VALDEMAR SEIER

Historiallinen Romaani

Kirj.

B. S. INGEMANN

Suomentanut

Maija Halonen

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1914.

ENSIMÄINEN OSA

ENSIMÄINEN LUKU.

Tähtikirkkaana syysyönä, vuonna 1204, loisti puoleksi lehtensä karistaneiden niinipuiden lomitse pienestä kaari-ikkunasta, Sorön luostarin eteläisestä kylkirakennuksesta, hiljainen yksinäinen valo merelle. Siellä sisällä, korkeassa holvikattoisessa, niinkutsutussa piispantuvassa istui mustalla nahkatuolilla, erään kiviseinään naulatun tammipöydän ääressä, kunnianarvoinen, valkopartainen vanhus, edessään suuri pergamenttinidos. Pöytä oli sullottu täyteen käsinkirjoitettuja aikakirjoja ja kronikoita, siellä oli joukko jäljennöksiä ikivanhoista tanskalaisista lauluista ja kansansaduista, sekä riimukirjoituksia ja piirustuksia pakanuuden aikuisista hautakummuista. Siellä oli myöskin jäljennöksiä vanhojen kreikkalaisten ja roomalaisten kirjailijoiden teoksista, sekä saarna- ja rukouskirjoja, jotka osaksi olivat suuren, avatun raamatun peitossa. Kirjojen keskellä oli kupannen lamppu, jonka kotitekoisena, varjostimena oli moneen kertaan ristiin rastiin kirjoitettu ja raaputeltu pergamenttilehti. Sen valo loisti voimakkaimpana kirjaan, valaisten vain joskus vanhuksen pään hänen kumartuessaan kirjan ylitse. Lampun valojuova, yhtyneenä nousevan kuun himmeään hohteeseen, valaisi niukasti pimeän lukukammion. Seiniltä riippui vanhoja, ruostuneita miekkoja ja piilukeihäitä, teräskypäriä, peitsiä ja haarniskoita, sekä haudoista kaivettuja piikivisiä kiiloja ja uhriveitsiä. Nurkassa olevalla hyllyllä, makuulavitsan yläpuolella, oli tuhkauurnien kappaleita, raskaita pääkalloja, tavattoman suurien selkänikamien ja kuolleitten luiden keskellä, sekä nurkkahyllyllä, hiekkakellon alla, suuri, kiiltävä ritarihaarniska, keihäs ja sotakirves, jotka niiden muodosta päättäen eivät olleet vanhempia kuin yhdenneltätoista vuosisadalta.

Vanhan muinaistutkijan mustan papinkauhtanan ylle oli huolimattomasti kiinnitetty hiukan kulunut sistersiläismunkin viitta, jonka revityistä hihanreijistä pitkät, mustat kaniikkihihat riippuivat. Viitta oli hänelle aivan liian lyhyt eikä näyttänyt olevan hänen omansa. Hän oli pitkä ja laiha, ja vaikka hän oli rauhallinen tiedemies, osoittivat kuitenkin sekä hänen jalojen kasvojensa suuret, voimakkaat piirteet, että hänen kumartunut sankarivartalonsa hänen olleen mahtavaa sotilasheimoa ja ylhäistä sukua. Älykäs, syvällinen henki loisti hänen tummista syvälle painuneista silmistään hänen näin istuessaan syventyneenä työhönsä, nojaten poskeaan käteensä, pieni, musta kangaspatalakki paljaan päälaen suojana, ja valkoinen parta valahtaneena kirjalle. Kaikki oli hiljaista hänen ympärillään, ja tuntui siltä kuin hän näkisi ja kuulisi entisaikojen suurten henkien puhuvan. Hän näytti kuuluvan toiseen maailmaan ja aikaan kuin siihen, missä hän nyt niin väsymättömänä valvoi ja työskenteli.

Kunnianarvoisa vanhus oli Saxo Grammaticus. Arkkipiispa Absalonin käsikirjurina ja eroittamattomana ystävänä hän oli kolme vuotta sitten painanut umpeen tämän jalon herran silmät Sorön luostarissa, ja harvoin hän sen jälkeen oli poistunut kammiosta, missä hän oli kuullut Absalonin lausuvan viimeiset unohtumattomat sanansa. Hänen kotinsa oli oikeastaan Roskilden tuomiokapitulissa, mutta hän oli erityisellä rakkaudella kiintynyt Sorön luostariin, missä hän ennenkin niin usein oli oleskellut, ja missä hän nyt vieraili uuden herransa, piispa Pietari Sunenpojan suostumuksella, viimeistellen ihmeellistä Tanskanmaan historiaansa.

Hän kirjoitti ahkerasti kirjaansa, mutta laski aina vähän päästä kynän pois selaillakseen vanhoja käsikirjoituksia. Usein hän loi katseensa pöydän päässä olevaan pergamenttinidokseen, joka oli ollut Absalonin oma, ja sen viimeiselle avatulle lehdelle oli latinaksi kirjoitettu: Sorön pyhän Marian kirja, Hra Arkkipiispa Absalonin kädestä. Sen vieressä oli Absalonin toimittama jäljennös Vitherlakioikeudesta, ja själlantilaisesta kirkkolaista, sekä uudempi, siro käsikirjoitus, jonka nahkakansiin oli piirretty suurin kiemurakirjaimin: Testamentum Dni Absalonis.

Vanhus huokasi syvään, ja vanhojen ihmisten tapaan hän puhui tietämättään ja ääneen mitä ajatteli. "Oi, jospa minä jo pian olisin sinun luonasi, hurskas herrani ja isäni!" sanoi hän. "Kaksi pitkää talvea on kulunut, nyt alkaa jo kolmas, — kauemmin ei kynä enää luista." — "Tuolla me viimeksi tapasimme toisemme", jatkoi hän, luoden katseen nurkassa olevaan makuulavitsaan, — "no niin, hänen suuri elämäntyönsä on loppuunsuoritettu, — hän lepää autuaana Herrassa. Hänen palvelijansa on nyt kohta saanut hänen tahtonsa täytetyksi, ja Tanskan urhot, vanhat paremmin kuin nuoretkaan, eivät jää unohduksiin. Ja nyt vain pari suosiollista sanaa meidän nuorelle kuninkaallemme ja kunnon Anterolle — aivan niin, nyt on kaikki hyvin." Nyt hän taas oli pitkän aikaa ääneti ja kirjoitti uutterasti. "Kunpa vanha Arnold Islantilainen voisi nousta haudastaan", alkoi hän taas puhella, luettuaan mielihyvällä muutamia latinalaisia runoja — "Mitähän hän sanoisi siitä mitä minä täällä olen tehnyt hänen ihanista saduistansa ja lauluistansa? Varmaankin hän pudistaisi erämiehenpartaansa ja mutisisi: ne soivat toki ihanammin meidän omalla kielellämme! — Maltappas vanhus! Samanlaisina kuin ne tuossa ovat sanasta sanaan sinun suustasi kuultuina, ja jollaisina ne vielä elävinä kaikuvat kansan keskessä, ne myös Jumalan avulla säilyvät ja elävät Tanskan viimeiseen päivään asti. Mutta, jos maailman pitää oppia tuntemaan Tanskaa ja sen henkeä, niin minä tahdon olla sen tulkkina vieraille sieluille. Hm, hm. Taas saapuvat vanhat epäilykset! Jos sivistynyt tanskalainen tuntee kansansa kuvan vieraassa puvussa, niin minkävuoksi minua yhä vielä arveluttaa tuo kirjava vaatetus? Vielä sekin aika koittaa, jolloin rehellinen sukulainen maksaa minun velkani, antamalla kansalle kuvan takaisin sellaisena kuin minä sen otin. Jumalan nimeen, vielä vain pari sanaa, ja minä olen tehnyt tehtäväni maailmassa. Sinä kerkesit minun edelleni, veli Sven!" jatkoi hän hyväntahtoisesti hymyillen taas hetken aikaa kirjoitettuaan, ja kumartui vaivoin nostamaan jalkavaatteelta lattialta pienen soman jäljennöksen Swen Åkenpojan historiasta. — "Sinä et kuitenkaan tehnyt minun työtäni turhaksi: sinä annoit meille pienen, supistetun ajantiedon; mutta mitä Tanska oli ja miksi se Herran avulla voi tulla, sitä sinä et koskaan nähnyt. Kuitenkin, sinä teit rehellisesti tehtäväsi, eikä sinun kirjasi saa virua tomussa minun jaloissani!"

Tarkasti hän puhalsi pois kaiken tomun Swen Åkenpojan pienen kirjan yltä ja laski sen arkkipiispa Absalonin kirjoitusten viereen.

Silloin avattiin ovi, ja kolme hengellistä herraa astui sisään, pieni poikanen keskessään. Hengellisillä herroilla oli kaikilla matkapuvut yllään, ja heillä oli nahalla sisustetut vaipat virkapukujensa suojana. Yksi heistä oli kookas, vanhanpuoleinen mies, tukka ja parta harmahtava, muuten hän oli sairaloisen näköinen. Mutta koko hänen ulkonäkönsä ja käytöksensä oli niin ylevä ja arvokas, että vaikka hänellä ei ollut käyräsauvaa eikä piispanhiippaa, niin ei kuitenkaan yksikään, joka hänet näki, voinut epäillä hänen olevan jonkun ylhäisimmistä papeista. Hän oli oppinut, hurskas Lundin arkkipiispa, Antero Sunenpoika. Hänen seuralaisinaan oli kaksi nuorempaa, voimakasta miestä. Toisella heistä oli pyöreät, iloiset ja hyvin vilkkaat kasvot, ja hänellä oli yllään valkoinen sistersiläismunkin viitta kalliin, oravannahoilla sisustetun matkaviittansa alla. Hän oli kuuluisa Gunnar-veli Jyllannista, omin luostarista. Arkkipiispan toinen seuralainen oli eräs nuori kaniikki Roskildesta, yllään ruskea, lammasnahalla sisustettu sarkaviitta. Kainalossa tämä hyvin varoen kantoi pientä kirstua, missä hän säilytti harvinaisia ja kalliita lääkkeitä. Selässään hänellä sitäpaitsi oli kuivilla yrteillä ja ryydeillä täytetty pussi, josta levisi väkevä tuoksu hänen ympärilleen. Hänen älykkäät, vakavat kasvonsa herättivät mieltymystä ja luottamusta; hän oli käytökseltään hiljainen ja vakava, ja hän näytti olevan mies, joka tunsi maailman ja luotti itseensä ja kokemuksiinsa. Hän oli aikansa etevimpiä lääkäreitä ollen kirjailijana alallaan tunnettu nimellä mestari Henrik Harpesträng. He olivat Gunnar-veljen kanssa tavanneet toisensa Lundissa, ollessaan virka-asioilla arkkipiispan luona, jota he kumpikin nyt seurasivat Ribehusiin, missä nuoren kuningas Valdemar toisen hovi oli.

Mutta kunnon Antero herra ei voinut kiireisestä matkasta huolimatta kulkea Själlannin kautta käymättä isä Saxoa tervehtimässä kuullakseen miten pitkälle hän oli ehtinyt Tanskan historiansa kirjoittamisessa. Vaikka mestari Harpesträngilla oli paljon väittelemistä sitä vastaan "että sopimaton ja epäterveellinen yö" otettiin avuksi, ei arkkipiispa kuitenkaan luopunut päätöksestään veli Gunnarin suureksi iloksi. Hän oli kuullut niin paljon puhuttavan Saxo Grammaticuksesta, mutta ei ollut vielä koskaan nähnyt häntä. Hänen mielestään puolentunnin keskustelun takia Tanskan suurimman historioitsijan kanssa kannatti kyllä kärsiä puolen vuoden nuha näin veljesten kesken.

Pieni kymmenvuotias Kaarlo, joka seurasi hengellisiä herroja, oli entisen Kaarisen linnanherran poika. Tämä herra oli ollut arkkipiispan vanha ystävä, ja hän oli kaatunut tuossa onnettomassa kansalaissodassa Sven Grathen puolesta. Kaarise-kartanon oli Valdemar ensimäinen läänityksenä siirtänyt eräälle urhoollisimmista sotilaistaan Radulfille. Pientä, isätöntä Riisen Kaarloa, joksi poikaa kutsuttiin, sekä hänen äitiänsä ja kahta sisartaan auttoivat sekä vanha, urhokas Radulf, jonka luona he asuivat, että hyvänsuopa Lundin arkkipiispa. Mutta kun Radulfilla itsellään oli kolme poikaa, ei Kaarlolla ollut vähääkään toivoa päästä tulevaisuudessa esi-isiensä perintötilan omistajaksi. Oppinut Antero tahtoi senvuoksi tehdä Kaarlosta tiedemiehen sekä tulevaisuudessa papin, huolimatta siitä että pojalla oli vastustamaton halu ritarisäätyyn. Senvuoksi toikin arkkipiispa hänet mukaansa, pannakseen hänet Sorön oppineiden Bernhardiinimunkkien kouluun, Saxo-isän erityisen valvonnan alle. Riisen Kaarlo oli kaunis poika, jonka kullankellertävien kiharoiden alta tummansiniset silmät rohkeasti katselivat ympärilleen. Lyhyen, sinisen nuttunsa ympäri hän oli kiinnittänyt Gunnar-veljen komean vyön; pieni lakki oli koristettu kirjavalla kukonhöyhenellä, ja hän oli hyvin iloinen saadessaan kantaa suurta sotamiekkaa, joka arkkipiispalla aina oli mukana matkoillaan. Hän oli myöskin tullut ratsain ja oli melkein ollut paras ratsastaja koko seurueessa. Vaikka matkustavien tulon näin öisen rauhan vallitessa olisi luullut herättävän Saxon huomion, istui hän kuitenkin niin syviin ajatuksiin vaipuneena ja ajantietoihinsa syventyneenä, ettei hän ollenkaan huomannut heidän tuloaan. Hän istui näet selin oveen ja huomasi vain valon lankeavan epätasaisesti kirjalle, kun lampunliekki ovelta käyvästä vedosta ja matkamiesten liikkeestä alkoi lepatella epätasaisesti.

"Katsokaa, veli Gunnar!" kuiskasi Antero, — "tuossa näette miehen. Hän taitaa juuri kirjoittaa historiaansa, ja me saisimme kyllä hajoittaa luostarin hänen päälleen ennenkuin hän huomaisi jonkun olevan täällä läsnä. Me voisimme nyt kaikessa hiljaisuudessa tuolta penkiltä tarkastella miestä, hänen istuessaan työlamppunsa ääressä salakammiossaan, ja ehkä kuulla hänen puhuvan ääneen itsekseen ja suurien ystävä-vainajiensa kanssa, niinkuin apotti Gaufred on kertonut minulle hänen tekevän. Mutta on paha väijyä ystäväänsä hänen ollessaan parhaimmassa ja kiitettävimmässäkin työssään, eikä meilläkään ole aikaa liiaksi."

"Jumalan rauhaa, arvoisa herra veli ja ystävä!" sanoi hän nyt ääneen ja laski kätensä Saxon olkapäälle.

Saxo katsoi taakseen rauhallisesti, mutta omituisen juhlallisen näköisenä, niinkuin se, joka pikemmin odotti tulijaa henkien maailmasta kuin vieraita Lundista, Roskildesta ja Ömista. Heti arkkipiispan tunnettuaan hän tuli iloisesti yllätetyksi. Niin nopeaan kuin hänelle oli mahdollista hän työntäsi tuolin syrjään ja vastaanotti rakastetun arkkipiispan syleilyn sydämellisellä ilolla. Mutta nähdessään nuo kaksi outoa herraa, ja kun Gunnar-veli heti tervehti häntä hänen hartaana ihailijanaan, — tämä oli kauan ilolla toivonut saavansa nähdä hänet —, silloin lempeä Grammaticus aivan tyrmistyi; hän kumarsi jäykästi pari kertaa ja pyysi arvoisia vieraita pitämään hyvänään hänen halvan ja köyhän asuntonsa. Mutta kuultuaan heti arkkipiispalta Gunnarin ja Henrik Harpesträngin nimet, eivät nämät kunnon herrat enää olleet hänelle vieraita; sillä hän oli kyllä kuullut puhuttavan veli Gunnarin erinomaisesta puhujalahjasta, ja hänen rikkaista tiedoistaan sekä maallisen että henkisen lain tuntijana, ja mestari Harpesträngin hän oli ennen nähnyt Roskildessa. Nuoren lääkärin uudesta lääkekirjasta hän oli äskettäin saanut jäljennöksen, jonka hän mielihyvällä oli lukenut, kuitenkaan järjestämättä ravinto-ohjettaan ja elintapojaan siinä annettujen neuvojen mukaan.

Saatuaan nyt pian vieraansa istumaan Saxo otti seinäkaapista esille kannun hyvää, vanhaa luostariviiniä, sekä kaksi kallisarvoista, vendiläisten epäjumalien kuvilla koristettua hopeapikaria, jotka Absalon oli antanut hänelle Arkonan sotasaaliista, ja joista hän tarkasti pyyhki tomun viittansa helmuksella, asettaen ne sitten pöydän kulmalle. Hän näytti aivan unohtaneen tieteelliset työnsä kestittäessään ja virkistäessään kunnianarvoisia vieraitaan. Arkkipiispan oli täytynyt istua suureen nojatuoliin ja toisien penkille, joka oli puoleksi käsikirjoitusten ja vanhojen vaatteiden peitossa. Poika, jota ei kukaan näkynyt huomaavan, oli istuutunut rukousjakkaralle, melkein pöydän alle, arkkipiispan jalkoihin, koettaen katsella lampun sinne heittämässä niukassa valossa muutamia sirosti piirrettyjä ritarikuvia vanhan sankarilaulukokoelman nimilehdellä.

TOINEN LUKU.

"Sanokaa minulle nyt ensiksi, rakas isä Saxo, miten edistyy teidän suuri teoksenne, Historia danica[Tanskan historia], joka on niin rakas minulle?" kysyi arkkipiispa ja laski pikarin pöydälle. Mutta kun Saxo samassa silmänräpäyksessä osanottavasti kysyi eikö hänen Hexaëmeroninsa[oppinut runoelma luomisen kuudesta päivästä] vielä ollut valmis, vetäsi hyvä arkkipiispa, vaatimatta vastausta kysymykseensä ison, latinalaisen käsikirjoituksen esiin kauhtanansa silkkitaskusta. "Kas tässä!" sanoi hän iloisesti. "Täällä tuon teille sen kolme viimeistä osaa, minä olen kutsunut ne nimellä Distinctiones. Niinkuin minä edellisissä, kuten tiedätte, olen laulanut luomisesta, syntiinlankeemuksesta ja Aadamin kautta johtuvasta kuolemasta, niin minä olen tässä päättänyt teokseni kuvailemalla totisen ja iäisen elämän lahjaa toisen Aadamin kautta, ja olen koettanut selittää jumal-ihmisen kaksinaista luonnetta. Tästä kappaleesta te luultavasti sanotte saman, minkä lausuitte minun selityksestäni toisessa osassa olevan Mysterium Trinitatisin[Kolminaisuuden salaisuus] johdosta, sekä kymmenestä käskysanasta: että minä niissä olen osoittanut olevan enemmän theologus ja dialecticus[jumaluusoppinut ja väittelijä] kuin runoilija. Olkoon niin! Kukaan ei voi lisätä kyynärääkään kasvuunsa. Ehkä teitä miellyttää enemmän loppuosa ylösnousemuksesta ja iankaikkisesta elämästä — item iankaikkisesta kuolemasta. — Toivon että te ette pidä sopimattomana minun sanojani kymmenennessä osassa:

"Utilitas opris, oculis inspecta serenis Vix patietur opus a justo judice sperni."

[Teoksen hyötyä katsottuna selvin, ystävällisin silmin, halpana tuskin oikea tuomari pitäisi.]

"En totisesti!" vastasi Saxo lämmöllä ja puristi arkkipiispan kättä. "Senverran kuin minä tunnen teidän kristillistä runoelmaanne, niin ei tunnollinen arvostelija voi muuta kuin kunnioittaa sitä hurskasta, jumalallista mieltä sekä tieteellistä selvänäköisyyttä, mikä siinä ilmenee. Minä olen, arvoisa herra, tosin jo aikaisemmin lausunut sen mielipiteen, että moni ajatus siellä minun mielestäni on enemmän jumaluusopillista tutkimista kuin runoa, mutta minä tiedän myöskin teidän sallivan minun lausua ajatukseni suoraan. Sallikaa minun vielä kuitenkin lausua yksi vastaväite, sen rakkauden nojalla, jolla minä tiedän teidän katselevan minun elämääni ja työtäni tässä maailmassa: Te olette lausunut sanan, joka on loukannut minua, ja jossa minä luulen teidän erehtyneen. Te moititte Esipuheessa maallista runoutta ja niinkutsuttuja satuja, jotka teidän mielestänne ovat erityisen vaarallisia nuorisolle. Jos ei minulla olisi jätteitä meidän vanhasta maallisesta runoudestamme ja meidän aivan merkillisistä muinaistaruistamme, joita monet tahtovat leimata vain saduiksi ja runoiksi, niin minä tietäisin kertoa sangen vähän meidän isiemme hengestä ja ajatustavasta, eikä meidän nuorisomme turmellu omien esi-isiensä tuntemisesta."

"Rakas Saxo isä!" vastasi arkkipiispa taputtaen häntä rauhoittavasti olalle — "Tiedättehän te millä ilolla minä olen lukenut teidän erinomaisen historianne kymmenen ensimäistä kirjaa, ja niinmuodoin eivät minun mielipiteeni mukaan maallinen runous ja ne merkilliset tarut, jotka te olette säilyttänyt unholaan joutumasta, ole lorua eikä mitättömiä satuja. Minun tarkoitukseni on vain, että kaikki tämänlainen on varovaisesti esitettävä nuorisolle, ettei se synnyttäisi heissä epäkristillisiä ennakkoluuloja ja pakanallista taikauskoa, niinkuin esimerkiksi tuo nykyään niin yleinen usko tähtien vaikutuksesta ihmiselämään, josta ei meidän nuori, urhokas kuninkaammekaan kuulu aivan vapautuneen:

"Qualiter ex astro, sensu vitaque carente, Dependeret Homo, rationis dote beatus".

[Tähdestä tunteettomasta riippuisko ihmisen onni Jolle järjen lahja on suotu.]

"Sitä minä en uskalla ratkaista!" vastasi Saxo miettiväisenä, ja arkkipiispan viimeiset sanat antoivat hänen ajatuksilleen toisen suunnan. — "Mutta ainakin on varma", jatkoi hän, "että meidän nuori kuninkaamme on syntynyt hyvin merkillisien Auspicioiden[Merkkien] alla, ja uskallanpa sanoa erityisen eriskummallisen ja oudon tähden alla. Ja uskokaa minua, hänellä on sekä pahat että hyvät enkelit luonaan; molemmat ovat hyvin voimakkaita. Jumala suokoon hyvän saada kunniakkaan voiton. Silloin vasta voivat totuutta rakastavat jälkeentulevaiset oikeudenmukaisesti kutsua häntä sillä nimellä minkä hänen ihailevat aikalaisensa jo ovat hänelle antaneet: Valdemarus victoriosus." [Valdemar voittaja.]

"Oikein, rakas, hurskas ystävä!" vastasi arkkipiispa kiertäen auki käsikirjoituksensa. — "Tuo totuus ei sovellu vain meidän nuoreen kuninkaaseemme, vaan jokaiseen voimakkaaseen ja jaloon ihmissieluun maailmassa. Täytyyhän minun myöntää se teille, sillä ovathan ne minun omia sanojani, runoelmani ensimäisessä kirjassa:

"Omni semper adest honimi specialiter unus Augelus, ut vexet, ac ut custodiet, alter."

[Vaivaamassa aina jok' ihmistä ompi enkeli, ja varjelemassa on toinen.]

Kunnon Antero-herra oli nyt päässyt puhumaan runoteoksestaan ja näytti aikovan ruveta lukemaan sitä alusta asti. Mutta veli Gunnar, joka jo hyvin tunsi tämän laajan skolastisen runon ja pelkäsi taas saavansa kuulla sen, sensijaan että saisi tutustua Saxoon, uudisti äkkiä arkkipiispan äskeisen kysymyksen Saxon historian valmistumisesta. Samalla hän leikillisesti huomautti arkkipiispalle puolen yötä olevan liian lyhyen ruveta alkamaan maailman luomisesta asti, vaikkei se olisi puoleksikaan niin tieteellistä ja perusteellista, kuin hänen filosofisessa runoelmassaan.

Hyvä Antero-herra, joka kyllä tunsi tuon yleisen kirjailijaheikkouden, jota hän ei voinut sietää muissa ja vaivoin hillitsi itsessänsä, voitti nyt kokonaan esittämishalunsa, kääri kärsivällisesti kokoon käsikirjoituksensa, laski sen nyt Saxon hyllylle muinaiskalujen joukkoon ja pyysi häntä lukemaan sen toiste sopivammassa tilaisuudessa. Hän pyysi Saxon tyydyttämään hänen ja Gunnar-veljen suuren halun kuulla paljon tärkeämpää teosta, mistä he toivoivat niin paljon itselleen ja isänmaalle.

"Todellako, jalot herrat!" vastasi Saxo ujosti. "Minua hävettää teidän suuri luottamuksenne minun kykyyni ja kuntooni. Minä tunnen liiankin hyvin ryhtyneeni tehtävään, jota minä en kykene suorittamaan. Minä en myöskään olisi uskaltanut ryhtyä siihen, jos eivät minun hurskaan herrani, Absalonin, alituiset rukoukset ja kehoitukset olisi melkein puoleksi pakoittaneet minua siihen. Mutta sellaisen herran käsky on suuri, jalot herrat. Ja jos minä tunnenkin olevani liian halpa tähän vaikeaan ja tärkeään työhön, ja minun rohkeuteni havaittaisiin kunnollisuuttani suuremmaksi, niin olkoon kuitenkin minun hurskaan herra vainajani ankara käsky minun järkeni ja ymmärrykseni puutteellisuuksien puolustuksena, sekä teille että jälkimaailmalle. Tämän kaiken minä olenkin sanonut kirjani lukijalle jo etukäteen; sillä esipuhe ei synnytä riitaa."

"Teiltä me opimme vaatimattomuutta ja nöyryyttä, hurskas Saxo-isä!" keskeytti hänet hurskas vanhus. "Te katsotte itsenne liian halvaksi kirjoittamaan mitättömän kansan historiaa, jota vastoin minä paljon vähemmillä edellytyksillä olen uskaltanut laulaa suurimman Herran suurinta työtä. Senvuoksi, vaikka tuo iloinen veli Gunnar kehuukin minun oppineisuuttani ja viisauttani, antaa hän minun niellä niiden johdosta monta kullattua pilleriä, jotka ovat karvaammat kuin kaikki mestari Harpesträngin yrtit."

"Te vastaanotatte kuitenkin paljon kärsivällisemmin veli Gunnarin karvaat pillerit kuin minun viattomat yrttini, korkea-arvoisa herra!" yhtyi mestari Harpesträng puheeseen. "Ja jos te olisitte yhtä terve ruumiin kuin sielun puolesta, niin te ette tarvitsisi minua seurueessanne."

Saxon osanottavasti kysyessä arkkipiispan terveydentilaa, vakuutti hurskas Antero tuntevansa itsensä kyllin voimakkaaksi voidakseen seurata kuningasta ristiretkelle Liivinmaahan, jonka hän pian toivoi toteutuvan. "Mutta tuskin minun sielunvoimani silti ovat niinkään suuret, kuin hyvä mestari Harpesträng arvelee", lisäsi hän syvään huokaisten — "sillä jos minä todellakin tarvitsen kaikki ne vertapuhdistavat juomat, jotka hän hyvyydessään minulle valmistaa, ja jos minun Uhassani ja veressäni todellakin on niin paljon saastaista, niin minä paremmin uskon sen tulevan sisempää. Oi, jospa voisin, niinkuin hartaasti toivon, tulla yhtä pyhäksi Jumalan mieheksi kuin minun hurskas kaimani Slagelseessa todella on, ja niinkuin apotti Vilhelm oli, niin silloin minäkin olisin maailman tervein mies."

Mestari Harpesträng hymyili rauhallisesti hurskaan arkkipiispan jumaluusopilliselle lääketieteelle, eikä vastustanut sanallakaan tätä hänen lempiajatustaan. Arkkipiispan kanssa seurustellessaan hän oli tottunut mukautumaan tämän mielipiteisiin, kehuipa hän usein itsekin uskollisen mielen ja hurskaan elämän olevan parhaan sielun ja ruumiin lääkkeen.

Mutta nyt johtivat Antero ja veli Gunnar keskeytyneen keskustelun takaisin Tanskanmaan historiaan, ja he innostuttivat vanhan Saxon kertomaan siitä mitä hän itse oli nähnyt ja kokenut suuren Valdemarin päivinä seurustellessaan Absalonin, Esbern Snaren, Wettemanin ja mahtavan Sunon kanssa. Vanhuksen silmät säkenöivät, ja hän näytti tulevan uudelleen nuoreksi muistellessaan ihmeellistä nuoruudenaikaansa, ja senvuoksi hän myöskin unohti, mitä hän äsken oli aikonut sanoa historiastaan, ja mitenkä hän juhlallisesti oli aikonut jättää sen arkkipiispalle, jolle se myöskin oli omistettu.

"Mutta rakas isä Saxo!" huudahti Gunnar katsellessaan ihmeissään niitä lukemattomia käsikirjoituksia, jotka olivat ladotut pöydälle — "mitenkä oli mahdollista, että teistä tuli noin rauhallinen kirjamies, ja mitenkä te tyydyitte hiljaiseen kammioelämään ja kynää käyttämään sotaisan arkkipiispan luona?"

"Sitähän minä itsekin ihmettelen!" vastasi Saxo, katsahtaen surumielisesti uunin luona riippuvaan haarniskaan, — "Vaikea minun oli olla tarttumatta miekkaan ja lähtemättä sotaretkelle Absalonin rinnalla, nähdessäni ympärilläni nuo miehekkään ihanat urhot. Minun autuas isäni ja isoisäni palvelivat kuitenkin Tanskan kuningasta kunniakkaasti sodissa ja ritariretkillä, ja minäkin tunsin usein sotaisen halun kuohahtavan suonissani, kuullessani torvien ja kilpien voimakkaan helinän. Mutta minun kehtoni ääressä, rauhaisassa Herthalaaksossa, on laulettu minun palvelevan maatani ja kuningastani rauhallisilla mainetöillä, enkä minä koskaan ole ymmärtänyt käyttää muita aseita ja puolustuskeinoja kun kynää ja rihveliä. Varhainen luostarielämä ja minun ainainen askartelemiseni käsikirjoitusten ja kirjojen kanssa on myöskin vähitellen painanut ulkomuotooni ja esiintymiseeni maailmassa jonkinlaisen avuttomuuden ja kirjatoukan leiman, mikä ei sovellu ritarille eikä sankarille. Vieläpä sanotaan mieltymykseni jaloon roomalaiskieleen nuoruudessani ilmenneen erityisesti puhetavassani ja ääntämisessäni. Luulenpa kuitenkin, jalot herrat, vieroittaneeni itseni ainakin osasta näitä omituisuuksia, joille ritarit nauroivat, ja nyt vanhoilla päivilläni minä puhun, kuten kuulette, hyvää tanskaamme melkein puhtaasti, ja samalla innolla ja ilolla kuin olisi se klassillista latinaa. Opin kyllä istumaan vakavasti hevosen selässä. Mutta ei minusta koskaan olisi tullut ritaria eikä sankaria, ja minä saan tyytyä siihen kunniaan, että minut katsottiin kelvolliseksi kirjoittamaan niistä urotöistä, joita näin muiden suorittavan. Te saatte nyt lukea tässä siitä, mikä on ollut minulle ilo muistella, — ja paljosta muusta, jonka olisin mielelläni toivonut jäävän unohdukseen, ellei se olisi ollut totuutta, ja Tanskalle kalliisti ostettua totuutta."

Tässä hän otti historiateoksensa käteensä; katsellessaan vielä kerran osanotolla ja rakkaudella tätä elämänsä rakasta ja tärkeää työtä, hän mietti samalla mitenkä saisi sanotuksi arkkipiispalle teoksen olevan omistetun hänelle.

"Tuoko siis on teidän teoksenne!" huudahti Gunnar-veli iloisesti ja ojensi kätensä kirjaa kohti. — "Sallitteko, arvoisa isä, minun ottaa kirja käteeni. Se on aarre, jota minä olen kauan ikävöinyt: Enkä minä jätä teitä kovinkaan pitkäksi aikaa rauhaan, sillä minä lähetän piakkoin teidän luoksenne joukon kirjureita jäljentämään kirjan Thorhild-apotille, itselleni ja omin luostariveljille."

Näin sanoen hän otti kirjan ja selaili uteliaasti sitä, sillä aikaa kun mestari Harpesträng aukaisi lääkekirstunsa ja valmisti vertapuhdistavan juoman arkkipiispalle, joka Saxon kanssa syventyi oppineeseen keskusteluun pakanallisten Pohjolan asukkaiden tuhkauurnista ja hautaustavoista. Siihen antoivat hänelle aiheen hyllyllä makuulavitsan yläpuolella olevat muinaiskalut. Sillä hänen asetettuaan käsikirjoituksensa tuhkauurnien joukkoon, hänen katseensa osui usein tahtomattaankin sinnepäin. Pian osui myös Saxon katse käsikirjoitukseen, ja — muistamatta miten se oli sinne joutunut, hän otti sen halukkaasti alas ja syventyi sitä lukemaan pöydän ääressä, joten hän pian unhoitti sekä ajantiedon, arkkipiispan että vainajien uurnat. Hyvä Antero ei suinkaan pahastunut tästä hänen hajamielisyydestään ja syventymisestään runoteokseen, vaan työnsi lampun entistä lähemmäksi nojatuolia, johon Saxo itse ajatuksiinsa vaipuneena oli istuutunut, ja hän iloitsi sydämessään siitä huomaavaisuudesta, jota rehellinen Saxo osoitti hänen runolleen hänen persoonansa kustannuksella. Itse hän istui puolihämärään penkille selailemaan muutamia papereita, mutta piti kuitenkin salaisesti silmällä Saxon kasvojen ilmeitä hänen lukiessaan.

Mutta nyt keskeytti Gunnar yleisen vaitiolon. "Jos te sallitte, arvoisa isä", sanoi hän Saxolle, vilkaisten ystävällisesti arkkipiispaan, "niin minä luen pari sanaa teidän esipuheestanne, joka koskee erästä täällä läsnäolevista lähemmin kuin mitä hän ehkä itse uskookaan."

Saxo nyökäytti koneellisesti päätään, kuulematta mitä hän sanoi, ja keskeyttämättä lukemistaan. Välittämättä arkkipiispan suuttumuksesta alkoi Gunnar-veli senjälkeen lukea ääneen latinankielellä seuraavaa kohtaa esipuheesta:

"Mutta koska Jumala kaikkivaltias on nyt kutsunut pois hänet (nimittäin arkkipiispa Absalonin) ennenkuin minun historiani on valmis, niin ei minulla ole ketään muuta jonka puoleen kääntyisin kuin te, arvoisa arkkipiispa Antero, joka olette hänen sijaansa kansan suostumuksella valittu ja asetettu — —"

"Mitä? Mitenkä? Minäkö?" kysyi arkkipiispa hämmästyneenä.

Veli Gunnar hymyili ystävällisesti ja jatkoi lukemistaan. Ja nyt seurasi sanasta sanaan tuo kaunis ylistyspuhe hurskaan arkkipiispan oppineisuudesta ja suurista tiedoista. Siinä mainittiin hänen matkansa Ranskaan, Italiaan ja Englantiin, ja mitenkä hän oli luennoinut ja saavuttanut kunniaa vieraissa yliopistoissa ja kouluissa. Siinä kerrottiin mitenkä hän vanhurskaassa anteliaisuudessaan oli käyttänyt rikkautensa kirkkojen uudistuksiin ja ylläpitoon, — ja niistä jaloista ja hyödyllisistä kirjoista, jotka hän oli kirjoittanut — hänen ahkeroimisestaan kristinuskon levittämisessä — lyhyesti, koko se kuolematon muisto, jonka uskollinen Saxo ajantietonsa esipuheessa oli valmistanut arkkipiispa Anterolle.

Hänen kuullessaan tätä kaunista ylistyspuhetta, jonka Gunnar sydämellisellä ilolla luki, vierivät ilon ja kiitollisuuden kyyneleet hiljaa hurskaan arkkipiispan parralle, ja — muistamatta runojansa ja välittämättä siitä, että hän häiritsi Saxoa tämän luvussa, hypähti Antero herra äkkiä paikaltaan heittäytyen hämmästyneen Saxon kaulaan.

"Mitä nyt, arvoisa herra?" kysyi Saxo. "Miksi te syleilette minua niin kiivaasti ja kyynelsilmin, aivan niinkuin Knuut kuningas syleili Valdemaria Roskilden verisessä temmellyksessä?"

"Teidän ylistyspuheenne on saattanut minut hämille, rakas, uskollinen ystävä!" sanoi arkkipiispa liikutettuna. "Minä en ole läheskään sellaista kiitosta ansainnut, — Jumala sen parhaiten tietää. Minun sieluni ei ole säilynyt tämän maailman himojen ja turhuuksien kurjalta tartunnalta. Kysykää vain mestari Harpesträngilta, — tuossa hän taas istuu ja sekoittelee lääkkeitäni. Hän voi todistaa, että minulla on kuuma veri, jota hänen kaikki viilentävät yrttijuomansa tuskin saavat pidätetyksi ihon luonnollisissa rajoissa. Vielä tänäkin hetkenä, jolloin minä kuulen teidän kuolemattoman kynänne kiittävän itseäni jälkimaailmalle jumalisuuden ja itsekieltäytymisen esikuvana, istun minä täällä häpeällisesti ja salaa iloiten katoamattomasta kunniasta, sekä siitä mitä jälkimaailma on sanova tuosta runosta, jota te äsken luitte, ja joka ehkä on koin syömä ja ruosteen raiskaama silloin kun teidän ajantietonne ansaitsemattomana kunniana mainitsee minun nimeni kuningasten ja ruhtinaiden rinnalla."

"Sen totisempaa sanaa ei ole minun ajantiedossani, kuin minkä minä rohkeassa esipuheessani olen sanonut teistä, arvoisa herra!" vastasi Saxo miettiväisenä. "Mutta miten ajatuksissani olenkaan", jatkoi hän hämmentyneenä ja nousi, "olenhan minä tässä istunut itse ja antanut teidän seisoa. —"

Sitten kun arkkipiispa oli suostunut hänen pyyntöönsä ja istuutunut uudelleen nojatuoliin, johtui vanha Saxo taas siihen, minkä hän niin monasti oli alottanut ja taas unohtanut. Hän toisti nyt suullisesti sen minkä veli Gunnar äsken oli lukenut, pyytäen arkkipiispaa vastaanottamaan historian autuaan Absalon herran sijasta, sekä olemaan tietojensa ja korkean arvonsa nojalla hänen apunaan ja turvanaan sitä kateutta ja panettelua vastaan, joiden hän sanoi useimmiten seuraavan kaikkia erikoisempia ja tavallisuudesta poikkeavia yrityksiä.

Vielä kerran arkkipiispa syleili ja suuteli häntä liikutettuna, ja otti sitten kirjan veli Gunnarilta, saadakseen itse katsella sitä ja iloita siitä. Vaatimattomuudessaan hän ei uskaltanut silmäillä esipuhetta, mutta selaili kirjaa ilolla. Katsellessaan viimeistä lehteä hän näytti hyvin hämmästyvän ja kysyi Saxolta, minkävuoksi tämä ei ollut maininnut viimeisiä merkillisiä tapahtumia, ja eikö hän aikonut lopettaa kirjaansa silmäilemällä sitä onnellista tähteä, joka uuden vuosisadan alkaessa näkyi kohonneen Tanskan yläpuolelle nuoren Valdemar Seierin noustessa valtaistuimelle.

"Ettehän te itsekään usko onneatuottaviin tähtiin, jalo herra!" vastasi Saxo surumielisesti hymyillen. "Sitäpaitsi minä kuulun menneeseen vuosisataan, enkä minä uskalla ennustaa sitä, mitä uusi tuo kilvessään. Minun ei ole tarvinnut kertoa sitä, minkä kaikki muistavat. Annulla ei myöskään ollut sydäntä mainita jalon Knut kuudennen kuolemaa. Sillä totisesti, hän ei kuollut luonnollisen kuoleman kautta: Hän ei kuollut ruttoon niinkuin on sanottu, vaan hänet myrkytettiin."

"Myrkytettiin?" toisti arkkipiispa säpsähtäen, "Olisiko niin kamala kuningasmurha tapahtunut Tanskassa tulematta ilmi ja ilman rankaisua. Mistä olette saanut tuon kammottavan arvelun, isä Saxo?"

Vanhus pudisti vaieten päätään.

"Minä olen kauan kuullut siitä kuiskailtavan", — sanoi Gunnar, — "mutta minä olen aina ajatellut sen turhaksi, perättömäksi puheeksi. Minä olen myöskin kuullut pahojen kielten tahraavan Tanskanmaan suurinta ja jalointa nimeä epäluulolla, joka varmasti on yhtä perätön kuin mahdotonkin. Minä seisoin meidän nuoren kuninkaamme vieressä silloin kun suruviesti hänen veljensä äkillisestä kuolemasta kauhistutti häntä ja kutsui hänet valtaistuimelle, ja — taivaan Jumalan nimessä — hän suri kuin rakkain, hellin veli, eikä Tanskan kruunu korvannut hänelle sitä, minkä hän kadotti."

"Siinäpä juuri onkin tämän kauhistavan salaisen rikoksen kaksinkertainen kirous", — sanoi Saxo, "että se heittää epäilyttävän varjonsa kaikkien puhtaimpaan ja ylevimpäänkin olentoon. Jumala varjelkoon jokaista kristittyä sielua uskomasta veljeskäden tai tanskalaisen sydämen olleen osallisena tähän konnantyöhön! Mutta Jumala varjelkoon kieleni lausumasta sitä nimeä, jota minä nyt ajattelen, muuta kuin sille, joka kirkon pyhän vaitiolon nojalla kuulee minun viimeisen ja salaisimman ajatukseni!"

"Jumalan tähden, isä Saxo", sanoi Gunnar —, "jos teillä on todennäköinen todistus epäluuloihinne, niin älkää sitä salatko, vaan johtakaa meidät kuninkaan murhaajan jäljille, olkoon hän täällä tai kaukaisimmissa maissa. Ja totisesti, meidän nuori, oikeutta rakastava kuninkaamme ei lepää yöllä eikä päivällä ennenkuin hänen veljensä häpeällinen kuolema on kostettu."

"Minulla on oma epäilykseni", vastasi Saxo, "jonka minä uskon melkein todeksi. Mutta se voisi kuitenkin olla väärä, ja johtaisi pian nuoren kiivaan kuninkaamme ryhtymään jumalattomiin vääryyksiin. Maailmassa on ehkä vain kaksi ihmistä, jotka voisivat varmasti todistaa tässä asiassa. Toisen nimeä en uskalla mainita muuta kuin rippituolissa, ja hän taitaa itsekin vaieta tuomiopäivään asti. Toinen heistä on mies, jonka nimi ja olinpaikka ovat minulle tuntemattomat, mutta sen verran minä tiedän: hän on enemmän yliluonnollisen olennon kuin ihmisen näköinen. Minä olen vain kerran nähnyt hänet, mutta minä en unohda häntä koskaan!"

"Minkä näköinen hän oli? Missä te näitte hänet? Mitä hän sanoi?" kysyi Gunnar kiihkeästi.

"Sepä oli eriskummainen tapaus!" sanoi arkkipiispa. — "Kertokaa meille se, minkä voitte ilmoittaa tästä tärkeästä asiasta!"

"Minä kerron teille kaiken minkä tässä voin ja uskallan sanoa", alkoi Saxo taas. "Sinä yönä, jona kuningas niin äkkiä kuoli, istuin minä täällä yksin ajantietoni ääressä, kuvaillen Valdemar piispan ja herttua Adolfin vankeusaikaa, ja taisin minä silloin innostuessani Knuut kuudennen ansiotöistä sanoa toisenkin sanan, jota rauhallisemmalla mielellä ollessani olisin punninnut. Silloin minä tulin äkkiä levottomaksi, tuskallinen ahdistus täytti mieleni, ja minä pyyhin pois kaiken sen, minkä sitä ennen olin kirjoittanut. Mieleeni muistuivat kaikki lapsena kuulemani kertomukset aavistuksista, näyistä ja yliluonnollisista ilmestyksistä. Tässä omituisessa mielentilassa ollessani minä näin lampunliekin lepattelevan levottomasti niinkuin äsken teidän tullessanne odottamatta tänne, jalot herrat, ja minä olin samalla kuulevinani oven avautuvan takanani, sillä minä istuin tapani mukaan selin oveen. Minä en katsonut taakseni, sillä omituinen kauhuntunne oli vallannut minun sieluni tänä yksinäisenä keskiyön hetkenä. Mutta silloin minä huomasin selvästi, että minä en enää ollut yksin, vaan että joku seisoi aivan tuolini takana, sillä minä tunsin kuin kylmän hengityksen hivelevän niskaani, ja minä näin vieraan varjon liikkuvan seinällä. Minä rohkaisin lopultakin itseni, otin lampun käteeni ja käännyin äkkiä katsomaan, mikä minua häiritsi näin myöhään — ja minä olin pelästyksestä pudottaa lampun kädestäni: Kellertävät kurttuiset ukonkasvot tuijottivat minuun hurjistunein ilmein. Ja minun edessäni seisoi pieni kumara olento, musta vuorimiehenpuku yllään, kainalosauvaan nojaten: 'inkävuoksi sinä et kirjoita? Kirjoita!' — sanoi hän käheällä, sopertavalla äänellä —. 'Tänä yönä kuolee suuren Valdemarin ensimäinen poika, mistä hän kuolee, sen tiedän vain minä, ja eräs toinen maailmassa.' Nyt hän väänteli itseään mitä kamalimmin niinkuin suonenvetoon kuoleva ja soperteli nimen, jonka minä kyllä kuulin ja ymmärsin, mutta jota minä en vielä uskalla mainita ainoallekaan maalliselle oikeudelle. Minä olisin tahtonut kysyä mistä hän sen tiesi, mutta minä en kyennyt saamaan ainoatakaan sanaa suustani. Vanhuksen kasvot muuttuivat taas äkkiä rauhallisiksi, ja niiden ilme oli jalo, melkein profeetallinen. 'Uusi valo koittaa Tanskanmaalle, paljoa kirkkaampi kuin se, joka tänä yönä sammuu!' sanoi hän. 'Leijonan silmässä on kirkas tähti, mutta jousimies ja neitsyt uhkaavat sitä.' — Tässä taas hänen kasvojensa ilme pelottavasti synkkeni. 'Pitäkää kiinni onnesta, silloin kun se teillä on; musta silmä katsoo vielä karsaasti Wolmarrunkoon, eikä se käsi ole vielä turpeen alla, joka taittoi siitä ensimäisen haaran.' — Näin sanottuaan hän oikaisi köyristyneen vartalonsa, ja minun hämmästyneistä silmistäni näytti siltä kuin olisi pieni, kumara mies kasvanut sankarin mittaiseksi. Minä vaivuin tiedottomana istuimelleni. Kun minä avasin silmäni, olin yksin, eikä ihmeellistä yövierastani enää näkynyt eikä kuulunut."

"Mies lienee ollut jokin mielipuoli", sanoi veli Gunnar, "tai te olette uneksinut, rakas veli Saxo, ja ottanut kiihoittuneen mielikuvituksenne vaikutuksen todelliseksi kokemukseksi."

"Olkoon miten tahansa", vastasi Saxo, "mutta, se minkä minä nyt kerroin teille, jääköön meidän keskiseksi asiaksemme. Kutsukaa sitä harhanäöksi tai uneksi, jos niin tahdotte, mutta älköön se tulko vahingoksi ainoallekaan ihmissielulle."

Jotensakin pitkä äänettömyys seurasi.

"Ajatelkaamme nyt vain sitä, mikä meille on päivänselvää!" alkoi Saxo viimeinkin puhua. "Tanskan tila näyttää teistä ihanalta ja loistavalta. Mutta uskokaa kuitenkin minua, rakkaat herrat, pelko ja heikkous ovat vaarallisempia vihollisia kuin rohkeus ja voima: Petolliset ja myrkylliset viholliset vaanivat Tanskan laajennetuilla rajoilla, katsellen karsain silmin kansan kasvavaa valtaa ja kunniaa. Vendiläiset ja slaavilaiset pikkuruhtinaat ystävineen katsovat pelokkaasti ja myrkyllisin katsein Tanskan valtaistuimella olevaan Valdemarien sukuun, ja niinkauan vain voi luottaa saksalaisen keisarin ystävyyteen, kun hän on meidän apumme tarpeessa."

Nyt alkoivat arkkipiispa, Saxo ja veli Gunnar innokkaasti keskustella Tanskan oloista ja mitä oli toivottava ja pelättävä tulevaisuudelta.

Mestari Harpesträng ei sekaantunut keskusteluun, millä ei ollut minkäänlaista varsinaista yhteyttä hänen teologiansa ja lääketieteensä kanssa, sillä hän oli jotensakin yksipuolinen eikä hän puhunut mielellään muusta kuin siitä, mikä välittömästi koski näitä hänen molempia rakkaita tieteitään. Sitävastoin hän oli tarkasti pannut mieleensä äsken puheena olleen myrkytyksen, ja välittämättä sen enempää kaikista epämääräisistä arveluista ja unennäyistä, joita hänen mielestään Saxon kertomukset vuorimiehestä olivat, ajatteli hän vain oliko vielä mahdollista päästä varmuuteen tuon konnantyön todenperäisyydestä, tutkimalla kuningasvainajan ruumis, joka jo kolme vuotta oli ollut haudattuna.

Veli Gunnar otti sensijaan innolla osaa keskusteluun. Hän oli rohkea ja innokas isänmaanystävä, ja hän innostui helposti puhumaan liian kovaäänisesti. Hän ei enää malttanut istua penkillä, vaan nousi kiivaasti ja alkoi puhua laajasti loistavassa ylistyspuheessa nykyisestä kultaisesta ajasta ja nuoren Valdemarin voimakkaasta ja viisaasta hallituksesta. Hän kutsui häntä suuren isän suureksi pojaksi, toivoen hänen kohottavan Tanskan niin korkealle, ettei itse suuri Valdemar milloinkaan ollut sellaista uneksinut. Vieläpä kuninkaan nuoria sisarenpoikiakin Pohjoisalbingin kreivi Albertia, ja Lüneburgin kreivi Ottoa, hän ylisti sankaripariksi, Axel ja Esbern Snaren kaltaisiksi.

"Aivan oikein, veli Gunnar!" sanoi Saxo päätään nyökäyttäen. "Te ette ainakaan säästele suuria sanoja. Onhan kreivi Otto vielä poika. Te osaatte minun luullakseni puhua yhtähyvin käräjillä kuin Ömin veljeksille, ja osaksi te olette oikeassa: suuren Valdemarin elämäntyö, kansan voimakas henkinen herääminen ei näy pysähtyneen hänen haudalleen. Mutta muistakaa koiraa, joka tarun mukaan varjokuvaan taittuessaan pudotti sen minkä suussaan säilytti, niin silloin ehkä myönnätte minulle —"

"Myöntäkää minulle ensiksi, arvoisa isä", keskeytti hänet Gunnar lämmöllä — "että me elämme onnellisena aikana! Te olette menneen vuosisadan mies ja katselette mieluummin taaksenne kuin eteenpäin, onhan se luonnollista. Teidän nuoruudessanne sarasti ensimäkien päivänvalo Tanskanmaalle sen herättyä kamalimmasta yöstä, ja nyt te ylistätte tuota menneisyyden aamuruskoa valitellen sen katoamista, jotavastoin minä näen auringon korkealla taivaallamme, ja minä iloitsen ihanasta satavuotispäivästä, joka on koittanut. Teidän ensimäisen suuren Valdemarinne ja hänen sankariensa kera ei Tanskan henkinen voima ole kuollut ja haudattu. Jalon Kuuut kuudennen kuolema, miten hänen päivänsä he päättyneetkin, ei saa lannistaa meitä. Vielä vanhuuden päivinänne tekin olette ollut meidän nuoren Valdemarimme loistavien urotöiden todistajana. Sillä silmäillessäni teidän kirjanne esipuhetta, minä näin että te ette ole unohtanut kiittää hänen rohkeuttaan ja intoansa niin kunniakkaasti kuin hän on sen ansainnut. Siis ottakaa osaa minun ilooni siitä suuresta, mikä meille on annettu, ja minun vamman toivooni sen ihanan ajan saapumisesta, joka on tuleva! Sähiskööt vain Tanskan viholliset ja kadehtijat. He saavat vapisten oppia tuntemaan suuren Valdemarin pojan vielä istuvan Tanskan valtaistuimella, ja he tulevat huomaamaan että täällä on kohonnut nuori sukupolvi, jossa Axelin ja Esbernin, Wettemannin ja Sunon henki elää ja liikkuu voimakkaana."

Gunnar veli puhui voimakkaalla ja kauniilla äänellään ehkä hiukan teennäisesti, mutta hänen esitystapansa oli kuitenkin luonnollista ja todellakin henkevää, sekä näytti herättävän mielenkiintoa itse mestari Harpesträngin muuten niin jäykissä kasvoissa. Äkkiä outo aseiden helinä uunin luota käänsi kaikkien katseet innokkaasta puhujasta kammion nurkkaan, ja suureksi ihmeekseen he näkivät nyt hiekkakellohyllyn alla olevan ison kirkkaan haarniskan, sekä kilven ja sotakirveen, liikkuvan puolipimeässä ja lähenevän heitä.

"Mitä ihmettä?" sanoi Saxo vakavasti. "Liikkuvatko minun isoisäni sankarivarustukset tuolla nurkassa, tai näkevätkö vanhat silmäni valhekuvia?"

Arkkipiispa otti heti lampun käteensä, kuitenkin hiukan arastellen ja varoen, mennäkseen lähempää tarkastamaan epäilyksen alaista nurkkaa. Samassa putosi haarniska kovasti kolisten lattiaan, ja pieni Riisen Kaarlo juoksi ulos siitä kuin tynnyristä.

Gunnar-veljen, joka näin äkkiä oli tullut temmatuksi juhlallisesta tunnelmastaan, täytyi kuitenkin nauraa toisten hämmästyneille kasvoille, ja hän unohti siten tuon vastenmielisen keskeytyksen.

"Elkää suuttuko, hyvä herra piispa!" pyysi poika hätääntyneenä. "Minun teki vain mieleni koettaa, miten tuo rautapaita soveltuisi minulle. Enkä minä myöskään olisi kolissut niin kovaa, että joku teistä olisi sen huomannut, mutta kun isä Gunnar puhui niin kauniisti kaikista tämän maan urhoollisista ritareista, niin minäkin tahdoin koittaa voisiko minustakin tulla ritari, ja silloin minä liikuin voimakkaasti niinkuin hän sanoi, ja silloin —"

"Sinäpä olet veitikka!" sanoi arkkipiispa. — "Joko sinä alat täälläkin kujeilla? Pane haarniska sinne, missä se oli, ja ole hiljaa!"

Nyt hän samalla esitti pojan Saxolle, jolle hän ilmoitti Kaarlon nimen ja suvun, ja miten tärkeää pojan tulevaisuudelle olisi latinan oppiminen, jos hän ajan mukaan kieltäytyisi maailmasta mennäkseen luostariin. Kun pojalla ei ollut omaisuutta eikä perintöjä, niin ei arkkipiispan mielestä ainakaan aluksi pitänyt välittää hänen lapsellisesta halustaan ritarisäätyyn. Hän jätti hänet, kasvatuspoikanaan hyvän isä Saxon huomaan, jonka luostarissa hänet kasvatettaisiin jumalanpelossa, ja jossa hän saisi kirjallisen sivistyksen, johon hän luuli Kaarlolla olevan taipumuksia, vaikka hän vielä olikin hillitön villikissa.

"Jos vanha Riisen herra oli hänen isoisänsä." vastasi Saxo katsellen ystävällisesti poikaa — "niin kyllä hänestä vielä Jumalan avulla tulee jotakin. Minä pidän kyllä huolen siitä ettei hän jää oppia vaille. Mene refektorioon [munkkien ruokailuhuone], poikani, niin saat jotakin syötävää, — mutta ei, sinä saat odottaa huomiseen, nyt taitaa olla melkein puoliyö."

"Kyllä nyt on enemmän aamu kuin puoliyö!" huomautti mestari Harpesträng ja kiirehti matkaan.

Vielä kerran kiitti arkkipiispa Saxoa tuosta rakkaasta omistuksesta hänen historiansa esipuheessa, mutta pyysi samalla ettei hän suinkaan vielä laskisi kynää kädestään, ja kehoitti häntä tuomaan itse valmistuneen teoksensa keväällä kuninkaalle. Sen ohella hän pyysi aivan piakkoin saada kirjeellisesti lausua hänelle käsityksensä luomisrunojensa kolmesta viimeisestä osasta; mutta tämän hän kuiskasi hänen korvaansa, sillä hän ei tahtonut että veli Gunnar sen kuulisi.

Mutta Gunnar näki ja kuuli vain Saxoa. Hän olisi mielellään viipynyt kauemmin hänen luonaan ja sanoi leikillisesti heidän kyllä ehtivän Riibeen kädenkäänteessä, jos he Slagelseessa voisivat lainata pyhän Anteron kuuluisan varsan, tai ne ilma-ajoneuvot, jotka olivat tuoneet hänet Jopesta.

Iloinen luostariveli sai arkkipiispalta ankarat nuhteet ivallisen lausuntonsa takia, joka koski Slagelseen pyhyydestään kuuluisaa pappia, sillä hän oli Gunnarin mielestä petturi ja mielipuoli haaveilija. Vaikka hyvä Antero-herra kiivaasti vastusti tähdistä ennustamista ja kaikkea uskomista yliluonnollisiin ilmestyksiin maallisissa asioissa, niin hän ei kuitenkaan epäillyt pyhän Anteron ihmeiden todenperäisyyttä, vaan puolusti aina mitä innokkaimmin tämän eriskummallisen papin jumalanpelkoa ja rehellisyyttä.

Kun matkalle lähtevät pukeutuivat matkavaippoihinsa ja sanoivat hyvästi Saxolle, seisoi Riisen Kaarlo syviin ajatuksiin vaipuneena miettien mitä äsken oli kuullut. Häntä hämmästytti, että vielä oli olemassa ihmisiä, jotka osasivat tehdä ihmeitä, ja se saattoi hänet unohtamaan erohetken surun ja senkin, että hänen täytyi antaa arkkipiispalle takaisin hänen miekkansa ja Gunnar veljelle hänen komean vyönsä.

KOLMAS LUKU.

Heti kun Saxo oli saanut vieraansa saatetuksi ovelle ja oli palannut takaisin lukukammioonsa, alkoi hänen vilkas oppilaansa ahdistella häntä kysymyksillä ei ainoastaan pyhän Anteron ihmeistä, vaan kaikkien niiden satujen ja seikkailujen todenperäisyydestä, jotka poika oli kuullut isoisältään.

Sensijaan että olisi ryhtynyt tiedonhaluisen oppilaansa kanssa kylmästi ja laajasti tutkimaan noiden kertomusten todenperäisyyttä, vanha Saxo sai itse halun kuulla jonkun niistä monista ihmeellisistä kertomuksista, joita lapsen pää oli täynnä. Hän iloitsi sydämellisesti kuullessaan vilkkaan pojan kertovan tuoreella tavallaan nuo tunnetut lapsuusajan tarinat. Hän kirjoitti yhtä ja toista muistiin Kaarlon kertomusten mukaan, verratakseen ne vanhempiin satuihin ja tarinoihin. Palkinnoksi hän lupasi kertoa iloiselle oppilaalleen monta kaunista ja ihmeellistä tarinaa tanskalaisista sotureista, kuninkaista ja sankareista.

Oli jo melkein aamu ennenkuin Saxo ja Kaarlo joutuivat levolle. Kun luostarissa soitettiin aamumessuun, heräsi Saxo keveästä unestaan ja meni messukirjoineen kappeliin, mutta hän ei herättänyt poikaa, jolle hän oli valmistanut vuoteen penkillä olevien paperien väliin.

Palattuaan takaisin, hän istuutui työnsä ääreen eikä hän muistanut muuta, kuin että hän, niinkuin tavallista, oli yksin kammiossaan. Mutta kun hän päivälliskellon soidessa aikoi mennä refektorioon, näki hän hämmästyksekseen pojan istuvan penkillä hieroen unta silmistään.

"Mitä tämä on? Niin, sehän on totta. Sinähän siinä olet. — Mikä sinun nimesi nyt olikaan?"

"Kaarlo", vastasi poika suruissaan, "ettekö te enää tunne minua, hyvä herra. Ja kuitenkin te illalla lupasitte kertoa minulle niin monta kaunista kertomusta kuninkaista ja sankareista."

"Kyllä minä sinut tunnen Riisen Karolus! Sinä olet terävä poika, joka haluat mielelläsi kuulla kertomuksia ja oppia jotakin. Mutta tule nyt minun mukaani, on päivällisen aika."

Saxo otti uutta oppilastaan kädestä ja vei hänet ensin tutustumaan luostariveljien oivalliseen pöytään. Veli Gaufred ja muut veljet vastaanottivat hyvin ystävällisesti arkkipiispan iloisen ja vilkkaan kasvatin.

Ensi päivinä hänen ei tarvinnut olla läsnä muuta kuin jumalanpalveluksissa ja hartausharjoituksissa. Hän sai vapaasti katsella luostaria ja leikkiä paikkakunnan nuorten kanssa. Apotti Thorkildin ja veli Gunnarin esimerkkiä seuraten toimelias apotti Gaufred oli myöskin Soröhön perustanut jonkinlaisen koulun, etupäässä rikkaiden aatelismiesten lapsille, jotka olivat joko määrätyt hengelliseen säätyyn, tai jotka, saatuaan lyhyen opetuksen kristinopissa ja kirjallisissa tiedoissa, voivat päästä tulisoihdunkantajiksi tai hovipalvelijoiksi ja ritarien tai ruhtinasten aseenkantajiksi. Kaarlo liittyi etupäässä näihin viimemainittuihin oppilaihin, ja hänen harras halunsa ritarisäätyyn, sekä hänen rohkea, seikkailunhaluinen luontonsa ilmeni pian kaikissa hänen leikeissään ja toimissaan. Hän oli tarkkaavainen oppilas, mutta kyseli hurskailta veljiltä enemmän maailmasta ja sen asioista kuin he osasivat vastata, ja usein hän huimapäisyydellään ja vallattomuudellaan pani vakavien isien kärsivällisyyden kovalle koetukselle. Illoin hän sitävastoin unohti mielellään kaikki vallattomat leikit ja istui hiljaa ja tarkkaavaisena isä Saxon lukukammiossa, kun vanhus lupauksensa mukaan kertoi hänelle Pohjolan sankaritaruja ja vanhoja, ihmeellisiä satuja kuninkaista ja sankareista. Erityisen valtavasti vaikuttivat pojan hellään ja herkkään mieleen kertomukset Hagbartista ja Signestä, sekä Rolf Krakesta ja hänen urhoistaan. Vähitellen Saxo tutustutti hänet Tanskan vanhimpaan ja uusimpaan historiaan, sekä raamatunhistoriaan ja yleiseen maailmanhistoriaan. Kun hän viimein eräänä iltana kertoi pojalle, miten kuuluisa ja rohkea mies Valdemar toinen jo oli, ja että hän oli suuren Valdemarin poika, jonka urotyöt ja elämän Saxo mitä voimakkaimmin ja kirkasvärisesti oli kuvannut hänelle, niin silloin ei poika enää kauemmin voinut tukahuttaa innostustaan, hän hypähti paikaltaan ja huusi: "Minä tahdon palvella kuningasta! Minä tahdon palvella häntä samoin kuin Hjalte ja Wiggo palvelivat Rolf kuningasta. Mutta jos minä olen vielä liian nuori siihen, niin anna minun ensiksi mennä jonkun oivallisen ritarin oppiin. Kuka on urhoollisin kaikista kuninkaan miehistä, hyvä isä?"

"Kuninkaalla ei ole Axelia eikä Esberniä", vastasi Saxo, taputtaen innostuneen pojan punaista poskea, "mutta hänellä on monta uljasta miestä ympärillään ja vaikeaa on sanoa sinulle, kuka heistä on parhain; mutta luulenpa, ettei heistä hevillä kukaan vedä vertoja Pohjoisalbingin kreivi Albertille. Jos sinun mielesi palaa sotilassäätyyn, niin eipä taida kannattaa pakoittaa sinua kirjatoukaksi. Minä kirjoitan tästä arkkipiispalle ja koetan saada hänet siihen suostumaan. Joka tapauksessa sinä voit seurata jouluna minua Roskildeen. Piispa Pietari on lähettänyt minulle viestin, että hän odottaa minua. Siellä me ehkä saamme nähdä myöskin kreivi Albertin, sillä häntä odotetaan sinne joulun ja pääsiäisen välisenä aikana, ja silloin me voimme puhua lähemmin asiasta."

Kukaan ei nyt ollut iloisempi kuin pieni Riisen Kaarlo, ja kun Saxo lähetti arkkipiispalle ystävällisen kiitoksensa hänen latinalaisesta runostaan, niin hän pyysi samalla hänen suostumustaan siihen, että poika saisi seurata taipumuksiaan.

Joulu läheni lähenemistään, eikä Kaarlo nyt puhunut mistään muusta kuin siitä, miten mahtava ja uljas ritari hänestä pian tulisi.

"Se, joka ikävöi kultaista hevosta, pitelee aina sen suitsia kädessään!" sanoi Saxo reippaalle oppilaalleen lähtöpäivän edellisenä iltana. "Mutta ole kärsivällinen, ei ole niinkään helppoa voittaa kultaisia kannuksia kuin sinä ajattelet. Jos sinä pääset kreivi Albertin luo niinkuin toivon, niin sinä saat asemestarin, joka itse on käynyt ritarikoulunsa vieraalla maalla, eikä hän päästä sinua ennen aikoja opista. Neljäntoista vuotiseen asti sinä opettelet kantamaan soihtua ritarin tuolin takana ja palvelet häntä nöyrästi hänen aterioidessaan ja maata mennessään. Kun sinä sitten seitsemän vuotta olet kantanut hänen kilpeänsä ja keihästänsä, ruokkinut hänen sotaratsuansa ja vartioinut hänen vankejansa, ja sitäpaitsi osoittanut olevasi oiva ja uskollinen aseenkantaja, ja itsekin ottanut vankeja sodassa, — niin sitten vasta punnitaan voitko päästä ensimäiseen asevartioon Herran huoneeseen."

"Asevartio? Mikä se on, isä Saxo?" kysyi poika, ja kun Saxo nyt selitti hänelle tämän tavan, johon aseenkantajan täytyi alistua ennenkuin hänet lyötiin ritariksi, tuntui Kaarlosta ettei ollut niinkään ihmeellinen asia valvoa yö kirkossa kilpeä vartioiden. "Minä tahtoisin tehdä sen jo tänä yönä", sanoi hän kehuskellen, "jos sinä vain lupaat, että pian pääsen aseenkantajaksi, enkä tarvitse liian kauan pöytää kattaa ja vuodetta valmistaa."

"Ei kehuminen eikä ylpeys vielä ole tehneet yhtään miestä suureksi!" vastasi Saxo harvinaisen ankarasti. "Jos sinä vielä joskus aiot muuksikin kuin lörpöttelijäksi, niin täytyy sinun olla nöyrä ja hurskas, eikä rehennellä suurilla sanoilla. Ritari lyö kovaa ja puhuu hiljaa, sanoo sananparsi. Mutta minä huomaan tyhjien nelikoiden kolisevan yhtä kovaa kuin tyhjien tynnyrien."

Nämä hänen rakkaan opettajansa kovat sanat kohottivat kyyneleet Kaarlon silmiin, vaikka hän omasta mielestään ei ollut sanonut muuta kuin minkä hän kyllä uskaltaisi tehdä, jos vain saisi luvan siihen.

Nyt nousi Saxo totisena sytyttämään sarvilyhtynsä, jonka hän antoi pojalle käteen. Itse hän otti nurkasta uunin luota isoisänsä vanhan miekan ja kilven, ja pyyhki niistä tomun vaippansa liepeellä. "Kule edelläni!" sanoi hän Kaarlolle, "ja näytä minulle tietä kappeliin! Siellä, missä Tanskan suurimmat urhot lepäävät, minä tahdon nähdä oletko sinä yhtä rohkea teoissasi kuin sanoissasi."

Kaarlo katui nyt sydämessään mitä äsken oli sanonut ja muisti nyt vasta että paljon kuolleita oli haudattu kappeliin. Mutta häntä hävetti näyttää minkäänlaista pelkoa, ja hän astui senvuoksi aivan ääneti lyhtyä kantaen edeltä pimeitä luostarikäytäviä pitkin.

Kun he astuivat holvattuun kivikappeliin, pudotti Saxo hajamielisyydessään kilven kivilattialle, mikä synnytti oudon kaiun autioissa, pimeissä holveissa ja avonaisissa haudoissa. Kaarlo säpsähti, mutta ei näyttänyt pelkoansa, vaan nosti kilven näennäisen rauhallisesti.

"Minä tahdon nyt näyttää sinulle minkälaisessa seurassa me olemme!" sanoi Saxo juhlallisesti, ja hän tunsi itsekin olevansa omituisessa mielentilassa lähestyessään näin öiseen aikaan suurten vainajien hautoja. — "Katsoppas tänne", jatkoi hän, seisahtuessaan erään muurissa olevan syvennyksen viereen, "tässä lepäävät Tanskan suurimman sankarisuvun esi-isät. Vähän ennen kuolemaansa, kolme vuotta sitten, arkkipiispa Absalon muurautti tänne iso-isänsä Skalm Hviden ja urhean Tykon sankariluut, — ne olivat sitä ennen Fjenislöflillessä. Elä unohda mitä minä olen kertonut sinulle heistä, ja rukoile Kristusta ja pyhää äitiä auttamaan sinua niin, että kerran vielä voit minun ikäisekseni tultuasi seisoa täällä tarvitsematta peittää kasvojasi ja hävetä!"

Kaarlo tuijotti muuriin, ja hänestä tuntui kuin haluaisivat ankarat sankarit astua esiin kysymään mitä hänellä oli tekemistä heidän joukossaan. Hän tukahutti hiljaisen huokauksensa ja seurasi ääneti Saxoa kuoriin lyhtyä kantaen. Siellä osoitti Saxo-isä Asker-Rygen ja Inge-rouvan, Esbern Snaren ja mahtavan Sunen hautoja, muistuttaen Kaarlolle heidän hurskasta elämäänsä ja mainetöitänsä. Viimein hän pysähtyi Absalonin haudan ääreen. "Katso tätä!" sanoi hän liikutettuna, kyynelten kohotessa hänen silmiinsä. — "Tässä lepää mies, jonka kaltaista sinä et koskaan saa nähdä, ja Tanskassa ei vuosisatoihin ole ilmestyvä hänen vertaistaan." Ja nyt hän luki ja selitti pojalle sen kiittävän hautakirjoituksen, jonka hän oli panettanut sinne suuren arkkipiispan muistoksi, ja sitten he yhdessä polvistuivat haudan ääreen rukoukseen.

He viettivät näin hetken hautojen ääressä hartaasti rukoillen, ja Kaarlo alkoi vähitellen tottua paikkaan ja sen vakavaan juhlallisuuteen. Vielä uudestaan toisti Saxo hänelle sen, minkä hän niin usein oli koettanut painaa oppilaansa mieleen, että tulevan ritarin tuli rakastaa Jumalaa ennen kaikkea ja häntä ainoata pelätä, eikä senvuoksi saanut vavista elävien eikä kuolleiden edessä. "Tohditko sinä nyt valvoa yksinäsi täällä kappelissa kukonkiekunaan asti?" kysyi hän lopuksi.

"Tohdin toki!" sanoi Kaarlo, vaikka hänen äänensä vapisi, eikä hän voinut kokonaan salata pelkoansa. Sitten Saxo antoi miekan hänen käteensä, asetti kilven lyhdyn viereen Absalonin haudalle ja pyysi häntä vartioimaan sitä tarkasti. Hän kehoitti poikaa ahkerasti rukoilemaan, ettei joutuisi pelon valtaan tai kiusaukseen paeta ja häpeällisesti jättää asevartionsa. "Mutta jos sinä et ole kyllin voimakas ja rohkea jäämään tänne", lisäsi hän, "niin on kappelin ovi avoin, ja sinä tunnet tien minun kammiooni."

Tämä viimeinen pilkallinen huomautus palautti taas Kaarlon rohkeuden, sillä hän pelkäsi eniten tulla lukituksi koko yöksi kuolleitten luo. Mutta nyt kun hän tiesi pääsevänsä pois silloin kun tahtoi, päätti hän rohkeasti jäädä puolustamaan paikkaansa, tapahtukoon sitten mitä tahansa.

Kun Saxo huomasi pojan vakavasti aikovan kelpo aseenkantajan tavoin kestää asevartion, iloitsi hän suuresti hänen rohkeudestaan, ja hänen mielestään oli tämä koetus jo kyllin suuri Kaarlon ikäiselle pojalle, joka ei vielä koskaan ollut käyttänyt aseita, ja jonka pää oli täynnä seikkailutarinoita ja kummitusjuttuja. Hän tahtoi senvuoksi vapauttaa Kaarlon enemmistä rohkeudenkoetuksista ja tahtoi ottaa hänet mukanaan takaisin kammioonsa; mutta Kaarloa hävetti, että häntä kohdeltiin kuin pelkuria, epävakaista lasta, ja hän väitti tahtovansa täyttää minkä oli luvannut. Saxoa arvelutti loukata epäluottamuksella tämän lapsellisen mielen varhain herännyttä itsetuntoa ja estääkseen kaikkia vaarallisia seurauksia, jotka aika, paikka sekä pojan vilkas mielikuvitus voisivat aikaansaada, hän päätti salaisesti jäädä sinne läheisyyteen, ja poistuttuaan kappelista hän palasi takaisin erään sivuoven kautta, piilottautuen pimeään ristikäytävään, josta hän, haudalle asetetun lyhdyn ja nousevan kuun valossa, voi huomata kaikki nuoren sankarin liikkeet.

Hän näki nyt piilopaikastaan pojan uskollisesti kävelevän edestakaisin alttarilla, suuri miekka kädessään. Mutta kun sitten liitävien pilvien lomasta kuu paistoi sisään pienien ruutujen läpi, valaisten hautapatsaisiin uurretut kuvat, tai kun tuulen synnyttämä veto autioissa holveissa liikutteli vanhoja lippuja, silloin huomasi Saxo huolestuneena pojan tuijottavan tuskallisesti ympärilleen. Mutta samalla hän myöskin sydämelliseksi ilokseen näki hurskaan oppilaansa polvistuvan ja rukoilevan kunnes hänen rohkeutensa taas palasi, ja hän alkoi uudelleen kävellä edestakaisin.

"Oikein, Kaarlo!" ajatteli vanhus — ja, tietämättään, hän tapansa mukaan lausui ääneen ajatuksensa.

Hämmästyen kuuli Kaarlo nimeään mainittavan, saamatta selville mistä tuo ääni tuli, joka näytti haluavan vahvistaa ja rohkaista häntä, täyttäen samalla hänet syvällä pelolla. Tosin koko hänen ruumiinsa vapisi ajatellessaan, että hän oli yksin yön aikana täällä hautojen keskellä, ja ehkä kuolleiden sankarien näkymättömien henkien ympäröimänä, mutta ystävällisestä äänestä päättäen, hän luuli varmasti heidän tarkoittavan hänen parastaan.

Saxo itsekin joutui omituisen mielialan valtaan. Paikka ja aika vaikuttivat myöskin häneen vastustamattomalla voimalla, ja hän oli valvovan unessa näkevinään ystävä vainajansa, suuren Absalonin, nousevan haudastaan ja astuvan piispallisessa juhla-asussa alttarin eteen, käyräsauva ja monstranssi [ehtoollisrasia] käsissään ja lukevan siunauksen maalle ja kansalle, niinkuin hän niin usein oli nähnyt hänen eläessään tekevän. "Herra olkoon teidän kanssanne" oli hän vihdoin selvästi kuulevinansa Absalonin voimallisen äänen laulavan latinaksi, ja tietämättään hän polvistui ja lauloi latinaksi hiljaisella äänellä, mutta kuitenkin niin kovaa, että Kaarlo selvästi sen kuuli: "Niin myös sinun henkesi kanssa!"

Silloin hiukset nousivat kauhusta pystyyn Kaarlon päässä — hän pudotti miekan kädestään ja aikoi paeta. Mutta hänestä tuntui kuin hänen jalkansa olisivat kasvaneet kiinni lattiaan, ja hän jäi liikkumattomana seisomaan paikalleen, sillä miekka oli pudotessaan kaatanut lyhdyn ja sammuttanut valon. Silmänräpäyksen ajan oli hänen ympärillään pilkkosen pimeää, ja kuun valossa, joka äkkiä valaisi kappelin, näki hän selvästi kookkaan, valkoisen olennon liikkuvan pimeästä ristikäytävästä häntä kohti. Hän horjahti kauhistuneena taapäin ja piteli kiinni kuorinoven enkelikuvasta, ettei kaatuisi lattialle.

Valkoinen olento oli Saxo sistersiläismunkin-vaipassaan. Pudonneen miekan helinä oli herättänyt hänet unelmistaan, ja Saxo lähestyi nyt hakemaan Kaarloa kotiin, vapauttaakseen heidät molemmat tästä sieluatärisyttävästä yövalvonnasta.

"Tule, poikani!" sanoi hän. "Kyllä jo riittää! Sinä olet uskollisesti valvonut ja rukoillut sekä luottanut enemmän kaikkivaltiaan Jumalan voimaan kuin itseesi. Ota nyt aseesi ja seuraa minua, puoliyön aika on jo kulunut."

Kaarlo tunsi isällisen opettajansa ja heittäytyi iloisena hänen syliinsä: "Jumalalle kiitos, että tulit, hyvä isä!" sanoi hän hengittäen taas vapaammin — "ei ollut niinkään helppoa olla asevartiana, enkä minä enää toista kertaa kehu rohkeuttani. Minä olisin kyllä jo ennemmin juossut tieheni, mutta en voinut liikuttaa jalkaani."

"Mitä sinä pelkäsit, poikani?" kysyi Saxo rauhallisesti, mutta juhlallisen vakavasti, ja hänen kunnianarvoisat kasvonsa olivat kuolonkalpeat. "Jos hurskaat ajatukset liikkuvat meidän mielessämme, niin silloin täällä pyhässä Herran huoneessa vain hyvät henget ovat meidän lähellämme, ja niitä ei meidän koskaan tarvitse pelätä."

"Niin minustakin tuntuu", vastasi poika painautuen lähemmäksi häntä, "mutta minua alkoi niin pelottaa, sillä minusta tuntui kuin kuolleet olisivat polvistuneet täällä ympärillä ja messunneet."

"Minäkin luulin nähneeni rakkaan vainajan", vastasi Saxo hiljaa, ja hänen katseensa kiintyi vielä alttariin — "mutta minä en pelännyt, sillä minä kuulin autuaan herrani äänen, joka siunaten kutsui minua luokseen. Ja totisesti, minä tunnen, ettei hän ole minua turhaan kutsunut. Ehkä me olemme molemmat uneksineet", lisäsi hän — "mutta unetkin voivat olla Herran lähettämiä."

Hänen näin puhuessaan suhisi omituisesti hänen päänsä päällä, ja vanhat liput Absalonin haudan yläpuolella liikahtelivat.

Ääneti astuivat nyt Saxo ja hänen oppilaansa ulos kappelista, poika kantaen kilpeä ja miekkaa, ja Saxo sammunutta lyhtyä. Molemmat olivat omituisen juhlallisella mielellä ja ikäänkuin korkeampien olentojen vihkimiä suureen ja tärkeään kutsumukseen. Vanhus uneksi kiikastetusta ystävästään, joka kutsui häntä luokseen Jumalan iäiseen valtakuntaan. Poika ei enää pelännyt, vaan uneksi sankaritöistä ja ritariretkistä, iloisista seikkailuista ja kauniista naisista. Se minkä hän äsken kuuli haudoilla, oli hänestä nyt kuin enkelien laulua. Se oli sankarihenkien kehoitus hänelle pyrkiä yhtä suureksi ja ihanaksi kuin he.

Kappelin ja luostarin välisessä pimeässä käytävässä paloi yksinäinen lamppu Marian-kuvan alla. Siinä Saxo sytytti kynttilänsä — sillä kuu oli lumipilvien peitossa — ja häiritsemättä toistensa niin kovin erilaista, mutta kuitenkin niin onnellista tunnelmaa, johon yöllinen seikkailu oli heidät saattanut, palasivat molemmat hiljaa takaisin kammioon ja paneutuivat levolle.

Seuraavana aamuna tunsi Saxo itsensä tavallista heikommaksi ja pelkäsi lähteä matkalle. Mutta kun Kaarlo jo seisoi matkaan valmiina hänen makuupenkkinsä vieressä, nousi hän vaivaloisesti, rukoili hiljaa aamurukouksensa ja pukeutui lammasnahkaiseen matkapukuunsa. Palattuaan Kaarlon kanssa messusta hän sanoi hyvästi apotti Gaufredille ja hyville munkeille, joiden kunnianarvoisena vieraana hän nyt oli ollut kolme vuotta. Kainalossaan hän kantoi kahta kirjaa, jotka hän oli lainannut Absalonilta, ja jotka tämä testamentissaan oli määrännyt annettaviksi takaisin Sorön luostarille. Toinen oli pergamenttinidos Justinuksesta, ja toinen Valerius Maximus (per manum Absalonis [Absalonin kädestä]). Hänen oli hyvin vaikea erota näistä kirjoista. "Ottakaa ne!" sanoi hän apotille. "Ottakaa ne pian, etten minä joudu kiusaukseen viedä niitä mukaani ja riko herrani viimeistä toivomusta vastaan, jonka te itse olette kuullut ja kirjoittanut. Ne puolikolmatta hopeamarkkaa, jotka hän anteliaisuudessaan minulle jätti, olisi minun kyllä ollut vaikea hankkia; mutta tämän lainan takaisinantaminen on minulle melkein vaikeampi. Sillä katsokaa, arvoisat herrat, tässä on Absalonin lampun kalliit jäljet."

"Me säilytämme tämän perinnön pyhästi luostarimme pyhien jäännösten joukossa!" sanoi apotti Gaufred ja asetti huolellisesti kirjat erilleen.

Hyvästi jättäessään Saxo syleili häntä ja kaikkia veljiä. "Mielelläni", sanoi hän lopuksi, "minä olisin laskenut luuni lepoon tänne hurskaan herra-vainajani jalkojen juureen, mutta hyvä Pietari piispa haluaa nyt minua luokseen. Ehkä minä saan vastaanottaa viimeisen voitelun hänen kädestään, ja siellä missä Tanskan vanhimmat kuninkaat lepäävät on ehkä minut määrätty viittaamaan tulevalle sukupolvelle tietä kuningashaudalle."

Apotti ja kaikki veljet olivat suruissaan hurskaan Saxo-isän poismenosta, sillä heistä tuntui hyvin todennäköiseltä, että he nyt näkivät hänet viimeisen kerran. Omaisuutta ei hänellä ollut paljoa mukaansa ottaa ja rahoja vieläkin vähemmän, mutta hän tarvitsikin niin vähän, ja yhdellä hopeamarkalla hän tuli toimeen kauan. Kaikkein huolellisimmin hän oli käärinyt tavaroihinsa arkkipiispa Absalonin kirjoitukset, sekä molemmat häneltä muistiksi saamansa hopeapikarit. Tarkasti hän myöskin oli kietonut vuode-peitteeseensä pergamentille sirosti kirjoitetun ajantietonsa, jonka hän toivoi vielä kerran saavansa lukea Roskildessa.

Saxo oli liian vanha ratsastamaan, senvuoksi apotti oli lainannut hänelle vaunut Pedersborgin aatelisrouvalta. Näissä mukavissa ajoneuvoissa hän voi häiriytymättä antautua ajatuksiinsa ja jättää suitsien ja hevosen hoidon ajopojan huostaan.

NELJÄS LUKU.

Oli kirkas, iloinen talvipäivä. Aurinko kimalteli kuuraisten puiden oksilla, pyörät narisivat vasta jäätyneellä tiellä, ja hevoset hirnahtelivat raittiissa aamuilmassa. Kaarlo istui iloisena ajopojan vieressä. Vanha Saxo muisteli onnellista nuoruuttaan, jolloin hän niin usein oli ratsastanut tätä tuttujen järvien ja metsien välistä tietä, reippaan Absalonin rinnalla. Kuitenkaan hän ei unohtanut kääntyä nuoren seuralaisensa puoleen kiinnittääkseen tämän huomiota niihin moniin uusiin maalaiskirkkoihin, joiden ohi he ajoivat tai jotka näkyivät etempää. Suuri Valdemar ja hänen hurskaat miehensä olivat rakennuttaneet ne suurista vyörykivistä ja poltetuista tiilistä, sekä varustuttaneet ne kallisarvoisilla lyijykatoilla. Hän kertoi tarkkaavaiselle oppilaalleen mitenkä kolmesataa vuotta sitten hurskaat herrat ja ruhtinaat olivat rakennuttaneet kirkkoja maahan, ja että Knuut suuri oli rakentanut hyvin monta, mutta ne olivat olleet useimmat puusta, ja pakanalliset vendit olivat, ne polttaneet. Kun hän tienvieressä huomasi hautakummun tai vanhan pakanallisen uhrilehdon, pyysi hän ajopojan pysähtymään ja kävi Kaarlon kanssa katselemassa näitä merkillisiä muinaisajan jäännöksiä. Kun Bjerneden kirkko näkyi etempää vasemmalta puolen tietä, kiinnitti hän pojan huomion sen omituiseen piispanhattumuotoon, kertoen hänelle Absalonin sedän Ebbe Skjalmsonin ja tämän hurskaan vaimon Ragnildin ensin rakennuttaneen paikalle puukirkon, mutta merirosvot olivat sen ryöstäneet. Nykyiseen muotoonsa sen oli rakentanut arkkipiispa Anteron ja piispa Pietarin isä, kuuluisa Knardrupin Suno Ebbeson, jonka hän oli hyvin hyvästi tuntenut nuoruudessaan, ja hän tiesi paljon kertoa tämän suurista ja merkillisistä töistä.

Tie kulki Slaglillen ja Fjenielöflillen kautta. Tässä viimemainitussa kylässä Saxo kävi aivan hiljaiseksi ja surumieliseksi vanhoja aikoja muistellessaan. Hän meni Kaarlon kanssa kirkkoon ja näytti hänelle ne kaksi kuuluisaa tornia, jotka olivat pojalle niin tuttuja tuon Axelin ja Esbernin ihmeellisen kauniin syntymä-tarinan kautta.

Kun he sitten saapuivat Sigesrstediin, ja Kaarlo kuuli tämän olevan hänen rakkaan "Hagbarth ja Sigrid" tarunsa tapahtumapaikan, alkoi hän liikutuksesta itkeä ja pyysi Saxon näyttämään hänelle puun, millä Hagbarthin viitta oli riippunut, sekä paikan, missä Sigridin neitsytkammio oli liekkinä leimunut. Mutta nyt näytettiin enää vain lähdettä, jota kutsuttiin Signen lähteeksi joten Kaarlo sai tyytyä ainoastaan tuesta vanhasta tarusta johtuviin epävarmoihin arveluihin. Hän antoi Saxon olla rauhassa Ringstediin asti ja kertoi itse ajopojalle tarinan Hagbarthista ja Signestä.

Ringstedissä Saxo kävi Kaarlon kanssa Pyhän Pentin ja Marian kirkoissa, näyttäen hänelle siellä herttua Knuutin kullatun kirstun, sekä Valdemar suuren, kuningatar Sofian ja Knuut kuudennen haudat. "Jokaisella askeleellani", sanoi vanhus liikutettuna —"jonka minä nyt otan, näen minä vain niiden hautoja, jotka olivat minulle rakkaita elämässä. Jumala suojelkoon Tanskaa ja antakoon sille miehiä, jotka ovat minun vuosisatani suurten vainajien kaltaisia!"

Poistuessaan kirkosta hän loi vielä kerran surumielisen katseen Knuut kuudennen hautaan ja hämmästyksekseen hän huomasi siinä jonkinlainen muutoksen. "Onko hauta ollut avattuna?" kysyi hän vanhalta kirkonpalvelijalta ja kuuli nyt salaisuutena, että kolme vierasta herraa Riibestä, joita johti mestari Harpesträng Roskildestä, oli viime keväänä kuninkaallisesta käskystä avanneet haudan ja panneet toimeen kuningasruumiin salaisen tutkimisen.

Lopun matkaa Saxo istui ääneti ja syviin ajatuksiin vaipuneena, mutta sellainen rauha ja kirkkaus oli levinnyt hänen arvokkaille kasvoilleen, ettei Kaarlo uskaltanut häiritä häntä ainoallakaan kysymyksellä. Iloinen poika käytti sensijaan tilaisuutta hyväkseen opettaakseen ajopojalle hevosten ja vaunujen ohjaamistaitoa. Saxo huomasi nyt niin vähän ympäristöään, että hän vasta silloin muistamissa oli, kun vaunut vierivät sisään Roskilden kaupunginportista, ja hän näki pyhän Lucian tutun tornin kimaltelevan ilta-auringonvalossa.

Kaarlo taputteli riemuissaan käsiään nähdessään ensi kerran tuon suuren kaupungin, jonka vallit ja haudat ja 27 kirkkoa ja luostaria olivat hänen edessään. Tuomiokirkko oli vielä samanlainen, joksi sen Knuut Toinen pyhä 120 vuotta sitten oli uudelleen rakennuttanut. Kaupunki ei tosin enää ollut mahtavimmillaan, sillä uusi Axelhus oli jo vaurastumassa, Riibe oli kuninkaan asuinpaikkana Roskilde oli kuningaskaupungista muuttunut piispankaupungiksi, mutta kuitenkin se oli vielä maan suurin ja, mahtavin kaupunki. Sen uhkeat rakennukset ulottuivat melkein Issevuonoon, jonka rannalta Haraldsborg mahtavan komeana kohosi. Satama oli täynnä laivoja, hyvinvoivat porvarit kävelivät komeilla kaduilla. Kirjavassa väentungoksessa liikkui peitsimiehiä, aseenkantajia, ritareita ja hengellisiä herroja. Kun lukemattomat kellot soittivat iltamessuun, jättivät päivätyöläiset ja kuorma-ajurit työnsä, ja hurskasten vanhusten ja lasten kanssa astuivat avokkaat porvarisnaiset, mustat hunnut ja vaipat yllään, tyttäriään kädestä pidellen kirkkoon.

Kaarlo katseli kaikkea mitä suurimmalla uteliaisuudella, ja hän ahdisteli ajopoikaa niin taajaan kysymyksillä, ettei tämä ehtinyt kaikkiin vastata, sillähän oli talonpoikaispoika, joka ei tiennyt juuri sen enempää kuin missä rikkaimmat kauppamiehet asuivat, ne olivat kaikki muuten olutkapakoiden omistajia, ja heille etempääkin olevat talonpojat kernaimmin toivat ruokatavaransa. Parvekkeilla varustetun, kaksikerroksisen, suuren, synkän puurakennuksen portin yläpuolella, jonka pilareihin oli veistetty korkokuvia raamatun historiasta, näki Kaarlo puuhun veistetyn vaakunan: Suuren kotkan valkealla pohjalla. "Kenen ritarin vaakuna tuo on?" kysyi hän ja sai tietää sen olevan kaupunginvaakunan, joka oli raatihuoneen portin yläpuolella.

"Tuossa viereisessä suuressa, valkoisessa, talossa, jonka pilareita meidän Herramme ja kahdentoista apostolin kuvat koristavat, asuu rikas pormestari Yvald", lisäsi ajopoika, "nuo kaksi pulskaa porvaria, jotka astuvat ylös portaita, pitkät siniset kauhtanat yllään, ja pitkät kepit kädessään, ovat Niilo Gvaderson ja perämies Jenson, jotka te varmaankin tunnette. — Jos oikein näen, niin luulenpa herra Yvaldilla olevan ylhäisiä vieraita, koska noin suunnaton joukko palvelijoita vetelehtii portilla."

Nyt vierivät vaunut aivan tuomiokirkon ja suuren kapitulirakennuksen vieressä olevaan piispantaloon, ja pysähtyivät koristeellisesti taotuilla rautakaiteilla varustettujen portaiden eteen.

"Tervetuloa, isä Saxo, tervetuloa!" kaikui vaunujen ympäriltä, ja joukko nuoria kaniikkeja [kaniikki = papinkokelas], lyhyet, mustat kaaput yllään, hääräili hänen ympärillään, auttaakseen häntä vaunuista. "Voi, miten me olemme ikävöineet teitä! — Miten iloiseksi Pietari piispa tulee, kun hän näkee teidät! Hän ei ele puhunut muusta pitkään aikaan — mutta me emme saa teitä luoksemme kapitulirakennukseen, — te saatte asua piispan parhaimmassa huoneessa." Nämä nuoret kaniikit, jotka näin ottivat hänet vastaan, olivat kaikki ennen olleet hänen oppilaitaan. He melkein käsillään kantoivat hänet ylös rappusia, ja Saxo syleili heitä kaikkia, siunasi heitä liikutettuna kutsuen heitä rakkaiksi, nuoriksi ystävikseen.

Eteisessä tuli Pietari piispa avosylin häntä vastaan. Piispan oravannahkainen viitta liehui huolimattomasti hänen ympärillään, ja musta kangaskalotti oli vinosti päässä. Tuota kookasta, kaunista ja vilkasliikkeistä miestä, jolla oli tummat, säihkyvät silmät, olisi luullut nuorukaiseksi ellei hänen melkein lumivalkea tukkansa olisi tehnyt häntä vanhemman näköiseksi kuin mitä hän oikeastaan oli, sillä Pietari piispa ei ollut paljoa yli neljänkymmenen. Hän syleili kiihkeästi Saxoa, estäen vilkkailla ystävyydenosoituksillaan häntä puhumasta, kunnes hän kesken iloaan huomasi Saxon olevan kuolonkalpean ja vaivoin pitelevän kiinni pöydästä ettei kaatuisi.

"Istuhan toki! Istu, Jumalan nimessä! Oletko sinä sairas?" huusi nyt Pietari piispa, vetäen nopeasti esiin nojatuolin. "Miten voit? Onko matka sinua rasittanut?"

"Onpa kyllä, arvoisa herra!" vastasi Saxo, vaipuen tuoliin. "Luulenpa elämän taipaleen minua väsyttäneen, ja minä olen levon tarpeessa. Mutta nyt minä olenkin saavuttanut päämääräni: Minä olen täyttänyt herrani tahdon, ja hän on kutsunut palvelijansa luokseen. — Kaarlo, otitko kirjat vaununlaatikosta?" tämän sanoessaan hän taas nousi puolihorroksistaan.

Kaarlo seisoi kyynelsilmin hänen vieressään ja laski nyt tämän hänelle uskotun tärkeän kirjakäärön hänen syliinsä, polvistuen samalla itse hänen jalkoihinsa ja suudellen häntä ääneti kädelle.

Silloin Saxo taputti häntä lempeästi ja rauhallisesti poskelle: "Kiitos!" sanoi hän. "Sinä olet minun uskollinen, huolehtiva poikani. Elä itke, lapseni! Kyllä sinua onni seuraa maailmassa, sillä sinulla on hurskas ja rakastava sydän. Kyllä hyvä Pietari piispa pitää huolen sinusta silloin kun minua ei enää ole — ja kun kreivi Albert tulee —"

"Oi rakas isä", huokaili poika, "kyllä Jumala minusta huolen pitää, kunhan vain te ette tule sairaaksi ja kuole pois minulta."

"Hän on sairas, vaarallisesti sairas", sanoi Pietari piispa, astellen edestakaisin huoneessa — "ja mestari Harpesträng on poissa, — emmekä me nyt voi turvautua keneenkään muuhun kuin tuohon saunakadulla asuvaan saksalaiseen lihankaupustelijaan. Mutta ei ole muutakaan neuvoa, meidän täytyy hakea hänet!" Hän lähetti nyt yhden papin ja papinkokelaan toisen jälkeen etsimään Yrjö mestaria kaikista kaupungin kapakoista, joissa he tiesivät hänen tavallisesti oleskelevan, ja käski sitten palvelijoittensa valmistaa vuoteen. Kaikki säälittelivät, mutta tarpeettomat nuoret papit hän ajoi ulos huoneesta, etteivät he osanotollaan häiritsisi hänen rakasta, sairasta vierastaan.

"Lepo on nyt minulle paras lääke!" sanoi Saxo uupuneena, "mutta ennenkuin minä rauhallisesti voin paneutua levolle, arvoisa herra", jatkoi hän vaivaloisesti ja ojensi piispalle raskaan kirjakäärön, "tahdon minä jättää teidän käteenne tämän minun perintöni Tanskan kansalle ja sen kuninkaalle. Se on minun Tanskan historiani. Minä olisin vielä kerran tahtonut lukea sen ja tasoittaa epätasaisuudet antaakseni sen sitten kuninkaalle. Mutta jos minä tulisin siitä estetyksi, niin ojentakaa te minun sijastani tämä kirja kuninkaalle semmoisena kuin se on, ja mieluimmin onnellisena hetkenä, jolloin te selvästi tunnette Herran hengen lepäävän kuninkaan ja isänmaan yllä. Toimittakaa kuitenkin siitä ensiksi kaksi jäljennöstä, toinen veljellenne arkkipiispalle, ja toinen teille itsellenne ystävälliseksi muistoksi minulta, sekä vakuudeksi siitä, ettei minun elämäntyöni minkään onnettomuuden kautta joutuisi hukkaan. Jos ei minun vähäinen omaisuuteni riittäisi jäljennöspalkkioksi, niin minä tiedän varmasti teidän kernaasti lisäävän sen mikä puuttuu."

"Kyllä ymmärrän, kyllä ymmärrän; minä täytän varmasti sinun toivomuksesi!" vastasi piispa, koettaen parhaansa mukaan peittää pelkonsa ja levottomuutensa. "Minä toivon kuitenkin, että sinä et ole tullut tänne vartavasten testamenttiasi tekemään!" lisäsi hän melkein vihaisesti. "Jumala siunatkoon sinua iankaikkisesti tästä työstäsi!" lisäsi hän syvästi liikutettuna katsellessaan kirjaa, "se ilahduttaa tanskalaisia sydämiä niinkauan kuin tanskalaisia miehiä on olemassa." Sen sanottuaan hän nopeasti pani kirjan pyhien jäännöskaappiinsa ja lukitsi sen tarkasti. "Ja nyt vuoteeseen, ei täällä ole aikaa ruveta hentomieliseksi". Nyt hän itse otti sairaan syliinsä, nosti hänet tuolilta ja enemmän kantoi kuin saattoi hänet pikaisesti valmistetulle vuoteelle.

Suurimmalla kiireellä oli saksalainen Yrjö-mestarikin saapunut. Hän oli pieni vikkelä mies, puettuna suurilla ulkonevilla sivutaskuilla varustettuun, jäykkään, tulipunaiseen kauhtanaan. Hän tutki hyvin merkitsevän näköisenä sairaan valtimoa ja pudisteli arveluttavasti päätään. Sitten hän, laverrellen latinalaisia tiedesanoja ja saksansekaista tanskaa, veti taskustaan kojeensa väittäen suonenlyönnin oleva välttämätömän. Sairaudestaan huolimatta täytyi Saxon kyllästyneenä pudistaa päätään joka kerran kun latinalainen kielivirhe surahti hänen korvaansa. Kun Yrjö mestari yhä puserteli oppiansa suonenlyöntitaidosta ja näytti senvuoksi kokonaan unohtavan sairaan, kiihotti hän pian Pietari piispan kärsimättömyyden ja levottomuuden ylimmilleen.

"Jos suonenlyönti välttämättömästi heti on tehtävä", tiuskasi piispa, "niin niiksi te kulutatte kallista aikaa lörpöttelyllä, ja tapatte sekä minut että hyvän Saxo-isän raa'alla ja jumalattomalla latinallanne?"

Viimeinkin oli sairaan suonta lyöty ja sidottu, ja hän vaipui syvään ja rauhalliseen uneen. Yrjö mestari sanoi hänen varmasti paranevan, jos hän, tietysti silloin vasta kun heräsi ja häntä lähestyttiin Verbena tai rautayrtti kädessä, ensimäiseen kysymykseen hänen voimistaan vastaisi voivansa hyvin; mutta jos sairas vastaisi voivansa huonosti, niin oli hyvin vähän toivoa hänen toipumisestaan, vakuutti oppinut parturi.

"Turhaa puhetta ja taikauskoa!" sanoi piispa suuttuneena. "Jos vain Jumala auttaa, niin minä en välitä teidän Verbenastanne enkä taikayrteistänne."

Turhaan Yrjö mestari vetosi esimiehensä luotettavaisuuteen selittämällä, että niin seisoi mestari Harpesträngin "Oppikirjassa." Mutta piispan mielestä voi mestari Harpesträng tässä suhteessa olla yhtä suuri narri kuin moni muu, ja saadakseen sairaalle rauhan, hän ajoi kovaäänisen Yrjö-mestarin pois sairashuoneesta, jättäen sinne vain vanhan uskollisen palvelijansa Martin Riisen Kaarlon kanssa, jota ei saatu lähtemään sairasvuoteen luota, mutta joka lupasi olla hiljaa kuin hiiri.

Poika tukahuttikin heti kiihkeän ja äänekkään itkunsa. Hän istuutui hiljaa lattialle vuoteen jalkopäähän ja uskalsi tuskin itse hengittää, voidakseen kuulla hengittikö sairas. Yhä enenevällä tuskalla hän luuli huomaavansa nukkuvan hengityksen heikkenemistään heikkenevän, ja sill'aikaa kun vanha Martti ääneti rukoili ja huokaili uunin luona, itki poika hiljaa ja katkerasti vuodeuudinten takana.

Saxon nukkuessa, asteli Pietari piispa edestakaisin viereisen huoneen lattialla, kiivaasti väitellen Yrjö-mestarin kanssa, jota hän syytti siitä, että tämä suonenlyönnillään oli liiaksi uuvuttanut heikon vanhuksen voimia. Hän päivitteli samalla mestari Harpesträngin poissaoloa, loukaten hänen sijaistaan siinä määrin, että mestari Yrjö läksi suuttuneena pois, käskien piispan itsensä olemaan lääkärinä, koska hän oli ymmärtävillään taidon paremmin.

Pietari-piispa melkein aina suuttui ja kiivastui silloin kun hänellä oli voitettavana suru, mihin hän ei tahtonut alistua ja silloin se aina kohdistui keneen tahansa, joka ensimäisenä hänen tielleen osui. Mutta pian hän katui kiivauttaan, ja se, jota hän tällaisessa tilaisuudessa oli loukannut, oli aina varma saavansa pian nähdä osoituksen hänen sydämensä hyvyydestä ja rakastavasta mielenlaadustaan.

Sill'aikaa kun Pietari-piispan levottomuus Saxon takia pulpahti esiin vihaisissa sanoissa poistuneesta Yrjö-mestarista astui vanha Martti sisään ja pyysi häntä tulemaan sairaan luokse, joka oli herännyt levottomana ja pyytänyt rippiä ja ehtoollista.

Suurimmalla kiireellä piispa pukeutui virkapukuunsa, otti pyhät armonvälikappaleet käteensä, ja syvää surua tuntien hän meni rakkaan sairaan luo, käskettyään ensiksi Martin jäämään ulkopuolelle pitämään huolta siitä, ettei kukaan päässyt sisään.

Piispan astuessa sairashuoneeseen vallitsi siellä haudanhiljaisuus; Saxo näytti taas vaipuneen uneen. Pietari-piispa astui hämärään alkooviin, istuutui päänalaisen puoleen, eikä huomannut Kaarloa, joka istui vuodeverhojen peitossa, vuoteen jalkapäässä kädet ristissä rukoillen ja hiljaisia kyyneleitä vuodattaen.

Saxo avasi silmänsä ja tunsi piispan. "Minun tuntilasini on kohta tyhjiin juossut", alkoi hän. "Ei mikään raskaampi synti paina minun sydäntäni. Mutta rukoilkaa laupeuden Jumalaa että hän ristiinnaulitun poikansa ja iankaikkisen rakkautensa tähden antaisi minulle anteeksi sen, mitä minä inhimillisestä heikkoudesta olen rikkonut tässä maailmassa! Kalvava epäluulo painaa vielä raskaana mieltäni. — Minä en voi kuolla rauhassa ennenkuin olen uskonut sen teille, kirkon pyhään ja rikkomattomaan vaitiolosinettiin luottaen." Näin sanoessaan hän nousi puoleksi vuoteellaan ja loi katseensa huoneeseen. Mutta kun hän ei nähnyt siellä ainoatakaan ihmistä, painautui hän rauhoittuneena vuoteelleen. "Ehkä tämä epäluulo itsessään on syntinen ja kirottu ajatus", jatkoi hän, "mutta, jos se on väärä, niin suokoon Jumala sen minulle anteeksi rakkauteni tähden kuninkaaseen ja isänmaahan. Maailmalta minä olen sen salannut, mutta nyt kuolinhetkelläni minä haastan kirkon pyhän tuomioistuimen eteen Knuut kuudennen salaisen murhaajan ja meidän nuoren Valdemar kuninkaamme myrkyllisimmän verivihollisen." — — Hän vaikeni hetkeksi, jääden tuijottamaan jäykästi eteensä. "Minä tahdon haastaa syytteeseen miehen, jota minä en milloinkaan ole nähnyt ruumiini pettävillä silmillä, mutta äsken hän seisoi selvästi sisäisen erehtymättömän silmäni edessä — ja minä luulen varmasti voivani tuntea hänet ja todistaa häntä vastaan viimeisenä tuomion päivänä, silloin kuin tuo jumalaton salaisuus on minulle selvänä, jonka minä nyt näen vain häämöittävän pelottavassa hämärässä — mutta joka uhkaa Tanskaa ja suuren Valdemarin sukua perikadolla." —

"Te kauhistutatte minua!" keskeytti piispa hänet. "Jos teidän epäluulonne eivät ole todistetut, niin älkää niitä tuoko esiin ja älkää raskauttako minun sieluani salaisuudella, joka on jätettävä vain kaikkitietävän tuomarin tutkittavaksi!"

"Jos Tanskan onni ja meidän nuoren kuninkaamme elämä en teille kallis", jatkoi Saxo — "niin älkää pelätkö kuulla ja vastaanottaa säilytettäväksi salaisuutta, joka, niin hämärä ja epävarma kuin onkin, kuitenkin voi olla teille valonkipinänä pimeydessä ja Tanskan hyvän hengettären viittauksena silloin kun hätä on suurin ja sydän neuvoton!" Nyt hänen äänensä yhä heikkeni. Pietari piispa ei aina kuullut hyvästi, ja hän ponnisti turhaan voidakseen kuulla ja ymmärtää jokaisen sanan. Kohta oli kuoleva menettänyt puhekykynsä ja osoitti nyt vain viittaamalla haluavansa vastaanottaa sakramentit ja viimeisen voitelun.

Kun Pietari piispa oli täyttänyt tämän surullisen velvollisuuden, vaipui Saxo rauhallisesti hymyillen hänen syliinsä ja heitti henkensä.

Syvän surun valtaamana ja epätietoisena siitä oliko hän ymmärtänyt oikein Saxon viimeiset merkilliset sanat, poistui piispa ystävä-vainajansa luota ja sulkeutui salakammioonsa.

Vanha Martti ei voinut nyt enää kauemmin pidättää kaniikkeja ja Saxon lukuisasti kokoontuneita ystäviä. He riensivät huolestuneina alkooviin, missä näkivät Kaarlon itkien polvistuneen rakkaan opettajansa ruumiin ääreen. Vanha Martti sääli poikaa ja sai vaivoin pakotetuksi hänet poistumaan ruumiin luota ja vei hänet lepäämään huoneeseensa. Kun poika oli toipunut, huomasi Martti ihmeekseen hänen kasvoillaan totisen ja melkein miehekkään vakavan ilmeen, jota hän ei ollut huomannut tuntia aikaisemmin. Hän kyseli pojalta yhtä ja toista tämän perheoloista ja tulevaisuuden aikeista, ja Kaarlo vastasi hänelle lyhyesti ja jyrkästi, mutta näytti kuitenkin ajattelevan aivan toista, kuin mitä häneltä kyseltiin.

"Mitenkä vanha sinä olet?" kysyi Martti lopulta. "Minusta sinä tunnut paljon vanhemmalta kuin ulkomuodostasi voisi luulla!"

"Minä olen jo kyllä niin vanha", vastasi Kaarlo, "ettei minua enää tarvitse pitää lapsena, ja osaan kyllä vaieta siitä, jota en tahdo enkä saa sanoa."

"Tahdotko sinä salata ikäsi?" kysyi Martti ihmetellen.

"Se ei ollut minun tarkoitukseni!" vastasi Kaarlo. "Minä olen kohta yhdentoista vuoden vanha, mutta minä olen huomannut, että tunnissa voi vanheta enemmän kuin kymmenessä vuodessa, ja sinä et saa enää toista kertaa kysyä minun ikääni! Vaikka sinä oletkin jo vanha, niin minä tiedän asioita, joista sinä et ole uneksinutkaan, ja joista ehkä ei kukaan muu Tanskassa tiedä kuin minä. Sanoppas minulle, kuuleeko sinun isäntäsi hyvin?"

"Hän on joskus vähäkuuloinen. — Mutta luulenpa melkein sinun olevan hiukan päästäsi vialla, poikani! Mitä tietoja sinulla voisi olla, joista ei kenelläkään muulla olisi tietoa kuin sinulla? Ja mitä sinuun kuuluu, vaikka minun piispani olisikin hieman vähäkuuloinen. Kai hän ajoi sinut ulos kuunnellessaan sinun herrasi rippiä? Et suinkaan sinä ole ollut niin häpeämätön ja jumalaton, että olet pettänyt herrasi hänen viimeisellä hetkellään?"

Poika purskahti itkuun nämä Martin sanat kuultuaan; mutta pian hän taas hillitsi itsensä. "Hyvä Saxo-isä ei ainakaan voi sentähden olla minulle vihainen!" sanoi hän. "Mitä minä sille voin. Enhän minä istunut siellä kuuntelemassa, eikä kukaan sanonut minulle, että se oli syntiä ja Jumalan tahdon rikkomista. Mutta kun minä tapaan Saxo-isän taivaallisen isämme luona, niin hän saa nähdä, että olen osannut vaieta yhtä hyvin kuin piispa."

"Ole varuillasi, poikani!" huudahti Martti pelästyneenä. "Jos sinä olet ollut rippitunnustuksen todistajana, ja jos siinä, niinkuin näyttää, on ollut maata ja valtakuntaa koskevia salaisuuksia, niin voi yksi ainoa sana siitä tulla sinulle kalliiksi. Kirkon kanssa ei ole leikkiä laskeminen, ja jos minun herrani saa tämän kuulla, niin hän kenties on pakotettu sulkemaan sinut luostarivankilaan, kunnes sinulla on yhtä harmaat hapset ja parta kuin nyt minulla."

"Ethän sinä kuitenkaan ilmaise minua?" kysyi Kaarlo, katsellen rehellistä Marttia rauhallisin ja tutkivin katsein. "Elä tee sitä!" lisäsi hän reippaasti ja varmasti. "Minä osaan vaieta, mutta se, minkä minä tiedän, voi olla hyödyksi meille kaikille, kunhan taivaallinen isä antaa minulle ymmärrystä ja onnea."

Martti katseli ihmetellen reipasta, totista poikaa, joka näkyi kasvavan hänen silmiensä edessä jokaista sanaa lausuessaan. Vaikka vanhus olikin utelias kuulemaan tuota tärkeää salaisuutta, jonka poika joko tiesi tai oli tietävinään, niin hän ei kuitenkaan uskaltanut panna Kaarlon vaikenevaisuutta koetukselle, sillä hän pelkäsi itse tulevansa osalliseksi salaisuudesta, joka oli kirkolle kuuluva, ja jonka uteleminen ei ollut maallikolle luvallista.

"Mene levolle", sanoi hän huolestuneena, "ja rukoile Kristusta ja Neitsyt Mariaa varjelemaan järkeäsi ja kieltäsi! Koeta unohtaa mitä nyt ajattelet, ja tule jälleen samaksi lapseksi kuin eilen olit. Jos lapset jo kehdossa saavat harmaan parran, niin ei ole pitkältä maailman loppuun."

Sen sanottuaan Martti poistui huoneesta ja jätti pojan itsekseen. Suru rakkaan opettajan kuolemasta ja ne tärkeät, vakavat ajatukset, jotka niin äkkiä olivat täyttäneet hänen mielensä oudostuttivat ja pelottivat Kaarloa. Hänestä tuntui kuluneen monta vuotta viime yöstä, jonka hän oli valvonut Absalonin haudalla. Hän oli nyt yksin ja hyljättynä ventovieraiden ihmisten joukossa, mutta hän tunsi samalla vaurastuneensa ja viisastuneensa niin, että saattaisi huolehtia itsestään. Kuitenkin hänen mielensä oli alakuloinen ja huolestunut. Viimein hän sydämellisellä hartaudella luki iltarukouksensa ja vaipui uneen. Hänen herätessään muistui tuo salaperäinen asia hänen lapselliseen mieleensä kuin hämärä tuskallinen uni, ja hän tunsi vain hyvin elävästi surun rakkaan opetusmestarinsa kuolemasta, sen huojensi ainoastaan ajatus siitä uudesta elämästä, jota hän nyt omin neuvoin sai alkaa.

Pietari piispa oli sulkeutunut moneksi päivää salakammioonsa, eikä nähnyt muita ihmisiä kuin vanhan palvelijansa, jota hän ei syvässä surussaan vastustellut eikä torunut.

Rehellistä Marttia, joka tunsi herransa luonteen, alkoi pelottaa tämän harvinainen hiljaisuus ja surumielisyys, ja hän usein tahallaan teki erehdyksiä toimissaan, mutta hänen ei onnistunut silläkään saada nuhdesaarnaa isännältään.

"Tänään siis tuo vanha Sorön pappi haudataan!" sanoi Martti kahdeksantena päivänä Saxon kuolemasta, tuodessaan aamulla piispalle olutkeiton. — "Kaikki nuoret kaniikit tahtoisivat olla kantajina. Pitkin katua on sirotettu puksipuun lehtiä ja havuja, ja kaikkialla valmistaudutaan yhtä komeasti kuin jonkun piispan hautajaisiin — ja kuitenkin hän oli vain halpa kirjuri ja pappi."

"Sinä typerä, hölmö ihminen!" huudahti nyt piispa kiivastuen ja työnsi olutkeittovadin kumoon. "Jos sinä et vieläkään käsitä mikä mies hän oli, ja että hänen laisensa kirjuri on enemmän arvoinen kuin kymmenen piispaa, niin voithan sinä nähdä minusta ja kaikista tämän kaupungin kirjallisesti sivistyneistä miehistä, että me olemme kadottaneet isän ja että me suremme häntä kuin arkkipiispaa tai kuningasta."

"Vai niin!" jatkoi Martti iloisena, nähdessään rakkaan isäntänsä taas virkeänä ja voimakkaana, ja hän koetti tarkasti nostaa lattialta tinavadin, pelastaakseen mitä taisi sen sisällöstä. — "Vai niin! Te surette nyt paljon enemmän, herra piispa, kuin silloin kun se entinen arkkipiispa kuoli siellä Sorössa — mikä hänen nimensä olikaan?"

"Absalon, suuri Absalon!" huusi Pietari piispa polkaisten jalallaan — "Kylmä, tunteeton pölkkypää, oletko sinä jo unohtanut niin suuren nimen? Jos ei kansa paremmin muista suurten miestensä nimiä niin, Jumala paratkoon, nukkukoon silloin ikiunta."

"Aivan oikein, arkkipiispa Absalon", — vastasi Martti rauhallisesti, vaikka kyynelsilmin, pyyhkiessään hihallaan pöydälle kaatunutta olutta. "Hänen kuoltuaan te jo ensimäisenä päivänä kutsuitte minua pölkkypääksi, ja nyt hänen kirjurinsa kuoltua kului kokonaista kahdeksan päivää ennenkuin te voitte huomata, miten kovasydäminen kollo minä olen."

"Vanha, rehellinen Martti!" sanoi piispa liikutettuna ja puristi hänen kättään. — "Minä kyllä huomaan mihin sinä pyrit, sinä tunnet minut, ja tahdot mieluummin nähdä minun mellastavan kuin surevan. Kutsuessani sinua typeräksi ja tunteettomaksi, tein häpeämättömän väärin. No, olkoon niin! sinä olet oikeassa. Minä en tahdo enää kauemmin istua täällä pää nuokuksissa ja antaa ahdistavan, kuolettavan surun masentaa itseäni. Minä tahdon kohottaa pääni, ja hellittää sydämeni tunteet hänen haudallaan. Tuo tänne juhlapukuni. Minä tahdon puhua Tanskan kansalle suuren Saxon haudalla! Minä tahdon kiittää Jumalaa siitä, minkä hän antoi meille; hänessä, enkä tahdo istua täällä toimetonna! — Herra antoi, Herra otti — kiitetty olkoon Hänen nimensä —!"

Oli vuoden viimeinen päivä. Tiheä hallasumu leijaili kaupungin yläpuolella, ja päivällisen aikaan oli melkein yhtä pimeää kuin illalla. Tuomiokirkon suuri hautajaiskello alkoi soida. Piispankartanon portti avattiin, ja käyräsauva kädessään Pietari-piispa astui hitaasti ja juhlallisesti Roskilden kaupungin kaikkien pappien ja veljeskunnan jäsenten etunenässä, johtaen suurta ruumissaattoa kirkkoon. Naiset ja lapset kurkistelivat uteliaina ikkunoista ja ovista. Monet katsojat valittelivat sumun peittävän heiltä koko loiston ja komeuden, sekä himmentävän soihtujen valon, mutta monen vieraan silmä kostui nähdessään nuorten kaniikkien ja Pietari piispan syvän surun. Nuoret kilpailivat keskenään, päästäkseen kukin vuorostaan kantamaan rakasta taakkaa, ja moni jalon Saxon ystävistä kulki paaria kantaessaan enemmän kumarassa surusta kuin taakan painosta. Kirkon pääalttarilta Pietari-piispa puhui voimakkaita sanoja rakkaan vainajan muistoksi ja kunniaksi, mutta pian tukahuttivat kyyneleet hänen voimakkaan äänensä, ja hän viittasi piispansauvallaan kuoripojille, että he alkaisivat tavallisen Reqviemin [Sielumessun].

Ruumisarkku laskettiin kirkonkäytävän alle, ja haudan päälle asetettiin kivi, johon Pietari piispa oli laatinut latinalaisen muistokirjoituksen. Hiljaisen surun valtaamana ruumissaattue poistui kirkosta, uteliaat ja osanottavat katselijat hajaantuivat. Kirkon pimeällä käytävällä seisoi vielä puolikasvuinen, keltakiharainen poika, yllään pitkä, musta vaippa ja sammutettu soihtu kädessä. Poika oli Riisen Kaarlo, joka vielä itki ääneti ja hiljaa Saxon haudalla. Hän pyyhki kyyneleet suurista, sinisistä silmistään, polvistui haudan ääreen ja kevensi sydämensä ääneen rukoillen. Hän tunsi sydämensä saaneen vahvistusta ja kevennystä; sammuneen soihdun hän jätti kirkon lattialle ja kääntyi sitten lähteäkseen kirkosta. Silloin hän säpsähti ja näki hämmästyksekseen, ettei ollut yksin. Hänen edessään seisoi vanha, kumara mies, kainalosauvaan nojaten, ja puettuna oudonnäköiseen, mustaan pukuun, pieni sarvilyhty riippuen vyöstä. Hänen kasvonsa olivat harmaat ja ryppyiset, ja hänen tuijottavat silmänsä olivat yhtä himmeät kuin sarvi hänen lyhdyssänsä.

"Ole varuillasi, poika, silloinkin kun rukoilet!" kuiskasi hän uhkaavasti ja piteli sormea suullaan. "Se mitä tuo, joka tuolla makaa", hän viittasi hautaan, "ei uskaltanut kirjoittaa kirjaansa, se on nyt kirjoitettu suurempaan kirjaan, mutta sitä ei avata, ennenkuin haudat aukeavat tuomiopasuunani soidessa. Astu sinä suoraan tietäsi, elä katso oikeaan, elä vasempaan! Ole ääneti kuolleitten luona ja pysy uskollisena eläville! — Tapahtunut on tapahtunutta, ja mikä on kirjoitettu tähtiin, sitä eivät voi elävät eikä kuolleet estää."

Kauhistuneena luuli Kaarlo tuntevansa uhkailevan vanhuksen samaksi omituiseksi vuorimieheksi, josta Saxo oli puhunut arkkipiispalle ja veli Gunnarille tuona iltana, jolloin poika istui pöydän alla olevalla rukousjakkaralla Saxon kammiossa. Se minkä hän silloin vain ohimennen oli huomannut, oli äskettäin esiintynyt paljon selvemmin ja näkyvämmin hänen sielunsa silmille, kun hän alkooviverhojen takana oli kuullut tuon salaisen ripin. Hän loi silmänsä maahan, vanhuksen tuijottavaa katsetta peläten. Käheä, sopertava ääni kaikui vielä hänen korvissaan; mutta kun hän taas kohotti silmänsä katsoakseen oliko vanhus vielä siellä, näki hän tämän kompuroivan kainalosauvoineen ulos kirkonovesta. Kaarlo rohkaisi nyt mielensä ja astui itsekin ulos kirkosta, koettaen saavuttaa vanhuksen, mutta sankassa sumussa hän ei voinut enää eroittaa häntä mistään, ja hänen mielensä tuntui kevenevän kun ei enää tarvinnut nähdä häntä. Kaarlosta tuntui nyt myöskin siltä kuin olisivat vanhuksen sanat siirtäneet kiven hänen sydämeltään, ja hän voi nyt vapaana lähteä maailmalle ja unohtaa tuon salaisuuden, mikä niin häiritsevänä oli tunkeutunut hänen huolettomaan lapsuuselämäänsä.

VIIDES LUKU.

Tietämättä mihin ryhtyisi tai mihin lähtisi vaeltamaan tässä oudossa maailmassa, astui Kaarlo nyt vanhuksen neuvoa seuraten tietään suoraan eteenpäin, eikä oikeastaan katsellut vasemmalle eikä oikealle. Hän astui piispankartanon ja kapituli-rakennuksen ohi, missä näinä surun päivinä kukaan muu ei ollut erityisemmin välittänyt hänestä kuin vanha Martti, joka oli huolehtinut hänen jokapäiväisistä elintarpeistaan, sekä eräs nuori kaniikki, joka oli lainannut hänelle hänen yllään olevan mustan viitan. Annettuaan kapitulirakennuksen luona lupauksensa mukaan viitan portin vahdille, ja väristen kylmästä lyhyessä, sinisessä nutussaan hän astui edelleen suuren, oudon kaupungin katuja, mutta sen hälinä ja komeus eivät enää ilahduttaneet häntä niinkuin ennen. Sumu oli hälvennyt, ja ilma alkoi kirkastua ja pakastua. Suuren, valkoisen, kahdentoista apostolin kuvan koristaman talon vieressä, aivan vastapäätä kaupungin vaakunalla varustettua neuvoshuonetta, jonka hän heti tullessaan oli huomannut, hän näki kivirappusilla pienen, komeasti puetun tytön. Tämän silmät olivat tummansiniset, ja keltaisenruskeat kiharat näkyivät kullalla kirjaillun päähineen alta. Tyttö ei näyttänyt neljää vuotta vanhemmalta, ja hänen ihonsa oli niin valkoinen ja pukunsa niin komea, että Kaarlo pysähtyi, luullen tyttöä varmasti prinsessaksi. Vanha vaimo, yllään yksinkertainen, harmaa nuttu, näytti olevan ylhäisen lapsen kasvatusäiti tai imettäjä. Hän seisoi ovella pyytäen hyvin lempeällä äänellä tyttöä tulemaan sisään eikä enää istumaan kylmillä portailla tuulessa. Mutta pieni tyttönen oli niin innostunut leikkiinsä, ettei huomannut sitä. Hän istui hiljaa ja iloisena, pieni kultakankainen esiliinansa täynnä puksipuunlehtiä ja havunoksia, jotka hän oli koonnut kadulta, jota pitkin ruumissaattue oli kulkenut. Hän ei tuntenut kylmää, sillä hänen purppuranpunainen päällysnuttunsa oli hienoilla näädännahoilla sisustettu. Pienet merikivisydämet lapsen kaulassa, ja kultasolkiset kengät hänen pienissä somissa jaloissaan olivat koonneet joukon uteliaita kerjäläislapsia hänen ympärilleen. Tyttönen jakeli heille puksipuunlehdistä ja havuista sitomiaan seppeleitä, mutta kun hän alkoi jakaa heille myöskin helmiään ja koristeitaan, uhkasi kasvatusäiti ilmoittaa asian hänen isälleen.

"Ei vanha-isä siitä vihastu, kyllä hän antaa minulle sijaan toisia leikkikaluja!" sanoi pieni tyttö.

"Mutta sinun uusi isäsi, sinun oikea isäsi", väitti kasvatusäiti.

"Ei hänkään suutu!" keskeytti lapsi, "hän ei ole niin paha!" ja nyt hän näytti aikovan irroittaa kultasoljet kengistään, antaakseen ne pienelle kerjäläistytölle, joka niitä ihaili. Mutta samassa hän huomasi Kaarlon, ja kun tuo kaunis poika oli niin itkeneen ja surullisen näköinen, niin hän unohti kaikki muut lapset hänen tähtensä. Tyttö ojensi hänelle heti viimeisen kiehkuransa, ja pyysi häntä tulemaan mukanaan hänen isänsä luo, siellä hän saisi kaikki mitä vain tahtoisi, eikä hänen tarvinnut enää koskaan itkeä.

"Voitko sinä toimittaa minulle isäni takaisin?" kysyi Kaarlo surullisena.

"Jos sinulla ei ole yhtään isää, poika parka", vastasi lapsi, "niin tule sitten minun mukaani, sillä minulla on kaksi, mutta mikä sinun nimesi on?"

"Kaarlo!"

"No, tule sitten Kaarlo!" näin sanoen hän hypähti ylös ja vei hänet mukanaan portaita myöten sisään.

"Mitä sinä ajattelet, lapseni. Anna vieraan pojan olla! Ole nyt järkevä, pikku Rigmor neito!" sanoi kasvatusäiti. Mutta kuulematta häntä, pieni Rigmor juoksi, pitäen Kaarloa kädestä, suuren hovikattoiseen huoneeseen, minkä liuskakivilattiaa peittivät punakukkaiset matot, ja minne takkavalkean loimuava tuli levitti miellyttävää lämpöä. Kaksi ylhäistä herraa istui siellä avarassa ikkunakomerossa vakavasti keskustellen. Toinen heistä, vanhemmanpuoleinen, paksu ja tyytyväisen näköinen herra, yllään komea porvaripuku, oli hyvinvoipa pormestari Yvald. Hän istu mukavasti kultanahalla päällystetyssä, punaiseksi maalatussa nojatuolissa pyöreän pöydän ääressä, jolle oli asetettu kaksi raskasta hopeapikaria ja viinikannu. Häntä vastapäätä, istui kookas, vakava ritari, jolla oli mustat tuuheat viikset, ja jonka kasvoilla oli hiukan raskasmielinen, mutta rohkea ja sotaisa ilme. Ritari oli pienen Rigmorin isä, Pohjoisalbingin kreivi Albert, kuninkaan sisarenpoika ja ylin sotapäällikkö. Hän oli vielä aivan nuori, vain vähän ylin kahdenkymmenenneljän, mutta näytti kolmeakymmentä vanhemmalta. Vasta kaksi vuota sitten kuninkaan kruunauksessa hänet oli lyöty ritariksi. Syvä sydänsuru oli aikaisin uurtanut vaon hänen korkeaan otsaansa ja kalventanut tummahaivenisen posken. Neljä vuotta sitten, Rigmorin syntyessä, oli hänen nuori vaimonsa, kaunis Hedvig kreivitär, kuollut. Hän oli ollut Thyringin markkreivin Hermannin tytär, ja vuoden ajan nuori kreivi Albert oli ollut maailman onnellisin aviomies. Hänen kuoltuaan ei kreivi Albertissa enää ollut entistä nuoruuden hilpeyttä, perhe-onnea hän ei enää ajatellut. Äidittömän tyttärensä hän oli antanut täysihoitoon isänsä vanhan ystävän Roskilden pormestarin, eli varakonsuli Yvaldin luo, joksi tämä mieluummin tahtoi itseään kutsuttavan. Kreivi Albert oli asettanut elämänsä ainoaksi päämääräksi sotilaskunnian ja uskollisuuden maalle ja kuninkaalle. Kuningas Valdemarin sukulaisena ja asetoverina hän oli pian saavuttanut kuuluisan nimen. Häntä sanottiin Tanskan urhoollisimmaksi ritariksi, ja hänet oli myös nimitetty äsken valloitetun Lövenborgin (Lauenburg) kreiviksi, ja senjälkeenkun kreivi Adolf oli kukistettu, oli hänet määrätty Pohjoisalbingin maaherraksi. Isänsä sukuun katsoen hän oli ennen myöskin kutsunut itseään Orlamünden kreiviksi, sillä hänen isänsä oli ollut vanha Orlamünden kreivi Siegfried. Mutta kun kreivi Albertissa äidin puolelta virtasi puhdasta tanskalaista kuningasverta, näytti hän myöskin kokonaan omistaneen uljaan sydämensä Tanskalle. Hän oli luovuttanut vanhemmalle veljelleen kaikki oikeutensa Orlamünden kreivikuntaan, ja vastaanotettuaan ritarilyönnin enonsa kädestä hän oli kokonaan liittynyt äitinsä syntymämaahan ja sen sankarikuninkaaseen.

Jos hän ei ollut sotaretkillä tai kuninkaan luona Riibehuusissa, niin hän tavallisesti oleskeli Rendsborgin linnassa vartioiden siellä Tanskan rajoja. Nyt hän aikoi viedä tyttärensä Riiben hovin, missä hänen tätinsä, prinsessa Regitza, vielä eli naimattomana ja voi ottaa huolehtiakseen lapsen kasvatuksesta ja siten hän itse useammin sai tilaisuuden nähdä kaivatun Hedviiginsä rakkaan kuvan. Tämä ei kuitenkaan ollut tärkein syy hänen Roskildessa käyntiinsä. Hän oli näet siellä kuninkaan lähettiläänä kiiruhtamassa sotaretken valmistusta Pommerin herttua Ladislausta vastaan.

Sekä kotonaan että matkoillaan kreivi Albert eli ruhtinaallisen komeasti; ja paitsi lukuisia aseenkantajia ja palvelijoita oli hänellä kirjurinsa, drotsinsa, juomanlaskijansa ja kamariherransa mukanaan, ja siitä saakka kun Roskilde oli lakannut olemasta kuningaskaupunki, ei oltu nähty komeampaa seuruetta kaupungissa.

Yhdessä pormestari Yvaldin ja Roskilden arvokkaimpien porvarien, ammattikuntien esimiesten, Niilo Gvadersonin ja Styrmer Jensenin kanssa, oli kreivi Albert mahtavan vaikutusvaltansa kautta saanut toimitetuksi sen minkä tahtoi ja oli sopinut heidän kanssaan tarpeellisesta sotaverosta, sekä laivojen ja miehistön varustamisesta. Nyt hän tyhjensi jäähyväismaljan vieraanvaraisen isäntänsä kanssa, sillä seuraavana päivänä hän aikoi matkustaa Roskildesta tyttärineen.

Kun pieni Rigmor juoksi huoneeseen vetäen Kaarloa kädestä, keskeytti Albert kreivi sen kuninkaan valloitushalua ja suuria aikeita koskevan valtiollisen keskustelun, mihin kunnon, utelias pormestari oli kietonut hänet syvemmälle kuin hän toivoi, mutta jossa kreivi kuitenkin aina osasi välttää jokaisen kysymyksen, mihin hän ei katsonut olevansa oikeutettu vastaamaan.

"Siitä me voimme puhua lähemmin kymmenen vuoden kuluttua!" sanoi hän keskeyttäen — ja katseli nyt tarkkaavaisesti kaunista, ujoa poikaa, jonka hänen tyttärensä veti hänen eteensä. Nähdessään tuon kookkaan, uljaan ritarin, valtasi Kaarlon tavallinen reippaus ja virkeys. "Tuo mies on varmaankin kuningas itse tai hänen paras ritarinsa", ajatteli hän ja kumarsi nöyrästi vieraalle herralle. Hän muisti nyt Saxon kuvauksen kuninkaasta ja hänen etevimmistä miehistään ja sanoi ääneen ja varmasti: "Te olette varmasti kreivi Albert, jalo herra, sillä teidän kaltaiseksenne on minulle kuninkaan paras ritari kuvattu." Tämän sanoessaan hän sävähti hehkuvan punaiseksi ja loi katseensa ujona lattiaa kohti.

"Jos minä en sitä vielä ole, niin minä toivon Jumalan ja pyhän Mikaelin avulla kerran tulevani siksi!" vastasi kreivi nöyrällä itseluottamuksella. "Kyllä minä muuten olen kreivi Albert. Mitä asiaa sinulla on minulle, kaunis poikani?"

"Ettekö te tarvitse uskollista soihdunkantajaa, jalo herra?" alkoi poika taas puhua, ja hänen ujoudessaan oli jotakin kreivin vakavuudesta ja varmuudesta "Minä toivoisin pääseväni teidän kaltaisenne jalon herran ja taitavan asemestarin palvelukseen", jatkoi hän yhä rohkeammin, "jonka luona minusta voisi tulla hyvä aseenkantaja, ja, jos Jumala ja pyhä Mikael suo, ajan mukaan kuninkaan palvelija ja ritari."

"Kenen luona sinä olet käynyt koulusi, poika?" kysyi kreivi ihmetellen ja hymyili, "sinä asettelet sanojasi jo aika taitavasti ja käyttäydyt kuin olisit puoleksi ritari."

"Jos minä en osaa käyttäytyä kunnollisesti, ankara herra", — vastasi Kaarlo, "niin syy ei ole opettajani, sillä minun opettajanani oli isä Saxo, eikä teillä itsellännekään ole ollut sen parempaa opettajaa", — tässä kyyneleet kohosivat hänen silmiinsä. — "Hän oli luvannut viedä minut teidän luoksenne ja pyytää teitä ottamaan minut palvelukseenne, mutta sen sijaan on minun tänään täytynyt saattaa hänet tuonne kirkon mustaan hautaan."

Kaarlo vaikeni nyt ja antoi kyynelten vapaasti vuotaa.

"Jos sinulla oli sellainen mies opettajana, ja jos sinä rakastit häntä niin kuin näen", sanoi kreivi taputtaen häntä poskelle, "niin sinä myöskin varmasti tahdot palvella herraasi ja asemestariasi uskollisesti ja kuuliaisesti." — Nyt hän kysyi Kaarlolta hänen nimeänsä ja sukuansa, ja kuullessaan pojan olevan hyvää sukua ja nähdessään hänen palavan halunsa ritarisäätyyn, sekä hänen omituisen kiintymyksensä kuninkaaseen, jota hän ei koskaan ollut nähnyt, toivoi kreivi hänestä paljonkin ja otti hänet enempää arvelematta palvelukseensa.

"Olenko minä nyt siis todellakin teidän soihtupalvelijanne, jalo herra?" kysyi Kaarlo sydämellisesti iloiten, ja suuteli ritarin kättä. Kun kreivi Albert vakuutti sen todeksi ja pani hänet heti työhön kamariherraa auttamaan matkavalmistuksissa, taputti pieni Rigmor riemuissaan käsiään. "Katsoppas vain Kaarlo!" huusi hän iloisena pojalle, joka kiirehti täyttämään herransa, ensimäistä käskyä. "Nyt on sinullakin isä niinkuin minulla, — mutta minulla on kaksi!" jatkoi hän, ja juoksi herra Yvaldin syliin.

Hyvä, ystävällinen pormestari, jolla itsellään ei ollut lapsia, mutta joka rakasti Rigmoria kuin omaa tytärtään, ja hyvin vastenmielisesti luopui somasta tyttölapsesta, painoi hänet hellästi rintaansa vasten vasemmalla kädellään, ja pyyhkäisi oikealla kädellään tuuheita, harmaita silmäripsiään. "Kiitos tästä ajasta, jona lapsen sain pitää luonani, jalo ritari!" sanoi hän liikutettuna isälle ja tarttui toiseen suureen hopeapikariin, "Jumala suokoon hänen menestyvän yhtä hyvästi suuressa hovissa kuin tähän asti täällä halvemman väen parissa!"

"Kiitos hellyydestänne ja rakkaudestanne pientä, itsepäistä tyttöäni kohtaan!" vastasi kreivi Albert ja kilisti pikarillaan, viitaten samalla kasvatusäidille, että hän veisi lapsen pois. Tähän ei kuitenkaan lapsi ollut taipuvainen, eivätkä kasvatusäidinkään hyväilemiset olisi mitään auttaneet, jos ei niitä olisi tukenut kreivi Albertin ankara katse.

Hämmästyneenä tyttö katseli uuden isänsä synkkiä kasvoja eikä hän näkynyt itsekään käsittävän, mitenkä hän äkkiä vaikeni ja hiljaa totteli.

"Olettepa tainnut hyvyydellänne hemmotella pienen tölleröni, rakas herra varakonsuli!" jatkoi Albert, kun lapsi oli poistunut. — "Te olette liian lempeä ja helläsydäminen. Rigmorilla on äitinsä kasvot, mutta hänen luonteessaan minä tunnen itseni. Eipä näy hyvä Martta-äitikään osaavan pitää häntä kurissa. Minun täytyy kai itse opettaa häntä tottelevaisuuteen, muuten hänestä paisuu pieni, itsepäinen sankaritar. Vahinko vain, että tuo hänen pahankurisuutensa sopii hänelle niin mainiosti!"

"Uskokaa minua, ankara herra ritari!" vastasi Yvald. "Tyttö on siunatun hurskas lapsi, hän on pehmeä kuin vaha, kun vain antaa hänelle aikaa tutkia itseään ja vapaaehtoisesti antaa hänen tunnustaa erehdyksensä. Mutta jos koettaa kovuudella häntä taivuttaa niin hän on — suoraan puhuen — itsepäinen kuin nuori sotavarsa, joka ei koskaan ole tuntenut päitsiä eikä kuolaimia."

"Kyllä hän asettuu aikaa myöten", vastasi kreivi Albert varmasti ja totisena, ja rupeamatta sen enempää selvittelemään kasvatusopillisia periaatteitaan, hän vietti lopun päivästä kirjoittamalla kirjeitä ja panemalla sinetit niihin asiakirjoihin, mitkä koskivat tulevaa sotaretkeä.

Illalla hän vastaanotti Pietari-piispan, joka äkkiä oli päättänyt matkustaa Riibehuusiin, niinkuin näytti tärkeiden, mutta salaisien syiden takia. Hän mainitsi vain pitävänsä velvollisuutenaan pysytellä niin lähellä kuningasta kuin hänen piispallinen virkansa salli, ja ettei kuninkaan ympärillä koskaan ollut, liiaksi uskollisia ja luotettavia alamaisia. Saxosta hän puheli rakkaudella ja surumielin: "Mutta kyllä on harmillista", lisäsi hän kiihkeästi, tuntiessaan mielensä heltyvän, "ettei koko kapitulitalossa ole kahta kaniikkia, jotka ymmärtäisivät niin paljon latinaa, että minä olisin suuttumatta voinut uskoa heille tämän klassillisen mestariteoksen jäljentämisen."

Seuraavana aamuna aikaisin ratsasti kreivi Albert ulos Roskilden portista, ympärillään lukuisa joukko aseenkantajia ja palvelijoita, seurassaan kirjuri, marski ja kamarimestari, jotka olivat puettuina komeihin oravannahkalla reunustettuihin matkaviittoihin, joihin oli hopealla kirjailtu heidän herransa vaakuna ja kreivillinen kruunu. Kreivin oikealla puolella ratsasti Pietari piispa, suuri ruskea turkki mustan arkipukunsa yllä, ja istuessaan korkealla, rauhallisia liinakollaan hän näytti melkein kookkaammalta ja komeammalta kuin tuo solakka, tummaverinen ritari, joka päässä korpinhöyhenillä koristettu hattu ja hartioilla oravannahoilla sisustettu musta viitta, tyynnytteli hurjaa, tulista sotaorittaan. Sillä hänen nuoren vaimonsa kuolemasta asti olivat haudan värit kreivi Albertin tunnusväreinä. Viimeisenä seurueessa, aseenkantajien ympäröimänä, ajoivat komeissa matkavaunuissa kreivin tytär, hänen kasvatusäitinsä ja piispan vanha Martti. Kaarlo istui ajopojan vieressä ja katseli surumielisesti taakseen kaupunkiin, jonne hän jätti rakkaan Saxo-isän haudan. Pieni Rigmor, iloitessaan komeista vaunuista ja suuresta matkaseurasta unohti pian ikävän erohetken hyvän Yvald-isän luona. Pian elpyi Kaarlonkin iloinen ja lapsellinen hilpeys ja hän iloitsi jo siitä uudesta, ihanasta elämästä, jota kohti hän nyt kulki, suojellen samalla uskollisesti nahkasäkkiä, missä hänen uuden herransa kalleudet ja vaatteet säilytettiin.

Matkustettiin ensin Seebyn kartanoon, missä Esbern Snaren leski, kuuluisan kaunis Helena-rouva, asui.

Tähän isoon mutkaan oli kreivi Albert suurella vaivalla saanut piispan suostumaan, joka hyvin epäili käydä tervehtimässä tätä kansan suuren enemmistön niin ankarasti tuomitsemaa ritarirouvaa.

Seebyn kartanossa elettiin hyvin komeasti ja suurellisesti. Linnanportilla seisoi koreasti puettu, rehentelevä linnanvouti, hopeapäinen sauva kädessään, aivan kuin ruhtinaallisessa linnassa. Linna oli ihanalla paikalla, suuren Tis-järven rannalla, ja se oli melkein kokonaan sitä ympäröivän tammimetsän peitossa. Sitä koristivat korkeat tornit, yhdessä niistä leijui lipunmuotoinen kullattu tuuliviiri, mihin oli leikattu Esbern Snaren vaakuna: mahtava kotkankynsi. Ritarirouvan arvoa eivät ilmaisseet vain portin yläpuolella oleva kypäri, sekä asuinrakennuksen edessä olevat rautavitjat, vaan myöskin portaiden luona olevan oven yläpuolella kimalteleva outo kuninkaallinen tai herttuallinen vaakuna: Kultainen kruunu kahden käärmeen päällä.

Korkeilla kiviportailla vastaanotti viisi ritarillista herraa kreivi Albertin ja hänen seurueensa.

"Minun äitipuoleni lausuu teidät tervetulleeksi, jalo herra! Hän on vastaanottanut teidän arvoisan kirjeenne ja odottaa teitä minun sisarieni kanssa ritarisalissa." Näin tervehti kreivi Albertia vanhin näistä ritareista, pitkä, vanhanpuoleinen herra, joka esiintyen hyvin kohteliaasti ja arvokkaasti oli kuitenkin liikkeissään ja kohteliaisuuksissaan jotenkin hidas ja jäykkä. Ritari oli herra Niilo Mule, Esbern Snaren ja hänen ensimäisen vaimonsa Hulfridin vanhin poika. Hän oli ollut Valdemar I:sen tallimestari ja eli nyt aikansa palvelleena hoviherrana enimmäkseen hiljaa ja eristettynä läänitystiluksillaan.

Hänen veljensä marsalkka Juhana ojensi tuttavallisemmin ja yksinkertaisemmin kreivi Albertille kätensä, ja pyysi hänen ja piispan tyytymään talon halpaan asuntoon. Hän oli myöskin pitkä ja kookas mies, mutta teräväpiirteinen ja jotensakin vanhan näköinen. Hänen ulkonainen esiintymisensä oli silmiinpistävän yksinkertaista, joten hänen ulkomuotonsa teki melkein köyhtyneen ritarin vaikutuksen, vaikka hän omisti suunnattomat tilukset ja oli yksi maansa rikkaimpia miehiä. Kuninkaan marsalkkana hän oleskeli tavallisesti Riiben hovissa, mutta kaksinkertainen perhejuhla oli koonnut kaikki Esbern Snaren pojat Seebyn kartanoon, missä Helena-rouva vietti tyttärensä Ingeborgin ja tytärpuolensa Cecilian kihlajaisia nuorten ritarien Pietari Strangenpojan ja Antero Gronpojan kanssa.

Nämä molemmat nuoret ritarit vastaanottivat myöskin hyvin kohteliaasti ylhäiset vieraat. Esbern Snaren kolmas poika pieni, paksu Absalon Belg, nosti Rigmorin vaunuista ja vei hänet muun seurueen mukana parvekesaliin.

Siellä astui Helena-rouva tyttärensä ja tytärpuolensa kanssa vieraita vastaan. Hän oli koristettu kuin ruhtinatar, tummanruskeilla hiuksilla oli otsakoriste kimaltelevista jalokivistä. Hänellä oli yllään tulipunainen, avokaulainen silkkipuku, joka oli kultatähdillä kirjailtu. Hän oli melkein yhtä nuoren näköinen kuin hänen viisitoistavuotias tyttärensä hänen oikealla puolellaan. Ingeborg-neito oli hyvin äitinsä näköinen, hänellä oli vain vaaleampi tukka ja hieman hienommat kasvonpiirteet. Hän näytti myöskin vähemmän tietävän kauneudestaan kuin äiti; yksinkertaiseen pukuunsa, joka tuskin oli hänen itsensä valitsema, näytti hän kuitenkin pukeutuneen erityisen huolellisesti. Hänen korkeakauluksisessa ruskeassa nutussaan ei ollut kultakoristeita, ja hänen yksinkertainen hopeahuntunsa oli kiinnitetty hiuksiin ilman helmiä tai kalliita kiviä eikä hän ensi katsannolta vaikuttanut suinkaan yhtä häikäisevästi kuin äitinsä. Mutta pulskan Pietari Strangenpojan säteilevistä silmistä voi kuitenkin heti nähdä, että tyttö oli hänen sydämensä valittu.

Vielä vähemmän koristeltuna ja ilman kaikkia kauneuden vaatimuksia esiintyi tytärpuoli, hiljainen, vaatimaton Cecilia, yllään teräksenharmaa, mustareunainen puku, ja hän näytti aivan häviävän loistavan äitipuolen rinnalla. Hänen rauhalliset, siniset silmänsä ja tasainen, miellyttävä olentonsa näytti kuitenkin tehneen vastustamattoman vaikutuksen suoraan ja rehelliseen, mutta hiukan yksinkertaiseen ja kömpelöön Antero Gronpoikaan.

Helena-rouva vastaanotti kreivi Albertin ja Pietari-piispan hyvin lempeästi ja ystävällisesti, mutta kuitenkin jonkinlaisella itsensä alentavalla kohteliaisuudella, mikä on ylhäisille ominaista, ja mikä paremmin olisi sopinut kuningattarelle kuin ritarirouvalle. Hän ei koskaan voinut unohtaa olevansa ruhtinaallista verta; ja sille, joka ei tätä tiennyt tai joka näytti sen unohtaneen, osasi hän hienolla viittauksella huomauttaa olevansa herttua Guttormin tytär Ruotsista.

Seitsemäntoistavuotiaana hän oli isänsä tahtoa noudattaen mennyt naimisiin urhoollisen ja kuuluisan, mutta jo silloin harmaapäisen Esbern Snaren kanssa, joka siihen aikaan oli Tanskan mahtavimpia miehiä, ja joka Absalonin ja ritari Sunon kanssa oikeastaan hallitsi maata alaikäisen Knuut kuudennen holhoojana. Helena oli Esbernin kolmas vaimo ja oli hänen vanhoilla päivillään lisännyt tämän lukuisaa perhettä Ingeborg-tyttärellä. Vielä vanhana säilytti Esbern iloisuutensa ja vilkkautensa, mutta ensimäisen puolisonsa kuoltua hän muutti pois rakkaasta Kallundborgista ja asettui asumaan Seebyn kartanoon, missä eivät mitkään muistot onnellisimmista päivistä hänen mieltään samentaneet. Se ruhtinaallisen loistava elämä, jota hänen vaimonsa siellä ylläpiti, näytti myöskin huvittavan ja tyydyttävän häntä. Suuret herrat ja ruhtinaat olivat siellä usein kunnioittaneet häntä läsnäolollaan, ja nuori Valdemar kuningas, joka silloin oli Eteläjyllannin herttua, oli usein viipynyt muutamia päiviä hänen talossaan ja huvitellut hänen kanssaan metsästyksellä. Nuorta, kaunista ritarinrouvaa oli salaisesti miellyttänyt se huomaavaisuus ja ritarillinen kohteliaisuus, jolla iloinen herttua oli häntä kohdellut, — Helena-rouvan ystävät uskoivat hänen itsensä varomattomilla puheillaan olleen syypään siihen loukkaavaan huhuun, joka senjälkeen levisi hänen salaisesta ja luvattomasta yhteydestään herttua Valdemarin kanssa. Tämä huhu sai vielä lisävirikettä senkautta, että vähän sen jälkeen kun Esbern Snare niin onnettomasti oli pudonnut portaista ja siten päättänyt uljaan sankari-elämänsä, hänen nuori vaimonsa oli synnyttänyt poikansa Knuutin, jonka moni sanoi olevan huomattavasti nuoren herttuan näköisen. Olipa niitäkin, jotka väittivät hänen vanhan aviomiehensä rapuista putoamisen olleen keksityn onnettomuustapauksen, joka peitti kammottavan rikoksen, minkä suhteen ei uskottu nuoren lesken olevan kovinkaan tietämättömän. Pian alettiin kansan kesken jutella, Seebyssä kummittelevan vanhan herran kuoltua, sekä paholaisen olleen osallisen hänen äkilliseen kuolemaansa tai ehkä oli omassa persoonassaan vienyt hänet sieltä. Näistä puheista, jotka olivat niin alentavia urhoollisen sankarin muistolle, syytettiin myöskin Helena-rouvaa, ja sanottiin hänen itsensä levittäneen ne, muka siten salatakseen oman rikoksensa kuuluisan miehensä häpeällä. Huhut hänen salaisesta yhteydestään Valdemarin kanssa, tulivat viimeinkin monelle epäämättömän varmoiksi, kun Valdemar, vähän valtaistuimelle nousunsa jälkeen, ei ollut epäillyt kuningasmatkallaan Själlannissa pikimältään poiketa vierailemaan Seebyn kartanon nuoren lesken luo. Täällä hän kiitollisena muistellen Esbern Snaren isänmaalle tekemiä suuria palveluksia, oli antanut Helena-rouvalle kuninkaallisen lupauksen, että hänen pienelle pojalleen, joka silloin vielä lepäsi kehdossa, annettaisiin aikaa myöten herttuakunta läänitykseksi.

Kreivi Albert tiesi kyllä, mitä yleisesti puhuttiin Helena-rouvasta ja kuninkaasta. Mutta hän oli niin vakuutettu näiden huhujen perättömyydestä, että hän juuri häväistylle rouvalle osoittamallaan huomaavaisuudella tahtoi masentaa panettelun voiman. Jos ei hänellä olisi ollut tätä varmaa vakaumusta, niin hän olisi ankarana ja kunniallisena ritarina ylenkatseellisesti ratsastanut hänen linnansa ohitse ja ehkä liidulla vetäissyt häpeämerkin portin päälle, niinkuin ankarimpien ritarien oli tapana tehdä, ratsastaessaan huonomaineisen paikan ohi. Mutta tämän hänen käyntinsä tarkoituksena oli etupäässä uhmailla tuota väärää huhua ja hän tahtoi samalla näyttää tanskalaisille ritareille olevansa valmis taistelemaan kenen kanssa hyvänsä, sekä kuninkaansa ja jalon Helena-rouvan kunnian, että myöskin sen kuuluisan ritarisuvun tahraamattoman nimen puolesta, johon Helena kuului. Sinne matkustaessaan hänellä oli ollut tämän johdosta kiivas väittely Pietari-piispan kanssa, joka Helena-rouvan käytöksen johdosta, kuitenkaan uskomatta häntä syylliseksi niihin julmuuksiin joista häntä syytettiin, oli lausunut tuon vanhan, niin usein käytetyn sananparren: ei savua ilman tulta.

Kun ensimäiset, jotensakin jäykät kohteliaisuustervehdykset olivat suoritetut, allekirjoitti Helena-rouva myötäjäissopimuksen, jonka muutamat läsnäolevat nimikirjoituksillaan todistivat ja vahvistivat sinettisormustensa vahasineteillä. Siinä rikas leskirouva luovutti rikkaan Kallundborgin linnan kaikkine komeuksineen tyttärellensä Ingeborgille ja hänen tulevalle miehelleen, sekä Terslosen kartanon tytärpuolelleen Cecilialle ja hänen sulhaselleen. Senjälkeen tämä nuorten kihlaus vahvistettiin juhlallisesti linnankappelissa, missä sormukset vaihdettiin ja pidettiin lyhyt rukous.

Kun näin perhejuhlan tärkein osa oli suoritettu, vei ritarinrouva ylhäiset vieraansa ruokasaliin, missä naiset ja herrat järjestyivät parittain arvonsa mukaan. Siellä juhlallinen mieliala ja jäykät hovitavat unohtuivat iloisessa ja vapaassa seurustelussa. Täällä Helena-rouva loisti tiedoillaan ja virkeydellään. Herkkä Pietari-piispa unohti iloisessa seurassa sekä surunsa rakkaan Saxon kuolemasta, että epäsuotuisan ajatuksensa kauniista emännästä. Itse ankara, totinen kreivi Albert näytti olevan harvinaisen iloisella tuulella.

"Tehän olette hiljan käynyt Riibehuusissa, kreivi Albert!" sanoi Helena kääntyen vierustoverinsa puoleen, kun vihdoinkin yleinen, vilkas keskustelu oli hetkeksi hiljennyt. — "Mitenkä kuningas siellä voi puolileskeydessään? Ei suinkaan hän allapäin sure morsianta, jonka on vain muiden silmillä nähnyt? Hänen viimeksi täällä käydessään", jatkoi kreivitär, oikasten itsensä vieläkin suoremmaksi, "näytti keisarillinen lankous olevan hänelle vain valtioasia, mihin ei pää eikä sydän olleet osallisia. Prinsessa Marian kuolema oli vain pettymys hänen valtiollisissa laskelmissaan."

"Minä en ole pitkiin aikoihin nähnyt kuningasta tyytyväisempänä", vastasi kreivi, joka viinin ja iloisen seurustelun vaikutuksesta oli vähemmän varovainen ja umpimielinen kuninkaasta puhuessaan kuin tavallisesti. "Tuo kihlaus oli varmasti uhri, jonka hän solmi valtiotaidon pakottamana, ja tanskalaisten aivan kohtuudella vaatiessa kuningatarta. Mutta tuo uhraus on hänen kuitenkin kerran tehtävä, ja se vapaus, josta hän nyt luultavasti iloitsee, ei kestäne kovinkaan kauan. Valitettavaa on", lisäsi hän, "ettei näin rakastettava herra voi antaa sydämensä äänen määrätä tulevaa kuningatarta valitessaan."

Itserakas hymyily Helena-rouvan kasvoilla näytti kreivi Albertin mielestä ilmaisevan, ettei tämä pitänyt kovinkaan mahdottomana kerran itse päästä Tanskan kuningattareksi. Ja äkkiä hänelle selvisi mistä nuo solvaisevat huhut olivat johtuneet. Vaikka hän huomasikin, ettei Helena-rouva ollut vapaa ylpeistä ja turhista unelmista, niin hän uskoi kuitenkin täysin varmasti hänen olevan syyttömän kaikkeen siihen mistä häntä soimattiin.

Helena käänsi kuitenkin äkkiä keskustelun toisiin asioihin, kysymällä olivatko uudet sotahuhut tosia. Puhumatta sen enempää uudesta sotaretkestä, kuin minkä siellä kaikki jo tiesivät, osasi kreivi Albert pian innostuttaa kaikki ritarit heidän nuoren kuninkaansa rohkeista aikeista. Tämän mielialan vallitessa hän kehoitti jalon Esbern Snaren poikia ja heidän tulevia lankojansa seuraamaan häntä Riibeen, minne kuningas oli koonnut urhoollisimmat miehensä ympärilleen.

"Ankara herra ritari!" keskeytti Helena-rouva hänet. "Tahdotteko pelottaa minut ja minun tyttäreni kuoliaiksi, ryöstämällä yhtaikaa täältä meidän kaikki miehekkäät ritarisuojelijamme. Luulenpa Teidän ja kuninkaan aikovan valloittaa koko maailman, ja silloin saavat naiset täällä Tanskassa puolustaa itse itseään. Tosin meillä sukupuolemme puolustukseksi on Inge-rouvan ja ylpeän Ingfridin uljas esimerkki muistossamme. Kyllä me tyttärieni kanssa uskallamme porata muutaman laivan upoksiin, jos siten voisimme auttaa maata ja kuningasta. Mutta me emme myöskään ole amatsooneja [naissotureja], ja jos ei taloon jää ainoatakaan miestä niin me kuolemme, jos ei juuri pelosta niin ainakin ikävästä."

"Te suotte meidän sukupuolellemme liian suuren kunnian, jalo rouva!" vastasi kreivi Albert "Lähinnä velvollisuuttaan isänmaata ja kuningasta kohtaan, varmaankin jokainen kohtelias tanskalainen ritari pitää suurimpana kunnianaan voida ilahduttaa teitä ja teidän jaloja tyttäriänne naistuvassa, varsinkin palatessaan voittajana taistelusta", mihin hän lisäsi hiukan terävästi, "ja osoitettuaan ansainneensa kaunottarensa kunnioituksen."

"Minä seuraan teitä Riibeen" sanoi ritari toisensa jälkeen.

Helena rouva huomasi asiasta tulevan toden ja hän näki Esbern Snaren sankariveren alkavan kiehua pojissaan, mutta tyttäret istuivat hiljaa kyynelsilmin. Hän keikahutti ylenkatseellisesti niskojaan. "Hyvä on!" sanoi hän hetken mietittyään. — "Me matkustamme siinä tapauksessa kaikki hoviin! Minulla on syytä toivoa, sekä kuninkaan että Regitza-prinsessan vastaanottavan meidät tervetulleina vieraina, katsoen siihen, että prinsessa jo kauan sitten on kutsunut minut luokseen Riibeen. Minä toivon kuitenkin, ettei meidän urhoollisilla ritareillamme ja suojelijoillamme ole niin kiire pakanoita tappamaan, että he eivät voisi ottaa mukaansa ja turviinsa meitä kolmea kristittyä, kaikkien hylkäämää naista. Nyt ei ole pieni Knuut poikani edes kotona, hän ratsastelee isoisänsä polvella. Minun vanha isäni, herttua, ei laske häntä luotaan, eikä hän tiedä tyttärensä olevan Tanskassa niin ilman ritarillista suojaa."

Kun kreivi Albert kuuli Helena-rouvan äkillisen päätöksen, tulivat hänen totiset kasvonsa tavallistakin synkemmiksi ja ankariksi. Hän luuli myös lukevansa Pietari-piispan kasvonilmeistä, että tämä nyt uskoi epäedullisen arvelunsa kauniin rouvan kevytmielisyydestä, tai vieläkin moitittavammista suhteista ja tarkoituksista todetuiksi. Kuitenkin olivat molemmat vaiti ja ajattelivat vain keinoja millä saisivat tämän äkkinäisen päätöksen estetyksi.

Helena-rouvan suunnitelma ei näkynyt olevan myöskään hänen poikapuoltensa mieleen, mutta aivan toisenlaisista syistä. Niilo Mule punnitsi levottomana sopiko ritarirouvan noin vain suoraapäätä lähteä vierailemaan prinsessan luo jonkun epämääräisen, ehkä kauan sitten unohtuneen kutsun perusteella. Marsalkka Juhana, joka oli paljoa nuoremman äitinsä rahastonhoitaja, pelkäsi niitä turhia menoja joiden välttämättä täytyi aiheutua matkasta ja oleskelusta hovissa. Pieni, paksu Absalon Belg, jolta ei puuttunut rohkeutta silloin kun oli kysymyksessä vedonlyönti, kunniapalkinto tai vieraiden naisten suosioon pääseminen, ei olisi huolinut turhaan kuluttaa matkalla kohteliaisuuttaan sisarilleen ja äitipuolelleen, ja koetti sen vuoksi pelotella heitä puhumalla vuodenajan ankaruudesta ja huonoista teistä. Mutta ei kukaan veljeksistä tuntenut tuota häpeällistä huhua kuninkaan suhteesta kauniiseen leskeen, eikä sen vuoksi kukaan heistä tullut ajatelleeksi miten sopimaton hänen matkansa hoviin oli näiden olosuhteiden vallitessa.

Kaikki vastaväitteet saivat Helena-rouvan vain itsepäisemmin pysymään päätöksessään, ja kun sekä Pietari Strangenpoika että Antero Gronpoika saadessaan morsiamensa mukaansa olivat mieltyneet hänen oikulliseen päähänpistoonsa, niin hylättiin kaikki kreivi Albertin ja Pietari-piispan ehdotukset kaunottarien suojelemisesta Seebyn kartanossa. Kreivi Albert näet tarjosi heille suojelusväeksi niin monta parhaista aseenkantajistaan kuin hänen kaunis emäntänsä katsoi tarpeelliseksi, ja Pietari-piispa arveli Niilo Mulen jo saavuttaneen siksi paljon sotilaskunniaa, että voi kunniallisesti jäädä kotiin naisten luo. He olivat sillävälin nousseet pöydästä ja keskustelivat tästä kiivaasti.

"Minä voisin melkein luulla", yhtyi Helena-rouva heidän puheeseensa, "että uljas kreivi Albert ja kunnianarvoisa Pietari-piispa pelkäävät minun ja tyttärieni haluavan valloittaa Riiben väkirynnäköllä, koska he niin suuresti huolehtivat saadakseen meidät jäämään tänne Seebyn kartanoon vankeina vartioitaviksi."

"Pelkoni ei ole kovinkaan aiheeton, jalo rouva!" vastasi kreivi kohteliaasti. "Joskin voimme olla levollisia Riiben tyynien porvarien suhteen, niin emme voi taata Riibehuusin ritarillisia sankareita, ja kuningas tarvitsee nyt vapaita, uljaita sotureita, jotka eivät saa kantaa minkäänlaisia kahleita — ei edes kauneuden."

Tästä kohteliaisuudesta Helena-rouvan kasvot muuttuivat taas lempeiksi ja ystävällisiksi, ja hän kuiskasi tyttärilleen että kreivi Albert, huolimatta liian kauan kestäneestä surustaan vaimonsa kuoleman johdosta, vielä kuitenkin osasi olla kohtelias ja miellyttävä kun vain tahtoi.

"On olemassa vieläkin eräs tärkeä seikka", hän kääntyi hiukan ivallisesti kreiviin, "minkävuoksi minä välttämättä haluan poistua Seebyn kartanosta, ellei talo ole täynnä rohkeita ja uljaita ritareita. Onhan hyvinkin tunnettua, että täällä kummittelee aivan kamalasti, ja onhan meillä vakavat todisteet siitä, että täällä portaissa ei voi pimeän aikana kulkea turvallisesti."

Kaikkien kasvot muuttuivat äkkiä totisiksi. Kreivi loi hämmästyneen katseen kauniiseen emäntäänsä eikä tiennyt ottaisiko hänen puheensa todeksi vaiko leikiksi. Mutta viittaus hänen miehensä onnettomaan kuolemaan esti hänen pitämästä sitä leikkinä.

"Olkaa aivan rauhassa, jalo rouva!" sanoi hän samanlaisella, puoleksi vakavalla, puoleksi leikillisellä äänellä. "Täällä ei varmaankaan ole pitkiin aikoihin käynyt piispaa talossa. Hänen asiansa oikeastaan on vapauttaa teidät kaikista toiseen maailmaan kuuluvista epämiellyttävistä vieraista. Hyvällä miekallani minä muuten olen valmis hankkimaan teille kotirauhan, jos se on tarpeen. Sallikaa vain minun nukkua siinä huoneessa, missä pahimmin kummittelee! Jos Pietari-piispa haluaa tulla seuralaisekseni, niin on se minulle rakasta, muuten rohkenen kyllä yksinkin antautua tähän seikkailuun."

"Hyvä on jalo ritari! Teidät pannaan koetukselle!" vastasi Helena-rouva, ja käski heti järjestää "viheriän huoneen" kreiviä varten. "Herra piispa saa viereisen huoneen!" lisäsi hän, "ja jos arvoisat herrat haluavat olla yhdessä, niin saa väliovi olla auki. — Jos teidän mielestänne vielä huomennakin talo on rauhallinen ja turvallinen, niin minä tahdon luopua päätöksestäni ja jäädä tänne."

"Jumalan nimeen!" huudahti Pietari-piispa. "Antakaa minulle minkä huoneen te vain tahdotte, korkea-arvoisa rouva! Minä en pelkää hyviä henkiä, ja pahat henget eivät kajoa kristittyihin."

"Jos tahdotte nukkua rauhassa, jalot herrat", sanoi Absalon Belg, "niin jättäkää se koetus. Viheriässä huoneessa ja linnan koko itäisessä kylkirakennuksessa ei kukaan järkevä ihminen enää nuku. Minä itse puolestani luulen, että kaikki mitä siellä on kuultu ja nähty, on vain luulottelua ja mielikuvittelua. Kun minun rohkea isäni tahtoi tehdä lopun siitä jaarittelusta, sai hän sen maksaa hengellään, mennessään pimeässä yksin sinne ylös. Siitä ajasta lähtien me olemme pysytelleet poissa sieltä."

"Minun pyylevä poikapuoleni viihtyy parhaiten siellä missä eivät vaarat väijy", ivaili Helena-rouva hymyillen. Mutta hän lisäsi lempeämmin huomatessaan suututtaneensa hänet: "Tavallisesti hän mieluummin säästää rohkeutensa ja voimansa vihollisille, joihin hän voi tarttua kiinni."

Siinä hän olikin mielestään oikeassa, arveli marsalkka Juhana: "sillä yhtä turhaa oli tuhlata terveyttä ja voimia, ja kiusata Jumalaa hyödyttömällä tyhmänrohkeudella kuin menettää omaisuutensa tyhjän tähden."

Sekä tämän enemmän isällisen kuin pojallisen neuvon, että sen syyn, joka ilman erinäistä yhteyttä oli sen aiheuttanut, sivuutti Helena-rouva leikkiä laskemalla, ja tuo äskeinen puhe näytti nyt vain viattomalta pilalta, jolla kaunis emäntä tahtoi panna urhoollisen kreivi Albertin rohkeuden koetukselle.

Ritarien matka Riibeen oli kuitenkin päätetty. Tulisivatko Helena-rouva ja hänen tyttärensä mukaan, näkyi pääasiallisesti riippuvan siitä, millä tuulella kaunis rouva oli seuraavana päivänä. Hän pani salaa kaikki palvelijat liikkeelle matkavalmistuksia tekemään ja piti sill'aikaa itse vieraanvaraisella ja miellyttävällä kohteliaisuudella huolen vieraittensa hauskuudesta. Pelipöydät ja lautapelit tuotiin esiin, ja illalla joivat ritarit iloisina ja kovaäänisesti uljaan kuningas Valdemarin maljan hänen rohkeitten yritystensä menestymiseksi. Kreivi Albert ja piispa tyhjentelivät varovaisesti pikareitaan ja tulivat huomattavasti totisemmiksi maatamenon lähestyessä. Viimeinkin Helena-rouva ja hänen tyttärensä ottivat pienen Rigmorin mukaansa ja toivottivat herroille hyvää yötä. Kun juhlallisesti koristetut soihtupojat Kaarlon kanssa astuivat sisään, valaistakseen vieraille tien heidän makuuhuoneisiinsa, katsahtivat kreivi Albert ja Pietari-piispa totisina toisiinsa ja päättivät olla varuillaan. Sillä heidän veitikkamaisen emäntänsä ivallinen hymyily hänen toivottaessaan heille hyvää yötä, oli saanut heidät epäilemään hänellä itsellään ehkä olevan osansa siinä kummittelussa, millä hän näkyi haluavan heitä pelotella.

KUUDES LUKU.

"Onko tämä vihreä huone?" kysyi kreivi Albert pojalta, joka astui soihtua kantaen hänen jälessään. Noustuaan korkeita portaita ja kuljettuaan kolmen, pitkän, pimeän käytävän kautta, hän oli viimeinkin suuressa, holvikattoisessa huoneessa, jonka seinälaudoitus oli vihreä, ja jossa keskellä lattiaa oli suuri, viheriäisten silkkiuudinten ympäröimä tamminen vuode.

"Kyllä, herra!" vastasi vieras poika, joka kalpeana ja vapisevin käsin sytytteli kullatulla yöpöydällä seisovan hopeaisen kolmijalan vahakynttilöitä.

"Mikä sinua vaivaa, poika? Paleleeko sinua? Aivanhan sinä vapiset kuin haavan lehti ja sammutat kynttilät jo ennenkuin ne ovat puoleksi sytytetytkään. Tule pois, minä sytytän ne itse, tai missä on Kaarlo, minun oma soihtupoikani?"

"Tässä, ankara herra!" vastasi Kaarlo juosten esiin soihtuineen ja sytytti kynttilät.

"Sinä saat mennä!" sanoi kreivi vieraalle pojalle. "Joudu maata, ja juo sitä ennen lämmintä olutta, johon sekotat hiukan pippuria. Minä luulen, että sinulla on kova kuume."

"Niin on!" vastasi poika. "Mutta minun soihtuni ei pala oikein hyvästi. Saanko lainata sinulta?" sanoi hän Kaarlolle. "On niin pimeää käytävässä ja pahoilla portailla."

"Mutta miten minä itse osaan takaisin?" kysyi Kaarlo hiukan levottomana.

"Sinä saat jäädä tänne ja maata tuolla penkillä!" vastasi kreivi suuttuneena. "Anna soihtu hänelle, niin hän menee matkoihinsa! Hän on pimeän-arka."

Kaarlo totteli vaieten, ja vieras poika poistui hitaasti ja vavisten ovesta, pitäen huolellisesti kättä kynttilän suojana, ettei se sammuisi vedossa.

Viereisessä huoneessa Pietari-piispa oli myöskin saanut kolmijalkansa kynttilät sytytetyiksi, ja hän oli samoin antanut soihtupoikansa palata takaisin. Nyt hän avasi naapurinsa oven ja astui sisään.

"Tämäkö siis on tuo kuuluisa viheriä huone!" sanoi hän ja katseli tarkasti ympärilleen joka nurkkaan. "Minä näen täällä vain kaksi ovea. Käytävän oven me suljemme kangella, niin minä tein omassa huoneessani. Onhan teillä aseet?"

Kreivi viittasi suureen miekkaansa, joka oli sängyllä, ja hän luuli olevan viisainta valvoa ja odottaa mitä tapahtuisi, sillä hän arveli soihtupojan suunnattomalla pelolla olevan syynsä.

"Huomasitteko te miten jyrkät portaat olivat, joita me nousimme tänne, ja näittekö te veripilkun siellä alhaalla suuressa myllynkivessä?" kysyi piispa. "Sen päällä, sanoi tuo pelkuri poika minulle, kuoli vanha, uljas linnanherra. Poika kertoi hänen usein öiseen aikaan käyneen täällä, ja luultiin hänen tämän kylkirakennuksen tornissa seurustelleen henkien kanssa, sekä tutkineen tähtien kulkua."

"Vanha Esbern oli viisas ja etevä mies", vastasi kreivi Albert, "eipä senvuoksi ole ollenkaan ihmeellistä, jos taikauskoinen kansa arveli hänen harjoittavan salattuja tieteitä ja seurustelevan henkien kanssa. Hänellä oli laajoja tietoja ei ainoastaan valtiotiedossa ja yleisessä historiassa, vaan sanottiin hänen vanhoilla päivillään harrastaneen myös sekä tähtitiedettä että luonnontieteitä. Hän on luultavasti pitänyt tieteelliset työnsä salassa ja valvonut tänne piiloutuneena, ettei joutuisi epäiltäväksi noituudesta. Tutkikaamme huonetta tarkemmin, ehkä löydämme todisteet minun arveluihini." Sen sanottuaan kreivi Albert otti miekan oikeaan ja kynttiläjalan vasempaan käteensä ja tutki tarkasti seinälaudoituksen. Hän veti syrjään vanhan arkun ja huomasi laudoituksessa ruostuneen teräsnappulan. Kun hän painoi sitä miekankahvallaan aukeni pieni salaovi, ja sen takaa kohosivat kapeat kiertoportaat. "Katsokaa!" sanoi kreivi. "Minun arveluni osoittautuvat tosiksi, tämä on varmaankin salainen tie torniin. Ottakaa te toinen kynttilä, arvoisa herra, ja jatkakaamme etsimistämme!" Kaarlo tahtoi antaa herralleen näytteen rohkeudestaan ja pyysi saada kulkea edellä valoa näyttäen. "Se on oikein, siihen minä kyllä suostun", vastasi kreivi, ojentaen hänelle kynttiläjalkansa, "jos sinä pudotat sen, niin suutun minä todenteolla."

Tykkivin sydämin poika astui edeltä ja piteli niin lujasti kiinni kynttiläjalasta, kuin olisi hän pelännyt sen lentävän pois häneltä.

Kun he olivat tulleet korkeiden kiertoportaiden päähän, oli heillä edessään vahva, raudoitettu ovi, jonka kreivi Albert työntäisi auki miekallaan, ja he astuivat pyöreään tornihuoneeseen, missä joka puolella oli suuret, suletut ikkunaluukut Keskellä huonetta, isolla pyöreällä pöydällä oli kaikenlaisia tieteellisiä koneita, sekä joukko avoinna olevia kirjoja, joihin oli kirjoitettu punaisia kirjaimia ja outoja merkkejä. Raskaan kivipainon alla, pöydän päässä, oli suuri, sulettu kirja, ja se oli vaskiketjuilla kiinnitetty lattiaan. He asettivat kynttiläjalat pöydälle ja katselivat ihmetellen huoneen eriskummallista sisustusta.

"Siis tiedemiehen työhuone! Luultavasti observatorio" [tähtitorni], sanoi piispa ja istui pöydän vieressä olevalle suurelle tuolille katselemaan kirjoituksia ja papereita. Sill'aikaa kreivi Albert, yksi kynttilöistä kädessään, tarkasteli ettei ollut muuta uloskäytävää huoneesta kuin portaille johtava ovi. Hän katseli ihmetellen suurta taidokkaasti tehtyä messinkipalloa, mihin kaikki eri tähdistöt olivat kaiverretut, ja hän huomasi siinä monta tunnettua nimeä, etenkin edelliseltä vuosisadalta. Mutta vielä enemmän häntä hämmästytti pieni takka, josta kupariputki oli johdettu ulos paksun muurin läpi, ja jonka reunalla oli kaikenlaisia omituisenmuotoisia sekä savisia että metallisia maljakoita ja pulloja. Mutta kaikkein eniten häntä hämmästytti lämmin tuhka ja sen peitossa kytevät tuliset hiilet. "Täällä on siis vielä joku ihminen, joka käyttää näitä kojeita!" sanoi hän ja lähestyi pöytää kertoakseen piispalle tekemänsä huomion. Silloin hän huomasi piispan jännittyneissä kasvoissa kauhistuksen ilmeen, joka pelästytti häntä. Piispa tuijotti jäykin katsein lehteen, mihin oli piirretty punaisia, latinalaisia kirjaimia.

"Mitä te luette, arvoisa herra?" kysyi kreivi ja asetti kynttiläjalkansa pöydälle.

"Tähän on hirvittäviä salaisuuksia kätketty", kuiskasi piispa. "Jos me uskaltaisimme avata tuon kirjan tuolla", hän osoitti suureen kivipainon alla olevaan kirjaan, "niin minä saisin sieltä tietoja, jotka selittäisivät minulle sen arvoituksen, jota minä nyt yhdeksän päivää olen miettinyt. Ehkä me silloin voisimme varjella kuninkaan ja isänmaan suuresta onnettomuudesta paljastamalla rikoksen — kuningasmurhan, joka muuten pysyy salattuna siksi kunnes tuomiopasuunien kaikuessa haudat avautuvat. Katsokaa se on kirjoitettu tähän selvin kirjaimin, enkä minä ilmaise teille salaisuutta, joka on vain minulle ja kirkolle uskottu. Herra ei ole suotta johtanut meitä molempia tähän paikkaan."

"Lukekaa! Lukekaa!" sanoi kreivi kauhun valtaamana. "Minä en käsitä teitä." — "Mene syrjemmäksi!" sanoi hän Kaarlolle, joka myöskin säpsähti kuullessaan piispan sanat, sillä hän muisti hämmästyksekseen tuon omituisen vuorimiehen kirkossa lausuneen aivan samat sanat.

Herransa käskystä Kaarlo poistui syrjemmälle, mutta hän ei voinut olla tarkkaavaisesti kuuntelematta jokaista kiivaan Pietari-piispan äänekkäämmin lausumaa sanaa.

"Tuohon kirjaan on kaikki kirjoitettu!" sanoi piispa. "Mutta tässä sanotaan kauhean kirouksen kohtaavan sitä, joka luvatta sen avaa. Katsokaa, tämä on vain tuon salaisen kirjan sisällysluettelo."

"Tähtientutkijan unelmia!" sanoi kreivi Albert. "Salaperäistä haaveilua, hourupäisyyttä!"

"Kas tätä!" huudahti taas piispa. — "Suuren kuningas Valdemarin horoskoopi [tähdestä ennustettu tulevaisuus] ja elämän vaiheet. — Kaksoisveljesten Axelin ja Esbernin horoskoopi ja elämän vaiheet! Ja katsokaa tänne! Knuut kuudennen kohtalo — hänen murhaajansa kirottu nimi — kuuletteko te! Murhattu — hänen murhaajansa nimi — katsokaa, sen minä tahdon tietää! — Se, joka murhasi hänet, väijyy myöskin hänen kuninkaallista veljeään. Ja katsokaa tänne! Mekin saamme osamme: Sunon ja hänen poikiensa kohtalo, — arkkipiispa Antero, hänen pitkällinen kuolemantautinsa —, Pietari, Roskilden piispa; Jaakko, Lauri ja Ebbe Suneson; Orlamünden kreivi Albert hänen horoskooppinsa ja ihmeelliset elämänvaiheensa, hänen tähtensä yhdistys kuninkaan tähteen."

"Mitä? Onko minutkin mainittu!" huudahti kreivi Albert. "Kirottua kujeilua! Minä en tahdo kuulla siitä sanaakaan. Tuollainen saattaa järkevimmänkin ihmisen hulluksi."

"Mutta katsokaa edes tätä!" jatkoi Pietari-piispa kiihkeästi. "Tämä meidän kuitenkin olisi hyvä tietää: Kuningas Valdemar toinen — hänen salaiset vihollisensa ja kadehtijansa, hänen sotaonnensa, ja rakkautensa — se suuri vaara, jonka hän ja valtakunta välttävät, jos häntä ajoissa varoitetaan — —"

"Mitä!" huudahti Albert, "se ei siis kuitenkaan ole mikään välttämättömyys, eikä rautainen, ehdoton sallimus! Ovatko tähdetkin horjuvaisia. Ilveilyä se on, kirottua hourupäisyyttä. Mutta se koskee minun herraani ja kuningastani, ja minä tahdon sen tietää. Sen konnan kirouksille minä nauran. — Tämä ei ole jalon Esbern Snaren työtä. — Täällä on varmasti ollut petturi, joka on tahtonut ilvehtiä hänen kanssaan. Ehkä tuo rehellinen sankari kavalasti murhattiin, kun hän huomasi petoksen. Olkaamme varuillamme, ehkä tuo ilveilijä piilee jossakin paikassa täällä läheisyydessämme. Mutta minä tahtoisin kuitenkin tietää, mitä hän sanoo kuninkaasta. — Tuossa hullutuksessa voi piillä jokin kirottu totuus, ehkä salaliitto kuninkaan henkeä vastaan. Minä tahdon sen tietää! Mille sivulle se on kirjoitettu! Aukaiskaa se, arvoisa herra! Katsokaa, minä avaan tuon helvetillisen kirjan!"

Näin sanoen hän miekkansa kahvalla työntäsi kirjan päällä olevaa kiveä, niin että se kovalla ryskeellä vieri lattialle, ja suuri vaskihelainen kirja aukeni itsestään, painon pudottua kannelta. "Lukekaa se sivu, joka ensiksi aukesi!" sanoi Albert, "ehkä silläkin on merkityksensä, ja jos aiomme olla narreja, niin olkaamme sitten perinpohjin!"

"Antero, Slagelsen pappi, pyhäksi kutsuttu, kuningas Valdemar toisen uskottu", luki piispa. "Se voimakas mies, jonka ihmeelliset elämänvaiheet ovat tässä julkaistut, hänen pitää tekemän tilinsä ylimmälle tuomarille puoliyön hetkenä, tammikuun ensimäisen ja toisen päivän välillä, vuonna 1205."

"Mitä? Mitenkä? Tänä yönä? Tällä hetkellä!" huudahti kreivi Albert. "Eikö hiekkakello näytä kahtatoista? Sen valheen perille me kyllä pian pääsemme. Kolme päivää sitten toi tuo vanha, omituinen pappi terveenä ja reippaana minulle salaisen viestin kuninkaalta. Lukekaa nyt mitä siellä sanotaan Knuut kuudennesta ja kuninkaasta itsestään, arvoisa herra! Mutta mikä teitä vaivaa? Tehän vapisette —, mitenkä täällä alkaa näin pimentyä?"

"Ettekö te näe miten kynttilät sammuvat?" kuiskasi Pietari piispa. "Katsokaa, nyt sammuu jo neljäs!"

"Täällä on vetoa. Minä sytytän ne uudelleen, mutta lukekaa, lukekaa, rakas herra, ennenkuin joku sen estää!"

Piispa käänteli tuskan valtaamana suuren kirjan lehtiä, ja kreivi Albert otti sen kynttiläjalan, jonka kaksi vahakynttilää vielä lepattaen paloivat, sytyttääkseen sillä sammuneet. Mutta samassa sattui Pietari-piispa koskettamaan ketjuja, jotka kiinnittivät suuren kirjan lattiaan, ja niinkuin näytti menivät sen läpi — ja hirveällä ryskeellä kaatui pöytä kumoon. Käytti siltä kuin näkymätön rautakäsi olisi samassa sattunut sekä piispaan että kreivi Albertiin. Kynttiläjalka putosi kreivi Albertin kädestä ja heidän ympärillään oli pilkkosen pimeää.

"Kirottua ilveilyä!" huusi kreivi, paljastaen miekkansa. "Jos täällä on joku, niin puhukoon! Tai elävän Jumalan nimeen! Minä lyön kuoliaaksi ensimäisen, joka minua lähestyy."

"Elkää kiivastuko! Elkää haavoittako poikaa pimeässä!" kuiskasi piispa, joka oli pudonnut tuolilta, mutta nyt nousi päättäväisesti ja rohkaistuna. "Jos täällä on paholainen juonittelemassa, niin silloin on minun asiani Jumalan avulla suojella meitä kaikkia, ja te ette kuitenkaan voi miekallanne mitään, urhokas ritari! Me olemme saaneet ansiomme mukaan: Minkävuoksi me tahdoimme udella tietoja, jotka ovat kiroukseksi ihmiselle? Maatkoon siellä tuo helvettiin kahlehdittu kirja, joka oli houkutella meidät mukaansa kadotukseen! Seuratkaa minua, jalo ritari! Tule meidän jälessämme, poika! Täällä on pimeää kuin haudassa, enkä minä näe teitä, mutta minun mukanani on se, joka on tie ja valkeus!" Näin sanoessaan hän otti pyhän ristinkuvan rinnaltaan käteensä ja löysi helposti oven ja kiertoportaat.