VILUN-IHANA

Kirj.

Berthold Auerbach

Suomennos ["Edelweiss"].

G. W. Edlund, Helsinki, 1879. Th. Tigersteedt'in kirjapainossa Porissa.

SISÄLLYS:

Kertomuksen aluksi I. Hyviä jälkipuheita II. Sureva ja hänen seurakumppaninsa III. Työntekiä hyväntekiänä IV. Kaikki kotosella V. Pilgrimin matkustuksista VI. Mailma alkaa ikääntymään VII. Ravintolan tytär pitää emännyyttä VIII. Vainaja ilmestyy ja toinen äiti haastaa IX. Kahden ystävän keskustelua X. Petrovitschin päivällispidot ynnä ruansulatuksen viettoa XI. Suuri soittoteos soi, ja uusia soitelmia sävelletään XII. Hyvää saattoa matkalla ja ajatuksia etäälle XIII. Leijona, kettu ja harakka XIV. Kaapit ja silmät aukenee XV. Nuorten sydämmet vihkiäisien jälkeen XVI. Sydän puhkee XVII. Ystävällistä avioestelyä XVIII. Herttaisen rauhallista rakkautta, kumppaniton kihlaus ja kilvoitus yhteydestä XIX. Koetuksia alangolla ja ylängöllä XX. Ensimmäinen huvimatka XXI. Suuret häät, joista jää karkea kannikka jälille XXII. Huomenlahja XXIII. Ensimmäinen naula lyödään seinään. Rauha ylängöllä ja ensimmäinen sunnuntaivieras. XXIV. Vanhat perit menevät tiehensä ja uudenlaista ääntä kuuluu Morgenhaldessa. XXV. Heilurit liikkuvat itsepäisesti ja ketjut uhkaavat katketa XXVI. Kirves on pantuna puitten juurelle ja kyyneleitä vuotaa eipään XXVII. Kaikki nurin narin. XXVIII. Lainahattu ja säästörahat XXIX. Tämä on kuin toista mailmaa XXX. Petrovitschin sydän pehmentyy, mutta paatuu taas XXXI. Anninkin sydän heltyy, mutta paatuu taas XXXII. Myrskyinen yö XXXIII. Ystävä hädässä XXXIV. Lumen alle hautaantuneet ja hätääntyneet XXXV. Särjetty sydän XXXVI. Nöyrtyneen tunteita XXXVII. Apujoukko XXXVIII. Lumen alla kasvaa kukkanen XXXIX. Hengen vaarasta pelastuneet XL. Lopussa kiitos seisoo

KERTOMUKSEN ALUKSI.

Vuoren rinteellä seisoo asuinhuone; aamun aurinko paistaa ison aikaa sinne sisään, ja ken hyvänsä huonetta katselee, sen silmät ilosta loistaa, sillä ensi katsanto sanoo: täällä asuu onnellisia ihmisiä; ja oikein omanlaatuisia ihmisiä he ovat. Heidän on täytynyt kauan ja kovasti kamppailla, ennenkun ovat onnen omassa povessaan löytäneet; he ovat seisoneet kuoleman esikartanossa ja uusina ihmisinä kuolleista nousseet…

Tuossa tulee emäntä; hänen kasvonsa ovat nuoret, kauniit, heleänvereät, mutta hänen hiuksensa ovat lumivalkeat. Hän hymyilee eräälle vanhukselle, joka askaroitsee puutarhassa ja huutelee lapsille, etteivät pitäisi semmoista melua.

"Tule nyt jo sisään Maisu ja tulkaa tekin lapset. Wilhe lähtee nyt kotoa pois", sanoo nuori valkotukkainen emäntä; vanhus seuraa häntä syvälle kyyristyneenä ja hyvään aikaan hypistellen esiliinaansa pakoittavia kyyneleitä varten.

Vähän ajan takaa astuu huoneesta ulos mies nuoren pojan kanssa, jolla on pieni reppu selässä, ja mies sanoo: "Wilhe, sano tässä äidille hyvästi ja käytä itseäsi aina niin, ettes tee mitään, josta ei saata ajatella: minun isäni ja äitini saavat sen tietää. Sitte saatat, Jumalan avulla takasin tultuasi ilomielin astua tämän kynnyksen yli".

Nuori valkohiuksinen emäntä syleilee raitista nuorukaista ja sanoo nyyhkien: "Minulla ei ole enempää sinulle sanomista, isä on sanonut sinulle kaikki. Mutta jos sinä Sveitsin vuorilla löydät vilun-ihania, tuo niistä kukkanen kotiin".

Nuorokainen lähtee matkalle, sisarukset huutavat hänen jälkeensä: hyvästi, Wilhe! hyvästi! hyvästi! Heistä on hauskaa huutaa hyvästi eikä heidän tee mielensä ollenkaan lakata.

Isä huutaa taaksensa: "äiti, minä seuraan Wilheä ja Lorentsia rajaan saakka vaan, ja Pilgrim saattaa heitä ensimmäiseen yöpaikkaan. Minä tulen kohta takasin".

"Se on oikein, mutta ole hätimättä, äläkä tee hyvästijättöä itsellesi noin raskaaksi. Ja sano Fallerin emännälle, että hän tulee meille päivälliselle ja ottaa Liisan kanssaan".

Isä menee poikinensa ja nuori emäntä sanoo vanhukselle: "Minusta tuntuu niin turvalliselta se, että Fallerin Lorentsi on meidän Wilhen matkakumppanina…"

* * * * *

Me tiedämme kertoa, minkätähden nuori äiti harmaantuneilla hiuksilla, halajaa vieraille maille matkustavaiselta pojaltansa vilun-ihania. Tämä on tuskaloinen, haikea, jopa melkein arvoton kertomus, mutta rakkauden aurinko vihdoin tulee kirkkaasti paistaen näkyviin.

ENSIMMÄINEN LUKU.

Hyviä jälkipuheita.

"Se oli kelpo vaimo."

"Hänen vertaistansa tuskin enää löytää".

"Hän oli vielä noita vanhan ajan ihmisiä".

"Kuka hyvänsä sai tulla hänen tykönsä, koska vaan tahtoi, aina hän auttoi ja tiesi neuvon".

"Ja kuinka paljon hän sai eläissänsä kokea: neljä lasta ja miehensä hän saattoi hautaan, mutta sentään hän aina oli niin iloinen ja hurskasmielinen".

"Niin, kyllä nyt Lents vaan tulee häntä kovasti kaipaamaan. Vasta nyt hän oikein saa tuta, mimmoinenka äiti hänellä on ollut".

"Vastako nyt? Senhän hän on tietänyt koko elämä-ikänsä; hän on kohdellut äitiänsä kuin omaa silmäänsä".

"Nyt hänen pitää mennä naimisiin, ja se kohta".

"Hän saa valita, kenenkä vaan tahtoo; kolkuttakoon joka huonetta, kohta ovet avataan selkki selälleen, niin kelpo miehelle, kuin hän on".

"Eikä hän olekkaan mikään köyhä poika".

"Ei suinkaan, ja vielä hän sitte perii setänsäkin, tuon Petrovitschin".

"Eikös lauluyhteys veisannut kauniisti? Se meni läpi luiden ja ytimen".

"Se maar vasta mahtoi käydä Lentsinkin sydämmelle. Hän on muutoin aina ennen ollutkin laulamassa, hän on parahimpia joukossa".

"Niin onkin, ja sitte hän saarnan aikana ei itkenyt, mutta kun laulukumppanit veisasivat, hän itki ja nyyhki niin, että olisi luullut hänen rintansa pakahtuvan".

"Ensi kerran Petrovitsch'kin oli maahanpaniaisissa: muutoin hän aina muulloisti on mennyt koko kylästä. Siitä olisikin ollut hänelle suuri häpiä, jos hän ei olisi ainoalle veljensä vaimolle osoittanut viimeistä kunniaa".

Näin ihmiset puhuivat keskenänsä kävellessään pitkin laksoa ja vuoriteitä ylös. He olivat kaikki mustissa vaatteissa, kun tulivat ruumista saattamasta. Tuonne laksoon, jossa on ainoastaan muutamia huoneita — ja niistä on suuri ja laaja Leijonan-ravintola keskimmäinen — kirkon viereen oli uurmaakari Lentsin leski Morgenhaldesta haudattu, ja joka taholta hänestä ei muuta kuulunut kuin hyvää; oli niin, kuin jokainen olisi ollut jotakin vailla, kun tuo kunnon vaimo oli temmattu pois: saattoväki suri syvästi ja kaikkein kasvot olivat kalman muotoisia; sillä ihan niinkuin uusi murhe johdattaa vanhan mieleen, niin saattoväkikin, sitte kun äsköin luotu hauta oli mullattu, meni hakemaan omaisiensa haudat, ja siinä itse kukin itsekseen oli murehtinut edesmennyttä ja hiljakseen rukoillut.

Me ollaan kelloseppäin kotimaassa, tuolla metsäisessä vuoristossa, jossa yhdeltä puolen vesistöt juoksevat Rheinin virtaa päin, ja toiselta puolen Tonavaan, joka saa alkunsa ei kaukana täältä. Täkäläisten ihmisten luonnossa on jotain rauhallista, tyyneen miettiväistä; vaimoja on paljon enemmän kuin miehiä, sillä heitä on suuri osa kaikilla ilman-kulmilla kellojen kaupalla. Kotona olevien miesten kasvot ovat enimmästään kalpeat, ja siitä huomaa heidän askaroitsevan sisätyössä; sitä vastoin vaimoväellä, joka hoitaa ulkotöitä pelloilla, on poski-punaa, ja heidän kasvoillensa antaa nuo leveät mustat, leuvan alle sidotut nauhat, vielä jotain kauniin uljastakin.

Maanviljelys on kuitenkin pienenmoista; se ei ole, paitsi muutamilla isommilla talonpoikais-tiloilla, suurin muuta kuin lapion pitelemistä ja niittytyötä. Monella paikkaa juoksee vielä kapea metsänkaistale aina lakson päähän, puroon saakka, ja siellä täällä niittyjen syrjillä seisoo vielä korkea, latvaan asti karsittu kuusi jäljellä ikäänkuin merkiksi, että niitty- ja peltoala on metsästä väännetty. Saarnet ovat kuin hoikkamaisia kekopäisiä pajuja; niitä, näet, karsitaan joka vuosi kutun ruaksi. Kylä, eli oikeammin yhteiskunta, ulottuu paljon yli puolen saksalaista penikulmaa: huoneet ovat hajallansa laksossa ja vuoristossa, rakennetut kokonaisista, toinen toiseensa poikittain liitetyistä hirsistä; etupuolella on akkunoita yhtä mittaa, ilman väliseinustaa, sillä paljon valoa tarvitaan; sisään-ajo aittaan, missä semmoinen on olemassa, tapahtuu vuorelta huoneen takana suorastaan katos-alle, ja vahva olkikatto ulottuu etupuolelta pitkälle kuin myrskyn suojaksi. Huoneitten väri sopii hyvin yhteen vuoren ja metsän kanssa, joitten turviin ne ovat rakennetut, ja niittyjen läpi menee kapeita näkyviä polkuja ihmisasuntoihin.

Suuresta saattojoukosta, joka samaa suuntaa kulkee ylöspäin laksoa, eroo joku vaimo väliin siellä, väliin täällä: virsikirjallaan vaimo viittaa päin omia huoneitaan lapsillensa, jotka kurkistelevat ritirinnakkaisissa akkunoissa taikka hurjan huimasti juoksevat niittypolkua alas ottamaan palaavia vastaan. Ja sitte kotiin tultua, kun pyhävaatteet riisutaan, kuuluu syvä huokaus muistellessa toisen murhetta ja ajatellessa, kuinka se sentään on hauskaa, että vielä yhdessä eletään ja voidaan vieläkin elää toinen toisensa hauskuudeksi. Mutta työnteko tänään ei tahdo oikein käydä päinsä. Ajatukset ovat olleet maallisista askareista vapaat eikä ne taas tahdo niin äkkiä niissä liikkua.

Kylän tunnettu vihtiseppä Knuslingenistä (hän teki lyijystä ja messingistä mitä visuimpia vihtipainoja), joka kulki saattoväen kanssa ensimmäiseen tienhaaraan, sanoi aatosalta: "Se on sentään tyhmyyttä, koko se kuolema! Tuo Lentsin leski esim. on kyllä ollut viisas ja kokenut ihminen, mutta nyt hän on maahan mullattu eikä hänestä enää ole mailmalle mitään".

"Poika on kumminkin perinyt hänen hyvän luontonsa", vastasi nuori vaimo joukosta.

"Mitä taas viisauteen ja kokemukseen tulee sitä täytyy jokaisen itse hankkia itselleen", lisäsi pieni vanhahko mies, joka yhtäpäätä katseli ja kurkisteli niinkuin olisi jotakin vailla; häntä sanottiin Pröbleriksi, vaikkei se ollut hänen oikea nimensä, sillä vanhus oli hairahtunut siinä, ettei hän pysynyt paljaana kelloseppänä, joka hän oikeastaan oli, vaan hänen mielensä teki alinomaa keksiä jotakin uutta, ja sentähden hän kaikkea popeeraasi eli koetteli, jonka vuoksi häntä kutsuttiinkin Pröbleriksi (Propeeraajaksi.)

"Entiset ajat olivat paremmat ja hauskemmat", sanoi eräs vanha varvari vuorentakaisesta laksosta, jota sanottiin 'varvarin-Taavetiksi', "ennen aikaan pidettiin muhkeita maahanpaniaisia, joissa kumminkin kostui pitkästä matkasta ja hiukauksista — murhe on, nähkää, sitä laatua, että se panee isoomaan ja janoomaan — ja ennen aikaan opettajakin piti semmoisen hautapuheen, että kyllä. Ja jos monesti kyllä on tullut vähän liiaksikin maistetuksi, ei mitään hätää sen vuoksi. Mutta nyt on semmoinen komento kokonansa kielletty, ja minun on niin nälkä ja olen niin hervoton, että kohta pikaa en pääse tästä patosesta paikasta".

"Niin on minunkin laita, ja minunkin", kuului monelta tahoin, ja varvarin-Taavetti jatkoi: "Ja mitä työtä sitte enää tekee, kun kotiin tulee? Koko päivä on mennyt hukkaan. Sen suokin mielellään sille ihmiselle, joka on ollut rakas. Mutta ennen aikaan oli toisin ja paremmin; silloin palattiin vasta yöllä kotiin, eikä sitte enää tarvinnut ajatella päänsä ympäri, mitä —"

"Enempää kuin ajatuksiakaan oli päässä", katkaisi nuori kelloseppä Faller korkealla äänellä; hän oli toinen baassi lauluyhteydessä ja kantoi nuottikirjaansa kainalon alla, — muutoin miehen astunta ja ryhti todisti, että hän oli ollut sotamies. — "Maahanpaniaispitoja", jatkoi hän, "noitahan vanha mestaritar itsekään ei olisi sallinut. Kaikella on aikansa, ilolla on aikansa, kuin surullakin, — aikansa kutakin, se oli hänen sananpartensa. Minä olen ollut työssä vanhalla Lents-vainaalla viisi vuotta ja kolme neljännestä päälle. Minä ja nuori Lents menimme oppiin yhtaikaa ja yhdessä me tulimme kisälliksi".

"Olisithan sitte saattanut olla opettajan verosta ja pitää hautapuheenkin", sanoi varvarin-Taavetti närkästyksissään, ja sen lisäksi hän höpisi jotain laulukuntalaisista, jotka ovat niin kovin viisaita olevinansa ja luulevat, että vasta sitte mailmasta tietää, kun nuottia vedellä osaa.

"Olisinhan kyllä vaikka niinkin", sanoi nuori mies, joka ei kuullut viimeisiä sanoja taikka ei ollut niitä kuulevinaan. "Olisin kyllä saattanut pitää hautapuheen, ja ansaitseehan niin perin-pohjin hyvä ihminen kuin tänäpänäkin haudattiin sen, ettei niin oitis kohta puhuta muista asioista ja kaikenlaisesta mieliteosta. Se vanha mestari, se vasta oli mies; jos kaikki ihmiset olisivat kuin hän oli, ei yhtään tarvittaisi tuomaria, ei sotamiehiä, ei vankihuoneita eikä kasarmia koko mailmassa. Meidän vanha mestarimme oli ankara; ei yksikään oppipoika arvannut siirtyä viilaustyöstä varvaustyöhön ennen kun hän käsimäärältä osasi viilata kahdeksaskanttisen niin, että se näytti kuin varvatulta, ja meidän on täytynyt oppia tekemään pikkukelloja, se joka osaa pientä työtä tehdä, osaa suurtakin. Ei hänen vertaastansa ole lähtenyt ainoatakaan ratasvärkkiä eikä lyöpäkelloa, joka olisi ollut pienintäkään vailla. Minun itseni tähden ja meidän paikkakuntamme tähden", sanoi hän, "täytyy meidän säilyttää hyvää mainettamme". — Niin, mutta jos ma kerron teille yhden ainoan tapauksen, siitä saatte kuulla, mimmoisiksi hän nuoret väkensä sai. Kun nuori Lents ja minä pääsimme kisälliksi, me rupesimme tupakkia polttamaan. Silloin vanhus sanoi: "Hyvä; jos mielenne tekee polttaa, minä en taida sitä kieltää, enkä soisi teidän sitä tekevän salaa; minulla on valitettavasti itsellänikin se paha tapa, että minun täytyy polttaa; mutta sen minä teille sanon, jos te poltatte, minä lakkaan, vaikka se minusta on vaikeata. Se ei käy päinsä, että me kaikki poltamme". Tietysti emme siihen itsiämme totuttaneet; ennen olisimme panneet tupakkihampaamme naulaan, kuin pahoittaneet mestarin mieltä.

"Entäs mestarin rouva sitte? Hän seisoo tässä tuokiossa Jumalan edessä, ja Jumala itse sanoo hänelle: sinä olet ollut vilpitön vaimo, mimmosiaka mailmassa on harvat. Tosin sinullakin on ollut vikasi: sinä olet pitänyt poikalastasi vähän liiaksi hyvänä etkä ole laskenut häntä menemään vieraille vaikka se olisi ollut hänen omaksi hyväksensä, ja hän siitä olisi tullut vähän miehekkäämmäksi, mutta sinun monet tuhannet hyvät työsi, joita ei ole kukaan muu nähnyt, kuin minä, ja se, ettes koskaan ole kärsinyt kenestäkään pahaa puhuttavan, — se ettäs olet kaikki parhaaksi kääntänyt ja yksin Petrovitschinkin parhaaksi puhunut — tämä kaikki ei ole unohdukseen jäänyt. Tule tänne, sinä olet palkkasi saava. Ja arvatkaas mitä äiti sanoo kun Jumala tahtoo palkita hyvän hyvällä? Hän sanoo: suo kaikkea hyvää pojalleni, ja jos sitä vielä jää jäljellekin, katso, siellä maan päällä on se ja se, joka kurjuutta kärsii, auta heitä; ei minusta enää ole holhojaa. — Ettekä te uskoisi, kuinka hiukan hän itse on ruokaa nauttinut, siitä on miehensä useasti tehnyt pilkkaa; mutta se on niin totta kuin minä tässä seison, että hän on tullut ravituksi siitä, ett' on katsellut, kuinka ruoka muille maistaa. Ja yhtä hyvä sydän on pojalla, kuin äidilläkin on ollut. Hän on sulaa sydäntä! Hänen edestänsä minä menisin vaikka kuolemaan".

Näin kelloseppä Faller kertoi, ja hänen raikas äänensä usein liikuttavasti vapisi. Vaan ei muutkaan olleet nuorta Lentsiä kiittämättä. Pröbler vakuutti Lentsin olevan ainoan koko paikkakunnassa, joka ymmärsi vähän enemmän, kuin vanhastaan oli totuttu ymmärtämään. "Ja jos ihmiset eivät olisi niin kovapäisiä ja kadehtivaisia, he olisivat jo aikaa hyväksyneet mallikellonkin, jonka hän ja minä yhdessä olemme valmistaneet, taikka niin se on, että hänellä on siinä työssä paras osansa, sen minun täytyy rehellisesti sanoa".

Ihmiset eivät huolineet Pröblerin sanoista suurta pitää, sentähden hän niin solkkamaisesti puhuikin ja höpisi vaan itsekseen, niin että tuskin muita sanoja selvästi kuuluikaan kuin ainoastaan "mallikello".

Sitä tyystemmin kuulleltiin varvarin-Taavetin sanoja, kun hän nyt rupesi puhumaan: "Lents ei unohda yhtäkään ihmistä, jolle hän vaan taitaa jotakin hyvää tehdä. Hän korjaa joka vuosi sokean harpunsoittajan urkuja Fuchsbergissä eikä koskaan ota mitään maksoa; sitä työtä hän tekee joutilaina sunnuntaisina. Se on varmaankin Jumalanpalvelusta sekin, josta taivaan Isä iloitsee. Myös minuakin hän on auttanut. Kerrankin hän tulee luokseni ja näkee, kuinka minä tunaan, polkiessani pyörää. Hän kohta menee myllärille, puhuu hänen kanssaan kaikki puhtaaksi, ja sitte tulee hän minun kanssani muuttamaan verstaani vinttiin ja panee pyöräni yhdistyäkseen vesirattaan kanssa, ja nyt minä pääsen puolella vaivaa ja saan kolme vertaa enemmän valmiiksi".

Joka mies nyt tunkesi esiin, niinkuin uhriarkulle, matkiaksensa jotain kiitosta nuorelle Lentsille.

Vihtimies oli ääneti ja nyökki vaan päätään, suostuen puheisin. Hän on koko joukosta sukkelin, hän tietää, että kaikki on totta, mitä sanottu on, mutta ei vielä ole sanottu tarpeeksi, hän tietää hiukan enemmänkin. "Ei ole ketään, jolle mieluisammin työtä tekisi, kuin Lentsille tekee; tosi kyllä on, että visusti pitää tehtämän kaikki, niinkuin oikein onkin, mutta sitte saakin sekä palkkansa puhtaassa rahassa ilman tinkimistä, kuin myös hyviä kiitossanoja kaupan päälle, ja niistä käy mieli hyväksi".

Faller erosi nyt joukosta ja kulki vuorta ylöspäin omaan kotiinsa; myös kaikki muutkin hajosivat, yksi sinne, toinen tänne, sitte kun jokainen oli ottanut nuuskapriisin Pröblerin tuohitoosasta. Varvarin-Taavetti jäi ihan yksistään tuumastukkineen astuskelemaan laksoa ylöspäin, sillä hän asui toisenpuolisessa laksossa ja oli ainoa siitä paikkakunnasta tänne tullut.

TOINEN LUKU.

Sureva ja hänen seurakumppaninsa.

Kylästä vie kaita polku erääsen yksinäiseen huoneukseen, joka on katettu paitsi pieni mitta tiilillä siltä kohtaa, jossa korsteini on. Luomuksen näkee vasta sitte, kun on kävellyt runsaasti neljäsosa tuntia ylöspäin. Tie kulkee kirkon ohitse, toisella puolen, ensin pensasaitauksen välillä ja sitte aukeana pitkin nurmikkoa, jossa kuuluu humina kuusikosta, joka peittää koko jyrkän vuoren. Tämän vuoren takana — sen nimi on Spannrente — taas ylenee toisia vuoria; mutta tämä vuoren-nokka on niin jyrkkä, ettei saa lyhteitä ylänkö-pelloilta kuljetetuksi alas laksoon muulla tavalla kuin rekiluisua.

Polkua pensasaitauksen välillä käveli paraikaa kaksi miestä perätysten: se, joka kulki edellä, oli pieniläntä vanhahko erinomaisen hyvissä vaatteissa. Hänellä oli sakarakeppi kädessä ja varovaisuuttaan hän vielä oli kietonut kepin tupsut ranteensa ympäri. Vanhuksen astunta oli vielä vakava; hänen kasvonsa, jotka olivat ryppyjä täynnä, liikkuivat ylös ja alas, sillä hän maiskutteli sokerinpalasta ja otti aina vähän ajan takaa uuden palasen taskustansa. Vanhuksen punertavan vaaleat silmänripseet olivat harjatut melkein vaakasuoraan ja hänen sukkelat heleänsiniset silmänsä kurkistelivat niitten alta. Nuori mies, joka käveli perässä, oli suuri ja hoikka, hänen yllänsä oli sininen pitkäliepeinen takki ja hän kantoi suruharsoa hatussaan ja käsivarressaan. Hän katseli maahan päin ja pudisteli aikavälittäin päätänsä. Nyt nosti hän päätään ylös, että vaaleanvereät kasvonsa näkyivät; hänellä oli siniset silmät ja hänen silmälautansa olivat punehtuneet.

"Setä", sanoi hän pysähtyen, ja hänen äänensä kaikui langenneelta.

Sokerin maiskuttaja kääntyi päin.

"Setä, kyllä jo piisaa. Minä kiitän teitä monikertaisesti, matka on pitää ja minun tekisi mieleni mennä yksinäni kotiin."

"Miksi niin?"

"En tiedä sanoa, mutta minusta on niin —"

"Älä huoli mennä kotiin ollenkaan, käy kernaammin minun kanssani".

"Setä, se kyllä on vähän pahasti, etten taida teitä seurata, mutta nyt, nyt ei minussa ole ravintolaan menkää; ei minun ole nälkä eikä jano. Minä en saa päähänikään, mitä minä vastakaan söisin, taikka joisin. Minun on paha ollani, jos te minun tähteni kävelette tän pitkän matkan".

"Ei, ei, kyllä minä käyn kanssasi, en minä ole niin kovasydämminen, kuin äitisi on uskotellut".

"Minun äitini ei ole minulle mitään teistä uskotellut, hän ei ole elämänsä päivinä puhunut ihmisistä muuta kuin hyvää, ja varsinkin sukulaisista hän ei ole tahtonut kuulla sitä eikä tätä. Hänen sananlaskunsa oli: jos tokaisen nenäni, sokaisen koko kasvoni".

"Niin kyllä, hänellä oli monta sananlaskua; koko paikkakunnalla kuulee aina sanottavan: niin sanoi Lentsin-Mari. Ei kuolleita pidä sanottavan muuta kuin hyvää, mutta hänestä ei kukaan perästäpäin saa sanoa mitään pahaakaan".

Nuori mies katseli surumielisenä vanhusta. Kun se jonkun hyvän sanan sanoi, tuntui kuitenkin aina siltä, kuin olisi antanut pienen kolauksen niskaan.

"Niin setä," jatkoi nuori mies, "kuinka useasti hän vielä viimeisinä päivinään sanoi minulle, ja ne sanat kävivät kipeästi sydämelleni: Lents, sanoi hän, minä kuolen sinusta pois kuusi vuotta myöhään. Kahdenkymmenen viiden vanhana sinun olisi pitänyt naida, mutta nyt se käy sinusta kankeammaksi, ja sinä olet nyt niin tottunut minuun eikä se voi sinänsä pysyä… Näistä ajatuksista minä en ole voinut häntä luovuttaa ja se on se ainoa, joka teki hänelle kuoleman katkeraksi".

"Hänellä on ollut oikein", sanoi sokerin maiskuttaja, "hän oli hyväluontoinen, tahtoi kentiesi pitää oman päänsäkin, mutta siihen ei tule kenenkään mitään. Kuitenkin hän on hyväluontoisuudellaan pilannut sinun. Sinä olet semmoinen ämmälauri. Minä en oikeastaan ole aikonut sitä sinulle tällä haavaa sanoakaan ja odottaa saat siksi kun sinua siitä toisen kerran torun. Vaan seuraa minua, äläkä ole noin lapsekas. Olethan sinä nyt, juuri kuin et enää tietäisi, mistä sisään. Se on mailman menoa se, että äitisi on täytynyt kuolla pois, etkähän sinä saata itseäsi nuhdella siitä, ettes olisi ollut hyvä lapsi häntä kohtaan".

"En, Jumalan kiitos, en!"

"No, käytä itseäsi kuin miehen tulee, ja jätä valitukset ja voivotukset. Olethan sinä jo kirkkomaalla itkenyt, enkä minä ikipäivinäni ole nähnyt semmoista itkutusta".

"Totta kyllä, setä, enkä minä taida sanoa, kuinka minun oli ollani. Minä itkin äitini tähden, mutta minä itkin myös itse tähteni. Kun lauluyhteytemme siellä veisasi omia virsiämme, joita itsekin olen ollut laulamassa, ja kun minä siinä seisoin, ääneti kuin kuollut, niin minusta oli kuin olisin ollutkin kuollut ja kuin kumppanini olisivat laulaneet haudallani enkä itse saanut lauletuksi —"

"Sinä olet", sanoi vanhus niinkuin tahtoen lisätä sanan pari, mutta hän nieli ne alas ja astui eteenpäin; mutta pieni koira, joka juoksi edessä, katseli vanhuksen kasvoihin ja pudisti päätänsä; semmoisia juonteita koira ei ollut ennen hoksannut herransa kasvoissa.

Vähän ajan takaa vanhus pysähtyi itsepasillaan ja sanoi; "Minä puolestani käännyn takasin sitte. Mutta vielä yksi asia. Älä nyt vaan huoli kotiisi ottaa ketään äitisi sukulaisista, jonka sinun sitte täytyisi jonkun ajan kuluttua antaa mennä matkoihinsa. Ne unohtavat kaiken jonka olet heille tehnyt, ja ovat pahoillaan siitä, ettei sitä hyvää ijänkaiken kestä. Älä myöskään lahjo mitään pois, tulkoon kuka hyvänsä. Jos taas tahdot jotakin lahjoittaa, tee se vasta parin viikon perästä. Ota avaimet sisään, kun tulet kotiin. Hyvästi nyt, jää Jumalan haltuun ja ole mies".

"Jumalan haltuun, setä!" sanoi nuori mies ja käveli eteenpäin, omaan kotiinsa. Hän piti silmänsä kiinitettynä maahan, mutta joka askeleella hän kuitenkin tiesi, missä oli; hän tunsi jokikisen kiven tiellä. Kun hän seisoi huoneensa edessä tuntui hänestä, kuin hän ei pääsisi kynnyksen yli.

Mitä hyvää siitä kaikesta ulos- ja sisäänkäymisestä onkaan, ja mitä perästäkin perii?! Kärsiä täytyi vaan. —

Vanha palveluspiika istui kyökissä valkeettoman piisin vieressä ja piteli esiliinaansa silmillään, ja kun nuori mies meni ohitse, sanoi piika niiskuttaen: "sinäkös se olet, Lents? Jumalan terve!"

Huoneessa tuntui niin tyhjältä, ja kuitenkin kaikki oli kuin ennen: tuossa oli työpöytä viidellä uurteisella yhtä monta työntekiää varten, aivan vanhalla paikallaan noiden yhtä mittaa juoksevien akkunain alla, työkalut riippuivat hihnoissa ja koukuissa pitkin seinää, kellot napsuttivat, käet kukkuivat, kyyhkyset kuhersivat, ja kuitenkin on kaikki niin tyhjää, niin kolkkoa ja kalman muotoista; nojatuoli seisoi tuossa ikäänkuin käsipuitaan levitellen ja odotellen… Lents nojausi tuoliin ja itki katkerasti. Nyt hän oikaisi itsensä ja pyrki kamariin. "Ei, se ei ole totta, ettet sinä siellä enää ole", sanoi hän melkein lujaa — hän peljästyi omaa ääntänsä ja istahti hervotonna tuoliin, jossa äiti niin monesti oli istunut.

Vihdoin hän rohkaisi mielensä ja meni tyhjään kamariin.

"Minun mielestäni on, kuin olisi minulla jotakin sinulle lähetettävää, kuin olisit sinä jotakin unohtanut!" sanoi hän taas ja meni hienosti väristen avaamaan äitinsä kaappia, jonka sisustaan hän ei vielä koskaan ollut katsellut; tämä teko oli hänestä kuin rikos, ja kuitenkin sen teki. Kukatiesi hän on sinulle jättänyt jonkun merkin, jonkun sanan jälkeensä. Hän näki kaapissa edesmenneille sisaruksillensa annetut kumminlahjat, jokainen nimellä merkitty, kuin myöskin omat saamansa kumminlahjat; sen ohessa muutamia muistorahoja, äitinsä rippiskoulu-todistuksen, hänen morsiuskruununsa, kuivettunut, mutta sievästi käärittynä, hänen kranaatti-koristuksensa ja vielä erityisessä pienessä rasiassa, käärittynä viiteen paperiin, yhden hienon vanhemman kasvin ja sen vieressä paperin, johon äiti oli omalla kädellään kirjoittanut jotain. Poika luki ensin hiljaa, mutta sitte puoleksi lujaa, ikäänkuin hän olisi suonut kuulevansakin äitinsä sanat: "Tämä on vilun-ihana kukkanen —"

"Siellä on ruokaa!" kuului äkkiä ääni huutavan kamarin avonaisesta ovesta.

Lents vavahti, ikäänkuin olisi hän kuullut aaveita, vaikkei se ollut kukaan kuin Maisu, joka oli huutanut.

"Minä tulen kohta paikalla", vastasi Lents, pani tuota pikaa kamarin oven kiini ja salpaan, kääri taas kaikki huolellisesti entiselleen ja meni sitte tupaan. Hän ei enempää huomannut, kuinka Maisu pudisti päätään tuosta salavehkeilemisestä.

KOLMAS LUKU.

Työntekiä hyväntekiänä.

Likeisin naapuri, joka oli voutintalokas — hän asui kuitenkin kappaleen matkaa Morgenhaldesta — oli lähettänyt keittoruokaa: sillä tässä maassa on se tapa, että lähin naapuri lähettää maahanpaniaisien jälkeen keittoa kuolinhuoneesen, kun edeltä arvaa, ettei surunalaiset itse vaiheta mieltään ruan laitoksiin. Eikä liioin saa koko maahanpaniaisaikana eikä kolme tuntia sen perästä tehdä valkeata takkaan.

Voutitalokkaan tytär itse toi ruan tupaan.

"Minä kiitän sinua Katriina ja sano vanhemmillesikin kauniit kiitokset minun puolestani! Laske siihen vaan! Kun minun tulee nälkä, sitte syön; nyt en saa syötyä", vakuutti Lents.

"Ei, sinun täytyy edes koittaa syödä, niin on tapa", sanoi Maisu, "täytyy laittaa sen verran edes, että suunsa avaa. Istu alas Katriina, suruhuoneessa täytyy istua, ei siellä seisoa saa. Nuori väki ei enää ollenkaan tiedä, kuinka oltaman pitää. Sinun täytyy myös sanoa jotakin, Katriina. Surevan luona pitää puhuttaman, ei siellä saa olla ääneti. Sano nyt jotakin!"

Tuo varteva ja täysiposkinen tyttö muuttui tulipunaiseksi kasvoiltaan ja sai tuskin suusta maalle sanat: "en minä osaa!" ja purskahti sitte katkeraan itkuun.

Lents katsoi häneen vakavasti; tyttö tämän kaiketi huomasi ja peitti kasvonsa esiliinallaan.

"Ole nyt vaan tyynellä mielin", lohdutti Lents, "ja kiitä Jumalaa joka päivä siitä, että sinulla on vanhemmat elossa. — Kas niin, nyt olen sopasta maistanut".

"Sinun täytyy vielä koittaa, miltä muukin ruoka maistuu", kehoitti Maisu.

Senkin Lents teki, vaikka se oli vastahakoista; hän nousi ylös ja saman teki tyttökin sanoen: "älä pane pahaksesi, Lents, minä tahtoisin sinua lohduttaa, mutta minä … minä…"

"Kyllä mä tiedän, minä kiitän sinua. En minäkään nyt taida paljon puhua".

"Jumalan haltuun! Isäni käski sanoa, että tulisit meille; hän ei pääse tänne sinun tykösi, hänen jalkansa on kipeä".

"Saa nyt nähdä, kun taidan, niin tulen".

Tyttö lähti pois, ja Lents rupesi kävelemään huoneessa edes takasin ja ojensi käsiään, niinkuin olisi jotakin tartuttavaa, vaikka eivät tarttuneetkaan mihinkään. Sitte istui hänen silmänsä, kuin naulittuna, varsinkin erääseen viilaan, joka riippui erikseen. Hän tuli tuskahikeen, kun hän kurotti kättänsä sitä päin; jotakin häneen nyt kosi.

Tämä viila oli hänen paras perinsä. Sen vahterisessa varressa oli kovertunut sia, jonka isän peukalo oli syönyt; kokonaista neljäkymmentä ja seitsemän vuotta isä oli sitä työssään pidellyt, ja siitä oli ollut hänelle iloa ja useasti oli hän sanonut: "eipä sitä kukaan uskoisi, että puiseen varteen jäisi pitkästä pitelemisestä peukalon sia". Kun joku vieras tuli tervehtimään, äiti näytteli tätä ihme-kapinetta.

Tohtori tuolla alahalla laksossa, jolla oli koko joukko kotimaisia seinäkelloja ja vanhanaikaisia kaluja, tahtoi usein tätä villaakin omaksensa ripustettavaksi muitten kalujen joukkoon hänen säily-kamarissaan, mutta isä ei luopunut siitä, ja äiti kuin poikakin pitivät tämän hänen kuolemansa jälkeen saadun perin korkiassa arvossa, Silloin kun isä haudattiin ja poika äitineen istui hiljaisuudessa kotona, sanoi äiti: "Lents kyllä nyt jo on tarpeeksi valitettu; meidän täytyy tyyneellä mielin kantaa kärsimyksemme. Ota isäsi viila ja rupee työhön. Rukoilkaa ja tehkää työtä niin pitkä kuin päivä on, kuuluu käsky. Ole iloinen, että taidat itseäsi kunniallisesti elättää työlläsi ja ettei sinun tarvitse ajatella, mitä nyt pitäisi tekemäsi. Monta tuhannen kertaa on isäsi sanonut: kun aamulla nousee ja työtä on tekeillä odottamassa, sepä virkistyttää ja reipastuttaa, ja kun minä viilaan, niin minä samassa viilaan kaikki tyhjänperäiset sirut päästäni, ja kun minä paukutan vasarallani, niin annan kaikille raskaille ajatuksille kolauksen, ja — ne kohta ovat tipotiessään".

"Sillä lailla äiti silloin sanoi, ja hänen sanansa nyt soivat korvissain, hän sanoo samaa taaskin. Jos ma vaan aina ja joka asiassa muistaisin yhtä hyvin hänen sanansa!"…

Lents rupesi kiivaasti työhön.

Maisu seisoi ulkona voutitalokkaan Katriinan kanssa ja vakuutti uhoa täynnä: "Se vasta on minulle oikein mieleen, että sinä ensimmäiseksi toit keittoa; se tietää hyvää. Se, jolta tämmöisessä tapauksessa saa ensimmäisen suupalan nauttiaksensa, se myös — mutta minä en sano sen enempää, eikä siihen käräjäin-käyntiä tarvita. Tule sinä vaan taas ehtoolla meille, ja sinun täytyy olla se, joka hänelle tänäpänä sanot hyvää yötä, ja sinun pitää sanomasi kolme kertaa hyvää yötä, sitte siitä seuraa vieläkin enemmän. — Mutta mitäs tää on? Hiljaa! Niin, eipä mailman päivinä, mitä minä nyt kuulen! Niin se on, hän tekee työtä, nyt jo, tänäpäivä jo! Se maar on se mies, ei kukaan häntä ymmärrä, ja kuitenkin minä olen hänen nähnyt lapsuudestaan saakka; hänellä kyllä on aina päänsä, jota ei kääntymään saa, mutta hyvä sydän hänellä on. Älä nyt vaan puhu kenellekään, että hän on tehnyt työtä; siitä hän tulisi pahaan huutoon. Kuuletko sen? Ja ehtoolla sinä tulet noutamaan astiat, ja katso sitte, että saat sanat suustasi maalle; sinä kyllä muutoin sen osaat".

Maisu lakkasi nyt, kun Lents huusi ovelta: "Maisu, jos joku tulisi tervehtimään, minä en nyt ole puhepäällä kenenkään seurassa, paitsi jos Pilgrim tulee. Kas! vieläkö sinä olet täällä Katriina?"

"Minä menen jo", sanoi tämä, ja lähti juoksemaan vuorta alas.

Lents meni takasin huoneesen, teki työtä taukoomatta, ja Maisu toisessa huoneessa vaivasi päätänsä pitkin ja poikin tuosta kummallisesta miehestä, joka äsköin oli itkusta menehtymäisillään ja nyt reuhtoi työssä. Hänellä suinkaan ei ole kova sydän eikä hän ahneuttaan tee työtä, mutta minkätähden hän sitte tekee?

"Minun vanha pääni ei ole kylliksi sukkela", sanoi Maisu ja kääntyi ovelle, mennäksensä emännältään selkoa saamaan; mutta hän otti otsaansa kiini, kun vasta huomasi, että Lentsin äiti olikin poissa ja kuollut.

Maisun rinta oli täynnä, kun nyt rupesi vieraita tulemaan, ensin opettaja ja muut lauluyhteyden jäsenet, ja sitte vanhempiakin ihmisiä. Pahoilla mielin hän kielsi kaikkia tulemasta ja puhui niin lujaa kuin kaikki ihmiset olisivat olleet kuuroja; he olisivat kaikin kernaasti saaneet tukkia korvansa, etteivät kuulisi Lentsin tekevän työtä. Hän odotti odottamistaan Pilgrimin tuloa, se oli mies, jonka mieltä Lentsi noudatti, se mies saisi viilan otetuksi hänen kädestään pois. Mutta Pilgrimiä ei kuulunutkaan, ja nyt Maisu keksi kelpo keinon: kuka hänen käski kotona köröttämään? Hän lähti ulos odottamaan tiellä, niin kaukana kotoa, ettei viilaus eikä vasaran paukutus kuulunut niin kauaksi, ja ken nyt tiellä tuli, sen hän kielsi perille menemästä.

Mutta työnteko tyydytti ja rauhoitti Lentsiä, ja vasta ehtoommalla hän lakkasi työtä tekemästä. Hän meni ulos kävelemään laksoa päin, huoneitten taustan sivuitse, hyvän toverinsa maalari Pilgrimin luo, mutta puolitiessä hän kääntyi takasin, niin äkkiä, kuin olisi joku häntä huutanut, ja kuitenkaan ei yltäympäri kuulunut hiiren hiiskahdusta. Ainoastaan västäräkki visersi väsymättä pensastossa ja keltavarpunen, istuessaan kuusenlatvojen tänvuotisissa tuoreissa vesoissa liverteli harvalukuisia säveleitään ja tirkisteli sinne tänne. Leivosia ei täällä löydy laksoissa eikä niittymailla; niitä liitelee ylempänä ylänkölakeuksilla, jossa ohrapeltoja on lappeillaan.

Niityt höytivät ja käveliä katsellessaan eteensä ja takansa näkee hienoa sumua, vaan ei näe sitä likimaillaan siinä paikassa, jossa seisoo ja liikkuu.

Lents astui riuskasti laksoa ylöskäsin, ja vasta kun aurinko laski Spannrenten taa ja sumu laksossa loisti tulipunaisena pilvellä, hänkin pysähtyi ja sanoi: "ensi kerran aurinko nyt laskee hänen hautansa yli". Ehtookello soi, hän otti hatun päästään ja kulki eteenpäin. Eräässä lakson notkossa hän jälleen pysähtyi ja katseli pensaan kätkössä ylöspäin erääsen pieneen yksinäiseen huoneesen. Sen edustalla istui mies penkillä — hänen tunnemmekin jo, se on kelloseppä Faller —; hän piteli pientä lasta polvillaan ja tanssitteli sitä, ja hänen vieressään istui sisarensa, jonka mies on ulkomailla, ja hänkin piteli lasta rinnoillaan, suudellen sen käsiä.

"Hyvää ehtoota, huusi Lents hänelle, tällä kertaa oikein raikkaalla tenoriäänellä.

"Hei vaan, sinäkö se olet?" kaikui syvä baasi vastaan. "Juuri pääsimme sinusta puhumasta. Lisabeth tässä sanoo, että sinä unohdat meidät vallan pois murheessasi, ja minä sanon: 'ei maar, päinvastoin hän pitää meitä mielessään'".

"Niin oikein, ja sen vuoksi minä tulenkin. Minun juolahti mieleeni, että Hurgelin huoneet myydään huomenna. Jos tekee mielesi ne ostaa, kyllä minä menen takuusen. Sitte me olemme likempiä naapuriakin".

"Se on vallan hyvä asia, erinomaisen hyvä! Sinä jäät siis kotiin?"

"Kuinkas muutoin?"

"Sanoohan ihmiset sinun lähteväsi ulkomaille vuodeksi taikka isommaksikin aikaa".

"Kuka niin on sanonut!"

"Muistaakseni on setäsi sen sanonut; en minä sentään tarkoin tiedä".

"Vain niin? Voi olla mahdollista. Jos ma lähtisinkin, niin täytyy sinun sitte muuttaa huoneisini".

"Parempi on, että jäät kotiin. Myöhäksi rupee jo matkustukset käymään".

"Ja nai sitte hyvin pian", lisäsi nuori vaimo.

"Tee se, niin matkustuksetkin katoovat mielestäsi: naitua ollaan kuin kytkeittynä. Mutta katsoppas, Lents, sinun mahtanee vielä käydä hyvin mailmassa. Ettäs minuakin murheessasi muistat, siitä sinun äitisi taivaassa sinua siunaa. Ei minuutiakaan mene, etten häntä muistele. Tuon sinä olet perinyt äidiltäsi, semmoinen hänkin oli, että hän aina kaikkia muisti. Jumala sen palkitkoon!"

"Hän palkitseekin paraikaa. Kävelyni sinun luoksesi ja yhdessä olomme lievittää minua suuresti. Lisabeth, onko sinulla jotain haukattavaa? Vasta nyt ensi kerran tänäpänä tunnen nälkää".

"Minä laitan sinulle pari munaa".

"Sepä hyvä".

Lents söi hyvällä ruokahalulla ja kestiystävät olivat oikein mielissään, että ruoka hänelle niin hyvältä maistui.

Fallerin äiti pyysi, vaikka poika häntä kovin pidätti, että Lents lahjoittaisi hänelle jotakin vaatteen puolta.

Lents lupasi.

Faller ei luopunut lähtemästä häntä saattamaan kappaleen matkaa kotiinpäin, mutta tuskin olivat parikymmentä askelta huoneesta, kun Faller kimeästi vihelsi. Sisar tuli ja kysyi, mikä nyt oli. Hän huusi vastaukseksi, ettei hän tänä yönä tulisi kotiin.

"Mihinkäs sinä aivot jäädä?" kysyi Lents.

"Sinun luoksesi".

Molemmat ystävät kävelivät eteenpäin sanaakaan sanomatta; kuu paistoi hellästi, huhkainten ääniä kuului, mutta kylästäpäin tunki iloinen laulu korviin.

"Ei olisi hauskaa, jos kaikki surisivat yhtä". sanoi Lents. "Jumalan kiitos, että jokainen iloitsee ja murehtii omasta kohden".

"Nuohan taaskin ovat äitisi sanat sinun suustasi", vastasi Faller.

"Mutta maltas", huusi Lents nyt, "etkös tahtoisi antaa morsiamellesi tiedon, että saat ostetuksi omat huoneet?"

"Sen teen kuin teenkin. Tule mukaan. Saapas nähdä iloa, jonka moista ei toista maan päällä".

"Juokse yksistäsi vaan vuorta ylös; minusta ei ole iloitsemaan ja minä olen kovin väsynyt. Minä odotan tässä. Mene nyt pikaa ja joudu pikaa takasin". —

Faller kiiruhti ylös vuorelle ja Lents istui tien viereen kiviläjälle, ja samoin kuin kaste paraikaa lankesi puille, pensaille ja ruoholle että kaikki jälleen virkistyisi, niin yksinäisen sielullekin lankesi jotakin niinkuin taivaallista kastetta. Tuolla pienessä vuorihuoneessa, jossa oli pimeä, vilahtaa nyt valkea, ja valo ja ilo koittaa ihmisten sydämmissä; he ovat ison aikaa olleet alakuloisia, mutta nyt ilo puhuu ilmiin.

Ei ole maan päällä suurempaa autuutta, kuin hyväntekeväisyys.

Faller tuli hengistyneenä takasin ja kertoi, kuinka kaikki oli riemuinnut; morsiamen vanha isä oli avannut akkunan ja huutanut päin laksoa: "ole tuhannen kertaa siunattu, sinä hyvänsuopa ihminen!" ja morsian oli väliin itkenyt, ja väliin riemusta huutanut.

Ison aikaa molemmat ystävät astuivat eteenpäin, kumpikin ääneti ja omissa ajatuksissaan. Fallerin astunta oli riuskaa, tukevaa, hänen koko käytöksessään oli jotakin reipasta ja uskaliasta, ja kun Lents otti askeleitaan tasan hänen kanssaan, hänkin kävi niinkuin reippaammaksi.

Siinä paikassa, jossa vuori taas kohoo, katsoi Lents kerran taaksensa kirkkomaata päin ja huokasi syvästi.

"Minunkin isäni lepää siellä, enkä minä ole saanut isääni pitää niinkauan elossa kuin sinä", sanoi Faller.

Lents käveli edellä, vuorta ylös. Mikä tuo valkoinen on, joka liikkuu tuolla ylähällä vuorella? Kukahan se siellä on? onko se mahdollista? Eikö se olekaan totta, että äiti on kuollut? Niin, ei hän sitä kestä, hän tulee varmaankin takasin…

Sisällisesti vapisten katseli sureva sinnepäin.

"Hyvää ehtoota, Lents!" kuului ääni huutavan; se oli voutitalokkaan Katriinan ääni.

"Mitä sinä siellä tähän aikaan teet?"

"Minä olen ollut Maisun tykönä; meidän tyttö on pitänyt hänelle seuraa, ettei hän olisi niin yksinänsä. Hän onkin niin vanha ihminen ja pelko. Mutta minä en ollenkaan pelkäisi, vaikka äitisi palaisikin takasin. Hyvää yötä, Lents! hyvää yötä! hyvää yötä!

"Hyvää yötä!"

Kolme kertaa Katriina sanoi hyvää yötä, niin oli Maisu käskenyt, sillä se tietää jotakin; saas nähdä mitä siitä seuraakaan!

NELJÄS LUKU.

Kaikki kotosella.

Vilpoinen ilta virkistytti ihmisiä kuuman päivän perästä; perheet istuivat penkillä huoneittensa edustalla, useimmat heistä sillan kivisillä käsipuilla; sillä siellä, missä silta on, joko paikalla, taikka läheisyydessä, sinne kokoontuu väkeä illalla juttelemaan ja lepoa pitämään päivän töistä. Tästä kulkee kaikki ohitse, jotka tulevat tältä taikka toiselta puolelta, ja joen mulina sillan alla ikäänkuin kehoittaa jutun jatkoon. Tuolla alahalla joessa on useampia puita likoomassa, jotta kasvin nesteet lähtisivät syitten välistä ja puu itse siten ei sikistyisi eikä turpoisi valmistettaissa kellojen koteloiksi. Ihmiset sillalla olivatkin hyvin lioittamiseen harjaantuneet, moneenkin piihin. Vielä ehtoopuolellakin puhuttiin — ja paljonpa puhuttiinkin — Lentsin leski-vainajasta, mutta vielä enemmän siitä, että Lentsin pitäisi kiiruumman kautta mennä naimisiin. Vaimot kiittivät Lentsiä ylen määrin, ja moni kiitossana oli lausuttu kuin kehoitteeksi miehille, että hekin käyttäisivät itsiään noin kiitettävästi; sillä oikea mies aina oikeaksi tunnustaankin. Miehet taas puolestansa sanoivat: kyllähän se niin on; hän on kelpo ihminen, mutta — liian pehmoinen hän sentään mieheksi on. Tytöt sitä vastoin — paitsi ne, joilla jo oli julkiset kihlattunsa — olivat ääneti, varsinkin kun oltiin sitä luuloa, että Lents naisi yhden tohtorin tyttäristä; vielähän muutamat vakuuttivatkin asian jo olevan päätetyn ja tehtävän julkiseksi kohta suruajan loputtua. Äkkiä ja tietämättä mistä se tuli, levisi huhu huoneesta huoneesen ja varsinkin sillalla, että Lents tänäpänä, äitinsä maahanpaniaispäivänä, oli lakkaamatta tehnyt työtä. Vaimoväki päivitteli, että niin hyvä ihminen taisi olla noin ahne; miehet taas kokivat häntä puolustaa. Viimein ruvettiin haastamaan ilmasta ja kalkista mailman asioista, ja sepä on venyväistä puheainetta, kun ei yhdestä enempää kuin toisestakaan taida sanoa, mitä siitä tullee. Makoista juttua kumminkin piisaa, kunnes toivotetaan toinen toiselleen hyvää yötä ja annetaan taivaan tähdet ja mailman asiat mennä menoaan, aivan kuin niitten on määrä mennäkin.

Kaikkein rauhallisin oltava on tuolla alempana laksossa, tuon kauniin, ylisaksalais-asemahuoneitten muotoon rakennetun huoneen edustalla, ihanassa puutarhassa, jossa nyt yön aikaan lemuaa ihmeellisen hyvältä. Vaan se ei olekaan mikään ihme, koska täällä kukoistaa ja kasvaa kaikenlaisia apteikin kasvia. Nyt ollaan puutarhassa tohtorin luona, joka myös pitää vara-apteikia. Tohtori on tämän kylän lapsia ja kellosepän poika: hänen rouvansa on kotosin pääkaupungista, mutta hänkin on yhdessä miehensä kanssa, joka uudestaan on kuin tykkänään juurtunut kotilaksoon, tänne täydellisimmästi kodittunut, ja tohtorin vanha äiti — häntä puhutellaan vanhaksi kylätuomarittareksi — joka vielä elää perheessä, sanoo usein, että hänestä on kuin olisi hänen miniänsä jo ennenkin elellyt mailla ja vieläpä ihan kuin Schwarzwaldilaisen lapsena, koska hän niin hyvin ja tyyni tiesi maalla pitää maan tapoja, ja sekin oli hänestä vallan sopivasti tehty, että hän mieluisammin kuuli kutsuttavansa kylätuomarittareksi kuin tohtorinnaksi. Tohtori, nähkäät, on myös kylätuomarikin. Hänellä on neljä lasta. Hänen ainoaa poikaansa ei ole ollenkaan, niinkuin muutoin pakkona pidetään, tyrkytetty vuorostansa rupeemaan lukumieheksi: päinvastoin hän on käynyt kellosepän oppia ja on nyt ulkona mailmassa. Hänen kolme tytärtänsä tosin ovat ylhäisempiä paikkakunnalla, mutta eivät jää ahkeruudessa kenenkään jälkeen. Vanhin tytär Amanda on oikeastansa isän apulainen aptikissa, ja hänen tehtävänsä myös on pitää puutarha kunnossa, jossa niin monenlaisia rohtokasveja viljellään. Bertha ja Minna askaroitsevat talouden toimissa, mutta sen ohella he ovat näppärät tekemään hienoja olkipalmikoita, jotka viedään Italiaan ja sieltä palaavat takaisin valmiina Florentsin hattuina.

Tänäpänä on perheellä yksi vieras, joka istuu puutarhassa; se on nuori konemestari, ja häntä kutsutaan kylässä lyhyesti Taiteliaksi. Hänen molemmat veljensä ovat Leijonan isännän vävyjä, joista toinen on rikas puukauppias likimmäisessä piirikaupungissa ja toinen veli, asuva alisessa Schwarzwaldissa, on erään ympäristöllä kuuluisan kylpölaitoksen isäntä ja suuren maatilan omistaja. Semmoinen puhe käy, että Taitelia aikoo naida Leijonan isännän kolmannen tyttären, jonka nimi on Anni.

"Herra Storr", sanoo tohtori Taitelialle — ja tohtorin äänestäkin kuulee, että miehessä mahtaa olla ruumistakin. — "Herra Storr, se oli oikein tehty ja se on minun mieleeni, että tulitte meitä tervehtämään. Ei se kelpaa, että käy laksoja ja vuoria ihantelemassa, huolimatta ihmisten riennoista ja pyrinnöistä, jotka paikalla asuvat. Tähän mailman aikaan ilmaantuu ihmisten matkusteluhalussa liian paljon pintapuolisuutta ja levottomuutta. Minä puolestani en tunne halua lainkaan kuljeskelemaan ympäri mailmaa; minä tunnen voivani hyvin ja olevani täydellisesti tytyväinen pienessä piirissäni. Vielä minun on täytynyt päälle päätteeksi luopua vanhasta mielitehtävästäni, kasvien kokoomisesta, eli oikeammin, minä olen siitä mielelläni luopunut, koska siten olen enemmän kiintynyt ihmisiin. Kunkin kohdastansa pitäisi taivuttaa taitonsa työn jaon mukaan; minun kotimaalaiseni eivät tahdo siihen taipua, ja se juuri on meidän kotimaisen teollisuutemme kipeä kohta".

"Saanko pyytää teiltä tarkempaa selitystä siinä asiassa?"

"Asian yksinkertainen laita on tämä. Meidän kellotyömme on, niinkuin kaikellainen kotiteollisuus, luonnollinen seuraus maaperämme kehnosta anteliaisuudesta ja sukutalojen jakaumattomuudesta; nuoremmat pojat ja ylimalkaan kaikki, joilla ei ole muuta pääomaa kuin työkykynsä, saavat osaksensa hankkia itselleen jotain omastakaa, sillä elääksensä. Sen lisäksi tulee vielä meikäläisissämme tavattavat luonnonlahjat: tarkka ja vakava vaarinotto. Meidän metsämme tuottavat parasta, koteloiksi ja ratasaineiksi kelpaavaa puuta, ja niin kauan kuin nuo vanhat, niin kutsutut Jockelin kellot hyvin kävivät kaupan, seppäkin teki koko kellon valmiiksi kodissaan yhdessä vaimonsa ja lastensa kanssa, jotka maalasivat kellontaulut. Mutta jota enemmän metallikelloihin totuttiin ja vanhan mestarin Jockelin kellot sysättiin syrjälle, sitä enemmän työnjakoakin harkittiin. Jopa nyt Franskan maalla, Amerikassa ja varsinkin Sachsenissa vahvasti kilpaillaan kellotyössä. Meidän täytyy ruveta tekemään puukelloja, jotka, niinkuin tiedätte, eivät käy painojen, vaan vieterien voimalla. Mutta kaikkeen tähän tarvittaisiin lujaa yksimielisyyttä. Vanhat Hauensteinerilaiset tuolla toisella puolen olivat ennen aikaan yksimielisesti yhtyneet ja heillä oli yhteysmestarinsa, joka taaskin olisi tarpeen; kaikkein, jotka elävät vuorilla hajallansa, pitäisi liittymän lujaksi yhteyskunniksi ja työskentelemän yksissä neuvoin kädestä käteen. Mutta meikäläisiltä se tuskin kyllä käy päinsä. Sveitsin maalla kulkee taskukello satakaksikymmentä kertaa kädestä käteen, ennenkun se on valmis. Mutta tuo minun rakkaitten kotimaalaisieni vakavuuskin, vaikka se kyllä on hyvä asia, estää kuitenkin heitä muiksi muuttumasta. Heitä ynnä koko meidän teollisuutta on tähän asti auttanut yksinomaisesti heidän tytyväisyytensä ja verrattoman suuri työhalunsa. Niihin tuskin auttaa kajota; tuo kyyryllänsä istuminen verstaassa on moneen istuttanut omituisen arkamielisyyden; heitä täytyy varovasti kohdella, ja jos vaan taitamattomasti ottaa kiini, tohtii sisusta seisahtua niinkuin kellon sisävärkkikin seisahtuu, ja huonosti käy, jos ketjut katkee".

"Minun mielestäni", sanoi nuori mies, "pitäisi pidettämän huolta siitä, että täkäläiset kellot saisivat kauniimman ulkomuodon, jotta ne samassa saattaisivat koristaa huonettakin".

"Sepä olisi hyvä asia", sanoi Bertha, keskimmäinen tytär. "Minä oleskelin koko vuoden pääkaupungissa tätini luona, ja mihinkä ikinä minä tulin, siellä tapasin tuon kotiseutulaiseni, Schwarzwaldin seinäkellon, mutta se oli kyökissä niinkuin nurkkavirrinä. Paremmassa huoneessa aina vaan franskalaiset pöytäkellot koreilivat kaikemmoisessa kullassa ja kalliissa kivissä, ja paraasta päästä ne seisoivat vetämättöminä, taikka sanottiin niitten käyvän huonosti, kun sitä vastoin tuo minun kotiseutulaiseni kyökissä kävi lakkaamatta ja oikein".

"Ja tuo nurkkavirri pitäisi kurjuudestaan pelastettaman", sanoi nuori mies, "mutta sen pitäisi sitte paremmassa huoneessakin pitämän hyvät tapansa ja käyvän oikein".

Tohtori ei näyttänyt tahtovansa yhtyä nuoren parin tuumiin, sillä hän alkoi nyt yhä enemmän kertomaan Taitelialle täkäläisien asujainten omituisuudesta; hän oli kyllä kauan ollut muilla mailla, taitaaksensa olla siihen kaiheesti katsomatta, ja myöskin tarpeeksi perehtynyt kotiseutuunsa, tunteaksensa ja kunnioittaaksensa kansalaistensa salatut omaisuudet; hänen puheensa oli niin selvää saksaa, kuin kirjoissakin on, mutta hän lausui sanat paikkakunnan murteiskorolla.

"Hyvää ehtoota teille kaikille", kuului eräs ohikulkia huutavan seurustelioille.

"Kas vaan, sinäkö se oletkin Pilgrim? odota hiukkasen aikaa", huusi tohtori. Tervehtiä jäi seisomaan aitaukselle, ja tohtori kysyi: "Kuinka Lents jaksaa?"

"Minä en tiedä. En ole tänäpänä häntä nähnyt sitte maahanpaniaisien. Minä tulen Leijonan ravintolasta, jossa minä hänen tähtensä tyhmän tavalla suutuin".

"Vai niin? mitä se sitte oli?"

"Siellä kerrottiin, että Lents tänäpänä on koko puolipäivän aikana tehnyt työtä, ja he panettelivat ja haukkuivat häntä kitunikiksi. Lentsikö olisi kitunikki? Se on varsin mieletöntä!"

"Älä sitä pahaksesi pane! sinä ja minä ja moni muukin tietää vallan hyvin, että Lents on vilpitön ja nuhteeton ihminen. Eikö Petrovitsch ole tänään käynyt Lentsillä?"

"Ei, vaikka minäkin olin siinä luulossa enkä sen vuoksi mennytkään hänen luoksensa. Herra tohtori, minun pyyntöni olisi, että huomenna tulisitte käymältä minun luokseni, jos aikanne antaa myöden. Minulla olisi teille jotain näytettävää, jonka olen valmiiksi saanut".

"Hyvä vaan, kyllä tulen".

"Hyvästi kaikki yhteisesti!"

"Hyvästi Pilgrim! Makiaa unta".

Matkustaja meni menojaan.

"Lähetä minulle huomenna minun lauluni takasin", huusi Bertha hänen jälkeensä.

"Minä tuon ne itse", vastasi Pilgrim, ja vähän ajan takaa hän kuului kaukana kauniisti ja taitavasti viheltelevän.

"Siinä nyt näitte eriskummallisen ihmisen", sanoi tohtori Taitelialle. "Hän on kylttimaalari ja Lentsin paras ystävä, hänen, jonka äiti tänäpänä pantiin hautaan. Pilgrimin luonnon-lahjat ovat kehityksessään keskeyntyneet, ja hänen elämäkertansa on merkillinen".

"Kertokaa se minulle, minä pyydän".

"Joskus toisten, kun olemme kahdakesken".

"Ei toiste, vaan nyt oitis; me kuulemme sen mielellämme vielä toistamiseen", huusi rouva ja lapset, ja tohtori alkoi kertomaan:

VIIDES LUKU.

Pilgrimin matkustuksista.

Tämä Pilgrimi on erään kylttimaalarin poika, ja koska hän aikaisin jäi orvoksi, otti vanha koulunopettaja hänen kunnan kustannuksella kasvatikseen. Mutta hän oleskeli enemmän tuolla ylähällä Morgenhaldessa, kelloseppä Lentsin luona, kuin koulunopettajan luona. Emäntä talossa, jonka maahanpaniaisia tänäpänä vietettiin, oli kuin hänen oma äitinsä. Perheen ainoa lapsi, joka on jäänyt eloon, myös Lents nimeltään, se sama, joka tänään on tehnyt on työtä, on ollut kuin veli hänelle. Pilgrim on aina ollut toimekkaampi ja näppärämpi kuin Lents, joka ammatissaan kyllä kelpo työntekiä kuitenkin on haaveksivainen luonnoltaan, ja eipä ole tietoa, vaikka Lents oikeastaan olisi nerokas musikantti ja Pilgrim nerokas maalari! Kumpaisenkaan nero ei ole tullut täyteen teräänsä. Teidän pitäisi kerran kuuleman Lentsin laulavan; hän laulaa ensimmäistä tenoria lauluyhteydessä, ja kiittäköön meikäläinen lauluyhteytemme häntä siitä, että on saanut palkinnon neliäänisestä laulustaan soittojuhlilla, ensi kerran Constanz'issa ja toisen kerran Freiburgissa. Kun sitte molemmat olivat puolikasvuisia poikia, tuli Lents isällensä oppiin ja Pilgrim eräälle kylttimaalarille, mutta he pitivät kuitenkin uskollisesti yhtä. Suviehtoisina sai aina nähdä nämä molemmat yhdessä niin varmaan kuin kaksoistähdet tuolla taivaalla; lauleskellen ja vihellellen kävelivät toinen toisensa rinnalla lakson läpi ja vuorien ylitse, ja talviehtoisina käveli Pilgrim hangessa ja myrskyssä Lentsin luokse — sillä tämän täytyi olla kotona, koska äiti aina on häntä liioin määrin hemmotellut, kun hän, kuin sanottu, on kaikkiastaan viidestä lapsesta ainoa elossa — ja tällöin he yhdessä lukivat puoli öihin asti, erinomattain matkakertomuksia. Minä olen heille monta kirjaa lainannut; molemmilla nuorukaisilla oli suuri tiedon halu. Sitte, kun arpa vapautti Pilgrimin sotapalveluksesta — Lents oli ainoana lapsena itsestään vapaa — molemmat ilmoittivat nyt aikovansa yhdessä matkustaa avaraan mailmaan; sillä nähkää, vaikka meidän kansamme kyllä mielellään pysyy paikoillaan kotimaallansa, siihen sentään tarttuu suuri vaelluksen halukin. Nytpä Lents vasta ensi kerran näytti olevansa kovin itsepäistä luontoa, jota hänestä ei lainkaan olisi uskonut; hän ei tahtonut millään muotoa luopua matkustuksesta. Isä kyllä puolestansa olisi laskenut hänen menemäänkin, mutta äiti oli tuskissaan, ja kun ei itse papinkaan kehoitukset auttaneet, kutsuttiin minäkin, ja minun piti Lentsille rakentaman koko lasareetin, jos mun ei auttaisi. Tietysti minä koin muuta keinoa. Minulla oli näiden molempain eroamattomien luottamus, ja he uskoivat minulle kernaasti kaikki heidän tuumansa; Pilgrim oli oikiastaan se, joka oli pannut asian alkuun. Lentsillä on kaiken herkkätuntoisuutensa ohella raitis käytännöllinen luonne, tietysti siihen määrään kuin tajunsa ulottuu, ja kun häntä ei mikään häiritse, niin hän terävällä älyllä osaa oikean paikallensa, ja kaikessa työssään ja toimessaan on hänen kestäväisyytensä samaa laatua kuin palava hartaus. Minä näytän teille huomenna kellon, jonka hän on tehnyt malliksi, ja jos sitä ruvettaisiin yleisesti käyttämään, se olisi koko maakunnallemme lykyksi. Lents ei oikeastaan vielä ollut päättänytkään niin lujasti matkalle lähtevänsä, kuin oli saanut luvan jutella hänen vanhemmillensa. Lents tahtoi, että Pilgrim ensin oikein oppisi kellosepän työtä, ennenkun hän lähtisi kellokauppiaan retkelle, sillä semmoisen kauppiaan tietysti alinomaa täytyy osata kelloja korjata, niin hyvin vieraitten, kuin omiakin, joita kuljettaa kaupan; ja nyt Pilgrim todella rupesikin kellosepän oppiin. Mutta sitte kun hän oli tarpeellisimman oppinut, hän taas oli täydessä puuhassa matkalle. Tuon Pilgrimin päässä pyöri yhtä ja toista: välisti hän halusi matkallansa ansaita sen verran, että pääsisi taideakatemiaan, välisti hän itse matkalla tahtoi oppia taideniekaksi, ja välisti hän taas ei muuta tahtonutkaan kuin hyvin runsasta rahanansiota ja sitte palata suurella, täysinäisellä rahasäkillä kotiin reipastelemaan rahavaltilla. Oikeastansa hän rahaa halveksi, mutta juuri sen vuoksi hän olisi suonut paljon rahaa saavansakin. Kuitenkin tämän ohessa hänen mielessään siihen aikaan hehkui eräs lempi-aate, minä uskon niin. Hänen matkansa maalina oli Kreikan maa ja Athena, ja kun hän vaan sanoi Athenan nimenkin, niin hänen silmänsä kiilsivät ja puna hänen poskillansa vivahteli. Athena! sanoi hän useasti, eikös tunnu, sitä nimeä lausuttaissakin, juuri kuin astuisi sukevia marmoriportaita ylös korkeaan pylväs-saliin? Hän ajatteli sen asian olevan laita niin, ettei hänen tarvitsisi muuta kuin hengittää Kreikan klassillista ilmaa, muuttuaksensa uudeksi ihmiseksi ja ennen kaikkea suureksi taideniekaksi. Minä tietysti koitin saada semmoiset harhaluulot hänen päästänsä, ja se minulle onnistuikin sen verran, että hän lupasi tytyä ainoastaan rahavoittoon, josta sitte kaikkea muutakin perästäpäin seuraisi. Vanha Lents ja minä sitte takasimme hänelle ne tavarat, jotka hän mieli ottaa mukaansa. Hän Lähti siis matkalle, mutta yksistänsä, Lents jäi meidän kehoituksestamme kotiin. Minä kuljen kuin Mustametsän (Schwarzwald'in) pölkky, Mustalle merelle, sanoi Pilgrim monesti. Hän tahtoi koittaa, eikö meikäläisiä kelloja saisi perehtymään itämailla ja Kreikassa, joka tähän saakka ei ainakaan ole onnistunut yhtä hyvin, kuin pohjoismailla ja uudessa mailmassa. Lystillistä on, kun Pilgrim kertoo, kuinka hän kulki läpi maitten, kaupunkien ja kylien, ja hänen ylt-ympärinsä oli Schwarzwaldin kelloja roikkumassa, joita hän lyötti ja soitatti, yhä katsellen ylisten-ympäri; mutta siinä oli se vaan, että hän liiaksi vaihetti silmiään ihan muihin esineisin: tapoihin ja menoihin, kauniisin rakennuksiin ja maisemiin. Se ei ole kauppamiehen tekoa. Yhtä vähän kuin kellon sisävärkki toisenlaiseksi muuttuu, kuljetettakoon sitä läpi maitten taikka merien, yhtä vähän meidän maalaisemmekin sanottavasti muuttuvat, jotka kuljeskelevat kaikissa ilmanaloissa. Heidän mielessänsä ei ole muu kuin alinomainen ansio, ja kurja elämä, ja vasta sitte alkaa hyvät päivät, kun kotiin on päästy kukkuraisella kultasäkillä, menköön kaikki muut mailman asiat sillä aikaa miten tahansa. Se onkin oikein ja kohtuullista; sillä eihän käy yhtaikaa päässään pitää monta erilaista asiaa. Mutta tänlaatuinen säästäminen ja kuljeskeleminen talosta taloon on nyt ollutta ja mennyttä. Meidän täytyy hankkia teollisuudellemme aina vaan kaukaisempia markkinapaikkoja ja meidän tavaramme menekki pitää asetettaman alituisille varastoille, kauppamiehen tapaan".

"Tuliko Pilgrim perästäkään Athenaan?"

"Tuli kuin tulikin, ja hän on monesti sanonut: ristiretkeläiset, kun Jerusalemin näkivät, eivät mahtaneet olla hartaampia ja onnellisempia, kuin hän oli nähdessään Athenan ensi kerran; hän hieroi silmiään, vakaantuaksensa, oliko se oikein totta, että tämä oli Athena. Marmoriset kuvapatsaat olivat häntä tervehtävinään, päitänsä nyykyttäen. Hän käveli kilistellen kellojaan pitkin katuja, mutta ei edes ainoatakaan kelloa hän saanut myydyksi: hän kärsi kurjaa puutetta ja kiitti onneansa, kun hän vihdoin viimeinkin sai työtä, mutta minkämoista! Neljätoista päivää perätysten hän sai Kreikan sinitaivaan alla sutimaalarina sivellä erään kasvitarhan säleaitaa viheriäiseksi, ihan vastapäätä Akropolista".

"Mikä se Akropolis on?" kysyi Bertha.

"Selittäkää te se hänelle, herra Storr", sanoi tohtori.

Taitelia kuvaili kerkeimmiten ja harvoin tämän Athenan linnan entistä kauneutta ynnä sen niukkoja jälkijäännöksiä; hän lupasi toiste tullessaan tuoda kuvan muassaan, ja sitte hän pyysi jatkamaan kertomista.

"Ei ole suurta enää kerrottavana", sanoi tohtori. "Pilgrim sai töin tuskin kellonsa myydyksi siihen hintaan, ettei hän tullut meidän takauksellemme rasitukseksi. Sen lisäksi hän tarvitsi koko joukon rohkeutta, palataksensa takasin vanhoille oloille vielä köyhempänä ja pilkattavaksi; mutta juuri sentähden, että hän innokkaalla taideaistillansa perin pohjin halveksii rahan-rähjäystä — tätä sanaa hän mielellään käyttää — osoittikin hän olevansa suora ja teeskentelemätön ja teki pilkkaa pilkasta. Palattuansa kotiseudulle hän ensiksi tietysti meni Morgenhaldeen. Täällä paraikaa seisottiin kädet ristissä ja luettiin päivällisaterialle, kun nuori Lents äkkiä kiljahti niin, että äitinsä sittemmin usein sanoi, että hän kuolisi, jos vielä kerran semmoista kuulisi. Molemmat ystävät nyt syleilivät. Pilgrim kumminkin pikaa reipastui ja sanoi täällä kotona kohtaavansa korkeimman onnen, kun tuli valmiille pöydälle, eikä kukaan mailmassa hänelle parempaa soisi, kuin vanhemmat ja heidän poikansa Morgenhaldessa. Vanha Lents tahtoi ottaa Pilgrimin huoneesensa ja ruokaansa, mutta tämäpä kielsi pois kiveen kovaan; hän kiivoittelee tavattomasti itsenäisyyttään ja tahtoo olla mies omasta kohden. Hän laittoi itsellensä tässä naapurissa nätin verstaan Don Bastianin talossa. Ensimmältä näki hän suurta vaivaa saadaksensa uudenmoisia kellontauluja kauppaan — hän osaa panna monenlaisia väriä, mutta hänen piirustustaitonsa on sangen vaillinainen —, vaan siinä kohden hän on varsinkin erehtynyt, kun on tahtonut muuttaa meidän schwarzwaldilaisen kellon-taulumme perusmuodon, joka on neliskulmainen ja ylipuolelta kaareva. Kun hän nyt huomasi, ettei hän saanut uudistuksiaan käymään, rupesi hän tilausta vastaan tekemään tavalliseen vanhaan malliin, ja onhan siinä kaunista ja hyvää tehtävää. Asian laita on, nähkää, se, että eri maissa on ihan eri mieliä kellontaulujen suhteen: Franskan maalla on heleänkirjavat värit mieleen ja taulu on täyteen maalattu, mutta pohjois Saksassa, Skandinaviassa ja Englannissa halutaan enemmän aivan yksinkertaisia viivoja, jotain rakennustaiteellista, niinkuin päätyjä, pylväitä taikka korkeintansa, muutamia kukkakiehkuroita; ne kellontaulut taas, joihin on lammaslaumoja ja lampurin asuntoja maalattuna, ovat Voralbergilaisien mieleen. Itämaihin ei tarvitse ollenkaan lähettääkään kelloja, joitten numerotaululla on ihmisten kuvia, siinä ei saa olla muuta kuin turkkilaisia numeron merkkiä, ja vasta viime aikoihin on roomalaisia numeroitakin siellä suosimaan ruvettu. Amerikassa ei ole värikoristuksesta mitään, siellä on seinäkellot kuin kirstuja, enemmän tai vähemmän varustetut veistokoristuksilla, koska täällä luodit pannaan kellovärkin sivustalla juoksemaan monikiekkoisilla kinungilla. Näitä kelloja sanotaankin vaan amerikalaisiksi. Unkarissa ja Venäjällä on hedelmän kuvat ja maisemat mieluisia. Kaikki, jota taide pitää kauniina, ei käy aina kaupassa: päin vastoin on liikamainen koristelu usein mieluisinta. Jos joskus tahtoisitte tuota koittaa meikäläisten kellojen kaunistukseksi, taitaa Pilgrim siinä olla teille suureksi avuksi, ja te puolestanne kentiesi saatatte kohottaa hänen siipiään korkeampaan lentoon, vaikka hän tuskin sitä tarvinnee, koska hän onnea saavuttamatta tietää olla onnellinen, jota harvat osaavat".

"Minä pyytäisin teitä hyväksi tekemään minua hänen tuttavaksensa".

"Kyllä vallan; saatatte käydä kansani huomenna; kuulittehan, että hän pyysi minua tulemaan. Mutta tulkaa hyvin aikasin, niin saatamme samassa kävellä vuorien poikki; minä taidan teille näyttää kauniita paikkoja ja vilpittömiä ihmisiä".

Taitelia jätti hellästi hyvästi, ja tohtori meni omaisineen sisään.

Kuu paistoi kirkkaana taivaalla, kukkaiset lemusivat itseksensä yöllä, tähdet tuikkivat niille; hiljaisuus oli yltä ympäri, mutta tuolla, täällä, kun huoneen ohitse kulki, kuuli kellon lyövän napsuttavan.

KUUDES LUKU.

Mailma alkaa ikääntymään.

"Hyvää huomenta Lents! Sinä olet makoisasti maannut. Sinä olet sentään vielä kuin lapsi: sekin makaa hyvin, kun ensin on tarpeeksensa itkenyt". Näin kuului Fallerin jyreä baasiääni aamulla, ja Lents sanoi: "veli kulta, se on uutta surkeutta vaan kun herää, taas uudestaan herää ja muistaa, mitä eilispäivänä on tapahtunut. Mutta minun täytyy rohkaista mieltäni. Minä otan nyt oitis ja kirjoitan takauksen sinulle. Mene sillä sitte kylätuomarille, ennenkun hän ajaa pois ja sanoo hänelle terveisiä minulta. Nyt ikään johtuu mieleeni, että minä näin hänestä untakin. Jos sopii, mene Pilgrimin luo ja sano hänelle, että minä odotan häntä kotona. Toivotan sinulle onnea, kun pääset omiin huoneisin. Minullekin tuntuu hauskalta, että sinulla nyt on oma suojus".

Faller meni takuukirjeellä laksoon, ja Lents istui työllensä, mutta sitä ennen hän veti ylös yhden pelikelloista ja pani sen soittamaan koraalia. Hän nyykytti päätänsä monta kertaa viilatessaan yhtä ratasta: soitto käy hyvin, sehän olikin äidin mieluisin virsi, ajatteli hän itsekseen. Tämä suuri pelikello kauniisti vuolitussa pähkinäpuisessa kaapissaan, joka oli yhtä iso kuin kohtalainen vaatekaappi, oli saanut nimekseen "Taikahuilu" siitä syystä, että samanimisen operan ouvertyri oli paras kappale kuudesta, joita kello kaikkiastaan soitti. Se oli jo myyty eräälle teeravintolalle Odessassa. Toinen pienempi pelikello seisoi tän suuremman vieressä ja kolmatta pelivärkkiä Lents paraikaa valmisti. Hän teki lakkaamatta työtä päivälliseen saakka. Hänen oli nyt hyvin nälkä. Mutta kun hänen nyt piti ypi yksistään istuman päivällispöytään, oli hänen mielestään koko ruokahalunsa kadonnut.

Hän käski vanhaa palveluspiikaa istumaan kanssansa rualle niinkuin äitinsä eläessäkin. Piika kainosteli ja ujosteli kovasti näin kahdakesken nuoren miehen kanssa. Mutta viimein hän kuitenkin oli taipuvainen istumaan, ja kohta kun soppa oli syöty, hän jo sanoi: "oikeastaan sinun ei ollenkaan pitäisi naiman".

"Kuka on sanonut sitte, että minä aivon naida?"

"Minä tarkoitan vaan sitä, että jos naisit, sinun pitäisi naida voudin Katriinan, hän kun on kasvanut kelpo perheessä ja pitää sinua niin kunniassa, ettei hänen mielestään ole toista sinun vertaistasi. Semmoinen vaimo vasta olisi oikea. Mutta se olisi kauheaa, jos saisit semmoisen, joka panisi sinua kenkiänsä siivoomaan. Tytöt tähän aikaan ovat … niin käypämäisiä eivätkä tahtoisi muuta kuin koreilla ja levitellä liepeitään".

"Minun ei tee mieleni naimisiin, vähintänsä nyt".

"Siinä teetkin oikein. Ei se ole tarpeellista. Paremmin et voi tehdä, usko minua. Ja minä kyllä tiedän, kuinka sinä vanhastaan olet tottunut, ja kyllä minä laitan ja toimitan kaikki sinulle niin, että luulisit äitisi vielä olevan elossa. Eikös ole totta, että pavut maistuivat hyvältä? Minä olen äidiltäsi oppinut laittamaan papuruokaa näin, ihan näin. Hän ymmärsi kaikki, suurimmasta pienimpään. Saatpas nähdä, että tulet olemaan tytyväinen, jos me olemme kahden kahtuustamme"

"Niin Maisu", sanoi Lents, "mutta minä en usko, että sillensä jää".

"Vai niin? Joko sinulla on joku kultaluiru silmässä? Kuuleppa vaan! Kukapahan luulisi Lentsin päässä pyörivän muuta kuin kellonsa ja äiti-vainajansa! Jos nyt vaan tuo joku olisi kelpo sukua. Niinkuin minä sanoin, tuosta voudin Katriinasta tulisi kelpo vaimo sekä sunnuntaiksi että arkipäiviksi, hän se osaa askaroita kotona ja pellolla, hän taitaa kehrätä, — sanotaan, että hän kehräisi vaikka oljet katostakin alas. Kaikki sanansa hän vahvistaa sinun kauttasi, ja kaikki, mitä sinä teet, ja kaikki, mitä sinä sanot, on hänestä kuin uskonkappale. Alinomaa hän sanoo: Lentsistä ei tule muuta kuin hyvää, vaikka päältä nähden näyttäisikin toiselta, niinkuin työntekosi eilen. Ja sen lisäksi hänellä on tavaraakin kelpo lailla ja vielä hän saa periä äitinsäkin, ja sitte kyllä kerran kelpaa lastansa varustaa, ja lapsi hyvin henkeänsä elättää".

"Maisu, eihän nyt ole naimisesta ollenkaan ollut kysymystäkään. Kukatiesi minä — vaikken vielä oikein tiedä, kuinka se kävisi päinsä — kukatiesi minä myyn taikka annan arennille kaikki, mitä minulla on, ja lähden vastakin vieraille maille".

Maisu katseli nolotti Lentsiä eikä enää saattanut lusikkaa talrikilta suuhunsa. Lents jatkoi: "Kyllä minä sentään sinusta, Maisu, pidän murheen, ett'ei sinun tarvitse puutetta nähdä; mutta minä ajattelen niin, etten minä vielä ole ollut missään ulkona mailmassa, ja minun pitäisi joskus mennä mailmaa katsomaan ja kokemaan, ja kentiesi minä kartuttaisin taitoani, ja eipä tiedä vaikka — — —"

"Minä en siihen sano mitään", sanoi Maisu, "minä olen tyhmä, yksinkertainen ihminen, vaikka meitä Knuslingenilaisia muutoin ei tyhminä pidetä. Mitä minä paljon tiedän mailmasta! Mutta tiedän minä sentään sen verran, etten minä turhaan ole mailmassa kahtakymmentä seitsemää vuotta palvellut. Minä tulin tähän taloon, kun sinä olit neljän vanha, ja sinä olit nuorin lapsi ja talon silmäkultakin. Entäs sinun veljesi ja sisaresi, jotka ovat kätketyt maan poveen — mutta kas nyt, siitä minun ei pitänytkään puhumani sinulle. Minä olen ollut kaksikymmentä seitsemän vuotta äitisi luona. Minä en taida sanoa olevani niin ymmärtäväinen, kuin hän; sitä saa hakea likeltä ja kaukaa, jotta saattaisi sanoa samaa. Semmoista ei koskaan löydy, niin kauan kuin mailma seisoo. Mutta minä kumminkin tiedän sanoa hänestä paljon. Kuinka monesti hän on minulle sanonut: Maisu, sanoi hän, noita ihmisiäkös karkaa ulos mailmaan, ikäänkuin tuolla kauempana, tuolla Rheinin, taikka valtameren toisella puolen onni itse juoksentelisi pitkin katuja huutamassa: hei, hyvää huomenta Hannu ja Mikko ja Risto, oikein hauskaa minusta, että tulet; näin se vaan huutaisi Hannulle ja Mikolle ja Ristolle. Maisu, sanoi äitisi, se jok'ei kotona saa mitään toimeen, se ei saa muuallakaan, ja kaikissa mailman äärissä, tultakoon mihin hyvänsä, on myös ihmisiä entiseltä, ja vaikka siellä sataisi kultaakin, ne kyllä olisivat nopsat noukkimaan, odottamatta siksi, kuin muukalaiset tulisivat sitä korjaamaan. Ja mitähän onnea tässä maailmassa löytää sitte? Tuskin saa enempää kuin syödyksi, juoduksi ja maatuksi. Maisu, niin hän sanoi, minun Lentsinikin — anna minulle anteeksi, sinun äitisi se oli, joka niin sanoi, minä en sano sitä itsestäni — minun Lentsinikin päässä hehkuu nuo vaelluksen hullutukset, mutta missä hän paremman kodon löytää? Eikä hänestä ole hurjassa mailmassa mihinkään. Mailman oloissa täytyy olla semmoinen veijari, kuin Petrovitsch, yhtä hävytön, itara, ahne, armoton ihminen, mutta näitä sanoja minä, totta puhuen, en pane vainajan suuhun, hän ei puhunut pahaa yhdestäkään ihmisestä; vaan ne sanat olivat omasta päästäni ja minä olen ne lausunut ja minun suustani ne ovat tulleet maalle, eikä hänen, vainajan. Mutta nämä sanat hän pani sydämmeeni: näetkös Maisu, jos minun Lentsini joutuisi ulos mailmaan, hän antaisi ainoan paidan yltänsä, nähdessään kerjäläisen, hän kun on niin sääliväinen luonteeltaan, ja kuka hyvänsä, joka vaan tahtoo, saa hänen petetyksi. Maisu, sanoi vainaja, kun minua ei enää ole maailmassa ja hän taas saa vaellushalun, sitte Maisu, niin hän juuri sanoi, käy kiinni hänen takkinsa liepeisin, äläkä laske häntä menemään; mutta sitä, Herran tähden, sitä minä en tee, kuinka minä sen saisin tehtyä? Minä kuitenkin uskallan puhua siitä sinulle, sillä vainaja on sen teroittanut mieleeni. Katsopa ympärillesi vähän vaan: tässä on sinulla huoneet täydessä kunnossa ja ruoka suruti suussa, sinua kunnioitetaan, kaikki sinusta pitävät, ja jos menet vieraille maille, ei sinua tunne kukaan. Kukapa siellä taitaisi sanoa: se on Lents Morgenhaldesta? Ja sitte aina kun sinulla ei ole yösijaa, vaan täytyy ollasi yötä metsässä, kuinka monesti sinä ajattelet: voi hyvä Jumala! minulla on sentään ollut omat huoneet ja seitsemän tehtyä siaa, ja astioita tarpeeksi, ja lekkerillinen viiniä kellarissa… Enkömä mene tuomaan sinulle lasin viiniä? Maltappas, minä tuon! Alakuloisena pitää juoman viiniä. Monta tuhannen kertaa on äitisikin sanonut: se ilahduttaa sydäntä ja panee ajatukset toisaalle".

Tuota pikaa Maisu riensi ovesta ulos kellariin ja pian hän sieltä toi mitallisen viiniä. Hänen täytyi tuoda itsellensäkin lasin, muutoin ei Lentsikään olisi maistanut. Hän kaasi Maisun lasiin ja kilahti hänen kanssaan, ja Maisu vaan kasteli kainosti huuliaan, mutta vei kuitenkin mennessään lasinsa muassaan kyökkiin.

Lents teki taas ahkerasti työtä, siksi kun ehtoo tuli. Mikä lienee ollut syynä, vai viinikö sen teki, että hän oli levoton työssään ja vähältä piti, ettei hän monta kertaa korjannut työkalujaan pois ja mennyt ulos johonkin vieraisin. Mutta taas hän ajatteli toisin, ettei hän saisikaan mennä mihinkään; varmaankin tänään tulisi hyviä ystäviä häntä yksinäisyydessään lohduttamaan, ja heidän piti tapaaman hänet kotona. Mutta kukaan muu ei tullut, paitsi Pröbler. Hän piti Lentsistä paljon sen vuoksi, että Lents oli yksi niistä harvoista, joka ei tehnyt hänestä pilkkaa eikä ilkkunut, jos hän ei päässyt niin pitkälle, että olisi myynyt edes yhden taideteoksistansa eikä aina pantannut niitä niin isoksi ajaksi, ettei hän enää saanut niitä lunastaa, ja semmoinen puhe kävi, että Leijonan isäntä, joka pakkaajana — niinkuin varsinaisia kauppa-asiamiehiä ja tukkukauppiaita täällä kutsutaan — teki oikein "krossissa", sai kauniin rahavoiton Pröbleristä, joka sanottiin panttaavan mestariteoksensa hänelle.

Lents kuunteli ainiaan ja aivan tarkoin ja totisena vanhan Pröblerin puheita, kun hän jutteli paljon taitavansa ja kyllä osaavansa laittaa perpetuum mobile -koneenkin [ Perpetuum mobile ylimalkaan on kone, joka lakkaamatta käy, mutta erittäin se tietää jonkunlaista monin kerroin harkittua tehokonetta, jolla itsessään ja itsestään on käymävoimansa ja siis kuluttamatta mitään muuta käyttövoimaa jaksaa vielä toisiakin koneita käyttää. Semmoinen tehokone on yksinkertaisimmankin koneelliskäsitteen mukaan mahdoton. Suom. muist.]; häneltä ei puuttuisi tuohon muuta, kuin nuo neljäkymmentä kaksi timanttia, joitten päällä koko värkki välttämättömästi olisi käytettävä. Tästä hyvästä Pröblerikin kernaasti oli auttanut Lentsiä, hänen puuhatessaan tuota mallikellon, jota koko seudun työkansan tulisi noudattaa, ja Lents kertoikin suoraan ja kaikkein kuullen, että Pröbler sitä paitsi oli tehnyt toisenkin hyvän asian siinä, että hän tyrkytti mallikelloa valmistettavaksi viittä eri suuruutta.

Tänäpänä Pröbler ei kuitenkaan tullut minkään uuden keksinnön vuoksi, eikä liioin perpetuum mobile -koneen tähden, päinvastoin hän tarjosi — sitte kun hän ensiksi oli ottanut tuon välttämättömän nuuskapriisin — itsensä Lentsille puhemieheksi, jos niin, että hän aikoi mennä naimisiin. Hän esitteli koko sarjan tyttöjä naima-iässä, joitten joukossa oli tohtorinkin tyttäret, ja puheensa hän lopetti näin: "kaikki ovet avataan sinulle leveilleen, ja sinä olet tervetullut joka taloon, mutta sinä olet liian ujo. Sano minulle vaan suoraan, ketä sinä mielit, ja minä laitan niin, että sinua tullaan puolitiessä vastaan ottamaan".

Lents vastasi tuskin mitään, ja Pröbler meni tiehensä. Kappaleen aikaa Lents kuitenkin mietiskeli sitä, että hän voisi saada yhden tohtorinkin tyttäristä! Siinä nyt oli kolme aimollista sydänkäpyä. Vanhimman muoto oli jotain tarkkaa ja melkein äidillistä huolta täynnä, ja toinen vuorossa taisi niin erinomaisesti soittaa klaveria ja laulaa. Kuinka usein Lents oli seisonut akkunan alla ja kuulellut häntä! Soitto ja musiki oikeastaan olikin hänen ainoa intohimonsa, ja musikia hän oikein kaipasi, kuin janoova lähteen silmää. Kuinkahan olisi, jos hän saisi vaimon, joka hyvin osaisi klaveria soittaa? Hän se ensin soittaisi kaikki ne säveleet, joita oli kelloihin pantava, ja siitä sitte kelloihinkin tulisi ihan toisenlainen sointo. Mutta ei sentään, et sinä niin suuresta suvusta mene naimaan, eikä se, joka hyvin klaveria soittaa, ei se osaa askaroita talossa, pellolla ja navetassa, niinkuin kellosepän-aviovaimon asia on. Sitte tulee vielä lisäksi se, että sinulla on kyllä miettimisaikaa.

Kun rupesi hämyttämään, puki Lents päällensä ja meni laksoon.

Pröbler oli sanonut: sinä olet tervetullut joka taloon. Niinkö, joka taloon? Se on paljon se, juuri yhtä paljon, kuin ei mitään. Jos sinä tulet johonkuhun huoneesen, eikä sisällä olevat hervahda paikaltaan, niin sinä olet omaa väkeä, eikä yksikään silmä, ei sävyt kysy: mistäs tulet? Mitä nyt haluaisit? Kuinka laita on? Jos taas et ole omaa väkeä, sinulla ei myöskään ole siellä omaa kotoa.

Lents ajatuksissaan tuli ja meni talosta taloon, kävellen koko kylää ylös alas, ja joka paikassa hänelle kättä lyötiin ilomielin, mutta ei yhdessäkään hän tuntenut olevansa oikein kuin kotona. Mutta sentään, sentäänkin hänellä on yksi ystävä, jonka luona hän on kuin kotona, ihan juuri kuin omissa huoneissaan. Kylttimaalari Pilgrim, sehän olisi eilenkin seurannut häntä maahanpaniaisista kotiin, mutta kun setä Petrovitsch meni mukaan, ei Pilgrim seurannutkaan, vaan jäi, sillä Petrovitsch pitää Pilgrimiä halpana miehenä, sentähden että hän on köyhä saakeli, ja Pilgrim taas pitää Petrovitschiä halpana, sentähden että hän on rikas saakeli. Siis Pilgrimille nyt menet.

Pilgrim asui kappaleen matkaa laksoa alaspäin Don Bastianilla, — siksi Pilgrim isäntäänsä kutsui. Se mies oli aikanaan ollut kellojen kauppias, joka oltuansa kaksitoista vuotta Spaniassa, oli koonnut siellä melkoisen omaisuuden. Tultuaan kotomaille takasin, osti hän talonpoikaistilan ja käveli talonpoikaisissa vaatteissa, eikä hänellä olostansa Spaniassa ollut muuta muistoa kuin rahansa ja pari spanialaista sanaa, joita hän ajoittaisin mielellään käytti, varsinkin sydänsuvella, kun mailman matkusteliat kaikilta tahoin palasivat kotiin.

SEITSEMÄS LUKU.

Ravintolan tytär pitää emännyyttä.

Leijonon ravintolan suuressa pitohuoneessa istui yksinään nuori mies hyvin valmistetussa pöydässä ja söi niin hyvällä ruokahalulla kuin pulskan nuoren miehen kahdella kymmenellä iällään tulee, sitte kun koko päivän on kävellyt vuorilla ja laksoissa. Monta kertaa hän vaan katseli kuin unen alta noita erinomaisen raskaita hopeisia pöytäkaluja. Ne ovat kätköjä vanhoilta ajoilta, jolloinka kaikkea koron kasvavaa ei pidetty kulutettavana. Nyt nuori mies — se ei ole kukaan muu kuin Taitelia, jonka parissa eilen istuimme tohtorin luona — sytyttää sikaarinsa ja suorii pienellä taskuharjalla tuuheaa, hallavaa partaansa; hänen kasvonsa ovat ylevät, korkea otsa juoksee kaareen ruskean tukan alta, ja hänen siniset silmänsä, hiukkasen syvällä, puhuvat sulaa hellyyttä; posket ovat pyöreät ja verevät.

Vilpoinen ehtootuuli huokuu avatun akkunan kautta ja vetää nopiasti muassaan tupakin haituvat ilmaan.

"Vai jo maakan poltatte, Herra Kurt? Ette siis enempää syökään?" sanoi sisään astuva tyttö erinomaisen siistissä vaatteissa ja valkoinen esiliina rinnustimineen edessä; hänen ruumiin vartensa oli hoikka, noria ja liukkaasti notkistuva; hänen soikeat ja samassa täysiposkiset kasvonsa olivat heleänverevät, joista ruskeat vuohen silmät sukkelasti pilkkivät, ja hänen tummat hiuksensa, pantuna kolmeen vahvaan palmikkoon, oli kuin kruunu päässä.

Vikkelän-kielevä tyttö jatkoi: "Teidän täytyy nyt pitää hyvänänne. Emme enää uskoneet teidän näin myöhään syövän päivällistä",

"Kaikki oli hyvin laitettu. Tulkaa nyt vähäksi aikaa istumaan luonani, neiti kälyni".

"Kohta, jahka ma vaan olen nämä korjannut. Minä en saa istutuksi, niin kauan kuin kaikki on näin huiskin haiskin".

"Niin, teillä pitää kaikki oleman niin nättiä ja siivottua, kuin te itsekin olette".

"Kiitoksia paljon kohteliaisuudestanne. Se on hauskaa, ett'ette ole kaikkia hukannut tohtorilla".

"Tulkaa nyt pian vaan takasin, minulla on teille paljon kertomista".

Nuori mies taas yksinään hiukan aikaa, siksi kun ravintolan tytär tuli kutimillansa istumaan vastapäätä häntä ja sanoi: "No, kertokaa nyt sitte".

Nuori mies kertoi tänäpänä olleensa tohtorin seurassa yli vuorien ja laksojen, hänen matkallansa sairaita katsomassa, eikä hän taitanut tarpeeksi kiittää, kuinka paljon hän oli perehtynyt ihmisien elämään täällä. Ihmiset täälläpäin elivät, niinkuin tohtori oli sanonut, kahdesta asiasta: ahkeruudestaan ja hurskaudestaan, ja heidän hurskautensa ei ollut mitään ulkokultaisuutta. "Me olimme tänäpänä myös neljässä ravintolassa", sanoi hän; "muutoin, kun suvikin tulee päivällisaikana johonkuhun ravintolaan, niin tavallisesti tapaa jonkun häviölle joutuneen ihmisen, joka, ikään kuin tekisi loppuansa tuolla penkillä pöydän takana, silmät puoli ummessa ja laimistunut olut- taikka viinalasi vieressä, viheliäisenä katselee töllöttää sisään tulevia ja korskuu ja puoli selvästi jollain tapaa herjaa kaikkia ihmisiä. Sen olen muualla usein nähnyt, mutta täällä en missään".

"Niin", sanoi Anni, "meidän kylätuomarimme, tohtori, on ankara mies kaikkia juoppolalluja kohtaan, ja me puolestamme tässä talossa emme koskaan anna semmoiselle yhtään mitään".

Taitelia rupesi nyt, tosin jotenkin liikanaisesti, kuvailemaan tohtorin luontoa: kuinka hän, tuli mihin paikkaan hyvänsä, aina tuli kuin päiväpaiste, ja yksin köyhän mökkiinkin hänen avosydäminen luontonsa toi juurikuin jotakin ravintoa, ja tuo vakaa uskallus, joka oli hänen luonnossaan kuin joka sanassansakin, reipastutti joka miestä.

Tyttö, joka istui ja kuunteli, oli kuin hiukan hämillänsä tästä intoisesta kertomuksesta eikä hän muuta kuin pinnisti sukkavarrasta huuliensa välillä ja sanoi: "kyllähän se niin on, meidän tohtorimme on hyvin ihmiskerno".

"Hän on teidänkin ystävänne! hän on puhunut hyvää teistä".

"Vai niin? Onko hän tehnyt sen? Sitä hän rohkenee sanoa ulkona kävellessään, mutta kotona ei. Hänen viidet vaimoväkensä sitä ei kärsi. Mutta tätä minä en sentään sano vanhasta kylätuomarin leskestä, hän on herttaisen hyvänluontoinen, hän.

"Eiköstä ne toiset sitte ollenkaan? Muutoin minä olisin uskonut, että —"

"Minulla ei ole koko väkeä vastaan mitään. Minä en sano pahaa yhdestäkään ihmisestä. Minun ei, Jumalan kiitos, tarvitse hakea omaa kiitostani siitä, että laittaisin muita eli leikkelisin vieraan vuodasta hihnoja, niinkuin Lentsin leskellä oli sananpartena. [Saksalainen sanalasku, joka tietää samaa, kuin helppoa hyötymistä muitten kustannuksella. Suom. muist.] Ihmisiä käy meillä tuhansittain ulos ja sisään, jotka kaikilla kaduillakin taitavat kertoa, kummoinenka ma olen, ja yksi ravintola on kuin avonainen huone, jossa ei niinkuin muualla saa siivotuksi pariin päivään eikä rauhassa olluksi niin kauan kuin vieraita on, ja vielä sittenkin kestää semmoista roskailemista, että silmää päästä riitelee, ja kun tietää kohinan olevan ohitse, sopii taas laulaa hyryellä taikka hauskuudeksensa ottaa työn käteensä ja istua alallaan. Minä en sano kenestäkään mitään, tahtoisin vaan varoittaa sinua olemasta noin pintapuolinen — mutta suokaa anteeksi, että teitä sinuksi puhuttelen, kun te minun mielestäni olette kuin teidän veljenne, minun lankoni, ja siitä se sinutteleminen tulikin".

"Sitä vastaan minulla ei ole mitään sanomista; sinutellaan vaan toinen toistamme".

"Ei millään muotoa, ei. Jos vaan vielä niin tulee sanotuksi, minä en jää tähän istumaan. Missä se isä taas viipyy?" sanoi ravintolan tytär punehtuen.

"Niin, missä isä on sitte?"

"Asioimis-toimissaan; hän taitaa tuossa paikassa tullakin. Jospa hän kerrankin jättäisi koko asioitsemisensa! Minkätähden hänen tarvitseekaan noin reuhtoa? Mutta sitä ilman hän ei eläisikään ja hän sanoo usein: jos kauppatoimeni jättäisin, kohta paikalla kuolisinkin, mutta huolet ja valvomiset ja ajatukset ja puuhat, ne pitävät ihmisen terveenä. Ja se onkin totta, enkä minä voi ymmärtää, kuinka ihminen terveillä jäsenillä taitaa istua aamusta varhain klaveria soittamassa, taikka tyhjän vuoksi ja turhin päin rallattaa ympäri huoneessa; ei, vaan täysi työ ja nopsat kädet, se terveenä pitää. Tosi kyllä on, ettei se tee suurta, mitä me vaimoväki ansaitsemme, jos sen laskee rahassa, mutta maksaa sekin jotain, kun pitää ja hoitaa taloutta".

"Maksaa kaiketi", sanoi Taitelia, "ja täälläpäin ollaan merkillisen kestäviä työssä; useimmat kellosepät tekevät työtä neljätoista tuntia päivässä. Sitä ansaitsee korkeimmasti kiittää".

Tyttö katseli häntä hämmästynein silmin; mitähän hänellä aina oli tekemistä noiden yksinkertaisien kelloseppien kanssa? Eikö hän ymmärtänyt taikka eikö tahtonut ymmärtää, mitä tyttö puheellaan oli tarkoittanut?

Nyt oltiin molemmin ääneti, kunnes Taitelia taas kysyi: "Missä teidän äitinne on?"

"Hän on puutarhassa, palkoja noukkimassa, eikä hän sieltä malta erota. Tulkaa, käykäämme sinne hänen luoksensa".

"Ei, jääkäämme tänne. Mutta kuulkaa, neiti kälyni, saanenhan luvan siksi sanoa: eiköstä tohtorin vanhin tytär Amanda ole oiva, sievä tyttö?"

"Sekö? Miksikä hän ei olisi oiva? Hänellä on sen lisäksi ikääkin tarpeeksi, ja jos ei hän kaupungista hankkisi itsellensä niin näppärät liivit, suitsaisi nähdä hänen korkean selkänsä".

Ravintolan tytär puri huuliansa: tuohan oli sinulta tyhmästi sanottu; koska hän tutkii Amandasta, on hän mieltynyt Berthaan. Niin se onkin. Ajatuksiansa kooten lisäsi hän sentähden: "Mutta Bertha, se on lystikäs —"

"Niin oikein, hän on muhkea tyttö", keskeytti Taitelia, ja ravintolan tytöltä putosi varras pöydän alle, jonka vieras otti ylös. Nuorta miestä näytti myös harmittavan se, että hän oli niin ajattelemattomasti sanoa tokaissut; hän rupesi sentähden muuhun ja sanoi: "Eilen ehtoolla tohtori kertoi minulle paljon Pilgrimistä".

"Mitäpä hänestä juuri paljon on kertomista? Tohtori vaan osaa tehdä vaikka tikusta asian".

"Kuka se Petrovitsch sitte on? Te sanoitte minulle tietävänne hänestä yhtä ja toista".

"En enempää, kuin mitä joka mies tietää. Hän syö päivällistä meillä ja maksaa joka kerta päivällisensä. Hän on ykspäinen vanha karskuttaja, upporikas, mutta sydän kova kuin kivi. Hän on ollut monta monista vuotta vierailla mailla eikä sekaannu yhteenkään ihmiseen. Yksi ainoa asia häntä näkyy ilahuttavan, ja se on tuo kirsikkatuomilla istutettu käytävä, joka laksosta vie päin kaupunkia. Ennen siinä kasvoi turmeltuneita puita, mutta Petrovitsch —"

"Minkä tähden häntä sanotaan Petrovitschiksi?"

"Hänen nimensä on oikeastaan Pietari, mutta koska hän on oleskellut tuolla etäällä, luullakseni Serbiassa, sanotaan häntä täällä Petrovitschiksi".

"Kertokaa vielä tuosta kirsipuu-käytävästä".

"Sen laita on niin, että Petrovitsch aina käveli veitsi kädessä ja leikkeli tien varrella olevista puista liikavesoja pois, ja tämän tähden teitten vartia kerran haastoi hänet puitten pilauksesta, ja sitte hän omalla kustannuksellansa istutti ihan uuden kirsipuu-käytävän, ja kuusi vuotta peräkanaa hän jo on antanut noukkia marjat niistä raakiloina, ettei varkaat puita turmelisi, ja ne ovatkin kauniiksi kasvaneet. Mutta ihmisiin hän ei ollenkaan sekaannu. Katsokaa tuossa menee hänen ainoa veljensä poika Lents Morgenhaldesta, joka ei taida kehua, että hän sedältään olisi saanut sen verran kuin silmään pistäisi".

"Vai niin, tuoko se Lents on? Soma mies, hienot kasvot, semmoisen olen ajatellut hänen olevankin. Käykö hän aina noin kumarruksissa?"

"Ei aina, mutta nyt hän käy, kun suree äitiänsä. Hän on hyväluontoinen ihminen, kentiesi kuitenkin liiaksi pehmoinen mies. Noin kun hän tuonnepäin menee, tiedän, että kaksi silmää eräästä huoneesta häntä intonaisesti noudattaa ja mielellänsä viittaisivat sisään, ja ne silmät ovat Berthan".

"Vai niin? Onko heidän välillänsä mitään?" kysyi Taitelia, ja hänen valkoinen otsansa punehtui.

"Ei, enhän minä sitä ole sanonutkaan. Hän kaiketi ottaisi hänen mielellänsä mieheksi, koska Lentsillä on hyvin varaa, vaan hänellä ei ole muuta kuin kaunis olkihattu ja rikkiömet sukat".

Ravintolan tytär eli, niinkuin hänen oikea nimensä oli, Leijonan-Anni ilakoitsi itsekseen: kas niin, nythän kumminkin teidän soppanne on katkera. Tämä ajatus pani hänen oman harminsa lauhtumaan.

Taitelia sanoi, että hänen teki mielensä vieläkin mennä tuulehtumaan.

"Mihin sitte?"

"Tuonne ylöspäin, Spannrentea päin".

"Siellä on kaunista, mutta jyrkkää kuin katon harjalla".

Taitelia meni menojaan. Anni kiiruhti vuoripuistoon huoneen taustalla ja katseli sieltä hänen peräänsä. Hän meni todella kappaleen matkaa vuorta ylöspäin, mutta pian hän kääntyi ja meni nopeilla askeleilla laksoon, tohtorin taloa päin.

"Mene hiiteen", sanoi hän itsekseen, "minulta sinä et enää saa hyvää sanaa".

KAHDEKSAS LUKU.

Vainaja ilmestyy ja toinen äiti haastaa.

Kun Lents tuli vuoriniittyä ylöspäin, huusi Don Bastianin emäntä hänelle: "ei hän ole kotona; hän on arvattavasti mennyt teille. Eikö hän tullut tiellä vastaan?"

"Ei. Onko hänen kamarinsa auki?"

"On".

"Minä menen sinne vähäksi aikaa".

Lents meni tuttuun tupaan. Kun hän avasi oven, oli hän permannolle putoomaisillaan. Hänen äitinsä seisoi tuossa ja hymyili hänelle. Mutta pian hän malttoi mielensä ja kiitti sydämessään ystäväänsä, joka oli taululle pannut nuo armaat, hyvät, hellät kasvot, ennenkun ne muistosta haihtuisivat. Tuommoisilla, ihan tuommoisilla silmillä on hän katsellut! Pilgrim on minun hyvä ystäväni ja on sinä aina pysyvä. Kun hän ei ole taitanut olla luonani, on hän sillä välin ollut hyväntekiäni. Mikä parahinta olla taitaa sinä minulle tehnyt olet.

Kauan ja lakkaamatta Lents katseli näitä rakkaita kasvoja. Hänen silmänsä vuotivat kyyneliä, mutta yhä vaan hän kuvaa katseli. Niin kauan kuin silmäni auki pysyy, saan nyt sinun nähdäkin, mutta kuulla — jos ma vaan saisin sinua kuullakin. Oi, joska saisi edesmenneen äänenkin ilmestyneeksi!… Tuskin hän taisi kamarista erota. Hänestä oli niin ihmeellistä, että äiti tulisi jäämään yksistänsä katselemaan katselemistansa eikä kukaan katselisi häntä…

Vasta kun yö joutui eikä enää mitään voinut nähdä, hän meni pois, ja tiellä hän sanoi itseksensä: no, nyt on aika antaa surun lentää. Itsekseni tahdon olla se, kuin tiedän olevani, mutta mailma ei saa minusta sanoa muuta, kuin että olen mies. — Tohtorin talon kohdalle tultuaan, oli akkunat auki, ja sieltä kuului mies vahvalla bariton-äänellä laulavan vieraita lauluja. Tuo ääni ei ole tästä laksosta kotosin. Kukahan se mahtanee olla? Olkoon kuka hyvänsä, mutta ääni on kaunis.

Nyt kuului vieras sanovan: "Neiti Bertha, laulakaa nyt tekin minun kuullen".

"Ei, herra Storr, minä en saata nyt laulaa. Meidän täytyy kohdakkoin ruveta ehtoolliselle. Vasta sitte laulamme vielä yhdessä. Silmäilkää siliä välin näitä nuottia".

Tämä muistutus ehtoollisesta ynnä Lentsin äsköin tekemä päätös elää reippaasti näytti hänessä yhtäkkiä vaikuttaneen sekä nälkää että janoa, ja kohta paikalla hän teki riuskan päätöksen. Sinä menet Leijonaan, sanoi hän itsekseen, ja sitte hän vakavilla askeleilla ja pää suorana meni kylään.

"No, hyvää ehtoota, Lents, onhan se hauskaa, ettet sinä surussasi unohda hyviä ystäviä! Ei ole monta minuutia kun juuri pääsin sinusta puhumasta, ja jos sinä tänään olisit ollut täällä, olisit omin korvin kuullut koko päivän sinusta puhuttavan; kaikki ihmiset jotka ovat menneet ulos ja tulleet sisään, ovat sinusta puhuneet. Eikö ole oikea korva soinut? Niin, hyvä kyllä sinulle vielä mailmassa palkitaan, mitä äiti-vainaallesi olet ollut. Ja senkin sinä hyvin tiedät, että äiti-vainaasi ja minä olemme olleet parahimpia ystäviä, vaikka me, Herra nähköön, ainoastaan harvoin tapasimme toinen toisemme, kun äitisi ei ollut mielellänsä kotoa pois, enempää kuin minäkään — — — Eiköstä sinua haluttaisi juoda lasi vanhaa taikka tänvuotista viiniä? Juo sinä tänvuotista; se on aivan hyvää, eikä tuota silmään jyvää. Sinä näytät niin kuumettuneelta, sinua punottaa. Niin, niin, sehän on luonnollista siltä, joka on kadottanut semmoisen äidin. Minä en sano muuta, vaan…" Leijonan emäntä, se joka Lentsiä näin puhutteli, viittoi nyt kädellänsä, tahtoen täten sanon, ettei hän liikutuksesta saanut enempää puhutuksi.

Sitte hän jatkoi, laskiessaan pullon ja lasin pöydälle. "Mitäs me voimme sen tehdä? Me olemme kuolevaisia ihmisiä; sinun äitisi oli toista vuotta kahdeksallakymmenellä, siinähän jo on runsas vuosi liikenemäänkin, ja huomenna kentiesi minunkin täytyy mailmasta erota, niinkuin sinun äitisi. Jumalan avulla tulen jättämään jälkeeni minun lapsilleni myös hyvän nimenkin. Tosin kyllä äitisi vertaista ei voi olla. Mutta ethän pahaksune, jos uskallan antaa sinulle hyvän neuvon? Minä totta kyllä en sinulle soisi muuta kuin hyvää".

"Kyllä minä kuulen. Minä otan mielelläni hyviä neuvoja korviini".

"Minun oli mielessäni sanoa sitä vaan, kun sinulla on niin hellä luonto, ettes antaisi surun sinua voittaa. Eiköstä niin, ethän vaan suuttune minulle?"

"En suinkaan, en, kuinka minä siitä suuttuisin? Päin vastoin, nyt vasta huomaankin, kuinka monta hyvää ystävää äidilläni on ollut, ja kuinka minä niitä häneltä perin".

"Oi, jo maakan sinä niitä omasta kohdenkin ansaitset; sinähän olet niin —"

"No, Jumalan terveeksi, Lents!" kuului heleä nuori ääni äkkiä keskeyttävän Leijonan emäntää, ja uhka ympyriäinen käsi ojentui Lentsille, ja kasvot, joihin käsi kuului, olivat yhtä ympyriäiset. Se oli Leijonan Anni, joka tuli sisään kynttilä kädessä, ja siitä koko huone kohta valkeni, ja kääntyen äitinsä puoleen, sanoi hän: "Äiti, miksi ette ole antanut minulle sanaa siitä, että Lents oli täällä?"

Omituisesti naurahtaen vastasi äiti: "Minä mahtanen saada hämyssä puhella vaikkapa nuorenkin miehen kanssa, vaan sinä et sitä saane". Tämä leikkipuhe ei näkynyt ollenkaan olevan Lentsin mieleen, ja Anni lisäsi: "Oi hyvä Lents, sinä kaiketi näöstäni huomaat, kuinka minä eilen ja tänäpänä olen äitiäsi itkein surrut. Se tuntuu vielä polvissanikin. Semmoisten ihmisten ei pitäisi ollenkaan kuoleman, ja kun ajattelee, että kaikki se hyvä, jonka ovat aikaan saaneet, yhtäkkiä on kuin sitä ei olisikaan — siitähän voisi ajatella itsensä uuvuksiin. Minä kyllä käsitän, mitenkä sinun kotonasi nyt on laita. Sinä katselet joka nurkkaan, sinä odotat oven aukenevan; se ei voi olla mahdollista, että sinun olisi käynyt niin, ettei äitiä enää olisi olevassa; hänen täytyy tulla sisään. Oi hyvä Jumala! minun on täytynyt koko päivän ajatella näin: voi sentään sitä hyvää Lentsiä, jos minä vaan taitaisin hänelle huojennusta tehdä! Kuinka mielelläni minä tahtoisin huojentaa hiukankin vaan! Tänäpänä sinua odotettiin toden takaa tänne päivälliselle. Sinun setäsi sinua ensin odotti. Kun hänelle muutoin täytyy laittaa kaikki kellon lyömältä valmiiksi, hän tänäpänä sanoi: Anni, odotetaan hiukan, laske pois vähäksi aikaa; minun Lentsini kaiketikin tulee tänne, ei hän suinkaan jää yksistään siellä ylähällä kotona istuskelemaan. Sitte Pilgrim sanoi sinun tulevasi syömään hänen kanssaan; tiedäthän, että Pilgrim käy meillä rualla, hän on kuin oma veljeni. Siinä miehessä on sinulla ystävä, oi, oikea todellinen ystävä. Sitte piti sedällesi ypi yksistänsä katettaman hänen omalle pöydällensä ja minun täytyi istua hänen viereensä juttelemaan. Hän on leikkiä laskeva mies, mutta liukas kuin ilmetty piru itse. Nyt sinun pitää huomenna tuleman päivälliselle. Sanopas nyt mitä ruokaa sinä mielelläsi syöt?"

"Minulla ei ole oikeata ruokahalua lähes ollenkaan. Minun olisi mieluisinta jos saisin maata kahdeksan päivää perätysten, yhtäpäätä maata vaan, tietämättä mistään mitään".

"Kyllä siitä muutos tulee. — Malttakaa, minä tulen paikalla!" huusi Anni toista pöytää päin, johon äsköin oli istunut muutamia vuurmannia. Heille hän pian toi ruokaa ja juomaa ja asettui sitte jälleen Lentsin tuolin taa. Vastatessaan muille vieraille piti hän kättänsä tuolin selkälaudalla, ja Lentsistä tuntui niin kummalliselta kuin olisi sähkövoimaa juossut läpi koko ruumiin. Mutta nyt muitten syöminen muistutti hänelle omaa nälkäänsä ja kohta Anni nopiasti kuin leimaus meni kyökkiin, tuli takasin, levitti hienon valkoisen liinasen Lentsin eteen, pani ruat pöydälle ja asetti siihen pöytäkalut niin maukkaasti ja sanoi niin herttaisella äänellä: "Siunatkoon Jumala ruokasi!" että se oli oikein Lentsin mieleen.

Kyllä se niin on, ettei äkkiä löydä toista noin vikkerää ja nättiä tyttöä kuin Anni on. Paha vaan, että hän pitää koko mailmaa pilkkana: hän osaa vastata niin että sanat paukkuvat ja tietää panna puheen alkuun ja jatkoon, eikä se sitte kesken katkee.

Lents oli tyhjentänyt ensimmäisen viinilasin ja oli paikalla valmis tuomaan ja kaatamaan toista sisään.

"Ethän sinä polta, vai kuinka?"

"Minulla ei ole siihen pakkoa, mutta kyllä mä polttaa osaan".

"Oikein, minä menen ja tuon sinulle niitä sikaaria, joita isäni polttaa. Vieraille niitä ei tavallisesti anneta". Anni toi yhden sikarin, viritti kynttilästä paperin palaseen valkeeta ja piteli sitä Lentsille.

Sillä aikaa tuli Leijonan isäntä sisään. Se oli suuri, hartiokas ja varteva kunnianarvoinen katsella, melkein kuin pappismies, sillä hänen lumivalkeat hiuksensa olivat harvassa ja niitä peitti musta samettinen patalakki. Sen ohessa hänellä oli ympyriäiset hopesankaiset lasisilmät päässä, joita hän käytti lukiessansa, mutta enimmästi ne olivat otsalla, ja siltä näytti, kuin hänen vakava älynsä katselisi otsasta ulos, ja vakava mies hän olikin, melkein majesteetillisen vakava, ja erinomaisen älykkäänä hän pidettiin. Hän tosin hyvin harvoin sanoi mitään, mutta mahtaneehan semmoinen mies olla sangen älykäs, joka on hyötynyt niin, kuin Leijonan isäntä? Kasvonsa olivat punertavat ja nöyryyttävät, kuin sanottu. Ainoastansa hänen suunsa, joka eniten vääntyi kuin olisi hän jotain maukkaasti imenyt, se suu ei varsin ollut nöyryyttävää laatua. Hän oli totinen ja harvapuheinen ikäänkuin pakoittaisi hän vaitiolollaan vaimonsa ja osaksi tyttärensäkin puheliaisuutta tasapainoon. Kun hänen vaimonsa laski liikoja ja kaunisteli puhettansa ylen määrin, hän välisti pudisteli päätänsä, ikäänkuin tahtoisi hän sanoa: kunnon miehen ei tarvitse tuota tehdä. Leijonan isäntä olikin kunnon tunnettu mies, tunnettu likeltä ja kaukaa, sekä ensimmäisen luokan asioitsia, niin kutsuttu pakkaaja; hän näet osti kelloja kellosepiltä ja sitte myi hän niitä pitkin maata mailmaa.

"Hyvää ehtoota Lents", sanoi Leijonan isäntä leveällä äänellä, ikäänkuin siinä olisi koko pitkä puhe, ja kun Lents kunnioittaen nousi ylös, antoi hän hänelle kättä ja sanoi: "istu alallasi vaan äläkä huoli ollenkaan kursailla, kunhan olet ravintolassa". Sitte hän nyykytti päätään äänetönnä, jota tiesi samaa, kuin olisi hän sanonut: sinä pidät minua kunniassa, ja minun säälini sinua kohtaan on, tietkös, yhtä taattu, kuin kolmenkertainen pantti. Hän meni sitte pöydällensä ja rupesi sanomia lukemaan. Anni otti sukankutimensa ja tuli pitämään Lentsille seuraa sanoen kohteliaasti: "istun tähän sinun luvallasi". Hän haasteli paljon ja tottuneen tavalla; ja vaikea on sanoa, onko hänen luonnossaan enemmän sukkeluutta vai hyvyyttä. Hän on oikeastaan sukkela kuin hyväkin ja niin liipattu kuin olla taitaa. Kun Lents lopuksi maksoi, sanoi Anni: "Tietkös, se on minulle oikein vastahakoista, kun minun täytyy sinulta ottaa maksoa, olisi paljon hauskempaa, jos olisit ollut kestivieraana. Toivotan sinulle hyvää yötä ja ettes sydäntäsi surulla pakahduta. Minä soisin taitavani sinua auttaa. No, kun olin melkein unohtamaisillani: milloinka sinun suuri ja kaunis urkurakennuksesi, josta niin paljon puhutaan — sanotaanhan sen olevan kauniimman kaikista tällä seudulla tehdyistä — milloinka se viedään Venäjälle?"

"Minä odotan joka päivä sanaa, että sitä tullaan noutamaan".

"Saanko minä äitini kanssa tulla sinne kuulemaan ja katsomaan sitä?"

"Se olisi minun kunniakseni. Tule vaan, tule, koska vaan haluttaa?"

"Hyvää yötä nyt ja oikein makoista unta! Sano minulta terveisiä Maisullekin, ja jos hän jotain tarvitsee, tulkoon meille vaan".

"Kiitos kaunis! Kyllä sanon". — —

Lentsin taloon on neljännes-tunnin matkaa, hyvin runsaasti, ja jyrkkää vastamäkeä, mutta tänäpänä hän pikaa pääsi kotiin, eikä hän tiennyt, kuinka se kävi. Kun hän taas oli yksistänsä huoneessaan, tuli hän murheelliseksi. Hän katseli kauan ulos suviseen yöhön, ei hän tietänyt, mitä hän ajatteli. Mailman menoista täällä ei kuule, ei näe mitään, ainoastansa kaukana etäällä, tuonpuolisella vuorella seisoo yksinäinen huone, jossa kettinkiseppä asuu; nyt sieltä vilahtaa valkea, mutta katoo taas pian. Ne ihmiset, joitten sydäntä ei särje, saavat maatuksikin.

Sahamylly, joka ei ole kaukana kettinkisepän huoneesta, kuuluu yön hiljaisuudessa tuulenpuuskan tullessa nopiasti ratisevan. Tähdet tuikkivat kirkkaasti yli tumman vuorimetsän reunan; tuolla, jossa kuu on laskenut vuorimetsän taa, näkyy vielä sinertävän vaalea kehä, ja pienet pilvet taivaalla ovat vielä vienosti valaistut.

Lents kävi käsin polttavaan otsaansa ja tunsi suonensa lyövän. Koko mailma menee ympäri hänen silmässään. Sen vaikuttaa vissiinkin nuori viini. Sinä et ehtoisin saa viiniä juoda. Mutta Anni on kuitenkin sukkela ja herttainen tyttö. — Älä nyt sentään ole mikään narri, mitä sinä hänestä huolit? "Hyvää yötä nyt ja oikein makoista unta!" toisti hän itsekseen ja sai todellakin tällä kertaa nauttia vahvaa unta.

YHDEKSÄS LUKU.

Kahden ystävän keskustelua.

Kisälli ja oppipoika, jotka Lents oli käskenyt menemään maahanpaniais-kohinan ajaksi kotiin vanhempainsa luo, tekivät jo työtä verstaassa, kun Lents seuraavana aamuna heräsi. Tuota ei ennen ollut milloinkaan tapahtunut, että olisivat olleet työssä ennenkun mestari itse. Vieläpä aurinkokin jo oli korkealla taivaalla, kun Lents avasi akkunan, ja viisi tai kuusi kelloa, niin monta kuin huoneessa oli, löivät yhtaikaa seitsemän. Lentsistä oli kuin olisi hänen toivonsa saada maattua viikkokaudet käynyt toteen. Elisestä tähän päivään näytti viikkoja kuluneen, niin pitkä tämä väliaika oli hänen mielestänsä ollut, ja niin paljon oli tällä välin tapahtunut.

Maisu toi hänelle suuruksen, istui käskemättä hänen luoksensa ja kysyi: "Mitä minä sinulle tänäpänä laitan päivälliseksi?"

"Minulleko? Ei mitään ollenkaan, minä en tänäpänä kotona syökään. Laita sinä teille tavallista ruokaa, johon tottunut olet. Ajattelepas vaan, Maisu, tuo hyvä Pilgrim…"

"Niin Pilgrim oli eilen ehtoolla täällä", keskeytti Maisu, "ja odotti sinua ison aikaa".

"Vai niin? Ja minä kuin olin häntä hakemassa. Ajattelepas vaan, se hyvä mies on eilen, puhumatta kenellekään mitään, maalannut äitini kuvan. Sinä tulet ihmettelemään, kuinka ilmetyltä hän näyttää. Luulisi kuvan juuri rupeevan puhumaan".

"Minä kyllä tiesin, että kuva oli tekeillä; minun on täytynyt sinulta salaa hänelle jättää äitisi pyhähameen, punaiset liivit, hienolaskoksisen kaulurin, kaulahuivin ja myssyn; kranaattihelmet sinä olet pannut tuonne lukon taa yhdessä muitten kapineitten kanssa, joista minä en mitään tiedä. Mutta mitä se minuun tulee. Ei minun tarvitse kaikkea tietää. Mutta sen minä vaan tiedän, että jos jotain on pidettävä salassa, niin saa vaikka iskeä kaikki suoneni, enkä sittekään hiisku sanaakaan. Olenko minä henkeänikään vetänyt tästä Pilgrimin asiasta, josta kyllä tiesin? Olenko minä sanonut edes puolta sanaa, minkätähden hän ei ole ennen tänne tullut? Minulle sinä saat uskoa mitä hyvänsä".

Koska Lents kuitenkaan ei hänelle sen enempää sanonut, kysyi hän: "Mihinkä sinä sitte eilen menit? Missä sinä olet ollut koko eilisehtoon?"

Lents katseli häntä kummastellen eikä sanonut sanaakaan.

"Sinä olit setäsi Petrovitschin luona?" kysyi Maisu.

Lents pudisti kieltäen päätänsä, mutta ei sittenkään antanut muuta vastausta, ja Maisu päästi hänen ja itsensäkin tästä pulasta, kun sanoi: "Nyt minulla ei enää ole aikaa, minun täytyy mennä puistoon palkoja leikkaamaan päivälliseksi. Minä olen kutsunut tänne päivämiehen minua auttamaan, kun meidän täytyy tänäpänä mullata potaatimme. Onkosta tämä mielestäsi oikein tehty?"

"On kyllä, on; tee sinä vaan kuin tehtämän pitää."

Lentsikin nyt meni työhön, mutta hänen päänsä oli tänään kummallisen sekamainen. Hän erehtyi monta kertaa viilojen otossa, ja isävainajansa viilan, joka muutoin oli kuin jokin pyhä kalu, sen hän mielipahoillaan heitti syrjälle.

Taikahuilu rupesi soimaan. "Kuka on pannut värkin uudestaan käymään?" kysyi Lents äkisti ja ihmetellen.

"Minä", sanoi oppipoika. Lents ei tähän sanonut mitään.

"Jo on aikakin panna kaikki uudestaan käymään. Mailma ei seisahdu siitä, jos yksi ihmissydän on iäksi lakannut sykkimästä ja vaikka yksi murehtiva iki pitkiksi päiviksensä vapaaehtoisesti olisi liikkumatta paikaltaan". Lents jatkoi tyyneellä mielin työtänsä.

Kisälli kertoi sitte, että eräs nuori mestarin poika Triberg'istä oli palannut kotiin ulkomailta ja aikoi nyt asettaa oman pelikello-verstaan ja asettua tälle paikkakunnalle asumaan.

Sille miehelle, ajatteli Lents, sinuna sopisi myydä kaikki tyyni, ja sitte sinäkin saattaisit mennä katsomaan, miltä mailma oikein näyttää. Mutta tämä matkahalu juolahti hänen päähänsä ainoastaan kuin kaukainen muisto menneitten aikojen mieliteosta. Todenperäistä halua hänellä ei enää ollut, ja sekin seikka, että hänen setänsä oli pannut huhun hänen muuttamisestansa käymään ja täten tahtoi häntä siihen pakoittaa, sekin teki hänen vastahakoiseksi. Hän otti taas isä-vainajansa viilan käteensä ja katseli sitä hetken aikaa, ikäänkuin olisi tahtonut sanoa: Se mies, joka tätä viilaa on käyttänyt, on koko ikäpäivänsä — jos lukee pois jonkun pienen matka-ajan — pysynyt paikallansa ja ollut onnellinen; mutta sepä totta — hän menikin jo nuorena naimisiin, se oli toinen laita, se.

Lents lähetti tavallisesti oppipoikansa valajalle, joka asui vuorella, tuolla toisella puolen, mutta tänäpänä hän meni itse sinne. Palattuansa, istahti hän hiukan aikaa työllensä. Olihan vähän väärin, jos et menisi Pilgrimille. Päivän kuluttua puoliväliin, lähti hän vuorelta alas kylän läpi ja ketoa ylös Pilgrimin luo. Tämä hyvä toveri istui maalaustelineillään ja maalasi. Hän nousi ylös, kävi molemmin käsin pitkään, sileään, vaalean-punertavaan tukkaansa ja löi Lentsille kättä oikealla. Lents sanoi nyt kuinka odottamaton ilo oli hänellä kuvasta ollut ja kuinka uskollista ja sydämellistä tämä ystävän teko oli. "Mitä vielä", kielsi Pilgrim ja pisti molemmat kätensä väljin roimahousuihinsa, "mitä nyt vielä, itsellenihän minä täten hyvää teen. Tuskalliseksi käy minusta vuodet kadoksiin maalailla noita lemmityitä kyliä ja pispan-hiipan muotoisia kirkkotornia, joissa on niin suuri reikä, että numerotaulu siihen mahtuu, ja tuo niittomies viikatteineen seisoo siinä aina eikä pääse paikaltaan, ja vaimo lapsineen on tulemassa häntä vastaan eivätkä pääse koskaan perille, ja lapsi kurottaa käsiään, mutta ei tavoitakaan isäänsä ikinä. Ja tuo mies riivattu seisoo siinä aina selin päin, enkä minä häntä koskaan kasvoiltaan tunne. Mutta täytyy vaan sata sataa kertaa maalata noita myrkyn viheriäisiä kampsuja. Mailman meno on semmoista, että alinomaa halutaan yhtä ja samaa. Mielestäni minä taitaisin noita maalata vaikka silmät kiini, ja sentään minun täytyy uudestaan samaan työhön ryhtyä. Nyt minä olen tehnyt itselleni sen hyvän, että olen maalannut äitisi kuvan. Muutoin minä en enää ota maalatakseni mitään muotokuvia; täkäläisten kasvot eivät ole minun mieleeni enkä tahdo nousevalle polvelle tehdä sitä kiusaa, että heidän vielä lisäksi täytyisi noita maalauksiani katsella. Sinun sedälläsi on oikein, kun sanoo, ettei hän anna kuvaansa maalata. Kun eräs matkustaja kautta kulkeissaan otti siitä hänen kanssaan puheeksi, sanoi hän: ei, ei maar häntä; sittehän saisin vastedes nähdä kuvani jossakin ramupuodissa riippuvan Napoleonin ja vanhan Fritzin rinnalla. — Silläkös miehellä ajatuksia piisaa, kuin pyörää kiertäisi vaan".

"Mutta mitä sinulla on sedän kanssa tekemistä? Eikös ole niin, että olet maalannut äitini kuvan minua varten?"

"Jos vaan siitä huolit. Tule, aseta itsesi tähän näin. Minä olen vähimmin tytyväinen kuvan silmiin, niitä en tahdo saada luonnistumaan. Tohtori oli täällä tänään aikasin, ja hän sanoi samaa. Hänen oli määrä tuoda muassaan erään vieraankin, joka pystyy taideteoksiin, mutta hän nousi niin myöhään ylös. Sinulla on ihan äitisi silmät. Tule, aseta itsesi tähän, juuri tähän näin. Ole nyt alallasi, ajattele jotain hyvää minusta, eli ole kuin antaisit lahjan jollekulle. Se oli hyvä asia, että menit Falleria takaamaan. Ajattele sitä, niin saat äitisi silmät, jotka sydäntä lämmittävät. Hymyillä et saa. Ainoastaan tuo hyvä, tuo vilpitön katsanto, tuo … tuo … nyt, nyt on oikein. Älä räpäytä silmiäsi. — Mutta enhän minä saakaan maalattua, kun sinä itket!"

"Minun silmiäni vaan vetisteli hiukan", vakuutti Lents, "minun täytyi ajatella, että äitini silmät…"

"No hyvä, jätetään tällä erää sikseen. Minä jo tiedän. Lakatkaamme tykkänään. Sen lisäksi on pian päivällisaikakin. Sinä toki syöt päivällistä kanssani?"

"En; älä pahaksesi pane, minä syön päivällistä Petrovitschin kanssa".

"Minä en pahaksu mitään sinulta. Sano nyt, kuinka sinun muutoin on?"

Lents kertoi nyt, että hän puolittain oli päättänyt lähteä matkoille noin parin vuoden ajaksi, ja kehoitti ystäväänsä panemaan nuo entiset rauenneet tuumat toimeen ja lähtemään yhdessä hänen kanssaan. Kentiesi nyt saavuttaisivat sen onnen, kuin siihen aikaan toivoivat saavuttavansa.

"Älä tee sitä, älä lähde", väitti Pilgrim vastaan. "Näetkös Lents, sinä ja minä, me molemmat emme ole syntyneet pohatoiksi, ja niinhän se onkin oikein. Minun isäntäni Don Bastian, se oli oikea mailman mies, joka osasi koota rahaa; hän se on matkustanut puolen mailmaa eikä kuitenkaan tiedä mailmasta enempää kuin pässi. Mihinkä hän vaan tulee, missä ikinä hän kävelee ja seisoo, hän ei muuta kuin ajattelee: kuinkahan täällä saisi raha-äyrin kokoon? Miten saisi oikein säästetyksi ja peijatuksi? Ja sen hän ymmärtääkin pitkin koko mailmaa. Spanian talonpoika on yhtä tyhmän-sukkela kuin Saksankin, ja heidän pääriemunsa on riisua toinen toisiaan liiviin saakka. Kun minun Don Bastianini palasi kotiin, hänellä ei ollut muuta hyvää matkoiltaan kuin rahansa eikä muuta murhetta kuin mitenkä hän nuo rahat parahiten tallettaisi. Se, joka semmoinen on, saa jotain kokoonkin".

"No, entäs me sitte?"

"Se, jota huvittaa muukin kuin käypä raha, ei rahasta paljon piittaakaan. Näetkös minua; minulla ei ole muuta liikamaista helisevää kuin kitarrini, ja onhan sitä siinä. Minä olen näinä päivinä kerran kuulustanut nuorinta Don Bastiania Jumalan kymmenissä käskyissä, ja silloin sikisi sukkela ajatus aivoissani. Kuinka ensimmäinen käsky kuuluu? Ei sinun pidä muita Jumalia pitämäsi minun edessäni. — Siinä sanotaan paljon. Ei yhdelläkään ihmisellä saata olla useampaa kuin yksi ainoa Jumala. Sinulla ja minulla on iloa taiteestamme. Sinä olet onnellinen, kun olet saanut valmiiksi soittovärkin, jossa kaikki sointuu hyvin yhteen, ja niin minäkin kohdastani olen, vaikka usein käy minulle vastahakoiseksikin se, että minun täytyy maalata tuota iankaikkista pikku kylää iankaikkisine niittäjineen, vaimoineen ja lapsineen. Mutta kun työni on valmis, se ilahuttaa minua, ja sitä tehdessäni minä olen iloinen kuin lintu, kuin tuo peipponen, näetkö, joka istuu tuolla kirkonkatolla. Ja se, jolla on iloa työstänsä, se, jonka kaikki halu ja harrastus on työssänsä kiini, se ei myöskään sen lisäksi taida mieltänsä vaihettaa siihen, kuinka rikastuisi, kuinka keinottelisi ja mailmaa kavaluudella pettäisi. Se, jolla vaan on senkaltaista iloa, jota ei saa rahallakaan, mitä se huolii rahasta ja omaisuudesta? Minulla on iloa tarpeeksi, katsellessani kasvavia puita, kuinka auringon säteet leikkivät oksissa, kuinka ne heiluvat ja humisevat niin kotimaisesti ja hauskuttavasti. Tarvitseeko minun sen puolesta olla metsän omistaja? Ei sinun pidä muita Jumalia pitämäsi minun edessäni. Se on hyvä lause se. Tuo muu Jumala on paraasta päästä piru itse, sen saatat huomata omasta sedästäsi Petrovitschistä. Vielä olen löytänyt evankeliumissa toisenkin paikan, joka kuulluu oikein ja pitää yhtä: et sinä saata yhtaikaa palvella Jumalaa ja mammonaa".

"Muuta sinä luokseni asumaan", oli Lentsin ainoa vastaus ystävälle, "minä laitan sinulle yli-tuvan valmiiksi ja vielä kamarin sen viereen".

"Sinä tarkoitat hyvää, mutta hyvin se ei olisi. Lents, sinä olet ihmeteltävä. Sinä olet syntyäsi aviomies ja perheenisä. Sinun pitää naimasi, ja minä jo edeltäkättä olen iloissani siitä, kuinka ma sitte kerron sinun lapsillesi juttuja minun matkoiltani. Kun minä tulen vanhaksi enkä enää saa ansaittua mitään, sitte sinä saatat ottaa minut itse tähteni huoneesesi ja ruokkia minua kuolemaani asti. Mutta nyt, pidä nyt silmäsi auki. Heitä minä vaikka hiukan syrjällekin, minä en ole siitä minään, päin vastoin kehoitan sinua sitä tekemään, että setäsi Petrovitsch muistaisi sinua testamentissaan. Ei olisi hullumpaa, jos saisi periä. Minullakin kyllä on taipumusta perimään, niin suuri taipumus kuin olla taitaa, mutta, Jumala parantakoon, minulla on pelkkiä köyhiä sukulaisia, joiden ainoa rikkaus on lapsiparvet. Minä olen ainoa koko joukossa, jolta joskus on jotain perittävää. Olenhan minäkin tuommoinen perisetä, yhtä hyvä kuin Petrovitschkin".

Ystävä teki Lentsin iloiseksi, aivan niin kuin paraikaa ripeä päivänpaisteinen sade ulkona virvoitti luontoa. He odottivat, siksi kun sade lakkasi, ja nyt mentiin yhdessä ravintolaan; mutta jo ulkopuolella he erosivat, sillä Pilgrim sanoi, ettei hän Lentsin seurassa mene Petrovitschin näkyville. Ravintolan edustalla seisoi kyytirattaat ja Leijonan isäntä seurasi erästä nuorta miestä ulos, kurotti hänelle kaksi sormea hyvästijätöksi ja siirsi samassa lakkiansa hiukan takaraivolle.

Nuori mies sanoi vielä kerran jäähyväiset emännälle ja tyttärelle ja käski kyytimiestä ajamaan edellä ja odottamaan tohtorin talolla.

Kun hän kulki molempain ystäväin ohitse, tervehti hän heitä, nostaen lakkiansa.

"Tunnetko sinä tuota nuorta miestä?" kysyi Lents.

"En".

"Enkä minäkään", sanoi Lents. "Kummallista! Kuka se vieras on?" kysyi hän Leijonan isännältä.

"Se on minun vävyni veli".

"Ahaa!" kuiskasi Pilgrim hiljaa Lentsin korvaan, "minäkin muistan. Minä olen kuullut puhuttavan hänestä; hän on Annin kosia".

Lents rupesi ottamaan nopeita askeleita kuistia myöden ylös. Pilgrim ei ollenkaan huomannut, kuinka hänen kasvojaan vavahteli.

KYMMENES LUKU.

Petrovitschin päivällispidot ynnä ruansulatuksen viettoa.

Petrovitsch ei vielä ollut ravintolan pitohuoneesen tullut. Lents meni siksi aikaa istumaan hänen siallensa ja keskusteli tässä isäntäväen ja Pilgrimin kanssa.

Anni oli tänään merkillisen harvapuheinen; vielähän teki senkin, kun Lents tullessaan sisään tarjosi hänelle kättänsä, ettei hän ollut sitä askareistaan huomaavinansa. Hänen kätensä kaiketi on niin kiini kihloissa, ettei hän sitä taida kenellekään tarita edes tervetuloksi. Mutta ei hän sentään siltä näytä, kuin olisi hän morsian. Ja nyt setä Petrovitschkin tuli, eli oikeammin hänen juoksiansa koira, joka oli mäyrän ja rottakoiran sekasikiö.

"Hyvää päivää, Lents!" sanoi setä tultuansa kohta jälkeen, ja niinkuin vähän närkästyksissään. "Minä odotin sinua jo eilen. Unohditko sinä, että olin sinut käskenyt päivälliselle?"

"Unohdin, minä unohdin peräti, sen täytyy tunnustaani".

"Semmoisella ajan vaiheella, kuin sinä nyt, saattaa kyllä unohtaa, mutta muutoin ei ammattimiehen auta unohtaa mitään. Minä en ole päivinäni unohtanut mitään, enkä mitään kadottanut, en ole kadottanut ainoatakaan nuppineulaa enkä unohtanut yhtäkään säkkiriepua. Kaikki seitsemän aistia pitää aina oleman vireillä. No, ruvetkaamme nyt syömään".

Anni toi sopan; setä otti siitä itselleen ja pani vielä toisellekin syrjätalrikille. Sitte hän sanoi Lentsille: "ota sinä loppu". Sen perästä hän taskustaan veti sanomalehden, jonka hän joka päivä kävi postista noutamassa, leikkasi sen auki sillä välin kuin soppa jähtyi, laski tupakkikukkaronsa ja merenvahapiippunsa sen päälle, ja vasta nyt hän rupesi syömään.

"Näetkös", sanoi hän syötyänsä sopan ja taittaessaan leipää toiseen talrikkiin, tuolle tuntemattomalle, "näetkös, näin minä mielelläni elelen; kun minä ravintolassa syön, niin minulle pitää joka päivä annettaman tuoretta nisustakin. Rätingin minä joka päivä heitän nurkkaan, ja olen ainiaan oma herrani".

Kun liharuoka oli pöydällä, leikkasi Petrovitsch korkiakätisesti kappaleen Lentsin eteen, toisen hän leikkasi itse eteensä ja vielä kolmannen kappaleen tuon tuntemattoman talrikille. Tuohan mahtoi olla hänen ylimmäinen ystävänsä, koska Petrovitsch pisti pikkusormensa ruokaan, pudisti päätään ja kaasi siihen sitte hiukan vettä, ennenkun tarjosi. Nytpä kaikki selvenikin, kun Petrovitsch huusi koiralle: "tule, poju, tule! hiljaa, ei niin oitis kuumalta, poju, hiljaa, kas niin, hiljaa!"

Hän asetti talrikin laattialle, ja koira söi maiskutteli maukkaasti ruokaansa, kunnes se viimein nuoleskeli suupieliänsä ja katseli kiitollisesti ja tytyväisenä herransa silmiin.

Tämän jälkeen poju — koko paikkakunnalla oltiin Petrovitschille vihaisia siitä, että hän oli antanut koiralle semmoisen nimen — sai ainoastaan pieniä makupaloja vielä. Petrovitsch puhui hyvin vähän syömisen aikana, ja kun hän päivällisensä päätettyä oli virittänyt piippunsa ja tarttunut sanomalehteen, tiesi pojukin nyt olevan aika hypätä herransa syliin. Siinä se sitte levähti, puoleksi seisoen, puoleksi istuen, ja näin, koiran pään yli, Petrovitsch luki sanomalehteä.

Lents istui siinä neuvotonna, sillä setä ei ollut se jota olisi ollut luovuttaa vanhoista tavoistansa. Vihdoin Lents kysyi: "setä, minkätähden olette levittäneet sen huhun, että minä lähden matkustusretkelle?"

Petrovitsch veti kolme makiata haikua ja puhalsi vielä savun perään, sitte hän silitteli pojua ja sysäsi sen hiljaa sylistään, pani sanomalehden taas kokoon, pisti sen taskuunsa ja sanoi viimeinkin: "Lents, mimmoinenka sinä oikein olet? Sinähän itse olet minulle sanonut tahtovasi saada nuoruutesi palkituksi ja lähteväsi vieraille maille".

"Sitä minä en muistuttele".

"Enkä minä sitäkään pahaksesi pane, sinä kun et ole ollut oma herrasi; mutta hauskaa olisi, jos vieläkin lähtisit ulos mailmaan, sitte sinä tulisit sieltä miehenä takasin. Pakoittaa sinua minä en tahdo, enkä minä sitä voisikaan".

Sedän vakava puhe sai Lentsin uskomaan, että hän oli tästä asiasta sedän kanssa keskustellut, ja hän pyysi nyt, ettei setä paheksuisi hänen huonoa muistoansa.

"Lents, siirry hiukan likemmäksi", kuiskasi setä ystävällisesti, "ei tarvitse kenenkään kuulla, mitä me puhumme keskenämme. Kuuleppas, jos noudatat minun esimerkkiäni, et mene naimaan".

"Mutta setä, kuinka minä nyt tuommoista sitte ajattelisinkaan?"

"Te, nuori kansa, ette sitä asiaa ymmärrä ollenkaan. Se on tosi, se. Katsoppas, Lents, ota esimerkki minusta. Minä olen, kuin näet, onnellisimpia ihmisiä mailmassa; minä olen oleskellut kaksi viikkoa Baden-Badenissakin, ja nyt minun taas on täälläkin hauska ollani, ja mihinkä ikänä mä tulen, olen minä oma herrani, ja ihmisten täytyy minua palvella. Eikä niistä tytöistäkään tähän aikaan enää ole mihinkään. Löyhien ja mieltä noutavien parissa kuolisi ennen pitkää ikävyyteen, ja jos taas ovat älykkäitä ja hauskuttavia, heille täytyy kolmesti päivässä, juuri joka ateriaksi, hankkia jotakin huvittavaa, että heidän olisi mieli hyvä. Sittenkin saa kestämiseen kuulla: oi sentään, kuinka pitkällistä se talouden hoito onkin! Te miehet, te ette siitä tiedä mitään. — Sen lisäksi sitte vielä tulee lasten parkunata ja sukulaisia ja koulumaksoja ja ulostekoja".

"Mutta, setä, jos kaikki ihmiset olisivat samaa mieltä kuin te, koko mailma ennen sataa vuotta kuolisi sukupuuttoon".

"Mitä vielä! Siitä ei ole pelkoa!" naurahti tuo vanha Petrovitsch ja painoi tupakkia syvemmälle piippuun pienellä posliinisella liipasimella, joka hänellä aina oli taskussaan. "Katsoppa, tuossa hyörii Anni". — Lentsin sydäntä vavahti syvältä; hän ei itsekään tietänyt, minkätähden, mutta setä jatkoi tyyneesti: "Katsoppa, siinä on kiero naiseläjä, aina talttuva, ja hän on minun hovinarrini. Niin, nuo kuninkaat ennen aikaan olivat oikein sukkelia, ne pitivät palveluksessaan hovinarria, joittenka virkana oli naurattaa isäntäväkeänsä heidän aterioidessaan; sepä on terveellistä ja sulattaa ruokan. Tuo Annikin on minun hovinarrini ja minun täytyy jokikinen päivä häntä nauraa".

Kun Lents nyt katseli ympärillensä, oli Pilqrim jo kadonnut. Hän näytti menollansa todellakin tarkoittaneen sitä, että ystävä kieltäisi Petrovitschille ystävänsä. Mutta Lents piti velvollisuutenaan sanoa, että hän oli ja aina oli oleva uskollinen ystävä.

Sedän mielestä se oli aivan oikein ja hän kiitti veljensä poikaa siitä, eikä Lents saanut oltua ihmettelemättä sitä, että Petrovitsch kiitti Pilgrimiä. Siihen setä vastasi Pilgrimin olevan samaa luontoa, kuin hän itsekin, vaikka eri lailla; ei Pilgrimikään ollut naimisesta minään eikä pitänyt vaimoväestä väliä.

Poju kävi levottomaksi ja rupesi vinkumaan.

"Hiljaa!" manasi Petrovitsch, "ole ääneti ja alallasi; me mennään kohta jo kotiin makaamaan, ole nyt vaan ääneti. Tule, poju. Käytkö sinä mukaan, Lents?"

Lents saattoi setäänsä hänen kotiinsa saakka, jossa huoneet olivat suuret ja komeat, vaikka hän yksistään siellä asui. Kohta kun hän tuli, ovetkin aukenivat itsestään, kuin taikavoimalla, sillä palvelustytön oli määrä pitää vaaria ja avata ilman hänen kolkutustaan. Vieras ihminen, jolla ei ollut erinomaista asiaa, ei uskaltanut mennä sisään, ja kylässä sanottiin: ei sinne kärpänenkään pääse ilman passia.

Lents jätti tässä hyvästi, ja setä kiitti häntä haukotellen. — —

Lents oli hyvällä päällä, kun hän taas jäljestä puolen päivän istui työssänsä.

Huone, joka oli käynyt niin autioksi, ettei hän siellä luullut mielestään voivansa kauan kestää, tuntui hänestä taas niin kotoiselta. Ei niistä ulkohuvituksista olekaan oikeata hauskaa; hauskaa löytää ainoastaan omassa kodissa. Lents rupesi katsomaan paikkaa äitinsä kuvalle: parashan paikka oli tuossa isän viilan ylipuolella. Siitä sopii äidin katsella alas, kuinka poika tekee työtä, ja hän itsekin saattaa työstänsä katsella ylös äitinsä puoleen.

Pidä huoneet hiukan siistimpinä, oli Lents sanonut Maisulle, ja Maisu oli oikein närkästyksissään vastannut: ne ovat aina siistit! Lents ei tahtonut puhua suutansa puhtaaksi, minkätähden hän olisi suonut niitä erinomaisen siistiksi; hän, näet, odotti joka hetki Annia äitineen kuulemaan ja katsomaan urkuvärkkiä, ennenkun se vietäisiin ulos mailmaan. Silloin myös oli hänen aikomuksensa suorastaan kysyä — sillä suorin tie on aina paras — mitä tuo kulkupuhe taiteliasta oikein tiesi. Hän ei kuitenkaan ollut siitä oikein selvillä, onko hänellä oikeutta kysymään semmoista asiaa, vaan hän arveli, että hänen piti kysyvän; sitte vasta hän taitaisi Annin kanssa haastella toisella lailla, joko niin, taikka näin.

Päivä kului toisen perästä, eikä Annia vaan kuulunut, ja Lents käveli usein Leijonan ravintolan ohitse, menemättä sisään ja vihdoin katsomatta sinnepäinkään.

YHDESTOISTA LUKU.

Suuri soittoteos soi, ja uusia soitelmia sävelletään.

Kun se sanoma levisi, että tuo kaunis ja suuri Taikahuilu, Morgenhalde'n Lentsin valmistama kellonvärkki, ensi päivinä olisi vietävä määräpaikkaansa Venäjälle, ei koko laksossa muusta puhuttukaan. Nytpä oikea kansan vaellus aikoi Lentsin kotiin; jokainoa tahtoi vieläkin ihannella tuota kaunista teosta, ennen kun se iäksi paikkakunnalta katoisi. Maisulla oli paljon tekemistä, kun hänen piti sanoman tervetultua kaikille ihmisille, antaman jokaiselle kättä ja sitä ennen pyhkimän käsiään esiliinaansa ja vielä tulioita saattaman sisään. Eikä ollut tuoliakaan talossa tarpeeksi monta, joille olisi käskenyt noin paljon ihmisiä yhtaikaa istumaan.

Yksin setä Petrovitschkin tuli taloon ja hänen muassaan ei ainoastaan poju — se oli tietty, se — vaan myöskin Ibrahim, Petrovitschin pelikumppani, josta kävi semmoinen puhe, että hän ollessaan viisikymmentä vuotta pois kotopaikastaan oli tullut Turkkilaiseksi. Nämä molemmat vanhukset eivät paljon puhuneet; Ibrahim istui itsekseen hiljaa paikallaan, poltti pitkästä turkkilaisesta piipustansa ja räpytti useita kertoja silmiään. Petrovitsch hääräsi hänen ympärillänsä melkein kuin poju Petrovitschin ympärillä, sillä Ibrahim oli oikeastaan ainoa ihminen, jolla tavallansa oli valta Petrovitschin yli, ja se hänellä oli sen vuoksi, ettei hän tätä valtaansa käyttänyt. Hän käski pois luotansa kaikki ne, jotka hänen kauttansa kokivat saada Petrovitschia johonkin taipumaan. He löivät korttia kahdakesken ehtoot kadoksiin ja maksoivat toinen toisellensa puhtaassa rahassa, ja Ibrahimin vakava, järkähtämätön tyyneys teki Petrovitschin vilkkaammaksi ja kernaammaksi, ja nyt täällä hänen vanhempainsa kodissa näytti Petrovitsch tavallansa tahtovan pitää isännyyttä.

Sillä välin kuin eräs isompi kappale soi, seisoi Petrovitsch työpöydän vieressä, katsellen kaikkia, mitä pöydällä oli sekä seinällä ja katonlaessa roikkui; viimein hän otti alas tunnetun viilan, johon käden sia oli jäänyt. Kun kappale oli loppuun soinut, sanoi hän Lentsille: "tämä on ollut hänen viilansa, eikös ole tosi?"

"On, se on ollut isävainaani".

"Minä tahtoisin sen sinulta ostaa".

"Setä, nyt ette puhu täyttä totta; eihän sitä myydä sovi".

"Minulle vallan hyvin".

"Ei teillekään; älkää sentään paheksuko".

"No hyvä, mutta anna se lahjaksi sitte. Minäkin joskus sinulle lahjoitan jotain".

"Setä, minä en tiedä — minä en tiedä, mitä minä siihen sanoisin. Mutta minun mielestäni se on niin, etten minä saa sitä antaa omasta kodosta kenellekään".

"Olkoon niin, jää siis tänne sitte", sanoi Petrovitsch tuolle hengettömälle käsityökalulle ja laski sen taas entiselle paikalle.

Pian hän jälleen lähti Ibrahimin kanssa laksoon päin.

Myös puolen penikulman takaakin ynnä tuonpuolisesta laksosta tuli väkeä ihaelemaan soittokapinetta, ja Maisukos vasta oli onnellinen, kun ensimmäinen vieras hänen omasta kotokylästään, tuttu vihtimies, tuli ja sanoi kaikkein kuullen: "Ei ole sataan vuoteen niin paljon kansaa meidän kulmalta ollut liikkeellä. Vahinko vaan, että tuo kello kapine menee menoaan mykkänä eikä soita täältä Odessaan saakka ja sano näin: 'Minä tulen Schwarzwaldista, ja siellä asuu taitavia ihmisiä, jotka saavat tämmöistä aikaan'." Maisu kuulteli naurusuin ja oikein onnellisena. Niin Knuslingenilaiset vaan osaavat puhua, eikä niin osaa puhua kukaan, olkoon kotoisin mistä hyvänsä. Maisu jutteli, kuinka kauan ja ahkeraan Lents oli tätä pelikelloa valmistanut ja kuinka usein hän oli yösydännäkin noussut ylös korjaamaan jotain, jota oli saanut päähänsä; siinä teoksessa oli monta salaisuutta, joita ei kukaan taitanut tutkia; Maisu yksistänsä tietysti tiesi kaikki tyyni, eikä lujempaa sydämmen-tykytystä tunne yksikään tyttö, kuullessaan rakkauden ensimmäisiä kuiskutuksia, kuin Maisu nyt tunsi, kun oitis ensimmäinen mies hänen kotokylästään sanoi näin: "Niin Maisu, ja semmoinen talo, jossa semmoinen teos on valmistunut, niin säntilleen ja niin puhtaasti soi — semmoinen talo myös on kaikin puolin kuin talon olla pitää, ja siihen on sinullakin osasi".

Tähän puheesen Maisu näytti, kuin olisi hän tahtonut sanoa: niin järkeviä ihmisiä kuin meillä kotokylässä ollaan, ei olla missään mailimassa. Minä en tahdo ketään loukata eikä kukaan sitä pahaksensa panko, mutta sen minun täytyy sanoa: tuo mies on ensimmäinen ja ainoa, joka on osannut asiat oikein selittää. Kuinkas kaikki muut ovat tehneet? He ovat seisoneet ja katselleet kuin härkä uuteen porttiin. Ammuu! Ammuu! Mutta toista Knuslingenilaisien! Jumalan kiitos, että minäkin olen Knuslingenilainen! — Niin Maisun muoto sanoi, niin sanoi Maisun kädetkin, jotka hän pani sykkivälle sydämmelleen ja samaa sanoi hänen silmänsäkin, kun hän tätä tehden katseli taivaaasen päin.

Lentsin täytyi aina nauraa, kun Maisu jokikisellä aterialla hoki hokemistaan, kuinka häntä Knuslingenissa kiitettiin, ja kuinka Knuslingen tosin on pieni kylä, mutta sentään siihen kuuluu kaksi kappeliakin: Fuchsberg ja Knebringen.

"Huomen-aamulla minä lyön kannen kiini ja huomen-ehtoolla Taikahuilu tekee menoa", sanoi Lents.

"Joko huomenna?" valitti Maisu ja katseli pakkalaatikkoa, ikäänkuin hän olisi tahtonut rukoilla sitä vielä viipymään kauemmin: "onhan kotona hyvä oltava ja karttuuhan siten kunniaakin".

"Yksi asia minua ihmettää", jatkoi Lents, "se, minkätähden tohtorin herrasväki ei tule ja … ja sitte … sitte on Leijonaltakin luvattu tullaa".

Maisu hieroi otsaansa ja kohotti olkapäitään, pahoillansa siitä, ettei hän tietänyt mitään; hän ei voinut millään muotoa tietää, mitä niin isosissa perheissä tapahtui.

Ison aikaa oli Leijonan Anni muistuttanut äitiänsä menosta Lentsille, mutta äiti ei tahtonut mennä ilman isää. Jos ei isä ollut muassa, oltiin ylhäisyyttäkin vailla, mutta tuo hänen ylhäisyytensä ei juuri taipunut menemään kenenkään luo, vaan hänen itsensä luo piti jokaisen tuleman, joka halusi huomatuksi tulla.

Mutta nyt, viimeisenä päivänä, oli Anni saanut tiedon — hänellä oli visut tiedusteliansa — että tohtorin piti mentämän Lentsille, ja nyt piti hänen ylhäisyytensäkin saataman taivutetuksi, ja tänä viimeisenä päivänä vasta oikia aika onkin mennä, sillä tänään kaikki isoisemmat meneekin. Äiti ja tytär päättivät, että Morgenhaldeen lähdettäisiin vasta sitte, kun tohtorin oli menty edellä, mutta hänen ylhäisyydellensä ei puhuttaisi tästä juonittelusta mitään, sillä sitä hänen oma tarkkuutensa ja arvonsa ei olisi sietänyt.

"Sinuttelia tulee!" huusi Maisu aamulla aikasin, kun hän katsoi kyökin akkunasta ulos. Sinutteliaksi vanha väki kutsui nuorta ja nuoren tapaan reipasta koulunopettajaa, sen tähden että kaikkia naimattomia miehiä kylässä sinutteli, jota moni pahaksensakin pani, ja senpätähden hänen seurakumppaninsakin häntä kutsuivat laulumestariksi, josta nimestä hän paljon piti. Hän se oikeastaan olikin lauluyhteyden perustaja ja keskus, ja vielä sen lisäksi hän yhdessä Lentsin, Pilgrimin ja Fallerin kanssa olivat nelisin valioimpia laulukvartettia. Lents sanoi hänelle sydämmellisesti tervetuloa, ja Maisu samassa pyysi häntä viipymään pari tuntia kumminkin auttamassa ottamaan niitä monia vieraita vastaan, jotka tänään tulisivat.

"Niin", sanoi Lents, "jää vaan meille; sinä et usko, kuinka minun on paha ollani siitä, että teokseni nyt viedään pois. Samalla varmaankin tuntuu, kun oma veli taikka lapsi perheestä lähtee vieraille maille".

"Sinä liioittelet taas", varoitti opettaja, "sinä vaihetat joka asiaan osan sydämestäsi. Mistä sinä sitä uutta aina saat siaan? Sinä tiedät, etten minä oikeastaan paljon piittaa uruista…" — tässä meni Maisun nenä solmeen, mutta opettaja jatkoi: "urut ovat lapsia ja lapsimaisia varten. Minä vähän kyllä klaveristakin piittaan, syystä että sävelet siinä on valmiina; klaverin soitto ei ole yhtään sen enempää, kuin jos laulukappaletta viheltelee, ja teidän urkuvärkillänne kyllä on kielet ja keuhkot, mutta sydän puuttuu".

Maisu meni pahoilla mielin huoneesta pois. Jumalan kiitos, että Knuslingenilaisia vielä löytyy mailmassa, jotka kaikkia paremmin ymmärtävät. Vähän ajan takaa hän kuuli sisällä tuvassa laulettavan tuota tuntoisaa laulua: "Nyt mun täytyy lähteä". Lentsillä oli raikas, vaikkei ihan täysiääninen tenori, ja opettajan ei tarvinnut koroittaa täyttä baassiansa, ettei kävisi ylen lujaksi. Tämän heidän laulunsa Maisu katkasi, huutaessaan avonaisesta ovesta: "tohtorin herrasväki tulee!"

Opettaja meni ulos huoneen edustalle heitä niinkuin edeskäypänä vastaanottamaan.

Tohtori tuli rouvansa ja kolmen tyttärensä kanssa ja sanoi kohta omituiseen miellyttävään tapaansa, vaatimatta mitään, mutta ei ollut sitä vastaan mitään väittämistäkään, että Lents ei kuluttaisi työn-aikaansa pitkillä puheilla, vaan panisi soittovärkin oijetis käymään.

Sen hän tekikin, ja kaikki kuuliat olivat ilmeisesti iloissaan. Kun ensimmäinen kappale oli soinut loppuun, sai Lents kuulla niin paljon kiitosta, että hän painoi silmänsä maahan, ja kaikki kiitossanat olivat niin suoraan sanotut, ettei niissä ollut tinkimisen varaa kohteliaisuuden kannaltakaan.

"Isoäitimme käski onnittelemaan teitä", sanoi tohtorin vanhin tytär, ja Bertha huudahti: "Kuinka monta ääntä sentään tuommoisessa kotelossa on olemassa!"

"Tokkohan sinulla niin monta olisikaan?" sanoi isä leikillänsä.

Vanhin tytär sanoi vieläkin Lentsille: "Teillä on erinomaisen hieno soitannollinen aisti", ja tätä sanoessaan hänen ruskeat silmänsä olivat kuin kirkastuneet.

"Jos vaan minun isä-vainajani", vastasi Lents, "olisi minulle lasna ollessani ostanut pienen viulun, kentiesi olisin soitannosa pitkällekin päässyt".

"Sinä olet päässyt pitkälle kyllä", sanoi paksu, läntä tohtori, laskein leveän kätensä Lentsin hartialle.

Opettaja, jolla omasta kohden oli eri ilonsa siitä, että hän pystyi soittovärkin sisärakennukseen, päästi nyt Lentsin vaivasta selittää sen kaikkia seikkoja rouvasväelle, eikä Lents olisikaan osannut niin juurta jaksain sanoa, kuinka erittäinkin nuo pienet crescendo - ja decrescendo -kohdat olivat tähän yhteen sovitetut, ja kuinka tarkkaa aistia siihen tarvitaan, kun tahtoo saada sävelet kuulumaan voimakkaasti, loukkaamatta niitten hienoutta, kuin myöskin kestävät ja äkkinäiset sävelet oikein tasan ääntymään. Hän selitti tavan takaa, kuinka soitannollinen aisti ja käytännöllinen taito ovat yhtä tämmöisen soittovärkin valmistelussa, ja kuinka varsinkin nuo synkkämieliset kohdat olivat miellyttävästi onnistuneet; kahta vaikeampi oli, sanoi hän, saada soittokappaleen periaatetta ilmi, kun työskennellessä täytyi noudattaa metronomia, sillä vapaasti soittava niekka ei koskaan soita metronomin mukaan ja on sen takia esteetön tunteittensa ilmiannossa. Hän oli juuri uhossa antaa selkoa tuon suuren vetovärkin käyttämisestä, sen pää-äänistä ja lisä-äänistä, ja erinomattain telojen laadusta, kuinka niitten täytyy olla lujasti yhteen-liitettynä, etteivät pintapuoleltaan pehmeästä leppäpuusta, mutta sydän monesta eri puu-lajista, joitten syyt ovat asetetut eri suuntiin — kun hän kesken selityksiään yhtäkkiä katkaistiin, sillä Maisu kuului ulkonna sanovan erinomaisen ystävällisesti ja sydämmellisesti tervetuloa. Lents meni ulos. Siellä oli Leijonan isäntä rouvineen ja heidän tyttärensä Anni. Leijonan isäntä antoi hänelle kättä ja nyykkäsi sen ohessa päätänsä, joka tiesi samaa kuin olisi hän tahtonut sanoa: sen enempää ei voi pyytää, kuin että ylhäiseksi tunnustettu kunnon mies osoittaa nuorukaiselle sitä kunniata, että tulee neljännes-tunniksikin silmäilemään teosta, jonka valmistus on kysynyt vuosikausien ahkeraa työtä.

"Joko sinä vihdoin viimeinkin tulit?" tervehti Lents Annia.

"Minkätähden sanot vihdoin viimeinkin?" kysyi Anni.

"Vieläkö sitä kysyt? Etkös muista, kun jo kuusi viikkoa takaperin lupasit tulla?"

"Koska se oli? Minä en sitä muistakaan".

"Päivänä äitini maahanpaniaisien jälkeen sinä lupasit tulla pian".

"Niin, niinhän se taisi olla, niin, niin, ja niin se olikin. Minusta on aina tuntunut, kuin olisi minulla joku hyvin tärkeä asia, mutta en ole tietänyt mikä se oli; mutta sepä se nyt olikin, niin oikein. Mutta meidän talossa, sinä et voi ajatellakaan, kuinka paljon siellä on kaikenlaista, joka panee päätä pyörimään". Niin Anni sanoi, ja Lents tunsi niinkuin pienen pistoksen sydämessään.

Oikeastansa hänellä ei ollutkaan aikaa miettiäksensä, mikä häntä näissä sanoissa pahoitti taikka ilahutti, sillä nythän oli kahden puolen, tohtorin ja Leijonan isännän puolelta, sanottava terveiset. Vähältä piti, ettei niinkuin kaupungissakin tehdään, antanut suuta tohtorin tyttäreille, noille ystävillensä, joita hän kuitenkin sydämmestään vihasi, koska he aina näyttivät ikäänkuin karttavan häntä.

Koska Amandakin, tuo ryytimaan mamselli, oli ottanut leveän hattunsa päästään, juuri kuin hän olisi ollut kotona, niin Annikin teki saman, ja hänelläpä vielä oli tuuheampi tukkakin kuin kaikilla kolmella yhteensä ja hän taisi vaikka istuakin omille hiuksillensa, — niin pitkä ja vahva hänen tukkansa oli. Hän levitti kolmikertaisen paksun palmikkokruununsa ja katseli keikahteli hyvillä mielin ympärilleen.

Lents viritti nyt Taikahuilun soittamaan vilkasta valssia, tuota maurilaista laulua: "Hei, kaunihilta kuuluu, ja suloiselta soi", joka erikseen oli sävelletty soittovärkkiin.

Leijonan isäntä hyrähteli hm! hm! Se oli paljon sanottu, se, sillä samassa hän nyykkäsi päätänsä ja imeskeli alihuulellaan, ikäänkuin hän olisi hyvää viiniä maistellut.

"Varsin laadullisesti", sanoi hän vihdoin päättäväisesti ja levitti sen ohessa molemmat kätensä, ikäänkuin hän täten, puustavittaisin ja täysin kourin jakaisi Lentsille kiitostansa, "todella laadullisesti". Nämä sanat olivat totta syytä tähdelliset, kun tulivat Leijonan isännän suusta.

Leijonan emäntä pani kädet rinnallensa ristiin ja katseli Lentsiä vertaamattoman hartaasti sanoessaan: "että kun ihminen sentään voi saada semmoista aikaan, ja noin nuori mies vielä sitte! Ja sen hän tekee, ikäänkuin hän ei olisi yhtään parempi muita. Pysy sinä vaan semmoisena, kuin olet, se on suuren taideniekan kaunein koristus, kun on nöyrä; jatka edelleen vaan, saa samanlaista vieläkin valmiiksi, sinä olet siihen työhön omasi, sen minä sanon".

Näin puhuttuansa hän katsoi tytyväisenä tohtorinnaan, rinta riemua täynnä: noin ei osaa hoikkavartinen ihminen, tuommoinen humalaseiväs puhua, ja jos hän puhuisikin, mitä se puhe sitte on? Se on jotain varsin toista, kuin mitä minä sanon.

Annikin reipastui ja sanoi: "Niin, Lents, tuota soittovärkkiä sinä jo valmistelit, kun äitisi vielä oli elossa, ja hänen siunauksensa on siinä pysynyt. Minä kyllä voin ajatella, kuinka raskaaksi sinulle käy, kun se nyt niin pian on vietävä pois avaraan mailmaan. Tiedätkös mitä? Sinun pitää laittaman niin, että minä saan tuon äsköisen kappaleen; minä tahtoisin oppia sitä soittamaan klaverilla".

"Minä sen kyllä lainaan sinulle", sanoi tohtorin vanhin tytär, joka oli kuullut Annin viimeiset sanat.

"Mutta meillähän se on nelikätisesti soitettavana", sanoi toinen tytär.

"Ja minä olen vaan kaksikätinen", sanoi Anni viisastellen. Näin tytöt sitte lavertelivat ison aikaa, kunnes tohtori heille totisin silmin viittasi, että toki olisivat hiljaa nyt, kun uusi tela oli sovitettu sisään ja toinen kappale alkoi soimaan.

Sitte kun tämä oli loppuun soinut, ja aika oli mennä toiseen tupaan, johon Maisu oli pöydälle tuonut viiniä, voileipää ja juustoa, puhkesi Leijonan isäntä puhumaan ja sanoi: "Lents, sinä saatat sanoa minulle puhtaasti, aivan puhtaasti, kuinka paljon sinä soittovärkistäsi saat; minulla ei ole siitä mitään hyötyä".

"Kaksituhatta ja kaksisataa guldenia tasan ja täsmälleen. Minulla ei ole siitä suurta ansioa. Se on ottanut minulta paljon aikaa ja minulla on ollut suuria kustannuksiakin siitä. Mutta jos ma vielä rupeen toista samanlaista tekemään, tiedän paremmin oman hyötynikin".

"Teetköstä vielä toisenkin?"

"En, ei ole toista tilattu".

"Minä en sitä tilaa, enkä minä oikeastaan pelikelloja kaupitsekaan. Niinkuin sanon, minä en tilaa, mutta jos vielä toisen teet, minä luullakseni sen sinulta ostan, koska tiedossani on paikka, minne sen saan myydyksi".

"Kun minä vaan sen tiedän, ryhdyn taas rohkiasti uutta tekemään, ja siitä on tuleva vieläkin parempi. Minusta tuntuu nyt melkein huokeaksi se, että tämä tässä menee menojaan ja vie muassaan ne vuosikaudetkin, jotka sen työssä ovat kuluneet".

"Niinkuin sanottu on, minä en hiisku sanaakaan sen enempää, enkä sen vähempää. Minun puolestani pitää kaikki käymän tarkoin ja puhtaasti. Minä en tilaa, vaan — mahdollista on".

"Siinäkin jo on minulle kylläksi, ja se tekee minun oikein onnelliseksi. Anni sanoi äsköin minulle samat sanat, jotka minä eilen lausuin Pilgrimille, että minusta tuntuu niin raskaaksi, ettei minun pitäisi oikeastaan sitä sanomani, minusta tuntuu niin raskaaksi, että minun on annettava pois se teos, josta äidillänikin on ollut niin suurta hauskaa".

Anni katsoi siivosti maahan päin. Leijonan emäntä sanoi: "Minullakin on siitä ollut yhtä suuri hauskuus, kuin äidilläsi". Hänen sanottua nämä sanat, tohtorin rouva ja tyttäret katselivat häntä kummistuneina Leijonan isäntä veti kulmiansa syviin ryppyihin ja katsoi nuhdellen vaimoansa, mutta nyt syntyvästä äänettömyydestä Leijonan emännän sanat vasta kävivät vielä kummallisemmiksi. Maisusta nyt oli kumminkin hyvä apu; hän tyrkytti jokaista syömään ja juomaan, ja hänkin oli oikein onnellinen, kun Anni sanoi, että Maisun sopi kopeillakin kun hän piti taloutta niin näppärästi, ettei emäntää huomattu ollenkaan kaivata.

Maisu pyhkieli silmiään hiljan pestyllä esiliinallansa.

Tällä välin Leijonan emäntä keksi sukkelan kysymyksen: "Kuules, Lents, eikö setäsi ole täällä ollut, ja eikö hänkin ole ihastunut sinun ihanneltavaan teokseesi?"

"Hän oli täällä, mutta ei sanonut muuta, kuin että olin myynyt sen liian halpaan hintaan, eikä hän taitanut tarpeeksi puhua oman hyötyni puolesta".

Onhan asian laita niin, ettei ole mitään mieleisempää puheainetta, kuin joku poissa-oleva henkilö, varsinkin jos se on semmoinen mailman matkittu kuin Petrovitsch. Nyt tuli vaan sen päälle, mimmoiseenka ääneen oli aljettava. Anni ja Leijonan emäntä hivuttivat jo kieltään, mutta Leijonan isännän manaavat silmäykset tukkivat heidän suunsa, ja tohtori alkoi Petrovitschiä kiittämään: Petrovitsch muka oli vaan olevinansa noin äreä, syystä että hän pelkäsi pehmoista luontoansa. Sitte, kääntyen opettajan ja Lentsin puoleen, tohtori sanoi: "Petrovitsch on kuin kivihiili, sepä on puuta, joka ennen muinoin, niin kutsutun vedenpaisumuksen aikoina on hiiltynyt, mutta josta lämmintä lähtee runsaasti; semmoinen Petrovitschkin on". Opettaja hymyili niinkuin ollen samaa mieltä, Lents katseli tuijotti sanomatta mitään, ja Leijonan isäntä hyrähteli. Tohtorin vanhin tytär sanoi: Petrovitschin on hauska kuulla musiikia, ja se, joka musiikia pitää hauskuutenaan, ei ole mikään ilkeä, vaan hyvänsydämmellinen ihminen. Lents nyykkäsi yksimielisesti päätänsä, ja Anni hymyili laupiaasti. Olikos Leijonan emäntäkään muita huonompi? Hänpä oli pannut tämän piisaavan puheaineen alkuunkin, eikä kukaan mahtanekaan häneltä ottaa suun-vuoroa. Hän kiitti Petrovitschin järkevyyttä ja vihasi hoksattavaksi, että hän oli Petrovitschin ainoa uskottu; ja vielä sen ohessa hänen puheestaan jotenkin selvästi kuului, että hän itsekin oli järkevä ja kyllä tiesi oikein arvostella niin rikkiviisasta miestä, jota tietysti ei kenen järki hyvänsä käsittänyt. Annillakin oli yhtä ja toista hyvän-puolta lisättävänä; hän kiitti Petrovitschin siistiä käytöstä ja sitä, että hän aina kävi niin puhtaissa ja hienoissa liinavaatteissa ja osasi keskusteltaissa niin huvittavasti leikkiä lasketella; vielähän pojullekin putosi kelpo muruja tältä runsaalta kiitospöydältä. Anni sanoi Petrovitschin olevan aimollisimman kotiystävän, tekipä hänestä viimein pyhänkin, eikä Petrovitschiltä enää puuttunut muuta kuin siipipari, ollaksensa todellinen enkeli. Viimein vieraat rupesivat lähtöä tekemään; opettaja meni tohtorin perhettä saattamaan. Kun tohtori kohta jälkeen lähti, saattoi Lents häntä ja sanoi: "Herra tohtori, minulla olisi pieni pyyntö, mutta älkää minulta kysykö, minkätähden minä kysyn".

"Mitä se sitte on?"

"Tahtoisin vaan mielelläni tietää, mikä kukkanen se vilun-ihana on?"

"Etkö sinä Amanda tiedä sanoa?" kysyi tohtori.

Amanda vastasi punehtuen: "onhan se se Alppein kukkanen, joka sanotaan kasvavan likellä lumirajaa, ja vieläpä lumen allakin; mutta minä en ole sitä kasvavana nähnyt".

"Sen uskon hyvin, lapseni", sanoi tohtori naurahtaen. "Ainoastaan riuskat Alppijääkärit ja Alppipaimenet uskaltavat mennä tätä itsepintaista kukkasta piilopaikaltaan noukkimaan, ja se, joka sen on löytänyt, tallettaa sen onnistuneen uskaliaisuuden merkkinä. Se on omituinen kasvi, hieno ja hento varreltansa ja niin hiukan mehevä, että sen huokeasti saa kauan säilymään; sen kukka on reunoitettu vaaleansammettisilla lehdillä ja sen varsi on villavan hatuinen. Kun joskus tulet luokseni, Lents, niin näytän sinulle tämän kukkasen. Sen nimi on latinaksi Leontopodium alpinum, joka tietää samaa kuin leijonan jalka Alppein vuorilta. Mistä se on saanut saksalaisen nimensä, en tiedä, ellen saa kirjoista selkoa, mutta kauniimpi se ainakin on, kuin latinainen nimi".

[Kukkasen ja koko tämän kertomuksen saksalainen nimi on "Edelweiss", jonka sanan suomentaja on kääntänyt Vilun-ihanaksi. Samoin kuin "Edelweiss" Alppein vuorilla, Vilun-ihanakin Suomessa tekee terää lumen alla, josta tämä kukkanen selvästi on saanut suomalaisen nimensäkin. Se on yksinkertainen, ujo ja sininen kukka, välisti valkoinenkin ja valkohatuinen. Tuskin on kevään aurinko ennättänyt sulattaa kukkasen hankikammiota, kun Vilun-ihanakin on valmis päivän valoa ihantelemaan. Vaan mustasta mullasta sikii kylmässä hangessa kukkanen, yhtä hellä, kuin pilvetön taivas. — Kukan latinainen tiedenimi on Anemone hepatica.]

Lents kiitti.

Tohtori meni omaisineen vuorta alaspäin.

Kun kaikki jo olivat lähteneet, Leijonan emäntä vielä viivähti Maisun tykönä kyökissä eikä saanut tarpeeksensa kiitetyksi, kuinka kaikki siellä oli niin nättiä ja siistiä. "Olethan sinä kuin oma äiti talossa," sanoi hän ja nauroi samassa harakkanauruansa, niinkuin Pilgrim sitä kutsui, "ja sinä kyllä sen ansaitsetkin, että talon isäntä pitää sinua kunniassa ja uskoo sinun haltuusi kipposet ja kapposet eikä pidä sinulta mitään salassa".

"Sitä hän ei ole tehnytkään, mutta on yksi asia sentään".

"Vai niin? Vai on sentään? Saako tuon tietää".

"Minä en itsekään sitä tiedä. Silloin kun hän tuli kotiin maahanpaniaisista, hän oli kamarin kaapissa mylläämässä, jonka avainta emäntä-vainajamme ei antanut kenellekään, ja sitte kun minä häntä huusin, pani hän kamarin oven kiini, mylläsi vielä ison aikaa ja pani taas kaikki tyyni lukon taa, ja kun hän menee kotoa hän joka kerta vielä koittaa kaapin ovea, onko se vaan oikein lukossa. Muun puolesta hän ei ole epäluuloinen".

Leijonan emäntä tirskui lempeästi ja nauraa kikosti lyhyttä harakkanauruansa. Sepä hauskaa kuulla; äitivainaja on kaiketi saanut säästöön koko sukallisen kultarahaa, eipä tiedä, kuinka paljon sitä löytyykään! — "Tule nyt joskus minuakin tervehtimään", sanoi Leijonan emäntä kohteliaasti, "tule sinä vaan, tule, koska tahdot, ja koska tarvitset, sillä minä en ikipäivinäni antaisi anteeksi, jos menisit muiden kuin minun luo. Sinun veljesi käy usein meillä häkkirattaineen. Eikö sinulla ole mitään asiaa hänelle, jota toimittaisin?"

"Olisihan minulla. Kyllä hän joutaisi joskus kerran tulla minuakin katsomaan".

"Sen sanon hänelle, luota sinä siihen, ja jos hänellä ei ole aikaa, niin lähetän sinulle sanan tulla meille. Meillä käy paljon Knuslingenilaisia, ne ovat hauskoja ihmisiä, ja minä puolestani juttelen mieluisimmin heidän kanssaan. Jos Knusligenilaiset vaan olisivat varallisia, ne olisivat mailman mainioita. Meidän keskenämme on usein puhe sinusta, ja Knuslingenilaisten on kovasti mielihyvä, kun kuulevat, kummoinenka sinä olet ja kuinka hyvä maine sinulla on".

Leijonan emäntä veti henkeänsä, ja Maisu, täynnänsä nöyrää autuutta, olisi mielellänsä häntä hengen-vedossa auttanut, mutta hän ei itsekään saanut henkeänsä vedetyksi; hän vaan pani kätensä sydämmelle, vakuuttaaksensa nouteliaisuuttansa, mutta ei hän sanaakaan suustansa saanut. Miltä nyt yhtäkkiä kyökissä näytti? Olihan niin kuin kaikista astioista kurkistelisi pelkkiä naurusuisia Knuslingenilaisia, ja nuo kauniit, kiiltävät kupariset kattilat ja pannut paukkuivat kuin rumput, ja läkkiratit toitottivat, ja tuo kaunis valkoinen kahvikannu pani kätensä puuskaan ja tanssi ihan kuin vanha pormestarin rouva, Maisun kummi; voi sentään, jo maakan se vissiinkin kaatuu! mutta kaikeksi onneksi Maisu sai vallattoman kahvikannun kiini. Leijonan emäntä nousi ylös ja lopetti puheensa näin: "Ja nyt Jumalan haltuun, Maisu! Tekee oikein hyvää, kun kerran vielä saa puhua vanhan hyvän ystävän kanssa. Minun on paljon parempi olla täällä sinun luonasi, kuin tuolla sisällä tohtorin ja hänen pahanpäiväisien ryökkynäinsä seurassa, jotka eivät muuta osaa kuin klaveria soittaa ja suuta muiskahdella. Jää Jumalan haltuun, Maisu!"

Pelivärkki tuvassa ei soittanut monituisempia eikä kauniimpiakaan säveleitä, kuin nyt paraikaa soi Maisun rinnassa, hän olisi tanssinut ja laulanut ilosta, hän nauraa hohotti valkeesen ja taas katsoi kyökin akkunasta Leijonan emännän perään. Sehän vasta on oikein muhkea rouva, ja hänen vertaistansa ei ole koko paikkakunnalla, ja hän on itse sanonut olevansa sinun vanha, hyvä ystäväsi! Kun Maisu sitte tuvassa kattoi pöytää, vilkasi hän kerran rohkeasti peiliin, juuri kuin nuori tyttö tekee tanssista kotiin tultuansa: kas tuommoiselle Maisu näyttää, se Maisu, joka on Leijonan emännän paras ystävä. Hän ei saanut suuhunsa pannuksi palastakaan siitä hyvästä ruasta, jonka hän oli laittanut; hän oli kyllin ravittu, yllinkyllin.

KAHDESTOISTA LUKU.

Hyvää saattoa matkalla ja ajatuksia etäälle.

Nyt on aika! sanoi Lents itsekseen tuvassa, eikä enää muuta, kuin onnea matkalle. Hän rupesi nyt ottamaan teoksen osia erilleen. Kappalettaisin se sitte kuljetettiin laksoon, ja tuo suuri kotelo kannettiin paarilla alas, sillä Lentsin taloon ei käynyt mitään ajotietä.

Nuo molemmat vihamiehet Petrovitsch ja Pilgrin tapasivat toinen toisensa vaunuilla, joissa Lents seisoi ja pakkasi sisään jokaisen eri kappaleen, hyvin käärittynä. Petrovitsch, seisoen yhdellä puolen vaunuja, sanoi: "Minä tunnen sekä miehen, että talon, johon teoksesi tulee; Odessan kaupungissa juuri on yksi minun paraimmista ystävistäni. Se, joka teoksesi saa, on perin pohjin kelpo mies. Jos tekisit viisaasti, niin lähtisit itse mukaan ja panisit teoksen Odessassa taas kokoon; sitte myös saisit seitsemän uutta tilausta".

"Minulla on jo uusi tilaus", tydytti Lents häntä.

Toisella puolen vaunuja sanoi Pilgrim: "Lents, me saatamme Taikahuilua kappaleen matkaa, ja ehtoolla ollaan hyvään aikaan kotona".

"Siihen minä vallan suostun, minä en muutoinkaan tänäpänä enää pysty työhön".

Kun sitte molemmat ystävät kävelivät vaunujen perässä ja tulivat Leijonan ravintolan sivutse, katsoi Anni akkunasta ulos ja huusi: "Onnea matkalle!"

Ystävät kiittivät molemmin.

Tohtorin talon kohdalla kävi vielä paremmin. Sieltä tuli palvelustyttö ulos ja laski nopiasti seppeleen vaunuille.

"Kuka sen lähettää", kysyi Pilgrim, sillä Lents oli hämmästyksestä ällistynyt.

"Talon tyttäret", sanoi tyttö ja meni takasin sisään.

Molemmat ystävät kumarsivat akkunoita päin, vaikka niissä ei ketään näkynyt; mutta kun olivat päässeet vähän matkaa eteenpäin, kuului tohtorin huoneista soitettavan taikahuilua.

"Tuolla tohtorilla sentään kaikki ovat oikein herttaisia ihmisiä", sanoi Pilgrim. "Minä en ole milloinkaan tyhmempi, kuin kysyessäni itseltäni: kuka heistä kaikista on paras? Minun mielestäni on vanha kylätuomarin leski herttaisin heistä. Koko paikkakunnan pitäisi rukoilla Jumalaa, ettei hän ottaisi häntä meiltä pois; nyt on sinun äitisi kuollut, ja jos hänkin vielä kuolee, on koko mailma kuollut, se vanhanaikainen mailma, joka vielä elää kelpo kotitekoisissa vaatteissa. Mutta hänen poikansa lapsetkin ovat laita-ihmisiä, ja Amandasta kerran tulee semmoinen isoäiti kuin vanha kylätuomarin leskikin on".

Lents ei sanonut mitään, ja koko matkalla kaupunkiin hän oli ääneti. Mutta sitte kun vaunut olivat tiessään, ja Lents ystävineen istui tuolla viinilasinsa vieressä, hän kävi iloiseksi ja puheliaaksi ja sanoi tuntuvan kuin rupeisi hän vasta oikeen uudestaan elämään.

"Ja naiman sinun täytyy!" se oli taaskin Pilgrimin päätös. "Sinulla on kaksi ehtoa: joko sitte nait jonkun kelpo sivistyneen, esim. jonkun tohtorin tyttäristä; sinä saat, kenenkä heistä vaan tahdot, ja minä neuvoisin sinua kosimaan Amandaa. Vahinko vaan, ettei hän osaa laulaa, kuin Bertha, mutta hän on peräti hyvä, ja hän on sinua kunnioittava, jos vaan sinä häntä kunnioitat, ja hän myös pitää taidettasi suuressa arvossa".

Lents katseli lasiinsa, ja Pilgrim jatkoi: "Toinen ehto on sinulla se, ettäs niinkuin mukavuuden vuoksi nait jonkin talollisen kelpo tytön, esimerkiksi voutitalokkaan Katriinan; hän seuraa sinua, niinkuin Maisu oikein sanoo, vaikka hypäten seitsemän aidan yli; hän on säästäväinen ja pitää talon puolta, ja sinä saat terveitä lapsia, seitsemän vahvaa poikaa, jotka Leijonan isännän metsässä talosi takana kääntävät vanhat petäjät ylös-alasin, ja sitte sinusta tulee varallinen mieskin. Mutta sitte et saakaan vaimoltasi mitään vaatia taiteesi suhteen, taikka muun pyrintösi puolesta. Kaksi ehtoa sinulla nyt on, ja jommankumman sinun täytyy valita. Sitte kun olet vaalissasi vakaantunut, lähetä minä vaikka mihin hyvänsä. Minä ilomielin jo kokotan puhemiehen-arvoani; ja minä olen valmis sonnustamaan lanteeni, kun tarvitaan. Taidanko minä sinun hyväksesi enempää mailmassa tehdä?"

Lents katseli yhä vielä lasiinsa. Näillä molemmilla ehdoillaan: joko toinen, tai toinen, oli Pilgrim jättänyt Annin pois. Vasta pitkän ajan päästä sanoi Lents: "jospa kerran olisin oikein olemalta isossa kaupungissa. Jospa vielä kerran kuulisin kokonaisen orkesterin soittavan kappaleen, mutta soittavan samaa kappaletta viisi, kuusi kertaa. Sitte minä mielestäni osaisin säveltääkin peräti toiseen tapaan. Minusta on aina niin, kuin olisi vielä yksi sävel, jota en saa kiini. Näetkös, vaikka ihmiset minua kehuisivat kuinka paljon hyvänsä, itse kuitenkin tiedän, että niillä kappaleilla, joita olen säveltänyt, ei ole oikia nuottinsa. Minä tiedän sen, ettei nuotti ole oikia, enkä kuitenkaan voi sitä muuksi muuttaa: siinä on jotain niin kuikuttavaa, jotain niin karkeaa, yksitoikkoista, ikäänkuin kuulisi kuuromykän puhuvan: sehän kyllä kuuluu melkein niin, kuin meidänkin puheemme, mutta se ei sentään ole samaa. Jospa minä vaan saisin nuotista kiini! Minä sen tunnen, minä sen kuulen, mutta en saa sitä kiini!"

"Niin, aivan niin on minunkin laita. Minun mielestäni löytyy vielä yksi väri ja yksi kuva, jota minä voisin saada aikaan. Minun pitäisi mielestäni väkisin temmata se puoleeni eikä päästää sitä luotani pois, mutta ennen kun niin pitkälle pääsen, kuolen pois koko mailmasta. Semmoinen se nyt on, meidän osamme; sinun ja minun. Siitä sinä et pääse yli eikä ympäri. Sen täytyy olla niin. Ei palkeet eikä ratasvärkki ikinä voi ajaa samaa asiaa, kuin ihmisen keuhkot ja elävä ihmiskäsi: nehän saavat huilusta ja viulusta ääniä ulos, joita nuo molemmat keinotekoiset eivät mahda, — ja niinhän se onkin, kuin olla pitää. Tuleppa, juokaamme pohjaan, ja menkäämme kotiin".

He joivat ja lähtivät kotiin hyvillä mielin, vaikka oli synkkä syksyinen yö, ja lauloivat yhdessä monenmoisia lauluja; ja sitte kun olivat tarpeeksi laulaneet, he vihelsivät kaksiäänisesti. Kotinsa kohdalla Pilgrim jätti hyvästi. Mutta koska Lents näki Leijonan ravintolassa vielä paljon valkeita ja kuuli siellä lujasti puhuttavan, päätti hänkin sinne mennä.

"Sepä oli oikein hauskaa, ettäs vielä tulit", sanoi Anni ja antoi hänelle kättä. "Minä olen itsekseni ajatellut, että sinun mahtanee olla ikävä siellä kotona, nyt kun soittovärkkikin on pois, aivan niin kuin äitisi kuoleman jälkeen oli ollaksesi".

"Eihän juuri ihan niin, mutta niinpäin. Kuuleppa, Anni, kiittäkööt soitto-teostani kuinka paljon hyvänsä, minä kuitenkin itse tiedän, että se saattaisi olla peräti toisenlainen. Näetkös, minä en itseäni kiitä, mutta sen rohkenen sanoa, että minä käsitän soitantoa siinä kuin kuulenkin, ja kun osaa musiikia oikein kuulella, niinkuin kuulla pitää, se on jotakin se".

Anni katseli häntä kummistunein silmin. Mitähän erinomaista taitoa siihen tarvitset, osataksesi musiikia kuulella! Sitähän jok'ainoa osaa, jolla vaan korvat on eikä niitä tuki! Hän kuitenkin aavisti Lentsin tarkoittavan jotakin muuta. Anni oli monesti huomannut ja tiesi kokemuksesta sen, että moni ihminen alkaa puhettansa takaperäisesti, kun on jotakin sanomista, josta rinta on täysi. Hän siis vielä kerta katseli Lentsiä pitkillä silmillä ja sanoi: "Niin oikein, se on jotakin, se".

"Sinä ymmärrät, mitä minä tarkoitan", huudahti Lents innostuneena.

"Ymmärrän kyllä, vaikken osaa sanoa".

"Sepä sen on, enkä minäkään sitä osaa. Niin pian kun minun pitäisi tätä seikkaa selittämän, olen kuin änkkä. Minä en oikeastaan ole soitantoa säännöllisesti oppinut enkä minä taida soittaa viulua enkä klaveria, mutta kun minä nuotit näen, minä tarkoin kuulenkin, mitä soittoniekka on tahtonut sanoa. Minä en osaa musiikia puhua, mutta minä osaan musiikia kuulla".

"Kas ne sanat olivat paikallansa!" riemahti Anni. "Ne sanat pidän muistossani kautta elämäikäni: musiikia puhua ja musiikia kuulla, on kaksi eri asiaa. Sinulta, Lents, saa ja saakin hyvää oppia, ja ihan niin kuin itsestäkin tuntuu, vaikkei sitä osaa niin selittää".

Lents joi hyvää viintä, juopui kauniista puheesta, juopui Annin silmistä yhtämittaa, ja sitte hän jatkoi: "Erittäin ja varsinkin minä kuultelen mieleistä Mozart'iani, ja itse mielestäni minä häntä kuuntelen oikein. Joska ma kerran vaan elämässäni olisin saanut lyödä hänelle kättä! Mutta minä sentään luulen, että olisin niinkuin hänkin kuollut vienosuruisuuteen, jos hän olisi elänyt minun aikanani; mutta mahtanenhan minä toisessa elämässä tehdä hänelle jotakin hyvää. Useimmiten minä taas ajatellen näinkin: parempi se on, etten osaa soittaa mitään soitinta: minä en sentään koskaan olisi oppinut niin musiikia puhumaan, kuin sitä kuulla osaan. Tuo minun kuuloni on luonnonlahja, josta minun tulee kiittää Jumalaa, ja minun isoisäni sanotaan myös musiikia ymmärtäneen erinomaisen hyvin. Jos minun täytyisi soittaa toisin kuin minä kuulen ja tajuan, se panisi korvani halkeemaan".

"Aivan niin on minunkin laita", sanoi Anni, "minä kuultelen kovasti mielelläni, mutta minä olen liian taitamaton, ja kun vielä täytyy kotiaskareissa taloudessa toimia eikä ole aikaa harjoitella, ei soitosta tahdo tulla mitään oikein kelpoa. Minä olen vallan laannut klaveria soittamasta. Minun isäni kyllä on pahoillaan siitä, hän kun ei ole kustannuksia kysynyt, vaan antanut meidän, hänen kaikkein lastensa oppia kaikkia; mutta minun mielestäni täytyy tykkänään jättää sillensä kaikki, jota ei aakkosista alkaen osaa, ja olethan sinä tekemässä soittovärkkiä semmoisille ihmisille, kuin minäkin, jotka eivät osaa musiikia puhua, vaan kuullella. Jos minä olisin isäntä talossa, minä ostaisin sinun parahimman soittoteoksesi enkä sallisi sitä Venäjälle viedä; täällä ravintolan huoneissa sen pitäisi oleman ja täällä se hauskuttaisi kaikkia vieraita, ja siten sinä myös saisit tilauksia enemmänkin. Aina siitä saakka kuin olin sinun luonasi ylähällä, soi alinomaa korvissani, missä ikinä mä vaan seison, taikka liikun, tuo kaunis laulunuotti kellopelissä: 'Hei kaunihilta kuuluu, ja suloiselta soi'".

Niinpä Lentsin sydämmessäkin nyt soi niin suloisesti ja kauniisti. Hän koitti Annille selittää, että jos vaan ei ole musiikille tarkkaa korvaa, jos vaan nastoja ei hyvin mallata ja teloihin kiinitetä, niinkuin nuoteissa on kirjoitettu, — vaikka se ei yksin sillä ole tehty eikä liioin tempojen muuttamalla sen mukaan kuin nuoteissa seisoo, — jos vaan ei ole tarkkaa korvaa, ei koko työstä tule muuta kuin kantelon koppa. Hän niinmuodoin pani piano -paikat käymään vielä hitaammin ja forte -paikat vielä nopiammin; tuon tekee soittoniekka itsestään soittaessansa: piano -paikoilla hän itsestänsä käy vienommaksi ja forte -paikoilla kiivaammaksi. Tämä nyt ikään pitäisi saataman nastoihinkin sävelletyksi, mutta hyvin vähän se sentään on, mitä saa höllentää taikka kiristää, ja niin on olletikin forte -paikkojen laita, joille on annettava niinkuin pieni kyyti, koska soittovärkkiä muutoinkin paljon pakottaa ja pidättää. "Kuules Anni", lopetti hän, "minä en ensinkään taida sinulle sanoa, kuinka onnelliseksi taiteeni ja ammattini minut tekee. Pilgrimillä on oikein, kun sanoo minun istuvan kököttävän tuolla ylähällä ja säveltelevän iloisia ja totisia kappaleita, jotka sitte soivat itsekseen ja ilahuttavat sen sata sataa ihmistä kaukaisillakin äärillä".

Anni kuulteli aivan yksimielisenä ja sanoi viimein: "Sinä hyvin ansaitsetkin olla onnellinen, ja sinä selität niin kauniisti, kuinka kaunista työtä sinä teet. Minä kiitän sinua monin kerroin, ettäs minulle noin selitit kaikki tyyni. Moni minua kadehtisi, jos tietäisivät sinun noin selittävän minulle kaikkia".

Näihin sanoihin Lents kuljetti kättänsä otsaansa ja sanoi: "Niin, Anni, saanko sinulta kysyä jotain?"

"Kysy, sinulle sanon kaikkea".

"Älä vaan ota pahaksesi; onko siinä puheessa perää, että sinä olet niin hyvin kuin Taitelian morsian".

"Kiitän sinua siitä, että kysyt suoraan. Tässä on kättä päälle, ettei puheessa ole sanaakaan totta, meidän välillämme ei ole niin mitään".

Lents piti Annia kädestä ja sanoi: "Vielä minä sinun luvallasi, kysyn toistakin asiaa".

"Kysy vapaan, mitä tahdot; minä vastaan vallan puhtaasti".

"Sano minulle, minkätähden sinä aina olet niin toisenlainen minua kohtaan, kun Pilgrim on läsnä. Onko teillä keskenänne mitään erikoista?"

"Minä otan vaikka myrkkyä sisään, jos en sinulle täyttä totta puhu", vastasi Anni ja tarttui Lentsin lasiin ja maistoi siitä, vaikka Lents kyllä manasi: "sinun ei tarvitse vannoa, minä en vannomista siedä". Anni jatkoi: "Jos kaikki ihmiset vaan olisivat semmoisia, kuin sinä olet, ei tarvitsisi mailmassa valalla vakuuttaa mitään. Näetkös, Pilgrim ja minä, me emme muuta tee, kuin pilkkaamme alinomaa toinen toistamme ja sanomme pistopuheita. Mutta hän ei kuitenkaan oikein tunne luontoani. Ja sitte, kun sinä olet läsnä, nuo pilapuheet ja narrivehkeet eivät ollenkaan minua hauskuta. Mutta nyt sinunkin pitää lupaaman minulle jotakin. Ole aina semmoinen kuin olet! Jos sinulla on minusta tutkittavaa mitään, olkoon se mitä hyvänsä, älä kysy keneltäkään, paitsi minulta itse; lupaa se minulle ja anna minulle kättä päälle!"

He löivät kättä, ja Anni jatkoi haikean-suloisesti puhettansa: "Minä olen ravintolan-tytär eikä minulla ole niin hyviä päiviä, kuin muilla talontyttärillä. Heidän luona ei käy ken hyvänsä, jolle aina täytyy olla makoiset sanat ja vastaukset valmiina. Senpä tähden minä usein lavertelen, kun vaan taidan, mutta minä en sentään aina ole semmoinen, joksi itseni teen. Sinulle saatan sitä sanoa, ja sinulle sen sanon. Minun kyllä olisi monesti siitä syystä pahakin olla, mutta leikkiä lyöden saa surunkin lentämään tiehensä".

"Enpä minä sitä olisi uskonut, en ikipäivinäni uskonut, että yksikään surullinen ajatus olisi sieluusi tungennut. Minä olen aina luullut sinun olevasi kaiket päivät iloinen kuin lintu".

"Kyllä iloisuus onkin minusta mieluisampi", sanoi Anni, ja hänen muotonsa muuttui äkkiä ihan toiseksi. "Minä en suvaitse surullista soitantoa lainkaan. En, vaan tämä: 'Hei kaunihilta kuuluu, ja suloiselta soi!' se on laulua, se, se on hupaista, ja sen mukaan sopii vaikka tanssia".

Puhetta jatkettiin vieläkin musikista ja tänäpänä lähetetystä soittovärkistä. Lents puhui mielellänsä ja paljon siitä, kuinka hän ajatuksissaan piti taikahuilulle seuraa pitkällä matkalla. Hän olisi mielellään huutamassa kaikille kuljettajille, vuurmanneille ja merimiehille: pitäkää vaari! Paha se, etteivät voineet kuulla, mikä laatikoissa on kätkettynä!

Lents ei vielä ikipäivinään ollut ravintolassa viimeiseksi viipynyt niinkuin tänäpänä, eikä hänellä vieläkään ollut pienintäkään halua nousemaan ylös ja lähtemään kotiin. Suuri seinäkello huoneessa löi lyömistään lujaa ja manaten, ja luodit vierivät alas kuin äristen, vaan Lents ei sitä kuullut. Leijonan isäntä oli jäänyt huoneesen, koska emäntä oli mennyt levolle. Hän luki sanomiansa toisessa pöydässä, nousi ylös, antoi Annille viittauksen päättää päivän työ, vaan Anni ei suinkaan sitä huomannut, koska hän innokkaasti puhetta jatkoi. Leijonan isäntä sammutti kynttilänsä, niin että kolisi, vaan kumpikaan sitä ei kuullut eikä nähnyt. Hän käveli ylös ja alas huoneessa, että saappaat narisivat; Lents ei ollut siitä millään. Semmoista ei ollut ennen ikinä tapahtunut, ettei olisi oltu huomaavinaan Leijonan isännän läsnä-oloa. Hän lyötti taskukelloansakin, eikä Lents sitäkään hoksannut. Viimein — Leijonan isännän ei tarvitse kenenkään tähden panna pakkoa päällensä — viimein hän puhkesi sanomaan: "Lents, jos mielit olla täällä yli yön, tahdon sinulle näyttää eri kamarin".

Lents kavahti seisoalle ja antoi Annille kättä. Hän olisi mielellään kurottanut kätensä Leijonan isännällekin, mutta sitähän ei sovi tehdä, ellei isäntä itse ensin tarjoo.

Äänetönnä ja punniten kaikenlaisia ajatuksia päässään Lents nyt lähti kotiinpäin.

KOLMASTOISTA LUKU.

Leijona, kettu ja harakka.

Ensimmäisinä talvikuukausina ja ensimmäisinä kevätkuukausina oli Morgenhaldessa kaikkein hauskin oltava koko paikkakunnassa. Vanhalla Lents-vainaalla oli oikein, kun hän sanoi: minun huoneessani ja minun niitylläni iloitsee aamun aurinko koko päivän. Lämmittää ei tarvinnut puolipäivään saakka muuta kuin hiukan. Pienessä kasvitarhassa huoneitten takana kukoisti kukkasia sittekin, kuin ei niitä muissa paikoin enää ollut nähtävänä, ja siellä ne putkahtivat näkyviin jo silloin kun maa kaikissa paikoin vielä oli paljas. Mutta tämä kasvitarha onkin niin suojassa kuin asuinhuone, ja siellä kasvoi jotakin koko paikkakunnalla harvinaista, nimittäin viljelty kastanjapuu, jota kuitenkin oravat ja pähkinähakkiset likisessä metsässä kävivät harmittavan lailla tervehtimässä. Huoneet suojelivat kasvitarhaa yhdeltä puolen, kuitenkaan estämättä aurinkoa paistamasta sinne kello kymmenestä alkain. Ja sitte tuo valmis metsäkin, joka kasvoi huoneen takana jyrkästi kohoavalla vuorella, näytti kuin olisi sillä ollut erinomaista iloa tuosta pienestä kasvitarhasta huoneen takana. Se oli asettanut kaksi vahvimmista valkoperäsistään ikäänkuin vartioitsemaan talon porttia.

Jos kylässä olisi ollut enemmän jaloittelioita, he varmaankin olisivat noina talven ensimmäisinä kolkkoina kuukausina usein menneet kävelemään sitä tietä, joka vuorinurmikkoa ylöspäin vie Lentsin huoneitten ohitse metsään ja sieltä takasin yli vuoren harjun. Mutta kylässä ei ollut muita jaloittelioita kuin yksi ainoa vaan, eli oikiammin heitä oli kaksi, nimittäin Petrovitsch ja hänen koiransa, tuo poju. Joka päivä Petrovitsch ennen päivällistä hankki itselleen hyvää ruokahalua siten, että hän käveli juuri tätä tietä nurmikon poikki, huoneitten ohitse ja harjun yli, Poju puolestansa näillä retkillä liikutti käpälöitään kaksi kolme vertaa enemmän, sillä se aina juoksi ylös ja alas siinä vuoren rotkossa, joka oikealla puolen Lentsin huonetta juoksee alas laksoon. Tämä virranjuova oli nyt kuivilla, mutta keväisin ja syksyisin vesi siinä juoksi vahvasti. Petrovitsch kohteli koiraansa erinomaisen ystävällisesti, ja ollessaan oikein ihastuksissansa kutsui hän koiraa myös "pojaksensa." Petrovitsch oli ulkomailta palannut rikkaana miehenä; hänen tavaransa laskettiin paikkakunnalla tietysti kolme kertaa korkeammaksi, kuin se oikeastaan oli, mutta olihan sitä riittävän tarpeeksi, mitä hän todella oli kotiin tuonut. Ikävä kotiin, joka ei koskaan anna Ylisaksalaista eikä vuorimaan lasta ylen, vaan pakoittaa häntä palaamaan takasin kotiinsa, se myös oli palauttanut Petrovitschinkin vanhoilla päivillänsä kotipaikkaan, jossa hän nyt omaan laatuunsa vietti hauskoja elämänpäiviä. Hänen iloisin aikansa oli sydänsuvella, silloin kun kauppiaat kaikilta mailman ääriltä tänne kokoontuivat. Silloin Leijonan ravintolassa kuultiin puhuttavan saksaa, italialaista, englanninkieltä, ryssää ja hollantilaista, ja näitten kielien sekaan samat ihmiset, jotka niihin olivat harjaantuneet, väliin laskivat puhdasta Schwarzwaldin saksaa. Silloin oli Petrovitschin etsikkopäivät, ja hän eli kuin uudestaan ylös, kun hän sai tilaisuuden vielä kerran puhua spanian kieltä ja ryssää. Sen siaan kuin hän muutoin määrätyllä ajalla lähti Leijonan ravintolasta, hän tällöin viipyi siellä useasti päivät kadoksiin, puoliyöhönkin. Ja sitte kun markkinat olivat ohitse, ja hän jäi ypi yksistään, oli hänellä ison aikaa jälkeenpäin suurta hupaa siitä, kun ajatuksissaan koitti laskea, kuinka kaukana markkinavieraat, ja varsinkin ne, jotka matkustivat Tonavan suun puoleen, milloin minäkin hetkenä olivat.

Petrovitsch jännitti koko paikkakunnan mielet puoleensa. Semmoinen puhe kävi, että Petrovitsch, vaikka hän tosin ei itse pitänyt siitä mitään suurta ääntä, aikoi koko paikkakunnalle perustaa jonkun suuren armeliaan laitoksen. Jokainoa kamari siinä suuressa talossa, jonka hän oli itselleen rakennuttanut, oli varustettu uunilla, joka osoitti, että hän talostansa aikoi laitosta vanhoille saamattomille työmiehille, mutta kun hänen kanssaan tästä asiasta otti puheeksi, hän ei siihen vastannut myöntämällä eikä kieltämällä. Hänen ainoan perillisensä mieltä niinikään kiihotettiin, sillä se tietysti pidettiin selvänä asiana, että Petrovitsch jättäisi jälkeensä hänellekin riittävän osan, mutta Lents ei koskaan pitänyt tästä peristä lukua. Hän osoitti sedällensä sitä kunniaa, jota hänen tuli osoittaa; muussa kaikessa hän oli mies omasta kohden pitämään itsestänsä murhetta. Hän antoi oppipoikansa pitää hyvässä kunnossa tien, jota setä mielellään käveli, vaan ei hän itse eikä Petrovitschkaan puhunut asiasta sanaakaan. Kun hanhet ja kanat puolipäivän aikaan kaakottivat ja koira kuului haukkuvan, oli se merkki, että Petrovitsch tuolla tuli. Lents tervehti akkunata, jossa hän istui työllänsä; setä kiitti ja meni. Lents ei koskaan käynyt setää tervehtämässä hänen kodissaan, eikä setäkään käynyt hänen luonansa.

Eräänä päivänä setä pysähtyi seisomaan akkunan alle, ja koirakin näytti arvaavan herransa ajatukset; se muutoin tavallisesti vainosi Lentsin kanoja ainoastaan kasvitarhan aitaukselle, tytyen siihen, että sai ne kaakottaen lentämään yli aidan ja aina sitte palasi hyvillä mielin herransa luo, niin se nyt tänään vainosi kanoja kasvitarhaan ja aina huoneesen asti, kunnes pääsivät sinne Maisun turviin. Petrovitsch nyt tänäpänä torui toden takaa koiraansa ja meni kuin menikin ohitse, ajatellen itsekseen: Lents tulkoon itse sinun luoksesi, ja parempi se on, etten ollenkaan hänestä huoli, ja niinpian kuin vaan sekaantuu ihmisiin, ei heiltä enää saa pahaakaan rauhaa. Sitte on aina ajateltava tekeekö hän nyt sitä? taikka tekeekö hän nyt tuota? — Ei häntä! ei ollenkaan! Mitä minuun koskee kukaan ihminen mailmassa! — Kuitenkaan hän ei saanut oltua ajattelematta: kuinkahan tuon metsäasian laita oikein on? Olihan Leijonan emäntä tänäpänä päivällisaterialla istunut hänen viereensä ja sitte kun ensin oli puhunut yhtä ja toista, vihdoin ruvennut, niinkuin mitään tarkoittamatta, häntä kiittämään siitä, että hän noin joka päivä oli hiljakseen kävelemässä; se piti hänen terveenä ja siten hän tulisi sadan vuoden vahaksi ja siltä se jo päältä nähdenkin näytti. Sen hän hänelle sydämmestään soikin, hän kun aikanaan oli nähnyt paljon vaivaa, hän siis nyt ansaitsikin sen, että hänen hyvin kävi. Petrovitsch oli viisas kyllä ymmärtämään, että noitten sanojen takana jotakin muuta oli kätkettynä; Petrovitschillä ehkä ei ollut niin väärin, kun luuli Leijonan emännän sen vuoksi olevan noin ystävällisen kohtelias, että hänellä oli joku aikomus Petrovitschin veljen pojan suhteen. Siitä emäntä kuitenkaan ei hiiskunut mitään. Hän vaan vielä toistamiseen otti nuo kävelymatkat puheeksensa ja sanoi, kuinka sopivaa se olisi, että Petrovitsch ostaisi hänen mieheltään tuon ihanan Spannrenten metsän Morgenhalden vieressä; miehensä luultavasti ei siitä mielellään luopuisi eikä hän ylipäin tietänytkään, luopuisiko hän siitä ollenkaan, mutta hän itsepuolestansa soisi sen hyvän, että sitte saisi joka päivä kävellä omassa metsässään, sehän olisi vielä hauskuttavampaa. Petrovitsch kiitti tuosta ylenmäärin hellätuntoisesta huomaavaisuudesta ja sanoi lopullisesti menevänsä yhtä halukkaasti toisenkin metsään kävelemään: hänellä päinvastoin siinä tapauksessa ei ollut yhtään harmiakaan, jos hän tapaisi metsänvarkaita, ja semmoinen harmistuminen ei tekisi hyvää ennen päivällistä.

Leijonan emäntä naurahti ylen älykästä naurua ja arveli niin, että jos ken hyvänsä oli aprikoinnut jotakin vaikka kuinka sukkelaa. Petrovitsch sentäänkin aina oli sukkelampi. Hän kiitti toistamiseen, ja molemmat olivat oikein makoisia ystäviä, vielä makoisempia kuin se sokerinpalanen olikaan, jonka Petrovitsch hippeistä pisti taskuunsa.

Nyt oli tänäpänä Petrovitschin päähän pistänyt, että metsänosto olisi Lentsille kelpo kauppa, jos sen ostaisi kolmannen kautta, sillä häneltä itseltään Leijonan isäntä vaatisi liian korkean hintaa. Se nyt se olikin, josta hänellä olisi ollut puhumista, mutta josta hän kuitenkin luopui, koska hänen jalo peri-aatteensa oli, ettei sekaantua yhteenkään ihmiseen. Johan siinäkin oli vähän liikaa, että hän senkin verran otti asiaan kiini. Hän huomasi sen, että nousu vuorelle tänäpänä tuntui hänelle paljon raskaammalta; sillä vuorelle noustessa ei saa lainkaan ajatella, ei ollenkaan ajatella mitään, ei muuta kuin hengittää hyvin. Koirallensa, joka juoksenteli myyrän perään, vaikka valmis, lämmin ruoka sitä odotti, Petrovitsch komensi: tule tänne! Tyhmä rahjus, mitä sinuun myyrä koskee? Anna myyrän kaivaa! Kun koira sitte käveli aivan hänen rinnallaan, hän taas komensi: taappäin! Nyt koira käveli hänen perässänsä, ja näin hän oli karkoittanut kaikki tarpeettomat ajatukset taaksensa; hänen ei tehnyt mieli tietää mistään mitään eikä hänen levollista elämäänsä mikään saanut häiritä.

Leijonan ravintolassa Petrovitsch tapasi koko perheen pahoilla mielin. Emäntä oli sanonut miehellensä, että hän oli Petrovitschille tarjonnut Morgenhalden vieressä olevan metsän, mutta hänen ei huolivan siitä. Isäntä oli kovasti suuttunut tuosta malttamattomasta liehakoitsemuksesta, ja sanoi lopuksi: "Nyt Petrovitsch vissiinkin levittää sen huhun, että minä tarvitsen rahaa".

"Olethan sinä sanonut olevasi rahan tarpeessa", vastasi emäntä nuristen.

"Mutta minä en tarvitse sinua välittäjäksi. Minä vaan en tahtoisi nykyisellä rahakursilla myydä arvopapereitani!" huusi Leijonan isäntä tavattoman lujaa, juuri kun Petrovitsch tuli sisään. Tämäpä veti suunsa mieleiseen nauruun ja ajatteli itsekseen: koska sinä noin huudat ja kerskaat, sinä olet kuin oletkin rahan tarpeessa. Kun oltiin pöytään istumaisillaan, toi kirjeenkuljettaja useita kirjoja ja niitten joukossa muutamia vakuutettuja rahakirjeitäkin. Leijonan isäntä todisti ne ottaneensa vastaan, vaan ei aukaissut kirjeitä, istui vaan pöytään ja toisti lujaa saman, jonka hän jo monta kertaa ennen oli sanonut: "Minä en lue koskaan kirjeitä ennen ateriaa; olkoot hyviä taikka harmittavia, ne aina pilaavat ruokahalun. Minun lepoani ei saa rautatietkään häiritä".

Toisessa pöydässä tuo ilkeä pilkkakirves, joka ei ottanut velvollisuudekseen kummastella tuota viisautta, vaan ajatteli itsekseen: kyllä sinun kimppuusi sentäänkin joku höyryhevonen käy, vaikka tekisit elämäsi kuinka mukavaksi hyvänsä. — Tuo pilkkaaja tietysti oli Petrovitsch.

Päivällisen jälkeen käveli Pilgrim monta kertaa Petrovitschin pöydän ohitse ja aikoi nähtäväsi pysähtyä sen viereen. Tätä tehdessään, neljä silmää häntä kummastellen katseli. Koira, joka istui herransa sylissä, katseli tuijotti häntä ja murisi, kun älysi herraltansa jotakin tahdottavan. Petrovitsch itse tirkisti monta kertaa sanomalehtensä takaa. Mitähän tuo mies tahtoo? Mahtaneeko hänelläkin olla metsä myytävänä? Korkeintansa hänellä on tuo metsä päänsä päällä, jos niin, ettei hänen ole siitäkin velkaa.

Pilgrim kuljetti monesti kättään läpi pitkän ja sileän tukkansa, mutta tämän kautta asiansa Petrovitschille ei selvinnyt; päin vastoin tämä nyt nousi ylös, maksoi ja meni. Pilgrim kiiruhti hänen jälkeensä, ja kadulla hän sanoi: "Herra Lents, minulla olisi pari sanaa sanomista".

"Hyvää päivää, siinähän on pari sanaa".

"Herra Lents, minä en tahdo itse puolestani mitään, mutta luulen velvollisuuteni olevan —"

"Teidän velvollisuutenne ei koske minuun ollenkaan".

"Herra Lents, ottakaa kuitenkin asiani teidän asiaksenne. Joku toinen on teille sanova samaa, ja siinä on tarpeeksi, kun saatte vaan tiedon".

"Minä en ole utelias".

"Sanalla sanoen: asia koskee teidän veljenne poikaa, Lentsiä".

"Sen kyllä arvasin".

"Vaan ei siinä kaikki. Te voitte vaikuttaa hänen elämänsä onneen".

"Jokaisen täytyy olla oman onnensa seppä".

"Teidän ei tarvitse muuta kuin mennä tohtorille".

"Onko Lents kipeä?"

"Ei, vaan asian laita on lyhyesti se: hänen pitää naiman, ja hän on itsekin halukas, ja paras kaikista hänelle on tohtorin Amanda. Minä olen sen asian kaikin puolin punninnut. Mutta hän itse ei pääse alkuun, hänellä ei ole sitä rohkeutta; hän ajattelee niinkin — vaikkei hän sitä ole suoraan sanonut, mutta minä tiedän sen — hän ajattelee, ettei hän ole tarpeeksi rikas semmoiseen naimiseen. Mutta jos hänen setänsä nyt puhuisi hänen puolestansa ja samassa lupaisi —"

"Vai niin? Sen olen arvannut, että minulta toivotaan kaikkia saatavan. Jos veljeni poika halajaa vaimoa ja tahtoo saavansa jonkun, toimittakoon itse asiansa. Minä olen vanha nuori-mies, enkä pysty semmoisiin asioihin".

"Mutta jos hänen ystävänsä ei huoli tehdä mitään, tulee Amanda naiduksi; minä tiedän erään apteikarin häntä kosivan".

"Sepä hyvä, hänelle hän on omansa. Vaan minä en ole mailman holhoja".

"Entäs jos veljenne poika taitamattomasti takertuu toisaalle?"

"Katsokoon sitte, kuinka hän itsensä suorii!"

"Herra Lents, te ette ole niin tyly, kuin näytätte".

"Minä näytän, että minä menen. Hyvästi herra Pilgrim!"

Hän meni tiehensä, ja Pilgrim seisoi siinä syvältä hengittäen. Vihdoin hänkin lähti kotiinpäin, ruvetaksensa näin sumuisella ilmalla, jolloin tuskin päivästä tiesi, kumminkin väriä hieromaan kirkkaampien päivien varaksi.

NELJÄSTOISTA LUKU.

Kaapit ja silmät aukenee.

"Jumalan terveeksi Maisu! Tottapa kerrankin saa sinun meillä nähdä. Oikein hauskaa, että tulit". Leijonan emäntä tervehti, kun hän tuli ravintolahuoneesen.

"Mutta", vastasi Maisu änkyttäin, "teidän luvallanne anoen, ettekö ole lähettäneet minua hakemaan? Pitäisihän minun veljeni oleman täällä".

Leijonan emäntä ei tietänyt mitään. Veli tosin oli ollut täällä, mutta oli jo ison aikaa sitte lähtenyt pois. Leijonan emäntä oli vaan käskenyt talonrenkiä joskus sopiessa viemään Maisulle sanan, mutta hän ei tietänyt tuota tänäpänä tehdyksi.

Maisu oli täällä mielestänsä kuin tiellä, pyysi anteeksi ja tahtoi kohta palata samaa tietä takasin; ja tämä näytti olevan Leijonan emännän mieleen. Mutta ei suinkaan tuo yksinkertainen palveluspiika mitään oivaltanut, oli kai päin vastoin ylen onnellinen, jos hänen kanssaan piti seuraa pari minuutia. Paras oli, velvoittaa häntä tuhansiin kiitoksiin, sen siaan kuin hänelle jäisi yhden kiitoksen velkaa. Maisu tyrkytettiin nyt, koska hän kerran oli tänne tullut, menemään perheentupaan ja siellä odottamaan vähän aikaa, siksi kun tuo moni-askaroitsia kerkeisi tulemaan. Maisu ei rohjennut tänne tultuaan istua tuolille, vaan pysähtyi seisomaan ovelle ja katseli tuijotti yhtäpäätä noita isoja kaappia, jotka ulottuivat laattiasta kattoon.

Vihdoin viimeinkin Leijonan emäntä tuli sisään ja sanoi, silitellen vaatteitaan: "Kas niin, nyt olen kaikki korteni korjannut, ja nyt tahdon hetken hauskutellakin vanhan ystävän kanssa. Mitä hyvää ihmisellä tässä mailmassa on, vaikka hänellä olisi kuinka paljon tavaraa hyvänsä?"

Maisu oli kuin armon auringon paisteessa. Hänen täytyi istua Leijonan emännän viereen, aivan viereen, sohvalle, ja piika toi kahvia ynnä hentuisia.

Maisu teki esteitä, niinkuin tehtämän piti, tekipä liiaksikin, kun kaikella muotoa tahtoi taalehikostansa, jonka Leijonan emäntä häntä varten oli reunoilleen täyttänyt, kaataa pois Leijonan emännän kuppiin, kunnes tämä viimein sanoi: "Minä täyttä totta oikein suutun, jos vaan kursailet".

Kun toista kuppia juotiin, täytyi Maisun kertoa, miten tuolla ylähällä kotona nyt oli laita, ja Maisu kertoi, kuinka ahkerasti Lents teki työtä, juuri kuin ei olisi leivänpalaa talossa, ja kuitenkin siellä oli joka lajia jäämäänkin. Lents tuskin meni ovesta ulos, ainoastansa jolloinkulloin Fallerille, jota hän kävi auttamassa panemaan hänen uusia huoneitaan kuntoon, ja Lents oli mennyt Falleria takaamaan talon kaupassa ja vielä hän oli Fallerille lahjoittanut täydet sänkyvaatteet ja Fallerin äidille oman äitinsä pyhävaatteet. Jos Lents piakkoin ei saisi jonkun, joka hänen avaimiansa hoiti, hän lahjoittaisi kaikki tavaransa pois, vaikka hän omasta kohden kyllä oli säästäväinen ja ylen ahne. "Hän ei polta tupakkia, hän ei pane nuuskaa, hän ei maistele eikä pelaa korttia, hän ei kuluta itse tähtensä mitään", kehui Maisu.

Sitte kun Leijonan emäntä vielä oli tarpeeksi kiittänyt Knuslingenilaisia, jotka kaikkea ymmärtävät, lisäsi hän niinkuin ohimennen: "Ajatteleppa vaan, hyvä Maisu, sitä huhua, että sinun isäntäsi — mitä minä nyt sanoinkaan? sinun kotopoikasi piti minun sanomani, aikoo naida tuon tohtorin ryytimaan-mamsellin. Onko siinä mitään perää?"

"Onhan siinä vähän".

"Vai niin?"

"Minä tarkoitan, että siitä ei tule mitään. Pilgrim tosin on hänelle puhunut niinpäin, että hänen kyllä sopisi sen tehdä, vaan hän ei tahdo itse, ja minä luulen, että heidän välinsä on sen takia katkennut".

"Vai niin? Se on toinen laita. Minä sen aina sanon, että Lents tietää, mitä hän tahtoo. On sittekin paljon parempi, että hän noutaa sinun mieltäsi ja nai voutitalokkaan Katriinan".

"Kas sitä vaan!" huusi Maisu riemuiten, ja hyrähti nauruun ja nyykäsi päätänsä, ikäänkuin Lents olisi seisonut siinä hänen edessänsä. Kas! sanoohan se viisas Leijonan emäntäkin, että minulla on oikein. Kas vaan? Ja sinä aina vaan sanot hänen olevan liian moukkamaisen sinulle, ja ettei hänen suustansa saa sanaa maalle. "Mutta sen minä sanon Lentsille, että tekin olette samaa mieltä. Siitä on minulle hyvä apu. Minä olen jo kauvan kaivannut apulaista".

"Älä, Maisu, älä millään muotoa minusta puhu yhtäkään sanaa, kun tulet kotiin. Mutta siinä on hänellä oikein, ettei voutitalokkaan Katriina hänelle sovi, hänelle, joka on niin siisti mies. Semmoinen kysyy jotain erikoista".

"Niin, mutta mistä, herranen aika, se erikoinen saadaan sitte?"

"Kas vaan, hyvää päivää, Maisu!" sanoi yhtäkkiä sisään astuva Anni. "Onpa hauskaa, että kerrankin tulit meille. Istu alallasi vaan, istu! Luulisihan sinun, noin muhkeana, olevan jonkun suuren talon emäntä, ja kylläpä sinä talon asiat tiedätkin siinä kuin sen hyvänsä. Juo nyt vaan, juo, muutoin sinun kahvisi jähtyy. Oletko vaan pannut tarpeeksi sokeria sekaan?"

"Olen kyllä, olen enemmänkin". Annin sanat olivat kuin kokonainen sokeritoppa.

"Minäkin täällä mielelläni istahtaisin kuulemaan järkeviä sanojasi, mutta minun täytyy mennä ravintolahuoneesen. Siellä täytyy yhden aina olla. Tule nyt toistekin pian. Sitte kun tulet, tulet minun vieraakseni".

"Hänkös vasta on oikein armas, herttainen tyttö", ylisti Maisu, kun Anni oli mennyt. "Teillä sentään ollaan kuin taivaassa maan päällä."

"Kylläpä on monta murhettakin. Hän on ainoa lapsemme, joka vielä on kotona, mutta kuitenkin täytyy ajatella: kuinkahan saisi hänenkin turvatuksi!"

Maisun silmät meni ensin pystyyn, ja sitte hän automaisesti naurahti, mutta sanaakaan hän ei arvannut sanoa.

Leijonan emäntä nyhkäsi nenäänsä useita kertoja ja nauroi kikosti, ja Maisukin piti velvollisuutenansa nauraa. Hän kyllä tiesikin, kuinka kahvivieraisilla oltaman pitää; tulkoon Knuslingenilainen mihin hyvänsä, se aina tietää itsiään oikein käyttää. Mutta Leijonan emäntä, vaikka olikin hyvin sukkela, ei nyt oikein tietänyt, mistä päästä piti alkamansa; keksipä toki kelpo keinon.

"Sano, Maisu, eikö sinua haluttaisi nähdä kauniita liinavaatteita?"

"Se minusta hauskaa katseltavaa onkin. Jos minulla olisi varoja, hankkisin kaikkein ensiksi itselleni seitsemän arkkua täysivartisia liinavaatteita täyteen. Vihtimiehen emännällä Knuslingenissä, silläkös on —"

"Katso nyt tänne sitte", sanoi Leijonan emäntä ja avasi erään suuren kaapin molemmat ovet, jossa liinavaatteita oli kattoon asti pantuna kerroksittain ja tusinoittain sidottuna kokoon sinisillä, punaisilla ja viheriäisillä silkkinauhoilla.

"Onko tämä kaikki ravintolan pitoliinaa?" kysyi Maisu, sitte kun hän oli lakannut ihmettelemästä.

"Mitä vielä! Ei suinkaan! Tämä kuuluu Annini myötäjäisiin. Jokainoalle kolmelle tyttärelleni minä olen näin pannut säästöön siitä saakka, kuin ovat olleet seitsemän vanhat. Noista tyttölapsista ei koskaan tiedä, kuinka äkkiä naiduiksi tulevat, eikä minun sitte enää tarvitse kaivata kankuria taikka neulojaa. Näkisin vaan mielelläni, että edes yhden lapseni myötäjäiset pysyisivät kotiseuduilla, ja että yhden lapsistamme saisimme pitää likimaillamme. Minun lasteni käy, Jumalan kiitos, ulkokunnissakin hyvin, paremmin kuin hyvin, mutta hauskempi olisi nähdä kuin kuulla heille hyvin käyvän".

Maisusta oli, kuin olisi hän nähnyt ilmestyksiä. Kaappi kaikkine liinavaatteineen tanssi hänen silmissään, ja nuo siniset ja punaiset ja keltaiset nauhat sulivat yhteen kauniiksi taivaankaareksi. "Emäntä kulta, arvaanko minä sanoa jotain? Jos se olisi häpeemätöntä, pyydän tuhannen kertaa anteeksi. Eipä mailman päivinä! Kun tätä on tässä näin paljon, mitähän kaikkea muualla löytyneekään? Kuinkahan se olisi? Uskaltanenko sanoa… Jos meidän Lentsimme…?"

"Minä en siihen sano mitään, minä olen äiti, ja minun tyttäreni on siinä iässä, että häneltä sopii kysyä itseltä. Huomaatko? Minä tarkoitan … minä en oikein tiedä —"

"Siinä jo on tarpeeksi sanottu, enemmän kuin tarpeeksi. Oi armas luojani! Minä lähden lentämällä kotiin, minä olen häntä kantanut kätteni päällä, ja minä häntä kannatan vieläkin, mutta hänen täytyy juosta, juosta yli seitsemän aidan, yli joka huoneen. Emäntä hyvä, älkää sentään paheksuko, minä olen tyhmä, aivan yksinkertainen".

"Mitä hyvää? Sinäkö yksinkertainen? Sinä urkit sielun salaisimmatkin ajatukset. Sinä pistät seitsemän raatimiestä pussiisi! Mutta näetkö, Maisu, me olemme tässä kahden kahtuustamme, kaksi hyvää ystävää, Jumalan silmäin edessä; minä en ole sinulle sanonut mitään, vaan sinä olet itsestäsi asian arvannut. Minun mieheni tietysti tähtää korkeammalle. Mutta minä tahtoisin pitää yhden lapsistani kotitienoilla, jos Jumalan tahto niin on. Minä puhun sinulle suoraan, minä en osaa olla petollinen enkä salavehkeinen, minä sanon suoraan, ett'en hylkää sinun esitystäsi".

"Siinä on minulle kyllä. Minä näytän, että me Knuslingenilaiset emme turhaan tuota nimeämme kanna!"

"No, kuinka sinä nyt sitte aivot?"

"Ohhoh!" huusi Maisu vastaan ja näyttäikse samassa oikein sukkelalle. "Sen pitää nopiasti käymän. Minä tempaan kaikki hänen työkalut käsistään ja kiidätän hänet kotoa. Tänäpäivänä vielä hänen pitää oleman täällä. Mutta olkaa tekin apumiehenä; vieraitten ihmisten kanssa hän on hiukan ujomainen —"

Leijonan emäntä rauhoitti kiihoittunutta Maisua, joka milloin nousi seisoalleen, milloin istui alas, milloin nosti kätensä taivaasen päin, milloin taas pani ne hiljakseen ristiin. Hyvitellen hän teroitti Maisun mieleen, että hän oikein näyttäisi älyänsä eikä ilmaisisi Lentsille, että Annin äiti häntä suosi. Hän antoi Maijulle vielä senkin viisaan neuvon, että hän ylipäin puhuisi halveksimalla kaikista muista tytöistä, se tahtoo sanoa, varoittaisi Lentsiä jokainoasta, mutta tuskin mainitsisi Annista mitään; "näetkös", lopetti Leijonan emäntä, "sillä lailla täytyy hiukkasen teeskennellä, ja kuuluuhan sananlaskussa: ei tarvitse salamaa sormin näyttää".

Maisu teki ehtimän takaa menoa, muttei siitä tullut sen enempää. Viimein hän sai oveen kiini, heitti vielä hyvästijättöä suurelle kaapille, ja hänen muotonsa sanoi: sinä tulet ennen pitkää meille. Hän nyykytti jokaiselle huonekalulle: te kaikki kuulutte meille, ja minä se olen, joka teitä sinne saatan… Hänen menonsa kotiin kävi kuin olisi kaikki nuo kauniit liinavaatteet muuttuneet purjeiksi ja kuljettaneet häntä tuiman syksytuulen vallassa vuorelle.

Mutta Anni sanoi ravintolan tarjoilupöydän takaa äidillensä:

"Äiti, minkätähden tuota vanhaa hassahtanutta noin hyväilette? Jos siinä on jotain täyttä totta, täytyy hänenkin luonansa käydä kunniaterveisillä, ja ellei käydä, hän poraa ja parkuu kiittämättömyydestä. Ja mikä pakko teillä on tuota tekemään?"

"Älä huoli olla kuin et olisi tietävinäsi mitään. Hyvinhän se on tarpeellista, ettäs tulet turvatuksi".

"Minä en ole olevinani enkä tiedä mitään. Ettehän ennenkään ole piitannut Lentsistä mitään; minkätähden nyt sitte piittaatte?"

Äiti katseli Annia suurin silmin. Eiköhän tuo kielekäs todellakaan aavistanut mitään? Äiti vastasi vaan: "Nyt on asian laita toinen; nyt on Lents yksinänsä, ja hänellä on talo täynnä tavaraa. Mutta anoppimuorille en olisi sinua laskenut". Hän lähti huoneesta ulos, ajatellen itsekseen: jos sinä aivot vilpistellä, minäkin teen samaa sinulle.

Morgenhaldessa Maisu askaroitsi ja hääräsi aina naurussa-suin, ja nauru-suin hän soimasi kaikkia tyttöjä, soimasi tohtorin tyttäriä, soimasi voutitalokkaan Katriinaa, mutta ei hiiskunut Annista sanaakaan, puhui vaan tavattoman paljosta liinavaatteesta ja kelpo-ihmisistä. Lents arveli, että vanha-piika yksinäisyydessään rupesi käymään sekamieliseksi; Maisu kuitenkin teki askareitansa hiljakseen, vaikka oli lystikkäämpi kuin ennen, ja yhtä tytyväinen itseensä Lentskin oli työllänsä eikä hän isoon aikaan käynyt kylässä.

VIIDESTOISTA LUKU.

Nuorten sydämmet vihkiäisien jälkeen.

Lents istui kotona ja teki lakkaamatta työtä. Hänen onnistui Knuslingenin vihtimiehen kautta saada myydyksi toisen pienemmän, jo melkein valmistamansa pelikellon. Oikein hyvällä työ-halulla hän sitä laittoi valmiiksi, ja ilman sitä hän oli puuhissa ryhtymään tuon uuden soittokellon tekoon, jonka Leijonan isäntä oli puolittain tilannut; hän tunsi itsensä niin onnelliseksi näissä askareissaan, että hän usein ajatteli: ei sinun tarvitsekaan naida, etkä saatakaan sitä tehdä. Kuinka sinä taitaisit huolta pitää vaimosta ja lapsista, kun taiteesi sinulta ottaa koko pään ja sydämmen?

Pilgrim oli taas ryhtynyt noihin entisiin mallikellojensa tuumiin ja suunnitelmiin, ja askaroitsi siinä työssä ehtimän kautta ehtoopuhteilla, koska hän ei tahtonut varsinaista aikaansa tuohon työhön tuhlata. Näin ollen molemmat ystävät harvemmin tapasivat toinen toisensa, eikä Lents tätä nykyä myöskään käynyt lauluyhteyden harjoituksilla.

Fallerin häät kuitenkin saivat Lentsinkin taas menemään kylään. Tuo hyvä toveri ei ennen helpoittanut, kuin hänen onnensa perustaja lupasi, vaikka hänellä suruakin oli, tulla hänen vihkiäisillensä kirkkoon.

Häät olivat pienet vaan, ilman vieraita ja ilman soitantoa, sillä Faller selitti asian näin: "Jos minulla joskus mailmassa on varoja liikenemään, kutsun vieraitakin, ja musikantti olen minä itse".

Häissä Lents sai kuulla kiitossanoja summittain kaikesta hyvästä, jota oli hääparille tehnyt, ja Fallerin äiti sanoi: "Jahka sinäkin, jos Jumala suo, vietät häitä, minä käyn kirkkoon äiti-vainaajasi vaatteissa. Minä en ollenkaan häpee käydä hänen vaatteissaan, päin vastoin jokikinen sanoo minun samassa saaneeni kunniaakin".

"Ja minulla puolestani on pyhä sia valmiina", sanoi Faller, ja hänen tuntuva äänensä tuntui mielenliikutuksen tähden melkein naurattavalta. "Oi Lents, tänäpänä minä en lähes ollenkaan rukoile Jumalaa itse edestäni, minä rukoilen sinua edestäsi. Varjelkoon sinua Jumala kaikesta vaarasta, mutta minä soisin kuitenkin saavani sinua auttaa, jos joskus suureen vaaraan joutuisit. Minä tahtoisin kääntyä koko kirkkoväen puoleen ja heille huutaa: katsokaa, Jumala on minua auttanut, että tässä suorana seison, mutta hän on minua auttanut ystäväni kautta, ja siunaa, hyvä Jumala, häntä siitä hyvästä ja hänen vanhempiansa taivaassa. Lents, sinä mahtanet olla onnellinen, sillä sinä olet koko perheen onnelliseksi tehnyt".

Tuo vahva, vakava Faller ei saanut enempää puhutuksi ja väänteli nyt vanhan sotilaan tapaan viiksiänsä.

Häähuoneessa osoitettiin Lentsille kunniaa melkein enemmän kuin nuorelle pariskunnalle, ja Lentsin oli oikein mieli hyvä, kun vihdoin lähdettiin kirkkoon.

Lauluyhteys veisasi kauniisti kirkossa; kuitenkin huomattiin, että kaksi kelpo ääntä puuttui, Fallerin ja Lentsin.

Koko kylä, ja ennen kaikkia vaimoväki, oli vihkiäisissä läsnä; aviopari kuulteli mielellään vielä kerran avioliiton sanoja toistettavan, ja kaikki naimattomat sotivat sillaikaa mieltänsä rohkaista siksi kuin kukin heistä, toivon mukaan hyvinkin pian, joutuisi samaan tilaan. Vaimot itkivät, ja tytöt katselivat uteliaasti ympärilleen kirkossa, ja jos Lents vaan olisi nostanut silmänsä, hän olisi kohdannut monta silmänluontia.

Vihkiäisten jälleen Lents erosi hääväestä ja meni yksistänsä kotiin. Kohta kirkkopihan aitauksella häntä tuttava tervehti: se oli voutitalokkaan Katriina, joka siinä seisoi erään pulskan pojan vieressä, vaatteista päättäen se oli joku talollisen poika naapurilaksosta; — ja Katriina punehtui, kun Lents katsoi tuijotti häneen ja meni menoaan. Vähän edempänä tervehti Lents kohteliaasti, nostaen hattuansa. Siinä käveli tiellä tohtorin molemmat vanhemmat tyttäret, ja heillä oli kauniit, pauloilla kiinitettävät puolisaappaat jaloissa, joita eivät taitaneet salata sateisen ilman tähden.

"Me olemme arvelleet teidän lähteneen ulkomaille", sanoi tuo rohkiampi Bertha.

"Ei, yhtä päätä minä kotona olen", vastasi Lents.

"Niinkuin mekin olemme", jatkoi Bertha. Lents oli ääneti.

"Onko teillä taas joku suuri, uusi teos tekeillä?" kysyi Amanda.

"On uusi, ja on vanha. Semmoista työtä kuin meidän työmme on, yhä kestää lakkaamatta".

"Eikö se ole kovin rasittavaa, noin alinomainen työnteko?" kysyi Amanda taas.

"Ei ollenkaan: minä en tietäisi, miten muutoin saisin aikani kulumaan".

"Te kellosepät", sanoi Bertha nyt leikillänsä, "teidän pitää aina oleman ihan kuin kellonneki käymään vedettynä".

"Ja te olette kuin kellonavain, jota vetää", vastasi Lents reippaasti. Oikeastaan hän olisi sanonut jotain muuta, mutta ei saanut sanoja.

"Se on oikein, herra Lents, että maksatte samalla mitalla", lisäsi Amanda. "Tässä eroo meidän tiemme, tässä sanomme hyvästi".

"Ehkä herra Lents vielä käy kappaleen matkaa mukaa", sanoi Bertha sisarelleen, "kentiesi hän menee Pilgrimin luo".

Lentsin sydäntä tykytti; hän oli sanomaisillaan menevänsäkin Pilgrimin luo, mutta ikäänkuin peloissansa ja melkein vapisten hän sanoi ehdottomasti: "ei, minä menen kotiin. Jääkää hyvästi!"

"Hyvästi!"

Lents meni syvältä hengähtäen vuorta ylös; hän mieli kääntyä takasin; eipä tiedä, kuinka kävisi, jos hän kääntyisi! Hän kyllä heidät vielä saavuttaa, nyt he ovat Leijonan kohdalla, nyt kirkkomaan muurilla … mutta näissä ajatuksissaan hän nyt käveli eteenpäin, ja hänen sydämmensä tykytti taajaan, kun hän pääsi kotiin, ja hänestä oli kuin olisi hän pakomatkalla omiin huoneisinsa. Hän pakeni, mutta ketä ja mitä? Hän ei sitä itsekään tietänyt. Levottomaksi hän vaan itsensä tunsi, levottomammaksi ja tytymättömämmäksi kuin milloinkaan ennen.

Ehtoopuolella Lents muutti vaatteita ja meni kylään; hänellä oli aikomus mennä Pilgrimille taikka tohtorillekin, koska tohtori oli monta kertaa sanonut, että hän joskus kerran tulisi. Pilgrim ei ollut kotona, ja tohtorin talon kohdalla Lents seisoi ison aikaa eikä rohjennut mennä kilistämään kelloa. Hän käveli edes takasin monta kertaa; kentiesi tohtori, sanoi hän itsekseen, osuu tulla ja ottaa sinut mukaansa, — mutta ei tohtoria kuulunut eikä näkynyt. Nyt Don Bastian meni ohitse. Lents pakeni kuin varas, jota ajetaan takaa, tuonne kylään; siellä sittekin on parempi oltava, ja siellä on erään huoneen ovet avoinna; sepä hyvä asia, se. Nyt olemme Leijonan ravintolassa, ja siellä ollaan hyvässä turvassa.

Lents oli iloissaan, että yksi rauhallinen paikka mailmassa kumminkin on olemassa, että löytyy tuolia, joille sopii istua, pöytiä, joihin suittaa jotakin asettaa, ja täällä on ihmisiä, joitten sydämmet ei levottomuudesta tykytä niin, että rinta on pakahtumaisillaan, vaan he ovat tyyneitä ja vakavia, ja tuossapa lähestyy se, joka heistä kaikista on sekä vakavin että tasamielisin ja tervehtää Lentsiä suosiollisesti.

KUUDESTOISTA LUKU.

Sydän puhkee.

Leijonan isäntä kävi istumaan Lentsin viereen ja oli erinomaisen isäntapainen: "Oletko jo saanut rahat soittovärkistäsi?" kysyi hän kuin sivumennen.

"Olen", vastasi Lents.

"Sinä tekisit viisaasti", alkoi Leijonan isäntä taas, "jos ostaisit uuden rautatielainan osakkeita; ne ovat hyviä, ne. Tottahan sinulla, tiemmä, koko summa vielä on puhtaassa rahassa?"

"Ei, ei ole. Minulla oli entiseltä kahdeksansataa guldenia, ja kaikki puhtaat rahani olen lainannut naapurilleni, voutitalokkaalle, yhteensä kolmetuhatta guldenia. Hän tarvitsee rahat lunastusmaksoihin".

"Vai niin? No, onkosta sinulla hypoteekkiä, ja kuinka paljon hän maksaa korkoa?"

"Ei minulla muuta ole, kuin velkakirja, ja viisi prosenttia hän maksaa".

"Voutitalokas on kelpo mies, ja viisi prosenttia myös on kelpo korko! Mutta, kuin sanottu, jos joskus tekee mielesi rahoillasi keinotella, minä kernaasti sinua autan neuvolla ja toimella".

"Minä puolestani en mielelläni sekaannu rahaseikkoihin, joita en ymmärrä, mutta minä tietysti noudan teidän neuvojenne umpimähkään. Minä olen jo hyvässä alussa valmistamaan uutta soittovärkkiä, jonka sitte ostatte, ja minä olen siinä uskossa, että se luonnistuu vielä paremmin, kuin tää viimeinen".

"Muista vaan se, Lents, että minä en ole mitään vissiä sanonut. Kunnon mies ei koskaan…"

"Älkää enempää sanoko mitään! Minä en teidän sanojanne koskaan…"

"Niinkuin sanoin, parahimman ystävänsä kanssa pitää aina menettelemän viisaasti ja vinkkuroitsematta. Minun hautakivelleni on kerran piirustettava: tässä lepää visun varoisa mies".

Lents oli ylenmäärin ihastunut tuohon vakavaan, lujaluonteiseen mieheen. Siinä miehessä on puhdasta kultaa.

Anni tuli sisään ja istui, sanoen "Teidän luvallanne", samaan pöytään isänsä ja Lentsin seuraan. Ei aikaakaan, jo Leijonan isäntä nousi ja meni, ja sitte Lents sanoi Annille: "Anni, sinä saatat kerskata semmoisesta isästä kuin sinulla on. Hänessä on miestä! Hän on mies omastakaa! Hän tarkoittaa jokaisen hyvää, jonka kanssa puhuu. Juuri sen tähden, että hän on niin harvapuheinen, on hänen joka sanansa — kuinka minä nyt sanoisin — sulaa mehua, paljasta ydintä".

"Niin", sanoi Anni, "ei mikään ole lapselle hauskempaa, kuin kuulla isästänsä noin hyvää puhuttavan, ja sen hän ansaitseekin. Hän tosin kyllä sen ohessa on äreä ja jörömäinen, niinkuin kaikki miehet ylimalkaan".

"Kaikki miehetkö?" kysyi Lents.

"Niin, kaikki tyyni. Minä en kamoksu sitä sanon vasten silmiäsi, sinä kun kumminkin olet paraimpia, mutta kyllä kaiketi sinullakin on oikkusi. Mutta täytyyhän teidän kanssanne olla kärsivällinenkin".

"Se oli oikein sanottu, Anni. Näetkö, se ilahuttaa minua erinomaisesti; ei sen vuoksi, että sanot minun mieleistä kiitosta — sitä en minä ansaitse. Mutta minä en taida sinulle sanoa, kuinka usein olen itseeni suuttunut. Minä olen monessa asiassa typerä, ja tuo soitanto, joka alinomaa mielessäni hehkuu, se tekee, että minä ainoastansa puolittain kuulen ja puolittain teen monta asiaa; minä olen taitamattomampi kuin moni mun, enkä sentään ole taitamaton, ja minä olen äkkinäinen, ja mieleni on paha monesta asiasta, joista moni muu ei pitäisi suurta minään. Tiesi hänen hiisi, vaan minä en sitä voi auttaa. Minun äitini on minulle sanonut monta tuhannen kertaa: Lents, vaikka sinä kyllä olet hyvänluontoinen, on kuitenkin sen, joka sinun kerran mieheksensä saa, monesti vaikea tulla sinun kanssasi toimeen, ellei hän ole ymmärtäväinen ja pidä sinua sydämmessään hyvänä. Mutta, näetkös, oikea kärsivällisyys ja oikea rakkaus on juuri se, että tietää kummoinenka toinen oikeastaan on, vaikka hän jonkun kerran saattaa olla tuittupäinenkin. Anna minulle kätesi, Anni, minkätähden sinä eroitat kätesi?"

Puheinnossaan Lents oli tarttunut Annin käteen, mutta hän sen huomasi vasta sitte, kun Anni veti kätensä pois.

Karttavan kainosti silmäillen ja pusertaen sukkavarrasta huulelleen sanoi Anni: "Emmehän ole kahden kahtuustamme huoneessa; onhan täällä ihmisiä enemmänkin".

Lents tunsi yhtäkkiä pitkin ruumistansa juoksevan varikuuman ja vilun väreet, ja hän sanoi: "Älä nyt vaan paheksu, Anni, minä en ole tungettelevainen luonteeltani, enkä minä tuota mieltä mielin tehnyt, kyllähän minun tunnet, Anni. Eikö niin, ethän ole suuttunut minuun?"

"Kuinka sinä noin sanot? Suuttunut? Suuttunut? Kuinka sinä niin taidat sanoa?"

"Entäs oletko mieltynyt sitte?" sanoi Lents, ja hänen koko kasvonsa loisti.

"Älä herran tähden", sanoi Anni, nojaten Lentsin tuolin selkälautaan, "älä enää noin puhu. Kuinka sinä sait sen päähäsi? Mistä se semmoinen tuli? Minä olen aina ajatellut saavani puhua sinua kanssasi, kuin oman veljeni kanssa, vaan minulla ei, sen pahempi, olekaan veljeä".

"Eikä minulla ole sisarta eikä yhtään ketään".

"Sinustahan pitää kaikki ihmiset".

"Eikä minulla sentään ole ketään, jonka puoleen kääntyisin".

Nyt oltiin ison aikaa ääneti, kunnes Anni kysyi: "Joko olet saanut kuulla, että voutitalokkaan Katriina on kihlattu erään nuoren miehen kanssa tuonpuolisesta laksosta, jota sanotaan seljapojaksi? He tuottivat äsköin juuri viiniä kihlajaisiinsa".

"Vai niin?" sanoi Lents, "minä näin Katriinan tänään seisovan erään nuoren miehen vieressä. Hänestä tulee kelpo talonemäntä, ja minä toivon hänelle onnea. Sano, olitko sinä tänäpänä kirkossa vihkiäisissä?"

"Olin, ja näin sinuakin. Fallerin mielestä sinä olet ansainnut taivaan valtakunnan".

"Sepä olisi helposti ansaittu. Mutta pappikos tänäpänä ylevästi saarnasi! Siitä sai joka mies ottaa itseensä, sekä naidut, että naimattomat. Herran pyhä sana on ihan samaa kuin musiiki. Sata sataa sitä kuulee, ja kaikki siitä lausuu eikä kukaan toinen toistansa todeksi, vaan jokainen saa sen pitää tykkänään omanansa".

"Ja minä saatan sinulle sanoa, että minä sinua kuultelen melkein kernaammin kuin pappia; sinä sanot sanottavasi niin perin selvästi, niin peräti — minä en taida oikein sanoa, mitä tarkoitan. Monta kertaa minä ajattelen, että vahinko on, kun et ole muuta kuin kelloseppä".

"En muuta kuin kelloseppä? Se minä olen mielelläni, sehän on jotain ihanaa; siitä minä vaikka saarnaisin. Koko mailma on kuin kellovärkki, iankaikkisuudesta iankaikkisuuteen Jumalan vetämä; siinä kieppuu tähdet tähtineen kiertäen toinen toisiaan. Pilgrim sanoi kerran, ettei paratiisissa kelloja käytetty. Se on kyllä luultavaa, mutta siitä hetkestä saakka, kuin ihmisten on täytynyt työtä tehdä, heidän myös on täytynyt pitää ajasta vaari, ja ajattelepa vaan, kuinka olisi, jos emme tietäisi ajasta mitään, — me olisimme kuin kakarat, kuin hourupäiset".

"Sinä osaat hyvin selittää kaikki asiat, ja tuota seikkaa en ole tullut ollenkaan miettineeksi".

Tämä välikeskustelu teki Lentsin vieläkin puheliaammaksi.

"Minä pysyn kelloseppänä, ja teen, jos ei muu auta, vaikka Jockelin-kelloja; niistä on jokapäiväinen leipäni aina ja paremmin turvattu, enkä niitä sitte tekemästä lakkaa. Minä tosin kyllä enemmän hyödyn pelikelloista, mutta siihen työhön ei ole turvaamista, kun ei sitä saata tilaamatta tehdä, eikä pelikellojen ostajia ole joka päivä. Minun korkein onneni olisi, jos saisin yhteyden aikaan, semmoisen, että kaikki kellosepät pitäisivät yhtä, ja kaikki yhdessä siitä hyötyisi. Jos minä tuon saisin aikaan, niin olisin valmis lupaamaan ottaakseni tehdä seitsemän vuotta peräkanaa, ja vaikka koko ikipäiväni, jos pakko vaatisi, pelkkiä mallikelloja vaan".

"Sinun tarkoituksesi on hyvä", vastasi Anni, "mutta pelikellot, nehän ovat oikeastaan sinun tehtävääsi".

"Niin onkin, ja kun sitte saisin kellotyöstä ruveta soittovärkkien tekoon, olisin niin onnellinen niin…"

"Sitte sinun sydämmesi riemuitsisi, sitte olisit kuin kirkkovihkiäisjuhlassa".

"Oi Anni, kuinka sinä sentään olet älykäs ja armas! Jos minä vaan tietäisin yhden asian".

"Minkä, minkä sitte?"

Nämä kaksi tavallista sama: minkä sitte? Anni lausui erinomaisen lämpimällä ja lempeällä äänellä. Palavin poskin sokersi Lents: "Minä en taida sanoa. Jos et itse arvaa, minä en taida sitä sanoa. Minä olen.. Näetkös, Anni…"

Äkki-arvaamatta astui Leijonan emäntä heidän luoksensa, sanoen: "Lapset, lapset, mitä te keskenänne kuhertelette, kun kaikki vieraat teihin tirkistelee. Jos sinulla, Lents, on Annille jotain kuiskuteltavaa kahden kesken, minä sinuun luotan, luotettava kuin oletkin, ja vien kynttilän kamariin, jossa saatte keskustella yhdessä".

"Ei, äitini, ei", huudahti Anni vapisten, mutta Leijonan emäntä riensi joutuen pois ja Anni täyttä lentoa perässä. Lents jäi yksinänsä istumaan ja koko huone meni ympäri hänen silmissään. Vihdoin hän nousi ylös, puikahti ulos, kamarin ovi oli auki, ja näin hän oli kahdakesken Annin kanssa. Anni peitti kasvonsa.

"Näytä silmäsi", sanoi Lents, "näytä oikein, noin. Nyt kumminkin saan luvan sinulle sanoa jotain. Näetkös, Anni, minä olen yksinkertainen ihminen, aivan yksinkertainen, mutta" — hän taputteli rintaansa eikä tahtonut saada sanaakaan maalle — "mutta jos luulet minun sitä ansaitsevan, niin saattaisit tehdä minun onnelliseksi".

"Sinä maksat enemmän, kuin koko mailma, sinä olet liiaksikin hyvä etkä sinä tiedä, kuinka mailma on paha".

"Mailma ei ole paha, olethan sinäkin mailmassa. Nyt minä sanon — lieneekö se vaan mieleesi, lieneekö se oikein mieleesi? Tahdotko olla minulle apuna, tahdotko auttaa minua olemaan hyvä ja ahkera, ja tahdotko olla minun äitini ja minun vaimoni ja minun kaikkini kaikessa? Sano: tahdon, niin minä koko elinikäni panen käteni jalkasi astinlaudaksi".

"Tahdon, tuhat tuhannen kertaa tahdon!"

Anni heittäytyi Lentsin syliin, ja Lents syleili häntä.

"Äiti, rakas äitini!" huusi Lents, kun Leijonan emäntä tuli saapuville. "Ja suokaa minulle Leijonan emäntä anteeksi", kavahti hän yhtäkkiä.

"Minulta on sinulla odotettavana pelkkää hyvää", sanoi Leijonan emäntä. "Mutta, lapset, yhtä nyt pyydän teiltä. Anni kyllä tietää sanoa, kuka se on ollut, joka aina on hyvää sinusta puhunut ja aina sanonut: Lentsin tulee käymään hyvin mailmassa, sillä hänellä on äitinsä siunaus. — Mutta, minä pyydän teitä olemaan maltilliset. Sinä et tunne miestäni. Jokainoa hänen lapsistansa on hänelle ollut sangen rakas, ja joka kerta, kuin joku lapsi viedään, on hän äkeissään. Jumalalle kiitos olkoon, että kuitenkin nyt saamme, jos hänen tahtonsa niin on, pitää yhden lapsistamme kotiseuduillakin, ettei kaikki niin vieraannu". Näitä viimeisiä sanoja sanoessaan Leijonan emäntä itki katkerasti, ja sitte kun hän oli vahvasti nenäänsä niistänyt, jatkoi hän näin: "Isän ei tarvitse vielä tietää asiasta mitään. Antakaa, lapset, minun ensiksi hänelle tästä ilmoittaa, ja minä kyllä sitte annan sinulle tiedon, koska sinun tulee häneltä Annia järjestyksenmukaisesti pyytää. Ole siksi tulematta meille, muutoin ei luonnistu, ja kun sitte tulet anomaan hänen suostumustaan, ota myös setäsi mukaan, sillä se on varsin sopivaa, että hän saa kunnian olla niinkuin isän siassa. Kaikki minun lapseni ovat tähän saakka tulleet suureen sukuun. Meillä on otettu tavaksi elää kuin isoisissa perheissä. Lents, minulle ei ole Jumala poikalasta suonut, mutta minä sinulle rehellisesti sanon, että minua ilahuttaa se, että saan sinun pojakseni. Minä vissiin pidän kaikki vävypoikani hyvänä, mutta kuitenkin he minusta ovat ylen isoisia ja yläsaksalaisia. Mutta lähde nyt jo, Lents; ukko saattaa minä silmänräpäyksenä hyvänsä astua sisään, ja sitte ei ole tietoa, mitä siitä seuraa! Mutta maltapa sentään vähäsen; ota ensin tämä; anna sinä, Anni, se hänelle!" Äiti avasi suuren kaapin molemmat ovet, otti sieltä kultarahan ja antoi sen Annille näillä sanoilla: "Näetkös, tämän on sinun risti-isäsi, kirkko-herra vainaja, pannut liiton merkiksi kehtoosi, ja sepä on sopiva, se on vanha muistoraha. Mutta, ei maar sentään; sinunhan ensisti täytyy kihlat ja lupaukset antaa".

"Minulla ei ole muassani mitään; mutta onhan sentään. Tässä, Anni, täss'on kelloni; sen on isä-vainajani itse tehnyt Schweitsissä ja antanut äidilleni. Mutta hääpäivinä, jos Jumala ne suo, annan sinulle vielä jotain äitini puolesta, ja se sinua varmaankin ilahuttaa. Mutta kello, ota se nyt! Pane se korvallesi ja kuule, kuinka se naputtaa! Se on sydämmelläni hautunut! ja minä soisin samoin saavani sydämmenikin otetuksi ulos ja annettavaksi sinun omaan uskolliseen käteesi".

Nyt vaihetettiin kihlat molemmin puolin, ja Leijonan emäntä, jonka mielestä jotain piti sanottamankin, puhkesi rinnastansa raukeemaan: "Sydän ja kello, ovathan ne kaksi yhtä, ja rakkaus, se on kellon avain". Hän nauroi omaa sukkeluuttaan, koskei kukaan muu sitä tehnyt. Hän kahmi kaapissaan ja sanoi: "Kas nämä olivat Annin ensimmäiset pitovaatteet, ja tässä on hänen ajastaikaiset kenkänsä". Lents katseli ihastuksissaan näitä lapsuuden muistomerkkejä ja pyysi: "Lahjoittakaa ne minulle!" Hän saikin mielitekonsa, ja Leijonan emäntä jatkoi: "Mutta nyt, Lents, sinun täytyy lähteä; minä en sitä sinulta voi säästää. Mene täältä kyökin kautta. Kas niin, tässä annan sinulle käteni. Hyvää yötä, Lents!"

"Eikö Annin sopisi minua vähän matkaa saattaa?"

"Ei, sitä en voi sallia, äläkä sen vuoksi ole pahoillasi. Minä olen sitä luontoa, että olen vähän ankara; minä olen kolme tytärtä kasvattanut suuriksi, eikä löydy ketään, joka heistä mitään pahaa puhuisi — ja siitä minä olen kopea. Te kyllä vielä saatatte, jos Jumala sen suo, kunnialta ja vanhempain tieten, saada toinen toisenne seurasta kylläksi".

"Hyvää yötä, Lents!"

"Hyvää yötä, Anni!"

"Vielä kerran hyvää yötä!"

"Hyvää yötä, sydänkäpyni!"

"Hyvää yötä, armas Lents. Makaa makoisesti!"

"Sinä samoin, tuhatkertaisesti!"

"Kyllä jo piisaa", torui Leijonan emäntä naurusuin. — Lents tuli kadulle, ja koko mailma pyöri hänen silmissään; tähdet taivaalla tanssivat. Anni, Leijonan Anni on nyt sinun omasi! Hän kiiruhti kotiin, hänen täytyi ilmoittaa se Maisulle, jota niin suuresti on Annia kiittänyt. Siitäkös hän on oikein iloitseva! Jos nyt vaan jo saisit käydä tuota juttelemassa huoneesta huoneesen… Mutta kun Lents jo seisoi talonsa kohdalla seisahtui hän; ei, Maisulle ei ole sanomista mitään, ennen kuin asia on oikein valmis, muutoin se ei pysy salassa. Mutta jollekulle ihmiselle sentään siitä puhumaan pitäisi. Hän kääntyi takasin samaa tietä, seisoi ison aikaa Leijonan ravintolan edustalla: sinun täytyy tässä seisoa vieraana, mutta huomenna siellä olet kuin kotona. Vihdoin viimeinkin hän itsensä irroitti ja lähti menemään Pilgrimille.

SEITSEMÄSTOISTA LUKU.

Ystävällistä avioestelyä.

"Olipa se erinomaisen hyvä asia, että Pilgrim on kotona! Hänen kamarissaan on valkea, ja hän itse soittaa kitarria. Oi sinua hyvä Pilgrim! Oi sinua hyvä Pilgrim! Kun nyt vaan pysyisin täydessä järjessäni enkä ilosta kuolisi! Oi, joska vielä äitinikin olisi saanut tähän asti elää!"

Pilgrim soitti ja lauloi korkialla äänellä. Hän ei ollenkaan kuullut tulian askeleita rapuissa. Lents avasi oven ja huusi, levittäen käsiänsä: "huuda riemusta, armas kultaveljeni! Minä olen niin on onnellinen, niin!"

"Mikä sinun nyt on sitte?"

"Minä olen kihlattu mies!"

"Vai kihlattu? Kenen kanssa?"

"Kuinka taidat kysyä noin?! Hänen kanssaan, joka sydämmessään on paras, ja niin ymmärtäväinen ja älykäs, kuin päivän valkeus. Oi, oma Annini!"

"Mitä lajia? Anni? Leijonan Anni?"

"Niinkö, vai niinkö sinäkin ihmettelet, että hän ottaa minut! Minä tiedän, etten häntä ansaitsisi saada, mutta minä tahdon koota itselleni ansioita, Jumala sen tietää, että minä tahdon itselleni koota vastaavia ansioita, minä tahdon asettaa käteni hänen jalkainsa astinlaudaksi, ja hän on saava…"

Lents samassa huomasi äitinsä kuvan ja huudahti: "Hyvä äitini! Armain äitini! Iloitse siellä ylähällä taivaissa, sinun poikasi on onnellinen!"

Hän ei saanut itkulta enempää sanotuksi ja vaipui polvillensa. Pilgrim meni häntä likemmäksi ja laski kätensä hänen olkapäällensä. "Anna, Pilgrim kulta, minulle anteeksi, anna anteeksi!" pyysi Lents, nousten ylös. "Minä tahtoisin pyytää anteeksi koko mailmalta. Minä olen lujasti päättänyt tästedes olla luja ja vankkamielinen mies! Minä saan nyt vaimon, joka ansaitsee järkähtämättömän miehen. Mutta tänäpänä, tänäpänä tämä käy voimieni yli. Tänne tullessani minä toivoin itselleni yhtä ainoata vaan: että joku tulisi ja määräisi minulle jotain oikein raskasta tehtävää, minä en tiedä mitä se olisi, mutta jotain, jotain, joka kysyisi koko sydämmen alttiutta ja olisi oikein vaikeata täyttää, niin olisin valmis sitä tekemään. Minä tahdon ansaita sen, että Jumala on minulle tuon onnen suonut".

"Maltu, maltu nyt kumminkin! Onhan niitä muutkin saanut miehen ja vieläpä vaimonkin, eikä tuommoisen asian tähden tarvitse mailmaa ylösalaisin kääntää".

"Joska vaan äitini edes olisi saanut elää tähän asti!"

"Jos sinun äitisi vielä olisi elossa, ei Annikaan sinusta huolisi. Annille sinä kelpaat ainoastaan ilman kumppanitarta, ilman äitiä".

"Älä niin sano! Kuinka korkiasti hän äitiäni kunnioittaa!"

"Se on helppoa tehtävää, koska häntä ei enää ole mailmassa. Ja sen minä sinulle sanon, että sinäkin olet mailmassa siitä alkaen kuin ei äitiäsi ole olemassa".

"Etkä sinä vielä edes ole minulle onnea toivottanut!"

"Minä toivotan sinulle onnea, toivotan sinulle onnea!"

"Minkätähden sitä sanot kahdesti? Minkätähden kahdesti?"

"Minä nyt vaan noin sanoin tokaisin".

"Etpä; sinä tarkoitat jotain muuta".

"Niin tarkoitankin, se on totta. Mutta minä sitä en nyt sano, ennenkun vasta huomenna".

"Minkä tähden huomenna vasta? Ei; sano kohta paikalla! Sinun ei tarvitse salata minulta mitään".

"Mutta ajattelepa sitä, että sinä tällä hetkellä olet innoissasi, ja kuinka sinun kanssasi sitte voisi selvän tavalla puhua?"

"Minä en ole päihtynyt, minä olen järkiselvä".

"No hyvä! Sano nyt sitte, mistä se semmoinen kiiru tuli?"

"Minä en itsekään sitä tiedä; se tuli minuun kuin taivaasta alas, ja nyt se minulle on selvä asia, että minä jo aika päiviä olen sitä samaa ajatellutkin".

"Minäkin olen ollut siinä uskossa, mutta minä olen myös uskonut, ettet sinä ilman minua tekisi mitään".

"En teekään; vaan sinä käyt huomenna minun kanssani niinkuin puhemiehenä. Minun täytyy isältäkin anoa Annia".

"Vai niin? Se on minun mieleeni. Sittenpä toivon koko naimiskaupan menevän myttyyn".

"Mitä lajia? Tahdotko minua riivata?"

"Ei ole tarpeen. — Mutta, Lents, Anni ei ole vielä sinun morsiamesi, hän ei ole vielä sinun aviovaimosi ja vielä minä uskallan puhtaaksi puhua. Lents, jos vielä peräytät sanasi, sinä kyllä teet väärin, mutta sinä teet ainoastaan yhden ainoan kerran väärin, vaan jos sinä Annin nait, niin teet tuhannen kertaa, teet koko elämäikäsi väärin. Lents, Anni ei ole mikään aviovaimo sinua varten, hän vähimmin kaikista".

"Sinä et häntä tunne. Te aina teette toinen toisestanne pilkkaa. Mutta minä olen oppinut tuntemaan hänen periluonteensa. Hän on perin pohjin hyvä ja ymmärtäväinen".

"Minä en häntä tunne, sanot! Olen kuitenkin siinä perheessä kuluttanut karpion suolaa. Minä sanon sinulle, mimmoisia he kaikin oikein ovat. Anni ja hänen isänsä ovat oikeastaan yhtä luontoa, ja juuri sen tähdenpä he eivät toinen toistaan suvaitse, vaikka vapaan he mailman silmissä ovat olevinaan hyvässä sovussa. Kaikki, mitä he sanelevat, on paljasta huulisoittoa. Kun se aterialla soi, syömä ja juomakin luiskahtaa paremmin alas. He eivät pane sydämmelle mitään; he ovat tunteettomia. Minä en olisi uskonut, että semmoisia ihmisiä ollenkaan onkaan, mutta niin se on; he saattavat sinulle paljon puhua hyvyydestä, rakkaudesta, armeliaisuudesta, vieläpä päälliseksi, kuinka vaan sattuu, uskonnosta ja yksin isänmaastakin, mutta tämä kaikki on tyhjää lorua, jota lasketellessa he eivät ajattele mitään eivätkä piittaakaan siitä mitään ja ovat sitä uskoa, että kaikki ihmiset ovat suostuneet näin keskellänsä keskustella, miettimättä keskusteltavasta asiasta mitään. Anni ei pane sydämelle yhtään mitään, ja sen minä sanon: jolla ei sydäntä ole, sillä ei ole älyäkään eikä se ikinä käsitä, kuinka toisen laita on, eikä liioin tiedä määrää eikä olla taipuvainen. Anni ottaa, niinkuin äitinsäkin, oppia kuunnellessaan, mitä muut puhuvat, ja sitä hän sitte taitavasti matkii, ja vielä hän on hyvin taitava siinäkin, että hän osaa ketä hyvänsä moittia ja panetella pahanpäiväiseksi, mutta sen hän tekee niin ettei tiedä, onko se rakkautta vai riidan-haastoa. Isä, äiti ja tytär tekevät yhteensä kolmiyhteisen soittoryhmän; Anni soittaa ensimmäistä viulua, äiti toista ja isä baassi-äänellään ärisee. Sen minä sanon, että isäntä sittekin on ainoa paras koko perheessä. Tosi on, ja totena pysyy, että ainoastaan naarasmehiläiset pistävät, ja mitenkä! Leijonan isäntä ei puhu yhdestäkään ihmisestä muuta kuin hyvää eikä ole siitä hyvillään, että vaimoväkensä on kuin toista laumaa. Heidänpä mielestä on oikein oikein, jos vaan saavat jonkun tytön tai rouvan hyvästä maineesta lopun. Tätä tekoansa Leijonan emäntä tekee jonkimmoisella ulkokullatun sääliväisyydellä, mutta Anni mielellään leikittelee ihmisten kanssa kuin kissa hiiren kanssa, ja lorun loppu on aina tämä: sinähän Lents, olet kauniin, sinä olet kaikkein raittiimpi ja älykkäämpi ja kaikista paras. — Minä olen aikanani paljon miettinyt, mikä se oikea raakuus on, ja se suorastaan monesti ei muuta kuin käy aivan sievistelevään tapaan. Se oikea raakuus on — pahansuonti. Oi sentään, Lents, sinä et tunne sitä sävel-lajia, sinua ei auta soitintaitosi etkä sinä lainkaan tunne sitä sävel-lajia, jonka mukaan tämä perhe sointuu yhteen. Heissä ei ole muuta kuin valhetta ja ivaa. Se väki ei koskaan käsitä sinua eikä sinun intohimoasi enempää kuin iloasikaan. Minä vielä sanon yhden asian. Ainoastaan se, joka totuutta halajaa, voi totuuden käsittää ja sitä rakastaa. Sinä olet siinä perheessä outo muukalainen iki pitkinä päivinäsi".

"Pilgrim, mimmoinenka ihminen sinä oletkaan? Saman perheen luona, josta sinä noin puhut, olet käynyt joka päivä kahdeksan vuotta umpeen, syönyt ja syöt vieläkin heidän kanssaan samasta pöydästä, pidät hauskaa seuraa ja olet hyvässä sovussa heidän kanssaan. Mitä minun pitää sinusta ajatellakaan".

"Ravintolassahan minä käyn, syön ja juon ja maksan puhtaassa rahassa. Minä maksan joka päivä rätinkini, ja joka päivä heistä selviän".

"Minä vaan en sitä käsitä, kuinka sillä lailla saa olluksi".

"Sen uskon sinusta. Minä olen saanutkin paljon maksaa, ja minulle olisi hauskempaa, jos saisin olla ja elää kuin sinä. Se ei suinkaan ole hupaista, kun saa oppia tuntemaan ihmisiä semmoisina kuin oikein ovat. Tosi kyllä, että ainahan löytyy muutamia…"

"Ja sinä olet mielestäsi yksi noista muutamista hyvistä ihmisistä?"

"Minä en ollenkaan itseäni hyväksi kiitä. Olen kuitenkin ajatellut, että sinä olisit viimeinen minua laittamaan. Sitä saan luvan kärsiä. Soimaa minua, tee minulle mitä vaan tahdot, lyö vaikka käteni poikki, niin minä menen kerjuun, mutta samassa ajattelen näin: minä olen pulasta päästänyt niin kelpo miehen, kuin sinun. Erkane Annista! Minä pyydän sitä sinulta! Sinä et vielä ole häntä anonut isältä, etkä sinä ole vielä itseäsi kahlinut".

"Nuo estelyt ovat mailmanviisaan hätätemppuja. Minä en ole niin rikkiviisas kuin sinä, minä en ole ollut ulkomailla kuin sinä, mutta minä tiedän, mikä on oikein. Minä olen Annin kihlannut äidin nähden, ja minä en sanaani syö. Suokoon Jumala vaan sen, että saan isänkin suostumuksen. Ja nyt sinulle sanon viimeisen kerran: minä en ole sinulta neuvoa kysynyt, ja itse kyllä tiedän, mitä teen".

"Mutta, Herran tähden, mieleni on hyvä, jos olen erehtynyt. Vaan sitä en ole, en. Älä, veli kulta, älä ole kovakorvainen, herran tähden, vaan kuule minua; vielä on aika. Sinä et saata sanoa, että minä olisin sinua kieltänyt naimaan menemästä".

"En saatakaan".

"Sinä olet syntyäsi aviomies, mutta minä olen ollut hohko, kun en ole sinulle sitä tukevammin vakuuttanut; yhden noista tohtorin tyttäristä sinun pitää naiman".

"Sinun mielestäsi minun siis olisi pitänyt mennä sinne ja sanoa näin: minun holhojani Pilgrim käski sanoa paljon terveisiä ja pyytää minulle yhden tyttäristä, etenkin Amandan. — Se ei olisi käynyt päinsä, ja sitä paitsi he ovat liian isoisia minulle".

"Voi olla niin, että ovat isoisia, mutta Anni ainoastaan tekee itsensä iloiseksi. Sen vuoksi, että sinä tohtorin tyttäriä teitittelet, et ole tietänyt, kuinka heitä saisit sinutelluksi. Se on sinusta käynyt huokeammin Annin kanssa. Sinä olet voinut käydä Leijonan ravintolassa, kenenkään kysymättä: mitä asiaa on sinulla siellä ollut? Minä tiedän kaikki tyyni, alusta loppuun, kuinka käynyt on. Anni on sinulle laverrellut surustasi — hän kun osaa jaaritella mistä hyvänsä — ja hänen lorustansa on sydämmesi heltynyt. Annilla on joka hameessa nahkainen tasku, ja hänen sydämmensä on yhtäläinen nahkatasku, ja kumpaisessakin hänellä aina on pientä rahaa, jota vaihettaa ja jakelee jokaiselle vieraalle".

"Pilgrim, nyt sinä sanot syntiä, suuresti syntiä!" sanoi Lents, ja hänen huulensa vapisivat vihasta ja surumielisyydestä. Hän rupesi nyt kertomaan kaikki tyyni, näyttääksensä Pilgrimille, kuinka hellä ja sydämmellinen Anni oli, mitä Anni oli hänelle sanonut hänen äitinsä kuoleman jälkeen, ja mitä hän vielä oli sanonut tuon suuren kellovärkin vietäissä. Lents oli kätkenyt joka sanan muistoonsa, ikäänkuin ilmestyksen.

"Voi minun äyri-raukkojani! Voi minun pienet roponi!" huusi Pilgrim vastaukseksi. "Voi teitä, minun pikku penninkini! Kerjäläisellähän semmoisia on, ja Anni on ne häneltä riistänyt. Voi minua yksinkertaista, kirottua narria! Kaikki, mitä hän sinulle noin on sanonut, aivan joka sanan on hän minun suustani saanut. Hänen puheentapansa on monimutkainen kuin tulpan kieli, ja hän osaa kaikkia lankaa onkia. Minä olen ollut niin löyhä, että olen silloin tällöin hänelle tuota kaikkea sanonut. Mutta se on ollut minulle oikein! Joska ma vaan olisin aavistanut hänen noin solmivan sinut minun omiin sanoihini! Voi minun äyri-raukkojani!"

Molemmat ystävät istuivat ison aikaa äänetönnä; Pilgrim puri huulensa kieroon ja Lents pudisti päätänsä epäileväisesti. Mutta Pilgrim taaskin pikastui: "Tiedätkös syyn sitte, minkätähden Anni ylimalkaan sinut ottaa? Ei suinkaan pitkän ruumiinvartesi tähden, ei lempeän luontosi tähden, eikä myöskään varallisuutesi vuoksi! Ei suinkaan; nämä kaikki ovat syrjäseikkoja vaan. Pää-asiallisesti hän ilkamoitsee siitä, ettei kukaan tohtorin tyttäristä sinua saa. Piti! piti! Eipä kukaan teistä häntä saanut, mutta minä sain! — Usko minua! Anni on semmoinen elävä, josta sinä et ollenkaan voi mitään päättää. Sinä et usko niitäkin ihmisiä löytyvän, joitten ainoa ilo ja onni on saada muille mielipahaa ja harmia aikaan ja joilla ei ole muuta ajateltavaa kuin sitä, kuinka heidän kauneutensa, rikkautensa ja hauska olonsa muita harmittaa. Minäkään en ole uskonut semmoisia ihmisiä löytyvän, ennen kun opin Annia tuntemaan. Veli kultani; älä sinä huoli oppia häntä paremmin tuntemaan; siitä on sinulle onnettomuus! Minkätähden noin minuun katsot, ja olet noin ääneti? Sano suusi puhtaaksi, tee, mitä hyvänsä, tee minulle, mitä tahdot, mutta erkane Annista, hän on myrkkyä! Minä rukoilen sinua, erkane Annista! Ja vielä yksi asia: minä olen vallan unohtanut pää-asian. Ajattele sitäkin, — ja suokoon Jumala, ett'et myöhästyisi siinä ajatuksessasi; minä en suinkaan tahdo pahaa ennustaa, — mutta ajattele sitäkin, että Annista ei ole vanhaksi ihmiseksi".

"Ha, haa! Vieläkö hän päälle päätteeksi on kivulloinenkin, ja kuitenkin hän on tuman terve. Onhan hänellä kasvot kuin verta ja maitoa".

"Minä en tarkoita sitä; minä tarkoitan ihan toista. Muistele äitiäsi; Löytyykö toista, jonka tykönä on ollut parempi oltava? Minkätähden niin? Sentähden, että hänen kasvoistansa näki hänen sydämmensä laadun, näki hänen ystävällisyytensä kaikkia ihmisiä kohtaan, hänen ilonsa ja hänen huolensa kaikkein ihmisten menestyksestä. Se, se tekee vanhan kasvot kauniiksi, ja se tekee laupiaaksi senkin, joka niitä katselee. — Entäs kuinka on Annin laita? Kun hän ei enää saa hiuksiansa palmikoittua kruunuksi, kun hänen poskillansa ei enää ole punaa, kun hänen valkoiset hampaansa eivät enää nauraessa näy, — mitä hänestä sitte on jäljellä? Hänellä ei ole mitään vanhan varaksi, hänellä ei ole elähdyttävää voimaa, hänellä ei ole muuta kuin liukas kieli, hänellä ei ole hyvä sydän, ei terävää ymmärrystä, hän ei osaa muuta kuin viisastella; kun hänestä tulee vanha, hän ei ole muu kuin paholaisen isoäiti".

Lents pusersi huuliaan kovasti hampaitten väliin ja viimein hän sanoi: "Jo nyt on tarpeeksi, jopa on liikenemäänkin. Ei enää sanaakaan! Mutta yhtä sinulta vaadin: noin et saa puhua muille kuin minulle, ja olkoon se minullekin sanottu viimeinen kerta eikä tämän perästä yhdellekään ihmiselle, ei ainoallekaan! Minä pidän Anniani rakkaana ja … ja … pidän sinustakin; vaikka kiivastuksissasi sanot mitä tahdot. En nyt enää pyydä sinua puhemiehekseni. Ainoastaan nämä neljä seinää tietää, mitä tänään olet haastanut. Hyvää yötä, Pilgrim!"

"Hyvää yötä Lents!"

KAHDEKSASTOISTA LUKU.

Herttaisen rauhallista rakkautta, kumppaniton kihlaus ja kilvoitus yhteydestä.

Kun Lents oli mennyt, istui Pilgrim kauan yksistänsä, katseli tuijotti valkeesen ja väänteli tuimasti punertavaa poskipartaansa. Häntä harmitti; hän oli tosin sanonut suunsa puhtaaksi, mutta hän oli sanonut liika paljon ja ampunut yli maalin; hän ei voinut sanojaan peräyttää, koska kaikki oli hänen mielestään totta, mutta mitäpä sekään auttoi? Hän käveli levottomana edes takasin kamarissaan, sitte hän taas istahti ja tuijotti valkeesen. Minkätähden elämä onkin niin eriskummallinen! Kuinka harvan ihmisen kohtalo on päästä suoraan tarkoituksensa perille! Sitä ei kukaan usko nuorena ollessaan; vanhoja ihmisiä soimataan tylyiksi, ja sitte kun itse vanhaksi tullaan, muututaan samanlaisiksi ja kukin mukaantuu asianhaaroja myöten. Ei, hauskaa se elämä sentään on. Mutta ei vaan saa kaikkia mieli tehdä.

Pilgrimin mieleen johtui koko elämänsä hiljainen juoksu. Kymmenen vuotta oli kulunut siitä, kun hän lähti ulkomaille, riuskasti, kuin olisi koko mailma voitettavana, ja häntä elähytti hiljainen onni. Hän ei ollut saanut mitään lupausta eikä ennusmerkkiä, mutta kuitenkin onni oli hänestä varma. Hänen lemmittynsä oli tohtorin kaunis, hoikkavartinen tytär Amanda, ja Amanda puolestansa suosi häntä kuin prinsessa, kuin jokin naisjumala, niin Amanda häntä suosi. Pilgrim auttoi häntä aina joutoaikoinaan pystyttäissä keppiä ulkomaisien kasvien tueksi, joihin hän ensin eräästä kirjasta oli koriasti kirjoittanut kunki kasvin nimet. Amanda kohteli tätä köyhää, turvatonta poikaa kuin lempiä enkeli, ja sittenkin, kun Pilgrim oli nuorukaiseksi varttunut, hän vielä monta kertaa rohkeni olla Amandalle apuna, ja Amanda oli edelleen yhtä armas Pilgrimiä kohtaan ja hänen joka silmänluontinsa kuin siunattu. Kun hän sitte yksistänsä lähti vieraille maille ja vielä kerran meni puutarhan ohitse, niin Amanda hänelle kurotti kätensä aidan yli ja sanoi: "Minulla on sinulta kokonainen muistokirja, nuo lautaset, joihin olet piirtänyt ulkomaisien kukkaisten nimet. Kun sinä ulkona mailmassa joskus näet noita vieraita kukkaisia kasvavan kotimaassaan, olet myös monesti muistava meidän puutarhaamme ja kotiamme, jossa kaikki ihmiset suovat sinulle hyvää. Voi hyvin, elä hauskasti ja tule takasinkin taas!"

Nuo sanat "voi hyvin ja tule takasin!" ne saattoivat matkamiestä yli vuorien ja läpi laksojen, yli meren ja kautta vieraitten maitten, ja monta kertaa kaikukin toisti Amandan nimen, joka ehdottomasti riemastutti hänen miestänsä avarassa mailmassa.

Pilgrim aikoi rikastua, aikoi mainioksi taideniekaksi ja tahtoi ansaita Amandan. Hän palasi takaisin köyhänä ja mailman nuijittuna. Kun sitte moni häntä kohteli halvalla pilkalla, sanoi Amanda, joka oli kasvanut ja varttunut suuremmaksi: "Pilgrim, olkaa iloinen, että kumminkin olette terve, ja pysykää ilomielisenä!"

Hän sen tekikin, eikä hukannut iloista luontoansa. Hän totutti itseään rakastamaan Amandaa kuin aitauksen toisella puolella, naapurin puistossa kasvavaa kaunista lehmusta, kuin tähtiä taivaalla. Ei kukaan kuullut sanaakaan, ei nähnyt mitään osoitusta hänen rakkautensa tunteista, ei yksin Amandakaan. Niinkuin satu kertoo kalliista kivistä, että ne öisin kiiltävät kuin aurinko, samoin hellä rakkaus Amandaan valaisi Pilgrimin elämän päivät. Hän ei nähnyt lemmittyänsä useasti moneen viikkoon, mutta kun hän taas hänen näki, oli hänen käytöksensä niin tyyne, kuin olisi hän oudon nähnyt. Ainoastansa sitä hän useasti ajatteli, ken se mahtaisi olla, joka Amandan morsiamenaan kotiinsa veisi. Hän halasi mailmasta päästä, armaansa aavistamatta olevansa hänen lemmittynsä, mutta saman armaansa hän olisi suonut onnelliseksi. Lents oli ainoa, jonka piti Amandan morsiamekseen saaman, Lentsille hän Amandan soi, he vetivät vertoja, ja hän itse tuudittaisi heidän lapsiansa käsivarrellaan ja hauskuttaisi heitä laulujensa ja leikkipuheensa runsaasta aarteesta. Mutta nytpä oli käynytkin ihan toisin, ja Lents seisoi paraikaa äkkisyvän partaalla, siitä Pilgrim oli vakuutettu.

Hän katseli tuijotti kauan valkeesen ja pudisti tavan-takaa päätänsä, kunnes hän viimein sammutti valkean ja sanoi itsekseen: "minä en ole taitanut itseäni auttaa enkä minä myös voi auttaa muitakaan".

Sillä aikaa Lents oli kävellyt kotiinpäin. Hän käveli hiljaksuten. Hän oli niin väsyksissä, että hänen täytyi istahtaa kiviläjälle tien viereen. Kun hän tuli Leijonan ravintolan kohdalle, oli siellä jo kaikki valkeet sammutetut, eikä yhtäkään tähteä tuikkinut, kun taivas oli mennyt pilveen. Lents oli pysähtynyt seisomaan ja hänen mielestänsä oli kuin olisi koko ravintola kukistumaisillaan hänen päällensä.

Hän rupesi kävelemään kotiin. Maisu makasi jo. Lents herätti hänet, koska hän tarvitsi kumppania, joka hänen kanssansa iloitsisi. Pilgrim oli ikäänkuin varistanut tuhkaa hänen yllensä.

Kuultuansa uutisen oli Maisu oikein onnellinen, ja Lentsiä nauratti, kun Maisu nyt, näyttääksensä toteen, että hänkin kyllä tiesi, mitä rakkaus oli, tiesi enemmän kuin hyvin, kumminkin sadannen kerran kertoi oman "hukka-rakkautensa", joksi hän sitä ainoastaan nimitti. Hän alkoi aina itkulla ja lopetti torulla, ja kummassakin hän teki oikein.

"Kuinka ihanaa siihen aikaan oli olla tuolla toisella puolella laksossa! Hän oli naapurin poika, kelpo miehen alku, uuttera ja pulska, niin pulskaa poikaa ei enää hakeinkaan löydy. Tuota ei kukaan pahaksensa panko, mutta niin on asian laita. Mutta hän — minä sanon kuin sanonkin nimen, koska joka mies kuitenkin tietää hänen nimensä olleen Anton Striegler — hän kuitenkin sai päähänsä lentää ulos mailmaan, ja ulkomailla hän vieläkin oleskelee kauppatoimissaan ja minä muistan kuin olisi se tapahtunut eilen meidän hyvästi-jättömme tuolla puron partaalla, kun hän sanoi: 'Maisu', sanoi hän, 'niin kauan kuin tää puro tässä juoksee, minäkin olen sinulle sydämmessäni uskollinen, ja ole sinäkin samoin'. Hän osasi kauniisti puhua ja kirjeissäänkin hän niin kauniisti sanansa pani, mutta semmoisiahan ne viekkaat ihmiset ovat, vaikka minä en olisi häntä siksi ikinä uskonut. Neljä vuotta minä sitte häneltä sain yhteensä seitsemäntoistakymmentä kirjaa Franskan maalta, Englannista ja Spaniasta. Kirje Englannista aina maksoi kokonaisen kruununtaalerin, sillä siihen aikaan Napoleoni ei olisi suonut meille tulevan mitään kahvia eikä yhtäkään kirjettä, ja sentähden kirjeet tulivat, niinkuin meidän pastorimme sanoi, Konstanttinopolin ja Itävallan kautta tänne ja maksoivat joka kerta, niinkuin sanoin, koko kruununtaalerin. Sittemmin ei ole enää mitään, ei isoon aikaan mitään kirjettä tullut. Neljätoistakynmentä vuotta minä odotin, kunnes viimein sain kuulla, että hän Spaniassa oli nainut mustan. Siitä saakka minä en ole huolinut koko hylystä, eikä sen suurempaa hylkyä ole, ja sitte minä kohta poltin hänen kauniit kirjeensä, nuo petturin kirjeet, ja rakkautenikin on mennyt samaa tietä pitkin korsteinia ja savuna hukkunut tuulessa".

Maisu aina lopetti näillä sanoilla, jotka olivat kuin suuhun valetut. Tänäpänä Maisu oli saanut kernon kuultelian, parahimman kuin toivoa taisi, vaikka sillä oli se vika, että hän oikeastaan ei ollenkaan kuulellut, mitä Maisu haastoi; hän vaan katseli häneen päin, silmät pystyssä, ajatellen Annin olevan edessänsä. Nytpä kiitollisuuden tunteet Maisuakin muistuttivat puhumaan Annista. "Mitä Anniin tulee, minä hänelle sanon, kummoinenka sinä olet, minä kun parahiten sinun tunnen. Sinä et ole ikipäivinäsi pahoittanut edes lastakaan, ja minua kohtaan sinä aina olet ollut hyvä. Mutta älä nyt näytä noin synkkämieliseltä. Ole iloinen! Minä kyllä tiedän, ja vallan hyvin tiedänkin, että, kun noin suuren onnen saavuttaa, myös luulee itsensä raukeevan. Kyllähän teidän, Jumalan kiitos, kelpaa; te pysytte yhdessä kotona, ja saatatte joka päivä, jonka Jumala teille suo, sanoa toinen toisellenne hyvää huomenta ja hyvää yötä. Nyt minäkin sanon hyvää yötä! Jo onkin hyvin myöhäistä".

Puoliyö oli ohitse, kun Lents vihdoin haki lepoa, hänkin. Hän nukkui näillä sanoilla: "hyvää yötä Anniseni! Hyvää yötä sinä hyvä tyttö!"

Aamulla oli hänen eriskummallinen ollansa. Hän muistutteli nähneensä unta: hän oli ollut seisovinaan korkealla vuoren harjalla oman talonsa takana, ja hän oli ehtimiseen nostanut jalkaansa ja tahtonut nousta ylös ilmaan — — —

Se nyt vielä puuttuu, että rupeisin unelmista murehtimaan, sanoi hän itsekseen, lakkasi ajattelemasta koko untansa ja rupesi muistorahaa katselemaan. Mutta paljon enemmän häntä hauskutti nuo Annin pikkuruiset kengät ja ensimmäiset vaatteet, kunnes hän viimein pani nämä pyhäköt kätköön tuonne kaappiin, muitten perintöjensä joukkoon.

Nyt tuli Leijonan emännältä semmoinen sana, että Lents tulisi heille noin yhdentoista aikaan. Lents puki pyhävaatteet päällensä, ja lähti joutuisasti menemään setänsä Petrovitschin luo.

Sitte kun hän oli monta kertaa likistänyt kelloa ja vihdoin päästetty sisään, tuli setä jotenkin jörömäisenä häntä vastaan ottamaan. "Mitä sinuun nyt tulee, näin aikaisin?"

"Setä, tehän olette isäni veli —"

"Olen kyllä, ja kun minä lähdin ulkomaille, jätin jälkeeni isällesi kaikki perini. Kaikki, mitä minulla nyt on omaa, olen itse ansainnut".

"Minä en teiltä vaiteloitse rahaa, vaan pyytäisin teitä kanssani isän siassa".

"Mitä? Kuinka?"

"Setä, asian laita on se, että Leijonan Anni ja minä, me pidämme toinen toisemme hyvänä, vilpittömästi hyvänä, ja Annin äiti on antanut suostumuksensa, ja nyt olen menossa pyytämään Annia isältänsä, niinkuin tapana on, ja teidän pitäisi käymän kanssani, koska olette isäni veli".

"Vai niin?" vastasi Petrovitsch, sitte kun ensin oli pistänyt suuhunsa sokeripalasen, käyskenneltyään edes takasin tapetseeratussa ja matoitetussa huoneessaan.

"Vai niin?" sanoi hän kerran vielä kääntyessään. "Sinä saat 'fiinin' rouvan ja minun täytyy sanoa, että sinulla on hyvä kursi. Minä en olisi uskonut sinusta sitä kursia, että menet mokomaa naimaan".

"Minkätähden sanotte kursi? Mitä se tässä kohden kysymykseen tulee?"

"Ei mitään pahaa sen puolesta, mutta minä en vaan olisi uskonut sinua niin ylpeäksi, että otat semmoisen rouvan".

"Ylpeäksi? Mitä ylpeyttä siinä minun puolestani on?"

Petrovitsch naurahti vaan, eikä antanut vastausta mitään. Lents jatkoi: "setä, kyllähän te Annin tunnette vallan hyvin. Hän on toimellinen ja tytyväinen sekä kelpo perheessä kasvanut".

"Minä en tarkoita sitä. Mutta se on sinusta ylpeyttä, kun luulet voivasi olla tytölle, joka ravintolassa on kasvanut kahdenkolmatta vanhaksi, tuolla hiljaisessa Morgenhaldessa noitten kaikkein ravintolan huoneissa mairittelevain vieraitten verosta. Se on ylpeyttä sinusta, että sinulle yksistäsi halajat semmoisen, joka osaa emännöitä suuressa ravintolassa. Täysi-ikäinen mies ei ota semmoista rouvaa, joka häneltä kalvaa puolen ikää, jos tahtoo rouvansa mieleen elää. Eikä semmoisen rouvan talossa ole helppo pitää komentoa; se on vaikeampi kuin pukkia hillitsemästä ruveta hillitsemään neljää villihevoista".

"Minä en tahdokaan komentaa".

"Sen uskonkin. Mutta jompikumpi kahdesta: joko komentaa taikka olla komennon alla. Se minun täytyy sanoa, että Anni on hyväntahtoinen, mutta tietysti ainoastaan sitä kohtaan, joka häntä kiittää taikka on hänen alammaisensa. Anni on Leijonan perheessä ainoa, josta saattaa jotain hyvää sanoa. Molemmat vanhemmat ovat kumpikin eri lailla ulkokullatuita: äiti suuripuheisuudessaan ja isä harvapuheisuudellaan. Jos isäntä vaan sanankin sanoo, se tietää samaa kuin: minun suussani jokikinen sana painaa leiviskän, punnitkaa, niin pitää olla tasan, ei ole neljännes-luotiakaan vailla. Ja kun hän vaan askeleenki ottaa, se käy niin arvokkaasti, kuin joka askel sanoisi: tässä tulee kunnian mies. Kun hän ottaa kahvelin käteensä, se tahtoo sanoa: näin syö kunnian mies, ja kun hän katsoo akkunasta ulos, hänen muotonsa sanoo kuin Jumala itse hänelle taivaasta tervehtäisi: hyvää huomenta, kunnian mies! Ja minä panen vaikka pääni vetoa siitä, että hänen on velkaa niin kahveli kädessä kuin narisevat saappaatkin jalassa".

"Mutta, setä, sitähän en ole tullut teidän suustanne kuulemaan".

"Sen uskon".

"Minä olen ainoastaan tullut kaikella kunnioituksella kysymään, jos tahtoisitte isän siassa käydä kanssani puhemieheksi".

"Ei pistä päähäni tulla. Sinä olet täysi-ikäinen itse, etkä sinä ennenkään ole minulta neuvoa kysynyt".

"Ettehän pyyntöäni kumminkaan paheksine?"

"En ollenkaan. — Mutta malta!" huusi Petrovitsch, kun Lents oli menemäisillään, "vielä sanon sanan, yhden ainoan sanan vaan".

Lents kääntyi takasin, ja Petrovitsch laski ensi kerran elämässään kätensä veljensä pojan olkapäälle, ja kummallisesti tämä kosketus Lentsiä säikähdytti ja enemmän vielä se, kun Petrovitsch liikuttavalla äänellä puhui näin: "Minä en sentään soisi eläneeni tyhjän-toimittajana omaisiani kohtaan. Minä tahdon antaa sinulle jotain, josta moni ihminen antaisi koko elämäikänsä, jos he saman olisivat aikanansa saaneet. Lents! Jos jonkun ihmisen on kuuma ja hiki, älköön hän juoko; hän saattaisi juoda itselleen kuoleman, ja se, joka lyö lasin pois kädestä, on oikia hyväntekiä. Myös muullakin lailla voidaan olla kuumettunut eikä silloinkaan saa juoda, se tahtoo sanoa, ei saa tehdä mitään, joka koskee koko elämäkautta, sillä siitäkin saattaa pitkällinen kidunta ja kuolema seurata. Sinua ei mikään tällä haavaa pakoita menemään naimisiin, vaikka se olisi muunkin kuin Annin kanssa; sinä olet palavissasi; jähdy ensin tyyneesti ja tutki itseäsi uudestaan puolen vuoden perästä. Jätä nyt koko tämä asia minun huomaani, kyllä minä Leijonalla kauppasi saan rikki, ja haukkukoot he minua miten hyvänsä, siitä ei ole minulle haittaa lainkaan. Tahdotko neuvoani seurata ja luopua koko naimatuumasta? Muutoin sinuun sattuu pitkällinen tauti, jota ei yksikään tohtori enää parantaa voi".

"Minä olen jo kihloissa, eikä se enää puhuen parane", vastasi Lents.

Kun hän sitte lähti pois, oli hänen otsallansa kylmä hiki.

Mutta tommoisiahan kaikki vanhat nuoret miehet ovat. Heidän sydämmensä on paatunut. Pilgrim'in ja sedän välillä ei oikeastaan ole mitään eroa. Ja varsin somasti tämän asian on laita! Pilgrim'in mielestä isä on paras heistä, ja sedän mielestä Anni yksin. Pian saattaa kolmas ilmaantua, joka pitää äidin parahimpana. Jääkää siis kaikin hyvästi, minun puolestani! Anni ja minä emme tarvitse kolmatta kumppania; minussa on miestä tarpeeksi. Tulkoon siitä jo loppu, että joka mies ottaa sekaantuaksensa minun asioihini. Kohtasillään, tunnin kuluessa, seison vankkana tuossa kansaperheessä.

Ei kulunut tuntiakaan ennen kun Lents vakavana miehenä oli Leijonassa. Pilgrim'in ja sedän muistutukset eivät olleet häneen vaikuttaneet suurta mitään. Sen verran ne sentään olivat saaneet aikaan, että, kun Lents harhailematta, reippaasti ja vakavasti isältä Annia anoi, hänestä oli, kuin joku olisi hänelle kuiskuttanut: he kyllä vielä ymmärtävät minua kiittää, etten ole heidän muistutuksistansa lukua pitänyt.

Sepä paha se.

Anni piti toisella kädellä esiliinaa silmillään ja toisella Lentsin kättä, sitte kun oli kättä lyöty. Leijonan isäntä käveli ylös ja alas huoneessa ja hänen uudet saappaansa narisivat lujasti. Leijonan emäntä itki, ja tällä erää hän itki täyttä totta: "Oi hyvä Jumala, kun viimeinen tytär on annettava pois kotoa! Kun sitte käyn vuoteelle taikka nousen vuoteeltani, en tiedä, kuinka ma yksistäni tulen toimeen: missä minun Annini on? Mutta sen minä sanon: vasta vuoden perästä pidetään häät. Kuinka rakas sinä Lents meille olet, ei meidän tarvitse sanoa, koska sinulle annamme viimeisen tyttäremme. Oi hyvä Jumala! Joska sinunkin äitisi vielä olisi elossa! Mutta tuolla ylähällä taivaassa hän iloitsee ja teidän puolestanne hän seisoo Jumalan istuimen edessä". — Kun Leijonan emäntä piti tämmöistä ääntä, Lentsinkin täytyi ääneensä itkeä. — Kohta kun emäntä oli alkanut puhumaan, kuului Leijonan isännän saappaat niinkuin paheksuen narisevan, mutta nyt ne narisivat kahta pahemmin. Vihdoin ne lakkasivat, ja hänen suustansa kuului: "Kyllä jo piisaa parkunaksi, me kun olemme miehiä. Lents! nosta silmäsi tyyneesti; noin, niin pitää olla. Sano nyt, onko sinulla vaimoväen tavara takanasi?"

"Enhän minä puolestani ole mitään kysynyt myötäjäisistä. Onhan Anni teidän lapsenne, ja te ette suinkaan häntä halpana pidä".

"Siinä sinulla on oikein. Meillä pidetään arvossa tuota vanhaa sananlaskua: 'sanasta mies tutaan,'" virkahti Leijonan isäntä pikimmiten, ja sitte hän oli vaiti; hänen ei ollut tarpeellista paljon vaivata suutansa.

Lents jatkoi: "Rikas minä en ole, ja pääomaisuutenani on minun taiteeni, mutta minun tulee kiittää vanhempiani siitä, että ovat pitäneet kaikesta murhetta. Meillä ei puutu mitään. Meillä on leipä suruti suussa, ja on hiukkasen voitakin lisäksi".

"Se on oikein sanottu, oikein ja täsmälleen, juuri niin kuin minä tahdonkin. Entäs avioliiton välipuheesta, mitäs siitä tuumit?"

"En tuumi mitään; onhan siinä kohden vaan lait voimassa".

"On kuin onkin, mutta on sentään välipuhekin tarpeen. Näetkös, tiedäthän sen, että laskivaimo ei ole muuta kuin puolen väärtti ja häntä täytyy rahat auttaman eteenpäin. Entäs sitte, jos sinä kuolisit ilman avioperillistä —"

"Isä!" huusi Anni, "jos vielä enemmän noin puhutte, laskekaa minä menemään; minä en jaksa semmoista kuulla".

Lentskin oli käynyt kalpeaksi. Mutta Leijonan isäntä jatkoi vaan yhtäläisesti: "Älä huoli Anni noin teeskennellä! Semmoisia te vaimoväki aina olette. Ei saa millään muotoa rahoista puhua! Hyi! ja voi! ja siunatkoon! Teitä pöyristyttää ikäänkuin jos sammakko hyppelisi jaloillanne; mutta jos vaan ei rahaa löydy, te kyllä osaatte sitä mankua. Sinun ei ole, Jumalan kiitos, ikipäivinäsi tarvinnut rahanpuutetta nähdä eikä tarvitse vastedeskään ikänäsi, ja sentähden mitä eloon ja kuoloon tulee, niin —"

"Minä en tahdo tuommoista kuulla!" kinasi Anni vastaan. "Mitä hauskaa koko kihlauksesta on, kun täytyy tuommoista puhetta kuulella?"

"Isällä on oikein", keskeytti äiti. "Ole nyt viisas ja vaiti, pianhan tuo on ohitse ja sitte saatamme olla kahta iloisemmat".

"Minun Annillani on oikein", sanoi Lents tavattoman vakavalla äänellä. "Me naimme toinen toisemme niinkuin vaan laki säätää, ja siinä kaikki, eikä nyt enää sanaakaan siitä asiasta. Tule Anni. Mitä vielä! Vai eloa ja kuoloa! Emmehän nyt huoli muusta kuin elosta. Suokaa anteeksi, isä ja äiti, ollaanhan sovussa. Nyt joka minuuti maksaa miljoonan. Tiedätkö Anni, kuinka laulussa kuuluu?

"Suuri rikkaus ei tuota mulle kunniaa Ei suuri köyhyys mitään häpiää. Ma soisin tuhat vertaa varakkaampi olevani Ja omaa mielitiettyäni taluttavani".

Näin laulaen hän oli Annin kanssa ulos tanssimaisillaan, mutta Leijonan isäntä pani kätensä hänen olkapäällensä ja sanoi arvokkaasti:

"Mutta! Vielä muutama sana".

Lents seisahti hämmästyksissään. Hänestä tuntui, kuin olisi hänen suuhunsa pantu tikari, jota vastaan huulet pusertuivat. "Me olemme jo antaneet lupauksen toinen toisellemme, eikä muuta enää tarvita", sanoi Anni jäykästi.

"Me miehet, meillä on vielä keskenämme puhuttavaa", vastasi Leijonan isäntä vakavalla äänellä, ja Lentskin sen vahvisti sanoen: "Niin oikein, puhukoon isäsi". Leijonan isäntä otti samettikalotin päästään, katseli sitä, pani sen taas päähänsä ja alkoi: "Sinun tarkoituksesi on ollut rehellistä ja uskollista laatua, ja jos ihmiset sinua takana pilkkaavat, sinun ei tarvitse pitää siitä väliä, ja vaikka tarkoituksesi tähden menettäisit koko omaisuutesi, sinä et ole kenellekään edesvastauksen alainen, koska sinä tähän saakka olet ollut ihan yksistäsi".

Tässä Leijonan isäntä pidätti puhettansa, ja Lents katseli häntä kuin eksynyt, kysyen viimein: "Mitä minä nyt sitte olen tehnytkään ja mitä kauhistavaa olen tarkoittanut?"

"Niinkuin sanoin, sinun tarkoituksesi on rehellinen ja vilpitön, sitä minä aina olen vakuuttanut", sanoi Leijonan isäntä selvästi kaikkein kuullen, ja vaimoväki katselivat häntä hämmästyneinä. "Sinulla on yhdessä Pröblerin kanssa mallikello, siksihän sitä kutsutaan? Se ei oikeastaan koske minua, koko se asia — semmoinen kello, joka on kaikille omansa. Mutta tietysti sinun tästälähin ei ole Pröblerin kanssa mitään tekemistä; minun vävyni ja Pröblerin nimet eivät sovi yhdessä mainittaa. Se on sanottu kuin sanottu. Mutta toinen asia vielä, ja se on pääasia. Sinä tahdot täällä saada yhteyden aikaan, — sehän sillä nimenä on? Mutta olkoon siitä nimi mikä hyvänsä, siitä ei pidä tuleman mitään: se on niinikään ollutta ja mennyttä". Tässä oli emännän aikomus keskeyttää puhetta, mutta Leijonan isäntä löi tuimasti jalkaansa laattiaan ja huusi: "Salli, vaimo, minun puhua suuni puhtaaksi! Sen sanon sinulle, Lents, heitä koko yhteys mielestäsi. Älä usko minun sanovani sitä sen vuoksi, että semmoinen yhteys sotisi minun hyötyäni vastaan. Minä en pelkää mitään yhteyttä, ja vaikka pelkäisinkin, niin minun hyötyni on tästälähin sama kuin sinunkin. Mutta semmoisesta yhteydestä ei ole muuta kuin pilkkaa perästäpäin, eikä siitä sinua kukaan kiitä. Minä tunnen ihmiset paremmin. Jos yhteydestä tulee täysi tosi, sinäkin menetät kaikki omaisuutesi ja sinusta tulee kerjäläinen. Siis — kättä päälle! Tästä alkaen et enää ajatuksiasi vaiheta koko asiaan etkä huoli yhteydestä yhtään mitään".

Lents seisoi epäröiden ja katseli maahan, ja Leijonan emäntä huudahti: "Niin, anna kättä päälle, hän tarkoittaa hyvää, hän tarkoittaa oikein, hän tarkoittaa kuin isän tulee ja hän on sinun isäsi", ja nyökkäämällä hän miehellensä osoitti kiitostaan.

Lents ojensi itsensä suoraksi. Hänen kasvonsa oli tulipunaiset ja ratkaisevan päättäväisesti hän sanoi:

"Minä en anna kättäni sen päälle! Ennen se käyköön hervottomaksi, jotta en iki päivinäni saa sillä kortta korjatuksi".

"Älä vanno, olethan sinä itse sanonut, ettei saa vannoa", virkahti Anni väliin, otti Lentsin käteen ja tahtoi kurottaa sitä isälle, mutta Lents piti vastaan ja sanoi kiivaasti: "Anna olla. Älä huoli. Mitä minä lujasti uskon, siitä minä en poikkee, ja jos minun täytyisi yhteyden tuumasta luopua, olisin samassa uskoni kieltänyt. Ja vaikka minun ajaisitte ulos täältä, jossa olen luullut tulevani kotolaiseksi, en sittekään, Leijonan isäntä, sitä tee! Minä kyllä sen uskon, että te tarkoitatte hyvää, mutta sitähän jokainoa tarkoittaa sen verran kuin hän ymmärtää. Minun ja Pröblerin keskenäinen väli ei ole juuri mitään, ja vaikka se olisikin suurempi, niin minä olen Lents ja olen kenenkä parissa ma tahdon ja pysyn semmoisena kuin olen. Minä en mielelläni sitä sanoisi, mutta nyt minun täytyy se sanoani: minua ei saastuta kukaan, päinvastoin, minusta on kunniaa muillekin ja minä kiitän Jumalaani, että niin on kanssani laita. Mitä vielä yhteyteen tulee — aikeeni nimi on yhteys, sen te olette oikein muistissanne säilyttäneet — niin minä olen sitä asiaa miettinyt päiväkaudet ja yöt jo vuosia sitten ja tiedän paremmin kuin kukaan mun, mitä se tahtoo sanoa. Minä tiedän varsin hyvin, ja siinä teillä on oikein, että veijaria ja yksinkertaisia ihmisiä löytyy, jotka minua sen vuoksi irvistelevät, mutta kukapahan on, joka ei ole saanut pilkkaa palkakseen, kun on tahtonut saada jotain hyvää mailmassa aikaan? Se seikka ei minua huoleta. Mutta teidän pelkonne, että minä tuumailuuni menettäisin omaisuuteni, kyllähän se oikein on, että sitäkin ajattelette, ja minä olen kiitollinen teidän hyvyydestänne. Vaan siitä jo on täyttä kymmenen vuotta kuin minä yksinäni olen hoitanut ammattiani ja talouttani, ja minä näytän teille koko kirjanpitoni, niin saatte nähdä, olenko taitamattomasti toiminut, eikä käykään niin, että omat varat menisi perikatoon, jos tahtoo saada aikaan jotain, josta kaikille on hyöty. Lyhyesti sanoen: huomispäivänä, jos vaan voin saada yhteyden varteen, panen siihen omaisuudestanikin, sen verran kuin vastata voin. Minä puhun teille suoraa puhetta, ihan niin kuin tekin minulle olette puhuneet. Minä kättäni en anna, minä kyllä otan hyviä neuvoja vastaan, mutta täytyyhän minun itsekin tietää, mitä minulla on tehtävää. Kättäni sen päälle, jota minulta haluatte, en anna, vaikka sen tähden korkein onnenikin raukeisi".

Lents tunsi, kuinka sydäntänsä puhuessa ahdisti ja vavahti, mutta hän puhui vakavasti ja kiivaasti, ja nyt hän taukosi.

"Aukaise kourasi! Tottahan minulle kumminkin kätesi annat? Sinä olet koko mies, sinä olet minun hyvä mieheni, minun uljas mieheni!" huusi Anni ja heittäytyi Lentsin kaulaan ja vuoroin itki, vuoroin nauroi, säpsähtäen kuin olisi suonta vetänyt.

"Minun velvollisuuteni on ollut puhua sinulle tästä asiasta eikä se sen enempää minuun kose", tydytti Leijonan isäntä vähän nuopeillaan, ja Leijonan emäntä sanoi, niistellen nenäänsä jotenkin ahkerasti: "Sinä olet käyttäinyt miehekkäästi, sangen miehekkäästi. Vasta nyt olemme oikein saaneet nähdä, kuinka yksvaltainen mies meidän Lentsimme on. Minun täytyy sanoa, että sitä en olisi uskonut, mutta se minua ilahuttaa kahdenkertaisesti".

Lentsillä oli paljon tekemistä saadaksensa Annin rauhoittuneeksi; hän oli kuin naulittu Lentsiin ja sitte vasta hän oikein erosi, kun Lents hänelle antoi viiniä juoda.

"Menkää nyt yhdessä puutarhaan; minä tuotan teille viiniä lehtimajaan", lopetti Leijonan emäntä ja lähti pullolla ja lasilla heidän edellä ja morsiuspari tuli kohta perässä lujasti syleiltynä.

"Hänpä on kummallinen ihminen", sanoi Leijonan isäntä itsekseen, kun Lents oli mennyt ulos huoneesta, "mutta niin on kaikkein soittoniekkain laita: heillä on kullakin oikkunsa. Siinä hän ensin parkuu, niin pian kuin äiti-vainajastansa puhutaan, sitte hänen tekee mieli laulaa kuin leivonen, ja viimein hän saarnaa kuin joku vanhanpuolinen uudestakalastaja. Mutta peräti hyvä ihminen hän on, ja kun olen voittanut tuon brasilialaisen riita-asiani taikka arpani lotterissa, hän on saava, sen vannon, kaikkein ensiksi naima-osansa, ja puhtaassa kultarahassa sen hänelle maksan pöydälle eteensä. Se on otettava päälimmäitteeksi, eikä kukaan ennen mitään saa".

Tällä rauhoittavalla päätöksellä Leijonan isäntä meni ravintolahuoneesen, virkistyi siellä noista tavattoman monenlaisista jutuista ja otti arvokkaasti vastaan vieraitten ja sukulaisien onnentoivotuksia. Hän puhui vähän ja huomautti ainoastaan sitä, että hän puolestansa ei pitänyt lukua suuresta pohatasta vävypojaksensa. Kun vaan mies on raitis ja rehellinen — se oli hänen perusteensa, johon kaikki suostuivat päätänsä nyykyttämällä. Noin saattaa muutamalla sanalla lausua koko mainitun viisauden.

Sillaikaa Lents ja Anni yhdessä istuivat ihastuksissaan puutarhassa, ja syleiltyänsä Annia sydämmen pohjasta, sanoi Lents: "Minun mielestäni on, kuin en olisikaan kotiseudullani; minusta on, kuin olisin ulkomailla ja palaisin pitkästä matkasta".

"Sinä olet kotona ja siellä sinä olet pysyvä", vastasi Anni; "sinä olet vain vahvasti vaihettanut sanoja isäni kanssa. Minä en osaa sanoa, kuinka suuresti minua ilahutti kuulla sinun noin puhuvasi; minä toivoin vaan, että koko mailma olisi ollut sinua kuulemassa, sitte myös kaikki olisivat nähneet, mimmoinenka mies sinä olet, ja siitä sinua kunnioittaneet, mutta kuitenkin oli tarpeetonta, usko minua, se, että isäni tähden olet pitänyt noin lapsellista hälinää".

"Mitä sillä tarkoitat?"

"Usko minua, isäni ei, minä tiedän sen varmaan, että hän ei toden takaa noin opettanut ja neuvonut. Hän on mielellään olevinansa periviisas, joka kaikki ennakolta tietää. Jos hänellä olisi ollut täysi tosi, hän olisi sanottavansa sanonut ennen kihloja eikä jälestäpäin. Hän on vaan tahtonut olla sinua sukkelampi, mutta sinä olit vielä sukkelampi, ja siitä on mieleni hyvä".

Näistä sanoista Lentsin silmät rupesivat kulkemaan sinne tänne, ikäänkuin hän olisi hakenut jotain, ja kun kyhkyisliuma samassa nopeasti lentäen liiti molempien rakastuneitten yli, jota lentoa yhtä nopea varjo mantereella seurasi, niin samoin sarja ajatuksia, joita Pilgrim oli lausunut, lensi Lentsin päähän vielä nopeammin, ja niistä sikisi varjoja, jotka vielä nopeammin katosivat.

"Olkoon kaikki muut minun puolestani viisaampia, mailmantaitoisempia ja arvokkaimpia", sanoi Lents lopuksi, "mutta kukaan mies mailmassa ei voi olla aviopuolisollensa armaampi, ei voi vaimoansa enemmän eikä uskollisemmasti rakastaa kuin minä".

YHDEKSÄSTOISTA LUKU.

Koetuksia alangolla ja ylängöllä.

Ensimmäinen, joka tuli Annia onnittelemaan, oli Faller. Anni kohteli häntä kuin alhaisempaa rahjusta, mutta Fallerin nöyryys kuitenkin häntä tydytti, ja Faller osasikin hyvin pyytää anteeksi varhaisesta tulostansa; hän ei saanut itseltään lepoa, ennenkun tuli, sillä Lents oli kuin osa hänen omasta sydämmestänsä ja Lentsin edestä hän menisi vaikka palavaan pätsiin.

"Sepä minusta hauskaa, että sulhollani on noin hyviä ystäviä", virkki Anni, "voihan heistä olla jonkinmoinen apu mailmassa, oli ken olikin".

Faller ei ymmärtänyt näitä viimeisiä sanoja taikka ei ollut niitä ymmärtävinään, ja nyt hän innokkaasti rupesi kertomaan, kuinka sulosydämmellinen Lents oli. Vesi oli hänen silmissään, kun hän lopetti puheensa näin: "Anni, hänellä on sydän kuin enkelillä, kuin äsköin syntyneellä lapsella; älä vaan millään muotoa koskaan ole tyly häntä kohtaan, sitenhän saattaisit tehdä syntiä Jumalaa vastaan. Ajattele aina vaan edessäsi olevan ihminen, johon yksikin tuima sana kosee kuin veitsellä leikkaisi. Hän ei ole äkki-äkäinen, mutta kaikkea hän panee liian kovasti sydämmelleen. Älä nyt vaan paheksu, että minä näin puhun, mutta minä puhun ainoastaan teidän hyväksenne; minä olisin valmis Lentsille tekemään mitä hyvänsä, mutta en tiedä, mitä tekisin. Sinä olet Jumalan valittu, koska semmoisen miehen tulet saamaan; hän on mies vapaasti edustamaan ja puhtaasti puhumaan joka paikassa, eikä löydy sitä, joka häntä pienimmästäkään asiasta soimaisi, häntä, joka ikipäivinään ei ole harha-askelta ottanut. Kohtele häntä vaan oikein hellästi, oikein hellästi ja lempeästi".

"Joko aivot lakata?" kysyi Anni — hänen silmänsä säkenöitsi — "taikka onko sinulla vielä mitään sanomista?"

"Ei enää ole".

"No, nyt on minun vuoroni sanoa jotain. Sinä olet käyttänyt itseäsi niin ropi-rohkeasti, että minun suittaisi heti paikalla viskauttaa sinut ulos. Mitä se semmoinen puhe on? Mitä sinä uskallat sanoa? Kuka sinun on käskenyt välittäjäksi? Kuinka sinä rohkenet minulta vaiteloita hellyyttä? Mutta hyväpä se, että sain aikanaan tiedon; nyt mä huomaan, mimmoinenka kerjäläisjoukko on takistunut minun Lentsiini. Minä otan oitis luudan ja lakaisen roskat pois. Se aika on nyt ohitse, jolloinka häntä olette mairituksillanne rasittaneet. Sen maljan, jonka jo olet tyhjentänyt, annan sinulle ilmaiseksi, ja nyt saat mennä. Mutta Lentsilleni minä sanon, kuinka sopimattomasti sinä olet puhunut, ja se on kirjoitettava sinun saatavaksesi. Hyvästi!"

Jos Faller olisi vaikka kuinka rukoillut tai vakuuttanut, pyytänyt tai kerjännyt, ei mikään auttanut. Anni näytti hänelle, missä ovi oli. Hän viimein menikin. Anni ei edes katsonut hänen peräänsä.

Kohta Fallerin mentyä tuli Maisu onnesta loistaen: Äiti vei hänen pikaa kamariin. Maisu täällä kiitteli onneansa, että oli saanut naimiskaupan käymään, hän vakuutti nyt voivansa rauhassa kuolla. Mutta Maisun kävi noloksi, kun hän näin luki ansioksensa enemmän kuin hän todella oli tehnyt, ja Leijonan emäntä opetti häntä: "Maisu, mitä sinä ajatteletkaan? Sinä et tähän asiaan ole tehnyt mitään, enempää kuin minäkään. Me emme enää ole nuoren polvikunnan mielestä kyllin sukkelia. Me tosin kyllä muutama päivä sitte keskustelimme, kuinkahan tuo kävisi laatuun, mutta sillä aikaa nuo nuoret ovat sopineet asiasta selkämme takana. Annista minä tuota olisin uskonut, vaan en Lentsistä. Mutta parempi on, että kävi, kuin kävi. Jumala on sen sallinut, ja häntä meidän tulee kiittää".

Maisu seisoi suu auki ja silmät pystyssä, mutta hänelle ei annettu suun avausta edes sen verran kuin olisi silmään pistänyt. Hänen täytyi kääntymän kotiin kuivin suin, ja Anni tuskin sanoi hänelle sanaakaan, sillä nyt juuri Pilgrimkin tuli.

Ihan toiseen tapaan täytyi Annin itsensä käyttää Pilgrimiä kuin Falleria kohtaan. Hän tiesi hyvin, ettei hän ollut Pilgrimin mieleisiä; mutta ennen kun Pilgrim oli ennättänyt sanaakaan sanoa, Anni jo häntä kiitti sydämmellisestä osanotostaan, jota hän tulollansa oli osoittanut, ja Pilgrim puolestansa suoritti koko asian ylen leikillisesti ja hyvillä mielin, jonka ohessa hän kuitenkin mainitsi, ettei keneenkään ollut luottamista, koskei Lentskään edeltäkäsin ollut hänelle virkannut mitään. Täten hän oli turvannut omatuntonsa eikä kuitenkaan häirinnyt kauppaa, joka kerran oli kiini.

Vielä oli yksi väärä hirsi suorittavana, ja se oli Petrovitsch. Tuohon tehtävään tarvittiin piilukirves: isä itse. Kun Petrovitsch saapui päivälliselle, oli hän kuin ei hän tietäisi mitään. Leijonan isäntä hänelle nyt oikein julkisesti ilmoitti kihlauksen, ja että Lentskin pian oli tuleva päivälliselle. Anni oli erinomaisen lapsellinen ja nöyrä vanhusta kohtaan, ja vähältä piti, ettei hän langennut polvilleen ja anonut hänen siunaustansa. Petrovitsch antoi hyväsuotuisasti Annille kättä. Leijonan emäntäkin tavoitti hänen kättänsä, mutta ei saanut muuta kuin vasemman käden kaksi sormea. Lentsin oli mieli hyvä, kun kaikki hänen tulessaan oli suoritettu ja puhtaaksi puhuttu. Ainoastansa se häntä äköitti, että Pilgrim, joka noin oli isäntäväkeä sutinut, nyt istui samassa pöydässä. Mutta Pilgrim ei ollut koko asiasta minään, ja Lents oli samalla tapaa.

Taivas näytti pilvistä muotoa Lentsin kihlajaispäivänä, ja lakkaamatta sateli monta päivää perätysten. Sadetta ripotteli yhtä taajaan ja taukoomatta kuin harmitustuttavan jaarittelian puhetta, jolla ei ole mitään määrää. Lents tietysti usein oleskeli Leijonan ravintolassa, ja siellä on niin hyvä olla; välisti saa olla ihan itsekseen, juuri kuin oltaisiin muussa huoneessa, välisti taas on, kuin olisi lämmitetyllä "markkinatorilla", niinkuin Lents kerran Annin kuullen kutsui ravintolahuonetta, jossa oli kuusitoistakymmentä katettua pöytää.

"Sinä olet leikkipuheinen", sanoi Anni, "tuonpa matkin isälleni; hän kuulee semmoista mielellään".

"Ei se ole tarpeellista", vastasi Lents, "siinä on kylliksi, kun sinulle vaan sen sanoin; älä sitä kauemmaksi kanna".

Lents käveli tuota pitkää, tähän vuoden aikaan melkein pohjatonta tietä Morgenhaldesta edes ja takasin, ikäänkuin kävelisi hän yhdestä huoneesta toiseen. Tiellä hän usein kohtasi miehiä ja vaimoja, jotka häntä onnittelivat, ja moni sanoi: "Sinä näytät kuin olisit kihlattuasi oikein kasvanut".

Asian laita olikin, että Lents siitä ajasta alkaen käveli reippaammasti kuin milloinkaan ennen, ja häntä nauratti, kun joku hänelle sanoi: "Sinä olet korkeassa hinnassa, sillä vaimo, jonka mies saa, on se hinta, josta mies käy. En tahdo sinua loukata, mutta ei ikinä olisi uskonut Annin jäävän kotikylään. On aina sanottu hänen naivan jonkun ravintolanpitäjän Baden-Badenissa taikka taitelian… Saatat kyllä naurahtaa, sillä sinun leipäsi on hunajaan langennut".

Lents ei lainkaan ollut närkästyksissään siitä, että häntä pidettiin Annia halvempana, päin vastoin hän kopeili, kun Anni oli niin sävyisä, että hänet otti. Kun hän istui kamarissa Annin ja äidin luona, ja Leijonan isäntä joskus sinne tuli ja hyrähti jonkun painavan sanan, sanoi Lents: "Oi hyvä Jumala, kuinka suuresti sinua kiitän siitä, että jälleen olet minulle suonut vanhemmat! Oikein hyvät vanhemmat olen saanutkin! Minä olen kuin uudesti mailmaan syntynyt. Minä en tahdo saada päähäni, että olen kuin oma lapsi Leijonassa. Kun minä muistuttelen, miltä minulle lapsena tuntui, kun ylimmäinen hirsi tähän rakennukseen pantiin ja sitte peililasiruutuja joka akkunaan! Silloin me lapset sanoimme keskenämme: itse linna Kaarlsruhen kaupungissa ei suinkaan ole komeampi. Minä olin myös sillä kertaa katselemassa, kun kullattu leijona ripustettiin. En suinkaan silloin voinut ajatella, että kerran tuossa linnassa olisin kuin omassa kodossani. Se vaan on kova onni, ettei äitini enää elä".

Nämä sanat liikuttivat Annin ja äidin sydäntä, vaikka Anni samassa luki silmuksia tikkaustyössään, sillä hän oli kohta ruvennut Lentsille ompelemaan varvaskenkiparia. Molemmin he olivat ison aikaa ääneti, kunnes äiti sanoi: "Niin se on, ja ajattelepas vielä sitäkin, kuinka kelpo sukulaisia sitä paitsi saat kahden vävyni perheissä! Minä olen jo ennen sinulle sanonut, että minä pidän suuressa arvossa ja rakastan heitä molempia, mutta ihan toisella lailla kuin sinua; sinunhan minä tunnen hamasta nuoruudestasi; sinä olet kuin oman rintani lapsi. Mutta tunnethan sinä ja tiedät, kuinka jalosukuisia ihmisiä he ovat. Kauppa-asioitsioita he ovat kiireestä kantapäähän. Kyllä kelpaisi joka miehen elää, jos vaan olisi yhtä paljon rahaa, kuin molemmat vävyni ansaitsevat yhdessä vuodessa".

Annikin sanoi kotvasen kuluttua: "Joska tuo riivatun sade kerran lakkaisi. Arvaapa mitä, Lents? Sitte oitis panetamme hevoset valjaisiin ja lähdemme kerran yhdessä ajelemaan".

"Sen teemme, ja minä jo edeltäkäsin olen iloissani, että sinun kanssasi pääsen Jumalan avaran taivaan alle. Täällä huoneessa on minun ja onneni liian ahdas olla mielestäni".

"Kaupunkiin me sitte lähdemme".

"Niin, mihin vaan tahdot".

Lents sanoi vielä: "Vastikään minua ilahuttaa sekin, että minun taikahuiluni on niin huolellisesti laatikoihin säilytettynä. Sydäntäni kirvelisi, jos se jollain lailla turmeltuisi".

"Se vasta on varsin liikaa", oikaisi äiti. Onhan kapine jo kerran myyty. Jos vahinko sattuisi tulla, vastatkoon ostaja".

"Ei äiti, niin ei ole. Minä tunnen Lentsini paremmin. Hänellä on oikein, sillä kaikki hänen valmistama työnsä on lähtenyt hänen sydämmestänsä, ja hän soisi omat kätensäkin sitä alinomaa suojelevan. Tiettyhän se on, että sydäntä särkee, jos mikä hyvänsä turmeltuu, jota vaan kuukausien kuluessa on yöt päivät tarkasti silmällä pitänyt".

"Oikein sanottu, armas Annini, sinä olet minun ikiomani!" huusi Lents, innostuneena siitä, että tuo erinomainen tyttö niin perinpohjin ja hyvin ymmärsi hänen tunteensa ja tiesi kaikki niin sopivasti ja uskollisesti hänen parhaaksensa kääntää.

Äiti napisi imelän sappeisella suopeudella: "Teidän rakastuneitten mieleen ei kukaan osaa puhua. Ken vaan ei ole rakastunut, sen sanatkaan ei teille kelpaa". — Äiti meni tavan takaa ulos ja tuli taas sisään, sillä Lents oli pyytänyt, että Anni kumminkin näinä ensimmäisinä aikoina saisi olla vapaa ravintolan askareista. "Minä en ole luulevainen luonteeltani", vakuutti Lents Annille, "enkä kiivoittele morsiantani, pois se, mutta minä tahtoisin itse saada jokaisen vilkauksen, jonka muille annat; kaikki on kuuluva minulle".

Yhtenä päivänä lakkasi puolipäivän aikaan hiukan satamasta. Lents ei antanut rauhaa, ennen kun Anni lupasi tulla hänen kanssaan Morgenhaldeen. "Minusta on", sanoi hän, "kuin odottaisi sinua siellä joku esine, kaikki astiat, kaikki kaapit ja muut kapineet, joista sinulle on hupaa".

Anni oli ison aikaa tätä vastaan, mutta viimein hän sanoi: "Äidin pitäisi tulla mukaamme".

Äiti oli, vastoin heidän luuloansa, paikalla valmis. Mentiin sitä tietä, joka kulki kylän kautta. Tuskin oli tultu sata askelta eteenpäin, jo Anni valitti: "Lents, tämä on huonoa tietä, vähällä on, ettei vallan vajoo. Sinun täytyy laittaa tien paremmaksi, ja tiedätkö mitä? Sinun täytyy laittamasi oikein ajotien, että ajaen päästään kotiimme asti. Sisareni Babet'in mies myös on raivannut poikki kedon itsellensä oman tien aina talonsa edustalle saakka".

"Se työ olisi vaivalloista", vastasi Lents, "ja se maksaa paljon rahaa, ja minun täytyisi sitä varten lunastaa maatakin. Näetkö? Vasta tuolta toiselta puolelta pähkinäpensastoa minun nurmikkoani alkaa, enkä minä ammattiani varten ajotietä tarvitsekaan. Eikö totta, Anni? sinä tiedät, että minä teen kaikkia sinun mieliksesi, mutta tätä en taida tehdä".

Anni oli ääneti ja käveli edellä. Mutta äiti sanoi kuiskuttaen Lentsille: "Mitä sinun tarvitsee olla noin pitkäpuheinen? Olisit vaan sanonut: oikein, armas Annini, saadaan nyt nähdä, taikka jotain muuta semmoista. Ainahan sinä sentään teet, kuinka itse tahdot. Anni on lapsi, ja lasta täytyy tydyttää makoisilla sanoilla. Sinä voit hänen kanssaan menetellä kuinka tahdot, jos vaan olet viisas. Älä huoli joka asiasta tehdä hengen asiaa, äläkä jokaikistä sanaa tutkaile, sano yht'oikoisesti vaan ja päättäväisesti, ja jätä sitte koko asia sikseen pariksi päiväksi, mutta älä sentään perästä kohta tartu siihen kiini. Älä koskaan siinä silmänräpäyksessä asiaa ratkaise, jos luulet sen vielä sietävän miettimistä; Anni kyllä jo omin päin asioita miettii, taikka unohtaa hän ne tykkänään pois, sillä hän on lapsi".

Lents katseli äitiä suurin silmin ja väitteli vastaan: "Anni ei ole enää mikään lapsi; hänen kanssaan taitaa haastella mitä hyvänsä ja hän ymmärtää kaikkea".

"Olkoon vaikka niinkin", mutisi Leijonan emäntä, nostaen olkapäitään.

Kun oli tultu puolen matkaa nurmikenttää, Anni taaskin valitti: "Kuinka kovasti pitkä matka tämä on! Minä en koskaan olisi sitä niin pitkäksi luullut. Kestäähän tätä iänkaiken, ennenkun ylös päästään".

"Minä en voi tietä lyhyemmäksi tehdä", sanoi Lents äreästi ja uhkamielin. Anni kääntyi Lentsin puoleen ja katseli häntä visusti. Lents lisäsi änkyttäin: "Minä tiedän, että sinä vielä ihanteletkin tien pituutta. Jos tie on pitkä, on nurmikkomme sen siaan suuri, huomaapa se! Minä saattaisin pitää kolme lehmää, ellei se huoliani lisäisi".

Anni koitti vetää suutansa nauruun. Viimein päästiin perille. Anni hengitti raskaasti ja valitti, että hänen oli niin kuuma.

"Tervetultua Jumalan nimessä", sanoi Lents ja antoi kynnyksellä Annille kättä. Anni katseli häntä kuin outoa muukalaista, mutta yhtäkkiä hän sanoi: "Sinä sentään olet hyvä ja armas ihminen. Sinä sovitat kaikki parhain päin".

Lents tuli lepytetty, ja Maijukos vasta oli iloissaan. Äiti antoi ensiksi hänelle kättä ja sen perästä yhdessä he sitte molemmin kiittivät, kuinka siistiä ja nättiä oli kyökissä ja asuinhuoneissa.

"Vaivalloiseksi minulle käy tottuakseni asumaan näin matalissa huoneissa" sanoi Anni korottaen kättänsä kattoon.

"Minä en saa huoneitani korkeimmiksi, ja näinhän ne paremmin pitävät lämpimänsä".

"Niin oikein. Mutta, tiedätkö kun juuri on päässyt tulemasta niin korkeista huoneista kuin meidän ovat, tuntuu niin ahtaalta, kuin katto ottaisi päähän kiini. Mutta sen minä mielelläni kärsin, eikä mitään hätää sen puolesta".

Lents väänsi vipusinta, joka täynnä kaikenlaisia työkaluja kävi alas katosta kuin kynttilänkruunu. Hän näytti Annille noita monenlaisia työkaluja ja selitti, kuinka kukin niistä käytetään: näveri, jota myös kutsutaan vintiläksi, napakaira, jota niinikään sanotaan kieruttimeksi, ja vaaja, jota myös sanotaan kiilaksi eli purasimeksi. Ennen pitkää hän kuitenkin sanoi: "Sinä kyllä vastedes tulet tuntemaan kaikki kapineeni, joitten parissa päiväni vietän. Ne ovat minun äänettömät apulaiseni. Nyt vaan näytän sinulle huoneet".

Äiti jäi Maisun kanssa tupaan istumaan, sillä välin kun Lents vei Annin kaikkiin huoneisin ja näytti hänelle nuo seitsemän valmista siaa ja sen lisäksi vielä kaksi suurta höyhensäkkiä, joista sopi ottaa täytettä. Lents avasi arkut ja kistut, joissa oli liinavaatteita lajiteltuna kauniissa järjestyksessä, ja sanoi: "Nyt Anni, mitä tästä kaikesta sanot? Sinä kummastelet, eikö niin? Eikö tämä ole muhkeinta, mitä olla taitaa?"

"On, kyllähän kaikki on kelpoa ja hyvässä järjestyksessä kuin olla pitää. Mutta mitä minä tästä nyt sanon! Minä en puhukaan sisarestani Teresasta: hänellä kun usein on kuusikymmentä kylpöjää vieraina, niin tarvitaanhan paljon liinavaatteitakin, se kuuluu virkaan se, mutta näkisit vaan sisareni Babetin anoppimuorin kaikki kistut. Mitä nämä tässä on niitten rinnalla!"

Lents vaaleni kuin vaate ja tuskin hän sai suustansa ulos sanat: "Anni, älä ole noin, älä sano noin, älä tee mitään pilkkaa".

"Enhän minä pilkkaa tee, minä sanon täyttä totta; minä vaan en ihmettele, koska olen päivinäni nähnyt hienompaa ja parempaa ja koko joukon enemmän. Ole sinä nyt vaan viisas! Älä vaadi sitä, että pääni menisi pyörryksiin siitä, että kaikki on siistiä, vaan ei muuta mitään. Minä olen nähnyt enemmän mailmaa, kuin sinä, etkä sinä tiedä mailmasta mitään".

"Kyllä kaiketi se niin on, on kai", sanoi Lents, huulet vaalean siniset Anni kuljetti kättänsä Lentsin poskilla ja sanoi leikkiä laskien: "Sinä hyvä mies! mitä se sinuun tulee, jos sinun tavarasi minua kummastuttaa tahi ei? Sinun äitisi on laittanut kelpo lailla eteesi, oikein kelpo lailla hänen tilaansa katsoen, eikä sitä kukaan kieltää voi, mutta Lents kulta, enhän minä sinua ole ottanut tavarasi tähden, vaan sinun itse tähtesi, sinä olet ollut minun mieleeni, juuri sinä, ja sehän on pääasia, se".

Tämä oli makiaa puhetta ja yhtäkaikki karvastakin. Lentsistä se kumminkin tuntui karvaalle, ja hänen suussansakin muuttui maku äkkiä katkeraksi kuin sappi.

Nyt palattiin takasin tupaan, ja siellä seisoi valmis pöytä odottamassa, semmoisena kuin Maisu juuri oli päässyt valmistamasta.

Anni päivitteli ettei hänellä ollut ruokahalua lainkaan, mutta kun Lents sanoi: "Sinun täytyy jotain nauttia, kun ensikerran taloon tulet, muutoin ei käy päinsä", Annikin suostui, taittoi leipäpalasen ja pureskeli sitä kuin väkisin.

Lentsin täytyi monta kertaa tukkia Maisun suuta, kun hän niin paljon häntä kehui.

"Tottapa sinä olet mahtanut tehdä jotain hyvää mailmassa, koska tulet saamaan noin hyvän miehen", sanoi Maisu Annille.

"Kaiketi Lentskin on jotain tehnyt", sanoi äiti ja katsoi näin sanoen Anniin, joka vastasi vihasilmin, sillä hän luuli äidin tarkoittaneen samaa kuin: Hänkin on jotain tehnyt, kun hän semmoisen saa kuin Anni on!

"Tule Anni ja istu tähän viereeni" pyysi Lents. "Sinä olet monesti sanonut, että joskus mielelläsi näkisit, kuinka minä soittokappaletta sävellän. Olen sen vuoksi sen työn säästänyt siksi kun esikerran luokseni tulisit, ja nyt näytän kuinka se työ päinsä käy ja sitte soimistaan soi. Tämä kappale on erinomaisen kaunis, Spohr'in säveltämä. Minä laulan sen ensin, että kuulet, mutta se on paljon, paljon kauniimpi kuin mitä minun lauluni on".

Hän lauloi Faustista aarian "Rakkaus on vieno kukka". Sitte istui Anni hänen viereensä, ja hän rupesi nyt edessänsä levitettyjen nuottipaperien mukaan lyömään telapuun ennakolta merkittyihin paikkoihin nastoja, ja jokainoa nasta istui oitis ensi lyönnillä lujasti kiini.

Anni ei lakannut ihmettelemästä, ja Lents jatkoi iloinnoissaan työtänsä; hän kuitenkin pyysi Annia olemaan puhumatta, sillä hänen täytyi noudattaa metronomia, jonka hän oli pannut käymään.

Äiti tiesi että liikahtamaton istunta ja jouten katsonta kävi Annille rasittavaksi, jonka tähden hän sanoi makeasti hyrähtäen: "Sen joka mies tietää hyvin, että sinä olet erinomaisen taitava mestari, mutta meidän täytyy nyt mennä kotiin, nyt kun päivällisaika on tulossa ja meillä on vieraita. Kyllä siinä jo on tarpeeksi, että olet työn alkanut meidän ollessamme täällä".

Anni nousi ylös, ja Lents lakkasi työstä.

Maisu katseli tavan takaa Annin ja Leijonan emännän käsien liikuntoa, ja kun jommankumman käsi meni taskuun, vavahti hän ja piilotti äkisti kätensä selkänsä taa, näyttääksensä muka, ettei hän ota mitään rahalahjaa vastaan, paitsi jos hän juuri pakosta ottaisi. Mutta kyllä vissiin jotakin annetaan, oli sitte kultakäädyt, taikka hohkokivinen sormus, taikka sata ihkasen uutta taaleria. Kun noin isoiset antavat, he antavat isoisten tapaan.

Mutta ei annettu isoa eikä pientä, tuskin annettiin kättä hyvästi-jätöksi, ja Maisu meni kyökkiin, haki sieltä suurimman ja vanhimman padan, nosti sen korkealle ylös niinkuin tahtoisi hän sen heittää noitten huonojen kiittämättömien ihmisten perään, mutta hän ei raskinnutkaan sitä tehdä padan tähden. Onko tuommoista koskaan ennen kuultu? Etteivät edes antaneet sen verran kuin esiliinavaatteen! Voi sinua Lents rukka! Sinä olet mokomaan joukkoon joutunut. Jumalan kiitos, etten ole siihen asiaan sormeani saattanut. Heillä on oikein, he ovat itsekin sanoneet, että minä en ole tehnyt mitään koko asiassa. Siitä asiasta minä, Jumalan kiitos, en tahdo palkkaa; jokainoa ropokin polttaisi kuin kekäle.

Lents saattoi anoppiansa ja morsiantansa yli nurmikon ja sitte hän palasi kotiinsa, sillä niin oli päätetty tiellä, että huomispäivänä, jos ilma olisi kaunis, piti lähdettämän tervehtämään Babet-sisarta.

Lentsillä oli vielä yhtä ja toista valmistelua ja neuvottavaa kisälleille ja oppipojille.

Hänen oli niin outoa olla, kun hän taas oli yksistänsä, ja tuskin oli pari tuntia kulunut, kun hänen teki mielensä Annin luo. Hänen oli niin paha ollansa eikä hän tietänyt syytä minkätähden. Anni yksin saisi tuon poistetuksi. Hän kuitenkin jäi kotiin, ja kun hän ennen maata-panoansa sulki avatut arkut ja kistut, oli hänestä, kuin kuulisi hän jotain ääntä, mutta mitä se oli, hän ei tietänyt. Tuossa oli äiti-vainajan kehruuta, jota hän oli huulillaan kastellut ja omin sormin kehrännyt… Tuohan on niin kummallista, on kuin joku aatos alinomaa hiipisi hänen takanansa ja ruikuttaisi kistuissa ja arkuissa.

Maisu istui kamarissansa vuoteellaan ja höpisi itsekseen kaikenlaisia sadatuksia Leijonan emäntää ja Annia kohtaan, mutta siinä silmänräpäyksessä hän taas rukoili Jumalaa, että ne sanansa olisi olleet sanomatta. Semmoisia sanoja hänen ei olisi pitänyt lausuman, sillä kaikki paha, joka koskisi Anniin, koskisi myös Lentsiinkin.

KAHDESKYMMENES LUKU.

Ensimmäinen huvimatka.

Seuraamana aamuna koitti tuo palavasti ikävöitty päivä. Iloiten aurinko paistoi alas maan päälle, ja Lentsin mieli myös oli iloinen. Hän lähetti kohta oppipoikansa Annille sanomaan tulevansa pian ja että Anni valmistuisi siksi. Puettuansa pyhävaatteet päällensä lähti hän menemään Leijonan ravintolaan.

Anni ei ollut vielä valmis. Lentsin pyydettyä ja rukoiltua antoi Anni hänelle kätensä kamarin oven kautta, mutta silmiänsä hän ei näyttänyt, kurotti vaan Lentsille punaisia nauhoja ja kokartia, jotka oli annettavat palvelialle pantaviksi siloihin ja piiskaan. Vihdoin ja viimeinkin hän tuli kauniisti koristettuna ulos. "Onko vaunut valjastettuna?" oli hänen ensimmäiset sanansa.

"Ei".

"Miksi et ole siitä pitänyt huolta? Sano Gregorille, että hän pukee hyviin postiljoonivaatteisinsa ja ottaa soittotorven mukaansa".

"Huoli siitä! Mitä sillä tehdään?"

"Meidän ei tarvitse hävetä silmiämme ihmisten nähden, meidän ei tarvitse kysyä muitten mieltä, ja kaikkein pitää katsoman ylös, kun me tulemme".

Noustiinpa vihdoin vaunuihin. Tohtorin talon kohdalla sanoi Anni Gregorille: "Puhalla nyt ja puhalla aika lailla!" Tohtorin tyttäret sitte katsovat ulos ja saavat nähdä, kuinka me ajamme yhdessä. Mutta eihän siellä näykään yhtäkään sielua. Nyt peitetään kulmakamarin akkunat. Ne ovat siellä. He ovat siellä sisällä kiukusta pakahtumaisillaan, ja vielä heidän täytyy siitä puhuakin, sillä minä tiedän, että vanha kylätuomaritar juuri nyt kysyy: minkätähden nyt ulkona torvea puhalletaan? Minä soisin seisovani oven takana kuulemassa, mitä kaikkia kerrotaan".

"Anni, sinä pöyhistelet tänäpänä!"

"Miksi en sitä tekisi? Varsinkin tänäpänä sinä olet minun mieleeni. Ihmisillä on oikein, kun sanovat sinulla olevan niin hellät, uskolliset silmät. Minä en ole ollenkaan huomannut niitten olevan niin kauniit ja sinä olet todellakin soma mies".

Lentsin kasvot kauttaaltaan kiilsivät ja hän kävi vielä somemmaksi. "Minä teetän itselleni uudet vaatteet, ja uutta muotia. Mitä siitä arvelet?" kysyi Lents.

"Älä huoli uusimuotisista. Ole niissä kuin olet; se näyttää paljon kunniallisemmalta ja vakavaraisemmalta".

"Ei ainoastaan siltä näytä, vaan niin onkin".

"Se on oikein; ei ainoastaan siltä näytä, vaan niin onkin. Älä nyt sentään tutki jokainoata sanaani, kuin olisi se hammas kellonrattaissa!"

"Siinä sinulla on oikein".

Nyt ajettiin naapurikylän läpi, ja Anni käski taas: "Gregori, puhalla! puhalla niin, että kuuluu! Katso, tuolla asuu kaupustelian Ernestiina. Hän on sukulaiseni ja on kauan palvellut meillä ja sitte hän nai kraatarin, joka nyt on ruvennut kaupusteliaksi. Ernestiina ei voi minua kärsiä enkä minä häntä, ja kun hän nyt näkee meidän ajavan ohitse, poikkeematta heille, se häntä harmittaa niin, että hänen viheriät kasvonsa muuttuvat siniseksi. Kas! tuossa hän tulee akkunaan. Kurkistele nyt, kurkistele sinun pullistuneet siansilmäsi päästä ulos, pane vielä kärsäsi auki, että sinun mukulaiset ikeneesi näkyisi, niin, minähän se tässä olen, ja tämä tässä on minun Lentsini. Katsele häntä nyt mieliksesi! Sinunkin tekisi mielesi, eikö niin? Älä vaan nuole, ennen kun tipahtaa! Tydy sinä vaan menneenvuotisiin silliisi!"

Hän maiskaisi ilkamoiten kielellään, ja ajettiin eteenpäin.

"Hauskuttaako sinua tuommoinen teko, Anni?" kysyi Lents.

"Minkätähden ei hauskuttaisi sitte? Pahalle ihmiselle täytyy pahaa, ja hyvälle hyvää. Kumpikin on oikein tehty."

"Minä puolestani en usko taitavani tehdä niin."

"Ole siis iloinen, että sinulla on semmoinen kuin minä. Meidän kaikkein täytyy tieltämme kontata hiiren loukkoon ja olkoot hyvillänsä siitä, että me vaan heihin katsomme."

Ennen kun kaupunkiin ajettiin antoi Anni yljälleen käytös-ohjeita. "Jos minun lankoni veli, tuo taitelia, on siellä, niin kohtele häntä hyvin ylpiästi. Hänellä kaiketi on niinkuin vanha väli suoritettavana, sillä hän on kovin vihainen siitä, etten häntä ottanut, mutta minä en kärsi sitä miestä. Ja jos minun sisareni rupee sinun kuullen ruinaamaan, kuuntele kärsivällisesti; ei sinun tarvitse häntä lohduttaa, koska se ei hyödyttäisi eikä mitään auta. Hän istuu kultakasoissa, mutta ei tee muuta kuin itkee kollottaa; hän ei ole oikein terve luullakseni. Muutoin on koko meidän perheemme terve ja raitis, senhän näet minustakin".

Morsiuspari ei tullutkaan suotuisaan aikaan sisaren luoksi. Hän makasi kuin makasikin vuoteella sairaana, eikä lanko eikä hänen veljensäkään olleet kotona. He olivat molemmin lähteneet suurella hirsilautalla Rheinin virtaa alaspäin.

"Jäätkö sinä tänne sisaresi luo, kun minä menen katsomaan kaupunkia".

"Enkö minä saa tulla kanssasi?"

"Ei sovi; minä aivon hankkia sinulle jotain".

"Sittenhän minunkin sopii olla muassa, ja siten paremmin asia käykin. Te miehet ette ymmärrä oikein hyvin valikoita".

Lents piti päänsä vaan, sanoen: "Ei, sinun ei sovi tulla mukaan". Hän otti vaunujen istuinloodasta jotensakin suuren mytyn ja meni sillä kaupunkiin päin. Babet'in koto oli näet ulkopuolella kaupunkia puron partaalla, lähellä lukuisia lautakarkkoja.

Kaupungista palattuaan sai Lents Annilta salaa myötä-otetun myttynsä, vähän suurennettuna, korjatuksi takasin vanhaan paikkaan, vaunujen loodaan.

"Mitä sinä minulle ostit?" kysyi Anni.

"Saat nähdä, jahka tullaan kotiin".

Annia oikein äköitti, kun ei saanut sisarellensa näyttää kaunista koristustansa, mutta hän oli jo huomannut, että Lents muutamissa asioissa piti oman päänsä, jota ei mitään kääntänyt.

Päivällistä syötiin ravintolassa, ja Anni kertoi, että ravintolan nuori poika, siisti mies, joka paraikaa piti suurta ravintolaa Baden-Badenissa, myös oli häntä kosinut, vaan hän ei huolinut hänestä.

"Semmoista sinun ei tarvitse kertoa minulle", sanoi Lents. "Menneitten aikojen suhteen minä sinua liivoittelen, mutta mitä tulevaisuuteen tulee, en ole ollenkaan mustasukkainen. Tässä on kättä päälle. Minä tunnen sinut. Mutta siitä minun on paha ollani, että muutkin aikanaan ovat vaihettaneet silmänsä sinuun. Anna kaikki ollut ja mennyt olla ollutta ja mennyttä. Meidän elämämme on alkava uudestaan".

Annin kasvoilla sävähti omituinen lämmin leimaus Lentsin näin sanoessa. Hänessä vivahti ikäänkuin jotain Lentsin mielen pyhyydestä ja hän oli erinomaisen hellä ja rakkautta täynnä.

Näitä tunteitaan hän ei osannut paremmin pukea sanoihin, kuin vakuuttaen omaan tapaansa näin: "Lents, sinun ei ollenkaan tarvitse ostaa minulle morsiuslahjoja. Sinun ei tarvitse tehdä, mitä muut tekee. Minä tunnen sinut. Löytyyhän jotain muuta ja parempaa kuin kultaiset käädyt". Hänen puhuessaan kimalteli kyyneleet silmissä, ja onnellisempi kuin nyt Lents ei ollut vielä ikinä ollut.

Kirkonkello löi viisi kun jälleen istuttiin vaunuissa kotimatkalla.

"Tuon tornikellon on isä-vainajani valmistanut, ja siinä työssä on Faller ollut häntä auttamassa", sanoi Lents. "Mutta malta! Olipa se hyvä, että muistin. Faller sanoo, että sinä olet pahoillasi muutamasta hänen sopimattomasta sanastansa, mutta hän ei minulle sano, mitä se oli. Älä ole suutuksissasi häneen, hän kun usein menettelee kömpelösti ja on suorasuinen, jäykkä sotamies, mutta tavattoman hyvä ihminen".

"Saattaa niin olla. Mutta näetkö Lents, sinuun on monta takkiaista takertunut, joita sinun tulee pudistaa pois."

"Ystäviäni minä en anna ylön".

"Sitähän minä en tarkoitakaan, Jumala varjelkoon! Minä en ole muuta tarkoittanut kuin sitä, ettei ken hyvänsä saisi sinua uskotelluksi kaikenlaiseen".

"Siinä sinulla on oikein, ja se on minun vikani. Muistuta minua vapaan, niin usein kuin haluttaa, että siitä viasta vieraantuisin".

Kun Lents oli nämä sanat näin nöyrämielisesti sanonut, nousi Anni äkisti seisoalleen vaunuissa.

"Mitä nyt? Mikä sinun on?" kysyi Lents.

"Ei mitään, ei ollenkaan mitään, minä en itsekään tiedä, mikä minun pani seisomaan. En suinkaan mahtanut istua oikein mukavasti. Mutta nyt on minun parempi istua. Kyllä näissä sentään kelpaa ajaa, meidän vaunuissamme, eikö totta".

"Kelpaa vallan, niinhän näissä istuu kuin tuolissa ja sentään ollaan avarassa mailmassa. Ajo on oikein hauskaa, enkä minä vielä koskaan ole omilla ajoneuvoilla matkustanut, ja sinun isäsi ajoneuvot kuitenkin ovat minunkin".

"Ovat kaiketi".

Pröbler käveli tiellä. Hän pysähtyi seisomaan siksi kun morsiuspari oli ajanut ohitse, ja hän nyykkäsi monta kertaa.

"Olisihan tuo vanha mies kernaasti saanut ajaa kanssamme", sanoi Lents.

"Sepä vasta olisi ollut kaunista!" hyrähti Anni. "Morsiusmatka Pröblerin seurassa!"

"Oikein sanot", vastasi Lents, "emmehän sitte enää olisi olleetkaan kahden, näin kahden kahtuustamme, niin sydämmellisessä yhdistyksessä, jos kolmas tässä istuisi katselemassa ja kuultelemassa. Minä en ole kovasydämminen sen vuoksi, vaikken häntä nyt ottanut mukaani ajamaan. Tämä on semmoinen hetki, jona saamme olla yksistämme ja onnellisina. Oi kuinka ihanaa on kaikki! Minun mielestäni koko mailma hymyilee. Seisoihan Pröblerkin hymysuin eikä ollenkaan pahaksensa pannut, vaikka ajoimme ohitsekin. Varmaan hänkin ajatteli, että minä en voi tätä hetkestäni mitään lahjoa pois".

Anni katseli Lentsiä suurin silmin, sitte hän painoi silmänsä alas ja tarttui hiljaa ylkänsä käteen.

Morsiusparin ensimmäinen huvimatka ei tosin ollut niin hauskuttava, kuin olevan odotettiin, mutta molemmat olivat erinomaisen iloiset kotiin tullessaan. Lents auttoi Annin vaunuista ja antoi hänen yksin mennä edellä. Sitte hän otti tuon huolellisesti käärityn mytyn vaunuista, meni myös sisään ja huusi Annia tulemaan tupaan.

Siellä käärittiin salattu kapine ilmiin näillä sanoilla: "Anni tässä sinulle lahjoitan armahimman ja parahimman omaisuuteni. Sen on minun hyvä ystäväni Pilgrim valmistanut, ja sinun omasi sen pitää oleman".

Anni katseli ällistyksissään kuvaa, johon Lents noin salavihkaa oli kaupungissa toimittanut kullatut puitteet.

"Eikö ole tosi, ettet voi kuin sanoa, kuinka kuva on äitini muotoinen?"

"Vai niin? Vai on tuo äitisi? On, kyllähän siinä on äitisi hame ja hänen kaulaliinansa ja hänen myssynsä, mutta sinun äitisikö? Ei häntä, ei! Se saattaisi yhtä hyvin olla nikkarin Anna-Liisa taikka Fallerin äiti, ja jommankumman muotoon kuva enemmän tuleekin. Mutta minkätähden sinä taaskin näytät niin vaalealta, ettei kasvoillasi näy veren pisaraakaan: Lents, pitäisikö minun siis sanoa sinulle valhetta? Sitä suinkaan et tahdo. Eihän se sinun syysi olekaan. Pilgrim on tuiki saamaton mies. Hän ei pysty taiteesen, hän ei osaa muuta maalata kuin kirkontornia".

"Kun sinä noin puhut, tuntuu minusta kuin olisi äitini toistamiseen kuollut", sanoi Lents.

"Älä nyt kumminkaan ole noin surullinen", rukoili Anni sydämmellisellä äänellä. "Minä kyllä pidän kuvaa kunniassa ja minä kohta ripustan sen vuoteeni yli. Nyt et enää ole surullinen, eikö niin? Sinä olet tänään ollut niin armas, ja tiedät, että minä, kuvaa katsellessani, kuitenkin paremmin muistuttelen äitiäsikin".

Niinkuin Lentsin koko ruumista pitkin nyt värähteli varikuuma ja jääkylmä vuoroitellen, niin Annikin taisi häntä mielensä mukaan milloin saattaa korkeimpaan autuuteen, milloin solvaista kuolemaan saakka.

Näin kului viikkoja, kuukausia. Mutta sentään ilo enemmän vallitsi heidän välillään, sillä Anniin oli tullut semmoinen helleys, jota ei kukaan ennen olisi hänestä uskonut. Yksin Pilgrimkin tuli eräänä päivänä Lentsin luo ja sanoi: "Muut ihmiset ovat onnelliset, kun havaitsevat olleensa viisaita, minua taas ilahuttaa se, että olen ollut tyhmä".

"No, kuinka niin?"

"Ei koskaan opi tyttöä oikein tuntemaan. Annissa on sentäänkin jotain, joka saattaa tehdä sinut oikein onnelliseksi. Kenties se on varsin hyvin, ettei hän ole noin herkkätuntoinen ja noin haaveksivainen kuin sinä".

"Minä kiitän sinua. Jumalan kiitos, että olemme tulleet niin pitkälle", huudahti Lents.

Molemmat ystävät löivät kättä ja pitivät ison aikaa käsiään yhdessä.

YHDESKOLMATTA LUKU.

Suuret häät, joista jää karkea kannikka jälille.

Morgenhalden Lents viettää häitä!

Leijonan Anni tulee naiduksi!

Nämä sanat olivat melkein joka miehen suussa kautta koko lakson ja kaukana loitommallakin, ja monesti oli samassa huoneessa puhe milloin ainoastaan Annista, milloin Lentsistä. Molemmat eivät vielä ihmisten mielestä olleet yhtä. sen he ovat vasta vihkiäisien jälkeen, ja sitte Leijonan Annista vasta tulee Lentsin Anni.

Lunta oli satanut vahvasti, ja nyt oli oikein kelpo ja helisevä rekikeli. Kaikilta vuorilta ja kaikissa laksoissa kaikui kulkusien kilinää ja piiskan sutkahduksia. Sata rekeä seisoi hää-aamuna Leijonan pihalla. Kaikissa taloissa majaili vieraita, ja moni yksiääinen lehmä ei saanut päähänsä, minkätähden noin uljas hevospari yhtäkkiä oli tullut kyläilemään. Tietysti semmoinen lehmä, ollen yksistänsä yli talven, ei voi tietää, mitä mailmassa tapahtuu, mutta sen tietää ihmiset. Nyt on tapaus, jonka moista ei piakkoin ole tiedossa, ja yksin vanhat vatuneet eukot eivät saaneet pahaakaan rauhaa, ennen kun pantiin vaatteet heidän päällensä, että pääsivät istumaan akkunalle, vaikka kohta he asuivat niin syrjän puolella, etteivät mitään nähneet ja silloin tällöin ainoastansa kuulivat kulkuset kilisevän ja piiskat sutkahtavan.

Kaupustelian Ernestiina oli jo monta päivää ennen ollut Leijonassa apuihmisenä. Kun suuri sukutalo vietti perhejuhlaa, täytyi sukulaisienkin tulla saapuville itsestään, eikä siinä auttanut mikään arkatuntoisuus, vaikkei muulloisti käyty sukuloitsemassa eikä erittäin pyydettykään.

Ernestiina oli täksi aikaa saanut lapsensa erääsen naapuritaloon, ja miehensä sai sillä välin olla koturina, seisoa puodissa ja hankkia itselleen keittoa, niin hyvin kuin taisi. Kun leijona kiljasee, sillä on etuoikeus.

Ernestiina tunsi ja tiesi paikat talossa. Hän tiesi antaa jokaisen käteen, mitä tarvittiin, hän emännöitsi kyökissä ja kellarissa, ja oma mahtavuutensa häntä miellytti. Hän se hää-aamuna oli Annin kaasokin, sillä Annilla ei ollut nimenomaista leikkikumppania.

Leijonan ravintola näytti tänäpänä kaiken laveutensa. Koko alikerta oli pitkin levyyttään yksi ainoa sali. Oli näet otettu pois kaikki väliseinät, jotka olivat laudoista, ja tänään se vasta oikein näytti suurelta lämmitetyltä markkinatorilta.

Lents olisi mielellään taipumuksensa mukaan pitänyt pienet häät, mutta Annilla oli oikein, kun sanoi: "Minä hyvin tiedän, mikä olisi sinulle mielenmukaisinta ja siihen myöntyisinkin, mutta ihmisten tähden meidän täytyy pitää suuret häät, ja kerranpa elämässä häitä vaan vietetäänkin. Vuodesta vuoteen meillä on ihmisistä paljon vaivaa, ja heidän täytyy saada tilaisuutta osoittamaan meillekin kiitollisuuttansa. Kuinka monesti vuodessa pidetään paikkakunnallamme häitä, joihin me menemme antamaan lahjoja. Vähintänsä kaksituhatta guldenia on jo semmoisiin lahjoituksiin mennyt. No hyvä, nyt on heidän vuoronsa antaa joku osa takasin. Minä en suinkaan heiltä liikoja vaadi. Minun on mieleni hyvä, jos vaan antaisivat puoletkin takasin".

Häälahjat olivat todella ylenpalttiset, sekä rahan että raha-arvon puolesta. Ei auttanut muu, kuin pitää kahden päivän häät: ensimmäisenä päivänä kotiseutulaisille ja sukulaisille, ja toisena päivänä kaukaisemmille vieraille.

Hääpäivä-aamuna tuli Pilgrim, hiuksiltaan voideltuna ja monivärinen kukkaisvihko napinlävessä, Lentsin luo ja sanoi: "Minulla ei ole mitään lahjoitettavaa hääpäivänäsi".

"Olethan sinä jo lahjoittanut minulle äitini kuvan".

"Se ei ole sanottavan mitään. Minä hyvin tiedän kuinka se olisi tehtävä, vaan en osaa. Ei, Lents, minä olen hääpäiväksesi lahjoittanut itselleni jotain, sillä, katsopas, tämän paperin avulla tässä olen Siegfried sadussa, jonka olemme joskus lukeneet yhdessä. Nyt olen varustettu teräskalvolla, jota mikään pisto ei puhkaise".

"Mikä se semmoinen paperi on?"

"Se on elinkorko-todistus. Kuudenkymmenen vanhasta alkaen saan vuosittain sata guldenia elinkorkoa, ja siksi kuin niin vanhaksi tulen minä kyllä jollakin lailla itseni höystän. Ja sitte kun en enää tule yksistäni toimeen, sinun täytyy laittaa minulle joku nurkka talossasi, joku lämmin loukko uunin takana, ja siellä minä sitten leikittelen lastesi kanssa, ja kun minä heille kaavoja piirustan, he kyllä huomaavat ne oikeiksi. — Paljon olen saanut tunata ennen kun sain ensimmäiset rahapanokseni kokoon. Minulla on sen verran varoja, että tulen toimeen, mutta se vaan on tyhmästi, ettei tahdo jäädä liikenemään. Sentähden olen totuttanut itseäni olemaan suurusta syömättä. Leijonan isäntä on huomannut minun syöväni suurusta ja päivällistä yht'aikaa — ja sillä lailla olen sentään saanut säästöjä. Sitte on vuoro vieraantua päivällisestä ja näin vähitellen koko elämästä. Olisihan se oivallista, jos vähitellen taitaisi panna kaikki akkunan luukut kiini ja sitte hyvästi mailma".

Näin haastellen Pilgrim auttoi Lentsiä pukeutumaan hänen vaatteisinsa, ihka uusiin kiireestä kantapäähän, ja hän kiitti ystäväänsä siitä, että hän nyt oli saattanut hänenkin kiinteäksi mieheksi ja tiesi sen ohessa kertoa, kuinka kaikki elinkorkolaitoksen jäsenet olivat kuin yksi ainoa perhe, kuitenkin sillä eroituksella, etteivät onnitelleet toinen toisiansa syntymäpäivillä; sitä eivät kuitenkaan tehneet pahuuttaan, vaan sen tähden, etteivät toinen toisiansa tunteneet.

Pilgrimin päässä oli kokonainen tilastollinen tietotaulu elinkorkolaitoksista, ja nyt hän purkasi kaikki tietonsa, ettei Lents joutuisi ylenpalttiseen mielenliikutukseen.

Kun Lents oli täydessä juhlapuvussa, tuli Petrovitschkin itsepasillaan niinkuin morsiussaattajaksi. Koirankurisella katsannolla ja ikäänkuin salavihkaa hän sanoi: "Minulta sinä Lents et saa mitään häälahjaa, ja sinä kyllä tiedät, minkätähden niin; mutta aikanaan sitä sinulta ei suinkaan puutu". Viekoittelemalla että Lentsistä tulisi hänen pääperillisensä — jota hän ei kuitenkaan koskaan sanonut varsin suoraan — taisi Petrovitsch olla päävieraana hääpidoissa. Hänen mieleensä varsin olikin saada istua keskikohdalla, josta hänen sopi nähdä koko kemut ympärillänsä ja itsekseen ajatella: minun avaimeni on taskussani, ja kotona on minulla tulen kestävä rahakaappi. — Se oli ihan hänen mielensä mukaan. Kaksi semmoista hauskaa päivää teki oikein hyvää talven yksitoikkoisessa elämässä.

Leijonan isäntä piti tänäpänä apostolillisen päänsä tavallista korkeemmalla. Hän loisti ilosta ja samassa hän alinomaa silitteli hiljan ajettua leukaansa.

Musiikia ja laukauksia ja riemuhuutoja kajahteli kaikuvasti tänä kirkkaana ja raikkaana talvipäivänä, kun kirkkoon lähdettiin. Ei kirkkoon mahtunut kaikki uuteliaat ja osan ottajat. Kirkon mäellä seisoi kumminkin yhtä paljon väkeä kuin sisässäkin oli. Pappi piti erinomaisen saarnan. Ei se ollut valikoittu vanhoista varoista, joita mieliksi sovitellaan niinkuin lainavaatteita, vaan se istui ruumista myöten. Hän puhui tehokkaasti kodon kunniasta, avioväen yhteisestä kunniasta: lapsi perii vanhempainsa kunnian, mutta jos lapsesta tulee huono ihminen, voivat vanhemmat itsiänsä Jumalan ja ihmisten edessä puhdistaa ja sanoa: me olemme tehneet, mitä meihin kuuluu, enempää emme ole voineet tehdä. Lapsi, jolla ei ole vanhempia, voipi ansaita itselleen kunniaa, hän elää niinkuin itsekseen; veli ottaa osaa veljensä kunniaan, hän toki saattaa myös siitä eritä elämänsä tiellä. Mutta toista on avioväen kunnian. Heissä käy sanan sulimmassa merkityksessä toteen lause: mies ja vaimo, ne kaksi, tulevat yhdeksi lihaksi. Yksimielisyys on heidän kesken yksi ainoa mieli. Mutta jos toinen taikka toinen erikseen etsii kunniaa ja sitä tekee toisen kustannukselle, siitä seuraa eripuraisuus, kadotus, iankaikkinen kuolema. Se on pyhä sääntö se, että vaimo pitää omaksensa ristimä-nimensä, mutta saa liikanimen mieheltä; hän kantaa miehensä nimen, miehensä kunnian. — Pappi kiitti nyt molempien, alttarin edessä seisovien, hyviä avuja; Lentsiä hän tosin kiitti hiukan enemmän, mutta Annikin sai runsaan osansa, ja vielä hän varoitti, ettei kukaan ihminen hyvillä avuillansa ylpeilisi, eikä itsestään toista tuomitsisi taikka arvostelisi, ei toimelias saamatonta eikä saamaton toimeliasta, muistutti sitte, ettei avioliitto ole ainoastaan maallisien tavarain yhteisyys, niinkuin vaan lait säätävät, vaan myös ikuisien mailman lakien mukaan hengellisienkin aarteiden yhteisyys, joten ei enää ole puhetta toinen toisensa omasta, vaan sanotaan: kaikki on meidän yhteistä, ja taas toisaalta katsoen, se ei ole meillekään yksin kuuluvaa, vaan se kuuluu koko mailmallekin, se kuuluu Jumalalle. —

Sitte pappi rupesi ylimalkaan, vaikka se oli sopivaa jokaiselle erityisesti, julki tunnokkaasti puhumaan ystävienkin huolista, kuinka heidän mielestään se voisi käydä mahdolliseksi, että kaksi luonteeltaan ja elintavoiltaan niin erilaista ihmistä taitaisi tästedes viihtyä rauhaisessa sovinnollisessa yhteydessä.

Pilgrim, joka laulajain kanssa istui ylähällä, nyykytti päätänsä laulun-johtajalle, joka yksimielisesti vastasi viittauksella. Faller ei nostanut päätänsäkään ylös, hän piti kättään molempien silmäinsä edessä ja ajatteli itsekseen: Melkein noin sinäkin Annille puhuit, vaan ei ole tietoa, mitä hän papille antaisi takaisin, jos hän vaan uskaltaisi suutansa avata! Mutta yhtä minä sinua, armas Jumala, rukoilen, olethan sinä niin monta ihmettä mailmassa tehnyt, te'e meille nytkin se, että istutat morsiamen sydämmeen hyvänsuopia ajatuksia ja johdatat hyviä sanoja hänen huulilleen tuon kernon, tuon uskollisen Lentsin hyväksi…

Voimakkaammin ei kenenkään ääni kuulunut, kuin Fallerin, kun hän vihkiäisien jälkeen yhtyi laulamaan. Laulun-johtaja viittoi hänelle, että hän pitäisi vahvalla baasillansa vähän määrää, sillä tenori-ääni oli liian heikko, kun Lents puuttui, mutta Faller ei malttanut, vaan hänen raikas ja mahtava äänensä voitti urut ja laulukumppanit.

Kun vihkiäiset olivat ohitse, oli sillä osalla vaimoväestä, jolla oli ollut onni niitä näkemään ja kuulemaan, paljon kerrottavaa ulkona seisoville; ei ikipäivinä oltu nähty yljän niin kovasti itkevän, ei koskaan semmoista ole miehestä kuultukaan. Tosin kyllä pappi sydämmen pohjasta oli saarnannut, varsinkin siinä paikassa, kun hän rukoili Lentsin vanhemmilta heidän siunaustansa, ja silloin Lents oli niin korkeasti nyyhkinyt ja itkenyt, että hän luultiin vallan pakahtuvan, ja koko kirkkoväki myöskin itki. Nyt ulkona seisojatkin itkivät; he olivat samoin kuin muutkin tulleet vihkiäisiin, ja heidänkin piti saaman osansa kaikesta, niin itkusta kuin huvistakin. Miesväki puolestansa sanoi ulko-seurakuntalaisille: "Eikö ole tosi, ettei toista semmoista pappia muissa kylissä löydy? Sanat tulevat hänen suustansa niin puhtaasti ja oikoisesti, eikä hän niistä nosta mitään suurta melua, vaan tuntuu ihan niin kuin hän keskustelisi kaikesta jokaisen kanssa. Niin vaan, sitä meidän pappiamme!"

Saarnan varsinaisesta sisällöstä ei vaimoväki eikä miesväkikään puhuneet sen enempää.

Kun Lents tuli ulos kirkosta hänen oikealla puolella käveli Petrovitsch, ja vasemmalla puolen Leijonan emäntä — lähestyi häntä vanha Fallerin leski ja sanoi: "Minä olen pitänyt sanani; sinun äiti-vainajasi vaatteet ovat olleet ylläni kirkossa, eikä hän olisi edestäsi sydämmellisemmästi voinut rukoilla kuin minä".

Lents ei saanut vastattua, kun Leijonan isäntä samassa rupesi morkkaamaan Fallerin leskeä siitä, että hän ensimmäiseksi tuli ylkää vastaan. Hän tosin kyllä torui tuota taikauskoa, jonka mukaan ensiksi puhutteleva vanha eukko ei ennusta mitään hyvää, vaan kuitenkin hän nyt huusi esiin erään nuoren kauniin pojan antamaan ensiksi Lentsille kättä.

Tästä pitäen vasta oikein huvitusta alkoi. Ei ollut kuulemistakaan, että yksikään ihmissilmä olisi kyyneliä vuodattanut.

Kun Lents sitte häähuoneissa antoi kälyillensä kättä ja syleili sekä suuteli lankojansa, ja kun sitte tohtori ynnä hänen tyttärensäkin — olihan se heiltä hyvin tehty, että tulivat häihin — sekä yksi toisensa perään tuli ja meni toivottaen onnea, koko tänä aikana Anni istui tuolilla ja piteli hienoa valkoista harsoa silmillään, ja Lents sanoi monta kertaa: "Että minä vihkiäisissä niin kovin itkin, siihen minä en voinut mitään, ja sinä tiedät, kuinka onnellinen minä olen. Ja nyt pitäkäämme lujasti ja uskollisesti kiini siitä, että meidän kunniamme tästedes on yhteinen, ja meidän kumpaisemme kunnia on Jumalan avulla rinnatusten varttuva. Kun täten näen, kuinka sinä perhettäni kartutat, minä en koskaan sitä tekoasi unohda. Nämä kyyneleet ovat Jumalan avulla viimeiset, joita yhdessä vuodatamme. Ota hansikat käsistäsi pois, ei minunkaan käsissäni niitä enää ole".

Anni pudisti päätänsä kieltäen, mutta ei sanonut sanaakaan.

"Aterialle! Aterialle! Aterialle!" kajahteli huuto kolme kertaa. Todella aterioittiinkin kolmikertaisesti. Ainoastaan yksi ainoa oli, joka ainoastaan valitti: "Minä en saa syödä, rintani on niin täysi, ett'en saa palaakaan suuhuni. Se on kyllä pahasti se, näin hyvissä häissä, vaan en saa, en" — ja tämä vaikeroitseva henki oli Maisu.

Jo aterian aikana oli tanssi ylikerrassa alkanut, ja morsiuspari meni ulos ja tuli sisään, vuoroitellen ateriapöydälle ja tanssipermannolle.

"Se on hävytöntä taitelialta, että hänkin tuli mukaan häihin", sanoi Anni Lentsille erään kerran, kun mentiin portaita myöden alas. "Hän ei kuitenkaan ole käskettykään. Älä nyt vaan huoli puhua sanaakaan hänen kanssaan".

"Annetaan hänen olla", tydytti Lents, "ei tarvitse kenenkään mieltä pahoittaa. Minua äköittää se, ettei Faller ole täällä. Minä olen lähettänyt häntä hakemaan, mutta hän ei ole tullut".

Pilgrim tanssi ensimmäiseksi Annin kanssa. Anni sanoi: "Tanssimaan sinä olet mestari".

"Vaan en maalaamaan, sinä kaiketi tarkoitat?"

"Sitä en ole sanonut".

"Oikein vastattu, ja sentähdenpä minä en sinun kuvaasi maalaakaan, vaikka tänään päätin maalata sinut. Oikeastaan ei olekaan huokea asia sinun kuvaasi maalata, sinä kun olet kaunis sen aikaa, kun haastelet, mutta ollessasi ääneti, on sinun kasvoissasikin jotain, — minä en taida sitä selittää".

"Joska sinä vaan osaisit yhtä hyvin maalata, kuin osaat joutavia puhua".

"Siinäkin sanoit oikein, enkä minä vaan sinua maalaa. Tiedätkö mitä? Siinä tapauksessa että sinun poskikuvasi olisi maalattava —"

"Sinä et tule kuvaani maalaamaan sinä ilmoisna ikänä", naurahti Anni. Tuota pikaa hän taas oli iloisella päällään.

Morsiusparia nyt huudettiin alikertaan. Sinne oli arvokkaimmat miehet ja vaimot sukulaisista kokoontuneet Petrovitsch'in ympärille. Kaikki he tahtoivat, että Petrovitsch nyt paikalla määräisi, mitä Lents saisi häneltä periä. Heidän pääpuhujansa oli Don Bastian, tuo Pilgrimin sukkela talonisäntä; hän se osasi laihaa häälahjaansa maustaa vieraalla höysteellä ja tiesi panna Petrovitschin niin ahtaille, että hänen melkein oli vastus irroille päästä. Kettinkiseppä, joka kehui olevansa Lentsin ainoa naapuri — hän asui lähes puolen tunnin matkan päässä, mutta hänen huoneensa oli ainoa, joka Morgenhalde'sta näkyi — hän oli yksi Petrovitsch'in leikkikumppaneista ja tiesi häntä löylyttää muistoilla vanhoista ajoista. Nytpä Leijonan emännän mielestä ei tarvinnut muuta, kuin että morsiuspari itse olisi saapuvilla, ja sen vuoksi hän heitä käsketti tulemaan alas. Kun he nyt astuivat piiriin, sanoi Petrovitsch, joka oli pahemmassa kuin pulassa: "No hyvä, tuossahan on Lents, ja hän kyllä tietää itse, mitä minä olen hänelle aikonut. Meidän suvussamme ei ole tavaksi otettu semmoisia asioita koko mailmalle soittaa. Eikö ole totta, Lents, että sinä kyllä tiedät, kuinka meidän keskemme on laita?"

"Tiedän vallan hyvin, setä", vastasi Lents.

"Siis en enempätä tuhlaa sanaakaan", huusi Petrovitsch, nousten ylös. Olletikin hän pelkäsi että joku joukosta, ja ennen kaikkia kettinkiseppä, saisi urkituksi, että tänäpänä oli hänen kuudeskymmenes viides syntymäpäivänsä, ja sitte olisi häntä kaikilta tahoin onniteltu ja hänen olisi täytynyt Lentsin hyväksi lahjoituskirjan kautta kalliisti maksaa nämä onnentoivotukset. Hän tunkesi nyt kokoontuneen joukon läpi ulos huoneesta. Poju, joka juoksenteli hänen perässänsä, kiljahti pahasti, sillä sitä sattui näkymätön jalka tallaamaan.

Vähän hämillänsä katseli Lents poismenevän perään; kentiesi ei ollut oikein viisaasti tehty, että hän noin oli auttanut setää pulasta. Nyt hän mahdollisesti olisi saatu johonkin taipumaan, mutta nyt se on tehty kuin tehty.

Lents kuitenkin pian heitti koko asian mielestänsä. Hän oli iloinen aina myöhäiseen yöhön saakka. Ne sukulaiset, jotka olivat kauempaa, olivat jo lähteneet kotiinsa. Morsiusparinkin jo oli aika mennä kotiin, sillä ennen puoliyön aikaa pitää morsiusparin oleman omassa kodissaan. Häähuoneessa sanoi Lents: "Anni, sinussa on sentään ollut oikeus; juuri nyt mieltäni pahoittaa, ettei meille ole mitään ajotietä. Kääri nyt vaan vaatteet hyvin ympärillesi".

"Kyllä sinä vielä tulet huomaamaan, että minulla monessa asiassa on oikein", vastasi Anni.

Pilgrim oli taiturin tapaan järjestänyt menomatkan: etupäässä kulki musiiki, ja morsiusparin edellä ja takana kävi kaksi tulisoiton kantajaa; kaikkein ta'aimpana tuli lapsia monenmoisilla kalliilla lahjoilla, pikarilla, talrikilla, lasilla ja kahviasettimilla, niinikään kantaen palavia päresoittoja. Kun päästiin vuorelle, seurue tosin meni epäjärjestyksessä hajalle, koska täyttymys oli kävellä toinen toisensa perässä.

Lents sanoi Annille: "Kävele sinä edellä; minä annan mielelläni sinulle etuarvon".

Viimein tultiin perille ja lahjat laskettiin käsistä pois. Musiiki vielä soitti hauskan tanssin ja kolmesti huudettiin hurraata. Kulkien laksoa alas lakkasi musiiki vähitellen kuulumasta.

"Me olemme kuin korkealla taivaassa ja tiedämme ihmisten alahalla maan päällä riemuitsevan meidän tähtemme", sanoi Lents.

"Minä en ole ennen tietänytkään, että sinä noin puhua osaat", vastasi Anni. "Kuinkasta nyt yhtäkkiä kaikki on niin hiljaista!"

"Malta, minulla on vielä yksi kaunis soittokapine. Jumalan kiitos, nyt viritän soittoa itselleni ja meille molemmille yhtaikaa". Hän pani soittovärkin käymään ja se soitti Beethoven'in säveltämän "Tyventä merellä". Se soi soimistaan ison aikaa edelleen, ja huoneessa kävi tuiki tyyneeksi.

KAHDESKOLMATTA LUKU.

Huomenlahja.

"Minusta on niin hauskaa, että tänään vielä kerran vietämme häitä; eikö ole niin sinunkin mielestäsi, avio-omani?" sanoi Lents seuraavana aamuna.

"Ei, minkätähden sinusta sitte niin tuntuu?"

"Oikeastaan turmeli itkuni eilen hääpäivänikin, mutta tänäpänä, vasta tänäpänä minä oikein iloitsen. Minusta on kuin olisin pyydetty häihin".

"Sinä olet ihmeellinen ihminen", sanoi Anni hymysuin.

"Maltapas!" huudahti Lents äkkiä ylös hypäten, "täytyyhän minun antaa sinulle jotain. Malta vaan hiukkasen aikaa".

Hän meni kamariin ja kahmi siellä kauan. Mitähän tuoneekaan? Varmaankin hän jo on tullut huomanneeksi sen, että morsiamelle on tapana antaa kelpo kultakäädyt ja kauniit korvarenkaat. Mutta hänen olisi pitänyt tehdä se eilen, miksikä siis tänäpänä vasta? Annilla oli hyvin aikaa mietiskellä tätä asiaa.

Vihdoin Lents tuli ja sanoi: "Anni, tässä se nyt on; minä olin sen epähuomioissani pistänyt piiloon. Tässä on sinulle äiti-vainaajani kranaatinauha; se on vielä sitä vanhan ajan hyvää tavaraa, ja se on aivan hyvin sopiva sinun armaasen kaulaasi. Tulepa, koitapa sitä kaulaasi".

"Ei, Lents, se on vanhanaikainen, sitä en voi kaulassani kantaa, ja se hieroo kaulani rikki; ei, sitä en voi kantaa. Minä vaihetan sen kultasepällä muuhun".

"Sitähän et toti tehne".

"Kuinka vaan tahdot. Mutta mitä muuta sinulla siinä on?"

"Se on jotain, jota en uskalla antaa yhdellekään ihmiselle, paitsi sinulle. Niin on äiti vainaani määrännyt. Sillä ei ole mitään raha-arvoa, mutta se kuitenkin on jotain ihmeteltävää".

"No näytä nyt vihdoinkin sitä ihmettä".

"Tässä on, katsopa".

"Mitä tämä nyt sitte onkaan?"

"Se on vilun-ihana, semmoinen kukkanen, joka kasvaa lumen alla. Lue nyt, mitä minun äitini on siitä tuohon paperille kirjoittanut".

"Minä en sitä osaa lukea, se on niin kankeata kirjoitusta".

Lents säpsähti näistä sanoista, vaikka Anni kansan tapaan oli sanonut epäselvää kirjoitusta kankeaksi, ja Anni jatkoi: "Lue sinä, minun kuullen".

Lents luki lujaa: "Tämä on vilun-ihana kukkanen, joka on kasvanut Sveitsin korkeimmalla vuorella, lumen alla. Minun mieheni on sen löytänyt itse, ja samassa muistanut minua, ja tuonut sen minulle muistoksi matkoiltaan ja antanut sen minulle meidän hääpäivänämme. Se on pantava käteeni, kun minä kätketään maan poveen. Mutta jos sitä ei muisteta taikka huomata, on poikani sen antava toisena päivänä häittensä jälkeen rouvallensa, ja niin kauan kuin hän sitä kunniassa pitää, on se siunausta tuottava. Ei sillä kuitenkaan ole mitään taikavoimaa. Tämän kukkasen nimi on vilun-ihana. Maria Lentsitär".

Kun Lents oli lukenut loppuun, sanoi hän: "Se koskee sydämmeesi, että vainaja näin sinulle puhuu, eikö tosi? Älä kuitenkaan sitä aivan kovin sydämmellesi pane. Ole iloinen! Se oli äiti-vainajanikin hyvin mieleen, kun oltiin iloisia, ja hän oli itsekin iloinen, vaikka hän oli saanut monta kovaa kokea".

Anni hymyili ja pani kukkasen käärittynä paperiin kranaatinauhan viereen.

Nuori pariskunta vietti aikansa juttelemisella niin kauan, kunnes sana tuli Leijonasta, että siellä jo oli paljon vieraita, jonka tähden heidän piti kiiruusti joutuman.

Maisu oli sangen taitamaton kamarirouva. Lentsin piti nyt mennä edellä ja lähettää Leijonasta palvelusneitsyn ylös Morgenhalde'en. Ennen kun meni, hän vielä sanoi poikkeevansa Fallerille, käskemään häntä häihin; tänäpänä täytyi hänen tulla, ja Anni oli häntä kohteleva hyvin ja unohtava Fallerin sanat, jos ne olivat sopimattomia olleet. Tähän Anni vastasi: "Niin, niin, mene nyt, ja lähetä tänne pikaa Margreta taikka mieluukkaammin Ernestiina minua auttamaan".

Viimein Anni ilmaantui vanhempainsa taloon. Äiti riensi häntä vastaan syleillen.

Kamarissa Anni valitti äidille, että Lents tänäpänä oli hänelle antanut huomenlahjaksi vanhan kranaatinauhan ja erään kuivettuneen kukan, eikä hän nyt tänään kehtaisi ilman kultakäätyjä itsiänsä näyttää muille ravintolan tyttärille, emännille ja pojille. "Lents on suuri kitunikki, hän on kurja ja visu, kelloseppä!" valitti Anni.

Äiti vastasi viisaasti: "Anni, Lents ei suinkaan ole ahne, koska hän ei ole sanaakaan virkannut sinun myötäjäisistäsi, eikä hän liioin ole mikään typerä mies, pikemmin hän on rikkiviisas. Onhan tänne viime yöllä saapunut eräs kultaseppä Pförzheim'istä suurella kistulla. Minä olen vallan hyvin huomannut, että Lents on hänen tänne kutsunut. Siinä sinä nyt saat valikoita itsellesi omaa mieltäsi myöden kaikkein kaunihimpaa".

Äiti tiesi hyvin, ettei Anni uskonut tätä valhetta, ja Anni puolestansa tiesi, ettei äiti pitänyt häntä tyhmänä, taikka semmoisien juttujen uskoteltavana; molemmin kuitenkin olivat toinen toistansa uskovinaan, ja loppu käänsikin asian parhain päin. Lents oli ison aikaa poissa. Hän puhutteli kaupustelian Ernestiinaa kellarin ovella. Vähän ajan kuluttua hän tuli kuin tulikin, tuoden Annille talossa oleskelevalta kauppiaalta ostamansa kultaiset käädyt. Vaikka hänen neuvoteltunsa kyllä oli kehoittanut, Lents ei kuitenkaan myöntynyt antamaan Annin itse valikoita taikka ensin häneltä kysymään: mitä sydämmesi halajaa? ja nyt hän sen vuoksi saikin niukemmat kiitokset, kun hän näin perästäpäin tuli lahjoinensa.

Anni kuitenkin ennen pitkää ja tuota pikaa taas tuli iloiseksi, niinkuin hänen tulla pitikin. Ravintolan tyttären tulee aina olla valpas ja iloinen, ja tapahtukoon perheen keskuudessa mitä hyvänsä, se ei kuulu ravintolan menoihin.

Jos eilispäivänä ei ollut ajalla määrää, oli sitä vähemmin tänäänkään, sillä tänä toisena päivänä tuli kaukaisia ravintolan-omistajia uljailla ajokaluilla ja kauniilla lihavilla hevosilla Tämmöisessä tilaisuudessa myös täytyy näyttää, minkä arvoisia ollaan ja kuinka paljon tavaraa on takana. Isännät kävelivät emäntineen ja tyttärineen paikasta paikkaan, niin pröystäten, kuin olisi heidän jokaisen olkapäillä koko ravintola, ja jokikisen muoto sanoi: kotona on meillä kaikki ihan näin ja yhtä hyvin, ja vaikkapa meillä ei olisikaan niin paljon rahaa kuin Leijonan isännällä, saatamme kuitenkin olla tytyväisiä.

Nytkös sanottiin terveisiä, myös annettiin ystävyyden osoituksia, nytkös ihmeteltiin ja lausuttiin kiitoksia noista runsaista lahjoista: Oi, onhan tässä nyt liiaksikin! Tämäkös vasta on oikein muhkeata! Tämmöistä ei kukaan muu kuin Mettilän emäntä olisi tehnyt! Tästä tuntee Kotkan emännän, niin, se joka vaan olisi noin sukkela! Entäs Otavan emäntä sitte! Minä toivoisin, että hyvin pian saisimme kaiken tämän palkita, mutta näin runsasta kättä meillä ei ole. Oikein ihmeellistä oli, kuinka Annilla oli monta sukkelaa sanaa suussa. Lents seisoi vieressä eikä monesti saanut sanaakaan sanotuksi. Ne, jotka eivät tunteneet häntä, luulivat hänen joko ujoksi taikka typeräksi, mutta hänen mielestänsä tämä lahjominen ja kiitteleminen ei ollut oikein paikallansa.

Nyt tuli myös nuo kurjat kellosepät, Leijonan isännän veronalaiset, jotka olivat hänen armoilla ja joilta hän osti heidän teoksensa lähetettäviksi ulkomaille. Anni ei pitänyt heistä mitään lukua, ja he puolestansa luottivat erittäin Lentsiin ja lausuivat jonkinmoista ilahuttavaa mielihyväänsä siitä, että nyt oli yksi kellosepistäkin tullut Leijonan isännän vävyksi. Moni tästä toivoi kohtuullisempaa kohtelua Leijonan isännän puolelta, toiset kysyivät suoraan, aikoiko Lents nyt luopua ammatistansa ja ruveta ravintolan pitäjäksi ja kauppiaaksi. He naurahtivat siihen, kun Lents vakuutti pysyvänsä samana miehenä kuin tähänkin saakka. He myöskin pilkallaan kysyivät, mahtaisiko hän vieläkin, jouduttuansa rikkaan pakkaajan vävyksi, yhtä mielukkaasti puuhata mallikellonsa aikaan-saamista, joten sitte yhteys perustuisi ja kaikki kellosepät saisivat tasata keskenään koko voiton. Heitä ihmetti suuresti, kun Lents vahvasti vakuutti kernaammin tänäpänä kuin huomenna suovansa saavan yhteyden aikaan sekä sen jäseneksi rupeevansa. Kun sitte tämä köyhä väki, joitten kurjuus näkyi näöstäkin, ja jotka ainoastansa sillä tavoin voivat pysyä hengissä, että neljätoista tuntia vuorokaudessa tekivät ankaraa työtä ja elivät tavattoman säästäväisesti, kun nyt nämäkin raukat tyrkyttivät Lentsin käteen, yksi paperirahansa, toinen hopeapenninkinsä, kolmas vielä ainoan äyrinsäkin, niin Lentsistä oli, kuin olisi hänen täytynyt pidellä kuumia hiiliä. Hän olisi mielellänsä tälle väelle antanut heidän rahansa takasin, mutta hän ei tahtonut heitä loukata. Hän lausui tämän ajatuksensa Annille sillä välin, kun Anni hätimiten kerkesi hänen kanssaan vaihettaa muutaman sanan. Anni katseli häntä suurin silmin ja sanoi:

"Minun isälläni on oikein, kun sanoo, että sinä et ole mikään asiointimies. Sinä kyllä osaat itse puolestasi työtä tehdä ja ansaita leipäsi, mutta sinä et ole mikään työn teettäjä että muutkin voisivat sinulle ansaita. Sinä pidät liian suurta huolta kaikista, kyselet ja tutkit, kuinka kukin tulee toimeen. Semmoinen ei käy päinsä. Mailmassa on matkustettava mukavasti ja huolimatta kestään, joka avojaloin tien varrella tallustelee. Sinun pitäisi antaman tuon vanhan Pöblerin ja koko kerjäläisjoukon mennä sitä siloista tietänsä. Mutta enhän minä nyt ole sinulle oppia antamassa… Kas, tervetuloa Karitsan emäntä! Mitä myöhempi aika, sitä terve-tulleempi vieras. Minä jo ison aikaa ajattelin, ja muutama minuuti sitte sanoin äidillenikin: missä viipyy se hyvä Karitsan emäntä Edelshof'ista? Minä olisin kuin puolta iloani vailla, jos hän ei tulisi häihini. Tämä on kaiketi teidän miniänne? Entäs hänen miehensä, missä hän on?"

"Hän on vielä katsomassa hevosien perään. Eihän täällä tiedä, mihin saisi hevosensa suojaan".

"Niin, meillä on, Jumalan kiitos, hyviä ystäviä enemmänkin. Tämmöisenä päivänä vasta oikein näkee, kuinka siunattavan täynnä mailma on ystäviä. Lents, saata Karitsan emäntä ylipöydälle, minä olen siellä säilyttänyt kunniapaikan emäntää varten". — Anni siinä silmänräpäyksessä taas tervehti toisia tulioita.

Niinkuin sivaltamalla Lentsiä kosketti, vieläpä hiukan kirveltelikin se, että Anni häntä soimasi, jo tänäpänä soimasi siitä, että hän ylen paljon sekaantui muihin ihmisiin, ja kuitenkin täytyi hänen tunnustaa, että se oli totta ja että hän juuri sentähden oli vähemmin varovainen kuin muut ihmiset; juuri siitä syystä hän pidettiin vähemmän viisaana kuin hän itse luuli olevansa; yksi ainoa sana, joku vähäinen vaarinotto saattoi häntä päiväkaudet vaivata, eikä hän täten koskaan elänyt noin itsekseen. Muut ihmiset menettelevät viisaammin, he elävät yksin itsensä tähden ja haalivat itsellensä kokoon, mitä suinkin saavat, huolimatta ja kysymättä, kuinka toinen tulee toimeen. Sitä täytyy sinunkin oppiman, niin on ihmisten parissa parempi oltavasi.

Näissä ajatuksissa Lents jonkun aikaa seisoi kuin outo muukalainen, keskellä kohinaa ja riemua, ikäänkuin se ei olisi häntä ollenkaan kosenut. Pian hän kuitenkin lähti liikkeelle vieraitten joukkoon ja oli ensimmäisenä miehenä niinkuin yljän tulee.

Päivä kului täydelleen umpeen, ja onhan se oikein hauskaa, että niin monta ihmistä ovat yhden ainoan tähden kokoontuneet iloitsemaan. Häät olivat niin hauskat, että Leijonan isäntä ehtoolla, kun vieraat rupesivat hankkimaan lähtöä, oli keksinyt kelpo kolttoset. Hänen käskynsä mukaan oli Gregori koonnut kaikki asiat ja pistänyt ne piiloon. Nyt kunnioitettavat vieraat eivät päässeet lähtemään, vaan heidän täytyi viipyä ison aikaa yli puoli yön. Se kävikin sitä paremmin päinsä, kun jokainen lohdutti itsiään sillä, että kuukin vasta puoli-yön aikaan nousi.

Noita katalia kelloseppiä ei estetty menemästä ja moni heistä oli muutoinkin niin varovainen, että ennen pitkää lähti kotiinsa, koska muutoin huomispäivän työ olisi hukassa. Mutta moni myös tahtoi saada häälahjansa hyvin palkituksi, jonka tähden jäivät istumaan ja söivät syömistään, ihan kuin heidän olisi ollut pakko syödä koko vuoden varaksi. Kyllä maakan ruokaa sisään kannettiinkin aamusta alkaen sydän yöhön saakka; sekä lihaa, että sianlihamakkaraa ynnä hapanta kaalia tuotiin ehtimiseen toista sisään.

Faller käyskenteli vieraitten joukossa jotenkin kankeasti ja ujostellen, ja vasta sitte hän reipastui, kun kaupustelian Ernestiina sitoi hänen eteensä suuren valkoisen esiliinan ja pyysi häntä passaamaan. Tätä minä teen Lentsin tähden, sanoi hän itsekseen, ja olisi mielellään sanonut saman jokaiselle, jolle hän tarjosi juotavaa ja maistettavaa. Itse hän maistoi tuskin mitään. Kun hän kerran kohtasi Lentsin, sanoi hän hänelle: "Minä en ole antanut sinulle mitään häälahjaa: vähää en taida antaa ja paljon minulla ei ole, mutta koko sydämmen rinnastani tahtoisin sinulle antaa".

Lents kehoitti kelpo toveriansa pitämään pitoja hyvänänsä ja etupäässä palvelemaan itsiänsä. Vielä hänen mieleensä hyvään aikaan johtui, että hänen pitäisi kutsua Pröblerinkin häihinsä. Faller otti mennäksensä häntä kutsumaan. Vanha Pröbler tulikin, mutta häntä ei saatu tulemaan vieraitten huoneisin, kun hänellä ei ollut oikein hyviä pyhävaatteita, ja sentähden Lents antoi hänelle koko korillisen ruokaa, kolmeksi päiväksi kumminkin, ja vielä päälliseksi pullon hyvää viiniä. Tämä oli vanhukselle niin äkki-odottamatonta, että hän melkein unohti tarjota tavallista nuuskapriisiänsä ja hoki vaan tavan takaa: "Minä tuon pullon takasin". Lents sanoi: "Saat sen omaksesi". Se oli varsin ukon mieleen, ja hän meni teputteli tiehensä.

Kun Lents ja Anni jälleen palasivat kotiinsa, oli aamu jo hyvin voitolla ja kuu oli noussut, vaikka se taas oli mennyt pilvien taa. Tänäpänä he olivat ilman saattojoukkoa ja ilman tulisoittoja. Anni valitti, että oli niin kamalan pimeää ja että hän oli nääntymäisillään väsymyksestä. "Minun olisi pitänyt jäämän kotiini".

"Mihinkä kotiisi? Tuolla ylähällähän kotisi on".

Anni oli ääneti, ja niin he ison aikaa kävelivät rinnatusten sanaakaan vaihtamatta.

"Oletko laskenut yhteen, kuinka paljon rahalahjoja tuli?" kysyi Anni tiellä.

"En, mutta sen teen kotona. Paljon sitä vaan on, koska tuntuu niin raskaalta käsissäni. Se oli oikein hyvä asia, että isäsi lainasi minulle yhden tyhjistä rahapussistansa".

"Tyhjistä, sanot! Hänellä on täysiäkin yllin kyllin", sanoi Anni kiivaasti.

"Niitä minä en ole pyytänyt enkä ole ajatellut sinnepäinkään".

Kotiin tultua Anni kehoitti Lentsiä hyvin pikaa lukemaan rahat. Annin mielestä Lents luki liian hitaasti, ja hän näytti nyt, että ravintolan tytär osasi paremmin lukea.

Rahan-laskun aikana sanoi Lents: "Minäkin olen jo ajatellut toisin. Oli se sentään sopivaa, että me köyhiltäkin otimme lahjoja vastaan; siitähän heidän arvonsa omissa silmissään ylenee ja heille käy huokeammaksi tulla meiltä apua anomaan, tarvitessansa yhtä tai toista".

Kesken laskuansa Anni katsoi häneen suurin silmin. Lentsillä aina oli kaikkein tavallisimmissa asioissa aivan tavattomia syitä ja perustuksia. Hän ei hyväksynyt mitään semmoisena ja sentähden että se niin on, vaan vasta sitte, kun hän oli asiaa juurta jaksain aprikoinnut, hän myös oli perinjuurin kääntynyt mies. Anni ei sanonut mitään, matki vaan itselleen, kuinka pitkälle hän oli laskenut, ettei se unohtuisi.

Sata ja kaksikymmentä guldenia tasan teki kootut rahalahjat, kun ei otettu lukuun noita neljä kappaletta väärää pientä rahaa, jotka olivat muun rahan joukossa. Anni moitti kauheasti niitä huonoja ihmisiä, jotka sillä tavalla tahtoivat toisia pettää.

Lents koki häntä tydyttää: "Älä sentään sano noin pahoin heistä. Kentiesi he ovat olleet niin tyhjiä, ettei heillä ole muuta ollut".

Annin silmät leimahteli, ja hän sanoi: "Siltä näyttää, kuin tietäisit sinä kaikki asiat paremmin, enkä minä ymmärtäisi yhtään mitään".

"Minä en ole mitään pahaa tarkoittanut. Ole nyt vaan hyvilläsi kuitenkin".

"Minä en ole ikipäivinäni ollut paha, ja sinä olet ensimmäinen, joka minun siksi sanot. Kysy vapaan muiltakin, ja olethan sinä tänänäpä nähnyt, kuinka paljon ihmiset minusta pitävät".

"Niin se on kuin onkin, ei se mitään pyhitä, että me siitä kinaamme".

"Ei mitään kinaa minun puolestani. Enkä minä rahoista piittaa; vaikkei olisi tullut muuta kuin puolen äyriä, se on minusta yksi maku. Eikä minun tapani ole tiuskoa, kun minä sanon jotain".

"No, hyvä se, mutta malta kumminkin mielesi, muutoin Maisu saattaisi luulla meidän toruvan".

"Maisu saa luulla, mitä hyvänsä, ja sen sinulle sanon oitis kumnalta, että Maisu on pantava pois".

"Eihän kuitenkaan tänäpänä enää?"

"Ei tänäpänä, vaan huomenna taikka vaikka paikalla!"

"Puhukaamme siis huomenna siitä. Minä olen väsynyt, ja olethan sinäkin sanonut olevasi väsyksissä".

"Niin olenkin, mutta kun minulle tehdään väärin, katoo väsymykseni. Sitte minä en huoli mistään!"

"Enhän minä ole tehnyt sinulle mitään vääryyttä enkä aivo tehdä. Ajattelepa, mitä pappi tänäpänä sanoi: meidän kunniamme on yhteinen".

"Mitä pappi kerran on sanonut, sitä sinun ei tarvitse minulle toistaa. Ne sanat eivät suinkaan olleet kauniisti sanotut. Hän saarnasi kuin olisi hän saanut asiakseen rauhaa rakentaa".

"Se, Jumalan avulla, ei ole tarpeen. Me tahdomme yksimielisesti ja uskollisesti rakastaa toinen toistamme sekä myötä- että vastoinkäymisessä, niinkuin äiti-vainaajani tapana oli sanoa".

"Niin, me tahdomme mailmalle näyttää, että me nuhteettomasti hoidamme talouttamme".

"Panenko minä vielä kerran soittovärkin soimaan?"

"Älä pane; tänäpänä olemme saaneet tarpeeksemme".

KOLMASKOLMATTA LUKU.

Ensimmäinen naula lyödään seinään. Rauha ylängöllä ja ensimmäinen sunnuntaivieras.

Seuraavana päivänä Anni sentään taas oli tytyväinen Maisuun. Hän osasi toimittaa kaikki niin hyvin, ja Anni sanoi: "Minä en vielä ole sinulle mitään lahjoittanut, Maisu; haluatko hamekangasta, vai rahaa?"

"Raha olisi enemmän mieleeni".

"Tässä on sinulle kaksi kruununtaaleria".

Lents antoi mielihyvillään saman verran lisää, kun Maisu hänelle näytti molemmat kultarahansa. Anni vasta muistaa kaikkia ja tietää paremmin kuin minä, kuinka mailmassa oltaman pitää; minä olisin muutoin vallan unohtanut pois, että Maisunkin mielihyväksi on jotain erityisesti tehtävä. Anni sentään eilen puhui hänen pois-panostansa. Näin Lents ajatteli itsekseen, mutta lujaa lausui hän: Anni on kujeellinen, äkkinäinen, hyvänluonteinen, armas lapsi, ja Maisu rupesi selittämään: "Anni on samanlainen, kuin meidän pormestarimme rouva nuorena oli minun kotipaikallani. Hänestä on vihtimiehen emäntä kerran sanonut: sillä roualla on alinomaa vieraita mielessä, sen seitsemän yhtaikaa, mutta tuolia on ainoastaan kuusi, ja siinä sitte yksi saa häärätä sen aikaa kuin toiset istuvat". Lents naurahti, ja Maisu jatkoi; "Me Knuslingeniläiset emme suinkaan ole tyhmäpäistä väkeä. Mutta näetkö vaan, kuinka sinun rouasi jo on pannut kaikki järjestykseen; siihen olisi joku toinen tarvinnut kolmekin päivää ja olisi kymmenen kertaa kompastunut ja lyönyt rikki puolet. Sinun rouallasi ei ole vasenta kättä ollenkaan; hänen kumpikin puolensa on oikea puoli".

Lents kertoi Annille Maisun sanoneen, että hänellä on kaksi oikeaa kättä, ja tämä kiitos oli oikein Annin mieleen. Vastikään Anni näytti taitavansa jotain uuttakin. Lents pyysi häntä lyömään yhtä naulaa seinään, ylipuolen isänsä viilaa. Anni osasi oitis naulan päähän, ja tuohon Annin ensimmäiseen lyömään naulaan oli äidin kuva pantava riippumaan.

"Nyt se on paikallansa", vakuutti Lents. "Jos kohta kuvassa ei olekaan hänen muotonsa, on siinä kuitenkin hänen silmänsä, ja ne tulevat, jos Jumala suo, katselemaan hauskaa, onnellista ja kelpo kotielämää. Käyttäkäämme itsemme aina niin, että äiti saattaa tyytyväisenä katsella alas".

Älä vaan hänestä mitään pyhimystä tee, aikoi Anni vastata, mutta piti sanat itsekseen.

Koko viikkoa — nyt oli vasta keskiviikko — vielä vietettiin kuin puolipyhää. Lents teki muutaman tunnin työtä, ainoastaan kuin muistutukseksi, että se oli hänen virkansa, ja hän olikin iloisempi, tehtyänsä pari tuntia työtä. Häämuistoja tietysti alusta loppuun toistettiin. Erinomaisen lystikästä oli, kuinka hyvin Anni osasi kaikkia matkia ja kaikesta tehdä pilkkaa. Niin oli juuri kuin olisi katsellut ja kuulellut Karhun emäntää, tai Karitsan emäntää, tai Kotkan emäntää ihan ilmetysti. Erinomattain Anni osasi Falleria mestarillisesti matkia: kuinka hän alinomaa väänteli viiksiänsä koko kämmenellään, ja Anni teki tätä niin sukkelasti, että melkein olisi uskonut karhean parran istuvan hänen koirankurisilla huulillansa. Näillä jälkikujeillansa hän ei kuitenkaan tarkoittanut mitään pahaa, hän kun aivan hauskuudekseen löi laskiaisleikkiä ja oli ylen riemastunut, ja huomeneltain hän sanoi: "Oi, kuinka kaunis, hauska ja hyvä on täällä korkealla olla! Oi, armas taivas, kuinka hauskan hiljaista oloa tää on! Minä en ole aavistanutkaan, että mailmassa olisi näin hiljainen oltava. Kun minä näin tässä istun enkä näe enkä kuule mailman kohinasta mitään, eikä minulla ole kenellekään vastausta annettavana, niin minusta on kuin nukkuisin valvovin silmin — ja nukkuisin makoisesti. Tuolla alahalla laksossa on aina kuin olisi huhmarissa, mutta täällä ylähällä ollaan kuin toisessa mailmassa, on mielestäni kuin kuulisin oman sydämmeni tykytykset. Minä en mene neljääntoista päivään alas laksoon, minä tahdon itseäni sieltä totuttaa, ja minä sen hyvin taidankin tehdä. Ihmiset alahalla eivät ollenkaan arvaa, kuinka hyvä täällä, ulkona mailmasta on olla, poissa koko kammosta, kimmasta ja kummasta. Oi Lents, sitä et tiedä sinäkään, kuinka hyvä sinun on ollut olla koko elämäikäsi".

Näin riemusta huudahtaen aika-välittäin ja monituiseen tapaan istui Anni aamusilla Lentsin luona, ja hän vastasi ilosta loistavin silmin: "Niin on oikein, on kuin olla pitää, ja arvasin ma sen, että sinä täällä tulet hyvin voimaan, ja usko minua, että minä olen kiitollinen Jumalalle ja vanhemmilleni, kun olen saanut täällä viettää elämäni päivät. Mutta, armas Anniseni, emme suinkaan koko neljätoista päivää täällä oleskele eroitettuina, vaan täytyy meidän tulevana sunnuntaina kumminkin mennä kirkkoon, ja vielä olen ajatellut niinkin, että tänäpänä jo menisimme vanhempiamme tervehtimään pikimmältään".

"Tehdään kuin tahdot, ja hyvä asia on, että tämä siunattu rauhallisuus, joka meillä on täällä, ei mene mukaamme, vaan on meitä taas odottamassa, kun palaamme kotiin".

"Ja sinä, minun äitini", keskeytti Lents, "sinä olet meidän rauhamme haltiatar ja katselet meihin uskollisilla silmilläsi ja sanot: Jumalan kiitos, lapseni, että olette noin, ja pysykäät vaan semmoisina elämänne loppuun".

Lents katseli ylös äitinsä kuvaan ja Anni jatkoi: "Minä en käsitä sitä, että olisin asunut täällä niin vähän aikaa; mielestäni on, kuin olisin ollut täällä jo ammon ajoista. Totta totisesti, tämmöisillä rauhallisilla hetkillä tuntuu yhtä yltäkylläiseltä, kuin muutoin koko vuosikausina".

"Sinä käännät kaikki parhain päin, sinä olet viisas. Pysy aina vaan yhtäläisenä, joskin jonkun kerran päiväsi kävisi pitkäksi täällä korkeudella. Ne ihmiset, jotka eivät ole uskoneet sinun voivasi yksinäisyydessä olla onnellinen, joutuvat häpiälle".

"Kuka ei sitä ole uskonut? Varmaankin sinun ystäväsi Pilgrim'isi, tuo suuri taideniekka, niin juuri hän, hän se on oikea mies semmoista sanomaan. Ellei hänen enkelinsä onnistu, tekee hän pirun; mutta minun tähteni hänen ei tarvitse astua yli kynnyksen".

"Pilgrim ei ole sitä sanonut. Minkätähden soisit saavasi ihmisen, jota vihaisit? Minun äitini on sen sata kertaa sanonut: ei mikään mieltä tydytä enemmän kuin se, kun ajattelee hyvää kaikista ihmisistä. Minä olisin suonut hänen eläneen vielä yhden vuoden vaan, että sinä olisit saanut häneltä pitää yhtä ja toista muistossa. Eikö ne sanat olleet oikein hyvin sanotut? Sinähän kyllä ymmärrät joka sanan? Jos jotakuta ihmistä vihaa, taikka jos joku tietää olevansa vihattu — minä puolestani olen sitä saanut kerran eläissäni kokea, yhden ainoan kerran vaan, mutta raskas, kauhean raskas se kerta oli — niin tuntuu siltä, kuin joka paikassa, missä vaan kävelee tai oleskelee, olisi pistoolin piippu vastassa, vaikka sitä ei silmin näe. Minun korkein onneni on, ettei mailmassa löydy ainoatakaan ihmistä, jota minä vihaisin, eikä minun tieten ketään, joka minua vihaisi".

Anni oli tätä kaikkea puoleksi kuulellut ja nyt hän kysähti: "Kuka sitä sitte on sanonut, ellei Pilgrim?"

"Oikeastaan sitä ei kukaan ole sanonut, vaan minä olen itsekseni monta kertaa niin ajatellut".

"Tuota minä en usko sinusta, vaan joku se on, joka sen on sanonut, mutta se ei ollut viisaasti sinulta, että sitä minulle matkit. Minäkin taitaisin sinulle matkia, mitä ihmiset ovat minulle sinusta sanoneet, ihmiset, joista sinä et semmoista uskoisi; onhan sinullakin vihamiehesi samoin kuin muillakin, mutta minä kyllä kartan sinua yllyttämästä ja matkimasta semmoista joutavaa jaaritusta".

"Tuota sinä nyt vaan sanot maksaaksesi minulle samalla mitalla. No hyvä, minä olen sen ansainnutkin ja nyt ollaan kuitti, ja olkaamme iloisia vaan. Mitä me huolimme koko mailmasta; sinä ja minä, me olemme koko mailma".

Molemmat he olivatkin totta todella autuaan onnelliset, ja kyökissä Maisun huulet rupesivat liikkumaan, niinkuin hänellä oli tapana aina kun hän itsekseen jotakin mietiskeli, ja hänen mietteensä nyt oli tämä: "Jumalan kiitos, juuri noin pitää oltaman ja elettämän, ja noin minäkin olisin elänyt Antonini kanssa, jos hän ei olisi ollut semmoinen petturi ja nainut Spaniassa mustan!" —

Sunnuntai aamulla sanoi Lents: "Minä olen vallan unohtanut sanoa, että minä päivälliselle tänäpänä olen sinun tähtesi tänne kutsunut vieraan. Eihän sinulla ole sitä vastaan mitään sanomista?"

"Ei, mutta kenen olet kutsunut?"

"Hyvän ystäväni Pilgrim'in".

"Mahdoit samassa kutsua setäsikin; se olisi ollut sopivaa".

"Olisi kyllä, ja semmoinen oli minulla aikomuskin, mutta se ei maksa vaivaa, minä kun tunnen setäni hyvin".

Kellot laaksossa alkoivat nyt ensi kerran nuoren pariskunnan kuullen soimaan, ja Lents sanoi: "Eikö tuo ole kaunista kuulella? Minun äitini on monta tuhannen kertaa sanonut: itse kelloja emme kuule, vaan se on kellojen kaiku, joka kajahtaa metsässä huoneittemme takaa, ja sehän on kuin kuulisi taivaasta soivan".

"Niinpä kyllä, mutta lähtekäämme jo menemään", päätti Anni. Tiellä hän taas pani puheen alkuun, sanoen: "Lents, mitä minä nyt kysyn, en kysy uteliaisuudesta, vaan olenhan minä sinun vaimosi, jolle sinun sopii se sanoa, ja minä vannon sinulle kirkonkellojen kautta, ett'en siitä kenellekään hiisku".

"Ei ole pakkoa vannomaan, ei ollenkaan; vannominen on minulle vastenmielistä. Sano, mitä tahdot?"

"Lents, koska sinä ja setäsi meidän häissämme olitte niin yksissä neuvoin, onko teidän keskenänne mitään sovittu perinnön puolesta?"

"Ei yhtään mitään; me emme ole sanaakaan siitä asiasta vaihtaneet".

"Mutta sinä sentään olit olevinasi, kuin olisi kaikki tyyni vahvistettu seitsemällä sinetillä".

"Minä en ollenkaan ollut olevinani, minä vaan sanoin olevani siitä sovussa setäni kanssa, ja niin onkin asian laita. Semmoisista asioista emme lainkaan puhu, ja hänellä on vapaa tahtonsa".

"Ja sinä kun noin päästit setäsi pulasta! Sillä erää hänen ei olisi pitänyt pääsemän. Semmoista otollista aikaa ei enää tule. Hänen olisi täytynyt meille, se tahtoo sanoa sinulle, testamenteerata aika tavalla".

"Niin mutta minä en voi kärsiä sitä, että vieraat ihmiset sekaantuvat siihen asiaan. Enkä minä rahakiipaleessa olekaan, ja jos ei hän minulle mitään jätä perinnöksi, minä voin ansaita itse, mitä tarvitsen".

Anni oli vaiti, mutta hänen sisunsa ei soinut kirkon kellojen tapaan, joitten ääni paraikaa kuului yli laksojen ja vuorten. He kävelivät rinnatusten ääneti, ja kirkonmenojen jälkeen poikettiin pikimmältään vanhempain luoksi.

Lähellä aukeata niittyä huusi Pilgrim heidän takanansa: "Ottakaa kurja sieluinenkin ylös teidän taivaasenne!" Molemmin he purskahtivat nauruun ja kääntyivät tuliaa päin. Pilgrim oli hauskuttava tiellä ja vielä hauskuttavampi päivällispöydässä. Viimeiseksi hän joi täyden lasin pohjaan, niinkuin onneksi ja kumminlahjaksi tulevalle ristipojallensa.

Anninkin täytyi kilistää lasiansa yhteen, ja hän oli erinomaisen ystävällinen Pilgrimiä kohtaan. Ensimmältä tämä kohtelu sen ohessa oli hänelle vaivalloista, sillä miehensä silmät, kun hän niihin kerran katsoi, sanoivat samaa kuin: "noinko kauniisti sinä osaat teeskennellä?" Sen perästä Anni ei enää katsonut sinnepäinkään, mutta hänestä tuntui kuin miehensä hänen selkänsä takana pudistelisi päätänsä, ja tuosta hän oli suutuksissaan. Mutta kun hän taas vilkasi häneen ja näki hänen ilosta loistavat kasvonsa, joihin oli niinkuin kirjoitettu, että hän kernaasti ja vilpittömästi uskoi vaimostansa hyvää, niin hän tuli siitä vakuutetuksikin ja sanoi Pilgrim'ille suoraan: "Tästä päivästä alkaen pidän sinua oikein hyvänä. Teidän on molemmin mailmassa hyvä olla, kun olette niin hyviä ystäviä".

Kun Pilgrim meni, seurasi Lents häntä kappaleen matkaa, ja Pilgrim kiitti Annia ylen määrin. Palatessaan takasin kotiinsa huudahti Lents riemuissaan: "Ei koskaan elämässäni ole mieleni ollut parempi kuin tänäpänä. Mitä parempaa voi mailmassa ollakaan, kuin kunniallinen työ, kohtuullinen ruoka ja juoma, rakas aviopuoliso ja sen lisäksi vielä uskollinen ystävä?"

"Aivan niin, ja Pilgrim on hauskuttava ihminen", todisti Anni.

"Ja se minua vielä ilahuttaa", jatkoi Lents, "että sinä olet hänen kääntänyt toiseen uskoon. Hän ei ole aina ollut juuri noin hyvä sinua kohtaan, mutta sinä olet hänen kääntänyt, ja sinä olet noita, joka saat jokaisen siksi kuin tahdot".

Anni ei tähän sanonut mitään, ja Lents katui sanoneensa Annille noin paljon, se kun ei olisi sentään ollut tarpeellista, mutta eipä rehellisyyskään haita. Hän sanoi vielä toistamiseen, että mahtoihan Annia erinomaisesti ilahuttaa se, että hän oli saanut vastustajan noin perki kääntymään. Anni yhä vaan oli vaiti eikä edelleenkään sanonut mitään, niin usein kuin Pilgrim vieläkin tuli puheeksi.

Vasta ikään Lentsiin oli käännyttävä, jos hänkin oppisi muista ihmisistä toista ajattelemaan. Anni aikaa voittaen saikin monesti voitostaan riemuita, sillä joka sopivassa tilaisuudessa hän Lentsille näytti, kuinka pahoja, turmeltuneita, kamalia ja viekkaita kaikki ihmiset olivat.

"Minä en ollenkaan ole aavistanutkaan, että mailma on noin paha; minä olen sentään elänyt mailmassa kuin lapsi", sanoi Lents, ja Anni jatkoi:

"Niin kyllä, Lents, ja minä olen sinunkin puolesta ollut ulkomaissa ja oppinut tuntemaan tuhannen tuhatta ihmistä kauppa- ja asia-liikkeissään, olen kuullut ja nähnyt, kuinka he puhuvat ihan toista sitte kun se, jota juuri pääsivät hyväilemästä, on selkänsä kääntänyt, ja kuinka sitä nauretaan ja pilkataan, joka luottaa uskolliseen ulkomuotoon ja kaikenlaisiin puheenparsiin. Useimman ihmisten suusta ei lähde ainoatakaan totta sanaa. Minä taidan sinulle kertoa enemmän, kuin itse olisit kokenut kymmenen vuoden matkoilla".

"Onko mitään hyötyä semmoisesta taidosta?" kysyi Lents. "Minä en ymmärrä, että se mitään hyödyttäisi. Jos vaan kulkee omaa oikoista tietänsä, ja vaikka mailma ympärillä olisi kuinka paha hyvänsä, se ei kuitenkaan tee asiaan mitään, ja onhan niitä rehellisiäkin ihmisiä mailmassa olemassa. Mutta sinulla sentäänkin on oikein; niinhän se on, että ravintolassa kasvanut on samaa kuin olisi vierailla mailla matkustanut. Sen sinäkin olet havainnut, ja jokikinen ehtoo sinä sen olet minulle sanonut. Vasta nyt sinä oletkin oikiaan kotiisi tullut, ja sinun pitäisi oleman iloinen siitä, ettei kuka hyvänsä astu sisään lasinsa vieressä lavertelemaan mitä sylki suuhun tuo sekä itseänsä ja muitakin pahentamaan".

"Niin kyllä", vastasi Anni, vaikka ei ihastuksissansa enää, sillä häntä harmitti se, ettei Lents hänen menneitä päiviään korkeasti kiittänyt. Eipä tiedä, vaikka Lents vielä ylpeilisikin siitä, että vaimonsa Anni vasta nyt on onnensa saavuttanut.

NELJÄSKOLMATTA LUKU.

Vanhat perit menevät tiehensä ja uudenlaista ääntä kuuluu Morgenhaldessa.

Hääviikko on ohitse, ja monta muuta viikkoa ja kuukauttakin on kulunut. Siitä ajasta ei ole paljon kertomista. Anni nauroi melkein joka aamu Lentsiä, kun hän ei saanut itseään totutetuksi siihen, että Leijonan emäntä joka aamu kylästä lähetti tänne ylös lämmintä nisuleipää. Se seikka, että ihmiset voivat tottua semmoiseen ylellisyyteen, se Lentsiä ihmetti ison aikaa. Myös muussakin kohden tuli selville, että Anni oli tottunut tarvitsemaan paljon semmoista, joka Lentsin mielestä oli kuin juhlan kunniaksi. Anni teki pilaa semmoisesta taitamattomuudesta talouden asioissa, ettei ymmärretä samalla rahamenolla elää hauskemmin ja makoisemmin, ja totta olikin, että talossa nyt oli kaikki, mitä nautittiin, paljon ravitsevaisempaa, vaikkei kustannukset sen vuoksi olleet sen suurempia. Anni leipoi samasta jauhomäärästä paljon maukkaampaa leipää, kuin ennen oli leivottu. Mutta sen ohessa Anni myös usein oli nureksivainen, ja keväällä hän alinomaa valitti: "Voi sentään, kuinka täällä korkeudella käy semmoinen tuuli, että pahoin pelkää huoneitten kukistuvan!"

"Niin te on, armas lapseni, mutta mitä minä sen nyt teen? Juuri sen vuoksi ilmakin täältä ylähällä on kaikkein raittiimpaa. Jokainoa hengähdys täällä tuntuu kuin kastetta joisi. Ajattele vaan sitäkin, kuinka suuresti sinua syksyllä ilahutti se, että meillä ylähällä on kirkas ja ihana päivänpaiste, silloin kun alahalla laksossa on sakea sumu. Entäs meidän juomavetemme, kuinka hyvää sekin on! Täällä kaikki ihmiset elävät vanhoiksi, ikivanhoiksi, eikä sinun tarvitse peljätä meidän huoneitamme, ne kun ovat rakennetut honka-puista ja pysyvät pystyssä vielä meidän lastemme lasten lapsillekin".

Kun lumi suli ja väkevä virta kohisi mahtavissa putouksissa alas pitkin tuota muulloisti kuivaa vuorenrotkoa, ja Lents sitä ihanteli, niin Anni valitti, ettei tuolta kauhealta kohinalta saanut maattua.

"Olethan sinä koko pitkän talven usein valittanut, että täällä ylähällä on niin haudan-hiljaista, kun ei kuule rattaitten ratinaa, ei näe ajettavan eikä yhtäkään ihmistä menevän ohitse; nytpä on melua liikenemäänkin". Anni hiukan vilkasi Lentsiin eikä sanonut mitään, vaan meni ulos kyökkiin Maisun luo ja purskahti itkuun. Maisu meni varoittamaan Lentsiä, ettei hän toki noin pahoittaisi rouvansa mieltä; se ei tee hyvää roualle eikä odotetullekaan.

Lents oli tyynellä mielin ja teki ahkerasti työtä, ja kun hänelle onnistui saada oikean sävelen ja hän sitte sanoi: "Kuules, Anni, kuinka kaunista ja heleää kuin kellon ääni!" niin sanoi Anni: "Olkoon vaan minun puolestani; se ei kuulu minuun. Minä pelkään, minä pahoin pelkään, että sinä töistäsi joudut häviölle; ne ottavat niin paljon aikaa eikä ne maksa vaivaasi. Se, joka tahtoo saada jotakin aikaan, sen täytyy myös olla vikkelä eikä noin kauan hankkia".

"Sen asian, Anni, minä paremmin ymmärrän".

"Kun sinä sen paremmin ymmärrät, älä siitä sitte minulle mitään puhukaan. Minä puhun ainoastaan sen mukaan kuin ymmärrän. Jos sinua taas haluttaa saada myskytukki kuulteliaksi, niin mene tohtorille ja lainaa sinulle sieltä yksi. Niillä on kauniit, punaisiksi maalatut huulet, eikä ne lausu niin sanaakaan".

Päivät kuluivat hiljakseen, ja kevät, joka paraikaa niin herttaisesti jakeli ihanuuttansa maalle, näytti myös Morgenhalde'en tuovan ytimellistä eloa. Leijonan emäntä kävi usein tervehtimässä ja ihanteli auringon suloutta täällä ylähällä. Leijonan isäntä tuskin näytti hahmoansakaan. Hän oli tullut vielä äreämmäksi kuin milloinkaan ennen. Anni eroitti itsensä nähtävästi ja ilmeisesti vanhemmistaan ja liittyi Lentsiinsä erinomaisen hellästi, vietä hän monesti meni sunnuntai-aamusina ja joutoiltoinakin yhdessä hänen kanssaan metsään, jossa Lents, appinsa omalla pohjalla, oli laittanut itselleen istuinpenkin. Siinä he sitte molemmin istuskelivat hauskuudeksensa rinnattain, ja Lents sanoi: "Kuuleppas lintua: sehän on se oikea täysirintainen laulaja; se ei kysy, kuka häntä kuulee; se laulaa vaan laulamistaan itsensä ja naaraksensa hauskuudeksi, ja niin minäkin teen".

Lents lauloi ilomielin niin että metsä kajahteli, ja Anni vastasi: "Sinulla on oikein, ja sen vuoksi saatoitkin erota lauluyhteydestä. Siinä ei sinun enää olisi sopinut olla. Naimatonna sinun olisi käynyt päinsä pitää kumppanuutta Fallerin ja noitten muitten kanssa, mutta nyt sinä olet aviomies, eikä semmoinen enää päinsä käy, ja olethan sinä sitä paitsi liian vanha lauluniekaksi".

"Minäkö vanha? Joka kevät minä olen uudesta syntynyt mailmaan. Minä olen juuri nyt mielestäni kuin lapsi; minusta on, kuin olisin juuri äsköttäin laittanut itselleni kaarne-laivan, minä ja minun veli-vainajani. Oi hyvä Jumala, kuinka onnelliset me silloin olimme!"

"Sinulle käy kaikki elämäsi vaiheet niinkuin pelkäksi ihmeeksi. Mitä erinomaista niissä nyt sitte on?"

"Niin, sinulla on oikein. Minun täytyy oppimani vanhaksi. Minä olen melkein yhtä vanha kuin tämä metsä tässä. Minä muistan lapsuudestani tässä olleen ainoastaan muutamia suurempia puita ja muutoin paljasta nuorta vesakkoa vaan. Nyt tämä metsä, joka on kasvanut minua koko joukon korkeammaksi, on Jumalan kiitos meidän omamme".

"Meidän omamme sanot? Kuinka omamme? Onko se isältäni joutunut sinun haltuusi?"

"Ei, kyllä se isällesi kuuluu, se tahtoo sanoa: ehdollisesti. Metsää hän ei saa millään muotoa tykkänään hävittää, se kun on meidän suojamme ilmoja vastaan, ettei lumi taikka koko vuorikin luiskahtaisi talomme yli".

"Minkätähden siitä nyt minulle puhut? Mitä se minuun koskee?"

"Minä en ymmärrä, mitä sinä tarkoitat".

"Enkä minä, mitä sinä. Eihän sinun pitäisi minulle, nyky tilassani, kertoa mitään noin surun-alaista".

"No hyvä, niin rupeen sitte sinulle laulamaan, ja jos sen joku toinenkin kuulisi, sekään ei haita". Laulaen käveli Lents Annin kanssa kotiinpäin, ja vähän perästä tuli heille vieras; se oli Leijonan isäntä. Hän vei vävypoikansa sisempään huoneesen ja sanoi: "Lents, minä olen sinulle hankkeissa jotain hyvää".

"Sepä oikein. Hyvä aina kelpaa".

"Onko sinun rahasi vielä voutitalokkaan takana?"

"Hän on rahoista maksanut neljäsataa guldenia, mutta minulla on itselläni takavarana paljon vielä".

"Tähän aikaan on puhdas raha valttia. Sinulle on nyt kelpo kauppayritys tarjonna".

"Sen saa voutitalokas tietää".

"Se olisi ajan tuhlausta. Anna minulle hänen velkakirjansa. Minä saan sen myydyksi, ja sinä hyödyt viisikolmatta prosenttia".

"Sitte jakaamme voiton keskemme".

"Paras olisi, jos et olisi mitään siitä sanonut. Minä puolestani olisin jättänyt sen sinun omaan huomaasi, mutta sinä olet järjestyksen mies".

"Kiitoksia, appeni; minä teen, mitä minuun kuuluu. Minä en mielelläni ota lahjoja".

"Paras on, että annat rahasi minun liikkeeseni, ja siitä tuleva ansio on sinun".

"Minä en pysty keinotteluihin. Minä otan mielukkaammin levolliset korkoni".

Annilla oli tupaan takasin tuleville kelpoa suun-avausta, mutta hänen isänsä ei tahtonut maistaa mitään; hän mieli paikalla pois. Mutta Anni ei helpoittanut: "Isä", sanoi hän, "tämä on teidän omaa viiniänne, ja kuitenkin jääkää, ilman sitäkin, istumaan hiukkaisen aikaa. Harvoinhan meillä käytte".

Morgenhaldessa ei yksikään tuoli näyttänyt olevan kylläksi leveä kannattamaan Leijonan isännän levyyttä. Seisoaltansa hän joi lasillisen, meni sitte vuorta alaspäin, sillä välin monesti kädellään koitellen povitaskuansa. "Isä on tänäpänä eriskummallinen", sanoi Anni.

"Hänellä onkin tärkeitä raha-asioita. Niihin minäkin olen lisännyt kahdet tuhannet ja kuudet sadat guldenini, jotka olen voutitalokkaalle lainannut".

"Mitä vastavata isä sinulle antoi?"

"Minä en käsitä, mitä sinä tarkoitat; ei hän vielä antanut mitään. Suittaahan isä minulle sopivassa tilassa antaa velkakirjan, koska tapa semmoinen on".

"Jos ensin olisit minulta kysynyt, et olisi ollenkaan hänelle rahojasi antanut".

"Anni, mitä sinä sanot? Nyt en sinulta pane pahakseni mitään, koska sinä omaa isääsikin epäilet. Maisulla on sentään oikein, hänellä on oikea kärsivällisyys sinua kohtaan, kun tätä nykyä täytyy joka asiassa mukaantua mieltäsi myöden".

"Vai niin?" sanoi Anni. "Minun mieltäni myöden ei kenenkään tarvitse taipua. Nuo sanani isästä olivat joutavia vaan. Minä en tiedä itsekään, kuinka tulin noin sanoneeksi. Mutta Maisu on pantava meiltä pois! Vai niin? Vai hän sinua yllyttää?"

Vaikka Lents olisi sanonut mimmoisiakin esteitä, vaikka hän olisi kuinkakin Maisua syystä puhdistanut ja että Maisu oli sanonut aivan toisella lailla, — ei mikään auttanut. Ennen neljäntoista päivän kuluttua Maisun täytyi muuttaa pois. Lents koki voimainsa takaa häntä lohduttaa: epäilemättä hän ennen pitkää tulisi palaamaan takasin, ja Lents maksaisi hänelle hänen vuosipalkkansa koko elämänsä iän. Maisu vaan pudisti päätään ja sanoi itkusilmin: "Kyllä meidän kaikkein Herramme minun pian jo korjaa. Minä en koskaan olisi sitä uskonut, että minun täytyisi tästä talosta pois, ennen kun minua kannettaisiin. Minä olen täällä ollut kahdeksan kolmatta vuotta. Ja tuohon olisin itse syypää! Oi hyvä Jumala, tässä on minun patani, minun kupariset kattilani, minun pannuni ja saavini. Kuinka monta tuhannen kertaa minä olen teitä pidellyt ja puhdistanut, eikä kukaan saata sanoa, että minä olisin ollut askareissani huolimaton, — siitä te olette minun todistajani. Jos te taitaisitte puhua, niin joka reikäkin olisi julistava, kuinka minä olen toiminut ja mimmoinenka minä olen ollut, mutta Jumala tietää kaikki, joka yhtaikaa näkee niin ravintolan tupaan kuin kyökkiinkin ja ihmissydämmeen. Se on minun lohdutukseni, se minun lievitykseni, se minun eläkevarani ja — siinä kylläksi. Oikeastaan minä olen iloinenki, että täältä pääsen vapaaksi; ennen minä vaikka orjantappuroita kehräisin, kuin täällä olisin. Minä en tahtoisi, Lents, olla lisänä rasitukseksi sydämmellesi; ennen minä lyötäköön kuoliaaksi kuin rotta, ennen kuin olisin eripuraisuuden syynä täällä. En, sitä en tahdo. Älä ollenkaan minusta huoli, sinulla on itselläsi huolia tarpeeksi. Jos vaan saisin ne sinulta vietyä kanssani, niin mielelläni vaikka vaipuisin niitten alla. Ole sinä surutta minun tähteni. Minä menen veljeni luo Knuslingen'iin; siellä minä olen syntynyt, ja siellä minä odotan siksi kun kuolema tulee, ja jos minä pääsen äitisi pariin paratiisiin, siellä tahdon häntä palvella niin, kuin hän tottunut on, ja hänen mieliksensä on meidän Herra Jumalamme kyllä laskeva minut sisään, ja hänen hyvyytensä tähden myös sinunkin on vielä käyvä mailmassa hyvin. Ja nyt — voi hyvin ja anna minulle anteeksi, jos mieltäsi olisin toisinaan närkästyttänyt. Voi hyvin ja elä hauskasti, tuhannen kertaa hauskasti!"

Lents oli Maisun mentyä ison aikaa äännetönnä ja alakuloinen. Mutta Anni oli sitä virkumpi. Hän taisi vissiinki noitua; hän osasi Lentsin kanssa menetellä tahtonsa mukaan; hänen äänensä, kun hän oli hyvällä päällä, oli kuin taikavoima, jota ei kukaan voinut vastaan seisoa. Pilgrimkin vielä kohdastansa tydytti Lentsiä. Hän koitti Lentsille näyttää todeksi, että Anni vasta oikeana emäntänä tunsi itsensä itseksi, ja sen hän teki aina siitä alkaen kuin tuo vanhapiika oli tiessään, joka tavallansa oli emännyyden anastanut. Anni oli ylimalkaan tottunut enempään työhön talouden toimissa ja hänen oli paljon parempi ollansa, kun hänellä oli hyvin paljon tekemistä. Hän sanoi suorastaan Lentsille, ettei heillä koskaan tarvittaisi palveluspiikaa; näin pieni talous antaisi hänelle yksistänsä tuskin puolen tehtävää. Oppipojat saisivat tarvitessa tehdä lopun. — Lents kuitenkin sai anoppimuorinsa avulla asian siksi, että uusi piika taas otettiin taloon.

Aina suveen saakka oli taas talossa hauska ja hyvä oltava. Anni kävi äidin kimppuun, että isä maksaisi Lentsille hänen rahansa takasin. Tämä todella tulikin eräänä päivänä ja tarjosi Lentsille makson verosta metsän, joka oli talon takana, ja tahtoi vielä tuhannen guldenia lisäksi. Lents vastasi ei olevansa metsän tarpeessa, vaan puhdasta rahaa hänellä täytyi olla; kuitenkin hän vallan hyvin voisi odottaa jonkun aikaa. Sille kannalle asia sitte jäi, eikä tuo kunnian mies tehnyt muuta mitään, kuin antoi Lentsille omakätisen velkakirjan, "jos niin olisi, että sattuisi kuolema tulla".

Syyssuvella oli kylässä isot kemut. Taitelia nai Bertha'n, tohtorin toisen tyttären — vanhin tahtoi pysyä naimatonna —, ja tohtorin poika, joka niinikään teki pelikelloja, oli palannut kotiin ulkomailta. Semmoinen puhe kävi, että hän aikoi lähelle tohtorin taloa perustaa suuren kellotehtaan, monenlaisilla masiinoilla varustetun. Koko paikkakunnalla kuului valitus, että se laitos olisi kaikkein kelloseppäin surma, kun kelloja valmistettaisiin niinkuin Amerikassakin semmoisia, joissa ei näkynyt mitään viilan siaa, vaan masiina oli kaikki valmistanut. Lents kuitenkin oli yksi noista tyyneistä. Hän ynnä kylän opettaja näkivät paljon vaivaa, saadaksensa nuo kauan hankitut yhteyden tuumat varteen.

Nyt hädän piti pakottaman ihmisiä siihen, johon eivät vapaasta tahdosta olleet suostuneet.

Lents ja kylän opettaja kävivät huoneesta huoneesen päiväkaudet kadoksiin selittämässä mallikelloa. Viisi eri suuruutta ylimalkaan otaksuttiin tarvittavan. Siinä määrässä olisi riittävän tarpeeksi, mitä monenkaltaisuuteen tulee. Työn jako olisi ainoa keino auttamaan uhkaavasta pulasta. Akselia, ratas- ja vetovärkkiä, hakavieteriä ja varsinkin ruuvia ynnä pidäkkeitä sopisi helpommin ja tarkemmin valmistaa tehtaassa. Yhteen-sovitus ja lopullinen valmistus aina kuitenkin jää mestarin tehtäväksi, sillä masiina ei voi mitään teosta sovittaa yhteen, vaan siihen työhön tarvitaan ihmis-äly ja tarkkuus.

Lents kehotti, että ruvettaisiin aivotun tehtaan osallisiksi taikka oitis yhteisesti perustettaisiin toinen tehdas, mutta hän näki tehokkaan toiminnan siaan ainoastaan toimetonta ruikutusta, ja loppu oli se, ettei kukaan tahtonut luopua omituisesta vanhoillaolostansa, kun jokainen luuli parahiten menestyvänsä itsekseen ellei tahtonut antaa itseänsä alttiiksi toiselle.

Lents palasi mielipahoillaan kotiin, ja Anni valitti: "Lakkaa nyt kerrankin, herran nimessä, olemasta keilapoikana, joka muitten eteen keiloja asettaa. Lakkaa huolimasta muista ihmisistä. Kukapahan sinusta huolii? Jospa vapaan voitelisit kaikkein huoneitten ovet, etteivät narisisi, sitä muut eivät huomaakaan, vaikka se sinun korvissasi kipeätä tekee".

Lents nauroi vaimonsa osaavia vertauksia. Hän lakkasi pitämästä muista huolta, mutta sitten Anni rupesi häntä kivistämään, että hän yhdessä appensa kanssa perustaisi yhtäläisen tehtaan. Lents saattaisi, jos se niin välttämättömästi oli tarpeen, vuoden ajaksi lähteä ulkomaille ja sillä välin Anni olisi vanhempainsa luona. Mutta tähän Lents vakuuttaen vastasi: "Minulla ei ole halua semmoiseen yritykseen, enkä minä enää vanhana miehenä matkoille lähde, koska ma naimatonnakin olen pysynyt kotona". Ennen kaikkea muuta hän nyt luopui yhteyden tuumista ja tydytti Annia sillä, että heillä aina olisi toimeentulonsa, sitä ei voinut epäilläkään, ja Pilgrim oli se, joka näissä keskusteluissa piti Lentsin puolta.

Annin mielestä oli Pilgrim siis pää-syynä, ettei Lents päässyt sen pitemmäksi. Pilgrim, sanoi Anni, ei ole saanut mitään aikaan eikä hänellä ole sitä haluakaan. Hän koki kaikkia keinoja ja neuvoja saadaksensa Lentsin ja Pilgrimin riitautumaan, mutta se ei hänelle onnistunut.

Annilla oli aina kaikenlaisia tuumia ja alinomaa hänen pääsään oli kokonainen kirja asioita. Hän tiesi, että Lents oli mennyt Falleria takaamaan talon ostossa, ja nyt hän kehoitti häntä sanomaan takaustansa ylös. Lentsin täytyi antaa perään, mutta kun hän paki parastaan lähti Fallerin luo, tuli tämä häntä vastaan ottamaan puoleksi naurahtaen sanoilla: "Äsköin juuri on vaimoni toistamiseen saanut kaksoiset. Nuot miekkoiset tietävät, että minä olen semmoinen lapsilieru, ja sen tähden heitä oitis tulee meille kahtaisin".

Arvattava se oli, ettei Lents, asiain näin ollen, rasittanut Falleria sanomalla takaustansa ylös ja kun häneltä kysyi, kuinka sen oli laita, antoi hän karttavan vastauksen.

Yöllä ennen taitelian ja tohtorin tyttären hääpäivää synnytti Anni poikalapsen. Kun Lents riemurintaisena seisoi vuoteen vieressä, sanoi Anni: "Lents, lupaa minulle nyt yksi ainoa asia, lupaa minulle se, että erkanet Pilgrimistä ja että teet sen koetteeksi edes neljäs osa vuodeksi".

"Minä en nyt voi luvata sinulle mitään", sanoi Lents, ja hänen ilonsa maljaan sekaantui katkera pisara.

Anni oli innoissansa, kun kuuli häämusiikin laksosta, ja äitinsä ynnä miehensä vapisivat peläten hengen vaaraa tämmöisestä kiihtymyksestä. Anni kuitenkin nukkui päivällisaikaan uneen. Lents telkesi kaikki ovet, ettei Anni kuulisi mitään. Sairas kävikin tyyneemmäksi, hän oli kärsivällinen ja lempiä, ja Lents kiitti isälle ja aviopuolisolle suodusta kahdenkertaisesta onnesta. Anni vielä oli niinkin heltynyt, että sanoi: "Me olemme edeltäkäsin kutsuneet Pilgrimin kummiksi, ja meidän täytyy pitää puheemme". Oikein kummallista oli, kuinka hänen mielialansa oli vaihtelevainen. Lents vielä pyysi Petrovitschin toiseksi kummiksi, mutta hänpä kielsi.

Pilgrim toi tullessaan suuren paperiarkin, jonka hän itse oli maalannut ja monella allekirjoituksella varustuttanut, ja laski sen ristilapsen kehtoon.

Se oli lauluyhteyden antama arvokirja, jonka kautta äsköin syntynyt, hänen epäilemättömän hyvän äänensä tähden, kutsuttiin kunniajäseneksi.

"Niin", sanoi Lents, "tiedätkö mikä on kaikkein kaunein ääni koko mailmassa? Se on oman lapsen ensimmäinen huuto. Malta poikaiseni, tässä on sinulle vielä jotain, otappas kiini! Katsokaa vaan, kuinka hän tavoittaa!" Lents pani piiskuisen pieneen käteen niinkuin vihkimykseksi isänsä viilan. Anni tempasi sen äkkiä pois ja huusi: "Saattaisihan lapsi terävään kärkeen itsensä tappaa". heitti viilan laattialle, niin että kärki taittui.

"Nyt on isäni kunniamerkin kärki katkaistu", sanoi Lents surumielisesti. Pilgrim koki häntä lohduttaa ja selitti suu naurussa, että ainahan mailmassa täytyy löytyä uusia ihmisiä ja uusia työkaluja.

Anni ei sanonut sanaakaan.

VIIDESKOLMATTA LUKU.

Heilurit liikkuvat itsepäisesti ja ketjut uhkaavat katketa.

"Anni, tule tänne, minä näytän sinulle jotain".

"Minulla ei ole aikaa".

"Tule nyt vaan katsomaan, se on sinua hauskuttava. Katso, tässä panen nyt kahden kellon heilurit liikkumaan, yhden heilurin oikealta vasemmalle ja toisen päinvastoin. Saat nähdä, että molemmat muutaman päivän perästä heiluvat yhtäälle päin, oikealta vasemmalle tai päin vastoin. Vetovoima, joka niihin vaikuttaa, tekee sen, että kumpikin vähitellen antaa toiselleen perään".

"Sitä minä en usko".

"Saat sen nähdä omin silmin, ja näetkö, samoin käy meidänkin kanssa. Niin on laita meidänkin molempien: toinen alkaa oikealta, toinen vasemmalta. Mutta meilläkin on tuo vastakohta tasaantuva. Tosin kyllä heilurit eivät koskaan myöskin napsuta yhtaikaa, niin että ainoastaan yksi ääni kuuluisi. Sitä on jo eräs spanialainen kuningas tahtonut saada aikaan ja sen vuoksi tullut narrimaiseen huutoon".

"Minuun nuo kaikki narritukset eivät koske; sinulla semmoisiin näkyy olevan aikaa, vaan ei minulla".

Heilurit liikkuivat muutaman päivän perästä samaan suuntaan, mutta kummankin aviopuolison sydän piti vaan itsepäisesti saman pohtinsa, johon oli tottunut. Monesti oli kuin tapahtuisi se ihme, joka ihmiskäden teoksessa on mahdoton, nimittäin yhdenaikainen tykytys. Mutta se oli pelkkää pettymystä, ja sitä surkeampi oli sitte se huomaus, että molemmin olivat pettyneet.

Lents luuli olevansa myöntyväinen, vaikkei hän todellakaan sitä ollut, vaan oli samanlainen, kuin hän aina oli ollut. Anni suorastaan ei tahtonutkaan olla myöntyväinen. Hän tiesi ja tunsi alusta alkaen kaikki asiat paljon paremmin; hän oli mailmanviisas ja mailmankokenut. Ihmiset kaikista mailman ääristä, sekä vanhat että nuoret, rikkaat ja köyhät olivat hänen lapsuudestaan saakka ravintolassa sanoneet hänen ymmärtäväisyytensä olevan selvä kuin päivän valkeus.

Annilla oli semmoinen luonne, jota lyhykäisesti, vaikkei oikein osaavasti sanotaan pintapuoliseksi, mutta hän oli myöskin nopsa ja kätevä. Anni puhui jaaritteli paljon ja mielellään, mutta kun puheensa loppui, hän ei sen perästä miettinyt, mitä hän oli kuullut, enempää kuin mitä hän oli sanonut.

Lentsillä oli syvämietteinen, mutta myös kömpelöinen ja vieläpä useasti arkamainenki luonne, ikäänkuin kaikki mailmassa olisi särkymäisillään; hän käsitteli kaikkia, yksin mitättömimpiäkin asioita kaikella ammattinsa eli, niinkuin hän mielellämmin kuuli sitä kutsuttavan, taiteensa varovaisella tarkkuudella.

Jos Anni ei saanut itse mitään nähdä eli kokea, hänellä ei ollut mitään puhumistakaan, mutta Lents, sillä taas oli juuri sitä enemmän sanomista, jota hiljaisempi hänen olonsa oli. Kun Lents puhui, hän samassa aina taukosi työstään; taas puhui ja samassa toimitti kaikki käsillä olevat askareensa.

Anni kertoi mielellään kaikki unennäkönsä, ja kummallista oli, kuinka hän alinomaa uneksi olleensa ajelemassa kauniissa vaunuissa, kauniilla hevosilla kauniissa seudussa, hupaisessa seurassa, ja loppu oli aina: "Oi sentään, kuinka meidän oli lystiä ja naurettiin!" Taikka näki hän semmoistakin unta, että hän oli ravintolan emäntänä, ja kuninkaita ja ruhtinoita tulivat ajaen ravintolaan, ja hän osasi heille hyvin vastata. Lents ei piitannut unelmista mitään eikä hän niitä mielellään kuulenut jälleen kerrottavan.

Anni oli aamusta varhain aina myöhään ehtoosen kauniisti ja sievästi vaatetettu. Annia ilahutti, kuu Lents häntä sen takia monta kertaa kiitti. Lents saattoi sanoa saman asian melkein samoilla sanoilla sen satoja kertoja, ja sentään hänen tunteensa aina olivat niin uutta laatua, kuin ei hän koskaan ennen olisi sitä asiaa ajatellutkaan. Hänen ajatuksensa juoksu tuli ulkona olevaan luontoon, joka yhdenkaltaisuudessansakin alinomaa tuo uutta ja vihantaa ilmiin, taikka tuli se hänen ammattiinsa, jossa työssä hän sen sata kertaa korjaamastansa sai yhtä halukkaasti ja tarkasti uutta aikaan. Annin mielestä se semmoinen teko oli pitkäpiimäistä ja yksinkertaista. Hän tahtoi, että Lents olisi pitänyt itseänsä hiukan pulskempana, mutta kun Lentsin koko huomio oli työssä kiini, hän ei malttanut huolia omasta itsestään.

Aamusilla Lents tuskin taisi sanaakaan sanoa; hänen ajatuksensa valveni vasta vähitellen, ja hän näki ison aikaa unta avosilmin, vielä hän sitä samaa teki istuttuaan työhönsäkin. Vasta vähin erin hänen oma päivänsä kirkkaaksi valkeni. Anni sitä vastoin oli oitis silmänsä auki saatuaan valmis kuin sotamies vartioilla, aseissa ja varustettuna; hän otti päivänsä elävästi vastaan, ja kaikki horroksissa-olo oli hänelle vastenmielistä. Hän oli olevinaan sama pulska ja näppärä ravintolan tytär, jonka vieraat jo varhain aamulla tapasivat siistinä, ja päälliseksi hauskuttavasti jutellen.

Tänkaltaisessa hälinässä Lents monesti katsoi ylös äitinsä kuvaan, ikään kuin hän olisi aikonut sanoa: älä nyt vaan sinäkin säikähdy vahvassa rauhassasi; meidän Annimme mielestä piiskojen pamaus on kuin onkin lystiä.

Annin levottomuus tarttui Lentsiinkin, niin usein kuin Anni katseli häntä työssään. Kun Lents oli jotain valmistanut taikka oli valmistamaisillaan, hän sitä tarkasteli pitkin ja poikki ja luuli samassa Annin levottomat silmät häntä seuraavan ja luuli myös kuulevansa paheksuvia lauseita pitkäpiimäisyydestänsä, ja siitä hän itsekin tuli levottomaksi ja kärsimättömäksi. Se oli pahanpäiväistä kanssa-oloa.

Pikku Wilhe varttui oivan lailla Morgenhaldessa, ja kun lisäksi vielä tuli piiskuinen sisko, oli siellä semmoinen melu, kuin olisi kesytön lauma oleskellut huoneissa. Kun Lents monesti tätä valitti, vastasi Anni uhkamielin: "Sen täytyy olla rikas, joka tahtoo olla itsekseen rauhassa; hänellä pitäisi olla koko linna, jossa prinssit asuvat erikseen omassa huonekerrassaan".

"Minä en olekaan rikas", vastasi Lents. Hän kyllä naurahti soimausta, mutta yhtäkaikki se häntä harmittikin.

Kaksi heiluria ei tee yhtaikaa yhtä monta heilahdusta, paitsi saman ilman alla eli oikeammin, jos ovat yhtä kaukana maan keskipisteestä.

Lents kävi vieläkin hiljaisemmaksi ja itse puoleensa kääntyneeksi, ja kun hän vaimonsa kanssa jutteli, veti häntä oikein ihmeeksi se, että hän kaikista asioista osasi pitää niin pitkiä puheita. Jos Lents aamusella sanoi: "Tänäpänä on paksu sumu", niin Anni vastasi näpsästi: "Niin, ja näin aikaisin syksyllä jo. Ilma kentiesi sentään taitaa muuttua selkeäksikin; ei ole koskaan täällä vuorella ilmaan luottamista, ja eipä tiedä, vaikka yksi toivoisi sadetta, toinen selkeätä, aina kuinka kullekin paras olisi. Jos meidän Herra Jumalamme laittaisi jokaiselle mielenmukaisia ilmoja, olisi hänellä paljon tekemistä. Kuinkasta kävi entisen ilmojen tekiän?" Ja nyt Annilla oli juttu kerrottavana, ja siihen lisäsi hän vielä toisenkin samanlaisen.

Kaikenlaisista asioista Anni osasi haastella, aivan samaan tapaan kuin kiiruhtavaista matkusteliaa hauskutellaan, joka on tilannut ruokaa, mutta saa sitä ison aikaa odottaa, vaikka veitset, kahvelit ja talrikit ovat pantuna pöydälle.

Semmoisien puheitten perästä Lents nytkäsi olkapäitään ja oli usein päiväkaudet puhumatta, ja hänen vaimonsa sanoi hänelle ensimmältä suopeasti ja sitte tylysti: "Sinä olet pitkäpiimäinen, harvapuheinen jörö".

Lentsiä tämmöinen soimaus nauratti, mutta se sentään koski häneen kipeästikin.

Se surma, jota uudesta tehtaasta ennustettiin tulevan, ei käynytkään toteen, päin vastoin kotiteollisuus sai uutta vauhtia. Ensi aluksi tehtaassa vaan valettiin sinkkisiä alusvarustuksia, ja niillä oli hyvä menekki. Lents piti paljon sen päälle, että hän oli edeltäkäsin aavistanut niin käyvän. Siitä useat häntä kiittivätkin, mutta Anni yksin ei semmoisessa edeltä-arvaamisessa nähnyt mitään kiitettävää: tiettyähän se on, että jokainoan pitää tietämän arvata, kuinka oma ammattinsa on menestyvä, ja tosiasia oli kumminkin se, että tohtorin poika ja taitelia rikastuivat, sitä vastoin kun kellosepät kiittivät onneansa, että pysyivät entisellään.

Nytkös Anni monesti kiitti Pröbleriä, joka kumminkin koki parastansa keksiäksensä jotain uutta.

Yhtäkaikki Lents oli työtä tehdessänsä onnellinen, ja useasti hän sanoi Annille: "Näetkös kun minä aamuselta nousen ja ajattelen: 'tänäpänä saatan taas vilpittömästi työtäni tehdä, ja kun se sitte menestyy ja joutuu, niin minusta on, kuin olisi sydämmessäni aurinkoinen, joka ei koskaan laske'".

"Sinä osaat hyvin saarnata, sinusta olisi pitänytkin tuleman pappi", sanoi Anni ja meni ulos huoneesta ja ajatteli: "siinä sinäkin nyt sait kerran kuulla, sinä, jonka sanoja aina kuulteleman pitää, mutta mitä toinen sanoo, se ei ole mistään kotoisin. Siinä sait nyt kuulla".

Se ei tapahtunut minkään koston vuoksi, vaan se tuli sulasta huomaamattomuudesta, kun Lents monesti aterialla oltaessa ja Annin kertoessa jotain, sanoi ikäänkuin unesta heräten: "Älä pane pahaksesi, mutta minä en lainkaan tullut kuulleeksi, mitä sinä sanoit. Minun pääni ympäri pyörii niin kaunis sävel. Joska minä vaan saisin sen soimaankin yhtä kauniisti. Se on erinomaisen kaunista, kun duuri muuttuu molliksi".

Anni kyllä tähän hymyili, mutta Lentsin hajamielisyys ei sentäänkään mennyt hänen mielestään.

Heilurit liikkuivat yhä vaan kumpikin omaa itsepäistä suuntaansa.

Ennen aikaan, kun Lents tuli kotiin käveltyänsä pronssisepällä, lukkosepällä taikka muualla ulkona, istui äiti hänen viereensä, kun hän aterioitsi, ja mitä ikänänsä hän kertoi, oli hyvin sanottu; se olutlasi, jonka hän tuolla poissa ollessaan oli juonut, virvoitti kotona äitiään; se, joka häntä oli ystävällisesti tervehtinyt, sitä äiti sitte kotona kotoväellekin kiitti; kaikki, mitä Lents jutteli, oli tärkeätä, sillä olihan Lents itse sen nähnyt ja kuullut. Mutta nyt, kun hän tuli kotiin, Annilla ei ollut vähääkään aikaa istua hänen viereensä, ja jos hän hiukan istahtikin, ja Lents rupesi kertomaan, sanoi Anni: "Oi, mitä se minuun tulee? Sehän ei ollenkaan koske minuun. Eläköön ihmiset minun puolestani, miten tahansa, he eivät minulle tasaa mitään omastansa enkä minä heidän onnettomuudestansa yhtään huoli. Kyllä kaiketi sinä pidät ihmisistä paljon, ja he sinusta, koska he hiukan vetämällä saavat sinun soittamaan ihan kuin minkä pelikellon hyvänsä".

Nämä Annin sanat nauratti Lentsiä, sillä Pilgrim oli kerran verrannut häntä kahdeksanvuorokautiseen kelloon, koska hän joka sunnuntaina oli kuin uudesti vedetty ylös. Koko viikon päivinä hänellä ei ollut lepoaikaa ja sentähden sunnuntai olikin hänelle sitä juhlallisempi, ja kun aurinko silloin kirkkaasti paistoi, taisi hän huudahtaa: "Jumalan kiitos, tänäpänä tuhannen tuhatta ihmistä iloitsee tästä ihanasta sunnuntaista".

Tähän riemuhuutoon Anni vastasi: "Niinpä sinä olet, kuin olisit taivaan herra itse ja pitäisit murhetta kaiken mailman ihmisistä". Vast'edes ei Lents näitä tämmöisiä ajatuksiansa ilmaissut, vaan piti ne itsekseen, ja se hänen teki melkein hourupäiseksi. Jos häntä taas halutti jolloinkulloin sunnuntaisina mennä Annin kanssa ulos kävelemään jonnekin lauluyhteyden kokouspaikkaan naapurikylässä taikka ainoastaan Fallerin ja hänen vaimonsa kanssa laksoa ylöskäsin, sai hän kuulla: "Te miehet saatatte mennä mihin hyvänsä ja olla missä seurassa tahansa, mutta minä en mene mukaasi, minä olen mielestäni liian hyvä siihen; Fallerin väki ei kuulu minun seuraani. Mene sinä yksin vaan; minulla ei ole sitä vastaan mitään".

Tietysti nyt Lentskin jäi kotiin ja oli äreämmällä päällä, kuin kohtuullisen miehen tulee, sekä Leijonassa käydessään, kuin kotona ollessaan.

Lents ei ollut ikipäivinään pidellyt korttia taikka keilapalloa kädessä, jota muut ajan vietoksi ja huviksensa tekivät. "Soisin olevan minullekin hupaa kortista ja keiloista", sanoi hän, mutta hän ei odottanut saavansa semmoista vastausta, kuin Annilta sai: "Miehen kyllä sopii lyödä korttia taikka nakata keiloja, kun hän vaan sen perästä taas reippaasti ryhtyy töihinsä, ja ainakin niillä on parempi pelata, kuin pelaten töitänsä tehdä".

Heilurit liikkuivat yhä vaan kumpikin omaa itsepäistä suuntaansa.

Lents sai hyviin hintoihin myydyksi isoimman osan valmiista teoksistansa, mutta tuo suuri soittovärkki, jota hän oikeastansa oli ruvennut apellensa valmistamaan, se ei tahtonut oikein edistyä, ja kun Lents ei voinut olla Annille valittamatta, että se ja se paikka ei ottanut onnistuksensa, koki Anni hänelle todeksi näyttää, ettei hän tarpeeksi pitänyt silmällä omaa rahavoittoansa. "Ihmiset tahtovat saada työnsä pikaa valmiiksi, mutta sinä teet pienemmästäkin teoksestasi hengen asian. Sinä olet uinailla, mutta sinä uinailet selkeällä päivällä. Herää nyt kerran kumminkin, herää herran tähden!"

"Oi hyvä Jumala", valitti Lents, "minäkös oikein levottomuudessa elän. Minun makuuni ei enää ole mitään makuuta; tuntuu kuin makaisin nokkoisissa. Oi, joska minä vielä kerran saisin oikein makoisesti maata edes yhden ainoan yön. Minusta on kuin olisin huhmarissa, minä mielestäni olen yhtä päätä hereillä, minusta on kuin en päivällä enkä yöllä erkanisi vaatteistani".

Sen siaan että Annin nyt olisi pitänyt osoittaman hellämielisyyttä ja rohkaisevan allapäistä uuteen itseluottamukseen, hän päin vastoin koki näyttää todeksi, ettei Lents ymmärtänyt itseänsä auttaa, vaan pikemmin olisi vaimostansa hänelle apua. Jos Lents työssään onnistui ja hän ei malttanut olla huutamatta Annille: "Kuules kuinka kuuluu heleältä kuin kellon ääni!" niin Anni tokasi vastaukseksi: "Minä sanon sinulle selvän totuuden, että minä en oikeastaan urkusoittoa siedä. Minä olen tuon saman kappaleen kuullut Baden-Badenissa, ja se kuuluu ihan toisella lailla".

Tämän tiesi Lents vallan hyvin itsekin, ja olihan Pilgrim'ille siitä myös huomauttanut, mutta kun Anni näin sanoi tokasi, se häntä pahoitti. Täten Anni myrkytti koko hänen elämänsä toiminnan.

Kaiken tämän ohessa Annilla oli erikseen omat tuumansa. Anni piti järkähtämättä oman itseviisaan päänsä, ja oli mielestänsä siihen oikeutettukin. Hän tunsi parahimman vaikutusvoimansa viruvan eikä saavansa sitä näin pienessä taloudessa käytäntöön. Hän tahtoi ansaita, ja hänen mielestänsä oli ravintolanpito hänelle sopivinta.

Tätä ennen hän oli koittanut eroittaa Lentsin ja Pilgrim'in, nyt hän taas toivoi saavansa Pilgrim'in liittolaiseksensa. Olihan Pilgrim joskus sanonut olevan suuri vahinko, ettei Anni ollut ravintolan emäntä; Annipa saisi Leijonan ravintolan toiseen kuntoon, sen sanoi kaikki ihmiset. Nyt sopi Pilgrim'in auttaa häntä saada Lents taivutetuksi ottamaan haltuunsa Leijonan ravintolan. Hän sen ohessa kyllä saattaisi harjoittaa taidettansa — kun Anni oli hyvällä päällä, nimitti hän Lentsin ammattia taiteeksi, muulloisti se oli käsityötä vaan — joko se sitte tapahtuisi Leijonassa, taikka Morgenhaldessa, jossa se kuitenkin kävisi paremmin päinsä, koska siellä oli rauhallisempi olo, ja sitä paitsi monen tehdasliike oli vielä kauempanakin kodista kuin Morgenhalde oli Leijonasta.

Kun Pilgrim tuli tervehtimään kiiruhti Anni kohtelevaisesti sanomaan: "Viritä nyt piippusi ja rupee polttamaan; tupakin haju on minun mieleeni ja se tuntuu niin kotoiselta, kun piippua poltetaan".

Pilgrim ajatteli itsekseen: niinpä sinä täällä ylähällä olet, kuin olisit vieraassa alassa, mutta hän ei sanonut mitään. Kun Anni sitte kaukaa onkien alkoi puhumaan tuumistansa, kielsi Pilgrim apunsa pois, ja Lents oli taipumattomampi sekä miellytyspuheille ja vihan puuskille kovakorvaisempi kuin olisi hänestä luullutkaan. "Ensimmältä", sanoi Lents, "sinä minun tahdoit tehdä kellokauppiaaksi ja sitte kellotehtaan perustajaksi, ja nyt minusta pitäisi tuleman Leijonan isäntä, mutta lyhyesti sanoen, jos minusta pitäisi tuleman uusi ihminen, mimmoista sinä odotit, kun minun mieheksesi otit?"

Anni ei antanut mitään suoraa vastausta, sanoi vaan: "Kaikkia muita ihmisiä kohtaan sinä olet hienoinen kuin voi, mutta minua kohtaan kova kuin piikivi".

Lents luuli olevansa varakas mies, ja vasta nyt Anni hänen siksi aikoi tehdä. Anni ei myöntänyt olevansa ansioon kykenevämpi, hän vaan valitti, ettei hänestä ollut mitään hyötyä ja surkutteli päiviänsä, kun hän kuitenkin koki parastansa. Mitähän Annin mielessä sitte hehkuikaan? Hän olisi suonut itsellään olevan paljon tekemistä, hän tahtoi ansaita, mutta Lents ei antanut hänen koittaakaan.

Lents sanoi, että ennen oli saatu paljon rahaa kasvitarhasta, ja Anni saattaisi puuttua kasvitarhan hoitoon. Mutta se työ ei Annia haluttanut. Jokainoa taimi kasvitarhassa kasvaa niin kuin sen määränä on, hiljaa ja hitaasti, eikä sitä saa sen joutuisammin hyötymään, eikä siinä mikään kiiru auta. Liian pitkälliseksi käy odottaa siksi kun siitä mitään tuloa heruu. Ei semmoisesta toimesta ole, vaan kun kolmesti käyn kyökissä ja kolmesti kamarissa, tiemmä ansaitsevani yhtä paljon kuin semmoinen kasvitarha antaa koko suvelta. Ja sitä paitsi, onhan päivämies oikein omansa kasitarhan hoitajaksi.

Nytkös vasta lakkaamatta kesti kuulella natkutusta, valitusta ja ruikutusta, kuinka niukasti talossa piti elettämän. Lents oli monesti epätoivon alainen ja monta kertaa hän kävi niin vimmapäiseksi, että olisi luullut hänen muuttuneen toiseksi ihmiseksi. Äkkinäisyyttään hän sitte taas syvästi katui, mutta katumustansa hän ei suoraan tunnustanut, sanoi vaan häpeevänsä kisälliä ja oppipoikia, ja jos Anni vastedes ei antaisi hänelle rauhaa, panisi hän kaikki väkensä pois.

Tämä uhkaus Annia nauratti, koska Lents ei olisi mies panemaan sitä toteen. Mutta hän näytti toden ja pani kuin panikin kisällit ja oppipojat pois. Niin kauan kun Lents vaan malttoi olla luonteensa mukaan hiljainen ja vakava, sai hän Annista voitonkin tavallansa, mutta nyt kun oli täysi tora, vaikka se oikeastaan ei ollut muuta kuin valitusta Lentsin saamattomuudesta, oli Annissa herraa, ja Lents sai joka päivä kuulla olevansa tyhjäntoimittaja; hän oli laiskuuttaan pannut kisällinsä pois, ja hänen ihmiskernoutensa oli laiskurin lessutusta sekin.

Sen siaan että Lentsiä olisi tämmöinen ymmärtämätön soimaus pitänyt naurattaa, taisi hän koko pitkäsen päivän, itsekseen työskennellessänsä, näitä sanoja juurta jaksain punnita, ja siinä sitte yksi ajatus antoi aihetta toiselle, josta syntyi kokonainen kellonvärkki, sillä välin kun Anni jo aikaa oli peräti unohtanut, mitä hän oli sanonut. Myöskin oli Annin mielestä tämmöinen erikois-elämä verrattava sateiseen sunnuntaipäivään suvisaikana; onhan niin, että lepopäivällä joka mies melkein oikeudellakin toivoo hiukan huvitusta ja haluaa hauskutella muittenkin ihmisten seurassa: silloinhan on pyhävaatteet yllä, mutta ne pahat tiet, ne ovat niin pohjattomat, ja kotona-olo tuntuu kuin istuisi vangittuna. Ei se semmoinen olo kelpaa! Siitä pitää tuleman toista! sanoi Anni sydämmensä pohjasta alinomaa itsekseen, ja kaikenlaisista vähäpätöisistä syistä hän kiukutteli ja pikastui, vaikka hän ei itselleen eikä Lentsillekään taitanut tehdä selkoa, mikä hänen niin kiukkuiseksi teki.

Lents haki lepoa ja rauhaa ulkona kodista, mutta Annia enemmän harmitti hänen käytöksensä mennessään, kuin koko hänen poismenonsa. Lents laakotteli ison aikaa ympäri huoneessa, ennen kun hän meni, ja mentyään hän sitte palasi kahdesti kolmesti takasin kuistille, ikään kuin hän olisi jotain unohtanut. Hän ei taitanut sanoa, miten raskaalta hänelle tuntui lähteä kotoa semmoisella mielialalla, joka hänen teki melkein kuin toiseksi ihmiseksi. Hänen mielestänsä Annin olisi pitänyt pidättää häntä menemästä, taikka edes sanoa pari hyvää sanaa hänelle, joka kumminkin oli vanhempi. Ennen aikaan, kun Lents meni ulos johonkin asioille, äiti aina hänelle antoi leipäpalasenkin pöytäloodasta mukaan, niinkuin hätävaraksi ja hiukapalaksi, mutta vielä parempi kuin leivän kannikka oli äidin sydämmelliset sanat olleet. Toista oli nyt. Nyt hän lähti kotoa, kuin ei olisi koto hänen omansa eikä hän itsekään mies omasta kohden. Senpä tähden hän niin paljon aikaa kuluttikin, eikä hän sittekään taitanut sanoa, mikä häneltä oikein puuttui. Jos taas jotain saa pyynnöstä ja pakosta eikä hyvän-hyvyydestä, se ei pyhitä mitään, sillä eihän se ole taikauskoa, kun sanotaan, että sitä siunaus seuraa, jota ilman pakkoa tehdään.

Monesti Lents, ennen kun hämy tuli ja päivän työt olivat päätetyt, jo istui Pilgrimin luona ja Anni samoin vanhempainsa tykönä. Näytti sille, kuin koko talo olisi häviämäisillään. Lents ei puhunut Pilgrimin luona mitään siitä, joka hänen sydäntänsä kalvoi, ja jos Anni vanhempainsa luona rupesi valittamaan, he eivät olleet sitä kuulevinaan; heillä oli, niin näytti, muita tärkeämpiä asioita mietittävänä.

Myöskin Fallerin luona Lents usein istui, ja siellä hänen oli hyvä olla, melkein vielä parempi kuin Pilgrimin luona. Sinne tullessa, hän otettiin ilolla ja kunnioituksella vastaan, siellä Lents vanhastaan pidettiin hyvänä, mutta kotona hän ei käynyt minkään arvosta.

Faller ja hänen vaimonsa elivät yksimielisessä sovussa. He olivat kumpikin puolestansa vakuutetut siitä, ettei onnellisempia ihmisiä mailmassa löytyisi, kuin he, jos vaan olisivat velattomia ja vielä vähän rahaa takana; sitte heitäkin huomattaisiin mailmassa. He elivät säästäen ja tekivät työtä ja olivat aina hyvillä mielin. Faller ei ollut erittäin mikään taitava työntekiä ja hän teki kernaammin suurempaa kellotyötä — sillä jota suurempi kello, sitä huokeammin käy sen tarkalleen valmistus — ja sen ohessa hän hauskutteli itseään ja vaimoansa kertomalla kaikkia niitä näytelmäkappaleita, joita hän muitten seurassa oli näytellyt senkin seitsemässä valepuvussa. Fallerin vaimo oli aina kiitollisena kuulteliana, ja ne purppuravaatteet, kultaiset kruunut ja kalliit kivet, joista Fallerilla oli kertomista, ne olivat kaikki hänen vaimoansa varten.

Kuinka ihan toiselta Lentsille näytti hänen oma kotielämänsä. Hänen mielensä kävi yhä synkeämmäksi, yhä öisemmäksi. Kaikki hänen elämänsä päivät muuttuivat hänen mielestänsä katkeruudeksi ja suruksi.

Aina kun Lentsin välttämättömästi piti tulla lauluyhteyden harjoituksille ja näytteille, ja hän muitten kanssa lauloi rakkauden taikka ikävöivän ja armaan ihastuksen lauluja, niin itku oli rinnassa: "Onkos tuokin totta? Onko se semmoinen mahdollista? Onko totta todella löytynyt semmoisia ihmisiä mailmassa, jotka olisivat olleet noin sulomielisiä, noin tuiki autuaallisia mielestänsä? Ja kuitenkin oli minustakin kerran ihan kuin…"

Usein hän halusi laulaa synkkämielisiä lauluja, ja hänen kumppaniensa ihmeeksi veti eräs sydämmeen tunkeva värähdys hänen äänessänsä, joka kuului kuin kaipaavan valitus, mutta kun hän ei muulloisti koskaan kyllästynyt lauluun, hän tällöin äkkiä lakkasi laulamasta, oli väsynyt ja pikastui pienemmästäkin sanasta, joka ei ollut ihan mielensä mukaan, ja oli oitis sen perästä taas yhtä pikainen anomaan ketä hyvänsä anteeksi, vaikka ei mitään anteeksi annettavaa ollutkaan.

Lents kuitenkin jälleen reipastutti mieltänsä ja sanoi itsekseen, että syynä hänen alakuloisuuteensa oli se, ettei hän ollut tarpeeksi ahkera. Hän rupesi nyt vireästi työhönsä, mutta sillä ei ollut mitään siunausta. Hänen täytyi usein seuraavana päivänä hajottaa ja hyljätä, mitä hän puoliyöhön saakka oli valmistanut. Hänen kätensä usein vapisi viilaa käyttäessään, eikä enää auttanut tuo uudestaan teroitettu isän viilakaan, joka aina ennen oli häntä rauhoittanut. Monesti hän taas tykkänään purkasi valmiiksi saadun työnsä, hän kun luuli sen panneensa väärinpäin kokoon, ja näin meni kokonaisen päivän työ häneltä hukkaan. Vasta perästäpäin sitte selveni, että työ olikin ollut oikein tehty, vaan hän itse oli ollut hajamielinen ja siitä syystä luullut kaikki tyyni olevan väärin ja nurin päin pantuna.

Usein hän käsin kävi otsaansa, ikäänkuin häneltä olisi jotakin unohtunut, taikka mennyt mielestä. Hän ei itsekään tietänyt, mitä se oli. Hän oli, niin sanoaksi, kadottanut työnsä oman-tunnon, joka tekee sen, että hyvin paljon onnistuu ikään kuin itsestänsä ja ilman mitäkään mielen ponnistusta. Usein suuttuneena itseensä hän nyt väeltä väkisin pakoitti itsensä tekemään työtänsä tyyneesti ja tarkasti. Jos sinä, sanoi hän itsekseen, kadotat tyyneen ja tarkkaavaisen luonteesi, niin hukka sinun perii. Ennen sinä olit onnellinen taiteen parissa, ja niin sinun nytkin taas täytyy sen kanssa yksistään olla onnellinen. Niinkuin sinä, soittokappaletta kuullessasi, voit eroittaa soiton hälinästä, joka ei kappaleesen kuulu, niin tee sinäkin tehtävääsi vaan, äläkä ole huolevinasi mitään koko kohinasta, joka sillä välin ympärilläsi on. Jos et sitä kuulla tahdo, sinä et sitä kuulekaan. Ole luja tahdossasi.

Lents taisi nyt taas työskennellä tyyneellä mielin ja tavallisessa järjestyksessä, eikä häneltä nyt puuttunut muuta, kuin pari pientä sanaa Annin suusta. Olihan Anni saattanut sanoa: Jumalan kiitos, että sinä nyt taas istut työssäsi! Lents luuli voivansa olla näitä sanoja kaipaamatta, mutta ei niin ollutkaan laita. Usein nämät sanat olivatkin Annin huulilla, mutta hän ei niitä sanonut maalle, sillä aina kun hän oli ne sanomaisillaan, kuiskasi kopea sisunsa hänelle: mitä sinun tarvitsee häntä kiittää siitä, että hän tekee velvollisuutensa? Ja nythän olisi hyvä asia, jos me pitäisimme ravintolaa; hän tekee työtänsä parahiten, kun saa olla ihan yksistänsä ja kun ei kukaan häntä silmäile, ja sill'aikaa kun hän on verstaassansa, minun sopisi olla ravintolahuoneessa, ja kaikki kävisi hyvin.

Mutta työnteko nyt rasitti Lentsiä kahta vertaa enemmän kuin ennen. Hän oli ehtoisilla niin väsynyt, kuin ei koskaan eläessään. Hän ei ennen tietänyt väsymyksestä mitään, eikä siitäkään, että työnteko väsyttäisi. Vaan hän ei sentäänkään suonut itselleen virvoitusaikaa, hän pelkäsi kadottavansa kaikki ja joutuvansa maantielle, jos hän vaan jättäisi kotonsa ja verstaansa.

Hän ei moneen viikkoon mennyt kylään, mutta oleskeli paljon vanhempainsa luona.

Eräs kohtaus sai hänen kuitenkin hervahtamaan paikaltaan. Pilgrim sairastui pahasti. Lents istui yöt kadoksiin hänen tykönä, eikä taitanut sanoilla sanoa, kuinka raskaaksi se hänelle kävi, sillä Anni myrkytti tämänkin ystävyyden osoituksen, kerran sanoessaan: "Sinun hyväntekeväisyytesi Pilgrim'iä kohtaan ei ole muuta kuin verhopeite sinun laiskuudellesi, sinun veltolle ja leväperäiselle luonteellesi. Sinä luulottelet siten tekeväsi kumminkin jotain mailmassa, koska sinä muutoinkaan et toimita mitään etkä saa aikaan mitään. Sinä olet kuin oletkin tyhjäntoimittaja". Kun Lents tämän kuuli, hänen hengityksensä juoksi taajemmin; hänestä oli kuin olisi kivi pudonnut sydämeensä, ja se kivi ei sieltä lähtenyt, vaan istui kiini.

"Nyt ei enää ole muuta pahaa, jota minusta taitaisit sanoa, ei yhtään muuta, kuin sitä, että olisin kohdellut äitiäni pahasti".

"Sen sinä oletkin tehnyt, sen oletkin. Sinun orpanasi Hörgertoni, joka on Amerikassa, on tuhannen kertaa siitä puhunut. Ei löydy, sanoi hän, ulkokullatumpaa ihmistä kuin sinä olet, ja monta tuhatta kertaa hänen on täytynyt ruveta rauhan välittäjäksi sinun ja äitisi välillä, sanoi hän".

"Noin sinä nyt puhut vaan sen vuoksi, että taas saisit minut villiin, mutta siksi et minua saa, semmoiset puheet ei kose minuun. Minkätähden sinä vedät vieraita miehiä Amerikasta? Miks'ei ketään täältä? Sinä vaan tahdot minulle pistosanoja antaa. Hyvää yötä!"

Lents meni Pilgrim'in tykö, joka jälleen oli paranemaan ja jäi hänen luoksensa koko yöksi. Parantumisestaan Pilgrim tietysti oli iloinen, eikä Lents tahtonut tätä hänen iloansa häiritä, päinvastoin hän kärsivällisesti kuulteli kaikkea, mitä Pilgrim jutteli.

Lentsilläkin olisi ollut paljon puhumista, mutta se oli niin surullista laatua, ettei kenkään pitänyt saaman sitä kuulla.

Pilgrim jutteli hyvällä päällä: "Raamatusta minä olen lujasti vakaantunut päätöksessäni pysyä naimatonna ja yksinäni. Niinhän Raamatussa selvästi seisoo, että mies ensimmältä oli ypi yksistään mailmassa, mutta vaimo ei koskaan ole ollut yksistään maan päällä, ja siitäpä se tulee, että mies voi yksistäänkin olla".

Lents naurahti, mutta sanat sentään sattuivat.

Aamulla Lents lähti kotiin työhönsä raskasmielisenä, yönsä valvoneena ja ruumiinvaaleana. Kun hän kohtasi lapsensa, sanoi hän: "Minä en ole enää muistanutkaan, että minulla lapsia onkaan".

"Niin, kaiketi sinä ne unohdat pois", sanoi Anni. Lents tunsi taas sydäntänsä pistävän, mutta se tuskin enää teki kipeätäkään. Kun hän sitte nosti silmänsä äidin kuvaan, huusi hän: "Äiti! Armas äiti! Sinuakin on Anni solvaissut. Etkö voi siihen sanoa mitään? Älä häntä rankaise, rukoile Jumalan edessä, ettei Hän häntä siitä rankaisisi; jos niin, että hän sen tekisi, niin samassa myös minäkin ja lapseni tulisi rankaistuksi. Ole apuni, armas äiti, anna minulle vakuutus siitä, että hän lakkaa kaivamasta sydäntäni rinnasta ulos. Ole apuni, armas äiti! tunnethan sinä minut".

"Tuossa seisoo terve ihminen ja mankuu kuin kerjäläinen! Minä en viitsi kuulella sinun lörpötyksiäsi", sanoi Anni ja meni molempain lastensa kanssa kyökkiin.

Ketjut uhkaavat katketa.

KUUDESKOLMATTA LUKU.

Kirves on pantuna puitten juurelle ja kyyneleitä vuotaa leipään.

Päivä oli ollut rasittavan kuuma, ja tuntui kuumalta vielä ehtoommallakin, kun Leijonan isäntä palasi kotiin kaupungista aukeissa kaleesissa, ajaen kahdella rautiollaan. Kylään päästyänsä hän katseli outomaisesti ympärillensä, oikealle ja vasemmalle, ja tervehti kohteliaasti. Gregori, joka posteljoonivaatteissaan, vaikk'ei hänellä tällä erää ollut torvea, kyyditti isäntäänsä, oli jo riisunut hevoset valjaista, mutta Leijonan isäntä istui vielä vaan kaleesissa. Hän katseli aatosalta vuoroitellen ravintolaa, kaleesia ja hevosiaan. Kun hän vihdoin astui alas ja seisoi pihalla, huokasi hän syvästi, sillä hän tiesi ajaneensa viimeisen kerran näin komeasti. Kylläpä toki vielä kaikki on vanhoillaan, eikä löydy muuta kuin yksi ainoa ihminen, joka paitsi häntä tietää, kuinka pikaa asiat ovat muuttuneet.

Vaivalloisesti hän astui portaita ylös, ja ylähällä seisoi hänen rouvansa ja kysyi hiljaa: "Kuinka kävi?"

"Kaikki käy kuin itsestään", vastasi Leijonan isäntä ja meni nopeasti rouvansa ohitse ravintolahuoneesen eikä ensiksi tupaan, niinkuin hän tavallisesti teki kotiin palatessaan. Palveluspiika sai ottaa hänen hattunsa ja keppinsä, ja itse hän meni istumaan läsnä olevien vieraitten seuraan. Hän tuotti myös itselleen syötävää, mutta tänään hänellä ei ollut ruokahalua.

Vieraat viipyivät myöhään yöhön saakka ja hänkin jäi heidän kanssaan istumaan. Hän ei puhunut suurta mitään, mutta olihan siinäkin tarpeeksi huomaavaisuutta ja huvitusta, että hän heille piti seuraa.

Emäntä oli mennyt makuulle, ja sitte kun hän jo aikaa oli nukkunut, Leijonan isäntäkin haki lepoa. Sitä hän ei kuitenkaan saanut, sillä hänestä oli kuin olisi näkymätön voima temponut hänen päänalusensa pois ja kuiskannut hänen korvaansa: tämä sia, tämä huone ja kaikki mitä siinä on, ei ole huomenna enää sinun omasi. Ennen kaikkia hänen ajatuksensa kiintyivät kaleesiinsa ja molempiin rautiohevosiin. Hän hieraisi silmiänsä, sillä äkkiä hänestä oli, kuin olisi molemmat rautiot karanneet sisään makuukamariin ja kuroittaneet päitänsä makuusian yli, puhaltaneet kuumaa hönkää sieramista ja katselleet mulkoilleet suurilla silmillään häneen. Leijonan isäntä kuitenkin elpyi horroksistansa ja häntä rauhoitti varsinkin se pöyhkeä ajatus, että hänen täytyy käyttää itsensä kuin mies. Ei hän vielä ollut vaimollensa puhunut mitään, ja siis vaimonsa tänä yönä vielä taisi rauhassa maata; vasta huomenna hän saa kuulla kaikki, mutta ei ennen kuin suuruksen jälkeen; kun on saanut hyvästi maata ja syönyt vahvan suuruksen ja päivänen kirkkaasti paistaa, niin pahimmatkin uutiset ovat huokeita kuulella.

Päivä valkeni kirkkaaksi, mutta Leijonan isäntä oli väsynyt ja käski emäntäänsä sillä välin suurustamaan yksistään. Vihdoin hän itsekin tuli suurukselle ja hänen ruokahalunsa oli hyvä, ja kun emäntä nyt häntä kehoitti kerrankin sanomaan, kuinka heidän asiainsa oikein laita oli, selitti hän vihdoin viimeinkin: "Vaimoni, minä olen antanut sinun saada yörauhaa ja hyvän huomeneksen, ole nyt vaan vakavakin ja ota kaikki tyyneesti vastaan. Nyt juuri tällä hetkellä julistaa minun asian-ajajani kaupungissa kaikki omaisunteni meneväksi vasaran alle".

Tuokion aikaa Leijonan emäntä istui kangistuneena ja äänetönnä; vihdoin hän kysyi: "Miksi et sitä minulle yhtä hyvin ilmoittanut eilen yöllä?"

"Sentähden että minä tarkoitin hyvää ja soin sinulle levollista unta".

"Hyvää? Sinä minulle hyvää? Sinä olet yksinkertaisin mies koko mailmassa! Jos sen asian olisit minulle sanonut eilen yöllä, olisi saattanut panna korjuun yhtä ja toista, josta meille olisi ollut vuosien kuluessa hyvä apu, mutta tänään, valkopäivällä se ei enää käy päinsä. Oi, voi! auttakaa! auttakaa!" huusi Leijonan emäntä, ruveten tyyneesti puhuttuansa yhtäkkiä pahasti parkumaan ja vaipui melkein hervotonna tuoliin. Palveluspiiat kyökistä ja Gregori, tuo postiljooni, kiiruhtivat tupaan. Leijonan emäntä nousi seisoalleen ja huusi haikeasti: "Sinä olet pitänyt asiat minulta salassa, sinä et ole sanonut minulle mitään, kuinka asiain on ollut laita ja että sinä olet vararikko. Sinun päällesi lankee koko kurjuus ja kirous; minä olen vallan viatoin. Voi minua vaimoparkaa!"

Leijonan isäntäkin oli vähällä mennä tainnoksiin, ellei hänen vahva luontonsa olisi viimeiseen saakka kestänyt vastaan, mutta silmälasit, ne luiskahtivat itsestään otsalta alas silmille, jotta hänen nyt selvästi sopi nähdä, oliko se ollenkaan totta, se, kuin täällä tapahtui, että tämä rouva, joka ei ollut hänelle antanut pahaakaan rauhaa, ennenkun hän luopui leipuri- ja oluen-pania toimistaan ja yhtyi hänen veljensä kanssa pitämään suurta kellokauppaa, ja sitte kun tämä lankonsa ja yhtiökumppaninsa kuoli, melkein pakoitti häntä jatkamaan liikettä yksistänsä, vaikkei hän sitä oikein ymmärtänytkään; oliko tämä rouva, joka ainoastaan oli häntä yllyttänyt uusiin keinotteluihin ja tiesi kaikki melkein paremmin kuin hän itse, se sama, joka nyt oli huutanut palvelusväen vieraiksi miehiksi siinä tarkoituksessa, että kaikki vika ja kaikki häpiä lankeisi miehensä päälle?

Tällä hetkellä isäntä näki, kuinka kurja hänen tilansa oli; he olivat yhdessä eläneet kolmekymmentä viisi vuotta, ja tiesi kuinka monta vuotta vielä oli jälellä. Hänen vaimonsa nyt teki itsensä noin ulkokullatuksi, puhdistaaksensa itseään antamalla miehensä alttiiksi.

Silmälasit olivat käyneet himmeiksi eikä Leijonan isäntä enää niillä nähnyt. Hän pyhkäsi liinasella tyyneesti ensin silmälasia ja sitte silmiänsä.

Tässä silmänräpäyksessä tarttui häneen kaihelma, joka ei koskaan kadonnut, mutta tuo pöyhkeä Leijonan isäntä pysyi tavallisen levollisena ja tyynimielisenä.

Kun palveluspiiat ja postiljooni olivat menneet tuvasta ulos, sanoi hän: "Kyllä kaiketi sinä itse tiedät, minkätähden olet tuommoisen melun nostanut, vaikka minä en käsitä, mitä hyvää siitä on; mutta minä en sano enää sanaakaan siitä".

Leijonan isäntä pitikin sanansa. Hän piti suunsa kiini kuin naulittu, ja antoi vaimonsa puhua ja valittaa parahiten kuin taisi. Häntä melkein hauskuttikin se, että ihminen taitaa noin teeskennellä mailman silmissä. Vasta nyt hän oikein näytti olevansa tuo rikkiviisas, jona häntä aina oli pidetty, sillä vaimonsa teeskennellessä hän aina ajatteli: se on sentään ihmeellistä, kuinka ihminen taitaa kaikkia, mitä vaan tahtoo! — Harjoitus tekee mestariksi.

Mutta nuo ymmärtämättömät ihmiset eivät ottaneet yhtä tyyneesti vastaan Leijonan isännän häviötä. Kautta laksojen ja mäkikylien kajahteli kuin ukkosen jyrinä tuo sanoma; Leijonan isäntä on mennyt konkursiin!

Se ei ole totta, se ei ole mahdollista, ja kuka sitte pysyy pystyssä, ellei Leijonan isäntä? Yksin tuo kylttiin maalattu kullattu leijonakin näytti tahtovan ponnistaa vastaan ja tuon kauaksi näkyvän kyltin sanat narisivat pahasti, mutta konkurssipesän holhojamiehet lannistavat leijonatkin eivätkä kysy, onko ne ulkoa kullatut, vai ei. Kyltti otettiin alas. Leijonan kuva näytti kurjan muotoiselta: toinen silmä ei näkynyt ollenkaan ja toinen taas näytti tirkistelevän niin uupuneena, kuin sekin olisi kurjuudesta ja hävystä umpeen menemäisillään.

Kovalta otti alahalla kylässä, ja sama oli laita ylähällä Morgenhaldessakin.

Lents riensi alas kylään. Leijonan isäntä käveli mahtavin askelin poikki ja pitkin isossa tuvassa ja sanoi arvokkaasti: "Tämänkin kohtauksen täytyy kärsiä kuin mies". Vähältä piti, ettei hän sanonut: kuin kunnianmies.

Leijonan emäntä itki, parkui ja valitti: hän ei ollut koko asiasta tietänyt mitään, ja vannoen hän vakuutti, että hän ottaisi kuoleman päällensä.

"Kuulkaa appi", sanoi Lents, "onko minunkin rahani mennyt hukkaan?"

"Kun näin suuret summat ovat kysymyksessä, ei voi joukosta eroittaa, kenenkä omaa ne ja ne rahat ovat", vastasi Leijonan isäntä viisaan suulla. "Mutta minä kyllä rahaseikkani selvitän. Jos minulle vaan annetaan kolme vuotta aikaa, maksan viisikymmentä prosenttia. Istu alas. Joutavaa tekoa se olisi, ruveta käsin ilmaa pieksemään. Liisi!" huusi hän kyökkiin päin, "tuo minulle päivällistä!"

Kyökkipiika toi sisään ruokaa runsaasti, ja Leijonan isäntä nosti reippaasti patalakin päästänsä, asetti sen sitte taas paikallensa ja laskeusi mukavasti istumaan nojatuoliinsa, otti eteensä ja söi tyyneellä mielin, kuin viisaan miehen tulee. Toista ruokalajia syödessään hän vasta nosti silmänsä ja sanoi: "saisithan sinäkin akkani istua tähän. Tämä tämmöinenhän on parasta kyytiä, mitä olla taitaa. Kun vaan on vahvasti nauttinut liharuokaa, niin päästään jyrkintäkin vuorta ylös. Ovatko he jo joutuneet pitseeraamaan kaikki viinimme, vai onko sinulla minulle pieni siemaus tarjonna?"

"Kaikki tyyni on pantuna sinetin alle."

"No laita sitte minulle kuppi kuumaa kahvia, kyllä sekin auttaa".

Lents kävi käsin päähänsä. Onko appi vallan mieltä vailla? Kuinka se on mahdollista, että kukaan ihminen, jonka tähden satoja tällä hetkellä epäilee elostaan, saattaa noin maukkaasti aterioida? Leijonan isäntä oli alentuvaisen puhelias ja kiitteli Annia siitä, ettei hänkin rynninyt tänne lisäämään turhaa parkunaa. "Lents, sinulla on toimelias ja sukkela vaimo, sukkelin kaikista lapsistani. Vahinko vaan, ettei hän ole mies, hänellä kun on keinottelevainen luonne, ja jos hän vaan olisi mies, asiatkin olisivat toisin. Vahinko se, ettei minun Annillani ole hoidettavana jotain suurta liikettä, esimerkiksi suurta ravintolaa, se se ravintola olisi ensimmäinen laatuansa sekä täällä että tuolla".

Tämmöinen kerskaus, ja koko tämmöinen käytös juuri tällä hetkellä, saattoi Lentsin sisun kuohumaan. Mutta hän koitti itseään hillitä ja näin itseänsä pakoittaessaan hän sanoi arkamaisesti ja melkein nöyrällä äänellä: "Appi, pitäkää ennen kaikkia huolta siitä, ettei metsää taloni takana tykkänään kaadeta. Koko tämän aamupäivän olen kuullut siellä hakattavan. Onko se laita-lailla?"

Jota hieno-äänisemmin Lents lausui, sitä suuremman äänen Leijonan isäntä nosti ja huusi: "Minkätähden se ei saisi tapahtua? Se mies, joka metsän omistaa, tekee sen kanssa, mitä tahtoo".

"Mutta, appi, olettehan luvannut metsän minulle?"

"Sinähän et siitä sanonut huolivasi, ja metsä on nyt myyty eräälle puukauppiaalle Trenzlingenistä".

"Mutta teidän ei sovi sitä myydä, se metsä on taloni suoja. Kyllä muutamia puita saa kaataa, mutta ei koko metsää. Niin on satoja vuosia menetelty, ja samaa on jo isoisänikin kuullut".

"Se asia ei kuulu minuun. Minulla on nyt muuta ajateltavaa".

"Oi hyvä Jumala!" huusi Lents itku silmin, "mitä te nyt olette minulle tehneetkään. Te olette minulta ryöstäneet kalliimman aarteeni tässä mailmassa".

"Vai niin? Vai on rahat sinulle kaikkein kalliinta? Minä en ole tietänytkään, että sinunkin sydämmesi on housuntaskussa".

"Ei niin, vaan minä tarkoitan sitä, ettei minulla enää ole vanhempia ollenkaan"

"Sinä olet jo niin iso, että kyllä tulet orpolapsenakin toimeen, vaikka minä hyvin tiedän sinun olevasi yhden noista, joka vielä isonakin huutaa äitiänsä ja mankuu: äitini! nyt sinun lastasi loukataan! Olethan sinä kuitenkin sanonut olevasi mies, ja semmoinen joka saa yhteydenkin aikaan, ja sittehän, kuten hoetaan, kaikki seisovat yhtenä miehenä kuin metsä, — metsä täynnä pelkkiä kelloseppiä! Ha, ha! koska oikein naurattaa! Pane nyt sitte yhteytesi varteen, niin sinä ja te kaikin olette hyvässä turvassa". Näin Leijonan isäntä sanoi, eikä häntä olisi kukaan luullut noin ilkeäksi. Lents olikin hänen velkojistaan ainoa, joka oli hänen ammuttavaksensa saapunut, ja sentähden hän nyt laukasikin kaikki vihansa ampumavarat.

Lents oli käynyt tulipunaiseksi ja lumivaaleaksi vuoroitellen ja hänen huulensa vapisi kun hän sanoi: "Appi, te olette lasteni isoisä, ja te tiedätte, mitä olette heiltä riistänyt. Tottakaan teillä ei ole omaatuntoa. Mutta metsää ei saa kaataa. Minä panen asian oikeuteen".

"Hyvä juttu! Siinä sinä teet, kuinka tahdot", sanoi Leijonan isäntä ja meni yöpöydälle kaatamaan itselleen kupin kuumaa. Lents ei saanut enempätä oltua tuvassa.

Kivipenkillä, Leijonan ravintolan edustalla istui murheissansa mies, ja se oli tuo vanha Pröbler. Hän sanoi jokaiselle ohi-menevälle istuvansa odottamassa asianomaisen virkamiehen tuloa, sillä tuolla sisällä Leijonassa oli hänen paras ja tärkein keksimänsä pantuna pantiksi, eikä sitä suinkaan saataisi panna menemään vasaran alle, joten se joutuisi mailmankuluksi ja joka mies ottaisi mallia siitä, eikä hänelle itselle olisi siitä mitään hyötyä. Konkursipesän hoitajain tulisi ensin hänelle hankkia hallituksen antaman patentti-oikeuden, joka hänestä tekisi rikkaan ja mainehikkaan miehen. Lents näki paljon vaivaa rauhoittaaksensa vanhusta. Hän koki hänelle todeksi näyttää, että häntä yksistään oli Leijonan isäntä hyvin kohdellut, sillä kaikki Pröblerin teokset olivat täyteen arvoonsa kirjoihin kirjoitettuna ja niinkuin panttikaluina hänen lunastettaviksensa. Mutta Pröblerin pää ei kääntynyt enempää kuin hän paikaltaankaan hervahti.

Lents lähti menemään; hänellä oli itsepuolestansakin tarpeeksi tekemistä. Hän meni setänsä Petrovitschin luo. "Näetkö nyt", sanoi setä hänelle riemusuin, "enkö minä sitä sinulle sanonut juuri tällä paikalla, silloin, kuin sinä pyysit minua menemään Annia sinun puolestasi anomaan, enkö minä sitä sanonut, että Leijonan isännän on velkaa sekä samettikalottinsa päässä että saappaansa jalassa? Ja itsensäkin hän on lihoittanut vieraista varoista".

"Niin, niin, setä; teillä on ollut oikein ja te olette viisas, mutta auttakaa minua nyt".

"Ei tässä mikään apu auta".

Lents rupesi nyt kertomaan metsä-asiastansa ja kuinka sen oli laita. "Kukatiesi jokin neuvo sentään auttaa," sanoi Petrovitsch.

"Jumalan kiitos! Jos minä vaan saisin pitää metsän!"

"Siitä ei voi olla puhettakaan; metsä on myyty kuin myyty, mutta sitä kaadettakoon vaan paikka paikoin, eikä kauttaaltansa. Metsä on sinun talosi suojana ilmoja vastaan, eikä sitä saa juuri ilman mitään puhtaaksi hakata. Näyttäkäämme tuolle metsän koloojalle Trenzlingenistä, että meissä on hänen mestarinsa".

"Herra Jumala, minun taloni!" huusi Lents. Hänestä oli kuin talonsa olisi kukistumaisillaan, kuin täytyisi hänen kiiruhtaa kotiin avuksi.

"Sinun talosiko? Niin oikein, sinun talosi on täpärällä," sanoi Petrovitsch ja nauroi tätä omaa sukkeluuttansa. "Mene nyt kohta kylätuomarille, ja tee siellä vastaväite. Vielä yksi asia, Lents; minä en elinpäivinäni enää usko yhtäkään ihmistä, ja minä sanoin sinulle jo silloin samalla kertaa, että sinun rouvasi on paras koko perheessä. Mitä sen muihin jäseniin tulee, näethän nyt, etten ole heistä pettynyt. He ovat kaikin jo aika päivä tietäneet, jo vuosia sitte tietäneet, ja vallan hyvin tietäneet, kuinka perheen isän on laita ollut. Ja sinä olit sitte hyvä hätävaraksi, kosk'ei tohtorin nykyinen vävypoika Annista huolinut, ja siinä hän oikein tekikin".

"Setä, minkätähden noin sanotte juuri nyt?"

"Minkätähdenkö? Sentähden että se on totta; minulla on vaikka vieraita miehiäkin siihen".

"Mutta minkätähden juuri nyt, juuri tällä hetkellä sitä sanotte?"

"Onkosta mitään määräaikaa pantuna, milloinka totuus on sanottava? Minä olen aina ajatellut niin, että sinä ja sinun Pilgrimisi, te olette juuri yhtä hyvät haaveksiat molemmat. Minä sanon sinulle, kummoinenka sinä olet; sinä olet ollut kurjimpia ihmisiä, ennen kun sinä menetit rahasi, sillä sinä olet katuvainen nahjus, ja semmoinen mies on surkuteltavin ihminen, on kuin säkki läpiä täynnä. Niin juuri, sinä olet katuvainen nahjustelia. Mitä sinä eilen teit, sitä sinä tänäpänä kadut ja ajattelet: voi minua vaivaista lasta! Minun tarkoitukseni on kuitenkin ollut niin hyvänsuopa! Surkuttelemista ei yksikään mies kaipaa, taikka semmoinen ei olekaan mies; surkutusta kaipaa ainoastaan vaimoihminen."

"Setä, te kohtelette minua kovin kovilla sanoilla".

"Sentähden minä sitä teen, että sinä olet itseäsi kohtaan niin pehmoinen. Mutta ole nyt kerrankin vakava, äläkä pahoita rouvasi mieltä tämän tapauksen tähden. Kohtele häntä hennosti, sillä hän on nyt vielä kurjemmassa tilassa kuin sinä itse oletkaan".

"Vai niin? Niinkö?"

"Juuri niin. Tuolle muhkealle Leijonan Annille käy raskaaksi, kun hän ei enää taida ajatella, että jokainoa, jolle hän hyvää huomenta sanoo, on siitä pöyhkeissään".

"Hän ei olekaan enää Leijonan Anni, vaan hän on minun vaimoni."

"On oikein sekä Jumalan että ihmisten edessä; sinä nait hänen omasta vapaasta tahdostasi, vaikka minä kyllä sinua estelin".

Lents riensi kylätuomarin luo, mutta ei tavannut häntä kotona. Hän käveli kuin orjantappuroilla, ja ne häntä pisteli ja nytki. Hyviä ihmisiä hän ei tavannut kotona, mutta kaikki ilkeät hänelle sanoivat julki, mitä he salaa olivat hänestä ajatelleet; he kiusasivat ja pilkkasivat häntä nyt, kun hän oli avun tarpeessa. Hän palasi takasin kotiinsa, mutta karasi talonsa sivutse metsään ja käski puitten hakkaajia lakkaamaan työstänsä: "Täällä ei ollenkaan tarvitse puita kaataa."

"Maksatteko sitte palkkamme tältä päivältä?"

"Maksan".

"No hyvä". Miehet laskivat kirveensä olkapäilleen ja menivät kotiin.

Sisään tultuansa kohtasi Lents Annin syleillen lapsiansa ja huutaen: "Oi minun lapsi-raukkojani! Teidän täytyy nyt mennä kerjuun, minun lapsi-parkani!"

"Niin kauan kuin minä elän ja pystyssä pysyn, se ei tapahdu; minähän olen mies, ja ole sinä nyt vaan rauhassa ja hyvällä päällä".

"Hyvällä päällä? Minä en ole ikipäivinäni mitään pahaa tehnyt, ja sinä suuresti erehdyt, jos nyt luulet voivasi taivuttaa minun ikeen alle kuin matelevaisen, nyt kun isääni on onnettomuus kohdannut. Älä uskokaan! Minä en taivu tippaakaan. Vasta nyt sinä saat osoittaa tuota kiitettyä hyvän hyvyyttäsi. Saat näyttää, kuinka sinä vaimoasi holhoot".

"Niin tahdon ja teenkin, mutta ei sille kättä tarjota, joka ei kättänsä ojenna".

"Jos sinä vaan olisit ottanut neuvoni ja ostanut Leijonan, niin olisimme turvatut, eikä kotitalo olisi joutunut vierasten haltuun. Mutta älä minulle hiisku sanaakaan rahoistasi! Sinä istuit ihan samalla paikalla, kuin nytkin istut, ja minä istuin tässä näin, ja tuossa seisoi viinilasi täytettynä melkein reunoilleen, ja minä vielä sitä siirsin likemmäksikin, — muistatko sitä? Silloin minä sinulle sanoin, ja sanoin selvästi ja suoraan: ei järki-ihminen noin anna rahojaan pois, ei yksin isälleenkään, noin ilman mitään".

"Joko sinä sitte silloin tiesit, että näin pahasti piti käymän".

"Minä en tietänyt mitään, en yhtään mitään; minä tiesin ja tiedän vaan, mikä on järki-ihmisen tekoa, ja anna minun viimeinkin olla rauhassa".

"Eikö sinua haluta mennä äitisi luo? Hän valittaa ja on vallan äkeissään".

"Mitähän minä hänen luonansa tekisin? Sitäkö, että hän vielä enemmän porahtaisi tullessani? Minun kaiketi pitäisi oitis lähtemän menemään tuonne alas kaikkein ihmisten pilkattavaksi ja surkuteltavaksi? menemän sinne kuulemaan, kuinka tohtorin suloiset tyttäret soittavat ja nauravat minun ohitse mennessäni. Minulla on täällä ylähällä yksinäisyydessäni tarpeeksi, enkä minä kaipaa yhtäkään ihmistä".

"Kentiesi kaikki täten on kääntyvä parhain päin", lohdutti Lents, "kentiesi nuo on tästälähin täällä ylähällä yksinäisyydessä hauskempi ja parempi oltava minun kanssani yhdessä. Eipä tiedä, vaikka kävisi niinkin, ja niin pitääkin käymän, että vielä sanot samaa, kuin kerran ennen sanoit: täällä ylähällä olemme kuin taivaassa ja suomme kernaasti ihmisten tuolla alahalla riehuvan ja hyörivän ja pyörivän miten parahiten jaksavat. Niin olla ja elää tahdomme. Me olimme yhteen aikaan onnelliset, ja olemme vastedeskin taas. Kun sinä vaan olet hyvä, minä teen työtä siinä kuin kolme. Mitä taas tähän minun tappiooni tulee, ole hyvässä rauhassa sen puolesta; minä en ole sinua nainut rahojesi tähden".

"Enkä minäkään ole rahaan katsonut, kun sinut otin, eikä se olisi vaivaa maksanutkaan. Jos minä olisin rikkautta halunnut, olisi minulla ollut monta muuta tarjonna".

"Me olemme jo niin kauan eläneet yhdessä, ettei naimajutut enää kostuta", katkaisi Lents, "ruvetkaamme aterialle".

Aterioidessaan Lents kertoi, miten metsä-asiansa oli laita. "Tiedätkö", sanoi Anni, "mimmoinenka loppu siitä tulee?"

"Mimmoinenka sitte?"

"Semmoinen vaan, että sinä saat hakkuumiehille maksaa heidän päiväpalkkansa".

"Saadaanpa nähdä vaan", vastasi Lents, ja lähti oitis aterioittuaan toistamiseen kylätuomarille, jota hän ei ensi kertana tavannut kotona.

Tiellä sai hän seuraksensa kurjan kumppanin. Se oli Faller, joka ruumiinvaaleana saavutti hänet ja huusi: "Oi, voi! tämä on kauhia tapaus, kovin kauha; on, kuin selkeä taivas salamoitsisi".

Lents puhui rauhoittavan tavalla. Tosin kyllä puolen kolmatta tuhatta guldenia oli melkoinen tappio, mutta hän kuitenkin pysyisi toivon mukaan pystyssä. Hän kiitti hyvää toveriansa hänen osanotostaan. Nytpä Faller pysähtyi seisomaan kuin paikallensa puutuneena. "Mitä lajia? Onko Leijonan isäntä sinunkin kanssasi noin menetellyt? Hän on minullekin velkaa kolmekymmentä yksi guldenia pelkistä hyvistä kelloista, joista minä hyvin vähän hyödyin, mutta minä olen rahat tallettanut hänellä niinkuin säästöpankissa, että minulla olisi määräaikana maksaa taloni hinnasta pois. Tämän kautta minä olen vähintäkin kahdeksi vuodeksi jäänyt takapajulle".

Lents pani kätensä alas ja sanoi ettei hänellä ollut aikaa pitämään kumppanille seuraa; hänen oli määrä mennä kylätuomarille.

Faller katsoi hänen peräänsä surusilmin ja melkein hän unhotti oman kurjuutensa ystävän tähden.

Kylätuomari-tohtori oli Leijonan isännän ikävästä kohtauksesta kovin pahoillaan. Ne rahat, jotka hän itse sen kautta kadotti, ei olleet sanottavan suuret, mutta Leijonan isännän häviö oli onnettomuus koko kylälle, koko paikkakunnalle.

Kun Lents sitte kertoi itsensäkin kärsineen vahinkoa, huusi tohtori varsin uhoisaan: "Siis on hän saanut sinunkin mukiinsa! Nyt en enää kummeksu mitään. Mutta kuinka se on ollut mahdollista? Kuinka se on voinut olla mahdollista?" Vähän ajan takaa hän kysyi: "Kuinka sinun rouvallesi kaikki tämä tuntuu?"

"Hän sanoo kaikki tyyni minun syykseni".

Lents kertoi metsästä ja vaati ryhdyttävän kiiruimpiin keinoihin, ettei vielä hänen talonsakin joutuisi kaikenmoisien rajuilmojen valtaan ja kentiesi äkkikuulematta koko vuorenlohkareitakin vierähtäisi hänen päänsä päälle. Kylätuomari-tohtori oli samaa mieltä: "Jos metsä hakataan paljaaksi, siitä tulee koko paikkakunnallemme pahaa perästä, ja kentiesi vielä pilaantuu meidän paras kaivommekin, se joka on kirkon kohdalla ja jota juuri metsä kostuttaa. Kumminkin pitäisi vuoren harjulle jätettämän puita pystökseksi, mutta valitettavasti me emme siinä asiassa voi mitään. Se on kurjaa ja kurjana pysyy, että metsänomistajat saavat mielensä mukaan typi tyyni hävittää metsät. Nyt ollaan parhaillaan puuhassa laatia laki tuota menettelyä vastaan, mutta minä pelkään pahaa, että loppu on sama kuin aina ennenkin; kun karja on käymässä, pannaan naveton ovet kiini".

"Mutta, herra kylätuomari, minua kurjuus kaikkein ensiksi kohtaa. Eikö sitä vastaan mitään voi?"

"Tuskin kyllä, minä luulen. Se paikka lunastettiin talon-alaksi — minä en siihen aikaan ollut kylätuomarina, vaan sinun appesi oli silloin — niin jäi kunnan oikeus ja sinun oikeutesi metsän suhteen valvomatta. Varmaankaan ei kukaan olisi huoneitansa rakentanut siihen paikkaan, jossa sinun talosi nyt seisoo, jos olisi tietänyt siitä, että on lupa metsää kaataa, ja eihän sinulla olekaan mitään metsää suojelevaa turvakirjaa. Sinun sopii sentään koittaa korkeammassa oikeudessa, ja kyllä minä annan kirjoituksen mukaasi; kentiesi asia siellä voi autetuksi tulla".

Lentsin jalat olivat kuin solmessa, ja tuskin hän pääsi paikaltansa liikahtamaan. Mutta nyt ei ollut aikaa viivyskelemään eikä auttanut kustannuksia kammoksua. Lents haki hevosen ja lähti kaupunkiin oikeutta etsimään.

Sillä välin Anni sai vieraita. Kaupustelian Ernestiina-täti, se sama, jota Anni silloin ensimmäisellä huvimatkalla oli niin pahasti panetellut, tuli häntä tervehtimään ihka uudessa silkkihameessa, jonka vyötärössä näkyi kultakellokin kiiltävän. Hän sanoi käyneensä kylässä rahan kannossa, kaikki asiat kävi Jumalan kiitos hyvin, ja hänen miehensä ansaitsi paljon välittäjänä talojen ja maatilojen kaupoissa kuin myös lumppukauppiaana, ja niinikään hän oli monen vakuutusyhtiön asiamiehenä sekä palo- että rakeitten vahinkoa vastaan, kuin myöskin ajoi asioita ihmisten ja eläinten hengenvakuutuslaitoksille, joitten kauniilla kirjaimilla präntätyt taulut riippuivat hyllyissä ja loodissa. Tästä kaikesta sai rahat poikineen eikä se ollenkaan ollut mitään onnen kauppaa, ja nytkin juuri oli käynyt saataviansa velkomassa ja hän ei saanut samassa oltua tulematta Anniakin tervehtimään.

Anni kiitti kohteliaasti ja pyysi antamaan anteeksi, ettei hänellä nyt ollut mitään erikoista tarjottavana. Ernestiina vakuutti, ettei hän ollut sitä varten tullutkaan.

"Sen sinusta uskonkin", sanoi Anni, ja ne sanat sopi kääntää moneen päin. Anni puolestansa oli vallan varmaa siitä, että Ernestiina oli tullut tänne koston himosta. Anni, joka aina oli Ernestiinaa pitänyt halpana, Annin piti nyt pakahtuman kateudesta ja harmista. Mutta Annissa kuitenkin vielä oli sen verran ravintolan tytärtä, että hän taisi tuommoista häijyyttä torjua muutamilla kohteliaasti löylyttävillä puheenparsilla ja sen ohessa myöskin näyttää vanhaa kopeuttansa — hänpä olikin talon tytär Leijonasta ja Ernestiina vaan katala sukulainen, joka kerran oli heillä palvellut — kun hän huomautti Ernestiinaa siitä, että monenmoista askaroimista löytyi, joka oli sopivaa ainoastaan alhaisemmille ihmisille, mutta parempain ihmisten ei sopinut kaikenmoisiin raha-ansioihin ryhtyä.

Ernestiina oli todellakin tullut Morgenhaldeen vahingon ilosta, ja sen huomasi siitäkin, että hän oitis tultuansa rupesi kourimaan taskujaan, jossa oli naula poltettua kahvia ja sama verta sokeria, jonka hän aikoi Annille lahjoa tuliaisiksi. Mutta samassa kun hän Annin näki, muuttui hänen vahingon ilonsa vilpittömäksi suruksi, ja kun Anni häntä noin ylhäisesti puhutteli, niin hänessäkin heräsi tuo entinen nöyrä alammaisuuden tunto ja hän unohti sekä silkkihameensa että kultakellonsakin. Tuliaiset, jotka hän oli aikonut lahjoa, ne hän nyt tarjosi kuin maistiaisiksi taikka kauppatuttavuuden vuoksi, ja hänen sanansa tuli oikein sydämmestä, kun itkusilmin sanoi: jos kaikki ihmiset, jotka ovat Leijonassa hyvää nauttineet, nyt sen palkitsisivat, niin olisi Annin vanhemmilla vaikka sata vuotta elääksensä. Hän lisäsi vielä totisella äänellä, että jos vaan olisi tullut Leijonaan naiduksi, kaikki epäilemättä olisi entisellä hyvällä kannalla.

Tämmöinen puhe oli Annin mieleen, ja se teki, että hän unohti pois kaikki vanhat kiistat ynnä tämän sietämättömänsä sukulaisen uudet vaatteet. Nyt kumpikin vuorotellen rupesi toinen toistansa muistuttamaan menneistä onnellisemmista ajoista ja sen ohessa valittamaan, kuinka ihmiset nyky aikaan olivat viekkaita ja kiittämättömiä, ja Anni ja Ernestiina olivat niin yksimieliset, että he erotessaan näyttivät iänkaiken olleen ylimmäisiä ystäviä ja eläneen yhdessä kuin sisarukset.

Anni vielä meni Ernestiinaa saattamaankin kappaleen matkaa ja käski häntä pyytämään miestänsä kuulustelemaan, eikö löytyisi myytävänä joku siistikäs ravintola, varsinkin semmoinen, jossa monta hollia tehdään, jonka heidän sopisi ostaa ja laittaa hyvään kuntoon, ja sitte myydä huoneensa täällä Morgenhaldessa.

Ernestiina lupasi tämän asian toimittaa ja pyysi Annia ehtimiseen, että hän vaan lähettäisi ostamaan puotitavaraa heiltä eikä suinkaan mistään mualta.

Annin päässä pyöri kotiin palatessaan monemmoisia ajatuksia: minun kotini on sentään holhonut hyvin monta ihmistä ja perustanut heidän onnensa, ja meidän itsemme ei enää pitäisi olevan mistään arvosta! Tuo yksinkertainen Ernestiinakin on meillä niin viisastunut, että hän nyt taitaa pitää kauppapuotia ja on saanut miehensä, tuon lamaantuneen kraatarinkin ihmismäiseksi. Ernestiina on ennen pitänyt minun vanhoja vaatteitani, mutta kuinka hän nyt on vaatetettuna? On kuin virkakuntalaisen vaimo ja kilistelee rahoja taskussaan! Vaan minunkos pitäisi elää tästälähin tyhjäntoimittajana ja kuihtuvan täällä ylä-ilmoissa, ja vielä vastaan ottaman lahja-antimia Ernestiinalta? Eipä hän sentään rohjennut tarjota kahvinsa ja sokerinsa minulle lahjaksi, vaan jätti ne maistiaisiksi. — Ei, minun uhripeuraseni, tämmöinen olo ei kelpaa! Minä panen sinun ketarasi toisella lailla keikkumaan ja laitan musiikin, joka on toista nuottia.

Siitä Anni vaan oli mielihyvissään, että hän oli antanut Ernestiinan toimeksi ravintolan haun. Kun siitä vaan saisi tietää jotain vissimpää, niin saisi kaikki asiansa asettaa sen mukaan.

Siksi aikaa hän siis päätti tyyneesti odottaa. — Vasta myöhään ehtoolla palasi Lents takasin kaupungista kieltäväisellä vastauksella. Mitään kirjeellistä sopimusta metsän suojeluksen suhteen ei löytynyt. Kun Lents seuraavana aamuna heräsi ja kuuli kirveitten iskun vuorelta talonsa takaa, oli hänestä kuin joka isku tunkeisi hänen ytimiinsä. Minä tahtoisin kaikkein mielukkaamin kuolla, sanoi hän itsekseen ja istui työhönsä. Hän ei sanonut sanaakaan koko pitkänä päivänä, ja vasta sitte, kun hän ehtoolla sammutti kynttilän kamarissaan, lausui hän lujaa: "Minä soisin saavani noin sammutetuksi elämänikin!"

Anni ei ollut tätä kuulevinaan.

Tähän saakka ei Anni ollut itkun pisaraa vuodattanut tämän surullisen kohtauksen tähden, ei itse tähtensä enempää kuin vanhempainsakaan. Hän pysyi malttuneena, paitsi mitä hän lastensa puolesta valitti. Mutta seuraavana aamuna, kun ei enää tullut kylästä lämmintä nisuleipää eikä ollut kahvipöydälle pantavana muuta kuin tavallista ruokaleipää, rupesi poskia pitkin vierimään katkeria kyyneleitä, jotka lankesivat leivän sekaan. Anni leikkasi Lentsin huomaamatta kyynelten kastaman kaistaleen pois ja söi sen, söi ja itki.

SEITSEMÄSKOLMATTA LUKU.

Kaikki nurin narin.

Konkursipesän uskotut miehet saattoivat kaikki päivän valkeuteen, ja nyt tuli ilmi, miten Leijona oli menetellyt salavihkaa.

Leijonan isäntä näytti olevan oikea veijari.

Tydyttääksensä niitä, jotka olivat vieraita ja vastoin häntä ankaroita, oli Leijonan isäntä pettänyt juuri niitä, jotka häneen luottivat taikka olivat hänen käskynalaisiansa, Yksin hollimiestenkin pienet säästörahat oli saamatta. Kurjat kellosepät kulkivat kylässä paikasta paikkaan valittaen epätoivoissaan, että Leijonan isäntä oli heidän elämä-iästänsä varastanut kuukausia ja vuosiakin, ja kuitenkin olisi jokainoa heistä ollut ennen tätä valmis vaikka vannomaankin, ettei rehellisempää miestä hakeinkaan löytynyt. Paremmin ei Leijonan emännänkään käynyt, vaikka hän itsensä niin viattomaksi teki. Emäntähän aina oli niin levitellyt perheen siipiä ja aina niin isoisesti kerskaillut, sekä jokaiselle suosiotansa osoittanut kuin armolahjaksi. Leijonan isäntä ei kumminkaan ollut kerskannut muulla kuin äänettömyydellään ja tytynyt että häntä yhdeltä ja kahdelta tahoin kutsuttiin kunnianmieheksi ja joskus sitte vielä visun varoisaksi.

Moni velkoja tuli Lentsin tykö Morgenhaldeen. Heitä ei pidättänyt tuo pitkä matka sinne ylös, koska kerran olivat kylään tulleet ja heillä oli niinkuin oikeus nähdä koko kurjuuden. Kun he kaikki sanoivat surkuttelevansa Lentsiä, että hän oli joutunut näin pahaan pulaan, se oli kuin he olisivat puoleksi säälineet häntä ja puoleksi ennustaneet hänelle vielä suurempaa kurjuutta. Muutamat häntä lohduttivat sillä, että hän kukatiesi saisi periä setänsä, ja he vakuuttivat, etteivät he häneltä velkoisi mitään, vaikka hän rikaskin olisi, heillä kun ei siihen oikeutta ollutkaan. Mihinkä hyvänsä Lents vaan tuli, siellä häntä päiviteltiin ja surkuteltiin appensa tähden, joka oli tehnyt niin huonosti, että meni omaa lastansa pettämään. Yksi ainoa vaan oli, joka puhui Leijonan isännän puolesta, ja se oli Pilgrim, ja kun hän sitä teki sulasta sydämmensä pohjasta ja aina Lentsin luona vakuutti, että Leijonan isäntä oli ainoastaan erehtynyt laskuissansa ja pannut kaikki toiveensa tuohon onnettomaan brasilialaiseen riita-asiaan eikä suinkaan ollut mikään väärintekiä, niin hän sillä voitti Annin koko sydämmen, koska Anni aina oli isäänsä rakastanut. Kylässä kävi semmoinenkin puhe, että Leijonan isäntä vieläkin koitti koota Morgenhaldeen kaikki, mitä hän vaan salaa irti sai. Yksi köyhä kelloseppä tuli suoraa päätä Lentsin luo kotiin ja sanoi, että jos hän vaan saisi omansa, hän ei kenellekään hiiskuisi sanaakaan. Lents huusi Annin sisään ja selitti hänelle vieraan kuullen, ettei hän ikinä antaisi hänelle anteeksi, jos hän ottaisi tallettaaksensa väärin saatua tavaraa edes äyrinkin arvosta. Anni laski kätensä lapsensa päähän ja vannoi, ettei semmoista ollut koskaan tapahtunut eikä tapahtuisikaan. Lents eroitti Annin käden lapsen päästä, koska hän ei vannomista kärsinyt. Totuus olikin Annin puolella, ettei Morgenhaldessa mitään väärin saatua tavaraa talletettu. Anoppimuori siellä usein kävi. Lents ei vaihettanut montakaan sanaa hänen kanssaan, ja varsin sopivasti oli se, ettei Maisua enää talossa ollut, sillä uusi palvelupiika — se oli Leijonan-Annin lähin sukulainen — sai usein öisin kävellä edes ja takasin Leijonan ja naapurikylän väliä kantaen raskasta koria, ja kaupustelian Ernestiina osasi kaikkia rahaksi muuttaa. Ernestiinan mies olikin ainoa Leijonan isännän alammaisista, joka ei hänen tähtensä vähintäkään hävinnyt, vaikka kaikki ne kellosepät, joille Leijonan isäntä ei ollut antanut puhdasta rahaa, sen siaan olivat saaneet ottaa Leijonan isännän takuuta vastaan kaikenlaista kamaa kaupustelialta. Nyt näillä kurjilla ei ollut kellon kuortakaan, ei muuta kuin paljasta velkaa, mutta kaupustelia vakuutti kuitenkin, että he olivat maksoon kykenevämmät kuin heidän entinen takuumiehensä.

Ihmiset Lentsiä surkuttelivat senkin tähden, että appensa häviö veisi hänenkin häviöön. Siihen Lents luottamuksella vastasi, että hän pysyisi pystyssä, mutta nyt, vasta nyt alkoi iankaikkinen juoksu ja vaitelus. Kenellä vaan oli hiukankin Lentsiltä saatavaa, se tuli sitä hakemaan, koskei häntäkään enää uskottu. Lents oli pahemmassa kuin pulassa, ja vielä oli yksi pääpula, josta hän ei uskaltanut Annille mitään hiiskua, koska Anni oli häntä juuri samasta varoittanut. Asian laita oli se, että keskellä näitä selkkauksia sanoi Fallerin velkoja saatavansa ylös, kun Lentsin takuu ei nyt enää ollut otollinen. Faller oli tuskissaan, kun hänen täytyi tämän Lentsille ilmoittaa ja hän valitti, ettei hän tietänyt mihin hän kaikilla kaksoisparillaan joutuisi.

Luottavaisesti Lents hänelle lupasi apunsa; olihan hänen tunnettu, hyvä ja vanhemmilta peritty nimensä kuitenkin vielä tallella. Eihän mailma lienekään niin huonontunut, ettei vanhastaan taattu nimi enää olisi mistään arvosta. —

Anni ei muistanut muita kuin pienempiä sitoumuksia, ja hän neuvoi: "Mene kuin menetkin setäsi luo; hänen täytyy sinua auttaa".

Kyllä kaiketi sedän luo! jos setä vaan olisi ollut tavattavana! Petrovitsch aina katosi säännöllisesti koko kylästä, kun maahanpaniaisia pidettiin. Sitä hän ei tehnyt minkään sääliväisyyden vuoksi, vaan sen tähden, että ne menot olivat vastoin hänen luontoansa. Petrovitsch kohta toisena päivänä jälkeen Leijonan-isännän häviötä oli kadonnut. Häntä niinikään harmitti nuo kulkupuheet hävinneestä miehestä, ja tällä erää hän vielä jätti noitten tuleentumattomien kirsimarjojen poiminnan käytävällä kasvavista kirsipuista erään renkimiehen huomaan. Vasta sitte kun talvi jo teki tuloa ja Leijonassa oli uusi isäntä ja sen entinen isäntäväki oli muuttanut erääsen vävypoika-puukauppiaan omistamaan moisioon lähellä kaupunkia, vasta sitte hän taas nähtiin kylässä käyskentelevän.

Leijonan-isäntä oli muutoin kantanut kohtaloansa melkein ihmeteltävällä tasamielisyydellä. Ainoastansa kerran, kun taiteilia istuen kaleesissa ajoi molemmilla rautioilla vähän matkaa kylästä hänen ohitsensa, Leijonan-isäntä ei pysynyt tasavoitolla, vaikka kukaan ei sentään nähnyt, kuinka hän kompastui ja putosi ojaan, ja jäi sinne isoksi aikaa, kunnes hän vihdoin pääsi ylös.

Petrovitschillä oli tätä nykyä uusi kävelytie. Hän ei enää kävellyt Lentsin talon sivutse eikä hän enää etsinyt metsää, josta jo oli melkein puhdas tehty.

Lents valvoi lähes puoliyöhön ja luki varojaan. Kaikki voi vielä kääntyä parhain päin, ja kohta pikaa olikin rahasumma tarjonna, mutta se poltti, juuri kuin olisi ihan kuumalta tullut itse pirun rahapajasta.

Kaupustelian Ernestiinan mies tuli erään vieraan kanssa Morgenhaldeen ja sanoi: "Lents, tämä mies tässä tahtoisi ostaa sinun talosi".

"Mitä lajia? minun taloniko?"

"Niin, olethan itse siitä puhunut. Sillä on nyt paljon pienempi arvo kuin ennen, nyt kun metsä on kaadettu ja vaara ei ole kaukana. Mutta sitä vastaan saattaa vielä keinoja keksiä".

"Kuka on sanonut, että minä myisin taloni?"

"Sinun rouasi."

"Vai niin? vai minun rouani? Anni, tulepa tänne! Oletko sinä sanonut, että minä aivon myydä taloni?"

"En ole sanonut juuri niin; sanoin vaan Ernestiinalle, että jos hänen miehensä tietäisi myytävänä olevan joku kelpo ravintola hyvällä paikalla, me sen ostaisimme ja myisimme sitte talomme".

"Viisaampaahan se on", lisäsi kaupustelia, "että ensin myytte talonne. Kun on puhdasta rahaa kädessä, pääsee huokeasti siistin ravintolan omistajaksi".

Lents valkeni kuin vaate ja viimein hän sanoi: "Minä en lainkaan taloani myy".

Kaupustelia meni vieraineen tiehensä, pilkaten ja haukkuen tuommoisia huolimattomia ihmisiä, joille ei hyvät sanat kelvanneet ja jotka turhan tähden muita vaivasivat.

Lents oli vähällä pikastua, mutta hän kuitenkin vielä sai itsensä hillittyä. Kun hän sitte oli kahdakesken vaimonsa kanssa — Anni oli ääneti, vaikka Lents häneen monta kertaa katsoi — sanoi hän vihdoin: "Minkätähden olet minulle tämän tehnyt?"

"Sinulle? Minä en ole sinulle tehnyt ollenkaan mitään, mutta itse asia on sanottu, kuin sanottu. Ei ole meillä pahaakaan rauhaa, ennen kun täältä muutamme pois. Minä en täällä enää asu, ja ravintolaan minä tahdon, ja sen sinä saat nähdä, että minä vuodessa ansaitsen kolme kertaa enemmän kuin sinä nastojen nyppimisellä".

"Ja sinä luulet voivasi minua pakoittaa?"

"Sinä vielä minua kiitätkin siitä, että pakoittanut olen; tuskin sinua muutoin saisi saranoistasi mihinkään".

"Minulla on saranat, ja hyvät onkin", sanoi Lents kolkosti, otti takin äkkiä päällensä ja meni ulos.

Anni juoksi hänen perässään vähän matkaa.

"Mihinkä sinä menet Lents?"

Lents ei vastannut mitään, meni vaan menemistään vuorta ylöspäin.

Päästyänsä vuoren harjalle, katsoi Lents vielä kerran ympärilleen. Tuolla näkyi hänen vanhemmilta peritty talonsa, jota metsän puut eivät enää peittäneet. Talo oli kuin alastoin, ja hän itsekin oli mielestänsä kuin alastoin, ja koko hänen elämänsä hunningoilla. Hän kääntyi pois ja karasi eteenpäin. Mene muille maille, muille maille vieraisille, ja sitte kun sieltä palaat, on sinusta tullut toinen mies, ja kaikki muutoin ovat muuttuneet…

Hän karasi eteenpäin kuin karkulainen, ja kuitenkin joku vastustamaton voima häntä pidätti. Vihdoin hän istui puun kannolle ja peitti kasvonsa käsiinsä. Oli lauhkia, syksyinen sydänpäivä; aurinko ei muuta kuin soi hyvää maaperälle ja varsinkin Morgenhaldelle; se lämmitti sulovalollaan noita kaadettuja puitakin, joita se niin isot ajat oli elähyttänyt. Kastanjapuissa harakat haastelivat raakkuen ja pähkinälintu pani täyttä rintaa omaa joukkoon. Lentsin mieltä rasitti kuolema ja yö. Yhtäkkiä kuului lapsen ääni huutavan: "Kuulkaa, mies, auttakaa minua pääsemään ylös".

Lents nousi seisoalleen ja auttoi Fallerin vanhimpaa tytärtä, joka tällä paikkaa oli koonnut lastuja, saamaan takkansa selkään. Lapsi säikähtyi, kun tunsi Lentsin ja näki hänen noin villimiehen muotoisena, melkein kuin murhamiehenä ja aaveenkaltaisena. Lapsi kiiruhti vuorta alas. Lents katseli ison aikaa hänen kiiruttaan.

Jo oli yön aika, kun hän palasi kotiin. Ei hän sanonut sanaakaan, vaan istui tunnin kumminkin tuolilla, silmät alas tuijottaen. Sitte hän katseli työkalujaan, jotka riippuivat seinällä, ynnä kaluvipusimia katossa niin oudoksuvilla ja tutkivilla silmin, kuin olisi hän tuomittu muistuttelemaan, mitä nämä kaikki olivat, taikka mitä virkaa niillä oli.

Lapsi rupesi huutamaan kamarissa ja Lents meni sinne sisään, mutta ei saanut lasta vaikenemaan muutoin kuin täytyi ruveta laulamaan.

Äiti laulaa lapsen tähden, vaikka oma sydän surusta särkee. Lents nousi ylös tuolista, meni kamariin ja sanoi: "Anni, minun oli halu kadota kotoa pois, mutta minun teki taas mieleni kotiin takasin. Naura sinä, mitä naurat; minä kyllä arvasin, että sinun nauramasi piti".

"Minua ei naurata ensinkään, olen vaan minäkin ajatellut niin, että kukatiesi olisi hyväkin, jos perästäkin näyttäisit toden ja vuodeksi lähtisit vieraille maille. Sinä tulisit vissiinkin viisaampana takasin ja sitte olisi meillä kaikin puolin levollisempi olo".

Lentsin sydäntä leikkasi kuin veitsellä se, että Anni olisi antanut hänen noin paki paraastaan mennä, mutta hän vastasi vaan: "Minä en sitä tehnyt silloin kuin minun hyvin kävi, sitä vähemmin nyt, kun tuska on rinnassa. Jos vaan minulla ei ole mitään, joka mieltäni onnistuttaa, ei minusta ole mihinkään enkä minä mihinkään kelpaa".

"Vasta nyt minua naurattaa", sanoi Anni, "sinusta ei siis ole ulkomaille enempää onnellisena kuin onnettomanakaan?"

"Minä en sinun puhettasi ymmärrä enkä ole koskaankaan ymmärtänyt, etkä sinäkään minun".

"Se on pahinta, mitä olla taitaa, että kurjuutta on ympärillämme ja kurjuutta itsessämme".

"Heitä kurjuus pois ja ole hyvilläsi".

"Älä puhu niin lujaa, taikka herätät lapsen taas", vastasi Anni.

Aina kun Anni sai kuulla, että hänen piti oleman hyvällä päällä, ei hänen kanssaan ollut puhumistakaan.

Lents meni takasin tupaan, ja kun Annikin tuli sinne, pantuaan kamarin oven hiljaa kiini, sanoi Lents: "Nyt juuri, kun meitä on onnettomuus kohdannut, pitäisi meidän vasta oikein rakastaman ja pitämän toinen toistamme hyvänä; sehän on meidän ainoa tavaramme, mutta sinä et siitä piittaa mitään. Miksi et sitä tee?"

"Siihen on mahdoton pakoitettaa".

"Sitte minä menen toistamiseen tieheni".

"Ja minä jään kotiin", vastasi Anni kolkosti, "minä jään lasteni luo".

"Ne ovat minun lapsiani juuri yhtä paljon kuin sinunkin".

"Vaikkapa niinkin", vastasi Anni uppiniskaisesti.

"Ja nyt pelikellokin juuri rupee soimaan!" valitti Lents. "Oi hyvä Jumala, soittaakin vielä tuota ilovalssia! Minä en kärsi kuulella ainoatakaan säveltä, en ainoatakaan. Paras olisi, jos joku musertaisi otsaluuni pirstaksi; minä en enää saa ainoatakaan selvää ajatusta kiini. Anni, eikö sinulla ole yhtäkään hyvää sanaa minulle sanottavaa?"

"En tiedä yhtäkään".

"Koitan minä sitte sanoa: Pitäkäämme rauhaa keskenämme, niin on kaikki kääntyvä parhain päin".

"Se on minunkin mielestäni oikein".

"Etkö sinä nyt saisi tulla minua syleilemään ja olla iloinen, kun taas olen kotona?"

"En tänään, mutta kentiesi huomenna".

"Entäs sitte, jos minä tänä yönä kuolen?"

"Sitte minusta tulee leski".

"Ja menet kaiketi uuteen naimiseen?"

"Jos vaan kukaan huolii".

"Sinä tahtoisit tehdä minun hulluksi!"

"Siihen ei paljon tarvitakaan".

"Anni!!!"

"Siksi olen ristitty".

"Kummoinenka loppu tästä perästäkin tulee?"

"Tiesi Jumala".

"Anni! Emmekö me yhteen aikaan pitäneet toinen toistamme sydämmestä hyvänä?"

"Pidimme kai yhteen aikaan".

"Eikö se enää käy laatuun?"

"En tiedä".

"Minkä tähden sinä noin minulle vastaat?"

"Sen tähden, että sinä noin kysyt."

Lents peitti kasvonsa molempiin käsiinsä, ja sillä lailla hän sitte istui melkein koko pitkäsen yön.

Hän ei lakannut ajattelemasta, mikä syynä oli tähän kaikkeen ja minkä tähden yksi onnettomuus toisensa perään häntä kohtasi, ja vielä tämmöinen kamaluus lisäksi.

Hän ei käsittänyt syytä. Hän ei sitä käsittänyt, vaikka hän ajatteli kaikki läpitse, ensimmäisestä päivästä alkaen tähän päivään saakka. Minä en käsitä sitä! Minä en voi sitä käsittää! — — huusi hän. Jos joku ääni taivaasta sen minulle ilmoittaisi!

Mitään ääntä taivaasta ei ilmaantunut; kaikki oli hiljaista ja tyyntä. Kellot löivät napsuttivat tavallista tahtiansa. Lents katseli ison aikaa akkunasta ulos.

Yö oli niin hiljainen. Ei liikkunut oksa, ei puu, ainoastaan taivaalla ajelehti lumipilviä kiitäen. Tuolla etäisellä vuorella kettinkisepän luona paloi kynttilä, ja se paloi koko yön, sillä kettinkiseppä oli tänään kuollut. Miksi hän sai kuolla etkä sinä? Kuitenkin sinä olisit niin mielelläsi…

Lentsin mielessä muutteli milloin elämä, milloin kuolema, vuoroitellen ja sekamaisesti. Elävät ihmiset eivät eläneet ja kuolleet eivät olleet kuolleita. Koko elämä oli kuin ääretön onnettomuus; ei ollut linnun ääntä koskaan kuulunut eikä ilmisääni laulua hyrittänyt. Koko mailma oli uudestaan autio ja tyhjä kuin ennen luomista, kaikki aaltoili sekaisin…

Lentsin otsa sattui ikkunan pieleen ja peljästyksissään hän säpsähti hirviästä unen horroksesta. Hän meni vuoteelle hakemaan lepoa ja unohdusta unessa.

Anni makasi jo aikaa. Lents katseli häntä. Joska hän nyt vaan tietäisi, mitä Anni uneksii! Joska hän vaan voisi auttaa Annia ja itseään!

KAHDEKSASKOLMATTA LUKU.

Lainahattu ja säästörahat.

Näillä seuduilla, joissa me nyt ollaan, ei maa sula moneen kuukauteen, kun se kerran on jäähän mennyt. Niin on ylimalkaan laita kaikkialla, paitsi Morgenhaldessa, jossa aurinko lämmittää niin vaikuttavasti, että räystäät tippuu, kun muualla vahvat jääpuikot sitkeästi istuvat kiini. Mutta tänä talvena näytti sille, kuin aurinkokaan ei olisi ollut niin hyvä tuttava Morgenhaldelle, kuin ennen muinoin. Ei ollut tietoa sulasta talon ulkona, ja sisälläkös vasta — —

Ei nyt sentään ollut ilma kylmempi kuin ennenkään, vaan kyllä kai syy oli kaiketi siinä, että metsä oli kaadettu.

Hakatuita puita oli pitkin matkaa odottamassa kevään tulvavesiä, jotka ne uittaisi alas laksoon. Mutta ihmisetkin Morgenhaldessa olivat kuin jäätyneinä jäässä. Anni ei näyttänyt ollenkaan enää elpyvän entiseen elävyyteensä: oli kuin koko hänen olentonsa olisi ollut kontassa, jota ei mitään lämmin henkäys olisi saanut sulamaan, ja se jäi koittamattakin.

Anni, ainoa sisaruksista, joka oli naitu kotikylään, tunsi nyt, kun vanhempansa eivät enää täällä olleet, olevansa heiltä vallan ylen annettu. Se ajatus, että hänen yksistänsä täytyi kaikista sisaruksista olla kurjin, kalvoi häntä kuin koi, mutta sitä hän ei kenellekään sanonut. Hänestä yksistänsä ei ollut vanhemmille mitään turvaa, hän yksin ei voinut heitä auttaa. Eikä ollut tietoa, vaikka kentiesi hänen itsekin täytyisi käydä kerjäämässä sisariltaan ja pyytämässä heitä antamaan hänen lapsillensa heidän lastensa vanhoja vaatteita.

Anni askaroitsi aina hiljaisesti, ja hän, tuo hyvinkin kielevä, tuskin enää sanoi mitään. Hän kyllä vastasi kaikkeen, mitä häneltä kysyttiin, mutta sen enempää ei sanaakaan. Kotoa hän ei mennyt mihinkään, mutta hänen entinen levottomuutensa näytti tarttuneen Lentsiin. Lents epäili suuresti, voisiko hän tästedes ollenkaan hyppysiensä työllä päästä sen pitemmälle, ja se vaikutti hänessä sen, että tuoli, jolla hän istui, ja työkalut, joita hän piteli, tuntuivat ikäänkuin polttavan.

Kaiken tämän lisäksi hänen täytyi hyvillä sanoilla tydyttää pikku velkamiehiään. Hän, jonka pari yksinkertaista sanaa ennen oli pidetty puhtaana rahana, hänen täytyi nyt yhtä päätä julki ja juhlallisesti vakuuttaa maksavansa velkansa sille ja sille. Sitä suurempi oli sen perästä hänen murheensakin, voisiko hän vaankin lunastaa luvatut sanansa, ja hän epäili kunniansa säilyttämisestä enemmän kuin tarpeen olikaan. Alinomaa hänen mielessänsä oli ne, jotka häneltä saatavansa odottivat, yksi siellä, toinen täällä, ja hänen levottomuutensa karttui karttumistaan. Lentsiä oli muutoin aina pidetty luotettavana miehenä, ja nyt häneltä oli jäänyt maksamatta yhdelle ja toiselle, joka oli toivonut varmaan saavansa ja vieläpä niillekin, joille hän oli antanut vakavan lupauksensa. Hän sentään uskoi ihmisistä sitä hyvää, että he ainoastaan huomaisivat hänen kovaa kohtaustansa, eivätkä puhuisikaan mistään muusta. Mutta pian hän sai kokea, että puhdas raha aina on ihmisten mielessä, ja tänäpänä juuri pitää rahat taskussa kilisemän, eikä auta, vaikka ennen olisi kuinka rikkaaksi huudettu. Niitä on nähty monta luotettavan varallista, jotka ovat tulleet muitten holhottaviksi. — Anni näki vallan hyvin sen, että Lents liian paljon kiusasi ja monesti hänen huulillansa oli sanoa Lentsille, mitä sydämmensä manasi, ettei hän olisi niin tavattomasti tuskissaan, sillä jota enemmän itseänsä köyristää, sitä enemmän mailma tallaa. Mutta Anni ei sentään sanonut mitään; Lentsin tuskan piti edistämän hänen tuumansa toteentumaan — ne eivät menneet hänen mielestään — ravintola oli ostettava, ja sitte olisi kaikki hyvin. Suruissaan ja epätoivoissaan tunsi Lents, kuinka hänen koko sydämmensä surkastui, ja monta kertaa hän vilkasi Anniin ja ajatteli, vaikkei hän sitä lujaa sanonut: sinulla on ollut oikein, kun olet sanonut minua tyhjäntoimittajaksi, ja se on nyt käynyt toteen, minä kun olenkin tyhjäntoimittajaksi tullut. Suru kalvaa minun sydäntäni ja meidän eripuraisuutemme sen pakahduttaa. Minä olen kuin molemmista päistä palamaan viritetty kynttilä. Kun nyt vaan pikaa kaikki paremmaksi muuttuisi!

Lentsille tuotiin korjaustöitä, ja siten hänen nyt piti maksaman pienet velkansa. Kyllä käski tekemään työtä vanhojen velkojen kuittaamiseksi, ja kuitenkin oli joka päivällä omat tarpeensa! — Eikä huomispäivästä ollut mitään toivomista!

Moni jäi Lentsin luoksi istumaan niin kauaksi, kuin hän oli saanut heidän tuomansa työn valmiiksi. Näin he pitivät häntä vangittuna hänen omassa huoneessaan eikä hänen voimassaan ollut näyttää, missä ovi oli. Toiset taas ottivat haukku- ja herjaus-sanoilla valmistumattoman työnsä pois.

Ei tämmöisestä olosta ole mihinkään; täytyy ruveta perinpohjaiseen perkaustyöhön. Tämä tämmöinen ei ole elämän eloa eikä kuolevan kuoloa. "Mihin minä vaan silmäni käännän," sanoi Lents yhtenä päivänä Annille, "on suo siellä ja vetelä täällä. Minun täytyy hakea tukevampi pohja jalkaini alle". Annin tuskin huomasi nyykytävän päätänsä, mutta Lentsin luja päätös antoi hänelle uutta voimaakin.

Aikasin aamulla Lents hankki lähteäksensä äitinsä sukulaisille, jotka asuivat tuonpuolisessa laksossa. Heidän piti nyt häntä auttaman; he kun aina olivat hänestä kerskanneet, he eivät suinkaan soisi hänen joutuvan rappiotilaan.

Kun hän oli päässyt vuoren harjalle, rupesi päivä pilkoittamaan, tähdet tuikkivat taivaalla, ja Lents katseli kauas avaraan lumella peitettyyn maisemaan. Ei missään näy elämän merkkiä, ja miksipä sinun sitte elämän pitää?

Nyt juolahti hänen mieleensä eräs kummitus hänen unettomista öistään: tuo valkoinen uniaave. Siinähän se nyt oli hänen edessänsä ihan ilmettynä.

Tämä näky teki hänen kuin kuumetautiseksi, ja hänen poskensa polttivat, vaikka juuri nyt harjun yli suhisi jääkylmä tuulen puuska.

Lents kuitenkin virkosi, sillä tuuli tempasi lakin hänen päästään ja vei sen alas äkkisyvään. Lents tahtoi tavoittaa lakkiansa, mutta heti pikaa hän hoksasi kuoleman kidan aukenevan edessänsä. Hänen päähänsä lensi ajatus: olisipa hyväkin, jos sinä tapaturman kautta pääsisit mailmasta, mutta lyöden otsaansa hän lennätti päästänsä tämmöisen petturimaisen ajatuksen.

Lumituisku ei lakannut pyryttämästä; se melkein häikäsi silmiä ja itse korppikin, tuo muutoin suoraan ja tyynesti lentävä lintu, tuskin taisi lentääkään, vaan liiteli laateli vaivalloisesti ja melkein kuin viskattuna välisti korkialle ilmaan, välisti alemmaksi laksoon.

Lents käveli tunasi vastatuulta lumessa, ja vihdoin hän hengitti huokeammin. Tuolla näkyy huoneita! Savu nousee työläästi ilmaan katon reijästä; se ajelee kuin tuulen viemä pilvi ympäri huonetta. Korsteinit eivät näy olevan täältäpäin kotoperää.

Lents meni sisään ensimmäisiin huoneisin, ja häntä tervehdittiin sanoilla: "Kas, Jumalan terveeksi Lents, onpa oikein hauska, että minuakin vielä muistelet". Häntä vastaan tuli pulskea vaimoihminen, joka liedellä seisoen juuri oli päässyt taittamasta suurta oksaa. "Mutta minkätähden olet lakitta?"

"Vasta minä sinun nyt tunnen; olethan se sinä, Katriina? Sinä olet tullut oikein tukevaksi. Minä tulen luoksesi kerjuun".

"Oi Lents, eihän niin pahasti lienekään".

"Kaiketi kai", sanoi Lents, katkerasti naurahtaen — hän huomasi, ettei hänen sentään sopinutkaan semmoisessa asiassa leikkiä laskea — "kaiketi kai sinä minulle lainaat taikka lahjoitat vanhan lakin, kun tuuli vei lakin päästäni".

"Astu kuitenkin sisään tupaan. Ikävä vaan ettei mieheni ole kotona. Hän on metsässä hirviä vetämässä".

Voutitalokkaan Katriina avasi tuvan oven ja käski säädyllisesti Lentsiä menemään edellä.

Tuvassa oli lämmin ja suloinen olla. Katriinan oli oikein hyvin mieleen, kun Lents teeskentelemättä sanoi ei ajatelleensa eikä tietäneensä, että Katriinan täällä asuttiin. Hänestä oli hauskaa, että hän sattumalta oli tänne tullut.

"Sinä olet koko elämässäsi ollut perin pohjin hyvä ja vilpitön mies, ja se minua ilahuttaa, että semmoisena olet pysynyt", sanoi Katriina. Hän toi sitte vanhanaikaisen virttyneen hatun ja miehensä vanhan sotilaslakin ja käski Lentsin mielukkaamin ottamaan lakin, sillä hattu oli niin pahanpäiväinen, ettei siitä ollut mihinkään. Mutta Lents sittekin valitsi hatun, vaikka se oli kovasti mykertynyt ja nauhatkin pois. Kun Lents oli noin itsepäinen, meni Katriina sukkelaan noutamaan mustan pyhämyssynsä, varustettu leveillä nauhoilla, ratkoi yhden irti ja pani sen hatun ympärille. Tehdessään tätä hän jutteli kaikenlaisista kotoasioista ja kaikkia hän muisteli vanhoista ajoista.

"Muistatko vielä sitä, kun palasit laulujuhlasta Konstanz'issa ja ilomielissäsi heitit hattusi ilmaan, ja se kieri alas kedolle, ja minä sen sitte sinulle toin?"

"Muistan, hyvin muistankin. Mutta enpä enää heitä hattuani ilmaan; tuuli sen nyt päästäni tempaa".

Katriina lohdutti ja sanoi: "Nyt onkin talvi ja tuleehan aina talven perästä suvi".

Oikein ihmeekseen Lents katseli tuota muhkeata perheen emäntää, joka oli niin nopsa auttamaan ja osasi niin hyvin ja paikalleen puhua. Vielä Lentsin täytyi juoda kahviakin, ei mikään muu auttanut, ja pian Katriina sen saikin keitetyksi. Lentsin juodessa Katriina muiden muistojensa ohella sanoi: "On Maisukin käynyt meillä monesti, ja me olemme yhtä hyviä ystäviä kuin ennenkin".

"Sinun käy kaikki hyvin", sanoi Lents, "sen näkee päältäsikin".

"Minulla ei ole, Jumalan kiitos, mitään valittamista, minä olen terve ja minulla on tarpeeksi itselleni ja vähän muillekin antaa. Minun mieheni on hyvä ja ahkera. Tosin kyllä ihmiset täälläpäin eivät ole niin iloisia kuin kotiseudullani; he eivät ollenkaan ymmärrä laulella. Kaikki olisi kuitenkin hyvin, jos minulla vaan olisi lapsi, ja me olemme mieheni kanssa päättäneet, että, ellei meillä viidentenä hääpäivänämme vielä lasta ole, otamme kasvatin. Fallerin sopisi meille antaa yhden, ja siinä sinun pitäisi tulla avuksemme".

"Sen teen aivan mielelläni".

"Sinä olet kovin vanhentunut, Lents; sinä näytät niin kivulloiselta. Onko se tosi, että Annista on tullut niin häijy aviovaimo?"

Lentsin kasvot kävivät tulipunaisiksi, ja Katriina huusi: "Oi minua vaivaista lasta, kuinka tyhmä minä olenkaan! Älä vaan paheksu kaikella muotoa, minä pyydän tuhannen kertaa anteeksi; minä en suinkaan ole tahtonut sinua loukata, eikä se puhe varmaankaan ole totta. Ihmisillä on aina paljon puhumista niin pitkä kuin päivä on, ja jos päivä ei piisaa, parsitaan öillä. Minä pyydän sinulta tuhannen kertaa anteeksi; ajattele etten ole sanonut ollenkaan mitään. Minusta oli, näetkös, niin kovasti hauskaa, että kerran tulit luokseni omaan kotiini, mutta nyt on koko hauskuus ohitse, enkä minä saa mitään lepoa viikkokausiin. Se oli oikein sanottu, kun Leijonan emäntä Maisulle sanoi, että minä olen kovin tyhmä. Minä pyydän sinua antamaan anteeksi löyhät sanani".

Katriina kurotti kätensä Lentsille, ikäänkuin saadaksensa sanansa takasin kouraan.

Lents kätteli Katriinaa ja vakuutti, ettei hän lainkaan ollut pahoillaan, päin vastoin hyvillään ja sydämmestänsä kiitollinen. Molempien kädet vapisivat. Lents tahtoi kohta paikalla mennä matkoihinsa, mutta Katriina vieläkin pidätti häntä ja tahtoi jatkaa puhetta pitemmältä, että nuo hänen tyhmät sanansa tulisi palkituksi, ja sitte kun Lents vihdoin viimeinkin lähti, huusi Katriina vielä hänen peräänsä: "Sano Annille paljon terveisiä minulta, ja tulkaa kerran yhdessä meitäkin tervehtämään".

Lents meni tietänsä, lainahattu päässä. Sinä kävelet kerjuhaussa, sanoi hän itsekseen surumielisesti naurahtaen.

Katriinan sanat kajahteli tiellä hänen korvissaan. Samalla lailla kuin Katriina varmaan moni muukin häntä surkutteli. Se häntä suretti, mutta surutunteensa hän koki poistaa, ja syytti itseään siitä ettei hän ollut miehekkäämpi.

Matkasauva putosi sen satoja kertoja hänen kädestään, ja joka kerta kun hän kumartui sitä ottamaan, tuntui hänestä, kuin selkä taittuisi.

Semmoista se on, kun vaipuu synkkämielisiin ajatuksiin. Yksin kädetkin putoisi, ellei ne istuisi lujasti kiini. Anna surun lentää, ja ole mies!

Lents rohkaisi mieltänsä ja käveli pää pystyssä rohkiasti eteenpäin. Päivä paistoi ja lämmitti, jääpuikot vuorenkyljillä kimaltelivat ja tippuivat. Pitkät matkat ja iloiset matkalaulut, joita hän niin monta kertaa oli lauluyhteydessä laulanut, muistui nyt hänen mieleensä, mutta niitä laulamaan hän ei lähtenyt; hän ei ollut mielestään enään sama mies, joka ennen oli niitä sydämmensä pohjasta laulanut.

Sukulaiset, joita hän poikkesi tervehtimään, sanoivat hyvin iloisesti terve-tultuansa, ja monesti hän kertoi hattujutun, selittääksensä tätä hänen pahaa pulaansa. Sitte kun hän luuli nähneensä, ettei hänen kulunutta hattuansa huomattukaan, lakkasi hän siitä kertomastakin, mutta juuri kun hän ei mitään puhunut siitä, yksi ja toinen itsekseen ajatteli: hän mahtanee olla hyvin ahtaassa tilassa, kun hän noin huonossa hatussa käy.

Muutamat vastasivat hänen asiallensa kohteliaasti, toiset olivat törkeitä. "Kuinka meidän apumme tulisi kysymykseenkään! Sinulla on suuri suku, on monta rikasta lankoa ja vielä upporikas setä. Heidän pikemmin tulee sinua auttaa".

Ne, jotka olivat hyväluontoisempia, sanoivat: "Me tarvitsemme itse rahaa, meidän täytyy rakentaa ja olemme ostaneet uuden pellon". Toisessa paikassa taas sanottiin: "Olisit vaan osannut tulla kahdeksan päivää aikaisemmin, olisi meillä ollut antaa rahaa, mutta nyt ne ovat lainattuna hypoteekkia vastaan".

Raskasmielisenä Lents matkusti eteenpäin, ja kun koti tuli mieleensä, oli hänen rintansa täysi: "Oi, joska minun ei koskaan tarvitsisi palata ylös Morgenhaldeen. Paras kaikesta olisi kuolla pois ja maata maan alla, tuolla metsässä, jossa on kyllä tilaa".

Vastustamaton voima kuitenkin häntä alinomaa vei eteenpäin matkallansa.

Tuossa on Knuslingen ja siellä Maisu asuu veljensä luona. Tottahan yksi ihminen kumminkin löytyy, jonka sinun tulosi iloiseksi tekee.

Kuka oli iloisempi kuin Maisu, kun Lents astui sisään. Maisu istui akkunan vieressä ja kehräsi rohtimia, ja kohta kun hän Lentsin näki, lensi rukki tiehensä. Kaksi kertaa Maisu pyhki tuolin, johon Lentsin piti istuman, eikä hän lakannut valittamasta, että huoneessa näytti niin siivottomalta; vasta hän nyt oikein huomasi, kuinka ummehtunut ja savuttunut tupa oli. Nyt Lentsin piti kertoman kaikki tapahtumat sitte viimeisen, mutta hän ei saanutkaan suun vuoroa Maisulta, joka puhui puhumistaan. "Ensimmältä minä täällä tahdoin kuolla viluun, kun olin tottunut Morgenhalden suloiseen aurinkoon. Siellä aurinko ei anna ainoatakaan sädettä, josta ei kostuisi. Oi hyvä Lents! Vaikka sinun kävisi kuinka hyvänsä, ole aina iloinen ja kiitollinen siitä, että aurinko on sinulle niin armas, ja sitä ei kenkään sinulta riista. Toista täällä. Seitsemään viikkoon ja viiteen päivään aurinko ei näytä hahmoansakaan täältä meidän laaksossa. Toisena päivänä loppiaisesta kello yhdentoista aikaan päivällä heittää aurinko ensimmäiset säteensä tuonne ylös vuoren huipulla kasvavaan perunapuuhun, ja siitä alkaen on siellä ylängöllä auringosta hupaa, ja suvelta meilläkin on oivallisen lämmin. Mutta nyt olen jo tähän olooni tottunut. Mutta mimmoiselta sinä Lents näytätkään! Sinun kasvoissasi on jotain outoa, jota minä en tunne, eikä sinulla ole oikea muotosi. Mutta kun sinä vedät suusi noin nauruun, sinulla taas on se vanha hyvä muotosi. Joka ehtoo ja aamu minä rukoilen sinun ja sinun perheesi edestä, ja totta kaiketi sinäkin siitä olet tietänyt. Enkä minä ole Annille enää vihoissani, en ollenkaan. Annilla on ollut oikein; ei minusta vanhasta vatuneesta ole muuhun kuin maan multaan. Mimmoisiaka sinun lapsesi ovat? Mikä on heidän nimensä? Jos minussa vielä keväällä on henki, minä tulen luoksesi; minun täytyy nähdä lapsesi, vaikka minä sinne konttaisin". Ja nyt Maisu kertoi, että hänellä oli kolme kanaakin ja omastakaa kaksi hanhea ynnä oma potaatimaa. "Me olemme köyhiä", sanoi Maisu laskien kätensä toinen toisen päälle rintaan, "mutta meidän ei ole, Jumalan kiitos, tarvinnut jouten katsella, kuinka toiset syö; meillä on itsellä aina ollut leipä suruti suussa. Ja tulevaksi kevääksi minä, jos Jumala suo, hankin itselleni kutun". Maisu kiitti hanhiansa, ja eritoten kanojaan. — Entäs kanat itse, kuinka niitten oli laita tuolla häkissä, uunin takana talvikorttierissaan? Ne kaakottivat, kohteliaasti kiittäen, ja vääntelivät päitään välisti oikealle, välisti vasemmalle päin vierasta, jolle heidän hyviä avujaan julistettiin. Vielä päälliseksi tuo kullankeltainen kana mielihyvillään levitti molemmat siipensä ja pudisteli niitä olevilla annillansa. Lents ei saanut sanoja suuhunsa, ja Maisu luuli häntä lohduttavansa siten, että hän aika lailla rupesi Leijonan emäntää laittamaan, ja välimmiten taas kiitti voutitalokkaan Katriinaa, kuinka paljon hyvää hän teki kaikille köyhille koko paikkakunnalla. "Hän höystää kanojani, ja kanani taas antavat höystettä minulle". Maisu nauroi näitä sukkelia sanojaan.

Viimein Lents vuorostaan sai sanoa sen verran kumminkin, että hänen taas täytyi mennä. Anni sanoo oikein, kun sanoo hänen aina laakottelevan liian kauan joka paikassa, vaikka maa hänen jalkainsa alla polttaisikin; hän ei ole mies keskeyttämään puhetta, jos jollakulla on hänelle jotakin valittamista taikka puhumista. Hänestä tuntui, kuin kuulisi hän Annin nuhtelevan häntä juuri nyt, tällä paikalla; hänen mielessään Anni seisoi hänen takanansa muistuttamassa häntä lähtemään jo. Hän katsoi taaksensa, olisiko Anni todellakin täällä. Hän otti nopiasti hattunsa ja keppinsä. Mutta nyt Maisu käski häntä tulemaan kanssansa vinttikamariin; hänellä oli jotakin sanomista. Lentsin rinta vavahti. Oliko Maisullakin jotain sanomista heidän eripuraisuudestansa kotielämässä? Maisu ei kuitenkaan siitä asiasta henkeänsä vetänyt, otti vaan olkivuoteesta raskaan, täpötäysinäisen ja moneen kertaan solmitun kengän ja sanoi: "Tässä on sata guldenia ja kolme kruununtaaleria; tee minulle se hyvä, että otat niin paljon kuin vaan tahdot, tee nyt se, minä pyydän sinua, muutoin minä en saa unta. Näetkös, sitte sinä nukutat minua, ja minä saan uneni takasin".

Lents ei ottanut rahoja vastaan. Kun hän vaan tahtoi jättää hyvästi, rupesi Maisu itkemään, ja piti vielä hänestä kiini ja sanoi: "Jos sinulla on jotain äidillesi sanomista, anna minun tietää se. Minä pääsen hänen tykönsä pian, jos Jumala sen sallii, ja kyllä minä toimitan kaikki sinun puolestasi. Jos niin olisi, että sinun äitisi olisi ujo sanomaan meidän Jumalallemme kaikkea, niin minä sen teen. Uskotko minua siitä?"

Maisu ei laskenut Lentsin kättä irti, vaan piti siitä ja sanoi monta kertaa: "Minulla olisi vielä paljon sanomista sinulle ja se on juuri kielelläni, vaan ei nyt tule mieleeni, mitä se on, mutta minä olen vissi siitä, että kohta kun olet pois, minä sen muistan. Minun pitäisi sinua vielä muistuttaa jostakin; etkö sinä taida sanoa, mitä se on?"

Lents ei taitanut sanoa sitä ja lähti vihdoin melkein mielipahoillansa menemään.

Tiellä Lents poikkesi erääsen ravintolaan, ja tervehdykseksi hän kuuli vastaansa äänen huutavan: "Hei hauskaa, että sinunkin saa kerran täällä nähdä". Se oli vanha Pröbler, joka häntä näin tervehti. Hän istui pöydän takana kahden kumppanin kanssa ja kokonainen suuri viinipullo edessä. Toinen juomakumppaneista oli se sokea pelimanni Fuchsberg'ista, jonka urkuja Lents joka vuosi uudelleen viritti. Sokean pelimannin kasvot kävivät jotenkin pitkäksi, kun hän kuuli Lentsin äänen, mutta hän koki parantaa sen siten, että hän nosti lasinsa korkealle ja huusi: "Terve tuloa; minun kanssani ja minun lasistani sinun pitää juomasi". Lents kiitti. Pröbler oli täällä kuin kotona; hän tahtoi nousta ylös ottamaan Lentsiä vastaan, mutta hänen jalkansa käskivät häntä istumaan alallansa, ja nyt hän huusi lujasti: "Istu tähän alas, Lents, ja anna ulkomailman peittyä lumeen ja mennä konkurssiin, se ei muuta ansaitsekaan. Täällä me istumme tuomiopäivään saakka. Minä en huoli muusta, en ollenkaan muusta, ja sitte kun minulla ei mitään ole, myyn takkini ja juon sen suuhuni, ja menen lumihankeen, ja sillä lailla te sitte pääsette maahanpaniaiskustannuksista. Nähkää nyt, hyvät kumppanini, tässä näette parahimman esimerkin siitä, mimmoinenka lumppumailma nykyaika on. Se, joka on muita parempi, se survotaan. Maistappas kerran, Lents. Kas niin! Nähkää, tää mies tässä oli paras ja kelvollisin mies mailmassa, mutta mitenkä mailma on häntä kohdellut! Ollessansa vielä nuori mies, ja eritoten hänen äitinsä kuoltua, kun kaikki hokivat: Morgenhalden Lentsin pitää naiman, — silloin tietkää, sanon sen, ettei varpusetkaan, käydessään puhjenneen jyväsäkin kimppuun, ole hohkopäisempiä kuin tytöt silloin olivat".

"Jätä se nyt sikseen", sanoi Lents.

"Ei, sinun ei tarvitse kainosella", tydytti Pröbler, "totta se on sulaa totta. Sekä tohtorin tyttäret, että paperintehtailian tytär, joka on niin kaunis ja niin rikas, ja jonka paroni Dingsda nyt on kihlannut, kaikki ne olisivat ilomielin hänet ottaneet. Kohta hänen kihlauspäivänsä jälkeen sanoi paperintehtailia minulle: Morgenhalden Lentsille olisin minäkin tyttäreni mielelläni antanut. Entäs kuinka nyt on laita? Minä en sentään hiisku sanaakaan, Lents, ole vakaa siitä, etten minä sano sanaakaan, mutta kyllä sen tietää Jumala taikka paha henki, kuka komentoa pitää tahtoo. — Katsokaapas nyt tätä miestä tässä! Hänen oma appensa on hänen paljastanut, ja hän on myynyt hiuksetkin hänen päälaeltansa, ja nyt hänen talonsa keskellä talven ahdinkoa on hyvin täpärällä. Oi Lents, olen minäkin aikanani ollut kelpo mies, vaan minä en enää mistään huoli, minä olen jo saanut tarpeekseni. Olethan sinäkin jo saanut samaa kokea. Kulje nyt ympäri mailmaa, jos sinä jotain tarvitset; mene ja hae hyvänsuopia ihmisiä. Paneppas nuuskaa! Ihmiset kyllä aukaisevat toosansa ja tarjoovat sinulle näpillisen nuuskaa; ei yhtään muuta kuin näpillisen. Otappas nuuskaa nyt!" Pröbler tyrkytti hänelle toosastansa ja nauroi hillittömästi.

Lentsin sydän vapisi, kun hän näin esiteltiin loistavimpana esikuvana hävinneestä miehestä; semmoista kiitosta hän ei ollut ikinä ajatellutkaan saavansa. Hän koitti Pröblerille todeksi näyttää, ettei se ole laitaihmisen tekoa, jos itsensä hulttiomeksi heittää ja sitte huutaa: Näetkö nyt, hyvä mailma, mitä olet tehnyt! Etkö kadu tekoasi? — Hän esitti Pröblerille omat ajatuksensa asiasta, ettei kukaan saa mailmalta odottaa sitä, jota hän itse voi aikaan saada, että jokaisen pitää oleman oman onnensa seppä, ja jota enemmän hän puhui, sitä innokkaammin se kävi, mutta semmoiset ajatukset eivät pystyneet Pröblerin päähän. Hän otti taskustansa veitsen ja pöydästä toisen, tuppasi ne Lentsin käteen ja huusi "Siinä on sinulla nyt veitset kädessä; minä en voi sinulle mitään tehdä, enkä teekään, mutta sano nyt minulle suoraan, olenko minä reutale, vai voisinko olla mailman ensimmäisiä miehiä, jos mailmalta olisin autetuksi tullut. Sinun appesi, jonka paholainen punnitkoon luodittaisin, se mies on voidellut narisevat saappaansa minun ytimelläni; siitä on ollut hänelle hyvää saapasvoidetta. Sano suoraan, olenko minä reutale, vai mitä minä olen?"

Lents myönsi, että Pröbler tietysti olisi ensimmäisiä mestaria, jos hän vaan pyrkisi suoraan maalia päin. Pröbler löi kätensä pöytään ja huusi ääneensä ilosta. Lentsillä oli täysi työ pidättää häntä syleilemästä ja suutelemasta.

"Minä en muuta ruumiinsaarnaa kaipaa; Lents on jo pitänyt sen, ja nyt olen kuullut kyllikseni, ja nyt minä juon pohjaan, pohjaan, aivan pohjaan!"

Lentsin täytyi myös tyhjentää lasinsa, ja Pröbler kaasi nopiasti toista sisään ja huusi riemuissaan: "Tohtori tahtoo minua parannuksen päälle tuohon uuteen vapriikiinsa. Se on myöhäistä. Minun puolestani on jo tarpeeksi tohtoroittu ja vaprikoittu. Katsokaa päälle, tuossa on Morgenhalden Lents. Kaikki häntä kunnioittaa, tänäpänä vielä, huomennakin vielä, mutta kauanko sitä kestää? Minunkin on ollut laita sama, vaan nyt, kun kylän läpi kuljen, jokainen osoittaa minua sormillaan ja pudistaa olkapäitään sanoen: ois ja äis, se mies ei ole juuri mitään, se on Pröbler! Tottele minua, Lents, äläkä tule näin vanhaksi, vaan tee aikaisemmin täysi käännös! Kuule, Lents! veljeni! Minä annan sulle hyvän neuvon. Muistatko vielä, kuinka me yhdessä puuhailimme mallikelloa? Tiedätkö mitä me silloin oikeastaan olimme? Me olimme kokonansa yksi pari mallinarria. Sinä hankit saada kelloseppäin yhteyden aikaan. Mahdollista kyllä, että semmoisen saatkin, mutta sitte jossakussa iltaseurassa jätät sen herran haltuun. Kuule, veljeni! Älä minusta erkane vielä, istu, istu vähän vielä; minä annan sinulle hyvän neuvon. Sinulle minä testamenteraan kaikki. Kuule! Mailmassa saa vielä rahalla ostaa ilomielisyyttä, unohdusta ja riemua. Minä tiedän, mikä sinun sydäntäsi kalvaa. Minä tiedän, missä kissa pahnojen alla makaa; minä tiedän kaikki, — Pröbler tietää enemmän kuin muut ihmiset. Kun sydäntäsi kalvaa, vala sinne viiniä, joko viiniä taikka paloviinaa; se panee unohtamaan, eikä ole huolta kelloista, eikä kalluista, ei tunnista, ei päivistä, ei öistä eikä ajasta ollenkaan; on kuin olisi iankaikkisuus sydämmessä".

Pröbler pauhasi hurjasti ja sekamaisesti; välisti ikäänkuin salamoitsi selviä ajatuksia, välisti hän taas vaipui mielettömyyteen. Hänen puheistaan ei saanut selkoa, oliko se totta, että hän oli Leijonan isännän konkurssissa kadottanut kaikki vanhan päivän varansa, vai luulotteliko hän sitä, taikka oliko se hänen salassa pitämänsä, mutta nyt huutokaupassa myyty kelloteoksensa, joka häntä näin äköitti epätoivoon? Aina vaan hän tavan takaa huusi Lentsille: "Juo nuorena ollessasi hyvään aikaan kurkkusi poikki, ennenkuin sinun täytyy näin elää kuristumaisillasi kuin minun on täytynyt".

Lentsille kävi tukalaksi kuulella tätä tyhjää lorua, ja häntä pöyristytti nähdessään elävästi silmäinsä edessä, mihinkä ihminen joutuu, joka itsensä heittää hulttiomaksi, ja jonka ainoa turva on unohtaa itsensä ja kaikki.

"Sinun äidilläsi", sokersi Pröbler taas, "oli hyvä sananlasku. Enkös minä ole teille jo sanonut, että tämä mies tässä on Lents, Morgenhaldesta? Sinun äitisi, minä sanoin. Hänellä oli tapana sanoa: parempi on kävellä paljain jaloin, kuin rikkinäisissä jalkineissa, sanoi hän. Ymmärrättekö, mitä se tietää? Mutta, on minullakin puheenparsi, ja se kuuluu näin: Ennenkun hevoskaakki viedään myllärille, otetaan ensin kengät pois. Ravintola, hoi! Tässä on yksi hevosen kenkä. Viiniä tänne!" Näin huusi Pröbler ja paiskasi taalerin pöytään.

Kun äitinsä muistoa mainittiin tämmöisessä paikassa ja näin sopimattomassa tilassa, se manasi Lentsiä lähtöön, ikäänkuin äidin silmät olisivat terävästi häneen tungeneet.

Hän nousi istualtaan, vaikka Pröbler piti hänestä kovasti kiini. Lents tahtoi ottaa Pröblerin mukaansa pois kotiin, mutta häntä oli mahdotoin saada paikaltaan, ja Lents puhui sitte isännälle, ettei hän tänäpänä enää laskisi vanhusta menemään kotiin eikä antaisi hänelle enemmän juotavaa.

Kun Lents oli pannut oven jälkeensä kiini, heitti Pröbler tuohitoosansa hänen peräänsä ja huusi: "Nyt minä olen nuuskani nuuskannut".

Syvältä hengittäen, ikäänkuin olisi hän päässyt kuumasta ummehtuneesta hornan luolasta, käveli Lents raikkaassa ilmassa. Rupesi hämyttämään jo; jäälintu lauleli tuolla jäätyneellä puron partaalla, korpit lentelivät päin metsää; tuossa tuli kauris metsästä, pysähtyi seisomaan isoksi aikaa rinteelle ja katseli törötti Lentsiä lakkaamatta, kunnes hän pääsi aivan likelle, mutta sitte se äkisti juoksi takasin tiheikköön, ja sen jäljet näkyi ison matkaa lumessa, joka varisi alas nuorista kuusista.

Lents pysähtyi monta kertaa, sillä hän luuli kuulevansa jonkun huutavan nimeänsä. Kentiesi Pröbler sentään tuli perässä? Lents vastasi korkealla äänellä, ja kaiku matki häntä. Lents vielä kääntyikin takasin kappaleen matkaa, mutta ei Pröbler'iä, eikä ketäänkään kuulunut eikä näkynyt. Sitte hän käveli eteenpäin; puut ja vuoret tulivat hänen vastaansa ja tanssivat hänen silmissään, ja tuolla kauempana tulee vaimoihminen ja sillä on juuri kuin hänen äitinsä muoto. Entäs jos äiti nyt näkisi hänen tämmöisessä tilassa! Vanha vaimo, joka häntä vastaan tulee, tervehtää ystävällisesti; Lents kiittää, ja vaimo sanoo, että Lents vaan koittaisi päästä laksosta ennen yötä, kun lumessa näkyi tummia paikkoja ja laviinia kierteli joka korkeudelta alas eikä ollut tietoa, koska ja millä lailla tiet menisi tukkoon.

Vaimon ääni kuului niin ihmeelliseltä. Se oli sittekin kuin äidin ääni. Ja tuo sydämmellinen varoituskin!

Lents teki sydämmensä pohjasta pyhän lupauksen. — — —

Hän ei kuitenkaan tahtonut tyhjin käsin palata kotiin. Hän meni kaupunkiin lankonsa, puukauppiaan luo, ja hänen oli onni tavata hänen kotona.

Vaikeata Lentsin oli sanoa asiansa, sillä "patruuna" oli taikka oli olevinaan harmissansa. Hän antoi Lentsille nuhteita sen tähden, ettei hän appensa keinotteluja pidättänyt, ja ettei hän ollut ottanut koko komentoa häneltä pois. Lents oli onnettomuuteen syypää. — Jos tuo lanko nyt oli harmissaan taikka vaan teeskenteli, se ainakin oli paras keino avun kieltoon. Lents anoi ojennetuin käsin lankoa auttamaan häntä, muutoin olisi hän vallan hukassa. Lanko vaan nytkäsi olkapäitään ja käski Lentsin kääntymään rikkaan setänsä Petrovitschin puoleen.

YHDEKSÄSKOLMATTA LUKU.

Tämä on kuin toista mailmaa.

"Hyvää ehtoota herra Lents", kuuli tiellä kotiinpäin turruksissa kävelevä hänelle huudettavan. Se häntä säikähti. Kukahan se on, joka huutaa: "herra Lents?"

Yksi hankireki pysähtyi, ja taitelia laski nahkakaulurinsa alas sanoen: "Täällä on siaa kyllä; eikö teitä haluta ajaa kanssani?"

Hän astui maalle re'estä, otti pälsyt päältänsä ja sanoi: "Ottakaa nämä yllenne, te kun olette kävellessä lämminnyt; minä käärin loimen ympärilleni, siitä on minulle tarpeeksi lämmintä."

Ei auttanut vastaväitteet. Lents istui pällyihin puettuna rekeen taitelian viereen, ja hevoset lähtivät juoksemaan täyttä laukkaa. Se oli suloista, helisevää ajoa, melkein kuin lentoa, tällä erinomaisen vienolla öisellä säällä, ja Lents ajatteli köyhässä tilassansakin: Annilla on kaiketi sentään ollut oikein. Niin pitkälle täytyisi koittaa, että aina ajaen kulkisimme. — Tämä ajatus siitti hänestä palvan himon; oli, kuin tänään olisi joku näkymätön, juonikas henki laatinut kaikki käymään niin, että Lents omin silmin huomaisi, sekä sen, kuinka hairahtunut hänen elämänsä oli, että myös herättämään hänessä pahoja himoja.

Taiteilia oli hyvin puhelias, ja varsinkin halukkaasti hän kertoi, kuinka suuresti se häntä ilahutti, että hän oli saanut Pilgrimin ystäväkseen. Pilgrimillä oli erinomainen aisti värien puolesta, mutta hänen kuvaanto-taitonsa oli säännöllisyyden suhteen vaillinainen; taiteilia itse oli vuoden aikaa ollut akatemiassa maalaustaidetta harjoittamassa, mutta oli hyvään aikaan huomannut, ettei hänestä ollut maalaustaiteiliaksi, vaan hänelle soveltui paremmin joku käytännöllinen toimitus. Mutta nyt hän taas väli-aikoina oli ruvennut harjoittamaan maalausta, ja silloin Pilgrim väriaistillaan oli hänelle avuksi, ja hän puolestansa oli Pilgrimin apumies kuvaannossa. Näin he toivoivat yksissä neuvoin päästä pitemmällekin; varsinkin he valmistivat uusia mallikaavoja nikkareille, varvareille ja puukoristuksien veistäjille ja monenmoisia piirrossuunnitelmia heillä oli valmiina kellotaulujen malliksi. Toivon mukaan oli tästä kaikesta kellosepillekin suuri etu. Pilgrim oli avuiltansa sangen kekseliäs ja kiitteli onneansa, että hänen mielihauteensa kuitenkin kerran oli käymässä toteen.

Tätä kaikkea Lents kuulteli kuin unen-päin. Mitä tekoa se semmoinen onkaan? Löytyykö niitä semmoisiakin ihmisiä, joilla on hupaa askaroita sillä lailla ja auttaa toinen toistansa edistymään? Lents ei puhunut suurta mitään, mutta ajo teki hänelle oikein hyvää. Semmoinen kulku on toki parempaa kuin vaivalloisesti kävellä yli vuorten ja läpi laksojen.

Ensi kerran elämässään tunsi Lents jotain niinkuin kateutta.

Tohtorin pihalla nousi Lents reestä, mutta nuo ystävälliset ihmiset eivät helpoittaneet, ennenkuin Lents tuli sisään.

Kuinka hauskat huoneet siellä oli! Lieneekö muualla mailmassa niin mielenmukaisia huoneita, joissa on niin hyvä ja lämmin olla ja joitten asunnoissa kukoistavat hyasintit tuoksuttavat lemuansa? Ja ihmiset ovat niin ystävällisiä ja hiljaisia, ja sen näkee kaikesta, ettei täällä kuule ankaraa, ei pahaa sanaa, ja kun näin istutaan kaikin yhdessä ja kaikkein sydämmet ovat kuin uskollisesti sulaneet yhteen, se lämmittää enemmän kuin paras uuni.

Lentsin piti juoman teetä. Amanda tarjosi ja sanoi: "Olipa se oikein hupasaa, että kerran meillekin tulitte. Kuinka Anni voi? Jos minä tietäisin, että se olisi rouanne mieleen, niin tulisin häntä joskus tervehtimään".

"Minä en ole sitte kello neljältä tänä aamuna ollut kotona — minun mielestäni on kuin olisi jo kahdeksan päivää kulunut — mutta minun luullakseni Anni voi hyvin, ja kyllä minä sitte lähetän sanan, jos joskus tulisitte meitä tervehtimään". Näin sanoi Lents lujalla äänellä ja katseli samassa ympärilleen, sinne tänne, ikäänkuin hakisi hän jotain. Kuka tiesikään, mitä kaikkia ajatuksia hänen mielessään vaihteli.

Toista olisi ollut, jos hän oli kosinut jotakuta tän talon tyttäristä. Olisihan Pilgrim vahvasti vakuuttanut, ettei häntä olisi hyljätty. Sitte hän nytkin täällä istui kuin oma poika, ja hänellä olisi tyyssia mailmassa, ja kummoinenko se olisikaan! Hänen rouvansa kunnioittaisi ja pitäisi häntä arvossa, ja kaikki nämä hyvät ihmiset olisivat hänen omaisiansa.

Ensimmäinen siemaus teetä, jonka Lents joi, melkein istui hänen kurkkuunsa.

Vanha kylätuomaritar — tohtorin äiti —, joka istui teepöydässä erikoisella keitollansa, oli erittäin mielihyvissään Lentsin seurasta. Lentsin piti istuman hänen viereensä ja puhuman oikein lujaa, koska hän oli huonokuuloinen. Hän oli ollut Lentsin äidin leikkikumppani ja tiesi kertoa hänestä paljon, kuinka he nuorina ollessaan olivat yhdessä hauskutelleet erinomattain huviajoissa laskiaisaattona, joita ei nyt enää vietetty, ja silloin Maria aina oli ollut ensimmäinen laskemaan hauskinta leikkiä. Vanha kylätuomaritar myös kysyi Maisun perään, ja Lents kertoi tavanneensa hänen — Maisun rahantarjouksesta hän tietysti oli ääneti —, ja niinikään hän kertoi Katriinan avuliaisuudesta, jota hän kaikkia kohtaan osoitti, ja kuinka hänen teki mielensä kasvattia. Tätä kaikkea Lents osaavasti kertoi.

Koko kotikunta kuulteli häntä tarkasti ja katkomatta, ja Lents näytti olevan kuin hiukan hämmästynyt siitä, että hän näin sai puhua ilman kinaa sekä tuntematta tuota tavallista: "Oih, mitä ne semmoiset asiat minuun kuuluu!"

Vanha kylätuomaritar käski Lentsiä tulemaan useammin ja tuomaan rouansa muassaan. "Sinun rouasi tuntuu olevan niin toimelias ja hyvä; sano hänelle ja lapsillesi terveisiä minulta". Lentsin mielestä oli niin outoa, kun hän sai tätä kaikkea omakohtaisesti kuulla ja kiitollisuudella vastaan ottaa. Vanhus puhui niin sydämmen pohjasta eikä hän suinkaan sitä tehnyt pilan viteeksi. Tässä perheessä ei suinkaan puhuta ihmisistä muuta kuin hyvää, ja siitä on ollut seuraus se, että vanhuskaan ei ole muuta kuullut kuin hyvää.

"Vähää ennenkuin sinä tulit", sanoi vanha kylätuomaritar, "lakkasimme juuri puhumasta sinun isästäsi ja minun miesvainajastani. Täällä kävi kerran eräs kellokauppias Preussista, joka sanoi, ettei tänaikaiset kelot käy yhtä oikein kuin siihen aikaan, kun sinun isäsi ja minun mieheni vielä elivät; ne eivät enää käy niin paikalleen. Päinvastoin, sanoin minä, kellot, kaikella kunnioituksella kuolleita kohtaan, varmaankin tähän aikaan käyvät yhtä paikalleen kuin ennen aikaankin, mutta ihmiset silloin eivät vielä olleet niin tarkkoja ajan suhteen kuin nyt ovat. Siinä se ero on. Onko minussa oikeus, vai eikö, Lents? Sinä olet rihti mies, onko minussa oikeus, vai eikö?"

Lents sanoi, että se oli oikein puhuttu, ja erinomaisen hupaista oli hänen mielestään kuulla, ettei vanhoja aikoja kiitetä uuden ajan kustannuksella.

Taiteilia sanoi, että ajan tarkempi noudatus tuli rautateistä ja sähkölennättimistä.

Kun kanssapuhe nyt kävi yleiseksi, vei tohtori Lentsin erikseen ja sanoi: "Lents, älä nyt vaan pane pahaksesi sitä, kuin minulla on sinulle sanomista". Lentsin sydän vavahti. Tohtorikin aikoo puhua talouteni rappiotilasta.

"Mitä tarkoitatte?" kysyi Lents.

"Minä vaan tahtoisin sinulle sanoa, vähässä se ei olisi sinulle vastoinmielistä, ja minun luullakseni sinä siihen suostut — mutta mitä minun tarvitsee pitää pitkiä esipuheita! Minun tarkoitukseni on lyhyesti se, että rupeisit työnjohtajaksi minun poikani ja vävyni kellotehtaassa. Heidän aikomuksensa on nyt laajentaa tehtaansa ja heille olisi sinusta hyvä apu, ja paitsi palkkaa he tarjoovat sinulle ajan päälle määrätyn osan voitosta".

Tämähän oli kuin käsi taivaasta, ojennettu häntä auttamaan. Lents kävi kuumeen palavaksi ja vastasi: "Kyllä, kyllä vallan sen teen. Mutta, herra tohtori, te tiedätte minun koittaneen ahkeroita sitä, että saisin kaikki paikkakuntamme kellosepät yhtymään yhteydeksi. Se asia on nyt, muitten syrjäseikkojen tähden, saanut minulta levähtää. Nyt saattaisin ryhtyä tehtaan toimiin ainoastaan sillä ehdolla, että teidän molemmat poikanne sopivat kanssani siitä, että tehdaskin tulisi kuulumaan yhteyteen ja kentiesi aikaa voittaen joutuisi yhteyden omaisuudeksi".

"Se on ihan meidänkin aikomuksemme, ja se minua oikein ilahuttaa sinusta, että sinä oman onnesi sattumoilta alati pidät muistakin murhetta".

"Sitte on kaikki hyvin, ja nyt pyydän vaan teiltä yhtä asiaa: älkää puhuko tästä mitään, ennenkuin olen" — — — Sanat istuivat Lentsin suuhun.

"No, ennenkuin olet?"

"Ennenkuin olen siitä keskustellut vaimoni kanssa; hänellä on oma päänsä".

"Sen tiedän hyvin, mutta hän on myös taipuvainenkin, jos vaan hänen kopea sisunsa antaa myöden. Hänen uljuuttansa täytyykin ennen kaikkea kunniassa pitää".

Lents painoi silmänsä alas. Tohtori oli antanut hänelle opin ja sen tehnyt hyvässä tarkoituksessa ja säädylliseen tapaan. Niin tehtämän pitääkin, ja siten kaikesta opista on hyvää.

Lentsin ajatukset kuitenkin pian taas kääntyivät tehtaasen ja hän sanoi: "Herra tohtori, minulla olisi vielä yksi kysymys, jos suvaitsette".

"Kysy vapaan, äläkä ole noin arkamainen".

"Kuka täkäläisistä mestareista muutoin ensiksi tehtaasen menee?"

"Emme vielä ole juuri ketään puhutelleet. On sentään siitä ollut puhetta Pröblerin kanssa. Hänen olisi myös määrä tulla tehtaan jäseneksi, ei kuitenkaan johtajaksi, niinkuin sinun, vaan tietysti käskynalaiseksi. Hänellä on kekseliäs pää ja hän on keksinytkin yhtä ja toista, josta on ollut käytännöllinen arvo. Mies raukan puolesta olisi suotava asia, että hän tulisi turvatuksi vanhoilla päivillään; sitä paitsi on hän muuttunut hyvin narrimaiseksi aina siitä saakka kuin hänen salakeksimänsä teos tuli huutokaupassa myydyksi".

Lents oli ison aikaa ääneti. Sitte kertoi hän tavanneensa Pröblerin, ja lopetti näin: "Minulla on vielä yksi pyyntö, herra tohtori, minä kun en itse saa puhuttua setäni kanssa. Te olette paikkakuntamme ylhäisin mies, ja se, joka jotain teiltä kieltää, ei ole saanut sydäntä rintaansa. Herra tohtori, puhutelkaa te setääni minun puolestani, että hän minua auttaisi. Minä luulen niin, — jota enemmän minä asiaa itsekseni mietin —, ettei minun vaimoni suostu näihin tehdastuumiin, ja sanoittehan tekin äsköin, että hänen uljuuttansa täytyy ennen kaikkia kunniassa pitää".

"Hyvä, minä menen oitis. Tahdotko siksi aikaa jäädä meille, taikka seuraatko minua kylään saakka?"

"Kyllä minä teen seuraa".

Kaikki toivottivat Lentsille sydämmellisesti hyvää yötä. Jokainoa häntä kätteli, ja kun vanha kylätuomaritar antoi hänelle oikean kätensä, laski hän vielä vasempansa kuin siunaten Lentsin käden päälle.

Lents meni tohtorin kanssa, ja kun he tulivat Pilgrimin huoneen kohdalle, kuului sieltä vihellys ja kitarin soitto. Tuo uskollinen kumppani otti sydämmellisesti osaa Lentsin kovaan onneen, mutta toista on osan-otto, toista itse kokea. Itse kokenut kaikki tietää.

Siinä, missä tie poikkesi ylös vuorelle, erosi Lents tohtorista, joka vielä lisäsi: "Odota minua kotona, minä tulen vielä luoksesi. Tämä ilta on erinomaisen lämmin. Saadaan nähdä, että ennen pitkää saamme vesisuoja ilman".

Minä olen, ajatteli Lents, kaukaa hakenut, mitä likeltä löydän. Onpa vielä hyviäkin ihmisiä mailmassa, ja ne ovat paljon parempiakin kuin sinä itse, ajatteli Lents, kävellessään vuorta ylös kotiinsa.

KOLMASKYMMENES LUKU.

Petrovitschin sydän pehmentyy, mutta paatuu taas.

"Minä tiedän, mitä asiaa teillä on", sanoi Petrovitsch sisään astuvalle tohtorille, "mutta istukaa alas". Hän nosti tohtorille tuolin likelle kakluunia, jossa paraikaa paloi iloinen valkia.

"No, mitä asiaa minulla on sitte, herra profeetta?" kysyi tohtori niin leikillisesti kuin suinkin taisi.

"Rahaa te haette, rahaa veljeni pojalle".

"Te olette vaan puoleksi profeetta; minä haen myös kernoa sydäntä".

"Raha, raha on kuitenkin pääasia, mutta minä sanon lyhyesti ja ilman mutkia: minä en ole niitä miehiä, jotka armeliaasti auttavat juopunutta ojasta ylös, ja vaikka hän vielä olisi taittanut jalkansakin, se on hänen oma syynsä. Yhden minä sanon teille, koska te olette yksi niistä harvoista, joita minä kunnioitan".

"Kiitän kunniasta; mutta kunnon lääkärin asia on parantaa ei ainoastansa ansaittuja, vaan ansaitsemattomiakin vammoja".

"Te kyllä olette tohtori, mutta kuitenkin olette sairas, niinkuin koko paikkakuntamme, niinkuin koko sukukuntamme nykyjään on".

Ihmeekseen sanoi tohtori oppivansa tuntemaan Petrovitschiä muuksi mieheksi; hän kun tähän saakka oli luullut Petrovitschin halveksivan ihmisiä sentähden, ettei hän viitsinyt itseään vaivata, huomasi nyt hänen sitä tekevän mieltä mielin.

"Haluttaako teitä istumaan luonani hetken aikaa? Tänäpänä on minun seitsemäskymmenes syntymäpäiväni?"

"Toivotan onnea".

"Kiitoksia!"

Petrovitsch lähetti palveluspiikansa Ibrahimin luo sanomaan, että hän vasta tunnin takaa tulisi korttisille, ja sitte hän istui tohtorin viereen ja sanoi: "Minä olen tänäpänä semmoisella päällä, että vaikka purkaisin sydämmeni. Minä en ollenkaan pidä väliä, mitä ihmiset minusta ajattelevat; yhtä vähän tämä puu, jonka panen pesään, välittää, ken sen palamaan heittää".

"Erinomaisen hauskaa olisi kuulla, jos teitä haluttaisi minulle kertoa, kuinka teistä on paisunut niin lujaa visaa".

Petrovitsch naurahti, ja vaikka tohtori tiesi Lentsin kipeästi odottavan, hän kuitenkin toivoi saavansa äreän vanhuksen taivutettua, tultuansa hänet tarkemmin tuntemaan. Tohtorin tarkoitus oli se, että Petrovitsch lainaisi vissin rahasumman, jotta Lents oitis tulisi tehtaan osakkaaksi.

"Te ette vielä olleet kahdeksan vanha", alkoi Petrovitsch, "kun minä matkustin ulkomaille, ettekä siis minusta paljon tietäneet".

"Kyllä sentään paljon puhuttiin yhtä ja toista teidän kujeistanne".

"Minun kutunpaimen-ajoiltani, eikö niin? Oikein, ja se aika kuuluukin elämäni pääkohtiin. Minä olen oleskellut ulkomailla neljäkymmentä ja kaksi vuotta, sekä merillä että mailla, joka kuumassa ja kylmässä ilmanalassa, jota vaan ihminen ja koira sietää voi, ja tuo koiran-nimi on minua vaivannutkin kuin koira, ja se on ollut omaa tyhmyyttäni, etten sille antanut potkausta iäksi päiväksi.

"Meitä oli kolme veljestä, vaan ei ainoatakaan sisarta. Meidän isämme oli ylpeä siitä, että me niin kauniisti kasvoimme, mutta siihen aikaan ei lapsia hyväilty niin, kuin tähän aikaan, ja parempi se olikin, sillä se teki mietteliääksi, ja yksi ainoa sana, oli se sitte hyvä tai paha, vaikutti enemmän kuin sata nyt. Veljeni Lorents, jota tavallisesti sanottiin Lentsiksi sukunimemme mukaan, nykyisen Lentsin isä, oli meistä vanhin, minä olin nuorin, ja keskimmäinen meistä, nimeltä Matti, oli ihmeen kaunis mies. Hänen vei se suuri ihmisteurastaja Napoleon mukaansa, ja sillä tiellä hän kuoli Spaniassa. Samalla tappotantereella, jossa hän kaatui, minä olen käynyt. Siinä seisoo korkea vuori, ja siellä vuoren juurella sanotaan lepäämän pelkkiä sotamiehiä, ja niitten joukosta on mahdoton veljeänsä löytää. Mutta minkätähden minä tätä mainitsen? — Ei aikaakaan sen jälkeen kuin meidän Mattimme tuli sotamieheksi, matkusti veljeni Lorents vieraille maille, Schweitsiin, ainoastansa neljäs-osa vuodeksi, ja otti minun mukaansa. Kuka olikaan onnellisempi kuin minä? Minun veljeni oli luonteeltaan tyyne, varovainen mies, ei taida sanoa muuta. Hän oli aina kuin hyvin käypä kello, säännöllinen sekä sen ohessa ankara, hirmuisen ankara. Minä taas olin hurjapää-poika, vallaton, en kelvannut mihinkään, eikä minulla ollut lainkaan kykyä istumaan työpöydän takana. Mitäs teki veljeni nyt? Hän vei minun, kohta kynttilänpäivän jälkeen, poikamarkkinoille Santta Gallen'iin. Siellä pidettiin vielä siihen aikaan joka vuosi poikamarkkinoita, joille nuo isoset Schweitsin talonpojat tulivat hakemaan paimenpoikia Schwabenista.

"Kun minä nyt näin veljeni kanssa seisoin markkinatorilla, tuli luoksemme pöyhkeä Appenzelliläinen, seisahtui jalat leveellään meidän eteemme ja kysyi veljeltäni: 'mitä poikanulikka maksaa?'"

"Minä vastasin rohkeasti 'hinta on kokonainen syli Schweitsiläistä järkeä, kuusi jalkaa leveä ja kuusi jalkaa korkea'.

"Tuo paksu Appenzelliläinen veti suunsa nauruun ja sanoi veljelleni 'Poikahakkeli ei ole tyhmä; minä miellyn häneen'. — Minä vastasin miehen kaikkiin kysymyksiin niin hyvin kuin vaan taisin.

"Veljeni ja Appenzellin mies sopivat pian kaupasta, ja hyvästi jättäissäni sain veljeltäni tämän ainoan opin: 'Jos sinä vaan ennen talvea tulet kotiin, saat selkääsi'.

"Sitte minä koko suven olin kutunpaimenena. Se oli oikeastaan lystiä elämää, ja minä vietin aikaani laulaen vahvasti, mutta monta kertaa minusta oli kuin olisi taivaasta huudettu minulle: mitä poikanulikka maksaa? Mielestäni minä olin myyty kuin Jooseppi Egyptiin; veljeni myi minun, niinkuin hänkin myytiin, mutta tiesi, tulisiko minusta kuningas.

"Talveksi palasin kotiini, mutta kotona minun ei ollut hyvä olla, eikä minustakaan mitään hyvää ollut. Kevään tullessa sanoin isälleni: antakaa minulle kelloja sadan guldenin arvosta, minä lähden kaupparetkelle. Siihen veljeni Lorents sanoi: sata korvapuustia sinä saatat saada. Veljeni oli silloin jo vastaan ottanut koko verstaan ja talouden, isäni oli sairas, ja äitini ei uskaltanut sanaakaan sanoa. Siihen aikaan ei vaimoihmisiä vielä pidetty niin suuressa arvossa kuin nyt, ja minä olen sitä mieltä, että heidän sen ohessa oli paljon parempi olin, niinkuin heidän miestensäkin. Minä laitoin sitte niin, että eräs kellokauppias otti minun kanssaan, ja minä kannoin hänen kellojansa. Minun täytyi kantaa kelloja, selkä melkein väärässä, ja sääliväisyyden siaan sain nähdä nälkää enkä voinut kiusaajastani erkaantua. Minä olin pingoitettuna pahemmissa hihnoissa kuin hevonen, ja kuitenkin sen voimia koitetaan säästää, jos se vaan on vähässäkin hinnassa. Minä ajattelin monta kertaa ruveta varkaisiin ja sitte mennä karkuun, mutta rangaistukseksi näistä ilkeistä ajatuksista päätin edelleen pysyä kiusaajani luona. Eikä se minulle miksikään vahingoksi ollutkaan; minä olen pysynyt raittiina ja rehellisenä. — Yhtä minun pitää tällä kohtaa oitis kertoman, koska ma siitä vielä edespäinkin tulen puhumaan ja se tapaus on antanut minulle paljon miettimistä. Spaniassa minä satuin yhteen Anton Strieglerin kanssa. Me olimme eräässä suuressa kylässä, kolme saksan penikulmaa Valenciasta. Oli kaunis suvinen sydänpäivä. Me istuimme posadan edustalla — siksi ravintolaa kutsutaan Spaniassa — ja juttelimme yhtä ja toista. Silloin kulkee eräs kaunis nuorukainen ohitse, kuultelee meidän puhettamme ja huimii ympärilleen kuin olisi hän riivattu. Minä nytkäsin Striegleriä sivuun, ja hänkin katseli tätä kummaa menoa, mutta jopa nuorukainen juoksee Strieglerin luo, tarttuu häneen ja kysyy spanian kielellä: Mitä te puhuitte keskenänne? Siihen ei tule kenenkään mitään, sanoo Striegler, niinikään spanian kielellä. Mitä kieltä se oli? kysyi spanialainen taas. Se oli saksaa, sanoi Striegler. Nuorukainen ottaa pyhimyksen kuvan, joka riippui hänen kaulassaan, ja suutelee sitä juuri kuin hän tahtoisi syödä se tykkänään, ja viimein sanoo hän meille, että isänsä kotona puhui samaa kieltä, ja pyytää meitä toki tulemaan hänen kanssansa. Tiellä mennessämme hän kertoo meille isänsä tulleen Spaniaan jo enemmän kuin neljäkymmentä vuotta takasin ja hänenkin olevan Saksan maasta kotosin, ja hänen virkansa oli hevosen kengittäjä ja täällä hän oli nainutkin. Nyt hän oli jo viikkokausia sairastanut kuoleman tautia, ja sitte monta päivää puhunut kieltä, jota ei kotoväki ymmärtänyt sanaakaan, eikä hän itse ymmärtänyt äidin puhetta, eikä lapsien, eikä lasten lapsien. Siitä oli kaikki tuskissaan. — Me astuimme sisään huoneesen ja näimme vanhan miehen lumivalkeilla hiuksilla ja pitkällä valkoisella parralla istuvan suorana sängyssä ja huutavan: antakaa minulle kimppu rosmarinikukkaisia! ja sitte lauloi hän: ja istuttakaa niitä haudalleni! — Kun minä tämän näin ja kuulin, se meni läpi luitten ja ytimeni, mutta Striegler oli riuskempi, meni hänen luoksensa ja sanoi: Jumalan terveeksi, maanmies! Ne silmät, jotka vanhus sai, kun hän nämä sanat kuuli, ne silmät minä aina muistan, vaikka ma tulisin sadan vanhaksi, ja minä näen ne aina avoinna, ja käsivartensa hän kurotti ja laski kätensä rinnallensa toinen toisen yli, ikäänkuin hän olisi pusertanut sanat rintaansa. Striegler jatkoi puhetta, ja vanhus vastasi järkevästi jokikiseen kysymykseen, tosin monta kertaa vähän sekavaisesti, mutta ylimalkaan kuitenkin selvästi. Hän oli Hessenistä kotosin, nimensä oli ollut Reuter ja täällä hän oli muuttanut nimensä Caballero'ksi. Viiteenkymmeneen vuoteen hän ei ollut muuta puhunut kuin spanian kieltä, ja nyt kun kuolema lähestyi, ei hän saanut lausutuksi yhtäkään spanialaista sanaa, vaan koko kieli oli kuin tuuleen haihtunut, ja minä puolestani uskon, vaikken sitä vissiä tiedä, ettei hän spanian kieltä enää ymmärtänytkään. Koko perhe oli iloissaan siitä, kun me tulkitsimme kaikki, mitä vanhus tahtoi. Tästä oli Strieglerilie se hyöty, että hän voitti itselleen suuren arvon kylässä, jota hän sittemmin on käyttänyt hyväksensä ja saanut paljon ansiota, ja minä puolestani vaan istuin vanhuksen luona, ja tämä aika Strieglerin parissa oli minun huokein aikani. Minä sain ruokaa ja juomaa riittävän tarpeeksi. Ihmiset elättivät minua, juuri kuin siitä olisi ollut hyvää vanhuksellekin. Kuolemaa ei kuitenkaan kuulunut, ja kolmen päivän perästä lähdimme pois. Mutta tuskin olimme kävelleet penikulman matkaa, jo tuli poika ratsastaen perässämme, kun isä haikeasti meitä kaipasi, ja meidän täytyi palata takasin. Me tulimme sinne taas ja kuulimme hänen kyllä puhuvan saksaa, mutta mahdotonta oli ymmärtää, mitä hän tahtoi, ja hänen viimeiset sanansa olivat: nyt minä tahdon lähteä pois, nyt halajan kotiini! ja sitte hän kuoli".

Petrovitsch pidätti vähäsen, ja sitte hän taas jatkoi kertomustaan: "Koko tämä tapaus on syvästi liikuttanut mieltäni; kuitenkaan se ei silloin vielä kosenut niin kuin se vastedes jälleen minua kosi. Striegler palasi sitte vielä jälestäpäin Spaniaan, ja on nyt, kuten olen kuullut, nainut yhden Caballeron tyttäristä. Franskan maalle jouduttuani, tapasin siellä Marseillen kaupungissa teidän isänne, herra tohtori, ja hän huomasi, etten minä sentään ollut niinkuin moni oli luullut, niin peräti kelvoton kaikkeen. Hän lainasi minulle rahaa, ja siitä alkaen koitin omin voimin tulla toimeen. Minä olen elänyt säästäen ja nähnyt nälkää toisten tähden, ja vasta nyt vanhoilla päivilläni olen oikein saanut jalkani oman pöydän alle. Teidän isällenne minä aina säännöllisesti lähetin rahat, ja sain taas häneltä enemmän myymätavaraa. Minä olen kulkenut ympäri puolen mailmaa. Minä osaan puhua viittä kieltä, mutta missä ikänänsä minä vaan olen kuullut yhdenkin saksalaisen sanan, on minusta ollut, kuin tahtoisi sydämmeni haljeta. Minulla on yksi suuri vika: minä en ole koskaan voinut tukahuttaa kodin-kaipuuta. Se on salaa hiipinyt minun jälkiäni, taajaan takanani, ikäänkuin joku näkymätön henki, ja monesti on ilojuoma suussani maistunut, kuin olisi joku sekoittanut pöytäsuolaa viinilasiini".

Petrovitsch taukosi taas ja korjasi valkeata pesässä, että se leimahtaisi kirkkaammin palamaan; sitte kuljetti hän kättänsä kasvojen yli, liikutteli kasvonsa ryppyjä ylös alas ja alkoi: "Minä menen kymmenen vuoden ohi. Minä olen Odessan kaupungissa ja olen varakas mies. Se on komea kaupunki. Siellä kaikki kansakunnat ovat kuin kotona, ja siellä on minulla yksi ystävä, jota en ikipäivinäni unohda. Likellä kaupunkia on kaksi kylää, Luftdorf ja Kleinliebenthal ja vielä monta muutakin kylää, joissa asuu pelkkiä saksalaisia, vaikka ne eivät ole kotoisin tältä paikkakunnalta, vaan Würtenbergistä. Kaikilta tahoin nyt minulle tarjottiin kauppatavaraa, vaan minä olin uskollinen isällenne, siksi kun hän kuoli. Minulla oli nätti omaisuus ja minä olisin saattanut kulkea hevosella, mutta minä vaan kävelin jalkasin läpi koko Venäjän maan. Matkan rasitukset eivät minua ollenkaan vaivanneet. Tässä näette käsivarteni, herra tohtori; siinä on kaikki lihakset kuin teräksiset, ja arvatkaapa niitten jäntevyyttä kolmekymmentä vuotta takasin! Toista oli silloin vielä.

"Minä asetuin taas Moskovan kaupunkiin ja viivyin siellä neljä vuotta. Minä en oikeastaan saata sanoa, että asetuin sinne asumaan, sillä minä en koskaan ole asettunut ainoastaan lepoa nauttimaan, en koskaan ole siunaaman ajaksikaan, niinkuin sanotaan, kotiutunut, ja se, juuri se, on auttanut minua säästämään ja ansaitsemaan. Minua ei ole elämäni päivinä kukaan ajanut unesta enkä ole ikipäivinäni kääntynyt toiselle kyljelleni, aamulla herättyäni. — Kotimaalaisia ilmaantui täällä enemmänkin, ja minä autoin heitä. Niitä on enemmän kuin yksi tuolla ulkomailla, jotka minun kauttani ovat onnen saavuttaneet. Minä kysyin heiltä, kuinka kotona voidaan. Vastattiin, että isäni on kuollut, äitini kuollut ja veljeni nainut. Minä kysyin, eikö hän ole minusta tiedustellut mitään, vaan siitä en ole saanut mitään selvää tolkkua, on ainoastaan sanottu veljeni hokeneen, että minä vielä palaan kerjäläisenä takasin. Ja arvatkaapa, herra tohtori, mikä minusta on ollut kipeintä kuulla? Se, että kotimaalaiseni kutsuivat minua kutunpaimeneksi. Siihen on veljeni syypää, että minä saan koko elämäkauteni tätä haukkunimeä kantaa. Monesti minä ajattelin pitkin ja poikin näin: minä hänelle lähetän kaksituhatta guldenia ja samassa kirjoitan hänelle: tämän lähettää sinulle kutunpaimen palkkioksi niistä sadoista korvapuustista, jotka sinä vielä olet velkaa, kuin myös kaikesta hyvästä, jota olet hänelle tehnyt sekä siitä, että olet hänestä niin suurta murhetta pitänyt. Tätä tehdäkseni minä aina päätin, mutta hiisi tiesi miksei siitä sen enempää tullut. Eikä ollut olostani Moskovassakaan; minun teki mieleni kotiin. Mutta sen siaan jouduin Tlflis'iin ja siellä minä viivyin yksitoista vuotta. Kun minä tunsin tulevani vanhaksi, ajattelin minä: ei tästä ole, vaan sinun pitää tekemäsi toisin: sinä lähdet kotiin ja otat kultasäkin kanssasi. Joka mies siellä on sen näkevä, paitsi veljesi ei, että sinä tulet hänen kanssaan vaihettamaan sanaakaan — näin ajatellessani minä yhä vakaannuin ja yhä tulin selville siitä, että hän se oikeastaan on minua sortanut, että hän mielukkaimmin olisi auttanut minua elämästä pois. Hyvä, kyllä minä taidan kostaa. Minä olen häntä vihannut ja useasti ajatuksissani herjannut, vaan en sittekään ole saanut häntä vieroitetuksi ajatuksistani. Sen ohessa on minulla sentään alati ollut kodin kaipuu, semmoinen, etten saata sitä sanoakaan: ei mikään vesi mailmassa maistu paremmalta, kuin vesi täällä kaivossa kirkon kohdalla, ja se ilma suviehtoisina täällä kotopaikalla on kuin sulaa palsamia! Minä olisin maksanut sata guldenia, jos joku olisi minulle tuonut kamarini täyteen kotipaikkani ilmaa — niin ajattelin monta monista kertaa. Minä olen ajatuksissani ihannellut, kuinka kaikki väki yli- ja alikylässä kokoontuisi ja sanoisi keskenänsä: se on Pietari eli Petrovitsch, joksi minun nyt ovat ristinneet, ja kuinka heidän pitäisi kaikin saada syödä ja juoda kolme päivää peräkanaa, siksi kun kyllästyisivät. Tuonne isolle niitylle talomme edessä minä ajatuksissa laitatutin pitkät pöydät, ja kaikkein piti saaman sinne tulla, ketä hyvänsä vaan halutti, kaikki, kaikki, paitsi veljeni ei. Aikapäivittäin tuntui minusta taas niinkin, että hän oikeastaan on ainoa ihminen mailmassa, jota minun pitäisi rakastaman. Mutta minä en ole tahtonut siihen itseäni taivuttaa. Joka vuosi olen itsekseni sanonut: kun tää vuosi on loppunut, lähdet kotiin, mutta minulta ei ole tullutkaan lähtöä, sillä kun toimeni on ollut sitä laatua, että kaikki mihin koskee, muuttuu kullaksi, on ollut vaikeaa siitä erota. Minä tulin harmaapääksi ja vanhaksi, tietämättä itsekään, kuinka se kävi. Sitte minä sairastuin ensi kerran elämässäni, ja pahoin sairastuinkin. Viikkokausiin minä en tietänyt mitään, ja kun minä jälleen pääsin täyteen järkeen, sanottiin minun hourupäissäni puhuneen kieltä, jota ei kukaan ihminen ymmärtänyt; ainoastaan tohtori oli pari sanaa ymmärtänyt ja sanonut ne olevan saksaa, mutta hän ei sentään niitäkään sanonut oikein käsittävänsä, minä kun olin usein huutanut: 'Kain!' ja 'mitä poikanulikka maksaa?' Nyt johtui mieleeni Caballero, tuo kyläläinen Valencian kohdalla. Jos nyt sinäkin, ajattelin minä, tulisit sairastamaan yhtä pitkällistä tautia ja jos olisit janoon nääntymäisilläsi ja tahtoisit vettä eikä kukaan ihminen sinua ymmärtäisi — — — Kyllä nyt jo on aika mennä, eikä nyt enää muuta kuin kotiin, kotiin, kotiin! Pian minä sitte paranin, minulla kun on raitis luonto, ja sitte minä lujasti päätin, kerrassansa päätin lähteä kotiin. Ja jos hän, veljeni, nöyryttää itsensä, jos hän sanoo: minä olen tehnyt sinulle vääryyttä, — sitte minä asun äänen luonansa kuolemapäivääni saakka. Kuinka kauan tätä elämää sitte kestääkään?! Mitä hyvää koko mailmasta on, ellei ole ihmisiä, jotka ovat omaisia? Matkallani kotiin — vihdoin viimein pääsin niin pitkälle — olin kuin lapsi, joka karattuansa metsään, juoksee itkusuin kotiin. Minä mietiskelin monesti, kuinka vanha minä nyt olinkaan, ja viha veljeäni kohtaan kiusasi minua taas, ja kun vaan ei voi lakata jotain mielipahassa ajattelemasta, on kuin olisi iskenyt jonkun suonta: niin pian kuin siihen koskee, taikka vaikkei muuta kuin sitä ajatteleekin, kohta rupee veri juoksemaan, paha, musta veri.

"Minä pääsin kotipaikalleni.

"Kun minä tulin laksoon, näytti minusta kuin vuoret olisivat nousseet juoksemaan minua vastaan.

"Minä ajan kylien ohitse; tuossa asuu se ja se, mutta minä en muista kylien nimiä, ennenkun ne vasta sivutse tultuani johtuu mieleeni. Kyläkatu on nyt leveämpi ja mukavampi kulkea. Nyt ei enää kuljeta yli vuorten, vaan lakson kautta. Minä olen kuin vieraassa maassa, ja olen kuitenkin kotona. Vuoret, joilla ennen kasvoi puita taajassa, ovat nyt näöltään kuin paljaaksi ajetuita turkkilais-päitä. Täällä on hirmuisesti menetelty metsän kanssa. Oli kaunis suvinen ilta, kun minä tulen meidän kylään; on juuri päästy heinän teosta; ehtookellot soivat, ja minä kuultelen niitten ääntä, jonka vertaista ei ole mailmassa toista. Vierailla mailla ollessani neljäkymmentä kaksi vuotta olen monenmoisia kelloja kuullut, mutta ei yhdellä ainoallakaan ole sentapaista ääntä. Minä otan hatun päästäni, — en tiedä minkä tähden, — mutta tuntui niin suloiselta, niin autuuttavan suloiselta, kun kodin ilma puhalsi pääni ympäri; se toi semmoisia terveisiä, etten taida sitä sanoa. Oli juuri kuin harmaat hiukset päässäni jälleen nuorentuisi. Harvat minä tunsin niistä ihmisistä, jotka kävelivät tiellä, mutta teidän, herra tohtori, minä tunsin oitis: te olette niin isänne muotoa. Minua ei tuntenut kukaan. Minä pidätin Leijonan edessä ja kysyin: Onko Lorents Lents Morgenhaldessa kotona? Kotonako? Hän kuoli jo seitsemän vuotta sitte. Se uutinen oli, kuin salama olisi lyönyt minun maahan, mutta minä maltoin itseni taas, eikä kukaan muodostani huomannut, mitä minun mielessäni liikkui.

"Minä menin ylös osoitettuun kamariini, ja myöhempänä yöllä läksin ulos kävelemään kylän läpi, ja näin käydessäni muistutti senkin sata asiaa ja esinettä minua lapsuuteni päivistä. Minä kävelin ylös vanhempaini taloon: siellä on kaikki hiljaista. Kuuset metsässä talon takana, jotka siihen aikaan olivat tuskin kahta vertaa korkeammat kuin minä, olivat nyt kasvaneet mahtaviksi ja kaadettaviksi. Minä päätin itsekseni lähteä matkaan taas ennen päivän koittoa. Mitä minun on täällä tekemistä? Eihän kukaan ole minua tuntenutkaan.

"Mutta ei minulta tullutkaan lähtöä.

"Nyt rupee luonani juoksemaan ihmisiä joka haaralta, kädet oikoisena ottamassa lahjoja vastaan. Mutta, herra tohtori, minä olen kerran, ikävyyteni vietoksi, ruokkinut varpusia akkunalaudallani, ja nyt nuo aneliaat kerjäläiset saapuvat joka aamu kuin riivatut samalle paikalle ja panevat pääni pyörälle, enkä minä enää saa niitä peloitetuksi poiskaan. Helppo asia on totuttaa, mutta vaikea on vieroittaa. Minä en enää kysy yhdenkään ihmisen perään, sillä milloinka olen kysynyt, en ole vastaukseksi saanut muuta kuin: hän on kuollut, taikka, hän on hävinnyt, ja se tuottaa ruumiiseni väristyksen seitsemäntoistakymmentä kertaa päivässä. Ken minua kohtelee, se on kohdeltu, mutta ken minua ei kohtele, siitä minäkään en ole tietävinäni. Kaikki tutut ovat luonani käyneet, paitsi minun veljeni vaimo ja hänen prinssinsä. Kälyni on sanonut: minun kytyni kyllä tietää, missä hänen vanhempainsa talo on; me emme juokse hänen perässänsä. Nuori Lents, kun minä ensi kerran hänen näin, inhoitti minua; hän ei ole sukumme muotoa, vaan hän tulee äitiinsä. Ja nyt kun katselen tän kylän oloja ynnä koko paikkakunnan, tahtoisin repiä vanhat hiukset päästäni, että kotona olen. Täällähän on kaikki ihmiset niin kyyristyneitä, niin lamaantuneita, niin kitukasvuisia. Missä on entinen iloisuus, missä ylimielisyys? Ei sitä ole ollenkaan. Ei edes nuorisostakaan ole mihinkään. Täytyyhän minun antaa puisto-käytävässäni noukkia kirsimarjat raakoina, ettei nuoret oksat varkaitten käsissä taittuisi. Minun veljenpoikapiipottajani, kummoinenka hän on mieheksi? Hän on komuttunut kyyryllänsä-istuja, ja minä taas olen ulkomailla tuulettunut ja karaistu. Minuun ei kose mikään; häneen kosee pienikin tuulen puuska, ja joka kovempi sana tekee hänen kipeäksi. Oli sentään sekin aika, jolloin minä hänestäkin toivoin jotain ja ajattelin: hän on kerran tekevä elämäni hauskaksi. Jos hän olisi nainut teidän tyttärenne Amandan, olisin minä tullut vedetyksi nuoren parin puoleen, taikka he minun puoleeni. Koko minun omaisuuteni olisi joutunut teidän perheesenne, ja se olisi minusta ollut oikein, sillä minun tulee kiittää teidän isäänne onneni perustuksesta, jos se on mikään onni. Tuo pahanpäiväinen Pilgrim on kuin onkin arvannut minun ajatukseni ja tullut luokseni tahtomaan minua Lentsin puhemieheksi, mutta minä en semmoiseen sekaannu, en ikinä! Minä en koskaan houkuttele ketään, enkä anna itseänikään houkutella. Jokaisen täytyy elää omasta kohden. Summa on se, joka on ollut mielessäni sanoa, että minä en anna kupariäyriäkään; ennen minä vaikka heitän rahani äkkisyvään. Jo nyt olen, kuin olenkin tarpeekseni kertonut; minun on oikein hiki".

"Miltä teille sitte maistui vesi kirkonkaivosta, jota niin suuresti teki mielenne?" kysyi tohtori.

"Huonolta, hyvin huonolta; se on liian kylmää ja liian kalseaa; minä en sitä siedä".

Tohtori otti näistä sanoista kiini ja koki saada Petrovitsch'iä kääntymään ja hänelle todeksi näyttää, että mailma ei ole muuttunut eikä huonommaksi tullut, yhtä vähän kuin äsköin sanottu kaivovesikään; hänen vatsansa vaan ei ollut sama kuin ennen nuorena, eikä liioin hänen silmänsä, enempää kuin hänen ajatuksensakaan. Hän selitti Petrovitschille, että hän tosin ja syystä kyllä, ulkomailla ollessaan, oli tullut karaistuksi ja voittopäiseksi, mutta kotiahkeruuden kehoitukseksi ja tytyväisyyden vuoksi oli välttämättömän tarpeellista sekin, että moni pysyi kotomaalla hiljakseen ja ahkerasti työskennellen, ja ikäänkuin ruuviraudat kiinitettynä työpenkkiin. Tohtori piti erinomattain tärkeänä sitä seikkaa, että ken se soittovärkkiä valmistaa, sillä tulee olla erinomainen tarkkuus, melkein arkamaisuus, joka myös tekee arkaluontoiseksi ja samassa hän Petrovitschiä huomautti siitä, että hän itsekin oli yhtä helläsydämminen kuin hänen veljensä poikakin. Hartaimmilla sanoilla tohtori pani hänen sydämmellensä, että hänen täytyi ryhtyä apuun, mutta Petrovitsch oli jälleen tuo vanha jäykkä jöröpää, ja vastasi vaan: "se on sanottu, kuin sanottu. Minä en houkuttele ketään, enkä anna itseäni houkutella. Minä en tee siihen asiaan mitään. Vielä pari sanaa, herra tohtori: jos tahtoisinkin, en tiedä mitä tekisin".

Ei mikään auttanut. Kun nyt tuli sana Ibrahim'iltakin, lähti Petrovitsch kotoa tohtorin kanssa. Tohtori meni Morgenhaldea päin. Päällystakkinsa hänen täytyi kääriä oikein ruumista myöden, sillä nyt kävi raju tuuli, vaikka se oli erinomaisen viileä.

YHDESNELJÄTTÄ LUKU.

Anninkin sydän heltyy, mutta paatuu taas.

Sillä aikaa kun Lents tuskistuneena kulki paikasta paikkaan mäkikylissä, sai Anni kotona vieraita. Hän oli jäänyt yksin kotiin, ja vielä yksinäisemmältä tuntui, kuin Lents ei ollut jättänyt hyvästikään. Sanomatta sanaakaan ja huulet tukittuna oli hän koton lähtenyt. Vaikka Anni kyllä koki itseään lohduttaa ja ajatteli: mitä turhia! sanon pari sanaa, niin on kaikki hyvin taas, kuitenkin häntä tänäpäivänä rasitti tavaton levottomuus, ja hänen poskensa polttivat. Hän ei ollut tottunut päätänsä vaivaamaan ajatuksilla; hän oli kaiken ikänsä elänyt hälinässä ja huvissa eikä oikeastansa koskaan hiljaisuudessa itsekseen miettinyt mitään. Mutta nyt hän ei päässyt omia ajatuksiansa pakoon, vaikka hän olisi ruvennut mihin askareesen hyvänsä, taikka kävellyt edes takasin huoneissa. Oli kuin jokin olisi häntä vainonnut, jokin, joka tavan takaa nyki häntä hameesen ja kuiskasi hiljaa: kuule minua.

Hän oli saanut pikku tytön nukkumaan; pikku Wilhe istui palveluspiian tykönä nyhtien lankaa, jota piika oli kehrännyt, ja nyt kun lapsi makasi, tuntui Annista kuin joku pidättäisi häntä tuolissa, jossa hän istui, eikä laskisi häntä nousemaan, ja oli kuin ääni hänelle kuiskaisi: Anni, mikä sinusta on tullutkaan? Se kaunis, hauskuttava, rakastettu ja kiitetty Leijonan Anni istuu nyt täällä hämärässä kamarissa, autiossa talossa, säästäen syöden ja murhetta nähden. Minä kyllä tekisin, vaikka mitä hyvänsä, kun minua vaan talossa kunnioitettaisiin. Mutta kaikki, mitä minä teen, ja kaikki, mitä minä sanon, on vastoin hänen mieltänsä. Ja mitä pahaa minä olen hänelle tehnyt sitte? Enkö ole ollut säästäväinen ja ahkera, ja enkö minä mielelläni tekisi vielä enemmänkin työtä? Mutta täällä ylängöllä ollaan kuin haudassa…

Nämä ajatukset tempoivat Annin ylös; hän seisoi pystysuorana vapisten. Hänen mieleensä muistui unensa mennyt yönä: hän ei tällä kertaa nähnyt unta huviajoista eikä hauskoista ravintolan vieraista; hän oli ollut seisovinaan oman auenneen hautansa partaalla. — Omin silmin hän oli sitä katsellut, vielä nähnyt senkin, kuinka luodusta mullasta pieniä kokkareita kieri alas hautaan. Hui, voi! huusi hän nyt lujaa ja seisoi ison aikaa kuin halvattuna.

Vihdoin hän virkistyi ja sanoi itselleen: minä en tahdo vielä kuolla, minä en vielä ole oikein elänytkään, en kototalossa, enkä täällä.

Hän itki, syvästi surkutellen itseään, ja hänen ajatuksensa juoksi menneisin aikoihin. Hän oli ajatellut saavansa elää hauskasti, rakastetun miehen kanssa hiljaista elämää, tietämättä koko mailmasta mitään, hän kun oli jo kyllästynyt ravintolan oloihin, ja nyt häntä ahdisti semmoinen pelko, vaikkei hän ollut siitä oikein selvillä, että koko tämä kerskailtu elämä seisoo horjuvilla jaloilla. Hänen miehensä vika se tykkänään on, että häntä taas haluttaa ulos toimekkaampiin oloihin käyttämään täällä viruvia voimiansa. Hänen miehensä on ihan kuin soittovärkki: se soittaa soitettavansa, muttei ole muusta soitosta minään. —

Kesken valitustaan hänen täytyi nauraa tätä vertaustansa.

Yhä edelleen ajatuksensa juoksivat: hyvin mielellänsä hän tahtoisi olla alammainen semmoiselle miehelle, joka mailmalle näyttää olevansa mestari, vaan ei tuommoiselle nastojen nyppiälle.

Hänen rintansa tykytti: mutta olethan sinä kuitenkin tietänyt, mikä mies hän on, ja mimmoinenka. — Olen — vastasi hän — mutta en ole tietänyt häntä semmoiseksi, en semmoiseksi.

Mutta eikö hänellä ole hellä sydän?

On, kaikkia muita ihmisiä, paitsi minua kohtaan. Ei ole kukaan elänyt hänen kanssaan yhdessä, eikä kukaan uskoisi, kuinka oikullinen hän on ja kuinka pirullisen riivatuksi hän taitaa tulla. Se semmoinen elämä ei käy päinsä; ei auta enää nastateitä eteenpäin pyrkiä; tästä täytyy tulla toinen elämä.

Muutos koti-elämässä oli Annin palavin halu, ja se hänen mielessään alinomaa hehkui. Hän tahtoi käyttää uhkuvia voimiansa ravintolan emäntänä, kaikkein etsityimpänä emäntänä sekä likeltä, että kaukaa, ja sitte kun hänelläkin oli täysi työ, kun hänkin voi omasta kohden jotain ansaita ja elää muitten ihmisten keskuudessa, silloin vasta alkaa rauhan hetket ja hyvät ajat.

Anni meni tupaan ja katseli itseään peilissä ja puki siististi päällensä. Hän ei saanut olluksi huolimattomasti vaatetettuna; tohvelissa hän ei ollenkaan askaroinnut, sitä vastoin kuin Lents monesti yhdestä sunnuntaista toiseen ei vetänyt saappaita jalkaansa. Kun hän nyt näin itseään siistiksi puki ja isosta ajasta taas pani päänsä kolmikertaiseen paksuun palmikkokruunuun, oli kuin hänen ynseä muotonsa sanoisi: minä olen Leijonan Anni enkä minä tahdo huoliini nääntyä; minä levitän siipeni täyteen lentoon, ja hänen täytyy seurata, täytyy. Olenhan minä ohjannut meidän kahta väkevintä parihevostakin. Hän maiskasi suullansa ja ojensi oikean kätensä korkealle, ikäänkuin hän paraikaa olisi ajellut lystiä hevosparilla.

"Onko rouva kotona?" kuului kysyttävän ulkona.

"On".

Ovelle naputettiin, ja Annin silmät suurenivat, kun pastori astui sisään.

"Terve tuloa, herra pastori", sanoi Anni niiaten. "Te olette tulleet minua tervehtimään ettekä minun miestäni?"

"Sinua, niin. Minä kyllä tiesin, että miehesi oli lähtenyt matkalle, mutta minä en ole sinua enää nähnyt kylässä sitte vanhempaisi vastoinkäymisen, ja minä ajattelin itsekseni: ehkä kentiesi taidan olla sinulle joksikin avuksi yksinäisissä ajatuksissasi".

Anni hengitti vapaammin. Hän oli ensin ollut siinä luulossa, että Lents olisi lähettänyt pastorin tänne, taikka pastori itsepasillaan tullut hänen miehensä puolesta puhumaan hänen kanssansa.

Anni valitti nyt vanhempainsa kovaa onnea ja sanoi pelkäävänsä, ettei äiti kauankaan eläisi tämän kohtauksen jälkeen.

Pastori puhui hänelle sydämmellisellä tavalla, ettei Jumalan kanssa auta napista siitä, mitä kerran tapahtunut on, oli se sitte ansaittua, tai ansaitsematonta, eikä sen tähden vihoissaan ja äkeissään vieroittaa itseänsä maailmasta. Hän muistutti siitä, mitä hän vihkiäisissä oli sanonut avioparin yhteisestä kunniasta, ja hyvänsuopeasti lisäsi hän, että Leijonan isäntä oli ainoastansa erehtynyt laskuissaan, tosin kyllä pahasti, mutta kuitenkin syyttömästi.

"Minä en ole unohtanut sitäkään", sanoi pastori, vähän tauottuansa, "että tämä päivä on viides hääpäiväsi, ja tänään minua halutti sanoa sinulle hyvää huomenta".

Anni kiitti, nöyrästi hymyillen — mutta sydäntänsä pisti se, että Lents oli lähtenyt sanomatta hyvää huomentakaan. Tottuneella puheliaisuudellaan hän sitte sanoi kuinka hyvää se hänelle teki, että pastori häntä näin kunnioitti; hän puhui paljon hänen hyvyydestään ja kuinka koko kylän väen pitäisi rukoileman Jumalaa suomaan hänelle pitkää ikää.

Nähtävästi Annin aikomus oli makoisella puheella pidättää pastoria sekaantumasta heidän perhe-elämäänsä; hän ei tahtonut, että pastori millään muotoa olisi ryhtynyt heidän riitansa välitykseen. Hän pani huulensa suippuun samalla itseluottamuksella kuin postiljooni Gregori teki asettaissaan torvea huulillensa, puhaltaakseen vanhaa, hyvin opittua soittoansa.

Pastori huomasi sen hyvin. Hän alkoi kiittämään Annia — jota Anni todella ansaitsikin — siitä, että hän aina oli ilomielinen ja järjestystä rakastava sekä kaiken kujeellisuutensa ohella kuitenkin aina elänyt siveästi ja vanhempainsa kodissa pitänyt kaikesta vaarin.

"Minä en ole enää tottunut kiitosta kuulemaan", vastasi Anni, "minä en enää tiedä mitään siitä, että olen joskus maailmassa ollut jostakin arvosta ja että vieläkin olen jotain olevinani".

Pastori nyykytti päätänsä, nyykytti tuskin nähtävästi; luja väkä oli vastassa. Vaan samoinkuin lääkäri voittaa sairaan luottamuksen, kun sanoo: se ja se paikka on kipeä, siinä pistää, siinä ahdistaa, siinä polttaa — sairas nostaa silmänsä iloisesti ylös: niin oikein, tuohan tietää kaikki ja tuo se auttaa taitaa — samoin tiesi pastorikin kertoa Annin sielun taudin, ikäänkuin hän itse olisi samaa kokenut, ja hän lopetti näillä sanoilla: "Sinä olet kaiketikin monesti nähnyt verta juoksevan, josko olet itse, taikka on joku muu saanut haavan iskusta, tai loukkauksesta, taikka lyömästä. Tuo tumma, juosnut veri saa vähitellen kaikki taivaankaaren seitsemät värit, ja samoin on ihmissielunkin laita: sen saama solvaus tai herjaus tulee juosneesen vereen, jossa niinikään läikkyy sen seitsemät värit: viha, ylenkatse, kiukku, surku itseänsä kohtaan ja katumus pikaisuudesta, halu vahingoittaa muita ja taas yhtäläinen halu jättää kaikki kalmettumaan".

Nyt oli kuin olisi Anni ottanut oman sydämmen käteensä ja elävästi näyttänyt, kuinka se oli survottu rikki, kuinka rahnaantunut, kuinka särkynyt, ja tuo nastojen nyppiä, tuo tyhjäntoimittaja sai nyt mittansa täyteen. Anni lopetti sanoilla: "Herra pastori, auttakaa te!"

"Sen teenkin, mutta vielä täytyy jonkun toisenkin olla apumieheni, ja se olet sinä itse. Sinun ei kuitenkaan tarvitse peräti muuttua toiseksi ihmiseksi. Jos sinun täytyisi tehdä se, olisi se surullista. Minä olen tarpeeksi vanha tietämään, kuinka vaikea semmoinen muutos on, vaikka se on huokeasti sanottu. Sinun ei tarvitse muuta kuin parantaa itseäsi, ei muuta kuin riisua pois se, joka sinuun on vieraantunut, sillä alkuhamaan sinä olet hyväluonteinen, vaikka sinä olet tuon unohtanut mieltä mielin ja pitänyt sitä pilkkana, ylpeillen liukkaasta kielestäsi. Heitä kopeutesi pois ja vallanhimosi. Ellei avioliitto ole sydämellistä sopua, se on paljasta toinen toisensa kalvamista".

Pieniläntä pastori muuttui yhtä haavaa suureksi; hänen äänensä oli voimakkaampi, kun hän nyt Annin mieleen johdatti hänen sydämmensä tylyyden Maisua kohtaan ynnä hänen kopeuttansa. Anni kuulteli ja katseli säkenöitsevin silmin, ja hän tarttui kiini kuin saaliisen, kun pastori mainitsi hänen rikoksestansa Maisua kohtaan.

Tämä on kylä kaunista kuulella! Hän se on siis, tuo salavehkeinen vanhapiika, tuo ulkokullattu, joka on ärsyttänyt kaikki ihmiset häntä vastaan; papinkin ja kaikki ihmiset hän on yllyttänyt. Eikä mikään kissa halukkaammin pureskele hiirtä, kuin Anni nyt panetteli ja sadatteli Maisua: "Jos minä nyt vaan saisin hänen kiini", kirskui Anni ehtimän kautta.

Pastori antoi Annin riehua loppuun ja sanoi sitte: "Sinä kyllä olet Maisulle osoittanut olevasi paha, mutta sittekin on, kuin olen sanonut, että sinä et ole niin paha, sinä et ylimalkaan ole ollenkaan paha".

Nyt Anni itkusilmin valitti käyneensä niin peräti toisenlaiseksi, hän oli muuttunut niin kiukkupäiseksi, vaikkei semmoinen kuulunut hänen luontoonsa lainkaan, ja syynä tähän kaikkeen oli se, ettei hän mitään ansainnut eikä mitään ansaituksi saanut, eikä hän ollut luotu pitämään vähäpätöisen kellosepän taloutta pystyssä, hän joka syntyänsä oli ravintolan emäntä, ja jos pastori vaan auttaisi häntä pääsemään ravintolan emännäksi, oli hänen luja lupauksensa, ettei ikinä enää hänessä havaittaisi mitään vihaa taikka pahan rahtuakaan.

Pastori myönsi, että hän oikeastaan oli syntynyt ravintolan emännäksi — Anni suuteli kiitollisuudesta pastorin käsiä — ja pastori lupasi puolestansa tehdä, mitä taisi auttaaksensa häntä saamaan ravintolaa, mutta manasi ja rukoili häntä sen ohella olla odottamatta minkäänlaista muutostaan ulkoa. "Sinä et ole vielä kurjuudesta tai onnettomuudesta nöyristynyt tarpeeksi. Sinun kopeutesi on sinun syntisi ja sinun omasi ja omaisiesi onnettomuus. Suokoon Jumala, ettei joku todellinen onnettomuus vasta sinua käännä miehesi ja lastesi puoleen".

Anni oli istunut vastapäätä peiliä, kuitenkaan huomaamatta sitä ennen kuin nyt, kun hän näki kasvonsa peilissä, ja hänen mielestänsä oli kuin hämmähäkin seitti peittäisi hänen kasvojansa ja hän pyhkäsi sitä monta kertaa kädellään pois.

Pastorin piti lähtemän, mutta Anni pyysi häntä kuitenkin vielä jäämään; hän voisi paremmin ajatella, kun pastori oli läsnä, jos pastori vaan tekisi niin hyvin ja viipyisi vähän aikaa vielä.

Molemmin he sitte istuivat ison aikaa ääneti. Ei kuulunut muuta kuin kellojen napsutus. Annin huulet kyllä liikkuivat, mutta hän ei saanut sanankaan maalle.

Kun pastori vihdoin meni, suuteli Anni innokkaasti hänen käsiänsä ja pastori sanoi: "Jos luulet itsesi otolliseksi vieraaksi ja jos olet vilpittömästi kääntynyt, mutta aivan vilpittömästi, muista se, niin tule sitte huomenna Herran ehtoolliselle. Jumalan haltuun!"

Anni tahtoi kohteliaasti tehdä pastorille seuraa, mutta hän sanoi: "Ei nyt kysytä kohteliaisuutta, vaan ennen kaikkea tee itsesi hyväksi, nöyrytä itsesi. Tuomitkaa itse, ett'ette tuomituiksi tulisi, sanon apostoli Paavali. Ole oma tuomarisi, malta mielesi. Totuta itsesi istumaan alallasi ja miettimään omaa itseäsi".

Pastori meni, ja Anni jäi istumaan kuin pannaan pantu. Hänen tapansa ei ollut istua alallansa taikka joutilaana, ja sentähden se tuntui hänestä vaikealta, mutta nyt hän otti sen pakon päällensä, ja eräs pastorin lausuma oli yhtäpäätä hänen mielessään. Pastori oli sanonut: "Sinulla on usein kelpo hyviä ajatuksia, katuvaisen ajatuksia, mutta sinä saat niitä vaan kuin vieraisiin, pitämään seuraa pikkuiseksi aikaa, ja sitte ne katoovat näkymättömiin kuulumattomiin. Sinä asetat taas paikallensa tuolin, pyhkäiset pöydän ja — sitte on kuin ei olisi ketään vieraisilla ollut".

Näitä sanoja Anni nyt mietti ja — huomasi ne tosiksi.

Anni taisi olla ankara itseänsäkin kohtaan, eikä ainoasti muita kohtaan. Hän kysyi itseltään: minkätähden sinä oletkin asettanut elämäsi näin?

Lapsi heräsi ja itki. Äkkiä lensi Annin päähän tämmöinen ajatus: Pastorilla ei olekaan lapsia: hänen kyllä kelpaa käskeä minut istumaan rauhassa, vaan minä en sitä saa; minun täytyy rauhoittaa lastani.

Anni nosti lapsen ylös vuoteelta ja hyväili sitä enemmän kuin milloinkaan ennen. Auttoihan lapsikin häntä karkoittamaan näitä ajatuksia yksinäisyydessä.

Lasta unetti vielä, ja yhtäkkiä Annin mieleen muistui laulu, jonka Lents hänen ensimmäisellä käynnillänsä Morgenhaldessa oli laulanut, ja nyt Anni rupesi laulamaan: "Rakkaus on hieno kukka". Lapsi nukkui jälleen; Anni piti sitä hiljaisesti helmassaan, jatkaen laulua, ja itselleen hän teki tämän kysymyksen: "Ketä sinä olet päivinäsi rakastanut? Ketä sinä nyt rakastat?… Sinä olet tahtonut tulla naiduksi ravintolan pojan kanssa ja taiteilian kanssa, sinä olisit mielelläsi tahtonut olla uljas rouva, mutta sinä et ole rakastanut, oikein sydämmesi pobjasta rakastanut vielä ketään. Entäs sinun miestäsi? Sinä olet huollut hänelle sen tähden, että yksi tohtorin tyttäristäkin olisi hänelle huollut, ja sen tähden että sinä tahdoit pikaa päästä kotoa pois ja senkin tähden, että hän oli hyväsydämminen, kaikkein mieluinen mies…"

Lapsi helmassa vavahti unissaan, ja se peljästytti Annia. Lapsi kyllä taas nukkui levollisesti, mutta Annia kamotti, kun hän oli näin yksistänsä ajatuksissaan. Sehän on juuri kuin keskellä päivää kurkistelisi aaveita joka nurkassa. Jos nyt olisi täällä joku, joka minua huvittaisi. Niin, niin, tule Lents! Tule kotiin, tule! ja jos sinä vaan olet hyvä, on kaikki hyvin. Ei yhdenkään papin, eikä kenenkään tarvitse tulla meille avuksi, meissä on itsessämme apu: kaikki onkin jo autettu; minä pidän sinua rakkaana…

Nyt oli puolipäivän aika, ja aurinko paistoi lämpimästi. Anni kääri heränneen lapsen ympäri riittävän tarpeeksi vaatteita ja vei hänen ulos huoneen edustalle. Kentiesi Lents jo pikaa palaa kotiin, ja sitte minä häntä hellästi tervehdän, huudan hänelle hyvää huomenta, jota hän unohti minulle sanoa, ja sanon hänelle, että kaikki välimme on hyvin. Nyt on juuri se hetki, jolloin me viisi vuotta takasin vihittiin, ja nyt vietämme häitä uudestaan.

Tuolla näkyy mies tulevan vuorta ylöspäin, mutta ei vielä voi eroittaa, kuka se on. Anni sanoo lapselle: "Huuda isää!"

Lapsi huutaa: "Isää, isä!"

Mies tulee likemmäksi; se ei olekaan Lents, vaan se on Faller. Hänellä on hattu päässä, ja toista hattua hän pitää kädessä. Hän riensi nopiasti ylös Annin luo ja huusi: "Onko Lents jo palannut kotiin?"

"Ei vielä".

"Herran tähden, tässä on hänen hattunsa. Minun lankoni on sen löytänyt metsässä Igelswang'en kohdalta puita tuodessaan. Kun ei vaan Lents olisi lopettanut itseänsä!"

Anni vapisi polvista saakka. Hän pusersi lapsen rintaansa vastaan, niin että se huusi ääneensä. "Sinä olet mielen viassa, taikka tahdot saattaa minut mielenvikaan", huusi hän. "Mikä sinun mielessäsi on?"

"Eikö tämä ole hänen hattunsa?"

"Herran tähden on, on!" huusi Anni. Hän vaipui maahan lapsineen.

Faller auttoi molemmat ylös.

"Onko hän jo löydetty? Kuolleenako?" kysyi Anni.

"Ei, Jumalan kiitos, ei! Käydään sisään, mene sinä yksistäsi, minä kannan lasta. Ole tyyneellä mielin; hän on ainoastaan hukannut hattunsa".

Anni meni sisään horjuen. Hänestä oli kuin olisi sumuinen pilvi peittänyt hänen kasvojansa, ja molemmin käsin hän huiski sinne tänne, ikäänkuin saisi hän käsillään sen poistetuksi. Olisiko se mahdollista, että Lents olisi kuollut? Nyt, juuri nyt, kun sydämmensä heltyen tykytti Lentsiä kohtaan? Se ei voi olla mahdollista, eikä se ole voinut tapahtua. Sisään tultuansa istui hän alas ja kysyi malttuneena: "Mistä syystä minun Lentsini tekisi itsestään lopun? Minkätähden niin luulet?"

Faller ei vastannut yhtään mitään.

"Onko sinulla sanoja suussa silloin vaan, kun niitä ei sinulta vaadita?" kysyi Anni tuimasti. "Istu, istu alas", komensi Anni, "ja kerro minulle, kuinka laita on".

Ikään kuin Annin rankaistukseksi jäi Faller seisomaan, vaikka hänen polvensa notkahteli. Hän katseli Annia niin surumielin, niin katkeralla katsannolla, että Anni painoi silmänsä alas. Vihdoin Faller lausui: "Kuinka sinun luonasi saisi istutuksi? Sinähän olet pakoittanut rauhan pois joka tuolilta".

"Minä en tarvitse sinun saarnojasi. Senhän sinä olet aikapäiviä kuullut. Jos sinä tiedät jotain minun miehestäni, niin kerro. Onko hän löydetty kuolleena? Missä? Aukaise suusi, sinä sentin…"

"Ei, Jumalan kiitos, ei. Jumala siitä varjelkoon. Kattopäreen tekiä Knuslingen'istä, Maisun veli, on laksokylässä kertonut, että Lents on ollut Maisun luona, ja sinne on noin kahden tunnin matka siitä paikasta, jossa hattu löydettiin".

Anni veti henkeään syvältä. Pian hän taas kysyi: "Minkä tähden sinä noin peloitit minua?"

"Vai taitaa sinua peloittaakin?"

Nyt Faller kertoi, että Lents monessa paikkaa oli hakenut rahaa lainaksi myöskin siihen takuusen, johon hän oli mennyt Fallerin talonkaupassa. Mutta sen puolesta ei enää ollut mitään tarpeen, sillä Don Bastian oli tänään maksanut hänen puolestansa puhtaassa rahassa kaikki.

Kun Anni tämän oli kuullut, nousi hän suoraan seisoalleen ja hänen vanha kiukkuinen sisunsa heräsi taas, vähän pantisempana vaan ja enemmän kiusankiihkoisempi, ja hänen kasvonsa sävyt sanoivat: Siis on Lents ollut petollinen ja valehdellut sinulle. Nyt hän ei ole kuollut, vaan hän elää, ja hänen täytyy elää, sillä hänen pitää saaman rankaistuksensa, koska hän on sinulle sanonut peruuttaneen takauksensa. Joudu nyt vaan kotiin, sinä valehtelia, sinä tekopyhä!

Anni meni kamariin ja jätti Fallerin yksin, siksi kuin hän meni. Pois oli Annista kadonnut kaikki katumus, kaikki hellyys, kaikki rakkaus. Lents on ollut petollinen, valheellinen, ja siitä hänen pitää saaman rankaistuksensa. Semmoisia ne ovat, ne nahjukset, nuo mielinkieliset, joilla ei ole miehuutta tarttua rohkiasti kiini silloin, kun oma asia niin vaatii, ja heitä pitäisi pitelemän kuin kuoretointa munaa ja hokevat: älä tee minulle mitään, en minäkään muille mitään tee, älä minulta mitään kiellä, en minäkään kiellä keneltäkään mitään, vaikka sen tähden itsekin tulisin kerjäläiseksi. Joudu nyt vaan kotiin, sinä nahjustelia!

Anni ei pannut mitään keittoa valkeelle Lentsiä varten, siksi kun hän tulisi kotiin; Annilla oli toisenlaisia lämpimäisiä kypsymässä.

KAHDESNELJÄTTÄ LUKU.

Myrskyinen yö.

Kun Lents erosi tohtorista ja käveli vuorta ylös kotiinsa, oli hän täynnä lujaa luottamusta, hänellä kun oli kaksi turvatietä tiedossa: joko setä, taikka tehdas.

Kun hän näki valkean pilkottavan kodistansa, sanoi hän itsekseen: Oi Anni, sinun on paljon tuskallisempi olla kuin minun. Sinä olet lapsuudestasi saakka oppinut uskomaan ainoastaan pahaa ihmisistä, mutta minulle mailma näyttää kelpo hyväksi, kun vaan taas pulastani pääsen. Minä tahdon olla apunasi, että sinullekin tuntuisi huokeammalta.

Äkkiä, ja niinkuin tulinen nuoli lensi hänen mieleensä tämmöinen ajatus: sinä olet tänäpänä ollut kehno mies, peräti kehno, kaksinkertaisesti ja kolminkertaisesti kehno. Sekä voutitalokkaan Katriinan kuin tohtorinkin luona on sinussa herännyt se syntinen ajatus, että asiasi olisi voinut toisinkin käydä. Sinä olet johonkin määrään luottanut omaan kuntoosi, mutta se ei suurta maksa. Sinä olet kahden lapsen isä ja olet ollut viisi vuotta nainut mies. Herran tähden, tänäpänä on meidän viides hääpäivämme.

Lents pysähtyi seisomaan ja sydämmensä pohjasta hän huokasi: Anni! Armas Anni! Yhtenä päivänä minä olen monta tyhmyyttä tehnyt. Minun vanhempani taivaassa eivät suinkaan anna anteeksi, jos samaa tekoa vielä toistaisin. Tästä päivästä alkaen olemme, Jumalan kiitos, viettäneet uudesti häitä.

Suuttuneena itseensä, mutta iloissaan siitä, että kaikki taas oli kääntyvä parhain päin, astui Lents oman kynnyksensä yli. "Missä on minun rouani?" kysyi hän, nähdessään palvelustytön istuvan tuvassa molempien lasten kanssa.

"Hän meni levolle äsköin juuri".

"Mitä? Onko hän kipeä?"

"Ei hän ole kipua valittanut".

Lents meni Annin luo. "Hyvää iltaa Anni! Minä sanon sinulle hyvää iltaa ja hyvää huomenta yhtaikaa, koska lähteissäni unohdin mitään sanoa. Samassa myöskin toivotan sinulle onnea, sinulle ja minulle, koska tästä päivästä alkaen on, jos Jumala suo, kaikki paremmaksi muuttuva".

"Kiitos kaunis!"

"Mikä sinua vaivaa? Oletko kipeä?"

"En. Olen vaan ollut väsyksissä, niin vihaisesti väsyksissä. Mutta minä nousen paikalla ylös".

"Älä tee sitä! Ole pitkänäsi, jos se sinua virvoittaa. Minulla on hyviä sanomia sinulle".

"Mutta minua ei haluta olla pitkänäni. Mene tupaan, minä tulen kohta".

"Kuule kuitenkin sitä ennen, mitä minulla on sanomista".

"Aikaa on meillä jäämäänkin, eikä hätä semmoinen, että se kysyisi kahta minuutia".

Lentsin koko itseluottamus oli raukeemaisillaan. Hän kuitenkin malttui ja meni tupaan lastensa luo. Vihdoin Annikin tuli. "Eikö sinua haluttaisi ruoka?" kysyi hän.

"Ei minua maita. Mistä minun hattuni on tänne tullut?"

"Faller toi sen. Sinä kaiketi panit Fallerin häikistelemään hattuasi minulle?".

"Minkätähden niin? Tuuli sen päästäni vei".

Lents nyt lyhyesti kertoi tavanneensa voutitalokkaan Katriinan. Anni kuulteli sanaakaan sanomatta, mutta se nuoli, joka oli karkaistu Lentsin valheesen takauksensa peruuttamisesta, sen hän piti piilossa, valmiina aikanansa lentoon. Lents saa odottaa siksi.

Lents käski palveluspiian menemään kyökkiin, ja sitte hän, pitäen lasta helmassaan, vilpittömästi kertoi Annille kaikki paitsi yhden ainoan asian, ja se oli — hänen mieleensä puikahtunut äkkinäinen ajatus avioliittonsa pettymyksestä. Anni sanoi:

"Sinun juttusi ei ole mistään arvosta, paitsi yksi ainoa asia. Tiedätkö mikä se on?"

"Mikä sitte?"

"Nuo kolmesataa guldenia ja kolme kruununtaaleria, jotka Maisu sinulle tarjosi. Kaikki muu ei ole mistään kotosin".

"Minkätähden ei?"

"Sentähden ettei setäsi suinkaan sinua auta. Siitä näet nyt, että sinun silloin, tänäpänä viisi vuotta takasin, ei olisi pitänyt laskeman häntä niin helpolla".

"Entäs tehdas? Eikö sekään ole mistään arvosta?"

"Keitä muita vielä tehtaalaisiksi rupee?"

"En tiedä vielä muista kuin Pröbleristä, ja tosi on, että hänellä on kekseliäs pää".

"Ha, ha! Koska oikein naurattaa! Sinä ja Pröbler, sepä somaa, oikein somaa! Tehän olette kelpo pari. Enkö minä ole satoja kertoja sinulle sanonut, että sinusta vielä tulee toinen Pröbler? Kuitenkin hän on sinua parempi; hän ei ole kekseliäisyydellään saattanut vaimoa ja lapsia kurjuuteen. Mene hornaan, sinä senkin vaprikoitsia, senkin nahjus. Sidota itsesi Pröblerin kanssa samaan ikeesen!" kirkasi Anni ja tempasi lapsen hänen sylistään ja lausui sitte lapselle: "Sinun isäsi on saamaton kuin kakara, ja hänen täytyy saada imisarvi suuhunsa. Paha vaan, ettei hänen äitinsä enää elä; hän saisi antaa hänelle puretusta. Oi minua, minä olen vallan hukassa! Mutta sen minä sanon: sinä et rupee tehtaalaiseksi niin kauan kuin minussa henki on; ennen minä menen lasteni kanssa kaivoon. Mene sitte vasta tehtaalaiseksi; kentiesi sinun sitte ottaa tuo ryytimaan mamselli, tuo pitkäsäärinen tohtorin tytär".

Lents istui köykistyneenä ja hänen hiuksensa nousivat pystyyn. Viimein hän sanoi: "Älä huutele äitiäni. Anna hänen olla iankaikkisuuden rauhassa".

"Annan kyllä. Minulla ei ole mitään hänen kanssaan tekemistä, eikä minulla ole mitään muistoa häneltä".

"Mitä lajia? Eikö sinulla enää ole hänen antama vilun-ihana tallella?"

"Vielä kyllä se minulla on, se hullutus".

"Missä se on? Anna tänne se!"

Anni avasi kaapin ja näytti sen. "Jumalan kiitos, että se on vielä tallella; se on vielä siunauksen tuova", huusi Lents.

"Päälle päätteeksi hän vielä on taikauskoinen ja mieltä vailla. Hänellä ei enää ole muuta neuvoa, kuin turvata oljen korteen. Semmoisia he ovat, nuo rääsy-retetit, juuri semmoisia, ja semmoisena hänkin on juoksennellut paikasta paikkaan mitättömänä miehenä ja armointullen".

Anni puhui kiivaimmassa kiukussaan, koko ajan kääntyneenä seinää päin ja ikään kuin puhuisi hän koko mailman kuulleen. Hänen katsantonsa oli tunnoton, ja kun hän sen ohessa alinomaa hoki: hän, hän, juuri kuin miehensä ei olisi huoneessa ollutkaan, — se Lentsiä kaikkein pahimmin loukkasi.

Lents koki malttaa mieltänsä ja sanoi: "Anni, älä puhu noin, tuolla tapaa! Se on kuin et sinä itse puhuisi, vaan joku pirullinen henki sinua riivaisi. Älä rytistä kultaista, se on pidettävä pyhänä".

"Ha, ha, ha!" nauroi Anni. "Se nyt vielä puuttui. Hän on päälle päätteeksi taikauskoinenkin. Lennä pois tuuleen koko vilun-ihana, ja samassa menköön tuo pyhä kirjoituskin".

Anni avasi akkunan; ulkona kävi raju tuuli. "Tule tuulenpuuska!" huusi hän, "tule! Ota kaikki tyyni, vie koko roska!" Kukkanen ja kirjoitus lensi ilmaan. Tuuli vinkui ja viuhui ja vei kirjoituksen vuoren kaljamoille.

"Anni, mitä olet tehnyt?"

"Minä en ole niin taikauskoinen kuin sinä. Minä en ole vielä vajonnut niin syvälle, että turvaisin taikaan".

"Se ei olekaan mikään taita. Äitini ei ole sillä tarkoittanut muuta kuin sitä, että niin kauan kuin vaimoni pitää arvossa, mitä äitini on antanut, on siitä oleva siunaus meille. Mutta sinusta ei mikään ole pyhä".

"Aivan niin; sinä et ole mikään pyhä, eikä liioin äitisikään".

"Jo olen kuullut tarpeeksi, enemmän kuin tarpeeksi!" huusi Lents sähiästi ja pusersi tuolin rikki. "Mene kohta ulos tuvasta Wilhen kanssa. Nyt on tarpeeksi. Älä enää sano sanaakaan, taikka mä tulen hulluksi. Hiljaa nyt! Joku tulee". —

Anni meni lapsen kanssa kamariin.

Tohtori astui sisään.

"Niinkuin arvasin on pahoin kyllä käynyt. Setä ei tee asiassa mitään, ei yhtään mitään. Hän vaan sanoo kieltäneensä sinua menemästä naimaan, ja on siitä syystä vastahakoinen. Minä olen koittanut parastani, mutta turhaan. Ei paljon puuttunut, ettei hän käskenyt minua ovesta ulos".

"Oi hyvä Jumala, minun tähteni! Se on kauheinta kaikesta, että ken minulle hyvää soisi ja minulle hyvää tahtoo tehdä, se vielä saa pahaa palkaksensa. Antakaa se minulle anteeksi, herra tohtori hyvä! Minä en siihen mitään voi".

"Sen tiedän aivan hyvin, ja kuinka sinä taidat noin sanoa? Minä olen oppinut tuntemaan monta ihmistä, mutta semmoista ihmistä kuin sinun setäsi on, en ole koskaan tavannut. Hän avasi minulle sydämmensä; hänellä on teidän sukunne pehmeä sydän. Minä olin sitä uskoa, että saisin hänen myöntymään ja mukaantumaan kuin lapsen, mutta niin pian kun tulee kysymys rahasta vaan, niin — tohtori napsautti sormillansa — kaikki on rauennut tyhjään. Minä luulenkin lujasti, ettei hänellä oikeastaan olekaan muuta rahaa, kuin määrätty vuosikorkonsa jostakin elinkorkopankista. Mutta, olkoon hän oloillansa. Minä puhun molemman poikani kanssa. Jos sinulle ei näy soveliaaksi käydä tehtaassa, voisitpa täällä kotona tehdasta varten pitää viisi taikka kuusi kisälliä, niin monta kuin saatat työssä pitää".

"Älkäät puhuko niin lujaa. Minun vaimoni kuulee kamariin kaikki. Ja niinkuin te arvasitte, kuinka setäni luona piti käymän, niin minäkin edeltäkäsin arvasin asian täällä kotona. Semmoinen ei vaimoni ole koskaan ollut kuin hän äsköin oli, kun puhuin tehtaasta. Vaimoni ei kärsi sitä kuulla".

"Mieti kumminkin asiaa vielä. Eikö sinua haluta tulla kappaleen matkaa kävelemään kanssani?"

"Ei, suokaa anteeksi, minä olen niin väsyksissä. Polveni ovat kuin katkeemaisillaan; minä en ole saanut huoata sitte kello neljästä aamulla. Minä en ole tottunut olemaan paljon liikkeellä, ja luulen melkein, että minussa on joku kova taudin puhti".

"Sinun suonesi tykkii kuin kuumetautisen. Se on varsin tietty seuraus. Pane nyt maata, niin se on ohitse. Mutta ole tästedes varoillasi. Sinä kyllä voit pahastikin sairastua, jos et ole tyyneellä mielin, jos et säästä voimiasi ja hoida terveyttäsi. Sano rouallesi terveisiä minulta", lisäsi tohtori niin lujalla äänellä, että sen täytyi kuulua kamariin, "ja sano hänelle se, että itse isää", — tässä tohtori mieltä mielin pidätti puhettansa — "hänen lastensa isää täytyy hänen näin suoja-ilmalla erinomaisen huolellisesti hoitaa ja viihdyttää kotona, sillä paikallansa istuva kelloseppä on heikko terveydeltään. Hyvää yötä Lents, ja makoista unta!"

Tohtori meni. Tiellä kävellessään hän monta kertaa luiskahti ja melkein vaipui lumeen, joka kauttaaltaan vajosi ja jonka pinnalta petollinen kivilouhikko pisti näkyviin. Hänen täytyi tarkemmin katsella tietä eikä kävellä niin syvissä ajatuksissa, kuin hän teki. Hän mietti sitä, jota Pilgrim hiljakkoin oli hänelle sanonut, että Lentsillä kyllä olisi, niinkuin sanotaan, hyvät päivät, mutta kotielämä ei häntä tydyttänyt; hän halusi onnea, iloa, sydämmellistä rakkautta — mutta sitä hän oli paitsi.

Lents jäi yksin istumaan tupaan. Hän oli niin väsyksissä, vaan kuitenkaan hän ei saanut lepoa. Hän käveli edes takasin tuvassa kuin vangittu otus häkissä. Hänellä olisi ollut tohtorille paljon valittamista. Hän tunsi kovaa särkyä jäsenissään, ja yhtäkkiä hän rupesi huutamaan: "Oi tämmöistä elämää! Olla kipeänä ilkeän vaimon luona, jonka kanssa ei voi tulla toimeen! Tässä nyt olen voimatonna ja saan pitää kaikkea hyvänä, kuulella kaikkea pahaa itsestäni. Minun taudin puhtini ei ole muuta kuin kuria, eikä minun parahimmat ystäväni uskalla tulla luokseni. Ennen kuin täällä virun kipeänä pahanilkisen vaimon armoilla, — ennen tulkoon omakätinen kuolema!"

Tuuli puhalsi valkean sammuksiin; huone tuli savua täyteen. Lents avasi akkunan ja katseli kauan ulos. Kettinkisepällä ei näy mitään valkeeta, hän makaa mustassa mullassa. Se joka olisi niin onnellinen, että pääsisi kaikesta tästä kurjuudesta!

Ilma oli lämmin, merkillisen lämmin; katon räystäät tippuivat, ja tuuli riehui ja pauhasi vuorella ja laksossa, ja ilmassa pamahteli ikäänkuin yksi tuulenpuuska toista pakoittaisi eteenpäin. Vuorella huoneitten takana jyskii ja jyrisee: vihuri on vihoissaan siitä, että siltä on riistetty metsä, jossa se mieliksensä saisi vinkua, ja sen siaan se nyt purkaa vihaansa pihan kastanjapuihin ja petäjiin, jotka rytisten ja ratisten notkistuvat sinne tänne. Se vaan on hyvä asia, että huoneet ovat rakennetut vanhanaikaiseen tukevaan tapaan ja vanhasta honkapuusta, muutoin olisi vaara läsnä, että tuuli tempaisi mukaansa huoneet ynnä kaikki, mitä niissä on. Se vasta olisi lystillistä, se! Lents hymyili katkerasti, mutta monta kertaa hän katsoi ympärilleen peloissaan, sillä tänäpänä nuo vanhat hirret ja orret jyskävät niin eriskummallisesti, ikäänkuin koko tää vanha rakennus aavistaisi mitä sisällä tapahtui. Ei olekaan, ajatteli hän itsekseen, nämät vanhat seinät koskaan kuulleet semmoisia sanoja eikä kukaan näissä huoneissa asuneista vielä ikinä viettänyt tämmöistä yötä tämmöisessä mielen tilassa, ei minun isäni eikä isoisäni, eikä isoisän-isäni.

Lents meni ottamaan kirjoituskalujaan, ja tuossa hän tietämättänsä seisoi kynttilä kädessä peilin edessä ja katseli tuijotti omia pullistuneita silmiään. Viimein istui hän ja rupesi kirjoittamaan. Hän keskeytti kirjoitustaan monta kertaa, pani kätensä silmille ja sitte taas hän kirjoitti kiiruumman kautta. Hän hieraisi silmiään; niistä ei herunut kyyneleen pisaraa: sinä olet jo vallan unohtanut itkun pois, sinä olet jo liiaksikin mies, sanoi hän kolkosti itselleen. Hän kirjoitti:

"Sydämmestä rakas veljeni!

Rintani on pakahtumaisillaan, kun nyt sinulle kirjoitan, mutta minun täytyy vielä kerran puhella sinun kanssasi. Minä muistelen niitä päiviä ja niitä kesä-öitä, joita minä kävellen vietin sinun kanssasi, minun rakas veljeni. Minä en voi uskoa, että minä se olin; se oli joku toinen ihminen. Jumala tietää sen ja minun äitini taivaassa myös, etten minä ehdollani ole elämässäni ketään loukannut, ja jos olen loukannut sinua, minun oma rakas veljeni, anna se minulle anteeksi, minä pyydän sinua tuhannen kertaa anteeksi: se on tapahtunut vastoin mieltäni. Ei semmoisen ihmisen, kuin minä olen, tarvitsisi ollenkaan elää.

Ja niin se tällä haavaa onkin: minulla ei ole muuta neuvoa kuin kuolema. Minä kyllä tiedän, että se on häpiällistä, mutta parempi on kuolema, kuin vaivalloinen elämä. Minä olen joka päivä kuin murhaaja. Sitä en kestä. Minä itken yöt kadoksiin, ja siitä syystä minä itseäni ylenkatson. Minä uskallan sanoa sen, että minä olisin ollut suora, tyyne, kelvollinen mies, jos olisin saanut kulkea omaa suoraa tietäni. Minä en ole luotu vastakamppiin. Minä itken sitä, kun ajattelen mimmoinenka minusta on tullut, ja kumminkin minä olen ollut toisenlainen. Jos minä eloon jäisin, se olisi häpiäksi lapsilleni, mutta nyt on ainoastaan kuolemani omaksi häpiäkseni. Vuoden kuluttua se on unohdettu ja haudalleni on ruoho kasvanut. Yhtä minä sinulta anon, luottaen hyvään sydämmeesi ja kaikkeen hyvään, jota minulle olet osoittanut koko elinaikasi: ole kuin isä minun turvattomille lapsilleni! Oi minun lapsi parkojani! — Minä en uskalla ajatuksiani jatkaa. Sen joskus luullut kelpaavani isäksi, jonkamoista parempaa ei mailmassa. Minä en siihen kykene, en kykene lainkaan. Se joka itsestänsä ei minua hyvänä pidä, sitä minä en voi siihen taivuttaa, se on minun ristini, ja siitä en pääse; se on kuin täytyisi minun kiivetä lasiseinää ylös. Minun äiti vainajallani on ollut oikein, kun on sanonut: kaikkia saattaa kylvää ja istuttaa ja ahkeruudella aikaan saada, mutta yhtä ei kylvämällä eikä istuttamalla saa, vaan sen täytyy kasvaa itsestään, ja se on hyvänsuopeus. Se, juuri se ei meillä kasva siinä maassa, jossa sen kasvaa pitäisi.

Mene lapsinesi kylästä pois silloin, kun minä haudataan. He eivät saa sitä katsella. Pyydä lupa papilta ja kylätuomarilta, että saisin levätä vanhempaini ja heidän lastensa vieressä. Kaikkein heidän lastensa on paremmin käynyt kuin minun. Minkätähden minä yksin olen eloon jäänyt, saadakseni tänkaltaisen lopun?

Sinä olet Wilheni kummi, ja nyt pitää sinun olla hänelle isänsä siassa. Sinä olet aina sanonut hänellä olevan kykyä kuvaantoon, pidä nyt huolta hänestä. Ja jos sinulle on mahdollista, tee sovinto Petrovitschin kanssa; kenties hän sentään tekee jotain lasteni hyväksi, kun minua ei enää ole. Ja sen sanon sinulle vielä kerran — minä en suinkaan tahdo tällä hetkellä sinua pettää valheella — että hän oikeastaan pitää sinusta, ja teistä voi vielä tulla hyvät ystävät, ja hänellä on hyvä sydän, parempi kuin hän myöntää tahtoo; sen on äiti vainajanikin satoja kertoja sanonut. Minun vaimoni … minä en tahdo sanoa hänestä mitään. Kun vaan lasteni käy hyvin, puhuttakoon minusta perästäpäin mitä hyvänsä.

Minun on täytynyt kuulla ja sanoa paljon, jota en olisi uskonut mahdolliseksi. Oi mailma sinun päiviäsi!

Minä olen vangittuna ja minun täytyy päästä vapaaksi. Minä olen viettänyt öitä ja päiviä, jotka minusta ovat olleet yhtä pitkiä kuin vuosikaudet. Minä olen väsynyt, kuolemaan saakka väsynyt, enkä enempätä kestä. Jo moneen kuukauteen, kun painan silmäni kiini ja tahtoisin nukkua, tuntuu minusta kaikki niin hirvittävältä, ja sama on minun laita päivälläkin. Minä en enää kestä tätä mustaa unta, minä halajan valkoista unta, ja se valkoinen uni on kuolema!

Siitä rahasta, jonka olen sinulle velkaa, olkoon kelloni, joka minulla on taskussani, sinun omaisuutesi, ja se tykyttäköön uskollista sydäntäsi vasten, kun minun sydämmeni ei enää tykytä. Sitte kun minun kaluni myydään, osta sinä minun isä-vainajani viila ja säilytä se Wilhelleni. Minä en jätä hänelle mitään periä jälkeeni, mutta sano hänelle kumminkin aina ja usein, että hänen isänsä ei sentään ole ollut mikään huono mies. Hänellä on myöskin minun onneton luontoni, mutta vieroita se hänestä pois, kasvata poika oikein lujaksi ja miehekkääksi. Ja sitte tuo pieni piiskuinen tyttölapseni — — —

Minua kivistää, kivistää kipeästi se, että minun täytyy erota elämästä; olenhan minä vielä niin nuorella iällä, mutta parempi on erota nyt. Tohtori pitäköön murhetta siitä, ettei minua viedä Freiburg'iin ylioppilaitten käsiin. Sano hänelle sydämmellisiä terveisiä ja kaikille hänen omaisillensa. Hän on kyllä monta kertaa huomannut, kuinka minun on ollut laita, mutta sitä ei kukaan tohtori voi auttaa. Sano myös kaikille laulukumppanillemme jäähyväiset, erinomattain Fallerille ja laulunjohtajalle. Minun sydämmestäni rakastettu veljeni! Minulla olisi mielestäni vielä paljon sanomista, mutta silmiäni huikaisee. Hyvää yötä nyt! Voi hyvin ja elä hauskasti! Iäksi päiviksi,

sinun uskollinen veljesi Lents".

Hän pani kirjeen kokoon ja kirjoitti toiselle puolelle: "Armaan veljeni Pilgrimin omaan käteen".

Päivä koitti; Lents sammutti valkean. Kirje kädessä, ikäänkuin viimeinen tervehdys avaralle ulkomailmalle, katseli hän ulos akkunasta. Tuolla toisella puolella vuoria nousi aurinko. Ensiksi näkyi vaalean keltainen raita taivaan rannalla ja sen yli ajelehtaa pitkä tumma pilvi. Pilven ylipuolella levenee taivaan avara sinikansi, ja koko aukea valkovaippainen maanpinta ikäänkuin värähtelee hallavassa valossa. Tumman pilven reunalla ilmaantuu hienoinen hehkuva rusko, sydän pysyy tummana, kunnes äkkiä — pilvi repee heleän keltaisiin hattaroihin. Koko taivas kellahtaa ja vähitellen käy se punaiseksi ja ennen pitkää kaikki loistaa hellässä purppuraloisteessa. Se on se valkeuden mailma, se kirkkaan olon mailma, joka sinulle vielä kerran näyttäikse, ennen kun siitä iäksi eroot.

Lents pisti kirjeen taskuunsa, meni ulos ja käveli huoneittensa ympäri; hän vaipui polviin saakka lumeen. Hän palasi takasin tupaan. Anni ei noussut tänäpänä ylös; Lents puki itse lasten päälle ja söi einettä heidän kanssaan. Suurimmalla hellyydellä hän heille antoi ruokaa ja juomaa; sitte, kun huoneenkello rupesi soimaan, käski hän palveluspiian taluttamaan pikku Wilheä kädestä ja ottamaan tytön käsivarrellensa ja menemään Pilgrimille. Hän aikoi ensin antaa kirjeen piian käteen, mutta otti sen taas hänen kädestään ja pisti sen salaa pikku tytön taskuun. Hän ajatteli näin: kun lapsen vaatteet ehtoolla riisutaan, niin kirjekin huomataan, ja silloin on kaikki jo ohitse.

"Mene Pilgrim'ille", käski Lents kerran vielä, "ja odota siellä siksi kun minä tulen, ja jos niin, ett'en tulisi, ole siellä siksi kun pimenee". Hän suuteli lapsiansa, sitte kääntyi hän poispäin ja nojasi päänsä pöytää vasten. Näin hän lepäsi ison aikaa. Huoneessa ei kuulunut hiiren hivahdusta. Ulkona kuului soitettavan yhteen; Lents nosti päätänsä ja kuulteli siksi kun kellot lakkasivat soimasta. Sitte hän pani ovet telkeen ja palasi tupaan takasin. Tämän tehtyä hän huusi surkeasti: Herra Jumala, anna minulle tämä tekoni anteeksi, mutta sen täytyy tapahtua! — — Hän vaipui alas polvilleen, ja olisi mielellänsä rukoillut, jos hän olisi saanut rukoilluksi. Osasihan Annikin usein rukoilla, Anni niin — mutta tuskin oli rukouksen viimeinen sana käynyt hänen huuliltansa, jo taas oli tora ja kina ja herjaus ja pilkkasanat valmiina suussa. Hän, Anni on rikkonut kaikkea vastaan mitä taivaassa ja maan päällä on… Hän tehköön kanssani seuraa… Ei, hän jääköön eloon. Mutta hänen silmäinsä edessä loppuni tapahtukoon, hänen täytyy omin silmin nähdä, mitä hän on saanut aikaan…

Hän peitti kasvonsa molempiin käsiinsä, sitte hän puristaen nyrkkiänsä karasi kamariin aikomuksella murhata itseään Annin nähden. Hän veti sängyn uutimet auki — ja kuuli pikku tytön, joka oli puikahtanut istumaan äidin viereen sänkyyn, huutavan häntä vastaan: kukkuu! kukkuu! Lents kävi kuin hengettömäksi ja vaipui alas sängyn viereen. Nyt samassa — nyt kuuluu jyrinä — maa aukaisee kitansa ja nielee kaikki — — on kuin ukkonen jyrisisi maan alla — maan yli ilmassa — — se iskee kaikella voimalla rakennukseen — — yhtäkkiä päivänen muuttuu yöksi, synkiäksi yöksi.

"Jumalan tähden, mitä tämä on?" huusi Anni. Lents nousi seisoalleen: "Minä en tiedä, en tiedä, mitä on tapahtunut". Anni itkee ja huutaa, lapsi itkee ja huutaa, ja Lents huutaa: "Herra Jumala, mitä tämä on?" Kaikin he ovat kuin pyörryksissä, Lents meni aukaisemaan akkunaa, mutta se ei aukene. Hän haparoitsee tupaan, mutta sielläkin on pilkkosen pimeä. Lents kompastuu tuoliin, haparoitsee takasin kamariin ja huutaa: "Anni, me olemme haudatut, me olemme lumeen haudatut!" Molemmat eivät saa sanotuksi sanaakaan, lapsi yksin huutaa kovasti, ja kanat vajassaan kaakottavat surkiasti, juuri kuin näätä olisi käynyt heidän kimppuunsa; sitte on kaikki niin hiljaista kuin haudassa.

KOLMASNELJÄTTÄ LUKU.

Ystävä hädässä.

Juuri tähän aikaan oli Pilgrim aikeissa mennä kirkkoon, mutta tiellä kääntyi hän takasin ja käveli monta kertaa Petrovitschin huoneen ohitse. Viimein pysähtyi hän seisomaan ovelle ja kilisti kelloa. Petrovitsch oli ison aikaa akkunasta katsellut hänen tekoaan, ja nyt kun kilinä kuului, sanoi Petrovitsch itsekseen: "Vai niin? Sinä aivot tulla tänne? Mutta nyt saat miettiä, miten annan sinun mennä samaa tietä takasin".

Petrovitsch oli tänäpänä pahalla päällä, ja niin nureissansa kuin olisi häntä vaivannut pään särky yöllisien juominkien jälkeen, ja melkein olikin laita niin. Hän oli tullut viekoitelluksi ahmimaan vanhoja nuoruutensa muistoja, ja oli antanut toisen niistä päihtyä. Se häntä harmitti, ettei hän ollut vastustanut haluansa näyttää hyvältä edes yhden ihmisen silmissä. Hän ei tietänyt, kuinka hän vastedes kehtaisi päivällä katsella tohtorin silmiin. Se hänen kerskauksensa, ettei hän ollenkaan pitäisi lukua, mitä ihmiset hänestä ajattelivat, oli kadonnut, Nyt tuli Pilgrim hyvin sopivaan aikaan, ja hänen pitää saaman tuta koko hänen vihansa purkauksen, niin ettei häntä tänäpänä enää haluttaisi kitarria soittaa ja viheltää ja lauleskella.

Pilgrim astui sisään ja sanoi: "hyvää huomenta, herra Lents!"

"Samalla tapaa, herra Pilgrim".

"Herra Lents, minä poikkesin teille, aivottuani kirkkoon".

"Enpä olisi uskonut minua niin pyhänä pidettävän".

"Herra Lents, minä tulen teidän luoksenne, en sen vuoksi, että siitä olisi mitään hyvää, vaan sen vuoksi, että olen tahtonut tehdä velvollisuuteni".

"Se on hauskaa, kun joka mies tekee velvollisuutensa".

"Te tiedätte, että teidän Lents'inne…"

"En tunne muuta Lents'iä kuin tämän tässä", sanoi Petrovitsch, katsellen hyvin ajeltuja kasvojaan peilissä.

"Te tiedätte, että teidän veljenne poika on kurjassa tilassa".

"Ei, kurjuus on hänessä itse, ja se tulee siitä, kun luulee itsellänsä olevan hyvä sydän, ja vielä hänellä on semmoisia kumppania, jotka häntä sen tähden hyväilevät, ja jos joku muu vaan ei ole samaa mieltä, se ei ole muuta kuin äreän ja typertyneen vanhuksen sulaa oikkua".

"Kentiesi teillä on oikein, mutta tässä ei nyt auta viisastelemiset. Teidän Lentsinne kurja tila on suurempi kuin luulettekaan".

"Minä en olekaan sitä mitannut, kuinka suuri se on".

"Sanalla sanoen, minä pelkään, että hän tekee itsestään lopun".

"Sen hän jo on aika päiviä tehnyt. Se, joka niin tyhmästi nai, tekee lopun itsestänsä".

"Minä en enää tiedä, mitä minä sanoisin. Minä olen odottanut kaikkea muuta, kuin tätä. Te olette vielä enemmän … te olette toisenlainen, kuin olisin uskonutkaan".

"Kiitän kiitoslauseesta. Vahinko vaan, etten minä sitä taida kunniamerkkinä ripustaa rintaani, niinkuin lauluyhteyden jäsenetkin".

Tuo leikkipuheinen Pilgrim, joka aina oli hyvällä päällä, seisoi vanhuksen edessä saamatonna kuin taistelia miekkaisilla, jonka kädestä säilä joka työkkäyksellä väännetään.

Tämmöinen näytäntö huvitti Petrovitschiä, ja hän pisti suuren sokerinpalasen suuhunsa. Sitte hän sanoi valittaen: "Minun veli-vainaajani poika on tehnyt oman vapaan tahtonsa mukaan, eikä se olisi minulta oikein tehty jos minä riistäisin häneltä vapaan tahtonsa hedelmät. Hän on tuhlannut elämänsä ja rahansa; minä en niitä voi hänelle takasin palauttaa".

"Oi, herra Lents, sen te kyllä voitte! Hänen elämänsä ja hänen koko perheensä käy vielä päinsä pelastaa. Eripuraisuus kotielämässä katoo, kun taas on aitta täynnä ja kaikki käy puhtaasti ilman murhetta. Kun seimi on tyhjä, häyhyy hevoset, sanotaan. Raha ei ole rauhaa, mutta se tuo rauhaa".

"Kyllä nykyinen polvi on sukkela käyttämään toisen rahoja, mutta itse niitä ansaita se ei huoli. Suorastaan sanoen: minä en tee Leijonan Annin miehen hyväksi mitään, jonka täytyy rahalla ostaa vaimonsa hyviä sanoja".

"Entäs jos teidän veljenne poika kuolee?"

"Sitte hän arvattavasti haudataan".

"Ja mitä sitte lapsista tulee?"

"Sitä ei kukaan tiedä mitä lapsista tulee".

"Onko veljenne poika tehnyt teille mitään pahaa?"

"En tiedä mikä syy hänellä olisi minulle pahaa tehdä".

"Mitenkä voitte rahanne paremmin käyttää, kuin että nyt — — …"

"Kun minä joskus tarvitsen holhojaa, pyydän siksi saada teitä herra Pilgrim".

"Herra Lents, minä huomaan, etten minä ole niin rikkiviisas kuin te".

"Siitä on minulle suuri kunnia", sanoi Petrovitsch, asettaen toisen jalkansa toisen päälle ja heiluttaen tohveliaan.

"Minä puolestani olen tehnyt tehtäväni", sanoi Pilgrim taas.

"Ja hyvin halpaan hintaan. Pari hyvää sanaa vaan. Paljonko kokonainen karpio semmoisia maksaa? Minäkin mielelläni niitä ostaisin".

"Tämä on ensimmäinen ja viimeinen kerta, kun minä teiltä mitään pyydän".

"Ja minä olen ensimmäisen ja viimeisen kerran teiltä mitään kieltänyt".

"Hyvästi, herra Lents!"

"Samalla tapaa, herra Pilgrim!"

Tultuansa oven suuhun kääntyi Pilgrim vielä takasin. Hänen kasvonsa olivat punaiset ja hänen silmänsä tuikki, kun hän sanoi: "Herra Lents, tiedättekö, mitä teette nyt?"

"Tähän saakka vielä olen aina tietänyt, mitä teen".

"Oikeastaan te ajatte minun ulos ovesta".

"Vai niin?" hyrähti Petrovitsch. Hän kuitenkin painoi silmänsä alas, kun hän näki Pilgrimin katsannon. Siinä oli jotain; oliko se sitte halu tapella tai itkeä? Pilgrim lisäsi: "Herra Lents, minä kärsin teiltä kaikkea. Niin pitkältä kuin ihmisiä löytyy, jotka ovat nähneet puita ja pensaita, joista sopii keppiä taittaa, ei löydy ketään, ei yhtään ketään, joka rohkenisi sanoa, että Pilgrimiä saattaa rankaisematta loukata. Te uskallatte sitä tehdä, ja arvatkaa minkätähden uskallatte? Sen tähden, että minä kärsin sitä ystäväni tähden. Minä en, sen pahempi, voi muuta tehdä hänen hyväksensä. Minä en sano teille pahaa sanaa, en ainoatakaan. Te ette saata sanoa minusta: Pilgrim on kohdellut minua raakamaisesti, ja sen vuoksi minä en huoli hänen ystävästänsä Lentsistä. Minun ystäväni tähden otan minä hävynkin päälleni. Kertokaa kernaasti pitkin maata mailmaa, että olette ajanut minun ovestanne ulos".

"Siitä en itselleni kokoo suurta kunniaa".

Pilgrim hengähti syvältä, hänen huulensa vaalenivat ja sanaakaan sanomatta hän meni pois.

Petrovitsch katseli meniän perään kuin voittosankari, semmoisilla sävyillä kuin kettu ainakin silloin, kuin se vatsa täynnä vielä pilkan päihin imee hieman verta jäneksen pojasta ja laskee sen sitte menemään niin hyvin kuin se mennä jaksaa.

Suurella mielihyvällä hän sitte käveli edes takasin huoneessansa ja levitteli yönuttunsa liepeitä. Näytti kuin mielihyvänsä häntä oikein olisi paisuttanut. Molemmin käsin hän silitteli ruumistansa, ja se tiesi samaa kuin: kas niin! nyt sinä taas olet Petrovitsch itse; eilen ehtoolla sinä olit yksinkertainen narri, eikä sinulla ollut mitään oikeutta pitämään näitä ihmisriepuja täällä pilkkanasi.

Tällä välin Pilgrim hiljakseen meni kotiinpäin, mutta tultuaan kotinsa kohdalle kulki hän ohitse ja käveli kauas kedolle, kunnes hän vihdoin palasi takasin. Kotona oli iso ilo häntä vastassa; hän tapasi siellä ystävänsä pojan. Semmoista se on, kun ystävät pitävät toinen toisiaan muistossa. Se hyvä Lents, ajatteli Pilgrim, on ihan samalla hetkellä muistanut minua, kuin minäkin häntä. Kukaties hän sen lisäksi vielä on arvannut senkin, että kävin Petrovitschinkin luona. Lents on lähettänyt lapsen ikäänkuin apumiehekseni, mutta ei sekään olisi auttanut; semmoisen miehen mieleen ei osaa puhua ihmiset eikä enkelit. Pilgrim oli väsymätön lapsen kanssa leikkimään. Hän leikkeli ja piirusteli kuvia hänen eteensä. Vielä hän taisi sormillaan sovitella valkoisesta säkkikankaasta ja mustasta kaulaliinastansa ihmisen ja koiran, kuinka ne ajoivat toinen toistansa takaa. Pikku Wilhe oli riemua täynnä, ja Pilgrimin täytyi hänelle kertoa yhtä samaa juttua kolmeen kertaan. Pilgrim osasikin hyvin kertoa juttuja, varsinkin eräästä tummanruskeasta turkkilaisesta, nimeltä Kulikali, suurella nenällä, joka osasi savua niellä. Pilgrim puki itsensä tuon turkkilaisen Kulikalin muotoiseksi, istui laattialle levitetylle peitolle jalat ristissä ja teki siinä kaikenlaista koirankuria. Pilgrim oli tänäpänä varmaankin yhtä paljon lapsi, kuin hänen ristipoikansakin, ja yhdessä syötiin Don Bastian'in kanssa. Välistä puolenpäivän täytyi Pilgrimin kumminkin vähäksi aikaa mennä Wilhen kanssa purolle, vaikka satoikin lunta ja vettä. Siinäkös vasta olikin jotain kaunista katsella! Purossa uiskenteli suuria jäitä, ja jäälohkareilla istui korppia. Korppien teki mieli kerran edes kulkea laivalla, mutta kohta kun joku lohkare musertui, lensi ne taitavasti ylös ja asettuivat toiselle. Heti-melkein päätä huimasi, katsellessa tämmöistä menoa ylähältäpäin. Oli juuri kuin maa jalkojen aika liikkuisi ja puro jäineen pysyisi liikkumatonna. Poikanen piteli peloissaan Pilgim'istä kiini. Pilgrim veikin hänen kotiin ja teetti ristipojallensa makuusian rikkiöimäksi istutulle sohvallensa, ja molemmin he sopivat siitä, että nuori Lents ei enää ollenkaan menisi omaan kotiinsa. Ne sanat tunki läpi Pilgrimin luitten ja ytimen, kun lapsi sanoi: "Isä huutaa aina niin, ja äitikin huutaa, ja äiti sanoo, että isä on ilkeä mies".

Oi Lents parka sinun päiviäsi! Sinun täytyy aikanansa laittaa lapsesi muille aloille, ajatteli Pilgrim.

Vettä ja lunta satoi sekaisin, niin ettei juljennut mennä ulos huoneesta, olletikin kun lumivyöryjä kierieli katoilta ja vierumailta. Ei tietoakaan ennenkun ehtoo tuli, vaan Lentsiä ei kuulunutkaan, ja Pilgrim kuulteli tarkasti, kun palvelustyttö sanoi tullessaan tavanneensa Petrovitschin tiellä, lähellä Morgenhaldea. Hän oli kysynyt tytöltä: kenenkä se lapsi on? ja kun tyttö vastasi: se on Lentsin Wilhe, niin Petrovitsch oli taputtanut lasta ja antanut hänelle sokerinpalasen, ei kuitenkaan koko palasta, vaan toisen puolen hän oli purrut pois ja pistänyt omaan suuhunsa.

Olisiko se mahdollista? Olisiko Petrovitsch todellakin pehmittynyt? Kuka voi tuntea ihmisen ajatukset?

Kun Petrovitsch, Pilgrimin mentyä, oli kylliksensä ihaillut loistavaa voittoansa, jonka hän oli saanut tohtorista ja Pilgrimistä, tunsi hän olevansa hyvin tytyväinen.

Hän katseli akkunastaan noita kirkkoon meneviä ihmisjoukkoja, ja viimeiseksi tuota yksinäistä vaimoihmistä ja yksinäistä miestä, jotka kiiruusti sinne riensivät, ehtiäksensä vielä aikanaan.

Muutoin Petrovitschkin kävi melkein säännöllisesti kirkossa; kävipä semmoinen puhe, että hän testamentissään oli määrännyt summan kirkon uutisrakennukseen. Tänäpänä hän kuitenkin jäi kotiin, hänellä kun oli kylläksi tekemistä itsensä kanssa, ja ehdottomasti hän rupesi ajattelemaan näin: Lentsillä kuitenkin on hyviä ystäviä hädässä. Mitä turhia! Tiesi kuinka hyviä olisivat, jos heillä olisi rahoja… Pilgrim'illä kuitenkin saattaa olla täysi tosi, se näyttää olevan varma asia; eihän hänestä ollut itku kaukana, mutta hän pidätti itseään ja piti hyvänään kaikki, mitä minä sanoin, ettei hän pilaisi ystävänsä asiaa…. Ei tiedä sentään, vaikka hänen käytöksensä olisi petollista? Ei, se ei voi olla mahdollista; ystäviä löytyy todellakin…

Urkujen humina kuului kaukaa ja seurakunnan veisu kaikui tänne saakka, ja nyt se lakkasi; nyt pappi on saarnassa, vaikkei yksinäinen ääni kuulu näin kauaksi. Petrovitsch istui tuolillansa ja piti toista kättään toisessa; oli melkein kuin joku olisi pitänyt hänelle saarnan, ja yhtäkkiä hän nousi seisoalle ja sanoi melkein lujaa: se on hyvä, kun näyttää ihmisille olevansa heidän mestarinsa, mutta paremmalta kuitenkin maistuu ihmisten kunnioitus. — Ei sentään, ei sekään suurta maksa, — mutta jos kerran aukaisisi ihmisten silmät, jotta he sanoisivat: ei totta toisen kerran kukaan olisi hänestä sitä uskonut! Se, se vasta maistuisi jommoiseltakin.

Petrovitsch ei ollut moneen vuoteen pukenut niin pikaisesti päällensä, kuin hän nyt puki. Muutoin hänen pukeutumisensa, niinkuin ylimalkaan kaikki, mitä hän toimitti, kävi niin vaivattomasti kuin olisi se hauskaa työtä ajan vietoksi, mutta tänäpänä hän oli pikaa valmis. Petrovitsch pani itse päällensä pälsytkin ja hänellä oli paraat pälsyt koko paikkakunnalla; suottako hän oli niin ison aikaa ollut Venäjällä. Hänen vanha emäntäpiikansa, joka muutama minuuti sitte oli nähnyt hänen yönutussa, katseli nyt häntä suurin silmin, mutta ei uskaltanut sanoa sanaakaan, ennen kun Petrovitsch häntä ensiksi puhuttelisi. Nojaten kultanuppiseen keppiinsä, jonka toisessa päässä oli terävä kisko, lähti Petrovitsch sitte kävelemään kylän kautta ja meni kuin menikin vuorta ylöspäin. Tiellä ei näkynyt yhtäkään ihmistä, ei kukaan katsellut akkunasta eikä kukaan ihmetellyt näkevänsä hänen olevan ulkona tämmöisellä tavattomalla ajalla ja näin pahalla ilmalla. Ainoastansa Poju haukunnallaan ilmoitti julki kaikille ihmisille: minun herrani kävelee semmoista tietä, jota ei yksikään ihminen olisi uskonut! En minäkään olisi sitä uskonut. — Välisti se haukkui korppia, joka aatosalla istui pensastossa miettivällä katsannolla tarkastellen kuinka lumi suli sulamistaan, välisti se haukkui ihan itsekseen, ja jota syvempi hanki oli, sitä korkeampia hyppyjä se, ikäänkuin kannustettuna, teki monimutkaisilla koukkuteillään vuorta ylös ja alas. Sitte se taas katsoi herraansa päin, kuin olisi se tahtonut sanoa: meitä molempia ei ymmärrä yksikään ihmissielu; ainoastaan sinä ja minä, me tunnemme toinen toisemme.

Jos nyt teen, mitä olen aikeissa tehdä, sanoi Petrovitsch itsekseen, niin kyllä hukkaan leponi ja rauhani, mutta jos en sitä tee, en sittekään rauhaa saa, ja parempi se on sentäänkin, että minulla on kiitokset tiedossa. Veljeni poika on kuitenkin yksinkertainen, hyvä ja rehellinen ihminen, aivan ihan semmoinen kuin hänen isänsäkin on ollut; niin se on, niin.

Petrovitsch oli tullut Lentsin porstuan ovelle saakka. Ovet olivat lukossa. Poju seisoi jo kynnyksellä, ja samassa silmänräpäyksessä kun Petrovitsch tarttui lukkoon, hän kaatui maahan. Hän oli joutunut kierivän lumivyöryn alle. Semmoista sitte saa palkaksensa, kun näkee omista ihmisistä vaivaa, oli Petrovitschin ensimmäinen ajatus kaatuessaan. Mutta pian ei ollut hänellä enää ajatuksia ollenkaan.

NELJÄSNELJÄTTÄ LUKU.

Lumen alle hautaantuneet ja hätääntyneet.

"Viritä kynttilä palamaan, Lents, viritä se palamaan. Kun joku vaara on, minun täytyy se nähdä. Sinä vaan istut pimeässä ja valitat ja itket. Minkätähden sinä valutat kättäni kyyneleilläsi? Mitä se tietää? Päästä minä irti, minä tahdon nousta ylös valkeata virittämään".

"Anni, älä nyt hätäile sentään" sai Lents tuskin sanotuksi. Hänen hampaansa kalisivat. "Anni, minulla oli aikomus murhata itseni sinun silmäisi edessä".

"Tee ennen loppu minusta. Minulle olisi kuolema oikein".

"Anni, etkö sinä ymmärrä minua? Me olemme haudatut lapsemme kanssa. Me olemme lumivyörykkeen alle hautaantuneet".

"Niinpä peräti; jos sinä olisit ollut onnettomuuteen vaikuttavainen, se ei olisi tapahtunutkaan, ja sen vuoksi on sen täytynyt tulla itsestään".

Aina vaan ja tälläkin haavaa tuo sama tuima, kimeä ääni, samat äkäiset pistosanat! Lents taisi tuskin vetää henkeään.

"Minä nousen ylös, nousen kohta paikalla", sanoi Anni, "minä en ole semmoinen kuin sinä, että istuisin kädet ristissä. Tule, onni taikka onnettomuus, ja tee kanssani, mitä tahdot! Minun täytyy tutkia, mitä tehtävänä on. Sinä kaiketi mielukkaimmin odottaisit siksi, kuin sinä kaivetaan ylös taikka lumi itsestään katoo. Minun on laita toinen. Torju! se oli meidän vanhan koiramme nimi".

"Ole rauhassa. Minä viritän kynttilän", vastasi Lents ja meni tupaan päin, mutta hän ei ollut vielä kynttilää virittänyt, kun Anni jo seisoi hänen vieressään. Hän kantoi lasta käsivarrellaan. Hän meni ruokakamariin, mutta tuli pikaa takasin ja kertoi kauhistuneena, että katto oli painunut alas. "Sitä ei ole lumi yksin tehnyt", sanoi Lents "vaan lumen kanssa on puurankojakin kierinyt alas. Sentähden niin kovasti jyskikin".

"Mitä se minuun tulee? Apu, pelastuskeino on pää-asia".

Anni juoksi paikasta toiseen. Hän koitti saada joka akkunaa, joka ovea auki. Ei ollut mahdollista mielestään, että niin suuri onnettomuus olisi tapahtunut. Vasta sitte, huomattuansa, ettei mikään antanut perään, että kaikki oli kuin kiini muurattu, hän rupesi surkiasti valittamaan ja laski lapsen pöydälle. Lents nosti lapsen käsivarrelleen ja kehoitti Annia malttumaan. Anni ei hiiskunut sanaakaan. "Kuoleman kylmä käsi on laskeunut huoneemme yli", sanoi Lents, "tässä ei auta ponnistaa vastaan. Onko sinulla Wilhekin täällä kotona? Onko hän jossakin piilossa?"

"Ei, hän on poissa; tytön minä vaan pidin luonani".

"Jumalan kiitos, ettemme kumminkaan kaikin huku; yksi meistä kumminkin on pelastunut. Oi sinuasi lapsi raukkaa! Minä sanon sinulle suoraan, että lähetin pojan pois, ettei hän näkisi, kuinka itseni lopettaisin. Nyt on toisin. Nyt on Jumala kutsunut meitä molempia yhtaikaa. Lapsi parkaani, että sinunkin täytyy kuolla vanhempaisi syntien tähden!"

"Minä en ole syntiä tehnyt; minä en taida itseäni syyttää mistään".

"Hyvä; ole vaan nytkin siinä uskossa. Sinä et tiedä mitään siitä, että olet minua kalvanut, olet sydämmeni myrkyttänyt, olet minua häväissyt vasten silmiäni, minua olet tahtonut tallata jalkasi alle ja riistänyt minulta kaikki voimani".

"Se mies, joka antaa voimiansa riistää, ei parempaa ansaitsekaan".

"Anni, mene omaan itseesi, Jumalan tähden; ennen pitkää seisomme kentiesi toisen tuomarin edessä".

"Minä en kaipaa sinun saarnojasi; pidä itsellesi saarna".

Anni meni kyökkiin tehdäksensä valkeaa, mutta päästi surkian huudon. Kun Lents tuli katsomaan, näki hän Annin tuijottavan piisiin. Siinä oli rottia ja hiiriä summittain silmät pystyssä, ja yksi korppi lensi sinne tänne kyökissä ja löi välisti talrikin rikki, välisti muun astian.

"Lyö ne kaikki kuoliaaksi", huusi Anni ja meni tupaan pakoon.

Lents teki pian lopun rotista ja hiiristä, mutta korppia hän ei saanut kiini, ellei hän samassa tahtonut saada kaikki astiat kyökissä rikotuksi, kun korppi lampun valossa oli kuin riivattu ja ilman valkeata sitä ei nähnyt. Lents meni tupaan ja sanoi: "Minulla on täällä ladattu pistooli; minä kyllä saisin korpin ammutuksi, mutta en uskalla sitä tehdä; täräys laukauksesta voisi jouduttaa huoneemme kukistusta. Koitan kumminkin saada tupamme tuetuksi. Kas näin!"

Hän siirsi suuren kaapin keskelle tupaa kurkihirsien alle, nosti toisen pienemmän kaapin päälle, pani sen täyteen liinavaatteita ja hyvin piukkaan lakea vastaan, että tukea piti oleman tarpeeksi.

"Ja nyt kannan sisään ruokavaroja niin paljon kuin täällä on", sanoi Lents. Tämänkin hän toimitti nopiasti ja tarkasti. Anni katseli häntä oudoksuen ja paikaltaan hervahtamatta: hän oli kuin halvattu.

Lents toi sitte omansa ja Annin rukouskirjan ja haki molemmista saman kappaleen nimeltä: Valmistus kuolemaan. Hän laski toisen kirjan Annin eteen, ja toisesta hän luki itse, mutta pian nosti hän silmänsä kirjasta ja sanoi: "Sinä teet oikein, kun et kirjaan katsokaan; ei siinä seisokaan meille sopivaa mitään. Onkohan koskaan mailmassa ollut kahta ihmistä, joitten olisi pitänyt, niinkuin meidän, eroitettuna muista hiljaisuudessa tehdä elämänsä kahdenkertaisesti hauskaksi ja sitä eivät ole tehneetkään, vaan yksi on vetänyt yhtä, toinen toista kynttä, kunnes he molemmin, kuin nyt, ovat vangittuna kuoleman esikartanossa ja heidän täytyy yhdessä kuolla. — Hiljaa!" keskeytti hän puhettansa äkkiä. "Etkö kuullut huutoa? Minusta oli, kuin olisin kuullut jotain hörinää kuin kuopasta".

"Minä en kuullut mitään".

"Me emme voi tehdä valkeata", jatkoi Lents, "sillä korsteini on tukossa, ja me tukehtuisimme. Meillä on kuitenkin, Jumalan kiitos, spriilamppu, jonka äiti-vainajani on taloon hankkinut. Niin armas äitini", sanoi Lents, katsoen ylös äidin kuvaan, "sinä autat meitä kuoltuasikin. Tässä on, viritä nyt Anni, mutta pane säästäen spriitä. Ei ole tietoa, kuinka kauan meidän täytyy täällä kestää".

Anni katseli kuin köntistynyt Lentsin toimia, ja hän oli monta kertaa sanomaisillaan: "Oletko sinä se Lents, joka olet saamaton?" Mutta hän piti sanat itsekseen; hän oli kuin valekuollut; ei tullut sanaakaan suusta maalle.

"Mutta jos tännekin tunkee hiiriä", sanoi Anni, sitte kun hän oli hiukan maistanut lämmintä maitoa.

"Sitte lyön ne täälläkin kuoliaaksi ja korjaan ne lumeen, ettei mätähaju ole haitaksi. Minä korjaan kohta kyökin niistä puhtaaksi".

Anni katseli taas Lentsiä ihmeekseen. Onko hän muuttunut ihan toiseksi ihmiseksi? Onko tuo se entinen hienonen, hervoton mies, joka nyt noin rohkeasti katsoo kuolemaa silmiin?

Annin huulilla juuri oli hyväksyvä sana, mutta ei siitä tullutkaan sen enempää.

"Näetkö, tuo riivattu korppi on purrut minua", sanoi Lents palatessaan kyökistä verisellä kädellä, "enkä minä voi sitä saada kiini. Se on hohko elävä, kun on lumivyörykkeen muassa sisään pyörähtänyt. Läpi koko korsteinin on tungennut pitkä lumipatsas alas saakka. Kas vaan, kun kello on kymmenen jo. Nyt juuri kylässä tullaan kirkosta. Yhteen-soitettaissa me hautaantuimme lumivyörykkeen alle. Silloin soitettiin meidän hautakellojamme".

"Mutta minun ei tee mieleni kuolla; minä olen vielä niin nuori! Ja vielä sitte minulla on lapseni! Minä en ole ikinä tietänyt, en edes aavistanutkaan sitä, että oltaisiin kuin kuoleman kaupalla, kun sioittuu asumaan tämmöiseen yksinäiseen paikkaan".

"Tämä tapaturma onkin sinun isäsi syy", vastasi Lents. "Minun vanhempani kyllä ovat kolmasti olleet lumen hädässä, kun ulkona ympäri huonetta oli niin paljon lunta, ettei kahteen kolmeen päivään päässyt ovesta ulos, mutta lumen alle emme koskaan ole joutuneet. Mutta nyt on sinun isäsi hävittänyt metsän, se on hänen tekoansa; hän se on antanut kaataa metsän, joka oli taloni turva".

"Se on oma syysi. Hän tahtoi antaa metsän sinulle".

"Se on tosi, se".

"Oi hyvä Jumala!" valitti Anni, "joska minä vaan lapseni kanssa olisin täältä kaukana".

"Minusta sinä et ollenkaan huolikaan".

Anni ei ollut näitä sanoja kuulevinaan, hoki samaa vaan: "Oi hyvä Jumala, minkätähden minun täytyy kuolla näin? Mitä pahaa minä olen tehnyt?"

"Mitä sinä olet tehnyt? Vähän perästä on itse Jumala sinulle sen sanova; minun puheistani ei se parane".

Lents oli ääneti, eikä Annikaan mitään sanonut. Annin mielestä olisi hänen kuitenkin pitänyt sanoa jotain ihan toista, mutta ei siitä tullut mitään.

"Oi hyvä Jumala", alkoi Lents, "tässä olemme molemmin kuoleman kourissa, mutta mimmoinenka meidän välimme on! Pelkkää kurjuutta ja surkeutta! Ja jos tulisimme pelastetuiksikin, on taas uusi piina ja kidutus tiedossa. Minun vanhempani olivat kolme kertaa lumen hädässä, ja minun äitini hankki joka talveksi sitä varten varoja runsaasti ja meillä on aina ollut suolaa ja öljyä riittävästi. Kahta ensi kertaa en ollenkaan muista, mutta kolmas kerta on vielä elävästi muistossani. En ollut eläissäni ennen nähnyt isäni ja äitini suutelevan, vaikka he kyllä sydämmellisesti ja hellästi pitivät toinen toistansa rakkaana, mutta silloin kun isäni sanoi: Maria, tällä erää olemme yksistämme ja eroitettuna mailmasta — silloin minä ensi kerran näin äitini suutelevan isää, ja näinä kolmena päivänä oli koko aikana, kuin olisi oltu yhtä päätä paratiisissa. Aamuisin, puolipäivän aikaan ja ehtoisin isä ja äiti yhdessä lauloivat virsikirjasta, ja jokikinen sana, jonka toinen toiselleen sanoivat, oli niin rauhallista, niin pyhää, etten taida sitä sanoa. Kerran äitini sanoi: Joska me saisimme kerran kuolla näin yhdessä, näin rauhallisesti muuttaa iankaikkiseen lepoon, ja joska minä saisin kuolla samalla hetkellä kuin sinäkin, ettei kumpikaan jäisi toistansa suremaan. Silloin samalla kertaa se oli, kuin isäni rupesi puhumaan sedästäkin, ja sanoi: jos nyt olisi aikani kuolla, ei minulla olisi mailmassa ainoatakaan vihamiestä, enkä minä ole kenellekään mitään velkaa, ainoastaan veljeni Pietari on minulle vihoissaan ja se mieltäni pahoittaa".

Yhtäkkiä Lents lakkasi puhumasta.

Ulkoa kuului raaputusta ovelle, sieltä kuului ruikutusta ja koiran haukkua. "Mikä siellä on? Minun täytyy mennä katsomaan, mitä se on", sanoi Lents.

"Älä tee sitä, Herran tähden, älä mene!" huusi Anni, ja pani kätensä hänen olkapäilleen, joka Lentsiä väristytti kuin salaman säikäys. "Älä mene Lents. Siellä on kai kettu, joka haukkuu, ei, susi se on, niin sudet haukkuvat. Minä olen kerran kuullut suden haukkuvan".

Ulkoa kuului raaputus ja haukkuminen karttuvan, ikäänkuin yllytettynä äänistä sisällä.

"Ei, se ei ole mikään susi; se on koira. Hiljaa nyt, se on Poju. Oi kummaa, se se on! Siellä missä Poju on, siellä on setäkin. Hän on myös lumen alle hautaantunut".

"Jos hän se olisi, anna hänen olla; se veitikka ei ole parempaa ansainnut".

"Vaimo, oletko oikein viisas? Etkö sinä nytkään voi hillitä myrkyllistä kieltäsi?"

"Minä olen juonut itseni myrkkyä täyteen. Minulla ei ole pitkinä päivinä muuta ollutkaan; se on ollut minun ainoa ravintoni".

Lents meni kyökkiin ja toi sieltä kirveen.

"Mitä nyt aikoot?" sanoi Anni ja piteli lasta edessään.

"Pois tieltä! Pois!" huusi Lents ja hakkasi voimainsa takaa ovea, joka aukeni ulospäin, pirstaksi. Siellä oli todellakin Poju, joka parkuen juoksi sisään, mutta pian se taas juoksi takasin ja rupesi tonkimaan lumessa, yhtä mittaa haukkuen.

Lents rupesi luomaan lunta. Ei ollut pitkä aika, ennen kun tuli pälsyjen kaistale näkyviin. Lents loi vielä varovasti, heitti kuokan ja lapion pois ja rupesi kaivamaan käsin. Hänen täytyi viskoa lumen huoneesen, saadaksensa enemmän tilaa. Setänsä tuli näkyviin. Hän oli kangistunut ja niin raskas, että oli niin paljon kuin veti. Lents kantoi hänen kamariin, riisui vaatteet hänen päältänsä ja laski hänen sänkyyn. Siinä hän häntä hieroi siksi kun hän rupesi hengittämään. "Missä minä olen?" vohkasi hän, "missä olen minä?"

"Minun luonani, setä".

"Kuka minun tänne on saattanut? Kuka on vaatteeni riisunut? Missä on vaatteeni? Missä pälsyni on? Missä on liivini? Missä on avaimenikin. Hahaa! Joko nyt olette saanut minun käsiinne?"

"Setä, olkaa rauhassa; minä haen ylös kaikki tyyni. Tässä, täss' on pälsynne, ja tässä näin on teidän liivinne".

"Anna tänne ne! Onko avaimet taskussa? Tuossa ne tuntuu olevan. Ha, Poju, oletko sinäkin vielä elossa?"

"On, setä, sehän on teidän pelastanutkin".

"Niin oikein; vasta tulee mieleeni. Me olemme lumihaudassa. Kuinka iso aika siitä on? Eikö se ollut eilen?"

"Siitä on tuskin tunti kulunut", sanoi Lents.

"Eikö kuulu apua?"

"Minä en vielä kuule mitään, mutta olkaa nyt alallanne vaan. Minä menen tuomaan teille toisesta tuvasta jotain suuhunne".

"Jätä kynttilä tänne ja tuo minulle jotakin lämmittävää".

Kun Petrovitsch oli jäänyt yksistänsä, sanoi hän itsekseen: "Se oli oikein minulle. Kuka käski minun tänne tulla!"

Lents toi sedälle pikarillisen paloviinaa. Se näytti virvoittavan häntä, ja silitellen koiraa, joka kyyristeli hänen edessänsä, sanoi Petrovitsch: "Antakaa minun maata! Mikä ääni se oli? Onko täällä korppi rääkymässä?"

"On; tänne on korppi pyörähtänyt lumen kanssa kortsteinin kautta".

"Vai niin? Antakaa minun maata rauhassa".

VIIDESNELJÄTTÄ LUKU.

Särjetty sydän.

Lents istui Annin kanssa tuvassa. Kumpikaan ei sanonut mitään. Lapsi yksin naurahteli ja tavoitti välisti kynttilää, välisti isän silmiä, jotka tuijottivat häneen. "Jumalan kiitos", sanoi Lents vihdoin, "että poikamme kumminkin on pelastunut, jos meidän täällä nyt täytyy kuolla". Anni oli ääneti. Kellot seinällä yhä napsuttivat tahtiansa, ja nyt rupesi pelikello soittamaan koraalia. Ensikerran isosta ajasta Anni ja Lents taas katsoivat toinen toisensa silmään. Anni siirsi lasta helmassansa ja pani kätensä ristiin riemuitsevan lapsen rinnan yli.

"Jos nyt osaat rukoilla", sanoi Lents, sitte kun koraali oli soinut loppuun, "niin sinun sopisi mielestäni mennä omaan itseesi ja katua".

"Sinun suhteesi ei minulla ole mitään katumista, ja mitä muuta katumista minulla on, sen sanon ainoastansa Jumalalle. Minä en ole sinulle tarkoittanut muuta kuin mitä hyvää ja nuhteetonta on"

"Entäs minä sinulle?"

"Sinä minulle samalla lailla, juuri niin paljon ja sen verran kuin voinut olet. Minä olen ollut rehellisempi sinua kohtaan, kuin sinä minua. Sinä et tahdo päästää minua niin pitkälle, että saisin jotakin ansaituksi".

"Entäs sinun hirvittävät sanasi, muistatko niitä?"

"Mitä nyt vielä! Ei sanat kenenkään päätä puhkaise".

Lents pyysi ja rukoili Annia, että hän nyt kumminkin sedälle näyttäisi olevansa hyvä ja sopuisa. Anni vastasi, ikäänkuin unesta heräten: "Setä, ja korppi tuolla toisessa huoneessa, ennustavat minulle, että meillä nyt on kuolema edessämme".

"Ethän sinä ennen ole ollut taikauskoinen; oletkosta nyt? Se olisi kauheata, varsinkin sinun itse tähtesi. Olethan sinä viskannut äitini kirjoituksen ja muistolahjan ulos ja uhkamielisesti käskenyt tuulta niitä viemään".

Anni ei antanut mitään vastausta, ja Lents nousi vähän ajan päästä ylös ja sanoi menevänsä kaivamaan ontta avarammaksi, jossa setä oli maannut, ja sitte lumen läpi luomaan tietä siksi kun vuori tulisi vastaan ja hän voisi kiivetä ylös apua saamaan. Annin käsi oli jo oikoisena pidättämään Lentsiä menemästä. Jos lumi laskisi ja Lents jäisi lumen alle, ei olisi hänellä eikä Petrovitschillä voimia kaivamaan Lentsiä ylös. Annilla oli käsi jo oikoisena Lentsiä pidättämään, mutta sen siaan hän kuljetti kättänsä kasvojensa yli ja antoi hänen mennä. Vähän ajan takaa Lents kuitenkin tuli takasin ja sanoi lumen olevan niin haurasta, että se joka lapion luomalla laski, ja pahoin pelkäävänsä, että ulkona vielä yhtä mittaa lunta satoi.

Hän rupesi nyt ajamaan pois lunta, jota hän setää kaivaessa oli viskonut huoneesen, ja siirsi kaapin ovipielien väliin, kun särkyneestä ovesta alinomaa tuppasi lunta sisään.

Hänen täytyi pukea toiset vaatteet päällensä, ja ne oli pyhävaatteet, jotka hän otti yllensä.

Tänäpänä viisi vuotta takasin, sanoi hän kuin itsekseen, oli monta rekeä Leijonan pihalla; joshan vaan kaikki silloiset vieraat nyt olisivat saapuvilla meitä ylös kaivamaan.

Petrovitsch oli hiukan nukuttuansa herännyt kamarissa, mutta hän oli hiljakseen. Hän kantoi erinomaisen tyyneellä mielin tämän kohtauksensa. Ei tässä auttanut mikään kiiru, eikä liioin valituskaan. Hän oli eilen vielä kerran elvyttänyt muistia elämänsä menneistä päivistä, hän oli vähässä ajassa uudestaan elänyt monet vaiheensa, ja tähän ne nyt loppuivat. Tämän sanoi hän itselleen tyynesti. Mutta siitä hän ei isoon aikaan päässyt selville, kuinka hän käyttäisi itsensä noitten molempien tuvassa olevien suhteen. Viimein huusi hän Lentsiä ja halusi saada vaatteensa, hän mieli nousta ylös. Lents sanoi tuvassa olevan kylmä eikä sitä voitu lämmittää, ja vaatteetkin olivat märkiä. Petrovitschin teki kuitenkin mieli nousta ylös ja hän kysyi: "Eikö sinulla ole kelvollista yönuttua?"

"On, minulla on vielä säilyssä isä-vainaajani yönuttu. Haluttaako teitä ottaa se päällenne?"

"Jos ei sinulla toista ole, tuo se tänne", sanoi Petrovitsch äreästi, mutta haikealla ja melkein hirvittävältä hänestä tuntui pukea päällensä veli-vainaajansa nutun.

"Te näytätte nyt ihan isäni muotoiselta!" huusi Lents, "muutoin ihan hänen näköisensä, paitsi hiukkasen heikkovartisempi"

"Minulla on ollut nuoruuteni aikana kovat päivät, muutoin minäkin olisin vartevampi", sanoi Petrovitsch, ja katseli kuvaansa peilissä, tultuaan tupaan. Korppi kyökissä rääkyi nyt. Petrovitsch peljästy ja käski Lentsiä isännän äänellä lyömään korpin kuoliaaksi. Lents selitti, ettei hän sitä taitanut, ja nythän piti saataman Poju ja kissa sopimaan. Poju kitisi sitte ison aikaa ja sitä näkyi kipeästi sattuneen. Ei nyt muuta kuin kissa teljettiin kyökkiin, ja siitä oli kaksinkertainen hyvä, sillä korppi pysyi edelleen hiljaisena. Petrovitsch tahtoi vielä enemmän kirsimarjaviinaa, ja Lents jutteli sitä kaikeksi onneksi vielä olevan kolme pulloa jäljellä, jotka olivat vähintään kahdentoista-vuotisia; ne olivat hänen äiti-vainajansa säästöä. Petrovitsch valmisti kuumasta vedestä ja sokerista totia. Hän tuli puheliaaksi ja huusi: "Sehän vasta olisi oikein hullusti, että olisin raahannut ruumistani läpi mailman musertuakseni mäsäksi kotona vanhempaini huoneissa. Mutta se on minulle juuri oikein; miksi en olekaan tukahuttanut tuota kodin-kaipuuta! Semmoista se kodin-kaipuu tekee!" Hän purskahti suureen nauruun, kun jatkoi: "Minun henkeni on vakuutettu, mutta mitä se minua nyt auttaa? Ja tiedättekö, kuka meidän tänne on haudannut? Sen on tehnyt se kunnian-mies, tuo lihava Leijonan isäntä; hän se on ahminut suojelevan metsän päältämme".

"Samassa hän myös, sen pahempi, hautaa oman lapsensa ja lapsensa lapsen", lisäsi Lents.

"Ja te molemmat ette ole sen arvoisia, että ansaitsisitte isäni nimeä mainita", huusi Anni kimeästi. "Minun isääni on kohdannut onnettomuus, mutta sen vuoksi hän ei ole huonompi, ja jos te vielä hänestä puhutte semmoista, pistän huoneet palamaan".

"Sinä olet mieletön!" huusi Petrovitsch, "pitäisikö meidän häntä kiittää siitä, että hän on viskannut lumiläjän päämme päälle? Mutta rauhoitu, Anni, tule tänne, tule, istu viereeni, kas niin, anna minulle kätesi. Minä sanon sinulle jotain. En minäkään ole pitänyt sinua hyvänä ihmisenä, mutta nyt sinä osoitat olevasi hyvä; ne sanat olivat sinulta oikein sanotut, ja se on sinulta oikein ett'et kärsi isääsi moitittavan. Harvat ne ihmiset ovat, jotka pysyvät uskollisina sille, joka on köyhtynyt. Niin kauan kuin rahaa on kukkarossa, hoetaan: Oi, kuinka paljon minä sinusta pidän! Mutta sinun sanasi olivat oikein paikallansa". Anni katsahti vilkaisemalla Lents'iin silmiin, ja Lents painoi silmänsä alas. Petrovitsch jatkoi: "Kenties on se hyväkin asia, että vielä jonkun aikaa näin istumme yhdessä; ei ole tietoa, kuinka pian meidän täytyy kuolla! Ja nyt puhukaamme kaikki välimme puhtaaksi; Lents, siirrä itsesi hiukan likemmäksi. Minä olen sitä uskoa, että sinä olisit toivonut rouasi lohduttavan sinua onnettomuudessasi, ja juuri sen tähden, että sinä olet ollut tytymätön itseesi etkä ole voinut itseäsi kiittää, olet muilta kiitosta odottanut, sen siaan kuin sinun itse olisi pitänyt olla Annille apuna, tuolle kopealle Leijonan Annille. Niin kyllä, sinä Anni olet kopea, älä ollenkaan pudistele päätäsi. Se saattaa kyllä olla hyvä asia, jos Lentsilläkin vaan olisi sitä samaa hiukan enemmän, mutta älä sinä Lents nyt sano sanaakaan, kyllä sinunkin vuorosi vielä tulee."

"Niin on laita", sanoi Anni, "että Lents on valehdellut minulle ja saanut minun uskomaan hänen peruuttaneen Fallerin takuun, mutta se ei olekaan totta".

"Minä en ole sinulle niin sanonut suoraan; minä olen vaan kiertämällä vastannut sinun alituisille pakoituksillesi".

"Niinkuin äsköin juuri sanoin, kyllä sinunkin vuorosi vielä tulee. Mutta sano sinä nyt, Anni, minulle yksi asia", jatkoi Petrovitsch, "ja sano se toden ja omantunnon mukaan: tiesitkö, kun menit Lentsin kanssa naimisiin, että sinun isälläsi ei enää ollut mitään".

"Sanonko minä oikein kuin laita on?"

"Sano!"

"No sitte vaikka vannon, että asian on ollut laita näin: minä tiesin, ettei isäni silloin enää ollut mikään rikas mies, mutta varakkaaksi minä hänen aina luulin. Minä pidin Lentsistä silloin kun olimme rikkaat, mutta siihen aikaan äitini ei sitä ollenkaan suvainnut. Minun äitini on aina tahtonut, että me naitaisiin isoisiin sukuihin ja sen ohessa hän ei olisi laskenut minua taloon, jossa anoppimuori oli elossa".

"Sinä puolestasi olisit siis kyllä tullut tähän taloon, äitini eläissäkin, ja kuitenkin on Pilgrim sanonut, ettet sinä olisi millään muotoa sitä tehnyt".

"Jos Pilgrim on niin sanonut, on hän sanonut totta. Minä olen tyttöpäivinäni sanonut monta tarpeetonta sanaa ja ladellut liikaa senkin vuoksi, että ihmisiä on naurattanut rohkeat sanani".

Lents katseli Annia suurin silmin, mutta Petrovitsch sanoi hänelle: "Älä sinä puutu puheesemme, ennen kun sinulta kysyn. Te olette molemmin pettäneet toinen toisenne ja itsekin pettyneet. Te olette molemmin luulleet naivanne sulasta rakkaudesta ja hellyydestä, vaikka oikeastaan kumpikin on toivonut saavansa rikkautta, ja kun sitte on selvinnyt, ettei niin ollutkaan, on mielipaha ja turhat luulot yhtaikaa ja äkki-arvaamatta heränneet teidän sydämmissä. Sano Lents: etkö ole uskonut Leijonan Annia rikkaaksi?"

"Olen, sen olen tehnyt. Mutta, setä, kun kurjuus minua ahdistaa, kun sydäntäni särkee ja otsaani polttaa, se ei tule siitä. Minä en ole rikkautta etsinyt, mutta minä olen uskonut Leijonan isäntää rikkaaksi".

"Entäs sinä, Anni?"

"Minä en ole uskonut Lentsiä rikkaaksi. Ja vaikka te molemmin repisitte minun kahtia, se ei ole totta".

"Hyvä, mutta sillä et ole vielä itseäsi puhdistanut, ja sen sinun täytyy antaa myöden, että te molemmin olette sairastaneet samantapaista tautia. Sinä Lents olet ylpeillyt hyvyydestäsi, ja sinä, Anni, ymmärtäväisyydestäsi. Eikö ole totta sekin, Anni?"

"Minä en ole ollenkaan ylpeillyt ymmärtäväisyyttäni, mutta minä kuitenkin olen ymmärtäväisempi ja kokeneempi kuin hän ja tiedän paremmin tulla toimeen. Ja jos hän olisi suostunut minun ravintolatuumiini, emme nyt istuisi kurjuudessa, kentiesi odottamassa kuolemaa".

"Millä lailla sinä sitte olet koittanut saada Lentsiä taivutetuksi myöntymään tuumiisi?"

"Minä olen hänelle näyttänyt, että hän on tyhjän-toimittaja, nastojen-nyppiä. Minä en kiellä sitä. Minä olen häntä soimannut pahasti ja hänelle sanonut, mitä suuhuni on tullut, ja jota karvaammaksi hänen mielensä on käynyt, sitä hauskempi on ollut minun olla".

"Anni, uskotko sinä helvettiä olevan?"

"Täytyyhän minun uskoa, koska te molemmat olette minun edessäni. Minä olen teidän molempainne hallussa, eikä suinkaan tuolla toisessa helvetissä mahtane pahempi olla. Te molemmat saatatte nyt minua kiduttaa, miten vaan mielenne tekee; minä en voi itseäni puolustaa, minä olen heikko vaimo".

"Heikko vaimoko?" kirkasi Petrovitsch, ja hänen äänensä oli erinomaisen karkea. "Heikko vaimo? Sepä se oikea olikin. Kun on niin uppiniskainen, että toinen epätoivoissaan on juoksemaisillansa päänsä seinään, kun tiputtelee myrkkyä toisen sydämmeen, että hulluksi tahtoo tulla, ja sen perästä sanoo: minä olen heikko vaimo!"

"Minä kyllä nyt saattaisin valehdella", jatkoi Anni, "ja tällä hetkellä luvata teille yhdeksän hyvää ja kahdeksan kaunista, mutta sitä en te'e; ennen annan vaikka itseni pirstata, ennen kun poikkeen askeltakaan oikeasta. Kaikki, mitä sanonut olen, on ollut totta, ja sekin on totta, että olen sanani myrkyttänyt".

"Vai niin? Vai on kaikki ollut totta?" kiljasi Lents kalman muotoisena. "Ajattelepa yhtä vaan! Sinä olet sanonut senkin, että minun hyväntahtoisuuteni on ainoastaan verhopeite laiskuudelleni, ja vielä olet sanonut, että olen kohdellut äitiäni tylysti. Minun äitiänikö? Kuuletko, minun äitiäni? Mimmoiselta sinulle tuntuu, jos nyt vähän ajan takaa kenties astumme hänen eteensä?"

Anni oli ääneti; Petrovitsch hioi ison aikaa huuliansa hampaita vastaan. Hän ei saanut ensimmältä mitään sanotuksi, mutta viimein hän puhkesi sanomaan: "Anni, jos Lents olisi kuristanut sinun kuoliaaksi niitten sanojen tähden, olisi hän tullut mestatuksi, mutta Jumalan edessä hän olisi viattomaksi nähty. Sinä ravintolan tytär, sinä suuri suupaltti, sinä olet vissiinkin saanut hulttiomilta, hirtehisiltä ajorengiltä kuulla, että heillä on tapana panna palavaa taulaa hevosien korvaan, jos ne eivät oikein hyvin juokse, — ja sinäkin olet Lentsin korvaan pannut palavan taulan vertasia sanoja, joista hän on tullut villiin. Kättä sen päälle, Lents, ettet sinä ole oikein miesmäinen; sinä kuljeskelet ympäri, rukoillen jokaiselta suopeaa silmäystä, hyvää sanaa; semmoinen teko on kurjamaista. Mutta sentäänkään et sinä ole ansainnut sitä, että joku pirullinen sinun tekee riivatuksi. Lapsi tänne, Anni! Sinä et ansaitse kantaa viatonta lasta käsivarrellasi".

Petrovitsch tempasi lapsen häneltä; lapsi huusi ääneensä, mutta Lents tuli väliin ja sanoi: "Ei niin, setä, ei niin. Anni, kuule minua hyvällä mielellä, minä tahtoisin sinulle samalla mielellä puhua. Anni, me seisomme auenneen haudan partaalla —"

"Voi minua!" huusi Anni ja peitti kasvojaan. Lents jatkoi: "Sinäkin seisot auenneen haudan partaalla —"

Anni ei antanut mitään vastausta; hän vaipui hengettömänä laattialle.

KUUDESNELJÄTTÄ LUKU.

Nöyrtyneen tunteita.

Annin kaatuessa oli lamppu pudonnut laattialle ja sammunut; kaikki neljä oli pimeässä. Lents hieroi Annia kirsimarja-viinalla, jonka hän kaikeksi onneksi oli kahmiessaan saanut käsiinsä. Anni rupesi hengittämään ja pani kätensä silmilleen. Lents kantoi hänen kamariin ja kiiruhti takasin valkeata virittämään.

Lentsillä oli kotona suuri varasto puhdistettua terpenttiini-öljyä, jota hän tavallisesti poltti työssään öisin. Nyt oli korppi särkenyt suuren astian kyökissä, ja ovea avatessa tunki sietämätön pihkahaju tupaan. Lents pani lamppuun kirsimarjaviinaa ja viritti sen palamaan, ja lumen alle hautaantuneita kamotti katsellessaan toinen toisiansa sinisessä, vaaleanharmaassa valossa.

Petrovitsch laski lapsen vuoteelle; sen jalat olivat kylmät kuin jää. Hän käski Pojun asettumaan lapsen jaloille. Poju totteli. Sitte Petrovitsch talutti Lentsiä kädestä tupaan. Kamarin ovi jäi auki.

Korppi ja kissa kyökissä olivat taas riidassa. Ne annettiin olla aloillansa, siksi kun ne lakkaisivat itsestään.

"Eikö sinulla ole minkäänlaista haukattavaa?" kysyi Petrovitsch; "kello on jo viisi, ja minun on kova nälkä".

Syötävää oli jäämäänkin: oli kinkkua, jota oli pudonnut korsteinin piipusta alas, oli leipää, ja ennen kaikkia oli suuri säkillinen kuivatuita hedelmiä.

Petrovitsch söi hyvällä ruokahalulla ja tyrkytti Lentsiäkin syömään, mutta Lents ei saanut palastakaan alas. Hän kuulteli ehtimiseen kamariin päin. Lapsi puhui unissaan, ja se oli kuin jotakin epäselvää jokerrusta, ja kauhistavaa oli kuulla, kun lapsi nauroi. Anni hengitti hiljaa. Lents meni sisään ja tavoitti lasta, mutta kauhistuksesta hän huusi korkeaan ääneen, kun hän oli tarttunut koiraan kiini, ja se kävi hampain hänen käteensä. Anni heräsi huutoon ja kutsui Petrovitschin ja Lentsin luoksensa ja sanoi, noustuansa istumaan: "Minä kiitän Jumalaa, että vielä elän, vaikka sitä ei kestäisikään enempää kuin tunti vaan. Minä pyydän teiltä kaikilta anteeksi, ja erinomattain sinulta, Lents".

"Älä nyt puhu paljon" keskeytti Lents. "Eikö sinua haluttaisi nauttia jotain? Minä olen löytänyt kahvia, mutta kahvimyllyä en löydä. Minä murennan kahvin pieneksi hakaten, jos lapsi on hereillä. On täällä hyvää kinkkuakin".

"Minua ei maita mikään ruoka eikä juoma. Anna minun puhua loppuun. Mitä täällä on tapahtunut! Minkä tähden sinä niin huusit Lents?"

"En juuri minkään tähden. Minä vaan tavoitin lasta, ja kun Poju samassa kävi minuun hampain, se minusta tuskissani ja hämmästyksissäni oli kuin joku, en tiedä mikä hirviö olisi tahtonut minua niellä".

"Niin", sanoi Anni, "se hämmästys, se tekee kaikki. Oi, Lents, niin on käynyt, kuin uneksuinkin, ja kuin sinä äsköin sanoit. Mennä yönä minä näin semmoista unta, että olin seisovinani auenneen haudan partaalla ja katselin sinne alas, syvään, mustaan, pimeesen hautaan. Pieniä kokkareita kierieli alas, ja minä koitin pidättää itseäni putoomasta, vaan en voinut; minä putosin alas, hauta nieli minun. Kannata minua, Lents! Noin, noin; nyt se on ohitse. Nyt houru katosi. Pane kätesi kasvoilleni. Noin. Oi armas Jumala, että teidänkin täytyy kanssani kuolla, että tämä onnettomuus on kohdannut meitä kaikkia sen tähden, että minä tekisin parannusta! Minä kyllä olen tämän ansainnut, vaan ette te, eikä minun lapseni! Oi minun Wilheänikin! Minun Wilhe raukkaani! Sinä katselit minua niin laupiaasti mennessäsi ja sanoit: 'Äiti, minä tuon tuliaisia tullessani'… Taivaasen sinä olet minulle tuliaisia tuova. Pysy vaan kunnollisena ja hyvänä, kilttinä poikana, ja…"

Hän ei voinut enempää itkulta puhua. Hän tarttui Lentsin käteen ja piteli sitä kauan poskeansa vastaan. Sitte hän jatkoi: "Äsköin, vähän aikaa sitte, olisin mielelläni kuollut, mutta nyt minä taas tahtoisin elää. Minä tahtoisin vielä mailmalle näyttää, mitä minä täyttää tahdon ja voin. Minä huomaan nyt, kuinka minun on ollut laita. Tästedes tahdon vaikka kerjätä itselleni jokaisen suosiollista silmäystä. Armas Jumala! Auta meitä täältä ulos, ainoastaan päiväksi, ainoastaan hetkeksi! Mutta Lents, Maisun minä tuotan tänne takasin, hänestä minä alotin".

"Nyt minä luulen", sanoi setä, "että paholainen on sinusta pakenut, ja merkkinä on minulle se, että sinä muistat Maisua, että sinä tahdot hyvittää sitä, jonka elämän sinä olet tehnyt karvaaksi. Nyt sinä olet hyvä, ja kättä sen päälle".

Lents ei saanut sanotuksi sanaakaan; hän riensi tupaan ja huomasi siellä sedän paneman totilopun. Hän maistoi sitä, nosti sitte lasia Annin suulle ja sanoi: "Malta, Anni, malta; niin monta pisaraa kuin sinä nautit, niin monta tuhatta sydämmellistä sanaa tahtoisin sinulle lausua". Anni laski lasin pois, ja Lents jatkoi: "Maista vähän vielä, juo pohjaan, ja mene sitte levolle, äläkä puhu enempää".

"Minä en saa juoduksi enempää. Usko minua, en saa", sanoi Anni ja valitti haikeasti, että heidän kaikkein nyt piti kuoleman, ja kun Lents häntä lohdutti että heillä vielä oli elatusta moneksi päiväksi, josta heidän tuli Jumalaa kiittää, ja että varmaankin apu ennätti tulla ennen kuin heidän ruokavaransa loppui, Anni taas valitti sitä, että hän vasta nyt huomasi tehneensä suuresti syntiä siinä, kun hän kiittämättömänä ja paatuneena ei ollut pitänyt sitä minään, että heillä sentään aina oli ollut yllin kyllin elääksensä. Anni valitti vielä: "Minusta on, kuin kasvaisi päässäni pelkkiä kärmeitä. Koitapa päätäni, eikö siinä ole joka hiuskarva kärme. Ja minä, joka tänäpänä vielä, taikka oliko se eilen, kun ensi kerran isosta ajasta taas panin pääni palmikkoon. Eroita kätesi! Minun täytyy päästää hiukseni palmikoista".

Vapisevin käsin ja ikäänkuin kuumetautinen hän sitte päästi hiuksensa ja nyt hän näytti sekä surulliselta että metsistyneelle yhtaikaa.

Lentsillä ja Petrovitschillä oli vastus saadessa häntä rauhoittuneeksi; viimein setä vei Lentsin väkisin kanssansa tupaan, että Anni saisi jäädä yksistänsä. Tultua tupaan sanoi setä: "Pidä nyt itsesi tyyneenä, muutoin rouasi kuolee, ennen kun apu meille joutuu. Semmoista muutosta minä en olisi yhdestäkään ihmisestä uskonut enkä ole semmoista ikinäni nähnyt. Se on melkein enemmän kuin ihminen kestää. Mutta sano minulle nyt, mikä tämä kirje tässä on, joka tuli käsiini lapsesi vaatteista, kun panin Pojun makaamaan hänen jaloillensa?"

Lents kertoi myi kauhistavan päätöksensä, jonka hän oli tehnyt, ja pyysi setää antamaan kirjeen takasin, koska se oli hänen hyvästi-jättönsä elämälle, mutta setä piti kirjeen ja luki sen hiljaa itseksensä.

Lentsin sydän vapisi, kun hänen täytyi olla läsnä tätä näkemässä, ja hänestä oli, kuin kuuluisi hänen korvissaan ne kuolon sanat, jotka hän oli kirjoittanut. Hän koki sedän kasvojen sävyistä tiedustella, sen verran kuin hän sinisessä valkean valossa taisi, mitä setä aikoisi sanoa, mutta setä ei nostanut silmiään ylös kirjeestä, vaan luki loppuun, ja sitte hän kerran vilkasemalla katsoi terävästi Lentsiin ja pisti kirjeen taskuunsa.

"Antakaa kirje minulle ja poltetaan se sitte", pyysi Lents tuskin kuuluvalla äänellä. Petrovitsch vastasi samoin hyvin hiljaa: "Ei, minä pidän sen; minä olen tähän saakka tuntenut sinua puolittain vaan".

Epätietoista oli, tarkoittiko Petrovitsch näillä sanoillaan hyvää, tai pahaa. Hän nousi ylös, otti veli-vainajansa viilan seinästä, piteli sitä ja painoi peukaloansa tuohon vuosikausien työssä kovertuneesen reikään.

Kentiesi hän samassa teki lujan lupauksen tästedes kohdella Lentsiä isän tavalla, jos he kaikin pelastuisivat. Hän ei kuitenkaan sanonut muuta kuin: "Tule tänne likemmäksi, minä kuiskasen jotain sinun korvaasi. Kaikkein kurjinta ihmistekoa on itsemurha. Minä tulin kerran tuntemaan erään itsemurhaajan poikaa, joka sanoi: minun isäni on luullut huojentavansa oman elämänsä ja tehnyt meidän elämämme raskaammaksi. Ja sitte sama poika" — tästä Petrovitsch äkkiä pidätti puhettansa, tempasi tuimasti Lentsin likemmäksi ja huusi lujasti hänen korvaansa — "kirosi isänsä muistoa".

Kun Lents tämän kuuli, hän horjahti ja oli melkein kaatumaisillaan maahan, ja Anni huusi kamarista: "Lents, Herran tähden, mikä sinuun tuli?" Molemmat miehet juoksivat hänen tykönsä, ja Anni sanoi: "Oi hyvä Lents, sinulla oli aikomus lopettaa itsesi; minä en tiedä, olisitko voinut sitä tehdä, mutta minun syyni se on, että semmoinen ajatus on tullut mieleesi. Sinun sydäntäsi on mahtanut kovin särkeä! Minä en tiedä sanoa, mitä pahinta minulla olisi sinulta pyydettävänä anteeksi".

"Kaikki on ollutta ja mennyttä", tydytti Petrovitsch. Oikein kummallista oli, kuinka Anni kamarissa taisi arvata mistä puhe oli ollut, vaikka hän ei kuitenkaan voinut kuulla, mitä miehet tuvassa matalimmalla äänellä olivat puhuneet.

Molemmat koittivat Annia rauhoittaa. Monta seinäkelloa nyt yhtaikaa löi kolme.

"Onko nyt päivä vai yökö?" kysyi Anni.

"Varmaankin nyt on yö".

Yhdessä he nyt rupesivat muistuttelemaan kaikkea, mitä tapahtunut oli jälkeen heidän hautaantumisensa, ja siitä päättivät puoliyön jo kuluuneeksi.

"Oi kultaista päivää! Joska minä vielä kerran vaan, yhden ainoan kerran vielä saisin nähdä aurinkoa! Tule, aurinkoinen tule! Tule tänne avuksemme!" Näin valitti Anni ainoastaan. "Minä halajan elää, minun täytyy vielä elää monta monista vuotta. Jospa vaan olisi mahdollista yhtenä päivänä sovittaa kaiken tekemänsä pahan, mutta siihen tarvitaan vuosikausia. Minun luja päätökseni on elää vilpitönnä ja kärsivällisenä loppuun asti". Anni vihdoin nukkui rauhattomuuteensa.

Petrovitsch nukkui myös, ja Lents yksin valvoi. Hän ei uskaltanut nukkua; hän piti velvollisuutenaan katsoa kuoleman vaaraa silmästä silmään ja torjua sitä niin paljon kuin taisi. Hän sammutti valkean. Valo-ainetta piti säästettämän, koska tietämätöntä oli, kuinka kauan sitä oli tarvittava. Kun Lents näin istui ja tuijotti pimeässä, hänen mielestänsä välisti oli vasta puolipäivän aika, välisti taas yö, välisti edellinen oli hänelle lohdutukseksi, välisti toinen: jos nyt on päivä, on apukin lähempänä, mutta jos on yö, on tehty isomman aikaa pelastustyötäkin korjatessa pois lunta ja kiviä ja puurankoja. Monesti oli kuin kuuluisi ulkona melua, mutta se oli harhaluuloa; korppi se oli kyökissä, joka unissaan rääkyi.

SEITSEMÄSNELJÄTTÄ LUKU.

Apujoukko.

Puolenpäivän aikaan oli Faller lähtenyt menemään Morgenhaldeen sanoaksensa Lentsille, että hän oli takuustansa kuitti. Vettä ja lunta satoi vuoroitellen, ja raju tuuli ajoi lunta ja vettä vasten silmiä, ettei voinut eteensä nähdä. Faller käveli yhä eteenpäin, nostamatta silmiään maasta. Mutta kerran katsoi hän ylös ja hieraisi silmiänsä: missä minä nyt olenkaan? Olenko minä eksynyt? Missä Lentsin talo on? Hän katseli ympärillensä eikä saanut selkoa paikasta. Malta! Tuossahan on petäjät, jotka seisovat Lentsin huoneitten kohdalla, mutta huoneet! missä on itse huoneet? Hädissään oli Faller luiskahtanut ja vajonnut lumittuneesen kuoppaan, ja jota enemmän hän itseään auttoi ylös, sitä syvemmälle hän vajosi. Hän huusi apua niin paljon kuin hän jaksoi, vaan kukaan ei häntä kuullut. Hän onnistui kämpiä erääsen puuhun, mutta edemmäksi hän ei päässyt, vaan piti oksista kiini. Kaikeksi onneksi tuli veres lumivyöryke kierien vuorta alas, ja se vei mukaansa lumen hänen altansa, ja nyt hän pääsi liikkeelle. Vyörykkeen tekemää uraa hän kiiruhti alas laksoon. Pian hän näki valkeita pilkottavan, kun jo oli yö joutunut, ja hän huusi kautta koko kylän: tulkaa auttamaan! tulkaa auttamaan! niin tuskistuneella äänellä, että nukkuneetkin olisi heränneet siitä.

Joka mies kiiruhti akkunalle, ja Faller ilmotti Lentsin huoneet Morgenhaldessa olevan lumen alla.

Faller riensi kirkolle soittamaan hätäkelloa. Harvat ne olivat, jotka kaukaa tulivat, kun ilma oli niin armoton, eikä tuulikaan vienyt kellon ääntä kauaksi.

Pilgrim ja taiteilia olivat ensimmäisiä, jotka kirkolle tulivat.

Kaikki surkuttelivat tätä kauheaa kohtausta juuri yön aikaan ja tämmöisellä raju-ilmalla. Pilgrim ei saanut sanottua sanaakaan; hän oli kuin kangistunut.

Taiteilia osoitti olevansa toimelias ja riuska nuori mies. Hän huusi: "Tikapuita tänne, ja köyttä niin pitkältä kuin piisaa, ja lapioita, ja kuokkia koko joukko!"

Tulisoittoja viritettiin palamaan, mutta vihainen tuuli puhalteli niihin tuimasti.

Vaimoihmisiäkin kokoontui paikalle. He olivat lumirännän tähden nostaneet päällysvaatteensa pään yli, ja oikein kamotti katsella, kuinka nämä aaveen-tapaan huputetut vaimot tulisoittojen valossa vapisivat miestensä ja poikainsa tähden eivätkä olisi ollenkaan laskeneet heitä menemään, etteivät hekin hukkuisi lumeen.

Taiteilia sitoi ympärillensä pitkän köyden ja komensi — tietysti tuli hänen eikä kenenkään muun komentaa — kuusi miestä sitomaan itsensä samaan köyteen kappaleen matkaa toinen toisistaan, ettei heidän tarvitsisi hakea toinen toistansa ja siten paremmin voisivat olla keskenänsä avuksi.

Pilgrim sitoi itsensä samaan jaksoon kuin taiteilia, ja hänen jälkeensä tahtoi vielä Don Bastiankin tulla, mutta taiteilia käski häntä johdattamaan toista riviä.

Kuivia puita otettiin mukaan nuotiovalkeata varten, ja sitte mentiin vuorta ylöskäsin varustettuina lapioilla, kuokilla ja tikapuilla. Noin viisikymmentä askelta Lentsin huoneista — lähemmäksi ei päästy — luotiin suoja-paikalle vapaa sia valkeeta varten. Sitte pantiin tikapuut vasten lumivyörykettä, mutta ne vajosivat, niin pian kuin mies niille nousi, ja sen ohessa tuuli sammutti soitot, ja yksi ja toinen huusi: minä vajoon! Monella lailla koitettiin. Viimein sovittiin siitä, että yöllä on apu mahdoton. Lähdettiin menemään kotiin. Nuotio-valkeelle pantiin vartia-väkeä. Faller tarjoutui kohta jäämään vartiaksi, ja Pilgrimkin tahtoi tehdä samaa, mutta kun taiteilia näki, kuinka hänen hampaansa kalisivat, vei hän hänen puoliväkisin kanssansa kotiin, lohduttaen häntä sillä, että jos lumen alle hautaantuneet vielä olivat hengissä, apu heille ehtisi aikanaan huomennakin.

Kylässä saatiin tietää, että Petrovitschin luultavasti oli lumen alle hautautunut, koska hän edellä puolen päivän oli lähtenyt Lentsille päin eikä ollut palannut takasin. Hänen korttikumppaninsa Ibrahim oli hätäkellon kuuluessa juossut kortit kädessä kadulle hokien alinomaa: "Minä odotan Petrovitschiä". Pilgrim sanoi uudelle ystävällensä, taiteilialle: "Se on sentään kauheata, jos Petrovitsch vihdoinkin olisi taipunut apuansa tarjoomaan ja samassa myös saanut hukkansa!"

Pilgrim nuhteli itseään katkerasti sen tähden, että hän oli tuhlannut koko päivänsä lapselliseen leikkiin. Hänellä oli koko aikana ollut niinkuin jonkunlainen aavistus vaarasta, joka häntä veti Morgenhaldeen, mutta hän oli saanut sen voitetuksi ja rauhoittunut ristipoikansa parissa. Nyt hän istui, siksi kun silmänsä painuivat kiini, lapsen vieressä, joka makasi levollisesti eikä ollenkaan aavistanut, mimmoisenka kohtalon tämä yö hänelle toisi, kentiesi oli jo tuonutkin.

Faller pysyi uskollisesti vartiapaikallaan kuin sotamies virassaan, ja hänellä oli sotakumppanikin seuraa pitämässä, eräs vaunuseppä, joka asevelvollisuus-aikoinaan oli ollut vallin kaivajana. He pitivät neuvottelua, millä keinoin tuo lumilinna olisi valloitettava, mutta eivät keksineet. Faller korjasi valkeata vuorella ja oli kovin vihoissaan, ettei hän tällä väliajalla voinut olla miksikään avuksi.

Eräs vieraskin liittyi heidän seuraansa nuotiovalkealle; se oli sanansaattaja kaupungista, joka oli tullut hakemaan Annia äitinsä tykö, joka makasi kuolinvuoteellaan.

"Hae Anni tuolta!" sanoi Faller suutuksissaan, "tuolla hän on kätkettynä". Hän kertoi sitte, mitä oli tapahtunut, ja sanansaattaja lähti läpi yön kotiin.

Faller uskalsi mennä kiertotietä tuonne kaadettuun metsään. "Jos hän vaan onnistuisi päästä petäjiin saakka Lentsin talon kohdalle, olisi apu likempänä. Yhdessä vaunusepän kanssa hän sitte rupesi kierittelemään alas monta karsittua puuta, joita oli vuorella, alas petäjiä päin. Useammat kierivät alas saakka ja jäivät seisomaan pystyyn lumessa, mutta yksi jäi pitkinpäin petäjien päälle.

"Voi meitä", sanoi vaunuseppä, "nuo puut, joita olemme alas kierittäneet, tulevat painamaan kattoa ja kentiesi musertamaan hautaantuneita".

"Minä olen kaikkein tyhmin mies mailmassa, tyhmin ja yksinkertaisin. Kun en nyt vaan olisi sinua, hyvä Lents, surmannut", valitti Faller.

Vähän perästä hän pitkin tuota puurangon tekemää siltaa meni neljin ryömin alas ja hänen onnistui soitolla virittää palamaan puut, jotka olivat yhteen kierineet.

"Tämä panee lumen sulaamaan", huusi hän ilomielin.

"Kyllä kai se sen tekee, mutta saattaa se myös sytyttää olkikaton palamaan" vastasi kumppani.

Faller seisoi tuskistuneena ääneti. Hän rupesi nyt tekemään suuria lumipalloja ja kierittelemään niitä valkeesen, ja päivän koitteessa valkea sammuikin.

Päivä oli kaunis, melkein kevätlämmin. Aurinko paistoi lämpimästi Morgenhalden yli; se haki huoneita, joita se niin isot ajat oli säteillään tervehtänyt, mutta se ei niitä löytänyt; se haki mestaria, joka hiljaa ja uutterasti maanantai aamusin istui tuolla akkunan vieressä työtä tehden, niinkuin hänen isänsäkin ennen teki, ja hänen isoisänsä, mutta se ei löytänyt ei huoneita eikä mestaria, ja sangen oudosti kimalteli auringon säteet ja säikähtelivät ikään kuin olisivat eksyneet. Tuo petollinen lumi, se vaan makasi leveillään kuin sanoisi se: mitäs minun nyt teet! Aurinko valoi vieläkin palavampia säteitä yli päällimmäisiä kiteitä, jotka kyllä haihtuivat, mutta ei se auttanut; semmoista lumilinnaa täytyy päiväkaudet piirittää.

Kaikki pelastuskumppanit tulivat taas saapuville, Taiteilia etupäässä ja myöskin ylikylästä ynnä muistakin kyläkunnista oli väkeä kokoontunut tarpeeksi apuun.

Fallerin kierittämät puut tarjosivat kumminkin tukevan pysäyspaikan. Vuorimiesten tapaan nyt ruvettiin kaivamaan käytävää alahalta päin, ja myös ylähältä tehtiin työtä uutterasti ja määrättyyn suuntaan.

Työskentelevien läheisyydessä lenteli yksinäinen korppi yhtä päätä ylös ja alas, eikä sitä saanut peloitetuksi pois. Toiset korpit ilmassa sitte kyllä rääkyivät, mutta se ei huolinut niistä, katseli vaan lunta luovia ihmisiä, ikään kuin sillä olisi ollut heille jotain sanomista.

KAHDEKSASNELJÄTTÄ LUKU.

Lumen alla kasvaa kukkanen.

Lents istui yksistänsä yöllä kuoleman kourissa äänetönnä.

Petrovitsch oli ensimmäinen, joka nousi ylös, ja hän kertoi Lentsille, että kerran hänen nuoruudessaan niinikään eräs huonerakennus oli näin hautaantunut, ja kun hukkuneet saatiin kaivetuksi ylös, he kaikki olivat litistyneet; heitä oli neljä talonpoikaa pöydän ympärillä mäsässä ja heillä oli vielä kortit kädessä. Vanhusta väristytti tätä muistoa kertoessaan, vaan ei hän sentäänkään sitä saanut oltua puhumatta, hänen täytyi omaksi huojennukseksensa sitä kertoa, vaikka se tunkisikin läpi kuuliansa luitten ja ytimen. Hän kuitenkin kohta pikaa lisäsi, että Jumala heitä kyllä varjelisi tuon viattoman lapsen tähden, ja hän nyt jo melkein napisi Jumalaa vastaan, jos niin kävisi, että lapsikin hukkuisi.

"Annikin on jälleen niin hyvänluonteinen kuin lapsi", vastasi Lents. Petrovitsch pudisti päätänsä ja varoitti Lentsiä olemasta niin äkkinäinen uskossaan, jos hän vielä päivän valoa näkisi: hänen pitäisi käyttää itsensä niin, että Anni joka päivä ja joka hetki etsisi hänen rakkauttansa. Lents väitti vastaan ja sanoi, että setä, ollen vanha nuorimies, ei tietänyt avioliiton asioita arvostella; Annissa oli kätkettynä enkeli, joka saattoi koroittaa toisen vaikka taivaasen, ja syynä koko kurjuuteen oli ollut se, että Anni tuimuudessaan oli sortanut ja runnellut yhtä paljon omaa sydäntänsä kuin muittenkin.

Petrovitsch vaan pudisti päätään eikä vastannut enää mitään.

Lapsi huusi nyt yhtäkkiä ääneensä, ja Annikin heräsi ja huusi: "Katto laskee! Katto laskee! Missä sinä olet, Lents? Ole tykönäni, ja kuolkaamme yhdessä. Pane lapsi tähän käsivarrelleni".

Anni kuitenkin rauhoittui ja voimistui, ja kaikin yhdessä nyt mentiin tupaan. Lents rupesi pienentämään kahvipapuja, jotka vielä olivat loppuja kaupustelian Ernestiinan tuomisista. Taas istuttiin himmeän-sinisen valkean valossa. Kahvi elvytti heitä kaikkia. Kellot seinässä löivät. Anni sanoi ei enää lukevansa lyöntiä, ei kysyvänsä oliko nyt päivä vai yö, kun toinen toisensa kanssa jo elettiin iankaikkisuudessa; jos vaan tuo vaikea askel olisi ohitse. Anni olisi mielellään suonut jonkun poistavan hänen pelkoansa ja vakuutustansa kuolemasta, vaan kukaan ei sanonut mitään.

Näin istuttiin ison aikaa sanaakaan vaihtamatta; ei ollut enää mitään puheen ainetta. Vähän ajan päästä sanoi Lents sedälle kaikki muut asiat jo olevan selvillä, ainoastaan sen hän tahtoisi tietää, minkätähden setä aina oli ollut niin tyly ja umpimielinen häntä kohtaan.

"Sentähden, että olen vihannut sitä, jonka yönuttu nyt on päälläni, niin juuri vihannut. Hän on sortanut minua nuoruudessani, ja hänen syynsä se on, että minua on kutsuttu kutun paimeneksi. Lujaankin puuhun, jos sitä pitelee kovin kourin, jää käden sia, niinkuin tuohon viilan varteen, saatikka sitte ihmissydämmeen, ja sydäntäni on aina rasittanut tämä ajatus: sinun ainoa veljesi on kohdellut sinua kovin kourin! Kuitenkin minua on ilahuttanut se, että kotiin tultuani vihdoinkin pääsin tuosta vihatakasta. Mutta minä saatan sanoa vihanneeni häntä kuolemaan saakka; minkätähden hän kuolikin pois, ennen kun saimme sanoa toinen toisellemme totuuden? Koko pitkällä matkallani kotiin minä iloitsin siitä, että minulla vielä oli veli elossa, mutta ei niin ollutkaan laita, kun kotiin tulin. Ja oikeastaan, totta puhuen, minä en sentäänkään ole häntä vihannut. Jos niin olisi ollut laita, olisinko nyt kodissani? Minä en enää tässä mailmassa saa kuulla veljeni ääntä mutta eheä mä pian saan toisessa…"

"Setä", sanoi Anni, "silloin kuin Poju raappi ovea, silloin samassa minuutissa oli täällä Lentsini kanssa puhe siitä, kuinka hänen isänsä kerran, kun hän täällä oli lumen hädässä, vaikkei lumen alla niinkuin me nyt, sanoi: jos minun nyt pitäisi kuoleman, minulla ei koko mailmassa olisi muuta vihamiestä kuin veljeni Pietari, ja hänen kanssaan minä mielelläni tekisin sovinnon".

"Vai niin? Vai niin?" sanoi Petrovitsch ja pani toisen kätensä silmäinsä eteen ja toisella hän tempovasti tarttui viilan varteen, samaan varteen, jota hänen veljensä vuosikymmeniä oli pidellyt kädessään.

Isoon aikaan ei kuulunut muuta kuin kellojen naputusta, kunnes Lents kysyi, taas minkätähden setä oli ollut niin kovasydämminen häntä kohtaan. Hänen oma sydämmensä oli ollut pakahtua siitä, että isänsä ainoa veli melkein koko pitkän vuoden ei ollut häntä tuntevinaankaan, ja hän olisi aina tavatessa mielellänsä lähestynyt lyömään kättä hänelle.

"Sen olen kyllä huomannut", vastasi Petrovitsch, "mutta minä en pitänyt sinusta sinun äitisi tähden, kun olin saanut kuulla, että hän oli sinua hemmoitellut ja tuhannen kertaa päivässä sinulle sanonut: Oi sentään, kuinka hyvänlaatuinen sinä olet, ja poijista paras, taitavin ja viisain. Se, se ei ole oikein. Ihmiset tulevat vähän lintuihin. Semmoisia lintuja löytyy, jotka joka minuuti kaipaavat jotain kupuunsa, ja semmoinen lintumainen mies sinäkin olet: jota minutin perästä sinä kaipaat taputusta taikka kiitoslausetta".

"Sedällä on oikein; eikö totta Anni, sedällä on oikein?", sanoi Lents karvaasti nauraen.

"Voi olla niinkin!" vastasi Anni.

"Ole rauhassa sinä!" huusi Petrovitsch, "olethan sinäkin oikea lintu, olet kumminkin ollut, ja tiedätkö mimmoinenka? Petolintu; ne voivat olla päiväkausia syömättä, mutta sitte syövätkin, mitä vaan saavat, joko viattoman laululintuisen, tai pienen kissan pojan suolineen sorkkineen".

"Minun täytyy tunnustaa", vastasi Anni, "että sedällä, paha kyllä, on oikein. Minun on ollut kaikkein hauskin ollani, kun olen saanut jotakuta sanoillani oikein raadella ja runnella. Sen sisun huomasin minussa jo silloin meidän ensimmäisellä huvimatkallamme, kun niin täyttä haluani panettelin kaupustelian Ernestiinaa ja kun sinä kysyit: hauskuttaako sinua olla tuommoinen? Ne sinun sanasi kävivät sydämmelleni, ja minä päätin itsekseni tulla yhtä hyväksi kuin sinäkin, koska semmoisena on paljon parempi olla. Ja sitte kun sinä paluumatkallamme kotiin mielit ottaa vanhan Pröblerin ajamaan kanssamme, olisin mielelläni viskannut sinun vaunuista alas semmoisesta yksinkertaisuudesta. Mutta kun sinä sitte aikomuksestasi luovuit ja puhdistit itseäsi Jumalan ja omantuntosi edessä, ettet ottanut kurjaa miestä maantieltä ajamaan kanssamme ja samassa sanoit olevasi niin onnellinen niin — olisin taas mielelläni suudellut sinun käsiäsi hyvyytesi tähden, mutta sitä minun kopeuteni ei antanut myöden, päätin sen siaan hiljaa itsekseni tulla yhtä hyväksi kuin sinäkin, vaikka olen sentäänkin jatkanut vanhaa sisuani ja ainoastaan päättänyt joskus vastedes parantua, mutta sitä muutostani ei saisi kukaan huomata, vähintänsä oma mieheni, ja niin on käynyt käymistään, että tuo vanha paholaiseni taas on minua riivannut ensiksi häpeemään sitä, kun ihmiset tulisivat huomaamaan minun nyt tahtovani muuttua toisenlaiseksi, ja toiseksi vaikuttanut, ettei minun enää ollenkaan tehnyt mieleni parantua. Olenhan minä se Leijonan Anni, sanoin itsekseni, josta kaikilla ihmisillä on ollut hupaa semmoisena kuin ollut olen. Minun ei lainkaan tarvitse paremmaksi muuttua. Ja minä olen vihastunut sinuun, äreästi vihastunut, sentähden, että sinä olet ollut ensimmäinen ihminen, joka minussa olet moittinut sitä, jota kaikki muut ovat kiittäneet ja kehuneet, ja sitte olen sinulle koittanut todeksi näyttää, ettei sinunkaan omaisuutesi ole mistään kotoisin. Ja vihdoin viimein on ainoa haluni ja toivoni ollut tämä: minun täytyy päästä ravintolan emännäksi, niin sitte taas tiedän, mikä olen ja ihmisetkin sen tietävät. Sillä lailla olen minä ilkeästi elämöinnyt elämöitsemistäni. Entäs kuinka eilen oli — oliko se eilen, kun pastori täällä oli? — Kuules, setä on nukkunut. Se vasta oli hyvä asia, se. Minä tahdon vielä hetken aikaa olla kahdakseen sinua kanssasi, ennen kun astumme iankaikkisuuteen. Ei sitä kumminkaan kolmas taida tietää eikä kukaan ihminen käsittää, kummoinenka kummankin sydän on toinen toistansa kohtaan ollut kaiken kurjuuden ohella, jota olemme saaneet kokea. Oi Lents, eilen kun minä istuin täällä yksinäisyydessäni, tuli ensi kerran eläissäni mieleeni, etten vielä ikinä ole tuntenut, mimmoista oikeastaan on rakastaa toista kaikesta sielustansa. Minä tulin sinun aviovaimoksesi, mutta en minä tietänyt, kuinka rakas sinä minulle olit, ennen kuin eilen vasta, ja jos sinä silloin olisit tullut kotiin, minä olisin suudellut silmiäsi ja kasvojasi — et sinä usko, kuinka minä saatan pitää sinua hyvänä. Mutta Faller tulikin sinua ennen ja peloitti minun ensiksi ja sitte hän kertoi, että sinä olit pettänyt minua takauksen puolesta, ja taas rupesi tuo paha henkeni minua riivaamaan — se kuiskii minulle ja tekee kanssani, mitä se tahtoo eikä mitä minun itse pitäisi tekemän. Vaan nyt on se minusta karkoitettu. Nyt sillä ei enää ole mitään valtaa ylitseni. Tästedes tahdon sinua kantaa käsieni päällä. Jos vaan kerran saisin sinua katsella oikein päivän valossa, yhden ainoan kerran vaan! Tämmöisessä sinertävässä valossa ei näe mitään. Joska minä yhden ainokaisen kerran vielä saisin katsella sinun hyviä kasvojasi, sinun uskollisia silmiäsi kirkkaalla päivällä! Oi, kuinka tuskalliselta tuntuu kuolla pimeässä, näkemättä silmien katsantoa! Ja minä, joka niin monesti olen kääntänyt kasvoni pois, huomattuani sinun silmäsi minua etsivän! Oi, yksi leimaus, yksi ainoa leimaus vaan, että sinun vielä kerran nähdä saisin!"

Tällä välin Petrovitsch makasi koiran unta. Hän oli varsin hyvin huomannut sen, että Anni nyt tahtoi purkaa sydämensä ja ettei siinä tilaisuudessa ketään kolmatta tarvittu. Lapsi leikitteli Pojun kanssa ja Anni jatkoi: "Oi, jos vielä saisin menneet vuoteni takasin! Muistatko sitä, kun sinä kerran keskipäivällä sanoit: onko mitään parempaa mailmassa, kuin aurinko — ja toisen kerran ehtoolla, kun sanoit: oi tätä raitista ilmaa, sehän on kuin sulaa autuutta! Minä tein pilkkaa semmoisesta sinun yksinkertaisuudestasi, minä olen kaikessa rikkonut sinua vastaan, vaikka sinussa sentään on ollut oikeus, ja olet tuntenut olevasi onnellinen. Pieninkin asia tekee sinun onnelliseksi, ja niin pitää olemankin. Ja silloinkin, kun minä paiskasin isäsi viilan laattialle, että kärki taittui, silloin se kärki meni sydämmeeni, vaikka minä en antanut sinun mitään asiasta huomata; päin vastoin; ja sinun äitisi hellän kirjoituksen ja hänen jättämänsä muiston olen minä viskannut akkunasta ulos. Ei ole mitään, ei yhtään mitään, jota ei olisi rikoksekseni luettava. Minä tiedän ja varmaan tiedänkin, että sinä minulle anteeksi annat, mutta rukoile Jumalaa minun puolestani, että hänkin minulle antaisi anteeksi niin elämässä kuin kuolemassakin".

Yksi pelikelloista rupesi nyt soimaan, ja setä väänteli itseään nureissansa sinne tänne tuolissaan, mutta pian hän jälleen nukkui, niinkuin näytti. Kun kappale oli soinut loppuun, huusi Anni taas: "Oi hyvä Jumala! Mielestäni on, kuin pitäisi minun pyytää anteeksi kaikilta ja pelikelloltakin. Vasta ensi kerran eläissäni tajuun, kuinka juhlalliselta sen soitto kuuluu, ja kuinka usein olen sitä pilkkana pitänyt. Armollinen Jumala! Minä rukoilen sinua, pelasta meitä, ei minun tähteni, vaan meidän kaikkein tähden. Oi, pelasta, auta meitä! Suo minun näyttää elämälläni todeksi, että minun puolestani voi kaikki parhaaksi kääntyä".

"Kaikki on jo hyvin, jos niinkin, että meidän täytyisi kuolla", vastasi Lents. "Sillä välin, kun kappale äsköin soi, johtui mieleeni tämä ajatus: me olemme löytäneet vilun-ihanan jälleen; se on lumen alla kasvanut hellässä sydämmessäsi ja meissä kaikissa. Minkätähden sinä vapiset noin?"

"Minun on vilu, minun jalkani ovat kuin jäässä".

"Riisu kenkäsi, minä hieron jalkojasi. Kas näin, tällä tapaa näin tahtoisin tästedes elämä-ikäni kannattaa sinua käsilläni. Onko sinun parempi nyt?"

"On koko joukon parempi, mutta päässäni tuntuu kuin juoksisi joka hiuskarva verta. Kuule! minä kuulen kukon laulavan, ja korppikin antaa ääntä. Jumalan kiitos, nyt on päivä!"

Molemmat nousivat seisomaan, ikään kuin pelastus jo olisi taattu, ja setäkin virkoi vale-unestaan; mutta nyt äkkiä kuului jyske. Petrovitsch huusi: nyt olemme hukassa! Taas oli kaikki hiljaa. Sänkykamarissa oli katto laskenut; ovea ei saanut enää auki. Ensi tuskan perästä kiitti Lents Jumalaa siitä, että vaimonsa ynnä lapsi olivat vaaran aavistaneet, ja rauhoitukseksi sanoi hän, että sänkykamari oli jäljestäpäin rakennettu, eikä sen vahingoittumisesta ollut mitään vaaraa päärakennukselle; vanhan kehän kurkihirret olivat lujat ja järkähtämättömät. Kuitenkin näytti siltä — vaikkei Lents sitä lujaa sanonut — kuin kallistuisi orret sänkykamaria päin, mutta kentiesi se oli harhanäköä näin epäselvässä sinertävässä valossa.

Taas oli pitkä äänetön hiljaisuus eikä muuta kuulunut kuin kaukaa kukon ääni, ja likellä Poju haukkui ja korppi rääkyi.

"Täällä ollaan todella kuin Noakin arkissa", sanoi Petrovitsch, ja siihen Lents sanoi: "Jos meidän on mennä kuolemaan taikka elämään, olemme kuitenkin pelastuneet synnin tulvasta". Anni kätki kasvonsa hänen käteensä.

"Jos minulla olisi edes piippu tupakkia", napisi Petrovitsch. "Vahinko se, ettet polta, Lents!" Muistaessaan rakastettua tupakkipiippuansa hyllyllä kotona, lienee myös samassa hänen tulen-kestävä rahakaappinsa johtunut mieleensä, kun hän lisäsi: "Sen sanon teille: jos tulisimmekin pelastetuiksi, ette sittekään rahaa minulta saa. Ette äyriäkään".

"Me emme enää rahaa tarvitsekaan", sanoi Lents, ja Anni kysyi hienolla äänellä: "Arvatkaa, kuka näitä teidän sanojanne ei usko?"

"Sinä kaiketi?"

"En suinkaan minä, vaan ihmiset sitä ei usko. Sitä ei yksikään ihminen usko, vaikka vannoisitte sata kertaa, että se, joka kanssamme on ollut kuoleman hädässä, ei tahtoisi meidän kanssamme yhdessä elää. Koko mailma lainaa meille rahansa teidän takaustanne vastaan ja rikastuttaa meitä, jos meitä vaan haluttaa".

"Sinä olet vielä yhtä kurillinen kuin ennenkin", torui Petrovitsch. "Muutoin oli mielestäni, kuin olisi entiset leikkipuheesi tiessään".

"Jumalan kiitos, että ne vielä ovat tallella", sanoi Lents. "Anni, ole leikkipuheinen vastedeskin, jos Jumalan avulla tästä haudasta pääsemme. Vireä ja ilomielinen, sanoo Pilgrim".

Anni kävi molemmin käsin Lentsin kaulaan, syleili ja suuteli häntä. Ei tietoakaan ennen kuin kaikki kolme tunsivat olevansa niin ilomielisiä, kuin olisi kaikki vaara ohitse, ja nyt se kuitenkin oli korkeimmallaan. Kukaan ei tahtonut toisellensa pelkoaan ilmoittaa, ja kuitenkin joka miehen sydän vapisi, seinät tutisivat ja siltä näytti kuin notkistuisi orret.

Anni ja Lents istuivat syleiltyinä. Anni sanoi:

"Rukoilkaamme näin ja suojelkaamme lastamme. Hyvästi mailma! Herra Jumala, anna lapsemme pelastua!"

"Kuuletko? Humina kuuluu. Se on meidän apujoukkomme; se tulee, se tulee meitä pelastamaan…"

YHDEKSÄSNELJÄTTÄ LUKU.

Hengen vaarasta pelastuneet.

"Nyt, nyt kuulin kaksi jyskäystä peräkanaa!" huusi Lents. "Minäkin annan merkin ja panen pelikellot soimaan yhteen".

Hän pani molemmat soittovärkit käymään, mutta nyt hän huomasi, että niitten kauhia epäsointu saattoi hänen melkein mielettömäksi; yksin kuoleman tuskassakin oli hairasointo hänestä mahdotonta kärsiä. Hän seisatti soittovärkit, ja kun suuremmassa värkissä hätähisestä pidätyksestä kuului rytkähdys, tuntui kuin olisi hänen oma sydän-valtasuonensa rytkäissyt.

Taas kuuntelivat niin tarkasti, että tuskin vedettiin henkeäkään. Ei kuulunut enää mitään.

"Te olette riemuinneet liian aikasin", sai Petrovitsch tuskin sanotuksi hampaittensa kalistukselta, "vielä on kuolema meitä lähempänä kuin elämä".

Ja taas kuului jyskinä ylhäältäpäin, ja lapsi rupesi matkimaan. Petrovitsch valitti, että tuo lakkaamaton kolkutus vaivasi hänen päätänsä; oli kuin joka lyömä olisi tungennut aivujen läpi.

Lents kaiketi ei saanut soittovärkkiä oikein seisatetuiksi, koska toinen niistä yhtäkkiä aikoi soitta, vaan halleluja-nuottia, ja Lents yhtyi korkealla äänellä laulamaan: "Hallelujat. Kiitosta Herralle veisatkaa!" Anni lauloi mukaan ja piti samassa toista kättänsä Lentsin olkapäällä ja toista lapsen päällä. Nyt kuului ylähältäkin ääni vastaavan: "Halleluja! Halleluja!"

"Pilgrim! minun armas veljeni!" kiljahti Lents samaan läpi sydämmen tunkevaan ääneen, kuin kerran ennenkin.

Kamarin ovi lyötiin ulkoa kirveellä rikki.

"Vieläkö kaikin olette elossa?" huusi Pilgrim.

"Vielä Jumalan kiitos olemme".

Pilgrim syleili ensiksi Petrovitschiä, jonka hän luuli Lentsiksi, ja Petrovitsch suuteli häntä molemmille poskille venäläisten tapaan.

Kohta Pilgrimin perässä tuli taiteilia. Häntä seurasi Don Bastian ja kaikki lauluyhteyden jäsenet.

"Onko Wilheni terve?" kysyi Lents.

"On oikein; hän on minun luonani kotona", sanoi Don Bastian.

Nyt ruvettiin ulkona luomaan lunta pois akkunain edestä.

"Aurinkoinen, armas aurinko, jo sain sinun nähdä" huusi Anni ja vaipui polvilleen.

Soittovärkki soitteli yhtä päätä hallelujaa, ja kaikki laulajat yhtyivät samaa laulamaan täysiäänisesti ja mahtavasti. Oli kuin lumipöykyt laulun voimasta kierielisi alas, sillä juuri nyt koko lumivyöryke luiskahti rakennuksen etupuolelta alas laksoon.

Talo oli nyt lumivyörykkeestä vapaa. Tuvan ovi oli jäänyt auki, ja kun akkuna nyt avattiin, lensi korppi lapsen pään yli ulos avaraan ilmaan.

"Korppi lensi", huusi lapsi. Tuolla ulkona oli toinen korppi odottamassa, ja molemmat sitte lensivät yhdessä poispäin lakson yli, liidellen välisti korkeammalla välisti alempana.

Ensimmäinen naisihminen, joka tuli Annia tervehtimään, oli kaupustelian Ernestiina. Hän oli saanut kuulla tämän onnettoman tapaturman ja vielä lisäksi Leijonan emännän kuolleen, ja oli sen vuoksi kiiruhtanut tänne Annin avuksi. Hän laski polvilleen Annin viereen. Lents nojasi vasten Pilgrim'in rintaa.

Petrovitsch oli jo äkääntymäisillänsä, kun ei kukaan hänestä lukua pitänyt, kunnes taiteilia juuri parhaasen aikaan lähestyi häntä, toivotti onnea hänen pelastumiseensa ja koki kaikin tavoin pitää hänestä huolta. Se oli Petrovitschin mieleen, ja taiteilia paras koko joukossa. Myöskin Pilgrim'kin teki itsensä ystävälliseksi ja sanoi ääneensä: "Pyydän anteeksi syleilemisestäni, ja nyt lyökää kanssani kättä".

Petrovitsch kurotti hänelle kätensä.

"Minä olen lumessa löytänyt erään äitisi käsikirjoituksen", sanoi Faller kähisevällä äänellä. "Kaikki muu kirjoitus on hiestaantunut, mutta vielä näkyy nämä sanat: Tämän kukkasen nimi on vilun-ihana. Maria Lentsitär".

"Se paperi kuuluu minulle!" huusi Anni, nousten ylös. Kaikki nyt hämmästyksissään rupesivat häntä katselemaan, ja Ernestiina huusi: "Anni! Herran tähden, mitä sinulla on päässäsi? Onko sinulla valkoiset hiukset?"

Anni meni katsomaan peiliin, huusi haikeasti ja kävi molemmin käsin päähänsä kiini.

"Nyt olen vatunut vanhaksi! Nyt olen vanha akka", valitti Anni ja antoi päänsä vaipua vasten Lentsin rintaa. Vähän päästä nosti hän nyyhkyttäen päänsä ylös, pyhkäsi kyyneleet pois ja kuiskasi Lentsin korvaan: "Se on minun vilun-ihanani, joka minulle on lumen alla kasvanut".

NELJÄSKYMMENES LUKU.

Lopussa kiitos seisoo.

Korppipari lenteli lakson yli, vuorien yli, ne lenteli erään viheliäisen huoneen ohitse, jossa istui akkunan vieressä vanhus kehräten rohtimia, ja kyyneleitä valui kehruusen. Vanhus oli Maisu. Hän oli saanut kuulla sanoman, että Lents perheineen oli hautaantunut lumivyörykkeen alle, ja Knuslingenn'istäkin oli pelastusväkeä kiiruhtanut tuonne vuoren toiselle puolen. Maisu olisi myös mielellään mennyt heidän kanssansa auttamaan, mutta hänen jalkansa eivät häntä kannattaneet, ja sen lisäksi hän vielä oli lainannut ainoat hyvät kenkänsä eräälle köyhälle vaimoihmiselle, jonka täytyi mennä tohtorille. Kesken kaikkia näitä murheitaan Maisu monta kertaa kolhaisi tyhjää kommopäätänsä sanoen itsekseen: miksi en toissapäivänä, kun Lents kävi täällä, saanutkaan sitä ajatusta päähäni? — Mitä se nyt enää pyhittää? Ja silloin kuitenkin oli juuri huulillani muistuttaa Lentsiä siitä, että hänen pitäisi hankkiman varokeinoja lumen hätää vastaan; olimmehan kolmesti lumen hädässä, jota kerran kesti puolentoista päivää, ja sen tähden täytyy siellä olla joka talvi varoillansa. Mutta mitä nämä ajatukseni enää auttaa? Vanhalla mestarin emännällä oli oikein siinä, kun hän sen satoja kertoja minulle sanoi: Maisu, kyllä sinussa on järkeä, mutta se tulee aina penikulman perästäpäin.

Korpit, jotka nyt juuri lensivät ohitse, olisivat voineet Maisulle sanoa, että hän saattaisi pyhkiä pois kyyneleensä nyt, kun hautaantuneet olivat pelastetut, mutta ihmiset eivät ymmärrä korppien kieltä, ja ihmiset tarvitsevat ison aikaa, ennen kun saavat sanan kulkemaan yli laksojen ja vuorten.

Oli jo ehtoopuhde, kun kuului kulkusien kilinä ja yksi reki läheni ajaen. Mitä reen on täällä tekemistä? Ei ole kukaan muu kotona kuin yksin Maisu vaan.

Luikoreki pysähtyi juuri akkunan alle. Kuka se on, joka nousee reestä? Eikö se ole Pilgrim? Maisu halusi nousta ylös ottamaan häntä vastaan, mutta se ei luonnistunutkaan.

"Maisu, minä tulen sinua noutamaan!" huusi Pilgrim. Maisu hierasi silmiään. Onko tämä unen-näköä? Vai mitä tämä on? Pilgrim jatkoi: "Lents ja kaikki tyyni ovat pelastuneet, ja minun on määrä noutaa sinua, sinä tuhkimus-prinsessa. Uskotko itseäsi luikon haltuun?"

"Minulla ei ole kenkiä", sai Maisu vihdoin sanotuksi.

"Senpä tähden juuri minulla on karvanahkaiset päällyssaappaat, jotka vallan hyvin sopivat sinun pieniin jalkoihisi", vastasi Pilqrim, "ja tässä on vielä hattukin, se tahtoo sanoa, lammasnahkaturkit, Petrovitschin, sen häijyn omat. Sinun täytyy seurata kanssani tänään vielä, sinä kaikkein armahin Maisu, kotoisin Knuslingen'istä ynnä siihen kuuluvista Fuchsberg'in ja Knebringen'in kappelikunnista. Tuon lumoovaisen rukkisi sinun täytyy jättää tänne, jos niin, ettei sen tekisi mieli juosta puujaloilla perässämme.

"Sonnusta lantees kultain Ja lähde kanssani! On elot korjattuina Ja täynnä aittani".

Niin Pilgrim lauloi viimeiseksi ja tarjosi sitte Maisulle kätensä ikäänkuin olisi mentävä tanssimaan.

Maisu oli kuin hassahtanut. Kaikeksi onneksi tuli kuitenkin hänen kälynsä kotiin, joka ei suinkaan pannut sitä pahaksensa, että Maisu ajoi luiko-reessä pois. Hän tahtoi auttaa Maisua korjaamaan hänen kapineitansa, mutta Maisu, joka kaikella muotoa tahtoi saada tuon salaisen aarnikenkänsä hyvään korjuun, käski kälynsä mennä kamarista ulos.

"Minulla on omat sänkyvaatteeni, etkö sinä saisi niitä sopimaan rekeen", kysäsi Maisu.

"Anna vaikka koko Knuslingen'in maata niissä", vastasi Pilgrim. "Ota päänalusesi istuttavaksesi. Jätä loput tänne. Sen siaan sinä saat telttakatteisen vuoteen ja sinä tulet tässä matoisessa mailmassa voimaan juuri kuin olisit taivaassa".

"Entäs kanani ja hanheni? Jätänkö mä nekin tänne? Ne ovat omani, ihkasen omani, ja niistä on kultasirkkuni jo muninut kuusi viikkoa".

Tuo kehuttu kana samassa pisteli päätänsä ulos häkistä kuin tahtoisi se näyttää kaunista punaista harjaansa.

Pilgrim selitti, että kanat ja hanhet itsestäänkin ja kuljettamatta juoksevat todellisen tuhkimus-prinsessan perässä, ja jos nämäkin tekee saman, se on niille kernaasti suotu, mutta mukaan niitä ei oteta.

Maisu sanoi nyt kälyllensä, että hän suurimmalla huolella hoitaisi hänen siipikarjaansa, ruokkisi niitä hyvin ja lähettäisi ne sitte sopivassa tilassa.

Kun Maisu sitte lähti tuvasta, rupesi kanat häkissä levottomuuttaan kaakottamaan, ja hanhillakin oli pari sanaa sanottavana, kun mentiin tallin ohi.

Talviyö oli kaunis ja kirkas, kun Maisu ajoi pois Pilgrim'in kanssa; tähdet taivaalla tuikkivat, ja Maisun aivoissa kimalteli taivas täynnä tähtiä. Hän tavoitteli ja puserteli tavaroitansa monta kertaa, siksi kun hän sormiinsa tunsi täysinäisen aarnikenkänsä. Tätä tekoa hän teki ehtimiseen senkin tähden, kun hän yhtä päätä luuli näkevänsä unta vaan.

"Näetkö, tuossa on minun potaatisarkani, omilla rahoilla ostamani", virkki Maisu; "siinä paikassa ei ennen ollut muuta kuin kivilouhikko, mutta neljässä vuodessa minä ne korjasin pois, ja nyt se maa maksaa neljä kertaa sen verran ja antaa niin mehuisia potaatia kuin puhdasta nisujauhoa".

"Ne potaatit tulee maistumaan Knuslingen'iläisten suussa makeilta, ja niitten siaan sinä saat jotain toisenlaista", vastasi Pilgrim ja kertoi juurta jaksain hautaantuneitten pelastumisesta sekä sen, että he nyt asuivat Petrovitschin tykönä, ja sanoi nykyjään olevansa hänen ylimmäisen ystävänsä. Tuo vanha kitunikki oli kuin tehty uudesta ylös, ja Annin ensimmäinen mieliteko oli ollut saada Maisunsa takasin taas. Kun Pilgrim kertoi, että Annin hiukset olivat lumivalkeat, itki Maisu täyttä kolloa. Maisu sanoi kuulleensa semmoista ennenkin tapahtuneen; vanha pormestarin rouva oli hänelle sanonut äitinsä kertoneen, että eräs mies Elsass'ista kotoisin ja oma sukulaisensa oli pelosta saanut valkoiset hiukset. Mutta kummallista se kuitenkin oli, sanoi Maisu, ja Annia hänen tuli surkeen, kun hän tämän tähden joutuisi ihmisten huutoon. "Ihmiset", arveli Maisu, "ovat, tiedätkös, niin kovasti tyhmiä, kun jokaisen tekee mieli kertoa jotain uutta ja esimerkillä todeksi näyttää, kuinka ihmeellistä se uutisensa on. Mutta kyllä minä heidän suunsa tukin. Meidän ei tarvitse kuulella heidän lörpötyksiänsä".

Maisu olisi mielellänsä joka talon edessä, missä vaan valkeata näkyi, astunut ulos ja mennyt sisään uutisia kertomaan. Tuolla asuu se ja se ja ne ja ne, pelkkiä sydämmellisiä ihmisiä, ja he ovat niin surkutelleet Lentsin kovaa onnea; se on ikävä asia, että he sitä vieläkin murehtivat, vaikka se ei enää ole tarpeellista, ja heidän ilollansa ei olisi määrää, jos saisivat kuulla, että Maisua kaikkein ensiksi lähetettiin noutamaan, eikä ole tietoa, jos toiste enää tässä elämässä tavataan.

Mutta Pilgrim oli armoton kaikkia hyviä ihmisiä kohtaan, hän ajoi ohitse pidättämättä missään. Missä akkuna aukeni ja joku huusi re'en perään, siinä Maisukin huusi ääneensä: "Voikaa hyvin ja jääkää Jumalan haltuun!" vaikka siitä ei voinut paljon kuulua kulkusien kilinältä. Maisu kumminkin oli huutanut hyvän sanan noille hyville sieluille; tiesi, koska toiste saa sanoa samaa.

Siinä, missä voutitalokkaan Katriina asui, täytyi Pilgrim'in pysähtyä. Mutta — ei mikään ilo tässä mailmassa ole täydellinen — Katriina ei, kova onni, ollut kotona. Kun Katriinalla ei ollut omia lapsia, käskettiin hän useasti kummiksi, ja nytkin hän oli käsketty erään pariskunnan luo. Maisu jutteli nyt kaikki sanottavansa eräälle neulojattarelle, ja sanoi kaikki kahdesti, ettei mitään unohtuisi.

Kun hän taas istui reessä oli hänen onnensa vasta korkeimmallaan. "Minä tunnen voivani paljon paremmin", sanoi hän. "On juuri niin kuin makoisesti maatessansa sen verran yöllä herää, että ennättää sanoa: ah, tämäkös on suloista, ja sitte taas nukkuu. Mutta minä en nyt makaakan, minusta on kuin jo olisin iankaikkisessa elämässä".

Vähältä piti, ettei Pilgrim tämän perästä sopimattomalla leikkipuheellaan pilannut Maisun autuaallista iloa.

"Niin, Maisu, niin", sanoi hän, "tuolla toisella puolen on palaset piukassa".

"Missä toisella puolen?"

"Minä tarkoitan tuolla toisessa mailmassa. Sinä pääset nyt kuin paratiisiin, ja se, joka tässä mailmassa saa niin hyvät päivät, älköön toivokokaan toisessa mailmassa yhtä hyvin käyvän. Kaksi hyvää on liian liikaa".

"Pidätä! pidätä! Minä astun ulos, minä menen kotiini", huusi Maisu. "Minä en halua teiltä mitään, minä en vaiheta iankaikkista elämääni mihinkään hyvään. Pysäytä taikka hyppään minä pois".

Maisu tarttui ohjaksiin semmoisella voimalla, ettei sitä olisi voinut hänestä uskoa ja tahtoi temmata ne Pilgrimin käsistä. Pilgrimillä oli suuri vastus saadessa Maisua malttumaan, ja sanoi Maisun ei enää ollenkaan ymmärtävän leikkiä. Maisu ei tahtonut kuulla puhuttavankaan, että semmoisista asioista sopi leikkiä laskea. Pilgrim koitti saada Maisua uskomaan, ettei hän tulisi kadottamaan iankaikkista elämäänsä ja veti todistukseksi erään pyhän Haspuciuksen kirjoittaman paikan, jonka hän lausui kreikan kielellä ja sitte omaan tapaansa käänsi saksaksi ja kohta sen perästä Schwarzwaldin murteella, ja se paikka sanoi selvillä sanoilla: palkollisten laita on toinen, koska heillä muutoinkin, vaikka heidän tässä mailmassa olisi kuinkakin hyvä olla, sentään on kyllä kovat päivät. Ylimalkaan Pilgrimillä näytti olevan hyvät tiedot taivaan oloista, ja se nyt vaan oli hyvä asia, että hän sai hillityksi häijyn halunsa vakuuttaa Maisulle olevansa pyhän Pietarin hovimaalari.

Maisu rauhoittui siitä, että palkollisten tila oli taattu ja varma, ja pian hän taas jatkoi puhettansa: "Suurin iloni on saada nähdä Lentsini lapset. Minä en vielä tiedä niitten nimistäkään. Pojan nimi kaiketi on Wilhe, niinkuin sinunkin; eikö totta? Entäs mikä tytön nimi on?"

"Maria".

"Oikein; hänellä on isänäidin nimi".

"Olipa se hyvä, että muistutit minua siitä asiasta, kun muutoin piammiten olisin sen unohtanut. Lapset ovat sitä uskoa, että olen isänäitiä noutamassa, ja että se on se, joka tulee ajaen luikoreessä. Lasten on määrä olla valveilla siksi kuin tulemme, ja sinä korkeasukuinen Knuslingen'istä, siihen kuuluvine kappelineen Fuchsberg ja Knebringen, — teidän armonne piti sanomanikin, te kaiketi suvaitsette lasten puhutella teitä isänäidiksensä".

Maisu, tuo "tyttö naimaiässä" katsoi tuon asian jumalattomaksi, kahdenkertaisestikin, koska se ei ollut oikein uskotella semmoista lapsille. Sukulaisen nimi sopii ainoastaan veriheimolaiselle, ja se on semmoista, joista ei saa laskea leikkiä. Maisu kuitenkin malttoi mieltänsä, ja sanoi kyllä selittävänsä lapsille kaikki; hän ei suotta ollut Knuslingen'istä kotoperää. Maisun ainainen turva oli, kun tiesi pitävänsä Knuslingen'in kunnian puolta.

Nämä välisattumat matkalla kuitenkin olivat oikein paikallansa. Siitä selkeni Maisun pää johonkin määrään. Maisu oli nimittäin ensin alussa saanut sen päähänsä, että koko kylän väki seisoisi oikealla ja vasemmalla puolen tietä pitkissä riveissä häntä vastaan ottamassa takasin palatessaan. Mutta häntä vastaan ei kuulunut muuta kuin Petrovitschin hillitsemätön nauru, joka niin nauroi Maisun juhlakulkua, että hänen täytyi istua alas tuolille, ja Pojukin puolestansa teki parastansa, ja koska se ei saanut naurettua, se rupesi Maisua haukkumaan, eikä ne Petrovitschin sanatkaan olleet suurin suopeita, kun hän sanoi: "Se Anton Striegler se vasta tiesi, että sinun piti käymän tuommoiseksi, ja sen takia hän sinun jättikin istumaan vanhana piikana".

"Ja teidän on madot jättäneet vielä vähäksi aikaa täällä kuljeskelemaan, kunnes tulette oikein kypsäksi, koska te niille vielä olette liian sitkeä", vastasi Maisu. Nuo vanhat vihaiset välit, ja olletikin kiukku siitä, että hänen pettyneestä rakkaudestansa tehtiin pilkkaa, pani Maisun suuhun tämän pistovastauksen. Poju ei enempätä haukkunut, eikä Petrovitschiä enää naurattanut. Molemmilla oli Maisusta oma kammonsa.

Lents oli pannut maata. Anni oli lasten tykönä, jotka kuitenkaan eivät enää olleet hereillä. Ei paljon puuttunut, ettei Anni langennut Maisua kaulaan, mutta hän häpesi molempia samassa sisään tulevia miehiä, Pilgrimiä ja Petrovitschiä.

"Näetkö, tässä on meidän lapsemme", sanoi hän, "suutele heitä kerran; siitä he eivät herää".

Anni meni kyökkiin laittamaan ruokaa Maisulle, jonka täytyi jäädä tupaan. Maisu nyykytti päätään, ajatellen: toista tämä kuin ennen. — Mutta isompaa aikaa hän ei tuvassa pysynyt, vaan meni Annin luo kyökkiin, ja Anni sanoi: "Oikein hauskalta tuntuu, kun taas saa tehdä valkeata!" Maisu katseli tuijosilmin; hän ei lainkaan käsittänyt sitä, että Anni oli oppinut olemaan kiitollinen kaikesta pienimmästäkin asiasta, jota jokapäiväisessä elämässä pidetään ihan luonnollisena asiana.

"Mitä sanot minun valkoisista hiuksistani?" kysyi Anni.

"Minä tahtoisin mielelläni voivani antaa minun hiukseni siaan, ne ovat kaikki vielä mustat. Niin on, kuin äitini satoja kertoja on sanonut, että olen tullut mailmaan pää karvoja täynnä".

Anni naurahti ja sanoi, että niin piti käymän kuin oli käynytkin. Hänellä piti koko elämäikänsä oleman muisto siitä, että hän oli ollut kuoleman kidassa ja tästedes elämän ihmisissä sovinnolla. "Kaiketi sinultakin anteeksi saan, Maisu? Minä muistin sinua kuolintuskissani".

Maisu purskahti itkuun.

Kummallista todella oli, kuinka Anni oli muuttunut. Kun hän kuuli kellot ensi kerran soivan, otti hän pikku lapsen käsivarrellensa ja pani sen kädet ristiin sanoen: "Oi oma lapseni, en olisi uskonut saavani enää koskaan kelloja kuulla!" ja kun Maisu toi ensimmäisen ämpärillisen vettä, sanoi Anni: "Kuinka hyvää ja kirkasta se vesi sentään on! Kiitos hyvä Jumala siitä, että vettä meille antanut olet!"

Kun miehet pian melkein unohtivat sen kauhuajan kuin olivat kuolon uhassa eläneet, oli sitä vastoin Annin mielessä aina tämä elämänsä vaihe, ja hän pysyi hellänä ja lempeänä, ja jokainen äkkinäinen sana oli hänestä kuin pistos sydämmeen, niin että Maisu usein Pilgrimille valitti: "Minä pelkään, ettei Anni enää kauan elä; hänessä on jotain niin hurskasta, niin pyhää, etten sitä sanoa taida".

Hautaantuneitten pelastuksesta jäi eräs toinen tapaturma melkein huomaamatta, vaikka siitä muutoin olisi kyllä paljon puhuttu ja mietitty.

Toisena päivänä pelastumisen jälkeen oli eräässä vuoren-rotkossa lähellä Knuslingen'iä löydetty miehen ruumis lumen alle hautaantuneena, kangistuneena, ja se oli Pröbler. Ei kukaan häntä niin suuresti surrut, kuin Lents; hän luuli vaan vieläkin, että Pröbler oli häntä viime kerralla huutanut, ja hänellä oli tuon vielä vanhoillakin päivillään hulttiomaksi muuttuneen miehen kuolemasta omat ajatuksensa, mutta ne hän piti itsekseen.

Anni viihtyi hyvin sedän suuressa talossa, oli terve ja kukoistavampi kuin koskaan ennen.

Täällä sedän luona sitte asuttiin aina sydänsuveen saakka, siksi kun vanhat huoneet saatiin korjatuiksi. Sedällä oli usein omat oikkunsa. Se häntä harmitti, että pikku Wilhe nousi tuolille ja sohville, joilla Poju kuitenkin mielensä mukaan mukkeli.

Petrovitsch oli saanut pahan yskän hautaantumisensa jälkeen. Lääkäri määräsi hänen lähtemään kylpylaitokseen, vaan ei hän lähtenytkään. Hän ajatteli kaiketi näin, vaikkei hän sitä sanonut: "Jos minun aikani on tullut, tahdon kuolla kotona, niin loppuu koko kodinkaipuukin siihen". Hän meni usein pikku Wilhen kanssa kävelemään Spannrente'n harjulle, jossa paraikaa istutettiin jotenkin varttuneita saksankuusia suojaksi Lentsin talolle ja niinikään ojia kaivettiin, ja kun hän kerran leikillään sanoi: "Wilhe, sinä ja Poju olette juuri yhtäläisiä; te ette osaa kävellä suoraa tietä, siinä ei ole teille tarpeeksi, vaan teitä haluttaa juosta pitkin ja poikki, välisti yli ojan, välisti kalliota ylös! Niin Poju, sinä olet juuri samanlainen, ja te olette oikea pari!" — niin pikku Wilhe vastasi siihen: "Setä, eihän koira ole mikään ihminen, eikä ihminen mikään koira".

Nämä lapsen yksinkertaiset sanat teki vanhan sedän kernommaksi, niin että hän pyysi Lentsiä jättämään Wilhen luoksensa, kun hän itse taas muuttaisi omiin huoneisinsa.

Anni varsinkin vaati lakkaamatta, että pian muutettaisiin takaisin Morgenhaldeen. Asunto Petrovitschin huoneissa oli ennen hänen mielestään ollut kuin paratiisin oloa, kun hän saisi vanhusta hoitaa ja viimein periä, nyt hän ei enää muuta halunnut kuin viettää päivänsä hiljaisuudessa, onnellisesti ja tytyväisesti tuolla yksinäisellä ylängöllä.

Äidin kuolema, joka häneltä ison aikaa salattiin, kosi häneen kuin kipeä isku. Kaikki nämä kovat kohtaukset olivat yhtenä ainoana yönä tapahtuneet.

Wilhe jäi sedän luokse, ja Pilgrimkin muutti hänen taloonsa. Kun talon ohi kuljettiin, kuului sieltä kuin olisi varsa hirnunut, porsas röhkinyt, satakieli viserrellyt taikka pöllö parkunut, ja monesti näkyi akkunassa vanhuksen ja lapsukaisen päät vieretysten; se oli Pilgrim ja hänen ristipoikansa, jotka kokivat, kumpika olisi suurempi mestari matkimaan useimpien eläinten ääniä, ja aika välittäin kuului todellinen haukku, joka taas oli Pojun ääntä, ja taaskin kuului mahtava nauru, välisti yskän katkomaa, ja se oli Petrovitsch, joka ei tahtonut saada lakatuksi nauramasta näitten molempien hohkopäisten kujeita, ennen kun hänen yskänsä pakoitti lakkaamaan. Vuosikausiin hän ei enää käynyt kylää ulompana; hän vakuutti, että ahkera nauru oli hänelle yhtä hyvä kuin terveysveden juonti.

Huoneet Morgenhaldella parannettiin kuin uusiksi, ja nyt näkyi, kuinka monta ystävää Lents'illä oli. Ihmisiä tuli kaikilta tahoin, kuljettaen hänelle maksotta hirsiä ja kiviä, ja taiteilia perusti vuorelle lujan turvavarustuksen.

Lentsistä oli sanomattoman vaikea jatkaa ammattiansa samaan tapaan kuin tätä ennen, vaan sekin piti asetettaman uudelle ja laajemmalle kannalle. Hänen oli sama laita kuin taudista toipuneen, jota ei tydytä jatkaa elämäänsä samoin kuin ennen tautia; hän tunsi olevansa niin voimakas ja varttunut, että hänen työnsä ja toimensakin piti asetettaman ihan toiselle kannalle.

"Minä olen käynyt vierailla mailla kovaa kokemassa; mahtanenhan minä saada aikaan jotain parempaa, suurempaa, nyt kun palaan", sanoi hän usein.

Ja nytpä näyttikin nuo vanhat yhteystuumat huokeasti käyvän toteen; kaikki näytti olevan valmistettu, kaikki näytti sitä vaan odottaneen, eikä kukaan jouduttanut sitä enemmän kuin Anni. Hän puhui Lentsille luottamusta ja vakautti häntä sanoessaan: "Ne tuumat ovat sinussa aina kyteneet, ja sinussa piiloo sen satojen ihmisien onni. Minä en ole koskaan unohtanut sitä, kun sanoit silloin kohta jälkeen naituamme: tämä kaunis sunnuntaipäivä ilahuttaa minua siitäkin syystä, että tuhansittain tuhansia ihmisiä voivat tänä päivänä iloita. — Mene ja pane tuumasi toimeen, ja mihin vaan tulet, seuraa sinua aurinko ja päiväpaiste. Minä tekisin mielelläni seuraa kanssasi, saadakseni joka ihmiselle sanoa, kuinka hyvä mies sinä olet".

Yhdessä taiteilian, tohtorin, Pilgrim'in, opettajan ja vihtimiehen kanssa Lents kävi kylästä kylään, huoneesta huoneesen, kuin hartioilla kannettuna, ja kaikki ihmiset kiitteli häntä puheliaaksi, älykkääksi ja hyväksi, kuinka sydämmellisesti hän piti murhetta kaikkein hädästä ja ahdingosta ja tiesi apua kaikkeen.

Se, mikä hänelle ei onnistunut noina hyvinä päivinä, se luonnistui nyt kuin itsestään, ikäänkuin olisi vaivihkaa siitä sovittu, ja Lents sai hajallansa olevat käsityöläismestarit yhtymään yhteydeksi.

Ja samoin kuin hän uudestaan asetti oman taloutensa ja turvasi muitten, perusti hän myös uuden perhekunnan.

Kerran oli Pilgrim tarjounut Lentsille puhemieheksi jollekulle tohtorin tyttäristä; nyt Lents vuorostansa kosi Pilgrimin puolesta Amandaa, ja Pilgrim tuli tehtaan johtajaksi. Hänen keksimäänsä ovat ne mieluisat, niin kutsutut pysäyshuoneitten kellot, ja suuri joukko puurankoja entisestä Spannrente'n metsästä löytyy vieläkin varana valmistettavaksi kaikenlaisiksi puukoristuksiksi, ja takavaraan on vielä luettava nuo läpi-savuttuneet hirret, jotka jäivät Morgenhalde'n uutisrakennuksesta.

Elettiin toista vuotta, kun Lents eräänä päivänä tuli sedän luo ja sanoi: "Setä, minä en ole teiltä vielä koskaan mitään pyytänyt".

"Mutta minä pyydän jotain sinulta. Ole hyvä ja ole pyytämättä minulta mitään!"

"Minulla ei ole itse puolestani pyytämistä mitään, vaan Fallerin puolesta. Puuhatessansa meidän pelastustamme sai hän pahan kurkkutaudin, ja hänen tarvitsisi mennä vesiparannuslaitokseen".

"Hyvä, tässä on sinulle rahaa. Sano hänelle, että hän minunkin puolestani viljelisi vettä ja valuttaisi yskäni pois. Sepä hyvä se, ettet itse-puolestasi pyydä mitään. Se onkin parasta että luotat omiin voimiisi".

Työlästä oli saada Falleria taipumaan ottaa rahat vastaan ja menemään kylpylaitokseen, mutta Anni ja hänen oma vaimonsa saivat hänen myöntymään.

Annilla oli nyt kaksi hyvää ystävää, vaikka vallan eri luontoa. Toinen niistä oli entinen tohtorin Amanda, nykyinen roua Pilgrim, ja Morgenhalde'n kasvitarhassa löytyi monta istukasta tohtorin kasvitarhasta. Annilla oli nyt suuri hupa kasvitarhan hoidosta, hän oli oppinut kasvia hoitamaan hätäilemättä. Toinen hyvä ystävänsä oli Fallerin roua.

Faller lähti kylpylaitokseen Annin keskimmäisen sisaren luo, ja täällä hän tapasi vanhan tuttavan. Laitoksen johtajana täällä oli entinen Leijonan isäntä, joka rouansa kuoleman jälkeen oli tänne vetäytynyt. Hänellä oli yhä vielä sama suosiakatsanto, jota hän kernaasti jakeli; hänen kärsimänsä murheet näytti tehneen hänen elämänsä huokeammaksi ja hän oli nähtävästi virkumpi ja puheliaampikin. Omista menneistä oloistansa ei hän puhunut mitään, se olisi ollut vastoin hänen arvoansa, ja siitähän olisi saattanut syntyä harmittavan pitkiä puheita, ja tuo löylyn lyöty Fallerkin olisi voinut hairahtua muistuttamaan hänen entisistä hyvistä päivistänsä.

Sitä vastoin Leijonan isäntä oli Lentsistä puhuttaissa täynnä arvokasta hyväntahtoisuutta, ja pani Fallerin sydämmelle sanoa Lentsille: "että hän ei ammatistansa koskaan antaisi itseänsä houkutella muihin yrityksiin, joihin hän ei ole harjaantunut". Tämän lauseen sai Faller matkia sanasta sanaan, ja sitte kun Faller vihdoin osasi ne puhtaasti sanoa, pani Leijonan isäntä lasisilmät päähänsä, nähdäksensä, miltä Faller nyt näytti, kun hänellä oli semmoinen oppilause päässä. Semmoisia sanoja ei ole joka miehellä — sanoi hän nyykyttäen itsellensä — niissä on viisautta.

Varsin halukkaasti hän sitte kertoi, ettei riita-asiasta Brasiliassa ollut saatu sen selvempää, ja sitte hän kiitti laitoksen vesilähteitä ynnä heraa, jota täällä saatiin. Ne molemmat sai ihmeitä aikaan, ja jos vaan joku prinsessa joskus kerran tänne saapuisi, tämä vesilaitos tulisi mailman ensimmäiseksi.

Jokaiselle kylpyvieraalle Leijonan isäntä esitteli nämä toiveensa prinsessan tulosta, sillä ensiksi jokainen siitä huomaisi, kuinka älykäs mies hän oli ja eteensä katsovainen, ja toiseksi ei ollut tietoa, vaikka toivonsa kerran kumminkin joutuisi jonkun prinsessan korviin.

Tuon hyvän Fallerin täytyi tarkoin ja tavantakaa teroittaa tämän kaikki mieleensä, ikäänkuin olisi hän se mies, jolla tuossa tuokiossa olisi käskettävänä kaksitoista suurta ja kaksitoista pientä prinsessaa.

Faller palasi taas kotiin, mutta kevät-talvella, juuri siihen aikaan kuin lumi suli, hän kuoli.

Kohta hänen jälkeensä Petrovitschkin haudattiin. Hän oli jo monesti ollut likellä kuolla, sillä sitte syksyn oli hänen paha yskänsä yltynyt niin, että hän joka kerta luuli tukehtuvansa, ja niin vihdoin kävikin.

Niinkuin kylätuomari-tohtori oli hänestä ennustanut, niin laita olikin. Petrovitschillä ei ollut muuta rikkautta kuin määrätty vuotinen elinkorkonsa, jonka hän oli itsellensä lunastanut lopulla omaisuudestansa. Hänen pää-omaisuutensa oli pelipöytä Baden-Badenissa niellyt.

Tästä seikasta nyt selveni moni epätasaisuus ja riitaisuus Petrovitschin käytöksessä; ennen kaikkea päätti tohtori Petrovitschin olleen vihassa Lentsiin sen tähden, että hän oli itsensä kanssa vihassa.

Lents otti yhden Fallerin poikalapsen kasvatiksi; pikku tyttö jäi äidille, ja toisen kaksoisparin otti voutitalokkaan Katriina kasvattaaksensa; hän nyt kyllä olisi tytynyt yhteen, mutta lapset eivät voineet erota toinen toisestaan.

Maisu oli riemua täynnä, kun sai vanhalle ystävällensä Katriinalle kertoa, kuinka Morgenhaldessa asuttiin ja elettiin. "En taida sanoa, kumpaaka Anni enemmän hemmottelee, miestänsäkö vai minua. Meidän Herramme Jumala taivaassa varmasti iloitsee, nähdessään kuinka he elävät yhdessä. Sinä tiedät minun olevan Knuslingen'istä kotoisin ja ettei minun silmäini edessä ole teeskenneltävä, enkä minä suinkaan tahdo sen vuoksi itseäni kiittää, mutta minä huomaan enemmän kuin muut ihmiset huomaakaan. Ensimmältä he vielä pelkäsivät toinen toistansa samoin kuin palaneen huoneen raunioissa kaivettaissa peljätään valkean vielä leimahtavan näkyviin. He pelkäsivät, että yksi varomaton sana saattaisi vanhaa vahinkoa aiheuttaa, kunnes he vähitellen huomasivat kumpaisenkin tulleensa paremmaksi ja pitävänsä toinen toisensa sydämmestään hyvinä, ja mitä ennen olivat pitäneet ilkeytenä ja oli ilkeytenä pidettäväkin, oli ainoastaan ollut kurjaa kurjuutta kummaltakin, kun ei toinen eikä toinen tietänyt oikein noudattaa toisen mieltä. Ravintolan tuumat ovat kuin pois puhaltuneet Annista, ja senkin minun täytyy sanoa, että minun Lentsini on käynyt koko joukon miehekkäämmäksi. Lauluyhteyskin on muuttunut toisenlaiseksi, ja kaikki sanoo Lentsin äänen siinä vasta nyt olevan ensimmäisen; hän on juuri hyvä laulaja. Täällä on vielä joku muukin yhteys, jota en osaa oikein selittää, mitä se on, mutta jotain erinomaisen hyvää siitä jokaiselle on, ja minun Lentsiäni he kutsuvat yhteyden mestariksi. Jos joskus tapaat vihtimiehen Knuslingen'istä, hän voi sen asian sinulle paremmin selittää, hänkin on yksi jäsen siinä. Oletko kuullut sitä sitte, että Lentsilleni on Englannista lähetetty muistoraha, koska hänen soittovärkkinsä näyttelyssä siellä oli ollut paras kaikista? Ja kun hän näyttää Annille muistorahansa ja sanoo: tämä ilahuttaa minua enemmän sinun tähtesi, että näet, mitä osaan, niin Anni kyynelsilmin vastaa: ne sanat ovat vielä vanhaa muistoasi entisestä elämästämme; älä sitä enää kaiva ylös! Minä en kaipaa keneltäkään todistusta sinusta, minä annan sinulle parahimman.

"Kun Anni näin sanoo, hän aina katsoo äidin kuvaan ja sanoo: Äiti! Iloitse taivaassa! Me olemme onnelliset!"…

Voutitalokkaan Katriina kuulteli tätä kertomista oikein ilolla, kuin kuulla tulikin. Maisu olikin kuin ylös vedetty kellonvärkki ja jatkoi yhä: "Ja tiedätkö, mitä saimme Petrovitschiltä periä? Emme yhtään mitään muuta, kuin hänen koiransa, ja tiedätkö, ettei se syö potaatin rahtuakaan, eikä palastakaan kuivaa leipää paljaaltaan. Sitä minun piti sille sitte opettamani, mutta minun Lentsini on hyvä koiraakin kohtaan ja sanoo, että sehän on pelastanut pikku Marian hengen. Siis emme ole saaneet Petrovitschiltä äyriäkään, ja samaa ennusti tohtori jo aikoja ennen, kun sanoi hänen olevan osallinen erääsen sairaslaitokseen — siksi sitä luulen kutsutaan — eikä hänellä olevan muuta kuin määrätyt vuosirahansa. Se on selvä, minkä tähden hän on ollut niin tyly ja myöntymätön, ja vasta nyt on saatu tietää sekin, että hän on pelipankissa kadottanut kaikki mailman äärissä kootut rahansa. Semmoisia ne kaikki korttipelarit ovat: sukkelimpia ihmisiä mitä olla taitaa ja samassa tyhmimpiä. Niin on tohtori sanonut, ja mitä tohtori sanoo, on totta ja oikein sanottu. — Etkö jää tänne huomiseen? Silloin on vanhan kylätuomarittaren maahanpaniaiset; hän oli se viimeinen vanhan ajan ihmisistä. Hän ei ollut täyttä kahdeksan kahdeksatta vanha. Minun Lentsini sanoi sedän kuoltua: se on minulle mieluisempaa, etten häneltä mitään saanut; minussa on hyvä apu itsessäni. Hän aikoo myös ottaa Fallerin pojan oppiin oman Wilhensä kanssa, mutta oppi-ajan perästä, sanoo hän, täytyy heidän lähteä ulkomaille".

"Joska sinä pidetään hyvänä?" kysyi kumminkin Katriina, sanoaksensa kumminkin jotain.

"Oi hyvä Jumala, liian hyvänäkin! Minä en tiedä mitä hyvää minusta onkaan, kun ihmiset ikään kuin eivät voisi onnellisina elääkään ilman minua. Se vaan on kovasti ikävää, että minä jo olen niin vanha, mutta vielä vanhempi on oma äitini ollut. Häin eli kolme yhdeksättä vuoden vanhaksi, ja kukapa tiesi, vaikka hän olisi ollut vanhempikin. Semmoiset vanhat ihmiset erehtyvät laskussansa, kun eivät osaa lukea eikä kirjoittaa. Minäkin voin tulla yhtä vanhaksi. Ruoka ja juoma minua maittaa ja uni myöskin. Kaikki on meillä kuin siunattua. Ja katsopa, metsäkin kasvaa taas, ja se on nyt meidän omamme, ja niin totta totisesti kuin metsä siinä kasvaa, niinkuin Jumala sen on kasvamaan pannut ja niinkuin sen kasvaa tulee, niin totta sekin on, että meillä kaikki on parhaimmassa kasvussa ja menestyksessä. Nuo nuoret puut tuolla ovat kauniita, eikö tosi? Me saamme vielä yhdessä nähdä ne suurinakin".

Katriinalla ei olut aikaa odottaa siksi, kuin puut suuriksi kasvaisivat, ja kun hän, Lentsin, Annin ja Fallerin lesken seurassa meni kotiinsa päin, huusi Maisu kyökistä vielä heidän jälkeensä: "Katriina, varo vaan, kun tulevalla kertaa meille tulet, ettet saa kummin virkaa".

* * * * *

Tämmöinen nyt on kertomus Morgenhalden Lentsistä ja Annista. Nyt tiedämme syyn, minkätähden nuori äiti ja harmaapäinen halavat vieraille maille menevältä pojaltansa vilun-ihana kukkaisia.

Kun Lents tuli matkapoikia saattamasta, huomasi hän vihannan kukkais-vihkon äitinsä kuvan yllä. Hän vaan nyykytti päätänsä Annille; he ovat aina tällä tapaa viettäneet äitinsä muistoa tuona päivänä, josta oli kulunut kahdeksantoista vuotta, sitte kuin äiti maahan pantiin. Siitä he eivät puhuneet sanaakaan toinen toisellensa, mutta vanhastaan he tiesivät sen, että vainajan muisto heissä kukoisti aina uudistuen, kuin kukkaisetkin nousee joka vuosi.

Tänäpänä Fallerin leski tyttärineen oli päivällisellä. Lents lohdutti, kun hän ainoostaan valitti: "Oi, jos minunkin mieheni olisi saanut elää niin kauan, että olisi nähnyt meidän molempien lapsemme yhdessä lähtevän ulkomaille!" Hän kertoi, että kaksoispari, jonka voutitalokkaan Katriina oli ottanut kasvattaaksensa, näytti päältäkin nähden hyvin toittuvan. Toinen, joka oli sotamies, oli jo päässyt vältvääpeliksi, ja toinen piti todellakin perimän kasvatusisänsä perintömaan. Fallerin tytär, pitkä hoikkavartinen viidentoistavuotias, sanoi luvanneensa joka kuukauden ensimmäisenä päivänä kirjoittaa veljellensä ja Wilhelle.

Jälestä puolen päivän Lents taas tavallisuuden mukaan teki työtä. Tänäpänä kahdeksantoista vuotta takasin oli hän samoin työn teolla rauhoittanut paljon raskaampaa mielen kohtausta. Hänen tapansa oli aina se, ja semmoisena hän pysyi, että hän työpöytänsä ääressä tahtoi olla itsevaltias. Anni kyllä istui käsityöllään hänen vieressänsä, mutta hän ei enää ollut levottomuutta täynnä eikä hänen katsantonsa enää vaikuttanut levottomuutta, päin vastoin se oli kuin siunaus ja työ joutui paremmin hänen katsellessaan. Hän ei suurta puhunutkaan, ja heidän molempien ajatuksien juoksua arvasi siitä, kun Anni sanoi: "Meidän Wilhellä on muassaan kuusi paitaa vielä samasta liinasta, jota äiti-vainaajasi on kehrännyt".

Lentsillä oli nyt taas kuin alussakin kaksi oppipoikaa, sillä kaikilta tahoin tahdottiin kilvan päästä Lentsille oppiin. Maisu oli erinomaisen onnellinen, kun Lents oli ottanut Knuslingenistäkin yhden vihtimiehen lapsen lapsista oppiin.

Ehtoopuolella tuli opettaja tuoden suuren käärön paperia kainalossaan. Hän laski paperit pois. Suurilla kirjaimilla oli siinä kirjoitettuna: Kelloseppä-yhteyden asiakirjat.

Opettaja ehdotti Lentsille, että menisivät, ennen kun kaikki jäsenet kokoontuisi, metsään kävelemään. Lents meni. Sillaikaa Anni järjesti tuolit tuvassa kahteen riviin, sillä Lents on yhteyden esimies.

LOPPU.