Väinämöiset: Yksi kokous meijän nykyisten runojain virren-teoista

VÄINÄMÖISET

Yksi kokous meijän nykyisten runojoin virren-teoista

Toimitettu

CARL AX. GOTTLUNDILTA

I Osa.

Tukhulmissa, Painettu Norstedtin Luonna Poikineen, Vuonma 1828.

Vita sine Musis mors; Musae post funera florent.

Sillen Henkellisellen oppiallen, jumalan-opin opettajallen, Tähti-miehellen keis. St. Annan 2:sesta tähti-kunnasta, Herra E. G. MELARTINILLEN,

Siitä Hänen palavasta Isänmoan-rakkautesta, jolla Hään, Hänen Keisarilliselta Jaloueltansa Suomessa viimen asetetussa Koulun-Toimituksessa, työskeli soahaksensa Äitin-kielemme opillisessa tarkoituksessa ylös-harjoitetuksi, ja Kouluissamme käytetyksi — uskalletaan nöyryymmässä hartautessa omistoo näitä kirjan-lehtiä, toistukseksi Moamiesten yhteisestä suosiosta, ja siitä yksinnäisestä arvoittamisesta ja kunnioittamisesta, jolla

Olen aina jeäpä hänen nöyrimmäinen palveliansa

Carl Ax. Gottlund.

SISÄLLÄPITO:

Esipuhe. I. RUSI RYYNÄINEN. Karhulan Peijaiset Riemu-Laulu Juubel-Juhlasta II. YRJÖ HIRVOINEN. Jyränkö Heinolan Markkinat Kurvilan Emäntä III. LASSI LAPPALAINEN. Hevo-Virsi IV. JOAKKO KEÄRIÄINEN. Hevois-Runo Koiran-Runo V. OATTO TUOVINEN. Varsan-Runo Kissan-Runo Kassin-Runo Kissan-Virsi VI. HEIKKI HUUHTINEN. Sian-Runo Näpistäjä Yötyri Yö-Jalkalainen Yötymykset Yhtymiset Syömäri VII. HEIKKI SUMMAINEN. Vävy-mies VIII. POAVO HEIKKINEN. Halpa-Poika IX. IKOINEN. Anttolan Herra X. RISTO VILJAKAINEN. Kukon-Runo XI. LASSI NISSINEN. Kissan-Runo XII. MIKKO KOIVUINEN. Nuotta-miehet Nauris-Vartias XIII. NIMEN TIETÄMÄTTÖMILTÄ. Vaimon-Tappelia Tapaillemiset Ventisen Härän-Runo Nälkä Selitykset

ESIPUHE.

Käki tuopi suven sanoman, Peäsky päivän lämpymisen.

Sananlasku.

Otavat ovat tuskin nousseet taivahalle, ennenkuin Väinämöiset jo pilvestä pyrähti.

Koska Otava on jo kaikki valmiiks' painettuna, mutta koska vielä voaitaan aikoa, ennen kuin kaikki hänen kuvat (plancher) joutuu painin kanssa kaunistetuiksi (färglagde) niin olemme tahtoneet soveliaksi, että sillä välillä painuttoo tätä pientä kirjoo, että sillä ikeän kuin ennustoo hänen tulonsa, ja liesoamaan hänelle tietä pohjoisillen ilmoillen. Tämä kirja annetaan seneistä kaikillen Otavan Peällentarjojoillen (Prenumeranter) huokiammalla hinnalla kuin muillen ostajoillen, kostoksi tästä heijän liian pitkästä outtamisesta.[1]

* * * * *

Näinnä aikoina on Suomessa yksi merkillinen muutos tapahtunnut mielellisessä tarkoituksessa. Suomen kieli, jota ennen piettiin halpana ja jaloinpoljettavana, kahotaan jo monelta paremmalla arvolla, ja pietään (niin kuin sen pitäis) meijän äitinkieleksemme. Ne monet harjoitukset, jotka jo monessa paikoin on tehty, koroittaa tätä kieltämme kirjan-kieleksi, tahi käyttää sitä kirjallisissa tarkoituksissa, toistaa että meissä on syttynyt yksi rakkaus, joka on varsin luonnollinen, ja sen suhteen myös luonnostaan onnellinen.

Se on arvattava, että eroitettua Ruohtalaisista, piti ne kahleet aikoa myöten laukiaman, jotk' ei kiinittänneet eikä yhistänneet meitä heihin, voan jotka painovat meitä, heijän allesek. Näistä, oli _kielen_kahleet ne isommat ja vaikiammat, joilla kokivat meitä kiini-sitoa.

Ei ouk mikään niin luonnotoin kuin poiskieltää yheltä ihmiseltä hänen luonnollinen kielensä, se on että varsin murhata hänen mielen-luontoansa; sillä koska kielet ovat mielen keinot (organer) niin on yksi heistä niin kallis kuin toinenkin, ja kumpaisetkin tarpeelliset meijän mielen-valaistukseksi.

Tässä tarkoituksessa ovat Ruohtalaiset käyttäneet meitä varsin luonnottomasti, sillä hyö ovat poistaivuttanneet meijän mielestämme tämän lunnollisen rakkauen omaan kieleemme, ja peällen-tunkeneet meille tätä vierasta puhetta, jonka rakastaminen oli meillä luonnotoin, niin kauan kuin se moahankukisti meijän omoo puhettamme. Kuitenkin heitä ei soatetak tästä varsin syyttää; sillä jos tarkoitamme niitä aikoja jollon ensin tulimmo heijän alimaisiksi, niin olimme (heitä vastaan) yksi roaka pakanallinen kansa, kussa ei valaistus (kirjallisia harjoituksia) ollut soanut niin sioo; se piti seneistä tuotettaman meillen vieraasta moasta, ja vieraalla kielellä. Mutta vika on siinä, ettei se ouk siitten heittänyt tätä vierasta kielen-pukua, ja ottanut meijän emoamme, koska olimme jo niin paljon mielin-valaistunneet, että tämä ei ainoasti oisi ollut meille mahollinen, mutta myöskin varsin tarpeellinen. Voan sitä vastoin ovat hyö aina harjoittanneet meissä tätä muukalaista Ruohtalaista kieltä, jota ovat ehkä tehneet tästä vanhasta tavastaan, tahi luulessaan sillä paremmin sitoavasek meitä heijän ympärillensä. Mutta yksi luonnotoin site ei kestäk kauan, ja yksi luonnotoin rakkaus on aina voaran-alainen. Se on uskottava että jos oisimme vielä kauemminkin viipynyt Ruohtalaisten alla, niin oisi kerrankin tämä mieli meissä mielistynyt, katkaista näitä kielen-kapaloitamme ja harjoittoo omoo puhettamme. Sillä luontoa soahaan joksikin pois-taivuttoo ja vierastuttoo; mutta varsin muuttumaan — sitä ej soa koskaan; ja luonnon laki, on ite se ensimmäinen, joka ajallansa rankaisee näitä hänen rikoittajoitansa. Yksi mehän-elävä, yksi peto, pietään siteillä ja kahleilla; mutta yksi ihminen, liioitenkin yksi valaistu (tahi ihmis-kansoa, joka on muka yhtä) kiinitetään vapaallisella ja vilpittömällä käytettämisellä. Se on nykyisen-ajan valaistus, jota meijän tuloo kiittee, ett'ei voittajat eneän tie voitettujansa orjiksensa, tahi alentaa heitä ihmisyytessä (i menskliheten); mutta että nyt pyytäävät heistä hyviä ihmisiä, onnellisia alammaisia, ja vapaallaisia kansalaisia (medborgare). Ja se on tästä syystä; josta ne kansat, joita nyt eroitetaan yheltä ja yhistetään toisen Hallituksen kanssa, aina ovat soanneet piteä Uskomuksensa (sin Religion) Kielensä ja Lakinsa, jos nämät ovat muka siinä toimessa, että ovat kunnolliset ja soveltuvaiset aikoin-soaha heijän totuullista parasta ja onnellisuutta. Tätä, jota aina tehään yheksi ehoksi rauhan-teoissa, vahvistettiin myös tässä viimeisessä rauhassa v. 1809, ja se on sillä perustuksella, ja meijän Valtioin armolla, jolla myö oommo soanneet piteä ei ainoasti tätä omoo Uskomustamme ja Lakiamme, mutta myös tätä muukalaista puhettamme, joka ei ouk omamme, voan joka on meille peällen-tunkettu muualta, Suomen-kielen hävitökseksi. Se on epäillemätäk, että hallitus, joka suopi meijän parasta, ei oisi tätä asiata vastaan, jos luettaisiin vähittäin poisriisua tätä vierasta pukua, ja näitä vieraita kielen-kahleita, jotka jo kauan ovat ollut meille vastukseksi oman kielen harjoittamisessamme. Uskottavampi oisi, että se oisi meillen avuksi tässä tarkoituksessa, jos kerran pyytäisimme tätä omoo puhettamme kirjakieleksemme. Mutta siihen voaitaan, että sitä ensin tehään kunnolliseksi ja sovelliaksi tähän tarpeesen. Se on sen eistä sopiva että ruetaan ensin ylösharjoittamaan tätä emoa, puhettamme, ennen kuin ruetaan puhumaan hänen käyttämisestään yhteiseksi kirjoituskieleksemme.

Mutta jos nyt ruettaisimme harjoittamaan tätä Suomen puhettamme kirja kieleksemme, niin kysytään ehkä mitenkä sitä tehtäneeni, ja mistä tätä työtä alottaisime? Sanotaan "peästä pinoa aletaan, hyvä asia alusta"! Mutta missäpä tässä on alku, ja missä tässä peätä tavataan? Se on meijän kielen tiustelemisella, tutkimisella hänen tapojaan ja puheenmutkiansa, hänen henkellisen luonnon käsittämisellä, jolla meijän ensin pitäis aloittoo hänen harjoittamista. Siitten voaitaan vielä hänen puhtauteksi, kitkemistä ja kumoon kyntämistä kaikkein niiten vierain sanoin ja sana-tapoin, jotka ovat häneen tartuneet, ja pahentaneet hänen luontonsa. Viimeksi tarvitaan tätä henkellistä, siemenettä, joka löytyy Tietomuksissa, ja miehiä joka sitä kylvää ja karhii.[2]

Meijän kielen luonto tavataan peripuhtautessaan meijän vanhoissa Runoissamme, ja muissa kansallisissa puheissamme, kussa heijän Runomus (Poesi) ja Salamus (Mythologi) ilmoittaiksen, jotka ovat ne henkellisimmät sikiät kussakin kielessä. Näitä vanhoja Runoja on vähittäin ruettu ylös-hakeamaan ja julistettamaan, Ganander, Porthan, Toppelius, ja osittain jo myökin oommo koittaneet heitä soaha painetuiksi, milloin valaistettunna omilla selitöksillämme, milloin myös ilman selittämätäk. Mutta se on tapahtunnut, niin kuin usseen tapahtuu, koska haetaan joen takoa vettä, että näitä nykyisiämme Runojamme on sillä välillä heitettynnä unoukseen. Meijän kielen henkitär (genius) tavataan ei ainoasti vanhoissa Runoissa, sitä tavataan myös nykyisenimissä; sillä oisihan se muutoin kuollut, ellei se vielä eläisi näissäkin. Yksi aika on kerran tuleva, jollon tiiustellaan näihen päivien tekoja, ja jollon kysytään: "minkälainen oli Suomalaisten Runomus alulla yheksäntoista kymmenälle sa'an luvulla" (19:de seklet)? (Sillä myö elämmö ei ainoasti meijän ajalla, mutta myös tulevillenkin ajoillen). Eikös se oisi silloin hyvä, soaha tällaisia kootuksia, tehtynnä juuri tään-ikuisilta?

Tarkoitus tämän kirjan painamisella, on sen eistä ollut, ensin että osottoo millä teloilla meijän Runomus seisoo näinnä päivinnä, ja minkälainen hänen on luonto, jos häntä verrataan vanhoin aikoin. Tämä on tarpeellinen tietää, ei ainoasti tulevillen ajoillen, mutta erinomattain näillen nykyisillen, jotta meillä oisi esimerkkiä sekä vanhoilta että nuoremmiltakin kielen-käyttäjöiltä, mitenkä meijän pitännöön harjoittoo puhettamme ja runomustamme. Moni ehkä luuloo, että jokainen meistä tuntoo kyllä tään-aikuista puhetta ja runomusta, jota tarjoitetaan meillen sekä suullisesti että kirjallisesti. Ei ikään! Tätä ei ouk ykskään vielä oikeen käsittänyt. Tätä toistetaan tämän aikuisilta kirjuttajoilta ja laulun-laittajoilta, heijän omilla teoilla ja lauluillansa. Sillä meijän Runomus elää niissä pohjoisimmissa moakunnissa kansan suussa, ei nissä tyhmissä veisuissa, joita vuosittain painetaan ja levitetään ympärin moatamme, ja jotka multaavat ja murhaavat sekä kielemme että juohutuksemme (Fantasi, Diktkonst). Ne eivät ouk Suomalaisia, muuten kuin nimekseen, sillä heissä osoittaiksen yksi muukalainen Runomus puettu Suomalaisilla sanoilla, mutt' ei käytetty Suomalaisella kielellä. Hyö ovat sen eistä pian kaikki, sekä kielen että mielensä puolesta, ulko-puolella kaiken Suomalaisen Runomuksen.[3]

Myö olemme tähän asti ollut aivan kiittämättömiä niitä miehiä vastaan, jotka ovat harjoittanneet henkissä pittee tätä meijän vanhoo Runomustamme. Myö ei ouk ainoasti unouttaneet heitä, niin kuin tapa on hyväntekiöimme vastaan, mutta olemme eesmänneinä aikoina monestin heitä vainoonneet ja ahistanneet; ja aina kahtoneet heijän puolella, jotka vieraalla puvulla ovat meitä villittänneet ja jouksuttelleet. Meijän tarkoitus on seneistä toiseksi, että Moamiehillemme ilmoittoo meijän nykyisiä kunnollisempia Runo-niekkojamme, että sillä, koko kansan kuulla, osottaisimme heillen kunniatamme, ja kehoittaisimme muita astuamaan heijän askelillen. Myö olemme tehneet tätä että yhellä puolella sekä käsittäisimme tätä meijän perullista (genuina) Suomalaista Runomustamme, että kostelisimme hänen valvojoitansa ja harjoittajoitansa, kuin että toisellakin puolella poispainettaisimme kansan mielestä niitä joutavia paha-päiväisiä remputoksia, jotka kuohuu meijän kirja-pajoistamme, ja jotka toistaa miten paljo meijän mielemme on jo poisvaipunut ja moahan-painunut siitä suloisesta Runomuksesta, joka on meijän kielen omainen.

Tässä ensimäisessä Osassammo olemme koettaneet että toimittoo Savolaissia Runoja sekä Savon pohjoisemmasta että eteleisemmestä peästä. Jos tämä kirja mänestyis, niin meijän aivotus oisi että aikoakin myöten painuttoo ei ainoasti muita Osia, mutta myös että erittäin toimittoo Pohjolaisten, Karjalaisten, Aunuksellaisten, Hämäläisten, Uuenmoalaisten ja Turkulaisten runomuksia; että sillä selvemmin näkisimme minkälainen Runomus-taito on kussakin moakunnassa. Se on arvattava, että Runomus on aina yksi ja yhölläinen[4] ja että eroitus on ainoastaan kielessä eli puheen murressa, tahi juohtumuksessa ja hänen toimitus-tavoissaan. Kuitenkin tavataan kussakin kansassa eli moassa erinnäisiä juohtumuksia, ellei eri-luontoisia, ja se on tämä erinnäisyys, joka teköö heitä ikäänkuin eri-luontoisiksikin.[5]

Voan ennen kuin myö näistä lähemme laveammasti puhumaan, niin tahomme ensin tästä osastamme tehä joitakuita muistutuksia, ja nimittää niitä tarpellisimpiä tarkoittamuksiamme.

Se ensimäinen, joka kohtaa meitä, on yksi varsin merkillinen asia, jota löyämme, koska vertoomme näitä nykyisiä Runojamme niihin vanhoin. Nimittäin, eitä hyö runollisessa tarkoituksessa (i Poetiskt hänseende) kielensä puolesta ovat aivan samallaiset kuin ne kaikkiin vanhimmat, joita tunnetaan. Eli toisilla sanoilla: myö löyämme e.m. että tämän Ryynäisen ja poika- Huuhtisen Runot ovat verrattavinna meijän peä-Runojamme vanhan Väinämöisen virsi-tekohin — jos puhutaan muka Runon-laitoksesta (versbyggnad) ja kielen -käyttämisestä. Nyt on kieli ainoasti yksi piiros (en form) jolla meijän ajatuksemme toimitetaan; ja Runon-laita on piiros meijän runomuksellemme. Myö neämme seneistä että ne vanhat piirokset runoissamme ovat vielä tänä päivänäkin varsin ne samat kuin olivat tiesi jo minä aikoina; niin että on varsin mahotoin meille, sekä kielen puolesta että runolaitoksestaan, eroittoo niitä vanhimpia näistä nuoremmista. Tämä on varsin luonnollinen asia, sillä ikeän kuin meijän kielemme on vielä tänä päivänäkin samalla kannallansa, kuin oli 600 oastaikoa siitten, niin on myös meijän Runomus samalla laitoksella. Eli meijän kielemme ja meijän runomuksemme ovat seisoneet varsin yhellä paikalla lähes 1000 oastaikoa, ellei enemmin. Mistä se tuloo, ellei siitä että Suomalaiset Runojot ovat toinen toisesek perästä työskentelleet niissä vanhoissa piiroksissa, ilman että heitä levittee tahi muuteskentella; hyö ovat heissä askaroittanneet, ikeän kuin meijän kirjantoimittajat, joita vielä tavataan samassa tavattomuutessaan, kuin olivat koska ensin rupeisivat tätä kieltämme kirjuttamaan. Sitä vastoin jos kahomme toisten kansoin kieliä, miten paljon eivätkös ou muuttuneet muutaman sa'an vuuen peästä. Jos luetaan e.m. Ruotin kieltä, vuotesta 1200, 1400, 1600, ja 1800, niin se aina kahensaan vuuen peästä eroittaiksen jo niin paljon, että hyvin tunnetaan minkä aikuiseksi se on luettava. Jos otetaan pitempätä aikoo, niin eroitus on aina suurempi, niin että tuskin tunnetaan samaksi kieleksi. Niin e.m. jos verroitaan sitä vanhoo Messo-Göthin kieltä tähän nykyiseen Ruohtalaisten, eli niihen vanhoin Ruomalaisten tähän nykyisten Italialaisten, niin eivät eneän toinen toisiansa ymmärtäisik. Sitävastoin niin Suomen kieli (niin kauaksi kuin käyp tutkiminen) on muuttumatoin. Sekä hänen oma luontonsa, että hänen erikummainen rakennus (jolla se rajattaiksen kaikista muista kielistä) toistaa tätä hänen peri-vanhuuttansa. Samalla tavalla osottaa meijän runot, sillä omalla luonnollansa (jolla heitä eroitetaan kaikkein muihen kansoin runomuksesta) että ovat varsin vanhan aikuisia.[6] Niinikkään myös meijän runon- ja paimenen-soitot, jotka erimukaisuuellansa (joilla heitä luovutetaan kaikesta nykyisestä soittamuksesta) muistuttaa meitä, etteivät ouk meijän aikuisia.[7]

Jos nyt tutkitaan kielen-harjoittamusta, niin se on kielen kanssa niin kuin moan kanssa, joka harjoittamattomuutessaan kasvattaa näitä synkiä mehtiä, näitä kauniita notkelmoita ja noroja, näitä sakkeita saloja ja jylhäkköitä, kussa nähään koreita koivuja ja lehto-puita, eli isoja honkia ja masto-puita, jotka kauneuellansa meitä mielyttää, ja hirvittää jalouellansa; mutta kussa myös löytyy karkeita paikkoja, monta kivi-louhua ja suo-silmee. Ja joita kaikkia ei millään konstilla soaha syntymään. Tämä mehtä, joka vuosittain kasvaa, ja vuosittain katoaa, se muuttuu kyllä puuksi, mutta yhölläinen se on luonnostaan, sillä se kasvattaa aina näitä nuoria vesoja niihin vanhoin piiroksiin. Sitä-vastoin, jos tätä moata harjoitetaan, ja konstilla korjataan, miten paljon eikös se muuttuk? Näitä ikuisia mehtiä lasketaan kirvellä moahan, ja heijän siassa nähään karsittuja puita, joihen välissä kasvatetaan monellaisia kirjavia vilja-maita, jotka vuosittain käytetään milloin Ruiksi tahi Otraksi, milloin Kauroiksi tahi Vehniksi, milloin Pavuiksi, Herneiksi, Koaliksi, Nauriiksi, Potatiksi, Tattariksi, Omenoiksi ja Viina puiksi, sanalla — kaikeks mitä konstilla soahaan kasvattaneeksi; mutta jotk' eivät kuitenkaan annak meille sen suosion ja luonnollisen huvituksen, kuin nämät mieluisat mehet, kussa vietellimme nuoruuen aikojamme. Nyt oisi vaikea ehkä sanoa, mitä heistä on parempi, nämät lehvakkaat lehto-moat, vai nämät avonnaiset pelto-moat. Kieliin kanssa on asian-laita samallainen: vanhuuessaan ja omassa mieli-vallassaan ovat synkät ja mieluisat, jos kohta karkeetkin; mutta harjoitettunna (eli yhellä puolella vesoittunna ja karsittunna; toisella, kynnettynnä ja kylvettynnä) ovat sopivat käsittämään viisauten hetelmiä ja oppimuksen omenoita. Se on seneistä työläs sanoa, jos se on meille voitoksi tahi vahinkoksi, että kielemme on näin kauan seisonna harjoittamatoin. Meijän luullo oisi, ett'ei meillä ouk syytä katoa yhtä, eikä toisesta ilotella; mutta tyytyä siihen kussa tilassa häntä nyt tavataan. Jos ainoastaan kahotaan huvittamisen puolesta (eli mitä kieleen tuloo ) niin se on tässä harjoittomattomassa tilassaan suloisempi, mieluisampi ja jalompi, luonnostaan; mutta jos tarkoitetaan hyövyttämisen puolesta (eli mitä meijän tuloo ) niin se hyövyttää meitä enemmin harjoitettuaan. Ja koska kielet, ikeän kuin moat, arvataan sitä myöten kuin hyö meitä hyövyttää, niin se on ainoasti harjoitettunna kuin se on meillen otollinen.

Koska meijän Runon-piirokset ei eroitak niitä vanhoja Runoja näistä nuorista, niin mikä siitten heitä eroittaa, ellei piiros? Se on heijän sisällinen luontonsa, heijän aineensa. Hyö ovat kyllä ulkopuoleltaan yhölläiset, mutta sisältään varsin erillaiset. Koska kunkin ajan runomus aina toimittaa sen ajan mieli-juohutosta, ja osottaa kansan henkellistä mielenluontoa, niin taijamme näistä runoin sisällisestä olosta joten-kuten käsittää Suomen kansan mielen-luontoa erinnäisinnä aikoinna. Myö havaimme että meijän vanhimmissa runoissamme aina puhutaan ja lauletaan semmoisia asioita, jotka olivat luonnostaan henkellisimpiä ja jalompia kuin nykyisin; niin kuin e.m. Moailman luomisesta, tulen syntymisestä, kanteleen suloisuutesta, rauan rakentamisesta, ja muita semmoisia, joita tahtovat käsittää ymmärryksellänsä, ja selittää runomuksellansa; ja jotta tällä runollisella ja sala-luonnollisella puvullansa mielyttivät koko kansan. Eli myö löyämme, että heijän runomus silloin sulki sisällänsä kaikken heijän moallisen että henkellisen viisauen (ja niin se on ollut muissakin kansoissa, vanhoina aikoina). Silloin oli Runomus Suomessa korkeimmallansa. Mutta koska siitten, valaistuksen levittämisellä, kaikki nämät tieton- ja viisauen-aineet riisutettiin pois tästä heijän runollisesta ja salallisesta (mytiska) puvusta,[8] ja selkiemmästi toimitettiin ite Tietomuksilta, niin ei jeänyt meillen muuta jälellä, kuin piiros tahi puku tästä vanhasta runomuksestamme. Mutta koska yksi piiros on ajateltamatoin (otänkbart) ilman jotaik ainetta (jota se piirittää) niin tehtiin aineeksi näitä pieniä joka-päivällisiä asioita ja tapauksia, jotka kohtaavat meitä tään-aikuisessa elämisessämme. Sillä tavalla vaikeni meijän runomus, arvossansa, halvemmaksi henkellisyytessään, vaikka ne vanhat kielen- ja runon-piirokset jäivät seisallaan. Yksi tällainen yhteinen ja kansallinen runomus käsitettiin kaikilla, ja valaisi koko kansakunnan; sitävastoin niin ne kirjalliset tietomukset harjoitetaan nyt ainoasti muutamilta yksinäisiltä; eli tieto ja ymmärrys (mitkä oli heillä) tavattiin muinon mielessämme ja peässämme, nyt heitä tavataan ainoasti kirjoissamme. Mutta jos pitäävät meitä onnistoo ja hyövyttää, niin heijän pitäis toas kirjoista painumaan meijän mieleemme, ja se on tähän kirjalliseen ja mielelliseen harjoittamiseen, johon meijän aikuinen mieli-valaistus tarkoittaa. Se on seneistä arvattava, että se yhteinen kansa oli muinon iteän kuin enemmin tarkoitettu ja karaistettu henkellisyyteen runomisellansa; ja että se nykyinen kansa tyhjillä ja joutavilla mieli-kuvituksillaan, ja ruokottomilla runoillansa, soastuttaa ihtesek, vielä enemmin, moallisuuteen. Mutta Runomisessa on aina kuitenkin, moallisissakin asioissa, yksi henkellinen luonto, kussa se osoittaiksen omassa olennossaan. Ja jos se ei eneän valaisoo meitä ja johtattaa meitä henkellisyyteen ja ymmärrykseen, niin se nyt nuhleloo meitä, ja nauraa meijän tyhmyytestämme, että sillä johtattaa meissä ymmärrystä. Tarkoitus on aina samallainen; ennen se oli meijän opettajanna, nyt se on meijän kurittajanna.

Jos tutkimme meijän nykyisiä runojamme (nimittäin niitä kunnollisia) niin havaimme että heissä aina nauretaan ihmisen tyhmyytestä ja hulluutesta. Hyö ovat kaikki tehtynnä ikään kuin nauruksi ja pilkaksi meijän mielettömästä käytöksestämme, että sillä varoittoo muita niistä villityksistä, jotka seuraa tätä moallista elämätä.[9]

Jos seneistä yksi kuuluisa Runo-seppä (joka aina on verrattava kansan-valaistajana, sillä seseisoo aina älyllään muita eillempänä ) teköö pilkkoo yhestä kelvottomasta moahan-laskiaisesta, yhestä tyhmästä emännästä, yhestä luonnottomasta luontokappalen roattelemisesta, yhestä luattomasta omistamisesta toisen tavarasta, yhestä irtonaisesta elämästä, ja muista semmoisista hävittömästä tahi kelvottomasta elämän-laitoksesta, niin ei meijän siitä pie pahastua, eikä lakihin männä, eikä sakoillen panna. Sillä tarkoitus on hyvä, se on yksi henkellinen rankastus mielen-oatoksellemme (inför Opinionen), joka vaikuttaa ehkä paljon enemmän kuin vitat, rahan-sakko, ja sala-rippi. Mutta niinpä se on kuitenkin käynyt; ne vanhat viisauen-runot haettiin ja hävitettiin ensin poavilaisilta pappiloilta, koskei heissä luettu Ristuksesta eikä Moariasta (josta heitä syytettiin pakanallisuutesta ) ja sitten nykyisimmiltäkin uskon-palvelioilta, koska heissä kuultiin tätä nimee (joka teki heitä haisuviksi poavilaisuutesta ). Niin kuin papillinen valta ahisti vanhoja Runoja, niin on laillinenkin oikeus puolestansa asettanut rankaistusta näillen nuorillen. Se oli ennen tapa meissä kulettoo Runo-niekkoja lakihin, ja ainoasti tämä tapa, että heitä sillä hätäyttää, toistaa jo että olivat uhkauksen alla; ja että heitä ennen-aikana paljon Suomessa tavattiin.

Myö neämmö tästä, mikä hyötytys meillä oisi näihen runoin kootuksella, meijän Runomuksemme harjoittamiseksi. Nimittäin että nämät nykyisetkin runot osottaa kunnollisia esimerkkiä sekä runonlaitoksistaan että kielen-käytöksistään; ja että aineensakin puolesta hyö, niin hyvin kuin nuo vanhatkin, tarkoittaa meijän hyötymistä yhellä puolella, ja huvittamista toistella, ellei henkellisissä, niin moallisissa asioissa.

Se toinen hoksaus (obserwation) jota näihen runoin tulkitessa osoittaitsen meillen, ja joka on pian yhtä merkillinen, on ainoasti yksi seuraus (följd) tästä yhteisestä kansallisesta Runomuksesta, eli tästä luonnollisesta, ikeän kuin kansassa syntynystä, voan ei konstilla kasvatetusta, runomisesta. Myö löyämme, että vaikka tässä on 12:tä erinnäistä Runojata, niin heijän runot ovat kaikki niin yhöllaiset, ja niin yhen-luontoiset, että se on mahotoin eroittaa heitä, ilman nimittämätäk. Eli siinä yhessä virren-sepässä ei ouk mitään erinomaista, joka eroittais hänen runot toisista; tahi tekisi heitä jossa-kussa mainihtavammiksi, eli eri-luontoisemmiksi. Myö olemme jo ennen toistaneet, että meijän Runomus on ollut ytsitapainen pitkin aikoo, ja nyt nähään, (joka silloin jäi meiltä muistuttamatak) että se on myös yksimukainen poikki aikoo. Tämä seuraa kaikki siitä, että meissä kyllä harjoitetaan runomusta, voan ej ylös-harjoitetaan. Se kasvaa ikeän kuin meijän kielemme luonnollisessa vapautessan ja omassa mieli-vallassaan, sill' on sentähen myös harjoittamattomiin luonto, nimittäin että olla yksi-karvainen; mutta myöskin kaunis-karvainen. Niin kuin e.m. kaikki elävät, kesyttämättömyytessään (i sitt wilda tillstånd) eli luonnollisessa vallollisuutessaan, ovat yhölläiset, vallattomat ja voimalliset; mutta kesytetyssä olemmisessaan, tuloovat monenkarvaiseksi, siistiksi ja heikommaksi, niin on myös kielen ja runomisenkin kanssa.

Yks kolmaas asia seuraa seneistä vielä tästä heijän harjoittamattomuutestaan, nimittäin että ovat paikka-paikoin melkeen roakoja, tahi että heissä tavataan karkeita ruokottomia sanoja, jotka meijän mielestämme ovat sopimattomat, valaistetun kansan kuulla. Että heittee heitä varsin pois, oisi että hävittää näihen tapaa ja runon-luontoa, ja että varsin toimittoo heitä, oisi että ryettää meijän suutamme. Myö olemme seneistä käyneet ikään kuin keskellen heijän välillen. Heitä kuullaan vähän kussakin kansan seätyssä, ja tavataan sekä vanhoissa että nykyisissä kirjoissa, ja luetaan liiaksikin meijän henkellisessä Roamatussa, kussa ei semmoisia oisi luultu löytyvän. Hyö toistaavat enemmin tapoin puhtautta ja siveyttä, kuin tapoin pahenemusta (förskämda seder) sillä niin kauan kuin esi-ihmiset pysyivät pyhytessään, niin eivät kainustelleet alastomuuttansa, vasta kuin olivat toinen toisesek pilanneet, silloin tästä häpäisivät.

Yksi neljääs seuraus tästä harjoittamattomuutesta meijän kielessämme, on että siihen on sisään tuotettu niin monta muukalaista sanoo, enemmitten Ruotin ja Venäjän kielistä, jota meijän pitäis välttee, erinomattain kuin meillä löytyy omia, joill' on sama merkitys. Minä olen tässä monessa kohin heitä väijynyt; mutta olen myös antana heitä monessa paikoin olla joukossa, kussa hyö ikeän kuin naurattaa meitä tavattomuutellansa ja outouuellansa. Vaikka minun aivotus on ollut, ettei niin sanalla muuttoo näitä Runoja, voan painuttoo heitä varsin niin kuin ovat mullen laulettunna, niin löyän kuitenkin, että se on mahotoin heitä toimittoo varsin ilman oikaisematak, sillä ajatus toisinaan voatii, että ne erinnäiset juotteet nioitetaan ja liitetään toinentoisesek kanssa yhteen, paremmin kuin tehän laulatessa ja suu-sanoilla. Voan minä olen toisella puolella kavahtanut tehä tätä muuten kuin juuri tarpeellisimmissa paikoissa, ja silloinkin niin vähä kuin mahollinen, niin että moni ehkä moittii minun tehneen tätä kovin vähän.

Mitä nyt vielä tulisi näistä sanottavaksi, niin tahon muistuttoo teitä, ettei nämät ouk meijän kauneimpia, eikä meijän kansallisimpia, Runojamme. Hyö ovat varsin meijän nykyisiä jokapäiväisiä loilutoksia, niin kuin nähään heijän aineista. Heitä lauletaan tänä pänä, ja huomena heitä jo unoutetaan uusiin virsiin. Meijän aivotus on ollut, ei että tuottaa mitä meijän kielessämme oisi kaunihinta, eikä mikä on suloisin Runomuksestamme; mutta että toimittoo meijän tään-aikuista runomusta, ei sellaista kuin se osoittaiksen painettuissa veisuissa (josta on jo sanottu, että ovat ulkopuolella meijän runomustamme) mutta sellaista kuin sitä tavataan meijän joka-päivällisessä käyttämisessä, runollisessa elämässämme. Myö jaettaisimme muuten meijän runollisia tekojamme vissiin peä-loatuin; nimittäin 1) ne Pakanalliset (kaikkiin vanhimmat), jotka ovat vanhat kansalliset Runot, jotka muinon laulettiin, ja jotka usseemmittain toimittaavat puhtaita Salamuksia, tahi luonnollista ihmis-viisautta. 2) ne Poavillaiset, joka nyt ovat vanhimmat, ja joita luetaan: ja jotka ussemmittain toimittaa loihteita ja muita semmoisia taikaus-sanoja, kussa tavataan yhtä luonnotointa ihmis-viisautta; eli kussa se luonnollinen ymmärrys on tullut villitetyksi yhestä luonnottomasta (henkellisestä) uskomisesta. 3) Ne nuoremmat kansalliset Runot, jotka lauletaan ympäri moatamma, ilman että tunnetak heijän perustusta, eli heijän tekiätänsä. Heissä toimitetaan usseen tarinallisia (historiska) aineita. 4) Ne kaikkiin nuorimmat, synnytettynnä viimeisellä vuos-saalla, eli vuos-luvulla (olkoon yhtä), josta muutamat ovat painon kautta, tahi muuten laulamuksensa puolesta, tulleet levitetyiksi ympäri moata; voan muutamat toas syntyyvät ja kuoloovat koti-kylissänsä, kosk eivät heillä tarkoitetak mitään mainioisuutta, ainoasti kotonaisia joka-päivällisiä asioita. Se on näistä viimeisistä, joista tässä nyt tarjoiletaan teillen yhtä kokousta, ottakaatte sitä vastaan — ei kuin mikään lahja meijän Suomalaisesta runomuksestamme; mutta kuin yksi laitos meijän koti-lauluistamme.[10] Hyö ovat aineensa puolesta pienimmästä arvosta mutta kielensä puolesta, suuremmasta.

Mitä muuten tulisi sanottavaksi meijän kirjakielestämme, niin oommo jo siitä jutelleet Otavassamme, johon osotetaan lukioitamme; ja muistutamme ainoasti, että olemme tässä niinkuin muulloinkin nouattanut Savon-puhetta,[11] ja ottanut tavaksemme, että aina painuttoo näitä kansallisia Runojamme sillä puheen-murrella, kuin ovat tehtynnä, tahi tulleet meillen lauletuiksi.

Se näyttää monesta ehkä joutavallen, että olen nimittänyt milloin, ja keltä, minä olen heitä soanut; mutta se olkoon sanottu heijän valaistukseksi, jos tarvis oisi heistä tarkemmin tiiustella, ja kunniaksi heillen, jotka ovat mullen näitä lukenneet; sillä minä olen aina luenut sitä kunniaksi — ei että tulla kirjoissa nimitetyksi — mutta että tulla mainituksi harjoituksistaan kansalliseen ja tietolliseen johtatukseen.

Viimeiseksi tahomme myös jotaik sanoa tämän kirjan nimittämisestä. Koska meillä jo on Otavat taivaallamme, niin olkaan myös Väinämöisetkin. Väinämöisiksi huhutaan Norjan Suomalaisissa (i Norrska Finskogarna) sitä tähtee, jota myö nimitämme Väinämöisen-virsuksi tahi Venäjän-virsuksi, eli niin kuin sitä myös muualla kuhutaan, Seulajaiset, Seulajainen ja Rian-seulat, joka kulkoo Otavan eillen, jo matkan peässä, ja kussa löytyy monta pientä selittämätöintä tähti-kipunata, josta sitä myös Rysmäksi t. Rysmä-täheksi mainitaan. Ja koska Väinämöinen oli meijän Peä-Runojamme, niin olkaan nyt nämät pienet Väinämöiset hänen palveliat ja kielen-noutajat!

Kirjutettu Tukhulmissa, Joulu-kuun 7:nä päivänä vuonna 1828.

C. A. Gottlund.

VÄINÄMÖISET.[12]

"Väinämöiset — mikäs se on?" Se on tähti taivoisessa, Seulaisten pieni sikeri, Virsu vanhan Väinämöisen, Jok'on ilmassa, iässä, Otavasta oikeesehen, Rajalla Linnun-ratojen. Siinä kiiltääpi kitisee Sätehellä seihtemällä, Tuhannella tuikkarella Viskoitteloo valkiansa Tännek tuonnek taivoisehen.

Ukko vanha Väinämöinen Heittiin pitkin pientarellen, Maito-heinillen makoomaan. Vuohen-kukat vuoteheksi, Lehmän-kielet liepeheksi, Apilat peän-alaksi. Leivoiset ne lentelivät, Virsiänsä viruttivat Ukon korvissa koreesti. Käki kukkui kuulusasti, Onnen-kukko kuusikosta Luki satoja sanoja.

Väinämöinen, vanha-miesi Vetjusteliin väsyksissään Päivän-paisteessa parraassa, Kuumahassa kuun-valossa. Etelätär, neito nuori, Laskiin päivän-laskennolta, Lännestä tähän lähättiin, Hänen suutaan suikutteli, Hänen leukojaan likisti. Kukat hiljan kuiskuttivat, Heinät hiljan heiluttivat, Hyssytti häntä hyvästi.

Ukko vanha Väinämöinen Nukahtipa nurmen peällä, Uupui suloiseen unehen. Näki unta viisi vuotta, Seihtemettä sitä selitti. Unessaan Ukko käveli Taivaan pilviin piirtä myöten, Witojen tähtiin tietä myöten Kulki pitkin kuun kujasta, Kantavansa kanteleensa Tuonnek Otavan ovillen, Pohjos-tähen porstuvillen, Sauvan Aaroisen salihin.[13]

Tullessaan tuonnek tuloovat Ruomin muinoisat Runojat, Troijan soan-toimittajat, Uhoimmat soiton-urohot Tunkeksivat tämän ympäir. "Laula veikkonen vähäisen Teijän moasta maistiksemme, Koitteheksi teijän kielen! Laula, laula Väinämöinen, Hyräile hyvä Isäntä Niitä soittoja somia, Joita lauletaan Lapissa, Soitettaneen Suomenmoassa!"

Ukko vanha Väinämöinen Kauan ensin kainusteliin,[14] Ujosti näitä Uroja; Siitten otti kanteleensa, Vasemmalla käsi-varalla Peästi vyönsä vyötäisiltään, Peästi helmat helppoisilleen, Tuuleen hameensa hajotti. Siitten hieroi kämmeniään, Kämmeniään, kymmeniään: "Soitammahan sortaammatak, Laulammahan lakkaammatak, Iloksi näiten Isänniin Näiten miesten mieleheksi!"

Siitten rupeisi Runoillen, Laulujansa lasketteli — Lauloi päivät peättämätäk, Lauloi yötä yöttymätäk, Kolmet päivee perättäin Soitti soittoja soreita.

Väinämöisen soiteltua Tàhet tansi taiwahalla, Kuu se kuuntel' pilven peästä, Nauroi taivahan navalla. Kuin hään lauloi lauat heilui, Taivaan-parret parkaisivat, Vinkuivat tuulen-vihinät. Kuin hään soitti sormillansa, Peukaloillansa peuhaisi, Itki ite Ilmarinen, Vuolankoinen Vuoren-ukko Vetiin vatsan-veänöksissään, Ähmäröiset ähkäilivät, Voiperoiset voihkailivat Tästä soitosta somasta, Näistä lauluin-laitoksista.

Jo päiväntenä kolmantena Rupeis Ukko Väinämöinen Vasta parraaita panemaan, Silloin laulujaan lateli, Kajahutti kanteletta, Jotta kielet kiljaisivat, Eänet kaikki ärjäisivät, Parkuisivat joka paikka. Päiväntenä kolmantena Ennen Kukon kuulumatak, Päivän nuoren nousematak, Rupeematak oamu-ruskon, Lasketteli laulujansa, Kaikkiin sakeemmat sanansa, Jotta Hiijet himmenivät, Taivaan vallat vapisivat, — Lumohutti ite Luojan.[15] — —

Silloin soitti soitumellaan, Kantelellaan kaikutteli, Jotta rauat raukenivat, Vasket vaipui kanteleesta. Lauloi kaikki kanteleensa Paljaaksi tähti-säteeksi, Lauloi kielet kanteleessa Paljaaksi päivän-paisteeksi, Lauloi naulat kanteleessa Paljaaksi kuun-kuumeeksi. Soitti kynnet kynsistänsä, Soitti suonet sormistansa, Käsistänsä liha-keäpet — — — — — — —

Siinä muinot, muhkiammat, Virren-sepät viisahammat Seisoivatten säikähtyneet Tämän yhen ympärillä. Kaikki ihmitti isosti, Mainittivat tätä miestä Heijän parvesta parraaksi, Sukaksi heijän suvusta. Kukin kahto kummahaksi Tätä Suomen soittamusta, Käyttämistä meijän kielen.

Eipä tainut Orpheus -kaan, Eikä Ossian osanut Parempia pannaksensa, Rueta hänen rinnallen Kieliin peälle kilvoitella, Virren-töillen työskentellä. Runottaret, Laulattanet,[16] Pindin piijat Soitottaret, Eivät hyökään vielä nähneet Eikä taivaassa tavaneet Kauniimpia kanteleita, Koreempia soiton-koneita.

Ite Homerus ihastui, Ihastui ja ihmetteli Tätä Poikoo Pohjolasta, Tätä parta-suu uroa; Anto kättä, anto suuta. Sylissään häntä sylitti. Kahtoi vielä kanteleesen, Hänen koppahan koputti, Sanoi: "saatatkos salata; — — — Sinä riähkä, riemullaisi Sinä lempo, leuvoillaisi Pi'ät sellaista iloa Josta Hiijet himmenöövät, Taivaan vallat vapisoovat Hervehtiipi joka henki." Vastais kielet kanteleessa, Soiton-koneilla sopotti: "Ei meit' laula kaikki lapset, Soittanek sormi jokaisen. Tämäpä Ukon tekemä, Väinämöisen vestelemä, Teki kopan koivun luusta, Taitto tammesta jalakset, Jota koversi kovalla Väinämöinen veihtellänsä, Suomen i'äksi iloksi, Lappalaisten laulannoksi."

Ukko vanha Väinämöinen Nukahti vasta nukuksiin. Vielä makais vuotta viisi, Vuotta viisi, vuotta kuusi, Nukuksissa hyvän unen. (Uni pettipä Ukonkin, Vietteli makiaan makuun.) Havaihtessaan hään havaihti Kaikki tyhjäksi uneksi; Heinät oli helvistynneet, Ruohot kaikki jo ruostunneet, Linnut lähteneet levollen.

Kuin hään kahtoi taivoisehen, Siirsi sinnek silmiänsä, (Voi, ihmettä! — mitä näki) Näki sielä virsuansa, Taivaan räystäällä, renallaan. Yks' oil löttöinen jalassa. Toinen tallus taivahassa; Siinä paulat paisteloovat, Tuohet tulta tuiskuavat, Vilahtaa virsun vitakset.

* * *

Kosk' oil nousuneet Otavat, Tähet vanhat valaistunneet, Kirkaistunneet kirjoissamme, Sillon näimme myö tämänkin, Virsun vanhan Väinämöisen lässäpäin ilmaantuvan, Väilyvän muihen välissä

Kuta lauletaan enemmin, Somehimmin soitettaneen, Sitä paremmin paistaavat Nämät seulaisten sätehet. Valkiansa varjeloovat Suomen muinoisat Runojat, Jotka autuast' asuuvat Taivaan aukeella aholla, Vanhanmiehen vainiolla.

Soita, soita Suomalainen Kaunihisti kanteleellais, Visusti virren-teollais, Näillen vanhoillen uroillen, Miehen kunkin kunniaksi Suomalaisesta suvusta, Joita taivaassa tavataan.

Kosk' ei peästä moata myöten, Eikä merellä mänemään Tuonek taivaiseen talohon Sinne ikuisaan Ilolaan, Niin on mieli miehillemme Luotu Luojalta hyvältä, Astuamaan aatoksissaan Meren yheksän ylitten, Taivaan puolen kymmenettä, Aina asti aurinkohon, Päivän peälle peäsemähän.

Meitä juohutus jokainen Näissä meijän Runoissamme Nosteloo moan noroista. Kantaa taivaan koarehellen. Ruvetkee siit' runoillenne Suomen poikoiset poloiset, Tehkee virret viisahammat Jotta saisitten sanoa: "Myö on käyty kerran tuolla Kaikkivallan kartanossa Juuri Jumaloin tykönä, Maistamassa makkeitansa, Naukeitansa nautimassa, Jot' ei maistak moan elävät, Eikä nauti luonnon nauta."

G—nd

Rusi Ryynäinen

Moaninkalta.

Rusi (t. Ambrósius) Ryynäinen oli syntynyt nuon 1760:en vuuen tienoilla Halolan kylässä Moaninkan kappelissa Kuopion pitäjässä. Hään oli nuoruutessaan käynyt Pohjanmoalla, jossa hään oppi puu-sepäksi, jolla työllä hään elätti henkensäk saakka kuolemansa asti.

Se tapahtui hänellen, niin kuin muillen älyillen (snillen) joihen täytyy moallisessa ihmis-joukossa suljeta taivaallisia aljeita (anlag) että hyö keäntyyvät surun-lapsiksi. Niinpä se kävi myös Ryynäisen kanssa. Ainoasti silloin, kuin viina oli poisjuohuttanut hänen muistonsa moallisista murheista, niin hään taisi heittee mielensä näillen henkellisillen huvituksillen, kuhun ei muut kehujat yltynyt. Eli hänen täytyi unouttaa olennonsa moalla, tullaksensa osalliseksi siitä isommasta henkellisestä ilosta, joka Runomuksessa on Runojoillen luotu. Mutta "vilja voittaa viisahankin, tauti tappaa taitavankin;" hään joutui viimeiseksi Runojasta juomariksi, ja keänty verkaisillaan yhestä henkellisestä ja taivaallisesta nautimisesta siihen roakaan moalliseen nautimukseen, joka teki häntä luontokappaleeksi jälleen. Sillä jos Runojat jollon-kullon voiteloo kielensä viinan-mehulla, joka virvoittaa heijän mieli-juohutusta, niin se ei ouk siksi viina joka teki heitä Runojoiksi; — se myrkyttää heitä, niin kuin muitakin Jumalan lapsia, ja soattaa heitä heikkouteen ja huonouteen. Sanotaan: "viina villin tekööpi, olut tuopi toisen mielen", ja niinpä se toi Ryynäisellenkin. Hään oli paha-kurinen ja pikainen päissä ollessaan, ja taisi silloin olla kelvotoin ja levee-suinen. Hään eli köyhyytessä yhellä torpalla Kermetlahen kylässä (sillä hänen tavarat ei ollut tästä moailmasta) mutta mielensä puolesta hään oli rikas perätin, ja runsaasti lahjoitettu runollisilla mielen-juohutuksilla. Pioissa ja juominkissa hään oli aina soapuvilla. Kuin ei kuhtuneet häntä muut, niin hään tuli omalla käskyllä, aatellen: "koirat kuhtuin tuloovat, hyvät vieraat kuhtumatak." Harvoin häntä kaivattiin; mutta kuin ei heitä mielittänyt ykskään lauluillansa ja Runoillansa — silloin oli Ryynänen poikessa.

Ryynäinen kuoli v. 1822, ja kannettiin Moaninkan kirkollen, kussa häntä hauattiin kuin yhtä Koiroo, koska tämä nykyisin virattomaksi heitetty Kappalainen, nimeltä Björklund, ei lukena hautoa hänen ylitten — siitä syystä, että hään näinnä viimeisinnä vuosiuna oli ollut viinaan mänevä (?!)

Tässä loppui hänen moallinen elämä, kussa hänellä ei ollut paljon iloa viljelläkseen; mutta henkellisessä tarkoituksessa on hään ikuistanut nimensä polvinpäiviksi meijän kirjoissamme. Seneistä, jos ei Pappi tahtona lukea hänellen ne viimeiset sanat, niin ei se kielläk meitä puhumasta hänen runollisesta jaloutestaan ja ansiostaan. Myö luemme sitävastoin kunniaksemme, että olemme ensimäiset, jotka moamiehillemme toimitamme muiston tästä miehestämme; ja sillä ikuistamme hänen nimensä meijän Suomalaiseen Tarinamukseemme.

Kosk' emme ole käynyt hänen syntymäpaikoillansa, niin emme myös ouk soaneet tilaisuutta kuulustella ja ylös-kirjutella muita hänen virren-tekoja, joita sanotaan paljon vielä löytyvän Moaninkassa. Nämät kahet Runot, jotka tässä seuraa, ovat ne ainuat, jotka olemme hänestä käsittäneet, ja jotka saimme jo Upsalassa v. 1824 Herra Oppivalta Greg. Aminofilta Venäänsoaresta, samasta pitämästä. Meijän on siitten täytynyt kirjoin kautta hankkia parempia tiiustuksia sekä näistä Karhulan peijaisista, joista Runossa lauletaan, että niistä yksinäisistä nimistä, joista siinä monessa kohin puhutaan: joihen selityksestä meijän tuloo kiitoksella mainita Koulunkäyttäjätä (Rektorn) Herra Oppiata A. Wenellia Kuopiossa.

Mitä vielä tulisi tästä Ryynäisestä sanottavaksi, niin myö ilman epäillemätäk asetamme häntä ensimmäiseksi[17] tässä meijän kootuksessamme Suomalaisista Peä-Runojoista, ja annamme hänellen toveriksi Konsan Heikin[18] Pohjanmoalla, josta vastapäin puhutaan. Ryynäisen runo-taito (skaldeförmåga) ilmoittaiksen erinomattain kielen ja mielen sukkeluutessa. Myö taijamme sanoa hänestä, että se oli varsin yksi pilkka-suu (Satirikus) ja irvi-hammas (Gyckelmakare) joka kielellisyyellänsä (Munwighet) ja puheen-suloisuuellansa nauratti ei ainoasti ne jäykkiämmät miehet, mutta joka puheliaisuuellansa (Wältalighet) käytti ne murheellisemmatkin aineet iloksi. Näissä kokeissa osoittaiksen hänessä yksi iso peän-äly ja tarkka muisti, koska hään ilman että niin sanalla ylistää ihtesäk (nopeemmin hään alentaiksen) käytti yhen asian i'äksi kunniaksensa, joka oli aivottu hänellen häpiäksi, ja teki tätä heillen, jotka oli sitä aikoineet, i'äksi häpiäksi. Että hään mielessään viritti, ja taijolla sovitti näin pitkän runon, ilman kirjaan panematak, toistaa hänellä myös olleen ankaran muiston. Myö taitaisimme ehkä moittia häntä niistä Ruohtalaisista sanoista, jotka hään on pistänyt virteensä, mutta meijän tuloo muistamaan, että moni piti tätä ikään kuin yheksi kunniaksi, ruumentoo näitä vieraita sanoja, ja että se on aina ollut yksi tapa talonpojissa, nouattoo herroin syljyksiä. Että hään jollon kullon rypeilöö suutansa ruokottomilla sanoilla, muistuttaa meitä, että hään oli Talonpoika; ja ettemme näistä virheistä närkästy, eikä heitä heitä pois sanoinsa suhteen, toistaa että olemme kyllä valaistuneita ymmärtämään, ja suuttumattomatak käsittämään, sen täyellisen luonnon hänen Runomuksessaan, ilman sanan karsimatak.

KARHULAN PEIJAISET.

Että paremmin ymmärtää näitä asioita, joista Runossa puhutaan, tahomme eiltäpäin selittää heitä, sitä myöten kuin puheet heistä vielä kuuluuvat Moaninkalla. Sanotaan että tämä Ryynäinen oisi ollut vähä viinoissaan Talonpojan Risto Karhuisen hautaisissa, joita juotiin Karhulan talossa Halotan kylässä Moaninkan Kappelissa s. 3 p. Toukok. v. 1791, ja koska se silloinkin aina oli juonikas, eikä osanut suutansa hallita, niin oli joutunut toisten kanssa riitaan, ja tullut salvatuksi sika-pahnaan (eli vanhaan heinä-korsuun). Kuinka kauan hään siinä lie ollut ei nimitetäk; tiietään ainoasti että hään, peästyänsä sieltä, teki pitkän Runon, kussa hään laulaa näistä Karhulan Peijaisista, ja niistä villa-lakkiloista, jotka siinä häntä vihaisivat. Koska Lukkari Jaakko Kyösti Hoffrén oli tässä Runossa tullut nauretuksi, niin hään, Lautamiehen Poavo Eskelisen kautta, paituutti Ryynäisen (vielä samana syksynä) käräjään, ja laitto sinnek veljensä, Lautamiehen Aaron Hoffrénin asiatansa ajamaan — koskei hään viihtinyt ite tulla. Kuin ei tämä hänen puolus-mies ollut hyvä näyttämään toteen kanteitansa, niin Laintutkia (Häradshöfdingen) Herra Lainjulistaja (Lagman) Fabritius pyysi Ryynäistä ite laulamaan virttänsä. Oateltuaan vähän asiatansa rupeisi hään lauluillen, ja laulo monta tuntia (?) perättäin, mutta heitti aina pois ne pahimmat paikat, ja mätti uutta siaan. Kihlakunnan-Oikeus ei tainut ottoo kirjaansa kaikkia hänen laulujansa, mutta kuunteli heitä pystyllä korvalla, ja koska hään oli lakkanut laulamasta, mieleksi ja nauroksi kaiken läsnä-olevaisten, niin sanotaan koko riijan siihen loppuneen.

RUNO.

"Ei sanat sanoihin puutuk, Virret veisaten vähänek", Sanan-laskussa sanoovat Suomen syvät Suomalaiset; Voan mun puuttuupi puheeni, Laulu-virtteini lakkaapi, Sill' on mulla mustat päivät, Varsin vaikia elämä. Sill' on kipu kintahissa, Suoni sormia vetääpi,[19] Pakottaapi peukalota. Peä on kieleni kipiä, Kuiva kurjan kulkku-torvi: Eipä raiku raskas rinta, Eikä kurjan kulkku-torvi, Vaikka ainoiset asiat Vielä varsin voatisivat.

Tok on vielä toimivampi, Että soan sanan sanoa, Puolen kymmentä puhua, Kuink' on miehet Moaninkalla, Iisalmen ison rajalla — Mont' on miestä Moaninkalla, Mutta Moaninkan kylissä, Ei ouk monta mielellistä Eikä vakaista varsin.

Uskon ensin Eskelistä,[20] Pienen Poavalin parasna, Lautamiehen mielellisnä; Tok on Torsti toimivampi, Sata-vaimoinen sanoa.

Luulin Lukkarin hyväksi. Kellon-soittajan somaksi, Vaikka suuren vaivan kanssa, Kivun kiussain keralla Pyrki meillen meäkimään. Kummat juonet Kustavillen, Joakopilla joaritokset.

Nyt minä puhun Pukista, Aiottelen Oaronista, (Vaikk' on vaterkin kohta, Eli kuulus' Kummin-poika) Kuin on suuresta suvusta. Asennosta ankarasta. Äväriäs oli Äijä kyllä, Rikas riistaasta perätin — Kunniasta kuuluisampi. Eskel-voari Äijän poika. Sotaherrana somainen, Upserikin uskollinen.

Is' oil kyllä ihmiseksi.[21] Isä ihmisten tapainen; Rakas varsin rannihinsa, Kuin on ollut kummihinna; Voan on Oaron ankarampi, Viekas, vihasen-lainen. Kyll' on kiltti kirkko-tiellä, Kesti-paikoissa parempi, Okkela on oluen luonna, Viekas viinan-tienuilla. Ei se seästä särpämiä, Sian-kinttuja kitise. Jos oisi Orihin potka. Eli Tamman taka-roaja, Eli sorkka sota-hevoisen. Syöpi voita vuohen verran Palon viiliä vitoopi; Viel' on julma juustollenkin Maito-ruuan maistelia.

Nyt minun täytyy sanoa Karhuisten kavalat neuot, Kaupiaisten kauhiammat: Ylpee on perätin Pekka, Kotonansa suuri koira, Joka pulskasti puhuupi: "Soapi Karhuinen kasakan, Tänä keitona kesänä. Kapan annan Kaukoisellen, Senkin otrina ojenan, Kannan kaksi vanteheilla Kuuen päivän kostennosta." Ei Rusi rupia tuohon, Ryhy Ryynäisen penikka. Kapan tahtoopi tasaisen, Puolentoista pulskiasti, Ylisummahan yheksän Viikon-peähän peästyänsä.

Tois't on juonet Toavitilla Toiset Toavitin asiat. (Rouvarill' on rohkiammat) Vettä viinahan panoopi, Korvon korttelin osaksi, Kaksi kannun kohennoksi. Viel' on pieninen pikari, Jok' on laitettu lasista; Se esinä markan makso Kohta kolmehen ylensi. — Tuota ouvot osteloopi.

Jos kukainen kummiksiipi, Kenkin keskensä sanoopi: "Kyll' on kallis kauppa-viina, Suuros-pulloll' suuri hinta." Toavit toisia puhuupi: "Kylläs annat kymmenänkin, Kaksitoista kaikitekkin Ennenkuin elo tuloopi Tänä syyssä syötäväksi." Hyvä vielä Hyökärinä, Kaunis Ruunun-kaupiana! Ensin ostaapi eloa, Rukihia roinistaapi, Jotka leiviksi levittää; Ostaa siitten otriakin, Jotka soutelee sotahan, Kuletteloo Kuopiohon.

Minun täytyypi sanoa, Murehella muistutella Kuin on ukko uupununna, Vanha voari vaipununna, Koatununna Karhulasta: Nyt loppu Lohilta pelko, Surma suuri-purstoisilta; Soap nyt Siijat siivon olla, Lahnat loavullans elee. Jopa Muori murnistaiksen, Vanha akka varustaiksen, Leski leikkitäk puhuupi Poijallensa, porstuassa, Kahen kammarin välissä: "Otapa avahin aitan, Puoin pukkari sivala![22] Otas otria vähänen, Kapan kaksi, vantehiseen; Joista juoma laitetahan, Olut pannahan paraiten Vanhan Voarin peijahiksi, Iki-muistoksi Isäisi!" Marketallen mainihtoopi, Pekan -vaimollen varottaa: "Osootkos oluen panna, Tehä viinan viisahasti?" Markettakin mainihtoopi: "Viel' on leivät leipomatak, Kakkarat kaputtamatak."

Sanoo Pekka pensiästi: "Itekma olen isäntä, Veärän-nenän vertahinen! Minä laitan Lankolaiset, Sisareinkin sieltä nouan, Joka kyrsät kypsyttääpi, Paksut leivät paisteloopi." Jurahtaapi Jussillenkin, Veljellensä vertahasti: "Sivallappas siivon sihti, Hovista käri hopia, Kaputainin kakka-seula! Minä peijahiin Papillen Samulillen sanelen Tulla kestihin keralla. Saisin sillen siivon-leivät, Kymmen-kapan kyrsäisiä. (Jospa jäisi Jaakollenkin, Elikkä Eskelisellen, — Siitten antaisin Oarollen). Muita ruokisin muruilla, Tähtehillä täyttäisihin."

Tahto tietä Toavettikin Kuita muita kutsutahan Tähän kestihin keralla. Sanoo Pekka pensiästi: "Minä laitan Lautamiehet, Kutsun kunnia-sukuiset; En tottele Tolpparista, Loisimiehistä mitähän. (Ruokkia Rusia piteä. Vaikk' on toisen tolparinna). Vielä kutsun kuuluisammat, Herratkin Hevoisten kanssa Taviniemeltä talutan, Sihtierin sivalan tuolta. Tapan valloillen Vasikan, Hiehon hieno-seärisillen," (Vaan ei anna akka myöten, Mutta puhuupi pulskasti): "Anna vanhenna Vasikan, Parata patukka-hännän! Tuosta toista toivotahan Moallen maijohon-antaja."

Siitten Pekka pelmastaapi, Pistää puikkohin punaisen, Aika varsan valjahiisen; Ennättääpi Eskeliseen — Tuossa Poavollen puhuupi, Lautamiehellen latelee: "Nyt on Ukko uupununna, Vanha Voari vaipununna, Niin tule sinäkin tuone! — Tuo pikari tullessaisi, Suurus-pullo suurellainen Vati vaskinen kuleta, Tina-kannu kanssa vielä! Ei taija talossa meijän Olla kunnon astioita, Joilla juoma kannetahan, Olut tuuvahan tupahan, Pöyvän peällen pulskiasti. Katahis' on meillä kannut, Tuopit tuohi-vantehiset". Lautamies lupaisi tulla Taitavalla Tammallansa, Joll' on kaunihit kaviot. Silmät kyllä varsin siistit. Korvat korttelin-pituiset, Syltty-keinot kelvolliset

Niin siitten tuloopi tuolta Luoksen Lukkarin omansa. Kellonsoittajan somaisen. Kuhtuu tuolta kuusi miestä Kahen konkarin keralla;[23] Muorillensa muistuttaapi. (Se oli siitten seitsemäänsi — Kaheksaas oli vanha Kaisa, Aivan Lukkarin Anoppi).

Niin siitten tuloopi tuolta, Tavisalmehen samottain. Heitti Hestansa pihallen,[24] Tasa-turvan tantarellen. Kulkoo kohta kuistin luokse, Pontiuksen porstuahan; Tuosta lemmaisten tupahan, Aijaisten ala katoksen. Turistaiksen tultuahan, Peristäiksen peästyähän, Puheleepi pulskiasti: "Sais tästä savikko-pelto, Tämän turvan tuomisia, Tämän kärsän käyttähiä, Tämän aivun antemia." Puheleepi pulskiasti, Hattu käissä hartahasti, Kolmikanta kainalossa: "Oli meilläkin meteli Ennen nuorra oltahissa, Naisten palto noapurikset Oomma soanehet osammo, Kumpaisetkin kumppalimmo. — Niin tule sinäkin tuonek, Paakin Mari matkajaisin;[25] Pane akka ahkiohon, Istutek ite sylihin! Anna konkarin kokea, Töpö-hännän tölkyteliä!" —

Sieltä veistihin Väisälään, Kohten Kopoisen kotia, Karva-kulman kartanohon; Kuhtui tuolta kuulon miehen, Ison-kirkon kirkko-veärti. Pekka Poavollen puhuupi, Lateloopi Laukollensa: Marketalle mainihtoopi, Sisarellensä sivuise: "Niin tule sinäkin tuonek Isäisi itkemääni, Kuinsa viijähään viluhun, Laitetahan paikkaisehen!"

* * *

Kuin oli ukko uuvutettu, Vanha Voari vaiputettu, Multa peällehen muokattu, Kohta joutuvat kovullen,[26] Kaunihisti Karhulahan; Tuossa ruuallen rupeisiit, Pöyvän arihan akahtiit. — Jopa nurkasta nurahti, Sano katko karsinasta, Rusi runttihin seassa: "Isot istuvat rahilla, Pöyhkiämmät pöyvän-peässä, Taitavaisimmat takana, Lavihtalla Lautamiehet. Minä katko karsinassa, Sirkka-louhossa sihisin, Vaikka suuren vaivan kanssa Vestin kirstun kirvehellä, Höylän kanssa kaunistelin Karhuisellen kammariksi. Muill' on tässä mustat pöksyt, Sinertävät silkki-viivat; Mull' on nuttu nukka-vieru,[27] Takki tappuran-sekainen. Muill' on tässä mustat turkit, Turkin puuhat puuhkiammat, Jotk' on lankoista lavottu, Punaisista, pulskalaiset, Siniset sivullen pannut; Mull' on karvatoin kasukka, Kurehihin kuivattunna Kupehilta kummaltahan. Muill' on tässä mustat kenkät, Sekä soappahat somaiset, Jos on alla anturatkin, Korskat varsin konstilliset, Kolmen tuuman korkeuiset. Minä runhustan rajoilla,[28] Kuin on katkon kalla-luista — Ruunan-päillä runtustelen. Muill' on pitkät piipun-varret Kopat varsin konstilliset, Koko kopran täyvelliset; Minä tynkällä typitän, Täpyttelen tähtehillen."

Tuosta suuttu suuret voarit, Villa-lakkiset vihastui. Alettiinpa arveltohon, Minnäk pannahan pahoa, Ruttoa kuletetaan? Pukki tiesi pulskan neuon, Oaron siitten ankaramman: "Täss' on pahnoa pahanen, Kuisti on kujan perällä — Kannetahan katrakkahan!" Olli oikehen puhuupi, Husson -poika pulskiasti: "Ei sinnek Sikahin luokse, Karva-kärsäisin käsiin Vielä runtetak Rusia! Hyvä on Nikkari nimeltä, Puuni-seppä, sen mokoma; Oikeen ovet tekööpi, Akkunat asetteloopi. Teki kahet kankas-tuolit, Kahet kaunihit peräti, Vasta sai ne valmihiksi Eilen ennen ehtoisia. Korskat korvihin rakensi. Kaunisteli kakko-puikot. Onhan tässä olki-huone, Lato laitettu jalosti; Pankaat pakanat sen tuone Taitavasti — jos tahotten!"

Rusi tuonek runtettihin, Kannettihin katrakkahan. Ambrósius ajatteloopi Tuolla yksin ollessansa: "Olin minäkin ennen miessä, Mies-lukua tehtähissä; Nyt minä poloinen poika Savohon sanaksi jouvun, Kylän-juoksukski kykenen." Isot istuivat tuvissa, Pöyhkiämmät pöyvän-peässä, Oven-suussa suuret muorit, Karsinassa kalsihimmat. Nuoret piikoiset pihalla, Poika-miehet porstuassa, Tuolla suutahan sukivat Muna-voilla vehnäisillen, Leivillen rukihisillen. Minä Rusi raukka-poika, Heinä-korsussa kohisin.

Olipa auki akkunata, Pikkuruisen piirullansa, Tuosta pistäksen pihallen; Siitten tunkeksen tupahan. Olisin olutta juonut, Voan ei Oaron antanunna. Eskelinen ennättääpi Puhumahan pulskiasti: "Ei tämä olut olisi, Juoma, markkaa maksavainen, Voan on pullo pulskallainen, Kuin on kullattu sisältä."

Istuin keskellen isoja, Lauman lain-lukiaitten, Syystä kylläkin kyselin: "Ounko minä millonkahan Tehnyt työtä törkyllistä — — Miksi minua sinne Kannettihin katrakkahan?"

Sanoo Lukkari lujasti: "Keltä on sinulla käsky, Kusta oppisi otettu, Soatu sanat mokomat, Joit' ei muista mun sukuini, Eikä tiiä Eskelinen?"

Sitten Oaron ankarasti Otti piiskan, pitkä-siiman, Apiltansa aika ruoskan, Joll' oil Juhtat neuvonunna, Orihit opettanunna, Tamman-pojat taitavaksi. Alkoi runnella Rusia, Pientä miestä pikkuruista. Mustavirran viisas Husso[29] Autto ankara peräti, Astupa avuksi kohta, Ajo poikkeen Pontiuksen Pilatuksen pieksämästä. — Se on miestä Moaninkalla, Kirkkokunnan kuuluisainen, Jot' ei viina viivyttele, Jouvuttele suuret juomat. Joll' on akka aivan pieni, Vaimo voaksahan pituinen. Jok' on suuresta suvusta, Asennosta ankarasta.

Vanha Antti ajatteloo[30] Kuin kahtoo katoksen alta, Kuistin kusisen sisältä: "Jospa joutuneen minäkin Selkäsaunahan samahan! Voan en minä mielelläni Rupia Rusin tavalla. Riksin otan riinistäini, Taskusta tasa-parisen, Kura-suusta kukkarosta, Jonka annan Oaronillen, Tuolla seästän selkä-luini, Vanhat hartiain vapahtan Alta ruoskan ankaramman." Karhuisellen kanteloopi: "On nyt ilkiät Isänät, Kuin ne kuhtu vierahiksi Tuohisepän Tuppuraisen, Rautiain rakin-näköinen. Joll' on silmät siivottomat, Kasvot vielä karstasimmat Kuin on kasvot suuren Karhun. Peällä vanha verka-västi, Aijas-karvainen kasukka, Jot' on paljon paikattunna, Röky-lailla röhnästetty; Roasut roiskaiset jalassa, Lian kanssa liitettynnä, Paskan kanssa paatettunna. Viel' on soappahat somaiset, Niin kuin kuivat koskus-torvet." Kohta korvallen tapaisi, Kumautti kulmallehen Anttia äkkiä varsin. Sai nyt Antti aika paukun. Kumauksen kulmallensa.

Ei Savosta sanat puutu, Kuopiosta kummat juonet, Jos puhuisin puolen vuotta, Eli kuuta viisi, kuusi.

Petettiinpä Pekka vielä,[31] Musta-soaren sartti-poika. Hyttylän hyvät emännät, Akat vanhat viettelykset, Surulliset suuret muorit, Saivat saunahan saloa Pekan olla yksinänsä Jossa Moaria makaisi, Pieni tyttö pitkällänsä. Moaria makia… Tuolla miehen mielitteli, Husson pojan hullutteli. Oamulla äkin varahin, Kohta päivän koittahissa, Voati kohta Vainikaista Puhumahan puolestansa. Anto kihlat aika-lailla Kautta vanhan Vainikkaisen. Siitten Kaisa karmistaiksen, Kaisa kolkosti puhuupi: "Ei sinua Noijat noijek, Hulluttele Hussolassa! Kuinma annan kulkuhuisi Lemmon-paskoa palaisen Pirun-kusta pikkuruisen."

Virsi on tehty syytä myöten, Asioita arveltunna: Tät' on virttä viikon tehty, Koko kolmet vuorokautta — Vast' on soatu valmihiksi. Mutt' tuosta murehteleevät, Toruvatkin toisen kerran. Oaron keänsi kulmahansa, Kahteloopi karsahasti, Eipä huoli Eskelinen Virrestä vihanen olla, Laulusta lakihin männä. —

Enkä voi minä enemmin, Jaksa Pukista puhua! Nyt minä murehtin muuta, Valittelen vaivojani Kulettaissa Kuopiossa, Kärähissä käyttähissä; Siell' ei viina viskoo peätä, Olut ohtoa kivistä. Kyllä ois olutta ollut, Karsta-vettä Kuopiossa, Voan ol' kuiva kukkarossa (Matti taskussa makaisi).[32] Riimut rieskana mänivät, Ketjut kesku-ruokaisina; Ei niistä ehoni elätty, Eikä kystä kyllin syötty. Jo olisin kurja kuollut, Koatununna kaupunkihin, Mutt' oil Kermo kelpo poika, Peräniemeltä peräisin, Joka autto atrialla, Muisti murkinan-palalla. Anto vielä viina-ryypyn, Olut-tuopin oivallisen.

Ryynäinen.

RIEMU-LAULU JUUBEL-JUHLASTA v. 1817.

Tämä Ryynäisen Runo, jonka minä myös olen käsittänyt Herra Oppivalta Gr. Aminofilta, ja jossa Runoja koetteloo että kunnialla ylistää sitä juhlallista käyttämistä, jolla Kuopiossa rajuutettiin tätä meijän viimeistä Juubel-juhloo (eli Juhlin-juhloo, niin kuin myö tätä kuhuttaisimme) osottaa kyllä, että se on valinut yhen aineen, joka oli kokonaan ulkopuolella hänen mieli-luontoansa. Se ei tässä viritä virttensä viinan-tiloilla, eikä tuttavien parvessa, kussa se aina Runoillansa oli "Kukko linnassa." Tässä tavataan ainoasti yhtä yksinkertaista yritystä (sic!) että kehua näillä vierailla nimillä, joihen sovittamista meijän kieleemme aina on vaikia, ja teköo meijän Runojamme yheksi kuivaksi Tarinamukseksi; vielä siittennik, kuin heihin tunketaan näitä pitkiä vuosi-lukuja, jotka ovat luettavia, voan ei laulettavia. Tätä vikoo tavataan ussein nykyisämmissä Runoissa, joka on syntynyt siitä, että ne ovat ikään kuin yht-aikoo aivotut sekä Runomukseksi, että Tarinamuksen varaksi; mutta — "ei sovik kahta Kuninkasta yhteen linnaan." Muutoin niin kieli on tässäkin selvä ja sointuva, ja kussa ei puhutak Lutheruksesta, Wittenbergistä, Melanchthonista, Tetzelistä, Samosatenista ja Upsalasta, eli Rohvessoriloista ja Tohtoriloista (yksi merkellinen sanan-pepu talonpojan suussa) niin siinä aina äimistyy oatoksia aika Runojan.

Tuli toas kynälle kyyti, Vuoro vuollulle sulalle. Halaistulle höyhenille! Pännä pistetty läkissä Muisto-merkkiä tekeepi Kansan kasvavan etehen. Tulevaisten tunnustella Juhlan julkisen pitosta, Johon Keisari kehoitti, Suuri voipa voimallinen, Valtias Venäjän-moalla.

Kuin oli kulunut kaikki Loka-kuu lopulle käynyt, Vuonna kuin on kirjotettu Ja tuli tuhannen peälle Kului kaheksan sataa Sen peälle seitsementoista: Silloin siunattu Solenni,[33] Juubel-juhla julkisesti Vietettihin vielä kerran.

Esivalta ensin, kaikki Herrat oikenen omaiset Sitä suurella ilolla Kuuluttivat, kunnialla. Sitä Piispatkin pitivät, Rohvessorit ja Rovastit, Kaikki myöskin Kappalaiset, Kaikki kappelin papitkin, Apulaiset aivan kaikki Henkellisellä halulla Kutsuvat kokohon ensin Seurakunnat selkiästi, Aivan oamusta varahin. Kaunistivat kirkot vielä Varsin kynttälin valolla. Itse peällensä pukivat Juhla-voatteensa valitut; Siitten astuivat sisällen Heti Herran huonehensa, Voimalla varustetulla Seurakunnillen selitit, Ilmoittivat ihmisillen Opin oikian menoista, Jonka Tohtori totuinen, Julkinen Jumalan pappi, Lutherus lujaksi laitti[34] Kaupunkissa kaukaisessa, Wittenbergissä perusti.

Paljon siitäkin puhuivat, Kuinka kunnian Jumala Hänen voimalla varusti, Lahjoitti lavian tievon Henkellisissä hänellen; Pani paljon uskallusta, Rohkeutta runsahasti Yli Poavin ylpeyven. Apulaisen annoi vielä Melanchthonin mainittavan.[35] Nämät tohti toimellansa Vastoin Poavia puhua, Sekä Tetzelin tekoja, Niin myös Samosateninkin, Jotka oli Poavi pannut Synnin kaupalle sysänyt; Raha rikosten etestä Piti Poavillen tuleman, Kirja siitten synnin peälle Piti Tetzelin tekemän, Että vielä eteskinpäin Soapi synnissä eleä. Monta muuta kauhistusta, Taikaisiakin tapoja, Muita Munkkien menoja,[36] Jot' ei kykene kynällä Panemaan paperin peälle, Oppimatoin ollenkaan, Kosk' ei Oppinut osaja[37] Poavin juonia jutella. Katoi kirjat kaupunkeista, Katoi kaikista kylistä, Ei soatu sitä lukea. Vähä kuulla kirkoissakin, Eikä yhellä ajalla Soanut soarnata kukana Siinä selvässä valossa, Kuin sen Jesus jätti meillen.

Voan koska herahti Herra Tämän sankarin sytämmen, Josta silloin soarnattihin; Tämä soatti soarnoillansa, Kaunihilla kirjoillansa Ristikunnat rikkahaiksi. Annoi Roamatut avata, Laitti lapsille osansa. Kirjat kaunihit kätehen, Joihin kuitenkin käsittit Kaikki kalliimmat asiat.

Koska nyt kolmet sataa Aastaikoja alusta On jo kuitenkin kulunut, Koska yhteinen kokous Sattunut on Upsalassa,[38] Kussa nyt itse Kuninkas, Seävyt kaikki suosiolla, Isät suurella ilolla Otit vastahan vapaasti Tämän opin onnellisen. Tämän toivotun totuuen.

Niistä syistä on näkynyt Kuninkaitten kuuluisillen Ruotsin vallassa vapaassa Panna pyhäksi iloksi Ristittyillen riemu-päivä, Jonka Jumala sovitti, Että meille, kuin elämme Sa'an yheksän ajalla — Saimme jo kahesti kuulla[39] Juubel-juhlan vietetyksi.

Ei tämä elävä kansa, Tuskin myös tuleva kansa, Soane kuulla kutsuttavan Juubel-juhlalle kokohon, Solennille soitettavan. Asiat on aivan suuret, Josta puhumaan pitäisi; Voan on puhe puuttuvainen, Yksinkertainen yritys.

Yrjö Hirvoinen

Ristiinasta.

Talvella vuonna 1823 kulki Juvalla yksi miero-ukko, joka Hevoisineen kävi kylästä kylään kiertämässä, eli kerjäilemässä niin kuin meillä sanotaan. Hänellä ei ollut muuta reissä kuin yksi säkki, joka oli hänen ainua aittansa, ja kussa hään säilytti niitä ruokapalaisia, jotka annettiin hänelle ja hänen Runo-ruunallensa (Pegás). Minä näin häntä Joulu-pyhinnä Vintturin luonna Männymäellä, kussa hään yhellä jalallansa lauleli olven eäressä, ja lauluillansa kootti sinne koko kylänkunnat kuuntelemaan. Hänen nimensä oli Yrjö Hirvoinen, ja sanoi olevasek Ristiinasta kotoisin, ehkei hänellä ollut kotia niin taivaallista. Ite hään oli varsin onnellinen mielestään, ja lauluissaan niin mielullinen, että se heihin unohutti kaikkia muuta. Nähessäin häntä, juohtui minun mieleen Diogenes tynnörinensä, ja oattelin: jos onnellisuus ainoastaan seisoo siinä että olla ilman huoletak, niin ei löyvyk näitä miehiä onnellisempia! Hänen isänsä, samalla nimellä (Yrjö Hirvoinen) oli ollut sotamiessä, ja asunna Ristiinan kirkolla; hänen äitinsä nimi oli Anna Skottman. Ite hään oli jo nuoruutessaan tullut vaivaiseksi oikeesta jalastaan, ettei hään kyenyt käyvä, jostapa Hevoinen oli hänelle tarpeellinen. Hään oli ollut aikanansa tolppari; mutta ne moalliset menot eivät ouk tahtoneet häneltä kävestyä. Hänen vaimonsa Anna Valkoinen — sekin oli ollut roaja-rikko, sillä se oli tullut sokeeksi. Niin että se kyllä näytti meistä ouollen, mistä se lie soanut näitä ilon-aineitansa. Tästäpä nähään että ihmisissä löytyy toinenkin mieli, ei ainoasti se luonnollinen tahi moallinen; ja että tämä toinen mieli ussein näyttäiksen meillen luonottomaksi, koska sillä ei ouk tämä moallinen luonto. Niinpä Ukko Hirvoinen ei pannut suutansa suruillen näistä ruumiillisista murheistansa, mutta hukutti heitä näihin henkellisiin huvituksiin, ja oli lauluissansa varsin onnellinen. Hään piti joulua Juvalla kauvemmin kuin ykskään muu. Ja kuin toisten ilot oli aikoa loppunut, niin silloin Yrjö vielä veisaisi laulujansa kylän raitteilla, ja hujautti heitä kujan-suussa.[40] Minä kuulin että hänellä oli monia äkkinäisiä Runoja, joita en ole ennen kuulut; ja kuin kyselin näitä, niin hään sanoi heijän olevan omatekemiään. Minä otin häntä kanssaini Pappilaan, kussa minä viinalla laulatin kaikkia hänen laulujansa, joista minä tässä toimitan kolmet, jotka ovat minusta niitä paraaimmia. Heissä ei löyvyk mitä myö varsin Runomukseksi kuhumme, kuitenkin heitä luetaan ajan-ratoksi, muihen puutteessa. Runollisessa ansiossa hään ei ouk Ryynäisen kanssa verrattavana — ei ies että olla hänen jälkiimmäinen. Kuitenkin olemme asettaneet häntä tähän, ei hänen Runomuksensa suhteen, mutta näihen runoaineensa suhteen; koska se on tässä ottanut yhtä tarintavaista ainetta (ett historiskt ämne) laulataksensa.

JYRÄNKÖ.[41]

Jos tämä Runo on itestään kehno ja runotoin (opoetisk) niin syy taitaa olla aineessa enemmin kuin laulajassa. Se joka tahtoo vähästä kehua, tahi paisuu tyhjästä, hänestä nauretaan, niin myös hänen puheestaan. Minä en tunnek lukenoonko Heinolaiset tämän Hirvoisen Runon kunniaksensa vai pilkaksensa; mutta kyllä ukko, joka ei lie muita kaupunkia nähnyt, on koittanut, että parraan ymmärryksensä myöten ylistää kaikkia, yksinkin portit ja korstenit. Luulisi tämän hyväksikin kaupunkiksi, josta näin jalosti lauletaan:

Ajattelen ankarasti Miten virsi veisatahan, Sana-laskut lauletahan Suloisesta Suomen-moasta, Kylän-peästä kuuluisasta, Herttaisesta Heinolasta, Jyränköstä jylkisestä. Siinäpä on kaunis kaupunk' Suloissesa Suomen-moassa, Jos on punaiset pytinkit, Kaikk' on kaksin-kertaisia; Jotk' on sisältä siniset, Kullan karrella kuvatut,[42] Jos on korjat korstenitkin Katon piällä kaunihisti; Kuin on muurit mörjättynnä, Kaklunkit on kaikki tyyni Mualinkilla mualattunna. Onpa ovet oivalliset, Peili-lauvat laitettunna, Ruusun-kanssa ruusattunna; Onpa lukotkin lujimmat, Avaimmet on ankarammat; Onpa puhtaat porstuatkin. Kuin on raput rakettunna, Värin kanssa värjättynnä, Katoksill' on kaunistettu; Kartanot on kauniit kaikki Jylkisessä Jyränkössä, Kylänpiässä kuuluisassa, Suloisessa Suomenmuassa.

Onpa selvät sisus-kalut, Pöyät, kuapit kaunihimmat, Tuolit, sohvat, aivan sorjat. Sänkyt, hyllyt, aivan hyvät, Onpa ikkunat ihanat, Kuin on lasit laitettunna, Kartenit on kahen puolen.[43]

Voi sinä jyIkinen Jyränkö! Kuimma tiijän ajan-tievot, Tunnen tuossa tunnin miärät, Kuin on uurit oivalliset Kammarissa kaikissakin Nauloillansa näkymässä; Kuin on selvät seinä-kellot, Jotk on suatu saliloillen, Jotka soivatte somasti Tuossa korviin kuuvellessa, Kaksin, kolmin kaikkumassa.

Voi sinä jylkinen Jyränkö! Tämä kylä kuuluisampi Suloisessa Suomenmuassa. Asukkaat on ankarammat: Suomenmuani Muaniherra Suomen muata suojeloopi, Halusesti hallisoopi, Oikeuvet oivaltaapi; Onpa kanssa Kammareerit Jylkisessä Jyränkössä, Kanselia kassomassa, Jos on Ruunun rotokollat, Kaikki tyyni Suomen-kartat; (Pankottain on paperia) Jos on siitten joka sielu Suloisesta Suomenmaasta Ylöspantu pännän kanssa, Tähän Liäniin laitettunna, Ise kukin kirkko-kunta — Papit Herran palveliat Seurakunnat selvittännä, Kirkonkirjat kirjuttanna, Puhunut Puukhollarillen,[44] Herroillen Herskriivarillen, Henken-panossa on pantu — Kaikk' on tiällä Kanselissa Jylkisessä Jyränkössä, Löyvetään löysriivälitkin, Kaikki tyyni karkulaiset. Siitten suuri Suomenkanssa Kanselissa kassotahan: Kuinka huonot huojetaani, Kutka henkelt' heitetääni, Kutka pannaan piä-rahoillen, Asessuorit asettaavat, Luvun-teossa luvetaan (Voatiipikin Esivalta Ruunu-rahan rakennusta. Valtakunnan vahvistusta.) Suloisesta Suomen-muasta Kaikk' oo tiällä Kanselissa Jylkisessä Jyränkössä.

Tiällä tilat tiiätääni — Ruotiloista, Numeroista,[45] Kylän-päitä kysytääni — Jossa suuri Suomenkanssa Joka päivä jutteloopi, Käräjätä kävelööpi. Silloin suuret Suomenherrat Atestista aatteloovat Kuink' on laitettu muan-laissa, Kuinka virkkoi vierasmiehet, Kuinka tunnolla totisti, Kuinka valalla vahvisti. Konttuorista kohottaavat Raja-kartat kasseloovat, Piiri-kirjat perustaavat, Mitankin nimet nimittäävät, Jonk' on tehneet Terehtyörit.[46] Koska piätös piätetähän, Suomenmuani Muaherra Silloin kiäntääpi kätensä, Pännän kanssa piättelööpi. Tähän lak' on laitettunna, Kaikki tyyni Kanseliihin Jylkisehen Jyränköhön. Näinpä virret veisatahan Jylkisestä Jyränköstä, Hallitukset huastetahan Että tuhmat tuntisivat, Ymmärs' yksinkertaisetkin Suloisessa Suomenmuassa, Oikeuven olennoista; Kuin on kaikki Kanselissa Jylkisessä Jyränkössä.

Voi sinä Jylkinen Jyränkö! Tämä kylä kuuluisampi Suloisessa Suomenmuassa, Tallella Ruuniin tavarat, Raketinkin Ränteri'it,[47] Makasiinit Suomenmuassa. Onpa vahvat Välskäritkin Jylkisessä Jyränkössä, Tohtoritkin toimelliset. Asetetut Apoteekit, Laitettunna Lasareetit, Jos on siukkoja sisässä, Sairaita suatetahan Suloisesta Suomenmaasta. Tässä köyhät korjatahan, Ruaja-rikot ravitahan, Vaivaisetkin vuatitahan, Ruunun ruuall' ruokitahan; Vielä rohot ruuan kanssa Tohtorit ne toimittaavat. Joka päivä jouvuttaapi Liäkitykset lähättääpi, Pitaliset puhistaapi, Näitä tekis tervehiksi.

Voi sinä jylkinen Jyränkö! Kuin on vahvat Hantverkerit,[48] Suutaria, Reätäliä, Kaupunniss' on Karvalitkin Jylkisessä Jyränkössä. Onpa vahvat Varvalitkin, Väkevät on Värjälitkin, Mestarit on melkiämmät. Onpa sielä selvät Sepät, Kisellit on kerkiämmät, Opinpojat oivalliset, Palveliatkin on parraat Kaikissakin kartanoissa. Seurakunta kokonainen Kylänpiässä kuulusassa Jylkisessä Jyränkössä.

Voi sinä jylkinen Jyränkö! Kuin on tehty Temppelitkin, Kirkko keskellen kylee. Papp' on Herran palvelia, Jok' on selvä sielun-paimen. Onpa luja Lukkarikin Veisomaani vänkiästi, Herran-iänen hellästi. Sunnuntaina suuri ilo Jylkisessä Jyränkössä; Kuuluu kuparit kotiini, Kirkon-soitto soria kyllä Kaikkuu kaikkiin kartanoihin; Vielä ilo ihanampi, Kirkko-veisu vänkiämpi. — Kuin on portit pyvättynnä Jylkisessä Jyränkössä, Rauta-linkut liitettynnä, Pihti-pielet perustettu — Ne on auki avattunna. Ise kukin kotonansa Korvillaase kuunteloopi Usko-virttä veisatessa Kuinka kuutaan hurskahasti, Kuinka palvellaan parahin, Jumalata julkisesti Pyhä-päivee pyhitessä.

Voi sinä, jylkinen Jyränkö! Tämä kylä kuuluisampi Suloisessa Suomenmuassa. Kuin on vahvast varustettu. Vahvat vanki-kartanotkin, Vannoitetut vanki-nihit, Jossa vankit valiltahan. Pahateot paimetahan; Ettei kansass' ois kamina, Seurakunnassa sevutos; Varkaat kaikki vuaralliset, Murhamiehet, muutkin synnit, Esivalta varoittaapi. Ruunun raitat rakettunna, Vanki-talot varustettu Suloisehen Suomenmuahan. Kyyin kanssa kulettaapi Jylkisehen Jyränköhön Suahaanpa sakon-alaiset, Viijään vesi-leiväläiset — Nämät vankit vallollahan.

Voi sinä jylkinen Jyränkö! Tämä kylä kuulusampi Suloisessa Suomenmuassa. Tästä harmaat huasteloovat[49] Kuin on ennen ennustettu, Riitinkilla riitattunna, Kaupunniksi kassottuna Tämä paika parahaksi Suloisessa Suomenmuassa.

Voi sinä jylkinen Jyränkö! Kavun-suussa sula salmi Kymin-koski kuuluisampi[50] Jok' ei jeähän jeävykkähän, Suloo syvän-talvellakin. Parahalla pakkaisella Tässä vesi viereksiipi, Lainehtii kuin meren lahti. Ompa silta siihen suotu, Käsi-puut on kahen-puolen, Maantiekin on mainittava Jylkisehen Jyränköhön, Jossa Herrat Hevoisillaan Vaunuillansa vaeltaavat. Siitä suuri Suomenkansa Matkojase matkustaapi, Asioita ajelloopi.

Nyt on virsi veisattunna, Seremóni selitetty Jylkisestä Jyränköstä. Kielelläin oun kirjuttanna, Mielelläin oun muistuttanna, Älyllä ajattelunna; Nytpä nimensä nimittää, Julkisesti julistaapi Seurakunnan kuuluisasta Ristiinahan pitäjästä Jöran Hirvoinen.[51]

Hirvoinen.

HEINOLAN MARKKINAT.

Kuin Runoja oli lauluissansa ensin ihmitellyt tätä Jyränkön kaupunkia, niin hään vielä erittäin runoilleepi heijän markkinoista, niin että se kyllä näyttää, kuin oisi tämä kaupunki paljon pyörytellyt hänen mieltänsä. Hään laulaa:

Mieli-juotella julistan Kuinon syksyllä, suvella, Keväellä kerkkiällä; Silloin suuri Suomenkansa Kovahasti kokountuupi Jylkisehen Jyränköhön. Kuin on latsit laitettunna, Miärä-päivät piätettynnä; Markkinat on mainittavat. Jossa samuu Savolaiset, Pohjolaiset polisoovat, Hämäläiset helisöövät. Tuli tänne Turun Liäni, Helsinkistä suuret Herrat, Kaupunkista Kauppa-miehet Kyyin kanssa kulettaapi, Tavaroita tanhuillen. Kuinon puo'it pyvättynnä, Lauvoista on laitettunna. Silloin suuri Suomenkansa Kaupuniss' on kahen-puolen, Onpa toisia torilla; Piikkinäitä pihti-pieliss', Kahvi-pannuja kavulla Rahtyörit on rakettanna —[52] (Paloviina parempana).

* * *

Hämäläiset helisöövät Sillan-suussa, sunti-paikka Jossa parret parisoovat. Väki valta vaeltaapi, Tahtoi kuatua kaupunti; Ajoivat Muaherran muahan,[53] Piältä kassoi Kammareerit. Oli vahvat vahti-miehet — Otti kiini kiiruhusti, Voati vanki-kartanoihin. Miehet tuotiin tokki-huusiin. Koska päivä piätettihin, Aamu toinen alottihin, Tuli Tuomar' tutkimaani Kuinka eilen elettäni. Silloin vankit vastaellivat: "Hyvät Herrat helpoittaaka! Eilen tässä elettäni, Rahallamme ravittini, Toverit on toisin-käsin. — Viina tämän villin suatto!" Tuomarit ne tutkistivat Juoma-sakot juttelivat. — Laskit vankit vallollehen

Hirvoinen.

KURVILAN EMÄNTÄ.

Kurvilan kylässä Ristiinan pitäjässä asui kaks veljestä Maunus ja Niiles Torniainen. Maunuksen akka, nimellä Anna Himainen, joka oli Emäntänä talossa, oli suuri tuhlatar (slöserska) ja hukutti talon tavaroita ylenpalttisella elämisellänsä, josta häntä viimen eroitettiin talosta pois. Hään läksi silloin tyttäresek luokse, nimeltä Vappo, jota hään oli toista kymmentä vuotta siitten poisnainut Maunus Tiusaisellen; ja kussa se viimeisellä joutui varsin köyhäksi. Tässä lauletaan ensin niitä aikoja, kuin näit tyttären läksiäisiä piettiin, ja siitten niitäkin, jollon se joutui pois talostaan.

Kurvilass' oil korja vaimo, Akka aivan ankarainen, Kovin kuuluisa Emäntä, Sepä käyvä käpsyttääpi Kirkko-tietä kiekkarasti; Sielä panoo pajakkata[54] Kansan kanssa käyvessänsä, Oman talonsa tapoja. Yksin tyttö urhollinen, Piene-läntä piika-lapsi Kerhekästi kätettäni, Kiekkarasti kihlattiini, Sepä naitiin nuapurihin, Temmattihin Tiusaisehen, Kopattiin koti-kylähän.

Käytiin sielä kaltaisissa, Vietiin viinat viemisiksi, Lihat, leivät, lättiäiset, Piti piot Piiallensa, Lävähytti läksiäiset Kotonasek korkiasti, Kuuluisassa Kurvilassa, Lattiassa laveassa, Pöyän piässä pökiässä. Kussui vieraita kotiisek Pöyän piähän pökiästi, Yökaueksi ylpiästi.

Iltaisella istuttiini Rekeheni riemuisesti, Ahvakkaasti ajettihin. Oli kuasot kannoilahan Puhemiehet puolellahan. Ruuna eissä roilottaapi Yli pellon ylpiästi, Rokan iäreen röyhkiästi, Pöyvän piähän pökiästi. (Kohta koto muistettava Kuuluisassa Kurvilassa, Jossa huomena hölisi, Hiäväkiä helisi). Ilon kanssa erettiini — Sukulaiset suuta anto,[55] Kättä kaikki kämmen-päihen. Täss' on suvut, sulhaisetkin, Pökiämmät poika-miehet Miniätä mielivätten, Rikkahaita riitelöövät Kaunihita kasseloovat. Täss' on lapset laitettavat Kuin on tyrsät tyttäretkin; Ouvot ovat orpanoina,[56] Karva-piänä kartanoilla.

Tulipa kesä kerkiästi, Tuli lehti lempiästi, Ruoho puhkeis röyhkiästi. Laskit Lampaat laitumellen. Karjat kaikki kartanoillen. Tulipa ruuasta rojua, Tuli viljasta vihelys, Tuli sota syömisestä, Tuli rahasta räminä, Tuli pannuista parina, Tuli karjasta kamina, Tuli nuja nuotastakin Tuli riita riistastakin. Aitat lyötän aukioksi. Ei ou elo ennellään. — Jopa ero ilmistyypi! Nikolausipä nimeltä Ilmaisekse Isännäksi, Akka aivan ankarainen Ennustaiksen Emännäksi.

Pilkall' syötiin suola-heinät Pimiässä pirtihissä Sakeassa savuhussa Petkelellä pieksettihin. Lapset laulaavat kotona:[57] "Makea on maito kulta Kaunihista koalin kanssa; Meill' on leikki leivästäkkin, Parittain on pannujamme, Kaksittain on kattiloita, Lehmiä on leviästi, Lompakoita laviasti; Koska uutinen ulettuu Elon-ajat ennättääpi, Huasioita havakasti, Kahiloita kukkuloinsa — Näkyy näitä nuapurihin."

Hirvoinen.

Lassi Lappalainen

Juvalta.

Juvan pitäjä, Savossa, tuloo mainittavaksi niistä moneista Runojoista, jotka se on jo kasvattanut, ja joita se ehkä vielä kasvattaa. Koska se on ikeän kuin minun syntymäpitäjä, kussa minä olen ensin ruvenut harjoittamaan ja oppinut ymmärtämään tätä Suomen puhetta, ja kussa minä olen ensin koetellut että kansan mielestä ulos-miettiä heijän runomuksiansa — niin se on minun velvollisuus, ettei unouttaa näitä omiamme puhuissain muista virren-tekiöistä. Juvan pitäjän tunnen minä tässä tarkoituksessa, paremmin kuin yks-kään muu; ja taijan sanoa, että siinä löytyy harva kylä, kussa ei tavatak Runoja ja Runo-niekkoja. Niin se on ollut vielä näinä aikoina, soannethan vastapäin kuulla, jos tämä kaunis tapa harjoitetaan hänessä vielä vastakin, eli jos se keäntyy (niin kuin moni muu pitäjä) tyhjäksi ja kolkoksi laulun-aineista.

To'istukseksi minun puheini, tahon minä julistella muutamia näistä hänen täänaikuisia Runon-tekiöitä, joista tämä Lassi Lappalainen oli Sotamies, ja asui Tuhkalan kylässä, Remojärven pohjalla. Koska minä kotona ollessain en ymmärtännyt ottoo tarkempoa tietoa näistä miehistä, niin minä en nytkään tunnek hänestä muuta, kuin että hään v. 1807 sepitti seuravaisen Runon, jonka Lassi Oinoinen Lehkolasta lauloi minullen s. 13 p. Lokak. v. 1815.

HEVO-VIRSI.

Pekka Moarainen Pylkkelänniemeltä lainais kerran Hevoistansa, palkan eistä, Mikko Kovaisellen Tuhkalassa. Joka kynti sillä kunnekka se uupui. Silloin otti hään ja serkkunsa keralla (nimeltä Jussi Kovainen ) tappo Tamman, josta asiasta Lappalainen teki virrensä.

Lappalainen luatu-poika[58] Alko kylpyä kysäillä; Tulipa tuolla puheeksi Koska Kokinkin pakinaksi. Siinä samassa sanoopi: "Mieleni minun tekööpi Rueta Runon-tekooni, Hevo-virttä laulamaani."

Kokkipa kotona sanoo:[59] Joka-aamu aatteloo: "Mistä Hevoinen suotaneen?" Kokki käsineet käteesek! Alko tietä telkentellä Pitkin Piiparin ahoa.[60] Kohten Kovaisen torppaan, Sen saman setäsen mökkiin. Ei siitten Simoiseen käynyt, Eikä pistän't Piispahassa; Niinpä mäni Nilkkilään, Ei siinä sisässä käynyt; Yli kynnyksen kysyypi, Lapsillenpa lausutteloo: "Missä tejän miehet ovat, Elikkä emä entuansa?"

Vielä mieli Mikko männä Aina auman sivuihten Leveelle Lehmä-lahelle, Ynnä Ylöisen sivuihten, Pitkin tietä Tihmaksellen. Järitteli Jääkeriini. Pekkapa se perehen-miesi Mieli vieraalta kysyä: "Tuoltakos tulet Tuhkalasta, Matkustat majansialtais?" "Tuoltapa tulen Tuhkalasta, Matkustan majasialtain! Jos nyt joutaisi Hevoinen!" Akkapa hyvä auttamaan. — Pekka puhui puolestansa: "Autan kyllä ankarasti!" ( Pekka pelloilen samoopi; Mikko tuasta tuloopi) "Ruoka tämän rumentanna, Huonot heinät huonontanna." Mikko mieliksi sanoopi: "Ruuan annan runsahamman, Palkan paremman perästä!"

Mikko rehvastiin rekeen, Liittihinpä liisteheillen, Alkopa ajoa kovemmin Niinpä tuota niityn-tietä Pitkin tietä Tihmaksellen, Ynnä Yloisen sivuihten, Vieläpä Viikinkin sivuihten;[61] Niinpä mäni Nilkilähän, Alko pistellä Piispahan, Väinistellä Viänäisellen; Mikkopa sivullen sipuupi, Aina kökötti kotiisak.

Koska kuuli Kovaisen -poika Mitä Mikko tuolta toi, Alko aatella kotona — Ensin emänsä tahotak Ilman isän tietämätäk Tekipä jouon joutahamman, Kokotti Kokin mökkiin, Tuota tuolta tietämääni Mitä Mikko tuolta toi. Tupahansa tultuansa, Pirttihinsä piästyänsä: "Mitäs Mikko siihen virkat, Jos Tamma tasan pantaisiin, Jaettais' jalo elävä?" Mikko lystist luan anto. Jussi pellollen perätin Ulos uksesta ojensi, Tallusteli Tamman luokse, Luokse luontokappaletta. Alko Tammoonsa taluttoo Pitkin Piiparin ahoa, Suatto saunaasek kupeellen, Peri-ikkunan perään. Siinä samassa sanoopi: "Kussa se Jussin kurikka?" Ellipä tuo iänen kuuli; Elli kujasta kurikan[62] Juoksutti Jussin käteen. Jussipa se oli julma miesi Siinä samassa sivalsi, Siihen silmihin väliin, Kohten korvihin väliin, Kulma-luuhun kulahutti, Kiero-luuhun kilahutti. Siitäpä Hepo hervahti, Kyntyisilleen kyhnähti. Kokkipa häntä kohotti. " Jussipa se oli Julma miesi" (Hevo … vihelsi) "Revon-reittä suahakseen."

Vanha Kovainen kokotti: "Anna olla ajon-kulmaan, Piästä päivä illoilleen! Sanan lasket Savonmoahan Lasket larmin kylällen." Mitäs miehet tuosta huoli, Miehet ketti kerkiästi, Nyrkillänsä nytystvetten. Ellipä sitä ensin kysyi: "Jokos varsa valaistunna, Hepo herttainen ketetty?" Ellipä sitä ensin neuo: "Tehkee jako jalohompi, Elkee riiellä risalla,[63] Tapella Tamman-palliolla!" Ellipä tuohon ensin joutui; Maksat maljaiseen mulisti, Keuhot kopsaasek kohisti. Kokki osall' olallansa Alko astua kotiinsak. Anto osan akallensa, Lapa-luuta lapsillensa, Ise söi paremman palan. Turpa tuhmallen Sepällen, Huulet huonollen Sepällen,[64] Suu-posket Suutarillen, Koko ruato Kovaisellen, … Virren täkiällen.

Lappalainen.

Joakko Keäriäinen

Juvalta.

Talonpoika Joakko Keäriäinen Remojärvältä Juvan pitäjästä, on yksi niistä kunniallisimmista ja rehellisimmistä miehistä Juvalla, joka on sanottu hänellen isommaksi kunniaksi, kuin mikään muu. Hään on myös kuuluisa niistä töistään, joita hään moa-viljelemisellänsä, kosken-perkauksellansa ja kivi-rovioittamisellansa oli aikoin soanut, ja kussa hään hukutti omaisuutensa yhtäiseksi hyväksi.[65] Mutta myö heitämme tässä kaikkia näitä puheenaineita; ja hoastamme ainoastaan hänen Runon-taijosta, josta se on myöskin mainittava, ikään kuin laulamisestaan[66] ja kirjaan-harjoituksistaan.[67]

Niistä moneista vieraista että omista Runoista, joita hään lauloi mullen Juan pappilassa, keväillä v. 1816, s. 14 p. Tammik. tahomme tässä luettoo kaksi näytteeksi hänen runomisestaan.

HEVOIS-RUNO.

Matti Kokkoinen Alamaan kylästä, Mikkelin pitäjästä rupeisi v. 1785 tappamaan Hevoistansa. Hään nakkais häntä jo peähän, josta se hervahti voan ei kuollut. Silloin rupeis Mattia peloittamaan, että pitivät pois pyyhkimän häntä Puumalan komppaniasta Savon jälka-väin Rykmentistä, kussa hään oli Sotamiessä, nimellä Örn. Hään laitto seneistä sanan Joakko Keäriäisellen, Vehmaissa (noapurissa) tulla sinne lopettamaan tappuuta, koska hään oli jo eiltä-käsin ostanut toisen puolen nahasta. Joakko Keäriäinen Seppolasta teki Runon.

Kokkoinen koria miesi, Matti Örni ylpiämpi, Koppais kurikan kujasta, Koukin kassoi kartanosta, Jolla Hevoista heläytti, Kohten korviin väliä. Tamma kohta tanhuallen Siäriänsä suoroomaani. Tämäpä tunkiin tupa'an: "Oisin Tamman tappanunna Pannut henketen Hevoisen; Vaan ei jaksa jäseneini,[68] Eikä voimani yletä!" Laitto sanaa lapsellansa, Herttaisella Heikillänsä.

Matti läksi matkustamaan Kohten Kokkoisen kotia, Alla-päin paholla mielin. Tapais Tamman tanhualta, Vielä henkissä Hevoisen. Veti tuiman tupehesta, Puukon reisi-puoleltansa, Työnsi rintaan terästä. Siitä veri vieremääni, Käsihillen Kiäriäisen. Tekisin tuosta jakoa, Kuinka osahan tulisi. Tuosta persettä Pekalle, Perno Pekan emännälle, Jalan Juakko Hämäläiselle, Toisen Tahvo Pulkisellen, Ala-sikko Annikallen, Munaiset muullen pereellen; Puolen siitten sivalsi Pulli pisti povellensa. Maksat vienmä Matiskalaan,[69] Itrat kannanma Iloiseen, Palliotpa Puajalahan, Hoikat suolet Kunnelille, Korvat Kokkoisen akalle. Vieläpä veisin männessäini Osuutta Ollikkalahan, Taka-jalat Tammastaini. En isekkään ilman jäisi! Vieläpä keuhot keittäisin, Selkä-luut suolaan panisin; Joita paistiksi tekisin, Imeksisin iltikseini, Joulun pitkinnä pyhinnä. Häntä seppä Hennisellen — Vappu Tarkiain tapaisi Hännän Hennisen säkistä. Laiko-suolet Luatikaisell', Pohjukka-suoli Suutarille, Muut räpälät Riätälille. Ei tätä paisteta Papille, Eikä tuua Tuomarille, Eikä lahjakskaan lakihin. Viimeiset virren-tekiälle, Sille jalolle Juakopille.

Keäriäinen.

KOIRAN-RUNO.

Yksi tyttö nimeltä Poasoinen, Häppälän kylästä Mikkelin pitäjästä, tapais kerran kirkko-tiellä yhen juoksu-Koiran, jonka hänen isänsä Poavo Poasoinen oatteli piteäksensä; mutta Mustipa tappoi kaks Lammasta Yrjö Hokkaiselta, joka löi häntä henkettömäksi. Kuin Keäriäinen läksi näihen kyläläisten keralla kyntämään Haisoan syvämmoahan, sai hään tiellä kuullaksensa tämän asian, ja teki siihen-liittoon Runon.

Aika ois ruveta Runoiksi, Lähteä tästä laulamaani Mitä nyt kuuluupi kylässä: Hätä nähhään Häppälässä Koiran kurjan kuolennosta. Puasoinen pikiä miesi, — Tytär se oil ylpiämpi, Kohtais Koiran kirkko-tieltä, Toipa tuon kohta kotiisek. Koiroo ois koria nähä; Vuon teki vaivaiset vahinkot. Tappo kaksi Karitsata —[70] Yrjö suuttua sorahti. Kasso kepin kankiamman, Koivusta kovoa puuta, Jolla Koiroa kolautti, Jolla raukkoa ramautti. Koira kohta kuoliaksi. Puasoinen pikiä miesi, Tämä kohta torumaan. Hokkainen kohta häväisi: "Vieläkös viskoot vihojais?" (Silloin seivästä sivalsi). Puasoinen pani pakohon, Akka piipatti perästä. Tuosta pistäiksen Piikkillen,[71] Pani palliot patahan. Tekisin tuosta jakoa, Vuan ei annak aika myöten; Lassi Matiskain Lautamies Tarkoin kaikillen tasoopi.

Keäriäinen.

Oatto Tuovinen

Juvalta.

Oatto Tuovinen oli kotoisin Pylkkälänniemeltä, Juvalta. Hänestäkään minä en tunnek muuta, kuin että hään mahto aikanansa olla aika Runoja, jota hänen Runot kyllä toistaa. Se näyttäiksen kuin hään oisi erinomattain ollut Kissoillen rakas, koska se niin mielellään runoilli heistä. Tässä on näitä hänen Kissan virsiä kolmetkin, jotka Keäriäinen lauloi mullen.

VARSAN-RUNO.

Nuon 40 vuotta siitten, niin juoksi tämän Tuovisen varsa Kaipialan Rysthollin hevoisiin, jotka oli laskettu mehtään; ja seuraisi heijän parvessa Remojärveläisten ruoka-mailien, kussa se tuli vikuutetuksi jalastaan. Tuovinen peätti että Kaipiaiset olivat viskanet sitä kivellä. Josta se rupeis runoillemaan.

Kaipiaiset karnuttaavat, Kylän turmiot tuloovat, Lika-silmät liirettelöö Ruistahansa ruopimasta[72] Kaurojansa karhisemasta: "Oletkos Suen sukua, Vaiko koiran-kuontolaisten, Kuin söit siären sälöltäin, Varsastain vasemman jalan?" Vielä Tuovinen toruupi, Valittaapi varsastansa!

Tuovinen.

KISSAN-RUNO.

Kornetti Brusin Maivalasta osti nuon 40 vuotta siitten yhen Kissan Talonmieheltä Poavo Hyytiäiseltä Tuhkalasta, jonka hään oli soanut lahjaksi toiselta. Siitäpä jo Tuovinen teki Runonsa.

Hyökisell' oil hyvä lykky, Saipa Kissan Kilpolasta, Rahatakkin, tenkatakkin. Brusinipä runsas miesi Tarjois kahta Taaleria. Hyökipä kohta hyrskähti,[73] Narskahtipa nauramaani. Akkapa oil ahnas rahaan: "Tarpeen on raha talossa, Tuota piestään pehuistakin, Otetaanpa olista jauhot." Vetipä lempo Vesterisen — Siäret säkkikin sovitti, Sitopa suuta seisallaan, Heitti hännälle sioo. Juakko kahto karsiasti[74] Tuolta torppaasek tuasta Kissan kurjan kulkemista. Kilkit ne on kiitettävät, Lauleloovat lapsillensa. Tuomas tutkiipi visusti Sitä, saunan salvoksilta Virren värsyä vetääpi. Akat autto akkunasta. Siitä huutoo hujahutti Järven rannalla rajautti Pitkä ukko piertehessä. Suappa tieteä suaren-röhkö Hyökin hyvästä lykystä. Musta Kissa kaupattiin, Harjakkaiset haukattiin, Kuka tästä ilman jääpi? Asilainen akkoineen,[75] Pennoinen perehineen

Tuovinen.

KASSIN-RUNO.

Niilo Myyryläinen Tuhkalasta lainais kerran Kissansa vävyllensä, tälleh samallen Poavo Hyytiäisellen, mutta akatpa unoittivat sitä saunaan, kussa se tukehtui, ja kuoli savusta. Josta Tuovinen toas teki virren.

Hyöki tuiskulla tuloopi, Pakkaisella paukuttaapi: "Anna Anni Kissiäisi, Hyvä Niilo Niisiäisi, Hiiret syövät hinkaloini, Rotat kantaapi rukiini!"

Niinpä kuoli Niilon kissa, Annin ainua eläin, Hyökin saunaan savuiseen. Simo -poika sipsattaapi,[76] Raso -poika rauskuttaapi, Niilo -poika niin sanoopi: "Ei räkkee kylet kylään! Puavolla on kaita kasvo;[77] Paavo paistin tarvissoopi." Hyökin Matti mainihtoopi: "Käyväänpä nahan-jakoon!" Simo suuttua suhahti: "Nahkoin en annak ensinkään, Kukkarot' en kellenkään."

Tuovinen.

KISSAN-VIRSI.

Tämä kolmaas Kissan-Runo on tehty samasta miehestä, ja otettu siitä, että Pirilänniemen Kissa läksi kerran mänemään Hyytiälään, jossa Hyöki häntä tappo. Keäriäinen ei muistant tästä virrestä muuta, kuin alku-sanat, jotka oli näin:

Läksipä Kissa kulkemaan, Hiiren-surma hiihtämääni Periltä Perilänniemen. Tämäpä tuli Tuhkalaan, Tunkiinpa Hyökin tupahan. — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — —

Näistä kolmesta Kissan-Runoista niin Hyytiäinen paituutti Tuovista lakiin, joka tapahtui jo Laintutkian Maténin aikana. Tuovinen, jota pelloitti Lakihin männä, pyysi toista sovinnollen, ja lupaisi hänellen i'äkspäiviks yhen 2:hen rein-alaisen niityn. Mutta kuin Hyytiäinen mäni sinne heiniä tekemään, niin tuloo Tuovisen akka, ja ajo pois hänet. Siihenpä se asia siitten loppui. Mutta kyläläiset, kuin saivat asian kuullaksensa, niin panivat nimeksi tällen niityllen Kissan-niity, ja niin sitä kuhutaan vielä tänä päivänäkin, muistiksi että se oli tarjottu sovinnokseksi näistä kolmesta Kissan-Runoista.

Heikki Huuhtinen

Juvalta.

Tolpparin-poika Heikki Huuhtinen Pitkälahen kylästä Juvalla, on yksi hilpiä ja iloisa nuorukainen, joka on vielä toisen palveluksessa. Hään oli yksi niistä nuorista miehistä, jotka v. 1824 pyrki peästäksensä Norin ja Ruotin Suomalaisiin, opettelemaan heitä Savolaisten tavalla palon-kyntämistä.[78] Ehkei hään ouk vasta kuin nuon 19 tahi 20 vuotta vanha, niin hänessä jo ilmoittaiksen isoja aljeita (anlag) Runomukseen, niin kuin näyttäiksen näistä hänen kokeistaan: niin että toivotaan hänen aikoa myöten tulevan yheks kuulaisaksi Runo-sepäksi Savossa.

SIAN-RUNO.

Talonpojalta Tuomas Asikaiselta Pitkälahen kylästä katoisi syksyllä vuonna 1823 yksi Sika, jonka Suet lie syöneet suuhunsa. Hään otti noapurin- mieheltä Eiro Siiskoiselta toisen Sian siaan, koska se oli melkeen sen-näköinen kuin hänen omansa. Siiskoinen otti kyllä Sikansa takaisin, voan Asikainen omisti tätä jälleen, ja tappo sitä, josta Huuhtinen teki virren.

Ikolan suuri emäntä Jolta söi Susi Sikoja, Tappo lempo tallukoita — Tuomas totinen isäntä Saipa säkin seinukselta, Vaels Vantin kartanollen; Pistänpä kohta pihaani. Älyis Tallun tallin eissä — Tämän säkkiisek säväytti; Alko koitsia kotiisek. Sika huusi huikiasti, Tuomas juoksi joutuisasti — (Se ilo ilollen näytti).

Kuuvennoksen kannon tyttö[79] Jok oil kylvyssä kylässä, Älyspä Tuomaan tulevan. Eukoillen ensin saneli: "Mistä tuo Tuomas tuloopi? Sika säkissä selässä." Eukko Sohvollen sopotti: "Ole vaiti vaka tyttö, Elä virkaja mitähän! Meiltä söi Susi Sikoja, Tappo lempo tallukoita. Tuomas tuopi nyt Sian, Miltä Sian, kulta kaksi — Nyt toi Sian Siiskoiselta."

Suattiinpa sana kylällen, Iso-nauru nuapuriisen: "Tiäll' on Siiskoinen Sikais!" Eerikk' tuota essimääni. Älyis Tallun karsinasta — Sepä samassa saneli: "Tiäll' on miehet meijän Sika!" Juhana jutusti perästä;[80] Sepä sanoi samatek. Ikolan suuri emäntä Joka väitti viärinpäin, Toisinpäin totisti: Olevan oman Sikase.

Nouvattiin Eeva Nopoistaa,[81] Se sanoi samalla lailla Niin kuin eiltäpäin isäntä. Piekäinen, se pitkä tyttö, Muaria mahava piika Toas toiseppäin totisti: "Se on meijän-talon tallu!"

Huuhtinen.

NÄPISTÄJÄ.

Siiskoisen torpassa oli Juho Siiskoinen ja hänen vaimonsa Maija Haikarainen tunnetut nuapuruksissa, heijän näpistelemisestänsä (snatteri) josta Huuhtinen v. 1821 synnytti laulunsa.

Jussi se oli julma miesi; Ei se olt akka armahampi! Joka juoksi Juonoksehen, Kohten korsua kokotti; Tallin-usta tarkotteli.

Olipa Jussi Juoneksessa,[82] Ajoipa Akkoa jälestä, Kalvonimehen kavasti. Muaria mahtava imeinen (Joka juoksi joutuisasti) Kiisti Kilkin kartanolle. Siis otti sinisen vyyhän, Märkänä kutais kupoon. Pyysi käyvä Pyrrhöisessä, Miehellen mekko-alusta. Tulipa toisehen tupaani, Kannikkata kassomaani, Ikolassa istumassa. Suoloja soristamassa, Tolkia kopistamassa.[83]

Mies lykkäis lylyen piällä Tyrysalmen tyyntä muata; Suihki kyllä suksen-käret, Kolkki kenkän-kolpottimet, Tasaellen talven-varoo.

Puavo miehiä parraain Suattopa sanat kylään. Turuinen, se tuttu miesi Havais Puavon huastanne'en — Vasta päivee jälemmän Älyis kuhjosen kupeen Kynnen kanssa kynsityksi.

Huuhtinen.

YÖTYRI.

Talonpoika Heikki Lassinpoika Nopoinen Pitkälahen kylissä kävi aina yökenkässä Marketta Haloisen luonna, joka ei ollut arka Pojillen, kunnekka se kerran tuli ilmin, sillä, että uni petti häntä viipymään siinä kovin kauan. Huuhtinen teki tuosta Runonsa v. 1822.

Tahvo Haloinen tarkka miesi, Joka asuupi Juvalla, Pistänpä Pitkälahellen, Rehelsipä Rensin muallen.[84] Tahvoll' oli tarkka tyttö, Marketta mahava piika, Viisas virsien-tekiä, Luatu-laulun laittelia, Ankara ajo-hevoinen, Jota k… Koikkalaiset, Mielellä'än Mikkiläiset, Hipsui Mikko Puumalasta. Tapalttui tämä tarina Kymmenees päivä Kyntö-kuussa, Toisen kielen Touko-kuussa: Nopolasta Pekan -poika, Heikki -poikapa hevelsi, Suopi-suaresta sukaisi, Hevelsi Hevoisen kanssa.

Vantit luulit varkahaksi Eerik kassoi ikkunasta.[85] Näki Heikin heiluavan, Olkia ottavan kujasta. Nämät kantoi kankahalla: "Otappas olkia Hevoinen, Syöppäs Ruunain ruumenia!" Ise juoksi joutusasti Panetti portista pihaan, Kyykistänpä kynnyksellen. —

Liisa piika, liukas tyttö Laskipa Heikkiä lava'an, Ise laskiin lavan alak. Päivä nousi nopiasti, Uamu tuli ahkerasti; Ei noust Heikki Nopoinen!

Vantin Matti vanha miesi, Taitavainen talon-renki Tulipa saunasta tupa'an, Riensi kohta riihen luokse; Kirves olalla ojensi. Kolkutos kävi kovasti. Heikkipä huoneesta häväisi, Yrittipä ylös-nousta; Laukaispa lavasta tankot, Perä-seinästä perästä; Luiskahtpa luta… t…st. Pläsi pännä… rs…st.

Huuhtinen.

YÖ-JALKALAINEN.

Talonpoika Antti Penttinen Pitkälahesta kävi niinikeän tytöstämässä, ja läksi kerran yö-jalassa Rekina Liikaisen luokse, samassa kylässä; mutta tarttuipa kiini ikkunaan, josta Huuhtinen runoilee:

Pitkä poika Penttisessä, Antti se sama armas miesi, Joka työntel' tyttölöitä, Yhtä, toista, yritti, Haikaraiseen kakitti. Saunan luokse savisti, Oven ete'en ennätti; Eipä osant ollenka'an Oven eteen ensinkään — Pist'pä piänsä pienemmästä Ikkunasta niin iloissaan.

Kävipä kiini kulku'usta, Kiäntyi kaulasta kahisemaan. Suatiinpa sana tupa'ani: " Penttisen Antti on akkunassa!" Heikki vanhasta vihasta Antin luokse ahkerasti, Pekka Lampinen perästä — Antti huusi armon-kättä, Kuuees numero kujersi:[86] "Elä heitä Heikki rukka, Kyllämä tapaini parannan!"

Siitten marsi markkinoillen, Saksan-puoti'in savisti; Ott'pa uurin oivallisen. Kohta kulki kurja poika, Toiseen puotiin tupitti, Suamaan sieltä samettia. Tulipa tuostakin kotiin Alko naija nuapurista, Anna-Stiinoa ajeli, Taltan Ansoa tavotti.

Huuhtinen.

YÖTYMYKSET.

Kuuenos-miehen Matti Nopoisen tytär Pitkälahesta, nimeltä Sohvi Nopoinen piti Heikki Nopoista hyvänä, samasta kylän-peästä.

Kuuennoksen kunnon tyttö, Kirkon-miehen kiltti likka, Sohvi, Seiloista soriamp', Uotti miestä Mikkelistä, Puuter-piätä Puumalasta.[87] Olipa junkkari Juvalla, Pieni poika Pitkälahelta Joka — — — — — Suotiinpa sana kylään, Iso-nauru nuapurihin. Sohvo sotki puolestansa: "Se on nyt meijän Tiinan töitä, Suatti hyvän sisarein!"

Huuhtinen.

YHTYMISET.

Antti Asikainen Pitkälahesta likisti metässä Tiinat Pekantytär Nopoista, mutta sattupa kyläläiset siihen, heitä hätyyttämään. Josta Huuhtinen laulo:

Asikaisen Antti-poika Kävi pyhinä kylillen, Nopolata nouatteli. Tiinapa Anttisen älysi! Antti juoksi ahkerasti, Tiina aivon ankarasti; Sipuvatten Silta-suollen, Luajallen Lampisen muallen, Lehmäniemen lehto'on. Kylä kuuli —r— iänen, Nuapurit —t— natinan.

Huuhtinen.

SYÖMÄRI.

Talon-isäntä Tuomas Asikainen Pitkälahen kylästä tuli kerran lankonsa Poavo Montoisen luokse, samassa kylässä; ja söi siinä sillä innolla lihoa, että juuttui palainen kulkkuun, josta hään tukehtui ja kannettiin pyörtynynnä pihallen, kussa Montoinen viimein sai liha-kyörän pois kulkusta, jonka hään pisti omaan sunhuusak, sanoilla: "ei minun tavarain pie hukkaan joutua; jos ei hänelle kelpoo, niin kelpoohan mullen," ja silloin se nieli sitä mahasek. Tästä sai Huuhtinen virsi-aineensa.[88]

Ikolan isäntä-miesi, Armas Tuomas Asikainen Kävi pyhinnä kylissä. Kestiin piällä keikkumassa. Montoinen miesi mokoma Kussui lankosek kotiisak. Lanko tuli, ja tukehtui Liikohin liha-siruin.

Kuoliana kannettiin Lankon pihan lattiallen. Montoinen mies mokoma, Joka kourist koprallaan Kulkusta liha-kurikkoo, Jota veisellä viteli, Lautasella lapsutteli — — — — — — — — — —

Huuhtinen.

Heikki Summainen

Juvalta.

Heikki Summainen Kiiskilänniemeltä, Juvan pitäjästä, on yksi nuori Rysthollarin poika, joka nuon salakähmässä synnyttää Runojansa; koska hään ei ite tahok tulla kuulluksi. Niin on hään e.m. tässäkin tehnyt heitä toisen nimessä, että sillä välttää tullaksensa asianomaisilta vihan-alaseksi. Samassa kylässä asui yksi loisimies nimeltä Poavo Kiiskinen eli Köppö, (niin kuin häntä usseemmittain kuhutaan) joka pietään isona velhona ja Runon-laulajana; häntä lykättiin virren-tekiäksi. Että kirjoja on tehty toisen nimessä, tunnetaan Tarinamuksesta; mutta että meijän laulutkin ovat toisinaan näin varsin vieraalla nimellä kastettunna, on yksi esimerkki, joka on erin-omainen, ja joka toistaa ettei heihin aina ouk uskomista, ilman tarkempata asian tutkimista.

VÄVY-MIES.

Rysthollari Pekka Kiiskinen Kiiskilänniemeltä otti Joakko Auvista (tahi Avelinia?) Teivaasta vävyksensä, sillen vanhemmallen tyttärellensä Maija Liisallen; mutta hään piti salassa sitä nuorempatakin hyvänä, nimeltä Eeva Sohvia, joka tuli tietyksi siitä, että heijän sisaren-lapsi kuuli heijän keskenäisiä puheitansa, mehtämajassa, joita hään kotiin-tultuaan ilmoitti vanhimmillensa; josta ukko Kiiskinen kyllä kovasti suuttui. Heikki Summainen teki tästä Runon v. 1814, jonka Joakko Pulliainen Kiiskilänniemeltä laulo mullen s. 13 p. Lokak. v. 1815.

Kiiskilänniemi, kiitettävä — Siin' on viisaat virren-sepät, Viisaat virsiin-tekiät!

Puavo Köppö köyhä miesi,[89] Tämä vanha vaiva-sukka, Tämä viisas virren-seppä Ajatteli ajan piälle, Pitkin tietä käyessänsä, Kuinka laulut laitettaneen, Kuinka virsi veisattanneen. (Tätä kieltää Kiiskiset, Eikä antais Auvisetkaan ).

Pekka puhuu Purhoisillen: Purhoisei puhuu Pekallen: " Teivaassa on tietty poika, Sekä Suutar' että Riätäil'; Tekööpi työt molemmat." Tämä viänettiin vävyks', Otettiin otto-pojaks'.

Juakko vielä viisi vuotta Maija-Liisoa likisti. "Laita mulle lapsukkainen, Tahi pieni perillinen! Jos et laitak mulle lasta Niinma suostutan Sohvia."

Juakko suostutti Sohvian[90] "Laita mulle lapsukkainen, Tahi pieni perillinen!" Tyttö näytti tykevällen, Aivan paljon paksummallen.

Juakko istui eine-puulla: "Jok' on Sohvi suovallaan?" ( Pekka, pieni pentu-koira, Kassoi ala kainalonsa) "Jok' on poika puoltununna, Jok' on uupuna unehen?"

Pekka peitti silmoisensa Käsi-varrella omalla; Kohta tultua kotiinsak, Ensin huasto emännällen, Siitten ilmoitti isällen. Ukko suuttua suhahti, Alko Auvista torua: "Tuos' on tuutu tyttärelleis![91] Jos on Siat syötettynnä, Rupa-turvat ruokittunna." —

Summainen.

Poavo Heikkinen

Mikkelistä.

Minä en varsin tunnek oliko tämä Heikkinen kotoisin Juvalta vai Mikkelistä; sillä kumpaisessakin pitäjässä löytyy paljon näitä sukuisia. Juvalla minä olen kuullut tätä laulettavan; mutta koska asiat, joista tässä lauletaan, ovat tapahtuneet Mikkelissä, niin on arvattava, että laulu on myös siinäkin synnytetty.

HALPA-POIKA

Erko Raminen oli yksi tolppari Skinnarin Hovin alla, Mikkelin pitäjässä, jolla oli kaks kelvotointa poikoo, Hanno ja Mikko. Hanno oli hevoisen huijari, ja vaihto pois ilman isänsä luatak hänen Hevoisiansa, tappeli kirkko-tiellä, ja teki muita semmoisia kokkauksia. Tuli viimeisellä myös riitaan isänsäkkiin kanssa, jonka hään veljensä avulla sitoi nuoriin. Mutta Antti Heikkinen noapurista tuli ukon avuksi, joka irti-peästettynnä otti pakonsa hänen luokse, eikä ottanut talosta muuta myötensä kuin nuusku-purakkonsa; (joka oli jo tapahtunut 35 vuotta siitten). Poavo Heikkinen teki siitä Runon, jonka Joakko Keäriäinen laulo mullen v. 1816.

Ramin-Hanno, halpa poika, Kiljui kovast' kirkko-tiellä… Ori juoksi joutusasti;[92] Laulatteli Lampisehen, Pienen Pietarin pihaani.

Sai siitä Ruunan rumemman Perä-mieheltä Pekalta. Vielä lauloi Lampisessa Viinan-virttä viimeiseksi. —

Siitten ajo ankarasti Niitun taakse Nikkilähän.

* * *

Akka vanha vapiseva[93] Toipa rokkaa rohkiasti, Syyvä syntisen ete'en. — Ropsais rokan ovensuuhun!

"Tuolta tuttuni tuloopi, Ennen-nähtyni näkyypi, — Auta armainen minua! Jo minusta mies mänöö, Rahan-suaja raukenoopi."

Otti tuiman tupestansa. Jolla ratko raippa-köyet, Selvät site'et sivalsi. Otti potin ovensuusta, Nenä-kellosek keralla; Heitettehin Heikkiseen, Pienen Heikkälän pihaani.

Heikkinen.

Ikoinen

Mikkelistä.

Koska minä kotona ollessain en paremmin tiiustellut tätä miestä, niin minä en taija varsin sanoa oliko se Juvalta vai Mikkelistä, eikä mikä hänen ristimä-nimensä lie ollut. Ettei hään ollut Runon-töihin taipumatoin, selitetään tästä hänen laulusta, josta minä olen kuullut 3 erinnäistä vaihtausta, nimittäin jo v. 1815, s. 22 p. Lokak. Matti Veänäiseltä, Kaskista; siitten Olli Laukaiselta, Luukkalasta; ja viimen renkiltä Martti Hämäläiseltä, Pihlansalosta, joka laulo sitä mulle v. 1816, s. 23 p. Moalisk.

ANTTOLAN-HERRA.

Anttolan hovissa, Mikkelin pitäjässä, asui silloin Kirjuttaja Eerik Juh. Virilander, isäntämiessä. Hään pieksi oman Rakuunasak vaimoo, siitä syystä että se tapais hänen lehmänsä, aijastaan. Josta Ikoinen sai virren alkunsa.

Ikoinen iloinen miesi. Viisas virsien-tekiä, Laitto liänit laulamaani, Kylä-kunnat kuulemaani. "Herraiseni herttaiseni Kuules kuinka lauletaani, Kuinka virsi viänetääni, Puustavit pujotetaani!"

Tämä on virsi Anttolasta,[94] Hovin-Herrasta hopotus. Aamulla äkin varain Läksi messään mehuten. — Eerik Jussi, julma miesi, Supitpa suurella suolla, Kulkipa kurjan karjan luokse; Löys'pä Lehmät aijastansa Niittuansa nilkomasta, Ajo Antolaan pihaani, Kaikotti karja-kuja'an. Rakuuna paran raukka akka Astu Anttolan pihaani: "Herraiseeni herttaiseeni, Anna Lehmäini kotiini!"

Virilander viisas miesi Ajo akka räppänätä Nahka-piiskalla pihasta, Tuppais nahka-tullikolla, Antoipa korvalle kolauksen.

Mäni porstuppaan pakooni. — Siellä seisoivat sopessa Jyljänäisen julma akka,[95] Kaunis kakkaran varas, Hyvän-leivän leikkeliä; Poavo Suutarin sukkela poika, Kakkaraisen kannattaja, Hyvän leivän lennättäjä.

Ikoinen.

Risto Viljakainen

Joroisista.

Tämä Risto Viljakainen oli asunut Taipalen kylässä, Joroisissa. Tämän hänen laulunsa laulo mullen Oappo Härköinen, Kaskista, v. 1815 s. 25 p. Marrask.

KUKON-RUNO.

Oatto Härköisellä. Taipalen kylässä Joroisissa, oli yksi vanha Kukko, jonka akat vaihtovat pois Viljakkalaan, yhteen nuorempaan. Niin Risto Viljakainen otti siitten ja tappo sen vanhan, josta hään ite teki Runon.

Ah, sinua kurja Kukko![96] Lauloit lammin-lantereella, Mäen-kollossa kakaihtit, Ainoan Aaton kotona — Kaisan -vaimon kartanossa. Kaisoo, Annia ajelit Kukon-kaupallen kylällen; Viljakkalaan vikkelästi. Anni aatteli asian, "Kuinka käynöön Kukon-kauppa? Kumma vaihtan vastatuksin!"

Ensin Ellillen puheli, Siitten huastoi Hannan kanssa, Sattupa Juutihta Juvalta, Pitkä piika Putkolasta, Savon-niemeltä samatek Kaupottari kahtomaani,[97] Antin morsia mokoma Kiiskilästä käätteli. Vieläpä riukkuisi Rikina, Latuttari lasketteli, Tiina juosta tilkiitteli Antin kanssa kalkutteli, Annukka ajo perästä. — Ah, sinua julma Jussi, Kesken koipesit kotihin, Lippaisit liinan-liolta, Kapinata kahtomaani. "Onko Kontio kotona, Kukon-surma suutuksissa?" Risto juosta riipotteli, Piian kanssa piipotteli; Liena lensi liien ette'en Pankon luokse painutteli: "En annak pata'in panna, Siivo-veteen siivekkästä!" Hanna paipatti patoa. Maija muita mahtavampi Ei voi kuunella kumossaan, Eikä toisessa tuvassa. Kukon-virttä veisattavan.

Viljakainen.

Lassi Nissinen

Joroisilta.

Lassi Nissinen Kaijolta, Joroisin pitäjästä, yksi pitkä rokon-arpinen mies, on yksi niistä kuuluisimmista Runojoista sillä pohjalla, ja myöskin vahva loihtia. Hään kävi mun luonnain s. 25 p. Tammik. v. 1816, ja luetteli koko vuorokauven lukujansa. Hänellä oli paljon omiakin tekemiään,[98] jotka muuten oisivat olleet somat teoltaan, ellei heissä oisi ollut niin paljon näitä roakoja sanoja, jotka teki heitä valaistunneillen korvillen varsin karkeiksi. Yksi, kussa heitä vähin tavataan, olkoon tässä näytteeksi hänen Runomuksestaan.

KISSAN-RUNO.

Tahvo Monoisella Tuusmäin kylässä Rantasalmen pitäjässä, oli yksi suuri Kissa, joka usseen juoksenteli Pakkilaan, Martti Pakin luokse. Niin tapahtui kerran, että hänen vaimonsa Rikina Tuuhattar tappo häntä ruoka-tuassansa; josta Lassi Nissinen, Kaijolta, teki Runon.

Alotanma aika veisun, Virren värsyn viisahamman, Monoisell' oli muoti Kissa Joka juoksi joutusasta, Vikevästi viiletteli, Painatteli Pakkilaana. Tuuhattari tuima vaimo Hirtti kissan kiirehestä Rotan-syöjän rohkiasta. Tiina Huorni tiijon anto.

Kissa kiljuupi tuvassa! Pistiinpä Rikina pihalen. Otti Kissan kynsihisek; Kissa kisko kynsillänä, Repi leuka-pielillänä. Vei pihallen piiskatakseen. Huoneisen oven sisällen Hirtti hivus-karvoillansa Kytki perse-jouhillansa. Kissapa kiljuupi kiirusta: "Ei henki hevillä lähek!"[99] Saipa sieltä sievän puuni Jolla piähään peikaroipi. Kissa kuoli kiirehesti, Rotan-syöjä rohkiasta. Sitä nylki nyrkillänsä, Kisko kissan kynsillänsä, Veritteli veitellänsä; Pani kissan palkan-puillen. Sai saparon lapsillensa, Martillensa maha-paijan, Rikinalle rimpottimet, Liena-Tiinallen tiperon, Isännälle ije-lihan; Esi-jalan emännällen, Taka-reijet renkilöillen, Mikollen mitä tuloopi. Risan anto Ulrikallen, Kaula-murun Kallukallen, Korvat Maija Kuosmaisellen, Mulkut muillen tyttärillen. Piioillen pisi-lihasta.

Jopa loppu loisten Kissat, Torparien torvi-hännät. Tuli murhe murkinasta, Paha-mieli Pakkilana. Viellä ois viiksiä jälellä — Viikset virren laulajoillen.

Nissinen.

Mikko Koivuinen

Taipalensaarelta.

Mikko Koivuinen, joka asuu Niemen kylässä Taipalensoaren pitäjässä, mahtaa niissä paikoissa olla selvä virren-seppä. Minä en tunne hänestä muuta, kuin että minä, Maalisk. v. 1816, kuulin yhen miehen, nimeltä Heikki Inkinen Taipalensoaresta, laulelevan muutamia heistä.

NUOTTA-MIEHET.

Emäntä Maija Koivuinen, Niemen kylästä Taipalensoaressa, torui aina poikoansa Matti Koivuista, siitä että se kävi kaikket yöt kalastamassa, ja siitten makaisi kaiket päivät. Koska se ei tuonut kyllä paljo kaloja hänen mielestään, niin se luuli että hään anto heitä kylään; ja peätti että kerran olla vahtimassa, kahtoamassa kuin tulivat rantaan, ellei heillä ollut enemp kaloja, kuin mitkä kotihin tuotiin. Niinpä läksi hyvin varain yhtenä oamuna rannallen, heitä outtamaan. Miehet, jotka luuli lykkynsä piloavan jos vaimot heitä silmiltivät, eivät näyttäneet akoillen sualistansa. Poika, kuin ikään keksi Eukon raosta kahtoavan heijän soalistansa, kätki kalansa, ja kyseltyä: vastais heitä ei olevan. Josta Mikko Koivuinen teki laulun.

Kumma laulamaan rupian, Ensin laulan Eukon virren. Eukko hiijen hillimätöin, Talon työhön taipumatoin, Jolla aina ol' urina,[100] Kalan-soaliista sanoma: "Yöllä karkeli kalassa, Kaiken päivän peä kekassa."

Olipa varteessa varahin, Yli kolkan kassomassa, Joko joutuuvat kotihin Koho-miehet — kontin kanssa — Saisin ne saloa nähä! "Soapiko varia tehä, Vai ei?" — "On varsin vilua!" —

Koivuinen.

NAURIS-VARTIAS.

Talonpojan akka Eeva Hämäläinen, Niemen kylästä Taipalansoaresta, kahtoi nauriita itellesek Rysthollarin Heikki Koivuisen nauris-moasta. Tämä laitto toissa pänä miehiä sinne vahtimaan. Akka kuin tuli, niin miehet sutkivat häntä selkään, josta siitten Mikko Koivuinen sai sanojansa.

Tulipa tora talohon, Suutto kova Koivuisehen, Kosk' ei vältyk varkahailta — Vievät nauriit noatineen. Äsken mies mietettiin, Laiha-kuakko laitettiin,[101] Nauriin-vartiaks varahin. Joka oli uskollinen. Tuli vaimo varkahaksi, Naurihita nappomahan. Keksipä tuo kuiva miesi, Karkaisi kohta kamala, Otti vapaa vavan-peästä. Kovan ruasun kouraltansa, Jolla selkeä sivalsi, Turkin piälle tupsutteli.

Eukko illalla kotiisek. Nosti turkin naulan piälle, Viitan seinälle siveli. Mies kyleltä kysyypi: "Onkos selkä sen-näköinen? Kosk' on turkki turvonnunna, Nuttu nurian-näköinen."

"On näitä kepillä lyöty, Patukalla paukutettu. Eipä tuo konna havainut Jos ois ollut vatsa paksu, Ennen kuin selkee siveli, Turkin peälle tupsutteli Hitto Heikkiä himoisi,[102] Lyömään vielä visalla, Panemaan patukan kanssa."

Koivuinen.

Nimen Tietämättömiltä

Juvalla, niinkuin muissakin paikoissa, löytyy paljon niitäkin Runoja, jotka ehkä ovat nykyisempinnä, ovat jo kuitenkin niin vanhat, ettei muistetak heijän tekiöitänsä. Monet heistä ovat aivan somat, ja ansaihtee tulla kuultuiksi. Myö olemme seneistä sovittanut muutamia näitäkin tämän kirjan lopulla.

VAIMON-TAPPELIA.

Pekka Kämäräinen Tuusmäestä läksi kerran kaskeensa karsimaan. Hänen kälyksensä tyttärineen läksipä perästä, ja piiskaisivat häntä, vanhasta vihastaan. Yrjö Kämäräinen kuuli hänen parkumista, ja huusi akoillen, että hänen piti valittaman asian nimismiehellen. Juho Ronkainen Laukkalasta, joka laulo tätä mulle v. 1816, s. 1 p. Toukok. ei muistant kaikkia, eikä kuka sitä oli sepittänyt. Kuitenkin se on niin somasti tehty, että se ansaihtee tulla tietyksi.

Läksi Pekka perkamaani, Kämäräinen kähnimääni, Tuonnek murrolle mittaisi, Kohotulle kaskis-moalle; Sekä kahto, jotta karsi. Liena lippaisi perästä:[103] "Tyttäreini nuoremmaini, Ota kanssais kassaraisi, Soimonen sota-aseisi! Jolla pieksät piätä vastaan." — Liena kiitteli kivillä, Mua-munilla mukkiloipi,

Yrjö huusi hujautti. Mäin piältä mäkäisi Naisten hätään hävittömän: "Heretkee naiset helvettiin! Miehen poloisen pelistä, Tok' teist' Kurkki kumman soapi,[104] Rohvorsi ropotin suuren."

Pekka ryysti ryömyllään, Muan kovilla koprillaan. — — — — — — —

TAPAILLEMISET.

Se on kerran tapahtunut Tuusniemessä Rantasalmella, koska siinä juotiin hautaisia, että yksi niistä juopuneista miehistä oisi yöllä hiiskutellut piikoin luokse; mutta sattuipa toiset häntä näkemän, ja antoivat akoillen sanan, jotka ajoi häntä poikkeen. Kuka on Runon tehnyt, minä en tunne, ainoastaan että Niilo Ruuskainen Laukkalasta laulo mulle sitä v. 1815, s. 31 p. Marrask.

Kuolipa nainen nuapurista, Emäntä hyvä talosta; Kuhuttiinpa kunnotonta, Kunnotonta, kelvotonta Kestiini kelpo talooni, Jok' oil villi viinan-juoja, Hullu huorien-pitäjä. Otti otsalla olutta, Viinoa kovin veteli. Tulipa hullu humalaani.

Antti Kärkkäinen ajaapi, Tuppi-tiitinen tuloopi, Utin-Antti uilottaapi;[105] "Tulkootto akat avuksi! Tiäll' on Antti ajan-raoss', Tunkeksen tupakka-muahan!"

Hipsuttari hietas vaimo, Koppais koivuisen korennon: "Sivallankoma sivuilleisi, Eli piähän paukahutan?"

"Elkäätte Emäntä kulta! En ouk tullut toin-perästä, Ilman suotta irvistimme."

Nimittämätöin.

VENTISEN HÄRÄN-RUNO:

Pekka Ventisellä oli yksi Härkä, joka mäni Kettuisen hakaan. Niin Kettuinen häntä siinä tappo, eikä siitä tullut tietoo sen-koommin, ennen kuin vasta vuuen peästä, jollon hään tietti nahasta soappaita itelleen. Silloin miten lie tullut sanomaan Suutarillen näistä nahoistaan, että rupeisivat arvoomaan asiata; joka sillä tavalla viimen suatiin ilmiin. Kettuista kuhutaan seneistä narriksi, kuin ei osanut paremmin suutansa pitellä, voan ilmoitti asian, näin omalla tuhmuuellaan. Missä kylässä se lie tapahtunut, en taija varsin sanoa, eikä kuka on tehnyt Runon; vaan Juvalla sitä lauletaan. Minä kuulin ensin vähä tästä v. 1815 Niilo Ruuskaiselta Laukkalasta, ja siitten v. 1816 Joh. Ronkaiselta samasta kylästä; joka taisi sen kokonaan.

Olipa Härkä Ventisellä, Vanhan Hermikin vasikka,[106] Sormuttaren sormi-juotto. Vähä on mieli Ventisellä, Vähä Ventisen tytöllä, Härällä sitä vähempi, — Mäni Kettuisen hakaani. Alko Kettuinen ajella, Kirkon-poika piipatella, "Tpuiptä, tpupitä, Härköstäini! Kuinma saisin sarven kiini, Tolhon toisehen käteeni; Tok' minun toinenkin käteini Kova koskisin sinua, Henken paikalta panisin."

Uilon ohtahan osotti,[107] Sivals Härkee silmä-luuhun. Härkä kuatu kalliolla. Voipui muahan vuoren piältä, Kahtoipa vielä päivän piälle, Illistiinpä ilman piälle. "Jop' on päiveä vähältä, Aurinko on pikkarainen, Empä joua nylkemääni; Kylpy jättääpi kotona."

"Tehkeepä nyt mulle vuue, Tyynyn kanssa tyssätkätten!"

Uni petti, vuue voitti, Sänky pehmiä nukutti. Aamu haikia havaitak! Löysi päivän paistamasta, Aurinkon kuumottamasta. "Voi minua poloinen poika! Jop' on Härkäini hävinä, Suonut sarvi-ruavahaini, Kuhun illalla asetin, Panin päivän-lasketessa."

Alko astua tupaasek. Astu kohta kuapin luokse, Kovaisinta koprahasek Alko veistänsä hioa; Kuraisinta kurskuttaapi Tuollen Ventisen Härälle, Pekan pienen ruavahallen. Pistipä tuiman tuppehesek, Pamppusek pahan-tekiä. Alko astua pesälle, Soro-tietä soirotella.

Suapi Härän vuoren luokse "Ole kiitetty Jumala! Eip' ouk Härkäini hävinnä, Suatu sarvi-ruavastaini Kuhun illalla asetin, Panin päivän-lasketessa. Voi minua poloinen poika! Ei ou lapset luahillain, Kynttä pystyssä pitäisi, Kyllämä tähän neuon keksin, Viänänmä vesalla kiini, Koivun-oksalla ojenan." Kohta koipehen ajaksen, Veti kohta koiven halki, Munat muahan muksautti, Kiven piälle kiljahutti. … kynsiisek repäisi, Kiäntelööpi, kahteloopi: "Mitäs tästä suataneeni? Suapi pitkän piipun-varren, Sen saman savun-vetimen." Nylki Härän kokonansa. Alkopa astua ahollen, Väpätä väkeensäk luokse.

Veli tirskuupi torassa, Tahvo huasto hartahasti: "Missäs sinut piru pitännä, Paha henki painellunna?"

"Veliseini, Vuariseini! Mull' on tulluna vahinko. Härkä kuoli Ventsieltä, Jota illalla ajelin."

"Kuin on tulluna vahinko, Vastoo siitten parastais!" Kämärätär kiärä muori[108] Haasteli halu-sanoilla, Puhu lämpi-luoteilla: "Suattuoon sana taloon, Antoa asian ilmin! Tok se toistenkin tuloopi, Jos ei ennen, niin erossa."

"Pitä suutais pienempänä! Itek ymmärrän enemmin, Asiasta paljon tiijän. Kannan lihat kotihin, Kosku-torvella tojotan. Ammu Härkä aitassaini, Luiku lukkoihen takana! Lihat suolahan sovitan, Nahka parkiin panemme — Kelmi kenkiä tekööpi, Suapi narri suappahaita Tuosta Ventisen Härästä, Pekan pienen ruavahasta."

Nimittämätöin.

NÄLKÄ.

Nälkä kuvaellaan tässä kuin yksi mies, jolla oli olki-petkele olalla, vehka-vihko kainalossa; ja joka tultua Mikkelistä-päin, käveskeli pian joka kylässä Juvalla. Jos tällä Runolla tarkoittaneen niitä isoja nälkä-vuosia v. 1695, 1696 ja 1697, tahi muita halla-vuosia, on tietämätöin; mutta että se on kotoisin Juvalta, arvataan siitä, että tässä puhutaan hänen kylistä. Meijän Torppali Kalle Pasainen Kirkko-kylästä, Jualta, joka lauleli minullen tätä Runoo, sanoi sitä olevan pitemmältäkin, vaikk'ei hään sitä muistanut.

Nälkä näkyypi tulevan Rautajärven jeätä myöten;[109] Olki-petkele olalla, Vehka-vihko kainalossa. — — —

Tunnettiin tuo Turakkalassa,[110] Mutt' ei nähty Niärinkillä; Havaihtiinpa Hassolassa, Piettiin tuota Piikkilässä. Kirkon-kylästä kirottiin: "Mänek tuonek Männymäellen, Tietä myöten Tirrolahan — Tuonne tuhmiin tupiin, Talonpoikaisten taloihin!"

Nimittämätöin.

Selitykset:

[1] Syy tähän viipymiseen luetaan esipuheessa I:seen Osaan XXXIII:llä puoliskolla (Pagina) ja seuravilla.

[2] Lue tästä Otavan esipuhetta.

[3] Tähän luemme e.m. ne "uusiksi" tahi "tämän vuotisiksi" kuhutut Laulut, Virret ja Veisut, joita vuosittain tuuvaan Turusta, ja jotka ovat luonnostaan niin kehnot, että se on kumma jotta heitä ostetaan ja luetaan. Tähän luettaisiin myös ne Topeliuksen Runoissa nimitetyt Nykyisemmet Laulut, ne Oulussa äsken painetut Forteliukselta kootut Suomalaiset Laulut, suurin osa Rénvallin Veisuista, ja joku osa ehkä meijän omistakin laitoksistamme.

[4] Nimittäin sillä tavalla, että mikä on Runomus, olkoon ajatuksessa tahi kielessä, siks' se jääpiki ikuisesti, ikään kuin mikä on soittamus (musik) se on soittamus iankaikkisesti. Muussa tarkoituksessa, niin on Runomisen keto varsin lavea, ja niin lavea että se ulottuu taivaaseen. Hänen juohtumukset ovat myös kirjavammat kuin päivän säteet.

[5] Jos seneistä multa tunnettomat Runojat, (Skalder) tahi Runon-koottajat, tahtoisivat runoillansa lisätä näitä tietojamme, ja tarkoittoo meijän Suomalaisen Runo-Tarinamuksen valaistamista, niin heille oisi tässä tilaisuutta soaha heitä painetuiksi ja kunnollisesti toimitetuiksi, jos lähättäävät heitä mullen postilla tahi matkustavaisten kanssa. Ja tahon minä mielelläinkin, kostoksi, tästä heijän toimeestaan, lähättee heillen kustentamatak yhen kirjan-kappaleen (Exemplar) niistä kirjoista kuhun näitä painetaan. Vielä tahtoisin muistutella, että soisin mielelläin, jos 1) laitettaisiin heihin selitöksiä äkkinäisistä nimistä ja sanoista, 2) että oisivat kirjutettunna sillä kielen-murrella kuin ovat tehtynnäkin, ja 3) että sepittäjöihen nimet ja elämäntievot oisi mainittunna.

[6] Lue tästä, Otavassa I Osa, m.m. Tämä Runomus osoittaiksen e.m. alku-sointumisella (genom alliteration) kussa joka sana ja juotos on jo itekseen sointuva, josta sitä eroitetaan kaikesta nykyisestä runomisesta, jossa aina, kahen, kolmen eli neljän sanan peästä, tavataan loppu-sointumista (slut-rim) johon peästyämmä jo unoutetaan hänen eillimäistä vastaussanansa, ellei sitä hyvin tarkoitetak peähään, joka toas keäntää työksi ja vaivaksi, joka oisi huvitokseksemme. Tällainen vanhan-aikuinen alku-sointuminen tavataan vanhoin Islandilaisten, Anglo-Saksilaisten ja Messo-Göthiläisten runomuksessa, joka toistaa että se on ollut meijän tapainen, tahi että Runomus pohjoisessa on vanhuutessa ollut tois-tapainen piiroksestaan, kuin etelässä.

[7] Otava, 1 Osa, p. 269.

[8] Ensin eroitettiin ne henkelliset aineet, sillä, että Uskomus hävitti sen vanhan Salautsen; siitten eroitettiin ne moalliset aineet, sillä, että Tarinamus, Luonnoisuus (Fysiken) ja Luonon Tietomukset (Natur-wetenskaperna) hävittivät Taikaukset ja muut turhat tietämiset.

[9] Eikä myö muuta tarvihtek, toistamiseksi tämän nykyisen Runomisen luontoa (aineensa suhteen) jos ainoasti nämät kahet sananlaskut: " Noista viisas virren otti, hullun pitkistä puheista, mielettömän lausunnosta "; ja " Siitä viisas virren suapi, jost' ei tuhma tunnekkaan ". Jotka sanat myös toistaavat että Runojoissa piti löytyä ei ainoasti runomusta, mutta myös viisautta, jota perustaiksen sen peälle, että meijän Runojat oli muinon meijän viisahimmat miehet.

[10] Koska näissä Runoissa mainitaan (pian kaikissa) vallattomasta elämästä, niin saattaa moni ehkä luulla, että elättiin niinnä aikoina varsin kelvottomasti, koska heillä aina oli näitä aineita; mutta myö uskomme toiseppäin, että olivat siviämmät kuin nykyisin, koska yksi kunnotoin käytös tehtiin (hänen tavattomuutestaan, owanlighet) runoilla kuulluksi ympäri moata. — Niinpä sanoivat: "hyvä kello kauaks kuuluu, paha sanoma etemmäks". Nyt kuullaan tätä järähtämätäk.

[11] Tämä Savon puheen-murreh eroittaiksen eteläisemmissä pitäjissä, niin kuin Mikkelissä, Joroisissa, Juvalla, m.m. siitä pohjoisemmasta Savon Suomesta, erinomattain puhumisessa (i uttalet) ja vississä sanoissa, niin kuin e.m. ise, veisi, messä, messo, essii, kassoi, kussui, tarvissoo, ilmaisekse, joita pohjoisessa sanotaan ihe (ite, itse) veihti (veitti, veitsi) mehtä (mettä, metsä) mehto (metto, metso) ehtii (etti, etsi) kuhtui (kuttui, kutsin) kahtoi (kattoi, katsoi) tarvihtoo (tarvittee, tarvitsee) ilmoittaiksen (ilmotta ihtensä t. ihtesäk).

[12] Myö olemme tässä Runossamme uskallut synnyttää yhen Suomalaisen Salauksen (Myth) siitä tähti-sikeristä, jota kuhutaan Väinämöisen virsuksi, ei että niin millään tavalla omistaisimmo sanoillemme jotakuta mainioisuutta (auktoritet) ainoasti että vallollisesti käyttäisimme omia mielen juohutuksiamme. Vaikka se kuuluupi ikään kuin Salauksen luontoon (till naturen af en Myth) ei ainoasti että puhua salaisista aineista, ja toimittoo heitä salaisella sanan-tavalla (under en mystisk framställning), mutta myös että puheet ovat salassa synnytetyt, josta uskotaan heissä olevan jonkun isomman ja henkellisemmän voiman kuin ihmisissä — niin se ei kielläk meitä salauttamasta (mysticera) meijän aatoksiamme ja mielen-juohtumuksiamme (fantasi) maallisissakin asioissa, tahi pukea heitä siihen salaiseen sa'unpuvuun, joka sillä luonottomalla eli henkellisella luonnollansa kiinittää meijän mielemme niihin luonottomiin (henkellisiin) aineihin, johon meijän ajatukset pyrkiivät, koska erkanoovat näistä moallisista, luonnollisista, joka-päivällisistä asioista.

Myö neämmö esimerkin Ruomalaisten ja Greekkalaisten Runojoista, että yksinäisetkin juohtumukset (dikter) ovat hyvät kaunistamaan ja kasvattamaan salauksia, jotka oikeutta myöten olla pitäis yhteisiä kansallisia mieli-juohatuksia. Eli myö neämmö että kaikki heijän Salamus (mythologi) joka tarjoopi sekä Runojoillen että Kuvaeltajoillen lihavia ruoka-maita, harjoitaksensa heijän juohtelemuksiansa, on parraittain ainoasti yksinäisten tekoja. Oisikkohan se siitten meillen kielty viljelemään Runollisia hetelmiä salauksen moasta? Ei ikään! Eihään löyvyk taivaassa eikä moassa mitään ainetta, jota emme Runoilla soattaisi liikuttoo. Myö olemme seneistä uskaltannut, että varsin omasta peästämme runoitella tämän Väinämöisen Virsun syntymisestä, johon myö oomme ottaneet ainemme hänen Suomalaisesta nimestään. Myö mainihtemme tätä, välttäiksemme petosta, ett'etten luulisi näitä vanhoiksi kansan-puheiksi, ett'ettenkä kieltäisi teitä käyttämästä tätä asiata mielenne myöten toisenneppäin, jos tahotten. Myö oumme antaneet tämän tähti-sikeren ilmistyä Väinämöisellen, hänen unessaan, taivahassa oltuansa. Tämän unen-viettelyksen olemme yhteenkuvonut visseyteksi, hänen havaittuansa. Eli myö olemme tässä salauksessamme yhteenvirittänyt totuutta ja mielen-valetta yheksi runolliseksi tarimaksi, koeteeksi muka, jos kävisi meiltä omin-neuoin synnyttää ja enenteä Salamuksemme. Että olemme vieneet meijän Väinämöisemme Homeruksen ja muihen vieraisten joukkoon, ei piek teitä närkästee — sillä se tapahtuu taivahassa. Että myö tässäkin (taivaassa) olemme koettanut karaista meijän kantelettamme ja meijän Runojamme, on yksi luvallinen yritys — jost ei meitä sakoitettanek.

Maito-heinä, Röd-wäpling. — Vuohen-kukka, Hwit-Sippa. — Lehmän-kieli, Lilje Conwalje. — Apilas, Hwit-wäpling. — Leivoinen, Lärka. Mutta Kuopiossapäin se merkihtee Paju-pulmuista, Domherren. — Etelätär, Zefiren, Westan- (egentl. Sunnan-) flägten personifierad. — Etelä tuuli tehty henkelliseksi.

[13] Aaronin Saua on yksi Tähtisikeri (lue Otava II.).

[14] Kauan kainusteliin. Myö olemme löytäneet soveliaksi antamaan Väinämöisellen Suomalaisen Runojan luonnon, ensin että äkkinäisessä joukossa ujostella, ja siitten että ottoo loveesta luontoansa, jolla se lumoutti näitä toisia Runon-niekkoja pystymästä häneen.

[15] Lumohuttaa merkihtee tässä, "förtjusa".

[16] Runotar, Poetissa, Skaldinna, Sångmö. — Runottaret, Muserna. — Laulatar, Sångerska. — Soitotar, Spelerska.

[17] Myö pannaan häntä ensimmäiseksi, ei sen puolesta että se oisi runollisessa tarkoituksessa ollut jalompi näitä muita, mutta että se asian laveutessa on toimellisempi.

[18] Konsan Heikki, eli Heikki Veänäinen, niin kuin hänen oikeansa nimensä oli — sekin oli yksi hyvä juomari, ja lopetti murheellisella tavalla päivänsä.

[19] Vamma t. vaiva — Suoni sormia vetääpi, merkihtee: sendrag i fingren. Runoja alkaapi ensin puhua Laulajan pahasta elämästä öylöisen päivän pioista, ja sanoo sitä syyksi, ettei hänen laulunsa tahtona syntyä. Siitten rupea hään erittäin puhumaan niiten miesten mielen-luonnosta, joista runossa lauletaan — ennen kuin hään rupea näistä peijaisista laulamaan. — Peä on kieleni t. kielenpeä on, j.n.e.

[20] Tämä Lautamies Poavo Eskelinen Kärmetlahesta, (joka oli Lautam. Oaronin appi) kuhuttiin myös Eskel-voariksi (niinkuin kohta kuullaan) ja oli ennen aikana ollut sota-miessä, mutta laskettiin pois, sillä että hään palkkais toisen miehen eistänsä. Seneistäpä Runoja kuhtuu häntä pilkan-vuoksi sota-herraksi. Hänen isä oli Kihlanmies (Häradsdomar) Torsti Eskelinen, Kermetlahesta. — Torsti Eskelinen oli Lautamiehen Poavo Eskelisen poika, häntä kuhutaan sata-vaimoiseks, koska hään mielusteli muihen vaimoja. — Lukkaria kuhutaan tässä kellon-soittajaksi (josta se lie ehkä suuttuna) sen eistä että se otti palkan kellon-soittamisesta, ehkä hään muilla soitatti. — Runoja sanoo että se pyrkki heillä meäkkimään, (sillä se oli kehno lauluillen) kivun kiussain keralla. Tässä tarkoittaa Runoja että se peäsi Lukkariksi, sillä lailla että se osti itellesek huutoja. Sillä puhe kävi, että hänen veli Lautamies Oaron Hoffrén oli antanut Lainkirjuttajallen v. Burghausillen yhen Lehmän, ja Poavo Eskelisellen yhen Hevoisen, sillä eholla, että pitivät huutoo hänen veljensä Jaakko Kustav Hoffrenin Lukkariksi. Tähän tarkoittaa Runossa nekin sanat (hänen Hevoisesta) "korvat korttelin pituiset", m.m. — Tässä ilmoittaa Runoja, että se oli Lukkari, joka ensin rupeis hänen kanssaan juonittelemaan. — Ne haukkuivat Lautamiestä Hoffrénia Pukiksi, siitä että hänen peässä aina istui yksi suuri Pukin-nahkainen myssy. — Vater, (Fader) on yksi sana, joka on ruumenetettu Ruotin kielestä, ja merkihtee kummi. Näihen Hoffreniloihen isä oli muinon ollut Herroinpäivämies Tukhulmissa, ja ollut kummina Kuninkaan Gust. Adolfin ristiäisessä.

[21] Is' t. isä. Runoja sanoo että Oaronin isä oli kyllä ihmisiksi (mainittavaa). Kuin ukkoa näin ylistetään, niin poikoa jo sillä alenetaan.— Rannihinsa t. noapurinsa (Granne) on toas yksi niistä meijän kielestämme poisheitettävistä Ruohtalaisista juoksu-sanoista. — Vihasen-lainen, t. vihalainen, vihainen. — Kiltti, t. kopia, hilpiä, pulski; sekin taitaa olla Ruohtalaisesta sukuperästä, nimittäin sanasta Gild. Okkela, t. vikkelä. — Viinan-tienuilla. Se oli muka viinan-kauppias, ja sillä ansaihti (tienaisi) rahoja. — Karhuiset, oli Pekka ja Toavit Karhuinen, sen kuolleen Risto Karhuisen poikia. Hyö olivat moa-kauppioita, ja mahtoi olla tiurijä ja saittoja miehiä; alinomattain moittii Runoja heitä, etteivät antaneet hänellen oltta, vaikka hään oli kirstun tehnyt. — Kasakka merkihtee Karjalankielessä renkiä. Saattaa se Venäläisten sana olla niin hyvä kuin se Ruohtalainen. — Kaukkoinen oli yksi päivä-mies, joka lie ruvenut Karhuisellen työllen, vähällä palkalla. — Toavit oli nuorempi näistä veljeksistä, häntä kuhutaan Rouvariksi (Krögare) koska se piti viinan-kauppoo. Runoja syyttää hänen panneen vetta viinaasek, myöneen pienellä lasilla, ja hinnan vielä siittennik kohottanneen, kolmet isoa koiruutta jumalan lahjalla. — Ouvot, t. äkkinäiset, jotk eivät tunteneet näitä hänen juonia; hään kuhtuu heitä ouoiksi, kosk eivät tätä ymmärtänneet. — Kummiksiipi, panoo kummaksi. — Hyökäri (Hökare) t. Muonan-kauppias; häntä kuhutaan myös Ruunun-kauppiaks, koska se sota-aikoina v. 1788 oli urakka-mies (Entreprenör) Ruunullen, ja soatti eloa Kuopioon. Kuin Runoja oli näin ikäinkuin lyhykäisyytessä ensin toimittanut näihen miesten tapoja, niin rupia nyt vasta puhumaan näistä peijaisista. Ensin, mitenkä keskustelivat näistä keskenensä; siitten, mitenkä käytiin kuhtumassa näihin; ja siiten vasta siitä viinan villityksestä, sekä miehissä että vaimoissa. — Loppu Lohilta pelko: sillä ukko oli ollut aikanansa suuri kalastaja. — Loavullans t. loatullansa. — Muori, merkihtee sen kuolleen Risto Karhuisen leskeä, nimeltä Anna Hussoa. — Leikkitäk, t. täyvessä toessa. Runoja selittää ettei se ollut sanottu leikin vuoksi, mutta että heijän oli oatos piteä kehnoja moahan-laskiaisia. — Avahin aitan, on sanottu taka-eillimäiseksi (Hysteron-proteron) kuin olla pitäis "aitanavain".

[22] — Puoint t. puotin; Pukkariksi kuhutaan semmoista puusta tehtyä avainta, jota pietään ruoka-aitoissa. — Marketta, merk. Marketta Ronkaa, joka oli Pekka Karhuisen toveri. — Kaputtamatak; kuin leivät otetaan pois uunista, niin koavitaan poro pois ala-puolelta. — Veärä-nenäksi kuhutaan sitä kuollutta isäntee, koska hänellä oli ollut veärä nenä. — Kyrsäksi kuhutaan Savolaisten paksut leivät. — Jussi, oli Pekan ja Toavetin nuorin veli; se mahto vielä olla kasvava poika, koskei hänestä näissä peijaisissa paljon puhutak. — Hovilla tarkoitetaan tässä Tavinientä, kussa Lainkirjuttaja v. Burghausen asui, (jonka pojista yks lie ollut Kattein); tahi tavottaneen tässä ehkä Halolan moisioo, jossa asui Kattein Torsti Tavasti. — Kakka-seula, Bröd-soll. — Samuli. Moaninkan Kappalainen Samuel Erland Agander, joka piti Ruumis-soarnan. Jaakolla tavoitetaan tässä Lukkaria. — Hieno-seärisiä, kuhutaan tässä vallasväki. — Pistää puikohon punaisen, merkihtee, että se pisti punaisen Hevoisen aisoihin t. valjaisiin. — Poavollen puhuupi. Se on se ennen mainittu Poavo Eskelinen. Se oli sanottu häpiäksi tain kuuluisan talon, että lainata kylästä kaluja: eikä se ollut kunniaksi vieraallenkaan tulla pitkä-korvalla pitohon.

[23] Konkari (gångare) on taas näitä häijyjä Ruohtalaisia sanoja; suomeksi: "käymäri." — Vanha Kaisa tahi Lukkarin Anoppi, oli Kaisa Hyttäinen.

[24] Hestansa (yksi paha haiseva sana) oisihan paremp' sanoa Heponsa. — Kuisti (farstuqwist) yksi porstua, joka on tehty seinän ulkopuolla. — Pontus, oli Oaron Hoffrénin toinen ristimä-nimi. — Turistaiksen ja Peristäiksen merk. että hään niisti neneänsä ja pyyhki jalkojansa, ennen kuin läksi sisään. Että hään ensin rupeisi puhumaan muita asioita, ennenkuin ilmotti peäasiatansa, on juuri Suomalaisten tapa; ei hyökään ilmoitak kohta asiatansa. — Naistenpalto merk. Naisväen rintaa, t. nänniä. Runoja sanoo että hyö nuorena kävivät yhessä tyttölöihin — (ehkä olivat naineet yksisiä sisaria).

[25] Mari mahto olla hänen vaimonsa. — Väisälä oli yksi talo Kopolan, kylässä, kussa Kirkkomies Poavo Väisäinen asui, jota tässä kuhutaan karva-kulmaksi, koska hänellä oli isot silmänkulmat. Hään oli Pekan Lankomies, sillä hään oli nainut Marketta Karhutarta Halolasta, Runoja kuhtuu hänen talonsa Kopoisen kotoksi, koska yksi Kopoinen ensin lie tässä kylässä ruvenut asumaan, ja josta se vielä Kopolaksi kuhutaan. — Kirkko-veärti on toas yksi näitä muukalaisia sanoja. Konkari t, konkuri? (kamp).

[26] Kohta joutuvat kovullen t. kokountuvat — Pöyän arihan akahtiit. Näitä sanoja minä en itekkään ymmärräk; ellei se olla pitäis pöyän arinaan katahtiit, t. asettiit t. pakahtiit, de sågo på, t. makade sig till det rågade bordet. Arina merkihtee, en flat häll, offerhäll, ugns-bottnet. — Katko t. roato, merk. erinomattain yhen vanhan luuska-hevoisen. Runoja nimittää aina ihtesek näin kyhjillä nimillä, että osottoo missä alaassa arvossa häntä piettiin, näitä rikkaita talon-isäntiä vastaan. — Runtiksi, kuhutaan heä-paikoissa sitä miestä, joka kulettaa morsiammen voateita ja muita kaluja siihen uuteen muutto-paikkaan, jo aikoa ennen kuin ite hiä-rahvas tuloo. Tässä se merkihtee semmoisia köyhiä vieraita, jotka kyllä ovat kuhuttu, mutta joita ei kuitenkaan lasketak siihen isoon pöytään, voan jotka ruokitaan jälestäpäin muihen tähteisillä. — Rahiksi kuhutaan sitä penkkiä, joka seisoo pöyän eissä. — Lavihtalla, t. laualla; polvi-jakaillemisen kautta (per diaeresis).

[27] Nukka-vieru logg- t. lo-sliten. — Turkin-puuhkaat, päls-brämen, kragen; Puuhkia, yfwig, stolt, grann. — Kasukka t. pitkä turkki. Nuttu huhutaan toisinaankin kasukaksi. — Kurehihin kuivattunna, torkad i skrynklor. — Korskat, prydnaber, ehkä tässä merkihteevät soappaan nokat; toisessa kohin puhuu Runoja kankastuolista (ellei lie joku sana pois-heitetty, josta luetaan) "korskat korvihin rakensi".

[28] Runhustan rajoilla, lupitan kenkän-rajoilla t. ramuilla (jotka oli tehty Hevoisen peä-nahasta). — Katrakkahan, t. arastihin. Tässä Runossa lauletaan että hyö ainoasti aikoivat panna häntä Sika-pahnaan, mutta minä muistan kuulleen Hänen ite sanonneen toisessa Runon-vaihoksessa: "Rusi rukka runteltiin, kannettiin Sika-pahnaan." Asiassa se on yhtä. Mutta myö tahomme muistuttoo, että Savossa on talonpojisa semmoinen tapa, erinomattain häissä ja semmoisissa pioissa kussa leikkiä tehään, että sanotaan luokse sillen koottullen rahvallen, että se joka teköö rauhattomuutta, tahi käytöksillänsä hävittää toisten iloa, tuloo pantavaksi sika-pahnaan, tahi noen-karstalla noamatuksi. Ehkä se oli tästä syystä, kuin Ryynäistäkin tallottiin sinne. — Olli m. Olli Hussoa Halolan kylästä. Se piti Rusin puolta. — Kakko-puikot, pinnarne om hwilka härfwan hwilar i härfträdet. —

[29] Mustavirta kuhuttiin 2 taloa, kussa asui Husson sukuja. Heitä oli kaks veljestä, Antti ja Olli, jotka pitivät Rusin puolta; jostapa se heitä kyllä kiittää. Antti, joka ei mahtant maistoo viinoo, oli puoltamisellansa vähältä tulla Pukilta ruoskituksi; taisi se jotaik sanoa seppä Tuppuraisestakin, koska se sai siltä korvankolauksen. — Runoja antaapi Pontuksellen vielä toisenkin Pilatuksen nimen, että sillä vielä enemmin paljaistaa hänen kovuutta.

[30] Vanha Antti taitaa tarkoittaa Antti Hussoa. Häänki mahto olla Puu-seppä. — Riinistäini (t. arkustaini) toas näitä häijy-sanoja! — Tuohiseppä. Tämä Olli Tuppurainen oli Karhuisen tolpari, ja varsin kehno seppä; seneistäpä Ryynäinen kuhtuu häntä "Tuohi-sepäksi" ja antaa hänellen muitakin pilkka-puheita, koska se löi hänen puolus-miestänsä. — Rautiain t. rautio merkihtee "Seppeä" Pohjalaisten kielellä. — Aijas-karvainen, merk. että se oli harmoo niin kuin vanha aita. — Röky t. rökö, on yksi silta-peiteh (golfmatta) jota pietään talonpojissa.

[31] Petettiinpä Pekka vielä. Tässä ymmärretään Pekka Hussoa, joka näissä peijaisissa lie tullut hyväilemään Maija Ronkaista. Häntä kuhutaan sortiksi, joka merkihtee yhtä siistoo poikoa. Gottlannissa kuhutaan myöskin Ruotiksi yksi puolkasvanut poika Sorkiksi. — Hyttylä oli yksi kylä; Hyttylän hyvät emännät, tarkoittaa Eskelisen vaimoo Hedvig Hyttyistä, ja Lukkarin vaimoo Liisa Rautiaista. — Mari merk. Maria Ronkaista, joka silloin lie ollut morsiammena, ja tuli siitten naituksi Pekka Husson kanssa. — Vainikkainen oli Husson tätin-toveri. — Kaisa oli Husson täti ja Vainikkaisen akka. Hään oli varsin vastaan tätä naimista.

[32] Matiksi kuhutaan tässä raha-kukkaro, joka on typö-tyhjä. — Riimut t. päihtet.— Kermo, (Germund) oli yksi loisimies Peräniemeltä, jota Runoja kiittää hänen avullisuuestaan. — Soahaksein tästä Ryynäisen Runo-jutusta selvämmen tievon, olen minä variten-vasta Kuopiosta hankkinut rotokollat tahi Lain-toimeukset (Rättegånshandlingarne) tässä asiassa; joista nähään, että ovat kolmet päivee jutelleet Laissa tästä Runosta, nimittäin s. 1:nä, 13:nä ja 14:nä päivänä Loka-kuussa vuonna 1791; ja että Lukkari, soahaksensa Ryynäistä syypeäksi, syytti (veljensä kautta) häntä ensin moahanpaniais-päivänä tehneen kirkko-hämmennöksen (kyrkoförargelse) Moaninkan kirkossa, ja siitten vielä Karhulassa vastanneen häntä hävittömästi, koska häntä tästä nuhteltiin. Vierasmiehiksi kuletettiin Talonpoika Antti Pekanpoika Husso Tavisalmelta, Lampuoti Oappo Ristonpoika Möykkynen Halolasta, Toipari Antti Tuppurainen samasta kylästä, ja renkimies Heikki Vainikkainen Kermetlahesta.

Hyö toistivat kaikki yhöllä suulla, että Ryynäinen (joka ehkä lie ollut vähä rohkeisillan) laulo virttensä vähä toisella tavallaan, koska tämän Risto Karhuisen ruumis-soarnoa piettiin Moaninkan kirkossa, josta Eskelinen, joka istui samassa penkissä, nykäis häntä vähä käellänsä; mutta ettei hään laulanut mitenkään veärin, eikä tehnyt mitään hämmennöstä. Siitten oli hään Karhulassa kysynyt syytä tähän, ja silloin tullut Lukkarin kanssa riitaan, jonka se oli viimeisellä käskenyt haistella häntä taka-paikoillansa. Muuta syytä eivät hänessä löytäneet: mutta sitä vastoin ilmoittivat että peällen-kantaja Lautamies Oaron Hoffrén oli hetken peästä pieksänyt häntä pihalla piiskallansa (niin kuin Runossa mainitaan) jotta hänellä oli ollut silmissänsä viis veri-mustelmia. Oaron kannatti syyksi, että hään oli haukkunut häntä Pukiksi, ja kanteli yhessä Appensa Poavo Eskelisen kanssa, että Ryynäisellä oli ollut tapa tehä hävittömiä Runoja Hoffrénistä, Eskelisestä ja Lainkirjuttajasta (Hofrätts Sekreteraren) von Burghausista, joita hään laulatti kylässä. Koska Ryynäinen teki tätä tyhjäksi, niin tuotiin toistajaksi Vainikkaista, joka oli kotoisin samasta kylän-peästä, ja joka tunnusti kuulleesek hänen, viimeissä Juhannus-päivänä Talonmiehen Tahvo Vainikkaisen talossa, laulanneen (Lukkarista): "Luulin Lukkarin hyväksi, kello-soittajan somaksi" (ja Lautamiehestä Hoffrénista ): "Nyt minä puhun Pukista, Oaronista aloittelen, Tasa-turvasta tarisen." Hään oli myös laulanut jota-kuta Eskelisestä ja v. Burghausista, ehkei toistaja tainut tätä muistoo. Ryynäinen tunnusti nyt, että hään kyllä oli Runon tehnyt, voan kielsi kovasti vastaan, siinä olleen minkäänlaista häpeitä näitä miehiä vastaan. Niin kosk'ei Oikeus tainut mitään tähän asiaan, niin lykättiin juttu toiseks käräjäks, jollon riita-miehet piti olla molemmis-puolin soapuvilla, toistuksineen. Mitenkä siitten asiata siinä käytettiin, ja jos siinä Ryynäistä laulatettiin, eli jos heittivät koko jutun sipo-sillään, en taija varsin sanoa, koska minä en ouk ollut hyvä soaha näitä Lain-toimeuksia käsihin.

[33] Solenni, t. julkeus (solemnitet, högtidlighet).

[34] Martti Lutherus oli syntynyt v. 1483 s. 10 p. Marrask. Eisleben kaupunnissa, Saksanmoalla. V. 1501 tehtiin häntä Opettavaksi (Stubent) Erfurtissa, ja v. 1503 Oppiaksi (Magister). Hään löysi jo silloin yhen vanhan Latinalaisen Roamatun Opistonkirjan-koossa (i Akad. Bibliotheket) ja keksi että siinä luettiin toista, kuin mitä poavilaiset opettivat. V. 1505 rupeisi hään Augustineriläisten papis-kuntaan Erfurtissa, ja sulki ihtesäk Papistoon (i ett Kloster) kussa hään poastolla ja ruumiillisella kärsimisellä kovuutti ihtesäk, suruissaan ystävänsä Alexin murhamista. V. 1507 vihittiin häntä papiksi, ja v. 1508 tehtiin häntä Opettajaksi Wittenbergissä. V. 1510 näki hään omilla silmillänsä, Ruomissa käyessänsä, pappisten koiruutta ja ilkeyttä. V. 1512 tehtiin häntä Henkelliseksi Oppiaksi. V. 1517 s. 31 p. Marrask. naulatti hään koko Saksanmoan nähtäviksi, 95 ajatus-sanoo vasten tämän Tetzelin synnin-kauppamista. Ja koska olivat molemis-puolin ylöspolttaneet toisten kirjoituksia, niin hään v. 1520, s. 10 p. Jouluk. kirjutti yhön manaus-kirjan Poavia vasten, jossa se julkisesti rupeisi niskoittelemaan hänen kasaan. V. 1521, s. 4 p. Huhtik. läksi hään Herroinpäivillen Wormsin kaupunnissa, kuhun hään oli kuhuttu esivastaukseen. Hänen matkustamistansa sinne oli yksi kunnia-kulku (triumftåg); kaikki tunkeksivat nähäkseen yhtä miestä, joka oli uskaltannut riitelemään vasten 100 vuosien tapoin-pahennuksia (sedeförderf) ja kaiken henkellisen ja moallisen vallan vasten. Hään seisahtui yhen peninkulman ulkopuolella kaupunkin, 2000 miesten keralla, joka oli hänen seurassa, sekä hevoisin että jalkaisin. Sinä 17 p. Huhtik. astui hään vilpittömästi eteen Herroinpäivillä, kussa hään suurella uskalluksella ajoi asiatansa Keisarin kuulla, Peä-Hertun (Erke-Hertig) Ferdinandin, 6:en Kunnan-Ruhtinaisten (Chur-Furstar) 24 Herttuin, 7:en Moa-Grévilöihen (Mark-Grefwar) 30 Piispoin, paihti monen Ruhtinan, Grévin, Herttuin, Herroin ja lähättämien lässä-ollessa. Tässä oisi hään joutunut henken-pauloin, ellei moni Saksan Ruhtinas oisi ystävällisesti suojellut häntä ja tämän uuven mielivalaistamisen, jonka hään soattoi moailmaan. V. 1523 niin poisheitettiin ensin Wittenbergissä tätä poavilaista messumista (Lithurgien) ja nouatettiin uutta parempata järjestystä kirkko-menoin harjoittamiseksi. V. 1524 heitti Lutherus pois pappis-vaipansa (Munkkåpan) jolla se tarkoitti papistoin hävittämistä, paremmaksi henkelliseksi papis-harjoitukseksi. Vuotesta 1526 vuoteen 1529, toimitti hään Melanchthonin avulla yhen uuven Evangeliumin opin, ja painutti suuremman ja pienemmän Katekismuksensa. V. 1537 kirjutti hään Schmalkaldin kuhuttavaiset liitokset, ja v. 1521-1534 ulostoimitti hään sen ensimäisen keännöksen Roamatusta. Hään oli yksi oppinut rehellinen ja hurskas mies, mutta luonnostaan oli hään syvämikkö, yksipintainen ja jyrkkä-luontoinen, josta suuri osa hänen seurakunnista erkani hänestä, ja yhistivät ihtesäk nimellä Uuistetut (reformerte). Lutherus kuoli s. 18 p. Helmiki v. 1546 Eisleben kaupunnissa 63:lla vuuellansa, ja hauattiin Wittenbergin linnan-kirkossa. Häntä kunnioitetaan koko ristikunnassa, niin kuin kaiken ihmiskunnan onnistaja ja valaistaja.

[35] Philip Melanchthon, joka oli Lutheruksen puolus-toveri uskomuksen muutoksessa, oli syntynyt s. 16 p. Helmik. v. 1497 Brettenissä, Phalz am Rheinin moakunnassa. Hänen isä oli Rustmestari Georg Scharzerd, jonka nimen poika keänsi Greekaksi. Hään oli jo nuoruutessa hyvin oppinut vanhoissa kielissä, ja vanhoin-jeännöksissä. Häntä tehtiin Oppivaksi Heidelbergissa v. 1510, ja v. 1511 Tietous-Oppiaksi. V. 1518 tehtiin häntä 22 v. vanhana Opettajaksi Wittenbergissä, Greekkalaisessa Oppimuksessa (Grek. Litteraturen), ja oli siinä viisauellansa ja mielen-tyyneyellänsä Lutheruksellen parhaina puolus-miessä. Hään kuoli s. 19 p. Huhtik v. 1560, 63 v. vanhana. — Johan Tetzel oli yksi kuulussa synnin-kauppias, joka oli Leipzigista kotoisin. Hään rupeisi v. 1489 Dominikanerin papis-kuntaan, ja sai luan käyä ympärin moata soarnoamaan. V. 1502 pani Poavi häntä synnin-kauppiaksi, jota hyövyllistä kauppoo hään toimitti 15 vuotta, ja käytti ne häpiällisimmät apu-keinot näihin kujeihinsa. Hään oli käytöksissään ja elämässään niin kelvotoin, ylenylpiä ja irstainen, että häntä jo kerran tuomittiin ikuiseen vankeuteen, mutta vapautettiin Ruomissa, kussa se Poavi Leo X:neltä sai synnin peästöstä. Siitten rupeisi hään vielä isommalla koiruuella (oförskämdhet) pitämään tätä synnin-kauppoa (aflatskrämeri). Kulkiissaan Saksan moalla niin Tähti- ja Miekka-miehet (Riddare) soattoivat hänen vaununsa, kussa nähtiin kahta isoa kirstua, joista yksi säilytti kauppakirjat (aflats-brefwen) toinen rahat, jotka heistä maksettiin, ja jonka peälle luettiin namät sanat:

Sobald das Geld im Kasten flingt, Sobald die Seel gen Himmel springt.

Joka ois: "Kuin rahat kirstuhun heläht', Silloin sielu taivaaseen välähe." Hänellä oli kuussa 90 Gyldeniä kullassa palkoo, paihti ruokansa. Sillä tavalla kootti hään rahoa ja kultoo monesta moasta, kunnekka Luther v. 1517 anto ulos ajatus-sanojansa (satser) näitä koneita vastaan. Tetzel kuoli Rutto-tauvissa v. 1519, s. 4 p. Heinäk. juuri samana päivänä kuin Luther piti sitä kuuluisaa Juttelemusta (Disputation) Oppia Eckin vastaan Ingolstadtista. — Paul von Samosata oli muinon yksi Piispa Antiochiassa, joka asetti Syriassa yhtä eriuskon-noutamusta (religionsekt) jota kuhuttiin Samosatanaisen tahi Paulianilaisen; ja joka eroittiin kolminaisuen opissa (i läran om treenigheten) ja Ristuksen Jumalisuutessa. Mitenkä Ryynäinen sanoo hänen olleen synnin-kauppiana (aflatskrämare) ja luettaa häntä Lutheruksen aikuiseksi, tainnoon hään ehkä ite parhaittain selittää. Mutta on uskottava, että koska koko hänen tietonsa perustaiksen yhen soarnan peälle, niin se tuloo sitämyöten mitenkä nämät asiat on tulleet Papilta toimitetuiksi.

[36] Munkki t. Pappinen, oli poavilainen pappi.

[37] Kosk' ei oppinut osaja. Se näyttää niin kuin Ryynäinen oisi epätievossa Opin-isänästään.

[38] Upsalan kokous, kussa kaikkia poavilaisia menoja pois-heitettiin, ja nouattiin tätä uutta oppia, piettiin v. 1593. Muutoin niin tässä Ryynäisen sananjuotteessa ei ouk täyvellinen ajatus.

[39] Kahesti kuulla. Vuonna 1793 piettiin yhtä Juhlin-juhloo s. 8 p. Moalisk. muistoksi Upsalan kokouksen peätöksestä. Jolla kunnioitettiin Lutheruksen opin harjoittamista Ruotsin valtakunnassa; ja vuonna 1817 vietettiin yhtä Juhlin-juhloo s. 31 p. Lokak. muistoksi tämän opin ensimäisestä ilmauntumisesta moailmassa.

[40] Häntä piettiin, ikeän kuin vähä hällä-päissä tahi hölmönä muissa asioissa, ja niin se näytti minustakin kuin ei kaikki saumat oisvat olleet paikoillansa, tahi kuin joku voarna oisi ollut varsin helpoillaan. — Hänen Runoissa osoittaiksen paljon huolimattomuutta ja harjoittamattomuutta; mutta ettei hään ollut ilman runollista juohutusta nähään monesta paikasta, liioitten Kurvilan Emännästä, kussa hänen runossa tavataan yhtä erinkummasta mielen-hilpeyttä ja somaisuulta.

[41] Jyränköksi kuhutaan Suomeksi Heinolan kaupunkia, koska sitä 1770 vuosiin luvulla rakenettiin Jyränkän t. Jyränkön Rysthollin vainiolla, Päijänen rannoilla, Keltin kosken varrella. Jyränköksi kuhutaan vielä nytkin tämä lähimmäinen kylä, kaupunnin ulko-puolella.

[42] Kullan karrella t. kullan karvalla. — Mörjättynnä (smorda) on toas näitä vaivaisia vieraita sanoja, joista oisi parempia itellämme, e.m. tellättynnä, tukettunna, voijettunna m.m. — Värjättynnä (färgade) yksi pahalainen juoksusana Ruotinkielestä; Suomeksi: "painetunna."

[43] Kartenit (gardiner) saatais kuhtua Suomeksi lasi-liinoiksi, t. akkunan vaipoiksi.

[44] Puukhollari (Bokhållare) on yksi Ruohtalainen sana, joka Suomeksi saattais sanoa Kirjuttama-mieheksi. — Löysriiväli (lösdrifware) t. moa-kulkiain, moa-juoksia, — Asessuori oomme Suomeksi kuhtuneet Lainistujaksi.

[45] Ruoti (rote) merkihtee yhtä talonkuntoa joka kustentaa yhen sota-miehen, tahi elättää yhen ruoti-vaivaisen.

[46] Terehtyöri (Director) t. Käyttäjä; Peä-käyttäjä. (General-Director). Tässä Runossa luetaan niin paljon näitä virka-nimiä, jotta ei ouk paljon heijän Suomentamisesta.

[47] Ränteri'i (Ränteri) t. Vero-huone. — Makasiini (Magasin) t. Elohuone. — Välskäri (Fältskär t. Parantaja.) — Tohtori (Doctor) Oppia. Medicines-Doctor, Paramus-Oppia. — Apoteeki, (Apothek) Rohto-huone — Lasareetti (Lasarett) t. Poto-huone.

[48] Hantverkeri (Handtwerkare), Kalun-tekiä. — Varvali (Swarfware) Pyörittäjä. — Värjäli (Färgare) Painuri, t. Painaja. — Mestari (Mästare) Taitaja, t. Taituri. — Kiselli (Gesäll) Taitava.

[49] Harmaat t. harmaat peät, vanhat ihmiset.

[50] Kymin-koskeksi ei kuhutak sitä virtoa, joka juoksoo Jyränkön sivuitten, voan Keltin-koskeksi; joka vasta Iitin pitäjässä puottaiksen Kymihin.

[51] Jos Hirvoinen piti ihtesäk isommanna Runo-niekkana Savossa, niin se ei ouk laimin lyönyt että virressäkin osottoo tätä paha-haisevata oma-kehutosta.

[52] Rahtyöri (Traktör) t. Ruoka-kauppias.

[53] Ajoivat Maaherran moahan, merkihtee että Moaherra tuli ite ulos kahtoamaan tätä meteliä. Tässä on puhe josta-kusta tappeluksesta, joka lie tapahtunut Heinolan markkinoilla.

[54] Panoo pajakkata, merk. että se paipatti paljon kylässä omista talon-laitoksistaan. — Kerhekästi t. ketterästi. — Kiekkarasti, t. sukkelasti. — Ahvakasti, t. ahkerasti.

[55] Sukulaiset suuta anto, sanotaan pilkan vuoksi; sillä tällaista tervihtimistä ei tavatak talonpojissa.

[56] Ouvoiksi, kuhutaan tässä ne köyhemmät tahi rumempnäköiset tytöt, koska eivät miehet heihin miellyk.

[57] Lapset laulaavat kotonna. Tahi tässä ymmärretään Maunuksen lapsia, jotka lie muuttaneet emänsä kanssa pois; ja joille tuli köyhä elämä, tahi ymmäretään heitä, jotka lie jäänneet kotiin, voan jotk' ei nyt soaneet ellee niin herkullisesti kuin ennen.

[58] Luatu-poika t. hyvä-loatuinen.

[59] Kokki oli Kovaisen sota-köllö, sillä se oli ollut sotaväessä.

[60] Piiparin-aho, kuhuttiin yhtä ahoa t. selännettä. — Simoinen Piispa, ja Nilkkilä oli torppia tahi taloja, joihen sivuihten hänen tuli käyä. — Tihmakset oli yksi lampi. — Jääkeri, mahto olla yksi mökki. — Ylöinen, tais olla järven nimi.

[61] Viiki oli yksi torppa. — Kovaisen-poika tarkoittaa hänen veljensä Jussi Kovaista.

[62] Elli mahto olla Mikko Kovaisen akka.

[63] Risa, körtel, muskel — Pallio, njurtalg.

[64] Tuhmalle sepälle. Jussi Kovainen oli Seppä, Suutari ja Pirran-tekiä.

[65] Näistä hänen työ-vehkeistä kirjutti minun Isäin Suomen Talon-toimitus-kunnallen (Finska Hushållnings-Sällskapet) joka lahjoitti häntä kunnia-rahallansa.

[66] Laulamisensa suhteen niin minun Isäin oisi tehnyt häntä pitäjän Lukkariksi, mutta hään oli kehno kirjuttamaan, eikä ymmärtänyt sanoo Ruohtia, joka aina tarvitaan niin kauan kuin omoo kieltämme alas-poljetaan.

[67] Hään oli periselvä kirja-lukemisessa, ja oli niin karaistanut muistinsa, että hään osais suuremman osan Roamatusta ulkoapäin.

[68] Vuan ei jaksa jäseneini, sillä se oli muutenkin ollut siukka-sekainen. — Heikki mahto olla Kokkoisen poika. — Matti (Keäriäinen) läksi matkustamaan — koko virstan peästä. — Pekka oli yksi loispoika, Rokkaisten sukuja; hänen äiti, jota tässä kuhutaau hänen emännäksi, oli Loatikkaisia. — Annikka oli Hämäläisen akka. — Pulli oli Annin poika.

[69] Matiskala, Iloinen ja Poajala oli talonnimiä.— Kunneli (Gunnilda) oli Kokkoisen akka. — Ollikkala oli yksi talo, josta Keäriäinen oli kotoisin. — Vappu Tarkiain oli Suutar Loatikkaisen akka. — Laiko-suoleksi kuhutan maha-suolet. — Muut räpälät, niin kuin satakerta, m.m.

[70] Karitsaksi t. karkoksi kuhutaan yhtä Lammasta, joka on jo toista vuotta vanha. — Yrjö, nimittäin Yrjö Hokkainen. Hään oli sora-kielinen, seneistä sanotaan että hään sorahti.

[71] Piikki oli yksi yksinäinen asuva sotamies, Kankasniemestä kotoisin. Hänen oikea nimensä oli Tahvo Lukkarinen.

[72] Ruopimasta t. mullostamasta. Yksi sana synnytetty Ruohin kielestä.

[73] Hyrskähti t. puhkeis niinkuin nauramaan. — Piestään t. pieksetään. — Vesterinen oli yksi Rakuuna, joka sattu silloin tulemaan sinne.

[74] Juakko, tarkoittaa Joakko Karjalaista, joka kahtoi torpastansa karsahaksi (otacksamt) myyä yhen annetun lahjan; (sillä tie kulki hänen mökkinsä sivuihten). — Kilkki oli yksi talo joka niinikkään oli tien-varrella. — Tuomas, nimittäin Tuomas Kaipainen, joka silloin oli saunoansa salvamassa. — Akat autto muka laulamassa. — Pitkä ukko tarkoittaa Tuomas Kaipaisen veljee. — Soaren röhköksi kuhutaan Juho Kostiaista, koska hään oli soari-asukas (öbo).

[75] Asilainen oli yksi talonmies; ja Pennainen, yksi loisimies.

[76] Simo, oli yksi Hyötin pojista, hään puhui tirskutti tihjästi, seneistäpä Runoja sanoo että se sipsatti tästä asiasta. — Raso t. Erasmus, oli toinen poika. Pojat juttelivat välillänsä, kellen Kissa oli annettava. — Poavo, oli Poavo-Hyökin vanhin poika.

[77] Kaita kasvo t. laiha pelto. — Hyökin Matti, oli yksi poika toisesta osakasta, samasta talosta.

[78] Nämät Norin rajoilla asuvaiset Suomalaiset eivät ollenkaan ymmärräk kyntää palojansa ja halmeitansa, voan kylväävät (niinkuin muinonkin meijän moassa) paljaasen tuhkaan, ja heittäävät siemenensä siihen poltetun moa-pintaan; jostapa hyö pouta-vuosina kuivaa pois, niin ettei siitä lähek niin mitään. Kuin meillä monta vuotta viljellään yhtä halmetta, niin hyö eivät semmoisista palon-maista soak jos yhen touvon, ja sekin tietämätöin. Kuin minä puhuin heillen mitenkä Suomessa rovioitetaan, kynnetään ja karhitaan vaikka oisi miten kivisiä palo-maita, niin pitivät sitä mahottomaksi; ja pyysivät minua, että minä laittaisin heillen muutamia miehiä Suomesta, jotka oppettelisivat heitä tätä moa-viljelemistä, ja joihen vaivat ja kustennokset hyö lupaisivat runsaasti palkihtaksensa, ylitten voan ei alatten. Minä lupaisin heillen tätä tehäksein, ja koska jo yksi mies oli minusta kyllä, täksi tarpeheksi, niin minä syksyllä v. 1824 otin kanssain Juvalta yhen nuoren miehen nimeltä Tahvo Immoinen Multamäeltä, joka teki heillen semmoiset oatrat ja kyntö-värkit kuin meillä, ja oli se ensimmäinen joka opetteli näitä kansoja kyntämään mehtä-maitansa. Hään viipyi näissä Suomalaisissa v. 1825 ja 1826. Ja vuonna 1827 laiton minä häntä toas kotiinsak Savoon. — Ikolaksi kuhuttiin sitä taloa, kussa Asikainen asui. — Vantilaksi puhuttiin toas sitä taloa, kussa Siiskoinen asui.

[79] Kuuvennoksen kunnon tyttö. Sillä sanalla tarkoitetaan tässä Sohvia Seiloista, joka silloin lie ollut Asikaisen talossa kylpemässä.

[80] Juhana t. Juho oli Eiro Siiskoisen poika. Hyö kävivät miehissä kavonnutta ehtimässä; kuin Siiskoinen löysi hänen, niin hään huusi niillen toisillen: "Teäll' on miehet, meijän Sika!"

[81] Eeva Nopoinen oli tämän Runojan Heikki Huuhtisen äiti. — Muari Piekäinen t. Pietikäinen, mahto olla Asikkaisen piika, koska se piti emännänsä puolta.

[82] Juonos, oli yhen talon nimi. — Tallin usta t. tallin ovea. Uksi, joka Karjalan puheella merk. ovee, tavataan usseen Runoissamme. Akka aatteli tallista tahi korsusta ruumenia soahaksensa. — Jussi Juoneksessa, mahto olla ite talon-isäntä. — Kiisti, hään peäsi sinne kiistämällä. — Kilkki on talon nimi. — Siis, t. siit, siitä. — Märkänä. Vyyhti oli vielä märkä, sillä se oli vasta otettu painosta. Hään piilotti häntä olki-kupoon, tullaksensa toisena kertana häntä ottamaan. Mutta sillä ajalla toiset jo löysivät sen olissa. — Pyysi, t. aatteli, mieli. — Pyrrhöisessä, siinä asui Eerik Pyrrhöinen, jolta hään aatteli kopataksensa vähä palttinata, paijaksi miehellensä. — Toiseen tupaan, siinä asui Joakko Pyrrhöinen, jolta se kahto soahaksensa ruoka-neuoja.

[83] Tolki t. suola-tolki kuhutaan se kopsa jossa suoloja pietään — Mies lykkäis lylyen peällä, ymmärretään Haikaraisen miestä, joka silloin hiiskutti muita maita, hankkiaksensa jotaik talven varaksi. — Puavo, merk. Puavo Jältti (Hjelt) — Kuhjonen, merk. heinä-kuhjoo.

[84] Rensilä oli yhen ison talon nimi. — Viisas virsien-tekiä, Tämä Marketta Haloinen oli Runotar. Hään ja ne toiset kylän tyttäret oli muinon tehneet runon tästä Huuhtisestakin, vaikka emminä suanut häntä sitä laulamaan. Tästäpä tämä oli sukkela tehä virren hänestäkin. — Mikko Ikoinen oli kotoisin Hurisalosta, Puumalasta. — Heikki (Pekanpoika) Nopoinen asui Niemen-Nopolassa. — Vantit. Siiskoiset kuhutaan tässä Vantiksi t. Vantiloiksi, koska heijän talon nimi oli Vantila. Se oli heillä kuin tämä Marketta Haloinen oli piikana.

[85] Eerik, merk. Eerik Siiskoista. — Liisa, oli Liisa Siiskoinen joka makais Marketan vieressä voan joka nyt laskiin sieltä pois, kuin tuli sulhainen. — Kolkutos. Kuin hään rupeis puitansa hakkoamaan riihen eissä, niin — silloin vasta havautti Nopoista. — Tankot. Kuin rupeis nousemaan, niin lavat hajoisi.

[86] Kuues numero. Runoja antaa hänellen semmoisen nimen, koska hänen talolla oli kirkonkirjoissa 6:ees numero, kylässä. — Taltan Ansa merk. Anna Tallaista.

[87] Puuter-piä (Puder-hufwud) on yksi näitä vaivaisia Ruohtalaisia otto-sanoja, joka on nouettu ainoasti sen vuoksi että se sointuu (rimmar) sanaan "Puumalaan". Suomeksi se tässä merkihtee: "liina-peä," (joll' on valkoiset hiukset.) — Tiinan töitä, että nostaa tällaista puhetta.

[88] Minä en muista mitä lie ollut estettä, ettei hään suanut lauloo virttänsä aina loppuun. Minä aattelin: "soanen minä tuon vastapäin." Mutta niinpä se jäi — minä en eneän tavana häntä.

[89] Puavo Köppö. Kaikki mitä tässä puhutaan hänestä, sanotaan ainoasti että villitellä heitä Runon-sepittäjästä. Köppö, joka äsköin on kuollut, oli yksi kylän-käviä, joka elätti henkensä paljaalla runomisellansa ja loihtimisellansa. Häänki kävi minun luonnain Helmikuussa v. 1816, jollon hään kahtena vuorokautena lasketteli näitä loihtu-sanojansa. — Pitkin tietä käyessänsä. Se on merkillinen, että runoissa usseen kuullaan sanottavaksi, jotta heitä synnytetään tietä käyessä, ikään kuin eivät muullon oisi tätä joutaneet. — Pekka, merk. Pekka Kiiskistä. — Purhoiset, oli Kiiskisen lanko-miehet.

[90] Juakko, merk. Joakko Auvista. — Einepuuksi, kuhutaan yksi puu, jota pietään majassa. — Pekka, merk. Pekka Hyytiäistä, joka oli Maijan ja Sohvin sisaren-poika; hään heittiin nukuksiin, mutta kuuli saloapäin kaikki mitä hyö keskenään hoastelivat, jota hään kertoi äitillensä.

[91] Tuutu t. kätkyt. Ukko tarjoi viha-päissänsä sian-kaukalota vävyllensä, kätkyeksi.

[92] Ori juoksi joutuisasti. Hänellä oli hyvä Hevoinen kotoa, mutta humala-päissänsä vaihto itellesek huonomman, Lampiselta, josta hään joutui isäsäk kanssa toraan. — Pietar Lampinen oli Rusthollari.

[93] Akka vanha, oli hänen äitinsä, joka tarjoi hänelle rokkoo, kotiin-tultuaan; mutta poika, joka silloin jo lie ollut riiassa, visko rokan oven-suuhun. — Tuolta tuttuini tuloopi, sanoi ukko, kuin näki Antti Heikkisen tulevan, avuksensa. — Otti tuiman. Heikkinen otti silloin ja veihtellänsä ratkais nuorat. Milloin tässä puhutaan yhestä, milloin toisesta, ilman nimittämätäk; joka usseen tapahtuu Runoissamme, ja jota lukioihen tuloo tarkasti eroittoo. — Samaten sevoitetaan myös ajankauet, niin kuin usseen tehän, liiaksikin vanhoissa runoissa. — Potuksi, kuhutan sitä astiata, jossa nuuskua survotaan. Runoja nimittää sitä nenä -kelloksi, koska sitä aina piettiin nenän varaksi.

[94] Anttola, on yksi iso moisio Mikkelin pitäjässä, lähes Juvan rajoa, joka niiten monen kylän suhteen, jotka ovat siihen kuulunet, on tullut kuhutuksi Anttolan Liäniksi.

[95] Jyljänäisen akka. Se näyttää kuin hään oisi tullut jollon-kullon leivän-varkaaksi, (jossa Poavo Suutarinen lie ollut hänen apuaissa) sillä, että hään syyvessänsä otti leipä-palaisia muihenkin tarpeeksi.

[96] Ah (ack) ei ouk kunnollista Suomea; voi! on parempi. — Juutiht (Judit) Paunotar tuli sinne Putkilasta, Juan pitäjästä, keräjämään morsiammen lahjoja.

[97] Kauputar. Minä en tiiä kuhtunoonko Runoja häntä niin, koska se kävi Kukkoa kauputtelemassa; vai lie ollut ehkä Kaupoisiin sukujaan.

[98] Kielen puolesta, hään aina nouatti sitä puheen murretta, kussa sanotaan e.m. joutusasta, mielellänä; kuin muualla sanotaan joutusasti, mielelläni, j.n.e. — Muoti (mått) on muukalainen sana, joka merk. että se oli mittaasek pitävä, t. suuri kooltaan. — Tuuhattar, t. Tuuhainen. Rantasalmella, Kuopiossa, ja monessa paikassa Savossa, lopetetaan akkojen nimet, sanalla tar, ja tär (voan ei aina tyttölöihen) Tätä ruukataan silloin kuin ei ristimä-nimee mainitak, niin e.m. sanotaan Maija Patinoinen ja Anni Räisäinen; mutta jos ei ristimänimee nimitetäk, niin sanotaan Paunotar ja Räisäitär, että eroittoo heitä miehistänsä. Muuten niin vaimot kuhutaan heijan isän nimelliseksi, vaikka heitä kirkon-kirjoissa pannaan miehen nimellä. Tälläisiä vanhoja vaimollisia sukunimiä tavataan Gananderin Salamuksessakin, niin kuin e.m. Syöjätär. Moni luuloo, että ovat synnytteet näitä sillä, että sana tytär on veitty yhteen nimeen, niin että e.m. Paunotar oisi vanhuestaan merkihtenyt "Paunoisen tytär."

[99] Hävillä. Kissa sanoi ei kuolevasek näillä hävittömillä koneilla. — Rimpottimet t. käpälet. — Lena-Tiina, oli hänen tyttärensä. — Isäntä ja Emäntä, oli hänen vanhemmansa. — Ije-liha t. ikeneihin liha, (tandköttet). — Kallukka, oli Martin nuorin veli, ja Maija Kuosmainen, oli hänen vaimonsa.

[100] Urina t. tora, jurina. — Kohomiehet, kuhutaan ne nuotta-miehet jotka vetäävät nuottansa kohonna, Reäpysten perästä. — Varia tehä t. tehä keitosta. Hään kysyi heiltä, oliko heillä kaloja, vai ei? Poika vastais: "on varsin vilua!" Jolla hään tarkoitti kehnon olleen heijän kalastamisen.

[101] Laiha-koakko, kuhutaan tässä Heikki Koivuista, jota laitettiin vahtimaan, koska se lie ollut laiha-läntä mies. — Ruasuksi kuhutaan kyntömiehen vissa. — Kyleltä, t. kyljeltä, syrjältä. — Nurian-näköinen t. murheen näköinen, pahoillaan. — Viitaksi, kuhutaan Savossa yksi pitkä nuttu.

[102] Himoisi t. yllytti.

[103] Liena, oli hänen kälys (Svägerska) ja mahto olla varsin paha-pintainen.

[104] Kurkki, oli Nimismiehen nimi. — Rohvorsi, t. piiskooja, pieksäjä. — Ryysti t. itki.

[105] Uti (Ut) kuhuttin tämän Antin isä; se oli hänen sota-köllönsä.

[106] Hermikki, on yksi Lehmä-nimi. Sormuttar t. Sormuinen oli Ventisen akan suku-nimi. Vasikata kuhutaan tässä hänen Sormen-juotoksi, koska se oli syöttänyt häntä sormillansa. — Tytöllä oli vähä-mieli, koska hään ajo hänet mehtään; ja Härällä vielä vähempi, kuin mäni Kettuisen hakaan.

[107] Uilo t. kirves. — Tpuipte, merk. hänen huutamista, kuin hään kuhtui Härkeä luoksensa.

[108] Kämärätär t. Kämäräinen, oli Kettuisen äiti. — Kiärä (kära) on toas niitä pahoja muukalaisia juoksu-sanoja. — Erossa, koska veljet piti erkaneman toinen toisestaan. — Kosku-torvella, hään toi lihat kotisak, sillä tavalla, että se piilotti heitä koskuilla, t. kuusen-kuoreilla. — Luika, t. huuta, valita.

[109] Rautajärvi on yksi iso järvi Tietin kohalla, jota myöten talvella ajetaan Mikkeliin.

[110] Turakkala on yksi kylä, peninkuorman peässä kirkolta, Mikkeliin päin; siitten tuloo Niärinkin, Hassolan ja Piikkilän (t. Poikolan) kylät. Kirkolta Rantasalmellenpäin ovat Tirrolat ja Männymäet, ensimmäiset kylät.