Kirkkoisä Augustinuksen Tunnustukset

KIRKKOISÄ AUGUSTINUKSEN TUNNUSTUKSET

Kirj.

Augustinus

Latinankielestä lyhennellen suomentanut ja selityksillä varustanut

Osvald Stenroth

WSOY, Porvoo, 1905.

SISÄLLYS:

Alkulause. Lukijalle. 1. Lapsuuden aika. 2. Ylioppilasvuodet. 3. Manikeolaisuus. 4. Ystävän kuolema. 5. Faustus. 6. Ystävät. 7. Plotinos. 8. Kääntyminen. 9. Uusi elämä. Hajanaisia kappaleita 10. ja 12. kirjasta. Loppu. Huomautukset.

ALKULAUSE.

Tämä kirkkoisä Augustinuksen kirjoittama teos, joka nyt julaistaan suomenkielelle käännettynä, on aikaisemman kristillisen kirjallisuuden huomattavimpia muistomerkkejä. Sen kirjoittaja oli ei ainoastaan vanhemman kirkon etevimpiä opettajia, vaan myöskin aikansa, vieläpä kaikkien aikojen syvämielisimpiä ajattelijoita, joka taistelujen ja vaihtelevien kärsimysten jälkeen vihdoin oli löytänyt ratkaisevan vastauksen kaikkiin ajan ja ijankaikkisuuden, samoinkuin ihmissydämen rauhattomiin kysymyksiin nöyrässä uskossa Jeesukseen Kristukseen ja hänen evankeliumiinsa. Augustinuksen "Confessiones" antavat meille silmäyksen näihin moninaisiin taisteluihin. Samalla ne kirkkaasti valaisevat yleensä totuudesta taistelevaa ihmissydäntä, joka aikojen ja olojen vaihtelusta riippumatta pysyy alati samana. Siitä syystä tämä teos ansaitsee lukemista ja tutkistelemista ja etenkin juuri nykyaikana. Meidän päivinämme ovat ulkonaisen elämän kysymykset ensi sijalla ihmisten harrastuksissa, mutta ihmissydämen sisäisistä syvimmistä tarpeista — elävän Jumalan tarpeista — monikaan ei välitä. Ja kuitenkin juuri tämä tarve on nykyaikanakin kaikkein huutavin. Sen oikeasta tyydyttämisestä riippuu ei ainoastaan yksityisihmisen rauha ja siveellinen voima, vaan myöskin hänen kykynsä täyttämään ihmiselämän monia velvollisuuksia. Itsetuntemus on Jumalan tuntemisen ja yleensä ihmisolemuksen käsittämisen välttämätön ehto. Toivon hartaasti, että tätä kirjaa luettaisiin ja se saavuttaisi niin suurta huomiota kuin se ansaitsee; johdattakoon se monta lukijaa tuntemaan ihmissydäntä ja sen syvimpiä tarpeita.

Porvoossa marraskuun 11 p:nä 1905.

Herman Råbergh.

LUKIJALLE.

Augustinuksen tunnustusten suomentaminen ei ole helppo tehtävä. Pitkä, monijäseninen latinalainen lauserakennus ja suuret, syvälliset ajatukset, jotka niin kiireesti seuraavat toisiaan, että toinen tuskin ennättää toisen tieltä, ja että tekijä itsekään tuskin saa kunnolleen sanotuksi, mitä on ajatellut ja aikonut sanoa, tekee suomentamisen varsin vaikeaksi.

Tässä onkin varmaankin ainoa mahdollinen syy siihen, että tämä teos on aina tähän asti jäänyt suomentamatta. Sellainen otaksuma nimittäin, että se ei olisi sen arvoinen, että sitä kannattaisi suomentaa, on kerrassaan mahdoton. Sillä onhan tämä teos aikaa sitten käännetty kaikille maailman sivistyskielille, ja onhan sitä aina pidetty erinomaisena teoksena alallaan maailman kirjallisuudessa.

En olisi minäkään uskaltanut tämän teoksen suomentamiseen ryhtyä, ell'ei eräs ystäväni olisi minua siihen kehoittanut. Miten olen tässä työssäni onnistunut, sen päättäköön lukija otettuaan tarkoin selkoa alkukielisestä tekstistä ja ennestään löytyvistä käännöksistä.

Tässä Augustinuksen teoksessa on paljonkin sellaista meille nykyajan ihmisille niin kovin kaukaista, outoa ja eriskummaista, että se ei voi enää ainakaan vähänkään suuremman yleisön mielenkiintoa herättää, ja että se tuskin on muiden käsitettävissäkään kuin niiden, jotka ovat teologian alalla ammattimiehiä ja sen ajan olojen tarkkoja tuntijoita. Myös löytyy teoksessa syvällisten, ihanien uskonnollisien totuuksien rinnalla heikkoja kohtia, jotka tuntuu melkein lapsellisen joutavilta, tyhjänpäiväiseltä sanan saivartelulta ja samojen asioiden uudelleen vatvomiselta, joten Augustinuksenkin suhteen toteutuu vanha sananparsi: "Dormitat interdum etiam Homerus" (Homeroskin torkkuu toisinaan). Tämmöiset kohdat on tästä suomennoksesta jätetty pois. Suomennos on alkukielen tekstiä paljon lyhempi. Teoksessa on alkukielellä 13 kirjaa, jota vastoin tässä suomennoksessa ei ole kuin 9 kirjaa, nekin koko joukon lyhennettyinä, ja hajanaisia kappaleita 10:nestä ja 12:sta kirjasta. Alkuperäisen tekstin karsimisessa ja lyhentämisessä olen jotenkin tarkoin seurannut tohtori E. Pfleidererin etevää saksalaista käännöstä.

Helpottaakseni lukijalle tekstin ja silloisen ajan olojen ymmärtämistä olen tekstin jälkeen liittänyt luettelon erilaatuisia kielellisiä, uskonopillisia ja historiallisia huomautuksia. Teoloogit ja muut silloisen ajan tuntijat eivät tietenkään näitä huomautuksia kaipaa, mutta minä toivon, että suurempi ja vähemmän koulusivistystä saanut osa yleisöä ottaa ne kiitollisuudella vastaan ja voipi niiden avulla suuremmalla mielenkiinnolla ja harrastuksella teosta lukea.

Lasken tämän teoksen suomalaisten lukijain käsiin siinä toivossa ja uskossa, että se on vaikuttava herättävästi ja syventävästi monen lukijan hengelliseen elämään, siinä kun Augustinus omina kokeminaan niin elävästi esittää, miten Jumala olennollaan täyttää koko luomakunnan, miten Hän kaitselmuksellaan ohjaa ihmiselämän vähimpiäkin vaiheita, ja miten Hän sanomattoman suuressa armossaan ja rakkaudessaan hellästi ja uskollisesti etsii etsimistänsä syntistä, kunnes Hän hänet löytää.

En voi olla lopuksi lausumatta sitä toivomusta, että tämä suomennos saisi kehottaa jonkun jatkamaan kirkkoisien teosten suomentamista, sillä tällä alalla on todella suomalaisessa kirjallisuudessamme kovin monta aukkoa, eikä vain se yksi, jota tämä suomennos puutteellisuuksistaan huolimatta koettaa täyttää.

Heinolassa 27 päivä Lokakuuta 1905.

Osv. Stenroth.

1 KIRJA.

Lapsuuden aika.

Suuri olet Sinä, Herra, ja sangen ylistettävä; suuri Sinun voimasi ja määrätön Sinun viisautesi!

Sinua tahtoo kiittää ihminen, tuo rahtunen luomakunnastasi, hän, joka aina kantaa rinnassansa kuolevaisuuttansa, tuota syyllisyytensä todistusta, todistusta siitä että Sinä olet ylpeitä vastaan. Ja kuitenkin tahtoo Sinua kiittää ihminen, tuo rahtunen luomakunnastasi.

Sinä innostat meitä niin että ilomielin voimme Sinua kiittää, sillä Sinä olet luonut meidät elämään Sinussa, ja levoton on sydämemme, kunnes se saa levon Sinussa.[1]

Suo, Herra, minun ymmärtää, kumpi on tapahtuva ensin: Sinua avuksihuutaminen vai kiittäminen, Sinua tunteminen vai avuksihuutaminen.

Mutta kuka voi Sinua avuksihuutaa, joka ei Sinua tunne? — Sillä joka ei Sinua tunne, hän voi Sinua avuksihuutaa pitäen Sinua toisellaisena kuin Sinä olet. Vai sitäkö varten Sinua avuksihuudetaan, että Sinua päästäisiin tuntemaan?

Mutta kuinka he Häntä avuksensa huutavat, johon eivät ole uskoneet? Kuinka he uskovat Häneen, josta eivät ole kuulleet? Ja kuinka he kuulevat, ell'ei heille saarnata? [Rom. 10, 14.] Herraa saavat kiittää ne, jotka Häntä etsivät. [Ps. 22, 27.] Sillä jotka Häntä etsivät, ne Hänet löytävät, ja jotka Hänet löytävät, ne saavat Häntä kiittää.[2]

Minä tahdon etsiä Sinua, Herra, avuksihuutaen Sinua, ja minä tahdon avuksihuutaa Sinua uskoen, sillä Sinusta on saarnattu meille. Sinua avuksihuutamaan saattaa minua minun uskoni, jonka Sinä itse minussa vaikutit ihmiseksi tulleen Poikasi ihmisystävällisen käytöksen ja saarnaamisen kautta.

Mutta kuinka voin minä avuksihuutaa minun Jumalaani, Jumalaani ja Herraani, koska aivan omaan olentooni Hänet kutsun avuksihuutaissani Häntä.[3]

Mitä paikkaa olisikaan minussa sellaista, johon voisi sisälle astua minun Jumalani, Jumala, joka on tehnyt taivaan ja maan? Onko, näet, Herra, minun Jumalani, mitään minussa, mikä voisi Sinut itseensä sulkea? Sulkevatko taivas ja maakaan, jotka olet tehnyt, ja joiden kera minutkin teit, itseensä Sinut? Vai sulkeeko kaikki mikä vain olemassa on Sinut itseensä, koskapa ei mitään ole olemassa ilman Sinua? Koska siis minäkin olen olemassa, miksi pyydän Sinua sydämeeni tulemaan, vaikka en olisi olemassakaan, ell'et Sinä olisi minussa?

Minä tosin en ole vielä tuonelassa, mutta kuitenkin Sinä sielläkin olet. Sillä jos minä astuisin alas tuonelaan, niin Sinä siellä olet. [Ps. 139, 8.] En siis olisi olemassa, minun Jumalani, ei hituistakaan minusta olisi olemassa, ell'et Sinä olisi minussa.

Vai eikö pikemmin ole niin, ett'en olisi olemassa, ell'en olisi Sinussa, josta, jonka kautta, ja jota varten kaikki ovat olemassa? [Rom. 11, 36.] Niinkin on, Herra, niinkin on. Miten voisin Sinua sisälleni kutsua, kun Sinussa olen? Tai miten voisit minuun tulla? Sillä kunne voisin astua ulomma taivasta ja maata, jotta sieltä voisi minuun tulla minun Jumalani, joka on sanonut: Minä täytän taivaan ja maan. [Jerem. 23, 24.]

Mitä olet siis, minun Jumalani? Mitä olet muuta kuin Herra Jumala? Sillä kuka on Herra paitsi Herra? Tai kuka Jumala paitsi meidän Jumalamme? [Ps. 18, 32.] Sinä olet korkein, parhain, voimallisin, laupein ja vanhurskain kaikista. Sinä olet salaperäisin ja tutuin samalla kertaa, lempein ja uljain. Sinä aina pysyt paikallasi ja olet kuitenkin saavuttamaton. Sinä olet muuttumaton ja kuitenkin kaikkea muutat. Olematta itse milloinkaan vanha tai uusi Sinä kaikkea uudistat ja vanhennat kopeat niin ett'eivät sitä huomaakaan. Sinä olet aina toimessa ja kuitenkin aina levossa, aina kokoamassa, vaikka et koskaan ole puutteessa. Sinä kannat, täytät ja suojaat; luot, ylläpidät ja täydelliseksi teet. Sinä etsit, vaikka et ole mitään vailla. Sinä rakastat samalla palavasti ja puhtaasti; olet intoa täynnä ja kuitenkin huoleton. Sinä kadut tuntematta tunnon tuskaa; Sinä vihastut ollen samalla tyyni. Sinä muutat toimenpiteitäsi, vaan et päätöstäsi. Sinä korjaat kadonneen, kun hänet löydät, ja kuitenkaan et ole mitään koskaan kadottanut. Sinä et ole koskaan puutteessa ja iloitset kuitenkin voitosta; Sinä vaadit korkoja olematta koskaan ahne. Sinulle olemme maksuvelvollisia että saisit velkoa; ja kuitenkin — kellä on mitään, mikä ei ole Sinun omaasi? Sinä annat velaksi, vaikka et ole kellekään velassa; Sinä annat anteeksi velkoja kadottamatta mitään.

Ja mitä sittenkään olen tällä kaikella saanut sanotuksi Sinusta, minun Jumalani, minun elämäni, minun pyhä sulouteni? Tai mitä saa kukaan toinenkaan sanotuksi Sinusta? Sittenkin — voi niitä, jotka eivät Sinusta mitään hiisku! Sillä he ovat suulaita mykkiä.

Ken suo minulle levon Sinussa? Ken suo minulle sen onnen, että tulisit sydämeeni ja viihdyttäisit sen niin että unohtaisin kaiken kurjuuteni ja syleilisin Sinua kuin ainoaa hyvääni? Mitä olet Sinä minulle?

Ole armollinen, että voisin puhua? Mitä olen minä Sinulle, kun käsket minua rakastamaan Sinua, ja vihastut minuun ja uhkaat minua ikuisilla vaivoilla, joll'en sitä tee? Eikö olla Sinua rakastamatta ole vaivaa kyllä? Voi minua!

Laupeutesi tähden sano minulle, Herra, minun Jumalani, mitä olet minulle! Sano minun sielulleni: Minä olen sinun pelastuksesi. [Ps. 35, 3.] Sano se oikein kuuluvasti.

Katso, sydämeni korvat ovat puoleesi käännettyinä, Herra. Avaa ne ja sano sielulleni: Minä olen sinun pelastuksesi. Tätä ääntä kohti tahdon juosta saavuttaakseni Sinua. Oi, älä peitä kasvojasi minulta! Minä tahdon kuolla säästyäkseni toisesta kuolemasta ja saadakseni nähdä kasvosi!

Ahdas on sieluni asunto. Voidaksesi siihen tulla, laajenna se. Rappiolla se on, korjaa se. On siinä sellaista, mikä loukkaa Sinun silmiäsi, sen tiedän ja tunnustan. Vaan kuka on puhdistava sen? Olethan Sinä ainoa, jonka puoleen voin kääntyä rukoillen: Salaisista synneistäni puhdista minua, Herra, ja vieraiden viettelyksistä säästä palveliaasi. [Vertaa: Ps. 19, 13-14.] Minä uskon, sentähden minä puhun. [2 Kor. 4, 13. Ps. 116, 10]. Sinäpä sen tiedät, Herra.

Olenhan omaa itseäni vastaan kertonut rikoksiani Sinun edessäsi, minun Jumalani. Ja Sinä olet anteeksiantanut minun sydämeni vääryyden.

En tuomiosta riitele Sinun kanssasi, joka olet totuus. En liioin tahdo puolustautua ja siten pettyä, sillä minun syntini ilmaisten itsensä minut pettäisivät. En siis tuomiosta riitele kanssasi; sillä jos Sinä, Herra, soimaat syntejä, kuka voi kestää? [Ps. 130, 3.]

Suo minun kuitenkin puhua laupeutesi tähden, minun, joka olen vaan tomua ja tuhkaa. Suo minun puhua, sillä Sinuahan minä puhuttelen, joka olet laupias, enkä ihmistä, joka minua nauraen pilkkaisi. Sinäkin ehkä minulle naurat, vaan kuitenkin Sinä käännyt ja armahdat minua.

Sitä nyt tahtoisin Sinulle sanoa, Herra, minun Jumalani, että en tiedä, mistä olen tullut tähän tällaiseen elämään, jota en tiedä sanoako elämäksi, joka tekee kuolemaa, vai kuolemaksi, joka on olevinaan elämää.[4]

Sinä armossasi soit minulle maailmaan tullessani virvoituksen sen mukaan kuin olen kuullut ruumiillisilta vanhemmiltani, isältäni josta ja äidiltäni jossa Sinä olet minut muodostanut — itsehän en sitä muista.

Virvoittavalla äidin maidolla, näet, minut otettiin vastaan. Ei äitini, eivätkä imettäjäni itse täyttäneet rintojansa, vaan Sinä annoit minulle heidän kauttaan rintalapselle tulevan elatuksen rikkaudestasi, jonka kaitselmuksesi mukaisesti olet kappalten sisimpään olemukseen vajottanut. Luontaista tunnettaan noudattaen tahtoivat, näet, imettäjäni minulle antaa, mitä he olivat Sinulta runsain määrin saaneet, sillä se oli heille itselleen hyväksi. Näin muodoin tulin minä saamaan tätä hyvää heiltä eli oikeammin heidän kauttaan Sinulta. Sillä Sinultapa, Jumala, kaikki hyvät lahjat tulevat [Jaak. l, 17] ja kaikki minun apuni tulee minun Jumalaltani.

Tämän olen kuitenkin vasta myöhemmin tullut huomaamaan, kun olen tullut tuntemaan, että Sinä juuri näiden sekä sisäisten että ulkonaisten lahjojesi kautta kutsut ja vedät meitä puoleesi. Silloin en muuta osannut kuin imeä ja viihdytettäessä makeasti nukahtaa tahi itkeä, kun minuun jotenkin sattui; en muuta mitään.

Sitten myös aloin nauraa ensin nukkuessa, sitten valvoessa. Niin on, näet, minulle kerrottu, ja minä uskon sen, koska niin näen olevan toistenkin rintalasten laita, sillä enhän noita asioita voi itse muistaa.

Ja katso, vähitellen huomasin, missä olin, ja tahdoin ilmaista toivomuksiani niille, joiden kautta ne olivat täytettävissä, vaan en osannut. Toivomukseni olivat, näet, sisälläni, ihmiset taas ulkopuolellani, voimatta minkään aistimen avulla sisälleni tulla. Sentähden huidoin jäsenilläni ja huutelin äänekkäästi ilmaistakseni siten siinä määrin kuin taisin toivomuksiani — sillä tarkoin totuuden mukaisesti eivät nuo merkit voineet tulkita tunteitani. Ja kun ei minua toteltu joko siitä syystä ett'ei minua ymmärretty tahi siitä syystä ett'ei minulle tulisi vahinkoa, niin minä suutuin siitä että vanhemmat ihmiset eivät minua totelleet, että vapaat ihmiset eivät minua orjamaisesti palvelleet, ja minä itkemällä kostin heille.

Sellaisia ovat rintalapset sen mukaan kuin olen tullut huomaamaan niistä, joihin olen ollut tilaisuudessa tutustumaan. Ja sellainen olen minäkin ollut. Sen ovat juuri nuo tietämättömät pienokaiset ilmoittaneet minulle selkeämmin vielä kuin imettäjät kaikkine tietoinensa.

Katso, lapsuuteni on aikaa sitten kuollut ja minä olen elossa. Mutta Sinä Herra, joka aina elät, ja jossa ei mitään kuole, koskapa olit olemassa ennen vuosisatain alkua ja ennen kaikkea minkä alkua ajassa voidaan määritellä, Sinä olet olemassa ja Sinä olet Jumala ja kaiken Herra, minkä luonut olet. Sinun tykönäsi ovat kaikkien katoavaisten kappalten alkusyyt, kädessäsi pysyvät järkkymättöminä kaikkien muuttuvaisten kappalten muuttumattomat perusteet ja aatoksissasi elävät kaikkien aatteettomain ja ajallisten kappalten ikuiset aatteet.

Sano siis minulle armonkerjäläisellesi, oi Jumala, sano minulle säälittävälle Sinä sääliväinen, oliko jo varhaisimman lapsuuteni edellä käynyt joku loppuun kulunut ikäkausi, vai ainoastaanko se aika, minkä vietin äitini kohdussa?

Mitä olin minä, ennenkun äitini kohdussakaan sikisin, minun sulouteni, minun Jumalani? Olinko missään tai mitään? Ei ole minulla ketään, joka minulle voisi noista asioista ilmoittaa; ei isäni eikä äitini sitä voi, ei liioin muiden kokeet, eikä oma muistini.

Vai nauratko Sinä minulle, kun tuollaisia kyselen? Ja käsketkö vaan minua sen nojalla, mitä Sinusta tiedän, Sinua kiittämään ja ylistämään?

Minä ylistän Sinua, Herra taivaan ja maan, ja kiitän Sinua syntymisestäni ja lapsuudestani, jota en enää muista. Sillä suothan noissa asioissa meidän tehdä muista johtopäätöksiä itseemme nähden ja luottaa vaimojenkin uskottavuuteen.

Minä olin siis jo silloin olemassa ja minussa oli eloa ja minä etsin kohta imemisen heitettyäni merkkejä tehdäkseni niillä tunteitani muille tiettäväksi. Mistä olisi tämä tällainen elävä olento, ell'ei Sinusta, Herra? Vai tulleeko milloinkaan sitä taituria, joka osaa itsensä tehdä?

Tahi missä juoksee lähteensuoni, josta oleminen ja eläminen vuotaisi meihin, jos et Sinä, Herra, olisi tehnyt meitä, Sinä jolle oleminen ja eläminen on samaa, koskapa Sinä olet samalla korkeinta olemista ja korkeinta elämää. Sillä Sinä, olet kaikkein korkein, etkä muutu; eikä kulu Sinussa tänäinen päivä, vaikka toiselta puolen kuluukin, koska nuo ajanjaksotkin kaikki ovat Sinussa. Eiväthän ne näet, voisi vaihtuakaan, joll'et Sinä niitä koossa pitäisi. Ja koska Sinun vuotesi eivät lopu [Ps. 102, 28], ovat Sinun vuotesi ainaista "tätä päivää". Ja kuinka monta meidän ja meidän esi-isiemme päivää onkaan sivuuttanut Sinun "tätä päivääsi" ja saaneet siitä muotonsa ja laatunsa? Ja yhä toiset tulevat sitä sivuuttamaan ja saamaan siitä muotonsa ja laatunsa.

Mutta Sinä olet juuri se sama; ja kaikki hiomiset ja tulevaiset, ja kaikki eiliset ja entiset Sinä tänään olet tekevä ja olet tehnyt.

Mitä minä siitä, jos ken ei tätä ymmärrä?! Riemuitkoon hänkin, joka sanoo: "mitä tämä on?" Niin, riemuitkoon niinkin ollen! Suokoon hän mieluummin sen, että hän käsittämättänsä käsittää Sinut, kuin että hän hyvällä käsityksellään ei käsitäkkään Sinua.[5]

Varhaisimmasta lapsuudesta lähdettyäni tulin minä poikaikään tahi oikeammin sanoen poikaikä tuli minuun ja liittyi jatkoksi varhaisimpaan lapsuuteeni. Ei silti ole tuokaan ikäkausi olemattomiin hävinnyt — mihin se olisi voinut hävitä? Ja kuitenkaan ei se enää ollut entisellään.

En ollut enää rintalapsi, joka vain sopertaa; olin puhetaitoinen poika. Tämän minä vielä hyvin muistan, ja miten olen oppinut puhumaan, sen olen myös jälkeenpäin huomannut.

Vanhemmat ihmiset eivät sitä minulle opettaneet sanellen jonkun määrätyn oppisuunnitelman mukaan sanoja kuten vähän myöhemmin kirjaimia, vaan minä koetin heille huokauksilla, vaihtelevilla äänillä ja monenmoisilla jäsenten liikkeillä ilmaista sydämeni toiveita, että he ne täyttäisivät.

Kun en voinutkaan kaikkea ilmaista, mitä tahdoin, enkä kaikille kuin tahdoin, niin minä ensinnä säilytin sanojen sointuja muistissani ymmärrykseni avulla, jonka Sinä olet minulle antanut, minun Jumalani. Ja kun he sitten nimittivät jotain esinettä ja samalla sinnepäin tekivät kädenliikkeitä, niin minä katsoin ja huomasin, että he tuolla ääntämisellään nimittivät juuri tuota osoittamaansa esinettä.

Siten vähitellen havaitsin sanoista, jotka erilaisissa lauseissa aina samoissa paikoissaan esiintyivät, ja joita usein kuulin, minkä esineen merkkejä ne mikin olivat, ja julistin näiden merkkien kautta toivomuksiani niinpian kun sain kieleni niihin tottumaan. Ja niin pääsin minä niiden kanssa, joiden piirissä oleskelin, ajatuksia ja mielipiteitä vaihtamaan ja astuin syvemmälle ihmiselämän myrskyiseen seuraan, ollen riippuvainen vanhempieni vallasta ja vanhempien ihmisten tahdosta.

Herra, minun Jumalani! Mitä kurjuutta olenkaan siellä kokenut ja mitä pilkkaa! Minulle, näet, kun poikana ollessani oikean elämän esikuvaksi asetettiin kuuliaisuus niitä kohtaan, jotka muistuttavat, että pitää tässä ajassa hyötyä ja kunnostautua puhujataidossa, joka tavoittelee ihmiskunniaa ja petollisia rikkauksia! Sitten minut pantiin kouluun oppiakseni kirjallisuutta, jonka hyötyä minä kurja en ymmärtänyt. Ja kuitenkin minä sain selkääni, jos olin hidas oppimaan![6] Tätä tapaa, näet, vanhemmat ihmiset kiittivät; ja useat tätä elämää ennen meitä eläneet ovat edellämme valmistaneet näitä tuskallisia teitä, joita me pakotettiin kuljeskelemaan moninkertaiseksi vaivaksi ja tuskaksi meille Aadamin langenneille lapsille.

Mutta Herra, me löysimme myös rukoilevia ihmisiä. Heiltä opimme me ymmärtämään, — sen verran kuin ihminen voi — että Sinä olet joku suuri henki, joka olematta aistimillamme havaittavissa kuulet ja autat meitä.

Jo poikana aloin minä avuksihuutaa Sinua, minun apuni ja minun pakopaikkani; rukoillakseni Sinua katkaisin minä kieleni siteet; ja minä pienokainen suurella innolla rukoilin, ett'en koulussa saisi selkääni. Kun et Sinä pyyntöäni noudattanut — onneksi kyllä minulle — niin vanhemmat ihmiset jopa omat vanhempani, jotka varmaankaan eivät suoneet minulle mitäkään onnettomuutta, nauroivat selkäsaunoilleni, jotka kuitenkin olivat silloinen suuri ja raskas onnettomuuteni. Onko ketään, Herra, niin jalomielistä, niin suurenmoisella rakkaudella Sinuun kiintynyttä? Onko, sanon minä, ketään — sillä jonkunlainen typeryyskin saa tekemään sellaista — niin hurskaasti Sinuun kiintynyttä, niin jalomielistä, että hän kidutuspukkeja, kidutuskynsiä[7] ja muita tämän tapaisia kidutuskoneita, joista pelastusta Sinulta suurella pelvolla rukoillaan yli koko maan piirin, niin vähänpätöisiksi arvaa että hän nauraen pilkkaa niitä, jotka sellaisia kauheasti kammoksuvat, samoin kuin meidän vanhempamme nauroivat meille, kun opettajat meitä poikia patukoilla pieksivät. Teen tämän vertailun, sillä emmepä me näitä sen vähemmän pelänneet kuin he noita, emmekä sen vähemmän rukoilleet näistä päästäksemme kuin hekään noista.

Kuitenkin olemme me syntiä tehneet, kun vähemmän kirjoitimme, vähemmän luimme, vähemmän luettua ajattelimme kuin meiltä vaadittiin. Sillä eipä puuttunut meiltä muistia, eikä ymmärrystä, koska Sinä, Herra, olit näitä meille tuohon ikään nähden kyllin suonut. Mutta leikkiminen ja vehkeileminen huvitti meitä ja siitä meitä rankaisivat ne, jotka itse juuri sellaista tekivät; vaan aikuisten vehkeilyjähän kutsutaankin asioimisiksi. Poikien vehkeilemistä taas, vaikka onkin samaa, rankaisevat aikuiset aivan säälimättä.

Tokkopa kuitenkaan kenkään ymmärtäväinen tuomari voisi hyväksyä, että minulle annettiin selkään siitä, että poikana leikin pallolla, josta oli se haitta, että vähemmin sukkelaan opin tieteitä, joilla sitten vanhempana pidin paljon pahempaa peliä. Tai oliko hän, joka minulle selkään antoi, yhtään sen parempi kuin minä, koskapa hän tohtoritoverinsa voittamana jossain pahaisessa sanakiistassa joutui kateudesta ja vihasta pois suunniltaan paljon enemmän kuin minä leikkitoverini voittaessa minut pallokiistassa.

Ja kuitenkin tein minä syntiä Sinua vastaan, Herra Jumala, joka olet kaikkien luotujen kappalten luoja ja järjestäjä, joka et syntejä ole luonut, vaan ainoastaan panet niille määrän.[8] Herra, minun Jumalani, minä tein syntiä rikkoessani vanhempieni ja opettajieni määräyksiä vastaan. Sillä minä olisin voinut jälkeenpäin hyvin käyttää tieteitä, joita omaiseni tahtoivat, että minä oppisin hyvällä tai pahalla. En myöskään ollut tottelematon siitä syystä, että tahdoin valita parempaa, vaan huvittelemisen halusta ja rakkaudesta kilpailuissa saataviin kunniakkaisiin voittoihin. Minä halusin syöpyä korvineni haaveellisiin satuihin, jotka saivat korvanikin himosta palamaan yhä tulisemmin. Silmistäni, näet, jo aikaa sitten hehkui yhä kiihkeämpi ja kiihkeämpi halu saada aikuisten näytelmiä ja huvituksia katsoa.

Ne, jotka tämmöisiä toimeenpanevat, ovat etumaisina arvossa ja kunniassa, niin että melkein kaikki tätä tointa toivoisivat pienokaisilleen. Ja kuitenkin he mielellään sallivat pienokaisiaan ruoskittavan, jos nämä sellaisten näytelmien tähden laiminlyövät opinnoitaan, joiden avulla heidän pitäisi tulla kykeneviksi tuohon toimeen! Katso, Herra, tuota kaikkea laupiaasti, ja vapahda meidät, jotka sinua avuksemme huudamme. Vapahda myös ne, jotka eivät vielä Sinua avuksi huuda, jotta he Sinua avuksi huutaisivat ja vapautetuiksi tulisivat.

Jo poikana olin minä kuullut ijankaikkisesta elämästä, joka on meille luvattu sen kautta, että Herra meidän Jumalamme alensi itsensä ja alas astui meidän kopeiden luo. Ja minut merkittiin Hänen ristinsä merkillä ja suolattiin Hänen suolallansa[9] jo kohta tultuani äitini kohdusta, joka niin lujasti toivoi Sinuun.

Sinä olet nähnyt, Herra, kuinka minä vielä poikana ollessani äkillisistä vatsavaivoista sain kuumeen ja olin kuolemaisillani. Sinä olet nähnyt, minun Jumalani, koska jo silloin olit minun suojelijani, millä innolla ja uskalluksella pyysin Kristuksesi, minun Jumalani ja Herrani asettamaa kastetta hurskaalta äidiltäni ja meidän kaikkien yhteiseltä äidiltä seurakunnaltasi. Säikähdyksissään ruumiillinen äitini, joka hurskassydämisenä piti kalliimpana asiana sieluni autuuden, jo kiirehti vihkimistäni pelastavaisten sakramenttien salaisuuksiin, tullakseni siten uskon kautta Kristukseen pestyksi synneistäni. Mutta minä paraninkin pian, ja nyt siirrettiin puhdistukseni ikäänkuin olisi se tarpeellista ollut, että minä eteenkinpäin tahraantuisin synneillä, jos eläisin, koska, näet, tuon puhdistuksen jälkeen syyllisyys itsensä tahraamisesta synneillä olisi ollut suurempi ja vaarallisempi. Semmoinen usko oli minulla, semmoinen äidilläni ja koko huoneväellämme paitsi isälläni, joka ei vielä uskonut Kristukseen. Mutta hän ei kuitenkaan tehnyt hurskaan äitini oikeutta minuun turhaksi, eikä tahtonut heikentää uskoani Kristukseen.

Äitini huolehti, että Sinä, minun Jumalani, olisit minulle enempi isänä kuin hän. Sinä autoitkin äitiäni voittamaan miehensä, jota hän, vaikka olikin miestään parempi, palveli, sillä tässäkin hän palveli Sinua, joka sellaista käsket.

Minä pyydän Sinua, minun Jumalani — tahtoisin sen tietää jos soisit — sanomaan, missä aikomuksessa kasteeni siirrettiin. Oliko se minulle hyväksi, että ohjaksia höllitettiin ja sain suuremman vapauden synnin tekoon? Vai eikö niitä höllitetty? Kaikuuhan vieläkin kaikkialla korvissamme joka miehen suusta: "Anna hänen olla, tehköön hän mitä tahtoo, sillä eihän hän vielä ole kastettu." Mutta emmehän, kun ruumiillinen terveys on kysymyksessä, sano: "Olkoon sillään, saakoon hän vielä enemmän haavoja, sillä ei häntä vielä ole parannettu." Kuinka paljon parempi olisikaan minulle ollut, että kohta olisin tullut parannetuksi, ja että oman ja omaisteni huolenpidon kautta uudelleen pelastettu sieluni olisi tullut suojatuksi Sinun suojassasi, joka olit sen pelastanutkin! Tosin paljon parempi!

Vaan kuinka monet ja kuinka suuret kiusausten tulvat olivatkaan uhkaamassa minua poikaijästä päästyäni! Nuo arvasi jo silloin äitiarmaani, ja tahtoi mieluummin niille alttiiksi antaa pelkän maallisen ihmisen, josta uusi vasta myöhemmin oli muodostuva, kuin itse Jumalan kuvan.

Kuitenkin juuri poikaijässä, jolloin muka ei minusta niin ollut pelkoa, kuin nuoruuden ijässä, minä jouduin kiusaukseen, sillä lukemista minä en rakastanut ja lukupakkoa minä vihasin. Mutta minua kuitenkin pakotettiin lukemaan, ja se oli minulle hyväksi, vaikk'en minä lukiessani hyvää tehnyt, koska ainoastaan pakosta lueskelin.

Mutta kenkään ei vastahakoisena tee hyvää, vaikkakin se, mitä hän tekee, on hyvää. Eivätkä hekään hyvin tehneet, jotka minua tuohon pakottivat; vaan se tuli minulle hyväksi Sinun sallimastasi, minun Jumalani. He, näet, pakottaessaan minua opiskelemaan, eivät muuta silmällä pitäneet kuin että saisin tyydytetyksi himoja, jotka kuitenkin ollen mahdottomat tyydyttää, aina himoitsevat rikkauden tyhjyyttä ja häpeällistä kunniaa.

Mutta Sinä, joka olet päämme hiuksetkin lukenut [Matt. 10, 30], käänsit hyväkseni kaikkien erehdykset, jotka minua opiskelemaan pakottivat. Omaa erehdystäni taas, etten tahtonut opiskella, käänsit rangaistukseksi minulle, jonka kurin minä kyllä hyvin ansaitsin, minä vähäläntä poika ja suuri syntinen samalla. Niinmuodoin Sinä niiden kautta, jotka eivät hyvin tehneet, teit hyvin minulle, ja omista synneistäni Sinä minulle vanhurskaudessa kostit. Sillä niin Sinä olet säätänyt, ja niin se on, että rangaistukseksi itselleen on jokainen hillitön henki.

Mutta miksi Kreikan opinnoita vihasin, joihin minua jo pienokaisena totuteltiin, sitä en vieläkään ole täysin selville saanut. Latinan opinnoita taas rakastin, en tosin niitä, joita alkeisopettajat opettavat, vaan niitä, joita niin kutsutut kieliopettajat opettavat. Sillä noita alkeisopinnoita, joiden avulla opitaan kirjoittamaan ja laskemaan, pidin taakkana ja rangaistuksena yhtä hyvin kuin kaikkia Kreikan opinnoita.[10]

Mutta mistä tämäkin johtui, ell'ei elämän syntisyydestä ja tyhjyydestä, ell'ei siitä että minä olin liha ja häälyväinen ja katoovainen henki? [Ps. 78, 39.] Sillä varmaankin nuo alkeisopinnot ollen luotettavammat (niiden kauttahan opin, minkä vieläkin osaan, nimittäin lukea mitä kirjoitusta hyvänsä, ja kirjoittaa mitä hyvänsä haluan) olivat paremmatkin kuin ne opinnot, joilla minua pakotettiin muistissa pitämään en tiedä minkä Aeneaan harharetkiä unohtaen samalla omat harhailemiseni, ja itkemään Didon kuolemaa, joka onnettoman rakkauden tähden itsensä tappoi,[11] samalla kuin minä kurjista kurjin voin kuivin silmin kestää sen, että minä itse näihin opintoihin upoten kuoleuduin pois Sinusta, Jumalani, minun elämäni.

Sillä mikä on kurjempaa kuin se kurja, joka ei omasta kurjuudestaan kärsi, joka itkee Didoa, joka kuoli onnettomasta rakkaudesta Aeneaaseen, mutta ei itke omaa kuolemistansa rakkauden puutteesta Sinua kohtaan, Jumala, minun sydämeni valo, Sinä sisimmän sieluni leipä, mieltäni tuoreuttava voima ja ajatusteni ehtymätön lähde.

En sinua rakastanut, vaan tein huoruuden syntiä vieraantumalla kauvas Sinusta. Ja huorintekijälle kaikui kaikkialla: "hyvä, hyvä!" Sillä tämän maailman ystävyys on huoruus Sinua vastaan. [Jak. 4, 4.] Ja tuo "hyvä, hyvä" huudetaan, jotta se häpeäisi, joka on toista mieltä. Tätä en minä itkenyt, vaan minä itkin Didon sammunutta elämää, joka sai surmansa miekalla, samalla kuin minä itse seuraten alimpien luotujesi viettejä, hylkäsin Sinut ja alennuin maan multaan minä maan mato.

Ja jos minua olisi estetty tuommoista lukemasta, olisin tuskastunut — koska en kestänyt lukea sitä, mikä minulle tunnon tuskaa tuotti. Sellaista mielettömyyttä pidetään kunniakkaampana ja hyödykkäämpänä opintoaineena, kuin nuo, joiden avulla olen oppinut lukemaan ja kirjoittamaan.

Miksi siis Kreikan kirjallisuutta vihasin, vaikka se samallaista sisältää kuin latinalainenkin? Sillä Homeroskin[12] on taitava kutomaan tuollaisia satuja ja on lumoova lavertelija. Ja kuitenkin oli minusta poikana hänen teoksissaan katkera maku. Ja luulenpa että Virgiliuksen[13] teokset samoin maistuvat katkerilta kreikkalaisille pojille, jos he sillä tapaa pakotetaan niitä oppimaan kuin minä tuota Homerosta. Vaikeus, näet, perinpohjin oppia vierasta kieltä ikäänkuin sapella sekoitti satumaisten kertomusten kaikki kreikkalaiset suloudet. En, näet, vielä ymmärtänyt yhtään kreikkalaista sanaa, ja kuitenkin minua julmilla pelotuksilla ja rangaistuksilla ankarasti vaadittiin oppimaan.

Tosin oli aika, jolloin en latinalaistakaan sanaa osannut (ollessani rintalapsi); mutta tämän äidinkieleni olen kuitenkin oppinut ilman mitään pelotusta tai kidutusta, vieläpä imettäjien hyväillessä ja muidenkin suositellessa minua hymyilevin kasvoin, mairittelevin sanoin ja iloisin leikein. Olen toki tämän oppinut ilman vaatijain rangaistustaakkaa, oman sydämeni pakottaessa minut ajatuksia sanoiksi luomaan.

Tästä kyllin selviää, että vapaa opinhalu on voimallisempi saamaan ihmiset oppimaan kuin pelotuksia käyttävä pakotus. Mutta tuon vapauden juoksun tämä pakko kahlehtii lakiesi uomaan, o Jumala, Sinun lakiesi, olivatpa niitä julistamassa maisterit patukoineen tai marttyyrit kärsimyksineen, lakiesi, jotka taitavasti sekottaen sulovapauteen terveellistä katkeruutta, palauttavat meidät luoksesi, turmiollisesta suloisuudesta, joka sai meidät sinusta luopumaan.

Kuule, Herra, minun rukoukseni, ett'ei nääntyisi minun sieluni Sinun kurituksestasi, ja ett'en väsähtäisi ylistämästä Sinun laupeuttasi. Sillä laupeudessasi olet Sinä minut pelastanut pahimmiltakin synninpoluilta, että tulisit Sinä minulle suloiseksi yli kaikkien viehätysten, joiden pauloihin olin kietoutunut ja että minä rakastaisin Sinua kaikesta voimasta ja pitelisin kädestäsi koko sydämestäni. Ja niin Sinä elämäni loppuun saakka pelastaisit minut kaikista kiusauksista.

Niinpä Herra, minun kuninkaani ja minun Jumalani, Sinua palvelkoon kaikki, mitä ikinä olen hyvää poikana oppinut. Sinua palvelkoon, mitä puhun ja kirjoitan, luen ja lasken. Sillä turhia opiskellessani annoit siinä Sinä minulle oivaa oppia. Ja syntisen ihastukseni turhuuden olet Sinä minulle anteeksi antanut. Olen, näet, kaiken tämän ohessa oppinut koko joukon hyvääkin — jota kuitenkin ilman joutaviakin olisi voinut oppia, mikä olisikin turvallinen opintie poikien käydä.

Mutta voi sinua, ihmistavan virta! Ken voi sinua vastustaa? Milloin viimeinkin kuivunet? Kuinka kauan yhä vyörytät Eevan poikia suureen, pelottavaan mereen, jonka yli tuskin pääsevät onnellisesti nekään, jotka ovat seurakunta-arkkiin astuneet.

Salli minun, minun Jumalani, myös sanoa jotakin siitä, miten ymmärrystäni, Sinun antamaasi lahjaa olen mielettömissä teoissa kuluttanut. Minä sain tehtävän, joka minussa synnytti kovaa kiihkoa, koska minulla sen täyttämisestä oli toivottavana kiitosta ja kunniaa tai pelättävänä rangaistusta ja häpeää. Minun piti nimittäin lausua Junon sanoja, jotka hän lausui vihoissaan ja tuskissaan siitä että ei voinut Teukrien kuningasta Italiasta karkoittaa[14] — joita sanoja en koskaan ollut kuullut Junon lausuvan.

Meidän piti kertoessamme seurata runollisten kuvausten juoksua ja lausua suorasanaisesti sitä, mitä runoilija oli runosäkein lausunut. Ja se sai lausumisestaan parhaat kiitokset, joka sai kuvattavan henkilön vihan ja tuskan tunteen sattuvimmin kasvoissaan kuvastumaan ja joka myös osasi ajatukset mukavasti sanoiksi pukea.

Mitä hyvää minulla nyt siitä oli, oi minun tosi elämäni, minun Jumalani, että minulle edellä useita ikäisiäni ja tovereitani "hyvä, hyvä" huudettiin? Eikö tuo kaikki ole tyhjää kuin savu ja tuuli?

Eikö todellakaan ollut mitään muuta, jossa ymmärrykseni ja kieleni olisi voinut tulla harjoitetuksi? Jos Sinun kiitoksesi, Herra, jota raamatut huokuu, olisi saanut nostaa nuorekkaan sydämeni ylöspäin, niin ei se olisi joutunut ilmassa lentelevien pahojen henkien ryöstösaaliiksi. Sillä kyllä monella tapaa uhrataan langenneille enkeleille.

Vaan mitäpä ihmetellä sitä, että jouduin tuollaisiin turhuuksiin ja kuljeskelin kaukana Sinusta, minun Jumalani, kun minulle esikuvaksi pantiin sellaiset ihmiset, jotka joutuivat pois suunniltaan, jos he kertoessaan jotakuta tekoansa, mikä ei ollut paha, tekivät itsensä syypääksi murteellisuuteen tai kieliopilliseen virheeseen, mutta kopeilivat kiitoksesta, minkä saivat siitä että kertoivat virheettömästi, hyvässä järjestyksessä, laajasti ja kauniisti siveettömiä tekojaan!

Tämmöistä Sinä näet, Herra, ja vaikenet. Sillä Sinä olet pitkämielinen, laupias ja totinen. Oletkohan vastaisuudessakin aina vaiti?

Nytkin jo Sinä tästä syvimmästä syvyydestä pelastat sielun, joka etsii Sinua ja janoaa virvotustasi sanoen sydämestään: Minä olen etsinyt Sinun kasvojasi, Herra, Sinun kasvojasi tahdon minä etsiä. [Ps. 27, 8.]

Sillä kaukana kasvoistasi on se, joka vaeltaa himojen pimeydessä. Ei, näet, käymällä mitatut matkat poistuta pois Sinun luotasi tai palauta luoksesi.

Tai onko todella tuo nuorempi poikasi pyytänyt hevosia, vaunuja ja laivoja, tai onko hän näkyvin siivin lentänyt tai jalkaisin astuskellut hävittääksensä irstaisuudessa tuolla kaukaisella maalla omaisuuden, jonka Sinä olit hänelle lähtiessään antanut?

Suloinen isä olit antaessasi hänelle hänen osuutensa, suloisempi vielä tuota palaavaa kurjaa kohtaan.

Niinpä himojen huumauksessa eläminen on vaeltamista pimeydessä, on kaukana kasvojesi valkeudesta olemista.

Oi Jumala, katso tapasi mukaan laupiaasti, kuinka ihmisten lapset tunnontarkasti noudattavat kirjainten ääntämisessä ja tavujen muodostamisessa edellisiltä polvilta saamiansa sääntöjä, mutta laiminlyövät noudattaa Sinulta saamiansa autuuden ikuisia lakeja.

Niinpä paheksutaan ihmistä, joka erehdyksestä vastoin kieliopin sääntöä lausuu ilman ensimäisen tavun loppuhenkäystä "iminen", eikä "ihminen", enempi kuin sitä, joka rikkoen Sinun käskysi vihaa toista ihmistä, vaikka itsekin on ihminen.

Vai voineeko ketään vihamielistä ihmistä ajatella turmiollisemmaksi itse vihaa, joka yllyttää vihaan toista vastaan?! Tai tuhonneeko kenkään toista vainoamisella pahemmin kuin omaa sydäntänsä vihaamisella?!

Tieto kirjaimista ei varmaankaan ole syvemmälle ihmiseen istutettu kuin tuo pahan omantunnon syytös: "Sinä teet toiselle sitä, jota et kärsisi itsellesi tehtävän."

Kuinka oletkaan salaperäinen, Sinä ainoa suuri Jumala, joka äänetönnä istuen korkeudessa järkähtämättömän lain mukaisesti rankaiset sokeudella niitä, jotka suostuvat luvattomiin himoihin! Niinpä ihminen, joka etsii kaunopuheisuuden mainetta, seistessään inhimillisen tuomarinsa edessä suuren ihmisjoukon ympäröimänä, varoo suurimmalla valppaudella sanomasta vahingossakaan "ihmisiä keskellä", kun pitäisi sanoa "ihmisten keskellä", mutta vihansa vimmassa ei haikaile hävittää ihmistä ihmisten joukosta.

Tämmöisen koulun kynnyksellä minä poika poloinen makasin, ja tällä kilpakentällä opin minä enempi pelkäämään kielivirheiden tekemistä kuin niiden kadehtimista, jotka eivät sellaisia tehneet.

Täten tunnustan itseni Sinun edessäsi, minun Jumalani, vialliseksi niissä asioissa, joissa sain kiitosta heiltä, joiden suosio siihen aikaan oli mielestäni kunniakasta elämää. Sillä minä en nähnyt, mihin pohjattomaan häpeän kuiluun olin syösty Sinun näkyvistäsi. [Ps. 31, 23.]

Toisissa asioissa taas tuollaisissa ihmisissä herätin paheksumista pettämällä lukemattomilla valheilla kasvattajaani,[15] opettajaani ja vanhempiani halusta saada huvitella, nähdä pilanäytelmiä ja matkia hullunkurisuuksia.

Ken niin ollen saattoikaan olla niin inhottava kuin minä?!

Minä myös varastelin vanhempieni kellarista ja pöydältä joko herkuttelemisen halusta tahi ostaakseni tovereiltani heidän näyttelemisosaansa, jonka he olivat valmiit myymään, vaikka olivat itse yhtä huvitetut näyttelemisestä kuin minäkin. Näyttelemisessäkin minä usein turhamaisesta etevämmyyden himosta hankin itselleni voittoja petollisin keinoin. Mutta mistä kaikkein enimmin kävin kärttyisäksi, mistä katkerimmin soimasin syyllistä ell'ei siitä, jota itse tein toisille, ja joka, jos itse jouduin siihen syylliseksi, pikemmin sai minut raivostumaan kuin vikani myöntämään?!

Tämäkö se on "lapsellista viattomuutta?" Ei ole, Herra; ei ole. Anna anteeksi minun Jumalani! Sama syntihän se siirtyy lapsuudesta seuraaviin myöhempiin ikävuosiin, vaikka kasvattajat ja opettajat vaihtuvat maaherroihin ja kuninkaisiin, ja pähkinät, pallot ja varpuspyydykset kultaan, maatiloihin ja orjiin. Samoin myös koulun patukat aikaa myöten vaihtuvat raskaampiin rangaistuksiin.

Pois pöyhkeys! Sillä lapsen nöyryyden olet Sinä, kuninkaamme, esikuvaksemme asettanut sanoessasi: Sellaisten on taivaan valtakunta. [Matt. 19, 14.]

Sinulle, Herra, kaikkein ylevimmälle ja parhaimmalle, kaikkeuden luojalle olkoon sittenkin kiitos, vaikka vain tuommoiseksi poikapahaiseksi olisit suonut minun kasvaa. Sillä olemassa minä olin silloinkin, elin ja ajattelin, ja säilytin itseni vahingoittumattomana — ilmaus siitä sangen salaperäisestä yhteydestä, josta olin kotoisin. Sisäisellä aistilla varjelin minä ulkonaiset aistimeni loukkaamattomina ja minä iloitsin jo totuudesta, vaikkakin vain lyhyesti taisin vähäpätöisistä asioista ajatella. En tahtonut tulla petetyksi, muistini oli terävä ja puheeseen minä harjaannuin. Ystävyys oli minulle mieluista, mutta surua, raukkamaisuutta ja typeryyttä minä kammoin. Mitä onkaan sellaisessa olennossa muuta kuin ihmeteltävää ja ylistettävää?!

Mutta nuot kaikki ovat Jumalan lahjoja; en ole itse niitä itselleni antanut; ne ovat hyviä, ja ne kaikki muodostavat minuuteni. Hyväpä on Hän, joka minut on luonut, ja Hän itse on minun hyvyyteni. Häntä minä riemuisasti kiitän kaikista jo poikana saamistani hyvistä lahjoista.

Mutta siinä juuri minä syntiä tein, että Hänen luomissaan olennoissa, itsessäni ja muissa, etsin tyydytystä, ylevyyttä ja totuutta, enkä Hänessä itsessään. Sentähden minä myös jouduin surujen, häiriöiden ja erhetysten saaliiksi.

Kiitos olkoon Sinulle, minun suloni, minun kunniani, minun turvani, minun Jumalani! Kiitos olkoon Sinulle lahjoistasi! Säilytä myös itse ne minulle! Sillä niinpä minut itsenikin säilytät; ja niin se, mitä olet antanut minulle, on lisääntyvä ja täydellisentyvä, ja minä itse tulen yhteydessäsi yhä olemaan, koska yhä jatkuvan olemisenkin olet minulle antanut.

2 KIRJA.

Ylioppilasvuodet.

Minä tahdon muistella ennen tekemiäni inhottavia tekoja, lihan töitä, joilla olen sieluni saastuttanut — ei rakkaudesta niihin, vaan rakastaakseni Sinua, minun Jumalani. Sinun rakkautesi sytyttämästä rakkaudesta kuljen aatoksissani uudelleen katkerin mielin häpeällisimpiä teitäni, että tulisit minulle viehättäväksi Sinä, jonka viehätys ei vaihdu, vaan tuottaa onnea ja turvallisuutta, Sinä joka minua yhteen kokoilet siitä hajaannustilasta, jossa olen tullut kappaleiksi paloitelluksi, käännyttyäni pois Sinusta ainoasta ja kadottuani moninaisiin.

Muinoin nuoruudessani, näet, sytyin himosta saada ravita itseäni hornan henkien nautinnoilla, ja minä rohkenin antaa sieluni villiytyä rakkausseikkailuissa, joita ehtimiseen pimeydessä harjoitin. Minun kasvoni kuihtuivat, minä olin Sinun silmissäsi kuin mätänevä, vaikka itselleni kyllä kelpasin ja myös ihmisille halusin kelvata.

En muusta mistään nauttinut kuin siitä että saisin rakastaa ja olla rakastettuna. Mutta en pysynyt ystävyyden kannalla, mi puhtoisin säikein sieluja toisiinsa liittää, vaan sumupilviä henki lihallisen himoni suo ja versovan miehekkyyteni lähdesuoni, ja ne pilviin peittivät ja pimittivät sydämeni, ett'ei enää eroittunut rakkauden puhtoinen liekki himon saastaisesta synkeydestä. Kumpikin toisiinsa sekaantuneena kiehui ja kuohui, ja raastoi mua nuorta vastustukseen voimatonta kautta himojen kuilujen ja upotteli paheiden pyörteisiin.

Sinun vihasi oli purkaantunut minun päälleni — aivan tietämättäni. Olin mykistynyt kuolevaisuuteni, tuon ylpeyteni rangaistuksen, kahleiden kalskeesta. Minä juoksin yhä kauemmas Sinusta — ja Sinä salleit sen. Haureelliset himot sydämessäni kiehuivat ja kuohuivat ja ajelivat minua sinne ja tänne — vaan sinä vaikenit.

Oi miksi niin myöhään tulit ilokseni?! Silloin Sinä vaikenit, ja minä juoksin kauvas, kauvas pois Sinusta yhä uudelleen kylvämään pelkkää tuskan siementä, sillä ylpeyteni tähden sain kärsiä nöyryytyksiä ja voimia kuluttavaa levottomuutta. Oi jos joku olisi kuormaani keventänyt, ja uutuuksien pian haihtuvat viehätykset hyödykseni kääntänyt, ja raja-aitoja niiden viehättävyydelle asettanut, niin että nuoruuteni ryöppyävä virta, joka ei muutoin tyyntyä malttanut, olisi tyrskynsä tyynnyttänyt avioliiton rantaa vastaan. Mutta minä kurja kuohuin kuin meri ja kulkien virran mukana jätin Sinut. Minä poljin kaikki käskysi — kuitenkaan välttämättä ruoskaasi. Ken kuolevaisista voisikaan sitä?! Sillä Sinä olit aina luonani laupiaasti kurittaen minua ja valaen katkerinta tuskaa kaikkiin luvattomiin nautintoihini, jotta etsisin huvitusta tuskatonta, ja jotta voimatta sitä mistään muualta löytää löytäisin Sinut, Herra, Sinut ainoastaan, joka luot kipua käskyysi, ja lyöt parantaaksesi, ja kuoletat, ett'emme kuoleutuisi Sinusta.

Missä olinkaan, kuinka kaukana kuljeskelinkaan eroitettuna huoneesi iloista, kun tuona kuudentenatoista ikävuotenani hurjat — häpeällisten ihmisten laillistuttamat mutta Sinun lakiesi mukaan luvattomat — himot saivat vallan ylitseni ja minä kokonaan antauduin niiden palvelukseen?! Omaiseni eivät huolehtineet minua hukkuvaa pelastaa avioliiton kautta, vaan siitä oli heillä suuri huoli, että oppisin kieltä niin hyvin kuin suinkin käyttämään ja niin vaikuttavasti kuin mahdollista lausumaan.

Tuona vuonna keskeytyivät lukuni. Minut, näet, kutsuttiin takaisin "Madaura"[16] nimisestä läheisimmästä kaupungista, jonne olin asettunut tieteiden ja kaunopuheisuuden opiskelemista varten, ja minua varustettiin pitempiaikaista oleskelua varten Karthagossa. Tämä aiheutui isäni ylpeydestä, vaan ei suinkaan hänen varallisuudestaan, sillä hän oli vaan köyhä pikkuporvari Thagaste-kaupungista.

Kelle näitä kerron? En Sinulle, minun Jumalani; vaan Sinun edessäsi minä kerron näitä sukukunnalleni, ihmissukukunnalle, olkoonpa kuin mitättömän pieni se osa siitä, joka osuu lukemaan tätä kirjaani. Ja mitä varten? Jotta minä ja jokainen lukija ajattelisimme, millaisesta syvyydestä meidän on huutaminen Sinun tykösi. Ja kenen korvat ovatkaan niin nopeat kuulemaan kuin Sinun, kun ihminen sydämestä tunnustaa syntinsä ja elää uskosta?! Kukapa ei silloin ylistänyt isääni siitä, että hän yli varojensa kustansi pojalleen kaikkea, mitä ikinä tämä opiskellessaan kaukana kotoa tarvitsi? Sillä useat paljon varakkaammat kansalaiset eivät pitäneet mitään sellaista hommaa lastensa hyväksi. Tuo sama isäni ei kuitenkaan sitä huolehtinut, miten kasvaisin Sinun tuntemisessasi tai pysyisin siveellisesti puhtaana, vaan ainoastaan sitä, miten perehtyisin kaunopuheisuuteen, vaikkapa siten vieraantuisinkin Sinun palvelemisestasi, oi Jumala, joka olet sydämeni, sinun peltosi, ainoa todellinen ja hyvä Herra.

Tuona kuudentenatoista ikävuotenani ollessani taloudellisista syistä pakosta vapaana kaikesta koulunkäynnistä ja asetuttuani olemaan vanhempieni kodissa kasvoivat himojen ohdakkeet yli pääni, eikä ollut yhtään kättä niitä pois repimässä.

Päinvastoin isäni — kun hän kerran kylvyssä huomasi minun miehistyneen ja joutuneen nuoruuden hurjuuden aikaan — ilmoitti sen äidilleni, iloissaan ikäänkuin jo olisi lapsen lapsia toivossa, ja ilosta juopuneena kuten maailma, joka nurjan ja hillittömän tahtonsa luovuttamana unohtaa Luojansa ja rakastaa luotujasi enempi kuin Sinua.

Mutta äidissäni olit Sinä jo alkanut rakentaa temppeliäsi ja laskea pyhän huoneesi perustusta — isäni sitä vastoin oli vain katekumeeni[17] ja siksikin hiljan tullut. Äitini sentähden vavahti hurskaasta pelvosta ja kammoi joutumistani noille harhateille, joilla ne vaeltavat, jotka kääntävät selkänsä Sinulle.

Voi minua! joka rohkenen siitä puhua, että Sinä, minun Jumalani lakkasit puhumasta minulle, vaikka minä itse juoksin sinusta yhä kauvemmas pois. Näinköhän Sinä lakkasit silloinkaan puhumasta minulle? Kenenkä muun kuin Sinun olivat myöskin sanat, jotka äitini, Sinun uskovaisesi kautta kajahutit korvissani? Eikä yksikään niistä sittenkään päässyt tunkeutumaan sydämeeni niin että olisin noudattanut niitä. Muistan vieläkin kuinka äitini kahdenkesken ollessamme sanomattomasti huolissaan varoitti, ett'en salavuoteutta harjoittaisi, varsinkaan ei kenenkään aviovaimon kanssa.

Mutta nuo varoitukset minä pidin akkamaisina, jonka tähden en punastumatta olisi voinut niitä totella. Kuitenkin olivat ne Sinun antamiasi, vaikk'en sitä ymmärtänyt. Minä luulin Sinun vaikenevan ja hänen puhuvan — ja kuitenkaan et Sinä lakannut puhumasta juuri hänen kauttaan. Ja minä, tuon Sinun piikasi poika ja Sinun palveliasi, halveksin Sinua hänessä — tietämättäni.

Ja minä kuljin suin päin kadotukseen sellaisella sokeudella, että minä ikäisteni joukossa häpesin tekojeni vähempää häpeällisyyttä kuullessani heidän kehuen kertovan häpeällisiä tekojansa ja kerskaavan sitä enemmän kuta enemmän häpeällisiä ne olivat; ja minunkin teki mieleni tehdä yhtä häpeällisiä tekoja ei ainoastaan noiden tekojen, vaan myös kiitoksen himosta.

Mikä muu ansaitsee moitetta kuin rikos? Mutta minä rupesin rikollisemmaksi, ett'en joutuisi moitteen alaiseksi. Ja milloin en syyllisyydessä voinut vertoja vetää turmeltuneille tovereilleni, valehtelin minä tehneeni sellaista, jota en ollut tehnyt, ett'en näyttäisi raukkamaisemmalta siitä syystä, että olin viattomampi, ja ett'ei minua pidettäisi halvemmassa arvossa sentähden että olin puhtaampi.

Varkautta varmasti rankaisee Sinun lakisi, oi Herra, ja myös ihmissydämiin kirjoitettu laki, jota ei jumalattomuuskaan saa hävitetyksi. Sillä mikä varas kärsii hyväntahtoisesti toista varasta? Niin ei tee varakaskaan sitäkään kohtaan, joka puutteen pakosta on varastanut. Kuitenkin olen minä tahtonut varastaa, ja olenkin varastanut, ei minkään tarpeen tai puutteen pakottamana, vaan halusta halveksua oikeutta ja lihottaa vääryyttä. Varastin, näet, sellaista, jota minulla oli runsain määrin itselläni, vieläpä paljoa parempaa laadultaan. En myöskään tahtonut varastaa sen tavaran tähden, jota varastaessani tavoittelin, vaan itse varastamisen tähden.

Oli päärynäpuu viiniviljelyksemme läheisyydessä, jonka oksat notkuivat hedelmistä, jotka eivät muodoltaan, eivätkä maultaan olleet houkuttelevia. Pudistamaan ja ryöväämään puti puhtaaksi tätä puuta retkeilimme me, peräti pahantapaiset nuorukaiset, sydänyönä, ajan turmiollisen tavan mukaan pidettyämme siihen asti ilveilyjä kaduilla.

Me kannoimme sieltä mukanamme suuria kantamuksia hedelmiä ei syödäksemme, vaan heittääksemme sioille. — Ja jos jonkun verran niitä söimme niin tapahtui se vaan sentähden, että se ollen luvatonta oli mieluista. Katsos sellainen on sydämeni, oi minun Jumalani! Ja sen ollessa syvimmässä kadotuksen kuopassa olet Sinä sitä armahtanut! Sanokoon nyt sydämeni Sinulle, mitä se silloin halusi: olla paha ilman aikojaan, olla paha vain paha ollakseen.

Ilettävää se oli tuo pahuus — mutta minä rakastin sitä. Minä rakastin hukkumistani, minä rakastin lankeemistani; ei sitä tilaa, johon lankeemuksen kautta jouduin, vaan itse lankeemusta. Voi häpeällistä sieluani, joka syöksihe taivaastasi kadotettujen kuoppaan tavoitellessa itse häpeällistä tekoa, eikä mitään etua häpeällisen teon kautta!

Kauniit kappaleet miellyttävät: kulta, hopea ja kaikki muut sellaiset. Tuntoaistimeen vaikuttavat sulavat ruumiin muodot sangen voimallisesti, ja muutkin aistimet kukin makunsa mukaan mieltyvät kappalten eri muodostuksiin.

Ajallisella kunnialla ja hallitus- ja isäntävallalla on viehätyksensä, josta syystä ei kenkään tahtoisikaan orjana olla. Tällä ajallisella elämällämmekin on viehätyksensä, se kun on itsessään johonkin määrin kaunista ja on sopusoinnussa kaiken sen kanssa, mitä kaunista löytyy maan päällä. Myös ystävyys, joka hellyyden siteillä ihmisiä toisiinsa liittää, on suloista.

Kuitenkin kaikki nämät ja muut samanlaatuiset seikat aiheuttavat syntejä, kun ylenmäärin ihastumalla tuommoiseen, mikä on vähäpätöisempää hyvää, unhotetaan se, mikä on parempaa ja korkeinta hyvää, nimittäin Sinä, Herra, meidän Jumalamme joka kaikki olet tehnyt ja jossa vanhurskaat iloitsevat.

Sentähden kysyttäessä, mikä on aiheuttanut jonkun rikoksen, ei tavallisesti pidetä vastausta uskottavana, ell'ei siitä ilmene syynä olleen halu saavuttaa jotakin tuollaista hyvää, jota vähäpätöisemmäksi hyväksi sanomme, tai pelko sitä kadottaa. Joku on tehnyt miestapon. Miksi? Hän oli — niin arvellaan — rakastunut murhatun puolisoon tai taloon, tai tahtoi hän ryöstöllä hankkia itselleen elatuksensa, tai pelkäsi hän murhatun kautta kadottavansa jotakin sellaista, tai paloi hän himosta kostaa kärsimäänsä vääryyttä. Olisiko hän tehnyt miestapon ilman syytä, vain tappamisen halusta? Kuka voisi sitä uskoa?

Ja nyt, Herra, minun Jumalani, kysyn minä, mitä viehättävää oli mielestäni tuossa varkaudessa? Eihän siinä näytä mitään viehättävää olevan: ei sellaista viehättävää kuin on kohtuudessa ja järkevyydessä, ei sellaistakaan kuin on ihmisen ajatuskyvyssä, muistissa ja aistimissa ja koko eloisassa elämässä. Eihän ole sillä sellaista viehätystä kuin on tähtien loisteella, jotka kukin kohdaltaan kaunistavat taivaan kantta, ei sellaista kuin on maalla ja merellä kaikkine elävine olioineen, jotka syntyen ja kuollen lakkaamatta vaihtuvat.

Ei ole sillä edes sellaistakaan viehätyksen muotoa ja varjoa kuin on harhaan vievillä synneillä. Niinpä ylpeys tavoittelee ylevyyden tapaista, koska Sinä, Jumala, yksin olet kaikista ylevin. Kunnianhimo hakee vaan mainetta ja kunniaa, koska Sinä yksin olet kunnioitettava yli kaiken ja kautta kaikkien aikojen. Esivallan edustajat tahtovat ankaruudella herättää pelkoa; mutta kuka muu on peljättävä kuin Sinä Jumala yksin? Sillä milloin, missä, minne ja kenen kautta voisi niitäkään käsistäsi riistää?

Irstailijat tahtovat hyväilyllä herättää rakkautta; vaan eipä ole mitään Sinun rakkautesi vertaista, eikä ole mitään terveellisempää rakastettavaa kuin Sinun totuutesi, joka kauneudessa ja kirkkaudessa verrattomasti voittaa kaiken muun.

Uteliaisuus tekeytyy tiedonhaluksi, koska Sinä olet kaikkitietävä. Tietämättömyyskin ja tyhmyys kääriytyy vilpittömyyden ja viattomuuden vaippaan, koska ei ole ketään eikä mitään niin vilpitöntä kuin Sinä.

Mitä oisi niin viatonta kuin Sinä? Sillä pahojakaan et vainoa Sinä, vaan heidän omat tekonsa. Laiska teeskentelee levollisuutta, mutta missä on taattua lepoa paitsi Herrassa?

Ylöllisyys tahtoo itselleen varallisuuden ja rikkauden nimeä; mutta Sinähän kaikki täytät, Sinä joka olet häviämättömän sulouden tyhjentymätön aarreaitta. Tuhlaavaisuus käy anteliaisuuden nimellä ja varjolla, vaan Sinä olet kaikkien hyvien lahjojen sanomattoman aulis antaja. Ahneus tahtoo omistaa paljon, vaan Sinä omistat kaikki. Kateus riitelee etevämmyydestä, mutta ken on niin etevä kuin Sinä? Viha hakee kostoa, vaan ken on kostaessaan niin vanhurskas kuin Sinä?

Kuka voi Sinusta eroittaa sitä, jota Sinä rakastat? Juuri Sinun tykönäsihän on taattua turvallisuutta! Sureva kuihtuu murehtiessaan sellaisen kadottamista, jota hän on ihaillut ja halunnut, koska ei tahtoisi olla Sinua huonompi, jolta ei mitään voida pois ottaa.

Noin sielu tekee huorin[18] kääntyessään pois Sinusta, ja hakiessaan ulkopuolelta Sinua sellaista, mikä puhtaana ja kirkkaana on löydettävissä ainoastaan palattaessa Sinun tykösi. Nurinpäisesti matkivat Sinua kaikki, jotka Sinusta kauvas erkanevat ja nousevat Sinua vastaan. Vaan silläkin tapaa matkiessaan Sinua julistavat he Sinun olevan kaiken luonnon Luojan, eikä niin muodoin olevan mitään paikkaa, missä kokonaan voisi Sinua väistää.

Mikä siis tuossa varkaudessa minua viehätti? Ja missä tarkoituksessa olen minä vaikkakin rikoksellisesti ja nurinpäisesti matkinut Sinua? Tekiköhän mieleni edes petoksella tehdä lakiasi vastaan, kun en sitä voimallani saanut tehdyksi, jotta siten tekemällä rankaisematta luvatonta saisin pitää jotain kaikkivaltaisuutesi varjon kaltaista ja vankinakin käyttää hivenen vapautta?

Siinäpä tein kuten palvelija, joka pakenee Herraansa ja tavoittelee hänen varjoaan! Voi mitä mädännäisyyttä! Voi mikä elämän irvikuva, ja mikä kuoleman kammottava kuilu! Taisiko todella se, mikä oli luvatonta, olla mieluista vaan sen tähden, että se oli luvatonta?

Millä voisin Herralle palkita sitä, ett'ei sieluni näitäkään muistellessa tarvitse peljätä? Minä tahdon rakastaa Sinua, Herra, ja kiittää ja ylistää Sinun nimeäsi, koska niin suuret synnit ja niin häpeälliset teot olet minulle anteeksi antanut.

Sinun armosi ja laupeutesi ansioksi luen sen, että olet minun syntini irroittanut ja sulattanut niinkuin jään. Armosi ansioksi luen senkin, minkä verran olen ollut tekemättä pahaa. Sillä olisinhan minä voinut tehdä vaikka mitä pahaa, minä joka rikosta semmoisenaan rakastin.

Ja kuitenkin olet Sinä kaikki minulle anteeksi antanut — sen tunnustan — niin hyvin ne pahat työt, joita oman tahtoni mukaan olen tehnyt, kuin nekin, joita Sinun sallimuksestasi en saanut tehdyksi.

Onko olemassa sitä ihmistä, joka ajatellen omaa heikkouttaan, rohkenee omien voimiensa ansioksi lukea puhtauttaan ja viattomuuttaan ja rakastaa Sinua vähemmin, koska muka vähemmin on tarvinnut laupeuttasi?

Sillä se, joka seuraamalla Sinun kutsuvaa ääntäsi on välttänyt paheet, joita hän minussa tulee tuntemaan lukiessaan näitä muistelmiani ja tunnustuksiani, älköön minua pilkatko siitä, että minua sairaudesta on parantanut sama lääkäri, jonka ennakkomääräyksen kautta hän on päässyt sairastumasta tai oikeammin päässyt vähemmällä sairastamisella. Vaan hän rakastakoon Sinua saman verran, vieläpä enemmänkin, huomatessaan että Hän, joka minut on pelastanut niin suuriin synnin tauteihin kuolemasta, on pelastanut hänet sellaisiin sairastumasta.

Mitä hedelmää korjasin minä kurja muinoin noista teoista, joita muistellessani nyt punastun? Ja mitä varsinkin tuosta varkauden työstä, jonka itse varkauteen mieltyneenä tein? Ei niin mitään, sehän oli itse tekokin tyhjän veroista. Päinvastoin juuri sen kautta tulin entistä kurjemmaksi.

Ja kuitenkaan en minä, sen mukaan kuin silloista mielentilaani muistan, olisi yksin sitä tehnyt; en ensinkään olisi sitä yksin tehnyt. Siis minä siinä rakastin myös noiden syyllisten seuraa, joiden kanssa yhdessä sen tein. Enkö siis rakastanut jotain muutakin kuin vain varastamista? Eipä mitään muuta, sillä eihän tuo seurakaan ole muuta kuin pelkkää tyhjää. Voi ystävyyttä, vihollistulta tuhoisampaa! Voi tutkimatonta hengen harhausta! Kun, tahtomatta ensinkään itselleen etua tai kostoa toiselle, vaan leikillään ja piloillaan haluaa ja koettaa toiselle vahinkoa ja vaivaa tuottaa, syystä siitä että huudettaissa "lähtekäämme", "tehkäämme niin", hävettää jos ei ole yhtä häpeemätön kuin muutkin.

Ken voi selvittää tämän peräti monimutkaisen ja sekavan vyyhdin? Inhottava se on; en tahdo siihen enää huomiotani kiinnittää, en tahdo sitä katsella.

Sinua halajan, vanhurskaus ja viattomuus, joka olet niin kaunis ja ihana kunniallisuuden loisteessa, ja annat tyydytystä, johon ei koskaan kyllästy. Sinun luonasi on syvä rauha ja häiriintymätön elämä. Ken saa Sinuun yhtyneheksi, hän pääsee Herransa iloon. Hänen ei tarvitse peljätä, ja hän viihtyy sangen hyvin Hänessä, joka yksin hyvä on.

Synnin virran viemänä loittonin minä Sinusta ja eksyin, minun Jumalani, nuoruudessani kovin kauvas Sinun turvalliselta tieltäsi ja sain sieluuni — sammumattoman janon.

3 KIRJA.

Manikeolaisuus.

Minä tulin Karthagoon, missä kaikkialla kuhisi ympärilläni häpeällisten rakkausseikkailijain sekasortoinen joukko. En vielä rakastanut, mutta rakastaminen oli minulle rakasta ja minä syvempää rakkautta kaihoten vihasin itseäni siitä, että muka liian vähän rakastin. Minä rakastuneena rakastamiseen etsin itselleni kultaa, vaan vihasin näissä asioissa kulkea sitä turvallista tietä, jolla ei ole himojen pauloja.

Vaikka minulla oli sisällinen nälkä hengellisen ravinnon puutteessa, joka olet Sinä itse, minun Jumalani, niin en minä kuitenkaan tuntenut tuota nälkää, vaan olin ilman katoomattoman ruoan kaipuuta, en siitä syystä että olisin siitä jo ravituksi tullut, vaan koska se minua tympästytti — ja sitä enemmän, kuta enemmän sitä tarvitsin.

Asiain näin ollen ei ollut sielullani hyvä olla, ja se syöksyi vaikkakin haavoja kärsien pois Sinun luotasi haluten joutua kurjaan rappiotilaan sekaantumalla huoruudessa sellaisten kanssa, joista oli vaan aistillista nautintoa. Tosin eivät sellaisetkaan olisi voineet minussa rakkautta sytyttää, jos ei heilläkin olisi ollut sielua. Rakastaa ja rakastettuna olla oli minulle suloista, varsinkin jos rakastetun ruumiistakin sain nautintoa.

Ystävyyden puhtoisen lähteen minä siis himon saastaisuudella samensin, ja hornan himojen synkein pilvin pimitin sen kirkkaan pinnan. Ja kuitenkin kaikesta inhottavuudestani ja kunniattomuudestani huolimatta olin minä suuressa turhamaisuudessani olevinani hienosti sivistynyt.

Minä syöksähdinkin rakkauden syleilyyn halutessani kietoutua sen lankoihin. Minun Jumalani, minun armahtajani, kuinka paljolla sapella oletkaan sekoittanut tuota suloista nautintoani! Ja kuinka hyvä olitkaan sitä tehdessäsi! Kun, näet, löysin rakastetun, joka myös minua rakasti, jouduin minä salaa nautinnon paulaan, ja juuri iloitessani tulin minä sidotuksi tuskaa tuottavilla siteillä, jotta minua kahleissa olevaa sitten saisi lyödä mustasukkaisuuden, luulevaisuuden, pelvon, vihan ja riitojen hehkuvilla, rautaisilla raipoilla.

Teaatterinäytelmät ollen täynnä oman kurjuuteni kuvia ja täynnä sytykettä himoni tulelle tempasivat minut mukaansa. Miksi tahtookaan ihminen katsellessa surullisia ja traagillisia näytelmiä kärsiä tuskaa, jota ei hän kuitenkaan omassa elämässään tahtoisi kärsiä? Ja kuitenkin katsoja tahtoo kärsiä näytelmien tuottamaa tuskaa, jopa on tuo tuska hänen nautintonsa!

Eikö tämä ole surkuteltavaa mielettömyyttä?! Sillä kuta enemmän itsekukin sairastaa tuollaisia intohimoja, sitä enemmän hän niistä nauttii näyttämöllä. Tavallisesti kuitenkin sitä kutsutaan kurjuudeksi, kun itse sellaisista kärsii, kurjuuden säälimiseksi taas, kun sitä kärsii niiden kärsimyksistä, jotka tuollaisista kärsivät. Vaan minkä arvoista mahtaa sääliminen olla, kun säälitään sellaista, joka on olemassa vaan mielikuvituksessa ja näyttämöllä?! Eihän, näet, katsojaa kutsuta tulemaan avuksi, vaan häntä ainoastaan kehoitetaan tuntemaan tuskaa; ja hän suosii sellaista harhakuvien näyttelijää sitä enemmän, kuta enemmän tämä hänessä aikaan saa tuskan tunnetta. Ja jos noita ihmisten kovia kohtaloita, ollen joko kovin kaukaisen muinaisuuden tapahtumia tai kovin epätodellisia, niin näytellään, ett'ei katsoja niistä tunne tuskaa, niin menee hän kyllästyneenä ja moittien kesken pois, mutta, jos hän tuntee tuskaa, pysyy hän paikoillaan jännitettynä ja itkee ilosta.

Rakastetaanko siis tuskiakin? Varmasti tahtoo jokainen ihminen iloita. Mutta vaikk'ei ketään haluta olla itse kurjana, haluttanee ehkä silti toisen kurjuutta sääliä. Ja koska ei tämä taida tuskatta tapahtua, niin lienee se ainoa syy, jonka tähden tuskia rakastetaan. Tämä tuskan tunne on ystävyyden lähteestä lähtenyt. Vaan minne se menee? Minne se juoksee? Eikö se juokse ikäänkuin kiehuvaan pikivirtaan, joka pinnalle nostaa häijyjen himojen valtavia kuohuja? Eikö se sellaiseksi lopulta muutu, kun se kerran pois poikenneena taivaallisesta kirkkaasta alkulähteestään on lähtenyt omaa suuntaansa kulkemaan?

En ole nytkään ilman sääliväisyyden tunnetta. Mutta silloin teaatterissa iloitsin minä rakastavien kanssa, heidän nauttiessa toinen toisensa häpeällisistä töistä, vaikkakin he niitä tekivät vaan mielikuvituksessa, näytelmään kuuluvina. Kun he taas kadottivat toisensa, niin minä ikäänkuin säälien surin heidän kanssaan; ja kuitenkin kumpikin minua huvitti. Nyt sitä vastoin enempi säälin sitä, joka iloitsee häpeällisiä töitä tehdessään, kuin sitä joka on sellaista kovaa kokenut, että on täytynyt kieltäytyä turmiollisesta huvista ja on kadottanut kurjan onnen.

Tämä on varmaan todellisempaa sääliväisyyttä — siihen kun ei sekaannu iloa toisen tuskasta. Sillä vaikkakin rakkaus velvoittaa hyväksymään sitä, joka tuntee tuskaa sääliessään kurjaa, niin kuitenkin se, joka on todella sääliväinen soisi mieluummin ei ensinkään olevan olemassa sitä, joka tuon säälin tuskan aiheuttaa.

Sillä jos olisi olemassa pahansuopaa hyvänsuopaisuutta — mikä on mahdotonta — niin voisi sekin, joka todellisesti ja vilpittömästi säälii, toivoa kurjien olemassa oloa saadakseen heitä sääliä. Niinmuodoin on jotain tuskaa, joka on hyväksyttävää, ei mitään, joka on rakastettavaa.

Mutta minä kurja silloin rakastin tuntea tuskaa, ja ha'in tuskan tunteelle virikettä näytelmistä, joissa näyttelijät tuntematta itse mitään tuskaa esittivät toisten tuskia. Ja näyttelijän esitys miellytti minua sitä enemmän, ja veti minua puoleensa sitä voimallisemmin, kuta vuolaammin se sai kyyneleeni vuotamaan. Mutta eihän tuo ihmeteltävää ollutkaan, koska minä onneton laumastasi eksynyt ja vartioimiseesi suuttunut lammas olin saastutettu häpeällisestä synnin spitaalitaudista. Siitä myös johtui haluni tuskien tuntemiseen — joiden en kuitenkaan mitenkään olisi suonut syöpyvän syvemmälle sisälleni. En, näet, halunnut sellaisia tuskia kokea, jollaisia halusin näytelmänä katsella vain siinä tarkoituksessa, että karmisi pintaani.

Ja kuitenkin ne vaikuttivat samoin kuin jos ruumista kynsin raavitaan: polttavia paiseita, tarttuvaista märkää ja kauhistavaa kyllästymistä.

Sellaista oli elämäni. Vaan tokkopa se olikaan mitään elämän arvoista, oi minun Jumalani?

Mutta loitompana kuitenkin liiteli ylt'ympärilläni Sinun uskollinen laupeutesi! Millaiseen törkeyteen takerruinkaan ja tahraannuin! Minä noudatin uteliaisuutta, joka ei pyhääkään pilkalta säästänyt, ja se vajotti minut, jätettyäni Sinut, ylön syvälle epäuskoon ja epävakaiseen pahojen henkien palvelemiseen, joille minä uhriksi kannoin minun pahat tekoni. Tästä kaikesta Sinä kuitenkin minua armollisesti kuritit.

Huonojen toverien seurassa minä silloin alaikäisenä lueskelin kirjoja kaunopuheisuudesta, sillä minä halusin kaunopuhujana loistaa muita etevämpänä. Tavanmukaisessa järjestyksessä opiskellen olin ennättänyt erääseen Ciceron kirjaan, joka sisältää kehoituksen filosofian tutkimiseen, ja kutsutaan "Kehoittaja" eli latinankielellä "Hortensius". Oi kuinka kiihkeä ja palava halu minulla oli, minun Jumalani, saada lentää kuin siivin ylös näistä maallisista olosuhteista Sinun tykösi. Minä en käsittänyt toimenpiteitäsi minun suhteeni, sillä Sinun tykönäsi on viisaus. Mutta rakkautta viisauteen kutsutaan kreikankielellä "filosofia", ja sitä rakkautta sytytti minussa tuo mainittu kirja, johon olin ihastunut ei vain siinä käytettyjen lausetapojen, vaan paljoa enemmän siinä lausuttujen totuuksien tähden. Varsinkin viehätyin minä tähän kohtaan tuossa kirjassa: Minun ei pitäisi rakastaa, etsiä, tavoitella, hyväksyä tahi hyväillä ei tätä eikä tuota lahkoa, vaan itse viisautta esiintyipä se missä paikassa tai muodossa tahansa, ja minä kovasti kiihotuin tuosta kirjasta ja sytyin innostuksen tulesta hehkumaan.

Ainoastaan se seikka laimensi kiihkoani, ettei Kristuksen nimeä siinä mainittu. Sillä Sinun armollisen kaitselmuksesi mukaan, oi Herra, oli minun hento sydämeni tämän, minun vapahtajani, Sinun poikasi, nimen jo ennakolta äidin maidossa sisälleen särpinyt ja syvälle itseensä kätkenyt, jonkatähden ei mikään, mikä puuttui tuota nimeä, olkoon se kuin oppinutta, kaunista ja totuudenmukaista tahansa minua kokonaan mukaansa temmannut.

Sentähden päätin minä kääntää huomioni pyhään kirjaan nähdäkseni, millainen se on. Ja katso! minä huomasin sen sellaiseksi, jota eivät korkeaoppiset kopeat käsitä, eivätkä tajua poika pahaisetkaan; joka on aluksi matalata astua, mutta tuonnemma tultaessa korkeaa, ja lopuksi katoo salaisuuksien pilvien taakse.

Mutta minulle oli mahdotonta astua siihen sisälle tai taivuttaa niskaani käydäkseni sen askelissa. En, näet, ensi kerran käydessäni käsiksi tuohon pyhään kirjaan ajatellut sillä tapaa siitä kuin nyt tätä kirjoittaessani, vaan se näytti minusta niin arvottomalta, ett'ei sitä kävisi vertaaminenkaan Ciceron arvokkaisiin kirjoihin.

Minä, näet, paisuneena välttelin sen kohtuullisuutta; ja ajatusteni terävyydellä en kuitenkaan kyennyt tunkemaan syvemmälle sen sisältöön. Ja kuitenkin oli juuri tuo kirja omiansa kasvamaan kasvavien poikien keralla; vaan minulle oli vastenmielistä olla pahaisena poikana, ja ylpeydestä paisuneena luulin olevani suuri.

Sentähden jouduin minä ihmisten joukkoon, jotka olivat ylpeyden hulluutta, lihan himoja ja laverruksia täynnä.[19]

"Totuus, totuus" he hokivat usein kyllä minulle, vaan totuutta ei milloinkaan ollut heissä. Perättömiä he puhuivat ei ainoastaan Sinusta, joka olet todellinen totuus, vaan myös noista tämän maailman alkuaineista, Sinun luomistasi.

Oi totuus, totuus! kuinka sydämellisesti sieluni syvimmästä syvyydestä ikävöitsin Sinua juuri silloin kun nuo ihmiset ehtimiseen lavertelivat minulle Sinusta ainoastaan sanoilla ja monilla, suunnattoman suurilla kirjoilla.

Nepä olivat vaan vateja, joissa minulle Sinua isoavalle, Sinun asemestasi syötäväksi kannettiin aurinko ja kuu, nuo kauniit luomasi; vaan kuitenkin olivat ne luomiasi — eikä niistäkään ensimäisiä ja etevimpiä — etkä Sinä itse. Sillä edellä noita ruumiillisia, olkootpa kuin loistavia ja taivaallisia, käyvät hengelliset luomasi. Vaan minä en noita ensimäisiä ja etevimpiäkään luomiasi isonnut.

Sinua itseäsi, joka olet muuttumaton totuus, ja jossa ei hetkeksikään pimeys ja valkeus vaihetu [Jaak. 1, 17], minä isosin ja janosin.

Ja kuitenkin yhä eteeni kannettiin loistavia fantasiakuvia! Parempi sittenkin olisi ollut rakastaa tuota aurinkoa, jonka edes todellisesti näemme silmäimme edessä, kuin noita harhakuvia, jotka aiheutuvat siitä että silmä pettää.

Mutta Sinä, minun rakkauteni, jonka helmaan minä heikkona heittäydyn väkeväksi tullakseni, et sisälly niihin, joita näemme, olkootpa vaikka taivaalla, etkä niihin, joita emme siellä näe, sillä Sinä olet ne luonut, etkä luomistasikaan kappaleista pidä niitä korkeimpina. Kuinka aivan toista oletkaan siis kuin nuot mielikuvitukseni olemattomista kappaleista luomat harhakuvat! Todellisempia kuin nämät ovat todellisten kappalten aiheuttamat mielikuvat ja todellisempia kuin mielikuvat ovat itse kappaleet. Mutta Sinä et kuulu kappaleisiin, etkä sisälly sieluunkaan, joka on ruumiin elo. Niinpä olet parempaa kuin ruumiin elo, ja todellisempi kuin ruumis. Niin, Sinä olet sielujen elo, kaikkien elollisten elo, elollinen, jolla on itsessäsi elämä; Sinä olet muuttumaton elämä, ja minunkin sieluni elämä.

Missä siis olitkaan silloin minuun nähden, ja kuinka kaukana, kun minä kuljeskelin kaukana Sinusta, saamatta syödäkseni rapaakaan, jolla sikoja syötin?![20] Kuinka paljoa paremmat ovatkaan kieliniekkain sanan saivarrukset ja runoilijain sadut kuin nuo petolliset paulat! Lausuessani runoa lentävästä Medeasta,[21] en sitä todeksi väittänyt, enkä liioin todeksi uskonut kuullessani muiden sitä lausuvan. Mutta noita asioita olen todella uskonut. Voi, voi, kuinka olenkaan askel askeleelta voinut vajota aivan alas hornan syvyyteen!

Minähän totuutta kaivaten kiihkeästi työtä tein, kun minä Sinua, minun Jumalani — tunnustan sen Sinulle, joka olet minua armahtanut silloin, kun en vielä Sinua tunnustanut — kun minä Sinua etsin ei järkeni, eikä omantuntoni mukaan, joilla tahdoit minua eläimiä etevämmäksi kohottaa, vaan lihallisen mieleni mukaan.

Mutta Sinä olit minun sisintä olemustani sisempi, ja korkeampi korkeinta lentoani. Minä törmäsin Salomonin sananlaskuissa mainittuun hurjaan ja hulluun vaimoon, joka istuu tuolilla porttikäytävässä ja sanoo: Haukatkaa haluisesti kiellettyä leipää, juokaa varkain-vietyä vettä, sillä se on suloista. [Salom. Sanani. 9, 17.] Tämä sai minut mukaansa vietellyksi, sillä hän tapasi minut Sinusta vieraantuneena, silmät lihan himoista palavina, ja sisukseni märehtien sitä, mitä silmien kautta olin niellyt.

En muusta todella olevaisesta tiennyt, ja minut saatiin melkein lapsellisilla viisastelemisilla suostumaan tyhmiin petkuttajiin, heidän kysellessä: "Mistä on paha kotoisin? Onko Jumala rajoitetussa ruumiillisessa muodossa, ja onko hänellä hiukset ja kynnet? Ovatko ne vanhurskaiksi arvattavat, jotka samalla kertaa pitävät useampia vaimoja, tappavat ihmisiä, ja uhraavat eläinuhreja?"

Perehtymättömänä näihin asioihin minä peräti hämmennyin niin että poistuessani totuudesta luulin sitä lähestyväni. Minä en, näet, tiennyt pahan olevan hyvän sortumista ja vähentymistä yhä vähemmäksi, kunnekka ei siitä ole merkkiäkään jäljellä. Miten olisinkaan sitä huomannut minä, jonka silmäin näkö oli suunnattuna vaan ruumiiseen, ja hengellinen näkö mielikuvituksen harhakuviin?

Minä en tiennyt, että Jumala on henki, jolla ei ole pituudelle eikä leveydelle ulottuvia jäseniä, tai ruumista, joka ottaa tilaa ja painaa. Sillä ruumis osissaan on vähempi kuin kokonaisuudessaan, ja jos oletettaisiinkin se äärettömän suureksi, niin joku sen osa kuitenkin määrätyn välimatkan rajoittamana varmasti olisi pienempi kuin ääretön, eikä tuo ruumis olisikaan kokonaisuudessaan kaikkialla kuten henki, kuten Jumala on.

Ja mikä meissä on se Jumalan kaltaisuus, jonka tähden raamattu syystä sanoo meidän luoduksi Jumalan kuvaksi, sitä en minä vähääkään aavistanut.

En myöskään tuntenut sitä todellista sisällistä vanhurskautta, joka ei arvostele tottumuksen lain mukaan, vaan kaikkivaltiaan Jumalan erehtymättömästi oikean lain mukaan, jonka mukaan kaikkien paikkakuntien ja aikojen tavat tulee muodostua jonkun verran erilaisiksi kunkin paikkakunnan ja ajan eri luonteen mukaan, samalla kun se itse kaikkialla ja aina pysyy samana, eikä ole yhtä siellä, toista täällä, eikä milloin mitäkin.

Tämän lain mukaan olivat Aabraham, Iisak, Jaakob, Mooses ja Daavid, joita kaikkia Jumala on kehunut, vanhurskaita. Taitamattomat kyllä, jotka inhimillisen päivän mukaan arvostelevat ja kaikkia ihmiskunnan tapoja omain yksipuolisten tapainsa mukaan mittaavat, arvostelevat heitä syntisiksi.

Mutta eikö tämä ole yhtä hullua kuin jos asevarustukseen tottumaton, joka ei tiedä mikä kappale kuhunkin jäseneen kuuluu ja soveltuu, tahtoessaan peittää päätä sääryksellä tai panna kypärää jalkaan, murisisi siitä, ett'eivät sopivasti mukaannu paikkaansa? Tai eikö ole kuin jos joku nähdessään jonkun orjan tekevän semmoista, jota ei sovi juomanlaskian tehdä, tai nähdessään takapihalla tapahtuvan sellaista, jota ei sallita pöydän ääressä, paheksuisi sitä, ett'ei samassa talossa ja samassa perheessä anneta samat tehtävät ja oikeudet kaikille ja kaikkialla?

Juuri samalla tapaa menettelevät ne, jotka kuullessaan tuommoisena aikana jotain olleen vanhurskaille luvallista, mikä ei enää tänä aikana ole sellaisille luvallista, pahastuvat. Ja samalla tapaa ne, jotka paheksuvat, että Jumala aikojen olosuhteiden mukaan käskee toiselle toista ja toiselle toista, vaikka kumpikin samaa vanhurskautta pitäisi palvella.

Onko siis vanhurskaus vaihtelevaa ja muuttelevaa? Ei suinkaan. Vaan aikakaudet, joita se on pantu hallitsemaan, ovat muuttelevaisia — sillä nehän ovat aikaa.

Ihmiset taas, joiden elämä on niin lyhyt maan päällä, eivät huomaa entisaikain heille tuntemattomien ja nykyajan heille tuttujen tapojen, eivätkä vierasten kansojen tuntemattomien ja oman kansan tuttujen tapojen keskinäistä yhteyttä. Mutta mikä mihinkin saman ruumiin jäseneen, mikä mihinkin saman päivän eri hetkeen, mikä millekin kappaleelle tai henkilölle samassa talossa soveltuu, sen he helposti huomaavat. Edellisessä tapauksessa he moninaisuuteen loukkaantuvat, jälkimäisessä taas siihen mukaantuvat.

Näitä asioita en silloin ymmärtänyt, enkä huomannut; vaikkakin ne joka suunnalta sattuivat silmiini, en niitä nähnyt.

Sepittäessäni runoja ei sopinut minun panna mitä runojalkaa tahansa mihin tahansa, vaan toiseen runomittaan toista ja toiseen toista runojalkaa, eikä samankaan säkeen joka kohtaan samaa jalkaa. Ja kuitenkaan ei runoustaide, jonka avulla runoja sepittelin, käsittänyt vaan sitä tai tätä ja milloin mitäkin runomittaa, vaan kaikki runomitat samalla kertaa.

Mutta minä en vaan älynnyt vanhurskauteen, jota hyvät ja hurskaat ihmiset palvelevat, paljon korkeammalla ja jalommalla tavalla sisältyvän kaikki, mitä Jumala on käskenyt. En liioin älynnyt, ett'ei se mistään kohdasta muutu, vaikk'ei se eri aikoina annakaan samalla kertaa kaikkia määräyksiään, vaan kunakin aikana määrää sellaista kuin silloin sopii.

Minä sokea moitin hurskaita isiä ei ainoastaan siitä, miten he Jumalan käskyn ja vaikutuksen mukaan nykyisyyden olosuhteissa käyttäytyivät, vaan myös sen johdosta, mitä he Jumalan ilmoituksen mukaan tulevista tapahtumista julistivat.

Mutta tokkopa milloinkaan tai missään on pidetty vääränä rakastaa Jumalaa kaikesta sydämestään, kaikesta sielustaan ja kaikesta mielestään tai rakastaa lähimmäistään niinkuin itseään?

Samoin rikokset luontoa vastaan, jommoiset Sodomalaisten synnit olivat, ovat kaikkialla ja aina halveksittavia ja rangaistavia.

Jos kaikki kansat semmoista tekisivät, niin olisivat he myös kaikki samaan rikokseen syyllisiä Jumalallisen lain mukaan; sillä ei Jumalan luoma ihmisluonto salli ihmisen niin käyttäytyä. Itse se yhteys, mikä meillä tulee olla Jumalan kanssa, näet, rikotaan, kun Hänen luomansa luonto saastutetaan luonnottomalla himolla.

Ne rikokset taas, joilla rikotaan ihmisten tapoja vastaan, ovat tapojen ollessa erilaiset, vältettävät vaan siitä syystä, ett'ei jonkun valtion tai kansan tapa, joka tottumuksen tai lain kautta on vakaantunut, tulisi loukatuksi jonkun oman maan kansalaisen tai jonkun muukalaisen himon kautta.

Sillä rumahan on jokaisessa kappaleessa semmoinen pala, mikä ei sovellu kokonaisuuteen. Mitä hyvänsä Jumala käskee vaikka kenen lakia tai tapaa vastaan, on se tehtävä, vaikka ei sitä milloinkaan olisi siellä ennen tehty; jos sen tekemistä on jonkun aikaa laiminlyöty, on se uudistettava ja jos ei siihen ole ennen ryhdyttykään, on siihen nyt ryhdyttävä.

Sillä jos on kuninkaan lupa hallitsemassaan valtakunnassa käskeä jotakin, jota ei kukaan hänen edellään, eikä hän itse tätä ennen ole käskenyt, ja jos on valtioyhteyden luonteen mukaista että häntä totellaan, valtioyhteyden luonnetta vastaan taas jos ei häntä totella — inhimillisen yhteiskunnan peruslakejahan on että tulee totella kuningasta — kuinka paljoa enemmän on Jumalaa koko luomakunnan hallitsijaa ehdottomasti toteltava kaikessa, mitä ikinä Hän käskee. Sillä niinkuin inhimillisten valtakuntien kesken mahtavampi vaatii heikommalta kuuliaisuutta, niin vaatii Jumala kaikilta.

Samoin vallitsee kaikissa rikoksissa sama vaikutin. Olkoonpa että halutaan toista vahingoittaa häpäisemällä häntä tai tekemällä vääryyttä häntä vastaan tai tekemällä kumpaakin. Olkoonpa että joku tekee tuota kostaakseen, kuten vihamiehet tekevät toisilleen, tai saadakseen toiselta jotain erinomaista etua, kuten tapahtuu matkustajaa ryövättäessä. Tekipä joku tuota tahtoessaan onnettomuutta välttääkseen kukistaa sen, jota pelkää. Tekipä joku tuota kadehtiessaan onnettomuudessaan toista onnellisempaa tai ollen jossain suhteen onnen suosimana kateellinen sitä kohtaan, jonka pelkää pääsevän vertaisekseen, tai jonka jo tuskalla vertaisekseen tuntee. Tai tekipä joku tuota tahtoen vaan toisen onnettomuudesta nauttia kuten ne tekevät, jotka katselevat kilpataistelijoita, ja ne, jotka nauraen pilkkaavat toisia ihmisiä olivatpa keitä hyvänsä. Sama moitittava vaikutin on kuitenkin näissä kaikissa rikoksellisissa teoissa: halu toista vahingoittaa.

Näissä teoissa ilmenee synti. Ja syntiä siittää lihan himo, silmäin pyyntö ja koreilemisen halu; joko yksi tai kaksi näistä tai kaikki kolme samalla kertaa. Tällä syntisellä elämällä rikotaan kolmea ja seitsemää käskyäsi vastaan, tuota kymmenien käskyjesi kymmenkielistä psalttaria vastaan, oi Jumala, Sinä kaikkein korkein ja suloisin!

Vaan millä Sinua voidaan häväistä, johon ei mikään tahra tartu?! Millä Sinua vastaan voidaan rikkoa, joka et mistään vahinkoa kärsi?

Tosin nuo teot eivät satu Sinuun, mutta ne koituvat ihmiseen itseensä. Ja sinä rankaiset ihmistä synneistä, koska hän syntiä tehdessään Sinua vastaan samalla tekee vääryyttä omaa sieluansa vastaan. Ja synti petollisesti ilmi-antaa tekijänsä tekipä hän syntiä luonnottomaksi turmellen luontoansa, jonka Sinä olet tehnyt ja järjestänyt, joko luvallisten asiain kohtuuttomalla käyttämisellä tai käyttämällä himosta palavana luvattomia asioita vastoin luonnon järjestystä.

Myös joutuu ihminen syylliseksi raivotessaan ajatuksin tai sanoin Sinua vastaan ja potkiessaan tutkainta vastaan, ja myös jos hän suuttuneena murrettuaan inhimillisen yhteiskunnan liitokset röyhkeänä iloitsee hajoitetuista siteistä ja katkotuista kahleista, tuntien sydämessään nautintoa.

Näin käypi kun Sinut hyljätään, joka olet kaiken elämän lähde, joka olet kaikkeuden luoja ja hallitsija, ja kun ihminen irroittaen ylpeänä itsensä Sinusta rakastaa vaan niitä näitä, katoovaisia kappaleita.

Sentähden nöyrtyneinä ja katuvina palaamme Sinun tykösi, ja Sinä puhdistat meitä pahoista tottumuksista ja olet meille armollinen tunnustaessamme syntimme.

Sinä kuulet vankien huokaukset, ja irroitat kahleemme, joihin itse olemme itsemme kytkeneet, jos emme enää töyttää Sinua vastaan valheellisen vapauden sarvilla ahnehtien — jopa uhalla kadottaa kaikkea omaisuuttamme — saada enempää ja rakastaen enempi omaa maallista parastamme kuin Sinua, jolta kaikille kaikkea hyvää vuotaa.

Vaan häpeällisten, rikoksellisten ja niin monen monien sopimattomien tekojen joukossa on myös niiden syntejä, jotka jo ovat hyvään päin kehittymässä. Näitä oikeat arvostelijat täydellisyyden ohjeen mukaan moittivat, mutta samalla kehuvat kuten vihannoivaa laihoakin hedelmän toivossa.

Tehdään joskus semmoisiakin tekoja, jotka aivan näyttävät häpeällisiltä tai rikoksellisilta, eivätkä kuitenkaan ole syntejä. Sillä ne eivät loukkaa Herran meidän Jumalamme kunniaa, eikä inhimillisen seuraelämän tapoja.

Monet teot niinmuodoin, jotka näyttävät ihmisistä moitittavilta, ovat Sinun todistuksesi mukaan hyväksyttäviä; ja monet ihmisten kiittämät teot ovat Sinun todistuksesi mukaan tuomittavia. Sillä useinkin on teko näköjään niin aivan toista, ja toista tekijän mielenlaatu ja hetken salaiset vaikuttimet.

Mutta kun Sinä äkisti käsket jotakin tavatonta ja odottamatonta, sellaistakin jota joskus ennen olet kieltänyt, ja vaikka käskysi syyn toistaiseksi salaisit, ja vaikkakin olisi tuo muutamien ihmisten seuratapoja vastaan, ken epäilisi onko käskyäsi toteltava — jos muutoin seurakunta, joka sinua palvelee, on vanhurskas?

Autuaat tosiaan ne, jotka tietävät Sinun käskystäsi toimivansa! Sillä kaikki palvelijaisi toimet tarkoittavat joko osoittaa, mitä nykyaika vaatii, tai julistaa tulevia tapahtumia.

Ymmärtämättä näitä asioita minä pilkkasin noita pyhiä palvelijoitasi ja profeettojasi. Ja mitä sain minä aikaan pilkatessani heitä muuta kuin että itse jouduin pilkanalaiseksi Sinun edessäsi?!

Minä huomaamatta ja vähitellen jouduin niin pitkälle noihin Manikeolaisten hullutuksiin, että luulin viikunoita puusta poimittaessa viikunan ja puun, joka sen on äidillisesti synnyttänyt, itkevän maitoisia kyyneleitä. Mutta jos vieraan ja rikoksellisen käden puusta pudotettua viikunan, joku pyhistä tuon viikunan söisi ja sisuksissaan sulattaisi, niin hänestä muka tulisi huokaillessaan rukouksissa ollessaan tai röystäillessään, hengittimien kautta ulos enkeleitä jopa kappaleita Jumalastakin. Nuo korkeimman ja todellisen Jumalan kappaleet olisivat muka olleet tuossa hedelmässä vangittuina, ell'eivät olisi valitut pyhät hampaillaan ja vatsallaan niitä irroittaneet.

Ja minä kurja luulin velvollisuudeksi osoittaa enempi sääliväisyyttä maan hedelmiä kuin ihmisiä kohtaan, joita varten ne ovat kasvamassa. Sillä jos nälkäiselle kerjäläiselle, joka ei ollut Manikeolainen, annettiin tuo pyhä pala, niin oli se muka samassa kuin kirottu ja tuomittava raskaimman rangaistuksen ansainneeksi.

Mutta Sinä ojensit kätesi korkeudesta [Ps. 144, 7], ja vedit sieluni tästä synkeästä syvyydestä. Sillä Sinuun uskova äitini itki minua kasvojesi edessä enempi vielä kuin äitien on tapana itkeä kuolleita lapsiaan haudalla. Hän, näet, Sinulta saamansa uskon ja Hengen kautta näki minut kuolleeksi.

Sinä kuulit häntä, Herra. Sinä et halveksinut hänen kyyneleitään, jotka valuen alas kasvoilta kostuttivat maata hänen silmäinpä alla joka paikassa, missä hän rukoili. Niin, Sinä kuulit häntä.

Sillä mistä muualta kuin Sinulta tuli tuo uni, jolla Sinä häntä niin lohdutit, että hän taas soi minun elää hänen kodissaan ja aterioida hänen kanssaan saman pöydän ääressä? Tätä hän jo oli ruvennut minulta kieltämään tahtoen vastustaa ja inhota Jumalaa pilkkaavia harhaoppejani.

Hän unta nähdessään oli seisovinaan jollakin puisella tasapinnalla, ja häntä lähestyi nuorukainen loistavissa vaatteissa, hilpeänä ja nauraen. Mutta hän itse seisoi suruisena ja murheen murtamana. Kun tämä oli häneltä kysynyt hänen murheensa ja jokapäiväisten itkujensa syytä — neuvoakseen, kuten tuollaisissa tapauksissa tavallista on, eikä saadakseen neuvoa — ja kun hän oli vastannut olevansa huolissaan minun hukkumisestani, niin oli tämä käskenyt häntä olemaan siitä asiasta huoleton ja muistuttanut, että hänen pitäisi tarkata, jotta hän huomaisi minunkin olevan siellä, missä hänkin. Ja kun hän sitä tarkkasi, huomasi hän minun seisovan vieressään samalla tasapinnalla.

Minkätähden sai hän tämän unen? Eikö sentähden, että korvasi olivat kuulleet hänen sydämensä huokaukset?! Oi, sinä kaikkivaltias hyvä Jumala, joka niin huolta pidät meistä jokaisesta kuin jos hänestä ainoastaan huolta pitäisit, ja kaikista yht'aikaa kuin jos yhdestä kerrallansa!

Ja mistä tääkin johtui? Kun, näet, hän oli kertonut minulle unennäkönsä, koetin minä sitä niinpäin selittää, ett'ei muka hänen tarvitsisi epäillä pääsevänsä minun kehityskannalleni. Vaan hänpä vastasi suoraa päätä vavahtelematta: ei niin, ei minulle ole sanottu "missä hän on, siellä sinäkin", vaan "missä sinä olet, siellä hänkin". Minun läheinen ja petollinen selitykseni ei häntä saanut hämmentymään; hän oitis huomasi oikean merkityksen, jota en minä ollut huomannut ennenkun hän sen sanoi.

Minä tunnustan Sinulle, Herra, että tämä vastaus, jonka Sinä minulle valppaan äitini kautta annoit, minua — sen mukaan kuin muistan — vielä enemmän liikutti kuin itse tuo uni. Sen kautta kuitenkin suotiin jo silloin, niin kauvan ennakolta, hurskaalle äidilleni nykyisten huoliensa huojennukseksi iloa noin kaukaisesta tulevaisuuden asiasta.

Sillä kului vielä melkein yhdeksän vuotta, jolla aikaa minä rypesin hornan syvyyden liejussa ja harhaopin petollisessa pimeässä; koetin kyllä useaan kertaan nousta, mutta syöksyin aina syvemmälle.

Sillä aikaa ei sittenkään tuo puhdassydäminen, hurskas, ja itsensäkieltäväinen leski — jommoisia sinä rakastat — lakannut kaikkina rukoushetkinään kantamasta huoliaan minusta Sinun eteesi, ollen tosin toivossa hilpeämpi, mutta kyynelin rukoilemisessa yhtä harras kuin ennen. Ja hänen rukouksensa nousivat kasvojesi eteen. Ja kuitenkin laskit Sinä vielä minun vierimään ja vyörymään tuossa synkeydessä.

Tällä välin annoit äidilleni toisenkin vastauksen, jonka muistan — käyn myös monien seikkojen ohi, koska riennän sellaisiin, jotka minua enimmin vaativat tunnustuksia tekemään Sinun edessäsi, ja koska monia en muistakaan. Niin, Sinä annoit hänelle toisen vastauksen pappisi kautta, erään kirkon kasvattaman ja pyhiin kirjoihisi hyvin perehtyneen piispan kautta.

Häntä pyysi äitini pitämään arvolleen sopivana keskustella kanssani, jotta hän kumoisi harhaoppejani, ja neuvoisi minua pois pahasta siihen, mikä hyvää on. Näin oli, näet, äidilläni tapana tehdä, milloin vaan tapasi tuohon toimeen mielestään sopivia henkilöitä. Mutta piispa kieltäytyi tätä tekemästä, järkevästi kyllä, kuten jälkeenpäin olen tullut huomaamaan.

Hän, näet, vastasi, ett'en ole vielä neuvottavissa, koska olen kovin viehättynyt tuon harhaopin uutuudesta, ja koska jo olin muutamilla viisastelemisilla useita kokemattomia saanut kiihkomielisiksi, kuten itse olivat hänelle ilmoittaneet. Anna hänen vaan olla — sanoi hän — ja rukoile paljon hänen puolestaan Herraa. Itse on hän lukemalla kyllä huomaava, missä suhteen tuo on harhaoppia ja kuinka suurta jumalattomuutta se on. Samalla hän myös kertoi, miten hänen oma harhaan johdettu äitinsä oli jättänyt hänet vähäisenä poikana Manikeolaisten haltuun, ja miten hän oli ei ainoastaan lukenut, vaan myös jäljentänyt melkein kaikki heidän teoksensa. Mutta sitten oli hänelle ilman että kukaan oli väittelyllä kumonnut hänen mielipiteitään selvinnyt, kuinka vaarallinen ja kartettava tuo lahko on. Ja hän olikin sitä sitten karttanut.

Kun hän oli tämän kaiken kertonut, ei äitini sittenkään tahtonut tyytyä, vaan vaati yhä kiihkeämmin rukoilemalla ja runsailla kyynelillä, että hän kävisi minua katsomassa ja keskustelemassa kanssani.

Silloin hän kyllästyneenä ja melkein suuttuneena sanoi: "Mene ja jätä minut rauhaan; niin totta kuin sinä elät, ei voi niin monien kyynelien poika hukkua". Nämä sanat otti äitini vastaan aivan sen arvoisina kuin jos olisivat suoraan taivaasta kajahtaneet. Niitä hän usein muisteli keskustellessaan kanssani.

4 KIRJA.

Ystävän kuolema.

Noiden yhdeksän vuoden kuluessa, yhdeksännestätoista kahdeksanteen kolmatta ikävuoteeni, me eksyksissä kuljimme ja eksytimme muita moninaisilla himoilla. Julkisesti tapahtui se niin kutsuttujen vapaiden taiteiden kautta ja salaisesti uskonnon petollisella varjolla. Milloin ylpeinä kopeilimme, milloin taikauskoisina vapisimme, aina vaan ollen täynnä tyhjyyttä. Toisaalta tavoittelimme kansan suosion tyhjän päiväistä kunniaa, kättenpaukutuksia näyttämöllä, kilpalaulajan pian kuihtuvaa kunnia-seppelettä, näytelmiä narrimaisuuksineen ja hillittömien himojen tyydytystä. Toisaalta taas etsimme itsellemme puhdistusta kaikesta tuosta tahrasta kantamalla noille niin kutsutuille valituille ja pyhille ruokia, jotta he niistä meille vatsassansa valmistaisivat enkeleitä ja jumalia meitä vapauttamaan.[22]

Tuollaista minä tavoittelin ja toimittelin ystävieni kanssa, jotka minun kauttani ja minun kanssani olivat harhaan joutuneet. Pilkatkoot vaan minua nuo röyhkeät, joita et ole vielä, minun Jumalani, saanut masennetuksi ja särjetyksi heidän terveydekseen. Minä kuitenkin Sinun kasvojesi edessä ja Sinulle ylistykseksi tunnustan häpeälliset tekoni. Suo minun, minä rukoilen, oi suo minun nyt muistissani läpikäydä entisiä synnin harharetkiäni, ja kantaa Sinulle riemu-uhria. Sillä enhän ole Sinutta sen parempi kuin kadotukseen viettelijä! Ja eihän ole hyvin laitani muulloin kuin Sinun maitoasi imiessäni tai nauttiessani Sinua, joka olet turmeltumaton ravinto! Ja kenessä ihmisessä on itsessään vähääkään ihmisyyttä?! Pilkatkoot vaan meitä nuo miehuulliset ja mahtavat, mutta me heikot ja köyhät tahdomme Sinun nimeäsi tunnustaa.

Noina vuosina opetin minä puhujataitoa ja myyskentelin oman himoni voittamana voittoisaa sanasukkeluutta. Tahdoin kuitenkin — Sinä sen tiedät, Herra — mieluummin itselleni hyviä oppilaita, semmoisia hyviä, näet, jotka tässä matoisessa maailmassa hyvistä käyvät, ja minä tahtomatta pettää opetin heille petollisia juonia, että he niitä käyttäisivät, ei syyttömiä vastaan, vaan syyllisen puolustamiseksi, joskus kun siihen näytti syytä olevan.

Sinä, Jumala, näit, kaukaa uskoni olevan lipumassa limaisella tiellä ja vain heikosti tuikkivan paksun savun keskeltä. Mutta tätä tämmöistä uskoa minä kuitenkin opetustointani harjoittaessani tarjoilin oppilailleni, jotka rakastivat turhuutta ja etsivät valhetta, minun ollessa tässä heidän toverinaan.

Näinä vuosina oli minulla kulta, jonka kanssa en elänyt laillisessa avioliitossa; häälyvä, hillitön himoni vain oli hänet vainullaan käsiinsä saanut. Kuitenkin oli minulla tuo yksi, ja olin hänelle uskollinen kuten aviokumppanille ainakin. Sittenkin sain minä hänen kauttaan omassa elämässäni kokea kuinka suuri on erotus säännöllisen, lasten siittämisen tarkoituksessa solmitun, avioliiton ja intohimoisen rakkauden aikaansaaman, mielivaltaisen yhtymän välillä, jonka synnyttämä vastenmielinen sikiö vasta vähitellen ja väkisin valloittaa itselleen vanhempiensa rakkauden.

Noina vuosina, jolloin ensi kerran aloin syntymäkaupungissani opettaa, olin minä hankkinut itselleni ystävän, joka, ollen oppitoverini ja ikäiseni ja kukoistaen kerallani parhaassa nuoruuden kukoistuksessa, oli minulle hyvin rakas. Rinnallani oli hän poikana kasvanut; yhdessä olimme koulua käyneet, yhdessä olimme leikkiä lyöneet. Silloin ei hän vielä ollut niin hyvä ystävä kuin myöhemmin, eikä sitten myöhemminkään ollut ystävyytemme sellaista kuin todellinen ystävyys on. Todellista ystävyyttä on, näet, ainoastaan se, minkä Sinä solmit niiden välille, jotka riippuvat Sinussa Rakkaudella, mikä on vuodatettu sydämeemme pyhän Hengen kautta, joka meille annettu on. [Rom. 5, 5.] Kuitenkin oli se yhtäläisten opintojen vaikuttaman innostuksen sytyttämänä sangen suloista. Sillä oikeasta uskostakin, mikä ei vielä ollut niin aivan syvälle nuorukaiseen juurtunut, olin minä hänet eksyttänyt pois taikauskoisiin ja turmiollisiin satuihin, niihin, joiden tähden äitini oli minusta huolissaan.

Hänen sielunsa jo harhaili yhdessä minun sieluni keralla, eikä voinut sieluni tyytyä ilman häntä.

Mutta katso! Sinä joka takaa ajaen uhkaat niitä, jotka Sinua pakenevat, Sinä sekä koston Jumala että laupeuden lähde, Sinä palautat meitä luoksesi ihmeellisiä teitä. Ja katso! Sinä tempasit toverini tästä elämästä, kun tuskin vuoden ajan oli kestänyt ystävyytemme, joka oli minulle suloista yli kaiken muun, mikä sulostutti silloista elämääni.

Missä on ainoatakaan ihmistä, joka voisi ylistettäviä tekojasi kertoa, edes niitäkään, joita vain omassa elämässään on saanut kokea?!

Mitä teit Sinä silloin minulle?! Kuin tutkimatoin on Sinun tuomioittesi syvyys?!

Hän ponnisteli kuumeen kourissa ja makasi kauvan tajuttomana kuoleman kielissä. Ja kun ei ollut hänen paranemisestaan toivoa, niin hän kastettiin ilman että itse siitä mitään tiesi ja ilman että minä sitä hänelle toimitin. Päinvastoin otaksuin minä sen, minkä hän oli minulta saanut, paremmin ylläpitävän hänen henkeään kuin tuon mikä hänen ruumiissaan hänen tietämättään toimitettiin.

Mutta aivan toisin olikin asianlaita, sillä juuri tämän toimituksen jälkeen hän toipui ja tuli terveeksi. Nyt hänelle ilmoitettiin, mitä hänelle oli tehty. Ja kohta ensi tilassa kun taisin puhua hänen kanssaan — taisinkin tehdä sen kohta kun se hänelle itselleen oli mahdollista, sillä minä en ensinkään poistunut hänen luotaan, ja me riipuimme toisissamme liiankin paljon — koetin minä laskea pilkkaa kasteesta, jonka hän aivan ilman ymmärrystä ja tajuttomana ollessaan oli saanut, ajatellen että hänkin yhtyisi kanssani pilkkaamaan. Mutta hän ihmeteltävän ja odottamattoman rohkeasti vakuutti minulle, että minun piti, jos tahdoin edelleen olla hänen ystävänsä, lakata sellaista puhumasta hänelle. Minä hämmästyin ja hämmennyin ja kätkin häneltä toistaiseksi kaikki ajatukseni. Katsoin, näet, että hän kykenisi kanssani keskustelemaan mieliaineistani vasta terveeksi tultuaan ja virkeissä voimissa ollessaan. Mutta hänet temmattiin mielettömyyteni käsistä tullakseen suojatuksi Sinun luonasi minun lohdutuksekseni: hän, näet, muutaman päivän perästä, kuumeen uusittua poissa ollessani, kuoli.

Tuo suru synkistytti sydämeni, ja mihin hyvänsä katsoin, näin minä vaan — kuolemaa. Kaikki, mitä minulla oli ollut hänen kanssaan yhteistä, kääntyi minulle ilman häntä ollessani kauheaksi kidutukseksi. Kotoinen seutu tuotti minulle kipua kuin rangaistus konsanaan ja isän koti omituista onnettomuuden tunnetta. Häntä silmäni etsivät kaikkialla, enkä häntä kuitenkaan löytänyt mistään. Kaikki kappaleet olivat minulle vastenmielisiä, kun ei häntä ollut yhdessäkään niistä. Eikä kenkään voinut minulle sanoa "kyllä hän tulee", kuten ennen hänen eläessään, kun hän oli jonnekin mennyt.

Minä olin itselleni ratkaisematon arvoitus, ja minä kysyin sielultani: Miksi olet niin murheellinen ja saatat minun niin kovin levottomaksi? [Ps. 42, 6] mutta en saanut mitään vastausta. Ja jos sanoin sielulleni "toivo Jumalaan", niin ei se minua totellut — syystä kyllä. Sillä todellisempaa ja parempaa toki oli tuo ihminen, tuo rakkaimpani, jonka olin kadottanut, kuin se mielikuvituksen luoma harhakuva, johon kehoitin sieluani panemaan toivonsa. Ainoastaan itku oli minulle suloista ja se sieluani ilahutti ystäväni asemesta.

Nyt, Herra, ovat nuo asiat olleet ja menneet, ja aika on parantanut umpeen haavani. Saanko nyt myös kuulla Sinulta, joka olet totuus, miksi itkeminen on onnettomille suloista? Vai oletko Sinä, joka kuitenkin olet kaikkialla läsnä, kauvaksi luotasi heittänyt meidät onnettomuudessamme? Sinuun ei kajoa, eikä pysty muutokset, mutta me ajelehdimme kovan onnen puuskien ajamina sinne tänne. Jos me tällöin emme saisi Sinun kuullen itkeä ja valittaa, niin katoaisi kaikki toivomme.

Miksi siis katkerasta elämästä poimimme huokauksia, itkua, ikävää ja valitusta kuin olisi tämä kaikki makeaa hedelmää?

Vai sekö tässä on suloista, että toivomme Sinun kuulevan, mitä kyynelin rukoilemme? Niin tuo toivo se juuri on rukoustemme sulous, koskapa saamisen toivossa rukoilemme. Mutta oliko tuota suloutta siinä tuskassa ja surussa, joka minua kalvoi surressani kadotettua ystävääni? Eipä suinkaan! Enhän voinut toivoa hänen henkiin heräävän, enkä sellaista rukoillutkaan itkiessäni, vaan minä ainoastaan surin ja itkin, kun en muuta tainnut. Sillä minä olin onneton, ja olin kadottanut iloni.

Tai ehkä itku, vaikka onkin itsessään katkeraa, tuntuu virvoittavalta sen tyrtymyksen rinnalla, jota tunnemme niitä kohtaan, joista niiden eläessä olemme nauttineet, ja joista niiden kuoltua kauhulla pakenemme?

Mutta miksi tästä puhun? Eihän nyt ole sopiva aika kysellä, vaan tehdä tunnustuksia Sinun edessäsi.

Onneton minä olin, ja onneton on jokainen, joka on ystävyyden siteellä kytketty kuolevaisiin, sillä kadottaessaan heidät hänen sydämensä aivan särkyy, ja silloin hän vasta oikein tuntee sen onnettomuuden suuruuden, jonka uhriksi hän joutui, ennenkun heidät kadottikaan. Noin oli minunkin laitani tuona aikana, ja minä itkin kovin katkerasti ja väsyessäni oli katkeruus vuoteenani.

Minä olin onneton, ja pidin kuitenkin tuota onnetonta elämääni ystävääni rakkaampana. Sillä toisellaiseksi olisin kyllä tahtonut elämääni muuttaa, mutta en mitenkään sitä kadottaa, mieluummin sittenkin ystäväni kuin sen.

Epäilin olisinko tahtonut tehdä hänen edestään, mitä Oresteen ja Pyladeen kerrotaan tehneen — jos lieneekään totta. He, näet, tahtoivat toistensa kanssa kuolla, koska eläminen ilman toista oli heistä kuolemata pahempaa.

Mutta minussa oli outo, tälle aivan vastakkainen halu syntynyt. Minussa oli samalla kertaa mitä suurin kyllästyminen elämään ja mitä suurin kuoleman kammo. Kuta enemmän minä häntä rakastin, sitä enemmän minä luullakseni kuolemaa, joka oli hänet minulta ryöstänyt, vihasin ja pelkäsin kuin katkerinta vihollista konsanaan. Ja minä luulin sen äkisti korjaavan kaikki ihmiset pois, koska se niin oli voinut hänellekin tehdä.

Minua ihmetytti että muut kuolevaiset jäivät eloon, vaikka hän, jota olin rakastanut sillä tapaa kuin jos ei hän koskaan tulisi kuolemaan, oli kuollut. Ja sitäkin enemmän minua ihmetytti, että minä, vaikka olin toinen puoli hänestä, taisin elää hänen kuoltuaan.

Sattuvasti on joku sanonut ystävätään "sielunsa puolikkaaksi". Sillä minä tunsin minun sieluni ja hänen sielunsa olleen yhden ainoan sielun kahdessa ruumiissa. Ja sentähden olikin eläminen minulle kauheaa, koska en tahtonut puolikkaana elää ja siksi kai kuolemaakin niin pelkäsin, jotta ei hän, jota niin suuresti olin rakastanut, kokonaan kuolisi.[24]

Noin aivan oli laitani, sen muistan. Katso sydäntäni, minun Jumalani! Luo tätä muistellessani katseesi minuun, Sinä, minun toivoni, Sinä, joka minun puhdistat sellaisten intohimojen saastaisuudesta ja kirvoitat jalkani verkosta! [Ps. 25, 15.]

Voi mielettömyyttä, kun ei ymmärrä rakastaa ihmistä ihmisellisesti! Voi tyhmää ihmistä, joka ei maltillisesti kanna ihmiselämään kuuluvia kärsimyksiä! Semmoinen juuri olin minä. Minä kiihkoilin, huokailin, itkin ja jouduin niin pois suunniltani, etten mistään löytänyt lepoa enkä lohdutusta.

Minä kannoin rinnassani rikki raastettua ja verta vuotavaa sielua: se ei tyytynyt kantajaansa, enkä minä liioin löytänyt paikkaa, mihin olisin saanut kantamukseni lasketuksi. Ei se viihtynyt leppoisissa lehdoissa, ei suostunut leikkeihin eikä lauluun, ei hyvältä hajahtaviin huoneisiin, ei upeisiin aviovuoteisiin, ei lihallisen rakkauden nautinnoihin, eipä edes kirjoihin eikä runoihin.

Kaikki minua tympästytti, jopa päivän valokin. Kaikki, mikä ei ollut hän, oli epämieluista ja vihattavaa — paitsi huokaukset ja kyyneleet. Näissä, näet, yksistään oli vähän viihdytystä.

Milloin hyvänsä sieluni noista itseänsä irroitti, niin kohta suuri kurjuuteni kuorma minua taas oli painamassa. Sinun päällesi, Herra, olisi minun pitänyt panna kuormani ja huoleni — sen kyllä tiesin — vaan sitä en voinut, enkä tahtonut tehdä — sitä vähemmin kun ei ajatuksillani ollut Sinussa mitään tukevaa tai lujaa pohjaa. Ethän Sinä ensinkään ollut Jumalani, vaan sinä oli oma luomani harhakuva. Jos yritin panna kuormani sen päälle saadakseni levähtää, niin se tyhjässä ilmassa hoippuili ja putosi uudelleen päälleni.

Minä olin edelleenkin se onneton paikka, jossa en voinut olla, ja josta en myöskään voinut pois päästä. Sillä kunne olisi sydämeni päässyt sydäntäni pakoon? Kunne olisin minä päässyt itseäni pakoon? Kunne en olisi seurannut itseni mukana?

Kuitenkin pakenin minä kotokaupungistani, sillä vähemmän sentään etsivät silmäni häntä siellä, missä ne eivät olleet tottuneet häntä näkemään. Ja niin minä tulin Thagasten kaupungista Karthagoon.

Ajan aallot eivät kulje kuuropäin, eivätkä ne jälkiä jättämättä ajelehdi aistimiemme läpi; ne toimittavat ihmeteltäviä tekoja sielussamme. Ne tulivat ja menivät päivästä päivään, ja tullen ja mennen ne kylvivät minuun uusia mielikuvia ja uusia muistoja. Ja vähitellen ne saivat minut entiselleni jatkamaan entisiä huvejani, joiden tieltä tuo suruni väistyi. Mutta siitä sukeutui — ei uusia suruja, mutta aiheita uusiin suruihin.

Sillä miten olisi tuo suru niin hillittömästi ja niin peräti syvälle päässyt minuun tunkeutumaan, ell'en olisi rakastaessani kuolevaista kuin kuolematonta, ikäänkuin vuodattanut sieluni hiekkaan?

Parhaiten sai minua toipumaan ja virkistymään jäljelle jääneiden ystävieni lohdutukset, joiden kanssa rakastin sitä, mikä minulle Sinun asemestasi oli rakasta, nimittäin tuota Manikeolaista suunnatonta satua ja pitkää valhetta, joka kutkuttaen korviamme ja kiihottaen intohimojamme sai meidät uskottomiksi Sinulle ja turmeli mielemme.

Tuo satu ei minulta joutanut kuolon unhotukseen, vaikka yksi ystävistäni kuoli. Oli paljon muuta, mikä enemmän ihastutti sieluani ystävien seurassa: yhteiset milloin vakavat, milloin leikilliset keskustelut, keskinäinen hyväntahtoisuus, hauskojen kirjojen lukeminen yhdessä, pila- ja juhlapuheet, joilla toisiamme pistelimme tai kunnioitimme.

Niinkuin ihminen ei rupea itse kanssansa riitelemään joskin hänen mielipiteensä muuttuvat; niin emme mekään keskenämme riitaantuneet joskin joskus olimme eri mieltä, vaan päinvastoin oli tuo sangen harvinainen erimielisyys pelkkää höystettä tavalliselle yksimielisyydelle.

Me milloin opetimme toisiamme, milloin opimme toisistamme. Poissaolevaa katkerasti kaivattiin, tulijaa ilolla tervehdittiin. Rakastavien sydänten osoittaessa hellyyttä toisilleen hymyilevin huulin, ystävällisin sanoin ja silmäyksin sekä tuhansien mitä ystävällisimpien liikkeiden kautta sulatettiin sielut kuin tulessa toisiinsa ja monesta muodostui yksi.

Tämmöinen käytös ystävien kesken on rakastettavaa, niin rakastettavaa, että ihminen omassatunnossaan tuntee itsensä syylliseksi jos hän tälläistä rakkautta ja vastarakkautta jollain lihallisella tavalla palkitsee tyytymättä pelkkiin ystävyyden osoituksiin.

Siitä myös tuo musta murhe ja synkkä suru johtuu jonkun kuollessa. Siitä syystä sydän verta vuotaa suloisuuden vaihduttua katkeruudeksi. Sentähden sukeuu vainajien sammuneesta elämästä eläville kuolemaa.

Onnellinen se, joka Sinua rakastaa, ja ystävää Sinussa, ja vihamiestä Sinun tähtesi! Hän yksin on kadottamatta yhtään ystävää, joka kaikkia rakastaa Hänessä, joka on katoamaton. Ja ken on tuommoinen paitsi meidän Jumalamme, Jumala, joka on tehnyt taivaan ja maan, ja ne täyttää [1 Mos. 2, 4. Jer. 23, 24], koskapa hän onkin ne täyttämällä tehnyt.

Sinä et keltään mene karkuun, ell'ei hän itse luotasi karkaa. Ja minne menee, kunne pakenee se, joka luotasi karkaa? Rakkautesi helmasta vihasi liekkiin! Sillä missä voi hän sitä välttää että laki kohdistuu häneen rangaistuksena hänen pahoista töistään? Sinun lakisi on totuus [Ps. 119, 43], ja totuus olet Sinä itse.

Sinä voiman Jumala, käännä meitä, ja anna kasvojesi paistaa, niin me pelastetuiksi tulemme. [Ps. 80, 4.] Sillä minne ikinä ihmissielu kääntyy muuanne paitsi Sinun tykösi, kietoutuu hän suruihin, olkoonpa että hän kietoutuisikin niiden kauniiden kappalten pauloihin, joita on ulkopuolella Sinua ja häntä itseään.

Mutta noitakaan ei olisi olemassa, ell'eivät olisi Sinusta alkunsa saaneet. Ne syntyvät ja kuolevat — syntyessä ne alkavat olemistansa, ne kasvavat kehittyäksensä täyteen mittaan ja täyteen mittaan päästyä ne vanhenevat ja kuolevat — kaikki eivät ehdi vanhaksikaan, mutta kaikki ne kuolevat. Siispä ne syntyessään ja pyrkiessään olemassa oloon, sitä nopeammin jouduttavat olemattomuuttansa, kuta nopeammin ne kasvavat ollakseen jotakin; sellainen on heidän luontonsa laatu. Sen verran vaan olet olemista heille antanut, koska ovat osia kokonaisuudesta, mikä aina vaan on muodostumassa, mutta valmiina ei milloinkaan. Alinomaa vaihtuen, syntyen ja kuollen ne muodostavat kaikkeuden, josta ovat osia.

Ylistäköön Sinua minun sieluni kaikkien näiden kappalten johdosta, Jumala, Sinä kaikkeuden Luoja, vaan älköön niihin kiintykö aistillisen rakkauden hehkulla. Ne, näet, ovat katoovat kunne aina aikain alusta ovat kadonneet: olemattomuuteensa. Ne rikki raastavat sielun turmiollisella ikävällä; sillä se tahtoisi niin mielellään olla levossa ja levähtää juuri niissä, joita rakastaa. Mutta niissä ei löydy lepopaikkaa — eiväthän ne itsekään pysy paikoillaan, vaan katoavat. Ken taitaa niitä havainnollaan seurata tai käsittää? Hidas on, näet, havainto, koska se ruumiillisin aistimin tapahtuu, ja hitaus niinmuodoin kuuluu sen luontoon. Havainto riittää toisiin asioihin, joita varten se luotukin on, vaan se ei riitä pidättämään kappaleita, jotka ovat kulkemassa määrätystä alkupäästä määrättyä loppupäätä kohden. Sillä Sinun sanastasi, jonka kautta ne luodaan, kuuluu niille "tästä ja tähän asti".

Älä ole turhamainen, sieluni, äläkä anna sydämesi korvan huumaantua turhamaisuutesi tuoksinasta. Kuule sinäkin, kun itse olennollinen Sana sinua huutaa luoksensa palajamaan! Hänessä on häiriintymättömän levon paikka, missä ei rakkaus lopu ketään kohtaan, joka ei itse sitä lopeta.

Kaikki ympärilläsi vaihtuu: toisia menee ja toisia tulee, ja niin maan kaikkeus kaikkine kappaleinensa pysyy koossa.

Enkö minä ole läsnä olevainen Jumala, sanoo Herra, enkä semmoinen Jumala, joka kaukana on? [Jer. 23, 23.] Hänehen siis, sieluni, rakenna pysyväinen majasi; hukkaan uuvutettua itsesi maailman harhakuvia tavoitellessa usko Hänelle, mitä ikinä sinulla Hänestä on. Usko totuudelle, mitä ikinä sinussa on totuudesta, etkä niitäkään ole kadottava, vaan mikä sinussa on lahoa on uudelleen kukoistava, kaikki tautisi on parantuva, ja mikä sinussa on sijoiltaan pois on korjaantuva, uudistuva ja uudelleen sulaantuva olentoosi. Huikenteleva luontosi ei ole vetävä sinua alas syvyyteen, vaan on seisova ryhdikkäänä ja kukistumattomana kanssasi aina järkähtämättömässä ja kukistumattomassa Jumalassa.

Jos kauniit kappaleet ovat sinulle mieluiset, niin kiitä Jumalaa ja suuntaa rakkautesi niistä niiden tekijään, ett'et näiden sinulle mieluisten kappalten kautta itse tulisi epämieluisaksi Herralle.

Jos ihmissielut tuntuvat rakastettavilta, niin rakastettakoon niitä Jumalassa. Sillä itsessään ovat nekin muuttuvaisia, vaan Häneen kiinnitettyinä ovat ne pysyväisiä — muuanne mennen hukkuvat. Hänessä niinmuodoin niitä rakastettakoon.

Ja tempaa Hänen tykönsä kanssasi niin monta kuin suinkin saat, ja sano heille: "Häntä, Häntä rakastakaamme!" Hänpä kaikki nämä on tehnyt, eikä hän ole kaukana näistä. Ei, näet, Hän ole nämät tehtyänsä poistunut, vaan Hänestä ja Hänessä ne ovat.

Katso, missä Hän on? Missä on tuo suloinen totuus? Hän on syvimmässä sydämen sopukassa; mutta sydän on eksynyt hänestä pois. Oi palatkaa te harhailijat sydämenne sisimpään ja liittykää lujasti Häneen, joka teidät on luonut! Seisokaa Hänen kanssaan, niin te voitte seisoa. Levähtäkää Hänessä, niin te saatte lepoa! Minne jouduttekaan, kun menette raivaamattomille teille? Minne jouduttekaan? Hyvä, jota rakastatte, on Hänestä kotoisin, mutta se on hyvää ja suloista vaan siinä määrin kuin se suuntaa mielemme Häneen. Vaan katkeraksi se kääntyy aivan oikeuden mukaisesti, jos unohtaen Luojan rakastamme mitä hyvänsä Hänen luomaansa.

Miksi te tahdotte yhä eteenpäin, yhä eteenpäin astua vaikeita ja työläitä teitä? Ei ole lepoa löydettävissä siellä, mistä sitä etsitte. Etsikää sitä mitä olette etsimässä, vaan siellä ei sitä ole, mistä te etsitte. Autuasta elämää te etsitte kuoleman maasta — ei sitä siellä ole löydettävissä. Kuinka, näet, autuasta elämää olisi siellä, missä ei ole elämää ensinkään?

Mutta meidän oma elämämme onkin alasastunut tänne maan päälle ja on jo kuolemaamme kantanut ja sen tappanut elämänsä yltäkylläisyydellä. Voimakkaasti kuin ukkosen jyrinällä on Hän meille huutanut, että me täältä palaisimme hänen tykönsä siihen pyhäkköön, mistä Hän on ilmestynyt luoksemme. Hän ensin meni neitsyeen kohtuun, missä Hänen kanssaan avioliittoon yhtyi ihmisluonto, tuo kuolevainen liha, jotta se Hänen elämäänsä kadottaisi kuolevaisuutensa. Ja Hän sieltä astui ulos kuin sulho morsiuskammiosta ja riemuitsi kuin sankari, joka rientää sankaritöihinsä. [Ps. 19, 6.]

Eipä Hän hitain askelin astunut, vaan juoksujalassa Hän läksi sanoin ja töin, kuolemallaan ja elämällään, astumalla alas tuonelaan ja astumalla ylös taivaaseen huutamaan meille että palaisimme Hänen luokseen. Hän on poistunut silmäimme näkymöstä, että me palaisimme sydämemme sisimpään ja löytäisimme Hänet sieltä. Hän on poistunut, ja katso! täällä Hän on kuitenkin. Ei Hän tahtonut kauvan olla kanssamme, eikä Hän kuitenkaan ole jättänyt meitä. Hän on mennyt pois sinne, mistä Hän ei milloinkaan ole poistunutkaan, koska Hänen kauttaan on maailma tehty. [Joh. 1, 10.]

Hän oli täällä maailmassa ja tuli tähän maailmaan syntisiä pelastamaan [1 Tim. 1, 15]; Hänelle tunnustan minä syntini, niin hän parantaa sieluni, sillä minä tein syntiä Häntä vastaan. [Ps. 41, 5.]

Oi ihmislapset, kuinka kauvan te vielä tahdotte kantaa syntien raskauttamaa sydäntä?! Ettekö elämänkään astuttua alas luoksenne tahdo nousta elämään?!

Vaan minnepä te voisitte kohota, jotka jo niin korkealla olette, että taivaaseen saakka korotatte päänne? Oi astukaa alas, että voisitte kohota Jumalan tykö! Sillä korottautumalla häntä vastaan te olette noin syvälle langenneet.

Kehoita siis sinä heitä itkemään itkun laaksossa! Siten olet sinä tempaava heitä kanssasi Jumalan luo, sillä sinä puhut heille näitä Hänen Henkensä vaikutuksesta, palaen puhtaan rakkauden tulesta.

Näitä asioita en silloin ymmärtänyt; minä rakastin ala-arvoista kaunista ja kuljin kohti kadotuksen syvyyttä. Mutta ystävilleni minä hoin: "Emmehän me rakasta mitään muuta kuin kaunista? Ja mitä on kauneus? Eiköhän se ole juuri se, millä ne kappaleet, joita rakastamme, meitä vetää ja viehättää puoleensa? Sillä ell'ei niillä olisi kaunista muotoa, eivät ne millään muotoa voisi meitä viehättää".

Havaintoja tehdessäni tulin huomaamaan, että toiset kappaleet näyttävät kauniilta, koska muodostavat jonkunmoisen kokonaisuuden, ja että toiset taas tuntuvat sopusuhtaisilta, koska hyvin sopivat toinen toisiinsa kuten joku ruumiin jäsen koko ruumiin rakennukseen tai kenkä jalkaan tai muuta sellaista.

Tämä havainto kumpuellen kuin lähteen silmä sisimmästä sydämmestäni täytti koko sieluni, ja niin minä tulin kirjoittaneeksi kaksi- tai kolmikirjaisen teoksen "Kauneudesta ja Sopusuhtaisuudesta".

Mutta mikähän saattoi minut, Herra, minun Jumalani, omistamaan nämä kirjat eräälle Hierius nimiselle roomalaiselle puhujalle. Minä en tuota miestä mieskohtaisesti tuntenut, mutta minä rakastin häntä sen suuren maineen tähden, mikä hänellä oli opistaan, ja koska olin kuullut muutamia hänen lausumiaan sanoja, jotka minua suuresti miellyttivät. Vaan eniten pidin minä hänestä siitä syystä, että muutkin pitivät hänestä ja kantoivat ympäri hänen kiitostaan hämmästyneinä siitä, että tämä syyrialainen mies, joka ensin oli oppinut puhujataitoa kreikankielellä, sittemmin oli kehittynyt ihmeteltäväksi puhujaksi latinankielellä, ja oli viisaustieteeseen kuuluvien asiain mitä tarkin tuntija.

Häntä kehuttiin ja rakastettiin, vaikka oli pitkän matkan takana. Pudonneeko tuo rakkaus kiittäjän huulilta kuulijan sydämeen? Ei suinkaan. Toisesta rakastavasta henkilöstä syttyy toinen rakkauteen. Silloin vain, näet, rakastetaan kehuttua henkilöä, jos on uskottavaa, että se, joka häntä kehuu tekee sen vilpittömästä ja rakastavasta sydämestä.

Niinpä minä silloin rakastin ihmisiä sen mukaan kuin ihmiset heitä arvostelivat, eikä sen mukaan kuin Sinä erehtymätön heitä arvostelet.

Mutta miksi tuo Hierius miellytti minua toisella tapaa kuin jalo kilpa-ajaja tai kansansuosion saavuttanut mainehikas eläintaistelija? Miksi oli tämä minun mieltymykseni mielestäni niin aivan toista ja niin arvokasta, että toivotin itselleni edellisen kunniaa, vaan en jälkimäisen? Sitä kunniaa ja suosiota en osakseni tahtonut mikä noille näyttelijöille omistetaan, vaikka itsekin heitä ylistin ja suosin. Mieluummin tahdoin minä salassa pysyä kuin tuollatapaa kuuluisaksi tulla, mieluummin vihattuna olla kuin tuolla tapaa suosittuna. Ken voi arvon mukaan lajitella noita erilaisia ja vastakkaisia rakkauden tunteita samassa sielussa? Miksi toisessa sellaista rakastan, jota oikeastaan vihaan, koskapa sitä inholla itsestäni työntäisin pois — ja kuitenkin olemme kumpikin ihmisiä? Hyvää hevosta voi ihminen rakastaa tahtomatta — sittenkään jos se mahdollistakin olisi — olla hevonen. Mutta samaa ei käy sanominen näyttelijästä, joka on samaa luontoa kuin mekin. Rakastanko niinmuodoin nähdä toista sellaisessa tilassa, johon en itse tahtoisi surmaksenikaan joutua?

Tutkimaton syvyys on tuo ihminen. Mutta Sinä, Herra, olet lukenut hänen hiuskarvansa, eikä yksikään niistä putoa hänen päästään ilman Sinun sallimustasi. Vieläpä hänen sydämensä taipumukset ja liikkeetkin Sinä tunnet vaikka se onkin vaikeampaa kuin lukea hänen päänsä hiukset. Mutta tuo puhuja, jota rakastin, oli senlaatuinen mies, että halusin olla hänen kaltaisensa. Siten eksyin ylpeydessäni ja ajelehdin joka tuulen ajamana — ollen sittenkin ohjauksesi alaisena, joskin aivan salaisesti.

Mutta mistä minä sen tiedän, ja kuinka voin sitä varmasti vakuuttaa Sinulle, että häntä rakastin enempi kehujiltaan saamansa suosion tähden kuin noiden ominaisuuksien itsensä tähden, joiden johdosta häntä kehuttiin? Sillä jos nuo samat ihmiset olisivatkin moittineet häntä, eivätkä kiittäneet, ja jos olisivat samoja kertomiansa asioita hänestä kertoneet, mutta moittimalla, niin en olisi syttynyt enkä yltynyt häntä rakastamaan. Ja varmastikaan ei silti asianhaarat, eikä itse mieskään tuosta olisi miksikään muuttunut, vaan ainoastaan kertojain mieliala olisi ollut toisenlainen.

Katso, noin heikkona, hervottomana maassa makaa se sielu, joka ei vielä ole kiertynyt kiinni totuuden tukevaan puuhun! Niinkuin tuulenpuuska huulilta tempaa ja kuljettaa pois noita sanoiksi puhjenneita sydämen aatoksia niin tuo sielukin liehuu, vääntyy ja kääntyy edestakaisin; valo häneltä peittyy pilviin, eikä häntä valaise totuuden paiste. Ja katso! se on kuitenkin aivan silmäimme edessä.

Minusta olisi ollut jotain suuremmoista, jos puheeni ja opintoni tulokset olisivat tulleet Hieriukselle tunnetuiksi. Jos hän olisi hyväksynyt ne, olisin minä vielä enemmän paisunut; jos taas ei olisi hyväksynyt olisi turhamainen, häälyvä sydämeni loukkaantunut. Ja vaikkei ollutkaan ketään minua kiittämässä, niin minä tuota "kaunista ja sopusuhtaista", josta olin hänelle kirjoittanut, suurella mielihyvällä mielessäni haudoin katsellen ja ihaillen sitä tutkivan henkeni silmillä.

Mutta suuremmoisen taiteesi liikkuvaa ja luovaa henkeä en minä vielä tuntenut, oi Kaikkivaltias, joka yksin teet ihmeteltävää. Minun sieluni tarkasteli kaikkia kappalten muotoja ja minä määrittelin ja lajittelin kauniiksi sitä, mikä on sitä itse kauttaan, ja sopusuhtaiseksi sitä, mikä sopivasti mukautuu johonkin muuhun. Ja tämän totuuden minä vahvistin esimerkeillä kappalten maailmasta.

Sitten käännyin minä myös sielun olemusta tutkimaan. Mutta se väärä luulo, mikä minulla oli henkiolennoista, esti minua näkemästä totuutta. Totuus kyllä ominaisella voimallaan iski vasten silmiäni, mutta minä käänsin vapisevan mieleni pois ruumiittomasta olennosta kappaleisiin, joilla on ääriviivoja ja värejä, ja joita voi käsin koetella. Kun en sellaista voinut sielussa havaita, en luullut ensinkään voivani sieluni olemassa oloa havaita.

Kunnollisuudesta johtuvaa rauhaa minä rakastin, ja vihasin rikollisuudesta johtuvaa ristiriitaa, ja minä kiinnitin huomioni edellisen yhteyteen ja jälkimäisen hajanaisuuteen. Tuossa yhteydessä luulin minä järjellisen hengen, luonnon ja korkeimman hyvän olemuksen löytyvän; tuossa hajanaisuudessa taas luulin järjettömän elämän ja korkeamman pahan olemuksen löytyvän, olemuksen, mikä ei ollutkaan vain olemusta, vaan myös elämää, olematta kuitenkaan kotoisin Sinusta, josta kaikki ovat olemuksensa saaneet. Edellistä minä kutsuin "Monadiksi", ajatellen sitä henkiolennoksi ilman sukupuolta, jälkimäistä taas "Dyadiksi", joka ollen kaksoisolento saa aikaan vihasta johtuvat rikokset ja himosta johtuvat häpeälliset teot.

Tietämättömyydessäni noin tyhmästi puhuin, sillä minä en ollut vielä tullut sitä tietämään, enkä ollut vielä sitä oppinut, ett'ei ole olemassa mitään pahaa alkuolentoa, ja ett'ei meidän henkemme ole korkein ja muuttumatoin hyvä. Sillä kuten rikoksellinen mieliala aiheuttaa rikoksia ja kuten saastainen sielun tunnelma synnyttää häpeällisiä tekoja, niin myös joudumme me erehdysten ja väärien luulojen valtaan, jos järkemme eksyy. Niin juuri oli minun käynyt, kun en tiennyt, että järkemme valo on valaistava toisella valolla ollaksensa osallinen totuudesta, koska ei se itse ole totuuden lähde. Sillä Sinä, Herra, minun Jumalani, valaiset minun kynttiläni; Sinä valaiset minun pimeyteni. [Ps. 18, 29.] Ja Sinun täyteläisyydestäsi olemme kaikki saaneet. [Joh. 1, 16.] Sillä Sinä olet tosi valkeus, joka valaiset jokaista ihmistä hänen maailmaan tullessa. [Joh. 1, 9.] Sinussa ei ole muutosta, eikä pimeys ja valkeus Sinussa vaihtele. [Jaak 1, 17.]

Sinun luoksesi minä pyrin päästäkseni, mutta Sinä työnsit minut luotasi maistamaan kuolemaa, sillä Sinä seisot ylpeitä vastaan. Mutta mikä voi olla suurempaa ylpeyttä kuin olla piintynyt sellaiseen mielipiteeseen, että minä luonnostani olen samaa kuin Sinä? Kävihän pyrkimyksestäni tulla viisaaksi kuin myös siveellisestä taistelustani tullakseni paremmaksi selvästi ilmi, että olen muuttuvainen. Mutta minä tohdin mieluummin pitää Sinua muuttuvaisena kuin myöntää, etten minä ole sitä, mitä Sinä olet. Sentähden Sinä työnsit minut takaisin masentaaksesi uppiniskaisuuttani.

Minä olin kuuden- tai seitsemänkolmatta vuoden vanha, kun minä kirjoitin nuo kirjat. Päässäni silloin pyöri kaikellaisia mielikuvituksen luomia ruumiillisia muodostuksia ja ne surisivat sydämeni korvissa, estäen minua kuulemasta sisäisempää olennossani soivaa säveltäsi, oi suloinen totuus. Minä tahdoin samalla pysyä lujana mielipiteessäni "kauneudesta ja sopusuhtaisuudesta" ja kuulla Sinua ja "iloita suuresti yljän äänestä" [Joh. 3, 29], mutta minä en sitä voinut. Harhaoppini huutavat äänet tempasivat minut ulkomaailmaan, ja minä ylpeyteni painon alla vaivuin alimpaan syvyyteen. Sinä et antanut minun kuulla iloa ja riemua, että luuni olisivat ihastuneet, sillä ne eivät vielä olleet särkyneitä eli nöyrtyneitä. [Ps. 51, 10.]

Mitä minua näin ollen hyödytti, että tuskin kaksikymmenvuotiaana taisin itsekseni ilman neuvomata lukea ja ymmärtää Aristoteleen "Kymmenen kategoriaa" nimistä teosta, joka sattumalta oli joutunut käsiini?[25]

Ja mitä minua ollessani mitä kurjin häpeällisten himojen orja hyödytti, että minä yksikseni luin kaikkia teoksia niin kutsutuista vapaista taiteista ja myös ymmärsin kaikki, mitkä vaan luettavakseni sain.

Minä iloitsin näistä teoksista ymmärtämättä, mistä se oli kotoisin, mikä niissä on totta ja varmaa. Sillä minä olin kääntänyt selkäni valoon päin ja kasvoni kohti valon valaisemia kappaleita, joten kasvonikin, joilla minun piti noita katsella, olivat varjon peittämät.

Mitä kaikkea olen rhetoriikasta, geometriiasta, musiikista ja arithmetiikasta ilman suurempia vaikeuksia ja ilman yhdenkään ihmisen neuvomista oppinut, sen Sinä, Herra minun Jumalani, tiedät, koska nopea käsitys ja terävä arvostelukyky ovat nekin Sinun lahjojasi. Mutta minä en niistä kantanut Sinulle kiitosuhria.

Sentähden ne tulivat minulle, ei hyödyksi, vaan yhä suuremmaksi vahingoksi; sillä vaan se oli minulle huolena, miten voisin tuon suuren osan omaisuudestani omassa vallassani pitää. En säästänyt miehekkäisyyttäni Sinun palvelukseesi, vaan minä matkustin pois Sinun luotasi kaukaiseen maahan hävittämään omaisuuttani haureuden himoissa. Mitä hyödytti minua hyvä omaisuus, kun en sitä hyvin käyttänyt? Ahkerat ja sangen lahjakkaatkin miehet noita taiteita hyvin vaikeasti ymmärsivät, ell'en minä heille niitä selittänyt, ja se oli heistä kaikkein etevin, joka selitystäni jaksoi jotakuinkin seurata, mutta sittenkään en tuntenut velvollisuudekseni sinua kiittää ja palvella.

Vaan mitäpä tuo kaikki minua hyödytti kun kuitenkin luulin, että Sinä, Herra Jumala, Sinä totuus, muka olet loistava, suunnattoman suuri kappale, ja minä palanen tuosta kappaleesta? Voi ääretöntä hullutusta! Noin oli kuitenkin laitani!

En häpeä, minun Jumalani, Sinun kasvojesi edessä tunnustaa Sinun laupeuttasi minua kohtaan ja Sinua avuksi huutaa, koskapa en silloin hävennyt ihmisten kuullen syytää Sinua vastaan häväistys- ja haukkumasanoja.

Mitä hyödyttikään minua, että nopealla käsityskyvylläni helposti suoriuduin noista opinnoista, ja että niin monet himmeät kirjat sain selville ilman mitään ihmisopetuksen apua, kun kuitenkin hurskauden opissa harhailin niin rumasti ja häpeällisesti, että pyhääkin raiskasin häpeemättömästi? Tai oliko Sinun pienoisillasi mitään haittaa tuosta hitaammasta ymmärryksestänsä, kun he eivät poikenneet kauvas Sinusta, ja niin kirkkosi pesässä rauhassa saivat untuvat ylleen ja vahvistivat terveellisen uskon ravinnolla rakkauden siipiä lentokykyisiksi?

Oi Herra, meidän Jumalamme, Sinun siipiesi turvaan me tahdomme turvamme panna! Peitä Sinä meitä ja kanna meitä! Sinä oletkin kantava pienoisiasi, kantava meitä, kunnes harmaiksi tulemme. Sillä ainoastaan kun Sinä olet väkevyytemme, olemme me väkevät; mutta jos väkevyytemme on omaamme, niin on se sulaa heikkoutta.

Sinussa on ainainen autuutemme; jos Sinusta poispäin käännymme, niin suinpäin syöksymme onnettomuuteen. Me tahdomme jo kääntyä tykösi, Herra, ett'et Sinä kerran käännyttäisi meitä pois tyköäsi. Sillä Sinun tykönäsi on täydellinen autuutemme ilman mitään vajavuutta — Sinä itse oletkin autuutemme.

Koska me Sinun tyköäsi olemme poistuneet, emme myöskään pelkää meiltä puuttuvan tykönäsi paikkaa palatessamme. Eihän meidän poissa ollessa ole silti kotimme sortunut, Sinä ijankaikkinen.

5 KIRJA.

Faustus.

Herra, ota vastaan tunnustusteni uhri huuliltani, jotka olet muodostanut ja innostanut tunnustamaan Sinun nimeäsi. Paranna kaikki minun luuni, jotta ne puhkeisivat sanomaan: Herra, kuka on Sinun kaltaisesi? [Ps. 35, 10.]

Mitään uutta ei sekään Sinulle ilmoita, joka oman sisällisen elämänsä Sinulle paljastaa, sillä suljettukaan sydän ei voi sulkeutua Sinun silmältäsi, eikä vastahakoisinkaan ihminen saa kättäsi työnnetyksi pois luotaan. Sinä kovankin sydämen pehmität, milloin tahdot, joko laupeuden tai koston kautta, sillä mikään ei voi hehkultasi kätkeytyä. [Ps. 19, 7.]

Niinpä siis sieluni kiittäköön Sinua rakastaaksensa Sinua, ja tunnustakoon laupeuttasi kiittääksensä Sinua. Lakkaamatta ja vaikenematta veisaavat kiitostasi koko luomakuntasi ja ihmishenki, joka suun tunnustuksella puoleesi kääntyy. Sinua ylistävät kaikki elävät olennot ja kuolleet kappaleet luontoa tutkivien suun kautta, jotta sielumme väsähtymisestään virkoaisi ja luomiesi kappalten kannattamana ylenisi Sinun puoleesi, joka olet ne kaikki niin ihmeellisesti tehnyt. Sinun tykönäsi on virvoitusta ja todellista voimaa.

Menkööt vaan menojaan ja paetkoot luotasi nuo rauhattomat ja syntiset sielut. Sinä näet heidät kuitenkin ja hajotat varjot, joihin he kätkeytyvät. Katso, heidänkin ympärillään on kaikki kaunista; itse he vaan ovat häpeällisiä.

Mutta mitä vahinkoa ovat he Sinulle aikaan saaneet, tai millä ovat he voineet tahrata Sinun kunniakasta kuninkuuttasi, joka taivaasta alkaen aina alimpiin kappaleisiin saakka on oikea ja moitteeton?

Minne ovat he päässeet pakoon paetessaan Sinun kasvojasi? Missä on sitä paikkaa, missä et Sinä löytäisi heitä? He ovat paenneet päästäkseen näkemästä Sinua, joka kuitenkin näet heidät,[26] ja törmätäkseen soaistuina Sinua vastaan, joka et ole yhtäkään luomistasi jättänyt. Sinua vastaan törmätessään väärintekijät syystä saavat kipua kärsiä, koskapa väistävät armokatsettasi, rimpuilevat oikealle ohjaavaa kättäsi vastaan ja kaatuvat oman hurjuutensa valmistamaan kuoppaan. He, näet, eivät tiedä, että Sinä, jota ei mikään paikka voi itseensä sulkea, olet kaikkialla, ja että Sinä yksin olet niitäkin lähellä, jotka ovat kauvas joutuneet Sinusta.

Kääntykööt siis tykösi ja etsikööt Sinua! Ethän ole Sinä silti luomiasi heittänyt vaikka he ovat jättäneet Luojansa. Oi, kääntykööt ja etsikööt Sinua, niin ihmeekseen löytävätkin Sinut omasta sydämestään! Sillä Sinä olet niiden sydämissä, jotka Sinun kasvojesi edessä tunnustavat syntinsä, heittäytyvät armosyliisi ja itkevät helmassasi levähtäen vaivaloisista matkoistaan. Sinä hellällä kädellä kuivaat heidän kyyneleensä. He siitä yltävät itkussaan ja kylpevät ilonkyynelissä, koska Sinä, Herra, joka heidät olet luonut, heitä virvoitat ja lohdutat, eikä mikään ihminen lihasta ja verestä.

Mutta missä olin minä silloin, etsiessäni Sinua? Sinähän olit aivan edessäni, vaan minä, eksyneenä itsestänikin pois ja voimatta itseänikään löytää, taisin vielä vähemmin löytää Sinua.

Minä tahdon Jumalani kasvojen edessä kertoa merkillisen yhdeksännenkolmatta ikävuoteni kokemuksia.

Siihen aikaan oli Karthagoon tullut eräs Manikeolaisten piispa, nimeltä Faustus,[27] suuri saatanan paula, johon monet tarttuivat hänen viettelevän ja suloisen puheensa kautta. Tuota hänen kaunopuheliaisuuttansa minäkin kyllä kiitin, mutta eroitin kuitenkin siitä erilleen niiden asiain totuuden, joita olin kovin halukas oppimaan. Minä en katsonut millaisella astialla, millaisessa kieliasussa, vaan millaista tiedon ravintoa tuo Manikeolaisten kehuma Faustus tarjosi. Huhu, näet, oli minulle hänestä edeltäkäsin kertonut, että hän oli hyvin syvästi perehtynyt kaikkiin kunniakkaisiin tieteisiin ja varsinkin taitava vapaissa taiteissa.[28] Ja koska olin useita filosoofisia teoksia lukenut ja useita heidän oppejaan muistiini kätkenyt, niin vertasin minä muutamia niistä noihin Manikeolaisten pitkiin satuihin. Tällöin minusta näytti paljon totuudenmukaisemmalta se, mitä edelliset olivat lausuneet, jotka niin pitkälle pääsivät, että taisivat tiedoillaan maailman ajanlukua arvostella vaikka tosin eivät maailman Herraa [Viis. kirja 13, 9] ole voineet löytää. Sillä Sinä, Herra, olet korkea, ja katselet nöyriä, mutta ylpeät tunnet kaukaa. [Ps. 138, 6.] Sinä lähestyt vaan särkyneitä sydämiä [Ps. 34, 19], etkä ole ylpeäin löydettävissä, vaikkapa rohkealla tiedonhalullaan laskevat taivaan tähtiä ja hiekan jyväsiä, mittaavat taivaan avaruuksia ja piirtävät tähtien ratoja. He, näet, tutkivat noita asioita järjen avulla, jonka Sinä olet heille antanut. Monia keksinnöitä he ovatkin tehneet ja ovat valokappalten, auringon ja kuun, pimenemisistä useita vuosia edeltä käsin ilmoittaneet minä päivänä, minä tuntina, ja kuinka suurina tulisivat tapahtumaan; eivätkä he ole pettyneet laskuissaan, vaan niin on tapahtunut kuin he ennakolta ilmoittivat. Ovatpa he vielä kirjoittaneet muistoon tutkimalla löytämiään luonnonlakeja, joita luetaan vielä tänäpäivänä, ja joiden mukaan ennakolta määrätään, minä vuonna, minä vuoden kuukautena, minä päivänä kuussa ja minä tuntina päivästä sekä kuinka suurelta osaltaan aurinko tai kuu on pimenevä, ja sen mukaan kuin on ennakolta ilmoitettu tapahtuu. Tätä oppimattomat ihmiset ihmettelevät ja hämmästyvät, oppineet taas tästä pöyhkeilevät ja paisuvat. Ja vaikka he niin kauvan ennakolta huomaavat auringonpimennystä, joka on tulossa, eivät he huomaa pimenemistä omassa itsessään, joka parasta-aikaa on tapahtumassa, kun he tuossa jumalattomassa ylpeydessään poistuen valopiiristäsi pimenemistään pimenevät.

He, näet, eivät hurskaalla mielellä tutki, mistä ovat saaneet järjen, jonka avulla noita asioita tutkivat. Havaitessaan, että Sinä olet heidät luonut ja tehnyt, eivät he jättäydy Sinulle, että Sinä saisit luomiasi suojella. He eivät tapa omaa kasvattamaansa vanhaa ihmistä, eivätkä kuoleta ylpeitä ajatuksiaan, joilla kohoavat korkealle kuten taivaan linnut, eivät uteliaisuuttansa, jolla kuljeskelevat syvyyden salaisia teitä kuten kalat meressä, eivätkä himojansa, joissa hekumoivat hillittömästi kuten kedon karja, jotta Sinä, Jumala, kuluttavana tulena saisit hävittää heidän maalliset kuolettavat huolensa ja luoda heidät uudelleen kuolemattomiksi.

Mutta he eivät tunne Sanaasi, jonka kautta olet tehnyt kaiken, mitä he laskevat, itse laskijat, aistimen, jolla he näkevät kappaleita, joita laskevat, ja järjen, jolla laskevat. He eivät tunne, ett'ei viisaudellasi ole määrää. [Ps. 147, 5.] Ainosyntyinen itse on meille tehty viisaudeksi, vanhurskaudeksi ja pyhitykseksi [1 Kor. 1, 30.], on luettu meidän joukkoomme ja on maksanut keisarille veroa. Mutta he eivät tunne tätä tietä, jolla voisivat astua alas oman kunniansa kukkuloilta Hänen jalkainsa juureen ja Hänen kauttaan taas nousta Hänen tykönsä. Tätä tietä eivät he tunne, vaan luulevat olevansa korkeat ja loistavat kuin taivaan tähdet. Mutta kas! he ovatkin romahtaneet alas maan päälle ja heidän järjetön sydämensä on pimentynyt. [Rom. 1, 21.]

Paljon totta he ovat luomakunnasta lausuneet, mutta totuuden ydintä, luomakunnan taideteoksen luojaa, he eivät hurskain tuntein etsi, eivätkä niin ollen löydäkkään. Tai jos löytävätkin, eivät he kuitenkaan kunnioita Häntä kuten Jumalaa. Ovatpa sokeudessaan vielä totuutesi vallan valheeksi kääntäneet; ovat katoomattoman Jumalan kunnian muuttaneet katoovaisten olentojen kuvan kaltaiseksi, ja palvelevat luotuja enempi kuin Luojaa. [Rom. 1, 23, 25.]

Kuitenkin kätkin minä mieleeni useita heidän luomakunnasta lausumiaan totuuksia. Ja niiden järkevyys tuli minulle aivan ilmeiseksi laskujen, ajankulun säännöllisyyden ja tähtien näkyväisten todistusten kautta.

Niitä vertasin minä Manin samoista asioista kirjoittamiin tavattoman moniin ja suunnattoman hulluihin lausuntoihin. Mutta näistä en minä löytänyt järkevää selitystä en päivänseisauksiin tai päiväntasauksiin, en auringon- ja kuun-pimenemisiin, enkä mihinkään muuhun sellaiseen, jota olin maailmallisen viisauden kirjoista oppinut. Näihin kuitenkin käskettiin minua uskomaan, vaikk'ei Mani ollut mitenkään kumonnut noita laskujen ja omien silmieni näkemän todeksi vahvistamia mielipiteitä, ja vaikka nämä ja nuo olivat jotain aivan toista.

Tokkohan kenkään noiden asiain tietämisellä saavuttaa Sinun suosiosi, oi Herra, totuuden Jumala? Ei, onneton on se ihminen, joka nämät kaikki tietää, mutta ei tunne Sinua; autuas sitä vastoin se, joka Sinua tuntee, vaikk'ei hän noista mitään tietäisikään. Joka taas tuntee sekä Sinua että noita asioita, ei ole noiden tuntemisella sen autuaampi, vaan yksistään Sinussa on hän autuas, jos hän tuntien Sinua myös kunnioittaa ja kiittää Sinua Jumalana, eikä ajattele turhan tyhjää itsestään.

Paremmalla puolella on se, joka tietää omistavansa puun, ja kiittää Sinua sen tuottamasta hyödystä, vaikk'ei tiedä kuinka monta kyynärää korkea se on tai kuin laajalle se leveydelleen ulottuu, kuin hän, joka sitä mittaa ja lukee kaikki sen oksat omistamatta sitä kuitenkaan ja tuntematta ja rakastamatta sen Luojaa. Niin myös on uskovainen ihminen, jonka oma koko maailma rikkauksineen on, hän kun omaamatta mitään kuitenkin omistaa kaikki [2 Kor. 6, 10] riippumalla Sinussa, jota kaikki kappaleet palvelevat, epäilemättä Otavan radastakin tietämättömänä onnellisempi kuin se, joka mittaa taivaan, laskee tähdet ja punnitsee luonnonvoimat, mutta ei välitä vähääkään Sinusta, joka olet kaikki järjestänyt mittoineen, lukuineen ja painoineen. [Viis. kirj. 11, 22.]

Nuo yhdeksän vuotta melkein umpeen, joiden kuluessa minä levottomalla mielellä kuuntelin Manikeolaisten opetuksia, odotin minä tuota Faustusta tulevaksi — vaikkakin sain häntä kaivata kovin kauvan. Muut, näet, heistä, joiden seuraan olin sattumalta joutunut, ja jotka tuollaisissa aineissa tekemiini kysymyksiin eivät voineet vastata, vakuuttivat minulle, että kun hän tulee ja käy kanssani keskustelemaan, niin nämä kaikki ja mahdollisesti esiintyvät vaikeammatkin kysymykset helposti ratkaistaisiin ja selvitettäisiin ihka selväksi.

Kun hän nyt tuli, opin minä hänessä tuntemaan miellyttävän ja sulosanaisen miehen, joka samoja asioita, mitkä noilla toisillakin oli tavallisena puheaineena, saneli ja lateli ainoastaan somemmilla sanoilla. Mutta eihän janoani voinut sammuttaa kallisarvoisinkaan malja tai mitä sievin tarjoilija! Sellaistahan korvani jo olivat kyllältä saaneet!

Mitä hän puhui, ei ollut mielestäni silti parempaa, vaikka se oli sanamuodoltaan kauniimpaa, eikä sen todempaa, vaikkakin se valituin sanoin esitettiin. Ei liioin hän minusta tuntunut viisaalta mieheltä, vaikka kasvon ilmeet olivat puhuvia ja puhe koristeltua. Mutta ne, jotka olivat häntä minulle suositelleet, eivät olleet hyviä asian arvostelijoita, ja koska hän heitä puheellaan huvitti oli hän heidän mielestään ymmärtäväinen ja viisas.

Olen tullut tuntemaan toisenlaisiakin ihmisiä, jotka totuuttakin epäilevin korvin kuuntelevat, eivätkä tahdo siihen tyytyä, jos se hyvin sievistetyin ja kovin runsain sanoin esitetään. Mutta minua olit Sinä, minun Jumalani, jo silloin ihmeellisellä ja salaisella tavalla opettanut. Sen tähden uskon minä, että Sinä olit minua opettanut, koska oppimani on totta, ja koska ei ole toista totuuden opettajaa paitsi Sinä, ilmestyipä hän missä- tahi mistätahansa. Minä olin siis Sinulta oppinut, ett'ei pidä mitäkään puhetta totena pitää sentähden että se kaunopuheliaasti esitetään, eikä mitään vääränä sentähden että sanat kömpelöiltä kuuluvat. Ja päinvastoin taas ei pidä mitään pitää totena sentähden että se raaoilla sanoilla ilmoitetaan, eikä mitään puhetta vääränä sentähden että se esitetään loistavasti. Viisauden ja tyhmyyden laita on aivan samoin kuin terveellisten ja epäterveellisten ruokien: kumpaakin voidaan sekä kaunistetuin että kaunistelemattomin sanoin esittää, kuten noita kumpiakin ruokia voidaan tarjoella sekä hienoissa että halvoissa astioissa.

Haluni, joka pani minut tuota miestä niin kauvan odottamaan, sai niinmuodoin jonkun verran tyydytystä sen kautta, että hän ainettaan esitti elävästi ja taiteellisesti sattuvin sanoin, joita helposti hänestä herui ajatusten pukimeksi. Minä olin ihastuksissa monen muun keralla, vieläpä muita enemmän kiitin ja ylistin häntä. Mutta se minua vaivasi, kun en kuulijoita ollessa koolla paljon saanut tilaisuutta hänelle esittää ja hänen kanssaan jakaa tutkistelemusteni tuottamia huolia tuttavallisen kanssapuheen ja vuorokeskustelun kautta.

Kun viimeinkin sain sopivan hetken ja tilaisuutta vuorokeskusteluun, käänsin minä ystävieni keralla hänen huomionsa puoleeni, esittämällä muutamia aatteita, jotka minusta olivat mieltä kiinnittäviä. Silloin minä oitis huomasin hänet mieheksi, joka ei vähääkään taida vapaita taiteita, paitsi kielioppia tavallisen määrän. Hän oli lukenut vaan muutamia Tullius Ciceron[29] puheita, aniharvoja Senecan[30] kirjoja, jonkun verran runoja ja oman lahkonsa teoksia senverran kuin niitä oli olemassa sujuvalla Latinan kielellä. Näiden tietojensa ohessa oli hänellä jokapäiväinen tilaisuus harjoitella puheiden pitämistä. Tämän kautta saavutti hän kaunopuheliaisuuden, joka tuli sitä viehättävämmäksi ja viettelevämmäksi kun se oli hyvin sovitettu kuulijain käsityskannan mukaan, eikä liioin puuttunut luontaista sukkeluutta.

Onhan asia niin kuin sitä tässä muistelen, Herra minun Jumalani, Sinä omantuntoni tuomari? Sinun eteesi lasken minä sydämeni ja muistoni, Sinun eteesi, joka minua silloin kuljetit kaitselmuksesi käsittämättömän salaisuuden mukaan ja jo silloin käänsit häpeälliset erehdykseni kasvojeni eteen, jotta niitä tulisin näkemään ja vihaamaan.

Minä olisin kyllä kovin halunnut tietää olivatko tähtitieteelliset laskelmat, joita olin muualla lukenut, manikeolaisiin verraten parempia, vai olivatko manikeolaisissa teoksissa löytyvät laskelmat yhtä arvokkaita. Mutta minä en enää uskonut Faustuksen voivan tuota asiaa tieteellisellä tarkkuudella selvitellä. Kun kuitenkin esitin sen hänen punnittavakseen ja vastattavakseen, niin hän varsin vaatimattomana ei rohjennut ottaa tuota vaikeaa tehtävää suorittaaksensa. Sillä hän tiesi olevansa siihen kykenemätön, eikä hävennyt sitä tunnustaa.

Monet lavertelijat, jotka minulle koettivat vaikeimpia asioita opettaa osaamatta oikeastaan sanoa niin mitään, olivat jo minua kiduttaneet. Mutta hän ei ollut niitä miehiä. Hänellä oli sydän jotenkin paikallaan; tosin ei hän ollut oikeassa suhteessa Sinuun, mutta ei hän myöskään itsestään liikaa pitänyt. Hän ei ollut tietämätön omasta tietämättömyydestään, eikä tahtonut ajattelemattomasti antautuen väittelyyn joutua sellaiseen ahdinkoon, että eteneminen olisi mahdoton ja palajaminen tukalaa.

Tästäkin syystä hän miellytti minua enempi kuin muut. Sillä sellainen itsensä voittaminen, että oman huonoutensa tunnustaa, on kauniimpaa kuin se tieto, jota halusin. Ja yhtä vaatimattomaksi minä hänet huomasin muissakin vaikeammissa ja korkeammissa kysymyksissä.

Noin laimeni harrastukseni manikeolaiseen kirjallisuuteen. Ja koska tuo mainehikas mies oli osoittautunut monissa mielenkiintoani herättäneissä kysymyksissä niin vähän tietäväksi, niin sitä vähemmän minä toivoin heidän muilta opettajiltaan.

Mutta koska hänellä oli palava halu oppia niitä tieteitä, joita minä jo silloin puhujana opetin Karthagon nuorisolle, niin rupesin minä hänen kanssaan yhdessä asumaan ja yhdessä lukemaan osittain semmoista mitä hän halusi kuulla, osittain semmoista minkä minä katsoin olevan sellaiselle kyvylle sopivaa lukemista.

Muutoin minun yritykseni tuossa lahkossa edemmä edistyä kokonaan raukesi tuon miehen opittuani tuntemaan. Minä vaan siitä syystä en kokonaan eronnut heistä, ett'en tuntenut mitään sen parempaa. Minä koetin edelleen pysyä tyytyväisenä siinä sekasorrossa, johon olin — tiesi mitenkä — joutunut, mutta ainoastaan kunnekka ilmestyisi jotain parempaa valittavakseni.

Niinpä alkoi taas sama Faustus, joka oli monille kuoleman paulaksi, tietämättään ja tahtomattaan irroittaa minua niistä siteistä, joihin hän itse oli minut kietonut.

Sillä Sinä, minun Jumalani, et kaitselmuksesi salaperäisyydessäkään toimiessasi laskenut sieluani käsistäsi. Äitini sydänverestä ja hänen yötä ja päivää valuvista kyyneleistään valmistettiin Sinulle uhri minun puolestani. Ihmeellisesti ja salaperäisesti olet Sinä toiminut minun hyväkseni. Niin, Sinä, minun Jumalani sen olet tehnyt. Sillä Herra se on, joka ohjaa ihmisen askeleet niin, että hän saostuu Herran teihin. Ja mikä muu meitä voisikaan autuuteen kuljettaa kuin Sinun kätesi, joka yksin voi omia luomiaan virvoittaa?

Sinä sen sait aikaan, että suostuin kehoitukseen lähteä Roomaan, missä oli paremmat toiveet sen aineen opettamiseen nähden, jota olin Karthagossa opettanut. En tahdo jättää kasvojesi edessä tunnustamatta, mistä syystä suostuin tuohon kehoitukseen, koska tämäkin panee miettimään ja tunnustamaan, että Sinä meitä hylkiöitä heität syvimpään syvyyteen, mutta Sinä myös meitä joka hetki ja joka puolelta laupeudellasi ympäröit.

Suurempi palkka ja korkeampi arvo, jota ystäväni minulle siellä osakseni lupailivat, eivät herättäneet minussa halua muuttamaan Roomaan — vaikka kyllä sellainenkin siihen aikaan viehätti sieluani. Päinvastoin oli suurin ja melkein ainoa vaikutin muuttamiseeni se, että olin kuullut opiskelevan nuorison olevan siellä hiljaisempaa ja pysyvän ankaramman ja paremmin järjestetyn kurin kautta aisoissa. He eivät — niin sanottiin — syöksyneet häikäilemättä ja suinpäin sellaisen opettajan luentosaliin, jota eivät ensinkään käyneet kuulemassa; eipä heitä ensinkään laskettu sisäänkään ilman asianomaisen opettajan lupaa.

Karthagossa sitävastoin on opiskelevan nuorison vallattomuus häpeällistä ja hillitöntä. Häpeemättömästi he syöksyvät sisään ja hurjina kuin jos oisivat mieltä vailla hämmentävät sitä järjestystä, minkä kukin opettaja oppilailleen heidän omaksi hyödykseen on säätänyt. Ihmeellistä kyllä he välittämättä mistään mitään tekevät rikoksia, joista joutuisivat lakien rangaistaviksi, ell'eivät olisi tavan suojeluksen alaisia. Tässä he osoittautuvat sitäkin kurjemmiksi, koska tekevät aivan kuin luvallisena sellaista, mikä ei koskaan Sinun ikuisten lakiesi mukaan tule olemaan luvallista. Ja he luulevat rankaisematta tätä tekevänsä, vaikka juuri noissa teoissa ilmenevä soaistus on rangaistusta, ja vaikka se mitä saavat kärsiä on verrattomasti paljon pahempaa kuin se mitä tekevät. Niin muodoin tulin minä pakoitetuksi opettajana toisissa suvaitsemaan tapoja sellaisia, joita en opiskellessani tahtonut omikseni omaksua. Sentähden päätin mieluummin lähteä sinne, missä kaikkien asiantuntevien ilmoituksen mukaan ei sellaista tapahtunut.

Mutta itse asiassa Sinä, minun toivoni ja minun osani elävien maassa [Ps, 142, 6], sait sieluni pelastukseksi aikaan maallisen majani muuton. Sinä minua pistimillä pakoitit Karthagosta poistumaan ja houkutit Roomaan lähtemään kuvailemalla minulle kaikkia siellä tarjona olevia huvituksia. Kummankin teit Sinä ihmisten kautta, jotka rakastivat elämää, joka ei ollut kuolemaa parempaa. He, näet, toiset tekivät mielettömiä tekoja, toiset taas turhuutta lupasivat. Ja suunnittaaksesi askeleeni jälleen oikealle käytit Sinä salaa hyväksesi sekä heissä että minussa olevaa kieroutta. He, näet, jotka täällä rauhaani häiritsivät, olivat saastaisen raivon sokaisemat, ja toiset, jotka minua muuanne houkuttelivat, rakastivat maailman turhuutta. Minä taas, joka täällä todellista kehnoutta inhosin, tavoittelin tuolta toisaalta petollista onnea.

Sinä, Jumala, Sinä täysin tiedät, mikä aiheutti täältä lähtemiseni ja sinne muuttamiseni. Mutta Sinä et sitä minulle ilmoittanut, etkä äidilleni, joka katkerasti itki lähtiessäni ja saattoi minua meren rannalle saakka. Hän väkivaltaisesti piteli minusta kiinni saadakseen minut palautetuksi takaisin tai päästäkseen mukaani matkustamaan, mutta minä petin hänet teeskennellen, ett'en muka tahtonut heittää ystävääni, joka vasta suotuisen tuulen tultua pääsisi pois purjehtimaan. Minä valehtelin äidilleni, sellaiselle äiti-kullalle! — ja pääsin hänen käsistään.

Tämänkin olet Sinä minulle armollisesti anteeksiantanut; olet minua varjellut, ett'en meren vesiin hukkunut, minä kelvoton, joka olin täynnä kirottua saastaa; olet minua johdattanut armovedellesi, jotta tulisin siinä puhdistetuksi synneistäni ja kuivuisivat äitini silmistä kyynelvirrat, joilla hän maata kostutti joka päivä rukoillessaan Sinua puolestani.

Kun hän kerrassaan kieltäytyi palaamasta ilman minua, sain minä hänet töin tuskin taivutetuksi olemaan sen yötä eräässä aivan lähellä laivaamme olevassa paikassa,[31] joka oli pyhitetty autuaan Cyprianon[32] muistolle. Mutta sinä yönä matkustin minä salaa pois; hän taas jäi jäljelle rukoilemaan ja itkemään.

Mitähän hän rukoili Sinulta, minun Jumalani, noin runsain kyynelin? Varmaankin ett'et laskisi minua purjehtimaan pois.

Mutta Sinä korkealle yli ihmisjärjen käyvän viisautesi mukaan ja noudattaen hänen sisintä kaipuutaan et kuullut, mitä hän sillä kertaa pyysi, täyttääksesi sen sijaan hänen alituiset rukouksensa.

Tuuli puhalsi ja täytti purjeemme, ja ranta katosi näkyvistämme. Mutta tuolla rannalla seisoi aamulla varhain äitini kuin mielettömänä surusta, ja täytti valituksilla ja huokauksilla Sinun korvasi. Sinä et vaan sellaisista näyttänyt välittävän, koska himojeni avustamana tempasit minut pois siten lopettaaksesi nuo samaiset himot, ja ruoskiaksesi hänen lihallista kaipaustansa tuskien hyvin ansaitulla vitsalla. Hän, näet, äitien tavoin — mutta vielä paljoa enemmän kuin monet muut äidit — piti siitä, että olin hänen luonaan, eikä hän ensinkään tiennyt, mitä iloa Sinä olit valmistava hänelle poissa olostani. Hän ei sitä tiennyt, sentähden hän vaan itki ja ruikutti. Noilla itsensä kiduttamisilla osoitti hän itsessänsä olevan jätettä Eevasta, joka huokaillen etsi huokauksin synnyttämäänsä. Kuitenkin hän syytettyään minua petoksesta ja julmuudesta kääntyi jälleen rukoilemaan Sinua puolestani ja lähti takaisin tavallisiin toimiinsa — mutta minä Roomaan.

Ja katso! siellä minua vastaanotettiin ruumiillisen taudin raipoilla ja minä olin jo menossa tuonelaan kantaen tunnollani kaikkia niitä monia ja raskaita pahoja tekoja, joilla olin rikkonut Sinua, itseäni ja lähimmäisiäni vastaan.

Niistä, näet, et ollut Sinä ainoatakaan anteeksiantanut Kristuksessa, eikä ollut Hän ristillänsä sovittanut sitä vihollisuutta, mikä syntieni kautta oli välillemme sukeutunut. Kuinkapa hän olisi niitä sovittanut, jos hän ristinpuussa riippuessaan oli vaan mielikuvituksen luoma harhakuva eikä todellisuutta — ja niinhän hänestä olin uskonut?[33] Yhtä todeton niinmuodoin kuin minusta hänen ruumiillinen kuolemansa näytti olevan, yhtä todellinen olikin minun hengellinen kuolemani; ja yhtä todellinen kuin oli hänen ruumiillinen kuolemansa, yhtä todeton minun hengellinen elämäni, koska en tuota uskonut.

Kuumeen yhä kohotessa olin jo mennä menojani ja olin mennä kadotukseen. Sillä jos silloin olisin täältä poistunut, niin varmaan en minnekään muuanne olisi joutunut kuin tuleen ja tuskiin, jotka pahoilla teoillani olin Sinun lakisi järkkymättömän totuuden mukaan ansainnut.

Äitini ei taudistani eikä kuolonvaarastani mitään tiennyt, mutta rukoili kuitenkin puolestani vaikka kaukanakin minusta. Sinä kaikkialla oleva kuulit hänen rukouksensa siellä, missä hän oli, ja armahdit minua siellä, missä minä olin. Minä sain takaisin ruumiillisen terveyteni vaikka vielä olin hengellisesti kovin sairas: sydän täynnä pyhyyden pilkkaa. En, näet, tuossa suuressa hengenvaarassakaan kaivannut kastettasi.

Parempi olin sittenkin poikana, jolloin sitä hurskaalta äidiltäni pyysin kuten jo olen tässä kirjassa muistellut ja tunnustanut. Mutta nyt olin häpeällisessä pahuudessa kasvanut ja varttunut ja minä mielettömänä pilkkasin niitä parannuskeinoja, joita Sinä olit säätänyt, joka et ollut laskenut minua kaksinkertaiseen kuolemaan, sekä ajalliseen että ijankaikkiseen.

Jos tuo kamala kuolema olisi minua kohdannut ja noin hirveä haava olisi isketty äitini sydämeen, ei se varmaankaan koskaan olisi parantunut. En voi, näet, kyllin kauniisti kuvata kuinka ylevää rakkautta hän tunsi minua kohtaan, ja kuinka paljon suuremmassa ahdistuksessa hän oli synnytellessään minua hengelliseen elämään kuin synnyttäessään minua ruumiillisesti.

Mihin olivat nyt nuo hänen hartaat, lukuisat ja lakkaamattomat rukouksensa joutuneet? Eipä muuanne mihinkään kuin Sinun tykösi. Vai olisitko Sinä laupeuden Jumala, voinut hyljätä sitä ahdistettua ja nöyryytettyä sydäntä, mikä tällä puhtaalla ja itsekieltäymystä harjoittavalla leskellä oli, joka antoi niin runsaasti almuja, joka auttoi ja palveli pyhiäsi, joka ei yhtenäkään päivänä heittänyt kantamatta uhria alttarillesi, eikä jättänyt milloinkaan kahdesti päivässä, aamuin ja illoin, tulematta huoneeseesi, ei turhia tarinoita ja ämmäin juttuja kuullaksensa, vaan saadaksensa kuulla Sinua sanastasi ja jotta Sinä kuulisit hänen rukouksiansa? Hänenkö kyyneleitään olisit Sinä voinut halpana pitää ja hyljätä, kyyneleitä, joilla hän ei pyytänyt kultaa eikä hopeaa, tai mitään muuta muuttuvaista ja katoavaa tavaraa, vaan yksinomaan poikansa sielun pelastusta? Ja Sinäkö olisit voinut hänet auttamatta heittää, joka itse olit hänet armosta sellaiseksi tehnyt? Ei suinkaan, Herra!

Päinvastoin, Sinä olit häntä aivan lähellä, kuulit hänen rukouksiansa ja teit sen mukaan kuin jo ennakolta olit päättänyt. Olkoon se kaukana, että olisit häntä pettänyt noilla näyilläsi ja vastauksillasi — joista jo olen toisia maininnut, toisia mainitsematta jättänyt — joita hän kantoi uskollisessa sydämessään, ja joihin hän aina vetosi kuten Sinua velvoittaviin sitoumuksiin. Sillä laupeutesi on todella niin ääretön, että Sinä katsot arvosi mukaiseksi alentua lupaustesi kautta niiden velalliseksi, joiden kaikki velat Sinä anteeksiannat.

Niinmuodoin annoit Sinä minun toipua tuosta taudista ja teit piikasi pojan terveeksi, toistaiseksi ruumiin puolesta, mutta antaaksesi vastaisuudessa hänelle paremman ja taatumman terveyden.

Minä liityin nyt Roomassakin noiden manikeolaisten pyhien seuraan, jotka ollen itse petettyjä pettävät muitakin. Isäntänikin, jonka huoneessa olin sairastellut ja terveeksi toipunut, kuului niin kutsuttuihin "kuulijoihin". En kuitenkaan seurustellut yksistään näiden kanssa, vaan myös niin kutsuttujen "valittujen kanssa".

Sillä vielä olin minä sitä mieltä, että me emme itse syntiä tee, vaan joku salaperäinen luonnonvoima meissä. Ja minun ylpeyttäni kutkutti saada olla ilman syytä ja saada jotakin pahaa tehtyäni olla tunnustamatta sitä tehneeni. Sinä olit muka kyllä valmis parantamaan sieluani ilman synnintunnustustakin, vaikka Sinua vastaan olin syntiä tehnyt. Niinpä kyllä! Oli niin mukavaa ja mieluista itseäni syyttömäksi julistaa ja syyttää jotain vierasta tuntematonta olennossani, oli se sitten mitä hyvänsä, kunhan ei vaan ollut minä itse.

Itse asiassa oli kuitenkin koko olentoni tuohon syyhyn osallisena, vaikka jumalattomuudessani olin olentoni omaksi vahingokseni kahtia paloitellut. Syntini olikin sitä parantumattomampi, kun en itseäni syntiseksi luullutkaan. Ja sentähden oli rikokseni niin kirottua, kun mieluummin tahdoin Sinua sielussani kukistaa omaksi vahingokseni, kuin kukistua itse Sinun kauttasi autuudekseni.

Minä en enää ensinkään toivonut tuosta väärästä opista mitään hyödytystä sielulleni. Ja kun vaan paremman puutteessa olin päättänyt siihen toistaiseksi tyytyä, niin minä yhä hellemmin ja välinpitämättömämmin pitelin siitä kiinni. Niinpä tuli sekin ajatus mieleeni, että nuo filosoofit, jotka Akademikoiksi[34] kutsutaan, ovat olleet muita viisaampia, koska väittävät kaikkea pitävän epäillä ja vakuuttavat ihmisen ei voivan mitään totuutta käsittää. Näin yleisesti heistä ajatellaan, ja tämä näytti minustakin aivan epäämättömästi olevan heidän kantansa, vaikka en vielä käsittänyt heidän tarkoitustaan. Ja minä jo julkisesti koetin mainittua isäntääni estää liiallisesta luottamuksestaan niihin tarumaisuuksiin, joita manikeolaisissa kirjoissa vilisee. Kuitenkin oli ystävyyteni heitä kohtaan likeisempää kuin muita kohtaan, jotka eivät tuohon lahkoon kuuluneet. En tosin heitä puolustanut entisellä kiihkoisuudella, vaan kuitenkin tuttavuuteni heidän kanssaan — heitä on salassa Roomassa enemmänkin — teki minut laiskemmaksi muuta etsimään, varsinkin kun en luullut totuuden, josta he olivat minut vieroittaneet, olevan löydettävissä Sinun seurakunnassasi, oi taivaan ja maan Herra, kaikkein näkyväisten ja näkymättömäni Luoja!

Minusta näytti mahdottomalta saada kumotuksi manikeolaisten raamatun kirjoja vastaan tekemiä muistutuksia. Kuitenkin oli minulla joskus varsin suuri halu saada jonkun mainittuihin kirjoihin hyvin perehtyneen henkilön kanssa keskustella niistä tarkoin yksityiskohtia myöten ja päästä selville sellaisen henkilön mielipiteistä. Sillä jo Karthagossa ollessani oli eräs Helpidius niminen mies, joka julkisesti puhui ja väitteli Manikeolaisia vastaan, alkanut puheillaan herättää huomiotani. Hän, näet, raamatun kirjoista esitti sellaisia totuuksia, joita oli varsin vaikea kumota, ja Manikeolaisten niitä vastaan tekemät vastaväitteet tuntuivat minusta heikoilta.

Niitä eivät he mielellään julkisesti suurelle yleisölle esittäneet, vaan meille lahkoon kuuluville salaisissa kokouksissa kyllä. Tällöin he sanoivat noiden uuden testamentin kirjojen olleen sellaisten tuntemattomien henkilöiden väärentämiä, jotka ovat tahtoneet juutalaisten lakia sekoittaa kristilliseen uskoon, mutta eivät he itsekään tuoneet esille toisia väärentämättömiä raamatun kirjoja.

Mutta minä olin aivan kuin tiukkoihin moninkertaisiin siteihin kuristua ajatellessani kaikkia kappaleita ruumiillisiksi. Noiden suurten kappalten painon alla minä läähätin pääsemättä hengittämään Sinun totuutesi raitista ja puhdasta ilmaa.

Nyt minä aloin suurella ahkeruudella opettaa puhujataitoa Roomassa — jota varten olinkin sinne tullut. Minä ensi aluksi kokoilin vaan muutamia oppilaita luokseni, mutta pian aloin minä heidän kauttaan tutuksi tulla. Vaan katso — pian huomasin saavani Roomassa osakseni toisia kärsimyksiä, joita minun ei tarvinnut Afrikassa kärsiä. Minä kyllä havaitsin todeksi, ett'ei täällä tapahtunut sellaisia turmeltuneiden nuorukaisten harjoittamia hurjan siveettömiä tekoja. "Mutta äkkiä — niin sanottiin — useat nuorukaiset yhteisen sopimuksen mukaan jättävät opettajalle palkan maksamatta ja kääntyvät toisen opettajan puoleen, osottautuen siten ilkeiksi lupauksen rikkojiksi ja niin rahaa rakastaviksi että vanhurskautta rahan edestä myyvät". Näitäkin vihasi sydämeni, mutta ei puhtaista vaikuttimista. Minä, näet, ehkä enempi vihasin heitä sen johdosta, että tiesin joutuvani heidän kauttaan kärsimään, kuin siitä syystä että tekivät sellaista, joka on jokaiselle sopimatonta.

Varmaan kyllä ovat sellaiset häpeällisiä huorintekijöitä. He huorintekevät Sinua vastaan rakastamalla kevytmielistä ajanviettoa ja inhaa voittoa, mikä tahraa jokaista siihen kajoavaa kättä, halailemalla katoovaista maailmaa ja halveksumalla Sinua, joka pysyen muuttumattomana armossa huudat pois pakenevia lapsiasi palaamaan ja annat jokaiselle, joka palaa luoksesi, anteeksi hänen uskottomuutensa suuren synnin.

Nytkin vihaan sellaisia ilkeitä ja nurjia ihmisiä, vaikka toiselta puolen rakastankin heitä, koska mahdollisesti voivat korjaantua niin että pitävät oppimaansa oppia rahaa parempana, ja Sinua oppia parempana, joka olet totuus ja häviämättömän hyvän ja puhtaimman rauhan runsas lähde. Mutta silloin oli haluttomuuteni kärsiä heidän minua itseäni vastaan kohdistettua pahuuttaan suurempi kuin haluni saada heistä hyviä ihmisiä Sinulle iloksi ja kunniaksi.

Tuli sitten jonkun ajan perästä Milanosta sana Rooman prefektille, että hän tuohon kaupunkiin hankkisi ja valtion kustannuksella lähettäisi jonkun puhujataidon opettajan. Minä pyysin että silloinen prefekti Symmakus — jos hän kokeet suoritettuani hyväksyisi minut virkaan — lähettäisi minut sinne. Viranhakemuksessani käytin hyväkseni Manikeolaisten tyhjistä mielikuvituksista hurmaantuneiden ihmisten suosituksia, ihmisten, joista päästäkseni sinne matkustin — aavistamatta sitä silloin itse yhtä vähän kuin hekään.

Minä tulin Milanoon piispa Ambrosiuksen,[35] Sinun hartaan palveliasi, luo. Hän oli yksi niitä, joilla siihen aikaan oli suurin maine kautta koko maailman. Hän puheissaan jakoi innokkaasti kansallesi sanasi mehevää viljaa, ilahuttavaa öljyä ja hurmaavaa viiniä, joka ei kuitenkaan päihdytä.

Sinä minua tietämättäni johdatit hänen tykönsä, jotta hän minun tieteni ja oman tahtoni mukaisesti johdattaisi minut Sinun tykösi. Tuo Jumalan mies otti minua isällisesti vastaan ja rakasti minua Sinusta vieraantunutta kuten oikea piispa eli sielunpaimen ainakin.

Pian aloin minäkin häntä rakastaa, en tosin aluksi totuuden opettajana — totuuttahan en ensinkään uskonut olevankaan seurakunnassasi — vaan ihmisenä, joka oli hyväntahtoinen minua kohtaan.

Minä kuuntelin hartaasti hänen puheitaan kansalle, en kuitenkaan siinä tarkoituksessa kuin minun olisi pitänyt, vaan tutkiakseni oliko hänen kaunopuheliaisuutensa maineensa veroinen ja vuotiko hänen sanatulvansa vuolaammin tai niukemmin kuin huhu tiesi kertoa. Senpätähden kiinnyin minä hänen sanoihinsa suurella tarkkaavaisuudella, mutta sisältöön nähden olin välinpitämätön, jopa sitä halveksuin. Minä miellyin hänen suloisiin puheisiinsa, jotka olivat opettavampia kuin Faustuksen, vaikka ei niitä esitettykään niin leikkisässä ja miellyttävässä muodossa. Mitä muutoin sisältöön tulee, niin ei vertaamisesta puhettakaan; sillä Faustushan harhaili Manikeolaisten petollisilla poluilla, Ambrosius taas opetti terveellistä sanaa mitä terveellisimmällä tavalla.

Mutta kaukana on sielun terveys syntisistä sellaisista, jommoinen minä olin istuessani kuuntelemassa noita puheita ja kuitenkin — huomaamatta ja tietämättäni läheni parantumiseni hetki.

Minulla tosin ei ollut tarkoituksena oppia sitä, mistä hän puhui, vaan ainoastaan saada kuulla, kuinka onnistuneesti hän puhui. Tuo tyhjänpäiväinen harrastus oli minulla nyt vaan jäljellä, kun en enää uskonut ihmisellä olevan mitään pääsyä Sinun luoksesi. Mutta sanojen keralla, joita halulla kuuntelin, tulikin sieluuni niihin sisältyvät ajatukset, joita en saanut sanoista irroitetuksi, vaikka en niistä olisi vähääkään välittänyt. Ja samalla kun aukaisin sydämeni vastaanottaakseni hänen kauniita sanojaan, tunkeutuivatkin sydämeni sisimpään ne totuudet, jotka hän lausui.

Tämä tapahtui kuitenkin vain vähitellen. Ensinnä, näet, aloin huomata, että nuokin mielipiteet olivat puolustettavissa. Minusta oli näyttänyt tuiki mahdottomalta torjua ja kumota Manikeolaisten katolilaista uskoa vastaan tekemiä väitteitä, mutta nyt tulin siihen käsitykseen että tämäkin usko[31] on aivan puhtailla aseilla puolustettavissa. Varsinkin vakaannuin tässä käsityksessä saatuani yksityiskohtiin käypää selitystä ja kuultuani useampia kertoja vanhan testamentin arvoituksia hyvin ratkaistavan, joissa juuri takertuen kirjaimeen olin tehnyt uskon puolesta haaksirikon. [Vertaa 2 Kor. 3, 6. 95.]

Sittenkun useampia kohtia noista kirjoista oli minulle hengellisesti selitetty, pidin minä jo epäilykseni hyljättävänä, ainakin tuon epäilykseni, että ei muka ensinkään olisi mahdollista puoltaa lakia ja profeettoja häpäisijöitä ja pilkkaajia vastaan.[37]

En kuitenkaan luullut velvollisuudekseni kääntyä katolilaiseen uskoon vain siitä syystä, että silläkin oli oppineet puolustajansa, jotka monilla ja vakuuttavilla syillä kumosivat kaikki vastaväitteet. Enkä liioin pitänyt velvollisuutenani tuomita vastakkaista kantaa, joka tähän asti oli ollut omani, koska muka kummankin puolen puoltavat syyt painoivat saman verran. Katolilainen usko ei, näet, enää mielestäni ollut voitetun asemassa, mutta ei myöskään silti voittajan.

Mutta sittemmin ponnistin minä kovasti sieluni voimia voidakseni jos mahdollista joillakin kumoamattomilla todistuskappaleilla saada Manikeolaiset kukistetuksi vääräuskoisuudestansa. Jos olisin voinut ajatella henkiolentoa olevaksi, olisi kohta koko heidän komea aaterakennuksensa luhistunut kokoon ja tyyten sielustani hävinnyt — mutta minä en sitä voinut. Yhä enemmän ja enemmän tutkiessani näitä asioita ja vertaillessani eri mielipiteitä tulin minä sittenkin siihen johtopäätökseen, että useampien filosoofien lausumat mielipiteet tämän maailman rakenteesta ja koko aistimilla havaittavasta luonnosta ovat muita paljoa todenmukaisemmat. Koska niinmuodoin Akademikoiden tunnettuun tapaan epäilin kaikkea ja lainehdin kaikkien opintuulten ajamana sinne tänne, katsoin minä velvollisuudekseni poistua Manikeolaisten lahkosta. En pitänyt oikeudenmukaisena kuulua tuohon lahkoon samaan aikaan kuin olin kaiken suhteen epäilevällä kannalla ja pidin useita filosoofeja tuota lahkoa parempana.

Kuitenkin kieltäydyin minä kokonaan uskomasta sieluni parantamisen filosoofeille, koska heiltä puuttui Kristuksen autuaaksi tekevä nimi. Niin ollen minä lopultakin päätin pysyä katekumeenina katolilaisessa seurakunnassa, jolle vanhempani olivat minut uskoneet, kunnes jostakin niin kirkas valo eteeni välähtäisi, että sen mukaan voisin kulkuni suunnittaa.

6 KIRJA.

Ystävät.

Missä lymyilit minulta ja mihin olit poistunut, Sinä, minun toivoni hamasta nuoruudestani? [Ps. 71, 5.] Olithan Sinä minut luonut ja eroittanut maan eläimistä ja taivaan linnuista. Olithan Sinä antanut minulle enempi ymmärrystä kuin heille. Ja kuitenkin kuljeskelin minä pimeyden poluilla ja niljakoilla teillä. Minä etsiskelin Sinua ulkopuolelta itseäni, enkä löytänyt Jumalaa, joka on sydämessäni. Minä vaivuin meren syvyyteen, sorruin epäuskon suohon, ja epäilin tokko onkaan totuus ensinkään löydettävissä.

Jo oli hurskaudessaan urhoollinen äitini tullut luokseni matkustaen yli maiden ja merien tavatakseen minua ja ollen Sinuun luottaen kaikissa vaaroissakin huoleton. Jopa hän vaarojen uhatessa merellä lohdutti merimiehiäkin, joilta tavallisesti äkkinäiset merillä kulkijat peljästyessään saavat lohdutusta. Hän näet, vakuutti heille, että onnellisesti pääsisivät perille, koska Sinä olit hänelle näyssä tämän luvannut.

Hän tapasi minut hyvin vaaranalaisessa tilassa, koska epäilin tokko totuus onkaan löydettävissä. Mutta kun minä hänelle ilmoitin en enää olevani manikeolainen vaikk'ei vielä oikeauskoinen kristittykään, ei hän siitä ylön suuresti ilostunut, kuten tapahtuu kun kuulee jotain odottamatonta ilosanomaa — olihan hän niin järkkymättömän varmasti uskonut palajavani tuosta kurjuudesta. Olihan hän minua itkenyt kuin kuollutta ja kantanut minua ajatustensa paareilla luoksesi, jotta olisit sanonut tämänkin lesken pojalle "Nuorukainen, minä sanon sinulle nouse ylös", herättänyt hänet kuolleista, antanut hänelle uudelleen puhetaidon ja jättänyt hänet jälleen hänen äidillensä. [Luk. 7, 14-15.]

Sentähden ei hänen sydämensä ylön rajusti ilosta sykähdellyt kuullessaan, että olin valheesta irtaantunut, vaikk'en vielä ollutkaan totuutta saavuttanut, ja että niinmuodoin jo sen verran siitä, mitä hän jokapäivä oli kyynelin rukoillut, oli toteutunut. Päinvastoin hän ollen varma siitä, että Sinä lupauksesi mukaan täyttäisit kaikki hänen pyyntönsä, senkin mikä vielä oli täyttämättä, sangen levollisesti ja luottavasti vastasi minulle olevansa lujasti siinä uskossa, että hän ennen muuttoaan tästä elämästä on näkevä minut oikeauskoisena kristittynä.

Näin hän puhui minulle; mutta Sinua kaiken laupeuden lähde, hän rukouksin ja runsain kyynelin pyysi joutuisammin antamaan apuasi ja valaisemaan pimeyteni. Hän kävi yhä ahkerammin seurakunnan kokouksissa ja imi sanat Ambrosiuksen suusta ikäänkuin lähteestä, joka kuohuu ijankaikkiseen elämään. [Joh, 4, 14.] Hän rakasti Ambrosiusta kuten Jumalan enkeliä konsana, sillä hän tiesi, että minä hänen kauttaan olin joutunut tuohon epävarmuuden ja häälyväisyyden tilaan, josta minun täytyi murtautua läpi voidakseni taudista terveeksi toipua. Hän kyllä näki vielä uhkaavamman vaaran olevan edessä päin, sellaisen jännittävän hetken, jota lääkärit kutsuvat käännekohdaksi taudissa, mutta hän oli ennakolta varma, että olin siitä onnellisesti suoriutuva.

Nyt en enää huokaillen rukoillut apuasi, mieleni kääntyi tutkimuksiin, ja levottomana halusin niistä keskustella muiden kanssa.

Ambrosiusta pidin minä maailman tavallisen arvostelun mukaan onnellisena miehenä, koska niin ylhäiset ihmiset häntä kunnioittivat; hänen aviottomuuttansa vain ajattelin tuskalliseksi. Kuinka ihana toivo häntä elähytti, kuinka kovaa taistelua hänen oli käytävä kiusauksia vastaan pyrkiessään ylevään puhtauteen, ja mistä hän lohtua sai vastoinkäymisissä, sitä en osannut arvata, enkä ollut sellaista koskaan kokenut.

Mutta ei hänkään tiennyt, kuinka minun mieleni kuohui, ja mihin kuiluun olin vaarassa vajota. Sillä valitettavasti en voinut mielin määrin häneltä kysellä, mitä tahdoin. Suuret ihmisjoukot, jotka työtaakan alle uupuessaan tulivat saamaan häneltä apua, sulkivat minut pois hänen seurastaan niin ett'ei hän voinut minua kuulla eikä puhutella. Sen varsin vähäisen ajan, jolloin hän ei ollut heidän seurassaan, käytti hän virkistääkseen ruumistaan tarpeellisella ravinnolla ja sieluansa lukemisella.

Kovin halusin ja toivoin että hän jonakin joutohetkenä levottoman mieleni tyynnyttäisi, mutta sitä hetkeä ei kuulunutkaan.

Herran päivänä minä aina kuulin hänen julkisesti julistavan totuuden sanaa, ja yhä enemmän ja enemmän tulin minä vakuutetuksi siitä, että kaikki nuo kavalien parjausten paulat, joita petturit ovat pyhiä kirjoja vastaan virittäneet, voidaan ratkoa.

Hengelliset lapsesi, jotka armosta olet kirkon piirissä uudesti synnyttänyt, eivät — kuten nyt tulin huomaamaan — Jumalan kaltaisuutta ihmisessä, jonka olet kuvaksesi luonut sillä tapaa käsittäneet, että olisivat uskoneet ja ajatelleet Sinulla olevan ihmisruumiin muodot. Tosin oli aavistukseni siitä, millainen henkiolento oikeastaan mahtaa olla, hyvin heikko ja himmeä, mutta kuitenkin oli iloni siitä, että en ollutkaan noin monta vuotta umpeen kiivaillut oikeata uskoa, vaan ainoastaan lihallisten ajatusten arveluja vastaan, niin voimakas, että se nosti punan poskilleni. Vaan siinäpä juuri röyhkeyteni ja jumalattomuuteni osottautui, kun en käynyt oikean uskon laadusta tutkimalla selvää ottamaan, vaan rupesin sitä pelkkien arvelujen nojalla syyttämään.

Nyt olisin uskon kautta voinut tulla parannetuksi niin että henkeni kirkkaammin katsein olisi kyennyt katsomaan ijäti pysyvää, erehtymätöntä totuuttasi.

Mutta minun sieluni laita oli kuin sen ihmisen, joka jouduttuaan kärsimään huonon lääkärin käsissä, pelkää jättäytyä hyvänkin lääkärin hoitoon. Yksin uskon kautta oli se parannettavissa, mutta se kieltäytyi uskomasta, jotta ei joutuisi väärään uskoon. Se koitti kiskoutua irti käsistäsi, joilla olet uskon parantavat lääkkeet valmistanut, ja vuodattanut ne kaiken maailman tautien yli ja antanut niille niin suuren vaikutusvoiman.

Sitten olet Sinä, Herra, sangen pehmoisin ja lauhkein käsin sivellyt ja vähitellen parantanut sydäntäni. Miettiessäni, näet, kuinka äärettömän paljon sellaista uskon, jota en ole ollut näkemässä; kuinka monta tapahtumaa esimerkiksi kansojen historiassa, joissa en ole mukana ollut, ja kuinka monta tietoa maista ja kaupungeista, joita en ole nähnyt, totena pidän; kuinka paljon uskon ystäviä, lääkäreitä ja monemmoisia ihmisiä, joita uskomatta emme voisi aikoihin tulla tässä elämässä; vihdoin miettiessäni kuinka järkkymättömän lujasti olen vakuutettu siitä, ketkä ovat vanhempani, josta minulla kuitenkin on vain muilta kuulemani mukaan tietoa, tulin minä siihen vakaumukseen, että ne, jotka uskovat kirjojasi, joille niin suuren vaikutusvoiman melkein kaikissa maailman kansoissa olet antanut, eivät ole moitittavia, vaan päinvastoin ne, jotka eivät niitä usko, ja että ei ole syytä niitä kuulla, jotka sanovat: "Mistä sinä sen tiedät, että nuo kirjat ovat ainoan todellisen ja totisen Jumalan hengen vaikutuksesta syntyneet ja ihmiskunnalle annetut?"

Sepä juuri oli minusta varsin uskottavaa. Kaikki nuo keskenään kiistelevien filosoofien vihollismieliset ja ilkeät kyselemiset, joita olin lukenut, eivät, näet, olleet saaneet minua vietellyksi hetkeksikään epäilemään olemassaoloasi ja huolenpitoasi meistä. Olkoonpa että uskoni oli milloin voimakkaampi, milloin heikompi, olkoonpa että en ymmärtänyt, mitä ajatella olemuksestasi, tai mitä tietä tykösi tullaan tai palataan, sitä sittenkin aina uskoin, että Sinä olet olemassa ja pidät huolta meistä.

Koska niinmuodoin olemme liian heikot selkeillä järkisyillä löytääksemme totuutta, ja koska meidän siitä syystä on turvauduttava pyhien kirjojen uskottavuuteen aloin minä uskoa, että Sinä olet nuo niin mainiot, niin voimallista totuuden vakaumusta uhkuvat ja niin vaikutusvoimaiset kirjat juuri sitä varten yli maan piirin levittänyt, että Sinua uskottaisiin ja Sinua niiden kautta etsittäisiin.

Sen, mikä noissa kirjoissa järjettömyytensä kautta oli minua loukannut, panin minä nyt, — kun monet kohdat niissä kuulemieni selitysten mukaan tuntuivat uskottavilta — pyhien asiain salaperäisyyden laskuun. Ja ne olivat nuo kirjat mielestäni sitä enemmän kunnioitettavia ja pyhimmän uskon arvoisia, kun ne samalla tarjoutuvat kaikkien luettavaksi ja samalla tallettavat suuriarvoiset salaisuutensa niitä varten, joilla on syvempää käsitystä, kun ne samalla puhuvat kaikille mitä yksinkertaisimmilla sanoilla ja mitä jokapäiväisimmillä puheenparsilla ja samalla vireillä pitävät niiden mielenkiintoa, jotka ovat syvämietteisiä tutkijoita. Täten ne, näet, kokoilevat kaikkia rakastavaan helmaansa ja johtavat joitakuita harvoja ahtaampien porttien läpi salattuun yhteyteen kanssasi; kuitenkin on noita harvojakin paljoa enemmän olemassa kuin niitä olisi, jos nuo kirjat eivät niin suurella kunnialla ja arvokkuudella esiintyisi, eivätkä pyhällä yksinkertaisuudellaan sulkisi suuret kansanjoukot helmaansa.

Näitä asioita minä mietin ja Sinä olit luonani; minä lähetin sydämeni huokaukset Sinun puoleesi ja Sinä kuulit minua. Minä horjuin sinne tänne — ja kuitenkin Sinä ohjasit minua; minä kuljin maailman laveata tietä, vaan Sinä et minua käsistäsi laskenut.

Minä himoitsin kunniaa, rahaa ja avioelämän nautintoja, ja jouduin siten Sinun pilkattavaksesi. Minä kärsin, näet, noita himoja palvellessani mitä tuskallisinta kipua ja tässä Sinä tarkoitit parastani, Sinä kun et suonut minulle iloa mistään muusta kuin Sinusta.

Katso sydäntäni Herra, koskapa itse olet tahtonut minua tätä muistelemaan ja tunnustamaan. Nyt sieluni kiintyköön Sinuun, joka olet sen kuoleman kovista siteistä kirvoittanut. Kuinka kurja olikaan. Ja Sinä hivelit kirveleviä haavojani, että kaiken muun hylkäisin ja kääntyisin Sinun puoleesi, joka olet kaikkein korkein, ja jota paitsi kaikki muu ei olisikaan olemassa, ja että puoleesi kääntyen tulisin parannetuksi.

Kuinka ihmeellisesti saitkaan minut kurjuuttani tuntemaan tuona päivänä, jolloin valmistelin ylistyspuhetta keisari Walentinianukselle! Tuossa puheessa minun täytyi paljon valhetella ja sillä minun kuitenkin piti saavuttaa niiden suosiota, jotka tiesivät minun valehtelevan! Sydämeni puhkui tuosta tuskasta ja kiehui kuluttavien ajatusten kuumeessa.

Kävellessäni näinä päivinä erään Milanon luona sijaitsevan kylän läpi huomasin minä erään köyhän kerjäläisen, joka ollen hienossa hutikassa laski leikkiä ja oli iloisella päällä. Silloin minä huokasin ja rupesin mukanani oleville ystävilleni puhelemaan monista hullutuksiemme tuottamista tuskista. Mitä tarkoittivat kaikki nuo yrityksemme, joissa silloin vaivaa näin kuljettaessani himojen haavoittamana onnettomuuteni kuormaa, joka matkan varrella aina suuremmaksi kasvoi? Mitäpä muuta halusimme kuin päästä huolettoman iloisiksi! Ja tässä oli tuo kerjäläinen edellämme ennättänyt päämäärään, jota me ehkä emme koskaan tulevaisuudessakaan tulisi saavuttamaan. Minkä hän muutamilla kerjäämillään kolikoilla oli saavuttanut, sitä minä vaivaloisia, mutkaisia kiertoteitä kulkien tavoittelin, nimittäin sitä iloa jota ajan siivin pois kiitävä onni tuottaa.

Tosin oli hänen ilonsa varsin turhaa, mutta minä kunniaa himoitessani tavoittelin vielä paljoa turhempaa. Hän oli kuitenkin todellisesti iloinen, minä tuskaa täynnä; hän huoleton, minä pelonalainen.

Ja jos ken olisi minulta kysellyt, kumpaako mieluummin tahtoisin, iloitako vai peljätä, olisin vastannut "iloita". Mutta jos taas joku olisi kysynyt tahdoinko mieluummin olla semmoinen kuin tuo kerjäläinen tai semmoinen kuin itse olin siihen aikaan, niin olisin parempana pitänyt olla oma itseni niin huolien ja pelvon sortama kuin olinkin. Ja tuon valinnan olisin minä kai tehnyt piloillani — ei suinkaan täydellä todella? Sillä enhän ollut velvollinen pitämään omaa osaani kerjäläisen osaa parempana siitä syystä että olin oppineempi kuin hän. Opistanihan ei ollut minulla iloa, vaan sillä etsin ihmisten suosiota; en edes sillä koettanut muille oppia hankkia, vaan ainoasti itselleni suosiota. Sentähden oletkin kurituksesi sauvalla särkenyt minun luuni.

Pois! luotani ne, jotka sanovat sielulleni: sillä on eroa, mistä iloitaan. Tuo kerjäläinen iloitsi humalaisen iloa, minä halusin kunniasta iloita. Millaisesta kunniasta, Herra? Kunniasta joka ei anna Sinulle kunniaa. Ja yhtä vähän kuin tuon juopuneen ilo oli todellista iloa yhtä vähän tuo tavoittamani kunnia todellista kunniaa. Se päinvastoin tahrasi sieluni kunniaa. Hän yhtenä yönä nukkui pois pohmelonsa; minä pohmelossa menin maata ja nousin ylös ja taas menin maata ja nousin ylös — voi kuinka kauvan!

On sillä kyllä eroa, mistä iloitaan, sen tiedän. Uskovaisen ilo, kun hän iloitsee toivossa, verrattomasti voittaa kaiken tuon turhan ilon. Ja meidänkin välillämme oli silloin jotain eroa. Hän oli epäilemättä onnellisempi minua, ei ainoastaan koska hän oli täynnä iloa, minä täynnä huolia, vaan myöskin koska hän kauniisti pyytämällä oli hankkinut itselleen viiniä, minä taas valehtelemalla haeskelin kunnian korskeutta.

Tähän suuntaan minä silloin puhelin sangen paljon ystävilleni. Ja usein tätä tehdessäni tutkin itseäni ja tulin tuntemaan tilani pahaksi. Minä surin sitä ja kartutin siten onnettomuuteni kaksinkertaiseksi.

Ja jos onni joskus minulle hymyili, niin minä perin tympeytyneenä en osannut siihen tarttua, koska se muka melkein lähti lentoon, ennenkun siitä sai kiinnikään.

Me, jotka ystävinä elimme yhdessä, valitimme noita ristiriitaisuuksia olennossamme. Enimmin ja tuttavallisimmin minä niistä keskustelin Alypiuksen ja Nebridiuksen kanssa.

Näistä oli Alypius kotoisin syntymäkaupungistani ja syntyisin eräästä kaupungin korkeimmista suvuista. Hän oli ijältään minua nuorempi ja oli ollut oppilaanani ensin kotokaupungissamme Thagastessa ja sitten Karthagossa. Hän rakasti minua suuresti, koska olin hänen mielestään hyvä ja oppinut, ja minä häntä jalojen avujen tähden, jotka hänessä olivat luontaisia ja tulivat näkyviin jo varsin nuorella ijällä.

Karthagon suuri siveettömyys, mikä kevytmielisissä näytelmissä kuohui yli äyräitten, oli kuitenkin temmannut hänet pyörteisiinsä. Hän poloinen noissa pyörteissä pyöri ja minä samalla paikkakunnalla julkisessa koulussa opetin puhujataitoa, mutta hän ei vielä käynyt opetustani kuulemassa sentähden että oli eräässä asiassa riita syntynyt minun ja hänen isänsä välillä.

Minä sain kuulla että hän sirkkusta aivan surmakseen rakasti ja olin kovasti huolissani, että hän oli tyhjäksi tekevä tai mahdollisesti oli jo tyhjäksi tehnyt nuo suuret toiveet, joita hänestä oli olemassa. Mutta minulla ei ollut ei hyväntahtoisena ystävänä, eikä opettajan oikeudella mitään tilaisuutta muistuttamaan häntä tai saamaan hänet jollain nuhteella palautetuksi pahalta tieltään.

Minun suhteeni luulin hänen olevan samaa mieltä kuin hänen isänsäkin; mutta niin ei ollutkaan laita. Huomioonottamatta isänsä tahtoa tässä asiassa alkoi hän minua tervehtiä, kävi luentosalissani, kuunteli jonkun aikaa opetustani ja meni sitten taas pois.

Minulta kuitenkin unehtui vakavasti varoittaa häntä, ett'ei hän hurjasti hurmaantumalla tyhjänpäiväisiin näytäntöihin turmelisi hyviä luonnonlahjojansa. Mutta Sinä, Herra, joka kaikista luoduistasi huolta pidät, et ollut unohtanut häntä, joka oli aikoinaan oleva pyhäkkösi esimiehenä.[38] Ja jotta aivan ilmeistä olisi, että kunnia hänen parantumisestaan on yksin Sinun, niin paransit hänet aivan tietämättäni minun kauttani.

Kun, näet, eräänä päivänä tapani mukaan istuin kateederissa, oppilaat edessäni, tuli hän, tervehti, istuutui ja kuunteli tarkkaavasti käsittelynalaista ainetta. Sattumalta minä selittääkseni käsillä olevaa kirjaa ja saadakseni esitykseni luotettavammaksi ja selvemmäksi otin sirkusnäytännöt ja niiden hurmaantuneet katsojat esimerkiksi ja laskettelin niistä purevaa pilkkaa.

En silloin vähääkään — Sinä sen tiedät, Herra — ajatellut Alypiuksen parantamista tuosta turmiollisesta taudista. Mutta hän työnsi sanojeni terän omaan sydämeensä luullen varmasti tarkoittaneeni yksin häntä. Ja mistä joku toinen olisi ottanut aihetta suuttuakseen minuun, otti tämä kunnioitettava nuorukainen suuttuakseen itseensä ja rupesi minua vain palavammin rakastamaan.

Sinä valmistit sydämestäni ja kielestäni hehkuvat hiilet, niillä jälleen sytyttääksesi tuohon toivorikkaaseen sieluun, joka jo oli sammumaisillaan, pyhän innon tulta ja parantaaksesi sen. Olkoon kiittämättä sinua se, joka ei laupeuttasi käsitä; mutta minä tahdon sitä sydämeni syvyydestä julistaa.

Siitä hetkestä ponnistihe hän ylös siitä liejusta, johon oli vajoutunut, ylös sen kurjan himon syleilystä, joka hänen silmänsä sokaisi. Päättäväisellä itsensäkieltämisellä hän kavahti ylös suruttomuuden unesta ja puisti lian päältään, eikä enää mennyt sirkukseen.

Sitten hän hankki isältään luvan saada ruveta vakinaiseksi oppilaakseni; hänen isänsä, näet, ei enää jaksanut panna vastaan, vaan mukaantui ja myöntyi. Nyt hän alkoi uudelleen kuunnella luentojani ja heti joutui saman taikauskon paulaan mihin minä itse olin joutunut. Sillä häntä miellytti Manikeolaisten osoittama itsensä kieltäminen, jota hän luuli todelliseksi ja vilpittömäksi. Mutta se olikin vain ulkokultaisuutta ja petosta, ja se pauloihinsa kietoi sellaisia jaloja henkiä, jotka pystymättä vielä avuja syvemmältä tutkimaan olivat herkästi petettävissä pelkällä avujen varjolla ja kuorella.

Alypius oli oikeustiedettä oppiakseen mennyt edelläni Roomaan. Siellä joutui hän gladiaattorinäytäntöjä katsellessaan — niin uskomattomalta kuin se tuntuukin — uskomattoman suuren kiihkon ja eksytyksen valtaan.

Hän oli jo inholla kääntynyt pois sellaisista huvituksista. Mutta nyt jotkut hänen ystävänsä ja opintotoverinsa palatessaan reippaina aamiaiselta tapasivat hänet tiellä ja veivät hänet hänen vastaväitteistään ja vastustelemisestaan huolimatta tuttavallisuuden väkipakolla amfiteaatteriin. Se tapahtui julmien, veristen näytäntöjen päivänä.

Alypius kehui: "Vaikka ruumiini sinne viettekin ja siellä kiinnipidätte, niin ettepä kuitenkaan saa sieluani ja silmiäni noihin näytännöihin kiintymään. Niinpä saapuvillakin ollen tulen olemaan poissa ja siten olen voittava teidät ja näytännöt."

Tämän kuultuaan he kuitenkin veivät hänet mukaansa, varmaankin juuri haluten selville saada voisiko hän kehumisensa täytäntöön panna.

Kun oli perille tultu ja istuuduttu sinne, missä tilaa oli, paloi kamala kiihko kaikissa suonissa. Alypius sulkien silmänsä kieltäytyi antamasta sydämensä suostumusta sellaisiin hirvittävyyksiin. Jospa olisi hän voinut korvansakin tukkia! Sillä eräässä taistelun kohtauksessa, kun kaiken kansan mahtava huuto kajahti häntä vastaan, voitti hänet uteliaisuus. Hän aukaisi silmänsä muka valmisna halveksimalla voittamaan sitä, mitä saisi nähdäksensä olipa se mitä hyvänsä. Mutta samassa saikin hän sieluunsa vielä hirveämmän haavan kuin se, mikä ammotti tuon taistelijan ruumiissa.

Ja hän lankesi onnettomammin vielä kuin tuo taistelija, jonka kaatuessa nostettiin tuo suuri huuto, joka tunki läpi hänen korvansa ja sai hänet aukaisemaan silmänsä. Nyt hänen pikemmin rohkea kuin kestävä sielunsa joutui iskuille alttiiksi ja kärsi auttamattomasti tappion, varsinkin koska oli heikontunut luottaessaan itseensä, eikä Sinuun.

Sillä samassa kun hän näki, imi hän verenhimon itseensä ja voimatta kääntyä pois iski katseensa yhä syvempään näkemäänsä hirveään kuvaan. Aivan huomaamatta hän hurmaantui tuosta verisestä huvituksesta ja rupesi nauttimaan rikoksellisesta kilpataistelusta. Hän ei ollut enää se, mikä tullessaan, vaan yksi siitä joukosta, johon oli joutunut; niiden todellinen kumppani, jotka olivat hänet mukaansa temmanneet.

Entä sitten? Hän katseli, huusi, innostui ja vei sieltä mukaansa hurjan himon, joka kiihotti häntä tulemaan uudelleen. Niin, hän tuli uudelleen, ei ainoastaan niiden keralla, jotka hänet olivat ensi kerralla sinne vieneet, vaan myöskin ilman heitä, jopa muita mukanaan kuljettaen.

Ja sellaisesta kurjuudesta olet Sinä kuitenkin hänet voimallisella ja laupiaalla kädelläsi nostanut ja opettanut häntä luottamaan ei itseensä, vaan Sinuun. Vaan se tapahtui vasta pitkän, pitkän ajan kuluttua.

Tämän miehen minä tapasin Roomassa ja hän kiintyi minuun mitä lujimmilla siteillä. Milanoonkin hän matkusti kanssani saadakseen eteenkinpäin olla seurassani ja käytännössä harjaantuakseen lakitieteessä, jota hän oli opiskellut enempi vanhempainsa tahdosta kuin omasta halustaan.

Kolmasti oli hän apumiehenä oikeudessa osoittanut sellaista rehellisyyttä, että se kaikkia muita ihmetytti. Mutta hän sitäkin enemmän ihmetteli, että he taisivat pitää kultaa viattomuutta parempana. Hänen kunnollisuutensa joutui kovalle koetukselle himon houkutellessa sydäntä ja pelon puristaessa rintaa.

Hän oli jonkun aikaa Italian valtiovarain rahastonhoitajan apulaisena. Samaan aikaan oli siellä eräs sangen mahtava senaattori, jota monet, ollen hänelle kiitollisuuden velassa liehakoitsivat, monet myös pelvosta kumartelivat. Hän tahtoi — kuten mahtavien tapa on — pitää itselleen luvallisena sellaistakin, joka oli vastoin selvää lakia.

Alypius asettui häntä vastustamaan. Hän halveksien hylkäsi kaikki palkinnot, joita hänelle tarjottiin, ja pelotonna uhmaili kaikkia uhkauksia. Kaikki ihmettelivät hänen tavatonta rohkeuttaan, kun ei hän sellaista monen monista sekä hyödyllisistä että vahingollisista toimistaan varsin kuuluisaa miestä halunnut ystäväkseen, eikä häntä vihamiehenä peljännyt.

Sellainen oli Alypius, silloinen ystäväni, joka kanssani puolelta ja toiselta tuumaili, millaista elämäntapaa olisi noudatettava.

Myös Nebridius oli jättänyt kotipaikkansa lähellä Karthagoa ja itse Karthagon, missä hän tuon tuostakin kävi, jättänyt isältä perityn kukoistavan maakartanon, kotonsa ja oman äitinsä ja tullut Milanoon ainoastaan siitä syystä, että saisi elää kanssani palavassa totuuden ja viisauden tutkimisessa. Yhdessä me tuskia kärsimme, yhdessä ajelehdimme sinne ja tänne. Palavasti hän etsi autuaallista elämää ja tutki suurella terävyydellä vaikeimpia kysymyksiä.

Kolme meitä oli nälkäistä; me valittelimme nälkäämme toinen toisillemme ja odotimme, että Sinä antaisit meille ruuan ajallansa. [Ps. 145, 15.] Mutta kun Sinä laupeudessasi annoit meidän yrityksistämme yhä uudelleen niittää katkeria kokemuksia ja me tutkistelimme, missä tarkoituksessa me saimme sellaista kokea, niin oli vastassamme synkkä pimeys.

Me käännyimme taas huokaillen toisaanne ja ho'imme usein ja katkerasti "kuinka kauvan on tätä jatkuva?" Ja kuitenkaan emme voineet noita yrityksiämme heittää, sillä vielä ei ollut meille koittanut mitään taattua valoa, jota olisimme voineet seurata.

Vaikein oli ollakseni murheella muistellessani kuinka pitkä aika oli jo kulunut sitte yhdeksännentoista ikävuoteni, jolloin aloin hehkua halusta etsiä totuutta ja päätin totuuden löydettyäni hyljätä kaikki tyhjänpäiväisten himojen turhat toiveet ja mielettömät valheet. Ja nyt? —

Nyt oli minulla kolmaskymmenes ikävuosi käymässä ja yhä olin takertuneena samaan likaan, olin ahmimassa hetken haihtuvia ja vain hetkeksi huolia haihduttavia iloja. Ja minä sanoin yhäti lohdutuksekseni: huomenna minä sen varmaankin löydän, huomenna on totuus minulle kirkkaana koittava, enkä enää ole laskeva sitä käsistäni. Faustus tulee pian, ja on selvittävä kaikki.

Oi, te suuret Akadeemikot! Eikö siis olekaan mitään varmaa elämän päämäärää löydettävissä? Niinpä etsikäämme yhä uutterammin ja älkäämme epäilyksen valtaan vaipuko!

Jo on suuri toivo koittanut: kirkonusko ei opetakkaan sellaista mielettömyyttä, kuin me luulimme, ja josta me sitä ilman syytä syytimme. Kirkon oppineet pitävät aivan vääränä luulla Jumalan olevan ihmisruumiin muotojen rajoittaman. Ja mekö vielä sittenkin yhä epäilisimme kolkuttaa saadaksemme muunkin kaiken meille avatuksi?

Mutta ennen puolta päivää anastavat oppilaat aikamme. Mitä muuna aikana teemme? Miksi emme tuota ainoata tarpeellista etsi? Vaan milloin me sitte kävisimme tervehtimässä ylhäisiä ystäviämme, joiden apua tarvitsemme? Milloin valmistautuisimme luennoille, joista oppilaat maksavat? Milloin saisimme itsellemme virkistystä ja sielullemme huolien huojennusta?

Menkööt matkoihinsa nämät kaikki? Heittäkäämme luotamme nämä turhat ja tyhjät kappaleet! Kootkaamme kaiken voimamme yksin totuuden tutkimiseen!

Elämä on kurjaa ja kuolema tietymätön. Jos se meidät äkisti yllättäisi, millainen olisi lähtömme täältä? Missä voisimme oppia, mitä täällä olemme laiminlyöneet? Eikö pikemmin olisi meidän korvattava laiminlyömisemme kärsimällä ansaittu rangaistus?

Entä jos kuolema tehdessään ihmisen tajuttomaksi onkin kaikkien pyrintöjemme loppu? Niin, sekin kysymys on mahdollinen. Mutta olkoon kaukana sellainen olettamus.

Tyhjän- tai turhanpäite ei kristillisen uskon vaikutusvalta ulotu niin mahtavan korkeana kautta koko maailman. Ei ikinä tekisi Jumala niin suuria ja niin erinomaisia tekoja hyväksemme, jos ruumiin kuollessa sielun elämäkin lakkaisi. Mutta miksi siis vitkastelemme jättää maalliset toiveet, ja käydä kaikin voimin Jumalaa ja autuaallista elämää etsimään?

Mutta varro: ovathan maallisetkin kappaleet, mieluisia. Niiden viehätysvoima ei olekaan vähäinen. Ei ole helppoa lakata niitä tavoittelemasta koska joutuu häpeän alaiseksi, jos niitten tavoittelemiseen jälleen takertuu.

Huomaappas kuinka helposti käy saavuttaminen jotain kunniapaikkaa. Ja mitä enempää toivoisimmekaan tässä elämässä? Meillä on ylhäisiä ystäviä riittävästi apunamme saadaksemme — jos sen eteen yksinomaa ja päättävästi puuhaamme — vaikkapa tilanhoitajantoimen. On myös saatavissa aviovaimo — jotenkin varakas tietysti, ett'ei hän ylön suuresti menoillaan rasittaisi — ja sehän voisi olla kohtuullisten pyyteiden päämäärä. Ovathan monet jalot ja varsin mallikelpoiset miehet naimisissa ollen antautuneet viisauden tutkimiseen.

Sellaiset aatokset täyttivät sieluni, vaihtelivat kuin tuulet ja repivät ja raastoivat rintaani. Ajat vierivät ja minä yhä jätin kääntymättä Herran puoleen. Minä lykkäsin elämisen Sinussa päivästä päivään, mutta itsekkäisyydessä kuolemista minä jatkoin jokapäivä.

Minä ikävöin autuaallista elämää, mutta ollen pyhää ja korkeaa oli se samalla mielestäni pelottavaa. Minä sitä pakenin — ja kuitenkin etsin. Minä luulin joutuvani kovin suureen kurjuuteen, jos en saisi nauttia naisen rakkaudesta. Minä en tullut ajatelleeksi — koska en ollut sellaista kokenut — että Sinä laupeudessasi voit sellaisista heikkouksista päästää.

Ehtimiseen vaadittiin minua menemään naimisiin. Minä kosinkin yhtä tyttöä ja sain hänen suostumuksensa. Äitini varsinkin oli tässä asiassa ahkerassa puuhassa, koska hän toivoi, että minä avioliittoon mentyäni tulisin autuaaksi tekevässä kasteessa pestyksi synneistäni. Mutta tyttö, jota olin kosinut, olikin melkein kaksi vuotta laillista naimaikää nuorempi. Ja koska hän oli mielittyni ja valittuni, enkä toista tahtonut, niin täytyi minun jäädä odottamaan, kunnes hän voisi vaimokseni tulla.

Sillä välin kasvoi kasvamistaan syntieni kuorma. Nainen, jonka kanssa olin siihen saakka yhdessä elänyt, temmattiin sivultani, koska hän oli esteeksi avioliitolleni. Häneen olin kaikesta sydämestäni kiintynyt, ja sentähden nyt särjetty ja haavoitettu sydämeni verta vuoti.

Hän jätti meidän yhteisen poikamme minun luokseni ja palasi Afrikaan. Lähtiessään antoi hän Sinulle pyhän lupauksen, ett'ei hän enää pitäisi yhteyttä kenenkään miehen kanssa.

Mutta minä kurja en kyennyt siihen mihin tuo vaimo! Minä en rakastanut avioelämää, vaan olin lihallisen himon orjana, ja sentähden minä olin liian kärsimätön odottaakseni morsianta kaksi vuotta. Minä rupesin pitämään lihallista yhteyttä erään toisen naisen kanssa, vaikka en ollut hänen kanssaan avioliitossa. Näin minä jatkuvan tottumuksen turvissa ylläpidin sieluni tautia ja kuljetin sen täydessä voimassaan mukaani avioelämän pyhään piiriin.

Mutta haava, mikä ensimäisestä kullasta erotessani sydämeeni oli syntynyt, ei silti parantunut, vaan rupesi tuon peräti kovan tuskan tulen jäleltä märkänemään. Suruni oli hiljaisempaa, mutta samalla haikeampaa.

Sinulle olkoon kiitos, Sinulle olkoon kunnia, Sinä kaiken laupeuden lähde! Minä kävin yhä kurjemmaksi ja Sinä lähenit minua yhä lähemmäksi. Jo olit aivan vieressäni, temmataksesi minut oikealla käsivarrellasi ylös loasta ja pestäksesi minut puhtaaksi — mutta minä en siitä mitään tiennyt.

Mikään muu ei minua pidättänyt vielä syvemmälle lihallisten himojen syvyyteen heittäytymästä kuin kuoleman ja tulevan tuomion pelko, jota en koskaan saanut rinnastani riistetyksi, joskin ajatukseni siitä olivat eri aikoina erilaiset.

Minä väittelin ystävieni Alypiuksen ja Nebridiuksen kanssa siitä, minkä lopun hyvät ja pahat ihmiset saavat. Minä sanoin, että olisin suostunut antamaan Epikurokselle[39] voiton palmun, joll'en olisi varmasti vakuutettu, että kuoleman jälkeen sielut vielä elävät ja saavat kukin ansaitun palkkansa, jota seikkaa ei Epikuros ottanut uskoaksensa.

Minä kysyin, miksi emme olisi onnellisia, jos vaan kuolemattomat olisimme ja saisimme elää alinomaisissa lihallisissa nautinnoissa tarvitsematta pelätä niitä kadottavamme? Mitä muuta voisimmekaan pyytää?

Minä en käsittänyt, että oma kurjuuteni, syvä lankeemukseni ja suuri sokeuteni esti minua katsomasta siveellisen puhtauden kirkasta valoa ja näkemästä kuinka ihanaa on rakkaus, joka puhtaana lihallisista intohimoista kiintyy vain sielun kauneuteen. En sitäkään miettinyt, minä kurja, mistä lähteestä minulle vuoti se armo, että sain noita saastaisia ajatuksia suloisessa rauhassa ystävieni kanssa vaihtaa.

Niin saastunut kuin olikin sieluni uidessa alinomaisessa lihallisten himojen aallokossa, en voinut ilman ystäviäni olla onnellinen. Heitä minä kuten ystäviä ainakin rakastin puhtaalla sydämellä ja he samoin minua.

Oi mutkikkaita teitä! Voi rohkeaa sielua, joka hylkää Sinut ja luulee jotakin parempaa saavansa! Kääntyköön hän minne tahansa, niin paha on hänen olla. Sillä yksin Sinussa on todellista lepoa.

Sinä oletkin meitä aivan lähellä, Sinä päästät meidät irti surkeain erehdystemme pauloista ja luot meihin uuden elämän Sinussa. Sinä lohdutat meitä sanoen: Joutuin eteenpäin! Minä olen teitä kantava, minä olen teitä saattava, minä olen vievä teidät lepoon.

7 KIRJA.

Plotinos.

Pahasti ja kelvottomasti vietetty nuoruuden aikani oli mennyt menojaan ja minä tulin miehuuden ikään. Mutta sitä myöten kuin minulle ikää karttui, sitä myöten myös turhamielisyyteni kasvoi.

Vaikka en osannut muunlaista olentoa kuin silmin nähtävää ajatella, en minä kuitenkaan enää Sinua ajatellut ihmismuodossa olevaksi. Aina siitä lähtien, kun aloin vähin viisaustieteen luentoja kuunnella, minä sellaista väärää käsitystä kartoin.

Mutta millaiseksi nyt piti Sinua ajatella, siitä en ollut selvillä. Minä ihminen, vieläpä vain ihmiskääpiö, koetin ajatuksillani käsittää Sinua, kaikkivaltiasta, ainoata ja todellista Jumalaa. Ja kuitenkin olin minä kaikesta sydämestäni vakuutettu siitä, että Sinä, katoomaton, turmeltumaton ja muuttumaton olet olemassa — vaikka en ymmärtänyt mistä ja millä tapaa olin tuon vakuutuksen saanut.

Kiihkeästi huusi sydämeni kaikkia noita mielikuvituksen luomia harhakuvia vastaan ja minä koetin yhdellä iskulla poistaa mielestäni nuo epäpuhtaat mielikuvat, jotka eivät ensinkään jättäneet minua rauhaan. Mutta tuskin olin saanut ne näkyvistäni, kun jo taas kerääntyivät suurin joukoin silmäini eteen ja pimittivät näköni.

Minä niinmuodoin ajattelin, että Sinä katoomaton, turmeltumaton ja muuttumaton olet — ei ihmisruumiin muodossa — mutta kuitenkin jossain äärellisessä muodossa joko tämän maailman avaruudessa tahi sen ulkopuolella äärettömyydessä.

Sillä jos koetin ajatella jotain kokonaan paikasta riippumatonta, niin näkyi se minusta olevan aivan olematonta, vielä tyhjempää kuin tyhjä paikka, jossa ei ole minkäänlaista esinettä.

Paksuun sumuun peittyneenä niin etten omaa olemustanikaan saanut nähdyksi pidin minä aivan olemattomana kaikkea, mikä ei ole paikallisesti määrättyä tai ainakin määrättävissä.

Siitä, mitä minä silmilläni näin, muodostin minä mielikuvia, mutta sitä en minä huomannut, että tuo kyky, jolla mielikuvia muodostin, ei ollut mitään paikallista, ja kuitenkin jotain aivan todellista ja suurta.

Niin ajattelin minä Sinunkin, Sinä minun elämäni elo, äärettömän suurena ulottuvan äärettömille aloille ja tunkeutuvan läpi koko maailman rakennuksen jopa sen ulkopuolelle halki rajattoman äärettömyyden, joten maa ja taivas ja kaikki kappaleet Sinusta saavat täyttämyksensä ja rajansa, joka itse et mihinkään rajoihin mahdu.

Niinkuin ei maan päällinen ilma ensinkään voi ehkäistä auringon valoa tunkeutumasta lävitsensä, vaan se tunkee läpi ilman, ei hajoittamalla eikä halkomalla vaan täyttämällä sen kokonaan, niin ajattelin minä Sinun voivan kulkea läpi taivaan, ilman ja meren jopa maankin ja tunkea läpi sen kaikkien sekä suurimpien että pienimpien kappalten ollaksesi kaikkialla läsnä hallitsemassa kaikkia luotujasi sekä sisällisesti että ulkonaisesti salaisella voimanvaikutuksella.

Noin minä arvelin, kun en toisin osannut ajatella — mutta se olikin väärin.

Jos, näet, niin olisi, niin sulkisi suurempi kappale suuremman osan Sinusta itseensä, vähempi vähemmän osan. Ja niin ollen olisit Sinä kappaleittain läsnä maailman kappaleissa, suurissa suurin osin, pienissä pienin osin. Vaan sellaistahan ei ole olosi maailmassa. Mutta Sinä et ollut vielä valaissut pimeyttäni.

Minä tunsin kyllä Herran, tosi Jumalamme, joka on luonut ruumiimme ja sielumme ja kaikki kappaleet ja olennot, sellaiseksi, jota ei voida vahingoittaa eikä kukistaa, joka ei muutu eikä järky. Mutta pahan alkusyytä en ollut vielä selville saanut.

Mutta olipa pahan alkusyynä mikä hyvänsä, ymmärsin minä sitä täytyvän etsiä niin, että se ei saisi minua pitämään muuttumatonta Jumalaa muuttuvaisena joskin sillä olettamuksella pääsisin itse olemasta tuo etsimäni pahan lähde. Sentähden minä sitä vapaasti etsin, ollen varma siitä, että manikeolaisten oppi, jota kaikesta sydämestä kartoin, oli väärää, koskapa huomasin heidän pahan syytä etsiessään olevan täynnä pahuutta uskoessaan mieluummin, että Sinä voit kärsiä pahaa, kuin että he itse tekevät pahaa.

Minä koetin käsittää, mitä kuulin, että nimittäin vapaa tahto on pahan teon alkusyynä, että Sinä syystä annat meidän kärsiä; mutta en minä kyennyt sitä selvästi käsittämään. Niin minä yrittäessäni ajatuksen terävyydellä nousta syvyydestä vajosin uudelleen, ja yritettyäni moneen kertaan vajosin yhä uudelleen ja uudelleen.

Se minua auttoi kohoamaan valkeuteesi, että olin yhtä varmasti tietoinen tahtomisestani kuin elämisestäni. Jos minä jotakin tahdoin tahi olin tahtomatta, niin olin minä ihan varmasti vakuutettu siitä, että se olin juuri minä, joka tuota tahdoin tahi olin tahtomatta. Ja vähän kerrassaan minulle selkeni, että juuri tuo oma tahtoni oli alkusyy syntiini. Samalla selkeni minulle myös, että synti, jota tietämättä ja tahtomatta tehdään, ei ole synniksi eikä syyksi luettava, vaan on se pikemmin kärsimystä ja kuritusta, jonka alaiseksi sinä vanhurskas vanhurskaudessasi sallit meidän joutua.[40]

Mutta taas minä kysyin: ken on minut luonut? Eikö Jumalani, joka on ei ainoastaan hyvä, vaan itse hyvyys? Mistä niinmuodoin johtuu, että voin tahtoa pahaa ja olla tahtomatta hyvää, joten syystä saan kärsiä rangaistusta? Kuka on minuun istuttanut nuo katkerat kurjuuden taimet, minuun joka kuitenkin kaikkineni olen kotoisin kaikkein suloisimmasta olennosta, Jumalasta.

Perkelekö sen on tehnyt? Mistä sitten perkele on maailmaan tullut? Jos hän itsekin turmeltuneen tahdon vaikutuksesta on hyvästä enkelistä paholaiseksi muuttunut, mistä sitten häneenkin tuli tuo paha tahto, joka teki paholaiseksi hänet, joka hyvänä pyhän Luojan kädestä läksi?

Nämä ajatukset minua yhä uudelleen ahdistivat niin että aivan olin tukehtua. En kuitenkaan langennut tuohon kaikkein pahimpaan harhaoppiin, joka saa aikaan, että ei kenkään tunnusta syntiä Sinun edessäsi, koska muka on uskottavampaa että Sinä voit suvaita pahaa kuin että ihminen voisi tehdä pahaa.

Koska ymmärsin muuttumattoman olevan muuttuvaista parempaa, pidin minä velvollisuutenani Sinua etsiä. Ja lähtien siitä edellytyksestä, että Sinä olet muuttumaton, kävin minä tutkimaan, mistä paha on kotoisin tahi oikeammin pahan aikaansaama turmeltuminen, joka ei millään tavoin voi Sinun olemustasi vahingoittaa. Mikään ei näet, turmelevasti voi vaikuttaa Sinuun, ei tahto, ei pakko, eikä sattuma, koskapa itse olet Jumala; mitä Sinä tahdot on hyvää ja itse Sinä oletkin hyvyys. Mutta mikä turmeltuu, se ei olekaan hyvää.

Sinua ei myöskään voida vastoin tahtoasi mihinkään pakottaa, koska tahtosi ei ole voimaasi suurempi. Suurempi olisi se ainoastaan siinä tapauksessa, että olisit Sinä itseäsi suurempi, sillä Jumalan tahto ja Jumala voima on juuri Jumala.[41]

Mikä voi olla Sinulle äkkiarvaamatonta, joka kaikki tiedät, ja jonka tietämättä ja tahtomatta ei mitään ole olemassa?

Mutta mitäpä enää tuosta puhuakaan kannattaa, että Jumalan olemusta ei mikään voi turmella. Eihän Hän, joll'ei niin olisi, olisikaan mikään Jumala.

Minä kuvittelin mielessäni maailman kaikkeuden kaikkine näkyväisine ja näkymättömine kappaleineen ja olentoineen äärettömän suureksi ja kuitenkin kaikilta puolilta tarkoin rajoitetuksi ja minä ajattelin Sinun, oi Herra, läpitunkevan tuon kaikkeuden ja sulkevan sen kokonaan itseesi ollen itse aivan rajaton.

Kuten tuo ääretön, kaikkialle ulottuva ja silmin kantamaton meri laineillaan kantaen jotain mahtavaa sientä, jolla kuitenkin on rajansa, sen kokonaan vedellään täyttää, niin ajattelin minä Sinun, joka olet ääretön, täyttävän äärellisen luomakuntasi.

Ja minä sanoin sielulleni: katso, sellainen on Luoja, sellainen luomakunta! Hyvä on Jumala ja verrattomasti paljon parempi luotujansa, mutta hyvää on sekin, minkä Hän, joka hyvä on, on luonut. Ja katso, kuinka herttaisesti Hän luomakuntansa olennollaan täyttää ja syliinsä sulkee! Missä niin ollen on pahan pesä, mistä on paha maailmaan tullut, millä keinoin luomakuntaan luikerrellut? Missä ovat sen juuret, missä sen siemen?

Vai eikö sitä ensinkään ole olemassa? Miksi sitten pelkäisimme ja kammoisimme olematonta? Jos tyhjää pelkäämme, on varmaankin juuri tuo pelko, joka turhanpäite sydäntämme kalvaa ja kiduttaa, pahaa ja sitä pahempaa kuta olemattomampaa se on, jota todella pelkäämme. Niinpä joko on olemassa paha, jota pelkäämme, tahi on itse tuo pelko paha.

Mutta sittenkin, mistä on paha kotoisin? Hän, joka on paras ja korkein hyvä, on tehnyt sellaista, joka on vähempää hyvää; kuitenkin ovat kaikki sekä Luoja että luodut hyviä. Mistä sitten on paha tullut?

Vai oliko aine jotain pahaa, josta Jumala muodostelemalla ja järjestelemällä hyvää loi, jättäen siihen kuitenkin jotakin, jota ei hän hyväksi muuttanut? Mutta miksi niin — jos niin on?

Eikö hänellä, joka on kaikkivaltias, ollut valtaa kaikkea hyväksi muuttaa, niin ett'ei olisi mitään pahaa jäljelle jäänyt? Ja miksi tahtoi Hän sellaisesta aineesta niitäkään tehdä? Miksi ei Hän kaikkivaltiaana mieluummin tehnyt sitä kokonaan olemattomaksi? Eihän se toki voinut olla olemassa vastoin hänen tahtoaan?!

Jos oli aine ikuista, miksi hän sitten niin kauvan, aivan loppumattomia aikoja taapäin, salli sen semmoisena olla, ja vasta niin pitkän ajan perästä näki hyväksi siitä jotakin muodostaa? Tahi jos Hän tahtoi äkisti jotain aikoihin saada, miksi ei Hän kaikkivaltiaana mieluummin tehnyt aineen olemattomaksi ollakseen itse yksin kaikkea — tosi, korkein ja loppumatoin hyvä.

Tahi jos ei Hänen, joka hyvä oli, ollut hyvä olla tekemättä jotain hyvää, miksi ei Hän poistettuaan ja tyhjäksi tehtyään tuon pahan aineen, laittanut sen sijalle hyvää, siitä kaikkea luodaksensa? Eihän, näet, Hän olisikaan mikään Kaikkivaltias, jos ei Hän voisi luoda jotain hyvää ilman aineen apua, jota ei Hän itse ole luonut.

Sellaisia ajatuksia hautoi sairas mieleni ja sydäntäni raskaasti painoivat kuoleman pelvon ja turhan totuuden etsinnän kuolettavat huolet. Kuitenkaan ei tänäkään aikana mennyt mielestäni seurakunnan usko Kristukseen, Herraan ja Vapahtajaamme. Se säilyi — joskin monasti ryhdittömänä ja oikean opin puitteista poiketen — sielussani, jopa syöpyi siihen päivä päivältä syvemmälle.

Tahdon tässäkin sydämeni pohjasta kiittää Sinun laupeuttasi, minun Jumalani. Sillä ken meidät korjaa kuoleman teiltä muu kuin Sinä — Sinä joka olet elämä, mi kuolemasta ei mitään tiedä, ja viisaus, joka tarvitsematta itse valoa keltään, valaisee kaikki valoa kaipaavat mielet, joka maailman hallitsee ja ohjaa kaikkea, jopa ilmassa lentäviä lehtiä.

Vielä minä yhä tutkin pahan alkua saamatta siitä sittenkään selvää. Kuitenkaan et Sinä sallinut vaihtelevien ajatusteni eksyttää minua uskomasta Sinun olemassaoloasi, olentosi muuttumattomuutta, huolenpitoasi ihmisistä ja tuomiotasi, uskomasta että Kristuksessa, Pojassasi, meidän Herrassamme ja pyhissä seurakuntasi hyväksymissä kirjoissa olet viitannut ihmisille autuuden tien, joka johtaa elämään tuolla puolen kuoleman.

Tämä usko pysyi minussa järkähtämättömänä ja vahvistui lujaksi sielussani, mutta samalla minä kiihkoisasti tutkin, mistä paha on alkunsa saanut. Voi mitä synnytystuskia tällöin sydämessäni kärsin, voi kuinka huokailin! Sinä, minun Jumalani, olit minua kuulemassa, vaikk'en sitä tiennyt. Ja äänetönnä tuimasti tutkiessani olivat sanattomat sydämeni ahdistukset äänekästä huutoa armosi puoleen. Yksikään ihminen ei nähnyt, mitä minä kärsin, Sinä sen yksin tiesit. Sillä vain vähän tuosta kaikesta taisi kieleni parhaimpienkaan ystävieni korvien kuuluviin saattaa. Eihän voinut koko tuo mieleni myrsky heidän korviensa kuuluviin tulla, kun ei siihen aika riittänyt, eikä kieleni kyennyt.

Mutta Sinun korviisi tulivat kaikki nuo haikeat sydämeni huokaukset.

Sinä näit, mitä niin syvästi kaipasin, mutta minun silmiltäni oli se kätketty. Sisällistä sydämen valoa minä kaipasin, mutta sokeudessani menin minä sitä maailmasta etsimään. Sitä ei ollut missään paikassa, ja kuitenkin minä etsin sitä näkyväisistä kappaleista sieltä ja täältä — löytämättä lepopaikkaa mistään. Näkyvät kappaleet eivät suoneet minulle tyydytystä niin että olisin voinut sanoa "nyt on kyllä, nyt on hyvin". Mutta ne eivät myöskään laskeneet minua palaamaan sinne, missä minun olisi ollut oikein hyvä olla. Olin näet, noiden rinnalla kovin ylhäinen, Sinun rinnallasi taas kovin alhainen.

Sinä tulit tosi ilokseni vasta kun alennuin alamaiseksesi, ja Sinä panit minut alempien luontokappaltesi herraksi. Tämä oli oikea mielenlaatuni ja tällä keskitiellä oli pelastukseni säilyäkseni Sinun kuvanasi ja ollakseni Sinun palvelianasi ruumiini herra.

Mutta kun minä ylpeänä nousin Sinua vastaan ja painaen niskani tiukasti kilpeni suojaan juoksin Sinua vastaan, silloin alempi luontoni sai minussa vallan ja painoi minut maahan niin että en saanut ensinkään tilaisuutta levähtää, enkä hengittää.

Katsellessani näytti minusta kaikki maailman kappaleet kasaantuvan ja kokoutuvan toisiinsa ja aatoksissani kappalten kuvat tekivät samoin. Ne asettuivat minua vastaan yrittäessäni palata Isäni tykö ikäänkuin ilkkuen: "mihinkä matka, Sinä kelvoton ja saastainen?!" Nuo aatokset kasvoivat haavoitetusta omastatunnostani, sillä kuten haavoitetun paiskaat Sinä maahan ylpeän. Minä paisuneena erkanin Sinusta ja ylpeydestä kovin pöhöttyneet kasvoni sulkivat silmäni niin ett'en voinut nähdä.

Sinä Herra pysyt ijankaikkisesti, mutta Sinä et tahdo meihin vihastua ijankaikkisesti. Sinä olet armahtanut tomua ja tuhkaa ja olet nähnyt hyväksi minua muodotonta uudelleen muodostaa kuvasi kaltaisuuteen. Sinä vaikutit sielussani sisällisen kiihoituksen niin että se ei voinut tyytyä, ennenkun sisällisen näkemisen kautta pääsi vahvasti Sinuun uskomaan.

Mutta silloin sai salaisesti parantava kätesi tautini väistymään, ja häiriintynyt ja pimentynyt sieluni näkö parani terveellisten tuskien katkeralla voiteella päivä päivältä paremmaksi.

Ensinnä tahdoit Sinä minulle näyttää, miten Sinä seisot ylpeitä vastaan, mutta nöyrille annat armosi, ja miten laupeaasti olet alentumisen tien ihmisille osoittanut, kun nimittäin Sana tuli lihaksi ja asui ihmisten keskellä.

Erään äärettömästi ylpeän ihmisen kautta toimitit Sinä minulle muutamia kreikankielestä latinaksi käännettyjä Platonilaisten[42] teoksia.

Näissä minä luin moneen kertaan ja monilla syillä perusteltuna — joskaan ei aivan näillä sanoilla — seuraavaa: Alussa oli Sana ja se Sana oli Jumala; tämä oli alussa Jumalan tykönä. Kaikki on sen kautta olemuksen saanut, ja ilman sitä ei olemusta saanut yksikään, mikä olemassa on. Hänessä oli elämä ja elämä oli ihmisten valkeus. Valkeus paistaa pimeydessä, vaan pimeys ei sitä käsittänyt.

Ihmissielu, vaikkakin se valkeudesta todistaa, ei ole itse valkeus. Jumalan Sana on tosi valkeus, joka valistaa jokaisen ihmisen maailmaan tullessaan. Maailmassa Hän oli, ja maailma oli Hänen kauttaan olemuksen saanut, ja maailma ei Häntä tuntenut. [Vertaa: Joh. ev. 1, 1-16.]

Mutta että "Hän tuli omainsa tykö, eivätkä Hänen omansa ottaneet Häntä vastaan, ja että Hän kaikille, jotka Hänet ottivat uskolla vastaan, antoi voimaa Jumalan lapsiksi tulla", sitä en minä Platonilaisten teoksista ole tutkiessani tavannut.

Senkin että "Jumalan Sana ei ole syntynyt verestä, eikä lihan tahdosta, eikä myöskään miehen tahdosta, vaan Jumalasta" löysin niistä. Mutta että "Sana tuli lihaksi ja asui meidän keskellämme", sitä en niistä löytänyt.

Noissa kirjoissa oli kyllä monin paikoin ja monella tapaa lausuttuna, että "Poika vaikka oli Isän kaltainen, ei jumalankaltaisuudestaan kiinnipitänyt kuten saaliista". Mutta että "Hän tyhjensi itsensä, otti orjan muodon päällensä, tuli muiden ihmisten vertaiseksi ja löydettiin menoissa niinkuin ihminen; että Hän alensi itsensä ja oli kuolemaan saakka kuuliainen, hamaan ristin kuolemaan asti; että Jumala sentähden onkin Hänet korottanut ja antanut Hänelle nimen joka kaikkia nimiä suurin on, että Jesuksen nimeen pitää kaikki polvet kumartuman, jotka taivaassa, maan päällä ja maan alla ovat, ja kaikki kielet pitää tunnustaman että Jesus Kristus, joka istuu Isän oikealla kädellä kunniassa, on Herra" [Vertaa: Filip. 2, 6-11], sitä ei löydy noissa kirjoissa.

Niissä kyllä sanotaan, että ainosyntyinen Poika, ennen kaikkia aikoja syntyneenä ja ollen muuttumattomana koroitettu yli kaikkien ajan vaiheiden, on yhtä ijankaikkinen kuin Sinä, ja että Hänen täyteläisyydestään ovat sielut autuutensa ammentaneet, ja että ne Hänen ijäti pysyvästä viisaudestaan osallisiksi tullen uudelleen viisaiksi tulevat.

Mutta siitä ei niissä mitään puhuta, että Hän määräämällä ajallansa on jumalattomien edestä kuollut [Rom. 5, 6], ja että Sinä et ainokaista Poikaasi armahtanut [Rom. 8, 32], vaan olet Hänet meidän kaikkein edestä lunastuksen hinnaksi antanut. Sillä sen olet Sinä viisailta kätkenyt ja yksinkertaisille ilmoittanut, jotta Hänen tykönsä tulisivat työtätekeväiset ja raskautetut saamaan Häneltä virvoitusta. Sillä Hän on lempeä ja nöyrä sydämestä, Hän ohjaa nöyrät oikealla tiellä ja opettaa lempeille tiensä, sillä Hän huomaa nöyrtymisemme ja vaivannäkömme ja anteeksi antaa syntimme.

Mutta ne, jotka rikkiviisauden kukkuloilla kulkevat, eivät kuule Häntä, joka sanoo: Oppikaa minusta, sillä minä olen lempeä ja nöyrä sydämestä ja te löydätte levon teidän sielullenne. [Matt. 11, 29.] Ja kun he tuntien Jumalaa, eivät Häntä ylistä ja kiitä kuten Jumalaa, ovat he tyhmistyneet ajatuksissansa ja heidän tyhmä sydämensä on pimennyt. Koska he itsensä viisaaksi luulivat, niin he ovat tyhmäksi tulleet. [Rom. 1, 21-22.]

Tämän kautta kehoitettuna palaamaan itseeni astuin minä sieluni sisimpään Sinun johdollasi, ja Sinun avullasi löysinkin tien sinne.

Minä astuin sisälle ja korkealla, henkeni näköpiiriä ja ajatuskykyäni paljon korkeammalla, näin minä muuttumattoman valon. Ei se ollut tavallista, ruumiillisin silmin nähtävää valoa, eikä samanlaatuista suurempaakaan valoa joka kirkastumistaan kirkastuen olisi häikäisevällä valollaan kaikki valloittanut. Ei — se oli jotain aivan tykkänään toista kuin nuot kaikki.

Ei se ollut ymmärrykseni yläpuolella kuin öljy veden päällä, ei myöskään kuin taivas yli maan. Se oli minua verrattomasti paljon korkeampi, koska se itse oli minut luonut, ja minä sitä verrattomasti paljon halvempi, koska olen sen luoma.

Joka tuntee totuuden, hän tuntee tuon valon, ja joka tuntee valon, hän tuntee ijäisyyden — rakkaus tuntee sen.

Oi ikuinen totuus, oi tosi rakkaus ja rakas ijäisyys! Sinäpä olet minun Jumalani, Sinua minä ikävöin päivin ja öin!

Kun Sinut ensikerran opin tuntemaan, silloin otit minut kouluusi, oppiakseni pitämään sitä todellisena, jota näen, mutta itseäni kykenemättömänä sitä näkemään.

Heikkonäköisenä vetäydyin minä taapäin, kun Sinä kohdistit voimalliset säteesi minuun; minä vapisin rakkaudesta ja pelvosta. Minä huomasin olevani kaukana Sinusta, niin kaukana, ett'ei minussa ollut vähääkään Sinun kaltaisuuttasi, mutta samassa minä ikäänkuin kuulin korkeudesta Sinun äänesi: "Minä olen väkevien ruoka, vahvistu, niin saat minua syödä. Mutta en minä ole muuttuva sinuksi, kuten ruoka muuttuu lihaksi sinussa, vaan sinä olet muuttuva minuksi."

Minä opin tuntemaan, että Sinä kuritat ihmistä synnin tähden, ja että olet antanut sieluni repeentyä kuin hämähäkinverkon. Ja minä sanoin: Tokko onkaan totuutta olemassa, kun ei ole sitä näkyväisyyden piirissä, eikä äärettömässä avaruudessa? Silloin Sinä kaukaa minulle huusit: Minä juuri olen se, minä, joka olen se, mikä minä olen.

Minä kuulin sen aivan kuin olisi se omassa sydämessäni kaikunut, eikä nyt ollut enää epäilyksellä sijaa. Pikemmin olisin epäillyt omaa elämistäni kuin totuuden olemassa oloa, joka luomisen töistä tunnetaan.

Minä nyt käänsin tutkivan katseeni kaikkiin luotuihin kappaleisiin, jotka ovat Sinua alhaisempia, ja minä huomasin niiden olemisen olevan ei olemisen täydellisyyttä, mutta ei myöskään kokonaan olemattomuutta. Onhan niillä olemista, koska ovat Sinusta kotoisin; mutta on olemattomuuttakin, koska eivät ole Sinun olemustasi. Sillä se vain on todellista olevaista, mikä muuttumattomana pysyy.

Jumalassa riippuen on minun hyvä ollakseni, sillä en voi itsessäni pysyväinen olla vaan ainoastaan Hänessä. Mutta Hän on pysyväinen itsessään ja uudistaa kaikki. Ja Hän on Herra minun Jumalani, koska Hän ei minun avujani kaipaa.

Minulle selkeni, että se, mikä on turmeluksen alaista, on jossain määrin hyvää.[43] Sillä jos se olisi täysin hyvää, niin ei se turmeltuisikaan; täysin hyvään, näet, ei turmelus pysty, siinä taas, mikä ei ole ensinkään hyvää, ei ole mitään turmeltavaakaan. On aivan varmaa, että se, mikä turmeltuu, kadottaa jotain hyvyydestään, mutta jos joku kaiken hyvyytensä kadottaisi, niin ei sitä enää olisi olemassakaan. Sillä jos se semmoisena yhä olisi olemassa voimatta enää turmeltua, niin olisi se olemassa entistä parempana, koska se tästä puoleen säilyisi turmeltumatonna. Mutta voidaanko kummempaa väittää kuin että se mikä on kaiken hyvyytensä kadottanut on tullut entistä paremmaksi?! Siispä: Se mikä kaiken hyvyytensä kadottaa, lakkaa olemasta. Toiselta puolen taas: Niinkauvan kun jotakin on olemassa, on se hyvää. Siispä kaikki, mikä olemassa on, on hyvää.

Siispä paha, jonka alkuperää olin tutkinut, ei ole mitään olemassa olevaista; sillä jos se olisi olemassa, niin olisi se hyvää. Sen täytyisi niinmuodoin olla olemukseltaan joko turmeltumatonta, s.o. ehdottomasti hyvää, tahi turmeltuvaa, jossa voidakseen turmeltua täytyy olla jotakin hyvää.

Niinpä sain selville ja tulin ymmärtämään, että Sinä olet luonut kaikki hyväksi, ja että ei ole mitään olemassa, mikä ei ole olemustaan Sinulta saanut. Sinä et ole kaikkia samanlaisiksi tehnyt; sentähden on kullakin olemuksensa sen mukaan millaiseksi Sinä sen teit. Kappaleet ovat yksitellen hyviä ja kaikki yhteensä sangen hyvää, sillä meidän Jumalamme on tehnyt kaikki sangen hyväksi.

Ei ole olemassa mitään pahaa, joka olisi pahaksi Sinulle ja koko luomakunnallesi. Sillä ei ole olemassa mitään, joka voisi siihen tunkeutua ja sille antamasi järjestyksen rikkoa.

Tosin toiset kappaleet maailmassa näyttävät olevan pahoja, koska eivät toisiin sovellu; mutta kyllä löytyy taas semmoisiakin, joiden kanssa nämäkin sulavat sopusointuun, joten nämäkin ovat hyviä jopa itsessäänkin hyviä.

On nurjaa pitää jotain luomakunnassasi vastenmielisenä. Nurja oli minunkin mieleni, kun monet luoduistasi olivat minulle vastenmielisiä. Mutta kun en rohjennut sanoa Jumalaani vastenmieliseksi, niin en myöntänyt minkään, mikä oli minulle vastenmielistä, olevan Sinun luomasi. Siten jouduin olettamaan kahta olemusta, enkä saanut mielen rauhaa, enkä osannut puhua paikalleen.

Kun vihdoin siitä harhaluulosta palaannuin, tekasin minä itselleni kaikkialle halki äärettömien avaruuksien ulottuvan Jumalan ja luulottelin sitä Sinuksi. Minä sijoitin sen sydämeeni, joka siten taas tuli kirotuksi epäjumalan temppeliksi.

Sitten Sinä tietämättäni painoit pääni helmaasi ja suljit silmäni, ett'en näkisi harhakuvia kuten houraileva, ja niin kuumeinen kiihkoni vähitellen asettui ja nurja mieleni nukahti syvään uneen. Ja minä heräsin Sinussa ja näin Sinut toisessa merkityksessä äärettömänä, ja tämä näkö ei ollutkaan lihallisen mielen luoma.

Minä katselin uudelleen kaikkea ja huomasin kaiken olevan Sinulle kiitollisuuden velassa olemassaolostaan ja Sinun olevan kaiken määränä ja mittana — ei paikallisesti vaan siten että Sinä totuutesi voimalla kaikkea kannatat. Kaikki on totta mikäli se olemassa on, se vain on petosta uskoa olemattomia.

Minä näin että kaikki kappaleet ovat laatuunsa nähden oikealla paikallaan ja oikealla ajallaan olemassa, ja että Sinä, joka yksin olet ikuinen, et vasta määräämättömän pitkien aikojen perästä ole alkanut toimia, koskapa ei mitkään ajanjaksot, ei menneet, eikä tulevaiset, tekisi menoaan ja tuloaan, joll'et Sinä olisi aina toimimassa pysyen samalla aina samana.

Minä olen kokemuksesta tullut tietämään, että ei ole ihmettelemistä, jos leipä, mikä terveelle on makeaa, on sille vaivaksi, jolla on sairas kitalaki, ja jos valo on sairaille silmille vihattavaa, vaikka se terveille on suloista. Niin myös vanhurskautesi on vastenmielistä syntisille —.

Minä tutkin, mitä synti on, löytämättä pahaa olentoa; minä löysin vain nurjan tahdon, joka Sinusta, korkeimmasta olennosta, poistuen suostuu siihen, mikä on alhaista ja halpaa, joka panee alttiiksi sielunsa sisäisen kauneuden ja hurmaantuneena nauttii maailman ulkonaisesta loistosta.

Minä ihmettelin, että minä jo Sinua rakastin, enkä harhakuvaa Sinun asemastasi. Minä en kuitenkaan päättävästi pyrkinyt iloitsemaan Jumalassani, vaan milloin yleni mieleni ihanuutesi puoleen, milloin oma painolakini, nuo lihalliset totutut tapani veti minut alas luotasi ja minä vaivuin huokaillen entiseen tilaani.

Sinä kuitenkin yhä säilyit mielessäni, enkä minä vähääkään epäillyt jonkun olevan olemassa, jossa minun pitäisi kiinni riippua, pidin vain itseni liian heikkona voidakseni Sinussa riippua. Sillä kuolevainen ruumis raskaana painaa sielua ja maallinen asunto vetää alas mielen, joka kyllä paljoa ylevää miettii ja mielii. Minä olin varmasti vakuutettu, että "Sinun näkymätön olentosi, ikuinen voimasi ja jumaluutesi maailman luomisesta asti tajutaan, kun luomiasi kappaleita tutkitaan." [Rom. 1, 20.]

Tutkiessani, näet, miksi taivaallisten tai maallisten kappalten kauneuden kauniiksi tunnustin, ja mikä minulle oli mittakaavana lausuessani muuttelevaisista kappaleista järkähtymättömän arvostelun, "tämä pitää olla näin, tuo ei saa olla noin", löysin minä muuttelevaa mieltäni paljoa korkeammalla muuttumattoman ja todella ikuisen totuuden.

Nyt olin luomistasi kappaleista tutkimalla tullut tuntemaan näkymättömän olentosi, mutta minä en jaksanut näköäni tuohon kiinnittää. Heikkoudessani ponnahtaen takasin vaivuin taas totuttuihin tapoihini. Muuta en saanut mukaani viedyksi kuin suloisen muiston, hyvänhajuisten ruokien kaipuun, joita en vielä kyennyt syömään.

Minä tuumin, miten saisin itselleni hankituksi tuon voiman, joka kykenee Sinua ravinnokseen ottamaan. Mutta turhaa oli kaikki, kunnes sain aivan omakseni omistaa välimiehen Jumalan ja ihmisten välillä, ihmisen Kristuksen Jeesuksen, joka on Jumala, korotettu yli kaiken, siunattu ijankaikkisesti, ja joka sanoo: Minä olen tie, totuus ja elämä, ei tule kenkään Isän tykö muutoin kuin minun kauttani. [Joh. ev. 14, 6.]

Silloin, näet, en nöyränä lähestynyt nöyrää Herraani Jeesusta, enkä ymmärtänyt, mitä meillä on opittavaa Hänen itsensä alentamisesta. Sillä Sanasi, tuo ikuinen totuus, joka on korkealle koroitettu yli ylimpienkin luotujesi, nostaa tykönsä vain ne, jotka alentuvat Hänelle alamaisiksi. Kuitenkin on Hän täällä alhaalla savimajastamme itselleen halvan huoneen rakentanut kukistaaksensa kopeat heidän korkeuksistansa ja vetääksensä heidät puoleensa, parantaaksensa heitä pöyhkeydestänsä ja ravitaksensa heidän rakkauttansa, jotta he eivät itseensä luottavina syöksyisi yhä kauemma eteenpäin, vaan heikoksi murtuisivat nähdessään Jumaluuden heikoksi alentuneena, pukeutuneena meidän kuolevaisten pukuun jalkainsa juuressa, ja jotta he masentuneina maahan vaipuisivat Hänen eteensä ja Hän nousisi heitä nostamaan ja virvoittamaan.

Saatuani lukemistani Platonilaisten kirjoista yllykettä etsimään henkistä totuutta tulin minä luomiasi tutkimalla tuntemaan näkymättömän olemuksesi. Sieltä ajettuna takaisin omaan olentooni huomasin minä, mitä en pimitetyn mieleni tähden ollut saanut nähdyksi, että nimittäin Sinä varmasti olet olemassa, että Sinä olet ääretön olematta mihinkään äärelliseen tai äärettömään paikkaan sijoitettuna, ja että Sinä olet totinen pysyen aina samana, muuttumatta, vaihtumatta milloinkaan vähääkään. Kaiken muun päätin minä olevan Sinusta kotoisin, enkä tuota johtopäätöstä tehdäkseni tarvinnut mitään muuta todistusta kuin tuon ainoan järkähtämättömän lujan: kaikkeuden olemassa olon.

Tuosta kaikesta olin varmasti vakuutettu, mutta kuitenkin olin liian heikko Sinusta ravintoa saadakseni.

Minä puhelin kuin mikäkin kokenut mies, ja kuitenkaan en olisi ollut kokenut vaan kadotettu, ell'en Kristuksessa Vapahtajassamme olisi etsinyt tietäsi.

Minä tahdoin jo kuulua viisasten joukkoon, vaikka olin aivan kypsynyt saamaan rangaistustani, mutta minäpä en itkenyt, vaan vieläpä pöyhkeilin tiedoistani. Missä oli tuo rakkaus, joka rakentuu nöyryyden perustukselle, joka on Kristus Jeesus? Mutta miten olisivat nuo kirjat voineet sitä minulle opettaa?

Mutta varmaankin tahdoit Sinä, että minä, ennenkun olin pyhiä kirjojasi tutkinut, syventyisin noihin teoksiin, jotta syvälle muistooni painuisi, minkä vaikutuksen olin niistä saanut. Ja jotta sittemmin kirjojesi kuritettua minua ja kätesi parannettua haavani selkeästi näkisin ja eroittaisin, kuinka suuri ero on filosoofien arvelujen ja uskovien tunnustusten välillä, niiden välillä, jotka tietävät, minne on mentävä, tietämättä mitä tietä, ja tien välillä, joka vie autuaalliseen kotiin, aivan sinne asumaan eikä vain sitä näkemään.

Sillä jos minua ensin olisi opastettu pyhään raamattuun ja olisin siihen perehtyen saanut maistaa kuinka suloinen Sinä olet, ja olisin sitten saanut nuo kirjat käsiini, niin olisivat ne ehkä paiskanneet minut pois hurskauden tukevalta perustukselta. Tai jos olisin kestänyt saamassani terveellisessä opissa olisin ehkä luullut sitä voitavan saada yksin noitakin kirjoja lukemalla.

Minä niinmuodoin kävin sangen kiihkeästi pyhiin kirjoihisi käsiksi, varsinkin apostoli Paavalin kirjeisiin. Ja ne kysymykset, joissa nämä kirjeet olivat mielestäni olleet keskenään ristiriitaisia ja vastoin lain ja profeettain todistuksia, raukesivat aivan kokonaan. Minä löysin kaikissa pyhissä kirjoissa yhden yhtenäisen leiman ja sydämeni oppi siitä riemusta sykkien iloitsemaan.

Minä havaitsin, että kaikki ne totuudet, jotka olin noista teoksista lukenut, ne myös näissä pyhissä kirjoissa mainittiin, mutta Sinun armosi kiitokseksi, jotta ei kenkään näkevä näöstään ja näkemästään kerskailisi ikäänkuin ei se olisikaan lahjaa. Sillä mitä on ihmisellä, jota ei hän saanut ole? Myös filosoofit teoksissaan kehoittavat meitä tarkkaavasti etsimään Sinua, joka aina pysyt samana, mutta Sinä raamattujen kautta meitä parannat niin että myös voimme Sinut omaksemme omistaa. Ja sille, joka on liian likinäköinen voidakseen Sinua huomata, näyttää raamattu tien, jota käyden hän pääsee Sinua näkemään ja omistamaan.

Sillä jos suostunkin Jumalan lakiin sisällisen ihmisen puolesta, kuinka voin toista jäsenissäni olevaa lakia väistää, joka sotii mieleni lakia vastaan ja tekee minut jäsenissäni olevan lain vangiksi? [Rom. 7, 22-24.]

Sillä Sinä, Herra, olet vanhurskas, mutta me olemme syntiä tehneet ja pahoin tehneet Sinun edessäsi, me olemme olleet jumalattomat ja Sinun kätesi lepää raskaana päällämme. Syystä olemme jätetyt hänen valtaansa, joka alusta alkaen on ollut synnintekiä ja murhamies, sillä hän joka ei pysynyt totuudessasi on saanut meidän tahtomme taivutetuksi oman tahtonsa tapaiseksi.

Mitä pitää kurjan ihmisen tekemän? Ken on päästävä hänet tästä kuoleman ruumiista? Yksin armosi Jesuksessa Kristuksessa, meidän Herrassamme, jonka tämän maailman päämies on tappanut löytämättä Hänessä mitään kuoleman syytä. Ja niin on käsikirjoitus, joka todisti meitä vastaan, tyhjäksi tehty. [Kol. 2, 14.] Sitä ei löydy filosoofein teoksissa.

Ei niissä löydy hurskauden tuntomerkkejä: katumuksen kyyneleitä, Sinulle mieluista uhria s.o. murheellista henkeä ja ahdistettua ja särjettyä sydäntä, kansan pelastusta, morsianta, Jumalan valtakuntaa, Pyhän Hengen panttia, lunastuksemme maljaa.

Ei niissä veisaa kenkään: Kuule, Jumala, minun huutoni: ota vaari minun rukouksestani. Maan äärestä minä huudan Sinun tykös, koska minun sydämeni näännyksissä on: vie minua siis korkealle kalliolle. [Ps. 61, 2-3.]

Ei niissä kukaan kuule Häntä, joka huutaa: Tulkaa minun tyköni kaikki, jotka työtä teette ja olette raskautetut. He häpeävät ottaa Häneltä oppia, joka on lempeä ja nöyrä sydämestä — sen olet Sinä kätkenyt viisailta ja toimeliailta ja ilmoittanut pienille.

Toista on metsäiseltä kunnaalta nähdä rauhan kotomaata, löytämättä tietä sinne ja turhaan pyrkien sinne läpi tiettömien maiden, missä riveistä poistuneet luopiot ja heidän päämiehensä jalopeura ja lohikäärme ovat väijymässä ja ahdistamassa, toista olla kulkemassa sinne vievällä tiellä, joka taivaallisen päällikön toimesta on turvalliseksi tehty, ja jolla eivät taivaallisesta sotajoukosta luopuneet ole väijymässä, sillä ne sitä kammoovat kuin kuolemaa.

Nämä ajatukset ihmeen voimallisesti valtasivat mieleni lukiessani "vähintä apostoleistasi" ja minä pyhällä pelvolla tutkin tekojasi.

8 KIRJA.

Kääntyminen.

Minun Jumalani, minä tahdon muistella elämääni kiittäen Sinua ja ylistää Sinun laupeuttasi minua kohtaan. Tulkoon koko olentoni Sinun rakkautesi läpitunkemaksi ja lausukoon: Herra, kuka on Sinun kaltaisesi? [Ps. 82, 2.] Sinä olet katkaissut kahleeni; Sinulle tahdon minä kiitosuhria kantaa. [Ps. 115, 7.] Minä tahdon kertoa, miten olet ne katkaissut, ja kaikkien, jotka Sinua kunnioittavat, täytyy tämän kuullessaan sanoa: Ylistetty olkoon Herra taivaassa ja maan päällä, suuri ja ihmeteltävä on hänen nimensä!

Sinun sanasi olivat tunkeutuneet sydämeeni, ja Sinä ympäröit minua joka puolelta. Minä olin varmasti vakuutettu Sinun ikuisesta olemisestasi, vaikkakin sitä vain arvoituksen tapaisesti tajusin ja katselin kuin peilin läpi. Kaikki epäilys onko ketään, joka olemukseltaan on turmeltumaton ja on kaiken olemuksen alku, oli kuitenkin haihtunut. En enää halunnut päästä parempaan varmuuteen olemisestasi, vaan päästä lujemmin liittymään Sinuun.

Oma elämäni oli kokonaan häälyvässä tilassa; sydämeni oli puhdistettava vanhasta hapatuksesta. Tien, jona Vapahtaja on, sydämeni kyllä hyväksyi, mutta mennä sille tielle ahtaan portin läpi, siihen ei se tahtonut taipua.

Sinä vaikutit minussa halun ja päätöksen mennä Simplicianuksen luo, joka minusta näytti olevan uskollinen palveliasi, ja jossa armosi kirkkaasti paistoi. Olin myös kuullut, että hän hamasta nuoruudestaan oli elänyt Sinulle kokonaan pyhitettyä elämää. Nyt oli hän jo ijäkäs vanhus, ja minä arvelin, että hän, joka hurskaana oli koko pitkän elämänsä ajan harrastanut vaeltaa Sinun tielläsi, oli paljon kokenut ja paljon oppinut — kuten todella olikin laita.

Sentähden tahdoin minä hänelle kertoa myrskyisen mielentilani, jotta hän mahdollisesti syvien kokemustensa kautta voisi minulle osoittaa millä tapaa sellainen intoilija kuin minä parhaiten saisi käytyä Sinun tielläsi.

Minä näin seurakuntasi olevan täynnä ihmisiä, jotka vaelsivat mikä mitenkin. Minulle tuotti maailmallinen mieli ja elämä paljon mielipahaa ja se painoi minua kuin raskas taakka, nyt kun kunnian ja rahan-himo olivat sammuneet, eivätkä enää kuten ennen olleet helpottamassa tuota raskasta orjuutta. Maine ja rikkaus ei enää mieltäni lumonnut saatuani maistaa, kuinka Sinä olet suloinen ja opittuani rakastamaan Sinun huoneesi ihanuutta. Mutta rakkaus naisiin vielä piti minua lujissa siteissä.

Totisesti, kaikki ihmiset, jotka eivät ole tietoisia Jumalasta, ja jotka eivät näkyväisestä hyvästä löydä Häntä, joka ehdottomasti hyvä on, ovat tyhjänpäiväisiä narreja. [Viis. kirj. 13, l.]

Tuommoinen hulluus ei enää minua vaivannut — siitä olin jo päässyt. Koko luomakunnastasi saamieni todistusten nojalla olin löytänyt Sinut, meidän Luojamme, ja Sanasi, joka on Sinun tykönäsi, on yhtä olentoa kuin Sinä, ja jonka kautta olet kaikki luonut.

Mutta on toinenkin laji jumalattomia olemassa nimittäin ne, jotka vaikkakin tuntevat Jumalaa eivät Häntä kuitenkaan kunnioita ja kiitä kuten Jumalaa. Näiden joukkoon olin minäkin joutunut. Mutta Sinun oikea kätesi kannatti minua ja kantoi minut syrjäiseen paikkaan, missä voisin parantua. Sillä Sinä olet ihmiselle sanonut: Katso, Jumalan pelko on viisautta [Job. 28, 28]; älä pyydä olla viisas olevinasi [Sanani. 3, 7], sillä, jotka luulevat viisaat olevansa, ovat tyhmiksi tulleet. [Rom. 1, 22.]

Minä olin kalliin päärlyn löytänyt, ja nyt piti minun ostaa se myymällä kaikki, mitä minulla oli; mutta minä pelkäsin ja epäilin.

Niinpä minä tulin Simplicianuksen luo, jota Ambrosius rakasti kuten isää ainakin, koska tämä isän tavoin oli hänet johdattanut armon omistamiseen. Hänelle minä kerroin kaikki harhailemiseni ja kiertokulkuni.

Minä mainitsin muun muassa, että olin lukenut muutamia Uusplatonilaisten teoksia, jotka eräs entinen roomalainen puhuja, Viktorinus,[44] joka kuuluu kristittynä kuolleen, oli latinan kielelle kääntänyt. Silloin Simplicianus minua onnitteli sen johdosta että olin juuri nuo teokset käsiini saanut, joihin Jumala ja Hänen Sanansa niin monella tapaa oli kutoutunut, jota vastoin monet muiden filosoofien teokset seuraten tämän maailman alkeisoppeja[45] ovat petosta täynnä.

Simplicianus oli Roomassa ollessaan sangen tuttavallisesti ja sydämellisesti seurustellut Viktorinuksen kanssa. Nyt hän tilaisuutta hyväkseen käyttäen ja taivuttaaksensa minua tuon ystävänsä esimerkillä sellaiseen nöyryyteen kuin Kristuksella oli, joka on viisailta kätketty ja ilmoitettu yksinkertaisille, rupesi hänen elämäkertaansa muistelemaan ja kertoi minulle hänestä sellaista, jota en voi olla mainitsematta, koska se antaa paljon aihetta kiittämään armoasi.

Viktorinus oli sangen oppinut vanhus ja kaikkiin tieteisiin perehtynyt. Monien filosoofien teoksia oli hän lukenut ja arvostellut. Jaloja senaattoreja oli hänellä oppilaina ja kunnostautumalla eräässä korkea-arvoisessa opettajatoimessa oli hän itsellensä ansainnut ja hankkinut muistopatsaan Rooman torilla — joka pidetään erinomaisena kunniana.

Vanhuuteensa saakka oli hän epäjumalanpalvelija ja osallinen noihin jumalattomiin mysterioihin,[46] joihin silloin melkein koko Rooman aateli oli niin suuresti innostunut. Monta vuotta oli tämä vanhus noita epäjumalia pauhaavilla puheilla puolustanut. Ja kuitenkaan ei hän hävennyt tulla Kristuksesi oppilapseksi ja juoda maitoasi kuin pikku lapsi. Hän taivutti niskansa kantamaan nöyryyden ijestä ja antoi painaa otsalleen ristin häpeää.

Oi Herra, Herra, Sinä joka taivuttaen taivaita alasastut, joka kosketat vuoria niin että ne savuavat [Ps. 144, 5], kuinka olet Sinä pujottautunut tuon miehen sydämeen?

Hän luki — kuten Simplicianus minulle kertoi — pyhää raamattua, ja otti vaivakseen tutustua mitä suurimmalla huolellisuudella kaikkiin kristillisiin kirjoihin tutkien niitä juurta jaksain ja sanoi Simplicianukselle: "Tiedäppäs, että minäkin jo olen kristitty." Mutta tämä vastasi: "En usko, enkä lue sinua kristittyjen joukkoon, ennenkun näen sinut kristittyjen kirkossa". Tähän Viktorinus leikillisesti vastasi: "Siispä kirkon seinät synnyttävät kristityitä?"

Tämä keskustelu uusiutui moneen kertaan, sillä Viktorinus pelkäsi loukata ystäviänsä, noita ylpeitä pahojen henkien palvelioita, ajatellen kauhulla että he babyloonilaisen arvonsa koko painolla antaisivat vihansa pudota hänen päällensä, pudota niin raskasti kuin jos putoaisi se noiden Libanonin seeterien huimaavista korkeuksista, joita ei Herran ilma ole katkonut. [Ps. 29, 5.]

Mutta vähitellen sai hän lukemalla ja tutkimalla hengen voimaa ja pelko että Kristus pyhien enkeliensä edessä hänet kieltäisi, jos hän häpeisi Kristusta tunnustaa ihmisten edessä, tukahutti kaiken muun pelvon. Nyt tunsi hän itsensä suuresti syylliseksi siinä, että hän häpeän puna poskillaan oli kuunnellut tuota salaperäistä Jumalan pojan itsensä alentamista, hän joka häpeemättä oli ottanut osaa salaperäiseen epäjumalanpalvelukseen, jolla pahoja henkiä palvellaan, ja jota hänen ylpeä sielunsa oli raukkamaisesti muiden mukaan matkinut. Nyt voitti hän tuon turhan häpeilemisen ja kääntyi innosta punastuen totuuden puoleen: Äkkiä ja odottamatta sanoi hän Simplicianukselle: "Tule, menkäämme kirkkoon, minä tahdon tulla kristityksi". Tämä ilosta joutui aivan ymmälle ja meni hänen mukaansa.

Niinpiankun hän oli saanut opetusta pyhän uskon päätotuuksissa antoi hän koko Rooman suureksi ihmeeksi ja seurakunnan sanomattomaksi iloksi nimensä kastekokelasten kirjaan tullaksensa pyhän kasteen kautta uudestisynnytetyksi.

Kopeat pakanat näkivät sen ja vihastuivat; he kiristelivät hampaitaan ja olivat menehtyä vihasta. [Ps. 112, 10.] Mutta Sinä, Herra Jumala, olit palveliasi turvana ja toivona, eikä hän enää katsahtanut taaksensa turhuuksiin ja mielettömiin valheisiin.

Vihdoin tuli se hetki, jolloin hänen piti tunnustaa uskonsa. Hänen piti kuten kastekokelasten aina oli tapa tässä toimituksessa lausua ulkoa määrätyt, kaavanmukaiset sanat korotetulta paikalta koko seurakunnan läsnäollessa. Muutamilla, jotka näyttivät olevan kovin arkoja, oli kuitenkin lupa tehdä tunnustuksensa ainoastaan seurakunnan vanhimpien edessä.

Viktorinuksellekin annettiin tähän tilaisuus, mutta hän tahtoi mieluummin koko pyhän seurakunnan edessä tunnustaa sielunsa autuutta. Olihan hän niin kauvan julkisesti esittänyt puhujataitoa, mikä on kaikkea muuta kuin autuaaksitekevää! Kuinka sopisi hänen peljätä julistaa Sinun laumallesi Sinun sanaasi, hänen, joka ei ollut peljännyt puhua hurjille kansanjoukoille omia sanojaan!

Kun hän nousi lavalle tunnustustansa tekemään, äännähtivät kaikki, jotka hänet tunsivat ja rakastivat, ilosta sykkivin sydämin ja hiljaisella äänellä hänen nimeänsä. Ja kukapa olisi ollut häntä tuntematta!

Kuin pidätetty kohina kajahti miehestä mieheen koko riemuitsevan joukon suusta: Viktorinus, Viktorinus!

Äkkiä he yhteen ääneen huudahtivat innostuksesta nähdessään hänet, ja äkkiä he vaikenivat jännitettyinä kuullaksensa hänen puhettaan.

Hilpeällä luottamuksella julisti hän oikeaa uskoa ja kaikki kuulijat tahtoivat hänet tykönsä temmata ja sydämeensä sulkea. Rakkauden ja ilon käsivarsilla he tahtoivat hänet syliinsä sulkea.

Hyvä Jumala, miksi ihminen iloitsee enempi sellaisen pelastumisesta, joka on ollut suuremmassa vaarassa tahi aivan toivottomassa tilassa, kuin sellaisen, joka on ollut vähemmän vaaranalainen ja josta aina on ollut toivoa! Varmaankin siksi että Sinäkin, laupias isä, iloitset enempi yhdestä syntisestä, joka tekee parannuksen, kuin yhdeksästäkymmenestä yhdeksästä hurskaasta, jotka eivät parannusta tarvitse.

Mekin suuresti iloitsemme kuullessamme, kuinka paimen iloiten kantaa eksynyttä lammasta olallansa, ja kuinka naapurit iloitsevat vaimon kanssa, joka löysi kadonneen penninkinsä.

Ilon kyyneliä vuodatetaan huoneessasi, kun siellä kuullaan sanoma nuoremmasta pojastasi: Tämä minun poikani oli kuollut ja virkosi jälleen, hän oli kadonnut, ja on taas löydetty. [Luk. 15.]

Sinä iloitset meistä ja pyhistä enkeleistäsi, jotka pyhässä rakkaudessaan ovat pyhiä. Sillä ollen aina sama muuttumatta tunnet Sinä kaikki katoavat ja muuttumattomat kappaleetkin aina muuttumattomina.

Niin, mikä sen vaikuttaa, että enempi iloitaan rakkaista kappaleista, jotka on löydetty ja takaisin saatu, kuin jos ne aina olisi saanut pitää hallussaan? Vakuuttaahan kaikki, mitä näemme ja kuulemme joka taholla: niin se on!

Voittoisa sotapäällikkö pitää riemuisaa voittokulkua, mutta hänen voittonsa on vain taistelemalla saavutettu; ja kuta suuremmassa vaarassa oltiin taistelussa, sitä enempi iloitaan voittokulussa.

Myrsky heittelee ritisevää laivaa ja uhkaa haaksirikkoa merimiehille, jotka kalpeina katselevat edessään olevaa kuolemaa silmiin. Mutta taivas selkenee ja meri tyyntyy, ja kuta kamalampi oli äskeinen pelko, sitä suurempi on nyt ilo.

Joku rakas ystävä sairastaa ja hänen valtimonsa ennustaa pahaa, kaikki, jotka toivovat hänen terveeksi tulemistaan, ovat hekin kuin kipeät huolista. Hän rupee toipumaan, mutta ei ole vielä entisissä voimissaan, ja kuitenkin hänestä iloitaan enempi kuin silloin, kun hän vielä oli terveenä ja voimakkaana.

Vieläpä ihmiselämän nautintojakin etsivät ihmiset kestämällä vaivaloisuuksia, jotka eivät pakosta vastoin tahtoa tule heidän osaksensa, vaan ovat päinvastoin heidän omia tahtomiaan ja hankkimiaan.

Syömisestä ja juomisesta ei ole mitään nautintoa, joll'ei ensin ole tuntenut nälän ja janon tuskaa. Juomarit syövät ensin jotain suolaista saadaksensa polttavan janon, ja sitten he sitä sammuttavat juomisella suuresti nauttien.

Näin on häpeällisen ja kirotun ilon laita, näin on laita iloitessa sopivista ja luvallisista asioista, näinpä myös on ystävyyden tuottaman puhtoisimman iloisuuden laita. Samanlaatuista oli myös ilo hänestä joka oli kuollut ja virkosi jälleen, joka oli kadonnut ja taas löydettiin. Kaikkialla on ilo sitä suurempi, kuta suurempi tuska sen edellä on käynyt.

Miksi niin on, Herra minun Jumalani, vaikka Sinä olet itsellesi ikuinen ilo ja vaikka eräät olennot Ympärilläsi aina Sinussa iloitsevat? Miksi täällä maan päällä vaihtelee lankeeminen ja nouseminen, taantuminen ja edistyminen, loukkaaminen ja sopiminen?

Pitääkö niin olla? Oletko Sinä sen niin säätänyt asettaessasi, taivaan korkeuksista lähtien maan alimpiin paikkoihin asti, ajan alusta alkaen aina vuosisatojen loppuun saakka, enkeleistä aina matosiin saakka, ensi liikkeestä viimeiseen saakka, kaikki hyvät luomasi, kaikki ihanat tekosi itsekunkin omaan paikkaansa ja aikaansa?

Voi minua! Kuinka äärettömän korkea on korkeutesi, kuinka pohjattoman syvä syvyytesi? Sinä et milloinkaan muuta paikkaa ja kuitenkin me vaivoin osaamme palata Sinun tykösi.

Nouse, Herra, toimimaan! [Ps. 74, 22.] Herätä meitä suruttomuuden unesta ja palauta meidät tykösi! Innosta meitä ja tempaa mukaasi, sytytä rakkautesi liekki meissä palamaan ja suo meidän sulouttasi maistaa, että Sinua rakastaisimme ja rientäisimme Sinun syliisi!

Ovathan monet palanneet tykösi vielä syvemmästä ja synkemmästä syvyydestä kuin Viktorinus. He tulevat lähestyessään Sinua valaistuiksi valollasi ja saavat samassa voiman tulla Sinun lapsiksesi. Eikä siinä ole kellään etuoikeutta, ei rikkailla edellä köyhiä, ei ylhäisillä edellä halpasukuisia, sillä ne, jotka heikot ovat maailman silmissä, olet Sinä valinnut saattaaksesi väkevät häpeään, ne jotka ovat alhaista sukua ja ylönkatsottuja maailmassa, olet Sinä valinnut, ja ne, jotka eivät mitään ole, olet Sinä valinnut ja korottanut tehdäksesi turhaksi ne, jotka jotakin ovat. [1 Kor. 1, 27-28.]

Ja kuitenkin on "vähin apostoleistasi", se sama jonka suun kautta Sinä olet nuo mainitut sanat lausunut, kutsunut itseään Paulus, eikä Saulus, maaherra Sergius Pauluksesta[47] saamansa ihanan voiton muistoksi. Paavali, näet, Kristuksen sotilaana sai tuon korkean herran ylpeyden masennetuksi niin, että hän alistui Kristuksen suloisen ikeen alle ja rupesi suuren Kuninkaan alamaiseksi.

Sitä suurempi voitto saadaan vihollisesta, kun voitetaan sellainen, jota hän muita lujemmin on sitonut, ja jonka kautta hän useita muita on siteissä pitänyt.

Ylpeät pitää vihollinen maineen kahleella lujasti kahlehdittuna, ja mainehikasten miesten uskottavuudella hän useita kahleihinsa kietoo.

Viktorinuksen sydäntä oli vihollinen pitänyt hallussaan kuin valloittamatonta linnoitusta ja Viktorinuksen kielellä kuin suurella, terävällä nuolella oli hän monta tappanut.

Sentähden, kun Viktorinus nyt voitettiin ja hän kaikesta sydämestään Sinuun suostui, täytyi myös Sinun lastesi äärettömästi iloita ja riemuita koska kuninkaamme nyt oli voittanut väkevän ja riisunut häneltä aseet [Luk. 11, 22.], ja koska vihollisen käyttämät astiat nyt puhdistuivat käytettäviksi Sinun kunniaksesi ja tulivat hyödyllisiksi kaikkeen hyvään työhön. [2 Tim. 2, 21.]

Samassa kun Simplicianus, Sinun palveliasi, oli tämän Viktorinuksesta kertonut sytyin minä halusta tehdä samoin kuin hän — sitähän kertomisella oli tarkoitettukin.

Simplicianus vielä kertomaansa lisäsi, että Viktorinus ollaksensa kuuliainen keisari Julianuksen[48] aikana ilmestyneelle laille, jonka mukaan kristittyjen ei ole lupa opettaa tieteitä ja puhujataitoa, mieluummin luopui opettamasta puhujataitoa koulussa kuin Sinun sanastasi, joka tekee taitamattomien kielen kaunopuheliaaksi. Tämän johdosta pidin minä häntä yhtä onnellisena kuin uljaanakin, koska hän täten sai tilaisuuden antautua kokonaan Sinua palvelemaan.

Tätähän juuri minä huokaillen ikävöin kituen kahleissa, joihin ei vieraat väkivallantekijät vaan oma turmeltu tahtoni oli minut kietonut. Vihollinen oli saanut tahtoni haltuunsa, ja takonut siitä kahleen, jolla oli minut kovasti kahlehtinut. Turmeltu tahto, näet, synnyttää himon, himo, johon sydän suostuu, muodostuu tottumukseksi, ja tottumus, jota ei vastusteta, muuttuu välttämättömäksi pakoksi. Niin kutoutui rengas renkaaseen tuohon kahleeseen, joka piti minua kovassa orjuudessa.

Uusi tahtoni taas, jonka vaikutuksesta tahdoin Sinua aivan vapaasti palvella ja nauttia Sinusta, joka olet ainoa todella pysyväinen viehätys, oli minussa vasta oraalla, eikä kyennyt tuota vanhaa pitkän tottumuksen kautta vahvistunutta tahtoa voittamaan. Näin taisteli minussa kaksi tahtoa vastakkain, vanha ja uusi, lihallinen ja hengellinen, ja ne keskenään taistellen rikki raastoivat sieluani.

Tällöin sain itsessäni kokea, mitä olin lukenut: liha himoitsee henkeä vastaan ja henki lihaa vastaan. [Gal. 5, 17.] Molemmissa tahdon ilmauksissa oli minuuttani,[49] kuitenkin enempi siinä, jota hyväksyin kuin siinä, jota nyljin. Minua ei, näet, jälkimäisessä enää ollut paljonkaan, koska se oli enempi väkinäistä kärsimistä kuin omatahtoista toimintaa.

Kuitenkin oli tuo minua vastaan sotiva ja minua voimakkaampi tottumus oma kasvattamani, koskapa suostumalla ensin tekemään pahaa jouduin sitä tekemään sittenkin kun en enää olisi tahtonut sitä tehdä. Ken siis uskaltaa vastaväitettä tehdä, kun syntinen syystä saa kärsiä rangaistusta.[50]

Minä olin usein mielessäni kuvitellut "enhän minä enää rakasta maailmaa, ja Sinuahan en vielä palvele siitä syystä, että totuus vielä on mielestäni niin epätietoista." Mutta tämäkään puolustus ei enää ollut pätevä, sillä nythän oli minulla jo varma vakaumus totuudesta.

Maailmaan kiintyneenä en minä tahtonut astua Sinun sotaväkesi riveissä taistelemaan ja minä yhtä paljon pelkäsin vapautua kaikista kuormista kuin minun oikeastaan olisi pitänyt peljätä sortua niiden alle.

Niinpä painoi maailma kuin raskas painajainen silmäni makeaan uneen ja koettaessani ajatuksineni kääntyä Sinun puoleesi olin minä niiden kaltainen, jotka koettavat unesta nousta, mutta raskaan unen painosta vaipuvat entiselle sijalleen jälleen.

Eihän kukaan voi alinomaa nukkua, eikä — sen sanoo jokaisen terve järki — nukkuminen ole valveilla olemisen veroista, ja kuitenkaan ei ihminen useimmiten tahdo hieroa unta silmistään kun jäsenet tuntuvat niin raukeilta, vaan heittäytyy yhä halukkaammin unen helmaan, vaikkakin pahalla omalla tunnolla, koska jo olisi aika nousta. Niinpä minäkin sen varsin hyvin tiesin olevan parempaa heittäytyä Sinun rakastavaan helmaasi kuin myöntyä himoani noudattamaan, ja kuitenkin Sinä rakkaudellasi voitit vain omantuntoni suostumuksen, jota vastoin himo minut kokonaan lumosi ja vangitsi.

Minä en ensinkään tiennyt, mitä vastata, kun Sinä minulle huusit: Heräjä sinä, joka makaat, ja nouse kuolleista, niin Kristus sinua valaisee. [Ef. 5, 14.] Joka taholta kun sain todistuksia, jotka vakuuttivat sanasi olevan totta, ja kun totuus oli kokonaan omantuntoni vanginnut, en mitään muuta osannut kuin vitkaan ja uneliaasti sanoa: "Kyllä kohta, kyllä kohta! Annahan vain vähän aikaa minun vielä olla!" Mutta tuo "kohta, kohta" venyi varsin pitkäksi ja tuosta "vähästä ajasta" ei tahtonut ensinkään loppua tulla.

Hukkaan minä sisällisen ihmisen puolesta annoin laillesi suostumukseni, kun kuitenkin toinen laki minun jäsenissäni, joka sotii Hengen lakia vastaan, otti minut vangiksi ja pani minut jäsenissäni olevan synnin lain alaiseksi.[51]

Synnin laki on pahan tottumuksen voima, joka hengen väkisinkin vangitsee ja kukistaa, vaikka se kokee vastaan panna; se onkin aivan oikeuden mukaista, koska henki ensinnä on pahalle myöntymyksensä antanut. Minä viheliäinen ihminen, kuka päästää minut tästä kuoleman ruumiista? Sen tekee yksin Sinun armosi Jesuksen Kristuksen meidän Herramme kautta.

Nyt tahdon Sinun nimesi kiitokseksi ja kunniaksi, Herra, minun auttajani ja vapahtajani, kertoa kuinka olet minut vapauttanut sukuvietin kauhistavasta kahleesta, joka oli minut niin pahasti kietonut, ja maailman menon orjuudesta.

Elämäni vieri kyllä yhä vielä totuttua latuaan, mutta tuskani tuli yhä suuremmaksi ja jokapäivä tulin minä tuskan rukouksilla tykösi. Usein kävin myös kirkossa, milloin suinkin vaan joudin toimiltani, joiden taakan alla huokailin.

Alypius ollen tätä nykyä aivan joutilaana oli paljon seurassani. Kolmasti oli hän apumiehenä[52] istunut oikeudessa ja nyt hän odotti, kenelle taas saisi rahan edestä antaa apuansa oikeusasioissa. Hän niinmuodoin menetteli samoin kuin minäkin, joka rahan edestä opetin puhujataitoa — jos muutoin tuo taito onkaan opetuksen kautta saatavissa.

Nebridius sitä vastoin useinkin ystäväpiiristämme puuttui, sillä hän oli ruvennut virantoimituksessa auttamaan yhteistä ystäväämme, erästä Milanon kansalaista ja opettajaa nimeltä Verecundius, joka ollen suuresti uskollisen apulaisen tarpeessa sellaista kovasti halusi ja ystävyyden nojalla juuri meidän joukostamme pyysi. Nebridius ei tuohon toimeen ruvennut ulkonaisten etujen tähden, vaan koska hän hyväntahtoisena ja kelpo ystävänä ei tahtonut olla meidän pyyntöämme noudattamatta.

Eräänä päivänä, kun Nebridius taas jostakin syystä oli poissa, tuli minun ja Alypiuksen luo eräs mies nimeltä Pontitianus, joka ollen Afrikasta kotoisin oli maamiehemme, ja jolla oli korkea virka hovissa. En tiedä, mille asialle hän oikeastaan tuli.

Me istuuduimme juttelemaan. Samassa hän sattumalta huomasi pelipöydällä edessämme erään kirjan. Hän otti sen käsiinsä, aukaisi ja löysi suureksi ihmeekseen apostoli Paavalin epistolat, vaikka oli luullut sen olevan jonkun suurenmoisen teoksen oman ammattini alalta. Silloin hän hyväntahtoisesti hymyillen loi katseensa minuun ja lausui ihmetellen ilonsa sen johdosta, että oli juuri nämät kirjat niin odottamatta tavannut käsistäni.

Sillä hän oli uskovainen kristitty ja rukoili joka päivä kirkossa hartaasti polvillaan.

Kun minä nyt hänelle ilmoitin, että nuo kirjat suuressa määrin herättivät mielenkiintoani, kääntyi puheemme erääseen egyptiläiseen munkkiin nimeltä Antonius,[53] jolla on palvelioittesi joukossa suuri maine. Pontitianus ihmetteli, että me emme niin mainehikkaasta miehestä vielä mitään tienneet; hän sen tähden kauvan aikaa kertoi hänestä ja piirsi hänen kuvansa sydämiimme. Me hämmästyimme kuullessamme, että niin hiljakkoin, melkeinpä meidän päivinä, oli niin ihmeellisiä ja kuitenkin niin varmasti todeksi todistettuja asioita oikean uskon voimasta ja katolilaisen kirkon piirissä tapahtunut. Kaikki ihmettelimme me tuon miehen elämää, hän sitä ett'emme siitä mitään tienneet.

Sitten kääntyi hän puhumaan lukuisista luostareissa olevista munkeista ja heidän tavoistaan, jotka ovat Sinulle suloista hyvänhajua, ja erämaan Hengen hedelmää kantavista korvista, josta kaikesta ei meillä ollut mitään aavistusta. Milanossakin oli yksi luostari täynnä hurskaita veljiä; se sijaitsi juuri kaupungin muurien ulkopuolella ja oli Ambrosiuksen johdon alla; siitäkään emme mitään tienneet.

Pontitianus jatkoi puhettansa ja me suurella mielenkiinnolla kuuntelimme.

Muun ohessa kertoi hän mitä Trierissä kerran oli tapahtunut. Oli iltapäivä, keisari huvitteli sirkuksessa, ja hän itse kolmen ystävänsä keralla läksi kävelemään puutarhoihin kaupungin muurin ulkopuolella.

Sattumalta he jakaantuivat ja läksivät kumpikin pari eri tietä astumaan. He kuljeskelivat ilman mitään matkan määrää. Mutta pian toiset kaksi osuivat eräälle mökille, jossa kaksi Jumalan palveliaa, kaksi sellaista hengellisesti köyhää, joiden on taivaan valtakunta, piti asuntoa. Siellä löysivät he erään käsikirjoituksen, joka sisälsi pyhän Antoniuksen elämäkerran.

Toinen heistä alkoi lukea tätä kirjaa, joka herättikin hänessä sellaista ihailua ja innostusta, että hän kesken lukemisensa päätti itse ruveta samalla tapaa elämään jättäen kokonaan maallisen toimensa ja käyden Sinua yksinomaan palvelemaan — he olivat nimittäin molemmat lääninvirkamiehiä.[54]

Silloin hän äkkiä puhtaasta rakkaudesta ja pyhästä kiivaudesta palaen ja säihkyen vihasta itseänsä vastaan katsahti ystäväänsä ja sanoi: "Sano, minä pyydän, mitä toivomme me saavuttavamme kaikella työllämme ja puuhallamme? Mitä me etsimme? Minkä palkan eteen me palvelemme? Onko meillä täällä hovissa mitään suurempaa toivomusta kuin saada osaksemme keisarin suosiota? Onko täällä muuta kuin pelkkää katoavaisuutta? Ja kaikkialla väijyy vaaroja. Monien vaarojen kautta me täällä kuljemme kohti kaikkein suurinta vaaraa.[55] Ja milloin me lopultakin siihen suistunemme?

"Mutta jos tahdon Jumalan ystävä olla — katso, sehän on mahdollista nyt juuri, tällä hetkellä!"

Niin hän puhui uuden elämän koiton valtaamana ja antoi jälleen katseensa painua tuon kirjan riveihin. Hän luki ja hän aivan siinä Sinun silmäisi alla muuttui mieleltänsä, hänen sydämensä irtaantui maailmasta, mikä pian tuli toiminnassakin näkyviin. Sillä samalla kun hän siinä luki ja sydän rajusti sykkäili ja tuskan huokauksia nousi hänen rinnastaan hän huomasi ja omaksui sen parhaimman osan.

Hän oli nyt tullut Sinun omaksesi ja nopeasti, päättävästi lausui hän ystävällensä: "Nyt minä irroitan itseni siitä, mitä tähän asti toivoen olemme takaa ajaneet ja ryhdyn tällä hetkellä ja tällä paikalla Jumalaa palvelemaan. Jos sinulle on liian vaikeaa tehdä samoin, niin älä ainakaan minua estele." Mutta toinen vastasi: "Ei suinkaan! Minä jään luoksesi ja käyn sinun kanssasi samaan pyhään sotaan, saman voittopalkan puolesta taistelemaan." He olivat nyt molemmat Sinun omiasi, he rakensivat tornin laskettuaan kulungin [Luk. 14, 28], joka oli sellainen että heidän piti jättää kaikki ja seurata Sinua.

Kun Pontitianus ja se toinen, joka oli hänen kanssaan ollut puistossa kävelemässä, etsittyään kadonneita tovereitaan vihdoin löysivät heidät tuon pienen mökin luona, niin he kehoittivat heitä paluumatkalle lähtemään, koska päivä oli jo laskenut. Mutta nämä kertoivat heille uudesta halustansa ja päätöksestänsä, kertoivat kuinka tämä tahto oli heissä syntynyt ja vakaantunut, ja pyysivät, ett'eivät toverit panisi sitä pahaksi, että he kieltäytyvät enää seuraamasta heitä. Toverit itkivät kehnouttansa voimatta kuitenkaan irtaantua vanhasta elämästä, toivottivat ystävillensä onnea, sulkeutuivat heidän esirukouksiinsa ja palasivat sydän maailmaan kiintyneenä hoviin. Nämä taas sydän kiintyneenä taivaaseen jäivät tuohon pieneen mökkiin. He olivat molemmat kihloissa, ja kun heidän morsiamensa saivat kuulla heidän olostansa erakon mökissä, niin hekin vihkivät Herralle neitsyytensä.

Näin kertoi Pontitianus, ja hänen kertoessa käänsit Sinä minut omien silmieni eteen. Minä olin näet, ikäänkuin heittäytynyt oman selkäni taa päästäkseni näkemästä kurjuuttani, mutta nyt Sinä asetit minut kasvojeni eteen, jotta minä näkisin kuinka ruma ja kiero, kuinka likainen ja saastainen ja kuinka sairas minä olin.

Minä näin sen ja kauhistuin pääsemättä kuitenkaan itseäni pakoon. Kun minä yritin luoda katseeni poispäin, kertoi hän kertomistaan ja Sinä taas käänsit kuvani eteeni ja painoit sen aivan silmieni sisälle, että minun väkisinkin täytyisi huomata ja vihata syntiäni. Nyt tunsinkin syntini, mutta minä tekeydyin paremmaksi; minä suljin silmäni ja unohdin, millainen minä olin.

Kuta palavammin noita molempia rakastin, jotka pyhän liikutuksen vallassa olivat antautuneet kokonaan Sinulle, sitä kamalammin vihasin itseäni noiden rinnalla.

Kuinka pitkä aika olikaan kulunut — kokonaista 12 vuotta — sittenkun Ciceron Hortensius oli minussa sytyttänyt totuuden ikävää. Mutta minä silloin siirsin tuonnemma maallisen onnen hylkäämisen, maailmallisten siteiden katkaisemisen ja totuuden ehdottoman noudattamisen. Ja kuitenkin olisi ei ainoastaan totuuden löytäminen, vaan pelkkä totuuden etsiminenkin ollut verrattomasti paljon ihanampaa kuin kaiken maailman aarteiden ja valtakuntien omistaminen, kuin kaikki ruumiilliset nautinnot vaikka niitä olisi valunut virtana joka puolella.

Voi kurjan kurjaa nuoruuden aikaani! Olin kyllä nuoruuteni alkuaikoina rukoillut itselleni puhtautta kuitenkin näin sanoen: "Herra, anna minulle puhdas ja siveä sydän — ei kuitenkaan nyt kohta." Sillä minä pelkäsin kovin että Sinä mahdollisesti olisit kuullut minua kohta ja olisit minua kohta parantanut pahoista himoista, joita sairastin, ja joita mieluummin olisin tahtonut vain vähän kurittaa kuin kokonaan kuolettaa. Minä kuljin laveata tietä jumalattomassa taikauskossa, en tosin levollisella omallatunnolla, mutta valiten sen sittenkin edellä kaikkea sitä, jota en hurskaalla mielellä ottanut etsiäkseni, vaan vihollismielisenä vastustin.

Minä uskottelin itselleni että minä päivästä päivään lykkäsin irtautumistani maailmasta ja ehdotonta antautumistani Sinulle vain siitä syystä, ett'ei minulla ollut mitään varmaa päämäärää mihin olisin voinut suunnata askeleeni. Mutta nyt oli se päivä tullut, jolloin kaikki minulle paljastettiin, jolloin omatuntoni minulle soimaten huusi: "Missä ovat nyt kauniit sanasi? Etkö sanonut vain sen aikaa tahtovasi tuota turhan hyörinän taakkaa kantaa, kun olet epätietoinen totuudesta. Nyt olet täysin tietoinen totuudesta ja kuitenkin yhä olet kantamassa hartioillasi tuota taakkaa, taakkaa jonka monet muut hartioiltaan heitettyään ovat päässeet kuin siivin kohoamaan korkeuteen, monet semmoiset jotka eivät väsyksiin saakka ole miettineet ja tutkineet ja kymmenen vuotta, vieläpä pitemmänkin ajan päänsä puhki ajatelleet."

Tuommoinen tuska ja kauhea häpeä minua kalvoi kaiken sen aikaa kun Pontitianus tuota kertoi.

Kun hän oli puheensa lopettanut ja asiansa suorittanut, meni hän pois. —

Ja minä menin itseeni. Kuinka soimasinkaan sydäntäni, kuinka kuritinkaan sitä sanan ruoskalla saadakseni sitä suostumaan Sinun seuraamiseesi. Se vastusti ja väitti vastaan, mutta ei se syyttömäksi tekeytynyt, sillä kaikki puoltavat asiapaperit olivat kumotut ja hävitetyt; jäljellä oli vain pelokas vavistus. Kuin kuolemaa kammoi sieluni tulla vedetyksi tottumuksen aalloista, joissa se kuitenkin oli tukehtumaisillaan ja oli joutua kuoleman saaliiksi.

Tuon ankaran oman sieluni nostattaman ristiaallokon riehuessa sydämeni lepokammiossa minä, tuskan ilme kasvoilla ja mieli kuohuksissa, törmäsin Alypiusta vastaan huutaen: "Miten meidän käynee? Mitä tämä merkitsee? Etkö sinä ole sitä kuullut? Oppimattomat nousevat ja tempaavat taivaan tykönsä ja me kaikkine oppinemme välinpitämättöminä sille, mikä on ylevää, vain tyydytämme vatsaamme ja himojamme. Vai onko häpeä seurata sivistymättömien hyvää esimerkkiä? Eikö päinvastoin ole vielä suurempi häpeä, jos ollen kykenemätön heille hyvää esimerkkiä antamaan ei edes osaa heidän antamaansa seurata?"

Tuohon tapaan minä puhuin — en voi niin tarkoin muistaa — ja koko mieleni kuohu purkaantui hänen päällensä, joka vain kuin ukkosen iskemänä vaieten tuijotti minuun. Enhän puhunutkaan tavalliseen tapaani — enempi kuin sanat, jotka suustani laskin, ilmaisivat ryppyinen otsa, kasvojen puna, hehkuvat posket ja säihkyvät silmät, mitä sielussani liikkui.

Isännällämme oli puutarha, joka oli käytettävänämme samoin kuin koko talokin, sillä isäntämme ei asunut tässä talossa. Sinne ajoi minut mieleni myrsky, sinne missä ei kukaan olisi sitä kovaa taistelua, jota kävin itseni kanssa, ehkäisemässä, kunnekka se saisi sen päätöksen, mikä Sinulla oli tiedossa, mutta ei minulla. Terveellinen mielen raivo oli minuun tarttunut ja noustakseni parempaan elämään tein minä kuolemaa ollen tietoinen ainoastaan suuresta pahuudestani, mutta ei ensinkään siitä, mitä hyvää minusta oli tuleva.

Minä menin siis puutarhaan ja Alypius seurasi minua askel askeleelta. Hänen läsnäolonsa näet, ei häirinnyt hiljaista yksinäisyyttäni. Ja kuinka olisikaan hän voinut jättää minut ihka yksinäni sellaisessa mielentilassa?

Me istuuduimme niin kauvas talosta kuin mahdollista. Minä kauhistuin hengessä, minä olin täynnä suuttumusta itseeni siitä, ett'en käynyt tekemään sovintoa ja rauhaa Sinun kanssasi minun Jumalani, vaikka juuri sitä koko olentoni haikeasti halusi ja pyysi ja kiittäen ja ylistäen sitä korotti taivaaseen saakka. Ja tuohon tilaan päästäkseni en kuitenkaan tarvinnut en laivoja, vaunuja, enkä jalkojakaan, eikä tiekään sinne ollut niinkään pitkä kuin tuolta talosta tänne meidän istumasijallemme. Sillä mennä ja saapuakin Sinun tykösi ei ole muuta kuin tahtoa mennä tykösi, mutta tahtoa sitä ehdottomasti ja kokonansa, ei puolinaisesti niin että, kääntyy sinne ja tänne, miten milloinkin sattuu ja että samalla kun tahtoo nousta ja lähteä samalla tahtoo jäädäkin, joten taistellen omaa itseään vastaan sortuu.

Mieleni ollessa noin kaikkea päättäväisyyttä ja toimintakykyä vailla olen minä kuitenkin ruumiillani monenmoista toimittanut, jota ihmiset eivät aina, vaikka tahtoisivatkin, voi toimittaa, jos nimittäin ovat raajarikkoisia tai vangittuina, lopen väsyneitä tai jollain muulla tavalla kykenemättömiä. Kun minä raastoin tukkaani, löin otsaani, puristin molemmin käsin polveani, tein minä sitä, koska minä niin tahdoin. Mutta minä olisin voinut tätä vain tahtoa, voimatta sitä teossa täyttää, jos nimittäin jäseneni taudin jäykistäminä eivät olisi totelleet.

Tuota kaikkea minä tein, eikä siinä tahtominen ja tekeminen yhteen käynyt. Mutta sitä en minä tehnyt, jota minä niin paljon innokkaammin ja palavammin halusin, ja jota olisin voinut tehdä kohta kun vaan tahdoin, järkkymättömästi ja hellittämättömästi tahdoin. Tässä, näet, on tahtominen samaa kuin taitaminen, jopa samaa kuin tekeminen; ja sittenkään en minä sitä tehnyt. Ruumis kyllä herkästi totteli sielun heikointakin tahdon ilmausta pannen oitis jäsenet liikkeelle täyttämään sielun vähimpiäkin toivomuksia, mutta sielu ei tuota omaa, ylevää tahtoansa suostunut täyttämään, vaikk'ei siihen olisi tarvittu kuin hyvää tahtoa vaan.

Tämähän on kummallista — mistä tämä johtuu? Miksi niin on asianlaita? Suo armosi loistaa, jotta voisin kysyä voivatko mahdollisesti ihmisten salaperäiset rangaistustuomiot ja Aadamin lasten synkeimmät synninsurut tähän vastauksen antaa.

Mistä johtuu tämä kummallinen ilmiö? Ja miksi on se olemassa? Sielu käskee ruumista ja tämä tottelee oitis. Sielu käskee omaa itseänsä ja saa tottelemattomuutta osaksensa. Sielu käskee käden liikkua ja tämä tottelee niin herkästi, että käskyn antaminen ja noudattaminen tuskin on eroitettavissa; ja kuitenkin sielu on sielullista ja käsi ruumiillista. Mutta kun sielu käskee sielua tahtomaan, niin ei se tottele, vaikka se nyt itse on käskemässä, eikä joku toinen. Tämähän on peräti kummallista — miksi niin on? Sielu antaa itsellensä käskyn tahtomaan, eikä se käskisikään, joll'ei jo tahtoisi, ja kuitenkaan ei käsky tule täytetyksi.

Vaan siinäpä se on syy: sielu ei olekaan kaikesta sydämestään tahtonut, eikä niinmuodoin kaikesta sydämestä käskenytkään. Sillä siinä määrin sielu käskee kuin se tahtoo, ja siinä määrin kuin ei sen käskyä totella ei se ole tahtonutkaan; tahtohan, näet, itse on käskemässä, tahtomaan juuri sitä, mitä se itse tahtoo, eikä kukaan muu. Kun ei tahto täydellisesti tahdo, mitä se käskee, niin ei se myöskään saa käskyänsä toteutumaan. Jos taas tahto olisi täydellinen, niin ei tarvittaisi käskyä tahtomaan, sillä se olisi jo olemassa, mitä käskyllä tahdottaisiin aikoihin saada.

Ei se niinmuodoin kummallista olekaan toiselta puolen tahtoa, toiselta puolen olla tahtomatta; se on sielun sairautta, kun sielu totuuden kohottamana ja tottumuksen alaspainamana ei kykene kokonansa nousemaan. Ja niinmuodoin on olemassa kaksi tahtoa, koska kumpikaan ei ole kokonaisuus, ja koska toisella on, mitä toiselta puuttuu.

Kun minä pidin tutkintoa itseni kanssa tahdoinko minä nyt Jumalaa palvella kuten olin jo niin kauvan aikonut, niin se olin minä, juuri minä, joka sitä sekä tahdoin että olin tahtomatta.

Koko sydämelläni en minä tahtonut, koko sydämelläni en myöskään ollut tahtomatta. Minä niinmuodoin olin taistelussa ja ristiriidassa itseni kanssa.

Tuolla tapaa minä sairastin ja kidutin itseäni syyttämällä kovemmin kuin koskaan ennen itseäni. Minä vääntelin ja kääntelin itseäni kahleissani, jotta ne kerrankin kokonaan katkeisivat; höltyneet ne, näet, kyllä jo olivat, vaan pitelivät kuitenkin vielä. Sinä, Herra, samalla ankarana ja laupeaana työnsit sydämeni sisimpään pelvon ja häpeän kaksinkertaisen pistimen, ett'en taas veltostuisi ja jättäisi kokonaan katkaisematta sitä vähäistä, heikkoa, jäljelle jäänyttä kahletta, joten se uudelleen olisi voinut vahvistua ja sitoa minut lujemmin.

Minä sanoin itsekseni: nyt on se tapahtuva — kohta, kohta! Ja sitä sanoessani kävin jo päätöstä tekemään. Melkein sen jo tein, ja kuitenkaan en sitä tehnyt. En tosin solunut entiselle sijalleni, mutta minä seisahduin juuri lähelle matkan päätä päästyäni ja hengitin syvään. Minä ponnistin vielä kerran voimiani ja pääsin hivenen lähemmäksi — ja nyt vielä vähän, niin kohta, kohta ulotun ja saan siitä kiinni. Mutta sittenkään en ulottunut, enkä saanut kiinni, koska yhä vielä kammoin kuolla kuolemalle ja elää elämälle. Yhä vielä oli paha, johon olin piintynyt, voimallisempi kuin hyvä, johon olin aivan harjaantumaton.

Kuta lähemmä läheni tuo tärkeä hetki, jolloin minun piti toiseksi muuttua, sitä suurempaa pelkoa se minussa herätti. En kuitenkaan taantunut asemaltani, enkä kääntynyt pois suunnastani, vaan häälyin epätietoisuudessa.

Perin mitättömät ja turhanpäiväiset kappaleet, nuo vanhat ystäväni, nykivät minua lihani liepeestä ja kuiskasivat korvaani: "Aiotko todella meidät jättää? Oletko ajatellut, että sinun siitä hetkestä lähtien ja aina ijankaikkisesti on oltava ilman meitä, ja että siitä hetkestä lähtien 'moni asia' on oleva sinulle luvatonta?" Ja mitä kaikkea he kuvailivatkaan minulle tuolla sanallaan 'moni asia!' Oi mitä kaikkea kuvailivatkaan, minun Jumalani! Torjukoon armosi pois palveliastasi kaikki nuo likaiset ja häpeälliset mielikuvat!

En enää kuullut noita pahojen henkien ääniä kuin aivan hiljaa entiseen verraten. Ne eivät julkisesti astuneetkaan tielleni vastaväitteitään tekemään, vaan supisivat vaan selkäni takaa ja nykivät salaa vaatteeni liepeestä saadaksensa minua, joka olin kääntänyt heille selkäni, katsomaan taakseni. Kuitenkin ne saivat viivytetyksi minua, joka muutoinkin olin epäröivällä kannalla, irroittamasta itseni niistä ja kiiruhtamasta yli rajan sinne, jonne olin kutsuttu, varsinkin kun voimakas tottumus samalla sanoi minulle: "Luuletko todella voivasi ilman noita aikoihin tulla?"

Tuo kuitenkin korvissani kuului varsin laimealta ja heikolta. Sillä sieltä, minnepäin olin kasvoni kääntänyt ja minne vapisevanakin koetin kiirehtiä, ilmestyi tuo puhdas, ihana siveys, joka ilossaankin aina on arvokas, eikä hillitön. Se hellästi ja vakavasti kutsui minua tulemaan, tulemaan ihan arvelematta. Se ojensi pyhät kätensä tavoittaaksensa minua ja sulkeaksensa minut syliinsä.

Ja se katsoi minuun rohkaisevasti hymyillen ikäänkuin sanoen: "Sinäkö, sinäkö todella et kykenisi siihen, mihin lapsukaiset ja naiset kykenevät? Kykenevätkö he siihen omasta voimastaan, eikö päinvastoin Herran Jumalan voimassa? Herra Jumala on minut heille uskonut. Miksi siis sinä koetat omin voiminesi seisoa ja vapiset ja horjut? Heittäydy Hänen varaansa; älä pelkää, ei hän laske sinua lankeemaan. Jättäydy Hänelle aivan turvallisena. Hän ojentaa käsivartensa ottaaksensa vastaan sinua ja parantaaksensa sinua."

Minä kovasti häpeästä punastuin, kun vast'ikään olin kuunnellut noita joutavia laverruksia ja yhä vielä vitkastelin ja häälyin epätietoisena. Ja taas olin minä kuulevinani siveyden sanovan minulle: "Sulje korvasi kuulemasta noita jäseniäsi maan päällä, jotta ne kuolisivat. Ne kyllä lupailevat sinulle iloja, mutta iloja, jotka Herran Jumalan lain mukaan ovat luvattomia". — Tämä taistelu sydämessäni oli taistelua toisen ja toisen minuuteni välillä.

Alypius, joka hiljaa vierelläni istui, odotti äänettömänä, miten tämä tavaton mielen kuohuni oli päättyvä.

Kun nyt syvällinen tutkistelemus oli olentoni salaperäisestä syvyydestä kohottanut ja koonnut kaiken kurjuuteni sieluni silmäin eteen, niin puhkesi ankara myrsky tuoden mukanaan runsaan kyynelsateen.

Saadakseni vapaasti vuodattaa kyyneleitäni ja ilmoille laskea valitukseni nousin minä ja poistuin Alypiuksen luota. Sillä yksinäisyys soi minulle sopivamman tilaisuuden itkemiseen. Niinmuodoin poistuin siksi kauvas, ett'ei hänenkään läsnäolonsa vaivannut minua. Hän huomasikin, millainen oli tilani, sillä ääneni, kun jotain hänelle koetin sopertaa, oli tukehtua itkuun. Sentähden hän, kun minä nousin, jäi paikoilleen istumaan kovin hämmästyneenä.

Minä heittäydyin, tietämättä mitä tein, erään viikunapuun alle, ja annoin kyyneleeni vapaasti vuotaa Sinulle otolliseksi uhriksi. Ja minä puhuin tähän tapaan, joskaan ei aivan näillä sanoilla: "Oi Herra, kuinka kauvan, kuinka kauvan voit niin armottomasti vihaa kantaa? Älä toki muistele entisiä pahoja tekojamme!" [Ps. 79: 5, 8.] Sillä vielä tunsin minä olevani niiden siteissä. Minä ääneen vaikeroin: "Kuinka kauvan? Kuinka kauvan? Huomenna — ja taas huomenna! Miksi ei nyt kohta tällä hetkellä tehdä loppu minun häpeästäni?!"

Noin minä vaikeroin ja itkin kovin katkeria katumuksen kyyneliä. Mutta silloin — silloin kuulin minä naapuritalosta lasten ääniä, jotka ikäänkuin laulamalla lausuivat "ota ja lue — ota ja lue!" Aivan samana hetkenä kirkastuivat kasvoni ja minä vaivasin ajatuksiani minkä voin muistaakseni jos mahdollista onko lapsilla tapana jossain leikissä laulaen lausua jotain tuontapaista; mutta en voinut ensinkään muistaa koskaan kuulleeni mitään sellaista. Silloin tukahutin minä kyyneleeni ja nousin ylös — minä pidin nuo kuulemani lasten sanat jumalallisena käskynä minulle avaamaan raamattua ja lukemaan sen luvun, joka ensinnä eteeni aukeni. Olinhan Antoniuksestakin kuullut, että hän, kun hän kerran sattumalta joutui erääseen paikkaan, missä evankeliumia julkiluettiin, tunsi sen kehoituksen, jonka luetusta paikasta sai kuullaksensa, lausutuksi itsellensä nimittäin: Mene, myy, mitä sinulla on, ja anna vaivasille, niin saat aarteen taivaassa, ja tule ja seuraa minua. [Matt. 19, 21.] Jumalalliselle äänelle kuuliaisena olikin hän kohta kääntynyt Sinun puoleesi.

Syvästi liikutettuna palasin minä sille paikalle, missä Alypius istui, ja minne noustessani olin jättänyt apostoli Paavalin epistolat. Minä otin ne käsiini, aukasin ja luin hiljaa sen kohdan, johon ensinnä silmäni osuivat: Ei ylensyömisessä eikä juopumisessa, ei haureudessa eikä kammioissa, ei riidassa eikä kateudessa, vaan pukekaat päällenne Herra Jesus Kristus ja hoitakaa ruumistanne, vaan ei haureellisuuteen. [Rom. 13, 13-14.] En tahtonut enempää lukea, eikä se ollut tarpeellistakaan. Sillä kohta kun sain luetuksi nuo sanat koitti kirkas valo minun sydämessäni, joka hajoitti kaikki epäilysten sumut, ja tuntui niin turvalliselta.

Minä laskin kirjan kiinni, pistettyäni jonkun merkin siihen kohtaan, ja kerroin kasvot rauhallisina kaikki Alypiukselle. Silloin ilmaisi hän mielialansa, josta ei minulla ollut mitään aavistusta, pyytämällä saada nähdä sitä kohtaa, jota olin lukenut. Minä näytin sen hänelle ja hän luki edelleen siitä kohdasta, johon minä olin pysähtynyt. Sanat, jotka siinä seurasivat, olivat minulle aivan tuntemattomat ja kuuluivat näin: Uskossa heikkoa korjatkaa. [Rom. 14, 1.]

Nämä sanat hän sovitti itseensä ja osoitti niitä minulle. Hän tuli niiden kautta vahvistetuksi ja yhtyi ilman mitään epäilystä tai mielen levottomuutta hyvään päätökseeni, joka oli aivan tuon hänen jalon luonteensa mukaista, johon nähden hän jo ennestään oli minua niin paljon edellä.

Nyt läksimme me äitini luo kertomaan hänelle kaikkea. Hänen sydämensä täyttyi ilosta. Kun kerroimme hänelle lähemmin, miten kaikki oli tapahtunut, iloitsi ja riemuitsi hän ja ylisti Sinua, joka teet kaiken senkin yli kuin me ymmärrämme tahi rukoilemme. [Ef. 3, 20.] Sillä olithan hänelle antanut minuun nähden paljoa enemmän kuin mitä hän oli huokauksilla ja kuumilla kyynelillä rukoillut.

Sinä olit saanut minut niin kokonaan itsehesi suostumaan, ett'en enää mitään avioyhteyttä vaimon kanssa halunnut, enkä toivonut itselleni mitään kaikesta siitä, mitä tällä maailmalla on tarjottavaa. Nyt seisoin minä sillä uskon tasapinnalla, jolla olit jo niin monta vuotta sitten suonut hänen näyssä nähdä minun seisovan. Sinä olit hänen surunsa iloksi muuttanut, ylitsevuotavaksi iloksi, jommoista ei hän koskaan ollut itsellensä rukoillut, ja joka arvossa ja puhtaudessa verrattomasti voitti sen ilon, jota hän oli itselleen toivonut lapsistani ja lastenlapsistani.

9 KIRJA.

Uusi elämä.

Oi Herra, minä olen Sinun palveliasi ja Sinun piikasi poika. Sinä olet katkaissut kahleeni, Sinulle minä kannan kiitosuhria. [Ps. 116, 16-17.] Sinua kiittäköön sydämeni ja kieleni, ja kaikki minun luuni lausukoot: Herra, kuka on Sinun kaltaisesi? [Ps. 35, 10.] Ja anna Sinä minulle vastaus ja sano sielulleni: Minä olen Sinun pelastuksesi.

Kuka ja millainen minä olen? Ei löydy mitään pahaa, jota en minä ole tehnyt tahi puhunut tahi ainakin tahtonut. Mutta Sinä, Herra, olet hyvä ja armollinen; Sinä katsoit alas kuiluun, jossa kuolleena makasin, ja ajoit ulos sydämeni syvyydestä pohjattoman turmelukseni. Siinäpä se olikin koko kysymys: olla tahtomatta sitä, mitä minä olin tahtonut, ja tahtoa sitä, mitä Sinä tahdoit.

Mutta missä oli minun vapaa tahtoni niin monen vuoden ajan ollut? Ja mistä salaperäisestä syvyydestä tai korkeudesta se yht'äkkiä ilmestyi niin että taisin taivuttaa niskani Kristuksen Jesuksen suloisen ikeen alle ja ottaa hartioilleni Sinun keveän kuormasi, oi minun vapahtajani ja minun lunastajani?

Yht'äkkiä oli minulle varsin helppoa ja iloista kieltäytyä maailman turhista iloista. Ilolla nyt heitin pois semmoista, jonka kadottamista olin tätä ennen suuresti peljännyt.

Sillä Sinä, ainoa todellinen viehätys, vieroitit mieleni niistä, samalla kun sait minut kiintymään itseesi, joka olet — ei kuitenkaan lihalle ja verelle — suloisempi kaikkea, mitä suloista löytyy maan päällä; kirkkaampi kaikkea muuta valoa ja samalla sisemmällä sielussani kuin kaikki, mitä siellä salaperäistä löytyy; korkeampi kuin kaiken maailman kunnia, vaikk'ei niille, jotka itsestään korkeaa ajattelevat.

Nyt oli sieluni vapaa niistä huolista, joita tämän maailman kunnian ja rikkauden tavoitteleminen tuottaa, vapaa halusta rypeä synnin liassa tyydyttämällä lihan kiihkeitä himoja, ja nyt minä hyvilläni haastelin kuin pieni lapsi Sinulle, minun valoni, minun rikkauteni, minun autuuteni, minun Herrani ja minun Jumalani.

Sinun kasvojesi edessä punnittuani asiaa päätin minä, ett'en minä äkkiä meluten katkaisisi opetustointani, vaan että hiljaa huomaamatta vetäytyisin pois laverruksien markkinoilta, jott'eivät nuorukaiset, joilla on tutkintoaineenaan ei Sinun lakisi, eikä Sinun rauhasi, vaan mielettömiä valheita ja torilla ratkaistavia oikeusjuttuja, enää saisi ostaa minun suuni kaupasta aseita hurjaan elämöimiseensä.

Sopivasti kyllä ei ollut enää kuin jokunen päivä siksi kun viininkorjuulupa piti alkaa; minä niinmuodoin päätin kestää paikallani siihen saakka, voidakseni sitten lain mukaisesti virastani erota ja säilyä vapaana ihmisorjuudesta pysymällä siinä vapaudessa, johon Sinä kerran olet minut ostanut.

Sinun rakkautesi oli lävistänyt sydämemme ja me kannoimme sanasi nuolia syvällä sielussamme. Sinun palvelijoittesi esimerkit, jotka olivat olleet kuin mustat, sammuneet ja kuolleet hiilet, ja jotka Sinä puhaltamalla olit palamaan saanut ja henkiin herättänyt, ne nyt ajatustemme pesään koottuina polttivat ja kuluttivat meistä pois uneliaisuuden, joka uhkasi meidät kadotukseen upottaa. Ne sytyttivät meissä voimakkaan tulen, jota vastaansanojien kavalat kielet eivät mitenkään saaneet sammumaan; se päinvastoin vastaansanomisesta yltyi korkeammalle loimuamaan.

Kun kuitenkin oli nimesi tähden, jonka pyhyys on kautta koko maailman tunnettu, olemassa sellaisiakin, jotka olivat valmiit päätöstämme ylistämään, niin saattoi näyttää kerskaukselta oitis, läheistä lupa-aikaa odottamatta, erota kaikkien nähden toimitettavasta julkisesta virasta. Jos nyt kuitenkin olisin niin tehnyt ja kääntänyt kaikkien kuulijaini huomion puoleeni, niin olisivat he, jotka varsin hyvin tiesivät kuinka lähellä oli viininkorjuulupa, saaneet aihetta puhua minusta kaikenlaista ja väittää, että olen tällä vaan tahtonut näkyä suureksi mieheksi. Mitä hyvää siitä olisi ollut, että minun vaikuttimistani noin olisi puhuttu ja huhuttu? Niinhän hyvä päätöksemme vain olisi joutunut pilkan alaiseksi.

Jo kesän kuluessa olivat keuhkoni työstä vaivaantuneet niin että olin kovin hengästynyt ja tunsin pistoksia rinnassani. Myös ääneni käheys minua vaivasi ja vaikeutti puhujana esiintymistäni. Olin sentähden levottomuudella ajatellut että minun ehkä ainakin toistaiseksi täytyisi lakkauttaa toimeni.

Nyt sitä vastoin minä iloitsin siitä, että Sinä, minun Jumalani, olit antanut minulle paremman syyn erota virastani kokonaan. Tässä ilossa minä kestin tuon väliajan. Sitä oli noin kaksikymmentä päivää, mutta minä ne miehuullisesti ja kärsivällisesti kestin. Kärsivällisyyttä siinä todella kysyttiin, sillä nyt ei ollut enää himo keventämässä työnkuormaa kuten ennen.

Ehkä joku Sinun palvelioistasi, minun veljistäni, sanonee, että olen siinä syntiä tehnyt, kun hetkenkään enää istuin valheen opetustuolissa, sittenkun sydämeni oli sitoutunut Sinua palvelemaan. En sitä kielläkään. Mutta olethan Sinä, kaikkein armollisin Herra, tämänkin kaikkien muiden kauhistavien ja surkuteltavien syntieni keralla pyhässä kasteen vedessä poispessyt ja anteeksiantanut.

Verecundus ystävällisesti pyysi meitä olemaan hänen maatilallaan, siksi kun pääsisimme Milanosta lähtemään. Siellä hänen rauhaisassa maatalossaan, peltojen ja niittyjen keskellä me kaukana maailman hyörinästä saimme levähtää Sinussa. Sinä, Herra, joka olet uskollinen lupauksissasi, olet maksava Verecundukselle palkan hänen meille osoittamastaan rakkaudesta. Sinä olet antava hänen levähtää paratiisin ijäti viheriöitsevillä niityillä, sillä Sinä olet anteeksiantanut hänen maan päällä tekemät syntinsä.

Nebridius iloitsi kanssamme, sillä hän oli harras totuuden etsijä, vaikkakaan hän ei vielä ollut kristitty, eikä ollut osallinen kirkon pyhistä sakramenteista.

Vihdoin viimeinkin loppui odotusaika. Kuinka pitkältä ja ikävältä olikaan se tuntunut meistä, jotka ikävöimme joutilaisuutta ja vapautta voidaksemme kaikesta sydämestä veisata: Minun sydämeni lausuu Sinulle: Minä olen etsinyt kasvojasi — Sinun kasvojasi, Herra, tahdon minä etsiä.

Sitten tuli tuo odotettu päivä, jolloin todella pääsin irti opettajatoimestani, josta mieleni jo tätä ennen oli irtaantunut. Nyt se tapahtui — ja nyt pääsi kieleni samoin kuin sydämenikin valloilleen. Ystävieni keralla minä tuolla maatilalla Sinua riemuiten ylistin.

Sillä minä kirjoitin useita kirjoja, jotka tosin olivat tarkoitetut Sinun palvelukseesi, mutta jotka kuitenkin vielä huokuivat äsken jättämäni koulun ylpeätä henkeä, samoin kuin juoksijakin on hengästyksissään juuri kun hän lopettaa juoksunsa levähtääksensä. Näitä teoksiani ovat seuraavat: "Keskusteluja läsnäolevien kanssa" ja "Keskusteluja oman itseni kanssa Jumalan kasvojen edessä" sekä "Kirjeeni poissa olevalle Nebridius-ystävälleni".

Milloin riittänee minulle aikaa mainitakseni kaikkea sitä hyvyyttä, jota Sinä meitä kohtaan osoitit tuona aikana, varsinkin kun minun on riennettävä toisia vielä suurempia armotöitäsi kertomaan?

Minulle on mieluista muistella, miten Sinä, Herra, sisällisillä pistimillä kokonaan lannistit korskean luontoni, miten Sinä teit sydämeeni tasaisen tien alentamalla ajatusteni vuoret ja kukkulat, oikaisemalla mutkat ja silittämällä epätasaiset paikat.

Kuinka innokkaasti yhdyinkään ylistämään Sinua, lukiessani Daavidin psalmeja, noita uskoa uhkuvia virsiä ja hurskaan mielen tunnelmia, joissa ei ole vähääkään ylpeyden henkeä!

Sinun syvintä rakkauttasi en kuitenkaan vielä tuntenut, koska olin vasta katekumeeni kuten Alypiuskin, jonka kanssa yhdessä elelin maaelämän hiljaisuudessa. Myös äitini liittyi meihin eriämättömästi naisellisella olennollaan, miehekkäällä uskollaan, levollisuudellaan mikä on vanhoille ominainen, äidillisellä hellyydellään ja kristillisellä hurskaudellaan.

Kuinka innokkaasti yhdyinkään ylistykseesi lukiessani psalmeja! Kuinka suuren rakkauden ne sielussani sytyttivät Sinua kohtaan! Minä paloin innosta saada niitä julistaa, jos mahdollista koko maailmalla, jotta kukistuisi ihmiskunnan ylpeys. Mutta veisataanhan niitä kaikkialla maailmassa, ja eihän kukaan voi hehkultasi kätkeytyä.

Sydämeni oli täynnä voimakasta ja katkeraa vihaa Manikeolaisia kohtaan, mutta samalla minä myös tunsin sääliä heitä kohtaan, koska he eivät tunteneet näitä jumalallisia salaisuuksia, näitä taivaallisia lääkkeitä, ja koska he mielettömän uhkamielisinä hylkäsivät sen vastamyrkyn, joka olisi voinut heitä parantaa.[56]

Minä olisin suonut, että he jonkun kerran olisivat olleet tietämättäni saapuvilla näkemässä ja kuulemassa minua, kun minä tuona joutoaikanani luin neljättä psalmia. Kyllä varmaan olisi heidän täytynyt silmieni säihkystä ja ääneni painosta huomata, kuinka voimallisesti minuun vaikuttivat nuo psalmin sanat: Kun minä huusin, niin Sinä kuulit minua, minun vanhurskauteni Jumala. Sinä minua hädässäni lohdutit. Ole minulle armollinen ja kuule rukoukseni.

Minä vapisin pelvosta, mutta samalla minä myös hehkuin Sinun laupeutesi sytyttämästä toivosta ja ilosta. Ja kaikkia noita tunteita tulkitsivat silmäni ja ääneni, lukiessani noita Sinun Henkesi meille lausumia sanoja: Te uljaat miehet, kuinka kauvan pitää minun kunniani pilkattaman? Miksi te rakastatte turhuutta ja tavoittelette valhetta? Olinhan minäkin turhuutta rakastanut ja valhetta tavoitellut.

Nyt minä sen kuulin ja kauhistuin; sillä minä tunsin että minäkin olin yksi niitä, joita nämät sanat tarkoittivat. Sillä olivathan ne mielikuvitukseni luomat harhakuvat, joita olin totuutena pitänyt, sulaa turhuutta ja valhetta. Nämä muistot täyttivät sydämeni tuskalla ja minä valitin haikeasti ja katkerasti.

Jospa olisivat nuo valitushuutoni kuuluneet niiden korviin, jotka vielä tänäpäivänä rakastavat turhuutta ja tavoittelevat valhetta. Ehkäpä se olisi vaikuttanut heissä niin voimallisen mielenliikutuksen, että heidän olisi täytynyt oksentaa ulos itsestänsä tuon tuommoisen; sitten olisivat he kääntyneet rukoillen Sinun puoleesi ja Sinä olisit kuullut heidän rukouksensa, koska hän, joka todella edestämme kuoli, on edesvastaajanamme tykönäsi.

Edelleen minä luin: Vihastukaa, älkääkä syntiä tehkö. Kuinka tulinkaan liikutetuksi tätä lukiessani! Olinhan jo oppinut vihaamaan itseäni entisen elämäni tähden, ja nyt oli tämä sana minua kannustamassa, ett'en vast'edes syntiä tekisi!

Nyt en enää mistään itseni ulkopuolella olevasta esineestä tyydytystä hakenut, enkä sitä ruumiillisin silmin etsinyt näkyväisestä auringosta.[57] Sillä jotka tämän maailman moninaisista kappaleista ilonsa hakevat, he piankin häviävät ja haihtuvat noihin näkyväisiin, katoavaisiin kappaleisiin, he janoisin mielin tavoittelevat niiden haihtuvia varjokuvia.

Oi jospa he janostaan aivan nääntyisivät niin että rukoillen pyytäisivät: Kuka meille näyttää, mistä saisi jotain virvoittavaa?! Oi jospa me silloin voisimme sanoa ja he kuulla: Ilmestynyt on meille, Herra, Sinun kasvojesi valkeus. Sillä emme me ole se valkeus, joka ihmisiä valistaa, vaan Sinun valkeutesi koittaa meissä, jotta me, jotka muinoin olimme pimeys, nyt olisimme valkeus Sinussa.

Oi jospa he olisivat voineet nähdä tuota sisäistä, ijäistä valoa! Nyt olin saanut sitä maistaa, ja sydäntäni kivisti, etten voinut sitä heille näyttää, kun he maailmaa himoitsevine silmineen tulivat tyköni ja sanoivat: Kuka meille näyttää, mistä saisi jotain virvoittavaa? Sillä nyt kun sydämessäni kannoin vihaa itseäni vastaan, saatuani piston sydämeeni, nyt kun olin vanhan ihmiseni kuolettanut ja uhrannut alttarillasi ja ajattelin Sinun apuasi toivoen uudistumistani uudeksi ihmiseksi, nyt olit Sinä tullut minulle suloiseksi ja täyttänyt sydämeni ilolla. Minä huudahdin ilosta lukiessani tätä samaa raamatusta, jota sydämessänikin tunsin. En tosiaankaan enää olisi tahtonut saada maallista omaisuuttani kartutetuksi moninkertaiseksi, kuluttaakseni tuota katoavaista ja kuluakseni itse sen kuluttavasta voimasta. Sillä joskin toisilla on viljaa ja viiniä yltäkyllä, niin olihan minulla Sinussa, Sinä ainoa ijankaikkinen ja muuttumaton, toisenlaista viljaa, viiniä ja öljyä.

Seuraavaa värssyä[58] lukiessani minä kaikesta sydämestäni huudahdin: Oi autuutta saada nukahtaa ja levähtää, saada levähtää rauhassa, levähtää siinä, mikä aina on samaa! Ken voi meiltä sitä estää, kun sana seisoo vahvana: Kuolema on nielty voitossa? [1 Kor. 15, 54.] Olethan Sinä itse se ijäti sama ja muuttumaton. Sinussa nautitaan syvää rauhaa ja unohdetaan kaikki vaivat. Sillä Sinua ainoastaan tavoitella, eikä kaikenlaista muuta, se on luontoni laki, jonka Sinä, Herra, yksin olet minuun istuttanut, eikä kenkään muu.

Minä luin ja minä paloin innostuksen tulesta ja pyhästä kiivaudesta niitä vastaan, jotka pyhää raamattua halveksuvat. Mutta minä en tiennyt mitä tehdä noille mykille kuolleille, joiden joukossa minä itse olin ollut yksi niitä pahimpia, aivan kuin turmiollinen rutto, ja raivonnut sokeudessani kuin äkäinen haukkuva koira noita pyhiä kirjoja vastaan, jotka ovat täynnä taivaan makeata hunajaa ja Sinun valkeutesi valoa.

Kun se aika läheni, jolloin minun piti ilmoittautua kastettavaksi, palasimme me maalta Milanoon. Myös poikani Adeodatuksen, tuon syntini lapsen, otimme me mukaamme. Sinä olit suonut hänen hyvin kasvaa viisaudessa. Sillä vaikka hän ei ollut vielä täyttä viittätoista vuotta, niin hän kuitenkin hengen etevyydessä oli edellä monia arvokkaita ja oppineita miehiä.

Sinun lahjojasi, Herra, minä kasvojesi edessä kehun, Sinun, joka olet kaikkeuden Luoja ja saat meidän epämuodostumatkin kauniiksi muodostetuksi. Minulla tuossa pojassa ei ollut muuta osaa kuin rikokseni, joka hänen maailmaan syntymisensä aiheutti. Sinä yksin sen sydämellemme laskit, että poika olisi kasvatettava kurituksessa ja Herran nuhteessa. Sinun lahjojasi minä kehun kasvojesi edessä.

Olen teokseeni "Opettajasta"[59] kirjoittanut poikani kanssa pitämiäni vuorokeskusteluja. Sinä tiedät, että kaikki keskustelukumppanini siellä esiintyvät ajatukset todella ovat tuon kuudentoista vuotiaan omia. Olen monta vielä paljon ihmeellisempää seikkaa hänessä havainnut. Minä monta kertaa peljästyin hänen henkistä etevyyttänsä. Ken muu taiteilijoista kaikista paitsi Sinä kykenee sellaista ihmeteosta luomaan?!

Äkkiä Sinä hänet tempasit pois maan päältä, ja nyt minä saan häntä huoletonna muistella, kun ei ole minulla mitään pelkoa ei hänen nuoruudestaan, eikä miehuudestaan, eikä koko hänen elämästään.

Hänet, joka hengellisessä elämässä olikin meidän ikäisemme ja oli kuten me itsekin kasvatettava Sinun opissasi, olimme me seuraamme ottaneet. Me tulimme kastetuiksi ja nyt katosi meistä kaikki pelko entisestä elämästämme.

Minä en noina päivinä koskaan saanut kylläkseni tuosta ihmeen suloisesta langennutta ihmiskuntaa koskevan pelastuspäätöksesi tutkimisesta. Kuinka vuolaasti vuotivatkaan kyyneleeni laulettaessa pyhiä lauluja Sinun kunniaksesi! Kuinka värisikään sieluni syvästä liikutuksesta kun virsien ja hengellisten laulujen suloiset säveleet kajahtelivat kirkkosi pyhissä holvissa. Säveleet aaltoilivat korviini, ne valoivat totuutta sydämeeni, hurskaat tunteet täyttivät mieleni ja vuolaasti vuotivat kyyneleeni ja — minun oli niin hyvä ollakseni.

Sinä joka saat aikaan, että ihmiset yksimielisinä yhdessä asuvat, Sinä meidänkin seuraamme toimitit erään nuoren miehen kotokaupungistamme nimeltä Evodius. Hän oli palvellut valtionrahatoimikamarissa, mutta oli jo ennen meitä kääntynyt ja kastettu ja jättämällä maallisen toimensa valmistautunut Sinua palvelemaan.

Nyt me olimme yhdessä ja me aioimme vastaisuudessakin asua yhdessä pyhää päätöstämme toimeenpannaksemme. Me kyselimme paikkaa, missä parhaiten saisimme Sinua rauhassa palvella, ja läksimme yhdessä paluumatkalle Afrikaan.

Mutta kun me olimme päässeet Ostiaan[60] Tiber-joen varrelle kuoli minun äitini. Päivä, jolloin hänen piti tästä elämästä eritä, teki tuloaan, mutta Sinä sen yksin tiesit. Sinun salaperäisestä sallimuksestasi me seisoimme itseksemme hän ja minä puutarhaan päin olevan ikkunan luona talossa, jossa me asuimme ollessamme hiljaisessa Ostiassa lepäilemässä pitkällisen matkan vaivoista ja valmistautumassa tulevalle merimatkalle.

Me siinä seistessämme pidimme keskenämme herttaista vuoropuhelua. Unohtaen ne kuin takana ovat ja tavoittaen niitä kuin edessäpäin ovat [Filip. 3, 13] me Sinun kasvojesi edessä, joka olet totuus, arvailimme millaista mahtaa pyhien ijankaikkinen elämä olla, se elämä jota ei silmä ole nähnyt, eikä korva kuullut, eikä yksikään ihmissydän tuntenut. [1 Kor. 2, 9.] Me janoisina kurotimme huulemme sen veden puoleen, joka vuotaa Sinusta, joka olet elämän lähde sangen syvä, voidaksemme sitä juomalla sen verran kuin jaksoimme käsittää niin paljon kuin mahdollista noin kovin korkeita asioita.

Jouduttuamme puheessamme siihen, että kirkkaimmankin päiväpaisteen aiheuttamaa ruumiillisten aistimien ihastusta ei voida verrata, eikä mainitakaan tuon ijankaikkisen elämän suloisuuden rinnalla, me yhä tulisemmalla innolla aatoksessamme kotouduimme kohti tuota elämää nousten askel askeleelta yli koko aistillisen maailman yli taivaan aurinkoineen, kuineen ja tähtineen, jotka maan päälle paistavat.

Sitäkin korkeammalle me kotouduimme, me nimittäin sielumme syvyydessä tutkimalla, tunnustamalla ja ihailemalla Sinun tekojasi johduimme puhumaan sieluistamme.

Niistä me siirryimme siihen maahan jonka hedelmällisyydellä ei ole mitään määrää eikä loppua, ja jonka viljavilla totuuden vainioilla Sinä ruokit Israeliasi ijankaiken. Siellä onkin kaikella elämänsä Hänessä, joka on viisas, jonka kautta kaikki ovat tehdyt, jotka ovat olleet olemassa ja tulevat olemassa olemaan, ollen itse luomaton ja muuttumaton, sama nykyisyydessä, entisyydessä ja tulevaisuudessa. Niin, Hänessähän ei mitään menneisyyttä eikä tulevaisuutta olekaan; Hänessä, joka iankaikkinen on, on vain nykyisyyttä; mutta menneisyys ja tulevaisuus on katoavaista.

Näin puhuessamme ja ikävöidessämme ijäistä elämää me hetkisen saimme sitä maistella innosta sykkivin sydämin. Me huokaillen sanomattomilla huokauksilla maistoimme Hengen uutisia. Mutta meidän täytyi taaksemme jättää tuo hengen uutisten kimppu ja palata puhumaan suullamme, joka lakkaamatta sanoja synnyttää ja valmistaa. Sillä eipä meidän sanamme, eikä mikään ole sellaista kuin Sinun sanasi, meidän Herramme olennollinen sana, joka aina pysyy sinä kuin se on vanhenematta milloinkaan.

Me edelleen puhuimme ijankaikkisesta elämästä ja äskeisestä kokemuksestamme: Miten lihan levottomat pyyteet lakkaavat, miten mielikuvat maasta, vedestä ja ilmasta häipyvät pois, miten taivaankappaleetkin kaikki katoavat näköpiiristä, miten sielukin on kuin olemattomissa kohoutuessaan ajattelemasta itseään, miten kaikki unet ja näyt, kaikki sanat ja merkit, sanalla sanoen kaikki, mikä on muuttuvaista ja katoavaista, on meille kuin aivan olematonta.

Sillä sanovathan kaikki nämä kappaleet jokaiselle, kun vaan niiden kieltä ymmärtää: Me emme ole itseämme tehneet, vaan Hän, joka ijankaikkinen on, on meidät tehnyt. Tämän sanottuaan ne taas vaikenevat ja kääntyvät tarkkaavaisuudella kuuntelemaan Häntä, joka ne on tehnyt, ja joka yksin puhuu.

Hän ei puhu noiden kappalten kautta, ei ihmiskielellä, ei enkelien äänillä ei ukkosen jyrinällä, ei arvoituksilla, eikä vertauksilla, vaan ilman noita kappaleita, joissa me Häntä rakastamme, Hän meille välittömästi puhuu niin että me selvästi kuulemme Hänen äänensä hetkinä sellaisina, jolloin me kuten tänäkin hetkenä kohotamme henkemme korkeuteen ja aatoksen nopeudella tapailemme ijankaikkista viisautta, joka yhäti samana kaikkeutta vallitsee. Jos nyt tätä oloa jatkuisi, jos kaikki ala-arvoiset näyt katoaisivat, jos tämä ainoa näky katsojansa tempaisi mukaansa ja iloihinsa upottaisi ja sulkisi niin että elämämme aina olisi sellaista kuin se oli tuona hetkenä, jolloin me haltioissamme huokailimme, eikö silloin olisi kohtaamme toteutunut tuo sana: Mene Sinun Herrasi iloon? [Matt. 25, 21.] Vai milloin on tämä tapahtuva? Eikös silloin kun tämä sana toteen käypi: Me emme kaikki nukahda kuolon uneen mutta kaikki me muutetaan ajan rahdussa, silmänräpäyksessä. [1 Kor. 15, 51]

Näin minä puhuin ja hän vastasi minulle: "Poikani, minulle ei enää löydy tämän maan päällä mitään iloa. Mitä on minulla enää täällä tekemistä, miksi olen minä enää täällä, kun ei kuitenkaan minulla enää ole mitään toivomista tässä maailmassa? Yhtä olen minä toivonut ja sentähden kaikin voimin elämässä pysytellyt, olen toivonut näkeväni sinut kristittynä, kirkon uskovana poikana, ennenkun tästä elämästä erkanen. Herra on suuresta armostaan antanut minulle yli senkin kuin olen pyytänyt, kun näen sinun ylönkatsoen pelkän maallisen onnen antautuneen Hänen palvelukseensa. Mitä niinmuodoin on minulla enää täällä tekemistä?"

En muista enää, mitä minä tuohon vastasin. Tuskin oli viisi päivää kulunut, kun hän sairastui kuumetautiin.

Taudin aikana tapahtui kerran että hän heikkoudesta hetkeksi kadotti tajuntansa. Me astuimme nopeaan hänen vuoteensa ääreen, veljeni ja minä. Mutta tajunta palasi pian, ja kun hän näki meidät seisomassa vuoteen ääressä, eikä kohta älynnyt, miten oli laitansa, kysyi hän hämmästyneenä "missä minä olen?" Samassa huomasi hän suuren surun kuvastuvan kasvoissamme ja jatkoi: "Haudatkaa äitinne tänne, minä pyydän."

Minä vaikenin ja taistelin kyynelten kanssa. Mutta veljeni lausui jotain, jolla hän ilmaisi toivovansa, että ei äiti toki tarvitsisi vieraassa maassa kuolla, vaan saisi isänmaansa povessa suotuisamman haudan. Silloin kuvastui tuskaa hänen kasvoissansa ja hän katseellaan nuhteli häntä sellaisesta joutavasta ajatuksesta ja puheesta ja hän suruisena kääntyi minun puoleeni ja sanoi: "Katso, mitä hän puhuu!"

Sitten hän pyysi meitä kumpaakin: "Pankaa vaan tämä ruumiini mihin hyvänsä, älköön tuommoinen turha huoli teitä vaivatko. Yhtä vain minä teiltä pyydän, että te, missä ikinä lienettekin, Herran alttarin ääressä aina minua muistelette."

Tämän sanottuaan niin hyvin kuin taudilta taisi hän vaikeni ja taudin tuskat yhä yltyivät.

Yhdeksäntenä päivänä hänen sairastumisestaan lukien, hänen ollessa viidenkymmenenkuuden vuoden ijässä — minä olin silloin kolmenkymmenen kolmen vanha — hänen hurskas, puhdas sielunsa pääsi kuoleman ruumiista irtaantumaan.[61]

Minä suljin hänen silmänsä, suru valtasi sydämeni, ja minä kovin taistelin kyynelten kanssa.

Kun hän oli viimeisen henkäyksen vetänyt, niin puhkesi Adeodatus äänekkäisiin valitushuutoihin, mutta tyyntyi kuitenkin, kun me vakavasti vaadimme häntä olemaan hiljaa. Samoin täytyi minun tukahuttaa ja tyynnyttää omankin lapsen kaipausta tuntevan sydämeni surua, joka pojan parkaistessa oli aivan purkaantua kyyneliin ja valituksiin. Me tunsimmekin kaikki sen varsin hyvin, että tämän kuolinvuoteen ääressä ei äänekäs valitus, itku ja parku ollut ensinkään paikallaan. Tuolla tapaa valitettakoon tuskaista kuolemaa, tuolla tapaa valittakoot ne, jotka eivät usko elämää kuoleman jälkeen. Mutta hänhän kuoli aivan helposti ja hänhän eli vielä kuoltuaankin. Kuinka olisimme vähääkään voineet epäillä hänen elämistään yhä vielä, joka oli ollut niin puhdas ja niin vahva uskossaan!

Mutta kun minä olin yksin, eikä kukaan ollut minua kuulemassa, rukoilin minä kyynelin Sinulta lohdutusta tuskaani ja sain vaivoin kyyneleeni pidätetyksi. En vielä saanut sieluani irti kiskotuksi katkeran surun käsistä, kuitenkin panin minä maata ja aamun tullen oli suruni jo hiljaisempaa. Kun vielä olin yksinäni vuoteellani viruen, muistuivat mieleeni seuraavat säkeet eräästä palveliasi Ambrosiuksen virrestä:

Oi, suuri Luoja, Kaikkivaltias! Maan kaiken hallitset Sä sanallas. Sä valon paistaa annat päivin, Meit' uneen viihdytät taas öisin.

Sä sielun, ruumiin väsyneen Suot päästä lepoon, uneen herttaiseen; Niin jäsenet taas työhön pystyvät, Ja surun synkät pilvet lientyvät.

Siitä hetkestä aloin taas muistella äitiäni samoin tuntein kuin ennenkin. Minä muistelin hänen lujaa luottamustaan Sinuun ja hänen hellää osanottavaisuuttaan meitä kohtaan. Tuota hellyyttä en enää koskaan osakseni saisi! Sydämeni oli niin surusta raskas muistellessani äitini ja omaa kohtaloani, ja minun täytyi keventääkseni sydäntäni itkeä — itkeä haikeasti ja hillittömästi.

Hajanaisia kappaleita 10:stä ja 12:sta kirjasta.

Loppu.

Myöhään minä Sinuun rakastuin, oi kauneus, Sinä joka ammoisista ajoista olet ollut olemassa ja kuitenkin ijankaiken pysyt uutena. Voi kuinka myöhään Sinuun rakastuin!

Sinä olit kyllä minussa, mutta minä harhailin maailmassa etsien Sinua sieltä, ja minä heittäydyin nurjana ja hurjana ihanaan maailmaan, jonka Sinä olet luonut. Sinä olit kyllä minun rinnallani, mutta minä en ollut Sinun rinnallasi. Maailman ihanuus vieroitti minut Sinusta, vaikk'ei sitä olisi olemassakaan, ell'ei se olisi Sinussa.

Sinä kutsuit niin hellästi, Sinä huusit niin voimakkaasti, ja Sinä sait minun kuuronkin kuulemaan. Sinä tulisena hehkuit ja kirkkaasti paistoit, Sinä annoit minulle sokealle näköni jälleen. Sinä levitit suloista tuoksua ympärillesi, ja minä hengitin sitä täysin siemauksin, ja nyt minun sydämeni sykkii Sinulle yksin. Saatuani maistaa Sinun ruokaasi minä sitä yhäti isoan ja janoan. Sinä kosketit minua ja hehkuvana rakkaudesta kurotin minä käsiäni Sinun puoleesi saavuttaakseni Sinun rauhasi.

Kun kerrankin olen oleva kokonaan Sinussa, niin ei mikään enää tuota minulle tuskaa tai vaivaa. Elämää uhkuva on elämäni oleva, kun Sinä sen kokonaan täytät. Mutta kenen Sinä olennollasi täytät, hänen Sinä kuormista vapaaksi kirvoitat. Minä en vielä ole siihen tilaan ennättänyt, vielä minä olen kuormaksi itselleni.

Vielä minussa ilot, joita oikeastaan olisi itkettävä, ja surut, joista kannattaisi iloita, taistelevat keskenään, enkä tiedä kummalle puolelle voitto kallistuu — voi minua! Herra, armahda minua kurjaa!

Toiselta puolen taas turhat, kuolettavat surut ja puhtaat, ihanat ilot taistelevat sydämessäni, enkä tiedä, mille puolelle voitto kallistuu — voi minua! Herra, armahda minua kurjaa!

En salaa Sinulta minun haavojani; olethan Sinä lääkäri ja minä sairas, Sinä armollinen ja minä kurja syntinen!

Täytyyhän ihmisen aina olla sodassa maan päällä [Job. 7, 1]; onhan ihmiselämä ainaista kärsimystä ja taistelua. Kuka toivoisi itselleen vaivoja ja vaikeuksia? Sinä et pyydäkkään meiltä, että me niitä rakastaisimme, vaan että me niitä kärsivällisesti kantaisimme. Kenkään ei myöskään rakasta sitä, mikä hänelle kärsimystä tuottaa, vaikka hän kärsivällisyyden avua rakastaa. Sekin, joka iloitsee siitä, että hän voi kärsivällisesti taipua kärsimysten kuormaa kantamaan, soisi kuitenkin mieluummin ett'ei tuota kuormaa olisi ensinkään olemassa.

Onnettomana minä ikävöin onnea, ja onnellisena minä pelkään onnettomuutta. Onko olemassa näiden äärimmäisyyksien välillä tilaa, jossa ollen ihminen on ilman kärsimystä? Voi, voi, tämän maailman onnea vastoinkäymisineen, jotka pelottavat ja kuluttavat ihmistä, ja myötäkäymisineen, jotka iloillaan ihmisen turmelevat!

Voi, voi tämän maailman kärsimyksiä, jotka toisaalta sytyttävät turhia onnenpyyteitä, toisaalta kovettavat ihmismielen ja tyystin lopettavat heikon kärsivällisyyden!

Eikö siis täydy ihmisen aina lakkaamatta taistella niin kauvan kun hän maan päällä on?

Sinun suureen laupeuteesi yksin perustuu kaikki toivoni. Käske minua tekemään, mitä Sinä tahdot, ja auta minua tekemään, mitä Sinä käsket.

Oi totuus, minun sydämeni valo, karkoita kirkkaalla valollasi pimeys minusta pois. Kun vaivuin katoavaisuuteen, silloin synkkä yö peitti minun mieleni, ja kuitenkin tuolta synkeästä syvyydestäkin loimusi rakkauteni liekki Sinun puoleesi. Minä kuljin eksyksiin, mutta sittenkin muistin minä Sinua. Läpi melun ja hälinän, joka ympärilläni pauhasi, kuului vielä hiljaa Sinun äänesi, joka minua kotia kutsui.

Ja katso! nyt minä palajan kotia, palajan polttavin, janoisin huulin Sinun lähteellesi. En tahdo enää itse olla elämäni sisällyksenä; kun minä sitä olin, tulin minä itselleni kuolemaksi; Sinussa tahdon minä elää uutta elämää. Puhu Sinä minulle, Sinä itse; olen kyllä uskonut pyhiä kirjojasi, mutta en ole useinkaan päässyt niiden salaisuuksista selville.

Oi valoisa, ihana huone, jonka Herra on omakseen rakentanut, kuinka rakastankaan Sinun kirkkauttasi ja paikkaa, jossa Herran kunnia asuu! Minä olen vieras ja muukalainen, olen kulkemassa pitkää taivalta ja minä ikävöin päästä matkani päähän. Minä tahdon pyytää Häntä, joka sinut on rakentanut, ottamaan minua majoihinsa, sillä olenhan minäkin Hänen tekonsa.

Minä olen kuin eksynyt, kadonnut lammas, mutta minä luotan paimeneeni, huoneen Herraan, että Hän on minut olallaan kantava kotia. Amen.

HUOMAUTUKSET:

1 Kirja.

[1] Nämä sanat muodostavat koko kirjan keskuksen ja päämäärän. Niihin sisältyy näiden tunnustusten päätotuus, joka on lausuttuna Rom. 11, 36: "Hänestä, Hänen kauttaan ja Häntä varten ovat kaikki kappaleet olemassa".

[2] Voimme tässä huomata seuraavan ajatusten nousun: 1. Saarna, 2. Usko joka on saarnasta syntynyt, 3. Herraa avuksihuutaminen ja etsiminen, 4. Herran löytäminen ja tunteminen, 5. Herraa kiittäminen ja ylistäminen.

[3] Avuksihuutaa on latinankielellä "invoco", joka oikeastaan merkitsee kutsua sisään.

[4] Koska ihminen on kuolevainen, niin hän samalla kun hän syntyy elämään, rupee tekemään kuolemaa. Ja koska hengellisesti kuollut ihminen on elävältä kuollut, niin nimittää Augustinus sellaisen ihmisen elämää kuolemaksi, joka on olevinaan elämää. Vertaa Aug. de civit. dei 13, 10: Tässä ruumiissa oleminen on syntymästä saakka kuolemaa tahi oikeammin samalla sekä elämää että kuolemaa; elämää tosin niin kauvan kuin henki pysyy ja siksi kuin kokonaan kuolee, mutta toiselta puolen kuolemaa, koska se jo on kuolemaa, kun ei elä täyttä elämää.

[5] Tässä on sanaleikki, johtuva siitä, että sana "käsittää" samoin kuin vastaava latinankielinen sana "invenire" on käytetty kaksinkertaisessa merkityksessä, merkityksessä ymmärtää, ja merkityksestä saada käsiinsä. Mitä itse ajatukseen tulee, mikä tässä on lausuttuna, niin se kyllä löytyy raamatussa monin paikoin. Tähän sopii verrata Aug. de trin. I. V. e. 1: Ajatelkaamme Jumalaa, jos voimme, ja sikäli kuin voimme, niin hyväksi ett'ei hänellä ole vertaistaan, suureksi ilman että hän ottaa mitään tilaa, kaiken luojaksi jolla kuitenkin on kaikki itsessään, läsnäolevaksi vaikkei voida määrätä missä, kaikkea koossa pitäväksi vaikka on ilman määrättyjä muotoja, kaikki paikat täyttäväksi vaikka on ilman paikkaa, ainaiseksi vaikka on ajaton, kaikkea muuttavaksi ollen itse muuttumatta ja kärsimättä mitään vahinkoa. Joka sellaiseksi ajattelee Jumalaa, hän vaikkakaan ei voi Hänen olemustaan täydelleen käsittää kammoo pyhässä pelvossa ajattelemasta Hänestä jotakin sellaista, mikä ei ole Hänen olemuksensa mukaista.

[6] Ainoastaan ruumiillista rangaistusta käytettiin kouluissa tähän aikaan. Koulupoikia piestiin hienoilla ruovoilla, vitsakimpuilla tai pahemmissa tapauksissa nahkahihnoilla. Lyötiin useinkin niin kovaa että lyöntien jäleltä näkyi ruumiissa paukamia, mustelmia ja verinaarmuja. Tämä julma kuritustapa siirtyi roomalaisista pakanallisista kouluista kristillisiin kouluihin. Ja kristillisissä kouluissa säilyi tämä ruumiillinen rangaistus joskin vähän lievennetyssä muodossa läpi vuosisatojen ja vuosituhansien. Vastahan meidänkin maassamme patukkarangaistus poistettiin kouluista uuden koululain kautta vuodelta 1872.

[7] Kidutuspukki oli jotenkin hevosen muotoinen puinen kidutuslaitos, jonka päällä pahantekiä pingotettiin ja venytettiin niin että jäsenet menivät sijoiltaan. Kidutuskynnet taas olivat kuten nimikin osoittaa kynnen tahi käpälän kaltaiset kidutuskoneet, joilla pahantekiäin sivuja hakattiin rikki. Näitä kamalia, petomaisia kidutuskoneita, joita roomalainen pakanallinen esivalta käytti rangaistessa suuria pahantekiöitä, käyttivät pakanat sitten vihansa vimmassa kristityitä vastaan saadaksensa heidät uskostaan luopumaan. Näitä samoja ja monia muita hirveitä kidutuskeinoja on katolilaisen kirkon kamalan kuulu "inkvisitsiooni" käyttänyt niitä kohtaan, jotka ovat luopuneet katolilaisesta uskosta ja asettuneet katolilaista kirkkoa vastaan.

[8] Jumala panee pahalle määrän niin ett'ei se voi Hänen säätämää maailmanjärjestystä rikkoa, eikä Hänen aikomuksiaan turhaksi tehdä. Aug. de praedest. sanet: Pahoilla on valta syntiä tehdä, mutta minkä verran he tätä tai tuota syntiä tekemällä saavat pahuutta aikaan, se ei ole heidän vallassaan, vaan riippuu Jumalasta, joka pimeyden hajoittaa ja paikkaansa asettaa.

[9] Pistää suolaa kastettavan suuhun, voidella hänen otsansa, nenänsä, korvansa ja rintansa, tehdä ristin merkki hänen kasvoonsa ja rintaansa ja puettaa hänet valkoisiin vaatteisiin olivat kaikki kuvauksellisia toimituksia, jotka alkujaan toimitettiin ennen kastetta valmistuksena siihen, mutta jotka piankin yhdistettiin itse kastetoimitukseen, jossa säilyivät semmoisinaan aina uskonpuhdistuksen aikaan asti. Meidän luterilaisen kirkkomme tavan mukaan toimitetussa kasteessa on näistä jäljellä ainoastaan ristin merkin tekeminen kastettavan kasvoihin ja rintaan — ja mahdollisesti valkeisiin vaatteisiin puettaminen. Suolan antamisella kastettavan suuhun tahdottiin varmaankin hänelle teroittaa mieleen Jesuksen sanoja: "Te olette maan suola". Ja kun muistamme että nuo kastettavat alkujaan olivat pakanuudesta kääntyneitä aikuisia miehiä ja vaimoja, ja kun ajattelemme, mikä tärkeä tehtävä heillä oli olla suolana siveellisesti mädänneen pakanakunnan keskellä, niin täytyy meidän myöntää että tuo puheenaoleva kuvauksellinen toimituskin oli erinomaisen sattuva ja sopiva.

[10] Silloiseen alkeisopetukseen kuului: luku-, lasku- ja kirjoitustaito n.s. "litteratura prima". Alkeisopetusta seurasi kieliopinnot "litteratura grammatica". Tämä kieliopetus kuitenkin oli varsin vähän sitä, mitä me kieliopetuksella ymmärrämme; se oli parhaasta päästä tutustumista äidinkieliseen kirjallisuuteen. Kieliopinnoiden jälkeen piti opetella puhujataitoa "ars rhetorica", joka oli vanhaan aikaan mitä suurimmassa arvossa. Kreikankieltä ja kirjallisuutta piti taas opetella, koska sillä yleismaailmallisena sivistyskielenä oli roomalaisessa keisarikunnassa sama merkitys kuin ranskan kielellä koko sivistyneessä maailmassa kahdeksannellatoista vuosisadalla.

[11] Dido oli erään tyriläisen kuninkaan tytär ja naimisissa setänsä kanssa. Hänen veljensä tappoi hänen miehensä, jonka jälkeen hän läksi miesvainajansa rikkaudet mukanaan merta purjehtimaan hankkiakseen itselleen uuden asuinpaikan. Hän asettui maalle Afrikassa, missä hän perusti Karthagon. Täällä hän lopetti päivänsä, kun ei hän huolinut naapurikuningasta "Hiarbas" mieheksensä. Virgilius kuitenkin kertoo maailman kuulussa sankarirunossaan "Aeneis", että muka troijalainen prinssi Aeneas oli tullut Didon luo, jolloin tämä oli häneen rakastunut saamatta häneltä vastarakkautta. Tämän onnettoman rakkautensa tähden Dido sitten miekalla surmasi itsensä.

[12] Homeros on kreikkalaisten suurin runoilija, eikä hänen vertaistaan ole vielä missään ollut. Hänen sepittämät kaksi suurta sankarirunoa "Ilias", jossa kerrotaan kreikkalaisten yhteisestä sotaretkestä Troijan kaupunkia vastaan, jonka he viimeinkin valloittivat ja polttivat, ja "Odysseia", jossa kerrotaan Odysseyn harharetkistä paluumatkalla Troijasta kotia Ithakaan, ja miten hän kotia tultuaan kostaa vaimonsa häpeämättömille kosijoille, muodostavat koko kreikkalaisen kirjallisuuden ja sivistyksen kehdon. Näillä runoillaan on Homeros myös ollut kaikkien aikojen ja kaikkien kansojen suurten runoilijain kasvatti-isä, niinpä Runeberginkin.

On sanottu että suurimpien miesten sukuperästä ei ole tietoa. Ja Homeroksen suhteen ainakin tämä täydesti pitää paikkansa. Ei tiedetä, milloin ja missä hän syntyi, eikä missä hän kuoli. Kokonaista 7 Kreikan kaupunkia kilpaili kunniasta olla Homeron syntymäkaupunkina. Tämän johdosta on ruvettu ajattelemaan tokko Homerosta onkaan ollut olemassa. Oli sen asian laita miten hyvänsä niin ainakaan ei Homeros ole molempia mainittuja runokokoelmia kokonaisuudessaan sepittänyt. Sen voimme me varmasti päättää nykyaikaisten kansanrunouden tutkimusten nojalla. "Odysseia" ja "Ilias" ovat varmaankin syntyneet samalla tapaa kuin meidän Kalevala runot. Niitä ovat monet runoilijat useissa paikoin ja monen polven kuluessa laulaneet. Voi olla, että joku, ja ehkä etevin, heistä on ollut Homeros nimeltä. Joku on sitten myöhempänä aikana ne yhteen koonnut ja järjestänyt samalla tapaa kuin Lönnrot Kalevalan. Milloin tämä tapahtui ei varmuudella tiedetä. Aristoteleen aikana ne jo olivat olemassa semmoisina kuin ne ovat meille säilyneet.

Tätä maailman kuulua runoilijaa sanoo Aug. lumoovaksi lavertelijaksi. Miksi? Varmaankin koska nuo hänen todella lumoavan kauniit runonsa ovat täynnä pakanallista jumaluustarustoa, joka tietysti on vaan lorua.

[13] Augustinuksen äidinkieli oli Punian kieli, joka säilyi vaikkakin syrjäytetyssä asemassa Latinan kielen rinnalla pohjoisessa Afrikassa senkin jälkeen, kun entinen mahtava punilainen valtakunta Karthagon kukistuttua oli joutunut roomalaiseksi alusmaaksi.

[14] Juno, roomalaisten ylin jumalatar, esiintyy roomalaisten jumaluustaruissa usein sotien johtajana. Niinpä hän johti Italian alkuasukasten taistelua Teukrien kuningasta vastaan, joka oli tullut maata valloittamaan. Teukros oli ensimäinen Troasmaakunnan kuningas. Sentähden ruvettiin kaikkia troijalaisia kutsumaan Teukreiksi. Tässä kysymyksessä oleva Teukrien kuningas oli Aeneas, joka oli lähtenyt — kuten Virgilius kertoo — palavasta kotokaupungistaan Troijasta taluttaen vanhaa isäänsä ja kantaen sylissään pikku poikaansa ja kotijumaliaan, vaimon seuratessa loitompana. Kauvan harhailtuaan siellä ja täällä pääsi Aeneas vihdoinkin poikineen Italian rannoille. Siellä hän sai kuin saikin jalansijaa ja valtaa ja tuli kuuluisan Rooman kansan kantaisäksi.

[15] "Paedagogus" (pedagoogi, kasvattaja) merkitsee oikeastaan sananmukaisesti pojankuljettaja. Muinaisilla kreikkalaisilla ja roomalaisilla herroilla oli, näet, poikiaan varten olemassa orjia, yksi kutakin varten, jonka piti viedä poika kouluun ja koulusta kotia, seurata häntä teatteriin ja matkoilla, vieläpä — pojan aikuiseksi tultua — sotaan. Sentähden oli hänellä myös nimenä eustos (vartija) tahi comes (seuralainen). Pojan vartijaksi asetettuna oli hänellä myös oikeus ja valta kurittaa poikaa tarpeen tullen. Tästä sai hän kunnianimen rex (kuningas) ja myöhempänä aikana reetor (rehtori). Varsinkin roomalaisen keisarikunnan aikana tuli tavaksi näitä pedagoogin toimessa olevia orjia kunnioittaa laskemalla heidät orjuudesta vapaaksi. Vaikka tämä toimi orjien kannalta katsottuna oli korkea-arvoista, niin oli se roomalaisten ja kreikkalaisten herrojen mielestä varsin halpaa; se olikin varsin harvinaista että kukaan vapaa mies, jolla oli mahdollisuuksia parempaan, siihen rupesi. Siitä syntyi latinalainen sananlasku: Quem Dii odere, paedagogum fecere (ketä Jumalat vihaavat, hänet he tekevät pedagoogiksi).

2 Kirja.

[16] Madaura tahi Madauri — Ptolemaion teoksissa myös Maduros — oli pieni kaupunki Numidiassa Getulian rajamailla. Se oli kuten tekstistäkin kuulemme Augustinuksen syntymäkaupungin Thagasten lähin kaupunki. Varmaankin oli siellä etevämpi kaunopuheisuuden opettaja kuin Thagastessa, koska Augustinus vietiin sinne. Augustinuksen, länsimaisen kirkon suurimman kirkkoisän, koulukaupunkina tulee tämäkin pikkukaupunki säilymään kautta kaikkien aikojen kristikansojen muistossa.

[17] "Katekumeeneiksi" eli "opetettaviksi" kutsuttiin niitä, jotka pyrkivät pyhälle kasteelle. He, näet, ollen pakanoita eivät voineet tulla kastetuiksi, ennenkuin olivat saaneet opetusta kristinopin päätotuuksissa. Tätä opetus- eli valmistusaikaa pyhää kastetta varten saattoi kestää pari, kolme vuottakin. Katekumeenit tavallisesti jaetaan kahteen osaan: 1) "kuulijat", jotka saivat vain saarnaa kuunnella, ja 2) "polvistuvat", jotka polvillaan saivat ottaa osaa myös seurakunnan yhteisiin rukouksiin. Tämä jako tuskin kuitenkaan on oikea. Ainakaan ei pitkään aikaan ollut kastekoululaisten välillä muuta erotusta olemassa, kuin minkä eri kehitysaste luonnollisesti aiheutti. Ne, jotka katsottiin kypsyneiksi saamaan pyhää kastetta, saivat uskontunnustuskaavan — jotenkin sama kuin meidän "apostolinen" uskontunnustus — lukeaksensa ja kutsuttiin "valaistuiksi". Kastepäivänään he ennen kastetoimitusta seisten korotetulla lavalla seurakunnan edessä lukivat julki mainitun uskontunnustuksen.

[18] Huoraksi kutsuivat vanhan testamentin profeetat Israelia aina kun se palveli epäjumalia. Ulkonaista pakanoilta opittua epäjumalanpalvelusta ja myös sydämen salattua epäjumalanpalvelusta profeettain pyhissä kirjoissa kutsutaan huoruudeksi. Samoin Augustinus näissä tunnustuksissaan kauttaaltaan sanoo huoruudeksi sitä, kun ihminen etsii muualta sitä voimaa, apua, hyvyyttä, jaloutta, iloa, tyydytystä ja rauhaa, kuin yksin Jumalassa on löydettävissä. Sattuvasti ja tärisyttävän voimakkaasti kuvaa tätä syntistä mielialaa tuo nimitys "huoruus!"

3 Kirja.

[19] Näillä ihmisillä tarkoittaa Augustinus Manikeolaisia, siihen aikaan laajalle levinnyttä lahkoa jonka perustaja oli eräs kristinuskoon kääntynyt persialainen tietäjä Mani eli Manikeus.

Manikeolaisten oppi oli Persialaisen Zoroasterin uskonopin ja kristinopin sekotusta.

He otaksuivat olevan kaksi yhtä ijankaikkista alkujumalaa: valon hyvä jumala nimeltä Ormuz ja pimeyden paha jumala nimeltä Ahriman. Heillä on kummallakin valtakuntansa: valon ja pimeyden valtakunta. Valon valtakunnan viisi alkuainetta ovat: ilma, valo, hyvä tuli, hyvä vesi ja hyvä ilma, jotka ovat alinomaisessa taistelussa vastaavien pimeyden valtakunnan alkuaineitten kanssa, jotka ovat: savu, yö, paha tuli, paha vesi ja paha ilma. Nämä alkuaineet asustavat luolissa (3 kirja 6 luku, joka kuitenkin tästä suomennoksesta puuttuu). Ne synnyttävät, sekä hyvät että pahat alkuaineet, erilaisia olennoita, nimittäin: savu kaksijalkaiset, yö matelijat, tuli nelijalkaiset, vesi uivat ja ilma lentävät olennot.

Aadam oli kuitenkin hyvän jumalan luoma, mutta Eeva pahan jumalan. Vaimon viettelemänä on Aadam hänen kanssaan siittänyt lapsia, jotka ollen kahtalaista alkuperää, kantavat rinnassansa kahta aivan vastakkaista ja ristiriitaista sielua "valo-sielu" ja "perkeleellinen sielu". Edellinen synnyttää avuja ja saa aikaan sopusointua ja rauhaa, jälkimäinen taas synnyttää lihallisia himoja ja koston halua ja saa aikaan riitaa ja hajanaisuutta. Edellisen nimittää Augustinus "Monadiksi" ja jälkimäisen "Dyadiksi" (4 kirja siv. 70).

Manikeolaisten oppi että on olemassa paha alkujumala, josta paha on kotoisin, johti siihen väitteeseen, että ihminen pahaa tehdessään on syytön. Tätä väitettä vastaan sotii Augustinus ja myös sen kumoaa Tunnustusten 7 kirjassa. Siinä hän myös laajasti tutkii pahan alkusyytä ja tulee siihen johtopäätökseen, ett'ei mitään pahaa alkuolentoa ole olemassa, koska ei mitään kokonaan pahaa ole olemassa, se kun on itsessään mahdottomuus ja vastoin todellisuutta.

[20] Tässä puhuu Augustinus opetustoimestansa puhujataidossa. Ravalla tarkoittaa hän klassillisten kirjailijain teoksia, joita hän luennoillaan esitti. Ne, joille hän rapaa syötti, olivat hänen kuulijansa.

[21] Paha jumala, pimeyden henki, on luontoon, maahan ja varsinkin puihin ja kasveihin vanginnut kappaleita hyvästä valon jumalasta. Sentähden ei maata voida viljellä, ei puita kaataa, ei taloja rakentaa, ei hedelmiä poimia, eikä eloa korjata ilman että nuo valoaineet saavat kitua ja kärsiä. Sentähden eivät "pyhät" eli "valitut", lahkon korkeampaan osastoon kuuluvat, saaneet sellaisia toimituksia tehdä. "Kuulijat", lahkon alempaan osastoon kuuluvat, vain saivat sellaista toimittaa. Mutta heidänkin täytyi saadaksensa anteeksiantamusta valokappaleita vastaan tuommoisissa toimituksissa tekemistään vääryyksistä, kantaa hedelmiä ja muita kasviaineksia "pyhille" ravinnoksi. Nämä "pyhät", näet, sulattamalla noita kasviaineita sisuksissaan vapauttivat niissä olevat valokappaleet. Ja nämä taas tulivat noita syntisiä ja syyllisiä vapauttamaan.

Jos sitä vastoin joku ihminen, joka ei ollut noita "pyhiä", oli vaikkapa aivan nälkään nääntyä, ei hänelle saanut antaa hedelmää puusta; silloin muka puu olisi kärsinyt ja itkenyt ja tuo pyhä palakin tullut kirotuksi. Tämmöiseen hulluuteen tuo viisas Augustinuskin saattoi eksyä. Mutta hänpä sen myös sittemmin hulluudeksi näyttää.

4 Kirja.

[22] Katso edellisen kirjan viime huomautusta.

[23] Teoksessaan "Retractationes" sanoo Aug. tästä lauseesta, että se on leikillistä puhetta, eikä vakavaa tunnustusta jota jo sana "kai" tässä samassa lauseessa osoittaa.

[24] Katso edellisen kirjan ensi huomautusta.

[25] Aristoteles ja hänen oppilaansa n.k. "Peripateetikot" määrittelivät kutakin käsitettä kymmenellä perusmääritelmällä, joita he kutsuivat "Kategoriioiksi". Nämä kategoriiat olivat:

Substantia (olemus), qvantitas (suuruus), qvalitas (laatu), relatio (suhde), actio (toiminta), passio (kärsimys), ubi (missä), qvando (milloin), situs (olopaikka), habitus (muodostus).

5 Kirja.

[26] Tässä ajattelee tekijä varmaankin kamelikurkea, joka juoksee metsästäjää pakoon. Tätä kuvaa etelämaalaiset kirjailiat usein käyttävät. Niinkuin metsästäjä kyllä näkee tuon pakenevan kamelikurjen, vaikk'ei se sitä luule, niin näkee Herrakin syntisen, joka pakenee muka Herralta piiloon päästäksensä.

[27] Faustus, manikeolaisten etevin puhuja, oli afrikalainen syntyjään ja kotoisin Mileven kaupungista. Hän ei vaikuttanut ainoastaan kotiseudullaan, vaan myöskin Roomassa sangen paljon manikeolaisen opin leviämiseksi. Hän kirjoitti väitöskirjan katolilaista oppia vastaan, jonka johdosta Augustinus ystäväinsä kehotuksesta kirjoitti v. 400 j.Kr.s. kirjansa "contra Faustum" (Faustusta vastaan), jonka hän v. 404 lähetti Hieronymukselle.

[28] Nämä vapaat taiteet olivat silloisen käsityksen mukaan: Runous, kaunopuheisuus, historia, kielitaito ja filosofia.

[29] Marcus Tullius Cicero, s. 3/1 106 ja k. 7/12 43 e.Kr., oli Roomalaisten etevin puhuja. Hän oli ylhäisistä vanhemmista syntynyt ja sai hyvän kasvatuksen. Aikakauden etevimmät puhujat ja oikeusoppineet käytettiin hänen opettajinaan. Myös filosofiaa sai hän opiskella.

Ensi kerran tuli Cicero mainehikkaaksi puhujana, kun hän puhui C. Verres'tä vastaan, joka ruununvoutina Siciliassa oli nylkenyt ja sortanut kansaa. Sellaisella voimalla puhui C. häntä vastaan, että hän ennenkun oli kuullut johdantoakaan loppuun jo pakeni koko Italiasta odottamatta edes minkä tuomion oikeus hänen asiassaan langettaisi. Vielä kuuluisammat ovat C:n puheet Catilinaa vastaan, joka oli tehnyt salaliiton hallitusta vastaan ja samalla kapinoi kaikkea siveellistä ja jumalallista maailman järjestystä vastaan uhaten upottaa koko Rooman paheiden kuiluun. Hehkuvasti, voimakkaasti kaunopuheliaasti puhui C. laillisen järjestyksen, Rooman kunnian, siveyden ja avujen puolesta, mutta kun ei hänen syytöksiinsä ollut riittäviä todistuksia, pääsi Catilina pakoon. Vasta kun hän teki murhayrityksen Ciceroa vastaan, sortui hän. Cicero sai julistetuksi sodan Catilinaa vastaan ja Catilina taistelussa kaatui ja hänen puoluelaisensa rangaistiin kuolemalla. Nyt kansa kunnioitti Ciceroa nimityksellä "isänmaan isä" ja "Rooman toinen perustaja". Mainehikkaat ovat myös ne C:n puheet, joissa hän puhuu Rooman vapauden puolesta Antoniusta vastaan, joka yritteli Rooman yksinvaltiaaksi, ja joka muutoinkin oli hänelle kovin vastenmielinen. Kalliisti sai C. nämä puheensa maksaa — omalla hengellään. Kun Antonius, Augustus ja Lepidus tekivät liiton hallitaksensa kolmen miehen Roomaa, silloin piti heidän hankkeensa vastustajat raivattaman pois, ja silloin Antoniuksen toimesta Cicero murhattiin. Hänen päänsä ja oikea kätensä naulittiin siihen puhujatuoliin, mistä hän oli kuuluisat puheensa pitänyt.

Cicero ei ollut mikään lujaluontoinen mies, semmoinen kuin Cato, Scipio vanhempi ja monet muut. Häälyväisyyttä osoitti C. esim. suhteissansa Rooman vallantavoittelijoihin, mutta mielipiteiltään on hän pakanakunnan jaloimpia. "Elää jaloa elämää on ainaista onnea" se oli Ciceron tunnuslause.

[30] Annaeus Seneca syntyi Cordubassa Hispaniassa vuonna 4 e.Kr.s. Isä käytti häntä koulussa, jotta hänestä tulisi puhuja. Mutta hänen luontaiset lahjansa tekivät hänestä filosoofin. Hän kuuluu stoalaisiin filosoofeihin. Hän oli keisari Neron opettajana ja kasvattajana. Kun Nero tuli keisariksi, oli Seneca 4 vuoden aikana hänen lähin neuvonantajansa; sen aikaa oli Rooma onnellinen. Kateellisten ihmisten vaikutuksesta joutui hän keisarin epäsuosioon ja täytyi murhaa välttääksensä lopettaa itse päivänsä. Silloin oli hän 65 v. vanha. Tuskin on toista pakanallista kirjailijaa, jonka teoksissa tapaamme niin paljon kristillisiä ajatuksia kuin Senecan. Tässä muutama esimerkki: Suuret miehet iloitsevat vastoinkäymisistä niinkuin sotilaat sodasta ja vanhat sotilaat haavoistaan. Ne jotka päällikkö käskee yöllä hyökkäämään vihollisen päälle, pitävät sen onnena että tuo käsky tuli heidän osaksensa. Ne, jotka kärsivät, sanovat: Jumala katsoo meidät kelvollisiksi koetuksia kestämään! Ei mikään puu ole vahvaksi varttunut olematta kovan myrskyn kourissa. Juuri myrskyn sitä puistellessa se sitkistyy ja lujittuu maahan. Kulta koetellaan tulessa; urhoollinen mies onnettomuudessa.

Onnettomuus tarjoo hyvän tilaisuuden osoittamaan avuja. Kovin hätä kasvattaa korkeimman avun.

Onni sitä vastoin levittää sumun silmäimme eteen, synnyttää sielussamme tyhjiä tuulentupia ja sekottaa hyvän ja pahan sakeaan sumuun.

[31] Tämä paikka oli pyhän Cyprianuksen hautakappeli, missä hänen luunsa lepäsivät, ja missä hurskaat kävivät rukoilemassa. Alkujaan käytiin pyhien haudoilla vain siinä tarkoituksessa, että pyhien vainajien muisto siten tulisi elävämmäksi, joten se myös voimakkaammin innostaisi rukoukseen, rakkauteen ja kaikkeen siihen jumalisuuteen, jota nuo pyhät vainajat eläessään olivat osoittaneet. Pian kuitenkin se suuri kunnioitus, jota tämän aikakauden ihmiset tunsivat pyhiä vainajia kohtaan, saattoi mitä suurimpiin erhetyksiin. Alkujaan oli rukoiltu noiden pyhien vainajien puolesta, nyt sitä vastoin ruvettiin itselleen pyytämään heidän esirukoustaan, eikä kohta puoleen uskallettu ensinkään Jumalaa suorastaan rukoilla, vaan ainoastaan pyhien esirukousten ja ansion turvissa. Ja kaikkein suurin väärinkäyttö, mikä mainitusta syystä aiheutui, oli pyhien jätteiden palveleminen. Uskoen pyhien jätteiden ihmeitä tekevään voimaan ruvettiin niitä käyttämään kuin taikakaluja ainakin.

[32] Cyprianus syntyi 2 ja 3 vuosisadan vaiheella pohjois-Afrikassa, mahdollisesti Karthagossa. Hän oli ylhäisestä suvusta ja oli saanut hienon kasvatuksen. Hän rupesi aikuiseksi tultuaan opettamaan puhujataitoa Karthagossa. Hän kääntyi kristinuskoon ja sai kasteen v. 245. Hän sitten lahjoitti köyhille suurimman osan omaisuudestaan ja tutki hartaasti raamattua. Hän tuli ensin diakooniksi, sitten presbyteeriksi ja v. 248 piispaksi. V. 249 syttyi vaino kristityitä vastaan ja raivoisa pakanakansa Karthagossa huusi: "Cyprianus jalopeurain eteen!" Hän pelastui pakenemalla, mutta sai siitä muka pelkuruudestaan kärsiä pilkkaa. Hänen loppuikänsä oli surullinen: hän joutui ikävään opinriitaan ja nälänhätä ja ruttotaudit raivosivat hänen ympärillään. V. 256 puhkesi uusi vaino kristityitä vastaan. Cyprianuskin sai marttyyrikuoleman 14 p. Syyskuuta 257. Suuren kansajoukon saattamana vietiin hän ulos kaupungista. Hän riisuutui ja polvistui rukoukseen. Kaksi hänen omista papeistaan sitoi hänen silmänsä. Vaivoin sai pyöveli lyödyksi poikki hänen päänsä, sillä Cyprianus oli osoittanut häntä kohtaan suurta hyväntahtoisuutta ja vastikään antanut hänelle 25 kultarahaa. C. haudattiin lähelle mestauspaikkaa.

[33] Manikeolaiset kielsivät Jesuksen tosi-ihmisyyden sanoen hänen olleen maan päällä vain valeruumiissa. Tämä heidän väitteensä johtui siitä, että he katsoivat maan tomusta tehdyn ihmisruumiin olevan pahan jumalan työtä. Ja tästä heidän väitteestään oli seurauksena, että he eivät pitäneet Jesuksen kuolemaa, eikä hänen kuolemassaan tapahtunutta lunastustakaan ensinkään todellisena. Jesuksen lunastus on muka ainoastaan siinä että hän auttaa ihmisen valosielua pääsemään voitolle perkeleellisestä sielusta. Jesus, näet, antaa pyhille kykyä vetämään puoleensa luontoon ja varsinkin puihin ja kasviin vangittuja valon kappaleita. Mutta ihmisen puoleltaan tulee myös harjoittaa itsekieltäymystä, jotta hyvä sielu hänessä pääsisi voitolle. Tästä kilvoituksesta on hurskailla toivossa palkkana päästä kuuhun ja sittemmin puhdistustulen läpikäytyään aurinkoon eli valon valtakuntaan.

[34] Akademikoiksi kutsuttiin kreikkalaisten suurimman filosoofin Platonin oppilaita sen johdosta että Piato opetti heitä "Akademia" nimisessä korkeakoulussa 2 kilometriä Athenasta luoteeseen. Akademian maa-alue oli muurilla ympäröity ja kaunistettu vesijohdoilla ja puuistutuksilla. Siinä oli jalkakäytäviä ja voimistelukenttiä, ja jumalien alttareita ja kuvia. Tässä kauniissa puistossa ja viereisessä puutarhassa, jonka Plato myöhemmin osti ja yhdisti akademiaan, piti hän kuuluisat tutkistelemuksensa keskustellen oppilastensa kanssa.

[35] Ambrosius oli länsimaisen kirkon huomattavimpia miehiä.

Hän syntyi Trierissä v. 340 ja eli ensi nuoruutensa ajan Roomassa sisarensa Marcellinan ja veljensä Satyruksen kanssa. Italialaisen henkivartion päällikön toimesta hän nimitettiin Ligurian ja Emilian maaherraksi ja piti asuntoa Milanossa. Käännyttyään kristinuskoon ja saatuaan kasteen hän 8 päivää sen jälkeen valittiin Milanon piispaksi. Hän on kuuluisa siitä, että hän uskalsi keisariakin vastaan asettua, kun tämä rupesi kirkon järjestystä sortamaan.

Ambrosius oli etevä saarnamies, kuten Augustinuskin tässä teoksessa tunnustaa. Kansantajuisella esitystavallaan saattoi hän temmata mukaansa suuriakin ja melkein aivan sivistymättömiä kansanjoukkoja. Hänen kirjoistaan ovat saarnat etevimmät; niitä lähinnä ovat tärkeimmät "uskosta ja pyhästä Hengestä" ja "pappien tehtävistä".

Ambrosius aukasi aivan uuden uran kirkkoveisuun alalla. Tähän asti ei ollut jumalanpalveluksessa kuin vähän vuoroveisua papin ja kirkkokuoron välillä. Ambrosius otti käytäntöön kirkossa kauniita kansan laulamia säveleitä. Noilla säveleillä pani hän koko seurakunnan laulamaan vanhastaan tuttuja hyviä virsiä ja hengellisiä lauluja. Itsekin oli hän taitava virsiseppä; hänen omatekoisia virsiään on 18; jokunen niistä löytyy meidänkin virsikirjassamme suomennettuna.

Ambrosius kuoli 57 v. vanhana pitkänperjantain ja pääsiäisaattopäivän välisenä yönä v. 397.

[36] On huomattava, että Augustinus tässä puhuu vanhakatolilaisesta uskosta semmoisena kuin se apostolein jälkeisenä aikana oli olemassa, jossa kyllä oli erehdyksiä, mutta joka kuitenkin oli jotain aivan toista kuin se katolilainen usko, jota paavilainen kirkko sittemmin edusti, ja jota vastaan Luther taisteli.

[37] Pilkkaajilla ja häpäisijöillä tarkoittaa Augustinus tässä Manikeolaisia, jotka sanoivat vanhan testamentin olevan pahan jumalan tekemän. Mutta eivätpä he suurta kunniaa antaneet uudelle testamentillekaan, koskapa sitä mielivaltaisesti selittelivät ja paloittelivat. Valitettavasti on heillä vieläkin monta seuraajaa, joten heihinkin nämä Augustinuksen sanat soveltuvat.

6 Kirja.

[38] Alypius tuli v. 394 piispaksi syntymäkaupungissaan Thagastessa.

[39] Epikuros oli syntynyt v. 341 e.Kr.s. ja kuoli v. 270. Vuodesta 306 alkaen hän eräässä puistossa lähellä Athenaa opetti filosofiaa, jonka tähden sitä puistoa kauvan kutsuttiin Epikuroksen puisto. Hän oli jonkun aikaa ollut erään Demokritoksen kouluun kuuluvan filosoofin oppilaana, jolta suureksi osaksi omaksui atoomiopin. Hänen maailman katsomuksensa on niinmuodoin läpeensä materialistinen: maailma on muodostunut lukemattomista pienistä atoomeista eli aineosista, ja aine se on, joka koko maailmaa hallitsee ja myös ihmistä. Ruumiilliset tunteet määräävät sielulliset. Ihmisessä on mielihyvän tunne voimallinen ja sitä tulee hänen seurata; mikä vaan häntä haluttaa, sitä tulee hänen tehdä. Mutta ihmisen tulee halujansa kohtuudella täyttää, sillä kohtuuttomuus turmelee ruumiin terveyden ja aikaansaa sielussa tyrtymyksen tunteen, joka pilaa huvin ja nautinnon. Nauttia elämästä niin että elämä aina tuntuu hyvältä ja hauskalta, se olkoon pyrkimyksemme, se on oikeaa elämää, elämää sellaista jota jumalatkin elävät. Tämmöinen perusteiltaan aivan väärä oppi vei myös vääriin johtopäätöksiin. Kun kerran himoille annettiin valta, niin veivätkin kohonaan mukaansa. Ei siinä enää kohtuuden raja-aidat kestäneet. Epikurolaiset tulivat kuuluisiksi hurjasta elämästään. Heidän tunnussanansa oli: "syökäämme ja juokaamme, sillä huomenna pitää meidän kuoleman".

7 Kirja.

[40] Augustinus puhuu kahdenlaatuisesta pahasta: pahasta, jota ihminen tekee, ja pahasta, jota hänen täytyy kärsiä. Edellinen on syntiä, mutta jälkimäinen rangaistusta. Synti on oman tahdon aikaansaamaa, mutta rangaistuksen laita on toisin. Eräässä toisessa teoksessa sanoo Augustinus: Jumalallisen kaitselmuksen ohjatessa ja hallitessa kaikkea ihminen tekee pahaa, jota hän tahtoo, sillä seurauksella, että hänen täytyy kärsiä pahaa, jota ei hän tahdo.

[41] Jumalan tahto on täydelleen hyvä ja yhtä täydellinen on hänen voimansa. Häntä ei saada tahdostaan luopumaan, sillä se olisi mahdollista ainoasti, jos hänen voimansa olisi vähempi kuin hänen tahtonsa. Jos niin olisi, ei Jumala olisikaan Jumala, sillä hänessä tahtominen ja taitaminen on aivan samaa. Se on aivan Jumalan olemukseen kuuluvaa, että Hän tahtoo, mitä hän voi, ja että Hän voi, mitä Hän tahtoo.

[42] Platonilaisilla tarkoittaa Aug. tässä uusplatonilaisia, joiden varsinainen oppi-isä, joka heidän oppinsa yhdeksi, yhtenäiseksi järjestelmäksi muodosti, oli egyptiläinen Plotinos (kuollut 270 j.Kr.s.).

Uusplatonilaisten uskonoppi on sekotus tavallisista pakanakansain uskonnollisista mielipiteistä ja Platonin filosofiasta. Jumala on — sanovat he — se mikä on persoonatonta yhtä samaa, josta vuotaa ensinnä järki, sitten sielu, joista taas vuoroonsa vuotaa kaikki, mikä olemassa on. Jumalasta vuotanut maailman sielu on maailman muodostanut. Aine on pahaa, koska se on epätäydellistä, muodotonta ja epäoleellista. Ihmissielu on taivaasta pudonnut maan tomuun ja on aineesta imenyt itseensä alhaiset vietit ja himot, joita ei tavallisella kansalaiskunnollisuudella saada kukistetuksi. Ainoastaan itsensä kiduttamisen kautta puhdistuu viisaan silmä niin että se näkee sen, mikä on totta ja kaunista. Sellainen viisas on maistanut taivaallista nektaria ja lepää jo täällä maan päällä autuaana jumalassa. Kuollessaan hän palaa sinne, mistä on tullutkin alkujansa, tuohon joka on aina yhtä samaa. Sinne hän häviää ja muuttuu jumalaksi.

[43] Merkillisen totuuden todella Aug. tässä ihmeteltävän terävällä ajatuskyvyllään keksii. Sekin, joka ei Augustinuksen tavoin kykene tätä totuutta löytämään, voipi sen löytää todellisuudesta, jos rakkauden valossa käy ihmisiä tarkkaamaan. Missä olisi sitä ihmistä, jossa emme löytäisi jotain hyvää, jos häntä rakkaudella lähestymme?! Rakkauden kynttilällä käykäämme hakemaan pahimmastakin ihmisestä jotain hyvää voidaksemme häntä sitä enemmän rakastaa. Niin varmaankin tätä Augustinuksen keksimää totuutta oikein käytämme. Mutta olkoon se kaukana meistä että me sen vähän hyvän tähden, minkä voimme itsestämme tai toisista löytää, suvaitsisimme paljon pahaa tuon vähän hyvän rinnalla. Siinä tapauksessa varmaan tämän totuuden turmioksemme käyttäisimme.

8 Kirja.

[44] Viktorinuksesta sanoo Hieronymus: "Afrikalainen Viktorinus opetti Konstantinuksen aikana puhujataitoa Roomassa. Hän kääntyi vanhuudessaan kristinuskoon ja kirjoitti muutamia kirjoja Ariusta vastaan, jotta vaan oppineet voivat käsittää, ja selityksiä apostolin kirjeisiin". Hänen selityksilleen uuden testamentin kirjoihin ei Hieronymus pane paljonkaan arvoa. Hänen tallella olevista teoksistaan päättäen oli hän sitä vastoin etevä Ciceron teosten selittäjä.

[45] Alkeisoppeja oli sekä pakanain että juutalaisten uskonoppi ennen Kristusta. Alkeisoppien alalla liikkuu yhä vieläkin kaikki pakanalliset uskonnot. Uskonnollisiin alkeisoppeihin kuuluvat säännöt ympärileikkauksesta, uhreista, puhdistuksista, paastoista, puhtaista ja saastaisista eläimistä, määrätyistä pyhä- ja juhlapäivistä ja määrätyistä rukous- ja uhripaikoista s.o. yleensä kaikki määräykset ulkonaisista jumalanpalvelusmuodoista. Nämä uskonnolliset alkeisopit mainitaan Gal. 4, 1-11, Gal. 6, 15, Rom. 14, 14 ja Koi. 2, 8. Ja näissä ja monessa muussa paikassa sekä evankeliumeissa että epistoloissa esitetään kristillisyys uskonnollisten alkeisoppien vastakohtana. Samoin tekee Augustinus tässä.

[46] Mysteeriot (salaisuudet) pakanakunnassa vastaavat kristikunnan sakramentteja. Ne ovat pakanain kaikkein pyhimpiä ja salaperäisimpiä uskonnollisia toimituksia. Ainoastaan harvat, valitut n.s. vihityt pääsivät noiden salaisuuksien perille. Heidän tuli olla elämältään moitteettomia ja suorittaa kovia kokeita: kestää nälkää ja janoa ja monenlaisia vaaroja, ennenkun nuo salaperäiset asiat, joita saivat nähdäksensä, heille vihkimistilaisuudessa selitettiin. Mutta vaikka varsinkin toiset mysteeriot kuten Isis- ja Mithra-mysteeriot edustivat ja edistivät korkeampaa siveellisyyttä, niin toiselta puolen oli olemassa mysteerioita, joiden ohjelmaan kuului mitä hurjinta siveettömyyttä. Eikä se ole ihmekään, sillä mysteeriot kuten kaikki pakanuus on pohjaltaan luonnon jumaloimista; ja luonto on kahtalaista: luonnossa liikkuu hyvät, eloa ja kasvua vaikuttavat voimat, ja pahat voimat, jotka saavat aikaan hävitystä ja kuolemaa; ihmisessä taas taistelee keskenään pahat himot ja tottumukset ja pyrkimys hyvään. Kun tälle kaikelle annetaan pyhyyden Ja jumaluuden leima, niin onhan selvä että siveellisyyskäsite ja siveellinen elämä turmeltuu.

Että mysteeriot ovat luonnon jumaloimista, näkyy jo niiden jumalien nimistä, joiden kunniaksi näitä vietettiin. Kreikkalaiset mysteeriot Eleysis-maakunnassa olivat Demeterin s.o. maaemon kunniaksi. Egyptiläisistä mysteerioista olivat Isis-jumalattaren s.o. maaemon kunniaksi vietetyt kuuluisimmat. Babylonilaisen auringon-jumalan Mithran mysteeriot olivat tähän aikaan kaikista kuuluisimmat. Rooman sotajoukot olivat kukistaneet idän kansat, mutta idän kansojen jumalat vuorostaan voittivat roomalaiset. Uudella innolla ruvettiin 2, 3 ja 4 vuosisadan kuluessa j.Kr.s. luonnon jumalia palvelemaan kautta koko Rooman valtakunnan.

Mikä sen vaikutti, ja miten se oli mahdollista?

On muistettava, että se korkeampi käsitys jumalista, mikä joillakuilla Kreikan ja Rooman filosoofeilla oli, ei koskaan tullut suuren kansanjoukon omaisuudeksi, vaan se aina pysyi taikauskossaan, se pelkäsi luonnon voimia ja koetti niitä uhreilla ja loihduilla lepyttää. Ei tarvittu kuin uutta sytykettä tuolle taikauskolle, joka aina pakanan sydämessä kyti, niin oli siitä leimuava uskonkiihkon kamala tuli. Tuona sytykkeenä oli nyt viha kristityitä vastaan. Mitä taas ylhäisiin tulee, niin luonnon jumaloiminen tarjottiin heille sopivassa hienommassa ja hauskemmassa muodossa juuri mysteerioiden kautta. Nehän olivat kauniita, vaikuttavia uskonnollisia kuvaelmia tai näytelmiä, joissa esitettiin, miten kuollut luonto puhkee uuteen elämään. Mikä viehättävä ajatus että tuo olisi totta ihmiselämässäkin, että ihminen tämän elämän vaivaloisuuksien jälkeen saisi kuoltuaan vielä elää onnellista, autuaallista elämää! Paloihan pakanankin rinnassa tuo kaipuu ja toivo. Ei ihme, että mysteeriot, jotka tuolle toivolle virikettä antoivat, vetivät puoleensa, varsinkin kun ne olivat samalla huvittavia kuten kuvaelmat ja näytelmät konsanaan.

[47] Aug. on siis sitä mieltä, että Paavalilla on tämä nimensä siitä, että hänen kauttaan kuten ap. tekojen 13 luku kertoo Kypron maaherra Sergius Paulus oli kääntynyt kristinuskoon. Tämän käsityksen puolesta puhuu se seikka, että ap. teoissa esiintyy tuo nimi Paavali ensi kerran juuri mainitussa luvussa.

On kuitenkin toisiakin selityksiä tähän nimen muutokseen olemassa.

On otaksuttu, että Paavali otti tämän nimensä osoittaakseen sillä mitättömyyttänsä. Paulushan merkitsee pieni, vähäinen, ja hänhän sanoo olevansa halvin apostoleista.

On myös huomautettu, että ne juutalaiset, jotka enempi liikkuivat Rooman valtakunnassa, tavallisesti muodostivat juutalaisen nimensä kreikkalaiseksi tahi roomalaiseksi. Niin tuli Jesus-nimestä Jason, Dosthai-nimestä Dositeus ja Eliakim-nimestä Alkimos. Niin on myös Saul-nimestä voinut tulla Paulus.

Mikä selitys on oikea, jääköön ratkaisematta, sillä mahdolliset ne ovat jokainen.

[48] Julianus huudettiin Rooman valtakunnan keisariksi v. 361. Hän kantaa liikanimeä "apostata" eli luopio. Hän oli nimittäin lapsena kastettu ja väkisin ja ankarasti kasvatettu kristillisyyteen. Hänen mielensä paloi kuitenkin rakkaudesta pakanallista kreikkalaista tiedettä ja taidetta kohtaan. Nuo hänen mielipiteensä saivat virikettä ja vahviketta, kun hän opiskellessaan Athenassa nuoruudessaan pääsi uusplatonilaiseen oppiin tutustumaan. Keisariksi tultuaan ei Julianus enää salannut mielipiteitään. Hän luopui kristinuskosta ja asetti elämänsä päämääräksi saattaa pakanuus jälleen valtakunnassa voimaan. Hän ei kuitenkaan kristityitä vastaan käyttänyt veristä vainoa, koska oli osoittautunut, että "marttyyrein veri on kristittyin kylvöä", vaan pilkkakirjoituksia ja asetuksia, joilla hän — kuten Aug. tässä mainitsee — esti kristityitä pääsemästä vaikuttaviin valtion virkoihin.

Julianus kuoli sotaretkeltä Persialaisia vastaan jo vuonna 363.

[49] Näiden kahden tahdon keskinäistä taistelua omassa olennossaan esittää Aug. tässä kirjassa vähän tuonnempana mitä suurimmalla sielutieteellisellä tarkkuudella. Mutta samalla hän — se kohta kuitenkin tästä suomennoksesta puuttuu — kumoo Manikeolaisten väitteen, että ihmisessä on kaksi sielua, koskapa hänessä on kaksi tahtoa.

[50] Aug. sanoo teoksessaan "de libero arbitrio": "Se on synnin aivan oikeuden mukainen rangaistus, että jokainen, joka ei vapaata tahtoaan hyvin käytä, kadottaa sen; s.o. joka ei tee, minkä hän tietää oikeaksi, ei sitten enää tiedäkään, mikä oikeaa on, ja joka ei tahdo tehdä oikein silloin, kun voisi, hän ei sitten enää voikaan sitä tehdä, kun tahtoisi." Tähän sopii verrata ap. Paavalin sanat Rom. ep. 6, 16: Ketä te antaudutte kuuliaisina palvelemaan, sen palveliat te olette. Ja Ps. 51, 6: Sinua vastaan minä syntiä tein, että olisit oikea sanoissasi ja puhdas tuomitessasi.

[51] Tämä Hengen lain ja synnin lain, välinen taistelu ihmisolennossa, jota ap. Paavali niin elävästi esittää rom. epist. 7 luvun loppupuolella, on myös monen jalon pakanan rinnassa riehunut, kuten heidän parhaiden kirjailijainsa teoksista näkyy. Ovidius sanoo: Minä tiedän, mikä parempi on, ja hyväksyn sen, ja kuitenkin teen sitä, mikä pahempi on. Plautus sanoo: Minä tiesin kyllä, miten minun tuli käyttäytyä, mutta en saanut, minä kurja, sitä tehdyksi. Mikä meidät toisaanne vie, kun toisaanne pyrimme? Seneca. Joka syntiä tekee, hän ei tee sitä, jota hän tahtoo, vaan hän tekee sitä, jota hän ei tahdo. Epiktetus. Plato vertaa ihmissielua vaunuihin, joita on vetämässä kaksi hevosta, jotka kumpikin vetävät eri tahoille.

[52] Roomalaisilla oli muinoin samoinkuin meilläkin vielä oikeuden istunnoissa vakinaisten oikeuden jäsenten ohessa varajäseniä eli apumiehiä. Nämä myös ajoivat palkan edestä yksityisten asioita oikeudessa kuten meillä asianajajat.

[53] Pyhän Antoniuksen elämästä on meillä tietoja ainoastaan pienestä "Antoniuksen elämäkerta" nimisestä vihosta. Hän syntyi vuonna 251 j.Kr.s. pienessä Koma nimisessä kylässä Theben lähellä ylä-Egyptissä. Hänen vanhempansa olivat varakkaat ja olisivat tahtoneet häntä kouluuttaa niin pitkälle kuin suinkin, mutta hän itse halveksui kouluoppia. Kahdenkymmenen vuotiaana, vähän sen jälkeen kun hänen vanhempansa olivat kuolleet, hän kerran eräänä päivänä tuli kirkkoon, missä luettiin teksti rikkaasta nuorukaisesta. Tämä sana vaikutti häneen niin voimallisesti, että meni ja lahjoitti pois kaikki maatilansa. Irtaimistostaan saamansa rahat hän jakoi köyhille. Aluksi hän vielä asui kylässä, mutta muutti sitten entisten erakkojen esimerkkiä seuraten erämaahan asumaan. Hän asui eräässä kallioluolassa, jota käytettiin hautana, ja sittemmin erään vanhan linnan raunioissa. Hän sai alinomaa taistella pahojen henkien kanssa. Hän tuli hurskaudestaan kuuluisaksi ja erakkoja tunkeili hänen luokseen saadaksensa asua tuon pyhän miehen läheisyydessä. Näiden sielunhoitoon uhrasi Antonius kaiken aikansa ja voimansa. Keisari Maximinuksen vainon aikana hän kävi Aleksandriassa lohduttamassa ja auttamassa sorrettuja. Kerran hän myöhemminkin kävi siellä puhumassa areiolaisia vastaan.

Viime päivinään hän kahden uskollisimman seuralaisensa saattamana vetääntyi erämaahan, missä kuoli v. 356, siis 105 vuoden vanhana. Hänen hautaansa ei tunneta.

On merkillistä huomata, miten suuresti Aug. ihailee Antoniuksen elämäkertaa — päättäen siitä miten hän sitä tässä esittää. Me huomaamme, kuinka hänkin, vaikka oli niin lahjakas ja lämmin kristitty, oli aikansa lapsi ja osallinen aikansa kristittyjen erehdyksiin.

[54] Nämä lääninvirkamiehet, nimeltä "agentes in rebus", vastasivat jotenkin meidän lääninkamreereja.

[55] Tällä "suurimmalla vaaralla" Aug. tässä nähtävästi tarkoittaa joutumista keisarin oikkujen orjamaiseksi noudattajaksi.

9 Kirja.

[56] Psalmitkin olivat vanhaan testamenttiin kuuluvina Manikeolaisten mielestä aivan kelpaamattomia ja hyljättäviä.

[57] Tässä Augustinus viittaa Manikeolaisten erehdykseen, että muka hyvä jumala asuu auringossa. Auringosta — sanovat he — on Jesuskin tullut maan päälle ja taas palannut aurinkoon; Pyhä Henki taas asuu ylimmissä ilmakerroksissa. Tästäkö olettamuksesta että Jumala asuu auringossa lie Augustinukseen tarttunut tuo käsitys, että Jumala on jokin suuri loistava kappale, vai mistä? Mutta kyllä tuo käsitys hänellä oli, ja vielä senkin jälkeen kun hän oli siitä erhetyksestä päässyt, että ajatteli Jumalaa ihmisruumiin muodossa (4 kirja sivu 72).

Noin yksinkertainen kristitty — luulen minä — vieläkin kuvittelee Jumalaa ihmisruumiissa olevaksi, vaan se ei ole niin haitallista sille, joka ei syvemmältä ajattele, mitä seurauksia siitä olisi, jos niin olisi. Aug. sitä vastoin tuota ajatteli ja joutui moniin ristiriitaisiin ajatuksiin Jumalan olemuksesta. Hänen täytyi sentähden kovasti tutkia ja tuumia päästäksensä kokonaan irti tuosta ajatuksesta, että Jumala on jossain ruumiillisessa muodossa.

[58] Edellisissäkään värsyissä ei Augustinuksen käännös aivan pidä yhtä meidän suomalaisen kirkkoraamatun käännöksen kanssa, mutta seuraavassa värsyssä on Aug. nähtävästi seurannut aivan toista lukutapaa kuin meidän suomalainen raamattumme.

[59] Tässä Augustinuksen teoksessa "De Magistro" on johtolankana Jesuksen sanat (Matt. 23, 8): Yksi on teidän mestarinne.

[60] Ostia Tiberjoen suussa oli Rooman satamakaupunki. Sen kautta kaikki, jotka mereltä tulivat, matkustivat Roomaan ja sen kautta myös kulkivat ne, jotka Roomasta ja muualta sisämaasta merelle lähtivät.

[61] Kuten tiedämme, ovat vanhan ajan ajanmääräykset hyvin horjuvia. Augustinuksen äidin kuolinvuodesta ovat kuitenkin kaikki tiedot yhtäpitäviä, joten se varmasti tapahtui v. 386.