Konkurssi: Näytelmä neljässä näytöksessä, viidessä muutoksessa

KONKURSSI

Näytelmä neljässä näytöksessä, viidessä muutoksessa

Kirj.

BJÖRNSTJERNE BJÖRNSON

Norjankielestä suomentanut

C. Edv. Törmänen

Hämeenlinnassa, Hämäläisen Osake-yhtiön kirjapainossa ja kustannuksella, 1879.

JÄSENET:

TJOELDE, kauppias.
NANNA, hänen rouvansa.
VALBORG | heidän tyttärensä.
SIGNE |
LUUTNANTTI HAMAR, Signen kanssa kihloissa.
SANNAES, Tjoelden konttoristi.
JAKOBSEN, Oluenpania Tjoelden tehtaassa.
ASIANAJAJA BERENT.
JAKO-OIKEUDEN VIRKAMIES.

PAPPI.
Yli-tullipalvelia PRAM.
Konsulit: LIND,
FINNE,
RING.
Kauppiaat: HOLM,
KNUTZEN,
KNUDSEN,
FALBE.

Tapaus Norjan rantamaalla.

ENSIMÄINEN NÄYTÖS.

Suuri huone Tjoelden luona avonaisine verantoineen; verannan ympäri on kukkaisia kiertynyt. Perällä luoto, jonka saarien välitse puolisumuisessa ilmassa näkyy pursia risteilevän. Aivan verannan edessä oikealla suuri pursi levitettyine purjeineen. Huone on uhkea, kukkasia ylt'ympäri. Vasemmalla kaksi ikkunaa, jotka alkavat aivan lattiasta; oikealla kaksi ovea. Keskellä pöytä, sivuilla noja- ja keinutuoleja. Etu-alalla, oikealla, sohva.

Ensimäinen kohtaus.

Luutnantti, Signe; (sitten) rouva Tjoelde; (sittemmin) Valborg.

LUUTNANTTI HAMAR (makaa sohvalla). Minkähän huvin keksisimme täksi päivää?

SIGNE (keinuen) Hm! (Äänettömyys).

HAMAR. Viime öinen purjehdusretkemme oli suloisen hupaisa. (Haukotellen) Mutta tänään olenkin siitä väsyksissä. — Menemmekö vähän ratsastamaan?

SIGNE. Hm! (Äänettömyys).

HAMAR. Tässä on kuuma. — Pitää muuttaa asemaa! (Tekee niin).

SIGNE (alkaa hyräillä, keinuessaan).

HAMAR. Soitteleppas pikkusen, Signe.

SIGNE (puoleksi laulaen). Pianoni ompi virittämätön.

HAMAR. No, luehan sitte jotain.

SIGNE (kuin ennen; katsoen ulos ikkunasta). Tuolla, tuolla uiskentelee hevoset- hevo- hevoset uiskentelevat.

HAMAR. Minä luulen, ett'on minunkin paras mennä uimaan. — Taikka — minä menen vasta päivällisen edellä.

SIGNE (kuin ennen). Niin, niin, sitten onkin paljon parempi ruoka-halu — ruokahalu — niin!

ROUVA TJOELDE (tulee vitkaan oikealla).

HAMAR. Ohho, kuinka sinä näytät mietiskelevältä!

ROUVA. Niin; min'en käsitä mitä uutta nyt jälleen saisin kokoon.

SIGNE (kuin ennen). Päivälliseksi sä tarkoittanet, päivälliseksi ja päivälliseksi?

ROUVA. Niin.

HAMAR. Tuleeko tänne vieraita?

ROUVA. Tulee; isä kirjoittaa, että Finnen tulevat tänään.

SIGNE (puhuen). Niin, eipä ikävystyttävämpiä ihmisiä juuri voi tullakkaan.

ROUVA. Mitäs arvelet, jos hankkisimme lohta ja kanapaistia?

SIGNE. No, niitähän meillä oli vast'ikään.

ROUVA (huokaen). Meillä oli kaikkea vast'ikään. Nykyään on torillakin kovin vähän tavaraa.

SIGNE. Sitte täytyy lähettää hakemaan Kristianiasta.

ROUVA. Niin, niin — tuo ruoka, tuo ruoka!

HAMAR (haukotellen). Se on kuitenkin paras kaikesta maailmassa.

SIGNE. Syödä, niin, — mutt'ei laittaa; minä en koskaan tahdo laittaa ruokaa.

ROUVA (istuu pöydän ääreen). Laittaminen voipi kyllä käydä laatuun; mutta yhä keksiä uutta — se on vaikeata.

HAMAR. Olenhan minä jo niin monesti sanonut: ottakaa taitava ravintola-kokki.

ROUVA. No, olemmehan me jo sitäkin koettaneet. Siitä on vain enemmän ja enemmän puuhaa.

HAMAR. Niin, siksi, ett'ei hän ollut kekseliäs. Ottakaa franskalainen.

ROUVA. Sitte saan seistä hänen vieressään kielen-kääntäjänä. — En — min'en milloinkaan pääse ruokaa tuonnemmaksi. — Ja viimmeaikoina olen tullut yhä kivulloisemmaksi!

HAMAR. Min'en ole missään maailmassa kuullut niin paljon keskusteltavan ruo'asta kuin tässä talossa.

ROUVA. Te ehk'ette ole koskaan ennen ollut suuressa kauppahuoneessa. Meidän ystävämme ovat enimmästi kauppiaita — ja useammille niistä on ruoka suurin nautinto.

SIGNE. Niin, se on varma.

ROUVA. Onko sulla tuo lenninki ylläsi tänään?

SIGNE. On.

ROUVA. Siis eri lenninki joka päivä.

SIGNE. Niin no — kun ei Hamar kärsi sinistä eikä harmaatakaan — niin mitäs minä sitte teen?

HAMAR. Noo — en minä tuotakaan sen enempää ihantele.

SIGNE. Kas niin! — No, sitte saat, toden totta, itse valita minulle lenningin oman mielesi mukaan.

HAMAR. Tuleppas Kristianiaan!

SIGNE. Niin, äiti, Hamar ja minä olemme tuumailleet, että meidän jälleen pitäisi päästä Kristianiaan.

ROUVA. Olittehan te siellä neljätoista päivää sitten.

HAMAR. Täsmälleen neljätoista päivää liian kauvan sitten —!

ROUVA (ajatuksissaan). Ei — mutta mitähän minä nyt keksisin.

VALBORG (näkyy verannalta, noustessaan vasemmalta).

SIGNE (kääntihe juuri samassa). Tuolta tulee hänen korkeutensa.

HAMAR (käännäikse). Kukkaisvihko kädessä? Oho! Sen minä olen jo ennenkin nähnyt.

SIGNE. Vai niin? — Ehkäpä olet itse antanut sen hänelle?

HAMAR. Enkä, vaan kun äsken tulin lehtimajojen sivutse, näin sen
Valborgin lehtimajan pöydällä. — Onko tänään sinun syntymäpäiväsi?

VALBORG. Ei.

HAMAR. Enkä minä niin luullutkaan. — Nyt lie joku muu juhlallisuus tekeillä?

VALBORG. Eikä.

SIGNE (äkkiä). Hahaha!

HAMAR. Mikä sua naurattaa?

SIGNE. Ymmärrykseni! Hahaha!

HAMAR. No, mitä sinä ymmärrät?

SIGNE. Niin, minä kyllä jo ymmärrän, mitkä kädet ovat alttarin maalanneet! Hahahaha!

HAMAR. Sinä luulet kai, että ne ovat minun — —?

SIGNE. Empähän; — eräät toiset kädet, paljon punaisemmat kuin sinun!
Hahahaha!

VALBORG (viskaa kukkavihon maahan).

SIGNE. Oho! Oh! — Ei ole hyvä nauraa kovin paljon näin kuumalla. Oh!
— Se on toki oivaa. Mies on jo ryhtynyt rohkeaan yritykseensä? —
Hahahaha!

HAMAR (riemuten). Oisikohan — —?

SIGNE (samoin). Ompa väinkin! Huomaappa tarkoin, Valborg — —

VALBORG. Signe!

SIGNE. — joka jo on lahjoittanut niin monet mainiot rukkaset, saapi nyt vihdoinkin viimeisiinsä parin oikein punaisia käsiä — hahahaha!

HAMAR. Sannaes'inkö?

SIGNE. Niin! — (viittaa ulos ikkunasta) Tuollapa onkin syntipukki! Hän odottaa sua, Valborg odottaa, kunnes sinä haaveksien, kukkavihko kädessä, käyt häntä vastaan — niin, aivan siten, kuin äsken tulit tänne.

ROUVA (nousee). Eipä — isää hän odottaa. Hän on siis nähnyt isän.
(Menee verannalle, vasemmalle).

SIGNE. Kas — oikein — isä tulee todellakin; — Voilakan seljässä.

HAMAR (äkkiä). Voilakan! — Tule, mennäämpäs tervehtimään Voilakkaa!
Pian nyt!

SIGNE. E-e-n!

HAMAR. Etkö sinä tahdo tervehtiä Voilakkaa? — Kavalleristin vaimon pitää rakastaa hevoista lähinnä miestään!

SIGNE. Ja kavalleristin itse vaimoaan lähinnä hevoistaan.

HAMAR. Mitä? — Oletko sinä mustasukkainen Voilakkaan?

SIGNE. Mitä vielä — tiedänhän aivan hyvin, ett'et sinä koskaan ole pitänyt minusta niin paljon kuin Voilakasta.

HAMAR. Tule nyt! (nostaa hänet tuolista).

SIGNE. Mutta min'en pidä Voilakasta ollenkaan.

HAMAR. No hyvä! — Minä menen yksinäni!

SIGNE. Äl' — älä — älä — sitte tulen minä mukaasi!

HAMAR (Valborg'ille). Etkös sinäkin tule tervehtimään Voilakkaa?

VALBORG. En, vaan isää — —

SIGNE (tanssien takaperin Hamar'in kanssa ulos). Tietysti, tietysti, häntä myöskin! (Menevät).

Toinen kohtaus.

Valborg. Sannaes.

(Valborg menee katselemaan ulos ikkunasta etu-alalta. Hänen pukunsa on samaa väriä, kuin ikkunan pitkä kartiini, ja häntä peittää osaksi kukkaiset ja kivi-kuva. Sannaes tulee vasemmalta kaksi-jakoinen ratsastus-laukku ja matkasaali kädessä, — panee ne tuolille oven pielessä. Kääntyessään, huomaa hän kukkaisvihon, astuu esiin).

SANNAES. Tuossapa se onkin! Lieneekö hän sen kadottanut — tai viskannut tuohon? — Yhtäkaikki, hän on kuitenkin pitänyt sitä kädessään! (Ottaa sen maasta, suutelee sitä, aikoo tallentaa sen).

VALBORG (astuen esiin). Antakaa sen olla!

SANNAES (pudottaa sen). Te täällä? — Min'en huomannut — —

VALBORG. — Mutta minä huomaan teidän aikomuksenne. — Kuinka te rohkenette ruveta vainoamaan minua kukkaisillanne ja — punaisilla käsillänne! (Sannaes panee molemmat kätensä selkänsä taakse.) Kuinka te tohditte katsella minua niin, että minä sen kautta joudun perheemme, ja samalla myöskin koko kaupungin naurunalaiseksi?

SANNAES. Minä, — minä, — minä — — —

VALBORG. Entäs minä? Eikö minulla myöskin ole "minää", joka vaatii, että te vähän tarkemmin miettisitte, mitä teette? Te joudutte aivan paikalla pois tästä talosta, ellette ota vaaria siitä. — Nyt menkää tiehenne, ennenkuin toiset tulevat!

SANNAES (kääntyy, muuttaa kätensä eteensä, menee ulos verannalla oikealle).

Kolmas kohtaus.

Tjoelde. Rouva. Hamar. Signe. Valborg.

(Ennenkuin ehtivät aivan ylös verannallekkaan vasemmalla — kuuluu Hamar'in ja Tjoelden ensimäiset sanat).

TJOELDE. Niin, se on kelpo ratsu.

HMAR. Kelpo ratsu? Minä sanon: Sen vertaisia ei ole koko Norjan maassa!

TJOELDE. Voipi ehkä niinkin olla. — Näitkös — se ei ollut ollenkaan vaahdossakaan!

HAMAR. Sillä on oikeat valaskalan keuhkot! Ja sen vartalo? Sen pää, sen kaula, sen jalat, sen — — noin oivallista, noin hienoa ei voi löytyä toista!

TJOELDE. Niin, kaunis se on. — Oletko ollut purjehtimassa?

(Menee katsomaan purtta).

ROUVA (Menee takamaisesta oikeanpuolisesta ovesta.)

HAMAR. Olin, tuolla saarten toisella puolella; viivyin koko yön — palasin vasta aamulla kalastajien seurassa; — se oli mainio retki!

TJOELDE. Niin, jospa olisi aikaa senlaiseen!

HAMAR. Mutta tuohan on vain pelkkää luulettelua, ettei sulla koskaan ole aikaa?

TJOELDE. No, ehkäpä aikaakin; vaan ei halua.

SIGNE. Niin, mitenkäs siellä oli laita, siellä mistä tulit?

TJOELDE. Huonosti!

VALBORG. Tervetuloa, isä!

TJOELDE. Kiitos!

HAMAR. Etkö voi mitään saamisistasi pelastaa?

TJOELDE. Toistaiseksi en; ja siinäpä juuri pahin pulma.

HAMAR. Voilakka on siis kaikki, mitä voit koko konkurssi-pesästä saada?

TJOELDE. Tiedäppäs, minä saatan sanoa, että tuo hevonen maksaa mulle noin 15-20,000 speciedaler'ia.

HAMAR. Niin, mutta sehän onkin sen ainoa virhe! Ja koska nyt niin hullusti on, ja sun varasi sen kannattavat — tuosta hevosesta ei ole mikään hinta kylliksi! —

TJOELDE (kääntyy, panee pois hattunsa ja saalinsa; ottaa hansikkaat kädestään).

SIGNE. Suloista on kuulla, millä hengästyttävällä innolla sinä puhelet hevosista. — Sinulla ei taida ollakkaan muuta, kuin hevonen.

HAMAR. Niin, ellen olisi kavalleristi, soisin olevani hevonen!

SIGNE. Kiitos! Mikäs minä sitten olisin? —

VALBORG.

"Jos oisin mä sun satulas!
Tai lautaisillas ruoska ees!"

HAMAR. Jos oisin kukka — (its.) "kädessees" — ei kelpaa.

TJOELDE (astuu esiin, kohtaa rouvan, joka tuli oikealta). No, mitenkäs sinä voit?

ROUVA. Voi, minä tulen päivä päivältä yhä heikommaksi.

TJOELDE. Ainahan sinulla on valittamista, ystäväni! — Onko sulla ruokaa valmiina?

ROUVA. On, se on jo kauvan odottanut sinua. Tuossapa se onkin.

(Tyttö tuopi ruoka-tarjottimen pöydälle).

TJOELDE, Hyvä.

ROUVA. Tahdotko kupillisen teetä?

TJOELDE. En, kiitos!

ROUVA (istuu hänen viereensä, kaataa hälle lasin viiniä). No, kuinka
Möller'in nyt voivat?

TJOELDE. Huonosti — sanoinhan sen jo.

ROUVA. Min'en kuullut.

VALBORG. Minä sain tänään kirjeen Nannalta. Hän kertoo, kuinka asia tapahtui, kun oikeudenpalveliat tulivat niin yht'äkkiä, ett'ei perhe voinut vähintäkään aavistaa.

TJOELDE. Niin, se oli ollut liikuttava tapaus.

ROUVA. Kertoiko hän itse sulle mitään —?

TJOELDE (syödessään). Min'en puhellutkaan hänen kanssaan.

ROUVA. Mutta kultani —? Olettehan te vanhat ystävykset.

TJOELDE. No mitä! — Ystävykset! — Hän elää mielettömissä mietteissä.
— Muuten sain minä jo aivan kylläksi siitä perheestä. —

SIGNE. Lieneehän siellä ollut kovin surullista?

TJOELDE (yhä syöden). Hirmuista.

ROUVA. Mistä ne nyt elävät?

TJOELDE. Konkurssi-pesästä, tietysti.

SIGNE. No, mutta kaikki, mitä heillä oli — —?

TJOELDE. On myyty.

SIGNE. Kaikki kalleudet — — heidän huonekalunsa, heidän vaununsa, heidän — —?

TJOELDE. Myyty, myyty.

HAMAR (on lähennyt). Ja hänen kellonsa? Se on kauniin kello kuin koskaan olen nähnyt, — lähinnä sinun kelloasi tietysti.

TJOELDE. Kalleudet menivät muun omaisuuden tietä! — Annappas mulle vähän viiniä, minun on kuuma ja jano.

SIGNE. Ihmisraukat!

ROUVA. Missä he nyt asuvat?

TJOELDE. Erään entisen laivurinsa luona. Siellä saivat he kaksi pientä kamaria ja kyökin.

SIGNE. Kaksi pientä kamaria ja kyökin! (Äänettömyys).

ROUVA. Mihin he nyt aikovat ryhtyä?

TJOELDE. Par'aikaa kootaan rouvalle varoja, että hän voipi ruveta pitämään klubin ravintolaa.

ROUVA. Vieläkö hänen pitää ruveta yhä suurempiin ruokapuuhiin!

SIGNE. Eivätkö ne lähettäneet terveisiä meille?

TJOELDE. Ehkä. Siihen min'en huomiotani kiinnittänyt.

HAMAR (joka väliin on seisonut verannalla). Mutta Möller — — mitä sanoi hän? Mitä teki hän?

TJOELDE; Sit'en tiedä, kuuletko!

VALBORG (on kävellyt tämän kanssapuheen ajan ja väliin seisahtunut).
Hän onkin jo sanonut ja tehnyt aivan kylliksi?

TJOELDE (on herkeämättä syönyt ja juonut; huomaa). Mitä sillä tarkoitat?

VALBORG. Tarkoitan, että jos minä olisin hänen tyttärensä, en milloinkaan antaisi hälle anteeksi.

ROUVA. Lapsikulta, älä sano niin!

VALBORG. Sanompa! Se, joka saattaa perheensä semmoiseen häpeään ja onnettomuuteen, ei ansaitse vähintäkään anteeksiantamista.

ROUVA. Kaikki me tarvitsemme anteeksiantamista.

VALBORG. Niin, yhdessä katsannossa. Mutta minä tarkoitan, minun kunnioitustani, minun uskollisuuttani ei hän enää milloinkaan voisi saavuttaa. Hän olisi liian kelvottomasti kohdellut minua.

TJOELDE (on lopettanut syömisensä; nousee). Kelvottomasti kohdellut sinua? —

ROUVA. Joko lopetit syömisesi?

TJOELDE. Jo.

ROUVA. Ehkä tahdot vähän viiniä vielä?

TJOELDE. Sanoinhan, että jo lopetin. — Kelvottomasti kohdellut sinua?
— Kuinka niin?

VALBORG. Niin, minä en puolestani voi ajatella suurempaa rääkkäämistä, kuin se on, että koko minun eloni ja oloni saatetaan pilkan ja naurun alaiseksi, niin ett'ei mulla ole mitään omaa, vaan kaikki lepää pelkkien petollisten luulettelujen pohjalla. Oma olentoni, jopa jok'ainoa vaate-liepeeni olisi ilkeintä valhetta! — Otaksukaamme, että minun luonteeni tuntisi halun nauttimaan asemaani rikkaan miehen tyttärenä, nauttimaan sitä perinpohjaisesti, sen äärimmäisiin rajoihin saakka — — sinä päivänä, jolloin huomaisin, että kaikki se, minkä isäni oli mulle antanut oli varastettua — kaikki se, minkä hän oli mulle loistoisaksi luuletellut, valhetta; — niin, sinä päivänä olisi häväistykseni ääretön, mielikarvauteni rajaton!

ROUVA. Lapseni, sin'et ole mitään koetellut. Sin'et käsitä, kuinka senlaiset seikat saattavat tapahtua. — — Lapseni, lapseni, sin'et tiedä, mitä sanot!

HAMAR. Noo — Möller sietää kaikki, mitä saapi! Jospa hän vain itse olisi kuullut nuo Valborg'in sanat.

VALBORG. Hän onkin ne kuullut. Nanna sanoi hänelle aivan samoin.

ROUVA. Hänen oma tyttärensä! Lapset, semmoistako te toisillenne kirjoittelette! Jumala anteeks' suokoon teille kumpaisellekkin.

VALBORG. No — totuuden suopi Hän kyllä meille anteeksi.

ROUVA. Lapset, lapset!

TJOELDE (menee Valborg'in luo). Sinä varmaankaan et käsitä, mitä kauppa on. Tänään onni, huomenna onnettomuus.

VALBORG. Ei kenkään koskaan saa mua luulemaan kauppaa arpajaisiksi.

TJOELDE. Ei älykäs — —

VALBORG. Älytöntä minä juuri tuomitsenkin.

TJOELDE. Mutta itse älykkäimmänkin pitää kärsiä koviakin vaiheita.

VALBORG. Mutta senlaisia vaiheita, jotka kovinta pulaa ennustavat, niitä ei rehellinen mies salaa perheeltään eikä velkojiltaan. — Voi, kuinka julmasti Möller velkojansa petti!

SIGNE. Valborg puhuu aina kaupasta!

VALBORG. Niin, minä olen lapsuudestani saakka pitänyt kaupasta. Sitä en salaa keltään.

SIGNE. Sinä luulet ainakin ymmärtäväsi sitä.

VALBORG. Empähän; mutta kernaastihan aina hankkii itselleen taitoa siihen, mihin tuntee itsellään olevan halua.

HAMAR. Eikä liian suurta kauppataitoa tarvitsekkaan, voidakseen tuomita Möller'in menoa. Sen seuraukset ymmärsi jok'ainoa — samoin kuin hänen perheensä elämän yleensä! Kuka on rehennellyt niin suurella jalalla, kuin Möller'in? Minä muistan kyllä Nannan hameen hännyksen.

VALBORG. Nanna on minun paras ystäväni; min'en salli häntä solvaistavan.

HAMAR. Teidän korkeutenne suokoon minun vain huomauttaa, että kyllä käypi laatuun, olla vaikka kuinka rikkaan miehen tytär, ja kuitenkin viettää vähemmin korskeata ja turhamaista elämää, kuin — se, jota en tohdi nimittää.

VALBORG. Nanna ei ole korskea eikä turhamainenkaan. Hänellä on perinpohjin todellinen luonne, hänellä oli lahjoja pitämään itseään sinä — mikä luuli olevansakin, rikkaan miehen tyttärenä.

HAMAR. No, tottakai hänellä myöskin on "lahjoja" nyt pitämään itseään konkurssin-tekiän tyttärenä?

VALBORG. Niin hällä onkin. Nanna antoi huutokaupassa kaiken omaisuutensa mennä vieraan käteen, joka korun, joka hameen, joka vaatekappaleen. — Nykyiset vaatteensa on hän joko ansaitsemalla hankkinut — tai lainannut, sittemmin ne työllään ansaitakseen.

HAMAR. Rohkenenko kysyä: Eikö hän pitänyt sukkiansakaan?

VALBORG. Kaikki lähetti hän huutokauppaan, myötäväksi.

HAMAR. Jos minä olisin sen tiennyt, en suinkaan olisi ollut sieltä poissa.

VALBORG. Niin, olihan siellä yksi ja toinen kapine, jolle voitiin ilkkua, ja varmaan myöskin tarpeeksi tyhjäntoimittajia, jotka eivät pilkkaansa säästäneet.

ROUVA (yhä istuen). Lapset, lapset!

HAMAR. Mitä tyhjäntoimitukseen tulee, lienee Nanna-neiti senkin lähettänyt huutokauppaan. Sillä suurempia tyhjäntoimittajan "lahjoja", kuin hänellä, ei voi kellään ihmisellä olla.

VALBORG. Hän ei luullut tarvitsevansa tehdä työtä.

TJOELDE (menee Valborgin luo). Tullaksemme asiaan jäälleen: Sin'et huomaa, mitenkä kauppiaalla voipi olla toivo huomisesta huomiseen — yhä uusi toivo. Hän ei ole senvuoksi petturi. Hän on kiihko-luontoinen, runoilia — jos niin tahdot — joka elää ajatusten maailmassa, — tai hän on todellinen nero, joka näkee maan, jonne muiden silmä ei kannata.

VALBORG. Min'en luule erhettyneeni itse asiassa. Kenties minä ymmärrän väärin sinut, isä. Sillä se, jota sinä kutsut toivoksi, runollisuudeksi, neroksi — eikö se juuri ole keinoittelemista toisten omaisuudella, — kun tietää itsellään olevan velkoja enemmän, kuin varoja?

TJOELDE. Mutta juuri sen tietäminen voipi ollakkin mitä vaikein.

VALBORG. Vai niin? — Minä arvelin hänen kirjoistaan näkevän — —

TJOELDE. — velat ja varat, tiettyä se. Mutta omaisuuden arvo on vaihtelevainen, ja aina on tekeillä yritys, jonka menestymistä ei varmaan tiedä, mutta joka mahdollisesti voipi saattaa seikat aivan toiselle kannalle.

VALBORG. Elleivät varat riitä velkoihin, ovat kaikki yritykset keinoittelemista muiden rahoilla.

TJOELDE. No — — olkoompa vain; mutt'ei varastetuilla rahoilla, — vaan uskotuilla rahoilla.

VALBORG. Niin, uskotuilla siinä petollisessa luulossa, että velanottaja muka on varakas.

TJOELDE. Ne rahat saattavat ehkä pelastaa kaikki kaikesta.

VALBORG. Se ei kuitenkaan ole muuta, kuin että hän saapi ne valheella.

TJOELDE. Sinä käytät kovia sanoja.

ROUVA (viittaa, niinkuin jo pari kertaa ennenkin, Valborg'ille, joka sen huomaa, vaan ei huoli siitä).

VALBORG. Vaitiolevaisuus on siinä kohdassa valhe.

TJOELDE. Mutta mitä hänen pitäisi tehdä? Pelata avonaisilla korteilla ja siten saattaa sekä itsensä että ne toiset häviöön?

VALBORG. Niin, hänen pitää antaa asianomaisille selvä tieto asemastaan.

TJOELDE. Jopa jotakin! Siinä tapauksessa tehtäisiin vuodessa tuhat konkurssia enemmän ja vahingot niistä olisivat äärettömät! — Ei, sinä olet älykäs, Valborg, mutta ajatuksesi ovat liian rajoitetut. — Kuuleppas, missä on sanomalehdet?

SIGNE (on puhellut luutnantin kanssa verannalla, viimeksi tehnyt hellän muistutuksen — tulee esiin). Minä vein ne konttoriin. Min'en luullut sinun jäävän tänne.

TJOELDE. No, antakaa mun olla vapaa konttorista hetkinen vielä! Meneppä tuomaan ne tänne!

SIGNE (menee; luutnantti seuraa).

ROUVA (hiljaa Valborg'ille, joka menee). Miks'et sinä milloinkaan kuuntele äitiäsi, Valborg?

VALBORG (jatkaa menoaan verannalle. Asettuu koriste-aitaa vastaan, nojaa päänsä käteensä, katselee ulos).

TJOELDE. Ehkä otan toisen takin ylleni. — No, olkoon nyt päivälliseen saakka.

ROUVA.. Päivällinen! Ja minä istun täällä vielä!

TJOELDE. Tuleeko meille vieraita?

ROUVA. Tulee, — etkö muista — —? Finnen?

TJOELDE. Niin, tottakin!

ROUVA (mennessään). Mitä, mitä minä nyt saisin kokoon —?

TJOELDE (astuu esiin, kun on yksinään, istuu tuolille, katseensa on tuskallinen ja väsynyt; peittää huoaten päänsä käsiinsä).

Signe, Hamar (palaavat; Signellä on sanomalehdet. Hamar aikoo
mennä perälle, verannalle, mutta Signe vetää hänet mukaansa).

SIGNE. Täss' on, isä, tässä —

TJOELDE. Mitä? Kuka? — —

SIGNE (kummastellen) — — sanomalehdet.

TJOELDE. No, anna ne tänne sitten! (aukasee lehden toisensa jälestä, katselee ainoastaan ilmoituksia; sanomalehdet suurimmaksi osaksi ulkomaalaisia).

SIGNE (jatkettuaan keskusteluja armaansa kanssa). Kuuleppas — - isä?

TJOELDE (yhä silmäillen lehtejä). Mitä nyt? (its., tuskallisesti),
Konkursseja, yhä vain konkursseja!

SIGNE (kuin ennen). Hamar'in ja minun mieleni tekisi jälleen
Kristianiaan hänen Guldborg-tätinsä luoksi.

TJOELDE. Olittehan te siellä neljätoista päivää sitten. Minä sain teidän rätinkinne eilen. — Oletko nähnyt ne? —

SIGNE. Eihän meidän niitä tarvitsekkaan nähdä, kun sinä vain — —.
Miksi noin huokasit?

TJOELDE. Noo — siksi — — huomasin, että hinnat edelleen ovat huonot.

SIGNE. Kaikkia vielä — mitä sinun tarvitsee niistä huolia? — — — Nyt sinä huokasit taas. — Niin, siinä tunnet nyt, kuinka katkerata on, kuu ei ihmisen hartaimmatkaan toivot toteudu. — Ethän toki liene niin kova meitä kohtaan, mitä?

TJOELDE. Ei, lapset, se ei voi käydä laatuun.

SIGNE. Miks'ei?

TJOELDE. Siksi — siksi — no, siksi, että tänne aina näin kesä-aikoina tulee niin paljon vieraita, joita täytyy ylläpitää.

SIGNE. Mutta sehän on ikävintä, mitä me kumpikin, Hamar ja minä, voimme ajatellakkaan.

TJOELDE. Luuletteko, lapset, minun oloani joka katsannossa niin erinomaisen hupaisaksi?

SIGNE. Mutta isäkulta, sinähän olet oikein juhlallisen näköinen? — Se sopii sinulle niin lystillisesti vain, isä!

TJOELDE. Totisesti puhuen, lapset, näin suurelle kauppahuoneelle kuin meidän monine asioineen on varsin tärkeätä, että tänne tulee ihmisiä joka kulmalta, ja että meillä voivat hyvin. Niin paljon voinette kai tehdä minulle mieliksi!

SIGNE. Hamar ja minä, me emme koskaan saa olla kahdenkesken.

TJOELDE. Minun luullakseni te useimmiten tappelette, kun olette kahdenkesken.

SIGNE. Tappelemme? Sinä käytät niin ilkeitä sanoja, isä.

TJOELDE. Ja ettehän te Kristianiassakaan saa olla kahdenkesken.

SIGNE. Noo, siellä on toki toisenlainen olo, siellä!

TJOELDE. Sen kyllä uskon, — siten kuin te rahoja tuhlaatte!

SIGNE (hymyillen). Rahoja tuhlaamme! Mitäs me siellä muuta tekisimmekään? Senhän vuoksi me juuri siellä olemmekin? Isä! Kuulehan, kiltti isäkulta — —!

TJOELDE. Ei, lapseni, ei. —

SIGNE. Noin paha sin'et ole koskaan ennen ollut.

HAMAR (on viitannut häntä lakkaamaan. Kuiskaa). Etkö jo voi olla vaiti!
Näethän, ett'ei hän ole ollenkaan hyvällä tuulella?

SIGNE (kuiskaa). No, miks'et sinä voinut auttaa, niin olisin heti voittanut hänet!

HAMAR (samoin). Oho, minä olenkin vähän ymmärtäväisempi, kuin sinä.

SIGNE (samoin). Sinä olet ollut niin kummallinen viimeaikoina. —
Min'en oikein ymmärrä, mitä sinä tahdot?

HAMAR (samoin). Niin, nyt voipikin olla yhdentekevä. Sillä nyt matkustan minä yksinäni Kristianiaan.

SIGNE (samoin). Mitä teet?

HAMAR (mennen). Minä matkustan yksin. Min'en tahdo olla täällä niinkuin — mikäkin!

SIGNE (seuraa). Niin, voithan koettaa!

(Molemmat peräkkäin kiireesti verannalta alas oikealle).

TJOELDE (laskee sanomalehdet kädestään tuskallisella, pitkällä huokauksella).

VALBORG (katsellen nyt oikealle). Isä! (Tjoelde herää). Tuolla kävelee asianajaja Berent Kristianiasta.

TJOELDE (nousee). Asianajaja Berent? Täällä? — Laivanveistimöllä?

VALBORG. Niin. (Tulee sisään. Tjoelde katselee ulos ikkunasta). Minä sanoin sen vain siksi, että eilenkin näin hänen kävelevän hirsivaraston ympärillä, ja vähää ennen oluttehtaalla ja toisissakin tehtaissamme.

TJOELDE (its.). Mitäs se merkinnee? (Ään.). Noo hän tekee usein kernaasti huvimatkoja kesäaikana maamme eri paikkoihin; minä tiedän sen. Nyt hän on täällä — ja haluaa varmaankin nähdä tämän seudun suurimman liikepaikan. Täällä ei olekkaan juuri mitään muuta katsomista. — — Mutta onkohan se hän? Minusta on kuin — —

VALBORG (katsoo avoimesta ikkunasta). On, hän se on! Katsoppa vain, kuinka hän kävelee — — —

TJOELDE. — — ja heittää jalkojaan ristiin, vitkaan, vitkaan, — niin, hän se on. — Näyttää siltä, kuin aikoisi hän tulla tänne?

VALBORG. Ei, hän kääntyy poispäin.

TJOELDE. No, menköön sitten! (its.; ajatuksissaan). Oliskohan todellakin — —?

Neljäs kohtaus.

Entiset. Sannaes (verannalta, oikealta).

SANNAES. Saanko luvan?

TJOELDE. Vai niin — te, Sannaes!

SANNAES (huomaa vasta nyt Valborg'in, joka seisoo peränpuoleisen ikkunan ääressä ja astuu nyt esiin. Sannaes pelästyy, panee heti kätensä selkänsä taakse).

TJOELDE. No, mitä nyt?

VALBORG (katsoo häneen, menee verannalle ja sieltä alas oikealle).