Emilie Björkstén
EMILIE BJÖRKSTÉN 70-vuotiaana
JOHDANTO
I
Kerran, niin kertoo perimätieto, kun Runebergin kodissa Porvoossa eräät hänen läheisimmät ystävänsä laskivat leikkiä hänen monista rakastumisistaan ja »niistä erilaisista asteista, joita hän itsekullekin oli kustantanut», improvisoi runoilija, hetkisen kuunneltuaan, tämän usein lainatun säkeistön:
Älskat har jag många, många, än en ful och än en skön, Unga, gamla, korta, långa, vilken blev väl sen min lön. Tvenne feta, resten skrikor: en Augusta, en Sofi, Två Marior, två Fredrikor och en Emili.
Kotona puhuttiin näistä rakastumisista hyvin vapaasti, sekä niiden kestäessä että jälkeenpäin, ja Runebergin oma leikillisen avomielinen tapa käsitellä niitä taittoi kärjen toisten pahoilta ajatuksilta. Rouva Runeberg sanookin, kun hän muistelmissaan koskettelee tätä, että »ylipäätään hänen puoleltaan tämä lemmiskely ei useinkaan ollut niin vakavasti tarkoitettua, vaikkakin ihmiset siitä hieman hälisivät ja vaikkakin ne, jotka olivat sen esineinä, olivat välistä kylliksi lapsellisia tunteakseen itsensä niin imarrelluiksi hänen huomaavaisuudestaan, että he pitivät pientä mielikuvaleikkiä suurena intohimona». (Helena Westermarck: Fredrika Runeberg, s. 71.) Tämä käsitys on tullut määrääväksi, ja epäilemättä se on pääasiassa oikea, huolimatta siitä, että sen on vakiinnuttanut henkilö, joka voi näyttää vähimmin puolueettomalta, runoilijan oma vaimo. Kenties yhtyneenä jonkinlaiseen vastenmielisyyteen kuvitella mitään muuta tämä selittää sen, että Runebergin elämäkerran kirjoittaja, J. E. Strömborg, joka muuten niin huolellisesti ja melkeinpä päivä päivältä kuvaa runoilijan elämän pienimmätkin tapahtumat, ei näille episodeille anna teoksessaan mitään merkitsevää sijaa. Kun kirjallisuushistorioitsijatkaan eivät ole kiinnittäneet erikoisempaa huomiota runoilijan elämäkerran eroottiseen puoleen, on äsken mainittu vakiintunut traditsio, siihen varmaan ollut osaltaan syynä, kun vielä lisäksi on ollut puute luotettavasta aineistosta. Mutta tärkeintä on kuitenkin tässä ollut, että koko Runebergin tuotannossa, lukuunottamatta varhaisromanttista nuoruusrunoelmaa Svartsjukans nätter, kihlausrunoja Friggalle ja enintään paria muuta, ei huomaa mitään vaikutelmia näistä elämyksistä. Ne jäljet, joita Goethen »flammat», – käyttääksemme tuota Runebergin piireissä suosittua epämiellyttävää sanaa – jättivät hänen runouteensa, eivät tosin ole erityisemmin monet eivätkä syvät; mutta on siellä kuitenkin Lida-runot rouva von Steinille ja Suleika-laulut Marianne von Willemerille, ja jotakin sen tapaista saa turhaan etsiä Runebergilla. Tämähän näyttää antavan hänen runoilijaluonteensa kuvaajille tarpeeksi syytä sivuuttaa hänen mielenkiintonsa noihin »moniin, moniin». Se ei ole mitenkään vaikuttanut hänen runoilijapersoonallisuutensa muodostumiseen, ja sen sisin olemus on jälkimaailmalle jäänyt hämäräksi.
»Ylipäätään ei useinkaan niin vakavasti tarkoitettua», sanoo rouva Runeberg hänen suhteestaan mielitiettyihinsä; täytyy myöntää, että tähän sangen epäröivään sanamuotoon sisältyy jonkun verran pidättyväisyyttä. Niinpä kertookin rouva Runeberg itse tuosta ensimmäisestä Mariasta, Saarijärven morsiamesta, että sen jälkeen kuin hänellä ei enää ollut sijaa runoilijan sydämessä, tämä kuitenkin katsoi kunniansa vaativan olemaan peräytymättä, eikä rouva Runeberg tahdo puhua »niistä taisteluista ja suruista, joita tämä aiheutti» (kirjoittamani elämäkerta, II, 538). Se oli tosin nuoruusromantiikkaa, mutta olihan se kuitenkin varsin paljon. Muistelihan hän ensimmäistä Fredrikaa, (»Nordanbruden») vielä vanhuudessaankin ja lähetti tälle avustusta, kun hän oli puutteessa. Toinen Maria, Maria Prytz, hänen entinen oppilaansa, oli hänen avioliittonsa ensimmäisinä vuosina Helsingissä yksi Lauantaiseuran naisia ja vieraili myöhemminkin runoilijan kodissa Porvoossa. Maria Prytz kuoli kolmenkymmenenkolmen vuotiaana Turussa 1849, ja runoilija otti jäähyväiset häneltä hänen kuolinvuoteensa ääressä. Tätä naista tässä julkaistujen päiväkirjanlehtien kirjoittajatar tarkoittaa, kun hän puhuu jostakusta, »jolle hän oli mustasukkainen aina hulluuteen saakka», ja päiväkirjan julkaisijattaren tiedonannon mukaan on Runeberg vielä vanhana ja sairaana sanonut hänelle tästä nuoruudenrakkaudestaan: »Hän oli alttiimpi kuin sinä, hänen mielestään en minä koskaan rakastanut liiaksi.» Vaikkakin tämä olisi ollut lausuttu kevyen leikillisesti, viittaa kaikki siihen, että tämä kaunis ja ylpeä nainen, intohimoisine luonteineen, herkkine mielenlaatuineen ja runollisuuden siivittämine luonnonpalvontoineen, merkitsi Runebergille paljoa enemmän kuin »pientä mielikuvaleikkiä» ja että, kuten myöskin elämäkerrassa olen viitannut (I, 304), tässä oli kysymyksessä molemminpuolinen, syvä ja lämmin suhde. Tästä suhteesta puhuttiin paljon, kertoo eräs samanaikuinen muistiinpano, ja jos tämä nuori nainen säästyi siltä katkeralta moitteelta, joka sittemmin tuli Emilie Björksténin osaksi, tapahtui se siitä syystä, että otettiin huomioon hänen sairautensa (keuhkotauti) ja että hänen aikainen kuolemansa toi mukanaan sovitusta ja unhoa. Hänen sanotaan olleen mallina ylioppilaan sisarelle Runebergin Hannassa, ja eräs erinomaisen kaunis luonnonkuva, jota Runeberg on käyttänyt Vanhan puutarhurin kirjeissä, on hänen kynästään lähtöisin (Strömborg: Biogr. anteckn. IV, 1, 176). Hän on epäilemättä se varhaisempain aikojen rakastettu, jota Fredrika Runeberg lähinnä ajattelee, kun hän edellä lainatuissa sanoissa näyttää tekevän eräitä poikkeuksia. – Augusta (Lundahl), älyllä ja taiteellisilla lahjoilla runsaasti armoitettu Lauantaiseuran ihastuttava kaksikymmenvuotias »Hebe», oli J. J. Nervanderin suuri rakkaus eikä Runebergin, niin paljon kuin tämä ihailikin häntä. Sofi (Kellgren) taas oli vain hyvä ystävätär ja sukulainen. Ja vihdoin »Emili», joka ei ilman tarkoitusta ole viimeisenä järjestyksessä – Emilie Björkstén, jonka pitkä, onnenhurmaa ja tuskaa tulviva rakkaustarina on täyttänyt tuon vanhan päiväkirjan lehdet hänen palavan sielunsa purkauksilla ja lopuksi, kahdenkymmenen vuoden liekehtelyn jälkeen, kauniilla ja syvällisen vakavilla ilmaisuilla siitä kohtaloon alistumisesta, jolla hän luopuu siitä, mikä ei voinut jatkua tulematta hänelle ylivoimaiseksi.
Strömborg kertoo Elämäkerrallisissa muistiinpanoissaan (IV, 1, 274 ja seur.) Emilie Björksténistä, tämän kuvailtua ensimmäistä tapaamistaan Runebergin kanssa (1838): »Hän oli silloin viisitoistavuotias, kaunis ja unelmoiva, täynnä tulta ja viehkeyttä ja sydän alttiina kaikelle suurelle ja kauniille elämässä.» Ja Strömborg lisää: »Kirjailijattaren antoisaan ihailuun vastasi Runeberg pian lämpimällä myötätunnolla, ja niin tuli hän huomaamattaan lisäämään niiden lemmittyjen lukua, jotka eri aikoina olivat runoilijan jatkuvasti nuorekkaan ja tunnekylläisen sydämen ylitsevuotavan lämmön johdattimina. Lukuunottamatta rouva Runebergia, joka aina oli ja pysyi hänen ’hjärtemutter’inaan – Runebergin käyttämä kuvaava nimitys – ja joka vallitsi koko taloa ja oli kaiken kilpailun yläpuolella, lienee kirjailijatar Runebergin mielitiettyjen joukossa mainittava lähinnä Maria Prytziä... Lopulla 1840-lukua ja seuraavan vuosikymmenen alussa oli Runeberg verrattain vilkkaassa kirjevaihdossa kirjailijattaren kanssa. Eräässä näistä kirjeistä kirjoitti runoilija muun muassa, että tämä hänelle oli ’enemmän kuin kevät ja järvi ja kukat ja toukokuut’... Runebergin kodissa oli ja pysyi hän ... myöskin Runebergin sairauden aikana usein nähtynä vieraana, ja rouva Runebergin kanssa hän oli vilkkaassa kirjevaihdossa 1850-luvun keskivaiheilta aina rouva Runebergin kuolemaan saakka. Kirjailijatar lopettaa kuvauksensa niillä säkeistöillä, jotka Runeberg heidän tuttavuutensa ensi vuosina kirjoitti hänen muistokirjaansa. Kun ne erittäin hyvin luonnehtivat Runebergin hyväntahtoista ja leikkisää tapaa seurustella hänen ja muiden nuorten tyttöjen kanssa, lainaamme ne tähän. Ne kuuluvat:
Vad mängd bekanta ren du hunnit samla, En vän från varje stad, från varje ort! Ser du dem hos dig alla? Nya, gamla? Säg, eller väntar du blott deras kort? Besinna dock, om hela denna skara En gång begärde att bli tagen mot, Hur brydd du skulle, som värdinna vara Att få serveringen på artig fot! Och om också ett ord, en min med mera Av socker ficks ihop åt en och var, Hur ville du väl alla härbergera Då två små kamrar blott ditt hjärta har? Men allra värst, hur gick det väl på stället Om, bäst man sluppit in, han kom burdus, Den rätte ägarn, som rår om hotellet, Och ville vara ensam i sitt hus? Det bleve artigt nog att se oss vandra För hans kapris på dörren par om par! Dock gärna, gärna må vi gå, vi andra, Blott lugn och glädje bli med honom kvar.»
Strömborgin yllälainatuissa riveissä asetetaan Emilie Björksténin ja Runebergin välinen suhde tuon aikaisemmin mainitun traditsion puitteisiin, joka ilmenee rouva Runebergin antamassa kuvassa runoilijan lemmensuhteista. Jos tahtoo pitää todistusvoimaisina muistokirjan säkeistöjä »heidän tuttavuutensa ensi vuosilta», niin tukevathan ne jossakin määrin tuota yleistä käsitystä, vaikkakin edellä esitetty kaunis rivi Runebergin kirjeessä tuntuu puhuvan toista kieltä. Siihen aikaan, jolloin minä pyrin syventymään runoilijan elämänvaiheisiin, tunnustelin traditsion jälkiä erikoisesti tähän suhteeseen nähden, mutta kohtasin kaikkialla saman käsityksen. Tosin sai juuri tähän kohtaan kuulla sovellutettavan sitä, josta rouva Runeberg sanoo, että »ihmiset hieman hälisivät siitä» – pimeistä iltakävelyistä ja suudelmista kadunkulmissa tai muissa enemmän tai vähemmän rauhoitetuissa paikoissa – mutta lopputulos oli kuitenkin se, että kaikki oli ollut pelkkää ystävyyttä, joka yhtä paljon ulottui Runebergin puolisoon ja jossa pieniä hellyydenosoituksia lukuunottamatta – siihen aikaan ne olivat sallittuja ystävien kesken – ei ollut mitään sopivaisuuden rajoja rikkovaa muuta kuin Emilien kylläkin peittelemätön, »hupsu» hurmaantuminen.
Emilie Björksténin muistiinpanot olivat vielä silloin seitsemällä sinetillä lukittu kirja, ja oli tuskin toivoa siitä, että sitä koskaan julkaistaisiin. Runebergin lukuisat kirjeet hänelle olivat talletettuina Helsingissä, ja testamentin määräys kielsi niitä aukaisemasta, ennenkuin viisikymmentä vuotta oli kulunut hänen kuolemastaan. Se katsaus hänen tunnemaailmaansa, jonka seuraavat sivut meille tarjoavat, tulee oleellisesti muuttamaan käsitystämme hänestä ja hänen suhteestaan Runebergiin sekä tämän suhteesta häneen. Me tulemme näkemään, että hän hyvin pitkän ajan kuluessa vangitsi runoilijan tunteita voimakkaammin kuin olisimme voineet aavistaakaan, ja sen kautta tulee myöskin Runebergin olemuksessa paljastumaan eräs puoli, jota tähän saakka hänen elämänsä ja hänen persoonallisuutensa kuvauksessa vain ohimennen on kosketeltu.
Julkaisijatar on kuvannut päiväkirjan kohtaloita ja niitä syitä, jotka ovat saaneet hänet tekemään nämä otteet tunnetuiksi. Hän on onnellisesti punonut yhteen poimintonsa referaattien ja viittausten avulla sekä liittänyt niihin kirjailijatarta koskevia selityksiä ja mietteitä. Merkittävää näissä lisäyksissä on kaiken kaunistelemisen karttaminen: eräitä heikkoja puolia jopa alleviivataankin erikoisesti. Mutta julkaisulla on kuitenkin tehty Emilie Björksténin muistolle kieltämätön palvelus. Onhan tämä hänen suuren tunne-elämyksensä tunnustus ennen kaikkea kappale naisen elämän historiaa. Se huvittaa ja liikuttaa meitä vivahteluissansa leikistä vakavaan, romanttisesta haltioitumisesta selväkatseiseen havahtumiseen, ja päinvastoin, kaikki hänen itsensä väkevän välittömästi ja havainnollisesti erittelemänä sekä oivallisiin puitteisiin pukemana. Se huipentuu lopuksi inhimillisesti järkyttävään epilogiin, missä taistelu rauhan ja selvyyden saavuttamiseksi on taisteltu loppuun, ja tämän heijastuminen kirjailijattaren sanoissa vaikuttaa yhtä voimakkaasti kuin taiteellisesti harkittu kuvaus. Mielenkiintoamme häneen tai hänen henkilöllisyytensä merkitystä ei suinkaan vähennä se seikka, että mies, joka sitoo hänet itseensä vuosikymmenien kuluessa, joka alati valaa öljyä hänen liekkiinsä eikä voi olla ilman häntä, kun hän tahtoo paeta pois hyllyvältä pohjalta – että se mies on Johan Ludvig Runeberg. Ja mitä runoilijaan tulee, muodostavat kirjailijattaren muistiinpanot joka tapauksessa todistuskappaleen, jota vaille ei tahtoisi jäädä. Ei ole tosin kysymystä siitä, että tämä lisä hänen elämäkertaansa loisi jotakin uutta valaistusta hänen runouteensa – kuten tapahtui, kun vihdoinkin uskallettiin ilmaista, mitä oli liikkunut sisimmällä Tegnérin tunne-elämässä; korkeintaan antaa se taustan hänen tuotannolleen eräänä määrättynä ajanjaksona. Mutta se täydentää kuvaamme Runebergista, tuota kuvaa, josta kaiken maallisen yläpuolelle korotetussa ylevyydessään ja sädekehän ympäröimässä suuruudessaan monen mielestä kenties välistä puuttuu inhimillisiä piirteitä. Että se, mitä Strömborg niin oikein nimittää runoilijan »jatkuvasti nuorekkaan ja tunnekylläisen sydämen ylitsevuotavaksi lämmöksi», olisi saanut tyydyttävän johdattimen vain »hyväntahtoisessa ja leikkisässä» kuhertelussa, ei ole osoittautunut yhtäpitäväksi hänen voimakkaan luontonsa kanssa. Emilie Björksténin päiväkirja osoittaa joka tapauksessa, että tämä ylitsevuotava lämpö pani liikkeelle voimakkaampia ja kestävämpiä virtauksia.
Mutta kaikesta tästähän se puhuu kyllin itse puolestaan. Kun julkaisijatar on toivonut, että minä varustaisin hänen julkaisunsa johdannolla, voin tässä suhteessa ainoastaan viitata siihen ja hänen omaan esipuheeseensa. Tehtäväkseni jää niinmuodoin vain historiallisesti täyttää puitteet sekä liittää tekstiin muutamia reunamuistutuksia.
II
Emilie Björksténiä pitivät hänen monien oivallisten ominaisuuksiensa vuoksi suuressa arvossa ne, jotka tunsivat hänet läheltä eivätkä kuitenkaan olleet sokeita hänen heikkouksilleen. Hänellä oli eloisa ja nopea ymmärrys ja hyvä huomiokyky, hän oli erittäin hauska seuraihminen, leikillinen ja iloinen, myöskin pelkässä naisseurassa, niin että hänen juttujensa kuulijat olivat »katketa naurusta». Hän tunsi uskomattoman paljon ihmisiä, tarkkasi heitä ulkoa ja sisältä ja kuvaili heitä mitä hupaisimmalla tavalla. Ja kuitenkaan ei hän koskaan ollut ilkeä eikä koskaan puhunut pahaa kenestäkään. Tämä antoi hänelle jo erikoisaseman tuossa pikkukaupungissa, joka, kuten kaikki sellaiset, oli tietenkin oikea juorupesä. Lisäksi tuli vielä, että hän senaikaiselle naiselle sangen harvinaisella innolla otti osaa mitä erilaatuisimpien älyllisten kysymysten pohtimiseen ja, täysin tuntien lujan asemansa herrojen keskuudessa, minne hän tulikin, uskalsi heitellä esiin paradokseja ja mahdottomuuksia, joista väiteltiin, joita ihailtiin tai ivattiin, mutta jotka aina huvittivat. Hän luki kaikkea taivaan ja maan välillä ja kaikilla kielillä, etupäässä luonnollisesti kaunokirjallisuutta: hänen päiväkirjansa, sanoo julkaisijatar, vilisee kirjailijanimiä ja lainauksia, Shakespeare, Goethe, Schiller, Victor Hugo, George Sand, ja erikoisesti Byron – jonka muotokuvassa hän oli huomaavinaan yhtäläisyyttä Runebergin kanssa! Mutta tämä älyllinen ja kirjallinen harrastus, joka oli sammuttamattomampi kuin mikään muu tässä palavassa olemuksessa, perustui tosi taiteelliseen lahjakkuuteen, joskaan hänen makunsa ei saanut tilaisuutta kehittyä ja joskin ajansuunta johdatti sen usein harhapoluille. Hän oli hyvin soitannollinen, ei laiminlyönyt ainoatakaan konserttia ja lauloi itse. Hänen päiväkirjassaan on kaksi pikku piirrettä, jotka ovat todistuksena hänen taiteellisesta vaistostaan. Kun hän kertoo seurustelustaan Marcus Larssonin kanssa Runebergin luona, mainitsee hän, kuinka Larsson tahtoi ruveta muuttamaan jotakin eräässä maisemaharjoitelmassa, jonka joku hänen ystävättäristään oli tehnyt ja antanut hänelle, ja kuinka hän yksinään ja vastoin Runebergin mielipidettä puolusti maalaajattaren oikeutta ilmaista ajatuksensa, ennenkuin mitään sellaista sai tapahtua. Ja kun Runeberg luonaan pidetyssä musikaalisessa juhlassa, joka on kuvattu heti sen jälkeen, improvisoi runon, sanoo hän, huolimatta siitä, että sen tekijä oli hänen ihailemansa mestari, huolimatta kuohuilevasta tunnelmasta ja omasta huomatusta asemastaan tilaisuudessa, että siinä »ei ollut mitään erikoista» – huono säkeistö tuossa pikku pätkässä loukkasi häntä heti. Että hän omissa tuotteissaan ei voinut tehdä oikeutta tälle taiteelliselle vaistolleen, on toinen asia.
Alituisesti, kertoo eräs nuorempi ystävätär hänestä, houkutteli häntä hänen vilkkautensa harkitsemattomiin ja varomattomiin tekoihin, jotka tosin eivät olleet erikoisemmin merkityksellisiä, mutta jotka pikkukaupungin näkökulmalta katsottuina olivat yllättäviä. Hyvää tarkoittavat ja tyrmistyneet tädit keräytyivät silloin hänen ympärilleen, musersivat hänet peloituksillaan ja saivat hänet lupaamaan parannusta. Seuraavalla kerralla hän oli kaiken tämän unohtanut. Samanikäiset ihailivat häntä, mutta eihän tuntunut aina hauskalta olla pakotettu astumaan varjoon hänen tieltään ja näkemään, kuinka hän heti iski kiinni parhaaseen, missä vain sellainen oli tarjolla, ja piti sen omanaan. Se mikä kuitenkin vähimmän miellytti hänessä, oli hänen epävakaisuutensa, pieni turhamaisuus, jolle hänen ainainen suuri menestyksensä miesmaailmassa antoi virikettä, ja vanhoilla päivillä eräänlainen pinnallisuus hänen jo Runebergin aikana ilmenneessä, mutta silloin vakavammassa uskonnollisuudessaan. Hänen mielenlaatunsa liikakiihoittuneisuus oli hyvin tyynienkin ihmisten mielestä »hysteriaa» ja teki hänet heille jotakuinkin käsittämättömäksi ilmiöksi.
Kun Emilie Björkstén viisitoistavuotiaana tuli Porvoon seuraelämään, oli hän jo lopettanut koulun, ja tiedettiin, että hän kouluaikanaan oli kirjoittanut 1000-sivuisen romaanin. Myöhemmin supistui hänen kirjallinen tuotantonsa vähemmän laajoihin teoksiin, mutta ne pääsivät, päinvastoin kuin kouluromaani, ulos maailmaan.
Runebergin oma rohkaisu näyttää antaneen hänelle uskallusta seuraamaan taipumuksiaan tässä suhteessa. Eräässä kohden päiväkirjaa, mikäli minulle on ilmoittanut julkaisijatar, jolta aikaisemmin oli jäänyt tämä paikka huomaamatta, hän kertoo eräästä tilaisuudesta 22 p:nä marraskuuta 1852: » Hän oli lukenut viimeiset pikku lauluni ja puhui niistä mitä suurimmalla osanotolla. Hän sanoi ääneen: ’Ne ovat erinomaisen kauniita.’ Sitä en olisi sentään voinut uskoa. ’Onko se mahdollista?’ huudahdin minä ja tartuin kiihkeästi hänen käteensä. Hän kertasi rakkaat sanansa. ’Kiitos, kiitos’, sanoin minä puolitukahtuneella äänellä ja riensin samassa pois, sillä tunsin ilonkyynelten nousevan silmiini. Hän kysyi, saisiko hän näyttää niitä hänelle[rva R:lle], ja minä suostuin siihen, vaikkakin vähän pelkään, mutta tiedänhän, että minkä hän hyväksyy, sen hyväksyy hänkin [rva R.]. ’Sinun täytyy oikein kirjoittaa paljon’, sanoi hän muun muassa, ’sillä kykyä sinulla kyllä on. Tule tänne! Ole täällä ja kaikki on käyvä hyvin.’» Ei liene väärin otaksua, että nämä rohkaisevat sanat oli esiinkutsunut enemmänkin tarkoitus houkutella Emilietä Porvooseen kuin vakaumus hänen lahjakkuudestaan. Myöhemmin, kun muuan näistä runoista julkaistiin eräässä sanomalehdessä, kiiruhti eräs Emilien ystävätär ilmoittamaan hänelle, että Runeberg oli kokonaan unohtanut lukeneensa sen ennen. Kun Emilie vetää runoilijan tilille siitä, lohduttaa tämä häntä hellästi ja vakuuttaa heti ensi hetkenä pitäneensä hänen laulujaan niin »hyvinä ja herttaisina».
Hän on julkaissut neljä runokokoelmaa, kaksi suorasanaista muistelmakuvausta ja yhden käännöksen. Ensimmäinen runokokoelma, Sandperlor, ilmestyi toukokuun 1 p:n tienoilla 1864, siis muutamia kuukausia Runebergin sairastumisen jälkeen. Että hän, kuten on oletettu (Öller: Ett kvartsekel av vårt litterära liv, s. 329), jo 40-luvulla olisi sanomalehdissä julkaissut nimettömän runon, on sangen epävarmaa. Päiväykseltään aikaisin runo mainitussa runokokoelmassa on joka tapauksessa »Till Runeberg, då han gästade Sverige», siis vuodelta 1851. Se on mukailu Runebergin runosta »Till Franzén»: »Glömmer du att Suomis lindar snöga sin blomdoft på dig ner...» j. n. e. Runo »G. J. L. Almquist» on kirjoitettu tiedon saavuttua järkyttävästä tapahtumasta. Se on muodoltaan moitteeton ja ilmaisee sitä suurta arvonantoa, jolla Suomessa, eritoten Runebergin piirissä, suhtauduttiin Almquistin runouteen:
De »rosor» uti diktens lustgård brutna, vid Skandiens bröst de frysa bort till is. Det finns ett land, som ömmar vid Din smärta, som trycker Dina rosor mot sitt hjärta,
mutta loppu, jossa »kukistunutta henkeä» kehoitetaan pakenemaan murheen maasta »taivaallisen isän lempeään helmaan», hävittää erinäisten hyvien ajatusten aikaansaaman vaikutelman. Runo »Till Fjalars skald» herätti huomiota ja tuli vilkkaan keskustelun aiheeksi, kun se 1855 julkaistiin eräässä sanomalehdessä. Se on niin sanoaksemme aivan virallinen kunnianosoitus, ja varsin arkipäiväinen. Seuraava säkeistö on siinä paras, mikä kuitenkaan ei tahdo sanoa paljon:
Skaldekonung! Skön Du jorden målar som den borde vara – gyllne strålar, Himlens klarhet vilar över den. I Din själ göms även himmelen!
Eräässä kohden päiväkirjassaan kertoo kirjailijatar Runebergin sanoneen tästä runosta: »On merkillistä, kuinka se on ihastuttanut kaikkia.» Kun kirjailijatar muistutti hänen mieleensä, että juuri hän itse siitä kiittäessään oli sitä ylistänyt, vastasi hän: »Niin, niin tein todellakin. Mutta en niin suuressa määrässä kuin kaikki muut ihmiset.» Mitään suurempaa innostusta ei tuo lausunto juuri osoita. Mutta kirjailijatar selostaa kohteliaisuuksia, joita hän tästä runosta on saanut muilta huomattavilta henkilöiltä, kuten J. V. Snellmanilta, ja Fr. Cygnaeus oli sanonut, »että näkee, että se on kirjoitettu kaksin verroin con amore» – mikä puolestaan osoittaa, kuinka yleisesti kirjailijattaren tunteet Runebergia kohtaan olivat tunnettuja (ilm. nti Edelfelt). Eräässä runossa nimeltään »Störst bland dem alla», kulkevat ohitsemme Tegnér, Franzén, Wallin, Stagnelius, Atterbom, Geijer ja Oehlenschläger, mutta saavat väistyä syrjään Runebergin tieltä, jota he kunnioittavat »laakerikruunuilla» ja nimittävät kuninkaakseen. Runebergin oman runouden vaikutuksia kohtaamme jo runojen nimissä: »Vårt fosterland», »Jägargossen», »Flyttfåglarna» – täytyy ihmetellä kirjailijattaren rohkeutta, erittäinkin kun jo säkeistöjen rakenne kahdessa viimemainitussa välittömästi johtaa ajatuksen esikuviin. Ainoa, mikä herättää mielenkiintoa tässä, varmaa muotoa lukuunottamatta, diletanttimaisessa ja useimmiten pelkkiä arkipäiväisyyksiä täynnä olevassa kokoelmassa, on kolme persoonallista runoa, jotka kaikki kohdistuvat Runebergiin – mutta tällä kertaa ilman että nimeä on asetettu näkyviin!
Ensimmäinen »Den nyckfulla», on luonnekuvaus tekijästä itsestään; se on vain pantu toisen, hänen luontonsa vastakohtaisuuksia ihmettelevän rakastajan suuhun. Muotokuvasta ei voi erehtyä, ei myöskään rakastavaisen äänensävystä – runo on kauttaaltaan Runebergin tapaan tehty. Koristelemattomassa rehellisyydessään tekee se miellyttävän vaikutuksen, mutta loppukerto muunnoksineen, myönnytys eräälle tämän ajan makusuunnalle, on sangen onneton keksintö. Koska se on todistuskappale ja joka tapauksessa yksi kirjailijattaren kaikkein parhaimmista runoista, painettakoon se tähän kokonaisuudessaan.
Den nyckfulla.
Flicka! Säg vad är som vållar Att Du, fast av nycker full, Så min hela själ förtrollar, Ger mig än en stund av gull, Än av idel harm den andra; Ack, men bör jag väl Dig klandra? Ty med allt man kan förstå Att Du älsklig är ändå. Fast utur Ditt öga lågar Hjärtats djupa eld mot mig, Aldrig, aldrig dock jag vågar Lita fullt och fast på Dig. Varm Du tycks den ena dagen, Kall den andra. Och bedragen – Vill jag Dig ej förebrå; Ty Du älsklig är ändå. Än Du ler; än kan Du gråta, Tankfull är Du ock ibland; Stundom öppen, än en gåta, Tänder Du mitt bröst i brand. En Du stundom håller fången, Flere fängslar andra gången. Ljus och mörker hos Dig rå; Men Du älsklig är ändå. Än i valsens vilda yra Flyr Du bort med vågfull barm; Är ej nöjd en enda styra, Ger envar en blick så varm. Än vid stjärnors ljus du drömmer Vida världen så förglömmer, Men jag svära vill därpå Att Du älsklig är ändå. Ena timmen kan Du vara Full av liv i blick och ord; Andra timmen knappast svara På den fråga Dig blir gjord. Än av Söderns eld Du brinner, Isig köld man sedan finner I Ditt ögas klara blå, Men Du älsklig är ändå. Yr och barnslig kan Du leka; – Flicka! Sällsam är Din makt! – Med Din blick mitt hjärta smeka; Mig i bojor har Du lagt. Vek och svärmisk ena stunden, Blir Du trotsig i sekunden; Fast Du är än si, än så, Blir Du älskelig ändå. Ena stunden vill Du dröja Ständigt kvar i livets glans, Andra stunden vingen höja Upp till stjärnors gyllne krans. Flicka! Fast Du jämt mig plågar, Jag mig ständigt, ständigt frågar, Huru det sig komma må Att jag älskar Dig ändå. Svaret törs mitt hjärta viska, Glad jag lyssnar till dess röst: Gyllne korn och blommor friska Gömmes i Ditt varma bröst. Livets allvar tids nog hinner Taga bort allt ytligt skimmer Sen – när goda änglar rå – Blir Du älskligast ändå.
Kaksi muuta ovat suoranaisia ja intomielisiä rakkaudentunnustuksia, jotka tietystikään eivät ole vapaat asiaankuuluvasta kirjallisesta tartunnasta ja jotka ovat sangen ylimalkaisia, mutta kuitenkin paikoitellen ilmaisevat, kenestä niissä on kysymys.
Blott Du.
Blott Du! Blott Du allena! Du bland alla! Dig vill jag älska, Dig, blott Dig tillbe! O! må mig världen än en dåre kalla, Förstår väl den mitt väsens väl och ve, Kan den väl djupet av mitt hjärta se? Mig tyckes stundom att jag endast drömmer Om all min kärleks underbara fröjd, Och att uppvaknandet åt mig blott gömmer Så mången sorg, fast än av mig ej röjd, På all min sällhets rika blomsterhöjd. Men när Din blick så mäktigt till mig talar, När Du mig varmt intill Ditt hjärta tar; Då all min lyckas verklighet hugsvalar Mig åter, och min själ ej ord mer har För all den sällhet som mig jorden bar!
Min himmel.
Jag jordens sorger glömmer vid din mund, O! Dit i tanken vill jag fly en stund! Där vill jag än engång min himmel finna, Än engång vid ditt hjärta glöda, brinna. Fritt kalla drivor må omkring mig stå, Ej snö, ej kyla känner jag ändå. Var finns en salighet så stor som min, Då tyst du viskar: »Dyra, jag är din!» Och då du till ditt varma bröst mig sluter Jag där en försmak ren av himlen njuter. Där är så ljust, så ljuvligt och så gott, Där allt är frid, och kärlek – kärlek blott!
Seuraa sitten säkeistö siitä, kuinka elämä monta kertaa tuntuu katkeralta ja »hjärtat sjunger tyst sin klagosång», mutta silloin on lohdullista omistaa ystävä, joka lahjoittaa hänelle taivaan maan päällä. »Må åren tiden kasta bort – Med den min ungdom, som är skön fast kort; Må åren svalka hjärtats heta flamma» – se ei tee mitään, on kuitenkin jotakin, jota aika ja vuodet eivät kalvenna, ja se on muisto, ja siinä muistossa on itse taivas!
Omituista kyllä ei päiväkirjanotteista saa tietää mitään siitä, mitä Runeberg sanoi juuri näistä runoista, jotka kuitenkin niin selvästi olivat hänelle osoitettuja. – Runojen osaksi tulleesta vastaanotosta kertoo kirjailijatar 19 p:nä kesäk. 1864: »Olen nähnyt pitkäaikaisen toivomukseni täyttyvän: runokokoelmani Sandperlor on tullut julkisuuteen. – Siinä kirjeiden paljoudessa, joka vapunpäivästä asti, jolloin pieni runovihko ilmestyi, on minulle saapunut, olen nähnyt pelkkää ystävällisyyttä ja kiitosta, onko se vilpitöntä vai ei, en tiedä, sillä kuka näkee sydämen sopukkoihin? J. V. [Snellman] ja Topelius ovat minulle lähettäneet ystävällisiä kirjeitä, jälkimmäinen myös valokuvansa. Ah, aurinkoista aikaa ovat jonkun verran nämä viime päivät olleet, ja se tuli kyllä tarpeeseen. Myöskin sanomalehdet ovat vastaanottaneet nämä pienet laulut ystävällisesti, ystävällisemmin kuin konsanaan uskalsin uneksiakaan. – Hän itse on F[redrikan] kautta lähettänyt minulle ystävällisen tervehdyksen pienen kokoelmani johdosta.» (Ilm. nti Edelfelt.) Ylipäätään oli kuitenkin kirjailijaturhamaisuus hänelle vierasta, ja harvoin kuultiin hänen puhuvan kirjallisista töistään.
Nämä jatkuivat kuitenkin 1867 Drottningar -nimisellä vihkosella, joka sisälsi kaksikymmentäneljä pientä runoa yhtä monesta ruhtinaallisesta naisesta aina Semiramiksen ajoilta Hortense Beauharnais’hen saakka. Kokoelma, joka ilmestyi tukholmalaisen kustantajan painattamana, oli »omistettu Hänen Majesteetilleen Ruotsin ja Norjan leskikuningattarelle Josefinalle» seuraavin säkein:
En ton från Finlands undangömda skar Till Dig, o Drottning, över havet klingar, Ett ödmjukt hjärtas hyllning han Dig bär Och det är kärlek, som hans flykt bevingar; Det är en diktarinnas blyga bön Till en den ädlaste av hennes kön.
Tämän runomuotoisen kronikan jälkeen, jolla ei ole mitään runollista arvoa ja jonka kohtalosta muuten en tiedä mitään, seurasi 1871 sikermä suorasanaisia kuvauksia, Några Minnen av e*** (nimimerkki, jota hän käytti aina). Niillä on mielenkiintonsa niissä esiintyvien henkilöiden vuoksi, vaikkakin todellisuuskuvaus välistä on vähemmän tukevaa ja täsmällistä kuin toivoisi ja tunteellinen ote ikäänkuin tulee pääasiaksi. Kuitenkin on esim. kertomuksessa hänen ensimmäisestä tapaamisestaan Runebergin kanssa eräissä häissä 1839 (oikeastaan 1838) – »Första gången» – näyttämö varsin havainnollinen ja samoin se luonnos, jossa hän, laajemmin kuin päiväkirjassa, kuvaa soitannollista illanviettoa Runebergin luona Marcus Larssonin seurassa. Vielä kahdessa muussa palasessa on Runeberg päähenkilönä: hänen hopeahäistänsä kerrotaan, ja viimeisenä on kuvaus hänen sairasvuoteeltaan – »Sista gången» on kirjailijattaren antama otsikko sille, siinä hän ottaa jäähyväiset runoilijalta. Suurella ja tahdikkaalla itsehillinnällä hän välttää näissä muistelmissa jokaista vihjausta sisimpiin tunteisiinsa, ainoastaan lämmin ihailu ja ensimmäisessä kohtauksessa nuoruuden haavemieli puhuvat. – Kahdessa muussa luonnoksessa on keskipisteenä Fredrik Pacius – yksi Emilie Björksténin hyvin innokkaita ihailijoita – ja kahdessa viimeisessä vihdoin tarjotaan nähtäväksemme sisäkuvia Topeliuksen ja Fredrik Cygnaeuksen kodista.
Ännu en gång on nimenä seuraavalla runokokoelmalla, joka ilmestyi muutamia kuukausia Runebergin kuoleman jälkeen 1877 ja oli »omistettu runoilija Runebergin leskelle kunnioituksella ja rakkaudella». Sen sisällys on kovin mitätöntä ja persoonatonta, ja ainoastaan yksi runo, »Runebergs stuga» – josta runoilija hänelle oli sanonut, että se hänen kuolemansa jälkeen tulisi olemaan hänen leski-asuntonsa – kohdistuu välittömästi runoilijaan. Mutta siinä on omistuksena eräs palanen Fredrika Runebergille, joka on kylläkin merkillepantava. Siitä henkii miltei kiihkomielinen kiintymys tähän, ja vaikkakin sekä päiväkirjasta että Fredrikan kirjeistä voi nähdä, kuinka lähelle toisiaan nämä kaksi naista jo Runebergin viimeisenä elinaikana olivat tulleet, ei voi torjua luotaan sitä vaikutusta, että tuossa nöyrän lämpimässä äänensävyssä on jotakin anteeksiantoa rukoilevaa. Runo osoittaa kuitenkin samalla, kuinka yhteisen tappion tuska yhdisti heitä. Se kuuluu:
Ödmjukt, vördnadsfullt dig här jag räcker Mina toners blyga hyllning nu, Och min famn med kärlek mot dig sträcker, Var mig blid som förr, du dyra, du! »Döden skiljer ej, men den förenar Fastare det band som knöts engång.» Så du sade; liksom sorgen renar Själen, under livets pilgrimsgång. Så hav tack, du stora, ädla hjärta För de ord du gav mig såsom tröst Då jag nedböjd av min djupa smärta Trycktes mot ditt rika, varma bröst. Älskade! jag ord, ej toner äger För att tolka vad för mig du är; Vad du var och städs förblir; jag säger För mycket ej om lov jag dig hembär. Men jag får ej säga vad jag känner, Jag det icke kan, ty tankars mängd Mig bestorma, och i hjärtat bränner Tåren, sucken, smärtan innestängd. Du förstår mig dock, och därför vågar Dig, som minnas skall en eftervärld, Här en själ, som tacksamt för dig lågar, ödmjukt ägna denna ringa gärd.
Lopuksi ilmestyi vielä 1886 runokokoelma, De sista, joka on vahvasti uskonnollissävyinen ja, kuten edellinenkin, tulkitsee vaikutelmia musikaalisista elämyksistä ja siten osoittaa, kuinka tämä harrastus Emilie Björksténissä pysyi elävänä hänen vanhuuden päiviinsä saakka.
Mitään asemaa Suomen kirjallisuudessa ei hän tällä kirjailijatoiminnallaan kuitenkaan saavuttanut, ja kaikista hänen julkaisuistaan sai ainoastaan »muutamia muistelmia» sisältävä kirja suhteellisen laajan lukijapiirin – siihen liittyi myöhemmin erityisenä julkaisuna ilmestynyt Minne från Björkudden. Sitävastoin oli hän ainakin nuoremman sukupolven keskuudessa hyvin tunnettu ja suuressa arvossa pidetty ahkerasta avustustyöstään Topeliuksen perustamassa lastenlehdessä Trollsländan’issa. Sen vuoksi hän herätti niin tavatonta mielenkiintoa, aina kun hän tuli käymään Viipuriin, missä hän usein oleskeli veljensä luona, ja jännitys ja uteliaisuus lisääntyi vielä siitä, että hän todenmukaisissa kotikuvauksissaan Trollsländan’issa oli siirtänyt veljensä lapset nimineen kaikkineen kirjallisuuteen, nuo, jotka olivat omia tovereitani ja jotka täten tuntuivat saaneen osakseen huomattavan kunnian ja tulleen melkein kuolemattomiksi. Tästä kai johtunee, että minä niistä harvoista kerroista, jolloin hänet näin, niin selvästi muistan hänen hienot, uurteiset kasvonsa, hänen hiljaisen eloisan olemuksensa ja hänen valkoisen huntumyssynsä.
III
Kun vanhemman sukupolven keskuudessa Emilie Björksténin ja Runebergin ystävyys on tullut puheenaineeksi, on kernaasti huomautettu, että ensinmainittu liikakiihoittuneine, jopa »hysteerisine» luonteenlaatuineen epäilemättä itselleen liioitteli tämän suhteen ja erikoisesti runoilijan tunteiden laatua. Joskaan nyt, kun päiväkirja oleellisilta osiltaan on julkaistu, ei tunnu olevan mitään syytä a priori epäillä sen tunnustuksen ja itsetutkistelemuksen todenperäisyyttä, jonka hän siinä esittää, voi kuitenkin olla syytä korostaa paria seikkaa, joiden voi ajatella valaisevan tätä kysymystä. Päiväkirjan kriitilliseen arviointiin nähdenhän on heikkous, ettei sitä kokonaisuudessaan ole saatavissamme. Ja täyttä selvyyttähän ei koko suhteesta voida saada, ennenkuin Runebergin kirjeet Emilielle tulevat tunnetuiksi 1946.
On siis tosin ensisijassa yksilöllinen, mutta ei silti aivan merkityksetön kriteerio, että päiväkirja tekee niin vakavan ja toden vaikutuksen. Ei ainoakaan lause viittaa mihinkään teennäiseen tilanteeseen tai lemmensairaan mielikuvituksen ailahteluihin. Psykologinen kokemus on varmaan kykenevä todistamaan rakkaustarinan täydellisen sisäisen uskottavuuden sekä sen yleiseen kehitykseen että yksityisiin käännekohtiin nähden. Kirjailijattaren henkilöllisyyden tuntemus antaa lisävahvistuksen tälle teoreettiselle johtopäätökselle osoittaen todennäköiseksi sen, mitä hän kertoo menettelytavastaan eri elämänvaiheissa. Runebergin-tuntijaa taas hämmästyttää se, että sillä, mikä esitetään hänen lausumakseen, on tyypillinen runebergilainen leima, joka kohottaa sen aitouden kaiken epäilyksen yläpuolelle. Siihen aikaan, jolloin Runeberg luki hänen muistiinpanojaan ja jäljensi ne – ja sehän oli juuri ensimmäisen hurmion aikaa, jolloin mielikuvituksen saattoi ajatella vievän hänet pisimmälle – olisi hänen ollut mahdotontakin panna runoilijan tilille lausuntoja, joita hän ei ollut lausunut, eleitä ja tekoja, joita hän ei ollut tehnyt – ja tunteita, joita hän ei ollut tuntenut.
Muuten on Emilie Björksténistä annettu se todistus, että hänellä oli erinomainen taito panna merkille asioita ja suullisessa kertomuksessa luonteenomaisesti kuvata sitä, mitä hän oli nähnyt ja kuullut: älyllisen ihmisen kyky olla muuntamatta tai sivuuttamatta oleellisinta, kuten muut niin usein tekevät. Usein, varsinkin kun hän kertoo tilanteesta, jossa hän itse, hänen pukunsa j. n. e. on keskipisteenä, se antaa näytteen huomattavasta taipumuksesta elävän havainnolliseen kuvaukseen.
Kun hän heti Runebergin häntä lähestyessä tuntee itsensä voitetuksi, ei hän kuitenkaan lainkaan joudu minkään »hupsun» huumauksen valtoihin, vaan käsittää ainakin lähemmin asiaa ajateltuaan erinomaisesti, mikä merkitys sekä hyvine että pahoine seurauksineen sillä on, mikä par’aikaa on tapahtumaisillaan. Varmastikaan eivät hänen purkauksensa, jotka johtuvat pelosta tehdä väärin, ole minkään pintapuolisen keimailun esiinkutsumia, ja vaikkakin hän on piilosilla itsensä kanssa iloitessaan siitä, että »hän on yhtä sydämellisesti kiintynyt runoilijan puolisoon» ja »runoilijan omasta huomaavaisuudesta Fredrikaa kohtaan» ja saa siitä itsepetoksellista tukea tunteilleen, on asian vakavuus kuitenkin ainakin hetkittäin kokonaan vallannut hänen olemuksensa. Jollei hänen onnistu, rukouksistaan huolimatta, sammuttaa »jokaista kielletyn rakkauden kipinää» sydämestään, niin eihän hän ole muuta kuin ihminen voidakseen torjua pois sellaisen miehen ihailua. Mutta itse suhteen laadusta johtuu hänen tunnelmiensa ainainen vaihtelu, hänen erilainen tapansa tarkastella sitä: harkinta väistyy haltioituneen hurmion tieltä, jolloin ei mikään saa estää häntä päästämästä lämpöänsä valloilleen, tätä seuraa vuorostaan – tai oikeammin tämän täydentää – syvä, koko hänen olemuksensa läpitunkeva onni, sitten tulee kalvas pelko ja karkoittaa hänet pois runoilijan läheisyydestä, sen jälkeen taas kausi, jolloin hän luulee jälleen saavuttaneensa täydellisen tasapainon ja lähestyy runoilijaa, kunnes hänen voimakkaassa, vaativassa ystävässään leimahtava liekki ja kiihtyvä into uudelleen peloittavat hänet pois. Nämä vaihtelut kuvastavat hänen luonnettaan, mutta tapaukset ovat mukana vaikuttamassa, melkeinpä joka askeleella, kuten aivan luonnollista onkin tällaisessa suhteessa. Pienen maaseutukaupungin uteliaisuus – aletaan sangen pian »hieman hälistä», käyttääksemme rouva Runebergin sanaa – ja ennen kaikkea ajatus hänen omasta suhtautumisestaan runoilijan puolisoon, kaikki sellainen jättää voimakkaan heijastuksensa Emilie Björksténin mieleen ja vaikuttaa hänen toimintatapaansa. On selvää, että se kuva, jonka hän näiden edellytysten vallitessa antaa sisäisestä itsestään, ei tule juuri yhtenäiseksi, ja onpa meidän välistä vaikea säilyttää vakavuuttamme hänen nuoren intohimonsa kuvauksia lukiessamme. Mutta se osoittaa juuri, että hän ei hetkeäkään ole ajatellut kuvata itseään toisenlaiseksi kuin mitä hän oli.
Hän on vasta 24-vuotias, kun hän jo on läpikäynyt kaikki nämä asteet – sivumennen sanoen olisi päiväkirjaan liitetyissä selityksissä paikoitellen toivonut suurempaa kronologista tarkkuutta – ja eräs ulkonainen käänne tapahtuu, joka erottaa hänet Runebergista muutamaksi vuodeksi. Minusta tuntuu, kuin se kausi, joka alkaa heidän jälleennäkemisestään, olisi hänen rakkaustarinansa verrattomasti mielenkiintoisin, niin, jopa ainoa vakavasti merkityksellinen ajanjakso. Onhan aikaisemmin koko suhteella häneen nähden usein kovin häilyväinen leima, ja runoilijan osuutta on ollut varsin vaikea määritellä. Nyt on hänen olemuksessaan toinen ryhti samoinkuin hänen äänensä saa toisen sävyn, ja päiväkirjan kieli saa tästä uuden värin. Myöskin ulkonaiset olosuhteet muodostuvat toisenlaisiksi. Yleinen mielipide hyväksyy hänet ikäänkuin jollakin tavoin Runebergin läheisyyteen kuuluvaksi, hän ei ole enää pelkästään »flamma», vaan uskottu, joka istuu hänen kirjoituspöytänsä ääressä ja jäljentää hänelle hänen virsiään tai kuuntelee, kun hän lukee niitä lauluja, jotka ovat tarkoitetut Vänrikki Stoolin tarinoitten toiseen osaan. Samaan aikaan Emilie Björkstén lähentyy yhä enemmän Fredrikaa. Runoilijan puoliso omistaa myöskin puolestaan hänet uskotukseen, ja ne kirjeet, jotka hän kirjoitti Emilielle (ks. Helena Westermarckin kirjoittamaa elämäkertaa), osoittavat, kuinka hän tälle paljasti koko sisimmän itsensä, jota hän luultavasti ei tehnyt kellekään muulle. Tämä on erittäin mielenkiintoinen, tämä suhde näiden molempien naisten välillä, joita yhdisti rakkaus samaan mieheen. Sitä, jolle Fredrika paljastaa itsensä niinkuin hän tekee – niinkuin yleensä tehdään vain harvoille valituille, joista ei ainoastaan pidetä, vaan jotka tunteiden ja ajatusten puolesta tuntee läheisikseen – sitä, jolle hän, tuo vakava, kärsivä nainen, näyttää vertavuotavat haavansa, sitä henkilöä ei hän mitenkään voi pitää häilyvänä keimailijattarena tai tunkeilevana haaveilijattarena, josta toisin vuoroin voi suoriutua ironisella välinpitämättömyydellä. Kun näitä kirjeitä vertaa päiväkirjanotteissa viitattuihin tilanteisiin – jos koskaan, pahoittelee erikoisesti juuri tässä sitä, ettei päiväkirjaa ole painettu kokonaisuudessaan – osoittavat ne, minkä aseman Emilie Björkstén Runebergin kodissa oli saavuttanut, sittenkuin ystävyyssiteet jälleen oli solmittu sen pitkän väliajan jälkeen, joka seurasi tuota niin sanoaksemme lapsellisempaa ajanjaksoa. Tämän aseman oli hänelle ilmeisesti Runeberg itse antanut, ja sen oli hyväksynyt Fredrika, osaksi kylläkin runoilijan vuoksi, mutta myös itsensä vuoksi; sillä on ilmeistä, että Fredrika oli kiintynyt häneen yhä lämpimämmän henkilökohtaisen ystävyyden siteillä. Mutta kun Emilie niin kuvaavasti sanoo, että tämä, huolimatta siitä että »rauha oli palannut», oli »eriskummaista aikaa» tai, aivan toiseen äänensävyyn kuin ennen, puhuu »levottomasta, tuskaisesta, mutta kuitenkin niin runsaasta autuudesta, minkä viime vuodet ovat antaneet», tai siitä, että hän on »kuitenkin sanomattomasti rakastanut tuota miestä», niin näkee jo tästä, että aallot kävivät voimakkaina pinnan alla, ja ymmärtää, että sellaista ei kauan voi jatkua. Päiväkirjasta ilmenee selvästi, niin hienotunteisesti kuin siinä nyttemmin sellaisesta puhutaankin, että Runeberg käy yhä vaativammaksi ja yhä kiihkeämmin syyttää häntä kylmyydestä ja välinpitämättömyydestä, ja lopuksi kuvataan siinä järkyttävässä muodossa Emilien päätös luopua tästä läheisestä suhteesta – päätös, josta runoilija kuitenkin vasta paljoa myöhemmin saa tietää, koska ulkonaiset olosuhteet vielä kerran olivat kovin käsin tarttuneet heidän kohtalonsa kulkuun: runoilijan sairaus vaimensi äkkiä taistelut ja katkaisi kärjen kaikilta mietiskelyiltä ja päätöksiltä.
Näin päättyy tämä omituinen pieni draama, joka loppuun näyteltiin Runebergin ja Emilie Björksténin yhdessäolon toisena vuosikymmenenä ja jonka huippukohdan muodostaa viimemainitun suurenmoinen kirje runoilijalle, asiakirja, jonka yksinään täytyy saattaa vaikenemaan kaikki huomautukset päiväkirjan todistusarvosta tähän suhteeseen nähden. Se sisältää vielä epilogin, viimeisen näytöksen, jonka kaihomielisessä tunnelmassa menneiden aikojen kauniit muistot kuvastuvat monista hiljaisista keskusteluista, joiden pohjasävynä on aina viimeiseen saakka säilynyt ystävyys ja lämpö.
Näillä viittauksilla en tahtoisi millään muotoa antaa ennakkokäsitystä siitä, mihin lukija itse seuraavilla lehdillä saa tutustua. Mutta ne ovat olleet välttämättömiä, jotta olisi käynyt mahdolliseksi korostaa juuri sitä, mikä käsitykseni mukaan antaa päiväkirjan tekijättären kuvalle sen kiinteimmät hahmoviivat ja niinmuodoin myöskin on varmimpana takeena hänen kuvauksensa luotettavuudesta.
IV
Edellä on mainittu, että Emilie Björkstén eräänä ajankohtana Runebergin itsepintaisista pyynnöistä antaa tämän nähdä hänen päiväkirjansa ja siis kaiken sen, mitä hän siinä on puhunut runoilijan tunteista ja mitä hän on maininnut runoilijan hänelle lausuneen, ja Runeberg palautti sen liittämättä siihen mitään arvostelua. Päiväkirjan sisällyksen voimme siis tavallaan katsoa saaneen runoilijan itsensä hyväksymisen. Meillä ei ole pienintäkään syytä epäillä, että Emilie Björkstén muistiinpanojensa myöhemmissä osissa olisi ollut vähemmän tunnontarkka, erittäinkin kun – mistä olen jo huomauttanut – kaikki, mikä esitetään runoilijan sanomaksi, vaikuttaa yllättävän todenmukaiselta. Voi tosin myöskin viitata Runebergin häntä koskeviin leikillisiin vuorosanoihin, kuten siinä yhteydessä, jolloin hän, runoilijan maatessa sairaana, lähetti terveisensä »Runeberg raukalle» ja tämä huudahtaa: »raukka on piru, jolla ei ole sielua – sanottiin ennen Vaasassa»; mutta osaksi saattoi Emilie luonnollisesti joskus olla harmittavan tunteileva, ja osaksi käytti runoilija välistä myöskin henkilökohtaisesti häntä kohtaan yliottein naljailevaa puhetapaa – Runeberg ei kuulunut niihin, jotka ystäviensä poissaollessa ovat toisenlaisia ja käyttävät heistä toista kieltä kuin puhuessaan heidän kanssaan.
Sanalla sanoen: vaikka päiväkirja luonnollisesti ensi sijassa onkin Emilien sielunelämän historiaa, sisältyy siihen myöskin kappale runoilijan psykologiaa eräältä puolelta, jolta me niin vähän tunnemme häntä. Ruveta tässä sitä analysoimaan olisi lukijan edelle ehättämistä; muistiinpanojen tarjoaman aineiston nojalla voi kukin sen tehdä itse ja luoda itselleen käsityksen myöskin Runebergin osuudesta suhteessa. Se on jäävä, kuten jo on huomautettu, tilapäisluontoiseksi tai ainakin epätäydelliseksi, niin kauan kuin kirjeet eivät ole käytettävissä. Joka tapauksessa on välttämätöntä tässä muistuttaa muutamista runoilijan elämän piirteistä, jotka voivat olla tämän suhteen kanssa yhteydessä.
Fredrika Runeberg on jälkeenjättämissään muistiinpanoissa puolisostaan kuvannut varsin intiimisti perhe-elämää Porvoossa, mikä tekee meille mahdolliseksi täysin uskottavasti rakentaa uudelleen puolisoiden suhde toisiinsa (vrt. kirjoittamaani elämäkertaa II, 18 ja seur.). Fredrikan kuvaus asemastaan kodissa kantaa syvän alakuloisuuden leimaa. Kaikki perheen käytännölliset huolet ovat sälytetyt hänen hartioilleen. Runeberg ei kajoa mihinkään: eräs heidän ystävänsä sanoo kerran rouva Runebergille, kun eräitten pitojen tulee alkaa eikä tämä aio ottaa niihin osaa: »niin tahtoo olla tässä talossa kaiken kanssa, että huvi on herraa ja vaivannäkö rouvaa varten». Fredrika pitää kaikin puolin huolta poikiensa kasvatuksesta, ompelee heidän vaatteensa, lukee läksyt heidän kanssaan ja on pakotettu tätä varten vielä vapaahetkinään opiskelemaan latinaa. Hän hoitaa ainakin vaikeina aikoina talon kaikki raha-asiat. Hän otti kovin vähän osaa siihen elämään, joka Topeliuksen mukaan teki »Runebergin kukitetun asunnon ainaiseksi vierailupaikaksi». Hän istui alhaalla kadun varrella pimeissä huoneissa eikä saanut siellä vastaanottaa ketään, sillä välin kun yläkerroksessa vallitsi »iloinen seuraelämä» ja Runeberg »hummaili» ystäviensä parissa yöt läpeensä ja usein pitkälle seuraavaan päivään. Nöyrää ja hiljaista oli tämä hänen uhrautuva palvelevaisuutensa kodissa, mutta sisimmässään tunsi hän katkeruutta siitä, että hänen omat älylliset harrastuksensa – olihan hän itse lahjakas kirjailijatar, jonka mieli paloi tuoda esille uusia aatteita – täydellisesti tukahdutettiin tässä ilmakehässä, joka ympäröi hänen suurta puolisoaan. Sitäpaitsi hän on sairaalloinen, hän kuulee hyvin huonosti, ja hänen tilansa ennen monien lasten syntymistä vaikuttaa paljon hänen mielialaansa.
Runeberg ihaili häntä kaiken sen vuoksi, mitä hän oli hänelle, arvioi hänet hyvin korkealle, oli rajattomasti kiintynyt häneen eikä voinut olla ilman häntä. Mutta arkaluontoisuussyyt eivät olleet, kuten rouva Runeberg sanoi, luodut häntä varten, eikä hän osoittanut aina edes herkkätuntoisuutta puolisoaan kohtaan. Ja kun tuo hänen nuorekkaan sydämensä ylitsevuotava lämpö, josta Strömborg puhuu, haki itselleen ulospääsyä, niin se ei kohdistunut tätä uskollista ja uutteraa, mutta ennen aikojaan kulunutta, kuuroa, käytännöllisiin askareihin vajonnutta talontonttua kohtaan.
Runeberg oli pari vuotta sivu neljänkymmenen siihen aikaan, jolloin päiväkirjan mukaan tuttavuus Emilie Björksténin kanssa johti lämpimämpien rakkaudenilmaisujen vaihtamiseen. Runoilija oli parhaassa miehuuden kukoistuksessaan. Sen kunnianosoituksen jälkeen, joka tuli hänen osakseen promotsioni-riemujuhlassa Helsingissä 1840, hän oli julkaissut Nadeschdan, Joulu-illan, kolmannen kokoelman Runoja ja Kuningas Fjalarin, hänen maineensa kasvoi kasvamistaan, ja hän itse oli enemmän kuin koskaan tulvillaan elinvoimaa ja työintoa; Tarinat syntyivät yksi toisensa perästä. Sillä nuorella naisella – häntä yhdeksäätoista vuotta nuoremmalla – jonka hän tässä mielentilassa kohtasi, oli eräitä hurmaavia ominaisuuksia, jotka hänet vähitellen vangitsivat. Emilie Björkstén antoi hänelle sellaista, mitä hän muuten tuskin löysi ympäristöstään, kauneusvaikutelmia hänen silmälleen, askarrusta hänen mielikuvitukselleen, kaikupohjan hänen tunteilleen, ja Emilien äärimmäinen naisellisuus vaikutti – vastakohtaisuudellaan – vetovoiman tavoin hänen äärimmäisen miehekkääseen olemukseensa. Emilie ei luonnollisesti ollut likimaillekaan sitä, mitä sellainen mies sisimmässään tarvitsi. Mutta hän oli kuitenkin loistava poikkeus tuossa lattean arkipäiväisessä maailmassa, joka ympäröi runoilijaa pikkukaupungissa, ja vaikkakin hän, kuten runoilijakin, huomattavassa määrässä oli sidottu sen tapoihin ja joutavanpäiväiseen sovinnaisuuteen, toi hän siihen jotakin raikasta ja viehkeää välittömyydellään, pirteydellään ja henkilökohtaisella miellyttäväisyydellään. Lisäksi tuli, että Emilie alusta alkaen pidättymättä sekä ilmitoi ihailunsa runoilijaa kohtaan että myöskin ihastuneena antautui siihen tehtävään runoilijan »flammojen» luvun lisäämiseksi, jolla tämä näytti haluavan häntä kunnioittaa. Hän ei salannut tunteitaan, ja jos hän empi noudattaa kaikessa Runebergin tahtoa, niin se kannusti tätä vain sitä enemmän – tuhansia kertoja todettu erotiikan psykologinen laki! Mutta jo ensimmäisenä kautena on kuvaavaa, että runoilija, joka vaimonsa todistuksen mukaan jokaisesta vastaansanomisesta kiivastuu ankarasti, ei koskaan osoita sitä Emilietä kohtaan, vaan alistuu, kun hänen huomautuksensa ja vaatimuksensa eivät auta. Ilmeisesti Emilie »konstailee» sangen paljon, sekä aikaisemmin että myöhemmin, niin, välistä se menee runoilijan mielestä liiankin pitkälle ja saattaa huomata, että kapinanhenki on hänet vallannut; mutta Emilien tarvitsee vain sanoa: »anteeksi», ja suorastaan liikuttavan helposti lannistaa tuo voimakas mies suuttumuksensa ja mukautuu. Se todistaa sekä kiintymystä että kunnioitusta, mutta osoittaa myöskin, kuinka riippuvainen hän on Emilien tunteista ja kuinka vaikea hänen on olla ilman tätä.
Päiväkirjanotteet antavat niukasti tietoa siitä, mitä aiheita heidän keskusteluissaan käsiteltiin. Sensijaan ne koskettelevat sitä enemmän tilanteita, enemmän tai vähemmän ohimeneviä, joissa helliä sanoja ja rakkaudenosoituksia vaihdettiin. Tämä vaikuttaisi, ainakin mitä tulee ensimmäiseen kauteen, enimmäkseen leikiltä ja kuhertelulta, ellemme koko ajan näkisi taustassa Runebergin korkeaa hahmoa, joka tosin laskee leikkiä Emilien kanssa, jopa Emiliestä itsestäänkin, on hyvin ihastunut hänen ilmestykseensä ja hänen hyväilyihinsä, mutta samalla suojaa häntä, sanoo kauniita ja tyyniä sanoja hänen vaikutuksestaan häneen, ympäröi hänen häilyvän olemuksensa miehisen ylemmyytensä ilmakehällä. Kaikki tämä ilmenee yhä voimakkaammin korostettuna toisena kautena, kun pakollinen väliaika on antanut suhteelle selvempää valaistusta. Emme nytkään kuule Runebergin lausuvan paljoa, ja siitähän Emilie saa aihetta, kuten olemme nähneet, kerran toisensa perään kysyä itseltään, kuinka vakavia ja pysyviä runoilijan tunteet oikeastaan ovat. Luonnollisesti ei Runebergin tunteessa ollut mitään riuduttavaa eikä sentimentaalista – sellainen oli hänen terveelle luonnolleen täysin vierasta – mutta käy kuitenkin selville, että hän rehellisesti piti Emiliestä ja, totuttuaan näkemään hänet joka päivä kodissaan sinä aikana, jolloin hän oli Porvoossa, tunsi kaipausta, kun hän ei tullut. Nyt tulee Emilie Björksténistä entistä enemmän hänen uskottu ystävänsä, myöskin hänen runouteensa nähden. Kuitenkin tuntuu samalla kertaa, kuin runoilijan tunteet, ainakin ajoittain, saisivat hänen läsnäollessaan yhä kiihkeämpiä muotoja; ei niin, että hän ajattelisi mitään epäritarillista – mikään sellainen ei koko hänen elämänsä aikana saanut sijaa hänen tietoisuudessaan – tai tahtoisi tehdä hänelle pahaa, mutta Emiliehän toistaa usein, kuinka runoilija moittivasti on puhunut hänen kylmyydestään, ja tässä luulee huomaavansn sekä ihmettelyä että kenties välistä eräänlaista katkeruutta siitä, että hän ei runoilijaa ymmärtänyt. Jokainen mielenliikutus – ei ainoastaan vastaväitteet – sai Runebergin kuohuksiin. Fredrik Pacius sanoo vielä 60-luvulla, että »Runeberg oli mukana, nuorekkaana kuten aina» (Maria Beaurain: Fredrik Pacius, s. 250); hän oli siis yhä säilyttänyt vilkkautensa ja reippautensa. Emilie Björkstén puolestaan tuli vuosien vieriessä yhä enemmän pelkästään »älylliseksi», ja silminnähtävästi saa hänessä tapahtuva lopullinen murros juuri tästä alkunsa. Mutta vaikka runoilija välistä oli intohimoinen siinä määrin, että hän peloitti Emilien luotaan ja tämän täytyi paeta, niin hän pakotti toisaalta itsensä heti sen jälkeen täydelliseen itsehillintään siitäkin syystä, että pelkäsi menettävänsä hänet, ja rauha oli palautettu. Mutta purkaukset alkoivat lopulta käydä liian tiheiksi Emilien viilenevälle luonnolle. Silloin tämä kirjoittaa sen kirjeen, jossa hän hartaasti pyytää runoilijaa vihdoinkin auttamaan häntä saamaan rauhan.
Sellaisena näen päiväkirjan kuvauksen mukaan tämän suhteen, mitä tulee Runebergin omaan osuuteen siinä. Palaan siihen, mitä olen tämän kirjoitelman alussa sanonut: se kuva, jonka olemme runoilijasta säilyttäneet, on tullut täydellisemmäksi hänen inhimilliseen olemukseensa nähden ja sen kautta vain käynyt rikkaammaksi. Hänellä oli toden totta varaa maksaa tunne-elämyksen tarpeensa riistämättä mitään keneltäkään muulta ja tuottamatta omalle sielulleen vahinkoa. Tässä puheena oleva suhde vaihtelee tunnevoimaansa, joskaan ei laatuunsa nähden; se voi ilmetä viattomana leikkinä ja se voi myllertää ilmoille myrskyjä, se huipentuu lähelle suurta ratkaisua ja se päättyy hiljaiseen sopusointuun. Mutta kaikissa vaiheissa seisoo runoilija sen yläpuolella, samalla kertaa kuin hän liittää siihen sydämensä ominaisuudet, sen voimakkaan lämmön, sen puhtauden ja sen ritarillisuuden. Jos tulee kysymykseen jonkun »syy», ottaa hän sen omalle osalleen parjaushaluisen yhteiskunnan edessä, joka tahtoo käydä Emilien kimppuun, ja kun tämä vielä viimeisinä aikoina tuntee omantunnonvaivoja ja tunnustaa ne hänelle, lupaa hän toisessa maailmassa »vastata heidän molempien puolesta».
Eikö sitten todellakaan voi huomata mitään jälkiä kaikesta tästä Runebergin tämänaikaisessa runoudessa?
Paljoa niitä ei tosiaankaan ole, mutta niitä löytyy kuitenkin. On luonnollisesti vaikea sanoa, missä määrin Runebergin vilkasta tuotteliaisuutta 1840-luvulla voidaan pitää sen lämpöaallon aiheuttamana, joka Emilien kautta tuli hänen olemukseensa, vaikkakin on syytä otaksua, että niin oli asian laita, erittäinkin kun siihen vertaa hänen pientä tuotantoaan niinä vuosina, jolloin he vähän sen jälkeen olivat erossa. Mutta täydellä varmuudella voi joka tapauksessa tähän yhteyteen asettaa sen merkittävän runon, joka on ainoa laatuaan hänen myöhemmällä kaudellaan ja joka julkaistiin (salanimellä, se on huomattava) kalenterissa Necken 1849 sekä oli siis syntynyt ajankohtana, jolloin suhteet olivat kärjistyneet ja johtaneet tuohon edellä viitattuun väliaikaan kevätkesällä edellisenä vuonna – »Otaliga vågor vandra». Otan vapauden tähän lainata, mitä elämäkerrassa (II, s. 183) olen sanonut tästä runosta: »Vielä merkittävämpi on se kuitenkin todistuksena puhtaasti inhimillisestä aaltoilusta sydämessä, jonka liikkeitä niin harvoin aavisti tuon tyvenen ylevyyden alla, joka oli miehen niinkuin runoilijankin voimakkain luonteen piirre. Se vaikuttaa näin ollen melkein vapauttavasti, ja se ilmaisee, että ei ainoastaan hengen suuruus loitontanut runoilijaa ympäristöstään, vaan myöskin hänen tunteittensa voima joka oli liekehtivä palo noiden hänen ympärillään ’valtameressä’ vaeltavien lukemattomien, yksitoikkoisten aaltojen viileyteen verrattuna. Päiväkirjanotteet näyttävät minusta nyt vahvistavan erittelyn oikeaksi.
Näissä otteissa mainitaan eräs pieni ainekirjoitus: »Millä edellytyksillä voi toivoa avioliiton tulevan onnelliseksi?» jonka Emilie opettajaltaan lehtori Lindforsilta oli saanut tehtäväkseen kirjoittaa. On varmaan enemmän kuin sattuma, että Runeberg on kirjoittanut – sangen pitkän ja paikoitellen sangen hauskan – leikillisen kirjoitelman nimeltä: »Erään nuoren rouvan vastaus maisterin kilpakysymykseen: onnellisen avioliiton ehdot», joka on painettu Jälkeenjääneisiin Kirjoitelmiin (s. 196 ja seur.). Strömborg sanoo, että hän tässä laski leikkiä hyvistä tuttavistaan rouva Lindforsista ja eräästä toisesta porvoolaisesta rouvasta. Mutta kun vertaa otsakkeita ja näkee, kuinka Runeberg ivallisen itsepintaisesti väittää, että avioliitto tulee onnelliseksi ainoastaan siten, että kaikki valta annetaan rouvan käsiin, s. o. aivan päinvastaista kuin Emilie, jonka mielestä vaimon tulee kaikessa olla miehelleen alamainen, ei voi olla ajattelematta, että tässä on jotakin yhteyttä ja että runoilija, joskin hän lähinnä kohdisti sepitelmänsä mainittuihin rouviin ja kenties tahtoi antaa pienen letkauksen puolisonsa emansipatsioni-innolle, kuitenkin kaiketi etupäässä tarkoitti laskea leikkiä nuoren ystävättärensä kanssa ja huvittaa tätä, joka oli käynyt käsiksi hänelle niin vieraaseen aineeseen.
Kalenterissa Fjäriln julkaisi Runeberg 1851 pienen Heine-mukaelman, jonka esineenä epäilemättä on Emilie (Jälkeenj. Kirj., s. 34). Se on nimeltään »Vår kärlek» ja se tekee pilkkaa heidän molempien monista rakastumisista. »Du stolta, strålande flicka», nimittää hän Emilietä ja laulaa:
Du nämnde dig min slavinna, Jag kallade mig din slav. Det var din femtonde kärlek, Som då åt mig du gav. Du ägde nötta löjen Från dess äldre bröders tid, Du hade färdiga suckar, En trång, en annan vid. Du klädde i dem din kärlek, Den syntes mig täck ändå! »Hon är så oerfaren, Och därför klär hon den så.»
Ja itsestään hän sanoo:
Jag sökte uti mitt hjärta, Jag sökte nätter och dar; I ett hörn av den ena kammarn, Där fann jag en kärlek kvar. Det var min sextonde kärlek, Den sov så djupt och tungt; Jag ruskade väldigt om den, Då steg den opp helt lugnt.
Sekä viitaten heidän pieniin kohtauksiinsa:
Så var det i solskens tiden, Sen kom en mulnare dag; Du försmådde min sextonde kärlek, Din femtonde kärlek jag.
Kymmensäkeisessä runossa »Le ej om jag rodnar», joka sävyltään muistuttaa Idyllejä ja Epigrammeja, mutta hyvin todennäköisesti on kirjoitettu myöhemmin kuin ne, löytää persoonallisen sävelen, joka näyttää minusta viittaavan heidän suhteeseensa: siinä nuori, kaikkensa uhraava avuton tyttö valittaa nuorukaisen yliolkaisuutta ja välinpitämättömyyttä hänen huoliansa kohtaan, tunnelma, jonka useammin kuin kerran kohtaamme päiväkirjassa:
Allt åt dig jag offrat, Lycka, frid och hjärta, Knappt en blick, o yngling, Gav du mig tillbaka! Nu en bön allenast, Nu en enda önskan, Le ej om jag rodnar När nå’n gång vi träffas; Le ej åt den arma, Om hon skiljs och tåras.
Samaan ryhmään kuuluu myöskin pieni epigrammi »Den ena kyssen», joka hyvin voi olla näiden tunnelmien esiinkutsuma ja kuuluu näin:
Gossen till flickan så: Gode, en kyss nu blott, Varför mig neka den? Flickan till svar igen: Gärna jag gåve den. Ack, men om en du fått, Grymme, så tar du två.
Suuremmalla varmuudella voi siihen lukea runon »Den nekande». Se muodostaa ikäänkuin tekstikuvituksen johonkin niistä päiväkirjan sivuista, jotka kertovat, kuinka Emilie on empinyt, vaiennut, pyytänyt runoilijaa olemaan tulematta enää ja kuitenkin samalla ilmaissut, kuinka paljon hän tulisi tätä kaipaamaan, jollei hän tulisi:
Vad din läpp var skön, Vad din mun var ljuv. När du svarte nej, Detta sorgsna nej. O, du teg vid allt, Vad jag frågte om; Fick ej kärlek ge, Lovte kärlek ej. »Giv av nåd ett svar, Blott det minsta ord: Skall jag komma än, Vill du se mig mer.» Vad din läpp var skön, Vad din mun var ljuv, När du svarte nej, Detta sorgsna nej. Därför bjöd du mig Icke komma mer, Att jag kommer blott För att fly igen. Därför ville du Icke se mig mer, Att du ser mig blott För att sakna se’n.
Lopuksi on meillä nelisäkeinen »Minnet», kirjoitettu 1847 syksyllä, jolloin tunteet näyttävät olleen lämpimimmillään ja runoilija selittää, ettei hän saa aikaa kulumaan, kun Emilie matkustaa pois:
Till sorg blef minnet givet, Begär du frid så glöm; Vad minns du dock av livet, En suck, en tår, en dröm!
Niin, tässä lieneekin kaikki, minkä Runebergin runoudessa mahdollisesti voi sanoa saaneen suoranaisia vaikutteita hänen yhdessäolostaan Emilie Björksténin kanssa. Kaikilla näillä pienillä runoilla – myöskin leikillisillä – on kaihomielinen pohjasävy: tunne suhteen hauraudesta sen aiheuttaa.
Mikäli herättää kummastusta se, että tuo pitkä ja uskollinen ystävyys ei heijastu täyteläisemmin Runebergin runollisessa innoituksessa, voi siihen vain huomauttaa, että ylipäänsä hänen runoutensa, ensimmäistä lyyrillistä kautta lukuunottamatta, liikkuu kokonaan hänen persoonallisten elämystensä ulkopuolella.
Tukholmassa, lokakuussa 1922.
Werner Söderhjelm.
VANHAN PÄIVÄKIRJAN LEHTIÄ ALKUSANA
Emilie Björkstén kirjoittaa 30 p:nä marraskuuta 1856 päiväkirjaansa: »Sinä kirjani, sieluni lehti, sinä olet oleva hänen ja hän on sinua lukeva kun minua enää ei ole olemassa, – ja Jumala yksin tietää kuinka lähellä tai kaukana se aika on.» Hän oli Johan Ludvig Runeberg. Jo vuosikymmentä aikaisemmin oli runoilijalla ollut muistiinpanot hallussaan, hän oli lukenut ne ja jäljentänyt niistä palasia. Kohtalo oli kuitenkin päättänyt, että hän, joka oli yhdeksäntoista vuotta Emilie Björksténiä vanhempi, oli myöskin yhdeksäntoista vuotta ennen tätä pääsevä haudan lepoon.
Kun Emilie Björksténin elämä 15 p:nä tammikuuta 1896 päättyi, oli hän testamentannut nämä »muistelmansa» äidilleni, rouva Alexandra Edelfeltille. Hänen kuolemansa jälkeen tulisivat ne jäämään meille, sisarelleni ja minulle. Kun kirjan pääasiallisin mielenkiinto kohdistuu suurimpaan mieheen, mitä Suomi koskaan on omistanut, ovat monet arvovaltaiset kirjalliset henkilöt varmana vakaumuksenaan lausuneet, että meillä ei olisi oikeutta kirjailijattaren toivomuksen mukaisesti antaa näitä lehtiä liekkien saaliiksi, vaan että meidän tulisi jollakin tavalla saattaa niiden oleellisin sisällys jälkimaailman tietoon. Tämä pieni kirja, johon olen koettanut mahdollisimman suurta hienotunteisuutta noudattaen koota yhteen muutamia otteita päiväkirjasta, pyrkii täyttämään näiden lausuntojen antajain toivomuksen.
Mikäli minä tunnen Emilie Björksténiä, en luulisi myöskään olevan vastoin hänen mieltään, että hänen muistoonsa täten kiinnitetään huomiota, varsinkin kun hänen elämänsä romaanin tunsivat kaikki hänen aikalaisensa ja siitä silloin laajoissa piireissä keskusteltiin. Hän oli äitini läheinen tuttava, kernaasti nähty vieras kodissamme, ja hän puhui täysin vapaasti ja ilman mitään vaitiolon vaatimusta tästä tunteestaan, joka muodosti hänen elämänsä keskipisteen, ja vieläpä lukikin palasia yllämainitusta päiväkirjasta. Jos hän olisi toivonut, että hänen suhteensa siihen mieheen, jonka hän oli asettanut korkeimmalle maailmassa, pitäisi vaipua unhoon, ei hän varmaankaan olisi puhunut siitä meille, jotka kuuluimme vallan toiseen sukupolveen, eikä hän koskaan olisi siinä tapauksessa testamentannut päiväkirjaansa meille. Olen senvuoksi vakuutettu siitä, että häntä koskeva kirjoitelma, joka nojautuu muistiinpanoihin, joiden tunnelmia selostuksissani olen koettanut kuvastaa, ei olisi ollut vastoin hänen toivomustaan – käsityskanta, johon ilokseni ovat myöskin yhtyneet ne häntä lähellä olevat henkilöt, joiden mieltä minulla on ollut tilaisuus tiedustella – sitäkin suuremmalla syyllä, kun tämän kirjoitelman tekijä oli häneen mitä lämpimimmin kiintynyt ja nyt, luettuaan ensimmäistä kertaa nuo monet tiheään kirjoitetut vihot, enemmän kuin koskaan pitää hänen muistoaan säilyttämisen arvoisena. Me olemme hänelle velkaa lämpimimmän kiitoksen siitä, että hän on antanut meidän, toisen ajan lasten, jotka olemme oppineet arvioimaan inhimillisen aineksen jokaisessa ihmisessä korkealle, näiden »muistelmien» kautta nähdä pilkahduksen myöskin niistä tunteista, jotka kerran liikkuivat Johan Ludvig Runebergin voimakkaassa, miehekkäässä sielussa. Elämämme suurimmat kauneusvaikutelmat olemme saaneet Runebergiltä, ja kaikki, mikä syventää tuntemustamme hänestä, on meille kallisarvoista ja pyhää.
Vuonna 1923 on kulunut sata vuotta Emilie Björksténin syntymästä. Lähestykäämme nyt, vuosisataa myöhemmin, hellävaroen ja ystävällisesti hänen lämmintä, levotonta sydäntään, ja kun mitään nuoruudenaikaista muotokuvaa hänestä ei ole olemassa, säilyttäkäämme muistossamme se kuva, jonka hän tietämättään päiväkirjassaan on maalannut itsestään. En luule, että mikään sivellin paremmin olisi voinut kuvata sen naisen sielukasta suloutta, joka yli kahden vuosikymmenen ajan piti lumoissaan kirjallisen suuruudenaikamme etevintä miestä.
Helsinki, lokakuussa 1922.
Berta Edelfelt.
Hauhon rovasti, Johan Jacob Björkstén, oli leski mennessään naimisiin Gustava Albertina von Hausenin kanssa. Hänen neljästä lapsestaan, joista kaksi oli tyttöä, kaksi poikaa, pidettiin vanhinta tytärtä Amandaa (naimisissa ensimmäisen kerran lääninsihteeri Solitanderin kanssa Mikkelissä, toisen kerran valtioneuvos Lars Langenskiöldin kanssa Viipurissa) perheen kaunottarena, sillä hänellä oli säännölliset piirteet ja lempeä ja rakastettava ilme kaunismuotoisissa kasvoissaan. Mutta että nuorempi, Emilie, syntynyt 26 p:nä heinäkuuta 1823, leimuava ja hehkuva kuin tulenliekki, kauniine, haaveellisine silmineen ja hohtavine hipiöineen teki voimakkaamman vaikutuksen kaikkiin, jotka näkivät hänet, on aivan varma. Molemmat vanhemmat kuolivat varhain, Emilie lähetettiin Porvooseen täysihoitoon eksentrisen Mlle Stenborgin luo, joka enemmänkin oli tunnettu monenkaltaisista seikkailuistaan ja haaveellisesta mielenlaadustaan kuin kasvattajalahjoistaan. Tuossa liikahehkutetussa kouluilmastossa, jossa kaikki joutilaat hetket käytettiin romaanien lukemiseen, laskettiin siis pohja tuon nuoren tytön vilkkaan ja herkkäliikkeisen sielun kehitykselle, ja jos hänen luonteestaan jo alun pitäin puuttui tervettä tasapainoa, niin ei hän ainakaan sitä kouluajalla voinut hankkia, etenkään kun hän olosuhteiden pakosta kokonaan oli vailla tukevaa jalansijaa elämässä. Isätön ja äiditön kun oli, vietti hän suurimman osan elämästään vieraana milloin siellä milloin täällä, ystävien ja sukulaisten luona. Sillä siihen aikaan ei kukaan uskaltanut edes uneksiakaan, että nuori tyttö omilla tuloillaan, olivatpa ne sitten kuinka vaatimattomat tahansa, voisi työnsä avulla hankkia itselleen pysyväisen paikan jollakin määrätyllä seudulla. Kuluksi ajetuilla kyytihevosilla matkusteli hän niinmuodoin alituisesti ympäri, milloin Mikkeliin, milloin Viipuriin, milloin Loviisaan, Helsinkiin ja Porvooseen ja sitten taas takaisin. Kaikkialla hän sai ystäviä, jotka pitivät hänestä, ja ihailijoita, jotka hakkailivat häntä. Sillä ei hän ollut muiden kaltainen, Emilie Björkstén. Hän oli pelkkää tunnetta ja haavemieltä, hän oli tulta ja liekkiä, hän oli innostusta ja iloa. Kaikkialla minne hän tulikin kylvi hän mieliin levottomuutta ja sekasortoa. Hänen ihonsa oli kuin valkean ruusun terälehdet, hänen kaulansa ja kuulut olkapäänsä kuin alabasteri, hänen vartensa kuin sorvaillun nuken. Ja kun hän harsopuvussaan valssin pyörteissä lensi käsivarrelta toiselle, lausuttiin aivan yleisenä mielipiteenä, että hän oli täydellinen keijukainen. Ja sekä »sinisilmäinen» että »tumma» ja kaikki muutkin olivat polvillaan tämän olennon edessä, joka oli niin erilainen kuin pikkukaupunkilaistytöt yleensä.
Eikä se ollutkaan ihmeteltävää. Sillä Emilie Björksténillä oli, monista hyvistä ominaisuuksistaan huolimatta, tuo vaarallinen halu ja kyky vangita miessydämiä. Hän ei tavoitellut »sitä ainoaa», vaan tahtoi saada monta, monta. Hän piteli niitä kuin perhosia lämpimässä kädessään ja nautti tuntiessaan niiden lepattavat siivenlyönnit vankilansa sisällä, kunnes hän äkkiä taas avasi kätensä ja antoi niiden lentää pois, mitä kauemmaksi, sitä parempi. Sitten seurasi mitä haaveellisimpien omantunnon soimausten hetkiä, romanttisia tuskan hetkiä, pitkiä rukouksia Kaikkivaltiaalle, että Hän antaisi anteeksi hänen epävakaiselle sydämelleen. Mutta seuraavalla kerralla tilaisuuden tarjoutuessa oli kiusaus jälleen liian voimakas, hänen synnillinen halunsa edes hieman päästä vakuuteen omasta vallastaan sai jälleen yliotteen, ja unohtaen kaikki hyvät päätökset hän antautui uudestaan siihen ajattelemattomaan, itsekkääseen, kiehtovaan leikkiin, jota nimitetään keimailuksi.
Välistä sattui myös niin, että hän itse sotkeutui omiin verkkoihinsa, että myös hänen oma sydämensä joutui vangiksi, että hän tanssisalissa tulisen galopaadin jälkeen luuli tuntevansa pyhän rakkauden tulta ja unelmoi ikuisesta autuudesta rakastetun rinnalla. Mutta sitten taas olosuhteet vieroittivat hänet ihanteestaan; uusia matkoja, uusia vaikutelmia; ja kyynelöityään jonkun aikaa Fritiofin satu kädessään ja kaihomielinen huokaus: »Ich habe genossen das irdische Glück, ich habe gelebt und geliebet» huulillaan etäännytti hän jumaloimansa miehen kuvan yhä enemmän ja enemmän pois mielestään tai myös työnsi sen hiljaa muistojensa romukammioon vetääkseen sen sieltä päivänvaloon ainoastaan silloin tällöin, mieluimmin niinä yksitoikkoisina viikkoina maalla, jolloin »luonto oli hänen ainoa ystävänsä». Mutta tavallisesti onnistui hänen päästä pelistä suuremmitta vaurioitta.
Hänen kujeiluhalunsa ja huumorintajunsa poistivat kaiken traagillisuuden monesta arkaluontoisesta tilanteesta, ja hän joutui yhtämittaa mitä hullunkurisimpiin seikkailuihin, joita hän erittäin elävästi kuvaili ystäville ja tutuille, niin että piankin kaikki paikkakunnan asukkaat tunsivat ne. Niinpä tiesi koko Porvoo, että muuan vakavarainen kauppias, jolla oli tarjota hänelle koti ja kontu, pani toimeen rekiretken saadakseen vihdoinkin tilaisuuden puhua toiveistaan. Mutta Emilie Björkstén oli valmistunut vaaraan ja hänen onnistui siinä määrin lavertelullaan hämäännyttää tuo vakava mies, ettei hän koko matkalla Kiialaan, jonne retki tehtiin, saanut sanotuksi ratkaisevaa sanaa. Vasta paluumatkalla, kun Emilie Björkstén tanssista uupuneena ja hyvätuulisena ja muistamatta vaaraa jälleen istuutui hänen vierelleen, tuotti miehen sitkeä itsepäisyys hänelle yllätyksen. Mutta Emilie ei ollut neuvoton. Yhdellä hyppäyksellä hän oli ulkona reestä, ennenkuin kauppias oli ehtinyt sanoa sanottavansa loppuun, ja heittäytyi päätä pahkaa lähinnä seuraaviin ajopeleihin, jotka sattuivat olemaan täynnä orkesterin soittimia. Bassoviulun päällä istuen hän ajoi sinä yönä Porvooseen, riemuissaan tästä onnistuneesta tempusta.
Yhtä tunnettu oli juttu kymnaasinopettajasta, joka saattoi häntä kotiin eräästä illatsusta ja jonka toivoa hän ylläpiti koko ajan, luvaten antaa vastauksen seuraavassa kadunkulmassa. Kadut risteilivät kerta toisensa perästä, mutta oikeaan kadunkulmaan he eivät ehtineet, ennenkuin Emilie Björkstén livahti sisään omasta portistaan jättäen hämmästyneen maisterin synkkiin mietteisiinsä. Samoin tarina siitä erinomaisen kauniista kasakkaupseerista, jonka kanssa hän oli luvannut tanssia seuraavissa tanssiaisissa, jos tämä toisi hänelle erään määrätyn kukan verrattain kaukana olevasta metsästä. Upseeri heittäytyi tulisen juoksijansa selkään, löysi kukan tanssiaisiltana ja kiiti takaisin – havaitakseen, että tuo sydämetön tyttö oli kadonnut, matkustanut pois, ei kukaan tietänyt minne.
Että nämä ja sadat muut samantapaiset jutut herättivät mitä suurinta kauhua ja närkästystä asianomaisissa piireissä, sitä ei tarvinne huomauttaa. Mutta syntipukin katumus ja itsesoimaukset ja hänen hassunkuriset todistelunsa taittoivat kärjen ankarimmiltakin tuomioilta, niin että hän kuitenkin ennen pitkää sai anteeksi yksinpä noilta pahan kohtelun alaisiksi joutuneilta ihailijoiltakin, joista hän tavallisesti lopuksi sai hartaita ja uskollisia ystäviä koko elämänsä ajaksi.
Jo aivan nuorena, viidentoista vuoden ikäisenä, Emilie Björkstén oli kohdannut Runebergin ja jumaloinut häntä niinkuin kaikki muutkin kohtuullisen välimatkan päästä. Piankin hän aivan luonnollisesti Porvoossa oleskelunsa aikana joutui kuulumaan siihen ihailevain ystäväin ja tuttavain piiriin, joka usein kokoontui runoilijan vierasvaraisessa kodissa. Hän lienee jo silloin tehnyt jonkinlaisen vaikutuksen runoilijaan, sillä useita kertoja Runeberg lähetti hänelle terveisiä, kun hän oli kaukana poissa. Niinpä kirjoittaa Emilie Björkstén tammikuussa 1845:
»Mitä saattoikaan sieluni toivoa tänä uutena vuotena ihanampaa kuin mitä oli Runebergin sydämellinen tervehdys. Oi, minä olen niin iloinen, niin onnellinen siitä. Sydämeni, joka niin kauan on kaivannut jonkinlaista ilontunnetta, tuli taas aivan lämpöiseksi, ja tuhansia kertoja saatoin suudella noita rivejä, jotka hänen kätensä oli kirjoittanut ilahduttaakseen minua jäätävässä kaukaisuudessa. Pian, pian saanen jälleen nähdä hänet, ihailla häntä, hurmautua hänestä, rakastaa häntä – ja se saa riittää minulle, kun niin moni toive on pettänyt.»
Tuo »sinisilmäinen» leikitteli vielä hänen ajatuksissaan – hänen vuoksensa »suru jälleen uursi merkkejään» Emilien sieluun; hänen muistonsa – ei Runebergin – puhkaisi Emiliessä esiin runosuonen, kun hän kuvaa esim. Stansvikin luontoa.
»Minä muistan, muistan nuo siniset, väreilevät järvet kauniine lehväisine rantoineen. Muistan nuo alpit, nuo syvät, hiljaiset, tuoksuvat laaksot, joissa luonto viettää ikuista sabbattia, näen myös tuon viehättävän puuryhmän ja kukkaset; näen kuutamon lahdella ja tähdet yllä metsän rauhan. Kuulen myös Eolin-harpun sointuvan valittavat sävelet. – Onneksi minulle, että voin viedä Stansvikin muistossa mukanani!»
Eräänä toisena päivänä kuuluvat sanat näin:
»Nyt on rakkaus – ystävyys – kaikki lopussa! – Minä tahdon itkeä ja kärsiä vaieten – ei kukaan saa tietää kaikista kamppailuistani, ainoastaan Hän korkeudessa, joka varmaan kerran on antava minulle lohdutusta. Kyyneleetkin, niin, nekin voivat olla nautintoa; ja ne ovat virranneet tänä aikana, aikana, jossa on ollut niin ’runsaasti punaista ja mustaa’. Raskaaksi ja pimeäksi käy minulle aika, raskaaksi käy minulle elämä tästä lähin, sillä en näe enää ainoatakaan valonpilkettä. Kunpa oppisin vain oikein rukoilemaan Rakkauden valtakuntaa, sillä saahan rukouksesta niin paljon lohtua, ja sitten kärsimään nurkumatta päivien taakan, joka kuitenkin enimmäkseen on omaa syytäni.»
Muutamia päiviä myöhemmin hän kirjoittaa:
»Ihmeellistä, että minulla vielä saattoi olla niin hauska. Mutta sen vaikutti kai etupäässä mainio musiikki – innokas tanssiminen – elämän elämä – taivaallisen ihana galopaadi, jonka tanssin aivan kuin elämän reippaimpina päivinä, jolloin valtimot löivät taivaan korkealle ja sydän samoin, ja jolloin hengitys katkesi, jolloin vain lensi eteenpäin, eteenpäin, aivan kuin elämän onni olisi ollut maalina.»
Nämä ovat kylläkin vaihtelevia tunnelmia, sitä ei voi kieltää. Mutta »sinisilmäinen» ja romanttinen kaipaus häneen on kuitenkin pohjasävelenä kaikessa, niin Stansvikin »alppien» keskellä kuin tuon jumalallisen galopaadin aikana, ja yksinpä silloinkin, kun hän uudelleen tapaa jumaloimansa runoilijan Porvoossa. Hän on jälleen sukulaisten luona siellä ja kirjoittaa sieltä 9 p:nä marrask. 1845:
»Miten tyytyväinen olin iltaani, sillä vietin sen henkilöiden luona, joita ihailen, ja henkilöiden seurassa, joita niin suuresti rakastan. Minä olin – Runebergeilla. Oli mielenkiintoista kuulla heidän puhuvan, noiden kaikkien. Tuon viisaan, maailmaakokeneen rouva Runebergin, tuon vilkkaan, sukkelan, intomielisen Anna Reuterskiöldin eli ’Genie R:n’, joksi häntä syystä kylläkin nimitetään, tuon suuren runoilijan, jota voi verrata ainoastaan – häneen itseensä, ja Sofin [Ottelin], tuon harvinaisen, rikaslahjaisen tytön. Minä itse tunsin itseni niin mitättömäksi, niin olemattomaksi noiden joukossa. Minä vain nautin, ja runsaassa määrässä kylläkin. Sellaiset illat ovat sekä hupaisia että opettavaisia, ja hauskaa on voida pitää kaikista näistä ihmisistä. Tuntee itsekin tulevansa ikäänkuin paremmaksi niinä hetkinä, jolloin on heidän kanssaan. Ja saada silloin tällöin hyväily, ystävällinen katse tuolta puhtaalta, lämminsieluiselta Anna R:ltä ja sydämellinen sana Fjalarin runoilijalta on suoranainen ilo sydän-raukalleni, joka janoaa hyväntahtoisuutta ja joka paleltuisi pois ilman lämpöä ja aurinkoa. Muistan niitä aikoja, jolloin ennen olin R:lla, jolloin elin ainoastaan nykyhetkessä ja ammensin lämpöni ja valoni runoilijan silmästä ja katsoin häneen niinkuin Jumalan korkeaan taivaaseen, jossa kaikki ihanuus on, enkä sellaisina hetkinä ajatellut mitään muuta kuin häntä – mutta nyt!»
Emilie Björkstén tunnekylläisine, liehahtelevine luonteineen olisi enemmän kuin kukaan muu tarvinnut tyyntä tahtoa, joka olisi hallinnut häntä, voimakasta kättä, joka lempeästi olisi kuljettanut hänen sielunsa pois siitä muodottomien mielikuvien harhasokkelosta, johon se oli eksynyt, joka viisaasti olisi selventänyt ajatukset noissa herkeämättä työskentelevissä aivoissa, jotka nyt olivat tupaten täynnä Eugène Sue’n »jumalallisia» romaaneja ja atterbomilaisia sitaatteja. Hänen vanhempiensa kuoleman jälkeen ei ollut ketään, joka olisi osoittanut tarpeeksi mielenkiintoa hänen omaa itseyttään kohtaan ruvetakseen hänen itsensä vuoksi hiljalleen kehittämään niitä mahdollisuuksia, jotka asuivat hänen sisimmässään: hänen palavaa kauneudenkaipuutaan, hänen runouden ja musiikin ihailuaan, hänen leimuavaa innostustaan kaikkeen »suureen ja ihanaan» elämässä. Hänen juureton olomuotonsa oli saanut aikaan sen, että hän itse oli saanut etsiä mistä sattui saamaan ravintoa kaikelle sille, mitä hänen mielensä kaipasi, ja kaikki romantiikan pingoittuneimmat aatteet olivat löytäneet erinomaisen maaperän hänen päässään ja sydämessään. Tässä oikullisessa kiihtymistilassa oli ihmisten mielestä juuri hänen viehätysvoimansa; miehet rohkaisivat sitä, naiset moittivat sitä; hän heittelehti äärimmäisyydestä toiseen, ja huolimatta ikuisesta ystävyydestä ja palavasta rakkaudesta, joista hän niin usein puhui, sai hän kuitenkin yksin koettaa pitää huolta itsestään ja epätasaisesta luonnonlaadustaan, mikä ei suinkaan hänelle onnistunut. Koko hänen elämänsä oli tunteiden ja tunnelmien epäselvää kaaosta, josta puuttuivat kaikki mittasuhdat ja josta kaikki todellisuus oli julistettu pannaan. Kunnes Runeberg tuli. Ei enää loistavan sädekehän ympäröimänä, ihailtuna runoilijana, vaan sinä voimakkaana, tyynenä, ylemmyydellään hallitsevana miehenä, jota hän rakasti. Mutta hänen kanssaan tuli myös ristiriita oikean ja väärän välillä hänen elämäänsä.
Hän ei ollut vielä kahtakymmentä kolmea vuotta (1846), Runeberg oli pari vuotta yli neljänkymmenen. Muutamat ystävälliset sanat, jotka tämä joillekin toisille sanoi hänestä ja jotka hän sattumalta kuuli, olivat se kipinä, joka sytytti tulen hänen herkkäliikkeisessä sydämessään täyteen liekkiin. Runeberg oli siis kiintynyt häneen sillä tavoin. Hän ajatteli ja tunsi niinkuin kuka muu mies hyvänsä. Sanomattomalla riemulla Emilie kätki hänen sanansa sydämeensä.
Aluksi hän pelkäsi tavata Runebergia, pelkäsi, että tämä huomaisi hänen haltioituneen ihailunsa nyt kokonaan muuttaneen luonnetta. Hänen sisimpänsä oli taas kuin myrskyävä meri. Ilo, onni, itsesoimaus siitä, että hän tällä tavoin ajatteli toisen puolisoa, pelko ihmisten tuomiosta, tuo usein palautuva tunne syvästä synnillisyydestä – kaikki tämä riehui ja kuohui hänen sielussaan. Kyyneleitä ja pelkoa ja vavistusta ja rukouksia Kaikkivaltiaan puoleen, jotta Hän armossaan lainaisi voimaa taistelemaan kiusausta vastaan! Hän yritti olla tapaamatta Runebergia ja palauttaa mieleensä menneisyydestä vanhoja muistoja, jotka kerran olivat tulittaneet hänen mieltään. Mutta muutamana kesäkuun päivänä sattuivat he yhteen eräällä huviretkellä.
»Tuo päivä oli taas sellainen, joka ei milloinkaan hälvene muististani», kirjoittaa hän. »Oikein iloisin ja levollisin mielin vaelsin minä tuolle ihanalle seudulle, iloisessa seurassa, josta suurimman ilon minulle tuotti takaisin palanneen Lotta Gaddingin ja runoilijan läheisyys. Jospa edes puoleksikaan osaisin kuvailla seutujen kauneutta! Noiden korkeiden, metsäpeitteisten kallioiden suurenmoista taulua tai noiden vehmaiden, viheriäisten laaksojen hymyilevää näköalaa, joskin valkovuokot jo siellä ottivat jäähyväisiään keväältä ja meiltä jo sentähden joutuivat unhoon nupullaan olevain kielojen vuoksi, joita tervehdittiin todellisella riemastuksella ja joita minä sain kimpun R:lta; sellaisen kimpun jota on täytynyt etsiä löytääkseen ja jonka tuoksu ja kukkeus yhä seuraa minua.» Ja hän jatkaa pitkän luonnonkuvauksen jälkeen: »Ja sitten – sitten sain niin usein kuin tahdoin lepuuttaa juopunutta silmääni tuon ihmeellisen miehekkäillä, sielukkailla piirteillä, kuitenkin hämmentyen joka kerran, kun hän tavoitti tämän katseen, aivan kuin olisi ollut synti katsella häntä. Kenties olikin niin, sillä riippuu niin äärettömän paljon siitä, miten katsoo? Sydämeni pohjaan kätken kuitenkin kaikki hänen sanansa, sillä senhän ainakin saan tehdä, ja kun tulen oikein surulliseksi, saan uudestaan miettiä niitä hänen sanojaan, jotka tekivät minulle niin äärettömän hyvää hetkellä, jolloin, epätoivo asui sielussani.» –
»Olkoon, että mielenkiintoni häneen on syvempää ja lämpimämpää kuin mitä sen ehkä pitäisi, mutta ainakin iloitsen siitä, että pidän yhtä sydämellisesti hänen puolisostaan. Iloitsen hänen levottomuudestaan, kun hänen puolisonsa tänään viipyi niin kauan, sitä oli niin kaunis katsella ja se todisti myös, kuinka väärin hänelle tehdään, kun sanotaan, että hän ei oikein rakasta häntä. Niitä ei ole sentään monta, jotka niin sanovat, ja he eivät voi käsittää rakkautta, jossa ei ole mitään liehittelyä, rakkautta, joka harvoin näkyy, mutta aina tuntuu. Ja kuinka olisi mahdollista olla rakastamatta tätä naista, hänhän on niin erinomainen joka suhteessa ja puolisoonsa äärimmäisen kiintynyt. Kuinka hän mahtaa olla onnellinen!»
Hän kärsi itse yksinäisyydestään – siitä, että hänen oli niin vaikea omin neuvoin selvittää sekavia käsitteitään, ja säälittää, kun kuulee hänen uskovan surunsa eräälle ystävättärelleen: »Oi, ei ole juuri ainoatakaan kotia, oikeaa lämmintä ja hyvää kotia, joka itsestään tahtoisi avautua minulle. Mikä siis on oleva kohtaloni? Missä saanen tervehtiä syysaurinkoa? Mahtaneeko se enää tapahtua tällä rakkaalla seudulla, jota rakastan niin äärettömästi, sentähden että myös itse olen saanut täällä rakkautta.» Ja hän itkee itseään ja hyljättyä asemaansa elämässä. »Mutta», jatkaa hän, »juuri kun parhaillaan valitin, valtasi minut autuus, sillä hän, joka suureksi osaksi, en uskalla sanoa, että se on yksinään hän, joka tekee minulle eron täältä niin vaikeaksi, meni samassa ohitse. Sydämeni löi pari kertaa rajusti nähdessäni hänet, ja huuleni lausuivat suruisasti ja hellästi: Kas tuolla menee hänkin! Se oli autuuden silmänräpäys, tuo sekunti, jolloin näin hänet, mutta sekään sekunti ei ollut sekoittumatonta iloa, sillä muistin heti, että oli synti tuntea sellaista iloa nähdessään henkilön, joka on toisen oma. Hyvä, sinä määrättömän hyvä Jumala, älä langeta ylleni tätä vaikeaa rangaistusta: ota pois jokainen rakkauden hiven, jokainen kielletyn tunteen kipinä rinnastani ja pane sinne sijaan levollinen ja maltillinen kiintymys! Se olisi niin hyvä minulle.»
Mutta tunteet eivät aina ole kätkettävissä, kaikkein vähimmin romantiikan aikakaudella, ja levon ja välinpitämättömyyden rukoukset eivät kenties olleet tarpeeksi vakuuttavia tullakseen kuulluksi tuolla ylhäällä. Valoisat kesäyöt ja ne monet serenaadit »huumaavine sävelineen», joita laulettiin hänen ikkunansa alla, eivät tuoneet mitään viilentävää tuulahdusta hänen »tuliseen rintaansa».
Sellainen valoisa ilta oli silloinkin, kun Runeberg lupasi antaa hänelle ensimmäisen käsikirjoituksen pariin runoonsa (Viapori ja Sven Dufva), mutta yhdellä ehdolla: Emilien tuli omalla käsialallaan jäljentää ne häntä itseään varten. Emilie Björkstén kertoi myöhemmin monta kertaa, kuinka hän ensin hämmästyksissään, ajattelematon kun oli, vilkkaasti oli vastustanut hänen pyyntöään ja huudahtanut: »Ei, ei, minulla on niin ruma käsiala!» Mutta Runeberg oli järkähtämätön ja kieltäytyi ehdottomasti antamasta käsikirjoitustaan ilman korvausta. Hämillään ja epäröiden kysyi hän rakkaalta Anna Reuterskiöldiltään neuvoa, ja tämä läksytti hänet perinpohjaisesti selittäen, mikä suosionosoitus sellaisen lahjan tarjoaminen oli hänelle ja kuinka järjetön hän oli ollut. Jonka jälkeen Emilie katuvaisena juoksi takaisin runoilijan luo, ja tämä lupasi antaa hänelle ei ainoastaan runot – vaan kaiken, mitä hän pyysi.
Runebergit muuttivat Kroksnäsiin, ja Emilie Björksténillä oli niin huono onni, että hän saapui heitä tervehtimään sellaisena päivänä, jolloin Runeberg oli poissa, ja hänellä oli tietysti mitä hirveimmät omantunnonvaivat siitä, että hän, huolimatta hänen vaimonsa suuresta ystävällisyydestä, tunsi itsensä syvästi pettyneeksi. Sitten matkusti hän itse Hämeeseen ja vasta elokuussa hän näki Runebergin jälleen. Hän kirjoittaa siitä itse:
»Minä olen tavannut hänet tänään, sillä olin heikko; en voinut vastustaa kiusausta. Ja hän oli entisensä kaltainen, aina on hänellä tuo sama yksinkertainen, rakastettava sydämellinen olemus. Mutta kuinka tummaksi hän on tullut! Kuinka aurinko on polttanut tuon posken ja tuon tyynen otsan ruskeaksi kuin mahonki! Mutta miellyttävältä tuntui hän minusta sentään. Näen hänet vieläkin edessäni sellaisena kuin hän seisoi portailla katsellen luonnon suurenmoista näytelmää; kun ukkonen jyrisi ja salamat iskivät tulta yli järven ja maan. Samassa silmänräpäyksessä avasin minä oven, mutta suljin sen jälleen nuolennopeasti tietämättä oikein miksi, kun huomasin hänet. Hän teki sitten pilaa siitä ja sanoi, että minä pelkäsin häntä. Oi, olisipa hän aavistanut, kuinka totta hän puhui! Niin, minä pelkäsin, pelkäsin niin, että sydän löi tuhatkertaisin lyönnein rinnassani ja että kaikki veri syöksyi sinne tehden posket aivan kalvaiksi. Omituista! Ja kuitenkin kaipaan joka hetki saada nähdä häntä, saada virkistystä, lohtua, hurmaa hänen sanoistaan ja hänen valoisista ajatuksistaan.»
»Tänään annoin hänelle myös jäljennökseni hänen runoelmistaan ja hänen käsikirjoituksensa jäi minulle! Nuo hänen kallisarvoiset ajatuksensa, jotka on kirjoitettu samassa kuin ne ovat syntyneet, ovat minun, yksinomaan minun! Jospa vain kaikki tietäisivät, minkä kallisarvoisen aarteen minä omistan! Ja jospa hän vain itse tietäisi, kuinka monasti nuo hänen kätensä piirrot hehkuvat kuin tuli hämmentyneiden katseitteni edessä. Minun ihailuni häntä kohtaan on niin valtava, mutta samalla niin ehdoton, se on kuin lapsen ihailua aurinkoa kohtaan, joka loistaa, mutta siihen sekoittuu myös intohimoa. Jos minä rakastan häntä, niin se on hänen syynsä. Hän tunsi vilkkaan, haaveksivan mieleni, hän tunsi minun ihailuni kaikkea runoutta kohtaan, hän tunsi minun kahdeksantoista ikävuottani. Miksi piti hänen siis kohdella minua sellaisella hyväntahtoisuudella? Miksi lausua niin minusta, monta kaunista sanaa, joita minä en, se täytyi hänen oivaltaa, voisi unhottaa, ja miksi aina antaa minulle kaikkia noita todistuksia mielenkiinnostaan? Miksi? Miksi? Eikö hän siis voinut aavistaa, miten kävisi, ja että minun palava innostukseni runoilijaa kohtaan niin helposti voisi muuttua – rakkaudeksi, sillä ihailusta on rakkauteen vain yksi ainoa lapsen-askel. Eikö hän voinut aavistaa sitä, hän, jolla on niin syvä ihmissydämen ymmärtämys, hän, joka niin hyvin näyttää tuntevan kaiken nuorison ja nuorison kaikki ajatukset ja tunteet? Eikö hän voinut käsittää, että minä hurmautuisin siitä kuvasta, jonka hän antoi minulle tuona unohtumattomana syys-iltana, ja hänen – suuteloistaan! Sillä kolme kertaa ovat minun huuleni koskettaneet hänen huuliaan, enkä minä sitä unhota.»
Kun muistaa, että hän eli keskellä panttileikkien ja kummisuudelmien aikakautta, ei tämä liene kuitenkaan ollut mitään sen vakavampaa, joskin nuori tyttö tunsi itsensä hämmentyneeksi ja onnelliseksi tuon suuren miehen ohimenevästä hyväilystä. Oli vielä tuleva aika, jolloin hän oli oppiva ymmärtämään eron leikin ja toden välillä tässäkin suhteessa.
Emilie Björkstén pakeni tuon »ihmeellisen» vaarallisesta läheisyydestä ja matkusti maalle, missä hän jälleen joksikin ajaksi vaipui luonnonihailuun, joka ei kuitenkaan voinut karkoittaa levottuuttavia muistoja.
»Tuuli on niin vilpoinen ja tie niin kolea, mutta kuitenkin rauhallinen», kirjoittaa hän 28 p:nä syyskuuta: »Oi, jospa sentään voisin tuoda ilmi kaikki tunteeni, sillä minä tunnen niin paljon, niin paljon. Koko luonto näyttää minusta tällä hetkellä olevan täynnä runoutta; taivaassa, ilmassa, päivän kajossa, äänettömyydessä ja kaihomielessä, kaikessa on runoutta Hän tuntisi sen, jos hän olisi täällä. Hän, kaikkien noiden laulujen luoja, jotka ovat iloittaneet minua niin monta kertaa. Oi, nyt – nyt on minulla kerrankin ollut rohkeutta kieltäytyä nautinnosta saada nähdä hänet, ja minä olen ylpeä siitä!»
Kun hän kuukautta myöhemmin jälleen oli Porvoossa, näyttää vastustusvoima tuntuvasti heikentyneen. Hän kertoo, kuinka hän eräänä iltana kiiruhti pois eräistä vieraskutsuista »juosten niin hiljaa ja salaperäisesti kuin olisi ollut kysymyksessä suuri synti, kimppu valkeita, raikkaita, tuoksuvia narsisseja kädessäni hänen[rouva R:n] luokseen – vieden makeisia heidän sairaalle lapselleen, ja jolloin minulla ei ollut hänelle mitään ja kuitenkin kaikki, sillä hänelle annoin minä sieluni ja sen lämpöisimmät, kuumimmat tunteet. Oi, se oli ilta, joka vieläkin elävästi on muistissani: Muistan vielä, miten silloin olin puettu, kuinka ilmava minun pukuni oli ja kuinka kukat hiuksissani ikävöivästi tuoksuivat tummien lehtiensä lomissa. Tulin niin pikaisesti, niin odottamatta ja viivyin niin vähän aikaa, että hän sanoi nähneensä ’näyn’. Epämieluisa ei tämä näky hänelle ollut, sen tiedän.»
Hänen rukouksensa muuttuvat itsetiedottomasti. Nyt hän makaa polvillaan »Iankaikkisen» edessä ja kiittää häntä, ei siitä, että hän olisi saavuttanut välinpitämättömyyden ja torjunut pois vaaran, vaan siitä, että »Hän jälleen on lahjoittanut minulle autuuden päivän; Hän on sallinut minun nähdä hänet ja puhua hänen kanssaan, jonka nimi on minulle niin kallis, hänen kanssaan, jota en ikipäivinäni voi unhottaa».
He kohtaavat taas toisensa, ja taas lupaa Runeberg antaa hänelle mitä ikänänsä hän pyytää, jos hän vain saa hänen kuvansa. Nyt ei heidän tapaamisensa enää aina riipu sattumasta. Emilie Björkstén pyytää häntä tulemaan L:lle, ja hän tuli »ja minä luulen silloin kalvenneeni».
»Hän tarjoutui eräänä päivänä saattamaan minua kotiin», jatkaa hän; »enhän voinut kieltää, mutta mieleni oli sekä iloinen että suruinen. Minä rukoilin tähtiä, tuota kaikkivallan ilotulitusta, valvomaan minua ja minun sanojani, sillä tiesin kuinka syvä minun syntini olisi ollut, jos olisin päästänyt huuliltani ainoankin sanan, joka olisi viitannut sieluni tunteeseen, (en koskaan ollut vielä ollut niin yksin hänen kanssaan kuin nyt); ja tähdet armahtivat minua, mutta paljon me kuitenkin puhelimme ja lämpimästi, luottavaisesti. Hän sanoi, että – minä olin rakas hänelle [rouva R:lle] ja – – hänelle itselleen! Ah, minä tahdon, minun täytyy uskoa siihen. Tunsin itseni niin iloiseksi, mutta en hymyillyt niinkuin ennen hyvin iloiseksi tullessani; minä en voinut. Törnerooskin sanoo nuo niin todet sanat: ’Naisille eivät ne riemut ole suurimmat, jotka saavat heidät hymyämään, eivätkä ne tuskat suurimmat, jotka virtaavat pois kyyneleinä.’ Ei, ei, sillä kun ilo on oikein syvä, hämmästyy siitä itsekin ja käy hiljaiseksi.»
Hän puhuu kaipauksestaan niinä päivinä, jolloin hän ei näe runoilijaa, ja sitten taas:
»Kun sitten näen hänet jälleen, tuntuu minusta, että hyvin voisin olla ilman hänen jokapäiväistä läsnäoloaan – niin kummallinen minä olen! Oi, mitä antaisinkaan siitä, että jälleen saisin palata entisaikoihin, että tunteeni häntä kohtaan jälleen muuttuisi sellaiseksi kuin se silloin oli, ja että voisin katsoa häneen vain pelkällä ihailulla, tuolla puhtaalla, täydellä, syvällä ihastuksella, jota runoilija ensin vaati ja johon ei sekoittunut ainoatakaan kielletyn tulen kipunaista. Sillä surulla ja tuskalla tunnen tekeväni syntiä, mutta tahdon panna turvani Häneen, pilvien takaiseen, ja odottaa, mitä aika tuo mukanaan.»
Mutta Iankaikkinen ei suojellut häntä, eivätkä hän ja Runeberg kumpikaan pitäneet silmällä itseään.
»Minun suhteeni häneen on jo tullut maailman tietoon, maailman, joka ei sääli – ja joka ei milloinkaan tuomitse lempeästi», huudahtaa hän kerran; ja hän menee niinkin pitkälle, että hän soimaa Runebergia.
»Kyllähän se on hauskaa», sanoo hän, »onhan hän rakastettava ja onhan minulle sieluni ilo nähdä häntä ja kuulla hänen puhuvan, mutta vähän varovaisemmin pitäisi hänen käyttäytyä minua kohtaan.» Hän kiihoittuu yhä enemmän ja puhuu katkerasti: »Kyllähän hänkin jossakin määrin tekee syntiä, sillä totta kai on synti kasvattaa intohimoa poloisessa naissydämessä, ja sitä hän tekee, minun täytyy – täytyy tunnustaa se.» Ja toisen kerran: »Minä olen harhaantunut, lumoutunut – hurmaantunut. Ja kenen on syy? Ah, sinä, sinä, joka houkuttelit luoksesi minun lämpimän sydänparkani! Sillä sinä viekoittelit sen samalla kuin näytit minulle koko myötätuntosi. Mutta voinko minä moittia sinua, minä, joka itse olen niin moitittava. Ja kuitenkin, vaikka sekä tunnen että tunnustan syyllisyyteni, en voinut olla kallistamatta korvaani hänen lämpimille, sydämellisille sanoilleen: ’Vem styrde hit min väg?’ tässä tuonnoin eräänä iltana. Sinä se olit. Ah, kohtalo, kuka toi niin monta merkitsevää sanaa minun huulilleni? Kuka kuiskasi tuon ihmeellisen unelman sydämeeni ja kuka teki sitten huulet sydämen tulkiksi?»
Runebergin ensimmäinen koti Porvoossa
RUNEBERGIN ENSIMMÄINEN KOTI PORVOOSSA Albert Edelfeltin akvarellin mukaan
Juoruamista ei ole helppo välttää pikkukaupungissa, ja kun pahat kielet eivät uskaltaneet hyökätä Runebergin kimppuun, vuodattivat ne kaiken sappensa sitä runsaammasti Emilie Björksténin päälle. Hänen ystävättärensä varoittivat häntä nyt avoimesti, ja kaiken sen syyllisyyden taakan musertamana, joka hänellä ihmisten tietämän mukaan oli omallatunnollaan, koetti hän intohimoisen kiihkeästi karttaa Runebergia. Mutta se ei ollut enää mahdollista, sillä he tapasivat toisensa alituisesti iltamissa, lauluilloissa ja muissa tilaisuuksissa. Silloin hän päätti olla olevinaan näkemättä häntä, olla puhumatta hänen kanssaan. »Minä olen tehnyt mitä olen voinut», sanoo hän. »Minä olen karttanut häntä, olenpa ollut epäkohteliaskin hänelle.» Kun Runeberg ihmeissään katsoi häneen, käänsi hän pois päänsä, mutta kyyneleet nousivat hänen silmiinsä ja alkoivat vuotaa. »Ihmiset näkivät sen – kyselivät – arvailivat – näyttivät osaaottavaisilta.» Mutta hänen ystävänsä paheksuivat tätäkin. Mitä hänen oli tehtävä? Hän tanssi, tanssi tanssiaisissa, joissa Runeberg ei ollut, ja »nautti runsain määrin kaikesta siitä karkelosta, imartelusta ja kimalluksesta, mitä tanssiaiset voivat tarjota». Hän antoi hakkailla itseään viedäkseen harhaan niitä tarkkaavia katseita, jotka seurasivat jokaista hänen askeltaan – mutta »hänhän oli ainoa ajatukseni tanssiaisiin lähtiessä, ensimmäiseni sinne tullessa ja ainoani siellä ollessa». Ja vähän sen jälkeen hän huudahtaa: »Vaikka koko maailman ihanuus olisi jalkojeni juuressa, enkä voisi ottaa ainoatakaan askelta astumatta kukkien päälle, joita imartelu on eteeni sirotellut, niin en kuitenkaan hetkeäkään tuntisi itseäni onnelliseksi, en, en, sillä nyttemmin tarvitsen jotakin aivan muuta onneani varten». Hänen rehellinen pyrkimyksensä unhottaa, irtaantua rakkaimmasta unelmastaan, ei ollut onnistunut. Ja äkkiä oivaltaa hän, ettei se koskaan tulisi onnistumaan. Hän muuttaa äkkiä mieltään. Hän ei enää tahdo olla vapaa. Riemumielin siteeraa hän 17 p:nä marraskuuta Atterbomia: »Sanalla on rajansa ja ajatuksella on rajansa – mutta tunteella ei!» Ja sitten: »Taas minä puhelin hänen kanssaan! Kuinka ystävälliseltä tuntuikaan hän nyt, kun jälleen puhuin ja hymyilin hänelle tuota tuttua hymyä, joka niin kauan on ollut poissa huuliltani, ja kuinka sydämellisesti hän puhuikaan taas ’auringosta, joka oli alkanut loistaa hänelle, oltuaan niin kauan pilvien kätkössä’. Sydämessäni oli sunnuntai, autuus, ja tuskin lainkaan nyt syntiä ajattelin. Mutta voiko nimittää synniksi sitä, että iloitsee hänen sydämellisistä sanoistaan, hänen myötätunnostaan, hänen rakkaan silmänsä lämpimästä, sielukkaasta katseesta, ja jos se on synti, niin täytyy Jumalan antaa se minulle anteeksi!»
Onnenhurmassaan hän polkee omantunnon varoitukset jalkoihinsa, repii rikki sovinnaisuuden kahleet, jotka ovat sitoneet häntä viimeisinä aikoina, ja huudahtaa:
»Tänä iltana soi kohtalo minulle kahdenkeskisen hetken. Olisin nytkin voinut hyvin välttää sen, mutta en tehnyt sitä. Sanoin hänelle, etten tahtonut sitä ja että en enää tulisi niin tekemään. – Kuinka hauskaa oli saada puhua jälleen hänen kanssaan ja saada puhua sanoja, jotka lähtivät sydämen pohjasta. Mutta mitä tarkoitti hänen puheensa teeskentelystä, naamiosta! Mahdoinko oikein ymmärtää sen? Oi Jumalani! Olisikohan siis hänkin kantanut naamiota tällä viikolla ja olisikohan myös hänen rikas, lämmin, ihana sydämensä sykkinyt lämpöisesti minulle?! Niin, niin, tahdon uskoa sen. Hänhän sanoi pitävänsä minusta, ja minun tulee uskoa ainoastaan häntä. Niin tahdon nyt tehdäkin. Älköön vain kukaan hämmentäkö uskoani!»
Päivä päivältä käy hänen tunteensa lämpimämmäksi. Hän ajattelee ainoastaan häntä, hän kaipaa ainoastaan häntä; epäily raastaa häntä.
»Kuinka elävästi muistankaan hänen sanansa, jotka kenties heti unohtuivat, kun ne olivat kirvonneet niiltä huulilta, joita ne olivat suudelleet; mutta minä en unohda niitä! Ne luovat mieleeni valoa, sittenkin kun hän jo kokonaan on unhottanut minut. Miltähän sekin aika näyttänee ja kuinkahan kaukana se lienee?» Tai: »Niin, monta, monta kertaa kidutan sieluraukkaani sillä pelolla, että olen tullut hänelle yhdentekeväksi, ja kuitenkin tiedän, että minä en ole sitä. Minä näen sen, minä kuulen sen, minä huomaan sen, enkä kuitenkaan saa koskaan kylliksi. Lakkaamatta kaipaan enemmän – enemmän. Ja kuitenkin on hän jo antanut minulle niin äärettömän paljon.»
Hän toistaa runoilijan sanoja vakuuttaakseen itselleen, että tämä on sanonut, kuinka »hänen mielentilansa niin kokonaan riippui hänen mielialastaan», kuinka hänen »taivaansa oli pilvessä, silloin kun hänen aurinkonsa ei loistanut». Emilie kuvaa jälleen erästä tapaamista:
»Tänään sain nähdä hänet ja puhua hänen kanssaan. Kuinka hän oli kaunis! Kirpeän kylmä ilma oli nostanut väriä hänen miehekkäille, tummille poskilleen, ja ilon hohde oli hänen sielukkaissa silmissään. Tuskin saatoin irroittaa katseitani hänestä, ja vaikutin kuitenkin niin vapaalta ja vaivattomalta, näytin niin huvitetulta puhuessani kaikkien noiden muiden kanssa, että useat tuttavat saivat aihetta pistellä minua parin henkilön vuoksi, joiden kanssa juttelin. Ja kaukana olivat he kuitenkin sydämestäni.»
Hän on heittäytynyt kuohuvaan pyörteeseen ja huomaa, ettei enää ole mitään takaisinpaluun mahdollisuutta. Hän pelkää häntä ja hän pelkää itseään. »Minä kuulin ainoastaan häntä. Koko sieluni oli hän kahlinnut huuliinsa, mutta katsoa häneen en uskaltanut.» Ja kun Runeberg sanoo hänelle, että hän kerran haluaa puhua paljon hänen kanssaan, ja kysyy, minä päivänä hän olisi siihen valmis, säikähtää hän ja sanoo: » Sitä päivää en määrännyt. Määrätköön sen sattuma. Mutta nyt tulee kysymys: tuoko tämä keskustelu minulle hyvää vai pahaa?»
Hän pelkää tätä keskustelua ja on kuitenkin levoton siitä, että se lykkääntyy. Eräät mitättömät seikat asettavat voittamattomia esteitä tämän tilinteon tielle, vieraat ihmiset ovat alituisesti läsnä silloin kun he tapaavat toisensa. Hänet pyydetään Runebergeille, mutta muita vieraita saapuu. Runeberg saattaa häntä kotiin – toiset tulevat mukaan. Hän menee illanviettoon, »pyörii huimassa valssissa, kiitää polkan askelin, syöksyy eteenpäin galopaadin hurjassa tahdissa, vilvoittelee palavaa sydäntään jäätelöllä, etsii uutta elinvoimaa kuohuvasta samppanjasta – mutta kaikesta tästä on pieninkin mielenkiinto kaukana», sillä hän ei ollut siellä. Ja mikä hulluinta, sinä iltana oli Runeberg vieraisilla siinä perheessä, missä hän asui. »Ei ole mitään mahdollisuutta enää – kohtaloni on sellainen; en saa puhua hänen kanssaan niinkuin tahtoisin!» huudahtaa hän epätoivoisena. Jos hänelle tulee tilaisuus tällaiseen kahdenkeskiseen tapaamiseen, joutuu hän kauhun valtaan ja on raivoissaan tästä luonteensa sangen inhimillisestä »omituisuudesta».
»Jälleen hämärtyvät päivät minulle ja onnettomalle kohtalolleni!» kirjoittaa hän 17 p:nä joulukuuta. »Ainoastaan nähdäkseni hänet käyn jokaisessa huvissa, ainoastaan kyllästääkseni sieluni hänen kuvallaan. Ja kun voisin tavoittaa hänen katseensa, käännyn aina pois, ja jos hän lähestyy minua, puhuttelee minua, niin vastaan lyhyesti ja kylmästi ja poistun silmänräpäyksessä. Mitä hän mahtaa luulla? Mitä ajatella? Mahtaneeko hän huomata, että minä olen niin omituinen ainoastaan häntä kohtaan, jota minä kuitenkin sydämeni syvyydessä jumaloin? Minkä johtopäätöksen hän mahtanee siitä tehdä? Minä tahtoisin antaa pois koko poloisen elämäni, tahtoisin kernaasti heittää pois koko oikullisen onneni saadakseni tietää hänen todellisen ajatuksensa minusta. Milloin saan puhua hänen kanssaan – ja missähän se tapahtuu?»
Mutta päivät vierivät. Emilie Björksténin on matkustettava pois kuukaudeksi sisarustensa luo. Eron ajatus ja tuon ainoan keskustelun kaipaus käyvät hänelle sietämättömiksi. Runeberg saapui hänen kotiinsa sanoakseen hänelle jäähyväiset, mutta – voi kovaa kohtaloa! – muitakin vieraita tuli sinne yht’aikaa. Pettymys riistää hänen joululahjojensa – kalenteri »Necken». ja Nikanderin »Minnen från södern» tuottaman ilon. »Jos en saakaan nähdä häntä, niin saanen kai nähdä muita, joihin olen kiintynyt voimakkain sitein – tarkoitan sisaruksiani», huokaa hän alistuvaisesti lähtiessään joulumatkalle.
Mutta hän sai nähdä hänet! Runeberg tuli Loviisaan sillä viikolla, jolloin hän oli siellä, ja hänen ihastuksellaan ei ole rajoja:
»En tahdo edes yrittää kuvata tunteitani, kun hän ilmestyi eteeni. Jolleivät hehkuva punastuminen, nopea hengitys, kiihkeä valtimo tulkinneet ääneen sydämeni kieltä, niin ei sydän milloinkaan voi puhua. Mutta mitä huuleni hänelle sanoivat, sitä en tiedä, mahtoivatko edes sanoa mitään; – Ja sitten – kuinka suloista olikaan tavata hänet tanssiaisissa, tietää olevani hänelle rakas, kuulla kaikkien sitä toistelevan sanoin, jotka nostivat tuhannet ilon tulet poskilleni.»
Hän kertoo taas, kuinka hurmaavaa oli tanssia, kun hän tiesi, että runoilijan silmä seurasi häntä. Hän kuvailee pukuaan: »Vaaleansiniset harsopilvet hulmusivat ympärilläni. Muistan vieläkin, kuinka olin puettu: kolme suurta valkeaa lummekukkaa hiuksissani, siinä kaikki. – Mutta kuinka voi olla niin lapsellinen, että ajattelee sellaista! Mutta mitä se tekee. Kun on iloinen, niin kaikki tuottaa iloa, yksinpä mitättömin seikkakin», lisää hän kuin puolustellen itseään.
Hänen onnensa oli todellakin täydellinen sinä iltana, sillä noiden huumaavien tanssiaisten jälkeen seurasi serenaadi, »jolloin hän seisoi ikkunoitteni alla muiden mukana ja jolloin joukossa oli se, joka lauloi ainoastaan minulle».
Emilien rakkauden janoinen sydän ei voinut, kuten näemme, huolimatta »tuon ainoan» läsnäolosta, olla tuntematta voitonriemua siitä, että myös eräs toinen lauloi ainoastaan hänelle. Sellainen hän oli. Enemmän – enemmän, aina vain enemmän! Ja alkaa epäillä, että tuo »kaunisääninen» verrattain hyvin oli täyttänyt kaipauksen tyhjyyden, kun lukee hänen ihastusta tulvivat sanansa:
»Ja mitä vielä kirjoittaisin noista L-n päivistä, noista kultaisista päivistä, ah, noista menneistä ilon päivistä! Voisin kirjoittaa niistä kokonaisia kirjoja, sillä kaikki, kaikki oli niin erinomaista.»
Sellaisia tunteita ei hiljainen perhe-elämä hänessä tavallisesti herättänyt.
Emilie Björkstén aloittaa vuoden 1847 selostamalla erästä kyhäelmää, jonka hänen opettajansa Lindfors on pyytänyt häntä kirjoittamaan aiheesta: »Millä edellytyksillä voi toivoa avioliiton tulevan onnelliseksi?» Se täytyy lainata in extenso sattuvana todistuskappaleena siitä, kuinka vähän teoria ja käytäntö pitävät yhtä. Hän kirjoittaa:
»Onnellisen avioliiton ehtoihin kuuluu ennen kaikkea sopusuhtaisuus puolisoiden välillä, kunnioitukselle ja molemminpuoliselle, rajattomalle luottamukselle perustuva rakkaus. Miehen sielun tulee levätä naisen sielussa ja päinvastoin. Naisen tulee voida katsoa ylös mieheen eikä milloinkaan kadottaa uskoaan hänen korkeampaan tietoonsa. Kulkekoon hän tyynesti ja hiljaisesti maailman läpi, joutumatta milloinkaan vihan ja kiivastuksen valtaan, sillä se rumentaa häntä eikä sovi hänelle. Lempeys ja sävyisyys ovat naisen kauneimmat koristukset. Lempeydellä riisuu hän aina aseista miehen väkivaltaisen mielen; tämä näkee sen, näkee, kuinka voimakas hän on kaikessa heikkoudessaan, ja häpeää itseään ja ihailee häntä. Naisen tulee antaa miehen tukea ja ohjata itseään, ja uskonnon tulee olla hänen ensimmäinen ja viimeinen ajatuksensa. Kodin tulee olla naisen ainoa maailma; onhan tämä maailma niin rikas ja riittävä! Kodissa tulee hänen vaikuttaa äänettömästi ja hiljaa, koristaa ja kaunistaa sitä niin, että se antaa miehelle viihtymystä ja hupia, niin että tämän ensimmäinen ajatus sinne astuessaan on: Täällä on minun hyvä olla. Älköön mikään uhraus olko hänelle liian raskas, mikään velvollisuus liian vaikea. Rakkaus tekee kaiken vaivannäön helpoksi. Kenellä koko avarassa maailmassa onkaan kauniimpi vaikutuspiiri, jalompi kutsumus kuin naisella? Ja sellainen pitäisi hänen mielestäni olla tehdäkseen miehen onnelliseksi.» –
»Miehen taaskin tulee vaikuttaa ulospäin ja jättää koti kokonaan naisen huoltoon. Kohdelkoon hän tätä aina hellyydellä ja luottamuksella; olkoon naisen sydän hänen maailmansa, hänen silmänsä hänen ilonsa, hänen onnensa, hänen päämääränsä ja uskonto myös hänen lämpimin aatteensa. Iloisesti ja nurkumatta täyttäköön hän ammattivelvollisuutensa, ja se ajatus, että hän ahertaa kodin, puolison ja lasten vuoksi, on antava työlle enemmän voimaa. Ihania ovat sitten ne hetket, jolloin hän toimiensa päätyttyä saa ajatella valoista, lämmintä kotia, rauhaa, onnea ja niitä lämpimiä sydämiä, jotka sykkivät hänelle. Hymytköön hän hellästi sille, jonka hän on valinnut elämänsä valoksi, ja ottakoon lemmekkäästi vastaan niiden hyväilyt, joille hän on antanut elämän. Yhteisesti tulee puolisoiden huolehtia noista hennoista olennoista, yhtyä kuumiin rukouksiin heidän puolestaan ja kilpailla keskenään rakkaudesta heihin, mutta rangaistus on jätettävä äidille, hänen sydämensä tuntee parhaiten kuinka pitkälle se saa mennä. Jos heidän elämänsä muodostuu sellaiseksi – on rakkaus ja rauha seuraava heitä. Sopusointuisuus ja rajaton luottamus – siinä ennen kaikkea onnellisen avioliiton ehto!»
Kaikissa näissä tyhjänpäiväisissä korusanoissa on tuskin ainoatakaan ajatusta, joka ilmaisisi hänen omaa käsitystään. Mutta hän ei tiedä, että hän pettää itseään. Hän uskoo aivan varmasti, että hän, joka vaati elämältä onnen hurmaa, ihaili kunniaa ja mainetta, kauneutta ja lahjakkuutta miehissä ja naisissa, hulmuavia lippuja ja raikuvia säveliä, kuvatessaan tätä pähkinänkuoreen suljettua onnea tulkitsee rehellisesti myös itseään ja omia ajatuksiaan. Hän saarnaa, että säveys ja lempeys ovat naisen parhaat koristukset ja tyytyväinen ahertelu jokapäiväisen leivän puolesta miehen, hän, Emilie Björkstén, joka on pelkkää mielikuvitusta ja unelmaa ja joka rakastaa ainoastaan niitä, jotka voivat antaa näille unelmille ravintoa ja lentoa. Ja se aviollinen onni, joka mahdollisesti saattoi viehättää häntä, oli kai jonkinlainen tulenliekki pilvien palteilla korkealla yläpuolella tämän maailman uurastelua ruoan, juoman ja kotoisen viihtymyksen vuoksi.
Sen liekehtivän tulen hän sai nähdä niin läheltä ja niin voimakkaana, että hän joksikin aikaa unohti sekä kirvelevän poltteen että palohaavat, jotka aikaisemmin olivat tuottaneet hänelle tuskaa. Hän sai elää valtavan tulivuorenpurkauksen, joka loimollaan punasi maan ja taivaan hänen seisoessaan kraatterin reunalla ja tuntiessaan maan vapisevan jalkojensa alla. Mutta hän pysyi pystyssä.
Hän aloittaa vuoden »niin viileänä ja levollisena». Hän ajattele kaikenlaista, koettaa olla ajattelematta häntä. Hän kaivaa esiin vanhoja hehkuvia muistoja, jotka heräsivät eloon, kun hän äkkiarvaamatta taas näki »tuon sinisilmäisen», ja kuvittelee menneitä aikoja, »puhtaan rakkauden aikoja», kuten hän nimittää niitä. Kuluu kolme viikkoa ilman että hän näkee sitä, jonka vuoksi hän on ottanut kantaakseen tämän sisyphos-työn. Juorut tulevat ja lisäävät kiviä kuormaan; ystävättäret varoittavat häntä ja valavat epäuskoa runoilijaa kohtaan hänen sieluunsa. Hän epäilee tätä, hän epäilee kaikkea.
»Jää hyvästi siis, Rbg:ni», kirjoittaa hän, »unelmani, iloni, rakkauteni, sillä se sinä olit! Mutta hyvästi myös, synti, sillä kaikki on muuttuva! Vielä kerran tahdon puhua hänen kanssaan, näyttää kuinka paljon pahaa hän on tehnyt. Tahdon kertoa hänelle, kuinka minun maineeni on kärsinyt hänen vuoksensa. Sillä minkätähden hän on niin käyttäytynyt monta kertaa? Vain sentähdenkö aina, että esine – minä – oli mielenkiintoinen tutkimusaihe! – Minkätähden pitää raukkaa rauhaani niin mitättömän arvoisena; – enhän minä milloinkaan ole rikkonut häntä vastaan. Minkätähden hän siis tahtoo kiusata minua – minähän en ole tehnyt hänelle mitään pahaa.» – Ja hän karttaa häntä visusti.
Mutta tulee päivä, jolloin he taas kohtaavat toisensa ja jolloin hän ei enää voi välttää sitä. Hän kirjoittaa itse siitä 18 p:nä helmikuuta:
»Minä olen niin iloinen, niin onnellinen, sillä olen taas elänyt muutamia niin suloisia, niin ihania päiviä. Mutta älköön kukaan kuvitelkokaan, että tanssiaiset, karkelon humu ja pyörre olisivat olleet syynä siihen. Ei, kaukana siitä! Jotakin muuta tarvittiin, jotakin aivan muuta, muuttamaan minut kädenkäänteessä surullisesta iloiseksi. Oi, en voinut aavistaakaan, että sattumalta Thildalle [Sirén] lausumani sanat niin pian täyttyisivät. Nyt perästäpäin muistan sen. Minä hymyilin ja sanoin: ’Siellä minä olin ylen autuas, täällä olen vain autuas,’ Ja kuinka toteen se kävikään, sillä autuutta kai on se, että saa osakseen ymmärtämystä siltä, joka on vanginnut koko ihmisen sielun.»
»Kuinka voinkaan kuvata tämän keskustelun, jota me molemmat viikkokausia olimme toivoneet, sillä kaikkihan oli niin kummallista, niin pimeää joku aika sitten. Sanoihan hän kyllä, että vika oli ainoastaan minussa. Niin, niin, se oli minussa, sillä minä pyysin mahdottomia ja surin sydämeni syntistä vaatimusta. Olin niin täynnä levottomuutta ja tuskaa tunteeni vuoksi ja pelkäsin niin paljon maailman ankaraa tuomiota, että esiinnyin hänelle synkässä ja raskaassa valaistuksessa. Hän itsekin tuli niin umpimieliseksi ja muuttuneeksi; olemme puhuneet asian perinpohjin selväksi. Hän sanoi, ettei hän enää tahtonut kiusata minua, että hän luuli puheensa ikävystyttävän ja vaivaavan minua ja Herra ties mitä, toinen toistaan mahdottomampia asioita. Mutta ainoaa oikeaa hän ei keksinyt. Hän ei nähnyt, että tämä synkeys johtui liian paljosta rakkaudesta, ja jos hän näki sen, niin hän varoi siitä puhumasta, ja siitä olen hänelle niin lämpimästi kiitollinen. Nyt hän oli taas niin iloinen, kun kaikki jälleen oli hyvin, ja kuinka onnellinen olenkaan minä, sitä ei voi sanoin kertoa. Kiitos siitä, sinä – sinä! Oi, sinä, joka leppeänä jälleen olet täyttänyt riemuni maljan kukkuroilleen, niin ylitsevuotavasti, niin ihanasti! Hän sanoo, että hän ei kaipaa minua nyt, kun kaikki on hyvin jälleen, ja että hän voi ajatella minua ilomielin. Mutta niin ei ole minun laitani. Minä kaipaan häntä sentään lakkaamatta ja minä tahtoisin aina vain nähdä häntä. Sen minä sanoinkin hänelle. Kiitos kohtalon, etten sanonut enempää; mutta kyllä olivat kaikki ajatukset jo karkaamaisillaan sydämestä ja monet jo huulillakin, mutta minä peräännytin nuo vastaanhangoittelevat takaisin lämpöiseen kammioonsa ja kielsin niitä milloinkaan enää karkuun lähtemästä. Niiden täytyy, niiden täytyy totella.»
»Kuinka monesta unohtumattomasta asiasta me puhuimmekaan keskenämme, sekä ’Ruhe’lla että eilisessä iltamassa; kuinka hyvää tekivätkään minulle hänen sanansa, ja kuinka pahaa samalla. Olihan sieluni ollut niinkuin kukkanen, joka kuihtuu ja riutuu liiasta helteestä, sillä ei ainoakaan kastepisara ollut pitkiin aikoihin pudonnut sen puoleksi sulkeutuneille lehdille. Mutta hänen sydämelliset, lämpöiset, rakkaat sanansa olivat kuin lankeava kaste – ja hiljaa elpyivät eloon kalvenneet lehdet. Ne ovat terveet nyt. Jospa kuumat päivät vain pysyisivät loitolla ja kastetta lankeaisi runsain mitoin, silloin olisin onnellinen, niin onnellinen!»
»Mutta minkätähden hän haluaa lukea kaikki minun ajatukseni, minun muistelmani, jotka minä tahdoin kätkeä itselleni? Olenhan monta kertaa antanut hänen ymmärtää, kuinka paha se olisi, kuinka en silloin enää voisi suurin, avoimin katsein katsoa häneen. Ja kuinka paljon intohimoa onkaan kätketty näihin riveihin! Mutta kuitenkin hän on itsepäinen, pyytää sitä minulta lakkaamatta, ja minähän en voi, en tahdo täyttää hänen toivomustaan, sehän on mahdotonta. Mitä hän silloin ajattelisi minusta? Hän sanoo, että minulla ei ole luottamusta häneen, oi, hän viekoittelee minua niin, ja minä tunnen hänen ihmeellisen vaikutusvaltansa! Minähän tiedän kuinka vastustamaton hän on minulle. Annanko siis houkutella itseni tekemään sellaista, jota kenties ajassa ja iankaikkisuudessa katuisin, sillä tiedänhän, että se ei olisi oikein. Hänhän saisi, jos hän lukisi nämä lehdet, sydämeni tunnustukset, täyden varmuuden siitä, mitä hänen nyt täytyy aavistaa. Ja sitä hän juuri tahtoo. Oi, kuinka hän on kummallinen sentään!»
Hän ei voinut vastustaa Runebergin rukouksia. Runoilija sai päiväkirjan. Hän oli pyytänyt sitä ensimmäisen kerran helmikuussa; 1 p:nä toukokuuta on Emilie Björksténillä jälleen muistiinpanot käsissään. Hän kuvailee itse tätä päivää, josta oli tuleva niin ratkaisevan kohtalokas hänelle.
»Te olette siis lopultakin olleet hänen käsissään, te minun kalliit lehteni, jotka olette kaksin verroin kalliita minulle nyt! Mutta minkälaisia taisteluita tämä askel on maksanut minulle, sitä ei voi kertoa. Hän on lukenut teidät kerran toisensa perästä ja jäljentänyt teidät. Oi, kuinka hän sentään on lapsellinen! Hän on kiittänyt minua sanoin, kirjein ja muulla tavoin, ja nyt on kaikki taas niin hyvin, niin valoista, niin hauskaa!
»Eilen oli sellainen päivä, joka ei koskaan häivy mielestäni. Me vietimme, kuten tavallisesti, vappua Ottelinien luona, ja minä olin niin äärettömän, niin räiskyvän iloinen, sydämeni ja sieluni hehkui. Minä iloitsin maailmasta, ja maailma minusta. Siihen vaikutti niin moni seikka. Minä lauloin laulun toisensa jälkeen ja annoin sydämeni purkautua säveliin! Minä puhelin hänen kanssaan lämpimästi ja sydämellisesti. Hän pyysi minua tulemaan heille saadakseni takaisin muistiinpanoni, joita hän varovaisuuden vuoksi ei tahtonut muulla tavoin palauttaa, ja minä lupasin hieman epäröityäni. Menin sinne Anna R:n ja muutamien muiden kanssa, ja kohtalo soi minulle kahdenkeskisen hetken. Otin vastaan lehteni hänen kädestään. Hän seisoi oven pieleen nojautuen, kun minä nopeasti ja huolellisesti ne piilotin. – Sitten aioin mennä hänen ohitseen toisten luo, mutta – hän veti minut luokseen, ennenkuin aavistinkaan, olin hänen syleilyssään ja pääni lepäsi hänen rintaansa vasten. Yhden ainoan lyhyen hetken siinä lepäsin, tunne oli voittanut ajatuksen. Hänen huulensa polttivat huuliani. Se suudelma oli täyteläinen ja lämmin kuin ainoastaan hänen suudelmansa voi olla. – Sydämeni löi niin nopeasti, niin nopeasti. Mutta minä tunsin Nordstjärna-ristin, joka riippui hänen rinnassaan, viilentävän poskeani, irtaannuin hiljaa hänen käsivarsistaan, taivaastani, sillä tämän taivaanhan piti ainaiseksi olla minulta suljettu, ja sielustani tunkeutui esiin huokaus, äänetön ja kuulumaton, mutta se oli syvä, pohjaton huokaus, johon sisältyi niin äärettömän paljon. Ja me erkanimme eri suunnille, kunnes jälleen yhdyimme toisten luona. Tuskin uskalsin kuitenkaan kohottaa katsettani häneen, ja mitä minussa tapahtui, sitä ei aavistanut kukaan, tai kenties ainoastaan hän.»
Sitten hän rupeaa puolustelemaan: »Mutta minkä tähden olisi sitten tämä suutelo, tämä syleily syntiä? Sehän oli ainoastaan hänen kiintymyksensä, hänen kiitollisuutensa osoitetusta luottamuksesta, joka hurmaannutti hänet. Oi, minä olen paljon rikollisempi!» Hän yrittää rukoilla niinkuin ennen, mutta hän ei rukoile enää anteeksiantamusta, hänen rukouksensa on pelkkää riemuitsevaa kiitosta tästä ihmeellisestä päivästä. Hän lukee sen kirjeen, jonka Runeberg on ojentanut hänelle, ja luettuaan sen hän »risti» jälleen kätensä ja ylisti Jumalaa. »Tuona hetkenä olin niin onnellinen, sillä en muistanut silloin mitään syntiä. Minä näin, että tuo lämmin, suuri, jalo sydän ymmärsi minua ja piti minusta, ja minä olin onnellinen – onnellinen – onnellinen!»
Mutta tämä suudelma sytytti palon hänen sieluunsa, eikä kumpikaan voinut eikä tahtonut sammuttaa sitä enää. He eivät enää kaivanneet ainoastaan keskustelua. He tapailivat yhtä mittaa, kaduilla ja kujilla, tanssiaisissa ja vierailuilla, ja käyttäen hyväkseen rakkauden koko kekseliäisyyttä he osasivat aivan ihmisten tutkivien katseiden alla aina löytää jonkun hetken, vain muutamia minuutteja, jolloin he kätkössä kaikilta saivat ilmaista toisilleen tunteitaan tavalla, joka vähitellen muuttui heille tarpeeksi ja tottumukseksi. Että Emilie rajattomassa onnessaan tähän aikaan kokonaan joutui pois suunniltaan, ei ole kummeksuttavaa. Ihmeellisempää on se, että Runeberg, joka on »niin levollinen, niin maltillinen», kuten Emilie sanoo, lakkaamatta keksii uusia keinoja voidakseen herkeämättä toistaa näitä rakkaudenosoituksia. Runeberg sanoo hänelle kellonlyönnin, milloin hän lähtee kävelemään hämärissä, sekä neuvoo hänelle, mitä teitä hänen on mentävä johtaakseen harhaan uteliaat katseet. Hän kohtaa hänet odottamatta, ja sillä varomattomuudella, joka ainoastaan rakkaudelle on ominainen, sulkee hänet syliinsä keskellä katua silmänräpäykseksi, sekunniksi vain, ja rientää pois kuiskaten: »Meidät voidaan nähdä!» jättäen Emilien onnellisena ja kauhistuneena jatkamaan matkaansa.
Kauhistuneena, sillä hänhän tiesi, että maailman silmissä syyllinen oli hän. Tarvitsiko Runebergin missään suhteessa pelätä ihmisten puheita? Hän oli yläpuolella syytöksien, ja Emilie Björkstén tahtoi, että hän olisikin sitä. Hän puolestaan saa jälleen tuntea koko tuon pienen yhteiskunnan paheksumisen yllään ja hän sanoo sen Runebergillekin, sanoo kaikki mitä hän on saanut kuulla ja kertaa niitä sanoja, jotka on kerrottu runoilijan sanoina, nimittäin että hän olisi vain mielenkiintoinen tutkimusaihe. Runoilija rauhoittaa häntä oitis, hymyillen hänen epäluuloisuudelleen, »ja nyt seurasi taas kokonainen sarja ihania hetkiä, mutta suru ja tuska väijyivät niiden alla», lisää Emilie.
Hän uskoi runoilijaan eikä kuitenkaan uskonut. Hän oli antanut tälle koko sielunsa, koko sydämensä, päiviensä rauhan ja öittensä levon; tämä antoi hänelle nuo intohimoiset suudelmansa, joita hän tosin rakasti, mutta mistä tunteesta ne mahtoivat johtua ja kuinka kauan ne mahtoivat kestää? Tämäntapaiset ajatukset raastoivat häntä aika ajoin, hänen yksin ollessaan, mutta kun hän taas näki hänet, olivat kaikki epäilykset kuin pois puhalletut.
Eräänä päivänä Runeberg pyysi häntä sanomaan itseään sinuksi, »sillä emme me nyttemmin enää voi nimittää toisiamme muulla tavoin», oli hän lisännyt. »Ei, ei, sitä en tee koskaan!» huudahti Emilie. »Hän pyysi minua vain yrittämään; hän pyysi, että kolme kertaa sanoisin sinä, sinä, sinä! Mutta hän ei saanut minua sitä tekemään.» Ei vielä sillä kertaa. Muutamia päiviä myöhemmin he tapasivat toisensa kadulla. »Jälleen pyysi hän minua sanomaan itseään sinuksi. Hän pyysi niin kiihkeästi, niin sydämellisesti, ’sillä muu ei käynyt laatuun’. Mutta minä olin niin itsepäinen, minusta se oli mahdotonta. Hän saattoi minua sitten kotiin. Tiesin, mistä tulisimme puhumaan. En milloinkaan elämässäni unhota noita hetkiä, jolloin täysin ja kokonaan sain antautua siihen varmuuden tuntoon, että minä olin hänelle rakas, ja tuhansia kertoja sain kuulla sen, ja huulilta, jotka olivat tuon lämpimän, jalon sydämen tulkki.» –
»Meidän näin kävellessämme», jatkaa hän, »toistemme rinnalla keskustellen ja pimeän hiipiessä ylitsemme ja vaikenevan, kultaisen uuden kuun kurkistaessa alas kiitävien pilvien lomista sain kuulla tuon suloisen, huumaavan sinä! Ah, kuinka tuo pieni sana kuului hyvältä ja kuinka se lämmitti sydäntäni. Minä sanoinkin, kuinka hyvää se teki. Sanoin sen yhtä iloisesti kuin mitä tunsinkin. Mutta nyt pyysi hän myös minulta tuota sinä-sanaa; hän pyysi minua lausumaan sen ainakin yhden ainoan kerran, ja minä ajattelin: Olkoon menneeksi! Kun kätemme olivat yhtyneet jäähyväisiksi, sanoin äkkiä, mutta punastuin sitä sanoessani: ’ Sinusta minä pidän niin paljon!’ ja jätin hänet kiiruusti. Nyt tiesin tehneeni hänet iloiseksi. Mutta kuinka olen tästälähin saava esille tuota sinua, johon sisältyy niin paljon tuttavallisuutta, jos silloin sanon sen hänelle, jota samalla kertaa pelkään ja – rakastan.»
Runebergilla oli Emilie Björkstén nyt kokonaan vallassaan. Hän käski ja tämä totteli. Hän pyysi häntä olemaan »yhtä varovainen ja suljettu kuin hän itsekin». Mutta kuinka Emilie olisi voinut olla sitä, hän, jonka sydän pyrki huulille ja jonka kaikki tunteet kuvastuivat kasvoilla! Mutta hän lupasi koettaa hänen tähtensä. »Oi, miksi täytyy olla niin?» huudahti hän. Ja eräällä toisella kerralla, jolloin runoilija kuiski helliä sanoja hänen korvaansa, sanoi hän tälle epätoivoisena, että tämä sanomattomasti vaivasi häntä, »tämä salamyhkäinen suhde, sillä kernaasti ja ylpeästi tunnustaisin vaikka koko maailmalle kiintymykseni häneen. Hän hymyili heikosti. Hän tuntui olevan sitä mieltä, ettei se maksaisi vaivaa, että oli parempi näin. No niin, parempi, koska ei voi olla toisin, mutta väärin se ainakin on, hyvin, hyvin väärin!»
Runebergin, joka oli voimakas ja jolla oli valta, ei tarvinnut pelätä kavaltavansa tunteitaan. Hän valitsi hetken niiden ilmituomiselle, ja kun hän konsertissa istuessaan Emilien vieressä sävelten kaikuessa hiljaa ja nopeasti toisti: »Minä pidän niin hirveästi teistä!» (sillä ainoastaan kahdenkesken hän halusi kuulla tuon sinä-nimityksen, jota hän niin oli tavoitellut) ja »Minkätähden minun täytyy pitää niin paljon teistä?» ei hänen tarvinnut, kuten Emilien, pelätä kyynelten nousevan silmiinsä ja punastuksen läikähtävän poskilleen, eikä tätä hetkeä muistellessa ajatella kuten tämä ajatteli: »Minä olin sekä onnellinen että onneton!»
Emilie oli epätoivoinen ja autuas. Hän seurasi runoilijaa kuin koira herraansa, pelokkaana ja huumautuneena. Joka päivä päätti hän itsekseen, että näin ei saisi jatkua; joka päivä hän rikkoi lupauksensa riemun ja viehtymyksen vallassa. Sattui joskus, että hän, peläten »maailman tuomiota», ei noudattanutkaan R:n kehoitusta lähteä kohtaukseen, vaan antoi hänen odottaa turhaan, mutta hyvä omatunto ei ollut hänen jokapäiväinen vieraansa, hän itki epätoivoissaan, ja kun hän seuraavalla kerralla näki Runebergin hänen luulotellusta välinpitämättömyydestään johtuvan »synkän katsannon», kiersi hän ihastuksissaan käsivartensa hänen kaulaansa.
Runebergin onnistui tehdä hänen rakkautensa yhä enemmän omansa kaltaiseksi, joka »janosi» näitä hetkiä, kuten hän lausui, ja Emilie ikävöi häntä päivän joka hetkenä. Rajattomalla epäitsekkyydellä hän otti kantaakseen koko sen syyllisyyden taakan, jonka heidän rakkautensa oli kerännyt hänen hartioilleen, ja joskin jonakin hetkenä saattoi tuntua hänestä siltä, että toinen »viekoitteli» häntä, ei hän hennonut edes omassa mielessään ajatella tätä ajatusta loppuun. Runoilija oli erehtymätön. Välistä Emilie toivoi omistavansa jonkun ystävättären, jolle hän voisi ilmaista kaiken sydämensä ahdistuksen, mutta eihän hän voisi sitäkään tehdä – »sehän ei ollut yksinomaan minun salaisuuteni». Hän puhui siitä Runebergille, mutta tämä ei ymmärtänyt häntä. Olihan hänellä hänet, »mitä hän siis tekisi muilla?» Hän johti kaikkia hänen tekojaan, kaikkia hänen askeleitaan, ja Emilie mukautui hänen toivomuksiinsa sokaistuna, lumottuna.
Yhden ainoan kerran Runeberg tuli hänen luokseen sillä tekosyyllä, että halusi antaa hänelle »Metsäruusun kirjan» (Törnrosens bok). Hän oli tullut Emilie Björksténiä vastaan kadulla, mutta tämä oli ollut toisten seurassa eikä ollut lainkaan ollut näkevinään häntä. Kun runoilija seuraavana päivänä jälleen tapasi hänet, sanoi hän soimaavasti: »Mitä varten sinä eilen kartoit minua?» Emilie selitti asian »totuuden mukaisesti», ettei hän voinut erota toisista. »Minkätähden sinä et tullut meille, kun minä pyysin sinua?» jatkaa toinen. »Sinä et välitä minusta.» »Mutta mitä kannatti vastata sellaiseen», huudahtaa hän päiväkirjassaan. Peloissaan siitä, että on pahoittanut R:n mieltä, sanoo hän äkkiä: »Tule meille hetkiseksi tänä iltana kello 6. Eihän se ole niin vaarallista, vai mitä?» »Hän oli kärkäs lupaamaan, hän tahtoi tehdä minulle mieliksi ja kenties myös itsekin saada hetken, jota oli suloinen muistella.» Niinä tunteina, jolloin hän odottaa runoilijaa sykkivin sydämin, hän ruoskii itseään kaikilla rankaisevilla sanoilla siitä, että on pyytänyt häneltä tällaista rikosta sovinnaisia tapoja vastaan. Mutta nyt sitä oli myöhäistä muuttaa. Runeberg tuli, ja hänen ensimmäiset sanansa olivat: »Oletko sinä yksin?» – »Olen.» »Ja taas sulki hän minut syliinsä ja painoi suudelman toisensa jälkeen huulilleni. Olisinpa silloin voinut kuolla! Mutta minä elin, tunsin, kärsin, kesken kaikkea autuaallisuuttani.»
Mutta Runeberginkin silmissä kangasti »maailman tuomio», ja hän sanoi heti, että hän saattoi viipyä ainoastaan yhden minuutin, hänet oli nähty ja joku saattoi myös tulla. Mutta hän tuli kuitenkin sisälle ja antoi hänelle kirjan. Hän kuiski hänelle puoli-ääneen mitä hellimpiä sanoja, »ja», kirjoittaa Emilie Björkstén, »hän oli niin kaunis tuona silmänräpäyksenä – piirre suun ympärillä – katse – hohde koko olemuksen ympärillä». Runeberg pyysi häntä tulemaan heille, määräsi päivän, ja huoaten: »Kuinka saan nämä päivät kulumaan!» lähti yhtä äkillisesti kuin oli tullutkin.
Hän tahtoi, että Emilien tuli olla kaikkialla, missä hänkin, vain nähdäkseen hänet, ja tämähän taas ei koskaan saanut nähdä Runebergia kyllikseen.
»Tänään näin hänet ja kuulin häntä taas. Olimme kymnaasissa. Oli rehtorinvaihdos. Öhman jätti raamatun, sinetin ja avaimet hänelle. Ö. puhui. Hän puhui hyvin ja vapaasti, hänen äänensä on erinomaisen kirkas ja sointuva, kaunis ja täyteläinen kuin surun sävelet, mutta tuhat kertaa suuremman vaikutuksen teki minuun kuitenkin hänen äänensä, kun hän nousi ja teki valansa ja senjälkeen rukoili Jumalaa. Hänen äänensä ei ollut aivan niin suuri, ei niin kaunis kuin Öhmanin, mutta myös kylmyys oli siitä kaukana, sillä se oli rikasvivahteinen ja syvempi, vaikka hän puhui hiljemmin. Olen vieläkin kuulevinani tuon sydämellisyyttä ja lämpöä uhkuvan äänen ja näkevinäni sen vakavuuden, joka leimasi jokaisen hänen jaloista piirteistään. Minun rinnassani sai jokainen sana vastakaiun. Thilda [Sirén] oli samaa mieltä kuin minä ja sanoi, että tuo ääni vain tempasi meidät mukaansa enemmän, sentähden että me pidämme hänestä. Myönnän, että hän oli oikeassa, mutta siitä huolimatta täytyy minun kuitenkin tunnustaa, että hänen äänessään on ääretön sulo, jonka täytyy vaikuttaa jokaiseen, joka kuulee hänen vivahdusrikkaan, lämpimän puhesävynsä.»
On täysi kevät, ja päivät alkavat yhä kiivaampaa vauhtia painua kesää kohti, jonka piti tuoda mukanaan tuo pelätty ero. Eräänä kaihoisan kauniina kesäkuun iltana Emilie istuu ruohomatolla syreenien alla Runebergin vieressä. Narsissit ja kevätesikot kukkivat heidän ympärillään, ja he puhelevat tunteistaan.
»Hän sanoi muun muassa, että hän tahtoi tulla rakastetuksi siten, että hänet asetettiin kaikkein korkeimmalle sijalle sydämessäni. Hän tahtoi tulla jumaloiduksi. Hän puhui ’Ihmisen tuesta’, jota olen rakastanut ja lukenut elävällä harrastuksella, mutta arveli, että Almquistin mielipide oli liian kova, liian ankara, sillä ihminen tarvitsee ehdottomasti elämässä jonkun toisen ihmisolennon, johon hän koko olemuksellaan voi liittyä.»
Eron ajatus tuntuu joka sanan takana, joka tuona hetkenä lausutaan. »Minä sanoin, kuinka minä surin tuota kiintymystäni häneen, joka teki minut ainoastaan vielä syntisemmäksi ja onnettomammaksi, ja sanoin, että mielelläni tahtoisin unhottaa hänet. Mutta hän virkkoi, ettei tässä mieltymyksessä ollut mitään syntistä, koskapa hänkin[rva R.] piti minusta niin lämpimästi, niin sydämellisesti, ja mitä minun unohdukseeni tulee, niin se olisi minulle helppoa, hän puolestaan ei voisi koskaan unohtaa.»
Runeberg pyytää häntä kirjoittamaan. – Hän kieltäytyy, mutta jos R. välttämättä tahtoo, niin voihan hän itse aloittaa. »Olisi hyvin omituista puhua hänelle noin jäykästi ja kylmästi, niinkuin on pakko tehdä kirjeissä, joihin ei voinut kätkeä mitään salaisuutta.» Mutta R. vastaa heti, että hän kyllä on kirjoittava, että hän ei pelkää, ja että hän on käyttävä nimitystä »rakkaani» joka kirjeessä.
Muutamia päiviä myöhemmin Emilie Björkstén matkustaa Helsinkiin maisterinvihkiäisiin ja vielä kauemmaksi. Tulvillaan tuon erohetken muistoja, jolloin Runeberg liikutettuna huudahtaa: »Kuinka saa ajan kulumaan, kun ei saa nähdä sinua!» ja Emilie riistäytyy irti hänen syleilystään, eroavat he moneksi kuukaudeksi.
Matkoilla uudessa ympäristössä jatkuu Emilien elämä niinkuin ennenkin, ja uudet vaikutelmat vaihtuvat hänen mielessään. Helsingissä maisterinvihkiäisten aikana hän näkee jälleen »tuon sinisilmäisen», nuoruudenrakkautensa, ja suree sitä, että kohtalo oli erottanut heidät, silloin hän olisi välttynyt kaikesta siitä, mikä sitten seurasi. Hän tanssii yöt läpeensä, kuuntelee serenaadeja, herättää jälleen miehissä tungettelevaa ihailua, haaveilee Mon Repos’ssa ja kirjoittelee sivumääriä luonnon kauneudesta päiväkirjaansa. Hän lukee kaikkea, mitä käsiinsä saa: Bulweria, Jean Paulia ja ennenkaikkea Almquistia haltioituen sekä sanoista että sävelistä. Mutta unohtaa hän ei voi. Rakastetun nimi on kaikkien huulilla; hän kuulee häntä mainittavan ja ihailtavan kaikkialla, minne hän tulee, ja hän huudahtaa eräänkin keskustelun jälkeen: »Tämäkin mies jumaloi häntä, kaikki, kaikki rakastavat häntä; onko siis niin ihmeellistä, jos minä teen samoin.»
Nyt kun hän ei näe häntä, syyttää hän häntä:
»Sielu on niin täynnä kyyneleitä, sydän niin raskas ja ahdistettu, se ei saa ilmaa. Se ei voi valittaa eikä itkeä ääneensä; ainoastaan täällä sisällä, täällä sisällä minä tunnen, kuinka vaikea taakka on. Ja kaikki tämä on hänen syytään! Sentähden että hän opetti minut itseään rakastamaan, tunnen itseni niin onnettomaksi nyt! Minä suren sitä, että en voi puhtaalla, viattomalla rakkaudella rakastaa häntä, että en enää milloinkaan voi sitä, että en milloinkaan saa sieluni kaipuuta tyydytetyksi. Koko poloisen elämäni täytyy täten muuttua vain yhdeksi ainoaksi pitkäksi huokaukseksi, ainaiseksi valitukseksi, kaipaukseksi autuuteen, jonka suloista huumaa hän on ollut kyllin kova antaakseen minun maistaa, saamatta tyhjentää maljaa pohjaan, sillä sehän olisi niin pahoin maailman silmissä, niin syntistä Jumalan edessä. Minkätähden yhtään avata tuota rikasta sydäntä minulle, joka ahnaasti etsin sen aarteita ja luulin löytäväni mitä etsin, minkätähden antaa minun katsoa tuon ihmeellisen puhuvan silmän sisälle, minkätähden vetää minut tuota rintaa vasten, noita lämpimiä, täyteläisiä, rakkaita huulia vasten, joiden kosketuksen vieläkin tunnen – minkätähden kaikkea tätä? Minkätähden antaa minun kurkistaa sisälle taivaaseen? – siinä nyt ovat seuraukset.»
»Olen niin välinpitämätön nyt monen asian suhteen, joka ennen olisi iloittanut minua. Olen niin täynnä kaihoa ja kaipausta ja ajattelen jok’ikinen minuutti niitä päiviä, jotka ovat olleet. Monasti puhkeavat kyyneleet esiin; en voi pidättää niitä. Ja sitten kysytään minulta, miksi itken. Enkö itkisi? Eikö se itkisi, jonka koko rauha on kadonnut?»
Ei, hänen sairautensa ei ole parantunut hänen ollessaan loitolla Runebergista. Lopulta hän ei voi enää kestää kauemmin. Hän matkustaa takaisin. Voinee tuskin lukea mitään sen haltioituneempaa kuin hänen viimeiset muistiinpanonsa ennen matkaa 8 p:nä syyskuuta.
»Viiden, kuuden päivän kuluttua kenties näen kaiken tämän taas ruumiillisilla silmilläni! Kenties, kenties! – Minkä vapisuttavan, riemullisen ilon ja minkä pelon ja ahdistuksen samalla tuokaan tämä ajatus sieluuni! Mutta käyköön miten tahansa, vaikka en saisikaan nähdä häntä, niin en sentään tahdo valittaa. Sinä Kaikkivaltias siellä ylhäällä, johdathan sinä kaikki minun parhaakseni – miten minä rakastan sinua! Mutta kuinka paljon rakastankaan myös sinun – oi, älköön se olko liikoja sanottu – sinun kuvaasi täällä alhaalla! Häntä, maallisesti suurta, tuota kaikkien sielunlahjojensa puolesta suurta, jonka henki on niin tyyni, puhdas, tosi, jonka lämpimän sydämen syvyyksissä piilevät kaikki runouden jaloimmat helmet. Ja tämä rakkaus, joskin siihen sekoittuu levottomuutta, katumusta ja omantunnontuskaa, on kuitenkin niin kaunis. Minulla ei ole rohkeutta heittää sitä luotani.»
Jälleennäkeminen antoi hänelle kaikkea, mitä hän suinkin saattoi uneksia, ja onnessaan tunsi hän itsensä iloiseksi ja hilpeäksi taas. Hän oli taas se ajattelematon ja välitön, jota Runeberg rakasti. Hän kertoo eräästä tähtikirkkaasta yöstä, jolloin tämä saattoi häntä kotiin, häntä ja Anna Reuterskiöldiä. Runoilija oli jättänyt hänet portille mennäkseen vielä muutamia askeleita eteenpäin toisen kanssa. Mutta Emilie ei voi erota hänestä, hän haluaa nähdä hänet vielä kerran. Hän juoksee kadun poikki hänen tullessaan takaisin yksin ja huutaa hänelle: »Hyvää yötä!» Ja runoilija sulkee hänet syliinsä ja painaa hänet yhä tiukemmin rintaansa vasten ihastuneena kuiskaten: »Hyvää yötä, sinä suloinen, rakas!» Hän ei tahdo ollenkaan päästää häntä menemään. Äkkiä Emilie muistaa »maailman tuomion» ja huudahtaa: »Meidät voidaan nähdä.» Mutta runoilija pitää hänestä kiinni ja kuiskaa: »Ei kukaan näe meitä.» Emilie kiertää itsensä pois hänen käsivarsistaan lumottuna, huumautuneena ja kuulee vielä hänen sanansa: »Hyvää yötä, hyvää yötä!» kaukaa. Ja tämä äänenpaino, jota hän ei koskaan ennen ole kuullut, jossa oli niin paljon »kiivautta», kuten hän sanoo, kaikuu vielä hänen korvissaan hänen siinä seisoessaan ja nähdessään hänen häviävän pimeyteen.
Tätä kypenien, tulen ja liekkien aikaa kesti kuukauden. Nyt se on Runeberg, joka lietsoo tulta, joka tahtoo saada enemmän – enemmän! »Sinä pidät minusta, mutta sinä et rakasta minua», sanoo hän Emilielle eräissä tanssiaisissa, joissa tämä oli tanssinut paljon. Hän vaatii, että Emilien on ajateltava häntä lakkaamatta, ja kun tämä sanoo, että hän ajattelee Runebergia tuhat kertaa enemmän kuin Runeberg häntä, laskee runoilija, että hänen ajatustensa luku on miljoonia kertoja suurempi kuin Emilien. Kuukausi hurmiota – ja äkkiä Emilie tuntee saaneensa kylläksi. Hän matkustaa maalle ja toteaa tuntevansa »mielihyvää, huomatessaan voivansa ajatella muutakin kuin häntä. Hän nauttii vilpittömästi hiljaisuudesta ja rauhasta maan sydämessä, jossa hän saattaa heittää luotaan nuo levottomat ajatukset, ja ensimmäisen kerran elämässä tuntuu hänestä vapauttavalta se, ettei hänen aina tarvitse kantaa niitä kahleita, joihin runoilijan rakkaus oli hänet kytkenyt. Koko voimakkaan vastavaikutuksen hyväätekevä väsymys kuvastuu niissä sanoissa, jotka hän kirjoittaa 25 p:nä marraskuuta maalla-oleskelunsa loppuessa:
»On viimeinen ilta tätä hiljaista, levollista, yksitoikkoista elämää, joka on tehnyt minulle niin hyvää. En käsitä, minkätähden minä muutama vuosi sitten niin vihasin rauhaa ja yksitoikkoisuutta. Silloin kaipasin palavalla innolla takaisin maailmaan, huvituksiin ja iloon, ilman lepoa, ilman rauhaa. Mutta nyt ei ole niin, sillä minä olen ollut niin onnellinen täällä maalla, niin rikas hiljaisuudessa ja rauhassa. Olen niin paljon ajatellut, niin paljon uneksinut ja niin paljon tahtonut unhottaa sellaista, josta minua taas elävämmin kuin milloinkaan muistutetaan siellä maailman melussa.»
Hän toteaa itse tulleensa paljon levollisemmaksi, kun hän jälleen näkee Runebergin tanssiaisissa. Se ei ole ihmeteltävää. Hän on nyt täysin, erehtymättömän »varma» siitä, että tämä rakastaa häntä; hän voi tehdä mitä tahtoo, tämä rakastaa häntä kuitenkin. Hän on kuten ennenkin iloinen, kun runoilija näkee hänen tanssivan, kun tämä pitää hänen hiuksiinsa kiinnitetyistä sammalruusuista, »jotka vaihtelevat tummanpunaisesta vaaleanpunaiseen raikkaan eloisissa värivivahduksissa. Sillä vain häntä minä ajattelen yksinpä silloinkin, kun järjestelen tanssiaispukuani; hänen vuoksensa tahdon herättää mieltymystä, hänen vuoksensa olla iloinen. Koko elämäni hukkuu minulta pois häntä ajatellessa, sillä muuten on kaikki minulle sangen yhdentekevää, tanssiaiset, tanssittajat ja tanssit, kentiespä hän itsekin kohtapuoleen, sillä eihän mikään tämän maan päällä ole mahdotonta, ei edes se, mikä nyt näyttää minusta niin uskomattomalta.»
Hän luulee myös oppineensa sen teeskentelytaidon, jota ihmiset vaativat, eikä se hänestä ole niin vaikea.
»Maailma vainosi meitä terävillä silmillään. Sillä ei sentään liene ollut mitään muistuttamista eilen, sillä ulospäin näytti kaikki niin tavalliselta. – ’Sinä olet niin muuttunut, tullut niin rauhalliseksi’, sanoi hän tuolla äänellä, jonka rakas sointu niin kauan on minulle vaiennut, ja minä vastasin, että kaikki oli käynyt minulle niin yhdentekeväksi.» Ennenkuin hän lähtee, kysyy Runeberg: »Milloin menet S:lle?» »En tiedä, mutta voinhan mennä huomenna.» Runoilija oli kuitenkin saanut kuolonsanoman eikä voinut tulla. Silmänräpäyksen ajan se kiukutti häntä, sillä »hänhän juuri halusi tätä kohtausta», mutta hän rauhoittuu pian. Kuinka olisikaan hän kärsinyt vielä kuukausi takaperin!
Muutamia päiviä myöhemmin hän näyttelee mukana eräässä seuranäytelmässä, ja Runeberg on katsojain joukossa. Hän on jälleen iloinen menestyksestään hänen vuokseen, mutta sillä tyynellä tavalla, minkä varmuus on hänelle antanut. Mutta runoilija ei ole rauhallinen. »Etkö sinä enää pidä minusta?» kysyy hän levottomana »tuolla lämpimällä, sieluun tunkevalla äänellä, joka melkein teki minut hulluksi entisinä aikoina». »En, en niin paljon kuin ennen, sillä sinäkin olet muuttunut, ja minä tahdon vastata kylmyyteen kylmyydellä», lisää Emilie kiusoittelevasti. »Mutta hän vakuutti, että hän oli entisensä kaltainen, että minä olin hänelle rakas, minä en tiennyt, kuinka suuresti, ja pyysi, että antaisin kaiken olla ennallaan y. m. sanoin, jotka kaikuivat niin suloisilta sielussani! Näen vieläkin edessäni hänen mietteliään katseensa, hänen vakavan ilmeensä ja sen erikoisen tavan, jolla hän puraisi kauniita huuliaan, ja sitten hänen vaikenemisensa, kun minä sanoin, etten enää pitänyt hänestä niinkuin ennen.» Ihmisiä tulee ja menee, ja syntyy yleinen, hilpeä seuralavertelu. »’Jumalan kiitos!’ sanoi hän, kun taas jäimme yksin. Mutta silloin minä nauroin. Ah, koko maailmahan on kuitenkin komediaa.»
Runeberg pyysi häntä hartaasti tulemaan heille, pyysi hänen (rva R:n) vuoksensa, »jotta hän ei epäilisi minun olevan suuttuneen hänelle. Hän vakuutti minulle hänen ystävällisyyttään, mutta enpä usko sen enää olevan erittäin suuren. Hän pyysi minua tulemaan maailman vuoksi.» Emilie antoi hänen kiusautua hetkisen, mutta »kun nousin sohvalta, missä olimme istuneet, lähteäkseni taas tanssiin, josta en lainkaan olisi välittänyt, sanoin minä puoliääneen tuntien samalla, kuinka silmäni kostui ja kuinka rikas, lämmin ja sula minun sydämeni oli sillä hetkellä: ’Minä pidän sentään paljon sinusta!’ Ja silloin tunsin selvemmin kuin koskaan, kuinka välttämätöntä minulle oli olla varma hänen kiintymyksestään.»
Hänen intohimonsa oli muuttunut hellyydeksi, mutta ei Runebergin. Hän nauttii sielunsa tasapainosta, jota hän nyt ensi kertaa tuntee tämän lähettyvillä, mutta runoilijaa se ärsyttää. Tämä ei ymmärrä sitä. Hän tahtoo, että Emilien tulisi pitää »hänestä tulisesti kuten hän itsekin». Hän valittaa sitä, että he tapaavat toisensa niin harvoin kahden, ja tahtoo, että he jälleen uudistaisivat entisaikojen palavat kohtaukset, mutta Emilie vastaa tyynesti: »Niin, keväällä kai tapaamme toisemme useammin.» Hän tahtoo pakottaa Emilien siihen. Tämä on iloinen siitä, että hän tahtoo sitä, mutta tuntee itsensä onnelliseksi voidessaan vaikeuksitta luopua tästä synnistä.
Tämä odottamaton käänne Emilien mielentilassa saa aikaan sen, että Runebergin tunne häntä kohtaan yhä kasvaa niin voimakkaaksi, että hän itse toivoo »heikentymistä». Mutta ei edes hänen voimakas tahtonsa voi ravistaa pois iestä hänen niskastaan. Hän pelkää, että Emilie ehkä pitää häntä »tungettelevana ja rasittavana». Hänen katseensa seuraavat häntä alituisesti. Hän huomaa sen itse ja kysyy häneltä »kiusaako se häntä, että hän niin paljon katselee häntä». Ja Emilie vastaa sydämensä syvyydestä: »Ei!» ylpeänä ja voitonriemuisena siitä, että »minua, juuri minua hän pitää rakkaana, tuo suuri, tuo kuuluisa ja jumaloitu, tuo ihana runoilija, tuo verraton nero! Saatoinko koskaan sellaista uneksiakaan!» Hän kertoo Runebergille tulleensa siihen huomioon, että ihmiset eivät enää usko hänen tunteensa olevan yhtä lämpimän kuin edellisenä keväänä, ja tämä vastaa iloisena, että silloinhan hän kenties saattaa ilman moitteen sijaa istua hänen vieressään ja puhella hänen kanssaan.
Runebergin käytöksen määrää pikkukaupungin asukkaiden arvostelu!
Ei kukaan ihminen ole enemmän vartioitu, epävapaampi kuin suurmies, etenkin jos hänet on koroitettu kansallis-ihanteeksi. Hänen täytyy olla »suuri» maailmalla ja kotona, aamulla, päivällä ja illalla, aina. Yleinen mielipide vaatii sitä. Tavallisesti on myös yleinen mielipide mukautuvainen. Hän on saanut sen siunauksen. Hänestä ollaan varmoja. Mutta voi sitä, joka vähimmässäkin määrin järkyttää uskoa hänen suuruuteensa. Sen onnettoman ottaa yleinen mielipide hoiviinsa, kunnes hän makaa lyötynä, muserrettuna, murskaksi jauhettuna. Sillä hän on riistänyt ihmisiltä sen ainoan, mikä heille on oikein rakasta – kauniit harhakuvitelmat.
Emilie Björksténin läheisyys oli heittänyt ikäänkuin varjon aavistuksen runoilijan päätä ympäröivään sädekehään. Maailma oli yrittänyt valaa katkeraa myrkkyään Emilien onnen pikariin, ja hän oli tuntenut olevansa suurin syntinen maan päällä. Viimeisen maalla-oleskelunsa jälkeen hän luuli päässeensä vaikeimman ajankohdan ylitse; hän tunsi itsensä rauhallisemmaksi. Maailma huomasi sen; sillä ei ollut nyt mitään muistutettavaa häntä vastaan. Mutta se tunsi kuitenkin, että kaikki ei ollut vielä niinkuin sen olisi pitänyt olla ja että tuo pieni varjo oli, hänen moitteettomasta käyttäytymisestään huolimatta, kenties vain vähän syventynyt. Se oli luonnollisesti hänen vikansa. Hän ei ollut tarpeeksi rangaistu.
Niinpä alettiin taas uudelleen, toisella tavalla. Annettiin hänen ymmärtää, että runoilija kylläkin oli kiinnittänyt häneen erikoista huomiota, mutta että tämä oli osoittanut sellaista huomiota myös muille, ja sillä aikaa, kun hän oli ollut poissa, niin –! Aluksi ei mikään voinut järkyttää Emilien vuorenlujaa uskoa runoilijan tunteisiin, – hänhän tiesi! Mutta mainittiin nimiä. Ensimmäisen kerran näemme sanan »mustasukkaisuus» hänen päiväkirjassaan. Hän kääntyy pelästyneenä Runebergin puoleen. »Pidätkö sinä hänestä?» kysyy hän. Tämä vastaa silmänräpäyksessä: »Minä pidän hänestä niinkuin hyvästä tuttavasta, mutta minä en rakasta häntä.» Emilie uskoo häntä heti. Mutta kun hän ei häntä näe, epäilee hän jälleen. Maa pettää hänen jalkojensa alla.
»Minä tiedän, että hän pitää minusta enemmän kuin hänen pitäisi ja että hän ei siinä asiassa valehtele, sillä jos hänkin pettää, hänkin teeskentelee – silloin ei kannata luottaa itse aurinkoonkaan, isän Jumalan omiin valoisiin kasvoihin. Voihan hänen tunteensa kylläkin pian jäähtyä, ja aika tulee, jolloin minä merkitsen hänelle yhtä vähän kuin se ruohonkorsi, jota hänen jalkansa polkee, mutta kuitenkaan hän ei teeskentele, sillä ainakin nyt minä olen hänelle rakas.» Ja hän lisää: »Hän pyysi minua niin hartaasti tapaamaan itseään klo 5 iltaisin, ainakin seuraavana päivänä, niillä paikoilla, jotka hän oli valinnut jokapäiväistä kävelyään varten, mutta minä en luvannut mitään, ja minä tiesin kuitenkin, miten suuresti hän toivoi sitä.»
Hänellä ei ole mitään syytä epäillä. Jokainen sana, jonka Runeberg sanoo hänelle, on palava rakkaudentunnustus. Hän ympäröi hänet hellällä huolenpidolla, kun Emilie sanoo tuntevansa tuskia rinnassaan. »Kuinka sinä huohotat!» huudahtaa hän pelästyneenä, kun tämä tanssissa pysähtyy hänen eteensä. Hän on levoton hänestä ja pyytää häntä hellyttävästi jättämään tanssimisen vähemmälle. Emilie on hänen ajatuksissaan aina ja alituisesti.
Kaiken tämän hän näkee, kaiken tämän hän tietää ja kuitenkin hän palaa epäilyksiinsä:
»Jos se aika tulee, jolloin en enää rakasta häntä, en enää omista hänen kiintymystään, joka nyt on minulle niin korvaamattoman kallis, niin on myös koko elämä minulle tyhjää ja alastonta.»
Runebergin sanat ovat kuumempia kuin ennen, hänen suudelmansa polttavampia. Mutta epäusko on iskeytynyt kiinni Emilien sydämeen. Silloinkin kun runoilijan tunne tempaa hänet mukaansa ja hän tuntee miten lujasti hän on sidottu tähän, saattaa hän äkkiä havahtua todellisuuteen ja pitää kaikkea hullutuksena. Tarkoittaako runoilija todellakin sitä, mitä hän sanoo ja osoittaa?
»Minä katsoin häneen. Hänen katseensa ja kasvonsa loistivat kirkkaina taivaan säteilevässä valossa. Oi, kuinka nämä kasvot näyttivät minusta sielukkailta ja jaloilta – mutta samalla tutkimattomilta. Ja me erosimme. – Miten minä olen hullu! sanoin minä huoahtaen ja menin pois. Niin kai olenkin!»
Usein hän epää runoilijalta, mitä tämä pyytää, virkahtaen: »Mitä se hyödyttäisi?» ja kun hän kuvaa erästä iltaa, jolloin he kävelivät yhdessä: »Kello oli seitsemän illalla, ilma oli leuto ja sininen ja valoisa, sillä Jumalan kultainen pallo kimmelsi puhtaalta taivaalta. Me puhelimme kävellessämme, hän ja minä. Mutta hän oli vihainen tuolle kultaiselle pallolle, jonka kirkkaus esti jokaisen hyväilyn», lisää hän: »Ja minä siunasin sydämessäni tuota valoa.»
J. L. Runeberg
J. L. RUNEBERG R. V. Ekmanin tekemä muotokuva 1849
Hän on kadottanut »sokean onnensa» eikä tiedä enää mitä uskoa. Sitten tulee eräs toinen, oikeammin kolmas mukaan peliin. Tämä mies on hänen mielestään ensin miellyttävä, sitten mielenkiintoinen, hän kuuntelee häntä innostuneena. Että tämä henkilö on huvitettu hänestä, sitä hänen ei tarvitse epäillä. Hetkellisessä kiemailun puuskassa hän antaa tämän lähennellä itseään yhä enemmän, sitten tulee välttämätön räjähdys. Tuskaa ja selkkausta, ja ihmiset saavat taas jotakin puheenaihetta, kun he näkevät nuo äsken niin hyvät ystävät äkkiä jäykkinä ja vieraina toisilleen. Ja hän, tuo jumaloitu, kärsii. Silloin Emilie huomaa olleensa vähällä heittää pois parhaan, mitä hän omisti maailmassa, ja hän katuu katkerasti.
»Hän nuhteli minua siitä, etten ollut tosi», kirjoittaa hän 23 p:nä huhtikuuta 1848. »Kuinka lämmin ja avomielinen samalla olikaan hänen myöhempi kirjeensä siitä asiasta ja kuinka katkera ensimmäinen. Hänen tähtensä olisin kuitenkin valmis mihin uhraukseen tahansa. Sillä paremmin kuin milloinkaan olen tänä vaikeana aikana tullut huomaamaan, kuinka tosi, kuinka lämmin, kuinka uskollinen hänen kiintymyksensä minuun on.»
Ja vähän sen jälkeen hän huudahtaa: »Oi, kuinka hirveän kevytmielinen minä sentään olen ollut. Mutta nyt se kaikki on loppunut ja hän yksin jää minulle, tulee olemaan sitä, mitä on ollutkin, se on: kaikkeni. Minä tuotin hänelle paljon surua siihen aikaan. Hän on kuitenkin antanut minulle sen anteeksi, mutta unohtaa, sitä hän ei voi niin pian.»
Hän näkee, että runoilija on ollut tosi ja uskollinen, ja hän hämmästelee sitä, että on ainoaksikaan minuutiksi voinut unohtaa hänet. Hänen tunteensa runoilijaa kohtaan lämpenee jälleen. Hän kuvailee erästä iltaa, jolloin hän istui »suruisena ja onnellisena hänen vierellään ja kuunteli vuoroin soiton säveliä, vuoroin hänen lämpimästi sointuvaa ääntään, joka puhui hellyydestä ja rakkaudesta. »Hän sanoi, että hän kokonaan oli antanut itsensä minulle, ja minä vaikenin, sillä on tunteita, joita ainoastaan vaieten voi ilmaista. Tuo ilta ei hevillä haihdu muististani. Ja kuinka se olisi mahdollistakaan! Olla yhdessä sen kanssa, josta sielu unelmoi öin ja päivin, saada kuunnella vastatun rakkauden unohtumattomia sanoja. Ja kaiken lisäksi valon ja sävelien keskellä. Mikä rikkaus!»
Hän näkee, millainen Runeberg on, hän näkee kuinka väärässä hän itse on ollut, mutta vieläkään ei ole äänensävy täysin vakuuttava. Se tulee siksi lähipäivien kuluessa, aivan kuin aito tunnekin palaa ja sen kanssa piittaamattomuus pelätystä »maailman tuomiosta». Viikkoa myöhemmin se oli lyövä hänet maahan ja erottava heidät, kuten hän luuli, ainaiseksi.
5 p:nä kesäkuuta hän aloittaa muistiinpanonsa seuraavasti:
»Kuinka rikas ja unohtumaton olikaan tuo viimeinen päivä, jolloin saimme olla enemmän yhdessä ja osoittaa toisillemme hellyyttämme. Niinpä me nautimmekin täysin mitoin kaikesta siitä, mitä rakkaus ja kiintymys voi tarjota, aavistamatta silloin, että se ehkä oli viimeinen kerta, sillä kaikesta täytyy nyt tulla loppu.» Ja muutamia rivejä kauempana sanotaan samasta päivästä: »Se antoi minulle nautintoa, rakkautta ja alttiutta niin runsaasti kuin maan päällä voi osakseen toivoa, ainakin tällä taholla; ja kun minä nyttemmin en saa enää häneltä ottaa vastaan hellyyttä enkä osoittaa hänelle sitä, ellei hän osaa lukea sitä minun sydämestäni, niin en myöskään enää välitä kenenkään hellyydestä.»
Näin kuvailee hän tätä viimeistä päivää: »Taas teimme huviretken maaseudulle, muutamat meidän tuttavistamme, hän ja minä. Lämmin oli päivä, lämmin oli sydän, täynnä rauhan tuntua. Ja vaikka taivas ei ollutkaan kirkas, niin ei sentään ollut sieluissamme mitään pilviä nyt, ne olivat kaikki jo hälvenneet, ja minä olin sekä omalta sydämeltäni että häneltä pyytänyt anteeksi kaikkia niitä mustia pilviä, joilla oikullinen, helposti ärsyttävä mieleni edellisinä päivinä oli synkentänyt hänen ajatustaan. Kaikki oli nyt niin hyvää ja valoisaa ja rakkautta täynnä kuin suinkin saattoi olla. Emme me voineet aavistaa kuinka pilvet keräytyivät ympärillemme, tai oikeastaan minun ympärilleni, sillä häneen ei kuitenkaan koskaan kajota. Me vaeltelimme kaikki lämpimässä, pehmeässä kevätilmassa, ja usein muistui mieleeni samantapainen huviretki kaksi vuotta sitten, huviretki, joka jo silloin oli niin äärettömän ihana, vaikkakaan en vielä silloin ollut vaihtanut niin paljon ajatuksia, hellyyttä, lupauksia hänen kanssaan kuin nyt. Ei, ei, kaukana siitä! Minä vain aavistin silloin, mitä nyt tiedän varmaan, enkä milloinkaan unohda ainoatakaan sanaa noista monista lumoavista silmänräpäyksistä, joiden täytyi käydä edellä ja jotka hetkinä, joita ei mikään kieli maan päällä pysty kuvailemaan, »hiljalleen valmistivat ylimenoa korkeimpaan asteeseen». Ja tänä aikana, tänä keväänä, tänä päivänä oli rakkautemme kypsä. Monen hiljaisen, lämpimän, sydämellisen sanan saimme nyt vaihtaa, hetket olivat kylläkin nopeat kuin ajatus, mutta vain sitä kallisarvoisemmat.»
»Hänellä oli mukanaan ihana runonsa Maamme, jonka hän oli luvannut minulle, ja hän kysyi minulta hiljaa, eikö minulla ollut mitään hänelle, sillä edellisenä päivänä lupasin kirjoittaa joitakin sanoja sydämeni ilmaisuksi. Myös hän oli luvannut minulle taas erään kirjeen, jos hän ehtisi. Näin kyllä, kuinka vähän hänellä nyt oli aikaa sellaiseen, ja tiesin, että hän kyllä muutenkin ajatteli minua ja että hän sitäpaitsi oli kirjoittanut kirjeensä, mutta minun vaatimukseni tuli suuremmaksi, mitä enemmän hän antoi, ja nyt hän on antanut minulle kaikki, mitä hän on voinut antaa, eikö minun siis jo pitäisi olla tyytyväinen? Hänen kysymykseensä vastasin minä samanlaisella, mutta hän vastasi, että hänellä ei ollut mitenkään ollut aikaa. Se harmitti minua, ja minä vastasin samoin, vaikka minulla oli kätkössä muutamia rivejä, tosin verrattain lyhyitä, mutta jotka sisälsivät anteeksi-annon rukouksen, sillä hän oli edellisinä päivinä niin ilman pienintä soimauksen sanaa sietänyt vaihtelevaa mielentilaani. Hetkisen sen jälkeen vedin sentään esiin tuon pienen kirjeen ja revin sen tuhansiksi palasiksi ja heitin sen pois. Se oli pahasti tehty. Hän tulikin pahoilleen; olinhan minä turmellut hänen ilonsa tältä päivältä. Mutta en itsekään ollut enää iloinen, ja koetin sentään näyttää olevani mitä parhaimmalla tuulella; niin käy usein.»
»Sillä välin meni taivas pilveen. Alkoi hiljalleen sataa. Niin tulimme perille siihen paikkaan, missä meidän oli määrä syödä päivällistä, me molemmat alakuloisina, sillä en minäkään kauan jaksanut ylläpitää keinotekoista iloani. Muut eivät sentään aavistaneet, miltä meidän sieluissamme näytti. Näin hyvin, kuinka pahoillaan hän oli. Tunsin jo tuon katseen, tuon ilmeen, ja levottomana kuulin hänen hiljaiset, lyhyet, hajamieliset vastauksensa. Hän lähti huoneesta, ja minussa heräsi kiihkeä sydämen tarve saada hyvittää se, mitä olin rikkonut. Jäin vaiti ja mietteissäni hetkiseksi istumaan, sitten nousin nopeasti ja lähdin hänen jälkeensä. Hän seisoi yksin portailla, noilla portailla, joihin myöskin liittyi muuan muisto huimapäisimmältä, iloisimmalta nuoruudenajaltani. Mutta kuinka olisi ollut mahdollista ajatella mitään sellaista nyt, kun hän seisoi siinä, hän, joka oli ottanut minulta kaikki, jokaisen ajatuksen, jokaisen muiston menneiltä päiviltä. Tartuin hänen käteensä, jonka pusersin omieni väliin ja pyysin hartaasti: ’Älä ole vihainen!’ – ’En, jos sinä jälleen olet hyvä.’ Hän hymyili heikosti ja katsoi minuun tuolla katseella, joka voi tulkita kaiken elämän kauneuden. Ja minä huomasin, että harmistuminen ja tuska alkoivat sulaa pois ja että suloiset, samalla kertaa kaihoisat ja iloiset tunteet tulivat niiden sijalle. Hän kiersi käsivartensa vyötäisilleni ja suuteli minua. ’Sinä voit olla niin herttainen, jos vain tahdot’, sanoi hän. Ja keveämmällä sydämellä jätin hänet taas, sillä kaikkihan oli jälleen valoista.»
Se oli onnen päivä heille molemmille. Sen tietoisuuden raskauttamana, että oli tehnyt hänelle pahaa, ei Emilie nyt ajatellut mitään muuta kuin koettaa miellyttää häntä ja tehdä kaikki, mitä hän tahtoi. Ja runoilija vaati paljon sinä päivänä. Hänen tähtensä uskalsi Emilie nyt sellaista, jota hän vain harvoin ennen oli tehnyt. Todistaakseen, että Runebergilla ei ollut oikeutta valittaa rakkauden puutetta hänen puoleltaan, kirjoittaa hän, »otin äkkiä hänen kalliin päänsä käsieni väliin, painoin kuuman suutelon noille huulille, jotka olivat lausuneet niin monta rakasta sanaa minulle, ja huudahdin: ’Enkö anna sinulle kaikkea!’ Sitten juoksin pois. Väärin tein kylläkin – minä tiedän sen – minä tiedän sen. Mutta kun kerran ensimmäinen askel on otettu, ei laske niin tarkoin seuraavia.»
Sillä välin sade lakkasi ja retkeä jatkettiin. Ilma tuoksui kostealle mullalle ja raikkaalle vihannuudelle, ja kaksi onnellista sydäntä sykki yhä nopeammassa tahdissa, mitä pitemmälle aika kului. Vihdoin päästiin matkan lopulliseen päämäärään, paroni Rotkirchin maatilalle Stensböleen. Nuorten parvi hajautui huoneisiin ja puutarhaan, ja hilpeää mielialaa jatkui. Ainoastaan Emilie Björkstén, joka pelkäsi, ettei hän toisten läsnäollessa voisi hillitä kasvojaan, jäi yksin salonkiin ihailemaan »mestariteoksia seinillä». Silloin kuuli hän tuttujen askelten kaiun, ja vaikka hänen olisi pitänyt olla niihin tottunut, joutui hän »selittämättömän tunteen» valtaan, joka kerta, kun oli yksin hänen kanssaan. Runoilija levitti käsivartensa sanoen rukoilevasti: »Kenties ei meille milloinkaan enää suoda tällaista hetkeä!» Silmänräpäyksen hän epäröi, sitten hän kietoi käsivartensa runoilijan kaulaan ja tämä painoi hänet sydämelleen. Sinä hetkenä oli hänen onnensa mitta kukkuroillaan ja hän toivoi taas, että olisi »saanut kuolla, ollessaan niin rakastettu». Autuaallisuudessaan he unohtivat kaiken, maan ja taivaan ja ihmiset ja heidän pahat silmänsä. Ja sekunnit vierivät pois –
Mutta ihmiset eivät olleet unohtaneet heitä, eivätkä pahat silmät laiminlyöneet tilaisuutta vaaniakseen heidän onneaan. Nyt oli hetki tullut antaa Emilie Björksténille kuolinisku.
Hän ihmettelee itsekin sitä, että hän on voinut elää niiden päivien yli, jotka nyt seurasivat, kestää sen häväistyksen, sen likaisen panettelun, jonka alaiseksi hän joutui. Hän näki ovien sulkeutuvan edestään, ystävien kääntävän hänelle selkänsä, ja jokaista hänen askeltaan vartioitiin kuin rikollisen. Hän muutti sukulaistensa luo, jotka pakottivat hänet lupaamaan, ettei hän enää puhuisi Runebergin kanssa, ei mainitsisi hänen nimeään, ei osoittaisi häntä kohtaan pienintä harrastusta. Hän ei milloinkaan mennyt ulos yksin. Hän ei milloinkaan saanut kuulla mitään hänestä. Runebergin tuli olla kuollut hänelle, ja siten luultiin voitavan tappaa hänen tunteensa. Hänet lähetetään maalle, yhäti vartioituna. Hän on perinpohjin musertunut. Kun pari hänen lähimmistä ystävistään jälleen osoittaa hieman ystävällisyyttä häntä kohtaan, kiittää hän siitä kuin armosta.
»Ystävien sydämet ovat heltyneet, heidän ystävällisyytensä kaiken tuon katkeran jälkeen, L:n syleily ja kyyneleet, minun syvä luottamukseni Anna R:n sydämeen ja kodin mahdollisuus, kaikki tämä on tunkeutunut syvälle sieluun, jolla ei vähään aikaan ollut mitään maallisen ilon toivoa enää. Ne olivat päiviä, niin täynnä surua ja kyyneleitä – kuinka on ihminen voinutkin kestää sellaista? Mutta nyt, kun katkerin on ohitse, kiitän minä taivasta kaikesta, sillä jokainen tuska tuo sentään jotakin hyvää mukanaan, ja mielestäni olen niin muuttunut nyt.»
Hän on pukenut pakkopaidan ylleen napisematta, sillä tulla karkoitetuksi »maailmasta» on sentään nuorelle tytölle jotakin kauheaa – mutta pakkopaita on vain päälläpäin. Hänen ajatuksiaan ei mikään mahti maailmassa voi sitoa. Muutamia päiviä myöhemmin, 13 p:nä kesäkuuta, hän kirjoittaa:
»Ei ainoatakaan hetkeä päivästä ole vielä kulunut ilman että olen ajatellut häntä. Varmasti on hän myöskin ajatellut minua ja meidän ajatuksemme ovat yhtyneet. Kuinka rakasta on minulle uskoa niin! Eikä ainoastaan uskoa sitä, minä tiedän sen. Hän rakastaa minua nyt lämpimästi, uskollisesti, vilpittömästi, mutta kestääkö se kauan tai vähän aikaa, sitä en tiedä. Kyllähän hän itse on väittänyt edellistä ja lisännyt, että vain yksi ainoa asia maailmassa saattaisi kylmentää hänen tunteensa minuun, nimittäin se, että minä itse kylmenisin. Mutta se tuntuu niin mahdottomalta ajatella nyt.»
Ja eräänä toisena päivänä, 15 p:nä kesäkuuta:
»Täällä maalla luen mieluimmin hänen kirjeitään. Ja kuinka monta kertaa olenkaan lukenut nuo hänen sydämensä tunnustukset. Saan nähdä hänet ainoastaan muiston silmin, muiston harson läpi. Missä mahtanee hän nyt olla ja mitkä ajatukset asunevat nyt hänen rinnassaan?» –
Juhannusyönä hän poimi yhdeksänlaisia kukkia sekä solmi niistä kimpun, jonka hän asetti päänalaisensa alle toivoen saavansa uneksia Runebergista. »Mutta toivoni petti, sillä hänestä en uneksinut, ja kaikki muu tuntuu minusta tarkoituksettomalta. Samoin koko elämäkin. Mielestäni on kaikki minulle niin yhdentekevää – kaikki muu paitsi hän. – Jonkun kerran kuulen hänen nimeään mainittavan, ja sydämessäni lausuilen sitä ääneen. Mutta muuten en milloinkaan puhu hänestä – eikähän se mitään hyödyttäisikään.»
Päivät vierivät eteenpäin raskaina ja tyhjinä, ja kesä lähestyy loppuaan. 21 p:nä elokuuta hän aloittaa päivänsä siteeraamalla: »’Vad är vårt liv? Blott ett försök att leva.’ Ja sen olen niin täysin kokenut tänä kesänä, vaikkakin ympärilläni on ollut kaikkea sitä, mitä voidaan nimittää iloiseksi ja veikeäksi tässä meidän maailmassamme. Mutta köyhä olen sentään ollut. – Tuskin on ainoakaan päivä ollut niin mielenkiintoinen, että olisin tahtonut merkitä sen muistiin. Ja kuitenkin ovat ystävät ja tuttavat entisiltä iloisilta päiviltä piirittäneet minut ylt’ympäri, olen kokenut ystävällisyyttä ja hyväntahtoisuutta joka taholta ja ottanut osaa monenlaisiin huvituksiin, joihin tämä kesä on antanut aihetta. Olenko siis kiittämätön, kun en voi saada iloa kaikesta tästä? Mutta kuinka olisi ilo mahdollinen, kun sydän on poissa? Hän otti sen mukaansa eikä enää anna sitä takaisin. Monta kertaa kesän kuluessa olen toivonut saavani nähdä edes vilahduksen hänestä – mutta niin ei ole tapahtunut, ja se on ehkä ollutkin parasta. Kaipaukseni on aika ajoin niin voimakas, mutta olenhan sieluni silmillä sentään joka päivä nähnyt hänet sellaisena kuin hän aina oli minulle, ja se on kauniimpaa kuin kaikki kaunis, ylevämpää kuin kaikki ylevä.»
Näemme, että hänen katumuksensa alkaa kantaa hedelmää. Hänet on saatu polvilleen, ja nyt hän voi siis vähitellen taas ruveta nousemaan, kiitos olkoon toisten suvaitsevaisuuden.
Entä Runeberg? Hänkin lienee saanut oman kuormansa kannettavakseen, sillä hän käsittää myös, että tämä »lämmin suhde ei voi jatkua». Mutta se ei ole aivan helppoa hänelle. Hän sanoo Emilie Björksténille eron hetkellä: »Jos sinä rakastat minua, niin et varmaankaan pääse ilman surua, mutta tämä suru korvaa runsaasti tuottamansa katkeruuden sillä ylennyksellä, jonka se antaa sielulle. Sellaista surua tahdon minäkin kernaasti kantaa sinun tähtesi!»
Kerta toisensa perästä toistaa Emilie noita hänen sanojaan itsekseen ja lisää:
»Niin, minä rakastan häntä vielä, kenties syvemmin, puhtaammin, paremmin kuin ennen, mutta sekä rakkauteni että uskoni tahdon painaa alas sydämeni syvimpään kätköön. Maailmallahan ei ole sen kanssa mitään tekemistä, kunhan vain täytän ne vaatimukset, jotka minulle on asetettu!»
Ne hyväntahtoiset ystävät, jotka olivat ottaneet hänet ja hänen moraalinsa silmälläpitonsa alle, olivat nyt, kun muutamia kuukausia oli vierähtänyt, sitä mieltä, että he vähitellen saattoivat hellittää noita liian kireälle vedettyjä suitsia. Hänet vietiin seuraelämään, hänet vietiin tanssiaisiin, aina vartioituna ja valvonnan alaisena. Yhdessä ainoassa suhteessa hän oli järkähtämätön – hän ei tanssinut. Se oli hänelle mahdotonta, ja hän toivoi vain tuon sietämättömän kidutuksen loppuvan. »Koko elämä tuntui minusta niin yhdentekevältä ja tanssi niin vastenmieliseltä», kirjoittaa hän. Sitten tuli syksyllä se hetki, jolloin hän kerran sellaisissa tanssiaisissa jälleen näki Runebergin. Heidän silmänsä yhtyivät; Emilie käänsi päänsä pois. He istuivat kaukana toisistaan, »minä olin niin vartioitu», sanoo hän. Mutta runoilija vei sormen huulilleen ja lähetti hänelle suudelman toiselta puolen huonetta. »Hiljaa ja nopeasti minä vastasin hänen rakkaudenmerkkiinsä, mutta sitten vaivuin syviin ajatuksiin, jotka saivat minut unohtamaan kaikki ympärilläni. Vasta kun kyyneleet alkoivat sumentaa katsettani, heräsin tajuihini. Olinhan keskellä ihmisjoukkoa, jonka ei pitäisi saada nähdä kyyneleitäni eikä myöskään hajamielisyyttäni. Kohotin siis katseeni ja pakotin itseni tyyneksi, mutta nytkään, yhtä vähän kuin niin monasti ennen, en mistään hinnasta voinut pakottaa kasvonpiirteitäni iloisiksi, huuliani hymyyn enkä antautua hilpeän leikillisiin keskusteluihin tuttavieni kanssa. Olin äänetön ja vakava, mutta olinhan sairaskin. Sen ainakin saattoi huomata tavattomasta kalpeudestani. Ilmoitin syyksi sen, että minua vilutti, ja kietouduin yhä tiukemmin mustaan samettiviittaani, joka riippui olkapäälläni.»,
»Se oli omituinen tanssitilaisuus, mutta vailla sekä huvia että nautintoa. Olla häntä niin lähellä ja kuitenkin leikkiä vierasta, se lisäsi surua sydämessäni. Sillä asiain tällä kannalla ollen me emme tahtoneet emmekä uskaltaneet uhmata yleistä mielipidettä. Merkitsihän minun nimeni maailman silmissä sentään nyt jotakin hänellekin, ja olinhan minä kärsinyt niin paljon hänen tähtensä, tuon kalliin ja rakkaan.»
Ihmisvilinässä lienevät he sentään joutuneet yhteen, sillä hän jatkaa: »Minä puhuttelin häntä nyt maailmankin edessä tuolla tuttavallisella sinä -sanalla, joka ennen oli kuulunut ainoastaan meidän hiljaisimpiin hetkiimme. Hän säpsähti vähän, sillä minä korostin tätä sinä-sanaa, ja kun kerran sain puhua hänen kanssaan minuutin muitten kuulematta, sanoin puoliääneen: ’Säilyttäkäämme nyt myöskin maailman edessä tämä nimitys, se aavistetaan kuitenkin.’ Mutta hänen mielestään olisi meidän ensin muodollisesti pitänyt tulla sinuksi, johon minä kuitenkaan en tahtonut suostua, sillä nyttemmin sellainen antaisi aihetta muistutuksiin, kenties soimauksiin, joita tästä lähin voimieni mukaan koetan välttää. Kuitenkaan emme saaneet tilaisuutta sen pitemmälle keskustella tästä asiasta. Mutta minä olin saanut nähdä hänet ja lukenut hänen silmästään saman kirjoituksen kuin ennenkin. Sentähden toivoin hartaasti, että tanssiaiset loppuisivat. Tunsin itseni niin surulliseksi, ja rinnassani oli sellainen ahdistus, että kenties epäkohteliaasti kiirehdin niitä paria herraa, jotka auttoivat ylleni päällystakkia. Ja mikä ainakin on varmaa, on se, että vedin monimerkityksellisen huokauksen, kun vihdoinkin sain painautua syvälle vaununkulmaukseen ja pehmeillä joustimilla ajaa keinuttelin kotiin.»
»Seuraavana päivänä vietin muutamia hauskoja tunteja paroni R:n luona», jatkaa hän, »jossa en ollut käynyt sitten viimekeväisten unohtumattomien hetkien hänen seurassaan. Monta ajatusta, monta muistoa omistettiin tuolle retkelle. Kolmantena päivänä ajoimme jälleen tänne, ja suloisen hyvinvoinnin tunteen vallassa heittäydyin kotiin tultuani sohvan kulmaani ja ajattelin hiljaa huoaten: Täällä on sentään rauha!»
Maailma oli saanut tahtonsa perille. Tuo ylpeä tanssiaiskuningatar, joka äsken oli tuonut mukanaan elämää ja iloa kaikkialle, minne hän tuli, virui nyt ristin juurella, kiitollisena siitä, että kunnialliset ihmiset sallivat hänen asua kattonsa alla.
Mitä tunsi siis Runeberg nähdessään tämän kaiken silmiensä edessä?
Hän oli tietänyt, että heidän täytyi erota, mutta kaipaus oli kai ainoa tuska, minkä hän oli tuntenut; muuten oli hän edelleenkin »tuo suuri», enemmän kuin koskaan kokonaisen kansan rakkauden nostama, sillä sinä syksynä tiedettiin, että Vänrikki Stoolin tarinoiden piti ilmestyä.
Mutta kun hän jälleen näki Emilien vartioituna kuin rangaistusvanki, valtasi hänet harmi ja yksi ainoa ajatus näytti täyttävän hänen mielensä: hän tahtoo tavata hänet jälleen, puhua hänen kanssaan, kenties toistaa ne sanat, jotka hän kerran on sanonut hänelle: »Sinullahan on minut, mitä siis teet noilla muilla.» Hän yrittää kerta toisensa perästä rynnätä sitä muuria vastaan, joka ympäröi Emilien vankilaa, mutta hän ei onnistu siinä. Hän etsii häntä kaikkialta: noilta vanhoilta tutuilta kaduilta, yhteisten ystävien luota, joissa he ennen tapasivat toisensa, mutta hän ei löydä häntä mistään. Lopulta hän näkee hänet ulkona eräänä päivänä, eikä mikään voi enää estää häntä puhuttelemasta häntä ja ilmaisemasta hänelle, mitä hän tuntee. Emilie kuvaa itse tätä kohtausta. 24 p:nä syyskuuta merkitsee hän päiväkirjaansa:
»Mitä enemmän vastustusta, sitä enemmän rakkautta, ja tätä ei ymmärretä. Vartioidaan niin tarkasti minua ja kaikkia minun askeleitani, tahdotaan niin paljon kuin suinkin estää meitä milloinkaan sattumasta yhteen; luullaan, että tämä sammuttaa sen tulen, joka hehkuu minussa. Oi, ne, jotka niin menettelevät, eivät ole milloinkaan tunteneet todellista rakkautta! Mitä se merkitsisi, jos me jonkun kerran saisimmekin kohdata toisemme niinkuin ennen. Viileämpiä ja tyynempiä olisimme me molemmat silloin, mutta minulta on kielletty kaikki, ja minun täytyy, täytyy totella.»
»Eilen olin ulkona. Vähän senjälkeen tuli hänkin samaa tietä eikä tietänyt, että hänen askeleitaan vartioitiin. Eikä hän siitä välitäkään itsensä vuoksi, mutta kenties minun vuokseni, sillä minä yksin joudun kärsimään, jos hän ei ole varuillaan. No niin, minä olin ulkona; mutta kun etäältä näin hänet, käännyin ympäri. Hän riensi heti jälkeeni. Autuutta ja tuskaa oli tuossa ensimmäisessä varomattomassa katseessa, jonka me niin pitkän kaipauksen ajan jälkeen saimme vaihtaa. Minä pyysin niin lämpimästi, että hän ei saattaisi minua, mutta hän teki sen kuitenkin. Mitä oli minun tehtävä? Hän pyysi minulta jälleen noita kohtauksia, jotka ennen niin runsaasti korvasivat meille kaikki ikävyydet, mutta minun täytyi kieltäytyä. Hän pyysi minulta jälleen kirjeitä, noita sydämen tunnustuksia, jotka olivat käyneet meille niin kallisarvoisiksi, mutta tämäkin pyyntö minun täytyi hyljätä, surumielin mutta vakavasti. Hän toivoo siis vielä, miksi hän toivoo? Meidän suhteemme ei voi eikä saa enää tulla samanlaiseksi kuin ennen. Minä en voi panna poloista mainettani alttiiksi, jos kaikki mahdollisesti taas tulisi ilmi, ja Jumalankin edessä se olisi niin väärin. Miksi hän houkuttelee minua? Lisää, lisää! on miehen alituinen pyyde. Hänenhän pitäisi olla tyytyväinen tietäessään, että sydämen tunteet ovat muuttumattoman samat.»
»Tänään olin yhdessä M:n ja A:n kanssa H:n puutarhassa, sillä yksin ei minua enää päästetä kävelemään; pelätään, että voisimme kohdata toisemme! Kohtalo satutti kuitenkin niin, että hän näki meidän menevän, ja hän tuli pienen rupeaman kuluttua sinne parin muun herran kanssa. Hän puhui minulle ilmasta, kukista, mutta katseet puhuivat aivan muusta. Tämä hetki ei tosin ollut rikas, mutta se oli sentään rakas. Mutta M. ei suonut minulle edes näiden harvojen minuuttien äänetöntä iloa. Hän erehtyy aivan tämän asian hoitamistavasta. Hänellä näytti olevan sellainen into saada minut mukanaan pois (sillä hänen itsensä piti poimia kukkia), että hän kaksi kertaa mainitsi siitä. Mitä saatoin minä tehdä? Enhän tohdi uhmata! Suru ja harmi ja katkera närkästys kuohuttivat mieltäni. Lähdin A:n kanssa ja otin kumartaen jäähyväiset häneltä. Hän ymmärsi kyllä, minkätähden me lähdimme niin pian. Senjälkeen olenkin itkenyt tänään koko päivän.»
Pari viikkoa myöhemmin näkee Emilie Björkstén hänet uudestaan ja kirjoittaa siitä 8 p:nä lokakuuta:
»Menin eräänä päivänä ulos kaupungille tilatakseni itselleni kukkia Virginian ja Mauritzin häihin. Pian keksin hänet kintereilläni. Minä kiirehdin askeleitani, mutta hän tavoitti minut. ’Älä kiiruhda!’ pyysi hän, mutta minä arvelin, että minun täytyi niin tehdä karttaakseni häntä. Hän saattoi minua sentään, mikään ei auttanut. Me puhelimme minun nykyisestä elämästäni, siitä pakkotilasta, mihin suhteeni häneen oli saattanut minut, ja sen semmoisesta. Hän oli tyytymätön siihen ja pyysi minua tekemään siitä lopun. Ah, sitä en tahdo. Olenhan saanut kodin, vaikkakaan se ei ole samanlainen kuin oma äidinkoti, kaukana siitä. Mutta he luulevat täyttävänsä kaikki ehdot ja toimivat oman katsantokantansa mukaisesti. Hyviä he ovat minulle ja tarkoittavat hyvää, ja monta ikävyyttä siedän sentähden mielelläni, sillä olenhan täällä kuitenkin juuri hänen tähtensä. Mutta hänen näyttää olevan vaikea tottua siihen uuteen suhteeseen, jonka täytyy vallita välillämme. Lakkaamatta pulpahtavat hänen huuliltaan esiin entiset sanat, entiset toivomukset, ja nyt minun on sanottava ei kaikkeen. Jälleen pyysi hän minua kirjoittamaan. ’Saadakseni nähdä sinut tulen häihin’, sanoi hän, ’sitten matkustan Helsinkiin’.»
Häissä he näkivät jälleen toisensa, mutta vasta tanssiaisten loputtua he saivat silmänräpäyksen olla kahden.
»Hän puhui taas tuosta kirjeestä, ja pyysi sitä minulta sielukkaalla äänellään. ’Minä en uskalla. Olen luvannut välttää kaikkea’, vastasin minä lujasti ja vakaasti. Hän sanoi, että olin turmellut koko hänen ilonsa tältä illalta. – Tuo kirje näkyy todellakin olevan niin hänen sydämellään. ’Mutta minkätähden minun siis oikeastaan pitäisi se kirjoittaa?’ kysyin minä vihdoin. ’Minä tahdon tietää, miten sinun laitasi nykyään oikein on.’ Ja minä sanoin, että hän kuitenkin tiesi parhaan asian. Ei, ei, minä en uskalla kirjoittaa, enkä minä sitä tehnytkään.»
»Seuraavana päivänä palasimme taas maalle», jatkaa hän, »ainoastaan M. jäi vielä sinne ja vietti senkin päivän iloisissa kesteissä vastanaineiden luona. Siellä olisin minäkin kernaasti, kernaasti tahtonut olla, sillä hänkin oli ollut siellä, ja M. kertoi kotiin palattuaan aivan ihastuksissaan siitä, kuinka hauskaa siellä oli ollut ja kuinka häntä [Runebergia] jälleen oli juhlittu. Kuinka oli juotu maljoja ja laulettu hänen ihanaa Maamme-lauluaan ja lopuksi hurrattu ja kannettu häntä riemusaatossa. Ja kuinka hän sitten oli kiittänyt harvoin, mutta valituin sanoin, hän, joka niin epäkernaasti tahtoo puhua julkisesti. Vilkkaalla mielenkiinnolla kertoili M. kaikesta tästä. Mutta en käsitä, minkätähden minä aina mykistyn, kun häntä kiitetään, minkätähden se samalla kertaa tekee niin pahaa ja niin hyvää sydämelle. Hän on niin juhlittu, niin ihailtu, niin mainehikas! Mutta hän rakastaa minua – minua!»
Vielä kerran tapaa Emilie hänet yksin tuona syksynä. Se tapahtuu 11 p:nä joulukuuta 1848. Samana päivänä oli Runeberg julkaissut uuden teoksen, jonka hän halusi lahjoittaa Emilielle. Teos oli Vänrikki Stoolin tarinat. Missä ja miten tämä tapahtui, sitä ei Emilie kerro, mutta että hänen ei ollut onnistunut salata iloaan, on ilmeistä, sillä terävät soimaukset, »epähienot» sanat satavat jälleen hänen ylitseen. Hän ei enää peitä katkeruuttaan.
»Minä en voi enää lakata häntä rakastamasta», kirjoittaa hän, »en ainakaan niin kauan kuin hänen tunteensa vielä on yhtä lämmin ja syvä minua kohtaan. Mitä enemmän kärsii, sitä enemmän rakastaa, sanotaan, ja nuo sanat toteutuvat tässä suhteessa täydellisesti. Minä olin saanut tänään paljon, jonka olisi pitänyt tehdä minut onnelliseksi, joskin kaihoisan onnelliseksi. Hän antoi minulle viimeiset laulunsa, ja jälleen luin rakkautta hänen katseestaan, rakkautta hänen äänestään. – Mutta sitten tuli se, joka sai minut sekä surulliseksi että harmistuneeksi sydänjuuriani myöten. Jospa olisin teräksestä tai kivestä, niin että mitkään hyökkäykset eivät minuun koskisi, mutta onnettomuudeksi on minulle annettu liian paljon tunnetta. – Hänelle en henno kertoa kaikesta, mikä minua painaa. Hänelläkin on kyllä oma ristinsä kannettavanaan, ei kukaan ole osaton. Minulla ei ole halua mihinkään ja minä otan vastaan sekä surulliset että iloiset päivät ja säilytän ne kaikki muistissani.»
Sydäntäsärkevän eron jälkeen Porvoosta ja runoilijasta Emilie Björkstén muutti keväällä 1849 pysyväisesti Savijärven tilalle Sipooseen. Hän sai nyt sen kodin, jota hän niin kauan oli kaivannut. Hän sai siellä kuten kaikkialla hyviä ja uskollisia ystäviä paikkakunnan naapureista. Hän lukee heidän kanssaan ääneen, hän laulaa heidän kanssaan, hän käy ahkerasti kirkossa. Ja kun entisaikojen katkera, kärsimätön kaipaus on asettunut, rupeaa hän viihtymään, osaten hänelle ominaisella tavalla mukautua olosuhteisiin, paremmin kuin olisi voinut odottaakaan, myös tässä henkisessä köyhyydessä. Vain jonkun harvan kerran näkee päiväkirjassa jonkun puoli-ivallisen huudahduksen, kun joku pitäjän kavaljeereista on saattanut häntä kotiin, selitellen hänelle elämän tarkoitusta, ja hän äkkiä muistaa iltakävelyt Porvoossa tähtikirkkaan taivaan alla. Hän on siipirikko nyt, ja hänestä tuntuu, kuin ei hän enää koskaan voisi kohota siihen ilmapiiriin, joka kerran oli hänen omansa. Mutta hän uskoo, että kaikki tämä on sovittava hänen syntinsä, ja se ajatus auttaa häntä läpi yksitoikkoisten päivien, kuukausien, vuosien.
Porvoossa hän käy nyttemmin tuskin milloinkaan. Jonkun kerran hän matkustaa sen kautta monilla retkillään milloin minnekin. Pari kertaa hän tapaa sen, jota hänen täytyy pakoilla, mutta ainoastaan aivan ohimennen. Ja niin jatkuu tuo hiljainen elämä maalla kuten ennenkin. Vähitellen hän katsoo olevansa tervehtynyt, ja parin kolmen vuoden poissaolon jälkeen hän matkustaa tuohon vanhaan kaupunkiin pitempää oleskelua varten ja näkee hänet jälleen.
Kuinka turha onkaan hänen kamppailunsa ollut!
Myöskin Runebergin tiet olivat menneet kauas erilleen hänen tiestään näinä eron vuosina. Hänen nimensä loisti nyt säteilevimmässä kirkkaudessaan yli Pohjolan. Hän oli tehnyt kuuluisan voittoretkensä Ruotsiin, ja hänen ympärillään oli siellä kohissut se juhlariemu, joka tulee maailman suurimpien osaksi. Silmänkantamaton kansanjoukko oli tervehtinyt häntä Djurgården’issa, johon oli kokoontunut 10-20 tuhatta ihmistä ainoastaan saadakseen nähdä häntä. Upsalan ylioppilaat olivat kunnioittaneet häntä laulujen maan kuninkaana. Matkalla pohjoiseen hän oli joka satamassa, mihin höyrylaiva hetkeksikin pysähtyi, nähnyt häntä odottavan ihmispaljouden ja kuullut laulukuntien virittävän Maamme-laulun. Ja kotimaassa piirittivät vieraat läheltä ja kaukaa hänen talonsa. Hänen elämänsä oli täyteläistä ja rikasta, ja hän nautti sen rikkaudesta. Emilie Björksténin kuva oli ehkä joutunut uusien vaikutelmien varjoon. Mutta unohtanut häntä hän ei ollut.
Oltiin nyt 50-luvun alkupuolella. Tuo pieni yhteiskunta oli rauhoittunut. Se levottomuus, jota kaikki olivat tunteneet nähdessään tuon kiihkeän palon äkkiä syttyvän suurmiehen sydämessä, oli asettunut, vaarallinen polttoaine poistettu lähettyviltä. Ihmiset olivat unohtaneet oman pelkonsa, ja kun tuota aikaa jolloinkin mainitaan, käsitellään koko juttua mitättömänä pikkuseikkana, joka enemmän on ollut mielikuvitusta kuin todellisuutta. Tuon pitkän katumusajan jälkeen voi Emilie Björkstén kernaasti tulla takaisin. Hänelle ollaan ystävällisiä, häntä pyydetään kutsuihin niinkuin ennenkin; ja kun Runeberg kerran kotonaan suutelee häntä jäähyväisiksi, katselee hänen vaimonsa sitä hymyillen – kaikkihan oli vain sellaista joutavanpäiväistä. Senhän tiesi koko maailma.
Mitä tiesikään maailma? Tiesikö se niistä kuumista sanoista, jotka runoilija jälleen vuosia uhitellen hänelle lausui? Tiesikö se niistä »tulisuudelmista», jotka hän painoi Emilien huulilleen sulkiessaan hänet syliinsä, tuhansia kertoja hokien sanoja: »Armaani! Armaani!» Kuuliko se sitä värisevää hellyyttä hänen äänessään, kun Emilie matkusti pois rankkasateessa, ja tukahdettu huudahdus »Lapsi raukkani!» pääsi hänen huuliltaan? Näkikö se hänen työntyvän jalan talviseen lumipyryyn nähdäkseen Emilien ajavan ohitse ja vielä kerran saadakseen sanoa hänelle jäähyväiset yksinäisellä maantiellä? Oliko se mukana silloin, kun hän antoi hänelle pienen piirroksen Runebergin tuvasta Kokkolassa ja sanoi hänelle: »Täällä sinä saat asua sitten kun minä olen kuollut ja sydämeni on kylmennyt. Se on oleva leskiasuntosi?» Kuuliko se Runebergin synnintunnustusta: »Minä en voi olla vähääkään harras Jumalan huoneessa, silloin kun sinä olet siellä. Minä ajattelen vain sinua!» Ei, maailma kaikkine viisauksineen ei tietänyt mitään kaikesta tästä, sillä näyttihän kaikki ulospäin niin »tavalliselta».
Sen väkevän onnentunteen valtaamana, jollaista jokaisen suuren runoilijan täytyy tuntea kuolemattomia mestariteoksia luodessaan, oli Runeberg ollut yhtä vähän riippuvainen hänen kuin kenenkään muunkaan jokahetkisestä läsnäolosta. Mutta nyt kun Emilie taas risti hänen tiensä, heräsi hänen entinen hehkunsa eloon tulisempana kuin ennen, ja hän halusi jälleen aina pitää hänet vierellään. Hän liikkui yhä harvemmin ulkona seuroissa, mutta kotona hänen luonansa piti Emilien olla muiden mukana. Hän pyysi tätä tulemaan. Emilie ei tahtonut. Hän oli mustasukkainen hänen kuuluisuudelleen, niille kunnianosoituksille, joita tulvi hänelle joka taholta, ihmisille, jotka kiistelivät hänen seurastaan, sille ihailulle, jota naiset hänelle suitsuttivat. Hän sanoi sen runoilijalle. Mutta tämä nauroi ja sanoi: »Sinä olet hassu!» ja pyysi ja pyysi – ja niin hän sitten tuli.
Jonkinlainen häveliäisyys, joka kielsi häntä ottamasta vastaan vieraanvaraisuutta »siltä naiselta, jota hän niin syvästi oli loukannut», teki hänet alussa epäröiväksi. Mutta vähitellen hänen onnistui voittaa takaisin tämän entiset ystävälliset tunteet, ja hänestä tuli piankin molemmille mieluisa vieras. Tietäen varmaan omistavansa puolisonsa syvän kiintymyksen lähestyi Fredrika Runeberg ilman mitään pikkumaista kaunaa Emilie Björksténiä, jonka lämmintä, sydämellistä olemusta hän piti yhtä suuressa arvossa kuin hänen innostustaan kirjoihin ja runouteen. Siinä eristäytymistilassa, siinä »henkisessä nälässä», missä runoilijan kirjailijapuoliso melkein täydellisen kuuroutensa vuoksi eli keskellä tätä ajatusten kotia, tuotti hänelle iloa saada tuolle aina asiasta innostuneelle Emilielle lukea julkaisemattomia novellejaan, halukas kun hän oli kuulemaan, mitä tämä niistä piti, ja kun he olivat erossa, kirjoitti Fredrika Runeberg hänelle pitkiä, harvinaisen tuttavallisia kirjeitä. Emilie Björkstén nimittää häntä »enkeliksi, jonka hyvyyttä ja jalomielisyyttä minä en milloinkaan ole unohtava». Ja kun hän taas näkee hänen miehensä hehkuvan tunteen, sanoo hän itselleen: »Enhän kuitenkaan riistä mitään häneltä [rva R:lta]. Hänellä on kaikki.» Ja hän toteaa, että Runeberg on »onnellinen kodissaan, onnellisempi kuin ennen».
Kuitenkin vaivaa häntä tämän suhteen kaksinaisuus. Sillä Runeberg, suhtautuen koko yli-ihmisen halveksinnalla profanum vulgus’iin, ei enää vähääkään välittänyt joukkojen tuomiosta. Päivän juorut eivät yltäneet hänen korkeuteensa, ja kunhan hän vain ei pannut Emilietä alttiiksi panettelulle ja tuskalle, oli hänelle täysin yhdentekevää, mitä mieltä ihmiset olivat ja mitä he ajattelivat. Hän otti Emilien väkevien siipiensä suojaan. Heidän »ystävyytensä» muuttui niin sanoaksemme viralliseksi, ja Runebergin kunnioitusta herättävä arvovalta esti kaikkia yrittämästä tutkistella, mitä mahdollisesti oli kätkettynä sen pohjalle. Sen tiesivät ainoastaan Runeberg ja Emilie Björkstén. Ainoastaan he molemmat tiesivät, että runoilijan tunnepurkaukset nyt, kun hän näki Emilietä niin harvoin, olivat hurjempia kuin milloinkaan, ja että tämä, joka niin kauan oli saanut olla ilman hänen hellyyttään, jälleen ilolla ja vavistuksella antoi myöten tunteelleen; »sillä», kirjoittaa hän, »minusta tuntui, kuin olisin ollut luotu vain yhtä tarkoitusta varten – nimittäin rakastamaan häntä».
Hän puhuu usein »tuskasta ja intohimosta» runoilijan äänessä näinä aikoina, jolloin he jälleen olivat yhdessä, ja hänenkin tunteensa loimusivat pilvenkorkuisina liekkeinä, joiden heittelehtivä levottomuus karkoittaa kaikki muut ajatukset hänen sielustaan. Hän on rakastunut omaan rakkauteensa, hän hellii sitä, hän erittelee sitä ja nauttii niistä onnen ja kauhun tunteista, mitkä se hänessä herättää.
»Jumalani, miten olet antanut minulle paljon! Miten olet tehnyt minut rikkaaksi, minun Jumalani, mutta samalla niin rauhattomaksi. Mutta itse olen syypää siihen. Minun täytyy saada joku rangaistus!» huudahtaa hän kerrankin erottuaan runoilijasta.
Hän huomaa, että kaikki vaikutelmat hänen elämässään johtuvat Runebergista, ja loppumatonta kehää kiertäen palauttaa hän taas kaikki tähän keskipisteeseen. Hänen tunteensa ei anna hänelle hetkenkään rauhaa. Jokainen vaikutelma synnyttää ajatuksen, ja se ajatus on hän.
»Kun kuulen jostakin kuolemantapauksesta tai sairauskohtauksesta, etenkin Porvoossa», kirjoittaa hän kerran palattuaan maalle, »niin valtaa minut aina sanoin selittämätön tuska ja levottomuus hänestä, hänen terveydestään, hänen elämästään, tuosta kalliista elämästä, jota tahtoisin suojata ja säilyttää omani hinnalla. Kuinka kuumia ja palavia rukouksia olenkaan noina omituisen ahdistuksen hetkinä lähettänyt Jumalalle. Olen rukoillut hänen elämänsä puolesta yhtä suurella hartaudella kuin muut rukoilevat sielunsa autuuden puolesta. Se on ehkä synti, luulen niin, mutta en voi ajatella elämää, kun hän olisi poissa. Olen tutkistellut sisintäni ja kysynyt itseltäni, voisinko myös ilman hänen kiintymystään minuun rukoilla yhtä lämpimästi, ja vastaukseksi tuli: Voisin! Sillä sellainen egoisti en ole. Mutta nyt tulee taas ristiriitaisuus, pelkään minä, kun tunnustan, että tietoisuus siitä, että hän on olemassa, on välttämätön minun olemassaololleni. Puolustuksekseni tahdon kuitenkin esittää, että en milloinkaan ole tahtonut ajatella häntä kylmänä minua kohtaan, vaan ainoastaan ystävänä – pahimmassa tapauksessa, ja silloin en ole epäröinyt rukoilla taivasta varjelemaan häntä. Oi, millaista olisikaan kuvitella, että hän olisi aivan välinpitämätön ja kylmä minua kohtaan ja sentään täysissä voimissa ja terveenä! En oikein tiedä, kuinka kävisi. Mutta sentään tahtoisin rukoilla hänen elämänsä puolesta, maan vuoksi, sen kodin vuoksi, jota vastaan olen niin paljon rikkonut – mutta itse en enää haluaisi häntä nähdä! Tahtoisin hiljaa elellä edelleen surullista elämääni muistellen sitä, mikä on ollut ja mikä on tehnyt sen niin äärettömän rikkaaksi. Huu! tulla vanhaksi ja harmaaksi ja tuntea päivä päivältä vuosien kylmyyden lisääntyvän ja sitten luonnollisestikin nähdä hänen rakkautensa viilentyvän! Olla pakotettu tyytymään pelkkään ystävyyteen, sillä sääliä en tahtoisi kantaa! Raskas tulevaisuus on edessäni, jos ei Herra anna minulle rauhaa ja voimaa.»
Kuinka kaikki hänen käsitteensä ovat muuttuneet perinpohjin tänä kuumehoureisena aikana! Nyt hän pelkää vuosia, kylmyyttä, talvea, joka seuraa tätä polttavankuumaa kesää. Mutta vielä ei ole syytä pelkoon.
»Kun minä toivottelin takaisin itselleni seitsemäntoista vuoden ikää, sanoi hän, että hän ei suinkaan tahtonut sitä, sillä silloin en olisi hänen, vaan niin monen muun. Varmaankin on paras niinkuin on.» Ja hän jatkaa: »Hän saattoi minua kotiin. Vielä kerran kuljimme yhdessä noita polkuja, jotka olivat olleet meidän suruntäyteisen, intohimoisen rakkautemme todistajina! Hän puhui niistä kerroista, jolloin hän eniten oli minua rakastanut. Ah, ne eivät olleet harvat, ne hetket! Ja kun minä nyt katson taapäin menneisiin aikoihin ja muistan ainoastaan nuo ihanat hetket, tuntuu minusta, että elämäni on ollut kultainen unelma.»
Kun Emilie Björkstén tuli Porvooseen marraskuussa 1852, oli Runeberg muuttanut asumaan uuteen kotiinsa. Emilien kaipaus entiseen on niin voimakas, että hän eräänä päivänä lähtee tuohon vanhaan huoneistoon, jossa nyt asui muita. Päiväkirjassaan hän puhuu tästä »voyage sentimental’ista».
»He [Rbgt] olivat muuttaneet vanhasta kodistaan, joka oli minulle niin unohtumaton ja kallis, jossa joka nurkka oli niin täynnä muistoja. Näissä samoissa huoneissa asui nyt muita, tuttaviani, joita myös kävin tervehtimässä verestääkseni muistojani. Katselin niin oudostellen ympärilleni, ja syvä, pohjaton huokaus hiipi esiin ahdistetusta rinnastani. Taaskin seisoin tässä salissa, joka nyt oli niin toisenlainen; pieni punainen sohva, missä se nyt oli? Kuinka monta sielukasta hetkeä olinkaan elänyt hänen kanssaan sen pehmeässä sylissä. Hänen entinen huoneensa oli niin surullisen erilainen, näki, että henki, joka elähdytti kaiken, oli poissa; nuo kirjat, kuolemattoman runoilijan teokset, eivät enää olleet hyllyillä, taulut eivät enää hymyilleet seiniltä – tunsin kaipausta kaikkialla! Mutta tuossa pienessä suloisessa kabinetissa valtasi minut sentään kipein kaihomieli. Sisään astuessani lensi katseeni heti seinälle, jossa Almquistin muotokuva kerran riippui, siinä oli nyt joku muu taulu, en tiedä mikä. Yhdellä kertaa tulvahtivat kaikki meidän rakkautemme muistot sieluni silmien eteen, ja päästäkseni näkemästä muuttunutta ympäristöä peitin molemmin käsin kasvoni; halusin siten säilyttää harhakuvitelman vielä hetkisen. Niin, minusta tuntui siinä tuokiossa, kuin pitäisi hänen astua sisään tuosta ovesta, joka niin usein oli avautunut hänelle. Mutta mitä kannattaa puhua ajoista, jotka ovat menneet! Mitä näissä huoneissa olen kärsinyt ja mitä nauttinut, sitä ei kukaan voi aavistaa, ja välinpitämättömänä en voi milloinkaan, niin kauan kuin hengitän, kulkea niiden läpi.»
Kuukautta myöhemmin on hän Runebergin kanssa Siréneillä ja se tunne, joka lähivuosina niin kokonaan oli kahlitseva hänen sisimmän olemuksensa, on väkevässä väreilyssä sinä iltana. Se on vähää ennen joulu-aattoa. Kolme, neljä tuon nuoren, kauniin rouvan ystävättäristä oli päättänyt istua ylhäällä koko yön joululahjoja ompelemassa. Ja muutamat herrat, niiden joukossa Runeberg ja tuo Porvoossa niin suuresti ihailtu näyttelijä Stjernström, pitivät naisille seuraa. Emilie kirjoittaa siitä:
»Kuinka paljon nuoruudenrohkeutta ja onnea voikaan mahtua sydämeen.» (Andersen.)
»Kello on 10 aamulla, ja olen juuri äsken tullut kotiin Siréneiltä, läpivalvotun yön jälkeen. Se oli niin ihana ja sielukas, niin iloinen ja hauska samalla, että en kertaakaan tuntenut olevani unelias. Tarvitseeko minun sanoa muuta kuin että hän oli siellä. Stjernström ja A-n myötävaikuttivat yön hupaisuuteen, etenkin edellinen, joka oli loistavimmalla tuulellaan. Me uudistimme tuttavuutemme, joka oli alkanut Viipurissa. – Sanon sen, mitä aina olen sanonut: Ainoastaan Porvoossa osataan oikein elää, sillä täällä vallitsee paljon vaivattomampi, vapaampi käytössävy, sielukkaampi seurustelutapa kuin muualla, ainakin pikkukaupungeissa. Ja kuitenkin, mitä olisi kaikki tämä ilman runoilijaa, joka kohottaa ja nostaa ja elävöittää kaiken. Hän oli ensi alussa vähän pahastunut minuun, joka olin luvannut enkä sentään ollut tullut hänen kotiinsa, sillä muuten ei hän anna minulle takaisin laulujani, noita onnellisia pikku lauluja, jotka ovat hänen luonaan! Mutta kuka olisi voinut olla nyreissään kauan! Kaikkialla piti olla iloa ja elämää. Ja taas tuli tuollainen äänetön ja yksinäinen hetki, ja minä join autuutta jälleen! Kuinka kauan mahtaneekaan jatkua näin?»
»Kello oli 3 aamulla, kun herrat hyvästelivät ja lähtivät. Me naiset jäimme kabinettiin joululahjojamme ompelemaan. Tuo pieni kabinetti, minun lempihuoneeni, näytti hauskemmalta kuin milloinkaan; salissa paloi takkavalkea, kaikki huokui viihtyisyyttä. Paljon, sanomattoman paljon tulen kaipaamaan S:ejä, kun he jättävät Porvoon, sillä heidän luonaan olen kuitenkin useimmiten viettänyt sellaisia kultaisia hetkiä, jotka minua mitä suurimmassa määrin viehättävät.»
Muutamia viikkoja myöhemmin, 2 p:nä helmikuuta 1853, huudahtaa hän: »’Glücklich allein ist die Seele die liebt.’ – Tänä iltana kohtasimme taas toisemme. Iankaikkinen Jumala, kuinka kauan tätä on jatkuva? Kuinka kauan olen näin vapiseva ja kärsivä, ja lopuksi kuitenkin aina myöntyvä hänen toivomukseensa, näihin kohtauksiin; ja kuinka voi hetki, joka on niin kukkuroillaan levottomuutta, tuottaa niin suurta onnea? En ymmärrä sitä. Enhän tohdi näyttäytyä sellaisena kuin olen, kun aina saan pelätä vakoilua, ja millaiseksi silloin kohtaloni muuttuisikaan? Luullaan kaiken olevan lopussa – sen ovat nämä pitkät vuodet sentään vaikuttaneet; nyt ollaan huoletta. Hän nuhtelee minua ’turhan pelkoni’ vuoksi, sillä hän ajattelee noina hetkinä minua, ja minä taaskin ihmisten silmiä. Voi, ettei minulla ole enemmän voimaa kieltää!»
Päivät, jotka maalla olivat olleet niin loputtomat ja pitkät, lentävät nyt nopeasti ja vaihtelevina, Emilien tehdessä tiheitä käyntejä Porvooseen, jossa hänen tunteensa joka kerralla saa uutta ravintoa jokapäiväisestä kosketuksesta Runebergiin, joka jälleen on vallannut koko hänen olemuksensa. Näistä päivistä punoutuu kolmesataa kuusikymmentäviisi epätasaisesti loistavaa rengasta käsittävä ketju. Ja niin alkaa uusi vuosi 1854. Eräästä noista monista käynneistä Runebergin luona hän kirjoittaa 8 p:nä toukokuuta samana vuonna:
»Menin siis sinne toisen kerran saadakseni lukea rehtorin puheen. Ei kukaan nähnyt, kun tulin. Äänettömästi ja hiljaa menin salongin läpi ja pysähdyin hetkiseksi makuuhuoneen ovelle. He söivät päivällistä, mutta minä istuuduin levottoman odotuksen vallassa kabinettiin ja selailin Lidnerin teoksia, jotka olivat esillä siellä, tietämättä mitä luin. Kuulin veitsien ja lusikoiden kalisevan; kuulin pikku pojan äänen ja vanhempienkin, kuinka he koroittivat ääntään puhuessaan kuuron äitinsä kanssa. Kuulin tämän äänen ja hänen [R:n] äänensä vain yhden ainoan kerran. Oli niin kummallista olla heitä niin lähellä, ja eräs ajatus, jolle harvoin olen antanut jalansijaa itsessäni, nousi nuolennopeasti rintaani, mutta katosi yhtä nopeasti jälleen. Salonki ja makuuhuone olivat sen kabinetin toisella puolen, jossa istuin. Kuulin heidän työntävän tuolit irti pöydästä ja vedin syvään henkeäni. Hän tuli yksin, seisoi hetkisen salin kynnyksellä, näytti miettivältä ja veti hiljaisen huokauksen. Silloin nousin ja menin muutamia askelia kabinetin ovelle päin, mutta sydämeni löi niin kiivaasti, että en voinut sanoa sanaakaan. Pieni huudahdus pääsi häneltä, kun hän näki minut. En koskaan unohda myöskään, kuinka iloisin kasvonilmein ja nopein askelin hän tuli luokseni. Ja samalla oli kuin olisi aurinko, valo ja taivaan ilo säteillyt sieluuni. ’Sinä! Minä tiesin, että sinä tulisit’, sanoi hän ja sulki minut syliinsä. Ja noina sekoittamattoman autuuden sekunteina katosi minulta maa –. Pyysin häntä hakemaan hänet [rva R:n] ja puheen. ’Ei vielä’, tuumasi hän. Mutta nyt taas muistin itseni, ja hän meni ja toi mukanaan puheen ja puolisonsa. Ja vaikkakin nyttemmin olen vakuutettu siitä, että en riistä mitään häneltä [rva R:lta], niin tuntuu minusta kuitenkin, kuin tahtoisin ikäänkuin langeta tomuun hänen jalkojensa edessä. – Minä sanoin, että olin tullut takaisin, koska hänen miehensä vain sillä ehdolla oli luvannut minulle puheen, ja hän myönsi, että tämä siten oli tahtonut houkutella minua sinne vielä kerran. Hän [rva R.] nauroi sille, sillä hän oli niin tottunut siihen hyväntahtoisuuteen, jota runoilija aina oli osoittanut minulle, ja sitäpaitsi hän tietää niin ehdottoman varmasti, kuinka kallis hän on tälle nyt. Hän [rva R.] oli niin monta kertaa sanonut minulle, kuinka onnelliseksi hän tuntee itsensä nyt; se näkyykin hänestä. Niin, tiesin kyllä, että taivas oli säästänyt hänelle parhaan hänen elämänsä syksyksi.»
»He pyysivät molemmat minua jäämään ja lukemaan (puheen) siellä, mutta minä halusin pois. Sain sen siten mukaani sillä ehdolla, että itse toisin sen takaisin.»
Samana vuonna lokakuussa kertoo hän eräästä toisesta käynnistä runoilijan kodissa. Silloin hän ei luullut saavansa nähdä häntä.
»Minulle oli kerrottu, että hän oli metsästysretkellä, jonne hänet oli kutsuttu, ja minä surunvoittoisin tuntein häntä ajatellen lähdin ulos kävelemään L:n kanssa. Me kuljimme hänen kotinsa ohitse. Me puhuimme noista hänen uusista virsistään, jotka ovat niin äärettömän kauniita ja joiden kanssa hän paraillaan niin uutterasti askartelee, ja minä lupasin pyytää jäljennöksen eräästä. Me kävelimme kappaleen matkaa ja käännyimme taas takaisin, sillä tuntui kylmältä, enkä minä ollut laisinkaan terve. Kuka tulikaan meitä vastaan, jos ei juuri hän, jonka minä luulin olevan kaukana! Mutta minä en punastunut, en kalvennut, tunsin itseni vain iloiseksi ja hämmästyneeksi. Hänen metsästysretkestään ei ollut tullut mitään tänään. Kiitos olkoon minun onnellisen tähteni! Hän pyysi minua niin hartaasti viettämään iltaa heillä sekä pyysi L:ää mukaan. Minä epäröin, mutta seurasin häntä. Minä näin, että hän niin mielellään tahtoi minua sinne. Minä elvyin taas hetkeksi. – Oi, minä tiedän, että teen niin pahoin, mutta olen liian heikko tekemään toisin. Minusta tuntuu, että minulla nyttemmin on niin vähän maailmassa, että olen tullut niin köyhäksi, minä, joka ennen olin niin rikas, joten en henno työntää pois pienintäkään iloa, vähäisintäkään murusta.»
»Istuin hänen kirjoituspöytänsä ääressä nuo ihanat virret edessäni, mutta en ehtinyt lukea niitä. Jäljensin vain yhden, jonka ylhäinen kauneus erikoisesti vaikutti minuun. Mutta rinnassani tuntuva vaiva, joka aina päivisin oli lievempi, yltyi pahimmilleen. En voinut kestää kauemmin edes hänen lähellään. Sanoin, että olin sairas, ja otin jäähyväiset lähteäkseni.»
Joulun 1855 vietti Emilie Björkstén Porvoon piispan luona. Vähän aikaisemmin oleskeli hän jonkun aikaa Kiialassa ja matkusti sieltä kaupunkiin nähdäkseen draamallisen esityksen Kuningas Fjalarista, josta tilaisuudesta myös Fredrika Runeberg puhuu kirjeissään. Emilie kertoo päiväkirjassaan vaikutelmistaan, jotka näyttävät herättäneen suurta paheksumista niiden joukossa, jotka olivat järjestäneet juhlan. Annamme hänen itsensä puhua:
»Oleskellessani siellä [Kiialassa] näin Rbgn ihanan teoksen Kuningas Fjalarin esitettävän näytelmänä, s. o. pari laulua siitä. Mutta olisi ollut parempi, jos en ollenkaan olisi nähnyt sitä. Arvostelu saa ja sen täytyykin tässä suhteessa olla ankara, sillä kyllä oli uskallettua ja ylenmäärin rohkea yritys edes koettaa ilmentää Oihonnan kuvaa sekä moniaita muita Fjalar-runoelman ihanteellisia hahmoja, sitä suuremmalla syyllä, kun niihin liittyi toiminta ja lausunto, jotka minun mielestäni ja usean muunkin – epäonnistuivat. Ensimmäinen näkövaikutelma Oihonnasta oli kuitenkin kaunis, kun hän keveässä puvussaan ja valkein metsäruususeppelein koristettuna leijaili »luolan viileydessä» ja samoin Gallin (Lorenzo Runeberg) ensimmäinen esiintyminen. Jos se olisi supistunut edes pelkkiin kuvaelmiin, niin se olisi vielä mennyt mukiin, mutta kyllä kaikki illusioni sitten oli tipotiessään, vaikkakin näyttelijät tietenkin panivat aivan kaikkein parastaan. He olivat odottaneet minun joutuvan ihastuksiini, he olivat paljon ajatelleet minua, sanoivat he sitten, mutta minä en tuntenut vähintäkään tuota omituista väristystä, jonka muuten saan kaikesta kauniista, ja siksi tiedän varmaan, että se ei ollut onnistunutta; minun tunteeni sanoi sen minulle. Jos minä yksin olisin ollut sitä mieltä, niin olisin vaiennut, mutta kun monet muutkin, ja sellaiset henkilöt, joilla on arvostelukykyä, tunsivat niin ja saivat siitä aivan saman vaikutelman, en minuuttiakaan empinyt lausua ilmi ajatustani, kun minulta näytännön jälkeen niin monelta taholta kysyttiin, mitä minä pidin. Ne, jotka olivat kaiken järjestäneet, näyttivät niin tyytyväisiltä aikaansaannokseensa, joten minun vastaukseni sitten ’oli kuin kylmää vettä heidän niskaansa’, sanoivat he. Ne olivat Sofi N., Anna R., Mimmi ja lopuksi runoilijan puoliso. Minä en voinut pakottaa itseäni näyttelemään iloisuutta, jota en tuntenut, ja sen he panivat pahakseen. Rbg itse kysyi minulta heti, mitä minä pidin. ’Olisi ollut parempi, jos he eivät olisi ollenkaan sitä esittäneet’, oli minun vastaukseni. Mutta hän tuumi, että se meni niin hyvin kuin se saattoi mennä, ja että hän ei voinut kieltää heitä, kun he olivat nähneet niin paljon vaivaa. Mutta sydämessään oli hän varmasti samaa mieltä kuin Alexandra Edelfelt, minä ja moni muu, etenkin herrat, sen huomasin niin monesta seikasta ja siitäkin, että hän kaiken tuon selkkauksen jälkeen sitten tuli minua kohtaan vieläkin sydämellisemmäksi kuin ennen.»
»Me luimme ääneen Kuningas Fjalaria saman päivän aamupuolella Kiialassa. Sitä luettiin yksinkertaisesti ja lämpimästi, sillä sen runoelman yksinkertainen ja ylevä kauneus ei siedä mitään korulausuntoa, ja silloin, silloin jouduimme kaikki haltioihimme ja tunsimme tuon salaperäisen väristyksen, joka on kaiken kauniin pettämättömin merkki. Ehkä olisi ollut parempi, jos emme olisi lukeneet sitä ennen, niin sanoi Fredrika Rbg, ja niin minäkin nyt ajattelen. Kuitenkin oli joku sanonut, että tyytymättömyyteni syyt olivat olleet vähemmän kauniit, ja kertonut hänelle, että se oli johtunut jonkinlaisesta kateudesta kaunista Z:tä kohtaan, joka esitti Oihonnaa, koska minä muka pelkäsin, että Rbg niin ihastuisi häneen, että unohtaisi minut, mielettömin päähänjuohtuma maailmassa, mutta joka kuitenkin sekä harmitti että vaivasi minua. Hän [rva R.] oli siihen vastannut: ’Sitä en lainkaan usko, se on ainoastaan jonkinlaista harrasta kunnioitusta Kuningas Fjalaria kohtaan’, joskin hän joka tapauksessa piti sitä vähän lapsekkaana. – Entä hän itse? Minä kerroin siitä sitten hänelle. Hän vain hymyili ja sanoi, ettei hän koskaan olisi voinut uskoa mitään sellaista ja että kyllähän minä hänet tunsin. Ja minä tunnenkin hänet niin hyvin, ettei mikään aika, ei mitkään vaiheet, ei kukaan, ei kukaan, kuinka kaunis hän olleekin, nyttemmin enää voi järkyttää hänen monivuotista kiintymystään minuun ja että ei kukaan voi ottaa minun paikkaani hänen sydämessään. Kuitenkin on kaikki hyvä, mikä on tapahtunut, enkä kadu hetkeäkään sitä, mitä olen sanonut, vaikkakin O:n perheen kuvaus on tuntunut minulle raskaalta. Rauha on joka tapauksessa nyt palautunut kaikkiin noihin kuohuviin mieliin, ja kaikki on hyvin taas – sentään voisin täyttää kokonaisia arkkeja tämän eriskummaisen ajan kuvauksilla. Mutta jääköön nyt sikseen. Ei jaksa kuitenkaan kertoa kaikkea –»
»Toisena joulupäivänä oli kaupungissa tanssiaiset, mutta minä en mennyt sinne, vaan sensijaan Rbg:lle, jonne olin luvannut hänelle tulla. Se oli kaunis ja hiljainen ilta, samantapainen kuin ne monet, joista ennen siellä olin nauttinut, mutta tuskin ainoatakaan hetkeä saimme olla itseksemme. Häntä se kiusasi, mutta ei minua. Kun minä vihdoin klo puoli 11 lähdin sieltä, saattoi hän minua portaille. – Hän pyysi minua jälleen kohtaamaan itseään seuraavana päivänä eräässä noista entisistä paikoista, mutta minä en voinut, en tahtonut luvata. Ja milloin nyt näenkään hänet taas?»
Paitsi virsiä oli Runebergilla nyt tekeillä toinen osa Vänrikki Stoolin tarinoita. Emilie Björkstén oli yksi niistä, jotka useimmiten ensimmäiseksi saivat kuulla hänen itsensä lukevan niitä. Sinä päivänä, jolloin hän on kirjoittanut Porilaisten marssin, hän antaa Emilien hiljaa laulaa säveltä ja istuu itse hänen vieressään ja koettaa saada sanoja sopimaan marssin epätasaiseen poljentoon. Eräällä toisella kerralla on hänellä useampia uusia runoja hänelle näytettävänä. Emilie puhuu ihastuneesti tästä illasta tuossa pienessä kabinetissa salongin vieressä, 8 p:nä maaliskuuta 1857:
»Hän luki ylevän kauniin runoelmansa Veljekset sekä Hans Munterin ja tuon pienen suloisen Sotilaspojan, jota ei voi kuunnella heltymättä ja johon hän itse on tehnyt sävelen. Sydämeni tykytti ihailusta kuuluvasti, ja minä ajattelin, kuinka ylpeä maamme sentään mahtaa olla saadessaan sanoa tuota suurta runolaulajaa omakseen. Sillä niin kuin hän laulaa, ei laula kukaan muu, kenties koreasanaisemmin ja loisteliaammin, mutta ei koskaan niin kaikessa yksinkertaisuudessaan suurenmoisesti ja ihanasti. Hän pyysi minulta palkintoa ’siinä tapauksessa, että pitäisin hänen lauluistaan’. Ja minä annoin mitä ikänä hän vain halusi minulta.»
Sen väkevän tunnekuohunnan jälkeen, jonka tuota pitkää keskeytystä seuraavan yhdessäolon ensi ajat toivat mukanaan, oli Emilie Björksténin mielentila jonkun aikaa verrattain rauhainen. Hän oli taistellut omaa onneaan vastaan enemmän tai vähemmän voimakkaasti, niittäen voittoja ja tappioita. Hän voi ajatella Runebergia ilman sydämentykytystä. Hän sanoo sen. Hän tuntee sen. Ei vain silloin, kun hän on kaukana hänestä, vaan myös hänen lähellään. Hän puhuu siitä hänelle. Runoilija tarttuu hänen käteensä ja tunnustelee hänen valtimoaan. Se lyö hiljaa ja tasaisesti, ja huoaten päästää hän käden irti. Hän ei tahdo, että Emilie tuntisi itsensä rauhalliseksi.
»Oi, te miehet», huudahtaa Emilie, »miksi nainen on niin toisenlainen kuin te!»
Muutamia päiviä myöhemmin (maaliskuussa 1859) hän kirjoittaa taas tästä levollisuudesta:
»Minä istuin hänen lähellään. Me puhelimme rakkautemme ensimmäisestä kuumasta vuodesta. Hän painoi minut rintaansa vasten niinkuin silloin ja nimitti minua ’armaakseen’. Ja minä tunsin, että hän oli minulle hyvin rakas ja että ei kukaan muu maailmassa voi olla sen rakkaampi. Mutta se oli levollinen tunne, niin kokonaan toisenlainen kuin tuo kuuma, leimuava intohimo muinoin. Minä tunsin nyt syvästi, että olin Herralle velkaa lämpimimmän kiitoksen niistä ajoista, jotka olivat olleet, ja hänelle, joka istui vierelläni, minä selitin miten olin ennen tuntenut. Mutta hän sanoi vieläkin kerran, että hän ei koskaan ollut oikein voinut uskoa minun vilpittömyyteeni ja tunnealttiuteeni, koska minä aina olin ollut kylmintä, mitä hän oli nähnyt. Sellaisen tuomion hän langetti, ja Jumala tietää parhaiten, kuinka minä olen taistellut ja kamppaillut.»
Mutta hänen kylmyydestään huolimatta ei Runeberg lainkaan voi tulla toimeen ilman häntä, kun jälleen on mahdollista heille olla yhdessäkin. Liikutettuna kertoo Emilie samoissa päiväkirjamuistiinpanoissa eräästä illasta, jolloin hän oli tervehtimässä runoilijan vaimoa. Runeberg oli kutsuttu vieraaksi erääseen suurempaan seuraan, johon hän oli luvannut tulla, mutta nyt ei hänellä ole vähintäkään halua lähteä kotoaan. Hän antaa heidän odottaa tuolla »nuorten seurassa». Lopuksi tulee itse isäntä häntä hakemaan. Mutta tämä ei saa häntä mukaansa. Päästyään irti hänestä palaa runoilija takaisin ja istuutuu molempien naisten pariin, ja heillä on kolmisin oikein hauska ilta.
»Mutta tämänkin Porvoossa-oleskelun täytyi kerran loppua», jatkaa hän, »ja kun viimeisen kerran syleilin häntä [rva R:ia] ja sitten käännyin hänen [R:n] puoleensa, tunsin minä, että olin sentään sanomattomasti rakastanut tuota miestä, ja että hän aina eronhetkellä oli minulle rakkain. Niin nytkin. ’Ej så ljuvlig syntes du nånsin mig, vän, som då du avsked för lång tid tog.’ Ja sentään on meillä kummallakin toivoa siitä, että tämä ero ei tule pitkäksi.»
»Rakastanut», sanoo hän menneessä ajassa. Nyt on hänellä jäljellä ainoastaan hellyys, lämpö, levollisuus.
Hellästi rakastetun sisarensa Amanda Langenskiöldin kuoleman kautta oli Emilie Björkstén nyt myös ensimmäisen kerran saanut kokea, miltä »todellinen suru» tuntuu. Tämä odottamaton tuska oli opettanut hänelle, että on olemassa muitakin tunteita kuin rakkaus, jotka tarttuvat kiinni ihmisen elämään ja jotka ainakin joksikin aikaa uudelleen arvioivat kaikki arvot. Se kuuma pyörremyrsky, joka oli syöksynyt hänen lävitseen, asettuu nyt lepoon. Onko hän onnellinen? Hän ei tiedä sitä. Joka tapauksessa hän on tyytyväinen ja hänen omatuntonsa on keveämpi.
Tapahtuipa sitten – tammikuussa 1861, jolloin Emilie Björkstén pitemmän aikaa on oleskellut Helsingissä – että eräs toinen mies, myös yksi ajan mainehikkaimmista, äkkiarvaamatta painaa kirjeen hänen käteensä ja tunnustaa hänelle rakkautensa. Hän hämmästyy ja pelästyy siitä »kummallisesta kohtalosta», joka vainoaa häntä. »Mutta sinä yönä en nukkunut rahtustakaan. Oi, minä en ollut suinkaan onnellinen, sen tietää Jumala!» Toinen on tunkeileva ja hellittämätön, Emilie kiusaantunut ja kuitenkin vähän imarreltu. Sitten hän palaa takaisin pääkaupungista ja viipyy muutamia tunteja Porvoossa, ennenkuin jatkaa matkaansa Sipooseen. Yksi ainoa kaipaus täyttää hänen sielunsa, nimittäin saada jälleen nähdä hänet, tuo rakas, joka juuri on noussut vuoteesta pitkän sairauden jälkeen. Hän kiiruhtaa sinne.
»Eteisessä ei näkynyt ketään», kirjoittaa hän. »Se oli outoa entiseen verraten. Salongissa näkyi olevan useita uusia tauluja, ja muuan puseroon puettu mies, jolla oli punertava parta ja viikset, mutta katseessa ja tukan kuosissa jotakin, joka elävästi palautti mieleen Van Dyckin kuvan, käyskenteli siellä kukkien ja taulujen keskellä. Ahaa, ajattelin minä, siinä meillä on tuo suuri ruotsalainen maalari Larsson. Ja hän se oli. Taiteilijan tuntee aina. Hän ei sekaannu ihmisjoukkoon. Kuninkaita ja ruhtinaita imarrellaan sillä, että majesteetillisuus aina lepää heidän otsallaan osoittaen Herran voideltua. Mutta tämä on niin usein osoittautunut tyhjäksi puheenparreksi, siitä johtuvaksi, että ihmisten mielestä niin tulee olla. Taiteilijalla sensijaan on aina silmässään kipuna, joka ilmaisee, minkä hengen lapsi hän on. Niin Larssonillakin.»
Innossaan saada tavata sen, jota hän on kaivannut, unohtaa hän sovinnaisuuden, joka olisi vaatinut häntä ensin kysymään tuolta vieraalta mieheltä talon emäntää. Hän sanoo ainoastaan: »Onko Runeberg kotona?» Vieras pyytää häntä koputtamaan hänen huoneensa oveen, ja Emilie hymyilee, sillä tätä ei hänen milloinkaan ennen ollut tarvinnut tehdä, mutta noudattaa kuitenkin hänen kehoitustaan.
»Emilie! huudahti hän pettämätön ilo äänessään. Hän sulki minut lujasti syliinsä ja peitti minut suuteloilla, joihin innokkaasti vastasin. Hyväilin hänen kallista päätään, hänen poskiaan. Tämä tapaaminen oli sydämellinen ja rakas meille molemmille, ja minusta tuntui siltä, kuin olisin saanut takaisin jonkun ikävöidyn ystävän. Mutta kuinka hän oli käynyt huonon näköiseksi, kuin itsensä varjo hän oli!»
Vain yksi ainoa tunti, ja Emilie oli onnellinen – mutta rauhallinen ei hän ollut enää.
Hän matkustaa Viipuriin ja on poissa jonkun aikaa, mutta näkee runoilijan taas heti palattuaan. Hän on vielä tuon toisen monien kirjeiden ja hellien purkausten vaikutuksen alaisena ja hän kertoo kaikesta tästä Runebergille. Tämä kysyy »kiihkeästi», miten hänen laitansa on, ja tahtoo kuulla kaikki yksityiskohdat. »Mutta hän saattoi joka tapauksessa olla turvallinen», lisää hän, »sillä se, joka kerran on rakastanut häntä ja voittanut sellaisen sydämen kuin hänellä on, ei niinkään helposti enää anna pois omaansa.»
Sitten hän kuvailee paria vieraskäyntiä Runebergeilla tältä ajalta:
»Vanhassa P:ssa viivyin pari viikkoa ja asuin kuten melkein aina piispan luona; mutta melkein joka päivä olin ainakin pienen hetken Rbg:lla. Olin luvannut sen heille, ja tätä lupausta ei tosiaan ollut vaikea pitää, kun sydän veti vain sinne. Olin äskettäin saanut pienen maisemaharjoitelman Sofi N:ltä. Larsson, joka näki sen, tuumaili, että saattoihan se olla laatuunkäypä, hän halusi vain tehdä muutamia pieniä korjauksia siihen. Minä kiitin häntä ja sanoin, että jo yksikin hänen kätensä suorittama siveltimen veto olisi liian paljon minulle, mutta että en kernaasti voisi suostua mihinkään korjaukseen, koska en ollut varma siitä, etteikö maalaajatar pahastuisi y. m. Rbg huomautti silloin siihen, että hänen pitäisi päinvastoin tuntea itsensä imarrelluksi siitä, että L. halusi muuttaa jotakin hänen maalaamassaan taulussa, ja minä vastasin siihen, että ainoastaan hänen suostumuksellaan tahdoin ottaa vastaan L:n imartelevan tarjouksen. Sofi oli tietenkin, kuten saattoi otaksuakin, erittäin mielissään, sillä hän ihailee L:ia ja hänen taulujaan, ja seuraavana aamuna, jolloin L. oli luvannut maalata, menimme me Rbg:lle, jossa hänellä oli atelieerinsa.»
»Oli sunnuntai-aamupäivä. Minun mielestäni olisi sen voinut käyttää toisellakin tavalla, mutta Sofi, jolla oli harras kunnioitus maalausta ja kaikkea suurta kohtaan elämässä, tuumasi, että siinä olisi jumalanpalvelusta kylliksi nähdä L:n maalaavan ja lisäksi vielä tuon suuren runoilijan kodissa! Ja suuremmankin synnin saattoi ihminen tehdä kuin tämän. Pieni maalikankaan palanen oli jo pingoitettu, mutta Sofin taulusta en kuullut mainittavan. Minä kysyin. Hän ei vastannut kuitenkaan siihen juuri mitään, veti vain esiin minulle viereensä nojatuolin ja pyysi minua istumaan, muut saivat seisoa ja katsella. Oli kaunis aamupäivä. Sisällä oli aurinkoista ja valoista. Rbg antoi minulle nimimerkinnällä varustettuna viimeiset »tarinansa», joita hän ei vielä ollut antanut kenellekään muulle kuin sotavanhukselle, majuri A-offille. Kaikki hymyili minulle, ja tottuneella kädellä kastoi L. siveltimensä tuleen ja kultaan loihtiakseen mitä rohkeimpia liekkejä kankaalle. Minä luulin ensin, että siitä tulisi palanen Vesuviusta tai jotakin muuta tulista, mutta siitä tulikin hehkuva auringonlasku, myrskyisiä pilviä, hyrskyäviä aaltoja, joiden harjoille ilta-aurinko valoi ikäänkuin karkeloivia kultahelmiä. Se oli hänen ensimmäinen ja tavallisin taidemuotonsa. Hän maalasi ainoastaan kaksi ja puoli tuntia, mutta sitä oli mielenkiintoista katsella. Kun taulu oli valmis, piti hänen panna siihen nimensä: M. L. ’Ei, koko nimi esiin’, pyysin minä. Hän teki niin ja kääntyi sitten minun puoleeni kysyen etunimeäni. Toiset olivat heti arvanneet, mikä tarkoitus tällä taululla oli, mutta minä en osannut ajatella mitään sinnepäinkään, sillä en tietänyt millään ansainneeni sellaista suosionosoitusta tuolta vieraalta mestarilta, etenkään niin lyhyen tuttavuuden jälkeen. Hänen kysymyksensä kuullessani tartuin hänen käsivarteensa ja huudahdin: ’Herra Larsson!’ – ’Ei, ei’, jatkoi hän hymyillen hämmästykselleni, ’minä kysyin teidän ristimänimeänne’. Sofi mainitsi sen, ja hän kirjoitti taulun reunaan: E. B:lle M. Larsson. Minulla ei ollut sanoja ihmetykselleni ja kiitollisuudelleni. Niin hemmoiteltu kuin olinkin huomattujen henkilöiden suosionosoituksilla, oli tämä niin odottamatonta. Mutta minä tiedän ja uskon, että se lämmin harrastus, jota Runeberg osoitti minua kohtaan ja jonka hän arvatenkin huomasi, oli tarttunut häneen ja että hän tahtoi tehdä jonkinlaista kunniaa sille, johon tuo suuri runoilija oli kiinnittänyt niin paljon huomiota, sillä en minä niin itserakas ole, että laskisin sen omaksi ansiokseni. ’Minkätähden minä saan tämän taulun?’ kysyin minä vihdoin, ojentaen käteni mestarille sydämelliseksi kiitokseksi. ’Minä tahdoin, että te muistaisitte myös muita kuin Runebergia’, sanoi hän vakavasti.»
Mitä teki nyt taulun onnellinen omistajatar? Hän jätti kaikki omaan arvoonsa, maalarin ja muut vieraat, juoksi Runebergin luo, joka oli salongissa, kietoi hänet käsivarsillaan ja sanoi:
’En olisi koskaan voinut uskoa sitä!’ Ja runoilija nauroi ja huudahti: ’Kas siinä minä nyt sain syleilyn, joka olisi pitänyt tulla toiselle!’
Tämä oli Emilien niin sanottua rauhallisuutta; ja jos jokin sinä päivänä sai »tartunnan» – mutta ei rauhan-tartunnan – niin se oli kai juuri se mies, jota hän kaikin tavoin halusi jäähdyttää.
Marcus Larssonista hän kirjoittaa seuraavat mietelmät:
»Jos L. ei olisi se suuri maalari, mikä hän on, niin ei mikään hänessä ansaitsisi suurtakaan huomiota, ellei kenties hänen vähemmin siistitty käyttäytymisensä, ja sääli on sentään sellaista kykyä ja niin erinomaista päätä. Mutta toivotaan, että jokapäiväinen seurustelu runoilijan sivistyneessä kodissa myös on vaikuttava hyvää L:n jokapäiväisiin tapoihin, sillä hienostuksen täytyy lopulta tarttua, ellei ihmisluonto ole aivan kova ja vastaanottamaton, ja sitä ei kuitenkaan ole syytä uskoa L:sta.»
Huolimatta tämän sangen vähän hienostuneesta käytöksestä oli Emiliellä vieläkin kerran hyvin hauskaa hänen seurassaan Runebergeilla. Emilien kirjassa »Några minnen» on kertomus tästä illasta, mutta kun tämä kirja luultavastikin on sangen vähän luettu, saattaa olla syytä katsoa, mitä hän päiväkirjassaan 30 p:nä maaliskuuta kertoo tästä improvisoidusta tilaisuudesta.
»Viimeisenä oleskelupäivänäni Porvoossa pidettiin siellä konsertti. Meissner, Lindberg ja Jacobsson tulivat Helsingistä antaakseen kuulla itseään, ja Filip v. Schantz seurasi mukana. Se oli kaunis konsertti, ja sen päätyttyä oli Larsson pyytänyt taiteilijoita Rbg:lle, jotta tämäkin, joka sairautensa vuoksi oli estetty olemasta läsnä konsertissa, saisi kuulla heitä. Larsson mainitsi siitä minulle ja kysyi, enkö tulisi sinne mukaan, mutta Rbg:t olivat jo pyytäneet minua ennen. ’Tänne ei tule ketään muuta’, sanoi Fredrika ja tuumasi, että hän ja minä istuisimme hänen huoneessaan, jossa minä kuulisin soiton kuitenkin. Minä kiitin ja suostuin. Mutta se ei suinkaan ollut isännän eikä Larssonin mieleen, vaan minun piti tulla sisälle. Minä en tahtonut, koska Fredrika oli sitä vastaan, mutta L. avasi molemmat ovenpuoliskot, tarttui minun vastahakoiseen käteeni ja tahtoi välttämättä viedä minut sisään esittääkseen minut Meissnerille. Hän oli kovin innokas: ’Te ette saa taulua, jos kauemmin kieltäydytte’, sanoi hän. Minä kysyin nauraen, oliko hänen tapansa ensin antaa ja sitten ottaa takaisin, mutta suoriuduin hänestä siten, että lupasin tulla sisälle vähän myöhemmin rouva Rbg:n kanssa. Viimein illan kuluessa, kun ilo ja innostus siellä sisällä olivat ylimmillään, ei mikään auttanut, meidän täytyi tulla sisälle, ja mielelläni meninkin, sillä musiikki houkutteli niin ihmeellisesti.»
»Se oli ihana yö, tuo yö runoilijan kodissa, ja melkein kaikki miehet, jotka olivat siellä, olivat taiteilijoita, kuten Rbg sanoi. Siellähän oli, paitsi Pohjolan suurinta runoilijaa, myöskin Pohjolan suurin maalari, sitäpaitsi kolme musiikkitaiteilijaa, Filip v. Schantz, eräs runoilija ja pari muuta hyväpäistä ja lämminsydämistä nuorta miestä. Yhdeksän oli heitä kaikkiaan, mutta ainoastaan me kaksi naista. L. maalasi taulun soiton säestyksellä ja lampun valossa. M. seisoi siinä kello kädessä. Oli kummallista silloin katsella L:ia. Katse loisti kuin innoitettuna, kasvot olivat aivan kalpeat, ja tarmokkaasti lensi hänen rohkea siveltimensä musiikin tahdissa kankaalla. Hän vaikutti velholta ja suurelta hän näytti noina innoituksen hetkinä. Tuskin oli tunti kulunut – ja taulu oli valmis. Siinä oli sama aihe kuin minunkin taulussani. Mutta kuka oli sen omistava? Runoilijakin innostui niin, että hän vetäytyi syrjemmälle ja kirjoitti runonpätkän, myös sävelten soidessa, ja se oli paljon häneltä, joka ei viimeisen sairauden jälkeen ollut lainkaan pitänyt kynää kädessään. Siinä oli ainoastaan neljä säettä, jotka alkoivat näin: »Konstnärer äro vi alla.» Minä luin ne ääneen; ei niissä itsessään ollut mitään erikoista, mutta kun ne olivat syntyneet sellaisena yönä ja yleisen innostuksen vallitessa, merkitsi se paljon sentään. Huudettiin Schantzia säveltämään siihen musiikkia, mutta siihen hän ei ollut taipuvainen, vaan lupasi tehdä sen myöhemmin ja antaa yhden kappaleen sitä muistoksi itsekullekin meistä; tuleeko se ja milloin, en tiedä.»
»Varmastikaan ei kukaan unohda tätä yötä. Ja kuinka sydämellisiä nuo ihmiset olivatkaan minulle! – Kello kolmeen asti aamulla viivyimme kaikki tässä taikapiirissä, jolloin oli syytä otaksua, että isäntä oli jo väsynyt, vaikkakaan ei siltä näyttänyt ja vaikkakin hän itsepintaisesti halusi, että kaikki jäisivät. Me erosimme, kohdataksemme taas missä? milloin? ja miten?»
Samana vuonna 1861 syksyllä istuu Emilie Björkstén maalla yksinäisyydessään ja lukee vanhoja kirjeitä, joita hän itse on kirjoittanut eräälle nuoruudenystävälle, jonka nimen hän kätkee – samoin kuin hän tekee useimpien nimien suhteen päiväkirjassa – salaperäisten kirjaimien varjoon. Tämän lukemisen aiheuttamassa mielentilassa hän kirjoittaa muistiin muutamia nopeita mietelmiä itsestään ja tunteistaan, jotka ovat huomionarvoisia.
»Siitä on monta vuotta, kun ne kirjoitettiin», sanoo hän kirjeistä. »Ja minä olin niin nuori silloin vielä, 17:n ja 21:n välillä. Ja vaikka ne kaikki todistavat mitä hurjimmista nuoruudenhaaveista, voi kuitenkin jossakin määrin olla mielenkiintoista palata muistoissa taapäin noihin huimiin aikoihin ja panna merkille, miten silloin ajatteli. Mutta tanssiaisten huvituksissa ja keimailuissa, rakkauden harhakuvitelmissa ja vakavassa rakkaudessa, kaikessa tuossa nuoruuden huumassa, josta harva on nauttinut niinkuin minä, olen kuitenkin aina johdonmukaisesti seurannut yhtä ajatusta, ja se on vapauden ajatus. Rakkautta minä tahdoin, sillä ilman sitä en voinut elää. Ja hyvin mielelläni tein valloituksia, mitä vaikeampia, sitä parempi. Mutta koskaan en tahtonut sitoa itseäni vakavasti; vapautta pyysi aina tämä levoton sielu. Oi, kyllä oli hauskaa siihen aikaan! – Mitä toivoin, sen sainkin, n. b. tältä elämän leikiltä. Mutta kuitenkaan en tahtoisi vaihtaa kaikkeen tähän tyhjään, ohimenevään riemuun sitä levotonta, tuskaista, mutta sentään niin rikasta autuutta, jonka myöhemmät vuodet ovat minulle antaneet.»
Äkkiä hän näkee sielunsa edessä sen hädän ja katumuksen, jonka tämä »tuskainen autuus» aina on tuonut mukanaan, ja taas, kuten tuhansia kertoja ennenkin, hän heittäytyy polvilleen ja rukoilee kuumia rukouksia, että Jumala vihdoinkin lahjoittaisi hänelle rauhan.
»Minä rukoilin vain lämmintä ystävyyttä, kaikkea muuta hyvää elämässä, kunhan ei vain rakkautta enää, ei ainakaan sydämiltä, joille on rikos tuntea sitä. Mutta rukoilin myös, ettei minun milloinkaan itseni tarvitsisi tuntea sitä, ei ketään kohtaan maailmassa enää, vaan että saisin säilyttää viimeisen muistoni puhtaana ja pyhitettynä, sillä sitähän ei enää kukaan tuomitse.»
Aika kulkee levotonta, oikullista kulkuaan ainaisessa taistelussa niitä kiusauksia vastaan, joita Emilie Björkstén tuntee täytyvänsä ja tahtovansa vastustaa. Hän puhuu »lumesta hiuksissaan», mutta lunta se ei mitenkään voi olla, pikemminkin sydänkesän odottamatonta hallaa, joka levittää enemmän kimmellystä ja loistoa, mutta ei mitään kylmyyttä, sillä lämpö on jäljellä hänen sydämessään; sellainen lämpö, joka vielä polttaa siivet monelta niistä, jotka tulevat hänen lähelleen.
Hänen elämänsä menee tavallista menoaan. Hän matkustaa paljon, oleskelee pitkiä aikoja Helsingissä. Hän ottaa vilkkaasti osaa pääkaupungin soitannolliseen elämään, kuuntelee kaikkia oopperoita, joita hän perusteellisesti kuvailee, käy kaikissa konserteissa. Hän on mukana kaikissa musikaalisissa illanvietoissa, joissa Fredrik Pacius palvelevana kavaljeerina osoittaa innokasta huomiota tuolle »die liebe kleine Sirene, die alles an sich zieht», joka hänen mielestään on »rein wie das Licht, sanft wie die Blume und unschuldig wie ein Kind», kuten hän lausuu eräässä kirjeessä. Lakkaamatta kerää Emilie Björkstén ympärilleen uusia ystäviä, lakkaamatta näyttelevät tunteet, hänen omansa ja muiden, suurta osaa hänen elämässään. Hän alkaa itsekin pohtia sitä valtaa; mikä hänellä vielä on yksinpä niihinkin, joille hän ei ole lahjoittanut palastakaan sydämestään. Kuitenkaan ei tämä häntä suurestikaan huolestuta.
Mutta kun hän jälleen on Porvoossa ja näkee intohimon vuosi vuodelta kuvastuvan yhä vaativampana, yhä pakottavampana niiltä kasvoilta, jotka ovat hänelle rakkaimmat kaikista, tulee hän epätoivoiseksi. Hän on onnistunut voittamaan takaisin ei vain rouva Runebergin hyväntahtoisuuden, vaan myös hänen lämpimän ja hartaan ystävyytensä. Ja tämä ystävyys, jota hän pitää melkein yhtä suuressa arvossa kuin runoilijan rakkautta, painaa kuin kivi hänen omaatuntoaan. Hänen uskonnolliset taistelunsa käyvät yhä vaikeammiksi, ja hänestä tuntuu, että hänen syntitaakkansa kasvaa vuosi vuodelta. Hän tahtoo kaikin voimin päästä siitä ja samalla hän tietää, että hän on heikko ja toinen voimakkaampi kuin milloinkaan. Minkätähden ei hän tahdo auttaa häntä? Onko hänen pitkä kamppailunsa saadakseen rauhan ollut turha? Hän johdattaa mieleensä kaikki ne kerrat, jolloin hän on kieltäytynyt kohtauksista hänen kanssaan, sanonut ei hänen kirjeisiinsä, ei hänen »odottaviin suuteloihinsa», ei kaikkeen siihen, mikä hänelle merkitsi maallista autuutta, vain päästäkseen irti siitä synnin ja kadotuksen verkosta, joka polttaa häntä kuin tuli. Runeberg on ainoa, joka voi antaa hänelle takaisin hänen sielunsa autuuden, minkätähden hän ei tee sitä? Ja Emilie vapisee tuon väkevän liekin edessä, jonka yli hänellä ei enää ole mitään valtaa ja joka on käynyt vaaralliseksi ja peloittavaksi.
Hän kysyy runoilijalta kerran, kun hän taas kärsimättömästi on riistäytynyt irti tämän sylistä:
»Milloin lakkaat rakastamasta minua tuolla tavoin?» – »Kun tulet neljänkymmenen vuotiaaksi», vastaa hän. Ja Emilie huudahtaa: »Jumalan kiitos, silloin se aika on lähellä!» Mutta Runeberg vain hymyilee ja sanoo, että Emiliellä on »tarpeeksi kukoistusta jäljellä», sanoo rakastavansa häntä enemmän kuin ennen, sanoo että hän on kylmä, että hän ei ole koskaan rakastanut häntä. »Enkö minä ole rakastanut!» huudahtaa Emilie kauhistuneena. Ja hän ajattelee, kuinka hän on heittänyt rauhansa, levollisuutensa, ajallisen ja iankaikkisen hyvän hänen jalkoihinsa.
Päiväkirjan kellastuneiden lehtien väliin on pistetty kirje, ohut kuin silkkipaperi ja hänen käsialallaan kirjoitettu. Vuosiluku 1863 on lyijykynällä merkitty arkin kulmaan. Hän on jälleen tavannut runoilijan eräällä tuollaisella lyhyellä käynnillään Porvoossa ja erään sellaisen hetken vaikutelman johdosta hän useita viikkoja myöhemmin istuutuu kirjoittamaan hänelle kaikesta siitä rakkaudesta, kaikesta siitä levottomuudesta, kaikesta siitä pelosta, mikä täyttää hänen sydämensä. Ja hän rukoilemalla rukoilee runoilijaa, että tämä saisi loppua, että hän ei enää kauemmin viettelisi häntä syntiin. Tuo syvästi järkyttävä kirje kuuluu, muutamia poisjättöjä lukuunottamatta, seuraavasti:
»Varmaankin hämmästyt suuresti siitä, että vielä kerran täten saat kirjeen minulta, mutta minun täytyy sanoa Sinulle jotakin, pyytää Sinulta jotakin ja ottaa Sinulta lupaus, jonka toivon Sinun pitävän. Sitten yhdessäolomme viime syksynä ei minulla ole ollut mitään rauhaa sielussani, ja Sinä se olet, joka riistit sen. Sinä, Sinä, aina Sinä! Oli jo niin rauhallista ja tyyntä muutamat vuodet, ja minä saatoin ajatella Sinua kylläkin mitä lämpimimmällä kiintymyksellä, mutta intohimo oli asettunut lepoon ja tuli oli sammunut, jonka vuoksi kiitin Jumalaa ja luulin voivani pienemmällä synnintunnolla saada olla Sinun kodissasi ja hänen [rva R:n] rinnallaan, jota samalla rakastan ja ihailen, vaikkakin minun oikea paikkani oikeastaan olisi hänen jalkojensa juuressa. Mutta tuo ilta! Voi, et tehnyt Sinä oikein, kun uudestaan järkytit minun niin vaikealla taistelulla saavuttamani rauhan ja jälleen sytytit tulen sieluuni ja kaikkiin valtimoihini. – Omatuntoni on kuolemansairas, ja minä tunnen kuinka rikollinen olen!»
»Sinä lähetit minulle leikillisen tervehdyksen F:n kirjeessä, että Sinä et päivällä etkä yöllä saa rauhaa, kun niin ajattelet minua, mutta minä voin, mitä minuun tulee, lausua nuo sanat syvällä vakavuudella, sillä yötä ja päivää ajattelen minä Sinua, omaa syntiäni ja Jumalan hyvyyttä, kun hän niin kauan voi suvaita ja antaa anteeksi, mutta nyt en enää tahdo kauemmin kiusata Jumalaa! – Etkö Sinäkin lopulta halveksi minua, Sinä? Sillä on hetkiä, jolloin inhoan itseäni. Sinä et aavista, kuinka täynnä ahdistusta minä olen, sillä minä olen tottunut teeskentelemään, minä. Ja Sinä! Mitä ajattelet Sinä rauhallisempina hetkinä minusta, joka täten rikon Jumalaa ja ihmisiä vastaan?»
»Minä en milloinkaan saa anteeksi Herralta, jos näin jatkuu. Etkö tahdo auttaa minua oikealle tielle, rakkaani? Olla houkuttelematta minua enää kiusaukseen? Vaiti sydämessäni saan rakastaa Sinua, sitä tunnetta ei enää voida hävittää, se on kasvanut kiinni sinne; ja Sinäkin saat pitää minua rakkaana, jos tahdot ja voit. Mutta kaikista sen ulkonaisista merkeistä täytyy meidän ainaiseksi luopua, jos me molemmat tahdomme tulla autuaiksi kerran, sen tiedän niin varmaan.»
»Sinä et saa enää noin varkain sulkea minua syliisi, et panna huuliasi minun huulilleni etkä lietsoa sisäistä tultani palavaan liekkiin, niinkuin viimeksi. Sinä et uskonut minua, mutta minä tunsin, miltä sisälläni näytti, ja minä – vapisin. Jos maailmalla olisi aavistustakaan tästä, olisin auttamattomasti mennyttä kalua, sensijaan että nyt saan osakseni mitä suurinta ystävällisyyttä joka taholta. Mutta sitä, että me rakastamme toisiamme puhtaasti ja hiljaa, sitä ei kukaan enää tuomitse. Päinvastoin sanoi joku, että meille molemmille tuottaa kunniaa se, että se on kestänyt niin kauan! Mitä luulet minun mielessäni ajatelleen?»
»Monta vuotta on korkein iloni ollut saada olla Sinun kodissasi, tuttavallisena kotiystävänä, ja viime vuosina se on ollut minulle rakkaampaa kuin muuten, sentähden että olen istunut luonanne puhtaammalla omallatunnolla ja vain nauttinut nykyhetkestä. Mutta tuon illan jälkeen on kaikki muuttunut.»
»Jos tahdot, että vielä tulen teille, niin lupaa minulle pyhästi ja juhlallisesti, ettet johdata minua syntiin! Jos Sinä rikot tämän lupauksen, en tule enää teille silloin kun tiedän Sinun olevan kotona, enkä enää milloinkaan jättäydy kahdenkesken Sinun kanssasi. Jumala on kyllä auttava minua, ja Sinä – jos Sinä todellakin rakastat minua – älä johdata minua kiusaukseen! Ainoastaan Sinun sielusi rakastettu minä tahdon olla! Toisella on paras, pyhin paikka – minulla vain ulkonainen – eikö niin? Mutta minä en välitä muusta kuin Sinun sielustasi. Jos annat minulle sen, en koko maan päällä pyydä enempää. Oi, jospa saisin varmuuden siitä, ja minä lymyäisin jonnekin maailman nurkkaan, rikkaana rikkaista muistoistani.»
»Oli toinenkin, jota Sinä rakastit suuresti! Hän oli minua arvokkaampi, ja hänelle minä olen mustasukkainen hulluuteen asti. Minun olisi pitänyt toimia niinkuin hän, mutta minä olen ollut niin turhamainen, liian heikko, ja minä olen rakastanut liian paljon!»
»Sinä rakastettu! Sinä vaarallinen! Sinä ihailtava! Minä olen lukenut sinun ’Kuninkaasi’ kerta toisensa perästä ja tuntenut itseni ylpeäksi siitä sijasta, mikä minulla on sellaisessa sydämessä! Minua, minua! Kuinka Sinä olet voinut rakastaa minua? Joka olen niin mitätön, niin täynnä vikoja ja syntiä. Mutta meidän kohtalomme oli kai sellainen.»
»– Näin pitkästi olen kirjoittanut, ja kuitenkin olisi vielä jäljellä tuhansia sanoja, mutta lopputulos kaikesta on kuitenkin se, että sallit minun niinkuin ennenkin käydä teillä, sillä Sinusta se riippuu. Rakkaani, jää hyvästi! Vielä viimeinen suudelma, lämmin kuin rakkauteni, ja viimeinen syleily, tulinen kuin se! Ikuisesti olen Sinun sydämessäsi. Sen Jumala kyllä antaa anteeksi. Tunnen sen väkevästi tänä hetkenä.»
Tämä kirje kirjoitettiin 19 p:nä joulukuuta Bodomissa, Emilien ollessa käynnillä vapaaherratar Marie Langenskiöldin, Fabian Langenskiöldin lesken luona. Hän halusi itse jättää sen Runebergin käteen tavatessaan hänet.
Samana päivänä kohtasi Suomea hirvittävä ukkosen isku. Tuli viesti Porvoosta, että runoilija makasi kuolemansairaana kodissaan.
Vasta monta kuukautta myöhemmin saa Emilie Björkstén rohkeutta tarttua kynään. 18 p:nä maaliskuuta 1864 hän kirjoittaa päiväkirjaansa:
»Me matkustimme vanhan, synkän Porvoon läpi ja minä riensin tykyttävin sydämin tuohon rakkaaseen Rbg:n kotiin. Hiljaa hiivin etuhuoneeseen ja lähetin sanan hänelle [rva R:lle]. Hän tuli ja sulki minut sanattomana syliinsä. Nyt vasta ’vilvoitti valittavaa mieltäni silmän sateen vesitulva’. – ’Jos olet tuollainen, et saa nähdä Rbg:ia’, sanoi silloin Fredrika. ’Saanko sitten muuten?’ – ’Saat, jos hän haluaa sitä. Minä menen kuulemaan.’ Hän meni. Jäin siihen sanattomana. Hetken kuluttua hän palasi ja tarttui äänettömänä käteeni, ja pian seisoin sisällä tuossa huoneessa, jossa niin usein olin istunut heidän molempien seurassa. Lorenzo oli siellä. Minä tervehdin hiljaa ja lähestyin vuodetta huoneen perällä. Mutta en milloinkaan, niin kauan kuin elän, ole unohtava sitä vaikutusta, minkä siellä lepäävän hahmo teki. Se oli Rbg eikä sentään ollut hän!»
»Jo kaukaa hän ojensi tervettä vasenta kättään minua kohti, jonkinlaisen sanomattoman onnellisen ja rauhaa huokuvan ilmeen kirkastaessa hänen kasvojaan ja heittäessä heijastuksen siihen silmäykseen, jolla hän katsoi minuun. Kumarruin alas tervehtimään, mutta en hengenahdistukselta voinut saada esiin sanaakaan. Hän piti kättäni omassaan, ja minä istuuduin tuolille hänen viereensä. Muut istuivat ympärillä, ja minä puhelin sellaista, jonka luulin huvittavan häntä, Lorenzon avustaessa. Kun hänen piti ottaa lääkettä, sanoi Fredrika: ’Nyt voit kernaasti ottaa vähän pahempaakin, kun olet saanut niin paljon hyvää.’ – ’Kyllä, anna tänne’, sanoi hän aivan selvästi ja nieli tuon kitkerän lääkkeen.»
»Mutta aika riensi ja minun täytyi lähteä. Hän ei pitänyt siitä. Minä lupasin silloin tulla takaisin Viipurista. ’Niin, joka päivä’, sanoi hän ja niin erosin. Mutta hänen kuvansa seurasi minua sitten alituisesti, ja hänen omat sanansa Kuningas Fjalarissa tulivat väkisinkin mieleeni muistaessani tuota muserretun inhimillisen suuruuden ja voiman kuvaa: ’Höga Gudar, vad är mänskan att mot er hon stormar?’»
Mutta tulee valoisampikin aika, vaikkakin se tulee hitaasti. Runeberg voi istua ylhäällä pienessä sohvassa sairashuoneessa. Puhekyky on palautunut, ja vaikkakin käsivarsi on lamautunut, on »ajatus kirkas ja selvä». Joka kerta Porvoossa käydessään on Emilie Björkstén hänen luonaan joka päivä hetkisen, vuosi vuodelta. Hän istuu runoilijan vieressä toisessa sohvan kulmassa, kuten niin monta kertaa ennen, ja hän kuuntelee tuota ääntä, jonka hän alituisesti pelkää vaikenevan ainaiseksi.
»Hän puhui niin usein siitä lyhyestä ajasta, joka hänellä oli jäljellä», kirjoittaa hän eräänä päivänä muutamia vuosia myöhemmin, »ja hän näytti minulle käsiään, miten ne olivat tulleet laihoiksi, niin että sormus melkein oli pudota. Ja todellakin, hän oli hyvin huonon näköinen.»
Kesäkuun valoisassa illassa liukuu keskustelu kuten niin usein niihin muistoihin, jotka koskevat vain heitä kahta ja jotka vielä hehkuvat tuhkan alla. »Minä olen rakastanut sinua yli kaksikymmentä vuotta, ja nyt en saa tehdä sitä enää», sanoo runoilija. »Minä olen hänen aamu-ja iltarukouksensa, niin hän sanoi, sillä aivan varmasti olen minä hänen ajatuksissaan aamuin ja illoin ja siinä välillä usein päivänkin kuluessa. Huono aamu- ja iltarukous, huokasin minä.
Hiljainen sairashuone saa kerta toisensa perästä kuulla toistettavan noita vanhoja sanoja, kun Runeberg puhuu, kuinka rakas Emilie on ollut hänelle ja on yhä vielä. »’Minä ajattelen sinua herkeämättä, silloin kun olet poissa.’ – ’Mutta hänellä on koko sinun sielusi’, virkahdin minä. ’Sielu!’ kertasi hän puoliääneen ja lyhyesti. En uskaltanut ruveta tulkitsemaan tämän ainoan sanan merkitystä.»
Fredrika Runeberg, joka näki, että hänen kuuroutensa välistä väsytti sairasta, ja tiesi, että Emilie Björksténin läsnäolo ilahdutti häntä, kirjoitti useita kertoja pyytäen häntä tulemaan heille pitemmäksi aikaa. Kerran joulukuussa 1865 Emilie noudatti hänen kehoitustaan ja viipyi siellä viikon.
Omituisin tuntein asui Emilie Björkstén nyt ensimmäisen kerran tässä talossa ja oleskeli runoilijan ainaisessa läheisyydessä näissä huoneissa, jotka olivat niin tulvillaan muistoja heille molemmille. Ja sairas viipyi kuten tavallisesti mielellään näissä muistoissa.
»Et milloinkaan sinä ole rakastanut minua niin paljon kuin minä sinua», sanoi tämä hänelle kerran tuona viikkona. Ja Emilie hämmästyi. Oliko mahdollista, että ihmissydämeen saattoi mahtua suurempi rakkaus kuin hänen?
5 p:nä helmikuuta 1866 oli hän Runebergin syntymäpäivillä. Runoilija täytti silloin 62 vuotta. Emilie mainitsee siitä päivästä muutamin sanoin: »Sitä päivää vietettiin puhein, lauluin ja runosäkein, jotka runoilijatar Vilhelmina Nordström oli tehnyt. Ne olivat kauniita. Lämpimän onnittelu-sähkösanoman lähettivät hänelle porilaiset ja taiteilijaseura laakeriseppeleen. Kaikki tämä ilahdutti häntä ilmeisesti. Hän sanoikin kerran: ’En tahtoisi, että he unhottaisivat minut, ennenkuin olen kuollut.’ – ’Välitätkö sinä todellakin sellaisesta?’ kysyin minä vähän ihmeissäni. ’No niin, sama kai se on’, oli nyt hänen vastauksensa, mutta minä näin, että se ei tullut sydämestä. Hän oli niin sairas noina päivinä. Tavallisesti sai hän illalla kuumeen, levottomuuden ja monta vaivaa.» Ja Emilie jatkaa: »Kun hän oli parempi ja me istuimme siellä kaikki kolme, tai myös ainoastaan hän ja minä, tuntui minusta välistä oikein hyvältä. Hän kertoi minulle eräänä päivänä siitä uudesta runosta, jonka hän juuri oli suunnitellut, silloin kun hän sairastui. ’Siitä olisi tullut kaunis’, sanoi hän. Ja niin minunkin mielestäni. Mutta hänen maansa ei ole koskaan saava ihailla sitä.»
Senjälkeen on monta kuukautta, jopa vuosiakin, päiväkirjamuistiinpanojen välillä.
Oman syntisyytensä ajatus painaa häntä yhtä mittaa, ja kiihkomielinen kun on, näkee hän siinä onnettomuudessa, joka on kohdannut sitä, jota hän maan päällä eniten on rakastanut, taivaan rangaistuksen siitä, mitä hän itse on rikkonut. »Minkätähden ei minua rangaista?» huudahtaa hän.
Eräänä päivänä näyttää hän Runebergille sen kirjeen, jonka hän kirjoitti tälle samana päivänä, jolloin hän sairastui. Hän kertoo hänelle, miten epätoivoinen hän silloin oli, kuinka epätoivoinen hän on vieläkin, kuinka hän pelkää kuolemaa ja tuomion päivää, jolloin hänen synnin raskauttamine ominetuntoineen on seisottava Herramme kasvojen edessä. Runoilija lukee kirjeen, kuuntelee hänen sanojaan, toistaa samaa kuin ennen, että »heidän rakkaudessaan ei ole mitään syntiä». Ja jälleen tuntuu hänen yllään ikäänkuin tuulahdus siitä antiikkisesta suuruudesta ja itseluottamuksesta, joka hänellä oli voimansa rikkaimpina päivinä, kun hän lausuu Emilielle nuo miehekkäät sanat:
»Minä kyllä vastaan meidän molempien puolesta.»
Toukokuun 21 p:nä 1870 kirjoittaa Emilie:
»Vielä kerran on hän sanonut, että ’hän ei milloinkaan ole rakastanut ketään niinkuin minua’. Ja vielä kerran levittivät nuo sanat riemua sydämeeni, vaikkakin tämä riemu maistui kyyneliltä. En koskaan saa enää luultavasti kuulla niitä ja tuskin nähdä häntä, sillä hänen voimansa murtuvat yhä enemmän.»
Ja 19 p:nä marraskuuta samana vuonna:
»Ei, nyt tulee kaiken olla lopussa, jotta minä saisin rauhan elämässä ja levon kuolemassa. Amen.»
Lähes kaksikymmentä vuotta eli Emilie Björkstén vielä hänen jälkeensä, jota hän oli nimittänyt »auringokseen, valokseen, koko maailmakseen». Hänen hipiänsä oli tullut vielä valkeammaksi ja lunta oli satanut runsaasti hänen hiuksilleen. Mutta sen hän kätki sen valkean hunnun peittoon, jota hän aina piti. Silmien ympärille, jotka kerran olivat katsoneet niin haaveellisina, ja suun ympärille, joka oli lausunut niin monta hehkuvaa sanaa, olivat pitkät vuodet uurtaneet paljon hienoja poimuja, mutta hänen kasvoissaan oli eloa ja eloa oli sielussa, joka loisti niistä esille. Ne ystävät, jotka hänen nuoruutensa kultaisina päivinä niin katkerasti olivat soimanneet häntä, olivat kauan sitten jälleen kokoontuneet hänen ympärilleen, samoin ne monet uudet, joita hän aina onnistui saamaan, ja nuori polvi katsoi lämpöisin mielin tuohon tuleen, jota seitsemänkymmentä vuottakaan ei jaksanut sammuttaa. Jännittyneellä mielenkiinnolla kuunteli se hänen eloisia, innokkaita, tunnekylläisiä kuvauksiaan menneisyydestä. Se sai tietää osan, ja se aavisti osan. Mutta kuinka suuri se rakkaus oli ollut, jonka onni ja tuska oli täyttänyt hänen elämänsä, sen uskoi hän ainoastaan tuon pienen päiväkirjan äänettömille lehdille.