HANNA
Romaani
Kirj.
BERTHA VON SUTTNER
Suomentanut
Hertta S.
Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1914.
I.
»Oi Jumala, hyvä Jumala, mitä minä kirjoitan… mitä voin sanoa hänelle, onnettomalle miesparalle!»
Nyyhkyttäen hän nojasi pään käsiinsä. Hänen edessään pöydällä olevalle kirjepaperille oli kirjoitettu vapisevin käsin vain viisi sanaa: »Kun sinä löydät tämän, ei…»
»Oh, en tiedä…» vaikeroi hän taas, »kaikki on kuin unennäköä, olen kuin mieletön!»
Hän nousi mennen päätään pidellen huoneen toisessa nurkkauksessa olevan seinäpeilin ääreen. Tuskaisin katsein hän silmäili siinä näkyvää kalpeata, mutta hurmaavan kaunista kuvaa. Kun on yksin rikoksineen, yksin kauhistuttavine salaisuuksineen, vetää peili puoleensa. Syyllinen hakee siitä vastauksen odottamattomiin kysymyksiin, todistajan, ainoan, joka saa tietää kaiken. Jos vaimo on tekemäisillään syntiä, niin hänen oma kauneutensa on tavallisesti hänen uskottu rikostoverinsa.
»Hän rakastaa sinua, hän rakastaa sinua», sanoi hän hiljaa. »Hän odottaa sinua, hän vie sinut satumaisen onnen syliin…»
Mutta vaikka huulet kuiskasivatkin sanan »onni», tiesi hän kuitenkin valehtelevansa kauniille peilikuvalle. Hänestä tuntui, kuin aavistamaton onnettomuus hiipisi hänen ympärillään. Mutta pyörryttävä syvyys veti puoleensa; hänen jalkansa oli jo sen reunalla, ja hänen täytyi syöksyä sinne. Päättävästi hän poistui peilin luota kirjoituspöydän ääreen. Lattialla oli täytetty, vielä avonainen matkalaukku. Hän oli kompastua siihen kumartuessaan sitä sulkemaan. Sitten hän otti kirjoituspöydänlaatikosta kukkaron ja pani sen palttoonsa taskuun. Hänestä tuntui, kuin joku muu kuin se, jonka hän oli nähnyt peilistä, olisi toimittanut nämä koneelliset tehtävät. Hän ei myöskään ollut se, joka kastoi kynän mustetolppoon ja lopetti alotetun kirjeen.
Kirjoittaessaan hän tuli entiselleen; sanat pursuivat esiin hänen sydämensä syvyyksistä:
»Kun sinä löydät tämän, ei sinulla enää ole vaimoa. Ajattele, että hän on kuollut — hänelle ehkä olisi parempi niin. Älä sure minua, en sitä ansaitse. Tule onnelliseksi, sinä hyvä, kylmä mies! Minua odottavat taivaan hurmat… vai helvetinkö turmat! Sama se; en voi vastustaa niitä. Siksi pakenen. Sinua olisi niin helppo pettää — mutta kunniani, ylpeyteni sen estävät. Ei, suo anteeksi! Pyyhi pois nämä sanat; minullahan ei ole enää kunniaa eikä ylpeyttä; minä olen langennut vaimo raukka. Huuliani tosin eivät vielä synnilliset suudelmat ole saastuttaneet, mutta eivät ne ole enää puhtaatkaan, koska ne ovat lausuneet uskottoman myöntymyksen muukalaisen pakoehdotukseen. Hyvästi! Ainoa lohdutukseni, ainoa puolustukseni on, ettet minua rakasta. Rakkaimpasihan sinulle jää: kirjasi. Näihin sanoihin ei sisälly moitetta. Kuinka uskaltaisin minä, rikoksellinen, joka polvistuneena, pää kumarassa, viimeisen kerran puhun sinulle, vielä yhdistää katkeria sanoja tähän katkeraan tekoon. Usko minua, tämä viimeinen hetkeni hiljaisessa, kunniallisessa, rauhaisessa kodissasi tuntuu minusta kuolinhetkeltä. Äsken sulkiessani matkalaukkuni oli kuin olisin virittänyt murha-aseen. Ja nyt kirjoitan joukon turhia asioita tälle paperille, vaikka aikomukseni oli vain lyhyin sanoin ilmaista poistumiseni…mutta miksi kirjoittaa enempää? Kätesi vapisee jo rypistääkseen vihamielin tämän kirjeen, jonka halveksien heität liekkeihin. Sinä tunnet nyt vain vihaa, oikeutettua inhoa onnetonta, mieletöntä kohtaan, joka ei enää ole sinun omasi!
Johanna.»
Kello oli yhdeksän vaiheilla illalla Johanna Ballmannin lopettaessa kirjettä. Huone, jossa hän oli, oli sisustettu porvarillisen yksinkertaisesti, ja sitä valaisi kirjoituspöydällä oleva lamppu. Takassa paloi hiipuva tuli. Vaatekaapin ovi oli auki, ja avoimet, epäjärjestyksessä olevat laatikot osoittivat jonkun kiireisesti niissä penkoneen. Lattialla kirjoituspöydän luona oli paperipalasia — revittyjä kirjeitä, laskuja ynnä muuta, kuten aina matkalle lähdettäessä.
Johannan sulkiessa epätoivoista kirjettään tuli hänen mieleensä ajatus: »Vielä on aikaa — vielä voin hävittää tämän kirjeen ja jäädä…» Mutta sitten hänen katseensa osui huoneessa vallitsevaan sekasortoon. Hänen miehensä voisi millä hetkellä hyvänsä tulla kotiin, ja miten hän selittäisi tämän epäjärjestyksen ja oman kiihtymyksensä? Sitäpaitsi oli tämä vaatimattomasti, melkein köyhästi sisustettu huone kuvana proosallisesta, arkipäiväisestä tulevaisuudesta, joka oli hänen osansa täällä, kun taas tulevaisuus siellä, minne hän aikoi paeta, kuvastui hänen mieleensä satumaisessa komeudessa; siellä kutsuivat häntä romanttisen, intohimoisen elämän yllätykset. Ja hän, tuo ihana mies tulisine katseineen ja sointuisine äänineen, mies, joka oli maansa loistavimpia, jalosukuisimpia, odotti häntä luottavana. »Ei, ei, liian myöhäistä… minun täytyy lähteä!»
Hän sulki äkkiä kirjeen ja kirjoitti päällekirjoituksen: »Ewald Ballmann.» Sitten hän painoi jäähyväissuudelman nimen alle. Vielä kerran hän astui peilin luo; hänestä tuntui, kuin hänen pitäisi ottaa jäähyväiset myöskin tältä kuvalta — siveän vaimon kuvalta, joka viimeisen kerran katseli häntä peilistä. Sidottuaan tiheän harson hattunsa ympäri hän otti matkalaukun ja kiiruhti nopein askelin portaita alas.
II.
Tämän illan oli Ewald Ballmann, itävaltalaisen maaseutukaupungin kymnaasin professori, viettänyt juhlaseurassa. Oli johtajan kaksikymmenviisivuotisjuhla, ja Ewaldin täytyi ottaa siihen osaa. Kotoa lähtiessään hän oli sanonut vaimolleen:
»Älä valvo minua odotellen, Hanna. En varmaankaan voi tulla aikaisin kotiin. Olet niin kalpeakin tänään; sinun on paras mennä aikaisin levolle. Vaivaako sinua jokin?»
»Ei, ei mikään… Pidä hauskaa!»
»Oh, tiedäthän, etten yleensä ole huvien ja seuraelämän suosija!»
»Tiedän, sen pahempi… hyvinkin.»
»Miksi sanot 'sen pahempi', rakas lapsi? Enhän estä sinua huvittelemasta mielin määrin. Ellen seuraakaan sinua huveihin ja kävelyille, en myöskään koskaan ole kieltänyt sinua ottamasta niihin osaa kummisi seurassa, vaikka itse asiassa en käsitä mitä huvia tuollaiset väsyttävät, tyhjänpäiväiset ja meluavat ihmisjoukot voivat tarjota. Tuntuu jo pahalta, kun täytyy ottaa hännystakki, tuo pakkoröijy ylleen. Toivoisin, että tämänpäiväinen juhla olisi ohi. Hyvästi, Hanna!»
Ewald Ballmann oli siihen aikaan kahdenkymmenenkahdeksan vuotias ja oli ollut kaksi vuotta naimisissa kauniin Hanna von Orfalvyn kanssa. He eivät sopineet toisilleen. Ewald oli saksalaisen kansakoulunopettajan poika, Hanna unkarilaisen aatelismiehen ja amerikkalaisen tanssijattaren tytär; Ewald oli käytökseltään yksinkertainen, ujonlainen, miltei kömpelö, umpimielinen ja harvasanainen, — Hanna viehättävä, vilkas ja voitonvarma; Ewald totinen, levollinen, työteliäs, Hanna liioiteltu, nautinnonhaluinen ja työhön tottumaton. Ewaldin sielu sai tyydytystä eksaktisista tiedoista, kuivista tutkimuksista, — Hannan mieli taas oli täynnä runoja, romaaneja ja liioiteltuja onnen utukuvia. Tämä avioliitto oli täydellinen erehdys. Yhteistä molemmille oli heidän nuoruutensa, kauneutensa ja kykynsä rakastaa; molemmilla oli rikkaat luonnonlahjat, mutta erilainen kasvatus ja erilaiset olosuhteet olivat antaneet heidän ymmärrykselleen ja tunteilleen aivan eri suunnan, niin etteivät heidän sielunsa koskaan voineet sulautua toisiinsa, joten he koko tämän kaksivuotisen avioliittonsa aikana olivat alati tunteneet jonkin heitä eroittavan.
Hanna oli kieltämättä saanut huonon kasvatuksen. Hänen isänsä, entinen upporikas, kevytmielinen magyari, kuoli rappiolle joutuneena pelaajana, tyttären ollessa kymmenen vuoden vanha. Hänen äitinsä, ennen niin jumaloitu tanssijatar, joka aina oli elänyt ylellisyydessä ja jonka nyt täytyi tulla toimeen pienellä eläkkeellä, ei voinut tyytyä niukkoihin oloihinsa, vaan eli siinä toivossa, että tyttärensä, joka herätti huomiota kauneudellaan, hankkisi loistavalla naimisella takaisin entiset ihanat päivät. Näistä tulevaisuuden tuumistaan hän puheli aina lapsensa kanssa; tuntimääriä hän saattoi Hannalle selvitellä, miten he järjestäisivät elämänsä tultuaan jälleen rikkaiksi ja onnellisiksi, kuten olivat olleet isän eläessä. Heidän mielissään väikkyi huikaisevan komeita satulinnoja; he suunnittelivat pukuja, joita Hannan oli käytettävä ulkomaisissa hoveissa esittelytilaisuuksissa; he kuvailivat lakeijain arki- ja juhlapukuja, erilaatuisia vaunuja, joita oli käytettävä maalla tai ajeluilla Praternilla, aarrelippaassa olevia timanttidiademeja ja mustahelmisiä kaulakoruja; suurenmoiset tanssiaiset, ihanat päivälliset, hurmaavat metsästysretket, huvittavat kylpymatkat, kaikki, kaikki kuvailtiin mitä yksityiskohtaisimmin ja niin usein, että Hanna vähitellen alkoi pitää luonnollisena kehittymistään loistavaksi kuuluisuudeksi. Tätä tuki vielä hänen aikaisin esiintyvä kauneutensa, joka hankki hänelle mielistelyjä ja rakkaudentunnustuksia jo kolmentoista vuoden iässä. Mutta äiti vartioi ankarasti tytärtään; hän ei laskenut Hannaa koskaan silmistään ja opetti hänelle aina hyvien tapojen noudattamista ja naisellista ylpeyttä. Minnie Orfalvyn mielestä Hanna oli enkeli, satuprinsessa. Hänen siveyteensä ja kunniaansa ei koskaan saanut tulla tahraa; hänen tuli saavuttaa rikkautta ja onnea, mutta ainoastaan avioliiton portin kautta, ainoastaan arvossapidettynä ja kunnioitettuna vallasnaisena.
Hannalla oli loistavat luonnonlahjat ja ainainen halu oppia ja lukea. Pianonsoittajana hän oli jo kaksitoistavuotiaana pieni taiteilija ja saavutti eräässä hyväntekeväisyyskonsertissa myrskyisää suosiota. Tämä yllytti melkoisesti hänen turhamaisuuttaan; hän astui esiin ja kumarsi yleisölle voitonhymy huulillaan, sulkien katseeseensa koko salin, kuten konsanaan suosionosoituksiin tottunut primadonna. Tästä hetkestä lähtien hän katsoi olevansa oikeutettu aina saamaan osakseen huomiota. Hän oli tottunut siihen, että ihmiset kadulla kääntyivät katsomaan häntä. Hänen kauneutensa olikin hämmästyttävä. Äidiltään hän oli perinyt hienon hipiän ja paksun, vaalean tukan, joka oli tuuhea ja kihara eikä, kuten vaalea verisillä yleensä, pehmeä ja sileä. Tummat, tuliset silmänsä, jalon profiilin ja komean vartalonsa hän oli perinyt isältään.
Paitsi soitannollisia lahjoja oli Hannalla erinomainen kieltenoppimis-taipumus. Lukuunottamatta englanninkieltä, jonka hän oppi äidiltään ja jota hän osasi yhtä varmasti kuin saksan- ja unkarinkieltä, hän tunsi myöskin ranskankielen kaikkine hienouksineen. Hän luki suunnattoman paljon romaaneja. Kuusitoistavuotiaana hän oli lukenut kaikki kaupunkinsa lainakirjastossa olevat ranskalaiset romaanit; sitäpaitsi hän kaikeksi onneksi tutki myöskin englantilaista kaunokirjallisuutta sekä joitakin saksalaisten kirjailijain teoksia. Hanna rakasti runoutta, runoilipa joskus itsekin. Hänellä ei ollut tapana seurustella samanikäisten lasten kanssa, hän ei ollut koskaan pitänyt nukeista ja hän luki itsensä edellämainitun konsertin jälkeen aikaihmisiin. Hänestä oli romaaneja lukiessaan hauskaa laskea, montako vuotta häneltä puuttui, ennenkuin tuli yhdeksäntoista- tai kaksikymmenvuotiaaksi, romaanien sankarittarien ikään.
Eräs vanha kaunosielu, eläkettä nauttiva rautatievirkailija, joka oli Hannan äidin ystävä, tutustutti hänet kirjallisuuteen ja tieteisiin. Hän ihmetteli alituiseen Hannan nopeata käsityskykyä, hänen hyvää muistiansa, hänen sattuvia huomautuksiaan, ja niin tuotti jokapäiväinen opiskelu sekä opettajalle että oppilaalle todellista huvia. Lukusuunnitelmassa oli seuraavat aineet: historia, maantiede, fysiikka, kansantarusto, estetiikka, saksalaiset, ranskalaiset ja englantilaiset klassikot. Hanna opiskeli suurella ihastuksella. Se oli hänen henkisen puolensa koristelua. Yhtä mielellään kuin hän kietoi valkean kaulansa ympärille helminauhan tai kiinnitti vaaleihin kiharoihinsa ruiskukkia, hän myös rikastutti henkistä elämäänsä oppineisuuden jalokivillä, kultaisilla tiedoilla, runouden helmillä. Hänen mieleensä ei juolahtanutkaan, että saattoi harjoittaa opintoja niiden itsensä vuoksi, ja siksi hän ei juonut tiedonmaljaa pohjaan. Hän ei ollut koskaan tuntenut sitä valoa, joka heijastuu tieteestä ja jonka säteet valaisevat maailmankatsomusta. Liikaa olisikin vaatia, että puolikasvuiset tytöt katselisivat maailmaa pitäen kokonaisuutta silmällä. Hannan kuten niin monen muunkin maailma oli se piiri, jossa hän itse ja hänen tulevat kohtalonsa olivat keskipisteenä. Hän oli varma siitä, että jokin erikoinen kohtalo odotti häntä. Hän tunsi olevansa poikkeusolento, sillä minne hän tuli, siellä ihmiset tuijottivat häneen kuin ihmeeseen. Hanna oli herkkäluontoinen ja lämminsydäminen. Hän ei saattanut nähdä kenenkään kärsivän ja olisi ollut valmis mitä suurimpaan uhraukseen, tuottaakseen muille onnea. Hän ajatteli ajoittain voivansa, vaikka olikin luotu loisteliaaseen elämään — vaihtaa kohtalonsa »tupaan ja sydämeen» ja kulkea köyhän, rakastetun miehen rinnalla elämänsä loppuun. Siinähän olisi ollut jotain sankarillistakin.
Rakkaus… miten salaperäiseltä ja ihanalta tuo sana kaikuikaan hänen korvissaan — se mahtoi olla elämän kruunu. Minkä näköinen lieneekään se prinssi tai mökkiläinen, joka on tekevä hänet onnelliseksi? Näin hän uneksi usein hiljaisuudessa. Äidilleen hän ei uskaltanut sellaisista asioista puhua; äidistä kaikki rakkaushaaveilut olivat mielettömiä.
Paitsi äitiään oli Hannalla vielä eräs suojelija ja ihailija. Se oli hänen kumminsa, hänen isävainajansa serkku, kenraaliluutnantti von Orfalvyn viisissäkymmenissä oleva leski. Tämä vanha rouva ei tosin ollut rikas, mutta melkoisen varakas ja äärettömästi mieltynyt seuraelämään. Hänen keskiviikko-iltoihinsa, »jour fixe», kuten hän niitä mielellään nimitti, oli rakas »pieni Ihme-Hanna» jo kahdentoista ikäisenä kerta kaikkiaan kutsuttu. Kenraalitar Orfalvyn luona ei käynyt n.s. »seurapiirin kerma» (tämäkin oli hänen mielisanojaan), se kun itävaltalaisissa pikkukaupungeissa on paljon sulkeutuneempi kuin Espanjan hovissa, niin ettei ylhäisimpään aateliin kuulumaton voi sen seuroihin päästä. Mutta paitsi tätä »kermaa» eli »haute voléeta», jossa vain samanarvoiset seurustelevat, on tällaisessa pikkukaupungissa toinenkin »seurapiiri», nimittäin korkeitten sotilasviranomaisten ja virkamiesten perheet; näiden joukossa on joitakuita »kerman» sukulaisia, joille »kerma» on kääntänyt selkänsä epäsäätyisten avioliittojen tai köyhyyden takia. Nämä antavat kuitenkin jonkinlaisen ylhäisyyden leiman »alakermalle.» »Oh, rakas kreivitär Lotti, miten myöhään te tulette! Saanko esittää: majuri Schmidt… kreivitär Thurn» (tai joku muu helisevä nimi). Tällainen kohottaa tunnelmaa vastaanotoissa. Seurue tuntee ympärillään kerman tuoksua.
Kenraalitar Orfalvyn huoneistoon kokoontui mainittuina keskiviikko-iltoina klo 8:n tienoissa suuri joukko vanhoja herroja univormuissaan ja vanhoja naisia mustissa silkkileningeissä, tyttäret valkeissa musliinipuvuissa ja heidän ilokseen joitakuita nuoria luutnantteja ja hännystakkiin puettuja tohtoreja. Vanhempaa herrasväkeä varten oli varattu pelipöytiä, nuoret huvittelivat itseään leikeillä. Klo 10 siirryttiin ruokasaliin, jossa paitsi teetä ja olutta (jälkimäinen nuorten tohtorien takia) tarjottiin yksi lämminruoka sekä koko joukko leikkeleitä ja leivoksia. Illallisen jälkeen oli mieliala vilkkaampi; vanhat jatkoivat peliään, nuoret soittelivat tai tanssivat hiukan, jos joku osasi soittaa tanssimusiikkia. Klo 1 lähdettiin pois. Salissa alotettu lepertely ja mielistely jatkui eteisessä, ja ilta päättyi puoli tuntia kestävään päällysvaatteiden puentaan, liinojen solmimiseen ja ystävälliseen hyvästelyyn, joka »tuhatkertaisesi» kiiteltyyn emäntään jätti mieltälämmittävän voitontunteen.
Hanna oli näiden keskiviikkojen koristus. Hänen äitinsä salli hänen kuitenkin ainoastaan kolme tai neljä kertaa talven kuluessa mennä kummitäti Dorin iltakutsuihin, sillä rouva Minnie Orfalvy oli mustasukkainen äiti eikä itse koskaan ottanut osaa seuraelämään. Pikkukaupungin seurapiirin kylmäkiskoinen käytös entistä tanssijatarta ja nykyistä köyhtynyttä aatelisnaista kohtaan sai hänet katkeroituneena vetäytymään kokonaan syrjään ja kaipauksella odottamaan voiton ja koston hetkeä, jolloin hänen tyttärensä joutuisi loistavaan avioliittoon. — Tämän ei muuten ollut tarkoitus tapahtua vihatussa pikkukaupungissa. Hänen aikomuksensa oli viedä tyttärensä suureen maailmaan, Baden-Badeniin ja Nizzaan; siellä ei ollut puutetta englantilaisista lordeista, venäläisistä ruhtinaista, amerikkalaisista miljonääreistä. Tätä tarkoitusta varten hän vuosittain säästi puolet tuloistaan, minkä summan hän laski riittävän tätä sotaretkeä varten Hannan täyttäessä kahdeksantoista vuotta. Sentakia hän ei mielellään antanut tyttärensä käydä noissa vähäpätöisissä keskiviikko-illoissa, joissa voisi sattua, että köyhät luutnantit tai poroporvarilliset tohtorit viekoittelisivat Hannan oikealta tieltä. Mutta ei myöskään sopinut syrjäyttää kummitätiä, joka oli kenraalitar, ja sentähden Hanna sai kunnioittaa muutamia iltoja läsnäolollaan. Hannaa itseä ne suuresti huvittivat. Tämä maailma oli tosin paljon alhaisempi sitä, johon hän oli tutustunut kirjoissaan ja johon hän luuli kuuluvansa, mutta voitontunne on aina suloinen. Hän oli aina nuorin ja kaunein siellä olevista neitosista. »Mitä — vasta kolmen toista — neljäntoista — se ei ole mahdollista! Hänhän on täydellinen kaunotar, niin varma käytöksessään, niin viisas!» Tämä häntä miellytti. Hänen pianonsoittonsa (tosin vailla taiteellista syventymistä, mutta loistokkaasti esitetty) tuotti hänelle lukemattomia ylistelyjä. Seuraleikeissä hän osoitti nopeaa käsitystä, monipuolisia tietojaan. Tanssissa hän oli aina ensimäinen. Illallista syötäessä kosi häntä tavallisesti joku oluen kiihottama nuori tohtori, ja eteisessä, missä noutamaan tullut kamarineitsyt häntä odotti, kilpailivat luutnantit kunniasta saada auttaa palttoota hänen ylleen. Pelkkiä hyviä takeita tulevista Nizzan voitoista.
Mutta se tuuma — kuten niin monet muut pitkiä aikoja haudotut — ei toteutunutkaan. Hannan ollessa kuusitoistavuotias kuoli rouva Minnie Orfalvy ankaraan keuhkokuumeeseen. Tyttären suru oli suuri, miltei toivoton. Hän oli kaikesta sydämestään rakastanut äitiään, josta ei ollut koskaan ollut erossa ja joka puolestaan oli elänyt yksinomaan ainoata lastansa varten, — ja hänen sydämensä pystyi todellakin lämpimään kiintymykseen. Hanna oli murtunut, tulevaisuuden voittoja ja nautintoja hän ei enää ajatellut, sillä ainoastaan äitinsä takia hän olisi tahtonut voittaa rikkautta ja kunniaa… Miten hänellä voisi enää olla hauskaa, kun hänen rakas äitiraukkansa oli poissa!
Dori täti otti orvon tytön luokseen. Säästyneen pääoman, joka oli aiottu suurta matkaa varten, hän otti huostaansa; se oli käytettävä Hannan myötäjäisiksi, sillä hän toivoi voivansa pian naittaa hänet. Kummitäti ei ollut koskaan saanut kuulla heidän korkealentoisista tuumistaan, eikä Hanna niistä mitään puhunut; hän eli vain surussaan.
Vuoden kuluttua muuttui alkuaan katkera suru hiljaiseksi haikeudeksi. Nuoruus vaati osansa, ja Hannan katse suuntautui jälleen, vaikka synkkämielisesti, niin kuitenkin toivorikkaasti tulevaisuuteen eikä viipynyt yksinomaan menneissä murheissa.
Näihin aikoihin — oltiin kesäkuussa — Dori täti muutti maalle. Joka vuosi hän vuokrasi läheisestä luonnonihanalla paikalla sijaitsevasta kylästä pienen, sievän huvilan, jota ympäröi suuri hedelmäpuutarha. Huvilan vieressä oli talonpoikaistalo, josta levisi voimakas navetanhaju. Siellä oli liikettä aikaisesta aamusta alkaen; sieltä kuului iloista puhelua, kukon kiekumista ja koiran haukuntaa. Tämä maalaisympäristö oli vallan uutta Hannalle. Täällä hän heräsi kuin uuteen eloon. Metsien tuoksu virkisti hänen mieltänsä, ja sydän alkoi sykkiä oudosta rakkaudenkaipuusta. Miten tyhjältä tuntuikaan salonkien, teatterien ja ajoneuvojen komeus tällaisen ihanuuden rinnalla! Mitä merkitystä oli pompadourin-tyylisellä kammiolla, kun sai täällä istua puupenkillä putoilevien kirsikankukkien alla — mitä merkitystä konserttimusiikilla, kun puron lorina, lehtien suhina, lintujen lemmensävelet, raikas kesätuulahdus sai mielen väräjämään luonnonmusiikkia? Kaiken tulevan loiston hän tahtoi ilomielin uhrata? — niin hänestä nyt tuntui — saadakseen tällaisessa ympäristössä elää rakastetun miehen kanssa, joka olisi onnellinen hänen rinnallaan. Hän ei ajatellut, että tuleva loisto oli oikeastaan vain saippuakupla, jota tuskin saattoi tarjota uhriksi. Hänestä tuntui tekonsa aina kuninkaalliselta alentuvaisuudelta, milloin hän ajatuksissaan suostui tyytymään yksinkertaiseen elämään.
III.
Näihin aikoihin Ewald Ballmann vietti kuusiviikkoisen lomansa samassa kylässä. Hän oli niin rasittunut liiallisesta työstä, että lääkäri voimien palauttamiseksi määräsi hänet maalle lepäämään. Nuoren professorin tulot eivät riittäneet kylpymatkaan tai vuoristossa oleskeluun, ja siksi hän vuokrasi pienen huoneen lähimmästä kylästä, jatkaen siellä kaikessa hiljaisuudessa kasvitieteellisiä tutkimuksiaan. Hän ei ollut maailmanmies eikä mikään romanttinen haaveilija, häntä eivät juorut ja maalaiset rakkausseikkailut viehättäneet, ja kuitenkin tuli hänestä Hannan romaanin sankari.
Tähän saakka Ewald ei koskaan ollut uskaltanut liittyä naisseuraan. Hänen sydämensä oli yhtä neitseellisen puhdas kuin naapurinsakin, ehkä puhtaampikin, sillä hän ei koskaan ollut antautunut rakkaushaaveiluun. Sitä valtavammin vaikutti Hannan kauneus häneen. Tuskin kahta viikkoa sen jälkeen, kun hän ensi kerran näki tytön, hän kirjoitti jo kenraalittarelle kirjeen pyytäen neiti Orfalvya omakseen. Hän oli saanut kuulla valittunsa olevan köyhän, orvon tytön, joka ei kuulunut korkeimpaan seurapiiriin, ja siksi hänen mieleensä ei juolahtanutkaan, ettei hänen naimatarjouksensa — hyvinvoivan professorin, jolla oli edellytykset kerran päästä yliopiston rehtoriksi, — tyydyttäisi molempia naisia.
Hanna oli puolestaan jo aikoja sitten huomannut professorin ja hänen ihailevat katseensa. Hannakin haaveili hänestä. Kalpea, kasveja keräävä oppinut — mikä mieltäkiinnittävä olento! Sitäpaitsi tämä mies riutui toivottomassa rakkaudessaan häneen… sen Hanna tiesi varsin hyvin. Professori hiipi tuntikausia heidän asuntonsa ympärillä saadakseen nähdä hänet ja lensi tulipunaiseksi huomatessaan hänen tulevan.
»Mutta miksi hänen rakkautensa pitäisi olla toivoton?» ajatteli Hanna jalomielisenä. »Jos rakastaisin, rakastaisin elinikäni.» (Hän luulotteli joka ihmistä varten olevan olemassa määrätyn rakkauden, joka yksin saattoi olla totinen ja ikuinen.) »Jos minä rakastaisin häntä, miten antautuisinkaan sydämeni valitulle, olipa hänellä sitten miten vaatimaton yhteiskunnallinen asema tahansa!… Rakastankohan minä häntä?… Miksi sydämeni tykyttää niin kovasti, nähdessäni hänet kaukaa?… Miksi hänen kuvansa seuraa minua iltaisin unien maailmaan? Miksi se aamuisin väikkyy edessäni? Onko se rakkautta?… Rakastanko todellakin?… Onko tämä kohtaloni?…»
Tällaisiin ajatuksiin vaipuneena Hanna istui eräänä aamuna lempipaikallaan kirsikkapuun juurella. Kummitädin ääni herätti hänet äkkiä.
»Hanna, tule huoneeseeni; tahdon puhua kanssasi.»
Hanna kiiruhti kenraalittaren jäljessä sisään. Hän astui matalaan, kodikkaaseen tupaan, joka oli kenraalittaren asuinhuoneena. Valkeita seiniä vasten erottuivat kaupungista tuodut huonekalut, kirjavat uutimet, komea ompelupöytä ja messinkinen papukaijan häkki.
»Tässä olen, Dori täti. Mistä tahdot puhua kanssani?»
Vanha rouva asettui tavalliselle paikalleen ikkunan luona olevan ompelupöydän ääreen; mutta tällä kertaa hän ei ottanut esille tavanmukaista reikäompelustaan tai virkkuutaan, vaan kääri auki kirjeen. Hänellä oli samalla kummallisen juhlallinen ilme. Hannan sydäntä kouristi; hän aavisti jotain erikoista tapahtuneen.
»Rakas lapsi, ota tuo palli ja istuudu tänne ja kuuntele mitä minulla on sinulle sanottavaa. Kuten tiedät, olen minä sinun suhteesi äidin asemassa. Minun täytyy valvoa etuasi ja suojella sinua. Pelkään sinun olevan… liian kiemailevan… Sinun ikäisenäsi olin tosin minäkin kiemaileva, mutta ainoastaan sellaisille ihmisille, joille äitini luvalla sain kiemailla. Olen vakuutettu, että sinulla ensi talvena on tilaisuus keskiviikkokutsuissani tehdä sopivia valloituksia. Siellä on esimerkiksi majuri, paroni Schimmerer, joka on leskimies ja omistaa kolmikerroksisen talon jossain Wienin esikaupungissa…»
Hanna kävi kärsimättömäksi.
»Onko tuo kirje paroni Schimmereriltä vai ehkä hänen kolmikerroksisen talonsa porttivahdilta?» kysyi hän.
»Hanna, sinulla on jo jonkun aikaa ollut hyvin nenäkäs käytös. Anna minun puhua. Tämä kirje on naimatarjous, mutta se ei valitettavasti ole paronin.»
Hanna tunsi kalpenevansa, mutta syynä siihen oli suloinen kauhun tunne.
Nuoren tytön elämän tärkeimmät tapaukset ovat juuri naimatarjoukset.
»Kenen, Dori kummi… kenen? Näytä minulle kirje!» hän huudahti.
»Anna minun ensin puhua loppuun. Sitäpaitsi tiedät varsin hyvin, keneltä se on. Etkö luule minun nähneen hänen kulkevan tästä ohi joka päivä… ja huomanneen, miten sinä aina pälyilet hänen jälkeensä ikkunassa?… Mutta kuten näet, olet antanut hänelle liiaksi toivomisen aihetta. Nyt täytyy meidän antaa miesparalle rukkaset ja siten hankimme itsellemme vihollisia.»
»Ja miksi rukkaset?»
»Miksi? Tämä ei ole sinulle mikään sopiva naimiskauppa, Hanna. Ei suinkaan sinun, joka tuskin olet täysi-ikäinen, sovi myöntyä ensimäiseen tarjoukseen? Koulunopettaja! Ja neiti von Orfalvy, vielä niin kaunis ja etevä kuin sinä! Sinä et tosin kuulu kermaan… tiedän hyvin, ettet voi joutua kaikkein hienoimpiin naimisiin…»
»Ja miksi en! Äiti sanoi aina, että minusta on tuleva kreivitär tai miljoonain omistaja…»
»Äiti parkasi oli liian haaveileva…»
»Mutta avioliiton ei pidä perustua maallisiin etuihin, Dori kummi… sehän on sydämen asia. Minä antaisin aina käteni miehelle, jota rakastan, olkoon hän sitten jalosukuinen tai porvari, kerjäläinen tai pohatta.»
»Nyt haaveilet vain. Onneksi on sinulla viisas, käytännöllinen kummitäti, joka ei anna sinun heittäytyä kenelle tahansa.»
»Anna minun lukea kirje! Anna minulle se!»
»En, tekisin sinut vielä haaveellisemmaksi», vastasi rouva von Orfalvy katkeroituneena ja pisti kirjeen taskuun.
Ovi avautui.
»Tahtoisiko kenraalitar antaa tarpeet taikinaa varten? Se tarvitsee pitkän ajan noustakseen.»
»Tulen heti.» Kenraalitar otti avainkimpun pöytälaatikosta. »Siis,
Hanna kultaseni, pois tuhmat haaveet.»
Näin sanoen hän lähti huoneesta seuratakseen keittäjätärtä ruokakammioon.
Hanna oli tuskin jäänyt yksin, kun jo suli kyyneliin. Nyt hän vasta selvästi tunsi rakastavansa nuorta tiedemiestä. Ja tämä… tämä oli pyytänyt häntä vaimokseen; varmaankin riippui hänen elämänsä vastauksesta… ja kummitäti aikoi musertaa hänen sydämensä rukkasilla. Ei, tapahtukoon mitä hyvänsä, hän vastaa myöntyvästi.
Jos kenraalitar olisi tälle nuorelle tytölle näyttänyt Ballmannin kirjeen, jossa tämä kylmin, liian varmoin sanoin pyysi neiti von Orfalvyn kättä, jos hän vielä käytännöllisistä syistä olisi kehottanut suostumaan tarjoukseen ja lisännyt: »Sinä et ole rikas, sinä et kuulu 'kermaan', herra Ballmann on kyllin hyvä sinulle ja hän pitää sinusta huolta», niin olisi Hanna varmaan ruvennut luulemaan olevansa luotu komeampaa tarjousta varten. Koko avioliitto ja kuiva kosinta olisivat tuntuneet hänestä kovin arkipäiväisiltä, ja hän olisi varmaankin vastannut »ei». Mutta Dori täti ei näyttänyt hänelle kirjettä, »jottei tekisi häntä vieläkin haaveellisemmaksi»; siinä oli siis runollinen rakkaudentunnustus, ja hänestä tuntui, kuin nuori mies olisi joutuva kurjien »käytännöllisten» syiden takia onnettomuuteen. Hän ei voisi elää ilman Hannaa; hän tiesi varmaankin, miten paljon korkeammalla häntä Hanna oli, mutta rakkaus uskaltaa kaiken ja hän piti Hannaa sellaisena ihanteena, että luuli hänen uhraavan maalliset edut, lahjoittaakseen hänelle sydämensä.
»Hän ei saa pettyä!» huudahti Hanna jatkoksi omille ajatuksilleen.
Samassa joku koputti oveen. Hanna hypähti pystyyn, pyyhki nopeasti silmänsä ja sanoi hiljaa:
»Sisään!»
Ovi avautui, ja kynnykselle ilmaantui Ewald Ballmann. Nuoren tytön sydän sykki kiivaasti; hän ei ollut milloinkaan tuntenut itseään niin kiihtyneeksi. Nuori mieskin oli nähtävästi liikutettu; hän oli luullut saavansa nähdä kenraalittaren ja seisoikin rakastettunsa edessä…
Hän rakastikin ensi kertaa elämässään, ja tämä kaunis tyttö sai hänet vapisemaan. Mitäpä hän olisikaan antanut, jos kihlausmuodollisuudet olisivat ohi, jos tämä vieras neitonen, jota hän rakasti, jo olisi hänen vaimonsa! Rakkaudesta ja avioliitosta hän ei tiennyt muuta kuin että ne olivat välttämättömiä tapahtumia ihmiselämässä; ja kun naisellinen sulous ensi kerran teki häneen valtavan vaikutuksen, arveli hän hetken tulleen ja rohkaisten mielensä teki mahdollisimman pian avioliittotarjouksensa.
Nyt hän seisoi kynnyksellä kalpeana ja ahdistetuin mielin. Yhtä kalpeana ja tuskaisena oli Hanna ikkunakomerossa nojaten ompelupöytään.
Ballmann puhui ensin.
»Suokaa anteeksi, neiti; luulin rouva von Orfalvyn olevan täällä.»
Hänen äänensä, jonka Hanna nyt kuuli ensimäisen kerran, oli matala ja kaunissointuinen ja se sai Hannan värisemään. Miten ihanalta kuuluisikaan tämän äänen kiihkeä »minä rakastan»…
»Dori kummi tulee kohta», vastasi hän tuskin kuuluvasti.
»Te sallitte siis?» sanoi hän ja astui sisään sulkien oven.
Hanna seisoi aivan hiljaa. Lyhyt vaitiolo.
»Neiti Hanna, olen tänään kirjoittanut kummitädillenne ja… olen tullut kuulemaan vastausta.»
»Mitä riippuu vastauksesta?» kysyi Hanna ja odotti hänen vastaavan:
»Elämäni».
Ballmann vastasi siihen suuntaan:
»Tulevaisuuteni.»
Uusi vaitiolo. Nuorten sydämet sykkivät yhä kiivaammin.
»Tunnetteko kirjeeni sisällyksen?» kysyi Ballmann sitten, astuen askeleen eteenpäin.
»Tunnen, kyllä tunnen.»
Ewald lähestyi yhä.
»Silloinhan voin kuulla vastauksen heti teiltä itseltänne, Hanna…
Onko se kieltävä? Onko se myöntävä?»
Hetki oli ratkaiseva. Hanna ymmärsi kahden ihmisen tulevaisuuden riippuvan hänen huultensa liikkeestä… Hän sulki silmänsä kuin suinpäin veteen syöksyvä ja sanoi:
»Vastaus on myöntävä.»
Hanna luuli onnellisen kosijan huudahtavan riemusta, syöksyvän hänen jalkainsa juureen tai sulkevan hänet tuliseen syleilyyn, mutta mitään sellaista ei tapahtunut. Ewald tarttui hiljaa hänen käteensä, suuteli sitä ja lausui sydämellisesti:
»Kiitos, neiti Hanna! Koetan tehdä teidät onnelliseksi.»
IV.
Dori kummi antoi pian suostumuksensa. Kuultuaan nuoren tytön jo antaneen myöntävän vastauksen ei hän tahtonut joutua puretun kihlauksen herättämän huomion alaiseksi, vaan tuli siihen lopputulokseen, ettei Hanna ollut hänestä riippuvainen, vaan oli oikeutettu antamaan kätensä kenelle tahtoi ja että hänellä oli edellytyksiä tulla onnelliseksi seuratessaan sydämensä ääntä, ehkä onnellisemmaksi kuin paroni Schimmererin kolmikerroksisessa talossa.
Ewald Ballmann kuului olevan erinomaisen »mallikelpoinen» mies, minkä lisäksi hänellä oli paitsi professorinpalkkaansa myöskin pienen omaisuuden useaan sataan guldeniin nousevat korot käytettävänään. Sitäpaitsi tuli hän perimään rikkaan sedän. Tämä avioliitto oli köyhälle, orvolle tytölle käytännölliseltäkin kannalta katsoen edullinen. Kaiken miettimisen jälkeen kenraalitar katsoi parhaimmaksi liikutettuna sanoa:
»Koska te niin välttämättä tahdotte toisenne, täytynee minun antaa siunaukseni, lapset.»
Hannasta kaikki oli aivan toisenlaista, kuin mitä hän oli ajatellut. Kihlausaika ei vastannut hänen toiveitaan. Ewaldin onni tuntui hänestä liian rauhalliselta; oli kuin Ewald ei ensinkään olisi osannut panna arvoa hänen suostumuksensa osoittamaan uhrautuvaan jalomielisyyteen. Hän oli rakkauden alttarille uhrannut tulevaisuuden hänelle sylissään kantamat kruunut, jalokivet ja helmet, ja Ewaldista se oli luonnollisin seikka maailmassa. Hänellä ei ollut aavistustakaan näistä uhratuista haavetimanteista.
Ewald puhui kenraalittaren kanssa heidän tulevan pienen asuntonsa sisustamisesta. Kolme huonetta ja keittiö. Suuri, valoisa keittiö. Makuuhuoneessa pähkinäpuiset huonekalut, salissa mahonkiset. Hänen kirjoituspöytänsä, kirjakaappinsa ja Hannan ompelupöytä olisivat salissa. Kolmannessa huoneessa olisi kaappeja ja laatikoita ja sitä voitaisiin ehkä myöhemmin käyttää lastenkamarina. Palvelustyttö voisi asua keittiössä.
Tällaiset keskustelut saattoivat Hannan alakuloiseksi. Jos Ewald olisi sanonut tämän olevan vallan liian huonoa hänen kuninkaalliselle morsiamelleen, jos hän olisi kauhistunut sellaista kotia ajatellessaan, olisi Hanna ilomielin huudahtanut olevansa valmis seuraamaan sydämensä valitsemaa miestä vaikka vuorenluolaan ja urheasti kärsimään punaista huonekalukangasta; mutta kauheinta oli, että Ewald esitti nämä pöyristyttävät asiat joinakin hauskoina ja miellyttävinä. Koko hänen käytöksensä oli samalla kylmä ja jäykkä; ei hän koskaan päästänyt tunteitansa vallalle; hän puheli mitä joutavimmista asioista; opinnoistaan, oppilaistaan, lapsuudestaan, tulevaisuuden tuumistaan. Ellei hän niin usein olisi ihaillen ja hellästi katsonut morsiameensa, ei olisi ensinkään voinut luulla häntä rakastuneeksi. Hannan alottamat keskustelut lempikirjailijoistaan, ulkomaisesta kirjallisuudesta, hän katkaisi vakuuttaen, ettei ollut koskaan lukenut romaaneja tai sentapaisia teoksia eikä koskaan aikonut tuhlata aikaansa semmoisiin; sellaiset mielikuvat eivät ensinkään viehättäneet häntä.
»Etkö sinä siis myöskään suosi teattereita?» kysyi kenraalitar kerran.
»Minä en koskaan käy teatterissa enkä iltamissa; en ole vielä milloinkaan ollut tanssiaisissa.»
»Hanna, sinusta tulee kadehdittava vaimo!» huudahti Dori täti, »niin vakava aviomies, joka paraiten viihtyy kotonaan, on harvinainen. Sinä olet selkäni takana todellakin valinnut viisaasti, rakas onnenlapsi.»
Hanna huokasi.
Ewaldin virkaloma loppui pian, ja hänen täytyi palata kaupunkiin. Hän tuli nyt vain sunnuntaisin viettämään pari kolme tuntia molempien naisten luona. Häät oli päätetty viettää syyskuun lopulla. Hannan pieni pääoma hupeni yksinkertaisten myynien ja muutamien talouskapineiden ostoon. Hankittiin kaksi ompelijatarta, ja kaikilla oli kyllin työtä leikatessa ja neuloessa. Hanna ei tuntenut itseään onnelliseksi. Toisinaan hän saattoi, ajatellessaan sulhastaan, vaipua runolliseen haaveiluun, kuten ensi aikoina hänen tuntemattomana osoittaessaan ihailuaan, ja sellaisina hetkinä hän ajatteli: »Niin, minä rakastan Ewaldia; me tulemme onnellisiksi», mutta toisinaan taas, varsinkin sunnuntaisin, jolloin Ewald niin rauhallisena saapui ja taas lähti, hänestä tuntui, kuin hän olisi allekirjoittanut elinkautisvanki-tuomionsa. Purkamista hän ei ajatellut; arpa oli heitetty. Ja avioliitossa, joka nuoren tytön mielessä väikkyy niin salaperäisenä, muuttui kai Ewald häntä kohtaan toisenlaiseksi; hän oli löytävä hänessä ensimäisen rakkausunelmansa sankarin.
Häät vietettiin Dori kummin luona tavallisten keskiviikko-vieraiden läsnäollessa. Myöskin kehuttu paroni Schimmerer oli läsnä ja kuiskasi ihanalle morsiamelle: »Te olette kuin sulotar.» — Hanna silmäili majuria hyvillään, ensinnäkin koska hän oli imarrellut häntä ja toiseksi, koska hänen läsnäolonsa oli hänelle lohdutuksena. »Tuollaisen kaljupäisen ukon kanssa olisi Dori kummi tahtonut minut naittaa»? — hän ajatteli. — »Minä voin toki ylpein mielin katsella solakkaa, vaaleakiharaista nuorta sulhastani!» Alttarin edessä sulhanen, joka oli hyvin liikutettu, lausui »tahdon» väräjävällä äänellä. Hanna vastasi varmasti ja päättävästi, ikäänkuin sillä vahvistaakseen sankarillisen uhrin.
Häämatkaa ei Ewaldin virka sallinut, ja nuorikot lähtivät hääpäivällisten jälkeen uuteen kotiinsa. Äänettöminä he olivat istuneet vaunuissa, vaiteliaina nousseet kolmannessa kerroksessa olevaan asuntoonsa. He astuivat sisään. Sali oli täynnä tuoreita kukkia. Palvelustyttö, joka oli avannut heille oven, otti Hannan hatun ja palttoon ja poistui. Ewald meni vaimonsa luo, syleili häntä hellästi ja sanoi:
»Nyt olet kotona, rakas lapsi… Nyt olet vaimoni, toverini, kaikkeni.»
Hanna nojasi päänsä hänen olkaansa vasten, ja liikutuksen kyyneleet vuotivat pitkin hänen poskiaan.
»Rakastatko sinä minua todellakin, Ewald?»
»Kaikesta sydämestäni, Hanna.»
V.
Ewald oli puhunut totta. Hän rakasti kaunista vaimoaan kaikesta sydämestään, mutta hän ei ollut mikään kokenut rakastaja. Hän ei kyennyt osoittamaan mitä sydämensä tunsi; hän oli arka, miltei ujo. Rakkaudentunnustuksia ja -vakuutuksia hänen huulensa eivät koskaan lausuneet. Hän oli sanonut vaimolleen, tämän astuessa ensi kerran hänen kynnyksensä yli, rakastavansa häntä, ja se oli hänestä kylliksi. Hänen vaimonsa tiesi sen. Hanna olisi mieheltään tahtonut kuulla niitä rakkauden sanoja, joita oli oppinut lukemastaan draamallisesta ja eepillisestä runoudesta, mutta semmoinen ei juolahtanut Ewaldin mieleenkään. Hän oli tässä suhteessa niin lapsellinen, että hillitsi sopimattomina palavan nuoruuden tulen vaatimat tunnepurkaukset. Hän koetti seurustelussaan vaimonsa kanssa olla niin levollinen ja jokapäiväinen kuin mahdollista. Hän ei koskaan laskenut leikkiä, eikä keksinyt lempinimiä, vaan sanoi aina vain »rakas Hanna» tai »rakas vaimo» ja puheli hänen kanssaan vähäpätöisistä asioista. Kun Hanna laski leikkiä tai yritti hyväillä, ehkäisi hän sen; hän ei antanut Hannan suudella, kun meni tai tuli. Jos Hanna halusi antaa keskustelulle hauskan tai haaveellisen suunnan, niin hän ei sitä tavallisesti ymmärtänyt, vaan johti sen jollakin kuivahkolla huomautuksella entiseen uomaansa.
Professori Ballmann kuului niihin ihmisiin, jotka luulevat eräiden asiain tietämättömyyden osoittavan jonkinlaista etevämmyyttä. Heistä ovat jotkut seura- ja sielunelämän puolet pintapuolisia, kevytmielisiä, luonnottomia, ja he ovat ylpeitä siitä, etteivät itse tunne niitä. He unohtavat, että tuntemattoman asian tuomitseminen on aina ennakkoluuloa ja että mahdotonta on kohottautua semmoisen asian yläpuolelle, jota ei tunne. Vaikka Ewald ylpeilikin siitä, ettei tuntenut kaunokirjallisuutta, oli se kuitenkin suuri puute. Hänen olisi pitänyt ajatella, että tietämättömyys joka suhteessa on paremmin häpeän kuin ylpeilyn arvoinen. Luonnollisesti ei tarvitse tietää ja osata kaikkea — se ei olisi kenellekään edes mahdollista — mutta jokainen tieto ja taito on eduksi. Kirjoissa, joita Ewald ei katsonut maksavan vaivaa avata, koska ne hänestä olivat pelkkää kuvittelua ja epätodellisuutta, ne kun eivät sisältäneet numeroita, karttoja tai tosiasioita, kuvastuu yhteiskunta kokonaisuudessaan inhimillisine mielenliikutuksineen, intohimoineen, tunteineen, kohtaloineen, ajatuksineen. Eikö se ole todellisuutta?
Hanna oli lukemalla liiaksi romaaneja tullut haaveilevaksi. Kasvatus oli siihen syynä. Ewaldin sielussa taas eivät kaikki kielet olleet päässeet väräjämään, vaan muutamat olivat velttoina ja äänettöminä; se oli sivistyksen puutetta. Jos Ewald olisi kyennyt johonkin määrään seuraamaan vaimonsa ajatusten lentoa, olisi hänen varmaankin onnistunut hillitä hänen haaveellisuuttaan ja palauttaa hänet järjellisyyden ulkopuolelle ulottuvilta harhateiltä; mutta vieras kun oli hänen unelmilleen, ei hän kyennyt häntä johtamaan ja tukemaan. Hanna tunsi, ja syystä kyllä, että miehensä tässä suhteessa oli häntä alempana. Täten kohoutui muuri heidän välilleen, mutta siitä oli Hanna yksin tietoinen. Ewald ei sitä huomannut, sillä se, mikä Hannan mielestä osoitti Ewaldissa tiedon puutetta, oli Ewaldista etuna pidettävä.
Tämän lisäksi oli Ewaldissa suurena puutteellisuutena hänen seurusteluhaluttomuutensa. Tässäkin suhteessa hän halveksi sitä, mitä ei tuntenut. Hänen vaimostaan näytti siltä, kuin hän olisi pikemmin ollut maallisiin iloihin sopimaton kuin niiden yläpuolella. Sillä häneltä puuttui seuramiehen siro varmuus ja vapaa käytös. Kun hän joskus suostui seuraamaan Hannaa vierailuille tai olemaan läsnä kenraalittaren keskiviikko-kutsuissa, istui hän tavallisesti jossain nurkassa, ottamatta milloinkaan osaa vilkkaaseen keskusteluun, vastaili lyhyesti, ja saattoi selvästi huomata, miten ikävää hänellä oli sekä miten hän kärsi seuraelämästä. Ja siten hävisi sekin luultu ansio, että hän muka pani suuremman arvon kotielämän rauhalle ja tutkimuksilleen kuin maallisille tyhjille huveille, sillä hän ei tuntenut sellaisia iloja; hän ei kyennyt nauttimaan niistä. Hänellä ei ollut oikeutta pitää salonkikeskusteluja itseään alentavina, sillä hän ei ollut osoittanut kykenevänsä ottamaan niihin osaa.
Hanna raukka ei voinut tuntea itseään onnelliseksi. Hän ei ollut ylpeä miehestään; hän ei katsonut häneen kuin etevämpäänsä; hän tiesi, ettei miehensä ymmärtänyt häntä. Hän myönsi kylläkin, että hänen miehellään oli hyvä sydän, tasainen ja lempeä luonne, että hän oli rehellinen ja ennakkoluuloton, mutta häneltä puuttui jotain. Hyvää ymmärrystä, joka oli tehnyt hänestä etevän matemaatikon, älykkään luonnontutkijan, erinomaisen shakinpelaajan, tunnustetun tieteellisen kirjailijan (hän oli avustajana arvokkaammissa tieteellisissä ja kasvatusopillisissa aikakauslehdissä), ei Hanna pitänyt arvossa, osaksi siitä syystä, ettei ollut siihen suuntaan kehittynyt, osaksi siksi, että miehensä oli tässä suhteessa häntä kohtaan suljettu. Ewald piti pikku vaimoansa kykenemättömänä ymmärtämään tämmöisiä asioita; se oli muuten hänestä aivan luonnollista, eikä hän siksi koettanutkaan johtaa vaimoansa ajatuspiiriinsä. Jospa hän kuitenkin olisi koettanut! Ellei Hanna olisikaan ymmärtänyt häntä, olisi häntä kuitenkin riemastuttanut miehensä etevämmyys siinä suhteessa. Hanna olisi mielellään myöntänyt tämän olevan vastapainona niille henkisen kehityksen aloille, missä hän itse tunsi olevansa etevämpi.
Vielä eräs seikka kiusasi Hannaa, ja se oli heidän miltei köyhyyttä osoittava yksinkertainen taloutensa. Hän olisi helpommin kestänyt sitä, jos miehensäkin olisi kärsinyt siitä, jos olisi saanut miehensä sylissä kaivata puuttuvaa komeutta, jos hänen olisi ollut pakko lohduttaa ja rohkaista miestään ja jos tämä sitten olisi ihaillut hänen rohkeuttaan. Jos Ewald olisi ihmetellyt, että hänen pieni vaimonsa mielellään hänen takiaan kieltäytyi komeuksista, olisi Hanna ilomielin ollut niitä vailla, mutta Ewald ei edes huomannut, ettei kotinsa ollut kyllin kaunis ja mukava. Hän ei ollut vanhempainsa kodissa muuhun tottunut. Vaatimattomuus ja tyytyväisyys olivat hänen miellyttävimmät ominaisuutensa; turhamaisuus oli hänelle vierasta — ja siksi hänen pieni kotinsa, jota hänen nuoren vaimonsa kukoistava sulous kaunisti ja jonka ylläpitämiseksi hänen tulonsa hyvästi riittivät, oli hänestä ihanteellinen. Hän oli sanalla sanoen onnellinen.
Huomatessaan vaimonsa monasti olevan surullisen ja luullessaan syynä siihen olevan seuraelämänkaipuun — Hanna kun ei voinut tuntea vakavien tutkimusten tuottamaa iloa, mutta tarvitsi kuitenkin iloa — Ewald päätti, että hänen piti saada mielin määrin huvitella. Itse hän ei tosin aikonut ottaa osaa vihaamiinsa huveihin, vaan uskoi vaimonsa Dori tädin huostaan. Tämän hilpeän vanhan rouvan seurassa Hanna saattoi käydä teattereissa, tanssiaisissa, kävelyillä ja vierailuilla mielensä mukaan, arveli Ewald. Vanhan, huvitteluhaluisen naisen paraimpana keinona ihmisten kokoomiseksi ympärilleen on nuoren kaunottaren läheisyys.
»Puvuistasi pidän kyllä huolen», sanoi kenraalitar Hannalle tämän pudistaessa päätään miehensä esittäessä ehdotustaan.
»Ei, ei… pukujen takia en epäile… mutta jos Ewald ei ole mukana, on kai sopimatonta…»
»Joutavia, Hanna! Jos miehesi hyväksyy sen, niin ei kai siinä mitään sopimatonta ole, kun sinä olet minun siipieni suojassa… minun, joka olen ollut sinulle kuin äiti… Sinunkaltaisesi nuoren naisen ei sovi aina kotona kököttää.»
»Rouva kenraalitar on aivan oikeassa, rakas lapsi. Sinulta puuttuu huveja, ne tulevat tekemään sinulle hyvää. Asia on siis päätetty. Huomenna on keskiviikko, ja silloin Hanna nuorena rouvana astuu seuraelämään ja tanssii katrillin majuri Schimmererin kanssa, koska se on niin hauskaa.»
»Etkö sinä ole mustasukkainen, rakas Ewald?» härnäili kenraalitar.
»Majuri on Hannan entisiä ihailijoita.»
»Minä? Mustasukkainen? En, se tunne on minulle aivan outo. Luullakseni sitä tavataan ainoastaan romaaneissa, eikä sillä saa ahdistaa kunniallista vaimoa.»
»Hanna, sinun miehesi on enkeli, toistan sen vieläkin, etkä sinä voi kyllin minua kiittää siitä, että saatoin teidät yhteen. Hyvästi nyt, rakkaat lapset! Asia on siis päätetty; minä odotan sinua huomenna, Hanna.»
Kun vastanaineet jäivät yksin, meni Hanna miehensä luo, pani kätensä hänen olalleen ja katseli häntä suoraan silmiin sanoen vakavasti:
»Ewald, sydämestäni kiitän sinua hyvyydestäsi… mutta etkö luule olevan parempi, ettet antaisi minun yksin joutua ihmisten pariin? Se tulee näyttämään heistä kummalliselta. Ja minähän olen sinun vaimosi ja tahdon jakaa kanssasi elämäsi semmoisenaan. Opeta minua löytämään oma elämäni kodissamme, äläkä anna minun vaeltaa omia teitäni.»
»Rakas Hanna, sinulla on niin kummallisia liioiteltuja päähänpistoja», vastasi Ewald ottaen Hannan käden olkapäältään ja kääntyen pois. »Ethän sinä voi alituisesti olla läheisyydessäni; antaessani esimerkiksi tuntejani lukiossa et voi olla vierelläni. Ja minä taas tahtoisin nähdä sinut iloisena ja tyytyväisenä; seuraelämä huvittaa sinua, siksi sinun tulee nauttia siitä. Otat asian aivan yhtä surkeasti, kuin jos lähettäisin sinut pohjoisnaparetkelle tai johonkin muuhun vaaraan, sen sijaan että otat osaa joihinkin viattomiin iltamiin.»
»Etkö luule vaaroja väijyvän seuraelämässäkin?»
»Vaaroja? En tiennyt… Et kai tarkoittane ansoja viritettävän uskollisuutesi tielle? Olipa sekin kummallinen päähänpisto. Mutta siinä suhteessa minä olen aivan levollinen, ja silloin voit kai sinäkin olla.»
VI.
Ewald Ballmann ei itse asiassa ajatellut panevansa nuorta, kaunista vaimoaan alttiiksi vaaroille lähettäessään hänen ilman suojaansa maallisten ilojen pyörteeseen. Hän tunsi, kuten niin monet muut, jotka eivät pitäneet maallista huvittelua muuna kuin mitättömänä ajanhukkana, seuraelämän pintapuolisesti ja piti salonkikeskustelua ainoastaan kuluneiden korulauseiden vaihtamisena ja tanssia musiikin tahdin mukaan hyppimisenä, naamiohuvia pilapukujen näyttelemisenä. Hän ei tiennyt, että Eros on näiden huvien näkymättömänä johtajana. Ewald Ballmannin kaltaisilla miehillä ei ollut aavistustakaan hehkuvista, toisiaan hakevista katseista, viuhkojen takaisista hymyilyistä, aavistetuista ajatuksista, sydänten nopeista lyönneistä, kiemailun ja intohimojen leikistä, valloituksista, vastarinnasta, joka lopulta herpaantuu, — koko tuosta tanssiaisten herkästä rakkaushengestä.
Mutta tuskinpa on olemassa ainoatakaan nuorta tyttöä, joka olisi yhtä tietämätön. Jo tanssisalin kynnyksellä kiehtoo hänet lämmin, rakkautta uhkuva ilma. Valssin sävelissä, valojen hohteessa, hänen omien kukkiensa tuoksussa se väräjää huumaavana. Silloin hänen silmänsä loistavat ilosta, hänen huulensa raottuvat voitolliseen hymyilyyn; kuten tuulen kannattamana liitelee kevyt olento tanssin pyörteissä… ja oven suussa seisova isä tai vanhanpuoleinen aviomies seuraa häntä ylpein mielin ja sanoo:
»Katsokaas, miten hyvin hän tanssii ja miten hauskaa hänellä on. Huomaa sen selvästi, sehän on niin luonnollista, sillä hän on siinä iässä; se on viatonta iloa… Pelaammeko uudelleen!»
Viiden ajoissa aamulla saa whistiin väsynyt, uninen vanha herra pienokaisensa taivutetuksi lähtemään kotiin.
»Oh, miten ikävä ilta!» hän huokaa. »Miten olet nyt huvitellut lapsi?»
»Kuninkaallisesti!»
Niin, kuninkaallisesti. Hän tuntee kukoistavansa nuoruuden kuninkaallisessa loistossa; kukkakiehkura tukassa on kruunu, ja leningin laahus kuninkaallinen mantteli. Hän tuntee olevansa valtiatar, suosionosoitusten jakaja, ja hänestä melkein tuntuu, kuin elämä ja kuolema olisivat hänen tahdostaan riippuvaisia; eikö hänen kavaljeerinsa kotiljongin aikana ollut uhannut ampua itsensä, ellei hän olisi hänelle suosiollinen?… Sanalla sanoen, hän oli huvitellut kuninkaallisesti.
Kenraalittaren keskiviikkokutsut eivät olleet likimainkaan niin vaarallisia. Ja muutkaan iltamat ja tanssiaiset, joihin Hanna suojelijansa kanssa otti osaa, eivät vaikuttaneet ensinkään niin hurmaavasti nuoreen rouvaan, kuin tämä oli luullut. Maailma, mihin hän näin oli joutunut, ei vastannutkaan hänen loistavaa, komeaa unimaailmaansa. Ajatuksissaan hän oli ollut läsnä hovitanssiaisissa ja lähetyskuntain palatseissa, seurustellut ruhtinaitten, miljonäärien ja valtiomiesten kanssa; porvarillinen pikkukaupunkimaisuus, joka vallitsi siinä piirissä, missä hän nykyään liikkui, tuntui hänestä kaikkea muuta kuin »hienoston» ilmakehältä. Hänen liialliset odotuksensa, hänen vallan toisaanne suuntautuvat mielikuvansa synkistyttivät häntä ympäröivän maailman, joten hän ei elämästään löytänyt sitä hurmausta, joka saattoi hänen seurapiirinsä nuoret rouvat ja neitoset huvittelemaan »kuninkaallisesti».
Suostuessaan Ewaldin ehdotukseen, Hanna oli vakaasti päättänyt olla miehensä luottamuksen arvoinen, päättävästi estää ihailunosoituksia sekä varjella mainettaan ja miehensä kunniaa. Ylpein tyydytyksen tuntein hän teki tämän lupauksen. Ja hän piti sanansa. Se tuntui hänestä vain liiankin helpolta; hän oli kuvitellut taistelua vaikeammaksi ja mielenlujuutta kysyvämmäksi. Useat nuoret herrat tosin hakivat hänen suosiotaan, mutta heidän intohimoa ja runollisuutta puuttuvat lähentelynsä eivät panneet hänen voimiaan vähääkään koetukselle.
Hannasta tuntui, kuin hän olisi kunnianhimoinen, kunnostautumista janoava upseeri, joka lähetetään sotaan, mutta saa aina jäädä jälkijoukkoon, pääsemättä taistelun tuoksinaan. Hänellä ei ollut luotituiskua kestettävänä, lippua pelastettavana, linnoitusta puolustettavana.
Viimein oli taistelu edessä. Mutta kunnianhimon sokaisema raukka ei ollut saapa siinä urhoollisuuspalkintoa — hän sai kuolettavan haavan.
Se tapahtui keväällä. Keskiviikkokutsujen osanottajat panivat usein toimeen huvimatkoja. Eräänä päivänä oli huvimatkan päämääränä kreivi Edelbergin tilukset, joissa sekä puisto että linna olivat katsomisen arvoiset.
Vaunut pysähtyivät kyläravintolan edustalle, missä aiottiin syödä päivällinen hiukan myöhemmin. Sitä ennen oli määrä jalan kulkea linnaan, tarkastaa puistot, huoneet, kokoelmat ja tallit. Mutta seuraa odottikin katkera pettymys. Huvimatkailijat, kahdeksan luvultaan, olivat jo astuneet suuresta portista sisään ja majuri Schimmerer silmäili joka taholle löytääkseen oppaan, kun samassa linnanvartia kiiruhti heidän luokseen.
»Herrasväki haluaisi kaiketi käydä linnassa? Se on mahdotonta; kreivi saapui tänne eilen.»
»Sepä vahinko. Emmekö saa nähdä edes kokoelmia ja kappelia?»
Samassa pysähtyi ratsastaja portille. Hän hyppäsi hevosen selästä, heitti ohjakset ratsupalvelijalle ja astui sisään. Ratsastaja oli tilusten omistaja. Kreivi Edelberg, joka oli noin kolmenkymmenen ikäinen, oli pitkä ja solakka, itävaltalaisen aatelismiehen perikuva. Huomatessaan vieraat, jotka hänen tullessaan aikoivat vetäytyä pois, hän ymmärsi heti mistä oli kysymys ja meni, ottaen hatun päästään, heidän luokseen.
»Herrasväki kai haluaa nähdä taloani? Älkää antako minun häiritä itseänne.»
Hän viittasi linnanvartiaa opastamaan seuruetta.
Itse hän aikoi poistua, mutta samassa hänen katseensa osui Hannaan. Tämä oli juuri luonut tummat silmänsä häneen, mutta käänsi ne punastuen heti pois. Hanna oli sinä hetkenä hurmaavan kaunis. Kreivi tarkasti häntä yllätettynä… ja Hanna tunsi sen.
»Hyvin mielelläni näytän itse herrasväelle kokoelmani», sanoi hän.
Hanna ymmärsi syyn hänen äkkinäiseen päätökseensä ja katsahti häneen hymyillen. Toiset kumarsivat, mutisten kiitoksiaan. Hanna kiitti kreiviä ainoastaan katseellaan ja se olikin ainoa, minkä tämä huomasi. Samassa oli kreivi jo Hannan vierellä.
»Te saatte nähdä erästä esiäitiäni kuvaavan taulun, jolla on onni olla teidän näköisenne, arvoisa neiti», sanoi hän.
»Ehkä heidän joukossaan on joku Orfalvy», vastasi Hanna.
Tällä nimellä oli hyvä kaiku, ja itse teossa olikin avioliittoja solmittu Edelberg- ja Orfalvy-sukujen jäsenten kesken.
»Olette siis Orfalvy… ehkäpä minun serkkuni?»
Nyt yhtyi kenraalitar keskusteluun. Hän sanoi Hannan olevan nuoren rouvan, syntyisin Orfalvy, eikä neidin, sekä esitti itsensä saman nimen kantajana. Kreivi kumarsi; tuttavuus oli tehty. Sitten kenraalitar esitti seurueen muut jäsenet.
Kreivi suoritti isännänvelvollisuutensa linnassaan mitä suurimmalla rakastettavuudella. Hän oli melkein koko ajan Hannan lähettyvillä, ja Hanna esiintyi edukseen. Hän oli päättänyt valloittaa tämän mieltäkiinnittävän miehen, olisihan se kuitenkin voitto, ja sitten olisi suurenmoista hyljätä tällainen valloitus.
Kun huoneet, kokoelma ja varuskamarit olivat nähdyt, halusi seurue tuhansin kiitoksin palata ravintolaan. Mutta kreivi ei sitä sallinut.
»Tehän olette huvimatkalla», sanoi hän. »Sallikaa minun ottaa siihen osaa 'huvitusmestarina'. Ennen kaikkea syömme nyt aamiaista; kello on kaksitoista. Sitten valjastutan hevoset ja ajamme metsästyslinnaani, jonka asekokoelman luulisin huvittavan herroja; sitten pieni souturetki järvellä ja vasta päivällisen jälkeen, jonka toivon teidän syövän luonani, sallin teidän palata kotiin.»
Kaikki olivat ihastuneet, mutta Hanna tiesi kenen takia kreivi tämän teki. Hän tunsi itsensä onnelliseksi. Tämähän oli jo elämisen arvoista. Päivän ohjelmaa seurattiin uskollisesti, ja kun seurue kello yhdeksän tienoissa sanoi jäähyväiset — kreivi itse auttoi naisia vaunuihin ja puristi intohimoisesti Hannan kättä — oli nuori maailmanmies korviaan myöten rakastunut.
»Tämän viehättävän pikku-rouvan tahdon voittaa», hän ajatteli.
Hanna nojasi vaunun selustaan vaipuen sanomattomaan onnenhuumeeseen.
»Tätä viehättävää miestä tahdon vastustaa», paloi hänen mielessään.
Dori täti, joka istui hänen vieressään, ei voinut kyllin ylistää nuoren linnanherran rakastettavaisuutta sekä kuluneen päivän huveja. Mutta Hanna ei vastannut tähän mitään.
»Suo minun levätä hiukan; minulla on päänsärkyä», sanoi hän tahtoen olla rauhassa ajatuksineen.
Kun hän saapui kotiin, istui Ewald kirjoituspöytänsä edessä.
»Oh, vihdoinkin sinä tulet», sanoi hän. »On jo myöhä… Mennään levolle. No, onko sinulla ollut hauskaa?»
»Oi, kuninkaallisen hauskaa», vastasi Hanna.
VII.
Viikko kului eikä Hanna nähnyt uutta ihailijaansa. Hän ajatteli jo kreivin poistuneen paikkakunnalta koettamatta lähestyä häntä, ja hän tunsi katkeraa pettymystä. Ei juuri siksi, että olisi tahtonut rohkaista häntä, vaan siksi, että kreivi saattoi hänet niin pian unohtaa… siksi, että päivän kestäneen unen hän oli ehkä yksinään uneksinut. Kaikki tämä loukkasi häntä.
Kahdeksan päivää huviretken jälkeen Hanna istui kummitätinsä kanssa kaupunginpuistossa, jonne joka viikko kaikki kokoontuivat sotilassoittokunnan n.s. kävelykonserttiin. Molemmat naiset olivat sillä haavaa yksin. Kenraalitar tarkasteli ohikulkevien pukuja, ja Hanna istui ajatuksiinsa vaipuneena. Orkesteri soitti Brindisiä Traviatasta.
Äkkiä hänen sydämensä alkoi kiivaasti sykkiä. Käytävän päässä hän oli nähnyt kreivin. Tämä tuli, huomattuaan molemmat naiset, nopein askelin heidän luokseen.
Kenraalitar osoitti lähellä olevaa vapaata tuolia, jolle kreivi istuutui.
»Minä matkustin vierailunne jälkeisenä päivänä Edelbergistä», sanoi hän. »Asiani kutsuivat minut takaisin Wieniin; mutta nyt aion viipyä täällä jonkun aikaa.»
Hän silmäili tulisin katsein nuorta rouvaa.
»Täällä kaupungissako?» kysyi hän. »Vai linnassanneko?»
»En, täällä kaupungissa. Minusta tuntuu, kuin tämä kaupunki olisi valtakunnan mielenkiintoisin kaupunki», jatkoi hän hiljaa.
»Teilläpä on ihmeellinen maku», vastasi Hanna hymyillen. »Teillehän on koko maailma avoinna. Te voitte halunne mukaan lähteä pikajunassa Pariisiin tai huvialuksella purjehtia valtameren poikki…»
»Taikka lentää kanuunankuulan matkassa kuuhun», naureskeli kreivi.
»Ei, niin pitkälle emme toki ole vielä tulleet.»
»Te huomaatte siis, ettei koko maailma ole avoinna minulle. Jokaista ihmistä varten on olemassa ainoastaan pieni osa maata taikka unelmien valtakuntaa, jota hän voi sanoa omaksi maailmakseen… nimittäin se osa, jonka hänen rakkautensa käsittää.»
»Taikka hänen velvollisuutensa», jatkoi Hanna.
»Miten kukin tahtoo», arveli Edelberg.
»Miten kunkin tulee», jatkoi Hanna.
Pikku rouva raukka! Hän oli jo asettunut puolustuskuntoon, tuntien siitä nautintoa. Hän ei tiennyt, että nainen on varmimmin turvassa hyökkäyksiltä niin kauan, kun hän ei ole huomaavinaan olevansa vaarassa.
Tämän jälkeen hän tapasi usein kreivin. Kreivi toimeenpani juhlia ja huvimatkoja; hän vieraili usein Hannan kummitädin luona; kävelyillä ja teattereissa hän oli aina Hannan vierellä. Ballmannin kodissa hän ei kuitenkaan käynyt, joten pian kaikki puhuivat nuoren, kauniin professorinrouvan huomiota-herättävästä valloituksesta; Ewald yksin ei siitä tiennyt mitään. Hanna vastaanotti kreivin kunnioituksenosoitukset ilontuntein, mutta torjui rohkeasti kaiken tunkeilevaisuuden. Kreivi rakasti häntä; hän ei tosin ollut sitä sanonut… eikä hän saakaan sitä sanoa, ajatteli Hanna… mutta hän tiesi sen kuitenkin. Entä hän itse? Oi, jospa hän olisi ollut vapaa, kuinka hän olisikaan rakastanut tuota miellyttävää, hurmaavaa miestä! Mutta hän oli naimisissa ja — kunniallinen vaimo. Tätä hän toisti itselleen kerran toisensa jälkeen.
Eräs asia olisi hänet voinut pelastaa. Jos hän olisi voinut sanoa miehelleen:
»Sinä suojelijani, parhain ystäväni, anna minun avata sinulle sydämeni… Minua seuraa miehen rakkaus, joka voi syöstä minut turmioon. Koetan vastustaa vaaraa, mutta tunnen sen vetävän minua puoleensa. Auta minua, tee vaara tehottomaksi, suojele minua rakkaudellasi!»
Mies, joka on elänyt maailmassa tai ainakin tutkinut sellaisia kirjoja, joissa maailma kuvastuu, hän tietää vaaran hetkiä olevan kauniitten nuorten naisten elämässä; hän tuntee intohimon, heikkouden ja sydämen ristiriidat ja hän on yhä suuremmalla hellyydellä sulkeva apuatarvitsevan syliinsä ja voimakkaalla käsivarrellaan pidättävä häntä kuiluun syöksymästä. Mutta Ewald Ballmann ei olisi ymmärtänyt vaimoansa, jos hän olisi siten hänelle puhunut, sen Hanna tunsi, ja se saattoi hänet vaikenemaan. Ewald olisi suuttunut ja halveksinut häntä tai sanonut häntä »haaveelliseksi romaanienlukijaksi». Hän olisi yhtä hyvin voinut puhua hänelle unkarinkielellä — jota hän ei ymmärtänyt — kuin kertoa intohimojen lumoista.
Eräänä päivänä tai oikeammin sanoen iltana tuli kauan sanomatta ollut ja kuitenkin jo niin kauan mieliä kalvanut sana sanotuksi.
Oltiin huvimatkalla. Seurue palasi jalkaisin voidakseen paremmin nauttia kuutamoisesta kesäillasta. Edelberg oli tarjonnut Hannalle käsivartensa. He kulkivat hiukan toisista edellä, eikä kukaan voinut kuunnella heidän keskusteluaan.
»Eikö totta, Hanna, te olette tietänyt sen jo kauan», sanoi kreivi äkkiä.
»Mitä minä olen tietänyt jo kauan?»
»Sen että rakastan teitä.»
Hanna tiesi sen kylläkin, mutta tämä ensimäinen julkilausuminen iski häneen kuin salama. Hän pysähtyi, ja hänen käsivartensa vapisi hänen kainalossaan.
»Älkää puhuko niin», pyysi hän hiljaa. »Se loukkaa minua…»
Mutta hänen äänensä ei ollut vihainen, ainoastaan kiihtynyt.
Kreivi veti hänet muassaan kauemmaksi.
»Älkäämme pysähtykö! Se voisi herättää huomiota. Miksi minun rakkauteni loukkaisi teitä? Jos te olisitte vapaa, tarjoaisin teille käteni ja nimeni. Te olette ihanin, jumalallisin, hurmaavin nainen, minkä olen tavannut. Elämäni kuuluu teille… kuuluu sinulle… Tee minulle mitä tahdot…»
Ensi kertaa lausuttu »sinä» iski häneen taas kuin salama.
»Kuinka te uskallatte sinutella minua?»
»Hanna, Hanna, älä kiellä sydämesi ääntä! Sinun täytyy tietää, että minun tuntemani rakkaus, sellainen rakkaus on sinun arvoisesi. Sinähän et tunne itseäsi, sinä ihana nainen, jos sinä…»
»Te olette mieletön! Laskekaa minut irti!»
Hanna tahtoi vetää kätensä pois, mutta kreivi ei hellittänyt.
»Hanna, älkää olko minulle vihainen! Jos tahdotte, olen puhumatta rakkaudestani… minä vaikenen siksi, kunnes te itse sanotte: 'Elämä on sentään ihanaa… vie minut pois!'»
»Sitä en sano koskaan. Kalleinta minulle on kunniani.»
»Uskokaa minua, Hanna, kun rakastaa, ei koko maailmassa ole mitään 'kalliimpaa kuin rakastettu olento.»
»Onpa kylläkin. Jospa rakastaisinkin, pitäisin aina velvollisuutta kallisarvoisempana.»
»Mutta kun te ette rakasta, ette myöskään voi arvostella sitä asiaa…»
»Kukapa tietää?…»
»Hanna, rakastatko minua?»
Hanna ei vastannut. Kreivi ymmärsi hänen vaitiolonsa, ja he jatkoivat matkaansa ääneti. Hetken kuluttua hän sanoi:
»Minä olen niin sanomattoman, niin äärettömän onnellinen, että se vallan pelottaa minua. En tahdo toivoa mitään muuta kuin sitä, minkä jo olen voittanut, tietoisuutta siitä, että te…»
»Hiljaa!» huudahti Hanna. »Sitä ei koskaan saa lausua.»
»Minä tottelen käskyjänne. Mitä teillä on vielä sanottavaa?»
»Te ette koskaan saa enää puhua tästä… tämä viimeinen neljännestunti on pyyhittävä todellisuudesta… Ainoastaan sillä ehdolla annan teille anteeksi», lisäsi hän hiljaa, »mutta en unohda.»
Siten solmittiin vaarallinen liitto. Ensimäinen pysäkkihän vaarallisella tiellä on juuri molemminpuolisen tunnustuksen uusiutumisen kielto. Puhutaan jokapäiväisistä asioista. Katsellaan toisiaan hellästi silmiin ja sanotaan: »Tänään on kaunis ilma.» »Sanomalehdet kertovat ministerinvaihdoksesta.» Ja näihin sanoihin sisältyy kuitenkin: »Minä rakastan sinua, minä rakastan sinua.» Se kuuluu rakastetun äänestä, se soi alituiseen, vaikka se onkin vain yhden ainoan kerran ilmilausuttu. Tämä on ehkä viehättävämpää, salaisempaa, ihanampaa kuin sanoilla ilmituoden. Sydän värähtelee silloin kuin ilmakanteleen kielet. Kun Hanna lausui vaarallisen »kukapa tietää», sanoi hän oikeastaan enemmän kuin tunsi. Hänen sydämensä ei ollut silloin vielä pauloissa; vasta tämä sana sitoi hänet, eikä hänellä ollut enää voimia katkaista tätä sidettä. Hänen puolustusmenettelynsä mukaan oli kunniakkaampaa vastustaa miestä, jota rakasti, kuin sitä, joka oli ainoastaan vaarallinen; hän tahtoi kohottaa siveyttään niin hyvin omissa kuin hänen silmissään näyttämällä, että siveys voi kunniakkaasti vastustaa rakkautta.
Vielä olisi Hannalla ollut tilaisuus pyytää miehensä suojelusta. Mutta hän katsoi olevansa kyllin vahva yksin kestämään kamppailunsa. Ketään hän ei enää tahtonut uskotukseen… hänen salaisuutensa oli hänelle kallis. Rikkauden, aarteen tavoin se oli kätkettynä hänen ahdistettuun sydämeensä.
Palatessaan huvimatkalta vastasi hän Ewaldin tavanmukaiseen kysymykseen: »Onko sinulla ollut hauskaa?» hyvin välinpitämättömästi, haukotellen:
»Ei, siellä oli hyvin ikävää.»
»Sen kyllä uskon», vastasi Ewald.
VIII.
Asiat kehittyivät kuten saattoi aavistaakin. Yhä kiihkeämmin, yhä huimaavammin veti kuilu puoleensa. Hanna koetti ajatella kunniaansa, omanarvon-tunnettaan, velvollisuuttaan, mitään pahaa aavistamatonta, luottavaa miestään, jonka kunnia oli hänenkin kunniansa. Hän piti siveyttään suuressa arvossa… mutta eikö ihminen rakasta myöskin elämää, jos hän korkean tornin huipusta katselee alas ja haluaa auttamattomasti suistua syvyyteen?
Jo aikoja sitten he olivat rikkoneet sopimuksensa olla puhumatta rakkaudestaan. Sata kertaa oli kreivi intohimoisesti rukoillut Hannaa omakseen. Yhdeksänkymmentäyhdeksän kertaa hän vastasi »ei».
»Paetkaamme, Hanna!» kysyi hän sadannen kerran. »Me emme tahdo valehdella, emme pettää; julkisesti tahdomme asettaa rakkauden elämämme päämääräksi. Sinulle omistan koko tulevaisuuteni. Minä kannan surut puolestasi, minä jaksan kestää moitteet; lähtekäämme vieraaseen maahan, jossa ei kukaan meitä tunne, missä sinä vallitset kauneuden kuningattarena. Ellet sinä tule omakseni, täytyy minun kuolla… Hanna, tule — tule — meitä odottaa taivaan autuudet…»
Hanna sulki silmänsä.
»Minä olen hukassa», sanoi hän.
Kreivi tukahutti riemuhuutonsa.
»Sinä tulet siis?»
»Tulen.»
Paosta sovittiin seuraavalla tavalla: kreivi matkustaa ensin yksin Wieniin. Hannan tulee, otollisen hetken ilmaantuessa, lähteä iltajunassa jälkeen. Väliasemalta hän sähköttää kreiville, joka on sitten häntä vastassa asemalla. Ellei kreivi saa ajoissa sähkösanomaa eikä niin ollen saavu asemalle, ottaa Hanna vaunut ja ajaa »Hotel Imperial'iin, jossa on asunto varattuna »kreivitär Edelbergille».
Tuskin oli Hanna myöntynyt, ennenkuin hän jo tunsi tällaisen askeleen tuottamaa tuskaa. Mutta arpa oli heitetty. Siitä hetkestä aina lähtöpäivän iltaan saakka hän eli kuin unessa. Hänen rakastettunsa puolesta antamansa uhri oli todellakin suuri. Ewaldin näkeminen oli murtaa hänen sydämensä. Oli hetkiä, jolloin hän todella rakasti miestään tuota hyvää, levollista, lapsellisen onnellista miestä, joka nyt oli tuleva onnettomaksi — rakasti enemmän kuin loistavaa, hemmoteltua kreiviä, johon ei oikein luottanut.
Edelberg oli jo ollut viikon Wienissä, kun lukion johtajan kaksikymmenviisivuotisjuhla soi Hannalle tilaisuuden Ewaldin poissaollessa ryhtyä matkavalmistuksiin ja lähteä kotoa. Hän päätti käyttää tätä hyväkseen, mutta oli kuin joku muu Hanna olisi tehnyt tämän päätöksen ja toimeenpannut sen ja kuin oikea Hanna olisi vavisten ollut katsojana. Ja sitten näimme hänen viimeisen kerran astuvan peilin ääreen sanomaan jäähyväisiä kyyneleiselle kuvalleen.
* * * * *
Neljä tuntia myöhemmin Ballmann palasi kotiin. Hän avasi äänettömästi oven omalla avaimellaan ja meni suoraa päätä makuukamariin. Siellä hän sytytti kynttilän ja hämmästyi suuresti, kun vaimonsa ei ollut mennyt levolle.
»Hän on odottanut minua», ajatteli hän mennen saliin. Mutta siellä oli pimeää, lamppu oli sammunut. Hakien kynttilän hän meni vielä kerran sinne. Avatut kaapit, huiskin haiskin olevat paperinpalaset, sammuneen lampun käry herättivät hänessä arvaamattoman levottomuuden.
»Onkohan jokin onnettomuus tapahtunut?» kysyi hän ääneen.
Hän meni kirjoituspöydän ääreen. Siellä oli hänelle osoitettu kirje. Mitä tämä oli? Häntä värisytti. Hän tunsi käsialan: »Hannalta». Hän ajatteli häntä rakkaudella, sillä hän oli juuri kaivannut häntä tyhjässä kodissa.
Hän avasi kirjeen ja alkoi lukea. Hänen silmissään musteni. Hän ei heti ymmärtänyt Hannan kirjeen tarkoitusta, vaan luki sen vielä kerran. Sitten hän vaipui kirjoituspöydän ääressä olevalle tuolille ja luki kirjeen kolmannen kerran. Kauhistuen hän katseli ympärilleen huoneessa. Siellä vallitseva epäjärjestys toisti kirjeen sisällyksen: »Sinä olet yksin, kunniasi on tahrattu, sinä olet hyljätty, mies raukka!» Vaikeroiden hän antoi kätensä vaipua pöydälle ja painoi päänsä niihin.
Kauan, kauan hän oli samassa asennossa. Kynttilä paloi loppuun, ja yhä istui Ewald kasvot käsien peitossa ja — itki.
IX.
Sillä välin Hanna istui yksinään ensi luokan osastossa silmät ummessa. Hän ajatteli huomispäivää; edellistä päivää hän ei tahtonut ensinkään muistaa. Kuvat miehestään, kummitädistään, entisestä elämästään hän karkoitti ajatuksistaan, hän tahtoi vain uneksia tulevaisuudesta. Taistelu oli päättynyt. Hän oli auttamattomasti katkaissut kaikki siteet, mitkä häntä yhdistivät takanaolevaan. Hänen edessään häämötti ihmeellinen elämä täynnä yllätyksiä, tuntemattomia, viekoittelevia ja värisyttäviä seikkailuja, joihin sekoittui rakkautta ja syntiä, kunniaa ja häpeää, iloa ja kauhua. Että hän saakin kokea jotain sellaista!
Hän kuunteli pyörien jyrinää, veturin puhkumista, viereisestä osastosta kuuluvia ääniä, junailijain huutoja, vaunujen töytäyksiä, yleensä kaikkia rautatiematkoihin yhdistyviä ääniä, jotka hänen mielestään soittivat hänelle tulevaisuuden outoa symfoniaa. Kuinka ihmiset saattoivat olla niin välinpitämättömiä! Miten he asemilla häärivät edestakaisin löytääkseen matkakapineensa! Ja että he saattoivat jäädä väliasemille eivätkä matkustaneet Wieniin, Hotel Imperialiin… rakastettua tapaamaan! Voi heitä poloisia, heillä oli vain jokapäiväinen elämä edessä!
Hanna nukahti hetkeksi, mutta alituiseen hän kuuli — unissaankin — rautatiesymfonian, minkä sävelissä soi hänen määrätty, mutta epäselvä tulevaisuutensa.
Junailija herätti hänet.
»Saisinko piletin?»
Hanna otti käsineestään pienen keltaisen lipun.
»Olemmeko pian perillä?» kysyi hän.
»Seuraava asema on Wien», vastasi junailija jättäen takaisin piletin ja meni seuraavaan vaunuun.
Nyt häntä ei haluttanut enää nukkua. Päivä oli jo valjennut. Hanna katseli ikkunasta ohikiitäviä sähkölennätinpatsaita näennäisesti kohoavine ja laskevine lankoineen, viljavainioita, joiden sarat ikäänkuin muodostivat avattuja ja tien luona suljettuja viuhkoja, ratavartiatupia pienine puutarhapalstoineen, joissa koreat asterit ja jäykät georgiinit kukkivat, rautatiekiskoja, joita näkyi nyt yhä tiheämmin ja joilla oli numeroituja tavaravaunuja; kaikkea tätä hän katseli tahtomatta ajatella mitään muuta. Hän tahtoi hetkessä koota matkan vaikutelmat ja unohtaa sen päämäärän. Hänestä rautatiematkat olivat hauskoja. Hän oli saanut tehdä ainoastaan joitakuita matkoja, kaksi tai kolme kertaa hän oli ollut Wienissä, kerran Triestissä, siinä kaikki; mutta hän oli kuitenkin säilyttänyt muistossaan lapsellisen ihastuksensa niiden johdosta. Nyt hän sai matkustaa avaraan maailmaan… Hän pääsi Pariisiin, Lontooseen, Italiaan, Amerikkaan, milloin häntä vain haluttaisi. Hän vaipui matkaunelmiinsa. Juna hiljensi kulkuaan ja vieri suurelle asemalle… Wien!
Vaunujen ovet avattiin; kantajia ryntäsi esille, ja asemasillalla vilisi ihmisiä.
Äkkiä nuori rouva säikähti. Matka oli lopussa, ja nyt alkoi tuntematon elämä. Hän ei ollut sähköttänyt, vaikka oli sovittu. Viime hetkessä hän oli päättänyt ilmoittaa tulostaan vasta hotelliin saavuttuaan. Mutta ehkäpä Edelberg oli sittenkin tullut. Hän katseli arasti ympärilleen tietämättä, pelkäsikö vai toivoiko kreivin olevan vastassa. Jos hän olisi nähnyt hänet, olisi hän ehkä ajatellut: »Jumalan kiitos, hän on täällä!» Mutta kun ei kukaan tullut häntä vastaan hänen seuratessaan ihmisvirtaa ja tullessaan rappusille näkemättä kreiviä, tunsi hän rauhoittuvansa ja ajatteli: »Jumalan kiitos! Hän ei ole täällä.»
Kantaja kulki hänen jäljessään tuoden hänen matkalaukkuaan.
»Haluatteko vaunut?» kysyi hän.
»Kyllä», vastasi Hanna.
»Onko armollisella rouvalla muita tavaroita?»
»Ei; viekää minut vaunuihin.»
»Olkaa hyvä, tännepäin!»
Hanna seurasi kantajaa kadulle, missä vaunuja ja muita ajopelejä oli pitkässä rivissä. Hiukan kauempana olivat raitiotievaunut. Kantaja avasi vaunujen oven ja asetti matkalaukun niihin. Hanna nousi vaunuihin.
»Entä juomarahat!»
Hanna avasi kukkaronsa. Hänellä ei ollut pikkurahoja, joten hän antoi miehelle guldenin.
»Kiitoksia, armollinen rouva. Minne kuski saa ajaa?»
»Hotel Imperialiin.»
»Hotel Imperialiin!» huusi kantaja kuskille ja sulki oven.
Matka sujui wieniläisvaunuille ominaisella nopeudella; kuljettiin etukaupungin läpi ja saavuttiin keskikaupungin kautta Ring'ille.
Kello oli lähes yhdeksän aamulla. Puodit olivat jo avatut. Kaduilla vilisi kävelijöitä ja ajavia. Tämä vilkas hälinä häikäisi Hannan silmiä.
»Ja kaikilla näillä ihmisillä ei ole aavistustakaan siitä, mimmoinen kohtalo minua odottaa!» ajatteli hän. »Tiedänkö sitä edes itsekään? Miten ihmeellistä! Eilen tähän aikaan olin vielä kotona; silloin saatoin vielä päätellä suuntaan tai toiseen, tänään ympäröi minua jo uusi, tuntematon maailma… en ole niin onneton kuin eilen illalla… minä olen… ei, onnellinen en ole… mutta niin utelias, niin äärettömässä jännityksessä.»
Vaunut pysähtyivät hotellin eteen.
»Onko kreivitär Edelbergiä varten tilattu huone?» kysyi Hanna hiukan epävarmalla äänellä ovenvartialta.
»On kyllä, armollinen kreivitär», vastasi tämä syvään kumartaen ja auttoi nuoren rouvan vaunuista.
»Vie kreivitär N:o 20:een», sanoi hän palvelijalle. »Kuskin maksan minä. Armollinen kreivitär ei huoli vaivautua.»
Hanna seurasi palvelijaa ylös portaita. Hotel Imperial oli vanha herttuallinen linna. Leveät, matoilla peitetyt portaat kullattuine käsipuineen, kukkineen ja peileineen tekivät juhlallisen vaikutuksen. Hannan tuli hyvä olla. Ensimäinen askel oudossa maailmassa oli toki kullattu. Tästä hetkestä saakka hän saisi elää aina sellaisissa palatseissa.
Saavuttuaan ensimäiseen kerrokseen palvelija avasi kaksiosaisen oven sekä sanoi:
»Tässä ovat tilatut huoneet. Haluaako teidän armonne syödä aamiaista?»
Hanna vastasi myöntävästi astuen huoneistoonsa. Ensimäinen huone, suuri sali, keltaisella damastilla päällystettyine huonekaluineen teki loistavan vaikutuksen; salin vieressä oli makuuhuone ja pukeutumishuone. Jokaisessa uunissa loimusi kirkas takkavalkea. Hanna riisui hatun ja palttoon, astui peilin luo ja huomatessaan, etteivät matkan rasitukset olleet vähintäkään himmentäneet hänen kukoistavaa kauneuttaan, hän hymyillen järjesti kiharoitansa.
Senjälkeen hän siirtyi parvekkeelle. Hänen edessään oli kaunis Ring-katu. Leuto syksyilma väreili plataanien latvoissa. Vaunujen tärinä ja omituinen suurkaupungin tuoksu, jonka hän muisti aikaisemmilta käynneiltään Wienissä, tunkeutui hänen luokseen.
Sillä aikaa oli palvelija asettanut hopeatarjottimelle katetun aamiaisen pöydälle. Hanna palasi saliin ja kaatoi itselleen teetä. Hän oli nälissään ja hiukan väsynyt. Komea aamiainen erinomaisine wieniläisleipineen, tuoreine voineen, vaahtoavine kermoineen, munineen, kinkkuineen ja piirakaisineen maistui erinomaisen hyvältä ja antoi hänelle uusia voimia. Hän soitti. Palvelija saapui.
»Milloin nämä huoneet tilattiin?» kysyi hän.
»Kahdeksan päivää sitten. Kreivi Edelberg käy kahdesti päivässä kysymässä, onko hänen rouva serkkunsa jo saapunut. Ilmoitammeko herra kreiville?»
»Minä kirjoitan lipun. Asuuko hän kaukana täältä?
»Edelbergien palatsi sijaitsee Oopperan luona, aivan lähellä.»
»Hyvä, antakaa minulle paperia ja mustetta, niin kirjoitan.»
»Tässä, teidän armonne. Odotanko.»
»Ei, soitan sitten kun olen kirjoittanut.»
»Hyvä.»
Ennenkuin Hanna istuutui kirjoittamaan, kulki hän huoneissa vielä kerran. Hän huomasi silloin vasta, että siellä oli sellaisia tavaroita, joita hotellihuoneissa ei juuri tapaa. Salissa oli flyygeli ja nuotteja. Eräällä pöydällä oli sanomalehtiä, kirjoja ja albumi. Kukkaspöytiä oli nurkissa, ja uuninreunalla ja peilipöydillä olevat maljakot olivat täynnään kukkia. Miten hellästi ja huomaavaisesti hänen rakastettunsa olikaan ajatellut häntä!
Ja kuitenkaan hän ei tuntenut jälleennäkemisen iloa; päinvastoin hän ajatteli vavisten tapaamista. Tuskainen puna peitti hänen poskiaan hänen ajatellessaan hetkeä, jolloin hänen voittajansa astuisi kynnyksen yli. Hän halusi siirtää sitä hetkeä vielä hiukan. Ja siksi hän istuutui pöydän ääreen kirjoittamaan:
»Olen juuri saapunut. Olen väsynyt ja tarvitsen parin tunnin levon.
Odotan teitä — ei, sinua — kello viiden tienoissa. H.»
Hän soitti ja jätti kirjeen palvelijalle.
»Viekää tämä heti Edelbergien palatsiin.»
»Toimitetaan.»
Sitten hän lukitsi ovet voidakseen rauhassa katsella kauniita ja mieltäkiinnittäviä tavaroita. Hän tarkasti kaikkia erikseen. Ensin hän avasi flyygelin. Se oli Streich. Hän soitti muutamia akordeja: oi, miten täyteläiset, pehmeät ja kirkkaat ne olivat. Nuottien joukosta hän löysi uusimpien, suurten oopperain sekä Karl- ja Wiedener-teattereissa juuri myrskyisintä suosiota herättäneiden operettien partituurit, muutamia Straussin valsseja, Chopinin nocturneja sekä Verdin messun. Pöydällä oli ranskalaisia, englantilaisia ja saksalaisia kuvalehtiä; Wienin pilalehtiä, muotilehtiä sekä Octave Feuillet'n »Camorsin kreivi»; joku Disraelin romaani Tauchnitz-painoksena; valokuvakokoelma Belvedere-näyttelystä sekä toinen, jossa oli eurooppalaisten hallitsijain ja taidepiirin kuuluisuuksien kuvat.
Hanna silmäili kaikkea tätä pintapuolisesti. Hän päätti myöhemmin kiinnittää niihin enemmän huomiota. Kun oman romaanin tapahtumat seuraavat toisiaan niin nopeasti kuin tässä, ei saata syventyä mielikuviin. Salista hän meni makuu- ja pukeutumishuoneeseen. Vasta nyt hän huomasi täälläkin häntä odottavan yllätyksiä. Peilipöydän viereisellä tuolilla oli avonainen, noin puolilleen täytetty matkalaukku. Peilipöydälle posliinikehyksisen peilin ympärille oli asetettu norsunluuharjoja, kilpikonnanluisia kampoja sekä kultatulppaisia pulloja, hajuvesiä, puuterirasia tuoksuvine riisijauheineen ja pehmeine jauhehuiskuineen. Pieni samettikotelo oli hopeisella lautasella. Hanna avasi kotelon, ja hänen silmiään huikaisi ohueen kultaketjuun kiinnitetyn sydämenmuotoisen medaljongin loisto, sillä se oli kokonaan timanttien peitossa; siihen oli kätketty Edelbergin kuva. Pesupöydällä oli mitä hienoimpia sieniä, tuoksuvia saippuoita, erilaisia pesuvesiä, kuten Vinaigre à la violette de Parme y.m. Sängyllä — taaskin yllätys — oli aamunuttu kullalla kirjaillusta, kirkkaanpunaisesta silkistä. Sen vieressä valencienne-pitseillä koristeltu musliinialushame, täydellinen pitsipilvi. Ja tuossa oli mitä somimmat kullanloistavat tohvelit. Hannan valtasi täydellinen pukeutumisinto: näissä tuoksuvissa vesissä hänen täytyi kylpeä, noihin satumaisiin vaatteisiin hän tahtoi pukeutua voidakseen kokonaan upota häntä ympäröivään komeuteen. Hän heitti yltään mustan villapukunsa ja kaikki rautatiepölyn ja noen likaamat vaatteensa; hän kaatoi kaatamistaan tuoksuvia vesiä pesuvatiin ja valeli hentoja jäseniään siinä; hän hajoitti paksun tukkansa ja kampasi sen palmikkokruunuksi päälaelle; puuteroi ilmankin jo valkean ihonsa pehmeämmän valkeaksi; pisti jalkansa pieniin kultakenkiin; verhosi ruumiinsa batisti- ja pitsipilvellä sekä pukeutui lopuksi avokaulaiseen raskaaseen, pitkään aamunuttuun. Vihdoin kiinnitettyään medaljongin kaulaansa hän oli valmis. Hän astui peilin ääreen, jossa hän näytti kuninkaalliselta, ihanalta ilmestykseltä, ja hän tyhjensi inhimillisten ilojen hurmaavimman riemupikarin: nuoren, rakastetun naisen kauneustietoisuuden. Hän viipyi kauan peilin ääressä. Hänen silmänsä eivät koskaan olleet niin loistaneet kuin nyt, hänen huulensa olleet niin purppuraiset, hänen valkeat hampaansa niin helmenkirkkaat kuin nyt. Ja miten komealta näyttikään hänen pitkä, solakka vartalonsa poimutetussa leningissä, miten plastillisen kaunis olikaan hänen säännöllisesti muodostunut kätensä, hänen pyöreä, pitsihihasta pistävä käsivartensa.
Hitain askelin hän palasi saliin, vaipui pehmeään nojatuoliin ja nojasi päänsä selustaan, antaen ajatusten viipyä tässä uudessa, nautintorikkaassa, mutta kuitenkin pelottavassa asemassa. Hän ahmi vaatteittensa sulotuoksua ja kukkasten lemua; hän tarkasteli peilinkehysten ja uudintankojen kultaloistoa, hänen silmänsä viipyivät lattiamaton kirjavassa mallissa ja damastiverhojen poimujen varjoissa. Hän kuunteli ajoneuvojen ratinaa, kaukaisen sotilassoittokunnan säveliä, tänne saakka tunkeutuvaa suurkaupungin hälinää; hän ajatteli heidän lähestyvää jälleennäkemistään, ja kukkaintuoksu, värileikki, sävelet ja odotus tuudittivat hänet sellaiseen mielentilaan, kuin hän keinuisi leppeillä elämänaalloilla.
Hienous ja ylellisyys vaikuttavat herkkiin mieliin kauniin maiseman tavoin, toisiin luonteisiin taas runollisen luonnon tavoin. Samaten saavat tuoksu, värit ja sävelet luonnon ihanuutta ymmärtävän sielun väräjämään. En ymmärrä, miksi luonnon ihailemista kaikkialla pidetään jalona, viattomana ja ihanteellisena, kun sitävastoin rikkaudesta ja loistosta nauttiminen leimataan synnilliseksi, proosalliseksi ja aineelliseksi. Ei siinä mieltä hivele joku erikoinen huonekalu, määrätynlaiset vaatteet tai suloiset tuoksut, vaan keinotekoinen kauneus kokonaisuudessaan. Ylellisyydellä on sille ominainen tuoksunsa — siinä on jotain pehmeää, kiehtovaa, onnensekaista; ylhäisessä loistossa on ominainen suuntansa, se on etevää, mahtavaa, ylpeää. Lyhyesti sanoen, yhtä vähän tässä kuin siinäkään, auringonpaahtamassa maisemassa tai valaistussa salissa — ruusuntuoksuisissa lehtimajoissa tai hajuvesien kyllästämissä huoneissa, yksilöt aikaansaavat nautinnontunteen, vaan jokin niistä virtaava kokonaisuus. Tietenkään jokainen ei voi tuntea ylellisyyden tuottamaa runollisuutta. Rikkaudessa kasvaneelle se on yhtä tuntematon kuin vuoristolaiselle hänen vuorimaisemiensa mahtavuus. Mutta Hannan kaltaiseen ihmiseen, joka koko nuoruutensa on uneksinut komeutta ja rikkautta, jonka esteettisesti kehittynyt maku kaipaa kaikkea elämän ihanuutta, joka niin kauan on ollut pakotettu kitumaan sen puutteessa, täytyy näin äkkiä avautuvan ylellisyysmaailman vaikuttaa huumaavasti.