Mary

MARY

Kirj.

Björnstjerne Björnson

Norjalaisesta alkuteoksesta tekijän luvalla suomentanut

Werner Andelin [Werner Anttila]

Helsingissä, G. W. Edlund, 1906.

Oy F. Tilgmannin kirja- ja kivipaino.

SISÄLLYS:

Talo ja suku. — Kunnes. Uusi Marit. Vallanvaihto. Kolmea vuotta myöhemmin. Kotona. Yksin. Ratkaiseva.

TALO JA SUKU

Etelä-Norjassa on rannikon ääriviiva alinomaa taittunut. Siihen ovat tunturit ja joet syynä. Edelliset päättyvät ylätasangoiksi ja niemekkeiksi, edessä usein saaria; jälkimäiset ovat kaivaneet laaksoja ja päättyvät lahtiin.

Talo oli erään sellaisen, "kroken" nimisen lahden varrella. Alkuaan oli talon nimenä Krokskogen, josta tanskalaisten virkamiesten asiakirjoihin tuli "Krogskoven"; nyt se on nimeltään Krogskogen. Omistajain nimenä oli ennen vanhaan Kroken, Anders tai Hans Kroken; ne olivat päänimiä. Myöhemmin he ottivat nimekseen Krog, vieläpä insinöörikenraali oli v. Krogh. Nyt heidän nimenään on muitta mutkitta Krog.

Kaikki, jotka kulkivat siitä ohitse höyrypursilla läheiseen kaupunkiin tai sieltä tännepäin, poiketen laituriin, kappelin juurelle, puhuivat siitä, kuinka rauhaisassa ja hiljaisessa kätköpaikassa Krogskogen oli.

Näköpiirin reunalla tunturit kohosivat komeina, vaan täällä perillä ne olivat litistyneet. Talon kummallakin puolen oli ulkoneva ylätasanko, metsäinen, pitkulainen. Niin likellä oikeanpuolista ylänköä olivat rakennukset, että laivoilla kulkijoista näytti kuin katoilta voitaisiin hypätä sen reunalle. Länsituuli ei tänne päässyt; sille saatiin kuten "tulta lainatessa" sanoa: ohi talosta! Melkein samaa voitiin sanoa sekä pohjan että idän ilmoille. Vain etelästä käsin kävi myrsky tervehtimässä, mutta perin säyseästi. Saaret, yksi iso ja kaksi pientä, sitä pidättelivät ja siivosivat, ennenkuin se pääsi edemmä. Rakennusten edessä korkeat puut vaan hieman taivuttelivat ylimpiä latvojaan tahdikkaasti; ne eivät menettäneet arvokkaisuuttaan.

Tässä hiljaisessa lahdessa oli seudun paras uimaranta. Varsinkin nuoriso pyrki tänne kaupungista kesällä lauantai-iltaisin tai pyhinä leikkiäkseen vedessä hietapohjalla tai uidakseen isoon saareen asti ja sieltä takaisin. Krogskogenista päin katsoen tämä tapahtui vasemmalla puolen, siellä missä joen suu ja laituri oli, ja missä, ihan sen yläpuolella ja lähempänä ylänköä, myöskin oli kappeli, ympärillään Krogien haudat. Sieltä oli aika matka rakennuksiin, jotka olivat oikealla puolen, ylempänä. Harvoin tänne kuului uimassa ja leikkimässä kävijäin telmettä. Mutta Anders Krog tuli itse mielellään heitä katsomaan, kun olivat tehneet tulta rantamalle tai niemelle metsään. Hän saapui kai pitämään tulta hieman silmällä. Mutta sitä ei kukaan kuullut tai huomannut. Häntä mainittiin "kaupungin kohteliaimmaksi mieheksi" tai "kaupungin ensimäiseksi gentlemaniksi". Hänen suuret, omituisen loistavat silmänsä levittivät kaikkien kasvoihin lempeätä tervetuloa; ne harvat sanat, mitä hän puhui, sisälsivät vaan hyviä toivomuksia. Itse kulki hän edelleen ylängölle, suorittaen tavallisen, hitaan kävelyretkensä. Hänen korkea, hiukkasen eteenpäin taipunut vartalonsa näkyi ylhäällä metsässä, ja niin kauan oltiin hiljaa. Mutta riittipä heillä täällä hauskuutta! Enimmäkseen ne olivat työväkeä ja ammattilaisia kaupungista, urheilukuntia, lauluseuroja, pieniä poikia. He kokoontuivat laiturin ja kappelin lähelle; siellä he riisuutuivat.

Uusi rannikkotie meni siitä poikitse, ihan likeltä. Mutta kesäisin ei sitä monikaan käyttänyt. Silloin kuljettiin pienissä höyrylaivoissa tai veneissä. Kun uijat panivat ylängölle vahdin, saatiin olla varmat siitä, ettei heitä pääsisi kukaan yllättämään.

Itse talossa oli hiljaista, aina hiljaista. Päärakennuksen paras kylki ei edes ollut lahdelle, vaan vainioille päin. Siinä oli kaksi korkeata kerrosta, kattojen kulmat typistettyjä. Pitkä ja ja leveä rakennus.

Perusmuuri oli etupuolella hyvin korkea; mukavat portaat veivät huoneisiin. Koko rakennus oli valkeaksi maalattu, mutta perusmuuri ja akkunat olivat mustat. Ulkohuoneet oli sijoitettu lähemmä ylänköä; laivoista ei niitä voitu nähdä. Molemmin puolin päärakennusta kaksi isoa puutarhaa. Meren puoleisessa oli hedelmäpuita, rakennuksesta käsin vasemmanpuoleinen oli vaan kukka- ja kyökkitarha.

Ylätasankojen välissä oli laakea kenttä, pitkulainen ja kapea. Se oli erinomaisen hyvin viljelty. Isojen hollantilaisten lehmien oli täällä hyvä olla.

Talon ja suvun historian oli metsä jo ennakolta määrännyt. Metsä oli suuri ja hyväkasvuinen ja onneksi jo varhain joutunut hollantilaisen hoidon ja säästäväisyyden haltuun. Siihen aikaan, kun hollantilaisia kauppalaivoja tuli Norjaan ihan metsänomistajain luokse. Täällä ne saivat puita lastikseen ja antoivat norjalaisille taas sivistystään ja sen tuotteita. Krogskogen oli erittäin onnekas; sillä kolmesataa vuotta takaperin, kun lahdessa oli aluksia ottamassa lastia, sattui niistä erään omistaja rakastumaan talon isännän vaaleatukkaiseen tyttäreen. Se päättyi siten, että hän osti koko komeuden. Mainiosti maalattu muotokuva heistä molemmista riippuu vieläkin talon suuressa tuvassa, lahden puoleisessa nurkassa. Kuvassa nähdään pitkä laiha mies tavattoman loistavine silmineen. Hän oli tummatukkainen ja hieman kumaraniskainen. Suku on varmaan ollut vahvaa lajia, koska Krogit yhä vieläkin ovat sen näköisiä. Ensimäinen hollantilainen omistaja ei ollut nimeltään Krog, eikä hän siellä asunutkaan. Mutta sille pojalle, joka otti talon huostaansa, oli kasteessa annettu nimeksi Anders Krog äidinisänsä mukaan, ja hän nimitti poikansa Hansiksi, oman isänsä mukaan; sitten kulkivat nämä kaksi nimeä perintönä vuorotellen. Mikäli poikia oli enemmän, oli niistä yhden nimenä Klas ja toisen Jürges, joista ajan mittaan tuli Klaus ja Jörgen. Sekoitusta heidän ja hollantilaisten sukulaisten kesken näet yhä jatkui, niin että suku oli yhtä hyvin hollantilaista kuin norjalaista ainesta; talossa oli kauan aikaa vallalla hollanninkieli.

Mutta kuitenkin näytti siltä, etteivät rodut sulaneet yhteen. Luultavasti siksi, ettei hollantilainen aines ollut yksinomaan hollantilaista; siinä tapauksessa se olisi helpommin sulautunut norjalaiseen; vaan se oli osaksi espanjalaista. Mustat hiukset, loistavat silmät, laiha vartalo periytyivät miehissä polvesta polveen; mutta vaalea aines ja tukeva ruumis jäivät naisten perinnöksi; heissä yhtyi norjalainen veri hollantilaiseen. Harvoin nähtiin miespuolisten luovuttavan naisille, tai päinvastoin, mitään muuta kuin että vaalea ja musta tukka yhtyivät punaiseksi tai että loistavat silmät joskus siirtyivät naisenkin kasvoihin.

Suvussa oli se omituisuus, että joka avioliitossa syntyi enemmän tyttöjä kuin poikia. Krogit olivat kelpo väkeä ja kauttaaltaan varakkaita; heidän sukunsa oli niinmuodoin taaja ja arvossa pidetty. Siitä tiedettiin mainita, että se piti hyvässä sovussa vaaria omistansa.

Heissä oli yhteisenä piirteenä järkevä kohtuullisuus. Norjassahan on yleistä, ettei rikkaus säily kolmen miespolven lävitse. Ellei sitä jo toisessa hukata, niin varmasti sitten kolmannessa. Tässä suvussa se pysyi. Päätilalla olivat metsät samana rikkauden lähteenä kuin kolmesataa vuotta aikaisemmin.

Suvussa oli perinnöllinen halu matkustuksiin. Talon kirjastossa oli enemmän matkakuvauksia kuin kirjoja mistään muista aineista, ja ne yhä lisääntyivät. Jo lapsetkin olivat retkillä, sillä tapaa näet, että laativat suunnitelmia kirjojen, kuvien ja karttain mukaan. He harjoittivat matkaleikkiä pöydillä. Kulkivat kaupungista, joka oli kyhätty värillisistä paperitaloista, toisiin samanlaisiin. Työntelivät eteenpäin laivoja, jotka myös olivat maalattua paperia, lastina papuja, kahvia, suolaa ja puutikkuja. Ulkona lahdella he soutelivat, purjehtivat ja uivat laiturista saareen. Se merkitsi matkaa Euroopasta Amerikaan, Jaapanista Ceyloniin. Taikka he kulkivat ylänköjen poikki, s.o. Cordilleri-tunturien ylitse mitä merkillisimpiin intiaanikaupunkeihin. Heti kun he kasvoivat aika-ihmisiksi, piti päästä matkustamaan; alkuna oli etusijassa retki hollantilaisten sukulaisten luo. Niinpä sinne tuli noin kaksisataa vuotta takaperin eräs mies, joka tosin heti lähti edemmä hollantilaisella Itä-Intian kulkijalla, mutta palasi Amsterdamiin haluten ruveta rakennusmestariksi ja insinööriksi, mikä siihen aikaan oli samaa. Hän kunnostautui ja sai myöhemmin kutsumuksen Kööpenhaminaan ammattinsa opettajaksi. Siellä hän siirtyi sotaväkeen ja yleni lopulta insinöörikenraaliksi. Perinnöllä ja toimella hän oli kerännyt itselleen varoja, otti virkaeron ja asettui Krogskogeniin, jonka osti lapsettoman veljensä kuoltua. Hän piti nimeä Hans von Krogh. Hän rakennutti nykyisen päärakennuksen kivestä, mikä on vähän käytetty rakennusaine Norjan metsäseuduilla. Vanha insinööri halusi huvitusta. Vaikkei hän ollut naimisissa, rakensi hän hyvät tilat "vastaisille". Talon kaikki osat hän rakensi uudestaan, hän ojitti ja istutti, hän tuotti Hollannista puutarhurin, vanhan Siemensin, jonka ankaraa luonnetta, tuimaa puhtauden ja järjestyksen vaatimusta vieläkin muistellaan. Hänelle kenraali rakensi sekä kasvihuoneen että tarhurinasunnon.

Kenraali eli hyvin vanhaksi. Hänen jälkeensä ei tapahtunut mitään erikoista, ennenkuin kahdesta veljeksestä nuorempi muutti Amerikaan ja asettui Michigan-järven rannalle; tämä oli siihen aikaan uudismaata. Sitä pidettiin suurena tapahtumana. Hänen nimensä oli Anders Krog ja hyvin hänen siellä kävi. Ihmiset vaan kummastelivat, ettei hän mennyt naimisiin. Hän tahtoi luoksensa yhden veljenpoikiaan, luovuttaakseen tälle omaisuutensa. Tästä johtui se, että nykyisen omistajan vanhempi veli lähti kotoa sinne. Nimeltään hän oli Hans.

Mutta sattuipa ihan samaan aikaan sinne saapumaan nuori norjalainen tyttö, hänkin sukulainen, ja tähän vanhanpuoleinen setä rakastui. Hän tarjoutui kustantamaan veljenpoikansa, Hansin, matkan takaisin kotimaahan. Mutta nuori mies piti sitä häpeänä. Hän jäi ja perusti oman liikkeen. Se oli puutavara-alalla, sillä tähän hän oli perehtynyt. Liike menestyi mainiosti. Kun hänen olisi isänsä kuoltua ollut palattava kotiin ja otettava talo huostaansa, ei hän tahtonut. Nuorempi veli, Anders, oli sillä välin ruvennut kauppiaaksi; hän oli ottanut käsiinsä kaupungin suurimman siirtomaantavarain kaupan. Nyt hänen piti ottaa talokin.

Varsinainen liikemies ei nuori Anders Krog ollut. Mutta verrattomasta tunnollisuudesta ja hienosta kohtelusta oli seurauksena, että pian tekivät kaikki hänen liikkeessään kauppaa. — Joku muu olisi kai siitä rikastunut, mutta niin ei käynyt hänen. Saadessaan Krogskogenin oli hän melkoisessa velassa sekä kaupungissa olevan liikkeensä vuoksi että varsinkin talosta. Kumpaakaan hän ei ollut halvasta saanut. Matkustella hänen tietysti piti, mutta hän teki joka vuosi vaan kuukauden retken, milloin Englantiin, milloin Ranskaan j.n.e. Enimmin hän kyllä halusi päästä ihan Amerikaan saakka, mutta sitä hän ei vielä uskaltanut. Hän tyytyi lueskelemaan tästä uudesta ihmemaasta; lukeminen oli hänen suurin ilonsa; sitä lähinnä oli huolenpito puutarhoista. Hän ymmärsi sitä paremmin kuin puutarhuri.

Tämä hiljainen, loistavasilmäinen mies oli ujo kuin nelitoistavuotias tyttö. Arkiaamuina hän haki itselleen yksinäisen paikan — jos näet mitään sellaista oli — siinä pienessä höyrylaivassa, joka vei hänet kaupunkiin, niin kauan kuin lahti oli jäästä vapaana. Hän astui laivasta kohteliaana kaikkia muita kohtaan; hän riensi kunnioittavasti tervehtien ohitse, kun oli päässyt maihin, — ja oli sitten talossaan torin varrella iltaan asti, jolloin palasi kotiin samaa tietä. Paitsi milloin hän ajoi polkupyörällä. Talvella hän kulki hevosella tai jäi yöksikin kaupunkiin, jossa hänellä oli kaksi vaatimatonta ullakkohuonetta omassa talossaan.

Hänessä oli hienoin aines aviomieheksi, mitä kaupunki tunsi. Mutta hänen voittamattoman ujoutensa vuoksi olivat kaikki lähentelemiset mahdottomia, —

— KUNNES

oikea ilmestyi. Mutta silloin hän oli jo yli neljänkymmenen vanha. Hänen kävi samoin kuin kaimansakin, Michigan-järven äärellä asuvan setänsä, että nuori tyttö hänen omaa sukuansa tuli hänet ottamaan. Ja se oli juuri tämän sedän ainoa lapsi.

Hän oli kerran sunnuntai-aamuna paitahihasillaan työssä kyökki- ja kukkatarhassaan talon yläsivulla, kun muuan nuori tyttö, päässä suuri olkihattu, laski molemmat hansikattomat kätensä valkoiselle säleaidalle ja katseli sen isojen nuppien välitse puutarhaan.

Anders Krog, kumarruksissa kukkalavan yli, kuuli veitikkamaisen "hyvää päivää!" ja kavahti pystyyn. Hänen silmissään oli tuo tyttö kuin ilmestys. Sanatonna ja liikkumatta, kädet mullassa, hän seisoi tuijottaen.

Tyttö nauroi ja sanoi: "Kukas minä olen?" Silloin hän taas pääsi tajuihinsa. "Te olette — te varmaankin olette —", enempää hän ei saanut sanottua, vaan hymyili tervetuloa. "Kuka minä olen?" — "Marit Krog Michiganista". Hän oli sisareltaan, joka asui toisella puolen vasenta ylänköä, kuullut Marit Krogin olevan matkalla. Mutta hän ei aavistanut, että tulija jo oli perillä. "Ja te olette isäni veli", vastasi tyttö englantilaisella äänenpainolla. "Kuinka te molemmat olettekin toistenne näköiset! — Kylläpä te olette samanlaisia!" — Hän seisoi tuijottaen. "Saanko tulla sinne tarhaan?" — "Kyllä, tietysti, — mutta ensiksi — mutta ensin minun kuitenkin täytyy —", hän katseli käsiään ja paitansa hihoja. — "Kai minä voin mennä taloon?" sanoi tyttö yritteliäästi. "Sen te voitte, — niin tietysti! Olkaa niin hyvä ja astukaa sisään pääovesta. Minä lähetän palvelustytön —" ja hän riensi keittiötä kohti.

Marit juoksi rakennuksen eteen ja ylös portaita. Vääntämällä ylenmäärin isoa avainta, joka oli vanha taideteos kuten koko raudoituskin, hän pääsi hyvin valoisaan eteiseen. Hänellä oli hieman vihiä piirustamisesta, hänessä oli siihen taipumusta. Hän havaitsi heti, että kaikki nämä kaapit, isot ja pienet, olivat erinomaista hollantilaista tekoa ja että huone oli suurempi kuin miltä se näytti, kalusto vei tilaa. Kauniit vanhanaikuiset portaat leikkauksineen johtivat hänen oikealla puolellaan toiseen kerrokseen. Suoraan hänen edessään oli ovi keittiöön, sen hän huomasi, sen hän myös haistoi. Siihen hän sai vahvistuksen, kun palvelustyttö tuli esille. Avoimesta ovesta sai hän katsahtaa keittiöön, jossa oli marmorilevyjä laattiana, seinät peitetyt sinikuvallisilla posliinipinnoilla ja hyllyn yläpuolella, joka jakoi seinän kahtia, kiilloitettuja vaskiastioita useita eri kokoja. Hollantilainen keittiö. Täällä eteisessä hän seisoi niin paksuilla matoilla, ellei milloinkaan ollut sellaisille astunut. Yhtä raskaita olivat portaidenkin matot, kiinnitetyt paksummilla messinkikepeillä kuin mitä hän oli ennen nähnyt. Täällä kävellään tyynyillä, ajatteli hän, ja hänen mieleensä tuli heti se kuva, että talo oli mahdottoman iso sänky. Sitten hän nimittikin sitä aina "sängyksi". "Mennäänkö nyt kotiin sänkyyn?" sanoi hän nauraen. Molemmin puolin hän näki ovia huoneisiin, joiden laatua hän kuvitteli. Vasemmalla hänestä, vaan talon oikealla puolen, tuli ensin pienempi huone ja sen takana lahdelle päin iso huone koko rakennuksen leveydeltä. Ja näin olikin rakennuksen laita. Talon pohjoisen osan hän kuvitteli jaetuksi pitkinpäin kahdeksi huoneeksi. Sekin piti paikkansa. Eikä tämä ollutkaan niin merkillistä, sillä hänen isänsä talo Michigan-järven rannalla oli samaan tapaan järjestetty. Yläkerrassa hän arveli olevan leveän käytävän rakennuksen poikki ja pienempiä huoneita molemmin puolin käytävää. Mutta jos kohta täällä alhaalla oli noin hirveän paksut matot, niin ylhäällä ne olivat ainakin yhtä paksut, oikeita tyynymattoja. Tässä talossa ei ollenkaan kaikunut. Täällä asui hiljaista väkeä.

Palvelija oli avannut sille sivulle, joka oli meren puolella. Marit astui sisään ja katseli huoneen kaikkia maalauksia ja pikku esineitä; siinä oli liiaksikin kalustoa, mutta joka ainoa kapine oli hyvin valittu, osaksi aivan mieskohtaisen maun mukaan; sen hän heti huomasi. Täällä oli m.m. maalauksia, joilla täytyi olla hintaa. Mutta erityisesti kiinnitti hänen mieltään se, että vasta nyt hän ymmärsi omaa vanhaa isäänsä, vaikka oli elänyt hänen kanssaan ihan pienestä pitäin, yksin hänen kanssaan; äitinsä hän oli varhain menettänyt. Näin suuresta määrästä hienoa ja arvokasta oli hänen isänsä olento kehittynyt. Vähin erin ja siksi huomaamatta. Eikö tuntunut siltä, että isä nyt tuli hänen viereensä ja hymyili hienotunteista, lämmintä hymyään, kun hänet oli käsitetty?

Tuoltapa hän tulikin! Avoimesta ovesta Marit hänet näki portailla. Nuorempi, se oli totta; mutta eipä sillä väliä, silmät olivatkin senvuoksi vielä kauniimmat ja sydämellisemmät, — hänellä oli sama käynti, samat kädenliikkeet, sama eteenpäin kumartuva, varova lähestyminen. Ja kun Anders Krog nyt katsoi häneen ja puhui hänelle ja toivotti hänet tervetulleeksi… samoilla hillityillä sanoilla, silloin Marit aavisti kaikessa sen syvän kunnioituksen yksilöllisyyttä kohtaan, mikä hänen mielestään erotti hänen isänsä kaikista, jotka hän tunsi. Isällä oli ohuemmat hiukset, hänen kasvoissaan oli ryppyjä, suussa ei enää ollut kaikkia hampaita, iho oli kurttuinen… Juuri sitä muistellessa tuli kyyneleet silmiin. Hän katsoi Anders Krogin nuorempiin silmiin, kuuli hänen reippaamman äänensä, tunsi hänen lämpimämmän kätensä puristuksen. Hän ei malttanut, hän kietoi molemmat kätensä Anders Krogin kaulaan, heittäytyi hänen rintaansa vasten ja itki.

Niin, sillä oli asia ratkaistu. Anders Krog ei sille mitään mahtanut.

Hetkistä myöhemmin he molemmat olivat veneessä, jolla Marit oli tullut. Hän souti niemen ympäri. Sekä itsensä että uimaväen vuoksi, joka katseli heitä, Anders Krog oli ujosti yritellyt päästä itse soutamaan. Mutta siitä alkaen, kun Marit oli laskenut molemmat kätensä hänen kaulaansa, hän oli saanut toisen valtaansa. Anders tiesi ennakolta, että hänen täytyi tehdä, mitä tämä tuuhea punainen tukka halusi. Hän istui katsellen Maritin pisamaisia kasvoja ja pisamaisia käsiä, hänen komeata vartaloaan, hänen raikasta suutaan. Hän näki kaulustan reunassa mitä heleintä, valkeata ihoa; silmissä oli jotakin, mikä sen kanssa sopi ihan yhteen. Hän ei ehtinyt kylliksi katsella, ennenkuin oltiin perillä. Eikä hän vielä matkallakaan sisaren taloon päässyt kyllikseen selville Maritin lempeästä äänestä, ei hänen käynnistään, ei jaloista, ei puvusta, ei hampaista eikä hymystä eikä vähääkään siitä, mitä Marit puhui, sikin sokin, se oli yhtä hämmentävää kaikki tyyni.

Seuraavana aamuna hän ei lähtenyt kaupunkiin. Heti kun höyrylaiva, jolla hänen olisi pitänyt mennä, oli ehtinyt niemen ohitse, tuli Maritin valkea vene. Hänellä oli mukanaan palvelustyttö, jonka oli määrä istua vahtina; sillä nyt hän tahtoi uida, hän myös.

Siitä päästyään hän astui taloon. Hän tahtoi jäädä sinne päivälliselle. Sitten he yhdessä kävelivät takaisin ylängön halki; vene oli lähetetty kotiin.

Seuraavana päivänä Marit lähti hänen kanssaan kaupunkiin. Päivää myöhemmin piti tädinkin tulla mukaan; mutta silloin Marit tahtoi ajaa. Ja sillä tapaa oli joka päivä jotakin uutta. Molemmat sisarukset elivät vaan hänen hyväkseen. Marit otti vastaan, ikäänkuin pitäisikin niin olla.

Kun hän oli ollut heidän luonaan kolmisen viikkoa, tuli Hans veljeltä kaapelisähkösanoma, että heidän setänsä, Anders, oli äkkiä kuollut; Marit oli valmistettava sitä kuulemaan.

Siitä tuli raskain käynti, mitä Anders Krogilla oli ollut, — kun piti mennä ylängön halki sisaren luo tämä sähkösanoma taskussaan. Juuri kun hän näki tuon hauskan keltaisen rakennuksen kaikkine ulkohuoneineen ja ympäröivine puineen alhaalla tasangolla, kuuli hän ruokakellon kaikuvan herttaisesti hilpeään aurinkoiseen ilmaan. Nyt odotti katettu pöytä. Hän istuutui, hänestä tuntui, kuin ei jaksaisi perille asti. Menisihän hän sinne kuolettamaan iloisen päivän.

Päästyään vihdoin taloon hän astui sisään keittiön kautta yhdessä muutamien työmiesten keralla, jotka tulivat kaukaa päivälliselle.

Siellä hän tapasi sisarensa, joka pyysi häntä seuraamaan itseään sisähuoneeseen. Sisar peljästyi ja kävi murheelliseksi kuten velikin, mutta hän oli rohkeampi luonne ja otti ilmoittaakseen Maritille. Tämä ei nyt juuri ollut kotona, mutta häntä odotettiin joka hetki.

Sisähuoneesta Anders Krog sitten kuuli sellaisen huudon ja kiljahduksen, jota ei koskaan unhottanut. Hän hypähti pystyyn tuskasta, mutta ei voinut lähteä pois. Haikea nyyhkytys toisesta huoneesta pidätti häntä. Se kasvoi kasvamistaan, lyhyiden huutojen keskeyttämänä. Sama välitön voima hänen tuskassaan kuin ilossaankin. Se ajoi häntä ympäri huonetta, kunnes sisar avasi oven: "Hän tahtoo tavata sinua".

Niin hänen täytyi mennä sisään. Ponnistaen tahdonvoimaansa hän pakotti itsensä siihen. Marit makasi sohvalla; mutta samassa kun Anders tuli näkyviin, nousi Marit istualle, ojensi kätensä häntä kohti: "Tule, tule! Nyt olet sinä isäni!" — Anders riensi hänen luokseen ja kumartui häntä kohti; Marit pani kätensä hänen kaulaansa, veti hänet kiivaasti syliinsä, toisen täytyi polvistua.

"Sinä et enää koskaan saa minua jättää! Et koskaan!" — "En koskaan!" vastasi Anders juhlallisesti. Marit nosti häntä lujasti puoleensa, hänen rintansa jyski Andersin rintaa vasten, hänen päänsä painautui toisen päätä vasten, kosteana, polttavana. "Sinä et koskaan saa minua jättää!" — "En koskaan!" toisti Anders koko sydämestään ja kiersi kätensä hänen ympärilleen.

Marit laskeutui taas makuulle lohdutettuna ja piti toisen kädestä kiinni, käyden tyynemmäksi. Aina kun tuli uusi puuskaus ja Anders kumartui hänen puoleensa rakkain sanoin, saatiin se hillityksi.

Anders ei tohtinut lähteä kotiin, hän jäi sinne yöksi. Marit ei saanut nukuttua, ja Andersin täytyi istua hänen luonaan.

Vasta seuraavana päivänä oli Maritilla selvillä, mitä nyt oli tehtävä. Hän tahtoi matkustaa kotiin, ja Andersin olisi lähdettävä mukaan. Tämä oli Andersista kovin odottamatonta. Mutta ei hän eikä hänen sisarensa uskaltanut Maritia vastustaa. Silloin juolahti sisaren mieleen kääntää hänen ajatuksensa toisaalle. Hän sanoi: "Teidän pitäisi ensin mennä naimisiin". Marit katsahti häneen ja sanoi: "Niin, se on oikein. Se meidän on tosiaankin tehtävä!" Ja nyt antoi tämä hänelle niin paljon ajattelemista, että tuskan tunne väheni. Andersin mieltä ei oltu tiedusteltu, mutta sitä ei tarvittukaan.

Sitten saatiin Hansilta ensimäinen kirje. Hän oli toimittanut kaikki, mitä kuului sedän hautaukseen, ja kertoi nyt asian kulun. Hän tarjoutui ottamaan huostaansa sedän liikkeen maatiloineen.

Andersin luottamus veljeensä oli rajaton; tarjous hyväksyttiin, ja siten raukesi matkan aihe. Niin pian kuin Hans oli tarkastanut koko kuolinpesän, mainitsi hän ostohinnan ja kysyi veljeltään, eikö tämä suostuisi olemaan sillä määrällä osakkaana hänen liikkeessään? Ne summat, jotka olivat pankeissa ja osakkeissa, lähetettiin Andersille heti. Jo nämäkin olivat kyllin suuria, jotta Andersista tuli velaton ja lisäksi Marit sai reistailla ja uudistella, miten vaan mieli teki. Anders tahtoi, että Marit pitäisi koko perinnön; mutta sille puheelle Marit nauroi. Siten Anders joutui yhtiöön veljensä kanssa ja oli Norjan olojen kannalta tästä alkaen hyvin varakas mies.

Kun Marit oli ollut muutamia kuukausia naimisissa, tuli hänen olentoonsa muutos. Hän heittäytyi omituisten mielijohteiden valtaan, unen ja todellisuuden väliset rajat eivät enää olleet taatut. Sitäpaitsi hän tahtoi muuttaa kaikki, mikä oli hänen hoidossaan. Sekä kotona täällä että kaupungissa. Jälkimäisestä talosta täytyi vuokralaisten muuttaa pois. Hän tahtoi pitää sen yksin.

Andersin ajan vei se, mitä Maritin mieleen johtui, mutta varsinkin Marit itse. Hänen kiitollisuutensa löysi niukalti sanoja; mutta se oli silmissä, kohteliaisuudessa, joka oli käynyt vieläkin laajemmaksi; mutta ennen kaikkea se oli hänen hartaassa huomaavaisuudessaan. Hän pelkäsi kadottavansa sen, mikä niin odottamatta oli tullut, tai jonkin menevän rikki. Hänen vaatimaton luontonsa piti onnea ansaitsematonna.

Marit liittyi häneen yhä lähemmin. Hänellä oli eräs puhetapa, jota hän tavantakaa toisti: "Sinä olet isäni — ja enemmänkin!" Ja lisäksi: "Sinulla on maailman ihanimmat silmät, ja ne ovat minun omani". Vähitellen hän hieman luopui siitä, mitä oli puuhannut; sen sijaan hän tahtoi lukea ääneen miehelleen. Hän luki englantilais-amerikalaista kirjallisuutta, etenkin runoutta. Hänen luvussaan oli se laulava esitystapa, jolla englantilaisia runoja lausutaan, hän loi ne tosiksi omalla vakuuttavalla tavallaan. Hänen äänensä oli pehmeä, se piteli sanoja varovasti. Hiljaa kuin muistista.

Kun aika kului pitemmälle, piti heidän joka päivä yhdessä mennä kasvihuoneeseen. Kukat olivat enteenä siitä, mikä hänessä kasvoi; hän tahtoi joka päivä niitä nähdä. "Tokkohan ne puhuvat siitä?"

Ja sitten eräänä päivänä, kun talvi antoi ensi merkin aikeestaan muuttaa pois rannikolta ja he yhdessä olivat poimineet ensimäistä vihannuutta auringon puoleisella seinämällä, tunsi hän, että nyt tuli hänen sairautensa; nyt oli tuo suuri hetki tulossa. Ilman erikoista ennakkotuskaa ja Andersin pitäessä häntä kädestä hän synnytti tyttären. Sitäpä hän oli halunnutkin. Mutta kohtalo ei suonut hänen kasvattaa lastaan; sillä kolmantena päivänä sen jälkeen Marit kuoli.

UUSI MARIT

Lääkäri pelkäsi kauan aikaa, että myöskin Anders Krog sortuisi. Suorastaan liikarasituksesta. Pitkällisessä yksinäisyydessään hän ei ollut tottunut antautumaan toiselle tai ottamaan vastaan niin äärettömän paljoa, kuin yhdyselämä Maritin kanssa antoi. Vasta tämän kuolema toi ilmi, miten heikoksi hän oli käynyt, miten vähän hänessä oli voimaa kestää. Pieni jäännös tarvitsi kuukausia elpyäkseen sen verran, että hän sieti muita ihmisiä lähellään. Hänelle kerrottiin, että lapsi oli viety sisaren luokse. Häneltä kysyttiin, tahtoiko hän nähdä tytärtään. Melkein ynseästi hän kääntyi poispäin. Ensimäinen asia, mitä hän vakavasti tuumi saatuaan lisää voimia, oli se, että hänen olisi luovuttava kauppaliikkeestään. Hän neuvotteli siitä Klaus sedän kanssa, joksi erästä sukulaista, omituista vanhaapoikaa, yleensä sanottiin. Hänen kauttaan saatiin liike myytyä. Kuitenkaan ei taloa, jossa se oli, — se oli pidettävä kaikin puolin koskematonna muistoksi vainajasta.

Ruvettuaan ulkona liikkumaan kävi Anders Krog ensin kappelissa ja haudalla, ja se koski häneen niin, että hän taas sairastui. Siitä toinnuttuaan hän ilmoitti aikovansa lähteä matkalle ja pysyä poissa. Hänen sisarensa tuli peljästyneenä häntä tapaamaan; eihän toki siinä ollut perää? "Ethän tahtone jättää meitä ja lastasi?" — "Kyllä, minä en siedä oloa omissa huoneissani:", vastasi hän ja purskahti itkuun. — Mutta hänen piti kaikin mokomin ensin nähdä lapsensa? — "Ei, ei! Sitä kaikkein vähimmin".

Hän matkusti käymättä sitä katsomassa.

Mutta tietysti juuri lapsi hänet jälleen sai palaamaan kotiin. Noin kolmen vanhana tyttönen valokuvattiin, ja siitä kuvasta… sellaisesta yhdennäköisyydestä äidin kanssa, sellaisesta lapsensulosta hän ei saattanut pysyä syrjässä. Konstantinopolista, jossa hän nyt oleskeli, hän kirjoitti: "Nyt olen käyttänyt kolme vuotta siihen, mitä yhtenä sain elää, käydäkseni sen lävitse. En tohdi sanoa, että vielä olisin ehtinyt sitä selvittää itselleni. Varsinkin on paljon uutta ilmestyvä, kun taas näen ne paikat, joissa olimme yhdessä. Mutta niin pitkälle olen kuitenkin päässyt näiden kolmen vuoden syvempien kokemusten avulla, etten enää pelkää niitä paikkoja; päinvastoin nyt suuresti sinne ikävöin".

Kohtauksesta uuden Maritin kanssa tuli juhla. Ei heti, sillä aluksi lapsi tietysti pelkäsi outoa miestä suurine silmineen. Mutta riemua ylensi se, että pikku Marit varovasti, vähin erin, lähestyi. Kun hän vihdoin istui isänsä polvella, pidellen kahta uutta nukkea, turkkilaista miestä ja naista, ja pisti niitä hänen nenäänsä, saadakseen isänsä aivastamaan, koska niin oli tädinkin käynyt, silloin Anders Krog sanoi kyyneltyen: "Minulla on ollut vain yksi yhtymä, joka oli ihanampi."

Marit siirtyi sitten hänen luokseen, mukana lapsenpiika. Heidän ensi käyntinsä yhdessä oli suunnattu äidin haudalle, jolle tyttösen piti laskea kukkia. Niin hän tekikin, mutta hän tahtoi saada ne takaisin. Siinä ei auttanut mikään. Hoitaja poimi lopulta uusia; mutta niistä ei lapsi huolinut; omansa hän tahtoi. Heidän täytyi siis antaa hänen ottaa ne mukaansa ja jättää uudet haudalle. Anders ajatteli: tämä ei ole kuin äitinsä.

Yritys uudistettiin. Joka päivä piti äidin saada kukkia, ja lapsen kautta. Isä jakoi kukat kahtia; toista osaa kantoi hän, toista Marit. Hän tahtoi, että lapsi panisi omansa haudalle ja ottaisi hänen kukkansa takaisin kotiin. Mutta se ei käynyt päinsä. Kävipä vielä pahemmin; sillä kun he olivat lähdössä hautuumaalta, tahtoi Marit, että isänkin piti tuoda kukkansa kotiin takaisin. Siihen hänen täytyi suostua lapsen mieliksi. Seuraavana päivänä hän koetti uutta keinoa. Marit kantoi kukat äidin haudalle, mutta isä antoi hänelle makeisia, jotta hän jättäisi kukat sinne. Kyllä hän luovutti kukat makeisia vastaan, jotka hän pisti suuhunsa. Mutta kun piti lähteä pois, tahtoi hän kukatkin. Isä kävi hyvin alakuloiseksi.

Sitten hän keksi, että äiti paleli; Maritin piti hänet peittää. Silloin tyttö ehdotti, että äidin olisi tultava omaan sänkyynsä. Isä oli näet sanonut hänelle, että hänen sänkynsä viereinen tyhjä vuode oli äidin, ja Marit tiedusteli ehtimiseen, eikö äiti jo pian tulisi. Hän ei päässyt tulemaan, sanoi isä; äiti makasi siellä ulkona ja paleli. Näin saavutettiin tarkoitus. Marit itse sirotteli kukat haudalle ja jätti ne sinne. Kotia mennessä hän usein toisti: "nyt ei äiti palele".

Anders Krogin teki mieli tietää, mitä Marit äidillä ymmärsi. Hän tahtoi, että lapsi tuntisi äitinsä muotokuvat, mutta harjoitti ensin hänen aistiaan eläinten ja esineiden kuvilla. Siirtyi sitten muotokuviin sisarestaan ja itsestään ja useista, jotka lapsi tunsi. Kun Marit oli niihin hyvin perehtynyt, tuli ensi kuva äidistä esille. Siinä ei ollut mitään vaikeutta; Marit sai nähdäkseen useampia muotokuvia ja oppi pian ne erottamaan muista. Päivällisen jälkeen, kun hänen oli mentävä maata, tahtoi hän äidin syliinsä. Ensin ei isä käsittänyt, ja Marit kävi äreäksi. Sitten isä toi äidin ensimäisen muotokuvan, sen laski Marit heti käsivarrelleen, peitti ja nukahti. Vasta kun hän oli nelivuotias ja näki keittiössä erään äidin pitelevän kipeätä lastaan, sai Anders Krog varmuutta siitä, että Marit ymmärsi, mitä äiti on; sillä hän sanoi: "Miksi ei minun äitini tule minua pukemaan ja riisumaan?"

Lopulta tuli isästä ja tyttärestä erinomaisen hyvät ystävät. Mutta vielä suuremman ilon hän sai, kun Marit kasvoi niin suureksi, että isä voi hänelle kertoa äidistä. Äidistä, joka meren takaa tuli isän luo, mukana pikku Marit. Missä äiti ja hän olivat yhdessä kävelleet, siellä he molemmat kävivät. Kaikki kävelyretket. Isä souti häntä, niinkuin äiti oli häntä soutanut, he matkustivat yhdessä kaupunkiin, niinkuin ennen he molemmat. Siellä Marit istui äidin ostamilla tuoleilla, joilla äitikin oli istunut. Pöydässä hänellä oli äidin paikka, kasvihuoneessa ja puutarhassa, kukkien luona hän oli äiti, ja hän oli apuna kuten äitikin ennen. Mikä viisas, kaunis lapsi! Äidin punainen tukka ja kimaltelevan valkea iho, hänen suuret silmänsä, sama hieno pitkä kulmakarvojen linja. Ehkä hän saisi äitinsä kaarevan nenänkin. Kädet pitkine sormineen eivät olleet äidin eikä vartalokaan. Pään ja kaulan yhtyminen hieman kumartuen oli ennemmin isältä. Hartiat eivät olleet kauniisti poikkipäin leikatut kuten äidin, vaan viettävät ja käsivarret ulkonivat niistä lievemmin. Isän täytyi mennä joka ilta katsomaan, kun Marit riisuttiin. Se sekoitus Krogien mies- ja naispuolista perikuvaa, mikä tähän asti oli ollut niin harvinainen, vaan jota jo äiti osaksi edusti, — tässä se oli täydellinen. Maritista tuli pitkä, silmät suuret, pään muoto hieno.

Hän ei saanut Maritia seurustelemaan lasten kanssa; hänen tuli niiden kanssa ikävä. Ne eivät osanneet kyllin nopeasti mukaantua hänen tuumiinsa, jotka olivatkin omituisia. Olivathan kentät täällä sirkus; isä oli kertonut Buffalo Bills'istä. Intiaanit kiitivät yli aron, Marit itse etumaisena valkean ratsun selässä. Ylängöt olivat looshia, ja siellä istui täyteen väkeä. Tätä eivät muut lapset voineet nähdä. Eivätkä ne ymmärtäneet pöydällä matkaleikkiä, jonka isä oli hänelle opettanut.

Noin seitsemän vanhana hän pakotti isänsä ostamaan hänelle polkupyörän ja opettamaan sillä ajamaan; isä osasi itse ajaa mainiosti. Mutta tästä tuli se ylimääräinen lisä, joka sai Anders Krogin kutsumaan itselleen apua.

Hän oli Pariisissa tutustunut kaukaiseen sukulaiseen, nimeltä rouva Dawes; tämä oli joutunut naimisiin Englannissa, vaan kun hänen ainoa lapsensa kuoli, erosi hän miehestään ja elätti itseään pitämällä täyshoitolaa Pariisissa. Tässä laitoksessa Anders Krog häntä joka päivä ihaili. Tuskinpa hän oli tavannut viisaampaa ihmistä. Nyt hän tiedusti rouva Dawesilta, tahtoisiko tämä tulla hänen luokseen, hoitaa hänen talouttaan ja kasvattaa hänen lapsensa. Rouva Dawes sähkötti heti suostumuksensa, ja vajaassa kuukaudessa hän oli myynyt, muuttanut ja ryhtynyt kaikkiin toimiinsa. Muuan lannevamma, joka hänessä oli jo kauan ollut, oli niin pahentunut, että hänen oli vaikea käydä. Mutta mukanaan olleesta siirrettävästä nojatuolista, joka tuli hänen lihavasta olemuksestaan aivan täyteen, hän hallitsi koko taloa, siihen luettuna isäntäkin. Tämä ihan säikähtyi hänen kykyänsä. Rouva Dawes nousi harvoin tuolistaan; mutta sittenkin hän tiesi kaikki, mitä tapahtui. Seinät eivät suojanneet hänen silmiltään, etäisyydet hävisivät. Enimmäkseen oli tähän selityksenä terävä huomio, hänen kykynsä tulkita sanoja ja merkkejä, lukea ilmeistä ja silmistä, haistaa ja kuulla, arvata siitä, mitä ennen tiesi — ja vihoviimein se, että hän osasi tiedustella. Vaan olipa sellaistakin, mitä ei voitu selittää. Jos vaara uhkasi jotakuta, joka oli hänelle rakas, tunsi hän sen paikaltansa. Hän kiljahti — ja silloin hän aina puhui englantia — hän kapsahti jaloilleen, vieläpä aika vauhtia. Niinpä sinäkin merkillisenä päivänä, kun Marit oli syössyt polkupyörineen jokeen ja pari miestä höyrylaivasta oli hänet kiskonut maalle; sillä onnettomuus sattui alhaalla laiturin lähellä, sinne hän oli pyrkinyt. Silloin tapasivat Marit ja rouva Dawes toisensa, edellinen valuvan märkänä parkuen, toinen valuvan hikisenä parkuen.

Rouva Dawes teki joka päivä kierroksen talossa, ja jos tarvittiin, sen ympäri; edemmä hän joutui harvoin. Sillä kierroksella hän näki kaikki, myös mitä oli tulossa, vakuuttivat palvelijat.

Hänen olennossaan oli jotakin virtaavaa; hän ihan ui papereissa, istuessaan nojatuolissa. Lakkaamatta jatkui kirjeenvaihto, minkä Anders Krog väitti käsittävän kaikki henkilöt, jotka olivat ennen olleet hänen luonaan asumassa. Siinä kirjoitettiin kaikilla kielillä ja kaikista aineista; sillä rouva Dawesin toinen pääpuuha oli siirtää kirjeisiinsä se, mitä hän luki — ja hän lueskeli myöhään yöhön. Hän kääntäytyi pöytää kohti, jonka edessä oli kirjoituslauta, hän kääntyi pöydästä lukeakseen. Tuolin sivuun oli kiinnitetty koneellinen lukulauta, jolle hän sai laskea kirjansa; harvoin hän sitä kädessään piti. Hän rakasti muistelmakirjallisuutta enemmän kuin mitään muuta luettavaa; siitä hän sitten jaaritteli kirjeissään. Sitä lähinnä taidelehtiä ja matkakuvauksia. Hänellä oli hieman varoja, ja hän osti, mitä halusi.

Lasta hän opetti muun puuhan sivussa. Arkihuoneessa ison pöydän ääressä, siellä he istuivat, "Eva täti" valta-istuimellaan, pienokainen vastapäätä. Mutta aina kun tarvittiin, oli Maritin tultava Eva tädin pulpetin ääreen. Opetus meni niin helposti, että lapsi usein unhotti pidettävänkään koulua. Vieläpä isäkin, jolla oli kirjastonsa ihan seinän takana, usein sen unhotti, tullessaan sisään ja kuunnellessaan keskustelua tai kertomuksia.

Jos opetus sujuikin helposti, niin oli muuta, mikä otti kovalle ja aiheutti taistelua. Hän tahtoi näet saada parannuksia lapsen muuhun käytökseen, ja siinä oli isä tiellä. Mutta tämä joutui tietysti tappiolle, vieläpä ennenkuin aavistikaan, mitä rouva Dawesilla oli mielessä. Maritin piti oppia tottelemaan, hänen piti saada käsitystä määräajasta, järjestyksestä, kohteliaisuudesta ja soveliaisuudesta. Hänen täytyi joka päivä istua piaanon ääressä, hänen oli istuminen suorana pöydässä, peseminen kätensä rajattoman monta kertaa, hänen piti aina sanoa, minne lähti. Eikä hän tästä kaikesta tahtonut huolia. Oikeastaan ei isäkään.

Rouva Dawesilla oli yksi ainoa luja tukikohta, josta voi alkaa. Se oli lapsen rajaton usko äitinsä täydellisyyteen. Rouva Dawes sai hänelle vakuutettua, ettei äiti ollut koskaan mennyt myöhemmin nukkumaan kuin kello 8. Hän oli aina sitä ennen järjestänyt vaatteensa tuolille ja pannut kenkänsä ulkopuolelle.

Siitä, mitä äiti oli tehnyt ja nimenomaan täydellisesti, hän siirtyi selittämään, mitä äiti olisi tehnyt, jos olisi ollut Maritin sijassa, ja varsinkin, mitä hän ei olisi tehnyt, jos olisi ollut Marit. Tämä oli vaikeampaa. Niinpä kun rouva Dawes vakuutti, ettei äiti koskaan ollut ajanut polkupyörällä edemmä kuin että hänet voitiin nähdä. "Mistäs sen tiedät?" kysyi Marit. — "Sen tiedän siitä, etteivät äitisi ja isäsi koskaan olleet poissa toistensa luota". — "Se on totta, Marit", sanoi siihen isä iloiten, että kerrankin saattoi todeksi vahvistaa sen, mitä rouva Dawes keksi; sillä eihän enin osa ollut lainkaan totta.

Mitä edemmä opetus joutui, sitä enemmän se huvitti rouva Dawesia itseään ja sitä kiinteämmin hän sai lapsen valtaansa. Maritin haaveilemisen, joka oli perintöä äidiltä ja uhkeassa kasvussa niin kauan kuin isä kuunteli ja oli siitä mielissään, hän otti asiakseen juurittaa pois. Kerran keväällä Marit tuli kiireesti kotiin ja kertoi isälleen, että vanhassa puussa äidin ja hänen mummunsa hautojen välissä, vanhan puun kolossa, oli pikkuinen pesä ja siinä pesässä pikkuruisia linnunmunia. "Ne tuovat sanaa äidiltä, eikö niin?" Isä nyökäytti ja tuli hänen mukaansa katsomaan. Mutta heidän lähestyessään lensi lintu ulos ja piipitti surkeasti. "Sanooko äiti, ettei meidän sovi mennä likemmä?" kysyi hän isältään. — Tämä myönsi. "Se kai häiritsisi äitiä?" kysyi hän edelleen. Isä nyökkäsi. — — He tulivat hyvin iloisina kotiin, puhuen koko ajan äidistä. Kun Marit kertoi tämän rouva Dawesille, vastasi hän: "Sellaista myöntää isäsi, jottei mielesi pahastuisi, lapsi kulta. Jos äitisi voisi sinulle lähettää sanan, tulisi hän itse." — Sillä kumouksella, jonka nämä harvat, julmat sanat vaikuttivat, ei ollut määrääkään. Vieläpä ne muuttivat hänen suhteensa isään. —

Koulu meni varmaa uraansa, kasvatus samaten, kunnes Marit oli kolmentoista vuoden tienoilla, pitkä, hyvin laiha, suurisilmäinen, tukka tuuhea, punainen, valkoinen hieno hipiä ilman pisamia, mistä rouva Dawes oli ylpeä.

Silloin tuli eräänä päivänä isä kirjastosta sisään ja keskeytti opetuksen. Semmoista ei ollut sattunut kaikkina niinä vuosina, mitä se oli kestänyt. Marit sai lupaa; rouva Dawes seurasi isää kirjastoon. "Olkaa niin hyvä ja lukekaa tämä kirje!"

Rouva Dawes luki ja näki, mistä hänellä ei ennen ollut mitään tietoa, että se, joka seisoi hänen edessään ja katseli häntä kasvoihin, hänen lukiessaan, oli miljoonamies, eikä vaan kruunuissa, vaan dollareissa. Sedän kuolemasta saakka, jolloin ensiksi oli suoritettu etukäteen pankkisummia ja osakkeita, hän ei ollut mitään osinkoa nostanut veljensä yhtiömiehenä — ja tässä oli nyt tulos.

"Onnittelen teitä", sanoi rouva Dawes ja tarttui hänen oikeaan käteensä molemmin käsin. Hänen silmänsä kyyneltyivät. "Ymmärrän teidät, rakas Krog, te tahdotte, että tästedes matkustetaan?" — Anders Krog katsoi häneen loistavilla silmillään, leveästi hymyillen. "Onko teillä mitään sitä vastaan, rouva Dawes?" — "Ei, kun saamme mukaan palvelijoita; olenhan minä jaloistani huono." — "Niitä kyllä saatte, ja kaikkialla pidämme vaunut. Kai koulua voidaan jatkaa?" — "Voidaanko? Yhä vaan paremmin!" Hän säteili ja itki, se suli yhteen. Hän sanoi itse, ettei ollut koskaan tuntenut itseään niin onnelliseksi.

Pari viikkoa myöhemmin he kolmisin olivat palvelijoineen, piikoineen lähteneet Krogskogenista.

VALLANVAIHTO

Kului puolikolmatta vuotta, jona aikana isä kävi muutamia kertoja kotona, vaan ei kumpikaan toisista. Sitten he todenteolla tuumivat asettua kesäksi Krogskogeniin. Siinä mielessä he kaikki kolme olivat nyt eräässä Wienin muotiliikkeessä. Rouva Dawesin ja Maritin piti saada uutta, varsinkin juuri Maritin, jonka vaatteet kävivät aina pieniksi. Oli toukokuun ensi päiviä; nyt oli saatava kesäpuvut.

"Meistä näyttää molemmista, sekä isästäsi että minusta, että sinun nyt olisi ruvettava pitämään pitkiä hameita. Sinä olet niin pitkä". Marit katsahti isäänsä, vaan tämän silmät olivat kiintyneet kankaisiin, joita oli heidän eteensä levitetty. Rouva Dawes puhui hänen puolestaan. "Isäsi on usein sanonut, että kun sinä kävelet hänen kanssaan, herrat niin katselevat sinun jalkojasi". — Isä kävi levottomaksi; jopa myyjätärkin tiskin takana huomasi, että ilmassa oli ukkosta. Hän ei ymmärtänyt heidän kieltään, mutta näki kaikkien kolmen kasvot. Vihdoin isä kuuli, että Marit vastasi oudolla, vaan ystävällisellä äänellä: "Senkö vuoksi, että äidillä oli minun ikäisenäni pitkä hame, minullekin nyt on hankittava?" — Rouva Dawes loi kauhistuneena silmänsä Anders Krogiin, mutta tämä käänsihe poispäin. Sitten Marit taas sanoi: "Kuules, Eva täti, tietysti sinä silloin olit äidin luona? Sillä kertaa, kun hän sai pitkän hameen? Vai oliko ehkä isä?"

Sitten ei enää puhuttu pitkästä hameesta. Ei puhuttu enää. He menivät.

Muuta ei tapahtunut. Itsestään seurasi, että seuraavana päivänä Marit ei saapunutkaan lukutunnille, vaan ajoi isän kanssa kaupungille järjestämään tuota pukuasiaa. Lisäksi, että he sieltä lähtivät museoihin. He pitivät tapanaan kulkea ulkona joka päivä, kunnes sieltä matkustettiin. Lukutunneista ei enää tullut mitään. Ikäänkuin ei mitään olisi tapahtunut, kävivät he illoilla kaikin kolmisin konsertissa tai oopperassa tai teaatterissa. He tahtoivat käyttää sitä aikaa, mikä enää oli jäljellä.

Kesäkuun alkupäivinä he olivat Kööpenhaminassa. Siellä heitä odotti kirje Klaus sedältä. Jörgen Thiis, hänen ottopoikansa, oli päässyt luutnantiksi; Klaus tahtoi pitää kevätjuhlan maalla huvilassaan, vaan odotti, kunnes he joutuisivat kotiin. Milloin he saapuisivat?

Tästä oli Marit hyvin mielissään. Pulskan, pitkän Jörgenin hän tunsi. Se oli piirin amtmanin poika, jonka äiti oli Klaus Krogin sisar.

Oli siis suunniteltava tanssijaispuku; neuvottelut olivat hyvin lyhyet, kun ei kukaan puhunut ennakolta sanaakaan. Sen, mikä asiassa oli jännittävää, eikö tämän hameen pitäisi olla pitkä, piti kukin povessaan. Kun tuli se suuri hetki, että otettiin mittaa, kysyi nainen, joka sen suoritti: "Neiti kai tahtoo pitkän hameen?" Marit katsoi rouva Dawesiin päin, joka punastui. Mikä oli pahempaa: nainen itsekin punastui. Hän joudutti mitan ottoa sen lyhyen hameen mukaan, joka oli Maritilla yllä.

Kesäkuun kahdentenakymmenentenä päivänä oli sitten tanssijaiset. Helteinen päivä ilman aurinkoa. Vieraat seisoivat puutarhassa suuren huvilan edessä, kun tuli se vene, joka toi Maritin ja hänen isänsä; nämä olivat viimeiset. Marit yksin nousi maihin. Vanha Klaus, pitkä, kapea, tavattoman leveissä housuissa, tulla köpitti alas rantaan häntä vastaan. Hatutta päin ja kiiltävä kalju päälaella ja kasvot kosteina hän pysäytti Maritin kädenliikkeellä, katsoen sillä välin Anders Krogin puoleen alas veneeseen: "Etkö tule sinäkin mukaan?" — "En, kiitos vaan!" Vene loittani. Nyt vasta hän katseli Maritia, jota rouva Dawes pitkissä kirjeissään oli kuvannut suurimmaksi kaunottareksi, mitä oli nähnyt. Hän tuijotti, hän kumarsi ja astui lähemmä, tuoksuen tupakalta, iso epäpuhdas suu avoinna hymyillen. Tarjosi sitten käsivartensa. Mutta Marit, jolla oli yllään jalkoihin asti ulottuva hihaton kaapu, ei ollut sitä huomaavinaan. Ukko hätkähti, mutta seurasi ylöspäin toisia kohti. Ja sitten hän sanoi: "Täältä minä tulen tanssijaisten kuningattaren kanssa". Se loukkasi Maritia, se loukkasi kaikkia, niin että alku ei ollut onnellinen. Jörgen, joka oli siinä lähinnä, riensi esille tarjoutuakseen ottamaan vastaan hänen kaapunsa ja hattunsa; mutta Marit tervehti kevyesti ja astui ohitse. Siinä oli tyyliä. Läsnäolijain kesken alkoi heti kuiskuttelu. Maritin tapa mennä ohitse, hänen kasvonsa, ryhtinsä, käyntinsä, huikaiseva iho, loistavat silmät, kaarevuus niiden yläpuolella, nenän hieno muoto… kaikki tyyni oli yhtä ja kaikki täydellistä. Jörgen Thiis oli poissa. Hän oli itse pitkä, solakka mies Krogien mallia; mutta silmät olivat aivan toisenlaiset. Nyt ne olivat naulittuina oveen, josta Marit oli kadonnut. Hän odotti portailla.

Ja kun Marit taas tuli ulos Jörgenin luo mennäkseen hänen käsivarteensa nojaten toisten seuraan — lyhyessä hameessa heleää merensinistä silkkiharsoa, läpinäkyvät silkkisukat samaa väriä, kengät hopealta läikkyvää silkkiä muinaisaikaisine solkineen, niin hän oli kuin näky. Ihailu oli yksimielinen. Mistään muusta ei puhuttu ihan siihen asti, kun siirryttiin pöytien ääreen. Eikä kuiskailu hänestä sielläkään lakannut; siitä tuli kaupungin puheenaine. Ettäkö niin puhdaspiirteiset kasvot niin loistavine silmineen valkoisen valkoisessa hipiässä samalla olivat punaisen tukan sädekehässä? Kaikki sopi korkeaan vartaloon lievästi kaltevine hartioineen ja rintakehään, joka vielä ei ollut täysin kehittynyt, mutta niin vapaa ja itsenäinen, kuin voisi siltä avata napit. Ne käsivarret, ne ranteet, lanteen muodostus, jalat… se oli ihan lystikästä, sillä parvi nuoria herroja väitti mitä kiivaimmin, että nilkat olivat paras osa, niiden vertaa ei ollut pohjoismaissa. Niin kapeat, sellainen nouseva pyöristys ylöspäin —? Ei ikinä!

Jörgen Thiis unhotti puhumisen, vieläpä hyväksi aikaa syömisenkin, mikä muuten hänestä oli hauskinta. Hän seurasi Maritia kuin unessa kävijä. Maritia ei saatu nähdä muutoin kuin takana tai vieressä aina Jörgen.

Tanssijaisten vuoksi olivat hänen isänsä ja rouva Dawes saapuneet kaupungissa olevaan kotiin. Aamun koitteessa he heräsivät meluavaan puheeseen ja nauruun ulkoa, mies- ja naisäänisiin hurraahuutoihin. Juhlavieraat saattoivat Maritia kotiin.

Seuraavana päivänä kävi vanhusten luona sukulaisia ja ystäviä. Ne aikuisemmat, jotka olivat olleet iltamassa mukana, pitivät Maritia kauneimpana, mitä miesmuistiin olivat nähneet. Vanha Klaus oli kello yhdeksän aikaan illalla soutanut ja tallustanut kaupunkiin, noutaakseen pari ystävää vaan katsomaan.

Iltapuolella ilmestyi Jörgen virkapuvussa ja uusissa hansikkaissa. Hän otti "vapauden" kysyä, miten neiti jaksoi. Neiti ei vielä ollut liikkunut huoneestaan.

Kun Marit vihdoin tuli, oli hänen mielensä ihan muissa asioissa kuin eilen. Sen tunsi rouva Dawes heti. Myöskään ei tanssijaisten kuningatar kertonut juhlasta mitään. Hän rajoittui vaan kysymään, olivatko he heränneet? Sitten hän söi. Siitä päästyään ja tultuaan taas toisten luo, mainitsi hänen isänsä, että Jörgen oli käynyt tiedustamassa, miten hänen laitansa oli. Marit hymyili. Rouva Dawes: "Etkö pidä Jörgenistä?" — "Kyllä." — "Miksi siis hymyilit?" — "Hän söi niin paljon." — Nyt isä puuttui puheeseen nauraen: "Niin hänen isänsäkin, amtmani, tekee! Ja aina hän valikoi sen, mikä on makeinta." — "Ihan niin." —

Rouva Dawes istui odottaen, mitä nyt oli tulossa; sillä jotakin tuli; Marit meni ulos; hetken kuluttua hän näyttäytyi hattu päässä ja päivänvarjo kädessä. "Aiotko mennä ulos?" kysyi rouva Dawes. Marit seisoi vetäen hansikkaita käsiinsä. "Minä menen tilaamaan käyntikortteja." — "Eikö sinulla ole käyntikortteja?" — "On, mutta entiset eivät minulle enää sovi." — "Miksi ei?" sanoi rouva Dawes hyvin ihmeissään; "sinusta ne ennen olivat niin kauniita. Silloin Italiassa." — "Kyllä niin, — mutta juuri nimi ei enää minulle sovi, luulemma." — "Nimesikö?" Molemmat nostivat silmänsä. Marit: "Minusta tuntuu ihan, ettei se enää ole minun."

— "Vai ei Marit sinulle sovi?" sanoi rouva Dawes. Isä lisäsi hiljaa: "Se oli äitisi nimi." Marit ei heti vastannut; hän tunsi isän säikähtäneen katseen. — "No minkä nimen tahdot, lapsonen?" sanoi taas rouva Dawes. "Mary." — "Mary?" — "Niin. Se sopii paremmin, — luullakseni." Toisten äänetön ihmettely näytti häntä rasittavan. Hän sanoi: "Aiommehan käydä myös Amerikassa. Siellä sanotaan Mary." — "Mutta sinut on kastettu Maritiksi", yritti vihdoin hänen isänsä. — "Mitä se tekee?" — Rouva Dawes: "Se on sinun papinkirjassasi, lapsi; se on sinun nimesi." — "Kyllä niin, asiakirjoissa se kai lienee, vaan ei minussa." Molemmat toiset tuijottivat.

"Tämä tuntuu isästäsi raskaalta, lapsi." — "Isähän voi vastakin kernaasti sanoa minua Maritiksi." — Rouva Dawes katsoi häneen murheellisena eikä puhunut enää. Marit oli saanut hansikkaat käsiinsä. "Amerikassa minua sanotaan Maryksi. Sen tiedän. Tässä minulla on mallikortti. Eikö se näytä hyvältä?" Hän otti käyntivihosta esille oikein pienen kortin. Rouva Dawes katsahti siihen ja ojensi sen Anders Krogille. Hienoilla kirjaimilla hienolla paperilla oli: "Mary Krog".

Isä katseli sitä kauan aikaa. Laski sen sitte kädestään pöydälle, tarttui sanomalehteensä ja oli lukevinaan.

"Minun on paha mieli, isä, että sinä otat sen siltä kannalta." — Anders Krog toisti hiljaa nostamatta silmiään lehdestä: "Marit on äitisi nimi." — "Minäkin pidän äidin nimestä. — Mutta se ei sovi minulle."

Sen sanottuaan hän lähti ulos, hiljaa. Rouva Dawes, joka istui akkunan ääressä, silmäili alas kadulle hänen jälkeensä. Anders Krog pani pois lehden; hän ei voinut lukea. Rouva Dawes tahtoi koettaa häntä lohduttaa. "Siinä on jotakin", sanoi hän; "Marit ei enää hänelle sovi."

— "Hänen äitinsä nimi", toisti Anders Krog. Kyyneliä vierähteli.

KOLMEA VUOTTA MYÖHEMMIN

Kolmea vuotta myöhemmin Pariisissa, kauniina kevätpäivänä sateen jälkeen, ajoi Mary sukulaisensa Alice Clercin kanssa pitkin _avenue bois de Boulogne'_a metsän edessä olevaa kullattua porttia kohti. Nämä kaksi olivat tutustuneet Amerikassa, he olivat taas tavanneet toisensa täällä Pariisissa viime vuonna. Alice Clerc asui nyt isänsä kanssa Pariisissa. Ukko Clerc oli ennen ollut New-Yorkin suurin taidekauppias, nainut norjalaisen neidon, Krogien sukua. Vaimonsa kuoltua hän myi tavattoman ison liikkeensä. Tytär oli kasvatettu taiteen avulla, saaden siinä perusteellista opetusta. Hän oli nähnyt koko maailman museot ja mukanaan laahannut isänsä ihan Jaapaniin asti. Heidän hotellinsa champs Elysées'ssä oli täynnä taide-esineitä. Siellä hänellä oli kuvaamonsakin, hän harjoitti kuvanveistoa. Alice, joka ei enää ollut nuori, oli tukeva, lihonnut, hyvänluontoinen ja pirteä.

Tänä vuonna tulivat Anders Krog ja hänen seurueensa Espanjasta. Molemmat ystävättäret istuivat juuri puhelemassa eräästä Maryn muotokuvasta, joka oli Espanjasta lähetetty Alicelle ja kulki edelleen Norjaan. Alice väitti, että taiteilija ilmeisesti oli tavoitellut yhtäläisyyttä Donatellon "pyhän Cecilian" kanssa. Pään asennossa, silmän muodossa, niskalinjassa ja puoleksi avoimessa suussa. Vaan miten hauska tuollainen yritys saattoikin olla, siitä oli sittenkin vahinkoa näköisyydelle. Niinpä oli muotokuvalle haitaksi, ettei silmiä näkynyt; olivathan ne luodut maahan kuin Donatellon kuvassa. Mary nauroi; saadakseen juuri tätä yhdenkaltaisuutta esille hän oli maalauttanut kuvansa.

Nyt Alice kertoi norjalaisesta insinööriupseerista, jonka hän tunsi siitä saakka, kun kesäisin oli äitinsä kanssa käynyt Norjassa. Upseeri oli nähnyt muotokuvan hänen luonaan ja rakastunut. — "Vai niin", sanoi Mary muissa mietteissä. — "Se ei ole mikään tavallinen mies, ota huomioosi; eikä tavallinen rakastuminenkaan." — "Entäs sitten?" — "Minä vaan sanon sinulle ennakolta. Hän tietysti tapaa sinut minun luonani." — "Onko se tarpeellista?" — "Kovinkin. Sillä muuten saan minä kärsiä." — "Onko hän siis vaarallinen?" Alice nauroi. "Ainakin minulle!" — "Kas, kas! No se on eri asia." — "Nyt sinä ymmärrät minua väärin. Odota, kunnes saat hänet nähdä." — "Onko hän niin pulska?" — Alice nauroi: "Ei, hän on kerrassaan ruma! — Niin, odota nyt." — He ajoivat edemmä, tungos paisui; tänään oli runsaasti väkeä liikkeellä. — "Mikä hänen nimensä on?" — "Frans Röy." — "Röy? Se on meidän naislääkärimme nimi. Neiti Röy." — "Niin, se on hänen sisarensa; hän puhuu sisarestaan usein." — "Neiti Röyllä on komea vartalo." — Nyt Alice nousi istualtaan: "Entä hänen veljellään? Kun kävelen hänen kanssaan kadulla, kääntyvät ihmiset katsomaan häntä vielä kerran. Täys' urho! Mutta ei mikään pussimainen. Ei, hyvin pitkä, solakka." — "Siis harjaantunut?" —"Tavattomasti. Mistään hän ei ole niin ylpeä eikä hän mitään niin mielellään näytä kuin voimaansa!" — "Onko hän siis tuhma?" — "Tuhmako? Frans Röy?" — Alice istuutui taas taapäin eikä Mary enää kysellyt.

He olivat myöhään ulkona; loppumattomia vaunujonoja kulki heidän ohitseen taas kotiapäin metsästä. Avenue'n kaikki kolme isoa ajotietä olivat täynnä. Mitä enemmän he lähestyivät rautaporttia, jonka luona tiet supistuivat yhdeksi, sitä tiheämpiä olivat vaunujonot. Tämä näytelmä vaaleita ja monivärisiä kevätpukuja ensimäisenä aurinkoisena päivänä sateen jälkeen oli laadultaan ainokainen näky. Äsken puhjenneiden puiden välissä näyttivät vaunut täyteläisiltä kukkakoreilta vihannuuden keskellä, toinen toisensa perässä, toistensa vieressä, ilman alkua, ilman loppua.

Rautaportin lähellä he joutuivat liki aaltoilevaa kävelijäin joukkoa. Mutta juuri kun he olivat päässeet sisäpuolelle, paisuu levoton liike oikealta vasemmalle. Oikealla puolen on kai jotakin näkyvissä, mitä ei tänne asti nähdä. Jotkut kirkuivat ja viittailivat sisäänpäin järviä kohti, vaunut ajoivat komennon mukaan sivulle tai poikkiteille, liike eneni, pian se oli yleinen. Santarmit ja metsänvartijat hääräilivät eri puolilla, vaunut ahdattiin niin yhteen, etteivät enää päässeet liikahtamaankaan. Leveä keskikäytävä oli pian tyhjänä pitkän matkaa alaspäin. Kaikki kurkottivat, kaikki kyselivät, — tuolta se tuli! Raivoisa hevospari, perässä isot vaunut. Pukilla nähtiin sekä kuski että groom. Siellä oli varmaankin ollut taistelua, koska ehdittiin tyhjentää ajotie, tai hevoset olivat pillastuneet jo kaukana. Täällä ylhäällä, portin sisäpuolella, olivat kaikki vaunut hävinneet keskialalta; Alicen ajoneuvot olivat melkein äärimmäisinä vasenta jalkakäytävää vasten. He kuulevat takaapäin huutoja; arvatenkin tyhjennetään koko avenue. Mutta kukaan ei sinne katso, kaikki eteenpäin. Komea valjakko hurjassa vimmassa ylöspäin heitä kohti. Uteliaisuuden kiihkossa aaltoilivat väkijoukot molemmin puolin edestakaisin. Arat ihmiset portin ulkopuolella huusivat: "Portit kiinni!" — Raivoisa kielto, tuhatääninen iva oli heille vastauksena sisäpuolelta. Vaunuissa olivat kaikki nousseet pystyyn, ihmisiä seisoi istuimilla. Myös Alice ja Mary. Hevosten vauhti näkyi kasvavan, mitä lähemmäksi ne joutuivat. Kuski ja groom pitivät ohjaksista, minkä ikinä jaksoivat; mutta se vaan yllytti elukoita. Vaunuista pisti esille yläruumiinsa mies, jolla oli päässä korkea hattu, luultavasti nähdäkseen, missä hänen olisi taitettava niskansa. Muutamat koirat seurasivat kiukkuisesti rähisten, täällä ylempänä ne houkuttivat useampia radalle, vaan ne eivät tohtineet hypätä lähelle. Kun pari kolme kuitenkin uskalsi, törmäsivät ne yhteen, niin että yksi keikahti nurin ja jäi alle. Vaunut hypähtivät, koira parkasi — sen toverit vaikenivat hetkeksi.

Silloin irtautuu väkijoukosta mies täällä rautaportin lähellä ja astuu keskelle rataa. Ihmiset kiljuivat hänelle, he heiluttivat keppejä ja sateenvarjoja, he uhkasivat. Pari santarmia rohkeni astua muutamia askelia hänen perässään ja viittaili ja huusi; samoin teki muuan metsänvartija tällä puolen. Vaan juoksi hyvin peloissaan takaisin. Välittämättä näistä huudoista ja uhkauksista mies piti silmällä hevosia. Siirtyi vasemmalle, oikealle, taas vasemmalle… ilmeisesti rynnätäkseen vastaan.

Heti kun väkijoukko tämän älysi, se vaikeni, tulipa sellainen hiljaisuus, että voitiin kuulla lintujen laulavan puissa. Kuulla kumea, kaukainen kaiku jättiläiskaupungista, joka ei koskaan vaikene, ilmanhenkäyksen tänne kantamana. Siitä tuli yksitoikkoinen pohjasävel lintujen viserrykseen. Merkillistä, että hevoset seisoivat yhtä jännityksessä kuin ihmiset; ne eivät liikuttaneet jalkaansakaan. Vain koirat olivat taas toimessaan.

Sitten tuo villi kulkue saavutti radalla seisovan miehen. Hän kääntyy nuolennopeasti samalle taholle kuin hevoset, juoksee niiden mukana ja heittäytyy sitten kiinni lähimmän kylkeen…

"Se on hän!" huusi Alice kalmankalpeana, tarttuen rajusti Maryyn, niin että molemmat olivat kaatua. Naisäänet kirkuivat kimeästi ja hurjasti. Miesäänten kaikuva karjunta tuli perästä. Nyt hän riippui lähimmässä hevosessa, Alice sulki silmänsä, Mary kääntyi poispäin. Juoksiko hän mukana vai laahattiinko häntä? Seisauttaa niitä hän ei voinut!

Taas muutamia sekuntia kamalan hiljaa, vain koiria ja hevosten kavioita kuului. Sitten lyhyt huudahdus, sitten tuhansia, sitten riemu, raju loppumaton riemu. Liehuvia nenäliinoja, hattuja ilmaan ja päivänvarjoja. Väki tunkeutui taas avenuelle molemmilta sivuilta kuin raju tulva. Täällä ylhäällä se täyttyi silmänräpäyksessä. Raivostuneet hevoset seisoivat vaahdosta märkinä ja värisivät ihan likellä Alicen vaunuja. Hän näki harmaan englantilaisen, kookkaan vanhuksen, jolla oli valkea parta ja korkea hattu, hän näki nuoren, pitkän lady'n riippuvan ukon käsivarressa, ja hän kuuli tämän sanovan: "Well done, young man!"

Kuului naurun rähäkkää. Ja vasta nyt Alice näki hänet, jota se koski, pitämässä kiinni hevosen sieramista, hatutta päin, liivit revittyinä hajalle, käsi veressä ja kasvot hikisinä, kiihdyksissä, nyt lystillisesti kääntyneinä englantilaisia kohti. Ihan samassa hetkessä hän äkkäsi Alicen. Tämäpä yhä seisoi vaunujen istuimella. Viipymättä hän jätti hevoset ja vaunut ja englantilaiset ja raivasi itselleen tien Alicea kohti: "Hyvä ystävä, pelastakaa minut tästä lystistä!" sanoi hän hätäisesti. Ennenkuin Alice vastasi tai edes pääsi istuimelta alas, saatikka ennenkuin groom ehti hypätä alas istuimeltaan, oli hän avannut vaunujen oven ja seisoi heidän luonaan. Hän auttoi ensin Alicea, sitten tämän ystävää alas istuimilta. Sitten hän sanoi kuskille ranskaksi: "Viekää minut kotiini niin pian kuin pääsette irti. Muistatte kai osoitteen." — "Kyllä, herra kapteeni", vastasi kuski kunnioittavasti tervehtien ja ihmettelevin silmin. Kun Frans Röy sitten aikoi istuutua, vääntyivät hänen kasvonsa, ja jalkaansa tarttuen hän manasi: "Äh hemmetti, se sika on survonut minua! Nyt vasta se tuntuu." Samassa hän näki Maryn suuret, ihmettelevät silmät; hän ei ennemmin ollut Maryyn katsonut, ei edes silloin, kun auttoi häntä alas istuimelta. Hänen kasvojensa ilme muuttui niin rajusti ja niin perin lystillisesti, että molemmat naiset purskahtivat nauruun. Hän tavoitteli hattuaan verisellä kädellä — ja huomasi, että hattu oli hävinnyt. Silloin hänkin nauroi.

Sillä välin kuskin onnistui ohjata vaunuja muutamia metriä eteenpäin ja alettiin kääntyä.

"Niin, minun ei kai tarvitse sanoa, ken hän on?" nauroi Alice. "Ei!" vastasi Röy ja tuijotti, niin että Mary punastui.

"Mutta kuinka ihmeessä te uskalsitte?" sanoi Alice. "No ei se niin vaarallista ole kuin luulisi", vastasi Röy kääntämättä silmiään Marystä. "Se on oikeastaan vaan temppu. Minä olen sen tehnyt kahdesti ennen." Hän puhui vaan Marylle. "Minä huomasin heti, että vaan toinen hevonen oli menettänyt järkensä; toisen täytyi kulkea mukana. Ja silloin minä kävin hulluun käsiksi. Huh, minkä näköinen minä olen!" Nyt vasta hän havaitsi, että liivit olivat repeytyneet, kello poissa ja verinen käsi tahrasi vaatteita. Mary tarjosi hänelle nenäliinaansa. Röy katseli hienoa, kirjailtua vaatetta ja sitten Maryä: "Ei, neiti, se olisi samaa kuin neuloa koivunparkkia silkillä."

Röy asui ihan likellä, oikealla puolen rautaportista, niin että oltiin piankin perillä. Sydämellisesti kiittäen ja tarjoomatta veristä kättään hän astui vaunuista.

Kun hän ontuen poistui jalkakäytävän poikki, kookkaana, mahtavana, ja vaunut kääntyivät, kuiskasi Alice englanninkielellä: "Kun saisi käyttää tuollaista mallia, Mary!" — Mary katsoi häneen kummastuneena: "Niin, eikö se käy päinsä?" — Alice katseli Maryä vieläkin kummastuneempana: "Alasti minä tarkoitan." Mary melkein hypähti istuallaan, kumartui sitte eteenpäin ja katsoi Alicea ihan läheltä kasvoihin. Alice kohtasi hänen silmäyksensä härnäävällä naurulla.

Mary nojautui taapäin ja tuijotti.

* * * * *

Frans Röyn täytyi jalkansa vuoksi pysyä hiljaa muutamia päiviä. Kun hän taas ilmoitti saapuvansa Alicen luo, toimitettiin tästä sopimuksen mukaan sana Marylle. Mutta Maryn valtasi sellainen levottomuus, ettei hän tohtinutkaan lähteä. Seuraavalla kerralla ajoi hänet sinne uteliaisuus, tai mikä lie ollut. Vaan hän tuli myöhään, ja heti kun hän taas oli joutunut Frans Röyn eteen, toivoi hän, ettei koskaan olisi tullut. Röyssä oli jotakin niin voimaperäistä, että se tuntui tästä hienosta naisesta ahdistavalta, melkein loukkaavalta. Maryn olemus aaltoili, hän seurasi Röytä silmin ja korvin; ajatukset suhisivat ja veri niiden mukana. Tottahan se kerran haihtuu, tuumi hän. Mutta niin ei käynyt Alicen ihastus tai oikeammin rakastuminen, kuultava ja nähtävä joka sanassa, joka katseessa lisäsi huimausta. Oliko Röy todella niin ruma? Tuo leveä, pystysuora otsa, nuo pienet säihkyvät silmät, kiinni puristettu suu, ulkoneva leuka osoittivat yhdessä jotakin tavattoman voimakasta, mutta se kävi hauskaksi sen kautta, ettei hänellä melkein ollut nenää. Hauskaa oli myös enin osa siitä, mitä hän puhui. Niin ikuisesti hyvällä tuulella ja lystikäs, että hänestä räiskyi, niin loppumattoman täynnä päähänpistoja. Hänen ulkonainen käytöksensä ei ollut raju; päinvastoin hän oli itse kohteliaisuus, huomaava, joskus mielistelevä. Se johtui hänen ylen valtavasta olennostaan. Tuollainen räiske tuli yksin puheesta ja silmistä. Mutta hänen muotonsa vaikutti osaltaan, hänen väkevä kätensä, hänen kokoon ahtautunut jalkansa, joka oli pelkkää jalkarintaa, hänen hartiansa, niskansa, rintakehänsä, puhuivathan nekin, ne vahvistivat, ne todistivat. Niistä ei päässyt hetkeksikään rauhaan. Ja puhe oli herkeämätöntä.

Mary ei tuntenut muuta keskustelumuotoa kuin kansainvälisen seuratavan. Kevyttä puhelua ilmasta, päivän tapauksista, kirjallisuudesta ja taiteesta, satunnaisuuksista matkalla tai oleskelun aikana, kaikki tyyni puolentoista kyynärän päästä. Täällä sitä vastoin oli kaikki yksilöllistä ja ihan lähellä. Lisäksi hän tunsi itse vaikuttavansa Röyhyn kuin viini. Röy päihtyi yhä pahemmin ja kävi vallattomammaksi. Se vaikutti repivästi, se vei turvallisuuden. Niin pian kuin Mary soveliaisuuden kannalta saattoi lähteä, katosi hän, huumaantuneena, mieli sekaisin, oikeastaan hurjassa paossa. Hän lupasi itselleen juhlallisesti, ettei koskaan enää sinne menisi.

Vasta myöhemmin päivällä hän meni tapaamaan isäänsä ja rouva Dawesia. Hän ei kertonut kohtauksestaan mitään. Eipä hän edelliselläkään kerralla ollut puhunut. Rouva Dawes pyysi häntä katsahtamaan korttiin, joka oli pöydällä. — "Jörgen Thiis? Onko hän täällä?" — "Hän on ollut täällä koko talven. Nyt vasta hän oli kuullut meidän tulleen." — "Hän pyysi sanomaan sinulle terveisiä", huomautti isä; hän istui tapansa mukaan lukemassa.

Se tuotti ihan lepoa, kun vaan ajatteli Jörgen Thiisiä. Talvella viime vuonna olivat hän ja Jörgen olleet useasti yhdessä täällä Pariisissa. Monessa tilaisuudessa oli Jörgen ollut hänen kavaljeerinaan; niinpä julkisissa tanssijaisissa Elysées'ssä ja hôtel de Ville'ssä. Sellaisena kavaljeerina, josta hänellä oli kaikin puolin kunniaa. Pulska, hieno, kunnioittava. Isä kertoi, että Jörgen aikoi siirtyä diplomatiaan. "Siihen tarvittaneen toki varoja?" sanoi Mary. "Hän saa periä Klaus sedän" — vastasi rouva Dawes. "Oletko siitä varma?" — "Varma en ole." — "Eikö ole totta, että Klaus setä on hävinnyt hyvän joukon viime aikoina?" Rouva Dawes oli vaiti. Isä vastasi: "Saattaa olla." — "Auttaako hän edes Jörgeniä?" Ei kumpikaan vastannut. "Eipä Jörgenillä näy siis olevan kovin mainioita toiveita", sanoi Mary puheen päätteeksi. —

Frans Röyllä oli Pariisissa muuan tehtävä hallitukselta, ja siksi hän usein oli poissa. Nyt juuri oli näin laita, niin että Mary oli turvassa. Vaan hänen tullessaan kerran varhain aamulla Alicen luo, heidän kun piti yhdessä lähteä kaupungille — istui siellä Frans Röy! Tämä hypähti seisaalle ja Maryä vastaan. Hänen silmistään valui ihailua ja iloa, hän tarttui Maryn käteen molemmin kourin. Mitään säteilevämmän onnellista ei Mary ollut ennen nähnyt. Mary tunsi kovasti punastuvansa. Alice nauroi, ja se vaan teki asian pahemmaksi. Mutta Röyn puheliaisuus auttoi heidät pulasta. Tänään se näet oli tavaton hänelle itselleenkin. Hän oli juuri tullut mahdottoman isosta tehtaasta, ja sinne hän syöksi ja veti heidät mukaansa. Puolialastomat miehet kuokkineen pitkin kiehuvan metallin virtaa, tulipunaista, porehtivaa, — koneiden valtavuus ja siellä ihmiset alla kuin varovat muurahaiset jättiläismetsässä. Hän koetti heille selittää yksityiskohtiakin. Se onnistui täydellisesti; mutta se vei aikaa ja sitä kesti siihen asti, kun molempien ystävysten piti lähteä.

Heidän istuessaan vaunuissa oli Alicen mieli hyvin hilpeä. Olihan niin ilmeisen selvää, että Frans Röy oli tänään vahvasti vaikuttanut. —

Päivää myöhemmin Mary lähti Pariisista automobiililla yhdessä erään amerikalaisen avioparin kanssa. Hän oli poissa muutamia päiviä. Mutta ensimäinen, mitä hän takaisin tultuaan teki, oli käynti Alicen luona. Ihan oikein: siellä istui Frans Röy! Sekä hän että Alice hypähtivät pystyyn suuressa riemussa, Alice tuli häntä vastaan, syleili ja suuteli: "Karkuri, karkuri!" huusi hän. Liian vähän on taas sanoa, että Frans Röyn silmät kimaltelivat; ne ampuivat kuningastervehdyksiä. Siitä silmänräpäyksestä alkain, kun Mary häntä tervehti, ei hänen puheensa lakannut. Hän oli niin tuhmasti rakastunut, että Alicea alkoi pelottaa. Onneksi hänen täytyi keskeyttää; hänen oli suoritettava muuan toimi. Mary jäi vielä hänen jälkeensä, mieli kuohuksissa, myrsky ei ottanut tauotakseen. Alice huomasi sen ja tahtoi häntä tyynnyttää yrittämällä hartaasti, huolestuneesti selittää Frans Röytä. Mutta se vaan hämmensi; Mary lähti.

Iltapuolella, tullessaan toisten puheille - hän oli levännyt, hänen oli tarvinnut levähtää — hän kuuli piaanonsoittoa. Hän älysi heti, että siellä oli Jörgen Thiis hauskuttamassa vanhuksia. Jörgen oli todella taiteilija, ja hän piti siitä soittimesta, mikä heillä oli. Sen oli määrä seurata heitä Norjaankin. Mary astui ihan hänen luokseen, kiitti häntä siitä, että hän oli niin huomaavainen isää ja Eva tätiä kohtaan; paha kyllä, heidän täytyi niin usein olla yksin. Hän vastasi, että hänestä oli äärettömän iloista, kun hänen soittoonsa pantiin arvoa, ja että piaano oli viettelevä, tosiaan ensi luokan kone. Keskustelu päivällisen kuluessa ja sen jälkeen osoitti Marylle, kuinka nuo kolme olivat toisiinsa tottuneet; he voivat olla ilmankin hänen seuraansa.

Hän oli sydämestään kiitollinen siitä, että heillä oli niin hauska iltahetki. Siinä puhuttiin paljon kodista, vanhukset ikävöitsivät.

Heti kun hän oli mennyt, sanoi rouva Dawes: "Onpa se Jörgen hauska ja sivistynyt!" — Isä katsoi Maryyn ja hymyili. "Mitä sinä hymyilet, isä?" — "Muuten vaan", hän hymyili enemmän. "Tahdot kai tietää, mitä minä hänestä arvelen?" — "Niin, mitä sinä pidät hänestä?" Rouva Dawes oli pelkkänä korvana. "Kyl-lä." — "Sinä venyttelet!" — "E-en." — "No kuinkas —?" — "Oikeastaan pidän hänestä paljon." — "Mutta siinä on sentään jotain —?" Nyt Mary hymyili. "Minusta ei ole hauskaa, että hänen silmänsä ikäänkuin imevät minut itseensä." Isä nauroi: "Ihan kuin ruokaa? Niinkö?" — "Juuri niin!" — "Elinhaluinen mies, huomaa se, — kuten hänen isänsäkin." — "Mutta samoin kuin hänen isällään on hänelläkin niin monta muuta hyvää ominaisuutta", puuttui siihen rouva Dawes. "Niitä hänellä on", sanoi Anders Krog vakavasti. Mary ei siihen vastannut. Hän sanoi hyvää yötä ja tarjosi hänelle otsansa suudeltavaksi. — —

Pari päivää sen jälkeen, varhain aamulla, meni Mary tapaamaan Alicea hänen työhuoneessaan pihan puolella. Anders Krog oli nähnyt vanhaa kiinalaista posliinia, jota hänen teki mieli; mutta siihen oli tarpeen saada Alicen neuvo. Tähän aikaan päivää ja työhuoneessa saattoi Mary varmasti tietää tapaavansa Alicen yksin. Tavallisesti kuitenkin mallineen.

Hän meni suoraan sisään, puhumatta portinvartijalle. Alice tuli itse avaamaan. Hänellä oli yllään työpuku ja hänen kätensä oli likaantunut, niin ettei hän voinut tarjota sitä Marylle. "Onko siellä malli?" kuiskasi Mary. "Kohta saan", vastasi Alice kummallisesti hymyillen ja hiljaa; "malli odottaa viereisessä huoneessa. Vaan tule nyt!" Kun Mary tuli perille verhon eteen, näki hän, miksi malli odotti toisessa huoneessa; Frans Röy istui täällä. Näin varhain ja syvissä mietteissä. Hän ei edes huomannut heidän tuloaan. Ensi kerran Mary nyt näki hänet vakavana. Se sopi miehekkääseen muotoon ja hänen ilmeiseen voimaansa verrattomasti paremmin kuin mikään vallaton lystikkäisyys. "Katsokaa toki, kuka on tullut!" sanoi Alice. Frans Röy hypähti seisaalleen. — — —

Sen päivän keskustelu kävi vakavaksi. Frans Röy oli raskaalla mielellä; Maryn ei ollut vaikea käsittää, että juuri hänestä he olivat puhuneet.

Siksi he olivat hieman hämillään kaikki kolme. Kunnes Alice otti puheen ainetta aamulehdistä. Kaksi murhaa mustasukkaisuudesta, niistä toinen kovin kauhea, oli pöyristyttänyt heitä kaikkia, varsinkin Frans Röytä. Hän väitti, että romaanilaisten kansojen avioliittokäsitys oli kotoisin siltä ajalta, jolloin vaimo oli miehen omaisuutta ja uskottomuus siis rangaistiin kuolemalla. Kristinuskon kautta oli tosin myös vähitellen mies tullut vaimon omaksi. Etenkin katolisissa maissa. Niissä he sen vuoksi murhasivat toisiaan kilpaa, mies vaimonsa ja vaimo miehensä. Tästä ruvettiin vaihtamaan sanoja. Mary oli myös sitä mieltä, ettei kumpikaan aviopuoliso omistanut toistansa. Ne olivat vapaita yksilöjä ja saivat määrätä kumpikin kohtalonsa. Avioliiton jälkeen samoin kuin sitä ennenkin. Vain rakkaus määräsi. Jos rakkaus loppui, koska kehitys teki toisen tai molemmat toisenlaisiksi kuin mitä olivat avioliittoon mennessään tai jos toinen heistä tapasi jonkun, joka valtasi sielun ja ajatukset ja käänsi elämän toiselle uralle, niin piti hyljätyn tyytyä siihen. Ei tuomita tai murhata. Mutta Frans Röy ja hän joutuivat erimielisiksi, kun harkittiin, mikä oikeudenmukaisesti voisi erottaa aviopuolisot. Varsinkin kun he kajosivat siihen, minkä pitäisi heitä pidättää. Mary oli tässä paljoa vaateliaampi kuin toinen. Frans Röy ehdotti leikillään, että Maryn piti sanoa: "aviopuolisoilla on täysi vapaus erota; mutta he eivät saa sitä käyttää!" Toinen taas ehdotti, että Frans Röy sanoisi: "aviopuolisoiden on nimenomaan erottava; ellei heillä ole todellista perustetta, pitää heidän lainata joku!"

He joutuivat tässä keskustelussa syvemmälle kuin sanoihin. Frans Röytä viehätti hänessä kuin uusi laji kauneutta se, että Mary oli niin perin itsenäinen. Se loi uutta loistoa kaikkeen muuhun. Se ei ollut vallanhimoa. Se oli vaan suojaa, mutta korkeinta. Koko olento yhtyi siinä, loistaen. "Älä koske minuun!" säteili silmistä, äänestä, ryhdistä. Ehkä, jos siksi tulisi, valmis marttyyrikunniaan. Marystä tuli paljoa suurempi. Mutta myös avuttomampi. Juuri tuollaiset silmäävät liian korkealle ja kaatuvat ensi askeliin. Silloin he useinkin lankeavat kauheasti.

Frans Röy tuijotti häneen, unhotti vastaamisen, unhotti, missä istui. Tuntui kuin joku huutaisi: "Ota vaari hänestä!" Ritarillisuus tunkeutui hänen rakkauteensa voimakkain komentosanoin.

Mary huomasi hänen jäävän syrjään heidän keskustelustaan; mutta se ei häntä pysäyttänyt; aine oli liian kallista. Kun Frans Röy taas alkoi tarkata, kuuli hän Maryn purkavan sisällisintään, varmaan sitä aavistamatta. Mary sanoi, mitä oli miettinyt siitä alkaen, kun osasi sellaista ajatella. Se oli hänen puoleltaan niin luonnollista kuin nostaa hamettansa siinä, missä oli likaa, tai ulkona rannasta uida, kun ei enää ulotu pohjaan. Yksilöllisyys pelastettakoon, kasvakoon. Älköön sorrettako, älköön tahrattako; se oli ensimäinen ja viimeinen vaatimus.

Mutta Mary tunsi samalla Frans Röyn puoleen omituista vetoa, joka sai hänet puhumaan kaikki, mitä mielessä oli. Viime kerrasta oli niin pitkä aika. Hän ei lainkaan tiennyt, että sillä persoonallisuudella, joka vapauttaa ajatuksemme, samalla on valtaa meihin. Hän vaan tunsi, että täytyi puhua — ja hillitä itseään. Suloinen tajunta, jota hän ensi kerran koki.

Sen vuoksi liukui puheenaine edemmä. Sanoissa, jotka siirtyivät yhä lähemmä heihin itseensä ja lopulta eksyivät silmäin ja hengityksen hiljaisuuteen. Alice oli mennyt mallinsa luo. He joutuivat hämille huomatessaan jääneensä kahden. He vaikenivat ja välttivät toistensa katseita.

Kun oli hätäisesti katseltu milloin yhtä, milloin toista lukuisista taide-esineistä, yhtyi heidän huomionsa erääseen kädettömään fauniin; se seisoi heitä nauraen. He puhuivat yhdessä tästä vanhasta taidekappaleesta vaan ollakseen vaikenematta. Mistähän se lie löydetty? Miltä ajalta se oli? Se oli varmaankin ollut kallis. He puhuivat hillityin sanoin, hyväilevällä äänellä ja välttelevin silmin. Eivätkä he myöskään seisseet varmalla pohjalla. He tunsivat itsensä kevyemmiksi, ikään kuin olisivat ylemmässä ilmakerroksessa. Heistä tuntui, että se, mitä he ajattelivat oli paljastettuna, ja että he itse olivat läpikuultavia.

Silloin tuli Alice takaisin. Hän katsoi heihin sellaisella silmäyksellä, joka herätti molemmat. "Joko nyt olette selvillä avioliitosta?" sanoi hän; avioliitostahan puhuttiin, kun hän lähti huoneesta.

— Mary muisti, että hänen oli mentävä asialle ja että vaunut odottivat. Frans Röy muisti myös, mitä hänen oli toimitettava. Siksi he menivät yhdessä ulos. Läpi pihanpuoleisen huoneen, eteisen ja portista, Maryn vaunuja kohti. Mutta he eivät enää löytäneet äskeistä sävyä, ja siksi he olivat vaiti.

Hattu kädessä Frans Röy avasi hänelle vaunujen oven. Mary astui sisään, nostamatta katsettaan. Kun hänen istuuduttuaan oli tervehdittävä, odottivat häntä väkevimmät silmät, mihin hän koskaan oli katsahtanut. Täynnä intohimoa ja kunnioitusta.

Kahden tunnin päästä Frans Röy oli jälleen Alicen luona. Kauemmin hän ei voinut olla yksinään taivasta tavoittavine toiveineen.

Missä hän oli sillä välin ollut? Kaupungilla ottamassa jäljennöstä Donatellon "pyhästä Ceciliasta". Hänen täytyi verrata! Mutta sen saattoi Alice ennakolta arvata, että Donatellon Cecilia joutui kamalasti tappiolle.

Nyt alkoi Alicea todella pelottaa. "Rakas ystävä, te ajatte koko asianne pilalle. Se on luonteenne mukaista." Hän vastasi ylpeästi: "En ole vielä koskaan todenteolla pyrkinyt päämäärään, jota en myös olisi saavuttanut." — "Sen kyllä uskon. Te voitte tehdä työtä, te pääsette esteistä voitolle, te voitte myös odottaa." — "Voin kyllä!" — "Vaan te ette voi hillitä itseänne, te ette voi antaa hänen tulla teidän luoksenne." — "Mitä tämä nyt merkitsee, Alice?" — Se koski häneen kipeästi. "Sen on määrä muistuttaa teille, rakas ystävä, että te ette tunne Maryä, te ette tunne sitä maailmaa, missä hän on. Te olette metsäkarhu." — "Vaikkapa niin, että olenkin metsäkarhu. Sitä vastaan minulla ei ole mitään. Mutta entä kun hän nyt on mielistynyt metsäkarhuun? Sellaisessa asiassa ei erehdy!" Hän ei suvainnut alennettavan korkeata mielialaansa. Sitten hän kääntyi rukoillen Alicen puoleen; vieläpä tahtoi häntä syleillä; hänellä oli taipumusta syleilemään.

"Ei, olkaa nyt siivolla, Frans! Johan te häiritsette minua toisen kerran." — "Teitä on nyt häirittävä, te ette saa muovaella sen naisen mukaan, joka on tuolla vankilassanne. Rakas Alice, oma ystäväni, teidän on muovaeltava minun onneani!" — "Mutta mitä voin sen lisäksi tehdä, mitä jo olen hyväksenne tehnyt?" — "Te voitte minulle hankkia pääsyn heidän kotiinsa." Alice harkitsi. "Ei se ole niinkään helppoa." — "Mitä vielä — te kyllä sen keksitte. Teidän täytyy, teidän täytyy!" Niin kauan hän puhui, syleili ja hellitteli, kunnes Alice taipui ja lupasi.

Miten hän siinä nyt menettelikin, — huonosti asian kävi. "Jos pyydän isää ottamaan vastaan nuoren miehen, jolle häntä ei ennen ole esitetty, niin varmasti hän sen käsittää väärin", sanoi Mary. Alice myönsi sen kohta. Hän oli suuttunut itseensä, kun ei ollut tuota älynnyt. Sen sijaan että olisi Maryn kanssa neuvotellut, eikö asiaan voisi toisella tapaa käydä käsiksi, hän jätti koko tuuman. Hän oli harmissaan vielä ilmoittaessaan Frans Röylle tuloksen; hän tunsi, sanoi hän, ettei Mary halunnut ketään välittäjäksi. Hän teroitti taas, että Röyn oli oltava varovainen.

Frans Röy joutui onnettomaksi. Alice ei ruvennut häntä lohduttamaan.

Päivää myöhemmin Frans Röy taas tuli. "Minä en voi siitä luopua", sanoi hän. "Myöskään en voi mitään muuta ajatella."

Niin kauan hän istui siellä ja niin usein hän uudisti iäti samaa kaikenlaisin kertauksin, ja niin onneton hän oli, että hyvän Alicen tuli häntä sääli. "Kuulkaapas", sanoi hän, "minä kutsun heidät yhdessä tänne. Siten voi kutsu Krogien luo tulla itsestään." — Hän hypähti pystyyn: "Sepä on mainio aate. Rakas ystävä, tehkää niin!" — "Ei sitä voi nyt heti tehdä. Anders Krog on kipeänä. Meidän täytyy odottaa." Frans Röy seisoi pettyneenä ja tuijotti häneen. "Mutta ettekö voi toimittaa meitä kahta taas yhteen?" — "Kyllä minä sen voin." — "No toimittakaa — niin pian kuin suinkin! Rakas, hyvä ystävä, niin pian kuin suinkin!"

Se onnistui. Mary oli heti valmis häntä taas tapaamaan.

He yhtyivät Alicen luona ajaakseen yhdessä näyttelyyn Champs Elysées'hen.

Taideteoksien yhdessä katseleminen on todellista keskustelua ilman sanoja. Ne harvat sanat, mitä siinä puhutaan, herättävät satoja. Vaan näitä ei sanota. Toinen tuntee toisen kautta tai luulee tuntevansa. He yhtyvät molemmat yhdessä kuvassa erotakseen toisessa. Silloin he oppivat toisiaan tuntemaan paremmin yhdessä tunnissa kuin muuten viikoissa. Alice johti heitä kuvasta kuvaan; mutta itse pysyi hän omalla alallaan — mitä edemmä, sitä täydellisemmin. Hän katsoi niinkuin taiteilija katsoo. Ne kaksi, jotka aloittivat kuvista, joutuivat yhä suuremmassa määrin havaitsemaan toisiaan kuvien kautta. Siitä tuli kuiskutusleikkiä nopein silmin, niukoin sanoin, kevyesti osoittelevin sormin. Mutta ne, jotka hapuilevat toistensa lähelle salateitä, riemuitsevat samalla määrättömästi. Ja suovat kernaasti aavistaa, että niin on asian laita. Se on kuin lintujen leikkiä, jotka uivat veden alla ja pistäytyvät esille kaukana — sitten taas hakeakseen toistensa seuraa. Hetken onnea lisäsivät ne monet silmät, jotka heitä katselivat.

Alikerrassa kuvateosten seassa Alice vei heidät ihan keskelle alaa. Hän seisahtui tyhjän jalustan eteen ja kääntyi kaitsijan puoleen. "Eikö atleetti vielä ole kunnossa?" — "Ei, neiti, ei, paha kyllä", vastasi toinen. "Lieneeköhän sitä taas kohdannut onnettomuus?" — "En tiedä, neiti." Alice selitti Marylle, että eräs atleettikuvapatsas oli mennyt pystytettäessä palasiksi. "Atleetti?" kysäsi Frans Röy, hän oli hieman syrjemmällä, nyt hän riensi paikalle. Molemmat toiset hymyilivät. "Mikä atleetti? Ettekö te puhuneet atleetista?" — "Kyllä", sanoivat he ja nauroivat. "Mitä nauramista siinä on?" sanoi Frans Röy. "Minulla on serkku, joka on atleetti." Nyt molemmat naiset nauroivat hurjemmin. Frans Röytä kovasti ihmetytti. "Voin vakuuttaa, että hän on kunnollisimpia miehiä, mitä tunnen. Ja niin eriskummaisen vikkelä. Meidän suvussamme on sitä vikaa. Poikana minä olin kahtena kesänä hänen luonaan sirkuksessa."

Toiset nauroivat. "Mitä vietävää te nauratte? Minulla ei elämässäni ole ollut ihanampia päiviä kuin sirkuksessa." Naiset kiiruhtivat ovelle päin, hurjasti paeten nauruineen. Frans Röyn täytyi seurata, mutta hän oli äkeissään: "En minä käsitä, mitä te nauratte", sanoi hän, kun he kaikki istuutuivat vaunuihin. Vaan nauroi itsekin.

Tästä pikku väärinkäsityksestä johtui, että kaikki kolme olivat mitä parhaalla tuulella, kun pysähdyttiin Maryn asunnon eteen.

Alice ja Frans Röy ajoivat edemmä kahden. Frans Röy kääntyi ylen onnellisena Aliceen päin ja kysyi, eikö hän ollut tänään esiintynyt kilttinä poikana? Eikö hän ollut pysynyt nahoissaan? Eikö hänen "afäärinsä" ollut loistavalla kannalla? Hän ei malttanut kuulla toisen vastauksia, hän nauroi ja jaaritteli ja tahtoi vihdoin seurata Alicea kotiin. Mutta sitäpä Alice varoi sallimasta. Sitten Frans Röy tahtoi korvaukseksi, kun jätti hänet rauhaan, että Alice ottaisi heidät molemmat mukaansa ajoretkelle _bois de Boulogne'_en, pitkin tietä _la bagatelle'_n ohi. Se retki oli sovitettava aamuksi kello yhdeksän. Silloin tuoksui metsä vahvimmin, silloin kuului lintujen laulu raikkaimmin, ja silloin he saisivat vielä olla yksin. Sen Alice lupasi.

Seuraavana perjantaina Alice nouti Maryn ennen kello yhdeksää aamulla, sitten he lähtivät noutamaan Frans Röytä.

Jo etäältä Alice näki hänen astuvan edestakaisin katukäytävällä. Käynnistä ja ryhdistä hän aavisti pahaa. Mary ei voinut häntä nähdä, ennenkuin vaunut pysähtyivät. Mutta silloinpa hänen kasvojensa yli lennähti liekki kaikesta siitä tulesta, mikä Frans Röyn kasvoissa paloi. Tämä hyökkäsi vaunuihin kuin saaliiksi voitettuun laivaan. Alice riensi kiinnittämään hänen huomiotansa, jott'ei heti tulisi purkausta. "Kuinka ihana aamu", sanoi hän, "juuri senvuoksi, ettei nyt ole täyttä aurinkoa! Ei mikään ole kauniimpaa kuin hillitty sävy sellaisessa värikkäässä maisemassa, jollaiseen nyt ajamme." Mutta Frans Röy ei kuullut, hän ei ymmärtänyt mitään paitsi Maryä. Valkea huntu, heitetty hänen punaisen tukkansa ylitse, puoliavoin, raikas suu sai hänet järjiltänsä. Alice mainitsi, että metsän tuoksu oli rikastunut siitä alkaen, kun japanilaiset puulajit olivat varttuneet. Aina kun nämä lähettivät huimia tuulahduksia tyylikkääseen eurooppalaiseen metsäntuoksuun, tuntui siltä, kuin outoja lintuja pyrähtelisi oudoin huudoin puiden seasta. Heti julisti Frans Röy pontevasti, että siitä saivat metsän omat linnut uutta laulua. Niin ihmeellisesti kuin ne lauloivat tänä aamuna, arveli hän, eivät ne olleet koskaan laulaneet.

Alice pelkäsi räjähdystä yhä pahemmin. Hän tahtoi sen ehkäistä houkuttamalla Frans Röytä katsomaan värien vastakohtia metsässä ja niityllä ja etäisyydessä. Retki la bagatelle'a kohti onkin niistä niin rikas. Mutta Frans Röy istui taaksepäin, hänen täytyi joka kerta kääntyä heistä poispäin, nähdäkseen, mitä Alice tahtoi hänen näkemään. Siitä hän kävi maltittomaksi; vielä pahemmin siitä, että Maryn ja hänen joka kerta oli keskeytettävä puheensa. "Emmekö mieluummin astu maahan ja hieman kävele?" sanoi hän. Vaan tätäpä Alice enimmin pelkäsi; mitä silloin voisikaan Frans Röyn päähän juolahtaa?

"Katsokaahan toki ympärillenne!" huusi Alice Frans Röylle. "Eikö tunnu siltä, kuin värit laulaisivat kuorossa?" — "Missä?" kysyi hän jyrkästi. — "Hyvänen aika, katsokaapas vaan kaikkea tuota erilaista vihreyttä itse metsässä! No mutta katsokaa! Ja sitten niityn vihreyttä taas sen rinnalla!" — "Minä en huoli sitä katsella! En hituistakaan!" hän kääntyi taas naisiin päin ja nauroi. "Eiköhän kuitenkin olisi parempi astua maahan?" ryntäsi hän jälleen. "Toista on sentään metsässä juoksennella kuin sitä katsella. Samoin nurmella." — "Nurmelle on kielletty astumasta." — "No kävellään sitte helkkarissa maantiellä ja katsellaan kaikkea. Kyllä se on vähän parempaa kuin ajaa ahtaissa vaunuissa!" Mary yhtyi siihen.

"Enpä minä tosiaankaan ole tuonut teitä tänne kävelemään. Meidänhän piti ihailla historiallista _la bagatelle'_n linnaa ja sitä ympäröivää metsää. Sen vertaa ei ole missään. Ja pitihän meidän päästä niin kauas kuin suinkin. Sitä emme ainakaan voi, jos alamme kulkea jalan."

Tämä vetoominen sai heidät pysymään hetkisen alallaan. Täytyihän vaunujen omistajan saada määrätä. Mutta Marykin oli vähitellen käynyt vallattomaksi. Hänen silmänsä, joissa tavallisesti oli jotakin mietiskelevää, loistivat elämänhalusta. Tänään hän nauroi Frans Röyn kaikille hilpeille sutkauksille, hän nauroi ihan tyhjästäkin. Hän tahtoi ehtimiseen kukkia, mitä näki. Heidän oli joka kerta pysähtyminen riipiäkseen kukkia ja lehtiä. Hän täytti niillä vaunut, niin että Alice lopulta pani vastaan. Silloin Mary heitti kaikki ulos ja vaati tiukasti päästä itsekin vaunuista.

He seisauttivat ja astuivat maahan.

He olivat nyt kaukana _la bagatelle'_n toisella puolen ja käskivät kääntää vaunut. Näiden piti ajaa hiljaa jonkun matkaa takaisinpäin, sitten he tulisivat perästä.

He eivät olleet astuneet montakaan askelta, kun Frans Röy rupesi heittämään kiekkoa, s.o. viskautui syrjittäin eteenpäin käsilleen, keikahtaakseen siitä taas jaloilleen, sitten jälleen syrjittäin käsilleen ja niin poispäin, yhä nopeammin. Sitten hän kääntyi ja tuli samaten takaisin. "Tämä on minun sirkustemppujani", sanoi hän säteillen. "Tässä on toinen temppu!" Hän keikautti itsensä siitä, missä seisoi, ilmassa ympäri ja tuli taas maahan jaloilleen, tarkalleen samaan paikkaan, josta oli hypännyt. Sitten kerta vielä. "Näettekö? Ihan siihen, mistä hyppään!" Hän riemuitsi, toisti temppunsa kaksi kertaa, kolme kertaa, neljä, viisi.

He ihailivat häntä. Sietipä ihaillakin, kun näki tuon kookkaan, väkevän miehen suorittavan temppunsa mitä helpoimmin, niin että siitä todella tuli kaunista. Heidän ylistyksensä innostamana hän alkoi pyöriä sellaisella vauhdilla, että toisten tuli paha olla pelkästä näkemisestä. Eikä se ollut kaunistakaan. He kääntyivät poispäin ja kirkuivat. Tämä riemastutti häntä kauheasti. Harmistuneena huusi Alice: "Te olette todellakin sellainen poikavekara kuin mikäkin seitsentoistavuotias!" — "Kuinka vanha te olette?" kysyi Mary. "Yli kolmenkymmenen." Silloin he nauroivat täyttä kurkkua.

Sitä heidän olisi pitänyt karttaa. Se hänen täytyi rangaista. Ennenkuin Alice aavistikaan, sieppasi Frans Röy häntä vyötäisistä ja kiiti hänen kanssaan mitä tuiminta juoksua viertotietä ylöspäin, niin että pöly tuprusi. Painava Alice ponnisti vastaan kaikin voimin ja kirkui. Mutta ei auttanut; se vaan huvitti Frans Röytä. Hattu putosi, huivi putosi, Mary juoksi jäljestä ja korjasi maasta, naurusta ihan koukussa. Sillä nuo kömpelöt vastustusyritykset ilman pienintäkään apua olivat kerrassaan repäiseviä. Vihdoin Frans Röy kääntyi, ja he tulivat samaa hurjaa ravivauhtia takaisin ja pysähtyivät Maryn luo. Alicen kasvot kiihdyksissä, hikisinä ja punaisina. Hänen hengästynyt raivonsa, joka ei löytänyt sanoja, sai Maryn kikattamaan. Frans lauloi: "hop-sa-sa! hop-sa-sa!" Alicen edessä, kunnes tämä jaksoi puhua ja torua hänet pahanpäiväiseksi. Silloin hän nauroi.

"Entä te —?" kääntyi nyt Mary Frans Röyn puoleen. "Eikö se laisinkaan koskenut teihin?" — "Eipä juuri. Pitäisi kohta tehdä sama temppu teidän kanssanne!" Mary kauhistui. Hän oli juuri antanut Alicelle hatun ja piteli hänen huiviaan ja omaa hattuaan, jonka oli ottanut päästään. Mutta kirkaisten viskasi hän molemmat käsistään ja lähti juoksemaan vastakkaiselle taholle, sinnepäin, missä vaunut olivat.

Silmänräpäystäkään Frans Röy ei ollut aikonut, mitä oli uhannut. Se oli vaan hullutusta. Vaan kun hän näki Maryn juoksevan, vieläpä sellaista vauhtia, jota ei olisi luullut hänellä olevan tai kellään naisella, tuntui se hänen upseerisydämessään taisteluvaatimukselta. Alice huomasi sen ja hätäili: "Älkää tehkö sitä!" Sanat heittäytyivät hänen tielleen niin tunkevina, että hän epäröi. Mutta Mary tuolla kiitämässä valkoisessa hameessaan, ylinnä punainen tukka, vaihtaen jalkoja niin vinhasti ja kevyesti, että jo pelkkä rytmi vietteli, veipä häneltä tajunnankin, se hänet viskasi kilparadalle, ennenkuin itse tiesikään. Juuri kun Alice toisen kerran ja epätoivoissaan huusi: "Älkää tehkö sitä!"

Valkoinen juova tomun yläpuolella tuolla edessäpäin valahti kuin aurinko hänen silmiinsä ja mielikuvitukseensa. Se hänet sokaisi. Hän juoksi kuin tajutonna. Hän juoksi kuin huudettaisiin tuolta edestäpäin yhtä mittaa: "ota minut! ota minut!" Hän juoksi kuin Maryn saavuttaminen olisi elämän korkein palkinto.

Mary oli päässyt melkoisesti edelle. Juuri se kiihotti Frans Röyn kaikki voimat äärimmäiseen ponnistukseen. Kilpajuoksuun onnesta sen kanssa, joka tahtoi vaan ottajalle antautua. Polttava veri pani hänen korvansa suhisemaan, himo siinä loihti. Kaikkien näiden päivien ja öiden yhteen ryntäävät kaipaukset pyrkivät nyt voittoon. Tahtoivat vihdoin kerrankin puhua. Tai oikeastaan, tässä ei tarvinnut puhua; olihan hänellä Mary nyt sylissään.

Nyt Mary käänsi päätään, — näki hänet, kiljahti, kokosi hameensa, — ja kiiti sitten vieläkin vinhemmin! Frans Röy menetti järkensä. Hän luuli kiljahduksen olleen houkutusta. Hän näki Maryn viittaavan eteenpäin, hän luuli sillä osoitettavan, missä Mary aikoi pysähtyä ja pitää itseään pelastuneena. Täytyi siis saada hänet kiinni, ennenkuin sinne ennätti. Frans Röykin syöksähti nyt viimeiseen porhallukseen, ja se vei hänet yhtä vauhtia ihan likelle Maryä. Hän luuli jo tuntevansa Maryn tuoksua; kohta saisi kuulla hänen hengitystään. Frans Röy oli niin riehaantunut, ettei tiennyt kajoovansa Maryyn, ennenkuin tämä katsahti taakseen. Mary laski heti hameensa vapaaksi, ja hypättyään pari askelta lisää hän seisahtui. Frans Röyn käsivarsi tarttui hänen vyötäisiinsä, hän poltti, hän tempasi Maryn rajusti puoleensa, — kun samassa kuuli mitä julmistuneimman: "Päästäkää irti!" Hengenahdistus teki sen niin tavattoman kiukkuiseksi. Frans Röy ihan kauhistui; vaan luuli olevansa pakotettu tukemaan häntä, kunnes hän pääsisi läkähdyksestään; siksi hän piti kiinni. Silloin, hengenahdistuksen samalla puristuneella tuikeudella: "Te ette kelpaa kavaljeeriksi!" Frans Röy hellitti.

Kuului kavioiden kapsetta, vaunut lähenivät kiireesti. Molemmat pukilla istujat olivat seuranneet tapausta; heille Mary oli viitannut. Sokeassa takaa-ajossaan Frans Röy oli nähnyt vaan hänet.

Nyt Mary astui vaunuja kohti. Hän piti nenäliinaa kasvoillaan; hän itki. Palvelija hypähti maahan ja avasi vaunujen oven.

Frans Röy kääntyi hänestä poispäin, lohdutonna, järki halvaantuneena. Tuolta tuli Alice. Hän kantoi huiviaan ja Maryn hattua ja meni suoraan vaunuihin päin välittämättä Frans Röystä. Kun tämä aikoi tavata hänet, viittasi Alice pysymään poissa.

* * * * *

Kolmantena päivänä tapahtuman jälkeen saapui Frans Röy Alicen luo. Alice ei ollut kotona. Seuraavana päivänä hän sai saman ilmoituksen. Sitten hänen täytyi matkustaa pois muutamiksi päiviksi. Vaan tultuaan kotiin hän taas lähti Alicea tapaamaan. Hän meni juuri äsken kaupungille, vastasi palvelija. Nyt työnsi hän muitta mutkitta palvelijan syrjään ja astui sisään.

Alice puuhaili innokkaasti moniaiden taide-esineiden seassa; näitä oli pöydällä ja tuoleilla tai pystyssä laattialla. "Mutta Alice —?" sanoi hän tyynesti ja haikeasti. Alice hätkähti; mutta samassa Frans Röy havaitsi Alicen takana hänen isänsä. Siksi hän astui esille ikäänkuin ei olisi mitään sanonut.

Taide-esineet pantiin syrjään; Frans Röy oli siinä apuna. Isä lähti huoneesta. "Mutta Alice?" toisti silloin Frans Röy nuhdellen. "Ette kai aikone sulkea minulta oveanne? Ja juuri kun olen niin onneton?" Alice ei vastannut. "Olemmehan aina olleet niin hyviä tovereita ja pitäneet niin hauskaa seuraa?" Alice seisoi poispäin kääntyneenä eikä mitään vastannut. "Jos olenkin käyttäytynyt tuhmasti, niin tunnemmehan me kaksi toisemme niin hyvin, ettei se voi meitä erottaa?" — "Kaikella pitää sentään olla rajansa", kuuli Frans Röy. — Hän hieman viivytteli. "Rajansa? Rajansa? Johan nyt jotakin, Alice. Meidän välillämme ainakin on —". Ennenkuin hän ehti pitemmälle, riensi Alice: "Ei saa käyttäytyä sillä tapaa toisten läsnäollessa!" Hän oli tulipunaisena. — "Jaha, mutta mitä te tarkoitatte —?" Hän ei käsittänyt. Alice kääntyi poispäin: "Toisten läsnäollessa kohdella minua sillä tapaa…", selitti Alice. "Mitähän Mary siitä ajattelee?" — Nyt vasta Frans Röylle selvisi, että hän oli kohdellut hullusti myös Alicea, hän oli koko ajan ajatellut vaan Maryä. Nyt hän häpesi. Häpesi hirveästi ja astui Alicen luo. "Pyydän teiltä anteeksi, Alice, olin niin iloinen, etten ajatellut. Vasta nyt sen tajuan. Antakaa minulle syntisparalle anteeksi! Katsokaahan nyt minuun!" Alice käänsi päänsä häneen päin, silmät onnettomina ja täynnä kyyneliä; ne kohtasivat Frans Röyn silmät, jotka myös olivat onnettomia, vaan rukoilevia. Niinpä ei kestänyt kauvaa, kunnes heidän molempien katseensa sulivat yhteen. Frans Röy ojensi käsivartensa, syleili häntä, tahtoi suudella; mutta tätä ei sallittu. "Alice, rakas, kulta Alice, tottahan te jälleen minua autatte?" — "Siitä ei lähde mitään hyötyä. Te pilaatte kaikki." — "Tästä alkaen teen, mitä ikänä minulta pyydätte". — "Niin te olette ennenkin luvannut". — "Mutta nyt olen oppinut. Nyt pidän sanani! Kunniani kautta!" — "Ei kukaan voi luottaa siihen, mitä lupaatte. Sillä te ette ymmärrä." — "Vai en ymmärrä?" — "Ette. Ettehän aavistakaan, kuka hän on!" — "Myönnän, että lienen hairahtunut; sillä tähän hetkeen saakka en käsitä, miksi hän niin kiivastui". — "Kuinka te sitä käsittäisitte!" — "Niin, sillä kun hän viskasi kaikki pois ja lähti juoksemaan, uskoin minä todellakin, että hän tahtoi minut saada juoksemaan perässään". — "Ettekö kuullut, kun kahdesti huusin: 'Älkää tehkö sitä!'" — "Kyllä; mutta en sitäkään käsittänyt". — Alice istui toivotonna. Hän ei enää sanonut mitään, hänestä tuntui kaikki olevan turhaa. Frans Röy istuutui häntä vastapäätä: "Selittäkää se minulle, Alice! Ettekö nähnyt, miten hän nauroi, kun riepoitin teitä pitkin tietä?" — "Ettekö vielä ole älynnyt, mikä suunnaton matka meistä muista on häneen?" — "Mary Krog ei ole vaativainen, ei kopea. Ei vähääkään." — "Ei, sitä hän ei ole. Nyt te taas käsitätte minut väärin. Kun me muut olemme tavallisia olentoja, joihin ken tahansa kernaasti voi koskea, asuu hän sitä vastoin etäisyydessä, jota kukaan ei vielä ole lyhentänyt puoltakaan metriä. Ei ylpeydestä eikä luulottelusta." — "Ei, ei." — "Hän on sellainen. Ellei hän olisi sellainen, hänet olisi jo aikoja saavutettu ja naitu. Ettehän vaan luule tarjouksia puuttuneen?" — "Sen käsittää jokainen." — "Kysykää rouva Dawesilta! Hän pitää niistä päiväkirjaa tuhansissa kirjeissään. Hän ei muusta nyt kirjoitakaan."

"Mutta miten tämä on ymmärrettävä, rakas Alice?" — "Sen ymmärtää helposti. Hän on lempeä, myöntyväinen, avulias, kaikkea mitä vaan tahdotte. Mutta hän asuu keijukaisten maassa, jonne ei ketään päästetä. Hän vartioitsee sitä mitä rikkomattomimmalla huolella ja hienotunteisuudella!" — "Siis järkkymätön!" — "Ehdottomasti! Senkään vertaa ette siis ole vielä käsittänyt!" — "Olen sen kyllä käsittänyt, vaan unhotin."

Frans Röy jäi istumaan ikäänkuin kuuntelisi jotakin kaukaista. Hän kuuli taas ne valkoiset tuskanhuudot, jotka värähtelivät ilmassa, kun hän pääsi Maryn lähelle; hän näki peljästyneen viittauksen vaunuja kohti, tunsi Maryn värisevän ruumiin, kuuli hänen vihanpurkauksensa, minkä kaikki hänen jäljellä oleva voimansa syöksi, hän näki Maryn menevän itkien. Yht'äkkiä hän käsitti! Mikä tyhmä, raaka ilkiö hän olikaan!

Hän istui yhä ääneti, onnetonna.

Mutta hänen luontonsa mukaista ei ollut heittäytyä epätoivoon. Pian hänen muotonsa kirkastui. "Olkoon mitä tahansa, mutta leikkiä se vaan oli, rakas Alice." — "Hänen puoleltaan se oli muutakin. Niin juuri, sitä ette kai epäile?" — "Häntä on ahdisteltu ennenkin vai mitä?" — "Monella tapaa." — "Siksi hänet mielikuvitus nyt valtasi?" — "Tietysti. Näittehän sen?" — Frans Röy oli vaiti. "Mutta kuulkaapas nyt, hyvä Frans, — eikö siinä ollut Teidänkin puoleltanne muuta kuin leikkiä? Eikö se ollut sitä, mikä ratkaisee?"

Frans Röy taivutti päätään häveten. Sitten hän astui kerran laattian poikki ja tuli takaisin. "Hän on itsevaltias. Hän ei suostu valloitettavaksi. Minun olisi pitänyt pysähtyä —?" — "Te ette olisi saanut laisinkaan ajaa takaa. Ja nyt hän olisi omanne." Frans Röy vaipui taas istumaan, kuin raskas taakka hartioilla.

"Sanoiko hän mitään?" tiedusti Alice tutkivin silmin. — Frans Röy olisi mieluimmin sen salannut, mutta kysymys toistettiin. "Hän sanoi, etten minä kelpaa kavaljeeriksi."

Alicen mielestä tämä oli paha asia. Sitten Frans Röy kysyi, oliko Mary sanonut hänelle mitään? Vaunuissa? "Ei sanaakaan. Mutta minä puhuin. Löylytin teitä. Aika lailla." — "Eikä hän ole sitten puhunut mitään?" — Alice ravisti päätään. "Teidän nimenne on pyyhitty pois sanakirjasta, rakas ystävä." — —

* * * * *

Muutamien päivien kuluttua Frans Röy sai putkipostitse kirjeen, joka hätäisesti ilmoitti hänelle, että kello 11 aamupäivällä he taas ovat champs Elysées'n näyttelyssä. Kun tämä sana joutui hänelle, oli kello jo 11.

Mary oli tullut Alicen luo ja pyytänyt häntä mukaansa. Heidän oli määrä arvostella erästä hollantilaista rannikkomaisemaa, jonka hänen isänsä aikoi ostaa. Hinta tuntui heistä kaikista koko kireältä, ehkä Alice voisi hankkia paremmat ehdot. Maryn vaunut odottivat ulkopuolella. Alice poistui hänen luotaan, riensi kirjoittamaan Frans Röylle, meni sitten pukeutumaan, mikä vastoin tavallisuutta vei tänään paljon aikaa. He tulivat näyttelyyn, löysivät kuvan, menivät toimistoon, jossa heidän täytyi odottaa. Tekivät sitte tarjouksensa, jättivät osoitteensa ja palasivat näyttelyn alakertaan; sillä he etsivät taas atleettia. Nyt se seisoi siellä kaikessa, miehekkäässä voimassaan. Alice tuli ensiksi sen luo ja puhkesi: "Taivas, sehän on —" vaan keskeytti ja kääntyi Marystä poispäin. Hän katseli patsasta kaikilta puolilta, yhä uudelleen, sanomatta sanaakaan. Juuri se, mikä oli Frans Röylle ominaista, että hänen voimansa ei ollut päälläpäin lihaspusseina, vaan jäntevyyttä mitä kaunismuotoisimmassa, solakassa ruumiissa, se ilmeni tässäkin. Siinä oli Frans Röyn ryhti ja pään heitto, hänen leveä otsansa vinosti ylhäällä, hänen kätensä, hänen lyhyt, väkevä jalkateränsä, — kaikki tyyni oli tässä. Kuvapatsas vaikutti kuin sotalaulu. Ensi kerran Alice nyt keksi sanan, joka kuvasi Frans Röyn vaikutelmaa. Se lumosi hänet kuin marssin rytmi. Ihan samaa, mitä hän usein oli tuntenut nähdessään Frans Röyn astuvan. Oliko tämä yhtäläisyys erikoinen sattuma vai oliko Frans Röy todellakin… hänen tuli kuuma ja täytyi hetkeksi poistua kuvateoksen läheltä, katsomaan jotakin muuta.

Mary oli koko ajan pysynyt Alicen takana, joka oli hänet kokonaan unhottanut. Nyt, kun Alice oli syrjässä, heräsi hänessä väkistenkin kysymys: ymmärtääköhän Mary, mitä hän näkee?

Alice odotti hieman, ennenkuin alkoi pitää häntä silmällä. Mary seisoi kuvapatsaan edessä selkä Aliceen päin ja kauan liikkumatta. Alice kävi kovin uteliaaksi. Hän kiersi toiselle sivulle muiden kuvateosten sekaan, otti esille pincenez'n ja tarkasti Maryä. Tämän silmät olivat puoleksi ummessa, hänen povensa aaltoili. Hän siirtyi hitaasti ihan ympäri patsaan, loittoni, taas läheni, pysähtyi jälleen puoleksi eteen, puoleksi sivulle.

Sitten hän katselee ympärilleen Alicea hakien ja äkkää hänet, pincenez suunnattuna ihan itseään kohti; vieläpä Alice piti siitä kiinni nähdäkseen selvemmin. Siitä ei voinut erehtyä: Alicen kasvot olivat pelkkää veitikkamaista hymyä.

On asioita, joita toinen nainen ei suo toisen huomata. Maryn veri kuohahti; suuttuneena ja loukkaantuneena hän tunsi Alicen silmäyksen olevan insulte — sana ajateltiin ranskaksi. Hän käänsi äkkiä selkänsä kuvapatsaaseen ja lähti ovelle päin. Mutta vähä väliä hän pysähtyi ollakseen katselevinaan muita teoksia. Itse asiassa päästäkseen voitolle siitä kiihtymyksestä, johon oli joutunut. Vihdoin hän pääsi ulko-ovelle. Hän ei katsonut, tuliko Alice jäljestä; hän meni ulos etusuojamaan ja sieltä edemmä.

Vaan juuri kun hän oli päässyt ulkopuolelle, saapui Frans Röy kiireesti. Niin hätäisesti kuin hänelle olisi lähetetty sana ja hän olisi myöhästynyt. Frans Röy repäisi hatun päästään saamatta nyökkäystäkään vastaukseksi, vain pari tuikeata silmää. "Elkää nyt enää olko julmalla päällä!" sanoi hän leveimmällään itämurteellaan, hyvänsävyisesti ja poikamaisesti. Mary elostui, niin, hän ei voinut muuta, hän hymyilikin ja oli todella ottaa vastaan hänen ojennetun kätensä, — kun huomasi hänen silmiensä tekevän salamamatkan taaksensa ja palaavan mukanaan pikkuruikkusen voitonriemua. Silloin Marykin käänsi päätään ja kohtasi Alicen siimat. Niissä oli erikoisen paljon sekä ilkamoimista että riemua. Siis sovittu yhtymä! Silloin Mary muuttui. Ikäänkuin huimimman tornin korkeudesta hän katsahti alas toiseen ja toiseen — ja jätti heidät. Hänen vaununsa olivat vähän matkan päässä, hän viittasi, ja ne tulivat leveässä kaaressa jokseenkin sille kohtaa, missä hän odotti. Hänen isänsä vaunuissa ei ollut palvelijaa, hän avasi itse, ennenkuin Frans Röy ehtisi apuun. Hän nousi vaunuihin, ikäänkuin ei ketään olisi läsnä. Päästyään istumaan hän loi silmäyksensä Aliceen Frans Röyn ohitse. Paksu Alice tuli hitaasti vaappuen. Jo matkan päästä näki selvästi, että siinä hurjasti kamppailtiin naurun puuskausta vastaan. Ja kun Alice ehti perille ja näki Maryn istuvan isoisesti kasvot käännettyinä toiselle taholle ja Frans Röyn, urhon, tällä puolen seisovan kauhistuneena nahkapoikana, ei hän enää jaksanut hillitä itseään, hän purskahti nauruun, joka ravisti koko hänen painavaa olemustaan perustuksia myöten. Hän nauroi niin, että kyyneleet kierivät. Hän nauroi niin, että vaivoin ja vaan toisen avulla löysi astuimen ja kiskoi itsensä vaunuihin. Hän vaipui istuimelle Maryn viereen leveästi hohottaen. Vaunut retkahtivat. Hän istui nenäliina kasvoilla ja hirnui sen suojassa. Hän näki vilaukselta Maryn purppuranpunaisen suuttumuksen ja Frans Röyn kalpean kauhun, — sitä hurjemmin hän nauroi. Ajajankin täytyi nauraa, vaikk'ei lempo soikoon tiennyt miksi. Niin he lähtivät liikkeelle. Taas onnistumaton retki mitä parhaitten toiveitten lopuksi! Se oli mennyt niin myttyyn, kuin se nenäliina, jolla hän nyt kyyneliään kuivaili. Kesti pitkän aikaa, ennenkuin hän pystyi mitään sanomaan. Tietysti hän sitten aluksi surkutteli Frans Röytä. "Sinä olet hänelle liian ankara, Mary. Herranen aika, kuinka onnettomalta hän näytti!" Ja nauru valtasi hänet uudestaan. Mutta Mary, joka koko ajan oli odottanut tilaisuutta, puhkesi nyt puhumaan: "Mitä sinun suojattisi minuun kuuluu?" Ja ikäänkuin tämä ei riittäisi, kohosi hän istualtaan ja kumartui Alicen hilpeiden silmien eteen. "Sinä varmaan erehdyt itsestäsi ja minusta. Sinähän häneen olet rakastunut. Etkö luule minun jo aikoja sitä huomanneen? Itse te parhaiten tiedätte, missä suhteissa olette toisiinne. Minuun se ei kuulu. Mutta se teitittely, jota te molemmat käytätte, — onko se verhona?" —

Alicen nauru taukosi. Hän istui kalpeana, niin kalpeana, että Mary säikähti. Mary tahtoi kääntää katseensa taas poispäin, vaan ei voinut. Alicen silmät pitivät sitä kiinni tuskallisissa vaihteluissa, kunnes sulkeutuivat. Silloin Alicen pää vaipui taapäin, pitkään ja raskaasti huoaten. Se oli kuin ammutun eläimen ähkinää.

Mary istui vieressä, kauhistuneena omasta laukauksestaan.

Mutta se oli ammuttu.

Odottamatta ja hätäisesti Alice kohotti päätään ja käski ajajan seisauttaa. "Minun täytyy mennä tuohon hotelliin." Vaunut pysähtyivät. Alice avasi oven, astui maahan ja sulki jälkeensä. Pitkään, haikeasti katsoen Maryyn hän sanoi: "Good bye! — Good bye!" vastattiin hiljaa.

Molemmat tunsivat, että hyvästijättö oli ainiaaksi.

Mary ajoi edelleen. Heti kun ehti kotiin, meni hän suoraa päätä perheen saliin; hänellä oli isälle jotakin sanottavaa. Oven eteen tultuaan hän kuuli piaanonsoittoa ja arvasi Jörgen Thiisin olevan siellä. Vaan se ei häntä pidättänyt. Hattu päässä ja kevätkaapu yllä hän odottamatta seisoi huoneessa. Jörgen Thiis hypähti seisaalle piaanon äärestä ja astui häntä vastaan, hänen silmänsä täyttyivät ihastuksesta; Mary leimusi kiihtymyksestä, joka hänessä oli. Mutta jokin ylpeä ja luotansa karkoittava kaikessa tässä kimalluksessa sai Jörgenin luopumaan lähestymisestään. Silloin tuli hänen silmiinsä sitä imevää, himokasta, mitä Mary niin syvästi inhosi. Kevyesti tervehtien Mary astui hänen ohitseen, isänsä luo. Tämä istui tapansa mukaan suuressa nojatuolissa kirja polvella. "Kuules, isä! Mitä sanot, jos nyt lähtisimme kotiin?"

Kaikkien kasvot kirkastuivat. Rouva Dawes alkoi: "Tiedätkö, että Jörgen Thiis juuri äsken kysyi, milloin me matkustamme; hän lähtisi mukaan." — Mary ei kääntynyt Jörgen Thiisiin päin, vaan jatkoi: "Luullakseni huomenna lähtee höyrylaiva Havresta?" — "Se on kyllä totta," vastasi hänen isänsä, "mutta siksi emme kai ehtine valmiiksi?" — "Ehdimme kyllä!" sanoi rouva Dawes; "onhan meillä koko iltapuoli." — "Mielelläni minä autan", sanoi Jörgen Thiis. Nyt hän sai ystävällisen silmäyksen Maryltä, ennenkuin tämä teki selkoa hinnasta, jonka Alice oli määrännyt hänen isänsä haluamalle hollantilaiselle maisemakuvalle. Sitten hän lähti salista ryhtyäkseen omia tavaroitaan pakkaamaan.

He saapuivat kaikki neljä hotellin päivällispöytään kello 1/2 8. Mary tuli aika väsyneenä; Jörgen Thiis meni häntä vastaan ja sanoi: "Neitihän on tällä kertaa tutustunut Frans Röyhyn?" — Isä ja rouva Dawes olivat hyvin tarkkaavaisia; he ilmaisivat sillä, että Jörgen varmaankin oli juuri puhunut siitä heille. Aina kun Mary joutui tuntemaan jonkun uuden herran, olivat näet molemmat huolissaan. Mary punastui; hän tunsi sen itsekin ja sävähti siksi yhä punaisemmaksi. Molemmat vanhukset tuijottivat. "Olen tavannut hänet miss Clerc'in luona", vastasi Mary. "Useita kesiä ovat miss Clerc'in äiti ja hän itse olleet Norjassa ja siellä seurustelleet Frans Röyn omaisten kanssa; he ovat samasta kaupungista. Pitääkö minun antaa lisätietoja?" Jörgen Thiis säikähti. Toiset tuijottivat. Jörgen hätäili: "Sanoin juuri äsken isällenne ja rouva Dawesille, että meidän nuorempien upseerien kesken pidettiin Frans Röytä parhaana mitä meillä on. Niin etten minä sillä mitään pahaa tarkoittanut." — "Sitä en teistä olekaan epäillyt. Vaan kun en itse ole siitä tuttavuudesta täällä kertonut, niin ei minusta näy vierailla olevan syytä sitä julistaa." — "Ihan kauhuissaan sanoi Jörgen Thiis, että — että hänellä siinä kohden ei ollut muuta mielessä kuin osaksi — että, että, — —." "Sen kyllä tiedän", vastasi Mary keskeyttäen.

Sitten he menivät yhdessä alakertaan. Pöydässä — heillä oli muista erillään oma pöytänsä — Jörgen Thiis tietysti tarttui keskeytyneeseen puheenaineeseen. Sitä ei voinut tuolla tapaa sikseen jättää. Upseerit, sanoi hän, pitivät ikävänä seikkana, että Frans Röy oli siirtynyt insinöörikuntaan. Hän oli niin etevä strateegi. Heidän harjoituksensa, sekä tietopuolisemmat että käytännölliset, olivat hänelle antaneet tilaisuutta osoittaa suurta kykyänsä. Jörgen mainitsi esimerkkejä, mutta toiset eivät niitä ymmärtäneet. Sitten hän siirtyi kertomaan juttuja Frans Röystä. Toverielämästä, hänen toiminnastaan. Niiden oli määrä näyttää, kuinka suosittu ja sukkela hän oli; mutta Mary väitti niiden osoittavan varsinkin sitä, kuinka poikamainen hän oli. Jörgen silloin hieman perääntyi; hän olikin kuullut niitä vaan kerrottavan; olihan Frans Röy häntä vanhempi. "Mitä te hänestä pidätte?" kysyi Jörgen Thiis äkkiä hyvin viattomasti. Mary viivytteli. Toiset nostivat silmänsä. "Hän jaarittelee niin liian paljon." — Jörgen nauroi. "Mutta mitä hänen pitäisi teidän mielestänne tehdä? Hänessä kun on niin paljon voimaa." — "Pitääkö sen päästä meidän muiden ihmisten kimppuun?" Sille he kaikki nauroivat, ja niin heltisi se kireys, joka tähän asti oli pitänyt kaikkia hämillä. Krog ja rouva Dawes tunsivat olevansa turvassa Frans Röyltä. Samoin Jörgen Thiis.

He nousivat taas yläkertaan puoliyhdeksän aikaan. Mary pyysi anteeksi poistumistaan, hän oli väsynyt. Huoneestaan hän maatessaan kuuli Jörgen Thiisin soittavan. Silloin Mary itki. —

* * * * *

— Seuraavana iltana merellä, aavalla ja rasvatyynellä. Vienossa hämyssä kesäyötä vastaan; kaksi savupatsasta etäällä, muuten ei mitään. Jakamatonta sameanharmaata edessä ja alla. Mary nojautui laivan parrasta vasten. Ei ainoatakaan ihmistä näkynyt; koneen jyske ainoa ääni. Hän oli juuri ollut kannen alla kuulemassa soittoa, vaan noussut sieltä ennen muita. Sanomaton yksinäisyyden tunne ajoi hänet ylös sisällyksettömään näköalaan. Kaikkialla pilviä rajoina.

Ei mitään muuta kuin pilviä; ei edes kajastusta auringosta, joka oli laskenut.

Mitä hänellä itsellään nyt oli jäljellä siitä maailman loistosta, josta hän oli tulossa? Eikö hänessä itsessään ja ympärillä ollut yhtä tyhjää? Matkaelämä oli nyt mennyttä; ei hänen isänsä eikä rouva Dawes voinut tai tahtonut jatkaa; sen hän ymmärsi. Siinä lahdessa, jossa heidän kotinsa oli, ei ollut ainoatakaan naapuria, kenestä hän olisi piitannut. Siinä kaupungissa, missä he asuivat, puolen tunnin matkan päässä, ei yhtäkään ihmistä, johon hän olisi kiintynyt. Hän ei ollut malttanut siitä huolehtia. Hänellä ei missään ollut vakinaista asuntoa. Se elämä, joka versoo maaperästä ja sitoo kaikkeen, mitä siinä on, se ei ollut hänen. Kenen tahansa luo hän meni, tuntui keskustelu pysähtyvän, jotta voitaisiin ottaa esille muuta puhuttavaa, mikä hänelle soveltuisi. Ne globe-trotter'it, jotka kulkivat maapallon ympäri kuten hän itsekin, juttelivat matkan tapauksista, museoista ja musiikista siellä, missä joutuivat yhteen. Välistä myös ratkaisemattomista kysymyksistä, jotka liitelivät mukana, minne hyvänsä he menivät. Vaan niissä ei ollut ainoatakaan, mikä olisi häntä koskenut. Käsittelykaavat hän osasi ulkoa. Ne olivat lähinnä jonkunlaisia kieliharjoituksia tai joutopuhetta ilman mitään tarkoitusta.

Hänen osakseen tullut ihailu, joka toisinaan kohosi jumaloimiseksi, alkoi jo silloin, kun hän vielä oli lapsi ja piti sitä leikkinä. Vähitellen hän oli siihen niin tottunut kuin vastakkaistanssin vuoroihin. Muuan ainokainen tapahtuma, joka oli koko perhettä pelästyttänyt, pari kohtausta, jotka olivat tuntuneet raskailta, oli jo aikoja unhotettu; kaikki oli nyt jokapäiväistä, vailla todentekoa. Hän oli jäänyt tyhjin käsin ja yksin.

Riuhtaisten hänen ruumistaan hypähti Frans Röyn sankarimuoto esille. Niin ilmeisenä, niin äärimmäisen selväpiirteisenä, että Marystä tuntui kuin ei voisi liikahtaa hänen tähtensä.

Frans Röy ei ollut muiden kaltainen. Tämäkö häntä oli pelottanut?

Vaan ajatellessaankin Frans Röytä hän värisi. Vasten hänen tahtoaankin näkyi Frans Röyn luona Alice lihallisesti himoiten, silmät riettaina… millainen oli heidän keskinäinen suhteensa? Pimeni, vihlaisi, kiehui. Sitten hän seisoi itkien.

Hän kuuli jonkin mahtavan kumeasti kohisevan. Hän kääntyi sinne päin. Heitä vastaan tuli oceansteamer, niin aavistamatta ja niin valtava, että hän pidätti henkeään. Se syöksähti merestä esiin ilman varoitusta. Se kiiti kauheaa vauhtia heitä vastaan, paisui paisumistaan, pienten ja suurten valojen tulivuoreksi. Hyrskyvässä pauhussa se tuli ja meni. Vain silmänräpäys — ja se oli kaukainen näky.

Kuinka tämä valtasi hänet!

Tuo sivuuttava, kiitävä elämä maailmanosasta toiseen, ajatukset ja työ ikuisessa ja hedelmällisessä vaihdossa.

Sillä välin kun hän loikoi täällä ja ajelehti pienessä keikkujassa. Maailman kolossin aallot saivat sen vaappumaan, niin että täytyi pitää kiinni, jottei mereen suistuisi.

Hän oli jälleen suuressa tyhjyydessä. Petettynä. Sillä petostahan se oli, kun kaikki, mitä hän kolmessa maailmanosassa oli nähnyt ja kuullut kansojen elämässä ja juhlissa, kirkollisissa ja kansallisissa, tai taideteoksia, musiikkia, ikäänkuin jäi sinne, missä oli nähty ja kuultu, ja hän oli kaamean liikkumattomassa erämaassa.

KOTONA

Kävi hämmästyttävän toisin.

Jo maihin astuessaan hän näki mitä vilpittömintä iloa, kun jälleen tavattiin sekä nuoria että vanhoja. Kaikkien kasvot kirkastuivat. Samoin matkalla ylöspäin toria kohti; kaikki ilostuivat, kaikki tervehtivät. Sill'aikaa kun hän oli ollut heitä ajattelematta, olivat he ajatelleet häntä. Torin varrella olevasta talostaan heidän oli määrä myöhemmin päivällä lähteä Krogskogeniin rannikkolaivalla. Sillä välin kävi heillä sukulaisia. Näiden teki mieli kertoa, kuinka iloisia he olivat vihdoinkin saadessaan heidät taas nähdä. He tahtoivat kertoa myös siitä menestyksestä, jonka Maryn espanjalainen muotokuva oli saavuttanut. Ensin täällä, sitten pääkaupungissa ja nyt kiertomatkalla pitkin maata yhdessä muiden kuvien keralla. Siitä kirjoitettiin — niin, kai hän oli lukenut, mitä siitä kirjoitettiin? — Ei, hän ei ollut vähääkään lukenut lehtiä — paitsi jonkun kerran niitä, mitä ilmestyi heidän olopaikoissaan. "Etkö sinä luekaan täkäläisiä lehtiä?" — "Kyllä, kun isä niitä näyttää minulle." Eikö siis hänen isänsä, eikä rouva Dawes ollut hänelle mitään maininnut? — "Ei." — Niin, nyt hänet tunnettiin koko Norjassa. Olihan tämä hänen kolmas muotokuvansa; vai joko oli neljäs? Ja se oli kaunein. Se oli otettu meidän kuvalehtiimme. Eräässä englantilaisessa taidelehdessä, "Studio'ssa", se oli myös. Eikö hän sitä tiennyt? — "En." — Täkäläinen nuoriso oli hänestä kovin uhoissaan. Sen vuoksi he olivat lykänneet kevätjuhlansa siksi, kunnes hän tulisi kotiin. "Silloin sinua oikein juhlitaan." — "Minuako?" — "Mennään Marielystiin. Höyrylaiva täältä ja höyrylaiva naapuristosta; siellä yhdytään. Jörgen Thiis on koko puuhan suunnitellut Pariisista asti." — "Jörgen Thiis?" — "Niin, eikö hän ole kertonut." — "Ei."

Heti kun toiset lähtivät pois, meni hän tapaamaan isäänsä; tämä oli par'aikaa purkamassa muutamia niistä taide-esineistä, mitä oli ostanut ja joiden oli määrä jäädä hänen huoneeseensa. "Oletko sinä, isä, lähettänyt minun muotokuviani näyttelyihin?" — Krog hymyili ja vastasi viattomasti: "Kyllä minä tosiaan olen, rakas lapsi. Ja siitä on monella ollut iloa. Muuten minulta on sitä pyydetty. Joka kerta minulta on pyydetty." Hän sanoi sen niin herttaisesti. Että isä oli häneltä salannut ja kieltänyt rouva Dawesia mitään puhumasta, varmaankin myös Jörgen Thiisiä, se oli hänestä niin somaa. Nyt hän teki, mikä hänellä muuten oli hyvin harvinaista, hän suuteli isäänsä.

Vai tästä siis hänen isänsä, rouva Dawes ja Jörgen Thiis niin ahkeraan olivat yhdessä kuiskutelleet ja supatelleet? Siksi oli häneltä pidätetty kotimaan lehdet. Kaikki oli ennakolta sovittu — vieläpä sekin ehdotus, että juuri nyt lähdettäisiin kotiin! Hän melkein piti Jörgen Thiisistä.

Heidän lähtiessään Krogskogeniin oli laivasillalle kerääntynyt joukko nuorisoa. Se huusi: "Pyhänä tavataan!"

Hänestä oli maisema lahden puolella viehättävä. Koko se puoli tuntia, mikä Krogskogeniin oli matkaa, oli kuin hyvien tuttujen yhtämittaista tervehtimistä. Nyt oli rannikkoa pitkin kulkeva, osittain uudestaan valmistettu tiekin valmiina. Se oli oikein hauska, aina kun se leikkasi niemenkärkien ympäri, usein tunturin sisään. Krogskogenin halki kulki tie, kuten ennenkin, toiselta niemeltä tasangon vieritse toiselle, ihan laiturin sivutse ja kappelin ja hautuumaan läheltä.

Kuinka virkistävän ihana oli Krogskogenin asema! Hän oli muistellut sen olevan niin yksinäisen; vaan oli unhottanut, kuinka viehkeä se oli! Tämä hiljainen, kiiltävä lahti merilintuineen! Väreily tuolla peremmällä, missä joki laskee vetensä, pitkä tasanko sisämaahan päin ylänköjen välissä ja nämä vihreässä puvussa. Eivätkö asuinrakennuksen läheiset puut todellakaan olleet tuota pitempiä? Kuinka mainiolta näytti tuo pitkä ja valkea talo, mustine akkunoineen ja perusmuurineen. Toisesta savutorvesta nousi sakeaa savua; sieltä vyöryi ilmoille hauskaa tervetuloa. Hän hyppäsi maihin ennen muita ja joutuun kotia kohti. Kahdeksan tai kymmenen vuotias tyttönen tuli juosten laivalle päin, pysähtyi nähdessään Maryn, kääntyi ja juoksi takaisinpäin minkä ikinä kerkesi. Mutta Mary sai hänet portailla kiinni. "Nyt minä otan sinut!" hän käänsi tyttösen puoleensa: "Kuka sinä olet?" Se oli vaaleatukkainen, naurava tyllerö, joka ei vastannut. Portailla seisoi talon naisväki, ja yksi heistä sanoi, että hän oli nimeltään Nanna ja juoksi täällä asioilla. "No oleppas sitte minun tyttöni!" sanoi Mary ja otti hänet mukaansa ylös portaita. Hän tervehti kutakin erikseen, vaan tunsi heidän pettyvän, kun hän riensi edelleen puhelematta heidän kanssaan. Hän ikävöitsi saada taas astua syville matoille, tuntea omituista valoa ympärillään eteisessä, jälleen nähdä suuret kallisarvoiset kaapit, kaikki maalaukset ja harvinaisuudet hollantilaisajalta. Vielä enemmän hän ikävöitsi päästä yläkertaan omaan huoneeseensa. Tuo äänettömyys portaissa ja sitten eteenpäin pitkässä, hieman pimeässä käytävässä — milloinkaan ei tämä ollut hänelle niin kuiskutellut kuin tänään. Jotakin vienoa, puoleksi kätkettyä, perin tuttavallista ja ihan läheltä. Se laverteli vielä, kun hän seisoi huoneensa ovella, se ihan piti hänestä kiinni, niin että kesti ennenkuin hän avasi.

Oi, huone oli täydessä auringonpaisteessa pitkisseinän akkunasta, joka oli avoinna toisia rakennuksia ja ylänköä kohti. Vaaleampaa valoa suoraan edessä olevasta akkunasta hedelmäpuutarhan ja lahden puolella. Tämä pilkisteli puiden välistä. Niiden yläpuolelta näkyivät saaret ja nyt vaaleanharmaa meri. Vaan ylängöltä käsin, joka oli ihanimmassa lehdessään ja kukassaan, valui kevään tuoksua. Huone itsekin valkoisessa puhtaudessaan oli kuin syli sitä ottamassa. Täällä sisällä kaikki järjestyi kunnioittaen sängyn ympärille, joka oli keskellä laattiaa. Se oli enemmän kuin prinsessaa varten; se oli itse prinsessa; kaikki muu tuli niiaten sitä kohti.

* * * * *

Retki Marielystiin oli kaikin puolin onnistunut. Vaan siellä sattui mielenapeutta Maryn ja Jörgenin kesken.

Sen laita oli näin. Laivalle tuli Jörgen Thiis pitkän, tanakan naisen kanssa, jonka leveä otsa, lämpöiset silmät, pieni nenä ja ulkoneva leuka virittivät Maryn poskille lievää punaa, ja tätä verhotakseen Mary nousi seisaalle ja kysyi: "Ettekö te ole insinöörikapteeni Frans Röyn sisar?" — "Onpa kyllä", vastasi Jörgen Thiis; "me olemme varmuuden vuoksi ottaneet lääkärin mukaamme." — Mary: "Se on minusta hyvin hauskaa; minä olen tietysti kuullut veljenne puhuvan Teistä. Hän pitää Teistä niin paljon." — "Kaikkihan me pidämme", vakuutti Jörgen Thiis ja meni.

Neiti Röy ei itse ollut mitään sanonut. Mutta hänen tutkivista silmistään valui Maryä kohti ihailua. Nyt hän istui Maryn viereen. "Viivyttekö kauvankin kotona?" — "Sitä en tiedä. Kenties emme ollenkaan enää matkusta; isäni on käynyt liian heikoksi." — Neiti Röyn viisaat silmät ikäänkuin merkitsivät muistiin. Hän ei pitkään aikaan puhunut mitään. Mutta Mary ajatteli itsekseen: se on hienotunteista, ettei hän rupea juttelemaan veljestään.

Nämä kaksi olivat koko retken ajan yhdessä. He seisoivat myös toistensa likellä, kun jälkiruoka tarjottiin ulkoilmassa ja puheita pidettiin. Se menestys, jonka juhla saavutti, nousi Jörgen Thiisin päähän. Tultiinhan kilistämään hänen kanssaan lasia, hän kävi tunteelliseksi ja tahtoi puhua. Ihanteen, ikuisen ihanteen puolesta. Onnellinen se mies, joka on sen jo nuoruudessaan nähnyt! Hän on sitä rinnassaan kantanut opastavana, sammumatonna valonheittäjänä elämän polulla! — Hän joi pohjaan, heitti lasinsa, kalpeana, liikutettuna.

Tämä kamala vakavuus tuli niin äkkiä hilpeiden ihmisten eteen, että he nauroivat. Joka ainoa!

Neiti Röy sanoi Marylle: "Olettehan te seurustellut luutnantti Thiisin kanssa?" — "Sekä viime talvena että edellisenä", vastasi Mary sivumennen; hän söi jäätelöä.

Vieressä seisoi muuan nuori tyttö. "Merkillinen mies tuo Jörgen Thiis", sanoi hän. "Hän on meidän seurassamme niin hyvä, mutta kuuluu olevan sotamiehille niin häijy." Hämmästyneenä kääntyi Mary häneen päin. "Millä tapaa häijy?" — "Hänen sanotaan miehiä niin piinaavan. Olevan niin kauhean tarkan ja niin suunnattoman omituisen. Ja rankaisevan ihan tyhjästä." Mary kääntyi silmät leveinä Margrete Röyhyn päin. "Kyllä se on totta", vastasi tämä kevyesti; hänkin söi jäätelöä.

Kun sitten illan suussa oli tanssiminen lopetettu ja lähdetty laivalle päin, Mary Jörgenin kainalossa, sanoi Mary hänelle: "Onko totta, että se väki, jota te komennatte, moittii Teitä?" — "Siinä lienee todellakin perää, neiti." Hän nauroi. — "Onko se mikään naurun asia?" — "No ei siitä itkeäkään kannata, neiti," hän oli oikein lystillä päällä, olisi kernaimmin ottanut Maryn syliinsä ja tanssinut tietä alaspäin laiturille, kuten niin monet muut tekivät. Vaan Mary torjui. "Minun oli sitä ikävä kuulla", sanoi hän. Silloin Jörgen älysi, ettei tämä ollut leikkiä. "Tahdon sanoa Teille, neiti, etteivät norjalaiset yleensä tajua, mitä totteleminen ja kuri on. Sinä lyhyenä aikana, minkä ne ovat komennettavinamme, täytyy meidän sitä heille opettaa." — "Millä keinoin opettaa?" — "Pikku asioissa tietysti." — "Piinaamalla heitä pikku asioilla?" — "Niin juuri." — "Asioilla, joiden välttämättömyyttä he eivät käsitä?" — "Aivan niin. Heidän on opittava jättämään viisastelut. Heidän täytyy totella. Ja mitä tekevät, se on tehtävä täsmällisesti. Ehdottoman täsmällisesti."

Mary ei vastannut. Vaan heidän sivulleen tuli toinen pari, ja Mary puhui näille. Sitä hän jatkoi, kunnes päästiin rantaan.

Laivalla hän huomasi, että Jörgen Thiis oli alakuloinen. Maihin astuttaessa Jörgeniä ei näkynyt laiturilla. Ilman mitään sopimusta saattoi koko seura Maryä kotiin torin varrelle. Laulettiin ja meluttiin ulkopuolella, kunnes Mary ilmestyi parvekkeelle ja sirotteli kukkia heidän päälleen, — sekä ne, jotka oli mukanaan tuonut, että kaikki, mitä löysi. Hajaannuttiin nauraen ja ailakoiden. Vaan heidän poistuessaan Mary etsi heidän seastaan Jörgeniä; tätä ei siellä näkynyt. Hänen tuli paha mieli; hän oli huonosti palkinnut Jörgeniä päivästä, joka oli hänen elämänsä ihanimpia. Häntä oli suuremmoisesti juhlittu.

Seurustelua suuremmissa ja pienemmissä piireissä tuli nyt yhtä mittaa; mutta Jörgen Thiis oli kadonnut. Ensin hän oli jonkun aikaa ollut kotona vanhempiensa luona, nyt hän oli Kristianiassa. Mary ei ollut koskaan sen enempää ajatellut Jörgen Thiisiä; mutta nyt, kun hän pysytteli syrjässä, täytyi hänen muistella, mikä osa Jörgenillä oli tässä onnellisessa samanikäistensä tapaamisessa. Se merkillinen malja, minkä hän oli esittänyt "uskollisuudelle ihannetta kohtaan"… kun se puhe pidettiin, ajatteli hän vaan: kuinka tunteellinen saattaakin Jörgen Thiis olla! Nyt hän ajatteli: ehkä se tarkoitti minua! Hän oli tottunut näihin liioitteluihin, eikä hän lainkaan pitänyt Jörgen Thiisistä. Vaan kun hän muisteli, miten rajusti rakastunut Jörgen oli jo heidän ensi yhtymässään ja että hän kaikki nämä vuodet oli ollut ihan samanlainen, milloin ja missä tahansa he yhtyivät, tuli siitä jotakin suurempaa. Ahnaisiin, imeviin silmiin tuli silloin jotakin melkein liikuttavaa. Ettei Jörgen sietänyt hänen seuraansa, kun hän oli vähimmänkään epäsuopea, osoittihan sekin, miten syvästi Jörgen häntä rakasti. Ettei Jörgen mitään sanonut, vaan jäi pois, se oli hänen mieleensä.

Sitten saapui Mille Falke, rintatautisen lehtorin kaunis, lempeä vaimo, eräänä päivänä hänen luokseen. Hän oli saanut kirjeen Jörgen Thiisiltä. Kristianiassa oli muuan kymmenhenkinen seura päättänyt lähteä retkelle Nordkapiin. Laivapaikat oli tilattu jo pari kuukautta sitten, — ja nyt tuli esteitä. Jörgen Thiisiltä oli kysytty, eikö hän voisi ottaa matkalippuja huostaansa ja kerätä kymmentä henkilöä tehdäkseen niiden kanssa tuon ihanan retken? Pikkukaupungeissa elettiin paremmassa toveruudessa, siellä oli helpompi saada sellainen joukko kokoon. Jörgen Thiis suostui ehdotukseen, — jos Mary Krog tulisi mukaan; silloin hän olisi varma, että muut voitaisiin saada.

Rouva Mille Falk esitti tämän Marylle sillä hyväilevällä kissanlämmöllä, jota harva voi vastustaa. Maryllä ei kuitenkaan ollut pienintäkään halua istua höyrylaivassa keskellä kesäkuumaa tai keskeyttää, mitä täällä nyt oli tarjona; se oli kovinkin hauskaa. Mutta eipä hän kernaasti olisi taas pahoittanut Jörgen Thiisin mieltä. Hän puhui isälleen ja rouva Dawesille; hän kuunteli vielä kerran Mille Falkia — ja suostui.

Alkupuolella heinäkuuta kokoontui seurue yöllä eräälle rannikkolaivalle, jonka oli määrä viedä heidät Bergeniin. Sieltä retki alkaisi. Heitä oli kuusi naista ja neljä herraa. Naisista yksi oli kaupungin arvoisa koulunjohtajatar; yksi herroista oli hänen poikansa, ja naisista taas oli kolme ollut ennen hänen oppilaitaan. Hän oli siveellinen tukipiste. Kaksi osanottajaa oli vastanainut pariskunta, jota kiusoiteltiin koko matkalla. Sitä kannattikin tehdä, sillä he olivat kumpikin hyvin sukkelia ja osasivat kostaa. Muuan nuori tukkukauppias liehakoitsi naisista kahta — kuten väitettiin — saamatta selville, kummasta enemmän piti. Tämän ratkaisemisessa oli hänellä koko muu seurue apuna, molemmat naiset uutterimmin. Eräs nuori kielentutkija kastettiin jo ensi yönä rannikkolaivalla "hyljätyksi". Lukuunottamatta vanhaa rouvaa pitivät muut aika elämää eikä yksikään välittänyt unesta. Ainoastaan kielentutkija ei osannut tanssia eikä laulaakaan eikä vähääkään mielistellä; eipä häntä itseäänkään voinut mielistellä, sillä silloin hän kävi noloksi. Seurauksena oli, että kaikki, vieläpä Marykin, liehakoitsivat "hyljättyä", vain nauttiakseen hänen saamattomuudestaan. Pilanteon alkuunpanija oli vakinaisesti Jörgen Thiis; kiusoitteleminen oli hänellä intohimona. Sillä alalla ei hänen kekseliäisyyttään aina voinut uskoa ilkeydestä vapaaksi.

Alussa sai hän itse olla rauhassa. Vaan vähin erin uskalsi jo "hyljättykin" käydä hänen kimppuunsa. Kaikki pistelivät hänen ruokahaluansa, vallanhimoansa ja varsinkin hänen alamaista palvelijanosaansa Maryyn nähden. Maryllä oli Krogien varhain kehittynyt kyky huomata liiallisuudet, niin että hän nauroi muiden mukana silloinkin, kun ivattiin alamaisuutta häntä kohtaan. Jörgen Thiis ei siitä ollut millänsäkään. Hän söi yhtä vahvasti, oli yhtä turhantarkka retken johtajana ja pysyi järkkymättä Maryn kekseliäänä, väsymättä paikalle kiitävänä auttajana.

Laiva oli ihan täynnä matkustajia, joukossa useita ulkomaalaisia; mutta Jörgen Thiisin hilpeä seurue oli keskuksena; luonto houkutti niin alinomaa matkustajat ihailemaan, etteivät he kovin paljoa hieroutuneet toistensa kimppuun. Heistä tuntui kuin kuulisivat jotakin suurta esitettävän. Ihmeet seurasivat täällä toisiansa. Lisäksi tuli päivän pituus. Joka vuorokauden päästä kävi yö lyhyemmäksi, viimein katosi. He kiitivät eteenpäin pelkässä valossa, ja se huumasi. He eivät väsyneet. He joivat, tanssivat, lauloivat; lopulta heissä kaikissa oli sama mieliala. He ehdottelivat sellaista, mikä muuten olisi tuntunut mahdottomalta; täällä se sopi maiseman villiyteen, valon huumeeseen. Kun Maryltä kova tuuli kerran vei hatun, hyppäsi kaksi kavaljeeria mereen sitä noutamaan. Toinen oli tietysti Jörgen Thiis. Mielten jännitys oli noussut arkipäiväistä ylemmä. Jotkut uupuivat; he nukkuivat öin ja päivin. Vaan useimmat kestivät, ainakin niin kauan kuin kuljettiin eteenpäin. Niiden joukossa Mary.

Jörgen Thiis oli kunnioittavalla lujuudellaan pakottanut kaikki siihen, että he kohtelivat Maryä jokseenkin samoin kuin hän itse. Myöskään ei sattunut pienintäkään seikkaa, joka olisi tätä häirinnyt. Se johtui varsinkin hänen omasta hienoksi harjaantuneesta käytöstavastaan valppaine kykyineen olla huomaavainen.

Heidän siirtyessään takaisin rannikkolaivaan pyysi hän vilpittömän kiitollisena Jörgen Thiisiä tulemaan mukaan kotiin Krogskogeniin. "En minä voi näin äkkiä lopettaa", sanoi Mary.

Ja siellä Jörgen Thiis viipyi useita päiviä. Kaikki oli hänestä siellä kaunista ja virkistävää. Se taideaisti, mitä hänessä oli, kohdistui enimmäkseen pikku esineisiin; hän siis ihaili kansatieteellisiä kapineita, ja niitä täällä oli kylliksi. Huoneet ja niiden kalustus olivat ihan hänen makunsa mukaisia. Rouva Dawesille, jolle hän puhui vapaasti, hän uskoi salaisuutensa; se mikä oli rauhallista, hillittyä, toi hänen mieleensä lemmenkaihoa, sanoi hän. Hän haaveili piaanoa soittaen, pitkiä aikoja, yhä uudestaan. Ja aina siihen suuntaan.

Maryä hän kohteli yhtä kunnioittavasti kahden kesken kuin muiden seurassa. Siitä saakka, kun he olivat tuttuja, Mary ei ollut kuullut ainoatakaan sanaa, jota voisi pitää johdantona kosintaan; eipä edes ainoata sanaa, jota voisi sanoa johdannon johdannoksi. Ja se oli Maryn mieleen.

Yhdessä he retkeilivät metsässä ja vainiolla; he soutelivat yhdessä sukulaisia tervehtimään. Jörgenillä oli avain hänen uimahuoneeseensa. Hän kävi siellä, ennenkuin kukaan muu oli valveilla. Usein taas heidän retkensä jälkeen.

Mary itse oli käynyt seuranhaluisemmaksi. Jörgen huomautti siitä. "Niin", vastasi Mary, "nuoret ihmiset elävät täällä lähemmin yhdessä, ikäänkuin sisaruspiirissä, ja siksi ne ovat toisenlaisia, vapaampia, terveempiä. Se on minuunkin tarttunut."

Jörgenin piti eräänä aamuna lähteä kaupunkiin, ja Mary meni mukaan. Hän tahtoi käydä Klaus sedän, hänen ottoisänsä luona, jota ei ollut kotiintulostaan asti tavannut.

Klaus setä istui perimmäisessä huoneessa savupilvessä ikäänkuin hämähäkki harmaan seittinsä takana. Hän hypähti seisaalle nähdessään Maryn astuvan sisään, häpesi ja vei hänet "isoon tupaan." Jörgen oli ennakolta varoittanut Maryä, että Klaus setä tuskin oli hyvällä päällä; hänellä oli taaskin ollut tappioita. Niinpä heti kun he istuutuivat tyhjään, jäykkään saliin, hän alkoikin valitella aikoja. Tapansa mukaan hän koukisti selkänsä kyrmyyn, levitti jalkansa painaakseen kyynärpäänsä niitä vasten ja pitkät sormensa vastakkain. — "Niin, kyllähän teidän on hyvä, kun vaan lystäilette!" Ehkä hän tahtoi tämän taas hyvittää ja sanoi: "Enpä ole koskaan nähnyt kauniimpaa paria!"

Jörgen nauroi, vaan punastui ihan ohimoihin asti. Mary istui jäykkänä; se ei häneen ulottunut.

Jörgen saattoi hänet takaisin Krogin taloon torin varrelle; se olikin aivan lähellä. Hän ei puhunut tiellä sanaakaan ja sanoi hätäiset hyvästit. Sitten häneltä tuli sana, että hänen täytyi viipyä iltaan asti; silloin hän ajaisi Krogskogeniin pyörällään. Se ei ollut sopimuksen mukaista; mutta Mary lähti.

Laivassa kotimatkalla Mary sitten ajatteli mahdollisuutta: pari hänestä ja Jörgen Thiisistä? Ei! Se ei ollut koskaan sattunut hänen mieleensä. Jörgen oli kaunis, komea mies, mainio kavaljeeri, todellinen taiteilija piaanonsoitossa. Hänen hyvästä päästään, hänen hienosta käytöksestään oltiin yksimielisiä. Vieläpä sekin, mikä ennen niin inhotti, hänen nautinnonhimonsa, joka saattoi puhjeta esille katseessa ja ilmeessä ja käydä imevän kaltaiseksi, mitä ei sietänyt nähdä… ehkä juuri siitä peruspohjasta muu oli kehittynyt? Aisti täydellisyyteen taiteessa, kurissa, puheessa? Mutta siihen jäi jotakin selittämätöntä. Hänestä oli yhdentekevää, mitä se oli, sillä hän jätti sikseen kaikki nämä mietiskelyt. Ne eivät häneen kuuluneet.

Hän oli tavannut erään talonpoikaisvaimon, joka oli nuoruudessaan heillä palvellut; hänen viereensä Mary nyt istuutui. Vaimo ilostui: "Kuinkas teidän isänne jaksaa? Nyt minä olen käynyt vanhaksi, mutta sen sanon, että niin monta kuin olenkin tuntenut, — parempaa miestä kuin isänne en ole koskaan tavannut. Hän on ja pysyy kaikkein parhaana."

Tämä lausuttiin niin odottamatta ja lämpimästi, että Mary heltyi. Vaimo kertoi sitte piirteen toisensa jälkeen isän hienotunteisuudesta ja hyvyydestä. Sitä hän jatkoi koko matkan. Ensin tuntui Marystä, ettei mitään suloisempaa ollut pitkään aikaan sattunut. Vaan sitten hän pelästyi. Hän oli kerrassaan unhottanut, kuinka syvästi hän itse rakasti isäänsä. Vieraantunut sitä ilmaisemasta. Miksi? Miksi hänen mielensä oli kiinni niin paljossa muussa eikä hänessä, joka oli kaikista paras ja rakkain?

Hän kiirehti ylöspäin taloa kohti. Vaikka isä oli käynyt niin kivulloiseksi, ei hän viime aikoina ollut melkein laisinkaan käynyt isän luona. Päästyään lähemmä hän näki Jörgenin polkupyörän nojaavan portaita vasten ja kuuli hänen soittavan. Mutta Mary riensi ohitse, isäänsä tapaamaan, joka istui konttoorissa pulpetin ääressä kirjoittamassa. Mary kietoi kätensä hänen kaulaansa ja suuteli häntä, katsoi hänen hyviin silmiinsä ja suuteli vielä kerran. Herkästi havaiten, mikä on lystikästä, hän nauroi nähdessään isänsä kummastuksen. "Niin, kyllähän sinä voit minua ihmetellä, sillä minä teen sitä niin kovin harvoin. Mutta sittenkin on asia niin, että pidän sinusta niin äärettömästi." Taas hän suuteli isäänsä. "Rakas lapseni!" sanoi Krog ja hymyili rynnäkön lävitse. Hän oli siitä onnellinen, sen Mary näki. Vähitellen tuli hänen silmiinsä se omituinen kirkastus, jota ei kukaan unhottanut. Mary ajatteli itsekseen: näin minä teen täst'edes joka ainoa päivä!

Jörgen ja hän olivat päättäneet lähteä pyöräretkelle pitkin seutua. Seuraavana päivänä he olivat matkalla. Se sukulainen, jonka luo he saapuivat, muuan komppanianpäällikkö, riemastui heidän tulostaan. Heidän täytyi lopulta jäädä sinne sekä kahdeksi että kolmeksi päiväksi. Ympäristön nuoriso hankittiin seuraksi, pantiin toimeen retki tunturilaitumille, mikä taas oli Marylle ihan uutta. "Tunnen kaikki maat vaan en omaani." Ensi vuonna hän matkustaisi Norjassa; siihen ei tarvittaisi erikoista matkaseuraa. Tämä aie kun oli mielessä, niin kotimatkasta tuli oikea herraskulku.

Juuri kun Jörgen ja hän jättivät pyöränsä nojaamaan portaita vasten, tuli pikku Narina juosten ovesta ja kiireesti portaita alas. Hän itki, vaan ei nähnyt tulijoita; hän oli menossa toiseen rakennukseen. Kun Mary huusi: "Mikä nyt on?" pysähtyi Nanna ja purskahti: "Voi tulkaa, tulkaa, minä juuri haen väkeä!" Yhtä kiireesti taas ylös ilmoittamaan, että nyt ne tulivat. Jörgen perästä, sitten Mary. Riennettiin läpi eteisen, ylös portaita, pitkin käytävää perimmäistä huonetta kohti oikealle. Siellä makasi Anders Krog laattialla ja rouva Dawes oli polvillaan hänen vieressään, parkuen. Krog oli saanut halvauksen. Jörgen nosti ja kantoi hänet laattian poikki sänkyyn ja sovitti hänet siihen. Mutta Mary syöksi jälleen alakertaan telefonoimaan lääkäriä.

Lääkäri ei ollut kotona, Mary haki häntä paikasta toiseen. Sillä välin hänessä huusi epätoivo siitä, ettei hän ollut isänsä luona, kun tämä kohtaus sattui! Olihan hän juuri luvannut itsekseen olla hänelle joka päivä hyvä — ja sitten lähtenyt hänen luotaan! Niin, vielä tänään hän oli iloinnut, kun pääsisi ensi kesänä matkustelemaan ympäri maata ilman häntä! Millainen hänestä oli tullut? Mikä hänet oli riivannut?

Saatuaan puhutella lääkäriä hän heti riensi takaisin isän luo. Tämä oli sillä välin riisuttu ja Jörgen poissa. Mutta rouva Dawes istui tuolilla päänaluksen vieressä, kädessä kirje, äärettömän onnetonna. Maryn nähtyään hän oitis ojensi tälle kirjeen, kääntämättä silmiään sairaasta.

Kirjeen oli lähettänyt Amerikasta muuan Marylle outo mies, joka ilmoitti, että Hans veli oli menettänyt heidän ja omankin omaisuutensa. Itse hän oli heikkomielinen, ollut sellaisena kai jo kauan.

Kuten Mary tiesi, ei Krogien suvussa miespuolella ollut tavatonta, että vanhat kävivät höperöiksi. Mutta hän kauhistui isänsä vuoksi, joka ei ollut pitänyt silmällä! Sekin oli arveluttava merkki.

Hänen isänsä oli arvatenkin juuri menossa näyttämään tätä kirjettä rouva Dawesille, kun hänet tapasi halvaus. Ovi näet oli avoinna ja hän makasi siinä likellä.

Mary luki kirjeen kahdesti ja kääntyi rouva Dawesiin päin, joka istui itkien. "Niinpä niin, Eva täti, — se on kestettävä." — "Kestettävä? Mitä sinä tarkoitat? Rahojako? Viis rahoista! Vaan isäsi! Tuo ihana mies, paras ystäväni!" Hän katsoi hellittämättä Krogin ummistuneisiin silmiin ja itki yhtä mittaa, purkaen hänelle mitä parhaita nimityksiä, mitä korkeinta ylistystä, mutta englanniksi. Vieraalla kielellä sanat putoilivat kuin kaukaisemmalta ajalta; Mary oli polvillaan isänsä edessä ja poimi ne talteen. Ne tulivat joka päivältä molempien vanhusten yhdyselämää, kukin kaipuineen, kukin kiitoksineen — kuvana siitä, mitä hän oli saanut lempeiltä sanoilta, hyviltä silmiltä, lahjoina ja suvaitsevaisuutena. Se tuli niin rikkaana, niin lämpimänä, hyvän omantunnon uljaalla voimalla; sillä rouva Dawes oli itse koettanut olla hänelle taas kaikkena, mikäli oli voimia riittänyt. Niin kultaisia sanoja kuin siinä siroteltiin Maryn pään ylitse hänen isänsä kunniaksi, — niin köyhäksi ne Maryn itse tekivät! Sillä hän oli isästään niin vähän välittänyt! Voi kuinka hän katui, voi kuinka epätoivoissaan hän oli!

Jörgen Thiis tuli näkyviin käytävässä juuri kun Mary nousi. Mary kumartui ottamaan kirjeen ja aikoi sen antaa Jörgenille, kun rouva Dawes, joka myös näki hänet, pyysi häntä auttamaan itseään huoneeseensa; hänen täytyi päästä sänkyyn, hänen myös. "Herra ties, milloin taas nousen! Jos hän on valmis, niin olen minäkin."

Jörgen riensi paikalle, sai koko massan nousemaan tuolilta ja hoippui hänen kanssaan hitaasti pois. Hän soitti sinne palvelustytön, joka sitten auttoi rouva Dawesin sänkyyn; itse tuli Jörgen takaisin Maryn luo. Tämä seisoi liikkumatonna, kädessä kirje, jonka nyt ojensi Jörgenille.

Hän luki sen tarkkaavasti ja kalpeni. Niin, hetkisen hän oli kuin sammunut; Mary astui pari askelta häntä kohti, vaan Jörgen ei huomannut. "Tämä se on ollut syynä halvaukseen", sanoi Mary.

"Tietysti", kuiskasi toinen häneen katsomatta. Pian hän sitten lähti.

Mary seisoi taas isänsä luona. Tämän suloiset, hienot kasvot kutsuivat Maryä, hän heittäytyi taas isänsä kaulalle ja nyyhkytti. Siitä, josta hän enimmin piti, hän oli vähimmin välittänyt. Ehkä vaan siksi, ettei isä koskaan muistuttanut itsestään?

Hän ei lähtenyt isänsä luota, ennenkuin lääkäri tuli, mukana sairaanhoitajatar. Silloin Mary meni rouva Dawesia katsomaan.

Rouva Dawes oli epätoivoissaan ja sairaana. Mary tahtoi häntä lohduttaa, mutta hän keskeytti kiivaasti: "Minun on ollut liian hyvä. Minä olen ollut liian varma. Nyt tulee tosi eteen!" Mary kauhistui tuota sanaa, sillä hänellä oli se ollut kaiken aikaa sydämessä.

"Sinä menetät meidät molemmat, lapsi rukka! Ja omaisuuden!" Marystä oli vastenmielistä, että hän mainitsi omaisuuden. Rouva Dawes tajusi sen ja sanoi: "Sinä et minua ymmärrä, lapsi parka! Ei se ole sinun syysi, vaan meidän. Me hemmoittelimme sinua liiaksi. Mutta sinä olitkin niin paha, ellemme täyttäneet tahtoasi."

Mary katsahti kauhistuneena: "Minäkö paha?" — Rouva Dawes: "Minä kyllä sen sanoin isällesi, lapseni, sanoin monta kertaa. Mutta hän oli läpeensä hyvä, hän teki sen aina tyhjäksi." Jörgen tuli sisään tohtorin kanssa. "Jos jotakin sattuu väliin, voi kohta olla loppu käsissä, neiti." — "Joutuuko hän rammaksi?" kysyi rouva Dawes. — Lääkäri vältti vastaamasta; hän sanoi vaan: "Nyt tarvitaan lepoa." Tuli niin hiljaista tämän selityksen perästä.

"Neiti ei saa valvoa sairaan luona. Ennemmin kaksi hoitajatarta." Mary ei vastannut. Rouva Dawes alkoi taas itkeä: "Kyllä tästä nyt tulee toinen aika." —

Lääkäri poistui Jörgenin saattamana. Tultuaan jälleen huoneeseen kysyi Jörgen hiljaa: "Pitääkö minunkin lähteä, — vai voinko olla miksikään hyödyksi?" — "Ei, älkää jättäkö meitä", valitti rouva Dawes. Jörgen katsoi Maryyn päin, joka ei mitään sanonut eikä nostanut silmiäänkään. Mary itki hiljaa.

"Te tiedätte, neiti", sanoi Jörgen Thiis kunnioittavasti, "ettei ole ketään, jolle mieluummin olisin apuna." — "Tiedämme kyllä, hyvä ystävä!" nyyhkytti rouva Dawes. Mary oli kohottanut päätään, vaan kun rouva Dawes puhui, pysyi hän vaiti.

Kun Mary vähää myöhemmin tuli ulos rouva Dawesin luota, oli Jörgen juuri avaamassa ovea kamaristaan, joka oli Maryn huoneen vieressä. Jörgen jäi seisomaan avoimeen oveen, niin että Mary saattoi hänen takanaan nähdä pakatun matkalaukun. Mary pysähtyi: "Te matkustatte?" — "Niin", vastasi Jörgen. — "Täällä tulee nyt hiljaista." Jörgen odotti lisää, vaan muuta ei kuulunut. "Nyt alkaa metsästyskausi. Olin ajatellut tiedustaa isältänne, saisinko metsästellä hänen maillaan?" — "Jos voitte tyytyä minun suostumukseeni, niin ei ole mitään estettä." — "Tuhannet kiitokset, neiti! Silloin saanen poiketa katsomaan?" Hän kumarsi syvään ja tarttui Maryn käteen.

Sitten hän meni rouva Dawesille sanomaan hyvästit. Siellä hän kuitenkin viipyi vähintäin kymmenen minuuttia. Hän tuli jälleen ulos juuri kun Mary oli menossa isänsä huoneeseen.

Hänen seisoessaan isänsä luona alkoi tämä liikkua ja avasi silmänsä! Mary polvistui: "Isä!" Krog näkyi muistelevan ja yritti puhua, vaan ei jaksanut. Mary riensi: "Me tiedämme sen, kaikki tyyni, isä. Vaan älä siitä välitä! Kyllä meidän on sittenkin hyvä." Krogin silmistä ilmeni, että hän käsitti, vaikka hitaasti. Hän tahtoi nostaa kättänsä, vaan huomasi voimattomuutensa. Hän katseli Maryä tuskallisen hämmästyneenä; Mary laskeutui hänen kaulalleen, suuteli häntä ja itki.

Mutta Krog rupesi paranemaan uskomattoman pian. Marynko läsnäolo ja uuttera hoito siinä auttoi? Niin sanoi sairaanhoitajatar.

Nyt tuli aika, jolloin Mary oli uupumaton huolenpidossaan kummastakin potilaasta, vaan samalla perehtyi kodin ja talon hoitoon. Hän tunsi siinä viihtyvänsä, sillä hänellä oli taipumusta pitämään järjestystä ja ohjaamaan. Rouva Dawes oli ihan ihmeissään.

Ei mitään pelkoa vastaisen varalta, ei vähääkään kaiken sen kaipaamista, mitä oli ollut. Hän sanoi niille, jotka häntä surkuttelivat, että tosin oli kovaa, kun molemmat vanhukset olivat sairaina, mutta muuten hänen oli niin hyvä, ettei hän muuta toivonut.

* * * * *

Eräänä tavattoman lämpimänä päivänä elokuussa hänellä oli aamusta alkaen ollut paljon puuhaa. Hän ikävöitsi päästä veteen heti kun joutaisi.

Viiden ja kuuden välillä he juoksivat rantaan, pikku Nanna ja hän. Ensin olivat molemmat uimahuoneessa; pikku Nanna oli niin riemuissaan, kun sai hommata Maryn kauniissa hiuksissa; tänään ne päästettäisiin hajalle. Sitten Nanna juoksi ylös harjanteelle, suurelle kivelle, vartioidakseen sieltä molemmille tahoille. Mary ei tahtonut pitää mitään päällään, vaan kieriskellä ja uida oikein mielin määrin. Sitten hän porhalsi saarta kohti. Täältä saattoi hän itse nähdä niemen kummankin sivun ynnä tiet. Kaikki hiljaista, ei vaaraa mitään. Siis takaisin vaan!

Meri lellitteli ja kantoi, aurinko läikkyi käsivarsilla, jotka halkoivat vettä, edessä maa elosta kylläisenä tuoksui vahvasti, merilintuja keinui lahdessa, toisia oli hänen yläpuolellaan kirkumassa. "Minä kun niin kauhistuin yksin oloa —!"

Päästyään perille hän ei viitsinyt nousta vedestä; hän kääntyi selälleen ja lepäsi. Sitten muutamia vetoja ja lepäsi uudestaan. Ranta oli houkutteleva; hän laskeutui siihen makuulle auringonpaahteeseen. Pää puolittain kivellä, hiukset vedessä kellumassa. Kuinka ihana tunne! Mutta jokin yllytteli häntä katsomaan ympärilleen. Sitä hän ei viitsinyt. Kyllä pitäisi katsoa sinne, missä tyttö istui. Mutta hän ei siitä välittänyt. Olihan Nanna siellä vartioimassa. Niin paljon se kuitenkin vaikutti, että hyvä olo hävisi; hän lopetti. Noustessaan seisaalle astuakseen portaiden luo uimahuoneen juurelle, näki hän suuren kiven takana — Jörgen Thiisin, pyssy olalla, metsämiehen puvussa! Pikku tyttö seisoi kivellä pystyssä, liikkumatta; hän tuijotti metsästäjään, kuin pidettäisiin hänestä kiinni.

Kuumia veriaaltoja läikähti Maryn lävitse vihassa ja inhossa. Eikö Jörgen häpeä? Vai onko hän järjiltänsä? Ulkonaisesti Mary ei ollut mitään näkevinään — syöksähti suinpäin veteen ja ui portaille päin, joihin tyynesti tarttui — ja katosi.

Mutta hengitys kuohui rajuna, hän oli niin kuumissaan, että unhotti pyyhkimästä itseään, unhotti pukeutumasta. Hän syttyi yhä kiihkeämmäksi, lopulta hänessä ihan kiehui kostonhimo ja raivo. Tuo mielistelevä Jörgen Thiis uskalsi häntä loukata pahemmin kuin kukaan ennen.

Hän reuhtoi ja hosui tuolla mielettömällä, kunnottomalla hyökkäyksellä niin kauan, että joutui mielteisiin, jotka raastoivat. Hän seisoi taas atleetin voimakkaan ruumiin edessä, hän oli taas Alicen paljon tietävien silmien katseltavana. Hän värisi —, vaan kuuli samassa lapsen huutoa ylhäältä. Kiihtymyksestä hän oli vähällä huutaa vastaukseksi. Mitähän se merkitsi? Sille puolen ei ollut akkunaa. Ovesta hän ei kehdannut katsoa; sillä hänellä ei ollut mitään yllään. Milloinkaan hän ei ollut niin jouduttanut pukeutumistaan; mutta juuri sen vuoksi hän sotkeutuikin, niin että se vei aikaa. Hän ei tahtonut esiintyä Jörgen Thiisille puoleksi puettuna.

Juuri päästyään niin pitkälle, että saattoi ajatella oven avaamista, hän kuuli pikku Nannan juosta kipittävän uimahuoneen siltamalle. Mary tempasi oven auki, tyttönen syöksähti sisään ja suoraan hänen syliinsä. Siihen hän piilotti päänsä ja itki niin, että puuskui voimatta puhua.

Mary sai hänet tyyntymään varsinkin lupaamalla, että nyt Nanna saisi selvittää hänen hiuksensa. Silloin tyttö kertoi, että luutnantti seisoi kiven takana, ennenkuin hän huomasikaan. Nanna oli istunut laulelemassa eikä lainkaan kuullut hänen tuloansa. Luutnantti oli häntä uhannut. Voi kuinka hän pelkäsi, sillä luutnantti näytti niin ilkeältä! Voi kuinka ilkeältä hän näytti! "Heti kun Mary oli päässyt uimahuoneeseen, karkasi se juoksujalkaa suoraan tänne!"

"Jörgen Thiiskö?"

"Sitten minä huusin minkä jaksoin! Silloin hän seisahtui. Mutta sitten hän kääntyi ja tuli ylöspäin minua kohti. Minä kiveltä alas ja metsään — —" hän ei jaksanut enää, hän kätki taas päänsä Maryn vaatteisiin ja itki.

Tämähän oli pahintakin pahempaa! Mary ei aluksi saanut sitä päähänsä.

Mutta vähitellen hänelle alkoi selvitä, että Jörgen varmaan oli toisenlainen. Että hänessä oli riehuva intohimo. Että hänessä oli rohkeutta valtavaan häikäilemättömyyteen. Jos hän olisi tullut…?

Niin ylpeäksi ja väkeväksi kuin Mary itsensä tunsi, olisi siitä tullut karkoitus ainiaaksi — se eikä mitään muuta.

Mutta kotimatkalla hän antoi Nannan mennä edeltäpäin. Syynä oli se, että hän tuskin jaksoi siirtää toista jalkaa toisen sivutse, niin olivat ajatukset hänet vallanneet.

Kuinka jaksoi mies päivä päivältä hillitä itseään, kun oli niin raju himo kestettävänä? Kauan, kauan sitä varmaankin oli kerääntynyt; muuten hän ei voisi kukistua kuulumattomassa rynnäkössä itsensä — ja hänen kimppuunsa!

Oliko Jörgen kaikkina näinä vuosina hehkunut kiihkosta? Hänen ihailunsa, hänen kunnioituksensa, hänen ainainen huolenpitonsa, — oliko kaikki savua maanalaisesta tulivuoresta? Joka jonakin päivänä singauttaa leimuavia kiviä ja polttavaa tuhkaa!

Vai oli Jörgen Thiis siis vaarallinen? Hän ei siitä vähennyt; hän kohosi! Se oli ylistettävä, tuo pakko, jolla hän oli itsensä kahlinnut — hänen kunniakseen! Että kiusaus kerran avasi tietä kapinoiville voimille, jotka hän oli lukinnut — pitäisikö hänen oikeastaan siitä suuttua Jörgeniin?

Koko loppuosan päivää, vieläpä riisuutuessaankin hän vaivasi tällä mieltään. Seuraavana päivänä hän päätti, että nyt se sai jäädä. Se päästi irti jotakin, minkä hän kerran ennen oli masentanut; se ei saisi häiritä sitä tahtia, johon hän oli elämäänsä soveltamassa. Siksi hän taas ryhtyi työhönsä entistä ankarammin, vieläpä sitä lisäsikin. Hän näet tutki isänsä vanhoja tilikirjoja ja irrallisia muistiinpanoja (näitä olikin kovin paljon!), hän tahtoi päästä selville, miten asiain laita yleensä oli. Olihan isällä omaisuutta täälläkin, eikä hän mitenkään ollut saanut kulutetuksi kaikkea, mitä Amerikasta tuli. Mutta hän ei löytänyt, mitä haki. Isää hän ei tohtinut vaivata, eikä rouva Dawes mitään tiennyt.

Mutta miten eheä ja uuttera hänen intonsa olikin, — hiipi jotakin eilistä sen mukana. Jörgen oli tietysti aikonut uida; uimasta päästyä käydä talossa. Sen jälkeen, mitä oli tapahtunut, hän ei tullutkaan. Tokko hän yleensä enää tulisikaan? Ellei uudestaan kutsuta? Olihan hän rikkonut, niin että riitti. Mary kuuli talon seuduilla ammuskeltavan seuraavina päivinä. Toiset lisäksi mainitsivat, että edempänäkin ammuttiin. Mutta eipä Jörgen tullut toisena päivänä, ei kolmantena, eikä neljäntenäkään. Se oli Maryn mieleen.

Kun ajatukset niin usein olivat ylängöillä ja metsissä, lähti hän kerran sinnepäin, vähää ennen puoltapäivää. Kuten aina elokuun loppupuolella, voi sään muutos olla Etelä-Norjassa suuri. Nyt oli kylmä; hänestä tuntui raikkaalta astua pohjoista kohti vastatuuleen, joka leikki hänen ympärillään. Hän nousi hieman alapuolelta rakennuksia; sieltä oli helpompi. Hän kiipesi reippaasti, hän oli niin tottunut, ja hän ikävöitsi päästä ylemmä, seistä tuulessa ja silmäillä pitkin kuohuvaa merta. Ensi kukkulalta hän jo saattoi nähdä törmät, joilla oli väkeä jälkiniitossa ja tänään levittämässä heiniä kuivamaan, lahden, saaret, meren, joka tänään oli musta ja kantoi monta purjelaivaa ja joitakuita höyryveneitä. Mutta hänen yläpuolellaan oli kamala varisten rääkyntä; siellä varmaankin langetettiin tuomiota. Hän näki yhden ja toisen viiltävän ilmaa ja katoavan kauvemma ylängölle päin ja pohjoisemmaksi. Mellakka kävi yhä pahemmaksi, mitä ylemmä hän nousi. Sen vuoksi hän kiirehti, ehkä hän voisi pelastaa sen, joka oli hairahtunut. Hän oli ihan kauhuissaan, niin että selässä tuntui kylmä viima. Hän uskoi ne varmasti näkevänsä heti kun pääsisi lähimmän kallionkielekkeen taakse. Sen sijaan hän päätään nostaessaan näki miehen makaavan vatsallaan hyvän matkan päässä, pohjoisempana, vastapäätä rakennuksia. Se oli Jörgen Thiis! Ensin Mary kyykistyi, mutta sitten hänessä heräsi iloinen kostontunne, ja siinä mielessä hän itse nousi pystyyn, reippaana, varmana. Jörgen, näki hänet ja kapsahti seisaalle, hämillään, häpeissään ja sieppasi lakin päästään, pisti sen taas päähänsä eikä tiennyt, minne päin katsoa tai kääntyä. Mary läheni hitaasti, oikein nauttien Jörgenistä. Jo kaukaa hän huusi: "Vai tällä tapaa te metsästelette? — Kenties aiotte ampua meidän kanojamme?" Ehdittyään lähemmä: "Eikö teillä ole koiraa mukana? Mitäs sillä, kyllähän te kanojamme osaatte koirattakin ampua. Tai ehkä teillä ei olekaan koiraa?"

"On kyllä, mutta tänään en olekaan metsästämään lähtenyt. Olen siitä jo päässyt."

Nämä yksinkertaiset, sävyisät sanat, jotka hän lausui uskaltamatta Maryyn katsoa, käänsivät tämän tunteet toisaalle. Hän ei tahtonut Jörgeniä rääkätä. Hän oli kyllin kuullut sedän hirmuvallasta.

Varikset raivosivat entistä pahemmin. "Kuulkaa! Siellä ollaan tuomiolla! Miksi ette auta sitä poloista?" — "Siinä olette todellakin oikeassa!" sanoi Jörgen mielissään, kun pääsi vapaaksi. Hän kumartui ottamaan pyssynsä ja juoksi. Mary jäljestä. Ensin pieni kukkula, sitten pitkin tietä. Kahdessa vanhassa puussa ja näiden ympärillä raivosivat nuo harmajat lautamiehet; niitä oli satoja. Vaan heti kun äkkäsivät pyssymiehen, hajaantuivat ne rääkyen eri tahoille. Niiden tilinteko oli päättynyt.

Aivan oikein: kahden suuren puun välissä makasi tavattoman iso varis, revittynä ja verisenä, viimeisissä henkitoreissaan. Jörgen aikoi sen nostaa maasta. "Ei, älkää koskeko siihen!" huusi Mary ja kääntyi poispäin. Hän lähti heti takaisinpäin vuoren rinnettä kohti. Kun hän ei kuullut Jörgenin tulevan perästä, hän pysähtyi: "Tulette kai mukaan? Ja syötte päivällistä?" Jörgen tuli. Siten he ääneti astuivat yhdessä, kunnes saapuivat Jörgenin äskeiselle makuupaikalle. Jörgen riensi: "Mitenkä teillä kotona jaksetaan?" — Mary hymyili: "Kiitos, asianhaarain mukaan oikein hyvin."

Savu uuninpiipusta tuprusi ilmaan. Kattojen kivet sinisine silauksineen peittivät upeasti kaikkia rakennuksia. Suuret puutarhat molemmilla sivuilla hiekkakäytävineen ulkonivat rakennuksista kuin juovikkaat siivet. Kaikki niin elävänä kuin voisi millä hetkellä tahansa kohota ilmaan. — "Oletteko kauankin tässä maannut?" kysyi Mary säälimättä; olihan se hänestä jonkinlaista lumousta. Jörgen ei vastannut. Mary tunnusteli jalansijaa rinnettä alaspäin; tältä kohtaa se oli hyvin jyrkkä. "Saanko auttaa teitä?" — "Kiitos, mutta minä olen tästä useammin kulkenut kuin te."

Siitä tuli hiljainen ateria. Jörgen söi hitaasti, kuten ainakin, vaan ei koskaan niin, kuin tänään. Mary oli pian päässyt joka ruokalajista ja istui Jörgeniä katsellen. Sanoi jonkun sanan ja sai kohteliaita vastauksia. Jörgenin silmät, jotka muutoin olivat Maryn kimpussa kuin loiskuvat aallot tahtoen imeä hänet mukaansa… tänään ne vaivoin pääsivät lautasesta irti. Äkkiä hän lopetti. "Ettekö voi hyvin?" — "Kyllä, kiitos; mutta minä olen syönyt kylliksi."

— — Muutamia minuuttia myöhemmin Jörgen tuli ulos Anders Krogin luota. Mary oli vähää ennen tullut rouva Dawesin luota ja juuri avannut oven huoneeseensa. Jörgen Thiis sanoi: "Minusta isänne vointi, neiti, on paljoa parempi." — "Niin, hän saa jo sanotuksi yhtä ja toista. Ja voi kättäänkin hieman liikuttaa." — Jörgen nähtävästi ei kuunnellut. "Onko tämä teidän huoneenne? — En ole sitä koskaan nähnyt." Mary väistyi tieltä, Jörgen yhä katsoi. "Ettekö tahdo astua sisään?" — "Saanko?" — "Olkaa niin hyvä!" Jörgen astui kynnykselle, sen yli, hitaasti; Mary seurasi. Jörgen seisoi ihan hiljaa ja hengitti syvään. Mary vieressä. Oliko huone verhottu nypläyksillä? Hän ei voinut sitä selvittää. Vuode, huonekalut, valkoisen sinistä tai sinisen valkoista, amoriineja katossa, maalauksia, joukossa hänen ihanan äitinsä kuva, ja kukkia sen edessä. Ja se tuoksu… ei juuri kukista yksin, vaan Marystä ja Maryn, joka seisoi tuossa vieressä, sinisessä hameessaan, puolihihaisessa. Tässä puhtaassa tuoksussa, tässä värisulossa Jörgen häpesi. Hän häpesi niin, että teki mieli syöstä ulos. Hän ei voinut hillitä, hänen rinnassaan alkoi läähättää ja nostaa; häneen tuli väristys. Tuntui kuin täytyisi purskahtaa itkuun. Silloin välähti kaksi valkoista käsivartta ja hän kuuli jotakin sanottavan, sinistä ja valkoista ja valkoista ja sinistä sekin. Ovi hänen takanaan sulkeutui, sen piti kai verhota hänet. Sitten taas välähtivät nuo valkoiset käsivarret ja hän kuuli selvästi: "No Jörgen! — No Jörgen!" Hän tunsi käsivarteensa tartuttavan ja joutui istumaan. Mary oli todellakin sanonut "Jörgen", kahdesti "Jörgen." Nyt Mary silitti hänen otsaansa ja pyyhkäisi siitä hiukset pois. Niin lempeästi, niin kukkasenvienosti. Se hellitti jotakin; kaikki haikea ja kova suli Maryn kosketuksesta ja valui pois. Sanomattomassa lämmön tunteessa. Se, joka nyt kumartui hänen puoleensa, oli oikeastaan ensimäinen, joka auttoi häntä, hänen lapsuudestaan saakka. Hän oli tuntenut olevansa niin yksin. Tuollainen luottamus häneen kädenpuristuksessa! Niin ansaitsematta. Se teki hyvää! Kuinka hyvää se teki! Hän uneksi olevansa hyvä, hänkin, hyvien voimien vallassa. Valkoinen ja sininen ihan peitti hänet. Sen alla nuo suuret hyvät silmät liittivät Jörgenin sielun omaansa. Jörgen sanoi anteeksi pyytäen ja hyvin hiljaa: "Minä en sitä enää kestänyt." Mitä hän ei kestänyt, se ymmärrettiin; Mary vetäytyi heti edemmä. "Mary" kuiskasi Jörgen. Se tuli hänen tahtomattaan, hän ajatteli ääneensä. Se säikäytti häntä, se säikäytti Maryä. Tämä väistyi hänestä kauemma, silmät himmenivät, jokin ikäänkuin horjui. Sen näki Jörgen, — ja ennenkuin Mary aavistikaan, ennenkuin hän itsekään tiesi, oli hän Maryn luona. Kietoi hänet syliinsä, nosti häntä puoleensa. Villiintyi tuntiessaan Maryn ruumiin omaansa vasten, suuteli, suuteli häntä, mihin osui. Mary väänsi itseään poispäin — milloin toiselle sivulle, milloin toiselle. Silloin Jörgen suuteli kaulaan, ympäri kaulaa. Mary tunsi jotakin olevan aikeissa. Vain toinen käsi oli hänellä vapaana, mutta sillä hän sysäsi Jörgeniä luotaan. Samassa hän taivutti itseään niin kauas taaksepäin, että oli kaatua. Jörgen joutui kumartumaan hänen päälleen, se sytytti, ja hän tahtoi käyttää sitä hyväkseen. Mutta hänen täytyi irroittaa oikea kätensä saadakseen kiinni Maryn alta. Juuri sen vuoksi Mary sai vasemman kätensä vapaaksi, painoi sen hänen rintaansa vasten kaikella voimallaan, niin että pääsi kääntymään sivulle ja seisoi. Silmät yhtyivät. Ne olivat villinä, liekit niissä kietoutuivat yhteen. Kumpikin vaiti. Hengähdykset lyhyitä, teräviä.

"Mary!" kuului käytävästä parkaistavan. Se oli rouva Dawes! Rouva Dawes, joka ei enää jaksanut vuoteestaan nousta, — seisoi käytävässä! "Mary!" vieläkin kerran, niin epätoivoisesti, kuin olisi tainnoksiin menossa. Molemmat ulos. Rouva Dawes seisoi yöpuvussa avonaisen ovensa ulkopuolella, seinään nojaten. Hän oli vaipumassa maahan, kun Jörgen Thiis syöksi paikalle ja otti häntä kainaloista. Portaita ylös tuli palvelustyttö toisensa perästä, myös pikku Nanna. Jörgen seisoi kannattaen rouva Dawesia, kunnes yhtynein voimin saatiin hänet nostetuksi ja kannetuksi huoneeseensa. Itse hän ei enää astunut jaloillaan. Silmät olivat ummessa; oliko hän pyörtynyt, sitä he eivät tienneet. Se oli hirveä taakka. Vaikka kuinka nostettiin ja kiskottiin, niin kovalle otti, ennenkuin hänet oli saatu kynnyksen yli. Hitaasti laattian poikki; mutta siinäpä olikin pahin jäljellä, kun näet oli saatava yläruumis ylös vuoteeseen; sillä siinä he eivät mahtuneet oikein nostamaan. Aina kun runko oli sängyn laidalla, eivät jalat nousseetkaan mukana; hän lipui taas alas; hän ei itse auttanut vähääkään. Hän vaan ähki. Ennenkuin Jörgen pääsi oikein käsiksi, oli rouva Dawes taas laattialla, koko ihminen. Kun he vihdoin taas saivat yläruumiin vuoteeseen, vaan ei niin pitkälle, että se olisi pysynyt oman painonsa varassa, joutuivat he ihan epätoivoon, he eivät tajunneet, miten oli meneteltävä. Pikku tyttö nauraa hihitti ja karkasi; Jörgen katsahti raivossa hänen jälkeensä. Tästä tuli liikaa jo Maryllekin. Kolme minuuttia takaperin hän oli vimmatusti taistellut, — ja nyt häntä nauratti niin hurjasti, että piti juosta tiehensä, hänenkin. Hän seisoi nenäliina suun edessä, naurusta katkeamaisillaan, kun sairaanhoitajatar tuli esille isän huoneesta; isä tahtoi tietää, mitä tämä kaikki merkitsi. Mary meni sinne. Hän tuskin sai sitä naurulta selitettyä isälleen, nimittäin rouva Dawesin tilaa ja Jörgenin ja tyttöjen riuhtomista. Hänen isänsä ponnisteli kysyäkseen, mitä rouva Dawes tahtoi ulkona käytävässä. Silloin Maryn nauru taukosi. Muuan palvelija tuli rouva Dawesin luota ilmoittamaan, että rouva nyt oli vuoteessa. Hän tahtoi puhua neidin kanssa.

Siellä seisoi Jörgen vuoteen jalkapuolessa; rouva Dawes makasi ja ähki ja itki ja huusi Maryä. Heti kun Mary ilmestyi oveen, alkoi hän: "Mikä sinun oli lapseni? Minuun tuli hirmuinen tuska — mikä oli hätänä?" Mary astui hänen luokseen katsomatta Jörgeniin. Hän polvistui vanhan ystävänsä viereen, kiersi sitten käsivartensa hänen kaulansa ympäri. "Voi Eva täti!" sanoi hän ja laski päänsä hänen rintaansa vasten. Hiukkasta myöhemmin Mary itki. — "Mitä nyt? Mitä se on? Mistä sinä olet niin onneton?" voivotti rouva Dawes; hänen kätensä yhä silitteli ihania hiuksia. Vihdoin Mary nosti silmänsä; Jörgen Thiis oli poissa. Mutta Mary oli vaiti. "En koskaan ole sitä niin tuntenut", alkoi rouva Dawes uudestaan, "ellei jotakin kamalaa olisi tapahtumassa?" Mary oli ääneti. "Oliko se jotakin Jörgen Thiisin puolelta?" Mary katsoi häneen. — "Taivas, vai oli! Ajattelinhan minä sitä! — Mutta muista, lapseni, että hän on sinua rakastanut ensi kerrasta asti, kun sinut näki, eikä ketään muuta. Se on jotakin se, näetkös. — Eikä ainoatakaan kertaa edes viitannut sinulle, — vai onkos?" — Mary pudisti päätään. "Se merkitsee paljon. Se se luonnetta näyttää. Palvellut sinua hän on ja kunnioittanut sinua — niin, älä ole liian ankara! Vasta nyt, kun olet köyhä, tohtii hän — — niin, mitä se oli?" — Mary hieman epäröi; sitten hän sanoi: "Ensin hänen näytti tulevan paha olla. Mutta sitten hänestä äkkiä tuli hullu." — "Voi, minä voisin sinulle jotakin kertoa, minä myös… juuri niin, Mary!" Hän vaipui ajatuksiinsa. Sitten hän mutisi: "Ne, jotka tuolla tapaa pitävät vuosikausia…" — "Älkäämme puhuko siitä!" keskeytti Mary ja nousi. — "No no, se on…" — "Ei enää siitä!" toisti Mary. Hän meni akkunan ääreen. Silloin hän kuuli takanaan rouva Dawesin sanovan: "Hän on puhunut minulle, kuuletkos. Uskaltaisiko hän nyt tarjoutua. Hän ei voi kuvitella mitään ihanampaa. Astua esille, kun me emme enää jaksa. Mutta hänestä tuntuu, että sinä liiaksi estät lähestymästä." Mary teki ehdottoman liikkeen. Rouva Dawes näki sen: "Älä nyt ole liian ankara, Mary! Tiedätkö, lapseni, että isäsi ja minä arvelemme molemmat…" — "Ei, täti!" Mary kääntyi ripeästi häneen päin — oikeastaan ei vihoissaan, vaan kuitenkin sellaisena, ettei tätä voitu jatkaa.

Mary jäi hänen luokseen. Hän ei tahtonut mennä vaaraan tavata Jörgen Thiisiä. Kerran kun Mary jossakin asiassa auttoi rouva Dawesia, sanoi tämä: "Kai tiedät, että hän perii Klaus sedän?" Kun Mary ei vastannut, uskalsi hän jatkaa: "Jörgen uskoo, että Klaus setä auttaa häntä, jos hän nai." Mary ei ollut kuulevinaan.

Kun reitti oli vapaana, meni Mary omaan huoneeseensa. Hän ajatteli uudestaan koko kohtauksen ja hehkui, mutta ihmetteli, ettei ollut oikeastaan suuttunut. Olihan se sentään kauheaa.

Ja juuri kun hän tuumi: mitä nyt seuraa? naputettiin ovelle hiljaa. Hän harmistui, oli vähällä juosta lukitsemaan. Hetkisen kuluttua hän sanoi: "Astukaa sisään!" Ovi aukeni ja sulkeutui hänen kääntymättänsä katsomaan; hän istui suuressa tuolissaan. Hiljaa, nöyrästi astui Jörgen hänen luokseen ja laski toisen polvensa laattiaan, painaen kasvot käsiinsä. Siinä ei ollut mitään, mikä olisi Maryä loukannut. Jörgen oli kovasti liikutettu. Mary katsoi hänen kauhista, pehmeätukkaista päätänsä. Hän viivähti Jörgenin pitkissä musiikkisormissa. Jokin hienous hänessä lepytti. Vaan tuo tunteellisuus! "Pitääkö minun lähteä?" oli ainoa, mitä hän sanoi. Mary hieman odotti, sitten vastasi: "Pitää." Aivan hiljaa. Jörgen laski kätensä, tarttui hänen oikeaan käteensä ja painoi sitä vasten huulensa, pitkään, vaan kunnioittavasti. Nousi ja meni.

Suutelosta, niin kunnioittava kuin se olikin, vihlaisi Maryn ruumiin lävitse repäisevä tunne. Samaa mitä hän äsken tunsi, kun Jörgen suuteli suutelemistaan, niin että alkoi pyörryttää. Mary jäi kummastuneena istumaan. Kauan vielä Jörgenin mentyä. Hän muisteli taas heidän kamppailuaan pienimpiin seikkoihin asti ja värisi. "Miksi en ole häneen suuttunut?"

Sitten taas naputettiin. Rouva Dawes oli lähettänyt tytön kysymään, tahtoisiko Mary tulla sinne. "Käskitkö sinä hänen lähteä, lapseni?" Rouva Dawes oli muutakin kuin huolestunut. Hän kohosi innoissaan istualle ja nojautui toista käsivarttaan vasten. Myssy oli vinossa hänen harmaassa tukassaan, lihava kaula oli entistä punaisempi, ikäänkuin olisi liian lämmin. "Miksi käskit hänen matkustaa?" toisti hän. "Hänpä itse tahtoi." — "Voitko niin sanoa, lapseni? Olihan hän täällä valittamassa. Hän tahtoi mieluummin olla menemättä kuin elää! Sinä et sitä ymmärrä. Ethän sinä koskaan tee muuta kuin syrjäytät hänet. Ja kidutat häntä." Hän laskeutui taas taaksepäin, aivan epätoivoissaan. Sana "kidutat" tuntui sivumennen lystilliseltä; mutta Maryssä itsessäänkin oli se tunne, että hänen olisi pitänyt puhua Jörgenille ennenkuin päästi hänet menemään. Mennä hänen piti.

Sitten seurasi jokseenkin tukalia päiviä. Anders Krogin vointi huononi sään muuttuessa ja tuli vatsanvaivoja. Hänen oli vaikeampi ilmaista ajatuksiaan. Mary oli paljon hänen luonaan; silloin hänen silmänsä olivat niin Maryssä kiinni, että tätä melkein pelotti.

Rouva Dawes lähetteli hänelle pieniä lappusia. Kynäilyään hänen täytyi vuoteessaankin jatkaa. Isä katseli Maryä pitkään aina kun lappusia tuotiin. Kyllähän Mary siitä arvasi, mitä niissä käsiteltiin.

Eräänä päivänä rouva Dawes sanoi hänelle: "Sinä arvioit voimasi liian suuriksi, kun luulet voivasi elää täällä yksin meidän kanssamme." — "Mitä tarkoitat?" — "Että miten väsynyt oletkin seuraelämästä keväällä, — syksyn tullessa se taas vetää. Siihen olet liiaksi tottunut." —

Mary ei sillä kertaa vastannut; mutta joitakuita päiviä myöhemmin — sää oli kauan ollut kurja, hän ei ollut päässyt liikkeelle — hän sanoi rouva Dawesille: "Voit olla oikeassa siinä, että sillä elämällä, mitä yhdessä olemme kaikki nämä vuodet eläneet, on minussa syvät juuret."

"Niin, syvemmät kuin itse tiedätkään, lapseni!" — "Mutta mitä sinä tahdot minun tekemään? Enhän voi täältä päästä? Enkä tahdokaan." — "Et, mutta voit hieman vaihdella." — "Kuinka?" — "Sen kyllä käsität, lapseni! Jos olisit naimisissa, olisi hän toiset ajat sinun kanssasi täällä, ja sinä taas toiset hänen kanssaan siellä, minne hän nyt joutuu." — "Merkillinen avioliitto!" — "En usko sinun pääsevän sitä lähemmä." — "Mitä lähemmä?" — "Sitä, mitä elämä sinulta vaatii. Ja sitä, mihin olet tottunut."

Maryssä oli se tunne, että siinä, mitä rouva Dawes nyt sanoi, oli isän toivomus. Että isä oli hänen kohtalostaan enimmin levoton. Että avioliitto Jörgenin kanssa, Klaus sedän hoivassa, tuottaisi isälle turvallisuutta. Maryn mieltä oikein painosti, että hän tähän asti oli vähän huolinut isän toiveista.

Koko tämä aika, kaikki nämä neuvottelut tuntuivat hänestä oopperan resitatiivilta, joka yhdistää kaksi toimintaa.

Katsellessaan nyt syksyn tullessa yli lahden hän tunsi olevansa kuin satimessa. Seistessään ylhäällä vuorella ja nähdessään syksyn tylyn lähenemisen vaahtoharjaisissa aalloissa hän tiesi sen tuovan talveksi salvan. Silloin häntä vihlaisi; hän oli muuhun tottunut.

Veressäkin vihloi. Hän ei enää saanut rauhaa. Muistossa Jörgen ei ollut vastenmielinen. Vieläpä se ilmakehä, joka seurasi Jörgeniä, herätti myötätuntoa.

Että halvaus oli lamauttanut isän ja että Jörgen silloin oli läsnä ja että isä häntä halusi… eikö se liittänyt yhteen? Eikö siinä ollut kohtaloa? Esiintyä Jörgenin kanssa Tukholmassa [Ruotsin ulkoasiain ministeristö oli siihen aikaan Norjan] ja myöhemmin joutua lähetetyksi kauemma, — luonnollisempaa loppua hänen matkaelämäänsä, kaikinpuolisempaa sen käyttämistä, mitä hän siinä oli oppinut, ei voisi helposti keksiä.

Klaus setä saisi auttaa! Säällisesti auttaa! Hän tunsi, että Klaus setä oli hänen vallassaan. —

"Kaiken kaikkiaan, rakas Eva täti", sanoi hän kerran istuessaan rouva Dawesin vuoteen ääressä ja jutellessaan: "Sinä saat kirjoittaa Jörgenille."

* * * * *

— Mary itse oli sillalla, kun laiva tuli. Oli lauantai-iltapäivä, kaikki, jotka vain pääsivät, lähtivät kaupungista pois nauttimaan luonnon helmassa viimeisiä syyspäiviä. Oli kaunis päivä. Etelä-Norjassa voi sellaisia olla syyskuun lopulle asti. Maryllä oli yllään sininen puku, ja sinisellä päivänvarjolla hän huiskutti Jörgenille ja muutamille ystäville, jotka seisoivat hänen lähellään. Kaikki laivassa olijat kasaantuivat laiturille katselemaan.

Jörgen tajusi heti, kun seisoi Maryn luona, että piti olla varovainen. Hän arvasi Maryn tulleen häntä vastaan tänne rantaan ihan sen vuoksi, ettei heidän yhtymisensä pääsisi läheiseksi.

Tiellä tuli puhe pääskysistä, jotka nyt kokoontuivat lähtemään. Voudista, joka juuri oli ampunut mahtavan kotkan. Siitä kirjoituslaudasta, jonka rouva Dawes oli laatinut. Hyvästä jälkiniitosta, hedelmien ja rehunauriin hinnoista. — Käytävässä Mary juoksi Jörgenin luota huomauttaen lyhyesti: "anteeksi!" Hän riensi portaita ylös. Poika, joka kantoi Jörgenin matkalaukkua, tuli jäljestä sisään; Jörgen ja hän seisoivat siinä tietämättä minne mennä. Silloin kuului ylhäältä: "Tänne päin!" He menivät. Mary avasi vierashuoneeseen, omansa vieressä, ja käski pojan jättämään matkalaukun sinne. Jörgenille hän sanoi: "Mennäänkö nyt isän luo?" — Hän astui itse edellä. Sairaanhoitajatarta ei siellä ollut. Arvatenkin hänet poistaakseen Mary ensin oli täällä käynyt.

Sairaan silmiin syttyi heti valoa, kun hän Maryn takana avoimessa ovessa näki Jörgenin. Kohta kun ovi oli suljettu, meni Mary isänsä luo, kumartui häntä kohti ja sanoi: "Nyt olemme Jörgen ja minä kihloissa, isä."

Kaikki se hyvyys ja onni, joka voi kasvoihin kokoontua, säteili nyt isän kasvoista. Hymyillen kääntyi Mary Jörgeniin, joka seisoi kalpeana ja ihastuneena, vähällä syöksyä Maryä syleilemään. Mutta Jörgen tunsi, että Mary kyllä tahtoi hänen hämmästyksensä, kiitollisuutensa ja ihailunsa, mutta ilman ulkonaisia menoja. Siitä hänen onnensa ei vähennyt. Hän kohtasi Maryn hymyilevät silmät mitä täysimmällä, sydämellisimmällä riemulla. Hän puristi sitä kättä, jota Anders Krog jaksoi liikuttaa, hän katsoi Krogin kyyneltyneisiin silmiin, hänen omansakin itkivät. Mutta kaikki olivat ääneti, kunnes Mary sanoi: "Nyt mennään Eva tädin luo!"

Voiton tuntein astui Mary itse edellä. Jörgen ihaili häntä ja seurasi. Hänen sydämensä oli täynnä, varsinkin hurmausta siitä suurenmoisuudesta, jota Maryn anteeksianto osoitti. Hän ajatteli: ulkona käytävässä Mary kääntyy ja silloin… Mutta Mary meni suoraa päätä rouva Dawesin ovelle ja koputti.

Nähdessään Jörgenin löi rouva Dawes lihavat kätensä yhteen, kiskoi myssyään ja aikoi nousta, — mutta ei jaksanut, kun oli niin liikutuksen vallassa. Hän vaipui taas paikalleen ja itki, siunasi, ojensi käsivartensa, Jörgen sulkeutui niihin; mutta hän ei saanut Jörgeniä suutelemaan.

Niin pian kun osattiin järkeä puhua, sanoi Mary: "Eikö sinustakin, Eva täti, näytä siltä, että meidän kahden on huomenna mentävä Klaus setää tervehtimään?" — "Ainoa oikea tapa, lapseni! Mitä te rupeaisitte odottamaan?" — Jörgen säteili. Mary poistui, jotta nuo molemmat tuttavalliset saisivat purkaa mieltänsä.

Kun he taas yhtyivät, älysi Jörgen, että tunnussana oli: "Katsoa vaan ei koskea!" Se tuntui kovalta; mutta hän myönsi, että ken sillä tapaa oli juljennut, sen täytyi pysyä nahoissaan. Mary tahtoi itse hallita itseänsä.

Voitontunteessaan Mary oli kauniimpi kuin milloinkaan ennen. Jörgenistä tuntui armolta, että Mary häntä sinutteli. Muuhunpa Mary ei suvainnutkaan mukaantua. Jörgen yhä odotteli; mutta Mary ei suonut lisää. Ei koko päivään. Sitten Jörgen turvautui piaanoon ja valitteli hirveästi. Mary avasi ovet, jotta rouva Dawes kuulisi. "Poika rukka!" sanoi rouva Dawes.

Seuraavana päivänä Mary ei tullut huoneestaan, ennenkuin heidän oli lähdettävä laivalla Klaus sedälle. "Tänään sinä olet oikein la grande dame!" — Jörgen tarkasteli häntä ihaillen; Mary oli komeassa pariisilaisessa käyntipuvussaan. "Tahdot kai valtavasti vaikuttaa Klaus setään?" — "Sitäkin. Vaan onhan nyt sunnuntai. — Sanoppa", ja hän kävi äkkiä vakavaksi: "Tietääkö Klaus setä isän onnettomuuden?" — "Ettäkö hän on sairaana?" — "Ei, vaan syytä siihen?" — "Sitä en osaa sanoa. Minä tulen kotoa. — Minä en ole mitään sanonut. En kotonakaan." — Se oli Maryn mieleen. Siksi heillä olikin hauska, hilpeä retki rantaan ja sitten laivalla. He kuiskailivat häistä, kuukauden virkalomasta niiden jälkeen, Tukholman elämästä, kuinka Mary kävisi siellä ja Jörgen kotona joulun aikaan ja nyt heti tehtäisiin pikku retki Kristianiaan, sanalla sanoen: pilvetön oli heidän taivaansa.

Klaus setä tavattiin savuluolassaan, jossa häntä enemmän aavistettiin kuin nähtiin. Hän säikähti itsekin, kun Mary kaikessa komeudessaan seisoi hänen edessään. Hän riensi heidän edellään isoon jäykkään saliin. Ennenkuin istuttiinkaan, sanoi Jörgen: "Niin, setä, nyt me tulemme sinulle ilmoittamaan —", hän ei ehtinyt edemmä; sillä Klaus setä näki kasvoista, mitä säteilevän uutta heillä oli mukanaan. "Toivotan onnea, toivotan onnea!" Pitkä mies ojensi kumartuen kummallekin käden: "Niin sanovat kaikki", riemuitsi hän, "että te kaksi olette kaunein pari, mitä kaupungissa on ollut. Näetkös", lisäsi hän, "me olemme jo aikoja teidät kihlanneet!" Heti kun he olivat istuutuneet, pimeni hänen muotonsa. Hän katsoi Maryyn säälivästi: "Isäsi, lapsi parka!" — "Isä jaksaa nyt paremmin", vastani Mary vältellen. — Klaus setä silmäsi häntä tutkien: "Eipä hän enää voi…", hän pysähtyi; hänen ei todellakaan ollut hyvä sitä lausua, eikä Marynkään. He jäivät siis ääneti istumaan. —

Kun taas puheltiin, koski se tavattoman huonoja aikoja. Nämä eivät tuntuneet aikovankaan lakata. Osakkeet olivat arvottomia, laivaliike lamassa, ei mitään uusia yrityksiä, rahat piilossa. Tällöin Klaus setä useasti silmäili Jörgeniä, ikäänkuin tahtoisi tiedustella enemmän, kun hän olisi poissa. Mary sen älysi ja antoi merkin Jörgenille, joka nousi ja pyysi suomaan anteeksi; hänen piti tavata paria toveria kaupungilla. Maryn ja Jörgenin kesken oli sovittu, että edellinen yksin puhuisi Klaus sedälle. Vaan mistähän Klaus setä tahtoi hänen kanssaan puhua? Mary oli jännittyneenä.

Tuskin oli Jörgen ehtinyt ovesta ulos, kun Klaus setä sanoi huolestuneen näköisenä: "Lapsi rukka, onko totta, että isäsi on kärsinyt suuria tappioita Amerikassa?" — "Hän on menettänyt kaikki", vastasi Mary. "Vai kaikki menettänyt?" — Hän tuijotti iso suu avoinna, kävi tulipunaiseksi ja puuskui: "No sitten minä käsitän niin hemmetin hyvin, mistä se halvaus tuli!" — hän syöksyi huoneessa edestakaisin, ikäänkuin ei ketään olisi läsnä. Väljät housut loksuivat jaloissa, pitkät kädet reuhtoivat. "Hän onkin aina ollut semmoinen herkkäuskoinen hölmö! Oikea tomppeli! Onko se laitaa, että kun niin suuri omaisuus on kiinni toisen asioissa, niin ei pidetä silmällä! Mokoma kirottu —" hän vaikeni äkkiä ja tiedusti mitä kummastuneimpana: "Mihin te naimisenne sitte perustatte —?"

Mary oli tuntenut itsensä loukatuksi sydänjuuria myöten jo aikoja ennen tätä kysymystä. Hänen läsnäollessaan noin käyttäytyä, hänen kuultensa noin puhua isästä! Kuitenkin hän vastasi mitä kauneimmin hymyillen ja veitikkamaisesti: "Sinuun, Klaus setä!"

Tämän ällistystä ei voi kuvata. Mary yritti sitä hillitä, ennenkuin se purkautuisi, laski pilaa ja käänsi puheen englanniksi, surkutellen Klaus sedän köyhyyttä! Mutta se oli yhtä tehotonta kuin linnunlaulu karhuun. "Se on sen saatanan Jörgenin tapaista", purskahti vihdoin, "keinotella heti minun niskaani!" — Hän harppoi taas pitkin laattiata, entistä vinhemmin: "Ha, haa! Senhän ties jo ennakolta! Kun jokin on hullusti, niin minut siihen avuksi! Tämmöisinä aikoina, kun tuskin ruokaani ansaitsen! Niin hävytöntä en ole ikipäivinäni kuullut!" Hän ei nähnyt Maryä, ei mitään. Tämän pohatan oikut, kiukku, hävyttömyys olivat aina saaneet vapaasti purkautua. "Jörgeniltä pitäisi, totta vie, kieltää sekin, mitä hän nykyään saa minulta! Hän ei tee muuta kuin vaatii lisää! Ja nyt minun muka pitäisi — — ha, haa! Kyllä se on poikaa!" —

Mary istui kalmankalpeana. Koskaan ennen ei oltu häntä nöyryytetty; koskaan ei ollut yksikään häneltä kieltänyt kohtelua, joka soi hänelle etusijan.

Mutta malttiaan hän ei menettänyt. — "Minä hoidan nyt isän tilejä", sanoi hän kylmästi; "niistä näkyy, että sinullakin ja hänellä on yhteisiä asioita." — "Kai, kai", sanoi Klaus setä, pysähtymättä ja häneen katsahtamatta: "Onhan niitä — parin sadan tuhannen verran. Mutta jos tilejä hoidat, niin kai myös näet, etteivät ne paperit näinä aikoina tuota juuri mitään." — "Nyt sinä liioittelet", vastasi Mary. "Vai niin, mitä sinä aiot niillä?" kysyi ukko ja pysähtyi, huudahtaen sitten kuin aavistaisi asian: "Onko Jörgen pyytänyt sinua ne myymään?" — "Jörgen ei ole minulta mitään pyytänyt", sanoi Mary ja nousi.

Hänen siinä seistessään kalpeana, pitkänä, komeana ja rohkeasti silmäilevänä masentui Klaus setä kokonaan. Tämä vaan tuijotti. Mary sanoi: "Surkuttelen, etten ole ennen tiennyt, mikä sinä olet." Kaikki etevämmyys haihtui Klaus sedästä, hän tyhmistyi ja jäykistyi. Hän ei kyennyt vastaamaan, eipä liikahtamaankaan. Hän päästi Maryn lähtemään. Ja tätä hän vähimmin halusi! Akkunasta hän katsoi Maryn jälkeen, näki hänen kiitävän sivutse läheistä toria kohti. Olipa Mary kaunis ja ylpeä! Ihan ilmestys!

— Kun Jörgen vähää myöhemmin tuli noutamaan Maryä tai oikeammin jäämään sinne hänen kanssaan päivälliselle — sillä päivälliskutsusta hän ainakin oli varma —, sai hän vastaansa saman ryöpyn kuin Mary ja lisääkin, kun Klaus setä nyt oli itseensä suunnattoman tyytymätön. Se oli nyt Jörgenin sovitettava. "Mitäs pirua sinä et itse tullut? Vai etkö uskaltanut? — Ja sitten sinä aiot saada hänen myymään osakkeita nyt, kun niillä ei ole mitään arvoa. Kirotun kevytmielinen köntys sinä oletkin aina ollut." — Klaus setä oli väärässä; mutta Jörgen tunsi hänet, hän tiesi, ettei nyt sopinut vastata. Hän kömpi sieltä kuin kontaten ja saapui Maryn luo surkeampana kuin sinä päivänä, jolloin Mary hänet tapasi ylängöllä tuijottamassa kadotettuun paratiisiin. Itse oli Mary itkenyt harmista ja pettymyksestä; mutta hänessä oli jousta; nyt se ponnahti toisaalle! Puoli tuntia sitten vallinneesta voitontunteestaan he olivat romahtaneet niin rutosti, että kun lisäksi tuli Jörgenin nolous, se kaikki kääntyi nauruksi! Mary nauroi niin hillittömästi, niin myrskyävän vapaasti, että se ihan paransi Jörgeninkin. Neljännestunnin päästä olivat molemmat nuoret ulkona, mennäkseen tilaamaan mainion päivällisen samppanjoineen. Sill'aikaa kun sitä valmistettaisiin, aikoivat he lähteä kävelylle. Mutta heti kun he pääsivät ulos ihanaan, raittiiseen ilmaan, piti Jörgenin palata telefonoimaan Krogskogeniin, että he tulevat kävellen sinne päivälliselle! Matka kestäisi hyvinkin kaksi tuntia, pitkin uutta rannikkotietä; siitä tulisi ihana retki!

He kiirehtivät; kirkas syyspäivä oli viileä pirteine tuulineen — oikea kävelyilma.

Rantatie leikkasi kaikkien nienten poikki; he ikävöitsivät päästä tuohon alituiseen vaihteluun rannasta vuorelle, vuorelta rannalle. Meri tummansinisenä, täynnä laivoja purjeineen ja savupatsaita taaempana. Tänään oli sunnuntai, siksi myös useampia huvipurjehtijoita; ne hiiviskelivät salmien välitse ja tohtivat avomerellekin.

Reippaasti käyden olivat nuoret pian päässeet kaupungin tiheämmästä osasta. Tuossa oli kaunis pieni talo puutarhassa. "Kenenkä tuo on?" kysyi Mary; se näytti niin hauskalta. "Se on lääkärin, neiti Röyn", vastasi Jörgen innokkaasti. "Minähän olen harmissa ja pettymyksessä unhottanut sanomasta, että tapasin kaupungissa Frans Röyn!" Huomaamattaan Mary pysähtyi. Tahtomattaan hän punastui. "Frans Röyn?" kysyi hän ja ihmetteli. Sitten hän lähti, ennenkuin sai vastausta. "Hän on täällä valvomassa satamarakennusta. Tiedät kai, että Irgens on kuollut." — "Insinööri? Onko hän kuollut?" — "Ja nyt sanotaan, että kapteeni Röy tulee hänen sijaansa." — "Onko siinä työtä hänen vertaiselleen miehelle?" — "Niin kysynee monikin. — Ihmetellään, mitä hän tekee täällä?" nauroi Jörgen. Mary katsoi häneen ja hän Maryyn. Sitten hän astui Maryä lähemmä: "Mutta nyt hän myöhästyy." Hän oli näihin sanoihin odottanut ymmärtävää silmänluontia, jossa ehkä kimaltelisi hieman onneakin. Mary astui edelleen, katsomatta häneen, myöskään mitään sanomatta.

Silloin he olivat kauan vaiti. He kulkivat nopeasti. Syystuuli vilvoitti. Sitten Mary kääntyi Jörgeniin päin ilahuttaakseen häntä: "Tiedätkö, Jörgen, että isällä on kaksisataa tuhatta sijoitettuna Klaus sedän asioihin?" — "Niitä on puolikolmatta sataa tuhatta", vastasi Jörgen. Mary hyvin hämmästyi, — ensin siitä, että Jörgen tiesi asian, toiseksi noista viidestäkymmenestä tuhannesta. "Klaus setä itse sanoi kaksisataa tuhatta." — "Niin, mitä isälläsi on hänen liikkeissään ja laivoissaan. Mutta äskettäin ennen sairastumistaan hän lähetti sedälle viisikymmentä tuhatta, mikä oli jäänyt joutilaaksi." — "Mistä sen tiedät?" — "Setä on sanonut." — "Minä en ole sitä huomannut." — "Vai et, isäsi on kai jättänyt sillä kertaa sen merkitsemättä; olihan se hänen tapansa. Sitäpaitsi" — tässä Jörgen hidasteli — "tiedätkö sinä isäsi kaikkia varoja?" Mary ei tahtonut siihen vastata, hän tiesi, että kysymys oli ratkaisematta. Mutta kuinka Jörgen saattoi —? Ehkä rouva Dawesin kautta? Ainakin oli Mary iloinen. Hän oli seisahtunut, haluten sanoa jotakin. Mutta tuuli liehutti hänen hameitaan, hajoitti hieman hänen tukkaansa ja lennätti huivin syrjään: "Kuinka hurmaavan näköinen sinä olet!" huudahti Jörgen. — "Mutta eihän meillä siis ole mitään estettä, Jörgen?" — "Voisimme mennä naimisiin, sitäkö tarkoitat?" — "Niin!" ja Mary riensi eteenpäin. — "Ei, kultani, nyt eivät osakkeet tuota melkein mitään." — "Mitäs sillä väliä? Pidetään me vaan puoltamme, Jörgen!" Mary säteili terveyttä ja rohkeutta. "Ilmanko sedän suostumusta?" kysyi Jörgen alakuloisesti. — Mary taas pysähtyi: "Tekeekö hän sinut perinnöttömäksi?" — Vastaamatta suoraan Jörgen sanoi raskaasti: "Kunpa tietäisit, Mary, mitä minä olen kestänyt sedän puolelta. Ihan siitä alkaen, kun hän otti minut luokseen. Millä hän on minua kiusannut. Mistä hän on kimppuuni käynyt. Tähän päivään asti on minua kohdeltu kuin kelvotonta koulupoikaa. Hänen paha sisunsa on aina minuun purkautunut." Hänen kasvoissaan yhtyi sellainen määrä onnettomuutta ja katkeruutta, että Mary ihan itsestään virkkoi: "Jörgen parka, — nyt minä alan ymmärtää!" He kulkivat edemmä. Mary harkitsi, että Jörgenin hillitsemiskyky oli kovassa koulussa opittu; siellä hän oli oppinut myös salaamaan itseänsä. Hänen sitkeyttään täytyi Maryn ihailla; mitä hän olikaan kestänyt! Entä hänen soittonsa! Se oli ollut hänen lohdutuksenaan. Nyt Mary ymmärsi hänen tavattoman kohteliaisuutensa. Ymmärsi hänen tunteellisuutensa. Hän ymmärsi, miksi Jörgenistä oli tullut niin ankara ja tarkka niihin nähden, jotka joutuivat hänen käskettävikseen.

Mary huomasi olevansa ehkä itsekin syypää siihen, että Jörgenin oli ollut niin ikävä. Jörgenin pitkällinen, salattu rakkaus häneen oli vaan lisännyt taakkaa; sillä hän ei ollut Jörgenille antanut ainoatakaan rohkaisevaa sanaa; päinvastoin. Ihmekö siis, että Jörgen lopulta oli kuin lumottu? "Jörgen parka!" sanoi hän toisen kerran ja tarttui hänen käteensä. Ensimäinen lemmenosoitus, mitä Mary vielä oli hänelle suonut. Hänen täytyi kohta taas päästää Jörgenin käsi, estääkseen hameensa helmoja nousemasta, sillä niemen kohdalla kävi vinha tuuli, ja ihan heidän alapuolellaan näkyi purjevene. Sieltä tervehdittiin ja he vastasivat. Olipa nyt raikas päivä, läikkyvän sinisenä kimalteli vuono punaisine lippuineen.

Kun he tulivat lahdelle, kysyi Mary: "Luuletko todella, että hän tekee sinut perinnöttömäksi, jos menemme naimisiin?" — "Meillä ei ole mitään, minkä turvissa menisimme naimisiin, kultaseni!" — "Voimmehan myydä ne osakkeet", sanoi Mary rohkeasti. "Vai niin, jos naimisiin päästäksemme teemme sen tempun, että myymme nyt kun niiden arvo on alhaalla, kyllä hän silloin varmasti kieltää minulta perinnön." — Mutta Mary ei tahtonut heittää asiaa: "Entä metsämme?" — "Se saa kasvaa vielä monta vuotta." — Olipa hän hyvin selvillä, tuo Jörgen! Harkinnut kaikki tyyni!

He saapuivat rantatielle, joka vei viimeiselle, Krogskogenin läheiselle niemelle. Siellä oli vanha omituinen lappalaiskoira; Mary oli sen kanssa hyvissä väleissä. Haukkuihan se aina hiukan, kun joku lähestyi, ehkä se näki huonosti; mutta heilutti heti häntäänsä, kun vainusi tuttua väkeä. Tänään se ihan raivosi.

"Hyvänen aika", huudahti Mary, "sinuunko se on niin suuttunut?" Jörgen ei vastannut, vaan koppasi maasta pienen kiven. Sen äkättyään koira kiiti häntä koipien välissä risujen taa, joita oli siinä lähellä. Sieltä se jatkoi soittoaan. "Anna sen olla!" sanoi Mary nähdessään Jörgenin mittailevan heittomatkaa. "Onpa sentään hauska nähdä, eikö se väisty ihan sille kohtaa, minne nyt tähtään", sanoi Jörgen, "ja silloin se saa kiven suoraan selkäänsä." Samassa hän oli heittävinään, koira loikkasi syrjään — sitten vasta hän heitti ja kivi osui ihan koiran selkään. Se ulisi. "Näetkös!" sanoi Jörgen kerskaten. "Ei sitä monikaan niin tarkasti heitä, voin sinulle huomauttaa." — "Ammutko sinä yhtä taitavasti?" — "Ammunko? Yleensä, Mary, kun jotakin teen — sitä tosin ei ole paljon —, mutta säällisesti minä sen toimitan." Maryn oli se myönnettävä. Sitä koirankin raivo etäältä vakuutti.

Oikotiellä kotiin sanoi Jörgen: "Pitääkö sinun mielestäsi kertoa tästä mitään rouva Dawesille tai isällesi?" — "Siitäkö, mitä Klaus setä sanoi?" — "Niin. Se vaan surettaisi heitä. Emmekö voi sanoa, että setä pyysi meitä odottamaan kevääseen asti?" — Mary seisahtui. Sellainen ei ollut hänen mieleensä. Mutta Jörgen ei hellittänyt. "Minä tunnen Klaus sedän paremmin kuin sinä. Hän rupee tätä pian katumaan. Tosin hän ei peräänny, mutta itse sitten ehdottaa jotakin muuta — jotenkin samaa, mitä pyydän sinun sanomaan: — että hän tahtoo meidän odottamaan kevääseen."

Mary oli jo aikoja huomannut, miten hyvin Jörgen tiesi asiat; siksi hän saattoi myöntää, että Jörgen tässäkin kohden oli järkevämpi. Mutta kiertoteihin hän ei ollut tottunut. "Anna minun järjestää!" sanoi Jörgen; "sillä tapaa vanhuksilta säästyy pettymys."

"Mutta mitä minä heille vastaan?" kysyi Mary. — "Mikä on totta, että Klaus setä kihlauksestamme hyvin riemastui, ja että ajat juuri nyt ovat huonot, niin että täytyy odottaa. Onhan asian laita näin." Siihen Mary suostui. Varsinkin kun vanhusten säästäminen oli hänestä niin hyvin harkittua Jörgenin puolelta. Siitä sai Jörgen häneltä vilpittömän kiitoksen — ja taas hänen kätensä. Tätä Jörgen sai pitää ihan portaille asti, vieläpä niitä ylöskin. Hänestä se oli vakuutena suudelmasta eteisessä. Mutta silloin otan kymmenen!

Hän avasi oven ja päästi Maryn ensin sisään. "Kiitos seurasta, Jörgen!" sanoi Mary astuen ohitse ja nyökäyttäen hänelle hilpeänä — ja juoksi portaille ja niitä ylös. Jörgen kuuli hänen menevän huoneeseensa. —

Kuinka varovasti Jörgen sovittikin sanansa kertoessaan retkestä, — vanhuksille se oli paha pettymys. Sekä Anders Krogista että varsinkin rouva Dawesista se oli selittämätöntä, vieläpä jälkimäisestä julmaa. Koko pitkän talven saisi siis Mary olla täällä yksin ja Jörgen Tukholmassa. Voisivat ehkä tavata toisiaan jouluna jonkun päivän, vaan ei kauempaa. Merkillistä kyllä, tämä vanhusten pettymys vaikutti Jörgeniinkin odottamattoman raskaasti. Hän jurotti kuin kipeä lintu. Ei puhunut, tuskin vastaili rouva Dawesille, ei soittanut, vaan valmisteli huomisaamuksi lähtöänsä. Matka oli suoraan Tukholmaan; oli jo määräaika.

Mary yksin oli pirteä. Tuntui siltä, kuin ei koko asia häneen koskisi. Hänelle ei päivä ollut mitään pahaa tuonut; siltä näytti. Se voitontunne, joka hänessä vallitsi siitä asti, kun hän isänsä edessä armollisimmasti julisti heidän kihlauksensa, se ei ainoastaan ollut heikentymättä, vaan entistään suurempi. Hän hyräili käytävissä ja huoneissa, hänellä oli senkin seitsemän puuhaa, ikäänkuin juuri hänen olisi lähdettävä ratkaisevalle ja kaukaiselle matkalle. Illallispöydässä hän laski leikkiä, niin että Jörgeniin tuli levoton tunne, kuin tehtäisiin hänestä pilaa. Lopuksi hän suoraan sanoi, ettei käsittänyt Maryä. Hänestä tuntui, että Maryn pitäisi häntä ennemmin sääliä. Jäihän Mary kuitenkin omaan herttaiseen kotiinsa ja rakkaaseen työhön molempien vanhustensa hyväksi, mutta hän itse —? Nyt hän vihasi sitä, mihin piti ryhtyä, koska se erotti hänet Marystä! Hän katui luopumistaan sotilasvirasta. Hän inhosi Tukholmaa. Hän tiesi, kuinka syrjäytettynä siellä elää nuori mies, joka ei ollut mukana ylemmässä societé'ssa. ja lisäksi oli norjalainen. Hän oli onneton ja purki mieltänsä.

"Kun sinä niin hyvin osasit rippikoulussa, Jörgen, niin tiedät kai, että Jaakop sai kokonaista seitsemän vuotta raataa Raakelin tähden?" — "Vai en muka ole kyllin monta raatanut sinun tähtesi, Mary?" — "Vuosia tuli niin monta, kun sinä aloit niin liian aikaisin. Sinuun on päässyt ikävä tapa — aloittaa liian varhain!" — "Kuinka voi nähdä sinua ja pysyä —? Sinä olet itseäsi vastaan kohtuuton." — "Oli kai sinulla, Jörgen, muita päämääriä kuin saada minut?" — "Kyllä niitä oli Jaakopilla, senkin saiturilla! Ja hänellä oli kuitenkin se ilmeinen etu, että sillä välin sai tavata Raakelia milloin vaan halusi." — "No — kun on odottanut monta vuotta, Jörgen, —" "— niin voi odottaa puoli vuotta lisää? Vai niin, kyllähän sinun on helppo pakista, sinä kun et koskaan ole odottanut. Et vähääkään!" — Mary oli vaiti. "Vai vielä sinä kaupan päälle tahdot minua kiusoitella, Mary? — Minua, jonka (vieläpä sinunkin luonasi!) pitää tyytyä niin laihoihin annoksiin!" — "Valitatko sinä, Jörgen?" — "Valitan niinkin." — "Sinä aloitit niin kovin varhain, muistatko." Mary nauroi. Jörgen kävi hämille, mutta vähän päästä: "Sinä et käsitä, mitä odottaminen on!" — "Ainakin käsitän, että kun saa laihoja annoksia, niin helpommin siihen tottuu." Hän nauroi taas. Jörgen tunsi itsensä sekä loukatuksi että epävarmaksi. Se, joka hänestä oikein piti, olisi tuskin voinut noin käyttäytyä — monikuukautisen eron aattona. Ja kun oli niin kehnot avioliiton toiveet kuin heillä.

He istuivat hetken aikaa Maryn isän luona ja kauemmin rouva Dawesin huoneessa. Jörgen oli hiljaa, puhumatta mitään. Mutta Mary oli hilpeä. Rouva Dawes katseli heitä ihmetellen. Hän kääntyi Jörgenin puoleen: "Poika rukka, sinun pitää tulla tänne jouluksi!" Mary vastasi hänen puolestaan: "Eva täti, joulunahan Tukholmassa on hauskinta."

Äkkiä Mary nousi ja sanoi hyvin odottamatta "hyvää yötä!" ensin Jörgenille, sitten rouva Dawesille. "Minä olen matkasta väsynyt, ja minun pitää nousta aamulla varhain saattamaan Jörgeniä."

Jörgenistä tuntui tämä odottamaton poistuminen ennakolta harkitulta metkulta. Mary tahtoi päästä sanomasta hänelle jäähyväisiä kahdenkesken käytävässä. Jörgen päätti kostaa. Sitä hän osasi.

Rouva Dawes tahtoi tietää, oliko heidän välillään sattunut mitään? Jörgen kielsi. Hän ei uskonut Jörgeniä, jonka täytyi vakavasti toistaa olevansa mistään tietämättä. Mutta apeuttaan Jörgen ei voinut salata. Hän ei jaksanut edes viipyä siellä, vaan lähti. Käytävässä oli vastoin tapaa ihan pimeä. Hän hapuili ovellensa. Vasta kun hän oli sytyttänyt valoa huoneessaan ja tahtomattansakin kuunnellut, eikö Marystä olisi mitään elonmerkkiä, johtui hänen mieleensä, että hänen ovensa lukko oli korjattu äänettömäksi. Aamulla se oli kitissyt. Aivan vähäisen, mutta kitissyt kuitenkin. Koskaan hän ei ennen ollut tavannut tämänlaista taloa, jossa pieninkin vika heti korjattiin. Vaikka oli sunnuntai. Hän ei voinut toivoa suurempaa onnea, kuin saatuaan kaikki reilaan palata tänne, levähtää täällä ja eleskellä täällä niin kauan ja sillä tapaa kuin hänen sisin pyrkimyksensä elämän nautintoon kuvitteli. Oli siis kestettävä. Mukaannuttava Maryn mielialoihin nyt, kuten ennen sedän. Kunnes hänen aikansa tulisi! —

— Hän oli riisuutumassa, kun ovi ääneti aukeni ja Mary astui huoneeseen yöpuvussaan. Ylevänä, huikaisevan kauniina. Hän veti oven kiinni ja astui lampun luo. "Sinun ei tarvitse odottaa, Jörgen!" Mary sammutti lampun. —

YKSIN

Seuraavana aamuna Mary nukkui liian kauan. Hänet herätti laulu ja soitto. Ensin puoliunessa, sitten tulvaavien muistojen lävitse hän varmasti kuuli Jörgenin äänen. Tämä lauloi piaanon säestyksellä, akkunat avoinna varhaisena aamuhetkenä. Hänen heleä, riemuitseva tenorinsa kaiutti ilosäveliä Marylle.

Pian, pian sai Mary yllensä; muuten myöhästyisi saattamasta Jörgeniä laivalle. Kiireisessä puuhassa hänen mielensä yhä valveutui, ja sitä valtavammin ryntäsivät ajatukset Jörgeniä ja tämän rajua riemua kohti. Jörgenin sydämellistä, läpi sielun ja aistien tulvivaa kiitosta, sitä hän tahtoi nauttia ihan läheltä! Että Jörgen voittoriemussa nostaisi ja kantaisi häntä elämänsä ruhtinattarena. Vapaasta itsevaltiudesta oli Mary hänelle suonut elämän korkeimman palkinnon. Nyt Jörgen oli palkittu pitkällisestä vaivastaan! Ennakkoluulottomasti ja tinkimättä. Tunsihan Mary hänet nyt, tiesi pienimpään seikkaan saakka, millaiselta Jörgen näyttäisi, miten Jörgen käyttäytyisi saattaakseen hänet onnelaansa. Siksi Maryn rinta nyt paisuen ikävöi Jörgeniä. Kunnioitusta ja kiitosta hän kaipasi!

Pienen hollantilaisen työhuoneen läpi hän tuli sinisessä aamuhameessaan ja tarttui ovenripaan astuakseen musiikkisaliin, joka oli lahden puolella; mutta hänen oli seisahtuminen henkäisemään, niin jännittynyt hän oli. Sillä aikaa hän nautti kuulleessaan salista Jörgenin voittoriemua. Niin viehättynyt oli Jörgen omasta laulustaan, että Mary pääsi ihan hänen lähelleen, ennenkuin Jörgen huomasi. Tämä nosti katseensa, säteilevänä, — kohosi hitaasti seisaalle, hiljaa kuin juhlaan. Jörgen ei tahtonut häiritä mielialaa, avasi sylinsä Maryä kohti, veti hänet puoleensa, suuteli kunnioittavasti hänen hiuksiaan, silitteli sitä poskea, joka oli esillä, verkalleen, varovasti; hän tahtoi peittää ja suojata. Auttaa häntä miehekkäällä lempeydellä pääsemään siitä hävyn tunteesta, joka Maryssä tietysti oli. Jörgen oli kerrassaan hellä ja tyynnyttävä. — —

"Kyllä meidän nyt jo pitää rientää syömään", kuiskasi Jörgen ystävällisesti hänen korvaansa, vielä kerran suudellen hänen kaunista tukkaansa, hengittäen sen hyvää tuoksua. Sitten hän otti Maryä vyötäisiltä hiljaa, mutta johtaen. Melkein ovella hän kysyi hillitysti: "Olet kai nukkunut hyvin, kun tulit niin myöhään?" Hän avasi isällisesti oven vapaalla kädellään ja katsahti Maryyn myötätuntoisesti, kun ei saanut vastausta. Mary oli hyvin kalpea ja aivan hämillään. "Suloinen tyttöseni", kuiskasi Jörgen.

Pöydässä Jörgenin huomaavaisuudella ei ollut määrääkään, varsinkin kun Mary ei huolinut ruoasta. Mutta aika oli täpärällä, Jörgenin täytyi huolehtia omasta syömisestään, niin ettei ehditty paljoa puhua. Mary ei virkkanut sanaakaan. Mutta hänestä Jörgen näkyi pitelevän kahvelia ja veistä uudella valtaherrallisella tavalla. Samaan malliin, kuin Jörgen nyt hänelle puhui ja häntä katseli. Jörgen nähtävästi tahtoi häntä rohkaista. Sen perästä, mitä eilen oli tapahtunut. Maryn teki melkein mieli tarttua lautaseen ja paiskata se niine hyvineen vasten Jörgenin silmiä!

Jörgenin voittolaulu tarkoitti häntä itseänsä! Voitto hänen omaa ansiotansa!

Pöydällä oli viinikarahvi joka ateriaksi. Jörgen joi hitaasti kokonaisen suuren lasillisen, pyyhki suutaan, nousi ja lausui arvokkaasti: "anteeksi!" — Sitten ovesta: "Pitää katsoa, onko poika tuonut matkalaukkuni".

Kohta hän taas tuli ruokahuoneeseen. "Aika joutuu", — hän sulki oven ja astui nopeasti Maryn luo, joka nyt seisoi akkunan ääressä. Jörgen veti hänet nyt reippaasti syliinsä ja alkoi suudella… "Ei enää sitä!" sanoi Mary yhtä itsevaltiaasti kuin ennen ja kääntyi poispäin. Mary astui ylpeästi eteiseen, otti nutun, jota palvelustyttö kiirehti auttamaan hänen päälleen, valitsi hatun, katsahti, millainen sää oli, ja otti sitten päivävarjon. Tyttö avasi ulko-oven, Mary meni reippaasti ulos, Jörgen perässä mitä kipeimmin loukkaantuneena. Jörgen ei tiennyt mitenkään rikkoneensa.

He kävelivät hetken ääneti. Mutta Maryn mieli kiehui niin, että kun hän vihdoin muisti levittää päivänvarjonsa, hän oli vähällä sen hajoittaa. Jörgen näki sen.

"Kuuleppas", sanoi Mary — ja hän tuntui saaneen uuden äänen: "Minä en välitä kirjeenvaihdosta. Enkä minä osaakaan kirjoitella kirjeitä." — "Etkö siis tahdo, että sinulle kirjoitan —?" Jörgenkin puhui uudella äänellä. Mary ei vastannut eikä katsonut häneen. "Mutta jos jotakin sattuisi —?" sanoi Jörgen. "No niin, silloin —! Vaan onhan sinulla sitäpaitsi rouva Dawes."

Ikäänkuin tämä ei riittäisi, Mary lisäsi: "Et kai sinäkään, Jörgen, ole mikään erinomainen kirjeiden kyhääjä, niin ettei tässä mitään mene hukkaan."

Jörgenin teki ihan mieli lyödä.

Sattuipa sitten vielä, että tuo vanha, omituinen lappalaiskoira oli laiturilla saattamassa jotakuta kotiväestään. Heti kun se äkkäsi Jörgenin, alkoi rähäkkä. Siinä ei auttanut mikään, vaikka sitä kuinkakin hätistettiin ja vaiennettiin.

Kaikki kääntyivät tulijoihin päin. Jörgen oli kohta kumartunut ottamaan hyvän kiven, ja Mary oli hiljaa pyytänyt häntä jättämään sikseen. Juuri silloin läheni höyrylaiva, kaikkien huomio siirtyi sinne, koirankin, ja tätä hetkeä Jörgen oli varronnut iskeäkseen kiven ihan sen niskaan, niin että se ulisi. Sitten Jörgen heti kääntyi Maryn puoleen ja nosti hattuansa, kaunein hymynsä huulillaan, tuhannesti kiittäen vieraanvaraisuudesta tällä kertaa!

Maryn ei auttanut soveliaisuuden vuoksi muu kuin seistä, kunnes laiva lähti; täytyipä hänen pari kertaa heiluttaakin päivänvarjoansa. Hymyillen ja voitollisesti tervehti Jörgen laivasta, huiskuttaen hattuansa leveissä kaarissa.

Kuinka raivoissaan Mary oli! Vaan tuskinpa Jörgen vähemmän.

* * * * *

"Hänenhän olisi pitänyt heittäytyä tomuun minun edessäni ja suudella hameeni alinta saumaa!" Tämä tunne oli Maryssä.

Eilisillasta asti oli häämöittänyt mielessä jotakin epähienoa. Jörgen ei tahtonut häntä päästää! Maryn piti turvautua viekkauteen ja sulkea häneltä ovensa. Mutta hän selitteli sitä sairaloiseksi seuraukseksi Jörgenin pitkällisestä kaipuusta; siitä oli tullut riivausta.

Nyt ei enää voinut epäillä! Ainoastaan "täysin kokenut" saattoi ottaa asian tuolta kannalta. Hänet oli petetty! Se, mikä hänessä oli parhainta, hänen hienointen vaistojensa suojelemaa ja hellimää, se oli houkuteltu inhottavaan erehdykseen.

Hän taisteli ja tappeli tämän kanssa koko päivän. Kavalletuksi ja raiskatuksi hän itseään nimitteli. Ensin hän sysäsi syyn niskoiltansa. Sitten hän sen omisti kokonansa ja tuomitsi itsensä kelvottomaksi elämään. Hän ei tehnyt muuta kuin erehdyksiä, hän kavalsi itsensä. Toisinaan hän sanoi: tässä on ollut väkivaltaa minua vastaan, vaikka vapaasta tahdosta antauduin! Toisinaan taas: Tämän alkusyy on varmaankin aikaisempi, enkä voi sitä selvittää.

Kuinka siunattua, että hänen huoneensa oli koskematon ja puhdas! Viereiseen hän ei tahtonut astua eikä sitä nähdä.

Itse Jörgeniä hän ei tahtonut omistaa! —

Mutta pysyisikö Jörgen vaiti? Siitä hän oli varma. Jörgenissä ei ollut sen tapaista vikaa; muuten olisi hänkin jotakin kuullut. Vaan että oli olemassa ainoakaan ihminen, joka tiesi —! Hän itki suuttumuksesta ja voimattomuudesta. Se riistäisi häneltä elämänhalua. Se ahdistaisi kuin painajainen. Varsinkin milloin hän oli ylimmillään.

Tavata Jörgeniä hän tahtoi! Sanoa hänelle, millaiseksi oli hänet luullut, — ja mikä mies hän oli. Kenen luo hän oli luullut menevänsä, — ja kenen luo hän joutui. Jörgen ei saisi voitosta riemuita. Mutta siksi oli tarpeen tuntea Jörgenin elämää. Keneltä uskaltaisi kysyä, ken sitä tuntisi? — —

Herätessään seuraavana aamuna hän oli paremmin selvillä. Ensiksikin siitä, miten hänen oli hankittava täydet tiedot Jörgenistä; se piti toimittaa aina kun tilaisuutta sattui, niin ettei kukaan huomaisi. Samoin hän tajusi, että ero Jörgenistä ja sitä valmistava yhtymys oli siirrettävä toistaiseksi — etenkin vanhusten vuoksi. Toinen ja paljoa tärkeämpi asia oli: taas järjestää kuntoon oma elämänsä, päästä siitä painostavasta ilmasta, joka oli hänet vienyt turmioon. Tässä oli vain yksi ura: ryhtyä työhönsä, harjaantua siihen ja saada uutta rohkeutta työn tuloksista.

Työtä ja velvollisuudentuntoa! Hän kohottautui käsivarttensa nojaan ikäänkuin jäljitellen mielensä nousua. Seisoi seuraavassa silmänräpäyksessä laattialla, ollakseen valmiina. —

Ne 50,000 kruunua, jotka hänen isänsä niin äskettäin oli jättänyt Klaus sedälle ja joita hän ei ollut mistään tileistä löytänyt, eivätköhän ne viitanneet siihen, että hänen isällään oli säästöjä Amerikassa — ulkopuolella veljensä liikettä? Että ne osinkorahat, mitä hän ei ollut kuluttanut, oli sijoitettu sinne arvopapereihin? Että 50,000 oli äskettäin joutunut vapaaksi ja lähetetty tänne?

Siitä asti kun Jörgen toissapäivänä mainitsi nuo 50,000, ei Mary ollut kaiken muun keskellä saanut niiltä rauhaa. Hänen täytyi tarkastaa isän amerikalainen kirjeenvaihto; sieltä se kai ilmenisi. Mutta hän ei tavannut mitään, — kunnes avasi erään lippaan, joka oli lykätty kirjahyllyn alle ja jonka avain oli isän rahakukkarossa. Mary tunsi matkoilta tämän lippaan, vaan ei ollut koskaan tiennyt, mitä siinä oli. Siellä oli koko amerikalainen kirjeenvaihto, siellä oli myös siihen kuuluvat tilit. Näytti siltä, että isä oli hänen äitinsä ajoilta saakka pitänyt tätä omaisuutta ja kaikkea siihen kuuluvaa muusta erillään. Mutta tästä oli varmaankin melkoinen osa jäänyt säästöön, vaikkapa pääoma, miljoona dollaria, oli menetetty. Mary joutui kuin kuumeeseen. Hänen isänsä oli kaiketi käsittänyt kirjeen niin, että muka kaikki, mitä hän Amerikassa omisti, oli hukassa. Samoin olivat hän ja muutkin käsittäneet.

Saatuaan tämän päähänsä hän meni taas puhuttelemaan isäänsä. Hän selitti perinpohjin ja sanoi heti matkustavansa Amerikaan ottamaan asiasta selkoa. Isä säikähti, mutta tajusi pian, että niin oli pakko menetellä, ja myöntyi.

Rouva Dawes ei ollut niin herkkäuskoinen. Hän älysi, että syynä oli jokin, mistä Mary pyrki vaihtelulla eroon. Mutta Maryn olennossa ja hänen esityksessään siitä, mitä oli keksinyt, oli jotakin kiivasta, vastustamatonta. Siksi rouva Dawes lausui vaan joitakuita hiljaisia muistutuksia myrskystä merellä tähän vuodenaikaan. Kolmen päivän päästä Mary, mukanaan englantia osaava palvelustyttö, oli matkalla Amerikaan. Kyllä hän löytäisi, sanoi hän, sen, joka voisi hänelle antaa arvokasta apua. Tunsihan hän niin monta.

Kaikki sujui mielen mukaan. Vajaassa puolessatoista kuukaudessa hän ehti palatakin. Hän oli saapunut Amerikaan ihan viime hetkellä. Sillä juuri silloin oltiin käymässä oikeutta siitä, että Anders Krog muka oli kaikilla varoillaan ollut veljensä yhtiömiehenä, vaikka hän oli jättänyt vaan sen summan, joka oli liikkeessä kiinni.

Tämän sai hän todistettua.

Menestys rohkaisi häntä. Miksi ei menisi edemmä? Tässä hänellä oli pääomaa toimintaansa, ja hänessä oli suuri halu ryhtyä asiaan käsiksi. Myös metsänhoitoon! Eikö hän sitä voisi oppia yhtä hyvin kuin joku muukin? Kaksinkertaista kirjanpitoa? Liekö se niin vaikeata? Hän aloitti heti.

Anders Krog näkyi toipuvan siitä alkaen, kun Mary palasi kotiin. Varmuus siitä, että oli pelastettu se omaisuus, joka hänellä oli veljensä konkurssipesän ulkopuolella, tuotti hänelle paljon iloa. Maryn tulevaisuus oli hänelle niin kallis.

Sitä vastoin rouva Dawes ilmeisesti heikkeni. Tässä toimeliaassa, lepäämättömässä naisessa ei enää näyttänyt olevan voimia. Jörgeniäkään hän ei tiedustellut; kirjeenvaihtonsa hän oli jättänyt.

Mary hoiti taloa yhdessä voudin kanssa ja omaisuutta erään liikemiehen avulla. Sen ohella hän hankki itselleen opetusta ja lueskeli. Kahdesti viikossa hän kävi kaupungissa.

Näin jouduttiin marraskuuhun. Silloin Anders Krog sai kirjeen Kristianiasta läheiseltä sukulaiselta, rikkaalta mieheltä, jonka ainoa lapsi, nuori neito, oli nyt kihlautunut. Hän pyysi Margitia tulemaan kaikin mokomin juhliin, joita siellä olisi useampiakin molemmissa suurissa perheissä.

Mary itsekin ihmetteli, että hänessä yht'äkkiä heräsi niin kova halu sinne. Vanha Aatami ei ollut kuollut. Hän rallatteli käytävissä ja sisällä, valmistellessaan itseään matkalle, hän ikävöitsi uusiin ympäristöihin — ja uudestaan ihailtavaksi! Hän etsi siitä hyvitystä! Se hänen täytyi itselleenkin tunnustaa.

Hän ei ollut siellä viipynyt montakaan päivää, kun Anders Krog sai kirjeen, jossa Marylle viritettiin ylistystä mitä voimakkaimmin sanoin. Ei kihlatuista, vaan hänestä oli tullut kaikkien tanssijaisten keskus; ei kihlatuille, vaan hänelle tuli etusija ja suosionosoitukset — varsinkin juuri itse kihlattujen puolelta! Hänen ainokainen kauneutensa, hänen ylevä olentonsa, hänen tietonsa ja hieno käytöksensä tekivät hänestä heidän keskensä unhottumattoman. Heidän oli saatava pitää häntä vielä jonkun aikaa.

Anders Krog lähetti kirjeen rouva Dawesin nähtäväksi, mutta pyysi pian saada sen takaisin; hänen piti se lukea monet kerrat. —

Tämän kirjeen jälkeisenä päivänä oli Mary taas kotona. Hän tuli aamulla hiljaa ovesta isänsä luo, joka pelästyi hänen näköänsä. Hän oli sairastunut, sanoi Mary, ja se kyllä näkyi. Mary ei ollut vain kalpea, hän oli harmaa, silmät uneliaina, puhe raukeata. Hän suuteli isäänsä pitkään ja hellästi, ei tahtonut nähdä isän saamaa kirjettä, ei puhua olostansa juhlissa. Nyt ensin rouva Dawesin luo pariksi minuutiksi, sitten sänkyyn lepäämään.

Hän ei ollut puoltakaan minuuttia rouva Dawesin luona, jonka hän jätti hyvin levottomaksi.

Mary makasi koko päivän, söi illalla hieman ja makasi taas koko yön.

Noustuaan hän oli sen näköinen kuin tavallisesti, reipas ja valpas. Vouti, puutarhuri, emännöitsijä kävivät tekemässä hänelle tiliä, ja hän liikkui pitkin taloa. Sitten hän hymyillen tuli tapaamaan isäänsä, joka hyvin ilostui nähdessään hänet taas entisellään.

Mary tuli hänelle sanomaan, ettei nyt mikään estänyt heitä menemästä kohta naimisiin. Olihan heillä nyt varoja. Isä sai vaivoin selitettyä, että samaa hän oli itsekin tuuminut. Silmät ja toinen käsi sanoivat loput, nimittäin ettei mikään olisi hänestä mieluisempaa.

Mutta kun Mary huomautti samaa rouva Dawesille lisäten, että hänen melkein teki mieli heti lähteä Tukholmaan sitä ehdottamaan (Jörgenin nimeä ei mainittu), sai rouva Dawes kaiken entisen aavistuskykynsä, nousi istualle vuoteessaan ja purskahti rajusti itkemään. Silloin Mary masentui, heittäytyi vuoteelle ja kuiskasi: "Niin on laita, Eva täti!" Hän itki elämänsä katkerimpia kyyneliä. Vaan kun rouva Dawesin murhe siitä eneni, täytyi Maryn nostaa päätään: "Rakas täti, voihan isä meidät kuulla!" — Se hieman hillitsi heitä; mutta rouva Dawes vakuutti itkun halki, että tämä oli ihan kuin hänen oma kohtalonsa! Vasta kun hänen sulhasensa oli saanut hänet siihen, pääsi hän selville, mikä viheliäinen veijari se oli; "mutta silloin meidän täytyi mennä naimisiin". "Siinä näet, lapseni, millaisia me naiset olemme; me emme ikinä opi." —

"Voi, että te satuitte päästämään sen miehen minun elämääni!" valitti Mary. "Minussa oli se vaisto, että hänet oli pidettävä loitolla, mutta te saitte sen turtumaan." Heti perästä: "Ei, ei, älä välitä, Eva täti, en minä teitä mistään moiti. Mitä apua nyt onkaan valituksista? Tässä ei auta muu kuin sulkea silmänsä ja syöstä siihen!"

Siitä oli rouva Dawes ihan samaa mieltä. "Sitten teet kuten minäkin: kun kunnia on pelastettu, eroat hänestä." — "Ei, sitä en tee! Silloin meillä on se, mikä yhdistää. — Voi jumalani!" voivotteli hän tarttuen kiinni vanhaan ystäväänsä ja hilliten puuskauksia lakanalla. Rouva Dawes istui avutonna ja piteli häntä. "Sitä en käsitä", sanoi hän. Silloin Mary nosti päätään ripeästi: "Vai et käsitä? Hän teki sen juuri sitoakseen minut. Hän tunsi minut." Taas hän heittäytyi vuoteelle onnetonna, epätoivossaan. Purkausten välillä tai pikemmin niiden osina kuului: "Tästä ei ole mitään pelastusta! Ei mitään pelastusta!"

Rouva Dawes ei kyennyt, ei rohjennut etsiä sanoja niin suurta murhetta vastaan.

Se sai vapaasti kuohua. Kunnes suuttumus jäähdytti. Rouva Dawes saattoi tuntea, kuinka jokin muu vähin erin pääsi ilmoille. Mary kohotti päänsä, hänen itkeneet silmänsä vihasivat: "Luulin antautuvani gentlemanille. Mutta jouduin keinottelijalle." Nyt hän nousi hitaasti seisaalle.

"Aiotko hänelle niin sanoa, lapseni?" — "En sanaakaan! En mitään, en kerrassaan mitään siihen suuntaan. Sanon vaan, että meidän on mentävä naimisiin."

* * * * *

Kolmen päivän kuluttua Jörgen Thiisille tuotiin kirje ulkoasiain ministeristöön. Se oli Maryltä. "Olen Grand-hotellissa ja odotan sinua ulkona käytävällä tasan kello kaksi."

Jörgen ymmärsi heti, mitä asia koski. Hän lähti kiireesti, sillä kello oli neljännestä vailla kaksi. Vasta portaissa hän oudoksui, että oli yhdyttävä "ulkona käytävällä".

Mary ei tahtonut olla hänen kanssaan kahden kesken huoneessaan.

Se muutti hänen aikeensa. Hän poikkesi asuntoonsa, päästi vankeudesta pienen mustan villakoiran, harvinaisen eläimen, jota hän harjoitteli, sillä se oli vielä penikka.

Kadulla oli lumisohjoa ja kuraa, niin että koira heti käskettiin pysymään käytävällä; täällä oli puhdasta. Parin vallattoman syrjäretken perästä se onnistui; koira pelkäsi hänen hienoa keppiänsä.

Jo kaukaa näkyi Maryn korkea vartalo. Hän seisoi selittäin, linnaa kohti kääntyneenä. Ei ketään ohikulkijaa, ei ketään muuta hotellin edessä. Jörgenin sydän tykytti kovasti; hänen rohkeutensa aleni.

Mary huomasi hänet siten, että koira tuli hänen luokseen aivan kuin hän olisi vanha hyvä ystävä. Hän piti koirista; vaan matkaelämä oli häntä estänyt itselleen hankkimasta koiraa. Ja tämä oli niin virkeä, niin kaunis ja niin hienosti hoidettu, niin hänen makunsa mukainen, että hän ehdottomasti kumartui sitä kohti; samassa hän näki Jörgenin. Mary nousi heti: "Onko tuo sinun koirasi?" sanoi hän, ikäänkuin he olisivat puoli tuntia sitten eronneet toisistaan siinä kadulla. "On", vastasi Jörgen, kohottaen hattuaan kunnioittavasti. Silloin Mary taas kumartui ja taputteli koiraa. "Kuinka suloinen sinä olet! Ja niin hieno! Ei ylös!" — "Ei ylös!" komensi Jörgen vahvemmin. Mary nousi taas. "Minne mennään?" sanoi hän; "minä en ole täällä koskaan ollut." — "Voimmehan kävellä suoraan eteenpäin ja kääntyä sitten tuolla, niin päästään John Ericsonin muistopatsaan luo." — "Jaha, sitä tekee mieleni nähdä." He lähtivät.

"Tule vaan tänne", huusi Jörgen koiralle ja näytti keppiänsä. Jörgen oli loukkaantunut siitä, ettei Mary ollut hänelle tarjonnut kättänsäkään. Koira tuli surkeana, mutta oli pian yhtä iloinen, sillä Mary puhui sille ja taas taputteli.

"Minä olen tehnyt pikamatkan Amerikaan", sanoi Mary. — "Niin, sen olen kuullut." — "Niitä 50,000, joista mainitsit, en löytänyt tileistä, ja silloin käsitin, että välttämättä oli erikoinen tilinpito niistä varoista, mitä Amerikassa oli. Ja niinpä olikin. Sitten oli pakko matkustaa sinne pelastamaan niin paljon kuin vielä oli mahdollista. Pääoma oli menetetty."

"Miten kävi?" — "Toin sieltä mukanani sen, mikä oli osingoista kaikkina näinä vuosina jäänyt käyttämättä."

— "Rahat oli kai hyvin sijoitettu?" — "Paremmin, luullakseni, kuin Euroopassa olisi mahdollista."

Tässä sattui pieni välikohtaus. Koira oli ollut käytävän ulkopuolella ja sai pari lätkäystä. Se kuohutti Maryä. — "Hyvä jumala, eihän koira sitä ymmärrä." — "Kyllä se ymmärtää mainion hyvin, mutta ei ole oppinut tottelemaan."

He astuivat yhä edemmäksi ja jokseenkin nopeasti. "Mitä sinä tarkoitat kertomalla tätä minulle?" kysyi Jörgen. "Että voimme heti mennä naimisiin." — "No paljonko niitä rahoja on?" — "Pari sataa tuhatta." — "Dollaria?" — "Ei, vaan kruunua. Ja lisäksi ne 50,000". — "Ei se riitä." — "Sen kanssa, mitä meillä on muuten?" — "Se 'muuten' ei nykyään tuota melkein mitään. Kyllähän sen tiedät."

Maryn alkoi olla paha. Jörgen sen huomasi äänestä kun Mary sanoi: "Onhan meillä metsä takavarana." — "Joka voidaan hakata vasta kolmen vuoden päästä? Ehkä vasta neljän tai viiden? Se riippuu kasvusta." — Mary tiesi hänen olevan oikeassa; miksi hän olikaan sitä maininnut?

"Mutta kymmenen — kaksitoista tuhatta kruunua vuodessa…?" — "Meidän asemassamme se ei riitä."

Taas välikohtaus. Täällä ei ollut katukäytävää, vaan suuri aukea paikka ja oikein kurassa. Molemmat olivat unhottaneet koiran. Muuan paksu, likainen laivahurtta, sekin villakoira, oli päässyt maihin muutamien matruusien mukana, jotka juuri astuskelivat samaa tietä. Tämän mieluisen toverin seuraan oli Jörgenin koira lyöttäytynyt. Suurella vaivalla se saatiin huudettua takaisin, ruokotonna, joksi se jo oli ehtinyt. Vaan kun Mary sekaantui asiaan, läheni se riemuisena, onnellisena, mutta sai ruoskasta iskun ja vinkui. — "Onpa sentään merkillistä", sanoi Mary, "ettet voi pitää sopua kiltin koiran kanssa!" Hän muisti kotinaapurin vanhan lappalaiskoiran, jota vastaan hän myös oli niin paha. Jörgen ei vastannut hänelle. Mutta kun koira seurasi nöyränä ja hän oli päässyt siitä rauhaan, sanoi hän: "Tietääkö Klaus setä siitä omaisuudesta mitään?" — "En luule kenenkään tietävän paitsi me itse. Miksi sitä kysyt?" — "Parempi on sanoa Klaus sedälle." — Mary seisahtui hämmästyneenä: "Klaus sedälle?" Jörgenkin pysähtyi. Nyt he katsoivat toisiinsa. "Sillä tapaa saamme enemmän toimeen", sanoi Jörgen. "Klaus sedänkö luona?" — Mary tuijotti. Hän ei käsittänyt Jörgeniä. "Suvun kunnian vuoksi hän tekee paljon", sanoi Jörgen luoden nopean syrjäkatseen ja lähti liikkeelle. Mary oli käynyt lumivalkoiseksi, vaan seurasi. "Onko meidän tunnustettava Klaus sedälle?" kuiskasi hän Jörgenin takana. Pitemmälle ei nöyryytys voisi mennä. "Tee se vaan!" vastasi hän yllyttäen, melkein iloisena; "nyt hän ei pane vastaan". Oliko tämäkin ollut Jörgenillä ennakolta mielessä?

Jörgen tuli häntä lähemmä: "Kun Klaus sedällä ei ole omaisuudesta vihiä, saamme me enemmän, näetkös!"

Olipa hän asian hyvin harkinnut! Niin vastenmielistä kuin tämä Marystä olikin, se vaikutti valtavasti. Jörgenissä oli varmaankin enemmän kykyä kuin hän oli arvellut. Kun Jörgen saisi täysin näyttää, mitä osasi, hämmästyisi joku muukin kuin Mary.

Itse oli Mary nyt kääriytymässä umpeen kuin lehti liian kuivassa lämmössä. "Tahdotko itse neuvotella Klaus sedän kanssa?" — "Minä seuraan sinua nyt heti kotiin, voithan käsittää. Ei sinun olisi tarvinnutkaan tulla. Vain ilmoittaa se minulle."

Mary kulki pää kumarruksissa ja värisi. Jörgenin etevämmyys syrjäytti ja masensi hänet; hänen mielipiteensä kuvottivat. Kuten kerran ennen, samoin nytkään ei jalka tahtonut siirtyä toisen eteen; hän ei enää voinut seurata.

Silloin hän kuuli Jörgenin huutavan: "Tule tänne, saatanan pentu!" Taas koiran kimpussa. Erään toverin likainen käpälä oli jälleen sen houkutellut velvollisuuden uralta. Jörgenin äänessä oli jotakin hänelle ominaista, kun hän käski: se oli samalla hillitty ja terävä.

Koira tunsi sen ja jäi katselemaan, epäröiden. Kun sillä oli iloisen kevytmielinen luonne, heittäytyi se yht'äkkiä vallatonna toveriaan kohti ja alkoi uudestaan leikkiä, ikäänkuin ei mitään olisi sanottu.

Mary otti siitä oppia. Oltiin ihan John Ericsonin patsaan juurella. Hän loi katseensa tähän taideteokseen, hän katsoi John Ericsonin suuriin, syviin, miettiviin silmiin, kunnes hänen omansa kyyneltyivät. Hän oli niin onneton.

Sillä välin Jörgen hääräsi koiran kanssa. Sen kasvattamisessa oli periaatteena, ettei koskaan saisi antaa sen menetellä vastoin herransa tahtoa. "Tuleppa tänne, pikku veijari", sanoi hän mairitellen. Koira ihmetteli. Se keskeytti leikin. "Tule pois vaan, pikku ystävä!" Se loikkasi pari iloista hyppyä häntä kohti, muistellen hyviä, hauskoja hetkiä; ehkä nyt oli sellainen tulossa? Mutta mikä liekin ollut, — se rupesi epäilemään, kääntyi ja makasi pian ruokottoman ystävänsä käpälissä, molemmat piehtaroiden. Ohikulkijat seisahtuivat, heitä huvitti koiran tottelemattomuus. Se ärsytti Jörgeniä. Mary sen tajusi ja tahtoi säästää koiraa; hän seisoi Jörgenin takana ja sanoi ranskaksi hiljaa: "Ei ole oikein ensiksi houkutella ja sitten lyödä." Mutta siitä Jörgen vaan paatui. "Sitä sinä et käsitä", vastasi hän, myös ranskaksi. Hän houkutteli.

Lyhytjärkisesti uskoen hyvää, kuten siivojen penikkaan on tapana, lopetti koira nyt leikkinsä ja katsahti häneen. Jörgen läheni keppi selän takana hyvitellen. Hän oli raivoissaan toisten naurusta, mutta hillitsi mielensä lempein sanoin: "Tule pois, pikku ystävä!"

"Älä usko häntä!" huusi muuan englantilainen matruusi, mutta nyt oli jo myöhä. Jörgen oli päässyt käsiksi sen toiseen pitkään korvaan. Koira vinkui, Jörgen oli kai nipistänyt. Mary huusi ranskaksi: "Älä lyö sitä!" Ja sitten Jörgen löi. Ei kovaa, mutta koira ulisi kamalasti, se oli niin peloissaan. Jörgen löi taas — ei nytkään kovaa, pikemmin vaan härnätäkseen heitä kaikkia. Koira parkui niin vihlovan surkeasti, ettei Mary sietänyt sinne katsoa. Hän seisoi, katse luotuna John Ericsonin hyviin, suuriin silmiin, ja sanoi: "Nyt olet lyönyt minut eroon itsestäsi, Jörgen!"

Samassa hetkessä Jörgen hellitti ja nousi. Hän näki Maryn silmien leimuavan, kasvot olivat valkoiset, vartalo ylevästi pystyssä häntä vastaan. Maryn yläpuolella John Ericsonin pää.

Vain silmänräpäyksen. Sitten Mary kääntyi ja astui kiireesti poispäin kevyessä, iloisessa tahdissa — koira mukana.

Ihmiset nauroivat, englantilaiset matruusit härnäävästi ivaten, — Jörgen riensi perästä.

Mutta kun Mary huomasi, että koira seurasi häntä eikä Jörgeniä ja että sen silmät hakivat hänen katsettaan saadakseen tietää, mitä hän lisäksi tahtoi, muuttui kaikki entinen tuska rajuksi riemastukseksi. Se oli hänen tapaistansa. Hän taputti käsiään ja juoksi, ja koira hyppi haukkuen mukana.

Lumous oli murrettu, häpeästä päästy irti, — jääköön Jörgen ja koko hänen olentonsa!

"Eikö niin, pikku pelastaja?" Se haukkui.

Hän katsahti taakseen Jörgeniin päin. Tämä ei voinut soveliaisuuden kannalta juosta.

"Mutta me kaksi saamme vai mitä?" Hän taputti taas käsiään ja juoksi, ja koira juoksi mukana, haukkuen.

Sitten hän vähensi vauhtia, leikki koiran kanssa, puheli sille; Jörgen oli niin kaukana jäljessä. "Oikeastaan pitäisi nimenäsi olla 'liberator', mutta se on tuollaiselle pienelle mustalle tollolle liian pitkä. Pannaan niineksesi John, pannaankos? Saat nimesi sen miehen mukaan, joka katseli minua niin että uskalsin!" Taas hän juoksi, ja koira mukana. "Sinä seuraat minua, kuuletkos, etkä häntä! Se on oikein, se on hyvin tehty! Sillä niin teki hänkin, jonka nimen saat. Hän ei seurannut orjien ruoskijoita, hän pysyi niiden luona, jotka vapahtivat!" Nyt he kääntyivät kulmasta. Jörgeniä ei näkynyt. — Kun Jörgen perästä tuli hotelliin, kiellettiin Maryn olevan siellä, vaikka hän oli nähnyt Maryn sinne menevän. Hän mainitsi, että Maryllä oli hänen koiransa. Vai niin, siitä ei voitu antaa selkoa.

Hänen täytyi mennä. Hän oli menettänyt sekä Maryn että koiransa.

Mutta huoneessaan Mary kysyi koiraltansa: "Tahdotko olla minun? Tahdotko olla minun kanssani, pikkuinen musta John?" Hän taputti käsiään saadakseen sen haukahtamaan iloisen suostumuksensa. Siten oli omistuskysymys ratkaistu. Hän sai Jörgeniltä kirjeen, arvatenkin siitä asiasta. Sen hän lukematta poltti.

Hän arveli Jörgenin saapuvan häntä tapaamaan rautatienasemalle, kun juna lähtisi Norjaan, ja silloin vaativan omaansa. Hän tuli junalle rohkeasti ajaen, vieressään koira pestynä, kammattuna, siistinä. Jörgeniä ei siellä ollut.

* * * * *

Hän makasi koko yön koira edessään matkapeitteellä.

Mutta aamun tullen heräsivät ajatukset. Nyt hän oli yksin. Yksin vastuussa.

Tähän saakka hän oli kaikin voimin ajanut itseänsä kuin ruoskalla ainokaiselle ahtaalle pelastustielle: mennä kohta naimisiin Jörgenin kanssa, synnyttää ulkomaanmatkalla — ja sitten kestää niin kauan kuin suinkin.

Mutta mennä inhoomansa miehen vaimoksi vain lainatakseen itselleen viikunanlehden, — olipa sitä nyt mahdoton käsittää! Hän oli sitä yrittänyt, koska näin ajateltiin hänen ympärillään ja koska hän oli erikoisessa asemassa; siellä ei suvaittu pilkkua juhlahameessa.

Vaan nyt hän sanoi sille "hyi, hyi", ihan ääneensä. Ja kun koira heti nosti päätään, lisäsi hän: "Tämä oli minun 'koiraretkeni', voin sinulle sanoa! Loppuosa 'koirajuttuuni!'"

Mutta entä nyt?

Hän tiesi, mitä voisi tehdä. Vaan sen tietäisi välttämättä kaksi muutakin, Jörgen ja yksi lisää. Olipa siinäkin kylliksi. Siksi hän ei voisi siihen ryhtyä uljaasti ja vapaasti, — mikä hänelle kuitenkin oli tarpeen.

Niin, entä sitten?

Niin kauan kuin hänen "koiraretkensä", hänen "koirajuttunsa" tuntui hänestä käsketyltä, välttämättömän tarpeelliselta maineen vuoksi, ei se, vihoviimeinen lymysija, ollut täytenä totena tarjoutunut.

Nyt se oli todentekoa!

Hän katsoi surumielisenä koiran luottavaisiin silmiin, ikäänkuin hakisi niistäkin neuvoa. Hän tapasi mitä puhtainta elinhalua ja alttiutta. Hän painoi päänsä sen turkkiin ja itki. Hän oli vielä niin nuori, häntä ei haluttanut kuolla.

Ensi kerran hän itki omaa itseänsä; hänen tuli itseään sääli. Hän ei käsittänyt, millä oli tämän ansainnut. Myöskään hän ei voinut selvittää, miten tämä oli tapahtunut.

Koira älysi, ettei hänen ollut hyvä. Se nuoli hänen käsiään ja tirkisteli hänen silmiinsä. Se ynisi päästäkseen ylös häntä lohduttamaan.

Sitten hän otti sen syliinsä ja kumartui sen yli, mikä siitä tuntui olevan leikkiä. Se yritti purra hänen käsiään. Siihen hän suostui. Näiden kahden välillä alkoi mitä hullunkurisin teuhaaminen, jota kesti kestämistään, sillä koira ei kyllästynyt; aina kun Mary lopetti, aloitti se uudestaan.

Sitten hän rupesi sille juttelemaan: "Kuules, musta pikku John, sinä muistutat neekereistä. Muistutat minulle, että kaimasi pelasti neekerit. Pelasti orjuudesta. Sinä olet pelastanut minut joutumasta orjuuteen."

"Mutta kehno pelastus se on, sanon sinulle, kun en saa elää yhdessä sinun kanssasi. Eikö sinustakin siltä tunnu?" Ja sitten hän taas itki.

— Tiheä huntu kasvoilla hän matkusti kaupungin läpi toiselta asemalta toiselle, koira vieressään istuimella. Hän ei nähnyt ketään tuttua. Mutta jos ne tietäisivät —?

Voi sitä tuomittua ja tapettua varista, jota Jörgen aikoi nostaa maasta ja hän oli paennut, — hän ei ennen tiennyt, kuinka tarkkaan oli sen nähnyt! Nähnyt halki viilletyn kaulan, rikki nokitun mahan, tyhjät silmäkuopat, punainen liha ammotti häntä kohti, hän ei siltä päässyt hetkeksikään rauhaan tällä kauhealla matkallaan.

Ulkona oli talvi. Hän ei ollut moneen vuoteen nähnyt talvea. Uinahtavia, kuihtuneita maisemia hän oli nähnyt, vaan ei talven muuttamisvoimaa, ei hävitystä, jota verhosi valkoisista valkoisin oikullisine vivahduksineen metsissä. Vuono ei vielä ollut jäässä, se oli esillä mustanharmaana, härnäävänä, tylynä, ikäänkuin suunnaton kaikkialla olija, joka tahtoi taistella.

Matka kaupungin halki oli säikäyttänyt hänen mielikuvitustaan; nyt tämä oli luonnonvoimain vallassa. Hänen heikkoutensa kävi sitä tuntuvammaksi. Voisiko hän ryhtyä mihinkään taisteluun? Jaksaisiko hän kestää muutoksen hetkeen asti? Hänen täytyisi jo ennen luopua.

Tästä tuskaillessaan hän näki isänsä kasvot! Kuinka hän voisi elää sanomatta isälle, mitä oli tulossa? Ei koskaan, ei koskaan hän voisi sitä isälle sanoa. Eipä hän voinut sitäkään sanoa, että oli Jörgenistä eronnut. Isä ei voisi sitä sietää.

Jos hän jättäisi sanomatta ja — katoaisi?! Voi hyvä Jumala — se isän tappaisi siihen paikkaan!

Koko matkalla ei enää pelkoa muista, ei laisinkaan pelkoa oman itsensä puolesta, ainoastaan isän tähden. —

— Niin uupuneena, niin sieluntuskassa hän saapui kotiin, että talon nähdessään rupesi itkemään. Niin raskasta käyntiä, kuin nyt hänellä oli kotiportaita kohti, ei varmaankaan lie monella ollut. Koiran riemuhypytkään, kun se pääsi lujalle pohjalle, eivät voineet keventää. Mary meni huoneeseensa peseytymään ja vaatteita muuttamaan ja pyysi ilmoittamaan isälleen ja rouva Dawesille, että hän oli tullut. Pikku tyttö oli myös saapuvilla ja auttoi häntä; hänen yhtämittainen leikkinsä koiran kanssa piinasi Maryä, mutta tämä ei sanonut mitään.

Mary näytti kovin voipuneelta. Että hän oli itkenyt, se oli liiankin ilmeistä.

Vaan ehkä niin oli hyvä. Siitähän isä heti huomaisi, että hyvin ei nyt ollut laita. Kunpa isä vaan sen kestäisi? Hänen piti jo rientää isälle selittämään, että matka oli ollut pitkä ja vaivaloinen ja ettei Jörgenin mielestä omaisuus ollutkaan kyllin suuri, jotta heidän asemassaan voisi mennä naimisiin. Heidän täytyisi odottaa Klaus setää.

Jos hän saisi itkeä, ja sitä hän kyllä saisi, kun oli niin väsynyt ja epätoivoinen, niin se olisi valmistuksena toiseksi kerraksi. Kunpa isä vaan kestäisi.

Mutta mikä muu hänellä oli neuvona? Ellei hän nyt heti menisi, aavistaisi isä pahaa, tuskaantuisi, eikä sitäkään sietäisi.

Hän värisi seistessään oven edessä. Ei ainoastaan tuskasta isänsä tähden, ei, vaan myös siksi, ettei saanut heittäytyä isänsä syliin, sanoa hänelle kaikkea ja kyllikseen itkeä hänen kanssaan. Kuinka tämä kaikki oli kauheaa!

* * * * *

Mutta elämä on joskus armelias.

Isälle ei oltu ilmoitettu, että Mary oli tullut, sillä hän nukkui. Ja tätä huomauttaakseen oli sairaanhoitajatar tullut ulos käytävään odottamaan, kunnes Mary ilmestyisi huoneestaan. Miksi olla naputtamatta ovelle ja sanomatta sitä oven takaa? Siksi, että hänen olentonsa kerran oli sellainen. Nyt kun Mary tuli esille, ei sairaanhoitajatar enää ollutkaan käytävässä vaan portailla. Sillä sieltä oli tulossa palvelustyttö tuoden sairaalle päivällistä, joka muuten aina oli itse hoitajattaren huolena, ja häpeissään siitä, ettei tänään sitä toimittanut, hän tahtoi ainakin mennä portaille palvelijaa vastaan ja ottaa häneltä ruoan.

Juuri silloin Mary avasi oven isänsä huoneeseen. Hän jäi siihen seisomaan, sillä samassa ehti hoitajatar paikalle ja kuiskasi: "Hän nukkuu, neiti!"

Mutta koira ei siitä välittänyt. Se oli jo sisällä, käpälät jo vuoteen laidalla, kuono kohotettuna likelle juuri heräävän sairaan kasvoja. Hän heräsi tämän mustan elukan tuijottaessa silmiinsä. Ne levisivät apoauki ja hakivat kauhistuneina pitkin huonetta tavaten Maryn katseen. Mary seisoi ovessa, säikähtäneenä, kalmankalpeana. Anders Krog nosti päätään häntä kohti, silmät jäivät riippumaan, niihin valahti kuin kaukonäköä. Sitten pää vaipui.

"Hän kuolee!" huusi hoitajatar Maryn takana, laski tarjottimen kädestään ja kiiti paikalle.

Mary ei aluksi voinut sitä uskoa; vaan sen käsitettyään hän heittäytyi isänsä syliin sydäntä särkevästi parkaisten. Tähän vastasi läheisestä huoneesta rouva Dawes. Kun sinne riennettiin, makasi hän tajutonna. Sitten hän toipui sen verran, että liikutti kieltään. Takaisi sekavasti englanniksi, niin ettei kukaan ymmärtänyt; — mutta lääkäri sanoi, että hänestäkin tulee kai pian loppu. Isä oli kuollut.

Mary piteli järkeänsä, ikäänkuin se olisi hänellä käsissään. Ei millään muotoa saanut sortua. Ei huutaa, ei ajatella. Sillä eihän hän ollut tappanut! Piti käsittää ja pysyä siinä, mitä muut sanoivat, hyväksyä heidän ehdotuksensa, että näet oli kutsuttava tänne hänen isänsä sisar. Täytyi olla päästämättä valloilleen omaa suruaan, kun näki hänen. Täytyi, täytyi! "Auttakaa, auttakaa minua", huusi hän, "etten joudu hulluksi!" Ja tohtorille: "En minä ole häntä tappanut, — vai olenko?"

Lääkäri sai Maryn vuoteeseen kylmin käärein eikä lähtenyt hänen luotaan. Hänkin vakuutti, että nyt piti kestää.

Vasta kun pikku Nanna varhain seuraavana aamuna tuli sisään koiran kanssa ja tämä tahtoi maata hänen käsivarrellaan, sai hän itkeä.

Päivemmällä helpotti; sillä telefonitse tulvasi niin valtava joukko sähkösanomia ja näissä oli niin sydämellistä, useinkin syvästi liikutettua osanottoa, että se sulatti hänen murhettansa. Tämä myötätunto, tämä ihailu hänen isäänsä kohtaan ja sisällinen pyrkimys lohduttamaan ja tukemaan auttoi häntä. Varomattomasta jäljennöksestä eräästä näitä sähkösanomia, jotka telefoni toi, hän vasta sai tietää, että rouva Daweskin oli kuollut. Hänelle ei oltu uskallettu sitä ilmoittaa. Mutta suuri, ylt'yleinen osanotto kantoi hänet senkin ylitse. Nyt vasta hän sen ymmärsi! Kaikki muut paitsi hän tiesivät, että hän oli menettänyt molemmat ja että hän oli yksin.

Enimmin liikutti häntä seuraava sähkösanoma Pariisista: "Rakas Mary! Lohduttakoon sinua suuressa murheessasi se tieto, että minun luonani voit levähtää, minua saat käskeä, matkustelen kanssasi, tulen luoksesi, miten vaan tahdot! Muuttumaton Alicesi."

Mary aavisti, ken oli Alicelle ilmoittanut.

Myös Jörgen sähkötti: "Jos voisin sinulle olla pienimmäksikään avuksi tai lohdutukseksi, tulisin kohta. Olen murtunut ja epätoivoinen."

Sama liikuttava ja kunnioittava osanotto ilmeni hautajaisissa, jotka olivat kolmea päivää myöhemmin. Oli joudutettu Maryn vuoksi.

Kukkalähetyksiä saapui loppumatta, kaikkein ylinnä seppele "Alicelta". Norjalaisia, tuoreita kukkia.

Se kannettiin Maryn huoneeseen, hän tahtoi sen nähdä. Koko talon täytti kukkien tuoksu talvisaikaan, rakkauden henkäys nukkuvien ylitse.

Mary ei käynyt alhaalla, hän ei tahtonut nähdä arkkuja, ei kukkalahjoja, ei valmistuksia. Alakerrassa saivat pitkämatkaiset vieraat virvokkeita.

Mutta ihmisiä tuli paljoa enemmän kuin taloon mahtui, ja kappelin luona oli vieläkin suurempi joukko.

Pappi kysyi, saisiko tulla neidin luo. Mary kiitti, vaan kielsi.

Heti sen perästä tiedusti pikku Nanna, saisiko "Klaus setä" tulla häntä tervehtimään. Ukko oli hänelle lähettänyt liikuttavan sähkösanoman ja kysynyt, voisiko olla millään tapaa avuksi. Myöskin oli hänen seppeleensä niin suurenmoinen, vakuutti talon väki, että Mary oli saanut senkin nähtäväkseen.

Mary suostui. Ja sisään tuli tuo pitkä, nyt mustapukuinen mies, huohottaen, ikäänkuin olisi vaikea hengittää. Heti kun hän oli ovesta ehtinyt ja näki Maryn seisovan kuin mustakehäisenä norsunluuna perällä vuoteen vieressä, istuutui hän likimmälle tuolille ja purskahti itkemään. Se kuului samalta, kuin jos suuren kellon jousi ratkeaa palasiksi ja koko laitos ratisten purkautuu. Se oli sen miehen itkua, joka ei ollut koskaan itkenyt siitä lähtien, kun oli lapsi. Itkua, joka kauhistui itseänsä. Hän ei kohottanut päätään.

Mutta hänellä oli jotakin asiaa, sen Mary tajusi. Pari kertaa hän näytti yrittävän siihen tarttua, mutta silloin valtasi itku yhä pahemmin. Sitten hän viittasi kädellään poispäin. Se ei tarkoittanut Maryä, se tarkoitti häntä itseänsä, hän ei jaksanut. Hän nousi ja lähti. Ovea hän ei mennessään sulkenut. Mary kuuli hänen nyyhkyttävän pitkin käytävää ja portaita. Arvatenkin hän samalla lähti talosta.

Maryn mieltä liikutti. Hän tiesi isänsä olleen Klaus sedän parhaan, ehkä ainoan ystävän. Mutta hän käsitti, ettei itku ollut vaan isän vuoksi; siinä oli myös välitöntä osanottoa ja katumusta. Muuten hän olisi jäänyt arkun ääreen.

Kappelin kaunis kello alkoi soida. Koira, jota koko päivä pidettiin hänen huoneessaan, oli kovin levoton ja kapsahti nyt merenpuoleiselle akkunalle, nostaen sille käpälänsä nähdäkseen ulos. Mary lähestyi.

Samassa Klaus setä ajoi poispäin. Mutta alhaalla alkoi virrenveisuu, ruumissaatto tuli. Molempia arkkuja kantamassa oli ympäristön talonpoikia. Kun ensimäinen tuli näkyviin, vaipui Mary polvilleen itkemään kuin sydän olisi pakahtua. Muuta hän ei nähnyt.

Hän oli heittäytynyt vuoteelle, kellonsoitto viilsi kuin pitkin ruumista, hän kuvitteli sen uurtavan itseään. Hänen aistinsa sekaantui yhä pahemmin, hän oli varma siitä, että hänen seistessään ovessa isä oli nähnyt hänen lävitsensä ja että siitä hän oli kuollut. Rouva Dawes oli häntä seurannut kuten ainakin. Isä oli tädin elämän ainoa suuri rakkaus. Nyt he olivat kumpikin täällä. Myös hänen äitinsä, valkeassa, pitkässä hameessa. "Sinä palelet, lapseni!" Äiti otti hänet syliinsä, sillä Marystä oli taas tullut ihan pieni ja aivan viaton. Siihen hän nukahti.

Mutta kun hän heräsi eikä kuullut ainoatakaan ääntä ulkoa eikä sisältä, talo kun oli tyhjä… pani hän kätensä ristiin ja sanoi puoliääneen: "Tämä oli meille kaikille kolmelle parasta. Meille on oltu armeliaita."

Hän katseli koiraansa hakien; hän kaipasi osanottoa. Mutta varmaankin oli hänen nukkuessaan joku sen päästänyt huoneesta.

Enempää ei tarvittu, niin hän alkoi uudestaan itkeä. Helmi helmeltä hänen tyhjentymättömästä tuskanlähteestään. Sitä valui yli hänen poskiensa ja kättensä, kun hän maaten nojasi raskasta päätään.

"Nyt voin ruveta taas itseäni ajattelemaan. Nyt olen yksin."

RATKAISEVA

Toisena päivänä hän kävi haudoilla. Tuskaa vaimensi seuraava pikku tapaus.

Oli lauantai, ja sunnuntai oli niitä harvoja vuoden kuluessa, jolloin kappelissa oli jumalanpalvelus. Sellaisiksi päiviksi haudat yleensä koristeltiin. Kun oikeanpuolinen naapuritalo oli ennen kuulunut Krogskogeniin, oli sen hautuumaa täällä. Emäntä oli tullut koristamaan uutta hautaa, ja lappalaiskoira seurasi mukana. Tietysti Maryn pikku villakoira kiiti luottavaisesti sitä kohti, ja emännän ja Maryn kummaksi vanha koira, huolellisten ja varovien tutkistelujen nojalla, otti pikku tyllerön ystäväkseen. Se, joka muuten ei sietänyt penikoita, rakastui tähän. Se antoi repiä korvistaan, purra kinttuihinsa, vieläpä laskeutui pitkälleen villakoiran eteen, muka voitettuna. Maryä se niin huvitti, että hän jonkun matkaa saattoi emäntää katsellakseen leikkiä. Ja sai siitä palkintonsa, sillä hän kuuli lämpimiä ylistyspuheita isästään ja kaikua niistä, jotka näinä päivinä olivat liikkeellä seudulla ja perustivat hänen jälkimaineensa.

Kävellessään kotia koiran kanssa, joka nyt oli vallaton, hän ajatteli: Alanko olla äitini kaltainen? Onko minussa ollut hänestä jotakin, mikä ei ennemmin ole saanut sijaansa? Jotakin idyllimäistä?

Sinä päivänä häntä odotti kaksi asiaa.

Ensimäinen oli kirje Klaus sedältä, joka nimitti häntä "Korkeasti kunnioitettu, rakas kummitytär, neiti Mary Krog".

Että Klaus setä oli hänen kumminsa, sitä hän ei aavistanutkaan. Isä ei ollut sitä koskaan sanonut, luultavasti ei tiennyt itsekään.

Klaus setä kirjoitti:

'On tunteita, liian voimakkaita sanoilla lausuttaviksi, varsinkaan kirjoitetuilla. Minä en ole kynäniekka, tahdon vaan ilmoittaa kirjallisesti, kun en suullisesti voinut, että samana päivänä, kun unhottumaton ystäväni, sinun isäsi, kuoli ja rouva Dawes, jalo kasvatusäitisi, myös kuoli ja sinä jäit yksin, määräsin sinut, rakas kummityttäreni, perillisekseni.

Omaisuuteni ei likimainkaan ole niin suuri kuin yleensä arvellaan; minulla onkin viimeksi ollut kovia vastoinkäymisiä. Mutta kuitenkin sitä on kylliksi meille molemmille — nimittäin jos sinä hallitset omaa osaasi eikä Jörgen. Edellytän näet, että te nyt menette naimisiin.

Monta vuotta on rouva Dawesin testamentti ollut huostassani, samoin kuin olen hoitanut hänen rahojaan. Eilen avasin testamentin. Hän on säätänyt sinulle omaisuutensa. Tätä on noin 60,000 kruunua. Mutta näiden rahojen, samaten kuin isäsi varojen, laita on niin, etteivät ne nykyään tuota melkein mitään.

Kummisi

Klaus Krog.'

Mary vastasi heti:

'Rakas kummini.

Kirjeesi on minua liikuttanut. Kiitän sinua koko sydämestäni.

Mutta suurta lahjaasi en voi ottaa vastaan.

Onhan Jörgen ottopoikasi enkä tahdo mitenkään joutua hänen tielleen.

Sinä et saa siitä olla minulle pahoillasi. Minun on mahdotonta toisin toimia.

Rouva Dawesin testamentista teen vastedes päätökseni ja sitten ilmoitan sinulle.

Sinulle kiitollinen

Mary Krog.'

Jättäessään kirjeen vietäväksi hän kuuli vaunujen ajavan taloon. Pian tuotiin hänelle käyntikortti, jossa oli: Margrete Röy, cand. med.

Kesti hieman, ennenkuin hän tuli sisään; hän oli riisunut yltään matkatamineet, nyt olikin kylmä päivä. Tämä lisäsi Maryn jännitystä melkoisesti, niin että kun kookas, voimakas nainen lempein silmin seisoi ovessa, Mary värisi ja kalpeni. Hän huomasi, mikä vaikutus sillä oli lempeisiin silmiin, jotka nyt levittivät kaiken myötätuntonsa hänen ylitseen. Ikäänkuin molemmat olisivat tunteneet toisensa jo monta vuotta, astui Mary hänen luokseen, laski päänsä hänen olkaansa vasten ja itki. Margrete Röy nosti onnetonta lämpimästi puoleensa.

He istuutuivat. Hänen asianaan oli kysyä, milloin Mary lähtisi ulkomaille? Mary kummastui: "Olenko kellekään niin sanonut?" — Margrete Röy selitti kuulleensa sen sairaanhoitajalta. "Vai niin", vastasi Mary, "mitä siinä tilassa puhuin, sitä en enää muista. Ainakaan en ole sitten asiaa ajatellut."

"Te siis ette aio matkustaa?" Mary hieman viivytteli. "Tarkoitan, etten tiedä. En ole vielä ennättänyt itseäni ajatella." Margrete Röy joutui hämille. Sen Mary näki tai oikeammin tunsi. "Oletteko ehkä tekin aikonut matkustaa?" kysyi hän. "Olen. Siksi tahdoin tiedustaa, voisinko teille olla miksikään avuksi, ja silloin sovittaisin matkani teidän suunnitelmanne mukaan." — "Minne te lähdette?" — "Opintoretkelle. Ensiksi Pariisiin. Sairaanhoitaja sanoi teidänkin aikovan juuri sinne", lisäsi hän. Hän alkoi olla ymmällä. Oli aikonut auttaa Maryä ja näytti nyt tunkeilevalta. "Ymmärrän teidän hyvyytenne", vastasi Mary. "Onhan mahdollista, että olen maininnut Pariisin. Sitä en muista. Mutta itse asiassa en ole mitään päättänyt." — "Vai niin, teidän on siis todella suotava minulle anteeksi. Kaikki on ollut väärinkäsitystä." Neiti Röy nousi.

Mary tunsi, että hänen pitäisi viivyttää vierastansa, mutta hänessä ikäänkuin ei ollut voimia. Vasta ovella Mary hänet pysäytti. "Jonkun päivän päästä tulen puhelemaan kanssanne, neiti Röy." Hän lausui sen hiljaa, katsettaan nostamatta. "Tänään minulla ei ole voimia", lisäsi hän. — "Sen voin huomata. Sitä minä arvelinkin. Otin sen vuoksi mukaani teille jotakin, jos tahdotte käyttää. Se on parasta vahviketta, mitä tunnen."

Voi kuinka miellyttävältä tämä nainen Marystä tuntui! Hän kiitti sydämellisesti.

"Saatuani hieman lisää voimia minä siis tulen." — "Te olette tervetullut." — "Niin", sanoi Mary punastuen: "teillä ei liene mitään sitä vastaan, että tulisitte minun luokseni?" — "Taloonne torin varrelle?" kysyi Margrete Röy, joka myös punastui. — "Niin, meidän taloomme torin varrelle. Taikka enhän enää voine sanoa 'meidän?'" Taas tuli kyyneliä. "Heti kun ilmoitatte, saavun teille."

Viikon perästä hän tuli.

Mitä riehuvimmassa marraskuun myrskyssä, pahimmassa mitä niillä seuduin oli raivonnut. Lahdet eivät vielä olleet jäässä, niin että höyrylaiva kulki. Mutta tuskalla ja vaivalla sekin pääsi. Ja pysähtyi kaupunkiin.

Margrete Röy oli kovin ihmeissään, kun sinä päivänä sai pyynnön saapua Krogin taloon torin varrelle.

Hän tuli lämpöiseen, hauskaan taloon, jonka oli tottunut näkemään hyljättynä, akkunaverhot laskettuina. Hänet saatettiin yläkertaan pitkin vanhanaikaisia leveitä portaita; kaikessa näkyi vanhojen kaupunkitalojen kuosia ja tyyliä edellisen vuosisadan alkuajoilta.

Mary istui perimmäisessä huoneessa, punaisessa kammiossa, joka oli muuttumatonna hänen äitinsä ajalta. Hän istui sohvalla äitinsä suuren muotokuvan alla. Kun hän nousi mustapukuisena, kalpeana, silmät punaisen tukan alla raskaina, näytti hän Margrete Röystä surun omalta kuvalta, kauneimmalta, mitä voitiin kuvitella. Hänen olennossaan oli vallalla juhlarauha. Hän puhui niin hiljaa kuin myrsky ulkona salli.

"Tunnen teidän kunnioittavan toisen surua. Myöskin olen varma, että olette vaiti." — "Olen kyllä." — Kesti hetken ennenkuin Mary sanoi: "Kuka on Jörgen Thiis?" — "Kuka hän on —?"

— "Monesta syystä otaksun teidän voivan minulle ilmoittaa." — "Ensin on minun kuitenkin kysyttävä: ettekö ole kihloissa Jörgen Thiisin kanssa?" — "En." — "Niin on sanottu." — Mary oli vaiti. "No ettekö ole ollutkaan hänen kanssaan kihloissa?" — "Olin." — Silloin Margrete virkkoi kiireesti ja iloisena: "Vaan olette purkanut?" — Mary nyökkäsi. — "Siitä tulee monelle iloa; sillä Jörgen Thiis ei ole teidän arvoisenne." Se ei näyttänyt Maryä kummastuttavan. Saadakseen Margrete Röyn kajoomaan asiaan hän sanoi: "Hän lienee rakastanut, — ennenkuin minua rakasti?" — "Kyllä kai, Jörgen Thiis?!" — Mary alkoi vasemmalla kädellä silitellä oikeata, yhtä mittaa, ikäänkuin tahtoisi jotakin pyyhkiä pois. Margrete kumartui lähemmä Maryä: "Hyvä neiti, ettekö ole sitä tiennyt?" — "En." — "Vai niin, kyllä sitten arvaan loput, että hän on teille sanonut: te olette ihanteeni ensi kerrasta asti, kun teidät näin? Ja sille olen koko ajan ollut uskollinen?" — Mary tuijotti: "Kuinka voitte sen tietää?" — Margrete ei vastannut, toisti vaan hyvin hartaana: "Onko hän teille niin sanonut?" — "Ei minulle, vaan eräälle, jonka tiesi sen kertovan minulle."

Margrete ei voinut salata suuttumustaan. "Tiedättekö mitään?" kysyi Mary. — "Naislääkäri, hyvä neiti, tietää enemmän kuin voi kertoakaan." — "Mutta kuitenkin uskon, että hän rakasti minua", sanoi Mary, puolustaakseen sillä itseään. — "Sen me kaikki näimme", vastasi Margrete. "Hän rakasti teitä varmaan syvemmin kuin ketään ennen." Ja hän lisäsi: "Eikä se ollutkaan kumma." Mary istui jäykkänä, vaan tiedusti: "Onko hänellä ollut mitään suhdetta täällä kaupungissa?" — "On, Mille Falkiin." — "Naituun vaimoon?" — "Ettekö sitäkään tiedä? Koko kaupunki sen tietää. Mutta Kristianiassa tunsin nuoren, herttaisen tytön, jonka hän uskotteli olevan hänen ainokaisensa! Tytön mieltä se liikutti, ja kun heidän ei sopinut mennä naimisiin, antautui tyttö hänelle." — "Mitä hän teki?" Mary säikähti. Oliko hän kuullut oikein? Ulkona riehui myrsky, niin että kävi hankalaksi kuulla. Margrete toisti selvästi ja kovemmin. "Hän oli lämminsydäminen tyttö, joka uskoi sen olevan oikein." — "Eivätkä voineet mennä naimisiin?" — "Eivät voineet. Silloin tyttö antautui hänelle."

Mary ponnahti ylös, vaan jäi seisomaan. Hänen teki mieli jotakin sanoa, vaan hillitsi.

"Älkää noin pelästykö, neiti, se ei ole niinkään harvinaista." Tämän selityksen kuullessaan Mary tuntui vaipuvan alemmalle asteelle. Hän istuutui jälleen hitaasti. "Teillä varmaankaan ei ole sellaisesta mitään elämänkokemusta, neiti." — Mary pudisti päätään. — "Siksi minua ihmetyttää, että pääsitte Jörgen Thiisistä ajoissa eroon; hän on kokenut." — Mary ei vastannut mitään. "Me luulimme teidän menevän naimisiin ennen syksyn tuloa. Varsinkin kun isänne ja rouva Dawes sairastuivat." — "Niin aioimmekin, mutta se kävi mahdottomaksi."

Margrete ei saanut selville, mitä piili tämän salaperäisen vastauksen takana. Mutta hän sanoi tutkivin katsein: "Silloin hänen halunsa kai suuresti kasvoi?" — Maryä värisytti; mutta hän pakotti itsensä tyyneksi. "Te näytte hänet tuntevan?" — Margrete hieman mietti: "Kyllä", sanoi hän, "olenhan minä vanhempi teitä, — vieläpä häntäkin. Mutta häpeä sanoa, Kristianiassa hullaannuin häneen aika lailla, minäkin. Sen hän keksi — ja yritti." Hän nauroi.

Mary kalpeni, nousi, lähti liikkeelle ja seisahtui akkunan ääreen. Ulkoa ruoski myrsky ja sade ruutuja yhä paisuvalla voimalla; heidän täytyi nyt puhua kovaa. Mary seisoi siellä hetken aikaa ja silmäili rajuilmaa; tuli sitten takaisin ja asettui Margreten eteen, liikutettuna, levotonna.

"Tahdotteko minulle luvata: olla koskaan sanomatta kellekään, mitä tänään olemme puhuneet? — Vaikka mitä tulisi?" Margrete katseli häntä ihmetellen. "Olla siis mainitsematta kellekään, että olette minulta kysynyt, millainen Jörgen Thiis on?" — "Tahdon ehdottomasti, ettei kukaan saa sitä tietää." — "Ketä sillä tarkoitetaan?" — Mary katsoi häneen: "Ketäkö tarkoitetaan?" Hän ei käsittänyt. Mutta Margrete nousi: "Tänne kaupunkiin on tullut muuan mies teille sanomaan, ettei Jörgen Thiis ole teidän arvoisenne. Hän myöhästyi. Mutta minusta hän näyttää ansaitsevan tietää, että nyt olette itse havainnut, kuka Jörgen Thiis on." — Mary vastasi innokkaasti: — " Hänelle sanokaa! Kaikin mokomin sanokaa hänelle. — Vai siksi hän tuli?" lisäsi hän hitaasti. "Minua ilahuttaa, että mainitsitte minulle! Minulla näet oli toinenkin asia… (hän keskeytti hetkeksi) se, mitä minulla muuten oli teille sanottavaa, se oli… että veisitte terveisiä veljellenne. Minulta." — "Sen toimitan. Ja kiitos siitä! Te tiedätte, mitä te olette veljelleni." Maryn katse liukui syrjään. Hän taisteli hetkisen. "Minä olen niitä onnettomia", sanoi hän, "jotka eivät voi saada selkoa omasta elämästään. Siitä, mitä on tapahtunut. Minä en löydä johtoa. Vaan minua aavistuttaa, että veljellänne on siihen osaa." — Hän aikoi varmaankin sanoa lisää, mutta ei voinut. Sen sijaan hän taas poistui akkunan ääreen ja jäi sinne. Myrsky puhui ulkoa huoneeseen tuhansien äänten vimmalla. Se ihan huusi häntä. "Armahda, mikä ilma!" sanoi Margrete Röy lujalla äänellä. "Mieleni on hyvä, kun pääsen sinne!" lausui Mary kääntyen häneen päin loistavin silmin. "Aiotteko ulos tuollaiseen ilmaan?" huusi Margrete. "Tahdon kävellä kotiin!" vastasi Mary. "Päälliseksi kävellä?!" Mary astui esille, seisahtui häntä vastapäätä, ikäänkuin sanoakseen jotakin suurta, villiä. Mutta hän malttoi; se, mikä jäi lausumatta, ryntäsi kuitenkin silmiin, kasvoihin, poveen, sai kädet kohoomaan, ja raskaasti huokaisten hän heittäytyi taaksepäin äitinsä sohvalle, jossa oli istunut Margreten tullessa. Hän peitti kasvonsa.

Silloin Margrete laskeutui polvilleen hänen eteensä. Mary antoi itseään syleillä ja vetää likelle kuin väsynyt, kipeä lapsi. Hänen itkunsa purskahti esille, liikuttavana ja avutonna kuin lapsen, sekin; pää vaipui ystävän olalle.

Vain hetkisen. Sitten hän riuhtaisten nousi istualle. Sillä Margrete oli sanonut ihan hänen korvaansa: "Teitä vaivaa jokin. Puhukaa minulle!"

Ei sanaakaan vastaukseksi. Itse ei Margrete rohjennut sanoa lisää. Hän nousi; hän tunsi, ettei hänellä enää ollut täällä tekemistä.

Eikä Marykään häntä yhtään pidättänyt. Hänkin oli noussut. Sitten he sanoivat toisilleen hyvästi.

Mutta Margrete ei voinut olla sanomatta ovella seistessään: "Tahdotteko todella mennä jalan —?" Mary nyökkäsi, kuin tahtoisi sanoa: "Riittää jo siitä! Se on minun asiani."

Silloin Margrete lähti.

* * * * *

Kaupungissa oli sytytetty lyhdyt, kun Mary pääsi talonsa ulkopuolelle. Töin tuskin hän jaksoi pysyä pystyssä tuulenpuuskissa, jotka lounaasta ahtautuivat rakennusten väliin. Hänellä oli yllään vedenpitävä kaapu, lujasti nappiin pantu, päässä huppukaulus, jalassa varrelliset vedenpitävät kengät. Hän astui niin kiireesti kuin jaksoi. Keskustelusta Margrete Röyn kanssa oli jäänyt yksi ainoa mielle. Mutta se ahdisti häntä, se ruoski häntä selkään yhdessä sateen kanssa: Margreten kauhistuneet silmät ja kasvojen kalpeus hänen sanoessaan: "Teitä vaivaa jokin. Puhukaa minulle!" Voi taivas, hän käsitti asian! Tuolla tapaa katsoisivat häneen kaikki, jos saisivat tietää! Niin syvästi hän oli pettänyt ja loukannut sitä uskoa, mikä heissä oli häneen. Kaikki tuntuivat he olevan hänen kintereillään, heitä hän pakeni — varisten parvea! Hän ryntäsi eteenpäin ja joutui kaupungin ulkopuolelle, ennenkuin itse huomasikaan. Täällä, viimeisen lyhdyn takana, oli sysimustaa; hänen täytyi seistä hetkinen, ennenkuin taisi tietä erottaa. Mutta sittenpä hän kiitikin! Myrsky tuli puoleksi takaa, puoleksi sivulta.

Juuri se tuomio, mikä hänen osakseen tuli, hänet ajoi mailta ja mantereilta! Ajoi edemmäksikin! Ensi hetkestä asti, jolloin hän käsitti tilansa, hänestä oli tuntunut, kuin olisi hänelle annettu käärö, jota hän ei tähän saakka ollut avannut. Aavistihan hän koko ajan, mitä siinä oli; mutta oikeastaan vasta eilen hän sen aukaisi. Käärössä oli suuri musta huntu, johon hän kokonaan voisi kätkeä itsensä ja häpeänsä, kuoleman huntu. Vaan sekin suotiin ehdolla. Eräällä ehdolla, jonka hän lapsesta asti tunsi. Silloin kerrottiin eräästä hänen isotädistään, että tämä tahtoi salata joutuneensa raskaaksi miehensä poissa ollessa ja käveli salaa paljain jaloin jääkylmällä laattialla, kaiket illat. Hän tahtoi kuolla luonnollisella kuolemalla, mikä siitä seuraisi. Silloin ei kukaan tietäisi, että hän oli lopettanut itsensä, eikä mitään syytä pääsisi ilmi.

Mutta joku oli kuullut hänen kävelevän tuolla tapaa yökaudet, ja siksi se kuitenkin tuli ilmi.

Nyt tehtäisiin paremmin!

Heikkous, mikä hänet niin odottamatta valtasi Margreten edessä, oli nyt kadonnut. Nyt hänessä oli voimaa tekoonsa.

Ikäänkuin sitä olisi heti koeteltava, tuli hänen viereensä näkyviin jotakin varjomaista. Se nousi aavistamatta pimeydestä, niin uhkaavan likellä, että hän lähti juoksemaan. Kuinka hän kauhistui, kun oli myrskyn mylvinän läpi kuulevinaan sen juoksevan jäljestä! Silloin hän saa takaisin rohkeutensa ja seisahtuu. Samassa pysähtyy sekin, mikä on takana. Hän astuu edelleen; toinen lähtee myös liikkeelle. Sepä nyt ihme, ajattelee hän: ellen uskalla mennä tuota katsomaan, niin en myöskään uskalla sitä, mikä on tulossa. Hän kääntyi ja astui ihan likelle hirviömäistä seuraajaansa, joka väisti säveästi; se oli nuori hevonen. Se oli valjaissa ja haki avuttomuudessaan ihmistä. Mary taputteli sitä ja puhui sille. Olihan se viesti elämästä, hyljätty, joka lohdutti epätoivoista. Mutta kun se seurasi edemmä, jätti hän sen lähimpään maalaistaloon. Hänen täytyi olla yksin. Siellä alettiin kovin kummastella. Että kukaan oli liikkeellä sellaisessa ilmassa, vieläpä nainen! Hän riensi pois valosta ja taas pimeään.

Tämä pikku tapaus oli häntä vahvistanut; hän tiesi nyt uskaltavansa. Ja kulki reippaasti eteenpäin.

Hänen oli juuri noustava ensimäiselle harjanteelle, jonka poikki tie oli hakattu. Joko asian laita todella niin oli tai hänestä tosiaan niin tuntui, mutta myrsky yhä paisui. Totta kai se pian ehtisi pahimmilleen. Mutta hänestä siinä oli hänen oma surkeutensa ja häpeänsä. Juuri se vahvisti! Ei hän kuolemaa pelännyt, vaan elämää.

Kulkiessaan eteenpäin hän taas harkitsi kaikkea. Hän ei tahtonut kavaltaa lastaan. Ei pelastua sillä, että sallisi sen kuolettaa. Ei jättää sitä vieraille ja sitten hyljätä. Ei elää ilman itsekunnioitusta.

Jos tulisi kosija — ja niitä kai tulisi monta, nyt kuten ennen! — tunnustaisiko hän ensin? Vai salaisi häpeämättä? Kunniallisesti hän ei voinut muuta kuin sortua lapsensa kanssa. Mihinkään muuhun hän ei tuntenut kykenevänsä. Mutta se piti toimittaa niin, ettei kukaan aavistaisi. Hänen täytyi kuolla taudin kuolema; piti siis hankkia kuolemantauti.

Hän oli sen itselleen velkaa. Sillä siitä hän oli tänään yhtä varma kuin sinä iltana, jolloin meni Jörgenin luo, ettei hän ansainnut siitä joutua onnettomaksi.

Se oli suunnaton erehdys, oli kyllä; — mutta siihen hän oli viaton. Varmaan oli siihen sekaantunut paljon viettiäkin, — kuitenkin se oli sellainen teko, jota hän ei hävennyt. Hän oli itseään kohtaan velvollinen kuolemaan niin, että kaikkien tuttujen myötätunto vähentymättä säilyisi. Hän oli sen heillekin velkaa, koska olivat hänessä nähneet parhaansa. Hän ei kavalasti hävittäisi heidän uskoaan.

Nyt hän oli päässyt huipulle, ja täällä alkava hirveä kamppailu kääntyi ehdottomasti taisteluksi juuri tästä. Kaiken maailman voimat tuntuivat tempovan häneltä itsekunnioitusta ja yrittävän saada hänet tuomituksi. Täällä oli meri vapaana, ja penikulmien takaa tulivat aallot nousemistaan nousten. Tavatessaan sitten niemenkärjen ne pärskyivät sylimäärin ilmaan. Isoimmat ulottuivat häneen viimeisillä ruoskivilla suihkuillaan. "Siitä saat! Siitä saat!" Ja myrsky, joka riehui vuoren kyykkyistä syrjää kohti, tahtoi ilman painolla paiskata hänet siitä syvyyteen. Vaikka sadetakki pysyi lujasti ummessa liepeistä, näyttiin tahtovan häneltä ne kiskoa ja vääntää nurin päin: "Seis alasti häpeässäsi, häpeässäsi!"

Vaan eipä saanut häntä aaltojen raivoisa pärske säikäytettyä tuntemaan itseään syylliseksi eikä myrskykään jaksanut häntä tunkea rautaista aitaa vasten ja sitten ehkä sen ylitse. Hän lyyhistyi, täytyipä hänen pysähtyäkin pahimpien puuskien ajaksi; mutta hän kulki taas edelleen, poikkeamatta tieltään. "Minä en luovuta kunniani seppelettä, minä tahdon kuollessanikin sen pitää! Siksi ette te minua saa!"

Hän pääsi huipulta, astui pitkin sen kylkeä ja edelleen syvemmälle tasankoa kohti, joka oli tämän harjanteen ja lähimmän välillä. Täällä oi muinoin ollut maanvieremä, niin että vuorenkuve oli raavittu ja alhaalla lojui kiviröykkiöitä, joiden halki tie nyt kulki. Tässä murenevassa rojussa, ihan tien vieressä, seisoi ainokainen notkea koivu, aivan yksin. Hän muisti sen samassa kun läheni paikkaa; tällaisessa myrskyssä se varmaankin oli taittunut? Ei, se kesti. Hän seisoi sen luona ja huoahti. Se taipui, niin että hänen joka hetki täytyi luulla sen nyt taittuvan; mutta se ponnahti taas nuorteana pystyyn. Itse ei hän jaksanut pysytellä samalla kohtaa, niin riuhtovan tuima oli rajuilma juuri täällä kulmassa; mutta nuori koivu, joka kohosi niin korkealle tuuheine latvoineen ja itse oli niin hento ja solakka, se kesti, ihan yksin; se siitä suoriutui.

Hän tahtoi samaan ryhtyä, kun lähti sen luota ja poikkesi nummelle. Vaan sielläpä myrsky sai valtaa vitsoakseen sadetta vasten hänen kasvojaan; joka suihku oli terävä nuoli. Jopa nyt, ajatteli hän, tällaiselta tuntuisi, jos koettaisin kestää sitä myrskyä, joka minua odottaa.

Valot taloista, ainoa mitä hän näki, julistivat rauhaa. Mutta hän tiesi, mitä se hänelle merkitsi.

Hän kiiti pitkin lahden viereistä tietä; mutta hän alkoi väsyä. Sen oireita oli, että kuva pääsi voitolle ja todellisuus hävisi kuvaan. Vanhoja mielteitä, joita häneen oli kirjoista tullut. Hänen ponnistellessaan ylöspäin toista kärkeä kohti ei meri, joka taas levisi vapaana, ollutkaan merta, vaan merihirviöitä, jotka mylvivät himoansa ammottavin kidoin, sadat toistensa takaa. Ja kiitävät pedot ilmassa hirveine siipineen olivat näille, alhaalla olijoille luvanneet paiskata hänet niiden kynsiin. Hän painautui kaikilla viimeisillä voimillaan kiviseinää vasten; mutta täällä oli oja, johon hän putosi kastuen likomäräksi. Täällä on vieläkin enemmän vihollisia, ajatteli hän ja kapusi taas ylös. Onneksi oli niemi kapea, hän pääsi pian pyörähtämään seuraavalle leveälle tasangolle. Sitten ei enää ollut kuin yksi harjanne. Ei hän henkeään pelastaakseen tahtonut olla mereen syöksymättä, vaan pelastaakseen kunniansa. Jos hänet löydettäisiin vedestä tai jos hän kerrassaan katoaisi, sanoisivat kaikki, että hän oli etsinyt surmaansa — ja sitten etsisivät sen aihetta.

Vaan täällä hän pimeän halki kuuli vanhan lappalaiskoiran haukkuvan. Se oli hyvin likellä. Hän oli astunut nopeammin kuin tiesikään, hän olikin jo lähellä sen kotia. Nyt hän näki valot.

Mieltä liikutti pelkkä ajatuskin tavata olento, joka piti hänestä. Hän rakasti elämää. Hän ei itsekään enää uskonut olevansa siihen niin kelvoton. Kun tämä tuttu ääni pimeydestä kutsui häntä, tuntui samalta kuin jos haaksirikkoinen näkee ihmisiä rannalla.

Hänen kulkiessaan talon sivutse jätti koira vahtipaikkansa ja tuli hieman haukuskellen, märkänä ja häntäänsä heiluttaen, saamaan tervehdystä. Hän silitti sitä kolmasti jäähyväisiksi ja riensi edemmä. Pian hän kuuli sen haukkuvan, mutta toisella, kiivaammalla äänellä. Ehdottomasti muistui hänen mieleensä Jörgen. Samoin koko tällä loppuosalla matkaa, joka muuten oli hänen isälleen pyhitetty. Sadat kerrat, pienestä pitäen, hän oli täällä käynyt ja pyöräillyt isänsä kanssa. Nyt se oli Jörgenin pilaama, sekin. Hän ei enää voinut tätä tietä kulkea ilman Jörgeniä. Ei askeltakaan elämän uralla ilman häntä.

Hän katsahti välttämättä ylöspäin. Vaan siellä ei ollut mitään taivasta.

Aivan uupuneena hän alkoi kiertää viimeistä ylänköä. Hän sivuutti sen ajattelematta, tuntematta, että tämä oli viimeistä kertaa; mutta myös pelkäämättä.

Se, mihin hän nyt oli menossa, oli niin likellä ja niin lujasti hänen mielessään, kuin tie hänen jalkainsa alla. Nyt oltiin Krogskogenin maalla, ja tie vei laituria kohti. Niin pimeä oli, että hänen silmänsä, jotka nyt olivat kuitenkin tottuneet pimeyteen, vasta laiturin lähellä vilaukselta näkivät kappelin valkean muurin. Hänen ajatuksensa olivat hätäisesti hipaisseet kalmiston hautoja, mutta luopuivat niistä heti, kiintyäkseen siihen, mitä kohti hän nyt kulki. Hän astahti sillalle arvelematta, lähtien kiireesti sitä pitkin. Täällä ei myrsky uhannut, täällä ei sade vitsonut kasvoja; molemmat olivat hillittyjä ystävävaltoja siitä hetkestä, kun hän astui Krogskogenin alueelle. Ylänkö ja saaret suojasivat. Muissa oloissa hän olisi tuntenut lievitystä, ehkäpä rauhaakin isiensä sylissä, — nyt oli joka ajatus tylsä. Vain koneellisesti hän riensi edelleen. Koneellisesti hän avasi pari sadetakkinsa nappia päästäkseen käsiksi avaimeen, koneellisesti hän pisti sen lukkoon ja aukaisi uimahuoneen oven. Vasta hänen seistessään siellä sysipimeässä heräsivät aistit ja hätkähtivät. Se jäännös lounastuulta, mikä täällä kulki, löi oven kiinni; silloin häntä hirvitti. Tuntui kuin hän ei olisikaan yksin.

Hänen piti nyt riisuutua ja astua alas portaita päästäkseen jääkylmäksi. Jää-jääkylmäksi! Sitten pukeutua ja mennä kotia kuumeeseen ja muuhun, mitä siitä seuraisi. Ellei kuume toimittaisi, mitä hän siltä odotti, niin hänellä oli jotakin, mikä voisi avustaa. Sen hän oli saanut rouva Dawesin kätköistä. Sitten saisi kuume syyn niskoilleen.

Mutta nyt, kun hänen oli ryhdyttävä avaamaan nappiaan, tuntui hän kutistuvan ja ihoa karmi. Vesi häntä hirvitti, jääkylmä vesi, jonne oli mentävä! Huh, tässä likellä oli kai jäätäkin! Hänen täytyi astua jäälle paljain jaloin! Hän pitäisi kaikissa tapauksissa sukat jalassa; ne hän sitten voisi kuivata, niin ettei kukaan alkaisi epäillä. Mutta tuo jää-jääkylmä vesi… entä jos siinä sattuisi kouristus? Ei, hän ponnistelisi, uisi. Vaan jos jää leikkaisi haavoja, kun hän pyrkisi taas ylös? Hänen täytyi pitää alusvaatteetkin päällään. Mutta voisivatko ne kuivua huomisaamuksi? Kyllä, jos hän ripustaisi ne uunin ympärille. Hänen oli lukittava ovi, niin että kaikki olisi kunnossa, kun palvelustyttö saapuisi. Kunhan hän vaan olisi silloin tajussaan? Hän ei ollut koskaan sairastanut, hän ei sitä tiennyt.

Vaipuessaan näihin pitkällisiin mietiskelyihin hän oli avannut sadetakin napit. Kun hänen nyt oli riisuttava päähine, sattui se odottamaton seikka, että hän tahtomattansa alkoi sen sijaan päästää hamettaan, avata sen nappeja kaulasta, jossa riippui hänen äitinsä medaljonki. Tällöin kädet vapisivat, ruumiskin alkoi väristä. Hän ei ollut ajatellut medaljonkia, ei moneen vuoteen, eikä hän sitä nytkään ajatellut; väristys ei siitä johtunut. Mutta medaljonki ikäänkuin tuli esille väristyksessä. Pitihän se nyt irroittaa. Kunpa hän vaan ei sitä unhottaisi? Ei, hän pistäisi sen samalla taskuunsa.

— Kas niin! —

Silloin tuli uusi säikähdys. Ihan selvään kuului sillalta askelia, yhä lähemmältä. Väristys taukosi, vaistomaisesti hän taas pani napit kiinni, ensin kaulasta, sitten sadetakin, pian, pian. Kellä oli tänne asiaa? Ei ainakaan uimahuoneeseen.

Juuri tänne oltiin tulossa! Luja tempaus lukosta, ovi lensi auki, valtava olento sadekaavussa täytti oven, huppukauluksinen pää ylettyi aukkoa ylemmä. Sähkölyhty heitti valoa ihan Maryn kasvoihin, hän päästi hurjan kiljahduksen, se oli Frans Röy.

Maryn valtasi voipumus niin täysin, että hän oli lyyhistyä kasaan, mutta häneen käytiin käsiksi, hänet kannettiin ulos, se kävi tuokiossa. Hän kuuli oven paiskautuvan kiinni, joutui istumaan toisen käsivarrelle, ja sitten lähdettiin. Sanaakaan hän ei saanut suustaan, eikä toinenkaan mitään puhunut.

Mutta siltaman päähän tultaessa hän taas tointui, sen Frans Röy tunsi. Pianpa tämä sai kuullakin: "Tämä on väkivaltaa!" Ei vastausta. Heti sitten kova ponnistus päästä irti ja taas, mutta vahvemmin, elävämmin: "Tämä on väkivaltaa!" — Ei vastausta. Mutta Frans Röyn toinen käsivarsi kiertyi hellästi hänen ympärilleen. Mary kysäisi kiivaasti: "Miten te olette tänne joutunut?" — Nyt toinen vastasi: "Sisareni!"

Ääni, ääni hyväili häntä hellästi. Mutta Mary taisteli sitä vastaan: "Jos sisaressanne on hyvyyttä minua kohtaan, jos teissä itsessänne, niin antakaa minun olla!" Frans Röy kulki edelleen. "Antakaa minun olla, kuuletteko? Tämä on kehnoa!" Mary kiemurteli hänestä irti niin voimakkaasti, että hänen piti vaihtaa asentoa, mutta istumaan Mary jäi. Itku kurkussa Mary sanoi: "Minä en päästä ketään itseäni hallitsemaan." Silloin toinen vastasi: "Te saatte voimainne takaa rynnistellä irti, — vaan kotia teidät kannan. Ellette minua tottele, panen teille vahdin!" Sanat puristivat Maryä kuin rautavanne, hän pysyi ihan hiljaa: "Panette minulle vahdin?" — "Ihan niin, sillä te ette voi itseänne hallita."

Mitään hupsumpaa ei Mary ollut ikipäivinään kuullut. Mutta hän ei tahtonut siitä kiistellä. Hän vaan vastasi: "Ja sen te uskotte auttavan?" — "Uskonpa niinkin. Kun näette meidän ryhtyvän kaikkeen, mitä hyväksenne voimme tehdä, niin te mukaannutte, sillä te olette niin hyvä." Mary oli hetkisen vaiti, sitten sanoi: "Minä en voi ottaa apua keltään, jossa ei ole minua kohtaan täyttä kunnioitusta" — hän alkoi itkeä.

Silloin Frans Röy pysähtyi ja katsahti huppukauluksen alta ylöspäin, sen verran kuin voi. "Minussako ei täyttä kunnioitusta teitä kohtaan?! Luuletteko, että teitä muuten kantaisin? Minä en tunne mitään hienompaa, kauniimpaa kuin te olette. Siksi teitä kannan. Vaikka olisitte tehnyt kuinka hiton hullusti, — minä tiedän, että kun kerran te olette niin tehnyt, siihen on ollut mitä ylevin vaikutin; te ette muuta voi! Jos teitä on petetty, jos olette kauheasti erehtynyt, — sitä syvemmin teitä rakastan — nyt sen olen sanonut! — sillä olettehan te siitä tietysti myös onneton! Siksipä saanen minäkin olla teille joksikin avuksi. Se on rakkainta, mitä minulle voi tapahtua. Lähden kyllä pois, jos ehdottomasti tahdotte. Menen kanssanne vihille, jos tahdotte osoittaa niin paljon luottamusta minuun. Lupaan tappaa sen veitikan, jos niin tahdotte. Teen mitä ikinä tahdotte, kunhan se tuottaa teille onnea. Sillä se on rakkainta, mitä tiedän."

Hän keskeytti, vaan sitten jatkoi:

"Kulkiessani tänä iltana teidän perässänne minussa oli sellainen tuska, jota en luullut kenenkään ihmisen voivan kestää. Täällä hän aikoo syöstä mereen, ajattelin. Silloin on minunkin syöstävä. Tällaisessa ilmassa me varmasti hukumme molemmat, mutta sille ei mitään mahda. Eikä tämä vaivannutkaan mieltäni, vaan se, että te olitte niin onneton, niin epätoivoinen! Että saatoitte uskoa olevanne kelvoton elämään. Te, joka ette koskaan voisi tehdä mitään kelvotonta, vaikka maksettaisiin maailman korkein palkinto. En koskaan elämässäni ole tavannut ihmistä, josta siinä asiassa olisin varmempi. Enkä silloin saanut sitä teille sanoa. Enkä auttaa teitä. Minä tunsin teidät, en tohtinut astua luoksenne. Mutta sitten sain kuitenkin pelastaa teidät! Sillä te ette voi haluta kuolemaa kuultuanne mitä nyt olen sanonut. Vai voittekohan?" Hän oli kuullut Maryn nyyhkyttävän, tuntenut Maryn kiertävän kätensä hänen päänsä ympäri, niin että häneltä puhe melkein tukehtui. Nyt hän päästi Maryn hitaasti luisumaan. Mutta hänen kaulaansa kiertynyt käsivarsi ei hellinnyt. Päästessään maahan Mary nosti toisenkin kätensä hänen kaulalleen ja kasvonsa hänen rintaansa vasten, nyyhkien, mutta loistavin kasvoin, hänen povensa löi siihen tahtia Frans Röyn rinnan alla, riemun nopeata tahtia. —

— Taloon oli saatu telefonitse sana, että neiti oli matkalla, pahimmassa myrskyssä, mitä oli nähty. Tavan takaa kyseltiin kaupungissa olevasta talosta, oliko hän jo perillä.

Pikku tyttö ja koira olivat monta kertaa käyneet rappusilla eikä koira ollut haukkunut. Mutta tällä kertaa se haukkui ja päälle päätteeksi lähti aika laukkaa rannalle päin.

Kotiväki oli ollut mitä suurimmassa jännityksessä. Heistä ei siinä ollut mitään kummaa, että hänen murheensa ja epätoivonsa oli hänet ajanut rajuilmaan ja myrskyyn. Hän kaipasi sitä! Hän kaipasi tilaisuutta panna henkensä alttiiksi, hän ei sitä enää pitänyt arvossa. Kun pikku tyttö nyt tuli rajuna: "Hän on täällä! Hän on täällä!" itkivät he ilosta, kaikki naiset. He olivat jo kauan odotelleet pitäen huoneita ja ruokaa lämpiminä. Nyt he kattoivat yhdelle lisää, sillä Nanna ryntäsi taas sisään ja ilmoitti, ettei neiti ollut yksin, hän oli kuullut jonkun miehen puhuvan. Vihdoinkin oli siis, arvelivat he, Jörgen Thiis tullut! "Ei, ei se ollut hänen puhettaan. Se oli oikein aika mies!"

Maryn tavatessaan oli koira ihan määrättömästi riemuissaan. Se vikisi, se kiljui, se hyppi ihan kasvoille eikä talttunut. Kun Frans Röy sille puhui, otti se hänet heti vastaan kuin vanhan ystävän, mutta kääntyi heti myös takaisin Maryn kimppuun. Pienestä karvaisesta olennosta ihan leimusi tulta. Se oli kodin iloa, kun hänet taas nähtiin pelastettuna. Mary tunsi sen kenties olevan myös alkusoittoa omaan, uudestaan virkoovaan iloonsa, kun pääsisi irti nyt kestämästään kauhusta.

Hänen tullessaan sisään koiran kanssa, yhtä villinä ilosta, odottivat siellä kaikki kolme palvelijaa ja takana pikku tyttö. Vaan heiltä jäi mielenpurkaus kesken, kun he näkivät valtavan olennon kohoovan Maryn takaa, sillä sadetakissaan näytti Frans Röy yliluonnolliselta. Mutta sitten he kohta puhkesivat puhumaan: "Voi voi, kun neiti lähti sellaiseen ilmaan! Kuinka meitä on pelottanut! Emännöitsijä sieltä kaupungista ilmoitti! Täällä on lähitienoolla tulipalo. Kaikki miehet menivät sinne. Muuten olisimme lähettäneet hevosen. Jumalan kiitos, että saimme teidät taas kotiin!"

Mary salasi liikutuksensa rientämällä yläkertaan. Hän pääsi lämpöiseen huoneeseensa, sytytetyn lamppunsa ääreen.

"Onko kaikki tuo rakkaus ja huolenpito uutta? Vai enkö ole ennen huomannut?"

Koira vikisi oven takana, kunnes hänen täytyi se päästää sisään. Sen kiitollisuus siitä oli niin tunkeileva, ettei hän ollut saada vaatteita muutettua. Varsinkin oli pulaa, kun piti jalkineita vaihtaa.

Lopuksi hän korjasi hiuksiansa; hänelle muistui mieleen äitinsä medaljonki, jonka hän nyt haki esille ja ripusti kaulaansa. Hän katseli sitä — siitä olikin jo monta vuotta —, puristi sitä kädessään ja suuteli sitä. Heti sitten hän sytytti kynttilän ja meni se kädessään käytävän poikki isänsä huoneeseen. Laski kynttilän pöydälle, kumartui isänsä vuoteen yli ja suuteli päänalusta. Taas ulos; vaan pysähtyi vierashuoneen oven kohdalle. "Tuolla hän saa maata, niin että sen voi huomenna taas avata! Sillä sitten ei siellä enää ole iljetystä." Palvelustyttöä, joka saapui paikalle, hän käski lämmittämään vierashuoneessa. Se on jo tehty, vastasi tyttö. "Vienkö sinne neidin kynttilän?" Mary antoi sen hänelle ja jäi katselemaan hänen jälkeensä. "Onko täällä todella aina oltu tuollaisia?"

Palvelija jäi huoneeseen järjestelemään. Itse astui Mary edelleen portaita kohti. Siellä hän taas seisahtui. Koira, joka jo oli ehtinyt alakertaan, kiiti taas ylös; se ei enää tahtonut hänestä luopua. Hän taputteli sitä kiitollisena, ikäänkuin edes hieman suorittaakseen sitä suurta kiitollisuutta, joka hänet nyt täytti ääriä myöten. "Huomenna — minä olen siihen liian väsynyt tänä iltana — mutta huomenna minä sanon Frans Röylle kaikki! Kaikki, mitä minulle on tapahtunut! Kaikki! Sitten saanen itsekin siitä selvää." Tämä uljas aie mielessään hän meni portaita alas; vaan pysähtyi, ennenkuin oli ihan alhaalla. "Ihmeellistä! — Onpa todella ihmeellistä! Tuntuu siltä kuin voisin sen sanoa koko maailmalle."

Koira seisoi hollantilaisen huoneen ovella; se haistoi, että siellä oli Frans Röy.

Mary tuli perästä ja avasi. Vaan tuskin hän itse ehti ovesta, kun Frans Röy huudahti ikäänkuin olisi käynyt vaivaksi pysyä niin kauan vaiti: "Jumaliste, täälläpä mahtaa olla ihanaa!" Nähdessään koiran hyppivän hänen ympärillään hän lisäsi: "Ja kylläpäs teistä täällä pidetään!" Hänen kasvonsa kimaltelivat.

"Virkapuvussa?" huomautti Mary. "Niinpä kyllä, tiedättekö, että minut noudettiin suoraa päätä komeista häistä?" Hän nauroi.

Siitä Mary sai erään aatteen. Sillä välin kun koira tempoi ja repi hänen hermojaan, sanoi hän hilpeästi katsoen Frans Röytä kasvoihin "Meillä on Krogskogenissa ennenkin asunut insinöörikenraali." —