Produced by Tuula Temonen and Tapio Riikonen

RAUTATIE JA HAUTUUMAA YNNÄ MUITA KERTOMUKSIA

Kirj.

Björnstjerne Björnson

Suomennos.

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava. 1904.

Kotkassa 1904,
Kirjapaino "Kotka", Reino Drockilla.

SISÄLLYS:

Rautatie ja hautuumaa
Voikko
Thrond
Isä
Kotkanpesä
Uskollisuus
Elämän-arvoitus
Karhuntappaja
Vaarallinen kosintaretki

RAUTATIE JA HAUTUUMAA

Ensimmäinen luku.

Knut Aakre oli seudun vanhaa sukua ja aina ollut hyvässä maineessa valistuksensa ja kunnallisten harrastustensa tähden. Hänen isoisänsä oli pyrkinyt ylöspäin ja päässyt papiksi, mutta kuoli nuorena, ja kun leski oli talonpoikaista syntyperää, kasvatettiin lapsetkin talonpojiksi. Knut oli siis saanut vain niin paljon opetusta kuin oli saatavana kansakoulussa, mutta isän kirjasto oli jo aikaisin herättänyt häneen opinhalua. Sitä harrastusta ylläpiti ja edisti hänen hyvä ystävänsä Henrik Vergeland, joka usein kävi hänen luonaan, lähetti hänelle kirjoja, ja kaikenmoisia kasvien siemeniä ja muutenkin oli hänen neuvonantajansa. Hänen neuvostansa perusti Knut aikaisin seuran, jolla alussa oli sangen sekalainen tarkoitus, esimerkiksi "harjoittaa jäseniänsä esiintymään puhujina sekä tutkimaan perustuslakeja", mutta joka myöhemmin muuttui maanviljelys- ja talousseuraksi koko sitä lääniä varten. Vergelandin neuvosta hän perusti pitäjään lainakirjastonkin ja isän kirjat olivat ensimäinen lahja sen kartuttamiseksi. Samaisen miehen neuvosta hän rupesi pitämään pyhäkouluakin omassa talossansa niitä varten, jotka halusivat oppia kirjoittamista, laskentoa ja historiaa. Kaikki tuo herätti huomiota, niin että hän joutui kunnallishallitukseen, jossa pian valittiin puheenjohtajaksi. Siinä hän yhä enemmän rupesi toimimaan koulujen hyväksi ja saikin paikkakunnan kansakoulut erinomaiseen kuntoon.

Knut Aakre oli pienehkö, ripeä mies, jonka pienenlaiset vilkkaat silmät pilkistivät esiin sangen tuuhean tukan alta. Hänellä oli suuri suu ja paksut huulet, jotka aina liikkuivat, ja mainiot hampaat, jotka myöskin näyttivät liikkuvan, sillä ne välähtelivät, kun hän lyhyesti ja katkonaisesti loimuavasta valkeasta sinkoilevien kipunan tavoin lausui sanottavansa.

Niiden monien joukossa, joita hän oli auttanut sivistyspyrinnöissään, joille hän oli hankkinut tietoja, oli hänen naapurinsa Lars Högstad etevin. Lars ei ollut Knutia paljon nuorempi, mutta paljon hitaammin ja myöhemmin kehittynyt. Kun Knut mielellään tahtoi puhua siitä mitä oli lukenut ja mitä mietti, niin hän tuosta hiljaisesta vakavanluontoisesta Larsista sai tarkan kuuntelijan ja aikaa myöten ymmärtäväisen arvostelijan. Heidän välinsä muodostui vähitellen semmoiseksi, ettei Knut mielellään ryhtynyt mihinkään asiaan, ellei ensin neuvotellut Lars Högstadin kanssa; yhdessä niiden käytännöllisiä puolia moneen kertaan pohdittiin. Knut toimitti sentähden naapurinsa kunnallishallituksen jäseneksi ja aikaa myöten kaikkeen, missä itsekin oli. He ajoivat aina yhdessä kokouksiin, Lars tosin ei siellä milloinkaan esiintynyt puhujana; mutta sekä meno- että tulomatkalla sai Knut kuulla hänen mielipiteensä. Heitä pidettiin erottamattomina.

* * * * *

Eräänä kauniina syyspäivänä oli kunnallishallitus koossa, muun muassa keskustellaksensa eräästä pitäjänvoudin ehdotuksesta pitäjän lainajyvästön myönnistä, jolla hinnalla sitten perustettaisiin säästöpankki. Knut Aakre, puheenjohtaja, olisi kyllä puoltanut asiaa, jos vain olisi ollut puolueeton siinä jutussa. Mutta osaksi oli ehdotus pitäjänvoudin, jota Vergeland ei kärsinyt, siis ei Knutkaan, osaksi oli lainajyvästö ja makasiinirakennus Knutin mahtavan isoisän perustama ja rakentama sekä lahja paikkakunnalle. Eipä paljoa puuttunut, että hän näki siinä ehdotuksessa mieskohtaisen loukkauksen; sentähden hän ei puhunut kenenkään kanssa asiasta, ei edes Larsin, joka puolestansa ei milloinkaan lausunut mielipiteitään asiasta, jota ei joku toinen ensin ollut ottanut keskusteluaineeksi.

Puheenjohtajana luki Knut Aakre julki ehdotuksen lisäämättä siihen omaa mielipidettään. Mutta tapansa mukaan hän katsoi Larsiin, joka tavallisesti seisoi tahi istui syrjemmällä, oljenkorsi hampaiden välissä: semmoisen hän aina hankki itselleen, milloin joutui keskusteluun toisen kanssa. Hän käytti sitä hammastikkuna tahi antoi sen veltosti riippua toisesta suupielestä, pyöritteli sitä milloin sukkelammin, milloin hitaammin, riippuen siitä, millä tuulella oli. Kummastellen Knut huomasi korren pyörivän sangen sukkelaan. Hän kysyi äkkiä:

"Luuletteko meidän voivan suostua siihen?"

Lars vastasi yksitoikkoisesti "Luulen".

Kaikki kokouksen jäsenet, jotka tiesivät Knutin olevan päinvastaista mieltä, ällistyivät ja katsoivat Larsiin, mutta tämä ei lausunut sen enempää, eikä siitä sen enempää kysytty. Knut otti toisen asian puheeksi, ikäänkuin ei mitään olisi tapahtunut. Vasta kokouksen lopussa hän otti asian uudestaan keskusteltavaksi ja kysyi hyvin välinpitämättömästi, eikö ehdotus olisi palautettava voudille uudestaan harkittavaksi, kun se varmaankaan ei ollut seudun mielipiteiden mukainen, sillä lainajyvästö oli seudulle rakas laitos. Ei kukaan vastannut. Knut kysyi, saako kirjoittaa pöytäkirjaan: Asiaa ei pidetä tarpeenmukaisena.

"Yhden äänen vastalauseella", lisäsi Lars.

"Toisen äänen", kuului heti toinen ääni.

"Kolmannen äänen", lausui kolmas, ja ennenkuin puheenjohtaja aavistikaan, oli enemmistö ehdotuksen puolella. Hän hämmästyi niin, että unohti vastustaa, kirjoitti pöytäkirjaan ja luki julki matalalla äänellä:

"Asiaan suostumista ehdotetaan".

Hän oli tulipunainen noustessaan ja pannessaan asiakirjat kokoon, mutta ajatteli itsekseen, että kyllä hän vielä saa asian oikealle tolalle kuntakokouksessa! Ulkona pihalla hän valjasti hevosensa ja Lars tuli istumaan kärryihin. He juttelivat kaikenlaista kotimatkalla, mutta ei sanaakaan lausuttu siitä asiasta.

Seuraavana päivänä meni Knutin vaimo Larsin vaimon luo tiedustelemaan, oliko miesten keskinäinen väli rikkoutunut, sillä Knut oli ollut niin kummallinen palatessaan kotiin. Talon takana tuli Larsin vaimo häntä vastaan samalle asialle, sillä Larskin oli ollut niin kummallinen. Hänen vaimonsa oli hiljainen, vaatimaton olento, hiukan hätäilevä, ei tylyjen puheiden vaikutuksesta, vaan pelosta, sillä Lars ei milloinkaan puhunut hänen kanssansa, paitsi milloin hän oli tehnyt jotakin hullua tahi milloin pelkäsi hänen tekevän semmoista. Knut Aakren vaimo sitä vastoin puhui enemmän miehensä kanssa, etenkin kunnallishallituksen asioista, siitä syystä, että ne viime aikoina olivat täyttäneet miehen kaikki ajatukset, vieneet hänen työnsä ja rakkautensa sekä siten vieroittaneet hänet vaimostansa ja lapsistansa. Vaimo oli niille yhtä mustasukkainen kuin jollekin naiselle, hän itki öisin kunnallishallituksen tähden ja riiteli päivällä miehensä kanssa siitä. Mutta juuri sentähden hän ei sinä päivänä voinut sanoa mitään, kun Knut kerrankin palasi sieltä onnettomana; sillä heti hän tunsi itsensä vielä onnettomammaksi kuin hän, ja hänen täytyi välttämättömästi saada tietää syy siihen. Kun siis Larsin vaimo ei sitä tietänyt, täytyi hänen mennä muiden naapurien luokse tiedustelemaan. Hän saikin kuulla sen ja oli heti samaa mieltä miehensä kanssa ja sanoi Larsia käsittämättömäksi, jopa häijyksi. Mutta sanoessaan samaa miehellensä hän huomasi, ettei tämän ja Larsin väli vielä ollut lainkaan rikkoutunut; päinvastoin piti Knut hänestä vielä yhtä paljon kuin ennenkin.

Kunnallishallitus kokoontui. Lars Högstad ajoi aamulla Aakren pihaan, Knut tuli ulos ja istahti rattaille. He tervehtivät niinkuin tavallisesti, puhelivat tavallista vähemmän menomatkalla eikä sanaakaan siitä asiasta. Kokous oli täysilukuinen, muutamat olivat sitäpaitsi saapuneet kuuntelemaan, ja siitä Knut ei pitänyt; mielet olivat siis kuohuksissa paikkakunnalla. Lars oli löytänyt oljenkortensa ja seisoi uunin luona lämmittelemässä, sillä syksy oli tullut koleaksi. Puheenjohtaja luki julki ehdotuksen hiljanlaisesti ja varovasti, hän lisäsi sen olevan voudin tekemän jonka toimenpiteet eivät tavallisesti tuottaneet onnea. Olihan jyvästörakennus lahja, eikä ollut tapana luopua lahjoista, varsinkaan kun ei ollut pakkoa siihen.

Lars, joka ei milloinkaan ollut puhunut kokouksissa, pyysi kaikkien kummastukseksi puheenvuoroa. Hänen äänensä värisi; oliko se arkaluontoisuudesta Knut Aakrea kohtaan, vai tappiolle joutumisen pelosta, jääköön sanomatta. Mutta hänen perusteensa olivat selvät, esitys johdonmukainen ja varma, jommoista tuskin niissä kokouksissa ennen oli kuultu. Ja kun kaikki syyt olivat mainitut, niin hän lisäsi:

"Mitä siihen tulee, että ehdotus on voudin, niin se ei vaikuta asiaan, yhtä vähän kuin se, ken on rakennuksen rakennuttanut tahi millä tavalla se on joutunut kunnan omaksi."

Knut Aakre oli punainen (hän punastui helposti) ja väänteleihen tuolillaan, niinkuin hänen tapansa oli, milloin oli kärsimätön; mutta kuitenkin hän vastasi levollisesti ja matalanlaisesti. Hän arveli maassa olevan kylliksi säästöpankkeja, jopa varsin lähelläkin, voisipa melkein sanoa liiankin lähellä. Mutta jos semmoinen kuitenkin oli perustettava, niin oli kai muitakin keinoja tuuman perille pääsemiseen kuin koskemalla vainajien lahjoihin ja elossa olevien rakkauteen. Hänen äänensä värisi hieman hänen sitä lausuessaan, mutta tasaantui jälleen ruvetessaan puhumaan lainajyvästöstä semmoisenaan ja selittäessään sen hyötyä. — Lars vastasi seikkaperäisesti puheen viimeisiin sanoihin ja lisäsi sen jälkeen:

"Onpa olemassa lopuksi yhtä ja toista, joka saattaa minut kahden vaiheille siitä, onko tämä seutu olemassa elossa olevien vai vainajien tähden. Lisäksi vielä yksityisen perheen rakkaus tai vihako se täällä on vallalla vai seudun hyötykö se tässä on määrääjänä."

Kiireesti vastasi Knut: "En tiedä, onko puhuja tässä niitä, joka on vähemmin saanut kokea hyvyyttä siltä perheeltä, — siltä, joka nyt on kuollut ja siltä, joka vielä on elossa."

Lauseensa alkuosalla hän tarkoitti Knutin mahtavaa isoisää, joka aikoinaan oli pelastanut talon Larsin isoisälle, kun tämä jostakin rikoksesta oli vähäksi aikaa kuritushuoneessa.

Oljenkorsi, joka kauan aikaa oli kierinyt sangen sukkelaan, liikkui nyt hyvin hitaasti.

"Minulla ei ole tapana kaikkialla laverrella itsestäni ja perheestäni", hän lausui ja seitti asian tyynesti, ylevän järkevästi, tavalla, joka varmasti vei tarkoitetulle perille.

Knut myönsi itsekseen, ettei ollut milloinkaan käsittänyt asiaa niin lavealti eikä kuullut semmoisia perusteluja; hänen täytyi ehdottomasti katsoa ylös häneen. Lars seisoi ylevänä, mahtavana, voimakas otsa ja syvät silmät kirkkaina. Huulet olivat suljettuina, oljenkorsi riippui vielä heiluen toisessa suupielessä; mutta piirteet ilmaisivat mahtavaa voimaa. Hänellä oli kädet selän takana ja hän seisoi aivan suorana; äänellä oli semmoinen kumea kaiku kuin olisi se noussut syvyydestä ja hän itse kohonnut suoraan maasta. Knut näki hänen semmoisena ensi kerran elämässänsä ja tunsi tuskaa sydämmensä sisimmässä; sillä tuo mies oli siis aina ollut häntä etevämpi! Hän oli omistanut kaikki, mitä Knut itse tiesi ja oli hänelle kertonut, mutta oli seulonut saamansa opetuksen, heittänyt pois, mitä arvotonta oli, ja säilyttänyt sen, mikä antoi hänelle tuon salaisen, voimakkaan ponnen!

Häntä oli Knut kasvattanut ja rakastanut; hänestä oli tullut jättiläinen, vaan semmoinen, joka nyt vihasi Knutia syvästi, hirvittävästi; hän ei osannut selittää miksi, mutta hän tunsi sen vaistomaisesti katsellessaan häntä, ja siinä Knut unohti kaiken muun ja huudahti:

"Mutta Lars, Lars, Herran tähden, mikä sinun on?" Liikutus valtasi hänet, — "sinun, jota minä — — sinua joka olit —" hän ei saanut sahaakaan sanotuksi, hän istahti, mutta voittaakseen liikutustaan, jota näkemään, hänen mielestänsä Lars oli liian halpa, hän hillitsi mieltänsä, löi kädellään pöytään silmien säihkyessä tuuhean tukan alta, joka aina riippui hänen silmillänsä. Lars seisoi ikäänkuin häntä ei olisi keskeytetty, käänsi päätänsä muihin kysyen, pidettiinkö asiaa päätettynä; sillä siinä tapauksessahan oli suotta siitä enää keskustella.

Tuota tyyneyttä ei Knut voinut kestää.

"Mitä on tunkeutunut meidän väliimme?" hän huudahti. "Me, jotka tähän päivään asti olemme neuvotelleet ainoastaan rakkaudessa ja innostunein mielin, me seisomme tässä vastakkain ikäänkuin pahan hengen yllyttäminä!" ja hän katsoi säihkyvin silmin Larsia.

"Sinä kyllä itse olet toimittanut tuon hengen siihen, Knut; sillä minä en ole sanallakaan puhunut muusta kuin itse asiasta. Mutta se on sinusta vain oman mielesi mukaista; nyt täytyy meidän kerran koetella kestävätkö rakkaus ja into, kun asia muuttuu semmoiseksi kuin me tahdomme."

"Olenko minä sitten huonosti hoitanut paikkakunnan yhteisiä asioita?"

Siihen ei kukaan vastannut. Se koski Knutiin kipeästi ja hän lisäsi:

"En todellakaan ole tietänyt muuta, kuin että olen saanut yhtä ja toista aikaan, — yhtä ja toista, joka on ollut paikkakunnalle hyödyksi; —— mutta ehkä olen erehtynyt."

Liikutus valtasi hänet uudestaan; sillä hän oli vilkas ja tulinen luonteeltaan, sekä joutui usein tunteidensa valtaan, ja Larsin ja hänen keskinäisen välin rikkoutuminen kävi hänen sydämmelleen, niin että hän tuskin osasi hillitä itseään.

Lars vastasi: "Niin, minä tiedän, että sinä omistat itsellesi kunnian kaikesta, mitä täällä on tehty, ja siitä päättäen ken täällä on eniten puhunut kokouksissamme, niin varmaa onkin että sinä olet toimittanut enimmän osan."

"Siinäkö se nyt pääsi ilmi!" huudahti toinen terävästi katsellen
Larsia; "sinullako siis muka on kunnia siitä?"

"Koska meidän tässä välttämättömästi pitää puhua itsestämme", lausui Lars, "niin kyllä jokainen asia oli tarkkaan tuumittu, ennenkun se ehti tänne asti."

Tässä sai pieni Knut Aakre takaisin vilkkaan puhelahjansa:

"Ota sinä Herran nimeen kunnian, minä kyllä osaan elää sitä ilmankin; — on olemassa toinen asia, jonka kadottaminen on suurempi vahinko."

Lars vältti ehdottomasti hänen katsettansa, mutta vastasi oljenkorren pyöriessä hyvin sukkelaan:

"Jos minä saan lausua ilmi mielipiteeni; niin ei ole tässä niinkään paljoa, mistä sopii kunniata niittää; — papeilla ja kansakouluopettajilla kyllä voipi olla tyytyväisyyden syytä siitä, mitä täällä on saatu aikaan, mutta kuntalaiset varmaankin sanovat paikkakunnan tähän päivään asti vain saaneen yhä lisättyjä veroja."

Siinä syntyi yleisössä mutinaa ja kaikki liikkuivat levottomasti. Lars jatkoi:

"Meillä on vihdoinkin käsiteltävänä asia, joka voisi jossakin määrin korvata kunnallemme sen menoja; ehkä se juuri sentähden saavuttaa niin suurta vastusta. Tämä on kunta-asia kaikkien hyödyksi, tottapa voimme erottaa sitä perheasiasta."

Kansa katsoi toisiinsa, puhui jo puoliääneen, silloin nousi yksi mennäksensä eväsvakallensa, mutta viskasi ohimennessään sanan, että tämä oli järkevin ja suurin totuus, minkä oli moneen vuoteen kuullut niissä kokouksissa. Nyt nousivat kaikki, keskustelu muuttui yleiseksi ja Knut Aakre tunsi siinä istuessaan, että asia oli menetetty, kauheasti menetetty, eikä hän edes koettanutkaan enää pelastaa sitä. Sillä hänessä oli osaksi sitä luonnetta, jota sanotaan olevan ranskalaisissa: hän oli mainio ahdistamaan — niin ensimäisen, toisen kuin kolmannenkin kerran; mutta heikko puolustautumaan, sillä hänen tunteensa veivät vallan hänen aatteiltansa.

Hän ei käsittänyt sitä, hän ei voinut kauemmin jäädä siihen istumaan, hän jätti paikan varapuheenjohtajalle ja meni; — eipä ollut ilman etteivät toiset vähäisen naurahtaneet.

Hän oli saapunut kokoukseen yhdessä Larsin kanssa, mutta meni yksin kotiin, vaikka matka oli pitkä. Oli kolea syyspäivä, kolkkona ja lehdetönnä kohosi metsä, maa oli harmaankeltainen, kuuraa näkyi siellä täällä maantien varsilla. Loukattu ylpeys on kauhistuttava matkakumppani; Knut tunsi itsensä niin mitättömäksi ja hyljätyksi siinä astuessansa eteenpäin, mutta Lars oli kaikkialla hänen edessänsä kookkaana, iltahämärässä urhon tapaisena. Häntä harmitti, että hän oli syypää siihen, että tästä oli tullut ratkaiseva taistelu; sillä hän oli uskaltanut liian paljon yhteen ainoaan vähäpätöiseen asiaan. Mutta kummastus, tuska, viha oli voittanut hänet, — hänessä poltti, ja raivosi viha, hänen korvissaan suhisi ja hän vieläpä itki tuskasta. Hän kuuli pyörien ratinaa takanaan; Lars siinä tuli vinhaa vauhtia mainiolla hevosellaan ajaen hänen ohitsensa, niin että jäätynyt maa jyrisi. Hän katseli taaksensa yksinäistä jalkamiestä istuessansa siinä hartiakkaana kärryissään ja hevonen kiiti eteenpäin koti-ikävästä, Larsin tarvitsematta tehdä muuta kuin veltosti pitää ohjaksista. Hän istui siinä voimiensa ilmikuvana; tuo mies oikein ajamalla kulki päämääräänsä kohti! Knut tunsi itsensä heitetyksi alas hänen rattailtansa, astua tallustaessaan eteenpäin syysilman kolkkoudessa. Kotona Aakressa odotti vaimo Knutia kotiin. Hän tiesi ratkaisevan ottelun tapahtuvan, hän ei ollut milloinkaan luottanut Larsiin ja pelkäsi häntä nyt. Häntä ei ollut rauhoittanut se, että he olivat yhdessä ajaneet kotoa, eipä sekään olisi rauhoittanut, vaikka olisivat palanneetkin yhdessä. Mutta jo pimeni ilta eivätkä he tulleet. Hän seisoi ovessa: sillä tie kulki aivan ohitse, hän meni sinne, vaan kärryjä ei vain kuulunut. Vihdoin hän kuulee niiden ratinaa routaisella tiellä, sydän sykkii yhtä nopeasti kuin kärryjen pyörät pyörivät, hän pitelee kiinni ovenpielestä ja katselee tielle; kärryt lähestyvät, ainoastaan yksi henkilö istuu niissä; hän tuntee Larsin, joka hänkin näkee ja tuntee hänet, mutta ajaa ohitse seisahtumatta: nyt hän kovasti pelästyi! Jalat eivät olleet häntä kannattaa, hän astui horjuen sisään ja vaipui alas ikkunan edessä olevalle istuimelle. Lapset säikähtivät ja tulivat hänen luoksensa, pienin kyseli isää: sillä äiti ei milloinkaan puhunut heille muusta kuin isästä! Knut oli niin hellä sydämmeltään, sentähden vaimo häntä rakasti, mutta nyt oli tuo rakastettu poissa kotoa heidän luotaan, ulkona kaikenmoisissa toimissa, joka saattoi hänet itsensä ja kaikki omaisensakin onnettomiksi. Kunhan ei vaan mitään pahaa olisi tapahtunut; sillä Knut oli niin kiivasluontoinen, — minkätähden palasi Lars yksinään? Minkätähden hän ei seisahtunut? — Pitikö hänen, Knutin vaimon, juosta hänen jälkeensä? Tahi miestään vastaan? Häntä tuskastutti ja lapset kokoontuivat hänen ympärillensä kysellen, mitä oli tapahtunut. Mutta heille hän ei tahtonut sitä kertoa, jonka tähden hän nousi, käski heidän yksin syödä illallisensa, asetti ruoan pöytään ja auttoi heitä. Vähä väliä hän katseli tielle. Knut ei tullut. Hän riisui lapset ja pani heidät levolle, ja pienin luki iltarukouksensa äidin seisoessa kumartuneena hänen ylitsensä. Äiti rukoili itse innokkaasti mukana, mitä pienokainen niin luottavasti saneli edeltä, ettei huomannut ulkoa läheneviä askeleita. Knut seisoi ovessa ja näki omaisensa rukoukseen vaipuneina. Äiti nousi, kaikki lapset huudahtivat: "isä" — mutta Knut istahti heti ja sanoi hiljaa:

"Anna hänen rukoilla se vielä kerran." Äiti palasi vuoteen luokse, ettei Knut vielä näkisi hänen kasvojaan; sillä se olisi ollut melkein samaa kuin sekaantua hänen suruunsa, ennenkuin hänellä itsellään oli halua siitä puhua. Pienokainen pani kätensä ristiin rinnan yli ja toiset samoin ja rukoili.

Vielä oon mä pieni vainen,
Heikko, hento lapsukainen,
Mutta suureks' kerran kartun,
Iloks' isän äidin vartun,
Kun vain muistan käskyt Luojan,
Sillä niis' on turva, suoja.
Ja — nyt kaikki käydä saa
Herran huomaan nukkumaan.

Mimmoinen rauha siitä syntyi! Ei kestänyt minuuttiakaan ennenkuin kaikki lapset nukkuivat siihen kuin Jumalan helmaan, mutta äiti meni ääneti asettamaan ruokaa isälle, joka ei kuitenkaan voinut nauttia mitään. Mutta mentyään levolle Knut sanoi:

"Vastedes tahdon olla kotona."

Ja vaimo vapisi ilosta maatessaan, vaikkei tahtonut näyttää sitä, sekä kiitti Jumalaa kaikesta, mitä oli tapahtunut; sillä olkoon, mitä olikaan, niin se oli kuitenkin kääntynyt hyväksi.

Toinen luku.

Ennenkuin vuosi oli kulunut, oli Lars kunnallislautakunnan puheenjohtaja, säästöpankin johtokunnan jäsen, ensimäinen sovinto-oikeudenkomisarius, lyhyesti sanoen kaikki, miksi vain oli mahdollista tulla valituksi. Lääninkeräjissä hän oli vaiti ensimäisenä vuonna ja saavutti seuraavana, jolloin esiintyi puhujana samaa menestystä kuin pitäjän asiain käsittelyssäkin. Sillä sielläkin hän nousi niitä vastaan, jotka siihen asti olivat olleet vallassa, voitti heidät kaikki ja tuli sitten yksinvaltiaaksi. Sieltä hän tuli valituksi suurkeräjiin, jonne hänen maineensa jo oli ennättänyt ja jossa häneltä ei suinkaan puuttunut ärsyttämistilaisuuksia. Mutta siellä hän, vaikka olikin varma vakaumukseltaan ja pöyhkeänlainen, aina pysyi vaiteliaana. Hän ei tahtonut valtaa etemmäksi kuin siellä, missä oli tunnettuna, eikä menettää päällikön eli johtajan mainettansa mahdollisella tappiolla kotipuolensa ulkopuolella.

Sillä kotipitäjässään hänen oli hyvä olla. Kun hän seisoi sunnuntaisin kirkkomuurin vieressä ja kansa verkkaan astui ohitse tervehtien ja katsoen häneen ja toinen toisensa perästä seisahtui vaihtamaan muutamia sanoja hänen kanssansa, silloin voipi todellakin sanoa hänen siinä seisoessaan hallitsevan koko seurakuntaa oljenkorrellaan; sillä se tietysti, niinkuin aina riippui suupielessä.

Hän ansaitsikin arvonsa. Kirkkotie oli rakennettu hänen toimestaan, uuden kirkon, jonka ääressä he seisoivat, oli hän rakennuttanut; se ja paljon muutakin oli sen säästöpankin vaikutuksen hedelmänä, jonka hän oli perustanut ja jonka johtajana hän itse oli. Sillä sen tuottama voitto tuli laajemmissa piireissä hedelmälliseksi, niin että moni mainitsi pitäjää hyvän itsehallinnon ja järjestyksen esikuvana.

Knut Aakre oli kokonaan vetäytynyt syrjään. Alussa hän muutamia kertoja kävi kokouksissa, tultuaan ensin selville siitä, että hänen velvollisuutensa oli tarjoutua kunnan palvelukseen, vaikka se hänen mielestänsä, ylpeä kuin oli, ei ollut varsin mieleistä. Hänen ensimäisen ehdotuksensa Lars jo teki niin sekavaksi, hän kun tahtoi pohtia ja hämmentää kaikki sen seuraukset, että Knut Aakre ylpeänlaisesti lausui:

"Löydettyään Amerikan ei Kolumbus heti jakanut sitä pitäjiin ja kirkkoherrakuntiin, — semmoisia syntyi aikaa myöten perästä päin."

Vastatessaan siihen Lars vertaili Amerikan löytöä Knutin ehdotukseen, — joka muuten koski karjanhoidon kohottamista —, ja sen jälkeen Knutia ei milloinkaan sanottu muuksi kuin "Amerikan löytäjäksi". Silloin arveli Knut, että kun ei enää voinut hyödyttää mitään, niin ei ollut siellä mitään tekemistäkään eikä sen perästä enää suostunut ottamaan vastaan luottamusvirkoja.

Mutta toimelias hän silti oli, ja saadakseen jotakin tekemistä hän laajensi pyhäkouluaan ja saattoi sen oppilaidensa pienten antimien kautta lähetystoimen yhteyteen ja tuli siten pian paikkakunnalla ja lähiseudulla sen keskukseksi ja johtajaksi. Lars Högstad huomautti siihen, että kun Kuut Aakre kerran tahtoi koota rahoja johonkin tarkoitukseen, niin oli jo ennestään tiettyä, että tuo tarkoitus oli tuhansien peninkulmien päässä.

He eivät kuitenkaan olleet vihamiehiä keskenään. Tosin heillä ei ollut kanssakäymistä, mutta he sekä tervehtivät että juttelivat keskenään. Knutin sydämmeen koski aina hänen muistellessaan Larsia, mutta hän voitti sen ja sanoi itselleen käyneen juuri niinkuin pitikin. Eräissä suurissa häissä, joissa molemmat olivat läsnä ja vähäisen iloisella tuulella, hän nousi tuolille ja esitti maljaa kunnan puheenjohtajalle ja läänin ensimäiselle suurkäräjämiehelle! Hän puhui, kunnes tuli liikutetuksi ja silloin niinkuin tavallista erinomaisen kauniisti. Se oli kaikkien mielestä erinomaisen kelpo teko ja Lars tuli hänen luoksensa silmät kosteina ja liikutetuin mielin sekä sanoi, että hänen oli Knutia paljon kiittäminen siitä, mitä oli ja mitä tiesi. Seuraavassa vaalissa tuli Knut jälleen valituksi kunnallislautakunnan jäseneksi!

Mutta jos Larsilla olisi ollut aavistustakaan siitä, mitä nyt seurasi, niin kyllä hän ei olisi tehnyt häntä siksi. Kaikki aikanansa, sanoo sananlasku ja juuri samaan aikaan kuin Knut Aakre jälleen joutui kunnallishallitukseen, uhkasi kauan jo raivonneen keinottelukuumeen tuottamat tappiot kukistaa kunnan parhaat miehet vaatien heidän joukostaan uhrejaan. Sanottiin Lars Högstadia syypääksi siihen suureen onnettomuuteen; sillä hän oli totuttanut kuntalaisensa kauppojen kautta keinottelemaan itselleen voittoja. Kunnallishallituksesta oli voitonpyynti levinnyt kuntaan; sillä kunnallishallitus oli seudun suurin voitonpyytäjä. Kaikki, kaksikymmenvuotiseen päivätyöläiseen asti tahtoivat nyt kaupassa saada yhtä markkaa kasvamaan kymmeneksi; tavatonta ahneutta ja kokoomishalua alussa seurasi ylenmäärinen tuhlaaminen lopuksi. Ja kun kaikkien mielet olivat kiintyneet ainoastaan rahoihin, oli samalla kehittynyt luulevaisuus, suvaitsemattomuus, omanvoitonpyyntö, joka päättyi käräjäjuttuihin, vihaan ja vainoon. Siinähän kävi kunnallishallitus muiden edellä, sanottiin; sillä Larsin aivan ensimäisiä toimia oli manata vanha, kunnianarvoinen pappi käräjiin etujen tähden, joiden oikeudellisuus muka oli epätietoista. Pappi oli menettänyt asian, mutta myöskin heti hakenut muualle. Muutamat olivat silloin hyväksyneet ja kiittäneet sitä juttua, toiset moittineet; huono esimerkki siitä kuitenkin oli tullut. Nyt tuli Larsin hallinnon seuraukset näkyviin suurina tappioina kunnan jokaiselle mahtimiehelle, ja silloin tuli toinen ääni kelloon. Vastustajatkin saivat johtajansa; sillä Knut Aakre oli jälleen joutunut hallituksen jäseneksi, — Larsin itsensä sinne toimittamana!

Taistelu alkoi heti. Kaikki ne nuorukaiset, joita Knut aikoinaan oli opettanut, olivat nyt miehiä ja kunnan valistuneimpia, hyvin perehtyneitä kaikkiin toimiin, ja tuntien yleisiä oloja; — heidän rinnallaan hän nyt taisteli, he kun jo nuoruudesta asti kantoivat vihan kaunaa Larsille. Kun Lars sitten iltasin, tuommoisen kiivaan ottelukokouksen jälkeen seisoi talonsa rappusilla katsellen kylälle päin, nousi ikäänkuin etäinen uhkaava rajuilma noista vararikon uhkaamista suurista taloista. Hän tiesi, että sinä päivänä, jolloin ne tekevät kuperkeikan, kaatua romahtaa säästöpankki, jopa hän itsekin ja että silloin hänen pitkä elämäntyönsä kääntyisi hänelle itselleen kiroukseksi!

Niinä epätoivoisen taistelun päivinä saapui rautatielinjan tutkijalautakunta, jonka oli määrä paaluttaa uuden rautatien suuntaa, eräänä iltana Högstadiin, ensimäiseen taloon kylään tullessa. Keskustellessaan heidän kanssaan illalla kuuli Lars tarkoituksena olevan saada tie kulkemaan joko siitä tahi toisen laakson kautta, joka oli aivan saman suuntainen.

Salaman nopeudella selvisi hänelle, että jos hänen onnistuisi saada tie kulkemaan sieltä kautta niin nousisivat kaikkien talojen hinnat melkoisesti ja hän itse pelastuisi, jopa olisi hänen arvonsa kohonnut ja juurtunut moneksi miespolveksi eteenpäin! Hän ei saanut unta sinä yönä, hänen silmissään loistivat ja vilkkuivat junien tulet, jopa hän väliin jo luuli kuulevansa veturien vihellyksetkin! Seuraavana päivänä hän oli mukana seutua tarkastamassa; hänen hevosensa kuljetti heitä, ja hänen taloonsa he palasivat jälleen. Seuraavana päivänä herrat läksivät naapurilaaksoon, hän yhä mukana, ja hän toi heidät jälleen takaisin. Koko Högstad oli valaistuna heidän tullessaan kotiin; kylän etevimmät miehet olivat pyydetyt ottamaan osaa komeihin pitoihin tarkastajien kunniaksi, ja ne kestivät aamuun asti. Mutta ei mikään auttanut; sillä mitä enemmän he lähenivät varsinaista päätöstä, sitä selvemmin näkyi, ettei rautatie ilman suuria uhrauksia voinut kulkea sieltä kautta. Pääsy laaksoon oli ahdas, nimittäin vuorisolan kautta, ja samassa kuin kierrettiin kylään, teki leveä jokikin polven, niin että joko täytyi rautatien mutkistua yhtä jyrkästi vuoririnteen mukaan niinkuin nykyinen tiekin, ja sen kautta kulkea melkoisen korkealla ja kahdesti joen poikki — tahi kulkea suoraan eteenpäin ja silloin entistä nyt jo käyttämätöntä hautuumaata! Mutta ei ollut varsin monta vuotta siitä kuin kirkko muutettiin ja viimeiset ruumiit haudattiin hautuumaahan.

Ellei ollut muuta esteenä kuin palanen vanhaa hautuumaata, ajatteli Lars, saadakseen tuota suurta siunausta paikkakunnalle, niin täytyy kuin täytyykin hänen panna nimensä alle ja kaikki työvoimansa liikkeelle, jotta saataisiin tie sitä suuntaa! Hän matkusti heti kappalaisen ja rovastin luokse, sieltä lääninhallitukseen ja hallituksen talousosaston puheille: hän neuvotteli ja hieroi sopimusta, hän oli muka hankkinut kaikenlaisia tietoja tavattomista eduista toiselta puolen, seudun mielipiteistä toiselta ja hänen onnistui todellakin saada kaikki asianomaiset puolellensa. Hänelle luvattiin, että muuttamalla muutamia ruumiita uudelle hautuumalle esteet poistuisivat ja kuninkaallinen lupaus saataisiin käyttää hautuumaata rautatieksi. Hänelle sanottiin, että hänen tarvitsi vain ottaa asia puheeksi kunnallishallituksessa.

Kunta oli yhtä innostunut kuin hänkin; sillä kaupanhenki, joka jo monta vuotta oli vallinnut pitäjässä, rupesi oikein villinä riehumaan jokaisessa. Ei puhuttu eikä ajateltu muuta kuin Larsin matkaa ja sen mahdollista päättymistä. Kun hän tuli kotiin tuoden mitä parhaimmat toiveet, toimitettiin hänelle suuremmoiset kunnianosoitukset, lauluja sepitettiin ja laulettiin hänen kunniaksensa; niin, vaikkapa joku suurimmista taloista niinä päivinä olisi lyönyt rukkaset lautaan, niin ei kukaan olisi pannut siihen sen enempää huomiota. Rautatiekuume oli voittanut keinottelukuumeen ja astunut sen sijaan!

Kunnallishallitus kokoontui; ehdotettiin alamainen anomus, että vanhasta hautuumaasta saataisiin ottaa tarvittava osa rautatietä varten. Se ehdotus hyväksyttiin yksimielisesti, niin, nostettiinpa kysymys siitä, että toimitettaisiin Larsille julkinen kiitos ynnä sitä seuraavana lahjana, veturinmuotoinen kahvikannu. Kuitenkin arveltiin olevan parasta odottaa, kunnes kaikki oli valmista. Asia palautettiin lääninhallituksesta, joka tahtoi luettelon jokaisesta muutettavasta ruumiista. Pappi antoi vaatimuksesta semmoisen luettelon, mutta sen sijaan, että olisi lähettänyt sen suoraan, oli hänellä syynsä lähettää se kunnallishallituksen kautta. Eräs sen jäsenistä toi sen mukanaan seuraavaan kokoukseen. Siellä avasi Lars sen puheenjohtajana ja rupesi lukemaan sitä julki.

Nyt sattui niin, että ensimäinen muutettava ruumis olikin Larsin oma isänisä! Läsnäolleita hieman värisytti; Lars itsekin säpsähti, mutta luki kuitenkin edelleen. Sattui sitten, että toinen ruumis oli Knut Aakren isoisä; sillä nuo molemmat olivat kuolleet jotenkin samaan aikaan. Knut Aakre hypähti pystyyn istualtaan, Lars keskeytti lukemisensa, kaikki katsahtivat ylös kauhuissaan; sillä vanha Knut Aakre oli ollut paikkakunnan hyväntekijä ja sen enimmin rakastettu mies ammoisista ajoin. Syntyi hiljaisuus, joka kesti monta minuuttia. Viimein yskähti Lars ja luki edelleen. Mutta yhä pahempaa tuli, mitä etemmäksi luettiin; sillä mitä lähemmäksi päästiin omaa aikaa, sitä rakkaammiksi tulivat vainajat. Larsin lopetettua kysyi Knut Aakre puoliääneen, eikö heidän mielestään niinkuin hänenkin, aaveita ollut heidän parissaan. Oli juuri tullut puolihämärä huoneeseen, ja vaikka olivatkin aika miehiä, niin eipä paljoa puuttunutkaan, että heitä peloitti. Lars otti tulitikkulaatikon taskustaan ja sytytti kynttilät, kuivasti huomauttaen, etteihän siinä ollut enempää kuin mitä jo ennakolta tiesivät.

"Kyllä", sanoi Knut mittaillen lattiata; "tämä on enempi kuin minä ennestään tiesin. Nyt alan uskoa, että rautatietkin voivat maksaa liian kalliin hinnan."

Kaikki siitä ikäänkuin säpsähtivät ja Knut ehdotti, että asia oli otettava uudestaan keskusteltavaksi.

"Tänä kiihtyneenä aikana, joka täällä on ollut", hän lausui, "on rautatien hyötykin arvioitu liian suureksi; sillä jos rautatie ei tule kulkemaan paikkakuntamme kautta, rakennettakoon asemia pitäjämme kumpaankin päähän; tosin on hiukkasen epämukavampaa matkustaa niille, kuin jos asema olisi sen keskellä; mutta niin kauhean paljon pahempaa se ei kuitenkaan liene, että sentähden olisi pakko häiritä vainajien leposijaa".

Knut oli niitä, jotka saatuaan ajatuksena lentoon, keksi mainioita syitä ikäänkuin itsestään, hänellä ei hetki sitten ollut aavistustakaan, mitä aikoi sanoa, mutta nyt hän lausui ilmi kaikkien salaiset ajatukset. Lars oivalsi aseman vaarallisuuden ja arveli olevan parasta olla varovainen ja suostua näön vuoksi Knutia ehdotukseen; sillä tuommoiset tunteet ovat aina valtavimmat alussa; pitää malttaa mielensä ja odottaa kuohujen asettumista.

Mutta siinä hän oli iskenyt kirveensä kiveen, sillä yhä suurempina tunteiden kuohuina kohosi pitäjässä pelko koskea omaistensa vainajien ruumeihin; se, mitä ei kenkään ollut ajatellut niin kauan kuin asia oli yleistä laatua, muuttui nyt sydämmen asiaksi, kun he tiesivät asian koskevan heitä itseään. Etenkin vaimoväki tuli kiihkoisaksi ja kuntatuvan edustalla vilisi väkeä seuraavassa kokouksessa. Oli helteinen kesäpäivä, ikkunat olivat avatut ja oli yhtä paljon väkeä ulkopuolella kuin sisälläkin. Kaikki tunsivat, että nyt syntyy kiihkeä ottelu.

Lars tuli ajaen kauniilla hevosellaan ja kaikki häntä tervehtivät; hän katseli tyynesti ympärillensä varmana asiastansa, eikä se, mitä hän näki, näyttänyt ensinkään häntä kummastuttavan. Hän istahti aivan ikkunan viereen, löysi oljenkorrenkin, eikä paljon puuttunut, että hymy olisi levinnyt hänen älykkäille kasvoilleen nähdessään Knutin nousevan puhumaan kaikkien Högstadin hautuumaalla lepäävien vainajien puolesta.

Mutta Knut Aakre ei alkanutkaan puhumalla hautuumaasta. Hän alkoi ryhtymällä perinpohjaiseen selontekoon siitä, että rautatien tuottamat edut sen kulkiessa pitäjän kautta, olivat arvioidut kerrassaan liian suuriksi. Hän näytti väitteensä todeksi, sillä hän oli laskenut kaikkien talojen etäisyyden lähimmältä asemalta ja sitten hän kysyi:

"Minkätähden on nostettu niin suurta melua tästä rautatiestä, kun siitä ei ole paikkakunnalle vastaavaa hyötyä?" Niin, sen hän kyllä osasi sanoa. "On olemassa niitä, jotka ovat saaneet aikaan semmoisen sekasorron, että pitää saada toimeen vielä suurempi, jotta edellinen joutuisi unohduksiin. Oli vielä niitä, jotka ensimäisessä mieltenkiihtymyksessä tahtoivat saada maansa ja mantunsa suuresta hinnasta myödyiksi vieraille, jotka ehkä olivat kyllin typeriä suostumaan kauppaan; oli häpeällinen keinottelu, jota ei yksistään elossa olevien, vaan vainajienkin piti kannattaa!"

Hänen esiintymisensä vaikutus oli sangen valtava. Mutta Lars oli kerran päättänyt säilyttää malttinsa, tulkoon mitä tulleekin. Hän vastasi sentähden hymyillen, ettei ainakaan hän puolestansa ole tietänyt muuta, kuin että Knut Aakrekin oli innokkaasti puolustanut rautatietä eikä varmaankaan ollut ketään, joka syyttäisi tämän ymmärtävän keinottelua. (Hymyiltiin salavihkaa). Knutilla ei ollut mitään sanottavaa siihen, että tavallisten ihmisten ruumiit olivat muutettavat rautatien tähden; mutta kun hänen oma isoisänsä oli siirrettävä, muuttui kysymys äkkiä onnenasiaksi koko pitäjälle!

Enempää hän ei lausunut, vaan katsoi hymyillen Knutiin, ja niin teki moni muukin. Knut Aakre kummastutti kuitenkin niin häntä kuin muitakin vastaamalla:

"Minä kyllä myönnän sen: minä en käsittänyt asiaa, ennenkuin se koski perherakkauteeni, mahdollisesti se on häpeä, mutta silloin on todellakin häpeä vielä suurempi, jos ei sitä käsitä — niinkuin on Larsin laita! Ei milloinkaan", hän lisäsi, "ole tämän iva ja pilkka sattunut sopimattomampaan kohtaan; sillä ihmisille, joilla on vain tavallistakin hienotunteisuutta, on asia todellakin inhottava."

"Tuo hienotunteisuus on herännyt kauhean äkkiä", vastasi Lars, "niin että se toivottavasti yhtä äkkiä häviääkin. Ehkä auttaa vähäisen jos mietimme, mitä pastori, rovasti, lääninhallitus, insinöörit ja hallitus, nuo kaikki sanoisivat, kun me, ensin yksimielisesti saatuamme asian vireille, äkkiä tulisimme anomaan asian peräyttämistä? — Kun ensin riemuitsemme ja laulamme voittolauluja ja sitten itkemme ja pidämme muistopuheita vainajille. — Elleivät silloin suorastaan sano meidän tulleen hulluiksi, niin ainakin sanovat meidän tulleen hyvin kummallisiksi viime aikoina."

"Niin, sen tietää Jumala, että heillä on syytä sanoa", vastasi Knut; "me olemme todellakin saaneet päämme pyörälle, ja sentähden onkin aika joutua järjillemme jälleen. On todellakin mennyt pitkälle, kun meidän pitää kaivaa, sinun oma isoisäsi ja minun omani ylös haudoistansa, jotta voisimme hankkia rautatien, — kun meidän pitää mylleröidä ja häväistä vainajien viimeiset lepopaikat saadaksemme kuormamme helpommin kuljetetuiksi. Eikö se ole samaa kuin kyntäisimme omaa hautuumaatamme saadaksemme sen antamaan meille syötävää? Mitä siihen on kätketty Jesuksen nimeen, sen kaivamme ylös jälleen rahan, Molokin nimessä — se ei ole paljoakaan parempaa kuin nakerrella esi-isiensä luita."

Lars vastasi kuivasti:

"Niin on luonnon laki."

"Niin, kasvien ja eläimien."

"Emmekö me sitten ole eläimiä?"

"Kyllä, mutta myöskin elävän Jumalan lapsia, jotka olemme haudanneet vainajamme uskossa Häneen; Hän se on, joka on heidät herättävä emmekä me."

"Äh, loruja! Eikö meidän kuitenkin tule kaivaa heitä ylös, kun heidän vuoronsa kerran tulee? Mitä pahaa siinä on vaikka se tapahtuisi muutamia vuosia aikaisemmin?"

"Sen minä sanon sinulle! Se, joka on heistä syntynyt, elää vielä, mitä he ovat rakentaneet, seisoo vielä pystyssä, se, jota he ovat rakastaneet, ne, joita he ovat opettaneet ja joiden tähden ovat vaivaa nähneet ja kärsineet, se kaikki elää ympärillämme ja itsessämme, ja sitten me emme antaisi heidän levätä rauhassa?"

"Minä huomaan, että sinä nyt muistelet isoisääsi", vastasi Lars, "sillä sinä niin kiivastut. Mutta nyt tahdon minä sanoa, että onpa tullut aika, että pitäjä kerrankin pääsee hänestä rauhaan. Sillä hän anasti kylliksi suuren sijan eläessänsä; sentähden on parasta, että hän ei makaa siinä tiellä nyt kuolleena. Jos hänen ruumiinsa pitää riistää kunnalta semmoinen siunaus, joka vaikuttaa satoja miespolvia eteenpäin, niin on todellakin syytä sanoa, että kaikista, jotka täällä ovat syntyneet, on hän ollut pitäjällemme suurimmaksi vahingoksi."

Knut Aakre sysäsi tuuhean tukkansa otsaltaan, hänen silmänsä säihkyivät, mies kokonaisuudessaan oli jännitetyn teräsjousen kaltainen.

"Mimmoista laatua on tuo siunaus, josta niin kerskailet, olen jo näyttänyt. Se on samaa lajia kuin kaikki muukin, jolla olet onnistuttanut paikkakuntamme, nimittäin sangen arveluttavaa lajia. Sillä tosin olet hankkinut meille uuden kirkon, mutta myöskin uuden hengen, millä sitä täyttää, — eikä se suinkaan ole rakkauden henki. Tosin olet hankkinut meille uusia teitä, — mutta myöskin turmion teitä, jonka voinet selvästi huomata monen onnettomuudesta ja vararikosta. Tosin olet vähentänyt meidän yleisiä veronmaksujamme, mutta olet sen sijaan lisännyt yksityisiä menojamme; keräjänkäyntejä, vekseleitä ja vararikkoja, siinä ei ole hyviä hedelmiä kantava lahja millekään kunnalle. Ja sinä rohkenet häväistä haudassaan sitä miestä, jota koko kunta siunaa? Sinä rohkenet sanoa hänen makaavan haudassaan meidän tiellämme — niin, sinun tielläsi hän kyllä on, se on nyt huomattavissa; sillä sille haudalle sinä kompastut ja kaadut! Se henki, joka on vallinnut sinua ja tähän päivään asti hallinnut meitäkin, ei ole syntynyt hallitsemaan, vaan muiden orjaksi. Hautuumaa kyllä saapi jäädä rauhaan, — tänään se saapi uuden haudan lisäksi, nimittäin sinun arvosi, joka nyt kuopataan siihen."

Lars Högstad nousi seisomaan kalman kalpeana; hän avasi suunsa osaamatta lausua sanaakaan, oljenkorsikin putosi. Kolme, neljä kertaa turhaan yritettyään etsiä sitä, ja tapailtuaan sanoja, puhkesi hänen vihansa ilmi tulivuoren purkauksen tavoin:

"Tämäkö siis on kaiken ahertamiseni ja raatamiseni palkka! Tuommoinenko hamesaarnaaja tässä siis tuppautuu määrääjäksi, — niin, olkoon sitten, olkoonpa piru itse puheenjohtajanne, jos minä kerrankaan enää astun tänne jalkaanikaan! Minähän olen tähän päivään asti pitänyt koossa kaiken teidän roskanne, ja minun jälkeeni se kaikki hajoaa tuhansiin muruihin, mutta hajotkoon vain, — tässä ovat pöytäkirjat!" Hän heitti ne pitkin pöytää. — "Hyi, semmoista ämmäin ja penikkain kokousta!" Hän löi nyrkkinsä pöytään. "Kirottu olkoon koko kunta, kun sallii miestä palkittavan niinkuin nyt minua!"

Hän löi vieläkin kerran nyrkkiänsä pöytään niin, että suuri keräjäpöytä tärisi ja mustetölkki sisällyksineen kieri lattialle osoittamaan tuleville miespolville sitä paikkaa, jossa Lars Högstad kaatui kaikkine viisauksineen, mahtineen ja kärsivällisyyksineen!

Hän riensi ovelle ja oli jo hetken päästä poissa pihasta. Koko yleisö seisoi vielä sangen hiljaa; sillä hänen äänensä ja vihansa voima oli peloittanut heitä, — kunnes Knut Aakre muistellen niitä sanoja, joita itse oli saanut kukistuessansa, iloisen näköisenä ja matkien Larsin ääntä lausui:

"Pidetäänkö asia päätettynä!"

Silloin kaikki läsnäolevat puhkesivat tavattomaan riemuun! Koko kokous muutti kerrassaan luonnetta, kuului naurua, iloista puhetta ja riemua, sillä vain harvat läksivät pois, jääneet hankkivat juomatavaroita ruokansa lisäksi ja viettivät upeita pitoja raskaan päivän päättäjäiseksi. He tunsivat itsensä onnellisiksi ja itsenäisiksi niinkuin entisinä aikoina, ennenkuin Larsin hallitsijatarmo oli peloittanut miehet hiljaisen kuuliaisiksi. He tyhjensivät maljoja vapautensa jälleensaavuttamisen kunniaksi, he lauloivat, niin, ja lopuksi he tanssivat, Knut Aakre ensiksi varapuheenjohtajan kanssa ja kaikki hallituksen jäsenet perästä, ynnä pojat ja tytöt, — ja lapsivekarat huusivat ulkopuolella: Eläköön! sillä semmoista elämää he eivät olleet milloinkaan ennen nähneet.

Kolmas luku.

Lars kulki Högstadin väljissä huoneissa puhumatta kenellekään sanaakaan. Vainio, joka rakasti häntä, vaikka aina pelokkaasti ja vavisten, ei tohtinut edes näyttäytyä. Talon hoidon sai käydä miten tahansa, sitä vastoin karttui tavaton määrä kirjeitä, jotka kulkivat Högstadin ja pitäjän, Högstadin ja postin välillä; sillä hänellä oli saatavia kunnallishallitukselta; niitä ei tunnustettu, joten hän nosti niistä kanteen, saatavia säästöpankilta, joka ei sekään niitä tunnustanut, ja jälleen hän nosti kanteen niin kunnallishallitusta kuin säästöpankin johtokuntaa kohtaan. Samaan aikaan oli sanomalehdissä kauheita kirjoituksia, jotka huhun mukaan olivat lähteneet hänen kynästänsä, ja saivat aikaan paikkakunnalla suurta eripuraisuutta ja yllyttivät naapureita toinen toistaan vastaan. Välistä hän oli viikkokausia poissa kenenkään tietämättä missä, ja tultuaan kotiin hän eli erikseen niinkuin ennenkin. Kirkossa häntä ei ollut nähty tuon kiivaan ottelun jäljestä kunnallishallituksessa.

Silloin toi pappi eräänä lauantai-iltana uutisen, että rautatie kuitenkin tuli kulkemaan paikkakunnan kautta ja vanhan hautuumaan ylitse. Salamana se uutinen iski kaikkiin taloihin. Kunnallishallituksen yksimielinen vastustus oli ollut turha, Lars Högstadin vaikutusvalta oli ollut suurempi. Siinä siis hänen taajojen matkojen selvitys, sen hän siis oli saanut aikaan. Ehdottomasti semmoisen miehen sitkeä kestävyys ja hänen herättämänsä kunnioitus tukehutti tappion tuottaman tyytymättömyyden. Ja mitä enempi siitä keskusteltiin, sitä enemmän siihen mukauduttiin; sillä olihan silläkin etunsa, kun oli pakko siihen tyytyä, eikä enää voitu asiaa muuttaa.

Kokoonnuttiin kirkolle seuraavana päivänä, ja kaikkien täytyi ehdottomasti naurahtaa asian menolle nähdessään toisensa. Ja juuri kaikkien, nuorten ja vanhain, miesten ja naisten sekä lasten puhuessa Lars Högstadista hänen voimastansa, lujasta tahdostansa ja suuresta vaikutusvallastaan — hän tuli itse koko perhekuntineen neljässä kärryissä ajaen kirkolle! Oli kulunut kaksi vuotta siitä kuin hän viimein oli ollut siellä! Hän astui alas ja kävi kansan keskitse kirkolle, ja kaikki väki ehdottomasti ja poikkeuksetta tervehtivät häntä, mutta hän ei katsonut oikealle eikä vasemmalle eikä vastannut ainoaankaan. Hänen pieni vaimonsa astui kalmankalpeana hänen jäljessänsä. Kirkossa oli kummastus niin suuri, että kaikki, jotka hänet näkivät, lakkasivat veisaamasta ja jäivät häntä katselemaan. Knut Aakre, joka istui määräpaikallansa Larsin paikan edessä, huomasi jotakin tavatonta tapahtuneen ja kääntyi katsomaan taaksensa. Silloin hän huomasi Larsin, joka istui kumartuneena virsikirjansa ylitse etsien oikeata virrenvärssyä.

Knut ei ollut nähnyt häntä tuon kokousillan jälkeen, eikä ollut milloinkaan voinut kuvaillakaan semmoista muutosta. Sillä sen näköinen ei ollut kukaan voittaja! Ohut, hieno tukka oli kovasti lähtenyt, kasvot olivat laihtuneet ja painuneet, silmät kuopallaan ja palavat, voimakas kaula kutistunut suoniseksi ja ryppyiseksi. Hän tajusi silmänräpäyksessä mitä tuo mies oli kärsinyt ja hänet valtasi äkkiä kova säälin tunne, jopa entinen rakkauskin nousi hänen sydämmeensä. Hän rukoili Jumalaa hänen puolestansa ja päätti puhutella häntä jumalanpalveluksen loputtua; mutta Lars oli lähtenyt sitä ennen. Knut tahtoi vielä samana iltana käydä hänen luonansa. Vaimo kuitenkin kielsi häntä menemästä; Lars on yksi niitä, hän sanoi, joka tuskin voipi tuntea kiitollisuutta: pysy erilläsi hänestä, kunnes hän ikäänkuin omasta alotteesta tekee sinulle hyväntyön ja silloin ehkä itsekin tulee.

Mutta Lars ei tullut. Häntä kyllä välistä nähtiin kirkolla, vaan ei missään muualla, eikä hän käynyt kenenkään luona. Sitävastoin hän nyt ryhtyi maittensa viljelykseen ja talonsa hoitoon yleensä semmoisella innolla, kun tahtoisi hän yhdessä vuodessa korvata monen vuoden laiminlyömiset; olikin niitä, jotka sanoivat sen olevan tarpeessa.

Rautatietyöt alkoivat laaksossa hyvin pian. Kun tien piti kulkea aivan talon ohitse, niin Lars revitti osan päärakennuksesta, joka oli radalle päin, rakentaaksensa siihen kauniin pylväskatoksen; sillä pitihän talon näyttää kauniilta. Työ oli juuri päättymäisillään, kun kiskoja väliaikaisesti laskettiin soran ja ratapölkkyjen kuljettamista varten, ja pieni veturi tuli ajaa puhkuen. Oli kaunis syysilta, kun ensimäiset soravaunut olivat kuljetettavat ohitse. Lars seisoi kuistillaan kuulemassa ensimäistä vihellystä ja näkemässä ensimäistä savupatsasta; kaikki talon väki seisoi hänen ympärillänsä. Hän katsoi ympärillensä laaksoon, joka levisi hänen edessänsä laskevan auringon valossa, ja hän tunsi, että kyllä häntä muistettaisiin niin kauan kuin juna vastaisuudessa kiitää hedelmällisen laakson läpi. Sovinnollisuuden tunnekin hiipi hänen sieluunsa. Hän katsahti hautuumaata, josta osa vielä oli säilynyt risteineen, vaikka nekin puolikaatuneina, toisen osan oli rautatie anastanut; hän aikoi juuri selvitellä tunteitaan, kun kuului ensimäinen vihellys ja hetken perästä tuli juna verkkaan pyrkien eteenpäin, savu tuprusi ilmaan kipunain koristamana, sillä lämmitettiin kuusipuilla. Tuuli puhalsi taloa kohti, niin että se pian oli sakean savun peitossa; mutta mikäli se haihtui, näki Lars junan pyrkivän eteenpäin alas laaksoon lujan tahdon tapaisena.

Hän oli tyytyväinen ja meni sisään ikäänkuin pitkän päivätyön päätyttyä. Hänen isoisänsä kuva oli hänen mielessänsä sinä hetkenä. Isoisä oli nostanut suvun kurjuudesta varallisuuteen; hänen yhteiskunnallisen kunniansa oli kyllä siinä osaksi mennyt, se on tosi, mutta eteenpäin hän oli päässyt! Hänen vikansa oli hänen aikansakin vika; he elivät aikansa siveellisten käsitteiden epävarmoilla rajoilla, jokaisella ajalla on omat epävarmat rajapyykkinsä ja uhrinsakin, saadakseen ne luotettaviksi.

Kunnia hänelle haudassansa, sillä hän oli kärsinyt ja tehnyt työtä! Rauha hänelle, mahtaa tuntua hyvältä saada lopulta levähtää! Mutta eihän hän saanut levätä rauhassa pojanpojan äärettömän kunnianhimon vuoksi; olihan hänet kaivettu esiin kivien ja soran mukana — lorua! hän varmaankin tyytyväisyydestä hymyili sitä, että poikansa pojan työn hedelmät vierivät eteenpäin juuri hänen päänsä päällitse!

Niissä ajatuksissa hän oli riisuutunut ja mennyt vuoteellensa. Isoisän kuva astui uudestaan hänen eteensä. Sillä kertaa se näytti ankarammalta. Väsymys vähentää lujuutemme ja Lars tunsi omantunnon vaivoja. Mutta hän puolusti itseään myöskin. Mitä hänen isoisänsä oikeastaan tahtoi? Tottapa hänen nyt piti olla tyytyväinen, sillä suvun kunnia kohisten vieri hänen hautansa ylitse; kellä muulla on semmoinen hautapatsas? — — Mutta mitä tuo on? Nuo kaksi hirvittävää tulisilmää ja tuo rätinä ja tuo kohina, eihän se enää ole junasta, sillä se poikkeaa radalta syrjään. Se tulee hautuumaalta suoraan hänen taloaan kohti loppumattoman pitkänä jonona. Tulisilmät olivat isoisän, ja hänen takanaan kulkevan pitkän saaton muodostavat kaikki vainajat. Se lähestyy taloa lähestymistään, jyskyen, ratisten ja loistaen. Ikkuna jo palaa vainajien tulisilmien sytyttämänä. —— Hän koetti väkisin tointua ja rauhoittaa, sillä olihan se unta vain, tietysti vain unta, odota toki kunnes herään! —— Kas niin: nyt olen hereillä, tulkaa nyt, te raukat! Ja katso, he tulivat todellakin, hautuumaalta, heittäen radan, kiskot, veturin ja junan, niin että ne kauhealla jyryllä vaipuivat maan sisään ja siihen muodostui ruohikkoa, hautoja ja patsaita niinkuin ennenkin. Sankarien tapaisina he tulivat ja virsi: "Kuolleet rauhan saakohot"! kuului heidän edessänsä, hän tunsi sen, sillä se oli kaikkina näinä vuosina kaikunut hänen sielussansa, nyt se tuli hänen kuolonvirreksensä; sillä tämä oli kuolema ja kuolonnäkyjä. Tuskanhiki valui virtanaan pitkin hänen ruumistaan; sillä yhä lähemmäksi — ja katso, siinä ne jo olivat ikkunassa ja hän kuuli nimeään huudettavan. Kauhistus valtasi hänet, hän koetti huutaa, sillä hän oli tukehtua; kylmä, kalman käsi jo koski hänen kurkkuunsa, kun hän sai voimia huutamaan; "Auta minua"! — ja heräsi. Ikkuna oli särjetty ulkoapäin, niin että sirpaleet lensivät hänen vuoteeseensa asti ja rikkonaisessa ikkunassa seisoi joku tulen ja savun ympäröimänä:

"Talo on tulessa, Lars! Nyt autamme sinut ulos!"

Knut Aakre se siinä seisoi.

Jälleen tointuessaan makasi Lars ulkona kovassa tuulessa, joka aivan jäädytti hänen jäseniään. Ei ainoatakaan ihmistä ollut hänen luonaan; hän näki talon vasemmalla puolellansa olevan ilmi tulessa, hänen ympärillään oli hänen, karjansa, mikä syöden ruohoa, mikä ammuen, lampaat pysyttelivät pelästyneinä koossa tiheässä joukoin, tavaraa oli hujan hajan kaikkialla, ja tarkemmin katsoessansa ympärilleen hän näki inhimillisen olennon itkien istuvan mättäällä hänen vieressään. Hänen vaimonsa se oli. Hän huusi häntä nimeltä ja tämä säpsähti:

"Herran Jesuksen olkoon kiitos, että elät!"

Vaimo tuli hänen luoksensa ja istahti eli oikeammin vaipui maahan hänen viereensä.

"Oi Jumala, oi Jumala! nyt olemme saaneet kylliksemme rautatiestä."

"Rautatiestäkö?" uteli Lars; mutta tuskin hän oli lausunut niitä sanoja, ennenkuin kamala aavistus häntä värisytti; sillä veturin singahuttamat kipunat ne tietysti olivat sytyttäneet tuleen uuden seinän edustalla olevat höylänlastukasat. Hän jäi istumaan sanatonna ja ajatuksiinsa vaipuneena, eikä vaimokaan tohtinut häntä puhutella, vaan koetti löytää vaatteita peittääkseen häntä, sillä ne olivat luisuneet sivulle. Lars otti ääneti vastaan hänen apunsa, mutta vaimon siinä ollessa polvilla hänen edessänsä peittääksensä uudestaan hänen jalkojansa hän laski kätensä hänen päällensä. Heti vaimo painoi kasvonsa hänen rintaansa vasten ja itki ääneen. Olihan mies kerran huomannut hänetkin! Mutta Lars tajusi hänet ja sanoi:

"Sinä olet ainoa ystävä, mikä minulla on."

Vaikkapa oli maksanut talon saada kuulla semmoista puhetta, niin vaimo ei siitä välittänyt; hän tuli niin iloiseksi, että rohkaisi mielensä ja sanoi noustessaan ja nöyrästi katsellen miestään:

"Sentähden, ettei ole ketään, joka ymmärtää sinua paitsi minä."

Silloin suli jäykkä sydän; kyyneleet valuivat Larsin poskia myöten hänen pitäessään vaimoaan kädestä.

Nyt hän puhui hänen kanssansa niinkuin omalle sielulleen. Silloin Lars sai kuulla vaimonsakin mielipiteet. He puhuivat vielä, miten tuo kaikki oli tapahtunut, tahi oikeammin, vaimo puhui ja Lars kuunteli. Knut Aakre oli ollut ensimäinen, joka oli huomannut palon, oli herättänyt väkensä, lähettänyt palvelustyttönsä pitkin kylää apua hakemaan ja oli itse renkineen ja hevosineen rientänyt palopaikalle, jossa kaikki nukkuivat. Hän oli sitten johtanut sammutustyötä ja pelastusta; Larsin itsensä hän oli vetänyt ulos palavasta tuvasta ja vienyt tänne vasemmalle tuulen päälle, — tänne ulos hautuumaalle.

Ja heidän siinä puhuessansa tuli joku rivakasti ajaen tietä pitkin ja poikkesi hautuumaalle päin, jossa astui alas rattailta. Knut se oli, joka oli käynyt kotona kirkkokärryjään noutamassa, samoja kärryjä, joissa niin monesti oli ajanut kunnallishallitukseen. Nyt piti Larsin nousta niihin ja ajaa hänen kanssansa kotiin. He ojensivat toisilleen kätensä, toinen istuen, toinen seisoen.

"Nyt täytyy sinun tulla mukaan", lausui Knut. Mitään vastaamatta nousi toinen ja he astuivat rinnakkain kärryjen luo. Lars autettiin ylös niihin, Knut istahti hänen viereensä. Mitä he puhuivat matkalla ja sitten Aakressa pienessä huoneessa, jossa istuivat koko yön, seuraavan päivän aamuun asti, ei milloinkaan joutunut muiden tietoon. Mutta siitä päivästä alkaen he olivat erottamattomat niinkuin entiseen aikaan.

Kun onnettomuus kohtaa miestä, silloin kaikki oivaltavat hänen arvonsa ja ansionsa. Sentähden sitoutuikin kunta uudestaan rakennuttamaan Lars Högstadin talon, suuremmaksi ja komeammaksi muita laakson taloja. Hän tuli jälleen puheenjohtajaksi, mutta Knut Aakre rinnallaan; Knutin mielipidettä ei milloinkaan ylenkatsottu eikä jätetty huomioon ottamatta — ja siitä päivästä alkaen heidän välinsä ei milloinkaan rikkoontunut.

VOIKKO

(1868)

Björgan oli ennen Dovrevuoristossa olevan Kviknen pitäjän pappilana. Talo on korkealla vuoren kyljessä aivan yksiksensä; pienenä poikana oli tapani seisoa arkihuoneen pöydällä ikävöiden katsellen alaspäin niitä, jotka talvella luistellen kiitivät eteenpäin pitkin jokea tahi kesällä leikkivät sen rantatörmällä: Björgan oli niin korkealla, että siellä ei mikään vilja tuleentunut, jonka vuoksi se sittemmin myötiin eräälle sveitsiläiselle meijerinhoitajalle ja ostettiin pappilaksi toinen talo laaksosta, alemmalta paikalta. Talven tulo Björganiin oli surkean aikainen. Eräs peltotilkku, jonka isä lämpöisenä, aikaisena keväänä oli koetteeksi kylvänyt, oli eräänä aamuna lumen peitossa; niitetty heinä sai yhtä usein lumiryöpyn kuin sadekuuron niskaansa. Entäs kun talvi oli tehnyt tulonsa! Pakkanen oli niin pureva, etten tohtinut koskea ulko-oven ripaan, sillä sormia kirveli kosketellessani sen rautaa. Isänikin, joka oli syntynyt Randsvuonon seuduilla ja oli siis melkoisen karaistunut pakkasta vastaan, täytyi usein naamus kasvojen suojana matkustaa pitäjänsä laitakyliin. Lumi narisi jalkojen alla, ja milloin oli monta jalkamiestä, muodostui narina korvia särkeväksi kitinäksi. Lunta oli usein suuren rakennuksen toiseen kertaan asti, pienet ulkohuoneet olivat aivan sen peitossa, mäenkukkulat, pensaat ja aidat tasaisen valkovaipan alla; lakea lumikenttä levisi laajalle järven tapaisena ja siinä suurten koivujen latvat ikäänkuin uiskennellen huojuivat milloin korkeita kinoksia muodostavan, milloin niitä jälleen tasoittavan myrskyn jälkeen. Seisoin pöydällä katselemassa hiihtomiesten lähtöä luotamme laaksoon, näin lappalaisten poroineen suhisten laskevan Röraasmetsästä tunturin kylkeä myöten alas laaksoon ja sieltä ylös jälleen meidän luoksemme. Ahkio vieri sinne tänne, eikä milloinkaan häviä mielestäni, kun pitkä jono vihdoin pysähtyi pihalle ja jokaisesta ahkiosta kömpi pyöreähkö turkkimytty; tarkemmin katsellessa olikin se pienenlainen, tyytyväisen näköinen ihminen, joka oli saapunut poronlihaa kaupittelemaan.

Kviknelaaksolaiset ovat viime aikoina muuttuneet valistuneeksi, reippaaksi seurakunnaksi; mutta siihen aikaan oli Kvikne tunnettu pahamaineisimmaksi pitäjäksi koko maassa. Ei ole niinkään pitkä aika kulunut siitä kuin papin täytyi kuljettaa pistoleja mukanansa kirkkoon, ja toinen huomasi palatessaan kirkosta kaikki talouskapineensa särjetyiksi. Sen oli noella mustiksi maalatut miehet tehneet ja samalla puolikuolleeksi säikähyttäneet papin yksinään kotona olevan rouvan. Edellinen pappi oli paennut sieltä ja jyrkästi kieltäytynyt palaamasta takaisin. Seurakunta oli monta vuotta ollut ilman pappia, kun isäni — ehkä juuri siitä syystä — sai paikan; sillä hänen luultiin jopa myrskyssäkin voivan äkkipysäyttää veneen.

Muistuu vieläkin selvästi mieleeni, miten eräänä lauvantaiaamuna nelinkontin ryömin isäni virkahuoneen rappusia ylös, sillä ne olivat pesemisen jälkeen jäätyneet; en ollut ehtinyt varsin monta porrasta ylöspäin, kun kauhea meteli ja jyske ylhäältä kauhistuneena ajoi minut jälleen alas. Sillä ylhäällä oli paikkakunnan suurin tappelupukari ottanut opettaakseen niskoittelevalle papilleen kansan tapoja, mutta huomasikin ällistyksekseen papin ensin tahtovan opettaa hänelle omiaan. Siten mies semmoista kyytiä joutui ulos ovesta, että nurinniskoin kieri rappusia alas, niin sanoakseni kokoili siellä jäsenensä ja tavoitti neljällä harppauksella portin. Kvikneläiset eivät tietäneet muuta, kuin että heidän pappinsa tahtoi tyrkyttää heille suurkeräjien laatimia lakeja. He tahtoivat siis kieltää häntä saattamasta koululakia voimaan; he olivat röyhkeät isääni kohtaan, kokoontuivat mieslukuisasti koulutoimikunnan kokoukseen, väkivallalla hajoittaaksensa toimituksen. Huolimatta äidin hartaista rukouksista isä oli matkustanut sinne, ja kun ei kukaan uskaltanut auttaa häntä koulupiirien jaossa y.m., niin hän jakoi ne yksin parhaan ymmärryksensä mukaan, välittämättä kansan uhkaavasta nurinasta; mutta hänen, pöytäkirjat kainalossa, mennessään kotiin, väistyvät kaikki ainoankaan heistä koskematta häneen. Voipa kuvailla äidin riemua, kun näki hänen ajavan kotia kohti, tyynenä ja levollisena niinkuin aina.

Niissä oloissa ja semmoisella paikkakunnalla syntyi Voikko! Sen emä oli suuri punaisenruskea Gudbrandin laaksosta kotoisin oleva tamma, kaikkien ilo ja suosikki; isänsä oli hurja, musta vuonohepo, joka vieraalla alalla, jossa tamma huolettomasti astui ohitse, jyskyen ja hirnuen syöksi metsästä yli ojien ja aitojen, ja lemmen oikeudella tuli ottamaan omaansa. Voikosta ennustettiin jo aikaisin: Siitä kasvaa voimakkain hevonen, mikä miesmuistiin on niillä tienoin nähty, ja vaikka pääni oli täpösen täyteen ahdettu sankari- ja taistelukertomuksia, katselin, tuota pientä varsaa kuin älykästä kumppania ainakin. Se ei aina ollut minulle suopea; minulla on vieläkin oikean silmän yläpuolella arpi sen kavion muistomerkkinä; mutta siitä huolimatta seurasin yhtä uskollisesti tammaa varsoineen, nukuin heidän kanssaan metsässä ja kieriskelin tamman jalkojen välissä sen ollessa laitumella. Mutta eräänä päivänä olin seurannut niitä liian kauas. Päivä oli ollut paahtavan kuuma ja minä olin nukkunut avonaiseen latoon, jonne kaikki kolme olimme menneet auringon siimekseen; tamma ja varsa olivat sitten astuneet eteenpäin, mutta minä olin jäänyt sinne unen helmoihin. Oli jo myöhä kun ne, jotka turhaan olivat minua huutaen etsineet, palasivat kotiin ilmoittamaan, ettei minua ollut tavattu. Kuvailla sopii, miten vanhempani säikähtyivät, — kaikki väki ulos etsimään, mäet ja metsät etsittiin, purot, äkkijyrkät syvänteet tutkittiin, kunnes viimein joku kuulee ladosta lapsen itkua ja he löytävät minut istumasta heinissä. Olin niin pelästynyt, etten pitkään aikaan voinut virkkaa sanaakaan; sillä suuri eläin oli katsellut minua tulisilmillä. Ei ole helppo sanoa, olinko nähnyt unta vai todellakin nähnyt jotakin, — varma vain on, että vielä muutama vuosi sitten heräsin siitä, että tuo hirviö muka seisoi kumartuneena ylitseni.

Voikko ja minä saimme pian kumppaneja: ensiksi koiran, joka opetti minua varastamaan sokuria, sitten kissan, joka eräänä päivänä äkkiarvaamatta ilmestyi keittiöön. En ollut milloinkaan ennen nähnyt kissaa; kalman kalpeana syöksin sisään huutaen suuren hiiren tulevan kellarista! Seuraavana keväänä oli meitä useampia; sillä silloin saimme pienen porsaan, — ja joka kerta, kuin Voikko seurasi emäänsä työhön, pysyttelimme me, koira, kissa ja naski yhdessä. Aikaamme kulutimme jotakuinkin hyvin, enimmäkseen nukkumalla yhdessä. Noille kumppaneille annoin kaikki, mistä itse paljon pidin; niinpä vein hopealusikan naskille, jotta se oppisi syömään siivommin; se koettikin, se on, se yritti syömään lusikan. Kun minun oli määrä seurata vanhempiani alas laaksoon vieraisille, seurasivat koira kissa ja naski mukana. Molemmat ensinmainitut tulivat mukaan lautalle, millä meidän oli määrä mennä joen yli, naski röhki ensin vähäisen ja tuli sitten uiden perässä. Meitä kestittiin kutakin asianhaarojen mukaan ja illalla palasimme kotiin samanlaisena juhlakulkueena.

Mutta pian tuli minun jättää nämä kumppanini ja pitää ainoastaan Voikko; sillä isäni pääsi Näässen seurakuntaan Romslaaksoon. Oli kummallinen päivä tuo meidän muuttopäivämme, me lapset ynnä lastentyttö ajaen pienessä talontapaisessa, asetettuna työreelle, niin ettei tuuli eikä lumi meihin pystynyt, isä ja äiti edellä leveässä reessä ja nuo taajat ihmisjoukot, jotka yhä uudestaan tahtoivat jättää meidät hyvästi. En voi sanoa juuri tunteneeni erittäin ikävää; sillä minä olin vain kuusivuotias ja tiesin, että minulle oli Trondhjemista ostettu hattu, nuttu ja housut, jotka kaikki saisin ylleni päästyämme perille! Ja siellä, uudessa kodissamme saisin ensi kerran nähdä järven! Ja olihan Voikko mukana!

Täällä Näässen pappilassa, joka on yksi maan kauniimpia taloja, täällä, missä se sijaitsee muhkeana kahden vuonon välissä, vehreä tunturi yllänsä, koskia ja taloja vastaisella rannalla, lainehtivia peltoja ynnä vilkasta liikettä laakson pohjalla, ja pitkin vuonoa tunturia ynnä ulos veteen tunkeutuvia niemiä toinen toisensa vieressä, suuri talo jokaisen kärjessä — täällä Näässen pappilassa, jossa voin iltaisin seisoa ulkona katselemassa auringonsäteiden karkeloa vuorenrinteillä ja vuonon pinnalla, kunnes purskahdin itkuun ikäänkuin minut olisi saatu kiinni pahanteosta — ja jossa suksillani jossakin notkossa voin pysähtyä ikäänkuin kauneuden ja ikävän lumoamana, vaikken voinut tunteitani selittää, mutta jotka kuitenkin olivat niin valtavat, että suurimman ilon jälkeen tunsin mitä katkerinta surua ja yksinäisyyttä — täällä Näässen pappilassa painuivat ja kasvoivat käsitteeni mieleeni. Vilkkain niistä oli Voikon muisto; sillä täällä kasvoi sekin, koitui sankariksi ja toimitti sankarin töitä.

Sen korkeus ei sanottavasti kohonnut keskimäärää korkeammalle, mutta se oli verraten pitkäruumiinen ja niin leveä, että melkein nauratti. Väriltään se oli haljakko, ennemmin keltainen kuin valkea, harja musta, tavattoman tuuhea; se oli kömpelö, sävyisä eläin, — arkioloissa aina vähäisen alas painuneena. Sen, mihin oli tottunut, se toimitti rauhallisena ja tyynenä kuin härkä ja perinpohjaisesti. Paitsi sitä että se teki enemmän kuin puolet kaikesta maanviljelykseen ja halkojen hankkimiseen tarvitsevasta hevostyöstä, vaikka maa oli vaikeata viljellä, veti se saman verran hirsiä uuteen päärakennukseen, jonka isäni paljon muun lisäksi rakennutti, huolimatta siitä, että ne olivat vedettävät etäiseltä hankalalta takamaalta. Missä kaksi muuta hevosta ei tullut toimeen, siinä käytettiin Voikkoa, ja jos vain ajokalut kestivät, niin kylläpä kuorma saatiin kotiin. Mielellään se katsoi taaksensa renkiä heidän laittaessaan kaksin-, kolminkertaista kuormaa; se ei siihen juuri näyttänyt mielenosoitusta, mutta pari, kolme, jopa neljäkin kertaa täytyi kehoittaa lähtöön, ennenkuin se läksi liikkeelle, ja silloinkin se ensiksi ikäänkuin koetteeksi vetäisi parisen kertaa — ja sitten vasta ryhtyi toden teolla työhön. Verkalleen, askel askeleelta se kulki eteenpäin. Tuli kerran uusi renki, joka tahtoi totuttaa sitä joutuisampaan menoon, mutta aina päättyi leikki siten, että pojan täytyi tottua hevosen tapoihin. Ruoskaa ei milloinkaan käytetty; sillä pianpa tuo mahtava työjuhta tuli kaikille niin rakkaaksi, että kaikki kävi mairittelemalla. Mikäli Voikko tuli paikkakunnalla kuuluksi, sikäli oli kunnia saada sitä ajaakin.

Sillä Voikosta tuli piankin ehdottomasti pappilan suurin ihme. Se sai alkunsa niinkuin kaikkialla, missä joku mainio esiintyy, kauhealla vihalla ja metelillä, se alkoi nimittäin siten, että Voikko, joka kävi paikkakunnan muiden hevosten kanssa laitumella takamailla ja tunturien rinteillä, tahtoi pitää kaikki tammat itseänsä varten. Hän siis puri ja potki niitä kilpakosijoita, jotka luulivat jotakin olevansa, niin että talonpojat kiroillen toivat ne pappilaan vaatien vahingonkorvausta. Vähitellen he kuitenkin malttoivat mielensä, kun huomasivat voittaneensa; sillä Voikon jälkeläiset kunnostivat itseänsä ja isäänsä! Mutta kuitenkin oli heille kauan silmätikkuna, että sen etevyys oli niin tavaton ja epäämätön! Naapurimme, luutnantti, ei sotilaana voinut alistua semmoiseen; hän hankki kaksi gudbrandilaista oritta, komeita hevosia, — ja niiden oli määrä opettaa Voikkoa pysymään aisoissa. Lyötiin vetoa toisen ja toisen hyväksi; kiihkeästi odotettiin tietoa, miten oli ensimäinen ottelu päättynyt tunturilaitumella! En sen vuoksi milloinkaan unohda tuota ihanaa helluntai-aattoa, kun seisoin ulkona kuunnellen teiren soidinta tunturinkyljessä, kun muuan tyttö tuli juosten ilmoittamaan luutnantin molempien hevosten aivan vierekkäin seisovan tuolla tahkokivien luona. Kaikki riensivät sinne — ja katso: siinä seisoivat molemmat komeat eläimet vapisten ja verta vuotaen monen monituisesta haavasta, ne olivat olleet Voikon kauheiden hampaiden ja kavioiden alla! Pelko oli antanut heille voimia hypätä pappilan korkeiden aitojen ylitse, eivätkä ne tohtineet seisahtua, ennenkuin olivat ennättäneet ihmisasuntojen luokse. Seuraavana päivänä kaikui Voikon koitos kirkkomuurin luona ja sieltä se levisi yli maiden mantereiden.

Voikolle sattui suru nähdä erään pojistansa, vilkkaan, raudikon hevosen muutaman vuoden kuluttua tahtovan jakaa valtaa sen kanssa. Mutta isä otti kurittaaksensa sitä sen ensimäisessä kapinanyrityksessä, ja kun rohkea poika ei ottanut paetaksensa, vaan hirnahti uhkaavasti, niin nousi tottunut taistelijakin, ne lähestyivät toisiansa takajaloilla, kiersivät etujalat toinen toisensa kaulaan ja rupesivat taistelemaan. (Oriit taistelevat aina sillä tavoin). Pianpa oli nuori hurjastelija suorana kuin viulunjousi; kohta sen perästä se oli maassa kaatuneena ja sen täytyi vastaan ottaa isällinen kuritus. Sitä olin minä katselemassa.

Melkein joka kesä kävi niillä seuduin karhu kaatamassa lehmiä ja lampaita meiltä ja muiltakin. Vähä väliä kuulimme paimenpojan huutavan ja koiran haukkuvan; silloin soitettiin kelloja, työväki tuli rientäen ylös metsään varustettuina pyssyillä, kirveillä ja rautakangeilla, mutta säännöllisesti he tulivat liian myöhään: joko oli koira jo häätänyt karhun karkuun tahi oli elukka revitty, ennenkuin apua ehti saapua. Hevoset osasivat paremmin puolustautua; mutta tapahtui kyllä silloin tällöin, että otso tappoi hevosenkin, joko siten että houkutteli sen suohon, jonne hevonen vajosi ja sillä tavoin joutui helpoksi saaliiksi, tahi ajamalla sitä takaa, kunnes se syöksi alas joltakin kalliontörmältä. Eräänä kesänä oli erittäinkin vaikeata, tuskin kului viikkoakaan, ettei karhu ahdistellut karjaa; äkkiä tulivat hevoset aivan tallin luokse vapisten pelosta; sillä joka kerta ajoi heitä karhu takaa. Mutta Voikko ynnä se tamma varsoineen, jota se vahvalla rautakenkäisellä kaviollaan puolusti, eivät milloinkaan tulleet. Viimein emme tietäneet, miten niiden oli käynyt; paimenet eivät olleet moneen päivään kuulleet tamman kellon kilinää. Kun oli ollut pitkällisiä sade- ja myrsky päiviä, jolloin hevosten yleensä oli tapana tulla kotitienoille, jopa usein asettua aivan tallille vievän veräjän eteen, eikä niitä kuitenkaan oltu nähty, lähetettiin rengit miehissä metsään niitä hakemaan. He etsivät enimmäkseen suoperäisiltä mailta, arvellen mesikämmenen ehkä houkutelleen sinne tappelunhaluisen hevosen, siellä voittaneen sen ja sitten tappaneen sekä varsan että tamman, joka tietysti koetti puolustaa omaansa. He etsivät etsimistään, huomaamatta mitään epäiltävää; otson jälkiä näkyi kaikkialla, mutta ei mitään merkkiä taistelusta hevosen kanssa. Renkien siinä siitä keskustellessa ja heidän lähestyessään metsän parasta laidunkohtaa huomaa yksi heistä suon reunalta tamman ja varsan jälkiä, mutta myöskin, että ne lakkaamatta olivat kulkeneet ympäri samalla paikalla, siis, kovassa pelossa, ja tuo oli tapahtunut aivan äskettäin, varmaankin vielä samana päivänä. Lähemmin tutkiessansa suota he todellakin huomasivat pinnan irtipotkituksi kiivaassa taistelussa. Renkien rupesi tulemaan paha olla, mutta he tahtoivat ottaa tarkemmin selvää asiasta. Aivan suon reunalla he huomasivat jälkiä niin hevosen kuin karhunkin takajaloista; siinä olivat siis molemmat heti nousseet takajaloilleen, karhu oli takaperin vetäytynyt suohon houkutellaksensa hepoa ja hevonen perässä; sillä karhun leveitä kämmeniä ja koipia voipi suomaa varsin hyvin kannattaa; sitä paitsi se ei ole yhtä painava kuin hevonen, joka vajoo liejuun ja tarttuu siihen. Mutta sillä kertaa karhu oli erehtynyt; sillä Voikko tosin oli vajonnut, mutta lanteidensa jättiläisvoimalla se oli kiskaissut ylös jalkansa liejusta, vahvoilla kengillä varustetuilla etujaloillaan polkenut vastustajaa ja terävillä hampaillaan sitä purrut — ja kohta olivat jo mesikämmenen takajalkojen jäljet näkymättömissä, ja sen sijaan oli nähtävänä tarkka jäljennös sen turkista, tuossa uusi ja vielä uusi pitkin suomaan pituutta; se oli keikahtanut kumoon eikä päässyt enää pystyyn, vaan kieriskellen väistynyt, siten suojellaksensa itseään raivoisan hevosen potkuilta ja puremilta, ja sitä oli jatkunut, kunnes olivat jälleen päässeet kiinteälle maaperälle. Taistelutantereen elävän kertomuksen elähyttäminä teroittivat rengit silmänsä ja korvansa, että voivat, ilma kun sateen jälkeen oli läpikuultavan kirkas ja väräjävä, kuulla tamman kellon kilinää vuorenrinteessä olevasta lehtimetsästä. He riensivät sinne — mutta Voikko tuli heille vastaan, vihasta tulta säihkyvillä silmillään kieltäen heitä sen enempää lähestymästä. Sitä tuskin voi tuntea. Pää pystyssä, harja liehuen tuulessa se juoksi tamman ja varsan ympärillä suuressa piirissä ja vasta pitkän houkuttelemisen perästä ja suolan avulla sille muistui mieleen, että tuttuapa väkeä siinä tulikin.

Mutta tämä Voikon suurtyö, kuulumaton laatuansa, saattoi sen nimelle semmoista kunniaa, että sen nimi "Pappilan Voikko" muutettiin, korotettiin "Karhu-Voikoksi". Vähä väliä, monta vuotta peräkkäin se oli ottelussa karhun kanssa ja joka kerta sitä pitkät ajat sen perästä oli vaikea hallita. Kerran se tuli kotiin karhun kynsien haavoittamana; vanha otus se olikin ollut;, joka oli iskenyt kyntensä hevosen silmien alta ja repinyt kauhean haavan alaspäin, kun hevonen oli survaissut päänsä irti. Oli muuten vaarallista pitää niin vanhaa oritta hyvästi kengitettynä takamailla; mutta muut oriit tunsivat sen tavat ja pakenivat, ja vaikka jokunen niistä vielä olikin kyllin tuhma jäädäksensä ottamaan vastaan selkäsaunan, niin katsottiin Voikon suhteen sormien lomitse sen kuuluisuuden takia. Pitihän hevosen, joka keikahutti karhun nurin ja voitti sen, saada tehdä mitä hyvänsä.

Miten sitä ihailtiin, näkyi parhaiten, kun meidän, mikä tosin harvoin tapahtui, täytyi käyttää sitä kirkkohevosena. Milloin koko perhe talon mamselin ja kotiopettajan seurassa läksi ajamaan, täytyi Voikon vetää meitä kolme, neljä kappaletta vanhoissa kieseissä, jossa ei juuri istuttu "huvin vuoksi". Kun ei mitkään tavallisista koru-ajokaluista olleet kyllin suuret sille, täytyi sen juosta lönkyttää työkaluissaan, ja kun vielä tuo tuuhea, uppiniskainen otsaharja aina oli sillä silmillä, niin se ei suinkaan näyttänyt kirkkohevosen näköiseltä. Täytyi aina panna se jäljestä kulkemaan; sillä joko se ei tahtonut juosta, vaan ainoastaan astua niinkuin työkärryjä vetäessä, tahi tahtoi se viedä kirkkoväen kaikkia samoja metsäteitä, joita oli tottunut työssä ollen käymään. Mutta jos se vain kulki taempana, niin se seurasi mukana omalla tavallaan; kun toiset hevoset juoksivat, lönkytti Voikkokin ja niin saapuivat kieseissä istujat hölkyttäen tahi niinkuin aaltojen heittäminä, jopa kerran aivan merikipeinä perille. Kirkolla sitä vastoin kaikki muuttui. Siellä oli nimittäin suuri joukko muita hevosia; Voikko nosti heti päänsä pystyyn ja hirnahti taistelunhimoisesti. Siihen vastattiin heti ylt'ympäri ja hepo heti tahtoi kiesineen päivineen heittäytyä taisteluun, mutta pidätettiin, riisuttiin ja pantiin liekään. Sillä oli oma liekaköytensä mukana ja sidottiin aivan tunturin lähelle, jotta olisi niin kaukana muista hevosista kuin mahdollista. Mutta sitä halutti päästä toisten luokse, se kiskasi liekaansa, nousi takajaloilleen, pudisti harjaansa ja hirnui alas! Oli enemmän väkeä sen ympärillä kuin kirkossa; sen ollessa hiljaa sitä taputeltiin ja hyväiltiin, sen rinnan leveyttä, kaulaa ja kylkiä mittailtiin, jopa muutamat avasivat sen suutakin katsellaksensa hampaita, mutta heti kun joku muista oriista hirnahti, niin se kiskaisi itsensä irti katsojista, nousi takajaloilleen ja kiljahti vastaukseksi — se oli kaikista komeinta, mitä ikinä olivat nähneet. Minä puolestani en milloinkaan ole myöhemmin niin paljon ylpeillyt mistään kuin silloin Voikosta, seisoessani siinä talonpoikain keskellä ja kuullessani noita ihailevia kiitos-sanoja.

Ja tässä sen kunnian kukkuloilla jätän sen omin hoteihinsa. Jouduin ulos maailmaan ja sain muita ihailuni esineitä ja muita sankaria seurattavakseni.

THROND

(1856)

Alf oli miehen nimi, josta pitäjäläisillä oli suuria toiveita, sillä hän oli muita etevämpi niin töissä kuin toimissa. Mutta ehdittyään kolmenkymmenen vuotiaaksi hän erosi muista ja raivasi itselleen asuinpaikan kahden peninkulman päähän muista ihmisasunnoista. Moni kummasteli sitä, että hän tyytyi tuohon oman itsensä naapuruuteen, mutta vielä suurempaa kummastusta herätti se, että parin vuoden kuluttua nuori neitonen laaksosta tahtoi ottaa osaa siihen, vieläpä juuri sama, joka kaikissa seuroissa ja tansseissa oli ollut tyttöjoukosta iloisin.

Heitä ruvettiin sanomaan "metsäläisiksi" ja mies oli tunnettu "metsän Alfin" nimeltä. Väki katseli kauan hänen jälkeensä, milloin hän kävi kirkossa tahi työssä; sillä he eivät käsittäneet häntä eikä hän välittänyt selittää heille olojaan. Vaimo oli ainoastaan pari kertaa käynyt kylässä, toinen kerta niistäkin toimittaakseen lapsensa kastetuksi.

Tuo lapsi oli poika, joka sai nimekseen Thrond. Mikäli poika kasvoi, sikäli he useammin puhuivat siitä, että tarvitsivat apulaisen, ja kun heillä mielestänsä ei ollut varoja hankkia täysikasvuista niin he ottivat semmoisen, jota sanoivat "puoli-ihmiseksi", neljätoistavuotiaan tytön, joka hoiti poikaa, vanhempien ollessa ulkotyössä.

Eipä ilmankaan, että tyttö oli hieman typeränlainen, ja poika huomasi pian äidin puhetta olevan helppo ymmärtää, kun sitä vastoin oli vaikea käsittää, mitä Ragnhild lausui. Isän kanssa hän ei paljoa puhunut, oikeinpa hän vähän pelkäsi häntä; sillä täytyi aina olla niin hiljaa hänen ollessaan sisällä.

Niin eräänä joulunaattona — pöydällä paloi kaksi kynttilää ja isä joi jotakin valkoisesta pullosta — otti isä pojan polvellensa, katsoi häneen terävästi ja huudahti:

"Katsoppas ylös, poika!" Sitten hän lisäsi lempeämmin: "Et näy varsin kovasti pelkäävän; jaksatko kuulla sadun?"

Poika ei vastannut mitään, mutta katseli suurin silmin isäänsä.

Silloin kertoi tämä pojalle Vaagesta kotoisin olevasta miehestä, nimeltä Blessommen. Tuo mies oli käymässä Köpenhaminassa saadaksensa kuninkaan päätöksen eräässä oikeusjutussa ja aika kului niin, että tuli joulunaatto; mutta se ei ollut Blessommenille oikeen mieleen, ja mittaillessaan siinä katuja matkalla asuntoonsa hän näki valkoiseen mekkoon puetun suuren, hartiakkaan miehen astuvan edellänsä.

"Sinäpä astut sukkelaan, sinä", sanoi Blessommen.

"Minulla on pitkä matka edessäni tänä iltana vielä", vastasi mies.

"Minne sitten menet?"

"Vaageen", vastasi mies astuskellen eteenpäin.

"Sepä mainiota", lausui Blessominen, "sillä sinnepä minunkin pitää."

"Silloin voit seisoa rekeni kannoilla", vastasi mies poiketen poikkikadulle, jossa hänellä oli hevonen. Hän istahti rekeen ja kääntyi katsomaan Blessommenia, kun tämä asettui seisomaan kannoille — "nyt täytyy pitää lujasti kiinni", hän lisäsi. Blessommen teki niin ja se olikin tarpeen; siliä matka ei tapahtunut aivan maanpinnalla.

"Luulenpa sinun ajavan vettä myöten", arveli Blessommen.

"Niin teen", vastasi mies laskien semmoista vauhtia, että vesi kuohui heidän ympärillänsä. Mutta ehdittyään vähäisen etemmäksi matka ei enää Blessommenin mielestä käynyt vettä myöten.

"Luulenpa nyt viiltävämme ilman Halki", arveli Blessommen.

"Niin teemme", vastasi mies.

Mutta heidän kuljettuaan vähän etemmäksi luuli Blessommen tuntevansa tuttuja seutuja — "luulenpa jo olevamme Vaagessa", hän sanoi.

"Niin, nyt olemme perillä", vastasi mies, ja Blessommenin mielestä matka oli sujunut tavattoman sukkelaan.

"Nyt sinun pitää saada suuret kiitokset hyvästä kyydistä", hän sanoi. Kiitos itsellesi vastasi mies vielä lisäten: "Nyt sinun ei pidä katsoa taaksesi minuun!"

"En en", ajatteli Blessommen ruveten taivaltamaan kotia päin mäkistä tietä. Mutta samassa syntyi semmoinen melu ja jyske hänen takanaan kuin kaatuisi vuori hänen ylitsensä ja maa rupesi liekehtimään; hän kääntyi katsomaan ja näki silloin valkomekkoisen miehen sähisevien liekkien lävitse ajavan sisään avattuun vuoreen, joka porttiholvin tapaisena seisoi auenneena hänen edessänsä. Blessommenpa ällistyi moisesta matkakumppanista ja tahtoi kääntää päänsä jälleen oikeaan päin, mutta niinkuin se oli kääntyneenä, siihen asentoon se jäi, eikä Blessommen milloinkaan enää saanut päätään oikein.

Sen vertaista juttua ei poika ikipäivinä ollut ennen kuullut. Hän ei enää tohtinut kysyä isältä, mutta varhain seuraavana aamuna hän kysyi äidiltä, osasiko tämäkin kertoa satuja. Kyllä, kyllä hän semmoisia osasi, mutta enimmäkseen prinsessoista, jotka olivat seitsemän vuotta vankina, kunnes oikea prinssi tuli. Poika luuli kaiken, minkä luki ja kuuli elävän hänen ympärillänsä.

Hän oli kahdeksan vuoden vanha, kun vieras ensi kerran eräänä talvi-iltana, astui sisään heidän ovestaan. Hänellä oli musta tukka, jommoista Thrond ei milloinkaan ennen ollut nähnyt. Hän tervehti lyhyeen: "Hyvää iltaa" ja astui etemmäksi. Throndia hieman peloitti ja hän istahti jakkaralle uunin viereen. Äiti pyysi miestä istumaan; tämä teki niin ja silloin sai äitikin tilaisuutta lähemmin tarkastaa vierastansa.

"Hyväinen aika! Viulu-Knuthan se on?" hän kysyvästi huudahti.

"Niinpä niin! On jo pitkä aika kulunut siitä, kun soitin häissäsi."

"Onpa niin, onhan siitä jo vuodet vierineet. Tuletko kaukaa?"

"Olen joulun aikana soittanut tuolla tunturin toisella puolella. Mutta matkan keskivälissä saavutti minut kipu; täytyi tulla tänne levähtämään."

Äiti tarjosi hänelle ruokaa; vieras istahti pöytään, mutta ei siunannut: "Jeesuksen nimeen", niinkuin poika aina oli kuullut. Syötyään vieras nousi.

"Nyt on minun jälleen hyvä olla", hän sanoi; "anna minun vain levätä hiukkasen." Ja hän pääsi lepäämään Throndin vuoteeseen.

Throndille laitettiin tila lattialle. Hänen siinä maatessaan vilusti sitä kylkeä, joka oli takasta poispäin; se oli vasenta kylkeä. Hänestä tuntui se johtuvan siitä syystä, että se oli paljaana yökylmässä; sillä makasihan hän muka keskellä metsää. Miten hän oli joutunut metsään? Hän nousi ja katseli ympärilleen sekä näki kaukana tulta ja että hän todellakin oli yksin metsässä; hän tahtoi kotiin tulen luokse, mutta ei päässyt paikaltaan. Silloin hänet valtasi suuri pelko; sillä voisihan siellä olla petoja, voisihan tulla aaveita ja menninkäisiä; kotiin tulen luokse hänen täytyi, mutta hän ei voinut liikahtaakaan paikaltaan. Silloin hänen pelkonsa eneni, hän ponnisti kaikki voimansa, sai huudetuksi: "Äiti!" — ja heräsi.

"Lapsikulta, sinähän näet pahoja unia", lausui äiti nostaen hänet ylös.

Häntä värisytti ja pelokkaasti hän katseli ympärilleen. Vieras mies oli poissa, eikä hän tohtinut häntä kysyä.

Äiti tuli sisään puettuna mustaan hameeseen ja meni kohta alas kylään. Kotiin palatessaan hänellä oli kaksi miestä mukanaan, vieraita nekin ja mustatukkaisia, matalalakkisia. Eivät hekään sanoneet "Jeesuksen nimeen", istahtaessaan syömään ja he puhuivat kuiskaten isän kanssa. Sitten he kaikki kolme menivät luuvaan ja palasivat kohta kantaen suurta kirstua. Sen he asettivat kelkalle ja jättivät hyvästi. Silloin sanoi äiti:

"Odottakaa vähäisen ja ottakaa mukaanne tuo pieni lipas, joka hänellä oli mukanansa tänne tullessaan." Ja hän meni sisään tuomaan sen. Mutta toinen miehistä lausui:

"Pitäköön tuo sen", ja hän näytti sormellaan Throndia. Osoittaen suurta kirstua, lisäsi toinen:

"Käytä sinä sitä yhtä hyvin kuin hän, joka nyt makaa tässä." Silloin hymyilivät molemmat ja läksivät matkaan. Thrond katseli saamaansa lipasta.

"Mitä siinä on?" hän kysyi.

"Vie sisään ja katso", vastasi äiti. Hän teki niin ja äiti auttoi häntä lippaan avaamisessa. Pojan silmät aivan säihkyivät ilosta nähdessään siinä olevan jotakin niin erinomaisen hienoa ja kevyttä.

"Ota se", kehoitti äiti. Thrond kosketti sitä yhdellä sormella vain, mutta vetäsi kovasti peloissaan kätensä takaisin.

"Se itkee!" hän sanoi.

"Rohkaise mielesi", lausui äiti kehoittaen.

Thrond tarttui siihen koko kourin ja otti sen siitä pois. Hän sitä käänteli ja väänteli, nauroi ja kosketteli.

"Äiti kulta, mikä tämä on? Sehän on niin kevyt kuin leikkiä vain!"

"Viulu se on!"

Ja sillä tavoin sai Thrond Alfin poika ensimäisen viulunsa.

Isä osasi hiukkasen soittaa ja opetti pojalle ensimäiset alkeet; äiti osasi rallattaa marsseja ja muita tansseja niiltä ajoilta, jolloin itse oli mukana pyörimässä, ja ne kaikki poika oppi soittamaan, joiden lisäksi pian sepitti uusia. Hän soitteli aina milloin ei ollut lukemassa, hän soitteli niin, että isä kerran väitti hänen aivan kuihtuvan heidän käsissänsä; kaikki, minkä poika siihen asti oli lukenut ja kuullut ikäänkuin kasvoi viuluun. Vieno, hieno kieli oli äiti; sen viereinen oli Ragnhild. Paksunlainen kieli, jota harvemmin kosketteli, oli isä. Mutta viimeinen, vakava kieli, sitä hän puoleksi pelkäsi eikä antanut sille mitään nimeä. Kun hän soitti väärin kvintillä, niin tuli siitä kissa; mutta jos sattui isän kieleen, niin tuli siitä härkä. Jousi oli Blessommen, joka pääsi ajamaan Kööpenhaminasta Vaageen yhtenä yönä. Joka sävelkin oli eri asia. Tuo pitkä ja vakavaääninen oli mustiin puettu äiti. Tuo, joka nytkähteli ja hyppi, oli Mooses, iskiessään sauvallaan kallioon. Tuo hiljainen soitto, milloin jousi kevyesti kosketteli kieliä, oli huldra, metsänkeijukainen, joka kokoili karjan sumussa, jolloin ei kukaan voinut sitä nähdä.

Mutta soitto johdatti ajatukset tunturien toiselle puolelle ja ikävä sai vallan. Kun isä eräänä päivänä kertoi pienen pojan soittaneen markkinoilla ja siten ansainneen paljon rahaa, odotti Thrond äitiä keittiössä ja kysyi hiljaa, eikö hänkin pääsisi markkinoille soittamaan väkijoukolle.

"Kuinka voit semmoista kuvaillakaan?" vastasi äiti, mutta kertoi sen heti isälle.

"Ennättäähän hän myöhemminkin kyllin aikaisin maailmaan", sanoi isä ja lausui sen semmoisella tavalla, että äiti ei enää virkkanut siihen sen enempää.

Jonkun ajan kuluttua juttelivat isä ja äiti atrioidessaan eräistä uudisasukkaista, jotka tuonoin olivat muuttaneet tunturin kylkeen ja joiden oli määrä viettää häitä.

"Heillä ei ole soittoniekkaa häihinsä", lausui isä.

"Enköhän minä pääsisi soittamaan?" kysyi poika kuiskaten äidiltään keittiössä.

"Sinäkö, joka vielä olet niin pieni?" vastasi äiti; mutta meni heti riihelle isän luokse kertomaan sitä hänelle.

"Eihän hän ole milloinkaan vielä käynyt kylässä", hän lisäsi, "hän ei ole vielä milloinkaan nähnyt kirkkoa".

"En käsitä, miten voit pyytää minulta semmoista", vastasi Alf; mutta hän ei myöskään lisännyt sen enempää, ja silloin luuli äiti hänen myöntäneen. Sentähden hän meni uutis-asukkaiden luokse ja tarjosi poikaansa soittajaksi.

"Niin, kuin hän soittaa, ei ole milloinkaan pikkupoikanen soittanut ennen", ja — pojan piti siis päästä mukaan!

Kotonapa vasta syntyi ilo! Aamusta iltaan poika soitteli harjoittaen uusia tansseja, yöllä hän näki niistä unta; ne kantoivat hänet yli vuorien, kauas vieraaseen maahan, ikäänkuin hän purjehtisi tuulen lennättämillä pilvillä. Äiti ompeli hänelle uudet vaatteet, mutta isä ei tahtonut olla edes sisälläkään.

Hääpäivän edellisenä yönä hän ei saanut unta silmiinsä, vaan sommitteli uuden marssin, ja sen aiheena oli kirkko, jommoista hän ei vielä milloinkaan ollut nähnyt. Aikaisin aamulla hän jo oli liikkeellä, samoin äiti, toimittaaksensa hänelle syötävää, mutta hän ei voinut ensinkään nauttia mitään. Hän pukeutui uusiin vaatteihin ja otti viulun käteensä, ja silloin ikäänkuin häikäisi hänen silmiänsä. Äiti saattoi häntä ulos pihalle ja jäi häntä katselemaan hänen astuessansa vuorenrinnettä ylös; ensi kerran hän meni pois kotoa.

Isä nousi hiljaa tilaltaan ja astui ikkunan luo; siellä hän seisoi katsellen poikaa, kunnes äiti liikahti pihalla; silloin hän palasi vuoteeseensa ja makasi siinä vaimonsa palatessa.

Vaimo liikkui edestakaisin huoneessa, ikäänkuin hänellä olisi jotakin sanottavaa. Ja viimein hän ei enää voinut sitä pidättää:

"Minusta tuntuu, että minun pitäisi mennä alas kirkolle katsomaan, miten käy". Mies ei vastannut siihen mitään, niin että vaimo käsitti sen suostumukseksi, pukeutui ja läksi.

Oli ihana päivänpaisteinen päivä, kun poika meni tunturin toiselle puolelle; hän kuunteli lintusten liverrystä ja näki auringon kimeltävän puiden lehtilöissä hänen, viulu kainalossa, joutuisasti astuskellessaan eteenpäin. Ja saapuessaan häätaloon hän ei vielä huomannut muuta kuin mitä ennenkin tunsi — ei morsiamen komeutta eikä morsiusaattoa; hän vain kysyi, pianko tulee lähtö, ja kohta se tulikin. Hän astui edellä viuluineen, puki säveliin kaikki aamun tunnelmansa ja soitti niin, että kaikui puiden välissä.

"Näkyykö kirkko pian?" hän kysyi takanaan astuvilta; kauan hän sai kysymykseensä kieltävän vastauksen, mutta viimoin vastasi eräs:

"Kunhan pääsemme tuon vuorensyrjän ohi, niin se on näkyvissä".

Hän otti soittaaksensa uusinta marssiansa, jousi liikkui aivan hyppimällä ja poikanen katseli suoraan eteenpäin. Siinä levisi kylä aivan hänen eteensä!

Ihan ensiksi hän näki keveän sumun harsontapaisesti nousevan vastaista tunturin kylkeä kohti. Sitten silmää ihastutti vehreät niityt ja talot, joiden ikkunat kimelsivät auringonpaisteessa; valo melkeinpä säkenöi aivan kuin tunturijäätiköllä kirkkaana talvipäivänä. Talot yhä suurenivat ja ikkunoita näkyi yhä tiheämmässä, ja tuolla, toisella puolella oli tavattoman suuria, punaiseksi maalatuita taloja; niiden alapuolella oli hevosia sidottuna, pienet, juhlapukuiset lapset leikkivät mäen rinteessä ja niitä katseli joukko koiria. Mutta kaikkialla kuului ikäänkuin pitkän täyteläisen sävelen humiseva ääni, niin että häntä värisytti siihen määrin, että kaikki, mitä hän näki muka liikkui sen äänen osoittaman tahdin mukaan. Silloin hän äkkiä huomasi suuren, komean talon, jonka korkea kimeltävä torni kohosi kohti taivasta. Ja alempana säkenöivät sadat ikkunat auringonpaisteessa, niin että talo aivan näytti olevan ilmitulessa. Tuo mahtaa varmaankin olla kirkko arveli poika, ja sieltähän tuo äänikin kuuluu! Yltympäri seisoi suunnaton ihmisjoukko kaikki toinen toisensa näköiset! Hän sovitti heidät kirkon yhteyteen, josta syystä hänet jokaisen pienimmänkin lapsen suhteen valtasi suuri pelonsekainen kunnioitus.

"Nyt täytyy minun soittaa", arveli Thrond ja ryhtyi toimeen.

Mutta mitä tämä on? Eihän lähde viulusta ääntäkään enää! — Mahtaa olla kielissä vika; hän tutki ne, mutta ei löytänyt vikaa.

"Varmaankin syynä on se, etten paina kyllin voimakkaasti", ja hän painoi tarmonsa takaa, mutta viulu oli kuin särkynyt. Hän yritti vaihtaa sitä säveltä, joka muka kuvaili kirkkoa toiseen, mutta kävi yhtä hullusti; ei ainoatakaan säveltä, ainoastaan vikinää ja ruikutusta. Hän tunsi, miten kylmä hiki nousi kasvoihinsa, hän muisteli kaikkia noita viisaita ihmisiä, jotka seisoivat hänen ympärillään ja ehkä ilkkuivat hänelle, hänelle, joka kuitenkin kotona osasi soittaa niin kauniisti, vaikka täällä ei voinut kiskoa ääntäkään viulustansa.

"Jumalan kiitos, että äiti ei ole täällä näkemässä häpeätäni", hän sanoi itseksensä siinä soittaen kansanjoukon keskellä, — mutta katso, tuossa hän seisoi mustassa hameessansa peräytyen yhä kauemmaksi. Silloin hän samassa näki tuon mustatukkaisen miehen, joka oli antanut hänelle viulun, istuvan korkealla tornin huipussa.

"Anna tänne se takaisin!" huusi mies nauraen ja ojentaen hänelle kätensä, ja tornin huippu huojui alaspäin ja jälleen ylös ja uudestaan edestakaisin; mutta poika pani viulun kainaloonsa.

"Et sitä saa!" hän huusi, kääntyi taaksepäin ja juoksi pois väkijoukosta, talojen välitse, yli ketojen ja niittyjen, kunnes ei enää jaksanut, vaan kompastui.

Siinä hän makasi kauan suullaan ja viimein kääntyessään hän näki ainoastaan Jumalan äärettömän taivaan, joka levisi hänen yllään iankaikkisine suhinoineen. Tuo oli hänestä niin kauheata, että hänen täytyi kääntyä uudestaan, kasvot maata kohti. Sitten jälleen kohottaessaan päätään hän huomasi viulun, joka oli siinä itseksensä.

"Sinun on kaikki syy!" huudahti poika nostaen sen maasta särkeäksensä sen, mutta malttoi mielensä ja rupesi sitä katselemaan.

"Me kaksi olemme viettäneet monta hauskaa hetkeä yhdessä", hän lausui itsekseen ja vaikeni sen jälkeen. Mutta vähän ajan kuluttua hän sanoi.

"Kielet pitää hävittää; sillä ne eivät kelpaa mihinkään".

Ja hän tarttui veitseen sekä leikkasi. "Au!" kuului kvinttikieli lyhyesti ja surkeasti. Poika leikkasi. "Au!" sanoi seuraava; mutta poika leikkasi yhä. "Au!" kuului kolmas kolkosti, — ja suuri suru valtasi hänet; neljättä kieltä, tuota, jolle hän ei ollut rohjennut antaa nimeä, sitä hän ei katkaissut. Nyt ikäänkuin tuntui hänestä, etteivät kielet olleetkaan syypäät siihen, ettei hän osannut soittaa. Silloin lähestyi äiti, verkkaan astuskellen häntä kohti saattaaksensa hänet kotiin. Mutta vielä suurempi pelko valtasi hänet, hän piti lujasti kiinni kielipuoli viulustansa, nousi seisoalleen ja huusi alas hänelle:

"Ei, äiti! kotiin en tahdo takaisin, ennenkuin osaan soittaa sitä, mitä olen tänään nähnyt."

ISÄ

(1858)

Se mies, josta tässä kerrotaan, oli seurakuntansa mahtavin suurtilallinen; hänen nimensä oli Thord Överaas. Hän seisoi eräänä päivänä pappilan virkahuoneessa, suorana ja vakavana.

"Minulle on syntynyt poika", hän lausui, "ja tahtoisin saada sen kastetuksi."

"Mikä pannaan hänelle nimeksi?"

"Finn, isäni mukaan."

"Ja ketkä tulevat kummeiksi?"

Ne lueteltiin, ja olivat he seurakunnan paraita miehiä ja naisia isän suvusta.

"Onko mitään muuta vielä?" kysyi pappi katsahtaen ylös.

Thord viipyi hetkisen, "tahtoisin mielelläni saada hänet kastetuksi eriksensä", hän sanoi.

"Siis jonakin arkipäivänäkö?"

"Ensi lauantaina kello kaksitoista."

"Onko vielä muutakin?" kysyi pappi.

"Ei ole mitään muuta". Thord pyöritteli lakkiaan ikäänkuin aikoen lähteä.

Silloin nousi pappi: "on kuitenkin yksi asia", hän lausui, meni Thordin luokse, tarttui hänen käteensä ja katsoi häntä suoraan silmiin, "suokoon Jumala lapsen tulevan sinulle siunaukseksi!"

Kuusitoista vuotta sen perästä seisoi Thord jälleen papin virkahuoneessa.

"Sinä olet hyvin säilynyt entisesi näköisenä, Thord", lausui pappi, kun ei huomannut hänessä mitään muutosta.

"Eihän minulla olekaan minkäänlaisia huolia", vastasi Thord.

Pappi ei virkkanut siihen mitään, kysyi vain hetkisen kuluttua:

"Mitä sinulla on tällä kerralla asiana?"

"Tulin puhumaan pojastani, joka huomenna ensi kerran pääsee Herran ehtoolliselle."

"Niin, hän on reipas poika."

"En tahtonut maksaa teille, ennenkuin saan tietää, minkä sijan hän saapi kirkossa."

"Hän pääsee ensimäisenä."

"Niin olen kuullut sanottavan, ja tässä on kymmenen taaleria papille."

"Onko vielä muutakin asiaa?" tiedusteli pappi katsellen Thordia.

"Ei ole mitään muuta;" ja Thord läksi.

Taasen kului kahdeksan vuotta, silloin kuului eräänä päivänä kopinaa papin virkahuoneen eteisestä; sillä useita miehiä tuli, ja niiden joukossa Thord ensimäisenä. Pappi katsahti ylös ja tunsi hänet:

"Tänään tuletkin oikein joukolla."

"Pyytäisin saada poikani kuulutuksille Gudmund Storlidenin tyttären
Kaarenin kanssa, isähän on tässä."

"Hänhän on seudun rikkahin tyttö."

"Niinhän sanotaan", vastasi Thord ja työnsi toisella kädellään tukan otsaltaan. Pappi istui hetkisen ikäänkuin ajatuksissaan, hän ei sanonut mitään, kirjoitti vain nimet kirjoihinsa, ja miehet kirjoittivat alle. Thord pani kolme taaleria pöydälle.

"Ei minulle tule kuin yksi vain", huomautti pappi.

"Tiedän kyllä; mutta hän on ainoa lapseni, — sentähden tahtoisin maksaa kunnollisesti."

Pappi otti rahat vastaan. "Onhan nyt kolmas kerta, kun olet täällä poikasi tähden, Thord."

"Mutta nyt olenkin valmis hänen suhteensa", lausui Thord ja pani kiinni lompakkonsa, jätti hyvästi ja meni, — miehet verkkaan hänen perässänsä.

Kaksi viikkoa myöhemmin siitä päivästä soutivat isä ja poika tyynellä säällä lahden poikki Storlideniin keskustelemaan häistä.

"Teljo ei ole oikein allani", lausui poika nousten asettaaksensa sitä paremmin paikoilleen. Samassa lauta, jolla hän seisoi, luiskahti pois alta; hän levittää kätensä, kirkaisee ja suistuu veteen.

"Tartu airoon!" huudahti isä, nousi ja ojensi sen hänelle.

Mutta yritettyään sitä pari kertaa poika jäykistyy.

"Odota hiukkasen!" huusi isä ja souti hänen luoksensa. Silloin poika kääntyy selälleen, luo hyvin pitkän silmäyksen isäänsä — ja upposi.

Thord ei ottanut sitä oikein uskoaksensa, hän pidätti veneen paikoillaan ja katsoa tuijotti siihen kohtaan, mistä poika oli vajonnut veden alle, ikäänkuin odottaen hänen kohoavan jälleen ylös. Siinä pulppusi vain pinnalle muutamia ilmarakkuloita, uudestaan muutamia, sitten vain yksi suuri, joka särkyi — ja peilikirkkaana oli vesi jälleen.

Kolmena päivänä ja yönä näkivät ihmiset isän soutelevan samalla paikalla syömättä ja nukkumatta; hän naaraamalla etsi poikaansa. Kolmannen päivän aamuna hän löysi hänet ja vei kantaen mäkien yli kotiinsa.

Noin vuosi lienee kulunut siitä päivästä. Silloin kuulee pappi myöhäisenä syysiltana jonkun liikkuvan eteisessä oven takana ja haparoiden etsivän lukkoa. Hän avasi oven, ja sisään astui pitkä, kyyryselkäinen, laiha, harmaahapsinen mies. Pappi katseli häntä kauan aikaa, ennenkuin tunsi hänet. Se oli Thord.

"Tuletko näin myöhään?" kysyi pappi seisoen hiljaa hänen edessänsä.

"Myöhäänpä tulen", vastasi Thord ja istuutui.

Pappikin istahti ikäänkuin odottaen selitystä; kauan olivat molemmat ääneti. Vihdoin sanoi Thord:

"Minulla on vähän mukanani, jonka mielelläni antaisin köyhille; siitä pitäisi tulla pysyväinen rahasto, ja poikani nimelle se olisi asetettava;" hän nousi, pani rahaa pöydälle ja istuutui jälleen.

Pappi luki rahat.

"Siinä on paljon rahaa", hän sanoi.

"Siinä on puolet taloni hinnasta, minä möin sen eilen."

Pappi istui pitkän ajan vaiti, viimein hän kysyi lempeästi:

"Mitäpä nyt vastedes aiot, Thord?"

"Jotakin parempaa."

He istuivat vielä hetkisen, Thord katsoen maahan, pappi katsellen
Thordia. Silloin lausui pappi hiljaa ja painavasti:

"Nyt, luulemma, on poikasi vihdoin tullut sinulle siunaukseksi."

"Niin, niin minäkin nyt arvelen", vastasi Thord katsahtaen ylös.
Raskaina karpaloina vieri kaksi kyyneltä alas hänen poskiansa myöten.

KOTKANPESÄ

(1859)

Endre-taloiksi sanottiin pienenlaista kylää, joka oli aivan erikseen korkeiden tunturien ympäröimänä. Se oli tasaista ja hedelmällistä maata, vaan leveä, tuntureilta tuleva joki jakoi sen kahtia. Tämä joki laski vuonoon, joka ulettui kylän läheisyyteen asti ja näkyi sinne pitkänä, siintävänä selkänä.

Pitkin Endre-vuonoa oli se mies tullut soutaen, joka ensin oli ruvennut laaksoa viljelemään; hänen nimensä oli Endre, ja hänen jälkeläisiänsä ne olivat kylän asukkaat. Muutamat sanoivat hänen paenneen sinne erään murhan vuoksi, sentähden hänen sukunsa muka oli niin mustaa; toiset sanoivat sen johtuvan tuntureista, jotka jo keskikesälläkin peittivät auringon kello viideltä illalla.

Tämän kylän yllä oli kotkanpesä. Se oli kallion kielekkeellä korkealla tunturin kyljessä; kaikki voivat nähdä naaraskotkan lentävän pesäänsä, mutta ei kukaan voinut päästä sinne. Uros liidellen lenteli kylän yllä, iski milloin karitsaan, milloin sieppasi pienen kilin, jopa kerran lapsenkin ja vei kaikki pesäänsä; sentähden oli kylässä elämä kovin rauhatonta, niin kauan kuin kotkat saivat hätyyttämättä pesiä tuolla korkealla kallionkielekkeellä. Tarinana kerrottiin, että ennen muinoin oli kaksi veljestä, joiden oli onnistunut kiivetä sinne ylös ja repiä pesä; mutta nykyään ei kenessäkään ollut miestä pääsemään sinne.

Milloin vain kaksi henkilöä Endre-taloista kohtasi toistansa, johtui puhe kotkanpesään, ja silloin he katsoivat sinne ylös. He tiesivät milloin kotkat olivat sinä vuonna saapuneet, mistä olivat iskeneet itselleen saaliin ja mitä vieneet miltäkin ja ken viimeksi oli koettanut voimiaan yrittämällä kiivetä sinne ylös. Nuoret harjoittelivat pikku poikanaskaleista asti puihin ja kallioille kiipeämistä, tavallista painimista ja sylipainia, voidaksensa kerran päästä sinne ylös hajoittamaan pesän, niinkuin nuo muinaiset veljekset.

Siihen aikaan, josta tässä kerrotaan, oli Endre-talojen reippain poika Leif, mutta hän ei kuulunut kylän omaan sukuun. Hänellä oli kihara tukka ja pienet silmät; kaikenlaisissa leikeissä hän oli ensimäinen, ja naisten suosikki. Jo aikaisin hän sanoi kerran vielä nousevansa kotkanpesälle; mutta vanhat ihmiset arvelivat, että hänen ei pitäisi sitä niin julki lausua.

Tuo vain yllytti häntä, ja ennenkuin vielä oli ennättänyt aikamieheksi hän läksi sinne kiipeämään. Oli kirkas sunnuntai-aamupäivä alkukesällä; arveltiin kotkanpoikasten juuri puhkaisseen munankuoren. Väkeä oli kokoontunut suuret joukot tunturin juurelle katsomaan, vanhat kielsivät menemästä, nuoret sitä vastoin kehoittivat. Mutta Leif kuunteli vain omaa haluansa, odotti, sen vuoksi kunnes naaras läksi pesästänsä, hypähti sitten ja tarttui puunoksaan muutama kyynärä maasta. Tämä puu kasvoi kallion halkeamassa, ja sitä halkeamaa myöten hän alkoi kiivetä ylöspäin. Pikku kiviä irtaantui hänen jalkojensa alta, soraa ja multaa vieri alas niiden mukana, muuten oli kaikki aivan ääneti; joelta vain kuului taempaa hiljaista, alinomaista kohinaa. Tunturi kohta kävi jyrkemmäksi, niin että Leif kauan riippui toisen kätensä varassa, etsien jalalleen tukea, sitä löytämättä; moni etenkin naisista, kääntyi poispäin, arvellen, ettei hän tuohon olisi ryhtynyt, jos hänellä vielä olisi ollut vanhemmat elossa. Kuitenkin hän taas löysi tukea, etsi uutta milloin kädellä, milloin jalalla, välistä aina luiskahtaen ja luisuen alaspäin, mutta — aina saaden jostakin särmästä pohjaa. Alhaalla seisovat voivat kuulla toistensa hengityksen. Silloin nousi pitkänlainen, nuori tyttö kiveltä, jossa oli istunut erillään muista; hänen kerrottiin jo lapsena lupautuneen Leifille, vaikka tämä ei ollutkaan hänen omaa sukuaan. Hän ojensi kätensä ylöspäin ja huusi:

"Leif, Leif, miksi menet sinne?"

Kaikki kääntyivät tyttöön päin, isä seisoi aivan vieressä ja katsoi häneen ankarasti, mutta tyttö ei häntä huomannut.

"Leif, tule alas jälleen, Leif!" hän huusi, "minä rakastan sinua, eikä sinulla ole sieltä ylhäältä mitään voitettavaa!"

Leif näkyi hetkisen miettivän, silmänräpäyksen vain, tahi pari, mutta sitten hän pyrki yhä ylemmäksi. Hän oli varma ja vakava sekä kädeltä että jalalta, jonka vuoksi hän kauan aikaa pääsikin hyvästi eteenpäin; mutta vähitellen häntä näytti rupeavan väsyttämään, sillä hän näkyi usein levähtävän. Pieni kivi ikäänkuin enteenä vieri alas, ja kaikki, jotka seisoivat alhaalla, ehdottomasti seurasivat sitä katseillaan alas asti. Muutamat eivät jaksaneet kestää sitä näkyä, vaan läksivät pois. Tyttö vain seisoi yksinään kivellä, väänteli käsiään katsellen ylös. Leif tarttui uudestaan kädellään kallion särmään, se irtaantui, tyttö näki sen selvään; Leif tarttui toisella, sekin petti.

"Leif!" kirkaisi tyttö, että kajahti tunturilta, ja kaikki muutkin yhtyivät huutoon.