Produced by Matti Järvinen and Distributed Proofreaders Europe.

VUOSISATOJEN PERINTÖ

Kirjoittanut
Aura [Betty Elfving]

I OSA

ARPAA HEITETTÄISSÄ

Ensimmäisen kerran julkaissut
Werner Söderström 1902.

Epäluulo vieroitti ensin yksityiset mielipiteet. Nyt tunkeutui se, nostaen vihaa, niiden kansojen keskeen, jotka silloin yhdessä muodostivat Svean valtakunnan. Suomalaiset luulivat itsensä kavalletuiksi, pahoin kohdelluiksi, ja se tuntui sitä ilettävämmältä, kun se tuli niiden puolelta, joiden edestä he olivat uhranneet verensä ja henkensä.

Fr. Cygnæus.

JOHDATUS.

Suomen aavoista, monasti ylistetyistä vesistöistä on Saimaalla etusija. Keskellä milloin hymyilevän valoisia milloin synkän, vakavia vuoriselänteitä leviää Saimaa laajana kuin meri, ja katselijan eteen aukenee tummanvihreiden rantojen sylissä loppumattomasta yhä uusia saaria ja salmia, luotoja ja kareja. Yhdestä sen lahdesta Viipurin läänin Lapveden pitäjässä pistää niemimaa pohjoiseen. Sitä rajoittaa etelässä Salpausselkä ja sen muita sivuja huuhtovat Saimaan aallot. Tämän niemen muinoin tuuheata lehtimetsää kasvavassa kärjessä sijaitsi aikanaan köyhä kylä, arvoton muille kuin sen omille asukkaille, joista seudun kauneus ja oma koti erämaassa olivat kallisarvoisempia kuin koko muu maailma. Tämä, Lappeenrannaksi sanottu paikka, oli vanhastaan tunnettu niiden tavaroiden purkauspaikkana, joita pohjoisesta tuotiin 5:den peninkulman päässä olevaan Viipuriin. Isonvihan jälkeen perustettiin siihen samanniminen kaupunki, joka, sittenkun Viipuri oli menetetty, sai sotaisen merkityksen puolustuskohtana idästä päin tulevia vaaroja vastaan. Sitä varten rakennettiin linna kärjen pohjoisimpaan päähän tahi oikeastaan likeiselle saarelle, mutta kun sillä ei luultu olevan lujempaa vastustusvoimaa, ympäröittiin itse kaupunki tykitetyillä multavalleilla. Piankin tuli ilmi, että nämä puolustustoimet kyllä olivat tarpeen.

Kaarle XII:nen sotainen ura oli 1718 päättynyt. Peljättynä ja ihailtuna, rakastettuna ja vihattuna oli hänet kaatanut ei vihollisen vaan, kuten väitettiin, omista riveistä lähtenyt luoti. Ruotsi seisoi perikatonsa partaalla ja Suomessa oli kurjuus ylimmillään. Tahdottomana välikappaleena oli valtakunta viimeisiin ääriin saakka myöntynyt kuninkaan vaatimuksiin, ollen tottuneena hänen edeltäjiensä aikana näkemään kuninkaan persoonassa kansalaisen kunnian ja onnen turvaajan. Se tapa, millä Kaarle XII oli väärinkäyttänyt valtaansa, aiheutti yrityksiä saada rajaton yksinvalta supistetuksi. Ensimmäiset askeleet kävivät kansanvaltaiseen suuntaan, mutta ohjakset luisuivat pian ylimystön käsiin, joka sitten saattoi Kaarlen jälkeläisen, Fredrik I:sen, pelkäksi varjokuvaksi, mutta aateliston kaikkivaltiaaksi. Se suunnaton joukko upseereja, joka 1721 vuoden rauhan jälkeen kasaantui Ruotsiin, synnytti mielissä levottomuutta, joka tavalla jos milläkin pyrki pääsemään ilmoille. Rauhan toimet eivät soveltuneet niille, jotka osasivat käyttää ainoastaan miekkaa, semminkin kun heillä suurimmaksi osaksi tuskin oli jokapäiväistä leipää, ja parempiosaiset kohtelivat heitä ylönkatseella, jos he hädässään turvautuivat porvarilliseen elinkeinoon.

Eri mielipiteitä harrastaen, hajaantui voitolle päässyt puolue pian kahteen leiriin, Hattuihin ja Myssyihin, jotka taistelivat keskenään hengen edestä. Omat edut ja ulkovaltojen houkutukset tukahuttivat yhä enemmin harrastukset isänmaan hyväksi. Sota! siinä päivän tunnussana, ja johtajien sokaisemana huusi väkijoukko suurten mukaan, joita vastaan se ennen oli taistellut. Ruotsin kansalle oli sota kuitenkin vastenmielinen, mutta Tukholmassa ajateltiin toisin. Siellä vaativat vanhat ja nuoret kostoa Venäjälle, joka rauhan teossa oli saanut haltuunsa Itämeren maakunnat ja Inkerin ja kokonaan valloitetusta Suomesta pidätti itselleen Viipurin ja osan Karjalaa. Hatut uhkuivat nyt kostoa, jota tietysti paljastetuin miekoin oli voittajalta etsittävä. Ranskakin hautoi tuhoa Venäjän kasvavalle vallalle ja sieltä oli jo saatu ei ainoastaan loistavia lupauksia, vaan helisevää kultaakin. Myssyt, jotka tahtoivat rauhaa ja yhteyttä Venäjän kanssa, olivat nekin käyttäneet apurahoja hyväkseen, vaan joutuivat kuitenkin tappiolle. Sota näytti yhä uhkaavammalta vaan ei kuitenkaan vielä välttämättömältä. Lopullinen ratkaisu riippui valtiopäivistä, jotka kokoontuivat joulukuussa 1740.

Jo edellisenä vuonna oli Suomeen siirretty 1,600 ruotsalaista sotamiestä, mutta kun Venäjä kysyi syytä siihen, vastattiin, että miehistö käytetään suomalaisten linnarakennusten töihin ja ettei Ruotsin hallituksella ollut muuta kuin rauha mielessä. Silloinen ylipäällikkö Suomessa, paroni Cronstedt, teki kirjeessä kuninkaalle selkoa yleisestä hädästä Suomessa, rukoillen, ettei hallitus rikkoisi väliänsä Venäjään, koska suomalaiset nyt jo olivat nääntymäisillään siitä yleisestä kadosta, joka oli maata kohdannut, ja koska edellisen sodan seuraukset vielä kaikkialla tuntuivat. Tämän kunnon miehen mielestä oli hyökkäyssota jumalaton huimapäisyys, jota hän hartaasti pyytää kuninkaan torjumaan. Näille varoituksille olivat vallanpitäjät kuitenkin kuurot, jonka vuoksi Cronstedt vihdoin ilmoittaen, ettei hänen älynsä eikä tarmonsa riittäneet siihen toimeen, jota kuninkaan ja isänmaan etu vaati, pyysi virkaeron, joka hänelle myönnettiinkin. Hänen jälkeläisekseen määrättiin yksimielisesti kreivi Kaarlo Emil Lewenhaupt, syntynyt 1691, Aurora Königsmarkin sisarenpoika.

Harvassa on niitä, jotka ovat alottaneet uransa niin ihailtuina ja rakastettuina kuin tämä ulkomuodoltaankin upea mies. Hänen hyvä sydämmensä, hänen suoruutensa, omanvoiton-pyytämättömyytensä, rehellisyytensä ja lämmin isänmaanrakkautensa olivat ominaisuuksia, joita jokaisen täytyy pitää arvossa, ja vihdoin oli yleinen mielipide se, että hän oli Ruotsin etevin mies. Kaunopuheliaisuutensa ja intonsa oli hän käyttänyt puolustaaksensa kansan miestä, rauhaa rakastavaa Hornia. 1734 vuoden valtiopäivillä pani Lewenhaupt koko tarmonsa liikkeelle hillitäksensä aateliston ylenpalttisia vaatimuksia, ja kun hän siinä menestyi, tahtoi sama aatelisto saada hänet ylennetyksi kenraaliluutnantiksi, mutta hän sen esti, koska ei tahtonut syrjäyttää vanhempia kumppaneitaan. Hänelle pöytärahaksi tarjotut 15,000 hopeataalaria vähensi hän itse 12,000:teen. Semmoiset olivat ne ominaisuudet, joilla Kaarlo Emil Lewenhaupt saavutti kunnioituksen ja ihailun, joka näytti rajattomalta. Jokunen luuli huomanneensa, että häntä huimasi hänen ylevä asemansa, mutta näiden muka kadehtivien pärjääjien äänet tukahutettiin. Hattupuolueen etevimpänä miehenä vaikutti Lewenhaupt sielunsa koko hehkulla Venäjätä vastaan, ja riemu nousi ylimmilleen kun hänelle uskottiin Ruotsin kunnian suojeleminen vastaisessa sodassa. Hän ei kuitenkaan voinut kohta ryhtyä toimeensa, koska hän oli maamarsalkkana valtiopäivillä. Väliaikaisesti uskottiin ylipäällikkyys paroni Henrik Maunu Buddenbrockille, 55 vuoden ikäiselle miehelle. Tämä suku oli alkuperäisestä Westfalista kotoisin, mutta jo puolitoista vuosisataa sitten oli yksi sen haara muuttanut Liivinmaahan ja asettunut Lemburgiin. Polvi polvelta olivat sen jäsenet sotureita, ja eräs niistä, Henrik Gothard Buddenbrock Keipenin herra Kissegalissa kohosi 1650 vuoden vaiheilla everstiksi Ruotsin armeijassa. Hänen poikansa, Henrik Maunu, kulki samaa uraa ja palveli Kaarlo XII:nen lipun alla, jota hän uskollisesti seurasi. Nyt oli hänet jo ylennetty kenraaliluutnantiksi, ja Lewenhauptin sijaisena lähti hän Syyskuussa 1740 Suomeen, ruveten kaikkien siellä kokoontuneiden sotajoukkojen ylikomentajaksi.

Sodankiihkoisena kuten muutkin Hatut lähti hän Ruotsista, mutta saatuansa kuninkaan käskyn koota 10—12,000 miestä itärajan puolelle, vastasi hän seuraavana keväänä kuvaamalla niitä vaikeuksia, jotka kaikkialla olivat kohdanneet häntä, semminkin hevosmuonan puutteen tähden. Muuten eivät puutteet näy muuttaneen hänen mielipidettänsä Ruotsin varustuksista, eivätkä ne estäneet häntä yhä puuhaamasta sotaa. Joukkonsa sijoitti hän kuninkaan käskyn mukaan kahteen leiriin. Päävoima, 5,000 miestä, kokoontui hänen itsensä johdossa Myllykylään 3/4 peninkulmaa Haminasta pohjoiseen, ja muu armeija 2,500—3,000 Kaarlo Henrik Wrangelin komennossa Marttilaan (nykyinen Taavetti) 5 peninkulmaa länteen Lappeenrannasta, jonka varusväkeä komensivat everstiluutnantti Brandenburg ja eversti Ernesti Kustaa Willebrand, hänkin kaarlolainen, syntynyt Liivissä 1680. Haminan linna oli uskottu 78-vuotiaalle eversti Bousquet'lle, Kaikki oli siis järjestetty sotaa varten, mutta Suomen kirkoissa rukoiltiin vielä Jumalalta armahdusta. Täällä ei ollut vielä kukaan unohtanut mitä sota merkitsee.

Kun rauha suuren pohjoisen sodan jälkeen solmittiin 1721, oli Suomi surkeasti raadeltu. Nälkä ja rutto vuosina 1704—1709 täydensivät hävityksen, mutta kruunu, joka tarvitsi omansa, otti viimeiseen saakka mitä otettavissa vielä oli. Mitä oma hallitus ei ollut joutunut anastamaan, sen vei vihollinen, joka nyt täydellä todella rupesi etenemään. Pakolaiset Liivistä, Virosta ja Inkeristä, jotka etsivät pelastusta Suomessa, lisäsivät kertomuksillaan kauhua ihmisten mielissä. Vihdoin rupesi 1710 Isoviha raivoamaan Suomessakin. Asukkaat pakenivat metsien luoliin tahi meren toiselle puolelle, kunnes koko maa näytti hävityksen kauhistukselta. Kun sekä hallitus että armeija oli jättänyt maan oman onnensa nojaan, tarttuivat yksityiset miehet aseisiin, panivat kaikki alttiiksi ennenkun jättivät mitään viholliselle, joka sitten vuorostaan kosti kaikille, ketä se teillään tapasi. »Vielä kaikuu korvissani», sanoo yksi sen ajan miehistä, »se valitus, itku ja parku, joka kuului pitkin teitä ja metsiä. Vanhat ja sairaat vaalittiin reissä ja kelkoissa, pienet imevät lapset itisivät äitiensä rinnoilla, isommat sidottiin rattaille tai hevosen selkään, raskaat vaimot synnyttivät metsissä, kaikkialla oli semmoinen voivotus, tuska, pelko ja valitus, että se saattoi liikuttaa kivistäkin sydäntä ja pehmittää sitä.»

Semmoinen oli tila ollut 20 vuotta siten. Onko nyt Suomea kohtaava sama kurjuus, johon sen täytyisi ijäksi päiväksi hukkua?

I Luku.

Vanhat ja nuoret.

Sillä harjulla, jonka rinteellä Lappeenranta sijaitsee, näkyi eräänä aamuna elokuun keskivaiheilla 1741 kirjava joukko kaikenlaista väkeä. Kaupungin koko väestö, siviilit ja sotilaat, liikkui sekaisin tahi muodosti ryhmiä, mitkä keskustellen, mitkä harvasanaisina tahi mykkinä, mutta kaikissa huomattiin sisällistä levottomuutta, ja silmät tähtäsivät länteen pitkin n. s. Turun tietä, joka kiemurteli kivisen, mäntyä kasvavan kankaan poikki. Tiedettiin että sota oli tulossa, olihan siitä keskusteltu parasta aikaa koossa olevilla valtiopäivillä Tukholmassa, ja siellä ehkä oli säätyjen päätös jo tunnettukin, mutta Suomessa olivat vielä sekä ylhäiset että alhaiset epävarmassa levottomuudessa. Vielä uskallettiin toivoa, että Isonvihan kauhujen ja tappioiden muisto saattoi estää säätyjä uusista seikkailuista ja pakottaa heitä kuulemaan suomalaisten valtiopäivämiesten rukouksia säästämään heidän kotimaatansa. Mutta viime yönä oli levinnyt huhu, että Tukholmasta tullut kuriiri oli Haminan kautta kulkenut Pietariin Ruotsin sotajulistus muassaan. Sama huhu oli niinikään tietävinään, että palanneet valtiopäivämiehet ja useita uusia ruotsalaisia rykmenttejä oli matkalla Lappeenrantaan, ja että niitä voitiin minä hetkenä tahansa odottaa. Lisäksi oltiin tietävinään, että suuri sotavoima oli lähtenyt Wrangelin leiristä Marttilassa puolustamaan kaupunkia, jonka arveltiin olevan vaarassa. Nämät uutiset olivat salaman nopeudella levinneet miehestä, mieheen ja nostaneet yleistä hämmästystä. Ei viihtynyt enään kukaan arkitoimissaan; kuka vaan jaloille kykeni, riensi tapaamaan toista, joka ehkä tiesi asiasta enemmän. Tästä kuitenkaan ei ollut mitään tietoa päällystön puolelta, joka kaiketi tiesi enemmän kuin yksikään muu, ja sen nojalla virisi toivo uudestaan, mutta Myllymäeltä ei tahtonut kukaan poistua, sillä siellä näkyi ja kuului paraiden mitä tämä merkillinen päivä ehkä toisi mukanaan.

Niiden joukossa, jotka kiihkeimmin tirkistelivät maantielle päin, oli majurinrouva Sprengtport. Liikkumattomana kuin patsas seisoi hän siellä, yksivuotinen poikansa sylissään ja vasen käsi varjostamassa silmiä. Vanhempia ja nuorempia upseereja näkyi jonkun matkan päässä nousevan mäkeä ylös, ja niiden joukossa tunsi majurinrouva everstit Bildsteinin ja Willebrandin, everstiluutnantit Du Rietzin ja Bredenbergin sekä majurit Grönhagenin ja Fieandtin. Nähneekö joku heistä häntä? Voi jospa joku suuntaisi askeleensa sinne, missä hän seisoi! Kyllä tosin hetkeksi, mutta sitten he poikkesivat toisaalle ja näkyivät vasta uudessa ryhmässä Wrangelin edessä. Olisipa hän mielellään rientänyt sinne, kysyäksensä olivatko mitään tärkeätä kuulleet. Mutta koko eilispäivän oli levottomia ihmisiä tunkeillut heidän luoksensa, eikä ollut soveliasta alituisesti vaivata niitä, joiden hartioita painoi niin suuri edesvastuu ja niin monet huolet. Majurinrouva päätti levollisena jäädä paikalleen. Solakkana ja arvokkaana seisoi hän siinä tytärpuolensa Marian ja luutnantinrouva Löfvingin parissa, viime mainittu tunnettu Leenan nimellä ja Isonvihan ajoilta mainehikkaan sissin, Tapani Löfvingin, vaimo. Majurinrouva ei ollut koskaan ollut kaunis, mutta hänen ryhdissään ja liikkeissään oli arvokkaisuutta ja suloa, joskus myös jonkinlainen kylmyys, mutta sitä lievensivät pirteät kasvot, joiden äkilliset vaihtelut ilmaisivat lämpöveristä, kiihkeätä luonnetta. Maria Sprengtport,[1] majurin tytär edellisestä naimisesta, oli kaksikymmenvuotinen, keskikokoinen tyttö. Hänen tuikkivat silmänsä viittasivat ulkomaalaiseen syntyperään, mutta vaaleat, vähän kiharaiset hiukset olivat äidin, suomalaisen papintyttären Anna Amnorinin perintöä. Kasvojen muoto, niiden sirot piirteet ja terve hipiä tekivät hänet kauniiksi tytöksi, mutta tuntuvimmin eroitti hänet muista jonkummoinen valoisa, säteilevä ilmaus hänen sisällisen elämänsä lähteestä. Iloiselta ei näyttänyt kukaan Suomessa tähän aikaan. Edelliset ja nykyiset surut olivat painaneet leimansa vanhoihin ja nuoriin, eikä Maria ollut minään poikkeuksena. Mutta kun syystä jostakin hänen intonsa virisi tahi hymyily nousi hänen huulilleen, silloin koitti tämä sisällinen kimellys vielä selvempänä ja levitti noihin nuoriin kasvoihin heleyttä, jommoista ei nähty muissa. Hän yksin pitikin vielä päänsä ympärillä tuota punasinistä otsanauhaa, jota hän lapsuudestaan saakka oli käyttänyt ihanassa Karjalassa. Kotikankaasta valmistettua sinistä kaulan kohdalta vähän avonaista hametta sulki kiiltävä hevosenkengän muotoinen, kuparinen solki.

[1] Kirjasessa »Beskrifning och Historia om Gammelbacka egendom, sammanstäld af V. M. v. Born», luetaan: »Maria Sprengtport, jota ei tavata Anrepin sukutauluissa, oli syntynyt 1720 vuosiluvulla, takertui onnettomaan rakkaudenseikkailuun 1746 ja kuoli naimattomana vuosien 1747 ja 1766 välillä». Tekijä on luullut itsensä oikeutetuksi vapaasti käyttämään niin vähän tunnettua henkilöä, kuvatessaan murrosaikana mielissä riehuvia myrskyjä.

— Katsos! tuolla tulee joku, huudahti hän äkkiä, tarkasti katsellen kaukana maantiellä nousevaa pölyä. Äkkiä oli se ilmaantunut ja varmaan sen verhossa joku riensi tännepäin.

— Jumala varjelkoon meitä siitä sanansaattajasta, lausui majurinrouva.
Hän lentää henkensä kaupalla. Kunpa ei täällä vaan pian pahoja kuuluisi.

Leena oli samoin kuin muutkin huomannut kiitävän ratsastajan, mutta häneen ei tämän tulo koskenut. Hänen ryppyiset kasvonsa ja pitkä vartalonsa kulmikkaine liikkeineen näyttivät, ettei häneen pystynyt mikään levottomuus tai pelko. Tuo tarkkaava katse osoitti sittenkin, että hänessä kyti uteliaisuus niin kuin toisissakin. Kaikki muutkin harjulla olivat huomanneet ratsastajan ja tarkastelivat jännityksellä tämän suuntaa. Upseerien joukossa näkyi liike ikäänkuin aikoisivat lähteä kohtaamaan häntä, mutta kun ratsastaja, joka jo oli karauttanut linnaan päin, äkkiä kääntyi harjua kohti, pysähtyivät he odottamaan, mitä tulossa lienee. Eikä kestänytkään kauvan ennenkuin rakuuna palasi heidän luoksensa, heittäytyi hevosen selästä ja ojensi kirjeen paroni Wrangelille, joka päivää ennen oli saapunut kaupunkiin. Tämä repäsi kuoren toisten seuratessa häntä kysyvillä katseilla.

— Kirje on Gripenhjelmiltä, lausui hän, silmäillen ensi rivejä. Sitten luki hän levollisemmin ja sanoi puoliääneen: — Sprengtport on saapunut Marttilaan ja vahvistaa tiedon, että Ruotsin sotajulistus on lähetetty Pietariin. Upseerit vaihtoivat puhuvia silmäyksiä, mutta ei sanaakaan lausuttu. Äänettömyyden kestäessä käski Wrangel rakuunan odottamaan käskyä päävahdissa, ja kun tämä oli lähtenyt, kertoi hän: — Gripenhjelm kirjoittaa, että Sprengtport yhtämittaa jatkaa matkaansa tänne. Saatamme odottaa häntä minä hetkenä tahansa.

— Kiitos Jumalan! huudahti Bildstein. Nyt vihdoin saamme tosia tietoja.

Vilkas keskustelu syntyi vanhempien upseerien kesken. Asiat olivat kääntyneet uudelle tolalle, ja mielten jännitys yltyi vieläkin suuremmaksi. Ajutanttiensa ja muiden upseerien seuraamana vetäytyi Wrangel, lyhyen sananvaihdon jälkeen, syrjään, ja keskustelua jatkoivat paikalle jääneet.

— Saapa nähdä, sanoi Grönhagen, joutuuko Buddenbrock tänne takaisin ennen Spengtportin tuloa.

— Hänen pitäisi jo aikoja sitten olla täällä, mutisi Willebrand tyytymättömän näköisenä. Viipurista Lappeenrantaan on vaan 5:den tunnin matka, ja hän lähti jo toissa päivänä. — Minun mielestäni, lisäsi Bildstein, on tuo käynti venynyt liian pitkäksi, semminkin kun se on kolmas näinä kuukausina, mutta eihän tiedetä miksi hän viipyy. Onnettomuutta ei olisi pitänyt tapahtua, sillä tiet ovat rauhalliset, ja kun sitä paitsi Löfving oli hänen kanssaan, niin hän kaiketi lienee tullut perille kuin mikäkin prinssi.

— Arvattavasti hän nyt kemuileekin Viipurissa kuin prinssi, naurahti Grönhagen. Mutta, lisäsi hän vakavampana, en oudoksu, että Buddenbrock viipyy. Veljekset tietysti mielellään seurustelevat keskenänsä, mutta sittenkin näyttää minusta jotensakin omituiselta tuo pujahteleminen rajan yli, ja vielä järjettömämpää on siellä viipyä siksi kuin pamahtaa.

Bildstein piti varsin luonnollisena, että Maunu Buddenbrock halusi vielä kerran tavata Gothard veljeänsä ja sanoa hänelle jäähyväiset. Heidän välinsä näytti hänestä varsin hellältä.

— Siinä tapauksessa, intti Willebrand, on se käynyt sellaiseksi varsin äskettäin. Buddenbrock itse on minulle sanonut, että veljesten välit ovat pitkät ajat olleet kireällä.

Bildsteinkin luuli kuulleensa jotakin semmoista. Asia lienee koskenut jotakin perintöä tahi senkaltaista. — Eipä, selitti Willebrand, ei ne olleet perintöriitoja, vaan kysymys oli Buddenbrockin tiloista Liivissä, kun Itämeren maakunnat Isonvihan jälkeen joutuivat Venäjälle. Kummallakin veljellä oli niihin osa, mutta he eivät sopineet niiden hoidosta. Gothard tahtoi, että Maunu, samoin kuin hän oli tehnyt, luopuisi Ruotsista ja asettuisi Venäjän alamaisena heidän omistamaansa kartanoon tai ainakin Riikaan, mutta Maunu tahtoi pysyä ruotsalaisena ja vaati kartanoa myytäväksi tahi että veli lunastaisi sen. Ei kumpikaan peräytynyt, ja siten he erosivat riidassa. — Niin oli Grönhagenkin kuullut asian. Heidän välinsä murtui täydellisesti, mutta nyt, Gothardin tultua Viipurin komentantiksi, kuuluvat veljekset käyvän toinen toisensa luona ja sopineen täydellisesti.

Nuoremmat upseerit rupesivat kyselemään, lieneekö mitään perää kaikenmoisissa arveluttavissa huhuissa, joita kuului tästä yleisesti tunnetusta sovinnosta, mutta vanhemmat nähtävästi eivät tahtoneet koskea siihen juttuun, ja luoden katseen majurinrouvaan päin sanoi Willebrand äkkiä: — Tuolla seisoo Sprengtportin vaimo, hänen pitäisi saada tästä tieto. Grönhagen myönsi kyllä, että hän olisi tiedosta kiitollinen, mutta sotajulistukseen nähden ei pitäisi unohtaa vanhaa kokemusta naisista ja salaisuuksista. Nuoret upseerit naurahtivat, mutta Bildstein vastasi vakavasti: — Sen naisen vaiteliaisuudesta vastaan minä. Lähdetään, Willebrand!

Majurinrouva näki herrojen tulevan, ja meni sykkivin sydämmin heitä vastaan.

— Sanotte minulle varmaan, herra eversti, mitä itse tiedätte? lausui hän, levottomasti katsellen everstiin ja tarjoten hänelle kättä.

Willebrand käsitti tämän levottomuuden: valtiopäiviä kestää vielä, mutta Sprengtport on lähtenyt pääkaupungista. Kirjeen mukaan, jonka Wrangel juuri nyt on saanut Gripenhjelmiltä, on miehenne nyt Marttilassa ja saapuu tänään tänne.

Majurinrouva ilosta punehtui. Tämä onni tuli niin odottamattomana.

— Meillä on vielä toinen uutinen, jatkoi Bildstein.

— Sota?! huudahti majurinrouva, silmät levällään. Tiedetäänkö siitä mitään?

— Kyllä; säädyt ovat päättäneet rikkoa rauhan Venäjän kanssa. Sota on välttämätön.

Majurinrouva vaaleni nähtävästi, mutta sanaakaan ei lähtenyt hänen huuliltaan.

— Asiaa pidetään toistaiseksi salaisuutena, jatkoi Bildstein, mutta te, rouva, olette meille siksi läheinen, että epäilemättä voimme uskoa sen teille. Tiedän, että pidätte sen omana salaisuutenanne.

Varmalla itseluottamuksella vastasi majurinrouva levollisena: — kiitos, herra eversti, Wilho Sprengtportin vaimo ei ole koskaan luottamusta pettänyt. Tiedän varsin hyvin mitä olen miehelleni, teille, hyvät herrat ja itselleni velkapää.

Nyt seurasi lyhyt keskustelu siitä, mitä vastaisista tapauksista luultiin tahi ei luultu, jonka jälkeen molemmat herrat sanoivat jäähyväiset ja lähtivät.

Kun majurinrouva palasi tyttärensä ja Leena Löfvingin luo, tiesivät nämät jo, että majuri oli likellä Lappeenrantaa. Olivat kuulleet osan keskustelua ja arvasivat loput. Mutta kuinka kaivattu majuri olikin, eivät Maria ja Leena oudoksuneet, että majurinrouva näytti enemmän alakuloiselta kuin iloiselta. Olihan varsin otaksuttavissa, että majuri pikaisella matkallaan oli saanut suuria vaivoja kestää. Matka meren yli oli tietysti näinä kovin myrskyisinä päivinä ollut vaikea, eikä kulku Turusta huonoilla kyytirattailla ollut suinkaan helppoa. Kivulloinen mies saattoi sellaisessa kokonaan murtua. Täytyi niinkin olla iloinen, kun hän nyt saapui kotia, ja oli vaan hankittava hänelle mahdollisimman mieluisa tyyssija.

Majurinrouva oli vielä outo Lappeenrannassa. Hänen kotinsa oli jo pari vuotta ollut Porvoon seuduilla Gammelbackan kartanossa, jonka majuri noin yhdeksän vuotta sitte oli ostanut vanhalta toveriltaan. Sieltä oli nyt hänen vaimonsa tyttärensä, pienen poikansa Yrjö Maunun ja Leenan kanssa lähtenyt, sillä mies oli kirjeessä ilmoittanut palaavansa Suomeen ja halusi tavata omaisiansa Lappeenrannassa. Hän näet ei saanut lomaa käydäksensä heidän luonaan Gammelbackassa, vaan täytyi hänen Hämeen rykmentin upseerina matkustaa suoraan Wrangelin luo. Kotona ei majurinrouvaa pidättänyt mikään. Majurin edellisissä naimisissa syntyneistä kolmesta pojasta oli kaksi, Vilho ja Heikki ylioppilaina Turussa opintoja harjoittamassa. Nuorin, Jaakko, oli vähää ennen nimitetty kornetiksi Karjalan rakuunoihin, ja oli siis 14 vuoden ikäisenä kruunun miehenä omintakeinen herra. Majurin ainoa tytär ei ollut esteenä hänkään, sillä hänestä oli tämä matka oikea onnen sattuma. Omilla hevosilla, omissa vaunuissa ja kuskina naapurin luotettava Hukka sekä hänen rinnallaan lapsenhoitaja Ulla, lähti siis majurinrouva matkaan. Vaunujen sisässä istui Maria, aina valmiina helpottamaan pienestä veljestä aiheutuvia vaivoja, ja ylen onnellisena ajatellessaan isän palaamista ja sitä uutta maailmaa, joka hänelle nyt avautui.

Äidistään ja varhaisemmasta lapsuudestaan oli Marialla ainoastaan harvoja ja hämäriä muistoja, koska hän äidin kuollessa oli varsin pieni; mutta isän kertomuksista oli hänelle selvinnyt, että vanhemmat veljet ja hän itse olivat syntyneet Siperiassa. Siellä oli majuri sotavankina tutustunut Anna Margareeta Amnoriniin ja hänen isäänsä, Jaakkiman kirkkoherraan, jonka kanssa tytär oli kuljetettu ilman että kukaan tiesi häntä naiseksi. Majuri itse joutui vankeuteen Pultavan suuressa häviössä ja vietiin usean muun kanssa Svijasckiin lähellä Kasania. Venäläiset olivat jo ennen kulettaneet pois suuret joukot miehiä ja naisia Virosta, Liivistä, Kuurinmaalta, Litvasta, Puolasta ja vihdoin valloitetusta Suomesta, ja sijoittaneet näitä valtakunnan eri osiin. Pultavan tappelun jälkeen lisääntyi näiden vankien luku siksi, ettei mikään paikkakunta, joka kykeni heitä ruokkimaan, päässyt heistä vapaaksi. Eri kohtalojen alaisiksi joutuivat voitetut, mutta aluksi kohdeltiin korkeampia upseereja hyvin. He saivat pitää luonaan palvelijansa, ajopelinsä ja muun omaisuutensa, sekä saivat kunniansanaansa vastaan vapaasti liikkua lähimmässä ympäristössä.

Svijarschkiin sijoitettujen vankien keskuudessa tuumittiin salaliittoa pakenemista varten. Mutta eräs Brink ilmoitti asian viranomaisille, ja seurauksena oli, että muiden muassa Sprengtport tuomittiin elinkautiseen vankeuteen ja suljettiin Kasanin pieneen tyrmään, jossa hän kitui 17 kuukautta. Mutta vuonna 1711 lähetettiin sotavangit suurissa joukoissa Siperiaan, jossa he saivat enemmän vapautta ja luvan tehdä työtä omaksi edukseen. Moni heistä tulikin taitavaksi ammattilaiseksi, valmistaen mikä karkeampia mikä hienompia teoksia, jopa koruneulomuksia silkillä ja kultalangalla.

Rauhan jälkeen saivat vangit palata kotimaahansa. Sprengtport, joka oli asumapaikakseen saanut Tobolskin kaupungin, oli viimeisiä, jotka lähtivät, mutta joulun aikana 1722 pääsi hänkin paluumatkalle Suomeen vaimonsa ja kolmen lapsensa kanssa. Mutta Suomi oli autio erämaa, ja epävarmaa oli, pääsisikö täällä pelastumaan nälkäkuolemasta. Ensimmäisen tyyssijan sai majuri Husulan talossa Vehkalahdella. Tämän talon isäntä ja hänen veljensä olivat, samoin kuin useimmat suomalaiset, seuranneet Kaarlo kuningasta hänen rohkeilla retkillään. Veli kaatui Liesnan luona, mutta Husula itse oli päässyt hengissä Siperiaan ja vihdoin kotiin Suomeen. Palatessaan hän tuskin tunsi maatansa tahi taloansa. Ei ollut enään jälkeä siitä, mitä ennen oli ollut, mutta vähän ennen Husulaa oli hänen vaimonsa ja lapsensa sekä monta naapuria palanneet mikä Ruotsista mikä niistä metsistä, joissa olivat piilleet, ja siten oli kuitenkin paras tallella. Itku ei päästä pahoista päivistä, ja ruvettiin siis Jumalan nimessä taas kyntämään ja kylvämään. Kun majuri seuraavana vuonna saapui heidän luoksensa sairaana ja tietämättä mistä leipä oli saatava, otti Husula hänet ystävällisesti vastaan, ja sinne jäi Sprengtport perheineen, kunnes voisi tavalla tahi toisella tulla omin neuvoin toimeen.

Mutta synkältä näytti tulevaisuus, sillä upseereja oli ylen määrin, ja näin kaukana Tukholmasta hän ei voinut toivoa mitään niukoista kruunun varoista. Hän siis ryhtyi Siperiassa harjoittamaansa käsityöhön, ommellen semminkin tupakkakukkaroita kultalankakoristeilla. Ruotsissa tosin pidettiin tällaista elinkeinoa alentavana upseerille, mutta hävitetyssä Suomessa ei ajateltu samoin. Sprengtportin käsityöt menivät kaupaksi Turussa ja Tukholmassa, ja siten saattoi hän uskollisen vaimonsa avulla hankkia elatusta ei ainoastaan itselleen ja lapsilleen, vaan vieläpä Löfvingin poika-raukalle, pienelle Martille. Tämä oli pari vuotta vanhempi kuin majurin omat pojat, mutta kuitenkin liian nuori tullaksensa omin neuvoin toimeen, sitten kun isä ja äiti puutteen pakottamina olivat lähteneet leipäänsä etsimään vieraisiin maihin. Viimeisessä hädässä oli Löfving, tuo mainehikas sissi, lähtenyt Suomesta, mutta kuitenkin keveämmällä sydämmellä, kun Martti oli joutunut majurin luo, joka oli luvannut pitää hänestä huolta. Ja sen lupauksensa oli Sprengtport uskollisesti täyttänyt. Ei sitä päivää, ettei majuri käyttänyt muutamia tuntia lastensa opetukseen, ja kun Husulan pojat varttuivat, otti majuri ne joukkoon, korvataksensa siten hänelle osoitettua vieraanvaraisuutta. Kun vihdoin ajat Ruotsissa kävivät valoisemmiksi, nimitettiin Sprengtport luutnantiksi Uudenmaan rakunoihin majurin arvonimellä. Silloin muutti perhe virkataloonsa Ruovedelle, ja kun Sprengtport muutamia vuosia sen jälkeen sai perinnön äidin puolelta, osti hän Gammelbackan säterin, ja sai siten toteutetuksi hartaimman toivomuksensa päästä oman turpeen omistajaksi Suomessa.

Mutta tätäkään kotia ei valaissut enään onnen aurinko. Hänen hellästi rakastettu vaimonsa, jonka hän oli kohdannut kuin hyvän enkelin elämän kovimmassa koettelussa, joka oli opettanut häntä taas rakastamaan, toivomaan ja uskomaan, hän oli ijäksi nyt poissa. Kaksi vuotta sitten oli kuolema korjannut hänet, ja yksin oli hänen miehensä jäänyt neljän äidittömän lapsen kanssa. Gammelbackan väki näki usein uuden isännän kävelemässä talon ikivanhojen puiden keskellä pikku Mariaa taluttaen ja Jaakko sylissä. Näkivätpä hänet joskus kyyneleitä vuodattamassa, surkutellen häntä mutta voimatta lohdutusta antaa. Vähitellen nöyrtyi hän kohtalon iskun alle, ja nyt oli majuri jo pari vuotta ollut uusissa naimisissa Elsa Katarina Ulfsparren kanssa. Hän oli vaaliinsa tyytyväinen, ja heidän pieni Yrjö Maununsa tuotti hänelle iloakin, tavallansa täyttäen sen tyhjän sijan, jonka muut pesästä lähteneet pojat olivat jättäneet.

Saatuansa tiedon miehensä tulosta, mietti majurinrouva ainoastaan millä tavoin hänelle saisi hankituksi mieluisen olon ja viihtymyksen, jott'ei hänen tarvitsisi kestää samoja vastuksia, jotka olivat kohdanneet rouvaa itseään Lappeenrantaan saapuessaan. Kaupungin talot olivat ullakoita myöten täynnä majoitettuja, eikä ollut ainoatakaan huonetta luovutettavana uusille tulokkaille. Kun yö jo oli tulossa, ei ollut muuta neuvoa, kuin etsiä suojaa metsänrinteessä kaupungin ulkopuolella. Vanhemmille tuo ei saattanut olla kovin vaarallista vaikka yöt jo olivatkin kylmiä, mutta miten kävisi pienen Yrjön? Hänen hoitajansa, sinisilmäinen, helläsydämminen Ulla oli itkemäisillään nähdessään mihin kurjuuteen hänen lemmikkinsä oli joutunut.

— Rukoillaan Jumalalta apua, sanoi hän hurskaasti, laskien siunaavasti kädet sylissään lepäävän lapsen yli. Sanattomina istuutuivat majurinrouva ja Maria sen kylmän kiven viereen, josta Ulla loi silmänsä tuikkivaa tähteä kohden.

Samassa he kuulivat metsässä outoa roisketta. Siellä rahisi ja ryski ikäänkuin olisi metsä herännyt henkiin, ja kun he levottomina kääntyivät sinnepäin, näkivät he lehmän syöksevän ulos pensaistosta ja vanhanpuolisen naisen juoksevan sen jälessä vitsa kädessä.

— Totteletko! kirkasi eukko heristäen vitsaa; mutta kun hän samassa näki nuo vieraat, pysähtyi hän ällistyneenä ja niiaten heidän eteensä.

Majurinrouva käytti tilaisuutta kysyäkseen, eikö olisi mahdollista löytää jotakin sopukkaa, johon voisi sijoittua ainakin yöksi.

Löytyi kyllä, sillä eukko itse asui aivan likellä, mutta kaiketikin oli hänen mökkinsä liian halpa niin hienolle herrasväelle. Siitäpä vähät; majurinrouva ilmoitti olevansa ylen kiitollinen ja pian kulkivat kaikki neljä lehmän jälissä likeiseen mökkiin. Matkalla kertoi eukko, että hänen miehensä oli kaupungin karjapaimen ja tänä iltana oli eukon ollut pakko auttaa miestänsä etsimässä muutamia eksyneitä lehmiä, joista kaksi vielä oli kateissa. Piata oli vaimon nimi, ja sen oli hän saanut piispa Sorolaisen hurskaasta tyttärestä, joka tosin oli aikoja sitten kuollut, vaan yhä vielä eli kansan muistissa. Beatasta oli kyllä tullut Piata, mutta siitä vähät; Piata oli varsin ylpeä ajatellessaan, että hän ainakin nimen kautta oli ikäänkuin yhteydessä niin enkelinkaltaisen olennon kanssa.

Heidän saavuttuaan köyhään hökkeliin pyysi Piata niiaten vieraita astumaan sisään. Hänen miehensä, paimen, oli vielä poissa, mutta häntä ei kenenkään tarvinnut pelätä, hän kyllä oli hiljaisista hiljaisin ja tyytyisi kyllä pitämään heitä kotonaan.

Semmoiset olivat olleet majurinrouvan vaiheet tultuansa Lappeenrantaan, eikä seuraavakaan päivä ennustanut parempaa. Nyt kuitenkin odotettiin majuria, ja hänelle täytyi parempaa hankkia. Mutta miten? Linnassa olivat kaikki asunnot täpö täysinä ja kaupungilla oli miltei vieläkin ahtaampaa. Johonkin täytyi ryhtyä, semminkin kuin majurinrouva syystä varoi, että hänen miehensä palaa raihnaana, ehkäpä kokonaan murtuneena.

Tässä pulassa tuli hänen avukseen Leena Löfving. Nämät naiset eivät olleet koskaan tavanneet toisiansa, mutta olivat kuulleet toinen toisestaan. Olivathan heidän miehensä, vaikkakin eri osissa ja eri arvoasteilla molemmat sotureita ja ystäviä. Myllymäellä oli Maria tutustunut Leenaan, joka kuultuaan majurin tulosta, tarjosi hänelle pirttinsä ensi tyyssijaksi. Pitemmäksi ajaksi hän ei voinut sitä luovuttaa, sillä paroni Buddenbrock oli jo majoitettu hänen luoksensa, ja oli talo niin täydellisesti hänen hallussaan, ettei Löfvingilläkään ollut muuta leposijaa kuin tallinparvi. Mutta nythän oli Buddenbrock matkalla, Löfving oli saanut käskyn seurata häntä, Leena luuli varmaan tietävänsä, että Löfving palaa paljoa ennen kuin Buddenbrock, joten ei mikään estänyt majuria asustamasta heidän luoksensa. Tästä huolesta päästyään odotti majurinrouva miestänsä milloin paimenen luona, milloin Myllymäellä.

Sillä välin valmisti Leena talonsa uutta vierasta varten. Varhain aamulla oli hän leiponut ja rupesi nyt kokoamaan jäähtyneet leivät. Uunikin oli jo viilistynyt ja oli siis aika panna sinne paistumaan tuoreet muikut, ladottuina suurille kaarna- ja tuohikappaleille. Löfvingillä ei ollut suuria varoja, mutta vaikkapa Leenan olisi ollut pakko myydä viimeinen hameensa, ei hän olisi jättänyt koetettua ystävätänsä ilman tervetulo-ateriaa. Mielellään tahtoi hän myös kestittää sotavanhusta, ukko Kornatusta, joka tänään aamupuolella oli saapunut Lappeenrantaan, kuljettuansa kaupunkiin Elimäeltä saakka. Ukko, joka jo oli sivuuttanut 90 vuotta, oli niinkuin muutkin kuullut, että rauha oli enään hiuskarvan varassa, ja kun hänen pojanpoikansa, sukutalon lähin perillinen, nyt palveli ratsuväessä Lappeenrannassa, päätti vanhus mistä hinnasta tahansa kömpiä sinne, ja hänen kaupunkiin päästyänsä kutsui Leena hänet toistaiseksi luoksensa. Kiitollisena ja iloisena siitä, että hänet vielä niin pitkän ajan perästä tunnettiin, lupasi Kornatus tulla, mutta ensin täytyi hänen tavata pojanpoikansa. Toivoen piankin löytävänsä hänet, meni hän linnaan, mutta siellä sanottiin, että Uudenmaan rakuunat ja Eero niiden kanssa olivat lähteneet Marttilan leiriin, eikä siis auttanut muu kuin levähtää Lappeenrannassa ennen lähtöä Marttilaan. Nyt nukkui hän paitahihasillaan lavitsalla, johon Leena oli valmistanut sijan miehensä arvoisalle ystävälle. Jaloistansa oli hän riisunut saappaat, mutta muutoin häntä ei rasittanut lämpö, sillä pitkä villainen musta, punakeltaraitainen ihokas oli napitettu kaulaan saakka, ja kotikutoiset sarkahousut olivat niinikään riisumatta. Lämmöstä ja kylmästä ukko nähtävästi ei välittänyt.

Kornatus ei ollut koskaan arvoasteissa korkealle kohonnut, vaikka hänet jo 11 vuotiaana otettiin sotaväkeen, jossa hän ensin oli rummuttajana ja sitten miekalla palveli Kaarlo X:nettä kaukana vieraissa maissa. Ruutisavussa ja veressä hän varttui ja ylennettiin vihdoin urhoollisuudesta aliupseeriksi. Semmoisena oli hän sittemmin osallisena Kaarle XII:nnen verisissä retkissä ja sai virkaeron 1712 eläkkeellä, jota kuitenkaan köyhien aikojen tähden ei hänelle koskaan maksettu. Siitä hän ei sentään valittanut. Miksi ei hän samoinkuin esi-isätkin kärsisi ja uhraisi kun valtakunnalla oli kovat ajat.

Kornatus oli kotoisin Elimäen pitäjän Muhuniemen talosta ja kuului siihen talonpoikaisluokkaan, joka Husulan aatelin nimellä eli verottomilla tiloillaan. Hänen kotikontunsa oli vuosisatoja siirtynyt perintönä isältä pojalle, ja aina oli suku kulkenut kunnialla ja saanut monta ihmeellistä merkkiä Jumalan suojeluksesta. Sitä kaikkea pidettiin todellisena siunauksena siitä tavasta millä verovapaus oli saatu. Vanha kertomus tiesi näet, kuinka kuningas oli kerran, Ruotsin jouduttua perikadon partaalle onnettomassa sodassa, antanut julistuksen, että ken tahtoi ruveta valtakunnan palvelukseen vihollista vastaan, voisi sillä ansaita verovapauden itselleen ja lapsilleen. Se joka ilmoittautui palvelukseen vihollista vastaan joko jalkaisin tahi hevosella ja asekatselussa hyväksyttiin, sai ikiajoiksi vapauden ja rälssin. Niille, jotka siten saivat sen, annettiin yhteinen vaakuna, avoin vaakunakilpi ja kypärä. Vaakunassa piti olla yksi sininen ja yksi keltainen kilpi, siinä hopeoittu miekalla varustettu käsivarsi, sekä kypärässä kaksi hopeoittua oinaansarvea. Sen ohessa säädettiin, että ken oli miehekkäästi käyttäytynyt, hän saisi vaihtaa tämän vaakunan hänelle erityiseen, jota paitsi hänen naimiskaupassa tai ostamalla saamansa tai muutoin ansaitsemansa tilat nauttivat rälssiä ja etuuksia niinkuin muutkin rälssimiehet Ruotsin maassa.

Kun tätä kuulutusta luettiin Elimäen kirkossa, kuuntelivat sitä Muhuniemeläiset samoinkuin muutkin ääneti. Mutta kun jumalanpalveluksen jälkeen kokoonnuttiin kirkkomäelle neuvottelemaan, ja useat olivat epäröivällä kannalla, astui Heikkilän ukko esille ja piti puheen kansan velvollisuudesta puolustaa kuningasta ja maata. Samaa puhetta pitääksensä ratsasti hän talosta taloon pitkin pitäjätä, josta hän sitten sai pilanimen »Karnatti». Hyväksyttynä sotajoukkoon kirjoitettiin hänet kuninkaalliseksi ratsumieheksi Karnatuksen nimellä, joka sitten vähitellen muuttui Kornatukseksi ei yksistään sotamiesluetteloissa vaan aateliskirjassa, kun kuningas tahtoi siten muuttaa hänen entisen pilanimensä kunniaksi. Suku eli sitten kunnioitettuna jä siunattuna, mutta ei mikään menestys voinut houkutella sitä luopumaan vaatimattomasta elämästään isien maalla. Eikä heistä kukaan ollut vaatinut muuta aatelista oikeutta kuin mitä heillä alkuperäisesti oli. Tyytyväisinä verovapauteensa omalla konnullaan olivat kaikki polvi polvelta palvelleet valtakuntaa milloin miekalla milloin auralla aina tähän vanhukseen saakka, joka nyt lepäsi Löfvingin luona.

Eikä Eljas Kornatus ollut suinkaan huonontunut suvustaan. Hänen pitkä sotilas-uransa oli alkanut siihen aikaan, jolloin vielä taisteltiin haarniskoissa mies miestä vastaan, mutta kun ruudin kaikki nielevän voiman tähden rautatamineet kaikiksi ajoiksi hylättiin, talletti hän varaksensa kotopitäjän kirkkoon, kiitollisena muistona niistä taisteluista, joista hänet monen monta kertaa Jumalan kaikkivoipa käsi oli pelastanut. Nyt oli jo hävinnyt sekä sota-asu että vaakuna. Isoviha oli korjannut ne samoinkuin paljon muutakin talon nuorempien tuntuvaksi suruksi. Mutta Kornatus lohdutti heitä sillä, että kirkko edes oli paikallaan. Elämä oli hänelle, sanoi hän, opettanut kaiken maallisen kunnian turhuuden.

Hän nukkuu vanhurskasten unta, ajatteli Leena, kun hän hiljaisesti toimien uunin ääressä katseli ukkoa. Kalat olivat vihdoin kypsät, mutta tarvittiinhan maitoakin, ja sidottuansa holsteinilaisen liinan päähänsä otti hän pytyn ja lähti noutamaan mitä hänelle oli luvattu.

* * * * *

Helena Löfving oli kovaa kokenut nainen ja kovaa kokeneen miehen vaimo. Tapani Löfving syntyi jouluiltana 1689 Narvassa, jossa hänen isänsä oli korpraalina, ja kun tämä 9 vuotta myöhemmin siirrettiin Käkisalmeen, otettiin poika mukaan. 13-vuotiaana alkoi Tapani tulla omin neuvoin toimeen, ensin puotipoikana Viipurissa ja sitten kartanonomistaja Affleck'in kirjurina Pohjois-Karjalassa. Ensi taistelunsa taisteli Löfving 1710 venäläisten seutua tuhotessa, ja kohta sen jälkeen erosi hän isännästään rientääksensä eteläiseen armeijaan. Siinä käytettiin häntä ensin katsastuskirjurina, mutta piankin häntä ruvettiin käyttämään partioretkillä, joissa kysyttiin neuvokkaisuutta ja rohkeutta. Kun Isoviha sitten koko kauheudessaan levisi yli Suomen, teki Löfving parastansa pelastaaksensa Ruotsin etumuuria. Vielä sittenkin kun väestö jo oli alkanut suurissa joukoin paeta kotimaastaan ja armeijakin oli käsketty siitä peräytymään, taisteli Löfving vapaajoukkoineen, jonka hän oli koonnut ympärillensä. Senkin taistelun lopetti 1721 vuoden rauha, mutta silloin makasi Suomi kuolevana paarillansa ja Ruotsi oli vararikossa. Venäjällä vankeudessa olleet palasivat kohta sen jälkeen ja pyysivät leipää, mutta sitä ei ollut, ei ainakaan Löfvingin kaltaisille, sillä Ruotsilla ei ollut mitään annettavaa ja Suomessa kasvoi vaan epätoivo ja suru. Sepä pakotti Löfvingin siirtymään vieraaseen maahan ja mukana seurasi hänen vaimonsa. He asettuivat Holsteiniin ja jäivät sinne, sillä vaikka perhe lisääntyikin, oli siellä kuitenkin leipää kaikille. Siten elettiin hiljalleen ja lapset kasvoivat, mutta kun Löfvingin korviin joutui huhu uusista kotimaata uhkaavista vaaroista, neuvottelivat puolisot ja kokosivat tavaransa lähteäksensä Suomeen, joka ehkä oli heidän apunsa tarpeessa. Nyt oltiin kotona ja vanhin poika, 12-vuotias Tapani, oli saanut tulla mukana Lappeenrantaan, jossa Leena ilokseen löysi oman, enon rakentaman pirtin. Se oli pieni rakennus, alkuansa savupirtti vaan, mutta sittemmin varustettu uloslämpiävällä uunilla ja akkunoilla luukkuin sijassa. Erinomainen siunaus näkyi suojelleen tätä katosta, koska se vielä oli paikallaan vaikka kaikki ylt'ympäriltä oli hävitetty. Täällä toivoi hän nyt löytävänsä tyyssijan lapsineen, jotka kaikki, paitsi Tapani, toistaiseksi olivat jätetyt sukulaisten luo Turkuun.

Helena Uggla oli Löfvingin toinen vaimo. Ensimmäinen, Kristina Magdalena Alcenius, oli jo ollut monta vuotta maanpovessa. Hän oli Löfvingin ensimmäinen rakkaus, mutta heille tuli liian varhain ero, ja ainoa lapsi, jonka hän jätti miehellensä lohdutukseksi hänen surussaan, oli heidän pieni Marttinsa, joka hänen kuitenkin täytyi hädässään jättää majurille. Siten olivat vuodet vierineet. Martti oli nyt 25-vuotias mies ja vänrikkinä Hämeen rykmentissä. Siihen Löfvingkin palattuansa sijoitettiin luutnantiksi, ja siten olivat isä ja poika taas yhtyneinä.

Äitipuolen ja pojan suhteet olivat niin hyvät kuin niin pitkän eron perästä voivat olla. He olivat tosin vieraantuneet toinen toisestaan, vaan olivathan molemmat Löfvingin omia, ja se johonkin määrin solmi yhteen katkenneet siteet, jota paitsi yhteiset hyvät, vaikkapa surullisetkin muistot helpottivat lähentymistä. Mieluisempaa Leenasta kuitenkin olisi ollut, jos poika olisi ollut avomielisempi ja puheliaampi, mutta Martti oli luonteeltaan umpimielinen eikä isäkään päässyt hänestä selville. Hänen pohjaltaan kiihkoinen sydämmensä kaipasi kuitenkin ymmärtävää ystävää, ja sen oli hän löytänyt Maria Sprengtportissa. Marian ympärillä liitelivät hänen ajatuksensa ja toiveensa yhä enemmän mitä vanhemmaksi hän tuli, siitä päivästä saakka, jolloin majuri ensi kerran lähetti pienen tyttärensä viittä vuotta vanhemman Martin luo läksyn kuulustamista varten. Kun silloin tyttö, kädet ristissä, kohotti silmänsä ja luki rukouksiansa, luuli Martti hänessä näkevänsä taivaan enkelin. Siten kävi useastikin, ja monenvuotinen yhdessä-olo, yhteiset leikit ja vaivat virittivät vihdoin keskinäisen mieltymyksen, joka Martin silmiltä peitti koko muun maailman.

Leena, kuten muutkin, oli kyllä tämän huomannut, mutta hänestä ei Martin vaali ollut sopiva, sillä Marttihan oli köyhä poika ja Maria paljon ylemmässä yhteiskunnallisessa asemassa kuin hän. Tapansa mukaan puhuen asian suoraan oli Leena kyllä Martille huomauttanut tätä, mutta vähän Martti siitä välitti. Isän palattua ja kuullessaan kertomuksia tämän urostöistä hän alkoi oppia katsomaan elämätä avarammalta kannalta. Hän tunsi itsessään sekä tahtoa että tarmoa, vaan ennen kaikkea pyrki hän osoittautumaan sen tytön arvoiseksi, joka oli hänelle kaikki maailmassa. Nyt tuli hänenkin puolustaa isänmaata, ne unelmat olivat hänen suurin onnensa, ja hänestä se sotainen into tarttui ei ainoastaan ystäviin ja tovereihin, vaan vieläpä koko ympäristöön. Mutta hän tahtoi toimia omin päinsä, ja joka päivä saapui tietoja nuorukaisilta ja miehiltä, jotka toistaiseksi olivat sotapalveluksesta vapaat, että he halusivat liittyä Marttiin ja tarttua aseisiin. Kunpa vaan Martti pääsisi kruunun takista ja saisi heidän kanssaan vapaasti toimia, niin eivät mitkään vaarat kävisi liian raskaiksi, miehekkäästi hän niitä kohtaisi, ja rakastetun silmät seuraisivat häntä. Siinähän onnea kylliksi. Näiden ajatusten innostuttamana tuli hän kokouksesta ja kulki mietteissään toria kohden. Lähellä kirkkoa näki hän isän tulevan vastaansa ja hänen silmissään leimahti. Löfvingin terävä katse huomasi kohta tämän ilon välähdyksen, ja hän tunsi sydämmensä paisuvan. Eipä Martti turhaan ollut hänen lempilapsensa.

Mutta vaikea oli näitä kahta tuntea isäksi ja pojaksi, siksi erilaisia he olivat kaikessa. Löfving oli varteva, ja hänen solakka, jäntevä vartalonsa ilmaisi suurta notkeutta ja voimaa. Kasvot olivat laihat, auringonpaahtamat ja uurretut, silmät syvään painuneet, kuvaten lujuutta ja tyyneyttä. Ajan tavan mukaan olisi hänen pitänyt käyttää peruukkia tahi ainakin puuteroittuja kiharoita, mutta Löfving oli vapautunut kummastakin. Hänen harmaat hiuksensa olivat ohimoilta kammatut taapäin ja ulottuivat keltaiseen univormukaulukseen asti, jonka alta pilkisti punainen liina. Hänen sininen takkinsa, joka tuskin peitti lanteet, oli koristettu valkoisilla nyöreillä ja keltaisilla napeilla, rinnasta vähän avoin, niin että vaaleansiniset liivit pääsivät näkyviin. Säännön mukaisesti olisi housujen pitänyt olla siniset samoinkuin lakki, mutta kun sotakassa oli tyhjä ja Löfving itse oli hankkinut itselleen kestävät nahkahousut, arveltiin että olkoon menneeksi, semminkin kun miehistönkään vaatetus ei mitenkään täyttänyt edes niukkoja vaatimuksia. Siniset polviin ulottuvat säärykset ja korkeat jalkineet olivat sitä vastoin koko pulskat, eikä koko asiasta siis sen enempää. Valkoinen, suureen ruusukkeeseen solmittu vyöhyt, jykeä miekka ja vihdoin hattu sinikeltaisine nauhoineen ja töyhtöineen ilmaisivat hänet suomalaiseksi upseeriksi Ruotsin valtakunnan palveluksessa.

Että Löfving oli ollut verileikissä mukana sitä todistivat hänen pois ammuttu korvansa ja miekannaarmu poskessa. Känsäiset kädet ja juovaiset kasvot tiesivät kyllä kovaa elämän taistelua, mutta silmien terävyydestä ja liekistä näkyi, että 55-vuotiaassa tarmo vielä oli kokonaan murtumaton.

Martti oli lyhyempi, vaan hartevampi ja vahvatekoisempi. Puku heillä oli melkein samanlainen, mutta sittekin pysyi silmiinpistävänä heidän erinäköisyytensä. Vänrikin hehkeät posket, lempeä piirre suun ympärillä ja tummat, synkät silmät eivät mitenkään olleet isästä. Hän oli kokonaan äitinsä poika.

Se kiire millä Martti nyt riensi isää kohden lisäsi hänen poskiensa hehkua ja masensi äänen, joka tuntui melkein ponnistetulta, kun hän kaukaa huudahti:

— Isä, minun täytyy pyytää apuanne. Ette saa kieltää.

— Mitäs tahdot?

— Meidän vapaajoukkomme on lisääntynyt 2,500 mieheksi, ja — — —

Löfving synkistyi. — Jätä se asia sikseen, Martti. Siitä ei tule mitään.

— Kaikki on valmiina, tokasi Martti kiihkeästi. Kun vaan levitimme maaseuduille tiedon, että te ottaisitte johtaaksenne meitä, oli helppo miehiä koota, ja kun he olivat päättäneet lähteä, lupasivat kotolaiset apua. Nyt he ovat aseilla, vaatteella ja ruoalla varustetut, kaikkeen valmiit.

— Lastenleikkiä ja juoruja, Martti!

— Onko se lastenleikkiä kun meillä on 500 hämäläistä, jotka vapaaehtoisesti rientävät taistelemaan. Sitäpaitsi kuuluu Karjalasta, että sieltä voidaan toivoa 800. Pohjanmaalta saadaan 500, ja Etelä-Suomesta ainakin 700. Siis yhteensä 2,500 miestä.

— Mitä useampi sitä parempi, vastasi Löfving vakavasti. Pyydä poikia ilmoittaumaan everstiluutnantti Brandenburgille; kyllä heidät luetteloihin otetaan.

— Sitä ne eivät tahdo. Olemme valinneet teidät päälliköksemme.

— Minut? Ja sinä kai aiot mukaan?

— Niin aion; kaikki on käynyt kuin vihurissa heti kun julistimme, että te rupeaisitte johtajaksemme.

Ratkaiseva päätös ilmaantui Löfvingin piirteissä.

— Ei, poikaseni. Minua he turhaan odottavat. Minun paikkani on rykmentissä, ja siinä on sinunkin. Meillä siis ei ole mitään tekemistä vapaaehtoisten kanssa. Älä niistä huoli.

Martin sydän sykki rajummin, ja kostea pilvi suurensi hänen silmiänsä, kun hän käheähköllä äänellä vastasi: — Niistä juuri huolin. Rakas isä, ettekö tahdo olla hyvä ja neuvotella majurin kanssa. Pyytäkää häntä puhumaan ylipäällystölle, että he päästävät minut lähteinään muiden kanssa teidän johdossanne.

Löfving tarkasti hetken poikaa vaijeten. Martti näytti hänestä sinä hetkenä huimalta hevoselta, joka riehuu päästäksensä valjaistaan ja ohjaajastaan. Mutta isän velvollisuus oli nyt saada hänet järkiinsä.

— Olkoon sinulle sanottuna, alkoi Löfving, että tieto sinun vapaaehtoisistasi on joutunut päälliköiden korviin, ja majuri Sprengtport on kuulustellut asiaa, mutta minun ei sallita erota rykmentistä, ja vielä vähemmin sinun.

— Puhun sitte itse majurin kanssa että hän saa tietää kaikki, huudahti
Martti tulistuneena.

— Olethan jo sanonut hänelle sanottavasi.

— Kyllä, kaiken sen, mitä olin ajatellut, vaan en sitä mitä olen tehnyt. Kaikki toverini myöntävät, että minähän olen saanut hämäläiset kutsutuiksi ja koossa pysymään. Päälliköt luulevat, ettei nykyinen nuoriso kelpaa mihinkään, mutta me kelpaamme! Herrat itse tulevat käsittämään mitä hyötyä on vapaajoukosta, joka myrskynä syöksee esiin, sinne mihin ei kukaan muu pääse.

— Ainakaan se ei tapahdu minun johdollani, vakuutti Löfving suurella ponnella. Eipä, vaikka minut kymmenen kertaa valtuutettaisiin.

Martti ei häntä ymmärtänyt. — Miksi ei? huudahti hän. Koko maailma puhuu vielä siitä kuinka te 20 vuotta sitten veitte sissinne tuleen. Silloin olitte kaikkien kauhuna, mutta kun me nuoret tahdomme olla teidän vertaisianne, silloin työnnätte meidät pois.

— Näetsen, poikani, aikamme ei kaipaa sissejä. Silloin vei kuningas miehiämme vieraisiin maihin, mutta nyt jää armeija kotimaahan ja saa lisäksi apua Ruotsista.

Martti tuimistui: — Armeijaahan me aijommekin tukea, aivan niinkuin sissit Isonvihan aikana. Ette uskokaan kuinka kunnostaisimme itseämme.

Jylhänä keskeytti hänen puhettansa Löfving: — Et tiedä mitä on sissinä oleminen, raadella omia yhtä paljon kuin vihollistakin. Se edesvastuu, joka painaa semmoista soturia, on raskaampi kuin se, jonka alaisena kuninkaallinen armeija on. Et tiedä mitä on yöt päivät elää kuin jännitetty jousi aina laukeamaisillaan, aina katkeamaisillaan. Ei mitään rauhaa, ei mitään neuvoa päälliköltä, ei mitään tukea ja apua väestöltä, yhä vaan olla aiheuttamassa surua ja hätää, saada kirouksia eikä suinkaan kiitosta osakseen, mutta pakotettuna kaikkea tätä kestämään.

Löfvingin varma ryhti oli osaksi lauhtunut hänen kertoessaan järkähyttäviä muistelmiansa, ja haihtuva kalpeus näkyi hetkeksi hänen ruskettuneissa kasvoissaan. Martti huomasi tämän muutoksen, ja mitä hän ei siitä ymmärtänyt, sen selitti hänelle isän äänen sävy. Oli se kai vaikea aika, josta hän puhui.

— Luuletteko, kysyi hän hellästi, että meistä yksikään lähtee palkan ja kiitoksen toivossa? Mutta kyllä me kiittäisimme ja kunnioittaisimme teitä, niinkuin ei ole koskaan johtajaa kunnioitettu, jos vaan suostuisitte rupeamaan meikäläiseksi. Sana, viittauskin veisi meidät vaarojen ja kuoleman läpi. Ei saisi yksikään niistä, jotka muinoin seurasivat teitä, sanoa, ettemme olleet kylliksi kelpoja astumaan heidän jäljissään.

— Kuulethan, keskeytti Löfving tuimasti, etteivät herrat hyväksy teidän tuumianne. Se asian ratkaisee.

Martti ei hellittänyt. — Ettekö luule meidän tietävän miksi eivät hyväksy. Ei ole Hattuihin luottamista.

Närkästyneellä liikenteellä kallistaen päätänsä taapäin laski Löfving kätensä pojan olalle ja sanoi:

— Antaa Hattujen hoitaa omaansa ja hoitakaamme me omaamme, niin kukin vastaa omasta puolestaan. Kuningas on itse nimittänyt päälliköt, ja totta kai hän paremmin tuntee herransa kuin sinä ja minä. Se, joka on 12:nnesta vuodestaan käynyt kruunun takissa ja on päässyt vänrikiksi, se tekee viisaimmin kun hoitaa virkansa innolla ja rukoilee Jumalalta uskollista mieltä. Muuten saat sanoa vapaaehtoisillesi, että heillä on tilaa kuninkaan lipun alla.

— Ne eivät tahdo!

— Sitten se on vaan juorua ja ilmaa, tiuskasi Löfving, närkästyneenä kääntyen pois. Ja jätä nyt se asia, lisäsi hän, tehden lähtöä.

Martti ei seurannut häntä. Katkerin mielin jäi hän seisomaan, ikäänkuin olisi aurinko ainiaaksi laskenut. Nuoren vänrikin sankariunelma oli murtunut ja sen kanssa ehkä hänen rakkautensa onnikin. Mitä hän nyt enään, köyhänä ja huomaamattomana saattoi olla Marialle, jonka mieli aina tavoitteli suuria. Ja suureksi oli hän luvannut tulla. Kirjavia tuulentupia olivat he yhdessä rakentaneet Gammelbackan vanhojen puiden varjossa. Onnea tahtoivat he luoda ihmisten kesken. Ei mikään tuntunut heistä vaikealta. Mutta silloin oli vielä rauha maassa, ja rauhallinen piti heidän tehtävänsäkin olla. He aikoivat rakentaa, viljellä, tehdä käsitöitä, ja opettaa sitä muillekin, luodaksensa heille saman onnen, jota itse nauttivat. Välskäri Göhle oli Marialle lahjoittanut Tukholmassa painetun kirjan, jossa selitettiin kotimaassa ja ulkomaissa kasvavia yrttejä ja niiden käyttämistä sairaudenkohtauksissa. Samoissa kansissa oli myös puutarhahoidon oppikirja.[1] Ne hyödylliset tiedot, joita Maria ammensi näistä kirjoista, olivat kääntäneet hänen ajatuksensa uusille urille. Ennen tuntematon maailma oli hänelle ilmaissut salaisuuksiansa, ja niitä ymmärtämällä voisi hänkin joksikin tulla. Sen sanoi hänelle hänen oma järkensä, vaan vielä selvemmin piispa Petrus Jonae'n kirjaan liitetty opastus lukijalle ja tekijän esipuhe. Olihan mahdollista rakentaa koko paratiisi moisten neuvojen mukaan.

[1] »Een Nyy Träägårdz Book sammandragen aff nägra trovärdighe och förfarne Män, som härvid godh Wettskap hafva. Alla flitighe Huusshållare sampt Träägärdsmästare och theras Läredrändar til nytta och gagn, och nu nyligen af Trycket uthgången.»

* * * * *

Syvällä surulla muisteli Martti sitä aikaa, jolloin hän kaiveli maata, istutti puita ja pensaita Marian kanssa, joka oli hänen aurinkonsa. Tästä oli kuitenkin ajan rauhattomuus tehnyt lopun, ja se sankariunelma, johon hän toiveensa perusti, oli sekin rauennut. Majuri joskus sanoi: — »Martti on hyvä työmies, mutta hän sopii paremmin kirjoituspöydän ääreen kuin ruotuun. Hän on kirja- ja numeromies.» Sen johdosta ja ehkäpä Sprengtportin tähden oli paroni Wrangel toimittanut Martille paikan Lappeenrannan maaherranvirastossa. Virkaan tuli nyt astua, ja siten voisi Martti saada oman leivän ja kohtuullisen palkan. Mutta siihenkö hän päämääränsä supistaisi? Tähän saakka oli hän hyljännyt jokaisen ajatuksenkin sinne päin, sillä eihän kanslian rauhallisissa toimissa päässyt laakereita leikkaamaan. Mutta nyt se uudestaan johtui hänen mieleensä. Ehk'ei kunniaa ja onnea ollutkaan missään hänen kaltaisensa saavutettavana. Tuo uljas tuuma liittyä vapaaehtoisiin ei käynyt päinsä. Oli siis valittavassa joko kruunun miekka tahi sen kynä, eikä ratkaisua saanut viivyttää, sillä luutnantti Salonius pyrki samaan virkaan ja oli sen saava, jos Martti tahtoi jäädä sotaväkeen. Vaikealta tuntui ratkaisu. Martin rohkeus oli murtunut, kaikki tuntui tuskalliselta. Lienee sittenkin parempi kaatua miesten tappotantereilla kuin tukehtua arkistojen tomuun.

Näissä mietteissä seisoi Martti vielä paikallaan, kun näki äitinsä ja Marian edessään. Äiti kohta ilmoitti, että luutnantti Salonius oli tullut kaupunkiin ja tahtoi vielä tänään tavata Marttia, puhuaksensa virasta.

Martti sopotti jotakin sentapaista, ettei sillä ollut kiirettä, koska maaherra vielä oli matkoilla läänissä, mutta että jos hän palatessaan pitää Saloniuksen kaltaisen juopon parempana, niin olkoon menneeksi.

Se vastaus nähtävästi suututti Leenaa, sillä puna nousi vähitellen hänen poskilleen ja suurella ponnella lausui hän: — Minä sanon sinulle Martti, ohjaa tahtosi, sillä siitä riippuu elämä täällä ja ijankaikkisuudessa.

— En tiedä että tahtoni on huonompi kuin muidenkaan, intti Martti synkkänä.

— Huonompi tai parempi, se vielä olisi jotakin. Huonoa voi ohjata, ja hyvää saattaisi kiittää, mutta sitäpä ei ole laisinkaan, ja juuri sellaisesta kaarnasta kuin — — kuin —

— Rakentaa piru laivansa, lisäsi Martti katkerasti nauraen.

— Ei toki, sitä ei rouva Löfving tarkoita, sanoi Maria. Hänen tuli kumpaakin sääli.

— Tarkoitan, jatkoi Leena vakavasti, että horjuva tahto viepi onnettomuuteen. En sano, että Martin käy pahasti, Jumala siunatkoon sinua poika, mutta varoitan sinua, sillä ei mikään ole ihmiselle vaarallisempaa kuin tahdoton luonne, semminkin nykyään. Semmoinen ihminen on kuin liinanen tuulessa, jonka perkele milloin tahansa poimii ja pistää väripyttyynsä, nostaaksensa sen sitten lippuna houkuttelemaan muita. Monet Hatut ovat sitä laatua.

Hatut! huudahtivat nuoret. Semmoista ei oltu koskaan kuultu.

Mutta Leena pysyi sanoissaan. Hän oli nuoruudessaan tuntenut heistä monta. He olivat, sanoi hän, hyväsydämmisiä rehellisiä ihmisiä, mutta ilman tahdon pontta, ja lujia oikeudenkäsitteitä, ja siten he olivat joutuneet siihen helvetinpyörteeseen, joka nyt uhkasi upottaa koko valtakunnan vereen, ja pakotti heitä semmoisille asioille, joille ennen olisivat sylkeneet.

Martti tirkisti synkkänä maahan. Hän tunsi itse, ettei hän ollut tätä ennen mitä hänen olisi pitänyt olla, eikä tiennyt mitä vastata. Mariakin oli vaiti.

Hetken vaitiolon jälkeen alkoi Leena uudestaan:

— Etkö käsitä, että sinun täytyy päättää. Ei ota hallitus eikä Salonius odottaaksensa. Hän etsii sinua nyt kaikkialta.

Martti kääntyi pois äidistään ja katsoi vieressään seisojaa. Leena seurasi tätä katsetta ja huomasi siinä äärettömiä kysymyksiä, levottomuutta ja rakkautta. Kolmas oli tässä liikana. Oli paras lähteä, jotta nuoret saisivat selvittää keskinäisiä kysymyksiään.

Kornatus nukkui vielä Leenan palatessa. Hänen kasvojensa syvä levollisuus vaikutti kuin rauhantervehdys Leenan kuohuvaan mieleen, ja siunaten katseli hän vanhusta.

Pyhä on uni, ajatteli hän, purskahtaen itkuun, mutta tietämätöntä on kuka tämän jälkeen saa nukkua muutoin kuin kuoleman uneen.

Leena oli kotimatkallaan tavannut miehensä ja vaihtanut hänen kanssaan muutamia sanoja. Löfvingin tiedot vahvistivat hänen vakaumustaan, että täytyi olla valmis odottamaan mitä tahansa, koska oltiin sodan kynnyksellä. Paljoa hänellä ei ollut korjattavana mutta sekin vähä oli koottava mahdollisesti pikaisen paon varalle. Kalpeana ja hiljaisena järjesti hän kaikki suureen säkkiin. Välistä meni hän akkunasta kurkistamaan, ikäänkuin jotain odottaen, vaan kun ei näkynyt elävätä olentoa, ryhtyi hän uudestaan työhönsä. Mutta kyllä oli hänen levollisuutensa ainoastaan näennäinen. Jännitetyt piirteet ja punaiset täplät hänen poskillaan osottivat kuumeentapaista sisällistä rauhattomuutta. Hän tuon tuostakin pysähtyi kuuntelemaan, tirkisti akkunan läpi ja istahti vihdoin kädet helmassa. Silloin kuului äkkiä keveitä, kiireellisiä askeleita, ja samassa näkyi Tapani ovessa. Hän oli Leenan vanhin lapsi, ja semmoisena pidetty ankarammassa kurissa kuin nuoremmat, vaikka hän olikin luonteeltaan lempeä ja sävyisä. Se sotainen henki, joka tätä nykyä vallitsi Lappeenrannassa, oli tarttunut poikaankin, joka nyt tahtoi ruveta sotilaaksi. Äidille oli se surman-isku, mutta Löfving arveli, että jos pojassa on tarmoa ja miehuutta, ei pitäisi häntä estääkään. Vanhempien luvalla oli hän edellisenä päivänä lähtenyt linnaan everstin puheille, vaan sittemmin ei häntä ollut kuultu eikä nähty. Vihdoin oli hän saapunut ja kertoi riemuiten olevansa nyt rummuttaja hämäläisissä ja että hänelle oli annettu töyhtöhattu arvonsa merkiksi. Eversti oli kysynyt, oliko hänellä vanhempien lupa, ja käski hänet sitten mukaansa valleille. Herrat puhuivat keskenään, että olin urhoollisen Löfvingin poika. Sitten asetti eversti minut tykin ääreen ja kysyi tahdonko luvata pysyä siinä kunnes hän kutsuisi minut luoksensa. Tietysti lupasin. Jo tuli yö, mutta ei kuulunut kutsua everstiltä. En tiennyt mitä tehdä, palelin kovasti ja oli nälkä. Teki mieli lähteä pois, mutta muistin antamani lupauksen. Kun sitten aamulla vaihdettiin vahteja, vei minut yksi miehistä mukanaan. Herrat olivat kai unohtaneet koko asian. Mutta eversti kehui minua ja sanoi, että rumpali saa opettaa minulle pärrytyksiä ja merkin-antoa, ja käski panemaan töyhöt hattuuni, koska minusta, sanoi hän, jos saan elää, kyllä tulee oikea Suomenmies.

Tapani oli siis kruunun mies ja oli siitä koko ylpeä.

Mutta Leenan sydäntä ahdisti. Herra, sinä tiedä mitä teet, ja annat tahtosi mukaan, huokasi hän. Tue minua kuormani taakan alla!

Tapani ei aavistanutkaan mitä äidin mielessä liikkui, kun tämä hellästi veti pojan puoleensa ja sanoi: — Kun nyt joudut maailmalle omin päin, tutki Jumalan sanaa ja säilytä se niin, että tiedät mistä sen hädässä löydät. Mutta säilytä se syvälle, sillä saatana omiensa kanssa käy ympäri kaivamassa tätä aarretta ihmisten sydämmistä. Näethän, poikani, pimeyden ruhtinas tietää, että kun pyhä henki on karkoitettu, pääsee hän itse sisälle ja sieppaa saaliinsa, jota hän ei enään päästä. Älä pelkää kuolemaa, mutta pelkää synnin parissa elämistä, sillä pienet synnit ovat portaita suurille rikoksille. Koeta elää niin, että rohkenet kuolla.

Tapani loi häneen kirkkaat silmänsä: — En pelkää kuolemaa, äiti!

Mutta hetken tehtävät joutuivat jo mieleen. Tapanilla oli kiireinen työ suoritettavana. — Eikö minun nyt tulisi kaivaa lusikat maahan. Syvään kuoppaan kai?

— Kuoppaan, no niin, vastasi Leena hajamielisenä, aikoen seurata poikaa. Mutta ei, parempi on että hän menee yksin. — Tiedäthän oikean paikan?

— Kyllä. Pihlajan alla? Siellä kiven kyljessä. Tiedän kyllä, ja aikakin on sopiva, sillä kaikki ihmiset ovat nyt Myllymäellä. Olihan poika oikeassa, ja saatuaan leivän ja juustopalan lähti hän reippaalla mielellä.

Tapanin mentyä ryhtyi Leena taas kapineitansa sälyttämään tarkastaen huolellisesti jokaista hänelle niin rakasta vaatetta. Vihdoin heräsi Kornatus. Untevana ja puutuneena katsoi hän ympärilleen, hieroi silmiänsä ja jäi istumaan käsivarret nojautuneina polviin ja kädet ristissä. Vähitellen valveille päästyään hän kurotteli käsiään nähtävästi varsin hyvillään, kaivoi esiin piippunsa ja sytytti sen hiilellä, jonka tottuneilla sormilla otti ahjosta. Näin päästyänsä rakkaita savujansa nauttimaan istui hän taas rahille.

— Olette nukkuneet makeasti, Kornatus, sanoi Leena ystävällisesti.
Pelkäsin kärpästen häiritsevän teitä.

Kornatus veti aika sauvun ja vastasi hiljaisesti: — Kärpäsiä ja kasakoita en ole koskaan sietänyt, mutta välisti on paras olla kumpaakaan huomaamatta. Lieneehän Löfving jo palannut? Tiesikö hän mitään rajalta?

— Hyörinää kuuluu sieltä. Vihollinen varustaa kuten mekin. — Maamme on taas pantava alttiiksi.

Melkein riemulla puhalsi Kornatus savunsa kattoon. — Tuhat tulimmaista!
Ei siis auta muu kuin ladata ja ampua vastaan.

— No niin, mikäli maksaa vaivan, intti Leena alakuloisena. Kuulin tänään että joku valtiomiehistämme oli kirjoittanut, että Hatut sota-innossaan ovat valmiit uhraamaan Suomen, kumpa vaan saavat rauhan rikotuksi.

— Se on valhe, huudahti Kornatus iskien nyrkillään polveensa.

Leena katseli häntä kylmäverisesti. — Mitä auttaa suuttuminen? Ei totuus pala tulessakaan. Saattaa olla hyvä kuninkaalle ja neuvostolle päästä meistä. Kun lapsi on kuollut on kummius lopussa.

— Ette saa ajatella Ruotsista niin kehnosti.

— Miksi ei. Olemme kyllä saaneet kokea millä tavoin meitä on kohdeltu ja palkittu.

— Kyllä ovat ajat rauhattomat, myönsi Kornatus. Mutta vaikka Lappeenrannassa kuhisee kuin muurahaispesässä, olette täällä kuin rauhanpalmun alla.

— Olenhan minäkin täällä elämöinyt, mutisi Leena, sulloen pontevasti säkkiin sälytetyt vaatteet. Hevoskavioiden kopse sai hänet kuitenkin rientämään akkunan luo, mutta kun ei mitään näkynyt, ryhtyi hän taas toimeensa: — Luulin että paroni Buddenbrock oli palannut, ja mieleni kävi noloksi, sillä nyt täytyy minun koota mitä meillä on, että saamme sen mukaamme jos siksi käy.

— Vai niin! mietittekö pakoa, nyt jo?

— En minä ensimmäisenä pakene, mutta en viimeisenäkään, sillä parempi käsi tulessa kuin kasakka talossa.

Kornatus nousi. — Onko teiltä paljon korjattavana? suokaa minun auttaa.

Leenalla ei ollut aikaa katsellakaan häneen saatikka antaa mitään tehtävää, nyykkäsi vaan ystävällisesti. — Kiitos Kornatus. Köyhän alus on kepeä soutaa. Vaatteista on jo enimmät korjuussa ja hopeat kaivan maahan, sillä maa säilyttää minkä sille antaa.

Kornatus näytti kysyväiseltä. Hän kai luuli, ettei Leenalla ollut mitään hopeita. Mutta Leena otti kirstusta pienen puulaatikon, jonka sisällä oli toinen rautapeltinen ja lukittu. Sieltä nosti hän tuohisen kääreen, josta vihdoin tuli ilmoille kuusi suurta, liinaan käärittyä hopealusikkaa.

— Katsokaa noita, minusta ne ovat kauniita. Hän antoi ne vanhukselle.

— Ja painoa niissä on, vastasi tämä, punniten lusikoita kädessään.
Kauniisti kimeltelevät.

— Kaksikymmentä vuotta olen kutonut ja säästänyt saadakseni ne kokoon lapsille. Ne ovat heidän ainoa äidinperintönsä.

— Mutta onhan niitä kuusi. Kukapa kuudennen? Vai Marttiko, vaikka hän ei ole oma poikanne?

Leena vetäytyi takaisin pannaksensa kalleutensa taas kätköön, ja vastasi hiljaisesti ja vakavasti: — Maailma laskee lapseni viideksi, mutta itse lasken ne kuudeksi, sillä kun Löfving otti minut vaimokseen, teki hän niin sentähden että saisi minusta hyvän äidin Martille, ja kun poika ensi kerran seisoi edessäni, päätin tehdä hänen puolestaan mitä voin, jottei Löfvingin ensimmäinen vaimo voisi suurena tilipäivänä sanoa, että pistin hänen lapsensa poveeni niin että jalat roikkuivat paljaina.

Kornatus otti piipun suustaan ja päästi kätensä painumaan alaspäin.
Semmoiset naiset olivat hänen mieleensä. Niihin saattoi luottaa. Mutta
Martille on hän kuitenkin vieras, kun häntä oli kasvattanut majuri
Sprengtport.

Tähän kysymykseen vastasi Leena kylmähkösti: — Martti ei ole minusta koskaan huolinut, eikä ihmekään, mutta se sikseen. Olen häntä kohtaan tänään sama kuin eilen ja aina siitä päivästä saakka, jolloin tulin hänen äidikseen, sillä en minä pidä lupauksiani leikkinä.

— Luja kestää, sanoi ukko, ja Jumala sen kostaa lapsillenne.

— Omat lapseni, jatkoi Leena, ovat nyt Turussa, kaikki paitsi Tapani, ja minä jo eilen pyysin Martin kuoppaamaan lusikat, mutta ei näkynyt olevan aikaa. Lienevät hänelle vähäpätöisiä perinnöitä minun jälkeeni, kun hän on herraskartanossa kasvatettu.

— Älkää niin ajatelko. Mikäli minä tiedän on Martti hyvä ja oikeamielinen poika. Majuri ja hänen ensimmäinen vaimonsa pitivät Marttia aina omana lapsenaan, ja jos hän on käynyt teille vieraaksi, on siihen se syynä, että olette olleet niin vähän yhdessä. Kuka käski Löfvingiä antaa pojan pois.

— Kuka käski, vastasi Leena pikastuneena. Nälkä se käski, ja kiitimme Jumalaa kun majuri armahti meitä ja lupasi Marttia kasvattaa. Siihen aikaan ei ollut hyvä tulla Suomessa toimeen.

— Ei suinkaan, myönsi Kornatus. Muistan, kun palasin vankeudesta Venäjältä, kulkeneeni Käkisalmesta Hämeenkankaalle näkemättä yhtään ihmistä tai peltoliuskaa.

No niinhän se oli, tiesi Leena. Sentähden olikin hän rakkaineen ollut vähällä kuolla nälkään. Sentähden oli Löfving, turhaan koetettuaan omillaan tulla toimeen, kirjoittanut kuninkaalliselle neuvoskunnalle Tukholmassa, saadaksensa työtä tahi vähän apua. Vähinkin olisi ollut hyvä, mutta nyt ei tällä uljaalla soturilla ollut suurta arvoa, vaikka hän vaaran aikana kyllä oli ollut suuri, ja lopuksi meidän täytyi lähteä Suomesta. Se kiitos siitä.

Kiristetyin huulin oli Kornatus tätä kuunnellut. — Älkää luottako ruhtinaisiin, lausui hän synkästi. Pieniä varten eivät ole koskaan korkeat pienat tikapuissa.

— No, ei! huudahti Leena. Mutta läväistiin sittenkin, Jumalalle kiitos. Löfving sai hyvän paikan tarkastuskirjurina, ja minä neuloin räätälinä sen verran kuin joku mieskin. Ammatin olin oppinut äidinisältäni nuorena, ja nyt se kelpasi. Olisimme voineet ottaa Martin luoksemme, mutta hän viihtyi hyvin siellä missä oli, ja majuri piti hänet hyvänä. Löfvingin mielestä oli paras antaa hänen olla, niin ei tarvinnut hänen, niinkuin muiden lastemme kasvaa omalle maalleen vieraana.

Enempiin kysymyksiin ei nyt ollut aikaa, sillä tupaan astui kaksi miestä, Löfving ja Martti.

— Löfving! huudahti vanhus nousten ja ilosta säteilevin silmin rientäen kotiintulleita vastaan. Ränstynyt oli ukko, mutta kyllä näkyi, että hän oli kaarlolainen ja niin oli Löfvingkin.

Ensimmäinen tervehdys oli sydämmellinen kuten veljien kesken, ja Martin jälleennäkeminen teki, niin vakuutti Kornatus, vanhan sydämmen uudestaan nuoreksi. Uusia oloja ja vanhoja muistelmia otettiin puheeksi, mutta kun päästiin istumaan, vanhemmat pöydän ääreen ja Martti vastaiselle seinälle, kysyi Leena, asettaen pöydälle täyden oluthaarikan: — Vieläkö paroni on poissa, koska palaat yksin.

— Paronista en tiedä mitään. Kun tulimme Nurmeen, käski hän minut tiedustelemaan seutua ja saattamaan sana Wrangelille. Itse hän arvattavasti nyt istuu veljensä ja Wiipurin esikunnan huostassa, mutta minulle lähetti hän kumppaniksi kotimatkalle venäläisen upseerin.

Kornatus höristi korviaan. — Venäläisen upseerin! Mitähän se lienee?

— Hän on luutnantti ja adjutanttina venäläisen Buddenbrockin luona, tuon, joka on komentanttina Wiipurissa.

Ukko piti asiata kummallisena. Ei oltu koskaan kuultu, että vihollisten upseereja oli päästetty linnaan, kun sota oli kynnyksellä.

Löfving nieli tunteensa oluen mukana ja vastasi levollisesti: — Kyllä nyt kuullaan paljon mitä ei kuultu ennen, mutta muutoin kulkee mies vahdittuna ja antoi sitäpaitsi kunnia-sanansa, ettei hän urki asematamme. Pyysi tulla tänne yksityisenä henkilönä minun seurassani, saadaksensa taas nähdä Saimaan seutuja, joista hänellä on, tiesi Herra mitä muistoja, ja kun rauhaa vielä kestää ei tahtonut kukaan häntä estää.

— Hm, myrähti ukko. Miten menetteli hän matkalla? Näennäisesti välinpitämättömänä tietysti, mutta tähysteli kai kuin kotka. Kyllä hän on vakooja! Ja tutkivana käänsi Kornatus silmänsä Löfvingin puoleen, joka jatkoi:

— Jumala ties mikä hän on. Mies ratsasti koko ajan vaiti kuin kala, ja näytti vähän uinailevalta satulassaan. Mäkitörmillä hän välisti elpyi ja mulautti silmänsä milloin taivasta milloin maata kohden, ikään kuin olisi tahtonut niellä kaikki, mutta sitten vaipui hän taas unelmiin. Tuntui osaavan suomea, mutta kun hän ei vastannut yritin sekä venäjäksi että saksaksi, mutta kun hänestä ei lähtenyt ääntä, jätin hänet mykäksi minkä vaan tahtoi.

— Mitä kuuluu Pietarista? kysyi ukko näennäisesti levollisena puristaen sormellaan kuohuvan tupakantuhan. Kuulitko sieltä mitään?

— Siellä kuhisee sotaväkeä Muolasta Nummeen, selitti Löfving. Kymmenentuhatta miestä Lascyn, viisituhatta Keithin komennossa, ja huomenna lähtee Galitzin kymmenentuhannen miehen kanssa Pietarista.

— Hyvin varustettuja vai?

— Ainakin niillä on ruokaa, nauroi Löfving. Sotamiehen limppu painaa yhtä paljon kuin hän itse, ja hevoset ovat hyvät.

— Ne kyllä eivät ensi mäessä kompastu niinkuin meikäläiset, tokasi Leena salaisella harmilla. Mutta Löfving ei ollut huomaavinaan hänen kiihtymistään, vaan jatkoi huoletonna ikäänkuin olisi ollut puhe mistäkin vähäpätöisyydestä: — Kevyt tykistö seuraa armeijan kintereillä, mutta raskaat tykit jäävät pari päivänmatkaa jälkeen,

Sotavanhuksen silmät rupesivat kimeltelemään. — Ja tänne pyrkivät?

— Täyttä totta. Näkyy olevan kiire, sillä Krasnatscuk reipastutti seitsemää kasakkaansa kujajuoksulla, kun eivät olleet tarpeeksi vikkeliä.

Nuoren tulisuudella iski Kornatus nyrkkiä pöytään: — Tuhat tulimmaista, kun nyt olisin nuori.

Tämä huudahtus sai vihdoin Martin vireille.

— Oletteko, Kornatus, kysyi hän, kuulleet että päälliköt ovat kieltäneet meitä varustamasta vapaajoukkoja isän komennettavaksi?

— Mistä syystä?

— Tuolla sanottiin juuri äsken, ettei isä sovellu muiden komennettavaksi, ja että armeija kaipaa käsivarsia eikä päitä.

Leenan mieli kuohahti näistä sanoista. — He moittivat partiomiehen vikoja, mutta unohtavat kuninkaallisen soturin ansiot, sanoi hän.

— Mutta se on vääryyttä, huudahti Martti kiivaasti. Hylkäävät 2,000 miestä, jotka lähtisivät sotaan omin ruokinensa ja aseinensa ilman muuta palkkaa kuin että saavat taistella isän komennossa.

— Kornatus veli, keskeytti Löfving pojan puheen, lieventääksensä hänen kiivauttansa, tekisit minulle hyvän palveluksen, jos saisit tuon härkäpään järkiinsä. Minulle se ei onnistu.

Ällistyneenä varoitti Kornatus: — Teidän ei pitäisi jättää armeijaa.
Missä kuninkaan upseerit johtavat, ei ole kukaan liian hyvä seuraamaan.

— Mutta, niskoitteli Martti, jos saamme nyt yhtä kelvottoman päällyskunnan kuin viime sodassa, niin käy yhtä hullusti kuin silloin. Kaikki vapaaehtoiset, joita olen tavannut sanovat, että Löfving vie heitä taisteluun kuin mies, mutta kuka tietää mitä kenraalit tekevät.

Sepä oli Kornatuksesta liikaa. — Huuti poika! Olen taistellut niiden rinnalla, ja tiedän, että yksi ruotsalainen vetää vertoja viidelletoista viholliselle. Vereni on vuotanut heidän verensä sekaan Narvasta Pultavaan asti, ja entäs sitä kunniata minkä me saavutimme!

Leena, joka tähän saakka oli valjennut, lausui oikein soturin ryhdillä katsellen Kornatukseen terävästi: — Te, jotka taistelitte kuninkaan kanssa Venäjällä, saitte kunnian, me täällä Suomessa näimme kurjuutta ja häpeää.

— Siis, me muodostamme vapaajoukkoja, väitti Martti.

Mutta siihen ei suostunut Kornatus. — Yksi kuningas, yksi valtakunta, yksi armeija, se on jotakin kokonaista, johon voi luottaa. Vapaajoukkoja en sietäisi.

Puoleksi uhmaten sanoi Leena: — Keneenkä voi kuningas luottaa ellei Löfvingiin? Herrojen kehnouden tähden karkasivat miehet viime sodassa, mutta kun Lybecker vihdoin kutsuttiin pois ja Armfelt sai päällikkyyden, kuka muu silloin kokosi miehet armeijaan kuin Löfving? Armfelt taisteli kuin mies, mutta kaikki oli jo myöhäistä. Meidän rykmenttimme marssivat Ruotsiin, ja kuka vaan pääsi meni samaa tietä, kaikki paitsi Löfving ja hänen kivekkäänsä. Ne eivät tunteneet pelkoa ollenkaan, ne panivat henkensä alttiiksi.

Ikäänkuin omiin mietteisiinsä vaipuneena puhui Löfving enemmän itsekseen kuin muille: — Siihen aikaan arvosteli Österman pääni 300:ksi ruplaksi, mutta ei ollut kavaltajaa yhtäkään.

Miehensä sanojen elähyttämänä, jatkoi Leena: — Rauhan jälkeen unohti Ruotsi, että Löfving oli kahdenkymmenen vuoden aikana jättänyt henkensä alttiiksi valtakunnan puolustuksessa, ja kerjäläisenä sai hän etsiä leipäänsä. Nyt kun vaara taas uhkaa, riensi hän samoihin vaaroihin, samoihin kärsimyksiin. Ja nyt tahdotaan sitoa hänen kätensä, ja ottaa häneltä hänen vapaaehtoisensa.

Keskustelu jatkui, mutta kaikki pysyivät mielipiteessään, kunnes Löfving nousi, otti hattunsa ja oli lähtemäisillään.

— Mihin menet? kysyi Kornatus, ehkä tulen mukaan?

— Ei vielä, kyllä seuraan sinua kaupunkiin. Mutta nyt menen Tapania auttamaan. Ystävällisesti nyykäten vanhukselle lähti Löfving.

Leena asetti pöydälle paistettua kalaa, leipää ja maitoa ja pyysi Kornatusta pitämään hyvänään; ja sinäkin Martti, istu pöytään. Martti lähestyi Leenaa, katsahti häneen lempeästi ja sanoi viehkeästi.

— Kiitos äiti, nyt teidän ei tarvitse enään olla minulle nyreänä siitä etten tiedä mitä tahdon. Minä jään rykmenttiin.

— Oikein, poikani, hymyili Leena, tarjoten hänelle iloisesti ja reippaasti kätensä. Olkoon onneksi!

Martti tarttui siihen hämillään ja kysyi punastuen: — Mitä pyysitte aamulla minua tekemään kun juoksin pois? Sitä en olisi tehnyt, ellei Maria —

Leena synkistyi. — Näin kyllä kuinka oli asian laita, mutta katso vaan ettet turhaan juokse.

— Mitenkä niin?

— Tiedän kyllä että majuri on ollut sinulle isänä, mutta sillä ei ole sanottu, että saat hänen Mariansa.

— Hänet olen saanut! Hän tuli omakseni, kun te lähditte.

Leenan kasvot värähtivät, eikä hän iloiselta näyttänyt. Tytön puolesta oli siis asia ratkaistu, mutta mitä majuri sanoo?

Se kysymys ei huolestuttanut Marttia. Majurinrouva oli puoleksi luvannut puhua heidän hyväksensä ja Maria piti varmana, että majuri suostuu.

— Asia lienee siis selvillä, vastasi Leena, ja meni taas kirstunsa luo, josta hän, monet kääreet aukaistuansa, otti esille ensimmäisen lusikan ja puhui hellästi: — Olin aikonut säilyttää näitä jättääkseni ne äidin perintönä kaikille lapsilleni, yksi kullekin, mutta sinulla on ikää kylliksi, jotta voit säilyttää mitä sulla on, ja saat siis osasi eläissäni. Ota omasi! Älköön sinulta koskaan puuttuko leipää omalla pöydälläsi. Tahdotko pitää sitä muistona isäsi toisesta vaimosta niin se on ilo minulle; jos annat sen hänelle, niin sekin on hyvä.

— Kiitos äiti, kiitos! Tällä lusikalla ei syö kukaan, ennenkuin vanhin poikani. Nyt on kaikki hyvin.

— Nyt lähden ulos, sanoi Leena. Jos kuolen ennen kuin tapaan muut lapseni, pyydä heitä etsimään meidän suuren pihlajamme alta.

Martti ojensi hänelle taas kätensä. Ensin hän aikoi lähteä mukaan, mutta sitten vetäytyi akkunan ääreen ja katseli liiteleviä pilviä, siten salatakseen silmiänsä himmentävät kyyneleet.

Kornatuskin teki lähtöä, veti kengät jalkaansa ja otti valkoisen takkinsa naulasta. Martti toipui unelmistaan ja nähdessään ukon kömpelöt liikkeet riensi hän auttamaan. Sitten näytti hän heltynein mielin lusikkansa.

Kornatus käänteli ja tarkasti sitä joka puolelta. — Onpa tuo kelpo nainen, sanoi hän. Mutta teille hän ei saanut olla sitä mitä ensin toivoi. Se jäi puolinaiseksi.

— Samoinkuin kaikki mikä minulla on ollut.

— Mitenkä niin?

Suruvoittoinen piirre ilmaantui Martin kasvoihin.

— Minulla on isä, mutta puoleksi vaan, sillä hän antoi minut pois. Minulla on kasvatus-isä, joka rakastaa minua, mutta jonka lapsi en ole. Minulla on kolme äitiä, mutta ensimmäinen makaa maan mullassa, toinen on äitipuoleni ja kolmas on kasvatus-isäni toinen puoliso. Minulla on useita sisaruksia, mutta itse olen vaan heidän velipuolensa. Kaikki sujuu puoleksi mutta ei mikään täydellisesti.

Kornatus taputti häntä olalle: — No niin, mutta nyt olet mies omilla jaloillasi, ja se ainakin on jotakin kokonaista.

Martin silmistä leimahti salama: — Ja minun on Maria! Kokonaan kuten minä olen hänen. Enkä muusta välitä maailmassa.

Mutta nyt kuului äkkiä soittoa, riemuinen torvien ja rumpujen säestämä marssi. Mikä se?

— Kuule, huudahti Martti iloisena. Nyt tulevat ruotsalaiset rykmentit.
Mennään, Kornatus.

Ikään kuin nuortuneena sieppasi Kornatus hattunsa. Riensivät ulos ja kulkivat Turun tietä kohti, sieltähän täytyi uusien asetoverien saapua.

Ruotsalaisten joukkojen iloisen soiton kaikuessa riensivät nuoret ja vanhat sitä katua kohti, josta nämät tulivat. Ensimmäisiä oli Tapani, häntä seurasi vähän matkan päässä Löfving, mutta Leena jäi vielä pihlajan alle tallataksensa maata. Kun hän palasi tupaan oli hänen miehensä jo ovessa, ja molemmat astuivat sisään.

— Kiitos avusta! sanoi Leena, väsyneenä heittäen liinansa naulaan.

— Helppo työ, hymähti Löfving suruvoittoisesti. Nyt ovat lusikkasi hyvässä tallessa; vanhan pihlajapuumme alle löytävät kaikki lapsemme.

— Jos lapsemme koskaan etsivät sieltä. Ehkä sitä ennen heidät seivästetään aitoihin tahi poltetaan oljissa.

— Älä semmoisia latele, vastasi Löfving synkkänä, ja laskeutui istumaan penkille akkunan alla. Sieltä kysyi hän:

— Tiedätkö kuka tuo venäläinen herra oli, joka tuli tänne kanssani.
Luulen nyt tietäväni, Tapani on siitä puhunut.

— Tapani? mitenkä se on mahdollista?

— Jumalalle ei ole mitään mahdotonta. Kun Tapani kaivoi pihlajan juurella, tuli tuo vieras sinne, katseli hänen työtänsä ja kysyi hänen nimeänsä ja kenenkä poika hän oli. Saatuansa siitä tiedon, kertoi hän, että hänen nimensä pienenä oli ollut Sakari, mutta että hän nyt oli Attila, ja että hänen isänsä oli saanut surmansa Karjalassa paraan ystävänsä kädestä. Ja tämä ystävä oli sitten paennut oman lapsensa kanssa, mutta ystävänsä lapsen oli hän jättänyt oudoille miehille.

Löfving sieppasi seinästä puoleksi palaneen päreen, musersi sen rajusti sirpaleiksi ja heitti ne lattialle. Hänessä ilmaantui jotakin outoa, jota Leena ei ollut huomaavinaan, mutta kun Löfving näkyi odottavan että hän puhuisi, kysyi hän epäillen:

— Uskotko, että tuo venäläinen herra on Sakarin poika.

— En usko mitään, mutta voihan se olla mahdollista.

Leena vaikeni. Ei tiennyt mitä sanoa, mutta vihdoin lausui hän: — Sillä ei ole asia todistettu, mitä hän on kertonut Tapanille, mutta vaikkapa niin olisikin, niin sanon minä, että olit täysin oikeassa kun ammuit kavaltajan. Sitä ei tarvitse katua.

— Eipä tarvinne katua ampumista — mutta lapsi! Tuo pieni viaton lapsi on usein näyttäytynyt minulle, niin että nukkuessanikin olen halunnut tietää pelastuiko poika ja mikä hänestä on tullut.

— Ehkä voisit nyt saada tietää.

— Jos onkaan syytä tietää, vastasi Löfving hiljaa ja kumartui käsivarret polville nojattuina. Tehty on tehty.

Hän peitti kasvot käsiinsä. Semmoisena ei Leena ollut häntä nähnyt koskaan. Itkikö hän? Leena ei rohjennut häiritä häntä, ja siten jäi hän istumaan paikalleen, mutta kun hän vihdoin nosti päänsä, huomasi Leena, että hän oli kalpea.

Itse hän ei ollut mistään tunteista tietävinään. Hän nousi reippaasti, sulki Leenan syliinsä ja kysyi ikäänkuin pilkalla:

— Kuule Leena, sano suoraan, etkö ole monta kertaa katunut, että otit minunlaiseni kivekkään mieheksesi, kun sentähden olet saanut kestää niin monta kovaa?

— En toki, Löfving, siksi olet minulle rakas, eivätkä voimani olisi kestäneetkään, jos en vapaaehtoisesti olisi ruvennut sinulle.

Löfving tarttui hänen käteensä ja pusersi sitä lempeästi.

— Lue minulle Jumalan sanaa, pyysi hän.

Leena otti virsikirjan kirstusta ja luki siitä sotarukouksen. Sitten rupesi hän lukemaan toistakin virttä, mutta ennen kun se loppui aukeni ovi ja Maria astui sisään. Huomattuansa missä toimessa oltiin, istuutui hän hiljakseen oven pieleen. Mutta kun Leena oli lopettanut tukemisensa ja hiljaa rukoillut, nousi Maria tervehtimään. Kyllä hän oli tänään jo nähnyt sekä Löfvingin että hänen vaimonsa, mutta heidän kodissaan oli hän ensi kertaa.

— Kuinka lämpöiseltä ja iloiselta neiti näyttää, hymyili Leena. Ilo on harvinainen tätä nykyä.

— Isäni on jo tulossa muutaman virstan päässä. Mutta miksi ette tahdo sanoa minua Mariaksi, vaikka olen sitä niin hartaasti pyytänyt.

Leena hieman pudisti päätänsä. — Ei, se ei sovi minulle. Löfvingin isä oli pelkkä korpraali, ja minun oli köyhä vänrikki. Kuinka sopisi meidän sinutella majuri Sprengtportin tytärtä.

Tyytymättömyyden piirre näkyi Mariassa. — Kuinka olemme siis Martti ja minä voineet olla kuin sisarukset? Ja ehkä tulen hänen vaimokseen, vaikka Martti on Löfvingin poika ja minä Sprengtportin tytär.

— Se on toista.

Löfving oli silmillään seurannut kumpaakin, ja nyt ryhtyi hän puheeseen: — Jumala kerran maksaa isällenne sen, minkä hän on minulle tehnyt, kasvattamalla poikani mieheksi.

Maria kirkastui ja vastasi vilkkaasti: — Isä pitää Martista kuin omista pojistansakin, ja on usein sanonut, että vaikka me yhteen aikaan olimme niin köyhät, ettei ollut leipää huomeneksi, niin ilmaantui aina joku apu, ja isä uskoo, että Jumala lähetti sen sentähden että autoimme teitä.

Vakavuutta, lämpöä ja tarmoa kuvautui Löfvingin kasvoissa, kun hän vankalla äänellä lisäsi:

— Mikäli minuun tulee, ei saa majuri Sprengtport koskaan syytä katua hyvyyttänsä, sen tähden sanon suoraan mitä ajattelen, eikä neiti saa käsittää sitä toisin kuin se on tarkoitettu.

— Minulle voitte puhua avonaisesti.

Ja Löfving jatkoi: — Joskin Martti nyt on kasvatusvanhempiansa likempänä kuin minua, niin tiedän mitä hän teistä ajattelee. Mutta ellei hän ole kyllin järkevä noudattaaksensa neuvoani, niin olkaa te ymmärtäväisempi, ja valitkaa itsellenne toinen kuin Löfvingin köyhä poika.

— En huoli rikkaista ja mahtavista. Martti pitää minusta ja minäkin hänestä.

Löfving katseli tuota somaa tyttöä mielihyvällä. Hän näytti niin jalolta ja hyvältä.

— Hyvä, sanoi hän, mutta Martin vaimoksi ette saa tulla. Viitaten Leenaan jatkoi hän: — Tuossa näette yhden, joka ei ole rutistunut, mutta semmoisia ei ole monta. Hän on ollut kuin terästä. Surut ja vaarat ovat painaneet häntä maahan, hän on ponnahtanut ylös jälleen, mutta teidät ne musertaisivat.

— Ei laisinkaan, huudahti Maria reippaasti. En aio mennä naimisiin, en ainakaan pitkään aikaan, mutta nyt tahdon miesten kanssa sotaan, ja Martti on luvannut ottaa minut mukaansa, jos rupeen hänen vaimokseen.

Löfving naurahti, mutta tunsi itsessään melkein kauhua ja sanoi varoittaen: — Älkää häntä kuulko; kuulkaa isäänne.

— Sitten saisin istua uunin pankolla elinaikani, ja jos sota syttyy, niin minut lähetetään Tukholmaan, mutta sinne en tahdo. Tahdon tehdä Ruotsin puolesta minkä voin.

Leena oli vaijeten kuunnellut ikäänkuin asia ei olisi häneen koskenut, mutta nyt ryhtyi hän puheeseen ja varoitti hänkin: — Niin teistä tuntuu, kun ette tiedä mitä sota on, mutta kuulustelkaa mitä ne ihmiset, jotka elivät vuosina 1710—1720, kärsivät; silloin tiedätte paremmin olla varuillanne.

Marian itsetunto syttyi, kun epäiltiin ettei hän mihinkään kelpaa, ja vähän moittivalla äänellä lausui hän kääntyen Leenan puoleen: — Ettekö tiedä, että olen syntynyt Siperiassa, Tobolskissa, että olin vangin lapsi, kunnes meidän soturimme rauhan jälkeen palasivat? Ettekö luule minun tietävän mitä sota on? Kuinka sai isäni kärsiä!

— Ja äitinnekin, lisäsi Leena vakavana.

Maria vastasi tyynesti: — Ehkä tapahtuu vielä semmoista, mutta silloin tahdon olla mukana. Mitä isäni ja äitini ovat kestäneet, sitä minäkin. Isäni puhuu ihaillen äidistäni, ei hänen kauneutensa vaan hänen jalon luonteensa ja uhraavaisuutensa tähden. Hänen kaltaisekseen tahdon tulla.

Samassa syöksi Martti sisään huudahtaen: — Täälläkö sinä olet, Maria?

Ällistyneenä säpsähti Maria ylös, hän oli kokonaan unohtanut asiansa. Hän oli tullut kuulustamaan, sopisiko majuria saada majaa Löfvingin luona, vai odotettiinko jo paroonia tulevaksi.

Kun talonväki sai tietää mistä oli kysymys, arvelivat he, että se kyllä käy päinsä. Sopu tilaa antaa. Majuri ajakoon siis suorastaan heidän luoksensa. Martti valmistui viemään tätä sanaa majurinrouvalle, ja Maria aikoi mennä hänen kanssansa noutamaan isää varten patjoja.

Martti tarttui Marian käteen ja veti hänet luoksensa.

— Tiedättekö että Maria on omani.

— Tiedän, vastasi Löfving, niin kauan kun hän voi sinua seurata, mutta kun myrsky puhkee ja vie teidät mukanaan, niin saa Maria sulloa pussinsa täyteen kärsivällisyyttä ja uskollisuutta sekä lähteä Ruotsiin, siellä muiden pakolaisten kanssa rukoillaksensa niiden puolesta, jotka ovat heille rakkaat.

Martti katseli Mariaa hellästi. — Sitä olen hänelle sanonut. Hän vaan ei tahdo.

Maria vetäytyi pois. — Miksi tahtoisin sitä, joka ei ole oikeata. Miehuudesta aateloittiin isoisäni. Saksanmaalla taisteli hän Kustaa Aadolfin lippujen alla luterilaisen uskonsa puolesta. Yhtä urhoollinen, uskollinen ja jalo on ollut isänikin, sen tiedätte. Kuinka olisin minä, hänen tyttärensä, heitä huonompi.

Löfving synkistyi. — Synnyttäkää poikia ja opettakaa heitä tuottamaan kunniaa Sprengtportin nimelle, niin teette isänne puolesta enemmän kuin jos kaadutte miekka kädessä.

Mutta Maria ei tahtonut peräytyä. Hänestä oli vastenmielistä kun häntä ei ymmärretty, ja puhkeamaisillaan oli se uhma, joka piili hänen sydämmensä pohjassa. Mutta olihan Löfving Martin isä, ja sentähden vastasi hän vienosti:

— Kuinka voisin opettaa muille sitä, mitä en ole itse tehnyt tai osannut. Sukuni on rakastanut suurta ja jaloa, sentähden että ovat ajatelleet suuresti ja jalosti, mutta kun minun tunteeni ovat samat kuin heidän, niin vaaditte minua kuolettamaan näitä tunteita tai vaihtamaan niitä kehnouteen ja itsekkäisyyteen.

Martti näytti onnelliselta ja hymyilevältä. — Nyt kuulette, olenko minä häntä kehoittanut.

Pää kohotettuna lisäsi Maria: — Wilho Sprengtportin tytär tietää itse mitä hänen on tehtävä. Tule Martti! Ystävällisesti nyykäten lähti Maria, ja Martti seurasi häntä.

Ääneti katseli heitä Löfving, mutta heidän lähdettyään hän lausui: —
Ennen sopivat vesi ja tuli kuin nuoruus ja viisaus.

10.

Leenakin lähti toimiinsa, ja kun Löfving nyt oli yksinään, tunsi hän olevansa levon tarpeessa. Tapanin kertomuksen nostama kuohu oli jo hänessä talttunut, ja mitä enemmän hän asiata ajatteli, sitä selvemmäksi kävi hänelle, että kuka ikinä tuo venäläinen herra olikin, ei hän ainakaan ollut Sakarin poika. Harhaan joutuneita oli tähän aikaan kosolta.

Istuen penkillä tunsi Löfving väsymystä, nukkumiseen kuitenkaan ei ollut aikaa, mutta savun vetäminen rakkaasta piipusta oli jo sekin jotakin. Nahkamassistaan rupesi hän sitä täyttämään, mutta samassa aukeni ovi ja sisään astui tuo venäläinen herra, Attila. Valkoisella nupulla kaunistettu hattu päässään astui hän keveästä esiin. Komea mies hän oli ja liikkeet olivat sivistyneen miehen. Kaunis Inkerin rykmentin univormu sopi hänelle hyvin. Ajan tavan mukaan oli hänellä tukka puuteroittuna, mutta kankipalmikon sijassa kiemuroidut kiharat korvien takana, joista hänen nuoret kasvonsa saivat pehmeämmän leiman kuin niissä ehkä muutoin olisi ollut.

Venäläisen upseerin astuessa sisään tunsi Löfving tempovaisen pistoksen sydämmessään, mutta kohta oli se voitettu, ja vähintäkään mielenliikutusta ilmaisematta kohtasi hän varmalla katseella vieraan silmää.

Vuosisatojen perintö 1 / Arpaa heitettäissä

VUOSISATOJEN PERINTÖ

I OSA

ARPAA HEITETTÄISSÄ

JOHDATUS.