SYSMÄLÄINEN

Kyläinen tarina

Kirj.

BERTHOLD AUERBACH

Saksankielestä ["Der Lauterbacher"] mukaillen suomentanut Kustaa Karjalainen [A. O. G. Genetz]

K. E. Holm, Helsinki, 1877.

Venäjän kirkonkellot soivat heleästi [kylässä oli sekä venäläinen että luterilainen kirkko]; niiden sävelet kaikuivat yhä kauemmaksi keskipäivän valaisemaan seutuun; ihmiset palasivat työstään kotiin päivälliselle. Nuori, solakka mies oli tullut kaupungilta päin tietä myöten. Hän oli kaupunkilaisen tavalla puettu ja kädessään oli hänellä mustankirjava pahkakeppi, johon monta nimeä oli piirretty. Nähdessään kirkonkylän levenevän edessään seisattui hän, kuunteli kellon soitantoa ja katsoi ympärilleen niihin kukoistaviin tuomistoihin, jotka olivat kylän kummallakin puolen. Hän tervehti kansaa, joka tuli hänelle vastaan vainiolta, erinomaisella ystävyydellä, aivan niinkuin olisi heidät tuntenut. Ihmiset kiittivät iloisesti ja katsahtivat kaikki vielä kerran taakseen hänen jälkeensä, arvellen, että se on varmaan joku kyläläinen, joka kaukaisilta matkoilta kotiin palajaa; hän oli muka heitä niin tarkkaan silmäillyt, eivätkä häntä kuitenkaan tunteneet.

Kun kellon viimeiset sävelet olivat vaienneet, kun pellolla kaikki oli äänettä, ei yhtään ihmistä enää näkyvissä ja ainoastaan leivot riemuilivat korkealla ilmassa, silloin vieras istuihe tienvarrelle, katseli vielä kauan kylään päin, otti viimein muistikirjan esille ja taaskin katsahdellen ympärilleen kirjoitti siihen:

"Kreikan ja Rooman kansat! Kyllä korkealle kajahtelivat voittoriemunne ja raikahtelivat sotatorvenne, mutta kristinusko yksin kaivoi malmin syvältä maan povesta ja kohotti sen korkealle ilmaan heilumaan ja kaikuansa kauas levittämään, hartautta, iloa ja surua herättämään. Kyllä ihanasti lienevät kanteleet ja rummut Jerusalemin temppelissä soineet; mutta nyt ei ole enää vaan yksi temppeli maan päällä, tuhansittain on kristinusko niitä pystyttänyt kaikkialle… Minusta oli taannoin, niinkuin kellot olisivat kaiullaan ilmoittaneet minun tuloni uuteen määräpaikkaani, niinkuin Jumalan ääni olisi minulle huutanut: terve tultuasi! Kyllä ihmetellen loitte katseenne taaksenne, te hyvät ihmiset, ettekä tietäneet, mikä meidän keskinäinen välimme tulee olemaan. Oi, voisinko saada näiden ihmisten sielut kokonaan valtaani, niin tahtoisin päästää heidät sitkeästä taikauskostaan ja antaa heidän maistaa hengen puhtaita iloja. — Mutta tuolla he käydä köntivät, ja samoin kuin eläin, joka kulkee heidän edellänsä, eivät halua muuta mitään kuin ravintoa ruumiillensa… Tämä siis on se paikka, jossa uusi elämä minulle alkaa: nämä notkot ja peltomaat, millä ajatuksillahan minä niitä vielä kerran silmäilen! Ah, maa on kaikkialla ihana ja iloa tuottava, missä kukkasia on. Ja vaikk'eivät ihmiset minua ymmärtäisi, ymmärrät sinä minut kumminkin, sinä ijänkaikkinen Luoja, ja hymyilet minulle lempeästi kun kuuntelen hiljaisia ilmaisemias… Tuolla seisovat puut soreasti kukkien, ja kylästä kuulen lasten iloa, lasten, joiden sydämiin minun tulee heittää sivistyksen valon säteitä…"

Hän herkesi kirjoittamasta; sauvaansa katsellen sanoi hän hiljaa itsekseen: "Joka haaralle olette hajonneet, te nuoruuteni kumppalit, muuta ei ole minulle teistä jäänyt, kuin tähän piirretyt nimenne, ja niiden kanssa minä nyt astun uuden elämäni kynnykselle, te kaikki minua seuraatte näkymättöminä. Minä lähetän teille sydämestäni tervehdyksen kevätilmaan, kaikukoon se teille vastaan lintuisten suusta ja virvoittakoon mieltänne!"

Äkkiä nousi hän seisaalleen ja kulki kylään.

Nyt tiedämme, että nuori tuttavamme on uusi kansakoulunopettaja. Hän kysyi koulun johtokunnan esimiestä ja häntä neuvottiin Hukkasen taloon.

Hukkanen istui pöydässä lukuisan perhekuntansa kanssa, kun vieras astui sisään. Kun oli ystävällisesti tervehditty, pyydettiin häntä pöytään käymään; opettaja vaan kiitti.

"Mitä nyt?" sanoi Hukkanen, joka kohta taas oli istautunut, kun ei antanut minkään häiritä itseään syömisessä, "tehkeä työ tiloa vieraalle. Tuo sie Heli lautane sukkelaa. Käykää istumaan tähän, opettaja. Meillä ei ole sama muoti kuin Inkeriläisillä, jotka sanovat: oisitta ennen tulleet; kuka meille sattuu tulemaan syöntaikana, se pöytään. Vaikka mihin muualle menisitte, ette enää saa niin mitään, ja tässä on keittoruokaa; täytyyhän teidän hyvänä pitää mitä talossa on. Sattuipa olemaankin oikein Karjalan ruokia: lammaskoalii ja keitinpiiraita."

Heli oli tuonut lautasen ja opettaja istunut pöytään, ett'ei näyttäisi epäkohteliaalta.

"Tuon minun Helini saatte sunnuntaikouluun oppilaaksi," sanoi Hukkanen tyhjennettyään kukkurapäisen lautasen.

"Noo, teillä ei mahda enää olla paljoa oppimista," virkkoi opettaja, edes jotain sanoakseen. Tyttö ujosti vaan katsoi lautaseen alas.

"Mitä! Heli, puhu sinäkin, ethän muulloin ole mykkä ollut, sanoppas, osaatko kaiken?"

"Ka lukiiha mie siks osoasin kutakuinki, vain kirjuttoa miun ei soa putillee, sormet on jäykällaiset ku kaiken viikkautta täytyy roatoa mitä mitäki."

Kaikki tytön sulous katosi yht'äkkiä opettajan mielestä, kun kuuli nämä murteelliset, raa'alla tavalla äännetyt sanat.

Kun oli syömästä päästy, tuli yksi renki, joka pöydässä oli istunut jotenkin likellä Hukkasta, isäntänsä eteen ja sanoi veistään tuppeen pistäessänsä:

"Tullooko miun lähtii yksin heposiin kansa pellolle?"

"Mene vaan, minä kohta tulen jälestä. Ota poika mukaasi Hiirakkaa taluttamaan, se ei taho oikein taipua."

"Elkeä työ hoppuilko, soan mie sen hallituks," sanoi renki ja meni raskailla askelilla tuvasta. Opettaja pudisti päätään.

Heli raivasi pöydän sukkelaan, sillä hänellä oli kiire päästä kyökkiin piikojen kanssa haastelemaan, mitä kullakin oli vastatulleesta muistuttamista.

"Potra poika," virkkoi Varpu, joka oli piioista vanhin ja Helin uskottu, "se sinuu silmäili niin jott' en mie tietänyt, kätöistäkö vai suukkoista heän siulle ojentaa. Mitäs sanot, eikö siin' ois siulle mies? Heän on vielä naimatta."

"Kernaammin mie jeän naimattomaks kunnes kivi vein peällä pyörii, ennenku hänelle mänisin."

"Oikeen sanot," virkkoi toinen piika, "heän vielä kahella kopralla pistäs siunki suuhuse; et sie nähnyt miten heä otti veihen oikiise ja kahvelin vasempaa käteese ja sitte kahella käillä syyvvä ahmasi, sitä mie en oo eläissän' nähnyt kenenkää tolkullisen ihmisen tekevän."

"Nii," sanoi kolmas, "ja sitte heä vielä veihellää leikkel piiraita palasiks."

Sill'aikaa kun tytöt kyökissä astioita pestessään opettajaakin vähän huuhtelivat, ei juuri pahasta sydämestä, mutta sentähden, että kerran oli niin aljettu, oli tuvassakin Hukkasen puhe jotenkin vähän ilahuttava.

"Kielestä päättäen," alkoi hän, "tuntuu kuin olisitte Mikkelin puolelta kotoisin."

"En juuri sieltä, minä olen Päijänteen rannoilta."

"No, niitä eroituksia me emme niin tarkkaan tiedä; mikä sitte pitäjän nimi on?"

Opettaja joutui vähän hämille, pani molemmat kätensä rinnalleen ja sanoi viimein maahan katsoen: "Sysmä."

Hukkanen purskahti kaikuvaan naurunhohotukseen, opettaja vaan katsoi totisesti eteensä; viimein virkkoi edellinen:

"Elkää pahaksi panko, mutta Sysmän tietää jok'ainoa lapsenkakara, onhan se laulussakin. Miksikä ette sitä paikalla suoraan sanoneet? Eihän se mikään häpeä ole. No te varmaan tiedätte sanoa oikean syyn, miksi juuri Sysmä on lauluun pantu?"

"Kuka sen voi tietää? luultavasti siinä ei ole mitään perää, sellaisia lauluja tekevät yksinkertaiset ihmiset, jotka valitsevat tämän tai tuon paikan nimen sen tähden, että se juuri sopii heille runomittaan."

"Ei se laulu ole niinkään tuhma, ja sill' on vielä hyvin lysti nuotti, sitä minä oikein kernaasti kuulen laulettavan."

"Sallikaa minun olla toista mieltä."

"Mitä siitä sallimisesta? vaikk'en sallisikaan, olisitte te kuitenkin toista mieltä, mutta virkkakaa vaan vapaasti: miksi?"

"Minä en voi ymmärtää, mitä tarkoitusta, mitä tolkkuakaan tuossa laulussa on:

"Sy sy Sysmässä sukkani hukkasin; Susi sukitta suikkikoon! Minä Sysmähän taas menen takaisin Sukan uutosen osteloon.

"Se ei ole muuta kuin paljasta lorua, ja sitäkö te sanotte lystiksi. Kuinka voipi laulu olla lysti, kun ei siinä ole tuon taivaallista tolkkua? Tolkuttomuusko se onkin se hauskuus."

"Niin, olkoon se nyt miten tahansa, mutta lystiä se on kuitenkin; se sopii niin aivan tesmälleen, kun sitä" — Hukkanen ei tässä enää voinut ajatuksiansa oikein selittää, hän vain löi näppiä molemmilla käsillään, ja jatkoi sitten: "niin tuota, kun sen perille oikein pääsee. Täällä on meillä eräs mies, Yrjö, siltä teidän pitää saada se kerran kuulla, niin sitten tekin sanotte, ett'ei sen lystimpää ole. Muutama irvihammas mulle kerran sanoi, että pitäisi laulaa 'kengästä' eikä 'sukasta' ja että sentähden Sysmä on pilkan alaisena, kun siellä kenkirajat vetelehtävät joka paikassa. Mutta mitä laulu nyt meihin koskee? Puhutaan jotain muuta. Onko teillä näillä tienoin tuttavia?"

"Ei ketään."

"No, kyllä täällä meillä löydätte hyviä ystäviä, vaikka ihmiset näillä seuduilla ovat vähän raakamaisia; eivät ne sitä oikeastaan ole, mutta siltä näyttävät kumminkin. Pikkusen pilkkaa mielellään laskevat, se on totta, mutta ei siinä ole pahaa tarkoitusta, täytyy vaan antaa takaisin aika tavalla; ja kun vaan ymmärtänet heitä oikein kohdella, niin saatat kääriä vaikka sormesi ympäri."

"Minä kyllä tahdon kaikkia ihmisiä rakkaudella kohdella."

"Niin, mitä minä olinkaan sanomassa, nyt teidän tulee tervehtiä koulun johtokunnan ja kunnan lautakunnan jäseniä, käydä heidän luonansa; ja vielä yksi asia, menkää myös vanhan opettajan luo, jolla jo on 25 vuotta ollut ero virastaan: hän on kunnon mies ja se olisi hänelle hyvin mieleen. Hän on vielä vanhan ajan ihmisiä, mutta myös kerrassaan kelpo mies. Minäkin vielä kävin koulua hänen luonansa, vaikka vähän minä kyllä tiedän. Edellinen opettaja tuli hänen kanssaan huonoon sopuun, sen vuoksi kun ei käynyt hänen luonansa; ja jos te tahdotte oikein tehdä hänelle mieliksi, niin antakaa hänen jonkun kerran sunnuntaina soittaa urkuja. [Kansakoulunopettajalla oli myös urkunistan ammatti.] Nyt näytän teille asuntonne, teidän kapineenne tulivat jo eilen."

Alakuloisen näköisenä kulki opettaja Hukkasen rinnalla kylän kautta. Hän oli tullut tänne niin jaloilla, ylevillä ajatuksilla, ja oli kolahtanut niin kovaa, kivistä todellisuutta vastaan. Usein kuuli hän takanaan sanottavan: toa on varmaan veres opettaja. Keskievarin kohdalla tuli heille vastaan Matti Väistö, joka oli lautamiehenä kunnallishallituksessa. Hukkanen esitti hänelle uuden opettajan. Muutamat olivat sen kuulleet ja nyt levisi siitä tieto kulovalkean nopeudella. Matti rupesi käymään heidän molempien kanssa.

Niin paljo rakkautta ja taipumusta opettajaan oli lapsissa, joiden sydämiin hän aikoi tunkeutua, että kiitivät tiehensä niin pian kun vaan kaukaa saivat häntä nähdä. Siellä täällä jäi kuitenkin joku rohkeampi poika seisomaan ja nyykäytti ystävällisesti päätään, eikä kohottanut lakkiansakaan, siitä luonnollisesta systä, ett'ei hänellä sitä päässä ollut.

Likellä koulukartanoa seisoi soma kuusi- tai seitsenvuotinen poika. "Tule tänne, Jussiseni," huusi Matti, katsokaas, opettaja, tuo on minun. Pitäkää häntä vaan kovalla, kyllä hän on hyväoppinen, mutta monesti huolimaton. Anna kättä opettajallesi, häntä sinun pitää rakastaa. Mitenkäs vieraille sanotaan?"

"Hyvä päivä," sanoi poika, rohkeasti kättä tarjoten.

Opettajan kasvot olivat ikäänkuin kirkastuneet, tämä tervehdys lapsen suusta ilahutti häntä suuresti. Hän oli taas omassa paratiisissaan, kun lapsen viaton mieli kääntyi häneen. Hän kyyristyi alas lapsen eteen ja suuteli sitä.

"Tahdotko mua rakastaa?" kysyi hän sitten. Jussi katsoi isäänsä.

"Rupiit sie opettajoa armaana pitämää?" kysyi Matti.

Poika nyykäytti päätään vastaukseksi, hän ei voinut enää puhua, sillä kyynelet olivat hänellä silmissä.

Ne kolme miestä menivät eteenpäin, poika juoksi kiireesti kotia, taakseen katsahtamattakaan.

Hukkanen ja Väistö näyttivät nyt opettajalle hänen asuntonsa.

"Tämä koti on vielä emäntää vailla," sanoi Matti, "kouluopettajalla pitää olla vaimo. Meillä nyt on ensi kertaa naimaton opettaja, mutta on täällä pulskia tyttöjä, katsokaa vaan ympärillenne. Parasta olisi naida täkäläinen; jos et itse ole paikkakunnasta kotoisin etkä siitä naikaan, niin jäätkin kokonaan vennon vieraaksi. Olenko oikeassa, vai en, lanko?"

"Kenties on opettaja jo valinnut jonkun itselleen," vastasi Hukkanen, "ja olkoon se kotoisin mistä hyvänsä, niin kyllä se täällä hyvästi vastaan otetaan."

"Niin, me pidämme hänelle tulijaiset," sanoi Matti, ajatellen: kyllä Hukkanen on minua viisaampi. Opettaja virkkoi:

"Minä olen ihan irtonainen, ja voin vielä hyvän aikaa katsella kassapäitä." Mutta itsekseen ajatteli hän: parempi apina kuin tuommoinen talonpoikaistallukka vaimona.

"Nyt elkää pahaksi panko," sanoi Hukkanen, mun täytyy lähteä pellolle. Minä olen heposen kaupassa ja täytyy katsoa minkälainen se on vetämään. No, näämmehän tän'iltana tosiamme. Jääkää hyvästi siks'aikaa. Lähetkö mukaan, Matti?"

"Lähen, hyvästi, opettaja, ja jos teillä aika pitkäksi käypi, niin pankaa kaksin kerroin."

Opettaja ei oikein ymmärtänyt tätä Matin vähän epäselvää kuvallista puheenpartta, joka oli tehty vertaamalla liian pitkään lankaan.

Kun miesten lähdettyä ovi jo oli kiinni, vetäisi opettaja sitä vielä kerran ikäänkuin vakuutukseksi itselleen, että hän nyt oli yksin. Hänestä tuntui mielensä hyvin raskaalta, eikä oikein tietänyt sanoa minkä vuoksi. Viimein johtui hänelle Sysmän juttu taas mieleen. Hän katsoi sitä raa'aksi ja törkeäksi kohteluksi, eikä muistanut koko sitä hyväntahtoisuutta, jota hänelle muuten oli osoitettu.

Semmoisia ihmiset ovat! Kun ovat suutuksissaan, niin pitävät aina vaan sitä yhtä mielessään, joka heitä loukkasi, ja unohtavat kaiken muun, vaikka se olisi kuinka lempeätä. Ensin opettaja istui kauan alallaan, sitten nousi kapineitansa purkamaan. Hänelle muistuivat koti-olot mieleen, kun näki tutut esineet ympärillään. Mutta pian hän taas vaipui ajatuksiinsa ja mietti itsekseen: tässä nyt olet, niinkuin erämaahan joutunut; mikä sinua ilahuttaa ja surettaa, sitä nämä ihmiset eivät tiedä olevankaan; esimiehesi ei ole muuta mitään kuin talonpojan tolvana, vielä päälliseksi ylpeä raakuudestaan. Saattaa näissäkin ihmisissä piillä henkistä voimaa, mutta sen päälle on kaikenlaista rikkaa karttunut, Tahdon kaikki voimani ponnistaa, vastustaakseni talonpoikaistumista. Jok'ikinen päivä tahdon perkaa koko olentoni, minä tahdon pysyä vapaana seuralaisteni vaikutuksesta. Minä olen nähnyt opettajia, jotka astuivat virkaan täynnä ajan vapaata henkeä, ja muutaman vuoden kuluttua ovat he kokonaan vaipuneet vanhan tavan orjiksi, muuttuneet talonpojiksi, ja heidän ulkomuotonsakin on tullut huolimattomaksi ja veltoksi. — Hän kirjoitti paperilipulle: muista! ja pisti sen peiliin.

Viimein hän kavahti seisaalleen ja läksi ulos kävelemään sitä tietä, jota oli tullut. Talonpojat jotka tekivät työtä pelloilla maantien vieressä, sanoivat: "No, mitä kuuluu, opettaja? joko alkaa kylä tuttavalta tuntua?" Opettaja vastasi lyhyesti mutta ystävällisesti; tämä heidän kainostelematon käytöksensä oudostutti ja melkein loukkasi häntä. Hän ei tietänyt, että nämä ihmiset luulivat itsellänsä olevan oikeutta siihen, koska olivat häntä ensin nähneet, hän heitä ensimmäiseksi tervehtinyt.

Kauan kuljettuansa sinne tänne vainioita myöten huomasi hän yksinäinen, sorean pihlajan. Hän katseli sitä joka puolelta, kunnes löysi oikean paikan. Silloin istuihe rajapyykille ja alkoi piirustaa.

Useammat talonpojat tulivat uteliaina sinne katsomaan. Pian levisi suusta suuhun sanoma: veres opastaja kirjuttaa kai puutki kirjaa.

Päivä painui illemmalle. Tyyntyneellä mielellä kääntyi opettaja kotiin päin. Matkalla yhtyi hänen seuraansa useampia talonpoikia; kursailematta astuivat rinnatusten hänen kanssaan ja paljo oli heillä kyselemistä. Vaikka tämä oli vieraasta hyvin rasittavaa, suostui hän siihen kuitenkin. Mutta se oli hyvin sopimatonta, että hän heidän kysymykseensä: eikö tämä ole kaunis seutu? vastasi: "no, käypihän tuo laatuun." Hän ajatteli, että täällä ei näkynyt olevan paljo kuvattavaa kaunista, mutta ei saattanut sitä kuitenkaan sanoa. Kun kirkontornin rumuus oli hänelle silmään pistänyt, kysyi hän: "Kuka on kirkon rakentanut?"

Ihmiset katselivat häntä ällistellen; he eivät voineet ajatellakaan semmoista aikaa, jolloin koko kirkkoa ei vielä ollut olemassa.

Kotonaan odotti opettaja Hukkasta, jonka luuli tulevan itseänsä noutamaan. Jo alkoi hämärtää, tiellä oli vilkas liike: opettaja yksin istui ääneti avatun ikkunan vieressä. Elävämmin kuin ennen juontui hänelle nyt mieleen, kuinka tarpeellinen ikuinen kumppali olisi, joka hänet oikein ymmärtäisi, niin ett'ei hän olisi ainoa hehkuva rinta kylmien aaltojen kesken.

Oli perjantai-ilta; nuoret pojat kulkivat laulellen kylän läpi. Kun tultiin opettajan asunnon kohdalle, oli juuri aloitettu kaunista laulua:

Mitä sinä itket ja mitä sinä suret Kultani kaunokainen? Elä sinä sentähen kantele murett' Ett' olet kulkevainen!

Vähitellen kuului laulu soinnahtuvan yläkylään päin. Opettaja tunsi olevansa syvimmässä sydämessään liikutettu. Hän tempasi viulunsa ja soitti kaipausvalssia; niitä säveliä ei oltu kylässä koskaan kuultu. Pian huomasi hän, että oli useampia ihmisiä kokoutunut huoneen edustalle; ilahuttaakseen itseänsä ja toisia soitti hän sitten vielä uuden lystikkään valssin. Naurua ja riemuhuutoja kaikui kadulta hänelle palkinnoksi.

Viimein kuitenkin kävi hänestä aika liian pitkäksi; hän läksi ulos ja kysyi vastaan tulevalta Matilta Hukkasta.

"Tulkaa mukaan," sanoi Matti, "keskievarissa hän käy mielellään, etenkin perjantai-iltoina."

Opettajan mielestä se tosin ei ollut paikoillaan, että johtokunnan esimies istui muiden talonpoikain kanssa keskievarissa, mutta hän meni kuitenkin mukaan.

Siellä saapui hän suureen seuraan ja vilkkaasen keskusteluun. Venäjänuskoisia istui tässä suomenuskoisten kansalaistensa keskellä.

Vähä aikaa oltiin ääneti sen perästä, kun opettaja oli tupaan tullut: mutta kohta kun oli tervehditty ja Hukkanen tehnyt viereensä tilaa, alkoi hän taas:

"Mitä te, opettaja, sanotte eläintenrääkkäys-yhtiöistä? Voipiko kukaan määrätä minulle, kuinka minun pitää menetellä oman omaisuuteni kanssa? Saapiko minua siitä sakoittaa?"

Opettaja siinä taas ei nähnyt muuta mitään kuin näiden ihmisten raakuutta; sen tähden hän suurella innolla puolusti poliisisääntöjä, jotka koskevat eläinten rääkkäystä; mutta Hukkanen vastasi:

"Kaupungissa olkoon minusta nähden tarpeellista, että kehoitetaan ihmisiä elukoitansa säästämään, mutta sakoittaa heitä siitä ei saa. Tuommoisella vossikalla eli vossikan rengillä tahi herraskutsarilla ei ole mitään oikeata rakkautta eläintä kohtaan, usein se ei ole hänen omansakaan, ja siitä ei puhumistakaan, että hän olisi sen itse kasvattanut. Mutta meillä, sen olen kyllä nähnyt, enemmän älistään jos lehmä kylmäksi kellehtää, kuin jos lapsi kuolee."

"Herrojen pitäisi ensin kohdella talonpoikia paremmin," sanoi Matti. "Entinen vallesmanni esimerkiksi sanoi koiralleen sulimmat sanat, mutta talonpojille vaan tiuskasi. Heidän pitäisi ensin perustaa semmoinen yhteys, ett'ei kukaan enää saisi sanoa talonpoikaa sinuksi."

"Niin," sanoi Hukkanen, "siinä se puntti seisookin, että virkamiehet nyt kernaasti tahtoisivat hallita eläimienkin yli. Saattehan nähdä, jos sillä tavalla jatketaan, niin kymmenen vuoden perästä vielä säädetään, mitä sinun pitää peltoosi kylvää ja milloin se pitää kesannoksi jättää; voipihan peltojaankin piinata ja niiden voimia liian paljon koettaa."

"Jos ihmiset eivät ole niin viisaat," sanoi opettaja, "että joka asiassa tietävät pitää määränsä, niin valtion velvollisuus on pitää kohtuuden puolta sakoittamalla."

"Ei, sata seitsemän kertaa ei, ei!" huusi Hukkanen, mutta vaikeni taas heti: joko lienee tahtonut hillitä kiihkoansa, vai eikö lienekään ollut hänellä mitään vastaan sanottavaa.

"No luuletteko, että valtiolla on oikeus sakoilla pakoittaa ihmisiä lapsiansa kouluun lähettämään?" kysyi opettaja.

"Kyllä, tiettävästi."

"Niin, mutta mistä syystä?"

"Sen tähden, että se on oikein."

"Mutta eihän muka ole valta pakoittaa ihmisiä olemaan hyviä."

"Ei, vaan rangaista heitä saapi, jos ovat pahoja, ja kuka ei laita lastansa kouluun, se tekee pahoin. Eikö niin?" lopetti Hukkanen kääntyen toiseen, joka äsken oli puhunut samaan suuntaan kuin hän.

"Se on tietty," vastasi tämä, joka oli kreikan-uskoisten opettaja. "Valtio on niiden holhoja, jotka eivät voi itsestään huolta pitää eikä itseään puolustaa. Niinkuin valtiolla on velvollisuus ottaa huomaansa lapsi, jos vanhemmat kuolevat, ett'eivät voi sitä hoitaa, niin pitää valtion myöskin sakoilla pakoittaa niitä vanhempia velvollisuuksiansa täyttämään, jotka joko tuhmuudesta tai pahuudesta laimin lyövät lapsiansa."

"Se on oikein, ihan tismalleen sanottu," virkkoi Hukkanen riemuiten.

Kääntymättä tähän muka kutsumattomaan puhujaan, mutta myöskin häntä karttamatta, sanoi opettaja:

"Jos valtio on alaikäisten holhoja, niiden, jotka eivät voi itseänsä auttaa eikä puolustaa, niin on sillä myös valta eläinten yli, jotka ovat samassa tilassa kuin lapset."

"Se vertaus ei pidä ryhtiään," sanoi Hukkanen nauraen. "Elkää, opettaja, pahaksi panko, mutta siinä ajoitte päin männikköön. Minulla on kotona orpovasikka, sillä eläinrukalla ei ole isää eikä äitiä enää elossa, täytyy, totta Jumala, saada kihlakunnanoikeus määräämään hänelle vörmyntärin."

Koko tupa kajahteli naurunhohotuksista. Opettaja koki kaikella tapaa selvemmin puolustaa mielipidettään, mutta ei päässyt sitä enää oikein tarkalleen selvittämään. Se oli kaikille aivan mieleen, että liian totinen puhe viimein oli kääntynyt lystimmälle polulle. Sen verran hän vaan sai lausuneeksi, ett'ei millään muotoa tahtonut panna lapsia nautojen kanssa samalle tasalle.

"Siitä ei puhettakaan," sanoi Hukkanen, "olettehan antaneet suuta Väistön Jussille, sitä ei tehdä eläville. Mutta nyt minusta näyttää niinkuin olisin saanut kolminkertaisen vakuutuksen siitä, että eläinrääkkäys-yhtiöistä lähtee yhtä paljo lisää, kuin jos sitoo kanoilta pyrstön pystyyn: ne pitävät sitä ilmankin kohti taivasta." Lystillisyys karttui nyt karttumistaan, kompasanoja lasketeltiin joka haaralta lakkaamatta ja tarkoin punnitsematta. Opettaja ei ollut sillä tuulella, että olisi mennyt muiden mukiin, päin vastoin tuli hän sydämensä pohjaa myöten pahoillensa, ja läksi pian pois keskievarista.

Toisena päivänä, joka oli lauantai, kävi opettaja koulun johtokunnan jäsenten luona, mutta ei tavannut ketään kotona. Viimein läksi hän entisen opettajan luo, ja häntä neuvottiin tien ääressä olevaan puutarhaan. Puutarhan takapuolelta, humaliston luota kuului puhetta. Opettaja astui sinne, näki siinä kaksi miestä ja sanoi lakkiansa kohottaen:

"Saisinko tavata koulumestaria?"

"Meitä on tässä kaksi yhden sijassa, he, he, he," sanoi vanha mies, joka paitahihasillaan piti lapiota kädessä.

"Minä tarkoitan entistä opettajaa."

"Minä se olen, ja tämä tässä on kreikan-uskoisten opettaja he, he," vastasi ukko viitaten vieressään seisovata.

"Hupaista tavata teidätkin tässä. Emmekö jo eilen liene toisiamme nähneet?"

"Kunko Hukkasen kanssa puhelitte?"

Vanhus heitti lapion pois, otti piipun suustaan, tempasi, takkinsa ja tahtoi sen pukea päälleen; mutta ystävämme esteli häntä.

"Eihän meidän kesken kursailemista tarvitse," sanoi hän, "oommehan virkaveljeksiä, minä olen uusi opettaja. Teidänkö omanne tämä puutarha on?"

"He, he, kenenkäs muuten?" vastasi vanhus; kaikkia hänen puheitansa seurasi kumakka, rinnan pohjasta tuleva nauru. "Terve tultuanne Karjalaan," jatkoi hän, antaen tulijalle kättä; tämän mielestä oli niinkuin olisi tarttunut oven rautaiseen ripaan, niin kovalta se tuntui.

Venäjän-uskoinen opettaja seisoi siinä neuvotonna, hieroen käsiänsä, eikä tietänyt, pitikö antaa vasta tulleelle kättä vai ei. Viimein hän kuitenkin astui esille, ojensi kättä ja sanoi erittäin ystävällisesti: "tulkaa terveenä." Vieras sanoi:

"Te voitte varmaan antaa mulle hyviä neuvoja, miten olla, kuin eleä; minä olen täällä niin peräti äkkinäinen."

"Sen minä voin hyvin arvata," virkkoi kreikan-uskoisten opettaja, "minäkin saavuin tänne vaan pyhän sinodan määräyksestä, enkä tuntenut yhtään sielua. Usein toivoin, että olisin saanut jonkun aikaa olla täällä tuntemattomana tullakseni tarkalleen tuntemaan vanhempien luonteet, sillä ilman vanhempien avutta ei voi lapsiin mitään vaikuttaa, sen tiedätte hyvinkin. Minulla oli senkin puolesta hankalampi, kun minun täytyi alusta alkain perustaa säännöllistä koulua, josta venäjän-uskoisilla siihen aikaan ei vielä ollut aavistustakaan. Minusta tuntui ensi aikoina, niinkuin olisin ollut toiseen maailmaan lumottuna."

"Niin, pian annoitkin lumota itsesi ja nait koko paikkakunnan kauniimman tytön, he, he, ja se, se olikin oikein," vastasi vanhus. Kääntyn meidän tuttuumme jatkoi hän: "Pitääpä teidänkin naida tyttönen meidän pitäjästä."

Ystävämme kavahti niin säikähtyneenä taaksepäin, että polki hyvin silitettyyn kukkaispenkkiin: hänestä tuntui ikäänkuin kaikki olisi ruvennut yhteen liittoon häntä parittaakseen. Pyydettyään anteeksi tekemästänsä vahingosta, virkkoi hän:

"Minä tarkoitin neuvoa pyytää, mitenkä käyttäytyä vanhempia ja lapsia kohtaan."

"Hyvin ankarasti vaan," sanoi vanhus, taaskin tasoittaen tallattua paikkaa. "Uudesta koulumeiningistä minä en ymmärrä mitään, siinä kysytään lapsilta: kuka on tuolin tehnyt? niinkuin sitä ei jo tietäis itsestään; siinä äännetään änkytetään p. k. l. m. niinkuin mykät, aapista ei enää olekaan."

"Oikein ankarastiko siis?" vastasi ystävämme kääntäen puheen toisaanne.

"Niin, jok'ainoa mies, joka kylässä liikkuu, on minun makeitani maistanut, ja sanoppas sinä, eivätkö vielä tänäkin päivänä pidä minua kunniassa?"

"Kyllä kai," sanoi kreikkalainen opettaja hymyillen. Vanhus jatkoi:

"Ja jos kylässä on kemut, niin ei pidä herrastella, noin vähän aikaa katsella, kuinka tuhma kansakin osaa huvitteleita; ei, siinä pitää olla itsen muassa. Hitto vieköön! Hulluimmissa tempuissa minä olen osallisna ollut, tolppatanssin ovat minulta oppineet, ja ristikisassa minä aina olin Kerttuni kanssa lökittämässä: vieläkin hypittää kun sitä ajattelen.

"Te olitte täkäläinen, saatoitte siis ennemmin olla semmoisissa osallisna."

"En minä ole täkäläinen: minä olen Wiipurin tienoilta syntyisin."

"Varmaan olette eläissänne paljon kokeneet?"

"Senpä luulen. Ne ihmiset, joilla nyt on noin kolmekymmentä vuotta ikää, eivät tiedä maailmasta niin mitään, nyt kaikki menee niin tasaista kulkua, kuin suksen latua myöten. Tuommoinen opettaja, minä en teitä sillä tarkoita, mutta mitä tietää nyt tuommoinen? Mitenkä paljon hän on maailmasta nähnyt? Kirjoissaan hän on nuhjaellut. Nyt kaikki sujuu siloista tietään, yks, kaks, kolm, koulupojasta seminaristiksi, seminaristista opettajaks. Minä olen ollut sotamiehenä, minä musikanttina, minä keräjäsihteerinä sen seitsemässä kihlakunnassa. Minä olen tullut tuntemaan Venäläiset, Ruotsalaiset, Saksalaiset ja muut pirulaiset"

Kello 11 lähdettiin puutarhasta; ystävämme kulki vielä venäläisen virkaveljensä seurassa keskievariin asti, joka oli hänen ruokapaikkansa.

Toisena aamuna sai opettaja paljon kiitosta urunsoittamisestaan. Yksityisistä joukoista, jotka kirkosta päästyä olivat kokoutuneet, kuuli hän useamman kerran lauseen: "hän sitä taitaa melkein niinkuin vanha opettaja." Hän meni nyt tämän luo ja tarjosi hänelle urkujen soittamista puolipäiväsaarnan ajaksi.

Vanhus nauroi aivan autuaana ja sanoi viimein, puhuen niinkuin aina lyhyissä poikkinaisissa lauseissa. "Niin, siitä voivat nuoret ihmiset jotain oppia, jos tahtovat. Minä olin puolen kolmatta vuotta ala-urkunistina Wiipurissa, he, he. Entinen, ylpeä tirehtööri karkoitti minut pois koko kirkosta, niin että koko vuodessa en käynyt ovesta sisään, sillä minä en voinut kuulla hänen rämpytystään, ja sen perästä minä vaan saarnan aikana olin kirkossa; kun ruvettiin virsiä laulamaan, niin minun täytyi mennä pakoon."

Vanha opettaja siis puolipäiväsaarnassa soitti urkuja, mutta teki pyhällä soitolla niin lystikkäitä hyppäyksiä, että nuori mies usein pudisteli päätään; mutta kaikkein muiden läsnäolevien kasvoilla loisti tyytyväisyyttä ja iloa.

Tästä ystävällisyydestä vanhaa opettajaa kohtaan kiiteltiin nuorta suuresti: mutta siitä, että hän oli arkipäivänä käynyt johtokunnan jäsenten luona, jolloin eivät kuitenkaan olleet kotona, siitä tuli hänelle yhtä paljo moitetta. Ei tuo eikä tämä kuitenkaan tullut hänen korviinsa.

Maanantaina alkoi koulu. Kirkkoherra, hyvätahtoinen ja jalomielinen mies, asetti paljon sisältävällä puheella uuden opettajan virkaansa koko koulun johtokunnan ja kunnallislautakunnan läsnä ollessa.

Siitä päivästä asti, kun koulu oli alkanut, söi opettaja kotonaan; keskievarin hälinä häiritsi häntä, sillä hän tahtoi olla aivan yksinänsä päästettyään lapsijoukon pois luotaan. Ylimalkaan hän vetäytyi kokonaan itseensä, toimitti virkaansa tunnollisesti, mutta ei pitänyt kanssakäymistä kenenkään kanssa; jonkun kerran vaan meni kävelemään venäjän-uskoisen tahi vanhan opettajan kanssa. Muiden kyläläisten, myöskin Hukkasen kanssa, oli opettaja yhtä vähän tuttu kuin tulopäivänä. — Hän ei käynyt koskaan keskievarissa eikä niissä seuroissa jotka iltaisin kokoutuivat pitäjäntuvalle. Kun koulutunnit olivat lopussa, kuljeskeli hän yksinänsä metsiä ja niittyjä myöten piirustellen tai kirjoitellen muistikirjaansa, ja pimeän tultua soitti tahi luki.

Kosk' emme saata piirustuksia tähän nähtäväksi panna emmekä taida musiikkikappaleita uudestaan soittaa, saakoot muistoonpanot tässä paikkansa sillä päällekirjoituksella, jonka opettaja itse oli niille pannut:

* * * * *

Kesämietteitä, mietiskellyt

Aukusti Opattinen.

(Heinikossa pitkällään.) Kaikessa elpymisessä, jokaisessa uudessa olemuksessa on jäännöksiä entisestä kesken sekoitettuina. Jos tarkkaan katselee nurmikkoa keväällä, niin huomaa paljon kuivaa kuloheinää vihannan ruohon välissä ja alla; sen täytyy ensin mädätä, tullaksensa höysteeksi uudelle elämälle. Mutta tässä mielettömät huutavat: ei tämä ole mikään kevät, eikä kevättä voi tullakaan, katsokaa näitä kuivia korsia tässä! Eikö ole myös koko hengen elämän laita sama? … eikö vanha opettaja ole myöskin tuommoinen tukku kuloa?…

* * * * *

Minusta on koko luonto kuvaus hengestä: minä ajattelen aina, että luonto on vaan naamus, jonka takana hengen kasvot piilevät. Noita talonpoika raukkoja! he elävät keskellä vapaata luontoa niinkuin kuoleman kodissa, eivät pelloissaan eivätkä metsissään näe muuta kuin mahdollista voittoa, kuinka monta lyhdettä viljaa, potaattisäkkiä, halkosyltä j.n.e. niistä tulee, mutta minä imen sitä kauneuden hengenhuokua, joka niiden yli heiluu. Minä tahdon jättää oleville onnillensa ne ihmiset, jotka keskellä tätä valoisata elämää vaeltavat pimeydessä, minä tahdon kohotaita kaikkien alhaisten, kurjain pyrintöjen yli, ja niinkuin mehiläinen tässä imee mettä ohdakkeesta, josta raavas vaan saapi raa'an ravintonsa, niin tahdon minäkin kaikesta imeä hengen hunajata. Auta minua, ijänkaikkinen Henki, eläkä anna minun tulla niiden kaltaiseksi, jotka ovat maassa kiinni, kunnes maa vieree heidän ruumiin-arkkunsa yli: ja te! te minun kansani suuret henget, joiden teokset ovat minua tänne seuranneet, vahvistakaa minua ja sallikaa minun aina istua teidän jalkainne juuressa.

* * * * *

Jokaisella pellolla on oma historiansa. Jos tietäisi ne muutokset, jotka ovat saattaneet pellon yhden omistajan kädestä toisen käteen, ja niiden ihmisten elämänvaiheet ja tunteet, jotka ovat sitä viljelleet, niin se olisi ihmiskunnan historia: samoin kuin pellon geologillinen muodostus, jos se olisi tutkittu syvälle aina maan keskukseen asti, toisi maanpallon historian ilmi.

* * * * *

Kaikki mitä maan päällä on, tulee jollekulle toiselle ravinnoksi, tai muuten käytettäväksi ja nautittavaksi: ihminen yksin omistaa itsellensä kaikki, mutta seisoo itse vapaana maan päällä, kunnes se avaa suunsa ja nielee hänen ruumiinsa. Minä olen siis omituisella tavalla tullut siihen jokapäiväiseen ajatukseen, että ihminen on maan herra; mutta se vaan onkin totta, omaa havaintoa, jonka omituisella tavalla havaitsemme.

Minä olen kerran kuullut ja lukenut, että ainoasti siinä, missä hyödyllisten koti-eläinten luku on suurempi kuin ihmisten, olisi yleinen varallisuus hyvällä ja onnellisella kannalla.

Onkohan hengenkin alalla sama laita, että mielettömiä täytyy olla enämpi kuin mieleviä?

Se olisi kauheata, jos niin olisi, ja kuitenkin…

* * * * *

Se on todistettu, että ihmiskunnan sivistys alkoi vasta maanviljelyksen kanssa ja sen kautta. Niin kauan kuin ihmiset vaan hankkivat ravintoansa metsästyksellä, kalastuksella y.m. semmoisella, olivat he melkein samalla kannalla kuin eläimet. Vasta aljettuansa ennakolta varustaa itselleen ravintoansa, siten että vaarinottivat ja johdattivat kasvien luonnollista kehkeämistä, siten että niitä istuttivat ja hoitivat, vasta silloin alkoivat pysyä yhdessä paikassa, rupesivat tutkimaan ja keksimään luonnon lakeja, vaikuttamaan sekä ulkonaiseen maailmaan että sen sisälliseen elämään.

Maanviljelys on kaiken sivistyksen juuri tässä maailmassa, mutta maanviljelijät itse saavat siitä vähimmän hyödyn. Pitääkö niin olla?

* * * * *

Uutterasti hunajata imeskellen pitäytyy mehiläinen kiinni kukkasessa, jota tuuli heiluttaa: niin ihminenkin nautitsee horjuvata maallista elämää, ja maa vapisee hänen allansa.

* * * * *

(Lammen rannalla.) Vesipisara, joka taivaasta putoo liikkumattomaan veteen, synnyttää hetkeksi poreen, joka sitten halkeaa ja sekaantuu lampiveden kanssa; vilkkaasen virtaan pudoten muuttuu se itse liikkuvan, elävän laineen osaksi. Onko minun olemukseni semmoinen pisara? Minä tahdon yhdistyä vilkkaasen virtaan, niin, niin…

* * * * *

Kaikki linnut pakenevat sadetta, pääskyset vaan iloisesti siinä lentelevät.

* * * * *

Se minussa usein vaikuttaa erinomaista tunnetta, että, kun lähden ulos kedolle hankkiakseni itselleni ruumiillisesti virkistävää väsymystä, ihmiset tulevat väsyneinä kotiin työstänsä; minusta on silloin usein ikäänkuin minun pitäisi hävetä, että silloin lähden kävelykselle.

Ainoastaan illoin ja aamuin huomataan valon sukkelat muutokset; kuitenkin se kaiken päivää on enenemässä puolipäivään asti ja siitä saakka samaten vähenemässä.

Eikö ihmishengen kehkeämisen ole sama laita?

Vaikka jo usein olen päivänlaskua katsellut, ei se ole koskaan ollut samallainen; tässä näytäksen luonnon ääretön moninaisuus, jonka vuoksi se onkin ijäti ihana ja uusi.

Auringon lasketessa luulet aina iltaruskon ulottuvan lännestä siihen paikkaan asti, jossa seisot; siihen asti näyttää vielä valoisalta, mutta jos käännyt taaksepäin näyttää kaikki pimeältä; ne taas, jotka seisovat takana päin, luulevat sen ulottuvan ainoastaan heihin asti. Niin jokainen määrää näköalansa oman kantansa mukaan, ja joka katoovaa valkeutta katsoo, arvaa sen ulottuvan vaan itseensä asti.

Minkä vuoksi on auringon lasku useimmista ihmisistä miellyttävämpi kuin nousu?

Senkö tähden, että harvat näkevät nousua usein, vaiko siitä syystä, että mikä on katoova, kuoleva likemmin koskee meihin? En sitä luule. Päivän laskussa tulee tämän näytelmän vienoksi salaiseksi päätökseksi yö ja sen rauha; mutta auringon nousulla ei ole mitään oikeata päätöstä, sen jälkeen tulee kirkas valo, päivän rauhattomuus ja hääriväinen hälinä. Kaunis on kuolema! ah kuin halajan…

* * * * *

(Hovinha'an takana.) Kun vaaja juntataan maahan, täytyy hiillyttää sen päätä, ett'ei se lahoisi; kehen hengen liekki käypi, se ei voi kuolla.

* * * * *

Yhden eläimen nahasta leikataan hihnat, joista toiselle tehdään ohjat, suitset ja ikeenjutta. Vertaus helppo.

* * * * *

Jos jollekulle ilmoittaa jonkun matkan liian lyhyeksi, niin hän väsyy kahta vertaa enemmän; tämä luultavasti tulee siitä, että yhä levottomasti toivoo pääsevänsä perille.

Minä olen myös liian lyhyeksi ajatellut sen tien, jolla elämäni tarkoitus on saavutettava.

* * * * *

Niittäessä täytyy vaan ottaa lyhyitä askeleita ja suoraan eteenpäin. Mitä harvempi apilas on, sitä enemmän väsyy niittäjä; silloin viikate vaan vuorotellen kolajaa kovaa maata vasten ja viilee tyhjää ilmaa, ja lopulla ei ole mitään aikaan saanut. Kuinka monta vertausta tästä saapi!!

* * * * *

Elon leikkuussa täytyy aina panna leikattu vilja taakseen, jossa sillä on kyllin tilaa; edessäpäin ovat uudet korret, jotka vasta ovat leikattavat; niin on meidän myös meneteltävä tehtyjen tekojemme kanssa: ne täytyy siirtää pois näkö-alaltamme ja käydä käsin uusiin tehtäviin.

* * * * *

Kun kaukaa katselen leikkaajia, mitenkä välistä ojentavat itseään, välistä taas kyyristyvät alas, näyttää minusta usein, niinkuin pitäisivät monimenollista rukousta.

* * * * *

Tuolla hovin puutarhan säle-aitaa maalataan viheriäisellä öljymaalilla. Kuiva puu lahoo tuulessa ja sateessa, jos ei sitä maalilla suojele. Luoja on kaikkien luomiensa päälle levittänyt varjelevaisen kuoren; mutta ihmiset repivät sen luonnollisen pinnan pois ja sitten täytyy hankkia keinotekoinen sijaan.

* * * * *

Ehkä sivistys ei ole muuta mitään kuin öljymaali, joka korvaa luonnollisen sulavuuden? Ei, se on jalostutettu, todellinen luonto; nämä tämmöiset ihmiset kuin täällä on…

* * * * *

Vanha salvomies Niskanen on niin hajamielinen, kulkee piiska kädessä vaan tietään eteenpäin ja sanoo aina itsekseen: naa, ruuna! huomaamatta, että ruuna on jo kolmekymmentä askelta taempana mennyt toista tietä. Eikö monelle hallitsijalle käy aivan samalla lailla?

* * * * *

Vastapäätä minun taloani on niin kutsuttu tulipalon paikka; siinä oli talo, johon kokonainen perhekunta, mummo, miniä ja viisi vunukkaa paloi; nyt lapset kernaimmin leikittelevät siinä, semmoisissa raunioissa on muuten harvinaisia piilopaikkoja. Mustia seiniä myöten kapuilevat punaposkiset pojat, peuhaten ja iloa pitäen. Niin nousee joka paikassa pian uusi elämä entisen sijaan; missä liekki ennen on raivonnut, siinä nuori sukupolvi huoletonna lyöpi leikkiä. Samaten on myös maailmanhistoriassa.

* * * * *

Nämä lehdet ovat kolmen kuukauden hedelmiä, joina kuukausina opettaja maleksi kedoilla ja metsissä. Ne olivat hänelle tuottaneet monta salaista moitetta, sillä kansa ei voinut ollenkaan ymmärtää, mitä kummia hänellä aina oli kirjaan pistettävää, vaan vaivasivat päitään kaikellaisilla arvauksilla. Luultavasti olette huomanneet, että hän pani kirjaansa monta havaintoa aivan tavallisista asioista, jotka olivat hänelle vielä uusia; ihmiset katselivat häntä suurilla silmillä ja pudestivat päitään, sillä he eivät ollenkaan voineet käsittää, kuinka semmoisissa asioissa voipi olla tietämätön.

Luultavasti on monellekin tapahtunut, kun on maalaiselta kysynyt tietä lähimpään kylään, että tämä ensin hämmästyy luullen itseänsä pilkattavan, mutta sitten neuvoo tietä sillä tavalla, kuin jos toinen tuntisi likiseudun. Mutta samoin käypi monelle sivistyneellekin: koska heillä itsellään on hengellinen eli aatteellinen piirinsä selvänä, niin luulevat, että jokainen sen käsittää, ja siis ilmaisevat ajatuksensa vaan puoleksi.

Opettaja oli vielä niin tuntematon kylässä, ett'ei kukaan tietänyt hänen nimeänsä. Yhden asian vaan oli jokainen kuullut, sen, että hän oli Sysmästä kotoisin, ja siihen nyt tarttui pilkkaamisen halu kiinni: tahdottiin häntä rangaista siitä, että hän oli niin ylpeä ja rahvasta karttavainen. Iltaisin kun kylän pojat tiesivät opettajan olevan kotona, tunkeutuivat he yhteen joukkoon hänen ikkunainsa eteen ja lauloivat lakkaamatta Sysmän virttä. Ja kun myös tiedettiin, että hän oli eläinten suojelusyhteyden ankara puolustaja, niin veisasivat tavallisesti päälliseksi toista laulua, joka kuului näin:

Jop' on laulu loppununna, Virsi vieno vierähtännä: Tuolla hiironen hitserti, Sen on näppihin nipistin.

Veiin veihen, riisun rauan, Päästän hiireltä hipiän; Kaivan silmän, kaivan toisen: Siin' on silmitön sikiö.

Tämä "ilkeys" suututti opettajaa. Mutta ei hän vieläkään tietänyt, mitä tämä kaikki merkitsi, ennenkuin entinen lukiolainen Aleksanteri liittyi poikaparveen; sillä vaikka tämä oli jo nainut mies, oli hän kuitenkin ensimmäisenä kaikissa vallattomissa kepposissa. Hän lisäsi nyt uuden värsyn, jota usein kerrottiin:

Sy sy Sysmässä siinnyt ja syntynyt oon, Sisus siitä mull' ylpeä on; Voi voi voisinko kääntyä takaisin, Oisin omalla oksallain.

Nyt huomasi opettaja, mitä nämä yhteenliittäytymiset merkitsivät, ja hän suri syvimmässä sydämessään sitä, että nämä ihmiset, joille hän soi ainoastaan hyvää, kohtelivat häntä niin pahalla tavalla. Sisässä opettaja oli suruissaan, mutta ulkona karttui ilo karttumistaan. Silloin hän kavahti pystyyn, tahtoi astua ikkunan luo ja puhua muutamia viisaita sanoja: mutta onneksi sattui hänen silmänsä viuluun, hän otti sen seinältä ja soitti höläytti Sysmän laulun nuottia suoraa päätä. Alaalla kuunneltiin ääneti, ei kuulunut sieltä muuta kuin estettyä naurunhikerrystä; mutta pian alkoi laulu uudestaan ja opettaja soitti viulullaan sen mukaan, vaikka kuinka usein olisi aloitettu.

Viimein astui hän ikkunan tykö ja sanoi ulospäin:

"Kas niin, oikeinko minä tämän tein?"

"Oikein," kaikui yleinen vastaus, ja siitä illasta asti pääsi opettaja tätä laulua kuulemasta, sillä nyt tiedettiin, ett'ei se häntä enää harmittanut.

Siitä ajasta asti alkoi myös opettaja olla ystävällisempi ja puheliaampi käytöksessään kansaa kohtaan; hän huomasi itsellään olevan ei ainoastaan koulussa, vaan myös sen ulkopuolella velvollisuuksia niitä ihmisiä kohtaan, joiden kanssa hän eli yhdessä.

Tämän päätöksen täyttäminen tuli hänelle piankin palkituksi runsaassa määrässä.

Muutamana sunnuntaina kirkosta päästyä näki hän, kylän kautta astuessaan, erään talon edustalla istuvan vanhan vaimon, jonka kädet olivat ristissä ja jonka pää vapisi; hän sanoi ystävällisesti:

"Hyvää päivää! Auringon paisteessa on teidän hyvä istua, eikö niin?"

"Jumal' antakoon, on kyllä, vieras kulta," vastasi tämä, päätänsä nykytellen. Opettaja jäi seisomaan.

"Te olette jo monta kesää nähneet," sanoi hän.

"Kahdeksan kahdeksatta, on sitä hyvä kappale aikaa eletty; seitsemänkymmentä ajastaikaa on ihmisen ikä, sanotaan raamatussa. Usein minusta tuntuu niinkuin kuolema olisi minut unohtanut; vaan kyllä Luoja minut korjaa, kun aika tulee; hän kyllä tietää, ett'en minä häntä pakene."

"Te kuitenkin yhä vielä näytte olevan hyvissä voimissa".

"En suinkaan — rintaani ahdistaa — mutta tämä tekee hyvää," vastasi hän näyttäen harmaita lankoja, jotka hänellä olivat sidottuna kumpaisenkin käsivarren ympäri, niin että suonet olivat pullistuksissa.

"Mitäs nuo sitten ovat?"

"Ka, nämä on puhdas neitsyt punonut aamulla varhain, syömättömällä suulla ja on sitä tehdessään lukenut kolme isämeitää. Jos ne sitoo käsivarren ympäri ja silloin lukee Herran rukousta yhdeksän kertaa, niin heittää ahdistamisen, — minua niin kovasti ryvittää," sanoi hän rintaansa osoittaen, ikäänkuin sillä selittäen syyn katkonaiseen puheesensa.

"Kuka sitte on langat punonut?" kysyi opettaja.

"Kah, minun poikani tytär, Katri, ettekö häntä tunne? Ketä te sitte olette?"

"Minä olen uusi opettaja."

"Ettekä tunne Katistani, vaikka hän on kirkonparvessa laulamassa. Mitkä ihmeen ajat nämä ovat, kun opettaja ei enää tunne parvilaulajoita. Minä olen myös ollut parvilaulajana, vaikk'ei sitä enää voi kuulla ryvitykseltäni: ja pulska tyttö minä olin: ei minun tarvinnut hävetä näköäni. Mutta 'Ei ole ajat niinkuin oli ennen, Entiset ajat on olleet ja menneet.'"

"Te kai hyvin rakastatte poikanne tytärtä?"

"Kuinkas muuten: hän on kaikista nuorin. Ohho! Kati kultani on niinkuin vanhan ajan ihmiset; hän nostattaa ja makauttaa minua eikä päästä pahaa sanaakaan: kernaasti soisin hänelle, että pian kuolisin, sillä hänen täytyy olla niin paljo kotona minun tähden; ja kun olen kuollut, niin tahdon vasta oikein rukoilla hänen puolestaan taivaassa."

"Taidatte paljon rukoilla?" kysyi opettaja, istuen penkille mummon viereen.

"Niin, mitä minä parempaa voin tehdä? Työstä ja puuhasta ei tule enää mitään."

"Onko teillä enemmän lapsenlapsia?" kysyi opettaja.

"On vielä viisi ja neljätoista lapsenlapsen lasta, ja Aleksanterille tulee pian viidestoista. Ettekö tunne häntä. Hän on myös kouluja käynyt, mutta on aika rasavilli; vaikk'ei mulla ole mitään valittamista, sillä minulle hän on aina hyvä."

Yht'äkkiä tuli talon takaa näkyviin tyttö, jota lumivalkoinen kana seurasi aivan likeltä. "Onko teillä hyvä olla, mummo?" kysäsi tyttö ohi mennessään, ja tuskin ylös katsahtaenkaan. Opettaja niin hämmästyi tytön ilmautumista, että hän kavahti seisaalleen ja tarttui lakkiinsa.

"Oliko se teidän poikanne tytär?"

"Oli kyllä."

"Sepä pulska neitonen," sanoi opettaja.

"Eikö se ole siivo tyttö? Vanha Yrjö seppä sanoo hänelle aina, kun tulee kylällä vastaan, että tyttö on aivan mummonsa näköinen. Yrjö seppä on ainoa niistä nuorukaisista, joiden kanssa minä olen tanssinut, joka vielä on elossa; mutta nyt on niinkuin olisimme tuhat virstaa toisistamme, hän istuu tuolla keskellä kylää eikä voi tulla minun luokseni, enkä minäkään pääse hänen tykönsä; totta meidän täytyy odottaa, kunnes tulemme yhteen hautausmaalla ja siellä saan tavata kaikki vanhan ajan ihmiset, ja taivaassa sitä vasta oikein aletaan elää. Aatami vainajani saapi kauan odottaa, ennenkuin tulen hänen luoksensa, taitaa aika käydä hänestä pitkäksi."

"Teitä kaikki kylän ihmiset varmaankin rakastavat," sanoi opettaja.

"Miten metsään huutaa, siten metsä vastaa. Nuorena tahtoisi kernaasti purra kaikki ihmiset kuoliaksi, muutamia rakkaudesta, toisia vihasta; mutta vanhaksi tultua jättää jokaisen rauhaan. Te ette voi uskoa, kuinka hyviä ihmiset täällä ovat; kyllä sen saatte vielä kokea. Joko olette paljon maailmassa liikkuneet?"

"En juuri ollenkaan. Isäni oli myös opettaja, hän kuoli kun minä olin kuusivuotiaana, ja pian sen perästä kuoli äitinikin; sitten tulin seminaarin normaalikouluun, siitä seminaariin ja tänä keväänä määrättiin minut tähän. Niin, hyvä emäntä, se on kovan onnen mies, joka tuskin muistaa, miltä äidin käden silitys tuntuu."

Vanhan emännän käsi pyyhkäisi äkkiä hänen kasvojensa yli, hänestä tuntui todellakin niinkuin korkeampi valta olisi häneen koskenut; hän istui siinä silmät ummessa, silmät vapisivat, posket hehkuivat: ikäänkuin heräten tarttui hän vanhan emännän käteen ja virkkoi:

"Saanhan minäkin luvan kutsua teitä mummoksi?"

"Aivan kernaasti, hyvä, armas mies, yksi vunukka enemmän tai vähemmän on minulle yhden tekevä: olkoon siis niin, minä rupean sukkiasi neulomaan, ja saat tuoda rikkinäisetkin parsittavaksi."

Ylevällä nautinnolla istui opettaja nyt vanhan vaimon luona eikä tahtonut ollenkaan lähteä pois. Ohitse kulkijat ihmettelivät, kuinka tuo ylpeä mies niin tuttavasti puheli vanhan Annan kanssa.

Viimein tuli mies ulos tuvasta, hieroen silmiään ja itseänsä ojennellen ja kiskotellen.

"Saitko levänneeksi, Pekkoseni?" kysyi mummo.

"Sain, mutta sivuja vielä riivatusti kivistää tuosta leikkaamisesta."

"Kyllä se taas paranee, ei Luoja anna kellenkään vahinkoa tulla työnteosta," vastasi äiti.

Opettajalle juohtui mieleen, kuinka ihmisten kyyristeleiminen oli hänestä näyttänyt monimenolliselta rukoilemiselta. Kun olivat toisiansa tervehtineet, seurasi hän Pekkoa pelloille.

Pekko rakasti semmoista kanssakäymistä, jossa ei tarvinnut mitään tarjota, joka siis ei tullut mitään maksamaan; hän oli sentähden ihastuksissaan opettajan herttaisuudesta ja ymmärtäväisyydestä, sillä tämä kuunteli häntä tarkkaan, kuinka hän selitti talouttaan, Aleksanterin elämäkertaa ja monta muuta asiaa.

Iltasella kertoi Pekko kaikille ihmisille, ett'ei opettaja ollut niinkään hullu; kieli vaan ei tahtonut sujua, ei ollut hänellä muka oikein hyvä supliiki.

Mutta opettaja kotiin tultuaan kirjoitti muistikirjaansa: "hurskaus yksin pysyttää ihmisen vanhoillakin päivillään rakastettavana, vieläpä tekee hänet kunnian-arvoiseksi ja pyhäksi; hurskaus on sielun lapsuus; vaikka ihminen nähtävästi taaskin muuttuu lapseksi, niin tämä muutos kuitenkin levittää suloisen sädekehän-tapaisen lempeyden koko olennon yli. Kuinka kovia, raakoja ja rumia ovat nautinnonhimoiset, itsekkäät ihmiset vanhuudessaan, kuinka ylevä oli tämä vaimo taikauskossansakin?"

Vielä muutakin kirjoitti opettaja muistikirjaansa, mutta pyyhkäisi sen taas paikalla pois. Katkerasti itseään syytellen istui hän kauan yksin; viimein läksi hän ulos kadulle, hänen sydämensä oli niin täynnä; hänen täytyi päästä ihmisten seuraan; poikien laulanta, joka kajahteli kauas ympärille, vapisutti hänen rintaansa, ja hän sanoi: "Onnellinen minä, se hetki on minulle tullut, että ihmisten laulu minua syvemmälti liikuttaa, kuin lintujen; minä kuulen veljellisen huudon. Oi Jumala! minä rakastan heitä kaikkia!"

Niin käveli hän vielä kauan pitkin kylää, sydämessään tuttavasti puhutellen kaikkia, mutta ei sanaakaan suusta saanut, Tietämättä, kuin se oli tapahtunut, seisoi hän äkkiä Pekon talon kohdalla: kaikki oli hiljaista ympärillä, ainoastaan alatuvasta, jossa mummo eli muonamuorina, kuului rukousten yksitoikkoista hörpötystä.

Vasta myöhään yöllä palasi opettaja kotiin, kaikki oli ääneti, ainoastaan siellä täällä kuului kahden rakastavan hiljaista sopotusta. Kun hän viimein tuli kammariinsa, jossa ei ollut ketään, joka olisi vastannut hänen puheesensa, joka olisi katsahtanut ylös häneen ja hänelle sanonut: iloitse, sinä elät ja minä elän kanssasi — silloin rukoili hän ääneen Jumalata: "Herra! anna minun löytää se sydän, joka minun sydäntäni ymmärtää."

Toisena päivänä eivät lapset voineet ymmärtää mitenkä opettaja tänään oli niin mahdottoman iloisen näköinen. Välitunnilla lähetti hän Matin Jussin keskievariin sanomaan, ett'ei tänä päivänä tarvinnut lähettää ruokaa hänelle kotiin, sillä hän tahtoi itse sinne tulla.

Se ei tahtonut oikein soveltua, että opettaja niin korkealle lentävillä ajatuksilla läheni sitä elämää, joka liikkui hänen ympärillään; hän kyllä saattoi pidättyä omia tunteitaan muille julkaisemasta, mutta sitä ei voinut estää, että moni ruma ja ilkeä asia tuli hänen näkyviinsä ja kuuluviinsa.

Isossa tuvassa, jossa hänelle syödä annettiin, tapasi hän keskievarin emännän vilkkaasti puhelemassa toisen vaimon kanssa.

"No," sanoi emäntä, "eilis-iltana siulle tuotii ukkos kotii hyvin kylläsenä; se olj aika hutikassa; ku mie oisin nähnyt, jotta toiset koatoat hänelle viinoa oluen keskee, ni oisin mie heitä opettanut."

"Nii," sanoi toinen vaimo, "heä olj aika lastissa, ihan niinku täpötäys säkki."

"Nii, ja vielähä sie niitä toisii kiitit niin kauniisti, mitäs sie heille sanot? Hyö niin nakrettii, jott' ei tahtonut loppuu tulla."

"Mie heille sanon, jotta suur kiitosta, paljo kiitoksii teille, miehet; kost' Jumala. Ni hyö miulta kysy tää, jotta mistä sie kiität? Ni mie toas virkan, jotta kiitetäähä sitä, jos toine tuop pikkaraisen potsinki, ammunka aika siasta pitää tuojalle kost' Jumala sanuu."

Opettaja pani kahvelin pois, kuullessaan tämän törkeyden; mutta pian taas rupesi edelleen syömään, ja ajatteli hymyillen, kuinka onnettomuus ja kiivastus usein tekevät ihmisen sukkelaksi.

Mutta aina kun talonpoikain raa'at tavat ja puheet loukkasivat opettajan tunnetta, ei hän kuitenkaan enää kääntynyt luonnon, kaikkien äidin puoleen, vaan uuden isoäitinsä Annan puoleen, jolta hän sai monta selitystä sikäläisten ihmisten elämästä ja tavoista. Moni sanoi sentähden, että vanha mummo oli hänet lumonnut. Niin ei kuitenkaan ollut. Sillä vaikka hän kyllä kernaasti haki virvoitusta tämän lempeästä sydämestä, niin saattoi kuitenkin pikemmin sanoa, että Kati oli sen hänelle tehnyt, vaikk'ei opettaja ollut häntä nähnyt kuin kerran, eikä vielä sanaakaan puhunut hänen kanssaan. "Onko teillä hyvä olla, mummo?" Näitä sanoja hän usein kertoeli itsekseen, ne hänestä kaikuivat niin lempeästi, niin soinnullisesti, vaikka olivat lausutut raa'alla murteella, vieläpä itse murrekin oli niiden kautta saanut erinäisen vienouden ja suloisuuden.

Entisten päätöksiensä koko voimalla vastusti tuttavamme taipumustansa talonpoikaistyttöön, mutta niinkuin aina käypi, keksii rakkaus monta keinoa; niin sanoi opettajakin itsekseen: "Hän on nähtävästi hyvän mummonsa kuva, ainoastaan tuoreempi, uudemman ajan valaisema kuva. Onko teillä hyvä olla, mummo?"

Muutamana iltana opettaja taas istui mummon luona, niin tuli tyttö hehkuvilla poskilla, sirppi kädessä pellolta, pitäen esiliinaansa varovasti koossa; hän astui nyt mummonsa luo ja tarjosi hänelle esiliinastaan kypsiä vaaramia.

"Tiedäthän sinä, Kati, että on tapana ensiksi tarjota vieraille," sanoi isoäiti.

"Nakoa tästä, opettaja," sanoi tyttö vilkkaasti katsahtaen häneen; opettaja otti punastuen yhden marjan.

"Syö sinä itsekin," sanoi mummo.

"Kiitoksii, syökeä vai työ kahen kesken."

"Mistäkäs sinä nämä sait?"

"Toalta alaalta meijän pellon pientarelta, tijjättähä työ sen voapukiston," vastasi tyttö ja meni sisään.

Opettajan mielestä oli aivan omituista, että samasta paikasta, jossa hän ensi päivänä täällä ollessaan oli piirustanut puun, sieltä toi nyt tyttö kypsiä marjoja.

Kati tuli pian taas sisästä, valkea kana aivan hänen jäljissään.

"Minnekäs taas niin pian, Katri neiti?" kysyi opettaja, "ettekö tahdo vähän istua meidän kanssamme?"

"Kiitoksii vain, mut mie tahon vielä ennen iltasta pistäytyy vanhan opettajan luona." [Kati tosin aina puhui aivan murteen mukaan, mutta me muutamme sen niin paljon kuin mahdollista kirjakielen mukaan, että sitä paremmin ymmärrettäisiin.]

"Jos suvaitsette niin minä seuraan teitä," sanoi ystävämme, ja läksi mukaan, vastausta odottamatta.

"Käyttekö usein vanhan opettajan luona?"

"Se on tietty, heän on näet miulle sukuu, hänen eukko vainoa olj miun mummonj sisar."

"Voi niin, no sepä oli oikein iloista kuulla."

"Mitenkäs niin? Tunsittako työ miun tätii."

"En, minä muuten vaan."

Nyt olivat tulleet vanhan opettajan puutarhaan, Kati sulki sukkelaan puutarhan portin, jättäen kanan ulkopuolelle seisomaan ikäänkuin vahdiksi.

"Mistä se tulee," kysyi opettaja, "että kana noin aina juoksee teidän perästä? Hyvin harvoinhan semmoista näkee?"

Kati seisoi hämillään huiviansa näpelöiden.

"Ettekö tohdi sitä minulle sanoa," kysyi opettaja taas.

"Kyllä tohdin, kyllä voisin, mutta — ette saa minua nauraa, ja teidän täytyy luvata, ett'ette sano sitä muille; he muuten rupeisivat minusta pilkkaa tekemään."

Opettaja tarttui nopeasti tytön käteen ja sanoi: "sen lupaan niinkuin valan vannomalla." Hän ei enää päästänytkään kättä irti, ja kainosti katsoen alas sanoi tyttö:

"Minä, minä oon, minä olen hautonut tämän kanan povessani; hautojakana säikäytettiin pois, se juoksi tiehensä ja jätti munat silleen, mutta minä kun yhtä munaa katselin kynttilää vasten, niin näin että siinä on pikkarainen pää, ja silloin minä sen otin omakseni… Te ette saa mua nauraa, mutta kun poikanen sitten tuli ulos munasta, niin minä ilosta en voinut itseäni hillitä; minä sille tein pienen höyhentilasen, purin sille leipää, syötin sitä, ja toisena päivänä se jo juoksenteli pöydällä. Siitä ei tiedä kukaan mitään, paitsi mummoni. Sen tähden kana on minulle niin uskollinen, että kun lähden pellolle, niin täytyy se salvata kotiin, ett'ei juoksentelis minun jäljissäni. Ettehän minua naura?"

"En suinkaan," sanoi opettaja ja kävi vielä jonkun matkaa käsi kädessä Katin kanssa, mutta sitten kirosi itsekseen vanhan opettajan järjestystä ja säästäväisyyttä, joka oli tehnyt tien niin kapeaksi, ett'ei kaksi mahtunut vieretysten käymään.

Ystävämme hyvin suuttui, kun vanha opettaja tavattoman pikaisella naurulla huusi tulijoille vastaan:

"Joko tunnette toinen toisenne? Enkö sitä sinulle jo aikoja sanonut, Kati, että sinun pitää saaman kouluopettaja?"

Tämä liian aikainen kajoominen vasta puhkeamassa olevaan kukkaan, koski kipeästi opettajaan, kuitenkin hillitsi hän närkästymistään ja oli vaiti; mutta hän ihmetteli, että Kati, ikäänkuin ei olisi mitään sanottu, alkoi puhua:

"Eno, teidän pitää huomispäivänä leikkauttaa otranne alapellosta, muuten alkavat jyvät karista tähkistä, ne on jo liian tuleentuneet."

Siellä puheltiin vähä, Kati näytti kovin väsyneeltä, hän istausi penkille puun eteen. Molemmat opettajat puhuivat kyllä keskenään, mutta sill'aikaa nuori ystävämme yhä katseli tyttöä niin terävästi, että tämä monta kertaa pyyhkäisi kasvojaan esiliinalla, luullen tulleensa nokeen kyökissä, kun pani potaatit tulelle. Mutta ystävämme huomio oli aivan toisiin asioihin kiintynyt. Hän nyt vasta ensi kerran havaitsi, että Kati vasemmalla silmällä katsoi hiukan kieroon; mutta tämä ei ollut suinkaan rumaa, vaan antoi päin vastoin tytölle vienon ja ujon näön, joka hyvin sopi yhteen kasvojen muun muodon kanssa: hienon, hoikan nenän, aivan pienen punahuulisen suun, pyöreiden, vienosti rusottavien poskien kanssa — nuoren miehen silmät pysyivät mielihyvällä tätä kaikkea katselemassa. Viimein kun oli virkaveljelleen antanut monta hullua vastausta, huomasi hän, että oli aika lähteä pois; hän jätti hyvästi, ja Kati sanoi:

"Hyvää yötä, opettaja."

"Eikö mulle anneta kättä jäähyväisiksi?"

Kati pisti sukkelaan molemmat kädet selän taakse.

"Meillä ei kysytä, vaan otetaan kättä, he, he," sanoi vanha opettaja.

Ystävällemme ei tarvinnut kahdesti tätä neuvoa antaa, vaan hän hyppäsi puun taakse tarttuakseen Katin käteen, tämäpä taas pani kätensä sukkelaan syliinsä.

Opettaja ei uskaltanut ruveta hänen kanssaan sylipainiin, vaan hyppeli vielä useamman kerran edes taas, kunnes viimein kompastui ja lankesi Katin eteen, niin että päänsä sattui tytön syliin, tämän käden päälle; kauan arvelematta painoi hän tulisen suutelon tälle kädelle, sanoen sitä mielessään omakseen. Siinä asemassa hän pysyi jonkun aikaa nousematta, kunnes viimein Kati, molemmilla käsillään peittäen hänen kasvonsa, nosti hänet ylös; hämmentyneenä ympärillensä katsellen sanoi tyttö:

"Nouskaa ylös, ettehän lie loukanneet itseänne? Näetten, mitä semmoisesta leikinteosta tulee; elkää vaan antako tuon enoni opettaa teille mitään liikaa."

Opettaja nousi seisaalleen ja Kati kumartui nopeasti alas, esiliinansa sisäpuolella pyyhkiäkseen hänen likautuneita polviaan; mutta opettaja ei sitä sallinut, hänen sydämensä tykytti pikemmin, kun hän näki tätä nöyrää itsensä-alentamista. Pian seisoi hän taas puhtaana siinä ja sanoi Katille uudestaan hyvää yötä; tämä katsoi maahan, mutta ei kieltänyt häneltä enää kättänsä.

Lentävillä askelilla meni opettaja sieltä; näytti siltä kuin hänen jalkansa tuskin olisivat maahan koskeneet, niinkuin joku korkeampi valta olisi häntä kantanut; sanomaton voiman tunne täytti hänen sisimmän ytimensä, hänestä tuntui niin helpolta ja huokealta, kaikki ihmiset katselivat häntä kummastellen, sillä hän hymyili heille aivan peittelemättä.

Mutta niin äkkiä vaihtelee ihmisen mieli, että opettaja kohta tämän ensimmäisen riemun perästä kotonaan istuen surkeasti syytteli itseään: "Sinä olet liian pian antautunut himon valtaan," sanoi hän itsekseen. "Onko tämä lujuutta? Sivistymättömälle talonpojan tyttärelle olet antautunut, olet menettänyt itsesi. — Ei, ei, nämä kasvot ilmaisevat hienon, hellän sielun." Monenlaisia muita ajatuksia syntyi hänessä; hän nyt tunsi talonpojan-elämän, ja vielä myöhään kirjoitti hän muistikirjaansa: "Hopearisti joka hänellä on rintansa päällä, minun mielestäni kauniisti kuvaa hänen pyhyyttään, lähenemättömyyttään ja koskemattomuuttaan."

Kati taas kotonaan ei syönyt yhtä palaa iltaiseksi, ja omaiset toruivat häntä, että hän oli liian paljon päivällä muokkautunut ja varmaankin vielä auttanut vanhaa opettajaa puutarhantyössä; hän vaan kielsi ja siirtyi pian mummonsa luo, jonka kanssa hän makasi samassa huoneessa.

Kauan iltarukouksen perästä, kun kuuli mummon yskivän ja siis tiesi hänenkin olevan vielä valveella, sanoi tyttö:

"Mummo, mitä se merkitsee, kuin kättä suudellaan?"

"Että kättä armaana pidetään."

"Eikö muuta mitään?"

"Ei."

Taas vähän ajan päästä sanoi Kati: "Mummo."

"Mitä, kultaseni?"

"Oli mieli kysyä teiltä jotain, mut enpä sitä muistakaan."

"Niin makaa siis, sinä olet väsyksissä; jos se oli jotain hyvää, niin on siihen aikaa huomisaamunakin, kyllä se taas juohtuu sinulle mieleen."

Kati kääntelihe unetonna vuoteellaan. Hän uskotti itselleen, ett'ei voinut sentähden nukkua, kun oli muka antanut nälän mennä ohitse; hän siis väkisen nieli leipäpalasen, jonka oli ottanut mukaansa kaikkia vaaroja varten.

Opettaja oli myös sill'aikaa saanut oman asiansa selville. Ensin hän oli päättänyt koettaa itseään ja taipumustansa, olla jonkun aikaa Katia näkemättä; mutta viimeisellä tuli hän kuitenkin siihen viisaampaan ja ilahuttavampaan päätökseen, että päin vastoin hyvin usein tapaisi Katia ja kaikella tavoin tutkisi hänen mielenlaatuaan ja sivistyksen kantaansa. Toisena päivänä hän siis meni vanhan virkaveljensä luo ja pyritti häntä kävelykselle lähtemään; hän hyvin ymmärsi, että hänen täytyi Katinkin vuoksi ruveta likempään tuttavuuteen tämän kanssa. Vanhus oikeastaan ei käynyt koskaan kävelemässä, sillä puutarhatyössään oli hänellä liikettä kyllin; kuitenkin piti hän ystävämme kehoitusta kunnianosoituksena, ja läksi siis mukaan.

Se oli kummallista, kuinka harva puheen aine sytytti vanhuksessa puhelemisen halua; se meni aina taas yhtä pian sammuksiin kuin hänen piippunsa, jota hän aina viiden minuutin perästä viritteli. Katista nuori opettaja ei tahtonut kohdastaan puhua, vaan toivoi saavansa paljonkin johdatusta vanhuksen pyrinnöistä.

"Vieläkö välistä luette jotain," kysyi hän siis.

"En juuri mitään, eihän siitä kuitenkaan lähde minulle mitään hyötyä; vaikkapa osaisin kaikki kirjat ulkoa, mitä minä sillä voittaisin? Minulla on pensioni."

"Niin," vastasi nuori mies, "mutta eihän ihminen kehkeytä, jalostuta henkeänsä ainoastaan ulkonaisen hyödyn tähden, vaan saavuttaaksensa yhä korkeampaa, sisällistä elämää, tullaksensa näkemään yhä syvemmälle ja yhä selvemmin. Kaiken, mikä maan päällä on, ja etenkin korkeamman hengenelämän tulee ensiksi olla itsenäisenä tarkoituksena —"

Vanhus veti itselleen tulta hyvin tyynellä mielellä, ja ystävältämme keskeytyi pitkä selitys, joka vasta äskettäin oli hänelle itselleen tullut selväksi. Jonkun aikaa kävivät molemmat ääneti vieretysten, sitten kysyi nuorempi taas:

"Mutta soitattehan aina mielellänne?"

"No se on tietty, usein istun puoliyöhön asti ja vetelen viulua, siihen en tarvitse kynttilää, en tärvele silmiäni, huvitusta on kyllin, enkä kaipaa muita ihmisiä ollenkaan."

"Ja harjoitatte itseänne siihen yhä eteenpäin, niin paljon kuin voitte?"

"Miks'ei? Kyllä kai."

"Mutta eihän teillä siitäkään ole mitään hyötyä," sanoi nuori mies. Vanhus katsoi häneen kummastuneena; mutta toinen jatkoi: "Niinkuin musiikki ja sen harjoitteleminen tuottaa teille iloa, ettekä siitä hae mitään hyötyä, niin voisi ja pitäisi myöskin olla lukemisen ja hengen vaurastuttamisen laita; mutta tässä tapahtuu usein aivan niinkuin monelle ihmiselle, joka ei enää pukeudu tarpeellisella huolella, sen tähden että ei ole ketään, jolle etenkin tahtoisi olla mieliksi. Minä kuulin toissa päivänä, kuinka nuorukainen moitti erästä nuorta vaimoa hänen huolimattomasta puvustaan. 'Kah,' sanoi tämä, 'mitä siitä nyt enää? Minä olen jo kaupattu kananen, täytyyhän ukkoni tyytyä minuun semmoisena kuin olen.' Ikäänkuin pukeutuisimme huolellisesti ulkonaisen tarkoituksen vuoksi, ainoastaan toisia varten, eikä sen tähden, että oma luonto, oma kunnioitus sen vaatii. Samoin käypi monelle myös henkensä vaurastuttamisessa; koska sitä harrastavat ainoastaan ulkonaisella tarkoituksella, niin herkeävätkin siitä, niin pian kuin lähin tarkoitus on saavutettu tai kadonnut. Mutta kuka hengellistä luontoaan, hengellistä ruumistaan, jos niin sopii sanoa, arvossa pitää ja kunnioittaa, hän myös aina pitää sitä kauniina ja puhtaana, kokee kartuttaa sille yhä enemmän voimaa."

Nuori mies nyt vasta huomasi oikeastaan puhuneensa ääneen vaan oman itsensä kanssa; ei hän kuitenkaan pelännyt loukanneensa vanhusta, sillä hän näki kuinka täydellisesti välinpitämätön tämä oli. Raskaalla sydämellä huomasi hän taaskin, kuinka yleisten, ylevien ajatuksien ja katsantotapojen tyrkytteleminen jokaiseen yksityiseen on työlästä. "Jos vanha opettaja jo on niin kovapintainen, mitenkä sitten menestyt talonpoikien luona?" ajatteli hän. Niin astuivat äänettöminä jonkun aikaa, kunnes nuorempi taas alkoi:

"Eikö teidänkin mielestänne ihmiset ole nykyaikana paljon hurskaampia tai ainakin yhtä hurskaita kuin entisinä aikoina?"

"Hurskaampiako? Ei, hitto vieköön vanhoinakaan aikoina oltu pakanoita, mutta silloin siitä ei niin ylpeilty, ei niin paljon turhaa lapetta laskettu; liian vähä ja liian paljo on yhtä hullu, he, he."

Taas oltiin vaiti.

Viimein osasi nuori mies oikeaan asiaan, kun kysäsi:

"Kuinkas entisinä aikoina oli soitannon laita?"

Silloin vanhus kokonaan virkosi uuteen elämään, piti tikkuloutaa kädessä tulta virittämättä ja sanoi:

"Nykyajan musiiki on siihen verraten paljasta remputusta. Minä olen puolen kolmatta vuotta ollut ala-urkunistina Wiipurissa, kas siinä on vasta urut, minä kuulin Lagi vainajan niitä kerran soittavan, eikä taivaassa ole kauniimpaa musiikia, kuin se oli. Sittemmin olen usein soittanut häissä. Ennen soitettiin vaan kannelta tai viulua, mutta nyt pitää olla klaneetit ja harmonikat ja sen seitsemän konstia, paljasta ähkämistä ja puhkamista ja suurta älinää. Ja mitä tuommoinen musikantti nykyaikoina häissä tienaa. Ennen oli pari miestä tarpeeksi, nyt täytyy niitä olla nelin, viisin; ennen oli pienet tuvat, hienot sävelet ja suuret rahat, nyt on suuret tuvat, suuret sävelet ja palkka pieni."

"No eikö teidän arvonne opettajana siitä alennut, että soititte häissä?" kysyi nuori mies.

"Päin vastoin; minä olen tässä kylässä soittanut enemmän kuin viisikymmentä kertaa, mutta ette näe ketään, joka ei kohottaisi lakkiaan minun edessäni."

Vanhuksen puhe nyt virtasi tulvanaan, kunnes taaskin olivat puutarhaan palanneet; mutta ystävämme turhaan odotti Katin tuloa: tämä ei tullut. Siis tuli kuitenkin alkunainen päätös täytetyksi, hän oli kauan, kauan aikaa Katia näkemättä, nimittäin kokonaisen päivän.

Toisena päivänä meni ystävämme taas yksin vainiolle ja näki Hukkasen tekevän työtä hevosella, joka oli valjastettu jonkunlaisen vierun eteen.

"Jumal' avuksi!" sanoi opettaja; hän oli jo pannut muistiin tavalliset puheen-alut.

"Hyvä on Jumalan apu," vastasi Hukkanen ja ajoi hevosensa pellon päähän, tien viereen asti, sitten vasta seisatti.

"Onko tuo se hiirakka, jota totutitte aatraa vetämään samana päivänä kuin minä tänne tulin?"

"On, ihan samanen, lysti kuulla, että te semmoistakin muistelette; minä kun luulin, että te yhtä vaan kirjojanne ajattelette. Näetten, tämän hevosen laita on ollut aivan omituinen. Minä annoin isäntärenkini tehdä oman päänsä mukaan ja totutella sitä kohta alusta käymään toisen rinnalla, mutta siitä ei tullut mitään. Tuommoinen sälkö, joka eläissään ei ole ollut minkäänlaisissa valjaissa, nykii ja keikelehtää ja muokkautuu kaikella laatua, eikä saa kuitenkaan mitään kunnollista aikaan; kun vetäisee junnittaa aika tavalla ja pääsee hiukan edelle, niin siitä toinen hämmentyy niin, ett'ei toimita mitään, mutta löhäjää vaan toisen muassa; jos sälkö on yksin valjaissa, niin se tottuu tasaisesti vetämään eikä noin uuvuta itseään tyhjän takeen. Jos hevonen kerran on hyvästi oppinut yksin vetämään, niin käypi se toisenkin rinnalla hyvin ja silloin voipi jo edeltäkäsin arvata, kuinka väkevä toisen pitää olla."

Niistä monenlaisista vertauksista, jotka opettaja teki tästä puheesta, sanoi hän vaan tämän ääneen:

"Sama on ihmistenkin laita: ensin pitää olla itsessään jonkin arvoinen, ennenkuin voipi yhdyskunnassa olla kunnollinen ja hyödyllinen."

"Sitä minä en ennen ole tullut ajatelleeksi, mutta se on totta."

"Tuo taitaa olla uusi kylvykone, joka teillä on tuossa."

"Niin on."

"No, onko teidän mielestänne parempi kylvää massinalla, kuin entisellä tavalla?"

"On kyllä, tulee tasaisemmin kylvetyksi, mutta se kelpaa vaan suurilla peltoloilla; ne talonpojat, joilla on vaan muutama pieni kapale, jonka yli ylettää yhdellä viskaamalla laidasta laitaan, niiden on parempi kylvää kädellä."

"Minun täytyy tunnustaa, että minusta on kädellä kylvämisessä jotain miellyttävää; siinä on syvällinen merkitys, että jyvä ensin on välittömästi ihmisen kädessä, sitten lennätetään hetkiseksi ilmaan, kunnes maa sen vetää tykönsä ja se lankee maahan mädätäkseen ja uudestaan taas noustakseen. Ettekö tekin sitä huomaa?"

"Saattaa olla, mutta minä nyt vasta huomaan, ett'ei enää oikein sovi kylväjän sanoja lukea massinalla kylväessä, vaan sopiihan niitä kumminkin ajatella."

"Mitä kylväjän sanoja?"

"Ennen aina kylvettäessä luettiin:

"Minä kylvän kyyhättelen Luojan sormien lomitse, Käen kautta kaikkivallan Tälle maalle kasvavalle, Ahollen ylenevälle," j.n.e.

"Mutta ei pitäisi antaa noiden joutua unhotuksiin."

"Niinkuin sanottu, sopiihan niitä ajatella tahi vaikkapa lukeakin. Joutuisampi on massinalla kylväminen?

"Taipuuko täkäläinen kansa helposti uusiin keksintöihin?"

"Ei. Kun minä ensi kerran rupesin kyntämään Skottilaisella auralla ja pistin kaksi hevosta eteen, niin juoksi koko kylänväki perässäni; ja kun toin tuon massinan maanviljelyskokouksesta ja aloin sitä ensimmäistä kertaa koettaa, niin pidettiin minua hupsuna."

"Se on sentään surkeata, että yhteinen kansa on niin vastahakoinen parannuksille."

"Ptruu, Hiirakka, ptruu!" huusi Hukkanen hevoselleen, joka levottomasti kaapi maata; sitten pitäen sitä kovemmalla, jatkoi hän: "ei se ole yhtään surkeeta, päin vastoin se on oikein hyvä. Uskokaa pois, opettaja, että jos talonpojat eivät olisi niin vastahakoiset, vaan joka vuosi koettaisivat niitä uusia konstia, joita oppineet herrat keksivät, niin olisi jo monta vuotta oltu nälässä. Ptruu, Hiirakka. Teidän pitää vähän tutustua maanviljelyksen kanssa, minä lainaan teille pari kirjaa."

"Minä tulen teille käymään, hevonen ei näy tahtovan enää seisoa paikoillaan: toivon siunausta työllenne."

"Jumalan haltuun," vastasi Hukkanen hymyillen viimeisiä tervehdyssanoja.

Opettaja kulki tietään eteenpäin, Hukkanen taas jatkoi työtään. Mutta tuskin oli edellinen astunut muutamia askelia, ennenkuin kuuli Hukkasen viheltelevän Sysmän laulua: hän sitä vähän säpsähti, sillä hän ei ollut vielä päässyt herkkätuntoisuudestaan ja oli taipuvainen pitämään tätä pilkkana; mutta pian lausui hän itsekseen: luultavasti hän ei tarkoita sillä mitään pahaa — ja siinä hän oli oikeassa, sillä Hukkanen ei ainoastaan ei tarkoittanut sillä mitään pahaa, vaan ei mitään ollenkaan, tuo lystikäs nuotti oli vast'ikään hänelle suuhun sujahtanut.

Laaksossa katseltuaan ensin ympärilleen, ett'ei kukaan huomaisi, kirjoitti opettaja muistikirjaansa:

"Kansallisuuden, kansanhengen pysyväinen ja melkein liikkumaton valta on pyhä luounonvalta; se on maallisen elämän painokeski, se on, niin sanoakseni, hitausvoima ihmiskunnan elämässä.

"Kuinka onnettomiin horjumisiin joutuisi ihmiskunta, jos yht'äkkiä jokainen siveydellinen, uskonnollinen ja taloudellinen liike tulisi yleiseksi, kaikkia käsittäväksi! Se vasta, joka on horjumasta herjennyt, joka on tullut pysyväiseksi, paremmin sanoakseni, tasaisesti liikkuvaksi, se vasta voipi laskeutua tähän; tässä on suuri valtameri, joka itsessään liikkuu…

"Minä tahdon pyhänä pitää näiden ihmisten elämää ja ajatustapaa, mutta tahdon myös koettaa…"

Mitä opettaja aikoi koettaa, ei tullut tässä mainituksi, mutta hän oli onnellisella tavalla löytänyt monen langanpään kylä-elämän vyyhdistä.

Katin kanssa hän ei puhunut moneen päivään; hän kyllä näki häntä muutamia kertoja ollessansa mummon luona, mutta tytöllä näytti olevan kova kiire, hän vaan aina muutamalla sanalla riensi ohitse, vieläpä näkyi karttavankin opettajaa; tämä kärsiväisyydellä odotti rauhallisempaa aikaa.

Kyllä rakkaus tyttöön mahtavasti liikutti hänen sydäntään, mutta myös kansallisuuden koko maailma, joka hänelle aukesi, paisutti hänen rintaansa. Hän usein kuljeskeli niinkuin unissaan, eikä kuitenkaan koskaan ennen ollut seisonut niin lujalla ja vakavalla kannalla kuin juuri nyt.

Monta harmia ja häiriötä sai opettaja kärsiä myös Aleksanterin kautta. Tämä oli utelias tietämään, mitä opettajalla oli hänen mummonsa kanssa "rupattamista;" hän siis useamman kerran yhtyi heihin. Jos kanssapuhe oli kääntynyt syvemmälle, totisemmalle suunnalle, pisti hän väliin naurettavia pilkkapuheitaan.

Kun opettaja kysyi: "Mummo, ettekö koskaan käy kirkossa?" jatkoi Aleksanteri sukkelaan: "Niin, mummo, te kenties vielä muistatte, kuka se rakensi kirkon; opettaja tahtoisi sitä kernaasti tietää, mutta aikoo kuitenkin jättää kirkon paikoilleen."

"Ole sinä äänettäs," vastasi mummo, "jos olisit johonkin kelvannut, niin olisit nyt pappina ja kirkkoherrana." Opettajaan kääntyen jatkoi hän: "Siitä on jo viisi vuotta, kun olin kirkossa, mutta kuulenhan minä sunnuntaisin tänne asti kun kelloja soitetaan, ja tiedän milloin jumalanpalvelus alkaa, silloin luen saarnan itsekseni. Ja kahdesti vuodessa tulee kirkkoherra minua ripittämään; se on herttainen mies tämä meidän kirkkoherra, hän käypi muutenkin minun luonani."

"Eikö se teidänkin mielestänne, opettaja, ole kova kohtalon ivaus, että mummoni ei sattunut olemaan masculini generis[s.o. miespuolta], jotta olisi saattanut vetää mustan mekon selkäänsä?"

Mummo kummastuneena katsoi molempia silmiin, kuullessaan niin outoja sanoja itsestänsä, eikä tietänyt mitä se merkitsi.

"Minä luulen," vastasi opettaja, "että hän näinkin voipi olla yhtä jumalinen ja tulla yhtä autuaaksi."

"Kuulkaas sitä, mummo," virkkoi Aleksanteri riemuellen, "opettaja kanssa sanoo, ett'eivät papit ole hiuskarvaakaan paremmat muita ihmisiä."

"Onko se totta?" kysyi ämmä huolestuneen näköisenä.

"Minä tarkoitan," alkoi opettaja, "että kaikki ihmiset tietysti voivat tulla autuaiksi, vaan että oikea sielunpaimen, joka on hyvä ja hurskas ja joka harrastaa lampaittensa hengellistä terveyttä, pääsee korkeammalle autuuden portaalle."

"Sitä minäkin meinaan," sanoi mummo. Opettajalla oli tuskanhiki otsassa, mutta Aleksanteri kysyi taas:

"Eikö teidänkin mielestänne pitäisi päästää papit mammonan palveluksesta, puustellien hoitamisesta, ja maksaa heille koko palkka suoraan rahassa ja elossa. Sillä tavalla moni pappi parka, jolta nyt heinäsuovat, halkopinot ja sontatunkiot peittävät koko hengellisen näköalan, voisi pitää sielunsa puhtaana tämän maailman huolista."

"Minä puolestani luulen, ett'ei maanviljeleminen paaduta pappia enemmän kuin muitakaan ihmisiä. Päin vastoin tämä luonnon jalostuttaminen luullakseni virkistää hänen mieltään, enentää hänen hengellistäkin voimaansa ja, mikä on tärkeintä, saattaa hänet paremmin ymmärtämään seurakuntalaisiensa, talonpoikien kantaa ja katsantotapaa."

"Sitä minäkin meinaan," sanoi mummo hyvin kiivaasti, "kuka pappi pilautuu puustellinsa hoitamisesta, se muuttuis jo ensi vuonna alkärsäksi, jos leipä, suola lentäis hänelle suoraan suuhun. Mutta elkää te, opettaja enää vastatko tuolle mitään, elkääkä antako hänen saattaa teitä huonolle tuulelle, hänellä on tänään taas jumalaton päivänsä, mutta ei hän ole niin ilkeä, kuin miksi hän teeskentelee."

Aleksanteri näki, ett'ei hänellä ollut mummon luona mitään toimittamista, ja meni nurpeillaan tiehensä; opettaja myöskin pian läksi pois; taaskin oli häneltä yksi hellä, suloinen väli tullut häirityksi. Vasta kotonaan tuli hän taaskin tasapainoon ja karkaisi itseään pääsemättömiä ulkonaisia ryntäyksiä vastaan.

Vasta sunnuntaina onnistui ystävällemme taaskin saada rauhassa puhutella Katia; hän tapasi häntä vanhan opettajan luona puutarhassa istumassa tämän vieressä penkillä, he eivät näkyneet puhuneen mitään toistensa kanssa.

Muutamien tavallisten lauseitten perästä alkoi opettaja: "Se on kuitenkin ylevä, mieltä kohottava asia, että seitsemäs päivä on uskonnon kautta pyhitetty ja kaikesta työstä vapaa; jos ajattelemme, että niin ei olisi, niin ihmiset kuolisivat liiasta työstä. Jos esim. näin keskellä leikkuu-aikaa päivä päivältä lakkaamatta tehtäisiin työtä, kunnes kaikki olisi valmis, ei sitä voisi kukaan kestää."

Kati ja vanha opettaja näkyivät ensin kummastuvan tätä puhetta, sitten sanoi Kati:

"Johan te silloin lienette täällä olleet, kun sunnuntaina oltiin heiniä levittämässä, sentähden että oli niin kauan satanut, että kaikki olisi muuten pilalle mennyt. Minä olin myös nurmella, mutta minusta tuntui, niinkuin jokainen sylillinen heiniä olisi ollut kahta vertaa raskaampi kuin muutoin; minusta oli ihan kuin toinen olisi käs-vartta kiini pitänyt ja toisena päivänä ja koko viik-kauden tuntui niinkuin maailma olis ollut nurin narin, ja niinkuin koko vuos-kauteen ei olis ollut sunnuntakia."

Ilosta hehkuvin silmin katseli opettaja Katia, niin, tyttö oli aivan mummoonsa.

Ei kukaan näkynyt olevan taipuvainen puhetta jatkamaan. Kati kaiveli jalallaan kuoppaa hiekkaan, ja opettaja tässä ensi kerran sai tilaisuutta huomata hänen jalkansa pienuuden.

"Ettekö välistä luekin jotain sunnuntaina?" sanoi hän noin melkein itsekseen; ei kukaan vastannut; hän katsoi tarkkaan Katia, jolloin tämä vastasi:

"Emme, me lystäilemme."

"Niin millä sitten?"

"Voi, kuin te kyselettekin; juttelemme, laulelemme ja sen perästä käymme kävelemässä."

"No, mitä te juttelette?"

Tyttö naurahti ääneen ja sanoi sitten: "Sitä en ois eläissäni luullut, että näitä minulta kysyttäisiin. Emme me niitä asioita niin tarkalleen tahi kauan aprikoi, vaan juttelemme mitä mieleen juontuu. Mutta nyt tulee tänne pian minun ystäväni Hukkasen Heli, silloin teidän ei ole tarvis kysyä mitä jutellaan, hänellä piisaa puhetta Kekristä Juhannukseen."

"Ettekö siis vielä ole mitään kirjaa lukenut?"

"Olen kyllä, koko Katkesmuksen ja Piplian historian ja vähän Virsikirjaa ja Raamattuakin."

"Entäs muuta?"

"Ja Helmivyön ja Kenovevan."

"Ja vielä mitä?"

"Ja Kylän Heittiön. Siin' on kaikki tyynni," sanoi tyttö molemmilla käsillään pyyhkäisten esiliinaansa, ikäänkuin nyt olisi tyhjentänyt kaiken tietonsa opettajan eteen; tämäpä vielä jatkoi:

"No mikäs teitä enimmin miellytti?"

"Kylän Heittiö, se oli aika poika, mutta kieli siinä on niin kummallista, huonoa suomea, niinkuin ruotsalaisien hiuksenkauppiaiden metostamista, ett'ei sitä paikoin tahdo ymmärtääkään."

"Minä teille hankin kirjoja, joissa on paljon kauniimpia kertomuksia ja paljon parempaa suomea."

"Kertokaa ennen joku tarina, mutta tuommoinen oikein kauhistuttava, tahi paremmin, odottakaa, kunnes Helikin tulee, hän niitä kuuntelee oikein halusta."

Silloin tuli poika, joka sanoi vanhalle opettajalle, että hänen piti kohta tulla lukkariin ja tuoda viulunsa mukaan: lukkarin Kaapriel oli saanut uuden valssin nuotit; vanhus paikalla nousi, sanoen: "Jääkää terveeksi, täytyy siellä pistäytyä," ja meni tiehensä.

Kun opettaja nyt jäi kahden kesken Katin kanssa, sykähti hänen syämensä, eikä hän rohjennut katsoa ylös. Viimein sanoi hän noin itsekseen:

"Se on kuitenkin oikein hyväntahtoinen ukko."

"Niin," sanoi Kati, "ja teidän täytyy tulla häntä oikein tuntemaan. Sitä ette saa pahaksi panna, että hän on kaikkia opettajia vastaan vähän juro ja äreä; hän ei voi sitä vieläkään unohtaa, että hänet pantiin koulumestarin viralta pois, vaan meinaa, että jokainen, joka tulee tänne opettajaksi, on ikäänkuin tunkenut hänet pois, vaikka toinen tietysti ei mahda siihen mitään. Mutta hän on vanha mies, ja vanhojen ihmisten kanssa pitää olla kärsivällinen."

Opettaja tarttui tytön käteen ja katsoi häntä hellästi silmiin: tämä lempeä osanotto toisen kohtalosta ihastutti koko hänen sielunsa. Yht'äkkiä putosi kuollut lintu heidän eleensä, ja he säikähtivät molemmat: mutta Kati kohta kumartui alas ja nosti linnun maasta.

"Se on vielä aivan lämpimänä," sanoi hän, "Voi sinua eläin parkaa, sin' oot ollut sairaana, eikä kukaan ole voinut sinua auttaa; ei se ole muuta kuin kiuru, mutta se on kuitenkin ollut elävä olento."

"Mielellään tahtoisi ajatella," sanoi opettaja, "että tuommoinen lintu, joka laulellen kohoaa kohti taivasta, kuollessaan tulisi suoraan taivaasen, se liitelee niin vapaana korkealla maasta; mutta kun kuolema sen kohtaa, niin maan painovoima vetää sen alas: maasta olet sinä tullut, maaksi pitää sinun jälleen tuleman."

Kati katsoi häneen suurin silmin, nämä sanat miellyttivät häntä, vaikk'ei hän niitä oikein ymmärtänyt; vähän ajan päästä virkkoi hän:

"Se on kuitenkin paha, ett'ei sen omaiset, sen vaimo tai lapset yhtään huoli siitä, vaan antavat hänen noin vaan pudota maahan ja siihen jäädä; mutta saattaahan olla, ett'eivät vielä tiedä hänen kuolleenkaan."

"Eläimet," sanoi opettaja, "niinkuin lapsetkin, eivät käsitä kuolemaa, sen tähden että elävät, elämää ajattelematta, siitä mitään tietämättäkään."

"Onko se varma!" kysyi Kati.

"Niin luulen," vastasi opettaja. Kati ei sitä asiaa sen enempää aprikoinut, niinkuin ei ylimalkaan ollut tottunut mitään perin juurin tutkimaan; mutta opettaja ajatteli: tässä tytössä on suuri taipumus sivistykseen, tässä on jo itsenäisen hengen alku. Ottaen linnun tytön kädestä sanoi hän sitten:

"Minä en tahtoisi maan mustaan poveen kätkeä tätä yläilmojen asukasta, vaan kiinnittäisin hänet tähän puuhun, että kuoltuaan hajoisi tuuleen."

"Ei, se ei ole minulle mieleen; Hukkasen tallinuksen peälle on huuhkaja naulittu, siivet hajallaan, mutta miun tekisi aina mieli ottoa se alas, kun mänen sivutse". Siis hiljaan hautasivat linnun. Opettaja, joka tänään oli niin onnellinen havainnoissaan, astui pian askeleen etemmäksi; hän tahtoi koettaa, kuinka suostuvainen Kati olisi hienompaa sivistystä vastaan ottamaan.

"Te puhutte niin viisaasti," alkoi hän, "että oikein mieltä karvastaa, kun kuulee teidän puhuvan tuommoista murteellista kieltä; te varmaan osaisitte paremmin puhua ja se sopisi teille paljoa paremmin.

"Mie häpiisin silmittömäks, jos rupiisin toisella tapoa hoastamaa, ja tolkuitsooha nytki jokahine, mitä mie sanon."

"Kyllä kai, mutta hyvä on hyvä, parempi sitä parempi. Milläs kielellä sitte rukoilette?"

"Ka, niinku on kirjutettu, se on ihan toista, se."

"Ei suinkaan, niinkuin Jumalan kanssa puhuu, niin pitäisi ihmisillekin puhua."

"Mutta sitä mie en osoa enkä sitä tahokkaa. Neättähä työ, opettaja, mie en eneä tietäs mitä hoastella, ku miun aina vain pitäs aitella, millä loatuu sanoja asetella; miun ois itsiini häpii. Ei, opettaja, olkoo teijän sana vaikka kuin viisas, vain ei siitä tule mitään."

"Elkää aina sanoko minua opettajaksi, kutsukaa minua nimellänikin."

"Se toas ei kelpoa, se ei käy loatuu."

"Miks'ei käy?"

"No kuhan ei käy."

"Vaan pitäähän olla syy, minkä tähden?"

"No enhä mie tiijjä teijän nimiikää."

"Vai niin? Minun nimeni on Aukusti Opattinen."

"Vai Opattinen, no se on melkeen yhtä jos sanoo Opattiseks tahi opettajaks."

"Ei, mutta sanokaa Aukustiksi."

"Voi, voi, elkeä työ tyhjeä … mitä imeiset siitä sanoisi?"

"Että pidämme toisistamme," sanoi opettaja, painaen tytön kättä vasten rintaansa, "ettekö tekin rakasta minua?"

Kati kumartui alas ja taittoi neilikan. Samassa aukesi puutarhan portti.

"Jumalalle kiitos ja ylistys, että viimeisellä pääsin," huusi Hukkasen Heli. "Hyvä päivä opettajalle! Kati, ole sinä hyvilläsi, ett'ei sinun tarvitse käydä sunnuntaikoulussa. Semmoinen laki teidän pitäisi saada toimeen, opettaja, ett'ei näin suuria tyttöjä pantaisi enää kouluun, ainakin minulla on siitä hyvin vähä hyötyä."

"Antakaa mulle neilikka," sanoi opettaja hellästi rukoilevalla äänellä Katille; tämä punastuen antoi hänelle kukkasen, jota hän innokkaasti painoi huuliansa vastaan ikäänkuin vastarakkauden merkkinä.

"Aika saarnapa sinulle pidettäisiin, jos tuo vanha he, he näkisi, että olet taittanut kukan; mutta näin on hyvä, tuolla hän istuu lukkarissa ja soittelee uutta valssia. Sitäpä sitten oikein tanssitaankin ensi häissä. Tanssittehan tekin, opettaja?"

"Vähän, mutta en ole kaualla aikaa sitä harjoittanut."

"Mutta sopii koetella kuitenkin lalalalala," rallatti Heli hypellen puutarhassa, "mitä sinä siinä kainostelet, Kati? Tule pois!" Hän tempasi mukaansa Katin, joka ei voinut häntä vastustaa; mutta he olivat niin varomattomat, että polkivat kukkapenkkiin. Heli yhä laulellen taas tasoitti sen ja sanoi sitten:

"Tule nyt, lähetään pois tästä puutarhasta, jossa ei voi liikkuakaan, toiset tytöt ovat jo kaikki tuolla Kisamäellä, ja hän on varmaankin jo kauan odottanut meitä."

"Kuka?" kysyi opettaja.

"No hän," vastasi Heli, "jos tulette mukaan, niin saatte häntä nähdä ilman edestä; ettehän pidä meitä niin halpana, että häpeäisitte käydä meidän seurassamme."

Opettaja tarttui Helin käteen, ja pitäen sitä kiinni, niinkuin se olisi ollut Katin käsi, läksi hän molempien tyttöjen kanssa pois puutarhasta.

Tien vieressä, siinä jossa se poikkee Läävälahteen, istui kivellä voimakkaan näköinen mies, suora ja solakka kuin nuori petäjä, opettaja tunsi hänet Hukkasen isäntärengiksi; tämäpä kun näki heidän tuolla tavalla yhdessä tulevan, kavahti pystyyn ja jäi seisomaan niinkuin kiinni lumottuna: uhkaa ja surua ilmaisi koko hänen olentonsa. Mutta kasvonsa kirkastuivat, puristettu nyrkki laukesi taas, kun Heli iloisesti astui hänelle vastaan. Opettaja erittäin ystävällisesti tervehti Tyniä, se oli rengin nimi. Niin astuivat nyt molemmat pariskunnat tyytyväisinä vieretysten.

Ollakseen ystävyksin Tynin kanssa, puhui opettaja paljon Hiirakasta ja kyseli, kuinka sen opettaminen luonnistui.

Siis oli nyt tapahtunut, mitä opettaja ei olisi koskaan uskonut: hänellä oli talonpoikainen tyttö tiettona ja talonpojan renki kumppalina.

Pian meni Tyni Helin kanssa edelle ja opettaja astui Katin kanssa käsi kädessä jäljestä.

Tuttavasti puhellen kävivät tietä myöten. Nyt tuli opettaja kyllin ymmärtäneeksi, että voipi jutella paljonkin toistensa kanssa, vaikk'ei ole juuri kirjoja lukenut. Likellä Halinojaa, josta kansan tarinan mukaan Vetehinen nousee joka yö, istautuivat penkerelle tien viereen ja nyt aljettiin laulaa. Opettaja oli sydämessään ihastunut Katin kauniista altti-äänestä, Tynin ääni soveltui hyvästi tyttöjen lauluun ja opettaja huomasi surulla, kuinka vähän kansanlauluja hän tunsi; musiikillisella aistillaan hän kuitenkin pian oppi nuo yksinkertaiset nuotit ja säisti syvällä baassilla. Loistavin silmin Kati päätään nyykyttäen osoitti hänelle hyväksymistään. Mutta usein täytyi hänen vaieta jossain arvaamattomassa nuotin käänteessä, jolla oli tarkoituksena tasoittaa liian jyrkkiä ajatuksen hyppäyksiä tahi runomitan epäsäännöllisyyksiä; silloin Kati häntä kehoitti katseillaan, jotka sanoivat niin paljon kuin: laula vaan kanssa, vaikk'ei kävisikään niin erinomaisen hyvin. Siten opettaja yhdisti äänensä kyläisten laulajien äänten kanssa.

Nyt oli niin pitkälle tultu, ett'ei hän tietänyt muuta kuin nuotin, mutta oppimattomilla kyläläisillä oli sanat ja sisällys.

Siinä laulettiin paljo enimmäkseen surullisia lauluja, vaikka laulajat olivat iloiset ja hyvällä mielellä. Niinkuin joki heidän allansa juoksi eteenpäin hiljaa liristen peltojen välitse, niin näkyi heidän laulujensakin virta olevan loppumaton.

Opettaja oli niinkuin toiseen maailmaan muutettu. Hän kyllä oli jo ennenkin tullut tuntemaan kansanlaulussa ilmautuvan lapsellisen tuntemis- ja ajatustavan, vaan oli niitä ainoastaan sillä tavalla maistellut, niinkuin herkkupöydissä pidetään aholla kypsyneitä mansikoita erinomaisen raittiin tuoksunsa vuoksi parempina kuin ryytimaassa huolellisen hoidon alla kasvaneita, vaikka edellisiä kuitenkin syödään sokerin ja maidon kanssa; mutta tässä hän oli itse osannut mansikistoon ja nyt marjat, nautittuina yksitellen suoraan varresta eikä vadilta joukottain, maistoivat aivan toisella lailla.

Kansanlaulun syvä alkuvoima aukesi koko ihanuudessaan ystävällemme, hän näki itsensä suljetun Suomen jalon, majesteetillisen kansallishengen syliin, ja tämän hengen suloinen edustaja istui hartaana, tuttavana hänen vieressään. Hän päätti ruveta papiksi tämän pyhän kansallishengen palvelukseen.

Kun hän iltasella palasi kotiin Katin kanssa ja molemmat seisoivat mummon edessä, tarttui hän tämän käteen, painallutti sen rintaansa vasten ja sanoi:

"Rasittavaan työhön ette saa käyttää käsiänne minun hyväkseni, Van siihen johon ne on luotu: siunaamiseen."

Enempää ei hän voinut puhua, vaan läksi nopeasti sieltä pois.

Koko kylässä ei sinä iltana puhuttu muusta mistään kuin siitä, että opettaja piti tuttavuutta Pekon Katin kanssa.

Ystävämme, joka ennen niin kernaasti ja melkein aina oli ollut yksin, ei nyt enää lopetettuaan koulu-tunnit viihtynyt neljännestuntiakaan yksinänsä, ei kotonaan eikä ulkona. Kaikista kirjoista, jotka hänellä oli, ei yksikään sopinut hänen nykyiseen mielialaansa, ja kun tahtoi jotain kirjoittaa muistikirjaansa, niin se näytti hänestä niin tyhjältä ja mitättömältä, että hän sen heti taas pyyhkäisi pois.

Ulkona kävellessään ei hän enää saanut mitään oikeata mietettä eikä mitään piirustusta aikaan, hän puhui kaikkien kanssa, jotka vastaan tulivat, tai jotka tekivät työtä tien vieressä, ja ihmiset olivat ystävälliset hänelle, sillä hänen avonainen sielunsa oli tullut näkyviin hänen kasvoilleen. Mutta usein seisoi hän myös heidän vieressään uneksivana hymyillen ja sanaakaan virkkamatta; hänestä tuntui niinkuin olisi mahdotonta lähteä pois, niinkuin pelkäisi tulevansa taas pois sysätyksi yksinäisyyteen ja ikävyyteen, niinkuin hänen pitäisi tarttua lujasti kiinni jokaiseen, olkoonpa se kuka tahansa.

Kerran näki hän Katin leikkaavan pellolla ja riensi hänen luo, mutta läksi taas heti pois; hänestä tuntui sanomattoman vaikealta olla yksin joutilaana ahkerain keskellä, eikä kuitenkaan ymmärtänyt mitään talon töistä, vaan tiesi kuinka taitamattomasti käyttäisi itseään niissä. Katin jalous ei hänestä näyttänyt alenevan, vaan päin vastoin ylenevän tämän työn kautta. Pois mennessään sanoi hän itsekseen: ainoastaan öylättejä, ainoastaan rippileipiä pitäisi tehtämän siitä viljasta, jonka hän on leikannut.

Mummon luona istuessaan oli hän usein hajamielinen, ainoastaan kun tämä kertoi vanhemmistaan ja esivanhemmistaan saattoi hän vetää hänen huomionsa kokonaan puoleensa; hänestä oli niin suloista kapuilla tätä sukupuuta myöten kauas muinaisten aikojen historiaan. Mummon isänisä oli sotinut Venäläisiä vastaan Kustaa III:nnen johdon alla, ja hänestä oli mummolla vielä paljo kertomista. Useasti hän myös, vaikka valittamatta, sanoi tuntevansa, että vielä tänä talvena oli taaskin näkevä kaikki esivanhempansa. Opettaja koki hänestä häätää näitä ajatuksia, joka ei ollutkaan vaikeata, ja tahtoi saada hänet kertomaan Katin lapsuudesta: kuinka tämä jo pikkulapsena paheksi sitä, että nuken täytyi maata avosilmin ja sentähden yöllä peitti sen silmiä paperipalasella, ynnä monta muuta tarinaa. Näitä juteltaessa loisti sama pyhä tuli nuoren miehen ja vanhan vaimon silmistä, niinkuin sama kuunsäde valaisee kaksi vieretysten vierivää aaltoa.

Katista ei ole mitään muistikirjassa, mutta mummon tarinoiden ja muiden kokemusten synnyttämiä ovat luultavasti seuraavat sanat:

"Kernaasti luulet voivasi astua kansan keskeen, jonkunlainen selvän järjen katkismus kädessäsi ja sillä kääntää kansan heti paikalla; mutta tässä on kaikkialla historian pyhää maata, meidän täytyy etsiä muinaisuuden jälkiä. Sääli, että historiamme on niin hajanainen ja rikki revitty … mistä voipi aloittaa…" Myöskin Hukkasen luona opettaja nyt kävi usein, hän innokkaasti opetteli maanviljelystä ja iloitsi Hukkasen mietteistä ja lauseista, jotka aina olivat ytimekkäitä, vaikka vähän raakoja; mitä enemmän hän perehtyi Hukkasen taloon, sitä enemmän näkyi hän vierautuvan Pekon talosta; itse hän kyllä oli niinkuin ennenkin, mutta Kati nähtävästi kartti häntä ja vastaan sattuessa aina tervehti vaan arasti ja epäilevästi.

Muutamana iltana tuli Kati itkien Helin luo ja sanoi:

"Aitteleppas, hurja velimies ei kärsi sitä."

"Mitä?"

"No, että opettaja käypi minun luona. Aleksanteri sanoo, jotta jos heä vielä kerran näköö miun yhessä Sysmäläisen kanssa, sanoo, ni heä, sanoo, lyöp miun sekä hänen vaivaseks, sanoo; tiijjäthä sie, jotta heä on sen takee vihoissaa, ku opettaja on siun toattos kansa hyvä tuttava."

"Sepä on aika risti. Mitäs siihen nyt mahtaa?"

"Sano opettajalle, jos hän tänne tulee, jotta elkään pahaksi panko, mutta käykään vielä harvemmin meillä, minä en tohdi hänen kanssaan haastella. Minä en omasta puolestani äijää siitä huolisi, jos veljeni olisikin törkeä, mutta jos hän häntä loukkaa, ja sen hän kyllä saattaa tehdä rahvaan aikanakin, niin minä kuolemakseni paheksisin sitä."

"Ole jo surematta," vastasi Heli, "en minä kuitenkaan sano hänelle sanaakaan."

"Miksi?"

"Siksi, voi sinua rakastunutta narria! Luuletko minun rupeevan hänelle semmoista kertomaan, josta hän arvelis, että meille Jalonvaaran tyttölöille ei tarvitse muuta kuin viheltää, niin tulemme perästä juosten niinkuin koirat."

"Sitä hän ei suinkaan luule."

"Mutta minä en anna hänelle tilaisuuttakaan siihen, sitä minä vaan en tee, että sanoisin hänelle jotain sinusta; hänen täytyy aloittaa. Anna minun vaan ajaa sitä asiaa, kyllä minä saan hänet siihen. Ja sitte kun häneltä sydän oikein kuohahtaa, niin minä sanon: 'saattaa olla, kukaties voipi olla mahdollista, minä koetan Katia siihen yllyttää, että saatte kenties ensi pyhänä yhtyä minun luonani; kyllä minä silloin näen, onko lemmen lehti puhjennut ja kuinka pitkälle hänen kanssaan on päästy.'"

"Niin no, tee sinä kuin tahdot, enhän minä voi sinua pakoittaa, mutta sen minä sanon, että piinata häntä et saa; hän on näet niitä ihmisiä, jotka kaikkia asioita niin paljon ajattelevat, sitä minä kyllä olen huomannut, ja silloin hän voisi tulla pahalle mielelle, kenties ei voisi nukkuakaan."

"Mistä sinä tuon kaiken tiedät?"

"Mistäkö?" sanoi Kati, "minä vaan luulen, sillä hänelle juontuu kaikellaiset ajatukset päähän, ja niin käypi minullekin usein."

"Voi sinua taivaan vasikkaa. Ole huoletta, en minä häneltä ruumista riko, enkä henkeä vie; tuommoinen opettaja pitää niin monta tutkintoa kaiken ikänsä, että tekee mieli kerta tutkia häntäkin; saapi nähdä, juokseeko pää-nyörit hänellä hyvästi."

"Sen ne tekevät."

"No jos hyvästi käypi, saanko antaa hänelle suutelon?"

"Anna minusta nähden."

"Elä nyt näytä tuommoista näköä, rakkauden pitää olla iloisen eikä vääräsuisen. Ajatteleppas, kun kirkherra mennä pyhänä kysyi: kuinka meidän tulee rakastaa Jumalaa? niin minä kauan arvelematta vastasin: iloisesti, niin hän muhahti ja otti nuuskaa näpillisen ja sanoi: se on oikein — tiedäthän sinä, miten hän tekee, sanoo kaikesta, jos se ei ole ihan päin männikköön: se on oikein, mutta jäljestäpäin selittää sitä sinulle, niin että siitä tulee ihan toista — niin hän silloinkin sanoi: Jumalaa pitää rakastaa niinkuin isäänsä, nöyryydellä, niin minä taas virkoin: voipihan isäänsäkin rakastaa iloisesti; niin hän naurahti ääneen, käänsi nuuskatuusansa alassuin, niin että kaikki nuuskat meni maahan ja sitte nauroimme kaikki yhdessä;

"En mie huoli ikävöijä, enkä huoli surra, Tuulia illan lailailaila tuulia illan laila,"

niin lopetti Heli laulaen ja veti Katin ulos pihamaalle, josta hän kokosi levitetyt palttinakankaat kantaaksensa ne sisään, ja sitä tehdessään selitti, että ne olivat hänen myötäjäisiänsä.

Toisena iltana, niillä ajoilla kuin opettaja tavallisesti tuli, odotti Heli porstuassa; mutta kaikki aikomansa iloiset pilapuheet haihtuivat mielestä, kun hän Katia mainitessaan näki mitenkä opettajan kasvot tuskallisesti vavahtivat ja kun tämä sitten avomielisesti haasteli huoliansa. Tyttö nyt selitti hänelle seurakunnan eri puolueita: Aleksanteri, joka oli entisen koulun-johtokunnan esimiehen vävy, kuului tietysti hänen puolueesensa, joka piti kaikkia Hukkasen tuttavia julkisina vihollisinaan; sen lisäksi Aleksanterilla oli sappi liikkeellä siitäkin, kun Hukkasen toimesta Matti oli hänen sijassaan tullut kunnan hallitukseen valituksi.

"Se on suuri risti ja rasitus," sanoi Heli lopettaessaan selityksensä kyläpolitiikistä, "minä olen sitä niin ihanaksi ajatellut, kuinka Kekrinä menisimme yhdessä tanssiin. Mutta odottakaahan vaan! keksin minä keinot Aleksanterin juoniin, ja Tynin pitää kanssa auttaa ja neuvoa."

Opettaja ei sitä tahtonut, Heli katsoi häneen suurin silmin, mutta lupasi asettaa niin, että hän saisi tavata Katia heillä; hän lupasi teeskennellä itsensä sairaaksi ja pysyä kotona, vaikka olisi kuinka kaunis ilma tahansa.

Muistikirjaansa kirjoitti opettaja vielä myöhään iltasella: "Kuinka helppo on pysyä puhtaana hengen piirissä, rakentaa itselleen siinä maa ja taivas: mutta kun vaan lähenet todellista elämää, niin temmataan sinut päivän riitojen, vastaisten vihaisten virtojen pyörteesen. Minä tahdoin tunkeutua tämän kylän sopusointuiseen elämään, nytpä seison keskellä puolueitten vimmaa ja se nielee syvimmätkin sydämeni halut."

Heli piti sanansa. Niiden kahden rakastavaisen salainen yhtyminen avasi heidän sydämensä äkisti ja hillitsemättömästi. Siinä ei ollut enää vastustelemista, kun olivat salaisesti tavoittaneet ja tavanneet toisiaan.

Kun kumpikin oli purkanut sydämensä huolet ja murheet, heräsi Katissa vilpas eloisuus taas pikemmin kuin opettajassa.

"Onko se totta," kysyi hän, "että olette Sysmästä?"

"On kyllä."

"No miksi olette tahtoneet sitä kieltää? Eihän se ole mikään häpeä."

"En minä ole sitä milloinkaan kieltänyt."

"Mutta se on julmaa, mitenkä ihmiset voivat valehdella. Täällä ovat levittäneet sitä huhua, että te sentähden olette hypelleet yksin niinkuin hännätön harakka, kun luulitte itseänne pilkattavan siitä, että olette Sysmästä. Ja vaikkapa oisitte Hiitolasta kotoisin, niin oisitte kuitenkin —"

"No, mikä minä olisin?"

"Kultainen mies," sanoi Kati, peittäen hänen silmänsä, mutta hän kaappasi tytön syliinsä, suuteli ja likisti häntä ja sanoi viimein:

"Ole huoletta, armas, hyvä tyttö, kyllä kaikki vielä hyvin käypi."

Pyrkimättä hänen sylistään sanoi Kati kuitenkin: "Eikä nyt tuolla tavalla."

Mutta opettaja suuteli ja syleili häntä uudestaan ja hän sanoi taas:

"No, haastelkaa nyt, kertokaa minulle jotain; mikä teille tuli? Ettehän haastele yhtään mitään."

Opettaja otti hänen kätensä ja painoi sitä suutansa vasten, ikäänkuin olisi tahtonut sillä sulkea tien jokaiselta sanalta; Kati ainakin selitti sitä tällä tavalla, sillä hän alkoi taas:

"Ei, teidän pitää haastella, minä kuuntelen teitä niin mielelläni, ja mummoni kanssa sanoo, jotta hänellä on niin herttaiset sanat, sanoo; mummo teitä oikein toden perästä rakastaa."

"Sano sinuksi toki!" olivat ainoat sanat, jotka opettaja sai suustansa.

"Sie sie sie, sie, sie," sanoi Kati kumartuen alas ia pudistellen päätään, ikäänkuin lapsen kanssa leikitellen; opettaja katseli häntä, ilokyynelet silmissä, ja sen huomattuaan sanoi tyttö:

"Ei ole tarvis vetistellä? Eihän vielä ole mitään kadotettu, ja Aleksanteri saapi pitää silmät auki, niin, mitä hän tuumakaan? Saammehan nähdä, kuka voittaa, minä en ole enää lapsi." —

Vaikka itse oli niin puhunut itkemistä vastaan, valui häneltäkin kyynelet silmistä, mutta hän ne pian pyyhkäisi pois ja jatkoi:

"Kas niin, heitetään huolet pois, mitä tässä onkaan suremista? Jos se on Jumalan tahto, mm saamme kuitenkin toinen toisemme. Minusta olisikin ollut liian suloista, jos kaikki olisi käynyt suoraa tietä ilman vastuksitta. Minä en tiedä, mitenkä se lienee ollut mutta samana pyhänä kun istuttiin mummon luona ja minä tulin nurkan takaa, niin minusta tuntui niinkuin joku olisi tulisella kädellä sivellyt kasvojani; ei, ihan toisella tavalla, mutta en saata yhtään selittää miltä se tuntui. Niin, siitä silmänräpäyksestä asti minä olen sinua rakastanut."

"Ei siitä tarvitse sanaakaan puhella," sanoi Kati, loistavilla silmillä katsoen rakastettunsa kasvoihin, ikäänkuin peljäten jokaista sanaa, sillä talonpojan tyttöjen tavalla hän sitä vähemmin tahtoi mainita rakkautta, mitä enemmän hän rakasti; "vaan jotain muuta," lausui hän siihen täytteeksi, mutta oli myös tyytyväinen, kun niinikään puhelematta istuivat vieretysten eikä kuulunut ääntäkään tuvassa paitsi sirkkojen sirinää ja seinäkellon yksitoikkoista rapsutusta.

Viimein Heli, joka viisaasti kyllä oli mennyt tiehensä, tuli takaisin sisään. Kati sanoi nousten:

"Saappas sinä hänet haastamaan, tuossa hän vaan istuu nököttää ja katsele minua."

Kun ohi mennessään sattumalta katsahti peiliin, kääntyi hän äkkiä pois, sillä hän näytti itsestään aivan toiselta ihmiseltä, niin oli näkönsä muuttunut.

Opettaja istui paikoillaan liikahtamatta, niinkuin avosilmin uneksuen.

Heli astui hänen luo, pudisteli häntä käsivarresta ja sanoi:

"Mitä? Kuinka? Silmät auk! Seisaalleen! Sy sy Sysmässä sukkani hukkasin." Tanssien pyöritteli hän häntä tuvassa.

Nyt oli kaikki taas eloa ja iloa, ja Tyni tuli sinne lisäksi. Suuressa neuvoittelussa tehtiin nyt se valtioviisas päätös: että jos Aleksanterin konstit eivät lopu ennen Kekriä, niin menee Tyni Katin kanssa ja opettaja Helin kanssa kisaan.

Vielä kauan istuivat ystävällisesti yhdessä edeltäpäin maistellen tulevaisuuden iloja. Viimein Heli kehoitti opettajaa hänelle palkaksi kertomaan tarinan, johon pyyntöön toisetkin yhtyivät. Mutta opettaja ei ollut sillä päällä, hän tahtoi mennä kotiin kirjaa noutamaan; sitäpä ei sallittu, vaan hänen täytyi kertoa omasta muististaan, valmistelematta.

Väkisin koottuaan ajatuksensa aloitti hän viimein tarinaa Adalminan helmestä. Alusta hän lausui sanat äänettömästi, melkein tietämättä, että hän puhuikaan; hän piti Katin kättä omassaan. Vähitellen hän taas ummisti silmänsä ja puhui itsensä kokonaan satujen maahan, kuulijat ihastuneina pitivät loistavat katseensa hänen suuhunsa kiinnitettyinä ja Kati riemuitsi sydämessään.

Kun opettaja oli lopettanut, otti Heli hänen päänsä molempien käsiensä väliin, pudisti sitä ja sanoi:

"Aika poikahan tämä onkin," kääntyen taaksepäin kysyi hän sitten: "saanko hänelle nyt antaa suutelon, Kati?"

"Saat kernaasti."

Heli kohta käytti toisen antamaa lupaa, ja opettaja sitten sanoi:

"Ollaan ystävyksiä," ja ojensi kättä Tynille.

Kun hän läksi pois, seurasi Tyni häntä ja sanoi portailla:

"Kuulkaa, opettaja, minä pyytäisin teiltä yhtä asiata ja tahdon kernaasti tehdä teille hyvää vastaan: minä osaan siksi hyvästi lukea, etteköhän tahtoisi lainata minulle kanssa tuommoista tarinakirjaa?"

"Hyvin kernaasti," sanoi opettaja, puristaen ystävänsä kättä jäähyväisiksi. —

Paitsi sydämen muutosta, tai oikeammin sanoen sydämen onnellista kehkeämistä, oli Katin rakkaus vaikuttanut ystävämme opettajan-toimiinkin; sillä kaikki hänessä pyrki yhteyteen.

Hän oli niin suurella ilolla ottanut vastaan Katin suloisia sanoja, että hän melkein mieltyi niiden muotoonkin. Hän nyt päätti tutkia murretta ja opetuksessa käyttää sitä ajatus- ja puhetavan perustuksena. Hänen koko olentonsa oli juuriansa myöten liikahtanut.

Eräänä päivänä tuli Hukkanen hänen luokseen ja kehoitti häntä hakemaan kunnankirjurin virkaa, jota hän varmaan voisi saada. Opettaja tarttui iloisesti Hukkasen leveään käteen ja virkkoi:

"Nyt, nyt voitte tehdä rauhaa ja sovintoa koko kylässä, teidän täytyy auttaa minun lank — mitä minun piti sanoakaan, tuota Aleksanteria siihen ammattiin, hän voipi sitä hyvästi hoitaa."

Hukkanen hymyili, mutta ei tahtonut siihen suostua; opettajan hartaasta pyynnöstä hän kuitenkin viimein lupasi olla kokonaan vaaliin vaikuttamatta.

Opettaja riensi Aleksanterille ilmoittamaan asian laidan, mutta tämä oli olevinaan ylpeä eikä sanonut vielä tietävänsä, ottaisiko semmoista paikkaa vastaan: kuitenkin kiitti hän opettajaa ystävällisyydestään, ja siis olivat tavallansa rauhan alku-ehdot heidän kesken päätetyt.

Kekri oli tullut, molemmat rakastavaiset parit menivät tanssiin, niinkuin oli sovittu.

Nyt opettaja ei enää seisonut ulkona kedolla, sill'aikaa kun kaikki kylässä iloitsivat ja tanssivat, vaan oli itse keskellä hurjaa hälinää, vaikk'ei hän kuitenkaan vielä ollut siihen aivan tottunut.

Kekrinä oli hän melkein aina kisapirtissä, ainoastaan silloin tällöin meni hän Katin ja Helin kanssa kedolle kävelemään, sitten taas palatakseen uusilla voimilla takaisin. Usein myös hänen sydäntään viilaisi syvä suru, kun täytyi kuulla jotain rivoa laulua: hän olisi silloin mielellään tukennut korvat itseltään ja Katilta. Se ajatus vahvistui hänessä, että ennen kaikkea piti kääntää huomionsa ja vaikutuksensa lauluihin; koska oli saanut nuorten poikien suosion ottamalla osaa heidän huvitukseensa, niin hän nyt tahtoi käyttää tätä suosiota hyväkseen.

Iloa ja surua vaihetteli pian Kekrin perästä Pekon talossa. Aleksanteri oli valittu kunnankirjuriksi ja opettaja oli julkisesti koonnut hänelle ääniä. Nyt oli rauha syntynyt puolueiden välille, ja Aleksanteri läheni opettajaa ystävyydellä; tämä sydämensä ilossa meni niin kauas, että käski häntä kutsumaan itseänsä "sinuksi." Vasta määrätty kunnankirjuri ei heittänyt vähemmällä, vaan täytyi paikalla mennä keskievariin ja ylioppilaan tavalla lasia kilistellen juoda veljenmalja.

Mutta Aleksanteri se sitten perheen neuvoittelussa puhuikin opettajan puolesta ja voimallisesti auttoi häntä, kun kosi Katia.

Sitten vietettiin kihlaus eli lujuut, joissa opettaja ja Kati panivat kätensä yhteen isän, veljen, vanhan kunnanesimiehen ja Hukkasen silmien edessä, jonka viimeksi mainitun opettaja oli kutsunut omasta puolestaan.

Kati pian läksi sulhasensa kanssa tuvasta, syleili häntä ulos tultua ja sanoi nyt ensi kerran:

"Minä sinua hyvin paljon rakastan."

Sitten menivät alakertaan mummon luo, joka sairaana makasi sängyssä, ja lankesivat polvilleen sängyn eteen.

"Hän on nyt minun omani ijänkaikkisesti," sanoi Kati, enempää ei voinut puhua. Mummo levitti kätensä kihlattujen yli ja luki hiljaa rukouksen, sitten sanoi hän:

"Nouskaa pois, ei pidä muiden kuin Jumalan edessä olla polvillaan. Sitähän minä olen sanonut, että minä olen sanansaattaja, jonka pitää viedä viesti taivaasen, että olette saaneet toinen toisenne. Opettaja, mikä sinun äitisi nimi on? Minä kohta menen hänen luo, kun pääsen tuonne ylös, ja myös isäsi luo, ja sitten otan Aatamivainajani, sisareni ja veljeni, vanhempani ja kolme vunukkaani, jotka ovat kuolleet, ja sitten käymme yhteen istumaan ja haastelemme teistä ja rukoilemme teidän edestänne ja silloin täytyy teille käydä hyvin. Kati, sinulle minä annan kaulavitjani, ne sinä löydät tuosta kaapista, ja siinä on morsiusruununikin, se tuottaa sinulle siunausta, ja anna lastesikin kasteen jälkeen haistella sitä. Ja vaikka pitäisittekin häät kohta minun kuoltuani, niin pitää niissä kuitenkin olla soittoa ja tanssia. Tietäkää se. Kauan ette saa minua surra, ja ristikisa teidän pitää tanssia minulle, minä tuolta yläältä katselen teitä ilolla ja siellä koko perekin viettää häitänne."

Kihlatut koettivat luovuttaa häntä kuoleman ajatuksista, mutta hän vastasi:

"Minusta yhä tuntuu niinkuin joku nykisi minua käsivarresta ja sanoisi: tule pois, jo on aika; mutta se käsky ei ole vielä oikein luja, täytyy tulla vielä kovemman käskyn. Ette saa tillittää, se ei kelpaa, eihän siihen ole syytäkään; minä olen hyvässä korjuussa. Minä kiitän Luojaa, että hän on antanut minun elää tähän asti, että näen Katini tulevan hyvän miehen turviin. Pysykää vaan kunniassa kiinni. Kati, sulhases on koulunkäynyt mies, ja niille usein pistää mitä mitäki päähän, sen minä tiedän sisareni miesvainajasta, sun täytyy olla kärsivällinen hänen kanssaan; opastuneilla pyörii kaikellaisia ajatuksia aivoloissa, ja ajatuksissaan sitten sanovat toista kuin tahtovat. Opettaja, ja sinun täytyy minun Katiani, Kati kultaani —" enempää ei hän voinut puhua, sillä tyttö heittäytyi itkien hänen kaulaansa.

Mummo oli puhunut aivan sujuvasti, ryvitys oli kokonaan kadonnut, mutta nyt vaipui hän väsyneenä vuoteelle takaisin; kihlatut seisoivat surullisina hänen edessään. Viimein kohotti hän taaskin itsensä ja sanoi:

"Kati, käske Kammosen Anni tänne; hän jääköön minun luokseni; minä en vielä tänä päivänä kuole. Tänään et saa enää koko päivässä tulla minun luo, vaan teidän pitää olla yhdessä ja oikein iloiset, luvatkaa se, että olette oikein iloiset."

Opettaja jätti Katin sinne ja nouti Kammosen Annin. Nyt heidän kumpaisenkin täytyi lähteä pois; mutta heidän sydämensä särähteli yhä surullisesti, kunnes olivat olleet Hukkasen Helin luona, joka kaikellaisilla leikkipuheilla ilahutti heidän mielensä.

Sitten menivät kedolle kävelemään; valkea kana seurasi heitä, sillä nyt oli syksy, eikä sitä tarvinnut enää sulkea sisään. Luonnon raitis, elähyttävä huoku herätti molemmissa korkean taivaallisen ilon, ja vaikka syksy heidän ympärillänsä karisteli kellastuneita lehtiä puista, oli heidän sydämissään uusi ennen aavistamon kevät.

Toisena päivänä tahtoi mummo pappia. Opettaja kävi häntä noutamassa ja oli sitten läsnä, kun hän ripitti mummoa. Ainoa ajatus, joka sill'aikaa vallitsi opettajassa oli: voivatkohan vapaa-uskoiset yhtä hyvällä uskalluksella muuttaa Tuonen majoille. Avonaisin, loistavin silmin otti mummo vastaan Herran ehtoollista, sitten hän kääntyi seinään päin eikä enää puhunut mitään; ja kun vähän ajan perästä katsottiin häntä, oli hän kuollut.

Hiljaisella, hartaalla surumielisyydellä, ilman äänellisettä itkutta ja valituksetta haudattiin vanha Anna. Kaikki kyläläiset surivat. Itse vanha Yrjö seppäkin sanoi tavattoman totisesti: "minä oikein sydämestä suren hänen kuolemaansa; no, nyt tulee minun vuoroni."

Kun opettaja tuli hautuumaalta kotiin, s.o. Katin luo, syleili tämä häntä itkien ja sanoi: "Nyt olet minulle kahta vertaa tarpeellisempi, kun minulla ei ole mummoa enää."

Opettajalle oli kylä siitä asti tullut kahta kalliimmaksi ja omaisemmaksi: hän oli siinä löytänyt uuden elämän ja saattanut rakkaan vainajan hautaan.

* * * * *

Siis olemme saattaneet hyvän vanhan Annan toiseen elämään asti ja opettajan uuteen elämään. Kosk'emme voi mummon kanssa astua taivaasen, katsokaamme vielä vähän aikaa, kuinka opettaja maan päällä elelee.

Koko kylässä oli hänen kihlauksensa synnyttänyt riemua ja suurta iloa. Lapsissakin, jotka leikittelivät palopaikalla, sai se vilkasta keskustelua aikaan, kun yksi ja toinen tahtoi selittää sukulaisuuttaan Katin kanssa ja sen kautta myös opettajan kanssa. Pekolla oli muuten vähä ystäviä kylässä, mutta tästä uudesta tapauksesta riemuitsivat kaikki. Jokainen, joka tuli opettajalle vastaan, antoi hänelle kättä ja sanoi: Toivotan onnea ja siunausta: jokainen tiesi kertoa jotain hyvää ja suloista Katista. Miehet ja vaimot, jotka muuten kenties eivät eläissään olisi tulleet niin tuttavasti puhuneeksi opettajan kanssa, seisoivat nyt hänen vieressään niinkuin vanhat tutut. Matti tuli hänen kotiinsa, pudisteli rohkeasti hänen kättänsä ja sanoi:

"Johan minä sen ennustin, että niin se käypi; vieläkö te muistatte? Vaikka olisitte minulle mitä antaneet, ette olisi voineet tuottaa minulle suurempaa iloa. Kun vanha opettaja kuolee, saatte tekin ne kaksi peltoa, jotka hänellä ovat käytettävänä; ne on aika hyviä peltoja, ja sanokaa vaan minulle, niin minä kernaasti panen niihin parin päivän työn."

Opettajalle oli tämä ihmisten läheneväisyys kahdesta puolesta mieleen: hän näki siitä heidän hyvän sydämensä ja tunsi myös nyt saaneensa paljoa vakavamman pohjan ryhtyäkseen vaikuttamaan näiden ihmisten elämään.

Ihmiset eivät ole enää siihen tottuneet, että yleisestä rakkaudesta lähenee heitä, katsoo heitä vapaasti ja iloisesti silmiin tahtoen virvoittaa, ilahuttaa ja jalostuttaa heitä. Heitä on niin usein petetty ja viekoiteltu, ja sen tähden arvelevat toisella olevan erityisiä salaisia tarkoituksia; siis eivät pelkäämättä salli sinun heitä rakastavan, jos et ole heille veriheimolainen tahi lanko.

Talvi tuli suurilla askelilla kylään, ihmiset olivat enimmiten kotoisella ja nautitsivat kesäisen työnsä koottuja hedelmiä; elon puiminen ja pellavan loukutus olivat ainoat raskaammat työt. Kun ne oli tehty, vallitsi hiljaisuus koko kylässä. Lumi pyrysi, kaikki mielellään pysyivät lämpimässä tuvassa. Silloin hiljaa hiipi paha olento keskellä päivää kylän läpi, se oli: ikävä. Ja ketä se olento katsoi, sen täytyi haukottaa tai riidellä ja toraa hakea. Levon aika ei ollut mikään virvoituksen aika, sillä ihmiset eivät tienneet, millä keinoin saisivat tuon rasittavan hirviön, ajan tapetuksi. Naineet miehet ja naimattomat istuivat usein päiväkaudet keskievarissa korttia lyöden ja kuitenkaan eivät näkyneet saavan tarpeekseen tuota liian pitkää aikaa, sillä sieltä ei lähdetty ennenkuin viimeisellä hetkellä, kun ajettiin ulos. Toiset panivat aikaisin maata ja menettivät siten makaamalla hyvän osan elämäänsä, toiset taas kulkivat huonoja teitä.

Sanotaan: jouten-olo on kaiken pahan alku; ensimmäinen, mikä siitä syntyy, on ikävä, kun ei tiedä mihin ruveta, mitä tehdä. Ainoastaan ahkerat ihmiset ovat itsessään iloiset, sopuisat ja hyvät, mutta joutilaita viehättää juoppous ja kortinlyönti, heistä tulee äkäisiä, riitaisia, juonikkaita ja pahoja ihmisiä. Sentähden kaikellaiset pahat tavat vallitsevat monessa ylhäisessä säädyssä.

Sill'aikaa kun siis enin osa kyläläisistä vietti vaan puolinaista elämää, oli opettajalle kaksinkertainen olemus koittanut.

Sitä on jo usein nähty, että ihminen on kovasta kuumetaudista noussut ruumiiltaankin muutamia tuumia pitempänä, ja niin oli ystävässämme, sill'aikaa kun hän polttavin suonin imi itseensä Katin elämää, myös kansallisuuden tunto nopeasti, melkein ihmeellisellä tavalla kypsynyt. Niinkuin hän kerran "imi kauneuden hengenhuokua", joka on levitetty ulkonaisen luonnon yli, ja jätti sen raa'an nautitsemisen muille, niin hän nyt havaitsi jokaisessa yksityisessä korkeamman olemuksen, joka hänestä oli pyhän, ikuisen kansanhengen edustaja! Jalommalta, kuin miksi hän katsoi itseään, näytti hänestä nyt jokainen yksityinen, sillä hän hänessä etsi, löysi ja rakasti puhtaampaa voimaa ja pyhyyttä. Hän asetti jokaisen korkeammalle kuin itsensä, sillä hän kunnioitti hänessä korkeampaa itselöä.

Hän seisoi siinä miehenä, joka käsitti kaikkein ympärillä olevien sisällisen olennon. Rohkealla päätöksellä ryhtyi hän nyt "antamaan heidän maistaa hengen puhtaita iloja," hän oli nyt kyllin kypsynyt voidaksensa tunkea läpi päällimmäisen kuoren.

Siis istui hän nyt usein keskievarin tuvassa ja luki sanomalehtiä toisten kuulla; ja paljo hänellä oli oikaisemista, sillä Aleksanteri, joka ennen oli lukenut, kertoi mielellään talonpojille kaikellaisia hullutuksia.

Pieni piiri oli kokoutunut opettajan ympärille, toiset istuivat pöytien ääressä korttia lyöden, mutta usein hekin höröstyivät kuulemaan mitä opettaja luki tai selitti, ja moni peli meni siten pilalle.

Miehet vähitellen alkoivat luottaa opettajaan ja lausua ajatuksiansa enemmin peittelemättä.

Mutta vaikka opettaja rakasti kansaa, oli hänen kuitenkin vaikea kokonaan perehtyä näiden ihmisten tapoihin.

Se on helposti sanottu: minä rakastan kansaa! mutta oleppas joka hetki itse valmis myöntymään kaikellaisiin kummallisuuksiin, loukkautumatta heidän usein rumista tottumuksistaan ja paatuneista tavoistaan, välistä ystävänä mennen mukiin mielivaltaisiin poikkeuksiin, välistä lempeän äidin tavalla kieltäen itseltäsi kaikkinaisen levon ja ilohymyllä kuunnellen jokaista uutta sanaa — siihen tarvitaan semmoista itsensä kieltämistä, semmoista oman personallisuuden jakelemista, joka ainoastaan oikealle rakkaudelle on mahdollinen. Mutta tämä rakkaus löytyi ystävässämme.

Muutamana iltana alkoi Matti: "Ei tuo Uuden Suomentaarin toimittaja sentähen näy olevan mikään sivistymätön mies eikä toas mikään tuhma mies, vaikk'en minä ole hänen kaljastaan tätä ennen paljon huolinut. Mutta kuulkaa te, opettaja, vaikka tuhmahan tuo tulee kysyä, miksi se on pantu Suomen taariksi? parempihan olis ollut Suomen olut tahi vaikkapa renska?"

"Osasitpahan niinkuin kurikalla naulan päähän," sanoi Aleksanteri, "se on oikein, Matti, ja Helsingissä ei ymmärretä mitään. Sinuna minä kirjoittaisin sinne ja sanoisin mitenkä pitää olla, niin saisit varmaan metalin."

"Eihän siihen olekaan kirjoitettu Suomen taari, vaan Suometar, ja tottahan se tarkoittanee, että siinä on uutta Suomen tarua eli tarinaa, vai miten?" pisti Tyni väliin.

"Ei se ole Suomen taaria eikä tarinaa, vaan Suometar on yhtä kuin Suomen tytär, eli Suomen haltia, Suomen kansan henki, jota tämä aviisi tahtoo palvella ja edes auttaa," selitti opettaja. "Mutta mitä epäluuloa Matilla on sitä vastaan?"

"Epäluulo minussa oli jo ennen kuin tämä tyttölapsi syntyikään, ja siihen minut saattoi itse se Ilmoitus, jota silloin tuhansittain jaeltiin ympäri Suomen maan. Siinä toimitus lupasi 'Tyystin tähdelle panna kaikki tärkeämmät kotomaan ja ulkomaan tapaukset.' Tuota minä en ymmärtänyt: Tyystin tähteä minä en ole nähnyt en taivaalla enkä maalla, ja jos uutiset pannaan siihen eikä kasettiin, tahi mikä tuo on, sanomalehteen, niin minä en siitä paljon hyödy; ja ihan hulluahan se oli, kun toimitus lupasi 'voimiansa myöden tyydyttää yleisön vaatimuksia.' 'Vai niin,' arvelin minä, 'vai samanlaisia junkkariako te olette, kuin Venäjän vieraat miehet, että rahalla saapi teitä sanomaan ja kirjoittamaan mitä tahtoo, ettekä häpeekään. Ei, kiitoksia, myökää vaan muille voimianne, minä en osta.'"

"Tyystin tähdelle paneminen, se on Hämeen suomea ja merkitsee tarkkaa vaarinottoa," selitti opettaja, "ja mitä voimien myymiseen tulee, niin Hämeessä ja Länsi-Suomessa sanotaan tosin myören eli myölen eikä myöten, ja yksipuoliset kirjoittajat kirjoittavatkin myöden, vaikka kyllä eivät kirjoita muuden eikä siden eikä täden eikä kuidenkin."

"No on se Suomen haasti monenlaista," sanoi Matti, "moista minä en ole kuullut, vaikka onhan sitä outoa suomea nähty ja kuultu raamatussa ja pappien saarnoissa. Juontuu mieleen, miten maisteri kyynelet silmissä toissa pyhänä paukutti: syvästi sisälleotettuna kiitollisuudesta ulospuhkee kuningas David: Oo, kuinka viheliäisiä me emme ole! — Mutta se kuului kauniilta, vaikk'ei sitä ymmärtänyt."

"Täytyy minunkin vielä vähän kysyä, kun sanotte Suometarta Suomen haltiaksi," virkkoi Tyni. "Olivathan haltiat pakanuuden aikana Suomalaisilla niinkuin jumalia, vai miten?"

"Ihan niin," vastasi Aleksanteri, "jumalia oli niillä miekkoisilla koko pataljoona, yksi sontaa veti, toinen kylvi, yksi vettä satoi, toinen jyrisi; joka lähteellä ja joka puullakin oli oma jumalansa: mutta ruotsalaiset, Eerikki ja Henrikki ja Pirkele Jaari eivät suvainneet näitä jumalallisia forstmestaria, vaan ajoivat heidät tiehensä. Ja mitäs siihen sanot, että Suomen ukot olivat antaneet jumalilleen luvan naidakin; monella oli akka ja lapsikakarat ja suuri pere".

"Se on mahdotonta, että kaikki olisivat olleet samanarvoisia jumalia," sanoi muurari Heikki, "pitihän heillä olla jonkunlainen päällysmies, eli yhteinen komentaja, eihän muuten olis tullut mitään tolkkua koko maailman hallituksesta."

"Etpähän ollut Paapelin tornia tekemässä, vaikka olet vanha: kuningasta ei ollut Suomalaisten jumalilla enemmän kuin itse Suomalaisillakaan, vaan he olivat itsenäisiä isäntiä perheineen, käskyläisineen. Ukkoa kyllä sanottiin ylijumalaksi, mutta se ei tarkoittanut muuta kuin hänen taivaallista asuntoansa. Sanoppas sinäkin, opettaja, eikö niin ole, muuten eivät taas usko minua."

Opettaja näki mielipahalla veljenmaljan kautta antaneensa langolleen semmoisen aseman itsensä suhteen, joka tuotti paljonkin haittaa ja harmia; hän kuitenkin pian taas tyyntyi ja selitti talonpojille lyhykäisesti pakanallisten Suomalaisten jumaluusoppia. Hänestä itsestäänkin oli eriskummaista, että hän näin veti Ukon, hattarojen hallitsijan, Ahon, aaltojen isännän, Tapion, metsän kultaisen kuninkaan, ynnä muun jalon jumalisten pimeään, ahtaasen pirttiin, joka päälliseksi oli täynnä tupakan savua. Kaikki oli Suomettaren syy. Kerrottuansa muutaman kauniin runon Kalevalasta, puhui hän sitten Kristinopin perustamisesta Suomeen ja tuli maininneeksi pyhän Henrikin kohtaloa ja loppua.

"Sittenhän hänelle kävi ihan niinkuin Vapahtajallekin," sanoi muutama joukosta.

"Niinpä kyllä," vastasi opettaja. "Joka tahtoo ihmisille selittää uutta autuaallista totuutta, hänen täytyy sen edestä ottaa risti päällensä." Opettaja huokasi samassa, tämä näet ei ollut sanottu ilman syrjätarkoituksetta, sillä hän hyvin tunsi, kuinka vaikeaksi hänelle kävisi päätöksensä täyttäminen.

Pois mennessään sanoivat miehet toinen toisellensa: "Sepä vasta oli ilta, siinä oppii jotain samassa ja aika kuluu, niin ett'et tiedä mihin se on saanut."

Opettaja oli päättänyt lukea talonpojille jotain Suomen mytologiasta, mutta onneksi sattui hänelle toisena iltana aivan toinen kirja käsiin, nimittäin "Suomen kansan Sananlaskuja". Kun sitten tuli pitäjäntupaan, veti hän kirjan taskustansa ja sanoi: "Nyt tahtoisin teille lukea jotain." Siellä istujat eivät näkyneet tästä mielistyvän, sillä he kovasti inhosivat kaikkia kirjoja. Väistö oli ensimmäinen, joka sai sanat suuhunsa, ja sanoi:

"Kertokaa meille ennemmin, opettaja."

"Niin, niin, kertokaa, elkää lukeko," kuului yleisesti.

"Kuunnelkaahan vähäisen vaan," sanoi opettaja, "jos ei miellytä, niin voitte pelkäämättä sanoa, että minun pitää herjetä."

Opettaja nyt alkoi sananlaskuja lukea, vähän väliä pysähdellen.

"Ka, nuinha se Yrjö seppä sanoo — ja sehän on Kammosen sananväli — niin vanha Anna vainaja aina virkkoi — Ja tuoss' oli sinunki makupalas Antti, Mikko, Kasperi," niin kuului nyt joka haaralta. Kortinlyöjät olivat hyljänneet korttinsa, ja yhtyneet kuulijoiden joukkoon, sillä usein kajahti kaikuva naurukin, kun joku voimakas mahtilause tuli esille.

Opettaja ei voinut kieltää itseltään sitä voitoniloa, että kysyi:

"Luenko vielä eteenpäin?"

"Lukekaa, vaikka huomeisaamuun asti," kuului joka haaralta, ja Yrjö seppä sanoi:

"Se on ollut aika viisas mies, joka tuon kirjan on tehnyt: hän on näet muistanut kaikki, varmaan se oli vanhan ajan tietäjiä."

"Niin, ne on sinun miehiäs, Yrjö," kuului yhdestä nurkasta.

"Olkaa nyt äänettä," kuului toisaalta. "Opettaja, lukekaa vielä."

Niin tapahtui. Usein tuli myös oikaisuja ja lisäyksiä, ja opettajasta oli ikävä, ett'ei saattanut panna niitä kirjaan. Sitä hän ei uskaltanut, sillä hän syystä pelkäsi sillä tavoin hävittävänsä miesten avomielisyyden. Se näkyi heille olevan ennen tuntematon nautinto, kun tässä löysivät koko viisautensa niinkuin yhteen kokoon koottuna. Usein nousi yksityisten välillä väittelyäkin toisen tai toisen sananlaskun oikeasta selittämisestä ja sen totuudesta, joihin väittelyihin opettaja, viisaasti kyllä, ei sekaantunut. Silloin muutamat ahdistivat väittelijöitä, että herkeäisivät riitelemästä, toiset taas opettajaa, että hän vaan lukisi eteenpäin. Siis olivat kaikki ilmitulessa, ja opettaja oli hyvillänsä ja tyytyväinen, kun oli saanut sen tulen syttymään.

Kun hän toisena iltana taas tuli, oli siellä enämpi talonpoikia koossa kuin tavallisesti; he eivät enää kirjaa peljänneet, vaan keräytyivät kaikki hänen ympärillensä ja kysyivät:

"Onko teillä taas mitä lystiä samanlaista kuin eilen?"

"On," sanoi opettaja vetäen kirjan esille; mutta tällä kertaa asia ei käynyt niin helposti, sillä nyt oli rikkaruohoa nisun seassa: Aleksanteri oli sen kylvänyt, sillä hän kammoksui kaikkea totista tointa. Muutamien nuorten miesten kanssa, jotka hän oli saanut puolelleen, istui hän toisen pöydän ääressä, ja he alkoivat ääneen laulaa: opettaja ei tietänyt, mitä piti tehdä. Silloin sanoi Matti:

"Kuuleppas, Aleksanteri, etkös sinä häpee, sinä olet nyt kunnankirjuri, ja julkeet tuolla tavalla käyttää itseäs."

"Minä olen tässä omilla rahoillani ja teen mitä tahdon," vastasi Aleksanteri, "eikä tässä yhteisessä paikassa tarvita mitään saarnaa."

Murinaa alkoi kuulua.

"Vaiti," huusi Matti, "ei tämän takeen saa riidellä, tästä vähällä päästään. Hoi, keskievari, pannaan sukkelaan uusi tupa lämpiämään. Kuka kuunnella tahtonee, tulkoon sinne, kuka ei, saapi jäädä tähän."

"Minä pistän uunin palamaan," sanoi Tyni, joka tänäkin iltana oli tullut sinne, ja meni kiireesti ulos. Uuden tuvan uunissa pian leimusi vilkas tuli, sillä Tyni ei tahtonut kadottaa yhtään sanaa jäljestäpäin tulta virittelemällä; Väistö kävi istumaan opettajan viereen ja niisti hänelle kynttilää. Opettaja luki Kansanvalistusseuran toimituksista kirjoituksen Norjasta, joka suuresti näkyi huvittavan kuulijoita.

Kun viimein ruvettiin lähtöä tekemään, nykäisi Tyni Väistöä ja sanoi hiljaa:

"No, haasta nyt, muuten kaikki taas hajoovat, eikä tule asiasta mitään."

"Mitenkähän tuo ois, miehet," alkoi Matti, "mitenkähän tuo ois, jos opettaja olis niin hyvällä paikalla, lukis meille näinikään iltasilla pari kertaa viikossa?"

"Niin, sehän vasta olis hyvä." huusivat kaikki.

"Siihen minä mielelläni myönnyn," sanoi opettaja, "tullaan huomenna kokoon, kenties kouluhuoneesen; siksi voipi jokainen ajatella tätä lukuyhteyttä ja tehdä ehdoituksia."

"Hyvä, hyvä on, olkoon niin," kuului joka haaralta, jonka perästä hyvin tyytyväisinä erottiin.

Toisena päivänä pidettiin kokous, se oli rajuinen. Opettaja oli Hukkasen kanssa tehnyt sääntöehdoituksen yhteydelle. Tätä luettiin pykälä pykälältä ja aina välillä lauottiin vähäksi aikaa. Silloin aina joka haaralta kuului puhetta, niin että luultiin kaikilla olevan jotain muistuttamista, mutta kun heitä kehoitettiin mielipiteitään lausumaan, vaikenivat he: ainoastaan Matti, Yrjö seppä, ja muurari Heikki lausuivat ajatuksensa ääneen. Silloinpa nousi yleinen hirveä vastarinta, kun luettiin:

"Luku-iltoina on tupakanpoltto lukuhuoneissa kielletty."

Yleinen murina ei tahtonut ollenkaan loppua, ennenkuin Hukkanen alkoi puhua, samassa viitaten opettajalle, ikäänkuin sanoakseen: "Enkö minä sitä ennustanut? Tunnen minä mieheni." Hän puhui ääneen:

"Minun mielestäni sopii pyyhkiä koko sääntö pois."

"Niin, pois, pois," kajahti niinkuin yhdestä suusta. Mutta Hukkanen jatkoi:

"Joka ei voi olla tupakoimatta, polttakoon siis Jumalan nimeen; mutta opettajalle tulee vaikea lukea siinä savussa, ja jos hänen täytyy heretä lukemasta, niin hän herkeää, siitä ei voi kukaan häntä moittia. Mutta yksi asia meidän kuitenkin pitää määrätä: jos kuka on alkanut polttaa ja piippu häneltä sammuu, niin hän ei saa sitä jälleen sytyttää, ennenkuin on lukeminen loppunut; hän maatkoon sen aikaa, jos ei voi silmiään auki pitää, mutta kuorsnata ei saa kukaan."

Kaikuva nauru oli tämän puheen vastauksena.

"Ja joka tahtoo haastella, ottakoon piipun suustaan," huusi yksi ääni, ei tiedetty kestä se tuli, eikä tiedetä vieläkään, sillä ujo puhuja ei ole tähän päivään saakka antanut itseänsä ilmi.

Toinen päätös myöskin synnytti paljon puhelemista sinne tänne, nimittäin kokouspaikasta. Koska melkein kaikki kunnanhallituksen jäsenet olivat läsnä, määrättiin sitä varten pitäjän tuvan iso perähuone, sillä opettaja oli oikealla aistilla vastustanut kouluhuoneen valitsemista siksi.

Paljo oli muitakin vaikeuksia voitettavina, ennenkuin yhteys oli oikein täydessä reilassa, mutta opettajan ympärille oli kokoutunut innokas joukko, joka häntä kaikessa auttoi, ja johon etenkin Matti Väistö ja Tyni kuuluivat. Tynistä oli vaan ikävä, ett'ei hän saattanut tehdä jotain oikein raskasta työtä opettajan edestä, sillä hän olisi mielellään hänen tähden juossut vaikka tuleen. — Sitä vastoin oli yhteydellä kaksi ankaraa vihollistakin, keskievarin isäntä ja Aleksanteri. Edellinen näki vierastensa luvun tuntuvasti vähenevän ja moitti kovasti opettajaa, joka sulhaseksi tultuaan ei enää syönytkään keskievarissa, vaan appelassa; Aleksanteri taas luuli kaikessa huomaavansa kerettiläisyyttä ja sanoi julkisesti lankomiehensä olevan hihhulin uskoa, vaikka muka alussa tahtoi asiatansa peitellä, mutta pian oli näkyvä, mitä tarkoitettiin.

Niinkuin valtion hallitus usein tekee kansankiihoittajat virkamiehiksi ja siten voittaa heidät puolelleen, niin teki opettajakin Aleksanterin vara-lukijaksi. Nyt, kun hänellä oli jotain toimittamista, joka tyydytti hänen ylpeyttään, muuttui hän yhteyden innokkaimmaksi puolustajaksi.

Niin opettaja vähitellen oppi ihmisiä ymmärtämään ja johdattamaan.

Vanhaa opettajaa ja kreikanuskoisten opettajaa koetti ystävämme myöskin yllyttää yhteyden puolelle. Edellinen ei siihen ollut taipuvainen, mutta sitä innokkaampi ja nerokkaampi oli toinen. Myös useampi venäjänuskoinen talonpoika otti vilkkaasti osaa.

Kirjojen valitseminen oli vaikea. Ystävämme pian huomasi, että opettavaiset ja suorastaan siveyttä tarkoittavat kirjat eivät saaneet yksistään vallita. Asiata paljaaksi huvitukseksi alentamatta luettiin siis osittain "Kertomuksia Suomen historiasta," "Säkeniä," "Mikä mies Porthan oli?" y.m. Erittäin paljon iloa herätti kertomus Paulista ja Virginiasta ja "Kavaluus ja Rakkaus," jonka perästä luettiin Kiven "Lea."

Harvoin oli opettajalla aikaa ja halua yleisiä muistutuksia muistikirjaansa kirjoittaa; mitä hän ajatteli, sen hän lausui heti miehille, ja mitä tunsi, ilmoitti hän Katille ja oli tyytyväinen sillä tavoin purettuaan sydämensä. Muutamia muistutuksia olemme kuitenkin löytäneet ennen mainituista lehdistä:

"Kun minä näitä lehtiä katselen, tuntuu minusta usein, niinkuin olisin ollut erinomaisen itsekäs; minä vaan tahdoin itseeni ottaa koko maailman, enkä aikonut antaa itseäni sille, sen hyväksi. Mitä maksaa koko tuommoinen itsekäs tunteiden sievistys yhden ainoan aatteensäkenen rinnalla, jonka olet heittänyt toiseen sieluun? Se on tuhatta vertaa enemmän arvoinen kuin kaikki vaikka kuinka näppärät ja runsassanaiset mietteet. Se on hyvä, että nämä ovat minulla omassa hallussani…"

"Kuinka vähällä vaivalla voipi tekeytyä suuren, ylhäisen ja oppineen näköiseksi, jos vetäytyy pois kansasta, rakentaa itselleen erityisen tiedon ja ajatuksen palatsin, linnan korkean vuoren huipulle, kauas alangon asujista. Mutta jos astut alas laaksoon, elät sikäläisten ihmisten kanssa ja teet työtä heidän edestä, silloin huomaat, että välistä et tiedä yksinkertaisimpia asioita, et aavista paraita ajatuksia. Minä olen kerran lukenut, että löytyy ruhtinaita, jotka eivät koskaan tahi eivät muuta kuin harvoin näyttäy kansalle: sillä tavalla on kyllä helppo kääriytyä majesteetin verhoon."

"Varmaankin useampi mainio kreikkalainen sankari ei ollut sivistyneempi, mitä sivistyneellä oikein tarkoitetaan, kuin nämä meidän Yrjöt, Matit, Tynit, Heikit y.m.m., Hukkasesta puhumattakaan; mutta julkisten valtiollisten ja oikeudellisten olojen kautta, julkisen taide-elämän kautta, jumalanpalveluksen kautta, joka oli lähtenyt kansanelämän sisimmästä ytimestä, liikkui kaikenlaisia ajatuksia, tunteita ja käsityksiä ilmassa. Ihmiset eivät kuulleet ja oppineet niinkuin me ainoastaan piplianhistorioita, kertomuksia ihmisistä, jotka ovat eläneet aivan toisenlaisissa oloissa ja jotka eivät myönnä mitään suoraa vertausta. He kuulivat esi-isistä, jotka olivat eläneet samoin kuin he itsekin, käyttäytyneet sillä ja sillä tavalla, ajatelleet siten ja siten, ja yksityiset tarinat heistä kulki sukupolvesta sukupolveen; kaikki oli heille niin likeistä, niin tuttua, ja jos niiksi tuli, niin olivat jälkeiset sankareita ja jalomielisiä ihmisiä kuin esi-isätkin. Mutta meille on vieraan, juutalaisen kansan, eikä oman kansamme historia tullut pyhäksi… Kreikkalaiset osasivat Homeroksensa ulkoa, siitä saivat lauseita ja vertauksia, jotka sopivat heidän elämäänsä: meillä Suomalaisilla olisi Kalevala, mutta sitä vielä niin vähän luetaan; meillä on runsas kansanviisaus koottuna Sananlaskuissa, mutta kansa niitä alkaa unhottaa ja sivistyneet eivät niistä myöskään huoli."

Kohta lukuyhteyden perustettua oli opettaja saanut toimeen myöskin lauluseuran; siihen olivat kokoutuneet melkein kaikki naimattomat miehet ynnä muutamat nuoret naineetkin. Keskievari tuli siitä lepytetyksi, sillä laulukokouksia pidettiin hänen uudessa tuvassaan. Vaikka ystävämme hiljaisuudessa johteli kaikkea, siirsi hän kuitenkin näkyväisen hallinnon vanhalle opettajalle, joka siihen oli erittäin sopiva. Viisaasti kyllä harjoitettiin parhaasta päästä kansanlauluja. Miehet suuresti iloitsivat, saadessaan omaisuutensa täten kaunistettuna ja täydellisenä takaisin, sillä tuskin kukaan kylässä enää tunsi yhdestä laulusta kaikki värsyt. Vähitellen harjoitettiin myös muutamia uusia lauluja, hyvin varovaisesti, mutta kuitenkin pontevasti pidettiin sävel- ja tahti-harjoituksia, vieläpä nuottejakin opetettiin. Niinkuin luku-yhteydessä Aleksanterin vastarinta, niin oli tässä Kammosen Antin ylpeys voitettava, sillä hän, joka oli mainio laulaja, tahtoi olla etupäässä ja päämiehenä, mutta pilasi siten koko järjellisen harjoituksen. Eikä onnistunutkaan saada häntä kokonaan seuran puolelle, vaan hän erosi pois ja seura oli vähällä hajota. Sen hyvät seuraukset olivat kuitenkin jo tulleet näkyviin; moni ilkeä, ruokoton laulu väistyi pois paremman tieltä, vaikka alusta ei sentähden, että tämä oli parempi, vaan sen tähden että se oli uudempi. Sillä tavalla kuitenkin puhtaammat sanat ja sävelet pääsivät voitolle ja herättivät monta vienompaa kaikua ihmisten mielissä.

Mutta nyt Antti kaikkialla levitti sitä huhua, että opettaja tahtoi aikaihmisille opettaa lastenlauluja, ja oli muka häpeä semmoisia laulaa; hän pian sai jotenkin suuren puolueen, ja vaikka vielä muutamat pysyivät seuralle uskollisina, oli heitä kuitenkin vähä. Tyni tahtoi antaa Antille hyväisesti selkään, mutta Hukkanen keksi vienomman keinon seuran ylläpitämiseksi. Hän kutsui kirkkoherran ja kaikki, jotka olivat olleet seuran jäseninä, paitsi Anttia, luokseen uuden vuoden päivänä illaksi, ja sen kautta kaikki taas virkosi uuteen elämään.

Kirkkoherra oli antanut opettajan pyrinnöissään menetellä aivan oman mielensä mukaan, sillä hän ei ollut niitä pappeja, jotka tahtovat, että kaikki olisi heidän kädessään ja heistä alkunsa saisi.

Sinä iltana oli siis suuri ilo Hukkasen talossa, lauleltiin, kasteltiin kaulaa ja laskettiin leikkipuheita.

"Opettaja," sanoi Hukkanen kerran, kun olette naineet, pitää teidän perustaa myös neitosille lauluseura."

"Mutta nuoria vaimoja pitää siihen kanssa ottaa," virkkoi Heli.

"Niin, mutta niitä teidän pitää laulattaa yhtä kyytiä, muuten lörpöttävät paholaiseltakin korvat umpeen."

Monta maljaa esitettiin. Muuten aivan arat nuorukaiset uskalsivat tässä puhua julkisesti kirkkoherran, opettajan ja muun hyvälistön edessä. Viimein tarttui Tyni lasiin ja huusi:

"Tämän maljan tyhjennämme Johtajallemme jalolle, Omallen opettajalle Ynnä Katrikaunoiselle!"

"Eläkööt! Eläkööt!" kajahteli, eikä tahtonut loppua tulla.

Katin ja opettajan väli oli mitä sopusointuisinta; tyttö mielellään suostui hänen sivistyttämispyrintöönsä, kun sulhanen ei enää tarkoittanut hänen luontonsa uudestaan muodostamista, vaan ainoastaan vapaata kehkeyttämistä. Alussa oli heillä omituinen seikka sovitettava. Kun opettaja tahtoi kääntää morsiamensa mielen yleisiä asioita ajattelemaan ja käsittämään, piti hän aina pitkiä esipuheita ja johdatuksia, sanoen: "Niin ja niin minä sitä tarkoitan, sinun pitää minua oikein ymmärtää," j.n.e. Sitten Kati kerran sanoi: "Kuuleppas, jos annat minulle jotain ajateltavaksi, tahi muuten tahdot opettaa minulle mitä tahto, niin sano suoraan pois, eläkä sitä tuolla tavalla venyttele ja vanuttele, kyllä minä sitten virkan, tokko minä sitä ymmärrän, vai en." Opettaja heitti pois tämän viimeisen jäännöksen yksinäisestä, ainoastaan sisään päin käännetystä elämästään ja oli iloisena ja yksissä mielin Katin kanssa.

Kouluunkin pian levisi tämä opettajassa vasta herännyt uusi henki. Hän taitavasti liitti kertomuksiansa ja esimerkkiänsä lähimpään ympäristöön ja uutterasti keräili hän aineita pitäjän historiaan, käyttääksensä niitä vast'edes puheen perustuksena ja selittiminä isänmaan historiata esittäessään.

Moni viisastelija kyllä vakuuttaa, että opettajan into pian lannistuu, mutta me saatamme hyvällä uskalluksella toivoa parasta. Varma on, että viime talvena tehtiin kylässä vähemmän syntiä kuin ennen.

Pääsiäinen oli ollut ja mennyt ja hääpäivä oli tullut, sama päivä, jona opettaja vuosi takaperin oli tullut kylään. Edellisenä iltana meni Kati vanhan opettajan luo ja käski hänen huomenna tehdä oikein kaunista alkusoittelua, koska hänen tuli soittaa urkuja kirkossa. Vanha mies naurahti salaisesti ja sanoi:

"Hyvä, kyllä saat iloita."

Toisena päivänä ajettiin kelloissa, kulkusissa kirkolle. Kun kaikki olivat koossa kirkossa, alkoi vanha opettaja soittaa häämarssia. Jokaisen kasvoille lensi hymy; sillä vanha veitikka oli hyvin taitavasti siihen sovittanut Sysmän laulun. Kohta sen perästä aloitti lauluseura kaunista virttä:

"Tule Pyhä Henki, Luoja!"

Iloisella vakaisuudella solmittiin avioliitto. — Olkoon se siunattu.