Produced by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen

KERTOMUKSIA

Kirj.

Björnstjerne Björnson

Suomentaneet Maila Talvio ja Yrjö Koskelainen

WSOY, Porvoo, 1909.

SISÄLLYS:

Arne.
Synnöve Päivänkumpu.
Rautatie ja hautausmaa.
Pieniä kertomuksia:
Voikko.
Trond.
Isä.
Kotkanpesä.
Uskollisuutta.
Elämän arvoitus.
Uusi reitti huvimatkailijoille.
Karhuntappaja.
Vaarallinen kosintaretki.
Iloinen poika.
Kalastajatyttö.
Morsiusmarssi.

ARNE.

ENSIMÄINEN LUKU.

Kahden tunturin välissä oli syvä kuilu; tässä kuilussa vieri raskaana, yli kivien ja riuttojen, vesirikas joki. Korkea jyrkänne yleni molemmin puolin, toinen puoli oli ihan paljaana, mutta alhaalla, niin likellä jokea, että sen kosteus keväisin ja syksyisin leveni joelle asti, oli nuorta metsää, joka katseli ylöspäin ja katseli eteensä, mutta ei päässyt sinne eikä tänne.

— Entä jos rupeaisimme puettamaan tunturia? virkkoi kataja eräänä päivänä ulkomaalaiselle tammelle, joka kasvoi sitä likempänä kuin kaikki muut puut. Tammi katsahti alaspäin saadakseen tietää kuka oli puhunut; sitte se taasen katsahti ylöspäin ja vaikeni. Joki teki niin raskasta työtä, että se kulki valkoisena vaahtona; pohjatuuli oli tunkeutunut kuiluun ja vinkui revelmissä; paljas tunturi riippui raskaana, viluisena kuilun päällä; — entä jos rupeaisimme puettamaan tunturia? sanoi kataja hongalle, joka kasvoi toisella puolella.

— Me sen kai teemme, jos siitä mitään tulee, sanoi honka, sitaisi partaansa ja vilkaisi koivuun; — mitä sinä arvelet?

Mutta koivu vilkaisi varovaisesti tunturiin. Se riippui niin raskaana hänen päänsä päällä, että hän tuskin sai hengitetyksikään.

— Puetetaan sitte Jumalan nimeen, sanoi koivu; ja kolmisin päättivät ne ryhtyä puettamaan tunturia. Kataja kulki edellä.

Kun se oli päässyt vähäisen matkaa, tuli kanerva sitä vastaan. Kataja yritti mennä kanervan ohitse.

— Ei, ei, sanoi honka, — ota kanerva kanssasi. Ja kanervalle tuli kiire, se yritti jo jättää katajan taakseen.

— Käy minuun kiinni, sanoi kanerva.

Kataja teki työtä käskettyä, ja missä vaan oli pienikin revelmä, sinne pisti kanerva sormensa, ja minne se vaan sai sormen, sinne pani kataja pian koko käden. Ne kiipesivät ja ryömivät, honka tuli vaivaloisesti perässä ja samoin koivu.

— Siunaus seuraa meitä, sanoi koivu.

Mutta tunturi rupesi miettimään mikä pieni ripinä mahtoikaan kavuta ylös sen vartta. Ja pari sataa vuotta sitä asiaa mietittyään, lähetti se pienen puron katsomaan. Oli kirrenlähdön aika ja puro haki, kunnes löysi kanervan.

— Kiltti kanerva kulta, päästäppäs minua menemään, minähän olen niin pieni! sanoi puro.

Kanervan oli kiire, se nosti itseään hiukan ja jatkoi työtään. Puro alatse ja eteenpäin.

— Kiltti kataja kulta, päästäppäs minua menemään; minähän olen niin pieni.

Kataja katsoi tiukasti puroon, mutta koska kanervakin oli päästänyt sen menemään, niin mikseikäs sekin. Puro päällitse ja eteenpäin ja nyt se pääsi mäkeen, missä honka seisoa puhkui.

— Kiltti honka kulta, päästäppäs minua menemään; minähän olen niin pieni! sanoi puro, suuteli hongan jalkaa ja tekeytyi niin herttaiseksi kuin suinkin. Honka tuli näpeilleen ja päästi puron menemään. Mutta koivu nosti itseään ennenkuin puro pyysikään.

— Hihhihhih! sanoi puro ja kasvoi.

— Hahhahhah! sanoi puro ja kasvoi.

— Hohhohhoh! sanoi puro ja viskasi kanervat ja katajat ja hongat ja koivut nurin narin ja ylösalaisin korkeita mäkiä. Monta sataa vuotta oli tunturilla sitte miettimistä, eikö se vaan sinä päivänä ollut vetänyt suutaan hymyyn.

Selvästihän sen näki, ettei tunturi tahtonut pukua. Kanervaa harmitti niin, että se jälleen tuli vihreäksi ja läksi tiehensä.

— Reipasta mieltä vaan! sanoi kanerva.

Kataja oli kurottautunut katsomaan kanervaa ja se kurottautui kurottautumistaan kunnes oli ihan pystyssä. Se repi tukkaansa, läksi liikkeelle ja iski kiinni tunturiin niin että olisi pitänyt tuntua.

— Jollet sinä tahdo minua, niin minä tahdon sinut.

Honka koukisti hiukkasen varpaitaan saadakseen tietää, olivatko ne ehyet, nosti sitte toista jalkaa, joka oli ehyt, sitte toista, joka niinikään oli ehyt, sitte molempia. Ensinnä se tutki missä oli kulkenut, sitte mihin se oli kaatunut ja vihdoin, mihin sen piti mennä. Sitte se läksi kammertamaan, ikäänkuin ei se ikinä olisi kaatunut. — Koivu oli pahasti tahriutunut, nyt se nousi ja rupesi siistiytymään. Ja sitte sitä mentiin entistä kiireemmin, ylöspäin ja molemmin puolin, sama sitte oliko pouta vaiko sade.

— Mikä nyt on? sanoi tunturi, kun kesäinen aurinko paahtoi, kaste kimmelsi, linnut lauloivat, metsähiiri vikisi, jänis hyppeli ja kärppä kirkaisten meni piiloon.

Vihdoin tuli sitte sekin päivä, jolloin kanerva sai toisen silmänsä nousemaan tunturinsyrjän yläpuolelle.

— Oijoijoi! sanoi kanerva — ja sen tiensä se meni.

— Hyvänen aika, mitä kanerva näkee? sanoi kataja ja pääsi jo sekin tunturinsyrjän yläpuolelle. — Oijoijoi! huusi se ja meni menojaan.

— Mikäs katajalle on tullut? sanoi honka ja otti pitkiä askeleita auringonpaahteessa. Pian sekin saattoi nousta varpailleen katsomaan.

— Oi!

Oksat ja neulaset nousivat pystyyn ihmetyksestä. Ja honka kapusi kapuamistaan, pääsi harjalle ja hävisi.

— Mitä ne muut kaikki näkevät enkä minä! sanoi koivu, nosti liepeitään ja sipsutteli perässä. Se nosti yhtäkkiä koko päänsä tunturinsyrjän yläpuolelle.

— Oo-oo! — täällähän on kokonainen suuri metsä, honkia ja kanervia ja katajia ja koivuja, meitä odottamassa! sanoi koivu ja lehvät värisivät auringossa niin että kaste vieri maahan.

— Niin, sellaista se on kun pääsee perille, sanoi kataja.

TOINEN LUKU.

Kampenissa Arne syntyi. Hänen äitinsä nimi oli Margit ja hän oli Kampenin torpan ainoa lapsi. Kahdeksantoistavuotiaana hän kerran oli viipynyt tansseissa liian kauvan: hänen seuralaisensa olivat jättäneet hänet ja niin ollen hän arveli, että tie pysyy yhtä pitkänä jos hän viipyy tämän tanssin ajan tai ei. Ja niin tapahtui, että Margit vielä oli tanssitalossa, kun pelimanni, Niilo räätäli, pani käsistään viulun, kuten hänen tapansa oli, kun juoma nousi päähän, antoi muiden rallattaa, koppasi koreimman tytön, siirteli jalkaa varmasti kuin laulussa tahtia ja nosti saappaansa korolla hatun korkeimmasta päästä.

— Hoi! sanoi Niilo räätäli.

Kun Margit sinä iltana meni kotiin, kimmelteli kuutamo niin ihmeellisen ihanasti hangella. Päästyään luhtiin, missä hänen piti nukkua, täytyi hänen vielä kerran katsahtaa ulos. Hän riisui liivinsä, mutta jäi seisomaan, liivi kädessä. Samassa hän tunsi, että häntä paleli, rupesi kiireesti riisuutumaan ja pujahti syvälle vällyjen alle. Sinä yönä näki Margit unta, että suuri, punainen lehmä oli päässyt peltoon. Hänen piti ajaa se pois, mutta vaikka hän kuinka olisi koettanut, ei hän päässyt paikalta; lehmä söi levollisesti, se kävi ihan pyöreäksi ja kylläiseksi ja kääntyi silloin tällöin katsomaan häneen suurin, raskain silmin.

Kun kylässä seuraavalla kerralla oli tanssit, oli Margit mukana; mutta häntä ei sinä iltana haluttanut tanssia, hän istui kuuntelemassa soittoa ja ihmetteli, ettei se huvittanut muita. Myöhemmällä nousi pelimanni ja tahtoi, tanssia. Hän tuli suoraa päätä Margit Kampenin luo ja tuskin tyttö itsekään tiesi mitä teki; mutta Niilo räätälin kanssa hän tanssi!

Pian tulivat ilmat lämpöisemmiksi eikä enään tanssittu. Sinä keväänä suri Margit pientä karitsaa, joka oli tullut kipeäksi, niin kovasti, että se äidin mielestä oli melkein liikaa.

— Eihän se ole kuin karitsa, sanoi äiti.

— Mutta se on kipeä, sanoi Margit.

Hän ei moniin aikoihin ollut käynyt kirkossa; hän selitti antaneensa äidin mennä, ja täytyihän jonkun olla kotona. Eräänä kesäisenä sunnuntaina oli ilma niin kaunis, että äiti arveli heinien voivan kuivaa vuorokauden lisää ja ehdotti, että he molemmat menisivät. Margit ei voinut sanoa siihen mitään ja pukeutui; mutta kun he olivat päässeet niin kauvas, että he saattoivat kuulla kirkonkellot, purskahti hän itkuun. Äiti kävi kalman kalpeaksi; he jatkoivat matkaansa, äiti edellä, tytär perässä, kuulivat saarnan, veisasivat virret viimeiseen asti, kuulivat siunauksen ja läksivät vasta kun oli soitettu pois kirkosta. Mutta kun he taasen olivat päässeet kotipirttiin, sulki äiti hänet syliinsä ja sanoi:

— Älä, lapseni, salaa minulta mitään.

Taas tuli talvi; sinä talvena ei Margit tanssinut. Mutta Niilo räätäli soitti, joi entistä enemmän ja kieputti aina lopuksi kauneinta tyttöä. Siihen aikaan kerrottiin varmana, että hän saattoi ottaa talon hienoimmista tytöistä minkä vaan halusi, ja toiset lisäsivät, että Eli Böen itse oli kosinut tyttärensä, Birgitin puolesta, joka rakasti häntä niin että oli kipeänä.

Mutta juuri niihin aikoihin vietiin Kampenin tyttären lapsi ristille; sen nimeksi pantiin Arne ja sen isäksi sanottiin Niilo räätäliä.

Samana iltana oli Niilo suurissa häissä ja joi itsensä humalaan. Hän ei tahtonut soittaa, mutta tanssi lakkaamatta eikä kärsinyt lattialla keitään muita. Mutta kun hän tuli pyytämään Birgit Böeniä tanssiin, kieltäytyi tämä. Niilo räätäli naurahti, kiepahti ympäri ja tarttui ensimäiseen tyttöön, mikä eteen sattui. Tämäkin tyttö pani vastaan. Niilo katsahti häneen: se oli pieni musta tyttö, se oli istunut tuijottamassa häneen ja nyt se oli ihan kalpea. Niilo kumartui hänen puoleensa ja kuiskasi.

— Etkö sinä tanssi minun kanssani, Karen? Tyttö ei vastannut. Niilo kysyi toisen kerran.

Silloin hän kuiskaten vastasi kuiskattuun kysymykseen:

— Se tanssi voisi viedä kauvemmakuin minä tahdon.

Niilo peräytyi hitaasti, mutta päästyään keskelle permantoa, kiepahti hän ympäri ja tanssi hyppytanssin yksinään. Kukaan muu ei tanssinut; kaikki katselivat ääneti.

Sitte hän läksi latoon, heittäytyi pitkäkseen ja itki.

Margit istui kotona pienen pojan kanssa. Hän kuuli huhut Niilosta, joka kulki tansseista tansseihin, katseli poikaa ja itki ja katseli häntä uudelleen ja iloitsi. Kaikista ensinnä opetti hän poikaa sanomaan "isä"; mutta sitä ei hän uskaltanut tehdä äidin — tai isoäitihän hän tästäpuoleen oli — ollessa likellä. Seuraukseksi tuli, että poika sanoi isoäitiä isäksi. Margitilla oli aika työ vieroittaa häntä pois siitä tavasta ja se taas vaikutti, että hän aikaiseen tuli kehittäneeksi pojan ymmärrystä. Tämä ei ollut suurikaan, kun hän tiesi, että Niilo räätäli oli hänen isänsä ja päästyään siihen ikään, jolloin seikkailut alkavat maistua, sai hän niinikään tietää mikä mies Niilo räätäli oli. Isoäiti oli ankarasti kieltänyt mainitsemasta hänen nimeäänkään. Hänen päähuolenaan oli saada Kampen itsenäiseksi taloksi, jotta tytär poikineen voisi elää huolettomasti. Hän käytti hyväkseen talon omistajan köyhyyttä, osti paikan, lyhensi joka vuosi velkaa ja johti töitä kuin mies; sillä hän oli neljätoista vuotta ollut leskenä. Kampen oli suuri ja laajeni nyt niin, että siellä elätettiin neljä lehmää ja kuusitoista lammasta. Sitäpaitsi se omisti puolen hevosta.

Niilo räätäli kierteli kylillä; hänen ansionsa oli vähentynyt, osaksi sentähden, ettei hän enään viitsinyt hoitaa tehtäviään, osaksi sentähden, ettei hän enään ollut sama kuin ennen. Hän rupesi silloin enemmän harjottamaan viulunsoittoa ja siitä johtui usein juominkeja, tappeluja ja pahaa elämää. Oli kuultu hänen valittavankin.

Arne oli ehkä kuuden vuoden vanha, kun hän eräänä talvipäivänä peuhasi sängyssään, jonka peitteen hän oli nostanut purjeeksi, ja piti perää kauhalla. Isoäiti istui huoneessa ja kehräsi, hän ajatteli omia asioitaan ja nyökytti silloin tällöin päätään ajatustensa vahvistukseksi. Silloin tiesi poika ettei häntä huomattu ja silloin hän lauloi laulun Niilo räätälistä, jonka oli oppinut, niin raakana ja villinä kuin se oli:

Koko kylä, ihan imeväisetkin ties,
Että Niilo räätäli on huikea mies.

Koko kylä vielä muistaa sen tuuterintuulin,
Jolla paiskasi kerran hän itse Suuri-Nuutin.

Luvan katolle nokkas hän Olli Kvisten:
"Toiste tarvitset eväspussin myös, jumalisten!"

Oli Buggen Hannu väkimiehistä se,
Jonka maine kulki tunturikylille.

"Mihin tahdot sa räätäli makuusijan;
Minä sylkäsen kouraani jo — sano pian!"

— "Tules lähemmä, veikkonen, vastaan mä väleen,
Tule, veikkonen, tästä saa pääkoppas päreen!"

Niin puskivat kiukkuisesti he yhteen,
Kun takkiset sotkeutuivat he vyhteen.

Uus kerta ja Hannulta lipesi jalka:
"Hei Bugge, nyt tanssisi vasta se alkaa!"

Makas' äkkiä maassa hän verisin päin —
"Vai vertako syletkin?" — "Piru kun kävi näin!"

Enempää ei poika laulanut; kahta viime värssyä ei äiti ollut hänelle opettanut:

Ja näitkö konsa niityn min lumi valkasee?
Ja Niilon neitoselle kun hellin hymyilee?

On paras pakoon juosta pian, pian neidon sen —
Jo hetken pienen päästä on ijäks myöhäinen!

Nämä värssyt osasi isoäiti ja hän huomasi ne nyt entistä paremmin, kun ei niitä laulettu. Pojalle ei hän virkkanut mitään, mutta äidille hän sanoi:

— Neuvo vaan pojalle oma häpeäsi; älä unohda viimeisiä värssyjä!

Juominen oli riuduttanut Niilo räätäliä niin ettei hän enään ollut entisellään. Toiset jo arvelivat hänen olevan mennyttä miestä.

Silloin sattui seudulle kaksi amerikkalaista ja he kuulivat, että jossakin oli häät ja tahtoivat heti nähdä ne, tutustuakseen tapoihin. Niilo oli pelimannina häissä. Vieraat antoivat kukin taalarinsa pelirahaa ja pyysivät soittamaan hyppytanssin, mutta kukaan ei mennyt sitä tanssimaan, vaikka kuinka olisi pyydetty. Ruvettiin kehoittamaan Niiloa tanssimaan, "hän sen kuitenkin parhaiten tanssii". Hän kielsi, sitä innokkaammin pyydettiin, vihdoin viimein pyysivät kaikki yksimielisesti ja juuri sitä Niilo tahtoi. Hän antoi viulun toiselle, riisui takkinsa ja lakkinsa, astui piiriin ja hymyili. Entinen huomio seurasi häntä ja se antoi hänelle entisen voiman. Ihmiset tunkivat niin likelle kuin suinkin, takimmat nousivat pöydille ja penkeille, muutamat tytöt seisoivat muita ylinnä, ensimäisen niistä — hän oli korkeakasvuinen, tukka ruskeahtavan vaalea, silmät syvällä voimakkaan otsan alla, suu pitkähkö ja usein hymyssä, varsinkin toisesta pielestä — oli Birgit Böen. Niilo näki hänet katsahtaessaan kattoon. Soitto alkoi, huoneessa tuli hiiskumaton hiljaisuus ja Niilo läksi liikkeelle. Hän nakkautui ulomma, tanssi sivuttain viulun tahtiin, keinutteli ruumistaan, säväytti silloin tällöin jalat ristiin allensa, kimmahti siitä taasen pystyyn, otti ikäänkuin hyppäysasennon ja meni taasen sivuttain kuten äskenkin. Viulu oli kykenevissä käsissä, soitto tulistui tulistumistaan, Niilon pää painui taaksepäin ja äkkiä kolahti saappaankorko kattoon, jotta tomu tuiskusi heidän päälleen. Hänen ympärillään naurettiin ja huudettiin, tytöt tuskin saivat vedetyksi henkeään. Soitto sojahti heidän joukkoonsa, jouhet kiihoittuivat kiihoittumistaan. Hän ei vastustanutkaan, otti etukumaran asennon, juoksi pientä hyppyä soiton tahtiin, näytti yrittävän hypätä ylös, mutta narrasi vaan, loikkaili kuten äskenkin, eteenpäin ja juuri kun näytti siltä, ettei hän enään yritäkkään hypätä, jymähti saappaan korko kattoon, uudelleen ja uudelleen, kieppaus eteenpäin, kieppaus taaksepäin ja joka kerta tuli hän suorana jaloilleen. Häntä ei enää haluttanut. Jouhi soitti muutamia ääniä kokonaan sävelen ulkopuolella, päästi syvän äänen, heiketä värisi ja päättyi pitkään, yksinäiseen bassosivellykseen. Joukko hajautui, hiljaisuuden asemasta kuului äänekästä puhetta, huudahduksia ja huutoja. Niilo seisoi seinän vieressä; silloin tulivat amerikkalaiset tuikkineen hänen luokseen ja kumpikin antoi hänelle viisi taalaria. Taasen oli hiljaista.

Amerikkalaiset puhuivat hiukkasen tulkin kanssa; sitte kysyi tulkki Niilolta, eikö hän tahtoisi seurata heitä heidän palvelijanaan; hän kyllä saisi mitä vaan tahtoisi.

— Mihin? kysyi Niilo; kansaa tunki niin likelle heitä kuin mahdollista.

— Maailmalle, kuului vastaus.

— Koska? kysyi Niilo, katsahti ympärilleen loistavin kasvoin, kohtasi
Birgit Böenin kasvot eikä enään päästänyt niitä näkyvistään.

— Viikon perästä, kun he palaavat, kuului vastaus.

— Ehkäpä minä olen valmis, vastasi Niilo, punniten käsissään viidentaalarin rahojaan.

Hän oli laskenut toisen kätensä nojaamaan likellä seisovan miehen olkapäälle ja se vapisi niin, että mies koetti toimittaa häntä penkille.

— Ei ole mitään hätää, vastasi Niilo, astui ensin hoippuvin, mutta sitte varmoin askelin ulomma permannolle, kääntyi ja pyysi kieppupolskaa.

Kaikki tytöt olivat asettuneet näkyviin. Niilo tarkasti parvea hitaasti ja kauvan, vihdoin hän reippaasti astui mustapukuisen tytön luo ja se oli Birgit Böen. Niilo tarjosi kätensä ja tyttö ojensi molemmat kätensä, samassa Niilo naurahti, kääntyi poispäin, otti tytön Birgitin rinnalta ja läksi ylenannettuna menemään. Veri nousi Birgitin kaulalle ja kasvoille. Hänen takanaan seisoi pitkä, lempeäkasvoinen mies — tämä tarttui Birgitin käteen ja läksi viemään häntä. Niilon perässä. Niilo näki sen ja, ehkäpä epähuomiossa, tanssi niin tuimasti heitä vastaan, että Birgit tanssitovereineen meni pahasti nurin. Ympärillä nousi nauru ja rähinä. Birgit pääsi vihdoin ylös, meni pois ja itki kiihkeästi.

Lempeäkasvoinen mies nousi hitaammin pystyyn ja meni suoraa päätä
Niilon luo, joka vielä tanssi.

— Pysähdyppäs vähäisen, virkkoi mies.

Niilo ei kuullut. Silloin tarttui mies hänen käsivarteensa, Niilo tempautui irti ja katsoi häneen.

— Minä en tunne sinua, sanoi hän hymyillen.

— Et, mutta nyt opit tuntemaan, sanoi lempeäkasvoinen mies, ja hänen nyrkkinsä sattui suoraan Niilon toisen silmän yläpuolelle.

Niilo, joka ei sellaista odottanut, kaatui raskaasti terävää muurinkorvaa vastaan, yritti paikalla pystyyn, mutta ei voinut nousta; hänen selkänsä oli taittunut.

Kampenissa oli tapahtunut muutos. Isoäiti oli viime aikoina sairastellut ja heti kun sairasteleminen alkoi, oli hänelle tullut entistä kovempi kiire koota rahaa talon lopulliseen lunastamiseen.

— Niin on sitte sinulla ja pojalla missä olette. Ja jos sinä päästät jonkun sitä teiltä hävittämään, niin minä käännyn haudassani.

Syksymmällä hän olikin saanut kammertaa entiseen päätaloon viemään velan viimeistä jäännöstä ja iloissaan hän oli, kun sitte istui penkillä ja sai sanoa:

— Nyt se on tehty.

Mutta samassa hän saikin kuolintautinsa; hän pyrki paikalla vuoteeseen eikä enään noussut. Tytär hautasi hänet kirkkotarhaan, missä vaan sattui tilaa olemaan ja kauniin ristin hän sai, siihen oli kirjoitettu hänen nimensä ja ikänsä sekä virren värssy. Kaksi viikkoa hautajaisten jälkeen oli hänen mustasta pyhälenningistään jo tehty pojalle vaatteet ja niissä ollessaan kävi poika niin totiseksi kuin jos isoäiti olisi tullut kummittelemaan. Ihan itsestään meni poika suuripränttisen hakakirjan luo, josta isoäiti joka sunnuntai oli lukenut ja laulanut; hän avasi kirjan ja kirjan sisässä olivat isoäidin silmälasit. Niihin ei poika koskaan hänen eläessään ollut saanut kajota; peloissaan hän nyt niihin kajosi, pani ne nenälleen ja katseli kirjaan niiden läpi. Kaikki sumeni. Kummallista! ajatteli poika. Niistä isoäiti luki Jumalan sanaa. Hän nosti ne korkealle tulta vastaan, nähdäkseen mikä oli vikana — ja samassa olivat silmälasit permannolla!

Poika pelästyi suuresti ja kun ovi samassa avautui, tuntui hänestä siltä kuin isoäiti olisi astunut huoneeseen; mutta se olikin äiti ja hänen perässään kuusi miestä; suurella melulla ja kolinalla kantoivat ne välissään paareja, jotka laskivat keskelle lattiaa. Ovi jäi pitkäksi aikaa auki heidän perässään, niin että huoneessa tuli ihan kylmä.

Paareilla lepäsi tummatukkainen, kalpea mies, äiti asteli itkien huoneessa.

— Pankaa hänet varovaisesti vuoteeseen, pyysi hän ja auttoi itsekin.

Mutta miesten nostellessa ja muutellessa kuului heidän jalkojensa alta ritinää.

— Isoäidin silmälasit ne vaan ratisevat, ajatteli poika; mutta hän ei sitä sanonut.

KOLMAS LUKU.

Tämä tapahtui, kuten edellä on sanottu, syksyllä. Viikkoa myöhemmin kuin Niilo räätäli oli kannettu Margit Kampenin kotiin, tuli amerikkalaisilta sana, että hän olisi valmiina. Hän vääntelihe paraikaa kovissa tuskissa, ja huusi hampaitaan kiristellen:

— Menkööt helvettiin!

Margit jäi sanattomana seisomaan. Niilo huomasi sen ja toisti hetkisen perästä hitaasti ja väsyneenä:

— Menkööt matkaansa!

Talvemmalla parani hän senverran, että saattoi nousta istumaan, vaikka terveys olikin murtunut elämän ajaksi. Kun hän ensi kerran oli istumassa oikein vaatteissaan, otti hän viulunsa ja viritti sen, mutta joutui niin mielenliikutuksen valtaan, että hänen täytyi mennä takaisin sänkyyn. Hän oli hyvin harvasanainen, mutta hyväntahtoinen hoitaa ja myöhemmin opetti hän poikaa lukemaan ja rupesi tekemään kotitöitä. Kylään ei hän lähtenyt eikä hän puhunut niiden kanssa, jotka tulivat häntä tervehtimään. Alussa toi Margit hänelle uutisia kylästä; sen perästä kävi hän aina synkäksi; silloin lakkasi Margit tuomasta.

Kevätpuoleen istui hän ja Margit kerran tavallista kauvemmin puhelemassa ehtoollisen jälkeen. Poika ajettiin nukkumaan. Vähän myöhemmin keväällä kuulutettiin heidät kirkossa ja sitte he kaikessa hiljaisuudessa menivät naimisiin.

Niilo teki maatyötä ja järjesteli kaikki tasaisesti ja ymmärtäväisesti. Margit sanoi pojalle:

— Hänestä on sekä iloa että hyötyä. Ole nyt kiltti ja tottelevainen, että olet hänelle mieleen.

Margit oli surustaan huolimatta säilynyt hyvin; hän oli punakka kasvoiltaan ja hänen suuret silmänsä näyttivät vielä suuremmilta sen kautta että niiden ympärillä lepäsi kehä. Hänen huulensa olivat mehevät, kasvot pyöreähköt ja hän näytti terveeltä ja reippaalta, vaikkei hänellä ollutkaan paljon voimia. Hän oli näihin aikoihin kauniimpi kuin koskaan ja hän lauloi lakkaamatta, kuten hänen tapansa oli työtä tehdessä.

Kerran sunnuntai-iltapäivänä läksivät isä ja poika katsomaan miltä vainiot sinä vuonna näyttivät. Arne juoksenteli isän ympärillä ja ampui kaaripyssyllään, jonka isä itse oli hänelle tehnyt. He menivät suoraan ylös tietä, joka johti kirkolta ja pappilasta niinsanotulle lakeusseudulle. Niilo istuutui kivelle tiepuoleen ja vaipui ajatuksiin, poika juoksi tielle päin ja haki nuolta; he olivat menossa kirkkoa päin.

— Ei liian kauvas, sanoi isä.

Äkkiä pysähtyi poika keskellä juoksuaan, ikäänkuin hän olisi kuullut jotakin.

— Isä, minä kuulen soittoa.

Isäkin kuunteli, saattoi kuulla viulunsoittoa, toisinaan voittivat huudot ja villi melu soiton; morsiussaatto palasi kirkolta.

— Tule tänne, poika! huusi isä ja Arne kuuli äänestä, että hänen piti juosta. Isä oli kiireesti noussut ja piiloutui suuren puun taakse. Poika perässä. — Ei tänne, vaan tuonne!

Poika pensaan taakse. Rattaiden jono kiersi jo koivumetsän, ne tulivat hurjaa karkua, hevoset valkeina vaahdosta, humalaiset huusivat ja hoilottivat; isä ja poika laskivat rattaat; niitä oli kaikkiaan neljätoista. Ensimäisissä istui kaksi pelimannia ja soitto helisi kirkkaassa ilmassa; poika seisoi takana ajaen hevosta. Perässä tuli kruunupää morsian, suorana, auringossa paistaen; hän hymyili ja toinen suupieli vetäytyi alaspäin; hänen rinnallaan istui lempeäkasvoinen mies sinisissä vaatteissa. Saatto seurasi, miehet istuivat naisten sylissä, takana pikku poikia; humalaiset miehet ajoivat, kuusi saman hevosen rattailla, viimeisillä rattailla tuli kyökkimestari, viina-ankkuri sylissä. Huutaen ja laulaen menivät he menojaan, suinpäin alas mäkeä; viulunsoitto, huuto ja rattaiden räminä jäi hetkiseksi tomupilveen, joku yksityinen huuto kajahti vielä ilmassa, sitte kuului vaan kumeaa melua, eikä vihdoin enään mitään. Niilo seisoi yhä liikkumattomana, hänen takanaan kohisi, poika ryömi esiin.

— Kuka se oli, isä?

Mutta poika säpsähti, sillä isä oli niin pahan näköinen. Arne viipyi vastausta odotellen, sitte hän viipyi sentähden ettei hän saanut vastausta. Vihdoin kävi hän kärsimättömäksi ja uskalsi taasen kysyä:

— Jokos me lähdetään?

Niilo katseli vielä ikäänkuin hääsaaton jälkiä, kokosi sitte tahtonsa ja läksi. Arne perässä. Hän pani nuolen jouseen, laukaisi ja läksi juoksemaan.

— Älä tallaa niittyä, sanoi Niilo lyhyesti.

Poika jätti nuolen sikseen ja palasi. Hetken perästä oli hän unohtanut asian ja isän jäädessä seisomaan, paneutui hän maahan ja rupesi heittämään kuperkeikkaa.

— Älä tallaa niittyä, sanon minä.

Isä tarttui hänen käsivarteensa ja nosti niin, että käsivarsi oli menemäisillään sijoiltaan. Sitte poika hiljaa asteli perässä.

Ovessa odotti Margit; hän tuli juuri navetasta, missä hän varmaan oli ollut kovassa työssä; sillä hänen hiuksensa olivat pörröiset, paita likaantunut ja vaatteet niinikään; mutta hymysuin seisoi hän ovessa.

— Pari lehmää oli päässyt irti ja mennyt pahantekoon; nyt ne taas ovat kiinni.

— Saisit sinä vähän siistitä itseäsi sunnuntaina, sanoi Niilo astellessaan hänen ohitsensa tupaan.

— Nyt sitä sopiikin ruveta siistiymään, kun työ on tehty, sanoi
Margit ja meni hänen perässään.

Hän ryhtyi paikalla puuhaan ja lauloi pukeutuessaan. Tällä kertaa lauloi Margit kauniisti, mutta usein oli hänen kurkkunsa hiukan käheä.

— Älä siinä mourua! sanoi Niilo, joka oli heittäytynyt sänkyyn pitkäkseen.

Margit vaikeni. Samassa tulla tuiskusi poika sisään:

— Täällä on suuri, musta koira, joka on niin pahan näköinen —!

— Suu kiinni, poika! sanoi Niilo sängystä ja potkaisi toisen jalkansa laidan yli, polkeaksensa sitä maahan. — Perkeleen rymyä se poika aina pitää, mutisi hän vielä ja veti jalan takaisin.

Äiti torumaan poikaa.

— Näethän sinä, ettei isä ole hyvällä päällä, puheli hän. — Etkö sinä ottaisi vähän väkevää siirappikahvia sanoi hän hyvitellen Niilolle.

Isoäiti oli pitänyt siitä juomasta ja monet muut. Niilo ei siitä pitänyt, mutta hän oli juonut sitä, kun muut olivat juoneet.

— Etkö sinä ottaisi vähän väkevää siirappikahvia? toisti Margit, kun ei Niilo ollut vastannut ensimäiseen kysymykseen.

Niilo nousi molempien kyynärpäittensä varaan ja huusi:

— Luuletko sinä, että minä viitsin särpiä sitä moskaa?

Margit ällistyi, otti pojan mukaansa ja läksi ulos.

Heillä oli siellä kaikellaista hommaa eivätkä he tulleet sisään ennenkuin illalliselle. Silloin oli Niilo poissa. Arne lähetettiin häntä huutelemaan, mutta ei löytänyt häntä mistään. He odottivat kunnes ruoka oli miltei kylmää, sitte he söivät, mutta Niiloa vaan ei kuulunut. Margit kävi levottomaksi, lähetti pojan nukkumaan ja istuutui odottamaan. Vähän jälkeen keskiyön tuli Niilo.

— Hyvä ystävä, missä sinä olet ollut? kysyi hän.

— Se ei kuulu sinuun, vastasi Niilo ja istuutui hiljalleen penkille.

Hän oli humalassa.

Sittemmin oli Niilo usein kylällä ja tuli aina kotiin humalassa.

— Minä en jaksa olla täällä kotona sinun kanssasi, sanoi hän kerran tullessaan.

Margit koetti lempeästi puolustautua ja silloin polki hän jalkaa ja käski häntä pitämään suun kiinni; kun hän oli humalassa, oli se vaimon syy; kun hän oli häijy oli sekin vaimon syy; hän oli raajarikko ja elinajakseen onneton ihminen ja se oli sekin Margitin ja sen helvetin pojan syy, joka hänellä oli.

— Mitä sinä aina kuljit minun perässäni? sanoi hän ja itki. — Mitä pahaa minä olin tehnyt, kun et sinä antanut minun olla rauhassa?

— Mutta herra siunaa ja varjele, sanoi Margit, — minäkö kuljin sinun perässäsi?

— Sinä juuri!

Niilo nousi ja huusi ja jatkoi itkien:

— Sinä olet vihdoinkin päässyt tahtosi perille! Minä kuljen täällä puita myöten ja katselen joka päivä omaa hautaani. Mutta minä olisin voinut elää loistossa kylän pulskimman talontyttären rinnalla, minä olisin voinut matkustaa niin kauvas kuin aurinko — jollet sinä ja sinun kirottu poikasi olisi joutuneet tielleni.

Margit koetti taasen puolustautua.

— Eihän se toki sentään ollut pojan syy.

— Jollet sinä vaikene, niin minä lyön sinua!

Ja hän löi.

Seuraavana päivänä, kun hän oli selvinnyt humalastaan, oli hän näpeillään ja varsinkin pojalle hyvin kiltti. Mutta pian hän taasen oli humalassa ja löi äitiä; vihdoin löi hän häntä miltei aina humalassa ollessaan; poika itki ja vaikeroi; silloin hän löi häntäkin. Välistä katui hän niin kovasti, että hänen täytyi lähteä ulos. Silloin pääsi hän taasen tanssin makuun, soitti entiseen tapaansa ja otti pojan mukaansa kantamaan laatikkoa. Niillä retkillä näki poika paljon. Äiti itki sitä että hänet otettiin mukaan, mutta ei uskaltanut sanoa isälle.

— Riipu kiinni Jumalassa äläkä opi mitään pahaa, rukoili hän ja hyväili poikaa.

Mutta tansseissa oli kovin hauskaa eikä täällä kotona äidin luona ollut hauskaa. Poika kääntyi kääntymistään pois äidistä ja isään. Äiti sen kyllä huomasi ja vaikeni. Poika oli tansseissa oppinut kaikellaisia lauluja ja niitä hän sitte lauloi isälle; se huvitti isää ja joskus sai poika hänet nauramaan. Mutta tämä mairitteli poikaa niin, että hän sitte koetti oppia niin paljon lauluja kuin mahdollista; pian hän huomasi mistä lauluista isä eninten piti ja mitkä asiat häntä naurattivat. Kun ei lauluissa ollut sellaisia, rupesi poika parautensa mukaan liittämään niihin omiaan ja senkautta hän varhain harjaantui panemaan kokoon sanoja säveleeseen. Isä piti eninten pilkkalauluista ja rumista viisuista, joita oli tehty mahtavuuteen ja rikkauteen nousseista ihmisistä, ja niitä poika lauloi.

Vihdoin rupesi äiti tahtomaan häntä illoin kanssaan navettaan; kaikellaisia keinoja keksi hän siitä päästäkseen; mutta kun ei mikään auttanut ja hänen täytyi mennä, puhui äiti hänelle Jumalasta ja hyvyydestä ja päätti tavallisesti puheensa kiihkeään itkuun, painoi häntä vastaansa, kerjäsi ja rukoili, ettei hänestä tulisi huonoa ihmistä.

Äiti opetti häntä lukemaan ja poika oli tavattoman opinhaluinen. Isä ylpeili siitä suuresti ja kertoi hänelle, varsinkin humalapäissään, että hänellä oli isän pää.

Tansseissa rupesi isä, kun juoma alkoi nousta päähän, kehoittamaan Arnea laulamaan kansalle. Poika lauloi laulun toisensa perästä, melun ja naurun vallitessa; suosio riemustutti häntä miltei enemmän kuin isää eikä hänen lauluistaan enään tahtonut tulla loppua. Huolestuneet äidit, jotka kuulivat ne, menivät itse äidin luo kertomaan asiasta, siksi ettei laulujen sisältö ollut säädyllinen, Äiti otti pojan erikseen ja kielsi häntä Jumalan ja kaiken hyvän nimessä laulamasta sellaisia lauluja, ja nyt rupesi pojasta tuntumaan, että äiti vastusti kaikkea mikä tuotti hänelle huvia. Ensi kerran kertoi hän isälle mitä äiti oli sanonut. Silloin sai äiti siitä paljon kärsiä, kun isä oli humalassa; hän piti nimittäin siihen asti kaikki takanaan. Mutta silloin pojalle selvisikin, mitä hän oli tehnyt ja hengissä pyysi hän sekä Jumalalta että äidiltään anteeksi, kun ei hän saanut sitä tehdyksi julkisesti. Äiti oli hänelle yhtä ystävällinen ja se vihloi hänen sydäntään.

Kerran hän sen kuitenkin unohti. Hänellä oli se taito että hän osasi matkia kaikkia ihmisiä, nimittäin hän osasi puhua ja laulaa kuten he. Yhtenä iltana tuli äiti sisään juuri kun poika tällä tavalla huvitti isää ja äidin mentyä keksi isä, että poika matkisi äidinkin laulua. Alussa poika pani vastaan; mutta isä, joka makasi sängyssä ja nauroi niin että hytki, tahtoi tahtomistaan, että hän matkisi äidin laulua. Hän on poissa, ajatteli poika, eikä kuule, ja hän lauloi kuten äiti joskus lauloi, kun oli käheänä ja itku kurkussa. Isä nauroi niin, että poikaa miltei peloitti ja hän vaikeni itsestään. Silloin astui äiti sisään keittiöstä, katsahti poikaan pitkään ja raskaalla mielin, nouti hyllyltä maitopunkan ja vei sen ulos.

Poika kävi koko ruumiiltaan polttavan kuumaksi; äiti oli kuullut kaikki. Hän karkasi alas pöydältä, jolla oli istunut, meni ulos, viskautui maahan ja tahtoi ikäänkuin kaivautua maan sisään. Hän ei saanut rauhaa, nousi ja pakeni etäämmä. Hän meni ladon ohi ja sen takana istui äiti neulomassa hienoa, uutta paitaa juuri hänelle. Tavallisesti hän näin ommellessaan veisasi virttä; mutta tällä kertaa häh ei veisannut. Ei hän myöskään itkenyt, hän vain ompeli. Mutta nyt ei Arne enään voinut kestää; hän heittäytyi maahan äidin eteen, katsoi häntä silmiin ja itki niin että ruumis hytki. Äiti päästi työn helmaansa ja otti hänen päänsä käsiensä väliin.

— Arne raukka, sanoi hän ja painoi päänsä hänen päätään vastaan. Poika ei yrittänytkään sanoa mitään, itki vaan katkerammin kuin koskaan ennen oli itkenyt. — Kyllä minä tiesin, että sinä pohjaltasi olet hyvä, sanoi äiti ja silitteli hänen hiuksiaan.

— Äiti, älä kiellä, kun minä nyt pyydän! sai hän ensinnä suustaan.

— Tiedäthän, etten sitä tee, vastasi äiti.

Arne koetti hillitä itkuaan ja sammalsi vihdoin, pää äidin helmassa:

— Äiti — laula minulle jotakin!

— Rakkaani, enhän minä osaa, sanoi äiti hiljaa.

— Äiti, laula minulle jotakin, rukoili poika, — muuten en usko, että koskaan enään saan katsoa sinun silmiisi.

Äiti silitti hänen hiuksiaan, mutta vaikeni.

— Äiti, laula, laula, kuuletko! Laula! kerjäsi poika, — taikka minä menen niin kauvas, etten enään koskaan tule kotiin.

Ja neljäntoistavuotias poika makasi polvillaan, pää äidin helmassa ja äiti rupesi laulamaan hänelle:

Herra kaitse kädelläs
Rannan leikkivää lasta.
Suojaa pyhällä hengelläs
Turmioon joutumasta.
Syvä on vesi ja liukas maa,
Vaan ketä henkesi johdattaa,
Sen elo kons' ei pääty,
Ennenkuin taivaass' on säätty.

Äiti lastansa kaipailee:
Missä viipynee vieno?
Kulkee, katsoo, huhuilee,
Kuulu ei kotiin pieno.
Miettii: missä mun lapseni lie,
Siellä käy myös sun henkesi tie,
Jeesus, sen valpas veikko,
Tuo kotiin lapseni heikko.

Hän veisasi monta värssyä; Arne pysyi liikkumattomana; hänen mieleensä laskeutui siunattu rauha ja siinä rauhassa tunsi hän raukeavansa virkistävään väsymykseen. Viimeinen, jonka hän eroitti, oli Jeesuksesta; se siirtyi hänen kanssaan suureen valoon ja tuntui siltä kuin laulajia olisi ollut kaksitoista tai kolmetoista, mutta äidin ääni kaikui yli kaikkien muiden. Niin kaunista ääntä ei hän koskaan ollut kuullut, hän rukoili, että saisi laulaa niin. Hänestä tuntui, että jos hän laulaa oikein hiljaa, niin hän osaa oikeaan, ja nyt hän lauloi hiljaa ja yhä hiljemmin ja hurjemmin, ja hänestä rupesi miltei jo tuntumaan autuaalliselta, kun hän siinä ilossaan kävi kiinni voimakkain äänin ja kaikki katosi. Hän heräsi, katsahti ympärilleen ja kuunteli, mutta ei kuullut muuta kuin kosken ikuisen, väkevän kohinan ja samalla lirinän pienestä purosta, joka juoksi ihan ladon alla ja alituiseen piti hiljaista sorinaansa. Äiti oli poissa; hän oli pannut pojan pään alle puolivalmiin paidan ja röijynsä.

NELJÄS LUKU.

Kun sitte oli tullut aika, jolloin karjaa piti käyttää metsässä, tahtoi Arne paimeneen. Isä pani vastaan; eihän hän koskaan ennen ollut käynyt paimenessa ja olihan hän nyt viidennellätoista ikävuodellaan. Mutta poika piti niin hyvin puoliaan, että sai tahtonsa perille ja koko sen kevään, kesän ja syksyn kävi hän kotona vain nukkumassa; muuten oli hän metsässä oman itsensä kanssa koko päivän umpeensa.

Sinne ylös luoksensa vei hän kirjansa. Hän luki ja veisteli kirjaimia puunkuoreen; hän kulki ajatuksissaan, ikävöi ja lauleli, mutta kunhan illoin tuli kotiin, oli isä usein humalassa, löi äitiä, kirosi hänet ja koko seudun ja kehui, että hän aikoinaan olisi voinut matkata kauvaskin. Silloin tarttui matkustuksenhalu poikaankin. Täällä oli paha, ja kirjat viekoittelivat maailmalle ja tuntui ilmakin viekoittelevan ulos, yli korkeiden tunturien.

Juhannuksen aikaan tapasi hän kerran Kristianin, kapteenin vanhimman pojan, joka renkipojan kanssa oli menossa metsään noutamaan hevosia, saadakseen ratsastaa kotiin. Hän oli pari vuotta vanhempi Arnea, iloinen, huikentelevainen velikulta, mutta silti luja päätöksissään. Hän puhui nopeasti ja katkonaisesti, mielellään kahdesta asiasta yhtaikaa, ratsasti ilman satulaa, ampui linnun lennosta, kalasti kärpäsillä ja oli Arnen mielestä täydellisyyden esikuva. Hän oli hänkin matkustushaluinen ja kertoi Arnelle vieraista maista, niin että heidän ympärillään loisti ja säteili; hän huomasi Arnen lukuhalun ja kantoi hänelle samat kirjat, jotka itse oli lukenut; sitä myöten kuin Arne luki loppuun, sai hän uusia; Kristian istui itse sunnuntaisin opettamassa häntä selviytymään maantiedossa ja kartan käyttämisessä ja koko sen kesän ja syksyn luki Arne niin, että kävi sekä kalpeaksi että laihaksi.

Talvella sai hän lukea kotona, osaksi sentähden että hänen ensi vuonna piti mennä rippikouluun, osaksi sentähden, että hän aina osasi seurustella isän kanssa. Hän rupesi käymään koulua, mutta koulussa oli hänestä hauskinta kun sai sulkea silmät ja kuvitella olevansa kotona kirjojen seurassa; hänen toverinaan ei enään ollutkaan ainoatakaan talonpoikaispoikaa.

Vuosi vuodelta piteli isä äitiä pahemmin ja samassa määrin kasvoi hänen juoppoutensa ja ruumiilliset tuskansa. Ja kun Arnen siitä huolimatta piti istua häntä hauskuttamassa, hankkiakseen äidille edes sen hetkisen verran rauhaa ja hän silloin usein tuli sanoneeksi asioita, joita hän sydämestään inhosi, rupesi hän vihaamaan isää. Hän kätki tämän syvälle sydämeensä, kuten rakkautensa äitiin. Kun hän Kristianin tapasi, siirtyi puhe paikalla suuriin matkustuksiin ja kirjoihin, hän ei Kristianillekaan ilmaissut millä kannalla asiat kotona olivat. Mutta monasti, kun hän palasi laajalentoisista keskusteluista ja yksinään asteli kotia kohti, mielessä kaikki mikä mahdollisesti siellä on häntä vastassa, itki hän ja rukoili tähtitaivaitten Jumalaa pian auttamaan häntä matkalle.

Kesällä pääsivät hän ja Kristian rippikoulusta. Kristian ajoi heti senjälkeen läpi tuumansa. Isän täytyi päästää hänet merille; hän lahjoitti Arnelle kirjansa, lupasi ahkerasti kirjoittaa — ja läksi.

Nyt oli Arne yksin.

Tähän aikaan valtasi hänet taasen halu kirjoittaa lauluja. Hän ei enään paikkaellut vanhoja, hän sepitti uusia ja pani niihin kipeimmät kipunsa.

Mutta hänen mielensä kävi liian raskaaksi ja suru särki häneltä laulut. Pitkinä, unettomina öinä hautui hänessä varmuudeksi, ettei hän enään kestä tätä, vaan lähtee kauvas pois, hakee Kristianin — eikä hiiskahda asiasta kenellekään. Hän ajatteli äitiä ja hänen kohtaloaan — eikä enään tahtonut saada katsotuksi häntä kasvoihin.

Yhtenä iltana istui hän myöhään lukemassa. Kun hänen olonsa kävi liian raskaaksi, haki hän turvaa kirjasta eikä huomannut, että ne lisäsivät myrkkyä. Isä oli häissä, mutta häntä odotettiin sinä iltana kotiin; äiti oli väsyksissä ja levottomana eikä sentähden ollut pannut levolle. Arne säpsähti kuullessaan jonkun raskaasti kaatuvan etehisessä ja kolahtavan oveen. Isä siellä tuli kotiin.

Arne sai oven auki ja katsahti häneen.

— Sinäkö siellä olet, kiltti poikaseni! tuleppas auttamaan isääsi pystyyn!

Hänet nostettiin ylös ja vietiin taluttamalla rahille. Arne toi viululaatikon ja sulki oven.

— Niin, katso vaan minuun, kiltti poikaseni, minä en enään ole korea; tämä ei enään ole Niilo räätäli. Sen minä — sinulle sanon, että — älä koskaan juo viinaa; se on … perkele, maailma ja meidän oma lihamme — —, hän on ylpeitä vastaan, mutta nöyrille antaa hän armon — — Voi minua, voi minua! Mihin minä jo olenkaan joutunut.

Hetkisen istui hän ääneti, sitte hän itkien rupesi laulamaan:

Jeesus auttaja armias
Kuule kurjinta laumastas;
Synnin kahleissa kuin jos lien,
Tiedät, Jeesus, pelastustien!

Herra, minä en ole sen arvoinen, että sinä astut kattoni alle; mutta sano sana vain… Hän heittäytyi suulleen maahan, kätki kasvot käsiinsä ja hytki kuin suonenvedossa. Kauvan hän makasi sillä lailla ja äänteli raamatunlauseita, jotka kai kaksikymmentä vuotta sitte oli oppinut: — Mutta hän tuli ja rukoili häntä ja sanoi: Herra auta minua! — Mutta hän vastasi ja sanoi, ei ole soveliasta ottaa lasten leipää ja heittää penikoille. — Mutta hän sanoi: totta, herra, penikatkin syövät niistä muruista, jotka heidän herransa pöydältä putoavat.

Hän vaikeni ja itku kävi vuolaammaksi ja tyynemmäksi.

Äiti oli aikoja sitte herännyt, mutta ei ollut uskaltanut nostaa päätään; kun Niilo kuitenkin niin katkerasti itki, kohosi hän kyynärpäittensä varaan katsomaan.

Mutta tuskin oli Niilo hänet huomannut, kun hän jo huusi:

— Vai nouset sinäkin katsomaan — tahdot kai tietää mimmoiseksi olet minut nujertanut. Niin, tämmöinen minä nyt olen, justiinsa tämmöinen! — — — Hän karkasi pystyyn ja äiti meni piiloon vällyn alle. — Älä sinä mene piiloon, kyllä minä sinut löydän! sanoi hän, haparoiden eteensä oikealla kädellään, etusormi oistonaan. — Kutti, kutti! sanoi hän, veti vällyn syrjään ja haki etusormellaan hänen kaulansa.

— Isä! sanoi Arne.

— Kas vaan kuinka sinä olet käynyt laihaksi ja kurttuiseksi. Ei tässä paljoa tarvita. Kutti, kutti!

Äiti kävi molemmin käsin suonenvedontapaisesti kiinni hänen käteensä, ei päässyt hänen käsistään ja kiertyi; keräksi.

— Isä, sanoi Arne.

— Vai joko sinuun nyt tuli henki! Kas, kas kuinka se variksenpelätin vääntelee! Kutti, kutti!

— Isä! sanoi Arne. Kaikki alkoi pyöriä hänen silmissään.

— Kutti, sanon minä!

Äiti päästi irti hänen kätensä ja antautui.

— Isä! huusi Arne. Hän juoksi nurkkaan, jossa kirves oli.

— Kiusaako sinä teet, kun et huuda. Varo sitä; minussa on nyt niin kauhea halu. Kutti, kutti!

— Isä! huusi Arne ja kävi kiinni kirveeseen, mutta jäi kuin naulattuna seisomaan; sillä samassa hetkessä nousi isä, päästi vihlovan huudon, kävi kiinni rintaansa ja kaatui.

— Jeesus Kristus! pääsi häneltä ja hän makasi ihan hiljaa.

Arne ei tietänyt missä hän seisoi ja mitä hänen edessään oli; hän odotti että pirtti räjähtäisi ilmaan ja väkevä valo tunkisi jostakin sisään. Äiti rupesi syvältä vetämään henkeään, ikäänkuin vierittääkseen jotakin raskasta päältään. Vihdoin hän pääsi istualleen ja näki isän pitkänään permannolla ja pojan vieressä, kirves kädessä.

— Herra armias, mitä sinä olet tehnyt? huusi hän, karkasi sängystä, sukaisi hameen ylleen ja tuli paikalle. Silloin irtaantui pojan kieli siteistään.

— Hän kaatui itsestään, virkkoi hän hiljaa.

— Arne, Arne, en usko sanoihisi, huusi äiti kovalla, rankaisevalla äänellä. — Olkoon Jeesus kanssasi! ja hän heittäytyi vaikeroiden ruumiin päälle.

Mutta poikakin pääsi tajuihinsa ja lankesi polvilleen.

— Niin totta kuin minä odotan armoa Jumalalta, hän kaatui seisoaltaan.

— Jumala on siis itse käynyt täällä, sanoi äiti hiljaa, jäi kyykylleen istumaan ja tuijotti eteensä.

Niilo makasi muuttumattomana, silmät ja suu auki. Kädet olivat likenneet toisiaan, ikäänkuin pyrkiäkseen liittymään yhteen, mutta eivät olleet kyenneet.

— Nosta isääsi, sinä joka olet väkevä, ja auta minua, että hän pääsee sänkyyn.

Ja he nostivat hänet ja laskivat sänkyyn. Äiti sulki hänen silmänsä ja suunsa, oikaisi hänet suoraksi ja liitti kädet ristiin.

Molemmat jäivät he häneen katsomaan. Koko heidän tähänastinen elämänsä ei ollut niin pitkä eikä sisältänyt niin paljon kuin tämä hetki. Jos piru oli käynyt talossa, oli Jumalakin; heidän kohtaamisensa oli ollut lyhyt. Kaikki edelliset olivat nyt suoritetut loppuun.

Yö oli vähän yli puolen ja heidän piti olla kuolleen kanssa kunnes päivä joutuisi. Arne viritti suuren tulen liedelle, äiti istuutui viereen ja siinä istuessa muistui äidin mieleen kuinka monta kovaa päivää Niilo oli hänelle tuottanut ja hän rukoili Jumalaa ääneen, palavaisesti kiittäen häntä siitä mitä hän oli tehnyt.

— Mutta olihan minulla toki muutamia hyviäkin päiviä, sanoi hän itkien, ikäänkuin olisi katunut äskeistä kiitostaan ja laski lopuksi suurimman syyn omille niskoilleen: hänhän rakkaudessaan oli tehnyt Jumalan tahtoa vastaan, hänhän oli ollut tottelematon äidilleen ja juuri sentähden saanut rangaistuksen syntisestä rakkaudestaan.

Arne istuutui vastapäätä äitiään. Äiti katsahti sänkyyn päin:

— Muista, Arne, että minä sinun tähtesi olen tämän kaiken kärsinyt.

Ja hän itki, ikävöiden rakkauden sanaa puolustukseksi itsesyytöksiään vastaan ja lohdutukseksi tulevien aikojen varalta. Poika vapisi eikä voinut vastata.

— Älä koskaan heitä minua, nyyhki äiti.

Silloin selveni pojalle mitä äiti koko tänä surkeuden aikana oli hänelle ollut ja miten kauhean hyljätyksi hän tänne jäisi, jos poika palkitsisi hänen suuren uskollisuutensa jättämällä hänet.

— En koskaan, en koskaan! kuiskasi hän ja häntä veti äidin luo, mutta hän ei päässyt paikaltaan. He jäivät istumaan ja heidän kyyneleensä valuivat vuolaina. Äiti rukoili ääneen, milloin kuolleen puolesta, milloin itsensä ja pojan puolesta, ja he itkivät ja hän rukoili taasen ja taasen he itkivät.

— Arne, virkkoi hän vihdoin, — sinulla on niin kaunis ääni, istu tuonne veisaamaan isällesi.

Ja poika tunsi heti saavansa voimaa siihen. Hän nousi ja läksi noutamaan virsikirjaa, sytytti päreen ja istuutui, toisessa kädessä päre, toisessa virsikirja, kuolleen pääpuoleen ja veisasi kirkkaalla äänellä Kingon virren 127:

Vihasi hirmusta meidät, Herra, päästä,
Vitsasi pidätä, säästä lapses, säästä!
Kovin Herra koetat, kun käymme synnin teitä —
Armahda meitä!

VIIDES LUKU.

Arne kävi harvasanaiseksi ja ihmispeloksi. Hän paimensi karjaa ja teki lauluja. Hän tuli yhdeksäntoista vanhaksi, kävi kahdettakymmentä ja eli yhä paimenessa. Papilta hän sai lainaksi kirjoja, jotka luki; mutta se olikin hänen ainoa työnsä.

Pappi lähetti hänelle sanaa, että hän ottaisi koulumestarin viran, "jotta paikkakunta saisi hyötyä hänen tiedostaan ja taidostaan". Arne ei vastannut mitään; mutta seuraavana päivänä hän, lammaslaumaa ajaessaan, teki tämän laulun:

Puku pukki, vuonasen'!
Tie on käydä koluinen,
Vaan kun kello kalkkaa,
Tule juoksujalkaa!

Puku pukki, vuonasen'!
Varo vuotas valkonen:
Äiti vällyt tekee
Siitä kirkkorekeen!

Puku pukki, vuonasen'!
Höysty, kasva välehen,
Niin oot pukinpiltti
Paistinakin kiltti!

Yhtenä päivänä — hän oli silloin kahdennellakymmenennellä ikävuodellaan — joutui hän vahingossa kuulemaan keskustelun äitinsä ja entisen talonisännän vaimon välillä; heillä oli riita hevosesta, joka oli heillä yhteinen.

— Minä odotan ja kuulen mitä Arnekin sanoo, arveli äiti.

— Mokomakin heittiö, toinen vastasi, — hänen mielestään kai hevosen pitää laiskana kiertää metsää, niinkuin hän itsekin tekee.

Äiti vaikeni, vaikka hän tähän asti oli hyvin pitänyt puoliaan.

Arne kävi tulipunaiseksi. Hänen ei ollut pistänyt päähänsäkään, että äiti hänen tähtensä saisi kuulla pilkkaa. Ehkäpä sitä oli tullut paljonkin hänen osakseen. Miksei hän ollut sitä sanonut hänelle?

Hän mietti tarkkaan ja nyt johtui hänen mieleensä, ettei äiti miltei koskaan puhunut. Eikä hänkään äidille. Kenen kanssa Arne oikeastaan puhui?

Monena monituisena pyhänä kotona istuessa oli hänen tehnyt mieli lukea saarna äidille, jonka silmät olivat huonot, hän kun eläessään oli itkenyt liian paljon. Mutta ei hän tullut sitä tehneeksi. Monta kertaa oli hän aikonut tarjoutua lukemaan ääneen omista kirjoistaan, kun talossa oli hiljaista ja hän luuli äidin ajan käyvän pitkäksi. Mutta ei hän tullut sitä tehneeksi.

Yhdentekevää. Minäpä lakkaan käymästä paimenessa ja muutan äidin luo.

Muutamia päiviä antoi hän päätöksen vakaantua, ajoi karjaa pitkin metsää ja sepitti laulua:

Kyläss' ei viihdy rauha, se kaikkoo metsihin;
On vieraat täällä rättärit ja vallesmannitkin,
On vieraat kirkkoriidat ja kylän menot muut,
Kun kirkkona on kivet vaan ja tapuleina puut!

Ah metsän suurta rauhaa, vain haukka rikkoo sen,
Kun kyntensä se iskee selkähän kerttusen,
Ja kotka vapauttaa myös monen hengestään —
Vaan muutenhan ne kuolla voisi ihan ikävään.

Ja yhden puun vie kirves ja toinen lahoaa;
Ja kettu se vei lampaan kun päiv' ol' laskullaan.
Ja susi ketun kaappas — sai kumman kuolema,
Kun Aarne suden ampui jo päivän koitossa.

Niin käydä voipi metsässä ja laaksoloissakin;
Ja paljo nähdä saapi silmin näkevin.
Näin unissa ma pojan — isänsä-murhaajan,
Se paikka oli kamala kuin tuli Tuonelan!

Hän tuli kotiin ja käski äidin lähettää kylästä noutamaan paimenpoikaa; itse puolestaan hän oli päättänyt ruveta hoitamaan taloa. Niin kävikin; mutta äiti oli aina muistuttamassa, ettei hän rasittuisi. Hän keitti hänelle niinikään tähän aikaan niin hyvää ruokaa, että häntä hävetti; mutta ei hän mitään puhunut.

Hän hautoi mielessään laulua, jossa kertosäkeenä aina oli "tunturin tuolle puolen". Hän ei saanut laulua valmiiksi, pääasiallisesti siitä syystä, että hän tahtoi kertosäkeen joka toiselle riville; vihdoin hän luopui tästä tuumasta.

Mutta monet hänen lauluistaan joutuivat maailmalle ja niistä pidettiin paljon. Useat halusivat puhua hänen kanssaan, varsinkin kun he muistivat hänet poika-ajoilta. Mutta Arne pelkäsi kaikkia, joita ei tuntenut ja ajatteli heistä pahaa, pääasiassa sentähden, että hän luuli heidän ajattelevan pahaa hänestä.

Hänen rinnalleen ulkotöissä sattui aina keski-ikäinen mies, jota sanottiin Ylimaan Nuutiksi ja hänen oli tapana laulella; mutta hän lauloi aina samaa laulua. Kun pari kuukautta oli kulunut, tuntui Arnesta, että pitääpä kysyä, eikö hän osaa muita.

— En, vastasi mies.

Kului sitte muutamia päiviä ja kerran kun mies taas veteli lauluaan, kysyi Arne:

— Mitenkäs sinä sitte tämän laulun opit?

— Ka satuin oppimaan, sanoi mies.

Miehen tyköä meni Arne suoraa päätä sisään; mutta siellä istui äiti itkemässä, ja sitä ei Arne ollut nähnyt sitte isän kuoleman. Hän ei ollut huomaavinaan mitään, vaan palasi takaisin ovelle. Mutta hän tunsi äidin katseen niin raskaana seuraavan itseään, että hänen täytyi pysähtyä.

— Miksi sinä itket, äiti?

Hetkisen kaikuivat hänen sanansa ainoina ääninä tuvassa ja sentähden tuntuivat ne niin reippailta, että hän huomasi kysymykseen tulleen liian vähän hellyyttä. Hän kysyi vielä kerran:

— Miksi sinä itket, äiti?

— Voi, en oikein tiedä, ja äiti itki enemmän.

Poika odotti kauvan, vihdoin hän rohkaisi mielensä.

— Sinä itket jonkun syyn tähden.

Taasen oli ihan hiljaista. Arne tunsi olevansa hyvin syyllinen, vaikkei hän mitään tietänyt ja vaikkei äiti ollut mitään sanonut.

— Tuli sellainen mieli, sanoi äiti ja lisäsi hetkisen perästä: — olenhan minä oikeastaan niin onnellinen, ja sitte hän itki.

Mutta Arne karkasi ulos ja riensi jyrkänteelle. Hän istuutui katselemaan rotkoon ja siinä istuessaan hänkin itki.

— Kunhan minä tietäisin miksi itken, sanoi Arne. Mutta yläpuolellaan kuuli hän Ylimaan Nuutin uutispellolla vetelevän viisuaan:

Oli Inkeri kaunis impyinen,
Mutta kultia, hopeita
Ei hänellä ollut arkussa,
Tanu vain oli villainen.

Vain kirjava myssynen villasta —
Ei pitsejä, vuoriakaan,
Vaan mikä on maammon antamaa,
Se on kuni kullasta!

Kakskymmentä vuotta hän säästi sen,
Vain ettei kulua vois!
"Mikä muuten mun morsiusmyssyni ois,
Kun astun ma vihillen!"

Kolmekymmentä vuotta hän säästi sen,
Ei tahraantuvan sen sois!
"Mikä sitte mun morsiusmyssyni ois,
Kun astun ma vihillen!"

Neljäkymmentä vuotta hän säästi sen,
Yhä muisteli äitiään:
"Tanukultani nyt jo nään,
En käy minä vihille, en!"

Hän arkulle astui murheissaan,
Ja sydän se paisui niin;
Sitä tanua ollut ei siin'
Enää jäljellä rihmaakaan!

Arnesta tuntui siltä kuin hän olisi kuullut laulun kaukaa nurmikkorinteeltä. Hän meni ylös Nuutin luo.

— Onko sinulla äitiä? kysyi hän.

— Ei.

— Entä isää?

— Ei isääkään.

— Onko sitte kauvan kun he kuolivat?

— On siitä kauvan aikaa.

— Ei sinulla taida olla montakaan ystävää?

— Ei ole monta.

— Onko täällä ketään?

— Ei, ei täällä.

— Entä kotipuolessa?

— Ei sielläkään.

— Eikö sinulla ole ketään, joka sinusta pitää?

— Ei, ei ole.

Arne läksi hänen luotaan ja hän rakasti äitiään niin, että sydän oli pakahtumaisillaan ja pään päällä oli kuin kirkastus. Taivaan Jumala, ajatteli hän, sinä olet antanut minulle hänet ja hänen mukanaan niin äärettömän paljon rakkautta ja minä työnnän sen luotani — ja entä jollei häntä silloin enään ole, jos minä joskus tahtoisin tarttua siihen!