Daniela

DANIELA

Kirj.

BERTHA VON SUTTNER

Suomentanut

Helmi Krohn

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1919.

I

"Tämä on teidän kolkkanne", sanoi erään huvilan portinvahdin vaimo Bergstrassen varrella Badenissa astuessaan erään asuntoa etsivän herran edellä. "Jokaisella asukkaalla on oma kolkkansa puutarhassa; nämä molemmat penkit pähkinäpuun alla kuuluvat siihen asuntoon, jonka juuri näytin teille."

"Ja paljonko asunto maksaa?" kysyi hiukan kalvahko, noin kolmenkymmenenkuuden vuoden vanha herra.

"Kolmesataa guldenia koko kesästä."

"Se on varsin paljon — kahdesta pienestä huoneesta…"

"Armollinen herra, siksi hyvin kalustetuista — ja asuntoon kuuluu keittiökin."

"No hyvä, minä otan sen. Tästä saatte etukäteen. Toukokuun alussa minä muutan."

"Hyvä, armollinen herra. Arvasinhan minä, että ottaisitte tämän asunnon; pian aikaan ei koko Badenissa ole ainoatakaan huonetta enää saatavissa. Meidän talommekin on jo kokonaan vuokrattu… sattumalta nuo kaksi huonetta olivat vielä vapaina; viimeksi eilen tarjottiin niistä minulle kaksisataakahdeksankymmentä guldenia, mutta en saa antaa niitä kolmeasataa vähemmällä."

"Kuka muu tulee täällä vielä asumaan — omistajako?"

"Ei; rouva von Kranich, meidän emäntämme, on tänä vuonna matkoilla ja siksi me vuokraamme pääasunnonkin. Tuo asunto tuolla, näettekö, suuren penkereen luona, maksaa tuhat viisisataa guldenia kesässä. Eräs hieno wieniläinen rouva on vuokrannut sen — eräs leski pikku tyttärinensä —, talli ja vaunuvaja kuuluvat myös siihen sekä puutarhasta koko tuo puoli heisipuista muuriin saakka. Toisella puolella, alakerroksessa — siellä on vain kolme huonetta ja keittiö — tulee myös eräs leski asumaan, vanha nainen täysikäsen tyttärensä kera; ja katsokaahan tuota pientä puutarharakennusta, jota me nimitämme huvimajaksi, sen on eräs ranskalainen kamaripalveljoineen vuokrannut. Muita lapsia ei meillä talossa ole kuin tuo pienokainen suuressa asunnossa, eikä koiria liioin… vain hiljaista, hienoa väkeä. Minun mieheni hoitaa puutarhaa, näettehän te itse, miten hyvässä kunnossa se on, meillä on useasti kuusikin apulaista; emäntämme panee suurta arvoa puutarhaansa, mutta se onkin luullakseni kaunein koko Badenissa."

Uusi vuokralainen ei näyttänyt kuuntelevan portinvahdin vaimon puhetta. Hän oli käynyt istumaan penkille pähkinäpuun alle ja hänen katseensa harhaili etäisyyteen. Hänen kasvoilleen oli levinnyt hellyyden ja ilonilme. Hän ajatteli varmaan olentoa, joka oli hänelle kallis, pientä poikaa,jonka hän aikoi tuoda tänne ja jolle tämä paikka varmaan olisi mieleen. Ketä se ei olisi viehättänyt? Kaunis talo viheriäkaiteisine verandoineen, puutarha hiekkateineen, kauniit puuryhmät, taustalla vuoret — ja koko maisema kimaltelevan huhtikuun auringon kultaamana. Hiirenkorvalla olevissa puissa iloisia lintujen ääniä, ilmassa raitista tuoksua — koko luonto täynnä ihanaa kesää ennustavaa kevättä.

"Voi sinua pientä raukkaa, miten hyvä sinun on olla täällä ja miten terveeksi sinä täällä tulet…" Siten tuumi pähkinäpuun alla istuva mies ja näki hengessään kauniskasvoisen pojan, joka kulki kainalosauvoilla ja odotti nyt ikävässä wieniläisessä esikaupunki-asunnossa isän takaisintuloa.

"On aika lähteä, jos tahdon palata kello kolmen junalla", sanoi hän ääneensä nousten penkiltä ylös. "Siis toukokuun ensi päivinä me saavumme tänne."

"Hyvä on, armollinen herra, kaikki on oleva silloin järjestyksessä: puhtaat uutimet ikkunoissa ja permannot vasta pestyt."

Ohimennessään heitti uusi vuokralainen vieläkin tyytyväisen silmäyksen molempiin sieviin huoneihin, joiden köynnöskasvien ympäröimät ikkunat antoivat puutarhaan päin. Puolta tuntia myöhemmin hän istui toisen luokan rautatievaunussa matkalla Wieniin ja toisen puolen tunnin kuluttua oli hän jo saapunut perille. Hän nousi erääseen aseman ohi kulkevaan raitiovaunuun ja ajoi Leopoldstadtiin. Jägerzeilen varrella hän astui vaunusta ulos, kulki vielä useita sivukatuja pitkin, kunnes hän saapui asuntonsa edustalle — se oli vanha, nelikerroksinen talo, jonka ulko-ovi oli varsin matala ja portaat ahtaat. Hän kiiruhti ylös neljänteen kerrokseen. Saavuttuaan ovelle, jossa käymäkorttiin oli painettu nimi: "Professori Franz Stern", hän soitti kelloa.

Palvelustyttö avasi oven. Hänen perässään kiiruhti noin kolmentoista-vuotias poika, niin nopeasti kuin hän kainalosauvoiltaan pääsi, häntä vastaan.

"Vihdoinkin, isä! Oletko jotain löytänyt?"

"Olen, Affi kulta."

Ja isä syleili lastaan.

"Vai todellako! Me pääsemme siis maalle? Ja miltä siellä näyttää?"

"Tulehan, niin kerron. Mutta Netti tuokoon ensin ruokaa. Minun on nälkä, maa-ilma tuo ruokahalua… Oletko jotain säästänyt minulle, Netti?"

"Kyllä, armollinen herra, lihaa ja kaalia; panin ne lämpiämään, heti paikalla ruoka on valmista… Käynkö ehkä olutta hakemassa?"

"Tuo vain pullollinen, Netti, tänään tahdon herkutella."

Professori Sternin kaupunkiasuntoon kuului, samoinkuin hänen vuokraamaansa kesäasuntoon, kaksi huonetta ja keittiö; mutta miten synkältä ja köyhältä täällä näytti verrattuna aurinkoiseen pikku pesään Bergstrassen varrella olevassa huvilassa. Sisään astuttiin keittiön kautta — se oli pieni ja pimeä huone — jossa Netti keitti ruuan ja pesi vaatteet; siitä tultiin professorin työ-, vastaanotto- ja ruokahuoneeseen ja sen takana oli hänen ja hänen poikansa makuuhuone. Netti sai joka ilta laittaa vuoteensa etumaisen huoneen sohvalle. Tämän sohvan edessä seisoi pöytä. Toinen, paperien ja kirjojen peittämä seisoi molempien ikkunoitten välissä, joissa ei ollut uutimia. Suuri kirjakaappi ja muutamat tuolit täydensivät huoneen kaluston. Ikkunassa riippui suuri häkki, joskin se tavallisesti oli tyhjänä, sillä sen asukas, korppi, käyskenteli enimmäkseen vapaana. Viereisessä huoneessa oli kaksi vuodetta, pesukaappi ja piironki; sitä paitsi pari matka-arkkua ja lastenpöytä, jonka ääressä varmaan Affi pienenä oli oppinut aakkoset. Seinällä riippui vaatenaulakko; kirjava verho varjeli siihen ripustettuja vaatteita tomulta.

Kun professori oli lopettanut ateriansa, oli Netti korjannut tähteet pois, ja vain puoleksi tyhjennetty olutlasi oli jäänyt paikoilleen. Sen vieressä oli päivän "Neue Freie Presse". Mutta professori ei ottanut lehteä käteensä, vaan jutteli edelleen pienokaisen kanssa, joka oli käynyt hänen viereensä sohvalle istumaan ja nojannut päänsä isän olkapäätä vasten. Tämä kietoi käsivartensa lapsen vartalon ympärille ja hellästi kuin äiti katseli herttaisia, kalpeita, onnellisesti hymyileviä kasvoja vieressään. Hänen äänessäänkin oli äidillisen hellä sointu, jotain lapsekkaan hellittelevää, hyväilevää.

"Kuka tulee iloiseksi? Minun Affini tulee iloiseksi ja hänen Korpoksensa myöskin" — samassa hyppäsi pöydälle musta, viisaan näköinen lintu tuolinnojalta, missä se oli istunut, ja näytti syventyvän sanomalehden lukemiseen — "kaiken päivää he saavat oleskella ulkoilmassa ja hengittää kukkasten tuoksua… Ikkunan edessä, Affi, kasvaa köynnöskasvi, joka ulottuu aivan sisään saakka; kello viideltä aamulla linnut visertävät…"

"Ja onhan siellä puutarhakin, pappos?" Siitä saakka kuin korppi oli saanut komealta kajahtavan nimentä, liitti Affi kernaasti espanjalaisen päätteen myös muihinkin sanoihin.

"Puutarha siellä on, Affi, kaunis puutarha, jossa puut ovat yhtä suuret kuin Schwarzenbergin puistossa, ja siellä meillä on oma nurkkamme pöytineen ja penkkineen, jossa ei kukaan muu saa istua kuin minun Affini ja Affin Korppos ja pappos. Siellä me juomme aamukahvimme, siellä me teemme työtä, hyvin paljon työtä, lapseni… Jumalan kiitos, että voin omistaa nuo neljä siunattua kuukautta kokonaan sinulle, ja silloin me jatkamme työtämme ja koetamme saada sinusta aika miehen."

"Voi, isä raukka", sanoi Alfred nyt vakavalla äänellä, "voiko raajarikosta, joka kulkee kainalosauvoilla, tulla aika mies?"

"Sinä paranet, poikaseni!" jatkoi professori yhtä vakavalla äänellä. "Siksi minä vien sinut Badeniin. Lääkäri on vakuuttanut, että rikkikylvyt parantavat sinut. Mutta aika mies, jalo ihminen sinusta voi tulla, Alfred kulta, vaikka sinun koko ikäsi olisi pakko kulkea kainalosauvoilla. Kunniallinen, henkevä ja totuuttarakastava, sen ohella hyväsydäminen ja vaatimaton, ne ovat ne ominaisuudet, jotka mieheksi tekevät; jaloista se vähemmän riippuu. Kerran sinä voitat vielä rakkauttakin, naisen rakkauden, joka on tekevä sinut onnelliseksi, niin että unohdat onnettoman lapsuutesi ajan."

"Sanotko sinä minun lapsuuttani onnettomaksi?" Alfred painautui vielä hellemmin professorin rintaa vasten. "Sinun kauttasi minä olen saanut kokea niin paljon iloa, sinä olet aina niin hyvä minulle… Isä kulta, en minä ole ollut onneton lapsi! Ja miten onnellinen minä nyt olen, sitä en saata lainkaan sanoa; miten iloitsenkaan päästessäni ihanaan Badeniin! Kaksi vuotta sitten — muistathan isä —, kun me kerran ajoimme Brühliin, näin tuon ihanan seudun kaukaa, ja kolme vuotta sitten me olimme myös päivän maalla; oi, ajatellessani, että saan viettää kokonaisen kesän maalla, olen tulla aivan hulluksi ilosta!"

"Sinä olet minun kiltti, vaatimaton Affini. Niin, on aivan totta, poika parkani, koko elämässäsi et ole ollut muuta kuin kolme tai neljä päivää maalla, jota vastoin muut lapset saavat joka kesä vapaasti juoksennella maalla."

"Olethan itse, isä, opettanut minulle, ettei minun pidä verrata itseäni niihin, jotka ovat meitä onnellisemmat, vaan ajatella niitä, jotka saavat vieläkin enemmästä kieltäytyä kuin me. Miten minä esimerkiksi säälin sellaisia lapsia, joilla on kova ja sydämetön isä, jotka koko ikänsä saavat olla sitä rakkautta ja hyvyyttä vailla, jota sinä annat omalle Affillesi. Ja nyt tämä suuri, odottamaton ilo… maalle pääsö!"

"Niin, aivan odottamaton todellakin; viikko sitten me emme olisi voineet sellaista uneksiakaan. Mikä onni, että arpalippuni, ainoa, mikä minulla oli, lankesi niin onnellisesti, että voitin yhdeksän sataa guldenia ja että siten saatoin hankkia sinulle tilaisuutta kylpemiseen!"

"Etkö kiitä Jumalaa sellaisesta onnesta, isä?"

"En, Affi, minä vain iloitsen siitä, muuta ei Jumala voi vaatia, jos hänen katseensa osuu minuun. Jos häntä kiittäisin, niin se edellyttäisi, että pitäisin Jumalaa arvanvetäjänä, joka olisi juuri minut, vahingoksi muille arpojen omistajille, määrännyt voittajaksi; sillä minä loukkaisin Jumalaa ja olisin itse kovin ylpeämielinen."

"Niin, nyt muistankin, että sanoit minulle kerta jotain samantapaista, lukiessamme eräästä haaksirikkoontuneesta, joka sanoi: 'Minä kiitän sinua, armollinen Jumala siitä, että kolmestasadasta matkustajasta pelastit yksin minut!'"

"No niin; tuo mies kuvitteli varmaankin mielessään, että hän näistä kolmestasadasta oli kaikkein ansiokkain, jos hänen Jumalansa samalla hänen mielestään on vanhurskas Jumala, vai luuliko hän ehkä kohtalonsa riippuvan Jumalan oikusta? Ja olisiko kaikkivaltiaan ollut vaikeampi pelastaa kaikki kolmesataa?"

"Oikeastaan, kun asiaa oikein ajattelen, isä, niin ei kaikkivaltias minun mielestäni yleensä voi esiintyä pelastajana."

"Samaa mieltä minäkin olen, mutta miten sinä sen selität?"

"Vaikea minun on sitä selittää, minä huomaan vain ristiriidan."

"Niinpä autan sinua. Pelastaminen on samaa kuin vaaran ehkäiseminen. Vaaraa on vain olemassa, jos olettaa, että määrättyjä lakeja seuraava luonnonvoima on olemassa; mutta tämän voiman on kaikkivaltias itse pannut liikkeelle ja pakottanut sen seuraamaan eittämättömiä lakeja. Pelastamisen käsite edellyttää kahta eri voimaa: uhkaavan ja auttavan; mutta kaikkivaltiasta ei voi ajatella muuna kuin yksimielisenä. Siinä ristiriita piilee. Ymmärrätkö?"

"Minä luulisin esimerkiksi, että jos Korpos putoaisi veteen ja minä pelastaisin sen, niin olisi vesi uhkaava voima ja minä pelastava ja silloin Korpos on kiitoksen velassa minulle; mutta jos minä itse manaan vaaran esille, niin että hän putoaa veteen ja ajoissa taas pelastan hänet, niin ei hänen tarvitse siitä minua kiittää."

"Oikein, poikaseni. Entäs mitä sinä siihen sanot, Korpos? Oletko tutkinut eri kursseja?"

Puhuteltu, joka tähän saakka oli tarkastellut vain pankkikursseja, kohotti nyt nokkansa, avasi sen ja sanoi:

"Kahvia"

"Vai kahvia!" vastasi professori. "Sitäkö sinä haluat — eivätkö mustajuuret enää maita?"

"Mitenkä tulit ajatelleeksi mustajuuria, isä?"

"Ajatusyhtymän kautta — jollaisia kaikki meidän päähänpistomme ovat; minä puhelin mustan korpin kanssa ja silloin tulivat mieleeni hänen serkkunsa kasvien parissa, mustajuuret. Mutta nyt minun täytyy lähteä, Affi, on keskiviikko ja kello on kuusi, minulla on kaksi iltapäivätuntia. Sinä jäät taaskin yksin, poika parka… Badenissa on kaikki aivan toisin. Poissa ollessani voit koettaa ratkaista uudestaan sitä matematista tehtävää, joka ei eilen sinulta onnistunut ja kirjoittaa aineen…"

"Ehkäpä kiitosrukouksista?" esitti Alfred.

"Ei, se on liian vaikeaa, ja huonosti esitettynä se voisi helposti saada hurskattomuuden ikävän sivumaun… Koetahan kuvata pojan tunnelmaa, jonka aina on täytynyt viettää kesänsä kuumassa, pölyisessä esikaupungissa ja nyt kerran pääsee pitemmäksi aikaa maalle."

"Silloin minun pitäisi kuvata suurta, hyvin suurta iloa, isä!"

"No, jos se sinulta onnistuu, niin on sekin kiitosrukous. Kello kahdeksalta minä palaan takaisin; illallistamme varten tuon jotain mukanani; Nellin ei tarvitse ostaa muuta kuin leipää ja pullon olutta. Sinunkin pitää sitä juoda, — se vahvistaa sinua."

II

Franz Stern ei ollut aina elänyt näin köyhissä oloissa. Päin vastoin. Hän oli hyvin rikkaan pankkiirin ainoa poika ja sellaisena hän oli elänyt suuressa ylellisyydessä ja loistossa ja saanut erinomaisen kasvatuksen. Hänen isänsä tarkoituksena oli kasvattaa hänestä hieno herra ja hänen kunnianhimonsa olisi ollut tyydytetty, jos hän olisi nähnyt hänen toverillisesti seurustelevan Wienin jeunesse dorée'n — kreivien ja ruhtinaiden kanssa, jotka elostelivat Praterkilpailuissa, böhmiläisillä syysmetsästysretkillä ja tanssiaisissa. Ringstrassen varrella sijaitsevan palatsin ja useamman miljoonan omaisuuden perillisenä olisi nuoren Sternin pitänyt ensin perinpohjaisesti huvitella, matkustella, ottaa osaa kilpa-ajoihin, ja sitten ostaa itselleen maatila, naida kreivitär ja — tulla parooniksi.

Mutta Franz oli — isän toiveihin nähden — kehno poika. Hänellä ei ollut ainoatakaan ylhäistä intohimoa: hän ei välittänyt hevosista, miekkailu ja metsästys ei huvittanut häntä, liehakoida hän ei osannut, eikä mikään ollut hänelle sen vastenmielisempää kuin noiden nuorten miesten seura jotka hänen rikkaudestaan huolimatta antoivat hänen tuntea mikä syvä kuilu muka eroitti vanhojen aatelissukujen jälkeläiset juutalaispojasta. Mitä toverillisemmiksi he tekeytyivät voidakseen hyötyä hänestä jonakin sopivana hetkenä, sitä selvemmin Franz huomasi salaista alentuvaisuutta tämän toverillisuuden takana, ja hän vetäytyi ylpeänä ja loukkaantuneena erilleen. Sen sijaan kaksi intohimoa kahlehti hänen mieltään, jotka eivät olleet lainkaan "ylhäisiä" ja jotka kokonaan tekivät tyhjiksi isän aikeet: hän oli intohimoisesti innostunut opintoihin ja rakastunut köyhään porvarityttöön, jonka hän lupasi naida heti tultuaan täysi-ikäiseksi.

Näille molemmille intohimoilleen hän oli uskollinen. Hän kuunteli filosofian luontoja yliopistossa eikä laiminlyönyt ainoatakaan tuntia. Ja iltahetket, sen sijaan että hän olisi mennyt teateriin tai hauskoihin seuroihin, hän vietti kirjojensa parissa tai morsiamensa kanssa. Täytettyään yksikolmatta vuotta hän isän kielloista huolimatta kaikessa rauhassa antoi vihityttää itsensä. — Sitten seurasi taloudellinen vararikko. Sekä palatsi Ringstrassen varrella että vanhan Sternin irtain omaisuus meni tässä haaksirikossa menojaan. Pian sen jälkeen hän kuoli jouduttuaan täydelliseen perikatoon. Jotkut arvelivat, että hän oli myrkyttänyt itsensä, toiset taas, että hän oli surusta kuollut; mutta hänen poikansa tiesi tarkalleen, että aivojenpehmennys yksinkertaisesti oli lopettanut hänen päivänsä. Joka tapauksessa hän oli ollut niin onneton muuttuneissa olosuhteissaan, että kuolema tuntui hänestä vapahdukselta.

Jälkeenjäänyt poika ryhtyi rohkealla mielellä taistelemaan olemassaolonsa puolesta. Nyt hänellä oli hyötyä siitä, että hän oli hankkinut itselleen muita tietoja, kuin mitä kilparadalla tai esikaupunkiteatterin kulissien takana voidaan saada. Hän rupesi erään oppikoulun opettajaksi. Näillä tuloilla he tulivat toimeen, sekä hän että hänen uljas vaimonsa, joka ei kertaakaan valittanut sitä, että kohtalo oli äkkiä tehnyt miljoonanperillisen puolisosta köyhän opettajan rouvan. He elivät onnellisina yhdessä, rakastaen toisiaan ja esikoistaan, pikku Alfredia. Viisivuotisen avioliiton jälkeen syntyi heille toinen lapsi, mutta nuori äiti kuoli lapsivuoteeseen, ja vastasyntynyt seurasi häntä muutamien päivien jälkeen hautaan. Franz Stern oli surun murtama. Koko hänen elämänsä ja työnsä kohdistui nyt pikku poikaan. Kun tämä myöhemmin sairastui ja oli pakotettu turvautumaan kainalosauvoihin, yhtyi isän rakkauteen mitä syvin säälintunne, joka tavallisesti tekee raajarikkoisen lapsen vanhemmille kahta vertaa kalliimmaksi.

Tätä nykyä ei Franz Stern ollut enää koulutoimessaan. Hän hankki toimeentulonsa antamalla yksityistunteja eikä hänellä ollut vähintäkään toivoa tulojensa parantumisesta. Hänen uransa oli keskeytynyt sen johdosta, että hän liian suoraan oli tuonut esille vapaamieliset ajatuksensa. Eräällä tunnilla hän oli puhunut oppilailleen esihistoriallisten ihmisten raakuudesta. Sattumalta oli läsnä pedanttinen rehtori, joka piti kiinni ensimäisen ihmisparin paratiisillisesta täydellisyysdogmista ja teki korkeampaan paikkaan anomuksen, että Sternille tämän johdosta annettaisiin nuhteet. Se tapahtui hyvin armollisella ja varovaisella tavalla. Esimies kutsutti hänet luokseen ja ilmoitti hänelle, että eräs lause, jota hän tunnillaan oli käyttänyt, oli herättänyt paheksumista, ja viittasi siihen, että hänen tulevaisuudessa tuli välttää sellaisten mielipiteiden esiintuomista. Sen sijaan että Franz Stern olisi ääneti vain kumartanut, alkoi hän puolustaa mielipidettään. Esimies kävi kärsimättömäksi. "Suokaa anteeksi", sanoi hän, "mutta teidän on aivan turha pitää minulle esitelmää ensimäisistä ihmisistä — minä tiedän yhtä hyvin kuin tekin, että meidän kaikkien esi-isät olivat ihmissyöjiä, mutta kysymyksessä on lasten opetus ja siinä on noudatettava määrättyä periaatetta, joka —" "Minä luulin ja olen yhä edelleen sitä mieltä, että totuuden tulee olla kaiken perustana…" Tällä kertaa toinen suorastaan suuttui. "Yhdentekevää mitä te ajattelette, herra Stern, minä varoitan teitä ajoissa ja kehotan teitä, jollette tahdo kadottaa paikkaanne, peruuttamaan ensi tunnillanne nuo sananne sekä asiaankuuluvalla tavalla selittämään päinvastaista oppia. Jääkää hyvästi, minulla on kiire!" Franz Stern poistui ja vielä samana päivänä hän jätti erohakemuksensa. Peruttaa sanojaan — sen hän tunsi hänen oli mahdoton tehdä; siksi oli edullisempaa ottaa itse ero, kuin odottaa erottamista. Hänen erohakemukseensa myönnyttiin ja hän kadotti paikkansa. Nyt hänen täytyi etsiä yksityistunteja. Koska kaikki hänen oppilaansa pitivät hänestä, niin sai hän helposti kotiopettajan toimia useissa perheissä. Mutta tulot olivat hyvin vähäiset ja vaiva suuri. Hänen ansionsa riittivät vain hyvin säästäväisesti eläen kaikkein välttämättömimpiin menoihin.

Paljosta tämän lapsuudessaan hemmoitellun miehen täytyikin luopua. Hän, joka oli maistanut kaikkia ylellisen elämän tarjoamia nautintoja, joka oli tottunut kaikkiin ylhäisen maailman hienouksiin, sai nyt kokea köyhyyden koko katkeruutta, köyhyyttä, joka oli kaksin verroin katkeraa sen vuoksi, että sen täytyi ulospäin näyttäytyä varallisuudelta. Opettajanhan täytyy aina olla kunnollisesti puettu, hän ei voi kulkea rikkinäisissä saappaissa eikä saapua repaleisessa takissa oppilaittensa kotiin, ja teurastajan ja leipurin laskuja oli suuresti supistettava, jotta räätälin saatavat voitaisiin maksaa. Oi, miten nöyryyttävää käyttää kuluneita kauluksia ja kalvosimia, miten väsyttävää jalkasin kulkea keskikaupungilta kotiin saakka, koska oli pakko säästää raitiorahat paria makkaraa varten, jotta hänellä ja Affilla olisi jotain syötävää illalliseksi! Ettei hän voinut lähettää poikaansa kouluun, vaan oli pakotettu itse opettamaan häntä, oli kuitenkin lohdutus onnettomuudessa: sillä sellaisiin kouluihin, jotka erottivat opettajansa siitä syystä, että he lausuivat julki tieteellisen totuuden, hän ei halunnut panna Affiaan "henkisesti pilattavaksi" — "siinä oli jo kylliksi, että poika parka oli ruumiillisesti raajarikko!"

Kaikkina näinä vuosina hänen oli ollut mahdoton viettää poikansa kanssa kesää maalla. Pari kolme huviretkeä, siinä kaikki, mitä pieni raukka oli nauttinut maalais-iloja. Mutta nuo harvat päivät olivat jättäneet hänen mieleensä haikean kaipuun päästä joskus pitemmäksikin aikaa maalle, ja isän suurimpana suruna oli se, ettei hän ollut voinut tyydyttää tätä kaipuuta. Ei mikään ollut siis sen luonnollisempaa, kuin että ensimäiset rahat, jotka hän sattumalta sai käsiinsä, määrättiin maallaoloa varten ja samalla hankittiin tilaisuus kylpyjen saamiseen, joiden vaikutus, lääkärin vakuutuksen mukaan, piti olla pikku Alfredille erittäin edullinen.

Jälellä oleva aika ennen Badeniin muuttoa kului tosin hitaasti, mutta hilpeästi, niinkuin aina jotakin hyvää odottaessa. Toukokuun ensimäisenä päivänä — ilma oli ihmeen ihana ja koko Wien varustautui loistavaan Prater-retkeen — isä ja poika läksivät kaupungista ja asettuivat kesäasuntoonsa. Affi parka luuli siirtyneensä satujen maailmaan, kun he pysähtyivät huvilan edustalle, jonka puutarha loisti keväisessä prameudessaan; kaikki oli vihantaa ja kukoistavaa, raitista ja tuoksuavaa.

III

Neljä viikkoa myöhemmin olivat kaikki huvilan asukkaat koolla.

Ihana kesäkuun iltapuoli. Aamulla oli satanut ja kostea ilma oli täynnä ruusujen tuoksua. Aurinko oli jo laskeutumaisillaan vuorten taakse ja sen viimeiset säteet valoivat smaragdivälkettään yli puiden ja ruohokenttien, joiden keskessä huvila välkkyvine ikkunaruutuineen prameili.

Sisäänkäytävän edessä ovat avoimet vaunut. Hevoset, joiden valjaissa ohiliitävät auringonsäteet heijastuvat, kääntävät ja vääntävät päitään, mikä antaa ikäänkuin eloa odottaville vaunuille.

Ruohokentän ympärillä juoksentelee palloa heittäen kaksi pientä tyttöä liehuvissa valkeissa puvuissaan ja kirjavissa nauharuusuissaan. Jonkunmoiseen lehtimajaan rakennuksen viereen on katettu pöytä maalaisjuhlaksi: vaaleanpunainen pöytäliina, sillä kahvikupit, leivoksia korissa ja vati kukkuroillaan hyötymansikoita. Sievä palvelustyttö tuo tarjottimella kahvi- ja maitokannun sekä mansikoitten lisäksi sokeria ja kermaa.

Huvilan seinää vasten on pystytetty penkki, jota kukkivat köynnökset ympäröivät; siinä istuu kaksi naista; toinen, vanhemmanpuoleinen rouva, tekee käsityötä, toinen, nuori tyttö, istuu kumartuneena kirjan yli.

Kaksi puutarhapoikaa kulkee ruiskukannuineen edestakaisin ja kastelee monivärisiä kukkapenkkejä, joiden kukkaset taivuttavat päitään vesisuihkun alla nostaakseen ne jälleen kahta tuoksuavampina ylös; riikinkukko, joka on levittänyt kultaisenvihreäsilmäisen pyrstönsä, seisoo vesialtaan reunalla ja peilailee kruunattua päätään. Hiekoitetuilla teillä, jotka näyttävät valkean ja punaisen kirjavilta matoilta, on karisseita akasian kukkia. Alakerroksen parvekkeen avonaisesta ovesta voi nähdä saliin, jonka peräikkunoiden läpi siintävät toiselta puolen vihreät puut, ja molemmin puolin sisään tulviva valo leikittelee sateenkaaren kaikissa väreissä kattokruunun kristalleissa ja hivelee avonaisen flyygelin koskettimia.

Pähkinäpuulehdostaan, missä Franz Stern ja hänen poikansa istuvat, saattoivat he nähdä koko tämän kuvan.

"Isä", sanoi Alfred, "nyt hän tulee."

"Hän" — oli ensimäisen kerroksen asukas, odottavien vaunujen omistajatar — rouva Daniela Dormes, erään tanskalaisen kenraalikonsulin kaunis, rikas leski, Badenin mieltäkiinnittävin kylpyvieras. Hän astui toisen naisen seuraamana pengerovesta ulos ja molemmat laskeutuivat portaita alas.

Toinen leikittelevistä pikku tyttösistä juoksi rouva Dormesia vastaan.

"Äiti", huusi hän, "pääsenkö mukaan ajelemaan?"

"Et tänään, Dalia kulta, sinulla on pieni ystäväsi vieraisilla… ja katsohan, teille tuodaan juuri kahviakin. Missä on Ernestine?"

"Täällä, armollinen rouva", sanoi paikalle saapuva, kelvolliselta näyttävä vanhempi nainen, arvattavasti Dalian hoitaja.

"Hyvästi siis, kultaseni. Syökää mansikoita hyvällä halulla. Ja kun alkaa tulla viileä, Ernestine, niin vie lapset sisään. Tahdotteko olla hyvä ja nousta vaunuihin, kreivitär?"

Siten puhuteltu noudatti kehotusta. Sen jälkeen nousi Danielakin vaunuihin, jolloin alushameen pitsien alta pilkisti siro jalka esille. Olento, jonka tuo jalka oli, oli muutenkin siro. Keskikokoinen, tyttömäisen solakka ja koko olennoltaan viehättävä. Profiili oli hieno, iho ruusunpunainen, hiukset ruskeat. Kaikkea tätä ympäröivät mustat pitsit. Pienen pyöreän hatun alta ja pitsihuivin poimujen välistä kurkistivat tuoreet ruusut esille.

Nainen, joka istui Danielan rinnalla, ei ollut ulkomuodoltaan yhtä viehättävä. Olematta nuori tai vanha, kaunis tai ruma, sekä niinhyvin ryhdiltään kuin puvultaan varsin vähäpätöinen, ei kreivitär Olga Barthen tehnyt minkäänlaista vaikutusta komean Daniela Dormesin rinnalla.

Ennenkuin vaunut läksivät liikkeelle, käänsi Daniela päänsä siihen suuntaan, missä Franz Stern istui, ja ennenkuin tämä oli ennättänyt nousta tervehtiäkseen häntä, oli hän ystävällisesti hymyillen nyökännyt hänelle.

"Huomasitko, isä, että hän hymyili?" sanoi Alfred katsoen vaunujen jälkeen.

"Kyllä", vastasi Stern; "hän vastaa tervehdykseeni aina ystävällisesti, mutta tällä kertaa hän tervehti vielä lisäksi ensiksi. Mutta, Affi, nyt kun kaunis rouva on kadonnut näkyvistämme, ala sinä jälleen lukea; olet luvannut minulle, että osaisit vielä tänään koko luvun ulkoa."

"Mutta en sanasta sanaan; ainoastaan sisällön, eikö niin?"

"Tietysti!"

Lehtimajassa, pöydän ääressä istuivat nyt molemmat tytöt Ernestinen kanssa. Tämä laski täydet kupit kummankin eteen.

"Istu suorassa, Dalia, ja mitä sinä ajattelet? Tahdot juoda vettä, vaikka olet juoksusta aivan hiestynyt?… Kas, tässä on kakkua teille, Emmy… Teidän poskennekin aivan punoittavat; ettekö huoli kahvia? Ainoastaan mansikoita? No niin, antakaahan lautasenne tänne."

Ja Ernestine pisti lusikan keskelle mansikkavuorta. Pienokainen seurasi hänen liikkeitään loistavin silmin. Miten hauskalta näyttikään, kun lusikka vajosi punaisten marjojen keskelle ja sitten tyhjensi koko saaliinsa lautaselle, jossa marjat vierivät toistensa yli.

"Kiitos, ei enää!"

"Nyt sokeria."

Pikku tyttö sirotti itse sokeria. Miten hauskaa sirottaa valkeata hiekkaa lautaselle ja katsella miten marjat katoavat yhä enemmän, kunnes vain yksityisiä punaisia läikkiä näkyy; sitten sekoitetaan kaikki yhteen, jolloin lusikan tielle sattuu tuollaisia hauskoja pyöreitä palloja; jotkut musertuvat rikki ja tummanpunaista sokerin tiivistämää mehua kerääntyy reunalle. Nyt vielä hiukan vaahtokermaa ja "kaikki kaiho on tyydytetty".

Vaunut, joissa Daniela Dormes ja kreivitär Barthen ajoivat, vierivät Bergstrassea pitkin, poikkesivat sitten Alleegasselle ja Café Schimmerin ohi Helenenstrasselle. Helenenstrasse, joka johtaa samannimiseen laaksoon, on Badenin Korso: sen merkitys tällä paikkakunnalla on sama, kuin Praterin Wienissä, Boulognen metsän Parisissa. Ehkäpä vieläkin enemmän, sillä suurissa kaupungeissa kohtaa kaikkialla joukottain tuntemattomia ihmisiä, jota vastoin Badenin asukkaat näkevät Korsollaan ainoastaan tuttuja. Kaikki vaunujenomistajat käyvät joka päivä samaan aikaan täällä ajelemassa, ja muut vieraat, jotka eivät omista vaunuja, kävelevät huvikseen katukäytävällä; moneen kertaan he kulkevat siellä edestakaisin, niin että he kohtaavat toisensa alituiseen ja tervehtivät toisiaan. Myöskin ohiajajia tervehditään, ja vaunuissa istuvien päät ovat sinne mennessä aina vasemmalle kääntyneet, kotiin palatessa taas oikealle, voidakseen nähdä kaikkien jaloittelijoiden tervehdyksiä ja vastata niihin. Ajotien toista puolta reunustaa koko rivi kauniita, puutarhojen ympäröimiä huviloita.

Helenenwegin varrella on monta pysäkkiä. Kaikki ohitse-ajajat ja -kulkijat eivät tosin niillä pysähdy, mutta ne ovat sittenkin sellaisia kokoontumispaikkoja, joihin badenilaiset kerääntyvät pieniin ryhmiin ja joissa voi tavata useimmat tuttunsa. Ensiksikin on aikaisemmin mainittu Café Schimmer. Pöytiä on katukäytävällä, ja niiden ääressä istuu naisia ja herroja, enimmäkseen upseereja, jäätelöä syömässä. Joskus soittaa siellä mustalaisorkesteri. — Niinpä se, joka on menossa Helenentaliin, saa, jo ennenkuin hän ennättää itse Korsollekaan, vastaanottaa puolen tusinaa tervehdyksiä, jotka tekevät sitä iloisemman vaikutuksen, kun ne lähtevät hauskassa toimessa olevien — nimittäin jäätelöä syövien — ihmisten parista, vieläpä csardassävelten säestäminä.

Seuraavat pysäkit ovat n.s. "maitolat". Ensimäinen näistä maalaisista maitoloista sijaitsee kadun loppupäässä, laakson suussa. Vähäiseltä penkereeltä, jonne johtavat portaat, voivat vieraat seurata katseillaan sekä ohiajavia että jaloittelijoita. Täällä ei ole jäätelöä tarjona, ei pyöreitä pöytiä eikä rautatuoleja niinkuin kahviloissa, vaan maalaisia puupöytiä ja -penkkejä, joiden ääressä vieraat voivat juoda piimää tai maitoa ja syödä voileipiä. Jalkamiehet kulkevat harvoin kauemmaksi kuin tähän maitolaan; tästä käännytään takaisin tai jäädään tänne hetkeksi lepäämään; vain jotkut harvat rohkeat jalkamiehet poikkeavat vielä vasemmalle, suurelle niitylle tai lähtevät metsäteille samoilemaan, joita kulkee ristin rastin vuoristossa. Korso ulottuu vielä hiukan kauemmaksi toiseen notkoon, ja sieltä vaunut kääntyvät takaisin. Kaikki ne tuttavat, joita tullessa ei ole sattunut tapaamaan, tulevat sitten kotimatkalla aivan varmaan vastaan.

Molemmat naiset eivät olleet vaihtaneet sanaakaan ennenkuin he sivuuttivat Café Schimmerin. Vastattuaan kolmen vastaan tulevan upseerin tervehdykseen, sanoi vanhempi naisista:

"Hän ei ollut mukana!"

"Kuka —?"

"Oi, kyllä te tiedätte ketä minä tarkoitan; teidän naapurinne."

Daniela punastui eikä vastannut mitään.

Vaunut kääntyivät nyt Helenenstrasselle. Kreivitär Barthen osoitti jo kaukaa katukäytävällä kulkevia tuttuja.

"Kas paroni Rolldorf… ja kaunis Thekla Horwitz, husaarieversti on taaskin hänen rinnallaan, kuinkas muuten; tuolla tulee eversti Roderich tyttäriensä kera — kuinka laitetut nuo raukat jälleen ovat! Ja kuka tuo on? Ei, tuttu hän ei ole, varmaankin joku Wienin juutalainen… Sepä oli kaunis tyttö, uusi tulokas, kukahan se mahtanee olla?… Tuolta tulevat hovivaunut: arkkiherttua Wilhelm ajaa itse; miten ystävällisesti hän tervehtikään meitä; minä lyön vetoa, te miellytätte häntä, Daniela… Kas, miten kauniit hevoset pankkiiri Rothsteinilla on, luulenpa, että ne ovat kauneimmat koko Badenissa… Mutta katselkaahan tuota hattua, miten erikoinen se on, kokonainen kukkapuutarha… Tuo amatsooni luullakseni on näyttelijätär, — kaunis vartalo. Ja miten kaunis tuo huvila on — ruohokenttä aivankuin vihreää samettia; joka kerta ohitseajaessani kadehdin sen omistajaa… Kenraali Kilk parka rullatuolissaan — kyllä kai hän jää rammaksi koko iäkseen. — Sieltähän tulee myös rampa kenraali Bretter tuolissansa… ovatpa hänen molemmat tyttärensä sentään kovin rumia! Taaskin hovivaunut… siinä ajoivat nuoret prinsessat… Eikö tuo ole kaunis rouva von Lacher? Ja kaikki nuo ihailijat hänen ympärillään — enpä tahtoisi olla herra von Lacherin sijassa… No — nyt olemme jo maitolan kohdalla — kaikki pöydät täynnä… kas tuossa ovat Nosserit ja Geldenheimin perhe sekä luutnantti Zimmer. Mutta täälläkään hän ei ole. Miten kauniilta Weilburg sentään näyttää puiston keskellä — se on oikea ruhtinaan linna — ei minulla olisi mitään vastaan asua siellä… Mutta tehän ette sano sanaakaan, Daniela?"

Nuori rouva kohotti nopeasti päätään, niinkuin on tapana tehdä, kun äkkiä kuullessaan nimeään mainittavan herää unelmistaan. "Niin,niin", sanoi hän, "te olette aivan oikeassa."

"Missä suhteessa?"

"No… siinä mitä äsken sanoitte."

"Mitä minä sitten sanoin?"

"Suokaa anteeksi, rakas kreivitär, ajatukseni olivat tosiaankin muualla."

"Siltä minustakin tuntui. Käännymmekö takaisin?"

"Kernaasti."

Ja ajaja sai käskyn kääntyä.

Kun naiset uudestaan sivuuttivat Café Schimmerin, oli siellä jälleen muutamia tuttuja, ja joukossa oli eräs, joka tervehtiessään nousi ylös ja teki kunniaa.

"No, Jumalan kiitos", huudahti kreivitär, "näimmehän me sittenkin hänet. Ajomatka oli varsin onnistunut."

"Siksikö että näimme kreivi Trélazuren?" naureskeli Daniela, punan kohotessa hänen poskilleen. "Sama onni voi kohdata meitä melkein kaiken päivää parvekkeeltani, koska hän on minun naapurini!"

Kreivitär Barthen, samoinkuin kaikki muutkin badenilaiset, palasi tyytyväisenä kotiin ajelulta vain siinä tapauksessa, että hän oli nähnyt kaikki mielenkiintoiset tuttavansa ja että hän tiesi heidän myös nähneen hänet.

IV

Seuraavana aamuna Franz Stern istui työnsä ääressä.

Työpöytä oli asetettu leveän ikkunan eteen. Se oli avoinna, suuresta, kukkivasta puusta ikkunan edessä tulvahti sisään ihanaa tuoksua ja mehiläisten surinaa. Stern käytti nyt vapaata aikaansa maalla ensi sijassa poikansa opetukseen, johon häneltä meni päivittäin viisi tuntia, sekä erääseen kirjalliseen työhön, jonka aihe jo kauan oli hänen mielessään kytenyt; se oli kasvatusopillinen teos.

Saman pöydän ääressä, sivuttain istui Alfred, hänkin syventyneenä kirjalliseen tehtävään. Poika näytti jo paljoa terveemmältä. Hän ei ollut enää yhtä kalpea ja keltainen kuin Wienissä, ja hänen kasvoistaan oli kadonnut kärsivä, aikaihmisen ilme, ja sen sijalle tullut lapsekas tyytyväisyys ja ilo.

Isäkin näytti vähemmän rasittuneelta. Hän oli kolmenkymmenenneljän vuoden vanha mies, tavattoman pitkä ja pään muoto jalo ja kaunis, Hänellä oli lyhyt kihara tukka ja tumma täysiparta; sen lisäksi siniset silmät ja hohtavan valkeat hampaat; oikeastaan varsin kaunis mies.

Hänen nuorena ollessaan oli häntä nimitetty "Wienin Adonikseksi", vaikka hän ei ollut vähimmässäkään määrässä keikarimaisen itsetietoinen kauneudestaan. Poika ei ollut hänen näköisensä. Hän tuli äitiinsä, joka ei ollut kaunis, vaan vaaleaverinen ja väritön. Ja sittenkin — miten häntä oli rakastettu, mitenkä se, mikä toisten mielestä oli ollut väritöntä, oli hänen miehensä silmissä ollut lempeyttä, ujoutta, "orvokkimaisuutta" — niinkuin Franz Sternillä oli ollut tapana sanoa rakkautensa esineestä. Nyt hän oli lakastunut, tuo orvokki raukka; mutta hänen keväthenkäyksensä, hänen hiljainen sininen kuvansa oli muuttumattomana säilynyt lesken sydämessä.

Netti astui sisään.

"Armollinen herra", sanoi hän, "alakerroksen herrasväen palvelustyttö on keittiössä; hänellä on herralle asiaa."

Franz kohotti päätään.

"Minulleko?" kysyi hän ihmeissään. "Anna hänen tulla sisään!"

Netti avasi oven sievälle sisäkölle.

"Herra professori", sanoi tyttö niiaten, "rouva pyysi minun kysyä, tahtoisiko herra professori vaivautua hänen luokseen?"

"Haluaako rouva Dormes puhutella minua? Olen hänen käytettävänään; ilmoittakaa, että minulla on kunnia viiden minuutin kuluttua saapua hänen luokseen."

Tyttö niiasi toistamiseen.

"Hyvä, herra professori!" — ja läksi.

Franz Stern nousi ja vaihtoi aamutakkinsa toiseen, parempaan, sitoi kaulahuivin kaulaansa ja harjasi tukkaansa. Tehdessään näitä valmistuksia hän sanoi Alfredille:

"Tiedätkös Alfred, miksi minä luulen, että rouva Dormes pyytää minua luokseen? Hän moittii varmaankin minua siitä, että hänen tyttärensä ja minun poikani leikittelevät ja juttelevat joskus yhdessä ja hän vaatii varmaan, että siitä on tehtävä loppu."

"Sepä olisi ikävä, isä; pikku Dalia on kovin suloinen ja hän pitää niin paljon Korpoksesta. Korpos, oletko siellä?" kääntyi Affi linnun puoleen, joka käyskenteli ikkunalaudalla.

"Älä anna häiritä itseäsi, Affi — jatka kirjoitustasi; takaisin tullessani toivon, että kirjoituksesi on valmis."

Näin sanoen Stern poistui huoneesta lopetettuaan pukeutumisensa. Hän astui pihan poikki ja saapui portaille, jotka johtivat rouva Dormesin asuntoon. Portaitten alapäässä oli oranssipuita suurissa ruukuissa, ja punainen matto oli levitetty astimille. Jo siitä saattoi huomata, että asunto oli rikas ja komea.

Kevyt huokaus pääsi nuoren opettajan huolien painostamasta rinnasta. Kaikki, mikä puhui komeudesta ja rikkaudesta, muistutti hänelle hänen nuoruuttaan ja vaikutti häneen kuin kotoiset säveleet maanpakolaiseen.

Palvelja avasi eteisen oven, sitten avautui toinenkin ovi, josta Stern astui saliin.

"Minä käyn armolliselle rouvalle ilmoittamassa, että professori on saapunut", sanoi palvelija, astuessaan viereiseen suojaan.

Franz katseli ympärilleen huoneessa. Se oli oikea kesäsali, yksinkertaisine vaaleapäällyksisine huonekaluineen ja verhoineen. Ikkunauutimet olivat lasketut alas, ja vilpoinen hämärä vallitsi huoneessa. Irtonaisia ruusuja oli maljakoissa ja niiden tuoksu sekaantui avonaisista ikkunoista tulvehtiviin puutarhatuoksuihin. Pieni kirjoituspöytä monine valokuvineen seisoi nurkassa; pianolla oli nuottivihko avonaisena. Leposohvan vieressä pieni pöytä, jolla oli kirja — norsunluinen paperiveitsi kirjan lehtien välissä — silkkikankaalla sisustettu työkori, viuhka ja hajuvesipullo.

Hetken kuluttua astui rouva Dormes sisään. Hänellä oli yllään pitseillä koristettu valkea aamupuku.

"Kiitän teitä, herra professori" — hän ojensi Sternille kauniin kätensä ja tehdessään tämän liikkeen hänen rannerenkaansa ketjut kilahtelivat — "kiitän teitä, että vaivauduitte…"

"Armollinen rouva kutsui minua…"

"Käykää istumaan olkaa hyvä" — ja Daniela kävi istumaan tavalliselle paikalleen, siltä ainakin tuntui. Hän otti kirjan välistä paperiveitsen käteensä ja leikitteli sillä. "Tahtoisin puhua kanssanne pienestä tytöstäni, herra Stern…"

"Oikein siis arvasin!" tuumi Franz Stern itsekin. Samalla hän ajatteli: "Miten kaunis tämä nainen onkaan — ja vielä tuhat kertaa kauniimpi kotonaan kuin ulkona kävelypuvussaan…"

"Pienen tyttöni vuoksi", jatkoi Daniela, "joka käy jo yhdeksättä, ja on siis siinä iässä, jolloin ei ole lapsen terveellistä vain leikitellä kaiken päivää…"

"Se on totta!"

"Ja jolloin hänen tulee alkaa jo kunnolla opiskella. Tosin minä itse luen hänen kanssaan joka päivä jonkun tunnin; mutta minä luullakseni en seuraa mitään järjestelmää — ja äidillä on sittenkin kylliksi työtä kasvatuksesta, vaikkei hän suorastaan pitäisikään huolta lapsen opetuksesta. Minä aioin siis pyytää teitä, herra Stern, — siinä tapauksessa että teillä on aikaa, antamaan hiukan opetusta Dalialleni."

"Sitäkö hän siis halusikin — oi miten mielelläni!" tuumi Stern itsekseen. — "Suurimmalla mielihyvällä, armollinen rouva," vastasi hän ääneen. "Varmaankin minun tulee antaa tyttärellenne alkeisopetusta?"

"Niin; opettakaa hänelle kaunokirjoitusta, laskentoa, maantiedettä ja vanhan ajan historiaa… Ja jos mahdollista, opettakaa häntä hiukan — ajattelemaan!"

"Mutta yhtä asiaa minun velvollisuuteni on teille huomauttaa, armollinen rouva. Tavallisesti alkeisopetukseen kuuluu myös raamatunhistoria ja katkismus, ja ehkäpä te ette tiedä, että olen juutalainen?"

"Ei, sitä en tiennyt", sanoi rouva Dormes muuttamatta ainoatakaan kasvojen elettä. "Mutta se ei vaikuta asiaan vähimmässäkään määrässä. Opettakaa oppilaallenne juutalaisten historiaa samaan henkeen kuin egyptiläisten tai intialaistenkin — se on, vanhoilta ajoilta säilyneinä satuina ja tarinoina."

Hämmästyneenä Stern kohotti päätään ja katsoi puhujaan. Oliko tosiaankin tuon pitsien, ruusujen ja pienten kultaesineitten keskellä elävän maailmannaisen hymyilevä suu lausunut nuo vakavat sanat? Eikö hän myös vähää ennen ollut kehottanut häntä opettamaan pikku tyttöä ajattelemaan? Eihän sellainen oppiaine kuulunut edes julkisen poikakoulun kurssiin — puhumattakaan siitä, että sitä tavallisesti olisi otettu huomioon pienen neitosen oppiohjelmaa laadittaessa. Merkillinen nainen!

"Miksi te katselette minua noin ihmetellen?" kysyi Daniela, joka saattoi lukea nuo ajatukset vieraansa kasvoilta. "Ihmetyttääkö se teitä, ettei minulla ole uskonnollisia ennakkoluuloja?"

"Ihmetyttää kyllä, armollinen rouva, sillä juuri sellaiset ennakkoluulot ovat turmelleet virkaurani!"

"Miten niin?"

Stern kertoi esihistoriallisia ihmisiä koskevasta esitelmästään. Daniela kuunteli suurella ymmärtämyksellä ja huudahti lopuksi:

"Oi, miten oikein te teitte kun pyysitte eroa, ettekä peruuttanut sanojanne! Joskaan Galilein sanat: 'Ja se pyörii sittenkin', eivät ole historiallisia, niin olisi hänen juuri pitänyt ne lausua; nykyään ainakin niiden pitää olla kaikkien totuuttarakastavien mielilauseena."

On olemassa sympaatisia virtauksia, jotka kulkevat sydämestä sydämeen ja toisia taas, jotka kulkevat aisteista aisteihin. Kun kahden ihmisen tavatessa toisensa edellinen seikka tapahtuu, niin laskee se perustuksen lämpimälle ystävyydelle; jälkimäisessä tapauksessa herää rakkaus henkiin ensi näkemältä. Mutta on olemassa vielä kolmaskin virtaus: se kulkee sielusta sieluun, ja tämä tunne valtasi nyt Franzin ja Danielan. Tuo miellyttävä tunne: "Me ymmärrämme toisiamme" saattaa samaa ajattelevat ihmiset veljiksi ja sisariksi.

"Armollinen rouva, en voi sanoin ilmaista teille, miten suuresti iloitsen saadessani opettaa teidän pienokaistanne kirjoittamaan, laskemaan ja — tietenkin lapsen kannalta — ajattelemaan."

"Ja minä iloitsen siitä, että saan joskus olla opetustunneilla mukana. Ja jos teistä, herra Stern, on ikävä jättää poikanne yksin, niin voitte tuoda hänet mukananne tänne!"

"Oi, Affi rukkani on tottunut tuntikausia yksin olemaan. Wienissä, käydessäni tunneillani, täytyy hänen usein olla yksin, ja hän saa kyllä aikansa kulumaan: hänellä on todellinen opinnälkä!"

"Poika rukka!" sanoi Daniela huoaten. "Eikö hänen tautinsa ole parannettavissa?"

"Sitä en osaa sanoa, armollinen rouva. Tosin lääkäri arveli, että kylvyt parantaisivat hänet, mutta toistaiseksi ei ole mitään muutosta parempaan tapahtunut."

"Hän tuntuu kiltiltä lapselta. Dalia on kertonut hänestä paljon; hän pitää hänestä aivan erikoisesti."

"Hän on todellakin kiltti lapsi. En sano sitä siksi, että olen hänen isänsä; minulla on opettajana ollut tilaisuus tarkata useita lapsia, enkä koskaan ole tavannut yhtä lempeää ja hellää poikaa!"

"Minunkin pienokaiseni rakastaa minua hellästi, ja minä pidän sitä omana ansionani. Lapset antavat saman verran vastarakkautta, kuin he itsekin saavat, nimittäin näennäisesti saavat. Te olette varmaan hyvin hellä isä?"

"Armollinen rouva, minulla ei ole muuta koko maailmassa kuin tuo lapsi. Hän on muistona koko entisyydestäni, häneen kohdistuu koko tulevaisuudentoivoni!"

"Sitten te voitatte minut; niin yksinomaan en rakasta lastani. Tosin en voi ajatella tulevaisuutta ilman häntä, mutta hän yksin ei täytä koko elämääni. Mutta määrätkäämme nyt tunnit."

Daniela siirsi näin äkkiä puheen toisaalle, koska hänestä tuntui, että nämät viimeiset sanat ilmaisivat enemmän kuin mitä oli sopivaa sanoa miehelle, jonka kanssa hän ensi kertaa oli puheissa. Miten hän oli tullut sanoneeksi herra Sternille, että hänellä tosiaankin oli sellaisia tulevaisuudentoiveita, jotka eivät olleet missään tekemisessä lapsen kanssa, että hän toivoi voivansa vaihtaa yksinäisyytensä uuteen aviolliseen onneen ja että hän oli päättänyt lopettaa leskeytensä.

Tunnit ja palkka määrättiin. Kun oli päätetty, että ensimäinen tunti olisi seuraavana aamupäivänä kello yhdeltätoista, nousi Franz Stern paikaltaan ja suuteli itävaltalaiseen tapaan rouva Dormesin kättä jäähyväisiksi.

"Huomiseen siis", sanoi Daniela, vastaten toisen kunnioittavaan kumarrukseen ystävällisellä päännyökäyksellä.

"Minä en saa siis enää leikkiä kauniin Dalian kanssa, vai mitä isä?" kysyi Alfred huolestuneena, kun hänen isänsä palasi takaisin. "Kiihtymykseltä en tosiaankaan ole saanut työtä tehdyksi — älä ole pahoillasi minulle. En voinut muuta kuin leikitellä Korpoksen kanssa, jota juuri koetin opettaa lausumaan Dalian nimeä."

"Ei hätää, Affi; itse Daliaakin saat vielä puhutella. Rouva Dormes ei kiellä sinua olemasta Dalian kanssa, päin vastoin." — Ja hän kertoi hänelle heidän keskustelustaan.

Franz Stern oli kasvattanut pojastaan itselleen ystävän, ja hän oli tottunut puhumaan hänen kanssaan melkein kaikesta, mikä täytti hänen elämänsä ja ajatuksensa. Sen vuoksi olikin Alfred paljoa kehittyneempi kuin hänen ikäisensä yleensä. Lasten kanssa hän ei ollut koskaan leikitellyt: lastenkirjoja hän ei pitkään aikaan ollut enää lukenut, ja yhdessäolo isän kanssa oli tehnyt hänestä itsestäänkin pikku miehen. Tosin heidän seurustelunsa ei ollut vailla lapsekasta, vieläpä lapsellista sävyä, mutta se ei johtunut siitä, että Franz olisi ehdoin tahdoin yrittänyt alentua lapsen tasalle, vaan siksi, että hän itse oli mieleltään lapsekkaan iloinen ja herkkä. Jos kaksi ihmistä — yhdentekevää minkä ikäisiä tai missä asemassa he ovat — eivät seurustelussaan voi olla lapsekkaan iloisia, niin puuttuu heidän suhteestaan paljon, mikä tekee sen täysin onnelliseksi.

V

Sternin mentyä tuli toinen naapuri rouva Dormesin luo käymään. Molemmat naiset, äiti ja tytär, jotka edellisenä päivänä, rouva Dormesin lähtiessä ajelulle, olivat istuneet puutarhapenkillä, toinen ommellen, toinen lukien, astuivat nyt sisään.

Nähdessään heidät nousi epämieluisa ilme Danielan kasvoille. Mutta jo seuraavassa hetkessä vaihtui se iloiseen ilmeeseen, mikä kuuluu talonemännän velvollisuuksiin, ja astuessaan vieraitaan vastaan hän huudahti ystävällisimmällä äänellään:

"Hyvää huomenta, paroonitar — hyvää huomenta, bella Giulietta!"

"Meillä on teille pyyntö, rakas, herttainen rouva Dormes…" alotti nuorempi naisista.

"Ja se olisi?… Olkaa hyvät ja käykää istumaan."

"Kysymyksessä on huviretki… Kolmen Korpin ravintolaan…"

"Ja minunko pitäisi tulla mukaan? Ei, minä kiellän kernaimmin heti aivan jyrkästi. Mehän olemme maalla, miksi siis lähtisimme huviretkelle? Sellaiseen yhtä vähän kuin tanssiaisiin on teidän turha koettaa minua viekoitella; sellaiset huvit eivät ole minua varten."

"Sääli", sanoi nyt äiti; "siitä tulee hyvin hauska, erittäin 'komilfo' retki — siten rouva von Rimmersperg luuli, että hänen mielisananpartensa kirjoitettiin — Lacherin perhe tulee mukaan — ja Roderichin — sitä paitsi musta ruhtinatar — hänen nimeään minun on aivan mahdoton muistaa… tiedättehän, tuo kaunis valakkalainen…"

"Valakkilainen", korjasi tytär puoliääneen.

"Valakkilainen, tarkoitan. — Ja herroista…"

"Heitä sinun on turha luetella, äiti. Onhan luonnollista, ettei rouva von Lacherin ympäriltä koskaan ihailijoita puutu."

"Miten ilkeä sinä olet, Giulietta. — Hän on oikea enkeli, Giuliettani, mutta hiukan terävä suustaan… Eikö totta, kultaseni, sitä sinä olet? — Myönnähän vain, se pukee sinua!"

Daniela kiiruhti nuoren tytön avuksi. "Luullakseni Giulietta itse on kylliksi viehättävä viekoitellakseen hauskoja herroja huviretkelle."

"Se on kyllä totta — hänellä on paljon ihailijoita — mutta ikävä kyllä, heidän joukossaan ei ole ainoatakaan naimakelpoista — ja ymmärrättehän, että tärkein kysymys äidille on…"

"No mutta äiti, tahdotko väkisin jo päästä minusta eroon?"

"Hyviin naimisiin minä tahdon saada sinut — niin juuri. Mutta en minä siltä tahdo päästä sinusta eroon — tahdon päästä asumaan vävypoikani luo, se on tärkein ehtoni…"

"Kova ehto!" tuumi Daniela itsekseen.

Ja totta tosiaankin, kenenkään ei tarvitsisi kadehtia sellaista anoppia. — Paroonitar Kimmersperg oli erään wieniläisen lukkosepän tytär. Hän oli myöjättärenä tupakkakaupassa, kun eräs nuori, hyvään perheeseen kuuluva upseeri typeryydessään nai tämän aivan sivistymättömän tytön. Sen johdosta mies riitaantui perheensä kanssa, ja rykmentissäkin kävi hänen olonsa varsin tukalaksi, sillä muut upseerinrouvat kohtelivat kovin loukkaavalla tavalla uutta paroonitarta. Hän erosi virastaan ja vetäytyi maalle rouvansa kanssa. Hän koetti kaikella tavalla sivistää häntä, mutta turhaan; sillä kaiken sivistymättömyyden ja epähienouden alkulähteenä oli suuri vika, jota oli mahdoton parantaa: typeryys. Kahdeksan vuoden avioliiton jälkeen kuoli parooni Kimmersperg. Ei kukaan tiennyt, mikä oli syynä hänen niin varhaiseen kuolemaansa, mutta ei olisi ollut ihme, jos hänen rouvansa typeryys olisi kiusannut hänet hengiltä.

Jouduttuaan leskeksi yritti paroonitar jälleen lähennellä miehensä perhettä aikoen tunkeutua heidän piiriinsä; mutta hänen auttamattoman taitamaton käytöstapansa tuotti hänelle mitä hirveimpiä nöyryytyksiä, jotka hän pani kaikki "itserakkaan aatelisperheen inhottavan ylpeyden" laskuun. Hänessä heräsi kiihkeä kunnianhimo antaa tyttärellensä täysin ylhäinen kasvatus ja hän hankki hänelle niin paljon opettajia ja kasvattajattaria kuin hän vain saattoi. Pikku Julia oli hyväpäinen ja oppi helposti. Järkensä hän oli perinyt isältään, mutta äidiltään hän oli saanut — joko perintönä tai kasvatuksen tuloksena — pintapuolisuuden, ja nyt, aikaihmiseksi tultuaan ei hän ajatellut muuta kuin "edullista naimiskauppaa" — sen ohella kuitenkin myös pukuja, turhamaisuutta ja huveja. Giulietta oli kaunis ja hän oli antanut nimellensä italialaisen muodon siksi, että hänen peilikuvansa esitti etelämaalaista kaunotarta: hänellä oli sysimusta tukka, tuuheat, melkein yhteenkasvaneet kulmakarvat, jotka varjostivat säkenöiviä, mustia silmiä; sen lisäksi tuore iho, hohtavan valkeat hampaat ja punoittavat huulet; vartalo oli kookas ja täyteläinen — sanalla sanoen, huomiota herättävä olento, jota monet miestenkatseet seurasivat, saaden usein osakseen yllytystä.

Yksi tuska oli Giulietalla elämässään: hän häpesi äitiänsä. Tämä oli usein ollut läsnä tyttärensä tunneilla ja siten oli häneen tarttunut vieraskielisiä sanoja sekä historiallisista ja kirjallisista esitelmistä kokonaisia lauseita, joita hän kovin mielellään käytti, joskin useimmiten aivan takaperoisesti. Siten hän vähä väliä tuotti tyttärellensä kiusallisia hetkiä.

Giuliettan oli mahdoton olla korjaamatta suoranaisia virheitä ja kompastuksia, mitä parooniter muuten ei lainkaan pannut pahakseen.

Hän kunnioitti suuresti nuoren tytön viisautta ja kaikkia muitakin ominaisuuksia. Usein hän kesken puhettaan, kun häneltä uupui joku sana, katsoi kysyvästi tyttäreensä, jolloin tämä täydensi lauseen; vieläpä lausuttuaan jonkun vieraskielisen sanan hän suuntasi kysyvän katseensa Giuliettaan ja yskäsi, ikäänkuin hän olisi epähuomiossa erehtynyt; ja jos tytär oikaisi häntä, toisti hän sanan, lisäten: "Aioin minä sanoa."

Paroonitar Rimmersperg ei ollut rikas, mutta kylliksi varakas voidakseen huolettomasti elää. Sittenkin olivat äiti ja tytär aina rahapulassa, usein he joutuivat hyvinkin kiusalliseen asemaan, kun kumpikaan ei kyennyt hoitamaan varojaan — toinen typeryydestä, toinen kevytmielisyydestä. Puvut maksoivat vuosittain kaksinverroin enemmän, kuin mihin heillä olisi ollut varaa; toisaalla täytyi sen sijaan supistaa, ja sattuipa ettei talossa kahteen viikkoon ollut liharuokaa, jos uusi hieno hattu juuri oli tullut ostetuksi. Mutta tämä pukuhulluus tarkoitti vain tytärtä. Äiti oli hyvinkin yksinkertaisesti, usein köyhästikin puettu. Hän ei ymmärtänyt sitä sopivaisuudenvaatimusta, että vanhemman naisen tuli esiintyä kallisarvoisemmassa puvussa kuin nuoremman; ja kun hän ei itse enää ollut kiemaileva ja koko hänen turhamaisuutensa ja kaikki toiveensa kohdistuivat vain tyttären kauneuteen ja hänen naimiseensa, niin kului kaikki raha Giuliettan koruihin, jota vastoin hänellä itsellään usein ei ollut mitä yllensä panna. Hän ei käsittänyt sitäkään, että nuori tyttö yksinkertaisimmissa puvuissa ja hatuissa — kunhan ne vain ovat siistit ja puhtaat — näyttää aina viehättävältä, vaan hän arveli, että puvun täytyi olla kotoisin parhaan ompelijattaren — jos mahdollista ranskalaisen — työpajasta, jotta vaikutus olisi "comme il faut".

Giulietta oli nyt yhdenkolmatta-vuotias ja jo neljättä kesäkautta hän vietti Badenissa. Talvisin molemmat naiset asuivat Wienissä. Siellä he elivät kaikessa hiljaisuudessa; ensiksikin, koska heidän varansa eivät olisi riittäneet tanssiaispukuihin ja sen semmoisiin, ja toiseksi, koska heidän asemansa seuraelämässä oli kovin kiero. Porvarillisissa piireissä he eivät tahtoneet seurustella, eivätkä heidän sukulaisensa tunnustaneet heitä omikseen. Badenissa on asian laita toinen. Siellä seuraelämä ei ole yhtä suljettua, pakostakin kaikki tapaavat toisensa puistossa, kävelyteillä, tanssiaisissa, ja siellä Giuliettan nimi, hänen kauniit pukunsa ja ennenkaikkea hänen harvinainen suloutensa kelpasivat kyllä tekemään hänestä kylpykauden kuningattaren. Äiti sai kaupantekiäisinä seurata mukana. Baden oli siis oikea luvattu maa edullisen naimakaupan tekemiseen; mutta tähän asti ei sellaista vielä ollut ilmaantunut. Kaikki kiihkeät hakkailut olivat päättyneet muodolliseen jäähyväisvisiittiin. Äiti ja tytär olivatkin päättäneet, jos tämäkin kesä jäisi tuloksettomaksi, tehdä seuraavana vuonna hyökkäyksensä Saksan kylpylaitoksiin.

Danielan mielestä seurustelu näiden naapurien kanssa ei ollut erittäin miellyttävä. Kuitenkin Giuliettan kauneus viehätti häntä. Nainen, joka itse on kaunis, eikä kadehdi toista, tuntee aina jonkinmoista, vaikkapa ei muuta kuin esteettistä mielenkiintoa kaunista tyttöä kohtaan, ja tällainen mielenkiinto korvaa miltei sympatiaa. — Äiti sitä vastoin oli nuorelle rouvalle suorastaan vastenmielinen; heillä oli vain yksi ainoa yhteinen toive: se että Giulietta pääsisi hyviin naimisiin. Se lankesi jo aivan itsestänsä; sillä se, joka katsoo nuoren tytön parasta, ei voi samalla olla toivomatta, että hän niinpiankuin suinkin joutuisi hyviin naimisiin.

"Te ette siis millään ehdolla tahdo tulla meidän mukanamme, rakas rouva von Dormes?" Vaikka Daniela alussa oli koettanut vastustaa tuota pientä "von" sanaa, joka ei kuulunut hänen nimeensä, ei paroonitar Rimmersperg jättänyt sitä käyttämättä, ja siten rouva Dormesin oli ollut pakko alistua siihen.

"Ei, en millään ehdolla, paroonitar. Minä päivänä teidän huviretkenne on?"

"Päivää ei ole vielä määrätty", vastasi Giulietta; "me koetamme ensin saada kylliksi osaanottajia kokoon."

"Ehkäpä koko juttu menee vielä myttyyn", arveli Daniela. "Minulla on se kokemus, että vain pieni prosentti meidän aikeistamme todellakin täyttyy. Enkö ole oikeassa, paroonitar?"

"Miten te sanoitte? Prosentti? Oi, minä en ymmärrä mitään raha-asioista."

Palvelija toi käymäkortin sisään. Nuori rouva silmäsi sitä ja punastui.

"Käskekää sisään", sanoi hän palvelijalle, ja kääntyen vieraittensa puoleen hän lisäsi: "Naapurimme, monsieur de Trélazure, on päättänyt tulla luokseni käymään."

Paroonitar nousi paikaltaan.

"Tule, Giulietta, meidän on parasta…"

"Jääkäähän toki!" pyysi rouva Dormes.

Samassa astui vieras sisään. Hän kumarsi talon emännälle ja lausui pari kohteliasta sanaa, joihin rouva Dormes vastasi yhtä kohteliaasti, mutta kalveten aina huuliaan myöten.

VI

Syynä tähän vuorottaiseen punastumiseen ja kalpenemiseen oli kiihkeä mielenkiinto, joka lähenteli melkein rakastumista. Tämän miehen kuva seurasi alituisesti vaikutuksille herkkää nuorta rouvaa, yksin hänen uneksiessaan yölläkin.

Ensi kertaa oli hänen huomionsa kiintynyt häneen Wienissä kaksi kuukautta sitten. Ajellessaan joka päivä Praterissa oli hän kaksi tai kolme kertaa kohdannut hänet ratsastuskujanteella. Niin usein kuin hän oli oopperassa — joka maanantai — sekä joka torstai Burgteatterissa näki hän hänet ensimäisessä nojatuolirivissä permannolla ja tunsi hänen kiikarinsa kohdistuvan alituisesti hänen aitioonsa. Vasta päivää ennen lähtöään Badeniin oli hän sattumalta kuullut hänen nimensä. Kreivitär Barthen, joka sinä iltapäivänä ajeli Danielan kanssa Praterissa, huudahti, kun odotettu ihailija kiiti heidän ohitseen:

"Ah, kreivi de Trélazure!"

"Te tunnette tuon herran?"

"Tunnen kyllä, hän kuuluu Ranskan lähetystöön — seuraelämässä tavattoman suosittu — erittäin hienoa bretagnelaista sukua, oikea vanhan ajan ritari."

Mitenkä rouva Dormes hämmästyikään, kun hän Badeniin saapuessaan sai kuulla, että huvilan puutarhapaviljongin oli vuokrannut eräs nuori ranskalainen, jota kamaripalvelijoineen, tallirenkeineen ja hevosineen joka päivä odotettiin.

"Minkä niminen tuo herra on?" kysyi Daniela.

"Nimeä oli minun mahdoton muistaa", vastasi portinvahdin vaimo. "Kreivi hän on, kaunis, vaaleaviiksinen herra."

Ei epäilystäkään, ettei hän ollut monsieur de Trélazure. Sattumaltako hän oli vuokrannut itselleen asunnon tässä huvilassa, vai olisiko?… Mielenkiinto, joka jo Wienissä oli herännyt, kiihtyi yhä suuremmaksi; siitähän oli vähällä sukeutua kokonainen romaani. Ja miksikä ei? Olihan Daniela vapaa, hän ikävöi uutta kotia, ja jos tämä nuori aatelismies rakasti häntä ja jos hän ansaitsi hänen rakkauttansa — niin miksikä ei? Tuo ajatus sai hänen sydämensä kiihkeämmin sykkimään. Siitä saakka aina, kun Praterratsastajan kuva oli kohonnut hänen sielunsa silmän eteen, tunsi hän samaa sydämentykytystä, samaa punastumista… eikö se merkinnyt rakkautta?… Mutta Daniela oli liian ylpeä vastatakseen tähän kysymykseen: rakkauttaan hän ei voinut antaa tuntemattomalle, se oli ansaittava; hänen täytyi saada silmätä syvälle miehen sydämeen ja sieluun, ennenkuin hän hänen mielestään ansaitsisi hänen rakkautensa suurta, koko elämää ratkaisevaa lahjaa… Siten hän nuhteli itseänsä; mutta sittenkin — olkoon hänen tunteensa kiihkeää rakkautta tai mielenkiintoa — iloista odotusta, autuasta vavistusta — hän ei voinut, eikä koettanutkaan sitä karkoittaa, sillä se valoi uutta rikkautta hänen elämäänsä.

Daniela Dormes oli nyt kahdeksankolmatta vuoden vanha, eikä hän ollut koskaan vielä rakastanut. Hänen elämänsä oli muodostunut täten: Hän oli itävaltalaisen tilanomistajan tytär, ja hänen isänsä, joka varhain oli jäänyt leskeksi, oli yksin ohjannut ainoan lapsensa kasvatusta. He asuivat yhdessä vuoden umpeensa maalla täydellisesti erotettuina muista. Isä, joka ei ollut vain maanviljelijä, mutta myöskin tiedemies, ennätti siten maaelämän rauhassa harjoittaa tiedettänsä ja tutustuttaa siihen tyttärensäkin. Daniela tuli seitsemäntoista vuoden vanhaksi saamatta koskaan lapsena leikkiä toisten lasten kanssa tai nuorena tyttönä jutella ja kuiskutella ystävättärien kera unelmiensa ihanteista uusimmista hattumuodeista, tanssiaisista, paraadeista tai muista tyttöikään kuuluvista asioista. Sattuipa silloin, että hänen isänsä hyvä ystävä, Harald Dormes, Tanskan konsuli, joka iältään oli jo neljänkymmenenviiden vuoden vanha, kosi häntä. Isä kehotti vakavasti häntä uskomaan tulevaisuutensa tämän jalon, hienotunteisen miehen huostaan, ja tottelevaisena jalo, ylevä tyttö antoi hänelle myöntävän vastauksensa. Hänen tunteensa Dormesia kohtaan oli lämpimintä ystävyyttä ja vilpitöntä kunnioitusta, mikä tunne avioliiton aikana yhä lisääntyi ja kesti aina viimeiseen hetkeen saakka. Avioliitto oli onnellinen. Harald, tietorikas ja syväaatteinen mies, kasvatti jo aikaisin ajattelemaan opetetusta nuoresta vaimostaan itselleen todellisen henkisen ystävän, joka kykeni ottamaan osaa kaikkiin hänen töihinsä ja pyrintöihinsä. Mutta myös maailmallisessa suhteessa hän täydensi Danielan kasvatuksen, se puoli hänessä kun oli jäänyt vaillinaiseksi. Suuren omaisuuden omistajana ja konsulin asemassaan oli Harald Dormesin koti aina ollut vieraille avoinna. Hänen talossaan vieraili koko sen kaupungin hienousto, missä hän kulloinkin oli virantoimituksessa. Hänen nuori vaimonsa herätti älyllään ja kauneudellaan kaikkialla huomiota ja omisti hyvinkin pian itselleen moitteettoman hienon käytöstavan. Kahdeksanvuotisen avioliittonsa aikana oli pariskunta asunut ensiksikin Ateenassa, sitten Firenzessä ja lopulta Parisissa. Siellä Dormes oli kuollutkin. Daniela suri häntä vilpittömästi. Hautajaisten jälkeen hän läksi Parisista pienen tyttärensä kera ja kiiruhti isänsä turviin. Hänen luonaan hän vietti kaksi vuotta täydellisessä erossa koko muusta maailmasta. Mutta nyt suru mies-vainajan jälkeen oli lieventynyt ja hänen täydessä kukoistuksessaan oleva nuoruutensa, ja intohimoton sydämensä alkoi ikävöidä elämäniloja, ja niinpä hän isänsä suostumuksella läksi hänen luotaan ja asettui Wieniin solmiakseen uuden liiton. Mieheltään hän oli perinyt kahdeksansadantuhannen markan omaisuuden; sen lisäksi hänellä oli kauneutensa, miellyttävä suloutensa: kosijoista ei tarvinnut olla puutetta.

Mutta hän ei ollut vielä avannut kotiaan vieraille. Maaliskuussa hän oli muuttanut isänsä maatilalta Wieniin, ja vasta seuraavana talvena, saatuaan kotinsa täyteen kuntoon, hän oli aikonut ottaa osaa Wienin seuraelämään. Nyt hänen aikansa kului kokonaan huonekalujen ostoon ja kaikenlaisiin muihin järjestyshommiin; uusia tuttavuuksia hän ei vielä tehnyt, hänen ainoat huvinsa olivat teatterikäynnit ja jokapäiväiset ajelut Praterissa. Ja nyt jo hän oli miltei kadottanut sydämensä. — "Se ei käy laatuun", nuhteli hän itseään, kun Praterratsastajan kuva liian usein kohosi hänen sielunsa silmän eteen — "niin helposti en saa tulevaisuuttani toiselle antaa — minun tulee valita, punnita, verrata…" Hän lohdutti itseään sillä, että hän pian matkustaisi pois Wienistä — hän oli vuokrannut itselleen kesäasunnon Badenissa — kesän kuluessa tuo liiankin itsepäinen kuva kalpenisi ja tulevana talvena, kun hän avaisi salonkinsa, voisi hän sitten vapaasti valita; jos ranskalainen lähettiläs olisi kosijoiden parissa, niin sitä parempi. Mutta kun Daniela saapui kesähuvilaansa ja kuuli, että hänen pienen ihastuksensa — muullaista nimeä hän ei tahtonut tunteelleen antaa — esine tulisi hänen naapuriksensa, alkoi hän pelätä valinnanvapautensa puolesta.

Kaksi viikkoa kului, eikä puutarhamajan asukas ollut vielä saapunut. Sillä välin oli rouva Dormes tutustunut niihin perheisiin, jotka ensiksi olivat tulleet Badeniin, ja siinä suhteessa avusti häntä hänen ystävättärensä, kreivitär Barthen, jolla joka vuosi oli tapana viettää täällä kuusi viikkoa ja joka tunsi koko Badenin. Tietysti oli ilmestynyt pieni kosijaparvikin, joka ympäröi rikasta, nuorta leskeä. Mutta heidän parissaan ei ollut ainoatakaan, joka olisi voinut vetää vertoja odotetulle naapurille.

Eräänä iltana — siitä oli nyt viikon päivät — kun Daniela palasi kotiin ajelulta Helenentalista, huomasi hän huvilan pihalla tallirengin, joka kuljetti suitsista hevosta edestakaisin. Kaukaa hän tunsi sen jo Trélazuren hevoseksi. Eipä hän koskaan olisi voinut luulla, että hiirakon näky saisi hänen sydämensä niin kiihkeästi sykkimään.

Ratsun omistaja saapui vasta kolme päivää myöhemmin. — Daniela arveli, että hän heti tulonsa jälkeen esittäytyisi hänelle naapurina, mutta samoinkuin Wienissäkin hän tyytyi vain kohtaamaan häntä ajelulla; sillä eroituksella vain, että hän täällä tervehti häntä. Danielan "pieni ihastus" kiihtyi suuresti sen johdosta, että odotettu vieras ei tullut hänen luokseen. Joka kerta, kohdatessaan hänet ulkona, tunsi hän veren kohoavan poskiinsa, mikä oli hänelle sitä kiusallisempaa, koska hänen punastumisensa varmaankin herätti monsieur de Trélazuren huomiota; sillä hänellä oli tapana, tehdessään Danielalle kunniaa, tarkastaa häntä pitkään ja merkitsevästi.

Mutta nyt, kun naapuri, jonka tuloa Daniela oli alkanut epäillä odotettuaan häntä turhaan viisi päivää, todellakin saapui, tunsi nuori rouva niin kiihkeää liikutusta, ettei hän tällä kertaa punastunut, vaan kalpeni.

VII

Paroonitar Kimmersperg käytti hyväkseen uuden vieraan tuloa poistuakseen talosta. Huolimatta Danielan kehotuksesta hän nousi paikaltaan ja sanoi hyvästi. — "En tahdo häiritä, rouva von Dormes." — Giulietta olisi kernaasti vielä jäänyt, sillä puutarhamajan naapuri herätti suuresti hänen mielenkiintoaan; mutta hän ei voinut muuta kuin seurata äitiään. Poistuessaan hän katseli sivulta vielä uutta tulokasta, ja hänen katseensa, joskin siinä oli vain uteliaisuutta, teki kuitenkin kiemailevan vaikutuksen.

Molemmat naiset poistuivat huoneesta, ja Danielan kehotusta seuraten Trélazure kävi nojatuoliin, häntä vastapäätä istumaan.

"Oletteko te täällä kylpemässä?" alotti Daniela keskustelun. Hän puhui ranskaa, sillä sisäänastuessaan oli kreivi käyttänyt tätä kieltä.

Daniela sai hiukan ponnistaa voimiaan saadakseen äänensä puserretuksi tavalliseen keskustelusävyyn, eikä hän uskaltanut kiinnittää katsettaan vieraaseensa, joka jälleen itsepintaisesti ja ihaillen tarkasteli häntä.

"En, armollinen rouva", vastasi hän. "En ole tullut tänne lääkärin käskystä; syynä täällä olooni on aivan toinen vaikutin, vaikka en tahtoisi ilmaista sitä teille vielä ensi käynnilläni."

"En aio tiedustella sitä seuraavillakaan kerroilla, sillä en ole epähieno — enkä edes utelias."

"Voiko Evantytär todellakin olla siitä viasta vapaa? En tarkoita yksin tässä tapauksessa; mitäpä se teitä voisi liikuttaa, miksi minä olen Badenissa. Mutta uteliaisuus kuulunee toki teidän viehättäviin heikkouksiinne."

Daniela kohotti silmänsä ja katsoi Trélazurea suoraan kasvoihin. Hänen hämmennyksensä alkoi kadota. Trélazuren äänen sävy oli aivan toinen kuin mitä hän oli odottanut, siinä ei tuntunut vähintäkään liikutusta. Joskin hänen sanansa viittasivat siihen, että hän Danielan tähden oli tullut Badeniin, niin oli siinä tavassa, millä hän ne lausui sekä siinä seikassa, että hän yleensä ensi hetkessä jo uskalsi viitata siihen, jotain niin hyökkäävää, että Danielan ylpeys heti heräsi tunkien syrjään edellisen tunteen.

Hän pudisti hiljaa päätään.

"Näyttääpä siltä", sanoi Daniela hymyillen, "että tekin olette samaa mieltä kuin kaikki muut, jotka syyttävät meitä naisia viasta, joka on yhtä yleinen miesten parissa. Yleensä — suokaa anteeksi huomautukseni — on hiukan järjetöntä, että kokonaista sukupuolta syytetään jostakin viasta. Kaikki inhimilliset paheet ja hyveet ovat tasan jaetut meidän kaikkien kesken; on enemmän tai vähemmän uteliaita miehiä samoinkuin naisiakin, ja näiden joukkoon — se on, vähemmän uteliaiden — toivon minäkin tulevani luetuksi!"

"Sepä olisi ikävä, armollinen rouva. Minun mielestäni ovat naiselliset pienet heikkoudet niin viehättäviä, että nainen, kadottamatta silti naisellisuuttaan, voi kernaasti myöntää niiden olemassa-olon; sillä minä pysyn mielipiteessäni: naisten tulee olla uteliaita ja hiukan turhamaisia ja…"

"Jatkakaa vaan! Luetelkaa kaikki ne synnit, jotka tekevät teidän naisihanteenne täydelliseksi!"

"Ja kiemailevia — epäloogillisia — vaihtelevia — oikullisia — kiihottavia…"

"Riittää jo, näen selvästi tuon kuvan edessäni: hermostunut nukke, jolla on linnun aivot — herkkusuu, kevytmielinen ja heikko."

"Eikö se ole ihastuttava kuva? Varsinkin kun herttaisten vikojen rinnalla suloiset avut tulevat mainituksi: ylhäisyys ja viehkeys, pehmeys ja hurskaus, ujous ja vaatimattomuus, lempeys, sääliväisyys, sulous, iloisuus, tunteellisuus —"

"Nyt te eksytte aivan toiseen lajiin, rakas kreivi. Teidän vikojen raskauttama ihanteenne esittää uuden ajan hermostunutta naista, jota vastoin teidän hyveellinen 'kaunosielunne' kuuluu viime vuosisadan loppupuolelle. Jos tahdotte nähdä nämä molemmat tyypit yhdistyneinä, niin miksikä ette samalla sepitä siihen hiukan Ranskan vanhaa hallitusmuotoa ja korista madame Neckerin salongissa leijailevaa naikkostanne kiemailevalla Pompadourlaastarilla?"

"Meidän aikanamme on vielä jäljellä joitakuita vanhan hallitusmuodon aikuisia naisia, jotka ovat vapaat kaikesta pompadourmaisuudesta. Ne ovat sen maailman arvokkaita edustajia, joka on jo häviämässä: vanhan ranskalaisen kohteliaisuuden ja vanhan ranskalaisen hengen vartijoita. Sellainen nainen on minun äitini sekä isäni täti, seitsemänkymmenenviiden vuoden vanha herttuatar Chauleuse."

"Kuulutteko te Faubourg-Saint-Germainin aatelistoon?"

"Aivan niin, armollinen rouva. Minun esi-isäni olivat mukana Vendéessa taistelemassa, ja yhä vieläkin on meidän sukumme laillisen kuningashuoneen uskollisia puolustajia."

"Ja te palvelette tasavaltaa?"

"Minä palvelen Ranskaa!"

"Tuollaista viisastelua en minä ymmärrä. Te palvelette määrättyä hallitusta, mutta ette halua mitään sen kiihkeämmin, kuin että sen sijalle tulisi toinen. Jos te asetatte 'isänmaan' käsitteen hallitusmuodon yläpuolelle, niin miten on mahdollista, ettei tuo tunne teissä ole niin voimakas, ettette kiinnittäisi huomiota muotoon?"

"Älkäämme mistään hinnasta maailmassa keskustelko politiikasta, armollinen rouva! Sellaisten aineitten ei pitäisi koskaan naisten huulia kosketella. Tosin monet sisaristanne ovat ohjanneet maansa politiikkaa, mutta he ovat tehneet sen silmiensä ja sydämiensä voimalla eikä valtiollisten keskusteluitten kautta. Sitä paitsi pitää teidän kaikkien — lukuunottamatta Louise Micheliä — olla aito-kuningasvaltaisia, koska te syntymästä saakka olette meidän kuningattariamme…"

"Siten kohteliaalla tavalla meiltä kielletään oikeus ottaa osaa järkevään keskusteluun ja lausua ilmi mielipiteemme, ja sillä tavalla te väitätte kohtelevanne meitä kuningattarinanne. Siitä en kuitenkaan tahdo teidän kanssanne kiistellä, herra de Trélazure, sillä minua ei laisinkaan haluta keskustella valtiollisista kysymyksistä eikä tuoda esiin omia mielipiteitäni. Minä rakastan teidän isänmaatanne, yhdentekevä mikä hallitusvalta siellä on voimassa. Olen viettänyt Parisissa elämäni kolme ihaninta vuotta."

"Kas siitä käy selville teidän parisilainen ääntämisenne, mikä kaiken aikaa on ihmetyttänyt minua, yleensä koko olentonne parisilainen sulous."

"Nyt te taaskin vetoatte ennakkoluuloihinne, kreivi. Ikäänkuin vain teidän kotikaupungissanne olisi kauniita ja komeita naisia… Te luulette, ettette voi vieraalle sanoa sen suurempaa kohteliaisuutta kuin että hän muistuttaa parisitarta, ja kuitenkin tämä kohteliaisuus samalla sisältää loukkauksen. Kaikkialla on olemassa enemmän tai vähemmän sellaisia naisia — villejä heimoja lukuunottamatta — joita te nimitätte parisilaisiksi."

"Wieniläinen on joka tapauksessa parisittaren lähin heimolainen. Milloinka te olitte Parisissa, armollinen rouva?"

"Tulin sinne viisi vuotta sitten."

"Silloin olin minäkin siellä. Omituista, ettemme koskaan tavanneet toisiamme!"

"Me seurustelimme aivan eri maailmassa: Faubourg-Saint-Germain ei ollut meille avoinna."

"Oi, suoraan sanoen, minäkin olen varsin vähän liikkunut noissa juhlallisissa salongeissa Seinen tuolla puolen, minunkin maailmani oli aivan toinen… Siihen aikaan parhaillaan hävitin eräältä tädiltäni saamaani perintöä, ja liikuin piireissä, joissa yhtä vähän saatoin tavata omaisiani kuin teitäkään. Mutta teattereissa, kävelypaikoilla, kilpa-ajoissa olisi minun toki pitänyt tavata teitä!"

"Pienemmissä teattereissa me kävimme ani harvoin, kilpa-ajot eivät huvittaneet meitä lainkaan ja kävelypaikoilla… no, jos teidän olisi pitänyt muistaa kaikkien vastaantulijoiden kasvot —"

"On kasvoja, jotka ensi näkemältä tuntuvat jo tutuilta. Vaikkei niitä koskaan ennen ole nähnyt, ei edes unissaan, niin sittenkin tuntuu siltä, kuin näkisi taas jotain, jota ei pitkään aikaan ole nähnyt."

"Sehän kuuluu salaperäiseltä!"

"Mitenkä? Ettekö tekin olisi tuntenut sellaista, ikäänkuin muistaisitte jotain, jota ette koskaan ole nähnyt, ikäänkuin tuntisitte jotain, jota ette koskaan ole tuntenut?"

"Luultavasti kuitenkin jotain, jota kerran olette kokenut tai tuntenut — mutta unohtanut!"

"Mahdollisesti, mutta toisessa — henkimaailmassa!"

"Uskotteko te spiritismiin?"

"Pyöriviin pöytiinkö te tarkoitatte? Sellaisesta minä en koskaan ole välittänyt… vaikka, mitä magnetismiin tulee, niin siinä piilee jotain todellista, salaperäistä… Kerronpa teille joskus eräästä mielenkiintoisesta tapauksesta. On olemassa ihmeellisiä salaisia asioita, joita en uskalla tyhjäksi väittää, niinkuin materialistit tekevät… Minä, Jumalan kiitos, kuulun spiritualistiseen kouluun ja ylpeilen siitä. Tietysti tekin, armollinen rouva?"

"Me olemme onnellisesti sivuuttaneet poliittisen keskustelumme; emmehän me suinkaan aio vajota nyt filosoofisiin syvyyksiin?"

"Te olette tuhat kertaa oikeassa, armollinen rouva; älkää syöksykö minkäänlaisiin syvyyksiin, vaikka onhan niitä kauniitakin kuiluja olemassa — kukkien reunustamia, niinkuin tiedätte…"

"Kuilun partaalla on kammottavaa poimia kukkia, minä tyydyn kernaammin puutarhapenkereihin. Ei minun tee mieleni kurotella edes köynnösruusujakaan; en halua repiä rikki pitsihihojani!"

"Miten järkevää! Mutta jos teidän kerran tekee mielenne saada köynnösruusuja, niin taitatte te niitä sittenkin pitseistänne huolimatta."

"Meidän olisi sittenkin ollut viisaampi pysytellä politiikan tai filosofian alalla, kuin jutella tällaista lorun larua. Sanokaahan minulle, oletteko tyytyväinen puutarha-asuntoonne?"

"Jos välttämättä tahdotte näin äkkiä keskeyttää puheemme, armollinen rouva, niin kääntäkäämme se mielemmin johonkin mieluisempaan miten teidän tyttärenne jaksaa?"

"Daliako? Ah, katsokaahan, siinä paha missä puhutaan; tuossa pienokaiseni tulee!"

Puutarhapenkereeltä, ruokahuoneen kautta kiiruhti Dalia sisään ja hyökkäsi hengästyneenä äitinsä luo kietoen käsivarret hänen kaulaansa ja huomaamatta vierasta hän huudahti:

"Äiti, saanko mennä puutarhaan?… Englannin tuntini on lopussa ja tahtoisin leikitellä korpin kanssa."

"Vähän hiljempaa, Dalia", ja Daniela työnsi lempeästi pienokaisen luotaan.

Nyt vasta lapsi huomasi kreivin, joka ojensi hänelle kätensä.

"Bonjour, mademoiselle. — Me olemme näet jo vanhoja tuttuja, tästä aamusta saakka, neiti ja minä", sanoi kreivi kääntyen Danielan puoleen.

Pikku Dalia punastui ja laski kätensä kreivin käteen.

"Bonjour, monsieur!" Samalla hän piilotti kasvonsa äitinsä olan taakse.

Rouva Dormes kohotti päätä, joka yritti kätkeytyä piiloon ja käänsi sen kreivin puoleen. "Pitää katsoa ihmisiä silmiin kun puhuu heidän kanssaan, Dalia."

Oli kaunis näky, tuo nuori äiti ja hänen ihastuttava lapsensa, joka oli aivan hänen näköisensä. Kreivi katseli kumpaistakin hymyllä, joka ilmaisi syvää iloa ja ihastusta.

"Mikä pettävä yhdennäköisyys", sanoi hän; "varmaankin te Dalian ikäisenä olitte aivan tyttärenne näköinen, ja hän — mikä erinomainen onni — tulee vuorossaan teidän ikäisenään olemaan aivan teidän näköisenne. Vaaleat kutrit tummenevat, nenä pitenee, hymy muuttuu henkisemmäksi. — Miten vanha pikku neiti on?"

"Yhdeksän vuotta, monsieur."

Trélazure nousi.

"Minun on jo aika mennä", sanoi hän, "muuten ensimäinen käyntini venyy aivan liian pitkäksi."

"Naapurien kesken näin maalla ei tarvitse pitää niin tarkasti säännöistä kiinni", vastasi Daniela ystävällisesti. "Toivon oikein usein näkeväni teitä. Tahdotteko ylihuomenna syödä päivällistä luonani? — Kello seitsemältä!"

Kreivi kiitti kutsusta ja poistui.

Kreivin mentyä kutsui Daniela Ernestinen sisään ja käski hänen mennä pienokaisen kanssa puutarhaan; hän tahtoi olla yksin.

Hän nojasi päätään taakse, sulki silmänsä ja vaipui äskeisten vaikuttimien valtaan.

Todellisuus eroaa aina mielikuvittelusta. Kreivi Trélazure, johon hän juuri oli tutustunut, oli aivan toinen kuin se kreivi Trélazure, joka Wienissä oli herättänyt hänen huomiotaan ja jonka käyntiä hän näinä päivinä oli ikävöiden ja vavisten odottanut. Niin — ikävöiden ja vavisten, se hänen täytyi tunnustaa itselleen; tuntematon mies oli hänen haaveilunsa — vai miksi hän sitä nimittäisi? heräävän rakkauden esineenä — entäs tämä, johon hän nyt oli tutustunut? — Hän oli kerrassaan toinen. Hänen ilmeensä, äänensä, koko hänen esiintymistapansa oli hävittänyt monet niistä piirteistä, jotka olivat ominaisia hänen haavekuvalleen. Daniela tunsi ikäänkuin irtautuneensa jostakin kahleesta — hänen sydämensä oli jälleen vapaa. Heidän keskustelunsa kajahti yhä hänen korvissaan. Sen sävy oli osaltaan vaikuttanut tuohon vapautukseen; tuo joutava sanaleikki, tuo ajattelematon ja tunteeton pila… ei, tuo mies ei voisi tyydyttää häntä. Hänen henkinen piirinsä ei varmaankaan ollut laaja — sääty-, kansallisuus- ja monet muut ennakkoluulot sitä rajoittivat. — "Mutta toisaalta", tuumi hän itsekseen — "enkö minäkin yhtynyt samaan sävyyn? Ikävä kyllä olen jo siksi epäitsenäinen, että seuraan aina sitä puhetapaa, jota toinen käyttää; en voi koskaan pakottaa toista omaan sävyyni, vaan seuraan aina toisen mukana. Mutta kreivi Trélazure piti kiinni omasta tavastaan; minä mukauduin hänen mukaansa ja sama suhde tulee edelleen jatkumaankin; me tulemme aina pelaamaan sanapeliä keskenämme — tuskinpa silloin ainoakaan sana pääsee sydämestä tunkeutumaan suoraan sydämeen. — Rakastaneekohan hän minua? Onko hän kosiva minua — suostunenkohan minä hänelle? — Enpä usko! — Sittenkään en olisi pahoillani, jos hän rakastuisi minuun… Rakastuisi? Miten toista olisikaan, jos rakkauden tuli sulattaisi tuon ulkonaisen kimmellyksen, sielun jään! Mitenkähän silloin kävisi — enköhän jälleen joutuisi hänen pauloihinsa?" — Taaskin Trélazuren kuva, joka hetkeksi oli kadonnut, nousi hänen mielikuvituksensa eteen ja siihen yhtyi todellisen Trélazuren persoonallinen viehätys, hänen äänensä sävy, hänen hymyilynsä, ritarillinen käytöstapansa, hänen lämmin ja kirkas katseensa; kaikki tämä suli Danielan mielikuvituksessa yhteen yhdeksi kuvaksi, ja aivan uusi tunne kahlehti hetkeksi hänen hengitystänsä. Vain lyhyen hetken — yhtä lyhyen kuin salaman leimauksen… mutta se oli sittenkin aistimia huumaava salama… "Olenko sittenkin rakastunut?" kysyi hän tänä lyhyenä hetkenä itseltään. Syvä huokaus — ja mielikuva katosi. — "Ei, ei, päin vastoin," lopetti hän yksinpuhelunsa, "olen vapautunut; kreivi Trélazure ei miellytä minua!"

VIII

'Rakas Armand!' siten alotti Raoul de Trélazure seuraavana päivänä kirjeensä veljelleen.

Rakas Armand. Älä erehdy paikasta: nämät rivit ovat kirjoitetut 'Badenissa'; mutta kysymyksessä ei ole meidän rakas Badenimme Schwarzwaldissa, joka onnettoman sodan jälkeen on muuttunut meille kielletyksi ja halveksituksi maaksi, vaan Wienin lähistöllä oleva kylpypaikka, jonne olen asettunut seuratakseni kauniin lesken jäljessä, josta sinulle jo edellisessä kirjeessäni mainitsin. Muistathan 'Praterin naisen'. Eilen tein hänen tuttavuutensa. Suloinen nainen — henkevä kuin parisitar — joskin hän otti tämän kehumiseni epäarmollisesti vastaan enkä luule, että hän on mikään vaikeasti valloitettava linnoitus. Me emme yleensäkään — eikö totta, Armand, ole kohdanneet kovinkaan monta vaikeasti valloitettavaa linnoitusta? Ikäväksemme meidän täytyi kuitenkin nähdä Metzin antautuvan! — Oi, miten suurta tuskaa se yhä uudelleen tuottaa minulle, yksinpä silloinkin kun tahdon puhua iloisista asioista, niinkuin kauniista naisista yleensä ja nuorista leskistä erikoisesti. En tiedä voinkohan koskaan tointua tästä surusta! Minusta tuntuu, kuin koko maailma olisi joutunut uraltansa, sillä pitääkö sananparsi: 'Jumala suojelkoon Ranskaa' enää paikkaansa? No, kukapa tietää, mitä tulevaisuus vielä helmassaan kantaa! Puhukaamme sillä välin toisista asioista ja etenkin sinun naima-aikeestasi. Ettäs sinä, nuorempana, ensiksi antaudut sen ikeen alle, ei oikeastaan ole niinkuin pitäisi olla, mutta minä en tunne vähintäkään halua vielä lopettaa nuorenmiehen päiviäni; olet siis tehnyt aivan oikein kun et jäänyt minua odottamaan, sitä suuremmalla syyllä kun sinulle tarjoutui niin erinomainen naimiskauppa kuin mademoiselle de Cheslayn kanssa. Puolen miljoonan frangin myötäjäiset, lukuunottamatta 'toiveita', sen lisäksi kaunis vanha nimi ja hiukan kauneutta — lähettämäsi valokuva miellytti minua suuresti —; vain ikä — kolmekolmatta vuotta — tuntuu minusta hiukan sopimattomalta; koska et itse ole vielä kolmeakymmentäkään vuotta, pitäisi sinun naida nuorempi. Minä en koskaan huolisi kahdeksaa- tai yhdeksäätoista vuotta vanhemmasta tytöstä; muutamassa vuodessa, oltuaan mukana maailmassa, kadottavat meidän tyttömme jo liiaksi sitä perhospölyä, jota luostareissa sirotetaan heidän sieluihinsa. Nuoruus on mielestäni morsiamen tärkein ominaisuus — ominaisuus on itsestään selvä ehto — sen lisäksi pitää olla vielä sulavuutta, hurskautta, impeyttä, iloisuutta, ja minä oletan, että tuleva kälyni omistaa kaikki nuo avut. Tosin on meillä kovin vähän tilaisuutta oppia tuntemaan tulevaa vaimoamme, kun avioliitot solmitaan kolmannen välityksellä ja hakkailu — se on jokapäiväiset kukkalähetykset ja sovinnaiset vieraskäynnit — alkavat vasta itse kihlauksen jälkeen. Tätä viimeistä tilannetta, jossa sinä tällä hetkellä olet, minä suuresti kadehdin. Voinko saapua häihisi, sitä en vielä voi varmaan sanoa; joka tapauksessa koetan saada lomaa. Sitä paitsi tekisi minulle kovin hyvää saada jälleen vahvistua hiukan Parisin ilmassa, sillä vaikka Wien, niinkuin usein olen kertonut sinulle, onkin varsin hauska paikka ja seuraelämä hyvin vilkasta, niin en sittenkään voi irtaantua siitä tunteesta, että kaikki, mikä ei kuulu meidän maahamme, on enemmän tai vähemmän moukkamaista, ja kuitenkin wieniläiset ovat vähinten villit kaikista maapallon asukkaista. Mutta kieli, hyvä ystävä! Olet kai yhtä mieltä minun kanssani siitä, että on olemassa vain yksi kieli ja että nuo pureskelevat piikivet, joiden välissä suhuäänet sähättelevät ja jotka muodostavat sellaisiakin sanoja kuin chtriquechtroumff (sukankudin), eivät kelpaa muuhun kuin pyytämään hapankaalia ja olutta tai esittämään pitkiä, ikäviä esitelmiä moi - (minä) tai non-moi (en minä) käsitteestä. Olen yrittänyt opetella tuota sotkua, mutta kärsivällisyyteni loppui varsin pian; niinpiankuin pääsin niin pitkälle, että kykenin lausumaan sanan chtriquechtroumff jätin opiskelun sikseen. Onneksi Wienin hienosto puhuu paremmin tai huonommin ranskaa, ja monet naiset, joihin tässä maassa olen tutustunut, ovat osoittaneet kykenevänsä varsin somasti lausumaan: je t'aime (rakastan sinua).

Mutta aikomukseni oli myös puhua kanssasi vakavista asioista. Sanomalehdistä näen, että rakkaita isiämme uhataan karkoittaa Rue des Postes'in varrelta. Sinä joka liikut itse Parisissa ja piireissä, joissa ollaan selvillä kaikesta, voit sanoa minulle, onko tämä vain radikalisen puolueen turhaa touhua vai onko siinä todellakin jotakin perää. Olisihan se surkeaa, jos meidän onnettomat maamiehemme antautuisivat jälleen kaikkiin vallankumouksen kauhuihin; eivätkö he ole saaneet jo tuntea loukatun Jumalan kuritusta? Suo anteeksi, minä käytän tässä puhetapaa, joka soveltuu parhaiten vanhollisen sanomalehden johtokirjoituksen sävyyn — sellaiseen toimeen on meillä Jumalan kiitos kyvykkäämpiäkin miehiä eivätkä he kaipaa kirjallisuuteen tottumattoman, rakastuneen maailmanmiehen apua. Sillä rakastunut minä olen jälleen — sen olet kai jo minun kirjeistäni huomannut, eikö totta? Hänessä on jotakin aivan erikoisen viehättävää, tuossa Danielassa — kaunis nimi — hänen silmissään on jotain säkenöivää, hänen hymyssään jotain tenhoavaa, hänen vartalonsa ääriviivoissa jotain huumaavaa, mikä on kokonaan lumonnut minut. Hänen kuvastaan en voi irtaantua viideksi minuutiksikaan. Oikeastaan on se järjetöntä, että kolmenkymmenenkahden-vuotias mies, joka on rakastanut jos jonkinlaisia naisia, nyt aivan äkkiä on rakastunut kuin koulupoika, joka viettäessään kesälomaa setänsä luona kirjoittaa huokaavia kirjeitä itseään vanhemmalle serkulle. Onneksi en vielä ole niin pitkällä, että sepittäisin runoja, mutta joka hetki yllätän itseni huokaamasta. Ylihuomiseksi on hän kutsunut minut luokseen päivällisille — toivottavasti kahden hänen kanssaan.

Hyvästi, rakas Armand, laske kunnioittavat terveiseni morsiamesi jalkojen juureen ja annahan jälleen kerta kuulla itsestäsi.

Oma veljesi Raoul.'

Sillä välin kuin Danielan ihailija purki täten veljelleen sydäntänsä, istui hän itse pienokaisensa koulupöydän ääressä ja kuunteli Franz Sternin ensimäistä opetustuntia.

Dalia pelkäsi hiukan uutta opettajaansa. Tähän asti oli äiti yksin opettanut häntä, ja mustapartainen professori teki häneen valtavan vaikutuksen. Kuitenkin hän vastasi Sternin kysymyksiin varsin järkevästi, joskin vapisevalla äänellä.

"Niinkuin näen, armollinen rouva", sanoi Stern tunnin lopulla, "on oppilaani teidän johdollanne jo alkanut oppia ajattelemaan."

"Dalia on perinyt isältään paljon luonnollista ymmärrystä; myöskin hänen iso-isältään äidin puolelta on hän voinut samaa periä; isäni on viisaimpia miehiä mitä tunnen. Dalia, älä siis tuota häpeää esi-isillesi, heiltä sinä olet saanut helppoutesi oppia, sinun tulee nyt omasta puolestasi vain olla ahkera ja innokas."

"Tahdon tehdä parastani, äiti", vastasi pienokainen iloinen ilme silmissään.

"Oma kultani!" huudahti nuori äiti, eikä hän malttanut olla suutelematta Dalian poskea. "Suokaa anteeksi", hän kääntyi Sternin puoleen, "minä häiritsen opetusta, mutta me olemme kaksi kuhertajakyyhkystä, Dalia ja minä, ja kun hän sanoo tahtovansa tehdä parastaan ja opiskella oikein ahkerasti, niin pidän hänestä vielä kahta vertaa enemmän kuin ennen!"

"Miten hyvin minä sen ymmärrän, armollinen rouva! Minä kohtelen Affiani aivan samalla tavalla, milloin tahansa olen valmis häntä hyväilemään… Suurimman ilon tuottaa hän minulle myöskin ahkerasti opiskelemalla. Ei mikään ole vanhemman silmälle sen mieluisempaa kuin nähdä lapsen sielun heräävän ja varttuvan. Toivon ja uskonkin varmasti, että Affini saa vielä jotain erikoista aikaan!"

"Ja tekisikö se teidät onnelliseksi?"

"Täydellisesti. Minun kunnianhimoni kohdistuu vain poikaan. Mutta tunti on jo lopussa ja minä pidätän teitä —"

"Ette ensinkään — jääkää vielä hetkeksi, jos ennätätte. — Dalia, sinä voit mennä Ernestinen luo."

Pienokainen, hyvillään tästä lupauksesta, suuteli äitiään, sanoi jäähyväiset opettajalleen ja juoksi ulos huoneesta.

Daniela astui viereisen huoneen ovelle.

"Tulkaa tänne", sanoi hän Sternille, "täällä on hauskempi jutella."

Stern seurasi hänen järjissään saliin. Daniela kävi istumaan tavalliselle paikalleen, ja Franz emännän pyynnöstä samaan nojatuoliin kuin eilenkin.

"Me keskustelimme siis teidän kunnianhimoisista suunnitelmistanne poikanne suhteen", alkoi Daniela puhua ottaen käteensä viereiseltä pöydältä käsityön ja alkaen ommella; "minkä alan te olette hänelle valinnut?"

"Minä toivoisin, että hänestä tulisi kirjailija. Hänellä näyttää olevan suuret lahjat siihen suuntaan, hänen aineensa ovat useinkin oikeita tyylinäytteitä. Eikä hänen sitä varten tarvitse opiskella missään teknillisessä korkeakoulussa, konservatorissa eikä yliopistossa; ainoa välttämätön koulu kirjailijalle ovat kirjat ja maailma."

"Mistä se johtuu, ettette te itse…"

"Minulla ei ole siihen aikaa, armollinen rouva. Minun on ennen kaikkea pakko elättää meitä molempia ja sitä paitsi olen niin tottunut siirtämään kaikki kunnianhimoiset unelmani poikaani, että käytän kaikki tietoni ja ajatukseni vain hänen opetukseensa. Hän on niin sanoakseni se säästökassa, johon minä panen kaikki henkiset rahani ja kultaiset toiveeni. Tosin minä parastakin aikaa kirjoittelen pientä teosta, mutta se ei saata minua kirjailijoiden pariin; se käsittelee vain opetusalaa. Se asia on lähinnä sydäntäni. Opetustoimi on kylvämistyötä; seuraava sukupolvi kantaa hedelmän. Eikö kylvö oikeastaan olekin tärkeintä koko maanviljelyksessä?"

"Mitä? Ei vain isänä, vaan myöskin ihmisenä te unohdatte niin kokonaan nykyhetken, että teidän mielestänne tulevan polven edistys on nykyhetken oloja tärkeämpi?"

"Totta tosiaan, armollinen rouva, minä olen suuri tulevaisuuden ystävä ja vieläkin herkkäuskoisempi tulevaisuudentoivoja!"

"Siis edistysperiaatteiden kannattaja? Miten tuo minua miellyttää, sillä se tuo mieleeni kaikkein kauneimmat periaatteet, joista miehelläni oli tapana puhua. Hänkin oli innokas edistyksen harrastaja ja puhui yhtä suurella innostuksella 'paremmasta maailmasta' kuin kiivastelevat papit, sillä erotuksella vain, ettei hän uskonut sen toteutuvan tulevassa elämässä haudan tuolla puolen, vaan täällä maan päällä joskus tulevaisuudessa. Ja saman periaatteen mukaisesti te tunnette siis suurempaa mielenkiintoa lapsuutta — nimittäin tulevaa ihmispolvea — kohtaan kuin nykyajan ihmisiä?"

"Aivan niin, armollinen rouva. Olen vakuutettu siitä, että meidän poikamme ja tyttäremme tulevat olemaan koko lailla paremmat ja viisaammat kuin me, huolimatta niistä tavattomista ponnistuksista, joilla nykyinen polvi — kasvatuksen nimessä — koettaa pidättää tulevaa polvea omalla tasollaan. Koko se tapa, jolla nykyään tahdotaan vakuuttaa, että vanhat tiedot sisältävät koko totuuden, on niin varma, että se jo alusta alkaen pystyttää piikkiaitauksen jokaisen uuden ajatuksen ympärille. Ajattelemisen ja tutkimisen — meidän kehityksemme molempien tärkeimpien välineiden — sijalle asetetaan väkipakolla kuuleminen ja uskominen, oppilaan henkinen tuotantovoima veltostuu sen kautta tai jää kokonaan kehittymättä, sokea jäljittely tappaa kaiken itsenäisen ajatuksen. Mitä tarunomaisempi oppi, sitä suurempi kunnioitus sitä kohtaan, sitä käskevämpi opetussävy. Opiskelun korkeimmaksi päämääräksi asetetaan aina vain kysymyksessä olevan aineen käsittely, eikä koetetakaan etsiä mitään uutta ainesta. Ihminen, joka tietäisi kaiken sen, mitä maailmassa opetetaan, olisi tosin etevä tiedemies, mutta hän ei olisi vähimmälläkään tavalla edistänyt ihmishengen yleistä kasvua. Tuleva elämä, josta te äsken puhuitte, armollinen rouva, se tuleva elämä, joka näyttelee niin suurta osaa uskonto-opetuksessa, on myöskin olemassa tieteen maailmassa; sen hyväksi on työskenneltävä, se olisi oikea opetusmoraali. 'Vähän me osaamme ja vähän me olemme kokeneet' — niin pitäisi kunkin opettajan katederistaan julistaa — tulevassa elämässä on pelastuksemme, nimittäin meidän nykyisen tietoisuutemme tuolla puolen; pyrkikäämme siihen; käyttäkäämme kokemuksiamme vain rohkean eteenpäinpyrkimisen lähtökohtana, teroittakaamme ajatustamme, kerätkäämme, mitä nykyelämä meille tarjoo, mutta alati vain tulevainen elämä silmiemme edessä!"

"Oletteko lukenut Victor Hugon L'Ane nimistä teosta", kysyi Daniela.

Stern vastasi kieltävästi.

"No, siinä te löydätte samaa halveksumista kaikkea pedanttista kirjainoppia kohtaan kuin mitä te itsekin näytätte tuntevan. Tahdotteko saada kirjan lainaksi, se puhuu aivan kuin teidän omasta sydämestänne? Hallitsetteko ranskaa siksi hyvin, että voitte nauttia Hugon runoista?"

"Kyllä. Nuoruudessani luin yhtä paljon ranskaa kuin saksaakin."

"Entäs nykyään?"

"Nykyään minulla ei ole siihen tilaisuutta. En voi ostaa paljon kirjoja ja vielä vähemmän voin tilata ulkomaalaisia lehtiä. Rahan puute on sittenkin varsin ikävä asia," lisäsi hän hymyillen, "ja on väärin pitää niitä ihmisiä, jotka valittavat tätä seikkaa, kehnoina luonteina, ikäänkuin eivät tuhannet jalot nautinnot, joille kehnot luonteet eivät ole lainkaan vastaanottavia: hyvät kirjat, kauniit kuvat, laajat matkat vaatisi myöskin rahoja… Mutta raha yksin ei tee ihmistä onnelliseksi, niinkuin berliniläiset sanovat — täytyy myös omistaa rahaa!"

"No, rakas herra Stern, minun pieni kirjastoni on aina teidän käytettävänänne, siellä te löydätte muutamia ranskalaisia kirjoja, muun muassa pari vuosikertaa Revue des deux Mondesta, jotka varmaankin huvittavat teitä."

"Kiitän teitä sydämestäni, armollinen rouva. Iloitsen todellakin saadessani jälleen tehdä ranskalaisten kirjailijoiden tuttavuutta; olen aina kernaasti heitä tutkinut."

"Minäkin olen ahkerasti lukenut ranskalaista kirjallisuutta. Olen viettänyt useita vuosia Parisissa, ja mieheni keräsi salonkiimme etevimmät sekä kirjallisuuden että taiteen edustajat, niin että jouduin keskelle heidän rientojansa ja tutustuin kaikkiin päivän kysymyksiin. Meidän kodissamme kävivät sellaiset miehet kuin Dumas, Littré, Renan, Doré, Broglie, Gounod, Paul de Cassagnac, Sarcey…"

"Miten erilaisia — luulisipa melkein vihamielisiä elementtejä!"

"Eikö totta? Mutta Ranskassa, omituista kyllä, eivät mitä erilaisimmat mielipiteet ja vastakkaisimmat uskonkäsitteet kirjailijoiden kesken rakenna minkäänlaisia rajoja. Yhdentekevää onko klerikaalinen vai romanttinen mielipiteiltään, vapaa-ajattelija vai realisti, yksi side liittää kaikkien näiden aatteiden edustajat yhdeksi veljeskunnaksi, ja tämä side on kyvykkäisyys. Ja yleisökin kunnioittaa samalla tavalla kykyä; kaikkein hartainkin kristitty kunniottaa Renanin nerollisuutta, kaikkein vapaamielisinkin tasavaltalainen ihailee Louis Veuillot'n voimakasta tyyliä. Kauneimman kuvan tästä yhteensulautumisesta antaa meille Akatemia; en koskaan laiminlyönyt tilaisuutta olla uuden jäsenen vastaanottojuhlassa läsnä."

"Minä en ihaile yhtä suuressa määrässä kuin te tätä kaikkien kykyjen kunnioittamista, sillä en usko sen johtuvan puolueettomuudesta, vaan pikemmin pintapuolisuudesta ja turhamaisuudesta; kaksi vikaa, joita suurinkaan ranskalaisystävä ei voi kieltää gallialaisiksi luonteenominaisuuksiksi."

"Suokaa anteeksi, olen tuntenut useitakin ranskalaisia, jotka eivät ole olleet turhamaisia eivätkä pintapuolisia. On paljonkin perinpohjaisia ja vaatimattomia —"

"Tietenkin, armollinen rouva, varmaan on monia tuhansiakin sellaisia olemassa; minä puhuin vain kansallisluonteesta. Se on monien yksityisten luonteiden yhteistulos, ja siinä nuo molemmat viat pistävät eniten silmään. Ne ilmenevät juuri siinä ylemmyydessä, josta ranskalainen henkevyys kerskailee, siinä loistavassa keveydessä, josta se ylpeilee ja joka sen mielestä seisoo kaikkien muiden kansojen 'raskasta' ajatustapaa niin paljon korkeammalla."

"Te olette oikeassa — se on itsetunnustettua itserakkautta ja omahyväistä kevytmielisyyttä. Mutta millä tavalla teidän mielestänne nämä molemmat viat tulevat esiin yleisessä kyvykkäisyyden ihailussa?"

"Kun joku osoittaa hyväksymistään puheelle, joka puolustaa sellaista mielipidettä, jota hän ei itse pidä oikeana, niin on tämän puheen kaunopuheinen loisto vain hurmannut hänet, mutta siinä käsitelty ajatus ei ole tehnyt häneen minkäänlaista vaikutusta; sillä jos hän kaikesta huolimatta väittäisi puhujan — tai kirjoittajan — olevan väärässä, niin hän unohtaisi loistavan muodon arvostellessaan esitettyä aatetta. Kirjallinen teos ei ole mikään taituruudennäyte — olkoon se miten taitavasti hyvänsä sommiteltu, niin on tekijän tarkoitus ensi sijassa sittenkin saavuttaa tunnustusta aatteilleen. Se joka tuo esiin jonkun väitelmän, tahtoo saada yleisönsä vakuutetuksi sen oikeudesta, eikä niinkuin silmänkääntäjä kuulla kättentaputuksia. Miten suuri kyky! — miten joustava esitys ja täyteläinen ääni! — itse sävellys oli tosin keskinkertainen, mutta esitys kerrassaan suurenmoinen! Sellaiseen arvosteluun voinee konsertinantaja tyytyä, — mutta jos jostakin kirjallisesta teoksesta sanotaan: 'Mikä suuri kyky — mikä erinomainen tyyli — mikä voima — esitetyt aatteet tosin ovat hölyn pölyä — mutta kirjoitustapa todellakin mestarillinen', niin ei sellainen arvostelu voi tyydyttää kirjoittajaa — olkoon, että hän on yhtä turhamainen kuin hänen yleisönsäkin — sillä ei mitään muuta kuin turhamielisyyttä ole tuollainen hyvä-huuto, jota kevytmielinen yleisö alentuvasti tuhlaa jokaiselle kyvylle, tapa osoittaa vapaamielisyyttään — olla arvostelussaan muka suvaitsevainen. Ja tällainen käytös on perusteeton myös sen vuoksi, koska useimmat ottavat huomioon ainoastaan taideteoksen muodon, koska sisällys yhtä vähän pitää yhtä heidän oman mielipiteensä kanssa kuin on sitä vastaankaan — siitä yksinkertaisesta syystä, ettei heillä ole mitään varmaa mielipidettä. Yleensä hyvin harvat ihmiset — ei ainoastaan ranskalaisten parissa, vaan koko maailmassakin — tietävät, mitä he ajattelevat."

"Ajatteleminen vaatii varsin suurta ponnistusta, hyvä herra professori, ja kuinka monella meidän aikanamme on siihen aikaa! Kulukoon naisten aika seuraelämään, pukujen huolehtimiseen tai taloudenhoitoon — miesten urheiluun tai liikeasioihin — melkein kaikkien aika on niin täpärällä, ettei heillä ole tilaisuutta ajatella. Tietenkin turvaudutaan silloin, jos tekee mieli lausua ilmi mielipiteensä — valmiisiin mielipiteihin ja —"

"Valmiisiin mielipiteihin? — Mutta, armollinen rouva, sehän on ennakkoluulojen määritelmä."

"Eivätkö sitten ennakkoluulot ole kaikkein mukavimpia ja nopeimmin saavutettuja mielipiteitä?"

Vielä puolen tuntia he siten juttelivat yhdessä, tuntien tällä kertaa, samoinkuin edelliselläkin, että heidän mielipiteensä ja harrastuksensa kävivät ilahduttavassa määrässä yhteen.

Äkkiä professori nousi tuoliltaan.

"Totta tosiaan, armollinen rouva", sanoi hän, "olenpa kovin rohkea. Te olette siksi hyvä, ettette näytä minua ovelle, mutta varmaankin on seurani jo tuntunut teistä rasittavalta. Suokaa minulle anteeksi…"

"Te erehdytte, herra Stern; minulla ei ole teille mitään anteeksi annettavaa, päin vastoin on minulla syytä kiittää teitä hauskasta seurasta, ja mieleeni on juolahtanut eräs tuuma… Niinkuin huomaan, on meillä molemmilla iloa keskinäisestä ajatustenvaihdosta, ja jotta voisimme helpommin vapautua turhista muodollisuuksista ja jotta teidän ei tarvitsisi, keskusteltuamme puolisen tuntia, tuntea omantunnonvaivoja, tahtoisin tehdä teille seuraavan ehdoituksen: Tyttäreni opetustunnin jälkeen te joka kerta uhraatte myös minulle tunnin verran aikaa — olette minunkin opettajani."

"Mitäpä minä voisin opettaa teille, armollinen rouva? Te tunnutte minusta joka suhteessa niin täysin oppineelta!"

"Oi, se on erehdys; minulla on hyvin vähän tietoja. Ja joskaan teidän ei tarvitse opettaa minulle aakkosia, niin voi minulla sittenkin olla teistä hyvin paljon hyötyä. Minun laitani on kuin diletantin, joka soittaa varsin siedettävästi pianoa ja pyytää taiteilijaa kanssansa soittamaan nelikätisesti; lukemaan yhdessä suoraan lehdestä. Te suosittelette minulle kirjoja luettavaksi, minä suosittelen teille omiani; me luemme niitä yhdessä ja keskustelemme luetun johdosta — ja teemme sen pedanttisen tarkasti; tervehdyskäynnit tulevat laiminlyödyiksi, mutta sensijalle astuvat tunnit. Suostutteko siihen?"

"Suurella ilolla, armollinen rouva!"

"Siis Dalian tuntien jälkeen ja samoilla ehdoilla kuin nekin: tiistaisin, torstaisin ja lauvantaisin yhdestätoista kahteentoista?"

"Se on sovitettu!"

IX

Seuraavana sunnuntaina tarjosi puisto päivällisen aikana loistavan näyn. Badenin kylpylaitoksen soittokunta soittaa joka päivä kello kahdestatoista yhteen ja sitä paitsi kahdesti viikossa illalla. Eniten suosittu aika, jolloin kylpyvieraat keräytyvät puistoon, on sittenkin — helteisimpänäkin aikana — sunnuntai- ja pyhäpäivä-aamupuoli! Silloin koko Baden on miehissä koolla, sen lisäksi saapuu paljon vieraitakin Wienistä.

Prater pienessä koossa on Badenin puisto kolmine vierekkäin kulkevine lehtikujineen, joihin edestakaisin aaltoileva ihmisjoukko on keskittynyt; keskimäisin kujanteista on levein, molemmat sivukujat kapeammat. Harvoin joku kävelijä eksyy puiston kaukaisemmille käytäville. Lehtikujanteitten sivuilla on penkkejä, jotka sunnuntaisoiton aikana aina ovat täynnä väkeä. Ei kukaan istu kuitenkaan koko aikaa, vaan jokainen käy vuoron perään jalottelemassakin. Siten kaikki näyttelevät tässä näytelmässä sekä tarkastelijan että tarkastuksen alaisen osaa. Tämä sopii varsinkin naisiin, jotka tahtovat näyttää pukuja ja kauneutta. Puisto tekeekin tavallaan tanssisalin vaikutuksen. Samoinkuin tanssisalissa komeapukuiset naiset istuvat pitkin seiniä odottaen herroja, jotka vievät heidät tanssiin, niin istuvat täälläkin koreapukuiset naiset puitten alla odottaen tuttujen herrojen tuloa, jotka asettuvat penkkien eteen seisomaan ja keskusteltuaan hetken aikaa siirtyvät seuraavan penkin luo. Mitä taajempi herraryhmä kunkin naisen edessä on, sitä tyytyväisempi hän on, aivankuin tanssisalin suosituin tanssijatar. Mutta vieläkin mieluisempaa kuin tämä penkin piiritys on saada saattajan kävellessään lehtikujannetta edes ja takaisin; sillä ensiksikin kävelevät herrat vain mielitiettynsä rinnalla, jota vastoin he hetkeksi jäävät keskustelemaan kaikkien tuttaviensa kanssa penkkien ääressä, ja toiseksi saa kuljettaa mukanaan näitä voitto-orjiaan kaikkien vaanivien kilpailijoittensa penkkien ohitse. Kun siinä määrin ihailtu Badenin kaunotar kulkee edestakaisin keskikujannetta pitkin, liittyy hänen oikealle ja vasemmalle puolelleen niin paljon husaareja ja rakuunoita, ettei laaja ryhmä yritäkään kiertää sivukäytävän kautta, vaan jää kokonaan kävelemään keskitielle.

Tuona sunnuntaina siis — oli helluntai — näytti puisto tavattoman loistavalta. Kun Daniela kreivitär Barthenin seurassa ajoi paikalle, ei kello vielä ollut kahtatoistakaan, ja kaikkialta saapui kävelijöitä suurin joukoin. Mutta sittenkin löysivät molemmat naiset helposti tyhjän sijan eräällä penkillä. He olivat saapuneet paikalle suoraan messusta, joukosta puuttuivat siis vielä kaikki ne, jotka jalan tulivat kirkosta sekä ne, jotka vähää vailla kaksitoista saapuivat junalla Wienistä.

Oli kuuma kesäpäivä, mutta kukkivien, vanhojen puiden siimeksessä oli täysin suojattu auringonsäteiltä; ne tunkeutuivat vain vaarattomina valojuovina tiheiden lehvien lomitse ja kisailivat lehtien varjojen välissä tiellä, kohottaen siellä täällä upseerien univormujen ja naisten kirjavien pukujen kullan kiiltoa ja loistoa.

Nyt orkesteri alkoi soittaa iloista polkkaa. Pitkä jono ajoneuvoja pysähtyi puiston portille, joukossa oli hovivaunutkin, joista kaksi nuorta arkkiherttuaa kenraalinunivormuissa astui alas. Pian kaikki penkit täyttyivät, ja lehtikujissa alkoi liikehtiä. Vaistomaisesti jokaisen kirkkaissa silmissä tai ystävällisessä hymyssä kuvastuu juhlailoa. Puheen hälinä ja tervehdysten humina sekaantuu lintujen lauluun ja polkansäveliin; kaukaa loistavasta tungoksesta pistää esiin jonkun suositun naisen tai herran vartalo, ja äkkiä polkan sävelistä kajahtaa korviin ikäänkuin hivelevä rakkauslaine… se on, kaikkien niiden korviin, jotka ovat nuoria ja kauniita ja huolettomia, ja niitä vartenhan tällaiset juhlat ovatkin aiotut; toiset — vanhat, rumat huolten painostamat, he pysyttelevät joko poissa tai muodostavat vain liikkumattoman taustan loistavalle kuvalle; tanssisalin, huviretken, badenilaisen puiston todellinen elämä sykkii vain niiden suonissa, jotka ovat tuoneet mukanaan nuoruutta, ilomieltä ja rakastumista ja joiden janoava turhamaisuus voi toivoa voittavansa yleistä ihailua.

"Miten kaunis te tänään olette, Daniela!" kreivitär Barthen ei malttanut olla sanomatta seurakumppanilleen.

Nuori rouva oli todellakin ihastuttavan näköinen. Hänellä oli yllään valkea musliinipuku, jonka pitsien alta pilkisti sinipunertava vuori. Vain hänen terve hipiänsä ja poskiensa hempeä pyöreys saattoi sietää täydessä päivänvalossa siksi vaarallisia värejä kuin valkeaa ja sinipunervaa. Vaalean olkihatun alta pilkistivät seljakukat esille, kaulaa ympäröi ametistiketju, samantapaiset käädyt olivat kierretyt ranteille, pitkien hansikoiden päälle, ja valkean päivänvarjonkin kahva oli ametistiä. Ilmassa väreilevä iloisuus kuvastui parhaiten hänen loistavissa silmissään ja iloisessa naurussaan; saattoi selvästi nähdä, että hän iloitsi elämästä. Jo muutamat ihailijat lähestyivät häntä, ja puiston portilta saakka hän tunsi Trélazuren kookkaan vartalon. Ilokseen hän huomasi, että hänen sydämensä alkoi sykkiä heti, kun hän oli nähnyt hänet.

"Minä rakastan häntä siis sittenkin!" iski ajatus hänen mieleensä, ja polkka-akordit kajahtelivat onnensävellajissa. Paroonitar Rimmersperg ja hänen tyttärensä lähenivät Danielan penkkiä ja pysähtyivät hänen luokseen. Giulietta oli erittäin edukseen. Vaaleanpunainen puku kohotti täyteläisen vartalon ja hienojen vyötäisten piirteitä; hänen suuret silmänsä säihkyivät mustien kulmakarvojen alla.

"Hyvää päivää, paroonitar, hyvää päivää, Giulietta", sanoi Daniela puristaen heidän käsiään, "ettekö tahdo käydä meidän luoksemme istumaan? Täällä on vielä sijaa."

Kreivitär veti suunsa viistoon, kun Danielan pyyntöä seurattiin, sillä hän ei pitänyt Rimmerspergeistä; tytär oli hänen mielestään liiaksi silmiinpistävä, ja äiti, niinkuin hän sanoi, "liian jokapäiväinen".

"No, Giulietta, tuleeko huviretkestä tosi?" kysyi Daniela.

"Tietysti tulee, ylihuomenna me lähdemme. Oletteko ehkä muuttanut mieltänne ja tulette mukaan? Rakas rouva Dormes, olisipa se hauskaa!"

"Oi, tulkaa mukaan, rouva von Dormes", toisti äiti; "kaikki osaanottajat ovat hyvin 'komilfo.' Kaksi kreiviä ja muut kaikki 'vonneja'… Walakkilainen ruhtinatar ei tosin ole luvannut tulla, mutta kaikki muut ovat vonneja'."

"Silloinhan minä heittäisin synkän varjon keskelle tätä aatelista valomerta, sillä enhän minä ole mikään 'von'", sanoi Daniela hymyillen.

Paroonitar Rimmersperg nolostui.

"Te laskette leikkiä, rakas rouva von Dormes, olettehan tekin hyvin komilfo. Muuten, mitä minuun tulee, niin en lainkaan ole aatelisvaakunasta ylpeä, koska olen syntyperältäni porvarillinen, josta, ikävä kyllä, kaikki korkealentoiset, ylpeät aateliset antavat minun kylläkin tuntea. En väitä sitä kreivitär Barthenista, joka aatelisnaisena voisi olla hyvinkin ylpeä ja kuitenkin on liittynyt teidän parhaaksi ystäväksenne ja kohtelee minuakin tuttavanaan."

"Mutta rakas paroonitar…" yritti kreivitär.

"Mutta kreivinna, joka asuu meidän naapurinamme", jatkoi paroonitar, "tiedättehän tuo vanha hovinainen, jolla on kolme koiraa — hän ei ole vastannut lainkaan käyntiini."

"Olikin aivan turhaa, äiti", sanoi Giulietta, "käydä häntä tervehtimässä."

"Menimmehän me myös naapureina rouva von Dormesin luo, eikä se ollut turhaa. Ellei tee tuttavuuksia, niin ei ole helppo saada nuorta tyttöä naitetuksi!"

"Minulla on kunnia, armollinen rouva" — "Hyvää huomenta, hyvät naiset" — "Sallitteko, rouva Dormes, minun esitellä teille toverini" — "Tekin tänään täällä, armollinen rouva?"… ja hetken kuluttua seisoi viisi, kuusi herraa penkin ympärillä. Orkesteri soitti "Iltatähteä" Tannhäuseristä, pilvi pimensi auringon; paroonitar Rimmersperg sekaantui typerällä tavalla yleiseen keskusteluun, joka itsessäänkin jo oli typerää; viereiselle penkille oli käynyt eräs parhaissa pyhävaatteissaan prameileva perhekunta istumaan, kaikesta päättäen wieniläisiä ramukauppiaita; sanalla sanoen Danielan iloinen mieliala katosi. — Mutta alakuloinen laulu, musta pilvi, typerä keskustelu ja ramukauppiasjoukko olivat ehkä sittenkin siihen aivan viattomia; luultavasti alakuloisuus johtui vain siitä, ettei eräs ollut vielä lähestynyt hänen penkkiään, vaan pysytteli rouva Lacherin, tuon tunnetun — joskaan ei julmaksi tunnetun — koketin luona.

Pilvi katosi pian. Kun rouva von Lacher seurueineen lähestyi Danielan penkkiä, erkani Trélazure toisista ja astui nopeasti Danielaa kohti.

"Tekin kerta täällä, rouva? En ole koskaan ennen nähnyt teitä puistossa!"

"Minun on tapana vain sunnuntaisin tulla tänne — eikä aina silloinkaan. Sallikaa että esitän teidät naapureillemme, — rouva ja neiti Rimmersperg ja ystävättäreni kreivitär Barthen — kreivi Trélazure!"

Keskustelu oli yleistä, joskin hiukan hidasta; sillä ottamatta lukuun Danielaa itseään ei kukaan muista puhunut kylliksi hyvin ranskaa, jotta keskustelu olisi sujunut helposti. Varsinkin äiti Rimmersperg oli tuomittu vaitioloon, ja hän se myöskin ehdoitti:

"Emmekö voisi lähteä hiukan kävelemään?"

Daniela oli suostuvainen.

Trélazure astui hänen rinnallaan. Orkesteri soitti poutpourriaa Rigolettosta; aurinko paistoi jälleen kirkkaasti. Daniela oli taaskin iloinen mieleltään, hänen seurakumppaninsa katse ja ääni ympäröi häntä ikäänkuin hyväillen, ja joskin hän puhui aivan jokapäiväisistä asioista ja Daniela vastasi hänelle samaan sävyyn, niin ei hän voinut sittenkään, katsahtaessaan häneen tienkäänteessä, olla silmillään sanomatta hänelle: "Sinä ihastuttava, vaarallinen mies!" Mutta koska Trélazuren kasvoille samassa levisi rohkea ilon välkähdys, kääntyi Daniela nopeasti pois hänestä ja siirsi katseensa ja hymyilynsä hänen toisella puolellaan astuvaan herraan kreivi Ebensteiniin.

Trélazure, kostaakseen, alkoi nyt liehakoida Giuliettaa. Sillä älköön luultako, että kiemailu kuuluu yksin naisten ominaisuuksiin, yhtä vähän kuin muutkaan naisille ominaisiksi väitetyt viat. — Miehetkin voivat hetkittäin olla uteliaita, juoruavia ja kiemailevia. Tosin on myönnettävä, että naiset ovat sitä useammin; se ei kuitenkaan riipu luonteitten erilaisuudesta, vaan olosuhteista. Suuret harrastukset, jotka tavallisesti täyttävät miesten elämän heidän julkisissa töissään ja toimissaan, syrjäyttävät pienet uteliaisuuden ja juoruamisen paheet; ja valinnanvapaus, hyökkäävä, vieläpä joskus taisteluunvaativa osa, jota he rakkaussuhteissa näyttelevät, kohottaa heidät enimmäkseen verkkojaan laskevan kiemailun yläpuolelle. — Giulietta ihastui suuresti ranskalaisen äkillisestä ystävällisyydestä. Hän miellytti häntä, ja naimisen kannalta — kanta, jolta hän tarkasteli kaikkia miehiä — oli hän epävarma, mutta sitä arvokkaampi objekti: diplomaatti, vanhaa ranskalaista aatelia, kaikesta päättäen rikas, sanalla sanoen, ensiluokkainen maalitaulu, johon saattoi ampua katsenuolensa. Giulietta luotti suuresti silmäpeliinsä; muutamia uhreja hän oli jo siten kerännyt, tosin vain köyhiä luutnantteja ja eläkettä nauttivia vanhempia valtionvirkailijoita. Hän tiesi, että silmien mustissa säkenissä, kun niihin yhtyi hymyn valkeat säkenet, oli oma voimansa.

Myöskin hän tiesi, että naimamarkkinoilla kaikki vapaus, kaikki kiihotus naiselta oli kiellettyä; mutta katse on vapaa, katse saa kiihottaa, sillä sitä on mahdoton todistaa; se on yksinkertaisesti vain silmän ilmiö, johon viaton omistaja on aivan syytön; hän ei tiedä lainkaan, mitä tulipaloja hänen silmänsä on saanut aikaan, siksi hän ei myöskään maksa siitä minkäänlaista vahingonkorvausta.

"Me lähdemme ylihuomenna huviretkelle", sanoi Guilietta; "tahdotteko te ehkä tulla mukaan?"

Kreivi ei epäillytkään, ettei tuohon "me" sanaan sisältynyt myöskin rouva Dormes, ja hän suostui heti ehdotukseen.

Daniela puri huultaan, hänelle ei ollut lainkaan mieleen, että Trélazure olisi kokonaisen päivän rouva von Lacherin seurassa.

"Mihin aikaan lähdetään matkaan ja mistä?" kysyi Trélazure, tällä kertaa kääntyen rouva Dormesin puoleen.

"En tiedä", vastasi hän, "minä en lähde mukaan."

"Ettekö?" Ja sitten hän sanoi hiljaa, niin että Daniela sen vain kuuli: "Sitten en minäkään millään ehdolla yhdy seuraan."

Miten ihastuttavalta "Yölepakkovalssi" kuului ja miten ihana oli koko tämä sunnuntainen puisto…

Yllämainittu valssi oli ohjelman viimeinen numero. Yleisö tulvi yhtä suurin joukoin pois kuin se oli tullutkin. Trélazure auttoi Danielan vaunuihin.

"Ettekö tahdo ajaa meidän kanssamme kotiin?" ehdotti Daniela. "Tehän asutte meidän talossamme."

"Kiitän, armollinen rouva, olen luvannut käydä kohtaamassa erästä tuttavaani Schimmerillä. Mutta tänä iltana kello seitsemältä on minulla kunnia tulla luoksenne, jollette ole unohtanut ystävällisesti kutsuneenne minut päivällisille?"

"Sitä en ole unohtanut; olkaa täsmällinen."

Vaunut läksivät liikkeelle. Hyvillä mielin Daniela loi katseensa ihailijaansa, joka paljain päin ja kumartaen seisoi tien vieressä. Tervehtiminen soveltuu erinomaisesti ritarilliselle miehelle; ja mitä rohkeampia edelläkäyneet katseet ja sanat ovat olleet, sitä kunnioittavamman vaikutuksen tekee arvokas tervehdys.

X

Trélazure oli pettynyt toiveissaan luullessaan saavansa syödä päivällistä kahden rouva Dormesin kanssa. Daniela oli kutsunut kaksi muutakin vierasta: kreivitär Barthenin, tuon vähäpätöisen naisen, ja erään parooni Zollernin, — hyvinkin merkitsevän henkilön.

Vapaaherra Richard von Zollern, entinen itävaltalainen lähettiläs Espanjan, Englannin ja Venäjän hoveissa, oli ylhäisen maailmanmiehen tyyppi. Päätettyään virka-uransa oli hän ostanut kauniin huvilan Badenissa ja vetäytynyt sinne asumaan. Hän oli nyt seitsemänkymmenenkuuden-vuotias mies, vartalo oli solakka ja suora, pää henkevä ja hieno. Ohuet huulet vetäytyivät usein pilkalliselta näyttävään hymyyn, mutta se puki häntä, sillä hänen ivaansa hillitsi suuri arkatuntoisuus; hän saattoi usein nauraa, sillä hän näki syvälle asioiden ytimeen, mutta hän oli niitä, jotka antavat anteeksi sen minkä he ymmärtävät. Seuramiehenä hän oli verraton. Hänen elämänsä runsaat muistot muodostivat ehtymättömän hauskojen kaskujen ja historiallisesti arvokkaiden muistelmien lähteen. Mutta hän ei mitenkään kuulunut noihin sietämättömiin kertojiin, jotka kuljettavat mukanaan kaskuvarastoansa, ja jotka alituisesti jankuttavat niitä samoin sanoin yhtä säännöllisesti kuin jokin kellopeli. Kun sellaisia ihmisiä tapaa ensi kerran, tuntuvat he hauskoilta ja henkeviltä ja kadehtii heidän kykyään, kun he vähäpätöisimmänkin sanan johdosta osaavat kertoa jonkun hauskan jutun tai esittää sopivan teoriian. Mutta kun pitemmän seurustelun jälkeen huomaa, että määrätyissä tilaisuuksissa tuodaan esille aina samat jutut ja samat väitteet, niin ihailu katoaa; pakostakin koettaa välttää sellaisia pistosanoja, joissa piilee koneiston avain, ja jos pahaa aavistamaton läsnäoleva kolmas henkilö sattumalta saa sen käyntiin, niin kohoaa huokaus rinnasta ja lyyhistyy kokoon aivan kuin rankkasateessa; tietää jo edeltäpäin mitä seuraa. Pian on oppinut ulkoa koko ohjelmiston ja sitä alkaa vapista niinpiankuin jotain sellaista tulee sanotuksi, joka pienimmänkin ajatusyhtymän kautta voi tuoda mieleen sen sanan, joka panee koneiston liikkeelle, sillä täyteen sullottu kaskukone ei tarvitse suurtakaan sysäystä joutuakseen käyntiin.

Tähän luokkaan, niinkuin sanottu, ei parooni von Zollern kuulunut. Hänen erinomainen muistinsa, joka oli säilyttänyt tuhansia hauskoja kokemuksia, auttoi häntä myös muistamaan oliko hän kertonut määrätyn jutun määrätyille henkilöille vai ei, eikä hän kertonut mitään koskaan kahdesti. Vaikka suuressa seurassa olisi ollut yksi ainoakin henkilö, joka ennestään tunsi sen jutun, joka äkkiä juolahti hänen mieleensä, niin hän hillitsi kertomishaluaan. Eikä hän ollut huvitettu, niinkuin vanhemmat ihmiset yleensä, ainoastaan entisajan muistoista ja kokemuksista, vaan hänen harrastuksensa elävää elämääkin kohtaan oli suuri. Alati alttiina sulattamaan uusia ajatuksia hän kallisti korvaansa maailman näyttämön joka kulmalle; tosin hän ei tuntenut enää olevansa yksi sen monista näyttelijöistä niinkuin nuoruudessansa, mutta katselijoista ja arvostelijoista hän oli kaikkein tarkkaavaisimpia ja terävimpiä. Hän ihaili intohimoisesti, melkeinpä jumaloi kauneutta. Kaikki mikä oli kaunista, niin hyvin taiteessa kuin luonnossa, naisten kuvissa ja runoteoksissa, tuotti hänelle suurta iloa. Tässä nautinnossaan hän veti miltei vertoja vanhoille kreikkalaisille. Muuten hän oli uudenaikaisten ihmisten parissa kaikkein uudenaikaisimpia — kosmopoliittinen valikoitsija, joka kaikista kansoista, joiden parissa hän oli elänyt, oli omistanut itselleen mielyttävimmät piirteet. Hän puhui ranskaa kuin bulevardisankari ja englanninkieltä kuin lordi. Englantilaista käytöstapaa oli häneen muuten eniten tarttunut. Saman perinpohjaisen aristokraattisen leiman, joka on ominainen Englannin ylemmille kymmentuhansille, oli Zollern omistanut käytöksessään, puheessaan ja koko elintavassaan. Englanti oli se maa, missä hän oli viettänyt onnellisimman elämänjaksonsa, siellä hän oli kiihkeimmin rakastanut ja saanut hellintä rakkautta osakseen. Muotokuvakokoelmassaan, joka koristi hänen työhuonettaan, oli erään kuninkaallisen kaunottaren — erään herttuatar -shiren muotokuva. Hänkö se mahtoi olla, joka oli ojentanut vanhalle aatelismiehelle kerran hänen elämänsä liekehtivimmän autuudenpikarin?

Keskustelu oli varsin vilkasta. Kreivi Trélazure tunsi olevansa rakastuneempi kuin koskaan ennen — emännän virka soveltui erinomaisesti talon rouvalle. Pieni päivällisateria oli hänen mielestään ollut oivallinen — ei kukaan ole sen suurempi herkkusuu kuin ranskalainen — ja tarjoilu niin mallikelpoinen, ettei se olisi tuottanut häpeää jossain ruokasalissa Foubourg St. Germainissakaan.

Keskustelu sujui iloisesti ja vilkkaasti pöytätoverien, s.o. kolmen läsnäolijan kesken, sillä vähäpätöinen nainen ei sanonut montakaan sanaa; mutta hänen läsnäolonsa vaikutti sittenkin sopusointuisesti, sillä se ylläpiti säädyllisyyttä. Nuori rouva, herrojen ympäröimänä, vaikuttaa aina hiukan emansipeeratulta, ja Danielalle oli erittäin edullista, kun hänen kauneuttaan kohotti kunniotusta herättävä, keski-ikäinen naishenkilö; se muodosti hiukan hillityn, rauhoittavan taustan hänen säihkyvälle ja ihastuttavalla kuvalleen. Parooni Zollern, huvittava niinkuin ainakin, oli suuresti miellyttänyt kreiviä, varsinkin kun vanha diplomaatti keskustelussa ei koettanut itse loistaa sukkeluudellaan, vaan jätti sen seurakumppaniensa huoleksi. Yhdellä ainoalla silmäyksellä hän oli päässyt selville tilanteesta: hän oli kahden rakastuneen seurassa. Hänen ivallinen hymyilynsä, joka tavallisesti ympäröi hänen huuliaan, oli, hänen tehtyään tämän huomion, teroittunut vieläkin hienommaksi, mutta samalla siinä ilmeni huvitettua hyväksymistä. Rakastumista parooni Zollern soi kaikille sydämensä pohjasta. "Se on todellisinta koko maailmassa", arveli hän; "paljon voi sanoin tinkiä, melkein mitä hyvänsä voi filosofisin epäilyin kieltää, mutta tuska ja ilo, kuolema ja rakkaus, siinä on neljä todellista ilmiötä."

Päivällisen jälkeen astuttiin avonaisesta puutarha-ovesta penkereelle. Siellä tarjottiin kahvia ja likööriä. Herroille ojennettiin sikarit ja Danielakin otti käteensä savukkeen. Innostuneena Trélazure tarjosi hänelle tulta:

"Te poltatte? Sepä ihastuttavaa!"

Siihen sisältyi kokonainen sarja nuhteluja, huomautuksia ja johtopäätöksiä; esimerkiksi: siveät naiset eivät polta — minun vaimoni ei koskaan saisi lupaa siihen — ei kukaan siveä ranskatar sellaista ajattelisikaan, Jumalan kiitos — kaunis leski on siis sittenkin hiukan emansipeerattu — tämä sauhuke paljastaa minulle tervetulleen rikon linnoituksen muurissa — hänen huulensa, jotka eivät kammo savua, eivät taitaisi pelätä minun suutelojanikaan — suudellut huulet vaativat enemmänkin… Mutta kaikki nämä ajatukset eivät perätysten nousseet hänen mieleensä; monia aikaavieviä sanoja tarvitaan tulkitsemaan ajatuksia, mutta mielessä ne muodostuvat vain yhtenäiseksi mielikuvitus-akordiksi, ja niinpä kreivi Trélazure oli selvästi ajatellut vain sen yhden sanan, jonka hän lausui julki: ihastuttavaa.

"Tähän pieneen paheeseen totutti minun mieheni minut", sanoi Daniela. "Mutta minä poltan vain yhden sauhukkeen päivässä, nimittäin päivällisen jälkeen."

Kello löi kahdeksan. Penger oli hämärän vallassa; taivaanrannassa kohosi kuu punaisen kultaisena sirppinä. Ilma oli lämmin ja tyyni. Tiheät köynnöskasvit, jotka ympäröivät penkereen kaidetta, päästivät vain sen osan taivasta näkyviin, jolla kuu kumotti, sekä muutamia yksinäisiä, yhä syvempään varjoon häipyviä puuryhmiä. Avonaisesta salin ovesta näkyi kattolampun valossa ruokapöytä aterianjätteineen: tyhjiä pulloja, puolinaisia shampanjalaseja tyhjiä makeislautasia, kaatuneita hedelmäpyramideja, sinne tänne työntyneitä tuoleja. Hetken kuluttua vetivät kuitenkin palvelijat verhot oven eteen, ja kuva katosi näkyvistä.

Penkereellä vieraat olivat käyneet istumaan mukaviin amerikkalaisiin ruokotuoleihin, joissa istuja voi mukavasti puoleksi maaten istua, mikä herkkusuulle onkin hyvän päivällisen paras jälkinautinto. Daniela nojautui myöskin mukavasti taaksepäin, jolloin hameen runsaiden pitsipilvien alta pilkisti esiin pieni jalka.

"Miten ihana ilta!" huomautti Zollern. Toiset yhtyivät siihen.

Ei pidä luulla, että ihmisen, joka käy henkevästä ja huvittavasta, pitäisi puhua vain mielenkiintoisia asioita. Ne, jotka yrittävät aina sanoa jotakin häikäisevää, ovat kovin väsyttäviä, eikä parooni Zollern kuulunut niihin, jotka eivät olisi uskaltaneet lausua sellaista väitettä, kuin: "Miten ihana ilta!" siksi ettei sanoissa ollut mitään kärkeä.

Mutta sitten parooni Zollern alotti niin hauskan ja miellyttävän keskustelun vähäpätöisen naisen kanssa, jotta molemmat toiset sen kautta saivat tilaisuuden jutella kahden kesken. Kreivi Trélazure nojautui penkereen pylvääseen Danielan tuolin vieressä, ja kumartuen hiukan hänen puoleensa hän lausui sanoja, joita Daniela yksin saattoi kuulla. Samoin hänen vastauksensa eivät ulottuneet toisen, vilkkaasti keskustelevan parin kuuluviin. Siitä huolimatta, ettei kukaan kuullut rakastuneitten puhetta, sanoivat he vain jokapäiväisiä asioita toisilleen; mutta niinkuin on kirjeitä, joiden rivien välissä on enemmän luettavaa kuin mitä itse riveille on kirjoitettu, samoin myös usein keskustellessa piilee enemmän sanojen alla kuin mitä puhutut sanat itsessään sanovat. Äänten hellä sävy, miehen kiihkeästi ihaileva katse, naisen onnellinen hymyily antoivat jokapäiväisille sanoille rakkauden huumeen esimaun.

Danielan sauhuke oli sammunut. Kreivi kumartui tarjotakseen tulta. Sillä välin kuin Daniela sytytti jälleen sauhukkeensa, kohosi hänen hiustensa tuoksu Trélazuren kasvoihin, ja kumpaisenkin kädet koskettivat salamannopeudella toisiaan. Sen jälkeen he vaikenivat hetkeksi, ja tuo hetki oli niin kuumeinen, että syvä, väräjävä huokaus kohosi kauniin naisen povesta; huokaus, joka olisi saanut Trélazuren polvistumaan hänen eteensä, jos he olisivat olleet kahden. "Hän on minun omani!" iski ajatus ylpeällä ilolla kreivin mieleen. — "Oi, elämä, miten ihana sinä olet!" paisui Danielan sydän.

Mutta riistäytyen väkivallalla unelmistaan hän huudahti toiselle ryhmälle:

"Parooni Zollern, esitättekö te muistelmianne kreivittärelle?"

Zollern lähestyi häntä.

"En, armollinen rouva, en puhunut itsestäni; minä tiedän, että tämä aine, joka kertojalle on kaikista mielenkiintoisin, on kuuntelijalle ikävin. Minä yritin kiinnittää kuuntelijani mielenkiintoa puhumalla eräästä eläintieteellisestä luonteenilmiöstä. Koetin näet kuvata leskeksi jääneen papukaijan mielentilaa, joka suree itsensä kuoliaaksi kadotettuaan puolisonsa."

"Onhan siinä jotakin kaunista", sanoi Daniela, "että luonnossakin voimme tavata esimerkkejä uskollisesta aviopuolisorakkaudesta ja lohduttomasta leskensurusta."

"Luonnossa me voimme tavata mitä hyvänsä", puuttui Trélazure puheeseen; "vanhempia, jotka syövät lapsiaan, olentoja, jotka nukkuvat koko talven ja joilta siis karnevaaliaikakin menee hukkaan; miksikä ei siis voisi olla sellainen luonnonvastainen ominaisuus edustettuna kuin aviouskollisuus."

Taaskin tuo kevyt sävy! Se vaikutti hiukan masentavasti Danielaan; olipa tosiaankin epäedullista kosijalle ruveta laskemaan leikkiä uskollisuudesta. "Mutta" — lohdutti hän itseään — "ranskalaisten keskustelutapaanhan kuuluu laskea leikkiä kaikkein pyhimmistäkin asioista. Tuollainen leikki on vain huono tapa, ei mitään muuta, itse ajatuksia voidaan silti pitää pyhinä." — Ja yhtyen leikkisään sävyyn hän vastasi:

"Te olette oikeassa; yksitoikkoisuus on rikos, maailman tunnussana on vaihtelevaisuus."

Zollern puuttui nyt puheeseen:

"Miten, armollinen rouva, halveksitteko te uskollisuutta ja pidätte sitä yksitoikkoisuutena rakkaudessa?"

"Sellaista ei voi halveksia", vastasi Trélazure Danielan puolesta, "mitä ei lainkaan ole olemassa. Ikuinen rakkaus on vain mielikuva — mahdoton ajatus samoinkuin esimerkiksi ikiliikkuja — se on vain linnunpelätin, jonka ilkeämieliset moralistit ovat pystyttäneet elämän puutarhaan, olio, joka vain kerran saa näkyvän muodon, nimittäin jokaisen aviomiehen mielikuvituksessa omaan vaimoonsa nähden. Ja jos tämäkin oletus näyttäytyy vääräksi, niin jää jäljelle se lohdutus, että voi ottaa aviorikkojan hengiltä."

"Niin, minä ymmärrän", sanoi Zollern. "Mies, joka ei ole kylliksi voimakas ollakseen uskollinen, heittää kunniansa heikon naisen kestävyyden varaan, ja kun tämä kunnia tulee loukatuksi, niin hyvittää kuolinisku jälleen kaikki. Kaunis järjestys todellakin! Siksipä te näette minussa piintyneen vanhanpojan."

"Oi parooni Zollern! Te teitte vääryyttä meille naisille!" huudahti kreivitär Barthen. "Naisten joukossa on hyvin uskollisia aviovaimoja, varsinkin saksalaisten parissa; ranskalaiset romaanit ja näytelmät eivät saa viedä meitä harhaan. Tiedättehän te, 'saksalainen uskollisuus' on tullut sananparreksi!"

"Siksi ovat saksalaiset tammetkin tulleet, kreivitär — ikäänkuin ei muuallakin olisi sellaisia puita! Kellään ei ole yksinoikeutta uskollisuuteen yhtä vähän kuin nerollisuuteenkaan; olen tavannut hyvin typeriä parisittaria ja hyvin uskottomia saksalaisia naisia."

"Minä vastaan oman maani naisten hyveellisyydestä", sanoi Trélazure. "Leikki sikseen; vakavasti puhuen voin vannoa, että ne naiset, jotka ovat meidän äitejämme, ja ne tytöt, jotka ovat meidän sisariamme ja joiden piiristä me kerran valitsemme kotimme vaaliat, ovat siveellisiä. Ranskalaiset nuoret tytöt ovat aito helmiä mitä puhtauteen tulee — varsinkin meidän säätyymme kuuluvat — se peittää perhospölyn lailla heidän koskemattoman sielunsa, kun he huolehtivien äitien kädestä — ja tavallisesti ankaran luostarikasvatuksen jälkeen — astuvat avioliittoon. Aviopuolison asia on vaalia tätä aarretta, pidättää se loitolla maailman vaaroista, pitää huolta henkisestä seurustelusta, jotta varmat kädet aina ohjaisivat omaatuntoa — sen lisäksi tulevat äidinvelvollisuudet, sääty-ylpeys — ja mies voi olla täysin huoleti!"

"Minä näen koko kuvan edessäni", jatkoi Zollern. "Kahdeksantoista-vuotias rouva de Trélazure viedään erinäisten anoppien ja tätien suojelemana kaukaiseen linnaan, jonne hänelle hankitaan rippi-isä, useita lapsia, pari vanhoillista sanomalehteä ja messukassukoita ommeltavaksi, ja harhakuva, josta te äsken puhuitte — uskollisuuden harhakuva — juurtuu rauhoittuneen aarteenhoitajan poveen, joka kuitenkin vähääkään välittämättä 'linnunpelättimestä' poimii kaikessa rauhassa mitä erilaisimpia ruusuja elämänpuutarhasta… Minä tunnen kyllä sellaista, olinpa kerran itsekin — siitä on nyt kolmekymmentä vuotta — vieraana sellaisessa linnassa Bretagnessa. Nuori linnanrouva — tuo raukka ei elänyt kauan — oli vanhojen tätilohikäärmeitten ympäröimänä; hiippakunnan piispa tuli joka viikko päivällisille; linnanrouva ompeli lakkaamatta koruompeluja kyläkirkkoa varten; iltasin vuoroin pelattiin dammipeliä tai luettiin uskonnollista kirjallisuutta. Ja linnanherra huvitteli sillä välin Parisissa tunnetuimpien operettilaulajattarien kanssa — mutta kaikesta huolimatta hän oli täysin vakuutettu vaimonsa uskollisuudesta…"

"Hän ei ehkä tiennyt", sanoi Daniela naureskellen, "että te olitte vieraana linnassa, parooni Zollern? Mieleeni muistuu juuri, että olen nähnyt teidän harvinaisuuskokoelmassanne pienen tohvelin, ja kysyessäni, olitteko te pidellyt tuon pikkuisen häkin asujainta joskus kädessänne, te vastasitte: 'Oi, tuo pieni raukka lepää jo aikoja sitten eräässä sukuhaudassa Bretagnessa…' Ja nytkin te huokaatte?"

"Mutta mehän olemme kokonaan unohtaneet papukaijat…" puuttui vähäpätöinen nainen puheeseen. "Minä aioin juuri kertoa erittäin sievän jutun eräästä papukaijasta, jonka olin saanut lahjaksi arkkiherttuatar Elisabethilta. Tällä papukaijalla oli tapana…"

Sievä kertomus keskeytyi. Palvelija ilmoitti paroonitar Rimmerspergin ja hänen tyttärensä.

Daniela nousi tuoliltaan.

"Minulle on tullut vieraita", sanoi hän. "Tahdotteko tulla mukanani saliin?"

Illan kuluessa saapui vielä muutamia herroja, ja seura oli koolla sydänyöhön saakka. Danielalla ja Raoulilla ei ollut enää tilaisuutta keskustella kahdenkesken. Vain hyvästi sanoessa käsienpuristus ilmaisi vielä kerran salaista ymmärtämystä.

XI

Daniela vietti rauhattoman yön. Seuraavana aamuna hän nousi varhain, ja syötyään aamiaista hän istahti kirjoituspöytänsä ääreen, otti kirjepaperiarkin esille ja kirjoitti seuraavat rivit:

'Rakas isä!

Minulla on tarve avata sinulle ääriään myöten täyden sydämeni.

Sinä olet ainoa uskottuni, isä. Sinun kädestäsi minä otin vastaan ensimäisen puolisoni, joka teki minut syvästi onnelliseksi, joskaan en hänen kauttaan oppinut tuntemaan yhtä elämäniloa — minä tarkoitan intohimoisen elämän iloa. Mutta sen, minkä elämäni kevät minulta kielsi, sen kesäni nyt tarjoo minulle, voimakkaasti tuoksuavana tuhatlehtisenä ruusuna… yksi lehdistä on hänen katseensa, toinen hänen äänensä sävy — kolmas oman sydämeni sykähdys — ja centifolian suljetussa kuvussa hänen — suutelonsa on puhkeava, ja suloisen polttava autuus —'

Daniela keskeytti kirjeensä. Sitten hän repi rikki arkin ja viskasi sen paperikoriin. —

"Olenko aivan hullu — kirjoittaako kukaan nyt tuolla tavalla isälleen — järkevälle vanhalle herralle?"

Hän otti uuden arkin esille.

"Sinä tiedät, rakas isäni ja ystäväni", alkoi hän uudelleen, "että palasin suureen maailmaan aikeissa mennä uusiin naimisiin. Ja jo tänään voin ilmoittaa sinulle, että olen tehnyt valintani. Onko valintani järkevä, kysyt sinä? — Yhtä järkevä kuin joen valinta sen syöksyessä mereen; kuin salaman valinta, joka iskee ukkosenjohdattimeen —"

"Totta tosiaan", sanoi Daniela keskeyttäen vielä kerran kirjeensä, "tänään en osaa järkevästi kirjoittaa. Olisipa se hauska ilmoitus järkevälle isälle, että hänen tyttärensä on mennyt kihloihin luonnonvoimien pakosta!"

Hän repi tämänkin arkin ja alotti kirjeen kolmannen kerran:

"Rakas isä, täten ilmoitan sinulle, että olen onnellinen morsian."

"Morsian — olenko sitä todellakin?" keskeytti Daniela jälleen kirjeensä; "herra de Trélazure ei ole vielä kosinut minua — jos hän kosii minua, niin suostunko hänelle noin vaan ilman muuta? — Tämä ilmoitus on aivan liian aikainen." Ja tämäkin arkki seurasi edeltäjiään paperikoriin.

Daniela vajosi mietteisiinsä.

"Nuoli on osunut minuun — se on selvä. Mutta minun pitää olla varuillani. Käteni, koko tulevaisuuteni minä annan jo ajatuksissani — miehelle, joka ei vielä lainkaan ole sitä pyytänyt" — ylpeä rouva punastui tätä ajatusta — "ja miehelle, jota en ensinkään tunne, josta minä yleensä en tiedä, onko hänellä sydäntä lainkaan. Ja koko elämän ajaksi… kysymyksessä ei ole vain lyhyt huumauksen hetki — aviopuolisoiden tulee olla ystäviä, tovereita kaikissa ajatuksissaan ja pyrinnöissään… niinkuin Harald ja minä olimme. Meidän suhteemme oli tosin vapaa intohimosta; mutta enkö todellakaan voisi intohimoa vastustaa?… Tunnen olevani hirveän heikko… jos sellainen hetki kuin eilinen uudistuisi… jos me silloin olisimme kahden ja hän tulkitsisi sanoin kuuman katseensa tarkoitusta ja kysyisi minulta: 'Rakastatko minua?' — voisinko silloin tehdä muuta kuin panna alttiiksi tulevaisuuteni saadakseni vastata hänelle: 'niin, minä rakastan sinua!'? — Ei, ei, minun täytyy olla vahva. Oma arvoni ja myöskin hänen onnensa vaatii, että asetan vaatimukseni korkealle. Meidän täytyy ensin oppia rakastamaan toisiamme, ennenkuin sidomme kohtalomme yhteen; tänään me olemme rakastuneet, mutta se riittää ainoastaan — vaihtoehtoa varten, jota minä, kunniallisena naisena en saa edes ajatella… Entäs Daliani! — Kevytmielisesti en saa antaa hänelle uutta isää… Mitäpä jos hän — luostarikasvatus näyttää olevan hänen ihanteensa — vaatisi, että sydänkäpyni lähetettäisiin nunnien kasvatettavaksi?"

Siten Daniela tuumi vielä kauan sinne ja tänne ja tuli siihen päätökseen, ettei hän vastaisi ajattelemattomasi myöntyen siihen naimatarjoukseen, joka hänelle varmaan tehtäisiin. Vielä hän itse sekä hänen tulevaisuutensa oli hänen omassa vallassaan — siitä hänen ei pitänyt sokeasti luopua.

Päivä kului. Joka hetki Daniela odotti naapurinsa tuloa, mutta häntä ei kuulunutkaan. Nuori rouva ei ollut astunut ainoatakaan kertaa pengermälle eikä edes parvekkeelle, sillä hän ei tahtonut nähdä kreiviä sieltä käsin ja vaihtaa jokapäiväistä tervehdystä hänen kanssaan. Hän istui salissa käsityö kädessä — lukea hänen oli mahdotonta — ja ajatuksissaan hän oli jo kymmenet kerrat kuvitellut tuota kohtausta, joka nyt seuraisi: Trélazure astuisi sisään — kosisi — ja hän vastaisi vaatien ajatusaikaa, pyytäen saada harkita asiaa vielä useita kuukausia.

Pari kertaa hän tuli häirityksi; Rimmerspergin naiset tulivat vieraisille ja samoin kaunis rouva von Lacher. Mutta he eivät viipyneet kauan. Sitten palvelija toi sisään päivän sanomalehdet. Mutta hän ei edes avannut niitä. Mitä ulkomaailma koski häneen? Kukapa voisi nähdä tähtien kimmeltävän, seisoessaan tanssisalin kattokruunun alla, ja kukapa välittäisi valtiollisista ja kirjallisista kysymyksistä ulkona maailmassa, kun omassa sydämessä oli selviteltävä elämänkysymyksistä kaikkein suloisin ja tärkein?…

Kello oli jo kuusi iltapuolella, aika, jolloin Danielan oli tapana lähteä ajelulle, eikä odotettu vieras vieläkään ollut saapunut.

Palvelija ilmoitti, että hevoset olivat valjaissa, sillä Daniela ei ollut muistanut antaa vastakäskyä. Samassa vähäpätöinen nainen astui sisään hattu päässä ja viitta hartioilla.

"Oletteko odottanut jo minua, rakkaani? Vaunut ovat jo oven edustalla… mutta ettehän te ole vielä pukeutunut?"

"Minun ei tänään tee mieleni lähteä ajelulle, rakas kreivitär. Tiedättekö mitä? Ottakaa Giulietta mukananne ja lähtekää ajamaan ilman minua!"

"Silloin pitäisi minun ottaa myös äiti mukaan, ja se käy yli voimieni. Miksikä te ette tahdo itse tulla? Ilma on niin ihmeen ihana; tänään varmaankin koko Baden on liikkeellä!"

"No hyvä; minä pukeudun vain nopeasti ja me lähdemme sitten."

Daniela oli muuttanut mieltään. Tähän aikaan ei Trélazure kuitenkaan saapuisi, sillä hän tiesi Danielan aina olevan ajelulla; ja jos hän tänään jäisi kotiin, niin näyttäisi siltä, kuin hän olisi sen tehnyt Trélazuren tähden, ikäänkuin hän odottaisi häntä. Varmaankin hän oli päättänyt tulla illalla; hän tahtoi luultavasti nähdä hänet samaan aikaan jälleen, kuin he eilenkin olivat ilmaisseet toisilleen salatut tunteensa; saman illakon tuoksun tuli tuntua penkereellä, saman kuutamon kirkastaa taivasta — äkillinen toivo leimahti hänessä, mutta hän karkoitti sen nopeasti, muistaessaan aamuisia hyviä päätöksiään. "Minä en ota häntä vastaan, jos hän tulee illalla — tai ainakin pitää muita vieraita olla läsnä — niin ainakin luulisin — mutta sittenkin? — Ei, jos olen yksin, niin en ota häntä vastaan… mutta nyt tahdon ainakin nähdä hänet kaukaa — varmaankin hän on kävelemässä Helenenstrassella." — Ja ääneensä hän sanoi: "Nouskaa sillä välin vaunuihin, kreivitär. Parissa minuutissa olen valmis."

Danielan astuessa portaita alas seisoi Franz Stern siinä. Daniela ei vastannut hänen tervehdykseensä, vaan katseli häntä niin jäykästi ikäänkuin hän ei olisi tuntenut häntä.

Stern oli odottanut, että rouva Dormes ojentaisi hänelle kätensä ja puhuttelisi häntä, ja siksi hänen käytöksensä koski häneen kipeästi. Olisikohan tuo rakastettava nainen käynyt ylpeäksi? Tahtoiko hän osoittaa köyhälle tuntiopettajalle, missä hänen paikkansa oli ja rangaista häntä, koska hän oli uskaltanut asettua hänen tielleen?

Sitä ei Daniela tosiaankaan ollut ajatellut. Hän ei ollut tuntenut Sterniä luodessaan tietämättään katseensa häneen, niinkuin joskus voi sattua, kun ajatukset ovat johonkin määrättyyn asiaan kiintyneet. Vasta kun vaunut olivat jonkun matkaa vierineet, nousi äskeinen kuva hänen eteensä; ja vasta nyt mielikuvituksessaan hän huomasi tervehdyksen, sekä tunsi tervehtijän.

"Oi, tuota kelpo mies rukkaa, miten epäystävällisesti kohtelinkaan häntä… Minun täytyy hyvittää se huomenna, sillä panen arvoa tuon miehen ystävyyteen. Onpa minulla sentään ollut hyvä onni, kun olen tavannut kaksi ihmistä, joista toinen on kyennyt kahlehtimaan sydämeni, toinen sieluni… Mutta eikö olisi ollut parempi, jos ne olisivat yhdistyneet yhteen ja samaan henkilöön? — Eikö sen, jonka omaksi antaudun, pitäisi voida kokonaan tyydyttää minua, vaatia sekä sieluni että sydämeni kunnioitusta, herättää rakkautta, kaipausta ja luottamusta minussa?…"

"Mutta Daniela, mikä teidän on? Teidän ajatuksenne näyttävät olevan peninkulmien päässä. Te ette edes vastaa vastaantulijoiden tervehdyksiin; ettekö tuntenut parooni Zollernia?"

Daniela heräsi unelmistaan.

"Parooni Zollern? — En huomannut ketään!"

"Ettekö luule minun näkevän teidän lävitsenne? Te ajattelette Trélazurea; tunnustakaa pois vaan."

"Niinkö arvelette?" naureskeli Daniela punastuen.

"Olkaa varoillanne; minun luullakseni tuo ranskalainen vain liehakoitsee!"

"En ymmärrä…"

"No, olettehan te leski ja vapaa… Kaikkein onnellisin asema maailmassa on sittenkin nuorella ja rikkaalla leskellä!"

"Sen jälkeen onnellisimmassa asemassa on säätiöneiti [= aatelisnaisten apulaitoksen jäsen] — mitä vapauteen tulee."

"Ikävä kyllä jouduin vasta neljänkymmenen vuoden vanhana säätiölaitokseen — en koskaan ole myöskään ollut kaunis — mitä hyötyä minulla siis on vapaudesta?"

"Ah, niinkö te tarkoitatte? Mutta nähkääs minä en tahdo vapauttani käyttää muulla tavalla kuin luopumalla siitä jälleen, kunhan löydän jonkun joka mielestäni on sellaisen lahjan arvoinen."

"Ja te aiotte mennä naimisiin kreivi Trélazuren kanssa?"

"Toistaiseksi, rakkaani, ei siitä vielä ole ollut kysymystä…"

"Sepä olisi kuitenkin kaikkein suurin tyhmyys, minkä te voisitte tehdä. Naittakaamme hänet mielemmin Giuliettalle, jos teillä ei ole mitään sitä vastaan —"

"Minulla on paljonkin sitä vastaan, että ihmiset antavat naimisasioissa neuvojaan toisille. Naiminen, jos mikään, on kahden asia ja kolmannen korvapuusti, niinkuin sanotaan."

"Nuo sanat ovat aiotut minulle nuhteiksi. Tästä lähin en kiellä teitä ottamasta tuota ranskalaista tuulihattua —"

"Kreivitär!"

"Tehän aivan kalpenette vihasta. Hän on ihastuttava ihminen — teidän sijassanne en kohtelisi häntä julmasti, mutta mennä naimisiin…"

"Kreivitär!"

"No, nyt teidän äänenne ilmaisee siveellistä kauhua. No niin, oikeassa te olettekin. Minä ehkä ensimäisenä päivittelisin ja levittäisin juorua eteenpäin, jos sanottaisiin, että te suositte kaunista ranskalaista. Mutta mitä juoru oikeastaan merkitsee? Maailma tarvitsee sitä ravinnokseen!"

"En koskaan tahallani tule tarjoamaan lisäystä tähän maailman ravintoon, kreivitär Barthen. Olen ylpeä enkä tahdo kenenkään edessä punastua — en edes rakastettuni edessä, joka tavallisesti ensimäisenä on valmis halveksimaan heikkoa naista; en varsinkaan tyttäreni edessä, jonka kunnioitus tulee olemaan vanhuuteni ilo!"

"Te ajattelette jo vanhuutta — niin nuori kuin olette? Tosiaankin, kun näkee teidän tuolla tavalla kalpenevan ja punastuvan — ja sen lisäksi kun ottaa huomioon loistavat silmänne ja koko olentonne — varsinkin siitä saakka kun olette rakastunut — niin ei uskoisi teitä kuin korkeintaan yhdeksäntoista-vuotiaaksi. — No — nyt me ajoimme Schimmerin ohitse. Siellä hän ei ole. Eikö hän tänään yleensä ole ollut näkyvissä? Päivällisaikana hän ei ollut puistossa myöskään… Oliko hän teidän luonanne?"

"Kreivi Trélazureko? Ei!"

"Tuolla kujanteella hän luullakseni onkin. Tuo pitkä harmaassa puvussa —"

"Ei, hän se ei ole."

"En tahdo kiistellä vastaan. Tosin te olette likinäköisempi minua, mutta kun on kysymyksessä rakkauden esine, niin rakastuneet näkevät kymmenen peninkulman päähän."

Ajomatka päättyi ilman että Trélazure sattui näköpiiriin. Kello seitsemän Daniela palasi kotiin. Hän tahtoi pidättää kreivittären päivällisillä luonaan siltä varalta, ettei hän olisi yksin, jos toivottu ja pelätty vieras illan kuluessa saapuisi. Mutta kreivitär oli pyydetty muualle eikä ottanut kutsua vastaan.

Syötyään yksin päivällistä Daniela meni tyttärensä huoneeseen. Tuskin hän oli neljännestunnin ajan jutellut Dalian kanssa, kun palvelija ilmestyi ovelle.

"Herra, joka eilen oli täällä päivällisillä, on tullut. Hän odottaa pengermällä."

Kuuma verivirta kohosi Danielan poskiin.

"Oi, miten minä häntä rakastan!"

Hän näki ajatuksissaan hänen nojautuvan pylvääseen samoinkuin eilen… jos hän nyt menisi pimeälle pengermälle, ja Trélazure levittäisi käsivartensa häntä vastaan — niin hän vaipuisi hänen syliinsä. Hän katsahti Daliaan, ja kääntyen palvelijan puoleen hän sanoi:

"Sanokaa, että olen jo vetäytynyt huoneeseeni; huomenna aamupäivällä olen tavattavissa."

Palvelija poistui, ja Daniela sulki kiihkeänä pienokaisen syliinsä.

"Rakas, rakas lapsi — sinä olet sittenkin minun suurin onneni!"

"Oi, äiti kulta — kiitos, kiitos —"

"Sinä kiität minua suuteloistani, Dalia; et tiedä, mistä sinulla juuri oli syytä kiittää minua!"

Palvelija palasi takaisin ja ojensi hänelle pari kirjaa.

"Herra jätti armolliselle rouvalle tämän käärön."

Daniela otti sen käteensä; käymäkortti seurasi mukana.

"Mitä", huudahti hän, "parooni Zollernko se olikin? Miksi ette sanonut sitä heti?"

"Sanoinhan minä, että siellä oli sama herra, joka eilen oli päivällisillä — en tiedä hänen nimeään. Toinen herra, nuori ranskalainen kreivi" — lisäsi palvelija omasta alotteestaan — "matkusti tänä aamuna Wieniin. Hänen kamaripalvelijansa ei odota häntä palaavaksi ennenkuin viikon kuluttua; hän on —"

"Hyvä!" katkaisi Daniela palvelijan puheen ja päätään nyökäyttäen antoi hänelle merkin poistua.

Matkustanut pois! Tänään! Yrittämättäkään tavata häntä jälleen — oliko hän niin suuresti erehtynyt, eikö hän ehkä rakastanutkaan häntä? —

"Hyvää yötä, Dalia. Jo riittää, riittää" — kun pienokainen tahtoi jälleen syleillä häntä yhtä kiihkeästi kuin äskenkin — "päästä minut, minulla on päänsärkyä… Ernestine, lähettäkää kamarineitsyt huoneeseeni — makuukamariin — tahdon panna maata."

* * * * *

"Pappos, sinä näytät tänään niin surulliselta; mikä sinua vaivaa?"

Isä ja poika istuivat huoneessaan yksinkertaisen illallisensa ääressä. Kaiken iltaa Franz Stern oli istunut synkästi eteensä katsellen ja vastannut Alfredin puheluyrityksiin vain yksitavuisesti. Vasta suoranaiseen kysymykseen hän vastasi huoaten:

"Se on totta, Affi, minä olen harmistunut ja minä selitän sinulle syyn siihen. Meidän 'kaunis haltijattaremme' on loukannut minua."

Hän kertoi, miten rouva Dormes ei ollut vastannut hänen tervehdykseensä.

"Katsoppas, lapsi", lisäsi hän, "sinun pitää koettaa tulla kuuluisaksi tai rikkaaksi, jos tahdot, että tämän maailman suuret kohtelevat sinua ystävällisesti!"

"Tai vieläkin parempi, en yritä lainkaan päästä heidän pariinsa. Mutta eihän haltijattaremme ole mikään arkkiherttuatar, enkä siis ymmärrä miksi hän kohtelisi sinua ylpeästi?"

"Minä olen juutalainen, ja vielä lisäksi köyhä juutalainen. Juutalaisella täytyy olla miljoonia, jotta hän olisi seurakelpoinen. Tai pitää olla runoilija, sellainen kuin Heine, tai soittotaiteilija niinkuin Meyerbeer —"

"Tai halveksia sellaisten ihmisten seuraa, jotka yhä ovat noin ennakkoluuloisia."

"Affi, sinä olet tänään paljoa järkevämpi kuin minä!"

"Minä toistan vain sinun omat opetuksesi, ja sinä puhut noin katkerasti vain siksi, että olet loukkaantunut."

"Olet oikeassa. Minun mielipiteeni ei olekaan se, että me juutalaiset seisoisimme alhaisemmalla asteella kuin muut ja että meidän tulisi mielettömien ihmisten halveksumisen johdosta osoittaa muuta kuin halveksumista. Mutta tämän herttaisen, henkevän naisen puolelta tällainen kohtelu hämmästytti minua, loukkasi minua suorastaan… Mene nyt nukkumaan, Affi, minä kirjoitan vielä teostani… Työ on paras surun lääke."

"Voisinhan minäkin vielä kirjoittaa pienen aineen —"

"Ei, sinä näytät tänään väsyneeltä; parempi, että lähdet levolle. Hyvää yötä, lapseni, pieni, rakkahin ystäväni!"

XII.

Seuraavana päivänä ei Daniela ollut tyttärensä tunnilla läsnä. Tunnin jälkeen hän kutsui kuitenkin herra Sternin luokseen. Tämä oli valmistunut siihen, että hän saisi nyt eronsa.

Hän tunsi kalpenevansa astuessaan saliin. Huoneen nurkkaan oli siirretty pöytä, ja kaksi tuolia sen viereen; oikea koulupöytä, joka oli täynnä kirjoja ja vihkoja.

Daniela astui käsi ojossa tulijaa vastaan.

"Rakas herra Stern, mitähän te eilen ajattelitte minusta?"

Tämä odottamaton ystävällisyys teki Franzin niin onnelliseksi, että hän suuteli ilahtuneena ojennettua kättä.

"Minä olin niin hajamielinen", jatkoi Daniela, "etten nähnyt teitä lainkaan, vaikka luultavasti sittenkin näin teidät, koska jälkeenpäin muistin sen tosiasian, että seisoitte tervehtien edessäni, ja minä itse vain tuijotin teihin."

"Mutta armollinen rouva — sallikaa minun tehdä tämä huomautus — varmaankin teillä oli jokin hyvin mieluisa ajatus, koska se saattoi siinä määrin kiehtoa teitä."

"Niin, hyvin mieluisa, ja hyvin mieletön. Tänään se on kokonaan haihtunut."

Daniela puhui totta. Hän luuli jälleen vapautuneensa tuosta lemmenpaulasta.

Tällaiset keskeytymiset sattuvat useinkin heräävän intohimon ensiaikoina. Katse, äänensävy, selittämätön sähkövirta, joka kulkee toisesta toiseen, voi kahlehtia ihmisen kokonaan; mutta äkkiä tämän tenhon rikkoo vastakkainen vaikutus — epäystävällinen sana, vastenmielinen kasvojenilme, omituinen, toisesta toiseen kulkeva kylmä tuulahdus — ja ihminen on jälleen vapaa; lähestyminen riittää kiristämään jälleen taikasidettä, hetkellinen ero löyhentää sen uudestaan; ja sitten sitä kieppuu sinne ja tänne, milloin vangittuna, iloiten kahleistaan, milloin vapaana, riemuiten vapaudestaan.

Danielan loukattu ylpeys oli tällä hetkellä siirtänyt hänet viimeksimainittuun tilanteeseen. Että Trélazure saattoi siten matkustaa pois tuon hetken jälkeen, jolloin he olivat sanattomasti paljastaneet sydämensä tunteet, loukkasi hänen turhamaisuuttaan ja arvoaan — näistä molemmistahan ominaisuuksista niin sanottu ylpeys on kokoonpantu — ja koska loukkauksen iskemä haava kirveli kipeämmin kuin rakkauden tuottama, niin luuli hän jälkimäisen kadonneen.

"Nähkääs, herra Stern, olen ottanut esille vakavimmat kirjani sekä vihkoja aivan kuin koulutyttö, siltä varalta että minun tulee kirjoittaa jonkunmoisia aineita tai muistiinpanoja. Mitä te olette tuonut minulle?"

"Minäkö? En mitään, armollinen rouva, sillä eilisen käytöksenne johdosta en uskaltanut enää toivoa, että te haluaisitte toteuttaa suunnitelmaanne. Jos sallitte, niin käyn ottamassa ohjelman, jonka toissapäivänä panin kokoon. Minä arvelin näet, että meidän opiskelumme — jotta se ei muuttuisi vain tavalliseksi keskusteluksi — olisi järjestelmällisesti suunniteltava ja sitä tarkoitusta varten tein oikean ohjelman."

"Siis eilen niin täynnä innostusta ja tänään piditte minua jo uskottomana? Ja mistä syystä te luulitte minun aikovan vetäytyä pois, laiskuudestako ehkä?"

"Ei, vaan ylpeydestä!"

"Kopeudesta, tarkoitatte te — sillä ylpeys on jotain aivan toista — minä iloitsen, että minussa on ylpeyttä, sillä se on minun tukeni; — mutta häpeäisin olla kopea. Älkää käsittäkö minua toiste väärin! Olisipa se toivoton vastalaulaja näissä henkisissä dueteissa, joka olisi siksi typerä — muuta sanaa minun on mahdoton keksiä — että hän käyttäytyisi kopeasti. Käykää siis hakemassa ohjelmanne. Se herättää jo uteliaisuuttani."

Poistuttuaan muutamiksi minuuteiksi palasi Stern takaisin mukanaan huolellisesti viivoitettu, siististi kirjoitettu ja eri osastoihin jaettu paperiarkki. Rouva Dormes tarkasteli sitä.

"Tosiaankin", sanoi hän, "tämä on järjestelmällistä: kullekin eri opinhaaralle oma määrätty työaikansa, maailmanoppia, viisaustiedettä, kirjallisuutta ja niin edespäin. Jos perusteellisesti seuraan suunnitelmaa, niin kieltämättömästi tietoni suuresti lisääntyvät."

"Eivätkä minun sen vähemmän, armollinen rouva. En tahdo mitenkään tekeytyä miksikään viisauden lähteeksi, josta kaikki ne asiat, jotka ohjelmassa ovat mainitut, ilman muuta kumpuilisivat esiin. Kirjoista meidän kummankin tulee tietoja ammentaa; mutta paljoa enemmän tietoja me saamme yhdessä lukien kuin jos kumpikin opiskelisi erikseen; sillä ajatustenvaihdon kautta kehittyvät meidän mielipiteemme ja me teemme huomioita, jotka yksin lukien eivät koskaan selviäisi."

"Niinkuin näen", sanoi Daniela tarkastellen vieläkin ohjelmaa, "tulee minun hankkia muutamia kirjoja… Me voimme yhdessä sitten laatia luettelon ja minä tilaan ne vielä tänään Wienistä. Katsokaapa sillä välin, eikö minun varastostani löytyisi jotakin, jota voisimme käyttää."

Stern tarkasteli pöydällä olevien kirjojen nimiä.

"Kas, Herbert Spencer, Tylor, Bain, siinähän meillä on uudempi englantilainen filosofinen koulu edustettuna; oletteko te siihen perehtynyt, armollinen rouva?"

"Perehtynyt olisi liiaksi sanottu. Minä tunnen heitä hiukan ja aavistan niitä suuria totuuksia, joita he ovat kutsutut ilmoittamaan. Olettehan tekin Darwinin kannattaja?"

"Hyvinkin innokas, armollinen rouva. Jos olisi olemassa Darwinin palvelusta, niin tahtoisin olla sen ylimmäisenä pappina. Minä jumaloin tuota miestä, joka uutteralla tutkimuksellaan, järkiperäisellä ajatuskyvyllään on laskenut perustuksen maailmankäsitykselle, joka ihmishengen kehityshistoriassa merkitsee tähänastista suurinta käännekohtaa."

"Minä ymmärrän nyt, miten tuo mies, joka voi herättää näin tulista rakkautta, voi olla myöskin yhtä kiihkeästi vihattu. Mutta minä iloitsen, että meidän mielipiteemme tässä suhteessa käyvät yhteen. Tosin en tähän asti ole tuntenut yhtä kiihkeää Darwinihailua kuin te; mutta ehkäpä te saatte sen minussakin yhtä palavasti liekehtimään. Se olisi minulle mieleen; kaikki ihailu herättää ihmisessä itsessään onnelliseksi tekevää, sydäntäavartavaa hartautta."

"Se juuri on oikea sana, armollinen rouva: hartautta. Ja meidän aikanamme, jolloin kaikki epäjumalat horjuvat ja kaikki tarut katoavat, voi meidän hartautemme kohdistua vain yhteen jumaluuteen, joka hitaasti paljastuu silmiemme edessä — minä tarkoitan totuuteen. Siksi voidaan jokaista, joka rohkealla kädellä kohottaa harsoa — vaikkapa kuinkakin pienessä määrässä — sanoa profeetaksi. Me saamme kai sanoa, puhuessamme luonnon ihanista laeista, maailman alituisesta edistymisestä, kaikkien yhä täydellisemmiksi kehittyvien erilaisten lajien yhtenäisestä syntymisestä — me saamme kai sanoa: totuus on suuri ja Darwin hänen profeettansa!"

"Teidän vastustajanne väittäisivät tämän johdosta, että teidän profeettanne on julistanut melko surullisia lakeja: ikuista taistelua, tuskaa ja kuolemaa; vahvemman voittoa heikomman yli ja lopulta heikomman täydellistä tuhoamista."

"Se ei ole sen surullisempaa kuin kirkon julistama oppi käärmeen voittamisesta, johon myös liittyy kuolemaa ja tuskaa, — niin paljon kuolemaa, että Jumalan itsensä täytyi heittää henkensä ristillä. Elämä ja kuolema on nyt kerta kaikkiaan olemassa maailmassa, sitä ei voi mikään filosofia, olkoon se miten optimistinen tahansa, tehdä tyhjäksi. Eikö vapahduksen oppi sano meille, että tuska kannustaa taisteluun ja taistelu viittaa meille voittoisan tien täydellisyyteen? Sillä voitto tulee voimakkaamman osaksi, ja se joka on voimakas, on myös parempi — hyve — virtus — merkitsee voimaa."

"Tähän teidän vastustajanne sanoisivat harmistuneina: Mitä! Asetatteko te raa'an voiman hyveen tasalle; teidän mielestänne siis gladiaattori seisoo korkeammalla kuin Virgilius, ja haukka on parempi kuin kyyhkynen?"

"Niinkauankuin ihmiskunta on vielä alkuasteellaan ja jaettuna heimoihin, joiden olemassaolo riippuu sotaonnesta, niin kauan voimakas nyrkkitaistelija seisoo todellakin korkeammalla asteella kuin uneksiva runoilija; tarvitaan jo kehittyneempää yhteiskunnallista sivistystä antaakseen nerolle etusijan ennen uljuutta; sellaisessa ympäristössä on taasen nero voimakkaampi, ja hänessäkin siis voima pääsee voitolle — joskaan sitä ei tarvitse nimittää raa'aksi voimaksi. Yleensäkin tuollainen kieleen siirtynyt adjektiivi voi viedä harhaan koko ajatuksenjuoksun. Tässä käsitteet 'raaka' ja 'voima' yhdistettyinä, jotka te panitte minun vastustajani suuhun, olivat saattaa häpeään minun uskoni voiman jalosta voitosta. Väitellessä täytyy, ennenkuin tekee tyhjäksi vastustajan koko väitteen, ensiksi kärsivällisesti yrittää kuristaa yksityiset sanat."

"Te puhutte ikäänkuin rauhallinen väittelykin olisi veristä taistelua!"

"Nuo ovat taaskin sanoja, armollinen rouva, jotka eivät sovellu yhteen: 'rauhallinen' ja 'väittely'. Maailmaa hallitseva olemassa-olon laki määrää myöskin mielipiteiden kehityksen ja levenemisen. Siksi nekin ovat aina kiistassa keskenään — toinen hävittää toisen, missä ikänä vain voi. Kaksi ihmistä, jotka kiistoineen astuvat tämän taistelun arenalle, eivät mitenkään voi ajatella rauhallisesti toisiaan. Toinen, joka sanoo valkea, tahtoo tuhota toisen mustan, ja mustalla ei ole mitään muuta toivetta, kuin mustata toisen valkean. Koska kumpainenkaan ei koskaan onnistu, niin tahtovat molemmat kuitenkin murskata, tuhota toisen mielipiteen, ja kun sekään ei onnistu, niin ainakin pilkata, häväistä ja nöyryyttää toista; missä rauhallisuudella silloin on sijansa?"

"Sattuu joskus sittenkin", sanoi Daniela, "että kaksi ihmistä rakastaa toisiaan ja elävät täydellisessä sovussa, joskin heillä on pohjaltaan aivan erilaiset mielipiteet."

"Sillä ehdolla sitten, etteivät he koskaan vaihda mielipiteitään."

"Kova ehto — varsinkin aviopuolisoille."

"Oi, Jumala varjelkoon avioliitosta eri mielipidettä olevien kesken!"

Daniela ajatteli Trélazurea:

Hyvä, että se juttu on lopussa, sillä minä luulen, että hänen ja minun välillä ei voisi olla henkistä ymmärtämystä…

"No, herra Stern, ryhdymmekö siis työhön", sanoi hän ääneensä. "Mistä me alotamme?"

Stern ehdoitti, että he lukisivat luvun Herbert Spenceriä. Danielan toimena oli, toisen lukiessa ääneen ja hänen tehdessään selittäviä huomautuksia, merkitä muistiinpanoja vihkoon, jotta hän niiden nojalla voisi sommitella kirjoitelman seuraavaa tuntia varten.

"Jos kirjoitelma onnistuu", sanoi Stern, "niin lähetämme sen 'Deutsche Rundschaun' toimitukselle."

"Ei, ei mitenkään", vastasi Daniela. "Minä en tahdo tulla kirjailijattareksi, vaikkapa minulla — jota muuten en lainkaan usko — olisikin siihen taipumusta. Jos sellaisella uralla aluksi sattuu onnistumaan, niin viekoittelee se yrittämään eteenpäin, ja se vaatisi aivan liikoja; täytyisi uhrata siihen kaikki voimansa, koko kykynsä, eikä minulla ole sellaiseen aikaa eikä haluakaan. Minä kuulun Dalialleni, minä kuulun maailmalle ja ehkäpä tehtävänäni tulee vielä olemaan — tuottaa uudessa avioliitossa miehelleni mahdollisimman paljon onnea. Eikä jokainen tahtoisi vaimokseen kirjailijatarta."

Stern katsoi puhujaan. Äkkiä hän suistui avarasta ajatuksen maailmasta ympäröivään todellisuuteen. Hän näki kauniin naisen edessään, joka juuri oli puhunut onnesta, jonka hän aikoi lahjoittaa miehelle… Kadehdittava mies! Miten punakat nuo huulet olivat — ja miten pehmeästi tuo valkea käsi suippoine sormineen, jotka lepäsivät Spencerin kirjan lehtien välissä, miten pehmeästi tuo valkea käsi kykenisikään hyväilemään, kun se sivelisi armaansa otsalta hiukset syrjään… Ja kaiken tuon lisäksi tuo suuri, valoisa sielu. —

"Joko te olette tehnyt valintanne?" ei Stern malttanut olla ääneen kysymättä.

Danielaa hämmästytti tämä rohkea kysymys, mutta hän myönsi itselleen, että hän itse omilla sanoillaan oli vaatinut sen esille ja vastasi:

"Valinnutko? — En. — Mutta luuletteko te", lisäsi hän harvakseen, "että ihmisellä kaikissa olosuhteissa on voimaa itse valita? Minä pelkään aina, että kerran teen uhkarohkean kuperkeikan keskelle tuntematonta maailmaa; aivan vastikään minä pelastuin tuosta vaarasta… mutta voisihan se uusiintua, vai mitä?"

Stern aikoi vastata, mutta Daniela teki torjuvan liikkeen.

"Ei, ei, älkäämme puhuko tästä asiasta, se ei kuulu meidän opetussuunnitelmaamme. Näiden vakavien oppituntien tulee juuri riistää minut irti yksityiselämäni pikku huolista. Jos alkaisin kertoa teille hakkailuistani ja naimatuumistani, niin lopulta eksyisin pukuasioihini ja kysyisin niissä teidän mieltänne. — Pysykäämme ohjelmassamme!"

"Tämän käskyn pidän mielessäni, armollinen rouva. Minä pidän kiinni ohjelmasta."

Stern nousi ylös. Daniela ojensi hänelle kätensä.

"Hyvästi, rakas herra professori, ylihuomiseen siis!"

XIII

Giuliettan oli sittenkin onnistunut saada Daniela mukanaan huviretkelle. Mutta tähän mielenmuutokseen ei ollut vaikuttanut nuoren tytön kaunopuheisuus, vaan Danielan rakkaudesta johtuva harmi. Sillä hän ei luullut enää olevansa rakastunut. Huviretkelle oli lupautunut eräs hänen kosioistansa — ratsumestari kreivi Ebenstein — ja Daniela tahtoi toki tarkastella häntä hiukan lähempää; parooni Zollern aikoi myös tulla mukaan, ikävää hänen ei siis tarvinnut pelätä, ja hyväpä olisi, jos Trélazure takaisin tultuaan saisi kuulla, ettei hän hänen poissaollessaan ollut surrut, vaan huvitellut niin paljon kuin suinkin. Tässä tarkoituksessa hän päätti myös kunnioittaa läsnäolollaan ensi tanssiaisia.

Kello kahdeksan aamulla kerääntyi koko huviretkiseura asemalle. Taivas oli hiukan pilvessä, — mutta sitä parempi; kuumuus ei tulisi liiaksi rasittamaan.

"Kuinka monelle hengelle minun on lunastettava pilettejä?" kysyi toimelias luutnantti Kralowetz, joka kaikilla huviretkillä, kaikissa tanssiaisissa ja muissa juhlatilaisuuksissa oli aina toimeenpanijana, tanssinjohtajana, oppaana, hovimestarina, puhujana, ruokalistan laatijana, "kaiken sieluna", niinkuin hän itse sanoi.

Läsnäolijat laskettiin ja tultiin siihen lopputulokseen, että tarvittiin viisitoista ensiluokan paikkaa: paroonitar Kimmersperg ja Giulietta, everstinrouva von Boderich ja hänen kaksi tytärtänsä, rouva von Lacher, Daniela — seitsemän naista, "onneton luku" — oli joku huomauttanut; parooni Zollern, kreivi Ebenstein, herra von Lacher, kaksi herraa Meyerfels, pankkiirin poikia — vihamieliset veljekset, niinkuin heitä nimitettiin, koska he kumpikin hakkailivat rouva von Lacheria — eräs puolalainen aatelismies Prasinski ja luutnantti Marbach, jotka kumpikin täydensivät rouva von Lacherin loistovaunujen nelivaljakon. Giuliettan ihailijoista oli vain yksi läsnä — hänkin luutnantti, parraton, rahaton, mutta sydän täydessä tulessa. Luutnantti Adhemar Müller oli aivan vaalea, ja Giuliettan musta tukka ja tummat silmät olivat hänet lumonneet. Hän olisi heti ollut valmis tarjoamaan hänelle sydämensä ja nimensä, jollei hän jo edeltäkäsin olisi suureksi surukseen ollut vakuutettu siitä, että Giulietta oli varannut hänelle rukkaset.

"Meitä on siis, niinkuin saduissa sanotaan, seitsemän naista", todensi Kralowetz, "onneton luku, niinkuin jo on huomautettu, ja kahdeksan herraa: summa viisitoista pilettiä." Ja hän hyökkäsi luukulle. "Juna tulee vasta kahdenkymmenenviiden minutin jälkeen", ilmoitti hän takaisin tullessaan. "Ensiksi saapuu Wienin juna."

Osa seuraa oli ensiluokan odotussalissa, toiset asemasillalla. Siellä oli Danielakin; hän käveli Zollernin rinnalla edes ja takaisin. Hänellä oli yllään yksinkertainen vaaleanharmaa "englantilainen" kävelypuku; pyöreän olkihatun ympärille oli harmaa harso kiedottu; pitkät, napittomat ruotsalaiset hansikkaat kädessä ja jalassa kapeat kultanahkakengät. — Rouva von Lacher, joka piti hoviaan odotussalissa, oli paljoa huomiotaherättävämmin puettu ja muistutti kaikkein uhkarohkeimpia, Trouvillen rantapukuja esittäviä muotikuvia. Hänen kasvonsakin olivat muotikuvan kaltaiset; valkeat ja punaiset, suuret silmät, suora profiili, sydämenmuotoinen suu — kaunotar kieltämättä — mutta sieluton. Hän puhui vain vähän, mutta ajatteli vieläkin vähemmän. Hänen koko elämänsä kohdistui vain siihen, että hän voisi olla niin paljon kuin suinkin muotilehdenkuvan kaltainen, ei vain puvussaan, vaan koko olennoltaan ja eleiltään. Maailmannainen, sellaisena kuin se esiintyy romaaneissa, näyttämöllä, sanomalehden kronikassa, se oli hänen ihanteensa. Hänen täytyi käyttää ensiluokkaisinta muotikauppaa, hänen pöydällään piti olla uusimmat romaanit, hänen oli pakko olla läsnä jokaisessa teatterin ensi-illassa, hänen täytyi osoittaa harrastusta ravikilpailuja kohti, hänellä tuli olla joukko ihailijoita ympärillään; ja tätä viimeistä tarkoitusta varten hän ahkerasti keimaili ja salli itselleen monenlaisia vapauksia mitä aviolliseen uskollisuuteen tuli. Wienin juna saapui asemalle.

Äkkiä ajatus iski Danielan mieleen: mitäpä jos Trélazure nyt saapuisi?

Tuskin hän oli ajatellut tuon ajatuksen loppuun, kun kreivin ylhäinen vartalo ilmestyi vaunun portaalle. Hän hyppäsi alas ja astui nopeasti asemasillan yli. Ennenkuin hän oli ennättänyt ovelle, oli hänen silmänsä sattunut Danielaan ja Zollerniin. Silminnähtävä ilo kirkasti hänen kasvojaan, kun hän ohjasi askeleensa heitä kohti.

"Mikä onnekas kohtaus", sanoi hän tervehtien.

"Hyvää huomenta", vastasi Daniela varsin kylmästi.

"Ette te suinkaan matkusta pois, armollinen rouva?"

"Minä olen aikeissa", vastasi Zollern puhutellun asemesta, "ryöstää rouva Dormesin. Me matkustamme lähinnä Siamin ja Kantonin kautta Siperian poikki ja Uralin yli takaisin 'Kolmen korpin ravintolaan' Mödlingissä. Ettekö halua tehdä meille seuraa?"

"Jos ryöstö on kysymyksessä, niin pelkään olevani liikaa, ja matkasuunnitelma tuntuu minusta myös hiukan yksitoikkoiselta. — Mutta nyt muistuukin mieleeni: ehkäpä onkin kysymyksessä huviretki, josta vastikään kuulin ja josta te, armollinen rouva, vakuutitte kunniasanallanne jäävänne pois? Vaihtelevainen on naisen mieli…"

"Hullu, joka siihen luottaa", vastasi Daniela. "Aivan niin; te näette minut lähdössä huviretkelle."

"Sitten sallikaa Herran tähden minua yhtyä seuraanne!"

Danielan mielestä päivä äkkiä näytti kietoutuvan riemuvalaistukseen; kylläpä siitä tulisi mielenkiintoinen huviretki, ja vaikka se ei tarjoisikaan muuta kuin tilaisuuden osoittaa ystävällisyyttä kreivi Ebensteinille kreivi Trélazuren harmiksi. "Tuleeko minusta koketti?" tuumi hän sitten kauhuissaan. "Ei", lohdutti hän itseään, "tuo parisilainen tahtoo leikitellä sydämelläni, minulla on siis oikeus rangaista häntä."

"Te tuotatte meille suuren ilon, jos liitytte seuraamme", sanoi Daniela jäisen kylmästi.

"Teidän äänenne ei kuulu kovin kehottavalta, armollinen rouva, mutta minulla on kylliksi rohkeutta tullakseni mukaan. Minkä muun aseen tarvitsen vielä puolustuksekseni?"

"Ennen kaikkea piletin!" vastasi Zollern.

"Mitään varastoja ei siis tarvitse hankkia?"

"Ei; meidän matkamme päämääränä on ravintola, sinne ei tarvitse tuoda mukana muuta kuin hyvää tuulta ja ruokahalua."

"Tahdotteko olla hyvät ja esittää minut muille retken osanottajille!"

Zollern otti sen tehtäväkseen ja vei Trélazuren ensi sijassa rouva von Lacherin luo.

Daniela katsoi molempien herrojen jälkeen ja huomasi, miten kaunis rouva loi murhaavan silmäyksen tulijaan. Elenore Lacherin ei tarvinnutkaan muuta tehdä, kuin kohottaa hitaasti suuret silmänsä paljastaakseen katselijalle todellisen kauneuden kuvan.

Kun Trélazure oli vielä esitelty toisillekin seuran jäsenille, joita hän ei ennestään tuntenut, läksi hän lunastamaan itselleen piletin ja meni sitten — päinvastoin kuin Daniela oli olettanut, rouva Lacherin luo.

Daniela viittasi kreivi Ebensteinin viereensä.

"Huomennako upseeritanssiaiset siis ovat?" kysyi hän.

"Aivan niin; mutta juhlan viehätys on varsin vähäinen, kun te ette ole luvannut koristaa tanssiaisiamme läsnäolollanne!"

"Koristaa on liian voimakas sana, mutta tanssiaisiin aion kyllä tulla."

"Taivas sen teille palkitkoon! Lupaatteko kotiljongin minulle?"

"Kellekäs muuten?"

"Te saatatte minut onnelliseksi!"

"Onnellinen on kai myöskin liikaa —"

"Juna lähtee Wieniin!" huusi asemamies.

Rouva von Lacher tuli odotussalista nojautuneena Trélazuren käsivarteen; aviomies ja nelivaljakko seurasi jäljessä.

Paroonitar Rimmersperg keskusteli konduktöörin kanssa.

"Tehkää hyvin ja antakaa meille hyvät paikat älkääkä päästäkö muita siihen osaan vaunua; teidän ei tarvitse katua sitä."

"Tulehan, äiti", kehoitti Giulietta, "mehän täytämme jo ilmankin kokonaisen vaununosaston."

"Tytöt", sanoi everstinrouva tyttärilleen, "pysytelkää minun lähelläni, älkääkä liittykö rouva von Lacherin seuraan."

Kralowetz, yleinen järjestäjä, oli ottanut haltuunsa kokonaisen salonkivaunun, ja seura asettui siihen. Kaikki vaipat ja päivänvarjot pantiin verkkoihin; jokainen kävi istumaan minne sattui ilman mitään järjestystä tai aikaisempaa sopimusta, niin että everstintyttäret, äidin varoituksista huolimatta, joutuivat eroon äidistä ja sattuivat juuri rouva von Lacherin viereen; viimeksimainitun neljä ihailijaa, sen sijaan että he olisivat saaneet paikkansa ihailunsa esineen lähellä joutuivat ahtaaseen vaununnurkkaukseen ja katselivat toisiaan epäilevin katsein; Giuliettan kavaljeeri oli Ebenstein, joka ei lainkaan ollut häneen ihastunut, ja Daniela joutui molempien vanhojen naisten, Rimmerspergin ja Boderichin väliin.

Konduktööri leimasi piletit ja juna läksi liikkeelle.

"Se oli oikein", sanoi rouva von Rimmersperg Danielalle, "että te tulitte mukaan. Niin, kun Giulietta saa jotain päähänsä, niin vie hän sen myös perille. Luullakseni tästä tulee oikein hauska huviretki; matkassa on niin monta kaunista herraa — se on mielenkiintoista — minä tarkoitan sellaisia, joilla on jotakin. Kunhan vain tuo typerä luutnantti Müller olisi jäänyt tulematta! Hän on kauhean rakastunut Giuliettaan ja pelästyttää muut pakosalle."

"Minun mielestäni taas", sanoi everstinrouva, "olisi rouva von Lacher kernaasti voinut jäädä pois — hän vetää kaikki verkkoihinsa. Tänään on ranskalaisen vuoro. Kuka hän oikeastaan on?"

"Hän kuuluu lähetystöön", selitti paroonitar Rimmersperg. "Hän asuu samassa talossa kuin mekin. Hän kuuluu olevan varsin hyvästä perheestä, Britanniasta —"

"Bretagnesta", korjasi Daniela.

"Niin juuri, kieleni kompastui. Mutta minä en luule, että hän ajattelee naimista. Olen kuullut sanottavan, että ranskalaiset menevät naimisiin vasta sitten, kun heillä on kuutamo, ja silloinkin vaan rikkaan kanssa."

"Miltä se rikas kuutamo näyttää?" kysyi Daniela, jonka ikävästä keskustelusta huolimatta täytyi nauraa.

Onneksi ei matkaa kestänyt kauan. Puolen tunnin kuluttua oltiin perillä — Mödlingin asemalla.

Ohjelman mukaan oli ensin ajettava "Kattilaan", siellä sitten käveltäisiin, syötäisiin kevyt ateria ja noustaisiin husaaritemppeliin; kaikki tämä oli tapahtuva ennen neljää, jolloin päivällinen oli "Kolmen Korpin" ravintolassa. Kralowetz, virkavelvollisuuksiaan ajatellen, ei liittynyt toisten seuraan, vaan ohjasi askeleensa suoraan yllämainittua kolmea synkkää lintua kohti tilatakseen siellä päivällisen. Vasta kun tämä tärkeä tehtävä oli suoritettu, oli hänen määrä jäljessä saapua husaaritemppeliin.

"Kattila" on ihastuttava laakso, jota metsäiset kukkulat ympäröivät joka puolelta. Yhdellä näistä kukkuloista on tuo useasti mainittu temppeli.

"Jääkäämme alas, parooni Zollern", sanoi Daniela, kun seura varustautui nousemaan kukkulaa ylös. "Antakaamme nuorison pyrkiä noita kukkuloita kohti ja jääkäämme me järkevät ihmiset laaksoon."

"Kernaasti", vastasi Zollern, käyden kannolle istumaan Danielan viereen. "Mutta myöntäkää, rakas rouva Dormes, että jos me todellakin kuuluisimme järkeviin ihmisiin, niin olisimme yksinkertaisesti jääneet kotiin. 'Kattila' ei ole hullumpi, mutta Helenental on melkein yhtä kaunis; meidän seurassamme ei näytä oikea yhteenkuuluvaisuuden henki vallitsevan, ja epäonnistuneet herkut, joiden on määrä kruunata juhlamme, eivät varmaankaan vedä vertoja niille ruokalajeille, joita teidän tai minun keittäjäni olisivat voineet tarjota meille Badenissa."

"Mitä, jäättekö te tänne, armollinen rouva?" sanoi Trélazure eroten ryhmästänsä. "Sallikaa, että minäkin seuraan teidän esimerkkiänne." Ja hän kävi istumaan Danielan toiselle puolelle.

"Minä muutan sittenkin mieleni", sanoi Zollern hetken kuluttua. "Minä lähden husaaritemppeliin, muuten näyttää tosiaankin siltä, kuin olisin jo liian vanha kiipeämään!"

"No mutta parooni Zollern!" pyysi Daniela.

Tämä oli kuitenkin jo kiiruhtanut myrskyaskelin toisten jäljessä.

"Antakaa hänen mennä, armollinen rouva, — minä siunaan häntä sen johdosta; ainakin voin puhua pari sanaa teidän kanssanne. Tuo ratsumestari ei päästänyt teitä hetkeksikään —"

"Ja te ette poistunut hetkeksikään kauniin rouva von Lacherin luota!"

Daniela katui näitä sanojaan samassa kun hän oli ne lausunut; mutta niitä ei voinut enää ottaa takaisin, ja hänen täytyi tyytyä siihen kiitolliseen hymyilyyn, jolla Trélazure kuittasi ne.

"Tuo 'kaunis' — minun mielestäni hän ei muuten ole erittäin kaunis — rouva von Lacher on inhottavin olento, mitä koskaan olen tavannut. Toivokaamme että ratsumestari puolestaan —"

"Hän on miellyttävä mies!"

"Ah! Minkä vuoksi hän ei siis jäänyt tänne?"

"Hän meni ravintolaan; minä luulen, että hän on hankkinut meille siellä jonkun yllätyksen — ilotulitusta tai mustalaismusiikkia — tai jotain sellaista."

"Se on kehuttavaa huomaavaisuutta, josta en voi häntä kyllin kiittää; sitenhän minulla on tilaisuus sanoa teille pari sanaa kahdenkesken — ja minulla on teille paljon, äärettömän paljon kerrottavaa."

"Wienin matkastanneko?"

"Myöskin siitä. Eräs ystävä kutsui minut sinne erään kunnia-asian vuoksi — riita tuli kuitenkin sovinnossa järjestetyksi. Minun piti olla hänen sekundanttinsa; en voinut kieltäytyä. Olisinko muuten eilen — juuri eilen lähtenyt pois Badenista?"

"Ja miksi ette juuri eilen?"

"Sitä te kysytte? Ettekö tuntenut, että se mikä toissapäivänä ei tullut sanotuksi, olisi eilen päässyt julki? — Kun sunnuntai-iltana päivällisen jälkeen läksin luotanne, olin suloisin sitein sidottu Badeniin; ja seuraavana aamuna sain sähkösanoman ja olin pakotettu matkustamaan ensimäisellä junalla — te nukuitte silloin vielä. Se oli minulle, sen voin vakuuttaa, hyvin tuskallista. Olisin voinut kirjoittaa teille —"

"Mutta mitä te ajattelette, herra von Trélazure?" katkaisi Daniela hänen puheensa ihastuneena asioitten käänteestä, mutta ajatellen yhä ylpeitä ja järkeviä päätöksiään. "Mitä te ajattelette? En ymmärrä, että teillä olisi ollut syytä maanantaina sanoa tai kirjoittaa minulle mitään. Olettehan te vapaa, voitte matkustaa minne teitä haluttaa, päiväksi Wieniin tai vuodeksi Parisiin ilmoittamatta siitä minulle sanaakaan!"

"Minäkö vapaa, armollinen rouva? Sen te sanotte vain pilkataksenne minua. Te tunnette kyllä pitelevänne kädessänne suopunkia, jonka te olette heittänyt minun onnettoman — tai onnellisen — kaulaan —"

"Kas täällä te olettekin, olipa se hauska!"

Ääni kuului tien käänteestä ja paroonitar Rimmersperg ilmestyi näkösälle.

"Kaikki muut menivät ylös temppeliin, mutta minä jäin alas niinkuin tekin ja voimme siis yhdessä kuluttaa aikaamme… Minä käyn tänne istumaan. En tahtoisi, että teidän olisi ikävä tällä huviretkellä, rakas rouva von Dormes, koska tulitte mukaan vain Giuliettani mieliksi; minun mieluisa velvollisuuteni on pitää teille seuraa… Ymmärrättehän te toki saksaa?" sanoi hän kääntyen Trélazuren puoleen, jonka kasvot vetäytyivät tämän varsin epämieluisan häiriön johdosta happamiksi.

"Hyvin vähän, madame", vastasi hän.

"Älkää sanoko minulle madame — siten nimitetään Wienissä vain — no, te kyllä tiedätte, rouva von Dormes, mitä sillä tarkoitetaan — sanokaa minua rouva paroonittareksi."

"Suokaa anteeksi, en ymmärrä oikein, madame —"

"Oi, teitä itsepäistä!"

"Suokaa anteeksi, hyvät naiset", sanoi Trélazure omalla kielellään; "minä lähden hiukan metsään kävelemään. Kun kerran on huviretkellä, niin täytyy käyttää myös tilaisuutta tarkasti hyväkseen."

Ja hän poistui.

"Sepä oli hyvä, että hän läksi, nyt voimme paljoa paremmin jutella yhdessä, rakas rouva von Dormes. Minulla on teille niin paljon mielenkiintoista kerrottavaa… Minusta näyttää aivan siltä, kuin Ebenstein hakkailisi Giuliettaa. Sepä vasta olisi edullinen naimiskauppa!… Ja kylläpä kaikki meidän sukumme nenäänyrpistävät vanhat kreivit harmittelisivat, jos Giuliettani pääsisi keskelle heidän joukkoaan!"

"Ja vieläkin toinen uutinen", jatkoi paroonitar, kun Daniela ei vastannut mitään. "Olen huomannut, että ranskalainen auttoi rouva von Lacherin alas vaunuista ja puristi hänen kättään. Ja olisittepa nähnyt, miten tämä alas astuessaan näytti silkkisukkiaan — melkein sukkanauhojaan myöten — se oli oikein häpeällistä. Minä olen sen aina sanonut, tuo rouva ei ole komilfo. Te olette sittenkin aivan toista — aito-aatelinen…"

"Minä en ole aatelissukua lainkaan."

"Teidän isänne oli kai kuitenkin 'von'? Mutta vaikka hän ei sitä olisi ollutkaan — niin olette te joka tapauksessa erittäin säädyllinen nainen!"

"Paljon kiitoksia!"

"Pyydän. Minä tunnen suorastaan intohimoa teitä kohtaan — jaloksi kiihkoksi sitä kai voisi sanoa… jo sen vuoksi, että tiedän, miten kernaasti te tahtoisitte hankkia Giuliettalle sopivan miehen… Iloitsen huomisista tanssiaisista — sillä toivon, että Ebenstein tanssii hänen kanssaan kotiljongin — Boderichit kävisivät keltaisiksi ja vihreiksi kateudesta…"

"Ebenstein on pyytänyt minut jo kotiljongiin."

"Teidätkö? Tuletteko te siis sittenkin tanssiaisiin?"

"Jollen vielä kerran muuta mieltäni! Ihmeellistä", lisäsi Daniela enemmän itsekseen, kuin paroonitar Rimmerspergille — "miten viime päivinä olen ollut epävarma itsestäni!"

Muuten hän ei ollut lainkaan pahoillaan sen johdosta, että hänen keskustelunsa Trélazuren kanssa tuli keskeytetyksi. Hän ei olisi tiennyt mitä vastata toisen tekemään rakkaudentunnustukseen. Se oli iskenyt hänen ylitseen kuin riemuisa salama, mutta tämä riemuntunne soti vielä liiaksi edellisten päivien päätöksiä ja mielipiteitä vastaan; hänen täytyi ensin itse päästä suurempaan selvyyteen. Että Trélazure oli suuresti harmistunut tuosta keskeytyksestä, sen hän kyllä oli huomannut; hän tiesi myöskin, että hänen rakkaudentunnustuksensa liekki ensi kerralla oli kohoava vielä korkeammalle — että hän intohimoisesti ikävöi hetkeä, jolloin hän saattoi puhua hänen kanssaan; kaikki tämä kyti iloisena, elämänriemua kohottavana aarteena Danielan sielun pohjalla, ja siksi hän saattoi kärsivällisesti kuunnella paroonitar Rimmerspergin juoruja.

Vähitellen vuorellenousijat palasivat jälleen takaisin ja seura oli täysilukuisena taas koolla. Pian sen jälkeen lähdettiin ravintolaan. Kaikki olivat nälkäisiä, — myöskin rakastuneet. Nämä ehkä kaksinverroin, sillä ei mikään ole suuressa seurassa sen mieluisampaa kuin toive saada istua armaansa vieressä iloisen aterian aikana.

"Kolmen Korpin" ravintola on matala, kylpylän tapainen rakennus tanssi- ja ruokasaleineen. Talon edustalla on suuri, puitten varjostama kenttä, johon on asetettu pöytiä. Tänne oli myöskin päivällinen katettu kuudelletoista badenilaiselle huviretkeilijälle.

Kello oli puoli viisi iltapäivällä. Taivas oli kirkastunut, mutta auringonsäteet eivät voineet tunkeutua tiheiden lehvien läpi, joiden alla pöytä seisoi; ne sallivat vain tuulen hengessä lepattelevien lehtien varjojen tanssia valkealla pöytäliinalla ja lasien säihkyä sateenkaaren väreissä.

Kralowetz oli suorittanut tehtävänsä hyvin; korkeat kukka- ja hedelmälaitteet koristivat pöytää, ja sivupöydällä oli useita shampanjapulloja asetettu jäihin jäähtymään. — Jonkun matkan päässä oli Ebensteinin hankkima mustalaisorkesteri asettunut.

Iloisen mielialan vallitessa käytiin pöytään istumaan, ja useimpien onnistui valita paikkansa sydämensä toiveitten mukaan. Daniela istui Trélazuren ja Ebensteinin välissä; luutnantti Müller oli äidillisistä vastahankkeista huolimatta anastanut itselleen paikan Giuliettan vieressä, ja tämä oli siihen tyytyväinen; sillä Ebenstein, joka istui hänen toisella puolellaan, edusti otsaketta "mahdollinen naimiskauppa", ja rakastunut luutnantti hänen toisella puolellaan otsaketta "liehittely". Müller ei voinut missään tapauksessa tulla kysymykseen naimakandidaattina, mutta pöytätoverina hän salaisine imarteluinensa, helline huokauksinensa ja vähäisine uhkarohkeine temppuinensa oli kylläkin hupaisa. Rouva von Lacher istui vastapäätä Trélazurea, hän saattoi siis mielensä mukaan harjoittaa silmäpeliä hänen kanssaan loukkaamatta siltä nelivaljakkoansa, joka parittain istui hänen kummallakin puolellaan, molempien ulompien surren ansaitsematonta kohtalon kovuutta.

Ateria ei ollut liiallisen komea. Tarjona ei ollut hienoja ranskalaisia ruokalajeja, joihin toiset läsnäolijoista olivat tottuneet, vaan ruoka oli tavallista itävaltalaista ravintolaruokaa; mutta kaikille se maistui erittäin hyvältä. Siinä oli hanhisoppaa, naudanlihaa perunasoseen ja sipulikastikkeen kera, vihreitä herneitä, hanhenpaistia ja kurkkusallaattia, vanukasta ja jäätelöä. Sen lisäksi vaahtoavaa Pilsneriolutta, viiniä ja shampanjaa; vilkasta keskustelua, heleää naurua, kauniita kasvoja, ihastuttavaa mustalaissoittoa, muutamia rakastuneita sydämiä: kukapa voisi väittää, etteivät nämä päivälliset "Kolmen Korpin" ravintolassa olisi olleet viehättäviä?

Aurinko oli jo laskenut, mutta istuttiin yhä pöydässä. Mustaa kahvia tarjottiin. Herrat tupakoivat; naisista vain Daniela oli sytyttänyt sauhukkeen — everstinrouvan suureksi harmiksi.

"Katsokaahan," sanoi hän naapurilleen Rimmerspergille, "rouva von Lacher ei ole mikään siveyden esikuva, mutta ei hän ainakaan tupakoi!"

"Mutta minä vakuutan teille, rouva von Dormes on kelpo ihminen — tähän saakka en ainakaan ole muuta huomannut; me asumme samassa talossa."

"Ja ranskalainen asuu siellä myöskin?" sanoi rouva von Boderich merkitsevästi.

"Neiti Giulietta", kuiskasi onneton Müller surullisen-hellällä äänellä, "katsokaa minuun vain kerrankin armollisesti — kauan ei minua missään tapauksessa enää ole."

"Aiotteko ampua itsenne?" naureskeli Giulietta.

"En, niin pelkurimainen en ole, mutta loukkaus vie minut hautaan; minä olen köyhä, köyhä raukka ja rakastan teitä rajattomasti… Suokaa minulle edes huominen kotiljongi!"

"Silloin äiti ottaisi minut hengiltä!"

"Voi noita äitejä — siinä on tyttärien suurin varjopuoli. Ilman teidän julmaa äitiänne te varmaankin armahtaisitte minua —"

"Ja antaisin teille käteni?"

"Antaisitte minulle kontiljongin!"

"Sen saatte kernaasti. Mutta olkaa hyvä ja siirtykää hiukan kauemmaksi — äiti katsoo tännepäin — muuten hän kutsuu minut luokseen."

"Minun mielipiteeni on," selitti herra von Lacher parooni Zollernille, "että mustasukkaisuus on typerin inhimillisistä intohimoista. Minun rouvallani esimerkiksi on ollut monta monituista kiusausta, mutta kymmenestä ihailijasta hän hylkää —"

"Kymmenen!" täydensi Zollern.

"Te osuitte varsin oikeaan."

"Jollei minulla olisi huomisia tanssiaisia lohdutuksenani, armollinen rouva," sanoi Ebenstein moittivalla äänellä Danielalle, "niin voisi teidän naapurinne saattaa minut epätoivoon; hänhän vetää koko teidän huomionne puoleensa!"

"Me juttelimme Parisista," vastasi Daniela. "Meillä on siellä paljon yhteisiä tuttavia ja lempipaikkoja — tuhannet mielenkiintoiset muistot nousevat mieleen."

"Nuo muistotko saavat poskenne tuolla tavalla punoittamaan ja silmänne loistamaan?"

"Siihen on kai shampanja syynä, jota te liian ahkeraan olette minulle kaatanut!"

"Eihän se sentään lie noussut teille päähän, armollinen rouva?"

"Ei; mutta minulla on omituinen utumainen tunne siitä, että maailma on varsin ihana."

"Ja elämä elämisen arvoinen?"

"Juuri niin!"

"Ja rakkaus rakastamisen arvoinen?"

Viimeiseen kysymykseen ei Daniela vastannut.

"Mitenkä olisi", sanoi hän ääneensä, "jos nousisimme pöydästä?"

"Te olette oikeassa!" yhtyi rouva von Lacher häneen nousten ylös, ja samalla koko nelivaljakko hyökkäsi pystyyn ojentaen valtiattarelle viuhkan, huivin, päivävarjon ja hansikkaat.

Kaikki nousivat nyt pöydästä ja sitten astuttiin ravintolan salin ovea kohti. Sisällä oli piano. Lacher, joka soitti hyvin, kävi soittokoneen ääreen istumaan soittaen valssia. Müller ja Giulietta tanssivat kerran salin ympäri.

Trélazuren oli onnistunut päästä istumaan Danielan viereen, joka nojautui sohvannurkkausta vasten.

"Hauska retki", alotti Trélazure, "meitä oli vain neljätoista henkeä liikaa. Meidän pitäisi lähteä toistamiseen tällaiselle retkelle — mutta ilman noita neljäätoista!"

Daniela pudisti päätään.

"Eikö? Ettekö halua?"

"En!"

"Koska se olisi teistä ikävää?"

"Eihän minun velvollisuuteni ole selittää syitä myöntymiseeni ja kieltämiseeni."

"Te olette oikeassa! Naisten ei tarvitse koskaan päästää lähelleen kysymystä: 'Minkä vuoksi'. 'Sen vuoksi että' kuuluu logiikan piiriin, eikä naisilla, niin kuin tietty, ole sen kanssa mitään tekemistä."

"Oi, kreivi Trélazure, taaskin te arvostelette naisia aivan ylimalkaisesti! Enkö minä voi saada teitä siitä luopumaan?"

"Te voitte saada minut mihin ikinä haluatte. Minä makaan kahlehdittuna teidän jalkojenne juuressa ja antaudun kokonaan teidän armoillenne; te…"

"Armollinen rouva, saanko edeltäpäin jo nauttia huomisesta kotiljongista?" Keskustelun keskeyttäjä oli Ebenstein.

"Tanssia — nytkö — heti päivällisen jälkeen ja viinin huumeessa? Ei kuningaskunnan hinnastakaan!"

"Nämät rukkaset merkitsevät kai kukkasia toiselle", sanoi ratsumestari vetäytyen pois.

Mutta Danielakin nousi paikaltaan ja lähestyi muuta seuraa. Hän ei tahtonut antaa uudelle kosijalleen tänä iltana enää uutta tilaisuutta kahdenkeskiseen keskusteluun.

"Tahdotteko osoittaa minulle ystävyydenpalveluksen, Zollern?" Daniela kääntyi herttaisen vanhan diplomaatin puoleen.

"Olen teidän käskettävänänne; mitä minun tulee tehdä?"

"Ottakaa minut haltuunne älkääkä heittäkö minua enää hetkeksikään yksin, aivan kuin olisitte takkiainen!"

"Suurimmalla mielihyvällä, armollinen rouva. Minä luulin päin vastoin näytelleeni ystävän osaa vetäytymällä arasti kuin orvokki syrjään; mutta takkiaisen tehtävä on minulle paljoa mieluisampi. Nyt tarjoan teille käsivarteni ja lähdemme puutarhaan kävelemään; asemalle ajaessamme nousen teidän vaunuihinne; junassa en väisty rinnaltanne ja Badenissa saatan teidät ovellenne."

"Kiitos, rakas Zollern; teidän seurustelutaitoonne luottaen on minulla varsin miellyttävä ilta tulossa."

"Sitä hauskempi, kaunis ystävättäreni, kun aion koko ajan olla vaiti ja jättää teidät omien ajatustenne valtaan; ei mitään saa suorittaa puolitiehen: tahdon voittaa täydellisesti luottamuksenne."

"Rakas Zollern!"

"Vain yksi kysymys. Oletteko onnellinen?"

"Onnellinenko?… En tiedä vielä — elämä on ihana!"

"Pitäkää varanne, Daniela… Vaan ei, en tahdo saarnata, en tahdo ystävänvirkaani alentaa iloahäiritseväksi varoittajantoimeksi. Jos elämä teidän mielestänne on ihanaa, niin sitä parempi; jos ennenaavistamaton riemu täyttää sielunne, niin antautukaa sen valtaan; jokainen onnen hetki — ja olkoon se vain hiljainen, ehkäpä aivan aiheeton mielikuvituksen luoma onnenhetki — on voitto, joka lieventää suurta maailmantuskaa!"

XIV

Affi kirjoitti ainettaan.

"Tunnin kuluttua isä palaa kotiin," tuumi hän mielessään silmäillen seinäkelloa, "siksi ennätän hyvin valmiiksi."

Mutta tuskin poika oli ajatellut tuon ajatuksen loppuun, kun isä astui jo sisään.

"Joko sinä tulit takaisin, pappos?"

"Niin, Affi. Tunnistani ei tullut mitään; rouva Dormesilla on 'päänsärkyä' — varmaankin eilisen huviretken johdosta… Mutta sinä näytät kalpealta, lapseni; etkö voi hyvin?"

"Aivan niinkuin tavallisesti. Tahtoisin kernaasti tietää, onko muilla ihmisillä yhtä raskasta elää maailmassa. — En tahdo valittaa, pappos, minä iloitsen suuresti elämästä; mutta ilot ovat ikäänkuin koruompelua kankaalla — ja kangas on kärsimysten langoista kudottu."

"Mitä sinä nyt puhut, lapsi?"

"Tuo ajatus ei ole nyt vain mieleeni tullut; aion kirjoittaa tänään aineen kärsimyksistä ja iloista, ja silloin tuo kuva tuli mieleeni. Mutta ehkäpä se ei sovellu muihin ihmisiin, ehkä vain minuun, siksi että olen raajarikkoinen raukka!"

"Poikani" huudahti Stern pelästyneenä, "mikä sinua vaivaa? Nythän sinä itketkin!… Jätä aineesi sikseen, tänään me lähdemme yhdessä huviretkelle, vai mitä arvelet? Minä käyn hakemassa ajurin ja me ajamme metsään. Otetaan eväitä koriin ja pari kirjaa; ulkona metsässä me heittäydymme sammaleille, juttelemme, syömme, luemme ja hengitämme havuilmaa; tahdotko, Affi?"

Poika taputti käsiään.

"Kiitos, isä. Näetkös, taaskin koruompelu kankaalla!"

"Sinulla on onneksi vaatimattomia ilonvaatimuksia. Minullekin muuten tekee huviretki hyvää; minunkin kankaassani tuntuu olevan pari alakuloista lankaa."

"Ehkäpä meidän kauniin rouvamme päänsärky, pappos?"

"Oikein arvasit, viisas Affi. Minä en näet usko hänen huononvointiinsa, sillä äskettäin näin avonaisesta ikkunasta rouva Dormesin istuvan kirjoituspöytänsä ääressä, ja minä pelkään, että hän jättää jälleen nuo tunnit, joista minä toivoin itselleni niin paljon iloa. Minun esitelmäni ei luultavasti miellyttänyt häntä, taikka häneltä puuttuu kestävyyttä. Eilisellä retkellä hän on ehkä kokenut jotain, joka kahlehtii suuremmassa määrässä hänen mieltään; varmaankin hän menee piakkoin uusiin naimisiin… mutta mitä typeryyksiä minä nyt puhun… Pue sillä välin päällesi, minä menen hankkimaan hevosen sekä evästä."

"Saako korppos tulla mukaan?"

"Jos sen tekee mieli, niin miksikä ei!"

Danielan päänsärky oli tosiaankin ollut vain veruke. Edellisenä tuntina tehdyt muistiinpanot olivat koskematta, eikä hän kyennyt kiinnittämään ajatuksiaan nyt Herbert Spenceriin. "Raoul de Trélazure" oli se nimi, joka pimentäen kaikki muut loisti suurin kirkkain kirjaimin hänen sielussaan.

Mutta hän ei tahtonut päästää luokseen myöskään tämän nimen kantajaa. Kun hän kello yhden seuduissa tuli häntä tapaamaan, käski hän sanoa hänelle:

"Armollisella rouvalla on päänsärkyä eikä hän ota tänään vastaan; hän toivoo kuitenkin illalla — jos hän silloin voi paremmin — näkevänsä herra von Trélazuren tanssiaisissa."

Hän tahtoi valmistaa näistä tanssiaisista suuren ilojuhlan, siksi hän työnsi pikarin, jota hän janosi, huuliltaan syrjään voidakseen tyhjentää sen sitä kuohuvampana myöhemmin illalla. Illalla Raoul — jonka kaiho tämän viivytykseni kautta vain kiihtyisi — esittäisi ratkaisevan kysymyksen, ja keskellä valomerta ja huumaavaa tanssimusiikkia hän antaisi onnekkaan myöntymisensä. Ei sentään… ajatuksissaan hän sen vain antaisi, onnellistuttaen siten itseään. Mutta kosijalleen hän vastaisi: 'Niin nopeasti en voi ratkaista tulevaisuuttani. Te miellytätte minua, mutta ensin tahdon oppia teitä tuntemaan.' — "Eikö se olisi myöskin parasta ja viisainta, mitä voin tehdä? tuumi Daniela mielessään, kun hän oli ennättänyt tähän ajatuksensa käänteeseen. — Enkö ollut päättänyt sitä jo jyrkästi pari päivää sitten? Eikö minun pitäisi ensiksi koettaa tutkia perinpohjin hänen luonnettaan, ennenkuin päätän antaa hänelle myöntävän vastauksen? Oi, jollen tuntisi vain olevani niin lujasti sidottu — minä olen hänen, hänen omansa… Miten vaihtelevainen ja heikko nainen olenkaan", nuhteli hän itseään. "Kun romaanisankaritar on tehnyt jonkun päätöksen, päässyt selville jostakin tunteesta, niin pysyy hän lujana siinä eikä muuta syyttä mieltään, jota vastoin minä joka hetki joudun ristiriitaan, saarnaan itselleni — ja samalla kuitenkin varsin hyvin tiedän, ettei saarnaaminen mitään auta. — Enkä edes heikkoudessani ole johdonmukainen, sillä kun pelkään tulevani voitetuksi, niin käännyn jälleen luottavaisena saarnaajan puoleen, jonka sanoihin äsken en pannut huomiota ja pyydän häneltä vahvistavaa päätöstä… Tulkoon mitä tulee — tänä iltana en toivottavasti vielä sido itseäni — mutta kerran se tapahtuu! Miten iloitsenkaan saadessani nähdä hänet — kun hän kietoo käsivartensa ympärilleni saattaessaan minut tanssiin… nyt jo tunnen sydämeni sykkivän — Ebenstein sai tosin luvan tanssia kotiljongin kanssani — sitä parempi — Raoul tulee mustasukkaiseksi… hän näkee, miten haluttu minä olen — voisin valita hyvinkin monen joukosta — olen kaunis ja rikas — mutta vain tuo yksi ainoa, tuo ihana, kuninkaallinen mies — oi, rakastan sinua!" päätti hän puoleksi huoaten tämän yksinpuhelunsa.

"Saako tulla sisään?" kysyi ääni Danielan makuusuojan ovelta. Kello oli puoli yhdeksän illalla ja nuori rouva pukeutui parasta aikaa.

"Katsohan kuka siellä on", sanoi hän kamarineitsyelle.

"Siellä ovat Rimmerspergin naiset."

"Giulietta tahtoo näyttää itseään ennenkuin lähdemme tanssiaisiin", sanoi äiti kynnykseltä.

"Hyvä, tulkaa vain sisään", vastasi Daniela ystävällisesti.

Nuori tyttö oli vaaleanpunaisessa puvussa, avokaulaisena, tekoruusuja tukassa ja hameessa. Paronittarella oli ikuinen musta juhlasilkkihameensa yllä, ja pitsihuivi hartioilla, joka peitti monet vajavuudet, sekä orvokkien koristama päähine päässä.

"Giulietta on ihastuttava", sanoi Daniela; "hänen pukunsa tekee vain näin kesätanssiaisissa liiaksi laskiaispuvun vaikutuksen. Katsokaahan, rakas lapsi, puutarhuri on lähettänyt minulle kokonaisen puutarhan kukkia; jos tahdotte, niin vaihtakaa tekokukkanne oikeihin ruusuihin."

"Mutta ne kuihtuvat jo ensimäisen tanssin jälkeen!" sanoi äiti.

"Ei laisinkaan, teidän armonne", sanoi kamarineitsyt; "jos polttaa vain kukan varren pään, niin kestävät ne tuoreina koko yön."

"Liiaksi avokaulainen te myöskin olette näin kesätanssiaisissa, rakas Giulietta. Sallikaa minun kietoa tämä tylliharso teidän olkapäittenne ympärille, kas — ja nyt kiinnitämme sen teeruusulla, se lieventää suuresti puvun vaikutusta; myöskin tummaa tukkaa vastaan vaaleat ruusut näyttävät paljon hennommilta… Iloitsetteko tanssiaisista? Minä iloitsen suuresti!"

"Mutta ettehän te ole lainkaan vielä alkanut pukeutua. Mitä te panette yllenne?"

"Tuossa on pukuni!"

Molemmat naiset lähenivät alkoovia, jossa Danielan puku oli vuoteelle levitettynä.

Se oli kokoonpantu kermanvärisestä harsokankaasta, pitseistä ja atlassinauhoista. He tarkastelivat pukua yksityiskohtiaan myöten, yksin silkkivuoria ja pitsiröyhelystä hameen liepeessä.

Sillä välin Daniela kävi istumaan peilipöytänsä ääreen, ja kamarineitsyt irroitti hänen tukkansa, jonka raskaat suortuvat valuivat tuolin selän yli melkein lattiaan saakka. Giulietta katsoi vuoroin pukuun, vuoroin sen tulevaan kantajaan, ja hänen rinnastaan kohosi huokaus. — "Ah", tuumi hän — "mikä ilo olisikaan tuolla tavalla pukeutua tanssiaisiin, melkein suurempi ilo kuin itse tanssiaisista; mutta kun ei omista sen enempää kuin minä ja saa vain kiusata itseään, niin ilo tosiaankin on kaukana." Hän ajatteli vastikään kulunutta vaivalloista hetkeä. Pienessä, huonosti valaistussa huoneessa kaikki epäjärjestyksessä — riisutut vaatekappaleet sikin sokin, lattia täynnä viime hetkessä kiinnitetyn lievereunuksen palasia; ei kamarineitsyttä, ainoastaan äiti auttajana, jota vuorossaan oli autettava: hänenkin kureliivinsä oli vedettävä piukalle ja tukkansa käherrettävä, ja pahantuulinen, kärsimätön ja riidanhaluinen oli äiti sekä passiivisen että aktiivisen pukeutumisensa aikana. Kammatessa — mikä tapahtui pienen puisen peilin edessä, joka oli varustettu laatikolla, raastettiin hänen hiuksiaan hirveästi ja hiusneulat pistettiin kömpelösti päähän, jotta ne repivät päätä; monia hameita ja vaatekappaleita päälle pantaessa repeytyi milloin joku nauha, milloin sauma, jotka olivat ommeltavat kiinni; sormustinta oli mahdoton löytää tai lanka meni harmittavalla tavalla solmuun. Puvun kokonaisvaikutusta oli mahdoton nähdä, kun huoneessa ei ollut suurta peiliä, täytyi vain pyörähtää äidin edessä tullakseen vakuutetuksi siitä, ettei mitään puuttunut — ja tavallisesti sai aina kuulla: "Alushame riippuu vasemmalla puolella — rusetti takana on vinossa", ja sitten oli uudestaan solmittava, ommeltava ja pistettävä, ja kaikki tämä tehtävä mitä epämukavimmissa asennoissa: "Kumarruhan hiukan — käännyppä — pysyttele alallasi — oi voi, nuppineula pistää — voi, kengännauha on taaskin päässyt irti — ei niin lujalle — missä ovat hansikkaat? — tuosta puuttuu nappi — kas, nyt olet taas aivan pörröinen — käy jakkaralle istumaan, jotta voin laittaa tukkasi kuntoon, mutta ylös hameet, jotta ne eivät rypisty." — Miten toisin kaikki kävi Danielan pukeutuessa! Suuri huone oli kirkkaasti valaistu: toalettipöydällä samoinkuin suuren peilin pronssihaaroissa paloi kynttilöitä; sitä paitsi oli useita lamppuja sytytetty sivupöydille. Suloinen, hajuvesien tuoksu täytti suojan; pesuvadista juoksi vielä ämpäriin saippuainen vaahtoava vesi; kristallipulloista ja puuterirasioista, jotka kimaltelivat toalettipöydän uudinten välissä, olivat hopeiset kannet poistetut ja niistä nouseva hyvä haju sekaantui tuoreitten kukkien tuoksuun, joiden oli määrä koristaa Danielan tukkaa ja pukua. Sisäpalvelija ojensi kamarineitsyelle tarvittavat esineet, sitten hän polvistui emäntänsä eteen ja kiinnitti sirot silkkikengät hänen jalkoihinsa, joissa oli kellertävät silkkisukat; avonaisessa koristerasiassa, josta Daniela otti esille helminauhan, säkenöi sinisellä samettipohjalla timantteja, ja pitsiviuhka oli jo valmiina pitkien hansikkaiden vieressä.

"Oi, saadappa pukeutua tällaisessa ympäristössä", tuumi Giulietta, "toimettomana vain nähdä peilistä, miten kaunistumistaan kaunistuu, ja ajatella tanssiaisvoittojaan: siinäpä vasta lienee suloista ilon esimakua. — Ei — Müller parkaa en missään tapauksessa huoli naida… rouvana minulla ainakin pitää olla tällainen pukuhuone!"

"No, Giulietta, mitä sinä siinä seisot ja töllistelet? Lähdetään jo, hevonen on alhaalla, meidän ei pidä antaa sen odottaa. — Ah, tulehan hetkeksi tänne, jotta saan hiukan korjata pukuasi; uumanauhasi pistää esiin."

Mutta Giulietta oli jo kiiruhtanut suuren peilin eteen ja korjasi itse pukuaan. Kuva, joka hymyili peilistä häntä vastaan, lohdutti häntä hiukan ja korvasi kaikki aikaisemmat harmit; hän oli häikäisevä olento, täynnä nuorekasta tuoreutta ja silmiinpistävää suloutta. Tanssisalissa hän vetäisi vertoja kelle hyvänsä, vaikkapa kulissien takana kaikki olisi käynyt miten loistottomasti hyvänsä.

"Nyt olen valmis, äiti — näkemiin, rouva Dormes!"

"Puolen tunnin kuluttua minäkin tulen, — mutta säästäkää minulle toki pari tanssijaa, Giulietta!"

Molempien naisten poistuttua koputettiin uudestaan ovelle.

"Armolliselle rouvalle!"

Kamarineitsyt toi sisään suuren kultapaperiin käärityn kukkaiskimpun.

Daniela repi paperin pois. Komeitten etelämaisten kukkien keskellä oli kortti:

"Le comte Raoul de Trélazure."

Kun Daniela puolta tuntia myöhemmin astui tanssisaliin, oli hänellä kädessä Raoulin kukat, hän oli saapunut vähäpätöisen naisen seurassa ja hänen astuessaan sisään oli heti puolen tusinaa herroja piirittänyt hänet. Tanssittiin parasta aikaa franseesia. Kaikki pyysivät häntä toiseen.

"Olen jo pyydetty", vastasi hän odottaen yhtä ainoaa, jolle hän tahtoi säästää tämän tanssin. "Eikö hän ehkä saapuisikaan?" iski tuskantunne äkkiä hänen mieleensä. — "Se on mahdotonta!"

Niin, mahdotonta se olisikin ollut; tuossa hän jo olikin. Kreivi Trélazure oli tullut sisään heti Danielan jäljessä ja seisoi nyt kunnioittavasti tervehtien hänen edessään.

"Tuhannet kiitokset", sanoi hän, "että otitte nämä kukat —"

"Ne ovat niin kauniita", keskeytti Daniela hänet, "etten voinut vastustaa halua ottaa niitä mukaan."

"Te suonette minulle kai kotiljongin?"

"Pahoittelen — mutta tiedättehän, että olen jo pyydetty!"

"Kiitos siitäkin, että pahoittelette sitä. Mutta ensi tanssin te tanssitte minun kanssani?"

"Ilolla!"

Rouva von Lacher, joka oli silmiinpistävällä tavalla puettu niinkuin tavallisestikin, tällä kertaa loistavaan punaiseen silkkiin ja kultapitseihin, tuli Danielan luo.

"No, oletteko jo toipunut eilisen ikävän huviretken jälkeen?"

"Minun oli varsin hauska", vastasi Daniela.

"Olettepa te vaatimaton; ehkäpä toivotte näistäkin tanssiaisista hauskuutta?"

"Ettekö te sitten?… Mutta miksi olette sitten tullut tänne?"

"Mieheni ei jättänyt minua rauhaan. Hän on vain tyytyväinen, kun hän näkee minun työntyvän teloilta jollekin huviretkelle tai tanssiaisiin."

"Eikö hän pelkää myrskyjä?"

"Kuka puhuu myrskyistä?" Parooni Zollern teki tämän kysymyksen lähestyessään Danielaa.

"Minä vain kysyin; eivätkö ne aina ole vaarallisia?"

"Eivät aina", vastasi Zollern. "Hylylle myrsky esimerkiksi ei tee vahinkoa."

Eleonore nauroi.

"Jospa tietäisitte, miten vähän imartelevalta teidän sananne kuuluvat liittyen meidän edelliseen keskusteluumme — jota te toivottavasti ette kuullut?"

"Ikävä kyllä en; ei mitään sen kirpeämpää kuulu olevan kuin naistenväliset keskustelut!"

"Saanko pyytää valssiin, armollinen rouva?" sanoi Ebenstein lähestyen ryhmää.

"Kiitos herra kreivi, en tanssi valssia."

"Entäs kotiljongi?"

"Senhän olen luvannut teille, ja lupaus on pyhä!"

"… Älä tanssi niin paljon tuon Müllerin kanssa, Giulietta; hänellä on inhottava tapa puristaa sinua liian lähelle itseään!"

"Mutta äiti, onhan minun mahdoton kieltäytyä tanssimasta tuttujen herrojen kanssa!"

"Voisit olla kylmäkiskoisempi — korjaappa ruusukettasi edessä — sinä hymyilet aivan liiaksi tuolle luutnantille…"

"Hän miellyttää minua, äiti!"

"Tyhmeliini!"

"Kunpa hänellä vain olisi maatila!"

"Se ainakin on järkevää puhetta — pyyhkäise hiukset otsaltasi… ja oikealta puolelta putoaa hiusneula. Mutta eipä hän sittenkään olisi aatelissukua, enkä koskaan voisi sallia, että sinusta tulisi rouva Müller!"

"Tuossa tulee kreivi Ebenstein rouva Dormesin annettua hänelle rukkaset."

"Olehan vain oikein ystävällinen hänelle."

Tanssiaiset kävivät yhä vilkkaammiksi. Monet suloiset naiskasvot, kauniit puvut, kirkas valo, erinomainen sotilassoitto, pyörähtelevät parit, vilkkaitten keskustelujen sorina, hajuvedentuoksua levittävät viuhkat — sanalla sanoen kaikki tuo edusti varsin kaunista palaa elämää.

"Tanssiaiset näyttävät onnistuvan erinomaisesti", sanoi Zollern. "Sääli etten ole enää siinä iässä, jolloin tällainen ilma saa veren kahta kiihkeämmin kiertämään suonissa. Mutta armollinen rouva, teen ehkä väärin näytellessäni tänään jälleen takkiaisen osaa; nyt annetaan merkki toisen franseesin alkamiseen."

"Tuolta tuleekin kavaljeerini…"

"Trélazure? No, silloin tehtäväni on jo päättynyt!"

Raoul asettui naisensa kanssa paikalleen. Giulietta ja Ebenstein olivat heidän vastaparinaan.

Vuorojen välissä sukeutui seuraava keskustelu:

"Teidän päänsärkynne suretti minua suuresti, armollinen rouva!"

"Niin sääliväksi en olisi teitä uskonut."

"Ei sääli minua kiusannutkaan, vaan epäluulo. Minä suoraan sanoen en uskonut teidän pahoinvointiinne, se oli vain tekosyy."

"Te olitte ehkä oikeassa!"

"Te ette tahdo nähdä minua… Pakenetteko minua?"

"Näytänkö minä siltä, koska tulin näihin tanssiaisiin ja pidätin tämän tanssin teille?"

"Hyvä Jumala, onhan sitä tanssiaisissa peninkulmien päässä toisistaan, ja näyttääpä minusta, kuin teidän vastatanssijanne merkitsisi tässä tanssissa teille enemmän kuin teidän parinne. Mitä hän kuiskaa teille vähä väliä teidän sivuuttaessanne hänet noissa typerissä tanssivuoroissa?"

"Oletteko te epähieno ja myrtynyt, rakas kreivi?"

"Minä olen vain mustasukkainen!"

"Siihen teillä ei ole — oikeutta."

"Minä toivoin teidän sanovan, ettei minulla ole siihen syytä. Te leikittelette minun kanssani aivan kuin julma kissa —"

"Ettehän te sentään tahdo verrata itseänne hiireen? Paljoa ennemmin te olette käyräkyntisen petolinnun kaltainen!"

"Jos minä sitä olisin, niin ei kyyhkyseni tanssisi näin vapaasti eikä tuo koiraskyyhky saisi enää kuherrella hänen korvaansa — — à propos korva; teillä on mitä kaunein ruusunpunainen simpukka mitä koskaan olen nähnyt. — Te olette täydellinen kaunotar, armollinen rouva!"

"Tuollaiset peittelemättömät imartelut ovat loukkaavia, kreivi Trélazure."

"Suokaa anteeksi, mutta intohimolle on annettava paljon anteeksi; se on tuliliekki, siksi se syttyy paloon. Kun muuten aivan siivon vuoren helmassa tuli kytee, niin muuttuu se tulivuoreksi, ja kun kohteliaan maailmanmiehen sydämessä —"

"Mutta astukaahan nyt esille — naistensoolo — tehän saatte hirveää sekasotkua aikaan!"

"Tässä minä olen taaskin. Mihin minä jäinkään? Olin alottanut niin kauniisti — aivan niin: jos sisäinen leimu —"

"Jättäkäämme tuo puheenaihe kernaammin syrjään; vaarallista on tanssia tulivuorella, niinkuin yleisesti tiedetään, mitä sitten, jos pitää tanssia tulivuoren kanssa —"

"Armollinen rouva, pilkkaatteko te luonnonvoimia? Sanotaan, että se joka nauraa, riisuu myös aseensa. Naisten laita on päinvastainen, nauru on heillä itsepuolustuskeino. Me luulemme antaneemme mestari-iskun, mutta samalla kajahtaakin nauru vastaamme ja isku on väistetty."

"Tehän puhutte ikäänkuin miehet olisivat meidän luonnollisia vihollisiamme!"

"Sitä me olemmekin, koska me tahdomme voittaa teidät valtaamme. Paha kyllä me yritämme voittaa teidät silloin vasta, kun aikoja sitten olemme jo itse voitetut, siitä johtuu meidän avuton armo-iskua odottava kitumisemme teidän jalkojenne juuressa."

"Yleinen kiitos!" Tanssi oli lopussa. Trélazure saattoi Danielan hänen paikalleen, kumarsi ja poistui.

Daniela oli Trélazureen sekä itseensä hyvin tyytymätön. Täysin sydämin hän oli tullut tänne, ja miten typerää, sisällyksetöntä heidän keskustelunsa oli ollut! — Eikö tuolla miehellä ollut siis sielua lainkaan? Mitenkä hän voisi tulla onnelliseksi hänen kanssaan? Ja sittenkin — miten hän voisi elää edelleen, jos Trélazure katoaisi hänen näkyviltään. Ehkäpä hänellä sittenkin on sielu, yhtä lämmin ja hellyydelle altis kuin Danielankin… Eikö hänkin äsken ollut käyttänyt samaa sävyä kuin Trélazure? Tuollainen juttelu kelpasi vain tanssisalin koristukseksi.

"Kunhan me vain kerran kuulumme toisillemme, olemme kihloissa ja naimisissa, niin puheemmekin saa toisen sävyn."

Kotiljongin Trélazure tanssi rouva von Lacherin kanssa. Vähän matkan päässä heistä istui Ebenstein Danielan kanssa, ja tämä saattoi huomata, miten kaunis Eleonore kaikella tavalla koetti silmillään kiehtoa tanssijansa valtaansa; Trélazure näytti kiinnittävän häneen kuitenkin kovin vähän huomiota, sillä hänen katseensa oli enimmäkseen suuntautunut Danielaan. Yhteisen franseesin jälkeen oli Trélazure koko ajan pysytellyt Danielan läheisyydessä, mutta hänen ympärillään oli alituisesti suuri joukko herroja, niin ettei kahdenkeskiseen puheluun tarjoutunut enää tilaisuutta. Vain kerran hän oli saanut hänelle kuiskatuksi:

"Minun elämäni on teidän käsissänne!"

Kun useat vuorot olivat tanssitut ja kotiljongissa sattui pitempi lomahetki, sanoi Ebenstein tanssitoverilleen:

"Hetki on ehkä teidän mielestänne huonosti valittu, mutta en voi kauemmin enää olla lausumatta mikä sydämessäni liikkuu, armollinen rouva. Kuunnelkaa minua hyväntahtoisesti."

"Minä pyydän, älkää ruvetko noin juhlalliseksi", vastasi Daniela, joka huomasi mitä oli tulossa. "Näin iloisen kotiljongin aikana ei voi keskustella vakavista asioista!"

"Eipä olisi ensi kertaa, että elämänkohtalo tulisi tanssisalissa ratkaistuksi!"

"Rakas kreivi", koetti Daniela vielä kerran välttää lähestyvää vaaraa, "tässähän ei voi olla kysymyksessä niin tärkeä asia."

"Sittenkin. Olen päättänyt puhua… Älkää keskeyttäkö minua; nopeaa vastausta en vaadi teiltä, en pyydä muuta kuin että kuuntelette rauhallisesti ja — niinkuin äsken sanoin — hyväntahtoisesti. Kun ihmisen koko onni on kysymyksessä, niin vähintä, mitä voi tehdä, on antaa hänen esittää asiansa."

Daniela alistui. Hän teki liikkeen kädellään, joka saattoi merkitä:

"Puhukaa, minä kuuntelen."

"Te tiedätte jo aikoja sitten, että minä rakastan teitä, armollinen rouva. En tahdo väittää, että te olisitte ensimäinen, joka minussa tämän tunteen olisi herättänyt… Olen koettanut voittaa monen naisen suosiota — enkä aina menestyksettäkään, mutta en koskaan ole tavannut nuorta tyttöä tai leskeä, joka olisi herättänyt minussa halua pyytää häntä vaimokseni — siinä suhteessa te olette kaikkein ensimäinen. Rakkauteeni, jota te minussa herätätte, yhtyy yhtä paljon kunnioitustakin, ja samalla se täyttää siinä määrin koko elämäni, etten voisi ajatellakaan muuta kuin pyytää teitä vaimokseni. Minä tiedän myöskin, ettette te voisi antaa sydäntänne muulla ehdolla ja siksi en voisi toivoa teiltä ainoatakaan hellää katsetta, jollei sen mukana seuraisi myöntyvä vastaus myös kosintaani. Teillä on tosin monta kosijaa, sillä paitsi kauneutta on teillä, niin ainakin väitetään, myöskin rikkautta, mutta minun asemani on sellainen, ettei kukaan voi epäillä teidän rikkautenne merkitsevän mitään minulle. En tiedä miten suuri omaisuutenne on, mutta sen, joka on Ebensteinin sukukartanon perillinen ja saa nauttia siitä sadantuhannen guldenin tulot vuosittain, ei tarvitse ottaa tätä seikkaa lainkaan huomioon. Tärkeämpi kysymys minulle tosin olisi yhdenarvoisuus, sillä minulla on suvustaan ylpeilevä äiti, joka tuskin on tyytyväinen muuhun kuin kreivittäreen, jolla on kuusitoista esi-isää sekä isän että äidin puolella, jotta hänet heti naimisiin mentyään voidaan kohottaa tähtiristikuntaan… Mutta persoonallinen onneni merkitsee minulle enemmän kuin sukuni ylpeys, ja jos te kerta olisitte minun vaimoni, niin pitäisin huolta siitä, että te voittaisitte kaikkien kunnioituksen. Minä itse koettaisin parhaani mukaan tehdä teidät onnelliseksi, myöskin yrittäisin hankkia itselleni ammattini ulkopuolella olevia tietoja, voidakseni tulla enemmän teidän arvoiseksenne, sillä te, sen kernaasti myönnän, seisotte henkisesti minua korkeammalla… Suloiselle pikku Dalialle ja hänen tuleville sisaruksilleen tahtoisin olla hellä isä ja teille uskollinen puoliso ja elämänaikuinen luotettava ystävä."

Ebenstein vaikeni. Daniela katsoi häntä silmiin ja sanoi:

"Kiitän — kiitän, kaikesta sydämestäni. Teidän sananne ovat minulle suureksi kunniaksi. Mutta niin suuri vilpittömyys vaatii myös täyttä suoruutta: minun sydämeni ei ole vapaa."

Hetken kuluttua Ebenstein sai vain yhden ainoan sanan huuliltaan:

"Kuka?"

Daniela pudisti päätään.

"Te kysytte salaisuutta, jota tuskin olen itselleni tunnustanut."

"Olkaa vain niin hyvä ja sallikaa minun tietää kuka se on. Onko hän tässä salissa?"

Daniela nyökkäsi.

Väliaika oli loppunut. Orkesteri alkoi soittaa Donauvalssia.

"Naisten vaali!" huusi tanssinjohtaja.

"Nyt te voitte minulle vastata nimeä mainitsematta… Silloin vasta olen vakuutettu siitä, ettette keksinyt turhaa tekosyytä, ja minä koetan kerätä voimia kestääkseni pettymykseni."

Daniela nousi paikaltaan ja meni Trélazuren luo. Punastuen ja vapisevin käsin hän kiinnitti tähden hänen rintaansa.

Trélazure kumarsi kiittäen; hän ei aavistanut, että tuo pieni kultapaperitähti kohotti hänet naissydämen ritariksi, sydämen, joka tällä toimenpiteellä julkisesti tunnusti rakkautensa.

XV

Baden, 18 p. kesäkuuta 1875.

Sinun kirjeesi, rakas Armand, jossa kiihkeästi kehoitat minua saapumaan häihisi Parisiin, sain eilen, mutta ikäväkseni minun täytyy ilmoittaa, että luultavasti minun on mahdoton seurata kutsuasi. Ensiksikin olen saanut virkavapautta kylpykautta varten Itävallassa enkä matkaa varten Ranskaan, — ja toiseksi — miksikä en tunnustaisi sitä sinulle? — pidättää minua täällä niin ihastuttava seikkailu — sinä tiedät, eräs tanskalainen leski — että tekisin suurimman tyhmyyden, jos nyt lähtisin täältä. Minä olen ytimiäni myöten rakastunut — kadehditko minua? Tosin onnellisena sulhasena sinulla ei ole syytä kadehtia muita ihmisiä; mutta rauhallista, varmaa sulhasonnea ei voi kuitenkaan verrata niin ihastuttavan hyvän onnen myrskyisen ylpeään tunteeseen, joka nyt on ilmestynyt elämäni taivaanrannalle…

Niin — vasta taivaanrannalle — se ei ole vielä saavutettu — muuten hienotunteisuus kieltäisi minua puhumasta siitä edes veljellenikään. Mutta koska valittuni tähän saakka ei ole suonut minulle muuta kuin pari katsetta — jotka tosin vastaisivat vaadittaessa maksettavaa vekseliä — niin voin vielä esteettömästi puhua sinulle hänestä. Toissa päivänä me olimme yhdessä huviretkellä, ikävä kyllä emme olleet kahdenkesken, vaan tusinan verran muitakin oli mukana. Eilen tanssin hänen kanssaan tanssiaisissa ja tänään kello yhdeltä hän odottaa minua luokseen… Nyt kello on kuusi aamulla; olen juuri palannut tanssiaisista eikä minun mielestäni maksa vaivaa kirkkaalla päivällä mennä nukkumaan. Olen liian iloisessa jännityksessä voidakseni nukkua. Siksi virkistin itseäni mielemmin kylvyllä ja teellä, johon oli sekoitettu konjakkia, ja ajan kuluksi kirjoitan nyt sinulle. — Enpä tosiaankaan olisi uskonut, että nainen, joka ei ole parisitar, voisi olla niin viehättävä… Et voi kuvailla mielessäsikään, mikä ylhäisyys, mikä sulous, mikä sanoin selittämätön viehätys tuota naista ympäröi. Hänen jalkansa on pieni kuin andalusialaisnaisen, hänen vartalonsa taipuva kuin kaisla; hänen huulensa — tummanpunaiset kirsikat, kuin suutelemista varten luodut, kädet kuin keisarinnan, sanalla sanoen, niinkuin eilen sanoin hänelle vasten kasvoja hänen — tietysti teeskennellyksi — harmikseen: täydellinen kaunotar. Ja säihkyvä sielu — onneksi tuo nainen ei voi olla turhankaino — ja sen lisäksi hänen katseensa: en vaihtaisi osaani edes kuninkaan kanssa.

Totta tosiaan, rakas veljeni, teet väärin mennessäsi nyt jo naimisiin ja katkaistessasi kaikki näin varhain. Poikamiehen elämä tarjoaa siksi paljon viehätystä, ja avioliiton mukana seuraavat edut — mukava koti, perhe, eduskuntajäsenyys ja kaikki muut arvokkaaseen kaljupäisyyteen ja ihramahaan kuuluvat kunnioitusta herättävät ilot — niitähän aina ennättää saada.

Sinä kysyt viime kirjeessäsi, mitä menestyksentoiveita meidän puolueellamme on? En voi antaa sinulle toivottuja tietoja, koska suunnittelemastani retkestä Frohsdorfiin ei ole tullut mitään; mutta jos minun tulee ilmaista sinulle moraalinen mielipiteeni, niin tunnustan, että alan kadottaa kaiken toivoni. Meidän maanmiehemme saavat aikaan niin paljon ikävyyksiä, että taivaan vihan täytyy kerran iskeä meidän ennen niin rakkaan Ranskamme ylitse, tai jollen katso asiaa näin korkealta kannalta, vaan liiankin uudenaikaisen positiivisen järjen näkökannalta, niin ovat meidän lainsäätäjiemme kykenemättömyys ja tahdittomuus siinä määrin silmiinpistäviä, että siitä ehdottomasti on seurauksena kansan perikato. Kaikki vanhat säädökset kumotaan ja vallankumouksellinen henki pääsee yhä enemmän valtaan. Perhesiteet höltyvät, kirkkoa vainotaan, armeija joutuu rappiolle; mihin meidän isänmaa raukkamme voi turvautua? Pyhää kostoajatusta heikontavat niin sanotut humaniteetti-aatteet; naista, perheen perustaa, uhkaa esitetty avioerolaki ja kysymyksessä olevat naislyseot riistävät hänet yleensä luonnolliselta radaltansa. Tuleva sukupolvi ei yleensä tule enää omistamaan emäntiä, maailmannaisia, eikä — puolimaailman naisia, vaan naisprofessoreita, — tohtoreita, kirjailijattaria ja muita hirviöitä, ja sen jälkeen kun kaikki miehiset hyveet ovat kadonneet, isänmaanrakkaus, urhollisuus ja lainkuuliaisuus, uhkaa meitä vielä lisäksi se vaara, että suloiset naiselliset heikkoudetkin häviävät, nimittäin koketteria, naiivi hartaus, tietojen puute — sanalla sanoen kaikki se, mikä on viehättävää. Minä surkuttelen lastenlapsiamme ja iloitsen, että elän aikakautena, jolloin miesten parissa tapaan vielä hengenheimolaisia, jotka tahtovat palauttaa entisen Ranskan olot, ja naisten joukossa sellaisia, joiden kanssa voin tänään huvitella ja huomenna valita heidän paristaan itselleni puolison.

Mutta niinkuin sanottu, tuohon viimeiseen on vielä aikaa. Tätä nykyä olen intohimon vallassa, joka ei merkitse liehakoimisen leikkiä eikä avioliiton vakavuutta, mutta joka pitää minut täydellisesti kahlehdittuna: hehkuvan, kiivaan, kaikki esteet murtavan, taivaaseen kurottavan ja tuhoavan intohimon vallassa…

Sinä siis käsität, rakas veljeni, ja suot anteeksi, etten saavu häihisi. Keksi joku selittävä tekosyy — kernaimmin virkavapauden puute — ja sano terveiseni sekä äidillemme että morsiamellesi.

Raoul.

* * * * *

Kello oli jo lähes yksitoista aamupäivällä, kun Daniela tanssiaisten jälkeen heräsi unesta. Avatessaan silmänsä selvisi hänelle, että tärkeä ja onnekas kysymys oli tänään ratkaistavana — mikähän se oli? Oi niin: kello yhdeltä oli hänen määrä tulla hänen luokseen…

Hän soitti palvelijatarta, pukeutui ja käski tuoda aamiaisen makuuhuoneeseensa. Sitten hän lähetti Daliaa hakemaan. Pienokainen saapui juoksujalkaa sisään ja heittäytyi äitinsä kaulaan.

"Ethän vain ole sairas, äiti, koska käskit minut kesken tuntiani tänne?"

"En, kultaseni, voin aivan hyvin."

"Olin jo kello kahdeksan aikana ovellasi, mutta Lisi sanoi, että nukuit vielä tanssiaisten jälkeen. Sanohan, äiti, ovatko tanssiaiset hauskat?"

"Joskus hyvinkin hauskat, Dalia. Muutaman vuoden kuluttua vien sinutkin tanssiaisiin."

"Oi, en minä niistä välitä, paljoa kernaammin heitän palloa Affin kanssa."

Pienokainen ei näyttänyt tosiaankaan siltä, kuin hänestä voisi niin pian tulla arvokasta neitiä, lapsellisuus loisti hänen viattomista silmistään ja pyöreitten poskiensa kuoppasista. Sittenkin Daniela tahtoi tänään tehdä vakavan kysymyksen tyttärelleen. Hän suuteli lasta ja sanoi:

"Dalia, sanohan minulle, olisiko sinusta hauska, jos antaisin sinulle uuden isän?"

Pienokainen kalpeni. Omituista, miten kaikki lapset vaistomaisesti pelkäävät isäpuolia.

"Ei, ei, minä pyydän, äiti riittää minulle täydellisesti; en tarvitse isää."

"Mutta kultaseni, sitä sinä et ymmärrä; jos onnestani on kysymys — olenko iloinen ja hymyilevä niinkuin sinä, vai surullinen ja silmät kyynelissä?"

"Sinä et saa olla surullinen, äiti, et saa koskaan itkeä."

"Silloin sinun täytyy sallia, että tuon sinulle uuden isän. Hän tahtoo rakastaa sinua, hän tahtoo rakkaudesta pilata sinut kokonaan, mutta sitä minä en salli!"

"Entäs sinä, äiti — rakastatko sinä sitten minua vähemmän?" huokasi Dalia.

"En, en lainkaan, kultaseni. Minulla on siksi suuri sydän, että voin rakastaa teitä molempia. Se rakkaus joka kuuluu sinulle — sitä sinä et taaskaan ymmärrä — on osa ja paras osa minusta itsestäni."

"Äiti, kenen sinä annat minulle isäksi? Affin isänkö?"

"Mitäs sinä ajattelet? Se ei olisi sopivaa!"

"Oi, hän tuntuu niin kiltiltä ja hän rakastaa jo minua. Ja sitten Affi olisi minun veljeni; sääli, äiti, ettet häntä ota. — Nyt minä tiedän: se on tuo kiltti setä Zollern!"

"Ei hänkään, lapseni. Se asia ei yleensä vielä ole ratkaistu, minä tahdoin vain nähdä, mitä sinä tästä ajatuksesta arvelisit… Mene nyt Ernestinen luo, mutta älä kerro hänelle mitään tästä kaikesta; ole sinä kiltti tyttöseni, jota voin kohdella kuin ystävääni, ja joka ei kerro vieraille ihmisille, mitä äiti ja lapsi keskenään puhuvat."

"En minä kerro mitään, sen minä lupaan, äiti. Mutta läksyni käyvät varmaan huonosti sillä minun pitää alituisesti ajatella uutta isää Rakastaako hän myös sinua, äiti?"

"Toivoakseni!"

Jäätyään yksin Daniela kävi kirjoituspöytänsä ääreen istumaan ja kirjoitti:

Rakas isä! Tänään kohtaloni tulee ratkaistuksi. Tunnin kuluttua saapuu mies, joka on voittanut äkkirynnäköllä sydämeni, pyytääkseen kättäni — ja minä annan hänelle myöntävän vastauksen, sillä — sillä en voi tehdä muuta. Minä kirjoitan sinulle jo ennen itse tapahtumaa, koska minulla jo vanhastaan on ollut tapana, aina kun sydämeni on ollut tulvillaan — joko ilosta tai surusta — huojentaa sitä sinulle. Muistatko — Harald parka eli vielä silloin — kun kirjoitin sinulle vain nämä pari sanaa: 'isä, olen leski'? Tuntia myöhemmin saatoin sähköttää tuon paperiliuskan sisällön tosiasiana. Minun täytyy aina sinulle kirjoittaa, kun jotakin valtavaa elämässäni on tapahtumaisillaan — jo ennenkuin se onkaan tapahtunut. Tunnin kuluttua voin tämänkin kirjeen lähettää sinulle ja silloin se on muodollinen kihlausilmoitus; minä lisään siihen silloin vain hänen nimensä ja oman allekirjoitukseni.

"Armollinen rouva", ilmoitti kamarineitsyt, "herra von Trélazure."

"Pyydä astumaan saliin — ja — Lisi…" lisäsi hän hiukan epäröiden ja punastuen, "en ota ketään muuta vastaan: minulla on tärkeää keskusteltavaa tämän herran kanssa enkä tahdo tulla häirityksi."

"Hyvä, armollinen rouva", sanoi tyttö vetäen hiukan suutaan hymyyn. Ensi kertaa hänen haltiattarensa antoi tämäntapaisen käskyn ja se näytti tuottavan tytölle erityistä iloa.

Daniela huomasi hänen hymynsä.

"Ja — Lisi", kutsui hän tytön vielä luokseen, "hetken kuluttua saat tuoda tarjottimella pullon viiniä ja leivoksia saliin!"

"Armollinen rouva kai soittaa?"

"En, minä en soita; tule milloin haluat tai lähetä Franz tuomaan, onhan salinovi auki. Mene nyt ja käske kreivi sisään; minä tulen heti."

Lisin mentyä astui Daniela peilin eteen ja painoi syvään huoaten kädellään otsaansa. Turhamaisuudesta hän ei katsonut peiliin, hän ei tahtonut ottaa selkoa, oliko hän enemmän vai vähemmän kaunis — olihan hänen kauneutensa moitteeton — vaan hän tahtoi katsoa itseään silmästä silmään tänä ratkaisevana hetkenä, hän tahtoi vielä kerran nähdä vapaan Danielan ja sanoa hänelle: "Sinä tiedät, sen täytyy tapahtua — me rakastamme häntä…"

Sydämen kiivaasti sykkiessä hän avasi salin oven. Sisällä vallitsi viileä hämärä, sillä kaikki verhot olivat alhaalla estäen keskipäivän auringonsäteiden tunkeutumasta sisään. Ruusut, jotka olivat vapaasti pistetyt suureen jalalla seisovaan maljakkoon, levittivät ympärilleen kesäistä tuoksua. Trélazure seisoi kumartuneena maljakon yli ja taittoi nupun, jonka hän pisti napinreikäänsä.

"Te ryöstätte täällä, kreivi Trélazure?"

Raoul ei ollut kuullut oven avautumista; nyt hän kääntyi nopeasti taakseen ja hyökkäsi nuorta rouvaa vastaan. Kiihkeänä hän tarttui hänen käteensä ja peitti sen suudelmilla.

"Kreivi — mitä tämä — merkitsee? Kuinka te voitte — mikä oikeus…"

Hän aikoi nuhdella häntä, mutta hänen äänensä oli niin kuiskaava, niin vapiseva, hänen silmänsä niin kokonaan toisen loistavan katseen lumoissa, että hänen sanansa kohosivat ikäänkuin hyväilevänä kuiskauksena Trélazuren luo, joka kiivaasti sulki kauniin rouvan syliinsä.

"Minä rakastan teitä, Daniela, minä rakastan teitä hulluuteen saakka!"

Viisi sekunttia Daniela lepäsi hänen rinnallaan, imien itseensä nuo kiihkeästi kaivatut sanat, "minä rakastan teitä"; aivan kuin ilmestys ennen aavistamattomasta taivaasta se oli yllättänyt hänet. — Mutta ainoastaan viisi sekunttia — sitten hän riistäytyi irti. Nainen hänessä olisi vielä kauan tahtonut levätä täten rakastetun miehen rinnalla, mutta puhtaan naisen vaistomainen tunne, ylpeyteen tottunut nainen oli nopeasti pakottanut hänet irtaantumaan syleilystä.

"Teillä on omituinen tapa ilmaista tunteitanne, kreivi Trélazure, joka voisi saattaa minut suuttumaan", sanoi Daniela astuen pari askelta edemmäksi hänestä ja ojennetuin käsin torjuen luotaan uuden lähestymisyrityksen. "Pyytäkää minulta anteeksi!"

Hän kävi tavalliselle paikalleen istumaan. Kreivi lähestyi häntä. Leposohvan vieressä oli tyyny; hän aikoi polvistua sille.

"Jos täytyy pyytää anteeksi", niin hän alotti, "niin on se polvillaan tehtävä."

"Nouskaa heti paikalla ylös, kreivi, minä käsken. Käykää tuohon istumaan", — Daniela osoitti nojatuolia, jonka pöytä erotti hänen paikastaan, "palvelijani voivat minä hetkenä hyvänsä astua sisään!"

Nämä viimeiset sanat kreivi ymmärsi; hän ei tahtonut mitenkään saattaa rakastettua naista ikävään valoon; ja hän totteli käyden osoitetulle paikalle istumaan.

"Minä pyydän sitten täältä käsin anteeksi, jos yleensä on synti rakastaa olentoa, jossa, niinkuin teissä, kaikki ne ominaisuudet, jotka ovat rakastamisen arvoisia, ovat ruumistuneet. Ensimäinen vaikutus, jonka te teitte minuun, oli aivan kuin salama olisi iskenyt minuun — muistattehan — Wienissä, Praterissa — huhtikuun kahdentenatoista päivänä?"

Daniela nyökkäsi.

"Eikö totta", jatkoi hän, "te huomasitte jo silloin, että minä rakastin teitä? Ja sitten oopperassa; kerran seisoin ovella, kun te astuitte vaunuihinne, ja minusta tuntui kuin te olisitte silloin katsonut minua suoraan silmiin…"

"Niin", sanoi Daniela, "se oli huhtikuun kolmantenakolmatta päivänä."

"Ja toukokuun ensimäisenä minä kuljin tuntikausia teidän talonne edustalla nähdäkseni teidät vielä kerran parvekkeelta!"

"Ja toukokuun viidentenätoista en voinut taidenäyttelyssä katsella ainoatakaan kuvaa, teidänkin katselematta samaa!"

"Tauluja en sillä kertaa oikeastaan nähnyt lainkaan!"

"En minäkään juuri!"

"Ja arvasitteko te, että tulin vain teidän tähtenne Badeniin?"

"Aavistin sitä kyllä…"

"Oi, te teette minut kovin onnelliseksi, Daniela, onnelliseksi kuin jumalan!"

"Raoul!"

"Sanokaa se vielä uudestaan; minun nimeni ei ole koskaan kuulunut niin kauniilta…"

"Oma Raoulini!"

Nyt kreivi aikoi hyökätä pystyyn, saadakseen vastaanottaa suudelman niiltä huulilta, jotka hänen nimensä olivat niin hellästi lausuneet; mutta samassa Lisi astui sisään. Daniela käski hänen asettaa tarjottimen sivupöydälle.

"Ikäviä keskeytyksiä, tuollaiset," sanoi Trélazure tytön poistuttua huoneesta. "Milloin te sallitte minun tavata teitä kahdenkesken, teidät yksin, ilman rauhanhäiritsijöitä?"

Daniela teki hämmästyneen liikkeen päällään ja hänen kasvonsa synkistyivät.

"Tulevaisuus on tarjoava meille vielä kylliksi tilaisuutta —"

"Olkaa toki armelias", keskeytti Trélazure, "älkää siirtäkö sitä kovin kaukaiseen tulevaisuuteen. Ehkäpä voisin tänä iltana, kun kaikki ovat jo levolla —"

Danielan silmät suurenivat.

"Herra de Trélazure!"

"Tai, jos se tuntuu teistä liian arveluttavalta — olette ehkä oikeassa, talossa on siksi paljon naapureita — niin olisi ehkä sopivampaa tavata jossakin muualla — esimerkiksi Wienissä?"

"Herra de Trélazure!!"

Daniela kävi tulipunaiseksi. Yhtymys-tarjous — hänelle! Ensi kertaa tämän keskustelun aikana hänelle alkoi hämärtää, että sen takana piilikin suuri väärinkäsitys. Eihän Trélazure ollutkaan pyytänyt häntä vaimokseen, ja hän oli jo ilmaissut hänelle rakkautensa. Hänen kasvojansa poltti niin tulisesti, että hän peitti ne käsiinsä ja valitti ääneensä.

"Mikä teitä vaivaa — olenko loukannut teitä?"

Daniela ei vastannut.

"Hyvä Jumala," jatkoi Trélazure, "luulin olevani rakastettu. Ja kun kaksi ihmistä rakastaa toisiaan, niin kaikkien loukkausten pitäisi kadota itsestänsä; eihän silloin ole muuta päämäärää olemassakaan kuin omistaa toisensa!"

"Kreivi Trélazure", sanoi Daniela kohottaen päätään ja katsoen vierastaan lujasti silmiin, "kernaammin tahdon olla naurettava kuin halveksittava, siksi puhun nyt suuni puhtaaksi. Te olette ilmaissut minulle rakkautenne, enkä minä ole omia tunteitani myöskään salannut —"

"Minä olen sydämestäni kiitollinen —"

"Älkää keskeyttäkö minua. Oletteko te samalla, ottaessanne vastaan minun rakkauteni, ymmärtänyt, että tämä lahja käsittää myös koko minun tulevaisuuteni, minun käteni?"

Raoul tuli hämilleen. Daniela jatkoi:

"En olisi luullut sitä mahdolliseksi — että, minua, vapaata ja kunniallista naista — kosija voisi lähestyä tarjoamatta minulle myöskin nimeään."

"Daniela — armollinen rouva —"

"Mitä te olette siis uskaltanut toivoa?"

"Hyvä Jumala, minä…"

"Te luulitte voivanne tehdä minut onnelliseksi — minun —" vain vaivalla Daniela sai sanan huuliltaan — "minun rakastajanani?"

Trélazure aikoi vastata, mutta nuori rouva hyökkäsi ylös tuoliltaan ja leimuavin katsein, vihasta hohtavin poskin hän seisoi siinä kuninkaallisessa arvossaan, ojentaen kätensä ovea kohti.

"Herra kreivi, jättäkää minut, älkääkä koskaan enää astuko minun talooni!"

"Te karkoitatte minut?"

"Poistukaa!"

"Oi, miten ihastuttavasti tuo suuttumus pukee sinua… Sinun täytyy, sinun täytyy tulla omakseni, en voi päästää sinua luotani!" Trélazure oli kiiruhtanut Danielan luo ja oli nyt polvillaan hänen edessään. Daniela yritti paeta, mutta Trélazure piti kiinni hänen hameenliepeestään. "Armoa, Daniela," rukoili hän, "tee minusta mitä ikänä tahdot: rakastajan, orjan, puolison, minä olen ikuisesti sinun omasi!"

Niin, hän oli sanonut totuuden kirjeessään veljelleen: hän oli kaikki esteet voittavan intohimon vallassa, ja koska hän olisi ollut valmis, saadakseen omakseen rakastettunsa, uhraamaan vaikka autuutensa, niin oli hänen tänä hetkenä sitä helpompi panna alttiiksi maallinen tulevaisuutensa, vapautensa, vaikka mitä hyvänsä, kunhan hän vain jälleen näkisi hänen hymyilevän, ja saisi painaa hänet rintaansa vasten, yhdentekevää rakastajattarenako vai morsiamena.

Ja saman intohimon liekit loimusivat Danielankin ympärillä. Huolimatta kaikesta ylpeydestään, joka rauhallisempana hetkenä olisi pakottanut hänet torjumaan luotaan myöhästyneen naimatarjouksen, ei hänkään voinut nyt muuta, kuin suudelmin toistaa nuo sanat, jotka hän niin usein oli jo ajatuksissaan lausunut: "Raoul, minä rakastan sinua!"

Tuntia myöhemmin lähetti Daniela samana aamuna kirjoittamansa kirjeen isälleen, lisäten siihen vain sulhasensa nimen ja oman allekirjoituksensa. Trélazure sen sijaan hävitti veljelleen osoitetun kirjeensä.

XVI

Kauniin tanskalaisen lesken ja ranskalaisen kreivin kihlautuminen tuotti badenilaisille paljon puheenaihetta. Ei mitään ole tässä maailmassa, jonka pitäisi jäädä yksinomaan kahden ihmisen asiaksi ja jota muut ihmiset siinä määrin panettelevat, kadehtivat, säälivät, hyväksyvät, moittivat, arvostelevat — sanalla sanoen, jonka johdosta he siinä määrin juoruavat kuin naimisen.

Yhdeksän, ehkäpä kymmenenkin päivää kaikki keskustelut Badenissa kohdistuivat vain tähän asiaan.

"Kylläpä häntä onni potkaisee!" huudahti paroonitar Rimmersperg. "Niin ylhäinen ja rikas herra. Mutta oikeastaan ei pitäisi olla sallittua, että lesket sieppaavat tytöiltä kosijat — siten vanhojenpiikojen luku vain lisääntyy."

"Uskon kyllä, äiti, että hän on rikas, — ja mielenkiintoinen hän myöskin on, mutta hänen kasvonsa eivät ole erikoisen miellyttäviä — ei lähimainkaan yhtä miellyttäviä kuin luutnantti Müllerin."

"Jos et lakkaa puhumasta tuosta luutnantista, niin pidä varasi!… Kukapa tietää, jollei hän olisi kummitellut sinun päässäsi, vaikka sinun olisi onnistunut voittaa ranskalainen omaksesi!"

* * * * *

"Kyllä minä arvasin, että asia siten päättyisi", huomautti vähäpätöinen nainen. "Muistatteko Daniela, minä kaikkein ensimäiseksi käänsin teidän huomionne omiin tunteisiinne."

* * * * *

"Aina ja ikuisesti miehet tekevät saman tyhmyyden ja menevät naimisiin!" sanoi herra von Lacher. "Oikeastaan me teemme vain palveluksen nuorille miehille mennessämme naimisiin."

* * * * *

"Suuri koketti tuo Dormes", arvosteli Eleonore; "minä näin, miten hän viritti ansansa tuolla huviretkellä sekä sen jälkeen tanssiaisissa."

* * * * *

"Oi, miten sääli," valittivat everstintyttäret keskenänsä; "taaskin yksi herra vähemmän Badenissa — sillä sulhasmiestä ei voi ottaa lukuun!"

* * * * *

"Oi onnellista, kolminkertaisesti onnellista!" huokasi Ebenstein.

* * * * *

"Onnittelen teitä, rakas ystäväni", sanoi Zollern sydämellisesti. "Pääasia on, että te olette onnellinen, vaikka, jos olisin itsenäinen nuori leski, niin en sallisi kiinnittää kaulaani uutta ketjua."

* * * * *

"Affi, nyt minun sanani ovat menneet toteen: rouva Dormes menee uusiin naimisiin."

"Oletko sairas, isä? Sinä näytät niin huonolta!"

"En, minä voin hyvin. Suokoon vain Jumala, että tuo mies olisi hänen arvoisensa — mutta se ei ole luultavaa!"

* * * * *

"Todellako, saanko tuon vieraan kauniin herran isäkseni? — Eihän minun tarvitse häntä sitten enää sanoa herraksi, vai mitä, äiti? Mutta rakastaako hän sinua edes puoleksi niin paljon kuin minä?"

* * * * *

Ja morsiuspari itse — mitä se itse ajatteli tästä asiasta? — Heillä oli kummallakin se tunne, että he olivat ottaneet kovin uskalletun askeleen, tehneet jonkun suuren typeryyden; mutta he olivat rakastuneet toisiinsa — ja tämä tosiasia tukahdutti joka kerta tuon epämieluisan tunteen, kun se pyrki ajatuksena nousemaan mieleen.

Daniela oli, annettuaan myöntävän vastauksensa ja kihlauksen tultua julkiseksi, tullut paljoa rauhallisemmaksi. Kiihoittunut mieliala oli asettunut, jonka oli herättänyt henkiin intohimoinen epäily, tokko tuo mies voisi tehdä hänet onnelliseksi.

Sen hetken jälkeen, jolloin Raoul lukemattomia kertoja suudellen oli toistanut sanat: "Minä rakastan sinua!", ei hän voinut kehua morsiamensa osoittaneen hänelle kovinkaan suurta suosiota. Daniela oli näet pyytänyt ystävätärtään, kreivinna Barthenia muuttamaan luokseen asumaan ja olemaan läsnä aina, kun Trélazure tuli hänen luokseen. Trélazure koetti vastustaa tätä toimenpidettä, mutta turhaan. Oikeastaan hän panikin hyvin heikosti vastaan, sillä hänelle oli mieleen, että tuleva kreivitär Trélazure oli näin varovainen.

Häät olivat määrätyt syksyksi. Trélazure aikoi vielä sitä ennen käydä Ranskassa, järjestämässä siellä asioitansa ja samalla ollakseen läsnä veljensä häissä. Tulevan talven nuori pari aikoi viettää Wienissä ja asua Danielan uudessa asunnossa, joka ei vielä ollut valmiiksi sisustettu, mutta jonka toivottiin välttämättömiä muutoksia silmällä pitäen valmistuvan syksyksi. Toistaiseksi täytyi Trélazuren vielä pariksi vuodeksi jäädä entiseen toimeensa Wieniin. Numeroista oli myöskin ollut puhetta. Nyt, kun he eivät tavanneet toisiaan enää kahdenkesken, saattoi kihlattu pari keskustella kaikenlaisista kuivista asioista, ja niinpä kävi esille, että naimiskauppa taloudellisessa suhteessa oli kummallekin hyvin sopiva. Danielalla oli neljänkymmenen viiden tuhannen markan vuotuiset tulot ja isän kuoleman jälkeen hän peri vielä varsin suuren maatilan; Trélazuren perintöosuutena tulisi olemaan laaja tila Bretagnessa sekä talo Foubourg Saint-Germainissa. Tosin edellinen tuli hänen osakseen vasta erään sedän kuoleman jälkeen ja jälkimäinen äidin kuoltua; toistaiseksi hänellä ei ollut muuta kuin palkkansa ja sen lisäksi kahdentoistatuhannen frangin vuotuiset korot. Naimiskauppa oli siis, mitä omaisuuteen tuli, varsin edullinen, ja tämä olikin ainoa "lieventävä asianhaara", jonka kreivi saattoi esittää puolustuksekseen, sillä muussa suhteessa herättäisi varmaankin hänen perheensä keskuudessa suurta harmia se seikka, että hän aikoi naida ulkomaalaisen ja vielä lisäksi lesken. Hänestä itsestäänkin oli sääli, ettei hän voinut tuoda kotiinsa luostarissa kasvatettua, kahdeksantoista-vuotiasta, ylhäistä sukuperää olevaa neitoa, niinkuin hän oli aikonut nautittuaan ensiksi kyllikseen toisten naisten tarjoamasta rakkaudenpikarista. Mutta hän oli nyt kerta kohdannut naisen, jota hän ei muulla tavalla voinut saada omakseen kuin uhraamalla vapautensa, ja mitäpä hän ei olisi pannut alttiiksi voittaakseen intohimoisesti haluamaansa palkintoa? Ei hän tuntenutkaan katumusta, vain jossakin määrin sääliä, ikäänkuin hänen tekonsa olisi ollut välttämättömän kohtalon oikku; hän sääli itseään; mutta hän ei tahtonut silti vapautua kahleistaan, eikä sen vuoksi päästänyt valloilleen sitä epärehellistä ajatusta, joka olisi vaatinut kihlauksen purkamista.

Daniela yritti nyt parhaansa mukaan oppia sulhastaan tuntemaan. Hän koetti tutkia hänen sieluaan niinkuin on tapana tarkastaa asuntoa, jonka aikoo vuokrata asuakseen siinä koko elämänsä ajan. Tuo tutkiminen tuntui hänestä joskus hiukan kaamealta, sillä hän huomasi paljon kapeita, synkkiä käytäviä tässä talossa eikä löytänyt ainoatakaan oikein kodikasta pientä nurkkausta; ja joka kerta hänen täytyi jälleen lohduttaa itseään julkisivulla, jonka sopusointuinen ulkomuoto oli viekoitellut hänet tekemään nopean kaupan.

Daniela oli jatkanut jälleen tuntejaan Sternin kanssa saavutettuaan tarpeellisen mielenrauhan. Niinkauankuin hän oli ollut tunteestaan ja tulevaisuudestaan kahdenvaiheilla, oli hänen ollut mahdotonta syventyä lukuihinsa. Mutta nyt, kun ratkaiseva sana oli lausuttu, olivat hänen hermonsa tyyntyneet ja hänen henkensä saattoi jälleen ryhtyä tavallisiin toimiinsa. Hänelle oli näet — seurustellessaan isänsä ja ensimäisen miehensä kanssa — tullut miltei välttämättömäksi tarpeeksi alituisesti harjoitella ajatuskykyään, koota uusia tietoja, viljellä ja hoitaa henkeään, aivan kuin kukkaispenkkiä. Tosin, niinkuin sanottu, oli hän ottanut varsinaiseksi tehtäväkseen tutustua sulhaseensa, mutta se ei vienyt koko hänen huomiotaan eikä huumannut häntä samassa määrässä kuin hänen vasta herännyt intohimonsa aikaisemmin. Vasta kihloihin mennyt tyttö ei varmaankaan olisi kyennyt kiinnittämään huomiotaan opinnoihin, jotka eivät olisi olleet missään yhteydessä hänen naimisensa kanssa; mutta kihlautunut leski ei tunne samaa arkaa, puoleksi viehättävää elämänuteliaisuutta, joka valtaa neitseellisen morsiamen mielen avioliiton kynnyksellä. Lesken ei tarvitse tulla muuksi kuin mikä hän on ja mikä täyttää nuoren tytön mielen odotuksella: "rouvaksi", nimitys, joka tenhoo hänet kokonaan. Daniela oli jo rouva. Hänellä oli jo onnellinen avioliitto takanaan. — Hänelle oli uutta vain se, että hän oli rakastunut mielenkiintoiseen, kauniiseen mieheen, josta piti tulla hänen tuleva elämäntoverinsa. Että tämä tunne hänen elettyään jonkun aikaa yhdessä hänen kanssaan katoaisi, sen sanoi hänelle hänen järkensä — entäs sitten? olisiko sen jälkeen vielä onnentakuuta jäljellä? Oi, miksikä vaivata päätään kaikella tällä? Ei kukaan vaadi elämänaikuista onnea täällä maan päällä, siinä on jo kylliksi, kun parikin ihanaa päivää on varattuna; pitemmänaikuista onnea Goethen sanojen mukaan oli mahdoton edes kestää.

"Sanokaahan minulle, rakas herra Stern", — he istuivat jälleen pöydän ääressä yhdessä ja olivat tunnin aikaa tutkineet Spenceriä — "sanokaahan minulle, miksi te näytätte niin alakuloiselta?"

"Pienokaiseni ei näytä paranevan täällä, hän tulee lopulta vielä aivan liikkumattomaksi."

"Oi, Affi parka! Sehän olisi hirveää!"

"Senkin hän kestäisi alistuvasti ja koettaisi minulle mieliksi näyttää iloiselta — ehkäpä todellakin olla iloinen. On ihmeellistä, miten suuri kyky tuolla lapsella on alistua kohtaloonsa ja nauttia elämästä. Huolimatta alituisista tuskistaan osaa hän iloita pienimmästäkin asiasta, ja yleensäkin vain se seikka, että hän on olemassa, on hänestä iloa ja kiitollisuutta ansaitseva tosiasia."

"Mutta sitähän se oikeastaan onkin. Ajatelkaahan, miten surullista, jollei olisi olemassa — jollei teitä, ei minua eikä kaikkia muitakaan olisi olemassa. Tai jollei yleensä maailmaa olisi."

"Viimeinen oletus olisi mahdoton, armollinen rouva."

"Se ei suorastaan ole mitään!"

"Mutta niinpiankuin oletamme sellaista, on se jo jotain — nimittäin ajateltuna — ja samalla myös oleellista. Uskokaa minua, mitään olematonta ei ole olemassa, paitsi inhimillisessä kielenkäytössä. Kielteisesti ei voi määritellä mitään. Se, mitä jokin olio on, on kokoonpantu rajoitetuista ominaisuusmääristä; se mitä se ei ole, on joka tapauksessa määrätöntä. Osaatteko te esimerkiksi arvata arvoituksen, joka on tällaiseen muotoon sommiteltu: Mikä se on, joka ei ole sininen, jolla ei ole silmiä ja joka ei ratsasta?"

"Miksikä en voisi sitä arvata — se on Strassburgin tuomiokirkko."

"Yhtähyvin se voisi olla mänty!"

"Mutta tämän arvoituksen te kyllä arvaatte: Ensimäiseni ei ole rahaa, toiseni ei ole sveitsiläinen ja molemmat yhdessä on ranskalainen sananlasku."

"Niin, se on helppoa. 'Pas d'argent, pas de suisse'. Mutta, armollinen rouva, onko tämä teistä työntekoa?"

"Tuntimme on ilmankin jo lopussa."

Stern aikoi nousta. Daniela pidätti häntä.

"Jääkäähän vielä, voimmehan vielä hiukan jutella. Minulla on tänään paljon aikaa, sulhaseni oli pakko lähteä Wieniin."

"Teidän sulhasenne?" toisti Stern hitaasti. "Toivotan teille koko sydämestäni onnea… Toivottavasti teillä on riittävästi takeita —"

"Minulla on takeena itse se tosiasia, rakas herra Stern, että me molemmat, sulhaseni ja minä, olemme vilpittömästi rakastuneet toisiimme. Eikö se riitä?"

"Suokaa anteeksi; ei, se ei riitä. Tämä tosiasia takaa ihania hetkiä — tai sanokaamme kuherruskuukauden — mutta itse elämä —"

"Me naiset emme saa muulla tavalla hankkia itsellemme suloisia hetkiä kuin panemalla alttiiksi koko elämämme", hymyili Daniela. "Ja oikeastaan, kun rakastaa, niin tuntuu jokainen lahja vähäiseltä, jokainen uhraus suloiselta; ja vaikkapa olisi kymmenen elämää uhrattavana, niin luulenpa, että panisi ne yhtä iloisella mielellä alttiiksi. Olitteko te onnellinen avioliitossanne, herra Stern?"

"Hyvin onnellinen, armollinen rouva. Minun pikku vaimoni oli — niin typerältä kuin sana kuuluukin, niin en keksi muuta — oikea enkeli. Hellä ja lempeä ja viaton!"

"Entäs järjeltään?"

"Siihen aikaan kun menin hänen kanssaan naimisiin, olin itsekin vielä puoleksi lapsi, en ollut erittäin järkevä enkä yrittänytkään ottaa selvää vaimoni järjestä. Hän otti rohkealla mielellä osaa kovaan kohtalooni — rikkaudesta olimme syöksyneet miltei kurjuuteen — ja se todistaa sielunvoimaa syrjäyttäen kokonaan typeryyden, mikä oikeastaan onkin vain sielunheikkoutta."

"Sielunheikkoutta", myönsi Daniela, "samoinkuin pahuuskin. Koska kaikki hyvyys on siis suuruutta, niin kaikki pahuus liukenee pienuuteensa."

"Oi onnekasta!"

"Kuka?"

"Se joka saa omakseen nimittää niin paljon suuruutta, joka tässä liukenee hyvyyteen, viisauteen ja sulouteen, onnekas kreivi Trélazure!"

"Miten te osaatte imarrella!"

"Ikäänkuin minulla siihen olisi oikeutta, ikään kuin minä saisin otaksua, että minun imarteluni olisivat teille tervetulleita!… Te olette liian suuri totuudenharrastaja ja -tuntija — johon lopulta kaikki suuruus liukenee — ettette antaisi minulle anteeksi sanojani, joiden totuudenmukaisuuden teidän täytyy itse tuntea ilmassa. En tiedä erehdynkö, armollinen rouva, mutta teidän läheisyydessänne minulla on varma vakaumus siitä, että minua ymmärretään, eikä minun koskaan tarvitse pelätä, että te käsittäisitte minun sanani muulla tavalla kuin kunnioituksena, tai että minä teidän suhteenne unohtaisin asemani. Te ette koskaan tee minuun sitä vaikutusta, että kohtelisitte minua alentuvasti."

"Sitä minä en teekään, sen Jumala tietää, rakas ystäväni. Nähkääs, minullakin on sama luottava tunne, minustakin tuntuu, kuin voisin ilmaista teille kaikki ajatukseni, pelkäämättä tulevani väärinymmärretyksi. Eikö se ole sympatiaa?" Ja hän ojensi Sternille kätensä.

Franz kohotti kauniin käden huulilleen.

"Kiitos, kallis, ihana rouva!" sanoi hän syvästi liikutettuna; sitten hän nousi lähteäkseen.

"Joko te menette? Mitä minä valmistan ylihuomiseksi? Mitenkä olisi, jos katselisimme Littré'n kirjaa Auguste Comtesta, jonka vastikään lainasin teille?"

"Minä tuon sen mukanani, armollinen rouva."

"Sanokaa terveisiä Affille; lähettäkää hänet tänään iltapuolella pienokaiseni luo kahvia juomaan; lapset ovat hyvin kernaasti yhdessä."

"Ilolla lähetän hänet tänne; minä tiedän, että se on hänelle oikea juhla."

"Tulkaa tekin; ja Ernestinen asemesta minä olen emäntänä Dalian kahvikesteissä; ajoretki voi kerran jäädä sikseen. Viettäkäämme tänään pientä lastenjuhlaa. Suostutteko?"

Stern kiitti ja läksi.

XVII

Kahvipöytä oli katettu huvimajaan. Daniela tyttärineen, Stern poikineen istuivat pöydän ääressä ja itse pöydällä seisoi Korpos, nokkien juhlallisena sokeripalasta, jota Daniela ojensi sille.

Aina saapuvilla oleva kreivitär Barthen ei ollut läsnä. Trélazuren poissaolon vuoksi hänellä oli virkavapautta holhoojatoimestaan ja hän oli lähtenyt ajelulle.

Affin silmät loistivat. Hän oli sanomattoman tyytyväinen saadessaan olla näin hyvässä seurassa, ja hän oli oikein ylpeä siitä, että ylhäinen nainen kohteli niin ystävällisesti ja herttaisesti hänen isäänsä. Hänen mielestään Daniela oli jonkinmoinen haltijatar ja hän tiesi myöskin, mitä hän merkitsi hänen isälleen — nimittäin, että hän oli eniten ihailtu ja kunnioitettu nainen, jonka isä tunsi. Että tähän ihailuun ja kunnioitukseen alkoi hiipiä lämpimämpikin tunne, sitä ei Stern itsekään vielä tiennyt.

"Affi, vielä hiukan kahvia, kultaseni?" kysyi nuori rouva.

"Kiitos, armollinen rouva, en ole koskaan vielä juonut näin hyvää kahvia!"

"Tässä on, herkkusuu. Minun mielestäni" — kääntyen Sternin puoleen — "pienokainen näyttää tänään terveemmältä?"

"Se johtuu ilosta, armollinen rouva!"

"Kunpa hän vain puhuisi!" huudahti Dalia syventyneenä korpin katselemiseen. "Sokerin syöminen on hauskaa, mutta se ei ole mikään konsti; sitä kanaarialintunikin osaa. Puhu, Korpos!"

Mutta Korpos oli itsepäisesti vaiti.

"Tiedättekö mitä teidän pitäisi tehdä, herra Stern?… Teidän pitäisi mennä uusiin naimisiin. Te näytätte aivan perheen isältä istuessanne tämän kahvipöydän ääressä. Ja pojallekin tuottaisi iloa, jos hän saisi uuden äidin; eikö totta, Affi?"

"Kyllä, jos hän olisi yhtä hyvä ja kaunis kuin — mutta en minä toivo mitään muutosta?" keskeytti hän puheensa; "isä ja minä olemme näinkin onnellisia. Jospa minä vain tulisin terveeksi!"

"Onko sinulla kovatkin tuskat?"

"Ei, armollinen rouva — se on, minulla on aina tuskia, — mutta olen tottunut siihen. Varsinkin isän tähden tahtoisin tulla aivan terveeksi, sillä se tuottaisi hänellä iloa!"

"Ja miten suurta iloa, lapsi kulta!"

Dalia ehdoitti, että lähdettäisiin vuohenvaunuilla ajelemaan; Affi saisi ajaa. Rouva Dormes antoi suostumuksensa ja pienet ajoneuvot tuotiin esille. Lapset kävivät niihin istumaan, Korpoksen täytyi istua Dalian kädellä, ja pienokainen arveli olevansa oikea haukkametsästäjä.

"Sytyttäkää sikaari", sanoi Daniela vieraalleen; "kahvia juodessa — täällä ulkona se on luvallista."

"Kiitos, armollinen rouva, minä en polta."

"Ettekö ole koskaan polttanut?"

"Olen kyllä; mutta olen luopunut siitä tavasta!"

Daniela tukahdutti huokauksen. Tuo yksinkertainen lause: "Olen luopunut siitä tavasta" nosti hänen sielunsa silmän eteen kuvan niistä kieltäytymisistä, joihin tämän miehen joka rikkaudesta oli syössyt köyhyyteen, oli täytynyt alistua oman sekä lapsensa elatuksen vuoksi. Ja kumminkin he olivat niin rohkeat mieleltään, tyytyväiset, melkeinpä iloiset. "Kunpa poika vain voisi tulla terveeksi" — tuumi Daniela edelleen. "Oi, kunpa yleensä voisi nähdä vain onnellisia ihmisiä ympärillään!…"

"Minkähänlainen maailma olisikaan", sanoi hän ääneensä, "jos me kaikki olisimme täydellisesti onnellisia?"

"Siitä seuraisi vain täydellinen pysähdys", vastasi Stern, "yhtämittainen liike katkeaisi."

"Niin; mutta edistyksellä täytyy olla päämääränsä! Mitä hyötyä on pyrkimisestä parempaan, suurempaan kauneuteen ja onneen, jollei ole olemassa saavutettavissa olevaa parasta, kauneinta ja onnellisinta päätepistettä?"

"Siinäpä se juuri on: päämäärän käsitettä ei voi yhdistää äärettömyyden käsitteeseen. Meidän henkemme ei voi ymmärtää mitään rajatonta, mutta yhtä vähän se ei voi käsittää määrättyä päätepistettä; sillä niinpiankuin sellainen piste on ajateltu, samalla kuvittelu siitä, mikä sen takana voi olla, on herännyt."

"Te olette oikeassa. Rajoitetuin kaikista on meidän järkemme; mitä hyötyä on ajattelemisesta? Kaikkialla se törmää käsittämättömyyttä vastaan!"

"Mutta että meidän ajatuksemme tuolla puolen on vielä jotain todellista, se lohduttaa meidän vajanaista ajatuskykyämme ja antaa meille oikeuden toivoa, että meidän ajatuksemme rajat ovat yhä kauemmaksi siirrettävissä. Ajatelkaahan, miten kauaksi ne nyt jo ovat siirtyneet ensimäisten ihmisten tylsästä alku-olosta saakka."

"Välimatka on kylläkin suuri, mutta verrattuna kaikkitietoisuuteen —"

"Oi, jos rupeamme rakentamaan oletuksia äärettömyydessä, niin kaikki laskut pettävät jälleen, silloin nousevat eteemme sellaiset suhteet kuin hiekkajyvänen verrattuna auringonjärjestelmään, sekunti vuosimiljoonaan, kaikkein pienimmän murto-osan suhde kaikkein suurimpaan."

"Mutta teidän käsityksenne mukaan ei ole olemassa pienintä murto-osaa eikä kaikkein suurinta; ajatus voi korkeimpaan lukuun lisätä aina uuden numeron, jakaa pienimmänkin osan vielä kahtia."

"Aivan oikein; siksi kaikki laskut loppuvat, koska ne eivät koskaan voi loppua!"

"Te kierrätte nyt ympyrässä."

"Oi, kyllä te ymmärrätte, mitä minä tahdon sanoa. Ja lopulta, eikö kaikki tässä maailmassa kierry ympyrässä? Eivätkö kaikki aivojen, elämän, veren väylät kulje ympyrässä? Miksikä ei henki myöskin liikkuisi ympyrässä? Mutta armollinen rouva, minä alan tulla metafyysikoksi, se on, en itsekään enää ymmärrä mitä minä sanon."

Daniela nosti päätään kuunnellen.

"Minun luullakseni", sanoi hän, "vaunut pysähtyvät portille. Tulisikohan vieraita? Sepä olisi ikävä."

Nopeat askeleet lähestyivät lehtimajaa. Daniela hypähti pystyyn

"Raoul", huudahti hän, "mikä yllätys!"

"Niin, sain asiani toimitetuksi aikaisemmin kuin mitä luulin, ja kiiruhdin sinne, minne sydämeni ikävöi!"

Stern oli noussut ylös ja astunut syrjään.

Trélazuren kasvot synkkenivät huomatessaan kolmannen läsnäolon. Hänestä ei ollut mieluista tavata morsiantaan kahdenkesken tämän — mikä hän oikeastaan olikaan — tämän juutalaisen kirjailijan kanssa… "Kaunis mies — varsin siisti ulkomuodoltaan — mutta onko hän sopiva seura tulevalle kreivitär de Trélazurelle?"

"Teillä on vieraita?" huomautti hän ääneensä.

"Niin, me panimme lapsinemme pienet kahvikestit toimeen, herra Stern ja minä. Saanko esittää: meidän naapurimme, professori Stern; sulhaseni, kreivi Trélazure." Molemmat herrat tervehtivät, mutta Trélazure ei ojentanut kättään.

"Jos sallitte, armollinen rouva", sanoi Stern, "niin kiitän kesteistä. Lähden katsomaan, missä poikani on."

"Olkaa hyvä ja sanokaa samalla Ernestinelle, että hän tuo pienokaiseni sisään. Näkemiin!"

Franz poistui.

"Mikä ihmeellinen päähänpisto teiltä, Daniela, kutsua tuo herra luoksenne?"

"Hän on erittäin viisas ja miellyttävä mies."

"Te saatatte minut vielä mustasukkaiseksi, kaunis hän on ulkomuodoltaankin."

"Raoul!"

"Ja missä on holhoojanne, siveellisyyskilpenne, ketjukoiranne, sovinnaisuusmuurinne, välttämätön säätiönaisenne?"

Daniela nauroi.

"Hän karkasi tänään häkistään; te ette ollut kotona!"

"Siis kerrankin me olemme kahden?"

Daniela väisti sulhasensa katsetta.

"Ettekö ole vielä saanut vastausta äidiltänne?" kysyi hän.

"Olen kyllä, Wienissä oli kirje minua vastassa; äitini osoitti kirjeensä niinkuin tavallisestikin lähetystöön, siksi se on viivästynyt."

"Saanko lukea kirjeen?"

He olivat käyneet kahvipöydän ääreen istumaan. Daniela otti kirjeen käteensä ja luki. Sillä välin pyöritti Trélazure itselleen sauhukkeen. Suurella, aristokraattisella käsialalla Raoulin äiti kirjoitti seuraavasti:

Château de la Châtaigneraie, 18 p. heinäk. 1875.

Rakas poikani!

Kihlautumisilmoituksesi hämmästytti minua suuresti. Mutta koska sinä olet täysi-ikäinen ja itsenäinen, niin et pyydä suostumustani, ainoastaan siunaustani tämän tärkeän askeleen johdosta. Minä en kiellä sitä sinulta, sillä minä luotan siihen, että valintasi on osunut arvokkaaseen henkilöön. Minulle on yleensä hyvin mieleen, että järjestät asiasi ja menet naimisiin. Nuoruutesi oli varsin hurja; huhut rakkausseikkailuistasi ovat tunkeutuneet aina minun äidillisiin korviini saakka ja minä jo pelkäsin, että kevytmielisyytesi estäisi sinua koskaan talttumasta. Kirjeesi mukana seurannut valokuva miellytti minua suuresti; — ja omaisuus on myöskin tyydyttävä, mutta — sallithan minun lausua ilmi tämän epäilyni, koska en silti kiellä sinulta siunaustani — miten saatoitkaan valita lesken ja ulkomaalaisen? Kaikki unelmani menevät sen johdosta myttyyn! Tosin veljesi Armand on antanut minulle mieleisen miniän, mutta juuri vanhemman veljen, tulevan perheenpään morsiamen minä olin toivonut olevan jalosukuisen perheen neitseellisen vesan, meidän vanhan Ranskamme perinnäisten hyveitten perijättären. No, suokoon Jumala, että tuleva kreivitär Trélazure on oleva sen arvon ja aseman arvoinen, jonka sinun rakkautesi hänelle suopi! Toivokaamme, että hänellä kauneutensa rinnalla on puhdas sydän ja hurskas mieli. Onhan hän kai katolinuskoinen? — Tästä tärkeästä seikasta et mainitse kirjeessäsi mitään, varmaankin arvelit, että pitäisin sitä itsestään selvänä asiana. Niin minä teinkin, mutta tänään abbé Feuillant huomautti minulle, että Tanskassa enimmäkseen asuu kerettiläisiä. Siksi tein ylläolevan kysymyksen.

Me toivomme, että tulet hyvissä ajoin Ranskaan Armandin häihin. Jos terveyteni sallii, seuraan sinun kanssasi Wieniin saadakseni olla läsnä sinun vihkiäisissäsi.

Minun elämässäni on tällä välin tapahtunut muutos. En ole yhtä yksin enää kuin ennen — sillä poikiensa seurasta vanha rouva varsin harvoin saa nauttia — minulla on nyt tytärkin. Serkkuni, markiisi de Favielles, on kuollut ja määräsi testamentissaan ainoan tyttärensä, Jeannen minun huostaani kunnes hän joutuu naimisiin. Jeanne on nyt pian seitsemäntoista vuoden vanha ja ihastuttava olento. Itse minä hain hänet luostarikoulusta ja toin hänet tänne Châtaigneraie'hen. Vanhaan linnaani on aivankuin aurinko päässyt tunkeutumaan. Tosin on pienokainen vielä hempeän alakuloisessa mielentilassa, osittain isänsä kuoleman johdosta, osittain eron vuoksi luostarista, jonne hän, hurskaan kutsumuksen innostamana, kernaimmin olisi jäänyt; mutta hänen kauneutensa, hänen lempeä, suloinen olentonsa on omansa levittämään auringonpaistetta ympäristöönsä. Ensi talvena minä vien hänet ulos maailmaan eikä minun ole vaikea — hän perii puolitoista miljoonaa — löytää hänelle sopivaa miestä. Oi, jolleivät asiat olisi saaneet toista käännettä, niin tietäisin kyllä, kelle hänet olisin määrännyt… Mutta se ei ollut Jumalan tahto!

Tätisi, herttuatar de Chauleuse, joka parasta aikaa on täällä käymässä, lähettää sinulle terveisensä ja onnittelunsa, joskin hänkin pitää sinua luopiona, koska aiot naida ulkomaalaisen. Hänen ensimäiset sanansa, kun hän näki Jeanne de Favielles'n, ilmaisivat saman ajatuksen, johon yllä viittasin… Sinun onnesi, rakas Raoul, on lähellä sydäntämme. Minä rukoilen Jumalaa, että tämä onni — joskin toisessa muodossa kuin mitä minä olin sitä toivonut — kruunaisi elämäsi.

Voi hyvin, rakas poikani. Sano morsiamellesi, että toivoisin hänen kirjoittavan minulle pari riviä. Minä tahtoisin hänen sanoistaan päästä selville, rakastaako hän sinua niin paljon kuin sinä ansaitset. Sinua syleilee rakastava äitisi

Yolande de Trélazure.

Daniela oli lukiessaan kirjettä vuoroin kalvennut, vuoroin punastunut useampaan kertaan. Hän käänsi kirjeen kokoon ja ojensi sen kreiville.

"Te olisitte tehnyt viisaammin, jollette olisi antanut minulle tätä kirjettä luettavaksi", sanoi hän muuttuneella äänellä.

Trélazure katsoi hämmästyneenä Danielaan.

"Miksikä? Sitä minä en ymmärrä!"

"Ettekö todellakaan ymmärrä?" ja Daniela tuli vieläkin kalpeammaksi; "te ette ymmärrä, että se teidän puoleltanne oli epähienoa, tahditonta, sydämetöntä…" Hän ei voinut sanoa sen enempää.

"Daniela, mikä teitä vaivaa? Luulenpa, että teillä on kyyneliä silmissänne! Mitenkä tämä onneton kirje saattoi loukata teitä?"

"Se että teidän todellakin pitää sitä kysyä ettette ymmärrä sitä itsestännekin, loukkaa minua kaksin verroin!"

"Mutta, armaani, ettehän suinkaan loukkaannu sen johdosta, että äiti uneksii pojalleen loistavaa avioliittoa!"

"Te loukkaatte minua, sillä näyttämällä minulle tämän kirjeen te ilmoitatte minulle, että olisitte voinut tehdä paljoa edullisemman naimiskaupan, ja että perheenne pitää minua tunkeilijana, teidän onnenne esteenä… Menkää, kreivi Trélazure ja naikaa tuo suloinen Jeanne, — joka on jalosukuinen, joka omistaa puolitoista miljoonaa, on seitsemäntoista vuoden vanha ja täynnä luostariunelmia; tehkää minulle se palvelus, ystäväni, ja kihlatkaa suoraa päätä tuo helmi!"

Daniela oli noussut pystyyn, eikä vain hänen äänensä, vaan koko hänen olentonsa vapisi liikutuksesta.

"Kaikkeen tähän on minulla vain yksi ainoa vastaus", sanoi Trélazure tarttuen Danielan käteen: "Minä rakastan teitä."

Tuo vanha loihtusana teki tehtävänsä. Daniela yritti vain heikosti vetää kätensä pois. Hetken kuluttua hän nosti silmänsä, joissa kyyneleet vielä kimalsivat ja sanoi lempeästi:

"Jos te rakastatte minua, Raoul, niin miksi te tuotatte minulle tuskaa?"

"Jumala tietää, etten koskaan tahallani tuota teille tuskaa, armaani. Mutta teillä ei saa olla tällaisia oikkuja… Tosin oikut ja mielettömyydetkin pukevat teitä, mutta sittenkin teidän pitäisi varoa, ettette syyttä tuottaisi minulle tällaisia pieniä ikävyyksiä. Mutta minä en pane niitä pahakseni, Daniela, pidelkää minua vain pahoin; teidän kaunis kätenne saa kernaasti antaa minulle pari iskuakin; teidän punaiset huulenne saavat kernaasti lausua joitakin epäloogillisia syytöksiä, kunhan jälestäpäin saan niitä suudella; epäloogillisuus kuuluu myöskin naisten etuoikeuksiin."

Nyt Daniela tuli jälleen pahalle mielelle.

"Minä pyydän, heittäkää kerta kaikkiaan tuo joutava ja armollinen tapanne olla huomaamatta naisten heikkouksia. Minä en välitä sellaisista etuoikeuksista, joita meille suodaan kehnoutemme nojalla!"

"Mutta armaani", vastasi Trélazure nauraen, "kaikki ritarillisuuden säännöt riippuvat siitä, että miehet antavat anteeksi naisten heikkoudet ja suojelevat heitä. Ette suinkaan te valita sitä, että koetan varjella teitä kaikilta ankarilta tuulilta, että pidän kaikkea, mitä te sanotte ihastuttavana ja rakastettavana, että siedän teidän oikkujanne?"

"Minulla ei ole oikkuja, ja joka tapauksessa valitan suuresti, jos tahdotte kohdella minua kuin hentoa, pehmeää, edesvastuutonta — ja mitä kaikkea muuta hyvänsä — mutta ei kuin järkevää ihmistä!"

"No hyvä, minä olen väärässä. Suokaa minulle anteeksi, olen väärässä!"

"Missä suhteessa?"

"Niin, sitä en tiedä, ja teidän kysymyksenne todistaa, ettette itsekään sitä tiedä. Nähkääs, taaskin pieni epäloogillisuus. Mutta koska olen saattanut teidät pahalle tuulelle, niin olen kai väärässä ja sen vuoksi pyydän vilpittömästi anteeksi!"

"Taaskin turhia lauseparsia, taaskin sanaleikkejä!"

"Teillä ei ole tänään hyvä päivänne, Daniela, ja olisin kai tehnyt viisaammin, jos olisin jäänyt Wieniin!"

"Ja vielä paremmin, jos suoraa päätä olisitte matkustanut Châtaigneraie'hen!"

"Naidakseni tuon helmenkö? Ei, minä pysyn timantilleni uskollisena, loistavaksi hiotulle kohinoorilleni… joka on melkein liiankin teräväsärmäinen!"

"Pelkäänpä, ettei teidän kanssanne voi koskaan vakavasti keskustella."

"Ei se ole tarpeellistakaan. Vakavat sanat ovat paikallaan seurustellessa päällysmiesten ja asianajajien kanssa, mutta kahden ihmisen kesken, joilla on onni rakastaa toisiaan —"

"Kahden ihmisen kesken", korjasi Daniela, "joiden oli määrä luotettavina ystävinä kulkea elämän läpi; — Raoul, Raoul, minä pelkään, ettemme lainkaan ymmärrä toisiamme!"

"Oi, minä ymmärrän teidät täydellisesti. Teidän ranskalaiseen vilkkaaseen luonnonlaatuunne on sekoittunut hiukan saksalaista hempeämielisyyttä — te olette Gretchen-Celimene-sekoitus."

"Oi, miten epäonnistuneen kuvan te piirrätte minusta! Minä en ole koketti enkä hempeämielinen; minä koetan sekä tuntea että ajatella selvästi."

"Siinä se on: 'Ajatella' — se on saksalainen puoli teistä — ajattelijoiden kansa; sitenhän teidän maamiehenne nimittävät itseään. Mutta uskokaa minua, Daniela, germanilaisten professorien raskas filosofia pilaisi vain teidän suloutenne. Poimikaa lemmikkejä, jos välttämättä tahdotte olla kansallinen, mutta älkää puhuko oppineesti. Minä en suinkaan halveksi korkeampia ajatuksia, mutta kaikki olkoon omalla paikallaan. Se mikä koristaa paksua nidosta kirjahyllylläni, se pilaa rakastettuni hymyilyä."

"Te tahdotte sulkea minulta siis ajatuksen maailman?"

"Älkäämme väitelkö, Daniela. Mitenkä? Olemmehan nyt ensi kertaa pitkästä ajasta yksin ja alamme riidellä sen sijaan että puhuisimme rakkaudesta! Suloinen,kaunis, ihastuttava kultani!"

Daniela huokasi syvään. Tuo huokaus oli omituinen, puoleksi onnellinen, puoleksi onneton. Onnea tuotti hänelle Raoulin äänen hyväily, hänen katseensa autuutta lupaava tulinen ilme; mutta onnettomuutta ennusti hänen täydellinen ymmärtämyksen puutteensa hänen ajatuskantaansa kohtaan, se leikkiä laskeva tapa, jolla hän piti luullotellun ylemmyytensä puolia. Niin, luullotellun. Daniela alkoi pelätä, että Raoulin ilmapiiri tosiaankin oli paljoa rajoitetumpi kuin hänen omansa; että hän, mitä kaikkiin vakavampiin ja korkeampiin kysymyksiin tuli, turvautui vain ennakkoluuloisiin korulauseihin, ettei hän pyrkinytkään minkäänlaiseen ajatuksen selvyyteen. Olihan tässä ollut kysymys niin tärkeästä seikasta kuin hänen äitinsä kirjeestä, joka oli loukannut hänen morsiantansa, ja sen sijaan että hän olisi koettanut hälventää tämän loukkauksen vaikutusta ei hän ollut edes ymmärtänyt, että se oli ollut loukkaava, vaan turvautui tavalliseen sanaleikkiinsä kääntäen asian siten, ikäänkuin hänellä olisi ollut jotakin anteeksiannettavaa. Kunhan Danielalla vain olisi ollut voimaa — vaikkapa vain ajoittainkin — irtaantua intohimon huumaavista kahleista voidakseen avonaisesti puhua hänen kanssaan siitä, mikä selvittämättömänä oli heidän välillään. Mutta hän tunsi, ettei hänellä sitä ollut, hän tiesi, että niinpiankuin Raoul lausui vain yhden ainoankin hellän sanan, hänenkin hellä sydämensä alkoi hänelle sykkiä, ja kaikki, mikä oli järkeä ja vakavuutta, haihtui tietymättömiin. Jospa edes kreivitär Barthen olisi ollut läsnä, niin ehkäpä kylmä, selittävä keskustelu olisi ollut mahdollinen, mutta näin kahden kesken ollessa, jolloin rakastuneitten sydämet ilmankin alkavat kiihkeästi sykkiä… — Kaikkea tuota ilmaisi Danielan ilon- ja surunsekainen huokaus, kun hän vastasi Raoulin hellään kuiskaukseen:

"Oi Raoul, rakas, kaunis Raoulini, mikä onnettomuus, että rakastan sinua!"

XVIII

Seuraavana päivänä johti kreivi Trélazure keskustelun jälleen äitinsä kirjeeseen.

Kreivitär Barthen oli taaskin paikalla. Eilenkään eivät kihlaantuneet olleet saaneet kauan olla kahden kesken. Heidän istuessaan vielä kahvipöydän ääressä lehtimajassa oli kreivitär palannut takaisin.

Tänään siis, tavallisen aamupäiväkäyntinsä aikana sanoi Raoul äkkiä:

"Te olitte oikeassa, Daniela. Olen lukenut uudestaan äitini kirjeen ja olen sitä mieltä, että olisi ollut parempi olla näyttämättä sitä teille. Siitä käy esille, ettei äitini iloitse kihlauksestani niinkuin hänen pitäisi. Antakaa hänelle anteeksi liiallinen äidillinen ylpeytensä ja antakaa minulle anteeksi, etten ennemmin käsittänyt sitä oikealla tavalla."

"Iloitsen suuresti, että edes nyt jälkeenpäin huomaatte sen, rakkaani; minä suon teille anteeksi ja hyvin kernaasti annan äidillennekin anteeksi, sillä hänen kannaltaan asiaa katsoen on aivan luonnollista, että hän kirjoitti niinkuin hän kirjoitti."

"Oi, kun hän oppii teidät tuntemaan, muuttuu hänenkin kantansa toiseksi; hän on huomaava, että hänen poikansa on löytänyt suuremman onnen, kuin mitä hän — äidinkään suurien vaatimusten mukaisesti — ansaitsisi. Mutta Daniela, sallikaa minun kysyä erästä asiaa, joka tämän kirjeen johdosta juolahti mieleeni. Oletteko katolilainen?"

"Niin, minä olen kastettu katolin uskoon. Miksi te vasta tänään sitä kysytte?"

"Minä oletinkin sitä, koska näin teidän tulevan messusta."

"Teitä en koskaan ole nähnyt kirkossa."

"Oi, minä olen uskonnollinen, vaikka — en harjoita sitä käytännössä."

"Toisten laita on aivan päinvastainen: he käyvät joskus kirkossa — tottumuksesta — tavasta, koska se kuuluu asiaan — mutta eivät silti ole uskonnollisia."

"Ette te suinkaan sillä tarkoita itseänne?"

"Tahdotteko tutkia omaatuntoani? Mitäs, jollemme olekaan samaa mieltä?"

"Se olisi todellakin surkuteltavaa. Onneksi te aikaisemmin sanoitte olevanne katolilainen. Äitini huomautus Tanskassa vallitsevista oloista oli tehnyt minut levottomaksi."

"Mieheni oli kylläkin protestantti tai pikemmin ratsionalisti, sillä hän ei tunnustanut mitään uskontoa."

"Siis vapaa-ajattelija? Minä kunnioitan kaikkia uskonlahkoja, mutta jumalattomuus herättää, jollei suorastaan inhoani, niin ainakin surkutteluani."

"Minun mieheni ei ollut inhottava eikä säälitettävä, kreivi Trélazure."

"Älkäämme puhuko siitä! Te teette aivan oikein puolustaessanne miehenne muistoa, vaikka te varmaankin itse kaikkein eniten kärsitte hänen jumalattomuudestaan, jos te, niinkuin toivon, olette uskonnollinen."

"Mutta koska me olimme eri uskontoa, niin olisi minun, teidän edellytyksenne mukaan, pitänyt yhtä paljon kärsiä, olipa mieheni kiihkeä protestantti tai vakaumukseltaan vapaa-ajattelija, sillä kummankin olisi pitänyt minusta olla väärin —"

"Onhan siinä sentään suunnaton eroitus. Näettekö, miten epäloogillisia naiset ovat? Joskin eri uskontoa seisoo kuitenkin kaksi uskovaista kristittyä — tai menkäämme vieläkin pitemmälle, sillä tahdon olla suvaitsevainen — uskovainen kristitty ja hurskas juutalainen tai vilpitön muhamettilainen toisiaan lähempänä kuin uskonnollinen ihminen ja sellainen, joka yleensä ei usko mitään. Epäusko on voimakkaitten henkien kerskailua, sairaus, jonka siemenen Voltaire on kylvänyt maailmaan —"

"Voltaire — yksi ainoako ihminen?" väitti Daniela vastaan. Mutta Trélazure ei pannut tähän eikä hänen muihinkaan vastaväitteisiinsä mitään huomiota, vaan jatkoi puhettaan. Hän oli nyt kerta puhetuulella; tästä aineesta oli hänellä, useasti väiteltyään siitä erään toverinsa kanssa, kokonainen varasto todisteita, ja nyt ne olivat tuotavat esille. Hänestä oli mieluista kerrankin näyttää näille molemmille naisille, että hänkin osasi käsitellä vakavia kysymyksiä ja että hänellä yleensä oli lujat, hurskaat ja — niinkuin hän sanoi — "terveet" mielipiteet.

"— Voltaire on kylvänyt maailmaan ja jotka muutamissa piireissä ovat saaneet tuhoa aikaan, joskaan ei hienommissa piireissä; hienosto ja kansa pitävät uskonnollisuudesta kiinni."

"Voiko ajan henki taantua?"

"— Vain sellaiset, jotka haluavat kumota yhteiskunnan pylväät, ahdistavat, missä ikänä voivat, uskontoa, ja luulevat siten voivansa toteuttaa vallankumouksellisia unelmiaan. Näiden jumalattomien rinnalla on, niinkuin äsken jo huomautin, sellaisia, jotka turhamaisuudesta ovat epäilijöitä ja jotka luulevat tuovansa viisautensa esille epäilemällä perinnäisiä oppeja. Mutta he unohtavat, ettei ihmisjärki yleensä voi tunkeutua jumallisten salaisuuksien perille, että on järjettömän itserakasta lausua mielipiteensä sellaisista asioista, joita on mahdoton selittää, ja kieltää sellaista, minkä olemattomuutta on aivan mahdoton todistaa. Mutta nämät epäilijät pysyvät tällä kannalla vain niin kauan kuin heidän käy hyvin; vaaran hetkenä he nöyrästi polvistuvat maahan ja rukoilevat Jumalalta pelastusta, ja kuolinvuoteelleen useimmat haettavat papin. Niinkuin äskenkin Littré —"

"Ja luuletteko todellakin, että tämä filosofi?… Varmaankaan ette ole lukenut hänen teoksiansa —"

"— Littré, joka koko elämänsä ajan oli vapaa-ajattelija — eräs kuuluisa piispa kieltäytyi akademian jäsenyydestä, jotta hänen ei tarvitsisi istua tuon jumalankieltäjän vieressä — antoi kastattaa itsensä viime hetkessä. Ja oikein hän siinä tekikin; ja vaikka olettaisimmekin, että hänen entiset mielipiteensä olisivat oikeat eikä siis elämää kuoleman jälkeen olisikaan, niin ei hän kääntymisellään kadottaisi mitään, jota vastoin päinvastaisessa tapauksessa hänen voittonsa olisi suunnaton."

"Luuletteko ehkä, että Renankin kääntyy?"

Vihdoinkin Raoul vastasi Danielan vastaväitteisiin.

"Kukapa tietää? Hänen viimeinen hetkensä ei ole vielä tullut, ehkäpä hän ilman kuolemanuhkaakin muuttaa mielipiteensä, niinkuin monet suuruudet ennen häntä."

"Te myönnätte, että Renan on suuri henki?"

"Sitä ei kukaan voi kieltää", vastasi Raoul, "hänen kykynsä on suunnaton; hänen tyylinsä ihastuttava. Niinkuin näette en ole lainkaan yksipuolinen ja suvaitsematon, minä annan nerolle aina arvonsa, missä ikänä se ilmenee. Vastikään selailin hänen muistelmiaan ja hänen sujuva, kaunis tyylinsä suorastaan lumosi minut — mikä ilo lieneekään kirjoittaa tuolla tavalla. Mitä hänen mielipiteisiinsä tulee, niin pitäisi, voidakseen ratkaista onko hän oikeassa vai väärässä, ensiksi tehdä laajoja tutkimuksia, lukea kaikki kirkkoisät, ensimäisen kristillisen kirkon koko historian, ja sellaiseen ei maalikko pysty. Toiset suuret oppineet, joita me emme myöskään voi seurata, ovat opettaneet aivan päinvastaista; tässä sekasorrossa ei ole siis muuta keinoa kuin uskoa sitä mitä meille opetetaan. Se pelastaa — jos se kerran on totta — meidän sielumme toista elämää varten, ja sitä paitsi se antaa vankan pohjan kaikille meidän maallisille ihanteillemme oikeudentunnolle, ihmisrakkaudelle ja siveellisyydelle. Mihinkä moraali muuten nojautuisi, jollei olisi olemassa palkitsevaa ja rankaisevaa Jumalaa; miksikä muuten miehet olisivat rehellisiä ja naiset siveitä? — Olisihan kaikki muuten suurinta petosta. Siinä maailmassa, jota vapaa-ajattelijat tavottelevat, on pääasiana nautinto, rikastuminen —"

"Sellaista tavottelee uskovaisten maailma yhtä paljon…"

"— Silloin ei olisi enää olemassa mitään sellaista kuin itsensäuhrautumista, kieltäytymistä ja minkä nimisiä kaikki nuo hyveet lienevätkään, jotka kohottavat meidät eläintä korkeammalle. Siksi niin sanotut voimakkaat henget tahtovatkin vetää meidät eläinten kannalle, koska he väittävät, että me polveudumme niistä."

"Se on tieteellinen periaate, eikä sellaisia laadita missään erikoisessa tarkoituksessa, vaan huomioiden perustalla."

Trélazure ei kuunnellut Danielaa.

"Mutta tuo apinaperiaate", jatkoi hän, "joka myöskin kerran oli muodissa, on, niinkuin kaikki muodit, vanhentunut. Tiede yleensä, johon meidän vastustajamme aina nojautuvat, on vaarallinen ainoastaan puoleksi oppineiden käsissä; todellisesti oppineet, niinkuin esimerkiksi Cuvier ovat todistaneet geologian pitävän yhtä raamatun kanssa. Tiede on todistanut vedenpaisumuksen todeksi, ja varmaa on, ettei tosi tiede koskaan voi kumota uskon perimätietoja. Monet niistä ovat tosin ymmärrettävät kuvaannollisessa merkityksessä, niinkuin esimerkiksi luomispäivät, jotka tarkoittavat ajanjaksoja, tai käärme, joka edustaa pahan periaatetta; mutta eihän voida vaatia, että Mooses, joka puhui vielä nuorelle ihmiskunnalle, olisi käyttänyt muuta kuin yksinkertaista, hänen aikaansa soveltuvaa kieltä."

"Mistä se johtuu", keskeytti Daniela, "että te, joka olette niin uskovainen, ette — miten te äsken sanoittekaan? — harjoita käytännössä uskontoa? Miten voi olla täyttämättä kirkon vaatimuksia, jos pitää sen oppia oikeana?"

"Hyvä Jumala, Daniela, tuo kysymys todistaa naisellista pintapuolisuutta. Te panette liiaksi huomiota ulkonaiseen muotoon. Messussa käynti, rippi ja niin edespäin, ne ovat vain ulkonaisia seikkoja eivätkä sitä paitsi sovellu maailmanmiehelle. Se on nyt kerta kaikkiaan tullut meille tavaksi — ja suopea papisto tyytyykin siihen — että vain naiset ottavat osaa kaikkiin kirkollisiin juhlamenoihin, jota vastoin miehet, joiden aika kuluu julkisessa elämässä ja myöskin nuorten miesten huveissa, pysyttelevät niistä erillään. Se ei tapahdu periaatteesta — niinkuin Gambettan laita oli, joka ei koskaan astunut jalallaan kirkkoon — vaan tottumuksesta. Huono tapa kyllä, sen myönnän; käytännössä toteutettu hurskaus olisi parempi. Sitä paitsi monet miehet, varsinkin naineet ja maaseudulla asuvat, käyvät hyvinkin usein kirkossa. Nykyään varsinkin, kun radikaalien jumalattomuus niin suuressa määrässä on levinnyt, pitävät vanhoilliset kunnia-asianaan ilmaista uskoaan ulkonaisilla juhlamenoillakin. Näkisittepä miten täynnä kirkot ovat Parisissa, myöskin miehiä…"

"Milloin te olitte viimeksi ripittämässä itseänne?"

"Se on omantunnonkysymys! Pahoittelen suuresti, etten pitkään aikaan — luullakseni en sen jälkeen kun ensi kerran kävin ehtoollisella — ole täyttänyt kristillisiä velvollisuuksiani. En väitä olevani mikään hyveen esikuva, ja vaikkapa kynsin hampain vastustankin sitä syytöstä, että olisin vapaa-ajattelija, niin yhtä suurella innolla kiellän olevani tekopyhä. En ole mikään tekojumalinen mies — en muuten pidä tekojumalisista naisistakaan — mutta en ole ottamatta osaa kirkollisiin harjoituksiin siksi, että halveksisin niitä, vaan —"

"Välinpitämättömyydestä?"

"Miten kova te olette, Daniela… aikomukseni oli muuten käyttää vieläkin ankarampaa sanaa; aioin sanoa syntisyydestä. Niin, me olemme kaikki heikkoja, epätäydellisiä ihmisiä, jotka tarvitsemme taivaan armoa, jotta emme tulisi kirotuiksi, ja siksi tulee meidän koettaa niin vähän kuin suinkin loukata tätä taivasta. Mutta syntimme varalta tarjoaa uskontomme meille runsaasti armoa. Se on yleensä kaikkien köyhien ja onnettomien turva, ja jo senkin vuoksi on suorastaan rikos ahdistaa sitä. Se on sittenkin monen jalon sielun puhtain aarre —"

"Se on kyllä totta", sanoi Daniela.

"— Se on välttämättömin lapsuuden kasvatuskeino ja vanhuuden viimeinen lohdutus. Te hämmästytte, hyvät naiset, te ette tienneet, että minulla, vaikka ulkonaisesti teenkin maailmallisen vaikutuksen, on tällainen uskonnollinen pohja?"

"Ei, sitä en todellakaan tiennyt", vastasi Daniela, "mutta sittenkään en voi olla paheksumatta sitä ristiriitaa, joka on olemassa opin ja elämän välillä."

"Niin, nuhdelkaa te vaan, te olette aivan oikeassa, minä ansaitsen sen, että olette niin ankara; mutta minä tahdon parantaa tapani, niinpiankuin olen naimisissa. Ensiksikin on joka tapauksessa ennen vihkimistä käytävä ehtoollisella, ja silloin minut vapautetaan koko nuoruuden syntitaakastani, joka ei ole niinkään vähäinen, ja teidän hyvä esimerkkinne on sitten yllyttävä minua muuttumaan koko elintavaltani yhtä hyväksi katolilaiseksi, kuin olen jo vakaumukseltani."

Trélazure nousi ja sanoi hyvästi.

"Näkemiin asti illalla", sanoi hän. "Mutta älkäämme silloin puhuko jälleen vakavista asioista; suokaa anteeksi, jos olen ikävystyttänyt teitä. Te näytätte kovin alakuloiselta, Daniela. Silloin tällöin täytyy kuitenkin korkeampiakin kysymyksiä kosketella. Mutta tänä iltana tuon mukanani Labichin huvinäytelmät ja sitten pidämme oikein hauskaa."

"Näkemiin asti!" vastasi Daniela ojentaen kätensä.

"Kadehdittava nainen!" huudahti kreivitär Barthen, Trélazuren lähdettyä. "Miten kauniisti teidän sulhasenne tänään puhui… En olisi uskonut häntä niin syvämietteiseksi — miten väärin arvosteleekaan joskus muita ihmisiä — minä luulin, ettei hän välittäisi vakavista asioista lainkaan."

Daniela oli vaiti, hän nojasi päätään käteensä, ja näytti olevan ajatuksiin vaipunut. Kreivitär Barthen jatkoi:

"Mikä onnen takuu vaimolle, kun mies on siinä määrin uskonnollinen; nykyään varsin harvinainen onni! Ainakin voi luottaa hänen uskonnollisuuteensa, siihen, että hän tulee pitämään pyhänä kuudetta käskyä."

"Syvä kuilu — syvä kuilu…" mutisi Daniela itsekseen.

"Mitä te sanotte?"

"En mitään. Te olette oikeassa, pitäisihän se tieto tuottaa minulle suurta tyydytystä, että sulhaseni on hurskas mieleltään ja asettaa ihanteensa korkealle. Siten tahdon asian käsittää."

XIX

Vaaditun kirjeen kirjoittaminen kreivitär Trélazurelle tuotti Danielalle varsin paljon vaikeutta. Sittenkin hän myönsi, että se oli tehtävä. Jollei hän olisi edeltäkäsin lukenut erästä kirjettä, joka oli loukannut häntä syvästi ja jonka kautta hän oli jossakin määrin oppinut tuntemaan sen kirjoittajaa, olisi hänen tehtävänsä ollut helpompi. Hän olisi muodostanut itselleen aivan toisen kuvan vanhasta rouvasta ja nähnyt hänessä pääasiallisesti vain sen miehen äidin, jota hän rakasti, ja jonka hän kaikkien muiden parista oli valinnut itselleen — ja olisi kirjoittanut siinä varmassa vakaumuksessa, että kreivitär rakkaudessaan olisi tullut häntä puolitiessä vastaan ja olisi ollut kiitollinen sen johdosta, että hän tahtoi tehdä onnelliseksi heidän kummankin rakkautensa esineen. Sen sijaan tiesi Daniela nyt, että hänen tuleva anoppinsa piti poikansa morsianta pikemmin pojan onnen turmelijana kuin sen tuojana. Hän tiesi edelleen, että kreivitär oli aateluudestaan, uskonnostaan ja kansallisuudestaan kopeileva nainen; eikä miniä näistä vaatimuksista voisi tyydyttää ainoatakaan. Daniela ei ollut aatelista sukua, hän ei ollut ranskalainen ja mitä hänen uskoonsa tuli… no, se oli asia, josta oli parasta kokonaan vaieta. Uskonnollisiin väittelyihin hän ei rupeaisi vanhan rouvan kanssa — sillä hän kunnioitti hänen hurskauttaan; ei hän myöskään suostuisi tässä asiassa teeskentelemään, siis muuta keinoa ei ollut kuin syrjäyttää kaikki uskonnolliset kysymykset, mikä nykyään muutenkin kuului hyvään tapaan. Ei mistään asiasta niin sanotussa "seuraelämässä" niin itsepäisesti vaiettu kuin uskonnosta. Toiset tekevät sen arkuudesta, toiset välinpitämättömyydestä, varovaisuudesta, kunnioituksesta, kaikki seuraten yleisesti hyväksyttyä, joskaan ei julkilausuttua tapaa. Tästä asiasta ei tule puhua ja niin vähän kuin suinkin kirjoittaakin. Se on samalla kertaa liian pyhä ja liian vaarallinen. Kirjat, jotka eivät ole saarnakirjoja, vaietkoon samoin kuin salongitkin. Romaani, joka käsittelee uskonnollista kysymystä, yhdentekevää oikeauskoiseltako vai vapaamieliseltä kannalta, saavat harvoin kustantajan; edellisessä tapauksessa siksi, että "me periaatteellisesti tahdomme pysyä erillämme uskonnollisista riidoista", jälkimäisessä tapauksessa siksi, ettei "sellainen sovi perhelukemiseksi". Sitä paitsi enimmät lukijat laskevat sellaisen romaanin harmistuneina kädestään. Enimmät — ei kuitenkaan kaikki. On sellaisiakin olemassa, jotka suurella mielenkiinnolla seuraavat tätä kysymystä, sellaisia, jotka sen kautta ovat joutuneet sielullisiin taisteluihin ja jotka suuresti iloitsevat, kun he todellista elämää kuvaavassa kirjassa kohtaavat sentapaisia rohkeasti käsiteltyjä kysymyksiä.

"Totta tosiaan", tuumi Daniela katsellessaan kirjepaperia, johon hän oli kirjoittanut vain päivämäärän sekä puhuttelusanan "Rouvani." — "Totta tosiaan, kirjoitelmaa Herbert Spenceristä, jota Stern vastikään vaati minulta, olisi ollut helpompi saada kokoon kuin tätä kirjettä. Tosin on vaikea saada selvästi sanotuksi sitä, mitä todellakin tuntee ja ajattelee, mutta vielä paljoa vaikeampaa on kirjoittaessa torjua luotaan tunteensa ja ajatuksensa. Se tulee kuitenkin alituisesti olemaan minun osani seurustellessani Raoulin äidin kanssa," tuumi hän edelleen. "Eikö minun täydy hänen itsensäkin suhteen useasti turvautua vaitioloon? Eikö vaikeneminen monessa tapauksessa ole — valehtelemista?"

Häntä värisytti, sillä hän vihasi valhetta. Vihdoinkin hän oli saanut kirjeen valmiiksi. Se oli aivan lyhyt.

Rouvani! Te toivoitte saavanne minulta kirjeen. Ilman tätä käskyltä tuntuvaa toivomustakin olisin pitänyt velvollisuutenani kääntyä teidän puoleenne pyytääkseni teidän äidillistä siunaustanne liittoomme. Olisin joka tapauksessa kirjoittanut, vakuuttaakseni teille, että elämäntehtävänäni on oleva koettaa tuottaa teidän pojallenne niin paljoa onnea kuin ikänä saatan. Mutta koska vain teot ja tulevaisuus voi todistaa tällaisen aikeen totuutta, säästän kaikki vakuutukset myöhempiin aikoihin ja mainitsen vain yhden ainoan tosiasian: minä rakastan sydämestäni Raoulia. En salaa itseltäni, että monet vikani — puuttuva nuoruus, nimen loisto ynnä muut seikat — voivat saattaa teidät epäilemään, ettei Raoulin kohtalo ehkä tule niin onnelliseksi kuin teidän ylpeät unelmanne toivovat; sitä vastaan en voi myöskään tuoda muuta kuin yhden tosiasian: että hän rakastaa minua. Rakkaus, rouvani, on ihanin lahja, minkä Jumala on meille suonut, sen mukana seuraavat kaikki muut ilot ja ennen kaikkia anteeksianto. Siksi uskallan myös pyytää teidän ystävyyttänne; ja siihen nähden, että tästä lähin kaikki minun sekä sulhaseni tunteet tulevat olemaan yhteisiä — siis myöskin lapsen kunnioitus — uskallan vakuuttaa teille rakkauttani.

Syvimmällä kunnioituksella, rouvani, teidän altis

Daniela Dormes.

"Oi", huokasi Daniela luettuaan kirjeensä. "Kaikki tämä ei totuuden kannalta sittenkään pidä paikkaansa. Minä aavistan edeltäpäin, että tuo nainen ei tule sietämään minua, enkä minä itsekään — hänen onnettoman kirjeensä jälkeen — tunne häneen minkäänlaista vetovoimaa. Oi Raoul, voitko sinä korvata minulle kaiken muun — voitko olla minun tukeni ja turvani? Mieltäni niin ahdistaa…"

Niin, hänen mieltänsä ahdisti, mutta hän ei tiennyt syytä siihen. Yhä uudestaan kiiti hänen aivojensa läpi ajatus tarttua vielä toiseenkin kirjepaperiin ja kirjoittaa siihen: "Rakas kreivi! Me emme sovi toisillemme, minä vapautan teidät lupauksestanne!" Nämät rivit — niin hänestä tuntui — pelastaisivat hänet mielettömästä teosta, jota seuraisi lukemattomat kahleet, sillä yksin hänen ajatuksensa tulisivat kahlehdituiksi… Mutta hän tukahdutti nämät päähänpistot manaten esille Raoulin kuvan. Hän oli rakastunut ja niinpä tämä kuva riitti karkoittamaan kaikki arvelut ja jättämään jäljelle yhden ainoan ajatuksen: "Oi, me emme voi kuitenkaan elää ilman toisiamme!"

Hän käänsi kirjeensä kokoon ja pisti sen kuoreen.

Ernestine astui sisään.

"Armollinen rouva", sanoi hän, "Dalian tunti on lopussa ja herra professori käski kysyä, tahtooko armollinen rouva tulla tunnilleen?"

"Kyllä, kyllä, saata hänet saliin ja sano, että tulen heti."

Daniela kirjoitti osoitteen kuorelle. Sitten hän nousi kirjoituspöydän äärestä ja meni viereiseen huoneeseen.

"Hyvää huomenta, herra professori", sanoi hän ojentaen Sternille kätensä. "Olin tänään vähällä unohtaa tuntimme; mutta se tulee juuri parhaaseen aikaan… tekee niin hyvää saada kääntää ajatuksensa johonkin järkevään."

Kun he olivat käyneet pöydän ääreen istumaan sanoi Stern:

"Tässä, armollinen rouva, olen tuonut kirjanne."

"Minkä kirjan? Ah, Littrén! Oletteko lukenut sen jo loppuun?"

"Te määräsitte itse äskettäin, että me tänään ottaisimme tämän teoksen keskustelumme pohjaksi."

"Niinkuin tahdotte", sanoi Daniela hajamielisenä.

Stern avasi kirjan.

"Tässä on eräs kohta", sanoi hän, "joka on kiinnittänyt huomiotani aivan erikoisessa määrässä. Tuntuu siltä, kuin siinä lyhyesti ja kauniisti viitattaisiin siihen uuteen kehitysasteeseen, johon ihmishenki kohoaa uuden maailmankäsityskannan pohjalla. Ottakaa vihkonne esille, armollinen rouva, ja kääntäkää se! Kääntäminen on erinomaisen hyvä harjoituskeino ajatuksen käsittämiseksi. Sitten voimme sen johdosta keskustella, kehittää ajatusta edelleen."

Daniela teki työtä käskettyä. Hän asetti vihon eteensä, kirjan sen viereen vasemmalle puolelle ja kävi käsiksi työhön.

Yksi lause Danielan käännöksessä kuului näin:

Ihminen joutuu aivan uuteen asemaan huomatessaan seisovansa itseään ympäröivässä paikan, ajan ja syitten äärettömyydessä ilman muita hallitsijoita, voimia tai takeita kuin itse maailmankaikkeutta vallitsevat lait; sillä nämä kolme seikkaa ovat hänessä itsessään: laki, valta ja takeet. Ei mikään ole niin kohottavaa sielulle kuin tämä käsitys. Yhteisvaikutuksen kautta, joka ei koskaan ennen ollut tapahtunut, herättää se sielussa ymmärtämisen tarvetta, alistumisen, antautumisen ja toiminnan halua.

"Tämä ensimäinen lause", sanoi Stern käytyään läpi Danielan käännöksen ja hyväksyttyään sen, "ilmaisee kaikessa lyhykäisyydessään vastakohdan kaikesta siitä, mitä teologit tuhansissa teoksissaan ovat väittäneet. Nimittäin luonnonlakien muuttumattomuuden ja niiden yksinvaltiuden. Ja tämä toinen lause tuo esiin filosofin hurskauskannan — nimittäin ymmärtämisen tarpeen."

"Niin", keskeytti Daniela. "Ymmärtämisenhalu merkitsee hengen hurskasta kohoamista. Vastakkaisessa leirissä hurskaus julistaa kieltäytyvänsä siitä; se pitää sitä synnillisenä tai naurettavana itserakkautena eikä myönnä, että sellaisissa mielipiteissä voi ilmetä sielun kohoamista. Mutta rakas herra professori, jättäkäämme kirja sikseen ja puhukaamme todellisesta tapauksesta, jota tässä käsitellyt aatteet koskettelevat ja joka minuun on kipeästi koskenut. Ehkäpä te autatte minut tästä pulmasta. Te sanoitte vastikään,: Jumala varjelkoon sellaisesta onnettomuudesta, että kahden toisiinsa sidotun ihmisen mielipiteet eivät kävisi yhteen. No niin, tämä onnettomuus on kohdannut minua ja minun sulhastani. Te tunnette minun mielipiteeni, jotka ovat samat kuin teidän omannekin; minun sulhaseni mielipiteet — vasta eilen hän laajemmin teki niistä selkoa — ovat aivan päinvastaiset…"

"Onko kreivi Trélazure uskonnollinen?"

"Ei; vaikka hän nimittää itseään siksi, niin ei hän ole uskonnollinen eikä hurskas. Hän ylvästelee sillä, ettei hän ole tekopyhä, ettei hän alistu kirkollisiin juhlamenoihin, hän myöntää, että dogmatiikka voi olla väärässä, että totuus on ehkä muualta löydettävissä, mutta hän hyväksyy uskonnon siksi, että se mahdollisesti voi olla oikeassa ja että se hänelle on mukavaa, säädyllistä ja lohdutusta antavaa. Ja etenkin siksi, että vapaan tutkimuksen ja arvostelun koko henki on hänelle vastenmielinen; se loukkaa hänen valtiollisia ja säätyennakkoluulojaan, se henki ei ole rojalistinen, mutta ei myöskään aristokraattinen, se kuuluu sille ihmisluokalle, jota hän halveksii ja pelkää, ja tämän halveksumisensa ja pelkonsa hän kohdistaa koko järjestelmään. Hän on uskonnollinen, ei sen vuoksi että hänen sydämensä kaipaisi hartautta, ei siksi että hänen henkensä olisi tutkinut uskonkappaleita, vaan sen tähden, että uskonnollisuus sisältyy vanhoillisten 'säädyllisten' ihmisten ohjelmaan. — Siten minä arvostelen hänen tunnustustansa."

"Ehkäpä liian ankarasti, armollinen rouva. On niin vaikea nähdä toisen ihmisen sydämeen. Te ette ole tuntenut sulhastanne vielä kauan. Salongissa, puistossa, tanssiaisissa ei voi yhtä tarkoin oppia tuntemaan ihmistä kuin esimerkiksi tässä, yhdessä opiskellessa. Ehkäpä uskonnollisuus, jonka hän teille on tunnustanut, on todellakin jalo piirre hänen sielussaan. Muistakaa, että hänen kasvatukselleen, ympäristölleen, hänen maailmalliselle elämälleen on koko uudenaikainen ajatustapa aivan vieras. Luultavasti hän ei lainkaan tunne sitä, mitä hän tuomitsee. Ehkäpä hänen filosofiset opintonsa ovat olleet erittäin hyvät, mutta niinkuin tiedämme ei virallinen oppi Ranskassa ulotu 17:ää vuosisataa pitemmälle. Minä tunnen koko tämän ohjelman; vertaavien kasvatusopillisten tutkimusteni vuoksi on minun ollut pakko tutustua kaikkien maiden ja koulujen metoodeihin. Minä tiedän, että ranskalaiset hengelliset opettajat valmistavat ylioppilaita, jotka tuntevat perinpohjin oman maansa ja vanhan ajan klassillisen kirjallisuuden ja sen ohella ovat täydellisiä aatelismiehiä, mutta jotka halveksivat kaikkea, mikä on uudenaikaista."

"Mutta voinko minä tulla onnelliseksi, jos mieheni halveksii kaikkea sitä, mitä minä ihailen ja kunnioitan?"

"Armollinen rouva, äskettäin te sanoitte, ettei kreivin uskonnollisuus ole fanaattinen. Älkää tekään olko fanaattinen, niin vältätte kaikki kiusalliset yhteensattumat. Hän ei elä uskonnon vuoksi, sillä hän on maailmanmies, te ette elä vapaan tutkimuksen hyväksi, sillä te olette maailmannainen; teidän harrastuksenne eivät perustu yksinomaan vastakkaisiin aatteihin; on muita aloja, joilla te voitte kohdata toisenne: seuraelämä, koti, perhe, ennen kaikkea sydän, sillä tehän rakastatte toisianne?"

"Intohimoisesti", myönsi Daniela.

Stern tukahdutti huokauksen. Mustasukkainen tuska viilsi häntä.

"Te neuvotte minua siis", sanoi Daniela hetken kuluttua, "te neuvotte minua siis vaikenemaan niistä asioista, jossa meillä on vastakkaiset mielipiteet? Se tuntui minustakin ainoalta mahdolliselta keinolta — mutta sanokaahan, onko se rehellistä?"

"Rehellisintä, armollinen rouva, kun sellaiset sielun epäsoinnut ilmestyvät, olisi ero —"

"Onko mahdollista erota, kun sydän vaatii yhtymistä?"

"Jos avioliitossa olisi kysymys vain rakkaudenjanon tyydyttämisestä, vain kahden liekin yhtymisestä, niin olisi sielujen sopusointu sivuseikka; mutta kun on elettävä yhdessä koko elämä, myöskin vanhuus, jolloin liekkien palo on sammunut, kun kaikissa yhteisen kohtalon käänteissä toisen tulee neuvoa, tukea ja lohduttaa toista, niin on ajatusten ja tunteiden sopusointu kaikkein tärkeintä."

"Te olette oikeassa, minä tiedän liiankin hyvin, että olette oikeassa… Te olette kelpo, hyvä ihminen. Miten onnellinen olisinkaan, jos sulhaseni ajattelisi samalla tavalla kuin te… Mutta ettekö arvele, että voisin kääntää hänet meidän puolellemme? Jos keskustelisin vielä asioista hänen kanssaan, jotka erottavat meidät toisistaan, jos hän minulle mieliksi tutkisi niitä kysymyksiä, jotka selittäisivät hänellekin meidän näkökantaamme?"

"En tunne kreiviä, mutta sittenkin tahtoisin vastata kieltävästi kysymykseenne. Sellainen tehtävä repisi vain rikki teidät eikä se teiltä onnistuisikaan. Väittelemällä ei voida kumota maailmankäsitystä. Samalla kreivikin koettaisi kääntää teidät oman kantansa puolelle — luuletteko, että se häneltä onnistuisi?" Daniela pudisti päätään. "Ja yhtä mahdotonta olisi teidän saada hänen mielipiteensä muutetuksi. Niiden juuret ovat syvällä hänen kasvatuksessaan, hänen entisyydessään, koko hänen ajatuskannassaan; hän ei yrittäisi edes itse järkyttää niitä — ja jos vastakkaiselta puolelta koetettaisiin sitä tehdä, niin ne vain vahvistuisivat, sillä sen kautta vain vanhat todisteet muistuisivat sitä paremmin mieleen. Sitä paitsi osat olisivat huonosti jaetut. Nuori vaimo antaa miehensä helposti kääntää hänet omalle puolelleen, mutta mies, joka jossakin määrin pitää vaimoaan itseään halvempana, ei alistu kulkemaan hänen talutusnuorassaan. Vaimon halveksuminen kuuluu myöskin sen koulun opinkappaleihin, johon kreivi näyttää lukeutuvan. Valmistukaa siihen, että yksi hänen uskonkappaleitaan on juuri hänen oman sukupuolensa ylemmyys."

"Se on kyllä totta, hän puhuu naisista yleisin, halveksivin sanoin, jotka aina vaikuttavat minuun hiukan hermoja ärsyttävästi. — Stern, rakas ystäväni, minä en tule olemaan onnellinen."

"Väistykää sitten, armollinen rouva."

"Sitä en voi."

XX

Samana iltana oli suuri seura koolla Danielan salissa, siellä oli miltei pienet tanssiaiset. Suuren huoneen keskilattialta olivat kaikki huonekalut nostetut pois ja nuoret tanssivat; herra von Lacher soitti.

Talon emäntä ei ottanut osaa tanssiin. Hän istui tavallisessa nurkassaan, ja toinen toisensa jälkeen tulivat vieraat juttelemaan hänen kanssaan; Zollern ei väistynyt koko iltana hänen rinnaltaan.

Nyt lähestyi heitä Trélazure, joka juuri oli tanssinut rouva von Lacherin kanssa.

"Jos te luulette, että aion luovuttaa teille paikkani", sanoi Zollern, "niin erehdytte suuresti. Niinkauankuin teidän välinne eivät olleet selvät, käyttäydyin mallikelpoisesti ja tein itseni kaikkein uhrautuvimmalla tavalla näkymättömäksi; mutta nyt, kun olen tekemisissä julkisesti kihlautuneen parin kanssa, niin on häiritsevä läsnäoloni minun mielestäni suorastaan terveellinen. Kyllä te yllin kyllin saatte vielä olla kahden kesken, siunatkaa siis kaikkea, mikä voi kiihoittaa tätä kaksin-olon kaipausta."

"Minun aikomukseni ei ollutkaan karkoittaa teitä täältä, rakas parooni", sanoi Trélazure käyden Danielan toiselle puolelle istumaan. "Minä tiedän, että rouva Dormes panee suurta arvoa teidän keskustelukykyynne, luultavasti paljoa suurempaa kuin minun."

"Silloin emäntänne olisi tehnyt viisaammin valitessaan minut teidän sijastanne —"

"Ehkäpä tekisin viisaammin, jollen lainkaan menisi naimisiin", sanoi Daniela miettivänä.

"En ole pitkään aikaan kuullut teidän puhuvan niin järkevästi", sanoi Zollern. "Avioliitto on tosin varsin soma laitos, mutta ensiksikin kovin uskallettu ja toiseksi kerrassaan rakkausvastainen."

"Rakkausvastainen?" naureskeli Daniela. "Kylläpä tuollaiset vanhatpojat ovat epämoraalisia olioita, ottakaa vaari tästä peloittavasta esimerkistä, Trélazure, älkääkä katuko kihlaustanne; pitäisihän teidän toki tietää, te avioliiton vihaaja, että naiminen on ainoa ala, jossa rakkaus on naisille luvallista."

"Olen jo kauan huomannut", laski Raoul leikkiä, "että meidän kelpo paroonimme on häpeämätön moraalin vastustaja, ja että se varmaan on johtunut hänen surkuteltavasta vanhanpojan asemastaan. Kaikki, mitä meidän miesten sieluissa on mustaa, viittaa siihen, ettei minkään naisen käsi ole sitä puhdistanut. Kaikki hyvä tulee meille naisista."

"Kylläpä hän osaa", mutisi Zollern saksaksi.

"Naiset —", sanoi Daniela, "sepä hyvä, että johdutte siihen puheenaineeseen. Joku sanoi tänään teistä, että te halveksitte minun sukupuoltani. Puolustakaa itseänne."

"Olen valmis vaatimaan kaksintaisteluun sen, joka sellaista on väittänyt. Ja jos pääsen siitä hengissä, niin lupaan kirjoittaa kymmenlauluisen kertovan runoelman naisten ylistykseksi."

"Toivoisin, että puhuisitte vakavasti", sanoi Daniela hiukan alakuloisena, "ja käyttäisitte proosaa."

"Siinä missä 'ikuisesti naisellinen' alkaa — näettehän, että teidän Goethenne ei ole minulle aivan vieras — siinä kaikki proosa loppuu. Kaikki se, mikä on suloista, on naisessa ruumistunutta. Sulous, vienous, haaveellisuus — sanalla sanoen: runous, sinun nimesi on nainen! Korkeimman rakkauden ja kiihkeimmän rakkauden symbooli on nainen: Venus, jumalatar; ylevintä puhtautta ja armosta rikkainta lempeyttä edustaa Maaria, neitsyt. Turhaa olisi maan kasvattaa ruusuja, jollei nuoria tyttöjä olisi, jotka koristaisivat itseään niillä; viiniköynnöksen olisi turha antaa viiniä, jollei iloisia impiä olisi, jotka täyttäisivät meidän viinipikarimme; turha olisi liesi kodin lämmityksenä, jollei tarmokas emäntä sitä hoitaisi; turha olisi itsevaltiaan kuninkaan hallita koko Ranskaa, jollei olisi Pompadouria, jolle polvea notkistaen voitaisiin ojentaa shokolaadia — ja yksin sodan laakeritkin kadottaisivat viehätyksensä, jollei valkea käsi painaisi seppeltä kulmillemme. Ilman houreja ei Muhamed voinut ajatella taivasta; ilman Evaa ei Adamin puutarha olisi ollut mikään paratiisi. Ja lopulta kaikki, mikä maailmassa on kuolemaa ja syntiä voitetaan naisen välityksellä; sillä iankaikkisuudesta saakka on naisen tehtävänä ollut polkea rikki käärmeen pää."

"Eikö kellään täällä ole lyyraa?" huudahti Daniela.

"Kylläpä hän osaa", murahteli Zollern uudestaan.

"Totta tosiaan", sanoi nuori rouva, "helpompi olisi minun sietää, jos veitsenkärjellä viiltäisitte lautasta tai terävällä neulalla raappisitte silkkitapettia, kuin sen kauemmin kuunnella teidän korkealentoisia purkauksianne. Tehän lainaatte naisihanteenne vanhoista kuvakirjoista, rakas Raoul. Näen kaikki nuo puupiirrokset edessäni: Venuksen kohoavana merestä, Jumalan äidin seimen ääressä, pyhän Elisabethin ruusukori käsivarrellaan, ritarinrouvan rukin ääressä, viinikannua heilauttavan bacchantiinan, Evan omena kädessä… Tanssivat bajaderit te olette unohtanut, Kleopatran ja Orleansin neitsyen roviolla. Eikö järkevä nainen voi kadottaa kärsivällisyyttänsä!"

Trélazure nauroi.

"Enpä olisi uskonut, että intomielinen naisten ylistykseni olisi herättänyt teidän harmianne. Mutta sekin pukee teitä. Viha on liekki — ja liekit kuuluvat teidän alaanne, olkoon että ne kiertävät teidän suonissanne teidän ollessanne kreikkalainen kurtisaani tai vaaliessanne niitä Rooman vestaalina…"

"Auttakaa! Nythän te alotatte jo toisen niistä kymmenestä laulusta, joita te uhkasitte sepittää. Syrjäyttäkää toki tarut, mytologia ja vanhan ajan historia ja puhukaamme nykyajan naisesta. Naiskysymys on ilmankin kaikkein polttavimpia kysymyksiä."

"Se on kyllä totta", puuttui Zollern puheeseen, "että jos tahtoisimme sommitella nykyajan naisista kuvakirjan, niin tulisi siihen aivan uusia tyyppejä: ylioppilaita, sähköttäjiä, yhdistysten puheenjohtajia, lääkäreitä…"

"Lisätkää siihen vielä puhujat ja tutkimusmatkailijat", sanoi Trélazure, "niin voitte panna kuvakirjanne nimeksi: 'Naisen epänaisellisuus'."

"Te olette siis naisasian vastustaja? Nähkääs, minä, joka olen vanha mies, ja jonka ihanimmat muistot naisista kuuluvat siis siihen aikaan, jolloin ei ollut kuin kahta lajia naisia: neulaa ja viuhkaa käyttäviä; jolloin ei tilikirja, kynä eikä tohtorinhattu kuulunut naisellisiin työkaluihin; minä en sittenkään katsele epäilevin silmin yhtä vähän nykyajan kuin tulevaisuuden naista. Olen kokenut, että maailma menee eteenpäin, ja kaikkea, mikä tarkoittaa muutosta, minä tervehdin mahdollisena edistyspyrkimyksenä."

"Mutta yhtä suuri mahdollisuus on sekin, että se vaikuttaa taantuvasti", väitti Trélazure vastaan. "Pysykäämme vain yhdessä kysymyksessä: naisemansipatsionissa, joka näyttää huvittavan emäntäämme, ja minä tahdon suoraan lausua mielipiteeni sen johdosta — käyttäen tällä kertaa proosamuotoa. Toivottavasti te, rouvani, ette asetu emansipatsionin puolelle?"

"Omasta puolestani en. Minä en tunne olevani orja."

"No Jumalan kiitos! Minulle olisi tuottanut suurta tuskaa, jos nuo epäterveet aatteet olisivat tarttuneet teihin, vaikka tunnenhan minä siksi hyvin teidät järkeväksi ja naiselliseksi Danielakseni. Nykyajan nainen on tosin aivan toisellainen kuin nuo kuvakirjatyypit, joista te äsken moititte minua; puhukaamme siis meidän aikamme naisista. Vestalien, pyhimysten ja sankarittarien aika on ollut ja mennyt, mutta naisen arvokkain ruumistuminen — perheen äiti — on jäänyt jäljelle. Miehen toveri, lasten äiti on sivistyksen mukana suuresti kehittynyt. Nainen ei ole enää vain karhean työn tekijä eikä koristenukke, vaan hän on nykyisen kasvatuksen kautta kehittynyt perheen tueksi."

"Olkoon menneeksi!" sanoi Daniela hyväksyen.

"Mutta", jatkoi Trélazure, "vaara on tarjolla, että hän voi pää edellä syöksyä alas siitä korkeudesta, jonne hän järkevän kasvatuksen avulla on noussut. Tyytymättä tyttären, puolison ja äidin kadehdittavaan asemaan hän pyrkii keskelle maailman melua voittaakseen miehisillä aseilla paikan auringossa. Samalla hän kadottaa hänelle kuuluvan tehtävän kotilieden ääressä. Ulkona, ihmisvilinässä häviää myöskin hänen naisellisuutensa: hänen suloutensa, vaatimattomuutensa, ujoutensa ja liiankin usein hänen kainoutensa. Sitä paitsi varustus, joka on liian painava hänen heikolle ruumiilleen, musertaa hänet; hänen pieni kätensä kykenee vain huonosti käyttämään raskaita aseita, tai toisin sanoen: hänestä ei voi tulla muuta kuin keskinkertainen lääkäri, tarmoa vailla oleva kauppias, ala-arvoinen tiedemies."

"Minun tiedonantajani oli sittenkin oikeassa", sanoi Daniela. "Te pidätte naista ala-arvoisena oliona."

"Älkää käsittäkö minua väärin, armaani. Monessa asiassa te olette meitä ala-arvoisemmat, mutta toisissa te seisotte meitä paljon ylempänä."

"Oi, minä tunnen jo ennestään tuon kuluneen lauseen, jota te nyt aiotte käyttää: meillä on tunteen herkkyyttä, sielun hienoutta, synnynnäistä tahtia ja niin edespäin."

"Kulunut lause, jos niin haluatte; mutta tosiasia on joka tapauksessa, että naisilla on toisellaiset ominaisuudet kuin miehillä. Kun lähemmin tarkastaa silmiinpistäviä totuuksia, niin käyttää tietenkin kuluneita lauseita. Teidän täytyy kuitenkin myöntää, että miehellä on voimakkaammat lihakset kuin naisella, ettekä saa loukkaantua vaikka — taaskin tosiasioihin vedoten — oletankin, että hän myöskin on järjeltään vahvempi. Eihän naisten joukossa tähän asti vielä ole ollut sellaisia suuruuksia kuin Newton, Descartes, Laplace."

"Te teette yksinkertaisen laskuvirheen, jos nojaatte todistuksenne tällaisiin tosiasioihin. Ajatelkaahan, että sadasta miljoonasta tieteitä harjoittavasta ja henkisellä alalla työskentelevästä miehestä vain yksi ainoa on Newton tai Laplace. Henkisesti työskentelevien naisten lukumäärä on tähän asti ollut niin pieni, että aivan yksinkertaisesti ei voida heistä esittää saman tapaista prosentti-esimerkkiä tai verrannollista suhdetta."

"Te puolustatte siis naisen yhdenvertaisuusaatetta?"

"En minä puolusta; olen vain ohimennen kumonnut yhden teidän todisteistanne, koska se tuntui minusta epäloogilliselta: ehkäpä on parempia todisteita olemassa."

"Niitä on vaikka kuinka paljon. Minä viittaan vain meidän etevimpien miestemme lausuntoihin, jotka ovat yhtä mieltä siitä, että naiset luonnostaan eivät kelpaa taistelemaan yhtä vähän nyrkillään kuin hengellään. Minä puhun tietysti aivan yleisesti enkä mitenkään tahtoisi sanoa mitään sellaista, mikä voisi loukata teitä — minun silmissäni te olette oikea helmi naisten parissa. Minä myönnän kyllä, että loistavin henki joskus vai piillä kaikkein suloisimmassa naisen päässä; minä myönnän myös kernaasti, että miesten parissa on lukemattomia temppeleitä; mutta ylipäänsä tulee kummankin sukupuolen pysyä niiden rajojen sisäpuolella, jotka luonto sille on määrännyt. Teille sulouden piirin — meille voiman piirin. Nähkääs, miten naurettaviksi me tulemme, jos yritämme näytellä suloisen osaa käyttämällä hiusvoiteita ja jalokiviä, pitämällä silmäpeliä, ajamalla sydämiä takaa ja — suokaa anteeksi — yhtä naurettava on nainen, joka tavoittelee viisautta ja oppia. En tiedä, kumpiko näistä kuvista on inhottavampi — naisellinen mies vai miesmäinen nainen. Se mitä nuorukainen on balettitanssijana, sitä nuori tyttö on ylioppilaana; kumpaisiakin on nykyään olemassa, mutta täytyyhän teidän myöntää, että tanssijatar on paljoa suloisempi kuin tanssija ja ylioppilas. Loppujen lopuksi, vaikkei tanssija herätäkään erikoisempaa kunnioitusta, niin ei hän myöskään ole mikään pelottava olento, jota vastoin epänaisellinen nainen helposti muuttuu hirviöksi. Ja mitäpä esimerkiksi katupolitiikkaa harrastava nainen on? Oikea petrolöösi. [Ranskan vallankumouksen aikana nimitettiin petrolööseiksi niitä naisia, jotka sytyttivät lamppuöljyllä rakennuksia palamaan.] Ja yhtä vaarallinen — joskin hiukan vähemmän vastenmielinen — on nainen musteentöhriänä."

"Samassa hengenvedossako te mainitsette yhteiskuntaraivottaret ja kirjailijattaret?"

"Petrooli ja muste ovat kumpikin aiotut valon ja kirkkauden levittäjiksi, mutta naisten käsissä ne useinkin syttyvät tuleen: ajatelkaahan esimerkiksi Louise Michelin teoksia… Mutta minä peruutan sittenkin tämän ehkä liioitellun yhdistelmän; naisten mustetolpoissa on enimmäkseen hyvinkin vaaratonta vesimäistä nestettä, joka tosin tahraa heidän sormensa — mutta suurelle joukolle se ei tuota muuta vaaraa kuin ikävystyttää heitä…"

"Minä kiitän teitä George Sandinne nimessä —"

"Se on jotain toista. George Sandilla oli miehinen henki… se oli jonkunmoinen luonnon ihme, samoinkuin on parrakkaita naisiakin. Muuten sai tämäkin kirjailija kuulla totuuden — nimittäin Barbey d'Aurevillyn erinomaisessa teoksessa: Les bas bleus… minä annan sen teille lainaksi. Ja Barbey ei lainkaan ollut naisvihaaja — hän on meidän kirjailijoistamme kaikkein ritarillisimpia luonteita; hän suorastaan jumaloi naista, jos nainen näet ei kiellä sukupuoltansa, se on, jos hän on suloinen, siveä ja hurskas. Kuinka typeriä he ovat, nuo yhdenvertaisuutta tavoittelevat naiset! Kaikkein ensiksi he kadottavat meidän ihailumme. He eivät tahdo, että me halveksisimme heitä, ja sittenkin he kaikkein ensiksi koettavat vieroittaa meidät ihailemasta heitä; he valittavat, etteivät he seiso samalla asteella kuin me ja laskeutuvat itse alas jalustaltaan; he vaativat, että me ottelisimme heidän kanssaan, ja silloin meidän on mahdoton enää laskeutua polvillemme heidän eteensä. He leikkaavat hiuksensa lyhyeksi, he panevat silmälasit nenälleen, he käyttävät paksuanturaisia kenkiä, he tuoksuvat asiakirjatomulta ja saattavat meidät unohtamaan, että kauneutta on olemassa; he kirjoittavat tohtorinväitöskirjoja, tekevät kenttämittauksia, ja sanat 'minä rakastan sinua' kuolevat heidän huuliltaan."

"Siitähän koituu suorastaan maailmanloppu", ivasi Zollern. "Ehkäpä naisemansipatsioni ei olekaan muuta kuin ihmiskunnan uhkaava kuolemantauti. Me luulimme, että toinen puoli ihmiskuntaa, joka niin kauan oli ollut lamassa, alkaisi tehdä työtä ja olla hyödyllinen; että sen kautta inhimillisen arvon ja onnen mahdollisuus tulisi kaksinkertaiseksi — mutta kas, silloin käykin selville, että koko liikkeen tuloksena onkin vain yleinen kuolema."

"Te nauratte?" sanoi Trélazure. "Onneksi voin yhtyä teidän nauruunne, sillä, Jumalan kiitos, on olemassa vielä kylliksi suloisia ja oikeita naisia. Niin sanottu 'naisliike' kuolee omaan järjettömyyteensä, ja mitäpä meidän tarvitsisi välittää sen uhreista, noista sinisukista ja silmälasi-niekoista. Toivottavasti en ole sanonut mitään, armollinen rouva, mikä olisi voinut loukata teitä? Ettehän te voi olla edesvastuussa kaikista sukupuolenne erehdyksistä. Teidän itsenne ei tarvitse kokea, ettei teidän eteenne enää polvistuttaisi. Olen vain totellut teidän käskyänne ilmaistessani mielipiteeni tästä kysymyksestä, ja minä päätän sanani sanomalla teidän sisarillenne: 'Niinkauankuin te olette naisia, olette te ihailun arvoisia.'"

"Ja milloin me emme ole sitä enää?"

"Silloin kun te rupeatte harjoittamaan kaunohenkisyyttä tai puoskaroitte teologiassa, filosofiassa ja lääketieteessä."

"Mikä tiedekunta jää meille avoimeksi?"

"Kaunein kaikista — ettekä te siinä ole aluksi kandidaatteja, vaan heti paikalla professoreita — rakkauden tiedekunta."

Salin toisessa päässä keskustelu oli hiukan vähemmän vaikeatajuinen. Siellä eivät naiset olleet puheenaiheena, vaan he puhuivat itse — sävy oli hyvin naisellinen — sitä ei tosiaankaan voitu moittia kaunohenkisyydestä eikä filosofoimisesta — sillä puhe keskittyi kokonaan juoruihin.

Paroonitar Rimmersperg ja everstinrouva von Boderich istuivat siinä yhdessä.

"Saanko sanoa teille ajatukseni aivan suoraan, rakas paroonitar? Minä en usko, että ranskalainen herra sulhanen tulee olemaan mallikelpoinen uskollisuudessaan. Näin vastikään pari katsetta, jotka hän heitti rouva von Lacheriin…"

"Oi, rakas rouva everstinna, mitä te sanotte! Mutta minä en käsitä myöskään, mitenkä voi ottaa vastaan noin emanpiseerattua —"

"Emansipeerattua —"

"Niin, epansimeerattua naista, tarkoitan minä. Muuten enpä herra Trélazurenkaan sijassa olisi aivan levollinen. Ajatelkaahan, tuo nuori opettaja, joka asuu tässä talossa —"

"Ah, tuo kaunis herra Sternko, jolla on rampa poika?"

"Niin. Hän istuu aina tuntikausia rouva von Dormesin luona."

"Hän kuuluu opettavan Daliaa."

"Niin, tunnin päivässä, ja sen jälkeen hän istuu äidin luona."

"Hänkin opiskelee hänen johdollaan, olen kuullut."

"Hänen iässään ei voine enää oppia, hän sallii hänen kai hiukan mielistellä itseään. En usko, että siinä on mitään pahaa, rakas rouva von Boderich, minä sanon vain, etten sietäisi sitä ranskalaisen sijassa."

"Hän kuuluu olevan juutalainen, eihän se sopivaa olekaan — niin kaunis kuin hän vielä lisäksi on…"

"Ja rakastunut hän myöskin on rouva von Dormesiin, olen kuullut sen palvelijattareltamme, joka on kuullut sen Sternin palvelijalta. Kerran hän yllätti hänet suutelemassa rouva von Dormesin valokuvaa."

Pari äänekästä akordia esti rouva von Boderichia kuulemasta sanaa "valokuva" viimeisessä lauseessa.

"Todellako? Mitä te sanotte! Onpa se kaunis juttu. Kylläpä maailma nykyään on turmeltunut. Minun täytyy sanoa teille suoraan, rakas paroonitar, että tuo nuori leski aina on tuntunut minusta hiukan epäilyttävältä… Hänessä on jotakin teennäistä; hänen kanssaan on mahdoton vaihtaa järkevää sanaa, ei hänen kanssaan voi puhua taloudesta, ei muodeista eikä palvelijoista, aina hänen ajatuksensa liitelevät Jumala tiesi missä taivaan piirissä."

"Taivaassako? En usko, että hän siitä suuria välittää. Hänen ensimäinen miehensä oli protestantti, ja juutalaisen kanssa hän nyt on näin hyvissä väleissä; en usko että hän panee uskontoon minkäänlaista huomiota."

"Siitä kaikki muukin sitten selviää. Mutta se hämmästyttää minua sittenkin. Eikö kreivi parkaa pitäisi varoittaa?"

Paroonitar Rimmersperg kutsui luokseen tyttärensä, joka seisoi luutnantti Müllerin kanssa ikkunakomerossa.

"Giulietta, tule tänne!"

Nuori tyttö totteli kutsua.

"— Annas kun korjaan vyönauhaasi. Nosta se ylös käydessäsi istumaan, muuten rutistat sen kokonaan. Ja karkoita toki luotasi tuo onneton mylläri", lisäsi hän kuiskaten. "Sinulla on hirveä into piiloutua hänen kanssaan joka nurkkaan."

"Hän seuraa aina jäljessäni, äiti. En minä mahda sille mitään."

XXI

Tuon naisia koskevan keskustelun jälkeen Daniela oli kauan aikaa alakuloisella mielellä.

Trélazuren väitteet eivät olleet loukanneet häntä niin paljon naisena kuin järkevänä ihmisenä. Hän oli tähän asti ollut varsin välinpitämätön niin sanotun "naisasian" suhteen eikä mikään ollut hänelle sen vieraampaa kuin tehokkaalla tavalla ottaa osaa uudenaikaisen naisen vapauspyrintöihin ja elatustaisteluun. Mutta Trélazuren käsityskanta tässä kysymyksessä oli niin täynnä ennakkoluuloja, että Danielaa suorastaan kauhistutti.

Trélazure ei kyennyt siis antamaan arvoa naisen ihanteellisille pyrkimyksille, vaan hän arvosteli häntä vain ulkonaisten ilmiöiden mukaan ja teki pilkkaa esimerkiksi naisten silmälaseista ja musteisista sormista. Arvostelussaan hän oli niin pureva, niin tuomitseva ja niin alentuvan viisasteleva, että se vaikutti Danielan hermoihin aivan samalla tavalla kuin jos veitsellä olisi vingutettu porsliinilautasta tai kynnellä raapaistu silkkitapettiin. Hänen väitöksensä olivat kokonaan kokoonpannut vanhoista kuluneista lauseista, mutta sittenkin hän toi ne esiin sellaisella tavalla, että oli vaikea hyökätä miltään puolelta niiden kimppuun.

Trélazure, joka ei ollut lukenut eikä ajatellut kymmentäkään osaa siitä mitä Daniela isänsä ja miehensä johdolla ja sittemmin omin päin oli opiskellut, tunsi olevansa häntä voimakkaampi sekä henkisesti että ruumiillisesti vain sen nojalla, että hän oli mies. Hänestä olisi tuntunut suorastaan julkealta, jos Daniela yleensä olisi yrittänyt ottaa osaa filosofisiin, tai vieläpä uskonnollisiin keskusteluihin. Olihan hän karkoittanut nuo kysymykset omista ajatuksistaankin liian korkealentoisina asioina, — niiden tutkimiseenhan oli olemassa ammattimiehiä, mitenkä siis Daniela heikolla naisellisella järjellään olisi uskaltanut ryhtyä sellaiseen? Hän olisi vain hymyillyt hänen yrityksilleen, samoinkuin hän olisi hymyillyt pienelle lapselle, joka koettaa nostaa raskasta huonekalua, jota hän itsekään ei saa paikaltaan liikutetuksi — sellaiset työthän jätettiin tottuneiden kantajien huostaan.

Mutta Trélazure ei vain hymyillyt hänelle; hän halveksisi häntä varmaankin, jos Daniela sallisi hänen silmätä ajatusmaailmaansa. Hurskaus oli Trélazuren mielestä korkein naisellinen hyve, eikä Daniela ollut hurskas hänen käsityksensä mukaan. Miten väärin hän käsittäisikin hänet. Hän ei olisi hänen silmissään vailla vain kaikkea suloa, vaan myöskin vailla hyveitä. Jos hän tietäisi että hän ihaili Darwinia, Renania, Straussia, Stuart Milliä ja muita senkaltaisia suuria henkiä, niin hän ei pitäisi häntä vain naurettavana, vaan vielä lisäksi surkuteltavan turmeltuneena. Ja pitäisikö Danielan ikuisesti kätkeä sielunsa naamarin taakse, jotta hän ei rakastetun miehensä silmissä herättäisi inhoa?

"Oi, Stern on oikeassa", tuumi Daniela itsekseen, "oikeinta olisi erota." Tämä ajatus tuntui hänestä tuskalliselta ja torjuen sen luotaan hän lisäsi: "Stern oli myös oikeassa, kun hän varotti minua kiihkomielisyydestä. Siinä maailmassa, jossa Raoul ja minä tulemme elämään, voimme syrjäyttää kaikki nuo kysymykset; myöskin jokapäiväisessä elämässämme voimme keskustella tuhansista muista asioista ja jättää naisasian ja kaikki uskonkysymykset sikseen. Ei tarvitse muuta kuin välttää niitä kysymyksiä, jotka muutenkaan eivät kuulu minun alaani. Kun me katsomme toisiamme silmiin ja sanomme 'minä rakastan sinua', niin emmekö me ymmärrä täydellisesti toisiamme — eivätkö sielumme sulaudu silloin yhteen? Tuo sähkövirta, joka kulkee toisesta rakkauden sytyttämästä sydämestä toiseen, on niin kirkas, että koko muu maailma joutuu varjoon… Kun minulla on halua tuoda ilmi ajatusmaailmani salaisuuksia, niin onhan minulla ystäviä — Stern esimerkiksi — mikä ilo onkaan kuulla hänen puhuvan! Siinä ei ole tyhjää sanahelinää, ainoastaan täsmällisiä, asiallisia sanoja; ei mitään valmiita ennakkoluuloja, vaan rehellistä pyrkimystä omaan käsitykseen — totuuden etsimistä. Ja koska totuus ei siedä mitään ristiriitaisuuksia, niin hän harkitsee omia mielipiteitään voidakseen luopua niistä siltä varalta, että hän keksisi niissä jonkun ristiriitaisuuden, jota vastoin Trélazure ei pidä väliä, vaikka hän samassa kysymyksessä toisi esiin kaksi vastakkaistakin mielipidettä. Hän kehuu esimerkiksi naisen saavuttamaa sivistystä ja kohottaa hänet miehen toveriksi, mutta samassa hengenvedossa hän kieltää häneltä kaiken mahdollisuuden hankkia itselleen lisäsivistystä. Hän pitää puhtautta hänen parhaana koristuksenaan, pelkää, että puhtaus toimeentulotaistelussa katoaisi, ja unohtaa, että niiden joukosta, jotka eivät kykene itseään elättämään, juuri useimmat 'kadotetut' sielut lähtevät. Hän ei halveksi näitä kadotettuja myöskään niin paljon kuin hänen pitäisi, ollakseen johdonmukainen. 'Tyhmät neitsyet' kreikkalaisista hetairoista parisilaiseen kamelianaiseen saakka ovat hänestä miellyttäviä, koska ne esiintyvät hänen kuvakirjassaan. Nämät entisyyden ihailijat eivät vihaa järkiperäisesti mitään muuta kuin uutta. Kaikkea sitä, mitä kerran oli ja mikä on päässyt juurtumaan, he ihannoivat; vain vasta heräävän he torjuvat luotaan tai kieltävät sen. A ja B kuuluvat nykyhetkeen, C on tuskin itänyt tulevaisuudensiemen. Edistyksen vihaaja käyttää hyväkseen A:ta ja B:tä, vaikka ne vastustaisivatkin toisiaan ja olisivat verivihollisia, voidaksensa tukehduttaa C:n. Esimerkiksi — Daniela etsi ajatuksissaan aina esimerkkejä vahvistaakseen väitteitään — esimerkiksi paavilaisuus ja uskonpuhdistus (A ja B) ovat toistensa vihollisia; ne olisivat kernaimmin tuhonneet toisensa, mutta molemmat ovat historiallisia tosiasioita, ja edistyksen vihaaja käyttää kernaasti — kun uusi järjenuskonto (C) ilmestyy taivaanrannalle — A:n aseita ja B:n varustuksia taistellakseen C:tä vastaan; hän ei ota lukuun sitä vihaa, joka vallitsee molempien edellisten välillä, vaan ohjaa heidän vihansa kaksinkertaisella voimalla kolmatta kohti… Ja ylipäänsä — miten surkuteltavia nuo mielipiteet ja vakaumukset ovat, jotka eivät ennen kaikkea ole kyenneet hävittämään vihaa! Ei ole olemassa mitään tieteellistä vihaa, ja ken herjaa, hän erehtyy. Miten surkuteltavia kaikki ne ovatkaan, jotka vihaavat! Ensiksikin ovat viha ja kärsimys synonymeja, toiseksi ne eivät tiedä mitään eteenpäin pyrkimisen iloista. Kiinnitakertuminen on vaivalloista, eteenpäinkulkeminen riemua. Jokainen tieteen uusi keksintö, jokainen hengen saavutus — perinnäistapojen vartijalle se on yhä uudestaan poikkihakattava hydran pää — meille uudestikasvanut siipi…"

Tuollaiset ajatukset kiusasivat Danielaa nyt tuntikausia. Hän taisteli ajatuksissaan Raoulin kanssa, toi esiin omia mielipiteitään, kuunteli hänen vastauksiaan, se on korulauseitaan ja harmitteli niiden johdosta. Sattuipa joskus, että hän oli pahoillaan Raoulille sanoista, joita tämä ei koskaan ollut lausunut, mutta jotka hän varmaan olisi tuonut ilmi, jos siihen olisi ollut tilaisuutta.

Seuraten uskollisesti päätöstään hän vältti persoonallisessa seurustelussa kaikkia keskusteluja, jotka koskettelivat arkaluontoisia kysymyksiä, mutta ajatuksissaan hän yhä uudestaan antautui pitkiin selityksiin, ja se väsytti häntä ja teki hänet hermostuneeksi. Jos hänen sulhasensa sanoi jotakin, joka oli kuvaavaa hänen ajatuskannalleen, oli Daniela vaiti, mutta sanat jäivät hänen mieleensä. Ja niinpiankuin hän oli yksin, alkoi hän miettiä, mitä hänen olisi pitänyt vastata. Mutta silloin hän oli myös aina näkevinään halveksivan hymyilyn, jolla Raoul kuunteli hänen väitteitään; hän tiesi, ettei hän yrittänytkään seurata hänen ajatuksen juoksuaan, vaan piti hänen vastalauseitaan vain hullutuksina — jollei suorastaan rikollisina. Ja niinpä hän seuraavalla kerralla jälleen oli vaiti.

Sellaisissa olosuhteissa Danielan rakkaus kärsi. Sen sijaan että hän yksin ollessaan olisi loihtinut armaansa kuvan eteensä ja nauttinut tunteistaan, niinkuin hän oli tehnyt ennen, hän ajatteli nyt ainoastaan abstraktisia asioita. Luulotellut riidat herättivät hänessä vihamielisyyttä, mikä aina seuraa liian suurten erimielisyyksien mukana; vihamielisyyttä, mikä oli sitä syvempi, kun se oli kerrassaan tukahdutettava. Erimielisyys voi vielä olla siedettävä, kun kaksi ihmistä, jotka täydellisesti ymmärtävät toisensa, taistelevat kumpikin oman käsityskantansa puolesta; mutta Daniela oli vakuutettu siitä, ettei hänen sallittaisi puolustaa mielipiteitään, vaan moitittaisiin vain sen johdosta, että hän oli saattanut omistaa itselleen sellaisia mielipiteitä. Sillä että hän itse ajattelemalla olisi johtunut niihin, oli suorastaan mahdotonta naisen järjelle; että hän yrittäisi niitä puolustaa, olisi naiselliselle naiselle arvotonta. Siksi hän vajoaisi kai liiankin pian muste-petroolitahraajien kannalle.

Suurena virkistyksenä tuollaisten yksinväittelyiden jälkeen olivat ne tunnit, jotka Daniela vietti Sternin kanssa. Stern ei ollut vain samaa mieltä kuin hän, vaan hän avasi hänelle uusia aloja, joille hän kernaasti seurasi häntä. Stern osasi selvin sanoin ilmaista sen, minkä Daniela oli vain epäselvästi aavistanut; hän laajensi hänen ajatuspiiriään, kumoamatta silti hänen entisiä mielipiteitään; hän opetti häntä vieläkin syvemmälle tunkeutumaan niihin tiedon ja ajatusten aloihin, joihin hän jo aikaisemmin oli tutustunut; hän ei riistänyt häntä väkivallalla rakkaaksikäyneeltä alalta toiselle, vaan hän paljasti hänelle siinä vain uusia kauneuksia.

"Te olette minun oppaani kulkiessani omalla kotiseudullani, rakas Stern", oli Daniela kerran hänelle sanonut.

Sen jälkeen kun Daniela oli puhunut hänen kanssaan Raoulin uskontunnustuksesta ja ilmaissut hänelle pelkonsa, ettei hän voisi tulla onnelliseksi, ei hän ollut palannut enää tähän aineeseen. Mutta hyvin usein hän toisti jonkun lauseen, jolla hänen sulhasensa oli suututtanut häntä ja nimeä mainitsematta hän sanoi Sternille: "Mitä te vastaisitte, jos joku väittäisi sitä tai sitä?"

Sitten Stern toi vastaisen mielipiteensä esille, ja Daniela kuunteli häntä samalla mielihyvällä kuin käräjänkävijä taitavaa asianajajaansa. Näissä vastauksissaan Stern käytti samoja todisteita, joihin Daniela yksinkeskusteluissaan oli turvautunut — joskin paljoa selvempiä ja tarmokkaampia.

Stern arvasi liiankin hyvin, mistä ne lauseet olivat kotoisin, joita hänen oppilaansa esitti keskustelunaiheiksi, mutta hän oli liian hienotunteinen viitatakseen siihen, hän ei tahtonut tunkeutua sen syvemmälle hänen luottamukseensa, kuin mitä hän vapaaehtoisesti hänelle antoi.

Nämä tunnit, jotka Danielalle olivat suureksi lohdutukseksi — olivat Sternille suloista myrkkyä Danielan henkevyys, hänen kauneutensa, hänen hyvyytensä… mutta miksi luetella niitä ominaisuuksia, jotka synnyttävät rakkautta — rakkaudessa itsessään on syytä kylliksi. Stern rakasti Danielaa — se oli tosiasia, joka samalla täytti hänen mielensä ihastuksella ja tuskalla. Mustasukkaisuus aiheutti tuskaa; mutta sitä lievensi sittenkin se tieto, että hän seisoi rakastettuaan henkisesti lähempänä kuin toinen. Sitä paitsi eihän hän koskaan olisi uskaltanut toivoa saavansa omistaa häntä; se mikä on saavuttamatonta, on turvattu meidän toiveiltamme.

Mies parka! Siitä saakka kun hän oli kadottanut onnensa, omaisuutensa ja nuoren vaimonsa, oli hän elänyt vain poikaansa varten, ja olemassa-olon taistelu oli siinä määrin vetänyt koko hänen huomionsa puoleensa, ettei hän enää ollut ajatellut naisia ja rakkautta. Hän oli kokonaan unohtanut, että hän oli vielä täydessä nuoruudenvoimassaan, hän ei vaatinut enää mitään elämältä. Hänen lapsensa tulevaisuus täytti kaikki hänen unelmansa, hänen lapsensa kasvatus riisti kaikki hänen ajatuksensa. — Mutta äkkiä hän oli nyt kohdannut tämän ihanan naisen. Ensi silmäykseltä hän oli tuntenut, että heidän henkensä pyrkisivät toisiaan kohti — ja niin oli käynytkin. Mutta sen lisäksi tapahtui vielä sekin — mitä hän ei edeltäpäin ollut aavistanut — että hän vähitellen alkoi rakastaa hengenheimolaistansa. Danielan kuva ei jättänyt häntä enää päivin eikä öin rauhaan, hänen kätensä kosketus vaikutti kuin sähkövirta hänen suoniinsa — hän rakasti häntä intohimoisesti, hän ihaili häntä.

XXII

Daniela istui penkereellä.

Stern oli juuri poistunut. Suloisen ilman vuoksi hän oli tällä kertaa nostattanut työpöydän ulos; hän järjesti parhaillaan kirjojaan ja vihkojaan.

"Hyvää päivää Daniela!"

"Ah, tekö? Hyvää huomenta, Raoul."

Kreivi suuteli ojennettua kättä. Kernaasti hän olisi tervehtinyt vielä lämpimämmin morsiantaan, mutta vaikkei ketään häiritsevää kolmatta henkilöä ollut läsnä, niin olivat he penkereellä kaikkien katseille alttiina, ja hänen täytyi tyytyä suutelemaan vain kaunista kättä. Mutta sekin vetäytyi varsin kylmästi pois: Daniela oli jälleen harmistunut sulhaseensa.

Tosin hän ei ollut tehnyt mitään, mutta viime yönä, unettomana hetkenä, oli Daniela jälleen ajatuksissaan kiistellyt hänen kanssaan. Ja tällä kertaa sodasta. Daniela oli näet rauhan aatteen kannattaja, Raoul sodan ihailija. Pitkän väittelyn päättäjäisiksi oli Daniela sanonut: "Nähkääs, sota on jäännös raakuuden ajoilta, sen täytyy kadota ja se onkin katoava — joskaan ei aivan heti — niin sittenkin niinpiankuin sivistystaso tulee korkeammaksi, samoinkuin ihmissyöjät nykyään meidän paristamme ovat kadonneet." — Siihen oli Raoul vastannut: "Teidän hermonne eivät kestä sodan kauhujen ajatusta, sen ymmärrän aivan hyvin, se on tosinaisellista ja sopii teille erinomaisesti." —

"Minun hermoistani ei nyt ole kysymys, tarkoitukseni oli käsitellä kysymystä siveellisen kehityksen kannalta." — "Armaani, älkää käyttäkö niin suuria sanoja — ruusuhuulilta nousseina ne ovat kuin rumia kovakuoriaisia, jotka ryömivät kukan kuvusta esille." — "Pysykää toki kerran asiassa ja myöntäkää, että ikuinen rauha —" "On harhakuva, jota kaikki jumalalliset ja inhimilliset laitokset vastustavat. Sotajoukkojen Jumala johtaa itse taisteluja ja jakaa voitot ja tappiot omien tutkimattomien päätöstensä mukaan. Minä luulen, että maani viimeinen onnettomuus oli tarkoitettu — ehkäpä rakkaudesta johtuvaksi rangaistukseksi. Ensi kerralla, kun meidän vuoromme on kostaa, otan minä innolla osaa taisteluun enkä vaadi teiltä muuta kuin että rukoilette puolestani; kaikki filosofeeraus sodasta ja rauhasta on jotain, jota te ette ymmärrä. Sen pohjana on yhteiskunnallisia kysymyksiä, joista teillä onneksi ei ole aavistusta." — "Teidän mielestänne minä olen kovin yksinkertainen?" — "Te olette minun mielestäni ihastuttava nainen."

Nuo sanat "ihastuttava nainen", joita säesti hiukan ivallinen hymy ja intohimoinen katse, kajahtivat vieläkin hänen korvissaan — niin elävältä tuo kiista, joka oli tapahtunut vain mielikuvituksessa, tuntui hänestä — ja vielä tänäkin hetkenä, ojentaessaan Raoulille kätensä, hän oli hänelle harmissaan noista sanoista.

"Te tunnutte tänään väsyneeltä, armaani."

"Minäkö? — Nukuin huonosti."

"Olisiko teillä sittenkin oikkuja? Minä sanon teille jo edeltäkäsin, etteivät nekään voisi saada minua suuttumaan; varmaan nekin pukisivat teitä."

"Oi niin, oikuthan kuuluvat kai myöskin niihin ihastuttaviin vikoihin, jotka naisille ovat luvallisia?" sanoi Daniela, jota Trélazuren keskustelutapa jälleen alkoi ärsyttää.

"Ei niitä kaikille naisille anneta anteeksi — ne kuuluvat 'ihastuttavien naisten' etuoikeuksiin."

Tämä sana vielä puuttui. Danielan olisi tehnyt mieli ääneensä huutaa eikä hän voinut kokonaan tukahduttaa vähäistä hampaitten kiristystä.

"Te olette inhottava", sanoi hän.

Trélazure otti nämä sanat vain pienenä ystävällisenä nuhteluna vastaan ja vastasi:

"Te olette ihastuttava. — Te tarkastelitte kai parhaillaan Dalian kirjoitusvihkoja? Tullessani saksankielen opettaja tuli minua vastaan. Oletteko tyytyväinen pienokaisen edistykseen?"

"Olen kyllä. Mutta opettaja ei tullut Dalian tunnilta, vaan minun."

"Teidänkö? Opiskeletteko te — entäs mitä?"

"Kaikenlaista: kirjallisuutta —"

"Sehän on hyvin kiitettävää", keskeytti Trélazure, "mutta — suokaa anteeksi — hiukan naurettavaa samalla."

"Naurakaa te vaan!"

"Pikemmin minun tekisi mieleni suuttua, sillä jos vajoatte saksalaiseen professorimaiseen pedanteriaan —"

"Niin minun sulouteni voisi siitä kärsiä, eikö totta?"

"Sitä minä juuri aioin sanoa."

"Minä tiedän, paha kyllä, aina liiankin hyvin, mitä te aiotte sanoa."

"Sellainen terävänäköisyys riistää tosin kaiken viehätyksen minun keskusteluiltani. Entäs mitä kirjoja nuo ovat, joita te käytätte opiskellessanne?" Hän alkoi selailla niitä. "Ah, kaikki saksaa. Miten raakamaisilta yksin nuo kirjaimet näyttävät! En tosin ymmärrä paljon niistä, mutta myöntäkäähän, että saksankieli on kömpelöä ja raskasta…"

"En minä myönnä mitään."

"Ja tässä on englantilaisiakin kirjoja… Lapsuudessani osasin aika hyvin englanninkieltä, sillä minulla oli englantilainen kotiopettaja. Vieläkin minä ymmärrän sitä, mutta — suoraan sanoen — minä en kykene lukemaan englantilaista romaania —"

"Nämä eivät ole romaaneja."

"Niin, näen kyllä", sanoi Raoul, lukien kirjojen nimet: "'Charles Darwinin System of logic', 'Origin of the species' — Luetteko te Darwinia?"

"Miksikä en?"

"Hyvä Jumala, jos teidän herra professorinne on järkevä mies, joka lukiessanne selittää teille Darwinin järjestelmän mahdottomuutta, niin ei siitä mitään vaaraa ole — mutta hirveän pitkäveteistä se varmaankin on."

"Oletteko lukenut tämän teoksen?"

"Minä olen kerran silmäillyt sitä, mutta se oli liian kuivaa. Siihen aikaan, kun siitä puhuttiin, tahdoin minäkin tutustua siihen. Nykyään ei kukaan siitä enää välitä."

"Todellako?"

"Tuollaiset asiat nousevat pinnalle, herättävät hirveää melua ja unohtuvat jälleen pian."

"Te uskotte siis, että darwinismi on —"

"Aikoja sitten kumottu, perinpohjin voitettu ja nykyään vaitiololla tapettu teoriia."

Kuvailkaa mielessämme samettipalaseen käärittyä hapanta omenaa, jota on sametin läpi purtava. Voidakseen suorittaa tuon tehtävän, on ikäänkuin hampaita venytettävä — sellainen tunne valtasi nyt Danielankin, kun Trélazure ilman muuta torjui luotaan Darwinin opin. Huolettomasti Trélazure selaili edelleen kirjoja.

"Kas, tässä on myöskin ranskalaisia kirjoja. Quinet, 'L'esprit moderne'. En tunne. Taine, 'De l'intelligence'. Tämä kirjailija tietääkseni on myöskin uudenaikainen. Mutta sanokaahan minulle, rakas Daniela, jos te kerran tahdotte lukea näin vakavaa kirjallisuutta, niin miksikä ette lue todellakin hyvää?"

"Mikä teistä on todellakin hyvää?"

"No, minä tarkoitan klassillista kirjallisuutta. Niissä teidän ei tarvitsisi ihailla vain puhdasta kieltä ja loistavaa tyyliä, vaan hyötyisitte myöskin mielipiteitten vakavuudesta ja ajatusten syvyydestä. Lukekaa Corneille'ia, Boileau'ta, tai, jos kaikin mokomin haluatte filosofiaa — jota minä, sivumennen sanoen en hyväksy — niin lukekaa Pascalia, Descartesia, mutta karttakaa nykyajan arvottomia kirjailijoita, jotka — puhumattakaan heidän vallankumouksellisista mielipiteistään — eivät edes osaa ranskankieltä!"

Danielan hampaat venyivät yhä. Mutta Trélazure jatkoi:

"Minä huomaan, että minun täytyy ohjata teidän kasvatustanne. Tämä saksalainen kouluopettaja voi olla hyvinkin kelvollinen, kun hän pysyy omissa saksalaisissa kirjailijoissaan, mutta ranskalaisen kirjallisuuden lukemisessa hän ei kelpaa opastamaan teitä. Yhtä vähän kuin minä esimerkiksi olen perehtynyt teidän maanne henkiseen omaisuuteen, voi vieras antaa oikeaa arvoa niille kirjallisille helmille, joita Ranskan loistavin aikakausi — suuri vuosisata — on jättänyt meille perinnöksi. Näiden mestariteosten ymmärtämiseen vaaditaan erikoista kirjallista sivistystä, jota meidän koulujemme ulkopuolella on mahdoton saavuttaa. Niinpä tuollainen viaton saksalainen herra — muuten varsin kiitettävää, että hän yleensä on oppinut ranskaa — voi ottaa ensimäisen parhaan kirjan käteensä ja luulee sen nojalla voivansa 'perehtyä' meidän maamme yleiseen henkeen, vieläpä valaista sitä raskailla, pedanttisilla huomautuksillaan. Mutta, jos te todellakin tahdotte, rakas Daniela, niin voin antaa teidän suorittaa varsinaisen kirjallisuuskurssin jonkun ranskalaisen johdolla. Minulla itselläni ei ole siihen kylliksi tietoja eikä tarpeellista kärsivällisyyttäkään ja oikeastaan on minusta aivan turhaa, että te harjoitatte opintoja niin suurella innolla. Tiedättehän, mikä minun ajatukseni on oppineista naisista. Tosin teillä on siksi paljon tahtia, ettette näytä maailmalle oppianne; mutta naisen hengelle on yleensä vaarallista hapuilla ilman varmaa ohjausta ajatusmaailman salakäytävissä. Se riistää naisen sielulta sen naiivisuuden, sen luonnollisuuden, jota tahtoisin verrata niihin hiveniin, jotka peittävät koskemattoman pintaa. En minä puolusta oppimattomuutta — kaukana siitä — onhan aivan kylliksi tiedonkukkasia, joilla voidaan koristaa naisen järjen puutarhaa —"

"Niin, kyllä ymmärrän," puuttui Daniela puheeseen, "hyvinjärjestettyjä historian- ja maantieteen kukkasia, niiden vieressä vahvasti tuettuja kirjallisuuspuita — kaikkea muuta, vaan ei tuota kaunista, villiä rikkaruohoa, jota sanotaan ajatukseksi."

"Te lausuitte ajatuksenne nyt erittäin hyvin ilmi. Te olisitte vielä voinut lisätä, että tämä rikkaruoho saa kasvaa vain voimakkaassa maassa, minä tarkoitan hyvin koulutetuissa miesten päissä, jotta se ei kantaisi myrkyllisiä kukkia. Mutta puhuessamme teidän opettajastanne: onko totta, että hän on juutalainen?"

"On, mitäs siitä?"

"Ei mitään. En minä ole juutalaisvihaaja: Bischofsheim Parisissa oli parhaita tovereitani ja Rotschildien tannssiaisissa ja metsästysretkiltä kävin kernaasti. Mutta pienen tyttäreni opettajaksi en sittenkään koskaan valitsisi miestä, joka ei voisi opastaa häntä kaikkein tärkeimmässä oppiaineessa. Mitä parempi ja kunnioitusta ansaitsevampi juutalainen on, sitä huonommin hän soveltuu kristityn lapsen kasvattajaksi."

"Pelkäättekö te, että hän voisi teurastaa hänet pääsiäislampaaksi?"

"No mutta Daniela, miten te liioittelette! On tosiaankin vaikea keskustella naisten kanssa vakavista asioista."

"Kuulkaahan, herra von Trélazure", huudahti Daniela, jonka kärsivällisyys nyt oli lopussa, "jollette nyt kerta kaikkiaan lakkaa sirottelemasta keskusteluunne tuollaisia yleisiä arvosteluja naisista, niin rikon välimme. Sanokaa minulle mitä kovia sanoja te vain haluatte; sanokaa: teidän kanssanne on mahdoton vaihtaa järkevää sanaa, teillä on kanan järki; sanokaa se kaikki suoraan minulle, mutta jättäkää herran nimessä naiset rauhaan!"

"Te hämmästytätte minua…"

"Suostutteko te tähän vai ette?"

"Suurella mielihyvällä."

"Eikä siinä kyllin. Jos meidän tulee elää sovinnossa, täytyy meidän julistaa pannaan montakin muuta kysymystä: ei sanaakaan politiikasta, sodasta, uskonnosta, tieteestä —"

"Ei mikään ole minulle sen mieluisempaa — ne ovat ilmankin kysymyksiä, joista ei tule puhua naisten — minä tarkoitan — teidän kanssanne."

"Edelleen teidän tulee luvata, ettette sekaannu minun lukuihini ettekä tyttäreni kasvatukseen."

"En ymmärrä lasketteko leikkiä —"

"Minä puhun aivan vakavissani."

"Silloin täytyy minun vastata siihen, etten voi tähän rajoitukseen suostua. Jos minulla olisi ollut onni olla teidän rakastajanne, niin olisin alistunut kaikkiin teidän oikkuihinne, enkä olisi välittänyt yhtä vähän teidän luvuistanne kuin kasvatusaatteistanne. Mutta jos minun tulee olla teidän miehenne — niin samalla olen myös teidän ystävänne ja ohjaajanne. Daliaa tulen pitämään lapsenani ja toivottavasti hän saa sisaruksia, joiden kasvatuksesta tahdon pitää huolta. Teidän täytyy siis sallia, Daniela, että minäkin tuon ääneni kuuluville. Se mitä te luette, on minulle tärkeää ei yksin sen vuoksi, minkä vaikutuksen se tekee teidän luonteeseenne ja kehitykseenne, vaan säädyllisyydenkin kannalta katsoen."

"Luuletteko te, että minä luen kiellettyä kirjallisuutta?"

"Taaskin te käsitätte minut väärin, jos luulette minun kielletyillä kirjoilla tarkoittavan Boccacciota tai Brantomea tai Zolan 'Nana'ta; naiselle ovat myös sellaiset kirjailijat kuin Darwin aivan sopimattomia."

"Taaskin aivan ylimalkaisesti 'naiselle'!"

"Siis minun vaimolleni, jos niin haluatte. Ehkäpä saksalaisen professorinrouva voi pitää sellaisia kirjoja sohvapöydällään näytteillä; mutta naisen budoaarissa minun maassani ei niitä saa olla. Ja teiltä minä en kiellä sitä vain siksi, että se olisi yksin minulle vastenmielistä, vaan senkin vuoksi, että te sen kautta suututtaisitte koko sitä piiriä, jossa teidän tästä lähin on määrä elää. Mitä hurskas äiti raukkani sanoisi, jos teidän käsiinne joutuisi sellainen kirja kuin Renanin 'Jeesuksen elämä'. Ei vain hän yksin, vaan koko meidän seurapiirimme saisi huonon käsityksen teistä. Minä en tosiaankaan ole mikään puritaani, mutta en tahdo salata teiltä, että jos meidän seurapiirimme naisen budoaarissa näkisin tällaisia kirjoja, joita teillä tässä on, niin olisi hän kadottanut puolet viehätyksestään minun silmissäni, ja helpommin voisin antaa anteeksi, jos hän minun astuessani sisään punastuen piilottaisi sohvatyynyn taakse jonkun 'pikantin' kirjan, kuin jos hän arkailematta asettaisi näytteille tällaisen kirjakokoelman. Nämä ovat pieniä vivahduksia, rakas Daniela, joita teidän muukalaisena on mahdoton ymmärtää ja siksi tämä teidän tietämättömyytenne ei minua loukkaa, mutta teidän täytyy ottaa ne huomioon niinpiankuin teistä naimisenne kautta on tullut ranskalainen nainen ja vielä lisäksi grande dame?"

Daniela kohosi pystyyn. Hän oli kalman kalpea. Tänä hetkenä tuo muuten niin rakas mies oli hänelle melkein vastenmielinen.

"Minä menen huoneeseeni, kreivi Trélazure, ja pyydän, että jätätte minut yksin. Päivän kuluessa saatte kirjeen minulta, jossa selitän teille syyt, minkä vuoksi kieltäydyn kunniasta tulla ranskalaiseksi ja ylhäiseksi naiseksi."

Hän teki liikkeen kädellään, joka kielsi Trélazurea seuraamasta hänen jäljessään ja poistui penkereeltä. Mutta Raoul kiiruhti sittenkin hänen jälkeensä. Daniela oli mennyt ruokasalin kautta saliin, mutta täällä Trélazure saavutti hänet ja heittäytyi maahan hänen eteensä takertuen kiinni hänen polviinsa.

Daniela yritti irroittautua, mutta Raoul ei hellittänyt otettaan.

"Daniela, armaani, suloinen rakastettuni — jos suututin sinua, niin anna minulle anteeksi. Kaikkea muuta voin kantaa, mutta en kylmyyttäsi. Minä rakastan sinua — sinä olet omani…"

"Nouskaahan ainakin ylös!" pyysi Daniela, jonka vastustuskyky alkoi horjua.

Raoul totteli, kietoen käsivartensa Danielan ympärille. Hän veti hänet puoleensa ja painoi hänen päänsä rintaansa vasten. Daniela kuuli hänen sydämensä lyönnit samalla kuin mitä suloisimmat lempisanat vuosivat hänen ylitsensä.

"Daniela, vaimoni, kallein aarteeni — ilman sinua en voi elää… Rakastan sinua — me rakastamme toisiamme; eikö koko maailma silloin katoa tämän tosiasian vuoksi? Onko mitään muuta olemassa kuin meidän sydämemme, sanohan, onko mitään sen autuaallisempaa kuin niiden sykintä toisiaan vastaan?"

Trélazure kohotti hellästi Danielan päätä ja katsoi häntä syvälle silmiin, hänen polttava hengityksensä sipaisi häntä, — ja taaskin Danielan harmi, kaikki epäillyt, koko maailma katosi ja hän vastasi vain Raoulin suudelmiin.

"Katsohan, kultani", sanoi Raoul, kun Daniela irtaantui hänen sylistään, "siinä on elämän kruunu, siinä on onni… Olin väärässä, varmaankin lausuin kovia sanoja äsken — anna minulle anteeksi."

"Ei, ei — olithan sinä oikeassa, sinun kannaltasi katsoen. Tietystikään en näyttäisi sellaisia kirjoja äidillesi, enkä liioin perhepapillenne, tiedänhän kyllä, että minun täytyy ottaa huomioon eroavat mielipiteet. Mutta juuri sen vuoksi pyydän, että suostuisit — tai pikemmin suostuisitte, sillä meidän ei pidä aina sinutella toisiamme — minun ehdotukseeni: älkäämme keskustelko asioista, jotka katkeroittavat meitä. Se mitä te äsken sanoitte, on aivan totta: rakkauden edessä häviävät kaikki järjestelmät ja opinkappaleet — älkäämme siis puhuko niistä."

"Niinkuin tahdotte, Daniela, minä tottelen teitä; teidän tulee olla minun itsevaltias kuningattareni. Syrjäyttäkäämme kaikki ikävät, kuivat kysymykset — onhan paljon muutakin, mistä voimme keskustella, ennen kaikkea rakkaudestamme. En voi sanoa, miten kipeästi minuun koski, kun uhkasitte minua tuolla jäähyväiskirjeellä. Voisitteko te todellakin riistäytyä irti minusta? Voitteko ajatella tulevaisuutta, joka ei tarjoisi meille onnekasta yhdistymisen hetkeä? Minä en voisi, minä menehtyisin, jos karkoittaisitte minut… Oi rakastakaa minua, Daniela, minä olen kokonaan ja aina teidän omanne… Te voitte tehdä minulle mitä haluatte, te voitte tehdä minusta onnellisimman tai onnettomimman ihmisen. Älkää uhatko minua enää koskaan noin kauhealla asialla; kadottaa teidät, Daniela, — sen vaaran rinnalla ei maanjäristys, joka nielisi meidät molemmat, tai rajuilma, joka pimittäisi auringon, merkitsisi mitään!"

XXIII

Sinä iltana oli Danielan mahdoton nukkua. Päivän tapahtumat nousivat yhä uudelleen hänen mieleensä ja samalla entinen harmi Trélazurea kohtaan heräsi jälleen. Hän toisti mielessään koko hänen nuhdesaarnansa, ja eniten siinä häntä harmitti hänen varma, itsetietoinen sävynsä, se armollinen tapa, millä hän antoi anteeksi Danielan tietämättömyyden sekä hänen ylimielisyytensä. Tosin Raoul hetkeä myöhemmin oli polvistunut voitettuna hänen jalkojensa juureen; mutta nyt kun Daniela ei tuntenut enää hänen läheisyytensä tenhoa, nyt itse riidan aihe työnsi kokonaan syrjään sovintokohtauksen. Eikö hänen olisi ollut viisaampaa pysyä uhkauksessaan ja rikkoa välit? Ajatuksissaan hän alkoi sommitella kirjettä, jonka hän oli päättänyt kirjoittaa. Mutta sanat takertuivat toisiinsa, lauseet eivät tahtoneet järjestyksessä seurata toisiaan; kahden kylmän lauseen väliin pujahti lempisanoja, jotka Raoul oli kuiskannut hänen korvaansa ja jotka olivat saattaneet hänenkin sydämensä rakkaudesta vuotamaan yli äyräittensä. Ja sittenkään — hänen ei olisi pitänyt tyytyä sellaiseen kohteluun, ei sallia, Raoulin sanoa, että hän naimalla hänet tahtoi kohottaa hänet ranskalaiseksi ja ylhäiseksi naiseksi, joskin hänen ensin täytyi kasvattaa häntä; ei sietää sitä, että Roaul piti itseään ikäänkuin kuninkaana, joka tahtoi kohottaa paimentytön valtaistuimelle, maailmanmiehenä, joka armollisesti lupasi ohjata kömpelöä, harhaanjohdettua, puutteellisen kasvatuksen saanutta saksalaista porvarinaista, jotta hän kelpaisi parisilaisen kreivittären asemaan…

Kaikki nuo ajatukset kalvoivat hänen rakkauttaan, aivankuin mato ruusua. Milloin hän imi ahnaasti itseensä ruusun tuoksua, milloin hän näki sen madonsyömänä kuihtuvan. Hän heitteli itseään levottomana vuoteellaan. Vihdoin, päästäkseen irti tästä tuskasta, hän päätti nousta ja todellakin kirjoittaa kirjeen.

"Se rauhoittaa minua", tuumi hän itsekseen, "kirjoitan paperille ne ajatukset, jotka liikkuivat mielessäni silloin, kun aioin rikkoa välimme; samalla irtaannun siitä harmista, joka kiusaa minua siksi, että en ole saanut purkaa sitä esille."

Hän sytytti kynttilän, kietoi ympärillensä aamunuttunsa ja astui kirjoituspöytänsä luo.

"Tietystikään en lähetä kirjettä," jatkoi hän yksinpuheluaan ryhtyessään kirjoittamaan, "sillä mehän teimme sovinnon ja rakastamme toisiamme…"

Hän otti käteensä Raoulin valokuvan, joka seisoi pöydällä ja syventyi noiden rakkaitten kasvonpiirteitten tutkimiseen.

"Niin, me rakastamme toisiamme. Mutta sittenkin säilytän kirjeeni. Ehkäpä toistuu samantapainen kohtaus, silloin annan Raoulin lukea sen, jotta hän tietäisi, miten hänen sanansa loukkaavat minua ja mitä yleensä ajattelen siitä armollisesta kasvatuksesta, jota hän tahtoo minulle antaa. Puhua en kuitenkaan koskaan voisi hänen kanssaan, sitä paitsi hän keskeyttäisi minut kaikenlaisilla korusanoilla, jotka olisivat jälleen kumottavat, ja siksi on parasta, että minulla on kirjallinen selitys varalla."

Ja hän kirjoitti:

Kreivi Trélazure!

Olen luvannut esittää teille syyt miksikä kieltäydyn teidän kohottamisyrityksestänne. Tässä ne ovat.

Ensiksikin en pidä minään kohotuksena sitä, että minusta, sen sijaan että olen itävaltalainen tai tanskalainen, tulisi — ranskalainen, ja että rouva Dormesin asemesta olisin — kreivitär de Trélazure. Minä olen vapaa sekä kansallisista että säätyennakkoluuloista.

Edelleen olen sitä mieltä, että jos te arvelette minun tätä nykyä olevan alemmalla asteella kuin naimiseni jälkeen, niin te käyttäydytte epähienosti sanomalla sen minulle samoinkuin sillä kertaa, jolloin näytitte minulle äitinne kirjeen. Pikemmin teidän pitäisi tuntea vastaanottavanne suuren armon, kun minä alennun teidän puoleenne. Että te ette sitä tunne, että te ette kunnioita ja ole ylpeä minun lahjoittamastani suosiosta, siinä myöskin syy, miksi nyt riistän sen teiltä.

Mutta tärkein syy on tämä: meidän sielumme eivät ole sopusointuisia. Niiden yhteissointu sorahtelee pahasti — sen vuoksi minä myöskin asetin sen vaatimuksen, että me yhdessä ollessamme välttäisimme kaikkia keskusteluja. Mutta siihen te ette suostunut. Sillä vaikka te tänään huomasitte (vasta tänään! — minä olen ollut siitä selvillä teidän ensi käynnistänne saakka), että meidän mielipiteemme ovat eriäviä, niin te toivotte sittenkin voivanne vetää minut alas omalle kannallenne, kasvattaa minut uudestaan ja karkoittaa ne vaaralliset erehdykset, jotka uhkaavat minun kaikkea tukea vailla olevaa järkeäni. Oi, miten kernaasti, miten nöyränä ja taipuvana olisin antautunut hengen johdettavaksi, jonka käsityskanta olisi laajempi kuin minun omani, — mutta, paha kyllä, meidät erottavat toisistaan ne rajamuurit, joiden sisäpuolelle teidän ajatuksenne ovat salvatut ja joiden yli minun ajatukseni ovat jo kohonneet.

Se kuulostaa itserakkaalta. Sellaista en koskaan suullisesti olisikaan uskaltanut sanoa; mutta nyt, kun kirjoitan todellisen vakaumukseni paperille, täytyy minun sanoa: minä tiedän, että maailmankäsitykseni on laajempi kuin teidän; siksi on mahdotonta ajatella, että minä voisin palata teidän kannallenne; mutta sillä välin kuin minä näen selvänä edessäni teidän ajatuspiirinne ja tiedän, minkä vuoksi en ole samaa mieltä kuin te, on minun ajatusmaailmani suljettu teiltä — vapaaehtoisesti ja itsepäisesti suljettu noiden rajamuurien vuoksi.

Te olette kaksisataa vuotta minua nuorempi ja kuitenkin te tahdotte minua, kokeneempaa, opettaa. Te arvostelette maailmaa, luomista, moraalia suurten vuosisatojen käsityskannan mukaan; minun mielipiteeni ovat nykyisen vuosisadan viimeiseltä neljännekseltä. Kahdeksan vuoden työtä, kehitystä, valistusta olen käyttänyt hyväkseni, jota vastoin te olette jäänyt paikoillenne, takertunut päivä päivältä yhä enemmän rappeutuviin pilareihin, ja sitä te ylvästellen nimitätte vanhollisuudeksi.

Älkää käsittäkö minua väärin. En tahdo väittää, että minun heikko henkeni olisi omistanut omakseen näiden kahden vuosisadan ajatusvalloitusten kaikki tulokset, ja yhtä vähän väitän sitäkään, ettette te olisi saanut siitä minkäänlaista osaa, kumpikin väite olisi aivan mahdoton; minä pidin vain silmällä kumpaistakin periaatetta, jotka meidän sieluissamme sotivat toisiaan vastaan ja asetin ne määrittelemättöminä vastatusten — nimittäin perintätiedot toiselta puolen, kehityksen toiselta puolen. Minä tahdoin siten vain näyttää toteen, että teidän ei onnistu entisyyden vartiopaikaltanne, jonka minä tunnen, viekoitella minua pois siltä nykyajan maaperältä, jota te ette tunne. Kaikkea sitä, jota te kehutte ja rakastatte, olen minä oppinut halveksimaan tai vaihtanut sen ihanteisiin, joiden hyvyyden tai toteutumismahdollisuuden te kiellätte: maailman rauhaan, ajatuksenvapauteen yhdenvertaisuuteen. Niin, se on totta, niissä teoksissa, jotka eivät saa ryvettää minun budoaariani, sotivat uuden ajan tutkijat kaikkia noita vanhoja epäjumalia vastaan, joskin te näette siinä vain Jumalan pilkkaa ja hyveitten halveksimista; mutta me tiedämme, että meillä on Jumala, jota ei tule enää palvella taikauskoisin juhlamenoin, ihmeitä vaativin rukouksin, vaan koettamalla ymmärtää luontoa ja kaikkea suurta mitä maailmassa on — jotta eteemme kohoaisi hyveitten ihanne, joka ei alennu orjuuteen eikä kansojen keskisiin joukkomurhiin, vaan pyrkii kaikkikäsittävään, onneatuottavaan rakkauteen… Niin, me tunnemme tulleemme paremmiksi, kohonneemme korkeammalle, samalla kun tiedämme alituisesti tulevamme paremmiksi ja kohoavamme korkeammalle; pitäisikö meidän siis yhä edelleen ottaa korviimme niiden huutoja, jotka ovat pysähtyneet muurin taakse eivätkä lainkaan näe vuorenhuippua, jonne me olemme kiivenneet?

Daniela luki mitä hän oli kirjoittanut ja sulki kirjesalkun. Hän tunsi suurta helpotusta.

"Sen sinä saat lukea", sanoi hän kääntyen valokuvan puoleen, "kun taaskin olet pahankurinen, sinä paha lapsi. Sinä et tunne minua, mutta sinä rakastat minua… Karkoittakaamme kaikki filosofia luotamme ja olkaamme onnelliset! Hyvää yötä!"

Hän suuteli kuvaa ja pani jälleen maata. Neljännestunnin kuluttua hän oli vaipunut uneen.

Trélazure istui samaan aikaan myös kirjoituspöytänsä ääressä. Hän kirjoitti jälleen veljelleen Armandille. Tämä veli oli entisiltä ajoilta saakka ollut hänen uskottunsa. Lapsuudesta asti hän oli tottunut kertomaan kaikki leikkitoverilleen, joka myöhemmin oli ollut myöskin hänen sotilas- ja huvittelutoverinsa. Sen lisäksi hän oli nyt — kun molemmat veljet olivat kihlautuneet — hänen naimatoverinsakin.

Rakas Armand!

Varsin pian tapaan sinut jälleen, sillä pysyn päätöksessäni ja tulen häihisi Ranskaan ja palaan sitten äitimme kanssa tänne omiin vihkiäisiini. Vaikka siis varsin pian saan tavata sinua, haluan sittenkin kirjoittaa sinulle, kertoakseni sinulle eräästä asiasta, joka suuresti on järkyttänyt minua. Ajattelehan: tänään olin vähällä rikkoa välini morsiameni kanssa. Ei puuttunut paljon, että jälleen olisin ollut vapaa mies, olisin saanut vielä muutaman vuoden nauttia vapaudestani ja tehdä sitten yhtä järkevän valinnan kuin esimerkiksi sinä.

Sinä näet, että puhun kihlaukseni rikkoutumisesta ikäänkuin suhteellisesta onnesta, ja sittenkin — olen äärettömän rakastunut — tein mitä ikänä saatoin, niin, suorastaan nöyryytin itseni, torjuakseni tämän vaaran luotani ja kietoakseni jälleen ketjut kaulaani. Et voi lainkaan kuvitella mielessäsi, miten tämän naisen kauneus on saanut rakkauteni leimuamaan, ja sinä tiedät myöskin, etten voi saada häntä omakseni muulla tavalla kuin ottamalla hänet vaimokseni.

Vaikka ihailenkin häntä, en kuitenkaan ole sokea hänen vioilleen ja heikkouksilleen — ja sehän se juuri oli tehdä tyhjäksi meidän tulevaisuudenliittomme. Minä näen varsin hyvin, mitä häneltä puuttuu, jotta hän täyttäisi naisen ihanteen. Häneltä puuttuu vankka kasvatuspohja, jonka meidän ranskalaiset tyttömme saavat, ehkäpä myöskin synnynnäinen hienotunteisuus, joka estää heitä pitkin koko heidän elämäänsä lankeamasta sellaisiin tahdittomuuksiin, joihin kaikki muut paitsi ranskalaiset naiset tekevät itsensä enemmän tai vähemmän syypääksi.

Mutta täytyypä minun kertoa sinulle, mitä on tapahtunut, muuten voit luulla, että morsiamellani on tapana nostaa jalkansa pöydälle tai jotain muuta senkaltaista. Ei, kysymyksessä ovat hienommat seikat.

Morsiameeni on tarttunut saksalainen pedantteria. Hän puhuu naisen yhdenvertaisuudesta. Hän hankkii itselleen tieteellisiä kirjoja. Ja, hyvä Jumala, minkälaisia kirjoja! Mainitsen yhden ainoankin: Darwinin. Ranskalaista kirjallisuutta tuo raukka lukee erään wieniläisen professorin johdolla, jolla tietystikään ei ole vähintäkään aavistusta kielestämme. Koko juttu olisi naurettava, jollei se samalla olisi niin harmillinen.

Tänään tullessani morsiameni luo istui hän pöydän ääressä, joka oli täynnä kirjoitusvihkoja ja paksuja nidoksia. Voit kuvailla mielessäsi, miten huonosti sellainen soveltuu kauniin rouvan koko olentoon. Kauniilla naisella tulee olla vieressään silkkinen työkori ja korkeintaan korukantinen runovihko, se heittää suloisen heijastuksen häneen, jota vastoin tuollaiset oktaavikokoiset paksut kirjat — kauhistavaa! Minä tutkin tarkasti niitä: ei ainoatakaan hyvää kirjaa koko joukossa. Ainoastaan uudenaikaista töhryä. Ei ainoatakaan romaania — uudenaikaisia romaaneja vastaan ei minulla ole mitään sanottavaa — vain tieteellisiä ja filosofisia teoksia. Tiedäthän itsekin, miten vaarallisia kaikki nuo uudet aatteet ovat: miten kansankiihkoisia, vallankumouksellisia, paheellisia, sen ohella pintapuolisia ja kielen puolesta heikkoja ne ovat. Me, jotka olemme saaneet klassillisen kasvatuksen etevien miesten johdolla, me kauhistumme niitä hairahduksia, joihin tätä pohjaa vailla oleva uudenaikainen henki tekee itsensä syypääksi; me kartamme sellaista lukemista, joka voisi vain pilata meidän kielikorvamme ja sen lisäksi ikävystyttää meitä. Luonnollisesti huomautin tästä morsiamelleni ja sanoin, että hän oli joutunut harhatielle.

Sinun ei pidä luulla, että olisin pelännyt Danielan hengen saaneen tartuntaa noista uudenaikaisista periaatteista — hän on nainen, ja sen vuoksi hän ei ymmärrä suuria niiden sisällyksestä — mutta vain se seikka, että hänen ajatuksensa liikkuvat sellaisilla aloilla, antaa hänelle, niinkuin äsken sanoin, vähäisen pedantisuuden leiman ja mikä voi tehdä hänet — taivas varjelkoon siitä tulevaa kreivitär Trélazurea! — hiukan naurettavaksi. Sinun ei pidä luulla, että olisin huomannut morsiameni olevan Voltairen tai Darwinin aatteiden kannattajan; ei! Jumalan kiitos, hän on siveä ja hurskas nainen ja minä toivon sinun tietävän, etten sellaista hirviötä voisikaan naida. Olen hyvin suvaitsevainen; voin kunnioittaa yksin skeptillistä filosofiaakin; kun Parisissa tapaan Caron tai jonkun muun hänen kaltaisensa miehen, niin yhdessä-olo heidän kanssaan tuottaa minulle nautintoa — nuo miehet ovat opiskelleet; he ovat ehkä väärässä, mutta he ovat vakavan työn nojalla saavuttaneet vakaumuksensa — sanalla sanoen, minä kunnioitan heitä — mutta minun on mahdoton olla suvaitsevainen tuollaista luonnon epäsikiötä, jumalatonta naista kohtaan. Vapaa-ajattelijatar! Minua kauhistuttaa! Silloin on sioux-intiaaninainenkin parempi. Kaikki naisellinen runous katoaisi yhdellä iskulla maailmasta, jollei olisi enää alttarin edessä polvistuvia naisolentoja, nuoria äitejä, jotka opettaisivat pienokaisiaan rukoilemaan, neitoja, jotka rukoilisivat Neitsyt Maariaa… Ole siis rauhassa, Daniela kantaa rinnallaan ristiä — vaikkei hän koskaan ole sallinut minun sitä tarkastaa. — Sanoin hänelle hellävaroin ja kärsivällisesti, että häneltä puuttuu muutamia hienompia ominaisuuksia; mutta silloin hän hyökkäsi pystyyn kuin naarasleijona ja tahtoi osoittaa minut ovelle. Niin, hän uhkasi minua täydellisellä erolla: 'Päivän kuluessa minä ilmoitan teille kirjallisesti, mitkä syyt estävät minua suostumasta vaimoksenne.' Ja hän olisi täyttänyt myöskin uhkauksensa. — Mutta minä turvauduin silloin rukouksiin — hiukkanen teatterimaisuutta ei haita, kun naisten kanssa on tekemisissä — sen lisäksi rakkaudenvakuutuksia ja hyväilyjä — sellaiset keinot eivät koskaan ole tepsimättä. Meillä miehillä on katseissamme ja äänessämme, hellänvoimakkaassa syleilyssämme valta, joka vaikuttaa niin huumaavasti, että jos me vain uskallamme siihen turvautua, saamme kaiken naisellisen vihan ja kylmyyden muuttumaan rakkaudeksi. Niinkuin sanottu, minä aloin hiukan kuherrella, ja jäähyväiskirje unohtui. Minä vakuutin, etten välittäisi sen enempää hänen kirjoistansa, ja siinä lupauksessa pysynkin, — niinkauankuin emme ole vielä naimisissa.

Kun minulla kerta on aviopuolison oikeudet, niin pidän kyllä siitä huolen, ettei vaimoni pöydille kasaannu minkäänlaista törkyä; sitten eivät minun talossani tietystikään saksalaiset juutalaiset saa enää pitää esitelmiä ranskalaisesta kirjallisuudesta, ja jos morsian raukkani sielu olisi todellakin saanut jonkun vamman, siihen olisi takertunut jokin uskonnollinen epäilys tai vaarallinen oppi, niin jätän hänet rakkaan ja kunnioitetun abbé Feuillant'in huostaan, joka kaunopuheisuudellaan hyvinkin pian saa hänet ohjatuksi oikealle tielle. Samoinkuin naisen heikko ruumis tarvitsee fyysillistä tukea, samoin tulee voimakkaiden miessielujen varjella noita hentoja sieluja, jotta harhaopit ja epäilykset eivät saisi murtaa niitä. Ja sittenkin nuo narrimaiset olennot tahtovat suojattomina ja turvattomina syöstä keskelle ihmistungosta, antavat raakojen miesten koroillaan tallata itseään ja nimittävät sitä 'naisen oikeudeksi'. Mutta minulla oli vastikään tilaisuutta tuoda ilmi mielipiteeni tästä asiasta Danielalle, ja sain hänet kokonaan puolelleni, sillä vaikka hän aluksi parilla sanalla puolustikin naisasiaa, myönsi hän minun olevan oikeassa ja vaikeni lopulta kokonaan.

Sinä sanot minulle varmaan: Katsohan rakas Raoul, tuollaisiin ikäviin väittelyihin joutuu, kun ei nai hyvinkasvatettua, nuorta ranskatarta, vaan antautuu suhteisiin ulkomaalaisen, kierosti kasvatetun lesken kanssa. — Sinä olet tuhannesti oikeassa, mutta minkä sille voin? Rakkaus on meitä voimakkaampi. Ja minä tiedän, että kykenen oikaisemaan vaimoni pienet hairahdukset. Kaikesta huolimatta sinun tulevan kälysi kauneus, sulavuus ja ylemmyys tulee ihastuttamaan sinua.

Nyt lopetan kirjeeni, jonka lukeminen tuskin tuottaa sinulle huvia, mutta jonka kirjoittaminen on ollut minulle suureksi huojennukseksi. Jos on harmitellut ja tukahduttanut harminsa, jos edelleen on pakko salata mielipiteitään, niin tuntuu hyvältä kerran saada purkaa mieltään samoin ajattelevalle.

Näkemiin.

Uskollinen veljesi Raoul.

Raoul käänsi kokoon kirjeen ja sulki sen kuoreen. Hänenkin pöydällään oli kehyksissään hänen morsiamensa valokuva. Hän tarkasteli sitä kauan.

"Tuosta veitikkamaisesta hymyilystä, noista suloisista kasvoista ei vielä käy ilmi minkäänlaista pedanteriaa. Paha ei ole vielä syvälle juurtunut", tuumi hän itsekseen. Hän painoi kuvan huuliaan vasten. "Nuku hyvin, sinä pikku narri, onneksi järkevä mies rakastaa sinua niin narrimaisesti!"

XXIV

Raoul oli lähtenyt matkalle. Hänen oli määrä viipyä poissa kuusi tai kahdeksan viikkoa. Hänellä oli Parisissa monenlaisia toimia — ehkäpä hän tahtoi vielä viimeisen kerran nauttia myös poikamies-elämästään.

Daniela sai hyvin usein sähkösanomia häneltä, mutta harvoin kirjeitä — Raoulin vahvoihin puoliin ei kuulunut rakkauskirjeitten kirjoittaminen. Daniela itsekin kirjoitti vähän — se seikka, että hänen oli pakko salata ajatuksiaan, esti hänen muuten niin nopsan kynänsä kulkua.

Joka päivä hän luki nyt yhdessä Sternin kanssa ja määrätunti venyi usein useammiksikin. Hänkin tahtoi vielä nauttia vapaudestansa — henkisestä vapaudestaan nimittäin. Hän tiesi vallan hyvin, että nämät tunnit lakkaisivat heti, kun hän oli joutunut naimisiin. Hän ei tahtonut antautua siihen ikävään asemaan, että hänen miehensä kieltäisi "saksalaista juutalaista" esittämästä ranskalaista kirjallisuutta hänen talossaan, ja hänen täytyi muutenkin välttää kaikkea, mikä saattaisi kääntää keskustelun kiellettyihin asioihin. Hänen rauhansa riippui siitä kokonaan. Mutta päivä päivältä tämä sopimus tuntui hänestä yhä raskaammalta. Henkinen työ, jota hän ennen oli harjoittanut vain harvoin ja sivuharrastuksenaan, muuttui hänelle yhä rakkaammaksi — ehkäpä myös sen johdosta, että se oli hänelle kielletty hedelmä. Alati väiteltyään mielikuvituksessaan Raoulin kanssa olivat hänen omat mielipiteensä, joita Raoul halveksi, tulleet yhä selvemmiksi, ja varsinaisesti vasta heränneet hänessä henkiin Sternin esitelmien kautta, jotka niin täydesti sointuivat yhteen hänen omien ajatustensa kanssa. Mutta tuo vastaherännyt ajatusmaailma oli hyvinkin pian tukehdutettava, sen hän tiesi liiankin hyvin; sitä innokkaammin hän viljeli sitä niinkauankuin hän vielä oli vapaa.

Hän oli joka tapauksessa rakastunut Raouliin. Sen hän jäähyväishetkenä oli jälleen kiihkeästi tuntenut. Miten Raoulin suutelo olikaan polttanut hänen huuliaan ja miten kaihoisasti hän olikaan kuiskannut hänelle: "Palaa pian takaisin, sydämeni rakastettu, maailma ilman sinua on aivan autio." Niin, ensimäisinä päivinä eron jälkeen maailma tuntuikin hyvin autiolta, ja vain se tieto, että Raoul palattuaan takaisin olisi hänen omansa, iki ajoiksi hänen omansa, tuotti hänelle lohdutusta.

Mutta tämä tyhjyydentunne katosi pian. Vähällä rakastumisentunnekin oli kadota. Ja olihan se luonnollistakin, sillä johtuihan se lumous, jonka alaisena Daniela oli, Raoulin katseen magneettisesta lämmöstä, hänen äänensä väräjävästä sävystä, hänen intohimonsa voimasta. Se oli aistien lumousta — mutta nimitetäänhän sitäkin rakkaudeksi.

Mutta koska poissa-olo heikonsi lumouden voimaa, niin seurasi siitä, että rakkaudentunnekin vähentyi. Päivä päivältä poissa-oleva tuli Danielalle vähemmän rakkaaksi, vaikkei hän sitä itselleen myöntänytkään. Hänen ajatuksistaan ei rakkaus ollut hävinnyt, mutta se hiipi pois hänen sydämestään. Kun hän äkkiä keksi tuollaisen kylmyyden sielussaan, niin hän lohdutti itseään sillä, että Raoul sytyttäisi heti entisen liekin hänen sydämessään palamaan niinpiankuin hän palaisi hänen luokseen jälleen — toistaiseksi tuli sai kyteä tuhan alla. Taaskin Dalia voitti ensimäisen paikan hänen sydämessään, ja lämmin, sydämellinen, sielua hyväilevä ystävyys Sterniä kohtaan kasvoi hänessä päivä päivältä yhä suuremmaksi. Hän ihaili ja kunnioitti tätä miestä, ja suuri ja lämmin säälintunne — suurinta mitä naisen sydän voi tuntea — heräsi hänessä tuota miesraukkaa kohtaan.

Niin juuri, miesraukka! Hänellä oli vain yksi ainoa onni tässä maailmassa, ja se oli hänen lapsensa, hänen hellästi rakastama poikansa, joka vastasi yhtä hellällä rakkaudella isän tunteeseen, ja hänen tilansa oli sellainen, ettei saattanut toivoa hänen kauan jaksavan elää. "En usko hänen elävän kahdenkymmenenkään vuoden vanhaksi", oli lääkäri sanonut Danielalle. Kun hän näki isän ja pojan yhdessä, tai kun Stern kertoi hänelle niistä valoisista toiveista, joita hän kiinnitti poikansa tulevaisuuteen, niin oli Danielan vaikea hillitä kyyneliään. Hänen olisi tehnyt mielensä sulkea hänet syliinsä ja sanoa hänelle: "Sinä onneton mies, aivan orvoksi et sittenkään jää, paina pääsi ystäväsi rintaa vasten ja anna kyyneltesi vuotaa!" Että Stern rakasti häntä, siitä hänellä ei ollut aavistustakaan. Hän tunsi vain, että hän kunnioitti häntä, että he täydellisesti ymmärsivät toisiaan. Mutta sittenkään ei Daniela ymmärtänyt, että Stern rakasti häntä, eikä Stern tiennyt, että Daniela tunsi hänen kohtaan mitä syvintä ystävyyttä.

Oli Affin syntymäpäivä.

Edellisenä päivänä oli Stern ilmoittanut Danielalle, ettei hän voisi tulla tunnilleen, koska hän juhlapäivän kunniaksi aikoi lähteä Affin kanssa huviretkelle.

"Hänen suurin onnensa on päästä metsään kokonaiseksi päiväksi."

"Luuletteko, että hänen iloaan lisäisi, jos Dalia tulisi mukaan?"

"Oi, se oli kovin ihanaa — oikea kuninkaallinen juhla Affille!"

"No niin, silloin Dalia pääsee mukaan. Mutta luuletteko," lisäsi Daniela sitten, "että retkenne olisi vähemmän hauska, jos minäkin yhtyisin teidän seuraanne?"

"Tekö! Tekö!" — Daniela ei ollut vielä koskaan nähnyt sellaista ilon säteilyä mikä levisi nyt Sternin kasvoille. "Tulisitteko te meidän kanssamme!!"

Ja niin oli asia päätetty. Affin syntymäpäivää vietettiin huviretkellä, johon viisi henkeä otti osaa: syntymäpäivälapsi, hänen isänsä, Daniela, Dalia ja Ernestine.

Kello kymmenen aikana oli lähdetty Badenista ja puolentoista tunnin ajon jälkeen tultiin perille — Sternin keksimään romanttiseen metsään. Siellä otettiin eväät esille ja syötiin aamiaista.

Oli ihana syyskuun päivä, keskipäivän aika oli kesäisen kuuma, mutta varjoisassa metsässä, pienen puron reunalla, jonne he olivat pystyttäneet leirinsä, ei tarvinnut pelätä auringonpaahdetta. Kotiin oli määrä palata kello neljän seuduissa.

Aamiaista syötiin parhaan mielialan vallitessa. Alfred näytti tänä päivänä niin onnelliselta ja terveeltä, että Daniela toivoi lääkärin erehtyneen hänen suhteensa ja että poika ehkä sittenkin voisi vielä kauan elää.

Lapset leikittelivät nyt jonkun matkan päässä Ernestinen valvonnan alaisina. Daniela ja Stern olivat jääneet leiripaikalle — niin kauaksi toisista, etteivät he voineet kuulla eikä nähdä heitä. Daniela istui tai puoleksi loikoi sammaleisella kummulla. Hänen jalkojensa juuressa, heinikossa, nojaten kyynärpäätään kantoon — istui Stern.

Molemmat olivat vaiti. Kesäpäivän unettava ilma painosti heitä. Uneen uuvuttava kohina ja surina pysähdytti kaikki ajatukset. Tiheän lehdikön läpi tunkeutuivat auringonsäteet ja laskeutuivat ruoholle ja lehdille, ne kimaltelivat hopeisina säikeinä puron pinnalla ja pronssivälkkeenä kivien kyljissä. Puron yli riippuvat oksat ja veteen ulottuvat juuret loistivat kosteaa valoa. Kaukana kuului peltopyyn ääni ja lähempää sirkan siritys, ja kostean mullan ja väkevien yrttien tuoksu täytti ilman. Vuoroin huokui lämmin pihkanhaju männyistä, vuoroin virvoittava tuulahdus purosta. Valosäteissä hyppelivät hyttyset, äänettöminä perhoset liitelivät puitten lehtien lomassa. Taivaan syvää sineä vasten kohosivat lennossa olevien lintujen ääriviivat, maassa ja puunrunkoja myöten kulki toimelias muurahaisväki; smaragdinvärisiä kovakuoriaisia, jotka kiipeilivät heinäkorsia myöten, kiikkui puron vaahtoavan veden yläpuolella — ja kaiken tämän ympärillä vihertävää, loistavaa, sytkähtelevää ja sittenkin kuin uneen uupunutta elämää.

"Nukutteko?" kysyi Stern kuiskaten, kun hän huomasi, että nuoren rouvan silmät olivat ummessa.

Daniela hymyili, avaamatta silmiään.

"En, minä uneksin."

"Te ajattelette — häntä?"

"En ajattele ketään enkä mitään. Minä elän vain. Täällä on niin suloista levätä — melkeinpä tuntuu siltä, kuin vaipuisi tiedottomuuteen."

"Se on aivan totta", vastasi Stern, "sitä ikäänkuin itse katoaa kaikkine huolineen ja kaihoineen, sulautuu kokonaan ympäröivään elämään, tulee yhdeksi elämän suuren, rauhallisen luonnon kanssa."

Daniela kohosi lepäävästä asennostaan.

"Mutta nyt unelmat ovat lopussa", sanoi hän. "Te katkaisitte meidän vaitiolomme, horrostila on hävinnyt, ja minä tunnen jälleen hengittäväni."

"Te olette oikeassa — minun olisi pitänyt vielä kauemmin vaieta. Minunkin persoonani, joka äsken niin mieluisasti sulautui kaikkeuteen, asettuu jälleen aivoissani paikoilleen. Minä olen olemassa — siis ajattelen, kääntääkseni edestakaisin kartusiaanien lauseparren. Minä olen olemassa, ajattelen ja — kärsin."

"Oletteko te onneton, rakas ystävä?"

"Olen!"

Tähän lyhyeen vastaukseen Daniela ei ollut valmistanut. Hän tunsi pistoksen sydämessään.

"Minkä vuoksi?" kysyi hän osaanottavasti. "Affinko vuoksi?"

"Affinko? Päinvastoin, lapsi on ainoa lohdutukseni, ainoa elämänsisältöni. Mutta te, eikö totta, te olette onnellinen?"

"En", vastasi Daniela yhtä lyhyesti.

Taaskin seurasi pitkä vaitiolo.

"Tänään me olemme viimeistä kertaa yksin, rakas Stern", puuttui Daniela jälleen puheeseen. "Huomenna minä lähden Wieniin. Sain sähkösanoman tänä aamuna: sulhaseni ja tuleva anoppini ovat matkalla tänne. Jään sitten kokonaan kaupunkiin ja tulen korkeintaan pariksi päiväksi Badeniin hakemaan tavaroitani ja tekemään jäähyväiskäyntejä, joita nyt en ennätä suorittaa. Tänään olisivat ne olleet tehtävät, mutta en tahtonut jäädä pois juhlastamme."

"Kiitän teitä!"

"Meidän hauska seurustelumme loppuu muutenkin, niinpiankuin olen rouva de Trélazure. Tietysti te tulette luokseni käymään Wieniin, mutta meidän tuntimme, meidän ajatusduettimme — ne ovat olleet ja menneet. Minä tilaan itselleni jonkun uskonnollisen sanomalehden ja sen lisäksi 'Vie parisienne'n, sillä pieni annos kevytmielisyyttä on luvallista. Muotilehdet ja Grévinin sukkelat piirustukset saavat vetelehtiä pöydälläni avaamattomien aikakauskirjojen parissa, mutta ei ainoatakaan ajattelijan kirjaa! Järjestä minun kai yleensä täytyy luopua, onhan meillä sen sijaan sielu. Se on soitin, jolla voi taitavasti soittaa puolinaisin sanoin ja sisällyksettömin korulausein. Kiemailevia, turhamaisia ja hiukan kevytjalkaisiakin me saamme olla — ja koettaa panna toisten päät pyörälle… komeasti puettuja, tekopyhiä, huvitushaluisia, hermostuneita: oikeita maailmannaisia, niinkuin sanotaan."

"Armollinen rouva, te hämmästytätte minua. Noin katkerasti te puhutte siitä osasta, jota teidän tulee näytellä — ja kuitenkin suostutte siihen?"

"Mitä minä voin tehdä? Näytelmä on jo ilmoitettu esitettäväksi… Ja kun kerran suuri pistosana alttarin ääressä on lausuttu ja minä astun näyttämölle, joka edustaa avioliittoa, niin näytteleminen varmaankin riistää minut mukanaan ja minä suoriudun hyvin osastani. Ehkäpä te itsekin taputatte vielä minulle käsiä."

"Minäkö, armollinen rouva? Ilman naamiota ja kasvomaalia te voitatte minun ihailuni, mutta näytteleminen ja teeskentely turmelee teidän kauneutenne — nimittäin sielunne kauneuden." Ja hetken kuluttua: "Siis huomenna minä kadotan teidät? Minulle se on raskas päivä."

"Joskus sattuu, että olisi ollut parempi, jollei koskaan olisi oppinut toisiaan tuntemaankaan."

"Sitä minä en koskaan tule väittämään. Koko elämäni suurimpana muistona tulee pysymään se tosiasia, että olen tuntenut teidät ja — rakastanut teitä."

Daniela kohotti nopeasti päätään. Hänen poskilleen levisi tumma puna. Merkitsikö se hämmästystä vai harmia?

"Suokaa anteeksi, jalo rouva. En pyydä anteeksi sitä, että rakastan teitä, vaan että uskalsin sen teille ilmaista. Vaikka eipä siihen uskallusta tarvittu, sillä en harkinnut edes sekunnin vertaa noita sanoja, ennenkuin lausuin ne ilmi. Se kävi aivan äkkiä ja itsestänsä. En voi sille mitään, että rakastan teitä ja että tunnustin sen teille. Älkää olko minulle pahoillanne."

Daniela pudisti ääneti päätään.

"Daniela! Teillä ei ole vain kaunis, vaan myöskin suuri sielu. Te ymmärrätte sen valtavan tunteen, joka on yllättänyt minut, te tiedätte, miten toivoton minun tunteeni on, ja te surkuttelette minua. Niin, minä olen onneton, enkä sittenkään vaihtaisi onnettomuuttani mihinkään muuhun. Minusta tuntuu kuin eläisin uudessa maailmassa sen jälkeen kuin tämä rakkaus on täyttänyt sydämeni — tosin kaipauksen maailmassa, joka ei koskaan voi tulla tyydytetyksi — mutta myös autuuden maailmassa. Elämäni tulee synkäksi, kun kokonaan olen kadottanut teidät… ja tässä synkkyydessä mustasukkaisuuden tuskat kiusaavat minua vielä lisäksi. Onneksi on minulla Affini — hän, niinkuin äsken sanoin, on elämäni ainoa sisällys."

"Ja jos te kadottaisitte hänet?" — kysyi Daniela hiljaa.

"Silloin minun täytyisi kuolla."

Daniela ojensi hänelle kätensä.

Stern peitti sen suuteloilla ja kyynelkin valui sille.

"Rakas ystävä", sanoi Daniela lempeästi, "te olette järkyttänyt suuresti mieltäni; en tunne suuttumusta — sillä mitenkä jalon miehen rakkaudessa voisi olla mitään loukkaavaa? — ainoastaan syvintä sääliä. Minä sanon sen teille, koska me huomenna joka tapauksessa eroamme; muuten minun olisi pitänyt kieltää teitä enää astumasta silmieni eteen. Minä olen kihloissa, minulla ei ole oikeutta kallistaa korvaani kenenkään muun miehen rakkaudentunnustukselle. Mutta tänään on turha näytellä ankaran osaa, koska kohtalo ilmankin jo huomenna pakottaa meidät velvollisuudentielle. En ole pahoillani. Te olette hyvä, jalo mies. — Teidän kirkas järkenne herättää minussa suurinta kunnioitusta, koko teidän olentonne on minulle tavattoman miellyttävä. Mutta päästäkää nyt käteni irti, Franz… On yleensä jo aika ajatella kotiinpaluuta."

Daniela nousi pystyyn

"Näin varhainko te tahdotte jo lähteä täältä? Ohjelmamme mukaan kotiinpaluu oli suunniteltu kello neljäksi, ja kello on tuskin kaksi —"

"Mutta on tapahtunut jotakin, jota me emme olleet ottaneet ohjelmaamme, rakas Stern. — Niiden sanojen jälkeen, joita me olemme nyt vaihtaneet, emme voi enää rauhallisesti jutella keskenämme."

"Ja sittenkin — ajatelkaahan, armollinen rouva, mikä ikuinen yö seuraa minulle raukalle, niinpiankuin aurinkoni on laskenut — täytyykö teidän lyhentää vielä tätä viimeistäkin ruskotusta? Sallikaa minun vielä kerran suudella teidän kättänne, tai olkaa jalomielinen, yli-inhimillisen jalomielinen ja sallikaa minun yhden ainoan kerran vain sulkea teidät syliini. Ei kukaan muu kuin mykkä ja sittenkin niin paljonpuhuva luonto ympärillämme näe meitä. Tuo lyhyt hetki voisi suloudellaan auttaa minua kestämään sitä suurta kurjuutta, jota minun tästälähin täytyy kantaa… Ihana, jumallinen armaani, minä rukoilen jumallisen rakkauden nimessä — minä rukoilen yhtä ainoaa jäähyväissuudelmaa!"

"Ei", sanoi Daniela lempeästi, mutta jyrkästi. "Minä en saa."

Kotimatka kului äänettömästi. Kotiportilla Daniela kumartui Affin puoleen ja suuteli häntä.

"Voi hyvin, rakas lapsi — Jumala antakoon sinulle terveyttä!"

Sternille hän ojensi kätensä.

"Jääkää hyvästi. En pyydä teitä sisään, olen väsynyt. On parempi näin", lisäsi hän hiljaa. "Jääkää hyvästi!"

Stern suuteli ojennettua kättä ja poistui ääneti.

XXV

Leskikreivitär de Trélazure oli asettunut Grand-Hotelliin asumaan. Hänen veljensätytär, Jeanne de Favielles, oli hänen mukanaan.

Sulhasensa seurassa Daniela nousi hotellin portaita. Hän aavisti, ettei hän voisi miellyttää Raoulin ankaraa äitiä — olihan hän tämän silmissä pikemmin hänen poikansa onnen estäjä kuin sen antaja — sehän oli selvästi käynyt esille hänen kirjeestäänkin. Ja tuo helmi — verraton Jeanne — joka muuten olisi voinut korvata hänet, oli myös läsnä, ja sen kautta asia oli kaksin verroin kiusallisempi.

Hetki, jolloin kihlaantunut pari oli jälleen nähnyt toisensa, ei ollut erittäin liikuttava. Tuntuipa siltä, kuin kumpikin olisi kadottanut osan entisestä tunteestaan ja jokin uusi tunne olisi erottavana tullut heidän välilleen. He olivat tervehtineet toisiaan ja suudeltuaan huudahtaneet: "Vihdoinkin, vihdoinkin näemme taas toisemme!" mutta käsittämätön soraääni tunkeutui väliin, kylmä tuulahdus lehahti heitä vasten; sydämet eivät sykkineet myrskyisen riemun vallassa, kumpikin yritti salata toiselta oman tunteensa kylmenemistä.

Tummalivreainen palvelija seisoi huoneuston ovella, jossa kreivitär Trélazure asui.

Palvelija avasi oven Danielalle ja Raoulille, ja he astuivat sisään.

Sali ei tehnyt hotellihuoneen vaikutusta. Erikoinen santelipuun ja venäläisen nahan tuoksu täytti ilman. Huonekalut eivät olleet jäykässä ryhmässä pitkin seiniä, vaan pieni keltaisella silkillä päällystetty sohva ja useita nojatuoleja oli siirretty molemmin puolin kamiinia ja muutamia pöytiä niiden viereen. Pöydillä oli santelipuurasioita ja nahkaisia laukkuja ja salkkuja, joista tuo tuoksu läksi; kristallipulloja ja rasioita kimalteli niiden joukossa.

Vanha kreivitär istui pitseillä ja nauhoilla koristellussa puvussaan kamiinin ääressä, jossa lauhkeasta syyskuun ilmasta huolimatta paloi tuli. Danielan astuessa sisään hän laski kädestään pöydälle kirjeitä ja sähkösanomia, joita hän juuri oli selaillut, nousi ylös ja astui pari askelta tulevaa miniäänsä vastaan.

Hän oli majesteetillinen olento seisoessaan siinä pitkänä ja upeana, musta pitsipäähine valkeilla hiuksillaan ja harvinaisen kauneuden jäljet jalomuotoisilla kasvoillaan.

"Rakas lapseni!" sanoi hän ystävällisesti, Danielan kumartuessa suutelemaan valkeaa, sormusten koristamaa kättä, sillä hän oli siksi liikutettu, ettei hän kyennyt puhumaan. Mutta kreivitär syleili poikansa morsianta ja toisti jälleen: "Rakas lapseni!"

Daniela ei ollut edukseen. Liikutus oli kalventanut hänen kasvonsa, ja vanhan rouvan ystävällinen tervehdys nostatti kyyneleet hänen silmiinsä. Itku on harvoin ihmiselle eduksi. Kolmenkymmenen korvissa oleva nainen, jonka posket ovat kalpeat ja silmät ja nenänpää punoittavat, ei vastaa sitä kuvaa, jonka äiti on mielessään kuvitellut poikansa morsiamesta. Kreivitär Trélazure ei voinut hillitä kriitillisen moittivaa katsetta — ja Daniela huomasi sen. Hän arvasi olevansa epäedukseen, sellainen tunne vaikuttaa kiusallisesti naiseen, joka tietää tavallisesti olevansa kaunis. Hänen suupielensä alkoivat hermostuneesti hytkähdellä, ja ikäväkseen hän huomasi, ettei hänen onnistuisi yhtä vähän puheellaan kuin ulkomuodollaankaan tehdä miellyttävää vaikutusta kreivittäreen.

Kreivitär Trélazure kehotti tulevaa miniäänsä istumaan sohvaan itseään vastapäätä, samalla kun hän palasi entiselle paikalleen. Trélazure, joka ei vielä ollut sanonut sanaakaan, kävi morsiamensa viereen. Vanha kreivitär, istuessaan nojatuolissa, nojatessaan silkkikenkänsä pehmeään tyynyyn ja suojellessaan kasvojaan tulen loimulta riikinkukonhöyhenillä koristetulla varjostimella, teki kerrassaan kuningattaren vaikutuksen.

"Jeanne", sanoi hän, "tulehan tänne, jotta esitän sinut tulevalle serkullesi."

Nyt vasta Daniela huomasi, että huoneessa oli vielä toinenkin henkilö. Nuori tyttö astui esiin ikkunakomerosta, jossa hän oli seisonut ja lähestyessään Danielaa hän tarttui ojennettuun käteen ja kumarsi arasti.

Jeanne de Favielles oli tosiaankin suloinen olento. Hän ei ollut yhtä kaunis kuin Daniela — silloin kun tämä oli parhaimmillaan — mutta hänessä oli nuoruuden selittämätöntä suloa, hän oli kuin puhkeamaisillaan oleva nuppu. Vartalo hento, hipiä hieno kuin teeruusun pinta, lapsekkaat kuopat poskissa ja koko olennossa — luostarikasvatuksen tuloksena — viattomuuden, siveellisen arkuuden, uneksivan ihanteellisuuden henkäys.

Vähäinen kateudentunne puristi Danielan sydämen kokoon. Ei hän kadehtinut suloisen Jeannen nuoruutta, mutta hän ymmärsi varsin hyvin, mitenkä nämä ominaisuudet olivat mieluisia läsnäolevalle äidille, mitenkä tämä surkutteli, että niin paljoa vanhempi, tilapäisesti kaikkea muuta kuin edukseen oleva nainen oli häiritsevästi astunut toivotun onnen väliin.

Varsin jäykkä keskustelu sukeutui heidän välillään. Daniela kysyi miten matka oli onnistunut, kreivitär tiedusteli Wienin elämää, Trélazure kertoi virkatoimistaan, ja Jeanne, hän ei vapaaehtoisesti sekaantunut kertaakaan keskusteluun, niinkuin hyvinkasvatettu ranskalainen neitonen ainakin. Ainoastaan silloin kun toiset suoraan kysyivät jotakin häneltä, vastasi hän "kyllä, rouvani" tai "ei, tätini" tai "ehkäpä, serkkuni", ja kaiken tämän niin suloisella äänellä, niin säkenöivin silmin ja suloisin hymyilyin, että olisi tehnyt mieli häntä suudella. Hänen suussaan ilmaisivat sanat "ei, rouvani" ymmärtämystä, "kyllä, tätini" hellyyttä ja "ehkä, serkkuni" henkevyyttä.

"Miten hyvin te puhutte meidän kieltämme, ystäväni", sanoi kreivitär alentuvasti Danielalle. "Voisi todellakin luulla teitä ranskalaiseksi, ja jollei teidän käytöksessänne olisi hieman jäykkyyttä, jotakin, jota on vaikea sanoin selittää, niin olisi mahdotonta huomata teidän olevan saksalainen."

"Oi, äiti rakas, minä pyydän, älkää sanoko morsiantani saksalaiseksi — hän on itävaltalainen. Niiden parista, jotka viettävät Sedanjuhlaa, en koskaan olisi voinut valita morsiantani."

"Tietenkin. Niin, ajatelkaahan, kun me matkustimme Saksan läpi, olivat kaikki talot liputetut, ja kun kysyimme mistä se johtui, vastattiin, että vietettiin Sedanjuhlaa."

"Niin, on todellakin surkuteltavaa", sanoi Daniela, "että ihmisten keskuudessa ei vallitse vielä sen suurempaa veljeyttä, vaan että toiset riemuitsevat siitä, mikä toisille tuottaa suurinta surua."

"No niin, Jumala jakaa voitot ja tappiot oman mielensä mukaan. Meidän harhaanjoutunut isänmaamme kaipasi kai rangaistusta. Mutta taivas suopi kai armossaan meille myöhemmin taas laakereitakin, kunhan saamme kuningaskunnan jälleen voimaan. Mutta älkäämme puhuko politiikkaa, se ei ole mikään sopiva keskusteluaihe naisille! Meidän politiikkamme on rakastaa ja rukoilla — eikö totta, tyttäreni?"

Daniela jäi vastausta vaille.

"Rukoilemisesta puhuessamme", jatkoi vanha rouva puhetta, "tiedättekö, että pelkäsin teidän olevan protestantin, luterilaisen tai jotakin senkaltaista! Siinä tapauksessa ette näkisi minua nyt täällä, en yleensä olisi antanut suostumustani liittoonne. Senhän te kai ymmärrätte?" Taaskaan ei Danielalla ollut mitään sanottavana. Hän tuntui varmaankin typerältä tulevan anoppinsa silmissä. Mutta tämä puhui edelleen:

"Ajatelkaa itseänne, miltä teistä tuntuisi, jos teidän tyttärenne tahtoisi kerran mennä protestantin kanssa naimisiin! Mutta miksikä te ette tuonut pienokaista mukananne tänne, mikä hänen nimensä onkaan?"

"Dalia."

"Sehän on kukannimi… Teidän olisi pitänyt tuoda kukka isoäitinsä luo. Jos tahdotte uskoa hänet minun hoitooni, niin otan hänet mukanani Parisiin — nuoret aviopuolisot ovat kernaimmin kahden. Siellä minä uskoisin hänet 'sacré coeur'-luostarin sisarten huostaan."

"En halua erota tyttärestäni."

"Wienissä kuuluu muuten myös olevan 'sacré coeur'-luostari. Kehottaisin teitä lämpimästi lähettämään Dalianne näiden luostarisisarten luo, heidän käsistään saamme sellaisia aarteita kuin Jeanneni tässä: tietorikkaita, suloisia ja hurskaita nuoria tyttöjä."

"Oi, tätini!"

"Tahtoisitko palata takaisin luostariin, Jeanne?" kysyi Raoul nyt vuorossaan.

"Ehkä, serkkuni."

Daniela vastasi edellisen johdosta:

"Olen aikonut itse kasvattaa tyttäreni."

"Sehän riippuu kokonaan teidän omasta tahdostanne. Mutta mitä omiin lastenlapsiini tulee, niin pyydän saada määrätä hiukan heidän suhteensa, heille on annettava täysin ranskalainen kasvatus."

"Se on minun asiani", sanoi Raoul.

"Jeanne ja minä aiomme käydä täkäläisessä 'sacré coeur'-luostarissa. Meillä on terveiset eräältä Jeannen entiseltä kasvattajattarelta luostarin johtajattarelle. Ja veljentyttärelle tuottaa muutenkin suurta iloa käydä luostarissa, joka muistuttaa hänen omaa lapsuuttaan, eikö totta, Jeanne?"

"Kyllä, tätini!"

Palvelija ilmoitti:

"Ranskan lähettiläs!"

Daniela nousi.

"Joko te lähdette? Huomenna samaan aikaan odotan teitä jälleen ja silloin te jäätte päivällisille — tänään olen kutsuttu lähetystöön."

Daniela ei keksinyt mitään sen lämpimämpää sanaa kuin:

"Hyvästi, rouva!"

"Huomiseen asti, rakas lapsi!"

Raoul saattoi morsiamensa vaunuihin.

"No, miten äitini miellyttää teitä?" kysyi Raoul portaissa.

"Hän miellyttää minua suuresti. Mutta minä en miellyttänyt häntä."

"Mutta te olitte myöskin ihmeellisen vähäsanainen, Daniela. Niin vähän loistavana en koskaan ennen ole nähnyt teitä. Mutta kyllä siitä vielä suoriudumme."

He olivat saapuneet vaunujen luo. Trélazure sanoi hyvästi.

"Minun täytyy palata vielä äidin luo", sanoi hän, "muuten näyttäisi siltä, kuin pakenisin päällikköäni."

Hän auttoi morsiamensa vaunuihin.

"Syöttekö tänään päivällistä minun luonani?"

"En, minun täytyy saattaa naiset lähetystöön — mutta tänä iltana yhdeksältä —"

"On minun oveni suljettu."

"No mutta, Daniela…"

"Aivan varmasti!"

"No niin — huomiseen sitten! Minnekä?" kysyi hän antaakseen ajajalle määräyksen.

"Kotiin." Trélazure mainitsi osoitteen, tervehti vieläkin kerran, ja vaunut läksivät liikkeelle.

Daniela painautui tyynyjä vasten ja itki kuin lapsi. Niinkuin pahankurinen lapsi vielä lisäksi, sillä hänen kyyneleensä vuosivat pikemmin harmista ja häpeästä kuin tuskasta. Hän tunsi jättäneensä jälkeensä epäedullisen vaikutuksen; hän tiesi, että Raoul itse oli ollut häpeissään, hän tiesi vielä lisäksi, ettei hänellä voinut olla vähintäkään toivoa voittaa koskaan tuon ylpeän ja hurskaan naisen rakkautta, jos hän näyttäytyisi sellaisena kuin hän todellakin oli. Vain teeskentelemällä hän saattoi voittaa anoppinsa kunnioituksen — ja mikä hirveä tehtävä se oli! — Mutta siitä huolimatta häntä miellytti tuo ylhäinen, arvokas, ystävällinen vanha rouva — joka sormenpäitään myöten oli oikea "grande dame". Myöskin häntä miellytti tuo arka neito, joka esiintyi niin siveänä ja lempeänä, niin vienona ja lapsekkaana ja samalla niin ihastuttavan suloisena. Siinä oli kaksi olentoa, jotka sekä sielultaan että ruumiiltaan olivat mitä sopusointuisimmat, soveltuen kerrassaan siihen ympäristöön, johon he kuuluivat. Ja Daniela tiesi tieteellisten opintojensakin nojalla, että soveltumiskyky tuo mukanaan voiton. Hän, henkisesti voimakkaampi, viehättävämpi, pohjaltaan jalompi, kalpeni kieltämättä tässä ympäristössä.

"Ja miten minun morsiameni miellytti sinua?" oli Raoul kysynyt äidiltään, kun lähettilään lyhyt muodollinen käynti oli suoritettu.

"Rakkaus on sokea, rakas poikani. Minun mielestäni rouva Dormes ei ole erikoisen kaunis, niinkuin sinä kuvailit minulle ja niinkuin valokuvan mukaan olin olettanut; häneltä puuttuu nuoruuden tuoreutta. Ja hänen henkevyytensä —"

"Hän tunsi itsensä ihmeellisen araksi sinun seurassasi, muuten hän on harvinaisen sukkela ja suloinen."

"Voihan se olla… Minusta tuntui myöskin kuin hän ei olisi oikein hurskas mieleltään — sillä kun sanoin hänelle, että aluksi pelkäsin hänen olevan protestantin, ei hän senjohdosta ilmaissut minkäänlaista hämmästystä; kukapa tietää, vaikkapa hän ensimäisen kerettiläis-puolisonsa käsissä olisi kadottanut osan siitä uskonnollisesta hehkusta, joka antaa miehelle varmimman luottamuksentakuun."

"Hän ei siis miellytä sinua?"

"Pääasia on, että hän miellyttää sinua, poikani. Minä tahdon koettaa parhaani mukaan oppia hänestä pitämään."

"Kiitos, rakas äiti; hän ansaitsee sen kyllä, sillä hän on hyvä, ihastuttava nainen. Tosin hän ei ole mikään Jeanne…"

XXVI

Häävalmistukset olivat käynnissä. Danielan isän, joka eli maatilallaan Kroatiassa, oli määrä piakkoin saapua Wieniin. Häitten jälkeen piti kreivitär-äidin palata takaisin Parisiin, mutta nuoren parin jäädä toistaiseksi Itävallan pääkaupunkiin.

Kreivitär Trélazure ja Daniela olivat usein yhdessä; mutta lähempää suhdetta ei heidän välillään sittenkään muodostunut. Molemmat naiset tapasivat toisensa joka päivä, he söivät yhdessä, kävivät yhdessä teatterissa ja vieraisilla sekä tekivät ostoksia, mutta jäinen seinä, joka ensimäisestä päivästä alkaen oli noussut heidän välilleen, ei ottanut sulaakseen.

Wien oli varsin tyhjä, sillä syksyisin useimmat perheet — nimittäin tiluksia omistavat aateliset — olivat vielä maalla. Siitä huolimatta oli leskikreivittären salonki aina täynnä väkeä. Pääkaupungissa oleva Ranskan lähettiläs toi ylhäisen vieraan luo kaikki korkeat henkilöt, joita sinä hetkenä Wienissä oli tarjona. Sattumalta oli kaupungissa muutamia korkeimman aristokratian naisiakin, joiden miehet olivat ylähuoneen jäseniä, ja nämä ottivat kreivittären kaikella hänelle tulevalla kunnioituksella vastaan. Itävaltalainen aateli kohtelee tavallisesti ulkomaalaisia varsin kylmästi, mutta niinpiankuin kysymyksessä on siksi suurta arvoa nauttivia ulkomaalaisia kuin Ranskan vanhan katolisen aateliston jäseniä, niin otetaan heidät samanmielisissä piireissä avosylin vastaan.

Grand-Hotelin keltasilkkipäällyksisessä salongissa kävi kaikki aivan kuin jonkun lähettilään tai ruhtinaan palatsin vastaanottohuoneessa. Tänään esimerkiksi — kreivitär oli jo ollut viikon päivät Wienissä — kun Daniela saapui tavanmukaiselle aamupäiväkäynnilleen tulevan anoppinsa luo, tapasi hän täällä lukuisan ja loistavan seuran koolla: kaksi ruhtinatarta tunnettuine nimineen, useita kenraaleja, muun muassa sotaministerin, Venäjän lähettilään, muutamia ranskalaisia aatelismiehiä, jotka tulivat suoraan Frohsdorfista, useita ylähuoneen jäseniä ja paavin lähettilään.

Trélazure ei ollut läsnä. Hän oli samana aamuna matkustanut Badeniin hakemaan joitakuita papereita, jotka olivat jääneet häneltä sinne. Sen jälkeen kuin kreivitär ystävälliseen tapaansa oli tullut Danielaa vastaan, istuttanut hänet viereensä kamiinin luo ja esittänyt hänet poikansa morsiamena, jatkui katkennut keskustelu jälleen. Se ei ollut yleinen, vaan jakaantui useiden pienempien ryhmien kesken, ja Daniela kuuli sieltä täältä yksityisiä katkelmia siitä.

"Asian laita on niinkuin jo ennen olen sanonut teille", sanoi toinen ruhtinattarista emännälle, "me olemme läheisiä sukulaisia. Minun äitini oli syntyään Rohan, ja jos, niinkuin te sanoitte, joku Trélazure on naimisissa Montmorencyn kanssa, jonka sisar oli minun setäni rouva, niin —"

"Myöskin Beauffremont'ien kautta me olemme sukua", keskeytti vanhempi ruhtinatar keskustelun, samalla kun hän Ariadnen taituruudella seurasi sukulaisuuslankaa Noailles'n, Valentinois'n ja Montenuovon sukujen kesken solmittujen avioliittolabyrinttien läpi.

"Henrik V", siten kertoi naapureilleen eräs Frohsdorfista palannut aatelismies — "kertoi minulle seuraavaa: 'Usein minua on moitittu siitä, etten tahtonut hallita, ja että päästin käsistäni tilaisuuden, jolloin olisin voinut palata kotiin. Se on täydellinen erehdys, sen voitte julistaa kaikille. Laillisen monarkian kantajana tahdon koko elinikäni säilyttää tätä aarretta. Tahdon ottaa haltuuni kuningaskunnan oikeutena, velvollisuutena — mutta en koskaan seikkailuna.

"Mahdollisesti olisin muuna aikana yrittänyt, niinkuin monet esi-isistäni, anastaa perintöni aseitten voimalla. Se mikä eilen olisi ollut minusta mahdollista ja loogillista, ei ole sitä enää tänään. Neljänkymmenen vuoden kuluttua, vallankumousten, sisällisten sotien, vieraitten sotajoukkojen hyökkäysten ja valtiokaappausten jälkeen tulee sen kuningaskunnan, jota minä edustan, näyttäytyä rauhan tyyssijana. Ranskan kuninkaan tulee palata takaisin niinkuin paimen lampaittensa pariin, tai pysyä maanpaossa. Jollei minun ole suotu palata kotiin, niin jumalallinen kaitselmus on lukeva minun rehelliset aikeeni Ranskan kansan hyväksi. Kesken tämän vuosisadan inhottavuuksia on hyvä, jos maanpakoon tuomitun kuninkaan elämä ja politiikka on rehellinen ja puhdas.'"

"Niin", todensi toinen Frohsdorfilainen pyhiinvaeltaja, "Ranska voi syyttää tätä kuningasta vain yhdestä virheestä, siitä, ettei hän ole noussut valtaistuimelle. Valtikka riistettiin hänen kädestään ja sittenkin meidän isänmaamme — nimittäin sen rehellisin ja valistunein osa, seisoo hänen yliherruutensa alla."

"Onko Frohsdorfissa paljonkin vieraita?" tiedusteli eräs aatelisista tilanomistajista, joka ei tahtonut ruveta keskustelemaan Chambordin kreivin hallituksesta.

"Useita uskollisia miehiä: Dreux-Bréze, Kergorlay, d'Andigné, Barette, Damas, de Mun, Léonin Carayon-Latourin ruhtinaat… niin, tähän puolueeseen kuuluu koko 19:nnen vuosisadan loistojoukko; sieltä puuttuu vain yksi suuri sotaherra ja — Berryerin kuoleman jälkeen — yksi suuri puhuja."

"Nähkääs, teidän kunnia-arvoisuutenne", selitti eräs valtioneuvoksista kirkkoruhtinaalle, "suurena esteenä terveellisten mielipiteiden leviämiselle on juutalaissanomalehdistö. Meidän täytyy lopulta taas päästä ohjaksiin, mutta herrat sanomalehtimiehet — tuo tunnoton roskajoukko — vaikeuttavat meidän työtämme."

"Toivokaamme parasta", rauhoitti kirkkoruhtinas, "pyhä isä valmistaa kiertokirjettä vapaamuurareita vastaan…"

Sotaministeri puhui kenraali Uchatiuksen itsemurhasta:

"Silminnähtävästi mielenhäiriö… Nerokkaat ihmiset ja suuret keksijät ovat aina lähempänä mielenvikaisuutta kuin meikäläiset, mutta nimi Uchatius pysyy tykkiväen vuosikirjoissa kuolemattomana…"

"Meitä oli kolmisenkymmentä metsästäjää", kertoi eräs suurtilusten omistaja. "Sataviisikymmentä jänistä ja kahdeksan metsäkaurista tapettiin. Ensi viikolla metsästetään minun maillani ja sen jälkeen menen Frauenbergiin."

"Frauenbergista johtuu mieleeni," sanoi eräs tähtiristikuntaan kuuluva nainen, "olen kuullut, että kruununprinssiä odotetaan sinne jälleen. Siellä tulee vasta suurenmoista. Ylihuomenna aion lähteä sinne, jos vain pukuni saapuvat ajoissa."

"Parisista, Lafferièreltäkö?" kysyi kreivitär Trélazure.

"Ei, vaan Worthilta."

"Ah niin, useimmat ulkomaalaiset naiset tilaavat pukunsa Worthilta."

"Turnipsi on kasvanut hyvin tänä vuonna", kuului eräästä nurkasta. "Mutta viinisato on heikko."

"Onneksi on meillä metsiä — ja metsänhakkuu ei riipu ilmasta."

"Onko suuriruhtinas Paulin naiminen jo virallisesti julkaistu?" kysyttiin Venäjän lähettiläältä. "Entäs miten on nihilistien laita?" kysyi eräs toinen.

"Olen todellakin pahoillani", vastasi pohjoismaalainen kavaljeeri, "että nihilistejä pidetään jonkunmoisena isänmaani erikoisuutena. Niitä, Jumala paratkoon, on kaikkialla maailmassa, joskin he käyvät eri maissa eri nimillä. Vai eivätkö saksalaiset sosialistit, irlantilaiset feeniläiset, italialaiset irredentistit ja ranskalaiset anarkistit ole samaa lajinmuunnosta?"

"Niin, niin, surullinen aika!" kuului nyt joka taholta. "Mieletön aika!" arvelivat kenraalit. "Vallankumouksellinen aika!" valittivat perinnölliset valtioneuvokset. "Jumalaton aika!" sanoi paavin lähettiläs syyttäen sitä kaiken pahan alkujuurena.

Mutta naiset eivät sekaantuneet tähän sosiaalipoliittiseen keskusteluun.

"Bayerin prinssin avioliitto Liechtensteinin kanssa", niin sanottiin heidän joukossansa, "oli selvä asia viime laskiaisten aikana. Viimevuotiset laskiaiset vasta olivat komeat; hovissa pidettiin neljät tanssiaiset; Ranskan lähetystön tanssiaiset" — emännälle nyökättiin päätä — "olivat erittäin onnistuneet. Teidän pitäisi asettua veljentyttärenne kanssa tänne talveksi, hän herättäisi täällä suurta huomiota. Missä on tuo suloinen lapsi?"

"Hän jäi tänään pariksi tunniksi luostariin. Ovatko teidänkin tyttärenne saaneet kasvatuksensa 'sacré coeur'-luostarissa?"

"Ei, he ovat Ursula-luostarissa. Ensi talvena minun vanhin tyttäreni esitetään jo keisarinnalle… Hirveää miten pian lapset kasvavat."

Vähitellen vieraat poistuivat, ja Daniela jäi yksin kreivittären luo. Se oli hänelle suuri helpoitus, sillä puheen sorina oli varsinkin tänään hermostuttanut häntä suuresti. Tuo suurmaailmallinen kopeuden leima, joka tuli ilmi melkein joka sanasta, jota täällä lausuttiin, oli hänelle hirveän vastenmielinen; Daniela ei kuulunut aatelistoon; hän oli tottunut liikkumaan niissä piireissä, joissa taiteilijat, tiedemiehet ja kirjailijat olivat kotonaan; ne piirit, joissa urheilu, ylhäisö-avioliitot ja turnipsisadot muodostivat tärkeimmät harrastukset, olivat hänelle aivan vieraat, hänen ympäristössään oli aina suurella mielenkiinnolla seurattu kirjallisia ja tieteellisiä ilmiöitä ja päivän tapahtumia; täällä palveltiin menneisyyttä, josta vain pieni saarimaailma oli pelastunut nykyaikaan, ja puhuttiin suurista edistyshyökyaalloista ulkona maailmassa mitä suurimmalla surkuttelulla ja pelolla, ikäänkuin jostakin uhkaavasta vaarasta.

Sopiko Daniela tähän maailmaan, jonka tästä lähin tuli olla hänen omansa? Varmuutta ja viehkeyttä, henkevyyttä ja loistoa häneltä ei tulisi puuttumaan voidakseen pitää puoliansa — mutta tyydyttäisikö se myös häntä — voisiko hän kestää sitä, että hänen ympärillään vihattaisiin kaikkea, mitä hän itse rakasti, kunnioitettaisiin kaikkea, mitä hän halveksi?

Ja eivätkö nämät kopeat ihmiset, joiden mielestä joku Rohan, kamariherran tai Maltesiritarin arvonimeä kantava mies oli parempaa ainetta kuin porvari, vaikkapa hänellä olisi ollut neron loistava kruunu päässään… eivätkö nämä kopeat ihmiset antaisi hänenkin tuntea, ettei hän ollut syntyperältään aatelinen, että hänen ottamisensa sukuun oli armonosoitus heidän puoleltaan?

Pakenemisenhalu täytti Danielan mielen näiden ajatusten risteillessä hänen päässään. Kukkaniitty on ihastuttava olinpaikka, mutta kala ei siinä sittenkään viihdy; kirkas järvi on myöskin mieluisa olinpaikka, mutta perhonen ei siihen tyydy — ja sama tukehtumisentunne, jota väärään paikkaan joutunut kala tai hyönteinen tuntee, valtasi nyt Danielankin mielen, kun hän ajatteli siirtymistään loistavaan aatelisympäristöön.

"Miten ihastuttavia naisia", sanoi kreivitär Trélazure, kun hän oli saattanut viimeiset vieraansa, molemmat ruhtinattaret, ovelle. "Tunsitteko te heitä ennestään?"

"En."

"Mitenkä se on mahdollista? Tehän olette itävaltalainen, ja sittenkin koko täkäläinen seurapiiri on teille aivan vieras."

"En ole kauan asunut Wienissä. Ja sitä paitsi — vaikka olisinkin elänyt täällä — niin en olisi kuulunut tähän maailmaan."

"Mitenkä niin? — Minä luulin… poikani kirjoitti minulle…" Kreivitär nolostui ja katkaisi puheensa. "Tänään te varmaan olette masentuneella mielellä, koska Raoulimme on poissa?"

"Tehän olette myöskin yksin", vastasi Daniela vältellen, "missä Jeanne viipyy?"

"Hän on, niinkuin jo sanoin, luostarissa. Oi, pienokainen tuottaa minulle huolta; hän sanoi tänään jälleen lujasti päättäneensä mennä luostariin."

"Varmaankin joku hänen kasvattajattaristaan on tyrkyttänyt hänelle tuon ajatuksen."

Kreivitär rypisti kulmiaan.

"Pyhät sisaret eivät tyrkytä tuollaisia ajatuksia. Kun nuori tyttö tuntee olevansa kutsuttu pyhittämään elämänsä luostarille, niin kutsu tulee ylhäältä. Jeanne oli muuten jo kokonaan luopunut tästä ajatuksesta — mikä todistaakin, ettei se ole hänen oikea kutsumuksensa. Mutta nyt hänet on vallannut uusi haaveilu; minä kyllä tiedän mitä se on: tyttörukalla on sydänsuru! Ei ole mikään helppo asia saada häntä jälleen järkiinsä —"

"Sydänsuru?" toisti Daniela hämmästyneenä. "Voisiko hän niin nuorella iällä olla jo sellaisen intohimon vallassa?"

"Intohimo on nuoruuden kukka", vastasi vanha rouva. "Minä olin vain seitsemäntoista vuoden vanha, kun ensi kerran rakastuin… Hyvä Jumala, luostarista tullessa, jolloin ei ole vielä lainkaan maailmaa nähnyt — on sydän täynnä taivaallista rakkautta ja samalla se on sanomattoman herkkä maalliselle rakkaudelle — se on ruusujen ja kaipauksen aikaa. Ensimäinen kaunis, miellyttävä ritari, joka lähestyy… Niin minunkin kävi, joskin onnellisemmin: minä rakastuin kreivi Trélazureen, jonka vanhempani — minun tietämättäni — jo olivat valinneet miehekseni. Mutta pieni Jeanne raukka — puhukaamme jostakin muusta. Milloin Raoul palaa takaisin?"

"Luullakseni huomenna päivällisen aikaan. Mutta puhukaamme Jeannesta, se huvittaa minua. Pienokainen on minun mielestäni harvinaisen miellyttävä. Hänen arka, mutta samalla puoleensavetävä olentonsa on kuin kaunein runo. Hänkö siis on rakastunut ja arvatenkin — Raouliin?"

"Mutta rakkaani, luuletteko te, että koko maailman pitäisi rakastua tuohon tyhjäntoimittajaan?" vastasi kreivitär kääntäen pois päänsä.

"Te ette vain tahdo sanoa sitä minulle, rouvani, koska pelkäätte, että voisin tulla mustasukkaiseksi — ja koska te yleensä ette tahdo ilmaista lapsi raukan salaisuutta. Mutta kai te sentään estätte Jeannen tekemästä sielullista itsemurhaa?"

"Sanotteko te luostariin menoa sielulliseksi itsemurhaksi? Sielun kannalta sitä pikemmin voisi sanoa pelastukseksi… Joka tapauksessa koetan saada lapsi paran muuttamaan mielensä; sillä se on syntinen erehdys, jos me maallisen syyn vuoksi antaudumme hengelliseen toimeen — sitä minä koetan saada häntä ymmärtämään. Hänen haaveilunsa katoaa eron ja ajan mukana, ja toivon voivani tehdä hänestä vielä onnellisen vaimon… Kadehdittava mies, joka saa hänet vaimokseen — kadehdittava äiti, joka saa hänet miniäkseen!…"

"Aiotteko seurata ruhtinattaren neuvoa ja jäädä hänen kanssaan Wieniin talveksi?"

"En, sitä en aio tehdä — en suo tätä jalokiveä kellekään muukalaiselle. Iloitsen saadessani näyttää häntä Faubourg St. Germainin seurapiirissä. Muuten on hänelle jo tehty useita tarjouksia… Dreux'n herttuatar on ajatellut häntä vanhimmalle pojalleen. Hän elää tosin hiukan liian hurjasti Parisissa; hän tuhlaa paraillaan omaisuutensa erään näyttelijättären vuoksi, mutta hänellä ei ole mitään naimista vastaan, jos hänelle tarjotaan tilaisuus sellaiseen naimakauppaan kuin Jeannen kanssa. Sellaiset kapiot, sellainen nimi ja nuoruus…"

"Mutta rouvani, ettekö ole huolissanne tytön onnen puolesta, jos hänet rakkaudetta — niinkuin te sanotte — naitetaan kevytmieliselle miehelle?"

"Sehän yleensä on meidän osamme, rakkaani. Leskien laita on toinen, he voivat valita sydämensä mukaan. Mutta tytöt eivät valitse itse eikä heitä valita; heidät vaan naitetaan ja naidaan. Ja mitä kevytmielisyyteen tulee, niin sitä vikaa on kai enemmän tai vähemmän jokaisella nuorella miehellä, ei Raoulkaan ole siitä vapaa. Mutta hurskaan vaimon rinnalla kääntyy aviomies jälleen hyveen puoleen, ja jollei hän sitä tee, niin saa vaimo lohdutusta omasta hurskaudestaan. Siksi on uskonto naisten paras aarre. Se yksin antaa heille oikeuden ansaita rakkautta ja voi lohduttaa heitä, kun rakkaus on kadonnut. Ettekö ole samaa mieltä?"

"Hyvä Jumala, rouvani, en… en tiedä, mitä minun siihen tulee vastata?"

"Merkillistä, mutta olen huomannut, ettette koskaan vastaa minulle suoraan, kun tulee puhe vakavista asioista. Olisitteko te ehkä — pelkään suorastaan lausua ilmi sellaista ajatusta — penseä uskossanne?"

"Minusta on parempi, ettemme keskustele tästä asiasta."

"Ei tietenkään vieraitten ihmisten kanssa. Kevyeeseen salonkikeskusteluun ei saa sekoittaa pyhiä kysymyksiä — mutta äidin ja tyttären suhde on toinen! Tämä asia painaa sydäntäni. Ajatelkaahan, että teidän käsiinne on laskettava poikani onni ja perheeni kunnia. Sanokaa minulle suoraan, rakas Daniela, miten teidän uskonne laita on?"

Samassa ilmoitettiin vieras, ja Danielan ei tarvinnut vastata.

Hetken kuluttua hän nousi ja sanoi hyvästi.

"Näkemiin tänä iltana!" sanoi kreivitär, joka oli kutsunut tulevan miniänsä päivällisille.

Mutta Daniela lähetti illalla kieltävän sanan. Hänellä oli päänsärkyä, hänen oli pakko pysytellä kotona.

Hän vietti illan yksin. Hän ajatteli kauan ja paljon; hän luki lävitse Trélazuren kirjeet ja tarkasteli hänen valokuvaansa, hän käveli kiihkeänä edestakaisin huoneessaan, heittäytyi sitten tuolille, painoi päänsä tyynyihin ja makasi liikkumatta. Sitten hän kävi kirjoituspöydän ääreen istumaan, alkoi kirjoittaa ja heitti taas kynän luotaan. Hän huokasi syvään ja pyyhki silmiään nenäliinallaan. Vihdoin, revittyään useita paperiarkkeja, hän sai kirjeen valmiiksi, sulki sen kuoreen ja kirjoitti siihen osoitteen.

Hänen kiihoittunut mielensä asettui. Hän tunsi rauhallisuutta, joka seuraa tehtyä päätöstä. Oli jo keskiyön aika, kun hän vetäytyi makuusuojaansa.

XXVII

Seuraavana aamuna kello kymmeneltä — Daniela istui jälleen kirjoituspöytänsä ääressä — soitti nuori rouva palvelijaa.

Hän otti eilen kirjoittamansa kirjeen esille.

"Tämä kirje on vietävä lähetystöön", sanoi hän, "ja annettava kreivi Trélazurelle, kun hän palaa takaisin matkaltaan."

"Herra kreivi on eteisessä", vastasi palvelija. "Aioin juuri ilmoittaa hänen tulonsa."

Daniela kalpeni. Hän pani kirjeen takaisin salkkuun ja käski kutsua kreivin sisään.

Trélazure astui sisään. Daniela ei mennyt häntä vastaan. Hän käänsi vain päänsä oveen päin, jonka läheisyyteen kreivi vähäksi aikaa pysähtyi. Kihlautuneet katselivat hetken aikaa toisiaan ääneti — kumpikin hämmästyen toisen outoa ilmettä, kylmää, synkkää piirrettä, jota ei koskaan ennen ollut näkynyt kummankaan kasvoilla.

Daniela puhui ensiksi.

"Te tulette aikaisemmin kuin mitä odotin teitä."

Trélazure astui lähemmäksi, mutta ei yrittänytkään tavalliseen tapaansa suudella Danielan kättä — Daniela ei ojentanut myöskään sitä hänelle — vaan kävi rauhallisesti vastapäätä nuorta rouvaa istumaan.

"Minä tulen varhemmin kuin mitä te odotitte ja toisessa mielentilassa, kuin mitä te saatoitte aavistaa, rouva."

"Te tapaatte minutkin toisessa mielentilassa, kuin mitä te saatoitte edeltäpäin olettaa."

"Tosiaankin… mikä voi olla siihen syynä?"

"Alottakaamme teistä ensin! Mikä herättää teidän suuttumustanne, herra Trélazure? Onko Badenissa tapahtunut maanjäristys?"

"Odottamattomia asioita siellä ainakin on tapahtunut. Neiti Rimmersperg on karannut luutnantti Müllerin kanssa."

"Giuliettako!?"

"Lacherin talossa kuuluu nykyisin eräs korkea herra Weilburgista usein käyvän."

"Mutta, kreivi, tokkopa nuo juorut ovat voineet vaikuttaa niin masentavasti teidän mieleenne."

"Eivät tosin nämät; mutta korviini tuli muitakin juoruja, minulle kerrottiin tuntikausia kestäneistä oppitunneista ja huviretkistä, joita eräs korkea nainen kuului tehneen yhdessä tyttärensä kaunokirjoitusopettajan kanssa…"

"Minä opiskelin kylläkin ahkerasti ja päivää ennen lähtöäni olin yhdessä herra Sternin ja hänen poikansa, jonka syntymäpäivä juuri sattui olemaan, sekä Dalian ja Ernestinen kera pienellä huviretkellä. Siitäkö Baden on nähnyt hyväksi teille juoruta?"

"Se on siis totta? En uskonut sitä, yhtä vähän kuin panin huomiota nimettömään kirjeeseen — joka, niinkuin sattumalta sain tietää, on lähtöisin Boderichin perheestä — ja jossa minulle varoituksena ilmoitettiin, että olitte onnellistuttanut sanottua pedagogia suudelmalla…"

"Se on parjausta", sanoi Daniela kylmästi. "Minä olen rehellinen, minun suudelmani kuuluivat teille, minun oli mahdoton niitä kellekään muulle lahjoittaa."

"Te olette hyvin ystävällinen. Mutta jos tuo halpamainen juutalainen koskaan uskaltaa astua jalallaan meidän taloomme", sanoi Trélazure nyt muuttuneella äänellä, "niin murskaan hänen luunsa."

"Hän ei koskaan astu jalallaan meidän taloomme, siitä voitte olla varma!" vastasi Daniela yhtä kylmästi.

"Siitä minä muuten en aikonut vaatia teitä tilille, rouvani. Te olette tosin tehnyt väärin seurustellessanne niin ahkerasti hänen kanssaan, että tällaisia juoruja on voinut syntyä — mutta niitä minä halveksin yhtä paljon kuin nimettömiä kirjeitäkin. Minulla on syytä olla harmissani aivan toisista syistä."

"Todellako? Asiasta toiseen, muistitteko tuoda laskut, joita pyysin saada Badenista?"

"Etsin niitä kaikkialta, myöskin kirjesalkustanne. Siinä oli kirje, joka oli osoitettu 'kreivi Trélazurelle'. Siis minulle, ja minulla oli lupa lukea se, — ja tästä kirjeestä juuri, rouvani, tahdon vaatia teitä tilille."

Daniela muisti nyt tuon kirjeen, jonka hän eräänä unettomana yönä oli kirjoittanut omaksi rauhoituksekseen ja jättänyt kirjesalkkuunsa. Eilen vielä olisi hänestä tuntunut hyvin kiusalliselta, jos se olisi joutunut kreivin käsiin — tänään asian laita oli toinen.

"Siitä seuraisi vain turhaa väittelyä", sanoi hän levollisesti. "Muuten teitte varsin epähienosti tutkiessanne minun kirjesalkkuani."

"Tähän syytökseen en vastaa mitään, te itse annoitte minulle tehtäväksi etsiä kysymyksessäolevia laskuja huoneestanne. Rikos ei ole siinä, että minä luin kirjeen, vaan että te kirjoititte sen."

"Senkö vuoksi, että peruutin siinä sanani?"

"Ei sen vuoksi. Te ette lähettänyt kirjettä, siksi peruutus on mitätön. Mutta ne ajatukset, joita te siinä tuotte ilmi, avaavat eteeni kuilun, joka kauhistaa minua. Tosin koko kirje on vain kaunokirjallisuutta — älkää panko sitä pahaksenne — epäselvää, sekavaa, kiihkeämielistä paatosta, mikä voi vuotaa vain kiihottuneen naisen kynästä."

"Te arvostelette hiukan ankarasti tyyliäni, mutta mielenkiintoista se on sittenkin."

"Te puhuitte saavutetuista ajatuskukkuloista, maailmanrauhasta, muureista ja muista salaperäisistä asioista, jotka te olette kopioinut jostakin saksalaisesta metafysikasta, ja sekoitatte sen sellaisiin käsitteihin kuin 'yhdenvertaisuus', 'ajatuksenvapaus' ja sen semmoisiin mahtisanoihin, jotka kuuluvat vallankumouksellisiin kapakkapuheisiin. Sellaista se on, kun nainen, joka ei ole kylliksi opiskellut eikä saavuttanut tarpeellista kokemusta, yrittää käsitellä filosofisia ja yhteiskunnallisia kysymyksiä. Te sanotte tuossa mallikirjeessänne edelleen, että minä olen järjeltäni oikea kapalolapsi verrattuna teidän pari sataa vuotta edistyneempään viisauteenne — mutta tälle väitteelle en voi muuta kuin hymyillä. Se ei ole kuitenkaan pahinta. Jollei kirjeessä muuta olisikaan kuin tuollaisia vähäpätöisyyksiä, niin ehkä en olisi maininnut siitä mitään teille; mutta se kuilu, joka siinä avautuu eteeni, johtuu teidän suorasta tunnustuksestanne: te sanotte olevanne vapaa-ajattelija. Te puhutte voitetusta uskontyperyydestä, taikauskoisista juhlamenoista, j.n.e. Onneton nainen! Minun täytyy väkivallalla pakottaa teidät oikealle tielle: niinpiankuin me saavumme Ranskaan, jätän minä teidät arkkipiispamme ohjattavaksi, enkä rauhoitu, ennenkuin olette katunut syntisiä epäilyksiänne… Mitäpä kunnianarvoisa äitini sanoisi, jos hänellä olisi aavistusta teidän surkuteltavasta sieluntilastanne? Eipä puutu paljon, että voisin uskoa noihin suuteloihinkin, joita kerrotaan teidän antaneen kauniille juutalaiselle. 'Nainen, joka ei ole Jeesuksen oma', sanoo aivan oikein eräs kirjailijoistamme, 'kuuluu Venukselle'."

Daniela hypähti ylös tuoliltaan. Hän oli kalmankalpea.

"Teidän parjauksenne riittävät jo, herra kreivi!" sanoi hän. "Vaivautukaa vieläkin kerran tutkimaan kirjesalkkuani, niin löydätte siitä kirjeen, jonka juuri teidän astuessanne sisään aioin lähettää teille. Kas tässä!"

Trélazure teki työtä käskettyä. Hän avasi salkun, löysi siitä hänelle osoitetun kirjeen, avasi sen ja luki:

Rakas Raoul! Minä vapautan teidät sanastanne. Me emme sovi toisillemme. Koko teidän maailmanne on minulle vieras — minä tulisin vain onnettomaksi siinä ja siksi vetäydyn pois niinkauankuin on aika. Teillekin se on parempi sekä teidän äidillenne, jota kunnioitan suuresti. Jeanne rakastaa teitä. Te tulette onnelliseksi kaikki kolme. Sitä toivoo hartaasti teidän

Daniela Dormes.

Kreivi pisti kirjeen povitaskuunsa ja kumarsi.

"Sitten ei minulla ole muuta tehtävää kuin poistua", sanoi hän. "Antakaa anteeksi ne sanat, jotka äsken lausuin. Vain teidän sulhasenanne minulla oli oikeus niin puhua — en tiennyt, että jo ennen tuloani tämä nimitys oli minulta riistetty. Voikaa hyvin, rouvani!"

Daniela kumarsi ääneti.

Ovessa Trélazure kääntyi taakseen ja astui Danielan luo.

"Sallikaa minun suudella kättänne", pyysi hän. "Tai antakaa minun viimeisen kerran sulkea teidät syliini."

Daniela peräytyi askeleen.

"Te ette halua? Te olette oikeassa. Käyttäydyin raa'asti. Teette myös oikein, kun ette tahdo mennä naimisiin kanssani — me emme todellakaan sovi toisillemme. Kaikki teidän nurinkuriset mielipiteenne olivat minusta inhottavia morsiameni huulilla, mutta muuten ne eivät riistä teiltä vähimmässäkään määrässä sulouttanne. Te olette ihailtava… Jeannesta tulee minulle mitä suloisin, pikku vaimo, mutta te tulette aina olemaan uneksimani, joskaan ei koskaan voittamani kuningatar rakastettujeni parissa."

Daniela osoitti kädellään ovea.

"Minä menen", sanoi Trélazure epäröiden. "Eikö teillä ole mitään sanottavaa minulle?"

Nuori rouva oli ääneti.

Kreivi veti paketin taskustaan ja laski sen pöydälle.

"Tässä ovat laskut, olinpa vähällä unohtaa ne. Ehkäpä teitä huvittaa eräs uutinen Badenista, jonka vähällä myös olin unohtaa. Herra Sternin poika on kuollut."

Danielan huulilta pääsi huudahdus.

"Oi onneton mies parka!"

"Hänhän oli vain poika, eikä mikään mies vielä."

"Minä puhun isästä. Ja miten lapsi kuoli?"

"Joko kuoli tai on kuolemaisillaan, jotain sellaista minulle kerrottiin, en pannut sitä oikein mieleeni."

Daniela soitti.

"Vaunut silmänräpäyksessä!" käski hän.

"Te aiotte Badeniin?… Te siis sittenkin rakastatte tuota miestä?"

Mutta Daniela ei kuullut enää mitään, hän oli kiiruhtanut viereiseen huoneeseen ottamaan hattuaan ja vaippaansa.

Kreivi Trélazure huokasi syvään ja läksi.

Tuntia myöhemmin hän pyysi onnelliselta äidiltään neiti Jeanne de Favielles'ä vaimokseen.

XXVIII

Asemalla Danielan täytyi odottaa tunnin aikaa seuraavan junan lähtöä. Itse matka kesti toisen tunnin, joka tuntui nuoren rouvan mielestä loppumattomalta. Poika rukka — tapaisikohan hän hänet vielä hengissä? — ja etenkin isä raukka! Hetki oli tullut, jolloin Daniela saattoi sanoa surunmurtamalle miehelle: "Itke ystävän rinnalla…"

Vasta voitettu vapaus tuntui Danielasta nyt onnekkaalta pelastukselta. Vähällä hän oli ollut tukehtua, nyt hän hengitti jälleen vapaasti. — Mutta ystävä raukan suuri onnettomuus esti hänen tuntemasta oikeaa iloa, joskin hänen vapautensa oli hänelle kaksi vertaa kalliimpi. Sillä jos hän olisi yhä ollut sidottuna Trélazureen, niin hänen ei olisi ollut lupa kiiruhtaa onnettoman isän — juutalaisen kaunokirjoitusopettajan luo — mitä leskikreivitär siitä olisi sanonut? — auttaakseen häntä, hoitaakseen hänen lastaan ja pelastaakseen tai haudatakseen ja surrakseen häntä.

Saavuttuaan Badeniin hän kiiruhti — nopeammin kuin mitä hänen kamarineitonsa saattoi seurata häntä — odottavien ajurien luo, hyppäsi vaunuihin ja lupasi ajurille nelinkertaisen maksun, jos hän kahta vertaa nopeammin kuin tavallisesti ajaisi hänet asuntoonsa.

Kymmenen minuutin kuluttua vaunut pysähtyivät Bergstrassen varrella olevan huvilan edustalle.

Danielasta tuntui, että talo ja sen ympäristö näytti toiselta kuin tavallisesti: ristikkoportti oli selkosen selällään, vieraita ihmisiä kulki pihalla, kaikkialla näkyi jälkiä siitä, että "jotakin oli tapahtunut".

Ensimäinen ihminen, jonka Daniela astuessaan alas vaunuista näki, oli Netti, professorin palvelustyttö. Hän viittasi hänet luokseen.

"Alfred?" kysyi hän hengästyneenä.

"Oi, teidän armonne, ettekö tiedä?"

"Kuollutko?"

"Eikö teidän armonne kohdannut ruumissaattoa? Pari minuuttia sitten he kantoivat nuoren herran täältä."

"Entäs isä?"

"Hän astui arkun jäljessä. Minä en saanut seurata mukana, sillä herra käski minun heti paikalla toimittaa eräs kirje postiin. Kirje on teidän armollenne — on kai parasta, että annan sen heti teille."

Ja hän ojensi kirjeen, joka oli hänellä kädessä. Sen osoite kuului: "Rouva Daniela Dormes. Wien. Opernring. Kirjoihin."

Daniela otti, vastaan kirjeen, mutta ei avannut sitä heti, vaan antoi tytön ensin kertoa pojan kuolemaa koskevat kaikki lähimmät seikat. Kuolemassa on jotakin niin järkyttävää, jotain, joka tuntuu aina niin käsittämättömältä, joskin se on kaikkien kohtalo, jotta joka kerta täytyy uudestaan kysyä: Miten se tapahtui? — Milloin loppu tuli? — Mitkä olivat viimeiset sanat? — Miten jäljellejääneet sen kantavat?

Netti kertoi, että Alfred ei ollut kuollut siihen tautiin, jota hän vuosikausia oli sairastanut, vaan satunnaisen keuhkokuumeen johdosta, joka kolmessa päivässä vei hänet hautaan. Kuolema oli tullut aivan odottamatta; lääkäri oli arvellut vielä edellisenä iltana — viime keskiviikkona se oli — että seuraavana päivänä tauti kääntyisi parempaan, ja keskiyön aikana poika kuoli — jäähyväisiä sanomatta, kuolinkamppailutta. Ei hän itse, yhtä vähän kuin isä tai lääkäri, ollut pelännyt pahinta — ja kun kuolema noin äkkiä saapui, tuntui se kuin salamaniskulta… Herra Stern istui yöt päivät ruumiin ääressä aina hautajaisiin saakka, tuskin Netti sai häntä nauttimaan edes kupillista lihalientä. Viime yönä hän oli kirjoittanut hyvin kauan. Tänä aamuna hän oli muuttanut vaatteita, seuratakseen ruumista hautaan. Kaikki hautajaisvalmistukset oli hän heittänyt parooni Zollernin huoleksi.

"Ennenkuin hän läksi kotoa", siten Netti päätti kertomuksensa, "antoi herra rukka minulle kirjeen ja käski, että veisin sen heti paikalla postiin; hän toivoi, että kuitti olisi hänen pöydällään, kun hän palaisi kotiin, ja siksi en mennyt mukana hautausmaalle…"

Daniela, joka itkien oli kuunnellut tytön kertomusta, astui sisään. Tultuaan makuuhuoneeseensa hän käski kamarineitonsa, joka auttoi päällysvaatteita hänen yltään, jättämään hänet yksin.

Hän riisti kuoren auki ja piteli täyteenkirjoitettua arkkia kädessään. Sen verran kuin hän kyyneliltään saattoi, jotka lakkaamatta himmensivät hänen silmiään, hän luki seuraavat, kirjoittajan kyynelten tahraamat rivit:

"Olen köyhä mies. Kaikki, mitä minulla oli, olen kadottanut… Ajatelkaahan, Daniela, Affini on kuollut!

"Kaikki, mitä rakastin, on minulta riistetty; te, ylevä, rakastettu nainen, kuulutte toiselle, ja minun sydänkäpyni, hyvä lapsiraukkani, on haudan oma. Minun on mahdoton sitä kantaa —

"Hän kuoli hyvin rauhallisesti ja hiljaa — hän ei lainkaan tiennyt, että hänen täytyi erota maailmasta — siinä on suuri lohdutus. Mutta sittenkin olen lohduton. Maailma on aivan tyhjä. En tahdo sen kauemmin elää. Ja miksikä sitä tekisinkään? Rakkauteni vuoksi olen jo kylliksi onneton tahtoakseni enää elää; isänä minun velvollisuuteni olisi ollut elää, ja olisin sen tehnytkin, mutta nyt, kun lapsenikin on hyljännyt minut… Ah, jospa te silloin — metsässä — olisitte suonut minulle sen jäähyväissuudelman, jota pyysin, niin ehkäpä tämä muisto olisi voinut antaa minulle voimaa elää, olisihan minulla silloin ollut edes jotakin, mutta nyt ei ole yhtään mitään.

"Oi, tuona päivänä metsässä, mitä minulle silloin tapahtui — minun täytyy kertoa siitä teille, Daniela… Annattehan anteeksi, että ilmaisen teille kaikki? Onhan se viimeistä, mitä tässä elämässä vielä puhun — ja viimeisillä sanoilla on oma oikeutensa. Viime hetkenä on oikeus ilmaista kaikki, kaikki sovinnaisuus, kaikki ennakkoluulot katoavat silloin. Näettehän, Daniela, en voi nimittää teitä armolliseksi rouvaksi; käytän aivan yksinkertaisesti kaunista nimeänne, joka on niin syvälle tunkeutunut murtuneeseen sydämeeni. Ja vieläkin enemmän — siihenkin on minulla mielestäni oikeus: tässä viimeisessä kirjeessäni sinuttelen Danielaa. Minun täytyy sinulle ilmaista, ennenkuin sieluni on sammunut, miten palava rakkauteni oli. Sinä tiesit, kuningatar kaikkien naisten parissa, että olit minulle kallis, sillä tuona päivänä tunnustin sen sinulle… mutta et silti tiedä, miten suureen voimaan, mihin jättiläiskorkeuteen sydämeni liekki silloin kohosi. Rakastin sinua jo ennenkin — niin, mutta suhteellisesti levollisesti — niinkuin aurinkoa, jota on mahdoton saavuttaa; minä soin sinut miltei tuolle toiselle; mutta tuon päivän jälkeen, jolloin niin suopeasti kuuntelit tunnustustani, jolloin sain suudella kättäsi, jolloin et edes vetänyt sitä pois, vaikka kyynel tipahti sille, jolloin nimitit minua 'Franziksi'… siitä päivästä saakka vasta tiesin, mitä rakkaus oli. Pyörremyrsky nousi sielussani, tuska laskeutui sydämeeni — kaikkine ajatuksineni, kaipauksineni, unelmineni, yksin hengityksinenikin olin sinun luonasi. Minusta tuntui kuin minun olisi pitänyt huutaa mustasukkaisuudesta ajatellessani tuota toista, joka saisi sinut omakseen, huutaa ihastuksesta nähdessäni sinun kauneutesi edessäni, huutaa tuskasta ajatellessani ikuista eroa… Nyt rakkaudellani on temppelinsäkin: metsässä puron rannalla. Joka päivä minä kuljin sinne — se oli pyhä paikka. Sammalkummulla sinä olit levännyt, veden pintaa olit katsellut, metsäistä ilmaa olit hengittänyt, ilmassa leijailevat tuoksut nostattivat mieleeni sanoja, joita sinä olit lausunut, hymyilyn, joka oli kaunistanut sinun kasvojasi; ja joskus ajatukseni olivat niin elävät, että luulin tuon taivaallisen hetken palanneen jälleen, tunsin taaskin sinun viileän, tuoksuvan kätesi huuliani vasten, koko olentosi näin edessäni ikäänkuin harhanäyssä, ja sydämeeni nousi polttava rakkauden aalto, ääretön hellyyden tunne. Silloin tein sen, mitä nuoret haaveilijat usein tekevät: minä piirsin nimesi puun kuoreen — siihen puuhun, jonka lehvät varjostivat sinua loikoillessasi maassa — mikä suloisen ihana kuva se olikaan. Tämä puu on minulle sanomattoman rakas, samoin puro ja jokainen ruohonkorsikin. Koko tuo paikka oli valtakuntani. Minä kiiruhdin sinne — aivan kuin armasta tapaamaan sykkivin sydämin… Sitten poikani sairastui — viimeiseen hetkeen saakka en väistynyt hänen luotaan enkä sen jälkeen käynyt enää valtakunnassani. Lapseni kuolema — kauhein kaikista kauhuista! — mutta sittenkin rakastan sinua: tämän onnettomuuden koko voiman ja majesteetillisuuden edessä — sillä mitäpä valtavampaa ja suurempaa olisi olemassa kuin kuolema? — en ole voinut riistää ajatuksiani sinusta. Kaksi hautaa avautuu eteeni — toinen, johon minun kultani, ylpeyteni, Affi raukkani peitetään, toinen, johon itse laskeudun levolle. — Mutta kaiken tämän synkkyyden yläpuolella leijailee sinun valoisa kuvasi, Daniela. Kolme asiaa minulla vielä on suoritettavana: tämä kirje, sitten vainajani hautaus ja sitten viimeinen toivioretki puron rannalle. Tähän kirjeeseen ammennan koko tuskani, rakkauteni, viimeisen elämänjäännökseni. Minusta tuntuu tätä kirjoittaessani, huutaessani sinua nimeltä, ikäänkuin makaisin edessäsi ja syleilisin polviasi, kuin valittaisin sinulle syvää tuskaani, kuin antaisin sinulle koko sieluni näissä viimeisissä sanoissa: 'Jää hyvästi!'

"Saatettuani poikani viimeiseen lepoon, heitettyäni multaa hänen arkulleen ja katseltuani, miten kumpu kohoaa ainoan armaani haudalla, kiiruhdan omaan valtakuntaani. Siellä tahdon vielä kerran hengittää sitä ilmaa, jota sinä olet hengittänyt, vielä kerran suudella sitä ruohoa, jota sinun kätesi on kosketellut, siellä kaiku vielä kerran on huutava sinun äänelläsi minua nimeltä ja sitten piirrän puuhun sinun nimikirjaintesi viereen omani, F.S. sekä ristin ja päivämäärän…

"Sitten viritän hanan, kuiskaan vielä kerran 'Daniela' ja —"

Luettuaan näin pitkälle Daniela päästi huudon ja kiiruhti nopeasti huoneitten läpi eteiseen.

"Vaunut, vaunut!" huusi hän palvelijalle. "Pian — pian! Kiiruhda Jumalan tähden, juokse niin paljon kuin jaksat"!

Palvelija kiiruhti pois. Daniela seurasi hänen jäljessään portaita alas ja ulos ovesta. Pian palvelija oli ennättänyt edelle ja kadonnut kulmauksen taakse. Daniela juoksi yhä eteenpäin, joutuakseen vaunuja vastaan. Sitten hän saapui ajuripysäkille. Hänen palvelijansa seisoi siellä, mutta ajoneuvoja ei ollut missään.

Mitä tehdä? Se oli hirveä hetki. Onneksi vain lyhyt hetki. Tyhjät vaunut ajoivat Danielan ohi.

"Pysähtykää!" huusi Daniela.

Ajuri pudisti päätään.

"Olen tilattu", sanoi hän.

"Sata guldenia, jos suostutte!"

Se auttoi. Vaunut pysähtyivät. Daniela hyppäsi sisään.

Hän mainitsi minne oli ajettava.

"Ja viisisataa guldenia, jos tulemme ajoissa perille", lisäsi hän. "Ajakaa niin nopeasti kuin vain voitte!"

Ajuri piiskasi hevosiaan, ja nämä juoksivat minkä jaksoivat — kova vauhti tuntui sittenkin ryömimiseltä.

Millainen matka! "Ennätänkö ajoissa vai tulenko liian myöhään?" tämä kysymys nousi alituisesti tämän puolentoista tuntia kestävän matkan aikana Danielan mieleen hänen epäilystensä heiluessa elämän ja kuoleman välillä. Hautajaiset olivat varmaankin jo ohi… Vaan ei, olihan vielä hiukan toivoa; Netti oli sanonut, että saatto vasta pari minuuttia sitten oli lähtenyt liikkeelle… mutta miten kauan hän oli saattanut lukea kirjettä? Sitä hänen oli mahdoton laskea — se oli niin epäselvästi kirjoitettu ja hänen silmänsä olivat niin sumeat… ehkäpä hän oli tarvinnut siihen puolisen tuntia.

"Missä on hautausmaa?" kysyi Daniela ajurilta, toivoen, että hän mainitsisi jonkun hyvin kaukaisen paikan.

Mies selitti. Hautausmaa oli noin puolitiessä Badenin ja sen metsän välillä, jonne hän oli menossa.

Hyvä Jumala, hyvä Jumala, se puuttui vielä! Kuinkahan paljon edelle onneton mies on ennättänyt?

Tuska ja pelko kiihtyi yhä.

"Nopeammin, nopeammin!" kuuli Daniela oman äänensä kiiruhduttavan.

Vihdoin vaunut saapuivat määräpaikalle. Sieltä oli vielä hyvä matka jalan käytävänä, ennenkuin pääsi puron rannalle.

"Odottakaa täällä!" sanoi Daniela hypäten alas vaunuista: Sitten hän kiiruhti juoksujalkaa polkua pitkin. Hänen täytyi vähä väliä pysähtyä vetääkseen henkeään.

Hetken kuluttua hänestä tuntui, ikäänkuin metsä ei olisikaan sama, jollaiseksi hän sen muisti… Hyvä Jumala, jos hän oli eksynyt, jollei hän löytäisikään puroa?

Hän palasi muutamia askelia taaksepäin, poikkesi sitten oikealle, toiselle tielle — ei, tämä ei ollut oikea — sitten vasemmalle — täälläkin seutu näytti aivan vieraalta. Auta, hyvä Jumala, tämä oli liian hirveää…

Nyt hän kuuli kohinaa. Niin, tuossa oli puro, sen rantaa pitkin hänen tuli vain kulkea, sitten hän saapui kallion luo, jonka yli puro syöksyi alas. Rohkaistuin mielin hän juosten seurasi solisevaa Ariadnelankaa. Mutta pian polku loppui — hänen täytyi, jotta hän ei kadottaisi puroa näkyvistä, tunkeutua pensaikon läpi. Vaatteet ja kädet repeytyivät häneltä, okaat takertuivat hänen hienoihin sukkiinsa, mutta hän ei huomannut sitä. "Ennätänkö vielä ajoissa perille?" se oli ainoa ajatus, joka hallitsi häntä.

Puron ranta kävi yhä jyrkemmäksi; pian hän oli määränsä perillä. Nyt hän tunsi metsänkin, jossa he olivat yhdessä istuneet. Vielä muutaman minuutin matka, sitten käännös oikealle — ja hän oli "valtakunnassa".

Hän aikoi huutaa, ilmoittaakseen tulonsa — mutta turhaan — hän ei saanut ääntä kuuluville. Siis nopeasti vain eteenpäin.

Laukaus…

Daniela kompastui maahan.

"Liian myöhään!" voihki hän. Pelko, jonka laukaus oli nostattanut hänen mielessään, oli hirveintä kaikesta, epätoivoisin tunne, mikä lyhyessä hetkessä voi vallata mielen.

Pensaikko liikahti hänen edessään ja koira hyppäsi esille, hänen jäljessään metsämies, savuava pyssy kädessä.

Mies kulki maahan kaatuneen ohi huomaamatta häntä.

Daniela nousi jälleen pystyyn. Jumalan kiitos, se olikin vain metsästäjän laukaus!

Nyt hänellä oli taaskin voimia. Hän juoksi tuttua tietä myöten, kääntyi kulmauksesta, ja tuossa olikin puro, kallio, puu —

Puun edessä seisoi Stern piirtäen sen runkoon ristiä. Hänen jaloissaan ruohikossa oli pistooli.

Aikaisemmin Daniela ei ollut voinut huutaa, nyt hän ei päässyt paikaltaan liikahtamaan. Tämä näky kiihotti häntä siinä määrin, että hänen ruumiinsa alkoi vavista ja lyijypaino kahlehti hänen jalkansa maahan. Mutta ääni teki nyt tehtävänsä.

"Franz!" huusi hän.

Stern ei kääntynyt taakseen. Hän siveli vain kädellään otsaansa. Siinä oli kaiku, jota hän mielikuvituksessaan oli odottanut kuulevansa viime hetkenään…

"Franz — Franz!" huusi Daniela voimiensa takaa.

Silloin Stern käänsi päätään. Veitsi putosi hänen kädestään. Kahdella harppauksella hän oli Danielan luona ja otti syliinsä horjahtavan vartalon. Kiihottuneet hermot laukesivat samalla ja Daniela painautui nyyhkyttäen pelastetun rintaa vasten.

Franz ei ymmärtänyt mitä tämä merkitsi. Daniela, hänen rakastettunsa, tällä paikalla — tänä hetkenä — ja hänen sylissänsä…

Vihdoin Daniela kykeni puhumaan.

"Sinä et saa kuolla, oma Franz… lapsi raukkasi — me suremme häntä yhdessä… mutta elämä tarjoo sinulle vielä onnea, armaani…"

"Daniela, Daniela, en ymmärrä… entäs hän — tuo toinen?"

"Minä olen vapaa — käsitätkö? — vapaa!"

"Vapaako? Ja mikä sinä tahdot olla minulle?"

"Sinun lohdutuksesi — sinun vaimosi — sinun —"

"Minun taivaani!"