Produced by Tapio Riikonen

VILUN-IHANA

Kirj.

Berthold Auerbach

Suomennos ["Edelweiss">[.

G. W. Edlund, Helsinki, 1879.
Th. Tigersteedt'in kirjapainossa Porissa.

SISÄLLYS:

Kertomuksen aluksi
I. Hyviä jälkipuheita
II. Sureva ja hänen seurakumppaninsa
III. Työntekiä hyväntekiänä
IV. Kaikki kotosella
V. Pilgrimin matkustuksista
VI. Mailma alkaa ikääntymään
VII. Ravintolan tytär pitää emännyyttä
VIII. Vainaja ilmestyy ja toinen äiti haastaa
IX. Kahden ystävän keskustelua
X. Petrovitschin päivällispidot ynnä ruansulatuksen viettoa
XI. Suuri soittoteos soi, ja uusia soitelmia sävelletään
XII. Hyvää saattoa matkalla ja ajatuksia etäälle
XIII. Leijona, kettu ja harakka
XIV. Kaapit ja silmät aukenee
XV. Nuorten sydämmet vihkiäisien jälkeen
XVI. Sydän puhkee
XVII. Ystävällistä avioestelyä
XVIII. Herttaisen rauhallista rakkautta, kumppaniton kihlaus
ja kilvoitus yhteydestä
XIX. Koetuksia alangolla ja ylängöllä
XX. Ensimmäinen huvimatka
XXI. Suuret häät, joista jää karkea kannikka jälille
XXII. Huomenlahja
XXIII. Ensimmäinen naula lyödään seinään. Rauha ylängöllä ja
ensimmäinen sunnuntaivieras.
XXIV. Vanhat perit menevät tiehensä ja uudenlaista ääntä kuuluu
Morgenhaldessa.
XXV. Heilurit liikkuvat itsepäisesti ja ketjut uhkaavat katketa
XXVI. Kirves on pantuna puitten juurelle ja kyyneleitä vuotaa eipään
XXVII. Kaikki nurin narin.
XXVIII. Lainahattu ja säästörahat
XXIX. Tämä on kuin toista mailmaa
XXX. Petrovitschin sydän pehmentyy, mutta paatuu taas
XXXI. Anninkin sydän heltyy, mutta paatuu taas
XXXII. Myrskyinen yö
XXXIII. Ystävä hädässä
XXXIV. Lumen alle hautaantuneet ja hätääntyneet
XXXV. Särjetty sydän
XXXVI. Nöyrtyneen tunteita
XXXVII. Apujoukko
XXXVIII. Lumen alla kasvaa kukkanen
XXXIX. Hengen vaarasta pelastuneet
XL. Lopussa kiitos seisoo

KERTOMUKSEN ALUKSI.

Vuoren rinteellä seisoo asuinhuone; aamun aurinko paistaa ison aikaa sinne sisään, ja ken hyvänsä huonetta katselee, sen silmät ilosta loistaa, sillä ensi katsanto sanoo: täällä asuu onnellisia ihmisiä; ja oikein omanlaatuisia ihmisiä he ovat. Heidän on täytynyt kauan ja kovasti kamppailla, ennenkun ovat onnen omassa povessaan löytäneet; he ovat seisoneet kuoleman esikartanossa ja uusina ihmisinä kuolleista nousseet…

Tuossa tulee emäntä; hänen kasvonsa ovat nuoret, kauniit, heleänvereät, mutta hänen hiuksensa ovat lumivalkeat. Hän hymyilee eräälle vanhukselle, joka askaroitsee puutarhassa ja huutelee lapsille, etteivät pitäisi semmoista melua.

"Tule nyt jo sisään Maisu ja tulkaa tekin lapset. Wilhe lähtee nyt kotoa pois", sanoo nuori valkotukkainen emäntä; vanhus seuraa häntä syvälle kyyristyneenä ja hyvään aikaan hypistellen esiliinaansa pakoittavia kyyneleitä varten.

Vähän ajan takaa astuu huoneesta ulos mies nuoren pojan kanssa, jolla on pieni reppu selässä, ja mies sanoo: "Wilhe, sano tässä äidille hyvästi ja käytä itseäsi aina niin, ettes tee mitään, josta ei saata ajatella: minun isäni ja äitini saavat sen tietää. Sitte saatat, Jumalan avulla takasin tultuasi ilomielin astua tämän kynnyksen yli".

Nuori valkohiuksinen emäntä syleilee raitista nuorukaista ja sanoo nyyhkien: "Minulla ei ole enempää sinulle sanomista, isä on sanonut sinulle kaikki. Mutta jos sinä Sveitsin vuorilla löydät vilun-ihania, tuo niistä kukkanen kotiin".

Nuorokainen lähtee matkalle, sisarukset huutavat hänen jälkeensä: hyvästi, Wilhe! hyvästi! hyvästi! Heistä on hauskaa huutaa hyvästi eikä heidän tee mielensä ollenkaan lakata.

Isä huutaa taaksensa: "äiti, minä seuraan Wilheä ja Lorentsia rajaan saakka vaan, ja Pilgrim saattaa heitä ensimmäiseen yöpaikkaan. Minä tulen kohta takasin".

"Se on oikein, mutta ole hätimättä, äläkä tee hyvästijättöä itsellesi noin raskaaksi. Ja sano Fallerin emännälle, että hän tulee meille päivälliselle ja ottaa Liisan kanssaan".

Isä menee poikinensa ja nuori emäntä sanoo vanhukselle: "Minusta tuntuu niin turvalliselta se, että Fallerin Lorentsi on meidän Wilhen matkakumppanina…"

* * * * *

Me tiedämme kertoa, minkätähden nuori äiti harmaantuneilla hiuksilla, halajaa vieraille maille matkustavaiselta pojaltansa vilun-ihania. Tämä on tuskaloinen, haikea, jopa melkein arvoton kertomus, mutta rakkauden aurinko vihdoin tulee kirkkaasti paistaen näkyviin.

ENSIMMÄINEN LUKU.

Hyviä jälkipuheita.

"Se oli kelpo vaimo."

"Hänen vertaistansa tuskin enää löytää".

"Hän oli vielä noita vanhan ajan ihmisiä".

"Kuka hyvänsä sai tulla hänen tykönsä, koska vaan tahtoi, aina hän auttoi ja tiesi neuvon".

"Ja kuinka paljon hän sai eläissänsä kokea: neljä lasta ja miehensä hän saattoi hautaan, mutta sentään hän aina oli niin iloinen ja hurskasmielinen".

"Niin, kyllä nyt Lents vaan tulee häntä kovasti kaipaamaan. Vasta nyt hän oikein saa tuta, mimmoinenka äiti hänellä on ollut".

"Vastako nyt? Senhän hän on tietänyt koko elämä-ikänsä; hän on kohdellut äitiänsä kuin omaa silmäänsä".

"Nyt hänen pitää mennä naimisiin, ja se kohta".

"Hän saa valita, kenenkä vaan tahtoo; kolkuttakoon joka huonetta, kohta ovet avataan selkki selälleen, niin kelpo miehelle, kuin hän on".

"Eikä hän olekkaan mikään köyhä poika".

"Ei suinkaan, ja vielä hän sitte perii setänsäkin, tuon Petrovitschin".

"Eikös lauluyhteys veisannut kauniisti? Se meni läpi luiden ja ytimen".

"Se maar vasta mahtoi käydä Lentsinkin sydämmelle. Hän on muutoin aina ennen ollutkin laulamassa, hän on parahimpia joukossa".

"Niin onkin, ja sitte hän saarnan aikana ei itkenyt, mutta kun laulukumppanit veisasivat, hän itki ja nyyhki niin, että olisi luullut hänen rintansa pakahtuvan".

"Ensi kerran Petrovitsch'kin oli maahanpaniaisissa: muutoin hän aina muulloisti on mennyt koko kylästä. Siitä olisikin ollut hänelle suuri häpiä, jos hän ei olisi ainoalle veljensä vaimolle osoittanut viimeistä kunniaa".

Näin ihmiset puhuivat keskenänsä kävellessään pitkin laksoa ja vuoriteitä ylös. He olivat kaikki mustissa vaatteissa, kun tulivat ruumista saattamasta. Tuonne laksoon, jossa on ainoastaan muutamia huoneita — ja niistä on suuri ja laaja Leijonan-ravintola keskimmäinen — kirkon viereen oli uurmaakari Lentsin leski Morgenhaldesta haudattu, ja joka taholta hänestä ei muuta kuulunut kuin hyvää; oli niin, kuin jokainen olisi ollut jotakin vailla, kun tuo kunnon vaimo oli temmattu pois: saattoväki suri syvästi ja kaikkein kasvot olivat kalman muotoisia; sillä ihan niinkuin uusi murhe johdattaa vanhan mieleen, niin saattoväkikin, sitte kun äsköin luotu hauta oli mullattu, meni hakemaan omaisiensa haudat, ja siinä itse kukin itsekseen oli murehtinut edesmennyttä ja hiljakseen rukoillut.

Me ollaan kelloseppäin kotimaassa, tuolla metsäisessä vuoristossa, jossa yhdeltä puolen vesistöt juoksevat Rheinin virtaa päin, ja toiselta puolen Tonavaan, joka saa alkunsa ei kaukana täältä. Täkäläisten ihmisten luonnossa on jotain rauhallista, tyyneen miettiväistä; vaimoja on paljon enemmän kuin miehiä, sillä heitä on suuri osa kaikilla ilman-kulmilla kellojen kaupalla. Kotona olevien miesten kasvot ovat enimmästään kalpeat, ja siitä huomaa heidän askaroitsevan sisätyössä; sitä vastoin vaimoväellä, joka hoitaa ulkotöitä pelloilla, on poski-punaa, ja heidän kasvoillensa antaa nuo leveät mustat, leuvan alle sidotut nauhat, vielä jotain kauniin uljastakin.

Maanviljelys on kuitenkin pienenmoista; se ei ole, paitsi muutamilla isommilla talonpoikais-tiloilla, suurin muuta kuin lapion pitelemistä ja niittytyötä. Monella paikkaa juoksee vielä kapea metsänkaistale aina lakson päähän, puroon saakka, ja siellä täällä niittyjen syrjillä seisoo vielä korkea, latvaan asti karsittu kuusi jäljellä ikäänkuin merkiksi, että niitty- ja peltoala on metsästä väännetty. Saarnet ovat kuin hoikkamaisia kekopäisiä pajuja; niitä, näet, karsitaan joka vuosi kutun ruaksi. Kylä, eli oikeammin yhteiskunta, ulottuu paljon yli puolen saksalaista penikulmaa: huoneet ovat hajallansa laksossa ja vuoristossa, rakennetut kokonaisista, toinen toiseensa poikittain liitetyistä hirsistä; etupuolella on akkunoita yhtä mittaa, ilman väliseinustaa, sillä paljon valoa tarvitaan; sisään-ajo aittaan, missä semmoinen on olemassa, tapahtuu vuorelta huoneen takana suorastaan katos-alle, ja vahva olkikatto ulottuu etupuolelta pitkälle kuin myrskyn suojaksi. Huoneitten väri sopii hyvin yhteen vuoren ja metsän kanssa, joitten turviin ne ovat rakennetut, ja niittyjen läpi menee kapeita näkyviä polkuja ihmisasuntoihin.

Suuresta saattojoukosta, joka samaa suuntaa kulkee ylöspäin laksoa, eroo joku vaimo väliin siellä, väliin täällä: virsikirjallaan vaimo viittaa päin omia huoneitaan lapsillensa, jotka kurkistelevat ritirinnakkaisissa akkunoissa taikka hurjan huimasti juoksevat niittypolkua alas ottamaan palaavia vastaan. Ja sitte kotiin tultua, kun pyhävaatteet riisutaan, kuuluu syvä huokaus muistellessa toisen murhetta ja ajatellessa, kuinka se sentään on hauskaa, että vielä yhdessä eletään ja voidaan vieläkin elää toinen toisensa hauskuudeksi. Mutta työnteko tänään ei tahdo oikein käydä päinsä. Ajatukset ovat olleet maallisista askareista vapaat eikä ne taas tahdo niin äkkiä niissä liikkua.

Kylän tunnettu vihtiseppä Knuslingenistä (hän teki lyijystä ja messingistä mitä visuimpia vihtipainoja), joka kulki saattoväen kanssa ensimmäiseen tienhaaraan, sanoi aatosalta: "Se on sentään tyhmyyttä, koko se kuolema! Tuo Lentsin leski esim. on kyllä ollut viisas ja kokenut ihminen, mutta nyt hän on maahan mullattu eikä hänestä enää ole mailmalle mitään".

"Poika on kumminkin perinyt hänen hyvän luontonsa", vastasi nuori vaimo joukosta.

"Mitä taas viisauteen ja kokemukseen tulee sitä täytyy jokaisen itse hankkia itselleen", lisäsi pieni vanhahko mies, joka yhtäpäätä katseli ja kurkisteli niinkuin olisi jotakin vailla; häntä sanottiin Pröbleriksi, vaikkei se ollut hänen oikea nimensä, sillä vanhus oli hairahtunut siinä, ettei hän pysynyt paljaana kelloseppänä, joka hän oikeastaan oli, vaan hänen mielensä teki alinomaa keksiä jotakin uutta, ja sentähden hän kaikkea popeeraasi eli koetteli, jonka vuoksi häntä kutsuttiinkin Pröbleriksi (Propeeraajaksi.)

"Entiset ajat olivat paremmat ja hauskemmat", sanoi eräs vanha varvari vuorentakaisesta laksosta, jota sanottiin 'varvarin-Taavetiksi', "ennen aikaan pidettiin muhkeita maahanpaniaisia, joissa kumminkin kostui pitkästä matkasta ja hiukauksista — murhe on, nähkää, sitä laatua, että se panee isoomaan ja janoomaan — ja ennen aikaan opettajakin piti semmoisen hautapuheen, että kyllä. Ja jos monesti kyllä on tullut vähän liiaksikin maistetuksi, ei mitään hätää sen vuoksi. Mutta nyt on semmoinen komento kokonansa kielletty, ja minun on niin nälkä ja olen niin hervoton, että kohta pikaa en pääse tästä patosesta paikasta".

"Niin on minunkin laita, ja minunkin", kuului monelta tahoin, ja varvarin-Taavetti jatkoi: "Ja mitä työtä sitte enää tekee, kun kotiin tulee? Koko päivä on mennyt hukkaan. Sen suokin mielellään sille ihmiselle, joka on ollut rakas. Mutta ennen aikaan oli toisin ja paremmin; silloin palattiin vasta yöllä kotiin, eikä sitte enää tarvinnut ajatella päänsä ympäri, mitä —"

"Enempää kuin ajatuksiakaan oli päässä", katkaisi nuori kelloseppä Faller korkealla äänellä; hän oli toinen baassi lauluyhteydessä ja kantoi nuottikirjaansa kainalon alla, — muutoin miehen astunta ja ryhti todisti, että hän oli ollut sotamies. — "Maahanpaniaispitoja", jatkoi hän, "noitahan vanha mestaritar itsekään ei olisi sallinut. Kaikella on aikansa, ilolla on aikansa, kuin surullakin, — aikansa kutakin, se oli hänen sananpartensa. Minä olen ollut työssä vanhalla Lents-vainaalla viisi vuotta ja kolme neljännestä päälle. Minä ja nuori Lents menimme oppiin yhtaikaa ja yhdessä me tulimme kisälliksi".

"Olisithan sitte saattanut olla opettajan verosta ja pitää hautapuheenkin", sanoi varvarin-Taavetti närkästyksissään, ja sen lisäksi hän höpisi jotain laulukuntalaisista, jotka ovat niin kovin viisaita olevinansa ja luulevat, että vasta sitte mailmasta tietää, kun nuottia vedellä osaa.

"Olisinhan kyllä vaikka niinkin", sanoi nuori mies, joka ei kuullut viimeisiä sanoja taikka ei ollut niitä kuulevinaan. "Olisin kyllä saattanut pitää hautapuheen, ja ansaitseehan niin perin-pohjin hyvä ihminen kuin tänäpänäkin haudattiin sen, ettei niin oitis kohta puhuta muista asioista ja kaikenlaisesta mieliteosta. Se vanha mestari, se vasta oli mies; jos kaikki ihmiset olisivat kuin hän oli, ei yhtään tarvittaisi tuomaria, ei sotamiehiä, ei vankihuoneita eikä kasarmia koko mailmassa. Meidän vanha mestarimme oli ankara; ei yksikään oppipoika arvannut siirtyä viilaustyöstä varvaustyöhön ennen kun hän käsimäärältä osasi viilata kahdeksaskanttisen niin, että se näytti kuin varvatulta, ja meidän on täytynyt oppia tekemään pikkukelloja, se joka osaa pientä työtä tehdä, osaa suurtakin. Ei hänen vertaastansa ole lähtenyt ainoatakaan ratasvärkkiä eikä lyöpäkelloa, joka olisi ollut pienintäkään vailla. Minun itseni tähden ja meidän paikkakuntamme tähden", sanoi hän, "täytyy meidän säilyttää hyvää mainettamme". — Niin, mutta jos ma kerron teille yhden ainoan tapauksen, siitä saatte kuulla, mimmoisiksi hän nuoret väkensä sai. Kun nuori Lents ja minä pääsimme kisälliksi, me rupesimme tupakkia polttamaan. Silloin vanhus sanoi: "Hyvä; jos mielenne tekee polttaa, minä en taida sitä kieltää, enkä soisi teidän sitä tekevän salaa; minulla on valitettavasti itsellänikin se paha tapa, että minun täytyy polttaa; mutta sen minä teille sanon, jos te poltatte, minä lakkaan, vaikka se minusta on vaikeata. Se ei käy päinsä, että me kaikki poltamme". Tietysti emme siihen itsiämme totuttaneet; ennen olisimme panneet tupakkihampaamme naulaan, kuin pahoittaneet mestarin mieltä.

"Entäs mestarin rouva sitte? Hän seisoo tässä tuokiossa Jumalan edessä, ja Jumala itse sanoo hänelle: sinä olet ollut vilpitön vaimo, mimmosiaka mailmassa on harvat. Tosin sinullakin on ollut vikasi: sinä olet pitänyt poikalastasi vähän liiaksi hyvänä etkä ole laskenut häntä menemään vieraille vaikka se olisi ollut hänen omaksi hyväksensä, ja hän siitä olisi tullut vähän miehekkäämmäksi, mutta sinun monet tuhannet hyvät työsi, joita ei ole kukaan muu nähnyt, kuin minä, ja se, ettes koskaan ole kärsinyt kenestäkään pahaa puhuttavan, — se ettäs olet kaikki parhaaksi kääntänyt ja yksin Petrovitschinkin parhaaksi puhunut — tämä kaikki ei ole unohdukseen jäänyt. Tule tänne, sinä olet palkkasi saava. Ja arvatkaas mitä äiti sanoo kun Jumala tahtoo palkita hyvän hyvällä? Hän sanoo: suo kaikkea hyvää pojalleni, ja jos sitä vielä jää jäljellekin, katso, siellä maan päällä on se ja se, joka kurjuutta kärsii, auta heitä; ei minusta enää ole holhojaa. — Ettekä te uskoisi, kuinka hiukan hän itse on ruokaa nauttinut, siitä on miehensä useasti tehnyt pilkkaa; mutta se on niin totta kuin minä tässä seison, että hän on tullut ravituksi siitä, ett' on katsellut, kuinka ruoka muille maistaa. Ja yhtä hyvä sydän on pojalla, kuin äidilläkin on ollut. Hän on sulaa sydäntä! Hänen edestänsä minä menisin vaikka kuolemaan".

Näin kelloseppä Faller kertoi, ja hänen raikas äänensä usein liikuttavasti vapisi. Vaan ei muutkaan olleet nuorta Lentsiä kiittämättä. Pröbler vakuutti Lentsin olevan ainoan koko paikkakunnassa, joka ymmärsi vähän enemmän, kuin vanhastaan oli totuttu ymmärtämään. "Ja jos ihmiset eivät olisi niin kovapäisiä ja kadehtivaisia, he olisivat jo aikaa hyväksyneet mallikellonkin, jonka hän ja minä yhdessä olemme valmistaneet, taikka niin se on, että hänellä on siinä työssä paras osansa, sen minun täytyy rehellisesti sanoa".

Ihmiset eivät huolineet Pröblerin sanoista suurta pitää, sentähden hän niin solkkamaisesti puhuikin ja höpisi vaan itsekseen, niin että tuskin muita sanoja selvästi kuuluikaan kuin ainoastaan "mallikello".

Sitä tyystemmin kuulleltiin varvarin-Taavetin sanoja, kun hän nyt rupesi puhumaan: "Lents ei unohda yhtäkään ihmistä, jolle hän vaan taitaa jotakin hyvää tehdä. Hän korjaa joka vuosi sokean harpunsoittajan urkuja Fuchsbergissä eikä koskaan ota mitään maksoa; sitä työtä hän tekee joutilaina sunnuntaisina. Se on varmaankin Jumalanpalvelusta sekin, josta taivaan Isä iloitsee. Myös minuakin hän on auttanut. Kerrankin hän tulee luokseni ja näkee, kuinka minä tunaan, polkiessani pyörää. Hän kohta menee myllärille, puhuu hänen kanssaan kaikki puhtaaksi, ja sitte tulee hän minun kanssani muuttamaan verstaani vinttiin ja panee pyöräni yhdistyäkseen vesirattaan kanssa, ja nyt minä pääsen puolella vaivaa ja saan kolme vertaa enemmän valmiiksi".

Joka mies nyt tunkesi esiin, niinkuin uhriarkulle, matkiaksensa jotain kiitosta nuorelle Lentsille.

Vihtimies oli ääneti ja nyökki vaan päätään, suostuen puheisin. Hän on koko joukosta sukkelin, hän tietää, että kaikki on totta, mitä sanottu on, mutta ei vielä ole sanottu tarpeeksi, hän tietää hiukan enemmänkin. "Ei ole ketään, jolle mieluisammin työtä tekisi, kuin Lentsille tekee; tosi kyllä on, että visusti pitää tehtämän kaikki, niinkuin oikein onkin, mutta sitte saakin sekä palkkansa puhtaassa rahassa ilman tinkimistä, kuin myös hyviä kiitossanoja kaupan päälle, ja niistä käy mieli hyväksi".

Faller erosi nyt joukosta ja kulki vuorta ylöspäin omaan kotiinsa; myös kaikki muutkin hajosivat, yksi sinne, toinen tänne, sitte kun jokainen oli ottanut nuuskapriisin Pröblerin tuohitoosasta. Varvarin-Taavetti jäi ihan yksistään tuumastukkineen astuskelemaan laksoa ylöspäin, sillä hän asui toisenpuolisessa laksossa ja oli ainoa siitä paikkakunnasta tänne tullut.

TOINEN LUKU.

Sureva ja hänen seurakumppaninsa.

Kylästä vie kaita polku erääsen yksinäiseen huoneukseen, joka on katettu paitsi pieni mitta tiilillä siltä kohtaa, jossa korsteini on. Luomuksen näkee vasta sitte, kun on kävellyt runsaasti neljäsosa tuntia ylöspäin. Tie kulkee kirkon ohitse, toisella puolen, ensin pensasaitauksen välillä ja sitte aukeana pitkin nurmikkoa, jossa kuuluu humina kuusikosta, joka peittää koko jyrkän vuoren. Tämän vuoren takana — sen nimi on Spannrente — taas ylenee toisia vuoria; mutta tämä vuoren-nokka on niin jyrkkä, ettei saa lyhteitä ylänkö-pelloilta kuljetetuksi alas laksoon muulla tavalla kuin rekiluisua.

Polkua pensasaitauksen välillä käveli paraikaa kaksi miestä perätysten: se, joka kulki edellä, oli pieniläntä vanhahko erinomaisen hyvissä vaatteissa. Hänellä oli sakarakeppi kädessä ja varovaisuuttaan hän vielä oli kietonut kepin tupsut ranteensa ympäri. Vanhuksen astunta oli vielä vakava; hänen kasvonsa, jotka olivat ryppyjä täynnä, liikkuivat ylös ja alas, sillä hän maiskutteli sokerinpalasta ja otti aina vähän ajan takaa uuden palasen taskustansa. Vanhuksen punertavan vaaleat silmänripseet olivat harjatut melkein vaakasuoraan ja hänen sukkelat heleänsiniset silmänsä kurkistelivat niitten alta. Nuori mies, joka käveli perässä, oli suuri ja hoikka, hänen yllänsä oli sininen pitkäliepeinen takki ja hän kantoi suruharsoa hatussaan ja käsivarressaan. Hän katseli maahan päin ja pudisteli aikavälittäin päätänsä. Nyt nosti hän päätään ylös, että vaaleanvereät kasvonsa näkyivät; hänellä oli siniset silmät ja hänen silmälautansa olivat punehtuneet.

"Setä", sanoi hän pysähtyen, ja hänen äänensä kaikui langenneelta.

Sokerin maiskuttaja kääntyi päin.

"Setä, kyllä jo piisaa. Minä kiitän teitä monikertaisesti, matka on pitää ja minun tekisi mieleni mennä yksinäni kotiin."

"Miksi niin?"

"En tiedä sanoa, mutta minusta on niin —"

"Älä huoli mennä kotiin ollenkaan, käy kernaammin minun kanssani".

"Setä, se kyllä on vähän pahasti, etten taida teitä seurata, mutta nyt, nyt ei minussa ole ravintolaan menkää; ei minun ole nälkä eikä jano. Minä en saa päähänikään, mitä minä vastakaan söisin, taikka joisin. Minun on paha ollani, jos te minun tähteni kävelette tän pitkän matkan".

"Ei, ei, kyllä minä käyn kanssasi, en minä ole niin kovasydämminen, kuin äitisi on uskotellut".

"Minun äitini ei ole minulle mitään teistä uskotellut, hän ei ole elämänsä päivinä puhunut ihmisistä muuta kuin hyvää, ja varsinkin sukulaisista hän ei ole tahtonut kuulla sitä eikä tätä. Hänen sananlaskunsa oli: jos tokaisen nenäni, sokaisen koko kasvoni".

"Niin kyllä, hänellä oli monta sananlaskua; koko paikkakunnalla kuulee aina sanottavan: niin sanoi Lentsin-Mari. Ei kuolleita pidä sanottavan muuta kuin hyvää, mutta hänestä ei kukaan perästäpäin saa sanoa mitään pahaakaan".

Nuori mies katseli surumielisenä vanhusta. Kun se jonkun hyvän sanan sanoi, tuntui kuitenkin aina siltä, kuin olisi antanut pienen kolauksen niskaan.

"Niin setä," jatkoi nuori mies, "kuinka useasti hän vielä viimeisinä päivinään sanoi minulle, ja ne sanat kävivät kipeästi sydämelleni: Lents, sanoi hän, minä kuolen sinusta pois kuusi vuotta myöhään. Kahdenkymmenen viiden vanhana sinun olisi pitänyt naida, mutta nyt se käy sinusta kankeammaksi, ja sinä olet nyt niin tottunut minuun eikä se voi sinänsä pysyä… Näistä ajatuksista minä en ole voinut häntä luovuttaa ja se on se ainoa, joka teki hänelle kuoleman katkeraksi".

"Hänellä on ollut oikein", sanoi sokerin maiskuttaja, "hän oli hyväluontoinen, tahtoi kentiesi pitää oman päänsäkin, mutta siihen ei tule kenenkään mitään. Kuitenkin hän on hyväluontoisuudellaan pilannut sinun. Sinä olet semmoinen ämmälauri. Minä en oikeastaan ole aikonut sitä sinulle tällä haavaa sanoakaan ja odottaa saat siksi kun sinua siitä toisen kerran torun. Vaan seuraa minua, äläkä ole noin lapsekas. Olethan sinä nyt, juuri kuin et enää tietäisi, mistä sisään. Se on mailman menoa se, että äitisi on täytynyt kuolla pois, etkähän sinä saata itseäsi nuhdella siitä, ettes olisi ollut hyvä lapsi häntä kohtaan".

"En, Jumalan kiitos, en!"

"No, käytä itseäsi kuin miehen tulee, ja jätä valitukset ja voivotukset. Olethan sinä jo kirkkomaalla itkenyt, enkä minä ikipäivinäni ole nähnyt semmoista itkutusta".

"Totta kyllä, setä, enkä minä taida sanoa, kuinka minun oli ollani. Minä itkin äitini tähden, mutta minä itkin myös itse tähteni. Kun lauluyhteytemme siellä veisasi omia virsiämme, joita itsekin olen ollut laulamassa, ja kun minä siinä seisoin, ääneti kuin kuollut, niin minusta oli kuin olisin ollutkin kuollut ja kuin kumppanini olisivat laulaneet haudallani enkä itse saanut lauletuksi —"

"Sinä olet", sanoi vanhus niinkuin tahtoen lisätä sanan pari, mutta hän nieli ne alas ja astui eteenpäin; mutta pieni koira, joka juoksi edessä, katseli vanhuksen kasvoihin ja pudisti päätänsä; semmoisia juonteita koira ei ollut ennen hoksannut herransa kasvoissa.

Vähän ajan takaa vanhus pysähtyi itsepasillaan ja sanoi; "Minä puolestani käännyn takasin sitte. Mutta vielä yksi asia. Älä nyt vaan huoli kotiisi ottaa ketään äitisi sukulaisista, jonka sinun sitte täytyisi jonkun ajan kuluttua antaa mennä matkoihinsa. Ne unohtavat kaiken jonka olet heille tehnyt, ja ovat pahoillaan siitä, ettei sitä hyvää ijänkaiken kestä. Älä myöskään lahjo mitään pois, tulkoon kuka hyvänsä. Jos taas tahdot jotakin lahjoittaa, tee se vasta parin viikon perästä. Ota avaimet sisään, kun tulet kotiin. Hyvästi nyt, jää Jumalan haltuun ja ole mies".

"Jumalan haltuun, setä!" sanoi nuori mies ja käveli eteenpäin, omaan kotiinsa. Hän piti silmänsä kiinitettynä maahan, mutta joka askeleella hän kuitenkin tiesi, missä oli; hän tunsi jokikisen kiven tiellä. Kun hän seisoi huoneensa edessä tuntui hänestä, kuin hän ei pääsisi kynnyksen yli.

Mitä hyvää siitä kaikesta ulos- ja sisäänkäymisestä onkaan, ja mitä perästäkin perii?! Kärsiä täytyi vaan. —

Vanha palveluspiika istui kyökissä valkeettoman piisin vieressä ja piteli esiliinaansa silmillään, ja kun nuori mies meni ohitse, sanoi piika niiskuttaen: "sinäkös se olet, Lents? Jumalan terve!"

Huoneessa tuntui niin tyhjältä, ja kuitenkin kaikki oli kuin ennen: tuossa oli työpöytä viidellä uurteisella yhtä monta työntekiää varten, aivan vanhalla paikallaan noiden yhtä mittaa juoksevien akkunain alla, työkalut riippuivat hihnoissa ja koukuissa pitkin seinää, kellot napsuttivat, käet kukkuivat, kyyhkyset kuhersivat, ja kuitenkin on kaikki niin tyhjää, niin kolkkoa ja kalman muotoista; nojatuoli seisoi tuossa ikäänkuin käsipuitaan levitellen ja odotellen… Lents nojausi tuoliin ja itki katkerasti. Nyt hän oikaisi itsensä ja pyrki kamariin. "Ei, se ei ole totta, ettet sinä siellä enää ole", sanoi hän melkein lujaa — hän peljästyi omaa ääntänsä ja istahti hervotonna tuoliin, jossa äiti niin monesti oli istunut.

Vihdoin hän rohkaisi mielensä ja meni tyhjään kamariin.

"Minun mielestäni on, kuin olisi minulla jotakin sinulle lähetettävää, kuin olisit sinä jotakin unohtanut!" sanoi hän taas ja meni hienosti väristen avaamaan äitinsä kaappia, jonka sisustaan hän ei vielä koskaan ollut katsellut; tämä teko oli hänestä kuin rikos, ja kuitenkin sen teki. Kukatiesi hän on sinulle jättänyt jonkun merkin, jonkun sanan jälkeensä. Hän näki kaapissa edesmenneille sisaruksillensa annetut kumminlahjat, jokainen nimellä merkitty, kuin myöskin omat saamansa kumminlahjat; sen ohessa muutamia muistorahoja, äitinsä rippiskoulu-todistuksen, hänen morsiuskruununsa, kuivettunut, mutta sievästi käärittynä, hänen kranaatti-koristuksensa ja vielä erityisessä pienessä rasiassa, käärittynä viiteen paperiin, yhden hienon vanhemman kasvin ja sen vieressä paperin, johon äiti oli omalla kädellään kirjoittanut jotain. Poika luki ensin hiljaa, mutta sitte puoleksi lujaa, ikäänkuin hän olisi suonut kuulevansakin äitinsä sanat: "Tämä on vilun-ihana kukkanen —"

"Siellä on ruokaa!" kuului äkkiä ääni huutavan kamarin avonaisesta ovesta.

Lents vavahti, ikäänkuin olisi hän kuullut aaveita, vaikkei se ollut kukaan kuin Maisu, joka oli huutanut.

"Minä tulen kohta paikalla", vastasi Lents, pani tuota pikaa kamarin oven kiini ja salpaan, kääri taas kaikki huolellisesti entiselleen ja meni sitte tupaan. Hän ei enempää huomannut, kuinka Maisu pudisti päätään tuosta salavehkeilemisestä.

KOLMAS LUKU.

Työntekiä hyväntekiänä.

Likeisin naapuri, joka oli voutintalokas — hän asui kuitenkin kappaleen matkaa Morgenhaldesta — oli lähettänyt keittoruokaa: sillä tässä maassa on se tapa, että lähin naapuri lähettää maahanpaniaisien jälkeen keittoa kuolinhuoneesen, kun edeltä arvaa, ettei surunalaiset itse vaiheta mieltään ruan laitoksiin. Eikä liioin saa koko maahanpaniaisaikana eikä kolme tuntia sen perästä tehdä valkeata takkaan.

Voutitalokkaan tytär itse toi ruan tupaan.

"Minä kiitän sinua Katriina ja sano vanhemmillesikin kauniit kiitokset minun puolestani! Laske siihen vaan! Kun minun tulee nälkä, sitte syön; nyt en saa syötyä", vakuutti Lents.

"Ei, sinun täytyy edes koittaa syödä, niin on tapa", sanoi Maisu, "täytyy laittaa sen verran edes, että suunsa avaa. Istu alas Katriina, suruhuoneessa täytyy istua, ei siellä seisoa saa. Nuori väki ei enää ollenkaan tiedä, kuinka oltaman pitää. Sinun täytyy myös sanoa jotakin, Katriina. Surevan luona pitää puhuttaman, ei siellä saa olla ääneti. Sano nyt jotakin!"

Tuo varteva ja täysiposkinen tyttö muuttui tulipunaiseksi kasvoiltaan ja sai tuskin suusta maalle sanat: "en minä osaa!" ja purskahti sitte katkeraan itkuun.

Lents katsoi häneen vakavasti; tyttö tämän kaiketi huomasi ja peitti kasvonsa esiliinallaan.

"Ole nyt vaan tyynellä mielin", lohdutti Lents, "ja kiitä Jumalaa joka päivä siitä, että sinulla on vanhemmat elossa. — Kas niin, nyt olen sopasta maistanut".

"Sinun täytyy vielä koittaa, miltä muukin ruoka maistuu", kehoitti
Maisu.

Senkin Lents teki, vaikka se oli vastahakoista; hän nousi ylös ja saman teki tyttökin sanoen: "älä pane pahaksesi, Lents, minä tahtoisin sinua lohduttaa, mutta minä … minä…"

"Kyllä mä tiedän, minä kiitän sinua. En minäkään nyt taida paljon puhua".

"Jumalan haltuun! Isäni käski sanoa, että tulisit meille; hän ei pääse tänne sinun tykösi, hänen jalkansa on kipeä".

"Saa nyt nähdä, kun taidan, niin tulen".

Tyttö lähti pois, ja Lents rupesi kävelemään huoneessa edes takasin ja ojensi käsiään, niinkuin olisi jotakin tartuttavaa, vaikka eivät tarttuneetkaan mihinkään. Sitte istui hänen silmänsä, kuin naulittuna, varsinkin erääseen viilaan, joka riippui erikseen. Hän tuli tuskahikeen, kun hän kurotti kättänsä sitä päin; jotakin häneen nyt kosi.

Tämä viila oli hänen paras perinsä. Sen vahterisessa varressa oli kovertunut sia, jonka isän peukalo oli syönyt; kokonaista neljäkymmentä ja seitsemän vuotta isä oli sitä työssään pidellyt, ja siitä oli ollut hänelle iloa ja useasti oli hän sanonut: "eipä sitä kukaan uskoisi, että puiseen varteen jäisi pitkästä pitelemisestä peukalon sia". Kun joku vieras tuli tervehtimään, äiti näytteli tätä ihme-kapinetta.

Tohtori tuolla alahalla laksossa, jolla oli koko joukko kotimaisia seinäkelloja ja vanhanaikaisia kaluja, tahtoi usein tätä villaakin omaksensa ripustettavaksi muitten kalujen joukkoon hänen säily-kamarissaan, mutta isä ei luopunut siitä, ja äiti kuin poikakin pitivät tämän hänen kuolemansa jälkeen saadun perin korkiassa arvossa, Silloin kun isä haudattiin ja poika äitineen istui hiljaisuudessa kotona, sanoi äiti: "Lents kyllä nyt jo on tarpeeksi valitettu; meidän täytyy tyyneellä mielin kantaa kärsimyksemme. Ota isäsi viila ja rupee työhön. Rukoilkaa ja tehkää työtä niin pitkä kuin päivä on, kuuluu käsky. Ole iloinen, että taidat itseäsi kunniallisesti elättää työlläsi ja ettei sinun tarvitse ajatella, mitä nyt pitäisi tekemäsi. Monta tuhannen kertaa on isäsi sanonut: kun aamulla nousee ja työtä on tekeillä odottamassa, sepä virkistyttää ja reipastuttaa, ja kun minä viilaan, niin minä samassa viilaan kaikki tyhjänperäiset sirut päästäni, ja kun minä paukutan vasarallani, niin annan kaikille raskaille ajatuksille kolauksen, ja — ne kohta ovat tipotiessään".

"Sillä lailla äiti silloin sanoi, ja hänen sanansa nyt soivat korvissain, hän sanoo samaa taaskin. Jos ma vaan aina ja joka asiassa muistaisin yhtä hyvin hänen sanansa!"…

Lents rupesi kiivaasti työhön.

Maisu seisoi ulkona voutitalokkaan Katriinan kanssa ja vakuutti uhoa täynnä: "Se vasta on minulle oikein mieleen, että sinä ensimmäiseksi toit keittoa; se tietää hyvää. Se, jolta tämmöisessä tapauksessa saa ensimmäisen suupalan nauttiaksensa, se myös — mutta minä en sano sen enempää, eikä siihen käräjäin-käyntiä tarvita. Tule sinä vaan taas ehtoolla meille, ja sinun täytyy olla se, joka hänelle tänäpänä sanot hyvää yötä, ja sinun pitää sanomasi kolme kertaa hyvää yötä, sitte siitä seuraa vieläkin enemmän. — Mutta mitäs tää on? Hiljaa! Niin, eipä mailman päivinä, mitä minä nyt kuulen! Niin se on, hän tekee työtä, nyt jo, tänäpäivä jo! Se maar on se mies, ei kukaan häntä ymmärrä, ja kuitenkin minä olen hänen nähnyt lapsuudestaan saakka; hänellä kyllä on aina päänsä, jota ei kääntymään saa, mutta hyvä sydän hänellä on. Älä nyt vaan puhu kenellekään, että hän on tehnyt työtä; siitä hän tulisi pahaan huutoon. Kuuletko sen? Ja ehtoolla sinä tulet noutamaan astiat, ja katso sitte, että saat sanat suustasi maalle; sinä kyllä muutoin sen osaat".

Maisu lakkasi nyt, kun Lents huusi ovelta: "Maisu, jos joku tulisi tervehtimään, minä en nyt ole puhepäällä kenenkään seurassa, paitsi jos Pilgrim tulee. Kas! vieläkö sinä olet täällä Katriina?"

"Minä menen jo", sanoi tämä, ja lähti juoksemaan vuorta alas.

Lents meni takasin huoneesen, teki työtä taukoomatta, ja Maisu toisessa huoneessa vaivasi päätänsä pitkin ja poikin tuosta kummallisesta miehestä, joka äsköin oli itkusta menehtymäisillään ja nyt reuhtoi työssä. Hänellä suinkaan ei ole kova sydän eikä hän ahneuttaan tee työtä, mutta minkätähden hän sitte tekee?

"Minun vanha pääni ei ole kylliksi sukkela", sanoi Maisu ja kääntyi ovelle, mennäksensä emännältään selkoa saamaan; mutta hän otti otsaansa kiini, kun vasta huomasi, että Lentsin äiti olikin poissa ja kuollut.

Maisun rinta oli täynnä, kun nyt rupesi vieraita tulemaan, ensin opettaja ja muut lauluyhteyden jäsenet, ja sitte vanhempiakin ihmisiä. Pahoilla mielin hän kielsi kaikkia tulemasta ja puhui niin lujaa kuin kaikki ihmiset olisivat olleet kuuroja; he olisivat kaikin kernaasti saaneet tukkia korvansa, etteivät kuulisi Lentsin tekevän työtä. Hän odotti odottamistaan Pilgrimin tuloa, se oli mies, jonka mieltä Lentsi noudatti, se mies saisi viilan otetuksi hänen kädestään pois. Mutta Pilgrimiä ei kuulunutkaan, ja nyt Maisu keksi kelpo keinon: kuka hänen käski kotona köröttämään? Hän lähti ulos odottamaan tiellä, niin kaukana kotoa, ettei viilaus eikä vasaran paukutus kuulunut niin kauaksi, ja ken nyt tiellä tuli, sen hän kielsi perille menemästä.

Mutta työnteko tyydytti ja rauhoitti Lentsiä, ja vasta ehtoommalla hän lakkasi työtä tekemästä. Hän meni ulos kävelemään laksoa päin, huoneitten taustan sivuitse, hyvän toverinsa maalari Pilgrimin luo, mutta puolitiessä hän kääntyi takasin, niin äkkiä, kuin olisi joku häntä huutanut, ja kuitenkaan ei yltäympäri kuulunut hiiren hiiskahdusta. Ainoastaan västäräkki visersi väsymättä pensastossa ja keltavarpunen, istuessaan kuusenlatvojen tänvuotisissa tuoreissa vesoissa liverteli harvalukuisia säveleitään ja tirkisteli sinne tänne. Leivosia ei täällä löydy laksoissa eikä niittymailla; niitä liitelee ylempänä ylänkölakeuksilla, jossa ohrapeltoja on lappeillaan.

Niityt höytivät ja käveliä katsellessaan eteensä ja takansa näkee hienoa sumua, vaan ei näe sitä likimaillaan siinä paikassa, jossa seisoo ja liikkuu.

Lents astui riuskasti laksoa ylöskäsin, ja vasta kun aurinko laski Spannrenten taa ja sumu laksossa loisti tulipunaisena pilvellä, hänkin pysähtyi ja sanoi: "ensi kerran aurinko nyt laskee hänen hautansa yli". Ehtookello soi, hän otti hatun päästään ja kulki eteenpäin. Eräässä lakson notkossa hän jälleen pysähtyi ja katseli pensaan kätkössä ylöspäin erääsen pieneen yksinäiseen huoneesen. Sen edustalla istui mies penkillä — hänen tunnemmekin jo, se on kelloseppä Faller —; hän piteli pientä lasta polvillaan ja tanssitteli sitä, ja hänen vieressään istui sisarensa, jonka mies on ulkomailla, ja hänkin piteli lasta rinnoillaan, suudellen sen käsiä.

"Hyvää ehtoota, huusi Lents hänelle, tällä kertaa oikein raikkaalla tenoriäänellä.

"Hei vaan, sinäkö se olet?" kaikui syvä baasi vastaan. "Juuri pääsimme sinusta puhumasta. Lisabeth tässä sanoo, että sinä unohdat meidät vallan pois murheessasi, ja minä sanon: 'ei maar, päinvastoin hän pitää meitä mielessään'".

"Niin oikein, ja sen vuoksi minä tulenkin. Minun juolahti mieleeni, että Hurgelin huoneet myydään huomenna. Jos tekee mielesi ne ostaa, kyllä minä menen takuusen. Sitte me olemme likempiä naapuriakin".

"Se on vallan hyvä asia, erinomaisen hyvä! Sinä jäät siis kotiin?"

"Kuinkas muutoin?"

"Sanoohan ihmiset sinun lähteväsi ulkomaille vuodeksi taikka isommaksikin aikaa".

"Kuka niin on sanonut!"

"Muistaakseni on setäsi sen sanonut; en minä sentään tarkoin tiedä".

"Vain niin? Voi olla mahdollista. Jos ma lähtisinkin, niin täytyy sinun sitte muuttaa huoneisini".

"Parempi on, että jäät kotiin. Myöhäksi rupee jo matkustukset käymään".

"Ja nai sitte hyvin pian", lisäsi nuori vaimo.

"Tee se, niin matkustuksetkin katoovat mielestäsi: naitua ollaan kuin kytkeittynä. Mutta katsoppas, Lents, sinun mahtanee vielä käydä hyvin mailmassa. Ettäs minuakin murheessasi muistat, siitä sinun äitisi taivaassa sinua siunaa. Ei minuutiakaan mene, etten häntä muistele. Tuon sinä olet perinyt äidiltäsi, semmoinen hänkin oli, että hän aina kaikkia muisti. Jumala sen palkitkoon!"

"Hän palkitseekin paraikaa. Kävelyni sinun luoksesi ja yhdessä olomme lievittää minua suuresti. Lisabeth, onko sinulla jotain haukattavaa? Vasta nyt ensi kerran tänäpänä tunnen nälkää".

"Minä laitan sinulle pari munaa".

"Sepä hyvä".

Lents söi hyvällä ruokahalulla ja kestiystävät olivat oikein mielissään, että ruoka hänelle niin hyvältä maistui.

Fallerin äiti pyysi, vaikka poika häntä kovin pidätti, että Lents lahjoittaisi hänelle jotakin vaatteen puolta.

Lents lupasi.

Faller ei luopunut lähtemästä häntä saattamaan kappaleen matkaa kotiinpäin, mutta tuskin olivat parikymmentä askelta huoneesta, kun Faller kimeästi vihelsi. Sisar tuli ja kysyi, mikä nyt oli. Hän huusi vastaukseksi, ettei hän tänä yönä tulisi kotiin.

"Mihinkäs sinä aivot jäädä?" kysyi Lents.

"Sinun luoksesi".

Molemmat ystävät kävelivät eteenpäin sanaakaan sanomatta; kuu paistoi hellästi, huhkainten ääniä kuului, mutta kylästäpäin tunki iloinen laulu korviin.

"Ei olisi hauskaa, jos kaikki surisivat yhtä". sanoi Lents. "Jumalan kiitos, että jokainen iloitsee ja murehtii omasta kohden".

"Nuohan taaskin ovat äitisi sanat sinun suustasi", vastasi Faller.

"Mutta maltas", huusi Lents nyt, "etkös tahtoisi antaa morsiamellesi tiedon, että saat ostetuksi omat huoneet?"

"Sen teen kuin teenkin. Tule mukaan. Saapas nähdä iloa, jonka moista ei toista maan päällä".

"Juokse yksistäsi vaan vuorta ylös; minusta ei ole iloitsemaan ja minä olen kovin väsynyt. Minä odotan tässä. Mene nyt pikaa ja joudu pikaa takasin". —

Faller kiiruhti ylös vuorelle ja Lents istui tien viereen kiviläjälle, ja samoin kuin kaste paraikaa lankesi puille, pensaille ja ruoholle että kaikki jälleen virkistyisi, niin yksinäisen sielullekin lankesi jotakin niinkuin taivaallista kastetta. Tuolla pienessä vuorihuoneessa, jossa oli pimeä, vilahtaa nyt valkea, ja valo ja ilo koittaa ihmisten sydämmissä; he ovat ison aikaa olleet alakuloisia, mutta nyt ilo puhuu ilmiin.

Ei ole maan päällä suurempaa autuutta, kuin hyväntekeväisyys.

Faller tuli hengistyneenä takasin ja kertoi, kuinka kaikki oli riemuinnut; morsiamen vanha isä oli avannut akkunan ja huutanut päin laksoa: "ole tuhannen kertaa siunattu, sinä hyvänsuopa ihminen!" ja morsian oli väliin itkenyt, ja väliin riemusta huutanut.

Ison aikaa molemmat ystävät astuivat eteenpäin, kumpikin ääneti ja omissa ajatuksissaan. Fallerin astunta oli riuskaa, tukevaa, hänen koko käytöksessään oli jotakin reipasta ja uskaliasta, ja kun Lents otti askeleitaan tasan hänen kanssaan, hänkin kävi niinkuin reippaammaksi.

Siinä paikassa, jossa vuori taas kohoo, katsoi Lents kerran taaksensa kirkkomaata päin ja huokasi syvästi.

"Minunkin isäni lepää siellä, enkä minä ole saanut isääni pitää niinkauan elossa kuin sinä", sanoi Faller.

Lents käveli edellä, vuorta ylös. Mikä tuo valkoinen on, joka liikkuu tuolla ylähällä vuorella? Kukahan se siellä on? onko se mahdollista? Eikö se olekaan totta, että äiti on kuollut? Niin, ei hän sitä kestä, hän tulee varmaankin takasin…

Sisällisesti vapisten katseli sureva sinnepäin.

"Hyvää ehtoota, Lents!" kuului ääni huutavan; se oli voutitalokkaan
Katriinan ääni.

"Mitä sinä siellä tähän aikaan teet?"

"Minä olen ollut Maisun tykönä; meidän tyttö on pitänyt hänelle seuraa,
ettei hän olisi niin yksinänsä. Hän onkin niin vanha ihminen ja pelko.
Mutta minä en ollenkaan pelkäisi, vaikka äitisi palaisikin takasin.
Hyvää yötä, Lents! hyvää yötä! hyvää yötä!

"Hyvää yötä!"

Kolme kertaa Katriina sanoi hyvää yötä, niin oli Maisu käskenyt, sillä se tietää jotakin; saas nähdä mitä siitä seuraakaan!

NELJÄS LUKU.

Kaikki kotosella.

Vilpoinen ilta virkistytti ihmisiä kuuman päivän perästä; perheet istuivat penkillä huoneittensa edustalla, useimmat heistä sillan kivisillä käsipuilla; sillä siellä, missä silta on, joko paikalla, taikka läheisyydessä, sinne kokoontuu väkeä illalla juttelemaan ja lepoa pitämään päivän töistä. Tästä kulkee kaikki ohitse, jotka tulevat tältä taikka toiselta puolelta, ja joen mulina sillan alla ikäänkuin kehoittaa jutun jatkoon. Tuolla alahalla joessa on useampia puita likoomassa, jotta kasvin nesteet lähtisivät syitten välistä ja puu itse siten ei sikistyisi eikä turpoisi valmistettaissa kellojen koteloiksi. Ihmiset sillalla olivatkin hyvin lioittamiseen harjaantuneet, moneenkin piihin. Vielä ehtoopuolellakin puhuttiin — ja paljonpa puhuttiinkin — Lentsin leski-vainajasta, mutta vielä enemmän siitä, että Lentsin pitäisi kiiruumman kautta mennä naimisiin. Vaimot kiittivät Lentsiä ylen määrin, ja moni kiitossana oli lausuttu kuin kehoitteeksi miehille, että hekin käyttäisivät itsiään noin kiitettävästi; sillä oikea mies aina oikeaksi tunnustaankin. Miehet taas puolestansa sanoivat: kyllähän se niin on; hän on kelpo ihminen, mutta — liian pehmoinen hän sentään mieheksi on. Tytöt sitä vastoin — paitsi ne, joilla jo oli julkiset kihlattunsa — olivat ääneti, varsinkin kun oltiin sitä luuloa, että Lents naisi yhden tohtorin tyttäristä; vielähän muutamat vakuuttivatkin asian jo olevan päätetyn ja tehtävän julkiseksi kohta suruajan loputtua. Äkkiä ja tietämättä mistä se tuli, levisi huhu huoneesta huoneesen ja varsinkin sillalla, että Lents tänäpänä, äitinsä maahanpaniaispäivänä, oli lakkaamatta tehnyt työtä. Vaimoväki päivitteli, että niin hyvä ihminen taisi olla noin ahne; miehet taas kokivat häntä puolustaa. Viimein ruvettiin haastamaan ilmasta ja kalkista mailman asioista, ja sepä on venyväistä puheainetta, kun ei yhdestä enempää kuin toisestakaan taida sanoa, mitä siitä tullee. Makoista juttua kumminkin piisaa, kunnes toivotetaan toinen toiselleen hyvää yötä ja annetaan taivaan tähdet ja mailman asiat mennä menoaan, aivan kuin niitten on määrä mennäkin.

Kaikkein rauhallisin oltava on tuolla alempana laksossa, tuon kauniin, ylisaksalais-asemahuoneitten muotoon rakennetun huoneen edustalla, ihanassa puutarhassa, jossa nyt yön aikaan lemuaa ihmeellisen hyvältä. Vaan se ei olekaan mikään ihme, koska täällä kukoistaa ja kasvaa kaikenlaisia apteikin kasvia. Nyt ollaan puutarhassa tohtorin luona, joka myös pitää vara-apteikia. Tohtori on tämän kylän lapsia ja kellosepän poika: hänen rouvansa on kotosin pääkaupungista, mutta hänkin on yhdessä miehensä kanssa, joka uudestaan on kuin tykkänään juurtunut kotilaksoon, tänne täydellisimmästi kodittunut, ja tohtorin vanha äiti — häntä puhutellaan vanhaksi kylätuomarittareksi — joka vielä elää perheessä, sanoo usein, että hänestä on kuin olisi hänen miniänsä jo ennenkin elellyt mailla ja vieläpä ihan kuin Schwarzwaldilaisen lapsena, koska hän niin hyvin ja tyyni tiesi maalla pitää maan tapoja, ja sekin oli hänestä vallan sopivasti tehty, että hän mieluisammin kuuli kutsuttavansa kylätuomarittareksi kuin tohtorinnaksi. Tohtori, nähkäät, on myös kylätuomarikin. Hänellä on neljä lasta. Hänen ainoaa poikaansa ei ole ollenkaan, niinkuin muutoin pakkona pidetään, tyrkytetty vuorostansa rupeemaan lukumieheksi: päinvastoin hän on käynyt kellosepän oppia ja on nyt ulkona mailmassa. Hänen kolme tytärtänsä tosin ovat ylhäisempiä paikkakunnalla, mutta eivät jää ahkeruudessa kenenkään jälkeen. Vanhin tytär Amanda on oikeastansa isän apulainen aptikissa, ja hänen tehtävänsä myös on pitää puutarha kunnossa, jossa niin monenlaisia rohtokasveja viljellään. Bertha ja Minna askaroitsevat talouden toimissa, mutta sen ohella he ovat näppärät tekemään hienoja olkipalmikoita, jotka viedään Italiaan ja sieltä palaavat takaisin valmiina Florentsin hattuina.

Tänäpänä on perheellä yksi vieras, joka istuu puutarhassa; se on nuori konemestari, ja häntä kutsutaan kylässä lyhyesti Taiteliaksi. Hänen molemmat veljensä ovat Leijonan isännän vävyjä, joista toinen on rikas puukauppias likimmäisessä piirikaupungissa ja toinen veli, asuva alisessa Schwarzwaldissa, on erään ympäristöllä kuuluisan kylpölaitoksen isäntä ja suuren maatilan omistaja. Semmoinen puhe käy, että Taitelia aikoo naida Leijonan isännän kolmannen tyttären, jonka nimi on Anni.

"Herra Storr", sanoo tohtori Taitelialle — ja tohtorin äänestäkin kuulee, että miehessä mahtaa olla ruumistakin. — "Herra Storr, se oli oikein tehty ja se on minun mieleeni, että tulitte meitä tervehtämään. Ei se kelpaa, että käy laksoja ja vuoria ihantelemassa, huolimatta ihmisten riennoista ja pyrinnöistä, jotka paikalla asuvat. Tähän mailman aikaan ilmaantuu ihmisten matkusteluhalussa liian paljon pintapuolisuutta ja levottomuutta. Minä puolestani en tunne halua lainkaan kuljeskelemaan ympäri mailmaa; minä tunnen voivani hyvin ja olevani täydellisesti tytyväinen pienessä piirissäni. Vielä minun on täytynyt päälle päätteeksi luopua vanhasta mielitehtävästäni, kasvien kokoomisesta, eli oikeammin, minä olen siitä mielelläni luopunut, koska siten olen enemmän kiintynyt ihmisiin. Kunkin kohdastansa pitäisi taivuttaa taitonsa työn jaon mukaan; minun kotimaalaiseni eivät tahdo siihen taipua, ja se juuri on meidän kotimaisen teollisuutemme kipeä kohta".

"Saanko pyytää teiltä tarkempaa selitystä siinä asiassa?"

"Asian yksinkertainen laita on tämä. Meidän kellotyömme on, niinkuin kaikellainen kotiteollisuus, luonnollinen seuraus maaperämme kehnosta anteliaisuudesta ja sukutalojen jakaumattomuudesta; nuoremmat pojat ja ylimalkaan kaikki, joilla ei ole muuta pääomaa kuin työkykynsä, saavat osaksensa hankkia itselleen jotain omastakaa, sillä elääksensä. Sen lisäksi tulee vielä meikäläisissämme tavattavat luonnonlahjat: tarkka ja vakava vaarinotto. Meidän metsämme tuottavat parasta, koteloiksi ja ratasaineiksi kelpaavaa puuta, ja niin kauan kuin nuo vanhat, niin kutsutut Jockelin kellot hyvin kävivät kaupan, seppäkin teki koko kellon valmiiksi kodissaan yhdessä vaimonsa ja lastensa kanssa, jotka maalasivat kellontaulut. Mutta jota enemmän metallikelloihin totuttiin ja vanhan mestarin Jockelin kellot sysättiin syrjälle, sitä enemmän työnjakoakin harkittiin. Jopa nyt Franskan maalla, Amerikassa ja varsinkin Sachsenissa vahvasti kilpaillaan kellotyössä. Meidän täytyy ruveta tekemään puukelloja, jotka, niinkuin tiedätte, eivät käy painojen, vaan vieterien voimalla. Mutta kaikkeen tähän tarvittaisiin lujaa yksimielisyyttä. Vanhat Hauensteinerilaiset tuolla toisella puolen olivat ennen aikaan yksimielisesti yhtyneet ja heillä oli yhteysmestarinsa, joka taaskin olisi tarpeen; kaikkein, jotka elävät vuorilla hajallansa, pitäisi liittymän lujaksi yhteyskunniksi ja työskentelemän yksissä neuvoin kädestä käteen. Mutta meikäläisiltä se tuskin kyllä käy päinsä. Sveitsin maalla kulkee taskukello satakaksikymmentä kertaa kädestä käteen, ennenkun se on valmis. Mutta tuo minun rakkaitten kotimaalaisieni vakavuuskin, vaikka se kyllä on hyvä asia, estää kuitenkin heitä muiksi muuttumasta. Heitä ynnä koko meidän teollisuutta on tähän asti auttanut yksinomaisesti heidän tytyväisyytensä ja verrattoman suuri työhalunsa. Niihin tuskin auttaa kajota; tuo kyyryllänsä istuminen verstaassa on moneen istuttanut omituisen arkamielisyyden; heitä täytyy varovasti kohdella, ja jos vaan taitamattomasti ottaa kiini, tohtii sisusta seisahtua niinkuin kellon sisävärkkikin seisahtuu, ja huonosti käy, jos ketjut katkee".

"Minun mielestäni", sanoi nuori mies, "pitäisi pidettämän huolta siitä, että täkäläiset kellot saisivat kauniimman ulkomuodon, jotta ne samassa saattaisivat koristaa huonettakin".

"Sepä olisi hyvä asia", sanoi Bertha, keskimmäinen tytär. "Minä oleskelin koko vuoden pääkaupungissa tätini luona, ja mihinkä ikinä minä tulin, siellä tapasin tuon kotiseutulaiseni, Schwarzwaldin seinäkellon, mutta se oli kyökissä niinkuin nurkkavirrinä. Paremmassa huoneessa aina vaan franskalaiset pöytäkellot koreilivat kaikemmoisessa kullassa ja kalliissa kivissä, ja paraasta päästä ne seisoivat vetämättöminä, taikka sanottiin niitten käyvän huonosti, kun sitä vastoin tuo minun kotiseutulaiseni kyökissä kävi lakkaamatta ja oikein".

"Ja tuo nurkkavirri pitäisi kurjuudestaan pelastettaman", sanoi nuori mies, "mutta sen pitäisi sitte paremmassa huoneessakin pitämän hyvät tapansa ja käyvän oikein".

Tohtori ei näyttänyt tahtovansa yhtyä nuoren parin tuumiin, sillä hän alkoi nyt yhä enemmän kertomaan Taitelialle täkäläisien asujainten omituisuudesta; hän oli kyllä kauan ollut muilla mailla, taitaaksensa olla siihen kaiheesti katsomatta, ja myöskin tarpeeksi perehtynyt kotiseutuunsa, tunteaksensa ja kunnioittaaksensa kansalaistensa salatut omaisuudet; hänen puheensa oli niin selvää saksaa, kuin kirjoissakin on, mutta hän lausui sanat paikkakunnan murteiskorolla.

"Hyvää ehtoota teille kaikille", kuului eräs ohikulkia huutavan seurustelioille.

"Kas vaan, sinäkö se oletkin Pilgrim? odota hiukkasen aikaa", huusi tohtori. Tervehtiä jäi seisomaan aitaukselle, ja tohtori kysyi: "Kuinka Lents jaksaa?"

"Minä en tiedä. En ole tänäpänä häntä nähnyt sitte maahanpaniaisien. Minä tulen Leijonan ravintolasta, jossa minä hänen tähtensä tyhmän tavalla suutuin".

"Vai niin? mitä se sitte oli?"

"Siellä kerrottiin, että Lents tänäpänä on koko puolipäivän aikana tehnyt työtä, ja he panettelivat ja haukkuivat häntä kitunikiksi. Lentsikö olisi kitunikki? Se on varsin mieletöntä!"

"Älä sitä pahaksesi pane! sinä ja minä ja moni muukin tietää vallan hyvin, että Lents on vilpitön ja nuhteeton ihminen. Eikö Petrovitsch ole tänään käynyt Lentsillä?"

"Ei, vaikka minäkin olin siinä luulossa enkä sen vuoksi mennytkään hänen luoksensa. Herra tohtori, minun pyyntöni olisi, että huomenna tulisitte käymältä minun luokseni, jos aikanne antaa myöden. Minulla olisi teille jotain näytettävää, jonka olen valmiiksi saanut".

"Hyvä vaan, kyllä tulen".

"Hyvästi kaikki yhteisesti!"

"Hyvästi Pilgrim! Makiaa unta".

Matkustaja meni menojaan.

"Lähetä minulle huomenna minun lauluni takasin", huusi Bertha hänen jälkeensä.

"Minä tuon ne itse", vastasi Pilgrim, ja vähän ajan takaa hän kuului kaukana kauniisti ja taitavasti viheltelevän.

"Siinä nyt näitte eriskummallisen ihmisen", sanoi tohtori Taitelialle. "Hän on kylttimaalari ja Lentsin paras ystävä, hänen, jonka äiti tänäpänä pantiin hautaan. Pilgrimin luonnon-lahjat ovat kehityksessään keskeyntyneet, ja hänen elämäkertansa on merkillinen".

"Kertokaa se minulle, minä pyydän".

"Joskus toisten, kun olemme kahdakesken".

"Ei toiste, vaan nyt oitis; me kuulemme sen mielellämme vielä toistamiseen", huusi rouva ja lapset, ja tohtori alkoi kertomaan:

VIIDES LUKU.

Pilgrimin matkustuksista.

Tämä Pilgrimi on erään kylttimaalarin poika, ja koska hän aikaisin jäi orvoksi, otti vanha koulunopettaja hänen kunnan kustannuksella kasvatikseen. Mutta hän oleskeli enemmän tuolla ylähällä Morgenhaldessa, kelloseppä Lentsin luona, kuin koulunopettajan luona. Emäntä talossa, jonka maahanpaniaisia tänäpänä vietettiin, oli kuin hänen oma äitinsä. Perheen ainoa lapsi, joka on jäänyt eloon, myös Lents nimeltään, se sama, joka tänään on tehnyt on työtä, on ollut kuin veli hänelle. Pilgrim on aina ollut toimekkaampi ja näppärämpi kuin Lents, joka ammatissaan kyllä kelpo työntekiä kuitenkin on haaveksivainen luonnoltaan, ja eipä ole tietoa, vaikka Lents oikeastaan olisi nerokas musikantti ja Pilgrim nerokas maalari! Kumpaisenkaan nero ei ole tullut täyteen teräänsä. Teidän pitäisi kerran kuuleman Lentsin laulavan; hän laulaa ensimmäistä tenoria lauluyhteydessä, ja kiittäköön meikäläinen lauluyhteytemme häntä siitä, että on saanut palkinnon neliäänisestä laulustaan soittojuhlilla, ensi kerran Constanz'issa ja toisen kerran Freiburgissa. Kun sitte molemmat olivat puolikasvuisia poikia, tuli Lents isällensä oppiin ja Pilgrim eräälle kylttimaalarille, mutta he pitivät kuitenkin uskollisesti yhtä. Suviehtoisina sai aina nähdä nämä molemmat yhdessä niin varmaan kuin kaksoistähdet tuolla taivaalla; lauleskellen ja vihellellen kävelivät toinen toisensa rinnalla lakson läpi ja vuorien ylitse, ja talviehtoisina käveli Pilgrim hangessa ja myrskyssä Lentsin luokse — sillä tämän täytyi olla kotona, koska äiti aina on häntä liioin määrin hemmotellut, kun hän, kuin sanottu, on kaikkiastaan viidestä lapsesta ainoa elossa — ja tällöin he yhdessä lukivat puoli öihin asti, erinomattain matkakertomuksia. Minä olen heille monta kirjaa lainannut; molemmilla nuorukaisilla oli suuri tiedon halu. Sitte, kun arpa vapautti Pilgrimin sotapalveluksesta — Lents oli ainoana lapsena itsestään vapaa — molemmat ilmoittivat nyt aikovansa yhdessä matkustaa avaraan mailmaan; sillä nähkää, vaikka meidän kansamme kyllä mielellään pysyy paikoillaan kotimaallansa, siihen sentään tarttuu suuri vaelluksen halukin. Nytpä Lents vasta ensi kerran näytti olevansa kovin itsepäistä luontoa, jota hänestä ei lainkaan olisi uskonut; hän ei tahtonut millään muotoa luopua matkustuksesta. Isä kyllä puolestansa olisi laskenut hänen menemäänkin, mutta äiti oli tuskissaan, ja kun ei itse papinkaan kehoitukset auttaneet, kutsuttiin minäkin, ja minun piti Lentsille rakentaman koko lasareetin, jos mun ei auttaisi. Tietysti minä koin muuta keinoa. Minulla oli näiden molempain eroamattomien luottamus, ja he uskoivat minulle kernaasti kaikki heidän tuumansa; Pilgrim oli oikiastaan se, joka oli pannut asian alkuun. Lentsillä on kaiken herkkätuntoisuutensa ohella raitis käytännöllinen luonne, tietysti siihen määrään kuin tajunsa ulottuu, ja kun häntä ei mikään häiritse, niin hän terävällä älyllä osaa oikean paikallensa, ja kaikessa työssään ja toimessaan on hänen kestäväisyytensä samaa laatua kuin palava hartaus. Minä näytän teille huomenna kellon, jonka hän on tehnyt malliksi, ja jos sitä ruvettaisiin yleisesti käyttämään, se olisi koko maakunnallemme lykyksi. Lents ei oikeastaan vielä ollut päättänytkään niin lujasti matkalle lähtevänsä, kuin oli saanut luvan jutella hänen vanhemmillensa. Lents tahtoi, että Pilgrim ensin oikein oppisi kellosepän työtä, ennenkun hän lähtisi kellokauppiaan retkelle, sillä semmoisen kauppiaan tietysti alinomaa täytyy osata kelloja korjata, niin hyvin vieraitten, kuin omiakin, joita kuljettaa kaupan; ja nyt Pilgrim todella rupesikin kellosepän oppiin. Mutta sitte kun hän oli tarpeellisimman oppinut, hän taas oli täydessä puuhassa matkalle. Tuon Pilgrimin päässä pyöri yhtä ja toista: välisti hän halusi matkallansa ansaita sen verran, että pääsisi taideakatemiaan, välisti hän itse matkalla tahtoi oppia taideniekaksi, ja välisti hän taas ei muuta tahtonutkaan kuin hyvin runsasta rahanansiota ja sitte palata suurella, täysinäisellä rahasäkillä kotiin reipastelemaan rahavaltilla. Oikeastansa hän rahaa halveksi, mutta juuri sen vuoksi hän olisi suonut paljon rahaa saavansakin. Kuitenkin tämän ohessa hänen mielessään siihen aikaan hehkui eräs lempi-aate, minä uskon niin. Hänen matkansa maalina oli Kreikan maa ja Athena, ja kun hän vaan sanoi Athenan nimenkin, niin hänen silmänsä kiilsivät ja puna hänen poskillansa vivahteli. Athena! sanoi hän useasti, eikös tunnu, sitä nimeä lausuttaissakin, juuri kuin astuisi sukevia marmoriportaita ylös korkeaan pylväs-saliin? Hän ajatteli sen asian olevan laita niin, ettei hänen tarvitsisi muuta kuin hengittää Kreikan klassillista ilmaa, muuttuaksensa uudeksi ihmiseksi ja ennen kaikkea suureksi taideniekaksi. Minä tietysti koitin saada semmoiset harhaluulot hänen päästänsä, ja se minulle onnistuikin sen verran, että hän lupasi tytyä ainoastaan rahavoittoon, josta sitte kaikkea muutakin perästäpäin seuraisi. Vanha Lents ja minä sitte takasimme hänelle ne tavarat, jotka hän mieli ottaa mukaansa. Hän Lähti siis matkalle, mutta yksistänsä, Lents jäi meidän kehoituksestamme kotiin. Minä kuljen kuin Mustametsän (Schwarzwald'in) pölkky, Mustalle merelle, sanoi Pilgrim monesti. Hän tahtoi koittaa, eikö meikäläisiä kelloja saisi perehtymään itämailla ja Kreikassa, joka tähän saakka ei ainakaan ole onnistunut yhtä hyvin, kuin pohjoismailla ja uudessa mailmassa. Lystillistä on, kun Pilgrim kertoo, kuinka hän kulki läpi maitten, kaupunkien ja kylien, ja hänen ylt-ympärinsä oli Schwarzwaldin kelloja roikkumassa, joita hän lyötti ja soitatti, yhä katsellen ylisten-ympäri; mutta siinä oli se vaan, että hän liiaksi vaihetti silmiään ihan muihin esineisin: tapoihin ja menoihin, kauniisin rakennuksiin ja maisemiin. Se ei ole kauppamiehen tekoa. Yhtä vähän kuin kellon sisävärkki toisenlaiseksi muuttuu, kuljetettakoon sitä läpi maitten taikka merien, yhtä vähän meidän maalaisemmekin sanottavasti muuttuvat, jotka kuljeskelevat kaikissa ilmanaloissa. Heidän mielessänsä ei ole muu kuin alinomainen ansio, ja kurja elämä, ja vasta sitte alkaa hyvät päivät, kun kotiin on päästy kukkuraisella kultasäkillä, menköön kaikki muut mailman asiat sillä aikaa miten tahansa. Se onkin oikein ja kohtuullista; sillä eihän käy yhtaikaa päässään pitää monta erilaista asiaa. Mutta tänlaatuinen säästäminen ja kuljeskeleminen talosta taloon on nyt ollutta ja mennyttä. Meidän täytyy hankkia teollisuudellemme aina vaan kaukaisempia markkinapaikkoja ja meidän tavaramme menekki pitää asetettaman alituisille varastoille, kauppamiehen tapaan".

"Tuliko Pilgrim perästäkään Athenaan?"

"Tuli kuin tulikin, ja hän on monesti sanonut: ristiretkeläiset, kun Jerusalemin näkivät, eivät mahtaneet olla hartaampia ja onnellisempia, kuin hän oli nähdessään Athenan ensi kerran; hän hieroi silmiään, vakaantuaksensa, oliko se oikein totta, että tämä oli Athena. Marmoriset kuvapatsaat olivat häntä tervehtävinään, päitänsä nyykyttäen. Hän käveli kilistellen kellojaan pitkin katuja, mutta ei edes ainoatakaan kelloa hän saanut myydyksi: hän kärsi kurjaa puutetta ja kiitti onneansa, kun hän vihdoin viimeinkin sai työtä, mutta minkämoista! Neljätoista päivää perätysten hän sai Kreikan sinitaivaan alla sutimaalarina sivellä erään kasvitarhan säleaitaa viheriäiseksi, ihan vastapäätä Akropolista".

"Mikä se Akropolis on?" kysyi Bertha.

"Selittäkää te se hänelle, herra Storr", sanoi tohtori.

Taitelia kuvaili kerkeimmiten ja harvoin tämän Athenan linnan entistä kauneutta ynnä sen niukkoja jälkijäännöksiä; hän lupasi toiste tullessaan tuoda kuvan muassaan, ja sitte hän pyysi jatkamaan kertomista.

"Ei ole suurta enää kerrottavana", sanoi tohtori. "Pilgrim sai töin tuskin kellonsa myydyksi siihen hintaan, ettei hän tullut meidän takauksellemme rasitukseksi. Sen lisäksi hän tarvitsi koko joukon rohkeutta, palataksensa takasin vanhoille oloille vielä köyhempänä ja pilkattavaksi; mutta juuri sentähden, että hän innokkaalla taideaistillansa perin pohjin halveksii rahan-rähjäystä — tätä sanaa hän mielellään käyttää — osoittikin hän olevansa suora ja teeskentelemätön ja teki pilkkaa pilkasta. Palattuansa kotiseudulle hän ensiksi tietysti meni Morgenhaldeen. Täällä paraikaa seisottiin kädet ristissä ja luettiin päivällisaterialle, kun nuori Lents äkkiä kiljahti niin, että äitinsä sittemmin usein sanoi, että hän kuolisi, jos vielä kerran semmoista kuulisi. Molemmat ystävät nyt syleilivät. Pilgrim kumminkin pikaa reipastui ja sanoi täällä kotona kohtaavansa korkeimman onnen, kun tuli valmiille pöydälle, eikä kukaan mailmassa hänelle parempaa soisi, kuin vanhemmat ja heidän poikansa Morgenhaldessa. Vanha Lents tahtoi ottaa Pilgrimin huoneesensa ja ruokaansa, mutta tämäpä kielsi pois kiveen kovaan; hän kiivoittelee tavattomasti itsenäisyyttään ja tahtoo olla mies omasta kohden. Hän laittoi itsellensä tässä naapurissa nätin verstaan Don Bastianin talossa. Ensimmältä näki hän suurta vaivaa saadaksensa uudenmoisia kellontauluja kauppaan — hän osaa panna monenlaisia väriä, mutta hänen piirustustaitonsa on sangen vaillinainen —, vaan siinä kohden hän on varsinkin erehtynyt, kun on tahtonut muuttaa meidän schwarzwaldilaisen kellon-taulumme perusmuodon, joka on neliskulmainen ja ylipuolelta kaareva. Kun hän nyt huomasi, ettei hän saanut uudistuksiaan käymään, rupesi hän tilausta vastaan tekemään tavalliseen vanhaan malliin, ja onhan siinä kaunista ja hyvää tehtävää. Asian laita on, nähkää, se, että eri maissa on ihan eri mieliä kellontaulujen suhteen: Franskan maalla on heleänkirjavat värit mieleen ja taulu on täyteen maalattu, mutta pohjois Saksassa, Skandinaviassa ja Englannissa halutaan enemmän aivan yksinkertaisia viivoja, jotain rakennustaiteellista, niinkuin päätyjä, pylväitä taikka korkeintansa, muutamia kukkakiehkuroita; ne kellontaulut taas, joihin on lammaslaumoja ja lampurin asuntoja maalattuna, ovat Voralbergilaisien mieleen. Itämaihin ei tarvitse ollenkaan lähettääkään kelloja, joitten numerotaululla on ihmisten kuvia, siinä ei saa olla muuta kuin turkkilaisia numeron merkkiä, ja vasta viime aikoihin on roomalaisia numeroitakin siellä suosimaan ruvettu. Amerikassa ei ole värikoristuksesta mitään, siellä on seinäkellot kuin kirstuja, enemmän tai vähemmän varustetut veistokoristuksilla, koska täällä luodit pannaan kellovärkin sivustalla juoksemaan monikiekkoisilla kinungilla. Näitä kelloja sanotaankin vaan amerikalaisiksi. Unkarissa ja Venäjällä on hedelmän kuvat ja maisemat mieluisia. Kaikki, jota taide pitää kauniina, ei käy aina kaupassa: päin vastoin on liikamainen koristelu usein mieluisinta. Jos joskus tahtoisitte tuota koittaa meikäläisten kellojen kaunistukseksi, taitaa Pilgrim siinä olla teille suureksi avuksi, ja te puolestanne kentiesi saatatte kohottaa hänen siipiään korkeampaan lentoon, vaikka hän tuskin sitä tarvinnee, koska hän onnea saavuttamatta tietää olla onnellinen, jota harvat osaavat".

"Minä pyytäisin teitä hyväksi tekemään minua hänen tuttavaksensa".

"Kyllä vallan; saatatte käydä kansani huomenna; kuulittehan, että hän pyysi minua tulemaan. Mutta tulkaa hyvin aikasin, niin saatamme samassa kävellä vuorien poikki; minä taidan teille näyttää kauniita paikkoja ja vilpittömiä ihmisiä".

Taitelia jätti hellästi hyvästi, ja tohtori meni omaisineen sisään.

Kuu paistoi kirkkaana taivaalla, kukkaiset lemusivat itseksensä yöllä, tähdet tuikkivat niille; hiljaisuus oli yltä ympäri, mutta tuolla, täällä, kun huoneen ohitse kulki, kuuli kellon lyövän napsuttavan.

KUUDES LUKU.

Mailma alkaa ikääntymään.

"Hyvää huomenta Lents! Sinä olet makoisasti maannut. Sinä olet sentään vielä kuin lapsi: sekin makaa hyvin, kun ensin on tarpeeksensa itkenyt". Näin kuului Fallerin jyreä baasiääni aamulla, ja Lents sanoi: "veli kulta, se on uutta surkeutta vaan kun herää, taas uudestaan herää ja muistaa, mitä eilispäivänä on tapahtunut. Mutta minun täytyy rohkaista mieltäni. Minä otan nyt oitis ja kirjoitan takauksen sinulle. Mene sillä sitte kylätuomarille, ennenkun hän ajaa pois ja sanoo hänelle terveisiä minulta. Nyt ikään johtuu mieleeni, että minä näin hänestä untakin. Jos sopii, mene Pilgrimin luo ja sano hänelle, että minä odotan häntä kotona. Toivotan sinulle onnea, kun pääset omiin huoneisin. Minullekin tuntuu hauskalta, että sinulla nyt on oma suojus".

Faller meni takuukirjeellä laksoon, ja Lents istui työllensä, mutta sitä ennen hän veti ylös yhden pelikelloista ja pani sen soittamaan koraalia. Hän nyykytti päätänsä monta kertaa viilatessaan yhtä ratasta: soitto käy hyvin, sehän olikin äidin mieluisin virsi, ajatteli hän itsekseen. Tämä suuri pelikello kauniisti vuolitussa pähkinäpuisessa kaapissaan, joka oli yhtä iso kuin kohtalainen vaatekaappi, oli saanut nimekseen "Taikahuilu" siitä syystä, että samanimisen operan ouvertyri oli paras kappale kuudesta, joita kello kaikkiastaan soitti. Se oli jo myyty eräälle teeravintolalle Odessassa. Toinen pienempi pelikello seisoi tän suuremman vieressä ja kolmatta pelivärkkiä Lents paraikaa valmisti. Hän teki lakkaamatta työtä päivälliseen saakka. Hänen oli nyt hyvin nälkä. Mutta kun hänen nyt piti ypi yksistään istuman päivällispöytään, oli hänen mielestään koko ruokahalunsa kadonnut.

Hän käski vanhaa palveluspiikaa istumaan kanssansa rualle niinkuin äitinsä eläessäkin. Piika kainosteli ja ujosteli kovasti näin kahdakesken nuoren miehen kanssa. Mutta viimein hän kuitenkin oli taipuvainen istumaan, ja kohta kun soppa oli syöty, hän jo sanoi: "oikeastaan sinun ei ollenkaan pitäisi naiman".

"Kuka on sanonut sitte, että minä aivon naida?"

"Minä tarkoitan vaan sitä, että jos naisit, sinun pitäisi naida voudin Katriinan, hän kun on kasvanut kelpo perheessä ja pitää sinua niin kunniassa, ettei hänen mielestään ole toista sinun vertaistasi. Semmoinen vaimo vasta olisi oikea. Mutta se olisi kauheaa, jos saisit semmoisen, joka panisi sinua kenkiänsä siivoomaan. Tytöt tähän aikaan ovat … niin käypämäisiä eivätkä tahtoisi muuta kuin koreilla ja levitellä liepeitään".

"Minun ei tee mieleni naimisiin, vähintänsä nyt".

"Siinä teetkin oikein. Ei se ole tarpeellista. Paremmin et voi tehdä, usko minua. Ja minä kyllä tiedän, kuinka sinä vanhastaan olet tottunut, ja kyllä minä laitan ja toimitan kaikki sinulle niin, että luulisit äitisi vielä olevan elossa. Eikös ole totta, että pavut maistuivat hyvältä? Minä olen äidiltäsi oppinut laittamaan papuruokaa näin, ihan näin. Hän ymmärsi kaikki, suurimmasta pienimpään. Saatpas nähdä, että tulet olemaan tytyväinen, jos me olemme kahden kahtuustamme"

"Niin Maisu", sanoi Lents, "mutta minä en usko, että sillensä jää".

"Vai niin? Joko sinulla on joku kultaluiru silmässä? Kuuleppa vaan! Kukapahan luulisi Lentsin päässä pyörivän muuta kuin kellonsa ja äiti-vainajansa! Jos nyt vaan tuo joku olisi kelpo sukua. Niinkuin minä sanoin, tuosta voudin Katriinasta tulisi kelpo vaimo sekä sunnuntaiksi että arkipäiviksi, hän se osaa askaroita kotona ja pellolla, hän taitaa kehrätä, — sanotaan, että hän kehräisi vaikka oljet katostakin alas. Kaikki sanansa hän vahvistaa sinun kauttasi, ja kaikki, mitä sinä teet, ja kaikki, mitä sinä sanot, on hänestä kuin uskonkappale. Alinomaa hän sanoo: Lentsistä ei tule muuta kuin hyvää, vaikka päältä nähden näyttäisikin toiselta, niinkuin työntekosi eilen. Ja sen lisäksi hänellä on tavaraakin kelpo lailla ja vielä hän saa periä äitinsäkin, ja sitte kyllä kerran kelpaa lastansa varustaa, ja lapsi hyvin henkeänsä elättää".

"Maisu, eihän nyt ole naimisesta ollenkaan ollut kysymystäkään. Kukatiesi minä — vaikken vielä oikein tiedä, kuinka se kävisi päinsä — kukatiesi minä myyn taikka annan arennille kaikki, mitä minulla on, ja lähden vastakin vieraille maille".

Maisu katseli nolotti Lentsiä eikä enää saattanut lusikkaa talrikilta suuhunsa. Lents jatkoi: "Kyllä minä sentään sinusta, Maisu, pidän murheen, ett'ei sinun tarvitse puutetta nähdä; mutta minä ajattelen niin, etten minä vielä ole ollut missään ulkona mailmassa, ja minun pitäisi joskus mennä mailmaa katsomaan ja kokemaan, ja kentiesi minä kartuttaisin taitoani, ja eipä tiedä vaikka — — —"

"Minä en siihen sano mitään", sanoi Maisu, "minä olen tyhmä, yksinkertainen ihminen, vaikka meitä Knuslingenilaisia muutoin ei tyhminä pidetä. Mitä minä paljon tiedän mailmasta! Mutta tiedän minä sentään sen verran, etten minä turhaan ole mailmassa kahtakymmentä seitsemää vuotta palvellut. Minä tulin tähän taloon, kun sinä olit neljän vanha, ja sinä olit nuorin lapsi ja talon silmäkultakin. Entäs sinun veljesi ja sisaresi, jotka ovat kätketyt maan poveen — mutta kas nyt, siitä minun ei pitänytkään puhumani sinulle. Minä olen ollut kaksikymmentä seitsemän vuotta äitisi luona. Minä en taida sanoa olevani niin ymmärtäväinen, kuin hän; sitä saa hakea likeltä ja kaukaa, jotta saattaisi sanoa samaa. Semmoista ei koskaan löydy, niin kauan kuin mailma seisoo. Mutta minä kumminkin tiedän sanoa hänestä paljon. Kuinka monesti hän on minulle sanonut: Maisu, sanoi hän, noita ihmisiäkös karkaa ulos mailmaan, ikäänkuin tuolla kauempana, tuolla Rheinin, taikka valtameren toisella puolen onni itse juoksentelisi pitkin katuja huutamassa: hei, hyvää huomenta Hannu ja Mikko ja Risto, oikein hauskaa minusta, että tulet; näin se vaan huutaisi Hannulle ja Mikolle ja Ristolle. Maisu, sanoi äitisi, se jok'ei kotona saa mitään toimeen, se ei saa muuallakaan, ja kaikissa mailman äärissä, tultakoon mihin hyvänsä, on myös ihmisiä entiseltä, ja vaikka siellä sataisi kultaakin, ne kyllä olisivat nopsat noukkimaan, odottamatta siksi, kuin muukalaiset tulisivat sitä korjaamaan. Ja mitähän onnea tässä maailmassa löytää sitte? Tuskin saa enempää kuin syödyksi, juoduksi ja maatuksi. Maisu, niin hän sanoi, minun Lentsinikin — anna minulle anteeksi, sinun äitisi se oli, joka niin sanoi, minä en sano sitä itsestäni — minun Lentsinikin päässä hehkuu nuo vaelluksen hullutukset, mutta missä hän paremman kodon löytää? Eikä hänestä ole hurjassa mailmassa mihinkään. Mailman oloissa täytyy olla semmoinen veijari, kuin Petrovitsch, yhtä hävytön, itara, ahne, armoton ihminen, mutta näitä sanoja minä, totta puhuen, en pane vainajan suuhun, hän ei puhunut pahaa yhdestäkään ihmisestä; vaan ne sanat olivat omasta päästäni ja minä olen ne lausunut ja minun suustani ne ovat tulleet maalle, eikä hänen, vainajan. Mutta nämä sanat hän pani sydämmeeni: näetkös Maisu, jos minun Lentsini joutuisi ulos mailmaan, hän antaisi ainoan paidan yltänsä, nähdessään kerjäläisen, hän kun on niin sääliväinen luonteeltaan, ja kuka hyvänsä, joka vaan tahtoo, saa hänen petetyksi. Maisu, sanoi vainaja, kun minua ei enää ole maailmassa ja hän taas saa vaellushalun, sitte Maisu, niin hän juuri sanoi, käy kiinni hänen takkinsa liepeisin, äläkä laske häntä menemään; mutta sitä, Herran tähden, sitä minä en tee, kuinka minä sen saisin tehtyä? Minä kuitenkin uskallan puhua siitä sinulle, sillä vainaja on sen teroittanut mieleeni. Katsopa ympärillesi vähän vaan: tässä on sinulla huoneet täydessä kunnossa ja ruoka suruti suussa, sinua kunnioitetaan, kaikki sinusta pitävät, ja jos menet vieraille maille, ei sinua tunne kukaan. Kukapa siellä taitaisi sanoa: se on Lents Morgenhaldesta? Ja sitte aina kun sinulla ei ole yösijaa, vaan täytyy ollasi yötä metsässä, kuinka monesti sinä ajattelet: voi hyvä Jumala! minulla on sentään ollut omat huoneet ja seitsemän tehtyä siaa, ja astioita tarpeeksi, ja lekkerillinen viiniä kellarissa… Enkömä mene tuomaan sinulle lasin viiniä? Maltappas, minä tuon! Alakuloisena pitää juoman viiniä. Monta tuhannen kertaa on äitisikin sanonut: se ilahduttaa sydäntä ja panee ajatukset toisaalle".

Tuota pikaa Maisu riensi ovesta ulos kellariin ja pian hän sieltä toi mitallisen viiniä. Hänen täytyi tuoda itsellensäkin lasin, muutoin ei Lentsikään olisi maistanut. Hän kaasi Maisun lasiin ja kilahti hänen kanssaan, ja Maisu vaan kasteli kainosti huuliaan, mutta vei kuitenkin mennessään lasinsa muassaan kyökkiin.

Lents teki taas ahkerasti työtä, siksi kun ehtoo tuli. Mikä lienee ollut syynä, vai viinikö sen teki, että hän oli levoton työssään ja vähältä piti, ettei hän monta kertaa korjannut työkalujaan pois ja mennyt ulos johonkin vieraisin. Mutta taas hän ajatteli toisin, ettei hän saisikaan mennä mihinkään; varmaankin tänään tulisi hyviä ystäviä häntä yksinäisyydessään lohduttamaan, ja heidän piti tapaaman hänet kotona. Mutta kukaan muu ei tullut, paitsi Pröbler. Hän piti Lentsistä paljon sen vuoksi, että Lents oli yksi niistä harvoista, joka ei tehnyt hänestä pilkkaa eikä ilkkunut, jos hän ei päässyt niin pitkälle, että olisi myynyt edes yhden taideteoksistansa eikä aina pantannut niitä niin isoksi ajaksi, ettei hän enää saanut niitä lunastaa, ja semmoinen puhe kävi, että Leijonan isäntä, joka pakkaajana — niinkuin varsinaisia kauppa-asiamiehiä ja tukkukauppiaita täällä kutsutaan — teki oikein "krossissa", sai kauniin rahavoiton Pröbleristä, joka sanottiin panttaavan mestariteoksensa hänelle.

Lents kuunteli ainiaan ja aivan tarkoin ja totisena vanhan Pröblerin puheita, kun hän jutteli paljon taitavansa ja kyllä osaavansa laittaa perpetuum mobile-koneenkin [Perpetuum mobile ylimalkaan on kone, joka lakkaamatta käy, mutta erittäin se tietää jonkunlaista monin kerroin harkittua tehokonetta, jolla itsessään ja itsestään on käymävoimansa ja siis kuluttamatta mitään muuta käyttövoimaa jaksaa vielä toisiakin koneita käyttää. Semmoinen tehokone on yksinkertaisimmankin koneelliskäsitteen mukaan mahdoton. Suom. muist.]; häneltä ei puuttuisi tuohon muuta, kuin nuo neljäkymmentä kaksi timanttia, joitten päällä koko värkki välttämättömästi olisi käytettävä. Tästä hyvästä Pröblerikin kernaasti oli auttanut Lentsiä, hänen puuhatessaan tuota mallikellon, jota koko seudun työkansan tulisi noudattaa, ja Lents kertoikin suoraan ja kaikkein kuullen, että Pröbler sitä paitsi oli tehnyt toisenkin hyvän asian siinä, että hän tyrkytti mallikelloa valmistettavaksi viittä eri suuruutta.

Tänäpänä Pröbler ei kuitenkaan tullut minkään uuden keksinnön vuoksi, eikä liioin perpetuum mobile-koneen tähden, päinvastoin hän tarjosi — sitte kun hän ensiksi oli ottanut tuon välttämättömän nuuskapriisin — itsensä Lentsille puhemieheksi, jos niin, että hän aikoi mennä naimisiin. Hän esitteli koko sarjan tyttöjä naima-iässä, joitten joukossa oli tohtorinkin tyttäret, ja puheensa hän lopetti näin: "kaikki ovet avataan sinulle leveilleen, ja sinä olet tervetullut joka taloon, mutta sinä olet liian ujo. Sano minulle vaan suoraan, ketä sinä mielit, ja minä laitan niin, että sinua tullaan puolitiessä vastaan ottamaan".

Lents vastasi tuskin mitään, ja Pröbler meni tiehensä. Kappaleen aikaa Lents kuitenkin mietiskeli sitä, että hän voisi saada yhden tohtorinkin tyttäristä! Siinä nyt oli kolme aimollista sydänkäpyä. Vanhimman muoto oli jotain tarkkaa ja melkein äidillistä huolta täynnä, ja toinen vuorossa taisi niin erinomaisesti soittaa klaveria ja laulaa. Kuinka usein Lents oli seisonut akkunan alla ja kuulellut häntä! Soitto ja musiki oikeastaan olikin hänen ainoa intohimonsa, ja musikia hän oikein kaipasi, kuin janoova lähteen silmää. Kuinkahan olisi, jos hän saisi vaimon, joka hyvin osaisi klaveria soittaa? Hän se ensin soittaisi kaikki ne säveleet, joita oli kelloihin pantava, ja siitä sitte kelloihinkin tulisi ihan toisenlainen sointo. Mutta ei sentään, et sinä niin suuresta suvusta mene naimaan, eikä se, joka hyvin klaveria soittaa, ei se osaa askaroita talossa, pellolla ja navetassa, niinkuin kellosepän-aviovaimon asia on. Sitte tulee vielä lisäksi se, että sinulla on kyllä miettimisaikaa.

Kun rupesi hämyttämään, puki Lents päällensä ja meni laksoon.

Pröbler oli sanonut: sinä olet tervetullut joka taloon. Niinkö, joka taloon? Se on paljon se, juuri yhtä paljon, kuin ei mitään. Jos sinä tulet johonkuhun huoneesen, eikä sisällä olevat hervahda paikaltaan, niin sinä olet omaa väkeä, eikä yksikään silmä, ei sävyt kysy: mistäs tulet? Mitä nyt haluaisit? Kuinka laita on? Jos taas et ole omaa väkeä, sinulla ei myöskään ole siellä omaa kotoa.

Lents ajatuksissaan tuli ja meni talosta taloon, kävellen koko kylää ylös alas, ja joka paikassa hänelle kättä lyötiin ilomielin, mutta ei yhdessäkään hän tuntenut olevansa oikein kuin kotona. Mutta sentään, sentäänkin hänellä on yksi ystävä, jonka luona hän on kuin kotona, ihan juuri kuin omissa huoneissaan. Kylttimaalari Pilgrim, sehän olisi eilenkin seurannut häntä maahanpaniaisista kotiin, mutta kun setä Petrovitsch meni mukaan, ei Pilgrim seurannutkaan, vaan jäi, sillä Petrovitsch pitää Pilgrimiä halpana miehenä, sentähden että hän on köyhä saakeli, ja Pilgrim taas pitää Petrovitschiä halpana, sentähden että hän on rikas saakeli. Siis Pilgrimille nyt menet.

Pilgrim asui kappaleen matkaa laksoa alaspäin Don Bastianilla, — siksi Pilgrim isäntäänsä kutsui. Se mies oli aikanaan ollut kellojen kauppias, joka oltuansa kaksitoista vuotta Spaniassa, oli koonnut siellä melkoisen omaisuuden. Tultuaan kotomaille takasin, osti hän talonpoikaistilan ja käveli talonpoikaisissa vaatteissa, eikä hänellä olostansa Spaniassa ollut muuta muistoa kuin rahansa ja pari spanialaista sanaa, joita hän ajoittaisin mielellään käytti, varsinkin sydänsuvella, kun mailman matkusteliat kaikilta tahoin palasivat kotiin.

SEITSEMÄS LUKU.

Ravintolan tytär pitää emännyyttä.

Leijonon ravintolan suuressa pitohuoneessa istui yksinään nuori mies hyvin valmistetussa pöydässä ja söi niin hyvällä ruokahalulla kuin pulskan nuoren miehen kahdella kymmenellä iällään tulee, sitte kun koko päivän on kävellyt vuorilla ja laksoissa. Monta kertaa hän vaan katseli kuin unen alta noita erinomaisen raskaita hopeisia pöytäkaluja. Ne ovat kätköjä vanhoilta ajoilta, jolloinka kaikkea koron kasvavaa ei pidetty kulutettavana. Nyt nuori mies — se ei ole kukaan muu kuin Taitelia, jonka parissa eilen istuimme tohtorin luona — sytyttää sikaarinsa ja suorii pienellä taskuharjalla tuuheaa, hallavaa partaansa; hänen kasvonsa ovat ylevät, korkea otsa juoksee kaareen ruskean tukan alta, ja hänen siniset silmänsä, hiukkasen syvällä, puhuvat sulaa hellyyttä; posket ovat pyöreät ja verevät.

Vilpoinen ehtootuuli huokuu avatun akkunan kautta ja vetää nopiasti muassaan tupakin haituvat ilmaan.

"Vai jo maakan poltatte, Herra Kurt? Ette siis enempää syökään?" sanoi sisään astuva tyttö erinomaisen siistissä vaatteissa ja valkoinen esiliina rinnustimineen edessä; hänen ruumiin vartensa oli hoikka, noria ja liukkaasti notkistuva; hänen soikeat ja samassa täysiposkiset kasvonsa olivat heleänverevät, joista ruskeat vuohen silmät sukkelasti pilkkivät, ja hänen tummat hiuksensa, pantuna kolmeen vahvaan palmikkoon, oli kuin kruunu päässä.

Vikkelän-kielevä tyttö jatkoi: "Teidän täytyy nyt pitää hyvänänne. Emme enää uskoneet teidän näin myöhään syövän päivällistä",

"Kaikki oli hyvin laitettu. Tulkaa nyt vähäksi aikaa istumaan luonani, neiti kälyni".

"Kohta, jahka ma vaan olen nämä korjannut. Minä en saa istutuksi, niin kauan kuin kaikki on näin huiskin haiskin".

"Niin, teillä pitää kaikki oleman niin nättiä ja siivottua, kuin te itsekin olette".

"Kiitoksia paljon kohteliaisuudestanne. Se on hauskaa, ett'ette ole kaikkia hukannut tohtorilla".

"Tulkaa nyt pian vaan takasin, minulla on teille paljon kertomista".

Nuori mies taas yksinään hiukan aikaa, siksi kun ravintolan tytär tuli kutimillansa istumaan vastapäätä häntä ja sanoi: "No, kertokaa nyt sitte".

Nuori mies kertoi tänäpänä olleensa tohtorin seurassa yli vuorien ja laksojen, hänen matkallansa sairaita katsomassa, eikä hän taitanut tarpeeksi kiittää, kuinka paljon hän oli perehtynyt ihmisien elämään täällä. Ihmiset täälläpäin elivät, niinkuin tohtori oli sanonut, kahdesta asiasta: ahkeruudestaan ja hurskaudestaan, ja heidän hurskautensa ei ollut mitään ulkokultaisuutta. "Me olimme tänäpänä myös neljässä ravintolassa", sanoi hän; "muutoin, kun suvikin tulee päivällisaikana johonkuhun ravintolaan, niin tavallisesti tapaa jonkun häviölle joutuneen ihmisen, joka, ikään kuin tekisi loppuansa tuolla penkillä pöydän takana, silmät puoli ummessa ja laimistunut olut- taikka viinalasi vieressä, viheliäisenä katselee töllöttää sisään tulevia ja korskuu ja puoli selvästi jollain tapaa herjaa kaikkia ihmisiä. Sen olen muualla usein nähnyt, mutta täällä en missään".

"Niin", sanoi Anni, "meidän kylätuomarimme, tohtori, on ankara mies kaikkia juoppolalluja kohtaan, ja me puolestamme tässä talossa emme koskaan anna semmoiselle yhtään mitään".

Taitelia rupesi nyt, tosin jotenkin liikanaisesti, kuvailemaan tohtorin luontoa: kuinka hän, tuli mihin paikkaan hyvänsä, aina tuli kuin päiväpaiste, ja yksin köyhän mökkiinkin hänen avosydäminen luontonsa toi juurikuin jotakin ravintoa, ja tuo vakaa uskallus, joka oli hänen luonnossaan kuin joka sanassansakin, reipastutti joka miestä.

Tyttö, joka istui ja kuunteli, oli kuin hiukan hämillänsä tästä intoisesta kertomuksesta eikä hän muuta kuin pinnisti sukkavarrasta huuliensa välillä ja sanoi: "kyllähän se niin on, meidän tohtorimme on hyvin ihmiskerno".

"Hän on teidänkin ystävänne! hän on puhunut hyvää teistä".

"Vai niin? Onko hän tehnyt sen? Sitä hän rohkenee sanoa ulkona kävellessään, mutta kotona ei. Hänen viidet vaimoväkensä sitä ei kärsi. Mutta tätä minä en sentään sano vanhasta kylätuomarin leskestä, hän on herttaisen hyvänluontoinen, hän.

"Eiköstä ne toiset sitte ollenkaan? Muutoin minä olisin uskonut, että —"

"Minulla ei ole koko väkeä vastaan mitään. Minä en sano pahaa yhdestäkään ihmisestä. Minun ei, Jumalan kiitos, tarvitse hakea omaa kiitostani siitä, että laittaisin muita eli leikkelisin vieraan vuodasta hihnoja, niinkuin Lentsin leskellä oli sananpartena. [Saksalainen sanalasku, joka tietää samaa, kuin helppoa hyötymistä muitten kustannuksella. Suom. muist.] Ihmisiä käy meillä tuhansittain ulos ja sisään, jotka kaikilla kaduillakin taitavat kertoa, kummoinenka ma olen, ja yksi ravintola on kuin avonainen huone, jossa ei niinkuin muualla saa siivotuksi pariin päivään eikä rauhassa olluksi niin kauan kuin vieraita on, ja vielä sittenkin kestää semmoista roskailemista, että silmää päästä riitelee, ja kun tietää kohinan olevan ohitse, sopii taas laulaa hyryellä taikka hauskuudeksensa ottaa työn käteensä ja istua alallaan. Minä en sano kenestäkään mitään, tahtoisin vaan varoittaa sinua olemasta noin pintapuolinen — mutta suokaa anteeksi, että teitä sinuksi puhuttelen, kun te minun mielestäni olette kuin teidän veljenne, minun lankoni, ja siitä se sinutteleminen tulikin".

"Sitä vastaan minulla ei ole mitään sanomista; sinutellaan vaan toinen toistamme".

"Ei millään muotoa, ei. Jos vaan vielä niin tulee sanotuksi, minä en jää tähän istumaan. Missä se isä taas viipyy?" sanoi ravintolan tytär punehtuen.

"Niin, missä isä on sitte?"

"Asioimis-toimissaan; hän taitaa tuossa paikassa tullakin. Jospa hän kerrankin jättäisi koko asioitsemisensa! Minkätähden hänen tarvitseekaan noin reuhtoa? Mutta sitä ilman hän ei eläisikään ja hän sanoo usein: jos kauppatoimeni jättäisin, kohta paikalla kuolisinkin, mutta huolet ja valvomiset ja ajatukset ja puuhat, ne pitävät ihmisen terveenä. Ja se onkin totta, enkä minä voi ymmärtää, kuinka ihminen terveillä jäsenillä taitaa istua aamusta varhain klaveria soittamassa, taikka tyhjän vuoksi ja turhin päin rallattaa ympäri huoneessa; ei, vaan täysi työ ja nopsat kädet, se terveenä pitää. Tosi kyllä on, ettei se tee suurta, mitä me vaimoväki ansaitsemme, jos sen laskee rahassa, mutta maksaa sekin jotain, kun pitää ja hoitaa taloutta".

"Maksaa kaiketi", sanoi Taitelia, "ja täälläpäin ollaan merkillisen kestäviä työssä; useimmat kellosepät tekevät työtä neljätoista tuntia päivässä. Sitä ansaitsee korkeimmasti kiittää".

Tyttö katseli häntä hämmästynein silmin; mitähän hänellä aina oli tekemistä noiden yksinkertaisien kelloseppien kanssa? Eikö hän ymmärtänyt taikka eikö tahtonut ymmärtää, mitä tyttö puheellaan oli tarkoittanut?

Nyt oltiin molemmin ääneti, kunnes Taitelia taas kysyi: "Missä teidän äitinne on?"

"Hän on puutarhassa, palkoja noukkimassa, eikä hän sieltä malta erota.
Tulkaa, käykäämme sinne hänen luoksensa".

"Ei, jääkäämme tänne. Mutta kuulkaa, neiti kälyni, saanenhan luvan siksi sanoa: eiköstä tohtorin vanhin tytär Amanda ole oiva, sievä tyttö?"

"Sekö? Miksikä hän ei olisi oiva? Hänellä on sen lisäksi ikääkin tarpeeksi, ja jos ei hän kaupungista hankkisi itsellensä niin näppärät liivit, suitsaisi nähdä hänen korkean selkänsä".

Ravintolan tytär puri huuliansa: tuohan oli sinulta tyhmästi sanottu; koska hän tutkii Amandasta, on hän mieltynyt Berthaan. Niin se onkin. Ajatuksiansa kooten lisäsi hän sentähden: "Mutta Bertha, se on lystikäs —"

"Niin oikein, hän on muhkea tyttö", keskeytti Taitelia, ja ravintolan tytöltä putosi varras pöydän alle, jonka vieras otti ylös. Nuorta miestä näytti myös harmittavan se, että hän oli niin ajattelemattomasti sanoa tokaissut; hän rupesi sentähden muuhun ja sanoi: "Eilen ehtoolla tohtori kertoi minulle paljon Pilgrimistä".

"Mitäpä hänestä juuri paljon on kertomista? Tohtori vaan osaa tehdä vaikka tikusta asian".

"Kuka se Petrovitsch sitte on? Te sanoitte minulle tietävänne hänestä yhtä ja toista".

"En enempää, kuin mitä joka mies tietää. Hän syö päivällistä meillä ja maksaa joka kerta päivällisensä. Hän on ykspäinen vanha karskuttaja, upporikas, mutta sydän kova kuin kivi. Hän on ollut monta monista vuotta vierailla mailla eikä sekaannu yhteenkään ihmiseen. Yksi ainoa asia häntä näkyy ilahuttavan, ja se on tuo kirsikkatuomilla istutettu käytävä, joka laksosta vie päin kaupunkia. Ennen siinä kasvoi turmeltuneita puita, mutta Petrovitsch —"

"Minkä tähden häntä sanotaan Petrovitschiksi?"

"Hänen nimensä on oikeastaan Pietari, mutta koska hän on oleskellut tuolla etäällä, luullakseni Serbiassa, sanotaan häntä täällä Petrovitschiksi".

"Kertokaa vielä tuosta kirsipuu-käytävästä".

"Sen laita on niin, että Petrovitsch aina käveli veitsi kädessä ja leikkeli tien varrella olevista puista liikavesoja pois, ja tämän tähden teitten vartia kerran haastoi hänet puitten pilauksesta, ja sitte hän omalla kustannuksellansa istutti ihan uuden kirsipuu-käytävän, ja kuusi vuotta peräkanaa hän jo on antanut noukkia marjat niistä raakiloina, ettei varkaat puita turmelisi, ja ne ovatkin kauniiksi kasvaneet. Mutta ihmisiin hän ei ollenkaan sekaannu. Katsokaa tuossa menee hänen ainoa veljensä poika Lents Morgenhaldesta, joka ei taida kehua, että hän sedältään olisi saanut sen verran kuin silmään pistäisi".

"Vai niin, tuoko se Lents on? Soma mies, hienot kasvot, semmoisen olen ajatellut hänen olevankin. Käykö hän aina noin kumarruksissa?"

"Ei aina, mutta nyt hän käy, kun suree äitiänsä. Hän on hyväluontoinen ihminen, kentiesi kuitenkin liiaksi pehmoinen mies. Noin kun hän tuonnepäin menee, tiedän, että kaksi silmää eräästä huoneesta häntä intonaisesti noudattaa ja mielellänsä viittaisivat sisään, ja ne silmät ovat Berthan".

"Vai niin? Onko heidän välillänsä mitään?" kysyi Taitelia, ja hänen valkoinen otsansa punehtui.

"Ei, enhän minä sitä ole sanonutkaan. Hän kaiketi ottaisi hänen mielellänsä mieheksi, koska Lentsillä on hyvin varaa, vaan hänellä ei ole muuta kuin kaunis olkihattu ja rikkiömet sukat".

Ravintolan tytär eli, niinkuin hänen oikea nimensä oli, Leijonan-Anni ilakoitsi itsekseen: kas niin, nythän kumminkin teidän soppanne on katkera. Tämä ajatus pani hänen oman harminsa lauhtumaan.

Taitelia sanoi, että hänen teki mielensä vieläkin mennä tuulehtumaan.

"Mihin sitte?"

"Tuonne ylöspäin, Spannrentea päin".

"Siellä on kaunista, mutta jyrkkää kuin katon harjalla".

Taitelia meni menojaan. Anni kiiruhti vuoripuistoon huoneen taustalla ja katseli sieltä hänen peräänsä. Hän meni todella kappaleen matkaa vuorta ylöspäin, mutta pian hän kääntyi ja meni nopeilla askeleilla laksoon, tohtorin taloa päin.

"Mene hiiteen", sanoi hän itsekseen, "minulta sinä et enää saa hyvää sanaa".

KAHDEKSAS LUKU.

Vainaja ilmestyy ja toinen äiti haastaa.

Kun Lents tuli vuoriniittyä ylöspäin, huusi Don Bastianin emäntä hänelle: "ei hän ole kotona; hän on arvattavasti mennyt teille. Eikö hän tullut tiellä vastaan?"

"Ei. Onko hänen kamarinsa auki?"

"On".

"Minä menen sinne vähäksi aikaa".

Lents meni tuttuun tupaan. Kun hän avasi oven, oli hän permannolle putoomaisillaan. Hänen äitinsä seisoi tuossa ja hymyili hänelle. Mutta pian hän malttoi mielensä ja kiitti sydämessään ystäväänsä, joka oli taululle pannut nuo armaat, hyvät, hellät kasvot, ennenkun ne muistosta haihtuisivat. Tuommoisilla, ihan tuommoisilla silmillä on hän katsellut! Pilgrim on minun hyvä ystäväni ja on sinä aina pysyvä. Kun hän ei ole taitanut olla luonani, on hän sillä välin ollut hyväntekiäni. Mikä parahinta olla taitaa sinä minulle tehnyt olet.

Kauan ja lakkaamatta Lents katseli näitä rakkaita kasvoja. Hänen silmänsä vuotivat kyyneliä, mutta yhä vaan hän kuvaa katseli. Niin kauan kuin silmäni auki pysyy, saan nyt sinun nähdäkin, mutta kuulla — jos ma vaan saisin sinua kuullakin. Oi, joska saisi edesmenneen äänenkin ilmestyneeksi!… Tuskin hän taisi kamarista erota. Hänestä oli niin ihmeellistä, että äiti tulisi jäämään yksistänsä katselemaan katselemistansa eikä kukaan katselisi häntä…

Vasta kun yö joutui eikä enää mitään voinut nähdä, hän meni pois, ja tiellä hän sanoi itseksensä: no, nyt on aika antaa surun lentää. Itsekseni tahdon olla se, kuin tiedän olevani, mutta mailma ei saa minusta sanoa muuta, kuin että olen mies. — Tohtorin talon kohdalle tultuaan, oli akkunat auki, ja sieltä kuului mies vahvalla bariton-äänellä laulavan vieraita lauluja. Tuo ääni ei ole tästä laksosta kotosin. Kukahan se mahtanee olla? Olkoon kuka hyvänsä, mutta ääni on kaunis.

Nyt kuului vieras sanovan: "Neiti Bertha, laulakaa nyt tekin minun kuullen".

"Ei, herra Storr, minä en saata nyt laulaa. Meidän täytyy kohdakkoin ruveta ehtoolliselle. Vasta sitte laulamme vielä yhdessä. Silmäilkää siliä välin näitä nuottia".

Tämä muistutus ehtoollisesta ynnä Lentsin äsköin tekemä päätös elää reippaasti näytti hänessä yhtäkkiä vaikuttaneen sekä nälkää että janoa, ja kohta paikalla hän teki riuskan päätöksen. Sinä menet Leijonaan, sanoi hän itsekseen, ja sitte hän vakavilla askeleilla ja pää suorana meni kylään.

"No, hyvää ehtoota, Lents, onhan se hauskaa, ettet sinä surussasi unohda hyviä ystäviä! Ei ole monta minuutia kun juuri pääsin sinusta puhumasta, ja jos sinä tänään olisit ollut täällä, olisit omin korvin kuullut koko päivän sinusta puhuttavan; kaikki ihmiset jotka ovat menneet ulos ja tulleet sisään, ovat sinusta puhuneet. Eikö ole oikea korva soinut? Niin, hyvä kyllä sinulle vielä mailmassa palkitaan, mitä äiti-vainaallesi olet ollut. Ja senkin sinä hyvin tiedät, että äiti-vainaasi ja minä olemme olleet parahimpia ystäviä, vaikka me, Herra nähköön, ainoastaan harvoin tapasimme toinen toisemme, kun äitisi ei ollut mielellänsä kotoa pois, enempää kuin minäkään — — — Eiköstä sinua haluttaisi juoda lasi vanhaa taikka tänvuotista viiniä? Juo sinä tänvuotista; se on aivan hyvää, eikä tuota silmään jyvää. Sinä näytät niin kuumettuneelta, sinua punottaa. Niin, niin, sehän on luonnollista siltä, joka on kadottanut semmoisen äidin. Minä en sano muuta, vaan…" Leijonan emäntä, se joka Lentsiä näin puhutteli, viittoi nyt kädellänsä, tahtoen täten sanon, ettei hän liikutuksesta saanut enempää puhutuksi.

Sitte hän jatkoi, laskiessaan pullon ja lasin pöydälle. "Mitäs me voimme sen tehdä? Me olemme kuolevaisia ihmisiä; sinun äitisi oli toista vuotta kahdeksallakymmenellä, siinähän jo on runsas vuosi liikenemäänkin, ja huomenna kentiesi minunkin täytyy mailmasta erota, niinkuin sinun äitisi. Jumalan avulla tulen jättämään jälkeeni minun lapsilleni myös hyvän nimenkin. Tosin kyllä äitisi vertaista ei voi olla. Mutta ethän pahaksune, jos uskallan antaa sinulle hyvän neuvon? Minä totta kyllä en sinulle soisi muuta kuin hyvää".

"Kyllä minä kuulen. Minä otan mielelläni hyviä neuvoja korviini".

"Minun oli mielessäni sanoa sitä vaan, kun sinulla on niin hellä luonto, ettes antaisi surun sinua voittaa. Eiköstä niin, ethän vaan suuttune minulle?"

"En suinkaan, en, kuinka minä siitä suuttuisin? Päin vastoin, nyt vasta huomaankin, kuinka monta hyvää ystävää äidilläni on ollut, ja kuinka minä niitä häneltä perin".

"Oi, jo maakan sinä niitä omasta kohdenkin ansaitset; sinähän olet niin —"

"No, Jumalan terveeksi, Lents!" kuului heleä nuori ääni äkkiä keskeyttävän Leijonan emäntää, ja uhka ympyriäinen käsi ojentui Lentsille, ja kasvot, joihin käsi kuului, olivat yhtä ympyriäiset. Se oli Leijonan Anni, joka tuli sisään kynttilä kädessä, ja siitä koko huone kohta valkeni, ja kääntyen äitinsä puoleen, sanoi hän: "Äiti, miksi ette ole antanut minulle sanaa siitä, että Lents oli täällä?"

Omituisesti naurahtaen vastasi äiti: "Minä mahtanen saada hämyssä puhella vaikkapa nuorenkin miehen kanssa, vaan sinä et sitä saane". Tämä leikkipuhe ei näkynyt ollenkaan olevan Lentsin mieleen, ja Anni lisäsi: "Oi hyvä Lents, sinä kaiketi näöstäni huomaat, kuinka minä eilen ja tänäpänä olen äitiäsi itkein surrut. Se tuntuu vielä polvissanikin. Semmoisten ihmisten ei pitäisi ollenkaan kuoleman, ja kun ajattelee, että kaikki se hyvä, jonka ovat aikaan saaneet, yhtäkkiä on kuin sitä ei olisikaan — siitähän voisi ajatella itsensä uuvuksiin. Minä kyllä käsitän, mitenkä sinun kotonasi nyt on laita. Sinä katselet joka nurkkaan, sinä odotat oven aukenevan; se ei voi olla mahdollista, että sinun olisi käynyt niin, ettei äitiä enää olisi olevassa; hänen täytyy tulla sisään. Oi hyvä Jumala! minun on täytynyt koko päivän ajatella näin: voi sentään sitä hyvää Lentsiä, jos minä vaan taitaisin hänelle huojennusta tehdä! Kuinka mielelläni minä tahtoisin huojentaa hiukankin vaan! Tänäpänä sinua odotettiin toden takaa tänne päivälliselle. Sinun setäsi sinua ensin odotti. Kun hänelle muutoin täytyy laittaa kaikki kellon lyömältä valmiiksi, hän tänäpänä sanoi: Anni, odotetaan hiukan, laske pois vähäksi aikaa; minun Lentsini kaiketikin tulee tänne, ei hän suinkaan jää yksistään siellä ylähällä kotona istuskelemaan. Sitte Pilgrim sanoi sinun tulevasi syömään hänen kanssaan; tiedäthän, että Pilgrim käy meillä rualla, hän on kuin oma veljeni. Siinä miehessä on sinulla ystävä, oi, oikea todellinen ystävä. Sitte piti sedällesi ypi yksistänsä katettaman hänen omalle pöydällensä ja minun täytyi istua hänen viereensä juttelemaan. Hän on leikkiä laskeva mies, mutta liukas kuin ilmetty piru itse. Nyt sinun pitää huomenna tuleman päivälliselle. Sanopas nyt mitä ruokaa sinä mielelläsi syöt?"

"Minulla ei ole oikeata ruokahalua lähes ollenkaan. Minun olisi mieluisinta jos saisin maata kahdeksan päivää perätysten, yhtäpäätä maata vaan, tietämättä mistään mitään".

"Kyllä siitä muutos tulee. — Malttakaa, minä tulen paikalla!" huusi Anni toista pöytää päin, johon äsköin oli istunut muutamia vuurmannia. Heille hän pian toi ruokaa ja juomaa ja asettui sitte jälleen Lentsin tuolin taa. Vastatessaan muille vieraille piti hän kättänsä tuolin selkälaudalla, ja Lentsistä tuntui niin kummalliselta kuin olisi sähkövoimaa juossut läpi koko ruumiin. Mutta nyt muitten syöminen muistutti hänelle omaa nälkäänsä ja kohta Anni nopiasti kuin leimaus meni kyökkiin, tuli takasin, levitti hienon valkoisen liinasen Lentsin eteen, pani ruat pöydälle ja asetti siihen pöytäkalut niin maukkaasti ja sanoi niin herttaisella äänellä: "Siunatkoon Jumala ruokasi!" että se oli oikein Lentsin mieleen.

Kyllä se niin on, ettei äkkiä löydä toista noin vikkerää ja nättiä tyttöä kuin Anni on. Paha vaan, että hän pitää koko mailmaa pilkkana: hän osaa vastata niin että sanat paukkuvat ja tietää panna puheen alkuun ja jatkoon, eikä se sitte kesken katkee.

Lents oli tyhjentänyt ensimmäisen viinilasin ja oli paikalla valmis tuomaan ja kaatamaan toista sisään.

"Ethän sinä polta, vai kuinka?"

"Minulla ei ole siihen pakkoa, mutta kyllä mä polttaa osaan".

"Oikein, minä menen ja tuon sinulle niitä sikaaria, joita isäni polttaa. Vieraille niitä ei tavallisesti anneta". Anni toi yhden sikarin, viritti kynttilästä paperin palaseen valkeeta ja piteli sitä Lentsille.

Sillä aikaa tuli Leijonan isäntä sisään. Se oli suuri, hartiokas ja varteva kunnianarvoinen katsella, melkein kuin pappismies, sillä hänen lumivalkeat hiuksensa olivat harvassa ja niitä peitti musta samettinen patalakki. Sen ohessa hänellä oli ympyriäiset hopesankaiset lasisilmät päässä, joita hän käytti lukiessansa, mutta enimmästi ne olivat otsalla, ja siltä näytti, kuin hänen vakava älynsä katselisi otsasta ulos, ja vakava mies hän olikin, melkein majesteetillisen vakava, ja erinomaisen älykkäänä hän pidettiin. Hän tosin hyvin harvoin sanoi mitään, mutta mahtaneehan semmoinen mies olla sangen älykäs, joka on hyötynyt niin, kuin Leijonan isäntä? Kasvonsa olivat punertavat ja nöyryyttävät, kuin sanottu. Ainoastansa hänen suunsa, joka eniten vääntyi kuin olisi hän jotain maukkaasti imenyt, se suu ei varsin ollut nöyryyttävää laatua. Hän oli totinen ja harvapuheinen ikäänkuin pakoittaisi hän vaitiolollaan vaimonsa ja osaksi tyttärensäkin puheliaisuutta tasapainoon. Kun hänen vaimonsa laski liikoja ja kaunisteli puhettansa ylen määrin, hän välisti pudisteli päätänsä, ikäänkuin tahtoisi hän sanoa: kunnon miehen ei tarvitse tuota tehdä. Leijonan isäntä olikin kunnon tunnettu mies, tunnettu likeltä ja kaukaa, sekä ensimmäisen luokan asioitsia, niin kutsuttu pakkaaja; hän näet osti kelloja kellosepiltä ja sitte myi hän niitä pitkin maata mailmaa.

"Hyvää ehtoota Lents", sanoi Leijonan isäntä leveällä äänellä, ikäänkuin siinä olisi koko pitkä puhe, ja kun Lents kunnioittaen nousi ylös, antoi hän hänelle kättä ja sanoi: "istu alallasi vaan äläkä huoli ollenkaan kursailla, kunhan olet ravintolassa". Sitte hän nyykytti päätään äänetönnä, jota tiesi samaa, kuin olisi hän sanonut: sinä pidät minua kunniassa, ja minun säälini sinua kohtaan on, tietkös, yhtä taattu, kuin kolmenkertainen pantti. Hän meni sitte pöydällensä ja rupesi sanomia lukemaan. Anni otti sukankutimensa ja tuli pitämään Lentsille seuraa sanoen kohteliaasti: "istun tähän sinun luvallasi". Hän haasteli paljon ja tottuneen tavalla; ja vaikea on sanoa, onko hänen luonnossaan enemmän sukkeluutta vai hyvyyttä. Hän on oikeastaan sukkela kuin hyväkin ja niin liipattu kuin olla taitaa. Kun Lents lopuksi maksoi, sanoi Anni: "Tietkös, se on minulle oikein vastahakoista, kun minun täytyy sinulta ottaa maksoa, olisi paljon hauskempaa, jos olisit ollut kestivieraana. Toivotan sinulle hyvää yötä ja ettes sydäntäsi surulla pakahduta. Minä soisin taitavani sinua auttaa. No, kun olin melkein unohtamaisillani: milloinka sinun suuri ja kaunis urkurakennuksesi, josta niin paljon puhutaan — sanotaanhan sen olevan kauniimman kaikista tällä seudulla tehdyistä — milloinka se viedään Venäjälle?"

"Minä odotan joka päivä sanaa, että sitä tullaan noutamaan".