VUOSISATOJEN PERINTÖ

Kirjoittanut Aura [Betty Elfving]

I OSA

ARPAA HEITETTÄISSÄ

Ensimmäisen kerran julkaissut Werner Söderström 1902.

Epäluulo vieroitti ensin yksityiset mielipiteet. Nyt tunkeutui se, nostaen vihaa, niiden kansojen keskeen, jotka silloin yhdessä muodostivat Svean valtakunnan. Suomalaiset luulivat itsensä kavalletuiksi, pahoin kohdelluiksi, ja se tuntui sitä ilettävämmältä, kun se tuli niiden puolelta, joiden edestä he olivat uhranneet verensä ja henkensä.

Fr. Cygnæus.

JOHDATUS.

Suomen aavoista, monasti ylistetyistä vesistöistä on Saimaalla etusija. Keskellä milloin hymyilevän valoisia milloin synkän, vakavia vuoriselänteitä leviää Saimaa laajana kuin meri, ja katselijan eteen aukenee tummanvihreiden rantojen sylissä loppumattomasta yhä uusia saaria ja salmia, luotoja ja kareja. Yhdestä sen lahdesta Viipurin läänin Lapveden pitäjässä pistää niemimaa pohjoiseen. Sitä rajoittaa etelässä Salpausselkä ja sen muita sivuja huuhtovat Saimaan aallot. Tämän niemen muinoin tuuheata lehtimetsää kasvavassa kärjessä sijaitsi aikanaan köyhä kylä, arvoton muille kuin sen omille asukkaille, joista seudun kauneus ja oma koti erämaassa olivat kallisarvoisempia kuin koko muu maailma. Tämä, Lappeenrannaksi sanottu paikka, oli vanhastaan tunnettu niiden tavaroiden purkauspaikkana, joita pohjoisesta tuotiin 5:den peninkulman päässä olevaan Viipuriin. Isonvihan jälkeen perustettiin siihen samanniminen kaupunki, joka, sittenkun Viipuri oli menetetty, sai sotaisen merkityksen puolustuskohtana idästä päin tulevia vaaroja vastaan. Sitä varten rakennettiin linna kärjen pohjoisimpaan päähän tahi oikeastaan likeiselle saarelle, mutta kun sillä ei luultu olevan lujempaa vastustusvoimaa, ympäröittiin itse kaupunki tykitetyillä multavalleilla. Piankin tuli ilmi, että nämä puolustustoimet kyllä olivat tarpeen.

Kaarle XII:nen sotainen ura oli 1718 päättynyt. Peljättynä ja ihailtuna, rakastettuna ja vihattuna oli hänet kaatanut ei vihollisen vaan, kuten väitettiin, omista riveistä lähtenyt luoti. Ruotsi seisoi perikatonsa partaalla ja Suomessa oli kurjuus ylimmillään. Tahdottomana välikappaleena oli valtakunta viimeisiin ääriin saakka myöntynyt kuninkaan vaatimuksiin, ollen tottuneena hänen edeltäjiensä aikana näkemään kuninkaan persoonassa kansalaisen kunnian ja onnen turvaajan. Se tapa, millä Kaarle XII oli väärinkäyttänyt valtaansa, aiheutti yrityksiä saada rajaton yksinvalta supistetuksi. Ensimmäiset askeleet kävivät kansanvaltaiseen suuntaan, mutta ohjakset luisuivat pian ylimystön käsiin, joka sitten saattoi Kaarlen jälkeläisen, Fredrik I:sen, pelkäksi varjokuvaksi, mutta aateliston kaikkivaltiaaksi. Se suunnaton joukko upseereja, joka 1721 vuoden rauhan jälkeen kasaantui Ruotsiin, synnytti mielissä levottomuutta, joka tavalla jos milläkin pyrki pääsemään ilmoille. Rauhan toimet eivät soveltuneet niille, jotka osasivat käyttää ainoastaan miekkaa, semminkin kun heillä suurimmaksi osaksi tuskin oli jokapäiväistä leipää, ja parempiosaiset kohtelivat heitä ylönkatseella, jos he hädässään turvautuivat porvarilliseen elinkeinoon.

Eri mielipiteitä harrastaen, hajaantui voitolle päässyt puolue pian kahteen leiriin, Hattuihin ja Myssyihin, jotka taistelivat keskenään hengen edestä. Omat edut ja ulkovaltojen houkutukset tukahuttivat yhä enemmin harrastukset isänmaan hyväksi. Sota! siinä päivän tunnussana, ja johtajien sokaisemana huusi väkijoukko suurten mukaan, joita vastaan se ennen oli taistellut. Ruotsin kansalle oli sota kuitenkin vastenmielinen, mutta Tukholmassa ajateltiin toisin. Siellä vaativat vanhat ja nuoret kostoa Venäjälle, joka rauhan teossa oli saanut haltuunsa Itämeren maakunnat ja Inkerin ja kokonaan valloitetusta Suomesta pidätti itselleen Viipurin ja osan Karjalaa. Hatut uhkuivat nyt kostoa, jota tietysti paljastetuin miekoin oli voittajalta etsittävä. Ranskakin hautoi tuhoa Venäjän kasvavalle vallalle ja sieltä oli jo saatu ei ainoastaan loistavia lupauksia, vaan helisevää kultaakin. Myssyt, jotka tahtoivat rauhaa ja yhteyttä Venäjän kanssa, olivat nekin käyttäneet apurahoja hyväkseen, vaan joutuivat kuitenkin tappiolle. Sota näytti yhä uhkaavammalta vaan ei kuitenkaan vielä välttämättömältä. Lopullinen ratkaisu riippui valtiopäivistä, jotka kokoontuivat joulukuussa 1740.

Jo edellisenä vuonna oli Suomeen siirretty 1,600 ruotsalaista sotamiestä, mutta kun Venäjä kysyi syytä siihen, vastattiin, että miehistö käytetään suomalaisten linnarakennusten töihin ja ettei Ruotsin hallituksella ollut muuta kuin rauha mielessä. Silloinen ylipäällikkö Suomessa, paroni Cronstedt, teki kirjeessä kuninkaalle selkoa yleisestä hädästä Suomessa, rukoillen, ettei hallitus rikkoisi väliänsä Venäjään, koska suomalaiset nyt jo olivat nääntymäisillään siitä yleisestä kadosta, joka oli maata kohdannut, ja koska edellisen sodan seuraukset vielä kaikkialla tuntuivat. Tämän kunnon miehen mielestä oli hyökkäyssota jumalaton huimapäisyys, jota hän hartaasti pyytää kuninkaan torjumaan. Näille varoituksille olivat vallanpitäjät kuitenkin kuurot, jonka vuoksi Cronstedt vihdoin ilmoittaen, ettei hänen älynsä eikä tarmonsa riittäneet siihen toimeen, jota kuninkaan ja isänmaan etu vaati, pyysi virkaeron, joka hänelle myönnettiinkin. Hänen jälkeläisekseen määrättiin yksimielisesti kreivi Kaarlo Emil Lewenhaupt, syntynyt 1691, Aurora Königsmarkin sisarenpoika.

Harvassa on niitä, jotka ovat alottaneet uransa niin ihailtuina ja rakastettuina kuin tämä ulkomuodoltaankin upea mies. Hänen hyvä sydämmensä, hänen suoruutensa, omanvoiton-pyytämättömyytensä, rehellisyytensä ja lämmin isänmaanrakkautensa olivat ominaisuuksia, joita jokaisen täytyy pitää arvossa, ja vihdoin oli yleinen mielipide se, että hän oli Ruotsin etevin mies. Kaunopuheliaisuutensa ja intonsa oli hän käyttänyt puolustaaksensa kansan miestä, rauhaa rakastavaa Hornia. 1734 vuoden valtiopäivillä pani Lewenhaupt koko tarmonsa liikkeelle hillitäksensä aateliston ylenpalttisia vaatimuksia, ja kun hän siinä menestyi, tahtoi sama aatelisto saada hänet ylennetyksi kenraaliluutnantiksi, mutta hän sen esti, koska ei tahtonut syrjäyttää vanhempia kumppaneitaan. Hänelle pöytärahaksi tarjotut 15,000 hopeataalaria vähensi hän itse 12,000:teen. Semmoiset olivat ne ominaisuudet, joilla Kaarlo Emil Lewenhaupt saavutti kunnioituksen ja ihailun, joka näytti rajattomalta. Jokunen luuli huomanneensa, että häntä huimasi hänen ylevä asemansa, mutta näiden muka kadehtivien pärjääjien äänet tukahutettiin. Hattupuolueen etevimpänä miehenä vaikutti Lewenhaupt sielunsa koko hehkulla Venäjätä vastaan, ja riemu nousi ylimmilleen kun hänelle uskottiin Ruotsin kunnian suojeleminen vastaisessa sodassa. Hän ei kuitenkaan voinut kohta ryhtyä toimeensa, koska hän oli maamarsalkkana valtiopäivillä. Väliaikaisesti uskottiin ylipäällikkyys paroni Henrik Maunu Buddenbrockille, 55 vuoden ikäiselle miehelle. Tämä suku oli alkuperäisestä Westfalista kotoisin, mutta jo puolitoista vuosisataa sitten oli yksi sen haara muuttanut Liivinmaahan ja asettunut Lemburgiin. Polvi polvelta olivat sen jäsenet sotureita, ja eräs niistä, Henrik Gothard Buddenbrock Keipenin herra Kissegalissa kohosi 1650 vuoden vaiheilla everstiksi Ruotsin armeijassa. Hänen poikansa, Henrik Maunu, kulki samaa uraa ja palveli Kaarlo XII:nen lipun alla, jota hän uskollisesti seurasi. Nyt oli hänet jo ylennetty kenraaliluutnantiksi, ja Lewenhauptin sijaisena lähti hän Syyskuussa 1740 Suomeen, ruveten kaikkien siellä kokoontuneiden sotajoukkojen ylikomentajaksi.

Sodankiihkoisena kuten muutkin Hatut lähti hän Ruotsista, mutta saatuansa kuninkaan käskyn koota 10—12,000 miestä itärajan puolelle, vastasi hän seuraavana keväänä kuvaamalla niitä vaikeuksia, jotka kaikkialla olivat kohdanneet häntä, semminkin hevosmuonan puutteen tähden. Muuten eivät puutteet näy muuttaneen hänen mielipidettänsä Ruotsin varustuksista, eivätkä ne estäneet häntä yhä puuhaamasta sotaa. Joukkonsa sijoitti hän kuninkaan käskyn mukaan kahteen leiriin. Päävoima, 5,000 miestä, kokoontui hänen itsensä johdossa Myllykylään 3/4 peninkulmaa Haminasta pohjoiseen, ja muu armeija 2,500—3,000 Kaarlo Henrik Wrangelin komennossa Marttilaan (nykyinen Taavetti) 5 peninkulmaa länteen Lappeenrannasta, jonka varusväkeä komensivat everstiluutnantti Brandenburg ja eversti Ernesti Kustaa Willebrand, hänkin kaarlolainen, syntynyt Liivissä 1680. Haminan linna oli uskottu 78-vuotiaalle eversti Bousquet'lle, Kaikki oli siis järjestetty sotaa varten, mutta Suomen kirkoissa rukoiltiin vielä Jumalalta armahdusta. Täällä ei ollut vielä kukaan unohtanut mitä sota merkitsee.

Kun rauha suuren pohjoisen sodan jälkeen solmittiin 1721, oli Suomi surkeasti raadeltu. Nälkä ja rutto vuosina 1704—1709 täydensivät hävityksen, mutta kruunu, joka tarvitsi omansa, otti viimeiseen saakka mitä otettavissa vielä oli. Mitä oma hallitus ei ollut joutunut anastamaan, sen vei vihollinen, joka nyt täydellä todella rupesi etenemään. Pakolaiset Liivistä, Virosta ja Inkeristä, jotka etsivät pelastusta Suomessa, lisäsivät kertomuksillaan kauhua ihmisten mielissä. Vihdoin rupesi 1710 Isoviha raivoamaan Suomessakin. Asukkaat pakenivat metsien luoliin tahi meren toiselle puolelle, kunnes koko maa näytti hävityksen kauhistukselta. Kun sekä hallitus että armeija oli jättänyt maan oman onnensa nojaan, tarttuivat yksityiset miehet aseisiin, panivat kaikki alttiiksi ennenkun jättivät mitään viholliselle, joka sitten vuorostaan kosti kaikille, ketä se teillään tapasi. »Vielä kaikuu korvissani», sanoo yksi sen ajan miehistä, »se valitus, itku ja parku, joka kuului pitkin teitä ja metsiä. Vanhat ja sairaat vaalittiin reissä ja kelkoissa, pienet imevät lapset itisivät äitiensä rinnoilla, isommat sidottiin rattaille tai hevosen selkään, raskaat vaimot synnyttivät metsissä, kaikkialla oli semmoinen voivotus, tuska, pelko ja valitus, että se saattoi liikuttaa kivistäkin sydäntä ja pehmittää sitä.»

Semmoinen oli tila ollut 20 vuotta siten. Onko nyt Suomea kohtaava sama kurjuus, johon sen täytyisi ijäksi päiväksi hukkua?

I Luku.

Vanhat ja nuoret.

Sillä harjulla, jonka rinteellä Lappeenranta sijaitsee, näkyi eräänä aamuna elokuun keskivaiheilla 1741 kirjava joukko kaikenlaista väkeä. Kaupungin koko väestö, siviilit ja sotilaat, liikkui sekaisin tahi muodosti ryhmiä, mitkä keskustellen, mitkä harvasanaisina tahi mykkinä, mutta kaikissa huomattiin sisällistä levottomuutta, ja silmät tähtäsivät länteen pitkin n. s. Turun tietä, joka kiemurteli kivisen, mäntyä kasvavan kankaan poikki. Tiedettiin että sota oli tulossa, olihan siitä keskusteltu parasta aikaa koossa olevilla valtiopäivillä Tukholmassa, ja siellä ehkä oli säätyjen päätös jo tunnettukin, mutta Suomessa olivat vielä sekä ylhäiset että alhaiset epävarmassa levottomuudessa. Vielä uskallettiin toivoa, että Isonvihan kauhujen ja tappioiden muisto saattoi estää säätyjä uusista seikkailuista ja pakottaa heitä kuulemaan suomalaisten valtiopäivämiesten rukouksia säästämään heidän kotimaatansa. Mutta viime yönä oli levinnyt huhu, että Tukholmasta tullut kuriiri oli Haminan kautta kulkenut Pietariin Ruotsin sotajulistus muassaan. Sama huhu oli niinikään tietävinään, että palanneet valtiopäivämiehet ja useita uusia ruotsalaisia rykmenttejä oli matkalla Lappeenrantaan, ja että niitä voitiin minä hetkenä tahansa odottaa. Lisäksi oltiin tietävinään, että suuri sotavoima oli lähtenyt Wrangelin leiristä Marttilassa puolustamaan kaupunkia, jonka arveltiin olevan vaarassa. Nämät uutiset olivat salaman nopeudella levinneet miehestä, mieheen ja nostaneet yleistä hämmästystä. Ei viihtynyt enään kukaan arkitoimissaan; kuka vaan jaloille kykeni, riensi tapaamaan toista, joka ehkä tiesi asiasta enemmän. Tästä kuitenkaan ei ollut mitään tietoa päällystön puolelta, joka kaiketi tiesi enemmän kuin yksikään muu, ja sen nojalla virisi toivo uudestaan, mutta Myllymäeltä ei tahtonut kukaan poistua, sillä siellä näkyi ja kuului paraiden mitä tämä merkillinen päivä ehkä toisi mukanaan.

Niiden joukossa, jotka kiihkeimmin tirkistelivät maantielle päin, oli majurinrouva Sprengtport. Liikkumattomana kuin patsas seisoi hän siellä, yksivuotinen poikansa sylissään ja vasen käsi varjostamassa silmiä. Vanhempia ja nuorempia upseereja näkyi jonkun matkan päässä nousevan mäkeä ylös, ja niiden joukossa tunsi majurinrouva everstit Bildsteinin ja Willebrandin, everstiluutnantit Du Rietzin ja Bredenbergin sekä majurit Grönhagenin ja Fieandtin. Nähneekö joku heistä häntä? Voi jospa joku suuntaisi askeleensa sinne, missä hän seisoi! Kyllä tosin hetkeksi, mutta sitten he poikkesivat toisaalle ja näkyivät vasta uudessa ryhmässä Wrangelin edessä. Olisipa hän mielellään rientänyt sinne, kysyäksensä olivatko mitään tärkeätä kuulleet. Mutta koko eilispäivän oli levottomia ihmisiä tunkeillut heidän luoksensa, eikä ollut soveliasta alituisesti vaivata niitä, joiden hartioita painoi niin suuri edesvastuu ja niin monet huolet. Majurinrouva päätti levollisena jäädä paikalleen. Solakkana ja arvokkaana seisoi hän siinä tytärpuolensa Marian ja luutnantinrouva Löfvingin parissa, viime mainittu tunnettu Leenan nimellä ja Isonvihan ajoilta mainehikkaan sissin, Tapani Löfvingin, vaimo. Majurinrouva ei ollut koskaan ollut kaunis, mutta hänen ryhdissään ja liikkeissään oli arvokkaisuutta ja suloa, joskus myös jonkinlainen kylmyys, mutta sitä lievensivät pirteät kasvot, joiden äkilliset vaihtelut ilmaisivat lämpöveristä, kiihkeätä luonnetta. Maria Sprengtport,[1] majurin tytär edellisestä naimisesta, oli kaksikymmenvuotinen, keskikokoinen tyttö. Hänen tuikkivat silmänsä viittasivat ulkomaalaiseen syntyperään, mutta vaaleat, vähän kiharaiset hiukset olivat äidin, suomalaisen papintyttären Anna Amnorinin perintöä. Kasvojen muoto, niiden sirot piirteet ja terve hipiä tekivät hänet kauniiksi tytöksi, mutta tuntuvimmin eroitti hänet muista jonkummoinen valoisa, säteilevä ilmaus hänen sisällisen elämänsä lähteestä. Iloiselta ei näyttänyt kukaan Suomessa tähän aikaan. Edelliset ja nykyiset surut olivat painaneet leimansa vanhoihin ja nuoriin, eikä Maria ollut minään poikkeuksena. Mutta kun syystä jostakin hänen intonsa virisi tahi hymyily nousi hänen huulilleen, silloin koitti tämä sisällinen kimellys vielä selvempänä ja levitti noihin nuoriin kasvoihin heleyttä, jommoista ei nähty muissa. Hän yksin pitikin vielä päänsä ympärillä tuota punasinistä otsanauhaa, jota hän lapsuudestaan saakka oli käyttänyt ihanassa Karjalassa. Kotikankaasta valmistettua sinistä kaulan kohdalta vähän avonaista hametta sulki kiiltävä hevosenkengän muotoinen, kuparinen solki.

[1] Kirjasessa »Beskrifning och Historia om Gammelbacka egendom, sammanstäld af V. M. v. Born», luetaan: »Maria Sprengtport, jota ei tavata Anrepin sukutauluissa, oli syntynyt 1720 vuosiluvulla, takertui onnettomaan rakkaudenseikkailuun 1746 ja kuoli naimattomana vuosien 1747 ja 1766 välillä». Tekijä on luullut itsensä oikeutetuksi vapaasti käyttämään niin vähän tunnettua henkilöä, kuvatessaan murrosaikana mielissä riehuvia myrskyjä.

— Katsos! tuolla tulee joku, huudahti hän äkkiä, tarkasti katsellen kaukana maantiellä nousevaa pölyä. Äkkiä oli se ilmaantunut ja varmaan sen verhossa joku riensi tännepäin.

— Jumala varjelkoon meitä siitä sanansaattajasta, lausui majurinrouva. Hän lentää henkensä kaupalla. Kunpa ei täällä vaan pian pahoja kuuluisi.

Leena oli samoin kuin muutkin huomannut kiitävän ratsastajan, mutta häneen ei tämän tulo koskenut. Hänen ryppyiset kasvonsa ja pitkä vartalonsa kulmikkaine liikkeineen näyttivät, ettei häneen pystynyt mikään levottomuus tai pelko. Tuo tarkkaava katse osoitti sittenkin, että hänessä kyti uteliaisuus niin kuin toisissakin. Kaikki muutkin harjulla olivat huomanneet ratsastajan ja tarkastelivat jännityksellä tämän suuntaa. Upseerien joukossa näkyi liike ikäänkuin aikoisivat lähteä kohtaamaan häntä, mutta kun ratsastaja, joka jo oli karauttanut linnaan päin, äkkiä kääntyi harjua kohti, pysähtyivät he odottamaan, mitä tulossa lienee. Eikä kestänytkään kauvan ennenkuin rakuuna palasi heidän luoksensa, heittäytyi hevosen selästä ja ojensi kirjeen paroni Wrangelille, joka päivää ennen oli saapunut kaupunkiin. Tämä repäsi kuoren toisten seuratessa häntä kysyvillä katseilla.

— Kirje on Gripenhjelmiltä, lausui hän, silmäillen ensi rivejä. Sitten luki hän levollisemmin ja sanoi puoliääneen: — Sprengtport on saapunut Marttilaan ja vahvistaa tiedon, että Ruotsin sotajulistus on lähetetty Pietariin. Upseerit vaihtoivat puhuvia silmäyksiä, mutta ei sanaakaan lausuttu. Äänettömyyden kestäessä käski Wrangel rakuunan odottamaan käskyä päävahdissa, ja kun tämä oli lähtenyt, kertoi hän: — Gripenhjelm kirjoittaa, että Sprengtport yhtämittaa jatkaa matkaansa tänne. Saatamme odottaa häntä minä hetkenä tahansa.

— Kiitos Jumalan! huudahti Bildstein. Nyt vihdoin saamme tosia tietoja.

Vilkas keskustelu syntyi vanhempien upseerien kesken. Asiat olivat kääntyneet uudelle tolalle, ja mielten jännitys yltyi vieläkin suuremmaksi. Ajutanttiensa ja muiden upseerien seuraamana vetäytyi Wrangel, lyhyen sananvaihdon jälkeen, syrjään, ja keskustelua jatkoivat paikalle jääneet.

— Saapa nähdä, sanoi Grönhagen, joutuuko Buddenbrock tänne takaisin ennen Spengtportin tuloa.

— Hänen pitäisi jo aikoja sitten olla täällä, mutisi Willebrand tyytymättömän näköisenä. Viipurista Lappeenrantaan on vaan 5:den tunnin matka, ja hän lähti jo toissa päivänä. — Minun mielestäni, lisäsi Bildstein, on tuo käynti venynyt liian pitkäksi, semminkin kun se on kolmas näinä kuukausina, mutta eihän tiedetä miksi hän viipyy. Onnettomuutta ei olisi pitänyt tapahtua, sillä tiet ovat rauhalliset, ja kun sitä paitsi Löfving oli hänen kanssaan, niin hän kaiketi lienee tullut perille kuin mikäkin prinssi.

— Arvattavasti hän nyt kemuileekin Viipurissa kuin prinssi, naurahti Grönhagen. Mutta, lisäsi hän vakavampana, en oudoksu, että Buddenbrock viipyy. Veljekset tietysti mielellään seurustelevat keskenänsä, mutta sittenkin näyttää minusta jotensakin omituiselta tuo pujahteleminen rajan yli, ja vielä järjettömämpää on siellä viipyä siksi kuin pamahtaa.

Bildstein piti varsin luonnollisena, että Maunu Buddenbrock halusi vielä kerran tavata Gothard veljeänsä ja sanoa hänelle jäähyväiset. Heidän välinsä näytti hänestä varsin hellältä.

— Siinä tapauksessa, intti Willebrand, on se käynyt sellaiseksi varsin äskettäin. Buddenbrock itse on minulle sanonut, että veljesten välit ovat pitkät ajat olleet kireällä.

Bildsteinkin luuli kuulleensa jotakin semmoista. Asia lienee koskenut jotakin perintöä tahi senkaltaista. — Eipä, selitti Willebrand, ei ne olleet perintöriitoja, vaan kysymys oli Buddenbrockin tiloista Liivissä, kun Itämeren maakunnat Isonvihan jälkeen joutuivat Venäjälle. Kummallakin veljellä oli niihin osa, mutta he eivät sopineet niiden hoidosta. Gothard tahtoi, että Maunu, samoin kuin hän oli tehnyt, luopuisi Ruotsista ja asettuisi Venäjän alamaisena heidän omistamaansa kartanoon tai ainakin Riikaan, mutta Maunu tahtoi pysyä ruotsalaisena ja vaati kartanoa myytäväksi tahi että veli lunastaisi sen. Ei kumpikaan peräytynyt, ja siten he erosivat riidassa. — Niin oli Grönhagenkin kuullut asian. Heidän välinsä murtui täydellisesti, mutta nyt, Gothardin tultua Viipurin komentantiksi, kuuluvat veljekset käyvän toinen toisensa luona ja sopineen täydellisesti.

Nuoremmat upseerit rupesivat kyselemään, lieneekö mitään perää kaikenmoisissa arveluttavissa huhuissa, joita kuului tästä yleisesti tunnetusta sovinnosta, mutta vanhemmat nähtävästi eivät tahtoneet koskea siihen juttuun, ja luoden katseen majurinrouvaan päin sanoi Willebrand äkkiä: — Tuolla seisoo Sprengtportin vaimo, hänen pitäisi saada tästä tieto. Grönhagen myönsi kyllä, että hän olisi tiedosta kiitollinen, mutta sotajulistukseen nähden ei pitäisi unohtaa vanhaa kokemusta naisista ja salaisuuksista. Nuoret upseerit naurahtivat, mutta Bildstein vastasi vakavasti: — Sen naisen vaiteliaisuudesta vastaan minä. Lähdetään, Willebrand!

Majurinrouva näki herrojen tulevan, ja meni sykkivin sydämmin heitä vastaan.

— Sanotte minulle varmaan, herra eversti, mitä itse tiedätte? lausui hän, levottomasti katsellen everstiin ja tarjoten hänelle kättä.

Willebrand käsitti tämän levottomuuden: valtiopäiviä kestää vielä, mutta Sprengtport on lähtenyt pääkaupungista. Kirjeen mukaan, jonka Wrangel juuri nyt on saanut Gripenhjelmiltä, on miehenne nyt Marttilassa ja saapuu tänään tänne.

Majurinrouva ilosta punehtui. Tämä onni tuli niin odottamattomana.

— Meillä on vielä toinen uutinen, jatkoi Bildstein.

— Sota?! huudahti majurinrouva, silmät levällään. Tiedetäänkö siitä mitään?

— Kyllä; säädyt ovat päättäneet rikkoa rauhan Venäjän kanssa. Sota on välttämätön.

Majurinrouva vaaleni nähtävästi, mutta sanaakaan ei lähtenyt hänen huuliltaan.

— Asiaa pidetään toistaiseksi salaisuutena, jatkoi Bildstein, mutta te, rouva, olette meille siksi läheinen, että epäilemättä voimme uskoa sen teille. Tiedän, että pidätte sen omana salaisuutenanne.

Varmalla itseluottamuksella vastasi majurinrouva levollisena: — kiitos, herra eversti, Wilho Sprengtportin vaimo ei ole koskaan luottamusta pettänyt. Tiedän varsin hyvin mitä olen miehelleni, teille, hyvät herrat ja itselleni velkapää.

Nyt seurasi lyhyt keskustelu siitä, mitä vastaisista tapauksista luultiin tahi ei luultu, jonka jälkeen molemmat herrat sanoivat jäähyväiset ja lähtivät.

Kun majurinrouva palasi tyttärensä ja Leena Löfvingin luo, tiesivät nämät jo, että majuri oli likellä Lappeenrantaa. Olivat kuulleet osan keskustelua ja arvasivat loput. Mutta kuinka kaivattu majuri olikin, eivät Maria ja Leena oudoksuneet, että majurinrouva näytti enemmän alakuloiselta kuin iloiselta. Olihan varsin otaksuttavissa, että majuri pikaisella matkallaan oli saanut suuria vaivoja kestää. Matka meren yli oli tietysti näinä kovin myrskyisinä päivinä ollut vaikea, eikä kulku Turusta huonoilla kyytirattailla ollut suinkaan helppoa. Kivulloinen mies saattoi sellaisessa kokonaan murtua. Täytyi niinkin olla iloinen, kun hän nyt saapui kotia, ja oli vaan hankittava hänelle mahdollisimman mieluisa tyyssija.

Majurinrouva oli vielä outo Lappeenrannassa. Hänen kotinsa oli jo pari vuotta ollut Porvoon seuduilla Gammelbackan kartanossa, jonka majuri noin yhdeksän vuotta sitte oli ostanut vanhalta toveriltaan. Sieltä oli nyt hänen vaimonsa tyttärensä, pienen poikansa Yrjö Maunun ja Leenan kanssa lähtenyt, sillä mies oli kirjeessä ilmoittanut palaavansa Suomeen ja halusi tavata omaisiansa Lappeenrannassa. Hän näet ei saanut lomaa käydäksensä heidän luonaan Gammelbackassa, vaan täytyi hänen Hämeen rykmentin upseerina matkustaa suoraan Wrangelin luo. Kotona ei majurinrouvaa pidättänyt mikään. Majurin edellisissä naimisissa syntyneistä kolmesta pojasta oli kaksi, Vilho ja Heikki ylioppilaina Turussa opintoja harjoittamassa. Nuorin, Jaakko, oli vähää ennen nimitetty kornetiksi Karjalan rakuunoihin, ja oli siis 14 vuoden ikäisenä kruunun miehenä omintakeinen herra. Majurin ainoa tytär ei ollut esteenä hänkään, sillä hänestä oli tämä matka oikea onnen sattuma. Omilla hevosilla, omissa vaunuissa ja kuskina naapurin luotettava Hukka sekä hänen rinnallaan lapsenhoitaja Ulla, lähti siis majurinrouva matkaan. Vaunujen sisässä istui Maria, aina valmiina helpottamaan pienestä veljestä aiheutuvia vaivoja, ja ylen onnellisena ajatellessaan isän palaamista ja sitä uutta maailmaa, joka hänelle nyt avautui.

Äidistään ja varhaisemmasta lapsuudestaan oli Marialla ainoastaan harvoja ja hämäriä muistoja, koska hän äidin kuollessa oli varsin pieni; mutta isän kertomuksista oli hänelle selvinnyt, että vanhemmat veljet ja hän itse olivat syntyneet Siperiassa. Siellä oli majuri sotavankina tutustunut Anna Margareeta Amnoriniin ja hänen isäänsä, Jaakkiman kirkkoherraan, jonka kanssa tytär oli kuljetettu ilman että kukaan tiesi häntä naiseksi. Majuri itse joutui vankeuteen Pultavan suuressa häviössä ja vietiin usean muun kanssa Svijasckiin lähellä Kasania. Venäläiset olivat jo ennen kulettaneet pois suuret joukot miehiä ja naisia Virosta, Liivistä, Kuurinmaalta, Litvasta, Puolasta ja vihdoin valloitetusta Suomesta, ja sijoittaneet näitä valtakunnan eri osiin. Pultavan tappelun jälkeen lisääntyi näiden vankien luku siksi, ettei mikään paikkakunta, joka kykeni heitä ruokkimaan, päässyt heistä vapaaksi. Eri kohtalojen alaisiksi joutuivat voitetut, mutta aluksi kohdeltiin korkeampia upseereja hyvin. He saivat pitää luonaan palvelijansa, ajopelinsä ja muun omaisuutensa, sekä saivat kunniansanaansa vastaan vapaasti liikkua lähimmässä ympäristössä.

Svijarschkiin sijoitettujen vankien keskuudessa tuumittiin salaliittoa pakenemista varten. Mutta eräs Brink ilmoitti asian viranomaisille, ja seurauksena oli, että muiden muassa Sprengtport tuomittiin elinkautiseen vankeuteen ja suljettiin Kasanin pieneen tyrmään, jossa hän kitui 17 kuukautta. Mutta vuonna 1711 lähetettiin sotavangit suurissa joukoissa Siperiaan, jossa he saivat enemmän vapautta ja luvan tehdä työtä omaksi edukseen. Moni heistä tulikin taitavaksi ammattilaiseksi, valmistaen mikä karkeampia mikä hienompia teoksia, jopa koruneulomuksia silkillä ja kultalangalla.

Rauhan jälkeen saivat vangit palata kotimaahansa. Sprengtport, joka oli asumapaikakseen saanut Tobolskin kaupungin, oli viimeisiä, jotka lähtivät, mutta joulun aikana 1722 pääsi hänkin paluumatkalle Suomeen vaimonsa ja kolmen lapsensa kanssa. Mutta Suomi oli autio erämaa, ja epävarmaa oli, pääsisikö täällä pelastumaan nälkäkuolemasta. Ensimmäisen tyyssijan sai majuri Husulan talossa Vehkalahdella. Tämän talon isäntä ja hänen veljensä olivat, samoin kuin useimmat suomalaiset, seuranneet Kaarlo kuningasta hänen rohkeilla retkillään. Veli kaatui Liesnan luona, mutta Husula itse oli päässyt hengissä Siperiaan ja vihdoin kotiin Suomeen. Palatessaan hän tuskin tunsi maatansa tahi taloansa. Ei ollut enään jälkeä siitä, mitä ennen oli ollut, mutta vähän ennen Husulaa oli hänen vaimonsa ja lapsensa sekä monta naapuria palanneet mikä Ruotsista mikä niistä metsistä, joissa olivat piilleet, ja siten oli kuitenkin paras tallella. Itku ei päästä pahoista päivistä, ja ruvettiin siis Jumalan nimessä taas kyntämään ja kylvämään. Kun majuri seuraavana vuonna saapui heidän luoksensa sairaana ja tietämättä mistä leipä oli saatava, otti Husula hänet ystävällisesti vastaan, ja sinne jäi Sprengtport perheineen, kunnes voisi tavalla tahi toisella tulla omin neuvoin toimeen.

Mutta synkältä näytti tulevaisuus, sillä upseereja oli ylen määrin, ja näin kaukana Tukholmasta hän ei voinut toivoa mitään niukoista kruunun varoista. Hän siis ryhtyi Siperiassa harjoittamaansa käsityöhön, ommellen semminkin tupakkakukkaroita kultalankakoristeilla. Ruotsissa tosin pidettiin tällaista elinkeinoa alentavana upseerille, mutta hävitetyssä Suomessa ei ajateltu samoin. Sprengtportin käsityöt menivät kaupaksi Turussa ja Tukholmassa, ja siten saattoi hän uskollisen vaimonsa avulla hankkia elatusta ei ainoastaan itselleen ja lapsilleen, vaan vieläpä Löfvingin poika-raukalle, pienelle Martille. Tämä oli pari vuotta vanhempi kuin majurin omat pojat, mutta kuitenkin liian nuori tullaksensa omin neuvoin toimeen, sitten kun isä ja äiti puutteen pakottamina olivat lähteneet leipäänsä etsimään vieraisiin maihin. Viimeisessä hädässä oli Löfving, tuo mainehikas sissi, lähtenyt Suomesta, mutta kuitenkin keveämmällä sydämmellä, kun Martti oli joutunut majurin luo, joka oli luvannut pitää hänestä huolta. Ja sen lupauksensa oli Sprengtport uskollisesti täyttänyt. Ei sitä päivää, ettei majuri käyttänyt muutamia tuntia lastensa opetukseen, ja kun Husulan pojat varttuivat, otti majuri ne joukkoon, korvataksensa siten hänelle osoitettua vieraanvaraisuutta. Kun vihdoin ajat Ruotsissa kävivät valoisemmiksi, nimitettiin Sprengtport luutnantiksi Uudenmaan rakunoihin majurin arvonimellä. Silloin muutti perhe virkataloonsa Ruovedelle, ja kun Sprengtport muutamia vuosia sen jälkeen sai perinnön äidin puolelta, osti hän Gammelbackan säterin, ja sai siten toteutetuksi hartaimman toivomuksensa päästä oman turpeen omistajaksi Suomessa.

Mutta tätäkään kotia ei valaissut enään onnen aurinko. Hänen hellästi rakastettu vaimonsa, jonka hän oli kohdannut kuin hyvän enkelin elämän kovimmassa koettelussa, joka oli opettanut häntä taas rakastamaan, toivomaan ja uskomaan, hän oli ijäksi nyt poissa. Kaksi vuotta sitten oli kuolema korjannut hänet, ja yksin oli hänen miehensä jäänyt neljän äidittömän lapsen kanssa. Gammelbackan väki näki usein uuden isännän kävelemässä talon ikivanhojen puiden keskellä pikku Mariaa taluttaen ja Jaakko sylissä. Näkivätpä hänet joskus kyyneleitä vuodattamassa, surkutellen häntä mutta voimatta lohdutusta antaa. Vähitellen nöyrtyi hän kohtalon iskun alle, ja nyt oli majuri jo pari vuotta ollut uusissa naimisissa Elsa Katarina Ulfsparren kanssa. Hän oli vaaliinsa tyytyväinen, ja heidän pieni Yrjö Maununsa tuotti hänelle iloakin, tavallansa täyttäen sen tyhjän sijan, jonka muut pesästä lähteneet pojat olivat jättäneet.

Saatuansa tiedon miehensä tulosta, mietti majurinrouva ainoastaan millä tavoin hänelle saisi hankituksi mieluisen olon ja viihtymyksen, jott'ei hänen tarvitsisi kestää samoja vastuksia, jotka olivat kohdanneet rouvaa itseään Lappeenrantaan saapuessaan. Kaupungin talot olivat ullakoita myöten täynnä majoitettuja, eikä ollut ainoatakaan huonetta luovutettavana uusille tulokkaille. Kun yö jo oli tulossa, ei ollut muuta neuvoa, kuin etsiä suojaa metsänrinteessä kaupungin ulkopuolella. Vanhemmille tuo ei saattanut olla kovin vaarallista vaikka yöt jo olivatkin kylmiä, mutta miten kävisi pienen Yrjön? Hänen hoitajansa, sinisilmäinen, helläsydämminen Ulla oli itkemäisillään nähdessään mihin kurjuuteen hänen lemmikkinsä oli joutunut.

— Rukoillaan Jumalalta apua, sanoi hän hurskaasti, laskien siunaavasti kädet sylissään lepäävän lapsen yli. Sanattomina istuutuivat majurinrouva ja Maria sen kylmän kiven viereen, josta Ulla loi silmänsä tuikkivaa tähteä kohden.

Samassa he kuulivat metsässä outoa roisketta. Siellä rahisi ja ryski ikäänkuin olisi metsä herännyt henkiin, ja kun he levottomina kääntyivät sinnepäin, näkivät he lehmän syöksevän ulos pensaistosta ja vanhanpuolisen naisen juoksevan sen jälessä vitsa kädessä.

— Totteletko! kirkasi eukko heristäen vitsaa; mutta kun hän samassa näki nuo vieraat, pysähtyi hän ällistyneenä ja niiaten heidän eteensä.

Majurinrouva käytti tilaisuutta kysyäkseen, eikö olisi mahdollista löytää jotakin sopukkaa, johon voisi sijoittua ainakin yöksi.

Löytyi kyllä, sillä eukko itse asui aivan likellä, mutta kaiketikin oli hänen mökkinsä liian halpa niin hienolle herrasväelle. Siitäpä vähät; majurinrouva ilmoitti olevansa ylen kiitollinen ja pian kulkivat kaikki neljä lehmän jälissä likeiseen mökkiin. Matkalla kertoi eukko, että hänen miehensä oli kaupungin karjapaimen ja tänä iltana oli eukon ollut pakko auttaa miestänsä etsimässä muutamia eksyneitä lehmiä, joista kaksi vielä oli kateissa. Piata oli vaimon nimi, ja sen oli hän saanut piispa Sorolaisen hurskaasta tyttärestä, joka tosin oli aikoja sitten kuollut, vaan yhä vielä eli kansan muistissa. Beatasta oli kyllä tullut Piata, mutta siitä vähät; Piata oli varsin ylpeä ajatellessaan, että hän ainakin nimen kautta oli ikäänkuin yhteydessä niin enkelinkaltaisen olennon kanssa.

Heidän saavuttuaan köyhään hökkeliin pyysi Piata niiaten vieraita astumaan sisään. Hänen miehensä, paimen, oli vielä poissa, mutta häntä ei kenenkään tarvinnut pelätä, hän kyllä oli hiljaisista hiljaisin ja tyytyisi kyllä pitämään heitä kotonaan.

Semmoiset olivat olleet majurinrouvan vaiheet tultuansa Lappeenrantaan, eikä seuraavakaan päivä ennustanut parempaa. Nyt kuitenkin odotettiin majuria, ja hänelle täytyi parempaa hankkia. Mutta miten? Linnassa olivat kaikki asunnot täpö täysinä ja kaupungilla oli miltei vieläkin ahtaampaa. Johonkin täytyi ryhtyä, semminkin kuin majurinrouva syystä varoi, että hänen miehensä palaa raihnaana, ehkäpä kokonaan murtuneena.

Tässä pulassa tuli hänen avukseen Leena Löfving. Nämät naiset eivät olleet koskaan tavanneet toisiansa, mutta olivat kuulleet toinen toisestaan. Olivathan heidän miehensä, vaikkakin eri osissa ja eri arvoasteilla molemmat sotureita ja ystäviä. Myllymäellä oli Maria tutustunut Leenaan, joka kuultuaan majurin tulosta, tarjosi hänelle pirttinsä ensi tyyssijaksi. Pitemmäksi ajaksi hän ei voinut sitä luovuttaa, sillä paroni Buddenbrock oli jo majoitettu hänen luoksensa, ja oli talo niin täydellisesti hänen hallussaan, ettei Löfvingilläkään ollut muuta leposijaa kuin tallinparvi. Mutta nythän oli Buddenbrock matkalla, Löfving oli saanut käskyn seurata häntä, Leena luuli varmaan tietävänsä, että Löfving palaa paljoa ennen kuin Buddenbrock, joten ei mikään estänyt majuria asustamasta heidän luoksensa. Tästä huolesta päästyään odotti majurinrouva miestänsä milloin paimenen luona, milloin Myllymäellä.

Sillä välin valmisti Leena talonsa uutta vierasta varten. Varhain aamulla oli hän leiponut ja rupesi nyt kokoamaan jäähtyneet leivät. Uunikin oli jo viilistynyt ja oli siis aika panna sinne paistumaan tuoreet muikut, ladottuina suurille kaarna- ja tuohikappaleille. Löfvingillä ei ollut suuria varoja, mutta vaikkapa Leenan olisi ollut pakko myydä viimeinen hameensa, ei hän olisi jättänyt koetettua ystävätänsä ilman tervetulo-ateriaa. Mielellään tahtoi hän myös kestittää sotavanhusta, ukko Kornatusta, joka tänään aamupuolella oli saapunut Lappeenrantaan, kuljettuansa kaupunkiin Elimäeltä saakka. Ukko, joka jo oli sivuuttanut 90 vuotta, oli niinkuin muutkin kuullut, että rauha oli enään hiuskarvan varassa, ja kun hänen pojanpoikansa, sukutalon lähin perillinen, nyt palveli ratsuväessä Lappeenrannassa, päätti vanhus mistä hinnasta tahansa kömpiä sinne, ja hänen kaupunkiin päästyänsä kutsui Leena hänet toistaiseksi luoksensa. Kiitollisena ja iloisena siitä, että hänet vielä niin pitkän ajan perästä tunnettiin, lupasi Kornatus tulla, mutta ensin täytyi hänen tavata pojanpoikansa. Toivoen piankin löytävänsä hänet, meni hän linnaan, mutta siellä sanottiin, että Uudenmaan rakuunat ja Eero niiden kanssa olivat lähteneet Marttilan leiriin, eikä siis auttanut muu kuin levähtää Lappeenrannassa ennen lähtöä Marttilaan. Nyt nukkui hän paitahihasillaan lavitsalla, johon Leena oli valmistanut sijan miehensä arvoisalle ystävälle. Jaloistansa oli hän riisunut saappaat, mutta muutoin häntä ei rasittanut lämpö, sillä pitkä villainen musta, punakeltaraitainen ihokas oli napitettu kaulaan saakka, ja kotikutoiset sarkahousut olivat niinikään riisumatta. Lämmöstä ja kylmästä ukko nähtävästi ei välittänyt.

Kornatus ei ollut koskaan arvoasteissa korkealle kohonnut, vaikka hänet jo 11 vuotiaana otettiin sotaväkeen, jossa hän ensin oli rummuttajana ja sitten miekalla palveli Kaarlo X:nettä kaukana vieraissa maissa. Ruutisavussa ja veressä hän varttui ja ylennettiin vihdoin urhoollisuudesta aliupseeriksi. Semmoisena oli hän sittemmin osallisena Kaarle XII:nnen verisissä retkissä ja sai virkaeron 1712 eläkkeellä, jota kuitenkaan köyhien aikojen tähden ei hänelle koskaan maksettu. Siitä hän ei sentään valittanut. Miksi ei hän samoinkuin esi-isätkin kärsisi ja uhraisi kun valtakunnalla oli kovat ajat.

Kornatus oli kotoisin Elimäen pitäjän Muhuniemen talosta ja kuului siihen talonpoikaisluokkaan, joka Husulan aatelin nimellä eli verottomilla tiloillaan. Hänen kotikontunsa oli vuosisatoja siirtynyt perintönä isältä pojalle, ja aina oli suku kulkenut kunnialla ja saanut monta ihmeellistä merkkiä Jumalan suojeluksesta. Sitä kaikkea pidettiin todellisena siunauksena siitä tavasta millä verovapaus oli saatu. Vanha kertomus tiesi näet, kuinka kuningas oli kerran, Ruotsin jouduttua perikadon partaalle onnettomassa sodassa, antanut julistuksen, että ken tahtoi ruveta valtakunnan palvelukseen vihollista vastaan, voisi sillä ansaita verovapauden itselleen ja lapsilleen. Se joka ilmoittautui palvelukseen vihollista vastaan joko jalkaisin tahi hevosella ja asekatselussa hyväksyttiin, sai ikiajoiksi vapauden ja rälssin. Niille, jotka siten saivat sen, annettiin yhteinen vaakuna, avoin vaakunakilpi ja kypärä. Vaakunassa piti olla yksi sininen ja yksi keltainen kilpi, siinä hopeoittu miekalla varustettu käsivarsi, sekä kypärässä kaksi hopeoittua oinaansarvea. Sen ohessa säädettiin, että ken oli miehekkäästi käyttäytynyt, hän saisi vaihtaa tämän vaakunan hänelle erityiseen, jota paitsi hänen naimiskaupassa tai ostamalla saamansa tai muutoin ansaitsemansa tilat nauttivat rälssiä ja etuuksia niinkuin muutkin rälssimiehet Ruotsin maassa.

Kun tätä kuulutusta luettiin Elimäen kirkossa, kuuntelivat sitä Muhuniemeläiset samoinkuin muutkin ääneti. Mutta kun jumalanpalveluksen jälkeen kokoonnuttiin kirkkomäelle neuvottelemaan, ja useat olivat epäröivällä kannalla, astui Heikkilän ukko esille ja piti puheen kansan velvollisuudesta puolustaa kuningasta ja maata. Samaa puhetta pitääksensä ratsasti hän talosta taloon pitkin pitäjätä, josta hän sitten sai pilanimen »Karnatti». Hyväksyttynä sotajoukkoon kirjoitettiin hänet kuninkaalliseksi ratsumieheksi Karnatuksen nimellä, joka sitten vähitellen muuttui Kornatukseksi ei yksistään sotamiesluetteloissa vaan aateliskirjassa, kun kuningas tahtoi siten muuttaa hänen entisen pilanimensä kunniaksi. Suku eli sitten kunnioitettuna jä siunattuna, mutta ei mikään menestys voinut houkutella sitä luopumaan vaatimattomasta elämästään isien maalla. Eikä heistä kukaan ollut vaatinut muuta aatelista oikeutta kuin mitä heillä alkuperäisesti oli. Tyytyväisinä verovapauteensa omalla konnullaan olivat kaikki polvi polvelta palvelleet valtakuntaa milloin miekalla milloin auralla aina tähän vanhukseen saakka, joka nyt lepäsi Löfvingin luona.

Eikä Eljas Kornatus ollut suinkaan huonontunut suvustaan. Hänen pitkä sotilas-uransa oli alkanut siihen aikaan, jolloin vielä taisteltiin haarniskoissa mies miestä vastaan, mutta kun ruudin kaikki nielevän voiman tähden rautatamineet kaikiksi ajoiksi hylättiin, talletti hän varaksensa kotopitäjän kirkkoon, kiitollisena muistona niistä taisteluista, joista hänet monen monta kertaa Jumalan kaikkivoipa käsi oli pelastanut. Nyt oli jo hävinnyt sekä sota-asu että vaakuna. Isoviha oli korjannut ne samoinkuin paljon muutakin talon nuorempien tuntuvaksi suruksi. Mutta Kornatus lohdutti heitä sillä, että kirkko edes oli paikallaan. Elämä oli hänelle, sanoi hän, opettanut kaiken maallisen kunnian turhuuden.

Hän nukkuu vanhurskasten unta, ajatteli Leena, kun hän hiljaisesti toimien uunin ääressä katseli ukkoa. Kalat olivat vihdoin kypsät, mutta tarvittiinhan maitoakin, ja sidottuansa holsteinilaisen liinan päähänsä otti hän pytyn ja lähti noutamaan mitä hänelle oli luvattu.

* * * * *

Helena Löfving oli kovaa kokenut nainen ja kovaa kokeneen miehen vaimo. Tapani Löfving syntyi jouluiltana 1689 Narvassa, jossa hänen isänsä oli korpraalina, ja kun tämä 9 vuotta myöhemmin siirrettiin Käkisalmeen, otettiin poika mukaan. 13-vuotiaana alkoi Tapani tulla omin neuvoin toimeen, ensin puotipoikana Viipurissa ja sitten kartanonomistaja Affleck'in kirjurina Pohjois-Karjalassa. Ensi taistelunsa taisteli Löfving 1710 venäläisten seutua tuhotessa, ja kohta sen jälkeen erosi hän isännästään rientääksensä eteläiseen armeijaan. Siinä käytettiin häntä ensin katsastuskirjurina, mutta piankin häntä ruvettiin käyttämään partioretkillä, joissa kysyttiin neuvokkaisuutta ja rohkeutta. Kun Isoviha sitten koko kauheudessaan levisi yli Suomen, teki Löfving parastansa pelastaaksensa Ruotsin etumuuria. Vielä sittenkin kun väestö jo oli alkanut suurissa joukoin paeta kotimaastaan ja armeijakin oli käsketty siitä peräytymään, taisteli Löfving vapaajoukkoineen, jonka hän oli koonnut ympärillensä. Senkin taistelun lopetti 1721 vuoden rauha, mutta silloin makasi Suomi kuolevana paarillansa ja Ruotsi oli vararikossa. Venäjällä vankeudessa olleet palasivat kohta sen jälkeen ja pyysivät leipää, mutta sitä ei ollut, ei ainakaan Löfvingin kaltaisille, sillä Ruotsilla ei ollut mitään annettavaa ja Suomessa kasvoi vaan epätoivo ja suru. Sepä pakotti Löfvingin siirtymään vieraaseen maahan ja mukana seurasi hänen vaimonsa. He asettuivat Holsteiniin ja jäivät sinne, sillä vaikka perhe lisääntyikin, oli siellä kuitenkin leipää kaikille. Siten elettiin hiljalleen ja lapset kasvoivat, mutta kun Löfvingin korviin joutui huhu uusista kotimaata uhkaavista vaaroista, neuvottelivat puolisot ja kokosivat tavaransa lähteäksensä Suomeen, joka ehkä oli heidän apunsa tarpeessa. Nyt oltiin kotona ja vanhin poika, 12-vuotias Tapani, oli saanut tulla mukana Lappeenrantaan, jossa Leena ilokseen löysi oman, enon rakentaman pirtin. Se oli pieni rakennus, alkuansa savupirtti vaan, mutta sittemmin varustettu uloslämpiävällä uunilla ja akkunoilla luukkuin sijassa. Erinomainen siunaus näkyi suojelleen tätä katosta, koska se vielä oli paikallaan vaikka kaikki ylt'ympäriltä oli hävitetty. Täällä toivoi hän nyt löytävänsä tyyssijan lapsineen, jotka kaikki, paitsi Tapani, toistaiseksi olivat jätetyt sukulaisten luo Turkuun.

Helena Uggla oli Löfvingin toinen vaimo. Ensimmäinen, Kristina Magdalena Alcenius, oli jo ollut monta vuotta maanpovessa. Hän oli Löfvingin ensimmäinen rakkaus, mutta heille tuli liian varhain ero, ja ainoa lapsi, jonka hän jätti miehellensä lohdutukseksi hänen surussaan, oli heidän pieni Marttinsa, joka hänen kuitenkin täytyi hädässään jättää majurille. Siten olivat vuodet vierineet. Martti oli nyt 25-vuotias mies ja vänrikkinä Hämeen rykmentissä. Siihen Löfvingkin palattuansa sijoitettiin luutnantiksi, ja siten olivat isä ja poika taas yhtyneinä.

Äitipuolen ja pojan suhteet olivat niin hyvät kuin niin pitkän eron perästä voivat olla. He olivat tosin vieraantuneet toinen toisestaan, vaan olivathan molemmat Löfvingin omia, ja se johonkin määrin solmi yhteen katkenneet siteet, jota paitsi yhteiset hyvät, vaikkapa surullisetkin muistot helpottivat lähentymistä. Mieluisempaa Leenasta kuitenkin olisi ollut, jos poika olisi ollut avomielisempi ja puheliaampi, mutta Martti oli luonteeltaan umpimielinen eikä isäkään päässyt hänestä selville. Hänen pohjaltaan kiihkoinen sydämmensä kaipasi kuitenkin ymmärtävää ystävää, ja sen oli hän löytänyt Maria Sprengtportissa. Marian ympärillä liitelivät hänen ajatuksensa ja toiveensa yhä enemmän mitä vanhemmaksi hän tuli, siitä päivästä saakka, jolloin majuri ensi kerran lähetti pienen tyttärensä viittä vuotta vanhemman Martin luo läksyn kuulustamista varten. Kun silloin tyttö, kädet ristissä, kohotti silmänsä ja luki rukouksiansa, luuli Martti hänessä näkevänsä taivaan enkelin. Siten kävi useastikin, ja monenvuotinen yhdessä-olo, yhteiset leikit ja vaivat virittivät vihdoin keskinäisen mieltymyksen, joka Martin silmiltä peitti koko muun maailman.

Leena, kuten muutkin, oli kyllä tämän huomannut, mutta hänestä ei Martin vaali ollut sopiva, sillä Marttihan oli köyhä poika ja Maria paljon ylemmässä yhteiskunnallisessa asemassa kuin hän. Tapansa mukaan puhuen asian suoraan oli Leena kyllä Martille huomauttanut tätä, mutta vähän Martti siitä välitti. Isän palattua ja kuullessaan kertomuksia tämän urostöistä hän alkoi oppia katsomaan elämätä avarammalta kannalta. Hän tunsi itsessään sekä tahtoa että tarmoa, vaan ennen kaikkea pyrki hän osoittautumaan sen tytön arvoiseksi, joka oli hänelle kaikki maailmassa. Nyt tuli hänenkin puolustaa isänmaata, ne unelmat olivat hänen suurin onnensa, ja hänestä se sotainen into tarttui ei ainoastaan ystäviin ja tovereihin, vaan vieläpä koko ympäristöön. Mutta hän tahtoi toimia omin päinsä, ja joka päivä saapui tietoja nuorukaisilta ja miehiltä, jotka toistaiseksi olivat sotapalveluksesta vapaat, että he halusivat liittyä Marttiin ja tarttua aseisiin. Kunpa vaan Martti pääsisi kruunun takista ja saisi heidän kanssaan vapaasti toimia, niin eivät mitkään vaarat kävisi liian raskaiksi, miehekkäästi hän niitä kohtaisi, ja rakastetun silmät seuraisivat häntä. Siinähän onnea kylliksi. Näiden ajatusten innostuttamana tuli hän kokouksesta ja kulki mietteissään toria kohden. Lähellä kirkkoa näki hän isän tulevan vastaansa ja hänen silmissään leimahti. Löfvingin terävä katse huomasi kohta tämän ilon välähdyksen, ja hän tunsi sydämmensä paisuvan. Eipä Martti turhaan ollut hänen lempilapsensa.

Mutta vaikea oli näitä kahta tuntea isäksi ja pojaksi, siksi erilaisia he olivat kaikessa. Löfving oli varteva, ja hänen solakka, jäntevä vartalonsa ilmaisi suurta notkeutta ja voimaa. Kasvot olivat laihat, auringonpaahtamat ja uurretut, silmät syvään painuneet, kuvaten lujuutta ja tyyneyttä. Ajan tavan mukaan olisi hänen pitänyt käyttää peruukkia tahi ainakin puuteroittuja kiharoita, mutta Löfving oli vapautunut kummastakin. Hänen harmaat hiuksensa olivat ohimoilta kammatut taapäin ja ulottuivat keltaiseen univormukaulukseen asti, jonka alta pilkisti punainen liina. Hänen sininen takkinsa, joka tuskin peitti lanteet, oli koristettu valkoisilla nyöreillä ja keltaisilla napeilla, rinnasta vähän avoin, niin että vaaleansiniset liivit pääsivät näkyviin. Säännön mukaisesti olisi housujen pitänyt olla siniset samoinkuin lakki, mutta kun sotakassa oli tyhjä ja Löfving itse oli hankkinut itselleen kestävät nahkahousut, arveltiin että olkoon menneeksi, semminkin kun miehistönkään vaatetus ei mitenkään täyttänyt edes niukkoja vaatimuksia. Siniset polviin ulottuvat säärykset ja korkeat jalkineet olivat sitä vastoin koko pulskat, eikä koko asiasta siis sen enempää. Valkoinen, suureen ruusukkeeseen solmittu vyöhyt, jykeä miekka ja vihdoin hattu sinikeltaisine nauhoineen ja töyhtöineen ilmaisivat hänet suomalaiseksi upseeriksi Ruotsin valtakunnan palveluksessa.

Että Löfving oli ollut verileikissä mukana sitä todistivat hänen pois ammuttu korvansa ja miekannaarmu poskessa. Känsäiset kädet ja juovaiset kasvot tiesivät kyllä kovaa elämän taistelua, mutta silmien terävyydestä ja liekistä näkyi, että 55-vuotiaassa tarmo vielä oli kokonaan murtumaton.

Martti oli lyhyempi, vaan hartevampi ja vahvatekoisempi. Puku heillä oli melkein samanlainen, mutta sittekin pysyi silmiinpistävänä heidän erinäköisyytensä. Vänrikin hehkeät posket, lempeä piirre suun ympärillä ja tummat, synkät silmät eivät mitenkään olleet isästä. Hän oli kokonaan äitinsä poika.

Se kiire millä Martti nyt riensi isää kohden lisäsi hänen poskiensa hehkua ja masensi äänen, joka tuntui melkein ponnistetulta, kun hän kaukaa huudahti:

— Isä, minun täytyy pyytää apuanne. Ette saa kieltää.

— Mitäs tahdot?

— Meidän vapaajoukkomme on lisääntynyt 2,500 mieheksi, ja — — —

Löfving synkistyi. — Jätä se asia sikseen, Martti. Siitä ei tule mitään.

— Kaikki on valmiina, tokasi Martti kiihkeästi. Kun vaan levitimme maaseuduille tiedon, että te ottaisitte johtaaksenne meitä, oli helppo miehiä koota, ja kun he olivat päättäneet lähteä, lupasivat kotolaiset apua. Nyt he ovat aseilla, vaatteella ja ruoalla varustetut, kaikkeen valmiit.

— Lastenleikkiä ja juoruja, Martti!

— Onko se lastenleikkiä kun meillä on 500 hämäläistä, jotka vapaaehtoisesti rientävät taistelemaan. Sitäpaitsi kuuluu Karjalasta, että sieltä voidaan toivoa 800. Pohjanmaalta saadaan 500, ja Etelä-Suomesta ainakin 700. Siis yhteensä 2,500 miestä.

— Mitä useampi sitä parempi, vastasi Löfving vakavasti. Pyydä poikia ilmoittaumaan everstiluutnantti Brandenburgille; kyllä heidät luetteloihin otetaan.

— Sitä ne eivät tahdo. Olemme valinneet teidät päälliköksemme.

— Minut? Ja sinä kai aiot mukaan?

— Niin aion; kaikki on käynyt kuin vihurissa heti kun julistimme, että te rupeaisitte johtajaksemme.

Ratkaiseva päätös ilmaantui Löfvingin piirteissä.

— Ei, poikaseni. Minua he turhaan odottavat. Minun paikkani on rykmentissä, ja siinä on sinunkin. Meillä siis ei ole mitään tekemistä vapaaehtoisten kanssa. Älä niistä huoli.

Martin sydän sykki rajummin, ja kostea pilvi suurensi hänen silmiänsä, kun hän käheähköllä äänellä vastasi: — Niistä juuri huolin. Rakas isä, ettekö tahdo olla hyvä ja neuvotella majurin kanssa. Pyytäkää häntä puhumaan ylipäällystölle, että he päästävät minut lähteinään muiden kanssa teidän johdossanne.

Löfving tarkasti hetken poikaa vaijeten. Martti näytti hänestä sinä hetkenä huimalta hevoselta, joka riehuu päästäksensä valjaistaan ja ohjaajastaan. Mutta isän velvollisuus oli nyt saada hänet järkiinsä.

— Olkoon sinulle sanottuna, alkoi Löfving, että tieto sinun vapaaehtoisistasi on joutunut päälliköiden korviin, ja majuri Sprengtport on kuulustellut asiaa, mutta minun ei sallita erota rykmentistä, ja vielä vähemmin sinun.

— Puhun sitte itse majurin kanssa että hän saa tietää kaikki, huudahti Martti tulistuneena.

— Olethan jo sanonut hänelle sanottavasi.

— Kyllä, kaiken sen, mitä olin ajatellut, vaan en sitä mitä olen tehnyt. Kaikki toverini myöntävät, että minähän olen saanut hämäläiset kutsutuiksi ja koossa pysymään. Päälliköt luulevat, ettei nykyinen nuoriso kelpaa mihinkään, mutta me kelpaamme! Herrat itse tulevat käsittämään mitä hyötyä on vapaajoukosta, joka myrskynä syöksee esiin, sinne mihin ei kukaan muu pääse.

— Ainakaan se ei tapahdu minun johdollani, vakuutti Löfving suurella ponnella. Eipä, vaikka minut kymmenen kertaa valtuutettaisiin.

Martti ei häntä ymmärtänyt. — Miksi ei? huudahti hän. Koko maailma puhuu vielä siitä kuinka te 20 vuotta sitten veitte sissinne tuleen. Silloin olitte kaikkien kauhuna, mutta kun me nuoret tahdomme olla teidän vertaisianne, silloin työnnätte meidät pois.

— Näetsen, poikani, aikamme ei kaipaa sissejä. Silloin vei kuningas miehiämme vieraisiin maihin, mutta nyt jää armeija kotimaahan ja saa lisäksi apua Ruotsista.

Martti tuimistui: — Armeijaahan me aijommekin tukea, aivan niinkuin sissit Isonvihan aikana. Ette uskokaan kuinka kunnostaisimme itseämme.

Jylhänä keskeytti hänen puhettansa Löfving: — Et tiedä mitä on sissinä oleminen, raadella omia yhtä paljon kuin vihollistakin. Se edesvastuu, joka painaa semmoista soturia, on raskaampi kuin se, jonka alaisena kuninkaallinen armeija on. Et tiedä mitä on yöt päivät elää kuin jännitetty jousi aina laukeamaisillaan, aina katkeamaisillaan. Ei mitään rauhaa, ei mitään neuvoa päälliköltä, ei mitään tukea ja apua väestöltä, yhä vaan olla aiheuttamassa surua ja hätää, saada kirouksia eikä suinkaan kiitosta osakseen, mutta pakotettuna kaikkea tätä kestämään.

Löfvingin varma ryhti oli osaksi lauhtunut hänen kertoessaan järkähyttäviä muistelmiansa, ja haihtuva kalpeus näkyi hetkeksi hänen ruskettuneissa kasvoissaan. Martti huomasi tämän muutoksen, ja mitä hän ei siitä ymmärtänyt, sen selitti hänelle isän äänen sävy. Oli se kai vaikea aika, josta hän puhui.

— Luuletteko, kysyi hän hellästi, että meistä yksikään lähtee palkan ja kiitoksen toivossa? Mutta kyllä me kiittäisimme ja kunnioittaisimme teitä, niinkuin ei ole koskaan johtajaa kunnioitettu, jos vaan suostuisitte rupeamaan meikäläiseksi. Sana, viittauskin veisi meidät vaarojen ja kuoleman läpi. Ei saisi yksikään niistä, jotka muinoin seurasivat teitä, sanoa, ettemme olleet kylliksi kelpoja astumaan heidän jäljissään.

— Kuulethan, keskeytti Löfving tuimasti, etteivät herrat hyväksy teidän tuumianne. Se asian ratkaisee.

Martti ei hellittänyt. — Ettekö luule meidän tietävän miksi eivät hyväksy. Ei ole Hattuihin luottamista.

Närkästyneellä liikenteellä kallistaen päätänsä taapäin laski Löfving kätensä pojan olalle ja sanoi:

— Antaa Hattujen hoitaa omaansa ja hoitakaamme me omaamme, niin kukin vastaa omasta puolestaan. Kuningas on itse nimittänyt päälliköt, ja totta kai hän paremmin tuntee herransa kuin sinä ja minä. Se, joka on 12:nnesta vuodestaan käynyt kruunun takissa ja on päässyt vänrikiksi, se tekee viisaimmin kun hoitaa virkansa innolla ja rukoilee Jumalalta uskollista mieltä. Muuten saat sanoa vapaaehtoisillesi, että heillä on tilaa kuninkaan lipun alla.

— Ne eivät tahdo!

— Sitten se on vaan juorua ja ilmaa, tiuskasi Löfving, närkästyneenä kääntyen pois. Ja jätä nyt se asia, lisäsi hän, tehden lähtöä.

Martti ei seurannut häntä. Katkerin mielin jäi hän seisomaan, ikäänkuin olisi aurinko ainiaaksi laskenut. Nuoren vänrikin sankariunelma oli murtunut ja sen kanssa ehkä hänen rakkautensa onnikin. Mitä hän nyt enään, köyhänä ja huomaamattomana saattoi olla Marialle, jonka mieli aina tavoitteli suuria. Ja suureksi oli hän luvannut tulla. Kirjavia tuulentupia olivat he yhdessä rakentaneet Gammelbackan vanhojen puiden varjossa. Onnea tahtoivat he luoda ihmisten kesken. Ei mikään tuntunut heistä vaikealta. Mutta silloin oli vielä rauha maassa, ja rauhallinen piti heidän tehtävänsäkin olla. He aikoivat rakentaa, viljellä, tehdä käsitöitä, ja opettaa sitä muillekin, luodaksensa heille saman onnen, jota itse nauttivat. Välskäri Göhle oli Marialle lahjoittanut Tukholmassa painetun kirjan, jossa selitettiin kotimaassa ja ulkomaissa kasvavia yrttejä ja niiden käyttämistä sairaudenkohtauksissa. Samoissa kansissa oli myös puutarhahoidon oppikirja.[1] Ne hyödylliset tiedot, joita Maria ammensi näistä kirjoista, olivat kääntäneet hänen ajatuksensa uusille urille. Ennen tuntematon maailma oli hänelle ilmaissut salaisuuksiansa, ja niitä ymmärtämällä voisi hänkin joksikin tulla. Sen sanoi hänelle hänen oma järkensä, vaan vielä selvemmin piispa Petrus Jonae'n kirjaan liitetty opastus lukijalle ja tekijän esipuhe. Olihan mahdollista rakentaa koko paratiisi moisten neuvojen mukaan.

[1] »Een Nyy Träägårdz Book sammandragen aff nägra trovärdighe och förfarne Män, som härvid godh Wettskap hafva. Alla flitighe Huusshållare sampt Träägärdsmästare och theras Läredrändar til nytta och gagn, och nu nyligen af Trycket uthgången.»

* * * * *

Syvällä surulla muisteli Martti sitä aikaa, jolloin hän kaiveli maata, istutti puita ja pensaita Marian kanssa, joka oli hänen aurinkonsa. Tästä oli kuitenkin ajan rauhattomuus tehnyt lopun, ja se sankariunelma, johon hän toiveensa perusti, oli sekin rauennut. Majuri joskus sanoi: — »Martti on hyvä työmies, mutta hän sopii paremmin kirjoituspöydän ääreen kuin ruotuun. Hän on kirja- ja numeromies.» Sen johdosta ja ehkäpä Sprengtportin tähden oli paroni Wrangel toimittanut Martille paikan Lappeenrannan maaherranvirastossa. Virkaan tuli nyt astua, ja siten voisi Martti saada oman leivän ja kohtuullisen palkan. Mutta siihenkö hän päämääränsä supistaisi? Tähän saakka oli hän hyljännyt jokaisen ajatuksenkin sinne päin, sillä eihän kanslian rauhallisissa toimissa päässyt laakereita leikkaamaan. Mutta nyt se uudestaan johtui hänen mieleensä. Ehk'ei kunniaa ja onnea ollutkaan missään hänen kaltaisensa saavutettavana. Tuo uljas tuuma liittyä vapaaehtoisiin ei käynyt päinsä. Oli siis valittavassa joko kruunun miekka tahi sen kynä, eikä ratkaisua saanut viivyttää, sillä luutnantti Salonius pyrki samaan virkaan ja oli sen saava, jos Martti tahtoi jäädä sotaväkeen. Vaikealta tuntui ratkaisu. Martin rohkeus oli murtunut, kaikki tuntui tuskalliselta. Lienee sittenkin parempi kaatua miesten tappotantereilla kuin tukehtua arkistojen tomuun.

Näissä mietteissä seisoi Martti vielä paikallaan, kun näki äitinsä ja Marian edessään. Äiti kohta ilmoitti, että luutnantti Salonius oli tullut kaupunkiin ja tahtoi vielä tänään tavata Marttia, puhuaksensa virasta.

Martti sopotti jotakin sentapaista, ettei sillä ollut kiirettä, koska maaherra vielä oli matkoilla läänissä, mutta että jos hän palatessaan pitää Saloniuksen kaltaisen juopon parempana, niin olkoon menneeksi.

Se vastaus nähtävästi suututti Leenaa, sillä puna nousi vähitellen hänen poskilleen ja suurella ponnella lausui hän: — Minä sanon sinulle Martti, ohjaa tahtosi, sillä siitä riippuu elämä täällä ja ijankaikkisuudessa.

— En tiedä että tahtoni on huonompi kuin muidenkaan, intti Martti synkkänä.

— Huonompi tai parempi, se vielä olisi jotakin. Huonoa voi ohjata, ja hyvää saattaisi kiittää, mutta sitäpä ei ole laisinkaan, ja juuri sellaisesta kaarnasta kuin — — kuin —

— Rakentaa piru laivansa, lisäsi Martti katkerasti nauraen.

— Ei toki, sitä ei rouva Löfving tarkoita, sanoi Maria. Hänen tuli kumpaakin sääli.

— Tarkoitan, jatkoi Leena vakavasti, että horjuva tahto viepi onnettomuuteen. En sano, että Martin käy pahasti, Jumala siunatkoon sinua poika, mutta varoitan sinua, sillä ei mikään ole ihmiselle vaarallisempaa kuin tahdoton luonne, semminkin nykyään. Semmoinen ihminen on kuin liinanen tuulessa, jonka perkele milloin tahansa poimii ja pistää väripyttyynsä, nostaaksensa sen sitten lippuna houkuttelemaan muita. Monet Hatut ovat sitä laatua.

Hatut! huudahtivat nuoret. Semmoista ei oltu koskaan kuultu.

Mutta Leena pysyi sanoissaan. Hän oli nuoruudessaan tuntenut heistä monta. He olivat, sanoi hän, hyväsydämmisiä rehellisiä ihmisiä, mutta ilman tahdon pontta, ja lujia oikeudenkäsitteitä, ja siten he olivat joutuneet siihen helvetinpyörteeseen, joka nyt uhkasi upottaa koko valtakunnan vereen, ja pakotti heitä semmoisille asioille, joille ennen olisivat sylkeneet.

Martti tirkisti synkkänä maahan. Hän tunsi itse, ettei hän ollut tätä ennen mitä hänen olisi pitänyt olla, eikä tiennyt mitä vastata. Mariakin oli vaiti.

Hetken vaitiolon jälkeen alkoi Leena uudestaan:

— Etkö käsitä, että sinun täytyy päättää. Ei ota hallitus eikä Salonius odottaaksensa. Hän etsii sinua nyt kaikkialta.

Martti kääntyi pois äidistään ja katsoi vieressään seisojaa. Leena seurasi tätä katsetta ja huomasi siinä äärettömiä kysymyksiä, levottomuutta ja rakkautta. Kolmas oli tässä liikana. Oli paras lähteä, jotta nuoret saisivat selvittää keskinäisiä kysymyksiään.

Kornatus nukkui vielä Leenan palatessa. Hänen kasvojensa syvä levollisuus vaikutti kuin rauhantervehdys Leenan kuohuvaan mieleen, ja siunaten katseli hän vanhusta.

Pyhä on uni, ajatteli hän, purskahtaen itkuun, mutta tietämätöntä on kuka tämän jälkeen saa nukkua muutoin kuin kuoleman uneen.

Leena oli kotimatkallaan tavannut miehensä ja vaihtanut hänen kanssaan muutamia sanoja. Löfvingin tiedot vahvistivat hänen vakaumustaan, että täytyi olla valmis odottamaan mitä tahansa, koska oltiin sodan kynnyksellä. Paljoa hänellä ei ollut korjattavana mutta sekin vähä oli koottava mahdollisesti pikaisen paon varalle. Kalpeana ja hiljaisena järjesti hän kaikki suureen säkkiin. Välistä meni hän akkunasta kurkistamaan, ikäänkuin jotain odottaen, vaan kun ei näkynyt elävätä olentoa, ryhtyi hän uudestaan työhönsä. Mutta kyllä oli hänen levollisuutensa ainoastaan näennäinen. Jännitetyt piirteet ja punaiset täplät hänen poskillaan osottivat kuumeentapaista sisällistä rauhattomuutta. Hän tuon tuostakin pysähtyi kuuntelemaan, tirkisti akkunan läpi ja istahti vihdoin kädet helmassa. Silloin kuului äkkiä keveitä, kiireellisiä askeleita, ja samassa näkyi Tapani ovessa. Hän oli Leenan vanhin lapsi, ja semmoisena pidetty ankarammassa kurissa kuin nuoremmat, vaikka hän olikin luonteeltaan lempeä ja sävyisä. Se sotainen henki, joka tätä nykyä vallitsi Lappeenrannassa, oli tarttunut poikaankin, joka nyt tahtoi ruveta sotilaaksi. Äidille oli se surman-isku, mutta Löfving arveli, että jos pojassa on tarmoa ja miehuutta, ei pitäisi häntä estääkään. Vanhempien luvalla oli hän edellisenä päivänä lähtenyt linnaan everstin puheille, vaan sittemmin ei häntä ollut kuultu eikä nähty. Vihdoin oli hän saapunut ja kertoi riemuiten olevansa nyt rummuttaja hämäläisissä ja että hänelle oli annettu töyhtöhattu arvonsa merkiksi. Eversti oli kysynyt, oliko hänellä vanhempien lupa, ja käski hänet sitten mukaansa valleille. Herrat puhuivat keskenään, että olin urhoollisen Löfvingin poika. Sitten asetti eversti minut tykin ääreen ja kysyi tahdonko luvata pysyä siinä kunnes hän kutsuisi minut luoksensa. Tietysti lupasin. Jo tuli yö, mutta ei kuulunut kutsua everstiltä. En tiennyt mitä tehdä, palelin kovasti ja oli nälkä. Teki mieli lähteä pois, mutta muistin antamani lupauksen. Kun sitten aamulla vaihdettiin vahteja, vei minut yksi miehistä mukanaan. Herrat olivat kai unohtaneet koko asian. Mutta eversti kehui minua ja sanoi, että rumpali saa opettaa minulle pärrytyksiä ja merkin-antoa, ja käski panemaan töyhöt hattuuni, koska minusta, sanoi hän, jos saan elää, kyllä tulee oikea Suomenmies.

Tapani oli siis kruunun mies ja oli siitä koko ylpeä.

Mutta Leenan sydäntä ahdisti. Herra, sinä tiedä mitä teet, ja annat tahtosi mukaan, huokasi hän. Tue minua kuormani taakan alla!

Tapani ei aavistanutkaan mitä äidin mielessä liikkui, kun tämä hellästi veti pojan puoleensa ja sanoi: — Kun nyt joudut maailmalle omin päin, tutki Jumalan sanaa ja säilytä se niin, että tiedät mistä sen hädässä löydät. Mutta säilytä se syvälle, sillä saatana omiensa kanssa käy ympäri kaivamassa tätä aarretta ihmisten sydämmistä. Näethän, poikani, pimeyden ruhtinas tietää, että kun pyhä henki on karkoitettu, pääsee hän itse sisälle ja sieppaa saaliinsa, jota hän ei enään päästä. Älä pelkää kuolemaa, mutta pelkää synnin parissa elämistä, sillä pienet synnit ovat portaita suurille rikoksille. Koeta elää niin, että rohkenet kuolla.

Tapani loi häneen kirkkaat silmänsä: — En pelkää kuolemaa, äiti!

Mutta hetken tehtävät joutuivat jo mieleen. Tapanilla oli kiireinen työ suoritettavana. — Eikö minun nyt tulisi kaivaa lusikat maahan. Syvään kuoppaan kai?

— Kuoppaan, no niin, vastasi Leena hajamielisenä, aikoen seurata poikaa. Mutta ei, parempi on että hän menee yksin. — Tiedäthän oikean paikan?

— Kyllä. Pihlajan alla? Siellä kiven kyljessä. Tiedän kyllä, ja aikakin on sopiva, sillä kaikki ihmiset ovat nyt Myllymäellä. Olihan poika oikeassa, ja saatuaan leivän ja juustopalan lähti hän reippaalla mielellä.

Tapanin mentyä ryhtyi Leena taas kapineitansa sälyttämään tarkastaen huolellisesti jokaista hänelle niin rakasta vaatetta. Vihdoin heräsi Kornatus. Untevana ja puutuneena katsoi hän ympärilleen, hieroi silmiänsä ja jäi istumaan käsivarret nojautuneina polviin ja kädet ristissä. Vähitellen valveille päästyään hän kurotteli käsiään nähtävästi varsin hyvillään, kaivoi esiin piippunsa ja sytytti sen hiilellä, jonka tottuneilla sormilla otti ahjosta. Näin päästyänsä rakkaita savujansa nauttimaan istui hän taas rahille.

— Olette nukkuneet makeasti, Kornatus, sanoi Leena ystävällisesti. Pelkäsin kärpästen häiritsevän teitä.

Kornatus veti aika sauvun ja vastasi hiljaisesti: — Kärpäsiä ja kasakoita en ole koskaan sietänyt, mutta välisti on paras olla kumpaakaan huomaamatta. Lieneehän Löfving jo palannut? Tiesikö hän mitään rajalta?

— Hyörinää kuuluu sieltä. Vihollinen varustaa kuten mekin. — Maamme on taas pantava alttiiksi.

Melkein riemulla puhalsi Kornatus savunsa kattoon. — Tuhat tulimmaista! Ei siis auta muu kuin ladata ja ampua vastaan.

— No niin, mikäli maksaa vaivan, intti Leena alakuloisena. Kuulin tänään että joku valtiomiehistämme oli kirjoittanut, että Hatut sota-innossaan ovat valmiit uhraamaan Suomen, kumpa vaan saavat rauhan rikotuksi.

— Se on valhe, huudahti Kornatus iskien nyrkillään polveensa.

Leena katseli häntä kylmäverisesti. — Mitä auttaa suuttuminen? Ei totuus pala tulessakaan. Saattaa olla hyvä kuninkaalle ja neuvostolle päästä meistä. Kun lapsi on kuollut on kummius lopussa.

— Ette saa ajatella Ruotsista niin kehnosti.

— Miksi ei. Olemme kyllä saaneet kokea millä tavoin meitä on kohdeltu ja palkittu.

— Kyllä ovat ajat rauhattomat, myönsi Kornatus. Mutta vaikka Lappeenrannassa kuhisee kuin muurahaispesässä, olette täällä kuin rauhanpalmun alla.

— Olenhan minäkin täällä elämöinyt, mutisi Leena, sulloen pontevasti säkkiin sälytetyt vaatteet. Hevoskavioiden kopse sai hänet kuitenkin rientämään akkunan luo, mutta kun ei mitään näkynyt, ryhtyi hän taas toimeensa: — Luulin että paroni Buddenbrock oli palannut, ja mieleni kävi noloksi, sillä nyt täytyy minun koota mitä meillä on, että saamme sen mukaamme jos siksi käy.

— Vai niin! mietittekö pakoa, nyt jo?

— En minä ensimmäisenä pakene, mutta en viimeisenäkään, sillä parempi käsi tulessa kuin kasakka talossa.

Kornatus nousi. — Onko teiltä paljon korjattavana? suokaa minun auttaa.

Leenalla ei ollut aikaa katsellakaan häneen saatikka antaa mitään tehtävää, nyykkäsi vaan ystävällisesti. — Kiitos Kornatus. Köyhän alus on kepeä soutaa. Vaatteista on jo enimmät korjuussa ja hopeat kaivan maahan, sillä maa säilyttää minkä sille antaa.

Kornatus näytti kysyväiseltä. Hän kai luuli, ettei Leenalla ollut mitään hopeita. Mutta Leena otti kirstusta pienen puulaatikon, jonka sisällä oli toinen rautapeltinen ja lukittu. Sieltä nosti hän tuohisen kääreen, josta vihdoin tuli ilmoille kuusi suurta, liinaan käärittyä hopealusikkaa.

— Katsokaa noita, minusta ne ovat kauniita. Hän antoi ne vanhukselle.

— Ja painoa niissä on, vastasi tämä, punniten lusikoita kädessään. Kauniisti kimeltelevät.

— Kaksikymmentä vuotta olen kutonut ja säästänyt saadakseni ne kokoon lapsille. Ne ovat heidän ainoa äidinperintönsä.

— Mutta onhan niitä kuusi. Kukapa kuudennen? Vai Marttiko, vaikka hän ei ole oma poikanne?

Leena vetäytyi takaisin pannaksensa kalleutensa taas kätköön, ja vastasi hiljaisesti ja vakavasti: — Maailma laskee lapseni viideksi, mutta itse lasken ne kuudeksi, sillä kun Löfving otti minut vaimokseen, teki hän niin sentähden että saisi minusta hyvän äidin Martille, ja kun poika ensi kerran seisoi edessäni, päätin tehdä hänen puolestaan mitä voin, jottei Löfvingin ensimmäinen vaimo voisi suurena tilipäivänä sanoa, että pistin hänen lapsensa poveeni niin että jalat roikkuivat paljaina.

Kornatus otti piipun suustaan ja päästi kätensä painumaan alaspäin. Semmoiset naiset olivat hänen mieleensä. Niihin saattoi luottaa. Mutta Martille on hän kuitenkin vieras, kun häntä oli kasvattanut majuri Sprengtport.

Tähän kysymykseen vastasi Leena kylmähkösti: — Martti ei ole minusta koskaan huolinut, eikä ihmekään, mutta se sikseen. Olen häntä kohtaan tänään sama kuin eilen ja aina siitä päivästä saakka, jolloin tulin hänen äidikseen, sillä en minä pidä lupauksiani leikkinä.

— Luja kestää, sanoi ukko, ja Jumala sen kostaa lapsillenne.

— Omat lapseni, jatkoi Leena, ovat nyt Turussa, kaikki paitsi Tapani, ja minä jo eilen pyysin Martin kuoppaamaan lusikat, mutta ei näkynyt olevan aikaa. Lienevät hänelle vähäpätöisiä perinnöitä minun jälkeeni, kun hän on herraskartanossa kasvatettu.

— Älkää niin ajatelko. Mikäli minä tiedän on Martti hyvä ja oikeamielinen poika. Majuri ja hänen ensimmäinen vaimonsa pitivät Marttia aina omana lapsenaan, ja jos hän on käynyt teille vieraaksi, on siihen se syynä, että olette olleet niin vähän yhdessä. Kuka käski Löfvingiä antaa pojan pois.

— Kuka käski, vastasi Leena pikastuneena. Nälkä se käski, ja kiitimme Jumalaa kun majuri armahti meitä ja lupasi Marttia kasvattaa. Siihen aikaan ei ollut hyvä tulla Suomessa toimeen.

— Ei suinkaan, myönsi Kornatus. Muistan, kun palasin vankeudesta Venäjältä, kulkeneeni Käkisalmesta Hämeenkankaalle näkemättä yhtään ihmistä tai peltoliuskaa.

No niinhän se oli, tiesi Leena. Sentähden olikin hän rakkaineen ollut vähällä kuolla nälkään. Sentähden oli Löfving, turhaan koetettuaan omillaan tulla toimeen, kirjoittanut kuninkaalliselle neuvoskunnalle Tukholmassa, saadaksensa työtä tahi vähän apua. Vähinkin olisi ollut hyvä, mutta nyt ei tällä uljaalla soturilla ollut suurta arvoa, vaikka hän vaaran aikana kyllä oli ollut suuri, ja lopuksi meidän täytyi lähteä Suomesta. Se kiitos siitä.

Kiristetyin huulin oli Kornatus tätä kuunnellut. — Älkää luottako ruhtinaisiin, lausui hän synkästi. Pieniä varten eivät ole koskaan korkeat pienat tikapuissa.

— No, ei! huudahti Leena. Mutta läväistiin sittenkin, Jumalalle kiitos. Löfving sai hyvän paikan tarkastuskirjurina, ja minä neuloin räätälinä sen verran kuin joku mieskin. Ammatin olin oppinut äidinisältäni nuorena, ja nyt se kelpasi. Olisimme voineet ottaa Martin luoksemme, mutta hän viihtyi hyvin siellä missä oli, ja majuri piti hänet hyvänä. Löfvingin mielestä oli paras antaa hänen olla, niin ei tarvinnut hänen, niinkuin muiden lastemme kasvaa omalle maalleen vieraana.

Enempiin kysymyksiin ei nyt ollut aikaa, sillä tupaan astui kaksi miestä, Löfving ja Martti.

— Löfving! huudahti vanhus nousten ja ilosta säteilevin silmin rientäen kotiintulleita vastaan. Ränstynyt oli ukko, mutta kyllä näkyi, että hän oli kaarlolainen ja niin oli Löfvingkin.

Ensimmäinen tervehdys oli sydämmellinen kuten veljien kesken, ja Martin jälleennäkeminen teki, niin vakuutti Kornatus, vanhan sydämmen uudestaan nuoreksi. Uusia oloja ja vanhoja muistelmia otettiin puheeksi, mutta kun päästiin istumaan, vanhemmat pöydän ääreen ja Martti vastaiselle seinälle, kysyi Leena, asettaen pöydälle täyden oluthaarikan: — Vieläkö paroni on poissa, koska palaat yksin.

— Paronista en tiedä mitään. Kun tulimme Nurmeen, käski hän minut tiedustelemaan seutua ja saattamaan sana Wrangelille. Itse hän arvattavasti nyt istuu veljensä ja Wiipurin esikunnan huostassa, mutta minulle lähetti hän kumppaniksi kotimatkalle venäläisen upseerin.

Kornatus höristi korviaan. — Venäläisen upseerin! Mitähän se lienee?

— Hän on luutnantti ja adjutanttina venäläisen Buddenbrockin luona, tuon, joka on komentanttina Wiipurissa.

Ukko piti asiata kummallisena. Ei oltu koskaan kuultu, että vihollisten upseereja oli päästetty linnaan, kun sota oli kynnyksellä.

Löfving nieli tunteensa oluen mukana ja vastasi levollisesti: — Kyllä nyt kuullaan paljon mitä ei kuultu ennen, mutta muutoin kulkee mies vahdittuna ja antoi sitäpaitsi kunnia-sanansa, ettei hän urki asematamme. Pyysi tulla tänne yksityisenä henkilönä minun seurassani, saadaksensa taas nähdä Saimaan seutuja, joista hänellä on, tiesi Herra mitä muistoja, ja kun rauhaa vielä kestää ei tahtonut kukaan häntä estää.

— Hm, myrähti ukko. Miten menetteli hän matkalla? Näennäisesti välinpitämättömänä tietysti, mutta tähysteli kai kuin kotka. Kyllä hän on vakooja! Ja tutkivana käänsi Kornatus silmänsä Löfvingin puoleen, joka jatkoi:

— Jumala ties mikä hän on. Mies ratsasti koko ajan vaiti kuin kala, ja näytti vähän uinailevalta satulassaan. Mäkitörmillä hän välisti elpyi ja mulautti silmänsä milloin taivasta milloin maata kohden, ikään kuin olisi tahtonut niellä kaikki, mutta sitten vaipui hän taas unelmiin. Tuntui osaavan suomea, mutta kun hän ei vastannut yritin sekä venäjäksi että saksaksi, mutta kun hänestä ei lähtenyt ääntä, jätin hänet mykäksi minkä vaan tahtoi.

— Mitä kuuluu Pietarista? kysyi ukko näennäisesti levollisena puristaen sormellaan kuohuvan tupakantuhan. Kuulitko sieltä mitään?

— Siellä kuhisee sotaväkeä Muolasta Nummeen, selitti Löfving. Kymmenentuhatta miestä Lascyn, viisituhatta Keithin komennossa, ja huomenna lähtee Galitzin kymmenentuhannen miehen kanssa Pietarista.

— Hyvin varustettuja vai?

— Ainakin niillä on ruokaa, nauroi Löfving. Sotamiehen limppu painaa yhtä paljon kuin hän itse, ja hevoset ovat hyvät.

— Ne kyllä eivät ensi mäessä kompastu niinkuin meikäläiset, tokasi Leena salaisella harmilla. Mutta Löfving ei ollut huomaavinaan hänen kiihtymistään, vaan jatkoi huoletonna ikäänkuin olisi ollut puhe mistäkin vähäpätöisyydestä: — Kevyt tykistö seuraa armeijan kintereillä, mutta raskaat tykit jäävät pari päivänmatkaa jälkeen,

Sotavanhuksen silmät rupesivat kimeltelemään. — Ja tänne pyrkivät?

— Täyttä totta. Näkyy olevan kiire, sillä Krasnatscuk reipastutti seitsemää kasakkaansa kujajuoksulla, kun eivät olleet tarpeeksi vikkeliä.

Nuoren tulisuudella iski Kornatus nyrkkiä pöytään: — Tuhat tulimmaista, kun nyt olisin nuori.

Tämä huudahtus sai vihdoin Martin vireille.

— Oletteko, Kornatus, kysyi hän, kuulleet että päälliköt ovat kieltäneet meitä varustamasta vapaajoukkoja isän komennettavaksi?

— Mistä syystä?

— Tuolla sanottiin juuri äsken, ettei isä sovellu muiden komennettavaksi, ja että armeija kaipaa käsivarsia eikä päitä.

Leenan mieli kuohahti näistä sanoista. — He moittivat partiomiehen vikoja, mutta unohtavat kuninkaallisen soturin ansiot, sanoi hän.

— Mutta se on vääryyttä, huudahti Martti kiivaasti. Hylkäävät 2,000 miestä, jotka lähtisivät sotaan omin ruokinensa ja aseinensa ilman muuta palkkaa kuin että saavat taistella isän komennossa.

— Kornatus veli, keskeytti Löfving pojan puheen, lieventääksensä hänen kiivauttansa, tekisit minulle hyvän palveluksen, jos saisit tuon härkäpään järkiinsä. Minulle se ei onnistu.

Ällistyneenä varoitti Kornatus: — Teidän ei pitäisi jättää armeijaa. Missä kuninkaan upseerit johtavat, ei ole kukaan liian hyvä seuraamaan.

— Mutta, niskoitteli Martti, jos saamme nyt yhtä kelvottoman päällyskunnan kuin viime sodassa, niin käy yhtä hullusti kuin silloin. Kaikki vapaaehtoiset, joita olen tavannut sanovat, että Löfving vie heitä taisteluun kuin mies, mutta kuka tietää mitä kenraalit tekevät.

Sepä oli Kornatuksesta liikaa. — Huuti poika! Olen taistellut niiden rinnalla, ja tiedän, että yksi ruotsalainen vetää vertoja viidelletoista viholliselle. Vereni on vuotanut heidän verensä sekaan Narvasta Pultavaan asti, ja entäs sitä kunniata minkä me saavutimme!

Leena, joka tähän saakka oli valjennut, lausui oikein soturin ryhdillä katsellen Kornatukseen terävästi: — Te, jotka taistelitte kuninkaan kanssa Venäjällä, saitte kunnian, me täällä Suomessa näimme kurjuutta ja häpeää.

— Siis, me muodostamme vapaajoukkoja, väitti Martti.

Mutta siihen ei suostunut Kornatus. — Yksi kuningas, yksi valtakunta, yksi armeija, se on jotakin kokonaista, johon voi luottaa. Vapaajoukkoja en sietäisi.

Puoleksi uhmaten sanoi Leena: — Keneenkä voi kuningas luottaa ellei Löfvingiin? Herrojen kehnouden tähden karkasivat miehet viime sodassa, mutta kun Lybecker vihdoin kutsuttiin pois ja Armfelt sai päällikkyyden, kuka muu silloin kokosi miehet armeijaan kuin Löfving? Armfelt taisteli kuin mies, mutta kaikki oli jo myöhäistä. Meidän rykmenttimme marssivat Ruotsiin, ja kuka vaan pääsi meni samaa tietä, kaikki paitsi Löfving ja hänen kivekkäänsä. Ne eivät tunteneet pelkoa ollenkaan, ne panivat henkensä alttiiksi.

Ikäänkuin omiin mietteisiinsä vaipuneena puhui Löfving enemmän itsekseen kuin muille: — Siihen aikaan arvosteli Österman pääni 300:ksi ruplaksi, mutta ei ollut kavaltajaa yhtäkään.

Miehensä sanojen elähyttämänä, jatkoi Leena: — Rauhan jälkeen unohti Ruotsi, että Löfving oli kahdenkymmenen vuoden aikana jättänyt henkensä alttiiksi valtakunnan puolustuksessa, ja kerjäläisenä sai hän etsiä leipäänsä. Nyt kun vaara taas uhkaa, riensi hän samoihin vaaroihin, samoihin kärsimyksiin. Ja nyt tahdotaan sitoa hänen kätensä, ja ottaa häneltä hänen vapaaehtoisensa.

Keskustelu jatkui, mutta kaikki pysyivät mielipiteessään, kunnes Löfving nousi, otti hattunsa ja oli lähtemäisillään.

— Mihin menet? kysyi Kornatus, ehkä tulen mukaan?

— Ei vielä, kyllä seuraan sinua kaupunkiin. Mutta nyt menen Tapania auttamaan. Ystävällisesti nyykäten vanhukselle lähti Löfving.

Leena asetti pöydälle paistettua kalaa, leipää ja maitoa ja pyysi Kornatusta pitämään hyvänään; ja sinäkin Martti, istu pöytään. Martti lähestyi Leenaa, katsahti häneen lempeästi ja sanoi viehkeästi.

— Kiitos äiti, nyt teidän ei tarvitse enään olla minulle nyreänä siitä etten tiedä mitä tahdon. Minä jään rykmenttiin.

— Oikein, poikani, hymyili Leena, tarjoten hänelle iloisesti ja reippaasti kätensä. Olkoon onneksi!

Martti tarttui siihen hämillään ja kysyi punastuen: — Mitä pyysitte aamulla minua tekemään kun juoksin pois? Sitä en olisi tehnyt, ellei Maria —

Leena synkistyi. — Näin kyllä kuinka oli asian laita, mutta katso vaan ettet turhaan juokse.

— Mitenkä niin?

— Tiedän kyllä että majuri on ollut sinulle isänä, mutta sillä ei ole sanottu, että saat hänen Mariansa.

— Hänet olen saanut! Hän tuli omakseni, kun te lähditte.

Leenan kasvot värähtivät, eikä hän iloiselta näyttänyt. Tytön puolesta oli siis asia ratkaistu, mutta mitä majuri sanoo?

Se kysymys ei huolestuttanut Marttia. Majurinrouva oli puoleksi luvannut puhua heidän hyväksensä ja Maria piti varmana, että majuri suostuu.

— Asia lienee siis selvillä, vastasi Leena, ja meni taas kirstunsa luo, josta hän, monet kääreet aukaistuansa, otti esille ensimmäisen lusikan ja puhui hellästi: — Olin aikonut säilyttää näitä jättääkseni ne äidin perintönä kaikille lapsilleni, yksi kullekin, mutta sinulla on ikää kylliksi, jotta voit säilyttää mitä sulla on, ja saat siis osasi eläissäni. Ota omasi! Älköön sinulta koskaan puuttuko leipää omalla pöydälläsi. Tahdotko pitää sitä muistona isäsi toisesta vaimosta niin se on ilo minulle; jos annat sen hänelle, niin sekin on hyvä.

— Kiitos äiti, kiitos! Tällä lusikalla ei syö kukaan, ennenkuin vanhin poikani. Nyt on kaikki hyvin.

— Nyt lähden ulos, sanoi Leena. Jos kuolen ennen kuin tapaan muut lapseni, pyydä heitä etsimään meidän suuren pihlajamme alta.

Martti ojensi hänelle taas kätensä. Ensin hän aikoi lähteä mukaan, mutta sitten vetäytyi akkunan ääreen ja katseli liiteleviä pilviä, siten salatakseen silmiänsä himmentävät kyyneleet.

Kornatuskin teki lähtöä, veti kengät jalkaansa ja otti valkoisen takkinsa naulasta. Martti toipui unelmistaan ja nähdessään ukon kömpelöt liikkeet riensi hän auttamaan. Sitten näytti hän heltynein mielin lusikkansa.

Kornatus käänteli ja tarkasti sitä joka puolelta. — Onpa tuo kelpo nainen, sanoi hän. Mutta teille hän ei saanut olla sitä mitä ensin toivoi. Se jäi puolinaiseksi.

— Samoinkuin kaikki mikä minulla on ollut.

— Mitenkä niin?

Suruvoittoinen piirre ilmaantui Martin kasvoihin.

— Minulla on isä, mutta puoleksi vaan, sillä hän antoi minut pois. Minulla on kasvatus-isä, joka rakastaa minua, mutta jonka lapsi en ole. Minulla on kolme äitiä, mutta ensimmäinen makaa maan mullassa, toinen on äitipuoleni ja kolmas on kasvatus-isäni toinen puoliso. Minulla on useita sisaruksia, mutta itse olen vaan heidän velipuolensa. Kaikki sujuu puoleksi mutta ei mikään täydellisesti.

Kornatus taputti häntä olalle: — No niin, mutta nyt olet mies omilla jaloillasi, ja se ainakin on jotakin kokonaista.

Martin silmistä leimahti salama: — Ja minun on Maria! Kokonaan kuten minä olen hänen. Enkä muusta välitä maailmassa.

Mutta nyt kuului äkkiä soittoa, riemuinen torvien ja rumpujen säestämä marssi. Mikä se?

— Kuule, huudahti Martti iloisena. Nyt tulevat ruotsalaiset rykmentit. Mennään, Kornatus.

Ikään kuin nuortuneena sieppasi Kornatus hattunsa. Riensivät ulos ja kulkivat Turun tietä kohti, sieltähän täytyi uusien asetoverien saapua.

Ruotsalaisten joukkojen iloisen soiton kaikuessa riensivät nuoret ja vanhat sitä katua kohti, josta nämät tulivat. Ensimmäisiä oli Tapani, häntä seurasi vähän matkan päässä Löfving, mutta Leena jäi vielä pihlajan alle tallataksensa maata. Kun hän palasi tupaan oli hänen miehensä jo ovessa, ja molemmat astuivat sisään.

— Kiitos avusta! sanoi Leena, väsyneenä heittäen liinansa naulaan.

— Helppo työ, hymähti Löfving suruvoittoisesti. Nyt ovat lusikkasi hyvässä tallessa; vanhan pihlajapuumme alle löytävät kaikki lapsemme.

— Jos lapsemme koskaan etsivät sieltä. Ehkä sitä ennen heidät seivästetään aitoihin tahi poltetaan oljissa.

— Älä semmoisia latele, vastasi Löfving synkkänä, ja laskeutui istumaan penkille akkunan alla. Sieltä kysyi hän:

— Tiedätkö kuka tuo venäläinen herra oli, joka tuli tänne kanssani. Luulen nyt tietäväni, Tapani on siitä puhunut.

— Tapani? mitenkä se on mahdollista?

— Jumalalle ei ole mitään mahdotonta. Kun Tapani kaivoi pihlajan juurella, tuli tuo vieras sinne, katseli hänen työtänsä ja kysyi hänen nimeänsä ja kenenkä poika hän oli. Saatuansa siitä tiedon, kertoi hän, että hänen nimensä pienenä oli ollut Sakari, mutta että hän nyt oli Attila, ja että hänen isänsä oli saanut surmansa Karjalassa paraan ystävänsä kädestä. Ja tämä ystävä oli sitten paennut oman lapsensa kanssa, mutta ystävänsä lapsen oli hän jättänyt oudoille miehille.

Löfving sieppasi seinästä puoleksi palaneen päreen, musersi sen rajusti sirpaleiksi ja heitti ne lattialle. Hänessä ilmaantui jotakin outoa, jota Leena ei ollut huomaavinaan, mutta kun Löfving näkyi odottavan että hän puhuisi, kysyi hän epäillen:

— Uskotko, että tuo venäläinen herra on Sakarin poika.

— En usko mitään, mutta voihan se olla mahdollista.

Leena vaikeni. Ei tiennyt mitä sanoa, mutta vihdoin lausui hän: — Sillä ei ole asia todistettu, mitä hän on kertonut Tapanille, mutta vaikkapa niin olisikin, niin sanon minä, että olit täysin oikeassa kun ammuit kavaltajan. Sitä ei tarvitse katua.

— Eipä tarvinne katua ampumista — mutta lapsi! Tuo pieni viaton lapsi on usein näyttäytynyt minulle, niin että nukkuessanikin olen halunnut tietää pelastuiko poika ja mikä hänestä on tullut.

— Ehkä voisit nyt saada tietää.

— Jos onkaan syytä tietää, vastasi Löfving hiljaa ja kumartui käsivarret polville nojattuina. Tehty on tehty.

Hän peitti kasvot käsiinsä. Semmoisena ei Leena ollut häntä nähnyt koskaan. Itkikö hän? Leena ei rohjennut häiritä häntä, ja siten jäi hän istumaan paikalleen, mutta kun hän vihdoin nosti päänsä, huomasi Leena, että hän oli kalpea.

Itse hän ei ollut mistään tunteista tietävinään. Hän nousi reippaasti, sulki Leenan syliinsä ja kysyi ikäänkuin pilkalla:

— Kuule Leena, sano suoraan, etkö ole monta kertaa katunut, että otit minunlaiseni kivekkään mieheksesi, kun sentähden olet saanut kestää niin monta kovaa?

— En toki, Löfving, siksi olet minulle rakas, eivätkä voimani olisi kestäneetkään, jos en vapaaehtoisesti olisi ruvennut sinulle.

Löfving tarttui hänen käteensä ja pusersi sitä lempeästi.

— Lue minulle Jumalan sanaa, pyysi hän.

Leena otti virsikirjan kirstusta ja luki siitä sotarukouksen. Sitten rupesi hän lukemaan toistakin virttä, mutta ennen kun se loppui aukeni ovi ja Maria astui sisään. Huomattuansa missä toimessa oltiin, istuutui hän hiljakseen oven pieleen. Mutta kun Leena oli lopettanut tukemisensa ja hiljaa rukoillut, nousi Maria tervehtimään. Kyllä hän oli tänään jo nähnyt sekä Löfvingin että hänen vaimonsa, mutta heidän kodissaan oli hän ensi kertaa.

— Kuinka lämpöiseltä ja iloiselta neiti näyttää, hymyili Leena. Ilo on harvinainen tätä nykyä.

— Isäni on jo tulossa muutaman virstan päässä. Mutta miksi ette tahdo sanoa minua Mariaksi, vaikka olen sitä niin hartaasti pyytänyt.

Leena hieman pudisti päätänsä. — Ei, se ei sovi minulle. Löfvingin isä oli pelkkä korpraali, ja minun oli köyhä vänrikki. Kuinka sopisi meidän sinutella majuri Sprengtportin tytärtä.

Tyytymättömyyden piirre näkyi Mariassa. — Kuinka olemme siis Martti ja minä voineet olla kuin sisarukset? Ja ehkä tulen hänen vaimokseen, vaikka Martti on Löfvingin poika ja minä Sprengtportin tytär.

— Se on toista.

Löfving oli silmillään seurannut kumpaakin, ja nyt ryhtyi hän puheeseen: — Jumala kerran maksaa isällenne sen, minkä hän on minulle tehnyt, kasvattamalla poikani mieheksi.

Maria kirkastui ja vastasi vilkkaasti: — Isä pitää Martista kuin omista pojistansakin, ja on usein sanonut, että vaikka me yhteen aikaan olimme niin köyhät, ettei ollut leipää huomeneksi, niin ilmaantui aina joku apu, ja isä uskoo, että Jumala lähetti sen sentähden että autoimme teitä.

Vakavuutta, lämpöä ja tarmoa kuvautui Löfvingin kasvoissa, kun hän vankalla äänellä lisäsi:

— Mikäli minuun tulee, ei saa majuri Sprengtport koskaan syytä katua hyvyyttänsä, sen tähden sanon suoraan mitä ajattelen, eikä neiti saa käsittää sitä toisin kuin se on tarkoitettu.

— Minulle voitte puhua avonaisesti.

Ja Löfving jatkoi: — Joskin Martti nyt on kasvatusvanhempiansa likempänä kuin minua, niin tiedän mitä hän teistä ajattelee. Mutta ellei hän ole kyllin järkevä noudattaaksensa neuvoani, niin olkaa te ymmärtäväisempi, ja valitkaa itsellenne toinen kuin Löfvingin köyhä poika.

— En huoli rikkaista ja mahtavista. Martti pitää minusta ja minäkin hänestä.

Löfving katseli tuota somaa tyttöä mielihyvällä. Hän näytti niin jalolta ja hyvältä.

— Hyvä, sanoi hän, mutta Martin vaimoksi ette saa tulla. Viitaten Leenaan jatkoi hän: — Tuossa näette yhden, joka ei ole rutistunut, mutta semmoisia ei ole monta. Hän on ollut kuin terästä. Surut ja vaarat ovat painaneet häntä maahan, hän on ponnahtanut ylös jälleen, mutta teidät ne musertaisivat.

— Ei laisinkaan, huudahti Maria reippaasti. En aio mennä naimisiin, en ainakaan pitkään aikaan, mutta nyt tahdon miesten kanssa sotaan, ja Martti on luvannut ottaa minut mukaansa, jos rupeen hänen vaimokseen.

Löfving naurahti, mutta tunsi itsessään melkein kauhua ja sanoi varoittaen: — Älkää häntä kuulko; kuulkaa isäänne.

— Sitten saisin istua uunin pankolla elinaikani, ja jos sota syttyy, niin minut lähetetään Tukholmaan, mutta sinne en tahdo. Tahdon tehdä Ruotsin puolesta minkä voin.

Leena oli vaijeten kuunnellut ikäänkuin asia ei olisi häneen koskenut, mutta nyt ryhtyi hän puheeseen ja varoitti hänkin: — Niin teistä tuntuu, kun ette tiedä mitä sota on, mutta kuulustelkaa mitä ne ihmiset, jotka elivät vuosina 1710—1720, kärsivät; silloin tiedätte paremmin olla varuillanne.

Marian itsetunto syttyi, kun epäiltiin ettei hän mihinkään kelpaa, ja vähän moittivalla äänellä lausui hän kääntyen Leenan puoleen: — Ettekö tiedä, että olen syntynyt Siperiassa, Tobolskissa, että olin vangin lapsi, kunnes meidän soturimme rauhan jälkeen palasivat? Ettekö luule minun tietävän mitä sota on? Kuinka sai isäni kärsiä!

— Ja äitinnekin, lisäsi Leena vakavana.

Maria vastasi tyynesti: — Ehkä tapahtuu vielä semmoista, mutta silloin tahdon olla mukana. Mitä isäni ja äitini ovat kestäneet, sitä minäkin. Isäni puhuu ihaillen äidistäni, ei hänen kauneutensa vaan hänen jalon luonteensa ja uhraavaisuutensa tähden. Hänen kaltaisekseen tahdon tulla.

Samassa syöksi Martti sisään huudahtaen: — Täälläkö sinä olet, Maria?

Ällistyneenä säpsähti Maria ylös, hän oli kokonaan unohtanut asiansa. Hän oli tullut kuulustamaan, sopisiko majuria saada majaa Löfvingin luona, vai odotettiinko jo paroonia tulevaksi.

Kun talonväki sai tietää mistä oli kysymys, arvelivat he, että se kyllä käy päinsä. Sopu tilaa antaa. Majuri ajakoon siis suorastaan heidän luoksensa. Martti valmistui viemään tätä sanaa majurinrouvalle, ja Maria aikoi mennä hänen kanssansa noutamaan isää varten patjoja.

Martti tarttui Marian käteen ja veti hänet luoksensa.

— Tiedättekö että Maria on omani.

— Tiedän, vastasi Löfving, niin kauan kun hän voi sinua seurata, mutta kun myrsky puhkee ja vie teidät mukanaan, niin saa Maria sulloa pussinsa täyteen kärsivällisyyttä ja uskollisuutta sekä lähteä Ruotsiin, siellä muiden pakolaisten kanssa rukoillaksensa niiden puolesta, jotka ovat heille rakkaat.

Martti katseli Mariaa hellästi. — Sitä olen hänelle sanonut. Hän vaan ei tahdo.

Maria vetäytyi pois. — Miksi tahtoisin sitä, joka ei ole oikeata. Miehuudesta aateloittiin isoisäni. Saksanmaalla taisteli hän Kustaa Aadolfin lippujen alla luterilaisen uskonsa puolesta. Yhtä urhoollinen, uskollinen ja jalo on ollut isänikin, sen tiedätte. Kuinka olisin minä, hänen tyttärensä, heitä huonompi.

Löfving synkistyi. — Synnyttäkää poikia ja opettakaa heitä tuottamaan kunniaa Sprengtportin nimelle, niin teette isänne puolesta enemmän kuin jos kaadutte miekka kädessä.

Mutta Maria ei tahtonut peräytyä. Hänestä oli vastenmielistä kun häntä ei ymmärretty, ja puhkeamaisillaan oli se uhma, joka piili hänen sydämmensä pohjassa. Mutta olihan Löfving Martin isä, ja sentähden vastasi hän vienosti:

— Kuinka voisin opettaa muille sitä, mitä en ole itse tehnyt tai osannut. Sukuni on rakastanut suurta ja jaloa, sentähden että ovat ajatelleet suuresti ja jalosti, mutta kun minun tunteeni ovat samat kuin heidän, niin vaaditte minua kuolettamaan näitä tunteita tai vaihtamaan niitä kehnouteen ja itsekkäisyyteen.

Martti näytti onnelliselta ja hymyilevältä. — Nyt kuulette, olenko minä häntä kehoittanut.

Pää kohotettuna lisäsi Maria: — Wilho Sprengtportin tytär tietää itse mitä hänen on tehtävä. Tule Martti! Ystävällisesti nyykäten lähti Maria, ja Martti seurasi häntä.

Ääneti katseli heitä Löfving, mutta heidän lähdettyään hän lausui: — Ennen sopivat vesi ja tuli kuin nuoruus ja viisaus.

10.

Leenakin lähti toimiinsa, ja kun Löfving nyt oli yksinään, tunsi hän olevansa levon tarpeessa. Tapanin kertomuksen nostama kuohu oli jo hänessä talttunut, ja mitä enemmän hän asiata ajatteli, sitä selvemmäksi kävi hänelle, että kuka ikinä tuo venäläinen herra olikin, ei hän ainakaan ollut Sakarin poika. Harhaan joutuneita oli tähän aikaan kosolta.

Istuen penkillä tunsi Löfving väsymystä, nukkumiseen kuitenkaan ei ollut aikaa, mutta savun vetäminen rakkaasta piipusta oli jo sekin jotakin. Nahkamassistaan rupesi hän sitä täyttämään, mutta samassa aukeni ovi ja sisään astui tuo venäläinen herra, Attila. Valkoisella nupulla kaunistettu hattu päässään astui hän keveästä esiin. Komea mies hän oli ja liikkeet olivat sivistyneen miehen. Kaunis Inkerin rykmentin univormu sopi hänelle hyvin. Ajan tavan mukaan oli hänellä tukka puuteroittuna, mutta kankipalmikon sijassa kiemuroidut kiharat korvien takana, joista hänen nuoret kasvonsa saivat pehmeämmän leiman kuin niissä ehkä muutoin olisi ollut.

Venäläisen upseerin astuessa sisään tunsi Löfving tempovaisen pistoksen sydämmessään, mutta kohta oli se voitettu, ja vähintäkään mielenliikutusta ilmaisematta kohtasi hän varmalla katseella vieraan silmää.

— Asutteko täällä, kysyi Attila, vähän murtavalla suomenkielellä, katsellen ympärillensä huoneessa.

— Asun. Suvaitseeko luutnantti istua? Ja jos tyydytte karkeaan tupakkaan, niin olkaa hyvä, sanoi Löfving tarjoten toista piippua. Venäjän sotamiehet ovat usein minulle luovuttaneet leipänsä ja tupakkansa. Nyt olen minä tarjoojana. Vasta tarjoomme toisillemme muuta ja pahempaa.

Attila otti piipun keveästi kumartaen, mutta kun Löfving iski tulta sanoi Attila: — Ei nyt!

Löfving ei ollut millänsäkään, poltteli vaan yksin piippuansa ja kehoitti toistamiseen luutnanttia istumaan.

Attila laskihe istumaan leveälle penkille akkunan alle; Löfving asettui polttelemaan uunin eteen.

— Kerrotaan, sanoi Attila, että Ruotsin sotajulistus jo on ollut useita päiviä matkalla Pietariin.

— Lienee kai totta.

Attila katsoi Löfvingiin: — Siis pian kohtaamme toisemme taas.

Löfving silmäili melkein uhmaavana: — Sanokaa sitten hyvästit Viipurille.

— Ei koskaan!

Entisen kivekkään ryhti kävi ylpeäksi: — Viipuri on meidän, ja jos kerran vedämme miekan tupesta, niin emme sitä sinne pistä takaisin, ennenkuin Suomi on yksi eheä kuin ennen isoavihaa.

Attila hymyili synkkänä ja epäilevänä: — Niin te luulette.

— Niin ajattelevat kaikki rehelliset miehet Ruotsin valtakunnassa.

— Ehkä, mutta eivät ainakaan ne, jotka ovat menneet kuolemaan sentähden, että Ruotsi on joko liian voimaton tahi välinpitämätön pitääksensä Suomea.

— Valehtelette! tiuskasi Löfving. Näyttäkää yhtä edes.

Attila nousi: — Noista monista tiedän yhden, joka oli syntynyt Valkjärvellä, ja jolla oli Narvassa syntynyt ystävä. Kun suuri pohjoismainen sota alkoi, lähtivät he yhdessä Wrangelin armeijaan. Narvan taistelussa joutuivat he vangiksi, mutta molemmat karkasivat ja parin vuoden päästä tapasivat he toisensa Muolassa ja vangittiin taas Pähkinäsaaren luona. Venäjältä karkasivat he vieläkin yhdessä, ja yhdessä heidät sitten nähtiin kaikkialla missä vaara oli suurin. Heidän ystävyytensä oli ihmeteltävä.

Löfving, istuen uunin ääressä, oli laskenut piipun alas. Hän unohti polttamisen ja vastasi hiljaisena: — Sitä uskollisuutta, joka syntyy vaarojen kesken, eivät käsitä rauhan miehet. Sitä olen kokenut.

Attila jatkoi uudestaan istuutuen: — Sen tiedän, mutta niiden, joista puhun, oli laita varsin omituinen. He olivat kaikista urhoollisimmat, mutta sittenkin luonteiltaan jotensakin erilaiset. Toinen oli laupias ja lämminsydämminen, ansaitseva samaa rakkautta, jolla hän itse rakasti. Toinen oli rohkea, kova ja kylmä, mutta ylevämielinen, jalo ja hyvä — jos hän tahtoi.

— Tahtoi! huudahti Löfving kiihkeästi. Hyvä on sanoa. Hän oli ponnahtanut ylös, mutta istuutui taas, ja Attila jatkoi tyynellä vakavuudella: — Kaksi veljeä saattaa väärin käsittää toisensa, kadehtia toisiansa, kinata ja erota vihassa, mutta nämä kaksi eivät semmoista ymmärtäneet. Mitä toinen tahtoi, sitä oli jo toinen ajatellut, mihin toinen ryhtyi, sitä riensi toinen panemaan toimeen, ja missä vaara oli suurin ryntäsi kumpikin esiin suojellaksensa toista. Ja kuitenkin — —

Löfving katseli Attilaa terävästi silmiin: — Mitä tarkoitatte?

Tyynesti, ikäänkuin ei asia olisi kumpaankaan koskenut, kertoi Attila: — Isonvihan verisen kauhun tunnette. Mutta siitäkin tuli loppu, ja nääntyneenä makasi Suomi paarilla. Kuoleman rauha vallitsi kaikkialla, sillä itse vihollinenkin sääli onnettomuuttanne.

— Niin tosin, myönsi Löfving kalpeana, kuoleman rauha. Sitä ennen oli Suomi kuitenkin itkenyt verta.

— Mutta kaikki alistui vihdoin kohtaloa alle, kaikki paitsi noita kahta ystävää ja heidän rajut miehensä.

— Mitä se teitä koskee? kysyi Löfving uhmaten.

— En puhu itsestäni, puhun kivekkäistä. He yhä uhmasivat ja tekivät maan valloittajille vahinkoa minkä voivat. Viholliset olivat leppyneet, mutta kivekkäät virittivät uudestaan heidän vihansa, ja kun sissit olivat kadonneet kuin salama pilvessä, silloin saivat naiset ja lapset kärsiä koston heidän teoistaan.

— Aina on maalla viisaita, kun hätä on merellä, vastasi Löfving ylpeästi, mutta Attila ei ollut sitä huomaavinaan, jatkoi vaan horjumatta: — Siten tulivat kivekkäät kaikissa tapauksissa maan pahimmaksi kiroukseksi, ja pahin niistä oli Löfving.

— Kyllä, niille jotka kavalsivat kuningastansa.

— Niin te sanotte, mutta ystävänne Sakari näki sen turmion, mikä kivekkäistä tuli, ja tahtoi ehkäistä heidän turhat taistelunsa. Ystävä tahtoi säästää maata, kun se ei enään ollut pelastettavissa, mutta Löfving pysyi leppymättömänä.

— Siinä tuomitkoon Jumala ettekä te. Tahdon kuulla niiden nimet, jotka rohkenevat väittää, että Suomi oli vapautettu velvollisuudesta taistella vapautensa ja kuninkaansa puolesta.

— Sitten kun moni muu oli sitä sanonut, sanoi sitä Sakarikin.

— Sakari! hän oli konna.

— Ja sittenkin olitte hänen ystävänsä kunnes tulitte hänen murhaajakseen.

— Oikeastaan hän kavalsi minut, kuninkaansa ja Ruotsin valtakunnan.

— Hän ei kavaltanut, mutta sanoi totuuden teille ja miehillenne, mutta te ette tahtoneet häntä kuulla.

— Emme tahtoneet, emmekä rehellisinä ruotsalaisina tahdo vastakaan.

— Mutta saattaa tulla se päivä, jolloin myönnätte, että isäni oli oikeassa.

Löfving ponnahti pystyyn: — Isänne? huudahti hän kauhistuneena; voisitteko sanoa ne sanat Jumalan edessä?

Attila lähestyi muutamia askeleita. — Voin, Löfving, olen Sakarin, teidän ystävänne poika. Olen se lapsi, joka leikki teidän Marttinne kanssa vaimonne kuoltua ja kun ystävänne vei kodittoman poikanne vaimonsa hoidettavaksi.

Löfvingin sydän ikäänkuin lakkasi tykyttämästä. Ei sanaakaan päässyt hänen huuliltansa, ja lasimaisella katseella tuijotti hän Attilaan. — Elävän Jumalan nimessä, älkää pettäkö minua, puhkesi hän vihdoin sanomaan.

— Oma äitini, vastasi Attila, on tämän kaiken minulle kertonut. Sentähden tunnen teidät ja tiedän kuka olen.

Löfving seisoi pitkän aikaa äänetönnä. Vihdoin nousi kyynel hänen silmiinsä ja vieri hänen poskilleen. — Vai olette te pikku Sakari, sanoi hän masentuneella äänellä. Olen useasti kantanut teitä sylissäni. Oletteko nyt täällä kostaaksenne?

Liikutettuna kääntyi Attila pois, mutta katsoi uudestaan Löfvingiin: — Kuka tietää mitä olisin tehnyt teidän sijassanne. Olen nuori, mutta olen kuitenkin elänyt tarpeeksi nähdäkseni, ettei korkein ole sama kaikille. Teidän ystävyytenne isääni ja hänen teihin takaa, että uhratessanne ystävänne uhrasitte itsennekin.

Löfving huomasi sekä Attilan piirteissä että hänen sydämmessäänkin syvää tuskaa ja vastasi vienosti: — Kun minä sinä yönä aukasin mökkini oven, en vielä aavistanut mitään. Tulin auttamaan ja varoittamaan, mutta se mitä silloin näin, kun isänne ja äitinne suojelivat luonansa maan vihollisia, sai vereni hyytymään, ja rohkeasti ammuin mitä minulle maailmassa oli kalliinta. Sitten juoksin, Martti sylissäni, juoksin minkä jalat jaksoivat. Palavat mökin liekit valaisivat metsän, taivaan tähdet tuikkivat mihinkä vaan katselin, mutta minulle oli maailma mustennut, eikä väkeni tuntenut minua toisena aamuna; tukkani oli yhdessä yössä harmaantunut.

Molempien miesten katseet kohtasivat toisensa. Attila läheni varmoin askelin Löfvingiä: — Ystäväksenne en voi koskaan tulla, mutta jos tahdotte tarttua rehellisen vihollisen käteen, niin tuossa se on.

— Minun käteni on verissä, sanoi Löfving värisevällä äänellä, mutta uskollinen ja rehti.

Löfving ojensi kätensä ja Attila pusersi sitä.

— Paljon on puhuttu Tapani Löfvingistä, jatkoi venäläinen soturi, mutta synkkiin sanoihin lisättiin aina, että hän oli mies kestämään kaikkia ja sankari, jommoista maailmassa ei ole monta.

Löfving yritti hymyillä, mutta tuskallinen piirre siitä koitui: — Oikeuden tunnustus vihollisen puolelta on enemmän arvoista kuin ystävyyden kiitokset. Saattaisi minulla olla teille jotakin sanottavaa, ehkä näkisitte minussa muuta kuin murhaajan, mutta isänne muisto on minulle pyhä, enkä menettele teitä kohtaan toisin kuin tahtoisin, että muut menettelisivät minua ja poikaani kohtaan. Löfvingin pää vaipui ja hän katseli alaspäin.

Attila tarkasti häntä vaijeten. Täällä hänellä ei ollut mitään tekemistä, hänen tiensä vei kauvaksi täältä.

11.

Attila teki lähtöä, kun Maria isän viitta olallaan ja patja kainalossa palasi. Nähdessään vieraan miehen vieraassa univormussa pysähtyi hän äkkiä ällistyneenä katsellen vuoroon Löfvingiin ja vieraaseen. Tuo on kaiketi se ryssä, josta Tapani puhui.

Attila huomasi hänen hämmästyneen katseensa ja sanoi kahdella päällä lähteäkö vai jäädä: — Älkää peljätkö minua.

Ne sanat saivat Marian taas toipumaan. Katsellen Attilaa silmiin vastasi hän: — Aseellistakaan miestä en pelkäisi Löfvingin rinnalla.

Löfving loi silmänsä kumpaankin ja kysyi Marialta: — Onko Martti kertonut että hänellä pienenä oli Sakari niminen leikkikumppani?

— On; se oli hänen kasvatusveljensä kun häntä hoidettiin Walkjärvellä. Kuuden vuoden ikäisinä joutuivat he erilleen.

— Ja nyt ovat kahdenkymmenenkuuden vuoden ikäisiä. Sakari seisoo tuossa.

Sanomattomasti hämmästyneenä nosti Maria kauniit silmänsä Attilaa kohden: — Onko se totta?

Attila läheni häntä. — On. Olen Suomesta kotoisin, yhtä varmaan kuin kukaan teistä.

Nyt astui Löfvingkin lähemmäksi ja lausui avomielisemmin kuin ennen: — Teissä ei mikään muistuta isästänne eikä äidistänne. Sittenkin tuntui minusta ikäänkuin tuntisin silmänne.

Maria seisoi yhä ovenpielessä, mutta astui nyt Löfvingiä kohden ja sanoi: — Isä on vihdoin tullut, mutta hänen täytyi kohta mennä linnaan. Luullakseni hänellä oli käskyjä eversti Willebrandille, mutta hän tulee tänne kohta kun pääsee. Valtiopäivät lienevät nyt päättyneet, mutta isällä oli tuskin aikaa tervehtimiseen, sillä Bildstein ja Grönhagen veivät hänet mukanaan, vaikka hän oli niin väsynyt, että tuskin pysyi jaloillaan. Vanhat haavat ovat isää kovin vaivanneet matkalla; toin hänelle patjan, jotta hänellä kohta olisi jotain mihin nojautua.

Marian kylmyys vaikutti Attilaan vastenmielisesti.

— En tahdo enään häiritä, sanoi hän Löfvingille, tarttuen hattuunsa ja hansikkaihinsa.

— Meitä ette häiritse. Majuri ei ehdi varsin pian, ja neiti on tottunut sotilaihin.

Attila epäillen jäi.

— Älkää vielä lähtekö, pyysi Löfving. Tahtoisin mielelläni kuulla enemmän entisen ystäväni pojasta. Elääkö äitinne.

— Elää. Hän hoiti minua lapsena. Mutta sittemmin ovat hänen päivänsä kolkot ja ihmeelliset. Elämän suuret murheet ovat painaneet hänen sieluansa, ja niistä hän on saanut kyvyn nähdä tulevaisuuteen. Hän voi ennakolta sanoa ja varoittaa semmoisista, mitä ei kukaan aavistakaan.

Marian kylmyys hävisi tätä kuullessa. Kääntyen Attilaan kysyi hän: — Voiko murhe tehdä ihmisen semmoiseksi?

— Ainakin sanoo äitini, että tuska, murhe ja kaipuu ovat hänet semmoiseksi tehneet.

— Entä te? kysyi Löfving. Kuinka olette tulleet siksi, mikä olette?

— Ihmettähän se oli. Neljäntoista vuotiaana leikin eräänä päivänä muiden sotavankien lasten kanssa Wolgan rannalla. Sinne tuli eräs kenraalin poika opettajansa kanssa soutelemaan kymissä. Huimapäinen poika juoksi kapealle laudalle, joka oli laskettu kahden proomun väliin, putosi siitä veteen ja upposi, vaikka koetimme auttaa. Kun kenraali sai tietää, että minä oman henkeni uhalla olin nostanut hänen kuolleen poikansa, tahtoi hän minua palkita, ja lopulta hän otti minut kasvatuspojakseen.

— Siis olette kasvatettu Venäjällä? kysyi Löfving.

— Ainoastaan kuudentoista vanhaksi. Kasvatusisäni oli synnyltään saksalainen ja palasi rauhan jälkeen Mainziin. Siellä sain sen kasvatuksen, joka teki minut mieheksi.

— Ja nyt palvelette Venäjän lippua?

— Niin teen. Pari vuotta sitten tarjosi minulle Viipurin komentaja, paroni Buddenbrock, paikan luonansa Viipurissa. Edullisempiakin paikkoja oli minulla tarjona Saksassa, mutta kasvatus-isäni oli kuollut, olin yksin ja halusin palata tänne.

Maria oli tarkkaan kuunnellut; isän viitta alkoi tuntua painavalta ja hän etsi seinästä naulan, johon sen panisi riippumaan. Mutta naula oli liian korkealla, ja kun Attila huomasi hänen yrityksensä, tarjoutui hän auttamaan, mutta Maria kääntyi pois.

— Miksi en saa teitä auttaa? kysyi hän ystävällisesti.

— Autan itseäni, vastasi Maria ylpeästi.

— Vai niin, ymmärrän! Attila vetäytyi kylmästi syrjään.

Maria katseli häntä tutkivaisesti. Ehkä oli hän ollut väärässä, ehkä mennyt liian pitkälle. — Miksi, kysyi hän vienosti moittien, olette vihollistemme puolella, vaikka synnyitte Ruotsin lipun alla?

— Miksi on niinipuu niinipuu ja mänty mänty? Miksi ette te jäänyt Siperiaan, vaikka synnyitte siellä?

— Mistä sen tiedätte?

— Tiedän teistä paljon, mutta te ette tiedä minusta mitään, ja meitä ylempänä on se, joka ehkä tietää, että kerran saattaa olla tälle maalle hyödyksi, että minä kuulun siihen valtakuntaan johon kuulun.

— Hyödyksi? huudahti Maria pahoillaan ja hämmästyneenä.

— Ainakin toivon voivani lieventää Suomen huolia, jos sota syttyy.

— Mitä meidän huolemme teihin koskevat?

— Luuletteko, että minulla on paljonkaan, mikä minuun koskee? Neljääntoista vuoteen en ole ketään voinut omakseni sanoa.

— Senpä tähden ette ole rakastanut ettekä kaivannut.

— Sen te, jolla on kaikki, vähimmin käsitätte.

Maria. Jos olisitte rakastanut omaanne, niin olisitte tullut tiedustelemaan, ja jos olisitte tiedustellut, niin olisitte nähnyt mikä surkeus tässä maassa on.

Attila. Ettenkö tietäisi?

Maria. Sitä pahempi teille, sillä joko ette ole tarpeeksi tiedustellut, tietääksenne kuinka tämän köyhän Suomen palasista on tapeltu, tahi ei meidän kärsimyksemme teitä liikuta. Olette ehkä valmis minä päivänä hyvänsä lisäämään niitä.

Attila katseli katkerin mielin avaruuteen ja äsken ruskeat posket olivat nyt kalpeat.

— Tämä päivä on opettanut minulle paljon, sanoi hän. Kun siellä kaukana ikävöitsin päästä tänne, riemuitsin toivossa saada vihdoin rakkaudessa ja yksimielisyydessä nähdä näitä synnyinseutujani. Toivoin vielä kohtaavani isän ja äidin ystäviä, jotka olivat heitä tunteneet ja arvossa pitäneet. Heille kaiketi minä olen tervetullut muistona niistä, jotka ovat menneet, mutta joita ei saa unohtaa, ja luulin ettei entisen ystävän poikaa ainakaan vihattaisi ellei rakastettaisikaan. Nyt olen täällä, mutta unelmastani ei ole mitään toteutunut, ellei talvipakkanen. Se käsi, jonka olen tahtonut ojentaa ystävyydessä, siihen ovat arastelleet tarttua. Ne, joita ikävöitsin ja tahdoin maanmiehinä tervehtiä, ne muljottavat ensin pukuani ja kääntyvät sitten pois ikäänkuin telottajasta. Lyhyt on ollut tervehdykseni täällä, mutta pitkä on oleva jäähyväiseni.

— Kyllä voi maa menettää miehen, jos mies voi menettää maan, sanoi Maria.

Löfving tahtoi sovittaa. Hän ymmärsi kumpaakin ja kysyi katsellen Attilaa: — Miksi tulette maan vihollisena?

Attila. En minä mitään taida suurten rajuille riidoille. Minäkö voisin ehkäistä Tukholman ja Moskovan vihan!

Löfving. Tietysti ette, mutta voitte kyllä ratkaista kehenkä liitytte.

Attila. Lähinnä Jumalaa on Suomen mies vaikuttanut sen, että nyt seison tässä.

Maria. Suomen mies!? Pyysikö hän teitä palaamaan?

Attila. Pyysi. Kasvatus-isäni oli kuollut ja minä olin yksinäni, mutta hänen ystävänsä tahtoivat kaikki avustaa minua. Saatoin valita monta uraa, mutta ei yksikään vetänyt minua kokonaan puoleensa. Niin seisoin epäröivänä eräänä suvi-iltana, jolloin aurinko laski Rheinin rantojen taa. Silloin kaikui sävel, siihen liittyi useampia. Ne kasvoivat kokonaisuudeksi ja muodostuivat hiljaa lauluksi, joka herätti lapsuuteni muistoja. — »Yksin istun», kaikui joen toisella rannalla. »Yksin istun», kaikui mielessänikin, ja monet unohtuneet muistot virisivät ja kantoivat minut tänne kotia. Näin mökkimme erämaassa, näin isän ja äidin surussa ja ilossa, mutta ennen kaikkea oman elämäni järven rannalla ja hongan juurella. Näin sen kauhean yön, isäni kuoleman ja äitini surun ja sitten vangitun suomalaisen joukon Venäjän sisämaissa, Suomen kurjuudessaan, niin murheellisena ja kauniina, kehottaen minua tulemaan. Siellä saan tavata sitä mikä vielä on omani, ja ehkä löydän sen tien mitä minun pitää kulkea.

Maria. Kuinka ihmeellistä!

Attila. Sinne, sinne korkeaan pohjolaan. Sinne tahdon, sinne täytyy minun lähteä. Semmoista ei voi kertoa, se on elettävä. Kun tuolla rikkaan luonnon ylellisyydessä ja onnen suosiossa näin elämän loiston, mitä luulette sen minulle olleen? Pelkkä todistus siitä, kuinka köyhä itse olin. Köyhimmälläkin oli isä ja äiti, sisar tahi ystävä, mutta ennen kaikkea oma maa. Siellä saattoi jokainen sanoa: se on minun, täällä minua rakastetaan, sinne odotetaan minua palaavaksi. Mutta jos minulta kysyttiin mihin kuuluin, niin olin juureton, ajelehtiva lehti.

Maria. Mistä sitten tuli se laulu? Kuka osasi laulaa suomeksi kaukana Saksassa?

Attila. Nuorukainen Käkisalmesta, ratsumies, joka oli seurannut Buddenbrockia etelään. Hän ikävöitsi kotia ja veti minut hiljalleen muassaan siihen maahan, josta olin lähtenyt.

Maria. Mutta ei sen kuninkaan luo, jota teidän pitäisi palvella.

Attila. Ehkä palvelette te, ennenkuin kuolemme, keisarillista Venäjän lippua.

Löfving. Varjelkoon Jumala! Ennen kuolkaamme.

Maria. Eikö teitä hävetä nostaa asetta veljiänne vastaan?

Attila. Mitä teette itse, kun kohtaatte meitä, jotka seisomme Viipurissa?

Maria. Viipuri on meidän, ja meidän täytyy valloittaa se takaisin.

Attila. Siitä ei tule mitään.

Maria. Emme pyydä teiltä lupaa.

Attila. Ruotsi on jo liian heikko meidän joukkojamme vastaan.

Maria. Ei niin kauvan kuin sydämmemme on taistelussa mukana.

Attila. Sydämmenne kääntyy meidän puoleemme. Niinkauvan kuin Suomi on Ruotsin rajavartijana uhrataan se, tallataan aseiden kalskeessa ja veressä.

Maria. Ehkä moni meistä kaatuu, mutta entä sitten; toisia kasvaa ja ne kaikki katsovat meihin ja kulkevat meidän jälkiämme. Jos nekin kaatuvat, niin kaatuvat he vapaina miehinä.

Attila. Minä palvelen Venäjää ja pysyn sille uskollisena, mutta silti en ole orja.

Puhe lakkasi kun äkkiä Martti astui sisään. Suorastaan meni hän Attilaa kohden, ojensi hänelle kätensä ja sanoi: — Terve tultua. Tiedän että olet Sakari, ja minähän olen Martti.

Attila pudisti Martin kättä. — On täällä siis yksi, joka sanoo minua tervetulleeksi. Enempää en pyydäkään ennen lähtöäni.

Martti hymyili kummastellen. — Minne siis menet? Heitä nuo venäläiset korut. Rupee Wrangelin palvelukseen tahi Sprengtportin, niin seisomme saman lipun alla.

Tyynesti vastasi Attila: — Yhtä mahdotonta kuin on sinun käydä meidän kanssamme, yhtä mahdotonta on minun käydä teidän kanssanne.

Martti päästi Attilan käden ja katseli kysyväisenä muita.

— Kyllä näet, ettei hän kuulu meihin, sanoi Maria jyrkästi ja kylmästi.

— Etkö kuulu meihin, kysyi Martti hämmästyneenä. Mihinkä sitten kuulut? Tottahan jäät tänne.

Attila vetäytyi takaisin: — Minulla on velvollisuuteni niinkuin sinullakin, mutta jos tiemme käykin eri suuntiin, älkäämme riidelkö. Kun sota tulee, silloin on toista, silloin iskekäämme taistelussa.

Martin reipas iloisuus hänen astuessaan sisään oli nyt haihtunut ja pettynyt toivo ilmaantui hänen äänessään, kun hän sanoi: — Luulin sinun halunneen meille kuten kotiisi ja kuninkaasi luo.

— Tahdoin nähdä teitä, mutta meidän täytyy erota. En kuulu enään tänne. Minun täytyy lähteä.

— Sen kyllä näkee, ilkkui Martti. Olet meille liian komea ja liian järkevä.

— Teet mulle vääryyttä, sillä samalla oikeudella kuin sinä kannat värejäsi, kannan minä omiani.

Attilan kylmä tyyneys ärsytti Marttia vielä enemmän, ja hän jatkoi pilkaten: — Viisas kana munii joskus nokkosiin. Jos olisit ollut siksi viisas, että olisit tullut tänne virsuissa ja sarkatakissa, niin ei olisi sinun tarvinnut puhua kauniisti. Olisimme uskoneet sinua ilmankin, ja siten olisit helpommin voinut vaania asematamme ja sitten luisua takaisin herrasi luo kielimään mitä olit nähnyt.

Menettämättä malttiansa katsoi Attila uhaten kiihkeään vastustajaansa ja vastasi väkisellä tyyneydellä: — Venäjän soturin ei ole tarvis vaania eikä luisua. Siitä saat kohta todistuksen, jos tahdot. Tuossa on hansikkaani!

Näin sanoen viskasi hän toisen hansikkaansa Martin jalkojen eteen. Tämä nosti sen ja sanoi vihan vimmassa: — Olen valmis!

Molemmat olivat valmiit paljastamaan miekkansa, mutta Löfving riensi väliin ja eroitti heidät. — Säästäkää veljesvihat, kunnes tapaatte toinen toisenne lippujen alla! Nyt on minulla valta.

Attila ojensi kätensä Löfvingille. — Hyvästi, sanoi hän. Olette hyvä ja rehellinen vastustaja. Että olen saanut teitä nähdä on minulle kylliksi.

Voimatta enään hillitä harmiansa, riensi hän pois. Mutta Martti ei tyytynyt. Hän kohotti nyrkkinsä ja loi salamoivan katseen Löfvingiin. — Ei tuon olisi pitänyt saada lähteä kurittamatta!

— Anna hänen olla, vastasi Löfving hiljaisesti. Mistä sinä tiedät ketä tässä olisi ollut kuritettava?

Martti vaikeni. Hänestä oli isä käsittämätön. Hänkin lähti.

13.

Kun Martti oli lähtenyt, vallitsi hiljaisuus tuvassa. Löfvingistä tuntui kuin olisi lattia polttanut hänen jalkojansa. Paikalleen uunin ääressä jäi hän seisomaan, mutta piippuansa hän ei sytyttänyt. Maria hyöri, etsiäkseen sijaa isällensä, kun Buddenbrockille aiottua sänkyä ei saanut käyttää. Mutta samassa olikin majuri ovessa, ja huudahtaen: — Isä, isä, riensi Maria häntä vastaan. Löfvingkin tervehti iloisesti, ja paljon oli ystävillä puhuttavaa. Majuri valitti matkan rasituksia, ja semminkin ettei ollut mistään rahallakaan ruokaa saatavissa. Löfving tiesi, että sama oli laita ympäristön kylissä. Rahvas korjasi jo metsiin mitä sillä oli.

— No, hyvä Löfving, sanoi majuri, nyt meillä taas on kaikki valmiina. Ennen iltaa julistetaan sota.

— Täällä Lappeenrannassa tiedämme sen ilman julistustakin.

— Olet tänään tuonut tärkeitä tietoja Venäjän puolelta.

— En tiedä lienevätkö ne uutisia asianomaisille; useita päiviä on jo puhuttu vihollisen tulosta. Armfeltin aikana kiitti päällystö saaduista tiedoista, mutta tätä nykyä palkitaan tiedustelijaa tiuskauksilla, ja raportit pidetään vaarallisena valheena, koska ei saa säikäyttää armeijaa.

Sprengtport ei voinut evätä tätä puhetta, mutta ei tahtonut myöntääkään. — Meidän kaikkien täytyy kuitenkin antaa henkemme valtakunnan pelastukseksi.

Majurinrouvan tulo katkaisi keskustelun, ja tervehdittyänsä lähti Löfving ulos, ettei hän puolisoita häiritsisi.

Rouva riensi miehensä luo, syleili häntä:

— Vilho, ettäkö vielä kerran eläissäni näen sinut!

Sprengtport hellästi syleillen vaimoansa sanoi: — Et usko, Elsani, mitä olemme saaneet kestää. Sota on julistettu.

Rouva kalpeni hieman. — Hattujen juonia olemme kuulleet tänne saakka, ja ken ei ole itkenyt, se on manannut.

— Ruotsin ystävyydestä olemme nyt selvillä, vastasi majuri. Suokoon Jumala, että saisimme sanoa sille jäähyväiset.

Rouva alakuloisena oli vaiti, mutta alkoi sitten uudestaan: — Totta te viimeiseen saakka koetitte säilyttää rauhaa.

— Koetimmeko! Taistelimme hengen edestä ja monet rehelliset ruotsalaiset liittyivät meihin, mutta mitään järjestystä ei ollut olemassa enään. Ranskan rahoilla ostivat Hatut ääniä sodan puolelle. Puolueraivo ja sotainto leimusi niin, että Tukholma tuntui hulluinhuoneelta. Mitä ikinä meidän puoleltamme sanottiinkin, vastattiin siihen röyhkeydellä, ja äänestyksessä meidät voitettiin. Niin kävi, kun Didron ja Liljenstjerna vaativat, ettei pitänyt lähettää mitään sotaväkeä Suomeen ilman säätyjen myöntymystä. Maamarsalkka Levenhaupt piti semmoista lainrikkomista vähäpätöisyytenä, joka ei ansainnut semmoisen melun nostamista, jos siirrettiinkin muutamia rykmenttejä Ruotsista Suomeen.

Majurinrouva. — Ja se mies pannaan ylipäälliköksi!

Sprengtport. — Sillä korvataan hänen intonsa sodan asian ajamisessa.

Rouva. — Oli kai semmoinen kiire saada sota julistetuksi, ettei odotettu meidän edustajiamme, jotka eivät Joulukuussa voineet päästä Tukholmaan.

Sprengtport. — Tietysti, mutta kyllä me sentään pidimme melua. Isäsi ja minut uhattiin heittää ulos.

Rouva. — Sepä oli selvää kieltä.

Sprengtport. — Kun sota vihdoin oli päätetty, sanoi yksi meidän talonpojistamme: »Veriset päät ja Suomen menettäminen siitä lopuksi tulee.» Mutta siihen vastasi Lewenhaupt: »Erämaita on Ruotsilla vara menettääkin. Menköön Suomi!»

Rouva. — Ne sanat kostakoon heille Jumala. Mutta sinä olet kalpea, kipeä, Vilho!

Sprengtport. — Olen liiaksi voimia kuluttanut; täytyy kestää mitä ei voi välttää. Aina samaa uudestaan. Aina verta, aina valtiollisia juonia. Ja kellä on Suomessa lapsia, hänen täytyy surra, että niillä on samat kärsimykset edessään. Jos hengissä palaan, niin saattaa kaikki käydä hyvin, mutta jos kaadun, ja ehkä sinäkin, mihin joutuu Mariamme ja pieni Yrjö Maunumme!

— Älä meitä ajattele, sinun täytyy nyt levätä.

Majurinrouva järjesti patjat penkille ja levitti huivin hänen ylitsensä. Mutta samassa häämöitti kaksi sinikeltaista töyhtöä akkunan edustalla, ja huolissaan ettei kukaan pääsisi majuria häiritsemään, riensi rouva ulos. Mutta ovessa hän jo tapasikin Buddenbrockin ja Wrangelin. Hän koetti estää heitä tulemasta, mutta väittely joutui majurin korviin, ja käsittäen että se koski häntä, nousi hän ja tuli ovelle.

— Kas, tuossahan hän on! huudahti Buddenbrock avoimin sylin rientäen häntä vastaan. Tunnetko minua, Sprengtport? 30 vuotta on siitä kun erosimme.

Majuri teki ojennuksen esimiehen edessä. — Kenraalimajuri Buddenbrock, vastasi hän tervehtien.

— Sinulle on vääryyttä tehty, Sprengtport! sanoi Buddenbrock, ojentaen hänelle kätensä. Sinun pitäisi olla kenraali samoinkuin minä. Syy ei ole minun, eikä se saa häiritä ystävyyttämme. Sano veljeksi kuten ennenkin. — Tunnetko tuota? kysyi Buddenbrock osoittaen Wrangelia.

— Wrangel, oletko täällä?

Ilosta säteilevin silmin tervehtivät nuo kolme asetoveria toinen toistansa.

— Mitä uutta Tukholmasta? kysyi Wrangel virkeästi, mutta odottamatta vastausta keskeytti Buddenbrock: — Onko Lewenhaupt jo matkalla tänne?

— Ei vielä, vastasi Sprengtport. Lähdin Tukholmasta ennen valtiopäivien loppua. Olin saanut tarpeekseni.

Buddenbrockin silmät loistivat tyytyväisyydestä. — Koko Tukholma on nyt kai sodan puolella, kysyi hän.

Mutta synkkänä vastasi Sprengtport: — Viha Venäjää vastaan on yltynyt raivoksi. Kreivi Bestusheff ei saa rauhassa liikkua kaduilla. Hänen akkunansa särjettiin, ja pelättiin että roistoväki ryntää taloon.

Vrangel piti asemaa arveluttavana. Niin pitkälle hän ei luullut hulluuden menevän.

— Tukholma, jatkoi Sprengtport, on nyt ihan hurjana ilosta, kun sota on julistettu. Riemulla ei ole mitään rajaa.

Majurinrouva oli astunut tupaan, kuullut miehensä viime sanat ja kysyi synkällä vakavuudella: — Eikö edes naiset ymmärrä itkeä?

— Vaimoni, esitti Sprengtport. Paroonit Buddenbrock ja Wrangel.

Buddenbrock lähestyi häntä sievästi tervehtien. — Meidän on hauskaa Sprengtportin tovereina tavata tuo vanha sotauros täällä onnen helmassa, se on, perheensä luona. Semmoista iloa ei hänellä ennen ollut.

Majurinrouva. Ettekä sittenkään epäile riistää sitä häneltä. Kerrotaan varmana asiana, että paroni Buddenbrockilla on sotajulistus taskussaan.

Buddenbrock. — Majurinrouva Sprengtportilla on oikeus ennen muita kuulla tämä uutinen, sillä paljon merkitsee, että on ollut kaikkein parhaita Kaarle kuninkaan seuraajista, ja sitä on Vilho Sprengtport, teidän puolisonne ollut.

Majurinrouva. — Tahtoisin että hallitus olisi tyytynyt niihin urhouden osoitteisiin, joita meidän miehemme ovat suorittaneet. Parempi olisi ollut säilyttää Venäjän ystävyyttä.

Buddenbrock. — Ja minä toivoisin, että voisitte kuulla, miten innostuneita ruotsalaiset naiset ovat sotaan. Vakuutan teille, että heillä on puoleksi kunnia siitä, mikä meitä kaikkia elähyttää.

Majurinrouva. — Sitä en käsitä.

Buddenbrock. — Esimerkiksi minun vaimoni. Hän eräänä iltana sanoi, että hän oli valmis 20 vuotta kestämään tuskia helvetissä, jos saisi ilon nähdä meidän hyökkäävän kostamaan Venäjälle.

Majurinrouva. — Siitä vaan huomaa, ettei Ruotsi koskaan ole kokenut sitä mitä me. Siellä istutaan turvassa, kun meillä kaikki hävitetään ja menehtyy. Ihmetellään sitten meidän pelkoamme. Mutta jos tätä kestää, täytyy meidän turvautua Venäjän ystävyyteen. Ruotsi ajatelkoon sitten mitä tahtoo.

Buddenbrock. — Vahinko vaan ettei Bestusheff kuullut näitä sanoja, mutta onneksi teille, että sanoitte ne vaan minulle.

Majurinrouva. — Jos Hatut tunnottomuudessaan uudestaan heittävät meidät Venäjän ja Ruotsin tykkien väliin, niin eipä heidän olisi pitänyt unhottaa sitä päivää, jolloin tsaari Pietari kuljetti kuningas Kaarlon armeijaa lippuineen, tykkineen Moskovan kunniaportin kautta. Me täällä Suomessa alotimme siitä uuden ajanlaskun.

Buddenbrock punastui nähtävästi ja kääntyi selin rouvaan.

Keskustellessaan olivat vastustajat lähentyneet tuvan peräseinää, ja seisoivat nyt kumpikin Wrangelin edessä. Sprengtport, joka oli tarkasti kuunnellut heitä, sanoi nyt: — Kunnia Kaarlo XII:nen muistolle, mutta väärin hän teki jättäessään Suomen turvattomaksi.

— Jos ei Suomessa ollut hauska, niin eipä ollut hauskaa Ukrainassakaan, naurahti Buddenbrock.

— Eikä Tobolskissa, lisäsi Wrangel virkeästi. Olemme yhtä ja toista saaneet kokea. Kaarlolaisina taistelimme ja voitimme, joutuaksemme vihdoin Tobolskiin.

Nämät sanat viehättivät Sprengtportiakin. Ikäänkuin murtuneena kohotti hän päänsä ja sanoi, silmät säteilevinä: — kyllä tunnemme onnen vaihtelua, mutta miehinä kestimme kaikki. Ja miehuus meille jäi.

14.

Nyt saapui ajutantti ilmoittamaan, että kaupungin pormestari halusi puhutella Buddenbrockia, joka siihen suostui. Siten meni majurinrouvan viimeinen toivo saada pidättää miehensä luonaan ja hankkia hänelle lepoa. Rouva lähti huoneesta.

Pormestari astui sisään. Kuultuansa kaupunkia uhkaavasta vaarasta, oli hän saapunut Savonlinnasta ja pyysi nyt neuvoa, miten kaupungin kassojen ja varastojen kanssa oli meneteltävä.

— Ne jätätte paikoilleen, vastasi Buddenbrock. Älkää tehkö mitään.

Pormestari ei näyttänyt tyytyvän semmoiseen vastaukseen. Hattu kädessä seisoi hän liikahtamatta kenraalin edessä, joka niinikään istui liikkumattomana. Pormestari oli tullut tänne saamaan hyviä neuvoja esivallalta, mutta kun korkeat herrat nähtävästi eivät käsittäneet häntä, jatkoi hän:

— Porvaristo on pyytänyt minua ilmoittamaan, että jokainen on valmis auttamaan Lappeenrannan omaisuuden talteen saattamisessa.

Buddenbrock teki kädellään torjuvan ja rauhoittavan liikkeen. — Lappeenrannan kassat ja varastot ovat täällä yhtä hyvässä tallessa kuin jos olisivat Tukholmassa.

— Mutta, intti pormestari, sodan pelko kasvaa joka hetki. Kaupungin asukkaat valmistautuvat pakoon.

Buddenbrock kiihtyi: — Paeta he eivät saa. Viekää heille paroni Buddenbrockilta käsky, että jokainen pysyköön alallaan. Kuningas on määrännyt minut ylipäälliköksi, minä toistaiseksi hoidan maan puolustusta ja takaan ettei kaupunkia uhkaa mikään vaara. Sota julistetaan jo tänään, mutta nukkukoot rauhassa, sillä ensiksikin ei vihollinen rohkene tulla tänne, ja jos rohkeneekin, niin lyömme hänet.

Pormestari seisoi hetken epäröivänä, mutta sitten kumarsi hän ja lähti huoneesta.

Tuskin oli hän mennyt, kun Wrangel nousi ja astui Buddenbrockin eteen. — Mitä ajattelet kun kiellät naisia ja lapsia aikoinaan etsimästä turvaa?

— Aijon itse turvata heitä.

— Varsin hyvä. Mutta niin suurta edesvastuuta en tahtoisi kantaa. Mitä Sprengtport sanoo?

Majuri katsahti heihin syrjäisestä paikastaan: Minun mielipiteeni tunnette. Se saa jäädä sanomatta.

Buddenbrock nousi: — Otan edesvastuulleni että täällä kaikki jää paikoilleen, sillä jokainen paon yritys masentaisi sotamiehiä.

Siihen ei vastattu. Yleinen alakuloisuus tuntui mielissä, ja Wrangel valmistautui lähtemään, mutta Buddenbrock pyysi häntä vielä viipymään ja toivoi, että vanhat toverit pitäisivät hyvänään aterian, jonka hän aikoi laitattaa. — Heittäkäämme nyt huono tuuli. Ei pidä huolehtia siitä, mitä ei voi muuttaa.

— Parempi olisi ennakolta ajatella, kuin katua sitä mitä ei saa muutetuksi, vastasi Wrangel tuimasti, kävellen hattu kädessä.

Majuri arveli, että kun nyt sotajulistus oli Pietarissa, niin oli teko tehty, mutta näin onnettomasta asemasta saattoivat hullut, vaan ei järkevät miehet iloita.

Buddenbrock hengitti syvään ja lausui suurimmalla kummastuksella: — Jos olisi koko maailma sanonut minulle, että urhoolliset asetoverini joskus esiintyisivät tuommoisina raukkoina, niin olisin pannut pääni pantiksi, että se on valhe. Mutta nyt saa Ruotsi kiittää Jumalaa, että uusi polvi osaa säilyttää isien kunniaa vaikka vanhat — —

— Vaiti! huusi majuri, iskien tuimasti nyrkillä pöytään. Raadellut ruumiimme todistavat kuinka olemme isänmaata palvelleet.

— Rauhoitu, Sprengtport, pyysi Wrangel. Jos Lewenhaupt ja Buddenbrock ovat anoneet saada käydä Ruotsin hamerykmenttien edessä ja luulivat meidänkin niihin kuuluvan, niin on se uusi todistus Hattujen tyhmyydestä.

Onneksi astui sisään kaksi nuorta upseeria, Hubert ja Ring, tuoden kansliasta papereita Buddenbrockille, mutta tämä silmäiltyänsä niitä pikaisesti laski ne pöydälle. — Jos Myssyt saisivat hallita, niin pian Ruotsi ryömisi Venäjän jalkain juuressa ja suutelisi keisarin kenkiä pelastaaksensa Suomen. Mutta kiitos Hatuille, siten ei käy koskaan. Miekka kädessä osaamme suojella oikeutemme hallita Pohjassa. Eikö niin? sanoi Buddenbrock nuorille.

— Totta kai, huudahtivat nämä. Me taivutamme Moskovalaisen niskan, vakuutti Ring ylpeästi.

— Ja valloitamme takaisin kaikki Suomen lahden rannikot, lisäsi Hubert.

Sprengtport huokasi. — Nyt tietää yksin Jumala mitä otetaan, mitä annetaan.

Mutta nuoret arvelivat, että helppo siitä on saada tieto. Olivat, näet, kuulleet eräästä ihmeellisestä ämmästä, joka äsken oli tullut Lappeenrantaan ennustamaan ihmisille. Häntä sanottiin Tasmaksi, ja paljon väkeä kuului kokoontuvan hänen ympärilleen, sillä ihmeellisesti hän kertoi heidän salaisuuksiansa ja selitti tulevia asioita.

Puoleksi piloillaan päätettiin hänet kutsua, ja nuoret upseerit lähtivät häntä hakemaan.

Kun herrat olivat jääneet yksin, sanoi Sprengtport nolomielisenä: — Ei ole tarvis tutkia tulevaisia. Täällä ei voi käydä muuten kuin yhdellä tavalla.

Suuttumuksen katse leimahti Buddenbrockin silmistä. — Vielä sana, ja minä raporteeraan, että te molemmat miehuuden puutteesta olette kykenemättömät pysymään virassanne.

Wrangel tarkasti häntä ylevästi. — Yksi valhe lisää Hattujen raporteissa.

Buddenbrock punastui: — Koska olen valehdellut?

— Viimeksi kun ilmoitit hallitukselle, että täällä kaikki oli hyvässä puolustusjärjestyksessä, vaikka suomalaiset käyvät rääsyissä ja näkevät nälkää.

— Minusta täällä kaikkialla tuntuu paistin haju, nauroi Buddenbrock.

— Kyllä se meidän nenäämme tuntuu, jatkoi Wrangel, mutta ei sotamiesten. Ja mitenkä on aseiden laita, terättömät miekat, lukottomat pyssyt, ruuti vanhoissa tupakkamasseissa. Entä linnat? Wrangel kääntyi Sprengtportin puoleen: — Arvaappas, Haminassa ei ole yhtään ulkovarustusta, joka pitäisi ympäristön ylänköjä puhtaina, ei yhtään nostosiltaa. En huoli puhuakaan kaikesta kurjasta mitä on tehty, enkä siitä mitä olisi pitänyt tehdä.

Sprengtport. — Ja sittenkin tämä Buddenbrock kirjoittaa, että kaikki on oivallisessa kunnossa.

Buddenbrock. — Mitä hyötyä olisi vaivata hallitusta asioilla, joita kuitenkaan ei voida muuttaa?

Sprengtport. — Mitä sitten koko puolustuksesta. Parasta on heittää Suomi oman onnensa nojaan.

Siihen ei vastannut kukaan, mutta katkaistaksensa vaitioloa kysyi vihdoin Buddenbrock leppeästi: — Ensikertaako täällä taistellaan? Yksi ruotsalainen vastaa kymmentä vihollista.

Wrangel asettui kysyväisenä Buddenbrockin eteen. — Olet näemmä unhottanut mitä sanoit, kun kuljimme punaisen torin yli Moskovassa.

— Minä vannoin kostavani, vastasi Buddenbrock.

— Kyllä, mutta sinä kirosit sitä mielettömyyttä, joka oli syössyt meidät tähän kuiluun. Silloin huomasit erehdykset, nyt teet niitä itse.

Buddenbrock keikautti itsetietoisena päänsä taapäin: — Minä en ole syyllinen hallituksen erehdyksiin. Minä pesen käteni.

— Ja minä, sanoi Wrangel lyhyesti ja ratkaisevasti, vaadin loppua tästä sanasodasta. Joka ei tahdo seurata, jääköön tänne.

Wrangel lähti nopein askelin, mutta pysähtyi hengittämään raitista ilmaa. Tavallisesti oli kuja Löfvingin pirtin kohdalla ihmisistä tyhjä, mutta nyt sillä kulki väkeä, joka palasi kaupungista uutisia kuulustelemasta. Liikettä lisäsi kaupungin karja, kilisevine kelloineen ja lasten ajamana. Buddenbrock ja majurikin tulivat ulos ja pysähtyivät samoin kuin Wrangelkin. Rientäen saapui vihdoin Ring. — Tuossa on ämmä, sanoi hän hiljaa. Kyllä hän ottaa povataksensa.

Nuo kolme päällikköä kääntyivät tuntemattomaan päin. Hän oli kalpea, hento muija, harmaahapsinen, silmät kummalliset ja syvään painuneet. Hänen pukunsa oli tavallinen Viipurinpuoleinen, raitainen hame ja valkonen linnikko päässä. Syvästi niiaten pysähtyi hän vähän matkan päähän korkeista herroista, mutta Buddenbrock viittasi häntä tulemaan likemmäksi ja sanoi ruotsiksi: — Kerropa mitä minulle tähän saakka on tapahtunut ja mitä vasta tapahtuu.

Kun Sprengtport oli kääntänyt sanat suomeksi, tarttui ämmä Buddenbrockin käteen ja tarkasti sen viivoja. Sitten hän lykkäsi sen vähän loitommaksi, yhä silmäillen sen hienoja juovia, mutta silmät eivät enään näyttäneet kiinnitetyiltä siihen mikä niiden edessä oli, vaan tuijottivat ikäänkuin avaruuteen.

— Teillä on korkea ja tuuhea sukupuu. Suuri kunnia ja suuret rikkaudet ovat takananne, sanoi hän.

— Ehkä vielä suurempia edessäni.

— Päänne yli kohoaa tuuheampi oksa kuin teidän.

— Se varmaankin on poikani.

— Ei ole poikanne. Hänen viivansa käyvät näin, ja —

— Ja mitä?

Tasma päästi hänen kätensä. — En tiedä.

— Tiedät kyllä, ja tahdon tietää mitä näet.

— Ei se ole hyvää.

— Olkoon vaan. Tahdon tietää kaikki.

— Tuo suuri, tuuhea oksa kasvaa ylitsenne kaikilta tahoilta ja tukehuttaa teidät. Teitä odottaa väkivaltainen ja häpeällinen kuolema.

— Kuinka kamalaa! nauroi Buddenbrock. Anna hänelle tuo raha, Sprengtport.

Mutta Tasma ei tarttunut siihen. — Kiitos, teidän armonne, minä en koskaan ota maksua.

— Miksi et, olethan köyhä.

Mutta Tasma hymyili surullisesti. — Jumala soi minulle ennustuslahjan sairastaessani venäläisessä vankeudessa, ja sen sain kai neuvoakseni ja varoittaakseni. Sentähden en ota maksua.

— No, entä te, hyvät herrat, ettekö tahdo kuulla kamalasta kuolemastanne? kysyi Buddenbrock.

— Olkoon menneeksi, vastasi Sprengtport ja ojensi kätensä ämmälle.

Mutta samassa kuului surkeita valitushuutoja, ja voivottaen näkyi lyhyenläntä, luiseva ukko, mekko yllään ja virsut jalassa astuvan kujalla naisväen ympäröimänä. — Voi, voi! parhaat elukat, mihinkä nyt joudun?

— No, mikä nyt? kysyi Wrangel. Ei kukaan vastannut, mutta ukko lähestyi aivan masentuneena ja väkijoukko seurasi häntä. — Mikäs on? Sotako on julistettu?

— Ei taida olla, valitti ukko, mutta voi niitä ruotsalaisia, kruunun miehiä! Voi, voi, missä on Löfvingin rouva? Ottivat hänen lehmänsä ja Hiitolan ja Tellan.

— Onko totta mitä sanotte? kysyttiin usealta taholta.

— Kyllä on, nyyhkytti paimen.

— Kuka otti?

— Kruunu otti sotaväen tarpeeksi.

Sehän luonnollista, täytyihän väen saada ruokaa, ja kun ei itsellä ollut, niin otettiin mistä saatiin.

— Kruunu ei ota ilmaiseksi, se maksaa kaikki, huomautti Wrangel.

— Kyllä tietysti, myönsi paimen. Kymmenen riksiä hyvästä lehmästä.

— Verirahoja, huudettiin joukosta. Ryöstävät meiltä köyhiltä suomalaisilta viimeisetkin. Paras on viedä kaikki metsään, kaivaa maahan.

Samassa kuului rummunpärrytys. Kujanristeyksessä seisoi vääpeli rummuttajan kanssa ja suuri paperi kädessä, josta hän luki ilmoituksen, että kuninkaallinen majesteetti oli ollut pakotettu julistamaan sodan Venäjää vastaan, kehoittaen kaikkia uskollisesti puolustamaan Ruotsin valtakuntaa. Siihen lisäsi hän: Kenraali Buddenbrock käskee Lappeenrannan asukkaita olemaan levollisina ja kieltää pakenemasta.

Väki kuunteli kauhistuneena. Eikö saa henkeänsä pelastaa? Koko vanhempi sukupolvi oli ollut muassa Isonvihan hirmuisuuksissa. Tiedettiin mitä sota on.

— Voi meitä, kuului kaikkialta. — Voi meitä!

Wrangel, joka toisten upseerien kanssa oli katsonut ja kuunnellut tuota melua, kääntyi liikutettuna Buddenbrockin puoleen: — Kamalaa on kuulla väen kauhistusta.

Buddenbrock kohautti olkapäitään: — Heidän täytyy alistua ja tukea meitä.

— Entä jos sanoisin, että ehkä eivät tee sitä, intti Wrangel.

— Joutavia, meille puidaan nyrkkiä, mutta vihollista vastaan tapellaan.

Buddenbrock kääntyi lähteäksensä, ja asekumppanit seurasivat häntä, mutta väki, huolimatta äskeisestä kiellosta, huusi uudestaan: — Paetaan, paetaan, kohta saattaa olla liian myöhäistä.

— Ei saa kukaan lähteä kaupungista, komensi vääpeli, se on kielletty.

Siihen ei kukaan vastannut, mutta tiellä näkyi yksinäisenä ja jylhänä Tasma.

— Tehkäät haudat avaroiksi! huusi hän. Kuolema käy ympäri etsien omaansa.

— Kuulkaa! Tuossa hän taas huutaa, kuiskasi väki kauhistuneena. Nyt jo kolmatta päivää.

Tietäjätär lähestyi ja huusi taas varoittaen:

— Tehköön myttynsä kellä on myttyyn pantavaa. Paetkoon ken voi!

Ensimmäisestä hämmästyksestä toivuttiin vähitellen ja muuan vanha ukko rohkaisi mieltänsä. — Oletko taas nähnyt jotakin? kysyi hän.

— Neljä kauheata tulikitaa! Etelästä pohjoiseen, idästä länteen, niiden välissä hautausmaa ja kaikki kuolleet nousivat haudoistaan. Näin jättiläishaamun kääreissään; sumuna kulki hän etsien kultaista kruunua. Se oli Kaarle-kuningas. Hänen edessään vyöryivät liekit palavana roviona ja tulvivat Lappeenrannan yli, niin että se vaipui metsineen, vuorineen, kaikkineen. Ja kuningas väänteli käsiään, viittasi kuiluun ja huusi kuolleille: Kaikki on ollut turhaa! Mutta kuolleet kohottivat käsivarsiansa taivasta kohti ja lauloivat pyhää virttä, häviten liekkeihin. Tuuli lauloi valitusvirttä niistä, jotka nyt kulkevat kuolemata kohti.

Käsivarret riipuksissa ja hehkuvat silmät avaruuteen nostettuina seisoi siinä Tasma. Ei rohjennut kukaan häiritä häntä, mutta liikahtamatta paikaltaan kuiskasivat ihmiset kauhun jähmetyttäminä: — Se tietää maailman loppua!

— Katso, huudahti tietäjätär äkkiä: Katso, verta pärskyy ilmassa. Katso! Kuolleet viittaavat. Paetkaa. Voi teitä! voi!

II Luku.

Marttilan leirissä.

Lappeenrannasta kulkee länteenpäin santaharju Luumäelle, missä se alenee ja muodostaa Marttilan kankaan. Siellä haaraantui tie siihen aikaan Turkuun ja Haminaan. Rehevät hongat humisivat kanervatasangolla, ja sen ulkosyrjässä sijaitsi Marttilan kylä, josta miehet nyt olivat otetut armeijaan. Tälle tasangolle oli Wrangel asettanut leirinsä, ja koko seutu oli senkautta muuttunut. Hakokojuja ja valkosia telttoja oli sekaisin, ja niiden välissä liikkui miehiä suomalaisista ja ruotsalaisista rykmenteistä. Suven paras osa oli jo mennyt, mutta nummen kauneus pysyi vielä entisellään. Kanerva kukki, puolat punertuivat ja hongat levittivät siimestä ja tuoksuansa kaikkialle. Oli lämmin päivä, ilma raitis ja puhdas. Keveät, valkoset hattarat liitelivät avaruudessa, ja aurinko kallistui iltapuoleen.

Leirin läntiseen syrjään oli laskeutunut muutamia sotamiehiä, ja niiden edessä mäntyä vastaan nojautuneena seisoi nuorukainen. Vanhin vanhoista oli Kornatus, joka arvelematta oli lähtenyt Lappeenrannasta tavataksensa täällä pojanpoikaansa, mutta nytkin oli hän tullut liian myöhään, sillä uusmaalaiset olivat sitä ennen aamulla ratsastaneet pääkortteeriin. Kova iskuhan se oli, mutta tuo vastoinkäyminen tuntui kuitenkin helpommalta, kun hän täällä tapasi vanhoja kumppaneita. Heidän luonansa sopi levähtää ja purkaa sydäntänsä sekä katsella kuinka tähän aikaan elettiin maailmassa. Lohdutukselta tuntui Kornatuksesta, joka vielä seurasi nuorta soturipolvea koko rakkaudellaan, kun hän nyt sai nähdä nuo eri rykmentit vaan semminkin niiden päällikön Kaarlo Henrik Wrangelin ja hänen toimenpiteensä. Tuo nykyään korkea herra ei ollut mikään outo mies Kornatukselle, joka oli ollut hänen myötänsä sinä aikana, jona Wrangel 19 vuotiaana palavin sydämmin oli rientänyt lippujen alle taistellaksensa Kaarlo kuninkaan riveissä. Palattuansa venäläisestä vankeudesta jäi Wrangel rykmentin päällikkönä Suomeen, ja siten oli sotavanhus, vaikkakin kaukaa, kuullut hänen elämästään ja toimistaan.

Nyt istui vanhus sammaltuneella kivellä korkeiden, humisevien honkain varjossa, ja kahdella likeisellä kivellä istuivat hänen pitäjäläisensä Kolmhalko ja Hohti, molemmat yli 50 vuoden ikäisiä, joiden isien kanssa Kornatus oli ollut ystävä. Hekin kuuluivat Husulan aateliin, mutta he olivat nyt siirretyt hämäläisiin. Heidän edessään seisova nuorukainen oli Vehkalahdelta ja Husulan talon nuorin poika. Vaaleansininen puku, valkoinen kauluri ja valkoinen töyhtö ilmaisivat, että hän kuului Karjalan rakuunoihin. Vaikka olikin nuori, tunnettiin hänet innokkaaksi laulunharrastajaksi. Isä oli nuorena kuollut, ja äiti koetti saada lapsellensa jotakin opetusta. Hänen pyynnöstänsä otti majuri Sprengtport pojan muassaan Gammelbackaan. Täällä sai hän vapaina hetkinä kehittää laululahjaansa, sillä majuri itse rakasti musiikkia, jota paitsi hänellä oli naapureina kaksi saksalaista perhettä, jotka isonvihan aikana olivat paenneet Suomeen, johon jäivätkin kun Liivi joutui Venäjälle. Tässä pienessä piirissä oli soitto ja laulu jokapäiväisenä ajanviettona, johon Sprengtportkin mielellään liittyi erittäin kauniilla äänellään. Sinne hiipi Juhana Husulakin kuunnellaksensa harppua, klaveeria ja laulua, ja vihdoin valkeni sekin päivä, että hän sai olla mukana. Hän oli nyt erossa Gammelbackasta ja sikäläisistä ystävistä, mutta kanteleensa kuletti hän muassaan ilossa ja surussa. Nytkin oli se muassa, männyn nojassa niinkuin hän itsekin. Aateliskirjaan oli Husulan poika, samoinkuin koko hänen sukunsa, kirjoitettu Pihlhjertan nimellä, mutta he itse olivat pitäneet alkuperäisen nimensä ainakin kotiseudulla. Sanottiin että Pihlhjerta-suku oli varsinaista aatelia, eikä vaan, kuten muut, talonpoikaisaatelia. Heidän vaakunassansa oli kuvattuna nuolen lävistämä sydän ja teräshansikas, ja oli se siis toisenlainen kuin muiden ounaansarvi.

Perintötarinoita isien urostöistä virtasi ukkojen suusta, mutta vaikka niitä mielihyvällä kerrottiin, niin vielä suuremmalla mielihyvällä Husulan nuorukainen niitä kuunteli. Varhain oli hänessä virinnyt halu käydä isien jälkiä, ja siinä mielessä oli hän tutkinut sukunsa vanhoja muistoja. Nyt oli tämä halu leimahtanut ilmituleen ja vuorotellen kertoivat vanhat muinaisia tapahtumia. Hohdin sankarina oli Eero, suvun lemmikki, joka 1611 oli lähtenyt talosta taistellaksensa Kustaa Aadolfin aatelislipun alla. Nuorena kaatui hän, mutta hänen uskollisuutensa ja sankaritöittensä muistoksi käski Stålhandske sittemmin, että Eero Hohdin nimi oli maalattava ja poltettava akkunapeltiin Anjalan kirkossa, jossa se vielä tänään säteilee.

Mutta oli Kolmhalollakin muistelmia. Hänen isänsä isän-isä oli valittu niille valtiopäiville, jotka Kustaa Aadolf kutsui Helsinkiin, pyytääksensä apua Puolan sotaan. Aika oli kova, ja uutta verotaakkaa pelättiin, mutta silloin nousi vanha Kolmhalko sanomaan, että mitä hyvä ja viisas kuningas pyytää, siihen täytyy kansan sitoutua, ja siten myönnettiin sekä veroja että miehiä. Sama Kolmhalko kyyditsi sitten kuningasta, kun hän lähti Helsingistä, eikä ukko voinut kyllin kehua rakasta kuningasta. Ruotsinkin vastenmieliset säädyt myönsivät sota-avun, kun kehoitus siihen saapui Suomesta.

— Ja siunausta siitä sodasta koituikin, sanoi Kornatus. Kun rauha oli tehty ja väki päästettiin kotiin, sanoi kuningas meidän miehillemme: »Kiitos, uskolliset Suomen pojat! Ilman teitä en olisi koskaan saanut aikaan sitä, mikä nyt on suoritettu. Tervehtikää kotolaisia ja sanokaa, ettette turhaan ole uhrautuneet. Laatokka erottaa nyt Suomen Ruotsin vihollisista, eikä sen yli helpolla kukaan pääse. Karjalaa suojelee nyt jylhä Maanselkä, jonka yli ei kukaan kuljeta sotajoukkoja.» — Niin suojeltuna jätti Kustaa Aadolf Suomen ja Ruotsin valtakunnan. Mutta nyt?

Ei vastannut kukaan, mutta synkät kasvot ja surulliset katseet ilmaisivat mitä he ajattelivat. Viro ja Liivi olivat menetetyt, Nevajoki virtasi Venäjän pääkaupungin läpi, ja kotimaasta oli laikka leikattu. Siitä ajasta vaikeni laulu Suomessa. Ihmiset eivät enään ilomielin taistelleet vaan epätoivoisina ja lamaantunein mielin. Kahdenkymmenen vuoden lumi oli laskeutunut kuolleitten hautojen yli, ja kahdenkymmenen suven aurinko vihdoin uudestaan virittänyt toivon elävissä. Kansa oli siksi runsaasti vuodattanut verta, ettei se löytänyt sanoja surulleen. Ainoastaan jokunen karaistumpi, paljon kokenut pusersi joskus sydämmestään veriset muistonsa laulun muodossa. Kolmhalko oli yksi sellainen, ja huolimatta siitä, mitä muut ajattelivat tai sanoisivat otti hän kanteleen ja alkoi surullisen valitusvirtensä:

Voi Suomenmaata suurta Kuka olis uskonut, Monta tuhatta vanhaa, nuorta On miekalla hakattu.

Voi Pälkänehen sota, Kuin oli Suomen maal' Siell vuoti monda verta, Tsaari pääsi vallan pääl.

Voi sinuas Kyrönpeldo, Näit mond' on ennen ol, Ennen olit eloo täynäns, Nyt kuolleita kuopattu.

Voi kuing monda vaimo on jäänyt leskeksi, Vihollinen wielä vaino Jättä mond orvoksi.[1]

[1] Kts. Hengellisiä lauluja.

Oli vielä useita värsyjä, mutta Kolmhalko ei jaksanut enempää. Miespolvia kestää ennenkuin semmoiset haavat kuin isonvihan kasvavat umpeen, ja nyt olivat näiden veristen aikojen muistot uudestaan repineet haavat auki.

Laulu oli houkutellut muita sotamiehiä ympärille kuuntelemaan. Kanteleensoitto oli täällä harvinaista, ja mieluista vaihtelua oli se yksitoikkoisessa leiri-elämässä. Kyllä kuuntelijat tiesivät todeksi mitä ukko lauloi. Niin tosiaan oli siihen aikaan. Uudistuisiko se taas?

— Ei susi koiran kuolemaa itke, mutisi eräs sotamies. Jos on totta mitä puhutaan, niin hullusti vaan käy.

Monet muutkin olivat kuulleet pahoja enteitä. Hatut tahtoivat valtakunnan turmiota, ainakin Suomen menettämistä. Eipä ruotsalaiset ensi kertaa leikanneet kaistoja toisten selästä. Mitä nuo suuret välittivät tästä kurjasta maasta. Jos käy Hattujen mielen mukaan, niin on Suomi hukassa.

— Ei ole mikään hukassa, ellei Jumala salli, lausui Kornatus lujalla tyyneydellä, vetäen povestaan esiin pienen pussin. Pussista otti hän kirjan.

— Katselkaa tätä, sanoi hän ja kurotti kirjan Husulalle, joka selaili sen lehtiä. Muutkin tulivat katselemaan. Selväpränttiseksi rukouskirjaksi se huomattiin, vaikka kirjaimet olivat oudonlaiset ja vaaleammat kuin tavalliset painetut. Kannet olivat puusta ja selkä vahvaa nahkaa. Muoto oli tavallisen katkismuksen ja tuo kova karkea ulkoasu muistutti panssaroittua miestä.

— Lieneepä tuo nähnyt yhtä ja toista, sanoi Husula, tarkastaen lehtiä. Omituisilta näyttivät. Onkohan se vanhakin?

— Ikä ei ole mainio, vastasi Kornatus, mutta mitä se on nähnyt, se on siksi ihmeellistä, ettei moni uskoisikaan.

Sotamiehistä ei moniakaan tuntenut vanhusta, mutta ei kukaan epäillyt hänen sanojansa, pyydettiin vaan häntä kertomaan.

— Pultavan tappion jälkeen sijoitettiin minut Nishnii-Novgorodiin. Olin siihen aikaan palvelijana everstiluutnantti Isendorffin luona. Hän oli hyvä ja jumalinen herra ja sääli kaikkia vankeja, joilla ei ollut lohdutuksena Jumalan sanaa. Itse oli hän saanut kirjoja Saksasta, sillä sieltä oli hän kotoisin, ja ystäviltään Tobolskista sai hän Jumalan sanalla lohduttavia kirjeitä. Useilta hän sai tietää että kapteeni Henrik Sprengtport oli suomentanut rukouksia ja virsiä ja että sotamiehemme olivat leikanneet kirjaimet puuhun ja painaneet siten kirjoja. Yksi lähetettiin meille, ja tämä se on. Se saapui meille Moskovan kautta puulaatikossa, johon kreivi Piper oli pannut yhtä ja toista muutakin isännälleni. Mutta samana päivänä syttyi tulipalo eräässä luostarissa kl. 2 j. p. p. ja levisi sieltä hirvittävällä nopeudella. Sitä päivää, Pietari-Paavalin päivää 12 p. kesäkuuta, en unohda koskaan. Kaupunki syttyi yhä useammista kohdista. Isäntäni kanssa koetimme pelastaa hänen tavaroitaan. Äsken saapunut avaamaton laatikko jätettiin, kun kaikki muut kapineet sullottiin säkkeihin, joita sotamiehet kantoivat kaupungista. Isendorff itse meni heidän mukanaan, ja käski minun hoitaa laatikkoa kunnes hän palaa. Ei viittakaan minuuttia hänen lähtönsä jälkeen puhkesi tuli ylt'ympärillemme. Muuan armelias venäläinen auttoi minua kantamaan mitä jälelle oli jäänyt, mutta emme kuitenkaan päässeet kuin erääseen suureen puutarhaan kun meidän oli pakko paeta henkemme pelastamiseksi. Siitä ei sittenkään ollut paljon toivoa, sillä parissa tunnissa oli koko kaupunki jäljettömiin kadonnut. Yksi ainoa etukaupunki tuulen yläpuolella säilyi, mutta likimain 4000:sta ihmisestä oli pelastunut vaan noin 800, eikä yhtäkään elukkaa. Erääseen kirkkoon paloi 50 nunnaa. Ihmisten ja eläinten palaneita ruumiita tavattiin kasoittain.

— Entä te? kysyivät kuulijat, jotka jännityksellä olivat tuota kamalaa kertomusta seuranneet. Kuinka te pelastuitte?

Kornatus nosti silmänsä taivasta kohti: — Se pelastus ei ollut ihmistekoa. Jumala johti askeleemme ainoaan porttiin, mistä pako vielä oli mahdollinen. Kun isäntäni näki minun tulevan, riensi hän vastaani, ja kun pyysin anteeksi, että olin heittänyt hänen tavaransa, kiitti hän Jumalaa, kun hän nyt oli päässyt siitä tuskastaan että oli minut jättänyt. Kun vihdoin tuli oli sammunut, lähdin sille paikalle, johon herrani tavarat olivat jääneet, mutta niistä ei ollut muruakaan jälellä, paitsi kirjalaatikkoa, joka oli vahingoittumaton.

— Vahingoittumaton? kuinka se oli mahdollista? huusivat useat äänet.

— Kuinka se oli mahdollista, tietää ainoastaan yksi maailmassa, ja hän tietää senkin, etten valehtele. Läheisyydessä olivat puutkin palaneet ja ruoho mustana, paitsi sillä paikalla missä laatikko seisoi.

Ihmettelyn huudot kuuluivat uudestaan. Luojan voimaa ei käsitä ihmisjärki. Semmoista ei oltu ennen kuultu.

— Oli miten oli, kirjat olivat vahingoittumattomat. Niin voi Herra pelastaa, kun hän tahtoo.

Kertomus oli lopussa, ja sitä seurasi yleinen hiljaisuus. Juhlallinen vakavuus kuvastui kaikissa, jotka olivat kuulleet vanhuksen ihmeellisen kertomuksen. Ei halunnut kukaan katkaista äänetöntä hiljaisuutta, kunnes vihdoin Husula kysyi mitä kirjoja laatikossa oli.

— En tiedä, ne olivat kaikki saksalaisia, paitsi tämä. Vähän se on sille, joka katsoo ulkomuotoon, mutta se, joka niinkuin minä siihen aikaan, näkee kaiken maallisen turvan hajoavan, se ymmärtää mitä se merkitsee, että on ankkuri, joka ei petä koskaan. Isendorff pyysi minua pitämään sen pelastuksemme muistona, ja pelastuksena oli se kirja minulle vastakin, sillä ellei Jumalan sana olisi virvoittanut sieluani, olisi koti-ikävä ja suru varmaankin vienyt minut epätoivoon. Vakavia aikoja on nytkin tulossa, ja se, joka on avun tarpeessa, kääntyköön Jumalan puoleen, ennenkuin kaikki on myöhäistä.

Taas seurasi vakava vaitiolo, mutta Husula otti kanteleensa ja rupesi laulamaan:

Voi, Herra Jumala armosi suo, Vie meitä pois pahan vallasta, Sinulle jokainen tuskansa tuo, Sinun on valta ja kunnia.

Omiin ajatuksiinsa vaipuneina ei ollut kukaan huomannut vanhaa miestä, joka hiipivin askelin oli tullut metsästä, aikoen laulun kestäessä kulkea heidän ohitsensa leiriin. Hänen pitkä, ruskea vieraskuosinen takkinsa, samoin kuin hänen pitkät hiuksensa ja partansakin ilmaisivat, että hän oli kaukaa kotoisin. Kainalossa kantoi hän liinaan käärittyä laatikkoa sekä olallaan pitkää pussia. Kun hänet huomattiin, vaikeni laulu, mutta ennenkuin oikein toinnuttiin, syöksyi metsästä kaksi äsken saapunutta hämäläistä ja kävi vieraaseen käsiksi. Tämä yritti vastarintaa, mutta näytti liian heikolta päästäksensä noista lujakouraisista sotamiehistä, ja nyt riensivät muutkin paikalle kuullaksensa mitä oli tekeillä.

— Auttakaa, auttakaa, huusi tuntematon murteellisella suomenkielellä ja kurotti rukoilevana kätensä ympäröiviä kohden. Hyvät miehet päästäkää minut, pyysi hän, nöyrästi kääntyen vastustajiensa puoleen. Olen köyhä mies, ei ole minulla mitään ryöstettävää.

— Kyllä me sinulle ryöstöä opetamme, vastasi toinen sotamiehistä, vetäen ukon käsivarret taapäin ja pitäen niitä ranteista.

— Miksi käytte kimppuuni, kun en ole pahaa tehnyt?

— Eihän kunniaan päästä kurituksetta, lausui sotamies tyynenä, ja etsi patruunataskusta nuoran. — Annapa siivosti sitoa itsesi, niin saat sitte vastata herrain edessä.

Vanhus tämän kuultuansa jännitti itsensä suoraksi ja huusi uhkaavana ja pontevasti: — Maksaa minun pitäisi teille kiinniottamisesta! Sitten mutisi hän jotakin venäjäksi, jota ei ymmärretty.

— Kuulkaapa! huusi sotamies, hän tulee Viipurista.

Mutta vieras rukoili taas nöyrästi suomeksi: — Armolliset herrat, päästäkää minut menemään.

— Emme suvaitse maankulkijoita leirissä, vastasi sotamies. Mutta koska olet tänne pujahtanut, niin vastaa asiastasi herroille, ja niin sanoen työnsi hän ukkoa selästä.

Mutta vieras ei nöyrtynyt. Rohkeasti nosti hän päänsä ja sanoi vihan vimmassa: — Luuletteko, että venäläinen pyytää lupaa herroiltanne. On aikoja siitä kun hän oli siksi yksinkertainen. Huomenna tähän aikaan on Lascy Lappeenrannassa ja jauhaa teidät mäsäksi.

— Eipä niinkään. Meissä on miehiä antamaan takaisin ja enempiä saadaan pääkortteerista.

Vanhus mulkoili silmillään ja nauroi pilkallisesti. — Ha, ha, ha! Niitä saatte odottaa. Kun Lascy tarttui hevostensa suitsiin, päästivät Myllymäen herrat omansa laitumelle, ja siellä ne vielä hyppivät, sillä miehistö on käsketty tietä raivaamaan, jotta pääarmeija pääsisi perikatoanne katsomaan.

Ympärillä seisovat olivat hämillään, ja vanha Hohti lausui epäilevästi: — Ellei mies ole taivaan varoituksia tuomassa, niin kyllä hän ajaa perkeleen asioita. Tavallinen ihminen hän ei ole.

— Koskapa kivekäs lienee ollut muiden kaltainen! nauroi vieras, singahuttaen uskomattomalla nopeudella pois takkinsa, partansa, hattunsa ja valetukkansa.

— Löfving! huudahtivat ympärillä seisojat ällistyen.

— Entä kuka sitten olisin! vastasi nauraen Löfving.

— Onko totta mitä sanoitte Myllymäen armeijasta ja venäläisistä?

— Olenko koskaan valehdellut raporteissani? Vai ettekö luule, että tunnen aseman maassa yhtä hyvin kuin katkismukseni? Kuulkaa sitten: 12,000 venäläistä oli jo kesäkuussa koolla Muolassa, ja viikko sitten vei heidät rajan yli kenraali Keith. Nyt on kuitenkin Lascy ylipäällikkönä, ja panen pääni pantiksi, että he huomenna ennen auringonlaskua ovat Lappeenrannassa.

— Vai niin luulette. Sitte pitäisi meidänkin lähteä matkaan. Jumala auttakoon onnetonta kaupunkia ja meitä kaikkia.

— Kyllä Jumala auttaa, mutta vikkeliä täytyy meidän olla. Tunnen Lascyn edellisestä sodasta, jolloin hän kulki Galitzinin joukossa. Hän on karski soturi, joka ei kursaile ystäviä eikä vihollisia. Mutta oikeutta harrastava hän on. Huvikseen hänen kanssaan tappelee.

Kuulijat nauroivat.

— Sepä se! älkää naurako. Lascy tulee tänne huonolla tuulella, sillä hänen tykkinsä jäivät jälkeen, kun tiet olivat niin huonot että hevoset uupuivat.

— Rientäkäämme kenraalin luo! huusivat vanhat sotamiehet. Kertokaa päällystölle.

— Luuletteko, että olisin täällä, jos ei päällystö olisi saanut raporttini?

— Mitä Wrangel sanoi?

— Mitäkö sanoi? Hm. — Luulin hänen suoraa päätä syöksevän Lappeeseen, mutta ei se niinkään käy ilman käskyä pääkortteerista. Nyt, pojat tiedätte kaikki. Miesten kanssa on suu puhuttava puhtaaksi.

Kolmhalko katseli tyynenä ja vakavana entistä sissiä.

— Te olette kunnon mies. Sen ennenkin tiesin.

— Olitte kai samaa mieltä kuin muut. Koko Suomi kiroili kivekkäitä, eikä ihmekään, sillä turvattomat kärsivät sanomattomasti. Mutta kun kaikki oli pantu yhdelle kortille, täytyihän kaikkea uskaltaa, ja kun armeija ei tehnyt mitään, täytyi meidän tehdä kaikki.

— Nyt tarvittaisiin monta teidän kaltaistanne.

Löfving naurahti. — Kaksikymmentä vuotta sitten oli monta semmoista. Siihen aikaan varttuivat puolikasvaneet pojat yhdessä päivässä miehiksi, ja vaarat kasvattivat parhaita sissejä, sillä armeijassa ei tultu miksikään.

— Senhän me vanhat tiedämme, puhui Hohti. Paitsi sitä lyhyttä aikaa, jolloin Armfelt komensi, luovutettiin, kuten jokainen tietää, Suomi miekan-iskutta.

Kolmhalko kohotti hitaasti suuren päänsä ja katseli taivaaseen: — Voi häntä, joka siihen aikaan toimi täällä kuninkaan nimessä.

— Hän ei tietänyt muusta kuin omasta pelostaan. Mutta sitä emme me kivekkäät tunteneet. Salamana iskimme sinne, missä meitä vähimmin odotettiin. Me kärsimme vilua ja nälkää, tappelimme, kuolimme, mutta mies se, joka parhaiten uskalsi!

Vaijettiin hetkisen. Löfving oli antanut heille paljon miettimisen aihetta. Vihdoin kääntyi hänen puoleensa Kolmhalko:

— Merkillisiä uutisia tuotte Lappeenrannasta. Ehkä tiedätte enemmänkin.

— Tiedän kyllä, nauroi Löfving, mutta merkillisin uutinen on se, että olen tänään päässyt kapteeniksi.

— Kapteeniksi? huudettiin yhdestä suusta.

— Tietysti. Tässä valtuuskirjani. Olen saanut komppaniian Burmeisterin jälkeen, joka on siirretty pohjalaisiin. Nyt olen majuri Sprengtportin komennossa niinkuin moni teistä.

Kolmhalko ja Hohti tekivät hymyillen kunniaa, ja edellinen sanoi: — Herra kapteeni, minulla on kunnia kuulua teidän komppaniiaanne.

— Ja minulla, ja minulla, kaikui nuorten piiristä, kukin tervehtien jollakin tavoin.

— Hyvä se, sanoi Löfving. Kohta siis palvelukseen. Kaksi teistä rientäköön artellista noutamaan sitä kunnianlahjaa, jonka sain päällystöltä, pikku tynnyriä hyvää Suomen olutta. Sen tahdon nyt teidän kanssanne tyhjentää. Tuokaa tynnyri ja runsaasti pikareita.

Sotamiehet pötkivät matkaan ja Löfving lähetti toiset kaksi kutsumaan tänne komppaniian muita miehiä.

Husula oli pysynyt syrjässä ja vaiti, mutta nyt meni hän Löfvingin luo, joka seisoi yksinään. Onnen ilmaus kirkasti nuorukaisen muutoin niin haaveksivat kasvot, ja kapteeni arvasi, että Juhanalla oli jotakin sydämmellään.

— No, poikani, ymmärräthän, että olen pyytänyt sinuakin, sanoi Löfving iloisesti, tarjoten hänelle kättä. Husula kumarsi kiitollisena, mutta hänen ajatuksensa olivat muualla, ja hän kysyi melkein ujosti:

— Luuletteko että Maria Sprengtport päästetään puheille ja saa tulla mukaan.

Löfvingin silmät laajenivat. — Maria, kysyi hän ihmetellen. Mitä hänestä?

— Hän on täällä leirissä. Hän tuli isänsä kanssa tänne. Ettekö sitä tiedä?

— Majurin tulon tiedän kyllä; hänen sanottiin saapuneen vähää ennen minua. Mutta Maria, mitä hän täällä tekee?

Husula elpyi ja vastasi nuorekkaalla vireydellä:

— Maria on saanut voiton isästänsä, joka otti hänet mukaansa. Maria tahtoo itse rukoilla Wrangelilta lupaa saada lähteä armeijan kanssa.

Löfving polki jalkaa: — Tuo hullu tyttö! kuinka hän voi saada järkevien miesten päät pyörälle. Wrangel tietysti suostuu kun isä on suostunut.

Husula oli mielissään kun oli saanut kertoa niin tärkeän uutisen ja jatkoi innokkaasti: — Tapasin Marian juuri kun he olivat saapuneet leiriin. Hän luuli pääsevänsä Wrangelin luo viimeistään huomenna ja oli vakuutettu, että Wrangel sallii hänen jäädä meidän joukkoomme.

Löfving vimmastui, mutta kohta leppyen huokasi hän: — Voi sitä hiirtä, joka tanssii kissan häissä! Lienee kuitenkin Wrangelissa siksi miestä, että hän hallitsee eikä antaudu hallittavaksi.

Juhani oli toista mieltä. Hän oli seisonut Wrangelin teltan edustalla odottamassa kirjettä eversti Lagerhjelmiltä, ja kuuli silloin katkelmia kenraalin ja Sprengtportin keskustelusta. Tuntui siltä, kuin majuri olisi puhunut Marian puolesta, sillä Wrangel vastasi nauraen, ettei hän koskaan ole ollut sellaista sotaväkeä komentamassa, ja sillä hän kaiketi tarkoitti naissotureita. Ja sen jälkeen vastasi majuri aivan selvästi: — Ei hän ole muiden kaltainen. Hänet on kasvatettu sankarikertomusten ja suurten muistojen kesken, vaikka hän sitten, sydän hehkuvana, saikin toimia vaan köyhän kodin askareissa maalla. Mutta Marialla on niin voimakas mielikuvitus ja niin paljon elämän tarmoa, että sellainen tuntuu painostavalta ja näinä ratkaisevina aikoina vielä entistä enemmän. Vaaran lähestyessä on hänen toimintahalunsa saanut tuulta siipien alle, mutta mahtisanain pidättäminä kuohuvat sisälliset tunteet nyt niin ylivoimaisina, että hän minusta näyttää valmiilta mieluummin panemaan kaikki alttiiksi kuin tottelemaan järkeä.

Husula vaikeni ja katseli Löfvingiä tutkien. Eikö hänenkin täytynyt myöntää, että majuri oli oikeassa? Mutta Löfving pysyi sanattomana. Hän vaan näytti tyytymättömältä ja katseli maahan.

— Maria ei ole muiden luontoinen, lausui vihdoin nuorukainen. Hän piti velvollisuutenaan puhua Marian puolesta kun tämä ei voinut tehdä sitä itse.

Mutta kokenut soturi ei edes luonut silmiänsä Husulaan, mutisi vaan itsekseen: — Lumi karistaa kevään lehdet, tuli polttaa ne, ja kuolema on kaiken loppu.

Nuo synkät sanat eivät vaan koskeneet Husulaan. Innostuksen hurmaamana loi hän silmänsä haaveksivaisesti avaruuteen, nosti kätensä ja huudahti virkeästi: — Ah, kunpa vaan Wrangel suostuisi! Kun miehet heittäytyvät taisteluun seuraa voitto tai tappio, mutta kun sellainen kuin hän on mukana ollaan voittamattomia!

Löfving taputti nuorukaista olkapäälle. — Poika parka, älä päästä huuliltasi kaikkea mitä sydämmessäsi kannat. Maria on toisen morsian.

— Onko se totta? kysyi nuorukainen vaaleten.

Nuori kornetti seisoi hetken huumautuneena, sitten sieppasi hän hattunsa ja pyöritti sitä korkealla päänsä yli: — Marian kuva sydämmessä kaatuu ilolla nuorenakin.

Löfving oli yhä vaiti ja kääntyi pois, mutta Juhana sitä ei huomannutkaan. Hänestä ei ollut ulkonaista elämää olemassakaan. Hän tarttui kanteleesensa ja asteli hiljalleen kangasta pitkin. Yksinäisenä illan varjossa istahti hän vihdoin, koski kieliin ja purki sydäntänsä surullisissa säveleissä.

Komppaniia oli koossa, ja kun ensimmäinen pikari oli täytetty kurotti Löfving sen Kornatukselle: — Vanhalle etusija. Terveeksi Kornatus! Kaikkien urhoollisten poikien malja. Hämeen rykmentin lipun malja!

— Ja kapteenimme terveydeksi, kaikui raikuva vastaus. Eläköön!

Kun pikarit olivat tyhjennetyt, ryhtyi Löfving taas puhumaan: — Olemme sittenkin alottaneet väärästä päästä. Eikö niin Kornatus? Päivänä tämmöisenä olisi ensimmäinen pikari omistettava nuoruutemme kuninkaalle Kaarlolle ja hänen muistolleen.

— Sitä minäkin kapteeni, Kaarlo kuninkaan malja! huudahti vanhus. Hänen vertaistaan ei tule koskaan. Silloin kelpasi olla sotamiehenä, mutta nyt!

Juotiin uudestaan ja vähitellen elpyivät juroimmatkin.

Löfving täytti lasit ja huusi iloisena: — Nyt juomme nuoruuteni kenraalin, Kaarlo Kustaa Armfeltin kunniaksi! Hänen kunniansa piti paikkansa kun toisten meni pussiin. Armfeltin malja! Hän oli kunnon mies.

Niin tosin, hän oli kunnon mies, sen myönsivät kaikki. Hullusti oli käynyt alusta loppuun saakka. Kuka voisikaan unohtaa sitä kamalaa aikaa, jolloin maan puolustajia käskettiin yhä peräytymään Venäjän armeijan tieltä ja kun ne, joiden olisi pitänyt olla Suomiraukan turvana, tuomitsivat sen kuolemaan. Mutta kun Jumala näki, että kansa mieluummin kuoli kuin luopui vapaudestaan, valkenivat olot taas. Ihmisen ei pitäisi koskaan joutua epätoivoon; ei ole niin kovaa koettelemusta jota ei kaikkivaltias voi muuttaa iloksi. Yksimielisiä oltiin.

Eräs nuori mies ihmetteli kuitenkin, kuinka pelkuri Lybecker ja ylpeä De la Barre saattoivat menetellä niin kuin tekivät.

— Katsos, poikaseni, vastasi Löfving, kun Jumala loi taivaan ja maan, niin käytti hän mahtavimmat sanansa, mutta perkele tarvitsi vaan punaista kultaa luodakseen helvetin ja piruja.

— Luuletko että he möivät maan?

— En luule mitään. Totuuden tietää yksin Jumala. Napueen taistelun jälkeen sanoi minulle ruhtinas Galitzin, että hän jo piti voittomme varmana ja valmistui peräytymään, kun De la Barre komensi koko ratsuväen taistelusta pois ja siten kaikki oli hukassa.

Kolmhalko ja Hohti olivat olleet mukana. Voi kuinka katkeria nuo muistot olivat! Mutta kiitoksen ansaitsee ruhtinas Galitzin. Hän oli jalo mies.

— Oli tosin, huudahti Löfving innostuneena, oli tosin! Hänellekin tahdon omistaa maljan. Saakaa tästä, pojat! Sen miehen viiniä olisi teidän pitänyt maistaa. Hänenkin muistolleen malja!

— Ihmeellinenpä mies te olette, lausui Hohti. Yhtenä päivänä maksaa vihollinen palkan päästänne, toisena juotte viiniä hänen kanssaan. Puhutteko leikkiä?

Löfving nauroi: — Jos kertoisin teille, että kasakka on siksi sitkeähenkinen, että kun hänet hakkaa palasiksi, niin elää sittenkin jokainen palanen, niin uskoisitte; mutta kun puhun totta, niin ette usko.

— Kuinka tulitte hänen luoksensa?

— Napueen taistelun jälkeen lähetti Armfelt minut Kokkolaan kuulustelemaan ruhtinaalta, miten oli sairaittamme ja kuolleittemme laita. Ja sanon sen nyt niinkuin ennenkin, että venäläinen on hyväluontoinen, kun pitää häntä ystävänä, mutta vihollisena on hän pirua pahempi.

— Niin on kuin sanotte, todisti Kornatus. Mutta mitenkä oli Galitzinin luona?

— Ruhtinas kohteli minua toverina. Kysyi Armfeltia, kehui häntä ja koko Suomen armeijaa sekä sanoi meitä urhoolliseksi ja kunnon väeksi. Omisti sitten maljan Ruotsin kuninkaalle, Armfeltille, De la Barrelle ja kaikille miehekkäille suomalaisille upseereillemme, toivoen heille onnea ja menestystä.

Suorana ja tarkkaavaisena oli Kornatus kuunnellut Löfvingin puhetta ja nuo vanhat kasvot seestyivät yhä enemmän. Hänkin muisti monta jaloa tekoa Venäjällä, mutta: — ne sikseen, huusi hän iloisesti. — Galitzin oli ylevämielinen mies, mutta semmoinen oli kenraali Kindermankin. Oikeus, hyvyys ja laupeus kulkivat hänen jäljissään. Venäläiset sanoivat häntä pohjalaisten jumalaksi, siellä häntä ei unohdeta. Saatte tarjota vieläkin pikarin hänen muistokseen.

Pikarit täytettiin, Kornatus nosti omansa ja lausui tuikkivin silmin: — Malja hänelle, joka suojeli Suomea sen kuolontuskissa ja käänsi voitto-onnensa siunaukseksi onnettomalle ja voitetulle viholliselle!

Kaikuvalla eläköön-huudolla tyhjennettiin malja, ja iloista keskustelua jatkui, kun Löfving kertoi ihmeellisiä seikkailujaan, joissa hänet oli pelastanut yksin Herra Jumalan silminnähtävä apu. Ihmetteleviä huudahtuksia kuului tuon-tuostakin: — kyllä tosiaan oli Löfving ollut Jumalan suojeluksen alla.

Muistelmia olisi riittänyt vaikka kuinka kauvan, mutta ne katkasi kaunis soitto, joka kajahti kaukaa maantieltä, mutta yhä läheni. Se oli tietystikin odotettujen ruotsalaisten rykmenttien ensi tervehdys. Johan tuolla kimmelsi aseita. Paras oli jäädä paikalleen, sillä tästä piti rykmenttien kuitenkin kulkea. Eikä kestänytkään kauvan ennenkun joukko toisensa perästä riensi ohitse, reippaalla hurraalla tervehtien meikäläisiä. Kun vihdoin viimeiset plutonat olivat ohitse, aikoivat suomalaisetkin tehdä lähtöä. Oli vaan korjattava tynnyri ja pikarit, mutta samassa sattui kapteenin korvaan heikko valitus. Mitä se oli?

Tuolla syrjässä vanhan puun juurella oikoi vanha ruotsalainen sotamies, silmät suljettuina. Oliko hän sairas vai pyörtynyt, tahi nukkuiko hän?

Riennettiin paikalle, ja lähin mies kumartui nähdäksensä elikö vanhus. Soturi huomasi tulijat ja aukasi silmänsä.

— Oletko kokonaan uupunut, ukko? kysyi Löfving säälivästi.

— Kyllä tosin, vastasi muukalainen, yrittäen istualleen. Vähän vettä, jos on saatavissa.

— Saattepa parempaakin. Meillä on olutta.

— Kiitoksia, vesi olisi mieluisempaa.

— Oletko sairas?

— Olen. Hyvä olisi ollut saada kuolla kotona Ruotsissa. Paljon saimme kärsiä matkalla, ja Suomessa meitä vihataan emmekä suinkaan ole tervetulleita.

— Emme vihaa teitä, sitä ette saa uskoa.

— Kyllä se kaikesta näkyy. Helsingissä huusivat porvarit meille, että olimme maan kirous ja että toimme mukanamme vaan kurjuutta ja kallista aikaa. Jopa varsinaiset ruotsalaisetkin, jotka olivat tänne muuttaneet, huusivat, että olimme heille onnettomuudeksi.

— Tuossa on, sanoi kapteeni, tyhjentäkää tuo pikari, se tekee teille hyvää.

Vanhus joi ja näytti elpyneeltä. Äänikin tuntui voimakkaammalta hänen sanoessaan: — Olin jo kokonaan lopussa kun saavuimme tänne, täytyi heittäytyä maahan.

Sotamies otti lakin päästään ja pyyhki hikeä. — Onpa hän kalju, huusivat nuoret ihmetellen ja säälien. Mitä on hiuksia, ne ovat ihka valkoiset. Ja jalat kokonaan turvonneet. Miehet olivat pikamarsseissa rientäneet halki maan.

Hiljaa ja huomaamatta oli Kornatus saapunut likemmäksi tarkemmin nähdäksensä vastatullutta.

— Niilo Larsson! huudahti hän äkkiä.

— Hugg, vastasi ruotsalainen. Elätkö vielä, ja samassa tuokiossa syleilivät he toisiansa.

— Ovat tuttuja, ihmettelivät nuoret hiljakseen. — Mutta eihän Kornatuksen nimi ole Hugg, kysyi eräs rekryytti.

Kornatus kääntyi hänen puoleensa: — Armeijaan tullessani sain ruotsalaisen nimen, ja Larsson luulee sen omakseni. Vanha toveri! Hän ojensi kätensä sotavanhukselle.

— Nyt olemme vanhat, ja Kaarlo kuningas on mennyt, sanoi tämä suruisena.

— Taistelkaamme vieläkin kuten muinoin.

— Olkoon, hymyili Larsson, kuninkaan lipun alla kuolkaamme.

Yleinen äänettömyys seurasi. Löfving ymmärsi noiden vanhusten tunteet paremmin kuin yksikään muu, mutta hänellä ei ollut aikaa odottaa: — Mitä Tukholmasta kuuluu? kysyi hän.

— Pelkkää kurjuutta. Hatut suorastaan myyvät maan viholliselle. Papit ja talonpojat yrittivät vastustaa, mutta mitä voi rahvas tämmöisinä aikoina. Kiitoksia oluesta, se vahvisti minua.

— No, juokaa sitten vielä pikarillinen, kehoitti kapteeni iloisesti.

Vanhus joi, ja Löfvingin käskystä kannettiin hänet riemumarssissa leiriin.

Äsken saapuneiden ruotsalaisten kanssa oli uusi ja elähyttävä aines päässyt Marttilaan. Semminkin nuoret upseerit olivat iloisia, kun saivat tavata kauvan kaivattuja kumppaneita. Kierreltiin katselemassa ja perehtymässä ja löydettiin vihdoin sopiva levähdyspaikka. Löfving ja hänen kumppaninsa olivat lähtemäisillään, kun yksi näistä parvista lähestyi istuaksensa vanhojen puiden alle. Ring ja Hubert olivat täältä kotoisin ja kulkivat vieretysten ystäviensä Segebadenin ja Reifin kanssa. Nähdessään puoleksi tyhjennetyn oluttynnyrin ja pikarit, joita parast'aikaa korjattiin, tekivät he Löfvingin kanssa kaupan, että kaikki saisi jäädä paikalleen. Muutamat korkeiden kivien päälle asetetut lankut tekivät juhlapöydän virkaa, ja pikarit täytettiin uudestaan. Hilpeästi puheltiin asemasta Suomessa ja emämaassa, ja innokkaalla riemulla esitettiin vihdoin malja reippaille valtiopäiville, jotka olivat päättäneet vetää miekan tupesta.

Löfving miehineen oli lähtenyt, mutta rattoisa puhelu puiden alla houkutteli muutamia hänen poikiaan palaamaan, nauttiaksensa vaikka kaukaakin ilosta.

— Milloin Lewenhaupt saapuu? kysyi Ring vierailta.

— Mahdollisimman pian, mutta valtiopäivät eivät vielä päättyneet. Hänestä tulee päällikkö jommoista tuskin ennen on nähty. Mutta mitä täällä pidetään Buddenbrockista?

— Hyvää vaan, todistivat useat suomalaiset. Hän on todellinen Hattu. Hänestä merkitsee sotainen urhous toki jotakin. Wrangel liiaksi kuulee porvarien ruikutusta.

— Aivan kuin kaikki Myssyt ja pelkurit, kannattivat kaikki muut.

Reif yksin pysyi vakavana. — Minulla on tuomisia Buddenbrockille hänen puolisoltaan. Ratsastaisin mielelläni päiväksi pääkortteeriin itse viedäkseni hänelle rouvan terveiset.

— Buddenbrockia odotetaan tänne, vakuutteli Hubert. Hänen ylhäisyytensä tietää yhtä hyvin kuin me, että Venäjän armeija samoo Lappeenrantaan ja että siellä tarvitaan apua.

— Emme tarvitse mitään apua! huudahti Segebaden. Yksi ruotsalainen sieppaa kymmenen ryssää noin vaan.

— Viisitoista, sanon minä, vakuutti Ring. Kun me myrskyämme esiin, niin huojuu Lascy kuin ruoko.

— Me muserramme kaikki mikä ei antaudu. — Niin muserramme. Pietari murtuu kuin lasi kirveen alla, hoilasivat toiset innostuneina.

— Jos täällä taistelusta mitään tuleekaan, sanoi Segebaden tyynempänä. Ei vihollinen rohkene.

— Ei rohkene! kaikui yhdestä suusta. Nowgorod on sekin pantava rauhanehtoihin, jatkoi Segebaden.

— Ja Moskova!

— Europa hämmästyy meidän voitoistamme.

— Ja kotoiset riemuitsevat meidän kunniastamme. Saakaat tästä! ja pikarit tyhjennettiin myrskyävällä riemulla.

Segebaden täytti pikarit uudestaan. — Terveydeksenne, hyvät herrat! Olen jo valinnut itselleni mainion maahovin Venäjän Karjalassa. Siellä toki saan tyydyttää omaa metsästyshaluani ja teidänkin. Tervetulleet luokseni kaikki!

— Kiitoksia, tulemme tietysti. Karjala on tunnettu metsänriistastaan.

— Semminkin Salmi, naurahti Segebaden, ja se on minun.

— Äläs vielä, veikkoseni, keskeytti Reif. Salmi on aikoja sitten minun, enkä aijo siitä luopua.

Segebaden katseli uhmaavasti kumppania. — En tiedä mikä parempi oikeus sinulla lienee tähän metsästysalaan.

— Mitä oikeutta siis sinulla on siihen?

— Sanoinhan että Salmi on minun. Valitse toinen!

— Valitse itse!

Segebaden asettui seisomaan vasen käsi puuskassa ja pikari oikeassa ja lausui ylevällä tyyneydellä: — Mitä sinä ajatuksissasi päätät, se ei koske minuun. Se joka ensin myllylle tulee, se ensin jauhaa, ja tällä kertaa olen minä se.

— Aijot minua nolata, purskahti Reif hohtavin poskin. Mutta sitä minä en aijo sietää.

— Enkä minä! Luuletkos pelkääväni? ja samassa paljasti Segebaden miekkansa.

— Olkoon! huudahti Reif, tarttuen hänkin miekkaan.

Hubert ja Ring riensivät heitä erottamaan. — Valloittakaamme ensin Salmi, sanoi edellinen, ja ratkaiskaamme sitten kuka sen saa.

— En ole pyytänyt, mitään neuvoja, tiuskasi Segebaden.

— Enkä minä niitä tarjoo, nauroi Hubert, mutta taistella alueesta, joka vielä on vihollisen vallassa, se toki on hullunkurista.

— Eihän tiedä kukaan kelle se annetaan ennenkuin olemme voittaneet, koki Ring sovitella.

— Se annetaan minulle, vakuutti Segebaden kovaäänisesti. Tyynempänä jatkoi hän: — Sain Lewenhauptin sanan, että Salmi on minun, kun lupasin äänestää sotaa. Palkintoni pyysi hän minun itse määräämään. Valitsin Salmen, ja siinä se.

— Lewenhaupt ei ollut oikeutettu lahjoittamaan mitä hänellä ei ollut, mutta vapaaherratar Buddenbrock lupasi palkita minua, jos äänestäisin ylipäällikkyyttä hänen miehellensä, ja minä kohta ajattelin Salmia.

— Ajattele mitä tahdot, mutta minä toimin ja voitan myös.

— Sen saamme nähdä, kirkasi Reif, vetäen miekkansa.

Hubert tarttui toverin käsivarteen. — Hiljaa hiidessä, huudahti hän. Ettekö näe, että Wrangel ja Sprengtport ovat tulossa.

Segebaden oli niinikään vetänyt miekkansa, mutta pisti sen takaisin, sanoen: — Kätkettykin pysyy muistissa.

— Toistaiseksi jääköön mutta ei ijäksi, vastasi Reif, jonka niinikään oli pakko pysyä järjessään.

Kun päälliköt olivat joutuneet pöydän luo, olivat kaikki näennäisesti tyynet, ja luoden silmäyksen pikareihin, lausui Wrangel hymyillen: — Herrat tulistuttavat urhouttaan tulevaisuuden varalle.

— Tunnit meistä tuntuvat pitkiltä kunnes pääsemme toimeen, kuului innokas vastaus. — Koska paukahtaa?

— Tiedot tuntuvat uhkaavilta. Odotan lähtökäskyä joka hetki.

— Olemme jo juoneet maljan voitollemme, riemuitsi nuoriso.

— Suokoon sen meille Jumala, vastasi Wrangel vakavasti.

Segebaden tunsi sankariverensä entistä kuumemmaksi, ja kysyi melkein uhmaten: — Herra kenraali, ettehän epäile että voitamme?

— Ainakaan en epäile, että itsekukin täyttää velvollisuutensa.

— Sen teemme! Kyllä kannattaa taistella suomalaisten metsästysseutujen puolesta.

— Metsästysseutujen? toisti Wrangel ihmetellen. Vänrikki pitää siis jäniksistä?

Reif ja toisetkin nauraa hohottivat.

— Teidän ylhäisyytenne tietää varsin hyvin että täällä saadaan muutakin, vastasi Segebaden ylpeästi.

Ring riensi hillitsemään toveriansa. — Sanotaan että hirviä tavataan suurissa laumoissa itäpuolessa, ja että hevoset ovat oivallisia.

— Kreivi Lewenhaupt pyysi meitä jo Tukholmassa metsästykselle Venäjän Karjalaan, lisäsi Segebaden.

Wrangel synkistyi: — Jotensakin ennenaikaista. Emme ole vielä nähneet pitkällekö pääsemme, mutta sen tiedämme, että vastustajat tekevät parastansa estääksensä meitä.

Nämät sanat tuntuivat entistä enemmän ärsyttävän Segebadenia, ja äänellä, joka sai toverit levottomiksi, huudahti hän: — Ruotsin voitot eivät ikinä riipu sen vihollisten tahdosta! Ainakaan ei kreivi Lewenhaupt aijo pyytää heiltä lupaa. Hän käy kyllä esiin kun hänen etunsa sitä vaatii.

Majuri Sprengtport oli pysynyt hiljaisena syrjässä, mutta nyt purkautui hänen harminsa: — Jos suomalaiset valtiopäivämiehet olisivat tienneet, että hevosilla ja jäniksillä on niin suuri osa tässä sodassa, niin olisivat he taanneet niitä riittävän joukon rauhan säilyttämiseksi.

— Ei se olisi auttanut, vastasi Reif, sillä metsästysinnon takana seisoo verisiä haamuja, jotka huutavat kostoa!

— Kostoa! kostoa! huusivat nuoret.

— Ei mitään lepoa ennenkuin tappiomme ovat korvatut, vakuutti Segebaden. Jos viholliset luulevat, että Ruotsi on unohtanut kärsityn häväistyksensä, niin kyllä Hatut näyttävät heidän erehtyneen, madelkootpa vaan Myssyt voittajien edessä.

Suuttumuksen puna lensi Sprengtportin poskille, ja ääni värähti, mutta näennäisesti tyynenä hän lausui: — Sanotaan kuitenkin että Hattujen miehuus perustuu Ranskan säteileviin lupauksiin, puhumattakaan sen säteilevästä kullasta.

— Myssyt arvostelevat muita itsensä mukaan. Ei ole mikään salaisuus, että kreivi Bestusheff on sekä lupauksilla että kullalla osannut hankkia itselleen vallan rauhanpuolueessa.

Sprengtporten olisi mieluimmin kurittanut Segebadenia korvapuustilla, mutta hän vielä hillitsi itsensä ja lausui niin tyynesti kuin mahdollista: — Rauha voisi tätä nykyä paraiten päästää Ruotsin Venäjän vasalliudesta, mutta Hattujen salaiset välittelyt Venäjän vihollisen, Turkin kanssa olivat ilmeisessä ristiriidassa heidän rauhanvakuutustensa kanssa, eikä siis ihme, että kreivi Bestusheff pani salpoja heidän kavaluudelleen.

Käin sanottuaan käänsi Sprengtport selkänsä nuorille ja lähti. Wrangel seurasi häntä, mutta Segebadenin sydämmen täytyi vieläkin purkautua:

— Kieltäköön vielä ken voi että Myssyt pitävät valtakunnan vihollisten puolta. Sprengtport ei häikäillyt puolustaa Bestusheffia.

Ei häikäillyt! Siis uusi todistus nuorille, että Myssyt olivat kavaltajia.

Syrjässä seisovat sotamiehet olivat kuulleet kaikki alusta loppuun. Yhtä ja toista olivat saaneet onkeensa, vaikka eivät kaikkea ymmärtäneet. Selvää oli kuitenkin, että kavaltamista harjoitettiin ja että oltiin Suomea kauppaamassa säteilevästä kullasta. Kuohuksissa ja katkeralla mielellä eivät he tahtoneet enempää kuulla. Upseerien puheet polttivat heissä, heidän oli tarvis jäähdytellä toverien seurassa ja lähtivät siis pois.

Wrangel ja Sprengtport jatkoivat matkaansa ääneti ja nyreinä. Vihdoin puhui majuri: — En voi huomata mitään, joka edes lieventäisi noiden junkkareiden esiintymistä. — Nykyään nuorisossamme vallitseva henki on sietämätön. Sen itsekkäisyys ja kerskailu tekee kyllä Ruotsin kykenemättömäksi saavuttamaan suuruutta ja kunniaa.

Wrangelista tuo sentään oli liikaa. Hän arveli, että Suomen vaara teki majurin liian ankaraksi nuoria kohtaan, jotka sittenkin olivat vaan kaikua vanhoista.

Mutta Sprengtport ei hellittänyt: — Semmoisista sankareista, jotka taistelevat ainoastaan omanvoiton pyynnöstä, tulee tyranneja kaikkia muita kuin itseänsä kohtaan ja veren imijöitä, kun kuka heidän valtaansa joutuu.

Majuri vaikeni ja viittasi liikutettuna sotamiehiin, jotka häämöittivät metsänlaidassa. — Mitä luulet nyt noiden tuntevan? Heistä ja heidän isänmaastansa oli puhe.

Wrangel loi silmänsä Sprengtportin viittaamaan suuntaan ja huomattuansa siellä suomalaisia sanoi synkästi: — Toivokaamme, etteivät he ymmärtäneet mitä puhuttiin: Antaisinpa mitä tahansa, jos nuo äskeiset puheet olisivat jääneet puhumatta.

Majuri katseli tarkasti pois rientäviä ja lisäsi samassa:

— Ainakin tuo nuori kornetti ymmärsi kaikki.

Tuskin olivat ne sanat lausutut, kun muuan kuriiri täyttä laukkaa ratsasti heidän kohdalleen. Ratsastaja oli mustassa tomussa, ja hänen hevosensa vapisi ponnistuksista, kun mies kiristi ohjaksia ja nopeasti hyppäsi maahan.

— Mistä? kysyi äkisti Wrangel.

— Lappeenrannasta! läähätti sanansaattaja. Pyytävät apua. Tiedustelijamme ovat ilmoittaneet, että ne venäläiset joukot, jotka tykistöineen majailivat Kananojalla, eilen aamulla lähtivät liikkeelle, ja heidät on nähty täydessä kulussa kaupunkiinpäin.

Kuriiri ojensi Wrangelille kirjeen, jonka tämä kuumekiireellä repi auki ja luki. Sillä aikaa puhui kuriiri kääntyneenä Sprengtportiin: — Kaupunkilaiset ovat tuskissaan ja virtaavat leiriin apua pyytämään.

Wrangel oli silmäillyt kirjettä ja pisti sen taskuunsa.

— Brandenburg rukoilee minua tulemaan kohta, sanoi hän Sprengtportille.

— Älkää viipykö, teidän armonne! Tulkaa Jumalan tähden kohta, pyysi kuriiri, katsellen tuskallisesti kysyvin silmiä häntä, jonka kädessä, Jumalaa likinnä, heidän kohtalonsa nyt oli.

— Helppo sanoa, vastasi Wrangel, neuvotonna katsellen Sprengtportiin, joka maltittomana Wrangelin epäröimisestä sanoi: — Ajattele toki, että kaikki on alttiina.

Wrangel mietti hetkisen vaijeten. — Onko pääkortteeriin lähetetty tieto kaupungin vaarasta? kysyi hän sitten.

— On.

Kuriiri tiesi, että kenraali Buddenbrockille oli lähetetty kirje samaan aikaan kuin hän lähti matkaan tänne. — Mutta, lisäsi kuriiri, kerrottiin että pääjoukko jo oli matkalla kaupunkiin, ja että sanansaattajamme ehkä tapaisi paroni Buddenbrockin jo pohjoispuolella Myllykylää.

Wrangelin kasvot seestyivät. — Brandenburg siis toivoo samaa kuin minäkin, sanoi hän kääntyneenä Sprengtportin puoleen.

— Suokoon Jumala että niin olisi.

— Täytyy niin olla, huudahti Wrangel. Buddenbrock tuntee vaaran yhtä hyvin kuin mekin. Nyt on vaan saatava käsky. Ratsasta takaisin, puhui kenraali kuriirille, ja sano Lappeenrannan päällystölle, että teen kaikki mitä voin. En ole vielä saanut lähtökäskyä, mutta toivon pian saavani.

Sanansaattaja katosi, ja Sprengtportin seuraamana riensi Wrangel telttaansa. Siellä istui hän kirjoittamaan raporttia Buddenbrockille, antoi kirjeen kuriirille ja käski hänen rientää. — Nopeasti, tässä ei riitä ratsastus, täytyy lentää, poika.

Kenraali katseli kelloansa. — Kello on 10, sanoi hän, ja Myllykylään on runsaasti neljä penikulmaa. Viidessä tunnissa on kirje perillä, ja toisessa viidessä tunnissa saan vastauksen. Siis huomenna kahdeksan aikaan, ellei Buddenbrock ole, kuten toivon, sitä ennen lähtenyt.

— Mutta, intti Sprengtport, otaksutaan ettei hän ole vielä lähtenyt eikä käske sinuakaan lähtemään.

— No, annan hänelle sitten vielä 10—20 tuntia. Ainakin sunnuntai-aamuna on hän silloin Lappeenrannassa.

— Niin me laskemme, vastasi Sprengtport synkästi. He siellä ajattelevat ehkä toisin, mutta meikäläisten vaara on varma ja elämä ja kuolema riippuvat silmänräpäyksestä.

— Kyllä, siis on lähtökäsky saatava.

— Joka ehkä saapuu liian myöhään.

— Jumala siitä varjelkoon!

— Sanon vaan — ehkä Lascy on vikkelämpi.

— Liian myöhään, mutisi Wrangel itsekseen. Miten silloin Willebrandin käy?

— Hän saattaa joko antautua armoille tahi taistella viimeiseen mieheen. Jos voit tyynesti jättää hänet semmoiseen tilaan, niin tee se sitten.

Se värisevä ääni, jolla tämä sanottiin, koski Wrangeliin enemmän kuin itse sanat.

— Voinko? kysyi hän tuimasti. Täytyykö? Ja miten sitte käy, jos Willebrand vapaaehtoisesti luopuu linnasta tai tulee voitetuksi?

— Kummassakin tapauksessa, vastasi Sprengtport kylmäkiskoisuudella, jonka alla kuohui levottomuus, on tärkeässä taistelussa jouduttu tappiolle — ja Lappeenranta — —

Wrangel seisoi miettiväisenä. — Jospa, alkoi hän uudestaan, edes Lappeenrannan menettäminen riittäisi, mutta kun luovutaan kokonaisesta maakunnasta miekaniskutta, emmekä me näin likellä riennä apuun! Mihin sillä lailla joudutaankaan?

— Samallaiseen peräytymiseen kuin Lybeckerin aikana. Väki alkaa uskoa että kaikki päälliköt ovat kavaltajia, eikä armeija kykene mihinkään, kun se vaan vainuaakaan vihollista. Lisää siihen vielä maan epätoivo Lappeenrannan uhraamisesta!

Tuska välähti Wrangelin silmissä. — Onneton kaupunki! huudahti hän. Voi onnettomia koteja! Ja Brandenburg ja Willebrand väkineen! Näenhän tämän kurjuuden. — Mutta käskyttä. — En, en voi lähteä!

— Ellet voi, niin täytyy meidän kai odottaa. Kaikkeenhan sotamiehen täytyy tottua.

Wrangel ei vastannut, astuskeli vaan rauhattomana, ja hänen vanha luotettava toverinsa seurasi häntä samoin ääneti. Satunnaisesti poikkesivat he Lappeenrantaan vievälle tielle. Eivät nytkään mitään virkkaneet, mutta kumpikin katseli tarkasti eteenpäin, minkä silmä kannatti.

Vihdoin Wrangel äkkiä pysähtyi. — Buddenbrock tiesi jo viisi päivää sitten, että Lascy kokoili joukkojansa ja kääntyi Lappeenrantaa kohden. Hän siis ei voi kauvan viipyä, ja silloin lähdemme.

— Jos hän olisi tehnyt niinkuin me pyysimme ja yhdistänyt joukkomme, emme nyt olisi tässä kauheassa asemassa. Mutta sitä hän ei tehnyt.

Husula syöksyi heitä vastaan. — Eräs poika on ratsastanut tänne kaupungista, läähätti hän. Talonpojat ovat tavanneet kasakoita Taskulan tällä puolen. Ihmisiä kaupungista saapuu tänne rukoilemaan teidän ylhäisyydeltänne apua.

— Jumala täällä auttakoon, huudahti Wrangel hämmästyneenä. Neuvo minua, Sprengtport. Mitä minun on tehtävä?

— Herra kenraali, huusi Husula, unohtaen kaiken muun paitsi vaaran. Älkää meitä heittäkö. Jumalan tähden älkää viipykö! Katsokaa!

Sprengtport yhtyi nuorukaiseen: — Ole ihminen, Wrangel, sankareita sinulla on tukenasi.

— Katsokaa, huudahti nuorukainen uudestaan. Näettekö! Ja nyt hän viittasi tien puoleen, jossa näkyi joukko ukkoja, naisia ja lapsia suuntaavan kulkunsa heitä kohden. — Katsokaa, nämä ovat tulleet apuanne rukoilemaan.

Näitä nähdessä haihtui väri Wrangelin poskilta.

— Te olette heidän viimeinen toivonsa, jatkoi Husula. Älkää pettäkö heitä eikä meitä. Suomen armeija näkee rakkaimpansa vaarassa ja hädässä, mutta jos komennatte meidät esiin, niin kaksinkertaiseksi jokaisen tarmo paisuu, jollei itse Jumala asetu meitä vastaan.

Tuskaa ja tulta oli Husulan sanoissa, mutta ne eivät näyttäneet Wrangeliin koskevan, hän vaan tuijotti pitkin tietä ja riensi vastaamatta noita vastaan, jotka olivat hänet tunteneet siksi mieheksi, jota etsivät.

Heidän etupäässään kulki majurinrouva Sprengtport, ja hänen pitikin puhua heidän puolestaan. Pieni poikansa sylissään seisahtui hän nyt sen ruotsalaisen päällikön eteen, joka enemmän kuin yksikään muu oli saavuttanut hänen luottamuksensa ja mieltymyksensä, puhuen hänelle: — Eilisestä jo on armeijaa odotettu Lappeenrantaan, mutta ei yhtään miestä ole tullut. Vihollinen samoo pikamarssissa, ja kun ei mikään muu ole saanut teitä liikahtamaan, ovat naiset ja lapset rientäneet tänne kerjätäksensä apua. Armahtakaa, auttakaa meitä, ennenkuin kaikki on myöhäistä.

Wrangel oli kalpea, mutta hänen vastauksensa tuntui horjumattomalta: — Jos se minusta riippuisi, olisin jo keskellä tulta, mutta alipäällikkönä täytyy minun odottaa käskyä pääkortteerista. Ilman sitä en voi toimia.

— Kauvanko siis aijotte odottaa?

— Brandenburgin avunpyyntö saapui tänne puoli tuntia sitten, ja minä kirjoitin kohta pyynnön saada lähteä. Nyt täytyy minun odottaa vastausta.

— Ja odottaessanne marssii vihollinen Lappeenrantaan. Niiden ylivoimaa vastaan ei Brandenburg voi puolustautua. Väkineen joutuu hän vihollisen käsiin, mutta kaikki turvattomat laahataan pois ja kaupungista tehdään rauniokasa. Otatteko tämän edesvastuullenne.

— Toista on mitä minä tahdon, toista taas mitä voin. Mutta eikö tämä edesvastuu olisi lievempi kuin se, jos ominpäin viskaisin väkeni ylivoimaista vihollista vastaan ja joutuisin tappiolle? Kun olemme menettäneet toisen puolen armeijaamme, niin te koko maailman kanssa kirootte Henrik Wrangelia, joka naiskyyneleistä pehmeni niin, että syöksi turmioon hänelle uskotun väen. Sitä paitsi kostaa vihollinen Lappeenrannalle vielä kovemmin meidän epätoivoisen taistelumme.

Majurinrouva katseli Wrangelia pää kohotettuna ja vastasi ylpeästi: — Ei voi tulla voittajaksi, jollei rohkene astua rintamaan.

— Joll'en olisi sotamies, niin myöntäisin että olette oikeassa, mutta minun asemassani on sääntönä: kuule ja tottele!

Tumma puna nousi majurinrouvan poskille: — Olkoot teidän sääntönne kuinka julmat tahansa, niin armeijan velvollisuus on puolustaa meitä sodassa, jota olemme viimeisiin saakka vastustaneet, mutta jonka seuraukset me saamme kestää. Kenraali Buddenbrock kielsi meitä lähtemästä Lappeenrannasta, jottei sotamiesten mieli masentuisi, ja tuossa nyt olette miestenne kanssa aikeissa jättää meidät pulaan.

Joukko upseereja ja sotamiehiä oli rientänyt paikalle kuullaksensa mitä tuosta tavattomasta keskustelusta koituisi, ja majurinrouvan sanoihin, että soturit aikoivat jättää turvattomat oman onnensa nojaan, vastasi upseerien puolelta eloisa: — Ei ikinä, ei ikinä, mikäli meistä riippuu.

Puhelu kävi ruotsiksi, eikä siitä suomalaiset Lappeenrantalaiset eivätkä suomalaiset sotamiehet ymmärtäneet mitään. Alistuen ja kärsivällisesti olivat he odottaneet, että hekin saisivat kuulla jonkun sanan tässä elinkysymyksessä, mutta kun ei kukaan näkynyt ajattelevan heitä ja kun upseerit alkoivat ottaa osaa keskusteluun, loppui heidän kärsivällisyytensä.

— Sanokaa meille mitä puhutaan, pyysi tuskallisesti eräs nainen, tarttuen kepeästi majurinrouvan käsivarteen. Sen kysymyksen jälkeen särkyi ikäänkuin salpa rukoilevissa. Mitä puhuvat? Eikö kukaan tiedä mitä tuo korkea herra arvelee? Voi, kun ymmärtäisimme edes vähän.

Majurinrouva kääntyi väen puoleen ja sanoi: — Kenraali sanoo, ettei hän voi lähteä ilman pääkortteerin käskyä. Kohta kun parooni Buddenbrockin vastaus saapuu, lähtee hän. Mutta silloin saattaa olla myöhäistä.

Eräs vanha porvari lausui: — Jos parooni olisi ajatellut meidän parastamme, niin olisi hän käskenyt meitä pelastamaan henkemme ja tavaramme ja olisi kyllä itse täällä. Mutta hän ajaa ryssän eikä meidän asiata.

— Pelastakaa meidät! huusivat naiset itkien. Jumalan pyhässä nimessä, älkää jättäkö kaupunkia vihollisen käsiin! Olkaa armelias! Armahtakaa meitä.

Wrangel kääntyi pois: — En voi katsella noiden kyyneleitä; ja kyllä hänen kasvonsa todistivat, että hän puhui totta.

Majurinrouva katseli upseereihin ja puhui heille: — Armeija tietää mikä kohtalo Lappeenrantaa odottaa, ettekä sittenkään astu askeltakaan. Tiedätte, että meidän sorruttuamme viholliset vielä raunioista etsivät, eikö siellä joku olisi siksi hengissä että orjaksi kelpaisi.

— Auttakaa meitä, huusi väki rukoillen. Mutta siihen ei tullut vastausta.

— Ettekö enään ole ihmisiä, kun ei kukaan liiku? kysyi majurinrouva uhmaten, melkein raivostuneena.

Wrangel nosti päänsä ja vastasi: — Oikein sanotte. Sota-aikana sotamies ei ole ihminen eikä kansalainen, vaan pelkästään sotamies. Hänen sydämmensä on irtaantunut kaikesta, joka siihen saakka oli hänelle kallista ja pyhää. Hän ei saa tuntea, ei ajatella, yksinomaan totella.

Majurinrouva lausui pää pystyssä ja ylpeänä: — Olen urhoollisen miehen tytär ja sankarin vaimo, mutta kummaltakin olen kuullut, että soturi tarvitsee kahta valtaa kasvaaksensa todelliseksi sankariksi. Toinen on Jumala ja toinen on isänmaa. Kun ne täyttävät hänen sydämmensä, rakastetaan ja siunataan häntä, vaikka hän kaatuukin menetetyssä taistelussa. Jollei niitä hänellä ole, alentuu hän pelkäksi teurastajaksi.

— Totta kyllä, jos hän on saanut käskyn lähteä taisteluun. Mutta silloinkaan hän ei saa tietää muusta kuin voitosta tahi kuolemasta. — Jos vihollinen nyt seisoisi tuolla takananne, ja meidät käskettäisiin heitä vastaan, niin tekisimme sen teidän ruumiinne ylitse, tuntematta, ajattelematta. Hevosemme ja tykkimme musertaisivat ilman armoa kaikki matkallaan, sillä armeijan täytyy päästä eteenpäin. Niin on sotamiesten laita, ja sotamiehiä olemme nyt.

Majurinrouva oli seisonut Wrangelin edessä silmää räpäyttämättä, mutta kun hän vaikeni, kääntyi hän väen puoleen sanoen: — Katsokaa tätä miestä, hän näyttää kovalta ja kylmältä, mutta hänen silmissään kimaltelee kyynel. Hänen velvollisuutensa alapäällikkönä käskee häntä odottamaan ja jättämään Lappeenranta vihollisen valtaan. Tuokaas esiin lapsenne! Jumala on auttava näitä pienokaisia vaikuttamaan häneen, jolla nyt on kaikki inhimillinen valta.

Näin sanottuaan polvistui majurinrouva, poika sylissään ja pyysi: — Suokaa meidän mieluummin siunata teidän urhouttanne kuin kirota arkuuttanne!

Muutkin naiset olivat polvistuneet, hekin korottivat vavisten äänensä: — auttakaa! Jumalan pyhässä nimessä.

— Meidän täytyy lähteä! kuului upseerien ryhmästä. Kunnia ja velvollisuus vaativat, että meidät viedään taisteluun.

— Viekää meitä taisteluun, pyysivät sotamiehet. Ennenkuin on myöhäistä.

Kyyneleitä kimelsi Wrangelin silmissä. — No, olkoon, huudahti hän innostuneena. Tahdon uskoa, että korkeampi valta puhuu teidän rukouksissanne. Jumala auttakoon minua kantamaan tätä edesvastuuta. Sotamiehet! Olkaamme tällä kertaa kansalaisia ja etenkin kristityitä. Kutsukaa väki kokoon! Tunnussana on oleva: Jumalan kanssa.

— Hän tulee! riemuitsivat avunpyytäjät. Jumala kuulkoon ja palkitkoon teitä.

— Eläköön Wrangel! huusivat sotamiehet. Eläköön!

Rummunpärrytystä, käskyjä ja huutoja kuului. Minuutit olivat kalliita, ja kiire oli kaikkialla. Majurinrouva pysyi vielä Wrangelin rinnalla ja nyt kääntyi kenraali hänen puoleensa: — Buddenbrock, sanoi hän, joutuu kyllä paikalle, ja me voitamme. Mutta minun kaatumiseni on varma, ellei taistelussakaan, niin ainakin sen jälkeen. Mutta jos pelastan Lappeenrannan ja Ruotsin kunnian, niin olen elänyt kylliksi ja kaadun iloisena.

— Kunniaseppele sankari-ohimollanne, huudahti majurinrouva hurmaus katseessaan, kun hän lämpimästi ja uskollisesti ojensi kätensä kenraalille. Wrangel pusersi sitä ja katosi.

Koko leiri oli joutunut liikkeelle valmistuaksensa matkaan. Tykit ja kuormasto täytyi jättää, koska niihin olisi kulunut liiaksi aikaa tässä kiireessä. Ainoastaan kolmeksi päiväksi sai sotamies ottaa muonaa mukaansa, koska, kuten Wrangel sanoi, jos voitamme saamme kaikkea kylliksi, jos kaadumme, emme tarvitse mitään.

Ensimmäinen tulinen mielenkuohu oli talttunut ja sotaväki valmistui nopeasti ja tottuneesti matkaan. Lappeenrantalaiset seisoivat eri ryhmässä; ei aikonut kukaan palata, ennenkuin olivat nähneet armeijan lähdön. Tässä ryhmässä näkyi jokaisen kasvoissa sitä tuskaa, levottomuutta ja jännitystä, jota ehkä ikuisten jäähyväisten sanominen luo. Kysyen, toivoen ja rukoillen kiinnittivät nämä turvattomat katseensa tuohon ripeään liikkeeseen, kun nuoret ja vanhukset astuivat viimeisiä askeleitaan ennen ratkaisevaa lähtöä.

Majurinrouva Ullan ja lapsen kanssa oli vetäytynyt syrjäiseen mökkiin, ja sinne riensi majurikin.

— Hyvästi, rakas puolisoni, sanoi hän kiireesti. Kiitos kaikesta. Sitten otti hän vuoteesta lapsen syliinsä, suuteli sitä tulisesti ja asetti sen taas paikalleen. — Kunpa tietäisin teidän olevan sadan penikulman päässä täältä!

— Älä meitä surkuttele, vastasi rouva itkien.

— Lukka seuraa sinua Porvooseen, jatkoi majuri, ja jos siksi käy, autetaan sinut sieltä Turkuun ja Ruotsiin.

— Niin kauaksi en lähde! Kyllä löydämme suojaa kotonakin.

— Ei, älä jää tänne. Sodan vaiheita emme voi aavistaa, eikä meistä kukaan taistele tyynenä, ennenkuin tiedämme, että naiset ja lapset ovat turvassa.

Rouva katseli kysyen ja rukoillen miestänsä: — Ensimmäinen vaimosi sai pitkät surulliset vuodet olla sinun rinnallasi Siperian erämaissa, ja minun et salli jäädä edes Suomeen, saadakseni vaikka kaukaakin tietää kuinka sinun ja muiden käy.

Kun hän tätä sanoi, virtasivat kyyneleet yhä viljavammin hänen silmistään, mutta majuri ei hellittänyt.

— Älä puhu sellaista, Elsa, pyysi hän. Jos meitä kovaonni kohtaa, niin joudut vihollisten valtaan ja sinut viedään täältä hirveätä kohtaloa kohden. Yrjö Maunu on kasvava bojaarin ikeen alla, tahi parhaimmassa tapauksessa venäläiseksi kansalaiseksi, joka käyttää aseensa isänmaatansa vastaan.

— Ei, ei, vastasi rouva tuskaantuneena. Metsämme ovat jylhät ja läpitunkemattomat. Löfving on neuvonut minua mitenkä paeta, jos siksi käy. Hän tietää luolan, josta meitä ei löydä kukaan, mutta taistelun ratkaisusta saamme seudun talonpojilta pian kyllä tiedon.

— Joutuaksenne sittekin perikatoon.

Rouva pidätti kyyneleitänsä ja puhui pakollisen tyynesti: — Sinulla on kolme poikaa elämän taistelussa, mutta minulla on vaan yksi sylissäni. Täytyykö tämän yhden aikanaan valittaa veljillensä, että hänellä on ollut äiti, joka ei rohjennut jäädä Suomeen, saadaksensa tietää kuinka päättyi ottelu, jossa hänen isänsä pani henkensä alttiiksi. Etkö anna minulle sen suurempaa arvoa?

— Älä minua käsitä väärin, vastasi majuri hellästi.

— Vanhemmat poikasi ovat nähneet haavasi ja tuntevat koko elämäsi. Eikö pieni Yrjö Maunumme ansaitse saada minulta kuulla, kuinka hänen isänsä voitti tahi mihin hänen hautansa laitettiin?

Syvä suru ilmaantui majurin kasvoissa, ja hellästi moittien kysyi hän vähän kärsimättömästi: — Miksi selität sanani muuksi kuin rakkaudeksi, ja teet tuskani katkerammaksi kuin se jo on?

— Sentähden, että rakastan sinua, Vilho! Yli kaiken maailmassa. Mutta ei niin kuin ensimmäinen vaimosi, lempeästi ja itsensäkieltävästi, vaan sillä hehkulla, jonka tiedät polttavan sydämmessäni. Jos olisi Yrjö Maunu siksi varttunut, että hän saattaisi tulla aikaan ilman minua, niin seuraisin sinua miekka kädessä.

— Jumalan nimessä siis, tee niinkuin omatuntosi vaatii.

Sprengtport syleili häntä kiihkeästi, mutta samassa kuului torvisignaali. — Kiitos kaikesta, huusi hän ja syöksyi ulos.

Tuolla ulkona riensivät kaikki kiirehtien riveihin, mutta viime hetkenä tahtoi Husula vielä sanoa jäähyväisensä Marialle, ehkä ijäksi. Sitten kun hänelle oli selvinnyt, että Martti oli häntä onnellisempi, oli hänen tulevaisuutensa muruiksi musertunut. Ääretön tyhjyys oli vallannut kultaisten unelmien sijan; mutta sittenkin liiteli toivo tämän hävityksen yllä leikitellen ja houkutellen niin kuin virvatulet yöllä. Rakastetun menettäminen tosin oli hänelle sama kuin kuolema, mutta oliko tuo menettäminen niin ihan varma. Kuka takaa, että Löfving oli oikeassa? Mitä tuo tuima soturi tiesi nuorison tunteista. Ja vihdoin, saattoihan olla Marttiin nähden tosin niinkuin kapteeni sanoi, mutta tässä on kysymyksenä Maria. Hänestä tiesi Juhani enemmän. Kuinka suloisesti hän oli silloin tarjonnut hänelle hehkuvan unikukan. Kuinka sydämmellisesti! Oi noita tuhansia muistoja! Eivätkö ne mitään merkinneet? Varmuutta, varmuutta hän tarvitsi. Mutta missä oli Maria? Äsken oli hän häämöittänyt ohimennen, mutta nyt?

Tuolla etäällä naisten ryhmän läheisyydessä seisoi vieras, nuori soturi. Kuka hän on? Husula katseli katselemistaan, eikä voinut silmiänsä uskoa, mutta hän, Maria, se sittenkin oli.

Kelmeänä, mutta päättäväisesti astui hän Marian luo, ojensi hänelle kätensä ja lausui värähtävällä äänellä:

— Hyvästi! Pysy hänelle uskollisena.

— Kelle?

— Hänelle, jota rakastat, ja joka rakastaa sinua. Tiedän kuka hän on.

— Ja minä, hymyili Maria, tiedän että olet hänen ystävänsä.

Nuorukainen tunsi rintaansa ahdistavan tukehtumiseen saakka, mutta ei yksikään piirre hänessä muuttunut, kun hän rakastavaisesti ja kyynelsilmin vastasi:

— Minäkin olen ystäväsi ja toivon sen päivän valkeavan, kun voin sitä todistaa.

— Suo sitten että ratsastan rinnallasi. En voi nyt seurata isääni.

— Ei, ei, pyysi Juhana vienosti, jää tänne. Jää Martin tähden!

— Pitäisikö minun jäädä Martin tähden, sitä en tiedä, mutta isänmaan tähden täytyy minun lähteä.

Husula katseli häntä hartaasti silmiin: — Tietänetkö kuinka köyhä ja turvaton tämä kotimaa on? Sillä ei ole ystäviä eikä turvaa muussa kuin Jumalassa.

Maria vaan vastasi: — Älä unohda maan lapsia. Niinkauan kuin sillä on Jumalansa ja kansansa, se ei ole yksin. Kun muut väistyvät, silloin seisomme me, sillä ainoastaan täällä on meillä kotimaa ja ainoastaan meissä on tällä maalla tulevaisuus. Suomen täytyy elää, ja me sen pelastamme!

Husula nosti kunnioittavasti hattuansa. — No, olkoon tahtosi! Seuraan sinua eespäin. Kohta ratsastamme tästä ohitse, liity silloin meihin. Hän riensi pois ja katosi.

— Häntä ette koskaan unohda, sanoi vanha akka, joka oli seisonut läheisyydessä. Hänen tuli noita nuoria sääli, sillä hän luuli heitä kihlatuiksi ja että Maria jäisi tänne. Mutta Maria vastasi reippaasti, että hänkin aikoo sotaan.

— Älkäät lähtekö miesten mukaan, kyllä ne teidänkin puolestanne taistelevat. Naisen osanotto on Jumalan kiusaamista.

Mutta Maria oli nuori ja pysyi päätöksessään. — Hevoseni on satuloittu. Se tuo minut takaisin, niin kuin se toi tännekin. Hän ojensi kätensä eukolle. — Älkää unohtako minua rukouksissanne! Siinä kylliksi onnea, että olen sankarin morsian ja seuraan häntä taisteluun, vaikka kaatuisinkin tänään.

Kello oli 2 yöllä. Tähdet tuikkivat kirkkaasti tummansinisellä taivaalla, ilma oli purevan kylmä. Kamala hiljaisuus vallitsi, kunnes sen katkaisi torven toitotus pitkin kenttää, ja nyt seisoivat Karjalan rakuunat, sörmlantilaiset, taalalaiset, uusmaalaiset, hämäläiset, länsipohjalaiset ja savolaiset valmiina lähtöön. Sotamiehet olivat riisuneet takkinsa, vaikka moni paita oli lopen kulunut ja liivit risaiset. Mutta mikään ei nyt saanut estää vauhtia. Toisten posket olivat kelmeitä, toisten rusottivat tummasti; toiset loivat silmänsä etsien jälelle jääviä, toiset, joilla ei ollut täällä omaisia, kohottivat katseensa sitä korkeuden valoa kohden, joka lievensi maan pimeyttä. Oli pidetty lyhyt rukous, ja joukkojen liikkeelle lähtiessä soitettiin 46:des virsi. Sen osasivat kaikki ulkoa ja sotamiesten vankkatahtisen astunnan yli kaikui tuhansista rinnoista: »Sä kilpen sodassa, Aurinkon vilussa, mun turvan aina vakaa. Sun sanas mulle takaa, Ett' kunniaan mun kannat, Autuuden armost' annat.»

Ei ollut kuitenkaan leiri kokonaan hyljätty. Eversti Lagerhjelm oli saanut käskyn parin sadan miehen kanssa varjella paikkaa, ja hän lähetti ratsastajan kiireesti ilmoittamaan Buddenbrockille Wrangelin lähdöstä.

III Luku.

Lappeenrannan taistelu.

Elokuun 22 päivä nousi sumuisena, ja aamusta vihmoi hieno sade, jonka jälkeen aurinko taas kirkasti luonnon valoisaksi, lämpimäksi ja hymyileväksi. Mutta Lappeenrannassa ei hymyillyt kukaan. Tuskin yksikään lienee nukkunut edellisenä yönä, siksi suuri oli yleinen levottomuus. Useimmat olivat sitä paitsi käyttäneet näitä rauhaisia tuntia järjestääksensä kaikki sitä arvaamatonta varten, joka oli tulossa. Nyt oli jo aamu kulunut, mutta arkitoimiinsa ei kukaan näkynyt ryhtyvän, vaikka useimmat pysyivät kotonaan. Muulloin niin ahkerat kädet näyttivät nyt hervottomilta, mutta kun joku sattui ohitse kulkemaan, aukeni ovi ja riennettiin tulijaa vastaan. Siten liike vilkastui vähitellen. Tulevat ja menevät riensivät toisiansa vastaan tiedustellen. Akkunoista tirkisteli yhä useampi pää, ja harva se talo josta ei joku ollut ulkona.

Että vaara oli tulossa, sen tiesivät kaikki, mutta kukaan ei osannut sanoa kuinka se oli torjuttava, sillä Brandenburgin kuriiri ei ollut vielä palannut. Moni oli vapaaehtoisesti lähtenyt tähystelemään Myllymäen tielle, eikö kenties sattuisi näkemään pääkortteerista rientävää apua. Toiset samoilivat kauas kaupungin ulkopuolelle Marttilaan päin toivoen tapaavansa niitä, jotka olivat lähteneet Wrangelia anomaan. Mutta ei näkynyt, ei kuulunut mitään, kaikki vaan yhtä toivotonta. Ei häirinnyt kankaan kolkkoa hiljaisuutta mikään muu kuin korpin vaakunta. Eversti Willebrand oli luvannut dukaatin sille, joka ensimmäisenä toi hänelle tiedon Wrangelin tulosta, sillä siitä toivosta ei tahdottu luopua. Mutta tuleeko hän? Mitä käskyjä Buddenbrock on hänelle lähettänyt? Ja missä pääarmeija oli? Tietysti matkalla kaupunkiin, mutta missä? Joutuuko apu ajoissa?

Torilla seisoi Pieta itkien ja säälivien ystävien ympäröimänä. Hänen miehensä oli muutamia päiviä ollut jäljettömästi kadonnut, ja useita lehmiäkin kaivattiin. Ei kukaan tiennyt, oliko karhu ne repinyt vai vihollinen siepannut, olivat kuin maan alle vaipuneet. Sureva vaimo aavisti kyllä asian. Vihollinen oli siepannut Assarin ja vienyt onnettoman orjaksi tahi ehkä tappanut.

— Kai hänet yhtä hyvin on voinut karhu repiä, sanoi eräs poika lohduttaaksensa muka.

— Semmoinenko laiha ukko kelpaisi metsän kuninkaalle! nyyhkytti ämmä. Kun on saatavissa lihavia lehmiä, ei karhu ihmiseen tartu. Jospa varmasti tietäisin hänet kuolleeksi, niin pysyisin ääneti ja rukoilisin Jumalaa hänen sielunsa puolesta, mutta siksi kun sen saan tietää, täytyy minun etsiä häntä kaikkialla.

— Ettekö ole kuullut, että hakamaan takana on nähty kasakoita? sanoi poika tunkien joukkoon.

— Vaiti! huusi eräs nainen. Älä kutsu paholaista, kyllä hän kutsumattakin tulee.

— Poika puhuu totta, vakuutti eräs vanhus. Kuulin itse vakoojien kertovan, että vihollisten ratsumiehiä on samonnut ympäristössä.

Ne sanat nostivat yleistä kauhua. — Voi, suuri Jumala, huusivat ihmiset rientäen kotia kohden. Johan oli onnettomuus kynnyksellä. Mutta samassa kuului torin toisesta syrjästä kaikuvia huutoja. — He tulevat! Jo tulevat! huusi kaksi poikaa, jotka salaman nopeudella riensivät ohitse: — Wrangel tulee. Hän näkyy. Ja mistään piittaamatta lensivät pojat läähättäen Myllymäkeä kohden Willebrandin ja hänen herrainsa luo.

Äsken niin riehuva ihmisparvi seisoi nyt hervottomana. Ensi hetkellä ei tiedetty oliko tuo mitä kuultiin hyvää vai pahaa. Mutta johan Wrangel oli näkyvissä, ja nyt ihmiset heittäytyivät toistensa syliin, rientääksensä sitten loppumattomilla riemuhuudoilla tulevia vastaan. Mutta ei yksin rahvas ollut matkalla. Sotamiehiä, upseereja, jopa itse Willebrand riensi mukana, ja kun Wrangel upeana, valkosen hevosensa selässä huomattiin, kohosi eläköönhuuto semmoinen, joka yksin sydämmestä voi lähteä. Mutta tässä ilossa kuului Tasmankin varoittava ääni:

— Voi teidän iloanne. Pysähtykää, jalo herra! Ei ole vielä voiton aika. Odottakaa. Noudattakaa neuvoani! Kohotetuin käsivarsin tahtoi hän raivata itselleen tietä, pidättääksensä Wrangelia, mutta tämä piti häntä mielipuolena ja ratsasti vaijeten uusia joukkoja vastaan. Samoin vaijeten, vaan lempeästi tervehti hän riemuitsevaa kansaa. Huomattuansa Willebrandin huusi hän jo kaukaa: — mitä kuuluu?

— Lascy on muutaman pyssynkantomatkan päässä.

— Entä Buddenbrock?

— Ei tiedetä!

— Siis ei vähääkään.

— Ei laisinkaan.

Wrangel ratsasti eteenpäin, ja yhä riemuiten kiiruhtivat vanhat ja nuoret kaupunkiin. Yksin Leena jäi tarkastamaan riviä, mutta nyt huomatessaan Marian isänsä rinnalla myös ratsain, kohotti tuo luja, karkea nainen kätensä, iloisesti huutaen »terve tuloa». Mariakin tervehti, poikkesi tieltä ja heittäytyi vanhuksen syliin.

— Siunattu sinä, ja kaikki ne jotka ovat rientäneet avuksemme, huudahti Leena, likistäen Mariaa rintaansa. Tämä pudisti tomut päältään, pyyhki hien otsastaan ja vastasi iloisesti:

— Kaikki on tehty mitä suinkin voitiin. On astuttu kuin hengen puolesta. Marttilasta lähdimme kello 2 yöllä ja lepäsimme Toikalassa kello 5 aamulla. Kun sinne saavuimme, heittäytyivät kaikki maahan uupuneina kuin niitetty ruoho, mutta kun rumpu uudestaan kutsui lähtöön, hyppäsivät vanhat ja nuoret taas pystyyn ikäänkuin eivät olisi uupumuksesta tietäneetkään.

Ihmeellisestihän tuo kaikki oli käynyt. Kello oli vasta 5 ja aurinko siis vielä korkealla. Maria kertoi kaikki, naisten tulon leiriin ja millä innolla Wrangel oli suoriutunut lähtöön, mutta lisäsi vakavana: — kuinkahan tämä kaikki päättyy?

— Kuinka niin?

— En tiedä mitä on tapahtunut, mutta kun sotamiehet suoriutuivat lähtöön, kuulin heidän keskenään puhuvan jostakin pahasta, jota he varoivat. Olivat kaiketi kuulleet jotakin uutta Hatuista, ja kerran kuulin heidän sanovan, että kuka ties milloin he myyvät Suomen hevosista ja kullasta.

— Eivät toki semmoisia piruja ole, vakuutti Leena luottavasti. En usko hyvää Hatuista, mutta kaikella on rajansa. Sitä paitsi kyllä Löfving vainuisi petosta. Hänellä on vainu kuin ketulla.

— Isä puhuu niin kuin tekin. Hän väittää, että pääni on täynnä tuulentuomia. Mutta outoa on sittenkin ett'ei Buddenbrockia kuulu; hän tietää että vaara on täpärällä.

— Hän tulee, lapseni. Jumalan kiitos, että ainakin Wrangel joutui paikalle.

— Voi kuinka mielellään väki seurasi häntä. Minun olisi pitänyt rientää etukäteen tuodakseni teille tiedon, että tulevat. Olisi ollut hupaista, jos kaupunki olisi voinut tervehtiä armeijaa aterialla. Itse Wrangelillakaan ei ole muuta kuin mitä hän kiireessä sai konttiinsa sälytetyksi.

— Vai niin!

Leena ei ainoastaan ymmärtänyt tuota, vaan hän kyllä kykeni saamaan jotakin aikaankin. Kunpa vaan ei olisi niin monta elukkaa ollut kadoksissa onnettoman paimenensa kera. Mutta ennenaikainen valitus oli samaa kuin portin avaaminen vaaralle, eikä siis ollut muuta neuvoa kuin ryhtyä toimeen. Reippain askelin astuivat he eteenpäin ja joutuivat pian siihen taloon, josta Maria oli lainannut hevosen ja johon hän oli luvannut palauttaa sen. Tänne poikkesi hän, mutta Leena jatkoi matkaansa. Talossa ei ollut ketään, tupa oli tyhjä, työt ja askareet kesken heitetyt. Vuoteella huomasi Maria vihdoin nukkuvan lapsen pään. Hetken hän sitä katseli ja suuteli siunaten. Lähdettyään tuvasta juotti hän hevosen, vei sen vajaan, hankki sille appeita ja silitteli kiitokseksi hyvästä palveluksesta.

Mutta jo oli aika rientää matkaan. Tultuansa torille näki Maria Tasman, joka yleisessä hälinässä oli painautunut istumaan kirkon portaille selkä nojautuneena seinää vastaan ja näytti nukkuvan. Hevoskavioiden koputus herätti hänet. Hän huomasi Marian, joka aikoi poiketa syrjään päästäksensä tapaamasta tuota kamalaa akkaa. Mutta samassa ratsasti paikalle osasto Karjalan rakuunoita, jonka tähden Marian täytyi vetäytyä lähemmäksi kirkkoa. Tietäjä ei kuitenkaan Mariasta huolinut, riensi vaan rakuunoita vastaan ja tarttui etummaisen hevosen suitsiin, huutaen: — Kääntykää takaisin! Ei olisi teidän pitänyt tullakaan!

— Päästä ohjakset, pyysi sotamies, mutta akka piteli vaan ja toisti tuskallisesti: — Kääntykää takaisin. Ei heidän olisi pitänyt tullakaan.

— Katkaisenko käsivartesi, tiuskasi sotamies, tempasi ohjakset irti ja ratsasti pois. Mutta säkenöivin silmin huusi Tasma: — Pelasta vaimosi ja lapsesi, jotteivät ne huomenna ennen auringon laskua kulje vankiraudoissa!

Kylmä väristys tuntui koko soturijoukossa. Tietäjättären varoitus oli kuin uusi vahvistus kaikille entisille onnettomuutta ennustaville huhuille, ja masennetuin mielin jatkoivat miehet matkaansa. Mutta Maria lähestyi tuota pelättyä naista, ja kooten kaiken rohkeutensa lausui hän: — Älkää suuttuko, jos pyydän teitä pidättämään kamalia sanojanne. Ne hyytävät veren rohkeimmissakin. Parempi olisi kehoittaa ja yllyttää taistelunhalua.

— Luuletko että se, mitä olen sanonut, tulee itsestäni. Luuletko että ihmissilmä näkee tulevaisia, ellei itse Jumala näytä sitä sille. Mutta sen hän tekee estääksensä onnettomuutta, jota vielä voidaan karttaa.

— Rukoukset ja kyyneleet taivuttivat Wrangelin rientämään ilman käskyä avuksemme. Nyt on hän väkineen täällä pannen henkensä ja kunniansa alttiiksi, vaikka voittaisimmekin. Nytkö, kun olemme kerjänneet hänen apuansa, tahdotte kehoittaa hänen väkeänsä pelkuruuteen ja palkita jaloa sankaria kiittämättömyydellä ja petoksella?

Tasma risti tuskallisena kätensä: — voi, miksi ei Wrangel usko sanojani, että taistelu nyt on turha!

— Velvollisuuden täyttäminen ei ole koskaan ollut turha. Meidän sotureissamme palaa taisteluhalu; kaikki tahtoivat rientää onnettoman kaupungin avuksi. Mikä olisikaan Suomen kohtalo, jos armeija olisi tänään myöhästynyt. Pahoja enteitä ikäänkuin liiteli ilmassa. Ne yhä uudistuvat, eikä nyt kuulu pääarmeijasta hiiskaustakaan. Varotaan kateutta päälliköissä. Te, viisain, käsitätte kyllä minkä vaikutuksen sananne tekevät mieliin, jossa jo ennalta kytee epäilys Jumalan ja ihmisten avusta.

Tasma tarkasti surullisena tuota reipasta, nuorta tyttöä, joka säkenöivin silmin oli puhunut sitä mikä hänen mieltänsä ahdisti: — Jos uskotte, että vaarat vähenevät kun minä vaikenen, niin onhan helppo sitoa kivi kaulaani ja upottaa minut Saimaaseen.

— Suokaa minulle anteeksi, rukoili Maria kelmeänä ja ääni epävarmana. Ei teille kukaan pahaa suo, mutta kun tiedätte niin paljon, tiedättekö mitään pelastuksen keinoa meille?

— Tiedän, vastasi Tasma. Voiton antaa Jumala, mutta nyt hän sitä ei anna. Kootkaa siis kaupungin naiset ja tytöt, koettakoot he rukouksilla ja lahjoilla taivuttaa vihollisen sydäntä. Vielä on kodeissa kalleuksia kaikenmoisia. Parhaat teistä lähtekööt niiden kanssa Ruotsin vihollisen luo ja koettakoot vaikuttaa niihin, joille eivät miehet mitään voi.

— Se valta, vastasi Maria harmistuneena, joka tulee miekalla valloittamaan maata, ei huoli vapisevien naisten rukouksista, vielä vähemmin lahjoista.

Mutta lujalla vakaumuksella jatkoi Tasma: — Tiedän että vihollisten päällikköä voidaan hellyttää, niin että hän päästää naiset ja lapset menemään. Lascy on ennenkin taistellut täällä, hän oli Galitzinin miehiä, hän sääli kansan kurjuutta ja säälii vieläkin. Koettakaa saada lykkäystä; sitten voitte taistella, mutta nyt ette.

— Nyt ymmärrän! huudahti Maria kasvot seestyneinä.

— Puhukaa sitten kansalle. Itse en voi, sillä kaikki pelkäävät minua.

Maria katseli nyt vaaraa toisilla silmillä, ja hän riensi pois. Olihan vaan kysymys siitä, että Lascy saataisiin viivytetyksi.

* * * * *

Sillä välin oli Leena kaikin voimin hyörinyt ruuan hankkimisessa armeijalle, ja apua sai hän viranomaisten puolelta. Kuka jaloille kykeni, se oli toimessa, ajasta oli tarkoin vaari pidettävä. Wrangelin väki oli täydessä työssä, vaan eivät tällä kertaa yksinään. Valkotukkaiset ukot, naiset ja lapset tarjosivat apuansa ja raatoivat kunnes käsivarret puutuivat. Myllymäelle rakennettiin kiireessä pattereita ja paaluaitoja. Tykit otettiin niistä valleista, jotka ympäröivät kaupunkia, ja haalittiin kunnaan linnoituksiin sekä jätettiin tykkimiesten hoidettaviksi. Salaisia ruutimiinoja kaivettiin hyljättyjen vallinsarvien juurelle. Kaikki suoritettiin ripeästi ja hiljaa. Yksi sana vaan ei tahtonut kuolla, tuo: »missä Buddenbrock on», Wrangelin ja kaupungin toivo. Myllykylän tietä piti hänen saapua, ja kirkontorniin oli asetettu vahti valkonen lippu puolitangossa. Buddenbrockin näkyessä piti lippu nostaa tangon päähän. Kaikkialla oltiin kuumeentapaisessa jännityksessä. Joka mies oli valmis uhraamaan verensä ja henkensä.

Tuossa hyörivässä työssä olivat Husula ja Marttikin. Martti oli juuri ollut haalimassa tykkiä ja oli nyt, ämpäri kädessä, menossa kaivolle tuomaan vettä valleilla janoaville tovereille. Alakuloisuuden ja harmin ilme näkyi hänen kasvoissaan, ja ketään katsomatta syöksyi hän alas harjulta.

Kaivolla seisoi ennen häntä Husula, ja kun tämä mitään puhumatta oli täyttänyt ämpärinsä, nosti hän sen kaivon arkulle ja tarttui salkoon ikäänkuin nojataksensa siihen.

— Nyt tiedän, alkoi hän, tarkasti katsellen Marttia, kuka sun armahasi on.

Martti katseli häntä sumeana ja kysyväisenä: — Onko hän puhunut sinulle?

— Ei ole, mutta tiedän sittenkin.

Martti synkistyi yhä enemmän ja loi silmänsä melkein vauhkosti maahan: — Ennen tiesin minäkin, mutta nyt on toisin.

— Mitenkä niin?

— Muistatko häntä, tuota koreata apinaa?

— Apinaa? toisti Juhani ihmeissään. Ketä?

— Sitä joka oli täällä. Ryssää!

— Kyllä; näin hänet.

Ilkeä hymy näkyi Martin huulilla: — Maria näki hänet niinikään.

— Oliko se niin vaarallista? kysyi Juhani viattomasti. Mitä Maria siihen voi että hän tuli?

— Eikä hän kaiketi siihenkään voi mitään, ettei hän nyt voi unhottaa häntä?

Husulan katse laajeni, ja tuimia sanoja pyrki hänen huulilleen, mutta hän hillitsi itsensä ja kysyi ystävällisesti:

— Miksi olet aina niin kummallinen? Nyt ajattelet pahaa Mariasta ja niin olet jo aikoja sitten tehnyt.

— En vielä, mutta joskus välähtää minussa, että ehkä ja — silloin — —

Vireä puna nousi Juhanin poskille, silmä salamoi ja hän vetäsi miekkansa, kohotti sen ja huusi rajusti:

— Jos tuota puhut todenperäisesti, niin maksaa se henkesi! Mutta Martti pysyi tyynenä. — Ei Juhani, me kaksi emme saa riidellä. Luuletko, etten tiedä sinun rakastavan häntä yhtä lämpimästi kuin minäkin.

— Ja sittenkään et häikäile puhua hänestä tuolla tapaa ja uskoa — —

— En sano uskovani enkä tietäväni, mutta jos niin olisi, niin saisi hän seurata minua veriseen meluun, ja siellä heittäisin hänet hänelle, ja jäisin paikalle, kunnes he olisivat tallanneet hänet lokaan tahi vieneet tuon kauniin orjattaren mukanaan.

Hämmästyksestä mykkänä oli Juhani kuunnellut noita rajuja sanoja, mutta huudahti vihdoin: — Jumala olkoon sinulle armollinen. Mitä Maria sanoisi, jos hän olisi tämän kuullut?

— Juhani, minä tiedän, ettei hän petä minua; mutta kuinka hän katseli häneen silloin — —

Juhani pisti miekan tuppeen ja ojensi kätensä Martille: — Jos vaan voisin auttaa sinua, niin ettet koskaan epäilisi!

— Kiitos, Juhani! Uskon sinua enkä enään epäile. Täällä on kyllä muuta, joka pahemmin uhkaa meitä.

— Mitä muuta?

— Hatut! Etkö ole kuullut, että ne aikovat meidät kavaltaa?

— Sen tiesin ehkä ennenkuin sinä, olenpa kuullut sanottavan, että yhtähyvin me voisimme kavaltaa heidät. Minultakin kysyttiin tahtoisinko, mutta ainakaan minä en tahdo.

Martin kasvot seestyivät: — Enkä minäkään ikinä, eikä kukaan muu kun kovalle ottaa. Kuitenkin on Hatuilla valta, ja jos he pettävät, niin olemme kaikki hukassa.

— Jos tahtoisivatkin, niin eivät rohkene, sillä pettävät he silloin itsensäkin.

— Mutta, kuten tiedät, paljon pahaa heistä vaan puhutaan. Luuletko että pääarmeija saapuu tänne?

— Saapuu tietysti. Mutta mitä oikeastaan tarkoitat?

— Tarkoitan vaan, että Hatut ovat paholaisia. Olisi meillekin valjennut onnellisia aikoja, olisi voinut meilläkin olla koti rauhassa, mutta heidän juoniensa tähden täytyy meidän uhrata kotimaamme, rakkautemme ja kaikki, käydäksemme heidän asioitaan, ja kavaltamalla he meitä palkitsevat.

— Olkoot Hatut mitä ovatkin. Jos Myssyt ovat miehiä, niin kyllä hekin voivat näyttää kuninkaalle ja maalle mihin kykenevät.

— Millä tavoin? huudahti Martti. Mitä me voimme, kun päällikkyys on Hattujen käsissä. Semmoinenko joukkio, joka myy sielunsa kullasta, huolisi siitä vajoommeko vai palammeko!

— Kuulepa sentään Martti! Mistä ne semmoiset sanat tulevat suuhusi? Rauhoitu toki!

Mutta Martti ei vastannut. Hän riensi pois, kuulematta enempää ja taaksensa katsomatta.

Wrangel oli saapunut Lappeenrantaan Elokuun 22 p. kl. 5 j. p. p. ja oli tuskin kaupungissa, kun Lascy miehineen kääntyi Viipurin maantieltä viereiselle kentälle. Vieras sotaväki oli liikkunut suurimmassa hiljaisuudessa, ja yhtä hiljaa kuin se oli tullut, vetäytyi se pian takaisin. Kun siis suomalaiset patrullit ilmoittivat, että vihollinen taas oli lähtenyt, luuli moni, ettei Lascy enään palaakaan, ja suuresti riemuittiin tästä odottamattomasta pelastuksesta. Johtavat miehet eivät kuitenkaan joutuneet ansaan. Kovaa saatiin sinä vuorokautena kokea, eikä lepäämisestä ollut puhettakaan. Miehistö sai kuitenkin vuorotellen käydä niissä paikoissa, mihin kaupungin naiset olivat valmistaneet heille aterian teurastetuista elukoistaan ja mitä muuta oli saatu kokoon haalituksi. Valitettavasti oli vielä useita lehmiä kadoksissa, mutta mitä sille voi. Tasan jaettiin mikäli vaan riitti.

Syys-aamun ensi sarastuksessa nähtiin, että venäläinen armeija oli palannut ja asettanut leirinsä laaksoon vastapäätä Wrangelin väkeä. Äsken saapuneet joukot olivat virkeässä toimessa. Yksi osa järjestettiin kirjaviin ryhmiin, toiset nousivat kukkuloille laakson eteläpuolella, toiset taas rakensivat pattereita ja asestivat niitä tykeillä. Aurinko nousi yhä korkeammalle, ja nyt alkoivat sekä ruotsalaiset että suomalaiset aseet kimmeltää sen valossa. Pian kai oli veri kimmeltävä. Ihmisten sydämmissä siltä tuntui, ja he ponnistivat tarmonsa viimeiseen asti.

Myllymäellä oli Sprengtport istahtanut kivelle huoahtamaan ja silmäili siellä noita kahta armeijaa, joiden kohta tuli törmätä vastakkain. Monena semmoisena päivänä oli majuri ollut mukana, mutta aina vieraassa maassa. Oli sielläkin ollut yllin kyllin surua, tuskaa ja epätoivoa, mutta helpommalta oli sittenkin tuntunut kuin nyt, sillä olihan hän silloin ollut nuori ja väkevä, eikä ollut hänen sydämmensä silloin niin kiintynyt tapauksiin kuin nyt. Kotiseutu oli kaukana pohjoisessa, eikä hän tiennyt tahi ainakaan ei nähnyt että rakkaat sielläkin taistelivat epätoivoista taistelua.

Väsynein käsin otti majuri hatun päästään ja pyyhki hien kuumentuneelta otsaltaan; sitten päästi hän vyönsä ja aukasi takin, kun hän luuli tuntevansa verta vuotavan kyljessä olevasta haavasta, joka ei koskaan täydellisesti parantunut. Liina, jolla sairas paikka oli peitetty, oli käännettävä ja uudestaan kiedottava. Kun hän sitten katsoi ylös, seisoi Löfving hänen edessään.

— Kuinka majuri jaksaa? kysyi hän, huomatessaan että haava taas oli ärtynyt.

Sprengtport mutisi jotakin verisistä rääsyistä ja nousi riisuaksensa takin. Löfving tahtoi auttaa, mutta majuri ei sitä sallinut. — Ei vielä, sanoi hän, niin kauvan kun tulen omin voimin toimeen.

— No, saanko sitten tarjota? kysyi Löfving, ja veti, lempeästi katsellen uupunutta päällikköänsä, esiin leipäpalan ja suolattuja, tuoheen käärittyjä muikkuja.

Sprengtport tarttui halukkaasti ruokaan, edellisenä päivänä ei hän eikä muut olleet maistaneet mitään.

— Jumalan kiitos, että nyt olemme joutuneet näin pitkälle; näitkö kuinka väestö liikutettuna otti meitä vastaan. Se oli valmis antamaan meille sydämmen rinnastaan.

— Tietävät, että veremme on vuotava heidän edestään. Mutta mikä teidän on? — Sprengtport nosti paitansa vasemman kainalon alta. — Kiristä käärettä, Löfving. Kas niin, haavaa pitäisi hoitaa, mutta nyt se on mahdotonta, ja vasta ehkä ei tarvitakaan. Kuka ties!

— Ei, ei tiedä. Ei meistä kukaan Jumalan teitä viito. Kapteeni katseli Sprengtportia ihaillen: — Jumalan ihme se on, että vielä elätte.

— Niin kai. Eipä tämä ole meidän kummankaan ensimmäinen taistelu.

— Ei, herra majuri, taistella osaamme molemmat.

— Ja molemmat osaamme kuollakin, vastasi Sprengtport tyynesti.

— Varmaan osaamme; mutta kuinka monen muun käynee, sen tietää yksin Jumala.

— Kuinka niin? mitä tarkoitat?

— Eikö ole johtunut majurin mieleen, että pääarmeija kenties jättää meidät loukkoon.

— Itse olet, Löfving, kunnian mies. Kuinka semmoista juolahti mieleesi?

— Jos minä yksin sitä ajattelisin, niin mitäpä siitä! Mutta sama epäilys liikkuu miehestä mieheen koko rykmentissä.

— Koko rykmentissä? Minä en ole kuullut hiiskaustakaan siitä.

— Semmoista ei niinkään hoilata. Sitä ei huudeta, ei edes puhuta, sitä kuiskataan korvaan. Sana hiipii niinkuin käärme vuodattaa myrkkynsä mieliin. Niin, niin on asianlaita.

— Liikkuuko siis perkele vapaana keskuudessamme? Mistä se on alkuisin?

— En tiedä alkua enkä loppua, tiedän vaan, että torjuttava se on ajoissa.

— Totta kai, mutta kuinka?

— Emme me itse saa koskea tuohon huhuun, emmekä aavistaa sen olemista, sillä sotamiehen luottamus päällikköihin riippuu hiuskarvasta, ja vähinkin, mikä saattaa hänessä nostaa epäluuloa, pahentaa asian. Sanan voima on sittenkin ainoa, joka voi auttaa. Teitä kansa vielä rakastaa. Puhukaa siis sille ystävällisesti, virittäkää sen rohkeutta ja palauttakaa usko päälliköihin. Mutta siihen uskoon tarvitaan todistuksia.

Hämmästyneenä oli Sprengtport kuunnellut: — Miks'et ole sanonut sitä ennen? huusi hän kuohahtaen. Mitä he pelkäävät?

— He pelkäävät että Hatut myyvät Suomen ja luovuttavat suomalaiset rykmentit orjuuteen, jotta kaikki vastustus kävisi mahdottomaksi.

— Olet hullu, Löfving!

— Hullu tahi ei, mutta sellaista kuiskaillaan kaikkialla meidän suomalaisissa rykmenteissämme, ja se vie pian epätoivoon.

Sprengtport vaikeni hetken ällistyneenä. Sitten kysyi hän: — Entä ruotsalaiset? Mitä sieltä kuuluu?

— Ne haluavat taisteluun, eivätkä aavista mitään, jollei mahdollisesti Willebrandin varusväki. Se on värvättyä ja sekalaista väkeä, ne ovat liitossa keskenään, mutta ei ole helppo päästä heidän mielensä perille, sillä kaikki mikä on suomalaista pysyy vaijeten koossa, niinkuin kivet muurissa.

— Tuon tunnen, mutisi Sprengtport. Muut ihmiset huutavat julki surunsa ja keventävät mielensä valituksilla, mutta Suomen mies kääntää tuskansa sisäänpäin ja antaa sen polttaa sydäntänsä.

Kelmeänä ja yrmynä istui majuri kyynärpäät polvien varassa ja huojui liikutettuna edes takaisin, mutta vihdoin hän nousi, asettui ryhdikkäästi seisomaan Löfvingin eteen ja tarkasteli tutkivin katsein koeteltua soturia: — Voitko nyt, Löfving hyvä, sanoa mitä tulisi tehdä. Viimeiset minuutit kuluvat, kohta saattaa paukahtaa, mutta tyhmyyksiin eivät ne lurjukset saa ruveta.

— Kyllä ne tappelevat, arveli Löfving, mutta erotus sillä on, onko sydän muassa. — Muutoin ei kapteeni tietänyt apua muusta kuin sanasta. Hän kertoi koettaneensa usealla taholla piloilla ja vakavuudella poistaa sotamiesten epäluuloa, mutta näin kahden kesken hän kyllä tunnusti, että hänestäkin paljon näytti oudolta. Sittenkään ei auttanut muu kuin pysyä tyynenä ja palauttaa rohkeus ja toivo masentuneisiin sotamiehiin.

Sprengtport veti takin päällensä, ja sitten lähdettiin yhdessä alas kaupunkiin, jossa väki yhä sai ruokaa. Torilla oli vilkas liike. Nyt oli taalalaisten levähdysvuoro, ja kaikkialla vilisi sotaväkeä. Saaveja täynnä ruokaa seisoi siellä täällä ja niiden vieressä leipärattaat. Naiset täyttivät vateja ja jakelivat osansa kullekin. Hiljainen sorina kuului ilmassa, mutta äkkiä kajahti kirkonkellojen ääni, kutsuen kansaa kokoon. Mitähän se tiesi? Samassa näkyi kulkue nuorisoa ja poikia, joita johti pari vanhempaa miestä. Siinä oli koulun rehtori, konrehtori ja oppilaat. Ensinmainittu oli pitkäkasvuinen ja harmaantunut mies, jonka luja ryhti osoitti, että hän ainakin jonkun aikaa oli enemmän puuhannut miekka-kuin kirjatyössä. Rehtori Wallenius oli nuoruudessaan harjoittanut opinnoita ja oli jo valmistumaisillaan papiksi, mutta kun isoviha katkasi kaikki rauhan toimet, tarttui hänkin miekkaan kuten muutkin. Kun oppilaitokset sitten uudestaan avattiin, sai hän täällä opettajapaikan ja oli sitten koettanut hyvällä ja kovalla kasvattaa kelpo miehiä tulevaisuutta varten.

Nyt astui rehtori kirkon portaille ja puhui kuuntelevalle väelle: — Kellot soivat minun käskystäni, sillä kun pastorimme vielä makaa sairaana, olen minä hänen sijassaan koonnut teidät Herran huoneeseen viimeiseen yhteiseen rukoukseen. Mutta ennenkun astumme pyhien holvien alle, tahdon minä, koulun esimiehenä, jättää teille takaisin lapsenne. Kirjamme seisovat hyllyillä, ehkä sinne jäävätkin, ja nyt tulee meidän näyttää, että olemme oppineet ei ainoastaan elämää varten, vaan myös osataksemme kuolla.

— Aikovatko nuo nuoret myöskin taisteluun? Kestättekö, lapset, niin ankarassa koetuksessa? kysyttiin levottomasti. Mutta oppilaat seisoivat vakavina, ja yksi pojista vastasi rohkeasti: — Emmekö ole yhtä hyvät kuin pojat ennen? Kaikki hekin menivät mukaan, vaikka moni oli meitä nuorempi.

— Älä itke äiti, lohdutti toinen, nähdessään itkevän äitinsä. Jos voitamme, niin rakennan teille oman tuvan mieheksi päästyäni, mutta jos kuolen — ehkä kuolette tekin.

— Älköön mielenne masentuko, puhui rehtori. Vihollinen tunkee esiin kuin musta virta ja luottaa ylivoimaansa, kun me olemme näin pieni kansa, mutta meidänkin apumme on tulossa. Tiedämme että pääarmeija on matkalla ja saattaa olla täällä varsin pian, ja siksi täytyy meidän pitää puoliamme. Isämme ammensivat voimansa Hänestä, joka ei petä koskaan, ja sitä olen opettanut teidän lapsillenne mikäli olen voinut. Nämät nuorukaiset ovat nyt valmiit seuraamaan minua pattereihin. Oikea asiamme antaa heille rohkeutta, ja rohkeus antaa voimaa. Sitä olen itse kokenut taistellessamme Viipurin muureilla. Ei tarvitse kenenkään pelätä, että Suomen sankarimaine meidän kauttamme himmentyy. Joko elämme tai kuolemme, tehkäämme se kuin miehet.

— Jumala olkoon kanssanne, lapset! kuului nyyhkivä vastaus monelta taholta.

Rehtori astui kirkkoon ja hänen seurassaan koulunuoriso sekä kaupungin väestöstä jokainen, jolle se oli mahdollista. Taalain rykmentin oli nyt vuoro lähteä, ja sijaan astuivat hämäläiset. Synkkinä ja umpimielisinä ottivat he vastaan tarjotut vadit; tuskin yhtäkään sanaa lausuttiin.

Tarjoilijain joukossa oli Maria innokkaimpia. Hän oli riisunut sotilaspukunsa ja oli nyt entisellään. Silmät tuikkivat tähtinä, vieläpä saattoi huulilla näkyä haihtuva hymyily noille harmaantuneille ja jäykille vanhuksille isän nuoruuden ajoilta. Kaksi heistä, Kolmhalko ja Hohti, seisoivat siinä odottamassa osaansa ja heidän rinnallaan oli Tapani.

— Tässä on, pilaili Maria täyttäessään heidän vatinsa kauhalla. Jokaisessa annoksessani on yhdeksän miehen voima. Pysykää miehinä!

Kolmhalko vastasi tuimasti: — Jos on tarkoitus, että armeijan tulee tapella, niin kyllä tappelemme niinkuin muutkin, mutta yksi sanoo yhtä, toinen toista.

— Sanoja on maailmassa yllinkyllin, hymyili Maria, mutta onnellisin on se, joka kuuntelee omaatuntoansa, sillä se ääni antaa rohkeutta taistelussa ja rauhaa kuolemassa. Pelkäättekö kuolemaa?

Vanhus loi vakavana silmät taivasta kohti ja synkkämielisyys kuvastui hänen huulillansa, mutta ääni oli vankka kun hän vastasi: — Syntinen raukka pelkää aina astua Jumalan eteen, joka häneltä kysyy: Kuinka olet elänyt ja mitä tehnyt. Mutta lähteä täytyy jokaisen ja minä kaadun mielelläni, kun vaan taistelu on rehellinen.

— Entä sinä Tapani, jatkoi Maria ystävällisesti, mitä sinä sanot, pelkäätkö?

— En laisinkaan, huudahti poika innostuneena. Husula ja minä olemme luvanneet taistella niin rajusti, ettei vihollinen ehdi silmiään ristiä. Kun emme voi seisoa, ammumme vielä maastakin niin kauvan kuin elämme.

— Nyt tunnette sotamiesten mielialan, vastasi Hohti, ystävällisesti katsellen Mariaa, mutta mitä te itse ajattelette?

Äsken niin verevästi punottava tyttö seisoi muuttuneena niinkuin kuu, kun öinen pilvi himmentää sen valoa. Mutta arvelematta vastasi hän:

— Herran ääni on kaikunut sydämmeeni ja kuulin Hänen sanovan: Heidän onnensa on katoava niinkuin myrskyn hajoittama pilvi, ja heidän toivonsa kuin ajettu lintu, mutta minä tahdon kätkeä heidän perintönsä ja varjella sitä.

Vanhukset vaihtoivat ihmetteleviä silmäyksiä. Kyllä kovalle ottaa. Mutta Maria jatkoi: — Sitten kuulin vielä saman äänen sanovan: Minä tahdon kuulla sinun rukouksesi, niin ettei sinun työsi ole turha. Sinun pitää julistaman minun tahtoani niinkuin kylväjä, joka kylvää jyvät suven satoa varten. Se ääni pelotti minut ensin melkein kuoliaaksi, mutta sitten on se minua lohduttanut, sillä Jumalan sana ei petä. Ja hurmaantuneena kohotti hän silmänsä ikäänkuin tuntematonta maata kohti.

Virrenlaulu kuului kirkosta ja yhtenä miehenä paljastivat soturit päänsä. Ruokailu lakkasi hetkeksi, ja kaikkialla nähtiin karkeat kädet ristissä rukousta varten. Löfving seisoi heidän keskellään ja lauloi mukana, mutta kun virsi oli loppunut, puhkesi hän puhumaan:

— Hyvä on laulaa ja rukoilla, mutta lopuksi riippuu kuitenkin kaikki mielentilasta. Sentähden tahdon nyt Jumalan kasvojen edessä kysyä teiltä pojat, ymmärrättekö että te vannotun valanne kautta olette valtakunnan luottamusmiehiä ja turvana kuninkaallemme?

Komppaniiat kääntyivät hänen puoleensa, joka seisoi siinä niin vankkana, mutta kukaan ei vastannut.

— Kuulkaa! huusi kapteeni, kaikki te, jotka palvelette kuningastanne, niin sanon teille mitä kruunu on meille ja me kruunulle. Nähkääs, kuningas on saanut valtakunnan Jumalan omasta kädestä, ja Kaikkivaltias on hänet kerran tuomitseva. Mutta kansalle on kuningas turva ja suoja. Missä vääryys tunkee esille, siellä pitää kuningas huolta siitä, että oikeus voittaa. Köyhillä on oikeus käydä kuninkaissa kun vääryys tapahtuu, ja hyvä kuningas tekee oikeutta kaikille, koska kuninkaan edessä on kauhistus väärää tehdä, sillä vanhurskaudella istuin vahvistetaan.

Väki näkyi myöntävän. Kyllä he tuon tiesivät.

— Sentähden, nähkää, jatkoi Löfving, on kansan velvollisuus suojella kuningasta ja hänen valtakuntaansa ei ainoastaan niitä vihollisia vastaan joita nähdään vaan niitäkin vastaan, jotka salassa hiipivät.

— Se on totta! Se on totisen totta, myönsivät sotamiehet. Kuninkaalla on monta salassa hiipivää vihollista.

— Niin on, mutta jos on vihollisia, niin on hänellä ystäviäkin, ettekä te kai tahdo olla huonoimpia.

Väestö oli vaiti, eikä moni edes katsonut ylös.

Mutta kapteenin katse tunki heihin terävästi, ja tuimasti kysyi hän: — Onko teillä niin kiire syömään, ettei kukaan jouda vastaamaan? Tahi kannatteko sydämmessänne pahaa. Tahdotteko ottaa ruokaa kuninkaan kädestä ja pysyä uskollisina ainoastaan niinkauvan kun aurinko paistaa, mutta juosta kun myrskysää tulee?

Hohti katseli häntä ja vastasi tyynesti: — Emme ole juosseet ennenkään.

Moni ympäristössä mutisi, että kyllä se oli oikein sanottu, ja Hohti jatkoi järkähtämättömällä tyyneydellään: — Kun vaan kaikki olisi niinkuin olla pitää, niin kyllä teemme mitä tehdä pitää opettamattakin. Mutta jos herrat pettävät, käy sittenkin kaikki hunningolle.

— Herrat? toisti Löfving. Ketkä herrat pettävät? Mitä puhetta se on? Meidän herramme on Wrangel, ja häneen kai luotamme niinkuin itseemme. Ja Brandenburg, Willebrand, Bildstein, missä on parempia päälliköitä?

— Kyllä niin on, mutta voisi toisinkin olla, kuului joukosta.

— Älkää viskatko lokaa upseereihimme, huusi Löfving uhaten. Puhdistakoon itsekukin kynnyksensä edustan. Kohta koetellaan kaikkia, ja silloin tahdon että meidän pojat ovat parhaita. Ymmärrättekö?

— Kyllä ymmärretään!

— No siis, lupaatte kunnialla taistella tänään, niin ettette saa aikaan vahinkoa eikä häpeätä.

— Onhan kunnia parempi kuin häpeä.

Kapteeni seestyi: — Sepä järkevästi vastattu. Tiesin kyllä että meidän pojat olivat kunnon miehiä, ja tiedätte tekin, että minä teitä kohtaan menettelen rehellisesti.

Martti oli vaijeten pysynyt syrjässä, mutta kun ei kukaan vastannut vastasi hän: — Ei teitä kukaan epäile, mutta muihin ei luoteta suurestikaan. Sanotaan asiain olevan huonolla kannalla, ja tiesi kuinka lieneekään.

— Etkö häpeä, Martti, liittyä panettelijoihin omaa isääsi vastaan! huusi Löfving julmistuneena. Ellet sinä luota upseereihin, kuka sitten?

Kumeaa mutinata kuului usealta taholta, ja Kolmhalko lausui: — Martti tietää, että on sitä nähty kavaltamista ennenkin, ja mitä silloin tapahtui, saattaa tapahtua nytkin.

— Ei koskaan maa olisi joutunut niin surkeaan tilaan, elleivät herrat olisi pettäneet, kuului kaukainen ääni. Mutta ei Löfving niitä ole.

— Olinpa minä niin tai näin, ärjäsi Löfving vimmastuneena. Ellei nyt joka mies tee velvollisuuttaan, niin kyllä vaan paha perii.

Arvattavasti olisi kapteeni jatkanut puhettansa, mutta rumpu vaati lähtöön, ja jo näkyi toinen osa samaa rykmenttiä astuvan vuorostaan lepäämään ja saamaan virkistystä höyryävistä saaveista. Uusia varoja kannettiin paikalle, ja naiset uupumatta koettivat tyydyttää jokaista, vaikka yksi parhaista oli poistunut. Mariaa ei näkynyt enään.

Taas oli tori täynnä tanakoita hämäläisiä, ja taas oli ruokailu täydessä käynnissä. Mutta vaikka ihmisiä oli kosolta, ei kuulunut sanaakaan. Soturit istuivat yrmeinä ja mykkinä, ja naiset paremmin kuiskailivat kuin puhuivat. Tuolla kaukana torin pohjoiskulmassa huomattiin vihdoin jonkinmoista liikettä ja kuului hiljainen: pois tieltä, kun majuri Sprengtport tyttärensä seuraamana raivasi itselleen tietä. Korkeana ja vakavana astui hän eteenpäin kirkon portaille saakka. Siihen istuutui Maria korkeimmalla portaalla seisovan isänsä jalkain juureen. Majuri hetken tarkasteli torille kokoontunutta väkeä, käski viittaamalla rumparia lyömään pärrytyksen, ja kun väki kääntyi hänen puoleensa, puhui hän varmalla ja tarmokkaalla äänellä:

— Kenraali Wrangel on käskenyt minua kiittämään Lappeenrannan asukkaita sotamiesten nimessä. Armeija tietää, että se, joka kylässä syö leipää, lähtee sieltä velallisena, ja velkaamme maksamme tänään verellämme. Eikö niin, pojat?

Vastaus viipyi, ja Sprengtport jatkoi: — Nyt jos koskaan tulee meidän taistella vaimojemme ja lastemme pelastukseksi.

Vanha sotamies nousi: — Totta totisesti, herra majuri, mutta eivät kai kaikki ajattele samoin, koska naisia ja lapsia on kielletty pakenemasta kun kuultiin että vihollinen lähestyy.

— Olen kuullut samaa ennenkin, vastasi Sprengtport tyynesti. Todellakin, jotkut näyttävät uskovan, että tahallisesti tahdottiin jättää turvattomat vihollisen käteen. Mutta se ajatus on siksi jumalaton, etten ymmärrä kuinka se on päässyt mihinkään järkevään päähän.

— Oudolta kumminkin näyttää, mutisi väestö.

— Ajatelkaa itse, jatkoi Sprengtport. Jos olisi ollut aikomus jättää Lappeenrannan asukkaat tuhottaviksi, emmehän olisi päätähavin rientäneet tänne. Olisihan ollut helppo jättää kaupunki oman onnensa nojaan. Linna heikkoine varusväkineen olisi ollut pian voitettu, eikä silloin mikään olisi estänyt valloittajaa.

Sprengtport katseli taas kysyväisenä ympärillensä, mutta turhaan odotettuaan vastausta jatkoi hän: — Parooni Buddenbrock on pidättänyt perheet täällä, kun hän luuli ettei meitä koskaan voitettaisi, niinkauvan kun kaikkien niiden kohtalo, jotka meille ovat rakkaimmat, riippuu voitostamme tai tappiostamme.

Vanha sotamies nousi vieläkin: — Saattaa olla, mutta minä en usko että voitto riippuu meistä. Tapella voimme, minkä voimat riittää, mutta voitto riippuu siitä, kenelle Jumala sen suo.

— Siinä olet oikeassa! Ja oikein on myös, että etsimme väkevyytemme Jumalassa, sillä se tuki kestää vielä kun kaikki muu kukistuu. Mutta juuri sentähden ei saa yksikään ajatella olevansa niin vähäpätöinen, ettei hän mitään voi. Mutta ei se riitä, että toimitaan reippaasti, täytyy myös toimia esivallan käskyn mukaan, sillä kuski tietää kuinka matka on suoritettava, eikä hevonen.

— Mutta, vastasi sotamies, jos kuski ajaa hullusti, niin on sekä kuski että hevonen hukassa.

— Tietysti, mutta täällä ei ole kuin yksi tie, kunnian Siinä ei erehdy kukaan meistä. Vai kuinka? Onko täällä yhtäkään, joka ei tunne velvollisuuttansa ruotsalaisena kuninkaallisena soturina? Onko?

Vanha sotamies vastasi vieläkin: — Herra majuri, kunnian tien tunnemme ja kuljemmekin sitä, kunpa vaan muut…

— Mitkä muut? Kuka voi kulkea toista tietä? Tai kuka luulee voittavansa enemmän muulla tavalla kuin me? Tiedättekö ketään? Katsokaa, lähes viisikymmentä vuotta olen ollut sotamiehenä ja olen oppinut, että vähäpätöisin voi tehdä paljon kuninkaalle ja maalle jos hän tahtoo ja rohkenee. Nähkäähän! Siihen aikaan kun kuningas Kustaa Aadolf loistavana voittajana kulki Etelä-Saksassa, jäi kenraali Horn kauas pohjoiseen ja oli joutumaisillaan vihollisten saarrokseen. Tärkeä kirje oli hänelle vietävä, ja sen uskoi kuningas nuorelle saksalaiselle Rolandille kahden Stålhandsken ratsastajan seuraamana. Matkalla joutuivat he luostariin, jossa enään oli vaan yksi munkki, tämä kun sanoi tahtovansa kuolla luostarissaan. Mutta Roland tiesi, ettei ole munkkeihin luottamista. Vuorotellen pidettiin vahtia ja keskiyön aikana Roland itse valvoi. Silloin huomasi hän, että ylikerrassa sytytettiin kynttilä. Jotakin se tietää, ja hän herätti miehensä, mutta samassa näkyi sadottain ratsumiehiä kiitävän luostaria kohti. Meidän miehemme koettivat paeta, mutta portti oli suljettu, munkki oli kavaltanut. Huonolla ruotsillaan huusi Roland: spräng port! (räjähdä portti) ja onneksi löydettiinkin holvissa ruutitynnyri. Se vietiin portin eteen. Ruuti sytytettiin ja kauhealla pauhulla kukistui osa muuria ja portti. Viholliset ratsastajat säikähtyivät ja pakenivat, mutta Roland miehineen pelastui pälkähästä, ja monen muun vaaran läpi vihollisessa maassa toi Roland tuon tärkeän kirjeen Hornille, mutta kumppanit sanoivat häntä sittemmin Sprengportiksi.

Miehistö katseli vanhaa majuriansa kiiluvin silmin. Sehän oli hänen oma nimensä. Ja mikä sankari! Sprengtport puolestansa katseli väkeänsä ja sanoi: — Kaksikymmentä vuotta sen jälkeen aateloittiin tämä Roland, joka oli isäni, ja otti nimekseen Sprengtport, muistoksi siitä, kuinka Jumala oli hänet ihmeellisesti pelastanut.

Kornatus oli seisonut syrjässä, mutta astui nyt esiin ja teki kunniaa majurille. — Minä olen nuorena Puolassa palvellut isänne johdolla, sanoi hän, ja olin saapuvilla, kun teidän isällenne, kapteeni Sprengtportille, Gordin rykmentin edessä kenraali Wrangel antoi kuninkaan nimessä kultaketjut siitä, että hän oli oman henkensä uhalla pelastanut kenraali Wittenbergin.

Näitä vanhoja muistelmia kuullessa, unohti äsken niin alakuloinen miehistö omat huolensa. Kunniakkaita aikoja, jaloja voittoja, huudettiin riemuiten.

— Tuolla tulee kenraali Wrangel itse, huudahti Sprengtport, nähdessään hänen Brandenburgin seurassa pyrkivän hänen luoksensa: — Ette tänä vuonna kuole, herra kenraali, jatkoi hän pilaillen, puhuimme vast'ikään isästänne.

— Isästäni? toisti Wrangel. Onko täällä vielä ketään, joka muistaa häntä.

Kornatus teki kunniaa. — Minun isäni isä oli yksi niistä kolmestasadasta suomalaisesta, jotka isänne komennossa kulkivat Lech-virran yli. Isäni isän jälkeen tuli armeijaan isäni, ja hän aina mainitsi Kaarlo Kustaa Wrangelin Ruotsin parhaimpien miesten joukossa. Kerroin tässä kuinka tuo jalo kenraali antoi kapteeni Sprengtportille kuninkaan ketjut.

— Siinä kertomuksessa on perää, vastasi Wrangel. Mutta tiedättekö millä sanoilla kuningas antoi tämän tehtävän isälleni.

Ei, sitä ei tietänyt kukaan.

— Sano Sprengtportille, oli kuningas lausunut, että lähinnä Jumalaa tulee minun kiittää häntä, että Wittenberg vielä on hengissä. Siinä miehessä olisin menettänyt sankarin, joka opetti minut voittamaan. Sano hänelle niinikään, että kultaketjuni on kallisarvoinen, mutta teräsketju on vieläkin kallisarvoisempi, kun siinä on niin aito renkaat kuin Wittenbergin suomalaiset pojat.

Näiden sanojen jälkeen seurasi yleinen vaitiolo, mutta soturien tuimat kasvot säteilivät iloa. Kaikki epäluulo oli unohtunut ja monessa silmässä kimelsi kyynel.

Wrangel katseli tuttua joukkoansa ja hänenkin silmissään kimelsi kostea välke. — Ruotsin suuret kuninkaat, sanoi hän, ovat ymmärtäneet luoda sankareita. Sentähden heitä miehet seurasivatkin, tehden mahdottomat mahdolliseksi. Ja nyt kuten silloin kuuluu teille kuninkaanne käsky. Oletteko valmiit, pojat?

Olemme, olemme, kaikui riemuisa vastaus, ja kaikki ponnahtivat pystyyn. Wrangel viittasi, rumpu pärrytti, rivit järjestyivät ja tuokiossa oli tori tyhjänä.

Naiset olivat tehtävänsä suorittaneet, ja jokainen rupesi nyt kokoamaan mitä oli tuonut, viedäksensä sen kotiin. Maria auttoi heitä, mutta koneellisesti ja hajamielisenä, sillä Tasman puheet riehuivat hänen sielussaan ja painoivat häntä yhä raskaammin, kun hän ei rohjennut turvautua isäänsä, joka kaikista vähimmin olisi tahtonut moista kuulla. Tuliko hänen noudattaa Tasman neuvoa, ja mikä olisi semmoisen rohkean teon seurauksena? Mikä edesvastuu hänelle ja kaikille niille, jotka ehkä noudattaisivat hänen kehoitustaan? Mutta — mistä oli tämä ihmeellinen nainen saanut ilmoituksensa, ja miksi oli hän kääntynyt Marian puoleen, jollei sen vuoksi, että kumpikin oli korkeamman vallan valitsema maan pelastukseksi. Ja mikä onnellisuus olisikin saada välikappaleena korkeimman kädessä kääntää kaikki suru iloksi. Jumala näki hänet, hän näki, että Maria tahtoi ajaa hänen asiatansa, ja hän oli apua antava.

Suurella vaivalla sai Maria kootuksi suuren joukon noita uupuneita naisia ja huusi korkealla äänellä: — kuulkaa minua kaikki! Älkää enää ajatelko taistelua. Tänään on turhaa ryhtyä aseisiin. Tiedän pelastuksen keinon jos seuraatte minua. Joutukaamme miesten edellä.

Lähimmät kuuntelivat häntä ihmeissään, mutta kaukaisemmat tuskin tiesivät että hän puhui. Heidän ajatuksensa liikkuivat toisaalla, ja nyt täytyi heidän saada selko siitä, mitä ne kimakat huudot tiesivät, joita äkkiä nousi läheisestä talosta. Mariakin ja häntä ympäröitsevät naiset kääntyivät niinikään sinne, nähdäksensä ja kuullaksensa jotakin todellista, sillä olivathan Marian puheet pelkkiä lapsellisia unelmia. Kaikki riensivät siis portille, jossa väki tunkeili huutaen ja viitaten pihaan päin.

— Mitä se on? Mitä se on? huusivat naiset torilta ja riensivät sinne päin.

— Ettekö näe?! Epäjumala, kuultiin porttikäytävästä.

— Epäjumala! Epäjumala, toistivat toiset ikäänkuin kaikuna.

Pihassa kasvoi vanha pihlaja, ja sen tuuheissa oksissa heilui paimen pyhävaatteissaan, lehmännahka hartioilla, sarvet rinnalla riippuen. Lähemmin tarkastaessa huomattiin, että tuo kumma ei ollutkaan paimen itse, vaan hänen vaatteensa, jotka olivat nuken muotoon täytetty, ja tämän oudon kummituksen ympärille ryhmittyivät katselijat. Joukon keskellä seisoi Leena korkeana ja mahtavana, ja hänen edessään seisoi paimenen pieni ja kuihtunut vaimo itkien. Kysyttiin kaikkialla mitä oli tekeillä.

— Mitä on tapahtunut? Kuka tuolla riippuu? Miksi itkette Piata?

— Sanovat minua pakanaksi ja noidaksi, nyyhkytti akka. Siinä kiitos vaivastani. Minäkin tahdoin auttaa kuningasta ja maata.

— Mainio apu! huusi Leena ylenkatseellisesti. Hän pilkkaa Jumalaa. Ihmekö siis, että hukumme. Kun muut kokoontuvat kirkkoon Jumalaa rukoilemaan, haalii hän paholaisen puuhun.

— Valehtelette! huusi Piata. Olenhan sanonut, että siinä on paimen ja lehmä.

— Hän vaan sanoo niin, meluttiin joukossa. Tuo kuva hankkii kirousta kaupungille.

— Ettekö enään usko Jumalaan, koska otatte paholaisen avuksi? kysyi Leena vakavasti. Mutta Piata vastasi rohkeasti: — Olen kristinuskoon kastettu niinkuin tekin, mutta kun kehotettiin kaikkia tekemään minkä voivat armeijan hyväksi, päätin minäkin tehdä mitä kykenin. Koetin siis viimeistä keinoa saadakseni elukat ja ukkoni takaisin. Sitten kertoi Piata rivakkaasti kuinka hän ollessaan muiden vankien kanssa Venäjällä oli oppinut hankkimaan takaisin kadonneita ihmisiä ja kaluja. Tarvitsi vaan ripustaa jotakin kadonneen näköistä ja lukea loitsuja, niin kyllä se palajaa, jos se on hengissä. Sitä varten oli hän käyttänyt ukkonsa vaatteet ja lehmänvuodan.

Ympäröivät seisoivat hämmästyneinä eivätkä tietäneet mitä sanoa, mutta voitonvarmana jatkoi Piata: — Se keino ei petä. Jos elukat ovat hengissä niin kyllä palaavat, ja ukko myöskin.

Leena valmistui jo nuhtelemaan Piataa hänen synnistään, mutta samassa kuului huutoja:

— Katsokaa, tuolla hän tulee, tuolla! Ja nyt viittasivat portissa seisovat torin vastakkaiseen laitaan, jossa ilmaantui paimen ikäänkuin pilvistä pudonneena.

— Kas, kas, tuolla hän tulee, huusi koko muu joukko. Assari se on! Ja sitten riensivät nuoret ja vanhat katsomaan häntä, joka tuli tomuisena, repaleisena, ontuvana ja itkien.

— Missä olet ollut? Mistä tulet, sinkoilivat kysymykset sekaisin.

— Kaukaa, kaukaa, voi! Kasakka otti kiinni. Voi, voi! raahasi perässään, kunnes Armilan luona toiset kasakat sitoivat hevosen selkään.

— Kun et kuollut.

— Vähällä oli.

— Oletpa paljon kärsinyt.

— Ja olenpa paljon maailmaa nähnyt. Voi kuinka paljon kuullut. Voi minua poloista.

— Ymmärsitkö vieraitten puhetta.

— Olihan niissä suomalaisia Viipurin puolelta. Oli siellä veljenikin. Kolmenkymmenen vuoden perästä tunsimme toisemme. Rauhan jälkeen jäi hän sinne ja minä tänne.

— Mitä tahtoi kasakka. Miksi otti sinut kiinni?

— Luulivat, että tiesin paljonko väkeä täällä oli ja paljonko vielä odotettiin. Voi voi!

Uteliaisuus ja jännitys lisääntyi ja kysymyksiä sinkoili kaikkialta. Tahdottiin tietää mitä ukko oli sanonut ja uskottiinko häntä.

— Täytyihän heidän uskoa. Minä pyysin heitä katsomaan minua, ja sanoin: — Armolliset herrat, näytänkö minä sellaiselta, joka istun suurten neuvostossa ja katselen heidän kirjojansa. En tiedä edes montako täitä on päässäni, saatikka montako kuninkaalla on miestä.

— Mitä siihen sanottiin?

— Naurettiin, ja eräs loistava herra antoi minulle nämät kolikot ja käski antamaan minulle ruokaa. Voi, kun olisivat antaneet minun niellä heidän kylmää terästänsä.

Ympärillä seisovat aavistivat, että kyllä Assarilla vielä oli jotakin sydämmellään, ja kyseltiin uudestaan, jotta saataisiin täysi selko kaikesta, mutta lyhyet ja katkonaiset olivat paimenen vastaukset. Saatiin kuitenkin selville, että hän veljensä kanssa oli ajanut Virojoelle, ja että hän sieltä milloin jalkaisin milloin ratsastaen yksin oli käynyt Myllykylässä. Siellä oli hän nähnyt ruotsalaisten tekevän karjankauppaa venäjän-karjalaisten kanssa. Sotamiehet olivat puhuneet lähdöstä Lappeenrannan avuksi, mutta ei kukaan tietänyt milloin mennään, ja moni luuli, että aijottiin pysyä paikalla vihollista odottamassa, joko Myllykylässä tai Haminassa.

Kysymyksiä ja vastauksia jatkui vielä, kun joukko Karjalan rakuunoita saapui järven puolelta, jossa olivat hevosiansa juottaneet. Ihmetellen katselivat ratsumiehet levotonta ihmisjoukkoa, ja kun sieltä viitattiin heitä lähestymään, lähtivät hekin portin luo. Siellä näkivät paimenen istuvan maassa mykkänä ja murtuneena. Hänen ympärillään joristiin ja kilvan kerrottiin mitä oli tapahtunut. Yksi rakuunoista vihdoin ylenkatseellisesti lausui: — Hän valehtelee; emme kaikkia ämmänjuoruja usko.

— Saatte uskoa mitä tahdotte, purskahti paimen uudella tarmolla, mutta Myllykylässä olen ollut, ja asiaa minulla sinne oli.

— Mitä asiaa?

— Veljeni oli luvannut venäläisille herroille, että hän vie kirjeen ruotsalaiseen pääkortteeriin, ja samassa tiedustella, aikovatko lähteä Lappeenrantaan. Mutta Samppa kuuluu Venäjän kruunun alle, ja tiesi että hengellänsä saa hän maksaa, jos hänet otetaan kiinni, ja sitten pyysi hän minua kirjettä viemään. Jumala armahtakoon minua vaivaista syntistä!

— Ehkä kävit vihollisten asioita hyvästä maksusta? kysyi yksi ratsumiehistä.

— Rahaa sain ja enemmän luvattiin, mutta raha ei vihan päivänä auta. Olin aikonut salata kaikki ihmisten silmiltä, mutta Herran ääni raikuu sielussani tuomiopasuunana, ja minun täytyy tunnustaa. Vein kirjeen ruotsalaiseen leiriin ja vastauksen takaisin ja kerroin viholliselle kaikki mitä tiesin ja kuulin pääkortteerissa ja Haminassa. Mutta väärä tie on Herralle kauhistus ja Hänen vihansa polttaa päätäni kun tuli. Voi kaikkivaltias Jumala!

— Kuinka saatoit meitä kavaltaa.

— Niin, miten voin? Samppa vakuutti ettei sodasta tule juuri mitään. Hän oli kuullut, että Venäjän sotajoukkoja oli kielletty tekemästä vahinkoa Suomessa. Hän sanoi että paras oli meidän pitää rauhaa kasakan kanssa, sillä sitten on Ryssäkin meille leppeä.

— Kuulkaa tuota viekkautta, huusi väki. Mekö kavaltaisimme laillista kuningastamme? Sinä Juutas!

Paimen istui lyyhistyneenä ja sortuneena kuin tallattu ruoko. Kädet riippuivat ristissä polvien välillä, silmät tuijottivat sammuneina ja ensin niin tarmokas ääni oli kuolevaisen kaltainen, kun hän jatkoi: — Niin kauan kuin Samppa puhui minulle ja kävin hänen asioillaan oli mieleni paatunut, enkä välittänyt vaikka omatunto soimasi. Mutta kun näin, että hän antoi Ruotsin herrojen kirjeen kasakalle, ja kun sitten annettiin minulle rahaa, silloin löi Jumalan tuomio minua kuin ukkonen, ja silloin työnsin puukon Sampan sydämmeen. Tuo kuollut makaa nyt Virojoen rannalla, hänen rahansa on syvyydessä ja veljeni veri huutaa jälissäni missä kuljenkin. Virutin käsiäni ja mekkoni virrassa, mutta ei se auta. Tiedän että olen sieluni kadottanut.

Kaikki kuulijat katselivat kelmeinä ja hämmästyneinä toisiansa. Ei epäillyt enään kukaan paimenen sanojen totuutta. Rakuunat käänsivät musertuneina hevosensa ja riensivät toverien luo, ja muut erosivat kauhistuneina hänestä, joka suuressa sieluntuskassaan ei jaksanut enään nousta. Hänen vaimonsa yksin jäi paikalle, kelmeänä ja jähmettyneenä. Ei hänkään enään voinut lohduttaa eikä itkeä.

Kauhun valtaamana lähti Mariakin muiden joukossa. Tasman sanat ja kaikki mitä hän oli aikonut puhua naisille oli kuin hävinnyt. Ei sitä kukaan ollut kuullutkaan. Hänen ainoa ajatuksensa oli nyt päästä isän luo ilmoittamaan hänelle kaikki. Kiireisesti kuin lintu riensi hän patterin luo. Siellä voisi hän silmäillä laakson ympäri ja löytää isän. Mutta taas tuli Tasma häntä vastaan ja samassa palasivat hänen muistiinsa tietäjättären sanat. Tuliko tuo mahtaja kuulemaan naisen vastausta?

Maria pysähtyi Tasman eteen ja sanoi nöyrästi: — älkää suuttuko. Se on ollut minulle mahdotonta.

— Niin, sen tiedän. Kaikki mikä lähtee ihmistahdosta on mahdotonta.

— Eikö se siis ollut pyhä käsky, jonka te ilmoititte?

— Ei, se lähti siitä kauhistuksesta, jonka näin. Se tuli minusta itsestäni ja raukesi tyhjäksi. Kohta liikkuu kuoleman tanssi täällä rannasta rantaan ja verisiä kyyneleitä valuu hiekkaan. Hän viittasi sormellaan harjulle, josta Martti nyt astui alas. — Näetkö tuota; hän etsii sinua. Rakastatko häntä?

Maria katseli Marttiin päin ja vastasi varmuudella: — Ettekö tiedä, että me seuraamme toisiamme joko elämään tai kuolemaan? Ja sitten riensi hän Marttia kohden.

Martti ojensi hänelle kätensä, ja kun Maria siihen tarttui, laski hän siihen kultasormuksen.

— Saanko minä tämän, kysyi Maria punastuen.

— Saat, jos en enään palaa, olet sittenkin ainiaaksi omani.

Maria pisti sormuksen sormeensa, ja Martti jatkoi:

— Olen etsinyt sinua, täytyy sanoa sinulle jäähyväiset.

Maria katseli häntä hämmästyneenä. — Tiedäthän että tulen mukanasi. Tahdon seisoa rinnallasi.

— Et saa tulla. Et saa!

— Sekö sinun lupauksesi olikin?

— Sinun paikkasi ei ole kasakan tiellä. Tunnen itseni ja tiedän, että jos kaadut haavoitettuna tahi kuolleena, niin puuttuu voimani ehkä juuri kun sitä parhaiten tarvitaan.

Maria tahtoi keskeyttää häntä, mutta hän ei kuullut, jatkoi vaan intohimoisesti: — Olet ollut auringonvaloni pimeydessä, ainoa tähteni autiossa, ja nyt ottaisin sinut mukaan kurjuuteemme. Ei, ei!

— Siten et saa minua suojella, lausui Maria, kirkastunut ilme kauniissa kasvoissaan, ja viitaten taivaanrantaan, jossa purppurakajastus hajoitti pilvet ja loi niihin punertavan valon. — Katso Martti! Mitä on tuo kajastus, sitten kun aurinko on sen sammuttanut? Ei muuta kuin vaalennut hattara. Ja mitä on tähdenlento avaruudessa? Haihtuva loiste vaan, joka sammuu yöhön. Mutta kummankin muisto on meille rakas, koska se levitti kauneutta taivaaseen ja maahan. Lyhyt ja nopea oli heidän kulkunsa, mutta minä tyydyn tähän kohtaloon, jos saamme sammua niin kuin ne.

— Oi, Maria, tahdon sanoa sinulle kaikki. Meillä ei ole enään mitään toivoa. Armeijaa on kavallettu, etkä sinä jaksa minua seurata siinä, mikä nyt tapahtuu.

— Jumalan pyhässä nimessä, mitä tarkoitat?

Mutta hän ei vastannut. Silloin nojasi Maria päänsä hänen rintaansa kuumien kyyneleiden valuessa hänen silmistään. — Herra varjelkoon sinua! Älä unohda sitä tietä, jota sinun tulee astua.

Martti sulki hänet kiihkeästi syliinsä, mutta Maria vetäytyi pois, tarttui hänen käteensä ja vei hänet Tasman puoleen. Hän oli Marian viimeinen toivo, ehkä antaisi tietäjätär vielä neuvon. Molemmat pysähtyivät tämän mahtajan edessä, joka kelmeänä katseli nuorukaisia. Hän kohotti kätensä, ja laski sen lempeästi Martin paljastettuun päähän sanoen vapisevalla äänellä: — Jos seisoisit siellä mihin kuulut, niin olisit toinen kuin olet. Rakas lapsi! Ja Tasma itki. Hän ei ollut enään tuo korkea kaikkitietävä mahtaja, hän oli vaan nainen sydän surua täynnä. Mutta hän ei tahtonut enään kantaa tätä surua yksin. Nuo kaksi tietäkööt kaikki, sitten hän tyytyväisenä kuolee.

Väristys kävi Martin ytimiin saakka. Hän tahtoi pois ja kysyi keskeyttäen päättävästi: — Onko tämä tyttö, jonka äsken suljin rintaani vastaan, kerran oleva omani alttarin edessä?

Tasma seisoi muuttuneena. Kyyneleiset silmät syttyivät taas ja katselivat ikäänkuin kaukaisuuteen: — Tänään hän on sinun, mutta ei koskaan pappi lue siunausta teille.

— Kaatuuko Maria tahi minä taistelussa?

— Kaadut sinä syvemmälle kuin jos sinun kuolema iskisi, ja silloin katkee teidän välinen side.

— Oi, ei koskaan minun olisi pitänyt teitä kuulla! huusi Martti kauhistuneena ja riensi pois.

Kuumetta kiiluvin silmin katseli Tasma menevää, ja lausui hiljaa. — Ikäänkuin sillä pelastuisit itsestäsi. Voi Lappeenrantaa! Miksi eivät nuo harjut korkeine honkineen vieri sinua kätkemään ennenkun kaiken maailman suru pusertaa valituksia pitkin kauniita rantojasi.

Maria risti kauhistuneena kätensä: — Miksi tulee meidän kärsiä niin äärettömästi?

— Ihmeellinen on elämä, tyttö, ihmeellinen on kuolema, mutta kohtalo on käsittämättömin. Ikäänkuin kolme sisarta käyvät ne käsi kädessä ja vaihdellen ympärillämme. Yksi antaa alun, toinen tekee lopun ja kolmas ohjaa vaelluspäivämme. Kaikki pyytävät kohtalon suosiota, mutta järkähtämättömänä jakelee se lahjojaan ainoastaan sen käskyn mukaan, jonka asioilla se käy. Toinen saa iloa, toinen surua, toinen jää alhaiseksi, toinen tulee suureksi. Kuka saa onnen? Tiedätkö kuka sen saa?

— Kuka?

— Se joka voi, kun kaikki on lopussa, sanoa: — Herra olen löytänyt sinut. Kiitos kaikesta. Usko minua, tuska ja kärsimys ovat portaita, jotka vievät ylös ijankaikkiseen elämään. Älä poikkee tieltäsi oikeaan eikä vasempaan, sillä jos tahdot välttää suoran tien vaivoja, niin kohtaa sinua turmio sivuteillä. Tässä näet yhden, joka tahtoi vältellä, mutta musertui pirstaleiksi.

— Suruako elämä siis yksinomaan tuottaa?

— Elämä tuottaa mitä elämän herra sallii. Et ymmärtänyt itse valita kohtaloasi, silloin kun et vielä ollut olemassa, ja nyt et tiedä, eikö korkeimmassa halussasi piile sinun katkerin tuskasi.

— Ja kuitenkin neuvoitte itse minua poloista estämään taistelua.

— Niin tein. Sieluni näki, että se tie oli olemassa, ja uskoin, että Jumala tahtoi johtaa teitä sinne minun kauttani. Mutta hän ei tahtonut. Sentähden et voinut päästä perille.

Heikko toivo virisi Mariassa, ja uudella tarmolla huudahti hän: — Voin päästä vielä. Tulkaa mukana. Riennän Lascyn leiriin ja heittäydyn Lascyn jalkain juureen. Pyytäköön mitä lunnaita tahansa, minä lupaan ne, ja pidän sanani, jos hän odottaa yhden päivän. Ei ole vielä liian myöhäistä.

Tasma hymyili surullisesti: — Semmoinen kuin sinä, olin minäkin muinoin. Nuorena uskotaan ja voidaan kaikkea, mutta kun loppu on joutumassa, silloin olemme oppineet tuntemaan voimattomuutemme. Puolinaiseksi jää elämän työ, enimmäkseen sirpaleista kootuiksi, ja ainoa mikä todellakin on meidän, on halumme saada sovitetuksi se, mikä on erehdyksestä, ymmärtämättömyydestä tahi synnin tähden tehty.

Heltyneenä seisoi Maria liikahtamatta ja sanaa sanomatta. Tuon ihmeellisen naisen tuskallinen katse, ehkäpä vielä enemmän nuo kamalat sanat Martille, musersivat taas hänen rohkeutensa, ja katsomatta Tasmaan purskahti hän itkuun ja nyyhkytti ääneen: — Olen huutanut Jumalalle läpi taivaan ja maan, mutta hän ei kuule minua. Hän on kätkenyt itsensä ja auttajani on poissa.

— Huuda niin kauvan kun sydämmesi sykkii. Elämä on minulle opettanut, että hän vihdoin kuulee. Älä päästä epäilystä sieluusi, sillä sen lähettää perkele. — Ja kirkastuneella katseella, ikäänkuin ei olisi kuulunut enää tähän maailmaan, katsoi Tasma taivaaseen ja puhui:

— Herra, sinä näet minut, niinkuin näit minut ensi päivästäni saakka, ja niin kuin näit minun harhailevan maailmalla. Onni huusi maan yrttitarhasta: Olen täällä! Ja viha minussa huusi: Minä olen onni! Kuolema sanoi: Minulla on onni; ja maa, meri ja ilma huusivat: Onni on täällä, ota se! Ja ne ahdistivat minua, mutta en löytänyt mitään, ennenkun sieluni luopui omasta itsestään, ja minä kohtasin sinut, Herra, joka sanot: Sinun syntisi annetaan sinulle anteeksi.

Marian kyyneleet olivat lakanneet, mutta hän ei voinut lähteä. Hän seisoi kuin patsas, ja vihdoin kääntyi Tasma hänen puoleensa ja sanoi: — Sinä et kuole vielä. Me seuraamme toisiamme toisiin seutuihin, kun maa on valkean lumen peitossa. Olen nähnyt sen ja sentähden se toteutuu.

Wrangelin joukot olivat järjestetyt taisteluun. Tykistö hallitsi kukkulaa etelässä ja alempana seisoi jalka- ja ratsuväki. Oikeana siipenä oli 500 sörmlantilaista ja 500 taalalaista. Edellisiä komensi everstiluutnantti Vasaborg, jälkimmäisiä eversti Gripenhjelm. Keskustassa seisoi 500 hämäläistä, joita johti eversti Bildstein ja 500 länsipohjalaista eversti Du Rietzin johtamina. Vasemman siiven muodostivat eversti Willebrandin johdossa 300 värvättyä sotamiestä ja 500 savolaista majuri Fieandtin komennossa. Ratsuväki, 500 karjalaista rakuunaa, oli asetettu kummankin siiven ääriin everstiluutnantti Brandenburgin komennettavina.

Entinen levottomuus oli vaihtunut välttämättömyyden tyyneyteen. Jokainen oli valmis kohtaamaan sitä, mitä ei enään voitu välttää. Valtaava vaikutus, jonka venäläisten monenkertainen lukumäärä ensin teki, oli haihtunut, mutta kuitenkin rukoiltiin Jumalalta apua, ja katseet tähtäsivät yhä tuota odotettua merkkiä kirkontornista. Mutta lippu liehui yhä puolitangossa, eikä kuulunut mitään Myllykylän tieltäkään, jossa tiedustelijat liikkuivat.

Tunti toisensa jälkeen odotettiin jännitettyinä. Kello oli jo 2, ja yleinen hiljaisuus rupesi tuntumaan sietämättömältä. Mutta antoihan se toiveita siitä, että Wrangel sittenkin saa apua. Vielä saattoi pääarmeija saapua, sillä vaikka päivä kului ei näkynyt kummaltakaan puolelta halua alkaa. Arvioitiinko molemmin puolin toisensa voimia, vai tuumittiinko itse elinkysymystä. Missä Buddenbrock on? Missä ruotsalainen päävoima? Vihdoin palasivat venäläisten tiedustelijat kaukaa, ja Lascy tiesi nyt mitä tahtoikin tietää.

Naiset ja lapset olivat käsketyt poistumaan pattereista, mutta levottomuus ajoi monen takaisin harjulle päin, etsimään jotakin suojapaikkaa, mistä saattoi nähdä vastaisia tapahtumia. Hämäläisten kyljessä seisoi Löfving liikkumatta, nojaten vanhaan muskettiinsa. Ei yksikään muu upseeri käyttänyt tätä asetta, mutta kapteeni ei ollut koskaan ennenkään ollut retkillä ilman tätä uskollista toveria, eikä se saanut nytkään puuttua. Heillä molemmilla oli niin monta yhteistä muistoa. Avoimin, läpi tunkevin silmin katseli tuo karaistu soturi venäläisleiriä, ikäänkuin olisi tahtonut saada selvän kaikesta. Tänä hetkenä hän ei ajatellut, mutta aavisti ja muisti. Nykyinen asema liittyi yhteen jo menneiden aikojen kanssa ja loi kuvauksia vaihtelevia ja kirjavia niinkuin taikalyhdyssä. Kiväärin vankka piippu oli milloin uskollinen ystävä, milloin ammottava tulikita, josta lähti kauhua ja kuolemaa kauas ympäristöön, ja semmoisena oli se oleva tänään. Mutta oli hänen edessään lempeitäkin kasvoja, jotka karkoittivat kauhut. Ne silmäilivät niin suloisesti ja lohduttavasti. Niiden takalistossa muisti hän toisia, synkkiä ja uhkaavia. Ja sittenkin tunki rakkaus esiin niidenkin muistossa, virittääksensä toisten ohessa hänen sydämmnssään nuoruuden ajan hehkun, syvän, äärettömän ja kaipaavan. Kapteeni katseli niinkuin haaksirikkoinen katselee, kun hän vieraasta rannasta silmäilee merta ja ajattelee niitä, jotka ovat sinne vaipuneet ja jättäneet hänet yksin.

Löfvingin vieressä seisoi Martti ja Maria, tämä kuten kaikki muut hämäläisten vaaleansinisessä univormussa. He eivät keskenään enää vaihtaneet monta sanaa. He kuten muutkin olivat puhuneet puhuttavansa ja seisoivat odotuksesta jännityksissään. Välistä katseli kumpikin Löfvingiä, joka näytti niin hajamieliseltä ja oudolta. Maria luuli huomanneensa hänessä jonkinlaista kelmeyttä, kun hän vihdoin kääntyi heidän puoleensa ja sanoi: — Sen pyydän teiltä, lapset, jos hän, tiedättehän, tuo muukalainen venäläisessä puvussa…

— Tiedän! katkasi Maria. Attila.

— Niin. Älkää häntä surmatko, jos hän muiden muassa lähestyy meitä tänään.

Synkkä oli Martti ollut koko päivän, ja yhä synkemmäksi kävi hän, kun hän katkerasti kysyi: — Ansaitseeko semmoinen sääliä? Luuletteko hänen säälivän?

— Ellet voi olla tähtäämättä häneen, niin tähtää, mutta säästä hänen henkeänsä, ja jos näet hänen kaatuvan läheisyydessäsi, niin kanna hänet pois taistelusta, jott'ei hänen kasvojansa raadeltaisi kuolemassa.

Löfvingin äänessä oli jonkinmoinen outo vienous. Martti katseli isää ihmeissään: — Semmoinen ette ollut ennen, isä. Silloin ette säälinyt ennenkuin sääliä tarvittiin. Oletteko nyt tullut vanhaksi?

— Hänen isänsä tekisi samoin sinulle, jos hän eläisi, vastasi Löfving hiljaa.

— Hänen isänsä oli kavaltaja! Muutoin ei poika olisi sillä puolella millä on. Mutta tänään näkyy olevan tapana pitää hänenlaistensa puolta. Sitä kuitenkaan en teistä uskonut.

Ankara ilme lensi Löfvingin kasvoille, mutta Maria valitteli ystävällisesti: — Luvataan se, Martti. Ainakin minä niin teen ja sanon muillekin.

Löfving ojensi hänelle kätensä, ja Maria pusersi sitä sydämmellisesti, mutta Martin synkille kasvoille nousi tumma puna, ja hänen iloinen äänensä tuntui teeskennellyltä, kun hän sanoi: — Kaarlo kuningas tiesi hyvin mitä teki, kun ei sallinut naisia miesten riveissä.

Nämä sanat nähtävästi eivät koskeneet Mariaan, joka seisoi kääntyneenä venäläisleiriin päin. — Katsokaa tuonne, sanoi hän Löfvingille, viitaten venäläisiin, missä Lascy seisoi koko esikuntansa ympäröimänä. — Ei tuonne, vasempaan? Voitteko nähdä? Tunnetteko hänet?

Löfving katseli viittauksen mukaan ja näki nuoren upseerin astuvan alas kunnaalta. Hän tuli Lascyn läheisyydestä ja oli ehkä lähetti.

— Minä tunsin hänet kohta, sanoi Maria. Hän näyttää kuninkaanpojalta. Olette oikeassa, kapteeni, sääli on musertaa hänen päätänsä hiekkaan.

Martin silmistä iski tuiman vihan salama, ja hän nauroi lyhyesti ja rajusti. Sitten sanoi hän ilkkuen mutta näennäisesti tyynenä: — Taitaa jo kohta olla paras seisoa venäläisissä riveissä. Hupsu, miksi jäät tänne, Maria!

Väri vaihteli Marian kasvoissa: — Niinkö me astumme kuolemaa kohti? kysyi hän kylmällä vakavuudella.

Martti oli vaiti. — Kuka tietää, mutisi hän sitten, kuka täällä elää, kuka kuolee. Oi, Maria, jos kerrankin olisit katsellut minuun niin kuin silloin katselit häneen, kärsisin tuhannen kuolemaa sinun edestäsi.

Mitään vastausta siihen ei tullut, sillä kenraali Wrangel pysähtyi heidän läheisyyteensä. Hän oli astunut pitkin rintamaa ahkerasti puhuen majuri Sprengtportin kanssa tahi vaihdellen sanan jonkun upseerin kanssa matkalla. Kenraalin jälissä kulki hänen hevoshoitajansa hyvin tunnetun valkosen ratsun kanssa, ja nyt seisoivat kaikki kolme Löfvingin komppaniian edessä. Lyhyesti tervehtien kääntyi Wrangel rintaman puoleen ja sanoi sitten Marialle:

— Minulle on kerrottu, että Lappeenrannan naiset ovat päättäneet näyttää meille sotureille hyvää esimerkkiä, ja jos mahdollista voittaa urheudessa meidät miehet itse taistelutantereella. Pitääkö minun uskoa sitä?

— Miksi ei teidän ylhäisyytenne sitä uskoisi? vastasi Maria tyynesti. Olen yksi niistä. Emme aijo kilpailla, vaan tehdä minkä voimme.

— En anna mitään käskyjä niille, jotka eivät ole luetteloissa, ja vastenmielistä on minun nähdä heidän verensä vuotavan.

— Onko parooni Wrangelin siis mieluisampaa nähdä meidän veremme vuotavan sitten kun miehet ovat kaatuneet?

— Siitä Jumala varjelkoon!

— On siis teidän arvollenne alentavaa, että heikompi tarjoo apuansa?

— Eihän niinkään, neiti Sprengtport, mutta olin ajatellut tätä apua toisella lailla kuin kivääri kädessä.

Maria katseli kysyväisenä Wrangeliin, ja tämä jatkoi:

— Toivon voittavani luottaen Jumalaan ja väkeeni. Mutta kuinka onnellisesti käyneekin, on sittenkin varma, että moni kaaduttuaan ei nouse tältä kentältä. Toiset kyllä jäävät eloon, mutta ijäksi onnettomina, ja niiden puolesta nyt pyydän teitä. Teillä on rohkeutta katsoa kuolemaa silmiin, rohjetkaa siis katsella sitä kärsimystä, jota kuolema ei ole saanut lopettaa.

Kenraali näki kuinka levottomuus ja epäilys taisteli Mariassa, joka oli hyvää tarkoittanut, mutta jonka nyt pakosta täytyi poistua riveistä.

— Jättäkää meidät nyt, pyysi hän leppeästi. Tulkaa tänne taistelun jälkeen. Ottakaa ystäviä mukaanne ja tehkää silloin mitä voitte. Me, jotka nyt olemme täällä raadeltavina, ammennamme korkeampaa voimaa siitä tiedosta, että lempeät kädet illan tullessa tuovat sen avun, jota miekka ei anna. Jos kaadumme kuollaksemme, niin nukumme rauhallisemmin ajatellen, että silmämme suljetaan rakkaudella ja rukous luetaan haudallamme.

Wrangel vaikeni ja katseli kysyväisesti edessään seisovaan tyttöön. Hiljaisuus kesti hetkisen. Sitten sanoi Maria: — Kun itse asetuin riviin oli luja päätökseni, etten väisty muuten kuin kuollessani. Siitä olisitte voinut saada todistuksen, mutta huono sotamies olisin, jollen nyt ymmärtäisi lähteä.

— Oikein, vastasi Wrangel iloisesti ja tarjosi hänelle kättä. Ymmärrän vastauksenne. Sillä tavoin on univormua kannettava, mutta jättäkää se nyt. Viekää tervehdykseni kaupungin naisille, että luotan heihin. Rukoilkaa Jumalaa meidän puolestamme.

Kenraali nosti kätensä hattuun tervehtien ja viittasi esille hevosensa. Siinä tuokiossa oli hän satulassa. Samassa pamahti laukaus. Se tuli venäläisestä tykistä. Lascy oli alkanut.

— Älkäämme sanoko jäähyväisiä, lapseni, sanoi Sprengtport, kun Maria kumartui ja suuteli hänen kättänsä. Hän totteli ja vetäytyi pois.

— Hyvästi Martti, kuului hetkisen perästä. Martti etsi Mariaa silmillään, mutta häntä ei näkynyt enään.

Taistelun alettua ajoi kauhu ja huolenpito vanhoista ja lapsista kaikki sivulliset kaupunkiin. Ainoastaan Kornatus ja Maria seisoivat vielä rinteellä ja astuivat yhä likemmäksi edustalle. Sieltä he voivat paremmin seurata taistelun kulkua. Venäläiset krenatöörit olivat rynnänneet oikeata siipeä vastaan valloittaaksensa patterit, mutta sörmlantilaiset syöksivät heidät takaisin.

— Näettekö, meidän aseemme voittavat! riemuitsi Maria.

— Suokoon Jumala, vastasi Kornatus vakavana, luoden tarkastavia katseita laaksoon, jossa kiväärit jo kaikkialla paukkuivat. Samassa laukasi vasen siipi ensi kerran kiväärinsä tervehdykseksi ja vastaukseksi ryntäävän vihollisen tulelle. Alku näytti hyvältä, mutta venäläisten pataljoonain paraikaa varustautuessa lähettämään kolmatta yhteislaukausta, Willebrandin värvätyt jo kääntyivät ja pakenivat päistikkaa kaupunkiin. Savolaiset seurasivat esimerkkiä, ja nyt syöksyi vihollinen heidän joukkoonsa ja hävitti paaluaidat.

Kelmeänä ja mykkänä tuijotti Maria siihen paikkaan, jossa hän luuli olevan niin uskollisen vahdin. Kaikkialla vaan sekasortoa ja hävitystä. Wrangelin valkonen hevonen ja korkea töyhtö näkyi milloin sieltä milloin täältä pakenevien joukosta, joita hän vielä viime hetkellä koetti koota ja järjestää. Mutta turhat olivat yritykset, sillä nyt kääntyivät Karjalan rakuunatkin ja kiitivät pois, nostamatta yhtään asetta vastustukseksi.

Kornatus kääntyi pois tästä kamalasta näystä. Hänen vanha sydämmensä ei kestänyt enää, se oli vähällä pakahtua surusta ja häpeästä. Vaikka aseetonna ja vuosien murtamana, ei hän enään viihtynyt tuolla ylhäällä. Hän oli kasvanut sankarien joukossa, ja hänen täytyi tälle kurjalle aikakaudelle näyttää kuinka sotamies kuolee kuninkaansa edestä. Vielä tahtoi hän kuitenkin vilkaista oikeaan siipeen, joka niin reippaasti oli torjunut ensi hyökkäyksen. Mutta sörmlantilaisia ei siellä näkynyt enään. Vastoin Wrangelin ankaraa kieltoa olivat he luopuneet asemastaan, voiton riemussa ajaen krenatöörejä takaa, ja iloisina kulkivat taalalaiset heidän jälissään.

Maria hengähti helpommin. Tuolla ainakin meikäläiset taistelivat niinkuin miehet. Mutta Kornatus ei ollut yhtä mielissään. Hän oli kuullut Wrangelin vakavasti käskevän upseereja viimeiseen saakka pysymään edullisessa asemassaan, mutta Vasaborg oli menestyksen hurmaamana kaikki unohtaen syöksynyt laaksoon paljoa etäämmäksi kuin hänen oli lupa. Alussa valloitetut venäläiset tykit olivat jääneet käyttämättä eikä niitä edes kelvottomiksi tehty. Mutta kun ruotsalaiset olivat edenneet kentälle, joutuivat he omien patteriensa ampumalinjaan. Ruotsalaisen tykistön täytyi siis lakkauttaa tulensa, vaikka venäläiset joukot jo kaikkialla tunkivat eteenpäin. Länsipohjalaiset olivat taistelleet kunniakkaalla urhoudella, ja alussa avustivat heitä uskollisesti hämäläiset, mutta kun Bildstein kolmannen kerran komensi laukaisemaan, lähtivät hämäläisetkin pakoon, jättäen upseerinsa ilman apua.

Wrangel näkyi kaikkialla missä vaara oli uhkaavin, ja nyt kiiti hän auttamaan pulaan jätettyjä länsipohjalaisiansa. Nämät rohkaisivat vielä mielensä ja taistelivat suurella kunnialla. Eversti oli kaatunut, mutta elihän Wrangel vielä. Hänen puolestaan he tahtoivat elää ja kuolla. Kyllä tosin. Mutta nyt suhisi ilmassa hehkuva kuula ja katkasi kenraalin oikean käsivarren. Silloin horjuivat lujimmatkin, mutta kaikki lähellä olevat muodostivat hätäisesti piirin rakastetun johtajan ympäri ja sitoivat miten osasivat tynkän, niin ettei veri pääsisi vuotamaan. Siinä koetti Wrangel sanoillaan ja esimerkillään rohkaista järkähytettyjä miehiänsä.

— Pysykää miehinä, sanoi hän, älkää minusta huoliko! Tänään täytyy jokaisen uhrata henkensä. Älköön suru teitä pimittäkö. Jumala on käypä edellänne ja auttava teitä paremmin kuin minä. Kaikkivaltias Herra Jumala pysy apunamme! Mutta tänne Wrangel ei voinut jäädä. Muutamat sotamiehet kantoivat hänet käsivarsillaan kaupunkiin.

Tämänkin oli Maria nähnyt, ja kun Wrangel nojautuneena länsipohjalaisiinsa poikkesi Myllymäeltä, tuli Maria heitä vastaan tarjotaksensa heille apuansa, ja niin he lähtivät lähimpään taloon.

Länsipohjalaiset ja sörmlantilaiset sulkeutuivat yhteen ja taistelivat yhä, vaikka muut olivat paenneet. Kello 5 iltapuolella sortuivat nekin ylivoiman alle ja vetäytyivät Myllymäelle. Siellä he tapasivat Wrangelin kivellä istumassa. Ei häntä saatu pysymään kaupungissa. Hänestä ei ollut maailmassa muuta kuin hänen väkensä. Kuinka sen kävi? Vastaus siihen oli enemmän kuin elämä, ja levottomuus oli ajanut hänet puolikuolleena takaisin taistelutantereelle. Verrattomalla urhoudella olivat hänen ruotsalaisensa kestäneet ja hyvässä järjestyksessä vetäytyneet takaisin. Parhaiten kaikista taistelivat kuitenkin länsipohjalaiset. Kaikki heidän upseerinsa olivat kaatuneet ja heitä komensi nyt korpraali Carlberg. Wrangel oli koonnut viimeiset voimansa ottaaksensa vieläkin johdon käsiinsä, mutta kivistys ja verenvuoto hänet melkein mursivat. Silloin riensi Carlberg hänen luoksensa ja sanoi: — Herra kenraali, määrätkää meille upseeri, niin ryhdymme vielä taisteluun. Surun tukahuttamalla äänellä vastasi Wrangel: — Jos voit, poikani, mitään saada aikaan puolustukseksemme, niin siihen saat lupani. Korpraali riensi takaisin ja ryhtyi johtoon. Länsipohjalaiset sulkeutuivat hänen ympärillensä ja peräytyivät ampuen joka haaralle. Eräs venäläinen päällikkö tahtoi lähettää 6 pataljoonaa kiertämään tahi surmaamaan tuota pientä joukkoa, mutta kenraali Keith vastasi: — Ei toki, sääli olisi ylivoimalla tuhota noin urhoollisia miehiä. Häiritsemättä saivat länsipohjalaiset lähteä asemastaan ja seurata taalalaisia ja sörmlantilaisia kaupunkiin.

Taistelu oli menetetty, mutta Willebrand koetti vielä väellä, jota hän kiireessä sai kootuksi, puolustaa linnaa pakottaaksensa sieltä, jos mahdollista, vihollista peräytymään. Mutta miehitys oli liian heikko eikä ollut tarpeellista yhteistointakaan. Venäläiset ampuivat linnaa Myllymäeltä ruotsalaisten tykeillä ja pääsivät jo ulkovarustuksiin saakka. Silloin saapui valkosen lipun turvissa sanansaattajia linnasta. Välittäjinä venäläisten puolelta ottivat heitä vastaan kenraali Ykskyl ja eversti Lohman, jotka ruotsiksi kehoittivat kaupunkia antaumaan luvaten armahdusta. Mutta heitä ei ymmärretty ja huutaen: Kas perkele! lauaistiin muutamia kiväärejä, jotka kaatoivat heidät kuolleina maahan.

Taistelu alkoi uudestaan, ja hurjistuneina ryntäsivät venäläiset joukot esiin, murtaen paaluaidat toisen toisensa perästä. Pahasti haavoitettuna lähetti Willebrand sanan Wrangelille, ettei hän enään voinut suojella kaupunkia, jonka johdosta tämä käski hänen ehdottaa antautumista. Valkonen lippu nostettiin nyt linnan valleille, merkiksi että miehistö tahtoi antautua, ja nyt venäläisetkin lakkasivat ampumasta. Mutta useat vartiojoukot, jotka eivät olleet saaneet asiasta tietoa, jatkoivat taistelua, ja niin suuri oli sekaannus, että kun yksi osa miehistöä oli valmis riisumaan aseet, laukaisivat toiset tykkejä tai räjähyttivät miinoja rauhaa tarjoovaa vihollista vastaan. Se oli öljyä tuleen, raivo kiihtyi. Venäläiset ryntäsivät uudestaan, tunkivat joka haaralta kaupunkiin, joka puolustautui epätoivoisena. Ei pyydetty eikä suotu armoa. Kaikki, ukot, naiset ja lapset tarttuivat aseisiin. Asukkaat taistelivat pitkin katuja ja pihoja ja ampuivat katoilta. Veri juoksi virtana, ja viha, kauhu, tuska ja kuolemankamppaus täytti ilman kamalilla äänillään.

Mariakin oli saanut käsiinsä verisen miekan ja riensi sen kanssa naisjoukon etupäässä kirkkoon. Toisia pakenevia seurasi, sulkien rajusti ovet jälestään. Mutta tähänkin paikkaan rynnättiin. Aseet välkkyivät, akkunat ja ovet murrettiin, ja kaikilta haaroilta syöksyi voittaja sisälle. Selkä ovenpieleen nojautuneena taisteli Maria minkä voi, varmasti päättäen puolustautua tai kuolla. Kasakka tarttui hänen käsivarteensa, mutta miekallaan hakkasi häneltä Maria kaksi sormea. Silloin nosti kasakka piikkinsä lävistääksensä hänen rintansa. Tungos hänen ympärillänsä esti kuitenkin kasakan liikkeitä, ja vielä oli verinen ase Mariaa vastaan kohotettuna, kun kaksi venäläistä upseeria riensi soturia hillitsemään.

— Ei toki, huusi nuori Dmitri Mirovitsh. Älä tahraa aseittemme loistoa. Ja samassa tuokiossa heittäytyi Attila toiselta puolelta estääksensä kasakkaa tahi itse vastaanottaakseen kuoleman-iskun. — Seis, Venäjän hallitsija käy sotaa vihollisia armeijoja vaan ei naisia ja lapsia vastaan. Niin huutaen kääntyi Mirovitsh sisääntunkevia sotilaita vastaan, ja hänen onnistui vihdoin useamman saapuneen upseerin avulla pidättää heitä. Kirkko tyhjennettiin ja voitetut vietiin muiden vankien kanssa venäläisten leiriin lähetettäviksi sitten Venäjälle. Seuraavana päivänä Lascy lähti matkaan rajalle päin.

Vangitut loivat vielä ennen lähtöänsä silmäyksen kaupunkiin, mutta siellä ei näkynyt enään muuta kuin liekkejä. Voittajat olivat sytyttäneet Lappeenrannan.

IV Luku.

Taistelun jälkeen.

Suotuansa hengähdysaikaa joukoillensa lähti Lascy elokuun 25 p:nä paluumatkalle Viipuriin. Wrangelin väestä ei näkynyt jälkiäkään. Kuten pirstaleet myrskyssä samosivat suomalaiset ja ruotsalaiset hajaantuneina ja neuvottomina pitkin erämaita, eikä Lappeenrannasta näkynyt muuta kuin suitsevia raunioita. Siellä samoinkuin tappotantereella oli elämän taistelu muuttunut kuoleman juhlalliseksi rauhaksi. Eikä mikään häirinnytkään tätä haudan hiljaisuutta, paitsi niiden suurten, mustien lintujen siipien humina, jotka ahnaasti iskivät kuolleisiin ja joiden kesken muutamia surevia naisia ja miehiä hiljalleen kulki etsien rakkaitansa. Ehkä voitaisiin kaatunut vielä pelastaa, ja vaikkapa ei, niin täytyihän ainakin toimittaa hänet vihittyyn maahan. Ne, jotka olivat löytäneet mitä etsivät, soutivat hiljalleen takaisin Saimaan yli tahi ajoivat likimmäiseen taloon tahi kylään, jossa ehkä olisi apua saatavissa. Kruunun kuormasto, joka kuljetti haavoitettuja Luumäelle päin, oli jo yöllä nähty, ja nyt liikkui toinen kuormajono sairaineen ja kuolevineen samalla tiellä. Pyrittiin Marttilaan, jossa leiri vielä oli koskemattomana, ja siellähän oli mahdollisuus saada mitä tarvittiin. Tärskyttävät rattaat ratisivat mäkiä alas ja ylös verisine uhreineen, joiden tuskia maan koleus monisti. Ajurit kyllä koettivat minkä voivat lieventää kurjuutta, mutta mitä siinä hyväkään tahto voi. Toiset haavoitetuista vielä tavoittelivat elämää, toiset rukoilivat kuolemaa, mutta vieläkin toisilla ei ollut tietoa elämästä eikä kuolemasta, vaan ainoastaan tuskista. Viimeisenä kulki puuantura-reki, jota ajoi Ulla nääntyneenä valvomisesta ja puuhista. Re'en toisella sivulla astui majurinrouva Sprengtport. Nuo kaksi naista olivat edellisenä iltana löytäneet majurin taistelutantereella likistettynä kahden hevosen väliin. Hän oli ollut tajutonna, mutta kuitenkin huomattiin elon merkkejä. Suunnattomilla ponnistuksilla onnistui näiden kahden saada hänet tänne saakka, ja nyt he viimeisin voiminsa pyrkivät eteenpäin. Rattailla heidän edellään makasi kaksi ruotsalaista ja Tapani. Taistelussa oli hän saanut monta haavaa, jotka kuitenkaan eivät estäneet häntä jatkamasta, kunnes hän sai rintaansa luodin, joka tarttui keuhkoihin. Vielä toivoi hän sittenkin jäävänsä henkiin, sillä tuskat eivät olleet kovia, jopa hän nukkuikin melkein lakkaamatta. Naiset niinikään toivoivat, sillä useimmilla Suomen miehillä oli ollut vaikeita haavoja, mutta olihan niitä sittenkin elossa. Marttilassa saataisiin kyllä apua, ja sitten on kaikki hyvä. Siihen luottaen puuhasivat naiset enimmän majurin ympärillä, jonka tila näytti arveluttavalta. Sprengtport kyllä eli, mutta harvoin oli hän silmänsä aukaissut, aina kohta taas sulkien ne äänetönnä. Nyt toki kuului heikko valittava ähky, joka ilmaisi, että sairas heräsi.

— Seisahda, pyysi majurinrouva.

Ulla kiristi ohjia, ja rouva kumartui miehensä puoleen, nostaen sitä kevyttä liinaa, jolla hänen kasvojaan oli suojeltu kärpäsiltä ja auringonsäteiltä. Mikä ilo kun majuri loi häneen kirkkaan ja selvän katseen!

— Vilho, tunnetko minua.

— Tunnen; äänesi oli se joka ensin herätti minut henkiin. Kiitos Jumalalle, että näen sinut. — Raukealla liikkeellä ojensi hän vaimolleen kätensä.

— Katsos, tuossa on Ulla.

— Oletko sinäkin täällä, kysyi sairas heikolla äänellä nähdessään uskollisen palvelijattarensa. Missä Yrjö Maunu on?

Majurinrouva kertoi lyhyesti, kuinka hän oli saanut lapsen hyvään turvaan erään talonpoikaisvaimon luo, ja nyt sulki Sprengtport taas silmänsä. Kysyen katselivat naiset toisiaan. Nukkuneeko hän, vai vieläkö joutunee tainnoksiin? Mutta majuri loi taas silmänsä auki.

— Joku puhui, että jouduimme tappiolle. Onko siinä perää?

— On.

Sairas käänsi tuskallisesti päänsä. — Oi Herra Jumala! Elääkö Wrangel?

— Sanotaan hänen joutuneen vangiksi.

— Vangiksi, toisti majuri hitaasti, ikäänkuin ei olisi oikein käsittänyt. Entä hänen väkensä. Ja Maria?

— Vielä tiedetään hyvin vähän, vastasi rouva välttäen. Mutta Sprengtportin ajatukset selvenivät, hän tahtoi tietää kaikki, ja rouvan täytyi nyt ilmaista että ensin luultiin Marian päässeen pakoon, mutta nyt kerrottiin hänen joutuneen vangiksi.

Äkkinäinen kylmän värähdys tunki läpi majurin ruumiin. — Aja auringonpuolella, pyysi hän täristen.

Ulla totteli ja seisautti taas hevosen. Hetkisen aikaa oltiin ääneti ja majuri näytti levollisemmalta. Silmät sulkeutuivat ja hän makasi hiljaa kuin kuollut. Naisetkin seisoivat liikahtamatta, eivät tahtoneet häiritä häntä eikä ilmaista tunteitaan. Vievätkö nämät surut hänet hautaan?

Vihdoin tarttui Ulla ohjaksiin ajaaksensa eteenpäin. — Ei tässä viipyminen asiaa paranna, sanoi hän.

— Älä toki, pyysi rouva levottomana; ehkä majuri nukkuu. Ajaminen häiritsee häntä.

Mutta odottamatta ja voimakkaammin kuin ennen vastasi Sprengtport: — En nuku, mutta kuinka vastedes saatan kestää. Pettiväthän meikäläiset ilmeisinä kavaltajina?

— Voi, eipä tiedä sanoa mitenkä olikaan, kuiskasi rouva tuskastuneella äänellä. Älkäämme ajatelko sitä, Vilho. Ehkä Jumala vielä auttaa.

Hevonen rupesi taas liikkumaan, ja matkan vaivat ja tuskat saivat elämän surut kelmenemään hetken kalvavaan kurjuuteen verrattuina. Iltapuolella päästiin vihdoin Marttilaan. Siellä oli kaikki entisellään, niinkuin Wrangel oli sen jättänyt. Teltat kajastivat jo kaukaa kuutamossa, hevoset, tykit ja kuormasto katselivat niitä samoin kuin olivat katsoneet niitä lähtiessä, mutta ihmistä tuskin nähtiin. Eversti Lagerhjelm oli itse ratsastanut Buddenbrockia vastaan, kertoakseen hänelle Lappeenrannan hävityksestä, ja leiriä vahtiva miehistö samoili ominpäin saadaksensa näkijöiltä erikoistietoja onnettomasta tappelusta. Useaan telttaan oli jo sijoitettu sairaita ja kuolevia ja kauan kesti ennenkuin löydettiin sopiva tyyssija majurille. Syrjäinen mökki tarjosi vihdoin haluttua lepoa.

* * * * *

Vuorokausi oli kulunut. Leirissä oli kaikki yhtä hiljaista, ja hiljaisesti elettiin majurinkin luona. Lakkaamattomia vaivoja olivat hän ja hänen hoitajattarensa kestäneet viimeisinä vuorokausina, eikä nyt auttanut muu kuin odottaa mitä tapahtuisi. Majuri makasi mökin ainoassa sängyssä, ja nyt nukkui hän levollisesti; olipa hän syönytkin hyvin. Tapanin vuode oli vastapäätä penkillä leveän muurin vieressä, siis näkymättömänä niille, jotka eivät astuneet edemmäksi huoneeseen. Majurinrouvan mielestä oli hän huonontunut, sillä ruokaa hän ei maistanut ja pari kertaa oli hänellä ollut pelottavia tukehtumiskohtauksia. Nyt hän makasi posket kuumeesta punottaen ja kiiltävät silmät kattoon tähdäten, eikä näkynyt tietävän mitään siitä mitä hänen ympärillään tapahtui. Kuumat sormet hapuilivat yhä rinnalta puoleksi avonaista paitaa, ja huulet liikahtivat ikäänkuin puhuakseen, mutta ääntä antamatta. Majurinrouva ja Ulla olivat vuorotellen nukkuneet ja istuivat nyt yhdessä pitkän pöydän ääressä pitkänseinän akkunan alla, valmistaen keitetyistä tuohista kääreitä haavoitetuille. Niin he olivat jo kauvan istuneet sanaa sanomatta. Tuon tuostakin silmäilivät he sairaita, mutta vaipuivat taas omiin ajatuksiinsa. Ullan mielessä häämöittivät hänen kaksi veljeänsä, molemmat sotamiehiä Kyminkartanon rykmentissä. Mutta ennen kaikkea ajatteli hän sitä, jolle oli uskollisuutta luvannut ja jonka omaksi hän olisi ruvennut, ellei sota olisi tullut väliin. Nuo kolme olivat kaikki pääkortterissa, eikä heistä kukaan ollut taistelussa. Niitä ei siis kukaan saanut sormella osoittaa eikä sanoa kavaltajiksi. Mutta jos oli perää kansan puheessa, niin olivat herrat pääsyyllisiä, ja sen kai sotamiehet tiesivät paremmin kuin kukaan muu. Miksi muuten Wrangelin väki olisi menetellyt niin kunniattomasti? Kauheata tuo oli, ja ehkä oli Yrjö Maununkin kauheata tuon vieraan talonpoikaisvaimon luona. Kuka kerkesi pienokaista hoitamaan kun oli omiakin ja kaikki tavarat olivat piilotettavat metsään. Ulla oli vähällä purskahtaa itkuun. Kun hänkin kärsi niin katkerasti, mitä sitten majurinrouva. Mutta mahtoihan tämä kurjuus olla Jumalan sallima, ja Hän auttaa kestämään sitä mitä emme omin voimin voi.

Majurinrouva puolestansa ajatteli levottomana menneitä ja tulevia aikoja. Mitähän tulevaisuus tarjoo? Majuri kyllä jää henkiin, sen hän huomasi, mutta mimmoiseksi? Ehkä raajarikoksi, joka ei voi hoitaa edes itseänsä. Vai palaako hän armeijaan entiseen kurjuuteen? Vieläpä kaikista pahinta, Buddenbrockin komennettavaksi, miehen, joka oli heidät häpeällisesti kavaltanut. Mutta olihan todennäköistä, että niin murtuneelle soturille kuin Sprengtportille annetaan virka-ero toisen nuoremman ja väkevämmän eduksi. Mutta millä sitten eletään? Virkatalo siirtyy jälkeläiselle, heillä itsellään ei ole mitään, ja vaikka hänen enonsa, vanha luutnantti Ulfsparre ei suinkaan kieltäisi heitä asumasta hänen tilallaan, niin kyllä se oli viimeinen keino. Ukolla ei ollut mitään liikoja, mutta vaikka olisikin, jaksaisiko Vilho Sprengtport kestää armoleivän syöjän kohtaloa? Entä hän itse? Voi joutua miehen ja lapsen kanssa taakaksi sukulaisille. Ei ikinä! Ehkä täytyisi hänen jättää Yrjö Maunu sinne, koska sekin olisi parempi kuin raahata häntä muassaan. Ei toki, lapsestaan hän ei luovu. Mutta jos oli tulevaisuus synkkä, niin ei nykyisyyskään ollut sen valoisampi. Lieneekö totta, että Buddenbrock on liitossa veljensä, venäläisen linnanpäällikön kanssa? Voi kauhua! Eihän silloin mikään urhous auta, ellei kuningas kutsu hänet pois. Mutta sitä taas eivät Hatut salli. Eikä ollut luottamista suomalaiseen armeijaan. Äärettömän häpeän alaiseksi oli se joutunut. Hirveä oli sota, mutta miehekkäästi oli se kestettävä. Niin hänen miehensä kyllä oli tehnyt, mutta hänen hämäläisensä ja ennen kaikkia Martti, josta majuri niin paljon piti ja joka oli saanut Marian rakkauden, hän oli pettänyt. Entä Maria? Tämä nuori, kaunis tyttö oli vankina, ehkä orjaksi myyty. Voiko enään enempää onnettomuutta ajatella? Isonvihan kauhut esiintyivät elävinä hänen mielikuvitukseensa. Mutta mitä tuulen ajama voi? Hervotonna risti hän kätensä.

— Kuinka makeasti majuri nukkuu, kuiskasi Ulla aavistamatta niitä synkkiä ajatuksia, jotka rouvaa ahdistivat Eilen en uskonut majurin enään nousevan, mutta nyt on toivoa.

— Oi, huokasi majurinrouva, kun luulin hänen kuolevan, tuntui elämä ilman häntä niin raskaalta, mutta kun nyt ajattelen, että hänen täytyy uudestaan kestää elämän koettelemuksia ja taisteluita, niin se minusta tuntuu yhtä kauhealta. Onni olisi hänelle, jos hän nyt saisi kuolla.

— Älkää semmoisia puhuko, kyllä Jumala auttaa majuria, lohdutti Ulla.

— Sen kyllä tiedän, ja minä siitä kyllä saan suurta lohdutusta, mutta majuri — hän saa kovat kokea.

Itkien lähti majurinrouva vaalimaan Tapania ja tarjoamaan hänelle vettä, ainoata mitä hän enään nautti. Hellällä kädellä vei hän lusikan Tapanin huulille, ja raitis vesi näytti tätä virkistävän, hän näkyi tuntevan rouvan.

— Tahdotko lisää? kysyi majurinrouva ystävällisesti.

— En, vastasi poika ja käänsi päätänsä paremmin nähdäksensä rouvan.

Samassa temmattiin ovi auki ja sisään astui kelmeä mies kasvojen piirteet vimmastuneina. Se oli Martti. Hänen katseensa kohtasivat ensiksi Ullaa.

— Elääkö majuri? kysyi hän kiivaasti mutta epävarmalla äänellä rouvalta, jonka hän nyt huomasi Tapanin vuoteen ääressä. Majurinrouva ääneti kääntyi häneen selin ja riensi estämään häntä pääsemästä majurin vuoteen luo. Nyt näki Tapanikin vastatulleen, tunsi veljensä ja ojensi hänelle kätensä. Martti riensi penkin ääreen, vaan ei saanut sanaa suustaan.

— Elätkö sinä Martti? kysyi kuoleva.

— Elän!

— Etkö ole haavoitettukaan? kysyi poika ihmeissään. Ei sieltä kai monikaan hengissä päässyt.

Martti katseli ääneti muuanne. Hän olisi toivonut olevansa kaukana täältä, mutta veli ei tahtonut päästää häntä.

— Kuinka on laitasi? kysyi vihdoin Martti käheällä äänellä.

— Huonosti, vastasi Tapani; katso, tuosta meni luoti sisään ja jäi rintaan niin etten voi hengittää, kyllä pian kuolen.

Martti ei kyennyt vastaamaan, ja hetken ajan vallitsi hiljaisuus.

— Sanovat että Maria elää, alkoi Tapani uudestaan. Sano hänelle terveiset. Täytin mitä lupasin.

Nytkään Martti ei vastannut, mutta suuret kyyneleet tunkeutuivat hänen silmistään ja vierivät poskia pitkin. Hän olisi tahtonut paeta maailman ääriin saakka, mutta rakkaus veljeen pidätti häntä. Tapani huomasi hänen epäröimisensä ja ponnisti viimeiset voimansa saadaksensa hänet jäämään.

— Tiedätkö, sanoi hän vitkalleen ja hiljaa, Wrangel näki minut taistelussa. Olin joutunut länsipohjalaisten joukkoon, mutta hän tunsi minut takistani. Kuulin hänen sanovan: siis ainakin yksi suomalainen jälellä. Luulin silloin että olitte kaikki kaatuneet. — Hänen silmiensä hohde lisääntyi ja katse tähdättynä kattoon jatkoi hän sammuvalla äänellä: näen Jumalan kirkkauden.

Majurinrouva, joka pöydän päässä ei oikein voinut kuulla Tapanin sanoja, oli kovin pahoillaan kun Martti, häpeästään huolimatta, rohkeni käydä heidän luonansa. Jottei hänen suuttumuksensa pääsisi liian jyrkästi ilmoille, päätti hän lähteä huoneesta ja viittasi Ullan seuraamaan. Olihan monta sairasta ilman hoitoa.

Syvä tuska kelmeissä piirteissään meni hän vielä kerran vuoteen ääreen katsomaan nukkuiko majuri todellakin. Silloin kohtasi hänen katseensa Marttia, ja voimatta enään hillitä itseänsä lausui hän karkeasti ja ylenkatseellisesti: — Oletko nyt hyvilläsi? Sitten kääntyi hän pois ja riensi ovelle. Martti vastasi kohottamalla nyrkkiä, mutta naiset olivat jo ulkona.

Tapani makasi taas katse suunnattuna kattoon, ikäänkuin hän siinä olisi nähnyt uuden maailman. Martti huomasi, ettei veli enään tietänyt hänestä, mutta ei voinut sittenkään jättää kuolevaa. Ja ehkäpä majuri herää; ehkä saan kertoa hänelle kaikki ja sitten anteeksi. Jos kasvatus-isä vaan saisi tietää kaikki mitä Martti tiesi, niin ei hän tuomitsisi häntä ja hänen kumppaneitansa samoin kuin maailma. Näissä ajatuksissa vetäytyi hän seinän puoleen ja seisoi siinä katse liidellen toisesta haavoitetusta toiseen. Olisihan hänen pitänyt menetellä niinkuin heidänkin, mutta eihän hän ennen taistelua tietänyt, että vielä oli jonkunverran toivoakin. Kuka olisi voinut ajatella, sen jälkeen mitä oli kuultu, että pelastus vielä oli mahdollinen. Voi jos tuo kauhea teko vielä olisi korjattavissa!

Martti istahti penkille ja tuijotti haaveillen eteensä. Viime päivien tapaukset kuvastuivat hänelle uudestaan. Hän näki itsensä kumppanien joukossa, näki heidän epäilyksensä ja varomisensa, heidän horjumisensa päätöksestä toiseen, näki Marian lujan luottamuksen häneen ja sitten hänen kylmyytensä ja äidin varoittavan katseen. Hän näki itsensä taistelun alussa, kuuli Bildsteinin komennon: »Ammu». Kolme laukausta olivat he ampuneet, ja sitte karjalaiset pakenivat. Värvätyt pataljoonat olivat jo sitä ennen laukanneet pois, ja silloin jo joka mies tiesi mitä tekeillä oli. Kunpa eivät olisi koskaan kuulleetkaan herrojen tuumista! Kyllä sitten olisivat antautuneet Jumalan käsiin ja kaatuneet, eikä heitä nyt häpeä ja suru kiduttaisi kuoliaaksi. Olisivat kuolleet kunnialla, eikähän heidän raadellut ruumiinsa kelpaisi orjiksi.

Tapanin kiivas huuto katkaisi nämä mietteet. Poika oli äkkiä noussut istualleen ja kohotti käsivartensa ylös huutaen: äiti, äiti! Martti riensi avuksi, mutta Tapani ei sitä enään tarvinnut. Käsivarret taipuivat hervottomina, pää kallistui rintaa vastaan, taistelu oli loppunut.

Tuo kiivas huuto oli herättänyt Sprengtportin, joka nyt näki Martin laskevan kuollutta vuoteelle. Majuri ei sanonut mitään, vaan seurasi katseilla kasvatuspoikaansa, joka seisoi veljen vieressä. Miksi ei Martti ollut saanut samanlaista loppua? Ilolla ja ylpeydellä olisi häntä muistettu. Katkera tunne valtasi majurin. Hänenkin täytyi omaistensa joukossa nähdä yhden noista kurjista pelkureista. Mitä voitiinkaan muilta odottaa, kun Marttiinkaan ei ollut luottamista? — Mutta keneen vihdoin voitiin luottaa, kun kuninkaan etevin soturi, Hattujen ylpeys, oli menetellyt Juudaan tavoin. Rajusti sykki tuon heikon miehen sydän. Hän heitti oikean käsivartensa päänsä yli ja huokasi ikäänkuin olisi häntä painanut raskas taakka. Martti kääntyi hänen puoleensa, astui muutaman askeleen, mutta pyörähti ikäänkuin kysyen: rohkenenko lähestyä. Sitten astui hän likemmäksi ja sanoi hiljaa ja surullisesti: — Tapani on kuollut!

— Tiedän sen, vastasi majuri. Näen hänet tästä.

— Isä, anna anteeksi! huusi Martti. Antoihan Jumala anteeksi tuhlaajapojalle. Hän heittäytyi polvilleen ja kätki itkien kasvonsa vuoteen olkiin.

— Kuinka saatoit menetellä niinkuin teit?

— En ikinä enään niin tee!

— Rukoile Jumalalta ja kuninkaaltasi anteeksi suurta syntiäsi.

Martti pysyi yhä pää kumarassa nyyhkien ääneen.

— Älä itke, täytyyhän meidän antaa toinen toisellemme anteeksi. Mutta mitä Maria tekee, sitä en tiedä.

Martti kohotti silmänsä: — Hänen täytyy suoda minulle anteeksi. Minä teen kaikki jälleen hyväksi.

— Suokoon Jumala että sen voisit.

Hetkisen äänettömyys seurasi.

— Luuletko että Maria elää? kysyi vihdoin Sprengtport.

Martti nousi. — Elää, sen tiedän. Hänet vietiin muiden kanssa Venäjän puolelle. Kerrotaan, että kaksi upseeria oli hallituksen nimessä käskenyt vartiaväen kohtelemaan vankeja lempeästi.

Marian kohtalo nosti levottomuuden kuumeen tuon heikon miehen poskiin, mutta kun hän ajatteli kuinka monasti ja ihmeellisesti Jumala oli häntä itseään auttanut, virisi hänessä toivo, että sama taivaallinen suojelus tulee rakastetun lapsenkin osaksi, ja näiden muistojen viihdyttämänä pysyi hän hiljaisena ja liikkumattomana kuin nukkuva. Martti oli hänelle kyllä vielä rakas, mutta vaikea oli häntä nähdä.

Martti vetäytyikin Tapanin vuoteen puoleen, ettei häiritsisi, ja kun Sprengtport vihdoin avasi silmänsä, näki hän avoimen oven kautta Löfvingin nopein askelin astuvan suoraan mökkiä kohti.

— Tuolla tulee isäsi, sanoi majuri. Oletko häntä tavannut sen jälkeen?

— En.

Kaihtien nojautui Martti uunin taustaa vastaan, niin että hän oli osaksi kätkettynä kun isä astui sisään.

Löfvingin puku oli revitty, veren ja lian tahraama. Pää ja vasen käsivarsi olivat kääreissä, mutta ryhti oli tarmokas ja uljas kuten ainakin. Hän ei näkynyt huomanneen poikaansa, mutta kun Sprengtport ojensi hänelle kättä, lensi ilon hohde noihin tylyihin kasvoihin.

— Majuri siis elää, Jumalan kiitos, huudahti hän rientäen vuoteen ääreen.

Sprengtport synkistyi. — Sitä olisit voinut sanoa jos olisin saanut kuolla. Mitä elämä on ilman kunniaa?

— Teiltä, majuri ei kukaan voi kunniaa riistää, mutta huonon palkan olette saanut kaikesta siitä hyvästä mitä olette tehnyt tuolle koiralle. Sitä en ikinä voinut ajatella, enkä siihen mitään voinut.

Nämä viimeiset sanat lausuttiin tuskalla semmoisella, jota harvoin jos koskaan oli nähty tuossa murtumattomassa sississä.

— Niin, rakas Löfving, vastasi Sprengtport, katsellen hänen ohitsensa Marttia, joka arastellen ja isän näkemättömänä viipyi uunin ääressä. — Kuka olisi voinut semmoista ajatella?

— Toisin käy kuin luullaan, jatkoi Löfving kiihtyneenä, hitaasti laskeutuen istumaan vuoteen syrjälle. Muistan sen yön, jolloin juoksin hänen kanssaan erämaassa. Lienee jo noin 20 vuotta siitä, sillä Martti oli viiden, kuuden vuoden vanha. Oli niin kylmä, että tähdet säkenöitsivät, ja riisuin takkini kietoakseni sen hänen ympärilleen, kun hän muutoin olisi paleltunut kuoliaaksi. Mutta nyt kadun. Parempi olisi ollut, että hän olisi kuollut pakkaseen tahi palanut muiden lasten kanssa. Silloin olisi tämä jäänyt tekemättä.

— Et saa niin puhua, Löfving. Se on suuri synti.

— Se synti ei ole minun, hänen se on. Mutta ei ole vielä kaiken loppu. En saa syödyksi enkä nukutuksi ennenkuin saan ne kaikki käsiini, ja ellen kaikilta katkaise niskaa, niin ainakin Martilta.

— Jos aijotte tappaa minut, niin tehkää se, huusi Martti astuen Löfvingin eteen. Tämä ponnahti ylös, silmät salamoivina ja uhkaavana kuin ukkospilvi, mutta samassa hän huomasi Tapanin kelmeät kasvot. Tuon niin rauhaisasti lepäävän pojan näky vaikutti kuin asetta riistävä isku kiihottuneeseen isään. Hänen uhkaava käsivartensa vaipui alas, kun hän lähestyi muurin vieressä olevaa vuodetta. Hetkisen seisoi hän hiljaa selkä käännettynä toisiin, mutta he näkivät hänen nostavan käden silmilleen ja sitten pyyhkivän hiussuortuvat Tapanin otsalta. Hän painoi Tapanin silmät umpeen, veti paidan kokoon rinnan päälle ja lausui vihdoin: — nyt on hän suorittanut tehtävänsä. Hänen on hyvä siellä missä hän on. Hän kaatui nuorena kuninkaan ja isänmaan puolesta. Uskon, että Jumala on hänelle armoinen.

— Sinulla on vielä poika, huomautti Sprengtport, joka levottomuudella odotti vastaista kohtausta.

Löfving syöksi silmänsä Marttiin, joka seisoi siinä kalpeana mutta lujassa ryhdissä.

— Rohkenet siis näyttäytyä, lurjus! ärjäsi hän uhkaavasti.

— Jos tahdotte tappaa minut, niin tehkää se. En pelkää kuolemaa.

— Miksi siis juoksit, kun tosi oli edessä?

— En juossut pelosta, vaan sentähden kun herrat aikoivat pettää, niinkuin tekivätkin.

— Mitä hiidessä herrat teihin kuuluvat? Olisivatpa vaikka kymmenen kertaa tahtoneet myydä maan, niin olisi teidän pitänyt näyttää ettei se käy, niinkauan kun sotamies panee vastaan.

— Helppo sanoa, vastasi Martti puoleksi uhmaten. Mutta Löfving huudahti ankarasti:

— Jos olisitte tappaneet vihollisemme, mitä silloin kavaltajat olisivat voineet? Ei mitään. Suomalaisia rykmenttejämme tulee meidän nyt kiittää kaikesta.

Martti ei kestänyt isän katsetta. Hän loi silmänsä alas ja vastasi hiljaisesti: — Kaikki olisi käynyt hyvin, jos olisimme tietäneet, että Wrangel oli meidän puolellamme.

— No, kenenkä sitten puolella?

— Meillä oli todistuksia siitä, että herrat olivat pettureita, ja vähää ennen taistelua kuulin monen vannovan, että aiottiin heittää suomalaiset rykmentit viholliselle.

— Wrangel?! huudahti Löfving. Wrangel, joka on ollut päällikkönämme kymmenen vuotta; joka oppi suomea ymmärtääksensä sotamiestä; joka on pitänyt teitä omina lapsinaan. Se kunnon mies! Paholainenko teitä riivaa!

— Kyllä minä alussa puolustin Wrangelia, mutta —

— Älä syytäsi peittele! Jos olisit tahtonut puolustaa häntä, niin olisit seisonut siinä mihin hän sinut asetti, ja ellet olisi ollut tolkuttomana, niin olisit sanonut: älkäämme ajatelko herroja, niitä on vaan joku satanen, mutta meitä on monta tuhatta, ja Jumala on meidän puolellamme. Jos suuret tahtovat helvettiin, niin menkööt, mutta me emme seuraa. Semmoinen olisi joltakin kuulunut.

— Kyllä kai niiden mielestä, jotka eivät tietäneet asianlaitaa. Olisittepa kuullut minua Lappeenrantaan tullessamme, kun minä tahdoin kaikki ilmoittaa! Olisittepa silloin minua neuvonut!

— Saatoinko minä, keskeytti Löfving kiivaasti, saatoinko uskoa, että oma poikani oli tullut hulluksi? Luulin teitä tyhmiksi, mutta en koskaan voinut luulla teitä pelkureiksi.

— Pelkureita emme olleet! huusi Martti painostuneena. Olimme kuulleet että herrat aikoivat myydä meidät ja heittää Lappeenrannan; sanottiin että kaupunki säästetään, jos eivät suomalaiset ryhdy vastarintaan.

— Sotamies kuulee käskyjä eikä juoruja.

— Ei ne juoruja olleet. Minkä tähden kiellettiin naisia ja lapsia lähtemästä. Miksi ei saatu pelastaa kaupungin omaisuutta, jollei sentähden, että kaikki oli luovutettava valloittajille?

— Tiedät varsin hyvin, että se käsky annettiin siksi että sotamies vieläkin urhoollisemmin puolustaisi.

— Eipä! Vaan sentähden, että välit olisivat hyvät venäläisten kanssa ja että kaikki joutuisimme satimeen. Sentähden kulkikin kirje toisensa perästä ruotsin ja venäjän pääkortteerien välillä, ja sentähden ei pääarmeija joutunut avuksemme. Ikäänkuin emme olisi tietäneet kaikki.

— Ettekö myös tietäneet, että me itsekin voimme jotakin, jos pysymme miehinä? huusi Löfving vihan vimmassa. Aseta kenraali joka komppaniiaan ja katso mitä hän saa aikaan ilman sotamiehiä. Miehet viljelevät maata rauhan aikana ja puolustavat sitä sodassa. Jos kansa itse tahtoo säilyä ja uskoo Jumalan apuun, niin se pysyy, mutta kun se ylenantaa itsensä, on kaikki hukassa. Kuinka kehtaat nyt katsoa ruotsalaista sotamiestä silmiin?

— Tiedätte itse, isä, ettei ruotsalaisilla ollut hätääkään. Heidän omaisensa asuvat meren toisella puolella, eikä ruotsalaisia rykmenttejä ole koskaan myyty eikä lahjoitettu, mutta meille se on tehty, ja aijottiin taas tehdä. Mutta eipä meidän ollut pakko antaa myydä itseämme niinkuin härkiä.

— Hyvä härkä olisi puskenut henkensä puolesta, mutta jänikset pötkivät pakoon. Tuossa makaa veljesi. Hän kaatui kuin mies. Ei tarvitse minun hävetä piirtää sukunimeäni hänen haudalleen.

Viimeinenkin elonväri katosi Martin kasvoista, ja hän vastasi koleasti: — Minun puolestani teidän ei tarvitse enään hävetä.

— Mitä siis aijot tehdä?

— Lähden, enkä ikinä palaa.

— Ei se auta, sanoi Löfving ankarasti, vaan tyynemmällä äänellä. Parempi on jäädä ja vast'edes taistella kahden vertaisena.

Martti loi katseensa alas. — Ken meistä palaa armeijaan, se ammutaan.

— Ei toki jos minä takaan teidän puolestanne, ja sinun puolestasi voin luvata, vai kuinka?

— Voitte, niin totta kuin Jumala elää. Mutta ette myös saa minua kirota.

— Mikä tässä auttaa muu kuin anteeksi antaminen. Mutta, jatkoi kapteeni osoittaen majuria, tässä on sulla vielä lasku suorittamatta.

Martti silmäili majuria rukoilevasti, mutta tämä vastasi vakavasti: — Sinä puhut paljasta pahaa päälliköistä, eikä todistuksena ole kuin tyhjät sanat. Kaiketi sinä siis olet nähnyt paljon huonoa ja petollista upseeristossamme, semminkin minussa, sillä toisin tätä ei voi selittää, kun sinä kerran olet kasvatettu minun talossani.

— Ei, ei! teitä ei kukaan ajatellut, huusi Martti pontevasti, ikäänkuin viskaten päältään raskaan taakan, mutta Sprengtport keskeytti hänet: — Minä kaiketi olen antanut aihetta ensimmäisiin huhuihin armeijassa.

— Ette ikinä! Ei yksikään mies ole ajatellut pahaa teistä eikä alemmasta päällystöstä. Ensimmäiset epäilykset sai itse Buddenbrock aikaan Lappeenrannassa, sitten kuulivat jotkut meidän komppaniiamme miehet ruotsalaisten upseerien riitelevän muutamista pitäjistä Karjalassa. Sanoivat että parooni Leijonhufvud jo aikoja sitten oli luvannut ystävilleen taloja ja metsiä siellä. Sitten tuli ensimmäinen kuriiri Marttilaan, se sama joka perjantaina toi Buddenbrockin viestit Wrangelille, ja hän uskoi meille ettei pääkortteerissa kaikki ollut niinkuin olisi pitänyt. Itse kuulin hänen sanovan, että Myllykylässä kaikki tiesivät vaaran lähestyvän, mutta korkeat herrat eivät olleet tietävinään. Sitte tuli lauvantaina toinen kuriiri, ja hän sanoi, että herrat vaan tahtoivat viivytellä. Sen sijaan että olisi pitänyt käskeä lähtöön, heittivät he arpaa siitä kuka enemmän voittaa, ja silloin me ajattelimme että Wrangelin ei auttanut muu kuin tehdä mitä käskettiin, vaikkapa vastoin tahtoansakin.

— Te aasit, huokasi Löfving. Semmoiseenko roskaan te perustitte liittonne?

— Ei niinkään roskaan! Kun naiset Marttilassa saivat Wrangelin sydämmen heltymään, tiesimme, että häneen saatoimme luottaa, ja kun sitte Lappeenrannan torilla kuulimme puheenne, päätimme taistella viimeiseen mieheen. Moni halusi Herran ehtoollista voidaksensa kuolla rauhassa, mutta sitä ennen tuli taas sanansaattaja pääkortteerista. Hän oli yksi niistä, jotka olivat kuljettaneet kauppakirjoja Buddenbrockin ja hänen veljensä välillä, ja hän tunnusti itse julkisesti syntinsä. Huhu siitä lensi miehestä mieheen, ja me vannoimme pelastaa mitä pelastettavissa oli.

Raskas huokaus nousi Sprengtportin rinnasta. Mitä tuli hänen tähän sanoa? Niinkuin Uria muinoin lähetettiin kuolemaan, niin oli Buddenbrock nyt kavaltanut Wrangelin. Miksi siis murjoa noita nuoria eksyneitä ja epätoivoisia? Eikö tämän kurjuuden alottaja itse ollut ensin saatettava edesvastuuseen? Millä tavalla Buddenbrock koskaan voisi puhdistaa itseänsä ja puolustaa mitä hän nyt oli tehnyt. Ajatus tästä hirveästä kavalluksesta kiihdytti kuumetta majurin suonissa, ja kun rouva Sprengtport samassa astui huoneeseen, näki hän ettei hänen miehessään enään ollut äskeistä toivoa herättävää tyyneyttä. Hän huomasi niinikään, että Martille oli suotu armoa, mutta itse hän ei voinut poistaa sitä ylenkatsetta, jota hän tunsi kaikkia kavaltajia kohtaan. Martti ymmärsi, ettei majurinrouvan luja luonne sallisi hänen antaa anteeksi, ja tämän varmuuden painostamana lähti hän ääneti huoneesta.

* * * * *

Se arvelu, että Marttilassa ehkä saataisiin tavata omaisia ja kuulla jotakin Lappeenrannan tapauksista, oli houkutellut sinne joukon talonpoikia, ja olipa siellä muutamia taistelusta paenneitakin. Vihdoin saapui taas uusi kuormasto kuljettaen sairaita. Kun kansajoukko näki näitä haavoitettuja ja kuolevia ja kuuli huhua kavalluksesta, muuttui sen syvä tuska katkeruuden vimmaksi. Pakolaiset, jotka tahtoivat peitellä omaa häpeällistä menettelyään, kaasivat öljyä tuleen syyttämällä yksinomaan Buddenbrockia ja hänen väkeänsä. Siinä nyt oli talonpoikia, suomalaisia sotamiehiä ja rakuunoita, jotka yhdessä purkivat vihansa armeijaa, vaan semminkin Buddenbrockia ja hänen herrojansa vastaan. Puhuttiin kirjevaihdosta pääkortteerin ja Viipurin välillä. Syytöksiä sinkoili kaikilta tahoilta ja kaikkia vastaan. Olisi kyllä Myllykylästä jouduttu Lappeenrantaan, jos vaan todellakin olisi tahdottu. Mutta hevosia ei pantu hakemaan laitumelta, vaikka ne olivat hajallaan suurilla aloilla; valmistettiin matkaeväitä, vaikka sotamies kyllä olisi ollut tyytyväinen leivänpalaseen ja tupakkaan. Lopputuloksena oli, että kavaluutta oli harjoitettu ja Buddenbrock oli kaikkeen syyllinen.

Mutta talonpoikien toivo tavata täällä omaisiansa oli pettänyt; ei yksikään onnistunut löytämään etsimäänsä. Ainoa surkea varmuus oli, ettei yksikään heistä ollut kestänyt taistelussa. Mihinkähän erämaan kolkkaan he nyt kätkenevät itsensä ja häpeänsä?

Jo rupesi päivä kallistumaan iltapuolelle, ja oltiin lähtemäisillään kukin kotiinpäin. Mutta ei, ei vielä. Tuolla kaukana tiellä näkyi outoja ratsastajia. Keitä he lienevät?

Kenraali Buddenbrock! Tunnen hänet, ilmoitti eräs vanhanpuoleinen talonpoika. Hän oli tuonnoin kyydinnyt samaa herraa ja silloin saanut tietää kuka hän oli.

Tämä odottamaton kohtaus sai kaikki valitukset vaikenemaan, eikä tehnyt kenenkään mieli lähteä. Tahdottiin nähdä omin silmin tuota valapattoista kavaltajaa, joka lähestyi niin uljaana, nyt kun hänen apuansa ei enään tarvittu. Miksi hän nyt tuli? Ehkäpä tavataksensa täällä venäläisiä ystäviänsä! Vai tuliko hän uskotellaksensa ihmisille että hän oli syytön? Mutta sepä ei onnistu. Kyllä tiedettiin mitä miehiä pääkortteerin herrat olivat. Mitä turmiota tämä päällikkö olikaan tuottanut maalle! Hänelle ei koskaan anneta anteeksi.

Näiden pakinain kestäessä lähestyi Buddenbrock muutamien ruotsalaisten upseerien kanssa, mutta heitä vastaan ei käynyt kukaan. Eversti Lagerhjelm oli kohta, saatuansa tiedon menetetystä taistelusta, rientänyt paroonia vastaan viedäksensä hänelle tuon musertavan tiedon. Hän tapasi pääarmeijan Kurvilassa, mutta ei tiennyt enempää kuin mitä jotkut hengissä pelastuneet kaupunkilaiset tiesivät kertoa. Buddenbrock tahtoi kuitenkin tarkempia tietoja, mutta kenen puoleen kääntyä, kun Lagerhjelm ei ollut seurueessa. Kenraali oli itse lähettänyt hänet etelään.

Olisivatpa herrat kernaasti puhutelleet talonpoikia, mutta nehän ymmärsivät ainoastaan suomea. Täytyi malttaa mieltä kunnes alhaisemmat ja palvelijat saapuivat. Kun nyt Buddenbrock ratsasti synkän talonpoikaisryhmän ohi, kuului sieltä uhkaavaa mutinaa, jota ei voinut väärin käsittää muukalainenkaan, ja sitten suhisi kivi Buddenbrockin korvan ohi. Hän ei ollut sitä huomaavinaan ja jatkoi matkaansa. Vihdoin äkkäsivät upseerit Löfvingin, joka seisoi kumarruksissa rikkinäisten rattaiden vieressä naulaten kokoon jotakin ruumisarkun kaltaista. Häntä huudettiin tulemaan, mutta tuo muutoin niin valpas mies ei nähnyt eikä kuullut, ennenkuin Buddenbrockin palvelija laukkasi hänen luoksensa ja käski kapteenia rientämään paikalle. Kun Löfving vihdoin saapui, huusi kenraali äkäisesti: — Suu puhtaaksi!

— Teidän ylhäisyytenne, kaikki on menetetty.

— Entä Wrangel?

— Tiedetään ainoastaan että hän pahoin haavoitettuna joutui vankeuteen.

— Ja muut upseerit?

— Sanotaan että everstit Bildstein, Willebrand, Gripenhjelm, Brandenburg ja muut korkeat herrat ovat sotavankeina, mutta totuutta ei tiedä kukaan taata. Emme heitä löytäneet taistelukentällä, mutta se ei merkitse mitään, sillä tuhansien hautaamattomien joukossa on useita korkeita herroja.

Piirteet jäykistyneinä tuijotti Buddenbrock avaruuteen, mutta hetkisen perästä kysyi hän taas:

— Entä täällä? Eikö täällä ole upseereja?

— On muutamia, vastasi Löfving hitaasti.

— Tahdon tavata heitä! Missä oleskelevat?

— Täällä, teidän ylhäisyytenne, vastasi Löfving tarttuen kenraalin hevosen suitsiin ja kääntäen sitä läheistä suurta telttaa kohden. Sen tunsi Buddenbrock edellisestä käynnistään Marttilassa; siellä oli Wrangel itse asunut, ja siellä olivat he tyhjentäneet maljan vastaisille voitoilleen. Kun saavuttiin teltan luo, päästi Löfving suitset ja viittasi ääneti sisään. Siellä makasivat everstiluutnantti Du Rietz sekä majurit Grönhagen ja Fieandt hakovuoteella. He olivat kaikki loppuneet. Ensinmainitut olivat kuolleet edellisenä iltana, Fieandt vasta tämän päivän aamuna. Nähdessään heidät kalpeni Buddenbrock, hänen ylpeä ryhtinsä veltostui, ja tahtomattansa taipui hänen päänsä ikäänkuin tervehdykseksi. Hän astui hevosen selästä ja lähti teltan sisään, seurassaan niin monta muuta kuin tila salli.

— Tässä nähdään kuinka kovalle otti, sanoi Löfving viitaten Du Rietziin, jonka oikea käsivarsi oli katkaistu. Mutta sittenkin taisteli hän, miekka vasemmassa kädessä.

— Eikö täällä ole ketään hengissä? kysyi Buddenbrock vihdoin.

— Majuri Sprengtport on hengissä, mutta haavoitettu, vastasi Löfving. Tänään on hän kuitenkin vähän noussut vuoteeltaan.

— Tahdon tavata häntä. Seuraa minua.

Kenraali jätti hevosensa ratsumiehelle ja viittasi seurueelle että hän tahtoi lähteä yksin Löfvingin kanssa Sprengtportin mökkiin. Ei hän pitkälle päässyt ennenkuin talonpojat taas seisoivat hänen tiellään, mutta huolimatta heidän nurjuudestaan ja suvaitsematta luoda heihin silmäystäkään kulki hän upeana ja tyynenä heidän ohitsensa, pakottaen toista toisensa jälkeen astumaan tien syrjään. Mutta tuskin oli hän läväissyt heidän ryhmänsä kun taas kaksi kiveä suhisi hänen päänsä ohitse. Lieneekö ollut harhaheitto vai tahallisestiko ne eivät häneen osanneet? Kenraali ei edes kääntänyt päätään, ikäänkuin se tervehdys ei olisi tarkoittanut häntä. Löfving sitä vastoin katseli taapäin ja uhkasi nyrkillään joukkoa, joka nähtävästi ei aikonut lakata. Näin varoitettuina seisahtuivat kuitenkin talonpojat. Löfvingiin he saattoivat luottaa.

* * * * *

Majurinrouva Sprengtport oli jättänyt miehensä lähteäksensä noutamaan pientä Yrjö Maunua torpasta, mutta oli luvannut pian palata. Löfving ja Martti olivat niinikään lähteneet. Ensin tuli heidän haudata kuolleet vihittyyn maahan ja sitten samoilla kootaksensa, jos mahdollista, Wrangelin armeijan sirpaleita, semminkin onnettomia suomalaisia.

Majuri istui yksinään avarassa tuvassa jalat riipuksissa vuoteen reunan yli ja kädet ristissä polvien välissä. Mihin ryhtyä, kun hän ei jaksanut tehdä työtä eikä matkustaa pois. Kunpa hän edes tietäisi mitä ulkona maailmassa tapahtui. Onnistuisiko koota uudestaan hajoitettu armeija? Ja mikä oli noiden onnettomien tila? Mitä pääkortterissa ajateltiin? Kuinka Buddenbrock kaikesta tästä suoriutuu? Missä Lascy oli? Mitä kaikkea pitäisikään nyt tehdä, mutta hänen täytyi istua suljettuna kuten vanki! Majurin sisuksia kuohutti, ja hän tunsi kuinka tämä kaiverteli hänen hitaasti palaavia voimiansa. Ei toki; täytyy ajatella muuta.

Hän nousi ja käveli horjuvin askelein ovenpielessä olevan akkunan luo. Siihen hän istuutui katselemaan ulos. Hänen edessään kohosi metsä pimeänä ja synkkänä. Ei näkynyt sotamiestä eikä telttaa, sillä leiri oli asumuksen vastakkaisella puolella. Tässä metsän partaalla oli kaikki hiljaista ja autiota kuin haudassa. Sprengtportin katseet ajelehtivat pilvien muassa puiden latvojen yli, sieltä alas kanervikkoon ja polkuun, joka kivisenä ja kaitana luikerteli puiden välitse kaukaisuuteen. — Kaukanako hänen vaimonsa nyt lienee? Ja milloin hän joutunee takaisin Marttilaan? Siinähän toki oli valonpilkoitusta majurille. Vielä vähän kärsivällisyyttä, ja hän löytää taas omaisiansa. Se ajatus palautti kotirauhan onnen ja nuoruuden muistot, mutta vaihtelevina ja haihtuvina kuin unennäkö. Mihinkä kaikki nuo ajat olivat vaipuneet! Mihin oli elämä kadonnut. Nyt oli hän jättämäisillään sijaa muille. Täyttääkö sen joskus yksikään hänen pojistaan? Eivät ainakaan nuo kaksi vanhempaa. He olivat ylioppilaita ja harrastivat yksinomaan rauhan toimia. He olivat joutuneet elämän taisteluun niin varhain, he olivat lapsuudessa kärsineet liiaksi. Toisin oli Jaakon laita. Hän oli syntynyt rauhanteon jälkeen ja tuli muutoin isoisäänsä. Sama hehku sydämmessä, sama halu suuriin tehtäviin. Poika, Jumalan kiitos, ei ollut mukana Lappeenrannan surkeana päivänä, sillä Brandenburg oli lähettänyt hänet jo aikoja ennen pitämään huolta niistä vartiorovioista, joita sytytettiin harjuille. Sen perästä Sprengtport ei ollut nähnyt häntä, mutta päättäen Jaakon tervehdyksistä ja kumppanien kiitoksista oli hän kunnollisesti suorittanut tehtävänsä. Ehkä hänestä vielä tulee kelpo mies. Hänen tulinen sydämmensä, hänen uljas rohkeutensa muistutti nuorta kotkaa, joka valtaavasti pyrkii korkeuteen. Ja Yrjö Maunussa oli sama säteilevä katse, niin pieni kuin hän olikin. Kuka johtaa näitä nuoria, kasvattaa heistä miehiä? Majuri itse ei jaksanut enään kauan, sen hän tunsi. Hänen oma nimensä ei tule koskaan mainittavaksi suurmiesten parissa. Ja unohtukoon hän, kunpa vaan pojista tulisi parempia. Hänen rakas isänsä oli taistellut uskonvapauden ja Lutherin ilmoittamien totuuksien puolesta, miksi siis eivät hänen pojanpoikansa voisi suorittaa suuria tehtäviä. Kunpa edes voisivat löytää vapauttavan sanan tälle onnettomalle, rikkiraadetulle maalle. Jospa aikojen myrskyt nostaisivat heidän siipiänsä ja osoittaisivat, mitä tulee tehdä kansan hyväksi. Synkkä oli aika, mutta oli toki vielä yksi rehellinen mies, niinkauan kuin hänen ainoa veljensä Heikki Sprengtport oli elossa. Hän oli nuorempi ja reippaampi johtamaan Jaakkoa ja Yrjö Maunua, hän, tuo rehellinen suomalainen, joka kahdennestatoista ikävuodestaan oli seisonut lippujen alla, joka oli pannut henkensä alttiiksi Narvassa, Pälkäneellä ja lukuisissa muissa taisteluissa; hän joka ennen Napueen taistelua lauloi virren väellensä, vaikka hengitys muuttui jäätyneeksi sumuksi. Lieneekö hän vielä Ruotsissa? Hänen sydämmensä ainakin oli täällä, sillä Suomea hän ei unohtanut. Kuinka tulisesti hän olikaan puhunut valtiopäivillä suomalaisten talonpoikien puolesta, esittänyt heidän rukouksiansa rauhan säilyttämisestä Venäjän kanssa, ja mikä mestariteos olikaan hänen memoriaalinsa Suomen luonnottomasta kauppa-asemasta, josta oli hyötyä kaikille vaan ei itse suomalaisille. Vakavasti oli hän varoittanut Hattuja panemasta Buddenbrockia ylipäälliköksi. Ja siitä majurin ajatukset siirtyivät sitten luonnollisesti nykyiseen kurjuuteen, armeijaan, Wrangeliin ja Lappeenrantaan.

Epävarmuus ja ikävä oli vieläkin masentanut Sprengtportin voimia, ja hän päätti hetkeksi taas heittäytyä vuoteelle, mutta samassa avautui ovi ja Löfving astui sisään.

— Paroni Buddenbrock, herra majuri, sanoi hän ja vetäytyi pois ovelta, antaaksensa tilaa ilmoitetulle.

Sprengtport vavahti: — olen sairas! En tahdo nähdä häntä! huusi hän kuohuksissa; mutta Buddenbrock oli jo huoneessa.

Viittauksella käski kenraali Löfvingin poistumaan, lähestyi sitten ja ojensi kättä Sprengtportille, mutta tämä ei liikahtanut. Suorana ja jäykkänä kuin kivettyneenä istui majuri tuijottaen Buddenbrockiin. Äkkiä elpyi hän kuitenkin. Silmät syöksivät tulta, käsivarret kohosivat, ja hän hypähti seisomaan Buddenbrockin eteen. Oikealla kädellään kävi hän kiinni Buddenbrockin kurkkuun ja vasemmalla tarttui hänen rintapieliinsä. Se tapahtui semmoisella rajuudella kuin olisi henki kysymyksessä.

— Kavaltaja! huusi majuri ravistaen miestä. Kavaltaja!

Tämä odottamaton vastaanotto sai Buddenbrockin ensi hetkessä hämille, mutta täysissä voimissa olevan oli helppo irtaantua, ja hän työnsi Sprengtportin pari askelta luotaan. Tämä horjui ja oli vähällä pyörtyä, mutta kooten viimeiset voimansa pysyi hän pystyssä ja lähti pontevin askelin ovea kohden, lähteäksensä huoneesta. Buddenbrock riensi perässä, ja tarttuen hänen olkaansa huusi kiivaasti ja mielenkuohussa:

— Kuule minua, Sprengtport! Sinun täytyy kuulla minua. Ja lievällä väkivallalla talutti hän murtuneen kumppaninsa takaisin. Majurin silmissä huone pyöri, horjuen pääsi hän vuoteen luo ja heittäytyi siihen kokonaan voimattomana.

Vasta nyt Buddenbrock huomasi kuinka muuttunut Sprengtport oli. Semmoisia kärsimyksen merkkejä ei oltu hänessä ennen nähty. Kenraali hämmästyi; meneekö tämäkin hautaan! Hän asettui vuoteen viereen ja sanoi tyynesti ilman mitään moitteen vivahdustakaan: — Ymmärrän, sinä uskot samaa kuin muut, mutta minä olen syytön.

— Syytön!? toisti Sprengtport, ilon sävel äänessä. Oi, todista se!

— Ja sitä vaadit sinä, jota oma väkesi on kavaltanut.

— Heitä olit sinä jo ennen kavaltanut.

Buddenbrock katseli majuria terävästi, asettaen kätensä puuskaan: — Kuinka rohjetaan esittää mokomia syytöksiä? Ja mistä ne ovat kotoisin? kysyi hän uhkaavaisesti. Minä olen ylipäällikkö, mutta Wrangel ei tottele ja menettelee ihan käskyjä vastaan. Minua sitten syytetään seurauksista. Täytyy olla mielipuoli tahi yksinkertainen kuin Myssy, jos ei näe missä syy on tahi ainakin ettei se ole minussa.

Buddenbrock vaikeni ikäänkuin varmana voitostaan, eikä Sprengtport vastannutkaan. Huulet tiviisti suljettuina tuijotti hän liikahtamatta eteensä. — Vastaa minulle, Sprengtport, pyysi kenraali. Etkö usko minua?

— En, vastasi majuri lyhyesti ja kylmästi.

Hetken äänettömyys. Sprengtportin voimat olivat nähtävästi lopussa, hän olisi tarvinnut lepoa. Mutta Buddenbrockilla oli liian paljon sydämmellään voidaksensa kantaa sitä yksin, ja sentähden alkoi hän uudestaan:

— Sinä kohtelet minua aivan kuin valehtelijaa, petturia.

Toinen pysyi äänettömänä.

— Sellaistako, Sprengtport, ystävyytesi onkin? Että roistot ja ne, jotka eivät ole koskaan minua nähneet, luulevat minun kavaltaneen heitä, siitä en vielä välitä, mutta ettet sinä, joka olet tuntenut minut yli kolmenkymmenen vuoden, joka olet seurannut minua taisteluissa ja vaaroissa löytämättä mitään tahraa luonteessani, edes epäile sanoa minua kavaltajaksi ja kohdella minua ikäänkuin en olisi muuta tehnyt kuin pettänyt, se — —

Majuri käänsi kasvonsa Buddenbrockin puoleen: — Niin pitkälle en mene, sanoi hän, mutta mitä muuta sinä oletkaan tehnyt siitä ajasta, jolloin ryhdyit ylipäällikkyyteen?

Kenraali yritti estää enempiä syytöksiä, mutta Sprengtport jatkoi kuumeentapaisella kiivaudella. — Ellet sinä, samoin kuin muutkin Hatut, olisi sallinut kunnianhimon riistää itseltäsi kaikkea järkeä, niin et olisi ottanut sotamarskiksi ruvetaksesi. Mutta vaikka olisitkin Tukholmassa uskonut itsesi siihen kykeneväksi, niin täällä ainakin, koko kurjuus silmiesi edessä, sinä huomasit todellisuuden. Ja kuitenkin! Sinä tulit tänne kuninkaan käskystä antamaan tietoja asemasta Suomessa, mutta sen sijaan että olisit sanonut hänen majesteetilleen suoran totuuden, peittelit sen ainoastaan palkitaksesi Gyllenborgia ja hänen juhtiaan, jotka auttoivat sinua siihen missä nyt olet.

— Se ei ole totta! huusi Buddenbrock posket tulipunaisina. Raporteistani vastaan aikanaan itse, ja asemani Ruotsin armeijassa olen ansainnut taistelemalla nuoruudestani saakka kuningas Kaarlon luona. Siksi kunniakas oli nimeni, että kun syyskuun 24 p:nä 1729 minut kirjoitettiin ritarihuoneeseen ruotsalaiseksi aatelismieheksi, onnittelivat Tukholman vapaasukuiset säätyänsä, kun vaakunani asetettiin heidän joukkoonsa.

Sprengtport ei vastannut, ja kun Buddenbrock huomasi, ettei hän aikonut myöntää eikä kieltää, rupesi hän uudestaan moittimaan Wrangelin anteeksiantamatonta julkeutta, kun hän vastoin kaikkia käskyjä riensi Lappeenrantaan. Hänen olisi pitänyt totella ja odottaa.

— Odottaa! huusi Sprengtport ylenkatseellisesti. Luuletko että Lascy olisi odottanut? Mutta mitä sinä itse odotit? Jos aikomuksesi oli jättää kaupunki tuhottavaksi, olisi sinun pitänyt sanoa se suoraan. Silloin olisimme suoriutuneet ilman sinua.

— Jätä ne semmoiset sanomatta, Sprengtport! Minunko syyni se oli että Wrangel — —

— Älä puhu Wrangelista! huusi majuri, puoleksi nousten vuoteelta. Hänen kunniansa ei kuole koskaan! Mutta miksi et itse tullut? Minkätähden jätit meidät pulaan? Minkätähden lähetit meidät kuolemaan kuten David Urian?

Tuskanhiki nousi Buddenbrockin otsaan, mutta hän rohkaisihe ja vakuutti, ettei hän uskonut vaaraa niin likeiseksi. Elokuun 23 p:nä kl. 6 aamulla oli hän kyllä saanut kirjeen Wrangelilta, joka vaati lähtökäskyä, koska Brandenburg oli pyytänyt apua Lappeenrantaan. Wrangel itse oli valmis lähtöön. Sen kirjeen ohessa seurasi toinen Brandenburgilta, jossa tämä, pyytäen apua, kertoi, että hänen tiedustelijansa olivat Kananojalla ja Taskulassa huomanneet vihollisten joukkojen kulkevan Lappeenrantaan päin. Buddenbrock kuitenkaan ei ollut siltä taholta kuullut olevan mitään sanottavaa vaaraa, eikä siis uskonut tarvitsevansa varoa hyökkäystä. Hän oli kuitenkin vastannut, että Brandenburgin tuli tarkemmin tutkia metsiä, ja jos varomisissa oli perää, pitäisi Wrangelin, heti lähetettyään tiedon pääkortteeriin, itse viipymättä lähteä liikkeelle ja suurella varovaisuudella liikkua eteenpäin tarkimmasti tiedustellen. Jos Wrangel huomasi Lascyn siksi vahvaksi, ettei käynyt hyökätä hänen kimppuunsa, pitäisi hänen valita itselleen sopiva paikka ja siellä odottaa Buddenbrockia pääarmeijan kanssa.

Majurin oli vaikea hillitä kärtyisyyttä. Tuo pitkäveteinen laverteleminen väsytti häntä silminnähtävästi, mutta kenraali tahtoi puhua suunsa puhtaaksi ja jatkoi huoletonna: Hänen vastauksensa Wrangelille ei ollut vielä lähetetty, kun uusi lähetti kl. 11 e. p. p. toi Lagerhjelmilta tiedon, että Wrangel oli lähtenyt. Sen johdosta oli Buddenbrock kirjeensä reunaan lisännyt, että Wrangelin piti odottaa pääarmeijaa, joka nyt oli rientävä avuksi. Erittäin hyvänä pysäyspaikkana oli hän maininnut Toikalaa, jonka valloittamista vaikeutti korkea harju ja järvi oikealla sekä suo vasemmalla puolella. Semmoisia käskyjä oli Wrangel saanut, mutta kuinka hän oli menetellyt? Äärettömällä kevytmielisyydellä oli hän sotalaeista ja käskyistä huolimatta heittäytynyt vaaroihin, joita hän ei voinut torjua, ja kyllä hän vielä saa kaikesta vastata.

— Wrangel on syytön, keskeytti Sprengtport. Hän lähti Jumalan nimessä ja olisi loistavasti voittanut, jollei Wasaborg vastoin käskyä olisi edennyt liiaksi ja murtanut rivin sekä estänyt meitä käyttämästä omia tykkejämme. Kun me luovuimme hyvästä asemastamme, jäi kaikki onnen nojaan, ja suomalaisten joukkojen pako sai turmiomme täydelliseksi. Mutta Wrangelin ei ollut syy.

— Wrangelilla, huusi Buddenbrock raivostuneena, oli vielä viimeiselläkin kaksi mahdollisuutta. Joko olisi hän vienyt kaiken varusväen kaupungista ja peräytynyt, tahi olisi hän heittäytynyt linnaan ja puolustautunut kunnes olisin joutunut apuun.

— Kummassakin tapauksessa olisi hän uhrannut kaupungin. Sitäkö tahdoitkin?

Buddenbrock epäröi. Pitikö hänen vaatia tämä paatunut kaksintaisteluun ja tappaa hänet juuri nyt? Vai olisiko parempi kohdella näitä sanoja ylenkatseella ja lähteä. Mutta ei! Tänä hetkenä tarvitsi tuo yksinäinen mies jonkun, jonka edessä hän voi puhdistaa itseänsä. Hän kaipasi inhimillistä sydäntä, sillä hän käsitti kuinka yksinään hän seisoi. Sprengtport oli aina ollut uskollinen kumppani, ja kyllä hän katselee tätäkin asiaa toisilla silmillä kunhan saa kaikki tietää. Sprengtportin katkeraan ivaan Buddenbrock sentähden vastasi kylmällä tyyneydellä: — Pysykäämme tosiasiassa. Kuulin Lagerhjelmiltä, ettei Wrangel ottanut mukaan muonaa kuin pariksi päiväksi ja että hän jätti koko kuormaston jälkeensä. Miehistö lienee heittänyt takitkin yltään.

— Olimme heittäneet sydämmemme, henkemme! huusi Sprengtport kiihtyneenä.

Mutta Buddenbrock jatkoi järkähtämättömänä: — Olkoonpa, että Wrangel salli semmoista; minulle se ei olisi käynyt. Syys on tulossa; rankkasade olisi voinut kastaa miehet läpimäriksi, mikä kahdeksan penikulman taipaleella olisi voinut tuhota koko kolonnan. Wrangel jätti tykistön jälkeensä, minä toin tykit mukanani. Sitäpaitsi oli väki tietämättäni ottanut teltat mukaansa, ja oikein se olikin, sillä parempi on sotamiehen nukkua kuin samota metsissä seipäitä kokoomassa. Mutta vaikka olisinkin lähtenyt yhtä kevytmielisesti kuin Wrangel, en olisi sittenkään joutunut aikoinaan paikalle, sillä Wrangelin kuljettavana oli ainoastaan 5:den penikulman paikoilla, mutta minun 8. Wrangel oli valmis kolmessa tunnissa, sillä hänellä oli kaikki koossa, mutta me saimme hevosemme vasta seuraavana aamuna. Valmistauduttaessa keitätin lihaa sotamiehille, joten sekin viivytys käytettiin edullisesti.

Tuo pitkä puhe oli majurista sietämätöntä, mutta kun ei ollut poistumisen mahdollisuutta, koetti hän, loikoen vuoteellaan, silmät ummessa osoittaa ainoastaan välinpitämättömyyttä ja kylmyyttä. Voimat vihdoin pettivät, hän ei enää hillinnyt itseänsä, vaan teki kiivaan liikkeen käsivarrellaan ikäänkuin heittääkseen luotansa kaikki selitykset. Sitten kohosi hän istualleen ja puhkesi kuumeentapaisella ärtyisyydellä puhumaan:

— No jääköön se sun lihankeittosi Herran nimeen! Näit kai liiaksi nälkää Ukrainassa, niinkuin me kaikki. En olisi sittenkään menetellyt sinun tavallasi. Mutta sano minulle lyhyesti ja selvään, oletko saanut kirjeitä venäläisestä leiristä ja vastannut niihin?

— Olen, sen myönnän, mutta senkin kykenen selittämään.

— Tietysti! huudahti Sprengtport kalveten ja värähtävällä äänellä. Sinä osaat selittää jos mitä. Mutta sittenkin tulee päivä, jolloin tuomio kohtaa sinua. Taivas ja maa todistavat, että sinä uhrasit Wrangelin ja meidät kaikki. Mene! En tahdo enempää kuulla.

— En, en menekään! Ne kirjeet, joita sain, olivat veljeltäni ja yksityisiä. Koko maailma saa ne lukea. Tuossa on. Buddenbrock veti esiin kolme kirjettä ja antoi ne majurille. — Näethän että ne ovat Gothardilta.

Sprengtport otti yhden ja vilkasi kuoreen, jota kaunisti upea Buddenbrock-suvun vaakuna. — No, entä sitte? sanoi hän tarjoten kirjeen takaisin.

— Tiedät kai että Gothard on hoitanut perhekartanoitamme Liivissä, ja että minä olen saanut niiden tuloista osan. Vai etkö tiedä?

— Tiedän kyllä.

— Lankomme Rudolfin ainoa poika hukkui Volgaan, ja hän itse palasi Mainziin. Vähän sitä ennen oli sisareni kuollut Moskovassa, ja hänen perintöasiansa oli vielä selvittämättä, sillä Gothard oli minusta kaukana kun olin Etelä-Venäjällä. Sittenkään ei ollut tilaisuutta siihen. Lankoni kuoli lapsetonna ennenkuin sai oikeuttansa nauttia, mutta hänen papereissaan oli kirje meille, hänen langoilleen, jossa hän lausuu toivomuksenaan, että hänelle tuleva perintö siirrettäisiin eräälle hänen kasvatuspojalleen. Gothard, joka on lapseton, suostui, mutta minulla on poika ja hänestä on suku versova. Hänen oikeutensa oli välttämättömästi ratkaistava ennen sotaa, semminkin kun en ikinä suostu Rudolfin pyyntöön. Minun täytyi tavata Gothardia, ja samasta syystä olimme viimeiseen saakka kirjevaihdossa.

Tämän selityksen jälkeen alkoi Sprengtport nähdä esimiehensä vähän muuttuneessa valossa. Miksi ei tuo olisi totta. Majuri tavallansa rauhoittui, vaikkei ollut tyytyväinen, ja nyt alkoi tyynempi neuvottelu. Sprengtportin täytyi luvata apuansa ja neuvoansa Buddenbrockille. Täytyi tarmokkaasti koettaa koota hajaantuneet sotajoukot, sillä Buddenbrock tahtoi saada kaikki järjestetyksi ennenkun jätti paikkansa Lewenhauptille, jota niinä päivinä odotettiin Suomeen.

Sittenkuin kenraali oli tullut vakuutetuksi, että Sprengtport jaksaisi astua palvelukseen, lupasi hän kaikella varmuudella, että Sprengtport asetetaan Karjalan rakuunain päälliköksi, kun entinen, Brandenburg, oli joutunut sotavangiksi, ja vaikka majuri vielä oli sangen heikko, tahtoi Buddenbrock saada hänet jo seuraavana päivänä mukaansa, kun hän kaikkine väkineen lähti paluumatkalle Haminaan.

Näiden keskustelujen aikana oli jo yö tullut, ja tupa olisi ollut pimeä, ellei kirkas kuutamo olisi sitä pienten ruutujen kautta himmeästi valaissut. Kiistan tuimuudessa ei kumpikaan ollut tätä huomannut; olihan se heille kylliksi että näkivät toisensa. Mutta kun tyynnyttiin, tuntui kaikki helpommalta, ja nyt huomattiin että päivä oli mennyt ja että paras oli erota.

Buddenbrock tarjosi kättä Sprengtportille jäähyväisiksi, mutta tämä ei joutunut vielä siihen tarttumaan, kun kaukaa kuului epäselvää hälinätä. Buddenbrock astui akkunan luo. Hänen edessään oli koko leiri yölevossa. Siellä täällä säteili heikosti tähti, ja teltat kuutamossa valkenivat niin kauas kuin silmä kantoi. Mutta äkkiä kajasti leimuava valo metsän puolelta, jota ei näkynyt tänne, ja kohta sen jälkeen ilmaantui joukko talonpoikia kirveineen ja palavine soihtuineen. Mikä nyt? Väestön uhkaava käytös hänen tullessaan leiriin ja heitetyt kivet johtuivat Buddenbrockin mieleen. Ehkä hakivat häntä. Pitikö hänen semmoisella tiedonannolla huolestuttaa Sprengtportia? Mutta muuta keinoa ei enään ollut, sillä raakoja ääniä kuului selvästi huoneeseen ja Sprengtportkin kuuli makuupaikalleen selvästi huudon: — Tännepäin! Näin hänen käyvän tänne sisään. Poltetaan koko hökkeli!

Kenraali, joka ei ymmärtänyt suomea, kysyi kääntyen Sprengtportin puoleen: — Tarkoittaako tuo minua?

Ikäänkuin vastaukseksi kuului muutamia kirveeniskuja akkunaan, joista pienet lasiruudut sälähtivät sirpaleiksi. Samassa temmattiin ovi auki, ja väki tunki meluten sisään. Talonpojat luulivat tapaavansa Buddenbrockin, mutta näkivät hämärässä vaan Sprengtportin, joka vastapäätä ovea nousi vuoteelta. Se seisautti etumaiset, mutta toisia tunki heidän takanaan eteenpäin saadaksensa myös katsella huoneeseen, jossa eivät kuitenkaan hämärän tähden erottaneet esineitä. Vihdoin kuitenkin huomattiin Buddenbrock, kun hän kumarasta asemastaan akkunan vieressä ojentui suoraksi. Hän oli siis täällä.

Talonpoikaisjoukko astui sisään silmäillen etsimätänsä. Kenraali tiukasti ja levollisesti katseli heitä, ja niin seisottiin vastakkain puolen minuuttia ääneti. Sprengtport jo läheni väkeä.

— Mitä tahdotte? kysyi hän seisoen keskellä lattiaa, selkä käännettynä Buddenbrockiin, ikäänkuin puhuaksensa hänen puolestansa.

— Vaadimme tuolta maksua Lappeenrannasta, vastasi yksi miehistä uhmaten ja astuen likemmäksi kumppanien seuraamana. Tiedämme että hän se Wrangelin kavalsi.

Buddenbrock ymmärsi vaan sanan Wrangel, mutta arvasi muut. Hän olisi vastannut kansan uhkaan, mutta eihän se ymmärtänyt hänen puhettaan.

Yhä vielä majuri seisoi suojelusmuurina. Voimat eivät oikein kestäneet, mutta sitä ei kenenkään pitänyt huomata. Koko tarmonsa pani hän ääneensä ja sanoi uhaten: — Jos te tässä tahdotte käydä oikeutta istumaan, niin aletaanpa pojistanne. Kuinka ne vaaran hetkellä menettelivät?

— Mitä muuta ne voivatkaan tehdä, vastasi ijäkäs talonpoika hiljaisemmin. Tiesivät olevansa petettyjä.

— Ja minä, huusi majuri, tiesin sen valheeksi, sentähden taistelin. Jos miehemme olisivat puolustauneet niinkuin ennen, olisi Lappeenranta vielä ehjänä. Mutta miksi te heidän pakoansa sanotte, ja mitä luulette sen maksavan heille, jos eivät päälliköt pyydä kuningasta heitä armahtamaan?

Sekava hälinä oli vastauksena; sitten kuului ääni: — Jos kavaltajat olisivat olleet köyhiä talonpoikia, kyllä sitten olisi toinen ääni kellossa, mutta korpit ja herrat eivät syö toisiansa.

— Korpit ja herrat! karjasi Sprengtport silmät salamoivina. Vai niin! Katsokaa! Onko tämä kavallusta? Ja majuri tempasi tuimasti auki paitansa rinnan kohdalta, antoi sen painua lanteille, repi pois veriset kääreet ja viskasi ne pois. — Katsokaas tätä! käski hän viitaten haavoitettuun ruumiiseensa ja läpiammuttuun käsivarteensa, josta verta rupesi tippumaan. Katsokaa! niin me herrat taistelimme. Likemmäksi, jotta voitte nähdä. Ken tahtoo, laskekoon arpeni ja haavani. Olenko pettänyt kuningasta ja valtakuntaa? Menkää tappotantereelle ja katsokaa, miten siellä ruotsalaiset makaavat ja kuinka upseerit taistelivat, ja puhukaa sitten siitä mitä herrat ovat tehneet.

Tuo odottamaton verinen näky ja Sprengtportin uhkaava esiintyminen vaikutti kuin jäähdyttävä vesi. Buddenbrock haihtui mielestä, Sprengtportin sankarihaamu seisoi edessä, ja kunnioituksella ja ihailulla kokoontuivat katsojat hänen ympärilleen. Hänen epälukuiset arpensa, hänen avoin haavansa, kalpeat kasvot ja kuumeenhehkuvat silmät, vaan enimmin ehkä tuo jalo sieluntarmo niin heikossa ruumiissa vaikutti, että äsken niin tuimat miehet unohtivat kaiken muun paitsi edessään seisovan verta vuotavan sankarin. Vanha hopeahapsinen ukko oli astunut esille tutkiaksensa sormellaan noita kauheita muistomerkkejä, mutta pitkälle hän ei päässyt ennenkun kyyneleet nousivat silmiin ja hän kääntyi pois huoahtaen: — Hyvä Jumala kuinka olette kärsinyt!

— Olen kyllä, mutta nyt minulla onkin vapaakirja, joka tepsii. Vieläkö kukaan teistä pitää minua kavaltajana?

— Ei tietysti, mutta emme teitä tarkoittaneetkaan. Hänestä tuossa me puhuimme, vakuuttivat useat.

Majuri katseli syytettyä ja kääntyi taas väen puoleen. — Parooni Buddenbrock, sanoi hän, on ruotsalainen mies eikä ymmärrä mitä me puhumme, mutta te olette järkeviä ja ymmärrätte, että jos minä pidän kavaltajan puolta, niin en ole itse sen parempi. Sanon teille kuitenkin, ettei yksikään meistä ole oikeutettu tuomitsemaan tätä herraa sen tähden, että hän saapui liian myöhään Lappeenrantaan, sillä ei kahdeksaa penikulmaa niinkään juosta, vieläpä tykit muassa. Jos paroonissa on syytä, niin vastatkoon oikeuden edessä, mutta teitä neuvon olemaan langettamatta tuomiota ennen aikojaan, vaan koettakaa sovittaa mitä maan nuoriso on rikkonut.

Talonpojat olivat äänettöminä kuunnelleet, mutta monista kasvoista näkyi vielä epäluulo, ja katseet kääntyivät yhä Buddenbrockiin. Hän astui nyt ihan likelle ja kysyi tuimasti: — Mitä tämä merkitsee?

Sprengtport lausui ruotsiksi muutamia rauhoittavia sanoja ja jatkoi kääntyneenä talonpoikiin:

— Kenraali kysyy, mitä tämä merkitsee, mutta en tahtoisi puhua teidän älyttömyydestänne. Mitä jos hän vie teidät oikeuteen? Olisin silloin pakotettu todistamaan, että te aseellisina tunkeuduitte asuntoomme uhaten tappaa kuninkaallisen ylipäällikön ja polttaa koko talon. Lähtekää siis siivosti matkaanne, ja vakuuttakaa kaikille karkureille, että saavat armon jos katuvat. No, jatkoi majuri katsellen likimmäistä, tuoppa nyt tänne nuo veriset kääreet ja auta minulle paitaa ylleni!

Talonpoika totteli, ja sill'aikaa kun hän hiljaa ja varovaisesti laittoi kaikki entiselleen, lähti joukko ääneti huoneesta. Majuri ei vielä ollut reilassa kun tunsi lattian horjuvan allansa. Mielenliikutus ja ponnistus oli uudestaan murtanut hänen voimansa. Buddenbrock huomasi sen ja tarjosi hänelle käsivartensa, mutta majuri ei jaksanutkaan. Hänet täytyi kantaa vuoteelle. Huone pyöri hänen silmissään, ajatukset seisahtuivat, mutta kiihtynyt kuume synnytti tuimia, levottomia haaveiluja. Buddenbrock huomasi että sairas houraili. Tässä neuvottomuudessa astui Löfving sisään raittiina ilmana ja huudahti: — On saatu tietoja rykmenteistämme. Niitä on nähty Savonlinnassa ja Valkealassa.

Tämä antoi uuden käänteen puhelulle. Löfving käskettiin heti lähtemään Savonlinnaan, ja talonpoika, joka vielä seisoi ovella, tarjoutui lähtemään mukaan ja vakuutti, että useat kumppanitkin seuraavat, jos tarve vaatii. Toimeen ryhdyttiin heti, ja seuraavana aamuna auringon noustessa lähti ylipäällikkö seurueineen pääkortteeriin.

Leiri jäi autioksi. Sairaat ja kuolevat saivat tyytyä kohtaloonsa, ja väestö ryösti vihdoin jälkeen jätetyt varastot, kun ne kuitenkin olisivat jääneet taivaan lintujen saaliiksi. Monet tuhannet ruumiit jätti Buddenbrock hautaamatta, ja siinä ne makasivat mihin olivat kaatuneet, kunnes vihdoin laupiaat kädet parin viikon päästä tekivät heille viimeisen surullisen palveluksen.

V Luku.

Vangit.

Kun Lascy palautti joukkonsa Lappeenrannasta, vietiin myös vangit mukana. Siinä oli kirjava joukko miehiä, naisia, lapsia, toiset sairaita, toiset kuolevia, kaikki surun murjomina. Kasakkojen vartioimina näitä onnettomia kuljetettiin Viipurista Sisä-Venäjälle, aluksi kenraali Kranashukin komennossa. Tämä oli reipas, seitsenkymmenvuotias, kookas ukko, lonkkaan sattuneesta luodista onnahtava. Hänen lyhyt vaalea tukkansa, tuuheat, ijästä huolimatta vielä ruskeat viikset ja upea ryhti saattoivat luulemaan häntä parikymmentä vuotta nuoremmaksi. Hänestä, joka oli tottunut käskijävaltaan, olivat suomalaiset ainoastaan uppiniskaisia luonteita, joita piti kurittaa, kunnes vihdoin oppisivat tinkimättä alistumaan Venäjälle. Ei siis yhtään kursailtu, ja kauhulla valitti sodan jälkeen moni vapautettu sitä kovuutta, millä kenraali kohteli komentoonsa annettuja. Yleinen kurjuus pakotti vihdoin jättämään joukon naisia ja lapsia venäläiseen Suomeen. Niitä, joiden sallittiin jäädä Valkjärvelle, olivat myös Maria Sprengtport ja Leena. Paikkakunta oli köyhä, jokainen mökki oli sullottu täyteen sotamiehiä, joiden parissa asujamet saivat tulla aikaan miten osasivat. Vankien tulo ei suinkaan huojentanut asukasten mieliä, mutta ei sentään valitettu. Olivathan nuo muukalaiset kyllin onnettomat, ja tulivathan ne rakkaasta kotimaasta, ruotsalaisesta Suomesta.

Wrangelille oli suurena lohdutuksena saada jäädä Valkjärvelle, sillä olihan se vielä Suomenmaata ja oltiinhan maanmiesten parissa. Yhteiset surut synnyttivät keskinäistä luottamusta tulokkaiden ja vastaanottajien välillä, ja aikaa voittaen sydämmet aukenivat. Kolmekymmentä vuotta sitten olivat kylän asukkaat kokeneet samaa, kärsimykset olivat niin samankaltaiset, ja vihdoin lapsetkin huomasivat, etteivät nuo kaukaa tulleet olleet muukalaisia, vaan rakkaita sukulaisia, jotka Jumalan tahdosta olivat joutuneet samoihin koettelemuksiin kuin kotoväkikin. Yksi kuitenkin yhä pysyi itseensä sulkeutuneena, niin että hänet vihdoin jätettiin yksinäisyyteensä. Maria Sprengtport ei sanoin eikä kyynelin purkanut suruaan. Hän oli enemmän kuvan kuin ihmisen kaltainen. Toiset pitivät häntä kovana ja kylmänä, toiset luulivat huomaavansa hänen piirteissään kätkettyä surua, kun joku illan rauhassa tarttui pirtin kanteleeseen ja soitti virren, tahi kun lapset, kädet ristissä, lukivat rukouksiansa. Maria ei huomannut, että hänelle tahdottiin olla myötätuntoisia, ja tämä kylmäkiskoisuus vaikutti vihdoin, että itsekukin vetäytyi pois hänestä, kun hän ei enään näyttänyt olevan kenenkään ihmisen tarpeessa.

Jo oli syyskuu loppupuolellaan, ja syksy alkoi päästä oikeuksiinsa. Silloin täytyi näiden ihmisjoukkojen pysyä huoneissa, mitenkuten sovittautumalla. Ankara talvi oli tulossa, mutta pikemmin kuin aavistettiinkaan rupesivat rivit harventumaan. Nuo kauan hautaamattomat ruumiit Lappeenrannassa saastuttivat ilman ja synnyttivät tauteja ei yksistään lähiseuduissa vaan kaukana ylt'ympäri. Kuten raivoisa murhanenkeli lensi rutto paikasta paikkaan, niin että kokonaiset pitäjät olivat saastutetut. Ei kauan kestänyt ennenkuin väestö Valkjärvellä alkoi sairastaa kuumetta, joka vaati yhä useampia uhreja. Avuttomina ja toivottomina horjuivat ne, jotka vielä kykenivät liikkumaan, vuoteenomaisten ja hourailevien keskellä. Pirtit, riihet ja ladot olivat muuttuneet sairashuoneiksi, joissa ihmisiä makasi vierekkäin lattialle levitettyjen olkien päällä tahi niiden puutteessa paljaalla lattialla. Kuolema toimitti ahkerasti niittoansa, kurjuus lisääntyi joka päivä, mutta missä muut sortuivat, siellä kesti majurin tytär. Maria Sprengtportiin ei pystynyt rutto enemmän kuin valitus ja kyyneleetkään, ja vihdoin olivat hän, Leena ja eräs vanha krenatööri tuvassa ainoat, jotka vielä kestivät.

Valkjärvelle saapumisesta saakka ei ollut Mariassa, mikäli ihmisen silmä voi nähdä, ollut tunnetta eikä tarmoa, mutta kun kaikki muut sortuivat, virkosi hän ja kulki uskollisena vartijana pirtistä pirttiin, vuoteelta vuoteelle, yhtä laupiaana venäläisille sotureille kuin omillekin. Löfvingin vaimon mielestä olivat kuitenkin vieraat soturit yhä vielä Ruotsin ja semminkin Suomen vihollisia. Niistä pitäköön vanha Iivana-äijä huolta. Leenasta oli Marian hyvyys liiallinen, hän sitä suorastaan moitti. Maria siihen ei vastannut mitään, ja vihdoin Leenakin itsekseen ihmetteli tuota nuorta tyttöä, joka ilman nähtävää kärsimystä tyynenä ja jäykkänä väsymättä suoritti vapaaehtoista tehtäväänsä, lievittäen vihollisten ja ystävien kohtaloa. Vanha Iivana auttoi minkä voi. Moni kuoli, toiset paranivat heidän hoimessaan, toiset taas elivät riutuen ja ilman toivoa. Entiseen tapaansa kulki Maria eräänä sunnuntai-aamuna sairasten sotilasten, hourailevien naisten ja itkevien lasten kesken, kun kolmivaljakon vetämät vaunut ajoivat pihaan. Nuori venäläinen upseeri astui niistä kiireesti alas ja huusi kiivaasti Iivanaa, joka lakki kädessä tuli häntä vastaan.

— Missä ruhtinas Mirovitsh on?

— Luulen hänen olevan tuolla, vastasi sotamies viitaten pirttiin, jossa Maria oli seisahtunut kuuntelemaan keskelle lattiaa. Puoli-avoimen oven kautta hän näki, että tulokas oli Attila. Tämä riensi sisään, ja nyt he seisoivat vastatusten, mutta Attila ei näkynyt enään tuntevan Mariaa.

— Oletteko te neiti Sprengtport? huudahti hän hetkisen päästä hämmästyneenä. Olivatko nämät kalpeat, riutuneet kasvot, tämä lasimainen katse todellakin tuon äsken niin eloisan tytön omat. Epäröivänä, tuliko hänen poistua vai jäädä, Maria ei liikahtanut. Silloin kysyi Attila kunnioittavasti, melkein sydämmellisesti: — Tunnetteko minua?

— Tunnen, vastasi Maria jäykästi ja kylmästi.

— Te elätte tässä kuolon valtakunnassa menehtymättä, yksinomaan tehdäksenne hyvää!

— Sitä en tiedä.

— Mutta minä tiedän. Puhutaan paljon eräästä nuoresta neidistä, jonka laupeus on suurempikin kuin kärsimykset täällä. Puhutaan myös kovuudesta vankeja ja omia sotamiehiämme kohtaan. Pietarissa tiedetään kaikki, ja nyt olen täällä oloja tarkastamassa.

— Attila, kuului heikko ääni pirtin takaseinältä. Tule tänne!

Attila kääntyi ja huomasi mustakiharaisen pään pistävän esiin olkien ja levitetyn sotamiesvaipan alta.

— Juhana! Sinäkö täällä? huudahti Attila, rientäen sairaan luokse ja sulkien hänet syliinsä. Jumalan kiitos, että löysin sinut!

— Kiitos että muistit minua ja tulit tänne kurjuuteemme, sanoi ruhtinas Mirovitsh, avaten ruskeat, uinailevat silmänsä.

— Kiitos itse, että lähetit meille tiedon täällä olemisestasi, vastasi Attila. Hän tarttui sairaan kuumeenpolttavaan käteen, istahti hänen viereensä ja jatkoi: — Luulimme sinua kuolleeksi, mutta eilen tiesi Dmitri kertoa, että sinä makasit sairaana täällä, ja nyt olen tullut tänne hankkiakseni teille parempia oloja. Ja neiti Sprengtportin tulee seurata meitä. Viipurissa voidaan teille toimittaa siedettävämmät olot kuin täällä.

— Entä sairaat? muistutti Maria. Katsokaa noita! Viipurissa ei minua kukaan kaipaa.

— Kaikki, jotka ovat kruunun palveluksessa, viedään jo tänään pois täältä, ja piakkoin vangitkin. Apua on tulossa erityisesti tätä seutua varten, ja silloin te käytte täällä tarpeettomaksi. Mutta Viipurissa ei unohdeta mitä täällä olette ollut.

Kun Maria ei vastannut, jatkoi Attila: — Viipurin linnanpäällikkö on käskenyt minua saattamaan teitä pois, ja toivon, ettette kieltäydy. Parooni Buddenbrock tarkoittaa teidän parastanne.

Maria sanoi Leenaan katsoen: — Niin ollen en tarvitse lähteä yksin. Sitä rukoilen teiltä.

— Pyytäkää mitä tahdotte!

— Kapteeninrouva Löfving, joka istuu tuossa, on ollut turvanani ja lohdutuksenani tämän vanhan sotamiehen ohessa. Sallikaa heidän lähteä minun kanssani täältä. He kaipaavat lepoa.

Vähän ajan päästä Maria jo istui Leenan ja Attilan kanssa suurissa vaunuissa, joita parooni Buddenbrockin tuliset hevoset kuljettivat. Seuraavana päivänä saisi Iivanakin lähteä, ja kaksi kasakkaa jätettiin hänen avukseen. Kolmas lähetettiin edeltäkäsin ilmoittamaan vieraiden tuloa.

Torkel Knuutinpojan vuonna 1290 perustamana oli Viipurin linna siitä saakka ollut Suomen uskollisena vartijana ja vaihtelevissa kohtaloissa estänyt Venäjän valloitusyrityksiä, kunnes se 1710 taisteli viimeisen taistelunsa joutuen tsaari Pietarin haltuun. Rauhanteossa 1721 siirrettiin Ruotsin raja taaksepäin Käkisalmen läänin eteläosan länsipuolitse pitkin Suomen lahtea. Viipurin kaupunki jäi entiselleen, ja linnakin säilytettiin. Nyt siellä oli päällikkönä Gothard Buddenbrock, ja hänen käskystään oli linnassa järjestetty Mariaa ja hänen seuranaistansa, kapteeninrouva Löfvingiä varten kolme huonetta. Paroonin toimesta oli tähän pieneen kotiin hankittu koko joukko senaikuista mukavuutta ja somuutta. Nähtävästi oli talon isäntä tahtonut mikäli mahdollista lievittää vankeuden katkeruutta. Parooni Buddenbrock oli noin 60 vuotias, pitkäkasvuinen, ryhti sotilaallinen, piirteet kauniit ja säännölliset. Kiivas ja ankara oli hän virassaan, mutta yksityisenä ihmisenä saattoi hän olla ystävällinen ja hyvä alhaisimmillekin. Hänen alkuansa hellä ja haaveileva luonteensa oli kovettunut elämän taistelussa, mutta pohjalla oli sitä senverran, että se, kun sattui jotakin hänen sydäntänsä koskevaa, puhkesi kylmän pinnan alta ja teki hänet miellyttäväksi. Jo useita vuosia oli hän ollut leskenä ja lapsetonkin. Taloutta hoiti hänen kälynsä, vanhimman veljen vaimo, ylpeä ja ennen kaunis kreivintytär Riiasta, alkusuku Hollannista. Tämä rouva joskus hallitsi linnassa itsevaltaisempana kuin itse linnanpäällikkö, jonka usein täytyi kotirauhan tähden taipua Dorotean lujan tahdon alle.

Kun Maria ja rouva Löfving saapuivat linnaan, otti heitä vastaan vanhanpuolinen nainen venäläisessä kansalaispuvussa. Murteellisella suomenkielellä pyysi hän vieraita sisään pieneen saliin ja saattoi sitten kummankin omaan huoneeseensa. Kamareita erotti sali, mutta naiset saivat mielensä mukaan pitää ovet auki tahi suljettuina. Näitä huoneita verratessa huomasi selvästi, että oli pidetty huolta ainoastaan Mariasta. Hänen huoneessaan heikensivät raskaat silkkiuutimet valoa, huonekalut olivat sirot, sohva pehmeillä itämaalaisilla patjoilla päällystetty, ja suuri peili loisti kullatuissa puitteissaan. Leenan huoneessa ei oltu paljon vaivaa nähty. Niukat huonekalut näyttivät kiireessä kokoonhaalituilta ja asetetuilta ilman makua ja järjestelyä, mikä taas teki huoneen kolkoksi ja miellyttävyyttä puuttuvaksi. Hyväntahtoisuuden osoitteeksi vietiin tulokkaat linnan saunaan, jossa heille oli varattu uudet, heidän ilokseen omasta maasta tuodut vaatteet. Samat loistavilla väreillä kirjaillut paidat, samat valkoiset villaröijyt ja mustat punareunuksiset hameet, joita Viipurin puolen naiset käyttivät. Ei ollut unohdettu edes taitavasti kirjailtuja esiliinoja eikä valkosta huntua Leenaa varten.

Palattuansa omiin huoneisiinsa tapasivat he salissa runsaasti varustetun ruokapöydän, ja siinäkin oli heidän paikkansa edeltäkäsin määrätyt. Marian lautasen edessä seisoi hopeinen pikari, Sprengtportin vaakuna piirrettynä syrjään kiinnitettyyn kilpeen; Leenaa varten oli vaan tinainen pikari. Mutta huolimatta tästä silmään pistävästä erilaisuudesta, ei rouva Löfving saanut tarpeeksi ihmetellyksi sitä hyväntahtoisuutta, joka kaikkialla tuli heidän osakseen. Attila oli kyllä sanonut että heidän tulisi hyvä olla, mutta kapteeninrouva ei ollut sitä uskonut. Hän oli odottanut vankeutta, kuolemaa, ehkäpä elinkautista orjuutta.

Maria ei tästä kaikesta huomannut mitään. Hän oli kykenemätön ajattelemaan. Kun häntä ei kukaan tarvinnut, oli hän turtunut ruumiin ja hengen puolesta. Matkalla Viipuriin oli hän joskus nukahtanut, mutta nyt yön tullessa ja ihmisten mentyä levolle hän vaan itki. Kaikki niin kauan pidätetyt kyyneleet syöksyivät nyt esille, kalpeisiin kasvoihin nousi äkkiä kuumeenpuna, ja seuraavana aamuna seisoi Leena tuskan vallassa hourailevan tytön vuoteen edessä, aavistaen, että hän oli piankin hautaan kätkettävä. Päivällä ilmoittautui Buddenbrock ja lupasi, surkutellen Marian sairastumista, lähettää oman lääkärinsä, mutta vaati rouva Löfvingiä kunniasanallaan lupaamaan, ettei hän eikä hänen turvattinsa ryhtyisi vähimpäänkään pakoyritykseen. Leena puolestansa pyysi Buddenbrockin suojelusta, ja tämä vakuutti tahtovansa antaa heille mahdollisimman suuren vapauden. Ennen lähtöänsä pyysi Buddenbrock Leenaa ilmoittamaan hänelle kaikki tarpeensa, koska ei ollut tarkoitus panna heitä puutetta kärsimään.

Marian sairaus kävi ankaraksi ja arveluttavaksi, mutta muutamia viikkoja uskollisesti häntä vaalittuaan huomasi Leena sanomattomaksi ilokseen, että terveys vähitellen palasi. Ratkaisevina päivinä oli kenraali yhä käynyt kuulustamassa hänen tilaansa ja Attilakin oli tarjonnut palvelustaan.

Mikähän nyt lienee Herran aikomus, ajatteli kapteeninrouva ihmetellen tuota suurta hyvyyttä turvattomia vankeja kohtaan. Mutta ei mitään vastausta.

Vaikka Maria jo oli toipumaisillaan, kuulusteli parooni joka päivä hänen tilaansa, ja kun vihdoin ilmoitettiin, että hän liikkui huoneissaan, pyysi parooni lupaa käydä häntä tervehtimässä. Se kysymys sai Marian varsin pahoilleen. Voimiensa lisääntyessä rupesi hän miettimään miksi häntä, vankia, niin ylenpalttisella hyvyydellä kohdeltiin. Miksi oli hänen olonsa verrattomasti parempi kuin muiden suomalaisten? Miksi juuri Maria Sprengtport oli poikkeuksena? Hän puhui siitä Leenalle, joka niinikään piti asiata outona. Saattoi merkitä hyvää, mutta myös pahaakin. Epätietoisuuden ja levottomuuden tuskassa hän vihdoin päätti tutkia syytä, ja olihan tuo korkea vieras ihan tulossa. Mikä mies tuo Buddenbrock oli? Kuinka hän Mariata kohdellee? Olihan hän, ruotsalaisen päällikön veli ja ehkä samoin kuin tämäkin, hylkiö. Semmoista hän ei tahtonut nähdä silmiensä edessä, mutta hän oli tämän vallassa avuttomana, neuvotonna.

— Paroonin palvelija odottaa vastausta, sanoi kapteeninrouva levotonna. Neiti kai ottaa vastaan?

— En, en! Meidän luoksemme älköön hän tulko koskaan. En tahdo nähdä häntä.

Rouva Löfving hämmästyi. Se vastaus käynee heille kalliiksi. Marian piti ajatella linnan herran valtaa ja sitä hyvyyttä, jolla heitä oli kohdeltu. Ellei neiti itse antaisi aihetta ikäviin rettelöihin, ei heille mitään pahaa tapahtuisi. Parooni oli varmaan kunnon mies, tätä paitsi he voisivat häneltä saada kuulla jotakin ruotsalaisesta Suomesta. Se vihdoin vaikutti, ja Maria antoi vastauksen, että parooni oli tervetullut. Palvelija oli tuskin lähtenyt, kun Maria jo katui ja koetti huutaa häntä takaisin, mutta mies oli jo herransa luona.

Aavistamatta tätä vastenmielisyyttä tuli Buddenbrock sisään ja astui Mariaa kohti lyhyesti tervehdittyänsä Leenaa. Valkonen Arkangelogorodin univormu sopi hyvin hänen kauniille kasvoilleen ja lisäsi suurten, sinisten silmien loistoa. Sinä hetkenä näytti hän kolmenkymmenvuotiaalta. Teeskentelemättömällä sydämmellisyydellä tarjosi hän kättä sanoen: — Ette tunne minua, neiti Sprengtport, mutta minä tunnen teidät. Tiedän että olette Vilho Sprengtportin, ikimuistettavan kumppanini tytär.

Maria oli varustanut vastaukseksi kovia ja katkeria sanoja, mutta tuo odottamaton tervehdys sai hänet mykäksi, ja odottamatta vastausta jatkoi Buddenbrock:

— Ette ymmärrä minua. Huomaan ettette tiedä missä kiitollisuuden velassa olen isällenne. Hän pelasti minut kun taistelimme Puolassa. Hän teki muutakin. En ole sen koommin tavannut häntä, enkä ole voinut kiittää saatikka palkita häntä, mutta sen teen teidän kauttanne.

Maria ei vastannut nytkään, mutta hän loi ylös raukean katseensa ja unohti lujan päätöksensä saada tuo inhottava mies ovesta ulos. Rouva Löfving, joka oli pysynyt syrjässä, kiitti Jumalaa että tuo pelätty kohtaus oli niin onnellisesti luonnistunut.

— Elääkö isäni? kysyi Maria vapisevalla äänellä.

— Elää. Tänä aamuna sain siitä tiedon kenraali Kindermanin kirjeessä.

Marian ruumiillinen heikkous teki hänelle mahdottomaksi pidättää kyyneleitään. Buddenbrock ei häirinnyt häntä, hän istui liikahtamatta silmät luotuina alas, mutta kun Maria oli toipunut, jatkoi hän:

— Olen suuressa kiitollisuuden velassa teillekin, neiti Sprengtport. Se hyvyys, jolla te hoiditte meikäläisiä sairaita ja kuolevia Valkjärvellä, on aina oleva poikkeuksena, ehkäpä ilman vertaista, kun ajattelee, että olitte yhtä laupias vihollisille kuin omille maanmiehillenne.

Haihtuva puna leimahti Marian kalpeille kasvoille, ja kyyneleet olivat taas puhkeamaisillaan, mutta hän pidätti ne ja vastasi tyynesti: — Elämäni surut ovat muuttaneet minua. Ne ovat minulta paljon riistäneet, mutta paljon antaneetkin. Olin tulemaisillani raivottareksi, mutta Kaikkivaltias armahti minua ja opetti minua ymmärtämään sekä vihollisen että ystävän kärsimyksiä. En tahdo noita ajatella, jatkoi hän väristen ja kääntyi pois.

Parooni huomasi, ettei hän tällä kertaa jaksanut enempää. Hän nousi lähteäksensä, eikä Maria pyytänyt häntä viipymään, mutta antoi hänelle luvan tulla toistekin. Ja Buddenbrock tulikin yhä useammin, mikäli Marian voimat lisääntyivät. Hän näytti huvitetulta Marian seurasta pitkinä syysiltoina, ja Maria kuunteli mielellään vanhaa ja uutta, mitä tämä kokenut mies tiesi kertoa. Semminkin olivat hänelle mieluisia nuo tarumaiset seikkailut Kaarlo XII:nen sotaretkillä Venäjällä, joissa kenraali oli ollut mukana. Siten tutustui hän moneen ihmeelliseen urotyöhön, mutta myös noihin mielettömiin yrityksiin, jotka vihdoin veivät Ruotsin perikadon partaalle. Onneton sota, mutta semminkin Itämeren maakuntien luovuttaminen Venäjälle oli saanut Buddenbrockin vannomaan uskollisuuden valan tsaari Pietarille, koska hän ei tahtonut jättää isiltä perittyjä maatilojaan Liivissä. Hänen veljensä, Kaarlo Maunu, toivoi sitä vastoin paljon Ruotsista ja tulevaisuudestaan siellä. Siten olivat veljet eronneet.

Maria puolestaan kertoi kotoisista oloistaan, isästään, äidistään ja äitipuolestaan, isän monista huolista ja veljien menestyksestä, mutta Martista ei sanaakaan. Vihdoin tulivat puheeksi myös Lappeenrannan onnettomat päivät, ja Maria kertoi kuinka Attila ja ruhtinas Mirowitsh olivat hänet pelastaneet. Sen parooni näkyi tietävän. Attila olikin hänen sihteerinsä ja kunnon poika, sanoi hän. Marian kysymykseen, oliko Buddenbrock kauan tuntenut hänet, vastasi tämä, että heidän tuttavuutensa oli kaukaisilta ajoilta, mutta että he enimmäkseen olivat eläneet erillään. Buddenbrock oli joskus ollut tilaisuudessa avustamaan Attilaa, ja siitä saakka saattoi hän olla varma Attilan mieltymyksestä. Ruhtinas Mirowitsh oli tunnettu hyväksi ja kelpo mieheksi, vaikka jotensakin itsepintaiseksi. Attila ja hän olivat olleet ystäviä monet vuodet.

Ruotsin ja kotimaan kohtalo oli kuitenkin ennen kaikkea Marian mielessä, mutta sitä tarkoittaviin kysymyksiin ei Buddenbrock antanut mitään vastausta. Ei hän tiennyt mitään lohduttavaa rouva Löfvinginkään murheille, eikähän voitu pyytääkään, että venäläisellä päälliköllä vihollismaassa olisi tietoja kaikesta. Mitä Buddenbrock sodasta ajatteli, se oli ja jäi arvoitukseksi, sillä semmoisiin kysymyksiin hän aina vastasi yleisillä puheenparsilla. Mutia ainakin saattoi parooni kertoa, millä tavoin hän oli saanut tietoa kurjuudesta Valkjärvellä. Itse oli Maria luullut, ettei sikäläisiä kukaan muu ajatellut kuin Jumala. No niin; parooni todellakaan ei tietänyt asiasta mitään ennenkun Attila oli hänelle siitä kertonut. Krasnatshuck oli hänelle ilmoittanut, että joukko naisia ja lapsia oli toistaiseksi sijoitettu venäläiseen Suomeen, ja tutkittuansa oli hän vihdoin päässyt Marian jälille. Vasta silloin oli Buddenbrock saanut tietää, että Vilho Sprengtportin tytär oli vangittu Lappeenrannassa. Hän piti velvollisuutenaan huojentaa Marian oloa, ja raivoava rutto saattoi Buddenbrockin veren kuohumaan, kun sen kautta oli menetetty yhtämonta ihmishenkeä kuin itse taistelussa. Ja minkä tähden? huudahti hän. Tietysti sen tähden, että voittoja luullaan voitettavan kerskauksilla, uhkauksilla ja suurella äänellä. Mutta huolenpitoa ja järkeä, mistä sitä tavataan? Totta tosiaan ei missään, jos en ota lukuun Wrangelia. Mitä hänestä kerrotaan se osottaa kuntoa. Veljeni toimia arvostelemaan olen jäävi.

Maria katseli tuota kiivasta miestä hämmästyneenä ja paheksumalla.

— No niin, pieni ystäväni, jatkoi parooni. Tunnen varsin tarkoin kaikki ne uljaat urostyöt, joita Ruotsin ritaristo ja aateli suoritti viime valtiopäivillä. Mutta toistaiseksi eivät ne ole muuta kuin tuulenpieksämistä. Tunnen myös Ruotsin vihan Venäjää vastaan. Se on vanha, mutta huippuunsa se ei ole vielä kohonnut, sillä tähän saakka he ovat ylönkatsoneet mutta vast'edes tulevat pelkäämään Venäjää.

Tuska ja harmi ajoi veren Marian poskiin, mutta hän oli vaiti. Kaikesta tästä tuli kiittää Hattuja, sillä heillä oli suuria sanoja, ja he olivat saaneet Ruotsin pulaan. Mutta uhriksi jää Suomi eikä Tukholma.

Buddenbrock huomasi Marian alakuloisuuden ja katui sanojansa. — Älkää uskoko, sanoi hän, että tuomitsen kaikki samoin. Tiedetään varsin hyvin rajan tällä puolella, että järkevät Ruotsalaiset ja Suomalaiset kammoksivat sotaa, mutta —, parooni kohautti hartioitaan ja nousi. Hän oli vastoin tahtoaan joutunut alalle, josta oli paras palata. — Jos olen pahoittanut teitä, pyydän anteeksi, sanoi hän. Ei pitäisi koskaan puhua politiikkaa muutoin kuin miekka kädessä.

— Oi, huudahti Maria, tahtoisin kuulla paljoa enemmän Ruotsista, vaikka toisilla sanoilla.

— Pysykäämme puolueettomalla alalla. Elämä ja historia ovat rikkaita lähteitä. Saatte nähdä. Minulla on runsas kirjasto hyviä teoksia. Saatte valita mitä tahdotte. Ehkä rakastatte musiikkia, eiköhän niin? Isänne harrasti sitä ainakin nuorena. Tuotan tänne sisareni sitran. Hän on nyt kuollut, mutta häntä en unohda koskaan. — Luontevasti ja sydämmellisesti tarjosi hän kättä Marialle ja lähti huoneesta.

* * * * *

Lokakuu oli tuottanut ankaran pakkasen, jota seurasi runsas lumisade. Varhainen talvi näytti tänä vuonna olevan tulossa. Maria oli senverran toipunut, että raitis ilma varmaankin tekisi hänelle hyvää, ja Buddenbrock siis ehdotti että naiset lähtisivät ajelemaan. Hevosia oli milloin hyvänsä saatavissa. Maria suostui kiitollisuudella tarjoukseen, ja toisena päivänä astuivat Maria ja rouva Löfving portaita alas lähteäksensä matkaan. Eivät olleet vielä joutuneet rekien luo, kun Attila ja jotkut nuoret upseerit ratsastivat pihaan. Nähdessään Marian tervehti Attila iloisesti ja heittäytyi hevosen selästä auttaaksensa naiset rekeen, mutta myöhästyi. He olivat jo istuutuneet.

— Olette sairastanut, neiti Sprengtport, lausui hän myötätuntoisesti kun palvelia kääri nahkasia heidän ympärilleen.

Maria. Olen sairastanut, ja vasta nyt kun voimani palaavat on johtunut mieleeni, etten ole sanonut teille sanaakaan kiitokseksi kaikesta siitä hyvästä mitä olette minulle tehnyt. Mutta nyt tahdon sen tehdä. Kiitos! — Hän ojensi hänelle kätensä.

Attila. Saanko käydä teitä tervehtimässä palattuanne. Samassa tempasivat hevoset ja reki katosi, mutta Attila kuuli vastauksen: Tulkaa!

Lyhyt syyspäivä oli lopussa, ja salissa olivat kynttilät sytytetyt. Rouva Löfving istui mielipaikallaan uunin ääressä, jossa iltavalkea leimusi, ja hänen rukkinsa surisi vanhaa virttänsä, pellavan hienona lankana täyttäessä rullaa. Mariakin aikoi ryhtyä samaan työhön, kun ilmoitettiin Attilan tulo. Siis vielä kerran tuli heidän tavata toisiansa. Tätä ajatellessa virisi heikko vivahdus sitä säteilevää hohdetta, joka ennen teki hänen piirteensä niin henkeviksi ja voittaviksi. Kuinka paljon olikaan tämä outo tehnyt hänen parhaakseen, vaikka hän oli häntä niin ankarasti ja ehkä väärin tuominnut, sillä niinhän hän oli sanonut, ettei hän itse ollut määrännyt nykyistä asemaansa. Mutta tuossa hän nyt oli.

Maria osoitti vieraalle ja Leenalle sijat korkeanojaisiin kultanahkaisiin tuoleihin pöydän ääressä, mutta Leenasta oli mieluisempaa jäädä uunin viereen, missä hän parhaiten viihtyi. Attila sitävastoin mielellään noudatti tarjousta. Kun sitten oli istuttu, saivat he tietää, että kun venäläiset Lappeenrannan taistelun jälkeen eivät tavanneet eversti Brucea kuolleiden eikä elävien joukossa, päätettiin lähettää tiedustelijoita ruotsalaiseen pääkortteeriin, tiedettiinkö ehkä siellä mitään. Attila oli pyytänyt saada olla muassa tulkkina, ja siihen myönnyttiin. Haminassa oli hänen sitten onnistunut tavata Marian isä.

— Ettekö nähnyt äitiäni?

Ei, häntä hän ei ollut nähnyt, mutta everstiluutnantti oli käskenyt viedä terveisiä ja sanoa, että sekä äiti että pieni veli voivat hyvin. Muutoin ei Attila tietänyt mitään Haminasta, sillä venäläinen lähetystö pääsi kaupunkiin ainoastaan sidotuin silmin. Sillä tavoin kuletettiin heitä pitkin katuja suureen saliin, jossa silmäverhot poistettiin. He tapasivat siellä kreivi Lewenhauptin, parooni Buddenbrockin, eversti Bousquet'in ja everstiluutnantti Sprengtportin.

— Isäni on majuri, keskeytti Maria.

— Ei nyt enään. Ainakin mainittiin häntä everstiluutnantiksi ja Karjalan rakuunapäälliköksi. Sillä nimellä minä häntä puhuttelin, kun hän neuvottelun jälkeen tuli luoksemme kysymään, tiesimmekö ehkä mitään poisviedyistä naisista. Olin onnellinen, kun sain hänelle kertoa yhtä ja toista lohduttavaa, mutta teistä puhuessaan unohti hän kaikki muut, pyysi tervehtimään ja sanomaan, että kodissa oli kaikki hyvin.

Maria loi Attilaan onnellisuutta säteilevän katseen. Olihan hänen sydämmestään vierinyt raskas taakka.

Myöskin kapteeni Löfvingistä oli Attilalla tietoja. Kun lähetystö kuletettiin takaisin, puhutteli sitä joku murteellisella venäjänkielellä. Attila tunsi kohta Löfvingin äänen ja kertoi hänelle samaa kuin everstiluutnantillekin. Löfving puolestansa pyysi viemään terveisiä vaimolleen ja tiedon, että hän ja Martti voivat hyvin, mutta että Tapani ja Husula olivat kaatuneet. Tapani oli viimehetkenään ajatellut vaan äitiänsä.

Tätä kuullessaan risti Leena hiljaisesti kätensä ja kiitti Jumalaa. Poika oli taistellut sankarina ja kaatunut kunnialla. Mutta Löfving ja Martti elivät. He kyllä hoitavat Ruotsin etuja. Suomessa ei kukaan pistä miekkaa tuppeen niin kauan kun miekkaa tarvitaan, ja Jumalan avulla loppuu kaikki hyvin.

Attila kertoi edelleen, että Buddenbrock oli jättänyt ylipäällikkyyden kreivi Lewenhauptille, ruotsalainen armeija samoin kuin venäläinenkin oli hajallaan talvikortteereissa. Ennen ensi kevättä ei toimiteta mitään sotatantereella ja sitä ennen saattaa tapahtua paljon. Venäjä yhä halusi rauhaa.

Kun nyt naiset olivat saaneet tietää sen mitä enimmin halusivat, kysyi Attila mitä he pitivät nykyisestä olostaan. Molemmat olivat tietysti kiitolliset, mutta kaipasivat kotoansa, ja sen Attila kyllä ymmärsi, sillä yhteen aikaan oli häntäkin vaivannut koti-ikävä sairaloisuuteen saakka.

Maria. Missä silloin elitte?

Attila. Eräässä puolalaisessa linnassa. Muistatte ehkä kertoneeni, että erään kenraali Reichenbergin ainoa poika upposi Wolgaan. Seisoin rannalla kun poika vierähti veteen ja heittäydyin jokeen pelastaakseni hänet. Kaksi kertaa sain kiinni hänen kauluksestaan, mutta toisella kertaa veti hän minut syvyyteen. Silloin irtaannuin hänestä ja kelluin vähän sen jälkeen saman proomun vieressä, josta poika oli pudonnut. Siitä minut nostettiin ylös, mutta sillä aikaa oli Reichenberg saapunut kylästä ja saanut tietää poikansa hukkumisen. Toisena päivänä löydettiin ruumis, ja maahanpanijaisten jälkeen tahtoi kenraali palkita minua siten, että hän piti minua luonansa ottopoikana. Silloin annettiin minulle nimeksi Attila.

Maria. Miksi ette saanut pitää omaa nimeänne?

Attila. Reichenberg tätä kai ei tuntenut tahi ei pitänyt siitä. Sen vaan tiedän, että kasvatusisäni neuvotteli siitä ystäviensä kanssa. Hän sanoi, että koska en ollut venäläinen enkä saksalainen, ja koska polveuduin Hunnikansan jälkeläisistä, niin Attila oli sopivin nimekseni, ja siitä asti minä käyn Attila Reichenbergin nimellä.

Maria. Te puhutte vielä suomea hyvin.

Attila. Rakastettua ei hevin unohdeta.

Attila nousi sanoaksensa jäähyväiset, mutta pyysi saada palata, ja siitä päivästä nähtiin hänen usein suuntaavan askeleensa pientä linnansalia kohden. Hän oli paljon matkustanut ja tiesi kertoa vieraista maista ja kansoista. Paljon sellaista, jota hän oli nähnyt, oli hän myös maalaillut ja näitä kuvia näytti hän Marialle. Mikäli Marian voimat lisääntyivät, karttui myös hänen harrastuksensa, eikä Attila väsynyt kertomasta kaikkea mitä hän tahtoi tietää. Eräänä päivänä toi hän muassaan suuren laukun, jonka kirjavia lehtiä hän levitti pöydälle. Siinä oli suurenmoisia näköaloja vieraista maista, rauhaisia idyllejä, muotokuvia ja muuta sekasin. Tästä kokoelmasta valitsi hän muutamia värillisiä kuvia ja asetti ne Marian eteen, häntä ilahuttaakseen. Maria katseli niitä. Hän näki järven korkeine, jyrkkine rantoineen, tumman kuusimetsän ja kallioisia saaria, joita vastaan aallot murtuivat vaahdoksi. Toinen näköala kuvasi auringonnousussa rusottavia lehteviä vuoristometsiä. Taas toisissa nähtiin erämaan hiljaisuus kaisloja kasvavan lahden ympärillä, viheriäniittyinen laakso, hitaasti virtaava joki kelluvine lummelehtineen. Sitten taas taulu, jossa lehtevän kasvullisuuden peittämänä vuoren juuressa seisoi pirtti tuuhean männyn varjostamana. Aallot rannalla olivat laskeutuneet levolle, ja hajonneesta pilvestä välähti kuun kirkas säde syvyyteen.

Attila. Tässä näette Suomen semmoisena jona se minulle muistuu lapsuudestani. Tuossa pirtissä oli kotini.

Maria. Olette kuvannut sitä rakkaudella.

Attila. Mutta saavuttamatta mitä tahdoin.

Maria. Kuinka niin? Mitä mielestänne puuttuu?

Attila. Kaipaan metsän juhlallista huminaa, kun tuulonen suhisee puiden latvoissa, puhumattakaan sen suloisesta lemusta. Tässä näette valveilla olevan luonnon unennäköjä, kun se elää suviyön valoisassa, hurmaavassa hämärässä. Ette kuule aaltojen loisketta kun ne hyväilevät rantoja, ettekä lintujen viserrystä, kun ne aurinko herättää tahi illalla kun ne meille sanovat hyvää yötänsä.

Maria. Ja semmoista muistatte vielä?

Attila. Ne olivat lapsuuteni ainoa ilo. Semmoista ei unhota. Tässä, näette, näiden pensaiden alla löysin kiiltomatoja kesäyönä ja tällä paadella sulatti aurinko ensimmäiseksi lumen keväällä. Kun silloin puolanvarret tulivat näkyviin, luulimme me lapset suven tulleen. Tuolla rinteellä noukimme myöhemmin mustikoita ja vadelmia.

Maria katseli tauluja kauan ja miettivästi. Taas tarjosi hänelle Attila lehden. Siinä oli pieni kirkko tuuheiden puiden ympäröimänä, sen vieressä hautausmaa, jonka matalan kiviaidan yli näkyi ruohoisia kumpuja ja puuristejä.

Attila. Tunnetteko tätä paikkaa.

Maria. Sehän on — oi Jumala! — Lappeenranta.

Attila ojensi hänelle taas lehden: — Entä tämä talo.

Maria. Onhan se Löfvingin talo Lappeenrannassa. Ihan näköinen ja lisäksi tuo suuri pihlaja ja metsäruusupensas akkunan alla. Olette sen maalannut täydessä kukassa, vaikka kukat jo aikoja sitten olivat varisseet kun olitte siellä.

Attila. Minulle tarjosi elämä sinä päivänä ruusuja ja kuvasin ne okaineen päivineen. Tämän akkunan edessä näin teidät ensi kerran. Muistatteko sitä?

Maria. Varsin hyvin muistan.

Maria tarkasti tauluja äänettömänä, ja vähitellen ilmaantui hänen kasvoihinsa taas tuo jäykkä piirre, jonka surut olivat niihin kaivaneet. Sairaus oli poistanut näitä viivoja, mutta muistojen elpyessä esiintyivät ne uudestaan. Äsken niin eloisa puhelu taukosi, eikä kummassakaan tuntunut halua sen jatkamiseen. Vihdoin lausui Attila: — Olisin iloissani, jos tahtoisitte pitää nämät vähäpätöiset kuvaelmat muistona yhdestä, joka mielellään tahtoi ilahuttaa teitä ja pitää teitä ystävänä — eikä vihollisena.

Maria ei vastannut.

— Tiedän varsin hyvin, jatkoi Attila, että kyhäykseni ovat arvottomat, mutta tulin ajatelleeksi, että joskus tahtoisitte nähdä niitä paikkoja, joita ne kuvaavat.

Maria. Ehkä on näillä lehtisillä yhtä suuri arvo teille kuin minullekin. Olisihan suurta kiittämättömyyttä, jos riistäisin teiltä sitä mitä pidätte rakkaana.

Attila. Älkää moista puhuko! Kuvat ovat teidän, jos tahdotte ne ottaa, ja se ilahuttaisi minua enemmän kuin uskottekaan.

Maria. Jakakaamme. Te pidätte toisen, minä toisen.

Attila punastui ilosta. — Olkoon tahtonne mukaan. Kummanko suvaitsette ottaa?

Maria siirsi kuvat hänelle. — Valitkaa itse. — Attila tarttui lähimmäiseen. — Minulle on mieluisempi Löfvingin talo.

— Ja minulle on Lappeenranta suuremmanarvoinen. Kiitos! — Hän katsahti kiitollisena ylös. Ystävyyden aurinko oli sulattanut jäykät piirteet.

Rouva Löfving, joka ääneti istui rukkinsa kimpussa, loi ihmetteleviä katseita nuoriin pöydän ääressä. Maria huomasi sen ja nousi.

— Tahdotteko nähdä? kysyi hän, näyttäen kuvia Leenalle. Kapteeninrouva otti ne, mutta kalpeni. Kirkko oli poissa, kodit tuhkana ja maa hurmeinen. Liikutettuna jätti hän taulut takaisin, pyyhki kyyneleet silmistään ja sanoi nöyrästi: — Herra tarkoittaa kai jotakin näillä suruilla, vaikka emme sitä käsitä, sillä yksistään ihmisten tekoa tämä ei ole. — Ja niin sanoen istuutui hän taas työnsä ääreen.

Maria katseli tauluja uudelleen ja sanoi vihdoin: — Te maalaatte niin kauniisti. Missä olette oppinut?

— Ensi alkeet sain Reichenbergiltä. Hän piirusti hyvin. Sotakoulussa piirustimme niinikään, mutta sitte sain yksityisopetusta.

Attila veti esiin pienen kirjan, joka oli nidottu ruskeaan nahkaan ja etukansi painettu kultaisilla kirjaimilla ja koristeilla. — Tässä on vielä muisto, joka ehkä huvittaa teitä.

Maria otti kirjan ja luki: »Rukous kirja.» Hän avasi kannen ja käänteli suurilla kirjaimilla painettuja karkeita lehtiä. Tummasta, kuluneesta paperista huomasi hän, että kirja oli vanha.

— Onko tämä omanne? kysyi Maria.

— On, se on ainoa mitä minulla on Suomesta ja siltä kansalta, johon ennen kuuluin.

Maria pyysi häntä kertomaan ainakin jotakin lapsuudestaan. Hänen elämänsä kohtalot tuntuivat niin oudoilta.

Attila kokoeli kuviansa ja kertoi sen ohessa:

— Siksi kunnes kenraali Reichenberg otti minut, olin elänyt suomalaisten naisten ja miesten parissa Wolgan rannoilla. Olimme sotavankeja vieraassa maassa ja meitä vartioittiin, mutta kasakat olivat lempeät meille lapsille ja semminkin minulle, jonka he näkivät kuusivuotiaasta kahdentoista vanhaksi. Kaikkia meitä pidettiin työssä, mutta se ei minua rasittanut, ja halukkaasti kuuntelin vanhempien vankien kertomuksia sodasta ja heidän kohtalostaan ennen vankeuteen joutumista. Illoin lauloimme virsiä, runoja ja muita kotimaan lauluja, puhuimme Jumalasta ja kotimaasta. Suomea he rakastivat yli kaiken maan päällä. Se, joka ei ole ollut muassa, se ei voi käsittää, kuinka lohduttavaa näiden murheellisten oli huojentaa sydäntänsä lauluilla. Moni oli valmistanut itselleen kanteleen, ja vanhat sanoivat, että kun he kuulivat kielien äänen, tuntui se tervehdykseltä Karjalasta, maasta, jota he eivät ikinä voineet unohtaa. Sinne takasin ja siellä hauta, se oli heidän kiihkein toivonsa. Tuo kaikki oli minullekin rakasta, mutta sen täytyi jäädä, kun Reichenberg vei minut muassaan.

— Käsitän teidän surunne! huudahti Maria myötätuntoisesti.

Attila. Ajattelen viimeistä päivääni Wolgan luona, ja sitä mitä sitten seurasi. Katkeralta tuntui minusta eroaminen ystävästäni, mutta se kääntyi kuitenkin onneksi, sillä vähän sen jälkeen oli aikomus lähettää meidät mikä mihinkin kruununtiloille ja pidättää meidät siellä ainiaaksi.

Maria. Orjina?

Attila. Niin, semmoisiksi useimmat jäivät. Minutkin oli jo ostettu, mutta Reichenberg vapautti minut. Hyvästijätön tuska lähtiessäni koski syvästi vanhuksiin. Kahdeksankymmenvuotias ukko laski siunaten kätensä pääni päälle ja antoi minulle tämän kirjan, vaikka se oli hänen ainoa lohdutuksensa. Hän oli saanut sen kornetti Hornilta, ja siitähän oli opettanut minua lukemaan. Katsokaa; nämät kirjaimet ovat leikatut puuhun ja sitten painetut paperille. Ajatelkaa mitä taitavuutta tarvittiin, jotta joka sana saataisiin selväksi.

Kyllä oli Maria kuullut isänsä puhuvan näistä kirjoista. Isä oli itse kääntänyt useita rukouksia suomeksi, mutta kannet kai eivät olleet siltä ajalta? Ei, ne oli Attila teettänyt Nyrnbergissä. Tuo pieni kirja oli, jos mahdollista, säilytettävä hänen kuolemaansa saakka. Se oli lohduttanut niin monta, ennenkun se joutui hänelle, ja ehkä lohduttaa vastakin.

Marian kysyttyä, onko hän aina lukenut näitä rukouksia, vastasi Attila, että kyllä oli hänen nuoruudessaan aikoja, jolloin hän halveksi kaikkea rukoilemista. Hän oli joutunut ihmisten pariin, joista kaikkinainen uskonto oli pappiskavaluutta, mutta vallan ja rikkauden saavuttaminen kaikki kaikessa. Kunnia ja omatunto siinä ei saanut tulla kysymykseenkään. Samaan aikaan saapui Mainziin ruhtinas Dmitri Mironovitsh. Hänen vielä lapsena ollessa oli hänen koko perheensä karkoitettu Siperiaan. Ruotsalaisten upseerien siellä avaamaan saksankieliseen kouluun oli Dmitri ja hänen veljensä pantu oppilaiksi, ja siellä he olivat tutustuneet pyhään raamattuun. Siellä kylvetty siemen oli kauniisti orastanut ja kasvanut veljien sydämmissä. Yhä vielä oli Dmitri hartaasti uskonnollinen ja vaikutti Attilaan tavalla, joka palautti häneen lapsuuden uskon, josta hän ei tahtonut Jumalan avulla, enään luopua. Silloin oli Attila sidotuttanut pienen rukouskirjansa, joka nyt oli hänelle rakkaampi kuin koskaan.

Maria. Tämäkö mielenmuutos saattoi teidät takaisin tänne?

Attila. Elämän vaiheet ja Jumalan johto sen vaikuttivat. Parooni Buddenbrock ei tietänyt Reichenbergin kuolemasta ja tuli häntä tapaamaan, sillä he olivat lankoja. Hän tarjoutui hankkimaan minulle paikan Venäjän armeijassa, mutta se ei miellyttänyt minua. En voinut myöskään jäädä silloiseen kotiini. Maailma on kyllä avara, mutta minulle ei näkynyt siellä olevan sijaa ja niin kävi, että nyt olen täällä.

Suru silmissä loi Attila katseen Mariaan, joka kalpeana istui häntä kuunnellen, ja silloin heidän katseensa sattuivat yhteen.

Maria luuli ymmärtävänsä mitä hän ajatteli ja muisti niitä kovia sanoja, joilla hän oli Attilaa loukannut. Sana »anteeksi»! liiteli jo hänen huulillansa, mutta ujouden tunne pidätti häntä. Vihdoin kysyi hän vienosti: — Olihan se joku meidän lauluistamme, joka palautti teidät tänne; eikö niin?

Attila. Niin oli. Se ilta tuntuu minusta vielä unelmalta. Aurinko sammui vähitellen ja kuu teki nousua, kun minä seisoin palatsin akkunassa katsellen ulos. Ette tiedä, mitä on olla maailmaan viskattuna. Minä sitä olen kokenut, mutta en koskaan niin katkerasti kuin sinä iltana. Oi, sinä isäni maa, sinun kauneutesi syttyi sielussani! Kuinka sinä vedit sydämmeni puoleesi!

Marian silmät säteilivät yhä suuremmalla hohteella. Se sointu ja katse, joka noihin sanoihin liittyi, oli hänelle ihan uutta. Hän ei ollut sellaista ennen nähnyt eikä kuullut, mutta hän ymmärsi sen hyvin.

— Laulakaa se laulu minulle, sanoi hän.

Attila tarttui sitraan, soitti muutamia akordeja ja lauloi:

Yksin istun ja lauleskelen, Aikan' on niin ikävä, Vesi seisoo ja linnut laulaa Eikä tuulikaan vedätä. Oisko pursi ja punapurje Millä mennä merten taa, Sieltä tuottaisin kullalleni Pivon kultaa ja hopeaa.

Kun laulun viimeiset säveleet olivat vaienneet, laski hän sitran pöydälle ja sanoi: — Se on yksi lapsuuteni lauluista, jota lauloimme Wolgan rannalla.

— Laulakaa vielä jotakin muuta, pyysi Maria posket punastuen. Surunsa oli hän unohtanut.

Attila lauloi katse tajuttomasti luotuna kuuntelijaan, ja laulajastakin surujen muisto haihtui.

Leena istui sillä aikaa uskollisena rukkinsa vieressä, tarkastaen nuoria. Kuinka tämä yhdessä olo päättynee? Jos Martti olisi täällä, tokkohan Maria hänelle niin hymyilisi kuin tälle viholliselle. Attilan vaikutus Mariaan oli silminnähtävä, mutta olihan neiti toisen morsian. Martti oli syynalainen, mutta ei toki muita huonompi, eikä häntä saanut kuulematta tuomita. Onhan se kauhea onnettomuus ja häpeä, jos Maria nyt unohtaa koko entisyytensä ja kiinnittää sydämmensä viholliseen.

Attilan lähdettyä yritti Maria itse soittaa, johon hän lapsuudestansa saakka oli harjaantunut, mutta siitä vaan ei tullut mitään; hän nousi ja lähti huoneeseensa. Kapteeninrouva päätti mennä tapaamaan häntä.

Siellä istui Maria Attilan rukouskirja kädessään, mutta Leenan tullessa nousi hän ylös. Kapteeninrouva luuli huomaavansa, että Maria oli alakuloinen, mutta päätöksestään luopumatta astui hän esiin ja puhui vakavasti: — Älkää paheksuko, neiti, mutta tahtoisin mielelläni sanoa sanasen.

Maria katseli häntä kysyvästi, ja Leena jatkoi: — Ei sovi kunniallisen neitsyen katsella niin iloisesti vieraaseen mieheen, saatikka kun hän on vihollinen. Se ei sovi milloinkaan, mutta semminkään ei sille, joka on toisen morsian.

— En ole kenenkään morsian enkä siksi tule koskaan.

— Älkäämme tuomitko Marttia häntä kuulematta.

— Tuomitsen näkemäni mukaan. Jos Löfving teidän ylkänänne olisi juossut pakoon, jättäen kaikki sattuman nojaan, olisitteko sittenkin hänen?

Kapteeninrouva ei vastannut, eikä Marikaan puhunut sen enempää, vaan purskahti itkuun.

* * * * *

Semmoisissa oloissa eteni syksy. Oltiin jo Marraskuun puolivälissä. Varhainen talvi oli lauhtunut, kylmiä sadekuuroja valui alas, myrsky vinkui rajuja laulujansa ja meren aallot murtuivat tummina ja kuohuen linnan muuria vastaan. Maria oli täydellisesti toipunut, ja tuo verrattain tyyni elämä oli saanut vaaleita ruusuja puhkeamaan hänen poskilleen. Päivät tuntuivat kyllä pitkiltä, ja vapaudenhalu vaivasi yhä enemmän, mutta ei auttanut muu kuin kärsivällisyys. Attilan ja paroonin käynnit lyhensivät monta ikävää tuntia, mutta nyt ei ollut kumpaakaan näkynyt moneen päivään. Vanha palvelijatar kertoi heidän lähteneen Pietariin.

Marian ja Leenan täytyi nyt tyytyä keskinäiseen seurusteluun, mutta entinen tuttavallisuus oli kadonnut ja kylmyys astunut sen sijaan. Leenasta oli Maria kova ja kylmä. Martin oli hän hyljännyt ilman ainoatakaan kyyneltä. Hän ainakaan ei ollut rakastanut Marttia niinkuin tämä häntä. Säteilevin silmin hän kuunteli vierasta upseeria. Todellisesta uskollisuudesta hän ei näkynyt tietävän mitään. Martti raukka!

Mariata puolestaan tuntui kapteeninrouvan läsnäolo painostavan. Tämän lujan naisen äänettömyyskin tuntui moitteelta. Mitä se Leenaa koski, mitä Maria ajatteli. Martin sormuksen oli hän viskannut pois silloin kun Martti lähti pakoon. Heidän välinsä oli lopussa. Mutta jos hän nyt piti Attilaa ystävänä, niin siinä ei ollut mitään pahaa. Attila oli uskaltanut henkensä hänen tähtensä; hän oli etsinyt Marian jälkiä ja oli pelastanut hänet Walkjärven kurjuudesta. Ja sittenkin Leena vaati kohtelemaan häntä vihollisena. Mutta siitä ei tule mitään. Tosin oli Maria kotona ollessaan ajatellut samoin, mutta eihän hän silloin ymmärtänyt mitä Attila oli. Kerran päästyänsä takaisin Suomeen tunnustaa hän avonaisesti koko maailman edessä, ettei hän koskaan ole voinut ajatellakaan jalompaa miestä kuin Attila Reichenberg.

Maria oli kehrännyt koko päivän ja nyt otti hän lukeaksensa Attilan rukouskirjaa.

— Lukekaa minullekin, pyysi Leena, ja Maria luki. Kun hän lopetti, kiitti kapteeninrouva ja sanoi:

— Oli se hyvä hetki. Toivon monta sellaista. Olen nähnyt, että olette ollut minulle nyreissänne niiden sanojen tähden joilla varoitin teitä, mutta minä puhuin omantuntoni mukaan ja niinkuin olisin uskonut isännekin puhuvan.

Maria ei vastannut, ja Leena jatkoi: — Olkaamme ystäviä tässä vieraassa maassa. Ellemme pidä toisistamme, niin ei meillä, ei ainakaan minulla, ole ketään ystävää. Olisin kovin iloinen, jos tahtoisitte minulle avomielisesti sanoa mitä ajattelette. Näen että teillä on jotakin sydämmellänne.

Maria ojensi sydämmellisesti kätensä Leenalle: — Kiitän, että olette minulle hyvä. On niin kuin sanotte. Me olemme toisillemme kaikki. Tiedän olleeni epäystävällinen, mutta suokaa minulle anteeksi. En ole enään sama tyttö kuin ennen, enkä siksi tule. Mutta luullun avomielisyyteni puute tulee siitä, ettei minulla ole mitään sanottavaa. Annan elämän mennä menoansa mitään tuntematta tai ajattelematta.

Rouva Löfving katseli häntä hieman aikaa. Tyttö parka, ajatteli hän, mutta oli vaiti. Puhelu keskeytyi ja varjot huoneessa kävivät synkemmiksi, sillä pesässä oli valkea sammunut ja kotitekoista talikynttilää ei oltu edes niistetty. Naiset kuitenkaan eivät huomanneet huoneen hämäryyttä, ennenkun ovi aukeni ja sisään astui vieras nainen. Maria meni kynttilä kädessä tullutta vastaan, ja molemmat tunsivat nyt Tasman. Kun rouva Löfving näki tuon kammottavan tietäjättären, jähmettyi veri hänen suonissaan, sillä ainahan tuo onneton nainen tiesi uutta surua. Kaiho ja alakuloisuus valtasi Mariankin, mutta tämän tunteensa voittaen tervehti hän ystävällisesti, kun Tasma ojensi hänelle kätensä.

— Sain kuulla että olitte täällä vankina ja pyysin lupaa käydä teitä tervehtimässä, sanoi Tasma kääntyen Leenankin puoleen tarjotaksensa hänelle kättä.

Maria. Mistä tulette?

Tasma. Asun täällä linnassa. Olen paroonin väkeä, mutta olin sairas kun teidät tuotiin tänne. Muutoin olisin tullut ennen.

Maria. Palveletteko täällä?

Tasma. Parooni osti minut nuorena, ja sittenkun hän joutui virkaan täällä olen ollut orjana linnassa. Hän aikoi ensin jättää minut suurille tiluksilleen Liivissä, mutta kun rukoilin häntä, salli hän minun lähteä Suomeen kokin seurassa. Hän on hyvä ihminen.

Tasma oli istuutunut pesän eteen ja lämmitteli kuihtuneita käsiään ahjosta leviävässä lämmössä. Hänen edessään seisoi Maria käsi muurin pankolla ja pää nojautuneena käsivarteen. Kapteeninrouvaa vaivasi neidin tietäjättärelle osoittama myötätuntoisuus. Hän nousi ja lähti huoneesta. Säälien katseli Tasma edessään seisovaa tyttöä ja kysyi vihdoin: Kaipaatteko häntä?

Tasma. Olen nähnyt hänen suuntaavan askeleitaan tänne ja tiedän että hän palaa.

Maria. Jos tarkoitatte herraanne, niin on hän ollut minulle hyvä, mutta en kaipaa häntä.

Tasma. Tiedän että herrani on ollut teille hyvä, mutta häntä en tarkoita, vaan tuota toista. Eikö hän ole teille sanonut, että hän on minun poikani?

Maria. Kuka? Luutnantti Reichenberg?

Tasma. Niin pienen poikani nimi oli Paavo, ja siksi häntä vielä sanon rukouksissani.

Maria. Paavo? Hän on puhunut lapsuudestaan, mutta teitä hän ei ole maininnut. Miksi on hän tämän salannut?

Tasma. Hän ei salaa mitään, mutta se joka piilee syvimmässä se viimeiseksi nousee.

Maria. Oletteko tekin ollut vankina Wolgan tienoilla?

Tasma. Olen, rakas lapseni. Jospa tietäisitte mitä olen kärsinyt!

Maria. Ettekö tahtoisi kertoa niistä ajoista?

Tasma. Tahdotteko siis kuulla minua.

Maria. Oi, sangen mielelläni!

Tasma lykkäsi pois tuolin jossa hän oli istunut, ja kyykistyi lattialle kädet helmassa ristittyinä. Maria seisoi vielä, mutta laskeutui istumaan vihdoin hänkin, nojaten päänsä muuria vastaan, Tasman surumielisellä äänellä kertoessa:

— Mieheni oli rakentanut meille oman mökin Käkisalmen luona, mutta kun sota alkoi, otettiin Antero sotamieheksi. Löfving ja hän olivat ystäviä ja joutuivat samaan komppaniiaan, kestäen sitten yhdessä vaihtelevia kohtaloita. Löfving sai pian kätkeä rakkaan vaimonsa maan multaan. Katkera oli hänen surunsa, ja kun me molemmat itkimme vainajan ruumiin ääressä, pyysi hän minua ottamaan luokseni hänen silloin yksivuotiaan poikansa, ja otinkin hänet, vaikka minulla jo oli kaksi muiden turvatonta lasta. Mutta sitten lähti Löfving muille seuduille, enkä moneen vuoteen tiennyt hänestä muuta kuin mitä Anterolta kuulin, kun hän joskus kävi kotona. Isonvihan verineen ja kauhuineen tunnette, mutta sekin, niinkuin kaikki muu, päättyi. Nääntyneenä makasi Suomi verissään. Kuoleman rauha oli kaikkialla vallitsemassa. Itse vihollinenkin tunnusti kurjuutemme ja rupesi säälimään. Kaikki olivat kohtalonsa alle alistuneet, kaikki paitsi kivekkäät. He uhmasivat ja tekivät maan valloittajille kaikkea vahinkoa mitä voivat. Voittajat vimmastuivat uudestaan, ja kun kivekkäät jo olivat poistuneet, kostettiin syyttömille vaimoille ja lapsille miesten teot. Siten tulivat sissit maan kovimmaksi kiroukseksi, ja — tuskallista sanoa — mutta pahimpina heistä mainittiin Löfvingiä ja Anteroa.

Oli jouluaatto, ja monista ajoista oli Antero tullut muutamiksi päiviksi kotiin. Löfving ja hän olivat päättäneet lähteä kolmantena joulupäivänä ryöstämään suurta kuormastoa, jota kasakat kulettivat sisämaahan. Siihen aikaan ei kukaan rohjennut asua maantienvarrella eikä kylissä, ja sentähden olimme mekin laittaneet suojan erämaahan. Pieni ja köyhä se oli, mutta lapset ja minä saimme Anteron heltymään, niin että hän päätti purkaa kauppansa Löfvingin kanssa. Joulupäivänä tuli Löfving meille katsomaan poikaansa, jota hän ei ollut nähnyt viiteen vuoteen. Poika pelkäsi isäänsä, ja siitä hän oli kovin pahoillaan. Löfving, joka muutoin ei välittänyt elävistä eikä kuolleista, itki ja koetti lepyttää poikaa, joka kuitenkin pakeni häntä. Löfvingin meillä ollessa pyysi Antero hartaasti häntä jättämään viholliset rauhaan, sillä kyllä naiset ja lapset saavat hengillään maksaa mitä sissit hyötynevätkin. Mutta turhaan hän puhui, ja ystävät erosivat kiivaassa riidassa. Kohta sen jälkeen astui sisään muutamia venäläisiä sotureita, ja lepyttääkseni heitä juoksin heitä vastaan ja heittäydyin ensimmäisen eteen polvilleni, Anteron tarjotessa aseettomana leipää. Heltyneinä kokoontuivat miehet leimuavan pesän eteen ja jakoivat lapsille rensseleistään mitä riposi.

Niin kului hetki ikäänkuin ystävien kesken, vaan vieraat koettivat kaikin mokomin tiedustella kuulumisia Löfvingistä ja lupasivat enemmän kuin mitä siihen aikaan kellään Suomessa oli, jos auttaisimme heitä elävänä tai kuolleena saamaan Löfvingin heidän haltuunsa. Vihdoin he kuitenkin huomasivat houkutuksensa turhiksi, ja päällikkö pyysi miestäni viereensä tupakoimaan. Minä taas panin nauriita paistumaan tuhkaan ja pyysin vieraita syömään. Lapset tunkeutuivat heidän ympärillensä, ryssä oli juuri leppeästi puhunut omaisistansa Donin varrella ja otti pienimmän tytön syliinsä. Silloin astui Löfving sisään, katseli hetkisen ympärilleen ja ampui miestäni sydämmeen.

Maria. Kuinka se oli mahdollista? Olivathan he ystäviä!

Tasma. Niin Anterokin uskoi.

Maria. Mitä teitte silloin?

Tasma. Minä? Minä en tehnyt mitään, sillä kirkuen löi Attila käsivartensa kaulani ympäri. Yksi venäläisistä veti miekkansa, mutta enempää hän ei ehtinyt, sillä samassa silmänräpäyksessä hän kaatui pää murskana. Kaksi kasakkaa, jotka riensivät apuun, kaatuivat niinikään, mutta Löfving syöksyi kuin susi ulos poikansa kanssa.

Maria. Entä te ja lapset?

Tasma. Hyvä on kasakka ystävänä, mutta viha tekee hänestä perkeleen. Löfving pääsi pakoon, koska hän vielä on hengissä, mutta minut suljettiin tainnoksissa lasten kanssa palavaan mökkiin.

Tasma vaikeni. Yli 20 vuotta oli vierinyt siitä päivästä, mutta vieläkin tukahuttivat nämät muistot hänen äänensä, eikä Mariakaan rohjennut enempää kysyä. Vihdoin jatkoi murheellinen nainen:

— Jumala ei sallinut minun kuolla, sentähden virkosin ennenkuin savu tukehutti minut ja sieppasin ainoan lapsen, jonka sain käsiini. Se oli Attila ja hänet viskasin ulos akkunasta. Yksi kasakka aikoi syöstä minut takasin tuleen, mutta toinen veti minut ulos. Yö oli kylmä, ja mökkiin paloivat sinne jääneet lapseni, mutta silloin en sitä paljon tajunnut. Minä ja poika kuljetettiin yhä kauemmaksi monien satojen muiden kanssa Venäjän metsiin.

Kaikkien kärsimysten perästä tuntui lepo siellä suloiselta. Vanhat tuuheat tammet, saarnet, niinipuut, kuuset ja männyt tarjosivat tuoksuvaa siimestä. Tämän viheriöivän seudun läpi virtasi Wolgan mahtava vesi, ja sen rannalle jäimme. Meidän miehet osasivat rakentaa laivoja Venäjän jokia varten. Naiset ja lapset saivat avustaa miehiä. Meidän kaltaisille kurjille olisi elämä tässä ihanassa seudussa ollut lievitystä, ellei koti-ikävä olisi vaivannut ja saanut useimmat miehet yrittämään pakoa. Valitettavasti se ei onnistunut, ja nyt vasta meille kovat päivät koitti. Meidät määrättiin vietäviksi kruunun tiloille, miehet neljä yhdessä kahlehdittuina rautakankeen. Mutta sitä ennen… Tasma vaikeni kauhun valtaamana.

— No, mitä? kysyi Maria kiihtyneenä.

— Voi, voi rakas neiti! Vangit olivat polttoraudalla merkittävät.

— Kauheata!

Tasman ääni kävi vaikeroivaksi. — Tulipunaisella kämmenenmuotoisella raudalla, jonka pohjassa oli Venäjän kotka, painettiin merkki poskeen. Kauhea oli nyt varmuus, ettei yksikään meistä pääse siitä vapaaksi eikä palaa kotimaahan. Naisten ja lasten vuoro oli kohta tuleva ja tulikin. Mutta kämmen oli liian leveä pienille poskille ja merkki painettiin sentähden heidän hartioihinsa. Voivotus nousi ylimmilleen. Attila raukka tiesi, että meidän vuoromme yhä läheni, ja itki. Kun meihin tartuttiin, musteni aurinko silmissäni, mutta ihmeellinen voima kannatti minua. Juuri samana hetkenä saapui muutamia loistavasti puettuja ratsastajia. He suuntasivat meihin päin, minä tempasin itseni irti, syöksyin heitä kohden ja heittäydyin hevosten jalkojen eteen. Sidotuilla käsivarsillani viittasin noiden onnettomien puoleen tulirovion ääressä ja pyysin heitä pelastamaan lapseni. Ratsastajat pysähtyivät, neuvottelivat ja lähtivät väkijoukkoa kohden. Lyhyen sananvaihdon jälkeen antoi yksi herroista rahakukkaronsa sille, joka täällä komensi. Tämä vei Attilan vieraan luokse, joka oli ostanut hänet. Sillä aikaa oli poika merkitty, mutta nyt hän ei ollut enään kruunun oma. Ja sama herra osti minutkin. Arvatkaa kuka hän oli?

Maria tuijotti kalpeana ja liikutettuna Tasmaan, voimatta lausua sanaakaan, mutta hänen kyyneleensä virtasivat viljavasti.

— Te tunnette hänet. Isäntäni on parooni Buddenbrock.

Maria ei voinut vastata, hän vaan nyyhki ääneen.

— Älkää itkekö enään, sanoi Tasma hiljaisesti. Hän vei meidät muassaan, ja siten tulimme Moskovaan. Siellä oli siedettävämmät olot, sillä parooni oli hyvä herra.

Mutta Mariaa ei mikään voinut lohduttaa. — Oi Jumala kuinka olette kärsinyt. Voi vankiraukkoja! Ja Attilakin. Kuinka voittekaan enää pysyä hengissä niin suuressa surussa?

Tasma risti kätensä. — Jos suru voisi tappaa, niin olisin aikoja sitten kuollut. Mutta sairastuin kuitenkin, niin ettei kukaan luullut minun toipuvan, ja siitä ajasta olen ikäänkuin muuttunut. Ihmiset pelkäävät minua ilman syytä, sillä se voima, joka minulle on annettu, on Jumalalta saatu, ja hänen asioitaan olen koettanut ajaa.

Tuon Maria käsitti. Kovien koettelemusten kautta oli Jumala ottanut tämän naisen yhdeksi valituksensa. Ikäänkuin salaisen voiman lumoamana tuijotti hän yhä tietäjättäreen.

Maria. Milloin palasitte Suomeen?

Tasma. Täällä olen ollut monta vuotta. Ensikerran tulin tänne paroonin kanssa, sillä kun hän minut osti, niin olin hänen.

Maria. Oi, Tasma, oletteko orja?

Tasma. Olen tämän maallisen elämäni aikana. Mutta aikani ei ole enään pitkä. Tuskin käsittänette kuinka lohduttava se tieto on. Olette vielä nuori, mutta minulle on kuolema ikäänkuin valo ylösnousemisen aamusta. Ajattelen häntä, joka kantoi ristin kaikkien meidän puolestamme. Ette usko kuinka minä iloitsen siitä ajatuksesta, että saan laskeutua levolle ainiaaksi. Tämä kuihtunut ruumis on kerran uudistuva ja kirkastuva luojani edessä, ja Jeesus on kaikkien edellämenneiden rakkaitteni edessä sanova, että olen hänen niinkuin hekin.

Tasma vaikeni, mutta nähdessään Marian kyyneleet sanoi hän lohduttaen: — Parooni on ollut hyvä isäntä, eikä hän enään vaadi minulta mitään työtä. Saan mennä ja tulla tahtoni mukaan kenenkään kysymättä, eikä minulta mitään puutu. Buddenbrockin perhe on rikas, mutta kreivinna on kova. Parooni saattaa pikastua ja rangaista, mutta hän on myös anteeksiantava, antelias ja hyvä. Mutta kreivinnan sydän on kivestä. Hänestä orja ei ole linnankoiran arvoinen.

— Entä Attila? Onko hänkin orja.

— Ei, hän sai vapauden ja vietiin vieraisiin maihin. Nyt kevättalvesta palasi hän vihdoin, mutta silloin en tuntenut häntä enään.

— Voi Jumala, mitä suruja! vaikeroi Maria. Häntä pyörrytti ja kun hän kätki kasvonsa käsiinsä, astui Leena sisään. Kapteeninrouva ei voinut enään hillitä vastenmielisyyttään tuosta pitkästä puhelusta. Tasma sen huomasi ja nousi ylös.

— Enpä ollut muistaakaan lähteä, sanoi hän, tarjoten kättä Marialle. Sitten kääntyi hän Leenan puoleen sanoaksensa hänellekin jäähyväiset, mutta sisällisen katkeruuden vallassa tiuskasi kapteeninrouva katkerasti: — Olisi ollut parempi jos ette olisi muistanut tulla tänne, niin olisivat neidin kyyneleet säästyneet.

Maria. Rouva Löfvingillä ei ole oikeutta karkoittaa sitä, jonka minä mielelläni näen luonani.

Leena. Jos kerran nuo venäläiset kauhut sitovat sydämmenne vihollisiimme, niin olkoon onneksi. En kadehti ketään.

Vastenmielisyys paisui Marian sydämmessä ja kovat sanat liitelivät hänen huulillansa, mutta Tasma riensi pysäyttämään tätä pikastumista.

— Älkää minua vihatko, pyysi hän surullisena, ei vaikkapa pitäisitte minua vihollisenakin. Suomi on kärsinyt kauheasti, mutta kärsinyt on Venäjäkin. Kaksikymmentä miespolvea ja enemmänkin kuluu ilman apua, mutta sitten tuo uusi aika lohdutusta ja vapautusta. Silloin ojentavat kansat kädet toisilleen ja käyvät veljinä yhdessä.

Leena kääntyi ylenkatseellisesti pois. Mitä hän piittaa hullusta naisesta. Mutta Tasma jatkoi näkemänsä tulevaisuuden hurmaamana:

— Kärsivistä kansoista syntyy profeettoja, jotka saarnaavat evankeliumia ja raivaavat tien maailman vapahtajalle, sillä hänen äänensä tulee kerran kaikumaan synnyttääksensä uudestaan ihmisten sydämmet ja valitsemaan köyhät opetuslapsikseen.

Tietäjätär vaikeni. Näytti siltä, että se näky, joka häämöitti hänen sielussaan, vähitellen haihtui, mutta nykyisyyskään ei vielä ollut hänen tajuntaansa palannut. Sanaa sanomatta hän lähti.

Kummallisen ennustuksen hurmaamina pysyivät Maria ja Leena mykkinä, mutta kapteeninrouvan halu saada tietää enemmän Tasman käynnistä sai hänet vihdoin kysymään, oliko tuolla noita-akalla ollut mitään asiaa?

Maria kertoi lyhyesti mitä oli kuullut, mainitsematta kuitenkaan Löfvingiä ja Attilaa. Leena ei aavistanutkaan kuka Tasma oli, mutta päättäen siitä mitä oli puhuttu kivekkäiden julmuudesta, arveli hän, että hänen miestänsä oli kuvattu pahaksi konnaksi. Sitä toki ei Maria saanut uskoa, sillä ei syy ollut Löfvingin eikä hänen miestensä, vaan tuon noita-raukan kaikkine viisasteluineen. Leena puolestansa kuvasi Löfvingin järkähtämätöntä uskollisuutta sille lipulle, jolle hän oli vannonut, hänen rakkauttansa Ruotsin vapauteen. Semmoisia suurtöitä pitäisi majuri Sprengtportinkin tyttären ymmärtää. Jos Ruotsin kuningas olisi puolustanut maata niinkuin Löfving ja hänen miehensä, niin olisi maailma saanut nähdä toista. Mutta oltiin liiaksi velttoja, ja sentähden Löfvingiä tuomitaan vääremmin kuin ketään toista ihmistä.

Kapteeninrouvan kiihoittunut mielentila sai Marian mykäksi. Hän ei luullut ansainneensa näitä moitteita eikä huolinut niihin vastata. Ja olihan jo päivä lopussa. Oli aika mennä levolle.

Seuraavana aamuna ryhtyi kumpikin tavallisuuden mukaan rukkiinsa. Ei haluttanut riidellä, mutta ei kummallakaan ollut ystävällistä sanaa sanottavana. Painostavalta tämä kuitenkin tuntui. Jospa Herra tässä tuskassa lähettäisi jotakin lohduttavaa.

Odottamaton apu saapuikin, kun heidän palvelijattarensa Eudotja astui sisään kahden valkoseen puetun orjattaren kanssa, jotka kantoivat vasua, ja Eudotjan käskystä asettivat sen Marian eteen, tuoden terveisiä kreivinna Buddenbrockilta, paroonin kälyltä. Eudotja käänsi venäläisen puheen suomeksi. Sitten nostivat orjattaret vasua peittävän liinan, ilmoittaen että kreivinna lahjoitti siinä olevan puvun Marialle, jotta hän siihen puettuna saapuisi kreivinnan huoneustoon. Vasussa oli useita silkki- ja samettihameita, hienoimpia liinavaatteita, helmiä ja kultaisia koristeita. Orjattaret tarjoutuivat kampaamaan neidin hiukset ylhäisten tavan mukaan.

Eudotja selitti heidän puheensa, ja tytöt nostivat vasusta kaiken tuon komeuden, mutta kun se oli tyhjennetty, käski Maria heitä panemaan kaikki takaisin vasuun ja sanomaan hänen puolestansa kiitokset ja anteeksipyynnön. Hän ei voinut ottaa kreivinnan lahjaa vastaan.

Ällistyneinä katselivat orjattaret Mariaa ja toisiansa. Mitä tuli heidän vastata haltiattarellensa? Moista sanaa he eivät rohjenneet hänelle viedä. Olihan se tavaton armo, kun kreivinna suvaitsi tahtoa nähdä vangittua neitiä. Kukapa ei häntä kadehtisi.

— Mitä?! huudahti Eudotja. Aijotteko kieltää. Älkää rohjetko lähettää takaisin kreivinnan lahjaa.

Sittenkin Maria pysyi päätöksessään, mutta ei Eudotjakaan hellittänyt. Juhlallisena asettui hän Marian eteen varoittaen: — Älkää hyljätkö onneanne, sydänkäpyseni. Ette tiedä Jumalan aikomuksia. Ehkä tulette tässä puvussa yhtä onnelliseksi kuin kaunis Natalia Narishkin.

Kysyväisenä katseli Maria Eudotjaa, ja tämä jatkoi: — Natalia Narishkin oli yhtä kaunis ja yhtä köyhä kuin te, mutta Alexei Mihailovitsh, Venäjän suuri tsaari, otti hänet puolisokseen, vaikka sitä kyllä bojaarit vastustivat. Siitä näette, kuinka onnellisesti saattaa käydä sen, joka on hyvä ja sydämmestään nöyrä.

Mutta sittenkään ei Mariassa näkynyt mitään myöntymisen merkkiä. Päinvastoin luuli Eudotja huomaavansa yhä kiihtyvää uhmaa, ellei se ollut suuttumus, joka nosti punaa vieraan tytön poskille. Kuinka tuo tyttö hupsu saattoi siten pilata onnensa? Eudotja päätti ryhtyä viimeiseen yritykseen.

— Te olette köyhä ja turvaton vanki ja kuitenkin ovat kaikki täällä teille hyviä. Kun korkea herrasväki sai tietää, että olitte ollut armelias köyhille, on teille osoitettu paljasta hyvää. Teidät on tuotu tähän upeaan linnaan, olette saanut hienoimpia ruokia, olette saanut pitää ystävänne luonanne, ja sittenkin olette tyytymätön. Ja kun armollinen kreivinna tahtoo kunnioittaa teitä tällä lahjalla, niin hylkäätte sen. Se on rumaa, kiittämätöntä. Jos olisitte pukeutunut näihin vaatteisiin, olisi teidät saatettu itse kreivinnan luo. Olisitte saanut suudella hänen kättänsä ja pyytää mitä ikinä haluatte.

Mutta neiti vastasi: — Sanokaa kreivinnalle että kiitän hänen armostaan, mutta etten voi ottaa sitä vastaan. Jos kreivinna tahtoo nähdä minua, niin mielelläni käyn hänen luonansa vapaaksi päästyäni, mutta silloin tässä puvussani.

Eudotja pudisti onnettomana päätänsä ja tahtoi todistaa tuolle itsepäiselle ettei semmoinen sopinut, mutta Maria ei kuunnellut häntä.

— Sanokaa hänelle, jatkoi Maria, että olen köyhä tyttö köyhästä maasta. Äidilläni ei ollut koskaan parempia vaatteita, ja hän oli kuitenkin paljon parempi minua. Osoittaakseni kuitenkin, että pidän arvossa sitä hyvyyttä, joka on tullut osakseni, tahdon ottaa muistoksi tältä ajalta ja viedä kotiin Suomeen tämän hienon pitsihunnun.

Eudotja kiivaasti käski orjattaria viemään vasun pois, ja Maria nähdessään hänen nyrpeytensä pyysi: — Älkää olko pahoillanne. Nähkää, suru kotimaassani on nyt siksi katkera, etteivät sen tyttäret saata koreilla niinkuin yksin onnelliset voivat.

Eudotja ei vastannut, mutta näkyi kyllä ymmärtävän. Hän kulki ovea kohti, mutta kääntyi taas, pysähtyi epäröivänä ja meni vielä kerran Marian luo.

— Ette ymmärrä mitä teette, Maria Wasiljewna! Mutta vaikka hylkäätte onnenne, rukoilen Jumalaa teidän puolestanne. Olette olleet armelias venäläisten naisten pojille, hoitaneet minunkin Iivanaani, niin että hän jäi henkiin. Sentähden tahdon palkita teitä sillä, mitä minulla on. Ottakaa tämä, pyysi hän vetäen povestaan pienen vahakynttilän. Se on kirkossa siunattu pyhänä pääsiäisyönä. Jos toivotte jotakin, niin virittäkää tämä kynttilä ja rukoilkaa, ja Jumala antaa sen teille, mutta teidän täytyy rukoilla niin kauan, ettei kynttilästä jää hituakaan, sillä muutoin siunaus haihtuu. Mutta jos uskollisesti kestätte, niin saatte mitä anotte.

Maria otti kynttilän ja aikoi kiittää, mutta Eudotja jatkoi: Ottakaa tämä ristikin ja kantakaa sitä povellanne. Tehkää niin, Maria Wasiljewna, niin saatte nähdä että tulette onnelliseksi.

Hellyys Eudotjan äänessä ja hänen suuri kiitollisuutensa sai kyyneleet nousemaan Marian silmiin, mutta tahtomatta kuulla sanaakaan kiitokseksi riensi vanhus huoneesta.

Maria seisoi äänetönnä huntu käsivarrellaan ja nuo oudot lahjat kädessään. Tuo kaikki oli niin ihmeellistä, ikäänkuin hän olisi herännyt unennäöstä. Hämmästyneelle Leenalle hän näytti mitä oli saanut. Leena tarkasti kaikkea ihmetellen ja kunnioituksella, semminkin tuota ihmeellistä kynttilää. Semmoinenhan oli ihan kuulumatonta, ja vallan ylevähän tuo venäläinen nainen oli ollut. Kapteeninrouva oli syvästi liikutettu.

— Katsokaa kuinka kaunis tämä on, huudahti Maria, levittäen huntua nähtäväksi.

Onhan se kaunis, myönsi Leena. Mutta —, kapteeninrouva laski hellästi kätensä Marian olalle; häneltä ei riittänyt sanoja tarpeeksi kiittääksensä Mariaa, joka oli hyljännyt lahjat. Ei sitä olisi kestänyt, jos Maria olisi ruvennut komeilemaan vihollisten koruilla, kunnes hänet vihdoin olisi tallattuna viskattu pois.

Nyt he vihdoin ymmärsivät toisiansa ja olivat ystäviä kuten ennenkin.

* * * * *

Syksyn likasäät olivat muuttuneet talveksi. Pakkanen oli ankara ja eilis-illasta saakka pyrytti lunta laajoina hiutaleina, jotta huoneen muutoinkin niukka valo vieläkin himmentyi. Maria seisoi akkunan edessä katsellen ulos. Hänen edessään lepäsi Suomenlahti jäätyneenä ja rajattomana, yhtenä ainoana lumikenttänä. Sen äsken rauhattomat aallot olivat nyt pitkiksi ajoiksi laskeneet levolle ja kätkeytyivät yhä syvemmälle talven kylmän vaipan peittoon. Miltähän maailma näyttää, kun ne taas vapaina vyörivat ja maa viheriöitsee? Lumiraskaat pilvet ja katkeamaton äänettömyys synnyttivät vaihtelevia ajatuksia, synkkiä ja surullisia niinkuin kolkko luontokin. Tasman ihmeellinen kohtaloonsa alistuminen palasi yhä Marian mieleen. Päässeekö hän koskaan semmoiseksi? Ehkä ei koskaan. Elämä oli kuitenkin kaunis, ja elää tahtoi hän ollakseen onnellinen ja luodaksensa onnea muille. Mikä tämä onni olisi, sitä hän ei itsekään tiennyt. Ja missä se asui tässä kauheassa maailmassa, joka on kurjuutta täynnä? Suru kotimaassa, Tasma, Venäjän orjat, kaikki ne tuhannet surun ja kurjuuden muodot, joista hän oli kuullut, kiitivät hänen silmiensä editse, eikä hän voinut auttaa ainoatakaan. Itse oli hän vankina ja suljettuna erilleen kaikesta. Oi, vapautta! Pois täältä elämään ja toimeen. Sittenhän voi tyytyväisenä kuolla.

Leena näki kyllä kuinka hän päivä päivältä kärsi täälläolostaan. Kapteeninrouvalle oli elämä melkein entistä helpompi. Hänen ei tarvinnut enään huolehtia pikku Tapanistaan. Jumala oli hänet korjannut kaikista vaaroista ja kauheuksista. Mutta nuo toiset lapset! Turku oli tosin kaukana sodan jaloista, siellä oli ihmisillä leipää ja ehkä heistä armeliaat ihmiset pitävät huolta, eikä nyt kyyneleet auttaneet, täytyy luottaa kaikkivaltiaaseen. Todellista iloa tunsi Leena ajatellessaan että Maria oli hyljännyt nuo vieraat puvut. Hänen sydämmensä oli siis yhä suomalainen. Mutta oliko se myös hänen tuolla kotona? Martin nimeä ei mainittu koskaan. Oliko hän kokonaan menettänyt Marian rakkauden? Oliko sovinto mahdoton? Ei hän yksin syyllinen ollut. Hän kyllä katuu vikaansa ja korjaa sen jollakin uljaalla teolla. Todellinen rakkaus antaa anteeksi.

Että nuo nuoret vielä saattaisivat sopia, se odotus täytti Leenan sydämmen ilolla. Silloin ei tarvinnut enään pelätä tuon komean herran silmäyksiä täällä linnassa. Mutta oliko todellakin syytä tähän pelkoon? Tosin Maria Attilan ollessa hänen luonaan näytti aivan toiselta, eloisalta ja lämpimältä, mutta kaipasihan nuori nuoruutta semminkin heidän nykyisessä yksinäisyydessään. Olkoon! Mutta Tasman käynnin jälkeen oli Maria kokonaan muuttunut. Ei kelvannut rukki, ja akkunassa hän seisoi niin haaveilevana kuin olisi odottanut vapauttavaa enkeliä taivaan pilvistä. Eiköhän vaan itse linnan herralla ollut jotain osaa tähän tutkivaan levottomuuteen.

Monenmoiset epäluulot olivat valaneet myrkkyä Leenan mieleen. Hänen täytyi kerran puhua julki.

Leena. Minulla on muutamia sanoja sydämmelläni, jotka minun nyt täytyy lausua. En ole aina ollut semmoinen kuin tahtoisin olla. Sanani saattavat joskus olla epämieluisia, vaikka tarkoittavat hyvää, sillä nuorille on tapani puhua avonaisesti kiittäen tai moittien.

Maria. En ymmärrä teitä.

Leena. Ensiksi kiitän teitä vieläkin, ettette ottanut noita tarjottuja tavaroita vastaan.

Maria puristi lämpimästi Leenan kättä ja vastasi entisellä viehkeällä äänellään: — Ette olisi itsekään ottanut niitä vastaan.

Leena. En, sitä en olisi tehnyt, mutta se ilahuttaa minua isänne ja hänen — —, sanat takertuivat hänen kieleensä. Ajattelen häntä, joka on tuolla kotona. Martti ei ikinä suo itselleen anteeksi — mutta —

Maria vetäytyi kalmankalpeana edemmäs.

— Minun puolestani tehköön mitä tahtoo. Sormuksensa hän saattaa löytää verisestä hiekasta, mutta Maria Sprengtportia hän ei löydä ikinä.

— Ei hän ollut muita huonompi.

— Se olkoon teidän lohdutuksenanne. Minä luulin häntä siksi miltä hän näytti. Sitä minä suren, että hänen kuntonsa oli valhetta.

Leenasta nämä sanat olivat kirveleviä iskuja, mutta hän vastasi levollisena: — En puolusta häntä, mutta rohkenen vakuuttaa, ettei sellaista ikinä enään tapahdu.

— Kyllä se jo riittääkin mikä on tapahtunut. — Maria kääntyi katkeroittaneena pois. Hän ei tahtonut kuulla enempää.

— Älkäämme tuomitko häntä kuulematta. Sitä on moni saanut katua, vaikka liian myöhään.

— Voi Leena! Minusta on kaikki koko elämässä liian myöhäistä.

— Älköön teille tulko onnettomuutta siitä, jos joskus saatte mitä pyydätte.

— Ei minulla ole mitään pyydettävää.

Maria kääntyi taas akkunan eteen katsellen ulos, mutta nuo sanat oli tuska pusertanut hänestä. Hänen kasvoissaan kuvastui taas tuo surun kylmä piirre, joka oli niissä näkynyt täälläolon ensi aikoina. Myöhemmin siitä ei ollut tuntunut jälkeäkään; päinvastoin olivat neidin kasvot ilmaisseet sisällistä iloa. Marttiko nyt kaikki synkisti? Kapteeninrouva katui äskeistä puhettaan, mutta Marian ajatukset olivat toisilla, kaukaisilla poluilla. Silmät katselivat uneksivina avaruuteen ikäänkuin tavoittaaksensa tuota tuntematonta, jota hän etsi. Äkkiä juohtui hänen ajatuksiinsa Eudotjan pieni kynttilä. Entä jos hän virittäisi sen ja rukoilisi Jumalalta — mitä? Hän ei rohjennut ajatella tätä ajatusta loppuun; sitä mitä hän tahtoi, sitä hän ei tahtonutkaan. Pelko ja suru sekaantui kaikkeen.

Lunta tuli yhä taajoina hipaleina ja teki ilman melkein läpikuultamattomaksi, mutta vähitellen muodostui kaukaisuudessa tummempi kohta, jossa hän vihdoin erotti kahden hevosen vetämän kuomureen. Linnaa kohden ne pyrkivät ja seisahtuivat vihdoin linnan pihaan. Attila! oli hänen ensimmäinen ajatuksensa. Oliko Buddenbrock palannut? Kiihkeän ilon vavahdus värisytti hänen mieltänsä, mutta se muuttui pian epävarmuudeksi ja levottomuudeksi. Mitä nämät muukalaiset hänelle merkitsivät tahi hän heille?

Vähän ajan päästä saivat vangit Eudotjalta tietää, että linnan herra oli palannut sihteerinsä kanssa, ja Maria toivoi että Attila vielä samana iltana kävisi häntä tervehtimässä, mutta turha oli odotus. Vasta seuraavana päivänä oli hänellä siihen aikaa, ja silloin oli itse parooni muassa.

— Tulemme Pietarista, lausui Buddenbrock tervehdittyään. Siellä on tapahtunut ei ainoastaan Venäjälle vaan koko Europalle ja semminkin Ruotsille tärkeitä tapauksia.

Maria. Mitä on tapahtunut?

Buddenbrock. Suuriruhtinatar Elisabet Petrowna on astunut Venäjän valtaistuimelle.

Maria. Haluaako hänen Majesteettinsa sotaa vai rauhaa?

Buddenbrock. Saatte tietää kaikki, kaunis lapseni, sitten saatte itse päättää. Aluksi mainitsen, että tieto teidän hyväntahtoisuudestanne meidän sairaita sotilaitamme kohtaan ja heille annetusta avustanne on joutunut itse hoviin. Sen johdosta olen nyt täällä tuodakseni teille Hänen Majesteettinsa kiitoksen ja ilmoitan teille, että saatte pyytää jonkun armo-osoituksen. Mikäli se koskee teitä itseänne, on se ehdottomasti täytettävä.

Maria. Pyydän saada palata Ruotsin Suomeen.

Buddenbrock. Siinäkö kaikki.

Maria. Kapteeninrouva Löfving kuuluu samaan pyyntöön.

— Toimitan anomuksenne perille, vastasi parooni, vetäen luoksensa tuolin, johon hän istuutui. Minulle on mieluista voida vakuuttaa teille Hänen Majesteettinsa suostumus. Teen sen varmimmalla vakaumuksella, koska tiedän, että keisarinna Elisabet surkutellen on saanut tiedon monien raskaasta kohtalosta sekä Venäjällä että Suomessa, ja hän on päättänyt tehdä mitä mahdollista on luodaksensa tulevaisuudessa alamaistensa onnen.

Maria katseli epäillen ritarillista vierastansa. Kauniisti hän kyllä puhui, mutta ehkä vaan hovin tapaan semmoista, jolla ei ollut mitään merkitystä, ja laisinkaan punnitsematta sanojaan vastasi hän kylmästi pää kenossa puolittain ylpeillen: — Minua ilahuttaa, jos keisarinna on tullut huomaamaan niitä kärsimyksiä, joiden alaisiksi hänen armeijansa on joutunut hyökätessään Ruotsia vastaan.

— Te puhutte kuin lapsi, vieläpä kuin ymmärtämätön lapsi, vastasi parooni synkistyen synkistymistään.

— Niin luulette, huudahti Maria, kun ette tunne minua. Mutta suokaa minun kantaa Venäjän kruunua yhtenä ainoana päivänä, niin saatte nähdä, olenko lapsellinen tai ymmärtämätön.

— Mitä siis tekisitte tuona merkillisenä päivänä? kysyi Buddenbrock hymyillen.

— Sanoisin kaikille Venäjän Suomessa asuville: Rakas suomalainen kansani, minua surettaa kun olette riistetyt erilleen veljistänne Ruotsin Suomessa, sentähden tahdon olla jalomielinen ja lahjoittaa teidät takaisin kotimaallenne, luvaten etten enään koskaan vahingoita teitä.

Buddenbrock. Tämä ajatus ei oikeuta teitä kruunua saamaan, mutta keisarinna Elisabet, jolla se on Jumalan armosta, valmistelee kotimaallenne lahjaa, joka on hänen valtansa arvoinen.

Maria. Mitä tarkoitatte?

Buddenbrock. Keisarinna käsittää Venäjän aseiden menestyksen Jumalan suojeluksen osoitteeksi, sillä Jumala ei koskaan edistä väärää asiaa, ja vääryydellä on Ruotsi ryhtynyt tähän kauheaan sotaan. Hänen Majesteettinsa tietääkin varsin hyvin, että useat valtiopäivämiehet semminkin Suomessa vastustivat sotaa, ja keisarinna on sentähden pysähyttänyt voitolliset sotajoukkonsa, suodaksensa Ruotsille miettimis-aikaa. Venäjän valtakunta on siksi suuri, ettei se kaipaa laajennettuja rajoja; ainoastaan ystävyyttä Hänen Majesteettinsa vaatii Ruotsilta. Mutta koska Suomen kansa ensikädessä ja kovimmin on kärsinyt sotien rasituksista, tahtoo Hänen Majesteettinsa erityisesti kääntyä sen puoleen, antaaksensa itse kansan ratkaista, onko sen maa vastakin oleva Venäjän ja Ruotsin riitojen temmellyskenttänä, vai tahtooko se, keisarinnan avulla, muodostaa siitä vapaan ja riippumattoman valtakunnan.

Maria. Venäjän avulla? En usko teitä.

Buddenbrock. Jokainen sana on kuitenkin tosi. Jos suomalaiset tahtovat pysyä rauhallisina ja erota Ruotsista, saavat he itse vapaasti määrätä heille soveliaimman hallitusmuodon. Voivat sen tehdä täysin turvattuina, sillä keisarinna lupaa heille suojeluksensa ja apunsa.

Maria tuijotti sanattomana parooniin. Hän ei tietänyt mitä sanoa, vielä vähemmän mitä ajatella, ja Buddenbrock jatkoi: — Teidän säätynne kutsutaan kokoon. Ratkaisu riippuu sitten Suomen säätyjen vastauksesta Hänen Majesteettinsa esitykseen. Te ymmärrätte minua paremmin kuultuanne tämän asiakirjan.

Hän veti esille paperin taskustaan ja ojensi sen Attilalle käskien häntä lukemaan sen heille.

Attila oli asettunut huoneen ovipuoleen, ja hän näytti Mariasta kalpeammalta kuin koskaan ennen, astuessaan likemmäksi ja pysähtyessään vähän loitommalle noista molemmista nojatuolissa istuvista. Attila alkoi lukemisen vähän epävarmalla äänellä, huomattavasti liikutettuna, mutta mitä edemmäksi hän pääsi, sitä suuremmalla voimalla ja elävyydellä hän jatkoi.

— Keisarinna tekee manifestissaan jokaiselle semminkin säädyille ja asukkaille Suomen suuriruhtinaskunnassa tiettäväksi, että kun tuo Ruotsin puolelta kauvan mietitty ja valmistettu jumalaton sota nyt on ulotettu, on Jumala siunannut Venäjän aseet voitolla. Keisarinna, joka aina on halunnut elää rauhassa kaikkien naapuriensa, ja semminkin Ruotsin valtakunnan ja sen asukasten kanssa, on sydämmellisellä huolella nähnyt sodan tuottamaa häviötä ja viattoman veren vuodatusta ja on kaikilla keinoilla koettanut estää sen syttymistä ja saada rauhan palautetuksi. Hän oli ehkäissyt vihollisten joukkojensa marssin odottaen rauhanehdotuksia Ruotsin puolelta, vaikka turhaan, ja hän on kohdellut Ruotsin alamaisia kaikella lempeydellä taivuttaaksensa Ruotsin kruunua samanlaiseen menettelyyn. Sitä mieluummin on hän tämän tehnyt, kun hän tietää, ettei tätä väärää sotaa suinkaan ole alotettu kaikkien säätyjen suostumuksella. Semminkin ovat suomalaiset, kuten luonnollista onkin, vastustaneet sotaa ja toivovat sen pikaista lopettamista, koska heidän etukädessä täytyy kärsiä suurta vauriota. Heidän kärsimyksiänsä keisarinna säälii sitä enemmän, kun hänen sotajoukkonsa eivät ole samonneet Suomeen valloituksen aikomuksessa. Jos siis suomalaiset pysyvät rauhallisina eivätkä ryhdy mihinkään vihollisuuksiin, eivätkä millään tavoin auta ruotsalaista armeijaa, vaan osoittavat, että todellakin tahtovat elää naapuriystävyydessä Venäjän kanssa, niin vakuuttaa keisarinna, ettei heille mitään vahinkoa tehdä, että saavat pitää ja nauttia omaisuutensa ilman mitään sortoa keisarinnan suojeluksen alla. Lisäksi tahtoo keisarinna mielellään myöntyä ja kaikin tavoin olla avullisena siihen, että Suomen suuriruhtinaskunta, jos se tahtoo vapautua Ruotsin vallasta, voidakseen vastedes välttää semmoista turmiollista sotaa, joka nyt raivoo muutamien henkilöiden omanvoitonpyynnön tähden, saattaa itsenäisenä, kenestäkään riippumattomana maana asettaa semmoisen hallitusmuodon, joka sen omaksi eduksi ja ikuiseksi vahvistukseksi sopii. Siinä tapauksessa lupaa keisarinna sen suojelukseksi niin suuren sotajoukon kuin tarvis vaatii. Sillä tavoin saattaa Suomi, kun sillä on oma valtiolaitos ja hallitusmuoto, tulla väliaidaksi Venäjän ja Ruotsin rajalle, joka on Ruotsillekin eduksi, koska se siten pääsee kaikesta vaarasta Venäjän puolelta, jos se vast'edes tahtoo olla Venäjän kanssa ystävällisissä väleissä.

— No, mitä arvelette siitä? kysyi Buddenbrock, kun Attila oli lopettanut.

Pilkallinen hymy näkyi Marian huulilla ja tuntui hänen äänessään kun hän vastasi: — Onko se ajatus syntynyt keisarinnassa ruotsalaisen ja venäläisen parooni Buddenbrockin välittelyjen johdosta?

— Ettekö siis ymmärrä, huudahti Buddenbrock ärtyneenä ja punastuen, että Venäjän keisarinnan sydän haluaa luoda kansanne onnen, että hän on myötätuntoinen teidän suruillenne ja tahtoo säästää teitä vastaisesta kurjuudesta. Venäjän mahtavan valtikan alla, mutta ainoastaan sen alla, odottavat Suomea rauhallisemmat ajat. Tässä näette — hän viittasi Attilaan — ensimmäisen lähettilään tämän sopimuksen toteuttamiseksi. Suojelijanne on nyt kapteeni, ja huomenna hän lähtee Suomeen neuvotellakseen tästä ehdotuksesta sikäläisten johtavien miesten kanssa. Hän samassa voi olla saattajananne sinne, jos suvaitsette.

Maria oli kuunnellut Buddenbrockia ikäänkuin uneksiva, ja hänen lopetettuaan tuijotti hän puhujaan mykkänä. Mutta äkkiä leimahti salama hänen silmissään, hän hypähti ylös, kasvot hurmausta säteillen huudahti hän riemuiten: — Uskon teitä! Ette voi pettää minua! Oi, kunpa hänen majesteettinsa olisi täällä, jotta saisin heittäytyä hänen jalkainsa juureen ja vakuuttaa hänelle, että tämä lupaus antaa hänelle Venäjän rajalla vartijan, joka ei koskaan petä, ja hänen kruunulleen ystävän, johon hän voi kaikessa luottaa. Sallikaa meidän rientää täältä julistamaan tätä tietoa kaikissa kirkoissamme, kaikissa kodeissamme, niin että Suomi saa sen siunattuna joululahjana!

Molemmat miehet pitivät katseensa kiinnitettyinä häneen, kun hän onnen hurmaamana seisoi siinä; mutta ikäänkuin uhkaavana pilvenä astui äkkiä Leena esiin, posket tuhkaharmaina ja huulet mielenkiihkosta väristen.

— Niinkö te pysytte uskollisena Ruotsin kuninkaalle? kysyi hän terävästi ja huolimatta vieraista herroista, joille hän muutoin aina oli kunnioitusta osottanut. Tiedättekö mihin saman kruunun ja saman lipun alle kuuluminen velvoittaa? Ja tiedättekö mitä se tekee, joka rikkoo uskollisuusvalansa? En tahdo sanoa mitä te ansaitsette ja mitä saatte, jos sen teette, mutta varoitan teitä, neiti. Peruuttakaa petolliset sananne.

Maria. Väärin teette kun soimaatte minua ja sanotte minua petolliseksi. Älkää luulko että aion peitellä tekoamme tahi salaa sitä esittää. Ei toki! Julkisesti ja riemuiten on kansa kutsuttava kokoon, ja avonaisesti miettikööt miehemme maan tarpeita.

Leena. Mitkä miehet?! Luuletteko yhdenkään suomalaisen miehen antautuvan moiseen tekoon. Meillä ei yksikään rehellinen mies kuule tätä kehotusta eikä siitä kiitä.

Maria. Niin te luulette, Leena, koska Löfving on semmoinen. Hän ei muuta ymmärrä kuin taistella ja kuolla Ruotsin edestä, sama se kaadutaanko miekkaan vai tallaavatko Hattujen ylpeät miehet meidät kuoliaaksi. Mutta minä teille sanon: isonvihan ajoista kytee toinenkin mieli Suomessa, ja viimeksi olen kuullut sitä lausuttavan niiden kesken, jotka vietiin Lappeenrannasta.

Leena. Heidän sanansa jääkööt heidän itsensä varalle. Tähän ne eivät kuulu.

Maria. Mutta ne kuuluvat tähän, sillä he sanoivat, että Ruotsi jo on liian heikko puolustaaksensa Suomea. Ehkä olette sitä itsekin kuullut.

Leena. Monasti, ennenkin kuin te. Mutta uskon, että Jumala on se, joka päästää meitä valastamme, emmekä me itse.

Maria. Eikö siis Jumalan ääni puhu keisarinna Elisabetin kautta? Muistakaa kuinka Jumala käski Moosesta viemään Israelin lapset Egyptistä, kun aika oli tullut, että heille oli annettava oma isänmaa. Jumalan käsi johti heitä, ja samoin on Kaikkivaltias johtava meitä, kunpa vaan meillä on miehuutta ja näytämme että tunnemme oman tiemme.

Leena. Israelin lapset olivat orjia Egyptissä, eikä heiltä otettu mitään valaa, mutta Suomen kansa on vapaa, vaikkakin lapsipuolen asemassa. Minkä arvoisina uusi hallitsija meitä pitää, se riippuu siitä millä tavoin sanomme jäähyväiset entiselle.

Maria. Olkoon! Lähden itse Tukholmaan. Teidän majesteettinne, minä sanon, iloitkaa köyhän Suomen kanssa, sillä kohta nousee aurinko surevien erämaittemme ylitse. Olemme monet vuosisadat suojelleet valtakuntaanne, mutta nyt on vartija-aikamme päättynyt ja niinikään taistelujen päivä, sillä Suomi on nyt elävä omia tarkoituksiaan varten ja sen pojat ovat vapaina seisovat oman ruhtinaansa kanssa. Me käännymme nyt pois Sveanmaasta Venäjän puoleen, joka tarkoittaa parastamme. Jäähyväisiksi ojennamme uskollisen käden. Ystävyytemme on oleva luja niinkuin uskollisuutemmekin oli. Kiitos, oi Svea, siitä mitä meille olet antanut, vapaan yhteiskuntalain ja Jumalan sanan! Niiden puolesta olemme taistelleet ja niiden puolesta kaatuneetkin. Nyt ne meitä seuraavat uuteen aikaan oikeutettuna perintönämme. Sinä, oi kuningas, riemuitse, kun näet onnen kasvavan kansassa. Se ei halua miekan kunniaa eikä loistoa. Niiden tähden on se liiaksi kärsinyt. Ei, Suomi sitoo voittoseppeleensä rauhallisten kotien laakereista.

Leena. Voi sinua onnetonta lasta!

Maria. Tätä onnea ei Ruotsi eikä sen kuningas meiltä kiellä palkinnoksi siitä, mitä olemme heidän puolestaan tehneet.

Leena. Parempaa emme saa, mutta kyllä —

Buddenbrock nousi kyllästyneenä. — Jättäkäämme nuo sikseen, sanoi hän. Neiti Sprengtport ymmärtää keisarinnaa, ja minä jätän tuon suuren tehtävän hänen käsiinsä, kun manifesti julaistaan Suomen kansalle.

Parooni kääntyi Marian puoleen: — Huomenna tähän aikaan on kaikki valmiina lähtöänne varten. Ennen iltaa palaan tänne sanoakseni teille jäähyväiset.

Keveästi kumarrettuaan lähti Buddenbrock huoneesta, mutta Maria oli yhä kuin haltioissaan. Kaikki oli tapahtunut niin äkkiä, niin odottamattomasti ja pyöri nyt hänen päässään kuin sekava unennäkö. Hän ei liikahtanut, ja katse puoleksi suljetuista silmistä harhaili avaruudessa.

Leena oli vetäytynyt pois kuohuksissa kaikesta mitä oli kuullut. Attila katseli milloin Mariaa milloin sitä hienoa lankavyyhteä, joka oli ollut Marian käsivarrella, mutta joka nyt unohdettuna riippui tuolin selässä.

— Oletteko nähnyt keisarinnaa? tunnetteko häntä? kysyi Maria vihdoin ikäänkuin herättyään.

Attila. Olen nähnyt Hänen Majesteettinsa ja puhunutkin hänen kanssansa.

Maria. Todellakin!

Attila. Keisarinna käski minua luoksensa. Hän tahtoi tarkasti tietää tapahtumat Valkjärvellä ja Lappeenrannassa kun pelastin teidät. Kerroin hänelle kaikki ja vakuutin sen ohessa, että vaikka ei kukaan muu Suomessa ymmärtäisi keisarillista manifestia, niin ainakin te sen ymmärrätte.

Maria. Miksi ette kohta sanonut, että kaikki kotolaisemme riemuitsevat ja siunaavat hänen majesteettiansa.

Attila. Suokoon Jumala sen todeksi.

Maria. Kukapa epäilisi kun on valittava, tahdommeko rauhan omassa, itsenäisessä maassa vai lakkaamattoman sodan kirousta ja lopullista perikatoa.

Attila. Niinpä teistä. Mutta mitä nuo muut sanovat, kun täytyy toimia. Suomen täytyy olla yksimielinen toimiakseen pontevasti ja osoittaakseen, että se osaa itse ottaa ohjakset käteensä.

Maria. Suuri pohjoismaiden sota opetti meille paljon. Olen kuullut miestemme puhuvan, mitä he vankeina Siperiassa ajattelivat maansa kohtalosta. Ja kun he sitte palattuansa kotia näkivät kaikki raunioina, sanoi moni, että Ruotsin aika oli mennyt. Kun pakolaiset vihdoin palasivat Ruotsista, ei heillä ollut enään muuta tuomisia kuin se, etteivät enään ymmärtäneet kansansa kieltä. Olen kuullut kuinka katkerasti soturimme valittivat isänmaan kohtaloa, ajatellessaan että nuoriso nouseva ei enään ymmärrä toinen toisensa kieltä.

Attila. Tähän kokemukseen täytyy meidän perustaa tulevaisuutemme. Vedotkaa isonvihan muistoihin, kun käännytte kansan puoleen. Opettakaa sitä toimimaan miehenlailla. Se kuulee ja seuraa teitä, kun te keväällä levitätte keisarillista manifestia. Oi Maria, jos tietäisitte, mitä tämä ajatus on minulle, joka olen alottanut elämäni vankeudessa ja kaksitoista vuotiaana saanut orjanpolttomerkin hartioihini!

Maria. Oi niin!

Attila. Mutta Jumalan kiitos, nämät surut ovat laajentaneet sydämmeni niin, että siihen nyt mahtuvat kaikki kärsivät olennot ja että se nyt tykyttää ihmiskunnalle eikä vaan omalle onnellensa ja voitollensa. Se ajatus, ettei vastaisten sukupolvien tarvitse enään kärsiä niinkuin me, antaa hengelleni siivet ja valmistaa minua kohtaamaan mitä vaaroja tahansa, jos vaan sillä voin luoda valoisampia päiviä jälkeläisillemme.

Maria. Kiitos!

Attila. Mutta teidän puolestanne olen levoton. Minua pelottaa teidän turvallisuutenne, kun ryhdytte tehtäväänne.

Maria. Itse tahdotte kaatua, jos siksi käy, mutta minulle ette soisi samaa onnea.

Attila. Kansallamme ei ole varaa menettää sellaista kuin te. Tiedän että autatte minua ja voitte saada enemmän aikaan.

Maria. Missä ei päästä ajoneuvoilla siellä ratsastan, missä ei voi ratsastaa siellä kävelen. Kaikki jotka tahtovat minua auttaa tekevät samoin, sillä jokaiseen mökkiin on saatettava tieto siitä mikä on tulossa. Pakkanen ei pysty jäseniini, lumi ei sulje tietäni, sillä minä kuljen Jumalan kanssa ja Herran enkeli varjelee minua.

Attila. Ja kylvönne ei kuole, vaikka kaatuisittekin ennen aikoja. Jos sorrutte, astuu toinen sijallenne, ja jos hänkin hukkuu, niin nousee hänen verestänsä tuhansia, kunnes työ on suoritettu, sillä se ajatus, johon Jumala on kätkenyt tulevaisuuden, ei voi kuolla, vaikka sen profeetat kaatuvat marttyyreina.

Maria. Oi, kun saa elää ijankaikkisen edestä, sen edestä, joka ei voi kuolla.

Attila ei vastannut, katseli vaan Mariaa, joka nyt seisoi hänen edessään niin ylevämielisenä ja puhtaana, jommoisena hän ei ollut vielä nähnyt yhtään naista. Ja Leena sopukastaan katseli näitä nuoria, joita hän ei ymmärtänyt, mutta joita hänen täytyi sinä hetkenä rakastaa.

Innostuneena ojensi Attila käsivartensa Mariaa kohti ja lausui Leenalle: — Tuossa on se, jonka tulee ensimmäisenä kantaa Suomen kruunua. Sanokaa se kotolaisillenne. Sanokaa heille myös, että Katarina Jagellonikan kruunu odottaa perijäänsä. Vanhat Wolgan rannoilla tiesivät mihin se on kätketty Turun linnassa. Mutta he luulivat, ettei sen aika koskaan tule. Nyt se häämöittää hänelle, joka seisoo tuossa.

Hän lähti huoneesta, mutta Leena oli kuin muuttunut. Attila oli taas Ruotsin vihollinen ja kiusaaja, joka tahtoi vietellä heitä luopumukseen.

Maria huomasi tuon ankaran naisen vastenmielisyyden ja kietoi käsivartensa hänen kaulansa ympäri: — Älkää vihatko häntä, pyysi hän liikuttavalla hellyydellä.

Leena. Hänen valtansa ei ulotu edemmäksi kuin Jumala sallii, mutta kuinka sinulle käy, onneton lapsiparka?

Maria. Ota henkeni, jos sitä ansaitsen, mutta anna minun nyt olla onnellinen. Minusta tuntuu kuin kaareutuisi pääni ylitse avoin taivas.

Leena. Ole varoillasi. Pian saattaa olla liian myöhäistä.

Maria. Pyydän yhden vuoden, ehkäpä vaan kuukausia. Sitten saatte musertaa minua tai tehdä mitä tahdotte, vaan ei nyt. Ette tiedä kuinka onnellinen olen.

* * * * *

Buddenbrock palasi illemmällä ja ilmoitti että orjattaret odottavat sivuhuoneessa, jossa Leena saisi valita, mitä matkavaatteita he tarvitsivat kotimatkaa varten. Kapteeninrouva läheni ovea ja Maria aikoi seurata, mutta Buddenbrock pyysi häntä jäämään. — Rouva Löfving toimittaa sen yksinkin, sanoi hän.

Maria kokosi ajatuksiansa. Nyt hän kai viimeistä kertaa seisoi tämän hyväntekijänsä edessä. Mistä löytää sanoja oikein kiittääksensä häntä. Huomaamatta tätä hajamielisyyttä astui Buddenbrock edestakaisin lattialla. Sitten hän äkkiä pysähtyi Marian eteen, joka puoleksi nojautuneena pöytään seurasi häntä silmillään.

— Minulla olisi teille kysymys tehtävä, sanoi hän. Puhukaamme avomielisestä. Mitkä kohtalot odottanevatkin isänmaatanne, niin nyt ainakin ovat levottomat ajat. Suomi on köyhä, ja vastainen käänne tulee raskaasti painamaan sen perheitä. Sanotte, että isänne on ennen aikojaan murtunut ja ehkä piankin jättää teidät. Silloin olette turvaton. Minä taas olen jäänyt yksinäiseksi elämässä enkä voi semmoisena viihtyä. Uljaalla Buddenbrockin nimellä on yksi ainoa kannattaja, ja isiemme maatilat joutuvat vieraille, jos sukumme kuolee. Mutta se ajatus minua katkerasti surettaa. — Te ymmärrätte minua. Tahdotteko ruveta vaimokseni. Rakastan teitä vilpittömästi ja tahdon tehdä voitavani saattaakseni teidät onnelliseksi.

Sanoja liiteli Marian huulilla, mutta hän ei kyennyt niitä lausumaan. Hänen kurkkunsa oli kuin kuristettu. Hän vaikeni kuin kuollut.

— En tarvitse monta sanaa, sanoi parooni. Jaa tahi ei.

— Ei! huudahti Maria ja purskahti itkuun. Teidän ylhäisyytenne etsiköön naista, joka sopii teille paremmin kuin minä.

— Siinä ei ole kylliksi aihetta kieltoonne.

— En mene koskaan naimisiin, nyyhkytti hän, mutta parooni Buddenbrockin on helppo löytää sellainen, joka häntä rakastaa. Harvalla miehellä on niin paljon annettavana kuin teillä. Hän kohotti kyyneltyneet silmänsä paroonin puoleen ja lisäsi hiljaa: luulin teitä niin onnelliseksi.

— Loistollakin on surunsa, hymyili Buddenbrock. Minun isänmaani on pirstattuna, ainoa poikani lepää maan mullassa, kaikki nuoruuden-ystäväni ovat poissa. Attila on ainoa, johon katseeni voi ilolla kääntyä, koska hän on ainoa, joka luulee minun ansainneen rakkautta sen hyvän tähden jota olen tarkoittanut. — Olette nuori, ehkä ette ymmärräkään sellaista, mutta elämä sen teille opettaa.

Maria yhä äänetönnä silmäili surullista miestä, ja hän jatkoi: — Te olette yksi niitä harvinaisia naisia, jotka ymmärtävät mitään timantteja ja kultaa korkeampaa. Teillä on sydän lihasta ja verestä. Säilyttäkää mitä teillä on. Täältä pääsette turvattuna. Attila seuraa teitä täältä ja on edesvastuussa siitä ettei teille tapahdu mitään pahaa. Jos sitten tahdotte auttaa häntä hänelle annetussa toimessa, niin menettelette oikein ja järkevästikin. Hyvästi.

SISÄLLYS.

I Osa. Johdatus…………………………. sivu 3 I Luku. Vanhat ja nuoret…………. » 10 II » Marttilan leirissä……….. » 84 III » Lappeenrannan taistelu……. » 124 IV » Taistelun jälkeen………… » 170 V » Vangit………………….. » 206

Vuosisatojen perintö 1 / Arpaa heitettäissä

VUOSISATOJEN PERINTÖ

I OSA

ARPAA HEITETTÄISSÄ

JOHDATUS.

SISÄLLYS.