Produced by Tapio Riikonen

JUOSEPPI LUMESSA

eli

Onnettomuus vaihtelehtaa onneksi

Tarina

BERTHOLD AUERBACH'ilta

Suomentanut Malakias Costiander.

Helsingissä,
G. W. Edlund'in kustannuksella.
J. Simeliuksen perillisten kirjapainossa, 1863.

Imprimatur: L. Heimbürger.

SISÄLTÖ:

1. Eikö jo päivä? 2. Sointo keskeytetty, vaan ei häiritty 3. Rajut Pentinpojat 4. Martinan kotia palaaminen 5. Päivä on pilvinen 6. Kuinka kirkkoherra, sairaan tykö kutsuttu, vastaanotettiin 7. Kello-Taavetilla 8. Lämmin ja hupainen kirkkoherran huoneessa 9. Kosiokulku ja karkaaminen 10. Isä, poikaansa etsivä 11. Kirkko pitää seisoa keskellä kylää 12. Missä Juoseppi? 13. Yötisen joukon edespäin kulku 14. Anna neuloo ja juttelee väsymättömästi 15. Lapsi, etsivä isäänsä 16. Maataan ja valvotaan Heljemyllyllä 17. Suurta pienessä tuvassa 18. Lapsen tähden 19. Yksi ääni sydänyön hetkenä 20. Jo tulee päivä

ENSIMMÄINEN LUKU.

Eikö jo päivä?

"Äite, eikö jo päivä?" kysyi lapsi nousten ylös vuoteella.

"Ei, ei vielä hetkeen. Mitä se on? — ole hiljan ja makaa!"

Lapsi makasi ääneti vähän aikaa, ja kysyi taas äänehköön: "Äite, eikö vieläkään päivä?"

"Entä mitä, Juoseppi? Ole nyt hiljan! Anna minun maata ja makaa itse!
Rukoile vielä kerran, niin kyllä uni tullee!"

Äite luki edellä vielä kerran lapselle sen ehtoorukouksen, sanoen sitte päätökseksi: "Hyvää yötä, nyt!"

Lapsi makasi ääneti ison aikaa. Mutta kuulten äiden kääntäivän vuoteellansa, huusi hän äänehköön:

"Äite!"

Ei saanut vastausta.

"Äite, äite!"

"Mikä nyt on? Mitä tahdot?"

"Äite, eiköhän ole jo päivä?"

"Sinä olet vallaton poika, sangen vallaton. Etkö taida suoda minulle yörauhaa? Minä olen kovin väsyksissä, ollut kolmin ottein metsässä tänään. Herätät minut vielä kerta, niin saan luvan käydä vitsan metsästä, ja sen teenki mielelläni. Hyvää yötä nyt! Makaa makeasti! Kuules, kello tornissa lyö kaksitoista."

Lapsi huokasi vielä kerran syvästi ja sanoi: "Hyvää yötä huomeneen asti!" kätkevä sitte hiljaa päänsä tyynyihin. — Se oli vähäinen pimeä kammio, ullakolla, missä tämä kanssapuhe pidettiin. Ruudut pikkaisen akkunan olivat jäässä, jotta kuun kirkas valo ulkoa ei taitanut tunkeuta sisään. Äite nousi nyt ylös ja kumartui lapseen. Poika makasi levollisesti ja syvästi, itse saattanut ei äite maata, ehkä kuinka nopeasti olisi rientänyt takaisin vuoteellensa ja kokenut ummistaa silmänsä. Äänehköön saneli hän itsellensä:

"Veisikö hän myös kotiin minun aviopuolisona — sen uskon kuitenki, kaiketinki, hän ei taida muka muuta, hänen täytyy — veisikö hän myös kotiin minun, — kuinka paljon eikö hän kuitenkin ole rikkonut sekä minua että lastani kohtaan? Vuodet eivät palaja! Ah, joka saisi elää ne uudestansa, ja paremmin! Jos kerran on horjahtanut, niin saa sitte kantaa kuormansa elinkauden, ei kukaan sitä purkaa. Olleeko tosi, mitä ihmiset sanovat, että nuorena olin niin iloinen? Mutta mitä se merkinnee, että lapsi kolmasti kysyi: eikö jo päivä? Mitä tuonee päivä myötänsä? — Ah, Uoti! Uoti! Etpä tiedä, mitä täydyn kärsiä, jos tietäisit, et sinäkään saisi maata…"

Virta, pytingin takana juokseva, oli jäässä, mutta yön hiljaisuudessa kuului veden kohina jääpeitteen alta.

Unettoman ajatukset seurasivat virran juoksua ylöspäin ja niinkuin virta, juostuansa laaksot ja rotkot, seisahtuu Helje-myllyllä, siksikun heti pauhaten putoo isolle vesipyörälle, niin pauhasivat ja pyörsivät unettomankin ajatukset yön synkeydessä. Siellä myllytuvassa asui se häijy neito, johon Uotin vanhemmat ovat luoneet silmänsä. Myllärin tytär Elsa on aina kuulunut olevan hyvä neito, ja kuitenki taisi hän käyttäitä niin häijysti… Mitäs tahdot myllärin Elsasta? Hän on sinulle viaton. Mutta hän — Uoti!… Unettoman kädet pusertuivat yhteen ja äänehköön sanoi hän hammas-salveesta:

"Taitaisiko hän osottaita uskottomaksi! Ei, hän ei taida; jos taitaisiki, niin minä en sitä kärsisi; minä menen sinne, kirkkoon, Juoseppini kanssa. Kuitenkin, ei! Minä en ota poikaa mukaani; minä menen yksin sinne; minä huudan kovasti: minä en salli sitä, minä olen hänen morsiamensa! ja niin tahdon nähdä, jos joku pappi tohtii hänen sitoa toiseen."

Virta juoksee taas tyyneesti ja hiljaa laakson tienoita. Muin siellä, muin täällä seisoo rannalla lehtipuu, mutta tuolla ja missä vuorilla kohoaa ylös tihku ja pitkärunkoinen hakometsä. Kohta putoo taas virta yli kivien rotkoihin; kohiseva ja nopea on juoksu. Tuossa näemme yhden merkki-kiven! "Nyt olemme jo kotona!" niin sanoi kerran Uoti tällä paikalla, josta kuitenki vielä oli hetki matkaa Siltalaan, missä Uoti Pentinpojan rikkaat vanhemmat asuivat. Se oli kaunis kesäpäivä — eilen oli jylistänyt ja salahmoinnut, jotta taidettiin uskoa ettei yhtään puuta metsässä ollut jäänynnä pystyyn. — Jaa, niin se on täällä ylhäällä, niin ulkona metsässä, niin sisällä huoneessa — usein on ryty ja melske, niinkuin särkyisi kaikki — ja päivänä sen perään on kuin ei olisi mitään tapahtunut. Kaunis oli kesäpäivä silloin; kaikissa noroissa juoksi vesi ja purot kiiruhtivat edespäin surinalla, niinkuin tieten, elettävänä heillä olevan ainoasti yhden päivän — ja päivänä jälkeen olevansa kuin eivät olleetkaan olisi. Linnut laulavat, ja neito, purolla sotkuva, täytyy myös laulaa; miksi ei hän laulaisi? on niin nuori vielä ja murheeton! Hän taitaa monta laulua, opituita isältä, joka niin somasti ja hyvin ymmärtää laulaa. Tuolla tulee useita miehiä myötä virtaa, sillä siinä on tarpeeksi vettä, hirsiä lautata. Katso, mikä sukkeluus! Tuossa tulee Uoti Pentinpoika, seisoen aarniolla puurungolla; runko käännäksen ympäri, mutta Uoti on tottunut, hän pysyy paikallansa ja pystyssä. Ja koska hän pääsee neidon kohdalle, laskee hän hirren menemään; itse lujittaa hän airon virran pohjaan, kohoaa sillä — ja yksin hyvin harppauksin hoippaa hän rannalle. Neito nauraa, nähdessänsä miehen väkevän, isoin vesisaappahin, häälyvän ilmassa; mutta sydän vapisee koska mies äkkiä seisoo edessänsä.

"Minä olen jo aikaa tahtonut sanon sinulle, kiitoksia" — virkkaa Uoti.

"Mistä sitte?"

"Siitä ettäs kestät äiteni tykönä!"

"Minä palvelen, saan palkkani ja täydyn jotakin sentähden kestää. Sinun äites, hänen on itse vaikea. Hän riitelee meidän kaikkien Herramme kanssa, että hän sallei veljes kuoliaaksi lyötää hakkauksen alla metsässä. Ämmä marisee Jumalaa ja koko mailmaa, ja siitä on hänellä itsellä pahin vaikeus."

Uoti katsoi neitoa suurin silmin. Änköittäen sanoi hän: — "Sinä — sinä olet — sinä …" Hänen nytkähytti kasvoissa; mutta juurikun aikoi pitkittää, kohotti hän keksin ja huusi: "Ettekö tahdo kulkea! pois te!"

Hän juoksee nyt jokeen, jotta vesi präiskyy kauas ympäri, ja hirret, yhteen rannan kierteesen päällyksyttäisin kokountuneet, syöksee hän taas väkevällä väellä ulos virran juovaan.

Martina katselee hämmästyksin hänen menoansa. Mitä tapahtuu Uotille? Hän katoo; neito kuulee hänen alaspäin virtaa huutelevan toisten lautta-miehien kanssa; senjälkeen tulee taas äänettömyys.

Monena viikkona ei puhu Uoti sanaakaan Martinalle, hän tuskin tervehtääkään. — Syksypuoleen syövät lehmät sonnin kanssa niitulla. Martina käy ohi niitun, alas mäkeä, vettä noutamaan lähteestä toiselta puolen; silloin näkee Martina, sonnin äkkiä kohottavan päänsä ja rupeevan juoksemaan. Näkyy kauniilta, kun raskas eläin hyppien juoksee lähespäin; mutta paimenpoika huutaa peljästyksestä: "varo Martina, sonni tahtoo puskea!"

Martina parkasee, kääntyy takaisin ja juoksee; mutta lankee. Hän kuulee jo sonnin nuhkimisen, kohta sen jälkeen kuuluu sen mylvinäki pitkin maata. Uoti on rientänyt paikalle, tarttunut sonnin sarviin ja pitänyt pään alaspäin taivutettuna, siksikun toiset miehet ovat ynnä apuun päässeet.

Martina on pelastettu, ja Uoti sanoo ainoasti: "Toisten, kun tulet kulkemaan ohi niitun, niin älä ota päähäs tuota punaista vaatetta!"

Uoti on verinen, ja Martina kysyy: "Jumalan nimessä, eihän ole sonni vahingoittanut sinua?"

"Älä huuda! ei se mitään ole; sonnin juoksi vähän verta kuonosta, ja siitä olen saanut minäki päälleni. Mene nyt ja nouda vettä!" Sitte kääntyi hän pois ja meni vähään lammikkoon pesemään itsensä.

Vasta siellä alhaalla lähteellä havaitsi Martina koko vaaran tästä seikasta; hän ymmärsi nyt, missä vaarassa oli pyörinyt ja kuinka Uoti oli hänen pelastanut. Hän itki, ja kyyneleet vuosivat myös kiitollisuudesta ja ihailemisesta sitä väkevää, hyväsydämellistä miestä kohtaan. Päivällisaterialla kuuli hän Uotin äiden, toruen, sanovan pojallensa: "Sinä mar olet yksinkertaisin, hyödyttömin itikka mailmassa; heittäyt hengenvaaraan, pelastaakses semmoisen tytön henkeä."

"Enpä tee niin enään," vastasi Uoti.

"Uskon kyllä sen," sanoi isä, leveästi nauraen. "Sitä et mar tee'kään toista kertaa: seisahduttaa sonnin sarvista ja päästä itse hengissä se on urostyö, josta koko pitäjä, luulen, saa pakista."

Uoti tervehti siitä hetkestä ystävällisesti Martinaa, vaan ei muuten puhellut mitään hänen kanssansa. Hän näkyi ainoasti tytyväiseksi siitä, että neito oli antanut hänelle tilaisuuden osoittaa varman näytteen siitä väkevyydestä, kuin on tehnyt Siltalan isännät mainittaviksi koko paikkakunnassa.

Yksi päivä seuraa toista! Vielä kerran seisoo Martina puron rannalla, ja äkkiä näkee hän Uotin kookkaan muodon edessänsä.

"Voitko hyvin?" kysyi hän tervehdykseksi. "En!" — tuli vastaukseksi — "minä tunnen vielä jäsenissäni kauhun silloiselta, ja sinua tulee minun kiittää hengestäni, niin kauan kuin minä"…

"Ei kestä puhua semmoista. Sonni ei ole oikeasti vihainen. Ei mikään eläin ole vihainen, ei hevoinen, sonni eikä koira, ellei niitä ensin härsytetä ja peljätetä… Mutta puhuakseni toista niin … niinkuin nyt on asia, niin ymmärrät kyllä, että minä tahtoisin sinulle sanoa, kuinka"…

Hän ei taitanut puhua paljoa, mutta hänen silmäinsä katsannossa, jonka heitti neitoon laskiessansa kätensä hänen olkapäällensä — siinä katsannossa makasi sorrettu, syvä, sisällinen helleys. Hän suuta antoi hänen silloin ensi kerran; ja kukaan ei olisi uskonut Uotin taitavan olla niin lempeän ja ystävällisen. Kuitenki tekee kipeätä, koska tarttuu hänen kaulaansa; Uoti ei ymmärrä sen tuntuvan kovalta; ja nauraaki somasti, koska Martina häntä siitä soimaa. Hän pyytää neitoa siis: "opeta sinä minua kuinka sen tekisin paremmin ja herkemmin! Asetu nyt tuohon puun pölkylle. Niin, jaa!"

Ja koska Martina nyt kiertää käsivartensa hänen kaulallensa, kantaa hän häntä ympäri niinkuin vähäistä lasta, ja kuitenkin on neito itse sekä suuri että kelvollinen.

He seisovat nyt rinnatuksin tammen alla, ja Martina katsoo ylöspäin lehtien keskitse, joihin auringon säteet vinoon lankeevat.

"Katso, tuommoista kaunista puuta!" sanoo hän.

"Ei suurin kelpaa", vastaa Uoti, "siinä on enimmiten oksia, ei sen pahempi runkoa lainkaan."

"En minä niin ajattele. Katsoa vaan, kuinka se nyt välkkyy kullalta ja vehreältä!"

"On oikein, puu on kaunis," sanoo Uoti, ja hänen silmänsä ovat niin lempeät, ja hänen vaurailla kasvoillansa leikitsevät väriseväiset auringon säteet. Ensi kerran näkyi hän oivaltavan, että puussa taidetaan muutaki katsella, ei ainoasti sen rakennusaineeksi kelvollisuutta.

Niin usein kuin Martina on ajatellut tätä hänen katsantoansa ylöspäin puuhun, on hän aina luullut kuin loistaisi se sama auringon säde ikuisesti ja ei koskaan sammuisi.

Tarttuen Martinaa käteen niinkuin vannoaksensa, sanoi Uoti: "puun annan minä seisoa sijallansa; sitä ei saa kukaan kantaa. Puu, sinä tulet myös häihin! Eli ei, seiso sijallas, saat kuulla kaunista hääsoitantoa. — Martina, lahjoita minulle jotakin."

"Minä olen köyhä, ei minulla mitään!"

"Ompa sinulla! minä näen jotakin, jonka tahtoisin saada. Tuon kiini neulotun rintatikan tuossa nimines; anna se minulle."

"Mieluisesti minun sydämeniki tahdon niin antaa sinulle!" Sen sanoen, ratkasi hän ulos paidasta sen hienomman rintatikan ja antoi sen Uotille.

"Minä en anna sinulle mitään, sanoi hän, mutta katso ympärilles, niin pitkälle kuin näet, kaikki ovat sinun!"

Tästä puheesta, kuinka rikas Uoti oli, ja kuinka köyhä Martina, tahtoi murhe voittaa neidon; mutta Uoti piti häntä kädestä, ja silloin ei mikään mailmassa ollut väkevämpi.

Se oli voittoisa, raivokas, kaiken unohtava rakkaus, kuin oli vallannut heidät molemmat. Pian seurasi sekä kurjuus että murhe.

Uoti lähetettiin ensi kerran eläessänsä hirtten asioissa pääkaupunkiin — ja hänen poisollessansa ajettiin Martina häpiällä ja pilkalla pois huonekunnasta…

Senkaltaiset olivat edesmenneet kuvat, onnelliset ja surkeat; ne vaelsivat taas ohi Martinan silmäin, missä hän unettomana makasi vähäisessä kammiossa, ullakolla.

Hän kätki silmänsä pään-alusiin. Kukko lauloi nyt kylässä merkiksi, että puoliyö oli ohitse.

"Se on Lauri Pietarinpojan kukko, kun niin lauloi. Lauri on hankkinut itsellensä yhden noista ulkomaalaisista kukoista. Kuinka leveästi ja karkeasti se lauloi; hauskemmalta kuuluu meidän kotomaalaisilta. Lauri on kuitenki hyvä ihminen, ja lasta kohtaan on hän niin sydämellisesti hyvä ja herttainen. Hän tarkoitti kai hyvää sanoessansa minulle: 'Martina, minun silmissäni olet sinä leski, ja oiva leski päälliseksi!' — Jaa, mutta minun mieheni elää kuitenki! — Minun tulee surkea sinua, Lauri! mutta en taida — en, en"…

Lepoa saamatta, odotti Martina päivää. Usein tuntui kuin olisi uni tahtonut armahtaa häntä; mutta tuskin oli hän sulkenut silmänsä, kuin taas vavahti horrosta. Hän oli kuulevanansa sen raivon äite Pentinpojan ja näkevänänsä hänen kolkat, pilkkaavaiset kasvonsa — ja äänehköön sanoi Martina itsellensä: "eikö jo päivä?"

TOINEN LUKU.

Sointo keskeytetty, vaan ei häiritty.

Samana hetkenä, jona lapsi vähäisessä kammiossa oli häirinnyt äiden unen, istui pappilassa kolme henkeä pyöreän pöydän ympäri salissa. Siellä tuntui lämpöiseltä ja hupaiselta sisällä; lamppu pöydällä antoi suloisen valon, totto-valkean ääressä kihisi muutamia omenia, paistumassa, ja vesi vyöryi teekattilassa. Pöydän ympäri istuivat kirkkoherran rouva, hänen nuorin veljensä, maanviljeliä, ja kirkkoherra itse. Vaikka muuten erinomaisen kohtuullinen, näkyi kirkkoherra nyt, suoverinsa kunniaksi, juovan lasin karvaampaa, jaa, seuruun vuoksi polttelevanki. Kirkkoherra silmäili näkyvällä mielisuosiolla suoveriansa, ja rouva vilkasi tuo tuostakin ylös neulomukseltansa, jotta sisällisellä lempeydellä ikäänkuin paremmin mielehensä painaa veljen ja puolison rakastetut muodot.

"Siinä sinä teit oikein," kertoi kirkkoherra, ja hänen hienoinen, soikeain kasvojensa ylitse, kauniilla suulla, sinisillä silmillä ja korkealla, kupuralla otsalla loisti vielä selkeämpi näky sisällisestä mielisuosiosta, kuin tavallisesti. "Siinä sinä teit oikein, ettäs otit aikaa ja tulit meille, mutta," lisäsi hän hymyten, silmätessään pyssyä, ovensuu-nurkassa seisovaa, "sinun ampu-asees, luulen, ei tuota sinulle paljoa täälläpäin, ellet onnistu tavata sitä sutta, joka nykyjään tienoilla temmeltää."

"Minä en ole tullut ainoasti tervehtämään eli metsästämään," vastasi se nuorimies raikkaalla, heleällä äänellä, "minä toivoisin myös panna sydämellenne vanhempain pyynnön, että peräyttäisitte hakemuksenne Salomaan seurakuntaan, ja odottaisitte siksikun avonaisuus ilmestyy pääkaupungista."

"Pääkaupunkiin", vastasi kirkkoherra, "en tahdo milläkulla, ehkä kuinka halajaisin asua läsnä rakastetun vaimoni vanhempia. Käytöstapa pääkaupungissa ei kelpaa minulle. Se väärä vapamielisyys, kaikkiin suostuva, on minulle yhtä inhoittava, kuin tuo teeskelty omantunnon helleys, joka lakkaamatta etsii uusia lääke-pilettiä kipeän laumansa hoidossa. Minun mielestäni pitää kasvettaman ylös ja vanhennuttaman niiden ihmisten keralla, joissa jotakin toivotaan vaikuttaa. Minä siis en harrasta muuttelemisia — enkä olisikaan täältä pois hakenut, ellen olisi ruvennut havaitsemaan itseäni liian vanhaksi seikkoihin tässä seurakunnassa. Muuten tunnen itseni syvästi liikutetuksi raakuudesta ja aivotusta vääryydestä, jota luultavasti en voi estää. Mutta, ruvetkaamme nyt laulamaan!"

Hän nousi ylös ja, istuivat pianolle, alkoi alkusoiton lempinuottiinsa, jolla rouva ja veli harjaantunehin äänin sitte kahden ynnä lauloivat:

Onni, murhe tasatkaamme.

Oli kuin olisivat ystävät pusertaneet toinen toisensa kättä ja syleilleet toinen toistansa, yhä sen alla kuin ne molemmat äänet sointuvasti hengittivät nuottia helläsydämellistä.

Jo laulaessa oltiin kuulevinansa piiskan-näpäyksiä ulkoa. Nyt laulun tauottua antoi uusi piiskan-näpäys itsensä selvästi kuulua ulkona asuinhuoneen edustalla. Kirkkoherran rouva aukasi akkunan ja huusi ulos yön synkeydessä: "onko siellä kukaan?"

"Juu, juu mutta!" vastasi karkea miehenääni.

Laulusta lämmittynyt kirkkoherran rouva sulki äkkiä akkunan kylmältä yö-ilmalta. Nuori maanviljeliä tahtoi nyt mennä ulos katsomaan kuka se oli; mutta peräänajatteleva sisär ei suvainnut sitä, sillä velikin oli hiessä. Rouva lähetti siis yhden piian sinne alas ja vaikeroitsi sillä välillä siitä, että miehensä, kukatiesi vielä samana yönä vilussa ja pimeydessä, täytyi ulos retkille ja matkoille.

Piika palasi pian ja kertoi, että reki oli Siltalasta ja että kova äite
Pentinpoika pyytää herra kirkkoherraa kohta luoksensa tulemaan.

"Onko se Uoti Pentinpoika eli joen renki?" kysyi kirkkoherra.

"Renki se on."

"Anna hänen tulla ylös ja saada jotakin lämmintä, siksikun kerkeän tulla valmiiksi!"

Kirkkoherran rouva rukoili ja pyysi miestänsä, ettei tänä yönä antauisi hengenvaaraan, kulkemaan sitä pitkää ja vaivalloista matkaa Siltalaan.

"Jos lääkäri — vastasi kirkkoherra — on tullut kutsutuksi sairaan tykö, saako hän kysellä ilmaa ja tuulta? Kuinka paljon vähemmän sitte pappi!"

Renki tuli nyt sisään; kirkkoherra antoi hänelle lämpymän lasin ja kysyi: "onko nyt äite Pentinpojan laita niin kova?"

"Oh, suita ei niin vaarallista olla. Hän voi hyvin vielä haukkua ja sadatella."

Kirkkoherran rouva pyysi vielä miestänsä taivuttavilla sanoilla viivyttämään menonsa aamupuoleen. Näkyi kuitenki kyllä tietävän, ettei vastustuksensa mitään auttaisi; sillä näitä puhuessansa laski hän konjakkia yhteen ylipunottuun pulloon, otti naulasta ison lammasnahka-turkin ja pisti pullon sen taskuun.

Nuori maanviljeliä tahtoi seurata suoveria, mutta tämä kielsi ja sanoi ovella: "jää sinä kotiin ja käy levolles aikanansa! Älä mene ulos, äänes vaan sortuu, ja minä tahtoisin pyhinä kuulla sinun laulavan kahden vaimoni kanssa. Sitä kaunista nuottia, jota äsken lauloimme; sen pitää seuraaman minua tiellä".

Veli ja sisär seurasivat häntä kuitenkin alas pihalle, ja viimeksimainittu, käärivä villavaipan ympäri kirkkoherran jalkoja, sanoi tytymättömin äänin rengille: "Miksi otitte rekeä ja ette oikeata pyörtävää vaunua?"

"Siellä ylhäällä ylimaassa on meillä paljon lunta."

[Saksanmaalla, missä asiat kuvataan tapahtuneiksi, lankee etenki jo joulun aikaan korkeimmille vuorille lunta, vaan alamaat, ehkä jäävuoretkin, ovat kauemmin paljaat. Suom. muist.]

"Jaa, niin on laitanne siellä ylhäällä Siltalassa; ette huoli kuinka muualla on, vaikka tolkuttais itsensä turmiolle routaisella tiellä. Aja nyt kuitenki kauniisti Pekkolaan! Varo itseäs, Ottoni, nouse reestä Kermu-rinteessä! Ei vaan, istu paikalla, muuten taitaisit itses kylmetyttää! — Jumala varjelkoon teitä!"

"Hyvää yötä!" kuului hymisevästi vastaukseksi kirkkoherralta, missä hän istui reessä turkinkaulus ylöskäännetty ja pää hyvin turvattu. Nyt lähdettiin, ja kauan kuului ajokalu kirkuvan ja kolkkuvan routaisella tiellä.

Veli ja sisär palasivat taas arkiosaliin.

"Minä en taida selittää sinulle, kuinka paljon minua ilahuttaa nähdä ja kuulla sinun miestäs," sanoi veli sisärellensä. "Minä uskon melkein, jota vanhemmaksi sinun miehes tulee, sitä paremmin ja enemmän jaloksi muuttuu hänen rikas luontonsa!"

Kirkkoherran rouva nyökkäsi ja vastasi: "jaa, kyllä sinä rakastat minun Ottoani, mutta et sentään taida etees-asettaa hänen sielunsa puhtautta ja hyvyyttä. Sanokaat vaan ihmiset, ettei minun mieheni ole kyllin kirkollinen; minä väitän hänen itse olevan kirkon! Hänestä tulee jumaliseksi; tuskin ei tarvitse hän muuta kuin olla paikalla ja antaa hyvät luonnonlahjansa vapaasti vaikuttaa; siveytensä, väsymätön rakkautensa ja taipumaton rehellisyytensä, kaikki tekevät, että ihmiset kaikki tarvitsevat ainoasti nähdä hänen, tullaksensa jumalisiksi ja hyviksi. Senkaltainen on saarnoissansaki, niissä on jokainen sana ytimellinen, sillä ne käyvät sielusta. Miehelläni on myös menestys: ilkeys ja raakuus häpeevät hänen edessänsä ja täytyvät välttää. Ennen karvasteli minua usein se ajatus, että mieheni korkealla ja vienolla sivistyksellänsä oli vaadittu ikäänsä kuluttamaan raakain talonpoikien keskellä; sittemmin olen oppinut havaitsemaan, korkeimman sivistyksen, yksinkertaisen niinkuin raamatun, juuri täällä olevan oikealla paikallansa."

Vaikea on päättää, kuinka jos se ihailus, millä sisär puhui, oli suurempi kuin se, millä veli kuulteli häntä, niinkuin se on vaikea sanoa, kuinka jos yhdelle hyvälle sydämelle ihastus katsella toisen täyttä onnea on yhtä suuri, vähempi eli kukatiesi suurempi kuin itse nautinto. Sillä kaikilla hyvillä ihmisillä on se onnellisuuden tunto yhteinen, että taitavat lähimmäisessä löytää ja arvossa pitää sydämen, joka on hyvä, puhdas ja ihmiskerno.

"Mitä tiedän missä hän nyt on", jatkoi kirkkoherran rouva, tirkistellen eteensä, kuin olisi nähnyt sen; "nyt on hän isolla myrttipensaalla, ja nyt he poikkeevat Pekkolassa; siellä käy aina tuuli. Kääräise hyvin itses, Ottoni! Minä uskon vielä, sinun onnistuvan särkeä äite Pentinpojan jäykän mielen, jaa, minä uskon sen, sillä sinulla on iso voima! jaa, minä uskon, sinä vielä saat yhteen vihkiä Uotin ja Martinan, — ja silloin tahdomme mieluisesti jäädä paikallemme tähän seurakuntaan."

Veli rohkeni tuskin keskeyttää innostunutta sisärtä, lopulta kysyi hän sentään: "Mitä on oikein sanomista tuosta äite Pentinpojasta, ja keitä sinä tarkoitat Uotilla ja Martinalla?" — "No hyvä!" vastasi kirkkoherran rouva, "istu tähän, niin tahdon kertoa sen sinulle. Minä en kuitenkaan saisi unta ennen, kuin tiedän että mieheni on onnellisesti pääsnyt katon alle."

KOLMAS LUKU.

Rajut Pentinpojat.

"Niitä löytyy vielä rajuja jättejä täällä ylhäällä metsissä, ja heistä ovat Pentinpojat rajuimmat. Monta heitä, luulen, ei sentään ole, mutta niin kuvattomia jättejä, ja rikkautensa tekee heidät ylpeämmiksi. Siltalan nykyisen omistajan isä kutsuttiin Pauhu-Pentiksi, ankaran äänensä tähden. Hänen paras huvituksensa oli, että, syötyänsä jossakussa laskupaikassa, hierteli tinalautaiset kokoon oikeiksi kuuliksi. Nykyisen omistajan oli välistä, nuorempana kun kävi jossakuissa tanssipidoissa, tapana kanniskella taskuissansa semmoisia rautavaajoja, kuin käytetään metsänhakkauksessa. Senkaltaisilla vaajoilla pitkän jakkunsa taskuissa taisi hän, hyvin arvattavasti, kyllin etäällä pitää riitakosiat ja muut tanssaajat. Sitte sen ajan kantaa hän nimeä: Vaaja-Pentti. Kerran kielsi Pauhu-Pentti poikansa viipymästä yli työtä Venkerässä, missä tämä piti vierastaman yksiä häitä; sillä pojan piti päivänä jälkeen oleman kotona niittämässä yhtä niittua Vehrärinteen alla. Kova huonekuri ja kuuliaisuus on aina ollut Pentinpojilla. No hyvin! Poika menee häihin. Aamulla jälkeen käy isä niitulle, ja ei ensin näe mitään, mutta kuulee tanssisoiton. Lopulta äkkää hän eriskummaisen haamun niittämässä. Se on poika, kun käy tuimasti edespäin viikatteinensa, ja hänen niittäessänsä soi kihnupeli, jota kantaa selässänsä, isossa kesselissä. Saatuansa niitun näin niitetyksi, palasi Vaaja-Pentti tanssaavin askelein ja pelikoneen soidessa häätaloon Venkerässä. Sananlasku sanoo: paljon taidetaan varastaa, vaan ei myllynkiviä. Sentään teki Vaaja-Pentti kerran myllärille Helje-myllyllä sen pilan, että yhtenä yönä kantoi myllynkiven puoliväliin ahdetta ja heitti sen siinä tienojaan. — Vaaja-Pentillä on ollut kaksi poikaa, Antti ja Uoti. Vanhin, Antti, ollut ei niin erinomaisen väkevä, mutta äideltänsä perinnöksi oli hän saanut sitä enemmän kavaluutta ja pahantapaisuutta. Antti vaivasi väkeä Siltalassa paljon; vaan eräänä päivänä tuli hän metsänhakkauksessa kuoliaaksi lyödyksi puulta. Jutellaan — ja Oton edellinen kirkkoherra päätti vissiksi — että metsänhakkaajat olivat sen niin ehdollisesti säälineet. Sitte sen ajan on äite Pentinpoika, ennenkään ei erinomaisen lempeä, muuttunut oikeaksi pedoksi; hän kutsutaanki 'kärmeeksi'. Hän on se ainoa pitäjäässä, kun vihaa miestäni, ja vaan sentähden ettei mieheni anna jokaisen kuolevan, jonka tykö kutsutaan, ripittää itseänsä ja tunnustaa ehkä jos olevansa pojan murhaaja. Puu, joka kuoliaaksi löi Antin, makasi kauan liikuttamatta metsässä; mutta eräänä päivänä sitte käski kärme karsia rungon. Koska tämä niiltä toimitettiin, jotka olivat olleet ynnä metsässä tapaturman tapahtuessa, miltä Antti kuoliaaksi lyötiin, seisoi äite Pentinpoika työväen vieressä. Hän havainnu ei sentään mitään, ja nyt käski hän, että risut piti koottaman yhteen läjään. Risut sytytettiin ja samoihin pantiin myös kuolleen vaatteet poltettaviksi. Kärme seisoi tämän tulirovion ääressä, huutaen tavantakaa: 'Palakoon niin se tai ne, jotka ovat Antiltani hengen ottaneet!' Iso joukko juhtia valjastettiin sitte puurunkoa taloon vetämään. Matka oli sentään järin pitkä ja louhikko, saada edes sitä aarniota hirttä. Silloin käski äite Pentinpoika, että runko piti sahattaman kolmelle kappaleelle ja taloon vedettämän. Sitte ovat kolme hirren pätkää maanneet Siltalassa, läsnä käytävää isoon pytinkiin. 'Puu makaa siinä ja vartoo käytettää hirsipuuksi sille, joka on minun Anttini kuoliaaksi lyönyt!' on äite Pentinpojan tapa usein sanoa. Erittäin ilahuttaa se kun joku vieras kompastuu niihin hirvittäviin pölkkyihin. Vainajan kunniaksi on hän muuten antanut, tien oheen Helje-myllylle, pystyttää yhden niin kutsutun kuvapatsaan.

"Poikaa Uotia kohtelee hän hyvin äitepuolisesti; sanotaan antavan hänelle selkäänki, niinkuin olisi hän lapsi ja ei iso, täysikasvoinen mies. Uoti kärsii sen sentään, ehkä hänkin on jo näyttänyt merkin jättivoimasta. Kerran, kun tuli sepälle kyläksi, löysi hän siellä yhden talonpojan, kauppailevan hevoista. Kehuakseen tavaraansa, sanoi talonpoika: 'Elukka on oivallinen; se kestää siinä kuin kolme muuta hevoista!'

"'Ohhoh!' huusi Uoti niin ankarin äänin, että talonpoika peräytyi ja oli vähillä langeta lysyyn.

"'Ohhoh!' sanoi Uoti, 'tahdotko panna elukan tuosta täyttä hintaa vastaan rahassa, niin lyön vetoa, että kolmin taakoin kannan vaunut, hernesäkit ja kaikki tuonne kauas kapakkaan!'

"'Mene hiiteen!' vastasi talonpoika.

"Hevoinen riisuttiin. Uoti otti ensin hernesäkit, tyhjensi ne yhteen isoon pakkaloimeen ja kantoi kaikki tyyni kapakkaan; sitte kantoi hän vaunuvaljaat — lopuksi neljä suurta pyörää, kaksi kummallakin olkapäällänsä. Vihdoin kysyi hän hämmästyneeltä talonpojalta: 'No! eikös kaakki ole minun?'

"Sitte sen on Uoti saanut ison arvon väkevyydestänsä ja kutsutaan kempiksi. Uotin isä on sangen ylpeä, ja pojan arvo ilahuttaa häntä; mutta kavahtaen pahaa vaimoansa, ole hän ei sitä malttavanansa.

"Meidän akkunasta täältä näemme, tuolla toisella puolen polkua, vähäisen huoneen. Siellä asuu Kello-Taavetti, niin kutsuttu siitä, että tekee seinäkello-päällisiä. Hän on yksi vähimmän voivista pitäjäässä, mutta oikea kunnonmies. Hänen kynttilänsä on usein viimeksi sammuva kylässä, sillä hän on ahkera työssänsä ja ahkera raamatun lukemisessa. Hän on seitsemäntoista kertaa läpi lukenut raamatun kannesta kanteen. Hänen pipliansa — jota kerran tapasin saada katsella — näyttääki sangen erinomaiselta — taitaisipa sanoa rikki murennetulta. Sillä se on maltettava, että Taavetti lukeissansa noudattaa neljin sormin puustaveita. Puhutaan Kello-Taavetin olleen nuoruudessa erinomaisen iloisen ja rakastetun kaunisten laulujensa tähden…

"Taavetin vaimo on yksi noista erinomaisista luonnoista, jotka kaiken ikänsä puoleksi makaavat! He käyvät ympäri, tekevät askareensa oikein, vaan eivät muuten osoita yhtään liikutuksia, ilosta enempää kuin murheestakaan. Lisäksi sen on vaimoraukka viime vuosina tullut melkein perin kuuroksi. Hänellä on ollut viisi tytärtä. Neljä ovat seuranneet ulosmatkustajia Amerikaan. He ovat jo naimisessa ja kirjoittaneet perään vanhempiansa, mutta Taavetti, vaikka kuinka köyhä, pitää kiini vanhasta maasta…

"Taavetin nuorin tytär, Martina, oli aina isänsä kopeus ja ilo; sillä hän istui ensimmäisnä kyläkoulussa. Sinä et taida etees asettaa kuinka senkaltainen lapsi kylässä arvoitetaan — erittäinki jos on tyttö. Hänelle osoitetaan kaikellainen kunnioitus. Martina oliki siivo ja kaunis lapsi. Hän oleskeli usein täällä kotona meillä; sillä mieheni piti paljon lapsesta. Hän oli täyttänyt viisitoista, kun laskettiin ripille, ja jotakuta kauneempaa olen harvoin nähnyt, kuin koska hän yksinkertaisessa, mutta siistissä vaatetuksessansa edes astui alttarin liinalle. Joku päivä jälkeen tapasi mieheni kohdata Martinan ulkona kedolla. Hän sanoi olevansa sitte lukuajan päädyttyä kuin pois ajettu vanhempain kodosta. Lapsi raukka! hän tuliki pian kodosta mailmaan pakoitetuksi! Ollut ei muuta kuin kuudentoista, koska hän meni Siltalaan palvelukseen. Pentinpojat antavat hyvän palkan, sentään ei ole heillä yksikään palkollinen pysynyt kauempaa kuin yhden vuoden. Martina oli siellä kuitenki kaksi kokonaista vuotta…"

Äkkiä keskeytettiin kirkkoherran rouva kertomuksestansa, edespäin pitkäänsä, läpi kylän kulkevalta kilinältä.

"Mikä se on?" kysyi Edvard.

"Rengit Helje-myllyltä jauho- ja riista-säkkinensä. Olisin kernaasti jollakulla rengeistä lähettänyt muutaman sanan; se on nyt kuitenki myöhäistä."

Kirkkoherran rouva syventyi taas ajatuksiinsa; viimein herätti hänen niistä veli, joka kiivaasti kehoitti häntä pitkittämään kertomustansa.

Kirkkoherran rouva alkoi taas.

NELJÄS LUKU.

Martinan kotia palaaminen.

"Yhtenä lauvantai puolipäivänä edellä metsumaarian istui yksi vaimonhaamu köyryssä erään, virran puolelta jyrkän, kallion verhossa. Silloin tulee ompelia Anna, joka oli saanut sen ällin, että paluumatkalla Helje-myllyltä ottaa katsellaksensa sitä paikkaa, missä hän kerran lapsena oli käynyt harhaan.

"Anna on hyvin taika-uskoinen, ehkä kukaan ei taida saarnata enempää sitä vastaan kuin hän. Koska hän nyt lauvantaina kävi kallion ohitse ja äkkäsi haamun, huusi hän korkeasti. Aaveellinen haamu nousi ylös; se oli Martina. Hän katsoi Annaan, ja valitti hänelle, kuinka oli aikonut itsensä tappaa, mutta että hänen täytyi elää lapsen tähden; vaan heti koska se oli tullut mailmaan, piti hänen tekemän lopun hengestänsä. Anna lupasi silloin ruveta kummiksi lapselle. Näillä paikoilla, niinkuin tiedät, uskotaan että lapsi, jolle ennen syntymistä luvataan kummiksi, sen kautta tulee onnelliseksi täällä ajassa ja autuaaksi toisessa mailmassa. Anna viipyi kauan Martinan luona, lohduttamassa häntä, ja onnistuiki vihdoin saada hänen kanssansa kylään.

"Se oli jälkeenpuolipäivä; minä istuin mieheni kanssa puutarhassa. Silloin kuulimme tuolta toiselta puolen virtaa valitutushuudon, joka tunki läpi luitten ja ytimen. Tuskin olimme nousneet ylös norosta, ennenkuin Anna juoksee vastaamme, hengästynyt ja kalpea. 'Herr kirkkoherra, joutukaatte Jumalan tähden Kello-Taavetille! Hän tahtoo tappaa Martinan,' ähkyi hän.

"Minä tahdoin ynnä; mutta Otto kielsi, ja etääntyi itse kiiruhtavin askelein. Kun Anna oli kerjinnyt vähän malttamaan mielensä, tarjosin minä hänelle kupin kahveeta. Hän kertoi minulle sitte Martinan lankeemuksen ja heidän tulonsa kylään. Koska Taavetti, tuvan edessä puita hakkaava, oli havainnut tyttärensä, nosti hän kirveen häntä kohden, ikäänkuin olisi tahtonut hänen tappaa. Tytär päästi silloin huikean huudon, monta naapuria tuli sinne, ja kirves otettiin pois Taavetilta. Raivossansa oli hän sitte asettunut tuvan ovelle, ja kalliisti vannonut, kuristaa Martinan jos rohkeni yli kynnyksen. Joukko kylänvaimoja, sillaikaa kokoontuneita, pakoitti kuitenki pois Taavetin, ja vei Martina raukan isänmajaan. Koska hän siellä sattui silmäämään ehtoollistodistustansa, seinällä lasissa ja raameissa, parkasi hän sydäntä viiltävästi, ja kaatui takaisin kuin kuollut. Me koetimme saattaa häntä virkoomaan, mutta Taavetti ei tahtonut sitä. Hän huusi kerta toisen perään. 'Älkäätte herättäkö häntä eloon, sillä minä tapan hänen sitte! Herra Jumala! neljä lasta on minulta mennyt pois, ja tämä…'

"'Hän rynkäsi tässä silmänräpäyksessä varsin raivokkaana kohden uupunutta tytärtä. Täydyttiin väkisin pysyttää häntä, ja minä kiiruhdin tänne.' Niin päätti Anna kertomuksensa.

"Viipyi kauan ennenkuin mieheni palasi. Vihdoin näimme hänen tulevan, Taavetti kainalossa. Viimeksimainittu hoiperteli käydä kuin sokea; hänen oli hattu syvästi painettu silmille ja änköitti murtaen puhua: 'Herr kirkkoherra! minä rukoilen, antakaatte sulkea minä sisään, minä olen mieletön, en taida hillitä itseäni! Minun lapseni, minun paras ja ainoa lapseni! Hän oli minun kruununi, niinkuin olimme sen kirjoittaneet hänen ehtoollistodistukseensa — ja sentään hänen… Ah, herr kirkkoherra, koska näkee lapsensa syövän ja kuinka syöminen sille maittaa, kuinka paljon eikö ihastu siitä, jaa seitsemän kertaa enemmän kuin jos itse söisi. Ah, kuinka eikö hoida senkaltaista lasta ja iloitse, että se vauristuu ja kasvaa, että se puhelee jotakin, mikä on hyvää ja siistiä, että se käyttää itsensä hyvin ja on oppivainen koulussa, että se toimittelee vähiä asioita — ja silloin tulee eräs ihminen ja turmelee tämän kaiken! Minun toiset lapseni ovat ulosmatkustaneet, he elävät, mutta minun ei ole hyvää siitä. Martinani on ollut kotona, hän elää silmäini edessä, ja on sentään minulle kuin kuollut. Minä mietiskelen, enkä voi käsittää…'

"Nyt sattuivat hänen silmänsä minuun ja nuuskuttaen pakasi hän: 'Rouva kirkkoherran, tekin piditte hänen aina niin rakkaana! Tyttäreni on antanut minulle kuolemahaavan, minä tunnen sen…'

"Se onneton taisi vaivoin seisoa jaloillansa. Me veimme hänen sisään meille, ja siinä istui hän kyllä hetket aikaa, kuin hengetön; hän piti kätensä kasvoillansa, ja sormien välistä vuosi herkkiä kyyneleitä.

"Vihdoin nousi hän ylös ja lausui: 'Jumala palkitkoon teille teidän hyvyytenne, herr kirkkoherra! Tuossa on käteni, etten tahdo mitään pahaa lapselleni. Jumala on rankaisnut minua hänen kauttansa, olinkin ylön kopea lapsistani, erinomattain hänestä! Martina raukka minun tulee surkea häntä; hän on nyt sangen onneton.'

"Mieheni tahtoi seurata Taavettia kotiin; mutta tämä kielsi sen kuitenki, sanoen:

"'Minä saan luvan toki tottua käymään yksin tietäni. Olen ollutkin ylön kopea. Pääni on kallistettu hautaan. Vielä kerran tuhannen kiitosta! Jumala palkitkoon sen teille!'

"Se muinen kopea mies hiipi nyt edes niinkuin hengensairas pitkällisin askelein.

"Mieheni ei virkannut sanaakaan siitä, mitä oli kokenut Taavetin tuvassa; mutta muut ihmiset juttelivat sen sijaan, että mieheni kärsivällisyys ja ihmisrakkaus olivat tulleet pannuiksi kovaan koetukseen. Harvoin olenki — jos koskaan — nähnyt Ottoa niin väsyksissä, kuin sinä hetkenä, jona Taavetti meiltä läksi.

"Anna piti puheensa ja seisoi kummina vähälle Juosepille ja isä Uoti tuli myös kylään ristiäisiin. Uoti olisi suonut Taavetin tulla saattamaan häntä läpi kylän, saadaksensa näyttää kaikille, kuinka suuressa arvossa hän piti Taavetin. Tämä ei kuitenkaan myöntynyt siihen. Puhutaan että Uoti kotona on saanut kalliisti palkita käymisensä kylässä — ja sitte sen vartioitaan hän pahalta äideltä niinkuin vanki.

"Taavetti oli aina hyvin ahkera kirkonkäviä; mutta sitte vähän Juosepin syntymän viipyi kaksi kuukautta, ennenkuin hän tuli kirkkoon. Joka kerta kuin soitettiin jumalanpalvelukseen, lausui hän valittaen, ettei rohjennut häpeän tähden käydä ylös Herran huoneesen. Sillä välillä, uskoen ettei sitä kukaan nähnyt, otti hän pojan käsivarsillensa ja kanniskeli häntä mielellänsä ympäri tuvassa.

"Taavetti on kuin äite huolta pitänyt lapsesta. Hamasta siitä kuin poika on ruvennut kävelemään ja juoksemaan, ovat äiden isä ja lapsenlapsi uskollisesti noudattaneet toinen toistansa. Jos Juoseppi leikittelee toisten lasten kanssa kylässä ja näkee äidenisän tulevan, jättää hän heti leikin ja toverit, ja liittyy seuraamaan Taavettia. Jos olisi helpompi turmella lasta, kuin oikeammin on, niin olisi Taavetti sen jo tehnyt turhamaisuudellansa; sillä hän elää melkein yksin ja ainoasti tyttärensä lapsen nimin ja mainein. Jokapäivä kertoo hän jonkun älykkään lauseen vähältä Juosepilta. Taavetti ei aavista, paitsi rehellisyyttänsä muuten, valehtelevansa lapselta monta lausetta, jota ei ole puhunut. Joka kerta sentään kuin äidenisällä on jotakin kerrottavaa vähän Juosepin ymmärryksestä, lisää hän tavallisesti: 'Jaa, jos olisimme ehtineet kaksikymmentä vuotta edemmä ajasta, niin olisi koko tienoolla paljon kerrottavaa Juosepistani! Minä kuulin itse joku päivä sitte siltä vähäiseltä pojalta yhden lauseen, joka hänestä todistaa erinomaisesta peräänajatuksesta. Täällä kylässä oli samana päivänä yksi lapsi syntynyt ja toinen lapsi siirtynyt pois ajasta. Juoseppi lausui siitä äidenisälle: Eikö tosi, äidenisä! kun synnytään, niin nukutaan taivaassa ja herätään maan päällä, kun kuollaan, niin nukutaan maan päällä ja herätään taivaassa?'"

"Miksi et kerro jotakin Martinasta?" kysyi nyt herr Edvard sisäreltänsä, kirkkoherran rouvalta.

"Hänestä ei ole paljon kerrottavaa — vastasi sisär — hän elää hiljaisesti ja ahkerasti, auttaen mieluisesti siinä huoneessa, kuta hätä ja tauti ovat tulleet etsiskelemään. Hän ei puku paljon. Taavetille on hän alammainen ja rakastaa häntä sydämmellisesti. Sen palkitseekin isä parhainpäin hänelle rakkaudellansa vähää Juoseppia kohtaan".

"No, entä Uoti Pentinpoika sitte — mitä hän aikoo?"

"Uoti elää hiljaisesti ja ääneti ja — niinkuin jo mainitsin — vartioitaan kuin vanki vanhempiensa talossa. Hän kärsii tätä ja uskoo tehneensä kaikki, mitä taidetaan tarvita, kun pysyy siinä päätöksessä: että, ellei hän Martinaa saa, niin ei hän mene naimiseen. Luonnollisesti kokee äite kaikkia, vapauttaaksensa häntä Martinasta. Niin on tehty Martinalle kiiltäviä tarjomuksia, lähetetty hänelle kosioita, ja Pentinpojilta on luvattu rikkaat antiaiset ja läksiäislahjat; mutta Martina ei tahdo lainata korviansa näihin kaikkiin. Hän vastaa vain: 'Minä taitaisin saada toisen miehen, jos tahtoisin, olkoon; mutta Juoseppi ei saa toista isää, jos ainaki kuinka tahtoisi.'

"Täällä kylässä on yksi orpana Martinalle, hyvinvoipa suutari, nimeltä Lauri Pietarinpoika. Hän on nuorimies, näkyy kuin ei tahtoisi mennä naimiseen, niin kauan kuin hänellä on yksiki kipenä toivoa, että Martina ottaa hänet. Punaisin naamoin ja nikutuksin puhuessa, on hänessä jotakin erinomaisen naurullista; hän pakiseeki niin ristiin, että on vaikea eroittaa, mikä yksivakaisuutta, mikä leikkiä. Eloisuutensa ja avullisuutensa tähden on hän hyvänä pidetty kaikilta vaimoilta kylässä. Martina hyvänä pitää hänen samalla muotoa, kuin muutki vaimot — ja mikään naiminen ei tule kysymykseen…

"Jumalan kiitos!" keskeytti tässä kirkkoherran rouva, "nyt on Otto pian matkan perillä ja katon alla, jos ei, jonka Jumala estäköön! mikään vahinko häntä ole kohdannut. Enempi kuin mitkään muut iloiset äkkitulot jouluksi, ilahuttaisi se minua, jos mieheni onnistuisi murtaa äite Pentinpojan kankean sisun. Uotin isä myöntyisi sitte kohta — ja me saisimme pysähtyä tänne — sillä se sama ikävä Uotin ja Martinan, on pakoittanut miestäni etsimään itseänsä pois täältä. Kärme, sanotaan sentään, tahtoo huomispäivänä kihlata Uotin Myllärin Elsalle. Elsa raukka on saanut nuoren äitepuolen, ja sentähden tahtoo hän mieluisesti päästä pois, joutuisi hän sitte vaikka mihinkä. Siltalan ja Heljemyllyn suvut ovat etevimpiä paikkakunnassa, se tahtoo sanoa rikkahimpia. Minä saan kuitenki tunnustaa, en tahtovani elää sitä päivää, jona Uoti Elsan kera kirkkoon astuu. Kuinka paljon murheellisempaa se sitte on puolisolleni! Kuinka karvastelisi se häntä, että, koska hän on velvollisuudeltansa vaadittu vuodattamaan rikasta sydäntänsä sanankuulioillensa ja saarnaamaan heille jumalisuutta ja ihmisrakkautta — hän silloin näkisi edessänsä kirkossa istuvan ihmisiä etevimmissä penkeissä — ihmisiä, joista ei taitaisi pois kääntää katsantoansa — tietäen että näille ihmisille on kaikki, mitä hän voi sanoa, ainoasti tyhjiä sanoja, ilman johtoa! Kuules!" keskeytti kirkkoherran rouva — "tornikello lyö kaksitoista. Nyt on Otto katon alla! Nyt tahdomma meki käydä levolle."

VIIDES LUKU.

Päivä on pilvinen.

Martina oli levoton kaiken yösen, eikä saanut unta. Hänestä oli, kuin olisi hän tahtonut juosta ylös ja ulos mailmaan, äkkiä muuttaaksensa koko elämänsä. Yksi kukko alkoi toisen perästä laulamaan, sen jälleen ammui yksi lehmä, heti haukkui yksi koira — päivä oli tulossa. Martina nousi nyt ylös ja teki valkean huoneesen. Se oli tosin varaista, mutta tänäin piti laitettaman erinomaisempi suurustaa, sillä Anna oli tuleva neulomaan Juosepille uuden jakun vehreästä mansjesteristä. Pöydällä makasi vielä rihvelitaulu edellisen päivän ehtoolta. Vähä Juoseppi oli taululle kuvannut yhden mokoman ison miehen, hirvittävän näköisen — ja itse oli hän siitä sanonut, kenenkään kysymättä: "Se on minun isäni!" Se oli Martinasta jotakin sangen erinomaista, koska hän taululta pois pyhkäisi lapsen piirustuksen. Kuinka? taisiko hän myös palauttaa mitä hän edellisen päivän ehtoolla oli virkannut lapselle sen isästä, ja kuinka hänen piti tuleman tänäin. Sentähdenhän oli lapsi yön kuluessa kolmasti kysynyt: "Eikö jo päivä?"

Martina tirkisteli kauvan liehuvaa valkeata ja, itse tietämättänsä, lauloi hän:

Rakkaus polttaa sydäntä,
Luja rakkaus palaa,
Ah, kuink' on sydän iloinen,
Joka vilppiä vihaa.

Käyn mä ulos aamuhetkin,
Kaikki katsovat mua;
Silmäni on kyyneleissä,
Unoksiss' en unohda.

Martina kävi ovelle; tuuli puhalsi kylmästi; hän käärei hyvin ympäri päänsä ja kaulansa punaisen villavaatteensa, otti ämpärit ja vaelsi kaivolle.

Päivä on kylmä; kaikki kaivot ovat jäässä; mutta lähde kirkon vieressä juoksee vielä. Iso joukko naineita ja naimattomia vaimoja seisoi ympäri lähteen kantta, ja kun joku huolimattomasti ammentaen läikkäsi vettä maahan, nostettiin iso huuto ja meteli, sillä läikähtänyt vesi jäätyi kohta ja teki vaikeaksi seisomisen jäätiköllä. Aamu-aurinko vilahtaa näkyviin ainoasti hetkeksi, mutta kätkeyy kohta sitte pilvien taakse, ikään kuin olisi peräytynyt. Maa on kivikova kylmästä, vaan paljas; ainoasti kukkuloilla ja vuorilla on lunta.

"Onko tosi," kysyi yksi vanhempi vaimo tulevalta Martinalta — "onko tosi että kirkkoherra yönä menneenä on tullut kutsutuksi anoppis tykö?"

"Minä uskon," sanoi toinen, "että appes mieluisesti tahtoisi hirrestä, joka kuoliaaksi löi Antin, kehätä kistun ja siihen panna kotoperkeleensä!" "Hyvä olisi, jos hän, se häijy ämmä, tahtoisi pian koota kokoon; sitte tietysti saisit Ollisi."

"Minä puolestani," virkkasi neljäs, "antaisin rukoiltaa kärmettä kuolemaan. Hoetaan, että räätälinvaimo Venkerässä ymmärtää sen keinon".

"Turhia," hörähti eräs toinen, "rukoukset eivät siinä auttaisi — kärme lukee paljaita noitumuksia, siksikun kuolee."

Niin kuului vaihteleva puhe ympäri Martinan. Koska viimemainittu oli täyttänyt ämpärinsä, läksi hän sieltä sanoen: "Älkäätte puhuko niin jumalattomia, onhan nyt juhla-aatto."

Martina käveli kotia päin viivyttelevin askelein, ikään kuin olisi vaimoilta lähteellä kuultu pakina pidätellyt häntä — ja hänen sydämensä varsin lämpeni, kun se taikamainen ajatus nousi hänessä, että Juoseppi oli levoton ollut, saanunna salatuilta voimilta aavistuksia niistä kuin tapahtui ja oli tapahtuva. Hän muisti kuinka yöllä oli itseksensä soimannut Uotia siitä, ettei hän myös kärsinyt, — ja nyt oli kärsiminen häntäkin etsiskellyt…

Vaimot lähteellä eivät kiiruhelleet; vaan seisoivat lähteen tykönä vielä ehkä astiatki ja ämpärit olivat täytetyt — ja pakisivat Martinasta.

"Martina tahtoisi nyt kernaasti mennä pappilaan uutisia kuulemaan."

"Tyttö on jotenki tyytymätön — vanha Pentti on tarjonnut hänelle kolme tuhatta riikintaaleria, jos tahtoisi jättää vaatimuksensa, mutta hän ei tahdo."

"No, jaa! vanha Taavetti ei tahdo myöskään."

"Ei, katsos! hyvää huomenta, Lauri Pietarinpoika!" kuului nyt äkkiä.

"Kuinka kanat jaksavat, hyvin vaan, luulen!"

"Onko tosi, kuules, että kukko puhuu hispanialaista? — ymmärrätkö sinäkin ehkä sitä kieltä?"

Näin tervehdettiin sitä miestä, joka nyt nauru-suin, leviöin kasvoin oli lähestynyt lähdettä.

"Martina oli äsken tässä," sanoi nyt eräs vanhempi vaimo pois mennessänsä, "tyttö tulee kyllä pian takaisin."

Hymy Lauri Pietarinpojan kasvoilla kiitti sen hyvän sanoman edestä.

Laurin täytyi nyt ei ainoasti odottaa siksikun kaikki olivat saaneet vettä, vaan myös huvikseen autella siihen kaikkia. Juuri kun hän lopuksi kousulla täytti omaa ämpäriänsä, tuli Martina takaisin. Molemmat auttivat nyt toinen toistansa ja seurasivat sitte ynnä kappaleen matkaa tietä, sillä Lauri Pietarinpojan oli asunto etäämpänä Taavetin mökistä. Siellä jutteli Martina, kuinka kirkkoherra yönä menneenä oli tullut kutsutuksi äite Pentinpojan luoksi. Hän ei taitanut, puhuessansa siitä, jättää mainitsematta sitä toivoansa, että kirkkoherra kukatiesi nyt onnistuisi taivuttaa äite Pentinpojan kankean sisun. Tähän vastasi kuitenki Lauri: "Ah, älä usko sitä! Susiki, joka nyt tienoilla temmeltää, taitaisi kauniisti tulla meille ja sallia minun sitoa itsensä, niinkuin lammas, ennenkuin äite Pentinpoika taitaisi myöntyä. Olenpa minä jutellut sinulle jokaisen sanan kanssapuheestani Uotin kera, koska minä sitte kahdeksan päivää olin siellä viemässä hänelle saappaat? Uoti tulee kyllä tänäin luokses niinkuin lupasi. Tiedätkös, minä puolestani uskon, mitä ihmiset sanovat, että sinä viimein lasket Uotin vapaaksi!" Martina vastannut ei mitään, seisoessansa oven edessä asuntoonsa; välttämällä sanoi hän sen sijaan: "Katsos vaan, tuolla tulee isä provasti jo takaisin!"

Maantietä, toisella puolen virtaa, kulki yksi reki edespäin. Siinä istui kirkkoherra, hyvin käärittynä nahkoihin ja matkalakki syvästi painettuna silmille; sivulla istui ajaja, hupaasti poltteleva piippua ja ruoskin tervehtävä Martinaa. Se oli renki Siltalasta; Martina tunsi hänen ja kiitti käsin tervehdyksestä. Neito aukasi nyt tuvan oven, ja Lauri pitkitti yksin tietänsä kotia.

Koska Martina juuri aikoi sulkea oven, huusi yksi vaimonääni: "Aukaise, minä tahdon myös tulla sisään!"

"Hyvää huomenta, Anna! Sievästi, että tulit niin aikaisin," sanoi Martina, ja ompelia oli nyt niinkin ystävällinen, että autti vettä sisään nostamisessa. Se oli suuri kohtelevaisuus Annalta, kun ryhtyi johonkin, mikä ei juuri kuulunut neulomiseen. Jaa, olipa sekin jo paljon, että hän oli näin joulun edellä ottanut aikaa, uhrata jollenkulle kokonaisen päivän, sillä hänen oli paljon työtä. Hän oli myös paljon arvossa pidetty taitavaisuutensa tähden koko paikkakunnassa ja korkeasti kunnioitettu. Sepä näkyi tässäkin. Martina löi kammarin oven selkiseljällensä, antaakseen Annan ensin astua sisään. Sentään kohdeltiin Anna jo kynnyksissä huonolta tervetulolta, sillä vähä Juoseppi huusi varsin kovaa: "Uih! Annapa se on!"

KUUDES LUKU.

Kuinka kirkkoherra, sairaan tykö kutsuttu, vastaanotettiin.

Kirkkoherran rouva seisoi jo kauan nurkka-akkunassa, katsellen ulos ruudusta. Ainoasti tästä akkunasta taidettiin nähdä edemmä tienoota, toisista ei ollut mitään näköä. Tämä viimemainittu asianhaara tuli siitä, että eräs talonpoika, riidellyt nykyisen kirkkoherran edelläkäviän kanssa, oli sielunpaimenensa harmiksi rakentanut eteen kuvattoman ison ladon, suipolla korkealla katolla, ja niinmuodoin ehkäisnyt pappilalta näön tienoolle. Nurkka-akkunastaki taisi sentään kirkkoherran rouva nähdä sangen vähän, sillä päivä oli pilvinen, ja aurinko vilahti harvoin näkyviin paksuista lumipilvistä. Koska kärsimättömästi vartova puoliso vihdoin näki reen tulevan, nyökkäsi hän seisaaltansa akkunasta, vaan ei jättänyt paikkaansa, eikä mennyt vastaanottamaan miestänsä. Kirkkoherran rouva noudatti tässä, niinkuin monessa muussaki, miehensä mieltä. Hän tiesi nimittäin hyvin kyllä, ettei miehensä yksinkertainen luonto taitanut suvaita mitään julkista ja kaunistelevaa liikutusten osoitusta.

Tehdäksensä sentään jotakin, asetteli hän vielä kerran paremmaksi kahveepöytää, jossa kaikki jo ennenkin oli paraassa järjestyksessä.

"Hyvää huomenta, Liina!" sanoi kirkkoherra, vihdoin sisään tuleva. "Jumalan kiitos, että taas olen kotia pääsnyt!" Hänen oli nyt vähän työläs vapauttaita raskaasta matkaturkista, jonkatähden rouva riensi auttamaan häntä.

"Makaako Edvardi vielä?"

"Ei, hän on metsästämässä. Minä lähetin hänen sinua vastaan. Etkös ole kohdannut häntä?"

"En!"

Ilma kammarissa tuntui kirkkoherralle järin variksi; hän meni akkunaan ja aukaisi vetoruudun. Sulkeva sen taas jonkun silmänräpäyksen perästä, meni hän ääneti istumaan kahveepöytään.

"Jumalan kiitos, että sinä taas olet kotona!" sanoi kirkkoherran rouva, "istahda nyt alas! Taidat kyllä tarvita jotakin lämmintä! Juo! minä toivon, kahvee on hyvää! Ai, sinun sormes ovat ihan kylmän kankeat! Anna, minä kaadan kuppiin, ja juo vähän enemmän minun tähteni."

Kirkkoherra kiitti nyökäten, ja antoi mieluisesti passata itseänsä. Hänen juodessansa silmäili rouva kysyväisesti häneen, vaan ei lausunut sanaakaan.

"Liina!" sanoi kirkkoherra, ja erinomainen hymy levisi hänen järkeville kasvoillensa; sinä saat olla kopea miehestäs. Tiedätkös, minä mahdan olla yksi taitavimmista keskustelioista! Ajattele'pas vaan, tornikello kaukana Venkerässä löi yksi, kun tulin Siltalaan. Vastaanottamiseni oli erinomaisen. Tungettiin ympärilleni korkeilla tervetuliaisilla, eikä sallittu nousta reestä minun, ennenkuin koirat, susien tähden irti päästetyt, jälleen olivat kahleissa. Tiedätkös ylhäällä siellä on lunta kaksi vaaksaa. Hyvä! minä nousin reestä, kahlasin lumessa porstuaan, ja olinpa onnellinen kyllä, etten tiellä tupaan kompastunut niihin lumelta kätkettyihin hirrenpölkkyihin. Missä on isäntä? kysyin minä eräältä rengiltä. — Hän makaa. — Onko hänkin sairas? Ei, hän lepää. — Vai niin! Kutsutaan minä ripittämään hengensairasta vaimoa, ja hänen miehensä makaa ja lepää! — Missä kummallisessa mailmassa kuitenkin elämme! — Minä menen sisälle sairaan kammariin. Jumalan kiitos, että olette tulleet, herr kirkkoherra! Kuinka? Onko tämä kuolevaisen ääni? — Minä kysyin, minkätähden oli kutsuttu minua sydän yöllä? Ah, kunnian herr kirkkoherra, te olette niin sydämellisesti hyvä ja taidatte pakinoida ja puhella niin kauniisti, että kovin sairaskin unohtaa kipunsa. Nyt on seitsemättä yötä, kuin makaan unta saamatta, ja ikävyys rasittaa minua niin, etten taida sitä sanoa. Aika ei tahdo laisinkaan kulua — ja niin lähetin minä teitä perään, kunnian herr kirkkoherra. Mieheni ei saa tästä mitään tietää, ettäs olen lähettänyt perään teitä; hän menee tiehensä niin usein kuin taitaa, ja kotona ollessaan puhuu hän kanssani tuskin sanaakaan. Hänen olisi, luulen, mieleensä että kuolisin, — ja minun ainoa poikani, Uoti, hän oletteleksen juuri kuin ei häntä olisikaan. Ah, kunnian herr kirkkoherra, koska näin täytyy maata yöt ja päivät yksinänsä talossa kolkassa, itse taitamatta mitään toimittaa, silloin muuttuu jokainen päivä ijankaikkisuudeksi, ja jokainen yö vielä kolme kertaa pitemmäksi. Jos vaan minun Anttini vielä eläisi; kyllä hän istuisi tykönäni ja pitäisi kanssani seuruutta; hän taitaisi puhua kanssani, hän! Olkaatte nyt niin hyvä ja istukaatte vähän kanssani pakisemaan. Ettekö tahdo ensin, minä tarjoisin teille vähän kuminaviinaa! Se lämmittää; ette saa kieltää! — No, Liina, milläs uskot mielellä minun olleen, akan liukkahin kielin tällä muotoa höristessä?"

"Sinun sijassa olisin minä työläästi taitanut olla puhkeamatta pahoihin sanoihin ja toivotuksiin. Häijy elävä! tempaa sinun kotoa keskellä kylmää talvi-yötä senkaltaisten syiden tähden! Sinä sanoit kai hänelle, toivon minä, mitäs melkein ajattelit asiasta?"

"Totta kai. Kuitenki tahdon tunnustaa sinulle, taitaneeni olla ikään kuin hiukan kopean malttavaisuudestani tilaisuudessa. Minä melkein nauroin sydämessäni tuota lapsellisesti luontevaa huolettomuutta muiden suhteen. Lapset ovat ikään senkaltaiset, he ajattelevat vaan itseänsä, eivätkä yhtään niitä rasituksia, kuin muilta vaativat. Sanos, etkö luule sen olevan erinomaisen luontevaa? — Minä sentään en salannut häneltä, sen olevan melkein liian vapaasti tehdyn, niin häiritä muiden yörauhaa, ja myös olevani kohtuullisesti mieletellyn siitä, että hän niin korkiasti arvasi minun puheliaisuuteni. Kuitenki, kun olin siellä, ja uneni kerran kaiketi häiritty, aloin minä äite Pentinpojan kera kanssapuheen, eli, oikeammin sanottu, annoin hänen puhua. Hän pakisi nyt kaikellaisista, erinomattain ihaillen puhua huonouksista ja soimata pahoista taivuttavaisista syistä. Herra Jumala! — sanoi hän ynnä huo'aten jos minun kohta pitää kuoleman, rukoilen minä Jumalalta sitä niinkuin erinomaista armoa, että hän sitä ennen antaisi minulle merkin, mistä saisin tietää kuka on lopettanut minun Anttini! Ah, joska saisin elää ja nähdä murhaajan hirtettynä ja hänen huoneensa poltettavan tuhvaksi, olisi vaikka puolen kylää, sitä parempi! Minun Antti parkani! — Sinä tiedät että puhe tästä pojasta on loppumaton aine. Kuitenkin on minulla varmat todistukset, ettei hän rakastanut poikaa, eläessä suinkaan. Nyt tahtoo hän luuloittaa itseänsä, että rakasti häntä viehkeällä rakkaudella ja että poika on hautaan vienyt kaikki hänen lämpymimmät ja parhaimmat tuntonsa. Syy on se, luulen, ettei yhtään sydäntä löydy niin pahaa, joka ei muka etsisi jotakuta kiiltoperustusta haikeuteensa, ja usko rakastavansa jotakuta, jonkatähden kaikki muut pitää tyhjäksi tehtämän, vihattaman eli vainottaman. Minä koetin nyt puhua hänen omaantuntoonsa ja eteensä asettaa kuinka se kyllä kävi päinsä, rakastaa edesmenneitä, mutta että piti tehtämän oikeutta ja hyvää elävillenki, ja hänen vihdoin myöntymän Uotin toivotuksiin, ja osoittaman sääliväisyyttä. Minä kuvailin hänelle sen ilon ja ihastuksen, kuin hän saisi poikansa pojasta. Minä koetin vakuuttaa häntä siitä, että hän juuri tästä johdatuksesta oli kutsunutki minun, ehkä ei tahtonut sitä tunnustaa. Mutta — taidatkos uskoa — peto puhkesi nyt äkkiä kirkumaan ja ilkeydestä ulvomaan niin hirviästi, että se tunki läpi luuni ja ytimeni. Hän rahmei kynsin seinää, kaatui takaisin vuoteelle väsyneenä, mutta nousi taas ylös ja kirkui: Minä kiitän sinua Jumalani! anna minun vaan saada elää, vaikka tälläki muotoa, hyvä minulle, anna minun taitaa vaan kirkua! Jaa, kirkua taidan minä, ja niinkauan kuin hengitän, tahdon minä kirkua: minä en salli sitä, minä en kärsi sitä, että semmoinen kerjäläistyttö kantaisi meidän nimeä. Senkaltaiset ovat papit tähän aikaan, laiskurit, vaativat hyvällä palkitsemaan viettelystä ja irstaisuutta. Se olisi hänelle kohtuullista, että pantaisiin olkikruunu päässä kirkonmäelle häpeemään. Mutta katso! tänne ylös ei saa hän tulla, vaikka meidän Herra lähettäisi luokseni kuinka monta mustakauhtanaa; jaa, vaikka niskani väännettäisiin nurin, kirun minä sentään; minä en kärsi sitä, en, en! ja tänäin pitää loppu tuleman siitä asiasta, sen minä lupaan.

"Äite Pentinpojan kirkuna oli herättänyt isän ja pojan, jotka nyt molemmin tulivat. Ukko teetteli kohta itsensä ikään kuin olisi uskonut minun lähetetyksi Kello-Taavetilta ja siitä syystä huoneesen tunkeneeksi. Uoti seisoi siinä varsin ääneti kädet ristissä ja katseli rukoilevin silmin minuun. En tosiaankaan olisi uskonut, Uotin taitavan luonnossansa osoittaa niin paljoa tuntoa. Mielestäni oli kuin olisin ollunna joutunut keskelle pahoja henkiä! Mitä ajattelin, ovatko nämät ihmisiä, joille jo kymmenen ajastaikaa parauteni jälkeen olen saarnannut rakkauden evankeliumia? Minä taitanut en saada sanaakaan vastatakseni — käskin ainoastaan lyhyesti: valjastakaa! Uoti tarjosi kohta itsensä ajajaksi, pyytäen minulta ynnä nöyrästi anteeksi heidän kaikkien edestä.

"Ei! kirkasi nyt se vanha, Uoti ei saa mennä, pidä poika kotona, Antti! Hän olisi kyllä valmis antamaan vihkiä itsensä kerjäläisluuskan kanssa. — Isä käski Uotin jäämään kotia. Heti senjälkeen antoi hän myös itsensä vaimolta taivutettaa panemaan sormensa piplialle ja vannomaan, että hän, vielä samana yönä, piti päättämän kihlauksen Uotin ja Myllärin Elsan välillä.

"Tarkoin en tiedä, kuinka tulin ulos; en havainnut rekeä pihalla, enkä sen perään kysellytkään; minä en tahtonut rahtuakaan aikaa enämpi viipyä siinä vastahakoisessa talossa; kävelin myös aamuhämärässä yksin ja kiiruhtavin askelein alaspäin ahdetta metsässä. Viipyi kauvan ennenkuin renki tuli perässä reellä; mutta se huolettanut ei minua; minä ajattelin vaan sitä kuva-esimerkkiä pahasta vaimosta. Jaa, koko sinä hetkenä, kuin minä horroksissani reessä istuin, tuntui se häijy vaimo uneksivassa mielessäni niinkuin öinen painajainen. Kuningas Salomo ja Jesus Sirach ovat muinen kuvailleet millinen paha vaimo on; nyt olen minäki saanut siitä jonkunlaisen tiedon. Tosiaan onkin se mieleeni, ettän olen hakenut pois täältä. Minä olen jo viidenkymmenen ja kaipaan vähemmän raskasta työtä, kuin nämät ovat. Ja jos kuinka tapahtuisi, seison minä lujana päätöksessäni: minä en yhteenvihi Uotia kenenkään muun kanssa kuin Martinan."

Vetäen pitkään henkäyksen lausui kirkkoherran rouva, salaa sivuva pois yhden kyyneleen: "Jaa, hyvä olisi jos pääsisimme toiseen paikkaan, ihmisiin lempeämpi-mielisiin, ihmisiin, jotka taitaisivat ja tahtoisivat tuntea sinun oikean arvos."

"Älä unohda, Liina!" vastasi kirkkoherra, "jos me täällä myös olemme saaneet kiistellä paljoa raakuutta vastaan, niin olemme sentään tavanneet hyviäkin ihmisiä. Tulemme toiseen paikkakuntaan, löydämme sieltäki hyviä ja pahoja ihmisiä sekä paljon työvaivaa. Mutta tiedätkös, minä saan tunnustaa, olevani nyt hyvin väsyksissä! Minä aivon siis käydä nukahtamaan, ja pyydän sinun niin laittamaan että huoneessa ollaan hiljaksiin. Jos en sitä ennen herää, niin pyydän sinun herättämään minä yhdentoista aikaan. Siis hyvää yötä, eli oikeammin, huomenta nyt! Koskan Jumalan avulla taas nousen ylös, tuntunee luultavasti minusta kuin olisi tämä yö Siltalassa ollut vaan paha unennäkö, eli joku kaukaisiin aikoihin ennen tapahtunut asia."

Kirkkoherra meni nyt kammariin, ja huoneesen tuli heti syvä hiljaisuus, niinkuin sydänyön. Rouva itse kävi ympäri varpaillansa, ja lintuhäkin, pienin visertävin asujaminensa, peitti hän isolla vaatteella. Kun sitte yön ja hiljaisuuden ehdoton valta näin oli järjestetty, istui kirkkoherran rouva taas ompeluksellensa nurkka-akkunan ääreen. Kello liki kahdeksan näki hän postintuojan lähestyvän asuinhuonetta ja, peljäten ettei äkisti soitettaisi, meni hän ulos miestä vastaanottamaan. Postissa tuli useita kirjeitä ja sanomia pääkaupungista, mutta ei missään päällekirjoitusta kirkkoherran rouvalle.

SEITSEMÄS LUKU.

Kello-Taavetilla.

"Uih, Annapa se on!" oli vähä Juoseppi sanonut, ja samassa silmänräpäyksessä saanut äidenisältä kelpo korvapuustin. Poika porasi, äidenisä torui ja Martina sekä itki että torui, sillä ukko ei suvainnut yhdelläkään hyvällä sanalla hillitä lasta. — Anna sitä vastaan lausui mahtavasti nenäänsä puhuen: No, sitä säikähdyttävää vastaanottamista minulle! Olisinpa taitanut kääntyä takaisin ja mennä matkoihini täältä, jos olisin taika-uskoinen! Mutta Jumala varjelkoon meitä taika-uskoisuudesta ja kaikista jaarituksista! Sehän on kaikkein pahinta kaikista; ihmiset vaivaavat itseänsä silloin pelvolla ja levottomuudella asioista ja kappaleista, joita ei löydy. Jumala tietää, että on tekemistä kyllä niistäkin asioista ja kappaleista, jotka työllisesti löytyvät! Minä pysähdän siis tänne. Hyvää huomenta, Juoseppi! sano nyt kauniisti hyvää huomenta! Niin, jaa! Lyö kättä minulle!"

"Poika ei ole saanut unta yöllä, eikä tiedä mitä sanoo," virkkasi
Martina, anteeksi pyytäen.

"Tarvita ei anteeksi pyyntöä; emmekä siitä asiasta puhu sen enämpi," lausui Anna, raskaan ompelustyynyn pöydälle laskeissansa. Ompelustyynyn sisällys oli yksi kokonainen tiilikivi, peitetty kaikellaisella toppauksella ja päältä verhottu mustalla sametilla. Ompelustyynylle laski hän ymmärtäväisesti ensin yhdet niinkutsutut räätälinsakset ja niiden ohelle vähemmät sakset, sitte suuren palaisen vaksia ja vihdoin kaikellaisia neulomuskaluja. Näin oli Anna valloittanut koko huoneen, ja hallitsi sitä niinkuin vakauneelta istuimelta; sillä koska hän kerran oli hyvin asettunut istumaan ja saanut jonkun pallin jalkojensa alle, kuului se ihmeeksi nähdä hänen siitä nousevan, ennenkuin päivän työ oli loppunut. Anna istuutui nyt oikein ja, sen tapahduttua, alkoi hän heti hallituksensa näillä sanoilla: "Martina, pane ruoka pöytään!"

Martina teki niin ja Juoseppi luki ruokaluvun.

Poika oli jo kuivannut kyyneleensä, ja oli nyt ääneti ja hiljaa, istuen äidenisän ja Martinan keskellä. Tuvassa oli nyt rauha ja sangen kotohauskaa, sillä kaikki oli erinomaisen siistiä, ehkä kyllin kohtuullista. Totonseinällä, ison vanhanaikaisen nojaustuolin päällä, loisti sangen suuri messinkinaula. Siinä oli muinen kiikkunut taulu, Martinan ehtoollistodistuksin; mutta nyt oli taulu pois, ja naula, jota ei muuten viljelty, vaan jäljellä jätteenä. Martina ei katsonut mieluisesti sinne päin; mutta Taavetti oli kovasti kieltänyt sitä poisottamasta.

Isäntä huoneessa, ukko Taavetti oli vanha mies, ehkä työläs oli sanoa hänen ikäänsä. Hänellä oli vielä hyvin paksut, lumivalkeat hiukset, kihara parta. Ukon muoto näkyi jotenki terveeltä ja nuorelta, erinomattain loisti tämä tykisinisissä silmissä, jotka tuuheilla silmäripseillä antoivat kaikelle sangen omituisen näön.

Taavetin vaimo oli jotenki kookas, mutta laihan kälpeä; hänen kasvoistansa oli vähän näkyvissä, sillä hän piti ne aina maahan päin ja huputettuina. Sangen harvoin kuultiin hän lausuvan joitakuita lyhykäisiä sanoja, ja silloin taisi matalasta, häälyvästä puheesta selvästi havaita, ettei ämmä itse käsittänyt ääniä.

Ompelia Anna oli vieno, vaalea olento, jotenkin pian sanottuin herramaisin käytöksin; hän oli jo vanhahko, vaan jälkiä näkyi vielä selviä kadonneesta, tavattomasta kauneudesta. Anna vaatetti itsensä hyvästi ja vienosti. Muuten oli hän itsellensä ottanut erään vanhempain vuosien etuuden: hän nuuskasi, vaan ei tahtonut olla sitä tietävänänsä. Koskaan ei nähty toosaa, vaan ainoasti kuinka hän välistä vei äkkiä jotakin sormiensa välissä kauniisen nenäänsä.

Mitä tulee Juoseppiin, olisi tuskin taidettu uskoa, että hän varsin nykyisin oli täyttänyt kuusi vuotta, olisipa taidettu luulla hänen olevan vähinnäki kolme vuotta vanhemman. Iso ja tukeva ruumiilta, oli hän muuten hilpeän näköinen, vaalea, kihara tukka, mustat silmät ja leveät tuuheat silmäripseet. Vähä Juoseppi oli se oikea keskus huoneessa, ja se havaitaan jo kyllä siitä hälinästä, kuin hänen säädytön tervehdyksensä taisi matkaan saattaa.

Ääneti oltiin aterialla ensin alussa. Sentään jutteli Anna heti, kuinka kirkkoherra oli yöllä saanut kutsumuksen ja etsimässä käynyt äite Pentinpoikaa. "Me täällä emme puhu mitään äite Pentinpojasta," sanoi Taavetti, heittävä painavan katsannon ensin Annaan ja sitte vähäiseen poikaan.

Niin noustiin taas pöydästä. Anna otti jakun mitan Juosepista, sitte vedettiin piirut kriitulla vehreälle mansjesterille, ja isot sakset leikkasivat sitte kankaan omin surisevin äänin vasten pöytää. "Sinä saat jäädä tänne," sanoi Taavetti Juosepille, noustuansa ylös mennäksensä vähäiseen työhuoneesensa pytingain toisessa osassa. Vähä Juoseppi seisoi siinä nyt kuin hyljättynä, sillä hän oli tottunut saamaan seurata äidenisää joka paikassa. Äite nousi heti kuitenkin ylös ja otti pojan kanssansa saunaan, ja siellä kysyi hän häneltä ystävällisesti: "Kuinka sinun on laitas, Juoseppi? Minkätähden olit niin pahankurinen ja huusit: uih! Anna! Onpa hän niin hyvä sinua kohtaan, on ollut kummanas ja neuloo nyt sinulle kauniin jakun?"

Vähä Juoseppi ei vastannut tähän sanaakaan.

Lapsi tietää tuskin mitä on tehnyt joku hetki takaperin; kuinka paljon mahdottomampi on sen sitte tehdä selkoa jostakusta tekemisen ja ajatusten johdosta. Lapsen puhe on melkein kuin linnun laulu, paloitettu ja riimitön, vaan lähtevä kuitenkin yhdestä salatusta elämästä.

Hetken perästä alkoi Juoseppi itsestänsä: "Äite! eikö hän siis isä tule tänäin? Sanoittepa kuitenki niin!"

"Hän tulee kyllä, tietysti," vastasi Martina, syvästi huokaava. Nyt vasta selkeni hänelle, minkätähden Juoseppi oli huutanut: "uih! Anna!" Koska hän oli lyönyt oven silkiseljällensä ompelialle, oli poika varmaan uskonut tulian isäksi, mutta nähtyänsä sen toiseksi, huusi hän: "uih!" vieraalle. Koska Juoseppi kerran oli alkanut, pitkitti hän nyt puhua, kuinka isä piti hänen nostaman hevoisen selkään ja että isä piti lahjoittaman hänelle yhden oikean, omaksi hevoiseksi.

Martina olisi mieluisesti tahtonut kääntää lapsen miettimiset pois isästä, vaan ei se tahtonut onnistua hänelle. Hän oli usein kylläkin itse antanut sydämensä halun pukeita sanoihin pojan kuulten, ja siitä olivat nyt lapsen puolinaiset ajatukset ja mietteet isään tarkoitetut. Hän teki itsellensä kaikkia mahdollisia seikallisia eteenasetuksia, ja oli useammin kuin kerran kysynyt: "minkätähden isänisä ja isänäite olivat niin häijyt, etteivät tahtoneet laskea isää Uotia kotia tulemaan?"

"Mitä tietä isä tänäin tulee?" kysyi nyt Juoseppi varsin äkkiä.

"En minä tiedä."

"Kyllä te tiedätte; sanokaa vaan! te saatte luvan sanoa sen," valitti poika itkien. Äite veti nyt pojan puoleensa, sanoen: "Ole hiljaa, hyvin hiljaa, ettei kukaan kuule mitään. Jos olet hiljaa ja ääneti, niin minä sanon sen."

Poika nieli nyt ängäten kyyneleensä; ja äite kertoi hänelle nyt niin monista ja koreista joululahjoista, joita piti saaman — kysyen ynnä, jos olisi jotakin, kuin erinomaisesti tahtoisi saada jouluksi. Poika tahtoisi vaan yhden hevoisen. Hän oli kuullut muilta juteltavan, kuinka isällä oli neljätoista hevoista, ja nyt luki hän jälleen samaa lukua: isästä — ja taas kertoi hän kysymyksen: "Sanokaatte mitä tietä hän tulee?"

Hiljaa vastasi äite: "Sinä et saa yhdellenkään ihmiselle sanaakaan hiiskua siitä, että isä tänäin tulee. Anna kättä minulle! kuules nyt, et kenellenkään!" Poika antoi äidelle kättä ja katseli häntä imehdellen, kyyneleet silmissä.

Martina oli ääneti. Hän uskoi pojan tulleen rauhoitetuksi, mutta tämä kysyi taas kestävällä suuttumattomuudella: "Mitä tietä hän tulee sitte, sanokaatte se minulle!"

"Niitä on monta tietä; minä uskon kuitenkin, että hän tulee Suitselan tietä. Mutta nyt saa olla jo kyllä puhuttu kaikesta tästä. Mene nyt vilppaasti ja nouda minulle männynkäpyjä valkeaan!" Poika meni tottelevaisesti noutamaan pyydettyjä, ja äiti, naurahti sydämessänsä tälle ajatukselle: siitä pojasta tulee vielä koko mies; mitä hän kerran tahtoo, sitä ei hän helposti hellitä!

Juoseppi tuli pian takaisin; ja äite meni hänen kanssansa jälleen tupaan; mutta Anna sanoi nyt: "Lähetä pois poika! ei saa puhua'kaan hänen tähtensä."

"Juoseppi! mene Lauri Pietarinpojan luoksi, katsomaan että saat sinun uudet saappaas!" sanoi äite. Poika ei tahtonut mennä; mutta äite otti hänen käsikynäänsä ja vei ulos kammarista. Ulkona pysähtyi poika ja sanoi uhkaavaisesti: "Kun isä tulee, pitää hänen saaman tietää, etten minä saa olla missään, en äidenisän tykönä, enkä tuolla sisällä äiden tykönä." Poika meni kuitenki kohta Laurille ja siellä oli hän sekä lystillinen että iloinen.

Lauri rakasti poikaa paljon, ja ymmärsi hyvin huvittaa häntä. Koska poika näkyi leikittelemässä kaikkein niiden kalujen kanssa, kuin Lauri oli saanut hänen eteensä, aukasi Lauri hyvän sanasäkkinsä, ja poika kuulteli mieluisesti ja imehdellen sitä erinomaista vaihtelehtavaa puhetta. Jos poika näkyi enemmän tavallisuutta kärsimättömäksi, uudisti Lauri taas vihdoin sen jo — ajastaikaisen lupauksensa koiran antamisesta hänelle. Lahja eli, oikeammin sanottu, toivo siitä ei koskaan häirähtänyt avaamasta pojan ajatuksille laveata miettelemistä. Juosepin täytyi nimittäin Laurille tarkasti ilmoittaa, minkäkaltainen se koira oikein piti oleman, jota hän tahtoi. Koiran suuruus, sukkeluus y.m. tahdottiin luonnollisesti milloin miksikä — ja Laurilla oli näissä asianhaaroissa luonnollisesti kelvollinen syy lykätä ylös lupauksen täyttämistä.

Heti koska Juoseppi oli saatu pois, alkoi Anna juttelemaan hänen äitensä kanssa; edellinen näki sen varsin käsittämättömäksi, ettei Martina ollunna tiedustellut, josko hänen pahin vihamiehensä oli jo pois muuttanut mailmasta eli ei. Miksi ei hän mennyt pappilaan kuulustelemaan, kuinka oikein oli laita vanhan äite Pentinpojan?

"Tiedätkös," vastasi Martina, "että kirkkoherra ennen mieluisesti näki minun pappilaan tulevan, mutta että hän nyt oli varsin toisenmoinen. En tohdi, hänen ollessa kotona, mennä sinne ilman asiatta."

"Hyvä, mene kotia meille! isossa porslini-krunnussa piirongilla on yksi myssy kirkkoherran rouvalle. Ota se myssy, tervehdä kirkkoherran rouvaa minulta — ja niin olisi erinomaista jos et ynnä taitaisi keksiä jotakuta tietoa kirkkoherran matkasta Siltalasta."

Martina meni kohta ja mieluisesti tekemään niinkuin ompelia sanonut oli…

KAHDEKSAS LUKU.

Lämmin ja hupainen kirkkoherran huoneessa.

Lieneekö ihmisellä, senkaltaisella, kuin äite Pentinpoika, myös juhlapäivää? Taitaako löytyä ihmisensielua, valmista jättämään tämän mailman, joka koskaan ei sentään ole tuntenut sitä pyhän ilon liikutusta, kuin muuttaa ja uudistaa sekä oman että koko ihmiskunnan elämän autuaaksi riemuksi? Että niin pahoja ihmisiä löytyy, se tosiaanki heittää yhden paksun varjon ylitse mailman ja poisottaa yhden osan meidän juhlapäivä-ilostamme.

Melkein tainkaltaiset olivat kirkkoherran rouvan ajatukset, istuessansa akkunan ohessa. Hän poisajoi kuitenki pian kaikki varjot, ja hänen sielussansa loisti taas valo siitä auringosta, joka ei koskaan laske. Hän nousi ylös ja kävi ympäri niinkuin hiljainen ja rauhallinen henki asuinhuoneessa. Lähestyväiset juhlapäivät, ja lisäksi ajatus, että hänellä oli veliki vieraana — tämä antoi koko hänen olennollensa rauhallisen iloisuuden, joka taas lainasi esiköille hänen ympärillänsä omituisen ihastuttamisen. Niinmuodoin kun kirkkoherran rouva oli laittanut rikkaan aamu-aterian metsästämästä tulevalle veljelle, naurahti hän näille laitoksille, ikään kuin kiitokseksi, että ne pitivät kelpaaman rakastetulle veljelle.

Tunnot ovat sukusuhtaiset, ja huonekunnan vanha piika lausui juuri nyt, ikään kuin olisi arvannut perheen emännän ajatukset: "Kirkkoherran rouvan veli on yksi vieno ja pulskea herra. Eilen illalla kun tuli, luulin minä tosiaankin ensin alussa, hänen olevan meidän prinssin, sillä ne ovat hyvin yhdenmuotoiset."

Herr Edvardi palasi lähes kello kymmenen. Kirkkoherran rouva ilmoitti kohta, että miehensä makasi, ja veli liikkui nyt niin ääneti ja hiljaa kuin mahdollinen. Kutsuva suurusateria veti hänen heti puoleensa, ja kirkkoherran rouva neulomuksineen istui heti veljen viereen. Viimemainittu kertoi nyt metsästämisestänsä, ja kuinka hän oli noudattanut isoja jälkiä, luultavasti suden; jäljet olivat kuitenki kadonneet erääsen rotkoon Heljemyllyn tienoolla. Ihastuksella kuvasi hän nyt sen liikutuksen, minkä se suurenmoinen maanpaikka oli hänessä vaikuttanut; erinomattain kaltaili hän innollisesti vesiputoukset, muutetut jäätyneiksi aalloiksi, ja ne lumesta ja härmästä kimaltelevaiset kukkulat. Jota elävämmin veli kuvaili sen jylhän luonnon ulkoa, sitä suloisemmalta tuntui siellä sisällä, ja kuin hauska ja hiljainen lämpymä oli asuinhuoneessa, niin hauskasti istuivat siskot molemmat hiljaa puhellen keskenänsä. Näpäykset ison seinäkellon heilurista ja puiden paukkina liedeltä kuuluivat korkeammalta kuin siskosten kanssapuhe. Ulkona vapaassa putoilivat pitkään ja verkallensa isot lumihöykäleet, jota vastaan olo huoneessa istuvaisille tuntui kuin kaksin hauskemmalta.

"Minä saan luvan jutella sinulle vähäisen välikertomuksen päiväisestä metsänkäynnistäni," alkoi Edvardi taas.

"Etkö tahdo viivyttää sitä siksi kun Otto herää, niin pääset kertomasta kaksin ottein asiata?"

"En; minä tahdon jutella sen ainoasti sinulle, ja sinun pitää lupaaman, ettes mitään siitä mainitse hänelle. — Kuules! Minä olin heittäynyt maahan metsässä muutamien pensasten verhoon, ei etäällä Heljemyllyltä; kun sain nähdä kaksi neitoa tulevan pitkin tietä. He seisahtivat, ei kaukana lymystäni, ja yksi neidoista sanoi toiselle: Niin tahdon minä tässä sanoa sinulle hyvästi; minä kiitän sinua hyvyytes edestä. Minun äiteni taivaassa palkitsee sen sinulle, mutta minun on ohitse kaikki; ei ole yhtään valitsemista — minä täydyn. Sanotaan pahat vaimot ennen vanhaan välistä muutetun kaarneiksi — ja jos minä olisin kaarne, niin taitaisin kumminki lentää pois enkä tulla vaadituksi, niinkuin nyt, menemään ylös sinne punaiseen syvyydenpesään. Katsos! Lumi on kylmää, mutta se sulaa kuitenki, koska kyyneleeni putoovat sen päälle; se häijy vaimon sydän siellä kotona ei sula kuitenkaan sellaisesta, ja isäni ei ole enään moisensa, niinkuin muinen oli."

"Neito ei taitanut itkulta enämpi puhua, ja toinen meni tietänsä. Itkevä neito kääntyi takaisin myllylle päin, ja minä asetuin hänen tiellensä. Minä melkein kaduin sitä, sillä niillä nuoruuden ihanilla kasvoilla makasi raskas murhe merkittynä. Minä kadotin tajuni, ja sanoakseni jotakin, tervehdin minä hänelle hyvää päivää. Neito seisahti, katsoi imehdellen ääneti minun puoleeni ja etääntyi heti sitte kiiruhtavin askelein."

"Se oli Myllärin Elsa," ilmoitti kirkkoherran rouva, yksi oikein hyvä ja kelpo neito; hän pitää nyt kihlattaman Uoti Pentinpojan kanssa."

"Se on sanomatonta!" lausui Edvardi.

"Jaa, se on kauheata," sanoi sisär. "Elsa on ainoa lapsi huoneessa. Äite oli kelpo ihminen kaikkia päin ja yksi tuki ja apu kaikille kärsiväisille ja köyhille seurakunnassa. Ei ole paljoa enämpi kuin neljä vuotta sitte kuin Elsa taukosi koulua käymästä. Hän oli hyvin ahkera, eikä laimiin lyönyt siellä itseänsä löydyttää, vaikka hänellä oli penikulman matka tietä. Lapsi, jota niinkuin Elsa, älyllä lahjoitettu, monet vuodet yksinänsä vaeltaa pitkää tietä, Jumalan vapaassa luomisessa, tulee aina miettiväiseksi ja aikaisemmin valmistuneeksi. Neito on myös hyvin tärkeä ja ymmärtäväinen. Kaksi vuotta sitte kuoli hänen äitensä ja isän kanssaholhoojaksi tyttärelle pantiin silloin Hulttinen Venkerässä. Suruvuosi oli kuitenki tuskin kulunut, ennenkuin Elsa sai äitepuolen Hulttisen sisärestä — ja sitte sen ei ole neito raukalla ollut rauhaa eikä holhousta kotona."

Äkkiä nousi kirkkoherran rouva ylös keskeyttäen puheensa. "Onko mahdollista että portti seisoo auki? Joku tulee ylös portaita!"

"Hss! hiljaa kaikin mokomin!" virkkasi kirkkoherran rouva, oven avatessansa tulevalle.

"Ah, sinäkö se olet, Martina! Mitä asiaa sinulla?"

"Minä sanoisin paljon terveisiä Annalta, hän lähettää tämän myssyn kirkkoherran rouvalle."

"Miksi ei hän itse tullut?"

"Hän on kotona meillä, ompelemassa uutta jakkua Juosepille."

"Sinä vaatetat pojan liian vienosti ja pilaat hänen", lausui rouva.

"Anna ei ota mitään maksoa minulta," vastasi Martina, ujolla katsannolla taa'päin, ja samassa putosi se punainen vaate, jota kantoi päässänsä, alas niskaan. Edvardi katseli nyt erinomaisella huvituksella niitä kauniita kasvoja isoilla mustanruskeilla silmillä. Martina hoksasi heti sen nuoren miehen tutkivan katsannon ja löi alas silmänsä. Kirkkoherran rouva täytyi auttaa oveakin aukaisemisessa hätäytyneelle; siellä ulkona virkkasi edellinen;

"Sinä tahtoisit, uskon minä, kai mielelläs tietää, kuinka äite
Pentinpojan on laita. Hän on häijy, hän, ja pahasti käy hänen vihdoin.
Hän lähetti yönä menneenä miestäni perään, kuitenkaan ei ole hän
vaarallisesti kipeä — vastapäiten!"

"Jumala on todistajani, etten minä toivo hänen kuolemaansa," sanoi
Martina.

"Minä uskon sinun," vastasi rouva. "Miehelläni oli kova kamppaus hänen kanssansa; hän oli myöntymätön; mutta mieheni pysyy siinä, ettei hän yhteenvihi Uotia kenenkään muun kanssa kuin sinun. Toisella erää kerron enemmän sinulle," lausui kirkkoherran rouva, kääntyvä ympäri mennäksensä saliin. Martina sanoi nyt itkien:

"Ah, paras kirkkoherran rouva! en tiedä mitä on tullut hyvälle pojalleni sitte muutaman päivän. Hän ajattelee ja puhuu ainoasti isästänsä. Minä täydyn jutella Uotista siksikun poika nukkuu, ja huomeneltain on taas hänen ensimmäinen sanansa isästä. Kouluun ei mene Juoseppi enään millään ehdolla, sen on hän kalliisti vakuuttanut; pojat ovat myös kovin häijyjä; he ovat antaneet Juosepilleni haukunta-nimen: 'maitosuu', lisäsi Martina hymyten kyynele silmin, ja kirkkoherran rouva naurahti myös, mutta heti kohta tuli viimemainittu taas yksivakaiseksi, sanoessansa:

"Herra tuolla sisällä on minun veljeni; minä täydyn nyt käydä hänen tykönsä. Sinä taidat joskus pyhinä tulla tervehtämään. Anna nyt nähdä, ettäs pidät pojan vähän kurissa. Minä uskon, ettet ainoasti sinä, vaan myös koko kylä pilaa pois piltin. Hyvästi nyt! Lykkää portti hiljaa kiini!"

Martina kävi nyt kotiapäin raskain askelein, ja sydämessänsä kuului taas rivi:

Käyn mä ulos aamuhetkin,
Kaikki katsovat mua,
Silmäni on kyyneleissä,
Unoksiss' en unohda.

Kirkkoherran rouva oli taas palannut saliin, ja veli selitti nyt hänelle surkuttelemisensa, että yksi niin kaunis vaimo kuin Martina piti riutuman pois surussa ja köyhyydessä.

"Sinä mahdat uskoa," sanoi sisär, "että Martina nyt on varsin toisenmuotoinen, kuin vuotta jälkeen pojan syntymisen. Puhutaan että se oli Anna kuin sai hänen taas virkoomaan lausumisellansa melkein tainkaltaisella: että jos Martina antaisi muotonsa ja olentonsa sillä muotoa raueta, niin juoksuttaisi hän vettä niiden myllyihin, jotka väittivät Uotin tehneen siinä hyvin ettei nainut senkaltaista mahoa."

Näin jutellessa veljensä kanssa ja vaihetteeksi kuunnellessa hänen puhuvan, piti kirkkoherran rouva myös korvaa sisälle toiseen kammariin. Nyt havaitsi hän kirkkoherran nousneeksi; hän hyräili nuottia, jota ehtoolla ennen oli laulettu. Kirkkoherran rouva istui pianolle ja lauloi taas veljen kanssa:

"Onni, murhe tasatkaamme!"

Kirkkoherra tuli nyt sisään, iloisesti hymyten laulaville.

Maatessansa oli hän kuitenki mahtanut kuulla yhtä ja toista, sillä hän sanoi pian kyllä jotenkin yksivakaisesti:

"Liina sä, Martina oli äsken täällä. Minä saan pyytää, että se on niin kuin olen sanonut! Meidän huoneessa ei saa hän enään käydä ulos ja sisälle niinkuin ennen."

"Kuinka? Suoveri on toki muuten niin lempeä," vastasi Edvardi.

"Olkoon miten onkin hän surkuteltava," lausui kirkkoherra vissillä kovuudella, "mutta hän ei ole käyttänyt itseänsä oikein, ja pitää siis varttoman kärsivällisesti, siksikun taidetaan luottaa hänen parannukseensa." — "Edvardi!" keskeytti kirkkoherra, "annas minulle yksi sinun oivista sikarreistas!"

Tämä oli hyvän merkki. Edvardi täytti pyynnön, ja pian istuivat he taas kaikin kolmin ystävällisesti keskensä puhellen ympäri pyöreätä pöytää.

YHDEKSÄS LUKU.

Kosiokulku ja karkaaminen.

Siltalassa ei tiedetty mitään suloisista soinnoista, jaa, ei yhtään laulua ollunna kuultu siellä ylhäällä seitsemään vuoteen, se tahtoo sanoa hamasta siitä ajasta kuin Martina sen paikan jätti. Muuten elettiin isosti talossa, siellä keitettiin ja paistettiin alinomaa; mutta ei kenenkään köyhän ollut siitä hyvää, sillä äite Pentinpoika antoi ylijääneen ruuan ennen pahentua, kuin tahtoi siitä mitään poislahjoittaa. Itse asuinhuone näkyi kummalliselta siinä lumisessa maanpaikassa. Se oli yltäyli, ankaraa ilmaa vastaan, siellä ylhäällä, verhottu lastupeitteellä ja nämät lastut olivat sivutut erinomaisella tulipunaisella värillä. Jotta siellä kun asuttiin, oltiin useammassa kuin yhdessä päällekatsannossa kuin ylhäällä keskellä tulta.

Tänä aamuna oli meno erinomaisen kuuma siellä ylhäällä Siltalassa. Äite Pentinpoika oli ainakin ollut levoton ja kiusoittava, mutta sitte unettomuutta potevan oli hänen kiusoituksensa tullut melkein sietämättömäksi, ja käsittämätöntä oli, kuinka hän itse sitä taisi kestää.

Varhain tänä aamuna oli hän huutanut miehensä ja pojan tykönsä: "Minä olen terves, minä menen ulos, jos vaikka henkeni heityisi, sen parempi, ainoasti minä kerta saan asian selväksi ja päätetyksi. Menkäätte ulos molemmin, minä tahdon pukea itseni vienosti nyt. Tänä aamuna pitää kihlaus tapahtua Myllärin Elsan kanssa! Älä sinä seiso neuvottomana, poikani pieni! Ole iloinen sinä, että minä autan sinua; sillä muuten ei tästä tulisi yhtä eikä toista. Mutta katso! sen minä vannon, että jos ei muu kukaan taida Kello-Taavetille ja kaikelle joukolle näyttää mitä he ovat — niin taidan minä ja tahdon minä sen myös!"

Miehet molemmat täytyivät nyt mennä ulos ja pukea itsensä juhlavaatteisin. Äite Pentinpoika itse, vaikka ei ollut ajastaikaan käynyt ulkona talosta, näytti tänäin itsensä ripeäksi, kuin olisi ollut nuori neito. Iso reki ajettiin porrasten eteen, vällyt ja peitot pantiin siihen, ja vanhemmat Uotin kanssa lähtivät Heljemyllylle. Ratsastava viesti lähetettiin edelläpäin sanan kanssa. Myllyn herrasväki otti luonnollisesti suurin ihmein vastaan sen harvinaisen etsikon; Mylly-äite näytti itsensä erinomaisen sydämelliseksi, ja Elsan täytyi olla ystävällisen, ehkä itkeneilläki silmillä. Uoti antoi vietää itsensä tupaan, niinkuin ei olisi hänellä itsellä ollut laisinkaan tahtoa — ja samassa kuin ensimmäiset lumihöykäleet alkoivat pudota laaksoihin, lyötiin kättä. Uoti oli nyt ylkä. Se oli kuin ei hän itse olisi ollunna tarjonnut elävää kättä, sillä käsi oli kylmä ja kankea; mutta vielä hengettömämpi ja vileämpi oli se käsi, kuin hänelle annettiin. Se oli kuitenkin yksi kädenkiinitys, ja Uoti autteli neuvottomuudessa ja murehessa itseänsä, kuinka parhain taisi; hän joi syvissä siemenissä runsasta juomaa. Niin istuttiin nyt siellä ylhäällä kestin liki ehtoota. Isä Pentti ei ollut myöskään väsyvä syömään ja juomaan, missä hän istui, kaksi suurta koiraansa, yksi kummallaki puolella, heittäen niille tuotuostakin isot möhkäleet ravinnosta. Selvästi näkyi isä Pentillä olleen se ajatus, että ihminen juuri siinä oli paljon etevämpi elukoita, kuin taisi nauttia väkeviä tuopittain ja kannuttain. Usein silitti hän juodessansa nyt yhtä nyt toista koiraa päähän, ikään kuin olisi hän tahtonut sanoa heille: tämän pidätän minä itselleni. Uoti oli vaadittu pysähtämään kyökkiin morsiamensa luoksi, tämän laitellessa joulu-lökäriä. Ukot molemmat ryyppivät aina hupaisemmin, jota enämmin aika kului, ja vaimot naineet istuivat tämän kaiken alla ahkerassa kanssapuheessa. Koska ukkojen molempain puhe sattui Uotiin, ja kuinka piti saataman loppu Martinan kohdasta, sanoi Myllyn-isä hymyten: "nuoruus on huono tähän aikaan."

"Jaa, ei siinä kelvollisuutta," vahvisti ukko Pentti. "Tuossa on nyt Uoti, poikani, sen saman tyhmyyden tähden vaivannut itseänsä ja meitä lähes seitsemän ajastaikaa: Mekös olisimme niin tehneet nuoruudessamme: emme suinkaan!"

"Mepäs olimme iloiset kuin käki, ja teimme asian yhtä hupaiseksi ja lyhyeksi, kuin hänkin tavallisesti. Eläköön vanha ja iloinen elo! Maljaas vanha kukku!"

"Maljaas ilo-käköinen!"

Niin istuivat ukot ryyppien ja pohjalla kerta toisen perään tyhjennettyjen lasien huutaen toinen toisellensa: käki ja kukku.

Lökätty viini tuotiin nyt sisään ja ukot täyttivät sillä korkeat lasit, joita he alinomaa tyhjensivät, helistellen keskenänsä ja jutellen yhden niinkutsutun lystillisen seikan toisen perään. Loppurivi oli muuttumatta: nykyinen nuoruus, ei se kelpaa.

Kyökissä istui Uoti kauan, sanaa hiiskumatta. Vihdoin lausui hän: "Sanos, minkätähden sinä otit minun, tietävä kyllä minun laitani!" Itkien vastasi morsian:

"Niin kauan kuin mailma on seisonut, ei ole, luulen, kukaan niin puhutellut morsiantansa. Mutta katsos, Uoti, se on yhtä minulle, että sinä niin kysyt, se on kunniallista ja hyvä alku, jos Jumalan tahto niin on, että me otamme toinen toisemme — ja siltä se tosiaanki näyttää. Katsos, Uoti, sinä et saa Martinaa, ja minä raukka — minun on tässä enämpi viheliäistä olla, kuin sinä taidat aavistaa'kaan. No niin, minä ajattelin näin: minä olen viheliäinen, enkä taida kestää äitepuolen tykönä, minä täydyn pois. Uoti ei saa sitä kuin hän tahtoo ja on myös viheliäinen: kukatiesi me kahden taitaisimme auttaa toinen toistamme. Ah, Uoti, sinä et taida ymmärtää mitä se tahtoo sanoa, että seisoa tuossa ja vaan nähdä päältä kuinka toinen, yksi vieras riipii ja raapii yhden rakastetun äiden kätköjä. Ajatteles, ainoasti häikittääkseen ja haavoittaakseen minua, antoi hän, kylläs ymmärrät — äiden oman kupin yhdelle palvelioista. Se on murhe loppumaton, katsella kuinka hän vääntää ja kääntää isän ja tekee hänelle kaikkea mitä tahtoo. Tiedätkös koska minä katselen kaikkea häijyyttä täällä kotona, niin nousee sappi kielelleni, ja jos täällä kauemmin viivyn, niin tulen yhtä pahaksi, kentiesi pahemmaksi. Ennemmin näkisin itseni kuusi jalkaa maan alla, ja olisiki jo kaiketi niin, ellei se hyvä kirkkoherran rouva olisi minua vähän ilahutellut."

"Minun on kauheasti mieleni paha sinusta," vastasi Uoti. "Mutta kuinkas on minun laitani, uskotkos? Minun äiteni pitäisi olla oikea äite, ja kuitenkin on hän kyllä häijympi kuin joku äitepuoli. En minä puhu kernaasti pahaa, mutta minä täydyn. Martina on auttanut minun kestämään kaikkea ja jos ei olisi häntä ollut, niin olisin jo aikaa juosnut tieheni. Ihmiset ovat muka syytelleet minua kevytmielisyydestä; minä en ole huolinut siitä; mutta nyt pelkään minä, tämän olevan minulta oikein pahasti tehdyn! Minä olisin hetemmin nähnyt sinun ilkeäksi ja häijyksi, jotta olisin saanut vaatia sinua, siksikun olisit hyljännyt minun. Nyt on mieleni haikea sinusta, ja minä en taida olla paha. Minä tosiaankaan en tiedä kuinka olettelisin. Minä luulen, asia on kyllä haikea sinusta, mutta minustakaan ei ole se parempi."

Yksivakaista oli se puhe, kuin he näin pitivät keskenänsä, morsiamen laitellessa viini-lökäriä. Mutta kun se oli valmis, kantoi hän sen ison maljan sisälle tupakammariin, sitä ennen — kantava lasin Uotille. Koska hän jälleen palasi, ryyppäsi Uoti hänelle muistoksi, ja neito täytti uudestaan hänen lasinsa, helistääkseen hänen kanssansa. Uoti sanoi nyt: "sinä olet tosiaanki kauniimpi kuin koskaan olen nähnyt. Eikä kentiesi ole niin tyhmästi, että he ovat vaatineet minua. Jos ei vaan olisi sentään sitä hakaa, niin olisin hyvinki tyytyväinen. Olisin nähnyt sinun seitsemän ajastaikaa sitte, semmoisena kuin nyt, jaa, sitte olisin tänäin huvillisin poika ja iloisin ylkä koko tienoolla. Ah, kuinka nyt juuri viiltää sydäntäni! Ole kärsivällinen minulle, minä en taida puhua sanaakaan enään!"

Uoti istui alas tuolille ja piti kädet silmillänsä; jonkun silmänräpäyksen perästä lausui hän kumisevalla äänellä: "Katsos niin on asiani! Kuules nyt, sinä et saa mitään puhua minun eli sinun vanhemmille! Tahdotko antaa kättä minulle sen päälle?"

Elsa antoi hänelle käden, vähän ihmetellen, ja Uoti jatkoi: "Juuri tänäin olen viestin kautta luvannut Martinalle, tulla häntä katsomaan. Minä en ole ajastaikaan puhutellut häntä, enkä poikaa, ja nyt minä täydyn täyttää lupaukseni. Sinä olet kelpo neito, ja minä tahtoisin kernaasti suudella sinua — mutta ei, minä en tee sitä; se olisi synti, niinkauan kuin en ole vapa!"

"Sinä olet kelpo mies, ja taidat somasti puhella'kin," sanoi Elsa hymyten; "kuinka tyhmiä ihmiset sentään taitavat olla: ne sanovat sinusta, ettet ole oikein järkevä!"

"Ihmiset eivät tunne minua, kukaan ei tunne minua paremmin kuin Martina; hän on ymmärtäväinen. Minun mitään lausumattani, on hän nähnyt päältäni ja ymmärtänyt, että, samassa kuin minä olen yksi rikkaimmista talollisen pojista koko tienoolla, olen minä kentiesi kaikkein köyhin. Martina on jutteleva sen sinulle; sillä hän taitaa sen paljoa paremmin kuin minä. Et sinä taida uskoa kuinka ymmärtäväinen hän on, kuinka siivo ja hyvä-sydämellinen — ja samalla kertaa niin iloinen ja … ja…"

Uoti taukosi äkkiä ja tirkisteli eteensä. Kenelle oli hän tätä puhunut? Sille, jolle hän äsken oli käden antanut! — Neito tirkisteli ei vähemmällä ihmeellä Uotia ja vaikea oli hänen saada selkoa ja käsitystä ajatusten erinomaisesta keskinäisestä sovusta. Tupakammarista kuului ukkojen korkea-ääninen kanssapuhe ja hekotus, huumaava kokonansa vaimojen molempain ahkeran ja matalaisen lörpötyksen. Vihdoin sanoi Uoti: "Niinmuodoin on minulla sinun sanas, ettet mitään hiisku kaikesta tästä kenellenkään, kuka hän olisi. Minä käyn pois nyt sinun tyköäs minun Martinani tykö — Martinani tykö — ja — ja — katsomaan minun — sinä tiedät — siellä alhaalla kylässä. Koska joulukuusi sytytetään, olen minä takaisin, ja olen silloin joko … mutta minä en tiedä enään, mitä sanon — Jumala olkoon sinun kanssas!"

Morsian taitanut ei vastata; hän seisoi vaan ihmetellen ja ääneti katsellen Uotia, joka painoi karvalakin päähänsä ja otti pahkasauvan käteensä. Siinä kun Uoti nyt seisoi, hupaisesti heiluttava raskasta sauvaa, näkyi hän sangen pulskealta, ja ei leikiteltävältä. Hän läksi pois heti kohta sitte kiiruhtavin askelein, ja Elsa istui alas liedelle syventyäkseen miettelemisiin. Palan ajan perästä kurkisti isä Pentti kyökkiin ja kysyi: "kuinkas on laita? Koirat vinkuvat sisällä. Missä Uoti?"

"Poissa."

"Mihinkä?"

"En saa sanoa. Mutta hän ei viivy kauaa."

"Vai niin! Minä tiedän kyllä missä hän on — älä sano mitään siitä ämmälleni, äläkä Heljenukolle. Onko sitte kauanki kuin Uoti läksi?"

"Joku minuuti vaan sitte."

"Kuules nyt, hiivi hiljaa kammariin ja tuo minulle hattu ja sauva; mut älä anna koirien päästä ulos! Ah, mikä hassu se Uoti, mutta sinä — sinä olet yksi muhkea neito!"

Elsa vetäyi takaisin ukon muistoista ja meni heti kohta noutamaan hatun ja sauvan. Varoittaen neitoa sanomaan, häntä perään kysyttäessä, että oli kohta tuleva takaisin, etääntyi isä Pentti. Sauva pitkällä edessä, ennen askeletta, kulki ukko nyt eespäin. Käyntö oli kuitenki vankka ja horjumaton.

KYMMENES LUKU.

Isä, poikaansa etsivä.

Uoti, tultuansa ulko-ilmaan, oli äkkiä kuin heräävänänsä ylös, ja hän kysyi itseltänsä: Mitäs on tapahtunut? ei mitään — niin lohdutteli hän itseänsä — ei juuri mitään jos en itse sitä tahdo. — Häntä kauhistutti kuitenki, kun ajatteli sitä kylmää kättä, kuin äsken oli hänen kiinittänyt, ja ikään kuin auttaaksensa sitä, lämmitti hän tietämättä omaa oikeata kättänsä kuumalla piipunpesällä.

Tässä pyydämme lukialta anteeksi unohduksemme, kuin emme ole jo aikaa ennen maininneet sitä, kuinka Uotin piippu monena vuotena oli hänen ainoa seuraajansa ja paras tietoinen neuvonantajansa.

Tie Heljemyllystä kylään ei ollut eksyttävä, kuitenki täytyi olla hoksaava, sillä toisella vierellä tietä oli äkkijyrkkä mäki alas laaksoon päin, ja lisäksi satoi nyt lunta isoissa höykäleissä. Uoti ei pian nähnyt laisinkaan tietä, kulkeissaan edespäin, itse muuttuneena vaeltavaiseksi lumi-äijäksi.

Hyvin tunteissa jokaisen puun, jokaisen pienen kivenki tien ohella, ollut ei hänen sentään vaikea pysyä tiellä. Jouduttuansa niin pitkälle, että seisoi mäen kukkulalla toisella puolen, käännähti hän tahtomatta taaksensa; monet kynttilät viittasivat hänelle Heljemyllyltä, ja hän kuuli sydämessänsä äänen kuiskuttavan: Neito hän on muhkea; monet monituiset ovat tehneet niinkuin sinäki ja kuitenki tulleet tyytyväisiksi ja onnellisiksi; käänny takaisin!…

Uoti kuitenkaan ei lainannut korviansa näihin; hän pitkitti menoansa, ja sitä tehden kuin astui alemma mäkeä, katosivat myös houkuttelevaiset kynttilät Heljemyllyllä. Hänen mielensä tuli huokeammaksi ja vakaasti sanoi hän itsellensä: "Minä en käänny takaisin kotia, en, minä tahdon ennemmin renkinä kaiken ikäni palvella muita, kuin hyljätä Martinan ja pojan. Minä en ole puhutellut heitä sitte vuosi ja päivä; mutta nyt pitää se tapahtua, ja minun Juoseppini saa riemun kutsua minua isäksi!"

Äkkiä seisahti Uoti, niinkuin naulattu. Isä! isä! huusi yksi lapsenääni syvältä metsästä. Ja vielä kerran kuului selkeämmin kuin ennen: isä! — "Sinä erehdyt", sanoi Uoti itsellensä, "ryypyt ovat menneet päähäs!"

Hän viritti uuden piipun ja siinä kun veti valkeata, osoitti hänelle valonvilaus isot jäljet nuoressa lumessa. Suittaa olla joku koira, joutunut harhajäljille — ajatteli Uoti — ja nyt pitkitti hän taas vaellustansa.

Mutt' oles vai! tuolta huutaa taas, kauempaa, se on miehen ääni: Uoti! — kuinka on laitas; oletko juovuksissa eli riivaavatko sinua häijynelkiset velhot?