Suotorpan tyttö: Kansannäytelmä neljässä näytöksessä

SUOTORPAN TYTTÖ

Kansannäytelmä neljässä näytöksessä

Selma Lagerlöfin samannimisen kertomuksen mukaan sovitelleet

BERNT FREDGREN ja SELMA LAGERLÖF

Suomentanut Maija Halonen

WSOY, Porvoo, 1914.

HENKILÖT:

ERIK PERSSON, talollinen ja lautamies. ANNA, hänen vaimonsa. HILDUR, heidän tyttärensä. ERLAND ERLANDSON, Närlundasta, INGA, hänen vaimonsa. GUDMUND, heidän poikansa. NIILO NILSSON, Suursuon torppari. STIINA, hänen vaimonsa. HELGA, heidän tyttärensä. JANNE ÖSTER, pelimanni. TUOMARI. NOTARIO ja VALLESMANNI. OIKEUDENPALVELIJA. PER MÅRTENSON, Vestergårdista. ELIN, Närlundan palvelijatar. BRIITA | Hildurin ystävättäriä. LIINA, | MAIJA-MUORI | talonpoikaisvaimoja. KAISA-MUORI | Käräjäväkeä. Häävieraita. Närlundan palvelijoita.

Ensimäisen näytöksen ensi kuvaelma Åkerin käräjähuoneella. Ensimäisen näytöksen toinen kuvaelma Suotorpan pihalla.

Toinen näytös Närlundan isossa tuvassa.

Kolmas näytös Närlundan isossa tuvassa.

Neljäs näytös Klarjoen varrella olevan Ålvåkran talossa.

ENSIMÄINEN NÄYTÖS.

Ensimäinen kuvaelma.

Åkerin käräjäsali. Suuri, matalanpuoleinen huone, peräikkunat maantien puolella. Oikealla puolen aitaus, avoin katsomoon päin. Aitauksen sisällä pitkä pöytä. Pöydän takana tuomarin korkeaselustainen tuoli. Vasemmalla puolen pöytää kirjurin paikka. Pöydällä asiakirjapapereita ja kirjoitustarpeita, tuomarin tuolin takana ovi sisempään huoneeseen. Molemmin puolin pöytää, aituuksen sisäpuolella, penkit kahdelletoista lautamiehelle. Aituuksen ulkopuolella pari penkkiä asiamiehille ja todistajille. Niiden takana kuuntelijoille. Ikkunoiden välissä vanha taalalaiskello. Vasemmalla puolen ovi ja tämän oven vieressä ilmoitus asioiden käsittelyn järjestyksestä, kapeissa kehyksissä.

Esiripun noustessa sulkee oikeudenpalvelija paraillaan ikkunaa. Gudmund, lautamies Erik Persson ja eräs toinen talollinen astuvat sisään.

LAUTAMIES (ovelta). Uskaltaako tänne tulla? Nyt varmasti olette tuuleuttanut täällä liikaa, niin että tuomarin täytyy ottaa turkit ylleen.

OIKEUDENPALVELIJA (sulkee toisen ikkunan). Niin, se kai tässä nyt on vikana. Äsken hän oli tulla sairaaksi kuumuudesta ja tukahuttavasta ilmasta. Hän on kyllästynyt itseensä, siinä koko asia.

GUDMUND (nuori, komea mies, yllään harmaa metsästystakki, jalassa pitkävartiset saappaat, ja musta, kukonsulalla koristettu huopahattu päässä). Ei, tuomari ei ole tänään hyvällä tuulella.

LAUTAMIES. Jos Gudmundilla on keskeneräisiä asioita oikeudessa, niin on paras koettaa saada siirretyksi päätöksen antaminen ensi käräjiin! Tänä päivänä ei kukaan tule toimeen tuomarin kanssa.

(Janne Öster sekä toiset tulevat sisään, ja muutamat asettuvat paikoilleen seuraavan kohtauksen aikana.)

GUDMUND. Kiitos vain neuvosta, lautamies, mutta minä tulinkin tänne vain isäni asiakirjoja hakemaan. Ja kun kerran olin täällä asti, oli minusta hauskaa jäädä kuuntelemaan. Kehuvat tätä tuomaria niin erikoiseksi.

ERÄS TALONPOIKA. Niin olen minäkin kuullut kerrottavan. Mutta tänään hän kiirehtii yhdestä asiasta toiseen, eikä sano sanaakaan liikaa.

JANNE ÖSTER (köyhästi puettu, viulu pussissa; vanhanpuoleinen, noin 60 vaiheilla oleva mies). Sen minä sanon teille, miehet, ettei ainakaan minulla ole erikoista syytä kiittää tuomaria. (Ympärillä olijat nauravat.) Hän tuomitsee minut sakkoja maksamaan melkein joka kerta kun tapaamme täällä käräjillä. Mutta minä olen huomannut, että silloin kun hänellä ei ole muita asioita käsiteltävänä kuin turhia pikku riitoja, niin hän kyllästyy kaikkeen niinkuin tänäpäivänä. Mutta annappas sille miehelle oikea asia, jossa hän voi hankkia viattomalle oikeuden tai sovittaa kunnon ihmiset, jotka ovat riitaantuneet, niin silloin on hauska häntä kuunnella.

GUDMUND. Ehkä tänään vielä otetaan jokin suurempi asia esille.

LAUTAMIES. Tuskin se on luultavaa. Nyt on enää vain yksi asia jälellä.

OIKEUDENPALVELIJA (lukee taululta). Se on Suotorpan Helgan ja Vestergårdin Perin välinen asia.

TALONPOIKA. Siitä ei taida tuomari tulla erikoisemman iloiseksi.

JANNE ÖSTER (itsekseen). Silloin taitaa Helga saada sanoa hyvästi kodilleen.

(Hän nousee ja istuutuu penkille aivan huoneen perälle.)

LAUTAMIES. En olisi uskonut saavani kuulla sellaisesta raukkamaisuudesta.

GUDMUND. Mutta eihän voi ajatellakaan hänen syyttävän Per Mårtensonia väärin?

LAUTAMIES. Siitä minä en voi mennä takuuseen. Se nyt ratkaistaan käräjillä tänään.

TALONPOIKA. Asia on yhtä paha, käänsi sen miten tahansa. Jos Helga saa oikeuden puolelleen tänään, niin on ratkaistu, että hänellä on lapsi naimisissa olevan miehen kanssa. Ja jos hän ei saa oikeutta, niin silloin tiedetään hänen keksineen koko asian vain rahoja saadakseen.

GUDMUND. Minä en ikinä voi sitä uskoa — —

LAUTAMIES. Gudmund on vielä niin nuori. Jos hän olisi ollut mukana yhtä monilla käräjillä kuin minä, niin hän ei ihmettelisi mitään. Taitaa olla viisaampaa pyytää kasvatusapua Perin laiselta vakiintuneelta ja varakkaalta mieheltä kuin joltakin nuorelta keltanokalta, jonka olinpaikkaa hän tuskin tietää. (Kello lyö.) Ei, nyt tulee oikeus! Minun täytyy mennä paikalleni.

(Oikeus tulee sisään. Tuomari ja notario istuutuvat pöydän ääreen. Vallesmanni istuutuu tuomarin taakse oikealle puolen. Lautamiehet ja kaikki läsnäolijat istuutuvat.)

TUOMARI. Seuraava asia!

OIKEUDENPALVELIJA (lukee oven vieressä olevasta taulusta). Helga Sofia Niilontytär Suotorpasta tilanomistaja Per Mårtensonia vastaan.

TUOMARI (vanhempi mies, jäykkä ja kunnioitusta herättävä käytös). Olihan se asia esillä viime käräjillä. Astukaa esiin, Per Mårtenson ja Helga Niilontytär! (Per Mårtenson nousee ja astuu rohkeasti aitauksen luo. Helgaa ei näy.) Missä on Helga Niilontytär? Eikö hän ole läsnä käräjillä?

OIKEUDENPALVELIJA. Helga Niilontytär, minne sinä olet mennyt? Onhan hän istunut täällä käräjäsalissa koko päivän.

ERÄS NAINEN (nousee joukosta). Hän ei taida uskaltaa tulla sisään. Minä näin hänen seisovan porstuan nurkassa, kun me muut astuimme ohi. Ja kun minä kysyin eikö hänkin aikonut tulla sisään, niin hän sanoi, ettei hän uskaltanut.

(Nainen nauraa ja käräjäväki yhtyy siihen.)

TUOMARI (oikeudenpalvelijalle). Jansson, kutsukaa sisään Helga Niilontytär!

OIKEUDENPALVELIJA (ovelta). Tule sisään, Helga! Nyt on sinun asiasi esillä. Mitä sinä turhia ujostelet. Tule vain sisään!

(Hän menee ulos, mutta jättää oven auki. Käräjäyleisö osoittaa hillittyä iloisuutta.)

TUOMARI (nojautuu tuoliinsa ja rummuttaa sormillaan tuolin käsinojaan).

GUDMUND (Janne Österille, joka istuu hänen takanaan penkillä). Voihan hän olla huono ihminen, mutta ymmärtäähän jokainen tämän olevan hänelle vaikeaa.

LAUTAMIES (naapurilleen). Senkin mokoma! Vielä tässä ujoutta teeskentelee kaupan päälle!

TUOMARI (tekee hiljaisen kysymyksen lautamies Erik Perssonille, joka vastaa ääneen).

ERIK PERSSON. Hänenkö vanhempansa? He ovat köyhiä, mutta siitä ei ole vaaraa. He ovat kunnon ihmisiä. He ovat niin häpeissään tyttärensä puolesta, että he tuskin antavat hänen jäädä kotiin.

OIKEUDENPALVELIJA (tulee vasemmalta Helgan kanssa. Hän pitelee häntä kädestä ja osaksi vetää, osaksi työntää häntä sisään. Helga on kohottanut yhden käsivartensa peittääkseen sillä kasvonsa. Hän aikoo vaipua yhdelle takimaisista penkeistä.) Mutta oletko sinä tänään aivan järjiltäsi? Sinun pitää astua tuomaripöydän luo. Nyt on sinun asiasi esillä. (Hän vie hänet oikeuden eteen.) Jää nyt vain siihen seisomaan!

TUOMARI (yleisölle, joka naureskelee ja kuiskuttelee). Olkaa hiljaa! (Helgalle.) Ei kukaan ole sinua kutsunut tänne, vaan sinä itse olet anonut apua oikeudelta. Sinun on sopimatonta pysytellä poissa silloin kun sinun asiasi ratkaistaan. (Hän silmäilee edessään olevaa asiakirjaa.) Pysyykö Helga Niilontytär Per Mårtensonia vastaan tekemässään syytöksessä?

HELGA (lyhytkasvuinen, hinterä, itkettynyt. Hän näyttää olevan aivan nuori, yllään pieneksi käynyt ripilläkäyntipukunsa, päässä musta silkkihuivi, jaloissa kömpelöt, suuret kengät. Hän vastaa kuulumattomasti).

TUOMARI. Koska sinä kerran olet tuonut asiasi oikeuteen, niin täytyy sinun myöskin vastata kun oikeus kysyy sinulta. — Pysytkö sinä kasvatus-avustuksen vaatimuksissasi Per Mårtensonilta? Väitätkö sinä vieläkin hänen olevan sinun lapsesi isän?

HELGA (yrittelee vastata).

TUOMARI (kohauttaa olkapäitä, kääntyy Periin). Kieltääkö Per Mårtenson edelleenkin tämän?

PER MÅRTENSON (40-vuotias mies, reippaan näköinen ja rohkearyhtinen). Kiellän, herra tuoman.

TUOMARI (katsoo asiakirjoihin). Viime käräjillä esitettiin vakavat todisteet vastaajaa vastaan, ja vastaaja myönsi itsekin Helga Niilontyttären palvelleen hänen talossaan. Sen nojalla tuomittiin vastaaja maksamaan kasvatusapua Helga Niilontyttärelle, ellei hän halunnut valanteolla vapautua siitä. — Onko Per Mårtenson valmis valalla vannomaan?

PER MÅRTENSON. Olen, herra tuomari.

HELGA (joka on seisonut kädet silmillä, säpsähtää ja katsoo ylös).

TUOMARI (katsoo tiukasti Periä silmiin). Per Mårtenson on nainut mies. Vastaaja on siis suuressa kiusauksessa koettaa vapautua syytöksestä. Senvuoksi määräsi oikeus, että vastaaja sielunpaimeneltaan saisi opetusta valan tärkeydestä ja merkityksestä. Onko vastaaja saanut tätä opetusta? Ja tunteeko vastaaja minkä rangaistuksen laki määrää valapatolle?

PER MÅRTENSON. Tunnen, herra tuomari.

(Hän ottaa povitaskustaan kokoontaitetun paperin, jonka hän ojentaa tuomarille.)

TUOMARI (lukee ääneen todistuksen). Täten todistetaan, että minä Åkerin seurakunnan sielunpaimenena olen keskustellut Vestervikistä olevan talollisen Per Mårtensonin kanssa hänen ja Helga Niilontyttären välisen oikeusjutun päätöksestä, sekä olen hänelle sen johdosta selittänyt pyhän valan suuren ja vakavan merkityksen, ja koska hän näkyy täydellisesti sen käsittäneen, ei mikään estä häntä vannomasta valaa oikeuden edessä.

Åkerin pappilassa syyskuun 11 p. 1900. Thomas Björkholm V. p.

(Taittaa ajatuksiinsa vaipuneena paperin kokoon ja jättää sen notariolle.) Niin, todistus on kyllä oikea. — Minä kysyn siis vielä kerran: Onko vastaaja valmis valantekoon?

PER MÅRTENSON (hiukan kärsimättömästi). Kyllä minä olen.

HELGA (säpsähtää, lähestyy aituusta ja mutisee puoliääneen). Aikooko hän vannoa? (Hän pysähtyy ja palaa takaisin paikalleen mutisten.) Ei, se on mahdotonta. Minä kuulin väärin.

TUOMARI (viittaa oikeudenpalvelijalle. Tämä astuu pöydän luo ja asettaa raamatun vastaajan eteen, ja osoittaa hänelle miten sormet ovat asetettavat).

HELGA (itsekseen, voimatta käsittää mitään). Mitä hän raamatulla tekee?

JANNE ÖSTER. Hän vannoutuu vapaaksi.

HELGA. Mutta silloinhan hän vannoo väärän valan.

TUOMARI (terävästi, Helgalle). Mitä sinä sanoit?

HELGA (änkyttäen). En mitään. (Hän aikoo ensin väistyä, mutta äkkiä hän kääntyy ja kiirehtii tuomarin luo. Kiihkeästi ja rukoillen.) Niin, minä pyytäisin ettei herra tuomari sallisi hänen vannoa! Ymmärtäähän herra tuomari minun puhuneen totta.

TUOMARI (huomattavaa vastenmielisyyttä tuntien). Minä tiedän toisen teistä valehtelevan. Mutta minä en tiedä kumpi teistä on se joka pysyy totuudessa.

HELGA (hyvin nopeasti, yhä kiihtyneemmin). Tietäähän herra tuomari itsekin hyvästi miten ankaria kaikki ihmiset ovat täällä pitäjässä silloin kun on kysymyksessä jokin, joka koskee naimista. He eivät tiedä pahempaa syntiä kuin se, jonka minä olen tehnyt. Ymmärtäähän herra tuomari miten tukalaksi minun asemani kävi, kun minä tunnustin kuka lapsen isä oli. Olisinkohan minä ollut niin kova itselleni, jos minä olisin voinut syyttää jotakin muuta kuin nainutta miestä?

TUOMARI (välittämättä sen enempää Helgasta kääntyy notarion puoleen). Lakikirja!

HELGA (kiihkeästi, hiljaa Perille). Sinä tahdot vain vaimosi vuoksi vannoutua vapaaksi. Mutta ethän sinä senvuoksi voi luopua iankaikkisesta autuudesta.

PER MÅRTENSON. Pidä suusi kiinni!

HELGA (samalla tavalla). En minä ikinä olisi tätä uskonut. Minä en olisi ikinä sinua syyttänyt, jos olisin voinut aavistaa sinun vannovan väärin.

TUOMARI. Jansson, pitäkää huoli siitä, että syyttäjä on hiljaa sillaikaa kun vala vannotaan!

(Oikeudenpalvelija astuu Helgan luo.)

OIKEUDENPALVELIJA. Hiljaa nyt, Helga! Asia on ratkaistu. Sinä et enää voita vaikka kuinka koettaisit.

HELGA (työntäsee hänet syrjään ja lähestyy tuomarin pöytää. Huutaen). Minä en uskalla katsoa sinuun, Per! Minä luulen näkeväni punaisen leiman otsallasi — sen punaisen leiman, jonka Jumalan sormi painaa kaikkien niiden otsaan, jotka vannovat väärin.

TUOMARI (katsoo ylös kirjasta). Vanno valasi, Per Mårtenson!

(Per asettaa kaksi sormea raamatulle.)

HELGA (huutaa kaikkien kuullen). Eikö kukaan täällä voi häntä siitä estää? Eikö teille ole opetettu niinkuin minulle, että helvetin portit avataan selkoselälleen sille, joka vannoo väärin?

TUOMARI (Helgalle). Ole hiljaa! (Oikeudenpalvelijalle.) Eikö Jansson voi opettaa häntä kunnioittamaan oikeutta?

OIKEUDENPALVELIJA (astuu Helgan luo ja puhuu hiljaa hänelle).

HELGA (tuijottaa taukoamatta Per Mårtensoniin eikä kuuntele tuomaria. Supisee itsekseen). Hän ei sitä uskalla. Hän ei uskalla vetää Jumalan vihaa ylleen.

TUOMARI (alkaa sanella valaa). Minä, Per Mårtenson, vannon ja vakuutan — —

HELGA (horjahtaa taapäin pelosta huomatessaan Per Mårtensonin aikovan toistaa kaavakkeen).

PER MÅRTENSON (kovalla äänellä). Minä, Per Mårtenson, vakuutan ja todistan — —

TUOMARI (keskeyttää). Ei, se ei ollut oikein! Kuunnelkaa tarkasti! (Toistaa hitaasti ja painolla.) Minä, Per Mårtenson, vannon ja vakuutan — —

HELGA (syöksähtää esille, työntäsee Perin käden raamatulta, jonka ottaa käteensä. Yleinen hämmästys. Oikeudenpalvelija tahtoo ottaa raamatun Helgalta).

OIKEUDENPALVELIJA. Anna tänne!

TUOMARI. Anna pois raamattu, Helga!

PER MÅRTENSON. Pois tieltä! Anna tänne raamattu!

HELGA (huutaen). Hän ei saa vannoa. Hän ei saa vannoa!

(Lautamiehet ja käräjäväki nousevat ja kaikki puhuvat kilvan.)

TUOMARI (lyö pöytään ja huutaa). Olkaa hiljaa! (Helgalle.) Mikä sinua vaivaa? Mitä sinä raamatulla teet?

HELGA (kuin äsken). Hän ei saa vannoa!

TUOMARI (ylenkatseellisesti). Olisiko asian voittaminen sinulle niin tärkeä?

HELGA (kiihkeänä kuin äsken). Minä en tahdo pakottaa häntä vannomaan väärin. Ennemmin tahdon luopua kanteestani.

TUOMARI. Oletko järjiltäsi? Tiedätkö sinä mitä sanot?

HELGA (vetäsee pari syvää hengenvetoa, sanoo tyyneesti ja hiljaa, katsoen tuomaria suoraan silmiin). Minä luovun kanteestani. Hän on lapsen isä. Mutta minä pidän hänestä vielä niin paljon etten tahdo, että hän vannoo väärin.

TUOMARI (nousee puoleksi ja katsoo häneen, nojaten molemmin käsin pöytään. Huoneessa yleinen hiljaisuus). Minä näen sinun totta tarkoittavan, Helga Niilontytär. Sinun tahtosi täytetään. (Notariolle.) Asia jätetään silleen! (Hän istuutuu. Yhä notariolle.) Notario, kirjoittakaa, että kantaja luopuu syytteestään senvuoksi, ettei sen miehen, josta hän pitää, tarvitsisi tehdä väärää valaa. Kantaja on köyhä ja kaikkea vailla, mutta luopuu kuitenkin syytteestään. Kantaja on niin ujo, että hänet tuskin saatiin pakotetuksi tulemaan tänne käräjäsaliin, mutta hän on pitänyt puoliaan sekä tuomaria että lautamiehiä vastaan. (Äänessä hieno väreily.) Notario kirjoittaa tämänkin asiakirjaan, että nähtäisiin kerran tämän käräjäkunnan asiakirjoista miten paljon rakkautta ja jumalanpelkoa yksi sen halvimmista on osoittanut.

PER MÅRTENSON. Herra tuomari!

TUOMARI (jyrisevällä äänellä). Mitä nyt? Onko sinulla jotakin vastaansanomista?

PER MÅRTENSON. Ei. Lienee parasta antaa asioiden olla, niinkuin ovat.

(Hän poistuu hitaasti läsnäolijoiden huomattavasti häntä ylenkatsoessa).

TUOMARI. Nyt voit antaa raamatun pois, Helga! (Helga asettaa raamatun pöydälle. Tuomari nousee ja pitelee raamattua kädessään.) Tuomari ja oikeus kiittävät sinua, Helga Niilontytär, siitä, että olet osoittanut meille miten Jumalan sanaa on pidettävä kunniassa. (Hän astuu alas paikaltaan ja ottaa Helgaa kädestä.) Kiitos sinulle! Hyvästi!

(Poistuu oikeanpuoleisesta ovesta, notarion seuraamana. Monet yleisön joukosta seuraavat tuomarin esimerkkiä ja ojentavat Helgalle kätensä, mutta tämä vetäytyy arkana ja pelokkaana pois. Hän jää seisomaan vasemmanpuoleiselle etunäyttämölle, pää kumarassa.)

JANNE ÖSTER (astuu Helgan luo, sanoo liikutuksesta väräjävällä äänellä). Tätä minä en koskaan unohda.

GUDMUND (Erik Perssonille). Mitä sanoo lautamies tästä! Saipa tuomari lopultakin nähdä jotakin suurta.

LAUTAMIES. Tyttö on kaikessa tapauksessa hulttio, vaikka hän näkyykin oppineen hiukan jumalanpelkoa. Hyvästi, Gudmund!

GUDMUND. Hyvästi, lautamies! Tervehtikää emäntää — ja Hilduria!

LAUTAMIES. Käykää pian katsomassa meitä, Gudmund!

(Menee. Sali on nyt melkein tyhjä. Helga vetäytyy ulko-ovelle, mutta Gudmund astuu hänen tielleen.)

GUDMUND (ystävällisesti). Tahdotko ajaa minun kanssani, Helga? Onhan meillä sama tie. (Helga ei vastaa, vaan koettaa päästä hänen ohitseen.) Etkö kuule, sinä pääset ajamaan minun kanssani?

HELGA. Sen kyllä kuulin, Gudmund, mutta minä kävelen mieluummin.

GUDMUND. Etkö usko minun tarkoittavan parastasi, Helga?

HELGA. Ehkä tarkoitat. Mutta minä en tahdo, että väki tuolla ulkona virnistelee sinulle senvuoksi, että sinä otat minunlaiseni raukan kärryillesi.

Esirippu laskee.

Toinen kuvaelma.

Niilo Nilssonin pieni torppa suursuon luona. Talo on näyttämön oikealla puolella, vinosti etualasta. Siinä on matala ovi ja kaksi ikkunaa, joiden läpi näkyy pieni huone takkatulineen. Ulkona mäellä kaivo, puuvaja, jonka edustalla kirves ja vähän puita. Vasemmalla lahonnut navetta. Näyttämön poikki aita; sen aukosta alkaa metsätie, joka johtaa vasemmalla hyvin korkealle kohoavan harjun yli. Harju alenee oikealle, niin että siltä puolen näkyy kuun valaisema laakso, missä suuri joki kiemurteleikse. Kirkas kuutamo ja leijailevaa sumua.

Kun esirippu nousee, kuullaan etempää viululla soitettavan yksinkertaista laulua. Valo loistaa tuvan ikkunoista. Niilo istuu kenkiä paikkaamassa, silmälasit nenällä. Stiina kehrää. He kuulevat soiton ja tulevat ulos kuuntelemaan.

STIINA. Kyllä varmasti joku soittaa! Minä en ole ikinä kuullut niin ihmeellistä. Kuulethan sinäkin sen nyt?

NIILO. Hyvin tuntuu olevan iloinen se soittoniekka. Sillä on kaunis ääni viulussaan.

STIINA. Sinä siinä vain seisot ja kuuntelet onko se kaunista vai rumaa? Ensin kai meidän pitää ottaa selville kuka se siellä soittaa. Onko hän ihminen vai peikko.

NIILO. Kuka ihminen tänne sydänmaalle tulisi soittamaan?

STIINA. Se on kaiketi joku maantien kulkija.

NIILO (viittaa). Eihän tuolla päin ole minkäänlaista tietä.

STIINA. Niilo, ethän sinä vain tarkoita sen kuuluvan Suursuolta? Ja sen sinä sanot niin tyynesti! Etkö yhtään muista, että Helga on poissa tänä iltana?

NIILO. Niin, se tyttö! Se nyt on niin harhateille joutunut, että sen kyllä suon väki saa valtoihinsa.

STIINA (tuskaisena). Mutta jospa siellä nyt soitetaankin Helgaa suohon! Ja täällä me seisomme kädet ristissä, emmekä tee mitään!

NIILO. Mitäpä voisi tehdä? Se, joka ei itse tahdo pysytellä pystyssä, se joutuu suohon, vaikka kuinka koettaisimme olla vartijoina.

STIINA. Mutta odotappas! Nyt ne tulevat tännepäin! Voisivatpa edes pysyä poissa ihmisten ilmoilta!

(Hän huomaa Janne Österin, joka tulee soittaen oikealta ja astuu aidan yli.)

Mutta sehän on Janne!

JANNE (ottaa viulun leuvan alta ja tervehtii). Hyvää iltaa ja Jumalan rauhaa metsäpirttiin!

NIILO. Janne on tainnut käydä suolla, saadakseen oppii niiltä, jotka siellä tänä iltana soittavat?

JANNE. Etpä tainnut oikein pitää nuotistani, Niilo, koska luulit sitä itse peikkojen soitoksi?

STIINA. Taitaapa Janne itsekin olla melkein peikko. Eipä hän ensi kertaa soittele niille, jotka tanssivat yösumuissa soiden ja rämeiden yli. Jos me vain olisimme tienneet hänenlaisen höperön olevan metsässä, niin emmepä olisi pelästyneet.

JANNE. Niin, minun pitikin sepittää uusi sävel yhdestä Suursuontytöstä, yhdestä noista hienoista, kepeistä Suursuontytöistä, jotka vain tahtovat tanssia ja leikkiä. Ja hänet oli pantu palvelukseen tuonne alas talonpoikien luokse, missä aina pitää tehdä työtä, rehkiä ja raataa, ja hän oli tullut siellä aivan heikkopäiseksi (vetää pari otetta jousellaan) ja oli vajonnut kaikenlaiseen kurjuuteen. Mutta sitten, kun hän oli syvimmällä surussa ja surkeudessa, alkoi hän tanssin, jonka vertaa ei kukaan täällä kylässä ole nähnyt. (Soittaa pari tahtia.) Kas näin, kuuletteko! Ja koko väen täytyi nousta ylös aivan hurmautuneena. (Soittaa.) Tuntui kuin olisin tulena palanut kun kuulin hänen puhuvan tänään käräjillä. Ja silloin minä sanoin itselleni: siitäpä sinun, Janne Öster, täytyy tehdä nuotti!

STIINA. Yhä hullummaksi vain näkyy Janne vanhentuessaan käyvän.

NIILO. Mitä sinä sanoit? Oletko ollut tänään käräjillä, Janne?

JANNE. Et suinkaan sinä, Niilo, luule minun vanhoilla päivilläni niin käpertyneen, etten saisi aikaan oikeusjuttua? Et suinkaan sinä tarkoita, etten ehtisi olla kunnon tappelussa joka käräjien välillä?

NIILO. En minä sitä ajatellut. Tahdoin vain kuulla miten Helgalle kävi.

JANNE. Eikö Helga vielä ole tullut kotiin?

NIILO. Tässä juuri istumme häntä odottamassa.

JANNE. Siis vain te molemmat saitte kuulla soittoni? En voinut ikinä arvata ettei Helga jo tähän aikaan olisi kotona. (Tutkistellen.) Mutta jospa hän onkin käynyt kotona ja te ajoitte hänet pois?

STIINA. Te voisitte kuitenkin kertoa, tuomittiinko Per Mårtenson häntä auttamaan?

JANNE (pistää pahantuulisena viulun pussiinsa). Pahus tässä teidän kanssanne viitsii pakista, kun ei Helga ole kotona. (Huutaa.) Ei, hän ei saanut rahoja.

STIINA. Ottakoon sitten myöskin lapsensa käsivarrelle ja menköön. Niilo ja minä olemme jo molemmat vanhoja. On onni, jos voimme itsemmekään elättää.

NIILO (hiljaisesti.) Per vannoutui siis vapaaksi?

JANNE. Mitä pirua pidinkään sellaista kiirettä? Soitella tässä mokomillekin kuiville kärryköille!

NIILO. Ehkei Perin tarvinnutkaan vannoa?

JANNE (kiivastuen). Tuomari otti Helgaa kädestä ja kiitti. Vallesmanni otti kädestä ja kiitti. Gudmund Erlansson, joka on sellainen prinssi mielestään, pyysi häntä kärryihinsä, ja Janne Öster teki laulun hänen kunniakseen. Mutta hänen vanhempansa, he tahtovat ajaa hänet ja hänen lapsensa mieron tielle! Niin ne mokomat tahtovat. Ja senvuoksi Osterin Janne menee matkaansa näiden puupökkelöiden luota.

STIINA. Mutta, Janne, älkää toki noin tulistuko! Tulkaa sensijaan sisään ja kertokaa meille miten käräjillä kävi!

NIILO. Tulkaa, Janne! Mehän olemme lähimmät sitä kuulemaan.

JANNE (astuu tupaa kohti toisten jälestä). Tekisipä mieleni tulla teille hiukan lakia lukemaan — (Hän pysähtyy ja nostaa pienen nyytin, joka on rappusella tuvan edessä.) Mitä Stiina on tänne ulos jättänyt?

STIINA. En minä tietääkseni ole sinne mitään jättänyt. (He tutkivat löytöä.) Se on minun silkkihuivini, jonka Helga sai lainaksi tänään käräjille mennessään, ja tuon kultaneulan löysi Niilo kerran maantieltä, ja entäs kirkkonenäliina! Mutta silloinhan Helga on kuitenkin käynyt täällä tänä iltana?

JANNE. Hän on käynyt kotona jättämässä teille sen, mikä oli teidän omaanne. — Mutta minne hän sitten on itse mennyt?

STIINA (miettiväisenä). Hän on mennyt jonnekin, mihin hän ei tahtonut ottaa mukaansa mitä minä olin lainannut hänelle — — (Tarttuu kiivaasti Jannen käsivarteen.) Janne, minne luulette hänen menneen?

JANNE (hillitysti, juhlallisesti). Meillä taitaa kaikilla olla sama ajatus, mutta älkäämme kuitenkaan uskoko niin pahaa — — Jos sinä olet samaa mieltä kuin minä, Niilo, niin menemme metsän halki suursuolle. — Ei, jääkää te, Stiina, kotiin, ettei tupa ole tyhjä, jos hän palaisi!

NIILO. (huutaa). Helga!

JANNE (astuessaan Niilon kanssa). Ei, älä huuda, Niilo! Astukaamme vain aivan hiljaa metsään päin!

STIINA (menee sisään). En ymmärrä miten voin elää siksi kunnes he tulevat.

(Helga tulee samassa hiipien pitkin aitoviertä, kulkee talon varjossa niin pitkälle että voi nähdä sisään ikkunasta, kohoaa varpailleen ja kurkistaa sisään,)

HELGA. Ei, tästä en voi nähdä häntä! (Siirtyy toisten ikkunaan.) Tuolla on kehto, mutta — — (Kuuntelee.) Joku tulee tiellä!

(Hän kiirehtii pihan yli puuvajaan, jonne piiloutuu.)

(Gudmund tulee aivan samaa tietä kuin Helga. Tultuaan aitauksen sisäpuolelle pysähtyy hän. Hän näyttää suuttuneelta, kun ei näe Helgaa tuvassa. Kuulee puuvajasta nyyhkytystä ja hiljaista valitusta.)

GUDMUND (astuu nopeasti vajan luo ja avaa oven). Totisesti, täällä hän on! Täälläkö sinä, Helga, istut ja itket?

HELGA (on vaiti).

GUDMUND. Mikä päähänpisto tämä on? Minä olin vähällä kulkea tästä ohi, saamatta tavata sinua! Tule vain pois sieltä!

HELGA (aikoo syöksyä hänen ohitseen).

GUDMUND (tarttuu häntä ranteeseen). Ei, saatpa jäädä tähän siksi kunnes minä saan puhutuksi asiani.

HELGA (hurjasti, koettaen irtautua). Anna minun mennä, kuuletko!

GUDMUND. En anna, sillä sinä näytät siltä kuin aikoisit mennä järveen.

HELGA (kuin ennen). No niin, se ei kuulu sinuun eikä muihinkaan! Kuka minusta välittäisi? Miksi seisot tässä estelemässä minua? Sinulla ei ole mitään sanomista minun asioistani.

GUDMUND (päästää hänet irti). No niin, jos siltä kannalta asia otetaan, niin voinpa sinut päästääkin. Minulla oli sinulle asiaa äidiltäni, mutta jos et välitä kuulla sitä, niin on minulle samantekevää jättää se sanomattakin.

HELGA (epäluuloisesti). Sinä vain keksit sen, että sinulla muka on asiaa minulle.

GUDMUND. Minun piti sanoa sinulle terveisiä äidiltä, että tulisit huomenna hänen luokseen.

HELGA (hämmästyen). Närlundan emännän luo? Mitä hän minunlaisestani välittää?

GUDMUND. Luulen hänen aikovan kysyä, haluaisitko ruveta meille palvelukseen.

HELGA (ei rohkene uskoa häntä). Minuako — hän aikoisi — palvelukseensa?

GUDMUND. Tietysti hän tahtoi ensin nähdä sinut.

HELGA (voimatta käsittää). Ehkei hän ole kuullut miten huono minä olen. — Eikös hän ole sairas? Sanotaan hänen aina istuvan tuvassa.

GUDMUND. Ole vain rauhassa, kyllä hän on kuullut yhtäpaljon kuin muutkin. Mutta, katsos, minun äitini onkin vähän toista maata kuin muut tavalliset ihmiset. Kun minä tänä iltana palasin käräjiltä ja kerroin mitä sinä olit tehnyt, niin hän lähetti minut viemään sanaa sinulle.

HELGA (hurmaantuneena). Mutta tämä ilo on liian suuri! (Heittäytyy ilosta itkien hänen kaulaansa.) Oi, Gudmund!

GUDMUND (melkein pelästyneenä). Mitä ihmettä, Helga!

HELGA (nojaa päänsä hänen rintaansa vasten ja itkee). Tahtoisiko hän ottaa minut palvelukseensa? Mutta silloinhan minä saisin elää. Sillä tiedätkö, minä olin todellakin aikonut mennä Suursuohon tänä yönä. Minä en uskaltanut sanoa isälle enkä äidille etten ollut saanut rahoja, vaan minä tahdoin lopettaa päiväni. Vähän aikaa sitten olin jo veden partaalla, mutta silloin valtasi minut haikea ikävä nähdä lastani vielä kerran eläessäni. Tahdoin vain nähdä sen pienet kädet, sitten olisin mennyt matkaani. — — Sinä et voi käsittää miten iloinen olen siitä että tulit? Sillä sinä olet antanut minulle elämäni takaisin.

GUDMUND (joka näihin asti on seisonut liikkumattomana, lämpenee ja sivelee hiljaa hänen hiuksiaan). Helga, sinä, oletpa tainnut kovia kokea?

HELGA (tointuu äkkiä, irtautuu ja kavahtaa punastuen suorana seisomaan hänen eteensä). Sinun mielestäsi, Gudmund, minä varmaankin käyttäydyn hyvin omituisesti.

GUDMUND (myöskin jäykästi ja hämillään). Et suinkaan sinä voi olla aivan entisesi laisena sellaisen päivän jälkeen.

HELGA. Sinä ehkä sanot äidillesi, ettei hän ajattelisi minua?

GUDMUND. Ei, sitä minä en sano, Helga, mutta ehkä olisi parempi, että sinä ensin vähän tyyntyisit. Katsoppas, me olemme niin tottuneet kotona hiljaisuuteen. Isäni, ensiksikin, on niin hiljainen, että hän voi olla koko päivän puhumatta. Vain silloin, kun meille muille joku pulma ei ota selvitäkseen, sanoo hän pari sanaa saattaakseen meidät oikealle ladulle. Ja äiti sitten. Hän on hiljainen hänkin, mutta toisella tavalla. Hän pitää juttelemisesta. Mutta hän on niin tautien kalvama ettei voi liikkua. Hän ei voi kärsiä ympärillään hätiköimistä eikä kiirettä, vaan kaikkien täytyy liikkua tasaisesti ja hiljaa. — Uskotko sinä voivasi täyttää sen ehdon?

HELGA. Ei ole mikään taito olla tyyni, kun minulla vain on joku, johon voin luottaa. Kun minun ei vain tarvitsisi tuntea olevani kuin ahdistettu eläin. Kun eivät vain joka päivä uhkaisi karkoittaa minua erämaahan. — Voi, jos sinä vain aavistaisit miten vaikealta minusta on tuntunut? — —

GUDMUND. Minä ymmärrän kaikki, Helga. Mutta vielä minun piti yhdestä asiasta puhua sinulle! Katsoppas, minun äitini on hyvin ankara. Hän oli aikoinaan kova työihminen, ja hän voi nyt panna liian raskaita taakkoja.

HELGA. Paljon hän saisikin vaatia, ennenkuin voisi panna liian raskaita kuormia minulle, hän, joka on ainoa, joka on tahtonut ottaa minut luokseen. — — (Hän pysähtyy ja kuuntelee.) Odota! Mennään syrjään!

(Janne ja Niilo tulevat peremmältä. Astuvat alakuloisina pihan poikki tupaa kohti.)

STIINA (heidän avatessaan oven). Tuletteko te yksin?

NIILO. Me emme nähneet häntä metsässä emmekä Suursuolla.

(He menevät sisään ja sulkevat oven.)

GUDMUND. He ovat olleet etsimässä sinua metsästä, Helga. Sinun täytyy mennä sisään heidän luokseen! Nyt minä menen.

HELGA. Voi! Nyt tulee vaikein.

GUDMUND. Mutta eihän se nyt ole niin vaikeaa kuin äsken?

ELGA. Ei, ei ole. Kaukana siitä! Voi, hyvä Jumala, miten minä olen kiitollinen siitä, että sinä tulit!

STIINA (näyttäytyy ovelta). Sinäkö siellä puhelet, Helga?

HELGA (nöyrästi). Minä täällä olen, äiti.

STIINA. Jumalan kiitos, että sinä olet täällä! Tule vain sisälle! Älä pelkää.

NIILO (astuu pihalle). Äiti on pitänyt ruuan lämpöisenä sinulle.

HELGA. Älkää ottako niin ystävällisesti vastaan minua, isä ja äiti, sillä minä en ole saanut yhtään rahoja.

NIILO. Emme me rahoista välitä, Helga. (Hän rykäsee. Juhlallisesti.) Katsohan, Helga, asia on nyt sellainen että, sinun äitisi ja minä, me olemme aina tahtoneet olla kunniallisia ja rehellisiä köyhyydessämme, ja meidän mielestämme me olimme joutuneet häpeään sinun tähtesi. Tuntui siltä kuin me emme olisi opettaneet sinua eroittamaan hyvää pahasta. Mutta kun minä sain kuulla Österin Jannelta mitä sinä olit tehnyt tänään, niin minä sanoin itselleni, että kyllä nyt ihmiset kuitenkin näkivät sinun saaneen oikean kasvatuksen ja opetuksen. Ja me ajattelimme, että kyllä me vielä saamme sinusta iloakin.

HELGA. Voi, isä, miten kauniisti te puhutte!

(Kuuluu Janne Österin viulunsoittoa. Hän soittaa samaa säveltä kuin alussa.)

STIINA. Sinun täytyy kuunnella tuota säveltä! Sen on Janne tehnyt sinun kunniaksesi. Se on sinun laulusi.

HELGA. Oi taivaan siunaus, minkälainen ilta tämä on!

GUDMUND (on hiipinyt salaa pois talon varjoa myöten). Hyvää yötä, Helga! (Ääni kuuluu yhä kauempaa.) Sinä tulet siis huomenna Närlundaan?

HELGA (huutaa riemuiten). Niin, minä tulen! Hyvää yötä, Gudmund!

Esirippu laskee.

TOINEN NAYTOS.

Närlundan suuri tupa. Kodikas vanhanaikainen talonpoikaistupa. Oikealla puolen perällä on ovi sen ulkopuolella olevaan pieneen eteiseen. Oven vasemmalla puolen takkauuni, sen takana ovi, josta mennään keittiöön. Vasemmalla seinällä kaksikerroksinen uudinsänky, edessä raanut, jotka ulottuvat lattiaan asti. Lähinnä katsojia ovi Gudmundin huoneeseen. Oikeanpuoleisessa nurkassa taalalaiskello. Ikkuna keskellä oikeaa sivuseinää. Sen edessä pöytä, jonka vieressä Inga-emännän nojatuoli. Keskellä lattiaa suuri, vanhanaikainen maalaamaton pöytä ja pari maalaamatonta tuolia. Tinakannuja ja kupariastioita hyllyillä ovien yläpuolella.

Inga-emäntä, kaunis, harmaahapsinen talonpoikaisvaimo, istuu ja nukkuu päivällisunta, suuri tyyny pistettynä pään taakse. Hänen edessään pöydällä on suuri piplia ja virsikirja sekä silmälasit. Sängyn vieressä penkillä nukkuu Erland Erlandsson. Hän on laihanpuoleinen mies, kasvot säännölliset. Huoneen keskellä olevan pöydän ääressä istuvat Helga ja Gudmund, jäykkinä, unisina ja haluttomina, toisella kirja, toisella sanomalehti kädessä. Kissa nukkuu eräässä nurkassa.

GUDMUND (nousee kyllästyneen näköisenä ja astuu kellon luo). Jospa ymmärtäisi mitä varten nämä pyhäiltapäivätkin luotiin! Ne ovat niin loppumattoman pitkiä ja ikäviä.

HELGA (katsahtaa ylös kirjastaan). Eikö Gudmund ajele tänään Ålvåkraan?

GUDMUND (kääntyy kiivaasti häntä kohti, ikäänkuin olisi loukkautunut kysymyksestä). Miksi Helga niin kysyy?

HELGA (viattomasti). Onhan Gudmund ajellut Ålvåkraan joka pyhä siitä asti kun minä tulin tänne Närlundaan.

GUDMUND (kiihkeästi, selitellen). Voinhan minä kerrankin jäädä kotiin äidin luo, minäkin. Eihän hänen kanssaan saa koskaan puhua, kun täytyy koko viikon olla metsätyössä.

HELGA. Minä istuin ja katselin Ålvåkran Hilduria kun hän tänään tuli kirkkoon. Enkä minä voinut sitten koko jumalanpalveluksen aikana ajatella muuta kuin häntä.

GUDMUND (hymyilee). On onneksi Helgalle, että äiti nukkuu päivällisuntaan. Muuten hän antaisi kyllä Helgan kuulla ketä on ajateltava silloin kun Herran huoneessa istuu.

HELGA. Kerronko minä Gudmundille mitä minä ajattelin Hildurista?

GUDMUND. Juttele vain, Helga, niin minä pysyn valveilla.

HELGA. Minä ajattelin vain, että Hildur on nyt juuri sellainen kuin meidän tulisi olla. Minä tarkoitan että meidän kaikkien pitäisi olla yhtä kookkaita, vaaleita ja kauniita. Ja miten komeasti hän oli puettu! Miksi emme me muutkin voi ruveta käyttämään näitä vanhoja pukuja? Minun mielestäni me muut kutistuimme niin pieniksi ja mitättömiksi vain senvuoksi että hän kulki ohitsemme.

GUDMUND (koetellen). Varmaankin Helga sanoo niinkuin kaikki muutkin että hänen pitäisi joutua naimisiin herrasmiehen kanssa.

HELGA (reippaasti). Kyllähän koko pitäjä tietää kenet Hildur tahtoo. Hän on sanonut kaikille ihmisille, ettei hän milloinkaan mene naimisiin muun kuin talonpojan kanssa. Hän tahtoo tehdä työtä omilla käsillään. Hän ei tahdo tulla herrasrouvaksi, joka istuu sohvassa ja antaa passata itseään.

GUDMUND. Vai niin, sellaistako Helga on kuullut?

HELGA. Kyllähän Gudmund sen ymmärtää, ettei hän ole sitä minulle sanonut. Mutta totta on kuitenkin että hän on sen sanonut. Enkä minä tiedä ketään, joka olisi sopivampi hallitsemaan ja ohjaamaan suurta taloa kuin hän. Sellainen emäntä vasta hauskuutta luo ympärilleen! Gudmundin täytyy…

GUDMUND. Mitä Helga aikoi sanoa?

HELGA. Minä aijoin sanoa, että… (keskeytyy hämillään.) Mutta kyllähän Gudmund ymmärtää minun totta tarkoittavan. Minä en sano sitä kiusotellakseni.

GUDMUND. Ei, en minäkään sitä usko, Helga.

HELGA. Jospa Gudmund vain voisi puhua hyvän sanan minun puolestani Hildurille ja sanoa etten minä ole niin huono kuin hän uskoo, niin että minä saisin jäädä Närlundaan vielä sitten kun hän muuttaa tänne!

GUDMUND. On aivan liian aikaista puhua sellaisesta, Helga. Minä pelkään, ettei minun koskaan tarvitse pyytää Hildurilta sitä. (Iloisesti.) Varmaankin sinä, Helga, olet viihtynyt hyvin meillä tänä talvena, koska niin mielelläsi tahdot jäädä tänne?

HELGA (varovasti). Olisihan häpeä, jos en viihtyisi, sillä niin hyviä ovat Inga-emäntä ja isäntä olleet minulle.

GUDMUND. Etkö sinä sentään välistä ole ikävöinyt metsiisi? Kyllä olivat kauniita siellä teidän luonanne nuo valkoiset sumut, jotka tanssivat ympäri mustien vuorien ja suuren, valoisan laakson pohjalla, missä musta virta kiemurtelee!

HELGA (vilkkaasti). Mutta hyvänen aika! Muistaako Gudmund todellakin minkälaista siellä kotoseudulla oli! Gudmund on varmaankin ollut siellä vain tuon ainoan kerran.

GUDMUND. Mutta sinä iltana oli kaikki siellä niin ihanaa, etten minä sitä koskaan unohda. Minä tiedän, että jos minä olisin syntynyt siellä, niin en koskaan lakkaisi ikävöimästä sinne takaisin.

HELGA (katsoo pitkään häneen. Tämän jälkeen ovat he molemmat vähemmin jäykkiä ja puhelevat iloisesti ja tuttavallisesti, sinuttelevat, jota he eivät tehneet alussa. Erland herää välillä unesta, katsahtaa heihin ja sulkee uudelleen silmänsä; samoin tekee Inga-emäntä, mutta nuoret eivät sitä huomaa). Minun täytyy kertoa sinulle, että minusta tuntui ensi viikkoina tukalalta täällä Närlundassa. Mutta sitä sinä et saa sanoa äidillesi, Gudmund.

GUDMUND. Jos sinä tahdot että minä vaikenen, niin minä vaikenen.

HELGA. Ajattele, että minä ikävöin niin hirveästi, että melkein luulin etten voisi jäädä!

GUDMUND. Ja minä luulin sinun olevan iloisen kun sait olla täällä!

HELGA. Minä en todellakaan voinut sille mitään. Oli jotakin, joka imi ja veti minua metsää kohti. Tuntui yhtä onnettomalta kuin metsälinnusta, joka on häkkiin suljettu.

GUDMUND (hymyilee hänelle ja puhuu kuin lapselle). Oliko täällä joku paha sinulle?

HELGA (torjuen). Oi, ei toki! Mutta vaikealta tuntui kuitenkin. Minä en nukkunut ainoatakaan yötä. Heti kun iltasella painausin vuoteeseeni aloin itkeä ja itkin aamuun asti. Päivin, kun liikuin täällä teidän keskellänne, voin olla itkemättä, mutta heti kun jäin yksin, herahtivat kyyneleet silmiini.

GUDMUND. Sinä taidat olla herkkä itkemään, sinä.

HELGA. Ei minusta tunnu mikään maailmassa niin helpolta kuin ikävöiminen. Ei mikään ollut kaunista eikä mikään hauskaa, enkä minä voinut pitää ainoastakaan ihmisestä. Te kuljitte täällä minulle yhtä vieraina kuin ensi päivänä teidät nähtyäni.

GUDMUND. Oletpa sinä sentään omituinen, sinä Helga. Äsken sinä sanoit tahtovasi jäädä tänne.

HELGA. Niin sanoinkin.

GUDMUND. Ehkä et enää ikävöi pois täältä?

HELGA. Saatpa kuulla miten minun kävi.

GUDMUND (istuutuu pöydälle Helgan luokse). Olisit jo ennen jutellut tämän minulle.

HELGA. Sinulle? Luulen melkein, ettet sinä ole puhunut minulle sanaakaan koko talvena. En uskonut sinun edes muistavan, että minä olin täällä.

GUDMUND. Kukapa silloin ajattelisi lohduttamista, kun uskoo kaiken olevan hyvästi. Mutta nythän sinä sentään olet ikävästäsi päässyt.

HELGA. Silloin kun se oli pahimmillaan pyysin minä äidiltäsi päästä kotona käymään eräänä lauantai-iltana ja viipyä siellä koko pyhän. Ja kun silloin illalla menin, niin en minä uskonut enää koskaan tulevani takaisin Närlundaan. Mutta siellä kotona olivat isä ja äiti niin niin iloisia siitä, että minä sain olla täällä, etten minä hennonut kertoa heille ikävästäni. Ja se kyllä vähenikin samalla kun tulin kotiin.

GUDMUND (kiusotellen). Ehkäpä sinä aloitkin ikävöidä tänne takaisin?

HELGA. Ikävöimistä ei paljon tuntunut maanantaiaamuun asti, mutta silloin se taas valtasi minut. Silloin maatessani minä itkin sitä etten saanut jäädä metsään. Mutta pahimmassa ikävässäni minä muistin jonkun sanoneen, että jos vie kourallisen tuhkaa kotitakasta siihen vieraaseen paikkaan ja sirottelee sen siellä liedelle, niin pääsee ikävästä.

GUDMUND. Sepä oli helppo parannuskeino se, Helga.

HELGA. Niin, mutta katsoppas, siitä on se seurauksena, ettei sitten enää viihdy missään muussa paikassa. Jos muuttaa pois siitä talosta mihin tuhkan kantoi, niin ikävöi sinne yhtä paljon kuin oli ikävöinyt sieltä.

GUDMUND (nauraen). Eikö voi viedä tuhkaa mukanaan siihen uuteen paikkaan?

HELGA. Sitä ei voi tehdä kuin yhden kerran. Sitten siihen on sidottu. Senvuoksi sen keinon käyttäminen on uhkateko.

GUDMUND (teeskennellyn totisesti). Minä en olisi ikinä uskaltanut sitä tehdä.

HELGA (iloisesti). Mutta minäpä uskalsin! Minä tahdoin ennemmin kärsiä sen kuin olla kiittämätön sinulle ja sinun äidillesi.

GUDMUND. Et suinkaan sentään tuonut tuhkaa tänne?

HELGA. Naura sinä vain niin paljon kuin tahdot, mutta kuuntele nyt minua! Minä toin tuhkaa mukanani ja sirotin sen tänne liedelle eräänä päivänä heti päivällisen jälkeen. Sitten minä olin navetassa siihen asti kunnes tuli pimeä, ja minulla oli niin paljon tekemistä, että melkein unhotin koko asian. Mutta ajatteleppas, että kun minun piti tulla sisään, niin minun mielestäni tuli loisti ikkunasta niin lempeästi, ja kun tulin ovesta sisään, niin näytitte te kaikki tuossa takan ympärillä istuessanne niin ystävällisiltä ja tutuilta! Ja koko tupa oli niin kaunis. Oli oikein hauskaa tulla tänne sisään.

GUDMUND. No, silloin sinä, Helga, varmasti uskoit taikaasi.

HELGA. Etpä sinäkään voi pitää sitä muuna kuin ihmeellisenä, Gudmund. Ja siitä asti minä olen viihtynyt päivä päivältä yhä paremmin.

GUDMUND. Ainakin sinä näytät viihtyväsi täällä. Ei sinua voisi tuntea enää siksi suotorpantytöksi, joka seisoi itkien käräjillä… Mutta, entäs jos sinun nyt olisi pakko muuttaa Närlundasta?

HELGA (ääni vapisevana). Minä tiedän, että silloin saisin ikävöidä tänne koko elinaikani.

GUDMUND (vakavasti, äänessä lämmin väre). En ainakaan minä käske sinua pois täältä. Tuossa käteni siitä.

(He pudistavat kättä.)

ERLAND (nousee penkiltä). Mutta miten sinä, Gudmund, et tänä iltapäivänä ole lähtenytkään Ålvåkraan?

INGA. Voit tulla nyt ottamaan pois tyynyn, Helga! (Helgan tultua hänen luokseen.) Luulen, että saat jo tuoda sisään kahvin.

HELGA (katsoo kelloa). Hyvänen aika! Onko kello niin paljon! Se on valmista tuossa tuokiossa.

(Kiirehtii ulos.)

ERLAND (itsekseen). Ensi kerran Helga myöhästytti kahvin tännetulonsa jälkeen.

GUDMUND (hiukan hämillään ja suuttuneena). En luulisi teillä olevan huolestumisen syytä siitä, että minä vähän aikaa juttelin Helgan kanssa. Nämä sunnuntai-illat ovat niin kuolettavan pitkiä.

INGA. Voithan sinä ymmärtää, Gudmund, ettemme me kumpikaan ole sinusta levottomia. Mutta tämä suotorpantyttö on tullut meille niin tarpeelliseksi, ettemme tule toimeen ilman häntä. Emme tahdo, että hän rakastuisi meidän pulskaan poikaamme.

ERLAND (nyökäyttää ja sytyttää piippunsa. Hän seuraa keskustelua tarkkaavaisesti, mutta on itsepäisesti vaiti).

GUDMUND. Sattuukin olemaan niin ettei hän ole rakastunut minuun, vaan Hilduriin. Olisittepa vain kuullut, äiti, miten kiihkeästi hän toivoi pääsevänsä hänen palvelukseensa.

INGA. Hän kertoi minulle kaikki heti kirkosta tultuaan. Mutta ei hän senvuoksi kuitenkaan tahtonut minua jättää. Kaikki kävisi hyvästi, kunhan sinä vain tahtoisit naida Hildurin ja tuoda hänet emännäksi tänne Närlundaan.

GUDMUND. En minä ymmärrä minkävuoksi hän on niin varma siitä, että minä tahdon naida Hildurin.

INGA. Hän on kuullut kaikkien ihmisten kirkolla puhuvan, että teistä vasta tulisi kaunis pari. Siellä ihmeteltiin vain miksi sinä et tullut kirkkoon tänään. Sanottiin Hildurin heittäneen pitkiä, ikävöiviä katseita ympärilleen, kun et sinä seisonut siellä tervehtimässä silloin kun hän nousi reestä.

GUDMUND (hypähtää ylös levottomana). Kunhan te ette vain olisi erehdyksissä, äiti!

INGA. Minä en koko ikänäni ole ollut mistään sen varmempi. Kysy vain isältä, niin saat kuulla hänen olevan samaa mieltä. (Kääntyy Erlandiin, joka on seisahtunut hänen eteensä.) Jos tahdot tietää, Erland, niin juuri minun neuvostani ei Gudmund tänään mennyt Ålvåkraan.

HELGA (tulee sisään ja etsii jotakin hyllyltä.)

INGA. Mitä etsit, Helga?

HELGA. Etsin veistä sytykkeitä vuollakseni.

GUDMUND (menee Helgan luo ja ojentaa hänelle kääntöveitsen). Saat lainaksi minun veitseni. Ota iso terä! Sitä minä en milloinkaan itse käytä.

HELGA (kiittää ja menee).

INGA (miehelleen ja pojalleen, jotka seisovat hänen luonaan). Niin, nyt on Gudmund ajanut Ålvåkraan joka sunnuntai tänä talvena, ja sekä tyttö että vanhemmat ovat pitäneet häntä mieluisena vieraana. He ovat kyllä selvillä, minkävuoksi hän siellä käy, mutta heidän puoleltaan hän ei voi saada varmaa vastausta. Senvuoksi minä käskin hänen koettaa minkä vaikutuksen tekisi, jos hän pysyisi kerran poissa. Minä uskon että teidän molempien mielestä minä olen oikeassa, vaikka kyllä Gudmundista helposti huomaa, että hänen on ollut vaikea istua kotona.

GUDMUND. Ei, katsokaa, minä en yhtään usko, että tämä on oikea tapa vaikuttaa Hilduriin. Hän ei ole niitä, jotka taipuvat.

INGA. Ei Hildurin tarvitsekaan taipua, vaan hän juuri taivuttaa vanhempansa. Antaapa hänen istua yksin ikävissään koko tämän pitkän pyhä-iltapäivän! Niin, kysytäänpäs isältä! Etkö usko, Erland, että tuo Ålvåkran Erik Persson varmaankin mietti itsekseen istuessaan tänään päivällispöydässä, ettei hän koskaan naita tytärtään miehelle joka ei ole meidän Gudmundia rikkaampi? Mutta kun sitten toinen pitkä tunti kuluu toisensa jälkeen ja Hildur yhä seisoo ikkunassa tuijottaen ja ikävöiden, miten luulet silloin hänen isälleen käyvän?

GUDMUND. Katsokaa, äiti, Hildur — —

INGA (keskeyttää). Minä ajattelen että Erik Persson ainakin aluksi istuu vaieten. Ja niin kauan kun hän vaikenee, ei ole mitään hätää, mutta sitten hän ei voi olla sanomatta paria sanaa Hildurille ja silloin hän joutuu pulaan. "Eipä taida Gudmund tullakaan tänään", sanoo isä. "Eipä suinkaan", vastaa Hildur, "hän on käynyt täällä niin usein, että nyt hän on väsynyt." — "Mutta etkö sinä Hildur kuitenkin ole mielestäsi liian hyvä hänelle?" sanoo lautamies. "Sinä olet vähintäin seitsemän kertaa arvokkaampi häntä, jos teidät pantaisiin vaakaan."

GUDMUND. Ei, nyt minun täytyy lähteä Ålvåkraan! On paha antaa Hildurin odottaa. Hänenlaisensa komean tytön. Tosiaankin hänen veroistaan ei ole toista. On aivan ihmeellistä että hän välittää minusta. Ja sittenkään en minä ole mennyt hänen luokseen!

INGA. Eikä sinun tarvitse! Kuuleppa nyt, niin isäkin on samaa mieltä minun kanssani! Ja sinä tiedät isän olevan viisaimman meistä kolmesta. Etkö muista, että minä sinua kehoitin tutustumaan Hilduriin. Silloin sinä pidit häntä liian hienona ja rikkaana. Sanoit, ettei hän edes viitsi katsoa sinuun. Nyt minä luulen sinun kuitenkin tunnustavan, että minä sillä kertaa olin oikeassa.

GUDMUND. Te olitte oikeassa. Mutta enköhän minä nyt kuitenkin mene Ålvåkraan?

INGA. Odota nyt siksi vain kunnes Helga tuo kahvin, sitten voit lähteä matkaan. Helga leipoi eilen, sillä me tiesimme sinun jäävän kotiin. Katsohan, olen aivan varma siitä että Hildur nyt on joutunut niin pitkälle isänsä kanssa, että on ruvennut itkemään. Hän on varmaankin sanonut isällensä, ettei hän mene ikinä naimisiin, jos ei saa sitä jonka tahtoo. Nyt minä luulen, että Erik Persson istuu ja tuumii. "Eipä tiedä," ajattelee hän, "ehkä Gudmundin lainen kunnon ja ahkera mies on minulle parempi vävy kuin joku muu, joka ei ymmärrä rahoja pidellä. On muutakin olemassa, joka korvaa suuret rikkaudet — —"

HELGA (keittiöstä). Tulee vieraita! Ålvåkran lautamies, naisväki on mukana!

GUDMUND (onnellisena). Herran nimessä, mitä ihmeitä! (Kiirehtii ovelle.) Minä sanon toisen kerran teille, äiti, mikä velho olette.

INGA (Erlandille). Taitaa olla parasta, että sinäkin menet vastaanottamaan. Gudmundiin ei ainakaan voi luottaa. (Kuuluvammin.) Oletko siellä, Helga?

HELGA. Kyllä, hyvä emäntä.

INGA. Ota tuolta kirstusta esille minun kirjailtu kaulahuivini ja paras esiliinani! Tässä on avain.

HELGA (täyttää kiirehtien käskyn). Tässä, Inga-äiti!

INGA. Kiitos! Auta nyt pyhäkorut päälleni! (Helga riisuu hänen yltään vanhan kaulaliinan.) Pane ne kauniisti kokoon, ja laske ne vuoteelle! (Helga tekee sen.) Kas niin! Olenko minä nyt hieno? Meneppäs nyt keittämään oikein hyvää kahvia! Ja tuo se sisään heti kun se on valmista!

HELGA (ottaa käärönsä). Kyllä, emäntä.

INGA. Odota vähän! Pane tarjottimelle sekä mandelileipiä että sokerikakkua, ymmärrätkö?

HELGA. Kyllä, emäntä!

(Menee kiireisesti ulos.)

(Vieraat ovat nyt tulleet eteiseen, missä he riisuvat turkit yltään Gudmundin ja Erlandin avulla.)

LAUTAMIES ERIK PERSSON (tulee ensiksi valmiiksi ja astuu sisään tervehtimään Ingaa). Jumalan rauhaa ja hyvää iltaa, emäntä! Tänne me tulimme aivan päistikkaa. Mutta minulla oli asiaa tänne Erland Erlandsonille ja naisväki halusi tulla keliä koettelemaan.

INGA (pudistaa hänen kättään istualtaan). Niin, kyllä on ihmeellistä, lautamies, että vaikka sitä olisi pitäjän mahtavin mies, niin on kuitenkin niitä, jotka pakottavat hänet tekemään tahtonsa mukaan.

LAUTAMIES (sävyisästi). Niin, minä olen kyllä oppinut taipumaan naisväen tahtoon.

LAUTAMIEHEN EMÄNTÄ ANNA. (Hän on pieni ja mitättömän näköinen, katoaa melkein miehensä ja tyttärensä rinnalla, jotka molemmat ovat suuria ja esiintyvät varmasti. Ojentaa Ingalle kätensä.) Mitenkä jaksetaan talossa? (Kun Inga yrittää nousta.) Ei, jääkää vain istumaan!

INGA. Lautamiehen emäntä suo anteeksi, ettei täällä ole niinkuin tulisi olla! Ei ole hyvä, että talon emännän täytyy istua paikoillaan eikä pääse liikahtamaan. Kyllä olisi nuori emäntä tarpeellinen tähän taloon.

ANNA. Kyllä kai Gudmund siitä huolen pitää.

INGA. Se on toki selvää. Mutta nyt hän on sellainen hupakko, ettei hän tyydy vähempään kuin kaikkein parhaimpaan.

LAUTAMIES (rykäsee).

(Anna astuu syrjään, tehdäkseen tilaa Hildurille, joka on kookas, vaaleaverinen ja kaunis, yllään kallisarvoinen kansallispuku.)

INGA. Tule nyt tänne, Gudmund, niin että voin nojata käsivarteesi! Sillä minä tahdon nousta, ymmärrätkö, kun tervehdin sitä, joka nyt tulee. (Juhlallisesti ja liikutettuna, ottaessaan Hilduria kädestä ja jäädessään ponnistaen seisomaan.) On jotakin suurta saada tervehtiä sitä, jonka minä mieluimmin kaikista näkisin askartelevan ja johtavan sijastani tässä vanhassa tuvassa. Jumala siunatkoon sinua, lapseni! Minä tiedän, ettet sinä pelkää saada miestä, joka tarvitsee työtätekevän vaimon.

HILDUR (huomattavan liikutettuna vastaanotosta). Minä olen niin iloinen, jos tahdotte vastaanottaa minut tyttärenä. Te ette saa ajatella minua uutena emäntänä.

LAUTAMIES (rykäsee). Hm —

INGA (Hildurin käsi omassaan). Sinä vastaat hyvin puolestasi. Gudmund sanookin sinun aina löytävän sopivat sanat, ja se on suuri Jumalan lahja. Istu nyt tänne jakkaralle minun viereeni! (He istuutuvat.) Katsoppas, tämä on ollut Gudmundin paikka aina siitä asti kun hän oli pieni. Enkä minä anna kenen tahansa tähän istua. Ja nyt saa Gudmund siirtää esiin tuolit, niin että te toisetkin pääsette istumaan.

(Lautamies ja hänen vaimonsa istuutuvat Ingan viereen. Gudmund ja Erland seisovat).

INGA (hienosti). Minä olen kyllä kuullut, Hildur, että sinun isäsi on tullut tänne puhumaan asioista Erlandin kanssa, ja että sinä ja Anna-äiti olette matkustaneet tänne vain keliä koettelemaan. Mutta koska minä kerran olen saanut teidät tänne, niin täytyy minunlaisen raukan, joka ei pääse tuvanovesta ulos, ottaa tilaisuudesta vaarin ja puhella teidän kanssanne eräästä vakavasta asiasta. — Ensiksi ja etupäässä minä kysyn teiltä, Anna, ettekö te ole kyllästynyt minun poikaani, joka matkustaa Ålvåkraan aina kun hänellä on vapaa hetki. Te taitaisitte toivoa jo noiden käyntien loppuvan?

ANNA. Ei meillä ole mitään sitä vastaan, että Gudmund käy Ålvåkrassa.

INGA. Vai niin, silloin minä puhun itseni puolesta. Minä tahtoisin sanoa, että kaikkina niinä pimeinä iltoina, jolloin olen istunut yksin täällä tänä talvena, olen minä ajatellut itsekseni, että kyllä kai minä vielä palkakseni saan nähdä nuoren emännän askartelevan tuvassa ja kuulla lapsenkehdon liekkuvan vieressäni. Nyt minä käytän tilaisuutta hyväkseni kysyäkseni, täytyykö minun vielä odottaa kauan tätä iloa?

LAUTAMIES. Teillä on niin kiire, Inga-emäntä.

INGA. Teillä muilla on vielä pitkältä ikää jälellä, mutta se joka tietää ettei hänellä ole enää kauan elon aikaa, sillä on kiire saada nähdä onnen saapuvan taloonsa. Minä tiedän Gudmundin kertoneen lautamiehelle minkälaista meillä on, ja tiedänhän minä, ettei niitä voi verrata Ålvåkran ihanuuksiin, mutta minä tahdon sanoa lautamiehelle ja Annalle jotakin, josta ei hän itse voi puhua, ja se on, että hän on poika, joka ei koskaan ole tuottanut vähintäkään surua vanhemmilleen. (Vetoaa Erlandiin.) Sen kai sinäkin myönnät, Erland. Ja minä uskon, että jos Gudmund saa mieluisensa vaimon, niin hänkin voi sanoa samaa istuessaan täällä vanhoilla päivillään. Minä sanon tämän, sillä minä tiedän lautamiehen ymmärtävän rahan arvon, mutta hän ymmärtää myöskin sen mikä on enemmän arvoista kuin raha.

LAUTAMIES. Te olette kyllä huomannut, Inga, puhuvanne miehelle joka on saanut tottua myöntymiseen. Voin sanoa teille, että minä olen antanut Hildurille luvan vastata Gudmundille niinkuin hän itse tahtoo, mutta minun mielestäni hänen piti ensin nähdä teidät ja talo.

INGA (hienosti). Minä vain pelkään, että lautamies ajatteli itsekseen: "Kun Hildur saa nähdä vanhan, pahan anoppinsa, niin ei hän enempää välitä Gudmundista", ja että te senvuoksi tulitte tänne tänä iltana. — Mutta nyt sinun täytyy, Gudmund, ottaa Hildur mukaasi ja näyttää hänelle talo, ehkäpä hän silloin itse antaa sinulle vastauksen.

HELGA (tulee kahvitarjotinta kantaen).

ERLAND. Täällä on kahvi, äiti.

INGA. No sitten sinun täytyy ensin koetella, Hildur, osaammeko me keittää kahvia ja leipoa pieniä leipiä Närlundassa, ennenkuin menet tarkastukselle.

HILDUR (Helgan tarjotessa kahvia). Te puhutte niin, että minä tulen aivan hämilleni. Ei minun tarvitse mennä tarkastukselle. Ei koko Ålvåkrassa ole niin hauskaa huonetta kuin tämä tupa. Minä luulen, että minä heti jään tänne.

LAUTAMIES (tuntee Helgan). Mutta mitä? Sehän on sama — (Vaikenee.)

ANNA (uteliaasti) Kuka?

LAUTAMIES (kuiskaa hänelle.) Suotorpantyttö!!

ANNA (ääneen). Suotorpantyttö!!

(Vaikenee, kaikki ovat kuulleet huudahduksen. Kun Helga tulee vapisevin käsin tarjoamaan kahvia Hildurille, katsoo tämä häneen tuikeasti, ja Helga luo katseensa alas.)

INGA (keskeyttääkseen tukalan vaitiolon). Onko kahvi liian heikkoa?

ANNA. Ei, se on oikeata pitokahvia.

INGA (Helgalle, joka on mennyt tarjotinta kantaen perälle ja näyttää hyviä onnettomalta). Pane tarjotin pois, Helga, ja mene ulos!

ANNA. Oliko tuo Suotorpantyttö?

INGA. Kyllä se on hän.

ANNA (jäykästi). Kyllä minun mielestäni on omituista, että te pidätte tuollaista talossanne.

INGA. Minä otin Helga Niilontyttären luokseni, kun kuulin miten hän oli käyttäytynyt Per Mårtensonin asiassa. Molemmat, sekä Erland että minä, katsoimme kristityn velvollisuudeksi auttaa onnetonta tyttöä.

ANNA (neuvoen). Mutta kristityn velvollisuus on myöskin estää paheiden ja kevytmielisyyden tunkeutumista kotiinsa.

INGA. Tyttö ei ole niin paha kuin sanotaan. Hän on kaikinpuolin käyttäytynyt säädyllisesti ja kunniallisesti täällä ollessaan. Vai mitä sinä sanot, isä?

ERLAND. Niin, ei häntä ole voinut mistään soimata. Hän on tehnyt enemmän kuin hänen ikäiseltään voisi odottaa.

GUDMUND. Hän olisi kenties voinut joutua onnettomuuteen uudelleen, jollei äiti olisi ottanut häntä luokseen.

HILDUR (nousee äkkiä kiivaasti). Jos tuo tyttö jää tänne Närlundaan, niin minä en tule koskaan tänne.

GUDMUND (pelästyneenä). Mutta, rakas ystävä, ajattele toki, ettei kukaan näihin asti ole osannut niin hyvin hoitaa äitiä kuin Helga!

INGA. Niin, siinä on Gudmund oikeassa.

HILDUR (varmasti). En minä tahdo pakottaa sinua enkä sinun vanhempiasi ajamaan häntä pois. Mutta minä en aijo elää saman katon alla hänen kanssaan. Se sinun täytyy tietää, että voit miettiä miten menettelet. (Isälleen.) Taitaa meidän olla jo aika lähteä kotiin, isä.

LAUTAMIES (katsoo kelloaan). Niin on. Muuten tulee pimeä ennenkuin ehdimme kotiin.

ANNA. Kiitos kahvista!

INGA. Kiitos kiittämästä!

LAUTAMIES. Hyvästi ja kiitos, Inga emäntä! (Ojentaa hänelle kätensä.) Pelkään pahoin tämän asian vielä menevän myttyyn.

INGA (varovasti). Se riippuu Gudmundista.

LAUTAMIES (poistuu Erlandin kanssa).

ANNA. Toivokaamme parasta. Hyvästi ja kiitoksia!

(Kättelee Ingaa ja seuraa miestään.)

HILDUR (Gudmundille). Nyt minä saan nähdä, Gudmund, minkä arvoinen minä olen sinulle. (Kääntyy hänestä ja menee Ingan luo.) Hyvästi Inga-äiti! Minä toivoisin, ettei tämän ensinäkemän tarvitsisi jäädä viimeiseksi.

INGA. Kiitos sinulle, Hildur! (Pitelee hänen kättään.) Älä nyt ole niin ankara tytölle! Voi tapahtua kenelle hyvänsä, että hän joskus tarvitsee ihmisten sääliä.

HILDUR. Vaikka te kuinka pyytäisitte, Inga-äiti, niin minun on mahdoton ottaa Suotorpantyttöä palvelukseeni.

(Menee nopeasti ulos, Gudmund seuraa häntä ääneti.)

INGA (pudistaa epäröiden päätään). Mitä tästä tulee? Kaunis hän on näöltään, mutta hän on varmasti sellainen, joka etupäässä aina ensiksi ajattelee itseään. (Sulkee silmänsä ja tuumii.) Sitä ei voi auttaa. — — Helgan täytyy poistua. — — Helgan täytyy muuttaa.

GUDMUND (tulee verkalleen sisään, alakuloisena ja synkkänä, heittää lakin luotaan).

INGA. Miten sinun kävi?

GUDMUND (katkerasti). Hän sai tahtonsa perille. Minun täytyi pakostakin luvata — —

(Erland tulee hiljaa sisään, jää seisomaan perälle ja katselee Gudmundia.)

INGA (nyökäyttää). Niin, ethän voinut muuta tehdä. Samaa mieltä minäkin olen.

GUDMUND (purkaa tunteensa). Oli alhaista ja häpeällistä kaikessa tapauksessa käyttäytyä sillä tapaa Helgaa kohtaan!

(Heittäytyy, oikeanpuoleiselle penkille.)

INGA. Vähempi saa väistyä suuremman tieltä. Vai miten sinä, isä, ajattelet?

ERLAND (hitaasti ja miettien). Kyllä sinä olet oikeassa, äiti. Mutta nyt se riippuu siitä mikä on suurempi ja mikä on vähempi.

GUDMUND (mutisee). Enhän minä voi antaa Hildurin mennä luotani Helgan tähden.

INGA. Helgan ei tarvitse kärsiä puutetta. Siitä minä pidän huolen. Ja minä ilmoitan hänelle poismuuttamisesta niin varoen ettei hän tule siitä pahoilleen.

GUDMUND (pyytäen). Mutta ei tänä iltana, äiti! Odottakaa huomiseen!

INGA. Nyt tuleekin väki iltarukoukseen.

(Renkejä ja palvelustyttöjä tulee molemmista peräovista. Helga vasemmanpuoleisesta. Hän jää toisten taakse.)

Istukaa nyt!

(Väki istuutuu Ingan ympärille.)

INGA. Tule sinä tänne minun luokseni, Helga! (Helga lähestyy) Istu tähän jakkaralle!

(Helga katsahtaa häneen ja istuutuu Ingan jalkoihin.)

INGA (avaa virsikirjan, asettaa silmälasit nenälleen ja sanoo sillaikaa). Nyt me laulamme: "On päivä iltaan ehtinyt."

KAIKKI (alkavat laulaa). On päivä iltaan ehtinyt — —

Esirippu laskee.

KOLMAS NÄYTÖS.

Närlunda. Sama isotupa kuin ensi näytöksessä, mutta nyt koristettu tuoreilla koivunlehvillä. Aamupäivä muutamaa kuukautta myöhemmin. Inga äiti istuu juhlapuvussa tuolissaan pöydän vieressä oikeanpuolisen seinän ikkunan edessä. Hänkin on juhlapuvussa. Elin, nuori palvelustyttö, kattaa aamiaispöydän yhdelle hengelle suurelle pöydälle, joka on keskellä huonetta, enemmän katsomon puolella.

INGA. Elin, katsoppas eikö Gudmund jo ole hereillä? Siellä sisällä on niin hiljaista.

ELIN. Kyllä menen. (Astuu vasemmanpuoleiselle ovelle, tirkistää sisään ja sulkee oven varoen.) Ei, hän nukkuu vielä. Hän kääntyilee levottomasti, eikä hän ole riisunut vaatteitakaan yltään.

(Jatkaa kattamista ja poistuu tuvasta.)

ERLAND (pienen vaitiolon jälkeen). Onpa sekä typerää että hullua, kun miesväki viettää juomalla viimeistä nuorenmiehenpäiväänsä juuri ennen häitä. Ne ovat liian hurjia tuollaisissa tilaisuuksissa.

INGA. Se on nyt sellainen tapa, eikä sitä voi mennä muuttelemaan. Eikä Gudmund vain senvuoksi mennyt kaupunkiin eilen, menihän hän tekemään ostoksia toisenpäivän-pitoja varten. Ja kun hän nyt kerran oli kaupungissa, niin eihän hän voinut kieltäytyä ystäviensä kutsusta.

ERLAND. Mutta ei se nyt ole vain sitä, äiti. Monta kertaa viime aikoina hän on ollut samanlainen kotiin tullessaan. Kun minä vain tietäisin mikä häntä vaivaa! Hän taitaa juoda vain unohtaakseen jotakin, joka häntä painostaa.

INGA. Niin, muutamat ovat nyt sellaisia, että kun he ovat saaneet sen, jota he eniten ovat toivoneet, niin he alkavat epäillä ettei tuo toivomansa ollutkaan niin erinomainen kuin he olivat ajatelleet. Kyllä kaikki paranee, kunhan he joutuvat naimisiin.

ERLAND (nousee). Mutta nyt minä kaikessa tapauksessa herätän hänet.

INGA. Voi, anna hänen vielä nukkua vähän aikaa!

ERLAND. No niin, nukkukoon nyt vielä pari minuuttia lisää.

(Tupakoi edelleen.)

JANNE ÖSTER (astuu sisään hitaasti ja arasti). Hyvää päivää tähän taloon!

ERLAND. Päivää, Janne!

INGA. Päivää Janne! Istukaa!

JANNE. Kiitos vain, emäntä!

(Istuu oikeanpuoleiselle seinäpenkille.)

INGA. Jos Jannelle maistuu voileipä ja lasi sahtia, niin istukaa pöytään! Se on katettu Gudmundille.

JANNE. Enpä vastaa kieltävästi, hyvä emäntä, sillä niukasti elämme kotona tätä nykyä.

(Istuutuu pöydän ääreen ja syö hyvällä ruokahalulla.)

INGA. Janne tulee vähän sopimattomaan aikaan, sillä Gudmund viettää tänään häitään.

JANNE (syödessään). Kyllä tiedän, emäntä, kyllä tiedän. Senpävuoksi lähdinkin tänään liikkeelle. Minä olen matkalla häätaloon, mutta minulla oli sivumennessä tänne vähän asiaa. Kuulin että täällä on huomenna toisen hääpäivän pidot. Sattuisiko niin hyvin, että täällä tanssitaan?

INGA. Ei tiedä vaikka olisi vähän tanssiakin. (Ystävällisesti.) Jos Janne soittaa Ålvåkrassa, niin tulee hän myöskin mukana tänne! Kuuluuhan hän hääjoukkoon.

JANNE (huomattavalla helpoituksella). Niin, sitä minä odotinkin, mutta kaikessa tapauksessa on hyvä tietää varmasti.

INGA (hetken vaitiolon jälkeen). Onko Janne yhtään tavannut Helgaa? Tehän olette naapureita siellä Suursuolla.

JANNE. Minä näin hänet pari päivää sitten. Minun mielestäni hän näytti hyvin surkealta. (Hetken mietittyään.) Ettekö te pitänyt Helgasta, Inga-emäntä? Te annoitte hänen muuttaa jo puolen vuoden kuluttua!

INGA. Tietääkö Janne, ei minulla koskaan ole ollut ketään palveluksessani, jonka kanssa olisin tullut paremmin toimeen. Mutta nyt kun Gudmund menee naimisiin ja Hildur muuttaa tänne, niin on meitä liian monta naishenkilöä talossa. Ja sen, joka oli nuorin ja viimeksi tullut, täytyi väistyä.

JANNE. Hän on itsekin sanonut samaa minulle. Ja hän on näyttänyt minulle miten paljon te olette antaneet hänelle sekä vaatteita että muuta, niin että se pieni vaatenyytti, joka hänellä oli tänne tullessaan, oli kasvanut kokonaiseksi kirstuksi. Eihän sitä voinut ottaa uskoakseen että te olitte niin kovin tyytymättömiä häneen, koska isä Erland itse kyyditsi hänet kotiin.

INGA. No, sitä me emme olleet ensinkään, Janne. Mutta missä suhteessa näyttää hän Jannen mielestä surkealta?

JANNE. Niin, näyttää vain siltä, ettei hän jaksa kauempaa elää metsässä. Hän ei ole enää se entinen suotorpantyttö, joka oli minun ainoa iloni. Ei, hän on aivan muuttunut.

INGA. Mutta, Janne, ehkäpä se onkin hänelle parempi.

JANNE. Ensi kerran palatessaan palveluksesta täältä alhaalta kylästä, oli hän vajonnut lokaan ja kurjuuteen, mutta hän oli sama kuitenkin. Hän oli iloinen päästessään takaisin Suursuon ja metsän läheisyyteen. Mutta nyt, tällä kertaa —

INGA. Oliko hän Jannen mielestä muuttunut?

JANNE (niin kiintyneenä asiaan, että unohtaa syöntinsä). Hän on tullut niin kovin hiljaiseksi. Hän on tullut samanlaiseksi kuin te muut täällä. Te olette tehneet hänet tupaihmiseksi. — — — Hän ei enää viihdy siellä ylämailla. Niin se nyt vain on.

INGA. Onhan hänellä lapsensa!

JANNE (kiivaasti). Lapsi! Sen on vanha Stiina kokonaan vienyt häneltä! Helga saa tuskin silmätä sitä. Enkä minä usko Helgan enää jaksavan hoitaa lastaan. (Yhä kiivaammin.) Minä luulen hänen ikävöivän itsensä kuoliaaksi.

INGA (päättäväisesti). Sanokaa nyt vain suoraan mitä tarkoitatte, Janne! Jos minä voin auttaa Helgaa enemmän kuin mitä olen tehnyt, niin sanokaa minulle! (Huomaa Gudmundin, joka avaa ovea.) Mutta tuolla Gudmund viimeinkin tulee! Sinä olit jo nukkua liikaa, itse hääpäivänäsi.

GUDMUND (kalpean ja unisen näköisenä. Takki on rikkirevitty. Hän astuu äidin luo). Taisinpa nukkua. (Koettelee otsaansa.) Ja yhtä raskas on vielä pääni. Taitaa vielä monta unikuormaa olla siellä painamassa.

INGA (katsoo hellästi ja tutkivasti häneen). Toverisi taisivat pitää sinulle aika isot kestit.

GUDMUND. Olihan ne. Sanonpa teille muuten, että minä en muista koko moskasta enää yhtään mitään.

INGA. No, silloin ei siitä minun luullakseni ollut paljoakaan iloa.

GUDMUND (huomaa takkinsa revityksi). Mutta mitä tämä on?

INGA (kuivasti). Näyttääpä siltä kuin tuo takki olisi ollut tappelussa tänä yönä. (Viittaa pöytää kohti.) Mutta istu vähän syömään ennenkuin menet pukua muuttamaan! Sinä et ole maistanut vielä suupalaa tänä päivänä.

GUDMUND (kääntyy pöytään päin, huomaa Jannen). Istutteko te täällä, Janne? Minä luulin teidän soittavan Ålvåkrassa.

JANNE (nousee tervehtimään). Minä olenkin matkalla sinne, mutta poikkesin ohimennessä tänne kun oli vähän asiaa. Ja sitten emäntä tarjosi voileipää.

GUDMUND (istuu syömään). Istukaa vain alallanne ja syökää, Janne! — Ehkä teillä on jotakin hauskaa kertomista, niin minä unohtaisin hetkeksi päänkipuni!

INGA. Janne istui juuri puhumassa Helgasta, kun sinä tulit. Hän sanoo Helgan ikävöivän tänne kylään.

JANNE. Niin se nyt on. Ja kun minä sain kuulla, että Per Mårtensonin vaimo oli kuollut, niin minä tulin ajatelleeksi, että ehkä joku järkevä ihminen, niinkuin te, Inga-emäntä, voisitte ottaa puhuaksenne —

GUDMUND. Vai on se ihmisparka kuollut.

INGA. Olipa onni hänelle kun pääsi pois, hänellä oli niin huono mies.

JANNE. Niin, mutta hän kuuluu viime aikoina tulleen paljoa paremmaksi. — Sanovat, että siitä asti kun hän oli noilla käräjillä —

GUDMUND. Senpä tahdon nähdä, ennenkuin sen uskon.

JANNE. Minä sanon vielä kerran, että jospa joku viisas ihminen puhuisi hänelle. — Ehkä hän voisi sovittaa minkä on tehnyt Helgalle.

GUDMUND (kiivaasti). Pahus vie, siihen hän ei rupea!

INGA. Gudmund, mikä sinua vaivaa?

GUDMUND. Minä tarkoitan, vain, että Helga on liian hyvä mokomallekin sialle.

INGA. Sehän olisi paras mitä Helgalle voi ajatella. Kiitos, Janne, että herätitte minussa tuon ajatuksen.

GUDMUND (kääntyy kiivaasti äitiinsä päin, mutta luo alas silmänsä kun huomaa hänen katseensa. Toisella äänensävyllä). Eikö teillä ole näin hääaamuna muusta puhumista kuin kuolemantapauksista, Janne?

JANNE. Ei tottamaar ole. Ainakin on parempi, että vaikenen.

GUDMUND. Sepä jotakin. Kukas vielä on manalle mennyt?

JANNE. Taidatpa sinä tietää siitä yhtä paljon kuin minä. Kuuluu olleen tappelu viime yönä kaupungissa muutamien talonpoikien ja noiden tiilitehtaan roistojen välillä.

GUDMUND (välinpitämättömästi). Minä en tiedä mitään viime yön tapahtumista.

JANNE. Yhhyh! Meidän ajan nuoret ovat sellaisia nahjuksia. Jos minä olisin ollut kaupungissa, niin tottavie olisin ollut mukana antamassa roistoille selkään. Mutta niin ovat nyt asiat, että poliisin tullessa makasi yksi taistelusankareista kuolleena kadulla. Ja kun hänet saatiin poliisikonttoriin, niin huomattiin, että joku oli pistänyt veitsen päähän, ja se oli tunkeutunut aivoihin. Terä oli mennyt poikki ja jäänyt päähän. Se oli tavallisen kääntöveitsen terä. Itse veistä ei löytynyt. Sen oli kai murhaaja ottanut mukaansa.

GUDMUND (on laskenut kädestään veitsen ja haarukan, kuuntelee jännitetyn tarkkaavasti). Ovatko he jo saaneet kiinni hänet?

JANNE. Ei vielä, mutta poliisi kyllä tietää ketkä olivat tappelussa. Ne ovat nyt seuraamassa hänen jälkiään. Meidän vallesmannille ja siltavoudille on myöskin lähetetty sana. Niin, minä ainakaan en johda heitä oikeille jälille.

GUDMUND (koettaa olla välinpitämätön). Janne on vain aina entisensä lainen.

(Jatkaa syömistään, mutta näyttää hajamieliseltä. Erland pitää häntä tarkasti silmällä.)

JANNE. Ja nyt kiitoksia ruuasta, sillä taitaa jo olla aika minun joutua Ålvåkraan. (Nousee.) Hyvästi, emäntä, ja paljon kiitoksia! Hyvästi isä Erland! Kiitos, Gudmund! Sinä olet juuri yhtä ikävystyneen näköinen kuin kaikki muutkin sulhasmiehet tavallisesti ovat. Mutta taidatpa olla toisen näköinen, kun illalla saat tanssia minun viuluni mukaan.

(Menee.)

GUDMUND. (Kun toiset katsovat Jannen jälkeen, ottaa Gudmund kääntöveitsensä taskusta ja tarkastaa teriä. Äkkiä hän säpsähtää ja pistää nopeasti veitsen taskuunsa. Tämän on Erland huomannut, ja tästä hetkestä asti hän panee pois piippunsa ja tulee vilkkaaksi ja toimeliaaksi.) Kiitos ruuasta, äiti!

(Ojentautuu ja haukottelee teeskennellen tyyneyttä).

ERLAND. Mene nyt pukua muuttamaan, Gudmund.

GUDMUND (on taas totisen ja hajamielisen näköinen). Minä menen vain panemaan luokin Mustan kaulaan ennenkuin pukeudun hienoksi.

(Kiirehtii ulos.)

INGA (katsoo ikkunasta hänen jälkeensä). Mutta minne hän aikoo? (Ihmeissään.) Mitä tekemistä hänellä on puutarhassa?

ERLAND (tulee kiireesti ikkunaan). Varmaankin hakee kukkaa napinläpeensä.

INGA (katsoo ulos). Hän pysähtyy lammikon luo — — Nyt hän ottaa jotakin taskustaan ja heittää sinne. Näitkö sinä miten vesi roiskahti?

ERLAND (ruutuun nojaten). Sepä oli omituista, äiti.

INGA. Se oli ehkä jokin vanha muisto-esine, josta hän tahtoo päästä nyt kun aikoo mennä naimisiin. Ehkä hän on saanut sen Helgalta.

ERLAND (levottomana). Jospa se olisi!

INGA. Jos ei tietäisi miten asiat ovat, niin voisi melkein uskoa Gudmundin ajattelevan enemmän Helgaa kuin Hilduria. On oikein hyvä, että hän menee naimisiin tänään. (Erland yhä katsoo ulos eikä vastaa.) Sinä et kuuntele mitä minä sanon, isä.

ERLAND (varovasti, koetellen). Et kai sinä, äiti, katsonut Gudmundiin silloin kun Janne puhui tappelusta?

INGA (ymmärtämättä häntä). Tappelustako? — — Kai tarkoitat hänen puhettaan Per Mårtensonista?

ERLAND (menee istumaan, sivelee otsaansa). Niin, niin. Sitähän minä tarkoitin.

INGA. Onpa ikävää olla tänään poissa kirkosta. Kyllä Gudmundista ja Hildurista tulee kaunis morsiuspari.

ERLAND (taistellen yhä kiihtyvää levottomuutta vastaan). Niin, varmaan he ovat kauniita katsella.

GUDMUND (tulee oikeanpuolisesta peräovesta). Ei teidän tarvitse kauan odottaa, isä. Olen pian valmis.

INGA. Häävaatteesi ovat kirstun päällä huoneessasi. Kunhan saisit niitä ilolla kantaa!

GUDMUND. Kiitos äiti! (Kääntyy äkkiä Erlandiin.) Isä…

(Säpsähtää.)

ERLAND. Mitä tahdot, Gudmund?

GUDMUND (kovasti). Ei, se on yhdentekevää.

(Kiireesti vasemmalle.)

ERLAND (katsoo hänen jälkeensä). Häävaatteet hän kyllä voi pukea ylleen, mutta tuskinpa hän voi hankkia itselleen oikeaa häämieltä.

INGA. Minä melkein luulen, Erland, että sinä olet näitä häitä vastaan. Näyttää siltä kuin aikoisit hautajaisiin.

ERLAND. Ehkäpä, äiti. (Nousee.) Minä menen katsomaan ovatko rattaat puhdistetut viime yön matkan jälkeen. Minun on parempi olla, kun saan jotakin tekemistä.

(Menee ulos.)

INGA (katsoo ulos ikkunasta, ensin välinpitämättömänä, sitten uteliaana). Sepä omituista — — Sinnekö hän menikin? Hänkin menee lammikon rannalle — — (Tyyntyen.) Kas miten utelias hän on. Hän tahtoo saada selville mitä Gudmund heitti sinne!

(Katsoo edelleen ulos.)

HELGA (tulee sisään kantaen huiviin käärittyä kangaspakkaa. Hän näyttää itkettyneeltä ja alakuloiselta ja tervehtii arasti). Hyvää päivää, Inga-emäntä!

INGA (kääntyy ikkunasta). Kas, Helga! Päivää, lapsi! Miten sinä jaksat?

HELGA (lähestyy.) Kyllä, kiitos! Ei taida olla sopivaa minun tulla tänne tänään kun on Gudmundin hääpäivä. Mutta minä toin sen liinakankaan, jonka te käskitte minun kutoa.

INGA. Sepä oli hyvä. Annahan se tänne, että saan sitä katsella! (Sillä aikaa kun Helga avaa kangasta, katselee Inga ulos.) Nyt on Erland hakenut haavin ja haroo sillä vettä. Luulenpa sekä isän että pojan hassahtaneen hiukan hääaamuna. (Helga on levittänyt kankaan.) Saadaanpas nähdä! (Hän tarkastaa kangasta.) Sinä teet hyvää työtä, Helga. Mitä tahdot kutomapalkaksi?

HELGA. Taitaa olla parasta, että määräätte itse, emäntä.

INGA (ottaa esille avaimen). Kas tässä! Tahdotko ottaa esille rahalompakkoni tuolta vihreästä kirstusta! (Helga tekee sen.) Tyydytkö viiteen kruunuun?

HELGA. Se on aivan liian paljon.

INGA. Ei suinkaan. Ota sinä vastaan rahat! Olet ne rehellisesti ansainnut. (Antaa rahalompakon Helgalle.) Kas tässä! Pane nyt se takaisin ja lukitse kirstu!

HELGA. Suur kiitosta!

(Toimittaa käskyn.)

INGA (katselee sillaikaa ulos). Nyt hän etsii haavista… Nyt hän panee sen pois… Nyt hän varmaankin on löytänyt sen mitä haki… (Aavistaen onnettomuutta.) Näyttää siltä kuin kulkisi hän äkkiä niin kumarassa ja koukistuneena.

HELGA. Saisinkohan minä toivottaa onnea Gudmundille ennenkuin hän lähtee häihinsä?

INGA. Tietysti sinä saat. (Hän lyyhistyy tuoliinsa ja sulkee silmänsä.) Tänään on kaikki niin outoa, Helga. Tuntuu sillä kuin tämä naiminen ei tuottaisikaan onnea.

HELGA. Te taidatte olla pahoillanne, että tavallanne kadotatte poikanne, emäntä. Mutta kyllä te olette iloinen kun ajattelette, että hän joutuu parhaisiin naimisiin tässä pitäjässä.

INGA (pyyhkäisee kyynelen ja rohkaisee itseään). Kyllähän se oli suurin onni mitä voi ajatella, että hän sai Ålvåkran Hildurin.

HELGA (lohdutellen). Saadaanpa nähdä, miten Gudmund rupeaa mylläämään täällä Närlundassa, kun saa rahoja liikutella.

INGA (pyyhkii uudelleen silmiään). Eipä tainnut juolahtaa mieleesi, Helga, että minä täällä tänäpäivänä istuisin itkemässä. Mutta täällä tuvassa on niin omituista. Jotakin pahaa hiiviskelee täällä ympäri. Minusta täällä kuiskaillaan nurkasta nurkkaan, ettei tämä naiminen tuota onnea.

HELGA. Mutta rakas Inga äiti! Minkävuoksi se ei tulisi onnelliseksi?

INGA. Se ei tule onnelliseksi senvuoksi, että se perustettiin väärällä tavalla. Se alkoi vääryydenteolla. (Keskeytyy, mutta jatkaa päättävästi.) Sanoimme sinulle Helga, että sinun piti muuttaa senvuoksi, ettemme tarvitse sinua enää Hildurin tultua tänne. Mutta se ei ollut totta, vaan Hildur ei tahtonut ottaa Gudmundia ellemme me ajaneet sinua pois.

HELGA. Sen minä tiedän. Sen olen ymmärtänyt koko ajan.

INGA. Niin, mutta se oli väärin tehty. Ja me häpeämme sitä kaikki kolme. Ja saatpa nähdä, että me vielä saamme siitä rangaistuksen.

HELGA. Älkää toki sitä uskoko, emäntä. Olihan mahdotonta Hildurin, joka on niin tarkka ja ankara, pitää minua palveluksessaan.

INGA (katsoo lempeästi häneen, ojentaa hänelle kätensä). Puolustatko sinä nytkin häntä? Niin, te molemmat olette hyvin erilaisia.

ERLAND (perältä. Huomaa Helgan). Päivää Helga! (Ystävällisesti.) Miten sinä jaksat? Minä en voi sinua kätellä, sillä olen märkä ja likainen.

(Pyyhkii nurkassa riippuvaan pyyhkeeseen.)

HELGA. Kiitos, ei ole valittamista.

INGA. Helga tahtoi sanoa hyvästi Gudmundille ennenkuin hän lähtee.

ERLAND. Se on varsin luonnollista se.

INGA. En minä tahtoisi pyytää sinulta mitään nyt, kun et enää ole palveluksessani. Mutta ehkä sinä kuitenkin tahdot ottaa tämän vaatepakan ja kantaa sen vaateluhtiin.

HELGA. Kyllä, sen teen mielelläni.

(Ottaa kankaan ja poistuu keittiön ovesta.)

INGA. Erland, mikä sinua vaivaa? Minä varmaankin tulen päästä vialle, jollet sinä sano minulle minkävuoksi olet niin levoton.

ERLAND (vältellen). Mikäs minua vaivaisi?

INGA. Mitä sinä lammesta nostit?

ERLAND (raskaasti, ponnistaen). Tämän veitsen minä otin, Inga.

(Laskee kääntöveitsen hänen eteensä pöydälle.)

INGA (kääntelee veistä, tajuamatta häntä). Onko tämä se onnettomuus, jota minä olen koko aamun odottanut?

ERLAND (merkitsevästi). Yksi terä on siitä poissa.

INGA (tarttuu hänen käsivarteensa). Yksi terä poissa! — Et suinkaan tarkoita, että Gudmund — (keskeyttää) onko sinun aikomuksesi sanoa, että Gudmundilla oli tämä veitsi mukanaan kaupungissa viime yönä?

(Ääni on kohonnut, niin että viimeinen on melkein huutoa.)

ERLAND (synkän totisena). Hän otti sen niiden vaatteiden taskusta, jotka olivat sen näköisiä kuin olisivat olleet tappelussa, ja heitti sen lammikkoon.

INGA (ei sano mitään, jää istumaan huojuen edestakaisin, valitellen hiljaa).

ERLAND (astuu edestakaisin lattialla). Niin, nyt on onnettomuus tullut tähän taloon.

INGA (joka on luhistunut kokoon kuin vanha ihminen iskun saatuaan, oikaisee äkkiä itsensä). Mutta onhan Gudmund pukeutumassa sulhaseksi! Jos siinä olisi perää, niin ei hän silloin ajattelisi naimisiin menoa.

ERLAND. Niinpä hän kuitenkin tekee. Senvuoksi hän heitti veitsen lammikkoon, jotta voisi mennä tänään naimisiin.

INGA (ylpeästi). Gudmund! Ei, nyt sinä erehdyt, isä. Joskin hän juovuksissa ja sekapäisenä on joutunut ihmishengen menettämiseen, niin ei hän sentään mene naimisiin nuoren ja viattoman tytön kanssa antamatta hänen tietää asioistaan.

ERLAND (itsepäisesti). Hän on heittänyt pois veitsensä, ja nyt hän on pukemassa ylleen hääpukuaan.

INGA (nousee tuolilta). Se on tapahtunut niin äkkiä. Se on kova koetus hänen nuorelle mielelleen. Mutta hän kyllä tekee niinkuin oikein on. Sen saat nähdä.

(Vaipuu oihkaisten istualleen ja istuu taas kuten ennen ja valittelee.)

ERLAND (miettiväisenä). Tämä on ensimäinen kova koettelemus hänelle. Ja kuinka voi nuori poika ymmärtää, ettei ole mitään iloa rikkauksista ja vallasta, kun ei ole omatunto puhdas?

INGA (oikaisee itsensä, ylpeällä luottamuksella). Saat itse nähdä mitä hän tekee, sillä nyt hän tulee. (Gudmund tulee sisään kauniissa sulhaspuvussa. Inga äiti sanoo merkitsevästi, nähdessään hänen kasvoillaan kauniin, melkein kirkastuneen ilmeen.) Nyt sinä olet sen näköinen kuin minä tahdon sinun olevan.

GUDMUND. Minä tunnen itseni niin oudoksi tässä puvussa, äiti. Mutta katsos, kun Hildur on saanut jotakin päähänsä —

INGA. Tässä hän minun mielestäni on oikeassa. Sinä et ole koskaan ollut niin hyvännäköinen kuin tänään, Gudmund. — Isä, etkö tahdo pyytää väkeä sisään, jotta he saavat nähdä Gudmundin ja toivottaa onnea!

ERLAND (menee).

GUDMUND (huutaa hänen jälkeensä). Isä, jos te — — (keskeytyy).

ERLAND (seisoo ovella ja viittaa ulos, palaa sisään). Tahdoitko sanoa minulle jotakin, Gudmund?

GUDMUND (hiljaa). En, en mitään.

ERLAND (asettuu Ingan viereen; juhlallisesti Gudmundille). Tässä talossa on ollut tapana, että äiti puhuu sekä itsensä että minun puolestani. Mutta tänäpäivänä, Gudmund, tahdon minä, sinun isäsi, puhua meidän molempien puolesta. Minä tahdon sanoa sinulle, että tapahtukoon sinulle mitä tahansa, mitä kohdannetkin, niin me emme sinua jätä. Meihin molempiin sinä voit aina luottaa. Se varmuus on hyvä olemassa, sekä onnessa että onnettomuudessa.

GUDMUND (kiirehtii vanhempiensa luo ja ottaa heitä kädestä).

INGA (pitää hänen kättään omassaan). Meillä on aina ollut iloa sinusta, mutta älä pelkää tulla luoksemme, jos surut sinua kohtaisivat!

GUDMUND (murtuneella äänellä). Kiitos, isä ja äiti! (Taistellen liikutustaan vastaan.) Te olette hyvempiä minua kohtaan kuin ansaitsisin. (Taistelee huomattavan sielullisen kamppailun. Hän kääntyy sitten isäänsä, mutta näkee väen, joka tulee sisään hiljaa ja juhlallisena.) Vai niin, nyt te olette täällä. (Hän menee väen luo ja ottaa heitä kädestä. Kaikki sanovat: "Onnea!" Kun hän on kätellyt heitä, tulee Helga sisään. Gudmund huudahtaa iloisesti.) Helga!

HELGA. Hyvää päivää, Gudmund!

GUDMUND (kättelee häntä). Olitpa oikein hyvä kun tulit!

HELGA. Minun teki niin mieleni tulla toivottamaan onnea ja siunausta Gudmundille hänen hääpäivänään.

(Gudmund pitelee hänen kättään omassaan, katsoo häneen, voimatta puhua.)

ERLAND. Siitä onnittelusta taitaa Gudmund iloita enemmän kuin mistään muusta.

GUDMUND. Niin iloitsenkin. Minä olen niin kiitollinen siitä, että sinä olet tullut toivottamaan minulle onnea, Helga.

(Kääntyy äkkiä syrjään ja taistelee itsekseen. Silmänräpäys jännittävää vaitioloa.)

INGA (tekee äkkinäisen päätöksen). Tulkaa tänne Pekka ja Olli! (Viittaa parille rengille.) Te autatte minut pääsemään sillalle! Minä tahtoisin mielelläni nähdä, kun Gudmund lähtee talosta.

(Häntä autetaan ulos. Kaikki poistuvat, niin että isä ja Gudmund jäävät kahden.)

GUDMUND (katsahtaa ylös ja sanoo hyvin hiljaa). Isä!

ERLAND (astuu hänen luokseen). Nyt sinä olet sanonut kaikille hyvästit. Nyt me sitten lähdemme.

GUDMUND (painaa päänsä isän olkapäälle ja purskahtaa voimakkaaseen itkuun).

ERLAND (lempeästi). Mikä sinua vaivaa, Gudmund?

GUDMUND (hilliten itkunsa). Te olette kaikki niin hyviä minulle, mutta minä en ansaitse sitä.

ERLAND. Ethän sinä ole tehnyt mitään pahaa.

GUDMUND. Kyllä minä olen. (Vetäsee syvään henkeä.) Minä olen lyönyt kuoliaaksi yhden ihmisen.

ERLAND. Vai niin, niinkö siis sittenkin oli?

GUDMUND (ihmetellen). Tiedättekö te jo sen, isä?

ERLAND. Silloin kun Janne puhui tappelusta, huomasin minä sinusta, etteivät asiasi olleet oikealla tolalla. Ja sitten löysin sinun veitsesi lammikosta.

GUDMUND. Minun veitseni!

ERLAND. Niin, sinnehän sinä sen heitit. Ja minä näin suurimman terän olevan poikki.

GUDMUND. Niin, isä, se on poikki. Mutta en kuitenkaan voi käsittää, että minä olisin sen tehnyt.

ERLAND. Etkö voi muistaa miten se tapahtui?

GUDMUND. En muista mitään. Kaikki on minulle mustaa yötä. Vain vaatteista minä huomaan olleeni tappelussa, ja minä tiedän veitsenterän olevan poissa.

ERLAND. Aijotko sinä salata sen?

GUDMUND. Olen ollut aivan mieltä vailla. Onhan hirveää, että tämä onnettomuus kohtasi minua juuri tänä päivänä. Ajattelin, että ehkä ne toiset, jotka olivat mukana, olivat yhtä humalassa kuin minäkin, eivätkä myöskään muista mitään. Ehkei minua vastaan ole muita todisteita kuin veitsi, ja senvuoksi tahdoin sen hävittää.

ERLAND. Arvasin kyllä sinun niin ajattelevan. Tahtoisinpa tietää mikä muutti sinun mielesi?

GUDMUND (luo alas katseensa). Kun minä näin Helgan.

ERLAND. (tarkkaavasti). Vai niin, Helgan.

GUDMUND. Niin, isä. Kun Helga tuli minua onnittelemaan. Silloin jokin kova suli minussa. Minä tulin niin liikutetuksi hänen tulostaan. — Teitä toisia voin katsoa pää pystyssä; kun Helga tuli, en enää kyennyt. Hänen pitäisi vihata minua, mutta aina hän on yhtä lempeä.

ERLAND. Gudmund! Varmasti sinä et rakastakaan Hilduria?

GUDMUND. Kyllä minä olen rakastanut. En ketään ole asettanut häntä korkeammalle. Tiesinhän minä meidän arvomme ja rikkautemme hänen kauttaan kohoavan, ja minä tiesin varmasti, että siinä talossa, missä hän hallitsee, olisi hyvä elää. — Minä olin oikein ylpeä ja mielissäni, kun olin saanut myöntävän vastauksen häneltä. Mutta sitten kun hän pakotti minut lupaamaan, että Helgan täytyy muuttaa, olen minä alkanut epäillä häntä toisenlaiseksi kuin miksi minä hänet luulin. Sillä hän oli väärässä, isä. Se oli sydämetöntä ja kovaa. Joka kerta kun minä menin hänen luotaan, en voinut olla ihmettelemättä, mitenkä kauan hänen rakkautensa minuun kestäisi, jos se asetettaisiin koetukselle. Ja samalla minä näin Helgan seisovan käräjäsalissa piplia sylissä. Ja minä kuulin hänen huutavan: "Minä luovun kanteesta! Minä pidän hänestä vieläkin. Minä en tahdo että hän vannoo itsensä onnettomuuteen minun tähteni."

ERLAND (hetken vaitiolon jälkeen). En tiedä, olenko ymmärtänyt sinut oikein, Gudmund. Et suinkaan sinä enää ajattele voivasi mennä naimisiin?

GUDMUND (kasvoilla jalo ilme). Siinä on minun koko tulevaisuuteni ja onneni! Täytyykö minun luopua kaikesta tästä, vaikka en edes itse tiedä olenko minä ollenkaan puukkoa käyttänyt? Isä, minä tunnustan tämän teille, kysyäkseni teiltä neuvoa.

ERLAND. Siitä tulisi sinulle kova edesvastuu, jos asiat ovat niinkuin sinä uskot. Et suinkaan sinä tahdo vetää mukanasi Hilduria ja hänen sukuaan onnettomuuteen?

GUDMUND. Minä en itse voi tätä asiaa selvittää. Sano minulle mitä minun pitää tehdä.

ERLAND. Kaiken sen jälkeen mitä olen kuullut, Gudmund, minä sanon, että ainoa minkä voimme tehdä on se, että menemme Ålvåkraan ja kerromme mitä on tapahtunut.

GUDMUND. Mutta tarvitseeko minun tulla mukaan, isä? Ajattelin, että minun pitäisi siitä päästä. Nyt ovat kaikki häävieraat koolla. Siitä syntyy sellainen hämminki.

ERLAND. Sinä tulet kuitenkin mukaan, Gudmund. Saat itse puhua Hildurin kanssa. Hän rakastaa sinua. Ehkei käy niin huonosti kuin sinä pelkäät.

GUDMUND. Minä en usko hänen rakkauteensa, isä. (Myöntyy, kun Erland aikoo keskeyttää hänet.) Niin, olenhan sanonut, että teen niinkuin te tahdotte.

(He menevät. Kuuluu ulkoa hyvästelemistä ja pyörien rätinää. Sen aikana esirippu laskee.)

NELJÄS NÄYTÖS.

Erik Perssonin talo Ålvåkrassa. Perältä näkyy pienisaarinen ja metsärantainen Klar-joki. Joen toiselta puolen, metsäisen vaaran juurelta häämöittää kirkontorni. Näyttämön poikki kivinen aita, jonka portit ovat auki, sen takana maantie. Vasemmalta näkyy osa ruotsalaiseen talonpoikaistyyliin rakennettua taloa, ulkokuisti on puuleikkauksilla koristettu. Talon edustalla penkkejä ja puutarhasohvia. Keskellä näyttämöä, perälle päin, pitkä pöytä, katettu valkealla liinalla, jonka laidoissa kirjava raita. Pöydällä leivoksilla täytetty korkeajalkainen maljakko; viinikannuja ja laseja. Oikealla lehtimaja. Pöydät ja talo koristetut seppeleillä ja kukilla. Penkeillä istuu joukko vanhempia häävieraita, juhlallisina ja jäykkinä. Nuorta väkeä istuu ja seisoo; he ovat kaikki kansallispuvuissa ja näyttävät katselevan toistensa kirjavia pukuja. Nuoret ovat iloisia, naureskelevat leikkiä laskien.

LAUTAMIES (seisoo kuistin rappusilla ja katselee tielle päin, varjostaen kädellään silmiään). Kyllä Närlundalaisten pitäisi jo olla täällä.

ERÄS VANHEMPI TALONPOIKA. Niin onpa ihmettä, että Gudmund on niin hidas.

LIINA (nuori tyttö, tulee ulos. Lautamiehelle). Minun käskettiin sanoa, että nyt on morsian melkein valmiiksi puettu, niin että hän on kohta valmis kirkkoon.

LAUTAMIES (kärsimättömästi). Tervehdä sinä heitä, että sulhanen ei ole vielä tullut, niin että hänellä kyllä on aikaa pukea itsensä niin koreaksi kuin haluaa.

(Menee sisään, Liinan seuraamana.)

BRIITTA (yhdelle nuorista miehistä). Voi mun päiviäni miten pulska sinä olet, Niilo!

NUORI TALONPOIKA. En minä ainakaan omasta puolestani pidä tästä koreilemisesta. En tunne itse itseäni näissä pukimissa.

MAIJA-EMÄNTÄ. Kyllä se Hildur vain osaa pitää muut aisoissa. Hän saa kaikessa tahtonsa perille. Minun ymmärtääkseni eivät vanhemmat ole kovinkaan tyytyväisiä tähän naimiseen.

KARIN-EMÄNTÄ. Ajatelkaa, että hän on saanut koko nuoruutensa ijän ajatella vain pukeutumistaan.

MAIJA-EMÄNTÄ. Hän saa isänsä taipumaan mihin tahtoo. Minä olen oikein iloinen ettei hän saanut päähänsä että mekin vanhat pukeutuisimme kansallispukuihin, sillä kyllä meidänkin olisi ollut pakko suostua.

HILDUR (kultakruunu päässä, ylt'yleensä koristeltuna kirjavilla silkkinauhoilla, helminauhoilla, ketjuilla j.n.e. — huntua ei käytetä kansallispuvussa — näyttäytyy ikkunassa. Hän seisoo ääneti ja katselee maantielle).

BRIITTA (näkee Hildurin ja huudahtaa). Kas morsian!

KAIKKI MUUT (huutavat kilpaa). Kas morsian!

ERÄS TYTTÖ. Miten kaunis hän on!

ERÄS MIES. Oletteko milloinkaan nähneet kauniimpaa morsianta?

ANNA EMÄNTÄ (näkyy myöskin ikkunassa). Ei, Hildur, ei sovi, että sinä näyttäydyt!

HILDUR. Minä tahdon vain nähdä eikö Gudmund tule.

(Vetäytyy pois.)

(Veneellinen häävieraita tulee oikealta. Eräs talonpoika huomaa heidät.)

TALONPOIKA. Ne ovat varmasti Sörbyyläiset!

ERÄS VAIMO. Eivät ole. Svartsjöläiset sieltä tulevat.

JANNE ÖSTER (tulee huoneesta iloisena ja kovaäänisenä). Tuolla tulevat Svartsjöläiset! Mennäänpäs yhdessä heitä soitolla vastaanottamaan!

(Hän soittaa marssia ja astuu koko joukon etunenässä rantaan, niin että näyttämö jää aivan tyhjäksi.)

HILDUR (taas ikkunassa). Niin, mutta nyt hän kuitenkin tulee!

LIINA (hänen vieressään ikkunassa). Älä vain seiso siinä ikkunassa, Hildur, niin että hän saa heti nähdä sinut, kun tulee! Silloin hän tulee herraksi teidän avioliitossanne.

(Oikealta kuuluu rattaiden jyrinää, ne pysähtyvät.)

LAUTAMIES (tulee kuistiin tähystämään. Hämmästyy, nähdessään Erlandin ja Gudmundin tulevan lehtimajan kulmauksen takaa). Mutta mitä teitä te tulette?

ERLAND (kätellessään ja tervehtiessään). Me sidoimme hevosemme puutarhanportille, lautamies. Arvelimme, että kenties ei sillä puolen sattuisi olemaan väkeä. — On eräs asia, josta meidän pitäisi puhua teidän kanssanne ennen vihkimistä.

LAUTAMIES (hämmästyneenä). Mitä nyt on tapahtunut? — No, sopiihan se, vaikka meidän oikeastaan pitäisi tähän aikaan olla matkalla kirkkoon.

ERLAND. Me tahtoisimme mielellämme että Anna ja Hildur olisivat läsnä.

LAUTAMIES (hyvin hämmästyneenä). Mitä Herran nimessä? Onko jotakin ikävää tapahtunut? Eipä ole juuri tavallista, että morsian tulee morsiuskamarista näyttäytymään vieraille ennenkuin kirkkoon lähtiessä.

HILDUR (ikkunasta). Minä kuulen, että Gudmund haluaa puhella äidin ja minun kanssani. Minä tulen alas, kunhan saan päälleni viimeiset kultarannerenkaani.

LAUTAMIES (astuu pöydän luo ja täyttää kolme lasia). Voimmehan kuitenkin ottaa lasillisen, ennenkuin te tuotte esiin tuon salaisuutenne, olkoon se mikä hyvänsä. (Kohottaa lasinsa.) Terve! Olkoon tämä päivä onnen ja siunauksen päivä sekä nuorille että meille vanhoille! (He kilistelevät keskenään ja juovat. Lautamies istuutuu.) Istukaa nyt ja avatkaa kielenne siteet!

ERLAND (istuutuu oikeanpuoliselle penkille, Gudmund jää seisomaan pöydän eteen). Emmekö odota, kunnes naiset tulevat?

LAUTAMIES. Niinkuin tahdotte, Erland Erlandsson! (Vaitioloa.) Hildur ja Gudmund eivät ainakaan voi hääilmaa moittia.

ERLAND. Ei, parempi se ei voisi olla.

LAUTAMIES (katsoo Gudmundiin). Mutta kylläpä Gudmund on hiljainen ja totinen tänään! Olisinpa luullut hänen näyttävän iloiselta hääpäivänään.

ERLAND. Minun mielestäni hän on niinkuin olla pitää. Gudmund kai ajattelee päivän vakavuutta.

LAUTAMIES (nyökäyttää). Siinä te kyllä tietysti olette oikeassa. (Vaitioloa.) Olette kai kuulleet viime yönä kaupungissa tapahtuneesta murhasta?

ERLAND. Kyllä olemme.

LAUTAMIES. Kurjalla paloviinalla on paljon omallatunnollaan. (Anna ja Hildur tulevat ulos ja pysähtyvät rappusille.) Tiedättekö, onko murhaaja löytynyt?

ERLAND (tyyneesti). Kyllä hän on löytynyt.

LAUTAMIES. Kas, tuolla ovat naiset!

ANNA (tervehtii). Tervetuloa!

GUDMUND (huudahtaen). Hildur!

(Hillitsee itsensä).

HILDUR (ihmeissään). Mitä sinä aijoit sanoa, Gudmund?

GUDMUND. Miten kaunis sinä olet morsiamena, Hildur!

HILDUR (hymyillen). Sitä on minulle sanottu jo monasti tänään, mutta kaikkein hauskinta on kuulla sinun niin sanovan, Gudmund.

LAUTAMIES. Istuutukaa nyt, niin että pian selviäisimme tästä! (Naiset istuutuvat vasemmalle penkille.) Antaapas nyt kuulua mitä tärkeää Gudmundilla ja Erlandilla on sydämellään!

ERLAND. Niin, puhu nyt sinä, Gudmund!

GUDMUND (seisoo hetken ääneti, sitten nopeasti ja kiihkeästi). Me puhelimme äsken tuosta eilisiltaisesta tappelusta, jossa yksi ihminen lyötiin kuoliaaksi.

LAUTAMIES. Niin, niin, mutta miksi nyt enää siitä puhuisimme?

GUDMUND (hetken vaitiolon jälestä, nopeasti). Katsokaa, minä olin kaupungissa viime yönä…

HILDUR (huudahtaa ja Gudmund vaikenee äkkiä. Äänettömyys, jonka aikana kuuluu vieraiden naurua ja ääniä).

ERLAND. Muutamat Gudmundin toverit olivat panneet toimeen juhlan. Hän oli tainnut juoda liikaa, sillä kotiin tullessaan hän ei muistanut mitään mitä hänelle oli tapahtunut. Mutta hänen vaatteistaan me näimme, että hän oli ollut tappelussa, sillä ne olivat aivan repaleissa ja liassa.

GUDMUND (äkkiä uhkamielisesti). Antakaa minun kertoa loppu, isä! (Kääntyen lautamieheen.) Kun sitten tänä aamuna pelimanni Janne tuli meille Närlundaan kertomaan veitsenterästä, joka oli jäänyt murhatun päähän, niin silloin minä otin veitseni ja näin että suurin terä oli poikki. Niin, silloinhan minä olin syyllinen tai ainakin minua voitaisiin epäillä.

LAUTAMIES (hyvin vakavana, mutta tyynesti). Sinäpä tuot ikäviä uutisia, Gudmund.

ERLAND (hetken vaitiolon jälkeen). Kyllähän Gudmund olisi mieluummin tästä vaiennut. Hän kadottaa paljon tällä tunnustuksella.

LAUTAMIES (nousee, katkerasti). Niin, me täällä Ålvåkrassa voimme kaikki olla iloisia, että hän kertoi sen, muuten olisi onnettomuus vetänyt meidätkin mukaansa.

ANNA. Onhan päivänselvää ja oikeudenmukaista että Gudmund tunnusti.

GUDMUND (joka koko ajan on katsonut Hilduriin, astuu askeleen häntä kohti).

HILDUR (on tähän asti ollut hiljaa. Nyt hän kohottaa käsivartensa ja vetäsee hiuksista pois suuret neulat, jotka kruunua kiinnittävät).

GUDMUND (pysähtyy ja katsahtaa häneen moittivasti). Hildur!

(Hildur työntää neulat takaisin kruunuun.)

ERLAND. Eihän ole vielä todistettu, että Gudmund on syyllinen. Mutta minä ymmärrän, että te tahdotte siirtää häät siksi kunnes asia on saatu selväksi.

LAUTAMIES (kylmästi). Ei kannata puhua siirtämisestä! On kai Gudmund siksi varma asiasta, että me kaikki voimme sopia siitä, että Gudmundin ja Hildurin välit ovat nyt lopussa.

ERLAND (ei vastaa, vaan luo silmänsä maahan).

LAUTAMIES. Tule, Anna! On parasta meidän mennä sanomaan vieraille, ettei nyt tule mitään häitä!

(He menevät.)

GUDMUND (menee Hildurin luo, joka on noussut, ja ojentaa hänelle kätensä). Etkö tahdo sanoa minulle hyvästi, Hildur?

HILDUR (säihkyvin silmin). Tuollako kädelläsi sinä puukkoa heilutit?

GUDMUND (säpsähtää. Erlandille). Niin, nyt minä olen varma siitä, ettei häitä enää tarvitse siirtää.

(Hildur menee.)

ERLAND (panee kätensä Gudmundin käsivarrelle). Gudmund, taitaa olla parasta, että me samalla ajamme vallesmannin luo. Tai ehkä sinun ensin pitäisi käydä kotona, että saisit levätä ja nukkua?

GUDMUND (kuuntelee). Kuulkaa!… Miten hiljaa ollaan sisällä! Nyt siellä on saatu kuulla tuo uutinen. (Äkkiä katkeroituen.) Ajattele, kaikki nämä laitokset ovat tehdyt minun häitäni varten! Kaikki tämä olisi ollut minun omaani! (Yhä enemmän liikutettuna.) Oi, minä olisin valmis menemään huutamaan sinne, että kaikki on valhetta! Että minä olen keksinyt sen kaiken pannakseni Hildurin koetukselle!

ERLAND. Eipä hän juuri koetusta kestänyt.

GUDMUND. Niin, se on kyllä totta. Mutta mitä minä siitä välitän? Mitä siitä vaikka hän onkin itserakas ja ylpeä? Hän on kaikessa tapauksessa tämän seudun komein ja kaunein tyttö. — — — Nyt me olisimme olleet matkalla kirkkoon, isä, ja sitten minä olisin istunut ylinnä hääpöydässä, ja kaikki olisivat kadehtineet minulta kaunista morsianta. Minä olisin tanssinut ja leikkinyt koko päivän. Ja nyt on kaikki mennyt myttyyn! Olinpa typerä kun tunnustin! Nyt minä menetin elämäni parhaimman päivän.

ERLAND. Sinun äitisi ja minä iloitsemme siitä, että sinä tunnustit, Gudmund.

GUDMUND. Iloitsetteko te siitäkin, että minä joudun linnaan?

ERLAND. Tiedämme kyllä, ettei se suinkaan ollut sinulle helppoa.

GUDMUND. Niin, kyllä te olette hyviä kun kiitätte minua sen vuoksi että olen tärvellyt koko tulevaisuuteni.

ERLAND. On vielä yksi joka sanoo, että sinä olet tehnyt oikein.

GUDMUND. Kuka?

ERLAND. Suotorpan Helga.

GUDMUND (kiivaasti). Helga? (Seisoo hetken ääneti; senjälkeen tyyneesti.) Isä, tule, nyt me lähdemme!

(Poistuu kiireesti samaa tietä, jota oli tullutkin. Erland menee ajatuksiin vaipuneena jälestä).

(Näyttämö on vähän aikaa tyhjä, kuuluu piiskan läimäyksiä ja pyörien jyrinää, mutta ei naurua eikä puhetta. Vähän senjälkeen soutaa vene takaisin jokea pitkin. Sitten tulee Helga maantieltä pihalle Janne Österin seurassa.)

JANNE (viittaa joelle). Tuolla menevät Sörbyyläiset takaisin joen yli, ja tuolla (viittaa oikealle) — tuolla ajaa Erland Erlandsson Gudmundin kanssa vallesmannin luo! Nyt sinä näet, että kaikki ovat menneet matkoihinsa. Miksi tahdoit juuri minun palaamaan takaisin sinun kanssasi tänne?

HELGA. Minä näen tulleeni liian myöhään.

JANNE. Niin, ei tänäpäivänä vietetä häitä Ålvåkrassa. Ja koska ei tässä pelimannilla ole ansion toivoa, niin on parasta, että minä nyt menen todenteolla kotiin.

HELGA (miettii, epäröi ja sanoo viimein päättävästi). Janne menee sisään sanomaan Hildurille, että tänne on tullut vieras, joka tahtoo puhutella häntä.

JANNE. En minä ikinä usko, että hän tulee ulos puhumaan sinun kanssasi, Helga.

HELGA. Te saatte kuitenkin koettaa, Janne! Ettekö te ymmärrä, että minulla on tärkeää asiaa, kun kerran minä tätä pyydän.

JANNE. No niin, eiväthän he sentään voi syödä häntä senvuoksi.

(Menee sisään.)

HELGA (huutaa hänen jälkeensä). Mutta älkää mainitko minun nimeäni, kuuletteko!

JANNE (joka silmänräpäyksen on ollut sisällä, palaa takaisin). Nyt hän tulee sinun luoksesi. — Ja nyt minä menen.

HELGA. Ei, viivy vielä hetki, Janne! Voi sattua, että täällä kuitenkin vielä tänään vietetään häitä.

(Janne menee ja istuutuu penkille näyttämön perälle.)

HILDUR (tulee nopeasti ilman kruunua. Hän on kalpea ja seisahtuu Helgan nähdessään). Suotorpan Helga! Mitä sinä minusta tahdot?

HELGA. Minulla olisi vähän puhumista Hildurille.

HILDUR (kiireisesti ja vilkkaasti.) Onko Gudmund lähettänyt sinut?

HELGA. Ei, minä tulen itsestäni.

HILDUR (kärsimättömästi). Mutta sano sitten, mitä tahdot! (Kun Helga katselee ympärilleen.) Meidän täytyy jäädä tähän. Koko talo on täynnä väkeä.

HELGA. Ennenkuin minä sanon asiani, tahtoisin minä tietää, pitääkö Hildur Gudmundista.

HILDUR (ylpeästi). Minkävuoksi sinä sitten uskot minun aikoneen mennä naimisiin hänen kanssaan?

HELGA. Minä tarkoitin, että pitääkö Hildur hänestä vielä?

HILDUR. Minä en ole koskaan pitänyt hänestä niin paljon kuin tänään.

HELGA (vilkkaasti). Silloin täytyy Hildurin heti antaa jonkun rengeistä ratsastaa Erlandssonien jälkeen hakemaan heidät tänne takaisin. He eivät ole vielä ehtineet kauas.

HILDUR (yhä enemmän hämmästyneenä). Miksi? Mitä hyötyä siitä olisi, että hän tulisi takaisin?

HELGA. Senvuoksi, että Hildurin täytyy sanoa hänelle, että vaikka hän olisi tehnyt mitä tahansa, niin Hildur tahtoo olla hänelle uskollinen. Hildur on katunut ja tahtoo odottaa häntä, siksi kun hän pääsee vankeudesta.

HILDUR. Mutta miksi minä niin sanoisin?

HELGA (kiihkeästi). Senvuoksi, että teidän välinne tulisi taas ehjäksi.

HILDUR. Ei se enää milloinkaan tule ehjäksi. En minä tahdo mennä naimisiin miehen kanssa, joka on istunut linnassa.

HELGA. Eikö Hildur ole kuullut vanhaa satua miehestä, joka metsästysretkellä oli sattunut ampumaan toverinsa? Pari päivää senjälkeen piti hänen viettää häitä, mutta häätaloon tullessaan hän meni morsiamensa luo ja sanoi hänelle: "Nyt ei tule häistä mitään, sillä minä en tahdo tehdä sinua onnettomaksi". Mutta morsian otti häntä kädestä ja vei hänet saliin, missä koko hääväki oli koolla, ja puhui heille mitä sulhanen äsken oli sanonut, ja lopuksi hän sanoi: "Minä tahdon, että meidät heti vihitään, sillä minä rakastan sinua, vaikka sinulle olisikin käynyt onnettomasti. Ja kohdatkoon sinua mikä tahansa, niin minä tahdon ottaa kohtaloosi osaa." (Hän pyyhkäsee otsaansa ja katsahtaa kauniisti Hilduriin.) Eikö Hildur voisi sanoa samoin kuin se morsian?

HILDUR. Se, joka noin voi sanoa, oli enemmän kuin ihminen!

HELGA. Onko tuo Hildurin viimeinen sana?

HILDUR (ylenkatseellisesti). Se, mitä Helga kertoi, tapahtuu vain romaanikirjoissa.

HELGA (näyttää siltä kuin hän tahtoisi hyökätä Hildurin päälle, mutta tyynnyttää itsensä). Jos minä en olisi tiennyt häntä syyttömäksi, niin minä en olisi tullut pyytämään Hilduria kutsumaan Gudmundia takaisin.

HILDUR (astuu hyvin jännittyneenä askeleen Helgaa kohti). Tiedätkö sinä sen, vai luuletko sitä vain?

HELGA (katsoo tiukasti häneen). Jollen minä sitä tietäisi, niin en seisoisi täällä.

HILDUR (katsoen vielä kerran tutkivasti Helgaan). Niin, jos se on totta, niin —

HELGA (kiireesti Janne Österille). Janne, juokse sanomaan rengille, että hän ratsastaa Gudmundin jälkeen! Sano, että Hildur pyytää!

(Janne menee vasemmalle.)

HILDUR (istuutuu penkille). Kerro minulle kaikki!

HELGA. Minä olin tänä aamuna Närlundassa, ja kun Gudmund oli lähtenyt tänne, kertoi emäntä minulle mitä Gudmund oli tehnyt, ja että hän aikoi kertoa Hildurille kaikki ja sitten mennä vallesmannin luo.

HILDUR (liikuttaa levottomasti jalkaa). Ei sinun tarvitse niin juurtajaksain kertoa.

HELGA. Minä en tahtonut aluksi uskoa sitä. Silloin hän näytti minulle sen kääntöveitsen, josta yksi terä oli katkennut —

HILDUR (keskeyttää). Entä sitten?

HELGA. Kas, tiesinhän minä heti, että Gudmund ei voisi lyödä kuoliaaksi ihmistä, ei juovuspäissään eikä selvänä. Mutta kun sain nähdä veitsen, olin varma asiastani. Minä sanoin hyvästi emännälle niin pian kuin mahdollista, lainasin hevosen ja rattaat torpparin Jannelta ja ajoin tänne niin joutuun kuin hevonen pääsi.

HILDUR. Mistä sinä olit niin varma?

HELGA. Siitä minä olin varma, että se veitsenterä, joka oli löydetty tuon työmiehen päästä, ei ollut Gudmundin veitsestä, sillä siitä oli vain yksi terä poissa, ja sen minä olin katkaissut kerran kun olin saanut veitsen lainaksi päreitä vuollakseni.

HILDUR (nousee). Voitko vannoa sen todeksi?

HELGA. Sen voin kyllä. Minä sain sen veitsen lainaksi samana iltana jolloin Hildur ensi kertaa kävi Närlundassa. Minä taitoin veitsen teidän tullessanne, sillä minulla oli niin kiire keittää uutta kahvia. Minä pelkäsin Gudmundin suuttuvan minuun, senvuoksi en koskaan tullut kertoneeksi, että olin taittanut terän. Eikä hän itse ole tainnut sitä huomata. — — Niin, semmoinen oli se murha, jonka hän luuli tehneensä.

HILDUR. Jonka hän luuli tehneensä — — Mutta kuinka saattoi kuvitellakaan, ettei hänelle ollut sen selvempänä oma asiansa? Se hänen luulottelunsa on särkenyt meidän onnemme.

HELGA. Ei toki, ei vielä ole niin pahasti käynyt. Vielä teidän valinne tulevat hyviksi. Kun hän nyt tulee, niin Hildur vain sanoo katuneensa, että antoi hänen matkustaa, ja tahtovansa olla hänelle uskollinen hänen teostaan huolimatta.

HILDUR (ei vielä oikein ymmärrä). Enkö minä saa sanoa tietäväni, että hän on viaton?

HELGA. Hildur ei ymmärrä häntä. Kyllä Gudmund pian saa tietää, ettei hän ole murhaaja, mutta minä tahtoisin, että Hildur sitä ennen kutsuisi niinkuin itsestään hänet takaisin.

HILDUR. Etkö sinä virkkanut emännälle mitään veitsestä?

HELGA. En, sillä mielestäni oli paras odottaa. Minusta tuntui, että minun ensiksi piti tulla tänne. Luulin ehtiväni ajoissa, mutta he olivat jo lähteneet vallesmannin luo. Ja silloin minä ajattelin, että oli parempi jäädä tänne ja puhua siitä ensin Hildurille.

HILDUR. Mitä sinä sillä tarkoitit?

HELGA. Eikö Hildur ymmärrä, että minä tahdoin, että te taas tulisitte ystäviksi? Teettehän, Hildur, niinkuin minä olen sanonut? Muuten ei Gudmund milloinkaan anna anteeksi, että Hildur rikkoi hänen kanssaan välit heti kun onnettomuus kohtasi häntä.

HILDUR (Helgan sanat tekevät yhä valtavamman vaikutuksen häneen.) En mitenkään minä voi ymmärtää, että sinä tahdot auttaa minua, Helga! (Hetkisen vaiti oltuaan.) Et suinkaan sinä tiedä, että juuri minun tahdostani sinut pantiin pois Närlundasta?

HELGA. Kyllähän minä tiedän, ettei Närlundan isäntäväki tahtonut minua muuttamaan.

HILDUR (melkein nöyrästi). Minä en ole vielä koskaan tavannut sinun laistasi ihmistä.

HELGA. Älkää ihmetelkö, Hildur, että minä toivoisin Gudmundin tulevan onnelliseksi. Häntä minä kiitän siitä etten minä makaa Suursuon pohjalla. (Kuuluu rattaiden jyrinää ja piiskanlyöntiä.) Nyt he tulevat! Ymmärtäähän Hildur, ettei Hildur ole tietävinäänkään minun käyneen täällä puhumassa?

JANNE (nopeasti vasemmalta). Nyt ajavat Erlandssonit pihalle!

HELGA (Hildurille nopeasti). Hyvästi Hildur! Koettakaa lepyttää hänet taas!

HILDUR (ovelta). Kiitos, Helga! Minä en unhoita tätä hetkeä.

(Katoaa.)

GUDMUND (tulee samassa talon takaa, huomaa Helgan, pysähtyy ja kiiruhtaa sitten häntä kohti). Kas Helga, Helga! Ei, älä mene! Mitenkä sinä olet tullut tänne? Oi, rakkaani, miten iloiseksi tulin sinut nähdessäni!

HELGA. Hildur juoksi juuri sisään Gudmundia vastaan.

GUDMUND. Ei, älä mene, Helga! (Hengittää syvään, pyyhkäisee otsaansa.) Enhän minä sitä tiennyt ennenkuin juuri nyt. Mutta kun minä näin sinut täällä, niin sanoi sydämeni, että sinua minä rakastan. Koko sinun meillä-oloaikasi minä olin sidottu Hilduriin. Mutta sinusta minä pidän. Nyt vasta, kun olen vapaa, minä sen ymmärrän.

(Hän aikoo syleillä Helgaa, mutta tämä väistyy.)

HELGA. Ei Gudmund ole vapaa.

GUDMUND. Kyllä minä olen vapaa. Jos sinä vain huolit minusta, Helga.

HELGA (yhä väistyen). Gudmund on nyt pahastunut Hilduriin. Siinä koko asia.

GUDMUND. Minä luulen isän ja äidin toivovan mieluummin sinua miniäkseen kuin Hilduria.

HELGA (kiivaasti.) Mitä he nyt huolisivat minunlaisestani miniästä! Olenhan minä vain köyhä torpantyttö. Ja tietäväthän he minusta vielä pahempaakin.

GUDMUND (kiihkeästi pyytäen). Sano vain minulle, huolitko minusta?

HELGA. En minä ole ikinä tahtonut mennä naimisiin sinun kanssasi.

GUDMUND. Ehkä sinäkin pelkäät minua samoinkuin Hildur?

HELGA. Ei, ei suinkaan senvuoksi.

GUDMUND (uhaten). Pidätkö sinä sitten jostakin toisesta?

HELGA (väistellen). Hildur tulee!

GUDMUND. Pidätkö Per Mårtensonista?

HELGA (aivan perältä). Niin, hänestä minä pidän.

GUDMUND (kääntyy hänestä julmistuneen näköisenä). No, mene sitten! Nyt meidän tiemme erosivat.

(Helga kiirehtii pois, Gudmund luhistuu pöydän viereen penkille.)

HILDUR (tulee talosta. Hänen ryhtinsä on melkein nöyrä ja äänensä sävyisä). Sinä olit hyvä, kun tulit, Gudmund.

GUDMUND. Onko totta, että sinä olet pyytänyt minua tulemaan takaisin, Hildur?

HILDUR. On, Gudmund, minusta tuntui, että minulla oli sinulle vielä puhumista.

GUDMUND (lyhyesti). Minä luulin, ettei meillä olisi toisillemme enää mitään sanottavaa.

HILDUR (yhä enemmän hämillään). Minä olin hyvin — Niin, kyllä minä olin liian kova sinulle.

GUDMUND. Ja, me yllätimme sinut niin äkkiä.

HILDUR (kuten äsken). Minun olisi pitänyt ensin miettiä. Me voisimme — olisihan minun —

GUDMUND (tyynen ystävällisesti). On kai parasta nyt antaa olla niinkuin on, Hildur. Ei siitä kannata enää puhua. Mutta olit hyvä kun pyysit minua takaisin.

HILDUR (liikutettuna, painaa kädet kasvoilleen, mutta kohottaa taas päänsä). Ei, en minä voi tätä kestää!

GUDMUND (yhtä tyynesti). Älä enää sitä ajattele, Hildur!

HILDUR (taistelee itkua voittaakseen ja puhuu kiirehtien). Minä en tahdo, että sinä uskot minua paremmaksi kuin olen. Tänne tuli eräs kertomaan minulle, että sinä olit syytön ja hän kehoitti minua kutsumaan heti sinut takaisin ja sovittamaan kaikki hyväksi. Enkä minä saisi sanoa tietäväni sinun olevan syyttömän, sillä silloin sinä et pitäisi niin suurena sitä, että minä lähetin sinua hakemaan. — Nyt minä toivon, että olisin tehnyt sen omasta alotteestani; mutta sitä en tehnyt. Heti kun sinä olit lähtenyt aloin minä toivoa, että me olisimme jälleen tulleet ystäviksi. Mutta käyköön miten tahansa, niin minä sanon sinulle että olen iloinen siitä, että sinä olet viaton.

GUDMUND (lähestyen). Kuka sinulle antoi sen neuvon?

HILDUR. Sitä minä en saa sanoa.

GUDMUND. Minä ihmettelen vain mistä sinä jo sait sen tiedon. Sillä tiellä me juuri tapasimme siltavoudin, joka kertoi, että murhaaja oli saatu kiinni.

HILDUR. Minä ymmärrän, ettet sinä, Gudmund, koskaan voi unohtaa minkälainen minä olin äsken.

GUDMUND. Kyllä, minä voin anteeksi sinulle antaa. Mutta unhoittamaan tätä päivää minä en kykene. — Mutta kuka kävi täällä sinulle sanomassa että tekisit tämän saadaksesi välimme korjatuksi. (Hypähtää ylös.) Oi, nyt minä tiedän! Se oli Helga! (Kiihkeästi.) Helga se oli! Sano, oliko se Helga?

HILDUR. Kyllä se oli Helga.

GUDMUND. Hän tuli tänne sovittamaan meitä!

HILDUR. Niin tuli.

GUDMUND. Oi, Jumala siunatkoon sinua, Hildur, senvuoksi, ettet sinä voi valehdella. Uskotko sinä tuon suotorpan tytön, joka kiirehtäen tuli tänne tätä sinulle opettamaan, uskotko sinä hänen pitävän minusta?

HILDUR. Kyllä, sitä olen aina uskonut.

GUDMUND (innostuen). Sinäkin sen uskot, sinä Hildur! Mutta ethän sinä usko, että tämän hänen viimeisen tekonsa jälkeen, kun hän tahtoi antaa onnen minulle, ajattelematta itseään, ethän sinä usko, että minä tämän jälkeen voin pitää kenestäkään muusta kuin hänestä?

HILDUR. Mitä sinä tarkoitat, Gudmund?

GUDMUND. Sinun ei olisi pitänyt kertoa minulle, Hildur, että hän on tullut tänään sinun luoksesi puhumaan minun puolestani! Nyt minä tunnen hänet. Nyt minä tiedän mistä löydän tosionneni. (Hän astuu aivan Hildurin luo.) Nyt minä sanon sinulle hyvästi. Ymmärräthän sinä, etten minä voi viipyä täällä kauempaa. Hän ei saa tämän jälkeen odottaa minua silmänräpäystäkään.

(Kiirehtii siihen suuntaan, minne Helga meni. Lautamies, Anna ja Erland kuistin portailla.)

LAUTAMIES. Mutta olethan sinä yksin, Hildur? Missä on Gudmund?

HILDUR (ylpeästi). Gudmund on mennyt etsimään sitä vaimoa, joka sopii hänelle, isä. Nyt te pääsitte saamasta häntä vävyksenne.

LAUTAMIES. Se on oikein, Hildur! Rohkaise mielesi! Olenhan aina sanonut, että sinä olit liian hyvä hänelle!

HILDUR (purskahtaa itkuun. Erlandille). Ei, minä en ole liian hyvä niinkuin isä sanoo. Sano hänelle, isä Erland, että minä alan ymmärtää — — Minä alan ymmärtää —

(Hän keskeytyy itkien ja nojautuu äitiinsä.)

(Gudmund ja Helga tulevat hitaasti kävellen tietä kiviaidan takaa. Gudmund pitää käsivartta Helgan vyötäisen ympärillä ja puhelee hänelle kiihkeästi. Helga astuu pää kumarassa ja kuuntelee. He eivät katso lautamiehen puutarhaan. He ovat melkein ehtineet ohi, kun Erland huomaa heidät ja huudahtaa.)

ERLAND. Gudmund!

GUDMUND (pysähtyy ja kääntää onnesta säteilevät kasvonsa isää kohti). Niin, mitä sanotte tästä, isä?

ERLAND. Minä sanon, että nyt minun ei ainakaan tarvitse pitkiin aikoihin sanoa mitään. Nyt minä saan taas olla vaiti.

Esirippu laskee.