SUOTORPAN TYTTÖ
Kansannäytelmä neljässä näytöksessä
Selma Lagerlöfin samannimisen kertomuksen mukaan sovitelleet
BERNT FREDGREN ja SELMA LAGERLÖF
Suomentanut Maija Halonen
WSOY, Porvoo, 1914.
HENKILÖT:
ERIK PERSSON, talollinen ja lautamies. ANNA, hänen vaimonsa. HILDUR, heidän tyttärensä. ERLAND ERLANDSON, Närlundasta, INGA, hänen vaimonsa. GUDMUND, heidän poikansa. NIILO NILSSON, Suursuon torppari. STIINA, hänen vaimonsa. HELGA, heidän tyttärensä. JANNE ÖSTER, pelimanni. TUOMARI. NOTARIO ja VALLESMANNI. OIKEUDENPALVELIJA. PER MÅRTENSON, Vestergårdista. ELIN, Närlundan palvelijatar. BRIITA | Hildurin ystävättäriä. LIINA, | MAIJA-MUORI | talonpoikaisvaimoja. KAISA-MUORI | Käräjäväkeä. Häävieraita. Närlundan palvelijoita.
Ensimäisen näytöksen ensi kuvaelma Åkerin käräjähuoneella. Ensimäisen näytöksen toinen kuvaelma Suotorpan pihalla.
Toinen näytös Närlundan isossa tuvassa.
Kolmas näytös Närlundan isossa tuvassa.
Neljäs näytös Klarjoen varrella olevan Ålvåkran talossa.
ENSIMÄINEN NÄYTÖS.
Ensimäinen kuvaelma.
Åkerin käräjäsali. Suuri, matalanpuoleinen huone, peräikkunat maantien puolella. Oikealla puolen aitaus, avoin katsomoon päin. Aitauksen sisällä pitkä pöytä. Pöydän takana tuomarin korkeaselustainen tuoli. Vasemmalla puolen pöytää kirjurin paikka. Pöydällä asiakirjapapereita ja kirjoitustarpeita, tuomarin tuolin takana ovi sisempään huoneeseen. Molemmin puolin pöytää, aituuksen sisäpuolella, penkit kahdelletoista lautamiehelle. Aituuksen ulkopuolella pari penkkiä asiamiehille ja todistajille. Niiden takana kuuntelijoille. Ikkunoiden välissä vanha taalalaiskello. Vasemmalla puolen ovi ja tämän oven vieressä ilmoitus asioiden käsittelyn järjestyksestä, kapeissa kehyksissä.
Esiripun noustessa sulkee oikeudenpalvelija paraillaan ikkunaa. Gudmund, lautamies Erik Persson ja eräs toinen talollinen astuvat sisään.
LAUTAMIES (ovelta). Uskaltaako tänne tulla? Nyt varmasti olette tuuleuttanut täällä liikaa, niin että tuomarin täytyy ottaa turkit ylleen.
OIKEUDENPALVELIJA (sulkee toisen ikkunan). Niin, se kai tässä nyt on vikana. Äsken hän oli tulla sairaaksi kuumuudesta ja tukahuttavasta ilmasta. Hän on kyllästynyt itseensä, siinä koko asia.
GUDMUND (nuori, komea mies, yllään harmaa metsästystakki, jalassa pitkävartiset saappaat, ja musta, kukonsulalla koristettu huopahattu päässä). Ei, tuomari ei ole tänään hyvällä tuulella.
LAUTAMIES. Jos Gudmundilla on keskeneräisiä asioita oikeudessa, niin on paras koettaa saada siirretyksi päätöksen antaminen ensi käräjiin! Tänä päivänä ei kukaan tule toimeen tuomarin kanssa.
(Janne Öster sekä toiset tulevat sisään, ja muutamat asettuvat paikoilleen seuraavan kohtauksen aikana.)
GUDMUND. Kiitos vain neuvosta, lautamies, mutta minä tulinkin tänne vain isäni asiakirjoja hakemaan. Ja kun kerran olin täällä asti, oli minusta hauskaa jäädä kuuntelemaan. Kehuvat tätä tuomaria niin erikoiseksi.
ERÄS TALONPOIKA. Niin olen minäkin kuullut kerrottavan. Mutta tänään hän kiirehtii yhdestä asiasta toiseen, eikä sano sanaakaan liikaa.
JANNE ÖSTER (köyhästi puettu, viulu pussissa; vanhanpuoleinen, noin 60 vaiheilla oleva mies). Sen minä sanon teille, miehet, ettei ainakaan minulla ole erikoista syytä kiittää tuomaria. (Ympärillä olijat nauravat.) Hän tuomitsee minut sakkoja maksamaan melkein joka kerta kun tapaamme täällä käräjillä. Mutta minä olen huomannut, että silloin kun hänellä ei ole muita asioita käsiteltävänä kuin turhia pikku riitoja, niin hän kyllästyy kaikkeen niinkuin tänäpäivänä. Mutta annappas sille miehelle oikea asia, jossa hän voi hankkia viattomalle oikeuden tai sovittaa kunnon ihmiset, jotka ovat riitaantuneet, niin silloin on hauska häntä kuunnella.
GUDMUND. Ehkä tänään vielä otetaan jokin suurempi asia esille.
LAUTAMIES. Tuskin se on luultavaa. Nyt on enää vain yksi asia jälellä.
OIKEUDENPALVELIJA (lukee taululta). Se on Suotorpan Helgan ja Vestergårdin Perin välinen asia.
TALONPOIKA. Siitä ei taida tuomari tulla erikoisemman iloiseksi.
JANNE ÖSTER (itsekseen). Silloin taitaa Helga saada sanoa hyvästi kodilleen.
(Hän nousee ja istuutuu penkille aivan huoneen perälle.)
LAUTAMIES. En olisi uskonut saavani kuulla sellaisesta raukkamaisuudesta.
GUDMUND. Mutta eihän voi ajatellakaan hänen syyttävän Per Mårtensonia väärin?
LAUTAMIES. Siitä minä en voi mennä takuuseen. Se nyt ratkaistaan käräjillä tänään.
TALONPOIKA. Asia on yhtä paha, käänsi sen miten tahansa. Jos Helga saa oikeuden puolelleen tänään, niin on ratkaistu, että hänellä on lapsi naimisissa olevan miehen kanssa. Ja jos hän ei saa oikeutta, niin silloin tiedetään hänen keksineen koko asian vain rahoja saadakseen.
GUDMUND. Minä en ikinä voi sitä uskoa — —
LAUTAMIES. Gudmund on vielä niin nuori. Jos hän olisi ollut mukana yhtä monilla käräjillä kuin minä, niin hän ei ihmettelisi mitään. Taitaa olla viisaampaa pyytää kasvatusapua Perin laiselta vakiintuneelta ja varakkaalta mieheltä kuin joltakin nuorelta keltanokalta, jonka olinpaikkaa hän tuskin tietää. (Kello lyö.) Ei, nyt tulee oikeus! Minun täytyy mennä paikalleni.
(Oikeus tulee sisään. Tuomari ja notario istuutuvat pöydän ääreen. Vallesmanni istuutuu tuomarin taakse oikealle puolen. Lautamiehet ja kaikki läsnäolijat istuutuvat.)
TUOMARI. Seuraava asia!
OIKEUDENPALVELIJA (lukee oven vieressä olevasta taulusta). Helga Sofia Niilontytär Suotorpasta tilanomistaja Per Mårtensonia vastaan.
TUOMARI (vanhempi mies, jäykkä ja kunnioitusta herättävä käytös). Olihan se asia esillä viime käräjillä. Astukaa esiin, Per Mårtenson ja Helga Niilontytär! (Per Mårtenson nousee ja astuu rohkeasti aitauksen luo. Helgaa ei näy.) Missä on Helga Niilontytär? Eikö hän ole läsnä käräjillä?
OIKEUDENPALVELIJA. Helga Niilontytär, minne sinä olet mennyt? Onhan hän istunut täällä käräjäsalissa koko päivän.
ERÄS NAINEN (nousee joukosta). Hän ei taida uskaltaa tulla sisään. Minä näin hänen seisovan porstuan nurkassa, kun me muut astuimme ohi. Ja kun minä kysyin eikö hänkin aikonut tulla sisään, niin hän sanoi, ettei hän uskaltanut.
(Nainen nauraa ja käräjäväki yhtyy siihen.)
TUOMARI (oikeudenpalvelijalle). Jansson, kutsukaa sisään Helga Niilontytär!
OIKEUDENPALVELIJA (ovelta). Tule sisään, Helga! Nyt on sinun asiasi esillä. Mitä sinä turhia ujostelet. Tule vain sisään!
(Hän menee ulos, mutta jättää oven auki. Käräjäyleisö osoittaa hillittyä iloisuutta.)
TUOMARI (nojautuu tuoliinsa ja rummuttaa sormillaan tuolin käsinojaan).
GUDMUND (Janne Österille, joka istuu hänen takanaan penkillä). Voihan hän olla huono ihminen, mutta ymmärtäähän jokainen tämän olevan hänelle vaikeaa.
LAUTAMIES (naapurilleen). Senkin mokoma! Vielä tässä ujoutta teeskentelee kaupan päälle!
TUOMARI (tekee hiljaisen kysymyksen lautamies Erik Perssonille, joka vastaa ääneen).
ERIK PERSSON. Hänenkö vanhempansa? He ovat köyhiä, mutta siitä ei ole vaaraa. He ovat kunnon ihmisiä. He ovat niin häpeissään tyttärensä puolesta, että he tuskin antavat hänen jäädä kotiin.
OIKEUDENPALVELIJA (tulee vasemmalta Helgan kanssa. Hän pitelee häntä kädestä ja osaksi vetää, osaksi työntää häntä sisään. Helga on kohottanut yhden käsivartensa peittääkseen sillä kasvonsa. Hän aikoo vaipua yhdelle takimaisista penkeistä.) Mutta oletko sinä tänään aivan järjiltäsi? Sinun pitää astua tuomaripöydän luo. Nyt on sinun asiasi esillä. (Hän vie hänet oikeuden eteen.) Jää nyt vain siihen seisomaan!
TUOMARI (yleisölle, joka naureskelee ja kuiskuttelee). Olkaa hiljaa! (Helgalle.) Ei kukaan ole sinua kutsunut tänne, vaan sinä itse olet anonut apua oikeudelta. Sinun on sopimatonta pysytellä poissa silloin kun sinun asiasi ratkaistaan. (Hän silmäilee edessään olevaa asiakirjaa.) Pysyykö Helga Niilontytär Per Mårtensonia vastaan tekemässään syytöksessä?
HELGA (lyhytkasvuinen, hinterä, itkettynyt. Hän näyttää olevan aivan nuori, yllään pieneksi käynyt ripilläkäyntipukunsa, päässä musta silkkihuivi, jaloissa kömpelöt, suuret kengät. Hän vastaa kuulumattomasti).
TUOMARI. Koska sinä kerran olet tuonut asiasi oikeuteen, niin täytyy sinun myöskin vastata kun oikeus kysyy sinulta. — Pysytkö sinä kasvatus-avustuksen vaatimuksissasi Per Mårtensonilta? Väitätkö sinä vieläkin hänen olevan sinun lapsesi isän?
HELGA (yrittelee vastata).
TUOMARI (kohauttaa olkapäitä, kääntyy Periin). Kieltääkö Per Mårtenson edelleenkin tämän?
PER MÅRTENSON (40-vuotias mies, reippaan näköinen ja rohkearyhtinen). Kiellän, herra tuoman.
TUOMARI (katsoo asiakirjoihin). Viime käräjillä esitettiin vakavat todisteet vastaajaa vastaan, ja vastaaja myönsi itsekin Helga Niilontyttären palvelleen hänen talossaan. Sen nojalla tuomittiin vastaaja maksamaan kasvatusapua Helga Niilontyttärelle, ellei hän halunnut valanteolla vapautua siitä. — Onko Per Mårtenson valmis valalla vannomaan?
PER MÅRTENSON. Olen, herra tuomari.
HELGA (joka on seisonut kädet silmillä, säpsähtää ja katsoo ylös).
TUOMARI (katsoo tiukasti Periä silmiin). Per Mårtenson on nainut mies. Vastaaja on siis suuressa kiusauksessa koettaa vapautua syytöksestä. Senvuoksi määräsi oikeus, että vastaaja sielunpaimeneltaan saisi opetusta valan tärkeydestä ja merkityksestä. Onko vastaaja saanut tätä opetusta? Ja tunteeko vastaaja minkä rangaistuksen laki määrää valapatolle?
PER MÅRTENSON. Tunnen, herra tuomari.
(Hän ottaa povitaskustaan kokoontaitetun paperin, jonka hän ojentaa tuomarille.)
TUOMARI (lukee ääneen todistuksen). Täten todistetaan, että minä Åkerin seurakunnan sielunpaimenena olen keskustellut Vestervikistä olevan talollisen Per Mårtensonin kanssa hänen ja Helga Niilontyttären välisen oikeusjutun päätöksestä, sekä olen hänelle sen johdosta selittänyt pyhän valan suuren ja vakavan merkityksen, ja koska hän näkyy täydellisesti sen käsittäneen, ei mikään estä häntä vannomasta valaa oikeuden edessä.
Åkerin pappilassa syyskuun 11 p. 1900. Thomas Björkholm V. p.
(Taittaa ajatuksiinsa vaipuneena paperin kokoon ja jättää sen notariolle.) Niin, todistus on kyllä oikea. — Minä kysyn siis vielä kerran: Onko vastaaja valmis valantekoon?
PER MÅRTENSON (hiukan kärsimättömästi). Kyllä minä olen.
HELGA (säpsähtää, lähestyy aituusta ja mutisee puoliääneen). Aikooko hän vannoa? (Hän pysähtyy ja palaa takaisin paikalleen mutisten.) Ei, se on mahdotonta. Minä kuulin väärin.
TUOMARI (viittaa oikeudenpalvelijalle. Tämä astuu pöydän luo ja asettaa raamatun vastaajan eteen, ja osoittaa hänelle miten sormet ovat asetettavat).
HELGA (itsekseen, voimatta käsittää mitään). Mitä hän raamatulla tekee?
JANNE ÖSTER. Hän vannoutuu vapaaksi.
HELGA. Mutta silloinhan hän vannoo väärän valan.
TUOMARI (terävästi, Helgalle). Mitä sinä sanoit?
HELGA (änkyttäen). En mitään. (Hän aikoo ensin väistyä, mutta äkkiä hän kääntyy ja kiirehtii tuomarin luo. Kiihkeästi ja rukoillen.) Niin, minä pyytäisin ettei herra tuomari sallisi hänen vannoa! Ymmärtäähän herra tuomari minun puhuneen totta.
TUOMARI (huomattavaa vastenmielisyyttä tuntien). Minä tiedän toisen teistä valehtelevan. Mutta minä en tiedä kumpi teistä on se joka pysyy totuudessa.
HELGA (hyvin nopeasti, yhä kiihtyneemmin). Tietäähän herra tuomari itsekin hyvästi miten ankaria kaikki ihmiset ovat täällä pitäjässä silloin kun on kysymyksessä jokin, joka koskee naimista. He eivät tiedä pahempaa syntiä kuin se, jonka minä olen tehnyt. Ymmärtäähän herra tuomari miten tukalaksi minun asemani kävi, kun minä tunnustin kuka lapsen isä oli. Olisinkohan minä ollut niin kova itselleni, jos minä olisin voinut syyttää jotakin muuta kuin nainutta miestä?
TUOMARI (välittämättä sen enempää Helgasta kääntyy notarion puoleen). Lakikirja!
HELGA (kiihkeästi, hiljaa Perille). Sinä tahdot vain vaimosi vuoksi vannoutua vapaaksi. Mutta ethän sinä senvuoksi voi luopua iankaikkisesta autuudesta.
PER MÅRTENSON. Pidä suusi kiinni!
HELGA (samalla tavalla). En minä ikinä olisi tätä uskonut. Minä en olisi ikinä sinua syyttänyt, jos olisin voinut aavistaa sinun vannovan väärin.
TUOMARI. Jansson, pitäkää huoli siitä, että syyttäjä on hiljaa sillaikaa kun vala vannotaan!
(Oikeudenpalvelija astuu Helgan luo.)
OIKEUDENPALVELIJA. Hiljaa nyt, Helga! Asia on ratkaistu. Sinä et enää voita vaikka kuinka koettaisit.
HELGA (työntäsee hänet syrjään ja lähestyy tuomarin pöytää. Huutaen). Minä en uskalla katsoa sinuun, Per! Minä luulen näkeväni punaisen leiman otsallasi — sen punaisen leiman, jonka Jumalan sormi painaa kaikkien niiden otsaan, jotka vannovat väärin.
TUOMARI (katsoo ylös kirjasta). Vanno valasi, Per Mårtenson!
(Per asettaa kaksi sormea raamatulle.)
HELGA (huutaa kaikkien kuullen). Eikö kukaan täällä voi häntä siitä estää? Eikö teille ole opetettu niinkuin minulle, että helvetin portit avataan selkoselälleen sille, joka vannoo väärin?
TUOMARI (Helgalle). Ole hiljaa! (Oikeudenpalvelijalle.) Eikö Jansson voi opettaa häntä kunnioittamaan oikeutta?
OIKEUDENPALVELIJA (astuu Helgan luo ja puhuu hiljaa hänelle).
HELGA (tuijottaa taukoamatta Per Mårtensoniin eikä kuuntele tuomaria. Supisee itsekseen). Hän ei sitä uskalla. Hän ei uskalla vetää Jumalan vihaa ylleen.
TUOMARI (alkaa sanella valaa). Minä, Per Mårtenson, vannon ja vakuutan — —
HELGA (horjahtaa taapäin pelosta huomatessaan Per Mårtensonin aikovan toistaa kaavakkeen).
PER MÅRTENSON (kovalla äänellä). Minä, Per Mårtenson, vakuutan ja todistan — —
TUOMARI (keskeyttää). Ei, se ei ollut oikein! Kuunnelkaa tarkasti! (Toistaa hitaasti ja painolla.) Minä, Per Mårtenson, vannon ja vakuutan — —
HELGA (syöksähtää esille, työntäsee Perin käden raamatulta, jonka ottaa käteensä. Yleinen hämmästys. Oikeudenpalvelija tahtoo ottaa raamatun Helgalta).
OIKEUDENPALVELIJA. Anna tänne!
TUOMARI. Anna pois raamattu, Helga!
PER MÅRTENSON. Pois tieltä! Anna tänne raamattu!
HELGA (huutaen). Hän ei saa vannoa. Hän ei saa vannoa!
(Lautamiehet ja käräjäväki nousevat ja kaikki puhuvat kilvan.)
TUOMARI (lyö pöytään ja huutaa). Olkaa hiljaa! (Helgalle.) Mikä sinua vaivaa? Mitä sinä raamatulla teet?
HELGA (kuin äsken). Hän ei saa vannoa!
TUOMARI (ylenkatseellisesti). Olisiko asian voittaminen sinulle niin tärkeä?
HELGA (kiihkeänä kuin äsken). Minä en tahdo pakottaa häntä vannomaan väärin. Ennemmin tahdon luopua kanteestani.
TUOMARI. Oletko järjiltäsi? Tiedätkö sinä mitä sanot?
HELGA (vetäsee pari syvää hengenvetoa, sanoo tyyneesti ja hiljaa, katsoen tuomaria suoraan silmiin). Minä luovun kanteestani. Hän on lapsen isä. Mutta minä pidän hänestä vielä niin paljon etten tahdo, että hän vannoo väärin.
TUOMARI (nousee puoleksi ja katsoo häneen, nojaten molemmin käsin pöytään. Huoneessa yleinen hiljaisuus). Minä näen sinun totta tarkoittavan, Helga Niilontytär. Sinun tahtosi täytetään. (Notariolle.) Asia jätetään silleen! (Hän istuutuu. Yhä notariolle.) Notario, kirjoittakaa, että kantaja luopuu syytteestään senvuoksi, ettei sen miehen, josta hän pitää, tarvitsisi tehdä väärää valaa. Kantaja on köyhä ja kaikkea vailla, mutta luopuu kuitenkin syytteestään. Kantaja on niin ujo, että hänet tuskin saatiin pakotetuksi tulemaan tänne käräjäsaliin, mutta hän on pitänyt puoliaan sekä tuomaria että lautamiehiä vastaan. (Äänessä hieno väreily.) Notario kirjoittaa tämänkin asiakirjaan, että nähtäisiin kerran tämän käräjäkunnan asiakirjoista miten paljon rakkautta ja jumalanpelkoa yksi sen halvimmista on osoittanut.
PER MÅRTENSON. Herra tuomari!
TUOMARI (jyrisevällä äänellä). Mitä nyt? Onko sinulla jotakin vastaansanomista?
PER MÅRTENSON. Ei. Lienee parasta antaa asioiden olla, niinkuin ovat.
(Hän poistuu hitaasti läsnäolijoiden huomattavasti häntä ylenkatsoessa).
TUOMARI. Nyt voit antaa raamatun pois, Helga! (Helga asettaa raamatun pöydälle. Tuomari nousee ja pitelee raamattua kädessään.) Tuomari ja oikeus kiittävät sinua, Helga Niilontytär, siitä, että olet osoittanut meille miten Jumalan sanaa on pidettävä kunniassa. (Hän astuu alas paikaltaan ja ottaa Helgaa kädestä.) Kiitos sinulle! Hyvästi!
(Poistuu oikeanpuoleisesta ovesta, notarion seuraamana. Monet yleisön joukosta seuraavat tuomarin esimerkkiä ja ojentavat Helgalle kätensä, mutta tämä vetäytyy arkana ja pelokkaana pois. Hän jää seisomaan vasemmanpuoleiselle etunäyttämölle, pää kumarassa.)
JANNE ÖSTER (astuu Helgan luo, sanoo liikutuksesta väräjävällä äänellä). Tätä minä en koskaan unohda.
GUDMUND (Erik Perssonille). Mitä sanoo lautamies tästä! Saipa tuomari lopultakin nähdä jotakin suurta.
LAUTAMIES. Tyttö on kaikessa tapauksessa hulttio, vaikka hän näkyykin oppineen hiukan jumalanpelkoa. Hyvästi, Gudmund!
GUDMUND. Hyvästi, lautamies! Tervehtikää emäntää — ja Hilduria!
LAUTAMIES. Käykää pian katsomassa meitä, Gudmund!
(Menee. Sali on nyt melkein tyhjä. Helga vetäytyy ulko-ovelle, mutta Gudmund astuu hänen tielleen.)
GUDMUND (ystävällisesti). Tahdotko ajaa minun kanssani, Helga? Onhan meillä sama tie. (Helga ei vastaa, vaan koettaa päästä hänen ohitseen.) Etkö kuule, sinä pääset ajamaan minun kanssani?
HELGA. Sen kyllä kuulin, Gudmund, mutta minä kävelen mieluummin.
GUDMUND. Etkö usko minun tarkoittavan parastasi, Helga?
HELGA. Ehkä tarkoitat. Mutta minä en tahdo, että väki tuolla ulkona virnistelee sinulle senvuoksi, että sinä otat minunlaiseni raukan kärryillesi.
Esirippu laskee.
Toinen kuvaelma.
Niilo Nilssonin pieni torppa suursuon luona. Talo on näyttämön oikealla puolella, vinosti etualasta. Siinä on matala ovi ja kaksi ikkunaa, joiden läpi näkyy pieni huone takkatulineen. Ulkona mäellä kaivo, puuvaja, jonka edustalla kirves ja vähän puita. Vasemmalla lahonnut navetta. Näyttämön poikki aita; sen aukosta alkaa metsätie, joka johtaa vasemmalla hyvin korkealle kohoavan harjun yli. Harju alenee oikealle, niin että siltä puolen näkyy kuun valaisema laakso, missä suuri joki kiemurteleikse. Kirkas kuutamo ja leijailevaa sumua.
Kun esirippu nousee, kuullaan etempää viululla soitettavan yksinkertaista laulua. Valo loistaa tuvan ikkunoista. Niilo istuu kenkiä paikkaamassa, silmälasit nenällä. Stiina kehrää. He kuulevat soiton ja tulevat ulos kuuntelemaan.
STIINA. Kyllä varmasti joku soittaa! Minä en ole ikinä kuullut niin ihmeellistä. Kuulethan sinäkin sen nyt?
NIILO. Hyvin tuntuu olevan iloinen se soittoniekka. Sillä on kaunis ääni viulussaan.
STIINA. Sinä siinä vain seisot ja kuuntelet onko se kaunista vai rumaa? Ensin kai meidän pitää ottaa selville kuka se siellä soittaa. Onko hän ihminen vai peikko.
NIILO. Kuka ihminen tänne sydänmaalle tulisi soittamaan?
STIINA. Se on kaiketi joku maantien kulkija.
NIILO (viittaa). Eihän tuolla päin ole minkäänlaista tietä.
STIINA. Niilo, ethän sinä vain tarkoita sen kuuluvan Suursuolta? Ja sen sinä sanot niin tyynesti! Etkö yhtään muista, että Helga on poissa tänä iltana?
NIILO. Niin, se tyttö! Se nyt on niin harhateille joutunut, että sen kyllä suon väki saa valtoihinsa.
STIINA (tuskaisena). Mutta jospa siellä nyt soitetaankin Helgaa suohon! Ja täällä me seisomme kädet ristissä, emmekä tee mitään!
NIILO. Mitäpä voisi tehdä? Se, joka ei itse tahdo pysytellä pystyssä, se joutuu suohon, vaikka kuinka koettaisimme olla vartijoina.
STIINA. Mutta odotappas! Nyt ne tulevat tännepäin! Voisivatpa edes pysyä poissa ihmisten ilmoilta!
(Hän huomaa Janne Österin, joka tulee soittaen oikealta ja astuu aidan yli.)
Mutta sehän on Janne!
JANNE (ottaa viulun leuvan alta ja tervehtii). Hyvää iltaa ja Jumalan rauhaa metsäpirttiin!
NIILO. Janne on tainnut käydä suolla, saadakseen oppii niiltä, jotka siellä tänä iltana soittavat?
JANNE. Etpä tainnut oikein pitää nuotistani, Niilo, koska luulit sitä itse peikkojen soitoksi?
STIINA. Taitaapa Janne itsekin olla melkein peikko. Eipä hän ensi kertaa soittele niille, jotka tanssivat yösumuissa soiden ja rämeiden yli. Jos me vain olisimme tienneet hänenlaisen höperön olevan metsässä, niin emmepä olisi pelästyneet.
JANNE. Niin, minun pitikin sepittää uusi sävel yhdestä Suursuontytöstä, yhdestä noista hienoista, kepeistä Suursuontytöistä, jotka vain tahtovat tanssia ja leikkiä. Ja hänet oli pantu palvelukseen tuonne alas talonpoikien luokse, missä aina pitää tehdä työtä, rehkiä ja raataa, ja hän oli tullut siellä aivan heikkopäiseksi (vetää pari otetta jousellaan) ja oli vajonnut kaikenlaiseen kurjuuteen. Mutta sitten, kun hän oli syvimmällä surussa ja surkeudessa, alkoi hän tanssin, jonka vertaa ei kukaan täällä kylässä ole nähnyt. (Soittaa pari tahtia.) Kas näin, kuuletteko! Ja koko väen täytyi nousta ylös aivan hurmautuneena. (Soittaa.) Tuntui kuin olisin tulena palanut kun kuulin hänen puhuvan tänään käräjillä. Ja silloin minä sanoin itselleni: siitäpä sinun, Janne Öster, täytyy tehdä nuotti!
STIINA. Yhä hullummaksi vain näkyy Janne vanhentuessaan käyvän.
NIILO. Mitä sinä sanoit? Oletko ollut tänään käräjillä, Janne?
JANNE. Et suinkaan sinä, Niilo, luule minun vanhoilla päivilläni niin käpertyneen, etten saisi aikaan oikeusjuttua? Et suinkaan sinä tarkoita, etten ehtisi olla kunnon tappelussa joka käräjien välillä?
NIILO. En minä sitä ajatellut. Tahdoin vain kuulla miten Helgalle kävi.
JANNE. Eikö Helga vielä ole tullut kotiin?
NIILO. Tässä juuri istumme häntä odottamassa.
JANNE. Siis vain te molemmat saitte kuulla soittoni? En voinut ikinä arvata ettei Helga jo tähän aikaan olisi kotona. (Tutkistellen.) Mutta jospa hän onkin käynyt kotona ja te ajoitte hänet pois?
STIINA. Te voisitte kuitenkin kertoa, tuomittiinko Per Mårtenson häntä auttamaan?
JANNE (pistää pahantuulisena viulun pussiinsa). Pahus tässä teidän kanssanne viitsii pakista, kun ei Helga ole kotona. (Huutaa.) Ei, hän ei saanut rahoja.
STIINA. Ottakoon sitten myöskin lapsensa käsivarrelle ja menköön. Niilo ja minä olemme jo molemmat vanhoja. On onni, jos voimme itsemmekään elättää.
NIILO (hiljaisesti.) Per vannoutui siis vapaaksi?
JANNE. Mitä pirua pidinkään sellaista kiirettä? Soitella tässä mokomillekin kuiville kärryköille!
NIILO. Ehkei Perin tarvinnutkaan vannoa?
JANNE (kiivastuen). Tuomari otti Helgaa kädestä ja kiitti. Vallesmanni otti kädestä ja kiitti. Gudmund Erlansson, joka on sellainen prinssi mielestään, pyysi häntä kärryihinsä, ja Janne Öster teki laulun hänen kunniakseen. Mutta hänen vanhempansa, he tahtovat ajaa hänet ja hänen lapsensa mieron tielle! Niin ne mokomat tahtovat. Ja senvuoksi Osterin Janne menee matkaansa näiden puupökkelöiden luota.
STIINA. Mutta, Janne, älkää toki noin tulistuko! Tulkaa sensijaan sisään ja kertokaa meille miten käräjillä kävi!
NIILO. Tulkaa, Janne! Mehän olemme lähimmät sitä kuulemaan.
JANNE (astuu tupaa kohti toisten jälestä). Tekisipä mieleni tulla teille hiukan lakia lukemaan — (Hän pysähtyy ja nostaa pienen nyytin, joka on rappusella tuvan edessä.) Mitä Stiina on tänne ulos jättänyt?
STIINA. En minä tietääkseni ole sinne mitään jättänyt. (He tutkivat löytöä.) Se on minun silkkihuivini, jonka Helga sai lainaksi tänään käräjille mennessään, ja tuon kultaneulan löysi Niilo kerran maantieltä, ja entäs kirkkonenäliina! Mutta silloinhan Helga on kuitenkin käynyt täällä tänä iltana?
JANNE. Hän on käynyt kotona jättämässä teille sen, mikä oli teidän omaanne. — Mutta minne hän sitten on itse mennyt?
STIINA (miettiväisenä). Hän on mennyt jonnekin, mihin hän ei tahtonut ottaa mukaansa mitä minä olin lainannut hänelle — — (Tarttuu kiivaasti Jannen käsivarteen.) Janne, minne luulette hänen menneen?
JANNE (hillitysti, juhlallisesti). Meillä taitaa kaikilla olla sama ajatus, mutta älkäämme kuitenkaan uskoko niin pahaa — — Jos sinä olet samaa mieltä kuin minä, Niilo, niin menemme metsän halki suursuolle. — Ei, jääkää te, Stiina, kotiin, ettei tupa ole tyhjä, jos hän palaisi!
NIILO. (huutaa). Helga!
JANNE (astuessaan Niilon kanssa). Ei, älä huuda, Niilo! Astukaamme vain aivan hiljaa metsään päin!
STIINA (menee sisään). En ymmärrä miten voin elää siksi kunnes he tulevat.
(Helga tulee samassa hiipien pitkin aitoviertä, kulkee talon varjossa niin pitkälle että voi nähdä sisään ikkunasta, kohoaa varpailleen ja kurkistaa sisään,)
HELGA. Ei, tästä en voi nähdä häntä! (Siirtyy toisten ikkunaan.) Tuolla on kehto, mutta — — (Kuuntelee.) Joku tulee tiellä!
(Hän kiirehtii pihan yli puuvajaan, jonne piiloutuu.)
(Gudmund tulee aivan samaa tietä kuin Helga. Tultuaan aitauksen sisäpuolelle pysähtyy hän. Hän näyttää suuttuneelta, kun ei näe Helgaa tuvassa. Kuulee puuvajasta nyyhkytystä ja hiljaista valitusta.)
GUDMUND (astuu nopeasti vajan luo ja avaa oven). Totisesti, täällä hän on! Täälläkö sinä, Helga, istut ja itket?
HELGA (on vaiti).
GUDMUND. Mikä päähänpisto tämä on? Minä olin vähällä kulkea tästä ohi, saamatta tavata sinua! Tule vain pois sieltä!
HELGA (aikoo syöksyä hänen ohitseen).
GUDMUND (tarttuu häntä ranteeseen). Ei, saatpa jäädä tähän siksi kunnes minä saan puhutuksi asiani.
HELGA (hurjasti, koettaen irtautua). Anna minun mennä, kuuletko!
GUDMUND. En anna, sillä sinä näytät siltä kuin aikoisit mennä järveen.
HELGA (kuin ennen). No niin, se ei kuulu sinuun eikä muihinkaan! Kuka minusta välittäisi? Miksi seisot tässä estelemässä minua? Sinulla ei ole mitään sanomista minun asioistani.
GUDMUND (päästää hänet irti). No niin, jos siltä kannalta asia otetaan, niin voinpa sinut päästääkin. Minulla oli sinulle asiaa äidiltäni, mutta jos et välitä kuulla sitä, niin on minulle samantekevää jättää se sanomattakin.
HELGA (epäluuloisesti). Sinä vain keksit sen, että sinulla muka on asiaa minulle.
GUDMUND. Minun piti sanoa sinulle terveisiä äidiltä, että tulisit huomenna hänen luokseen.
HELGA (hämmästyen). Närlundan emännän luo? Mitä hän minunlaisestani välittää?
GUDMUND. Luulen hänen aikovan kysyä, haluaisitko ruveta meille palvelukseen.
HELGA (ei rohkene uskoa häntä). Minuako — hän aikoisi — palvelukseensa?
GUDMUND. Tietysti hän tahtoi ensin nähdä sinut.
HELGA (voimatta käsittää). Ehkei hän ole kuullut miten huono minä olen. — Eikös hän ole sairas? Sanotaan hänen aina istuvan tuvassa.
GUDMUND. Ole vain rauhassa, kyllä hän on kuullut yhtäpaljon kuin muutkin. Mutta, katsos, minun äitini onkin vähän toista maata kuin muut tavalliset ihmiset. Kun minä tänä iltana palasin käräjiltä ja kerroin mitä sinä olit tehnyt, niin hän lähetti minut viemään sanaa sinulle.
HELGA (hurmaantuneena). Mutta tämä ilo on liian suuri! (Heittäytyy ilosta itkien hänen kaulaansa.) Oi, Gudmund!
GUDMUND (melkein pelästyneenä). Mitä ihmettä, Helga!
HELGA (nojaa päänsä hänen rintaansa vasten ja itkee). Tahtoisiko hän ottaa minut palvelukseensa? Mutta silloinhan minä saisin elää. Sillä tiedätkö, minä olin todellakin aikonut mennä Suursuohon tänä yönä. Minä en uskaltanut sanoa isälle enkä äidille etten ollut saanut rahoja, vaan minä tahdoin lopettaa päiväni. Vähän aikaa sitten olin jo veden partaalla, mutta silloin valtasi minut haikea ikävä nähdä lastani vielä kerran eläessäni. Tahdoin vain nähdä sen pienet kädet, sitten olisin mennyt matkaani. — — Sinä et voi käsittää miten iloinen olen siitä että tulit? Sillä sinä olet antanut minulle elämäni takaisin.
GUDMUND (joka näihin asti on seisonut liikkumattomana, lämpenee ja sivelee hiljaa hänen hiuksiaan). Helga, sinä, oletpa tainnut kovia kokea?
HELGA (tointuu äkkiä, irtautuu ja kavahtaa punastuen suorana seisomaan hänen eteensä). Sinun mielestäsi, Gudmund, minä varmaankin käyttäydyn hyvin omituisesti.
GUDMUND (myöskin jäykästi ja hämillään). Et suinkaan sinä voi olla aivan entisesi laisena sellaisen päivän jälkeen.
HELGA. Sinä ehkä sanot äidillesi, ettei hän ajattelisi minua?
GUDMUND. Ei, sitä minä en sano, Helga, mutta ehkä olisi parempi, että sinä ensin vähän tyyntyisit. Katsoppas, me olemme niin tottuneet kotona hiljaisuuteen. Isäni, ensiksikin, on niin hiljainen, että hän voi olla koko päivän puhumatta. Vain silloin, kun meille muille joku pulma ei ota selvitäkseen, sanoo hän pari sanaa saattaakseen meidät oikealle ladulle. Ja äiti sitten. Hän on hiljainen hänkin, mutta toisella tavalla. Hän pitää juttelemisesta. Mutta hän on niin tautien kalvama ettei voi liikkua. Hän ei voi kärsiä ympärillään hätiköimistä eikä kiirettä, vaan kaikkien täytyy liikkua tasaisesti ja hiljaa. — Uskotko sinä voivasi täyttää sen ehdon?
HELGA. Ei ole mikään taito olla tyyni, kun minulla vain on joku, johon voin luottaa. Kun minun ei vain tarvitsisi tuntea olevani kuin ahdistettu eläin. Kun eivät vain joka päivä uhkaisi karkoittaa minua erämaahan. — Voi, jos sinä vain aavistaisit miten vaikealta minusta on tuntunut? — —
GUDMUND. Minä ymmärrän kaikki, Helga. Mutta vielä minun piti yhdestä asiasta puhua sinulle! Katsoppas, minun äitini on hyvin ankara. Hän oli aikoinaan kova työihminen, ja hän voi nyt panna liian raskaita taakkoja.
HELGA. Paljon hän saisikin vaatia, ennenkuin voisi panna liian raskaita kuormia minulle, hän, joka on ainoa, joka on tahtonut ottaa minut luokseen. — — (Hän pysähtyy ja kuuntelee.) Odota! Mennään syrjään!
(Janne ja Niilo tulevat peremmältä. Astuvat alakuloisina pihan poikki tupaa kohti.)
STIINA (heidän avatessaan oven). Tuletteko te yksin?
NIILO. Me emme nähneet häntä metsässä emmekä Suursuolla.
(He menevät sisään ja sulkevat oven.)
GUDMUND. He ovat olleet etsimässä sinua metsästä, Helga. Sinun täytyy mennä sisään heidän luokseen! Nyt minä menen.
HELGA. Voi! Nyt tulee vaikein.
GUDMUND. Mutta eihän se nyt ole niin vaikeaa kuin äsken?
ELGA. Ei, ei ole. Kaukana siitä! Voi, hyvä Jumala, miten minä olen kiitollinen siitä, että sinä tulit!
STIINA (näyttäytyy ovelta). Sinäkö siellä puhelet, Helga?
HELGA (nöyrästi). Minä täällä olen, äiti.
STIINA. Jumalan kiitos, että sinä olet täällä! Tule vain sisälle! Älä pelkää.
NIILO (astuu pihalle). Äiti on pitänyt ruuan lämpöisenä sinulle.
HELGA. Älkää ottako niin ystävällisesti vastaan minua, isä ja äiti, sillä minä en ole saanut yhtään rahoja.
NIILO. Emme me rahoista välitä, Helga. (Hän rykäsee. Juhlallisesti.) Katsohan, Helga, asia on nyt sellainen että, sinun äitisi ja minä, me olemme aina tahtoneet olla kunniallisia ja rehellisiä köyhyydessämme, ja meidän mielestämme me olimme joutuneet häpeään sinun tähtesi. Tuntui siltä kuin me emme olisi opettaneet sinua eroittamaan hyvää pahasta. Mutta kun minä sain kuulla Österin Jannelta mitä sinä olit tehnyt tänään, niin minä sanoin itselleni, että kyllä nyt ihmiset kuitenkin näkivät sinun saaneen oikean kasvatuksen ja opetuksen. Ja me ajattelimme, että kyllä me vielä saamme sinusta iloakin.
HELGA. Voi, isä, miten kauniisti te puhutte!
(Kuuluu Janne Österin viulunsoittoa. Hän soittaa samaa säveltä kuin alussa.)
STIINA. Sinun täytyy kuunnella tuota säveltä! Sen on Janne tehnyt sinun kunniaksesi. Se on sinun laulusi.
HELGA. Oi taivaan siunaus, minkälainen ilta tämä on!
GUDMUND (on hiipinyt salaa pois talon varjoa myöten). Hyvää yötä, Helga! (Ääni kuuluu yhä kauempaa.) Sinä tulet siis huomenna Närlundaan?
HELGA (huutaa riemuiten). Niin, minä tulen! Hyvää yötä, Gudmund!
Esirippu laskee.
TOINEN NAYTOS.
Närlundan suuri tupa. Kodikas vanhanaikainen talonpoikaistupa. Oikealla puolen perällä on ovi sen ulkopuolella olevaan pieneen eteiseen. Oven vasemmalla puolen takkauuni, sen takana ovi, josta mennään keittiöön. Vasemmalla seinällä kaksikerroksinen uudinsänky, edessä raanut, jotka ulottuvat lattiaan asti. Lähinnä katsojia ovi Gudmundin huoneeseen. Oikeanpuoleisessa nurkassa taalalaiskello. Ikkuna keskellä oikeaa sivuseinää. Sen edessä pöytä, jonka vieressä Inga-emännän nojatuoli. Keskellä lattiaa suuri, vanhanaikainen maalaamaton pöytä ja pari maalaamatonta tuolia. Tinakannuja ja kupariastioita hyllyillä ovien yläpuolella.
Inga-emäntä, kaunis, harmaahapsinen talonpoikaisvaimo, istuu ja nukkuu päivällisunta, suuri tyyny pistettynä pään taakse. Hänen edessään pöydällä on suuri piplia ja virsikirja sekä silmälasit. Sängyn vieressä penkillä nukkuu Erland Erlandsson. Hän on laihanpuoleinen mies, kasvot säännölliset. Huoneen keskellä olevan pöydän ääressä istuvat Helga ja Gudmund, jäykkinä, unisina ja haluttomina, toisella kirja, toisella sanomalehti kädessä. Kissa nukkuu eräässä nurkassa.
GUDMUND (nousee kyllästyneen näköisenä ja astuu kellon luo). Jospa ymmärtäisi mitä varten nämä pyhäiltapäivätkin luotiin! Ne ovat niin loppumattoman pitkiä ja ikäviä.
HELGA (katsahtaa ylös kirjastaan). Eikö Gudmund ajele tänään Ålvåkraan?
GUDMUND (kääntyy kiivaasti häntä kohti, ikäänkuin olisi loukkautunut kysymyksestä). Miksi Helga niin kysyy?
HELGA (viattomasti). Onhan Gudmund ajellut Ålvåkraan joka pyhä siitä asti kun minä tulin tänne Närlundaan.
GUDMUND (kiihkeästi, selitellen). Voinhan minä kerrankin jäädä kotiin äidin luo, minäkin. Eihän hänen kanssaan saa koskaan puhua, kun täytyy koko viikon olla metsätyössä.
HELGA. Minä istuin ja katselin Ålvåkran Hilduria kun hän tänään tuli kirkkoon. Enkä minä voinut sitten koko jumalanpalveluksen aikana ajatella muuta kuin häntä.
GUDMUND (hymyilee). On onneksi Helgalle, että äiti nukkuu päivällisuntaan. Muuten hän antaisi kyllä Helgan kuulla ketä on ajateltava silloin kun Herran huoneessa istuu.
HELGA. Kerronko minä Gudmundille mitä minä ajattelin Hildurista?
GUDMUND. Juttele vain, Helga, niin minä pysyn valveilla.
HELGA. Minä ajattelin vain, että Hildur on nyt juuri sellainen kuin meidän tulisi olla. Minä tarkoitan että meidän kaikkien pitäisi olla yhtä kookkaita, vaaleita ja kauniita. Ja miten komeasti hän oli puettu! Miksi emme me muutkin voi ruveta käyttämään näitä vanhoja pukuja? Minun mielestäni me muut kutistuimme niin pieniksi ja mitättömiksi vain senvuoksi että hän kulki ohitsemme.
GUDMUND (koetellen). Varmaankin Helga sanoo niinkuin kaikki muutkin että hänen pitäisi joutua naimisiin herrasmiehen kanssa.
HELGA (reippaasti). Kyllähän koko pitäjä tietää kenet Hildur tahtoo. Hän on sanonut kaikille ihmisille, ettei hän milloinkaan mene naimisiin muun kuin talonpojan kanssa. Hän tahtoo tehdä työtä omilla käsillään. Hän ei tahdo tulla herrasrouvaksi, joka istuu sohvassa ja antaa passata itseään.
GUDMUND. Vai niin, sellaistako Helga on kuullut?
HELGA. Kyllähän Gudmund sen ymmärtää, ettei hän ole sitä minulle sanonut. Mutta totta on kuitenkin että hän on sen sanonut. Enkä minä tiedä ketään, joka olisi sopivampi hallitsemaan ja ohjaamaan suurta taloa kuin hän. Sellainen emäntä vasta hauskuutta luo ympärilleen! Gudmundin täytyy…
GUDMUND. Mitä Helga aikoi sanoa?
HELGA. Minä aijoin sanoa, että… (keskeytyy hämillään.) Mutta kyllähän Gudmund ymmärtää minun totta tarkoittavan. Minä en sano sitä kiusotellakseni.
GUDMUND. Ei, en minäkään sitä usko, Helga.
HELGA. Jospa Gudmund vain voisi puhua hyvän sanan minun puolestani Hildurille ja sanoa etten minä ole niin huono kuin hän uskoo, niin että minä saisin jäädä Närlundaan vielä sitten kun hän muuttaa tänne!
GUDMUND. On aivan liian aikaista puhua sellaisesta, Helga. Minä pelkään, ettei minun koskaan tarvitse pyytää Hildurilta sitä. (Iloisesti.) Varmaankin sinä, Helga, olet viihtynyt hyvin meillä tänä talvena, koska niin mielelläsi tahdot jäädä tänne?
HELGA (varovasti). Olisihan häpeä, jos en viihtyisi, sillä niin hyviä ovat Inga-emäntä ja isäntä olleet minulle.
GUDMUND. Etkö sinä sentään välistä ole ikävöinyt metsiisi? Kyllä olivat kauniita siellä teidän luonanne nuo valkoiset sumut, jotka tanssivat ympäri mustien vuorien ja suuren, valoisan laakson pohjalla, missä musta virta kiemurtelee!
HELGA (vilkkaasti). Mutta hyvänen aika! Muistaako Gudmund todellakin minkälaista siellä kotoseudulla oli! Gudmund on varmaankin ollut siellä vain tuon ainoan kerran.
GUDMUND. Mutta sinä iltana oli kaikki siellä niin ihanaa, etten minä sitä koskaan unohda. Minä tiedän, että jos minä olisin syntynyt siellä, niin en koskaan lakkaisi ikävöimästä sinne takaisin.
HELGA (katsoo pitkään häneen. Tämän jälkeen ovat he molemmat vähemmin jäykkiä ja puhelevat iloisesti ja tuttavallisesti, sinuttelevat, jota he eivät tehneet alussa. Erland herää välillä unesta, katsahtaa heihin ja sulkee uudelleen silmänsä; samoin tekee Inga-emäntä, mutta nuoret eivät sitä huomaa). Minun täytyy kertoa sinulle, että minusta tuntui ensi viikkoina tukalalta täällä Närlundassa. Mutta sitä sinä et saa sanoa äidillesi, Gudmund.
GUDMUND. Jos sinä tahdot että minä vaikenen, niin minä vaikenen.
HELGA. Ajattele, että minä ikävöin niin hirveästi, että melkein luulin etten voisi jäädä!
GUDMUND. Ja minä luulin sinun olevan iloisen kun sait olla täällä!
HELGA. Minä en todellakaan voinut sille mitään. Oli jotakin, joka imi ja veti minua metsää kohti. Tuntui yhtä onnettomalta kuin metsälinnusta, joka on häkkiin suljettu.
GUDMUND (hymyilee hänelle ja puhuu kuin lapselle). Oliko täällä joku paha sinulle?
HELGA (torjuen). Oi, ei toki! Mutta vaikealta tuntui kuitenkin. Minä en nukkunut ainoatakaan yötä. Heti kun iltasella painausin vuoteeseeni aloin itkeä ja itkin aamuun asti. Päivin, kun liikuin täällä teidän keskellänne, voin olla itkemättä, mutta heti kun jäin yksin, herahtivat kyyneleet silmiini.
GUDMUND. Sinä taidat olla herkkä itkemään, sinä.
HELGA. Ei minusta tunnu mikään maailmassa niin helpolta kuin ikävöiminen. Ei mikään ollut kaunista eikä mikään hauskaa, enkä minä voinut pitää ainoastakaan ihmisestä. Te kuljitte täällä minulle yhtä vieraina kuin ensi päivänä teidät nähtyäni.
GUDMUND. Oletpa sinä sentään omituinen, sinä Helga. Äsken sinä sanoit tahtovasi jäädä tänne.
HELGA. Niin sanoinkin.
GUDMUND. Ehkä et enää ikävöi pois täältä?
HELGA. Saatpa kuulla miten minun kävi.
GUDMUND (istuutuu pöydälle Helgan luokse). Olisit jo ennen jutellut tämän minulle.
HELGA. Sinulle? Luulen melkein, ettet sinä ole puhunut minulle sanaakaan koko talvena. En uskonut sinun edes muistavan, että minä olin täällä.
GUDMUND. Kukapa silloin ajattelisi lohduttamista, kun uskoo kaiken olevan hyvästi. Mutta nythän sinä sentään olet ikävästäsi päässyt.
HELGA. Silloin kun se oli pahimmillaan pyysin minä äidiltäsi päästä kotona käymään eräänä lauantai-iltana ja viipyä siellä koko pyhän. Ja kun silloin illalla menin, niin en minä uskonut enää koskaan tulevani takaisin Närlundaan. Mutta siellä kotona olivat isä ja äiti niin niin iloisia siitä, että minä sain olla täällä, etten minä hennonut kertoa heille ikävästäni. Ja se kyllä vähenikin samalla kun tulin kotiin.
GUDMUND (kiusotellen). Ehkäpä sinä aloitkin ikävöidä tänne takaisin?
HELGA. Ikävöimistä ei paljon tuntunut maanantaiaamuun asti, mutta silloin se taas valtasi minut. Silloin maatessani minä itkin sitä etten saanut jäädä metsään. Mutta pahimmassa ikävässäni minä muistin jonkun sanoneen, että jos vie kourallisen tuhkaa kotitakasta siihen vieraaseen paikkaan ja sirottelee sen siellä liedelle, niin pääsee ikävästä.
GUDMUND. Sepä oli helppo parannuskeino se, Helga.
HELGA. Niin, mutta katsoppas, siitä on se seurauksena, ettei sitten enää viihdy missään muussa paikassa. Jos muuttaa pois siitä talosta mihin tuhkan kantoi, niin ikävöi sinne yhtä paljon kuin oli ikävöinyt sieltä.
GUDMUND (nauraen). Eikö voi viedä tuhkaa mukanaan siihen uuteen paikkaan?
HELGA. Sitä ei voi tehdä kuin yhden kerran. Sitten siihen on sidottu. Senvuoksi sen keinon käyttäminen on uhkateko.
GUDMUND (teeskennellyn totisesti). Minä en olisi ikinä uskaltanut sitä tehdä.
HELGA (iloisesti). Mutta minäpä uskalsin! Minä tahdoin ennemmin kärsiä sen kuin olla kiittämätön sinulle ja sinun äidillesi.
GUDMUND. Et suinkaan sentään tuonut tuhkaa tänne?
HELGA. Naura sinä vain niin paljon kuin tahdot, mutta kuuntele nyt minua! Minä toin tuhkaa mukanani ja sirotin sen tänne liedelle eräänä päivänä heti päivällisen jälkeen. Sitten minä olin navetassa siihen asti kunnes tuli pimeä, ja minulla oli niin paljon tekemistä, että melkein unhotin koko asian. Mutta ajatteleppas, että kun minun piti tulla sisään, niin minun mielestäni tuli loisti ikkunasta niin lempeästi, ja kun tulin ovesta sisään, niin näytitte te kaikki tuossa takan ympärillä istuessanne niin ystävällisiltä ja tutuilta! Ja koko tupa oli niin kaunis. Oli oikein hauskaa tulla tänne sisään.
GUDMUND. No, silloin sinä, Helga, varmasti uskoit taikaasi.
HELGA. Etpä sinäkään voi pitää sitä muuna kuin ihmeellisenä, Gudmund. Ja siitä asti minä olen viihtynyt päivä päivältä yhä paremmin.
GUDMUND. Ainakin sinä näytät viihtyväsi täällä. Ei sinua voisi tuntea enää siksi suotorpantytöksi, joka seisoi itkien käräjillä… Mutta, entäs jos sinun nyt olisi pakko muuttaa Närlundasta?
HELGA (ääni vapisevana). Minä tiedän, että silloin saisin ikävöidä tänne koko elinaikani.
GUDMUND (vakavasti, äänessä lämmin väre). En ainakaan minä käske sinua pois täältä. Tuossa käteni siitä.
(He pudistavat kättä.)
ERLAND (nousee penkiltä). Mutta miten sinä, Gudmund, et tänä iltapäivänä ole lähtenytkään Ålvåkraan?
INGA. Voit tulla nyt ottamaan pois tyynyn, Helga! (Helgan tultua hänen luokseen.) Luulen, että saat jo tuoda sisään kahvin.
HELGA (katsoo kelloa). Hyvänen aika! Onko kello niin paljon! Se on valmista tuossa tuokiossa.
(Kiirehtii ulos.)
ERLAND (itsekseen). Ensi kerran Helga myöhästytti kahvin tännetulonsa jälkeen.
GUDMUND (hiukan hämillään ja suuttuneena). En luulisi teillä olevan huolestumisen syytä siitä, että minä vähän aikaa juttelin Helgan kanssa. Nämä sunnuntai-illat ovat niin kuolettavan pitkiä.
INGA. Voithan sinä ymmärtää, Gudmund, ettemme me kumpikaan ole sinusta levottomia. Mutta tämä suotorpantyttö on tullut meille niin tarpeelliseksi, ettemme tule toimeen ilman häntä. Emme tahdo, että hän rakastuisi meidän pulskaan poikaamme.
ERLAND (nyökäyttää ja sytyttää piippunsa. Hän seuraa keskustelua tarkkaavaisesti, mutta on itsepäisesti vaiti).
GUDMUND. Sattuukin olemaan niin ettei hän ole rakastunut minuun, vaan Hilduriin. Olisittepa vain kuullut, äiti, miten kiihkeästi hän toivoi pääsevänsä hänen palvelukseensa.
INGA. Hän kertoi minulle kaikki heti kirkosta tultuaan. Mutta ei hän senvuoksi kuitenkaan tahtonut minua jättää. Kaikki kävisi hyvästi, kunhan sinä vain tahtoisit naida Hildurin ja tuoda hänet emännäksi tänne Närlundaan.
GUDMUND. En minä ymmärrä minkävuoksi hän on niin varma siitä, että minä tahdon naida Hildurin.
INGA. Hän on kuullut kaikkien ihmisten kirkolla puhuvan, että teistä vasta tulisi kaunis pari. Siellä ihmeteltiin vain miksi sinä et tullut kirkkoon tänään. Sanottiin Hildurin heittäneen pitkiä, ikävöiviä katseita ympärilleen, kun et sinä seisonut siellä tervehtimässä silloin kun hän nousi reestä.
GUDMUND (hypähtää ylös levottomana). Kunhan te ette vain olisi erehdyksissä, äiti!
INGA. Minä en koko ikänäni ole ollut mistään sen varmempi. Kysy vain isältä, niin saat kuulla hänen olevan samaa mieltä. (Kääntyy Erlandiin, joka on seisahtunut hänen eteensä.) Jos tahdot tietää, Erland, niin juuri minun neuvostani ei Gudmund tänään mennyt Ålvåkraan.
HELGA (tulee sisään ja etsii jotakin hyllyltä.)
INGA. Mitä etsit, Helga?
HELGA. Etsin veistä sytykkeitä vuollakseni.
GUDMUND (menee Helgan luo ja ojentaa hänelle kääntöveitsen). Saat lainaksi minun veitseni. Ota iso terä! Sitä minä en milloinkaan itse käytä.