E-text prepared by Juha Kiuru and Tapio Riikonen

KIRKKOISÄ AUGUSTINUKSEN TUNNUSTUKSET

Kirj.

Augustinus

Latinankielestä lyhennellen suomentanut ja selityksillä varustanut

Osvald Stenroth

WSOY, Porvoo, 1905.

SISÄLLYS:

Alkulause.
Lukijalle.
1. Lapsuuden aika.
2. Ylioppilasvuodet.
3. Manikeolaisuus.
4. Ystävän kuolema.
5. Faustus.
6. Ystävät.
7. Plotinos.
8. Kääntyminen.
9. Uusi elämä.
Hajanaisia kappaleita 10. ja 12. kirjasta. Loppu.
Huomautukset.

ALKULAUSE.

Tämä kirkkoisä Augustinuksen kirjoittama teos, joka nyt julaistaan suomenkielelle käännettynä, on aikaisemman kristillisen kirjallisuuden huomattavimpia muistomerkkejä. Sen kirjoittaja oli ei ainoastaan vanhemman kirkon etevimpiä opettajia, vaan myöskin aikansa, vieläpä kaikkien aikojen syvämielisimpiä ajattelijoita, joka taistelujen ja vaihtelevien kärsimysten jälkeen vihdoin oli löytänyt ratkaisevan vastauksen kaikkiin ajan ja ijankaikkisuuden, samoinkuin ihmissydämen rauhattomiin kysymyksiin nöyrässä uskossa Jeesukseen Kristukseen ja hänen evankeliumiinsa. Augustinuksen "Confessiones" antavat meille silmäyksen näihin moninaisiin taisteluihin. Samalla ne kirkkaasti valaisevat yleensä totuudesta taistelevaa ihmissydäntä, joka aikojen ja olojen vaihtelusta riippumatta pysyy alati samana. Siitä syystä tämä teos ansaitsee lukemista ja tutkistelemista ja etenkin juuri nykyaikana. Meidän päivinämme ovat ulkonaisen elämän kysymykset ensi sijalla ihmisten harrastuksissa, mutta ihmissydämen sisäisistä syvimmistä tarpeista — elävän Jumalan tarpeista — monikaan ei välitä. Ja kuitenkin juuri tämä tarve on nykyaikanakin kaikkein huutavin. Sen oikeasta tyydyttämisestä riippuu ei ainoastaan yksityisihmisen rauha ja siveellinen voima, vaan myöskin hänen kykynsä täyttämään ihmiselämän monia velvollisuuksia. Itsetuntemus on Jumalan tuntemisen ja yleensä ihmisolemuksen käsittämisen välttämätön ehto. Toivon hartaasti, että tätä kirjaa luettaisiin ja se saavuttaisi niin suurta huomiota kuin se ansaitsee; johdattakoon se monta lukijaa tuntemaan ihmissydäntä ja sen syvimpiä tarpeita.

Porvoossa marraskuun 11 p:nä 1905.

Herman Råbergh.

LUKIJALLE.

Augustinuksen tunnustusten suomentaminen ei ole helppo tehtävä. Pitkä, monijäseninen latinalainen lauserakennus ja suuret, syvälliset ajatukset, jotka niin kiireesti seuraavat toisiaan, että toinen tuskin ennättää toisen tieltä, ja että tekijä itsekään tuskin saa kunnolleen sanotuksi, mitä on ajatellut ja aikonut sanoa, tekee suomentamisen varsin vaikeaksi.

Tässä onkin varmaankin ainoa mahdollinen syy siihen, että tämä teos on aina tähän asti jäänyt suomentamatta. Sellainen otaksuma nimittäin, että se ei olisi sen arvoinen, että sitä kannattaisi suomentaa, on kerrassaan mahdoton. Sillä onhan tämä teos aikaa sitten käännetty kaikille maailman sivistyskielille, ja onhan sitä aina pidetty erinomaisena teoksena alallaan maailman kirjallisuudessa.

En olisi minäkään uskaltanut tämän teoksen suomentamiseen ryhtyä, ell'ei eräs ystäväni olisi minua siihen kehoittanut. Miten olen tässä työssäni onnistunut, sen päättäköön lukija otettuaan tarkoin selkoa alkukielisestä tekstistä ja ennestään löytyvistä käännöksistä.

Tässä Augustinuksen teoksessa on paljonkin sellaista meille nykyajan ihmisille niin kovin kaukaista, outoa ja eriskummaista, että se ei voi enää ainakaan vähänkään suuremman yleisön mielenkiintoa herättää, ja että se tuskin on muiden käsitettävissäkään kuin niiden, jotka ovat teologian alalla ammattimiehiä ja sen ajan olojen tarkkoja tuntijoita. Myös löytyy teoksessa syvällisten, ihanien uskonnollisien totuuksien rinnalla heikkoja kohtia, jotka tuntuu melkein lapsellisen joutavilta, tyhjänpäiväiseltä sanan saivartelulta ja samojen asioiden uudelleen vatvomiselta, joten Augustinuksenkin suhteen toteutuu vanha sananparsi: "Dormitat interdum etiam Homerus" (Homeroskin torkkuu toisinaan). Tämmöiset kohdat on tästä suomennoksesta jätetty pois. Suomennos on alkukielen tekstiä paljon lyhempi. Teoksessa on alkukielellä 13 kirjaa, jota vastoin tässä suomennoksessa ei ole kuin 9 kirjaa, nekin koko joukon lyhennettyinä, ja hajanaisia kappaleita 10:nestä ja 12:sta kirjasta. Alkuperäisen tekstin karsimisessa ja lyhentämisessä olen jotenkin tarkoin seurannut tohtori E. Pfleidererin etevää saksalaista käännöstä.

Helpottaakseni lukijalle tekstin ja silloisen ajan olojen ymmärtämistä olen tekstin jälkeen liittänyt luettelon erilaatuisia kielellisiä, uskonopillisia ja historiallisia huomautuksia. Teoloogit ja muut silloisen ajan tuntijat eivät tietenkään näitä huomautuksia kaipaa, mutta minä toivon, että suurempi ja vähemmän koulusivistystä saanut osa yleisöä ottaa ne kiitollisuudella vastaan ja voipi niiden avulla suuremmalla mielenkiinnolla ja harrastuksella teosta lukea.

Lasken tämän teoksen suomalaisten lukijain käsiin siinä toivossa ja uskossa, että se on vaikuttava herättävästi ja syventävästi monen lukijan hengelliseen elämään, siinä kun Augustinus omina kokeminaan niin elävästi esittää, miten Jumala olennollaan täyttää koko luomakunnan, miten Hän kaitselmuksellaan ohjaa ihmiselämän vähimpiäkin vaiheita, ja miten Hän sanomattoman suuressa armossaan ja rakkaudessaan hellästi ja uskollisesti etsii etsimistänsä syntistä, kunnes Hän hänet löytää.

En voi olla lopuksi lausumatta sitä toivomusta, että tämä suomennos saisi kehottaa jonkun jatkamaan kirkkoisien teosten suomentamista, sillä tällä alalla on todella suomalaisessa kirjallisuudessamme kovin monta aukkoa, eikä vain se yksi, jota tämä suomennos puutteellisuuksistaan huolimatta koettaa täyttää.

Heinolassa 27 päivä Lokakuuta 1905.

Osv. Stenroth.

1 KIRJA.

Lapsuuden aika.

Suuri olet Sinä, Herra, ja sangen ylistettävä; suuri Sinun voimasi ja määrätön Sinun viisautesi!

Sinua tahtoo kiittää ihminen, tuo rahtunen luomakunnastasi, hän, joka aina kantaa rinnassansa kuolevaisuuttansa, tuota syyllisyytensä todistusta, todistusta siitä että Sinä olet ylpeitä vastaan. Ja kuitenkin tahtoo Sinua kiittää ihminen, tuo rahtunen luomakunnastasi.

Sinä innostat meitä niin että ilomielin voimme Sinua kiittää, sillä Sinä olet luonut meidät elämään Sinussa, ja levoton on sydämemme, kunnes se saa levon Sinussa.[1]

Suo, Herra, minun ymmärtää, kumpi on tapahtuva ensin: Sinua avuksihuutaminen vai kiittäminen, Sinua tunteminen vai avuksihuutaminen.

Mutta kuka voi Sinua avuksihuutaa, joka ei Sinua tunne? — Sillä joka ei Sinua tunne, hän voi Sinua avuksihuutaa pitäen Sinua toisellaisena kuin Sinä olet. Vai sitäkö varten Sinua avuksihuudetaan, että Sinua päästäisiin tuntemaan?

Mutta kuinka he Häntä avuksensa huutavat, johon eivät ole uskoneet? Kuinka he uskovat Häneen, josta eivät ole kuulleet? Ja kuinka he kuulevat, ell'ei heille saarnata? [Rom. 10, 14.] Herraa saavat kiittää ne, jotka Häntä etsivät. [Ps. 22, 27.] Sillä jotka Häntä etsivät, ne Hänet löytävät, ja jotka Hänet löytävät, ne saavat Häntä kiittää.[2]

Minä tahdon etsiä Sinua, Herra, avuksihuutaen Sinua, ja minä tahdon avuksihuutaa Sinua uskoen, sillä Sinusta on saarnattu meille. Sinua avuksihuutamaan saattaa minua minun uskoni, jonka Sinä itse minussa vaikutit ihmiseksi tulleen Poikasi ihmisystävällisen käytöksen ja saarnaamisen kautta.

Mutta kuinka voin minä avuksihuutaa minun Jumalaani, Jumalaani ja
Herraani, koska aivan omaan olentooni Hänet kutsun avuksihuutaissani
Häntä.[3]

Mitä paikkaa olisikaan minussa sellaista, johon voisi sisälle astua minun Jumalani, Jumala, joka on tehnyt taivaan ja maan? Onko, näet, Herra, minun Jumalani, mitään minussa, mikä voisi Sinut itseensä sulkea? Sulkevatko taivas ja maakaan, jotka olet tehnyt, ja joiden kera minutkin teit, itseensä Sinut? Vai sulkeeko kaikki mikä vain olemassa on Sinut itseensä, koskapa ei mitään ole olemassa ilman Sinua? Koska siis minäkin olen olemassa, miksi pyydän Sinua sydämeeni tulemaan, vaikka en olisi olemassakaan, ell'et Sinä olisi minussa?

Minä tosin en ole vielä tuonelassa, mutta kuitenkin Sinä sielläkin olet. Sillä jos minä astuisin alas tuonelaan, niin Sinä siellä olet. [Ps. 139, 8.] En siis olisi olemassa, minun Jumalani, ei hituistakaan minusta olisi olemassa, ell'et Sinä olisi minussa.

Vai eikö pikemmin ole niin, ett'en olisi olemassa, ell'en olisi Sinussa, josta, jonka kautta, ja jota varten kaikki ovat olemassa? [Rom. 11, 36.] Niinkin on, Herra, niinkin on. Miten voisin Sinua sisälleni kutsua, kun Sinussa olen? Tai miten voisit minuun tulla? Sillä kunne voisin astua ulomma taivasta ja maata, jotta sieltä voisi minuun tulla minun Jumalani, joka on sanonut: Minä täytän taivaan ja maan. [Jerem. 23, 24.]

Mitä olet siis, minun Jumalani? Mitä olet muuta kuin Herra Jumala? Sillä kuka on Herra paitsi Herra? Tai kuka Jumala paitsi meidän Jumalamme? [Ps. 18, 32.] Sinä olet korkein, parhain, voimallisin, laupein ja vanhurskain kaikista. Sinä olet salaperäisin ja tutuin samalla kertaa, lempein ja uljain. Sinä aina pysyt paikallasi ja olet kuitenkin saavuttamaton. Sinä olet muuttumaton ja kuitenkin kaikkea muutat. Olematta itse milloinkaan vanha tai uusi Sinä kaikkea uudistat ja vanhennat kopeat niin ett'eivät sitä huomaakaan. Sinä olet aina toimessa ja kuitenkin aina levossa, aina kokoamassa, vaikka et koskaan ole puutteessa. Sinä kannat, täytät ja suojaat; luot, ylläpidät ja täydelliseksi teet. Sinä etsit, vaikka et ole mitään vailla. Sinä rakastat samalla palavasti ja puhtaasti; olet intoa täynnä ja kuitenkin huoleton. Sinä kadut tuntematta tunnon tuskaa; Sinä vihastut ollen samalla tyyni. Sinä muutat toimenpiteitäsi, vaan et päätöstäsi. Sinä korjaat kadonneen, kun hänet löydät, ja kuitenkaan et ole mitään koskaan kadottanut. Sinä et ole koskaan puutteessa ja iloitset kuitenkin voitosta; Sinä vaadit korkoja olematta koskaan ahne. Sinulle olemme maksuvelvollisia että saisit velkoa; ja kuitenkin — kellä on mitään, mikä ei ole Sinun omaasi? Sinä annat velaksi, vaikka et ole kellekään velassa; Sinä annat anteeksi velkoja kadottamatta mitään.

Ja mitä sittenkään olen tällä kaikella saanut sanotuksi Sinusta, minun Jumalani, minun elämäni, minun pyhä sulouteni? Tai mitä saa kukaan toinenkaan sanotuksi Sinusta? Sittenkin — voi niitä, jotka eivät Sinusta mitään hiisku! Sillä he ovat suulaita mykkiä.

Ken suo minulle levon Sinussa? Ken suo minulle sen onnen, että tulisit sydämeeni ja viihdyttäisit sen niin että unohtaisin kaiken kurjuuteni ja syleilisin Sinua kuin ainoaa hyvääni? Mitä olet Sinä minulle?

Ole armollinen, että voisin puhua? Mitä olen minä Sinulle, kun käsket minua rakastamaan Sinua, ja vihastut minuun ja uhkaat minua ikuisilla vaivoilla, joll'en sitä tee? Eikö olla Sinua rakastamatta ole vaivaa kyllä? Voi minua!

Laupeutesi tähden sano minulle, Herra, minun Jumalani, mitä olet minulle! Sano minun sielulleni: Minä olen sinun pelastuksesi. [Ps. 35, 3.] Sano se oikein kuuluvasti.

Katso, sydämeni korvat ovat puoleesi käännettyinä, Herra. Avaa ne ja sano sielulleni: Minä olen sinun pelastuksesi. Tätä ääntä kohti tahdon juosta saavuttaakseni Sinua. Oi, älä peitä kasvojasi minulta! Minä tahdon kuolla säästyäkseni toisesta kuolemasta ja saadakseni nähdä kasvosi!

Ahdas on sieluni asunto. Voidaksesi siihen tulla, laajenna se. Rappiolla se on, korjaa se. On siinä sellaista, mikä loukkaa Sinun silmiäsi, sen tiedän ja tunnustan. Vaan kuka on puhdistava sen? Olethan Sinä ainoa, jonka puoleen voin kääntyä rukoillen: Salaisista synneistäni puhdista minua, Herra, ja vieraiden viettelyksistä säästä palveliaasi. [Vertaa: Ps. 19, 13-14.] Minä uskon, sentähden minä puhun. [2 Kor. 4, 13. Ps. 116, 10]. Sinäpä sen tiedät, Herra.

Olenhan omaa itseäni vastaan kertonut rikoksiani Sinun edessäsi, minun Jumalani. Ja Sinä olet anteeksiantanut minun sydämeni vääryyden.

En tuomiosta riitele Sinun kanssasi, joka olet totuus. En liioin tahdo puolustautua ja siten pettyä, sillä minun syntini ilmaisten itsensä minut pettäisivät. En siis tuomiosta riitele kanssasi; sillä jos Sinä, Herra, soimaat syntejä, kuka voi kestää? [Ps. 130, 3.]

Suo minun kuitenkin puhua laupeutesi tähden, minun, joka olen vaan tomua ja tuhkaa. Suo minun puhua, sillä Sinuahan minä puhuttelen, joka olet laupias, enkä ihmistä, joka minua nauraen pilkkaisi. Sinäkin ehkä minulle naurat, vaan kuitenkin Sinä käännyt ja armahdat minua.

Sitä nyt tahtoisin Sinulle sanoa, Herra, minun Jumalani, että en tiedä, mistä olen tullut tähän tällaiseen elämään, jota en tiedä sanoako elämäksi, joka tekee kuolemaa, vai kuolemaksi, joka on olevinaan elämää.[4]

Sinä armossasi soit minulle maailmaan tullessani virvoituksen sen mukaan kuin olen kuullut ruumiillisilta vanhemmiltani, isältäni josta ja äidiltäni jossa Sinä olet minut muodostanut — itsehän en sitä muista.

Virvoittavalla äidin maidolla, näet, minut otettiin vastaan. Ei äitini, eivätkä imettäjäni itse täyttäneet rintojansa, vaan Sinä annoit minulle heidän kauttaan rintalapselle tulevan elatuksen rikkaudestasi, jonka kaitselmuksesi mukaisesti olet kappalten sisimpään olemukseen vajottanut. Luontaista tunnettaan noudattaen tahtoivat, näet, imettäjäni minulle antaa, mitä he olivat Sinulta runsain määrin saaneet, sillä se oli heille itselleen hyväksi. Näin muodoin tulin minä saamaan tätä hyvää heiltä eli oikeammin heidän kauttaan Sinulta. Sillä Sinultapa, Jumala, kaikki hyvät lahjat tulevat [Jaak. l, 17] ja kaikki minun apuni tulee minun Jumalaltani.

Tämän olen kuitenkin vasta myöhemmin tullut huomaamaan, kun olen tullut tuntemaan, että Sinä juuri näiden sekä sisäisten että ulkonaisten lahjojesi kautta kutsut ja vedät meitä puoleesi. Silloin en muuta osannut kuin imeä ja viihdytettäessä makeasti nukahtaa tahi itkeä, kun minuun jotenkin sattui; en muuta mitään.

Sitten myös aloin nauraa ensin nukkuessa, sitten valvoessa. Niin on, näet, minulle kerrottu, ja minä uskon sen, koska niin näen olevan toistenkin rintalasten laita, sillä enhän noita asioita voi itse muistaa.

Ja katso, vähitellen huomasin, missä olin, ja tahdoin ilmaista toivomuksiani niille, joiden kautta ne olivat täytettävissä, vaan en osannut. Toivomukseni olivat, näet, sisälläni, ihmiset taas ulkopuolellani, voimatta minkään aistimen avulla sisälleni tulla. Sentähden huidoin jäsenilläni ja huutelin äänekkäästi ilmaistakseni siten siinä määrin kuin taisin toivomuksiani — sillä tarkoin totuuden mukaisesti eivät nuo merkit voineet tulkita tunteitani. Ja kun ei minua toteltu joko siitä syystä ett'ei minua ymmärretty tahi siitä syystä ett'ei minulle tulisi vahinkoa, niin minä suutuin siitä että vanhemmat ihmiset eivät minua totelleet, että vapaat ihmiset eivät minua orjamaisesti palvelleet, ja minä itkemällä kostin heille.

Sellaisia ovat rintalapset sen mukaan kuin olen tullut huomaamaan niistä, joihin olen ollut tilaisuudessa tutustumaan. Ja sellainen olen minäkin ollut. Sen ovat juuri nuo tietämättömät pienokaiset ilmoittaneet minulle selkeämmin vielä kuin imettäjät kaikkine tietoinensa.

Katso, lapsuuteni on aikaa sitten kuollut ja minä olen elossa. Mutta Sinä Herra, joka aina elät, ja jossa ei mitään kuole, koskapa olit olemassa ennen vuosisatain alkua ja ennen kaikkea minkä alkua ajassa voidaan määritellä, Sinä olet olemassa ja Sinä olet Jumala ja kaiken Herra, minkä luonut olet. Sinun tykönäsi ovat kaikkien katoavaisten kappalten alkusyyt, kädessäsi pysyvät järkkymättöminä kaikkien muuttuvaisten kappalten muuttumattomat perusteet ja aatoksissasi elävät kaikkien aatteettomain ja ajallisten kappalten ikuiset aatteet.

Sano siis minulle armonkerjäläisellesi, oi Jumala, sano minulle säälittävälle Sinä sääliväinen, oliko jo varhaisimman lapsuuteni edellä käynyt joku loppuun kulunut ikäkausi, vai ainoastaanko se aika, minkä vietin äitini kohdussa?

Mitä olin minä, ennenkun äitini kohdussakaan sikisin, minun sulouteni, minun Jumalani? Olinko missään tai mitään? Ei ole minulla ketään, joka minulle voisi noista asioista ilmoittaa; ei isäni eikä äitini sitä voi, ei liioin muiden kokeet, eikä oma muistini.

Vai nauratko Sinä minulle, kun tuollaisia kyselen? Ja käsketkö vaan minua sen nojalla, mitä Sinusta tiedän, Sinua kiittämään ja ylistämään?

Minä ylistän Sinua, Herra taivaan ja maan, ja kiitän Sinua syntymisestäni ja lapsuudestani, jota en enää muista. Sillä suothan noissa asioissa meidän tehdä muista johtopäätöksiä itseemme nähden ja luottaa vaimojenkin uskottavuuteen.

Minä olin siis jo silloin olemassa ja minussa oli eloa ja minä etsin kohta imemisen heitettyäni merkkejä tehdäkseni niillä tunteitani muille tiettäväksi. Mistä olisi tämä tällainen elävä olento, ell'ei Sinusta, Herra? Vai tulleeko milloinkaan sitä taituria, joka osaa itsensä tehdä?

Tahi missä juoksee lähteensuoni, josta oleminen ja eläminen vuotaisi meihin, jos et Sinä, Herra, olisi tehnyt meitä, Sinä jolle oleminen ja eläminen on samaa, koskapa Sinä olet samalla korkeinta olemista ja korkeinta elämää. Sillä Sinä, olet kaikkein korkein, etkä muutu; eikä kulu Sinussa tänäinen päivä, vaikka toiselta puolen kuluukin, koska nuo ajanjaksotkin kaikki ovat Sinussa. Eiväthän ne näet, voisi vaihtuakaan, joll'et Sinä niitä koossa pitäisi. Ja koska Sinun vuotesi eivät lopu [Ps. 102, 28], ovat Sinun vuotesi ainaista "tätä päivää". Ja kuinka monta meidän ja meidän esi-isiemme päivää onkaan sivuuttanut Sinun "tätä päivääsi" ja saaneet siitä muotonsa ja laatunsa? Ja yhä toiset tulevat sitä sivuuttamaan ja saamaan siitä muotonsa ja laatunsa.

Mutta Sinä olet juuri se sama; ja kaikki hiomiset ja tulevaiset, ja kaikki eiliset ja entiset Sinä tänään olet tekevä ja olet tehnyt.

Mitä minä siitä, jos ken ei tätä ymmärrä?! Riemuitkoon hänkin, joka sanoo: "mitä tämä on?" Niin, riemuitkoon niinkin ollen! Suokoon hän mieluummin sen, että hän käsittämättänsä käsittää Sinut, kuin että hän hyvällä käsityksellään ei käsitäkkään Sinua.[5]

Varhaisimmasta lapsuudesta lähdettyäni tulin minä poikaikään tahi oikeammin sanoen poikaikä tuli minuun ja liittyi jatkoksi varhaisimpaan lapsuuteeni. Ei silti ole tuokaan ikäkausi olemattomiin hävinnyt — mihin se olisi voinut hävitä? Ja kuitenkaan ei se enää ollut entisellään.

En ollut enää rintalapsi, joka vain sopertaa; olin puhetaitoinen poika. Tämän minä vielä hyvin muistan, ja miten olen oppinut puhumaan, sen olen myös jälkeenpäin huomannut.

Vanhemmat ihmiset eivät sitä minulle opettaneet sanellen jonkun määrätyn oppisuunnitelman mukaan sanoja kuten vähän myöhemmin kirjaimia, vaan minä koetin heille huokauksilla, vaihtelevilla äänillä ja monenmoisilla jäsenten liikkeillä ilmaista sydämeni toiveita, että he ne täyttäisivät.

Kun en voinutkaan kaikkea ilmaista, mitä tahdoin, enkä kaikille kuin tahdoin, niin minä ensinnä säilytin sanojen sointuja muistissani ymmärrykseni avulla, jonka Sinä olet minulle antanut, minun Jumalani. Ja kun he sitten nimittivät jotain esinettä ja samalla sinnepäin tekivät kädenliikkeitä, niin minä katsoin ja huomasin, että he tuolla ääntämisellään nimittivät juuri tuota osoittamaansa esinettä.

Siten vähitellen havaitsin sanoista, jotka erilaisissa lauseissa aina samoissa paikoissaan esiintyivät, ja joita usein kuulin, minkä esineen merkkejä ne mikin olivat, ja julistin näiden merkkien kautta toivomuksiani niinpian kun sain kieleni niihin tottumaan. Ja niin pääsin minä niiden kanssa, joiden piirissä oleskelin, ajatuksia ja mielipiteitä vaihtamaan ja astuin syvemmälle ihmiselämän myrskyiseen seuraan, ollen riippuvainen vanhempieni vallasta ja vanhempien ihmisten tahdosta.

Herra, minun Jumalani! Mitä kurjuutta olenkaan siellä kokenut ja mitä pilkkaa! Minulle, näet, kun poikana ollessani oikean elämän esikuvaksi asetettiin kuuliaisuus niitä kohtaan, jotka muistuttavat, että pitää tässä ajassa hyötyä ja kunnostautua puhujataidossa, joka tavoittelee ihmiskunniaa ja petollisia rikkauksia! Sitten minut pantiin kouluun oppiakseni kirjallisuutta, jonka hyötyä minä kurja en ymmärtänyt. Ja kuitenkin minä sain selkääni, jos olin hidas oppimaan![6] Tätä tapaa, näet, vanhemmat ihmiset kiittivät; ja useat tätä elämää ennen meitä eläneet ovat edellämme valmistaneet näitä tuskallisia teitä, joita me pakotettiin kuljeskelemaan moninkertaiseksi vaivaksi ja tuskaksi meille Aadamin langenneille lapsille.

Mutta Herra, me löysimme myös rukoilevia ihmisiä. Heiltä opimme me ymmärtämään, — sen verran kuin ihminen voi — että Sinä olet joku suuri henki, joka olematta aistimillamme havaittavissa kuulet ja autat meitä.

Jo poikana aloin minä avuksihuutaa Sinua, minun apuni ja minun pakopaikkani; rukoillakseni Sinua katkaisin minä kieleni siteet; ja minä pienokainen suurella innolla rukoilin, ett'en koulussa saisi selkääni. Kun et Sinä pyyntöäni noudattanut — onneksi kyllä minulle — niin vanhemmat ihmiset jopa omat vanhempani, jotka varmaankaan eivät suoneet minulle mitäkään onnettomuutta, nauroivat selkäsaunoilleni, jotka kuitenkin olivat silloinen suuri ja raskas onnettomuuteni. Onko ketään, Herra, niin jalomielistä, niin suurenmoisella rakkaudella Sinuun kiintynyttä? Onko, sanon minä, ketään — sillä jonkunlainen typeryyskin saa tekemään sellaista — niin hurskaasti Sinuun kiintynyttä, niin jalomielistä, että hän kidutuspukkeja, kidutuskynsiä[7] ja muita tämän tapaisia kidutuskoneita, joista pelastusta Sinulta suurella pelvolla rukoillaan yli koko maan piirin, niin vähänpätöisiksi arvaa että hän nauraen pilkkaa niitä, jotka sellaisia kauheasti kammoksuvat, samoin kuin meidän vanhempamme nauroivat meille, kun opettajat meitä poikia patukoilla pieksivät. Teen tämän vertailun, sillä emmepä me näitä sen vähemmän pelänneet kuin he noita, emmekä sen vähemmän rukoilleet näistä päästäksemme kuin hekään noista.

Kuitenkin olemme me syntiä tehneet, kun vähemmän kirjoitimme, vähemmän luimme, vähemmän luettua ajattelimme kuin meiltä vaadittiin. Sillä eipä puuttunut meiltä muistia, eikä ymmärrystä, koska Sinä, Herra, olit näitä meille tuohon ikään nähden kyllin suonut. Mutta leikkiminen ja vehkeileminen huvitti meitä ja siitä meitä rankaisivat ne, jotka itse juuri sellaista tekivät; vaan aikuisten vehkeilyjähän kutsutaankin asioimisiksi. Poikien vehkeilemistä taas, vaikka onkin samaa, rankaisevat aikuiset aivan säälimättä.

Tokkopa kuitenkaan kenkään ymmärtäväinen tuomari voisi hyväksyä, että minulle annettiin selkään siitä, että poikana leikin pallolla, josta oli se haitta, että vähemmin sukkelaan opin tieteitä, joilla sitten vanhempana pidin paljon pahempaa peliä. Tai oliko hän, joka minulle selkään antoi, yhtään sen parempi kuin minä, koskapa hän tohtoritoverinsa voittamana jossain pahaisessa sanakiistassa joutui kateudesta ja vihasta pois suunniltaan paljon enemmän kuin minä leikkitoverini voittaessa minut pallokiistassa.

Ja kuitenkin tein minä syntiä Sinua vastaan, Herra Jumala, joka olet kaikkien luotujen kappalten luoja ja järjestäjä, joka et syntejä ole luonut, vaan ainoastaan panet niille määrän.[8] Herra, minun Jumalani, minä tein syntiä rikkoessani vanhempieni ja opettajieni määräyksiä vastaan. Sillä minä olisin voinut jälkeenpäin hyvin käyttää tieteitä, joita omaiseni tahtoivat, että minä oppisin hyvällä tai pahalla. En myöskään ollut tottelematon siitä syystä, että tahdoin valita parempaa, vaan huvittelemisen halusta ja rakkaudesta kilpailuissa saataviin kunniakkaisiin voittoihin. Minä halusin syöpyä korvineni haaveellisiin satuihin, jotka saivat korvanikin himosta palamaan yhä tulisemmin. Silmistäni, näet, jo aikaa sitten hehkui yhä kiihkeämpi ja kiihkeämpi halu saada aikuisten näytelmiä ja huvituksia katsoa.

Ne, jotka tämmöisiä toimeenpanevat, ovat etumaisina arvossa ja kunniassa, niin että melkein kaikki tätä tointa toivoisivat pienokaisilleen. Ja kuitenkin he mielellään sallivat pienokaisiaan ruoskittavan, jos nämä sellaisten näytelmien tähden laiminlyövät opinnoitaan, joiden avulla heidän pitäisi tulla kykeneviksi tuohon toimeen! Katso, Herra, tuota kaikkea laupiaasti, ja vapahda meidät, jotka sinua avuksemme huudamme. Vapahda myös ne, jotka eivät vielä Sinua avuksi huuda, jotta he Sinua avuksi huutaisivat ja vapautetuiksi tulisivat.

Jo poikana olin minä kuullut ijankaikkisesta elämästä, joka on meille luvattu sen kautta, että Herra meidän Jumalamme alensi itsensä ja alas astui meidän kopeiden luo. Ja minut merkittiin Hänen ristinsä merkillä ja suolattiin Hänen suolallansa[9] jo kohta tultuani äitini kohdusta, joka niin lujasti toivoi Sinuun.

Sinä olet nähnyt, Herra, kuinka minä vielä poikana ollessani äkillisistä vatsavaivoista sain kuumeen ja olin kuolemaisillani. Sinä olet nähnyt, minun Jumalani, koska jo silloin olit minun suojelijani, millä innolla ja uskalluksella pyysin Kristuksesi, minun Jumalani ja Herrani asettamaa kastetta hurskaalta äidiltäni ja meidän kaikkien yhteiseltä äidiltä seurakunnaltasi. Säikähdyksissään ruumiillinen äitini, joka hurskassydämisenä piti kalliimpana asiana sieluni autuuden, jo kiirehti vihkimistäni pelastavaisten sakramenttien salaisuuksiin, tullakseni siten uskon kautta Kristukseen pestyksi synneistäni. Mutta minä paraninkin pian, ja nyt siirrettiin puhdistukseni ikäänkuin olisi se tarpeellista ollut, että minä eteenkinpäin tahraantuisin synneillä, jos eläisin, koska, näet, tuon puhdistuksen jälkeen syyllisyys itsensä tahraamisesta synneillä olisi ollut suurempi ja vaarallisempi. Semmoinen usko oli minulla, semmoinen äidilläni ja koko huoneväellämme paitsi isälläni, joka ei vielä uskonut Kristukseen. Mutta hän ei kuitenkaan tehnyt hurskaan äitini oikeutta minuun turhaksi, eikä tahtonut heikentää uskoani Kristukseen.

Äitini huolehti, että Sinä, minun Jumalani, olisit minulle enempi isänä kuin hän. Sinä autoitkin äitiäni voittamaan miehensä, jota hän, vaikka olikin miestään parempi, palveli, sillä tässäkin hän palveli Sinua, joka sellaista käsket.

Minä pyydän Sinua, minun Jumalani — tahtoisin sen tietää jos soisit — sanomaan, missä aikomuksessa kasteeni siirrettiin. Oliko se minulle hyväksi, että ohjaksia höllitettiin ja sain suuremman vapauden synnin tekoon? Vai eikö niitä höllitetty? Kaikuuhan vieläkin kaikkialla korvissamme joka miehen suusta: "Anna hänen olla, tehköön hän mitä tahtoo, sillä eihän hän vielä ole kastettu." Mutta emmehän, kun ruumiillinen terveys on kysymyksessä, sano: "Olkoon sillään, saakoon hän vielä enemmän haavoja, sillä ei häntä vielä ole parannettu." Kuinka paljon parempi olisikaan minulle ollut, että kohta olisin tullut parannetuksi, ja että oman ja omaisteni huolenpidon kautta uudelleen pelastettu sieluni olisi tullut suojatuksi Sinun suojassasi, joka olit sen pelastanutkin! Tosin paljon parempi!

Vaan kuinka monet ja kuinka suuret kiusausten tulvat olivatkaan uhkaamassa minua poikaijästä päästyäni! Nuo arvasi jo silloin äitiarmaani, ja tahtoi mieluummin niille alttiiksi antaa pelkän maallisen ihmisen, josta uusi vasta myöhemmin oli muodostuva, kuin itse Jumalan kuvan.

Kuitenkin juuri poikaijässä, jolloin muka ei minusta niin ollut pelkoa, kuin nuoruuden ijässä, minä jouduin kiusaukseen, sillä lukemista minä en rakastanut ja lukupakkoa minä vihasin. Mutta minua kuitenkin pakotettiin lukemaan, ja se oli minulle hyväksi, vaikk'en minä lukiessani hyvää tehnyt, koska ainoastaan pakosta lueskelin.

Mutta kenkään ei vastahakoisena tee hyvää, vaikkakin se, mitä hän tekee, on hyvää. Eivätkä hekään hyvin tehneet, jotka minua tuohon pakottivat; vaan se tuli minulle hyväksi Sinun sallimastasi, minun Jumalani. He, näet, pakottaessaan minua opiskelemaan, eivät muuta silmällä pitäneet kuin että saisin tyydytetyksi himoja, jotka kuitenkin ollen mahdottomat tyydyttää, aina himoitsevat rikkauden tyhjyyttä ja häpeällistä kunniaa.

Mutta Sinä, joka olet päämme hiuksetkin lukenut [Matt. 10, 30], käänsit hyväkseni kaikkien erehdykset, jotka minua opiskelemaan pakottivat. Omaa erehdystäni taas, etten tahtonut opiskella, käänsit rangaistukseksi minulle, jonka kurin minä kyllä hyvin ansaitsin, minä vähäläntä poika ja suuri syntinen samalla. Niinmuodoin Sinä niiden kautta, jotka eivät hyvin tehneet, teit hyvin minulle, ja omista synneistäni Sinä minulle vanhurskaudessa kostit. Sillä niin Sinä olet säätänyt, ja niin se on, että rangaistukseksi itselleen on jokainen hillitön henki.

Mutta miksi Kreikan opinnoita vihasin, joihin minua jo pienokaisena totuteltiin, sitä en vieläkään ole täysin selville saanut. Latinan opinnoita taas rakastin, en tosin niitä, joita alkeisopettajat opettavat, vaan niitä, joita niin kutsutut kieliopettajat opettavat. Sillä noita alkeisopinnoita, joiden avulla opitaan kirjoittamaan ja laskemaan, pidin taakkana ja rangaistuksena yhtä hyvin kuin kaikkia Kreikan opinnoita.[10]

Mutta mistä tämäkin johtui, ell'ei elämän syntisyydestä ja tyhjyydestä, ell'ei siitä että minä olin liha ja häälyväinen ja katoovainen henki? [Ps. 78, 39.] Sillä varmaankin nuo alkeisopinnot ollen luotettavammat (niiden kauttahan opin, minkä vieläkin osaan, nimittäin lukea mitä kirjoitusta hyvänsä, ja kirjoittaa mitä hyvänsä haluan) olivat paremmatkin kuin ne opinnot, joilla minua pakotettiin muistissa pitämään en tiedä minkä Aeneaan harharetkiä unohtaen samalla omat harhailemiseni, ja itkemään Didon kuolemaa, joka onnettoman rakkauden tähden itsensä tappoi,[11] samalla kuin minä kurjista kurjin voin kuivin silmin kestää sen, että minä itse näihin opintoihin upoten kuoleuduin pois Sinusta, Jumalani, minun elämäni.

Sillä mikä on kurjempaa kuin se kurja, joka ei omasta kurjuudestaan kärsi, joka itkee Didoa, joka kuoli onnettomasta rakkaudesta Aeneaaseen, mutta ei itke omaa kuolemistansa rakkauden puutteesta Sinua kohtaan, Jumala, minun sydämeni valo, Sinä sisimmän sieluni leipä, mieltäni tuoreuttava voima ja ajatusteni ehtymätön lähde.

En sinua rakastanut, vaan tein huoruuden syntiä vieraantumalla kauvas Sinusta. Ja huorintekijälle kaikui kaikkialla: "hyvä, hyvä!" Sillä tämän maailman ystävyys on huoruus Sinua vastaan. [Jak. 4, 4.] Ja tuo "hyvä, hyvä" huudetaan, jotta se häpeäisi, joka on toista mieltä. Tätä en minä itkenyt, vaan minä itkin Didon sammunutta elämää, joka sai surmansa miekalla, samalla kuin minä itse seuraten alimpien luotujesi viettejä, hylkäsin Sinut ja alennuin maan multaan minä maan mato.

Ja jos minua olisi estetty tuommoista lukemasta, olisin tuskastunut — koska en kestänyt lukea sitä, mikä minulle tunnon tuskaa tuotti. Sellaista mielettömyyttä pidetään kunniakkaampana ja hyödykkäämpänä opintoaineena, kuin nuo, joiden avulla olen oppinut lukemaan ja kirjoittamaan.

Miksi siis Kreikan kirjallisuutta vihasin, vaikka se samallaista sisältää kuin latinalainenkin? Sillä Homeroskin[12] on taitava kutomaan tuollaisia satuja ja on lumoova lavertelija. Ja kuitenkin oli minusta poikana hänen teoksissaan katkera maku. Ja luulenpa että Virgiliuksen[13] teokset samoin maistuvat katkerilta kreikkalaisille pojille, jos he sillä tapaa pakotetaan niitä oppimaan kuin minä tuota Homerosta. Vaikeus, näet, perinpohjin oppia vierasta kieltä ikäänkuin sapella sekoitti satumaisten kertomusten kaikki kreikkalaiset suloudet. En, näet, vielä ymmärtänyt yhtään kreikkalaista sanaa, ja kuitenkin minua julmilla pelotuksilla ja rangaistuksilla ankarasti vaadittiin oppimaan.

Tosin oli aika, jolloin en latinalaistakaan sanaa osannut (ollessani rintalapsi); mutta tämän äidinkieleni olen kuitenkin oppinut ilman mitään pelotusta tai kidutusta, vieläpä imettäjien hyväillessä ja muidenkin suositellessa minua hymyilevin kasvoin, mairittelevin sanoin ja iloisin leikein. Olen toki tämän oppinut ilman vaatijain rangaistustaakkaa, oman sydämeni pakottaessa minut ajatuksia sanoiksi luomaan.

Tästä kyllin selviää, että vapaa opinhalu on voimallisempi saamaan ihmiset oppimaan kuin pelotuksia käyttävä pakotus. Mutta tuon vapauden juoksun tämä pakko kahlehtii lakiesi uomaan, o Jumala, Sinun lakiesi, olivatpa niitä julistamassa maisterit patukoineen tai marttyyrit kärsimyksineen, lakiesi, jotka taitavasti sekottaen sulovapauteen terveellistä katkeruutta, palauttavat meidät luoksesi, turmiollisesta suloisuudesta, joka sai meidät sinusta luopumaan.

Kuule, Herra, minun rukoukseni, ett'ei nääntyisi minun sieluni Sinun kurituksestasi, ja ett'en väsähtäisi ylistämästä Sinun laupeuttasi. Sillä laupeudessasi olet Sinä minut pelastanut pahimmiltakin synninpoluilta, että tulisit Sinä minulle suloiseksi yli kaikkien viehätysten, joiden pauloihin olin kietoutunut ja että minä rakastaisin Sinua kaikesta voimasta ja pitelisin kädestäsi koko sydämestäni. Ja niin Sinä elämäni loppuun saakka pelastaisit minut kaikista kiusauksista.

Niinpä Herra, minun kuninkaani ja minun Jumalani, Sinua palvelkoon kaikki, mitä ikinä olen hyvää poikana oppinut. Sinua palvelkoon, mitä puhun ja kirjoitan, luen ja lasken. Sillä turhia opiskellessani annoit siinä Sinä minulle oivaa oppia. Ja syntisen ihastukseni turhuuden olet Sinä minulle anteeksi antanut. Olen, näet, kaiken tämän ohessa oppinut koko joukon hyvääkin — jota kuitenkin ilman joutaviakin olisi voinut oppia, mikä olisikin turvallinen opintie poikien käydä.

Mutta voi sinua, ihmistavan virta! Ken voi sinua vastustaa? Milloin viimeinkin kuivunet? Kuinka kauan yhä vyörytät Eevan poikia suureen, pelottavaan mereen, jonka yli tuskin pääsevät onnellisesti nekään, jotka ovat seurakunta-arkkiin astuneet.

Salli minun, minun Jumalani, myös sanoa jotakin siitä, miten ymmärrystäni, Sinun antamaasi lahjaa olen mielettömissä teoissa kuluttanut. Minä sain tehtävän, joka minussa synnytti kovaa kiihkoa, koska minulla sen täyttämisestä oli toivottavana kiitosta ja kunniaa tai pelättävänä rangaistusta ja häpeää. Minun piti nimittäin lausua Junon sanoja, jotka hän lausui vihoissaan ja tuskissaan siitä että ei voinut Teukrien kuningasta Italiasta karkoittaa[14] — joita sanoja en koskaan ollut kuullut Junon lausuvan.

Meidän piti kertoessamme seurata runollisten kuvausten juoksua ja lausua suorasanaisesti sitä, mitä runoilija oli runosäkein lausunut. Ja se sai lausumisestaan parhaat kiitokset, joka sai kuvattavan henkilön vihan ja tuskan tunteen sattuvimmin kasvoissaan kuvastumaan ja joka myös osasi ajatukset mukavasti sanoiksi pukea.

Mitä hyvää minulla nyt siitä oli, oi minun tosi elämäni, minun Jumalani, että minulle edellä useita ikäisiäni ja tovereitani "hyvä, hyvä" huudettiin? Eikö tuo kaikki ole tyhjää kuin savu ja tuuli?

Eikö todellakaan ollut mitään muuta, jossa ymmärrykseni ja kieleni olisi voinut tulla harjoitetuksi? Jos Sinun kiitoksesi, Herra, jota raamatut huokuu, olisi saanut nostaa nuorekkaan sydämeni ylöspäin, niin ei se olisi joutunut ilmassa lentelevien pahojen henkien ryöstösaaliiksi. Sillä kyllä monella tapaa uhrataan langenneille enkeleille.

Vaan mitäpä ihmetellä sitä, että jouduin tuollaisiin turhuuksiin ja kuljeskelin kaukana Sinusta, minun Jumalani, kun minulle esikuvaksi pantiin sellaiset ihmiset, jotka joutuivat pois suunniltaan, jos he kertoessaan jotakuta tekoansa, mikä ei ollut paha, tekivät itsensä syypääksi murteellisuuteen tai kieliopilliseen virheeseen, mutta kopeilivat kiitoksesta, minkä saivat siitä että kertoivat virheettömästi, hyvässä järjestyksessä, laajasti ja kauniisti siveettömiä tekojaan!

Tämmöistä Sinä näet, Herra, ja vaikenet. Sillä Sinä olet pitkämielinen, laupias ja totinen. Oletkohan vastaisuudessakin aina vaiti?

Nytkin jo Sinä tästä syvimmästä syvyydestä pelastat sielun, joka etsii Sinua ja janoaa virvotustasi sanoen sydämestään: Minä olen etsinyt Sinun kasvojasi, Herra, Sinun kasvojasi tahdon minä etsiä. [Ps. 27, 8.]

Sillä kaukana kasvoistasi on se, joka vaeltaa himojen pimeydessä. Ei, näet, käymällä mitatut matkat poistuta pois Sinun luotasi tai palauta luoksesi.

Tai onko todella tuo nuorempi poikasi pyytänyt hevosia, vaunuja ja laivoja, tai onko hän näkyvin siivin lentänyt tai jalkaisin astuskellut hävittääksensä irstaisuudessa tuolla kaukaisella maalla omaisuuden, jonka Sinä olit hänelle lähtiessään antanut?

Suloinen isä olit antaessasi hänelle hänen osuutensa, suloisempi vielä tuota palaavaa kurjaa kohtaan.

Niinpä himojen huumauksessa eläminen on vaeltamista pimeydessä, on kaukana kasvojesi valkeudesta olemista.

Oi Jumala, katso tapasi mukaan laupiaasti, kuinka ihmisten lapset tunnontarkasti noudattavat kirjainten ääntämisessä ja tavujen muodostamisessa edellisiltä polvilta saamiansa sääntöjä, mutta laiminlyövät noudattaa Sinulta saamiansa autuuden ikuisia lakeja.

Niinpä paheksutaan ihmistä, joka erehdyksestä vastoin kieliopin sääntöä lausuu ilman ensimäisen tavun loppuhenkäystä "iminen", eikä "ihminen", enempi kuin sitä, joka rikkoen Sinun käskysi vihaa toista ihmistä, vaikka itsekin on ihminen.

Vai voineeko ketään vihamielistä ihmistä ajatella turmiollisemmaksi itse vihaa, joka yllyttää vihaan toista vastaan?! Tai tuhonneeko kenkään toista vainoamisella pahemmin kuin omaa sydäntänsä vihaamisella?!

Tieto kirjaimista ei varmaankaan ole syvemmälle ihmiseen istutettu kuin tuo pahan omantunnon syytös: "Sinä teet toiselle sitä, jota et kärsisi itsellesi tehtävän."

Kuinka oletkaan salaperäinen, Sinä ainoa suuri Jumala, joka äänetönnä istuen korkeudessa järkähtämättömän lain mukaisesti rankaiset sokeudella niitä, jotka suostuvat luvattomiin himoihin! Niinpä ihminen, joka etsii kaunopuheisuuden mainetta, seistessään inhimillisen tuomarinsa edessä suuren ihmisjoukon ympäröimänä, varoo suurimmalla valppaudella sanomasta vahingossakaan "ihmisiä keskellä", kun pitäisi sanoa "ihmisten keskellä", mutta vihansa vimmassa ei haikaile hävittää ihmistä ihmisten joukosta.

Tämmöisen koulun kynnyksellä minä poika poloinen makasin, ja tällä kilpakentällä opin minä enempi pelkäämään kielivirheiden tekemistä kuin niiden kadehtimista, jotka eivät sellaisia tehneet.

Täten tunnustan itseni Sinun edessäsi, minun Jumalani, vialliseksi niissä asioissa, joissa sain kiitosta heiltä, joiden suosio siihen aikaan oli mielestäni kunniakasta elämää. Sillä minä en nähnyt, mihin pohjattomaan häpeän kuiluun olin syösty Sinun näkyvistäsi. [Ps. 31, 23.]

Toisissa asioissa taas tuollaisissa ihmisissä herätin paheksumista pettämällä lukemattomilla valheilla kasvattajaani,[15] opettajaani ja vanhempiani halusta saada huvitella, nähdä pilanäytelmiä ja matkia hullunkurisuuksia.

Ken niin ollen saattoikaan olla niin inhottava kuin minä?!

Minä myös varastelin vanhempieni kellarista ja pöydältä joko herkuttelemisen halusta tahi ostaakseni tovereiltani heidän näyttelemisosaansa, jonka he olivat valmiit myymään, vaikka olivat itse yhtä huvitetut näyttelemisestä kuin minäkin. Näyttelemisessäkin minä usein turhamaisesta etevämmyyden himosta hankin itselleni voittoja petollisin keinoin. Mutta mistä kaikkein enimmin kävin kärttyisäksi, mistä katkerimmin soimasin syyllistä ell'ei siitä, jota itse tein toisille, ja joka, jos itse jouduin siihen syylliseksi, pikemmin sai minut raivostumaan kuin vikani myöntämään?!

Tämäkö se on "lapsellista viattomuutta?" Ei ole, Herra; ei ole. Anna anteeksi minun Jumalani! Sama syntihän se siirtyy lapsuudesta seuraaviin myöhempiin ikävuosiin, vaikka kasvattajat ja opettajat vaihtuvat maaherroihin ja kuninkaisiin, ja pähkinät, pallot ja varpuspyydykset kultaan, maatiloihin ja orjiin. Samoin myös koulun patukat aikaa myöten vaihtuvat raskaampiin rangaistuksiin.

Pois pöyhkeys! Sillä lapsen nöyryyden olet Sinä, kuninkaamme, esikuvaksemme asettanut sanoessasi: Sellaisten on taivaan valtakunta. [Matt. 19, 14.]

Sinulle, Herra, kaikkein ylevimmälle ja parhaimmalle, kaikkeuden luojalle olkoon sittenkin kiitos, vaikka vain tuommoiseksi poikapahaiseksi olisit suonut minun kasvaa. Sillä olemassa minä olin silloinkin, elin ja ajattelin, ja säilytin itseni vahingoittumattomana — ilmaus siitä sangen salaperäisestä yhteydestä, josta olin kotoisin. Sisäisellä aistilla varjelin minä ulkonaiset aistimeni loukkaamattomina ja minä iloitsin jo totuudesta, vaikkakin vain lyhyesti taisin vähäpätöisistä asioista ajatella. En tahtonut tulla petetyksi, muistini oli terävä ja puheeseen minä harjaannuin. Ystävyys oli minulle mieluista, mutta surua, raukkamaisuutta ja typeryyttä minä kammoin. Mitä onkaan sellaisessa olennossa muuta kuin ihmeteltävää ja ylistettävää?!

Mutta nuot kaikki ovat Jumalan lahjoja; en ole itse niitä itselleni antanut; ne ovat hyviä, ja ne kaikki muodostavat minuuteni. Hyväpä on Hän, joka minut on luonut, ja Hän itse on minun hyvyyteni. Häntä minä riemuisasti kiitän kaikista jo poikana saamistani hyvistä lahjoista.

Mutta siinä juuri minä syntiä tein, että Hänen luomissaan olennoissa, itsessäni ja muissa, etsin tyydytystä, ylevyyttä ja totuutta, enkä Hänessä itsessään. Sentähden minä myös jouduin surujen, häiriöiden ja erhetysten saaliiksi.

Kiitos olkoon Sinulle, minun suloni, minun kunniani, minun turvani, minun Jumalani! Kiitos olkoon Sinulle lahjoistasi! Säilytä myös itse ne minulle! Sillä niinpä minut itsenikin säilytät; ja niin se, mitä olet antanut minulle, on lisääntyvä ja täydellisentyvä, ja minä itse tulen yhteydessäsi yhä olemaan, koska yhä jatkuvan olemisenkin olet minulle antanut.

2 KIRJA.

Ylioppilasvuodet.

Minä tahdon muistella ennen tekemiäni inhottavia tekoja, lihan töitä, joilla olen sieluni saastuttanut — ei rakkaudesta niihin, vaan rakastaakseni Sinua, minun Jumalani. Sinun rakkautesi sytyttämästä rakkaudesta kuljen aatoksissani uudelleen katkerin mielin häpeällisimpiä teitäni, että tulisit minulle viehättäväksi Sinä, jonka viehätys ei vaihdu, vaan tuottaa onnea ja turvallisuutta, Sinä joka minua yhteen kokoilet siitä hajaannustilasta, jossa olen tullut kappaleiksi paloitelluksi, käännyttyäni pois Sinusta ainoasta ja kadottuani moninaisiin.

Muinoin nuoruudessani, näet, sytyin himosta saada ravita itseäni hornan henkien nautinnoilla, ja minä rohkenin antaa sieluni villiytyä rakkausseikkailuissa, joita ehtimiseen pimeydessä harjoitin. Minun kasvoni kuihtuivat, minä olin Sinun silmissäsi kuin mätänevä, vaikka itselleni kyllä kelpasin ja myös ihmisille halusin kelvata.

En muusta mistään nauttinut kuin siitä että saisin rakastaa ja olla rakastettuna. Mutta en pysynyt ystävyyden kannalla, mi puhtoisin säikein sieluja toisiinsa liittää, vaan sumupilviä henki lihallisen himoni suo ja versovan miehekkyyteni lähdesuoni, ja ne pilviin peittivät ja pimittivät sydämeni, ett'ei enää eroittunut rakkauden puhtoinen liekki himon saastaisesta synkeydestä. Kumpikin toisiinsa sekaantuneena kiehui ja kuohui, ja raastoi mua nuorta vastustukseen voimatonta kautta himojen kuilujen ja upotteli paheiden pyörteisiin.

Sinun vihasi oli purkaantunut minun päälleni — aivan tietämättäni. Olin mykistynyt kuolevaisuuteni, tuon ylpeyteni rangaistuksen, kahleiden kalskeesta. Minä juoksin yhä kauemmas Sinusta — ja Sinä salleit sen. Haureelliset himot sydämessäni kiehuivat ja kuohuivat ja ajelivat minua sinne ja tänne — vaan sinä vaikenit.

Oi miksi niin myöhään tulit ilokseni?! Silloin Sinä vaikenit, ja minä juoksin kauvas, kauvas pois Sinusta yhä uudelleen kylvämään pelkkää tuskan siementä, sillä ylpeyteni tähden sain kärsiä nöyryytyksiä ja voimia kuluttavaa levottomuutta. Oi jos joku olisi kuormaani keventänyt, ja uutuuksien pian haihtuvat viehätykset hyödykseni kääntänyt, ja raja-aitoja niiden viehättävyydelle asettanut, niin että nuoruuteni ryöppyävä virta, joka ei muutoin tyyntyä malttanut, olisi tyrskynsä tyynnyttänyt avioliiton rantaa vastaan. Mutta minä kurja kuohuin kuin meri ja kulkien virran mukana jätin Sinut. Minä poljin kaikki käskysi — kuitenkaan välttämättä ruoskaasi. Ken kuolevaisista voisikaan sitä?! Sillä Sinä olit aina luonani laupiaasti kurittaen minua ja valaen katkerinta tuskaa kaikkiin luvattomiin nautintoihini, jotta etsisin huvitusta tuskatonta, ja jotta voimatta sitä mistään muualta löytää löytäisin Sinut, Herra, Sinut ainoastaan, joka luot kipua käskyysi, ja lyöt parantaaksesi, ja kuoletat, ett'emme kuoleutuisi Sinusta.

Missä olinkaan, kuinka kaukana kuljeskelinkaan eroitettuna huoneesi iloista, kun tuona kuudentenatoista ikävuotenani hurjat — häpeällisten ihmisten laillistuttamat mutta Sinun lakiesi mukaan luvattomat — himot saivat vallan ylitseni ja minä kokonaan antauduin niiden palvelukseen?! Omaiseni eivät huolehtineet minua hukkuvaa pelastaa avioliiton kautta, vaan siitä oli heillä suuri huoli, että oppisin kieltä niin hyvin kuin suinkin käyttämään ja niin vaikuttavasti kuin mahdollista lausumaan.

Tuona vuonna keskeytyivät lukuni. Minut, näet, kutsuttiin takaisin "Madaura"[16] nimisestä läheisimmästä kaupungista, jonne olin asettunut tieteiden ja kaunopuheisuuden opiskelemista varten, ja minua varustettiin pitempiaikaista oleskelua varten Karthagossa. Tämä aiheutui isäni ylpeydestä, vaan ei suinkaan hänen varallisuudestaan, sillä hän oli vaan köyhä pikkuporvari Thagaste-kaupungista.

Kelle näitä kerron? En Sinulle, minun Jumalani; vaan Sinun edessäsi minä kerron näitä sukukunnalleni, ihmissukukunnalle, olkoonpa kuin mitättömän pieni se osa siitä, joka osuu lukemaan tätä kirjaani. Ja mitä varten? Jotta minä ja jokainen lukija ajattelisimme, millaisesta syvyydestä meidän on huutaminen Sinun tykösi. Ja kenen korvat ovatkaan niin nopeat kuulemaan kuin Sinun, kun ihminen sydämestä tunnustaa syntinsä ja elää uskosta?! Kukapa ei silloin ylistänyt isääni siitä, että hän yli varojensa kustansi pojalleen kaikkea, mitä ikinä tämä opiskellessaan kaukana kotoa tarvitsi? Sillä useat paljon varakkaammat kansalaiset eivät pitäneet mitään sellaista hommaa lastensa hyväksi. Tuo sama isäni ei kuitenkaan sitä huolehtinut, miten kasvaisin Sinun tuntemisessasi tai pysyisin siveellisesti puhtaana, vaan ainoastaan sitä, miten perehtyisin kaunopuheisuuteen, vaikkapa siten vieraantuisinkin Sinun palvelemisestasi, oi Jumala, joka olet sydämeni, sinun peltosi, ainoa todellinen ja hyvä Herra.

Tuona kuudentenatoista ikävuotenani ollessani taloudellisista syistä pakosta vapaana kaikesta koulunkäynnistä ja asetuttuani olemaan vanhempieni kodissa kasvoivat himojen ohdakkeet yli pääni, eikä ollut yhtään kättä niitä pois repimässä.

Päinvastoin isäni — kun hän kerran kylvyssä huomasi minun miehistyneen ja joutuneen nuoruuden hurjuuden aikaan — ilmoitti sen äidilleni, iloissaan ikäänkuin jo olisi lapsen lapsia toivossa, ja ilosta juopuneena kuten maailma, joka nurjan ja hillittömän tahtonsa luovuttamana unohtaa Luojansa ja rakastaa luotujasi enempi kuin Sinua.

Mutta äidissäni olit Sinä jo alkanut rakentaa temppeliäsi ja laskea pyhän huoneesi perustusta — isäni sitä vastoin oli vain katekumeeni[17] ja siksikin hiljan tullut. Äitini sentähden vavahti hurskaasta pelvosta ja kammoi joutumistani noille harhateille, joilla ne vaeltavat, jotka kääntävät selkänsä Sinulle.

Voi minua! joka rohkenen siitä puhua, että Sinä, minun Jumalani lakkasit puhumasta minulle, vaikka minä itse juoksin sinusta yhä kauvemmas pois. Näinköhän Sinä lakkasit silloinkaan puhumasta minulle? Kenenkä muun kuin Sinun olivat myöskin sanat, jotka äitini, Sinun uskovaisesi kautta kajahutit korvissani? Eikä yksikään niistä sittenkään päässyt tunkeutumaan sydämeeni niin että olisin noudattanut niitä. Muistan vieläkin kuinka äitini kahdenkesken ollessamme sanomattomasti huolissaan varoitti, ett'en salavuoteutta harjoittaisi, varsinkaan ei kenenkään aviovaimon kanssa.

Mutta nuo varoitukset minä pidin akkamaisina, jonka tähden en punastumatta olisi voinut niitä totella. Kuitenkin olivat ne Sinun antamiasi, vaikk'en sitä ymmärtänyt. Minä luulin Sinun vaikenevan ja hänen puhuvan — ja kuitenkaan et Sinä lakannut puhumasta juuri hänen kauttaan. Ja minä, tuon Sinun piikasi poika ja Sinun palveliasi, halveksin Sinua hänessä — tietämättäni.

Ja minä kuljin suin päin kadotukseen sellaisella sokeudella, että minä ikäisteni joukossa häpesin tekojeni vähempää häpeällisyyttä kuullessani heidän kehuen kertovan häpeällisiä tekojansa ja kerskaavan sitä enemmän kuta enemmän häpeällisiä ne olivat; ja minunkin teki mieleni tehdä yhtä häpeällisiä tekoja ei ainoastaan noiden tekojen, vaan myös kiitoksen himosta.

Mikä muu ansaitsee moitetta kuin rikos? Mutta minä rupesin rikollisemmaksi, ett'en joutuisi moitteen alaiseksi. Ja milloin en syyllisyydessä voinut vertoja vetää turmeltuneille tovereilleni, valehtelin minä tehneeni sellaista, jota en ollut tehnyt, ett'en näyttäisi raukkamaisemmalta siitä syystä, että olin viattomampi, ja ett'ei minua pidettäisi halvemmassa arvossa sentähden että olin puhtaampi.

Varkautta varmasti rankaisee Sinun lakisi, oi Herra, ja myös ihmissydämiin kirjoitettu laki, jota ei jumalattomuuskaan saa hävitetyksi. Sillä mikä varas kärsii hyväntahtoisesti toista varasta? Niin ei tee varakaskaan sitäkään kohtaan, joka puutteen pakosta on varastanut. Kuitenkin olen minä tahtonut varastaa, ja olenkin varastanut, ei minkään tarpeen tai puutteen pakottamana, vaan halusta halveksua oikeutta ja lihottaa vääryyttä. Varastin, näet, sellaista, jota minulla oli runsain määrin itselläni, vieläpä paljoa parempaa laadultaan. En myöskään tahtonut varastaa sen tavaran tähden, jota varastaessani tavoittelin, vaan itse varastamisen tähden.

Oli päärynäpuu viiniviljelyksemme läheisyydessä, jonka oksat notkuivat hedelmistä, jotka eivät muodoltaan, eivätkä maultaan olleet houkuttelevia. Pudistamaan ja ryöväämään puti puhtaaksi tätä puuta retkeilimme me, peräti pahantapaiset nuorukaiset, sydänyönä, ajan turmiollisen tavan mukaan pidettyämme siihen asti ilveilyjä kaduilla.

Me kannoimme sieltä mukanamme suuria kantamuksia hedelmiä ei syödäksemme, vaan heittääksemme sioille. — Ja jos jonkun verran niitä söimme niin tapahtui se vaan sentähden, että se ollen luvatonta oli mieluista. Katsos sellainen on sydämeni, oi minun Jumalani! Ja sen ollessa syvimmässä kadotuksen kuopassa olet Sinä sitä armahtanut! Sanokoon nyt sydämeni Sinulle, mitä se silloin halusi: olla paha ilman aikojaan, olla paha vain paha ollakseen.

Ilettävää se oli tuo pahuus — mutta minä rakastin sitä. Minä rakastin hukkumistani, minä rakastin lankeemistani; ei sitä tilaa, johon lankeemuksen kautta jouduin, vaan itse lankeemusta. Voi häpeällistä sieluani, joka syöksihe taivaastasi kadotettujen kuoppaan tavoitellessa itse häpeällistä tekoa, eikä mitään etua häpeällisen teon kautta!

Kauniit kappaleet miellyttävät: kulta, hopea ja kaikki muut sellaiset. Tuntoaistimeen vaikuttavat sulavat ruumiin muodot sangen voimallisesti, ja muutkin aistimet kukin makunsa mukaan mieltyvät kappalten eri muodostuksiin.

Ajallisella kunnialla ja hallitus- ja isäntävallalla on viehätyksensä, josta syystä ei kenkään tahtoisikaan orjana olla. Tällä ajallisella elämällämmekin on viehätyksensä, se kun on itsessään johonkin määrin kaunista ja on sopusoinnussa kaiken sen kanssa, mitä kaunista löytyy maan päällä. Myös ystävyys, joka hellyyden siteillä ihmisiä toisiinsa liittää, on suloista.

Kuitenkin kaikki nämät ja muut samanlaatuiset seikat aiheuttavat syntejä, kun ylenmäärin ihastumalla tuommoiseen, mikä on vähäpätöisempää hyvää, unhotetaan se, mikä on parempaa ja korkeinta hyvää, nimittäin Sinä, Herra, meidän Jumalamme joka kaikki olet tehnyt ja jossa vanhurskaat iloitsevat.

Sentähden kysyttäessä, mikä on aiheuttanut jonkun rikoksen, ei tavallisesti pidetä vastausta uskottavana, ell'ei siitä ilmene syynä olleen halu saavuttaa jotakin tuollaista hyvää, jota vähäpätöisemmäksi hyväksi sanomme, tai pelko sitä kadottaa. Joku on tehnyt miestapon. Miksi? Hän oli — niin arvellaan — rakastunut murhatun puolisoon tai taloon, tai tahtoi hän ryöstöllä hankkia itselleen elatuksensa, tai pelkäsi hän murhatun kautta kadottavansa jotakin sellaista, tai paloi hän himosta kostaa kärsimäänsä vääryyttä. Olisiko hän tehnyt miestapon ilman syytä, vain tappamisen halusta? Kuka voisi sitä uskoa?

Ja nyt, Herra, minun Jumalani, kysyn minä, mitä viehättävää oli mielestäni tuossa varkaudessa? Eihän siinä näytä mitään viehättävää olevan: ei sellaista viehättävää kuin on kohtuudessa ja järkevyydessä, ei sellaistakaan kuin on ihmisen ajatuskyvyssä, muistissa ja aistimissa ja koko eloisassa elämässä. Eihän ole sillä sellaista viehätystä kuin on tähtien loisteella, jotka kukin kohdaltaan kaunistavat taivaan kantta, ei sellaista kuin on maalla ja merellä kaikkine elävine olioineen, jotka syntyen ja kuollen lakkaamatta vaihtuvat.

Ei ole sillä edes sellaistakaan viehätyksen muotoa ja varjoa kuin on harhaan vievillä synneillä. Niinpä ylpeys tavoittelee ylevyyden tapaista, koska Sinä, Jumala, yksin olet kaikista ylevin. Kunnianhimo hakee vaan mainetta ja kunniaa, koska Sinä yksin olet kunnioitettava yli kaiken ja kautta kaikkien aikojen. Esivallan edustajat tahtovat ankaruudella herättää pelkoa; mutta kuka muu on peljättävä kuin Sinä Jumala yksin? Sillä milloin, missä, minne ja kenen kautta voisi niitäkään käsistäsi riistää?

Irstailijat tahtovat hyväilyllä herättää rakkautta; vaan eipä ole mitään Sinun rakkautesi vertaista, eikä ole mitään terveellisempää rakastettavaa kuin Sinun totuutesi, joka kauneudessa ja kirkkaudessa verrattomasti voittaa kaiken muun.

Uteliaisuus tekeytyy tiedonhaluksi, koska Sinä olet kaikkitietävä. Tietämättömyyskin ja tyhmyys kääriytyy vilpittömyyden ja viattomuuden vaippaan, koska ei ole ketään eikä mitään niin vilpitöntä kuin Sinä.

Mitä oisi niin viatonta kuin Sinä? Sillä pahojakaan et vainoa Sinä, vaan heidän omat tekonsa. Laiska teeskentelee levollisuutta, mutta missä on taattua lepoa paitsi Herrassa?

Ylöllisyys tahtoo itselleen varallisuuden ja rikkauden nimeä; mutta Sinähän kaikki täytät, Sinä joka olet häviämättömän sulouden tyhjentymätön aarreaitta. Tuhlaavaisuus käy anteliaisuuden nimellä ja varjolla, vaan Sinä olet kaikkien hyvien lahjojen sanomattoman aulis antaja. Ahneus tahtoo omistaa paljon, vaan Sinä omistat kaikki. Kateus riitelee etevämmyydestä, mutta ken on niin etevä kuin Sinä? Viha hakee kostoa, vaan ken on kostaessaan niin vanhurskas kuin Sinä?

Kuka voi Sinusta eroittaa sitä, jota Sinä rakastat? Juuri Sinun tykönäsihän on taattua turvallisuutta! Sureva kuihtuu murehtiessaan sellaisen kadottamista, jota hän on ihaillut ja halunnut, koska ei tahtoisi olla Sinua huonompi, jolta ei mitään voida pois ottaa.

Noin sielu tekee huorin[18] kääntyessään pois Sinusta, ja hakiessaan ulkopuolelta Sinua sellaista, mikä puhtaana ja kirkkaana on löydettävissä ainoastaan palattaessa Sinun tykösi. Nurinpäisesti matkivat Sinua kaikki, jotka Sinusta kauvas erkanevat ja nousevat Sinua vastaan. Vaan silläkin tapaa matkiessaan Sinua julistavat he Sinun olevan kaiken luonnon Luojan, eikä niin muodoin olevan mitään paikkaa, missä kokonaan voisi Sinua väistää.

Mikä siis tuossa varkaudessa minua viehätti? Ja missä tarkoituksessa olen minä vaikkakin rikoksellisesti ja nurinpäisesti matkinut Sinua? Tekiköhän mieleni edes petoksella tehdä lakiasi vastaan, kun en sitä voimallani saanut tehdyksi, jotta siten tekemällä rankaisematta luvatonta saisin pitää jotain kaikkivaltaisuutesi varjon kaltaista ja vankinakin käyttää hivenen vapautta?

Siinäpä tein kuten palvelija, joka pakenee Herraansa ja tavoittelee hänen varjoaan! Voi mitä mädännäisyyttä! Voi mikä elämän irvikuva, ja mikä kuoleman kammottava kuilu! Taisiko todella se, mikä oli luvatonta, olla mieluista vaan sen tähden, että se oli luvatonta?

Millä voisin Herralle palkita sitä, ett'ei sieluni näitäkään muistellessa tarvitse peljätä? Minä tahdon rakastaa Sinua, Herra, ja kiittää ja ylistää Sinun nimeäsi, koska niin suuret synnit ja niin häpeälliset teot olet minulle anteeksi antanut.

Sinun armosi ja laupeutesi ansioksi luen sen, että olet minun syntini irroittanut ja sulattanut niinkuin jään. Armosi ansioksi luen senkin, minkä verran olen ollut tekemättä pahaa. Sillä olisinhan minä voinut tehdä vaikka mitä pahaa, minä joka rikosta semmoisenaan rakastin.

Ja kuitenkin olet Sinä kaikki minulle anteeksi antanut — sen tunnustan — niin hyvin ne pahat työt, joita oman tahtoni mukaan olen tehnyt, kuin nekin, joita Sinun sallimuksestasi en saanut tehdyksi.

Onko olemassa sitä ihmistä, joka ajatellen omaa heikkouttaan, rohkenee omien voimiensa ansioksi lukea puhtauttaan ja viattomuuttaan ja rakastaa Sinua vähemmin, koska muka vähemmin on tarvinnut laupeuttasi?

Sillä se, joka seuraamalla Sinun kutsuvaa ääntäsi on välttänyt paheet, joita hän minussa tulee tuntemaan lukiessaan näitä muistelmiani ja tunnustuksiani, älköön minua pilkatko siitä, että minua sairaudesta on parantanut sama lääkäri, jonka ennakkomääräyksen kautta hän on päässyt sairastumasta tai oikeammin päässyt vähemmällä sairastamisella. Vaan hän rakastakoon Sinua saman verran, vieläpä enemmänkin, huomatessaan että Hän, joka minut on pelastanut niin suuriin synnin tauteihin kuolemasta, on pelastanut hänet sellaisiin sairastumasta.

Mitä hedelmää korjasin minä kurja muinoin noista teoista, joita muistellessani nyt punastun? Ja mitä varsinkin tuosta varkauden työstä, jonka itse varkauteen mieltyneenä tein? Ei niin mitään, sehän oli itse tekokin tyhjän veroista. Päinvastoin juuri sen kautta tulin entistä kurjemmaksi.

Ja kuitenkaan en minä, sen mukaan kuin silloista mielentilaani muistan, olisi yksin sitä tehnyt; en ensinkään olisi sitä yksin tehnyt. Siis minä siinä rakastin myös noiden syyllisten seuraa, joiden kanssa yhdessä sen tein. Enkö siis rakastanut jotain muutakin kuin vain varastamista? Eipä mitään muuta, sillä eihän tuo seurakaan ole muuta kuin pelkkää tyhjää. Voi ystävyyttä, vihollistulta tuhoisampaa! Voi tutkimatonta hengen harhausta! Kun, tahtomatta ensinkään itselleen etua tai kostoa toiselle, vaan leikillään ja piloillaan haluaa ja koettaa toiselle vahinkoa ja vaivaa tuottaa, syystä siitä että huudettaissa "lähtekäämme", "tehkäämme niin", hävettää jos ei ole yhtä häpeemätön kuin muutkin.

Ken voi selvittää tämän peräti monimutkaisen ja sekavan vyyhdin? Inhottava se on; en tahdo siihen enää huomiotani kiinnittää, en tahdo sitä katsella.

Sinua halajan, vanhurskaus ja viattomuus, joka olet niin kaunis ja ihana kunniallisuuden loisteessa, ja annat tyydytystä, johon ei koskaan kyllästy. Sinun luonasi on syvä rauha ja häiriintymätön elämä. Ken saa Sinuun yhtyneheksi, hän pääsee Herransa iloon. Hänen ei tarvitse peljätä, ja hän viihtyy sangen hyvin Hänessä, joka yksin hyvä on.

Synnin virran viemänä loittonin minä Sinusta ja eksyin, minun Jumalani, nuoruudessani kovin kauvas Sinun turvalliselta tieltäsi ja sain sieluuni — sammumattoman janon.

3 KIRJA.

Manikeolaisuus.

Minä tulin Karthagoon, missä kaikkialla kuhisi ympärilläni häpeällisten rakkausseikkailijain sekasortoinen joukko. En vielä rakastanut, mutta rakastaminen oli minulle rakasta ja minä syvempää rakkautta kaihoten vihasin itseäni siitä, että muka liian vähän rakastin. Minä rakastuneena rakastamiseen etsin itselleni kultaa, vaan vihasin näissä asioissa kulkea sitä turvallista tietä, jolla ei ole himojen pauloja.

Vaikka minulla oli sisällinen nälkä hengellisen ravinnon puutteessa, joka olet Sinä itse, minun Jumalani, niin en minä kuitenkaan tuntenut tuota nälkää, vaan olin ilman katoomattoman ruoan kaipuuta, en siitä syystä että olisin siitä jo ravituksi tullut, vaan koska se minua tympästytti — ja sitä enemmän, kuta enemmän sitä tarvitsin.

Asiain näin ollen ei ollut sielullani hyvä olla, ja se syöksyi vaikkakin haavoja kärsien pois Sinun luotasi haluten joutua kurjaan rappiotilaan sekaantumalla huoruudessa sellaisten kanssa, joista oli vaan aistillista nautintoa. Tosin eivät sellaisetkaan olisi voineet minussa rakkautta sytyttää, jos ei heilläkin olisi ollut sielua. Rakastaa ja rakastettuna olla oli minulle suloista, varsinkin jos rakastetun ruumiistakin sain nautintoa.

Ystävyyden puhtoisen lähteen minä siis himon saastaisuudella samensin, ja hornan himojen synkein pilvin pimitin sen kirkkaan pinnan. Ja kuitenkin kaikesta inhottavuudestani ja kunniattomuudestani huolimatta olin minä suuressa turhamaisuudessani olevinani hienosti sivistynyt.

Minä syöksähdinkin rakkauden syleilyyn halutessani kietoutua sen lankoihin. Minun Jumalani, minun armahtajani, kuinka paljolla sapella oletkaan sekoittanut tuota suloista nautintoani! Ja kuinka hyvä olitkaan sitä tehdessäsi! Kun, näet, löysin rakastetun, joka myös minua rakasti, jouduin minä salaa nautinnon paulaan, ja juuri iloitessani tulin minä sidotuksi tuskaa tuottavilla siteillä, jotta minua kahleissa olevaa sitten saisi lyödä mustasukkaisuuden, luulevaisuuden, pelvon, vihan ja riitojen hehkuvilla, rautaisilla raipoilla.

Teaatterinäytelmät ollen täynnä oman kurjuuteni kuvia ja täynnä sytykettä himoni tulelle tempasivat minut mukaansa. Miksi tahtookaan ihminen katsellessa surullisia ja traagillisia näytelmiä kärsiä tuskaa, jota ei hän kuitenkaan omassa elämässään tahtoisi kärsiä? Ja kuitenkin katsoja tahtoo kärsiä näytelmien tuottamaa tuskaa, jopa on tuo tuska hänen nautintonsa!

Eikö tämä ole surkuteltavaa mielettömyyttä?! Sillä kuta enemmän itsekukin sairastaa tuollaisia intohimoja, sitä enemmän hän niistä nauttii näyttämöllä. Tavallisesti kuitenkin sitä kutsutaan kurjuudeksi, kun itse sellaisista kärsii, kurjuuden säälimiseksi taas, kun sitä kärsii niiden kärsimyksistä, jotka tuollaisista kärsivät. Vaan minkä arvoista mahtaa sääliminen olla, kun säälitään sellaista, joka on olemassa vaan mielikuvituksessa ja näyttämöllä?! Eihän, näet, katsojaa kutsuta tulemaan avuksi, vaan häntä ainoastaan kehoitetaan tuntemaan tuskaa; ja hän suosii sellaista harhakuvien näyttelijää sitä enemmän, kuta enemmän tämä hänessä aikaan saa tuskan tunnetta. Ja jos noita ihmisten kovia kohtaloita, ollen joko kovin kaukaisen muinaisuuden tapahtumia tai kovin epätodellisia, niin näytellään, ett'ei katsoja niistä tunne tuskaa, niin menee hän kyllästyneenä ja moittien kesken pois, mutta, jos hän tuntee tuskaa, pysyy hän paikoillaan jännitettynä ja itkee ilosta.

Rakastetaanko siis tuskiakin? Varmasti tahtoo jokainen ihminen iloita. Mutta vaikk'ei ketään haluta olla itse kurjana, haluttanee ehkä silti toisen kurjuutta sääliä. Ja koska ei tämä taida tuskatta tapahtua, niin lienee se ainoa syy, jonka tähden tuskia rakastetaan. Tämä tuskan tunne on ystävyyden lähteestä lähtenyt. Vaan minne se menee? Minne se juoksee? Eikö se juokse ikäänkuin kiehuvaan pikivirtaan, joka pinnalle nostaa häijyjen himojen valtavia kuohuja? Eikö se sellaiseksi lopulta muutu, kun se kerran pois poikenneena taivaallisesta kirkkaasta alkulähteestään on lähtenyt omaa suuntaansa kulkemaan?

En ole nytkään ilman sääliväisyyden tunnetta. Mutta silloin teaatterissa iloitsin minä rakastavien kanssa, heidän nauttiessa toinen toisensa häpeällisistä töistä, vaikkakin he niitä tekivät vaan mielikuvituksessa, näytelmään kuuluvina. Kun he taas kadottivat toisensa, niin minä ikäänkuin säälien surin heidän kanssaan; ja kuitenkin kumpikin minua huvitti. Nyt sitä vastoin enempi säälin sitä, joka iloitsee häpeällisiä töitä tehdessään, kuin sitä joka on sellaista kovaa kokenut, että on täytynyt kieltäytyä turmiollisesta huvista ja on kadottanut kurjan onnen.

Tämä on varmaan todellisempaa sääliväisyyttä — siihen kun ei sekaannu iloa toisen tuskasta. Sillä vaikkakin rakkaus velvoittaa hyväksymään sitä, joka tuntee tuskaa sääliessään kurjaa, niin kuitenkin se, joka on todella sääliväinen soisi mieluummin ei ensinkään olevan olemassa sitä, joka tuon säälin tuskan aiheuttaa.

Sillä jos olisi olemassa pahansuopaa hyvänsuopaisuutta — mikä on mahdotonta — niin voisi sekin, joka todellisesti ja vilpittömästi säälii, toivoa kurjien olemassa oloa saadakseen heitä sääliä. Niinmuodoin on jotain tuskaa, joka on hyväksyttävää, ei mitään, joka on rakastettavaa.

Mutta minä kurja silloin rakastin tuntea tuskaa, ja ha'in tuskan tunteelle virikettä näytelmistä, joissa näyttelijät tuntematta itse mitään tuskaa esittivät toisten tuskia. Ja näyttelijän esitys miellytti minua sitä enemmän, ja veti minua puoleensa sitä voimallisemmin, kuta vuolaammin se sai kyyneleeni vuotamaan. Mutta eihän tuo ihmeteltävää ollutkaan, koska minä onneton laumastasi eksynyt ja vartioimiseesi suuttunut lammas olin saastutettu häpeällisestä synnin spitaalitaudista. Siitä myös johtui haluni tuskien tuntemiseen — joiden en kuitenkaan mitenkään olisi suonut syöpyvän syvemmälle sisälleni. En, näet, halunnut sellaisia tuskia kokea, jollaisia halusin näytelmänä katsella vain siinä tarkoituksessa, että karmisi pintaani.

Ja kuitenkin ne vaikuttivat samoin kuin jos ruumista kynsin raavitaan: polttavia paiseita, tarttuvaista märkää ja kauhistavaa kyllästymistä.

Sellaista oli elämäni. Vaan tokkopa se olikaan mitään elämän arvoista, oi minun Jumalani?

Mutta loitompana kuitenkin liiteli ylt'ympärilläni Sinun uskollinen laupeutesi! Millaiseen törkeyteen takerruinkaan ja tahraannuin! Minä noudatin uteliaisuutta, joka ei pyhääkään pilkalta säästänyt, ja se vajotti minut, jätettyäni Sinut, ylön syvälle epäuskoon ja epävakaiseen pahojen henkien palvelemiseen, joille minä uhriksi kannoin minun pahat tekoni. Tästä kaikesta Sinä kuitenkin minua armollisesti kuritit.

Huonojen toverien seurassa minä silloin alaikäisenä lueskelin kirjoja kaunopuheisuudesta, sillä minä halusin kaunopuhujana loistaa muita etevämpänä. Tavanmukaisessa järjestyksessä opiskellen olin ennättänyt erääseen Ciceron kirjaan, joka sisältää kehoituksen filosofian tutkimiseen, ja kutsutaan "Kehoittaja" eli latinankielellä "Hortensius". Oi kuinka kiihkeä ja palava halu minulla oli, minun Jumalani, saada lentää kuin siivin ylös näistä maallisista olosuhteista Sinun tykösi. Minä en käsittänyt toimenpiteitäsi minun suhteeni, sillä Sinun tykönäsi on viisaus. Mutta rakkautta viisauteen kutsutaan kreikankielellä "filosofia", ja sitä rakkautta sytytti minussa tuo mainittu kirja, johon olin ihastunut ei vain siinä käytettyjen lausetapojen, vaan paljoa enemmän siinä lausuttujen totuuksien tähden. Varsinkin viehätyin minä tähän kohtaan tuossa kirjassa: Minun ei pitäisi rakastaa, etsiä, tavoitella, hyväksyä tahi hyväillä ei tätä eikä tuota lahkoa, vaan itse viisautta esiintyipä se missä paikassa tai muodossa tahansa, ja minä kovasti kiihotuin tuosta kirjasta ja sytyin innostuksen tulesta hehkumaan.

Ainoastaan se seikka laimensi kiihkoani, ettei Kristuksen nimeä siinä mainittu. Sillä Sinun armollisen kaitselmuksesi mukaan, oi Herra, oli minun hento sydämeni tämän, minun vapahtajani, Sinun poikasi, nimen jo ennakolta äidin maidossa sisälleen särpinyt ja syvälle itseensä kätkenyt, jonkatähden ei mikään, mikä puuttui tuota nimeä, olkoon se kuin oppinutta, kaunista ja totuudenmukaista tahansa minua kokonaan mukaansa temmannut.

Sentähden päätin minä kääntää huomioni pyhään kirjaan nähdäkseni, millainen se on. Ja katso! minä huomasin sen sellaiseksi, jota eivät korkeaoppiset kopeat käsitä, eivätkä tajua poika pahaisetkaan; joka on aluksi matalata astua, mutta tuonnemma tultaessa korkeaa, ja lopuksi katoo salaisuuksien pilvien taakse.

Mutta minulle oli mahdotonta astua siihen sisälle tai taivuttaa niskaani käydäkseni sen askelissa. En, näet, ensi kerran käydessäni käsiksi tuohon pyhään kirjaan ajatellut sillä tapaa siitä kuin nyt tätä kirjoittaessani, vaan se näytti minusta niin arvottomalta, ett'ei sitä kävisi vertaaminenkaan Ciceron arvokkaisiin kirjoihin.

Minä, näet, paisuneena välttelin sen kohtuullisuutta; ja ajatusteni terävyydellä en kuitenkaan kyennyt tunkemaan syvemmälle sen sisältöön. Ja kuitenkin oli juuri tuo kirja omiansa kasvamaan kasvavien poikien keralla; vaan minulle oli vastenmielistä olla pahaisena poikana, ja ylpeydestä paisuneena luulin olevani suuri.

Sentähden jouduin minä ihmisten joukkoon, jotka olivat ylpeyden hulluutta, lihan himoja ja laverruksia täynnä.[19]

"Totuus, totuus" he hokivat usein kyllä minulle, vaan totuutta ei milloinkaan ollut heissä. Perättömiä he puhuivat ei ainoastaan Sinusta, joka olet todellinen totuus, vaan myös noista tämän maailman alkuaineista, Sinun luomistasi.

Oi totuus, totuus! kuinka sydämellisesti sieluni syvimmästä syvyydestä ikävöitsin Sinua juuri silloin kun nuo ihmiset ehtimiseen lavertelivat minulle Sinusta ainoastaan sanoilla ja monilla, suunnattoman suurilla kirjoilla.

Nepä olivat vaan vateja, joissa minulle Sinua isoavalle, Sinun asemestasi syötäväksi kannettiin aurinko ja kuu, nuo kauniit luomasi; vaan kuitenkin olivat ne luomiasi — eikä niistäkään ensimäisiä ja etevimpiä — etkä Sinä itse. Sillä edellä noita ruumiillisia, olkootpa kuin loistavia ja taivaallisia, käyvät hengelliset luomasi. Vaan minä en noita ensimäisiä ja etevimpiäkään luomiasi isonnut.

Sinua itseäsi, joka olet muuttumaton totuus, ja jossa ei hetkeksikään pimeys ja valkeus vaihetu [Jaak. 1, 17], minä isosin ja janosin.

Ja kuitenkin yhä eteeni kannettiin loistavia fantasiakuvia! Parempi sittenkin olisi ollut rakastaa tuota aurinkoa, jonka edes todellisesti näemme silmäimme edessä, kuin noita harhakuvia, jotka aiheutuvat siitä että silmä pettää.

Mutta Sinä, minun rakkauteni, jonka helmaan minä heikkona heittäydyn väkeväksi tullakseni, et sisälly niihin, joita näemme, olkootpa vaikka taivaalla, etkä niihin, joita emme siellä näe, sillä Sinä olet ne luonut, etkä luomistasikaan kappaleista pidä niitä korkeimpina. Kuinka aivan toista oletkaan siis kuin nuot mielikuvitukseni olemattomista kappaleista luomat harhakuvat! Todellisempia kuin nämät ovat todellisten kappalten aiheuttamat mielikuvat ja todellisempia kuin mielikuvat ovat itse kappaleet. Mutta Sinä et kuulu kappaleisiin, etkä sisälly sieluunkaan, joka on ruumiin elo. Niinpä olet parempaa kuin ruumiin elo, ja todellisempi kuin ruumis. Niin, Sinä olet sielujen elo, kaikkien elollisten elo, elollinen, jolla on itsessäsi elämä; Sinä olet muuttumaton elämä, ja minunkin sieluni elämä.

Missä siis olitkaan silloin minuun nähden, ja kuinka kaukana, kun minä kuljeskelin kaukana Sinusta, saamatta syödäkseni rapaakaan, jolla sikoja syötin?![20] Kuinka paljoa paremmat ovatkaan kieliniekkain sanan saivarrukset ja runoilijain sadut kuin nuo petolliset paulat! Lausuessani runoa lentävästä Medeasta,[21] en sitä todeksi väittänyt, enkä liioin todeksi uskonut kuullessani muiden sitä lausuvan. Mutta noita asioita olen todella uskonut. Voi, voi, kuinka olenkaan askel askeleelta voinut vajota aivan alas hornan syvyyteen!

Minähän totuutta kaivaten kiihkeästi työtä tein, kun minä Sinua, minun Jumalani — tunnustan sen Sinulle, joka olet minua armahtanut silloin, kun en vielä Sinua tunnustanut — kun minä Sinua etsin ei järkeni, eikä omantuntoni mukaan, joilla tahdoit minua eläimiä etevämmäksi kohottaa, vaan lihallisen mieleni mukaan.

Mutta Sinä olit minun sisintä olemustani sisempi, ja korkeampi korkeinta lentoani. Minä törmäsin Salomonin sananlaskuissa mainittuun hurjaan ja hulluun vaimoon, joka istuu tuolilla porttikäytävässä ja sanoo: Haukatkaa haluisesti kiellettyä leipää, juokaa varkain-vietyä vettä, sillä se on suloista. [Salom. Sanani. 9, 17.] Tämä sai minut mukaansa vietellyksi, sillä hän tapasi minut Sinusta vieraantuneena, silmät lihan himoista palavina, ja sisukseni märehtien sitä, mitä silmien kautta olin niellyt.

En muusta todella olevaisesta tiennyt, ja minut saatiin melkein lapsellisilla viisastelemisilla suostumaan tyhmiin petkuttajiin, heidän kysellessä: "Mistä on paha kotoisin? Onko Jumala rajoitetussa ruumiillisessa muodossa, ja onko hänellä hiukset ja kynnet? Ovatko ne vanhurskaiksi arvattavat, jotka samalla kertaa pitävät useampia vaimoja, tappavat ihmisiä, ja uhraavat eläinuhreja?"

Perehtymättömänä näihin asioihin minä peräti hämmennyin niin että poistuessani totuudesta luulin sitä lähestyväni. Minä en, näet, tiennyt pahan olevan hyvän sortumista ja vähentymistä yhä vähemmäksi, kunnekka ei siitä ole merkkiäkään jäljellä. Miten olisinkaan sitä huomannut minä, jonka silmäin näkö oli suunnattuna vaan ruumiiseen, ja hengellinen näkö mielikuvituksen harhakuviin?

Minä en tiennyt, että Jumala on henki, jolla ei ole pituudelle eikä leveydelle ulottuvia jäseniä, tai ruumista, joka ottaa tilaa ja painaa. Sillä ruumis osissaan on vähempi kuin kokonaisuudessaan, ja jos oletettaisiinkin se äärettömän suureksi, niin joku sen osa kuitenkin määrätyn välimatkan rajoittamana varmasti olisi pienempi kuin ääretön, eikä tuo ruumis olisikaan kokonaisuudessaan kaikkialla kuten henki, kuten Jumala on.

Ja mikä meissä on se Jumalan kaltaisuus, jonka tähden raamattu syystä sanoo meidän luoduksi Jumalan kuvaksi, sitä en minä vähääkään aavistanut.

En myöskään tuntenut sitä todellista sisällistä vanhurskautta, joka ei arvostele tottumuksen lain mukaan, vaan kaikkivaltiaan Jumalan erehtymättömästi oikean lain mukaan, jonka mukaan kaikkien paikkakuntien ja aikojen tavat tulee muodostua jonkun verran erilaisiksi kunkin paikkakunnan ja ajan eri luonteen mukaan, samalla kun se itse kaikkialla ja aina pysyy samana, eikä ole yhtä siellä, toista täällä, eikä milloin mitäkin.

Tämän lain mukaan olivat Aabraham, Iisak, Jaakob, Mooses ja Daavid, joita kaikkia Jumala on kehunut, vanhurskaita. Taitamattomat kyllä, jotka inhimillisen päivän mukaan arvostelevat ja kaikkia ihmiskunnan tapoja omain yksipuolisten tapainsa mukaan mittaavat, arvostelevat heitä syntisiksi.

Mutta eikö tämä ole yhtä hullua kuin jos asevarustukseen tottumaton, joka ei tiedä mikä kappale kuhunkin jäseneen kuuluu ja soveltuu, tahtoessaan peittää päätä sääryksellä tai panna kypärää jalkaan, murisisi siitä, ett'eivät sopivasti mukaannu paikkaansa? Tai eikö ole kuin jos joku nähdessään jonkun orjan tekevän semmoista, jota ei sovi juomanlaskian tehdä, tai nähdessään takapihalla tapahtuvan sellaista, jota ei sallita pöydän ääressä, paheksuisi sitä, ett'ei samassa talossa ja samassa perheessä anneta samat tehtävät ja oikeudet kaikille ja kaikkialla?

Juuri samalla tapaa menettelevät ne, jotka kuullessaan tuommoisena aikana jotain olleen vanhurskaille luvallista, mikä ei enää tänä aikana ole sellaisille luvallista, pahastuvat. Ja samalla tapaa ne, jotka paheksuvat, että Jumala aikojen olosuhteiden mukaan käskee toiselle toista ja toiselle toista, vaikka kumpikin samaa vanhurskautta pitäisi palvella.

Onko siis vanhurskaus vaihtelevaa ja muuttelevaa? Ei suinkaan. Vaan aikakaudet, joita se on pantu hallitsemaan, ovat muuttelevaisia — sillä nehän ovat aikaa.

Ihmiset taas, joiden elämä on niin lyhyt maan päällä, eivät huomaa entisaikain heille tuntemattomien ja nykyajan heille tuttujen tapojen, eivätkä vierasten kansojen tuntemattomien ja oman kansan tuttujen tapojen keskinäistä yhteyttä. Mutta mikä mihinkin saman ruumiin jäseneen, mikä mihinkin saman päivän eri hetkeen, mikä millekin kappaleelle tai henkilölle samassa talossa soveltuu, sen he helposti huomaavat. Edellisessä tapauksessa he moninaisuuteen loukkaantuvat, jälkimäisessä taas siihen mukaantuvat.

Näitä asioita en silloin ymmärtänyt, enkä huomannut; vaikkakin ne joka suunnalta sattuivat silmiini, en niitä nähnyt.

Sepittäessäni runoja ei sopinut minun panna mitä runojalkaa tahansa mihin tahansa, vaan toiseen runomittaan toista ja toiseen toista runojalkaa, eikä samankaan säkeen joka kohtaan samaa jalkaa. Ja kuitenkaan ei runoustaide, jonka avulla runoja sepittelin, käsittänyt vaan sitä tai tätä ja milloin mitäkin runomittaa, vaan kaikki runomitat samalla kertaa.

Mutta minä en vaan älynnyt vanhurskauteen, jota hyvät ja hurskaat ihmiset palvelevat, paljon korkeammalla ja jalommalla tavalla sisältyvän kaikki, mitä Jumala on käskenyt. En liioin älynnyt, ett'ei se mistään kohdasta muutu, vaikk'ei se eri aikoina annakaan samalla kertaa kaikkia määräyksiään, vaan kunakin aikana määrää sellaista kuin silloin sopii.

Minä sokea moitin hurskaita isiä ei ainoastaan siitä, miten he Jumalan käskyn ja vaikutuksen mukaan nykyisyyden olosuhteissa käyttäytyivät, vaan myös sen johdosta, mitä he Jumalan ilmoituksen mukaan tulevista tapahtumista julistivat.

Mutta tokkopa milloinkaan tai missään on pidetty vääränä rakastaa Jumalaa kaikesta sydämestään, kaikesta sielustaan ja kaikesta mielestään tai rakastaa lähimmäistään niinkuin itseään?

Samoin rikokset luontoa vastaan, jommoiset Sodomalaisten synnit olivat, ovat kaikkialla ja aina halveksittavia ja rangaistavia.

Jos kaikki kansat semmoista tekisivät, niin olisivat he myös kaikki samaan rikokseen syyllisiä Jumalallisen lain mukaan; sillä ei Jumalan luoma ihmisluonto salli ihmisen niin käyttäytyä. Itse se yhteys, mikä meillä tulee olla Jumalan kanssa, näet, rikotaan, kun Hänen luomansa luonto saastutetaan luonnottomalla himolla.

Ne rikokset taas, joilla rikotaan ihmisten tapoja vastaan, ovat tapojen ollessa erilaiset, vältettävät vaan siitä syystä, ett'ei jonkun valtion tai kansan tapa, joka tottumuksen tai lain kautta on vakaantunut, tulisi loukatuksi jonkun oman maan kansalaisen tai jonkun muukalaisen himon kautta.

Sillä rumahan on jokaisessa kappaleessa semmoinen pala, mikä ei sovellu kokonaisuuteen. Mitä hyvänsä Jumala käskee vaikka kenen lakia tai tapaa vastaan, on se tehtävä, vaikka ei sitä milloinkaan olisi siellä ennen tehty; jos sen tekemistä on jonkun aikaa laiminlyöty, on se uudistettava ja jos ei siihen ole ennen ryhdyttykään, on siihen nyt ryhdyttävä.

Sillä jos on kuninkaan lupa hallitsemassaan valtakunnassa käskeä jotakin, jota ei kukaan hänen edellään, eikä hän itse tätä ennen ole käskenyt, ja jos on valtioyhteyden luonteen mukaista että häntä totellaan, valtioyhteyden luonnetta vastaan taas jos ei häntä totella — inhimillisen yhteiskunnan peruslakejahan on että tulee totella kuningasta — kuinka paljoa enemmän on Jumalaa koko luomakunnan hallitsijaa ehdottomasti toteltava kaikessa, mitä ikinä Hän käskee. Sillä niinkuin inhimillisten valtakuntien kesken mahtavampi vaatii heikommalta kuuliaisuutta, niin vaatii Jumala kaikilta.

Samoin vallitsee kaikissa rikoksissa sama vaikutin. Olkoonpa että halutaan toista vahingoittaa häpäisemällä häntä tai tekemällä vääryyttä häntä vastaan tai tekemällä kumpaakin. Olkoonpa että joku tekee tuota kostaakseen, kuten vihamiehet tekevät toisilleen, tai saadakseen toiselta jotain erinomaista etua, kuten tapahtuu matkustajaa ryövättäessä. Tekipä joku tuota tahtoessaan onnettomuutta välttääkseen kukistaa sen, jota pelkää. Tekipä joku tuota kadehtiessaan onnettomuudessaan toista onnellisempaa tai ollen jossain suhteen onnen suosimana kateellinen sitä kohtaan, jonka pelkää pääsevän vertaisekseen, tai jonka jo tuskalla vertaisekseen tuntee. Tai tekipä joku tuota tahtoen vaan toisen onnettomuudesta nauttia kuten ne tekevät, jotka katselevat kilpataistelijoita, ja ne, jotka nauraen pilkkaavat toisia ihmisiä olivatpa keitä hyvänsä. Sama moitittava vaikutin on kuitenkin näissä kaikissa rikoksellisissa teoissa: halu toista vahingoittaa.

Näissä teoissa ilmenee synti. Ja syntiä siittää lihan himo, silmäin pyyntö ja koreilemisen halu; joko yksi tai kaksi näistä tai kaikki kolme samalla kertaa. Tällä syntisellä elämällä rikotaan kolmea ja seitsemää käskyäsi vastaan, tuota kymmenien käskyjesi kymmenkielistä psalttaria vastaan, oi Jumala, Sinä kaikkein korkein ja suloisin!

Vaan millä Sinua voidaan häväistä, johon ei mikään tahra tartu?!
Millä Sinua vastaan voidaan rikkoa, joka et mistään vahinkoa kärsi?

Tosin nuo teot eivät satu Sinuun, mutta ne koituvat ihmiseen itseensä. Ja sinä rankaiset ihmistä synneistä, koska hän syntiä tehdessään Sinua vastaan samalla tekee vääryyttä omaa sieluansa vastaan. Ja synti petollisesti ilmi-antaa tekijänsä tekipä hän syntiä luonnottomaksi turmellen luontoansa, jonka Sinä olet tehnyt ja järjestänyt, joko luvallisten asiain kohtuuttomalla käyttämisellä tai käyttämällä himosta palavana luvattomia asioita vastoin luonnon järjestystä.

Myös joutuu ihminen syylliseksi raivotessaan ajatuksin tai sanoin Sinua vastaan ja potkiessaan tutkainta vastaan, ja myös jos hän suuttuneena murrettuaan inhimillisen yhteiskunnan liitokset röyhkeänä iloitsee hajoitetuista siteistä ja katkotuista kahleista, tuntien sydämessään nautintoa.

Näin käypi kun Sinut hyljätään, joka olet kaiken elämän lähde, joka olet kaikkeuden luoja ja hallitsija, ja kun ihminen irroittaen ylpeänä itsensä Sinusta rakastaa vaan niitä näitä, katoovaisia kappaleita.

Sentähden nöyrtyneinä ja katuvina palaamme Sinun tykösi, ja Sinä puhdistat meitä pahoista tottumuksista ja olet meille armollinen tunnustaessamme syntimme.

Sinä kuulet vankien huokaukset, ja irroitat kahleemme, joihin itse olemme itsemme kytkeneet, jos emme enää töyttää Sinua vastaan valheellisen vapauden sarvilla ahnehtien — jopa uhalla kadottaa kaikkea omaisuuttamme — saada enempää ja rakastaen enempi omaa maallista parastamme kuin Sinua, jolta kaikille kaikkea hyvää vuotaa.

Vaan häpeällisten, rikoksellisten ja niin monen monien sopimattomien tekojen joukossa on myös niiden syntejä, jotka jo ovat hyvään päin kehittymässä. Näitä oikeat arvostelijat täydellisyyden ohjeen mukaan moittivat, mutta samalla kehuvat kuten vihannoivaa laihoakin hedelmän toivossa.

Tehdään joskus semmoisiakin tekoja, jotka aivan näyttävät häpeällisiltä tai rikoksellisilta, eivätkä kuitenkaan ole syntejä. Sillä ne eivät loukkaa Herran meidän Jumalamme kunniaa, eikä inhimillisen seuraelämän tapoja.

Monet teot niinmuodoin, jotka näyttävät ihmisistä moitittavilta, ovat Sinun todistuksesi mukaan hyväksyttäviä; ja monet ihmisten kiittämät teot ovat Sinun todistuksesi mukaan tuomittavia. Sillä useinkin on teko näköjään niin aivan toista, ja toista tekijän mielenlaatu ja hetken salaiset vaikuttimet.

Mutta kun Sinä äkisti käsket jotakin tavatonta ja odottamatonta, sellaistakin jota joskus ennen olet kieltänyt, ja vaikka käskysi syyn toistaiseksi salaisit, ja vaikkakin olisi tuo muutamien ihmisten seuratapoja vastaan, ken epäilisi onko käskyäsi toteltava — jos muutoin seurakunta, joka sinua palvelee, on vanhurskas?

Autuaat tosiaan ne, jotka tietävät Sinun käskystäsi toimivansa! Sillä kaikki palvelijaisi toimet tarkoittavat joko osoittaa, mitä nykyaika vaatii, tai julistaa tulevia tapahtumia.

Ymmärtämättä näitä asioita minä pilkkasin noita pyhiä palvelijoitasi ja profeettojasi. Ja mitä sain minä aikaan pilkatessani heitä muuta kuin että itse jouduin pilkanalaiseksi Sinun edessäsi?!

Minä huomaamatta ja vähitellen jouduin niin pitkälle noihin Manikeolaisten hullutuksiin, että luulin viikunoita puusta poimittaessa viikunan ja puun, joka sen on äidillisesti synnyttänyt, itkevän maitoisia kyyneleitä. Mutta jos vieraan ja rikoksellisen käden puusta pudotettua viikunan, joku pyhistä tuon viikunan söisi ja sisuksissaan sulattaisi, niin hänestä muka tulisi huokaillessaan rukouksissa ollessaan tai röystäillessään, hengittimien kautta ulos enkeleitä jopa kappaleita Jumalastakin. Nuo korkeimman ja todellisen Jumalan kappaleet olisivat muka olleet tuossa hedelmässä vangittuina, ell'eivät olisi valitut pyhät hampaillaan ja vatsallaan niitä irroittaneet.

Ja minä kurja luulin velvollisuudeksi osoittaa enempi sääliväisyyttä maan hedelmiä kuin ihmisiä kohtaan, joita varten ne ovat kasvamassa. Sillä jos nälkäiselle kerjäläiselle, joka ei ollut Manikeolainen, annettiin tuo pyhä pala, niin oli se muka samassa kuin kirottu ja tuomittava raskaimman rangaistuksen ansainneeksi.

Mutta Sinä ojensit kätesi korkeudesta [Ps. 144, 7], ja vedit sieluni tästä synkeästä syvyydestä. Sillä Sinuun uskova äitini itki minua kasvojesi edessä enempi vielä kuin äitien on tapana itkeä kuolleita lapsiaan haudalla. Hän, näet, Sinulta saamansa uskon ja Hengen kautta näki minut kuolleeksi.

Sinä kuulit häntä, Herra. Sinä et halveksinut hänen kyyneleitään, jotka valuen alas kasvoilta kostuttivat maata hänen silmäinpä alla joka paikassa, missä hän rukoili. Niin, Sinä kuulit häntä.

Sillä mistä muualta kuin Sinulta tuli tuo uni, jolla Sinä häntä niin lohdutit, että hän taas soi minun elää hänen kodissaan ja aterioida hänen kanssaan saman pöydän ääressä? Tätä hän jo oli ruvennut minulta kieltämään tahtoen vastustaa ja inhota Jumalaa pilkkaavia harhaoppejani.

Hän unta nähdessään oli seisovinaan jollakin puisella tasapinnalla, ja häntä lähestyi nuorukainen loistavissa vaatteissa, hilpeänä ja nauraen. Mutta hän itse seisoi suruisena ja murheen murtamana. Kun tämä oli häneltä kysynyt hänen murheensa ja jokapäiväisten itkujensa syytä — neuvoakseen, kuten tuollaisissa tapauksissa tavallista on, eikä saadakseen neuvoa — ja kun hän oli vastannut olevansa huolissaan minun hukkumisestani, niin oli tämä käskenyt häntä olemaan siitä asiasta huoleton ja muistuttanut, että hänen pitäisi tarkata, jotta hän huomaisi minunkin olevan siellä, missä hänkin. Ja kun hän sitä tarkkasi, huomasi hän minun seisovan vieressään samalla tasapinnalla.

Minkätähden sai hän tämän unen? Eikö sentähden, että korvasi olivat kuulleet hänen sydämensä huokaukset?! Oi, sinä kaikkivaltias hyvä Jumala, joka niin huolta pidät meistä jokaisesta kuin jos hänestä ainoastaan huolta pitäisit, ja kaikista yht'aikaa kuin jos yhdestä kerrallansa!

Ja mistä tääkin johtui? Kun, näet, hän oli kertonut minulle unennäkönsä, koetin minä sitä niinpäin selittää, ett'ei muka hänen tarvitsisi epäillä pääsevänsä minun kehityskannalleni. Vaan hänpä vastasi suoraa päätä vavahtelematta: ei niin, ei minulle ole sanottu "missä hän on, siellä sinäkin", vaan "missä sinä olet, siellä hänkin". Minun läheinen ja petollinen selitykseni ei häntä saanut hämmentymään; hän oitis huomasi oikean merkityksen, jota en minä ollut huomannut ennenkun hän sen sanoi.

Minä tunnustan Sinulle, Herra, että tämä vastaus, jonka Sinä minulle valppaan äitini kautta annoit, minua — sen mukaan kuin muistan — vielä enemmän liikutti kuin itse tuo uni. Sen kautta kuitenkin suotiin jo silloin, niin kauvan ennakolta, hurskaalle äidilleni nykyisten huoliensa huojennukseksi iloa noin kaukaisesta tulevaisuuden asiasta.

Sillä kului vielä melkein yhdeksän vuotta, jolla aikaa minä rypesin hornan syvyyden liejussa ja harhaopin petollisessa pimeässä; koetin kyllä useaan kertaan nousta, mutta syöksyin aina syvemmälle.

Sillä aikaa ei sittenkään tuo puhdassydäminen, hurskas, ja itsensäkieltäväinen leski — jommoisia sinä rakastat — lakannut kaikkina rukoushetkinään kantamasta huoliaan minusta Sinun eteesi, ollen tosin toivossa hilpeämpi, mutta kyynelin rukoilemisessa yhtä harras kuin ennen. Ja hänen rukouksensa nousivat kasvojesi eteen. Ja kuitenkin laskit Sinä vielä minun vierimään ja vyörymään tuossa synkeydessä.

Tällä välin annoit äidilleni toisenkin vastauksen, jonka muistan — käyn myös monien seikkojen ohi, koska riennän sellaisiin, jotka minua enimmin vaativat tunnustuksia tekemään Sinun edessäsi, ja koska monia en muistakaan. Niin, Sinä annoit hänelle toisen vastauksen pappisi kautta, erään kirkon kasvattaman ja pyhiin kirjoihisi hyvin perehtyneen piispan kautta.

Häntä pyysi äitini pitämään arvolleen sopivana keskustella kanssani, jotta hän kumoisi harhaoppejani, ja neuvoisi minua pois pahasta siihen, mikä hyvää on. Näin oli, näet, äidilläni tapana tehdä, milloin vaan tapasi tuohon toimeen mielestään sopivia henkilöitä. Mutta piispa kieltäytyi tätä tekemästä, järkevästi kyllä, kuten jälkeenpäin olen tullut huomaamaan.

Hän, näet, vastasi, ett'en ole vielä neuvottavissa, koska olen kovin viehättynyt tuon harhaopin uutuudesta, ja koska jo olin muutamilla viisastelemisilla useita kokemattomia saanut kiihkomielisiksi, kuten itse olivat hänelle ilmoittaneet. Anna hänen vaan olla — sanoi hän — ja rukoile paljon hänen puolestaan Herraa. Itse on hän lukemalla kyllä huomaava, missä suhteen tuo on harhaoppia ja kuinka suurta jumalattomuutta se on. Samalla hän myös kertoi, miten hänen oma harhaan johdettu äitinsä oli jättänyt hänet vähäisenä poikana Manikeolaisten haltuun, ja miten hän oli ei ainoastaan lukenut, vaan myös jäljentänyt melkein kaikki heidän teoksensa. Mutta sitten oli hänelle ilman että kukaan oli väittelyllä kumonnut hänen mielipiteitään selvinnyt, kuinka vaarallinen ja kartettava tuo lahko on. Ja hän olikin sitä sitten karttanut.

Kun hän oli tämän kaiken kertonut, ei äitini sittenkään tahtonut tyytyä, vaan vaati yhä kiihkeämmin rukoilemalla ja runsailla kyynelillä, että hän kävisi minua katsomassa ja keskustelemassa kanssani.

Silloin hän kyllästyneenä ja melkein suuttuneena sanoi: "Mene ja jätä minut rauhaan; niin totta kuin sinä elät, ei voi niin monien kyynelien poika hukkua". Nämä sanat otti äitini vastaan aivan sen arvoisina kuin jos olisivat suoraan taivaasta kajahtaneet. Niitä hän usein muisteli keskustellessaan kanssani.

4 KIRJA.

Ystävän kuolema.

Noiden yhdeksän vuoden kuluessa, yhdeksännestätoista kahdeksanteen kolmatta ikävuoteeni, me eksyksissä kuljimme ja eksytimme muita moninaisilla himoilla. Julkisesti tapahtui se niin kutsuttujen vapaiden taiteiden kautta ja salaisesti uskonnon petollisella varjolla. Milloin ylpeinä kopeilimme, milloin taikauskoisina vapisimme, aina vaan ollen täynnä tyhjyyttä. Toisaalta tavoittelimme kansan suosion tyhjän päiväistä kunniaa, kättenpaukutuksia näyttämöllä, kilpalaulajan pian kuihtuvaa kunnia-seppelettä, näytelmiä narrimaisuuksineen ja hillittömien himojen tyydytystä. Toisaalta taas etsimme itsellemme puhdistusta kaikesta tuosta tahrasta kantamalla noille niin kutsutuille valituille ja pyhille ruokia, jotta he niistä meille vatsassansa valmistaisivat enkeleitä ja jumalia meitä vapauttamaan.[22]

Tuollaista minä tavoittelin ja toimittelin ystävieni kanssa, jotka minun kauttani ja minun kanssani olivat harhaan joutuneet. Pilkatkoot vaan minua nuo röyhkeät, joita et ole vielä, minun Jumalani, saanut masennetuksi ja särjetyksi heidän terveydekseen. Minä kuitenkin Sinun kasvojesi edessä ja Sinulle ylistykseksi tunnustan häpeälliset tekoni. Suo minun, minä rukoilen, oi suo minun nyt muistissani läpikäydä entisiä synnin harharetkiäni, ja kantaa Sinulle riemu-uhria. Sillä enhän ole Sinutta sen parempi kuin kadotukseen viettelijä! Ja eihän ole hyvin laitani muulloin kuin Sinun maitoasi imiessäni tai nauttiessani Sinua, joka olet turmeltumaton ravinto! Ja kenessä ihmisessä on itsessään vähääkään ihmisyyttä?! Pilkatkoot vaan meitä nuo miehuulliset ja mahtavat, mutta me heikot ja köyhät tahdomme Sinun nimeäsi tunnustaa.

Noina vuosina opetin minä puhujataitoa ja myyskentelin oman himoni voittamana voittoisaa sanasukkeluutta. Tahdoin kuitenkin — Sinä sen tiedät, Herra — mieluummin itselleni hyviä oppilaita, semmoisia hyviä, näet, jotka tässä matoisessa maailmassa hyvistä käyvät, ja minä tahtomatta pettää opetin heille petollisia juonia, että he niitä käyttäisivät, ei syyttömiä vastaan, vaan syyllisen puolustamiseksi, joskus kun siihen näytti syytä olevan.

Sinä, Jumala, näit, kaukaa uskoni olevan lipumassa limaisella tiellä ja vain heikosti tuikkivan paksun savun keskeltä. Mutta tätä tämmöistä uskoa minä kuitenkin opetustointani harjoittaessani tarjoilin oppilailleni, jotka rakastivat turhuutta ja etsivät valhetta, minun ollessa tässä heidän toverinaan.

Näinä vuosina oli minulla kulta, jonka kanssa en elänyt laillisessa avioliitossa; häälyvä, hillitön himoni vain oli hänet vainullaan käsiinsä saanut. Kuitenkin oli minulla tuo yksi, ja olin hänelle uskollinen kuten aviokumppanille ainakin. Sittenkin sain minä hänen kauttaan omassa elämässäni kokea kuinka suuri on erotus säännöllisen, lasten siittämisen tarkoituksessa solmitun, avioliiton ja intohimoisen rakkauden aikaansaaman, mielivaltaisen yhtymän välillä, jonka synnyttämä vastenmielinen sikiö vasta vähitellen ja väkisin valloittaa itselleen vanhempiensa rakkauden.

Noina vuosina, jolloin ensi kerran aloin syntymäkaupungissani opettaa, olin minä hankkinut itselleni ystävän, joka, ollen oppitoverini ja ikäiseni ja kukoistaen kerallani parhaassa nuoruuden kukoistuksessa, oli minulle hyvin rakas. Rinnallani oli hän poikana kasvanut; yhdessä olimme koulua käyneet, yhdessä olimme leikkiä lyöneet. Silloin ei hän vielä ollut niin hyvä ystävä kuin myöhemmin, eikä sitten myöhemminkään ollut ystävyytemme sellaista kuin todellinen ystävyys on. Todellista ystävyyttä on, näet, ainoastaan se, minkä Sinä solmit niiden välille, jotka riippuvat Sinussa Rakkaudella, mikä on vuodatettu sydämeemme pyhän Hengen kautta, joka meille annettu on. [Rom. 5, 5.] Kuitenkin oli se yhtäläisten opintojen vaikuttaman innostuksen sytyttämänä sangen suloista. Sillä oikeasta uskostakin, mikä ei vielä ollut niin aivan syvälle nuorukaiseen juurtunut, olin minä hänet eksyttänyt pois taikauskoisiin ja turmiollisiin satuihin, niihin, joiden tähden äitini oli minusta huolissaan.

Hänen sielunsa jo harhaili yhdessä minun sieluni keralla, eikä voinut sieluni tyytyä ilman häntä.

Mutta katso! Sinä joka takaa ajaen uhkaat niitä, jotka Sinua pakenevat, Sinä sekä koston Jumala että laupeuden lähde, Sinä palautat meitä luoksesi ihmeellisiä teitä. Ja katso! Sinä tempasit toverini tästä elämästä, kun tuskin vuoden ajan oli kestänyt ystävyytemme, joka oli minulle suloista yli kaiken muun, mikä sulostutti silloista elämääni.

Missä on ainoatakaan ihmistä, joka voisi ylistettäviä tekojasi kertoa, edes niitäkään, joita vain omassa elämässään on saanut kokea?!

Mitä teit Sinä silloin minulle?! Kuin tutkimatoin on Sinun tuomioittesi syvyys?!

Hän ponnisteli kuumeen kourissa ja makasi kauvan tajuttomana kuoleman kielissä. Ja kun ei ollut hänen paranemisestaan toivoa, niin hän kastettiin ilman että itse siitä mitään tiesi ja ilman että minä sitä hänelle toimitin. Päinvastoin otaksuin minä sen, minkä hän oli minulta saanut, paremmin ylläpitävän hänen henkeään kuin tuon mikä hänen ruumiissaan hänen tietämättään toimitettiin.

Mutta aivan toisin olikin asianlaita, sillä juuri tämän toimituksen jälkeen hän toipui ja tuli terveeksi. Nyt hänelle ilmoitettiin, mitä hänelle oli tehty. Ja kohta ensi tilassa kun taisin puhua hänen kanssaan — taisinkin tehdä sen kohta kun se hänelle itselleen oli mahdollista, sillä minä en ensinkään poistunut hänen luotaan, ja me riipuimme toisissamme liiankin paljon — koetin minä laskea pilkkaa kasteesta, jonka hän aivan ilman ymmärrystä ja tajuttomana ollessaan oli saanut, ajatellen että hänkin yhtyisi kanssani pilkkaamaan. Mutta hän ihmeteltävän ja odottamattoman rohkeasti vakuutti minulle, että minun piti, jos tahdoin edelleen olla hänen ystävänsä, lakata sellaista puhumasta hänelle. Minä hämmästyin ja hämmennyin ja kätkin häneltä toistaiseksi kaikki ajatukseni. Katsoin, näet, että hän kykenisi kanssani keskustelemaan mieliaineistani vasta terveeksi tultuaan ja virkeissä voimissa ollessaan. Mutta hänet temmattiin mielettömyyteni käsistä tullakseen suojatuksi Sinun luonasi minun lohdutuksekseni: hän, näet, muutaman päivän perästä, kuumeen uusittua poissa ollessani, kuoli.

Tuo suru synkistytti sydämeni, ja mihin hyvänsä katsoin, näin minä vaan — kuolemaa. Kaikki, mitä minulla oli ollut hänen kanssaan yhteistä, kääntyi minulle ilman häntä ollessani kauheaksi kidutukseksi. Kotoinen seutu tuotti minulle kipua kuin rangaistus konsanaan ja isän koti omituista onnettomuuden tunnetta. Häntä silmäni etsivät kaikkialla, enkä häntä kuitenkaan löytänyt mistään. Kaikki kappaleet olivat minulle vastenmielisiä, kun ei häntä ollut yhdessäkään niistä. Eikä kenkään voinut minulle sanoa "kyllä hän tulee", kuten ennen hänen eläessään, kun hän oli jonnekin mennyt.

Minä olin itselleni ratkaisematon arvoitus, ja minä kysyin sielultani: Miksi olet niin murheellinen ja saatat minun niin kovin levottomaksi? [Ps. 42, 6] mutta en saanut mitään vastausta. Ja jos sanoin sielulleni "toivo Jumalaan", niin ei se minua totellut — syystä kyllä. Sillä todellisempaa ja parempaa toki oli tuo ihminen, tuo rakkaimpani, jonka olin kadottanut, kuin se mielikuvituksen luoma harhakuva, johon kehoitin sieluani panemaan toivonsa. Ainoastaan itku oli minulle suloista ja se sieluani ilahutti ystäväni asemesta.

Nyt, Herra, ovat nuo asiat olleet ja menneet, ja aika on parantanut umpeen haavani. Saanko nyt myös kuulla Sinulta, joka olet totuus, miksi itkeminen on onnettomille suloista? Vai oletko Sinä, joka kuitenkin olet kaikkialla läsnä, kauvaksi luotasi heittänyt meidät onnettomuudessamme? Sinuun ei kajoa, eikä pysty muutokset, mutta me ajelehdimme kovan onnen puuskien ajamina sinne tänne. Jos me tällöin emme saisi Sinun kuullen itkeä ja valittaa, niin katoaisi kaikki toivomme.

Miksi siis katkerasta elämästä poimimme huokauksia, itkua, ikävää ja valitusta kuin olisi tämä kaikki makeaa hedelmää?

Vai sekö tässä on suloista, että toivomme Sinun kuulevan, mitä kyynelin rukoilemme? Niin tuo toivo se juuri on rukoustemme sulous, koskapa saamisen toivossa rukoilemme. Mutta oliko tuota suloutta siinä tuskassa ja surussa, joka minua kalvoi surressani kadotettua ystävääni? Eipä suinkaan! Enhän voinut toivoa hänen henkiin heräävän, enkä sellaista rukoillutkaan itkiessäni, vaan minä ainoastaan surin ja itkin, kun en muuta tainnut. Sillä minä olin onneton, ja olin kadottanut iloni.

Tai ehkä itku, vaikka onkin itsessään katkeraa, tuntuu virvoittavalta sen tyrtymyksen rinnalla, jota tunnemme niitä kohtaan, joista niiden eläessä olemme nauttineet, ja joista niiden kuoltua kauhulla pakenemme?

Mutta miksi tästä puhun? Eihän nyt ole sopiva aika kysellä, vaan tehdä tunnustuksia Sinun edessäsi.

Onneton minä olin, ja onneton on jokainen, joka on ystävyyden siteellä kytketty kuolevaisiin, sillä kadottaessaan heidät hänen sydämensä aivan särkyy, ja silloin hän vasta oikein tuntee sen onnettomuuden suuruuden, jonka uhriksi hän joutui, ennenkun heidät kadottikaan. Noin oli minunkin laitani tuona aikana, ja minä itkin kovin katkerasti ja väsyessäni oli katkeruus vuoteenani.

Minä olin onneton, ja pidin kuitenkin tuota onnetonta elämääni ystävääni rakkaampana. Sillä toisellaiseksi olisin kyllä tahtonut elämääni muuttaa, mutta en mitenkään sitä kadottaa, mieluummin sittenkin ystäväni kuin sen.

Epäilin olisinko tahtonut tehdä hänen edestään, mitä Oresteen ja Pyladeen kerrotaan tehneen — jos lieneekään totta. He, näet, tahtoivat toistensa kanssa kuolla, koska eläminen ilman toista oli heistä kuolemata pahempaa.

Mutta minussa oli outo, tälle aivan vastakkainen halu syntynyt. Minussa oli samalla kertaa mitä suurin kyllästyminen elämään ja mitä suurin kuoleman kammo. Kuta enemmän minä häntä rakastin, sitä enemmän minä luullakseni kuolemaa, joka oli hänet minulta ryöstänyt, vihasin ja pelkäsin kuin katkerinta vihollista konsanaan. Ja minä luulin sen äkisti korjaavan kaikki ihmiset pois, koska se niin oli voinut hänellekin tehdä.

Minua ihmetytti että muut kuolevaiset jäivät eloon, vaikka hän, jota olin rakastanut sillä tapaa kuin jos ei hän koskaan tulisi kuolemaan, oli kuollut. Ja sitäkin enemmän minua ihmetytti, että minä, vaikka olin toinen puoli hänestä, taisin elää hänen kuoltuaan.

Sattuvasti on joku sanonut ystävätään "sielunsa puolikkaaksi". Sillä minä tunsin minun sieluni ja hänen sielunsa olleen yhden ainoan sielun kahdessa ruumiissa. Ja sentähden olikin eläminen minulle kauheaa, koska en tahtonut puolikkaana elää ja siksi kai kuolemaakin niin pelkäsin, jotta ei hän, jota niin suuresti olin rakastanut, kokonaan kuolisi.[24]

Noin aivan oli laitani, sen muistan. Katso sydäntäni, minun Jumalani! Luo tätä muistellessani katseesi minuun, Sinä, minun toivoni, Sinä, joka minun puhdistat sellaisten intohimojen saastaisuudesta ja kirvoitat jalkani verkosta! [Ps. 25, 15.]

Voi mielettömyyttä, kun ei ymmärrä rakastaa ihmistä ihmisellisesti! Voi tyhmää ihmistä, joka ei maltillisesti kanna ihmiselämään kuuluvia kärsimyksiä! Semmoinen juuri olin minä. Minä kiihkoilin, huokailin, itkin ja jouduin niin pois suunniltani, etten mistään löytänyt lepoa enkä lohdutusta.

Minä kannoin rinnassani rikki raastettua ja verta vuotavaa sielua: se ei tyytynyt kantajaansa, enkä minä liioin löytänyt paikkaa, mihin olisin saanut kantamukseni lasketuksi. Ei se viihtynyt leppoisissa lehdoissa, ei suostunut leikkeihin eikä lauluun, ei hyvältä hajahtaviin huoneisiin, ei upeisiin aviovuoteisiin, ei lihallisen rakkauden nautinnoihin, eipä edes kirjoihin eikä runoihin.

Kaikki minua tympästytti, jopa päivän valokin. Kaikki, mikä ei ollut hän, oli epämieluista ja vihattavaa — paitsi huokaukset ja kyyneleet. Näissä, näet, yksistään oli vähän viihdytystä.

Milloin hyvänsä sieluni noista itseänsä irroitti, niin kohta suuri kurjuuteni kuorma minua taas oli painamassa. Sinun päällesi, Herra, olisi minun pitänyt panna kuormani ja huoleni — sen kyllä tiesin — vaan sitä en voinut, enkä tahtonut tehdä — sitä vähemmin kun ei ajatuksillani ollut Sinussa mitään tukevaa tai lujaa pohjaa. Ethän Sinä ensinkään ollut Jumalani, vaan sinä oli oma luomani harhakuva. Jos yritin panna kuormani sen päälle saadakseni levähtää, niin se tyhjässä ilmassa hoippuili ja putosi uudelleen päälleni.

Minä olin edelleenkin se onneton paikka, jossa en voinut olla, ja josta en myöskään voinut pois päästä. Sillä kunne olisi sydämeni päässyt sydäntäni pakoon? Kunne olisin minä päässyt itseäni pakoon? Kunne en olisi seurannut itseni mukana?

Kuitenkin pakenin minä kotokaupungistani, sillä vähemmän sentään etsivät silmäni häntä siellä, missä ne eivät olleet tottuneet häntä näkemään. Ja niin minä tulin Thagasten kaupungista Karthagoon.

Ajan aallot eivät kulje kuuropäin, eivätkä ne jälkiä jättämättä ajelehdi aistimiemme läpi; ne toimittavat ihmeteltäviä tekoja sielussamme. Ne tulivat ja menivät päivästä päivään, ja tullen ja mennen ne kylvivät minuun uusia mielikuvia ja uusia muistoja. Ja vähitellen ne saivat minut entiselleni jatkamaan entisiä huvejani, joiden tieltä tuo suruni väistyi. Mutta siitä sukeutui — ei uusia suruja, mutta aiheita uusiin suruihin.

Sillä miten olisi tuo suru niin hillittömästi ja niin peräti syvälle päässyt minuun tunkeutumaan, ell'en olisi rakastaessani kuolevaista kuin kuolematonta, ikäänkuin vuodattanut sieluni hiekkaan?

Parhaiten sai minua toipumaan ja virkistymään jäljelle jääneiden ystävieni lohdutukset, joiden kanssa rakastin sitä, mikä minulle Sinun asemestasi oli rakasta, nimittäin tuota Manikeolaista suunnatonta satua ja pitkää valhetta, joka kutkuttaen korviamme ja kiihottaen intohimojamme sai meidät uskottomiksi Sinulle ja turmeli mielemme.

Tuo satu ei minulta joutanut kuolon unhotukseen, vaikka yksi ystävistäni kuoli. Oli paljon muuta, mikä enemmän ihastutti sieluani ystävien seurassa: yhteiset milloin vakavat, milloin leikilliset keskustelut, keskinäinen hyväntahtoisuus, hauskojen kirjojen lukeminen yhdessä, pila- ja juhlapuheet, joilla toisiamme pistelimme tai kunnioitimme.

Niinkuin ihminen ei rupea itse kanssansa riitelemään joskin hänen mielipiteensä muuttuvat; niin emme mekään keskenämme riitaantuneet joskin joskus olimme eri mieltä, vaan päinvastoin oli tuo sangen harvinainen erimielisyys pelkkää höystettä tavalliselle yksimielisyydelle.

Me milloin opetimme toisiamme, milloin opimme toisistamme. Poissaolevaa katkerasti kaivattiin, tulijaa ilolla tervehdittiin. Rakastavien sydänten osoittaessa hellyyttä toisilleen hymyilevin huulin, ystävällisin sanoin ja silmäyksin sekä tuhansien mitä ystävällisimpien liikkeiden kautta sulatettiin sielut kuin tulessa toisiinsa ja monesta muodostui yksi.

Tämmöinen käytös ystävien kesken on rakastettavaa, niin rakastettavaa, että ihminen omassatunnossaan tuntee itsensä syylliseksi jos hän tälläistä rakkautta ja vastarakkautta jollain lihallisella tavalla palkitsee tyytymättä pelkkiin ystävyyden osoituksiin.

Siitä myös tuo musta murhe ja synkkä suru johtuu jonkun kuollessa.
Siitä syystä sydän verta vuotaa suloisuuden vaihduttua katkeruudeksi.
Sentähden sukeuu vainajien sammuneesta elämästä eläville kuolemaa.

Onnellinen se, joka Sinua rakastaa, ja ystävää Sinussa, ja vihamiestä Sinun tähtesi! Hän yksin on kadottamatta yhtään ystävää, joka kaikkia rakastaa Hänessä, joka on katoamaton. Ja ken on tuommoinen paitsi meidän Jumalamme, Jumala, joka on tehnyt taivaan ja maan, ja ne täyttää [1 Mos. 2, 4. Jer. 23, 24], koskapa hän onkin ne täyttämällä tehnyt.

Sinä et keltään mene karkuun, ell'ei hän itse luotasi karkaa. Ja minne menee, kunne pakenee se, joka luotasi karkaa? Rakkautesi helmasta vihasi liekkiin! Sillä missä voi hän sitä välttää että laki kohdistuu häneen rangaistuksena hänen pahoista töistään? Sinun lakisi on totuus [Ps. 119, 43], ja totuus olet Sinä itse.

Sinä voiman Jumala, käännä meitä, ja anna kasvojesi paistaa, niin me pelastetuiksi tulemme. [Ps. 80, 4.] Sillä minne ikinä ihmissielu kääntyy muuanne paitsi Sinun tykösi, kietoutuu hän suruihin, olkoonpa että hän kietoutuisikin niiden kauniiden kappalten pauloihin, joita on ulkopuolella Sinua ja häntä itseään.

Mutta noitakaan ei olisi olemassa, ell'eivät olisi Sinusta alkunsa saaneet. Ne syntyvät ja kuolevat — syntyessä ne alkavat olemistansa, ne kasvavat kehittyäksensä täyteen mittaan ja täyteen mittaan päästyä ne vanhenevat ja kuolevat — kaikki eivät ehdi vanhaksikaan, mutta kaikki ne kuolevat. Siispä ne syntyessään ja pyrkiessään olemassa oloon, sitä nopeammin jouduttavat olemattomuuttansa, kuta nopeammin ne kasvavat ollakseen jotakin; sellainen on heidän luontonsa laatu. Sen verran vaan olet olemista heille antanut, koska ovat osia kokonaisuudesta, mikä aina vaan on muodostumassa, mutta valmiina ei milloinkaan. Alinomaa vaihtuen, syntyen ja kuollen ne muodostavat kaikkeuden, josta ovat osia.

Ylistäköön Sinua minun sieluni kaikkien näiden kappalten johdosta, Jumala, Sinä kaikkeuden Luoja, vaan älköön niihin kiintykö aistillisen rakkauden hehkulla. Ne, näet, ovat katoovat kunne aina aikain alusta ovat kadonneet: olemattomuuteensa. Ne rikki raastavat sielun turmiollisella ikävällä; sillä se tahtoisi niin mielellään olla levossa ja levähtää juuri niissä, joita rakastaa. Mutta niissä ei löydy lepopaikkaa — eiväthän ne itsekään pysy paikoillaan, vaan katoavat. Ken taitaa niitä havainnollaan seurata tai käsittää? Hidas on, näet, havainto, koska se ruumiillisin aistimin tapahtuu, ja hitaus niinmuodoin kuuluu sen luontoon. Havainto riittää toisiin asioihin, joita varten se luotukin on, vaan se ei riitä pidättämään kappaleita, jotka ovat kulkemassa määrätystä alkupäästä määrättyä loppupäätä kohden. Sillä Sinun sanastasi, jonka kautta ne luodaan, kuuluu niille "tästä ja tähän asti".

Älä ole turhamainen, sieluni, äläkä anna sydämesi korvan huumaantua turhamaisuutesi tuoksinasta. Kuule sinäkin, kun itse olennollinen Sana sinua huutaa luoksensa palajamaan! Hänessä on häiriintymättömän levon paikka, missä ei rakkaus lopu ketään kohtaan, joka ei itse sitä lopeta.

Kaikki ympärilläsi vaihtuu: toisia menee ja toisia tulee, ja niin maan kaikkeus kaikkine kappaleinensa pysyy koossa.

Enkö minä ole läsnä olevainen Jumala, sanoo Herra, enkä semmoinen Jumala, joka kaukana on? [Jer. 23, 23.] Hänehen siis, sieluni, rakenna pysyväinen majasi; hukkaan uuvutettua itsesi maailman harhakuvia tavoitellessa usko Hänelle, mitä ikinä sinulla Hänestä on. Usko totuudelle, mitä ikinä sinussa on totuudesta, etkä niitäkään ole kadottava, vaan mikä sinussa on lahoa on uudelleen kukoistava, kaikki tautisi on parantuva, ja mikä sinussa on sijoiltaan pois on korjaantuva, uudistuva ja uudelleen sulaantuva olentoosi. Huikenteleva luontosi ei ole vetävä sinua alas syvyyteen, vaan on seisova ryhdikkäänä ja kukistumattomana kanssasi aina järkähtämättömässä ja kukistumattomassa Jumalassa.

Jos kauniit kappaleet ovat sinulle mieluiset, niin kiitä Jumalaa ja suuntaa rakkautesi niistä niiden tekijään, ett'et näiden sinulle mieluisten kappalten kautta itse tulisi epämieluisaksi Herralle.

Jos ihmissielut tuntuvat rakastettavilta, niin rakastettakoon niitä Jumalassa. Sillä itsessään ovat nekin muuttuvaisia, vaan Häneen kiinnitettyinä ovat ne pysyväisiä — muuanne mennen hukkuvat. Hänessä niinmuodoin niitä rakastettakoon.

Ja tempaa Hänen tykönsä kanssasi niin monta kuin suinkin saat, ja sano heille: "Häntä, Häntä rakastakaamme!" Hänpä kaikki nämä on tehnyt, eikä hän ole kaukana näistä. Ei, näet, Hän ole nämät tehtyänsä poistunut, vaan Hänestä ja Hänessä ne ovat.