Produced by Matti Järvinen and Distributed Proofreaders Europe.

VUOSISATOJEN PERINTÖ

Kirjoittanut
Aura [Betty Elfving]

II OSA

MURROSAIKANA

Ensimmäisen kerran julkaissut
Werner Söderström 1902.

I Luku.

Siemen tuuleen.

Kun Venäjä ja Ruotsi suuren pohjoismaiden sodan jälkeen sovittelivat rauhaa, vaati ensinmainittu itselleen osan Suomea Kymijoesta pohjoiseen päin Lappeenrantaa myöten, niin että osa Saimaata olisi joutunut Venäjälle. Myöhemmin vedettiin raja kuitenkin Vehkalahden kirkon itäitse peninkulman matka pitkin rannikkoa Vilajokeen, josta se kolme peninkulmaa Viipurista kääntyi luoteeseen ja pohjoiseen Kirvun ja Kaukolan pitäjiin. Tätä valtiorajaa varten oli Vilajoesta hakattu metsän läpi leveä katu, lähtökohta merkittynä kivipyykillä, jonka keskustaan oli pystytetty puinen paalu. Puoli peninkulmaa siitä itäänpäin sijaitsi Vilajoen kylä samannimisen virran rannalla. Sinne oli rakennettu uusia mökkejä venäläiselle rajavartiastolle, ja niiden yli kohosi ruununmakasiineja, joiden tavaroita tänne sijoitetut vartioitsivat. Enemmistö kylän varsinaista väestöä oli kuitenkin suomalaisia, ja aluksi he kauhulla; näkivät kylässään noita entisiä vihollisia. Isonvihan hirveät julmuudet olivat siksi syvästi juurtuneet väestön muistiin, että kyllä oli vielä 1809 tarpeen Aleksanteri I:sen laupiaat sanat mielten rauhoittamiseksi. Mutta kaikesta huolimatta ei Vilajoen väestöstä elämä 1741 tuntunut rasittavammalta kuin monessa paikoin ruotsalaisessa Suomessa. Lahjoitusmaiden talonpoikain valitukset muissa pitäjissä tunkivat kyllä tännekin, ja olihan täälläkin sama kohtalo varrottavana, mutta toistaiseksi oli elämä hiljaista. Majoituksestakin sovittiin kutakuinkin. Olihan nyt rauha molemmin puolin rajaa, ja suomalaiset lapset saivat helposti ystäviä venäläisistä sotamiehistä, jotka omista kodeistansa kaukana, mielellään ja suopeasti nostivat pienokaisia satulaan, leikkasivat heille paperihevosia, nukkeja ja ajopeliä ja jakelivat heille limpuistaan, joihin ei koskaan ollut sekotettu pettua. Asukkaat näkivät vieraiden sotamiesten joka päivä nöyrästi ja hartaasti seisovan pirtin seinällä riippuvan pyhimyskuvan edessä ristinmerkkiä tehden ja rukoillen, ja ymmärrettiinhän silloin, että hekin olivat kristityitä ja palvelivat samaa Jumalaa kuin kansa Suomessakin, vaikka muodot olivat erilaisia. Syvästi koskivat suomalaisiin sotamiehen kärsimykset kovien päällikköjen kourissa. Myötätuntoisuus synnytti hyväntahtoisuutta, ja yhteinen oli kaikilla se kokemus, että maailmassa pienet ovat alttiit suurten mielivallalle ja sorrolle.

* * * * *

Päivä senjälkeen kun parooni Buddenbrock oli sanonut jäähyväiset Maria Sprengtportille ajoi kaksi rekeä Vilajoen kylään. Niiden jälessä ratsasti neljä kasakkaa, ja kaikki pysähtyivät ensimmäisen mökin edustalle. Tiheä lumisade oli ryöpyttänyt tiet umpeen ja hidastuttanut heidän kulkuansa, niin että he, vastoin matkasuunnitelmaansa, olivat pakotetut etsimään yösijaa. Attila joka istui pienessä, avonaisessa reessä, hypähti ylös, koputti ovelle, mutta vastausta ei tullut. Ei näkynyt valoakaan, kaikki oli hiljaista ja pimeätä, koko kylä näkyi olevan unessa. Uudet koputukset ja vakuutukset, että oltiin ystäviä, jotka pyysivät yömajaa aamuun saakka, eivät tuottaneet mitään seurauksia. Ei ollut kukaan kuulevinaan.

Sillä aikaa oli Mariakin noussut reestä ja katseli ihmetellen ja iloisena ympärilleen. Hänen oli ollut hyvä olla mustassa samettiturkissaan ja pehmeässä nahkareunuksisessa päähineessään. Taivas kaareili tähdikkäänä hänen yllään, ja metsän takana kuumotti nouseva täysikuu. Öinen valo näytti leviävän kimmeltävänä seudun yli ja sulatti yhteen mökkien katoilta riippuvat kinokset ympäröivän erämaan kanssa. Koko kylä oli sillä hetkellä kuin ryhmä lumenpeittämiä kumpuja.

Attila luuli kuulevansa ääntä mökistä ja päätti odottaa, jott'ei säikähyttäisi asujamia. Samassa astui kaksi kasakkaa hevosenselästä, lähestyivät häntä, viittasivat erämaahan päin ja kuiskasivat muutamia sanoja, jotka tuskin olivat sanotut, kun jo kiiti mies suksillaan paikalle, sieppasi Marian kainaloonsa ja katosi yhtä nopeasti kuin oli tullutkin. Kimakka hätähuuto ilmaisi mihin suuntaan hänet oli viety, mutta pimeys ja korkeat kinokset estivät pikaista takaa-ajoa. Sekä hevoset että miehet vajosivat syvään lumeen.

— Minä se olen, Maria, kuiskasi pois kiitävä mies. Olen Martti. Etkö tunne minua? Älä pelkää, jatkoi hän lempeästi. Kreivi Lewenhaupt on Säkkijärvellä Ruotsin armeijan kanssa. Hän aikoo valloittaa Pietarin voittaaksensa takaisin venäläisen Suomen. Meitä on täällä viisikymmentä miestä tiedustelemassa ja ryöstääksemme venäläisten muona-aitat.

He olivat päässeet metsään, ja samassa valaisi heitä kirkas kuuvalo. Martti asetti Marian lumenpeittämän puun juurelle, mutta yksi ainoa silmäys riitti ilmoittamaan hänelle, että se Maria, jonka hän oli jättänyt Lappeenrantaan oli toinen kuin se, joka seisoi tässä.

— Anteeksi! pyysi hän sydämmellisesti tarjoten kättä. Tahdon muuttaa taas kaikki hyväksi.

— Minulle et ole missään velassa. Paluutan sinulle lupauksesi.

— En ollut toisia huonompi, sanoi Martti liikutettuna. Kuningas ja maa on suonut meille anteeksi, etkö silloin sinäkin?

Maria. Jos Ruotsin valtakunta on sovitettu, niin vähänpä siitä mitä minä ajattelen.

Martti. Teeskentelet! Et ajattele mitä sanot.

Maria. Itse teeskentelit kun kehotit minua syöksymään vaaraan ja vannoit tekeväsi kaikki minun puolestani.

Martti. Et tiedä!

Maria. Tiedän kyllä. Sinä päivänä oli Ruotsin miehillä yksi ainoa tehtävä.

Martti. Älä lausu vielä viimeistä sanaasi! Odota! Tahdon alkaa uudestaan.

Maria. Pohjatonta ei voi täyttää.

Martti. Mutta jos onnistun? Tuletko taas omakseni?

Maria. Kun kuljimme käsi kädessä kuolemaa kohti, silloin olin sinun. Taistelun vaarassa yhdistettyinä ei olisi kuolemakaan meitä erottanut. Niin uskoin. Suru oli keveä ja kuolema suloinen, sillä se ei ollut ikuinen. Jumala oli meidät herättävä isänmaan mullasta, jossa olisimme saaneet levätä elämän taistelujen jälkeen. Olin vahva uskossani, enkä puoleksikaan ymmärtänyt mitä sinä tarkoitit, kun vähää ennen taistelua rupesit salaperäisesti puhumaan paosta ja pyysit minua ajattelemaan pelastustani. Huonosti ymmärsin sinua vielä silloinkin, kun kaupunki jo oli hukassa. Enkä silloinkaan, kun meidät vietiin vangittuina leiriin, ymmärtänyt, että rakkaus saattaa sammua, että uskollisuus pettää ja että omat miehet isänmaata kavaltavat. Nyt sen kyllä tiedän, ja kaikki, jotka ovat sen kuulleet tietävät sen niinikään.

Martti. Vannon sinulle, Maria, ettei rakkauteni ole sammunut, uskollisuuteni pettänyt. Jos en olisi rakastanut sinua yli kaiken, en olisi niin rajattomasti pelännyt menettää sinua.

Maria. Pelkosi oli veruketta, sillä jos olisin kaatunut taistelussa, mikä esti sinua myös kaatumasta. Mutta olit pelkuri, et rohjennut seurata. Sinä haudoit vaan omaa onneasi, sen piti pysyä, raukesipa vaikka kaikki muu. Kävit omaa tietäsi, nyt minä kuljen omaani.

Martti seisoi liikahtamatta kuin kuvapatsas, väri poistui hänen ahvettuneista kasvoistaan. Hän loi pitkän, epätoivoisen katseen Mariaan, mutta valtavasti taas sydän sykähti ja kolkolta tuntui ääni kun hän vastasi: — Olet sittenkin Maria. Et olisi se mikä olet, jos menettelisit toisin. Minä voitan sinut takaisin tahi kuolen!

Hän syöksyi pois.

Hiljaisena ja elotonna jäi Maria seisomaan paikalleen. Se suoritus, joka oli tuleva ennen tai myöhemmin, oli nyt tapahtunut, ja se hänestä tuntui vapautukselta, mutta sen äkkipikaisuus huumasi kaikki hänen ajatuksensa. Tajutonna silmäili hän ympärilleen. Täällä on valoisaa, viileätä ja vapaata. Ja tuolla oli yksi, joka häämöitti hänen sielussaan, joka veti häntä puoleensa. Hän oli rehellinen ja uljas mies.

Kaukaa kuului muutamia laukauksia, ja rajuja huutoja kajahti ilmassa. Se herätti hänet tajuntaan. Pois täytyi hänen täältä lähteä. Mutta mihin. Martti oli hiihtänyt aukean kentän yli. Sinnepäin täytyi Marian palata. Raskas talvipuku teki lumessa kahlaamisen vaivaloiseksi, mutta ponnistettuansa muutamia syliä eteenpäin joutui hän tallatulle polulle. Kylästä näkyi ainoastaan kaukaa häämöittävä valo, mutta laukaukset ja huudot kuuluivat vastaiselta puolelta. Hän seisahtui kuuntelemaan, mutta nyt ei enään mitään kuulunut. Mitä tuo melu tiesi? Puhuiko Martti ruotsalaisesta armeijasta? Sanoiko hän, että se oli täällä Vilajoella? Olivatko Attila ja hänen miehensä joutuneet vihollisen ansaan? Ei vastannut kukaan näihin kysymyksiin, mutta se vaan oli varmaa, ettei Attila levähdä ennenkuin löytää sen, joka oli uskottu hänen huostaansa.

Levottomuus riennätti Mariaa, mutta tuo autio tie näytti loppumattomalta ja hiljaisuus erämaassa tuntui kammottavalta. Ja nyt laukaukset taas kuuluivat taajemmin ja voimakkaammin. Epälukuisia ääniä sekaantui toisiinsa, ja taivaanrannalla välähtelivät kiväärien salamat. Maria pysähtyi, sillä täällä muuttui polku avonaiseksi tantereeksi, jossa lumi oli tallattu kovaksi kuin lattia. Kaukaisuus ja kuusipuuryhmä esti häntä näkemästä mitä tuolla ulompana toimitettiin, mutta huudot ja yhä kiivaampi ampuminen saivat hänet vakuutetuksi siitä, että täällä ruotsalaiset ja suomalaiset ottelivat. Oliko Attila joukossa? Ja missä Leena oli? Mihin hän itse joutuu? Tässä voi Jumala yksin auttaa, itse hän ei tiennyt mitään neuvoa. Tietämättä niissä hän oli, mihin hän tuli, astui hän eteenpäin, pysähtyi epäröivänä ja jatkoi taas matkaansa.

Martti oli puhunut totta kertoessaan Lewenhauptin olevan marssimassa Pietariin armeijansa kanssa ja että hänen etujoukkonsa oli lähetetty edeltäpäin ryöstämään venäläisten muonamakasiineja. Löfving johti retkeä, ja kaikki oli hyvin menestynyt, kunnes eräs vartioiva sotamies ja Attila kasakkoineen olivat häirinneet heitä. Nuo harvalukuiset vastustajat olivat kuitenkin pian kaatuneet, mutta ampuminen ei ollut jäänyt huomaamatta. Tänne sijoitettu venäläinen komppaniia heräsi ja syöksyi ulos mökeistä vielä tietämättä mitä oli tekeillä. Uhkaava vaara sai heidät kokoon ja huutamalla: »ruotsalaiset ovat täällä!» herättivät he talonpojatkin. Kaikki aseisiin kykenevät pakotettiin seuraamaan sotamiehiä. Viljamakasiini oli jo tyhjennetty, kruunun kaurat kuletetut pois, ja paraikaa käytiin heinälatojen kimppuun. Heinäkuorma oli jo valmis pois vietäväksi ja toista kuormaa teki kiireissä joukko sotamiehiä, joita toiset kivääri kädessä suojelivat. Vimmatut talonpojat syöksyivät kilvan sotamiesten kanssa ottamaan taloa haltuunsa, mutta heidät karkoitettiin. Löfving johti kahakkaa ja oli kaikkialla. Pimeys esti häntä käyttämästä aseitaan yhtä vikkelästi kuin tavallisesti, mutta missä vaan vastustaja tuli likelle, oli se kuoleman oma. Nyt tunkeutui hän talonpoikaisjoukkoon, ja kaadettuansa likeisimpiä voimakkaalla nyrkiniskulla, huusi hän uhaten:

— Niinkö pidätte uskollisuusvalanne Ruotsille? Hävetkää nostaa aseita omaa esivaltaanne vastaan. Katsokaa, kirkasi hän viitaten metsään, siellä seisoo itse kuningas kruunu päässään, ottamassa takaisin sitä mitä häneltä on ryöstetty. Ettekö tiedä, että Vilajoki on hänen ja hänen on Viipurikin?

Talonpojat olivat kokoontuneet Löfvingin ympärille surmataksensa hänet, mutta tuo odottamaton tiedonanto, kapteenin varma ääni ja valtaava tarmo saattoivat heidät epäröimään. Harmaahapsinen talonpoika pyysi selitystä, eikä Löfving viivytellyt sen antamista.

— Aseet alas! huusi hän. Kun ette häpeä astua meitä vastaan, jotka tulemme vapauttamaan teitä Venäjän orjuudesta. Luuletko etten tunne sinua Ojamo, ja sinua, Kaski? Oletteko unohtaneet, että me kolme nuorena ollessa vannoimme uskollisuutta samana päivänä samalle lipulle? Mutta minä, näemmä, olen ainoa uskollinen.

— Onpa sekin uskollisuutta, huusi kaksikymmen vuotias talonpoika. Rosvoina tulitte tänne ja riistitte meiltä kaikki. Millä ruokimme elukat, kun tyhjensitte latomme?

— Kyllä me ruotsin-nälän tunnemme, huusi toinen, ja nyt kohottivat useat aseensa surmataksensa Löfvingin, mutta tämä torjui vikkelästi iskut, ja pian hänen ympärilleen kokoontui joukosta puolustajiakin, sillä, arvelivat he, koska Ruotsin kuningas nyt on täällä ottaaksensa takaisin venäläisen Suomen, niin pitäähän häntä auttaa. Tiesihän koko maailma, että Vilajoki tosiaan oli hänen samoin kuin Viipurikin ja koko Karjala. Ja vaikka ei ollut hupaista Ruotsin puolella, niin ei ollut hupaista venäläisenäkään. Suo siellä, vetelä täällä, mutta siellähän on oltava mihin kuulutaan.

Toiset olivat kuitenkin toista mieltä. Ruotsalainen kurjuus ja ruotsalainen sotamiehenotto olivat nyt mennyttä. Nythän toki oli talossa leipää, eikä noita pelättyjä vouteja näkynyt Vilajoella. Niinä 20 vuotena kun kylä oli kuulunut Venäjälle oli talonpojan pelto saanut kasvaa rauhassa, itse oli hän ollut veroista vapaa eikä yhtään miestä oltu otettu sotamieheksi. Ruotsille palaaminen olisi samaa kuin heittäytyä vaimoineen lapsineen ratsuväen tallattavaksi, sillä Venäjä ei hyvällä luovu, ja Ruotsi on liian heikko varjellaksensa sitä mitä Venäjä tahtoo ottaa takaisin. Sitä paitsi oli koko kylä vannonut uskollisuutta Venäjän kruunulle, ja siinä aikoivat miehet pysyä.

Mutta Löfving ei hellittänyt. Hän kertoi, että kreivi Lewenhaupt oli marssimassa Pietariin, muassaan 7,000 jalkamiestä, 50 ratsua ja 10 kanuunaa. Ennen huomisiltaa on hän Vilajoella, ei vihollisena vaan venäläisten parhaana ystävänä, sillä se vääryys, jota Ruotsille tehtiin, kun Karjala siltä riistettiin, ei ollut Venäjän vaan ulkomaan herrojen syy, jotka valehtelivat keisarille ja sekaantuivat hänen asioihinsa, tehden semmoista jota venäläiset eivät tahtoneet. — Tässä saatte itse nähdä! huusi hän, vetäen povitaskustaan esille pinkan julistuksia ja jaellen niitä väestölle. — Lukekaa itse. Siinä seisoo selvästi miten asianlaita on. Kreivi Lewenhaupt tulee itse tänne tuota vyhteä selvittämään, ja sentähden on jokaisen rehellisen miehen velvollisuus olla kinastelematta ja auttaa asiata sujuamaan.

Talonpojat sieppasivat lehtiä käsiinsä, mutta pimeässä eivät voineet lukea sanaakaan eivätkä tietäneet niitä uskoa. Seuraukset semmoisesta ratkaisevasta tapauksesta jokainen ymmärsi, mutta kun toiset pitivät parhaana kohta luopua Venäjästä, arvelivat toiset varmemmaksi pysyä lujasti viimeksi vannotussa valassa. Koko ryhmä oli vaiti, epäröivänä ja miettivänä.

— No? kysyi Löfving kärttyisästi.

— Sanasta miestä, sarvesta härkää, vastasi vanhanpuoleinen talonpoika ratkaisevasti. Minkä mä Venäjälle vannoin, siinä pysyn.

— Ruotsin alamainen oli isäni ja Ruotsin alamaisena olen syntynyt, arveli toinen, ja näiden mielipiteiden mukaan jakaantui joukko kahteen ryhmään, liittyäksensä toinen Venäjän, toinen Ruotsin lippuun ja sotiaksensa sotamiesten keralla toinen toistansa vastaan. Molemmanpuolinen voimain lisäys kiihotti vieläkin taistelua, ja kaatuneiden luku lisääntyi joka hetki. Kuu oli noussut yhä korkeammalle ja valaisi viholliset toisillensa. Tuo pieni talo oli nyt syrjäseikkana. Kansallisviha, ikimuinoiset kärsimykset, mutta ennen kaikkea viime kuluneet kolmekymmentä vuotta kaikkine kurjuuksineen ja verineen lisäsivät raivoa. Kosto oli tunnussana molemmin puolin. Kukapa ei tahtoisi kaatua, kun vaan sai vihollisensa kaadetuksi.

Mitä likemmäksi Maria pääsi, sitä epäröivämmäksi hän tuli. Tuolla etäällä näkyi nyt yksinäinen huone ja yksityisiä miehiä, kun tuli heidän omista tahi muiden kivääreistä välähti. Katolla seisoi useita miehiä pyssyt kädessä. Milloin he ponnahtivat ylös, milloin heittäytyivät pitkäkseen, ja joskus putosi joku heistä päistikkaa maahan. Mutta tuon kaiken hävitti hänen silmistään näkö, joka pakotti hänet äkkiä pysähtymään. Maassa hänen jalkainsa edessä makasi mies joko haavoitettuna tahi kuolleena, sillä lumi oli veren punottama. Maria ei nähnyt häntä kuin puoleksi ja sivulta, kun hän pysyi liikahtamatta kädet pitkin kylkiä. Tuntui niin kolkolta puhutella tässä jylhyydessä miestä, joka ehkä ei enään voinut vastata, mutta olihan sydämmetöntä lähteä katsomatta, elikö hän ja oliko hän avun tarpeessa. Puvusta tiesi hän hänet venäläiseksi soturiksi, mutta kasvot teki tuntemattomiksi miekanhaava otsassa ja hyytynyt veri, joka peitti silmät ja posket. Maria kosketti keveästi hänen kättänsä. Se oli kylmä, mutta ainoastaan talven pakkasesta, sillä hän taivutti sormiansa, tajuten että joku oli hänen läheisyydessään.

— Voinko teitä auttaa? kysyi Maria.

Mies ei vastannut, mutta kohotti kätensä ja yritti istualleen. Tästä liikkeestä veri uudestaan pääsi juoksemaan, ja hän vaipui taas alas. Vaatteistaan revityillä rievuilla alkoi Maria sitoa hänen päätänsä ja sai vihdoin verenjuoksun taukoamaan. Sitten lämmitti hän lunta käsissään huokuen siihen, jotta voisi sillä viruttaa pois hurmeen hänen kasvoistaan. Silloin tunsi hän Attilan, joka koetti uudestaan nousta. Hänkin tunsi Marian, ja se ilo antoi hänelle uutta virkeyttä. Hän istahti, mutta hänen silmiänsä huikasi, jottei hän voinut nähdä.

— Maatkaa vielä hetkinen, pyysi Maria ja riisui turkkinsa levittääksensä sen hänen alleen.

— Ei, ei, viittasi hän, mutta vaipui samassa alas.

Maria seisoi neuvotonna. Pyörtyneekö Attila? Hän kääri turkin kokoon, asetti sen Attilan pään alle ja rupesi silmäilemään apua. Samassa näkyi pari suomalaista sotamiestä, jotka kiirein askelin riensivät häntä kohti. Hän asettui heidän tiellensä, osoitti Attilaa ja pyysi heitä pysähtymään.

Tuo outo kohtaus, nainen kaatuneen soturin vieressä, sai heidät pyytämättäkin seisahtumaan.

— Jos olette ihmisiä, sanoi Maria, niin viekää tämä herra johonkin mökkiin, muutoin kuolee hän viluun.

— Vieläkö hän elää?

— Elää, mutta täällä hän kuolee.

Miehet katselivat kysyväisinä toisiansa. Olihan heillä muuta tehtävää kuin vihollisen pelastaminen. Tappamaanhan he olivat tänne tulleet. Mutta tässä oli tarjona vanki, vieläpä upseeri. Siitä saa kunniaa. Siis —. Sotamiehet ottivat Attilan käsiinsä, kantaaksensa häntä mökkiin, mutta se oli kaukana. Semmoiseen kiertomatkaan ei ollut aikaa. Lähtivät siis suoraan taistelukenttää kohti avonaiseen hevosvajaan. Se oli sopiva paikka, ja Attila asetettiin hajoitetuille oljille, kädet ja jalat sidottuina. Sotamiehet tekivät lähtöä, mutta Maria huomasi heidän epäluuloiset katseensa ja ymmärsi, että he epäilivät häntä, vaikka hän, suomea puhuvana, oli meikäläisiä. Hän päätti siis näyttäytyä varsin levolliselta ja sanoi varmalla äänellä:

— Ellen käsitä väärin, pelkäätte te aseetonta, haavoitettua vankia, sillä minua ette pelänne. Olen majuri Sprengtportin tytär ja jouduin vangiksi Lappeenrannassa, mutta keisarillisesta armosta olen päästetty vapaaksi, ja olen nyt kotimatkalla. Tämä herra oli annettu minulle suojaksi Haminaan saakka.

Sotamiehet olivat ymmällään, mutta toinen hymyili pilkallisesti. Tuliko heidän uskoa tuota kaunista naista, joka yksinään kulki venäläisen upseerin kanssa? Kyllä he olivat nähneet majurin tyttären, ja olihan tämä sen näköinen, mutta oli hänessä sittenkin jotakin outoa, eikä näinä aikoina saanut luottaa kehenkään.

Maria kuitenkaan ei hämmentynyt. Hän kertoi lyhyesti, että rouva Löfving oli muassa. He olivat yhdessä tulleet Viipurista, mutta nyt joutuneet erilleen toisistaan, kun suomalaiset soturit, vastoin oikeutta, olivat hyökänneet vapaaksi päästettyjen naisten suojelusväkeä vastaan.

Sotamiehet olivat toista mieltä. Heillä ei ollut tekemistä suojelusväen vaan venäläisten muonatavaroiden kanssa, joita Ruotsin armeija tarvitsi. Tuo suuri makasiini oli juuri heitä varten, ja vahdille olivat he suorittaneet pikaisen laskun, mutta sitten oli koko kylä joutunut jaloilleen ja siitä oli noussut niin kiivas melu. Asiaa näin selitettyään riensivät he pois.

Maria hengitti helpommin ja katseli ympärilleen. Hän huomasi suuren kasan hevosloimia sekä heiniä ja olkia. Niistä hän valmisti Attilalle vuoteen, irroitti nuorat, joilla hän oli sidottu, ja peitti häntä loimilla. Lämpö ja lepo näkyivät tekevän hyvää, ja potilas tuntui nukahtavan. Lepo hänelle nyt olikin paras lääke. Maria istui oven suuhun olkikasalle kuuntelemaan. Tappelumelua jatkui vielä, mutta heikompana ja tuontuostakin tauoten. Mitä tästä syntynee? Oikeassa oli Tasma kun hän kehoitti Mariaa olemaan lähtemättä. Viipykää vielä edes yksi päivä, oli tietäjätär sanonut, mutta Leena ei suostunut. Olihan Tasma rukoillut, että hänetkin otettaisiin mukaan, mutta Leena pelkäsi tuota noitaa, ja sillä kertaa täytyi Marian taipua Leenan tahdon mukaan. Mutta jos Tasma olisi ollut mukana, olisi kai käynyt toisin. Niin kiertelivät ajatukset Marian päässä, mutta vihdoin hän uupuneena kallisti päänsä seinää vastaan siten odottaaksensa päivän tuloa. Nukkua hän ei rohjennut, mutta hyvää teki sittenkin suljetuin silmin levossa istuminen.

Jo oli puoliyö ja taistelu lopussa. Kummallakin puolella oli mieshukka tuntuva, mutta Venäläisten pieni joukko oli vihdoin sortunut ylivoiman alle, ja voitto jäi ruotsalaisille, jotka nyt saivat levähtää.

Maria nousi. Hän huomasi Attilan olevan hereillä ja meni häntä vaalimaan.

— Vieläkö olet täällä? kysyi hän hiljaa ja ojensi hänelle kätensä.

— Missäs muutoin, vastasi Maria lempeästi. — Tiedäthän sen.

— Niin, tiedän että rakastat minua ja tiedän myös että rakastan sinua rakkaudella, joka on ijankaikkinen. Mutta nyt meidät erotetaan ehkä koko elinajaksemme.

— Jos ruotsalainen armeija, niinkuin väitetään, on Säkkijärvellä, niin on isäni muassa, ja hänen kauttansa saan hankituksi sinulle suojaa ja hoitoa. Hän ei meitä erota.

Attila katsoi häneen surullisesti, ja surullinen oli hänen äänensäkin, kun hän sanoi: — Ennenkun joudut Säkkijärvelle ja tuhansista löydät isäsi, saattaa paljon tapahtua, mutta koeta päästä jonkun kelpo ruotsalaisen upseerin puheille ja pyydä häntä tänne, jotta saisin uskoa sinut hänen huostaansa.

Hän istahti. Uni oli tehnyt hyvää. Pyörrytys oli lakannut ja elinvoima palasi. Hän tunsi itsensä virkistyneeksi. Ensi hädässä kiedottu olkikääre oli irtaantunut, ja Maria koetti korjata sitä vaatteistaan revityillä uusilla kaistaleilla. Työn tehtyä suuteli Attila hänen kättänsä ja painoi poskensa sitä vastaan: — Sinä olet kuin hyvät enkelit, sanoi hän. Ne eivät koskaan väsy.

Samassa kulki joukko hämäläisiä ohitse, niiden joukossa Marttikin. Kun hän näki Attilan pitävän Marian kättä, ärjäsi hän sotamiehille: — Tuo nainen tuolla ei ymmärrä lopettaa eikä hävetä!

— Siltä näyttää, hohotti raaka ääni, ja Martti jatkoi:

— Jos Suomen naiset niin helposti tulevat venäläisten herrojen ystäviksi, niin tiedämme kyllä minkä arvoinen heidän ylpeytensä on.

Maria asettui suorana Martin eteen ja katseli häntä äänettömällä ylevyydellä. Martti puolestaan silmäili häntä uhmaten ja huudahti vihdoin:

— Saat kyllä katsella minua jos tahdot, mutta etpä kauemmin seisoa tuossa muiden pilkkana ja omaksi häpeäksesi! — Hän syöksyi esiin tarttuaksensa Marian käsivarteen, mutta tämä väistyi, ja Attila, joka vaivaloisesti oli noussut, työnsi hänet pois. Martti kääntyi nyt rynnätäksensä hänen kimppuunsa, mutta Maria asettui hänen eteensä.

Maria. Luuletko tulevasi paremmaksi sillä että muita häpäiset, tahi minun kunniani tahrautuvan sillä että solvaat minua. Huoletonna kohtaan omia kansalaistani tuolla kotona, yhtä hyvänä kuin sieltä lähdinkin.

Martti. Ja tuo tuolla on kai vieläkin parempi?

Maria. Niin, hän minua puolusti, kun sinä pakenit. Hän oli suojanani vaaroissa, joita sinä et enään nähnyt.

Martti. Sanoja sinulla riittää, mutta vilppiä vielä enemmän.

Attila. Hävetkää! Jos viha saattaa teitä raivoon minua vastaan, niin älkää toki unohtako mitä olette velkaa hänelle, joka syyttömästi on kärsinyt sodan vaiheita, mutta joka sittenkin, ensin miekka kädessä ja sitten vankeuden vaivoissa samalla rohkeudella ja samalla lujalla mielellä on vastustanut kaikkea mitä häpeäksi sanotaan.

Martti vastasi katkeran vihan katseella turhaan koettaen näyttäytyä kylmältä: — Ettette te häntä paljasta, se on selvää, mutta sitäkin selvemmin todistan minä, ettei teillä ole niin paljon valtaa kuin luulette olevan.

Hän syöksyi esiin, heittäytyi raivokkaana Attilan päälle ja tarttui hänen kurkkuunsa. Tämä koetti torjua, mutta vaipui maahan. Sotamiehet seisoivat ällistyneinä ja saamattomina. Mutta Maria riensi heittäytymään riitelevien väliin. Hän oli jo nostanut käsivartensa, kun Löfving salamana ryntäsi sisään ja viskasi Martin syrjään.

— Olisipa edes tuo jäänyt sinulta tekemättä, huusi hän. Oletko mieletön, Martti, kun ryntäät turvatonta vankia vastaan. Kuulithan, että hän seurasi neitiä suojelusvartiana.

— Ikäänkuin en minä olisi voinut häntä suojella, karjasi Martti, ja vimmatusti kääntyen Marian puoleen: — vai enkö ehkä innokkaasti pyytänyt sinua karttamaan sotaa? Enkö pyytänyt sinua jättämään minut vapaana ja huolettomana kumppanieni seuraan? Mutta et kuullut minua. Miksi tunkeuduit meidän riveihimme ja minun rinnalleni? Miksi vedit sydämmeni puoleesi, kun minun olisi pitänyt unohtaa kaikki muu paitsi kuninkaani ja maani?

Maria katseli vakavasti Marttia.

— Oletko sinä Martti?

— Ellen ole mikään parempi, niin ainakin itse perkele! Sinä riistit meiltä voiton ja teeskentelet nyt kavaltajana viattomuutta vihollisen rinnalla.

— Ei hän tiedä, mitä hän puhuu, katkasi Löfving. Tule pois, poika.

Kapteeni tarttui Martin käsivarteen ja vei hänet ulos, sanoen: — Älä ajattele häntä. Joku toinen vielä vast'edes rakastaa sinua enemmän.

Martti horjui ulos silmät suljettuina ja kumeasti koristen: — Tyhjyyttä toinen voi antaa, ja pelkkää tyhjyyttä voin minä antaa toiselle. Maria täytti koko sieluni ja hänen kanssaan on kaikki lopussa. Hän heittäytyi lumelle ja vaikeroi hiljaa kuin kuoleva.

Löfving jätti hänet ja palasi vajaan. Siellä makasi Attila uudestaan verta vuotavana. Martin käsi oli repinyt kääreet. Kapteeni ymmärsi kuinka oli käynyt ja synkistyi.

— Semmoista vääryyttä ei meillä ole ennen tapahtunut, vakuutti hän.
Tiedätte itse, mikä siihen on syynä. Antakaa hänelle anteeksi.

Attila puoleksi nousi ja vastasi: — Harvoin seisoo toinen niin toisen tiellä kuin minä hänen tiellään. Mutta suorituksen hetki oli huonosti valittu. Itse näette, mihin minä nyt kykenen, mutta jos Jumala suo minulle elon päiviä, niin kohtaan häntä koska ja missä hän tahtoo. Hansikkaani on jo ennen heitetty.

Haava vuoti taas, ja Attila painoi kädellä otsaansa pidättääksensä verta, mutta voimat olivat lopussa. Löfving pyysi häntä pysymään hiljaa ja kääri itse olkitukon hänen päänsä ympäri. Kyllä hänestä vielä tehdään mies. Kapteeni veti esille taskupullon: — Juokaa, se on järkevintä mitä mies voi tehdä teidän tilassanne. Ja Attila joi. Sitten repäsi Löfving kaistaleen hevosloimesta, kääri sen Attilan pään ympäri vilun vuoksi, ja käski miehiänsä kantamaan hänet likimpään mökkiin. Siellä naiset häntä kyllä hoitavat. Sinne Mariakin menköön.

Kaikki kolme lähtivät matkaan hyvillään siitä, että vihdoinkin pääsevät ihmisten pariin. Mutta tultuaan taloon huomasivat he sen tyhjäksi. Väki oli paennut.

Rakennus oli etehisellä jaettu kahteen osaan. Oikeanpuolinen tupa oli talon omaa väkeä varten, mutta nyt siellä ei ollut ketään. Vasemmanpuolista salia ja kamaria sen takana käyttivät majoitetut ja kaikki matkustavaiset, jotka kruunun asioissa kävivät Vilajoella, kortteerin tarpeessa. Nyt olivat nämäkin huoneet tyhjinä ja kylmillä. Tuvan sisimmässä sopukassa istui levotonna Leena, mutta kun Maria astui sisään nousi hän ilosta huudahtaen. Hän oli jo surrut majurin tytärtä kuolleena. Attilankin näkeminen ilahutti häntä, mutta hän ei saanut jäädä heidän pariinsa. Löfving itse vei hänet kamariin, sulki oven ja asetti kaksi sotamiestä vartioimaan. Niille antoi hän käskyn, etteivät saa päästää sisään ketään muuta kuin Marian ja Leenan, joiden piti vaalia sairasta. Kapteeni itse sulki huoneen ulkoluukut ja varoitti pysymään hiljaa. Hänen täytyi lähteä tiedustusretkelle, mutta toisena päivänä hän lupasi saapua kuulustamaan kuinka heidän käy.

Kohta leimusi tuli uuninpesässä ja pata riippui hahloissa sen yllä, sillä nyt piti valmistettaman ruokaa ja sitten laskeutua levolle. Päresoihdut kädessä tutkivat naiset talon ruokavaroja, mutta täällä oli muita käynyt edellä, eikä mitään syötävää tavattu. Talosta oli kiireessä paettu, olipa vaatemytty pudotettu etehiseen, ja kaikki ovet olivat selki selällään. Nuo kaksi, jotka nyt puuhasivat talossa, ymmärsivät hyvin paenneiden tuskat ja heidän kärsimyksensä talven pakkasessa. Vieläköhän onnettomat kodittomat saanevat nähdä omiansa? Vihdoin löysi Leena seinäkaapista vähän maitoa ja puuroa. Siinä kylliksi, ja pian se oli lämmitetty.

Kapteeninrouvan valmistaessa illallista lähti Maria katsomaan potilasta. Astuessaan etehisen läpi näki hän kuun valossa Martin tirkistämässä pihassa, mutta Marian huomattuansa vetäytyi hän pois syrjään. Seisoiko hän siinä verivihollistansa väijymässä? Kauhun valtaamana aikoi Maria ensin huutaa vahtia ja kertoa mitä hän oli nähnyt, mutta vähän mietittyänsä päätti hän olla väijyvää huomaamatta. Varovaisesti astui hän saliin, puhui muutamia sanoja vahdille ja aukasi hiljaa oven. Puut pesässä olivat jo puoleksi hiiltyneet, mutta niiden himmeässä valossa näki hän Attilan uinailevana. Yhtä hiljaa kuin hän oli tullut, aikoi Maria poistuakin, mutta sairas oli herännyt ja pyysi häntä astumaan sisään. Maria viritti päreen, pisti sen seinään ja kysyi kuinka hän jaksoi. — Paljon paremmin. Lämpö ja lepo olivat vaikuttaneet vahvistavasti.

Maria poisti verisen kääreen, leikkasi pois osan tukkaa ja pesi kasvot ja haavan, jonka jälkeen hän asetti uudet kääreet. Leena kantoi sisään maitoa ja puuroa, mutta toistaiseksi tyytyi Attila pelkkään maitoon, jota juotuansa hän taas laskeutui lepäämään. Maria huomasi, että hän todellakin oli paranemaan päin, ja kun Leena oli lähtenyt, kertoi hän mitä oli nähnyt ja mikä vaara uhkasi Attilan henkeä. Maria ei voinut hetkeksikään tyyntyä niin kauan kuin he olivat ruotsalaisella alueella. Hän tunsi Martin ja tiesi, että jos tämä kerran oli saanut päähänsä surmata vihollisensa, niin kyllä hän sen tekeekin, jos ei kohtakaan niin ainakin sopivalla hetkellä. Sentähden tuntisi Maria itsensä rauhalliseksi, jos Attila pääsisi takaisin Viipuriin ennenkuin oli liian myöhäistä.

— Henkeni on Jumalan eikä Martin kädessä, vastasi Attila, mutta samassa johtuivat tapahtumat hänen mieleensä. Ruotsalaiset olivat tunkeneet rajan yli, Viipuriin oli pari kasakkaa lähtenyt tietoa viemään, mutta itse oli hän vielä täällä, manifesti povessaan. Lewenhaupt tapaa hänet vangittuna ennemmin tahi myöhemmin, ja silloin on kaikki hukassa. Oli siis tärkeätä päästä pois ja vapaaksi. Se ajatus elähytti häntä. Hänen täytyi paeta, maksoi mitä maksoi.

Maria oli samaa mieltä ja lupasi tehdä minkä voi. Hänen tähtensä oli Attila täällä sairaana ja vankina. Hänen asiansa oli siis vapauttaa hänet.

Silloin katsoi Attila tuskallisesti Mariaan: — Oletko ajatellut mitä se maksaa sinulle? Ymmärrätkö sitä?

Maria. Kyllä, mutta tahdon tehdä minkä voin sinun tähtesi.

Attila. Jos pääsenkin pakenemaan, niin tietäväthän he, että joku on auttanut minua. Sinua epäillään kohta, ja sinä olet hukassa.

Maria. Silloin jätän sinun tehtäväksesi mitä en ole itse saanut suorittaa.

Attila. Ei, Maria, se uhri on liian suuri. En voi sillä tavoin jättää sinua alttiiksi. Mutta lähtekäämme yhdessä. Rohkenetko?

Maria. Kaikessa sinun kanssasi!

Attila. Mutta jos meidät saavutetaan, niin on henkesi ja kunniasi menetetty.

Maria. Sinun kanssasi tahdon kantaa elämän taakkaa ja käydä kuolemaa tietä, kestää kaikki mitä niiden välillä saattaa tapahtua, sillä minä rakastan sinua. Ellet minua ymmärrä, niin et ansaitse rakkauttani.

Attila. Ymmärrän että ansaitset rajatonta rakkautta ja että olet minun yhtä varmasti kuin minä olen sinun elämässä ja kuolemassa.

Hän tarttui Marian käteen, piti sitä omassaan ja suuteli sitä. Silloin kumartui Maria punastuen ja painoi suutelon hänen huulilleen.

— Martin kosto, sanoi hän, etsii minua niinkuin sinuakin, mutta sama olkoon kohtalomme, ja yhdessä menkäämme sitä vastaan.

Maria lähestyi akkunaa, tarkasti noita pieniä ruutuja, palasi vuoteen luo ja sanoi matalalla äänellä: — Koetan ulkoapäin avata luukut ja saada ne raolleen. Sitten täytyy sinun murtaa akkuna ja olla valmiina. Jos näet pihalla palavan päreen tahi kuulet naputusta seinään, niin silloin on aika.

Attila otti Marian puukon ja kätki sen sänkyyn. Maria lähti huoneesta. Etehisessä pysähtyi hän epäröivänä. Onnistuneeko tämä uhkayritys? Eikö liene parempi polttaa manifesti ja ilmoittaa kapteenille ja Leenalle Martin hankkeet? Eipä, he pitäisivät häntä lapsellisena ja liioittelevana ja aavistaisivat hänen rakkauttaan, jota he kiroisivat. Ennemmin tahi myöhemmin makaisi Attila kuolleena joko ammuttuna tahi miekalla tapettuna, ja hänen kanssaan kukistuisi heidän yhteinen suuri tehtävänsä. Tässä ei ole kuin yksi pelastus.

Hänen siinä mietiskellen seisoessaan tuli Leena häntä hakemaan. Hän aikoi itse vielä katsahtaa sairasta, ja sitten oli aika käydä levolle. Kun Leena palasi tupaan, makasi Maria jo rahilla oven suussa. Kapteeninrouva piti sitä huonona sijana ja ehdotti että he tekisivät itselleen tilan suureen seinään kiinnitettyyn sänkyyn, mutta Maria vastasi vältellen, että hän mieluummin makasi yksin. Sikseensä se jäi, ja pian oli Leena syvässä unessa. Hetki oli siis tullut. Marian piti nousta, mutta painostava taakka pidätti häntä. Hän tunsi itsensä kokonaan voimattomaksi. Mutta sen täytyy tapahtua. Väkivaltaisella ponnistuksella nousi hän ja silmäili pimeydessä ympärilleen. Öinen rauhallisuus vallitsi kaikkialla, mutta äänettömässä hiljaisuudessa kuuli hän oman sydämmensä tykytykset, levottomina, rajuina, ikäänkuin olisivat tahtoneet häntä tukehuttaa. Hän ei jaksanut hengittää. Entisyys vaati häntä äkkiä tilinteolle isän edessä, tuon isän, joka oli hänelle yli kaiken rakas. Mitä hän sanoo? Tämä ajatus sai hänet kovasti vapisemaan, ja jääkylmät kädet etsivät jotakin tukea. Mutta näiden tunteiden ohessa tuli muitakin vielä valtaavampina, ja ne pakottivat eteenpäin. Hänen täytyi ratkaista, ja valitsemisen varaa tässä ei ollut. Puoleksi jähmettyneenä mielenliikutuksesta seisoi hän vielä hetkisen kuuntelemassa rahin vieressä, mutta sitten hän hiljaa hiipi ulos.

Kylässä oli kaikki hiljaista, ei ketään elävää olentoa näkynyt. Lyhyen kävelyn jälkeen joutui hän sille paikalle, jossa he tullessaan olivat pysähtyneet ja jossa Martti oli häneen käynyt käsiksi. Hänen edessään seisoi metsä synkkänä ja Viipuriin vievän tien leikkaamana, mutta sielläkään ei näkynyt mitään vaaraa. Vielä kauemmas hän kuitenkin tahtoi tiedustella, ja niin hän kulki eteenpäin. Silloin kuului rahisevaa ääntä ja muutaman sylen päässä häämöitti jotakin mustaa, joka liikkui edestakaisin. Hänen sydämmensä lakkasi tykyttämästä. Mitä se on? Hän seisoi liikahtamatta, tirkisteli, mutta ei rohjennut edetä, kunnes tuo outo vihdoin rupesi saamaan jotakin muotoa. Vaikkei hän kaikkea erottanutkaan, havaitsi hän kuitenkin, että tuossa oli se reki, jossa hän oli tänne tullut. Hevonen oli vielä valjaissa. Säikähtynyt eläin oli paennut kylästä päästäksensä kotiin, mutta ohjat olivat takertuneet viidakkoon, josta se nyt turhaan ponnisteli vapaaksi.

Siinäpä oli käsi tarjona myrskyssä uppoavalle. Mikä ihmeellinen pelastus! Nyt menestyy kyllä kaikki sujuvasti. Maria veti reen esiin, vapautti hevosen, sitoi sen puuhun ja riensi takaisin. Hän ei kohdannut mitään estettä, ja pian hän seisoi hengästyneenä Attilan akkunan alla hiljaa koputtaen. Attila astui ulos, ja niinkuin ajetut hirvet kiitivät pakolaiset pois. Sanaa lausumatta istahtivat he rekeen ja nyt laukkasi hevonen Viipuria kohti. Vihdoinkin he saattoivat vapaasti hengittää ja Maria purskahti itkuun. Hevonen ymmärsi että täytyi tehdä parastansa ja lensi kuin siivillä. Puut tien varrella näyttivät ikäänkuin rientävän heidän ohitsensa, ja taivaan rannalla valoi kuu lumoavan hopeahohteensa heidän tiellensä. Päivän sarastaessa piti heidän olla onnellisina ja vapaina.

— Seis! huusivat äkkiarvaamatta muutamat Turun rakuunat, jotka vaativat tunnussanaa. Attila läimähytti hevosta ja onnistui pääsemään ohi, mutta ratsumiehet ajoivat takaa huutaen: — Pysähtykää, muutoin ammumme.

Vastaamatta kohotti Attila piiskansa ja ruoski raivokkaasti hevosta, joka jo ponnisti viimeisiä voimiaan. Kaikki riippui hiuskarvasta. Silloin pamahti laukaus ja sattui hevosen päähän. He olivat hukassa.

* * * * *

Päivän valjetessa Vilajoella istui Maria vankina ja yksinään tyhjässä pirtissä. Kädet yhteensidottuina oli hän polvistunut lattialle ja nukkunut kyynärpäänsä varaan penkille ja pää siihen nojautuneena. Hänen kaunis tukkansa valui alas hartioille ja hän näkyi itkeneen paljon, sillä silmät punoittivat ja olivat turvoksissa; äsken kukoistavat posket olivat tuhotut, ja koko nuorekkaissa kasvoissa kuvastui tuska semmoinen kuin ei koskaan ennen. Ei ollut kuitenkaan hänen unensa siksi sikeä, ettei hän olisi herännyt kun Leena kristillisestä laupeudesta tuli häntä katsomaan.

Kapteeninrouva silmäili ääneti onnetonta ja istahti odottamaan kunnes lapsiparka heräisi. Kertomus Marian paosta Attilan kanssa ja heidän palaamisestaan vankeina oli siksi koskenut Leenaan, että hän meni tainnoksiin. Siis niin pitkälle oli menty. Voi tuota majuriraukkaa, ja entäpä majurinrouvaa! Koskihan tyttären häväistys heihinkin, vaikka olivat syyttömiä, ja Maria itse oli tykkönään hukassa. Kuumia kyyneleitä valui Leenan poskille, kun hän ymmärsi, että Marian elämä oli ainiaaksi turmeltu. Mitä olikaan tähän verrattuna Martin suru morsiamensa menettämisestä. Vihollisen soturin vapauttaminen ja lisäksi pakeneminen hänen kanssaan — tämmöisinä aikoina — sehän oli avointa kavallusta, ja tiettyä oli mitä siitä seuraa.

Maria liikahti. Hänen näytti olevan vaikeata herätä, mutta ruumis oli väsynyt epämukavassa asennossa ja pakotti häntä ojentumaan suoraksi. Auaistuaan silmänsä näki hän Leenan, katseli häntä unen horroksissa eikä lausunut sanaakaan.

— Lapsi raukka! sanoi rouva Löfving vihdoin.

— Tiedättekö missä hän on? kysyi Maria rauhatonna. Luuletteko että he ovat tappaneet hänet?

— Vielä ei tiedetä kuinka käy. Sotavangit saavat jäädä henkiin, ja kohtelu riippuu käytöksestä, mutta nyt on toista. Kuka olisi tätä voinut ajatella?

Maria oli vaiti, ja Leena alkoi taas: — Varoitinhan minä teitä vakavasti Viipurissa, mutta ette kuullut minua, Mitä nyt majuri sanoo? — Maria purskahti taas itkuun.

— Olen puhunut Löfvingille ja pyytänyt häntä esittämään asianne mahdollisimman lievänä. Vielä on hän siksi vimmastunut, että on yhdentekevää mitä puhuu, mutta jahka ensi kiihtymys asettuu, silloin hän kyllä taas muuttuu leppeämmäksi; niin hänen tavallisesti käy. Nyt on hän sitäpaitsi pahoin uhossaan saadaksensa asiansa järjestykseen, kun armeija saapuu tänne päivällisaikaan. Taistelu yöllä vei paljon aikaa, väki on uupunut, mutta miehet uhkaavat vielä tänään lähteä suoraa päätä Pietariin vaatimaan takaisin Karjalaa. Sääli tulee noita tämän kylän talonpoikaraukkoja, ne eivät tiedä mitä tehdä. Toinen pitää Venäjän kruunua laillisena isäntänä, toinen sanoo siksi ruotsalaista, vaikkei se olekkaan voinut puolustaa valtakuntaa. Mutta tulkoon mikä loppu tahansa, niin aina jäävät köyhät vasaran ja alasimen väliin. Se kruunu, joka tänään joutuu tappiolle, vaatii huomenna omansa takaisin.

Maria näytti kuollakseen väsyneeltä, ja tuntui siltä ettei hän oikein tajunnut mistä puhe oli.

— Kreivi Lewenhauptia, jatkoi Leena, sanotaan mainioksi sotajohtajaksi.
Miehet sanovat, ettei hänen vertaistaan ilmaannu sataan vuoteenkaan.

Maria rupesi kuuntelemaan. — Saanko siis odottaa isääni tänne tänään? kysyi hän.

— Voi ei, huokasi Leena. Majuri ei tule ollenkaan tänne. Hänet on lähetetty Käkisalmeen ratsuväki-osaston kanssa. Kyllä heille sielläkin työtä riittää.

Se tieto vaikutti musertavasti Mariaan. Isän saapuminen oli ollut hänen ainoa toivonsa. Hän kokonaan luhistui.

— Ymmärrän kyllä, että tämä on raskasta teille, sanoi Leena leppeästi.

— Luulin varmaan hänen tulevan, nyyhkytti Maria.

Leena ei tiennyt mitä vastata, ja Maria jatkoi: — Tiedän kyllä että he ampuvat minut. Pyytäkää isääni antamaan minulle anteeksi, en voinut muuta tehdä. Minulla olisi niin paljon puhuttavaa omaisilleni — jota eivät aavistakaan.

— Tahdotteko sanoa sen minulle? Minä kätken mieleeni joka sanan.

— Ei, Leena kulta. Emme ymmärrä toisiamme. Te käsitätte kaikki toisin kuin minä. Mutta viekää Martille viimeinen tervehdykseni. Ehkä tein hänelle eilen illalla vääryyttä. Koska kuningas ja valtakunta on antanut hänelle anteeksi, olisi minunkin pitänyt. Tähän saakka on se minusta näyttänyt mahdottomalta, nyt sen teen mielelläni. Sanokaa hänelle että rakastan toista enemmän kuin mitään maan päällä, mutta häntä kiitän siitä mitä hän minulle on antanut. Ymmärrän häntä nyt paremmin kuin erotessamme, ja toivon vilpittömästi, että hän joskus löytäisi ystävän, jota hän tarvitsee ja jolta hän voi saada myötätuntoisuutta ilossa ja surussa.

Leena itki, hän ei löytänyt sanoja. Mariakin vaikeni ja vaipui siihen puoleksi voimattomaan horrokseen, johon hän sitä ennen oli nukkunut. Vähän ajan päästä kuului ohikulkevien miesten meluavia ääniä.

— Mitä se on? kysyi hän äkkiä.

Leena kurkisti ulos ovesta ja vastasi: — Ne tulevat taistelupaikalta. Ne ovat panneet kaikki putipuhtaiksi. Kuolleet tarvitsevat vaan haudan, mutta haavoitetut kaipaavat hoitoa. Niille Löfving tekee mitä hän voi, mutta teitä voi yksin Jumala auttaa.

Mykkänä ja surullisena nyykäytti Maria myöntäen päätänsä, ja kyyneleet valuivat taas hänen poskilleen. Leena olisi mielellään lohduttanut, mutta ei löytänyt sanoja ja kysyi myötätuntoisesti: — Jos haluatte keventää sydäntänne hengelliselle miehelle, niin tuon tänne rykmentin pastorin, kun hän saapuu kylään.

Maria katsahti ylös ja pyyhki kyyneleet silmistään: — Kyllä, silloin kun minut viedään kuolemaan.

Tämä ajatus vaikutti hänessä polttavaa tuskaa, hän istahti penkille.
Hänen äsken herpautunut ruumiinsa kaipasi ilmaa ja valoa.

Leena huomasi hänen tuskansa ja peläten että tuo onneton menee tainnoksiin, tarjosi hän hänelle vettä. Maria torjui kupin luotaan.

— En voi hengittää täällä sisällä. Pyytäkää heitä viemään minua ulos. Maallista kevättä en näe enään koskaan, mutta talvikin on kaunis, kun se on valoisa niinkuin tänään.

— Toivotte siis, neiti, saavanne elää yli tämän päivän.

— Sitä en tiedä. Huomispäivä saattaa olla vieläkin kauniimpi. Kerran vielä tahdon kuitenkin seisoa tuolla ulkona sitomattomana ja antaa auringon loistaa pääni päälle.

— Tahdotteko, että puhun siitä miehelleni?

— Tehkää se, Leena hyvä. Sieluni haluaa päästä pois tästä pienestä huoneesta. Minun tekee kovin mieleni päästä ulos. Pyytäkää puolestani. Minun on niin raskasta olla.

Leena riensi ulos ja löysi Löfvingin sotamiesten ja talonpoikien parissa. Leena odotti kunnes väki oli hajaantunut ja esitti sitten pyyntönsä, mutta sai karkean vastauksen: — Ei!

Leena yritti vieläkin, mutta Maria ei ansainnut mitään laupeutta. Hän olisi huonona esimerkkinä kaikille, jos häntä lelliteltäisiin. Eikä kukaan tiedä mihin Martti ryhtyisi, jos hän saisi nähdä häntä. Eihän häntä voitu sulkea sisään toisen rikoksen tähden, ja kapteenilla oli jo ollut kylliksi ikävyyksiä heidän tähtensä.

Leena huokasi hiljaa ja aikoi vetäytyä pois, mutta ajatellessaan Marian tuskaa, yritti hän vieläkin. Hän pyysi miestänsä muistamaan, että tyttö oli nuori ja rakkauden eksyttämä. Eihän tiedä kuinka hänen rakastajansa oli häntä kiusannut. Sitäpaitsi ei pitänyt Löfvingin unohtaa sitä hyvyyttä, jota he kaikki, semminkin Martti, olivat nauttineet majurin kodissa. Vaikka Maria olisi menetellyt satakertaisesti pahemmin, niin on hän kuitenkin majurin ainoa tytär ja hänen kaivatun puolisonsa lapsi.

Kun Löfving vielä pysyi taipumattomana, pyysi Leena että hän itse ilmoittaisi Marialle, ettei hänen pyyntöönsä käy suostuminen, — sillä, sanoi Leena, minä en rupea kumoomaan hänen viimeistä maallista toivettaan. Sitäpaitsi sanotaan vielä kieltoasi kostoksi siitä mitä Martti on kärsinyt hänen tähtensä, enkä soisi että me kumpikaan näyttäisimme kansan silmissä halpamielisiltä. Kas tuossa, sanoi hän, temmasten oven auki, tuolla hän istuu.

Löfving oli aikeissa lähteä, mutta nähdessään oven auaistuna astui hän vastentahtoisesti sisään. Siinä nyt oli tuo ennen niin itsetietoinen, nyt kokonaan murtunut nuori nainen, ja se pehmitti Löfvingin karkeata mieltä. Semmoisena hän ei ollut koskaan nähnyt Mariaa, tämmöisenä olikin hän miellyttävämpi kuin ennen.

— Mitä haluatte? kysyi kapteeni, ikäänkuin hän ei olisi tuntenut
Mariaa.

Maria aikoi vastata, mutta kyyneleet tukahuttivat hänen äänensä.
Löfvingin läsnäolo riisti häneltä kaiken voiman.

Kapteeni huomasi sen ja astui muutamia askeleita lähemmäksi. Sillä välin Maria uudestaan toipui ja vastasi: — Tiedän että minun tulee kuolla, ja että lain mukaan sen ansaitsen. Mutta sitä ennen tahtoisin vielä seisoa kahleitta ja vapaana tuolla ulkona. Tahtoisin mielelläni nähdä auringon ennenkuin sanon elämälle jäähyväiset.

— Katsokaa siis tuonne! vastasi Löfving viitaten avonaiseen oveen.
Siellä paistaa aurinko, eikä kukaan estä teitä näkemästä.

Maria kohotti rukoilevana kyyneleiset silmänsä: — Älkää olko kova, Löfving. Suokaa että käteni päästetään siteistä. Olenhan voimaton ja aseellisten miesten ympäröimänä, mutta lupaan teille sittenkin, etten käy itseeni käsiksi enkä pyri pakoon.

Kapteeni kääntyi mykkänä pois. Hän ei tahtonut enempää kuulla eikä nähdä, mutta Maria polvistui hänen eteensä ja rukoili tuskallisesti:

— Isäni tähden. Hän teiltä kerran kysyy viimeisiä hetkiäni, ja teidän on silloin iloista ajatella, ettette kieltänyt viimeistä pyyntöäni.

Sen hetken, muistuttaminen, jolloin Löfvingin tuli laskea tämä suruntaakka vanhan majurinsa hartioille, vaikutti ratkaisevasti.

— Irroita hänen kätensä ja vie hänet ulos! huusi hän vartioivalle sotamiehelle. Mutta muista, sinun edesvastuullasi pitää hänen puolen tunnin päästä oleman täällä takaisin. Jos hän yrittää pakoon, niin ammu hänet. Sen sanottuaan hän lähti.

Kun Maria tuli ulos, silmäili hän ympärilleen, mutta samassa hän nojautui olallaan seinään ja nyyhki hiljaa. Tämä liikutus kuitenkin pian meni ohi. Päivä oli raitis ja kaunis, koko kylä oli auringon valaisema, ja huurteiset puut kimaltelivat mihinkä vaan katsoi. Tämä valoisa näköala loi häneen uutta voimaa. Hän kuivasi kyyneleensä ja katseli taas ympärilleen. — Missähän hän on? Tuleeko meidän ainiaaksi erota?

Tukahuttava tuska puristi uudestaan hänen sydäntänsä. Tuolla sisällä oli hän kuvitellut, että kun vaan Löfving päästää hänet ulos kävelemään, saa hän kyllä pian ja helposti tietää mihin Attila on viety. Nyt hän kuitenkin turhaan tähysteli, ei vähintäkään jälkeä siitä, joka oli hänelle kaikki. Kysyä hän ei rohjennut, olisi vaan ilkuttu. Sentähden nähköön yksin Jumala mitä hän kärsii.

Vähän matkan päässä siitä missä Maria seisoi näkyi pieni lato. Sammaltunut ja ajan kuluttama se oli, mutta paremman puutteessa oli sinnekin heinät korjattu. Toisen päädyn vieressä seisoi tuuhea mänty, jonka oksat vielä eilen olivat lumen painamat, mutta nyt kimalteli niissä härmä. Kuinka kaunis oli pieninkin kide sen neulasissa, ja entä kuinka kaunis aurinko oli! Se loisti vielä kaikesta huolimatta, niinkuin toivo, joka ei sammu. Mutta Marialta oli kaikki hukassa. Pian haihtuu Maria Sprengtportin muisto, ikäänkuin häntä ei olisi ollutkaan. Ei häntä kukaan muu kaipaa kuin isä, jolle hän niin suuren-suuren surun tuotti, ja ehkäpä äitipuolikin, joka joskus kertonee hänen kohtaloansa pienelle Yrjö Maunulle. Jaakko itkee hänen kuolemaansa, mutta niin nuorella ijällä sellaiset ajatukset pian haihtuvat. Toisten veljien parissa oli hän vähän ollut. Mutta Attila? Hän ei unohda ikinä sitä jota hän rakasti. Ehkä he kumpikin pian astuvat elämän rajan yli. Missä hän on? Mihin he ovat hänet vieneet? Ja taas hän silmäili ympärilleen.

Hänen edessään oli tuo aukea kenttä, jossa niin monet olivat kaatuneet. Nyt oli se tyhjä, paitsi että siinä kulki sotamiehiä edestakaisin. Huhu Marian öisestä paosta oli joutunut heidänkin korviinsa, ja missä hän näkyi, pysähtyivät miehet häntä katselemaan, milloin surkutellen milloin ilkkuen. Mitä hän siitä huoli; hänen viimeinen päivänsähän nyt oli kulumassa. Hän tiesi ansainneensa kuoleman ja että pian hän menee pois, mutta vielä vaati elämä kaipuilleen, tuskineen ja toiveineen oikeutensa.

Huolimatta ympäristönsä tarkastavista katseista lähestyi hän latoa ja pysähtyi sen nurkkaan. Vankat tikapuut nojasivat sen ränstynyttä kattoa vastaan. Koko tuo hökkeli näytti niin pörröiseltä ja surkealta kuin olisi se saanut kyliänsä elämän levottomuudesta. Mutta sen harjalta näkyi koko kylä. Ehkä voisi Maria sieltä huomata jonkun jäljen siitä jota hän etsi.

Pikaisesti tutkittuansa lahonneita pienoja astui Maria vitkalleen niitä myöten katolle ja sitten harjan yli toiselle puolelle. Vartioiva sotamies seurasi häntä ihmettelevin katsein ja pyssynhana vireillä. Hänen vankinsa oli ehkä rohjennut enemmän kuin oli luvallista.

Yhä useampia kokoontui kentälle katselemaan katolla seisovaa vangittua neitiä. Enimmät pysyivät loitommalla, näkyihän se sinnekin. Mutta mitä hän siellä aikoi? Miksi hän seisoi liikahtamatta, katse taivaaseen kohotettuna, ikäänkuin olisi hän siellä huomannut jotakin, jota muut eivät nähneet. Valoisana ja selkeänä kaareili avaruus hänen yllään, auringon säteet taittuivat korkeassa ilmassa muodostaen utukuvia äärettömään näköalaan siniselle, punertavalle ja keltaiselle taustalle. Tämä kauneus hurmasi Mariaa, ja mieli täynnä pyhyyden ja kuolemattomuuden tunteita haudan toisella puolella rukoili hän: Jumala, turvani! Tulen luoksesi kaikkien hylkäämänä ja avutonna. Ota minut, älä ylönanna minua. Suojele nyt ja kuolemassakin. Suojele häntäkin. Auta meitä ijankaikkiseen elämään.

Hän hengitti helpommin. Siitä kalliosta häntä ei karkoita kukaan. Kaikkivaltias oli sanassaan itse luvannut varjella kaikkia, jotka pakenevat hänen luoksensa. Mikä autuus kun saa kallistaa päänsä häneen, joka voitti maailman ja jolla on taivaan ja kuoleman avaimet. Köyhänä Maria lähti hänen luoksensa. Hänen korkein onnensa oli muuttunut hänen korkeimmaksi surukseen ja vienyt heidät hautaan. Mutta Jumala, joka lähetti rakkauden maailmaan, näki hänen sydämmeensä ja tiesi, että jos hän oli syyllinen, oli hän sitä sentähden että oli rajattomasti rakastanut. Sen rakkauden kautta oli hän kasvanut suureksi ja tuntenut itsensä kutsutuksi julistamaan hänen tahtoansa. Herran ääni oli kuulunut hänen sielussaan ja kehoittanut häntä palvelemaan kansaansa. Jumalan käskyä oli hän tahtonut julistaa, tuottakoon se iloa tahi surua, korkeutta tahi alhaisuutta, häpeätä tai kunniaa, elämää tai kuolemaa. Kaikkea oli hän valmis kestämään, kunpa vaan hänen sallittaisiin olla se valittu, joka virittää uuden ajan. Mutta nyt hänet temmattiin tehtävästään pois, ja Attilankin täytyy kuolla. Kun he kumpikin olivat poissa, kuka silloin tien raivaa uudelle, vielä syntymättömälle Suomelle, ja kuka rakastaa tätä raivaamistyötä niinkuin he?

Se ajatus, että hän ensi keväänä makaa maan mullassa, tuntui musertavalta, sillä silloinhan keisarinna aikoo juhlallisesti esittää ehdotuksensa. Miksi sitä viivytetäänkin kevääseen asti? Onhan elämä niin lyhyt sillekin, joka kantaa kruunua päässään. Nyt olisi manifestin pitänyt olla täällä. Nyt olisi hänen, Maria Sprengtportin, pitänyt saada levittää sen lehtiä ja selittää sen sanoja kansalle.

Äsken niin kirkkaana kohotettu katse aleni kenttään, ja kaikkialla kohtasi se kysyväisiä, tuijottavia talonpoikia, sotamiehiä, naisia ja lapsia. Kaikki seisoivat odottamassa; — miksei hän puhuisi heille?

— Tulkaa tänne! huusi hän nostaen oikean kätensä. Tulkaa kuulemaan sanani ennenkuin minut viedään kuolemaan! Kun Lappeenranta valloitettiin, jouduin vangiksi ja minut vietiin Viipuriin. Jumala lähetti minut sinne kokeakseni sellaista mitä ei kukaan aavista. Ruotsin viholliset olivat minulle niin suopeat kuin jos olisimme olleet ystäviä, ja Venäjän keisarinna päästi minut vapaaksi. Keisarinna Elisabet suo meille hyvää ja tarjoo meille ystävyyttänsä. Hän kantaa pohjoismaiden mahtavinta kruunua ja tahtoo käyttää valtansa auttaaksensa Suomea, sillä hänen sydämmensä kärsii, kun hän muistaa mitä me olemme kärsineet. Se päivä on tulossa, jolloin hän ehdottaa, että me ruotsalaisen Suomen asukkaat eroamme Ruotsista ja otamme Venäjän suojassa omat kohtalomme omiin käsiimme.

Väki oli vaijeten kokoontunut kuulemaan mitä hänellä oli sanottavana. Marian sanat synnyttivät ihmettelyä ja hämmästystä, mutta ei kukaan keskeyttänyt häntä ennenkuin hän puhui Ruotsista eroamisesta. Silloin kuiskasi muuan sotamies kumppanilleen: — Lieneekö hänessä perkele?

— Mitä hän puhuu? kysyivät toiset, ja sitten kävivät nuo sanat suusta suuhun.

— Älkää sanoko, huusi Maria, ettemme voi emmekä tahdo. Valehtelisimme siten esi-isiemme haudan edessä ja niiden edessä, jotka meidän jälkeemme perivät tämän maan. Olkaamme yksimielisiä, sillä ensi keväänä kutsutaan Suomen säädyt kokoon neuvottelemaan siitä, mikä meille on parasta. Rauhassa saamme sitä tehdä keisarinnan hyvyyden suojassa, hän kun ei tahdo enään nähdä vertamme ja kyyneleitämme, vaan takauksena sanoillensa antaa meille Viipurin takaisin.

Väki katseli häntä epäröiden. Oliko niin paljon jalomielisyyttä kruunun kantajassa? Saattoiko se, joka itse oli mahtava, sääliä tätä turvatonta surujen maata? Mitä uskoa?

— Tietääkö kuningas tästä mitään? kysyi eräs sotamies. — Mitä arvelet?

— Kuningas? toisti Maria. Oletteko miehiä? Vai ettekö tahdo minua ymmärtää? Kuninkaan kanssa en ole neuvotellut, mutta hän tietää mitä olemme kärsineet, ja jos hänellä on sydän, niin täytyy hänen iloita, että kansa, joka hänen sotiensa kautta on joutunut perikadon partaalle, toisen valtakunnan toimesta saa semmoisen avun, että se vielä voi elää. Käsitättekö mitä se merkitsee, että Suomi Venäjän suojassa saa säilyttää mitä sillä on. Kansan vero käytetään silloin itse kansan hyväksi, ei enään viedä yhtäkään pojistanne rajan ulkopuolelle sotaan vieraisiin maihin, eivät vieraat miehet estä suomalaisten valtiopäivämiesten toimia oman maan vaurastumiseksi. Ei mikään veri enään punaa kenttiämme. Sodan pauhun sijaan soivat rauhan äänet, ja maasta, jota kyyneleemme ovat kostuttaneet, nousee rikkaita satoja. Vapaana, tarmokkaana ja onnellisena on Suomi kukoistava oman kirkkonsa ja omien lakiensa suojassa, jos vaan olemme yksimielisiä ja osoitamme että hyvin voimme suoriutua ilman holhoojaa, ja että palvelusaikamme Ruotsin kuninkaan luona on lopussa.

Taas seisoi väki epäröivänä. Ei sentähden, että olisi pidetty näitä loistavia tulevaisuuden kuvia mahdollisina. Eihän tyhjä pala, eivätkä moiset tuulentuvat tule kysymykseen. Ei, mutta oliko tuo nainen hullu vai perkeleen lähettämä? Vai oliko se epätoivoinen yritys makeilla sanoilla pelastaa henkensä?

— Kunpa vaan tuo ei olisi yksi niitä, jotka aikovat myydä maamme, lausui vanha talonpoika, joka samoin kuin muutkin oli kuullut, että venäläiset rahat olivat tuhonneet Lappeenrannan.

Ukon sanat iskivät sytyttävänä kipinänä sotamiesten mieliin. Ukko oli oikeassa. Majurintytär oli Viipurissa muuttunut toiseksi kuin mitä hän ennen oli ollut. Tai ehkä hän jo Lappeenrannassa ajoi herrojen asioita. Venäläinen linnanpäällikkö oli ehkä palkannut hänet viettelemään armeijaa. Ja kuka tuo komea herra oli, jonka kanssa hän aikoi paeta? Hänelle ehkä annetaan koko Suomi lahjoitusmaaksi, jos hänen onnistuu houkutella kansa luopumaan laillisesta kuninkaastaan.

— Astukaa alas, neiti Sprengtport! huusi Löfving, joka kaukaa huomasi hänet. Alas toki, en vastaa enään hengestänne.

— Ei ole tarviskaan, vastasi Maria, sillä nyt on sanottu se mikä oli sanottava, se mikä ei enään voi kuolla. Elävinä siemeninä liitelevät sanani ilmassa etsien sydämmiä, joissa voivat itää. Joka kerta kun niitä tahdotaan tukehuttaa, tunkevat ne valittaen ihmisten mieliin. Kun yritetään niitä tappaa, kätkeytyvät ne maahan ja juurtuvat siellä, orastaaksensa kenenkään aavistamatta ja pakottaen ihmisiä rakastamaan niitä samalla rakkaudella kuin minäkin. Suomalaiset, rakastakaamme ja hoitakaamme omaamme!

— Alas kavaltaja! huusi Löfving kaukaa.

— Hirteen hänet! vaativat sotamiehet. Hän aikoo myydä ja kavaltaa meitä. Hirtettävä hän on! — Ja samassa juoksi kaksi miestä tikapuille. Vahti tahtoi estää heitä, sillä lahonnut katto saattoi luhistua, mutta uhaten: tahdotko pelastaa hänet? työnsivät he hänet pois. Marian luo päästyänsä tarttui toinen hänen käsivarteensa, mutta Maria tempautui irti sanoen:

— Tiedän tieni ja seuraan vapaaehtoisesti, mutta antakaa minun käydä yksin.

Miehet kuitenkaan eivät siitä huolineet ja torjuivat väkivaltaisesti hänen yrityksensä päästä vapaaksi. Silloin ilmaantui Marttikin katolle. Mistä hän tuli, sitä ei tietänyt kukaan muu kuin Maria, joka oli nähnyt hänen kiipeävän pitkin mäntyä ladon päädyn vieressä.

— Pois! huusi hän. Antakaa hänen olla. Antaa hänen mennä.

— Vai niin, tiuskasi eräs sotamies, tekö autoitte häntä pakenemaan!
Kavaltaja.

Martti veti miekkansa ja iski solvaajaa, niin että tämä kellahti maahan. Toinen näki kumppaninsa haavoitettuna ja syöksyi Marttia vastaan, mutta tämä hurjasti pisti ja löi.

— Mielettömät! huusi Löfving, kohta alas, ihan paikalla! Muutoin ammun teidät kaikki! — Ja varoitukseksi laukasi kapteeni pyssynsä. Luoti lensi ilmaan, mutta palava pyssyntulppa putosi heiniin ja sytytti ne. Tuulenpuuska lisäsi tulta, joka leimusi katolle. Silmänräpäyksessä oli kaikki umpiliekissä. Sotamies riensi tukehuttavan savun sisästä tikapuille, jotka hajosivat, ja hän syöksyi alas. Martti koetti tavoittaa Mariaa, mutta liekit erottivat heitä. Savu, tuska ja kuolema pimittivät Marian silmiä, hänen vaatteensa syttyivät Marttikin oli tulen vallassa, mutta hän sieppasi Marian kainaloihinsa paetaksensa jos mahdollista. Tukehtumaisillaan kuiskasi hän: — Sittenkin lähdemme yhdessä!

Ympärillä seisovat odottivat tuskissaan heidän poistumistaan. Mutta kun tuuli hetkeksi ajoi savun syrjään, nähtiin heidät vielä katolla.

— He palavat! he hukkuvat! huudettiin, mutta kukaan ei ryhtynyt heitä pelastamaan. Löfving yksin riensi paikalle. Hänkin yritti tikapuille, mutta kun ne olivat rikkuneet, koetti hän kiivetä pitkin mäntyä, jonka latva jo oli tulessa.

— Älkää menkö sinne, kapteeni, huudettiin hänelle, menette kuolemaan. — Mutta Löfving ei siitä välittänyt. Mänty paloi ja ratisi, savu tupruili Löfvingin pään yli, ja kuumuus oli sietämätön, mutta mitään tuntematta kiipesi Löfving ylöspäin.

— Tulkaa pois, kapteeni. Jo on liian myöhäistä. Kuolema siellä perii, huudettiin taas.

— Mies on hullu! supisivat sotamiehet. Käykäämme häntä pelastamaan!

Miehet riensivät vetämään kapteeniansa pois. Samassa romahti katto alas ja Löfving kaikkien kauhuksi putosi pyörtyneenä maahan. Sieltä kannettiin hänet Leenan luo, joka ei ollut hennonut seurata Mariaa eikä aavistanut mitä oli tapahtunut.

Ne kaksi, jotka hukkuivat liekkeihin eivät enää kärsineet, mutta heidän rovionsa ympärillä seisoivat elossa olevat valittaen. Kukaan ei enään muistanut mitä he olivat rikkoneet, itsekukin ajatellen omaa syyllisyyttään siunasi heitä, jotka nyt astuivat sen tuomioistuimen eteen, jossa inhimillinen oikeus lakkaa. Kalman hiljaisuus vallitsi, ja kauhusta kalpeina poistui väki paikalta. Silloin kajahti torventoitotus ilman halki ja sai poislähtevät pysähtymään, ja samassa näkyi kaksi ratsastavaa sanansaattajaa. He toivat käskyn kreivi Lewenhauptilta, että Löfvingin piti väkineen viipymättä palata Ruotsin armeijaan Säkkijärvelle.

II Luku.

Uusi päällikkö.

Kun kreivi Lewenhaupt Tukholmassa määrättiin ylipäälliköksi vastaisessa sodassa, tahtoi hän viipymättä lähteä Suomeen, mutta kun hänen valtiopäivillä istuvat ystävänsä halusivat pidättää häntä kunnes kaikki asiat olivat ratkaistut ja sotajulistus allekirjoitettu, päätti hän jäädä. Vasta Elokuun 23 p:nä, samana päivänä jolloin Wrangel ponnisteli epätasaisessa taistelussa, purjehti Lewenhaupt Tukholmasta. Kaartin ja muiden rykmenttien piti myös lähteä, mutta upseerit tekivät tenää, ja monet pyysivät virkaeroa, niin että lähtö tapahtui vasta 27 päivänä. Lewenhaupt väkineen astui maihin Haminassa, ja millä toiveilla Ruotsissa odotettiin hänen sotaisia urostöitänsä, pääsi ilmoille muun muassa seuraavissa säkeissä:

Taashan taivaan aurinkoinen
Säteitänsä lähettää,
Ja se Svean vielä pukee
Purppuransa loistohon.

Sulle kunnia valmistelee
Maineen, jok' ei unohdu,
Urostöitäs mainioita
Jälkimaailma ylistää.

* * * * *

Kun ruotsalaiset sotajoukot saapuivat Haminaan, oli kurjuus Suomessa yhä lisääntynyt. Tuntuva puute oli kaikkialla ruokavaroista, hevosista ja rehuista, ja ihmiset Lappeenrannan onnettomuuden tähden epätoivossa. Tieto tästä tappiosta oli saattanut mielet niin kovaan kuohuun, että kerrottiin ihmisiä äkkiä kuolleen sen surusanoman kuullessaan, ja itsekukin luuli, että nyt ovat taas isonvihan kauhut uudistumassa. Siinä syy miksi asukkaat suurella vastenmielisyydellä näkivät yhä uusien sotajoukkojen tuloa, niin että täkäläiset ruotsalaisetkin vastaanottivat tulokkaita haukkumasanoilla ja katkerasti soimaten kuningasta ja säätyjä. Moni suorastaan sanoi mieluummin tahtovansa olla Venäjän kuin Ruotsin alamaisena. Kun saapui tieto uusien sotajoukkojen tulosta, pakenivat talonpojat hevosineen metsiin, pelastaaksensa erämaissa sen vähän mikä heillä vielä oli tallella, ja luultiinpa itse maaherroissakin huomattavan kylmäkiskoisuutta. Suomalaiset sotamiehet napisivat ääneen, kun heitä hellittämättä rasitettiin linnoitustöissä Haminan ulkopuolella, sillä eihän ihmisvoima saanut näitä valleja kestäviksi. Se löysä hieta, jota niihin lakkaamatta kasattiin, vieri taas alas, ja tämä toivoton työ sai vihdoin sotamiehet täydelliseen raivoon.

Syyssateet valuivat alas virtoina, ja ilma kävi päivä päivältä viileämmäksi, mutta asumusten hankkimista ei oltu ajateltukaan. Armeijan täytyi sentähden turvautua maakuoppiin, joiden kosteudessa vaatteet homehtuivat käyttäessäkin. Ruokatavarain puute ja hävittävä ruttotauti kävivät päivä päivältä uhkaavammiksi, miehiä kuoli tuhansittain, ja vaikka kaivettiin 1,000 kyynärää pitkiä, 6 kyynärää leveitä ja 4 kyynärää syviä hautoja, eivät nekään riittäneet. Ruumiit täyttivät haudat liiaksi, ja henkiin jääneet näkivät niistä milloin käden, milloin jalan pistäyvän ilmoille.

Kaikki tämä teki elämän Hattujen iloisille veikoille aivan toiseksi kuin miksi he sitä olivat kuvanneet, ja pian rupesivat vilkasverisimmätkin huomaamaan aseman kolkoksi. Talvi teki tuloa jo marraskuussa. Armeijan muonat olivat jääneet Turkuun, Helsinkiin ja Porvooseen, mutta niitä ei voitu enää kuljettaa meritse, eikä maata myöten kuljettamista varten ollut hevosia. Lewenhaupt ei luullut voivansa ruveta hyökkäykseen, ja kun ei käynyt edes pitää joukkoja koossa, päätti hän sijoittaa ne talvimajoihin, niinkuin venäläiset olivat tehneet. Likeisimmät rykmentit saivat palata ruotuihinsa, ja toisia hajoitettiin pitkin Uuttamaata, Hämettä ja Turun lääniä aina sen mukaan kuinka muonavaroja oli saatavissa.

Mutta se lepo ei tullut pitkäaikaiseksi. Hajoitetusta armeijasta kutsuttiin äkkiä kokoon 7,000 miestä, ja Marraskuun 19 p:nä marssi Lewenhaupt Venäjän rajaa kohti. Sanottiin ruotsalaisen armeijan kunnian vaativan, että sen ennen talvimajoihin menoansa ensin piti käydä vihollista vastaan, siten näyttäen valheeksi niiden ulkomaalaisten kirjeenvaihtajien kuvaukset, jotka enimmiten Venäjän palkkaamina väittivät Ruotsia kykenemättömäksi suoriutumaan tästä sodasta.

Niiden joukossa joihin raivoava rutto oli tarttunut olivat myös Hubert ja Segebaden. Siitä syystä ei kumpikaan päässyt Lewenhauptin muassa hänen ensimmäiselle sotaretkelleen. Se oli surun aiheena sekä noille sairaille että heidän ystävilleen. Nyt olivat kuitenkin nuoret sankarit jotensakin toipumaan päin. Segebaden jo liikkui ulkonakin, ja Hubert oli aikeissa yrittää samaa hänkin, mutta kun ehkä oli paras olla hätäilemättä kylmänä vuodenaikana, kokoontuivat kaupunkiin jääneet ystävät hänen asuntoonsa viihdyttämään hänen maltittomuuttansa ja mahdollisuuden mukaan haihduttamaan painostavaa ikävyyttä.

Nyt kuten ainakin kohdistui useimpien keskustelu suurpoliittisiin kysymyksiin. Ylipäällikkö oli niissä keskustana, eikä Segebaden väsynyt ylistäessään tämän ihailtavan miehen ansioita:

— Missä tavataan mies, jota selvän käsityksen, jalon ajatusmuodon, hyvyyden, rehtevyyden, itsensäkieltämisen, urheuden ja isänmaanrakkauden puolesta kävisi vertaaminen Lewenhauptiin? Ajatelkaapa vaan sitäkin, että hän, vaikka itse on aatelismies, 1734 vuoden valtiopäivillä puhui aatelin ylellisistä vaatimuksista ja koetti supistaa niitä yleisen hyvän eduksi. Minä en olisi mahdollinen semmoiseen suureen ja ylevään itsenikieltämykseen.

Toverit yhtyivät Segebadenin kanssa ihailemaan jaloa ylipäällikköä, ja itse kukin riensi kertomaan jotakin niistä ansioista, joista tätä suurta miestä tähän aikaan kaikkialla ylistettiin. Niinpä tiesi yksi, että Lewenhaupt joillakin edellisillä valtiopäivillä oli esiintynyt vapaan valtiolaitoksen ja yksinvallan supistamisen hartaana puolustajana. Toinen muisti, että säädyt 1734 vuoden valtiopäivien jälkeen tahtoivat saada hänet ylennetyksi kenraaliluutnantiksi, mutta hän oli kieltänyt, koska ei tahtonut sivuuttaa vanhempia kumppaneita. Vieläkin yksi kertoi, että hänelle samaan aikaan oli tarjottu 15,000 hopeataalaria pöytärahoiksi, mutta itse hän ne vähensi 12,000:teen. Nuorten ihailu oli niin yksimielinen ja vilpitön, ettei yksikään ääni kuulunut tätä yleistä kiitosta vastustavan, ja kuten ainakin myönnettiin, että Lewenhaupt selvemmin kuin yksikään muu Ruotsin suurmiehistä oli luotu johtamaan sotaa Venäjätä vastaan.

Siten oli nyt päästy päivän polttavimman kysymyksen alalle, ja Segebaden johti keskustelua nytkin semmoisena, joka ihmeellisesti oli tutustunut ei ainoastaan yleiseen asemaan vaan vieläpä kaikkiin yksityiskohtiin, joista muilla ei ollut aavistustakaan. Hän esitti suurella varmuudella syyt Lewenhauptin äkkipikaiseen lähtöön Venäjän rajalle ja antoi sensuuntaisia viittauksia, että arvoitus oli helposti niiden ratkaistavissa, jotka tunsivat asianhaarat perinpohjin. Hän oli paremmin kuin koskaan selvillä siitä, että tekeillä oleva sotaretki paremmin kuin mitkään entiset urostyöt valaisisi ja todistaisi ylipäällikön erinomaista nerollisuutta.

Sellaisilla puolihämärillä viittauksilla sai tuo kaikkitietävä nuorukainen yleisen uteliaisuuden herätetyksi. Ne, jotka olivat seisoneet loitommalla, lähestyivät, ne jotka olivat pelanneet heittivät kortit ja noppaset sikseen, voidaksensa häiritsemättä kuunnella puhetta.

Segebadenin sydän paisui ilosta ja ylpeydestä, ei niin paljon siitä, että hän tiesi enemmän kuin muut, vaan sentähden, että hän nyt sai esittää toiveittensa ihannetta, kreivi Lewenhauptia koko loistossaan ja suuruudessaan.

— Tiedättehän, alkoi hän taas, että aina tsaari Pietarin kuolemasta saakka ja sitäkin ennen on valtaistuimen perimisestä asiat olleet niin ja näin. Ensiksi kävi suuriruhtinas Aleksejn pahasti, niin ettei hänestä ollut kysymystäkään, jota paitsi hän kuolikin. Tsaarin jälkeläiseksi tuli hänen puolisonsa Katarina I, mutta hänkin kuoli hallittuansa pari vuotta, ja hänen jälkeensä nousi valtaistuimelle hänen poikansa poika Pietari Aleksejevitsh, mutta sitten kuoli hänkin. Sitten seurasi järjestyksessä tsaarin veljenpojat sukulaisineen, ja monien kohtaloiden jälkeen julistettiin Venäjän keisariksi pieni Iivana, joka vielä makaa kehdossa.

— No niin, mutta mitä se tähän kuuluu? Tuohan kyllä tiedettiin.

— Älkää hätäilkö! pyysi Segebaden rauhoittaen. Kyllä tiedätte että Iivana tuli keisariksi ja että hänen äitinsä Anna johtaa hallitusta hänen puolestaan. Tiedätte myöskin, että asiasta syntyi rettelöltä, mutta minä yksin tiedän, että tyytymättömyys vallitsee kaikkialla. Kaikki järkevät ihmiset Pietarissa ovat sitä mieltä, etteivät he tahdo olla saksalaisen Anton Ulrik Braunschweigiläisen puolison eikä hänen pienen poikansa hallittavina, semminkin kun tämä on vaan tsaari Pietarin veljentyttären tyttärenpoika.

Segebaden vaikeni ja katseli kysyväisenä ympärillensä. Kaikki myönsivät, että tyytymättömyys oli käsitettävissä, mutta koska tsaari Pietarin poika ja pojanpoika olivat haudassa eikä likempää perillistä ollut, niin tottakai täytyi käydä niinkuin käynyt on.

— Eipä! huudahti Segebaden virkeästi. Juuri sentähden, ettei saa mennä sillä tavoin, on Lewenhaupt nyt matkalla Pietariin.

— Sen tähden?! Minkätähden?! Kuinka?! — kuului kaikilta tahoilta.

Segebaden kasvoi yhä mahtavammaksi jatkaessaan: — Tsaari Pietarin puoliso peri miehensä kruunun, ja saattaahan hänen tyttärensä Elisabet samoin periä sen äitinsä jälkeen.

— Tottakai! Tietysti!

— No niin, siten ajattelevatkin järkevät Pietarissa, mutta valta ei ole niiden käsissä. Sentähden tahtoo Lewenhaupt ajaa heidän asiatansa ja auttaa suuriruhtinatarta hänen isänsä valtaistuimelle.

— Vai niin! Vai sen tähden. — Nythän oli saatu langan päästä kiini, eikä yrityksestä ollut sanottavana muuta kuin hyvää, sillä sehän voisi tuottaa onnea sille, joka siihen oli ryhtynyt.

Hubert oli ainoa joka ei riemuinnut. — Eiköhän olisi ollut parempi, arveli hän, että pietarilaiset olisivat saaneet itse suorittaa asiansa, kuin että armeija pantiin alttiiksi talviretken aavistamattomille seurauksille.

Mutta Segebadenista oli juuri tuo aavistamaton loistokohtana ylipäällikön suunnitelmassa.

— Luuletteko te, kysyi hän reippaana ja iloisena, että mies semmoinen kuin Lewenhaupt tekee mitään hullua tahi astuu semmoisen askeleen turhinpäin? Se, mitä hän jo on saavuttanut, on siksi suurta, ettei häntä koskaan voida kylliksi palkita.

— Mutta, rohkeni Hubert inttää, kuka takaa, että hän sillä tekee palveluksen Ruotsille?

— Sen takaan minä, joka tiedän mitä hän jo on saanut aikaan. Tuskin sitä vielä voi kuiskatakaan, mutta sanon sen kuitenkin teille: Suuriruhtinatar Elisabet on otettu vangiksi, ja nyt ehdottaa Lewenhaupt, että Elisabet hänen avullaan ottaa Venäjän valtakunnan haltuunsa.

— Sepä! Vai niin!

— Mutta korvaukseksi vaatii hän, että Venäjä luovuttaa Ruotsille kaikki mitä tsaari Pietari on meiltä riistänyt.

Nyt nuoret eivät enään voineet hillitä tunteitaan. Hurmauksen vallassa puhkesi heidän onnellisista sydämmistään raikas eläköön ylipäällikölle ja hänen suunnattomalle urostyöllensä.

Hubert oli, samoin kuin muutkin, iloisen hämmästyksen vallassa, mutta vähitellen syntyi hänessä taas arveluita, ja hieman epävarmana esitti hän aran kysymyksen: lieneekö varmaa että suuriruhtinatar suostuu siihen.

Segebadenista oli suorastaan naurettavaa, että sitä epäiltiinkään. Kukahan ikinä lienee ollut kahden vaiheella, kun on valittavana vankeus vieraassa maassa tai isäin valtaistuin?

Hubert myönsi kyllä tämän oikeaksi, mutta kuka takaa, etteivät mahtavat Pietarissa riennä vapauttamaan ruhtinatarta ansaitaksensa itse palkinnon? Sitäpaitsi onhan pieni Iivana —

Pitemmälle hän ei joutunut, sillä oven aukasi vanha invaliidi, joka verkalleen ja juhlallisesti astui huoneeseen ilmoittamaan alakuloisena Ruotsista saapuneen tiedon, että kuningatar Ulrika Eleonora oli kuollut. Sitä paitsi oli Venäjän puolelta kuultu, että kreivi Levenhaupt oli saapunut Säkkijärvelle, mutta että hän kohta oli peräytynyt palatakseen kotiin. Sekä hän itse että osa armeijaa oli jo tänä iltana tuleva Haminaan.

Nämä odottamattomat uutiset syrjäyttivät kaikki muut puhelut, ja mielissä vaihteli suru ja ilo. Mutta olihan kuningatar vanha, hänellä ei ollut lapsia, ja vaikka kysymys valtaistuimen perimisestä oli Ruotsissa polttava, oli se täällä oleville vielä kaukaisuudessa häämöittävä. Toista oli Lewenhauptin. Hänen suurtyönsä oli suoritettu, ja uusi aika oli hänen kauttansa koittava. Nythän täytyi olla mukana, ja kaikki syöksyivät ulos. Hubertkin, vaikka hän vielä oli heikko sairautensa jälkeen, riensi toverien perässä.

Oli viikko ennen joulua. Talvi oli paraillaan, ja Haminan vartiaväki kulki tavattoman reippaan näköisenä hengittämässä raitista ilmaa. Painostava elämä Suomessa oli niin räikeänä vastakohtana sille iloiselle ajalle, jolloin ritarihuoneessa, kahviloissa ja Tukholman hauskoissa seurapiireissä äänestettiin sotaa, että monikin ei luullut enään voivansa kestää. Mutta nyt olivat surut poistuneet, sillä matkustavilta talonpojilta oli kuultu, että Lewenhaupt oli kotimatkalla, muassaan niin runsas saalis, ettei mistään saatu tarpeeksi hevosia sen kulettamiseen. Lukemattomia vankeja oli saatu, ja niiden joukossa komea nainen. Talonpojat olivat itse nähneet, että hän itki ja koki peittää kasvonsa. Ihmeitä saadaan kuulla ennen iltaa, ja nyt piti näytettämän loistavalla vastaanotolla, että ymmärrettiin pitää päällikön loistavaa sotaretkeä oikeassa arvossa ja että haluttiin seurata häntä vastaisissa loistavissa voitoissa.

Segebaden ystäviensä etupäässä suuntasi kulkunsa kaupungin portille. Sinne oli jo kokoontunut väkeä, ja toivorikkailla katseilla silmäilivät he toinen toistansa, yhä useampien rientäessä paikalle kirjavana joukkona. Heidän edessään aukeni kinosten välillä Viipuriin vievä tie, ja kummallakin puolella seisoi havumetsä tuoreena aamun valossa. Puiden viheriä nousi kauniina valkosesta lumesta, ja suurina punasina terttuina pihlajissa riippuvat marjat, jotka kimalsivat kelmeässä auringonvalossa, lisäsivät luonnon komeutta. Tätä nähdessä syntyi nuorissa sankareissa ajatus käyttää näitä luonnon tarjoomia koreuksia juhlalliseen tervehdykseen voitonsaajalle.

Segebadenin kehoituksesta kokoontui tuo iloinen joukko tienvarrella olevaan linnansarveen. Neuvoteltiin, ja pian oli päätöskin tehty. Tien yli kohosi äkkiä komea kuusista ja männyistä rakennettu kunniaportti. Yhteen taivutetut puun latvat muodostivat mahtavan kaaren, jonka sivusta ja holvista riippuvat pihlajanmarjat lisäsivät laitoksen juhlallisuutta. Ylimpänä liehui sinikeltainen lippu.

Tämä komea tervehdyslaitos antoi uutta vauhtia voittohuhuille, ja pian tiesi jokainen jotakin Lewenhauptin menestyksestä. Moni kaupungin asukas oli itse puhutellut matkustavia talonpoikia, toiset olivat kuulleet heidän uutisiansa niiltä, jotka olivat heitä puhutelleet, ja vieläkin toiset olivat jo aavistaneet tahi ennakolta kertoneet kaikki, aivan niinkuin nyt oli käynyt, mutta kaikki pitivät tuota suurta voittoa aivan luonnollisena asiana. Lewenhauptin neroon nähden ei voinut toisin käydä, semminkin kun Sprengtport ja Löfving olivat muassa. Kumpikin oli jo yksistään urostöiden ja voiton takeena.

Talonpojat, jotka olivat tuoneet nuo suuret uutiset, olivat tulleet Haminaan saadaksensa maksua armeijalle suoritetuista kyydeistä tahi hevosista, joita oli heiltä otettu. Heiltä nyt nuoret upseerit koettivat tiedustella kaikkea mahdollisimman tarkasti, mutta valitettavasti täytyi keskustella tulkin avulla, sillä ei yksikään heistä ymmärtänyt suomea. Tulkin kertomuksen mukaan eivät talonpojat itse olleet nähneet paljonkaan sodasta, mutta sitä enemmän he olivat kuulleet muilta, ja suurimmaksi osaksi sopi kaikki yhteen niiden tuumien ja toiveiden kanssa, joita Lewenhauptilla oli ollut matkaan lähtiessään. Enimmin puhuttiin salaperäisin sanoin siitä mikä koski suuriruhtinatar Elisabetia. Varmaan tiedettiin, että hän tähän aikaan aikoi lähteä Venäjän Karjalaan metsästämään, ja silloin täytyi pitää varansa. Kuiskattiin myös, että Sprengtport ratsumiehineen oli saanut tehtäväkseen asettua väijyksiin ja ryöstää tuon korkean naisen, mutta oliko se onnistunut? Tietysti, sillä olivathan talonpojat itse nähneet vangitun naisen, joka peitti kasvonsa ja kääntyi pois. Minkä vuoksi hän olisi niin tehnyt, ellei hän olisi ollut häpeissään ja surrut menetettyä kruunuansa. Mitä enemmän Segebaden mietti tämän sankaritoimen seurauksia, sitä rajummin sykki hänen sydämmensä.

— Mikä käänne tästä tuleekaan koko sodalle! huudahti hän. Suuriruhtinattaren vankeus on meille rajattoman menestyksen takeena! Nyt on meidän vuoro laatia lakia Venäjälle, jopa Europalle.

— En voi ajatella semmoista onnea, vastasi Hubert miettiväisenä. Elisabet ruhtinatarko täällä? Vangittuna noin vaan. En hevin pidä sitä mahdollisena.

— Miksi ei? kysyi Segebaden tulisesti innostuneena. Oltiin metsästämässä, seurue hajaantui, ruhtinatar pyrkii eteenpäin, jää yksin — ajatelkaa erämaahan — ja silloin syöksyvät meikäläiset väijyksistä. Sprengtport tuntee seudut, ja Lewenhauptin nero johtaa heitä. Minä pidän asiaa ratkaistuna.

Ympärillä seisovat kääntyivät Segebadenin puoleen. Hänen rohkea edellytyksensä nosti yleistä hämmästystä ja ihailua. Vihdoin rohkeni kuitenkin Hubert inttää:

— Mielestäni olisi ollut parempi, jos he olisivat saaneet Iivanan äidin, Annan, käsiinsä.

— Ei ikinä! huudahti Segebaden. Hänestä ei huoli kukaan Venäjällä. Annan puoliso oli muukalainen, ja hänen ystävänsä ovat muukalaisia, jotka ovat syrjäyttäneet oman maan miehiä. Kansa sitävastoin rakastaa Elisabetia, ja jos autamme häntä valtaistuimelle, niin antaa hän meille kaikki mitä vaadimme.

— Ainakaan ei hän anna kaikkea mitä sinä vaadit, nauroi Hubert, luoden pilkallisen katseen Segebadeniin.

— Niin otamme väkisin! Joko ruhtinatar peruuttaa kaikki mitä tsaari Pietari on anastanut, tahi menettää hän Venäjän kruunun. Sen verran toki ymmärrät.

— Olkoon onneksi, toivon että pyydät minua metsästämään Salmiin, hymyili Hubert ivallisesti.

— En unohda ketään, joka ansaitsee ystävyyttäni ja on Lewenhauptin miehiä, mutta sinua kiellän tappamasta kärpästäkään maillani.

— Mutta Reif on Salmin herra, ja hän on pyytänyt minua metsästykselle.

— Ette kumpikaan tule sinne! karjasi Segebaden.

— Kah! kah! huusi tiellä seisova kansa. — Kah! kah! kaikui yhä loitommalta. Ja totta tosiaan, tuo kiihkeästi odotettu oli tulossa.

Segebaden juoksi pikaisesti takaisin kunniaportin kautta ylös läheiselle vallinsarvelle, ja toverit seurasivat häntä, sillä sieltä sopi nähdä kauemmaksi tielle päin. Siellä näkyi ensin muutamia ratsumiehiä, sitten airue, sitten seurueen herrat ja heidän edessänsä Lewenhaupt, pää syvään painuneena turkin kaulukseen, arvattavasti pakkasen tähden. Näiden jälessä kulki jalkaväen osasto, mutta varsinainen armeija näkyi myöhästyneen, sillä nyt tuli heinäkuorma, josta pisti ulos huiveihin kääritty naisen pää. Kuorman takana häämöitti jotakin, josta ei voitu saada selkoa.

— Näetkö tuota naista? huudahti Segebaden tarkastaen heinäkuormaa. —
Mitkä silmät! Se on hän! — Eläköön voittaja! Eläköön Lewenhaupt!

— Eläköön voittaja! kaikui miehestä mieheen.

Kaikki nuoret Hatut olivat samoin kuin Segebaden nähneet tuon heinistä pistäytyvän pään. Kuka tämä nainen oli? Oliko se hän? Lieneekö mahdollista?! Oi Jumala!

Lewenhaupt ratsasti juhlallisesti kunniaportin kautta, mutta sitten hän kääntyi tieltä ja pysähtyi vallinsarven alle, josta nuo voitonhurmaamat nuorukaiset katselivat häntä. Ylhäiset ja alhaiset riensivät tervehtimään suurta miestä, mutta hänen ylhäisyytensä viittasi torjuvasti heille kaikille. Nähtiin että hän tahtoi olla yksin.

Heinäkuorma yhä läheni, ja nainen joka oli ollut siellä peitettynä nousi katselemaan ympärillensä. Hän näkyi tuntevan seudun.

— No ilmeinen ihme! huusi rehevä porvarivaimo harmaalle äidillensä. — Tuohan on Löfvingin Leena. Kuinka saattoivat herrat sanoa häntä Venäjän keisarinnaksi. Ehk'eivät olekaan saaneet häntä käsiinsä.

— Ei sitä niinkään hevin oteta, vastasi muija. Helpommin löytää pienokainen rikan maasta kuin suuret sieppaavat tähden taivaasta.

Nuoret upseerit seisoivat hämmästyksen murjomina. He tunsivat itsensä kokonaan pettyneiksi. Mikä kurjuus, kun yhdellä iskulla menettää kaikki.

— Tuoko se on sinun keisarinnasi? kysyi Hubert ivaten.

— Suus kiinni! ärjäsi Segebaden ja kääntyi pois. Sananvaihto lakkasi siihen, sillä nyt näkyi pitkä jono työrekiä, joita vetivät härät, sarvissa liehuvat töyhdöt. Jokaisessa reessä oli komeita, lujasti raudoitettuja ja suurilla lukoilla varustettuja arkkuja. Tämän loistavan osaston perässä kulki ratsastava vartioväki, ja ensimmäisellä arkulla istui livreaan puettu kuski.

— Pois tieltä! huusi hän töllistelevälle väelle, joka tunki eteenpäin. Tehkää tilaa! Tämä on parempaa kuin veriset liput. Tässä on hopeata ja kultaa, hyviä päiviä ja suuria palkinnolta niille jotka sitä ansaitsevat.

— Mitä tuo on? kysyi väki hämmästyneenä ja ihmetellen. — Mitä tuo on?

— Hopeata ja kultaa sanon minä. Koko Venäjän aarreaitta! Tehkää tilaa! Näin sanottuaan läimähytti hän pitkällä piiskallaan hitaita härkiä ja ajoi juhlallisesti kaupunkiin kunniaportin kautta.

Lewenhauptin ystävät, jotka jo olivat vähällä nolostua, hengittivät taas vapaasti ja juoksivat esille juhlallisesti tervehtimään voittajaa. Mikä voima olikaan näissä aarteissa! Hänen ylhäisyytensä itsekin tunsi samaa, ja nyt hän teki lopun siitä pitkästä vaitiolosta, jolla hän oli ympäriseisovia ihmetyttänyt.

— Hyvää päivää herrat, sanoi hän ja ratsasti esille syrjäisestä paikastaan. Näen, että tahdotte kunnioittaa palaamistani, ja minä kiitän teitä. Voittomme ei tullut suureksi, mutta se tuli kallisarvoiseksi. Ratkaisevasta taistelustakaan ei tällä kertaa tullut mitään, mutta se on tuleva, herrani, se tulee. Näette nuo jykevät arkut pitkin tietä.

— Näemme! huusi eräs nuori intoilija. Teidän armonne on palannut
Venäjän aarteet muassaan.

— Luulitteko siis, että lähdin lapsenleikkiin? kysyi sodanjohtaja ylpeästi. Arkut ovat asetettavat pääkortteeriin ja varmaan talteen. Niiden kanssa ei saa kevytmielisesti menetellä.

— Kuulkaa, kuulkaa! huusivat nuoret. Suunnattomia rikkauksia niissä lienee.

— Tiesinhän sen! vakuutti eräs nuorukainen. Hän on meidän miehemme!
Entä suuriruhtinatar?

— Teidän ylhäisyytenne, kysäsi Segebaden, missä hän on?

Lewenhaupt yskäsi. — Hän tulee toiste — yhtaikaa sen suuren voiton kanssa. — Hän käänsi hevosensa, ratsasti tielle ja poikkesi kaupunkiin päin. — Hyvästi, herrani, tapaamme toisemme vasta, sanoi hän lyhyesti ja jyrkästi, rientäen pois.

Segebaden riensi jälessä, juoksi minkä voi ja onnistui vihdoin saavuttamaan hänen ylhäisyytensä. Lewenhaupt huomasi hänet ja kiristi ohjaksia. — Tahdotko mitään? kysyi hän.

— Tahdon, huohotti Segebaden. Mihin jätitte suuriruhtinatar Elisabetin?

— Hän istuu Venäjän valtaistuimella. Myöhästyin. Hän ei ansainnut ystävyyttämme. Lewenhaupt tahtoi rientää pois, mutta Segebaden rukoili:

— Tätini tähden! Setä, annan henkeni teidän edestänne! Mutta mitä nuo kallisarvoiset arkut sisältävät?

— Arkut? Vai niin! Ne kätkevät suurimman salaisuuteni.

— Mutta mitä? Setä, vannon etten ilmaise sitä.

Ylipäällikkö hengähti syvään: — Olkoon, poikani, olet todellakin minulle uskollinen, ja minä tarvitsen jonkun, jolle voin keventää sydäntäni. Nuo kallisarvoiset arkut eivät sisällä mitään.

Segebaden kalpeni. — Miksi pilkkaatte uskollisinta palvelijaanne, joka tahtoisi kuolla edestänne.

— En pilkkaa. Tuumani eivät onnistuneet. Suuriruhtinatar ei näyttänyt silmiänsä. Omalla uhallaan antoi hän julistaa itsensä keisarinnaksi. Mitään muuta emme saaneet kuin vähän viljaa ja heiniä venäläisistä makasiineista, mutta mitä olemme menettäneet kuolleissa ja sairaissa, se on korvaamatonta. Hevosemme kaatuivat nälästä ja uupumuksesta, tykit jäivät tienvarsille, ja saadaksemme ne mukaamme täytyi meidän valjastaa talonpoikia vaimoineen ja lapsineen niitä kuljettamaan. Onneksi emme tavanneet vihollisia, mutta kun retkemme ei vastannut sitä mitä toivottiin, olen tällä tavalla tahtonut korvata sitä loistoa, jota sotaonnestamme puuttuu.

— Mutta, sopersi Sagebaden. Jos arkut ovat tyhjiä — niin —

— Tyhjät tahi ei, se on syrjäasia. Arvoni on säilytettävä armeijassa ja koko kansassa. Jollei niillä ole muuta ajateltavana kuin tuo jokapäiväinen nälkä ja ravitun vihollisen tulo, niin ne nääntyvät, mutta jos uskovat, että olen anastanut miljooneja, on niillä yhä toivoa että kulta muuttuu leiväksi ja ne haluavat taistella minun kaltaiseni urhoollisen miehen johtamina.

— Mutta, intti Segebaden, jos vihdoin saavat tietää totuuden, kuinka silloin käy?

Lewenhaupt viuhtoi huolimattomasti kädellään: — Älä pelkää. Olen antanut käskyt Louis'lleni. Häneen voin luottaa, hän pitää kaikesta huolen. Hän ajaa itse arkut pääkortteeriin, siellä niitä säilytetään ja vartioidaan niin ettei kukaan aavista pahaa, mutta jokainen ohikulkija näkee ne, ja se on tarpeellistakin kunnes saan sotatuumani oikeaan vauhtiin. Ja nyt, poikani, rauhoitu, mutta pidä hampaittesi takana mitä tiedät. Hyvästi! Tämän sanottuansa Lewenhaupt kannusti hevostansa ja jatkoi matkaansa, mutta Segebaden ei seurannut enään.

— Mitä uutta?! kysyivät vastaan rientävät toverit. Mitä sait tietää?
Mitä hän sanoi?

Siihen ei tullut mitään vastausta.

— Mikä sinun on, Segebaden? ihmettelivät toverit. Luulisi että sinun on täytynyt niellä kaikki nuo pihlajamarjat kunniaportissa. Ha, ha, ha!

— Niin olenkin, vastasi Segebaden, katsomatta heihin. Hyi, hitto, hyi!

III Luku.

Manifesti.