinhetkenään, eikä hän silloin enää epäile ikuisen rakkauden ja sovinnon —"

"Hyvä on, uskollinen vanhus, sen sanan saat viedä hänelle, sen lupaan sinulle, eikä siitä myöskään tule puuttumaan oikeata sinettiä." Prinssin viittauksesta Arvi väistyi ja Sven Tröst lähestyi. "Mikä on sinun asiasi, nuori mies?" kysyi prinssi ja näytti mielihyvällä katselevan aseenkantajan avomielisiä kasvoja.

"Jos sanon totuuden, herra prinssi", vastasi Sven Tröst vältellen, "niin ei minulla oikeastaan ole tänne mitään asiaa, mutta matkalla sain halun nähdä teidät ja teidän herra isänne. Siedättekö suoraa puhetta, herra prinssi", jatkoi hän rohkeasti ja melkein ylimielisesti, "niin tunnustanpa, että teidän isäänne nähden tein sen enemmän uteliaisuudesta kuin kiintymyksestä. Ymmärrättehän te hyvinkin mitenkä tuon vanhan kuningasrakkauden on käynyt, josta meitä tanskalaisia kiitetään, senjälkeen kuin hän panttasi jopa melkein möi maan ja valtakunnan saksalaiselle. Me juutilaiset emme ainakaan ole hyvillä silmin katselleet hänen hallitustaan."

Prinssi astui hämmästyneenä askeleen taapäin. Hän tarkasti uskaliasta juutilaista aseenkantajaa leimuavin kotkankatsein. Hänen hurskaan lempeä katsantonsa, näytti äkkiä muuttuneen ja siinä ilmeni ylevyyttä ja ylpeyttä, jota hänessä ei tätä ennen huomannut ja joka valtavalla voimalla musersi nenäkkään nuorukaisen ylimielisyyden, saattaen hänet hämilleen.

"Suokaa anteeksi, ylhäinen prinssi", jatkoi Sven Tröst kumartaen, "jos minun puheeni on loukannut ja suututtanut teitä. Mutta saatte mieluummin suuttua minulle kuin pitää minua teeskentelijänä ja kurjana imartelijana. Te pitäisitte tietysti aivan hävyttömyyden huippuna, jos minä olisin tullut tänne vain tyydyttääkseni uteliaisuuttani ja sanoakseni loukkaavia sanoja teidän kuninkaallisesta herra isästänne, jopa hänen läsnäollessaan, erittäinkin nyt kun ei hänellä ole minkäänlaista valtaa. Mutta minun nähdäkseni on hän sulkenut silmänsä sekä vihalle että rakkaudelle, — enkä minä kuitenkaan tullut tänne aivan ilman asiaa."

"Puhu, kummallinen ihminen", keskeytti hänet prinssi. "Millä voitte puolustaa tunkeilevaisuuttanne ja kuulumatonta ylimielisyyttänne?"

"Suokaa minun puhua vapaasti, armollisin herra. Minä seison tässä aseitta, enkä minä voi olla vaarallinen; minun henkeni onkin tänä hetkenä teidän palvelijoittenne vallassa. Suoraan puhuakseni: minä tanskalaisena vihaan koko sydämestäni teidän isäänne, ja olen tullut tänne mukanani kirje eräältä hänen vihamieheltään, joka ennen oli hänen ystävänsä. Minä luulin kirjeen sisältävän kehoituksen kapinaan hänen varjohallitustaan vastaan sekä valtikan luovuttamista teille tai teidän veljellenne, tai kelle tahansa, joka voisi vapauttaa meidät saksalaisista, ja siihen olisin mielelläni antanut käteni. Mutta nyt epäilen, että onkin kysymyksessä katala salahyökkäys tai ehkä teidän kurjan herra isänne ja ehkä teidänkin salamurha, ja senvuoksi olen omin päin tullut tänne teitä varoittamaan."

"Onko se mahdollista!" huudahti prinssi. "Niinkö pitkälle on menty." Hän kääntyi levottomana katsomaan isäänsä, joka istui syviin ajatuksiin vaipuneena siksi kaukana ettei kuullut heitä. "Mieletön poika", jatkoi prinssi vetäytyen kauemmas hänestä, "mitä sanot! Salaliitto, siis — meidän henkeämme uhataan. — Ja sinä tiedät sen — sinä olet itse ollut petturien kirjeviestinä?"

"Niin, jos sen siksi arvelette, armollinen herra. Minä uskoin niinkuin jo sanoin, että oli kysymyksessä kapina, enkä minä sitä kutsu petokseksi silloin kun on kysymyksessä valansa ja lupauksensa rikkonut herra. Mutta niin ei ollut tarkoitus; omituisen sattuman kautta minä sain aavistuksen oikeasta petoksesta samassa silmänräpäyksessä jona kirje joutui petturin käsiin —"

"Mainitse hänet! Kuka oli se katala?" kysyi prinssi äärimmilleen jännityksessä.

"Sitä tahdon ensin miettiä", vastasi aseenkantaja. "Minä en ole täällä syyttäjänä; minä vain otaksun, mutta en ole asiasta varma. Katalaa suunnitelmaa minä en tunne. Roistojen nimet eivät ole meille niin tärkeät ennenkuin heidät asetetaan vastaamaan todellakin suoritetuista teoista. Minä vain kehoittaisin teitä mitä suurimpaan varovaisuuteen. Tässä linnoittamattomassa kaupungissa te ette ole varmassa turvassa, vaikka voittekin luottaa porvareihin. Elkää luottako edes setäänne. Avoin hyökkäys lienee tuskin kuitenkaan pelättävissä. Jos niin olisi ollut, niin olisitte ehkä nähnyt minut etummaisena vihollisten rivissä. Jos te nyt tämän tunnustukseni jälkeen tahdotte uskoa minun sanaani, tarjoudun minä palvelijaksenne, niin kauan kuin tämä vaara on pelättävissä. Minun nimeni on Sven Tröst, Galtien sukua. Minä tahtoisin olla nimeni arvoinen."

"Sinun avomielisyytesi on takeena rehellisyydestäsi, eksynyt ihmisparka", vastasi prinssi. "Jää edelleen tänne taloon, ja tule luokseni kun annan kutsua sinua." Senjälkeen hän viittasi heitä molempia poistumaan ja kääntyi itse kuninkaan puoleen, joka näytti levottomalta ja suuttuneelta prinssin pitkään keskusteluun vieraiden kanssa.

"Mitä he tahtoivat?" kysyi kuningas. "Vaivaavatko minua edelleenkin palvelijat ja ylhäiset kerjäläiset, vaikka he hyvin tietävät ettei minulla ole enää lihavia luita heittää koirille?"

"Eivät he olleet kerjäläisiä, herra isä", vastasi prinssi, koettaen salata levottomuuttaan, "Nuori aatelinen aseenkantaja oli Juutinmaalta; hän halusi yhtyä seurueeseemme, ilman minkäänlaisia itsekkäitä vaatimuksia."

"En minä tarvitse enempiä vetelehtijöitä ympärilleni!" mutisi kuningas. "Jos nämä itserakkaat herrat haluavat auttaa minua, niin tulkoot tuhatlukuisina. Hanki minulle sotajoukko niin minä asetun kansani etunenään ja kuolen kunnialla sen nimen puolesta jota kannan. Minä rikon kaikki pakkosopimukset — minä karkoitan panttiherrat maasta, sanottakoon sitä oikeaksi tai vääräksi. Mutta minä en tarvitse löyhkäpäitä avukseni ollakseni raukka omassa valtakunnassani. Jos minun viholliseni haluavat hyökätä minun kimppuuni, ei kourallinen heittiöitä kuitenkaan voi puolustaa majesteettia. — Mutta mitä enää tarvitaankaan. Jos maailma on yhtä kyllästynyt minuun kuin minä siihen, niin olemme valmiit eroamaan. Murhatkoot vain minut milloin haluavat. Näin kurjan elämän vuoksi ei tarvitse kättään kurottaa."

"Oi jospa hurskas äitini vielä eläisi!" huokasi prinssi. Hän koetti turhaan ilahduttaa sairasta kuningasta, saaden vaivoin salatuksi levottomuutensa Sven Tröstin varoittamasta salaliitosta, jolla hän ei mitenkään tahtonut huolestuttaa isäänsä, joka huolimatta elämän halveksumisestaan kuitenkin usein pelkäsi kuolemaa eikä missään enää uskonut olevansa turvassa.

Luomatta ainoatakaan katsetta kauniiseen näköalaan tai rehellisen Pietari Vitfeltin kukkasyllätyksiin, palasi kuningas yhtä synkkänä kuin oli tullutkin takaisin parvekehuoneeseensa. Hän istuutui koneellisesti ruokapöydän ääreen, mutta ei syönyt eikä juonut; hän istui pelipöydän ääressä poikansa kanssa, mutta koskematta ainoaankaan pelinappulaan eikä hän tahtonut nähdä muita kuin poikaansa. Päivällisen jälkeen palvelija ilmoitti marski Vendelbon ja ritari Ingvar Hjortin saapuneiksi. Kuninkaan kuullessa jälkimäisen nimen, havahti hän synkistä mietelmistään ja huusi ankaralla äänellä: "Henkivartijat! viekää se petturi torniin! Hänet tuomitaan uuden lain mukaan, maailman sitoumuksista välittämättä! Huomenna hänen päänsä putoaa!"

Prinssi muistutti hänelle niin säälivästi kuin mahdollista, ettei täällä ollut tornia eikä henkivartijoita, eikä hän nyt ollut tilaisuudessa panemaan niin ankaraa tuomiota täytäntöön.

"Ja kumminkin kutsutte Te minua kuninkaaksi!" huudahti Kristoffer katkerasti naurahtaen. "No niin, se nimitys onkin maksanut kylliksi monta päätä", keskeytti hän itsensä käheällä äänellä. "Kallundborgin juttu oli kuitenkin pahin." Hän vaipui taas syviin mietteisiin.

Marski astui nyt sisään, mutta ei voinut saada kuningasta taivutetuksi näkemään Ingvar Hjorthia tai antamaan hänelle anteeksi, hänen täytyi viipymättä lähteä talosta. Marskin kanssa pidettiin nyt vakava neuvottelu, mikäli kuninkaan synkkä mieliala sen salli, ja prinssi Otto ilmoitti sanaa vanhalle sotapäällikölle, mitä Sven Tröst oli kertonut kavalasta liitosta kuninkaan henkeä vastaan. Sairaan herran huomaamatta ympäröitiin talo vahdeilla ja neuvotteluja jatkettiin. Marskilla oli mukanaan turvallisuus- ja suojeluskirje kuninkaan velipuolelta, kreivi Juhanalta, missä kuningas Kristofferille ja hänen seurueelleen vakuutettiin suurinta turvallisuutta, joko hän sitten tahtoisi jäädä maahan tai jättää sen; ja kaikkia kreivin linnanpäälliköitä ja sotaöverstejä käskettiin "osoittamaan hänen rakkaalle veljelleen Tanskan kuninkaalle, kaikkea mahdollista kunnioitusta ja apua, missä ikänä hän suvaitseisi oleskella". Tämän tanskalaiselle kuninkaalle omassa maassaan nöyryyttävän suojeluskirjeen oheen oli liitetty omakätinen kirjoitus kreivi Juhana lempeältä, jossa hän kohteliaimmin kutsui kuningasta vieraakseen Nykjöpingin linnaan, missä hänet vastaanotettaisiin kaikella loistolla ja kunnioituksella. Ritari Ingvar Hjorth oli marskin pyynnöstä samana aamuna ollut kreivi Juhanan luona kunniatervehdyksellä ja tuonut nämä kirjeet mukanaan. Hän oli vakuuttanut marskille kreivin myötätunnon ja osanoton kuningasta kohtaan hänen onnettoman asemansa takia olevan toden ja vilpittömän sekä luuli kuninkaan aikovan toistaiseksi ottaa kutsun vastaan. Tähän oli marskilla kuitenkin omat epäilyksensä. Hän epäili syyllä kuninkaan ja prinssin oleskelun kreivi Juhanan luona helposti muuttuvan kohteliaaksi vankeudeksi.

Ilta oli jo käsissä, eikä kuningasta oltu vielä saatu tekemään mitään päätöstä, vaikka lopuksi oli täytynyt antaa hänen ymmärtää, että hänen henkeänsä uhkasi vaara. Lopulta hän keskeytti kaikki marskin ehdoitukset valtakunnan ja itsensä pelastamiseksi. "Kaikki on menetetty", huudahti hän, "minä tiedän sen. Valtakunta ja kunnia, voima ja mahtavuus, omaisuus ja toivo! — Ei ole muuta jälellä kuin elämä, tuo viheliäinen alaston elämä, ja sen takia en ota ainoatakaan askelta. Mitä auttavat neuvot ja järkevät ehdoitukset! Suurin viisaus on kuitenkin tyhmyyttä onnen ollessa meille vastaisen, ja onnellinen härkä voi tulla jumalana palveltavaksi maanpäällä; sehän on vanha juttu. Minä olen väsynyt pakenemaan onnettomuutta. Jos maailmassa on olemassa korkeampi järki, joka johtaa tapausten juoksun, no niin, jätettäköön sitten hallitus sille, sillä muutenhan narrien tavoin turhaan vaivaamme tyhmiä päitämme. Mutta jos taas hulluus meitä ja kaikkia hallitsee — mitä hyötyä meillä silloin on viisaudestamme ja varovaisuudestamme? Minä olen nyt valvonut ja miettinyt itseni melkein hulluksi kansani ja valtakuntani tähden. Nyt tahdon nukkua ja antaa kansan huolehtia itsestäni, jos se siihen kykenee." Sen jälkeen hän nousi ja poistui makuuhuoneeseensa, lukiten oven jälkeensä.

"Paha kyllä on hän oikeassa", sanoi vanha marski huolestuneen näköisenä vieden käden korkealle ryppyiselle otsalleen. "Kaikki on menetetty — myöskin melkein ymmärrys. Mutta niin kauan kuin elämä vielä on jälellä, en jätä toivoa", jatkoi hän päättäväisesti. "Tahdotteko seurata neuvoani, nuori herra Otto?"

"Te olette meidän ainoa uskollinen ystävämme ja kokenut neuvonantaja hädässä", vastasi prinssi. "Mikä on Teidän neuvonne?"

"Teihin ja veljeenne, jalo herra, on Tanskan kansan silmät nyt kiinnitettyinä. Teidän velvollisuutenne isänmaata kohtaan, on säilyttää henkenne parempia aikoja varten. Jyllannissa on puhjennut kapina. Själlannissa ja muualla saarissa kytee tuhkan alla. Luultavasti on tulossa verilöyly, samanlainen kuin Skånessa, mutta minä tiedän että te ette siihen tahdo ottaa osaa. On huono tapa maksaa velkansa saamamiehelleen murhalla —"

"Sellaista ajatusta, sen toivon Jumalan nimessä, ei ole koskaan juolahtanut isäni mieleen", keskeytti hänet prinssi.

"Ei, vaan kansan mielessä se on uhkaavana", jatkoi marski. "Hätä ei lakia lue. Kansaa sorretaan yli sen voimien. Pian ei ole puhetta oikeudesta, vaan hätäpuolustuksesta. Jos se puhkeaa, on teidän ja kuninkaan henki suuressa vaarassa. Ei kukaan saksalainen tule epäilemään, että te ette olisi kapinaan osallisia. Te tulette tapaamaan verivihollisia sekä heidän, että katkeroituneen rahvaan joukosta. Teidän täytyy niin pian kuin mahdollista jättää maa. Te tiedätte kapinaa valmistettavan. Minä panen kaikki järjestykseen matkaa varten; tämän turvakirjeen avulla se vielä voi tapahtua oikeissa, ajoin. Huomenna on kaikki valmiina. Teidän herra isänne täytyy tahtoa. Hänen turvallisuudestaan tänä yönä pidämme kyllä huolen."

"Yksi vanhoista ystävistä jäi kuitenkin meille uskolliseksi", sanoi Otto tarttuen marskin käteen. "Jumala palkitkoon teidän jaloutenne. Elämä ja onni ovat Jumalan kädessä."

He poistuivat tehdäkseen välttämättömimpiä valmistuksia matkaa varten, mutta marskin neuvosta mahdollisimman hiljaa, ja osoittamatta vähintäkään pelkoa.

NELJÄS LUKU.

Ei varmuus-, vaan kunniavahdeiksi oli rehellinen Pietari Vitfelt marskin kehoituksesta kutsunut kaksitoista kansalaisistaan vahtimaan taloa, joka tällä hetkellä oli pidettävä kuninkaankartanona. Nämä miehet, joista suurin osa oli käsityöläisiä, kuuluivat kaikki Pyhänkolminaisuudenliittoon, ollen sellaisina luotettavia miehiä, jotka persoonallisista mielipiteistään huolimatta olivat velvottautuneet puolustamaan laillista hallitsijaansa. Yllään juhlavaatteet ja vanhanaikaisilla porvariaseilla varustettuina olivat nämä porvarit istuutuneet Pietari Vitfeltin kauppaan, jossa hyvinvoipa isäntä oli antanut asettaa kokonaisen tynnyrin olutta heidän eteensä tiskille. Kuninkaan omat aseenkantajat ja palvelijat, jotka luvultaan eivät olleet edes niin suuret kuin tavallisen ritarin saattue, olivat Sven Tröstin ja Arvi Smålantilaisen kanssa saaneet paikkansa talon sivurakennuksessa, missä heitä samoin kestittiin mitä parhaiten.

Molemmissa paikoissa vietettiin illalla hyvin iloista elämää. Olut teki porvarit puheliaiksi. Kuninkaan läsnäolo talossa, sekä hänen huolestuttava asemansa johti mieleen kaikki vanhat jutut hänestä ja hänen hallituksestaan, ja koska ei ketään hänen väestään ollut lähettyvillä, eivät porvarit epäilleet sanoa suoraan ajatuksiansa.

Pöydän päässä istui voimakas harmaapartainen mies, joka oli ollut sotilaana kuningas Eerik Meenvedin aikana, ja kokenut monenlaista aikoinaan. Hänellä oli useimmiten sananvuoro, ja hänen toverinsa panivat suuren arvon hänen mielipiteillensä. Häntä vastapäätä istui pieni hintelä kankuri, jolla oli kalpeat, sairaloiset kasvot ja pää riipuksissa. Seppä oli juuri lopettanut hullunkurisen jutun nuoruutensa ajoilta, ja alettiin laulaa iloisia lauluja ja juoda maljoja.

"Ei veljet", sanoi kankuri kimakalla äänellä, kasvoillaan hurskas ilme, "jos aijomme laulaa ja juoda, niin muistakaamme hurskaina kiltaveljinä ensiksi liiton sääntöjen mukaan hyviä pyhimyksiä juomalla neitsyt Marian ja pyhän Kolminaisuuden maljan!"

"Loruja, täällä me emme ole yhdistystahossa", vastasi seppä. "Sinä et koskaan voi juoda kylliksi pyhiä maljoja, kankuri Pekka, ja kumminkin sinä ensimäiseksi makaat pöydän alla. Pidä sinä vain huoli siitä, ettet taita meiltä kynttilää illaksi, niinkuin viimeksi yhdistystalolla, tai likaa oksennuksillasi Pietari Vitfeltin puhdasta lattiaa."

"Sentähden olenkin kaikessa hurskaudessa maksanut sakkoni liiton säästökassaan", huokasi kankuri. "Herra Jumala! Henki on valmis, mutta miten lienee lihan laita, sen kai itse tiedätte", hän vaikeni nyt ja turvautui pikariinsa.

"Juoda me tahdomme, mutta kohtuullisesti", sanoi taas seppä. "Pikari toisessa ja sota-ase toisessa kädessä tahdomme osoittaa järjestyksen vallitsevan vahtituvassa. Autuaan kuningas Meenvedin aikana", jatkoi hän pöyhkeillen, "olin minä myöskin monta kertaa vahtina kuningaskartanoissa. Niin, siinä oli herra, jolle ilolla voi tehdä palveluksia. Tiedättekö, minä olin mukana hänen häissään Helsingborgissa. Oli siellä komeutta ja iloa, uskokaa pois; sellaista ihanuutta emme koskaan enää saa nähdä meidän päivinämme."

"Ne häät olivat kuitenkin hänen onnettomuutensa", huomautti kankuri.

"Mitä! onnettomuutensako? Hiisi vieköön!" jatkoi seppä. "Hänen hääpäivänsä juuri oli onnellisin hänen elämässään; sen hän taisi itsekin sanoa, ja sen minä myöskin uskon. Onko onnettomuus viettää häitä kauniin prinsessan kanssa, jota sydämestään rakastaa, kun hän vielä lisäksi oli hyvä Herran enkeli niinkuin kuningatar Ingeborg oli."

"Kankuri Pekka on kuitenkin oikeassa", sanoi kaupungin lihakauppias, lihava punakkakasvoinen mies, joka oli istuutunut myymäläpöydälle aivan oluttynnyrin viereen, josta, hän anteliaasti laski olutta sekä itselleen että tovereilleen. "Joutuihan hän niiden häiden kautta tuohon kirottuun ruotsalaiseen jupakkaan, saaden viheliäisen langon vaalittavakseen. Se oli kallis lankous Tanskan maalle, niin olen usein kuullut sanottavan; ja siksipä se myös loppuikin surkeasti."

"Niin", vastasi seppä, "kaikkihan kuitenkin kerran loppuu, ja kun kunnon ihmiset kuolevat, on se aina tavallaan surkeata. Koska sinä muuten olisit ollut samaa mieltä kankuri Pekan kanssa, naapuri? Muuten hänestä on kaikki surkeata, olipa sitten kyseessä hautajaiset tai häät."

"Minä tahdon mielelläni uskoa, että häät olivat iloiset, ja morsian kaunis", sanoi teurastaja, "mutta mitä se auttoi. Sinä varmaankin olet nähnyt kuningatar Ingeborgin, Kristern seppä? Oliko hän todellakin niin kaunis kuin sanotaan?"

"Olenko nähnyt hänet", sanoi vanha seppä pöyhkeillen. "Olenpa kylläkin. Se, joka ei ole häntä nähnyt, ei ole nähnyt mitään näkemisen arvoista maailmassa. Te olette varmaankin kuulleet laulun hänestä? Sitä lauloivat nuorena ollessani sekä vanhat että nuoret, ja siitä olivat sekä kuningas että porvarit yhtä mieltä, ettei meillä Tanskassa sitten kuningatar Dagmarin aikojen jälkeen ollut nähty sellaista kuningatarta."

"Laula meille se laulu, Kristern seppä, jos se on hurskas ja kaunis", sanoi kankuri Pekka. "Ehkä sillä voisin lyhentää aikaani kangaspuiden ääressä istuessani."

"Minä en nyt tiedä muistanko sen aivan alusta loppuun", vastasi seppä. "Mutta mistä eniten pidimme sen muistan kyllä hyvin, nimittäin miten hän hääpäivänään rukoili kaikkien vankiparkojen ja varsinkin Stig marskin kauniiden tyttärien puolesta, jotka olivat vangittuina Vordingsborgissa. Kuningas oli ankara kaikkia niitä kohtaan, jotka olivat sukua hänen isänsä murhaajalle, eikä siitä häntä kukaan voinut moittia. Mutta kuitenkin säälitti meitä kaikkia nuo viattomat tyttöparat, ja kovalle otti, ennenkuin kuningatar sai heidät vapautetuiksi. Kuningas oli luvannut täyttää hänen ensimäisen pyyntönsä, ja silloin hän heti pyysi, niinkuin laulussa sanotaan:

"Ens pyyntööni nyt siis suostukaa se ilo minulle suokaa! vangit vapaiksi laskekaa, marskin tyttäret ilmoille tuokaa.

"Katsokaa! Sitä hän ei aristellut. Mutta mitä luulette kuninkaan sanoneen?

"Muutapa, rakkahan, pyytänet, on vangeilla raskas taakka. Ja marski Stigin tyttäret, ovat tornissa kuoloonsa saakka."

"No sepä hittoa! oliko kuninkaalla niin karkea puheenlaatu?" kysyi teurastaja pöydän päästä. "Hänellä oli varmaan ruosteinen ääni sinä päivänä, Kristern seppä."

"Ei mitään tyhmyyksiä, rakas naapurini", vastasi seppä tuimasti. "Jokainen lintu laulaa nokkansa mukaisesti. Jos tahdotte kuulla lisää, niin pitäkää suunne kiinni niin kauan kuin minä puhun. Tahdotteko tietää, mitä kuningatar sanoi tästä vastauksesta? Hän oli, Jumala minua auttakoon, vähällä matkustaa sinne mistä oli tullutkin, niin paljon kuin hän pitikin kauniista kuninkaastamme. Herra yksin tietää tarkoittiko hän sen tosissaan. Voi olla, että hän vain tahtoi säikäyttää kuningasta; mutta kuuluu käyneen aivan niinkuin laulussa sanotaan:

"Se oli neitonen Ingeborg, näin haastavi murheissaan: 'miehet, jotka mun maahan toi mua pois tulkoon saattamaan!'

"Ja nyt saatte kuulla kuinka kuninkaan lopulta täytyi myöntyä:

"Ei niin, ei niin, neitsyt Ingeborg: 'minä pyyntöä kuuntelen. Mitä anottekin, mitä pyydätte, minä täytän, rakkaani, sen.'

"Ja sitten kuningas Tanskanmaan näin haasteli drotsilleen: 'Heti vangit raudoista laskekaa, marskin tyttäret vapauteen!'

"Se oli neitonen Ingeborg, hän ei maahan ois jäänytkään ellei vangit ois laskettu raudoistaan, marskin tyttäret elämään."

Se on myöskin totinen tosi, että sekä naiset että miehet ylistivät siveätä Ingeborg neitsyttä, niinkuin laulussakin sanotaan, ja kiittivät moninkertaisesti Jumalaa siitä, että hän oli tullut tähän maahan ja minä voin todistaa todeksi sanat, joilla laulu loppuu:

Luostarissa oli riemu suuri, nunnat veisasivat iloissaan. Riemu kuninkaankin kartanossa oli myöskin silloin valloillaan. Rukoilkaa puolesta heidän jotka kruunua tulevat kantamaan.

"Eivät kai nuo vangitut neitoset sentään niin pian voineet tulla Helsingborgiin", huomautti teurastaja. "Ette suinkaan itse heitä nähnyt, Kristern seppä?"

"En, naapuri, mutta varmaa on, että urhoollinen Åke Johnson seurasi heitä maasta. Sanotaan hänen olleen mieltyneen toiseen heistä; mutta hän tuli yksinään takaisin ja kuoli kaksi vuotta ennen kuningasta. Minä muistan hyvin sen päivän, jolloin hänet haudattiin. Se oli kuusitoista vuotta sitten. Kuningas itse kulki juhlakulkueessa lähinnä kirstua ja oli syvästi murheellinen. Hän oli kolme vuotta sitten kadottanut rakkaan isäpuolensa, iloisen kreivi Gerhardin, hänet, jota kutsuttiin sokeaksi; hän oli ollut hänelle rehellinen ja uskollinen ystävä kaikkina aikoina. Kuninkaan toinen ystävä, drotsi Pietari Hessel, oli kuollut kolme vuotta kuninkaan häiden jälkeen, ja vuotta ennen oli hän kadottanut vanhan viisaan neuvonantajansa, John Littlen. Niin, niin, hänellä oli tosiaankin paljon surua eläessään; mutta paljon kunniaa ja ihanuutta hän myöskin sai osakseen, se on varma. Minä olin hänen mukanaan suuressa kulkueessa Rostockissa. Siitä on nyt yli kaksikymmentä vuotta. Se oli hauskaa, uskokaa pois. Siellä me olimme hänen kanssaan suurella huvittelupaikalla kaupungin ulkopuolella, ja kaikki kävi loistavasti makeine viinineen, simoineen, ritari-leikkeineen ja soittoineen. Siellä oli joka päivä koolla yli kuusituhatta ihmistä ainoastaan nähdäkseen meitä, ja yli kaksikymmentä vierasta ruhtinasta oli saapuvilla, jotka kaikki kumarsivat meidän kuningastamme aivan kuin keisaria."

"Tuhat tulimmaista! näitkö sinä kaiken tuon komeuden, Kristern seppä?" keskeytti teurastaja hänet hymyillen. "Sinä kai olit mukana turnajaisissakin! Ei, totta tosiaan, sinähän ainoastaan taoit kultanaulat kuninkaan hevosen kenkiin. Tämä ei ole ensimäinen kerta, jolloin sinä sen meille syötät. Mutta kaikesta sinä et vielä ole puhunut. Näitkö sinä myöskin, miten hän silloin käyttäytyi, kun veljensä kuningasvainaja antoi hänelle ritarinlyönnin? Sehän tapahtui juuri samoissa juhlissa. Eikö pitkä Kristoffer sillä kertaa näyttänyt syntiseltä petturi raukalta, joka aijotaan mestata?"

"Hiljaa, ei hän oli jotensakin lempeä ja kohtelias", kuiskasi seppä vilkuen ympärilleen. "Olihan hän sillä kertaa sopinut veljensä kanssa, ja hän oli kalliilla valalla vannonut itsensä vapaaksi ja viattomaksi."

"Ohhoijaa", sanoi kankuri, tehden ristinmerkin. "Sen valan saa hän varmasti vielä kalliisti maksaa tässä maailmassa, käyköön sitten kiirastulessa miten hyvänsä. Sanotaan myöskin olevan totta, että hän on ollut liitossa ruotsalaisten herttuoitten kanssa, onpa hän luovuttanut meidän muonavarastojamme viholliselle ruotsalaisella sotaretkellä, silloin kun hän ehdoin tahdoin antautui vangiksi."

"No niin, mitä kaikkia onkaan siitä miesparasta sanottu", keskeytti teurastaja hurskaan kankurin ivallisesti hymyillessä. "Samana vuonna, jona hän vietti komeat häänsä, kerrottiin hänen uhanneen kuningas Meenvedin sekä kruunua että henkeä, epäiltiinpä hänen olleen salaisessa yhteydessä lainsuojattomien kanssa. Mutta olihan kaikki valhetta ja tyhjää puhetta; vannoihan hän itsensä siitä vapaaksi kuin rehellinen mies. Sen vuoksi saikin hänen drotsinsa Anders Högberg menettää henkensä. Hänen kävi vieläkin huonommin kuin Kallundborgin linnanherran. Mutta toverit, mitä me tässä menneentalvisista lumista väittelemme. Ja koska hän tuolla sisällä kuitenkin tuli kuninkaaksemme, niin emme tahdo puhua kuin hyvää hänestä. Siihen velvoittaa meidät vielä hyvä vapauskirjeemme, ja olemmehan me kokoontuneet tänne osoittamaan hänelle kunnioitustamme sekä suojelemaan häntä." —

"Tietysti", yhtyi seppä kiivaasti puheeseen, "onhan meidän velvollisuutemme suojella hänen henkeänsä, mutta oman kunniansa suojelkoon hän itse parhaansa mukaan. Siltä, joka on palvellut hänen autuasta veli-vainajatansa ei voi vaatia, että hän kantaisi kuningas Kristofferia käsillänsä. Niin, kuningas Meenvedin laista kuningasta me emme koskaan enää saa. Olihan hänelläkin virheensä. — Mutta mitäs niistä! Eipä hän kolikoita säästellyt ja komeutta hän rakasti; taisipa hän välistä olla liiankin ankara. Mutta miehen lailla hän kohotti maansa kunniaan, ja oikeutta rakastava hän oli kuin itse pyhä-Yrjänä ja arkkienkeli Mikael, joka syöksi Lusiferin helvettiin."

"Maltappas hiukan toveri", keskeytti hänet teurastaja, "oliko hän myöskin oikeudenmukainen kuningattarelleen — hänelle jonka vuoksi te piditte niin suurta ääntä? Eikö hän lopulta hylännyt hänet ja sulkenut hänet luostariin? Häpeä sanoa, mutta niin eivät olisi pyhä Mikael eikä pyhä Yrjänä kohdelleet vaimojansa."

"Ohhoh, akkojen loruja", alkoi seppä kiihkeästi, "tottakai siihen jotakin syytä oli; mutta sitä hän kyllä katui ja koetti hyvittää ennen kuolemaansa. Pahuksen kiivas hän oli, sitä ei kukaan voine kiertää — mutta sellaisiahan me olemme kaikki, eikä se niin paha asia ole. Kyllä hänellä olikin paljon päänvaivaa tuosta, joka on tuolla sisällä, ja ruotsalaisten vehkeilyistä. Jumala kyllä tietää, että kuningattarella oli hyvä sydän, mutta hän kuuluu olleen yhtä mieltä Ruotsissa olevien kapinallisten veljiensä kanssa, ja välittäneen vähä tuosta pelkurista — hänestä, joka oikeudenmukaisesti oli kuningas — siihen ei meidän kuninkaamme koskaan voinut suostua. Sillä sitä, jolla oli oikeus puolellaan, auttoi hän rehellisesti huolimatta siitä, oliko tämä roisto tai Fenix-lintu; ja minun tietääkseni oli hän siinä oikeassa, hän ajatteli kuninkaallisesti. Ja sitten seurasivat nuo kaikki hänen lastensa onnettomuudet."

"Voi armias Jumala! minkä onneton kuningatar sille taisi?" huudahti vakavan näköinen kirvesmies, joka tähän asti oli vaieten kuunnellut toisten puhetta. "Olihan hän paljon säälittävämpi kuin tuo hullu kuningas. Olisipa hän vain itse, auta armias, synnyttänyt lapset maailmaan, niin hän olisi saanut tietää, miltä tuntuu —"

"Se olisi ollut liikaa vaadittua, mestari", vastasi kankuri, "siihen ei olisi pyhinkään mies suostunut. Mutta minä olen usein kuullut sanottavan lapsien onnettomuuden olleen Jumalan rangaistuksen kuninkaan kovuudesta arkkipiispa Grandia kohtaan, sekä siitä, että hän nai sukulaisensa ilman pyhän isän suostumusta —"

"Pappien loruja", keskeytti seppä hartaan kankurin. "Hän teki oikein masentaessaan arkkipiispan. Ei kai se mies ollut niinkään pyhä, muuten ei meidän herramme olisi antanut panna häntä viralta. —"

"Mutta mitenkä oikeastaan kävi kuningas Meenvedin lasten?" kysyi teurastaja vilkaisten salaa ovelle, "eikö hän tuolla sisällä ollut osaltaan syypää näihin onnettomuuksiin?"

"Ei, toveri, roistollekin voi tehdä vääryyttä", vastasi vakava kirvesmies. "Syntyihän kuusi kuolleena maailmaan sen tietävät kaikki; ja olettehan kuulleet puhuttavan kahdesta nuoremmasta, niistä kahdesta kauniista kaksoisprinssistä, joiden puolesta rukoiltiin kaikissa kirkoissa, ja joista odotettiin niin paljon. Toisen tappoi tauti; mutta viimeinen ja ainoa putosi kuningattarelta vaunuista ja murskautui hevosten jalkoihin, kun hän aikoi kohottaa lasta näyttääkseen sitä kansalle. Oi, se mahtoi olla yhtä suuri onnettomuus maalle ja kansalle kuin itse Ingeborg kuningattarelle —" Sen vuoksi antoi kuningas viedä hänet luostariin, eikä tahtonut nähdä häntä.

"Aivan oikein mestari, niin minäkin olen kuullut", alkoi teurastaja taas puhua. "Teidän täytyy kuitenkin myöntää, Kristern seppä, että viisas kuningas Meenved lopulta tuli hiukan sekapäiseksi, ettekä te voine sanoa hänen olleen oikean aviomiehen esikuvan —"

"Herra varjelkoon, te puhutte kuin hullu; joka ei tiedä parempaa olioon vaiti, naapuri", huudahti vanha seppä kiivaasti lyöden nyrkillään pöytään. "Hän piti kuitenkin enemmän vaimostaan kuin yksikään teistä, lönkkähousut, pitää omasta tai toisen vaimosta, hän oli sitäpaitsi uskollinen hänelle kuin kulta. Sen minä olen kuullut Roeskilden piispa Olavin omalta palvelijalta, ja hän oli sen kuullut piispan omalta famulukselta, ja famulus oli kuullut sen piispan omasta suusta, sillä niin pian kuin piispa Olavi oli mennyt kuninkaan luokse ja puolustanut kuningattaren viattomuutta, heittäytyi kuningas hänen kaulaansa itkien kuin lapsi. Kuningas antoi heti tuoda hänet pois Pyhän Klaran luostarista ja kantoi häntä siitä päivin käsillään, kunnes hän heitti henkensä, siirtyen autuaiden majoihin. Kaikki se minkä kuningatar ennusti hänelle kuolinhetkenään, katsellessaan kuin pyhä enkeli rakkaan Jumalan taivaaseen, täyttyi aivan tarkalleen: kuningas ei voinut elää häntä kauemmin; sen hän tiesi, ja kuningas kuolikin, ennenkuin vuosi oli umpeen kulunut. Mitä vielä pyytäisitte? Nyt he lepäävät rauhassa ja rakkaudessa vierekkäin Pyhän Benktin kirkossa Ringstedissä", lisäsi väkevä seppä surumielisesti, "ja aina Ringstedissä käydessäni minä poikkean kirkkoon katsomaan heidän hautojaan ja rukoilemaan heidän sielujensa puolesta. Ei, miehet, elköön kukaan puhuko pahaa sanaa kuningas Meenvedistä: sellaista kuningasta emme pitkiin aikoihin saa. Vaikka kultaisitte hänet tuolla sisällä kiireestä kantapäähän, niin minä en antaisi ainoata karvaa kuningas Meenvedin keltaisesta parrasta tuon miehen vuoksi."

"Kuolema ja kirous, tuossahan hän seisoo!" mutisi paksu teurastaja tuijottaen ovelle, ja hän oli vetää oluttynnyrin hypätessään alas lattialle. Kaikki hypähtivät paikoiltaan ja katsahtivat pelästyneinä kuninkaan huoneen ovelle. Se oli auki, ja pitkä kuolonkalpea mies seisoi kynnyksellä, tuijottaen hurjasti eteensä; hänellä oli kynttilä toisessa ja paljastettu miekka toisessa kädessä, näyttäen unissakulkijalta tai aaveelta. Kynttilä, jota hän kantoi kädessään valaisi räikeästi kamalasti vääntyneet kasvot. Kankuri ja useimmat porvareista polvistuivat tehden ristinmerkin. Kun he tointuivat tästä pelästyksestään, oli ovi suljettu, ja peloittava näky kadonnut.

"Tuhat tulimmaista! Hän kuuli varmasti mitä sanoitte, Kristern seppä", sanoi teurastaja, joka näytti vähiten peljästyneeltä ja hymyili ivallisesti tyhjentäessään pikarinsa. "Kyllä hän vielä huomenna kykenee katkasuttamaan teidänkin kaulanne, ja kuka meille sitten kertoo tarinoita Eerik Meenvedistä ja Rostokin turnajaisista?"

"Jos sen sallitte tapahtua, niin olette kehnoja kiltaveljiä", vastasi seppä tyynesti. "Enhän minä sanonut sen enempää kuin minkä sanoisin hänelle itselleen vasten kasvoja tai hän kysyisi minulta, olkoon hän sitten lempeän tai happamen näköinen. Mutta hän on nyt saanut tuntea töittensä seuraukset ja taitaapa antaa pääni olla rauhassa. Hänen lienee kohta vaikea pitää omaansa kohdallaan."

"Eivät asiat sentään liene niin hullulla kannalla, toveri", sanoi vakava kirvesmies. "Kuka uskaltaisi kohottaa kättään häntä vastaan? Onhan hän kruunattu ja voideltu kuningas; jos hänen lankonsa ja keisari auttavat häntä niin voi hän vielä kerran päästä valtaan."

"Toverit hoi, juokaamme nyt ja kallistakaamme tynnyreitä!" keskeytti teurastaja sopimattoman puheenaineen. "Kuulkaa miten ne elämöivät tuolla takakartanolla! Kuninkaan omat aseenkantajat ja palvelijat siellä pitävät hauskaa, ja jos he uskaltavat, niin uskallamme kai mekin. On pian keskiyö. Jos silmämme tahdomme pitää auki, niin tarvitsemme juomaa ja laulua."

Nyt alettiin tyhjennellä haarikoita ahkerasti, ja laulella hullunkurisia rekilauluja. Voimakas olut alkoi pian vaikuttaa, ja kun keskiyön jälkeen ensimäinen tunti oli kulunut, nukkuivat melkein kaikki Pyhänkolminaisuudenveljeskunnan kiltaveljet syvässä unessa pöydän alla, sill'aikaa kuin vanha veitsiseppä Risto istui hiljaa mietteissään sen päässä käsi posken alla. Useimmat kuninkaan palvelijoista olivat ojentautuneet penkille ja nukkuneet. Ainoastaan Sven Tröst ja vanha Arvi Smålantilainen istuivat valvoen juomapöydän ääressä.

"Kas tässä on kirje minun kuningattarelleni", sanoi Arvi. "Se on suljettu kuninkaan omalla sinetillä. Se tuo lohdutusta minun emäntä-paralleni. Heti aamun koittaessa minä lähden. Toivoisin jo olevani kunnolla poissa täältä, nuori herrani. Asiat eivät ole oikealla kannalla tässä talossa?"

"Oletko nähnyt näkyjä, vanhus?" kysyi aseenkantaja itsetietoisesti hymyillen.

"Teidän ulkona käydessänne minä istuin tuolla ikkunan luona", jatkoi vanhus hiljaa. "Kaikki täällä ympärilläni nukkuivat niinkuin nyt. Minä ajattelin onnetonta kuningasta tuolla sisällä, ja katselin ylös hiljaisiin tähtiin; silloin lensi tähti ja katosi. Samassa näin kuninkaan kulkevan hitaasti tuolla toisella puolella olevan salin läpi. Hänellä oli melkein palanut kynttilä toisessa kädessä ja suuri miekka toisessa, hänen käyntinsä muistutti pahantekijää, joka ajattelee suurta rikosta; mutta voisin vannoa, ettei se ollut elävä olento. Tiedämmehän kuninkaan sulkeutuneen makuuhuoneeseensa. Marskin ja prinssin huoneet ovat vieressä. Voitte olla varma siitä, että se oli hänen haamunsa —"

"Semmoiseen en usko, ennenkuin itse näen. Ehkä hän kulkee unissaan; hänen synkät ajatuksensa ja muistonsa eivät varmaankaan suo hänelle rauhaa. Juuri samanlaisena kuin sinä näit hänet, sanotaan hänen hiipineen Kallundborgin linnassa sinä samana yönä, jona hänen vanha linnanpäällikkönsä mestattiin, ja luultiin hänen väijyneen veljensä henkeä. Huu, enpä saa hänen tämänpäiväistä ilmettään mielestäni! En ole juuri arkalasta kotoisin, ukkoseni, mutta jos näkisin hänen kulkevan unissaan, niin luulenpa varmasti, että juoksisin matkoihini."

"En minä pelästynyt", vastasi Arvi tehden hiljaa ristinmerkin, "mutta näky oli kaamea. Samalla tapaa minä näin myöskin onnettoman kuningas Birgerin, kolmena yönä ennenkuin hän kuoli Holbekissa, vaikka minä samana hetkenä istuin hänen vuoteensa ääressä, hänen maatessaan samettiverhojen takana."

"Elä saata minua hulluksi näkyinesi", keskeytti hänet aseenkantaja ja nousi. "Antaa hänen kummitella, näyttäytyä vaikka pää kainalossa jos haluaa — mitä se minuun kuuluu? Toinen on asia jos paholainen tahtoo ottaa hänet haltuunsa; mutta hänen kurjaa henkeänsä ei täällä muuten uhkaa mikään vaara. Minä olen kokonaista kolme kertaa kulkenut kaupungin ympäri ja siellä oli hiljaista kuin hautausmaalla. Tuskin meidän olisi tarvinnut saattaa prinssiä levottomaksi. Saatpas nähdä, että me olemme narrien tavoin turhia hälyytelleet."

"Suokoon Jumala niin olevan!" vastasi vanhus päätään puistellen. "Eipä siltä, että hänellä tai maalla olisi suurempi onni odotettavissa hänen eläessään; mutta on sentään hyvin kummallista nähdä jonkun ihmisen haamun ikäänkuin irtautuvan hänestä itsestään etsiäkseen jotakin entistä turmanajatusta tai omaa hautaansa, vaikka ihminen vielä elää ja hengittää."

"Minä olen varma siitä että sinä petät itseäsi, vanhus", huudahti Sven Tröst, ja tarttui tarmokkaasti haarikkaan, joka oli täynnä Pietari Vitfeltin voimakasta olutta. "Jos sinun aavenäkysi ovat muuta kuin taikauskoa ja haaveilua — jos kuolema todellakin seuraa sinua kintereillä — no hyvä, silloin minä kunnon tanskalaisena nuorukaisena tahdon juoda tuon kunnon ystävän maljan ja tahdonpa sanoa hänet tervetulleeksi tähän taloon, siinä tapauksessa että hän tulee rehellisenä miehenä eikä pidä roistoja ja salamurhaajia kätyreinään. — Minä kuulen hevosenkavioiden töminää kadulta. — Hiljaa!" hän vaikeni hetkeksi säpsähtäen. "Haa! Jos hän ratsastaisi tuonenratsullaan kaupunkiin ja laskeutuisi sen selästä tämän oven edessä — jos hän seisoisi silmäini edessä tänä hetkenä", jatkoi tulistunut nuorukainen hurjasti hehkuvin katsein. "Jos kuulisin hänen luunikamoidensa kalahtelevan ja katsoisin hänen mustiin, syviin silmänonteloihinsa, niin tyhjentäisinpä kuitenkin tämän pikarin hänen tervetuliaisikseen ja kiittäisin häntä vanhan Tanskan nimessä käynnistä —"

Kun hän näin puhui ja heilautti ylpeän ylimielisesti pikaria, katsahti hän ikkunasta vastapäätä olevaan kivirakennukseen, missä kuningas asui, silloin hän samassa huudahti kauhusta ja laski pikarin kädestään. Hän näki korkean liekin hulmahtavan katosta ja koko etuosan talosta olevan ilmitulessa. Hirvittävä huuto kuului samassa kadulta ja kaikkialta talosta aikoi kuulua liikettä ja ääniä. "Tulipalo, murhapoltto!" huusivat Sven Tröst ja Arvi yhtaikaa, herättäen nukkuvat palvelijat. "Pelastakaa kuninkaanne!" huusi Arvi jyrisevällä äänellä. "Prinssi — prinssi Otto!" huusi Sven Tröst ja syöksyi ulos ovesta. Kaikki syöksyivät hänen jälkeensä, ja kukin juoksi taholleen mitä suurimman kauhun vallassa. Useimmat ajattelivat ensiksi pelastaa itsensä ja tavaransa sekä laskivat irti hevoset tallista; mutta Arvi ja Sven Tröst syöksyivät palavaan rakennukseen. Puodissa oleva porvarivartio kömpi samassa hetkessä pelästyneenä ja unenpöpperössä esiin pöydän alta, ja vanha voimakas seppä sai vaivoin vedetyksi heidät ulos palavasta talosta, jonka liekit äkkiä ympäröivät joka puolelta. Pietari Vitfelt itse seisoi melkein alastomana kadulla lapsi kummallakin käsivarrella ja vaimonsa vieressään. Hän ojensi lapset äidille ja syöksyi taas palavaan taloonsa. "Kuningas! Prinssi! Minun ylhäiset vieraani!" huusi hän. "Oi, minua kurjaa miestä, miten uskallankaan näyttäytyä heidän ylhäisyydelleen ja pelastaa heidät näin paitasillani." Hän kiirehti kuninkaan ja prinssin huoneisiin. Etusali oli savua täynnä. Liekit leimahtivat ulos kaikista makuuhuoneista, mutta ei ketään vieraista näkynyt. Kuninkaan makuuhuoneen ovi oli aukimurrettu. Yksi ikkunoista oli rikottuna lattialla ja arveltiin jonkun pelastaneen kuninkaan tätä tietä. Huolestunut isäntä riistettiin väkivallalla ulos talosta ennenkuin katto romahti alas.

Pelästys ja hämmästys olivat yleisiä. Pian olivat melkein kaikki pienen kaupungin asukkaat rientäneet palopaikalle tungeskellen sen ympärillä. Lopuksi löydettiin vanha marski Vendelbo paljaspäisenä puolipukeissa ja pahasti palaneena kadulta, missä hän makasi tainnoksissa. "Missä hän on? missä he ovat?" huusi hän käsiään vääntäen. "Hänet vietiin ikkunan kautta — ratsumiehet veivät hänet. Mutta ketä he olivat? Minne he menivät?"

"Rauhoittukaa, herra marski, hän on pelastettu", kajahti nuorekas ääni, ja Sven Tröst tunkeili ihmisjoukon läpi. "Ei ole ainoakaan hius kärventynyt hänen päässään, mutta savu oli melkein tukehduttanut hänet. Hän oli tainnoksissa, mutta kyllä hän pian siitä toipuu —"

"Kuka? Minun onneton kuninkaaniko?" kysyi marski.

"Ei, vaan prinssi Otto", vastasi Sven Tröst. "Minä olen vienyt hänet tuonne viereiseen taloon. Vähät siitä missä kuningas on; ei hänestä ole niin suurta väliä."

"Vihaatteko tekin minun onnetonta kuningastani?" kysyi marski katseessa soimaava ilme ja hän väänteli taas laihoja käsiään. "Auta armias Jumala! Kunhan vain eivät murhaajat olisi vieneet häntä pois. Viekää minut prinssin luo! Jumala teille palkitkoon sen, että kuitenkin tahdoitte pelastaa hänet. — Missä hän on?"

"Täällä, jalo herra, seuratkaa minua!" sanoi Sven Tröst tarttuen vanhaa sotapäällikköä kainaloon taluttaakseen hänet taloon. Samassa kuului voimakas ääni: "Hevonen! Hevonen! Minä olen löytänyt jäljet." Ääni oli vanhan Arvi Smålantilaisen.

"Kaksi hevosta", huusi marski tunnetulla sotapäällikönäänellään ja tunsi taas olevansa entisissä voimissaan. Sill'aikaa kuin kiiruhdettiin täyttämään hänen käskyään, kertoi Arvi, että kaksi metsästäjäksi pukeutunutta mykkää herraa oli ratsastanut sieltä välissään kuningas kolmannella hevosella, ja hän arveli voivansa löytää heidän jälkensä. Seuraavassa silmänräpäyksessä olivat sekä Arvi että vanha marski hevostensa selässä. Sven Tröst heitti vaipan vanhan sotapäällikön hartioille ja asetti keikarimyssynsä hänen harmaille hiuksilleen. "Onnea matkalle!" huusi hän. "Minä pidän huolen prinssistä. Hänen tähtensä toivon takaa-ajonne onnistuvan." Sven Tröst kiirehti takaisin vielä tainnoksissa olevan prinssi Oton luo, ja marski ratsasti Arvi Smålantilaisen kera kaupungista Alholmiin vievää tietä, missä ovela ruotsalainen koko ajan tarkkasi kolmen hevosen jäljet.

VIIDES LUKU.

Ålholmin linna, nykyinen Kristiansholm, sijaitsi kolme penikulmaa Saxköpingistä, vastapäätä Nystadia, kauniissa pyökkimetsien ja peltojen muodostamassa puoliympyrässä, josta oli ihana näköala Nystadin poukamalle ja pienelle järvelle, jonka saarella linnan nähtiin kohoavan jonkun matkan päässä. Se oli hyvin linnoitettu, vahvojen muurien ja kaksinkertaisten vallihautojen ympäröimä. Linnan muinaisgoottilaiset rakennukset muodostivat neliön, viiden kyynärän paksuisine kivimuureineen, ja jokaisesta kulmasta kohosi korkea torni. Se oli kuninkaallinen linna, mutta velkaantunut kuningas oli jättänyt sen panttitiluksena velipuolelleen kreivi Juhanalle, joka sitäpaitsi omisti Nystadin kaupungin, sen asukkaat kuuluivat tilaan samoinkuin talonpojatkin. Linnoituksia pidettiin hyvässä kunnossa, ja ankara saksalainen päällikkö piti komentoa linnassa.

Oli kulunut kolme tuntia yli puoliyön. Aamu alkoi sarastaa, ja itäinen taivas komeili jo kauniissa aamuruskossaan, kun puhallettiin metsästystorveen Ålholmin linnanportin ulkopuolella. Vartija portin yläpuolella vastasi heti merkkiin torvellansa. Pian senjälkeen laskettiin nostosilta; portti avautui, ja kaksi äänetöntä metsämiestä hevosten selässä, naamarit kasvoillaan, ja pitkä sidottu herra välissään, ratsasti sisään linnanportista.

"Missä minä olen?" kysyi vangittu kuningas, katsahtaen ympärilleen, hurjan surullinen ilme katseessaan.

"Eikö tämä ole Ålholm, minun oma kuninkaallinen linnani?"

Molemmat naamioidut metsästäjät kumarsivat vaieten, auttoivat samalla kuninkaan alas hevosen selästä ja veivät hänet pitkin kapeita puurappuja linnansillalle parvekesalin eteiseen.

"Puhukaa ihmiset!" huudahti vanki suurimman jännityksen vallassa. "Olenko velipuoleni käsissä? Onko myöskin lempeä Juhana petturi. Hänenkö käskystään, te murhapolttajat, uskallatte pahoinpidellä Tanskan kuningasta?" Ei mitään vastausta kuulunut.

Hän oli enemmän kuolleen kuin elävän näköinen. Käsivarsien side riippui rikkirevittynä kaulassa ja oli veren tahrima. Hänen sielulliset kärsimyksensä ja voimakas mielenliikutuksensa näyttivät avanneen elämän kaikki sulut ja rikkirepineen sekä hänen ruumiinsa että sielunsa. Hän horjahti ja vaipui tainnoksissa rappusille. Metsästäjät nyökäyttivät vaieten toisilleen — ja kantoivat hänet parvekesaliin, jonka ovi oli auki. Kolkossa salissa oli hiljaista. Päivän sarastus valaisi korkeita holveja ja monimutkaisia ovenkoristeita. Ei näkynyt ainoatakaan ihmistä, paitsi kahta vartijaa, jotka seisoivat täysissä varustuksissa, kuin rautapatsaat oven pielissä ja sulkivat oven sisäänastujien jälkeen. Kaikki näytti valmistetulta onnettoman vieraan vastaanottamiseksi. Salin vasemmalla puolella oli joukko huoneita, näiden läpi he kantoivat pyörtyneen kuninkaan kaikkein sisimpään pyöreään tornikamariin, joka sai valonsa korkealta paksuissa muureissa olevista ristikkoikkunoista. Täällä näkyi vuode sekä pöytä, jolla oli viinikannu ynnä pikari. Sidottu vanki asetettiin vuoteelle ja nyt vasta päästettiin auki hänen siteensä. Niin pian kuin hän aukaisi silmänsä tarjosi lyhyempi metsästäjistä jonkunlaisella osanotolla hänelle pikarin viiniä; mutta hän torjui sen inholla luotaan. "Juo ensin itse!" mutisi kuningas. "Kredensa, petturi!"

Metsästäjä kääntyi selin, nosti naamariaan ja tyhjensi pikarin pohjaan saakka. Senjälkeen asetti hän jälleen naamarin kasvoilleen ja täyttäen pikarin uudelleen hän asetti sen ynnä pöydän ja viinikannun vuoteen ääreen. Hän osoitti kuninkaan vertavuotavaa käsivartta, ilmoittaen merkeillä, että hänelle lähetettäisiin apua. Senjälkeen kumarsivat he molemmat sangen kohteliaasti, ja poistuivat sanaakaan sanomatta vankilan ovesta, jonka he sulkivat rautakangella.

"Tornivankilassa — elinkautisvankina, — ja omassa linnassani", mutisi kuningas. "Veljeni Juhanan vallassa — hm, että minut täällä murhattaisiin — hiljaa ja kohteliaasti, kaikessa rauhassa. Haa, kosto!" Hän riuhtaisi kiharan mustista hiuksistaan, heittäen sen luotaan. "Ei", jatkoi hän hurjin katsein, "kuninkaanmurhaajaa ei minusta kuitenkaan tullut. Hän kuoli valtaistuimellaan, kun luonnon järjestys hänet kutsui — siitä ajatuksesta ei koskaan koitunut tekoa. Tahdolle ei kukaan voi mitään — teko ainoastaan on jotakin. Ajatus on harhakuva. Sanat ovat tyhjää ääntä. Hm, mitäpä muuta olisi vala? Minä olen puhdas tämän petturin rinnalla —. Minä hullu, joka luotin velipuoleen! Tiesinhän minkä arvoinen veljeys on. Nyt ymmärrän minä hänet. Sentähden oli hän niin veljellinen — haa! niinkuin panttijuutalainen — kunnes puolet valtakuntaa tuli omakseen. Siksi liehakoitsi tuo lempeä ystävä neljätoista vuotta. Nyt voi hän repiä rikki kerjäläisen — jakaa saaliin serkkunsa kanssa — niin juuri! — minun ruumiillani ostaa rauhan kaljulta korpilta. Lempeä Juhana! minä olin hutilus sinuun verraten — Sinä olet minun mestarini. —"

Kuningas luuli olevansa yksinään. Mutta nyt astui äkkiä tornihuoneen pylvään takaa esiin kookas ritari, kypäri ja panssari yllä ja kypärinsilmikko alaslaskettuna. Kookas olento kulki hitain askelin kuninkaan vuoteelle tuijottaen terävästi häneen silmäaukon kautta, ja sanaakaan sanomatta. Kuningas huomasi hänet vasta sitten, kun äänetön vieras jo seisoi aivan hänen edessään. Hän kohottautui äkkiä vuoteessa, mutta aivan kuin salama olisi lyönyt vieraan tuijottavasta katseesta, hän kauhusta huudahtaen kaatui taapäin mennen uudelleen tainnoksiin. Kun hän taas aukaisi silmänsä, oli panssaroittu ritari kadonnut, ja hän huomasi ihmeekseen haavansa sidotuiksi ja tunsi niiden tuskien lieventyneen. Vanha ruma nainen istui nyt hänen vuoteensa ääressä ja voiteli laastarilappua. "Kuka oli täällä?" kysyi kuningas. Mutta nainen vaikeni aivan välinpitämättömän näköisenä. Hän jatkoi sairaanhoitajan tehtäväänsä, ja keskeytti sen vain hetkeksi, ojentaakseen hänelle pikarin. Kuningas joi ja tunsi voimistuvansa. "Kuka oli täällä, nainen?" kysyi hän uudelleen käskevällä äänellä. "Oliko se elävä ihminen? vai — vai Kallundborgin vanhus?" mutisi hän epäröivällä, tuskin kuuluvalla äänellä — "vai kuollut kidutettu drotsi."

Nainen säilytti välinpitämättömän ilmeensä, aivan kuin hän olisi ollut kuuromykkä. Kuningas laskeutui uudelleen vuoteelle ja näytti muutamien syvien tuskallisten huokausten jälkeen vaipuneen levottomaan väsymyshorrokseen.

Sillä välin oli linnanväki herännyt. Vahteja vaihdettiin muureilla, ja saksalaiseen ritarin pukuun puettu paksu herra kulki valppaana vallituksilla. Aurinko oli noussut. Linnanportin ulkopuolelle pysähtyi kaksi vierasta hevosten selässä! Vartija muurilta lähestyi ankaraa päällysmiestä. He puhelivat salaa keskenään ja päällikkö vavahti. "Hm! Salakäytävän kautta?" mutisi hän. "Kreivin drotsi, arvelen minä? — Hyvä; hän kulkee vapaasti sisään ja ulos, se on selvää — Ja nyt jo pari vainukoiraa täällä? — No hyvä, anna vahdin viedä heidät ritarisaliin."