E-text prepared by Jari Koivisto

VÄINÄMÖISET

Yksi kokous meijän nykyisten runojoin virren-teoista

Toimitettu

CARL AX. GOTTLUNDILTA

I Osa.

Tukhulmissa,
Painettu Norstedtin Luonna Poikineen,
Vuonma 1828.

Vita sine Musis mors;
Musae post funera florent.

Sillen
Henkellisellen oppiallen, jumalan-opin opettajallen,
Tähti-miehellen keis. St. Annan 2:sesta tähti-kunnasta,
Herra E. G. MELARTINILLEN,

Siitä Hänen palavasta Isänmoan-rakkautesta, jolla Hään, Hänen Keisarilliselta Jaloueltansa Suomessa viimen asetetussa Koulun-Toimituksessa, työskeli soahaksensa Äitin-kielemme opillisessa tarkoituksessa ylös-harjoitetuksi, ja Kouluissamme käytetyksi — uskalletaan nöyryymmässä hartautessa omistoo näitä kirjan-lehtiä, toistukseksi Moamiesten yhteisestä suosiosta, ja siitä yksinnäisestä arvoittamisesta ja kunnioittamisesta, jolla

Olen aina jeäpä hänen nöyrimmäinen palveliansa

Carl Ax. Gottlund.

SISÄLLÄPITO:

Esipuhe.
I. RUSI RYYNÄINEN.
Karhulan Peijaiset
Riemu-Laulu Juubel-Juhlasta
II. YRJÖ HIRVOINEN.
Jyränkö
Heinolan Markkinat
Kurvilan Emäntä
III. LASSI LAPPALAINEN.
Hevo-Virsi
IV. JOAKKO KEÄRIÄINEN.
Hevois-Runo
Koiran-Runo
V. OATTO TUOVINEN.
Varsan-Runo
Kissan-Runo
Kassin-Runo
Kissan-Virsi
VI. HEIKKI HUUHTINEN.
Sian-Runo
Näpistäjä
Yötyri
Yö-Jalkalainen
Yötymykset
Yhtymiset
Syömäri
VII. HEIKKI SUMMAINEN.
Vävy-mies
VIII. POAVO HEIKKINEN.
Halpa-Poika
IX. IKOINEN.
Anttolan Herra
X. RISTO VILJAKAINEN.
Kukon-Runo
XI. LASSI NISSINEN.
Kissan-Runo
XII. MIKKO KOIVUINEN.
Nuotta-miehet
Nauris-Vartias
XIII. NIMEN TIETÄMÄTTÖMILTÄ.
Vaimon-Tappelia
Tapaillemiset
Ventisen Härän-Runo
Nälkä
Selitykset

ESIPUHE.

Käki tuopi suven sanoman,
Peäsky päivän lämpymisen.

Sananlasku.

Otavat ovat tuskin nousseet taivahalle, ennenkuin Väinämöiset jo pilvestä pyrähti.

Koska Otava on jo kaikki valmiiks' painettuna, mutta koska vielä voaitaan aikoa, ennen kuin kaikki hänen kuvat (plancher) joutuu painin kanssa kaunistetuiksi (färglagde) niin olemme tahtoneet soveliaksi, että sillä välillä painuttoo tätä pientä kirjoo, että sillä ikeän kuin ennustoo hänen tulonsa, ja liesoamaan hänelle tietä pohjoisillen ilmoillen. Tämä kirja annetaan seneistä kaikillen Otavan Peällentarjojoillen (Prenumeranter) huokiammalla hinnalla kuin muillen ostajoillen, kostoksi tästä heijän liian pitkästä outtamisesta.[1]

* * * * *

Näinnä aikoina on Suomessa yksi merkillinen muutos tapahtunnut mielellisessä tarkoituksessa. Suomen kieli, jota ennen piettiin halpana ja jaloinpoljettavana, kahotaan jo monelta paremmalla arvolla, ja pietään (niin kuin sen pitäis) meijän äitinkieleksemme. Ne monet harjoitukset, jotka jo monessa paikoin on tehty, koroittaa tätä kieltämme kirjan-kieleksi, tahi käyttää sitä kirjallisissa tarkoituksissa, toistaa että meissä on syttynyt yksi rakkaus, joka on varsin luonnollinen, ja sen suhteen myös luonnostaan onnellinen.

Se on arvattava, että eroitettua Ruohtalaisista, piti ne kahleet aikoa myöten laukiaman, jotk' ei kiinittänneet eikä yhistänneet meitä heihin, voan jotka painovat meitä, heijän allesek. Näistä, oli _kielen_kahleet ne isommat ja vaikiammat, joilla kokivat meitä kiini-sitoa.

Ei ouk mikään niin luonnotoin kuin poiskieltää yheltä ihmiseltä hänen luonnollinen kielensä, se on että varsin murhata hänen mielen-luontoansa; sillä koska kielet ovat mielen keinot (organer) niin on yksi heistä niin kallis kuin toinenkin, ja kumpaisetkin tarpeelliset meijän mielen-valaistukseksi.

Tässä tarkoituksessa ovat Ruohtalaiset käyttäneet meitä varsin luonnottomasti, sillä hyö ovat poistaivuttanneet meijän mielestämme tämän lunnollisen rakkauen omaan kieleemme, ja peällen-tunkeneet meille tätä vierasta puhetta, jonka rakastaminen oli meillä luonnotoin, niin kauan kuin se moahankukisti meijän omoo puhettamme. Kuitenkin heitä ei soatetak tästä varsin syyttää; sillä jos tarkoitamme niitä aikoja jollon ensin tulimmo heijän alimaisiksi, niin olimme (heitä vastaan) yksi roaka pakanallinen kansa, kussa ei valaistus (kirjallisia harjoituksia) ollut soanut niin sioo; se piti seneistä tuotettaman meillen vieraasta moasta, ja vieraalla kielellä. Mutta vika on siinä, ettei se ouk siitten heittänyt tätä vierasta kielen-pukua, ja ottanut meijän emoamme, koska olimme jo niin paljon mielin-valaistunneet, että tämä ei ainoasti oisi ollut meille mahollinen, mutta myöskin varsin tarpeellinen. Voan sitä vastoin ovat hyö aina harjoittanneet meissä tätä muukalaista Ruohtalaista kieltä, jota ovat ehkä tehneet tästä vanhasta tavastaan, tahi luulessaan sillä paremmin sitoavasek meitä heijän ympärillensä. Mutta yksi luonnotoin site ei kestäk kauan, ja yksi luonnotoin rakkaus on aina voaran-alainen. Se on uskottava että jos oisimme vielä kauemminkin viipynyt Ruohtalaisten alla, niin oisi kerrankin tämä mieli meissä mielistynyt, katkaista näitä kielen-kapaloitamme ja harjoittoo omoo puhettamme. Sillä luontoa soahaan joksikin pois-taivuttoo ja vierastuttoo; mutta varsin muuttumaan — sitä ej soa koskaan; ja luonnon laki, on ite se ensimmäinen, joka ajallansa rankaisee näitä hänen rikoittajoitansa. Yksi mehän-elävä, yksi peto, pietään siteillä ja kahleilla; mutta yksi ihminen, liioitenkin yksi valaistu (tahi ihmis-kansoa, joka on muka yhtä) kiinitetään vapaallisella ja vilpittömällä käytettämisellä. Se on nykyisen-ajan valaistus, jota meijän tuloo kiittee, ett'ei voittajat eneän tie voitettujansa orjiksensa, tahi alentaa heitä ihmisyytessä (i menskliheten); mutta että nyt pyytäävät heistä hyviä ihmisiä, onnellisia alammaisia, ja vapaallaisia kansalaisia (medborgare). Ja se on tästä syystä; josta ne kansat, joita nyt eroitetaan yheltä ja yhistetään toisen Hallituksen kanssa, aina ovat soanneet piteä Uskomuksensa (sin Religion) Kielensä ja Lakinsa, jos nämät ovat muka siinä toimessa, että ovat kunnolliset ja soveltuvaiset aikoin-soaha heijän totuullista parasta ja onnellisuutta. Tätä, jota aina tehään yheksi ehoksi rauhan-teoissa, vahvistettiin myös tässä viimeisessä rauhassa v. 1809, ja se on sillä perustuksella, ja meijän Valtioin armolla, jolla myö oommo soanneet piteä ei ainoasti tätä omoo Uskomustamme ja Lakiamme, mutta myös tätä muukalaista puhettamme, joka ei ouk omamme, voan joka on meille peällen-tunkettu muualta, Suomen-kielen hävitökseksi. Se on epäillemätäk, että hallitus, joka suopi meijän parasta, ei oisi tätä asiata vastaan, jos luettaisiin vähittäin poisriisua tätä vierasta pukua, ja näitä vieraita kielen-kahleita, jotka jo kauan ovat ollut meille vastukseksi oman kielen harjoittamisessamme. Uskottavampi oisi, että se oisi meillen avuksi tässä tarkoituksessa, jos kerran pyytäisimme tätä omoo puhettamme kirjakieleksemme. Mutta siihen voaitaan, että sitä ensin tehään kunnolliseksi ja sovelliaksi tähän tarpeesen. Se on sen eistä sopiva että ruetaan ensin ylösharjoittamaan tätä emoa, puhettamme, ennen kuin ruetaan puhumaan hänen käyttämisestään yhteiseksi kirjoituskieleksemme.

Mutta jos nyt ruettaisimme harjoittamaan tätä Suomen puhettamme kirja kieleksemme, niin kysytään ehkä mitenkä sitä tehtäneeni, ja mistä tätä työtä alottaisime? Sanotaan "peästä pinoa aletaan, hyvä asia alusta"! Mutta missäpä tässä on alku, ja missä tässä peätä tavataan? Se on meijän kielen tiustelemisella, tutkimisella hänen tapojaan ja puheenmutkiansa, hänen henkellisen luonnon käsittämisellä, jolla meijän ensin pitäis aloittoo hänen harjoittamista. Siitten voaitaan vielä hänen puhtauteksi, kitkemistä ja kumoon kyntämistä kaikkein niiten vierain sanoin ja sana-tapoin, jotka ovat häneen tartuneet, ja pahentaneet hänen luontonsa. Viimeksi tarvitaan tätä henkellistä, siemenettä, joka löytyy Tietomuksissa, ja miehiä joka sitä kylvää ja karhii.[2]

Meijän kielen luonto tavataan peripuhtautessaan meijän vanhoissa Runoissamme, ja muissa kansallisissa puheissamme, kussa heijän Runomus (Poesi) ja Salamus (Mythologi) ilmoittaiksen, jotka ovat ne henkellisimmät sikiät kussakin kielessä. Näitä vanhoja Runoja on vähittäin ruettu ylös-hakeamaan ja julistettamaan, Ganander, Porthan, Toppelius, ja osittain jo myökin oommo koittaneet heitä soaha painetuiksi, milloin valaistettunna omilla selitöksillämme, milloin myös ilman selittämätäk. Mutta se on tapahtunnut, niin kuin usseen tapahtuu, koska haetaan joen takoa vettä, että näitä nykyisiämme Runojamme on sillä välillä heitettynnä unoukseen. Meijän kielen henkitär (genius) tavataan ei ainoasti vanhoissa Runoissa, sitä tavataan myös nykyisenimissä; sillä oisihan se muutoin kuollut, ellei se vielä eläisi näissäkin. Yksi aika on kerran tuleva, jollon tiiustellaan näihen päivien tekoja, ja jollon kysytään: "minkälainen oli Suomalaisten Runomus alulla yheksäntoista kymmenälle sa'an luvulla" (19:de seklet)? (Sillä myö elämmö ei ainoasti meijän ajalla, mutta myös tulevillenkin ajoillen). Eikös se oisi silloin hyvä, soaha tällaisia kootuksia, tehtynnä juuri tään-ikuisilta?

Tarkoitus tämän kirjan painamisella, on sen eistä ollut, ensin että osottoo millä teloilla meijän Runomus seisoo näinnä päivinnä, ja minkälainen hänen on luonto, jos häntä verrataan vanhoin aikoin. Tämä on tarpeellinen tietää, ei ainoasti tulevillen ajoillen, mutta erinomattain näillen nykyisillen, jotta meillä oisi esimerkkiä sekä vanhoilta että nuoremmiltakin kielen-käyttäjöiltä, mitenkä meijän pitännöön harjoittoo puhettamme ja runomustamme. Moni ehkä luuloo, että jokainen meistä tuntoo kyllä tään-aikuista puhetta ja runomusta, jota tarjoitetaan meillen sekä suullisesti että kirjallisesti. Ei ikään! Tätä ei ouk ykskään vielä oikeen käsittänyt. Tätä toistetaan tämän aikuisilta kirjuttajoilta ja laulun-laittajoilta, heijän omilla teoilla ja lauluillansa. Sillä meijän Runomus elää niissä pohjoisimmissa moakunnissa kansan suussa, ei nissä tyhmissä veisuissa, joita vuosittain painetaan ja levitetään ympärin moatamme, ja jotka multaavat ja murhaavat sekä kielemme että juohutuksemme (Fantasi, Diktkonst). Ne eivät ouk Suomalaisia, muuten kuin nimekseen, sillä heissä osoittaiksen yksi muukalainen Runomus puettu Suomalaisilla sanoilla, mutt' ei käytetty Suomalaisella kielellä. Hyö ovat sen eistä pian kaikki, sekä kielen että mielensä puolesta, ulko-puolella kaiken Suomalaisen Runomuksen.[3]

Myö olemme tähän asti ollut aivan kiittämättömiä niitä miehiä vastaan, jotka ovat harjoittanneet henkissä pittee tätä meijän vanhoo Runomustamme. Myö ei ouk ainoasti unouttaneet heitä, niin kuin tapa on hyväntekiöimme vastaan, mutta olemme eesmänneinä aikoina monestin heitä vainoonneet ja ahistanneet; ja aina kahtoneet heijän puolella, jotka vieraalla puvulla ovat meitä villittänneet ja jouksuttelleet. Meijän tarkoitus on seneistä toiseksi, että Moamiehillemme ilmoittoo meijän nykyisiä kunnollisempia Runo-niekkojamme, että sillä, koko kansan kuulla, osottaisimme heillen kunniatamme, ja kehoittaisimme muita astuamaan heijän askelillen. Myö olemme tehneet tätä että yhellä puolella sekä käsittäisimme tätä meijän perullista (genuina) Suomalaista Runomustamme, että kostelisimme hänen valvojoitansa ja harjoittajoitansa, kuin että toisellakin puolella poispainettaisimme kansan mielestä niitä joutavia paha-päiväisiä remputoksia, jotka kuohuu meijän kirja-pajoistamme, ja jotka toistaa miten paljo meijän mielemme on jo poisvaipunut ja moahan-painunut siitä suloisesta Runomuksesta, joka on meijän kielen omainen.

Tässä ensimäisessä Osassammo olemme koettaneet että toimittoo Savolaissia Runoja sekä Savon pohjoisemmasta että eteleisemmestä peästä. Jos tämä kirja mänestyis, niin meijän aivotus oisi että aikoakin myöten painuttoo ei ainoasti muita Osia, mutta myös että erittäin toimittoo Pohjolaisten, Karjalaisten, Aunuksellaisten, Hämäläisten, Uuenmoalaisten ja Turkulaisten runomuksia; että sillä selvemmin näkisimme minkälainen Runomus-taito on kussakin moakunnassa. Se on arvattava, että Runomus on aina yksi ja yhölläinen[4] ja että eroitus on ainoastaan kielessä eli puheen murressa, tahi juohtumuksessa ja hänen toimitus-tavoissaan. Kuitenkin tavataan kussakin kansassa eli moassa erinnäisiä juohtumuksia, ellei eri-luontoisia, ja se on tämä erinnäisyys, joka teköö heitä ikäänkuin eri-luontoisiksikin.[5]

Voan ennen kuin myö näistä lähemme laveammasti puhumaan, niin tahomme ensin tästä osastamme tehä joitakuita muistutuksia, ja nimittää niitä tarpellisimpiä tarkoittamuksiamme.

Se ensimäinen, joka kohtaa meitä, on yksi varsin merkillinen asia, jota löyämme, koska vertoomme näitä nykyisiä Runojamme niihin vanhoin. Nimittäin, eitä hyö runollisessa tarkoituksessa (i Poetiskt hänseende) kielensä puolesta ovat aivan samallaiset kuin ne kaikkiin vanhimmat, joita tunnetaan. Eli toisilla sanoilla: myö löyämme e.m. että tämän Ryynäisen ja poika-Huuhtisen Runot ovat verrattavinna meijän peä-Runojamme vanhan Väinämöisen virsi-tekohin — jos puhutaan muka Runon-laitoksesta (versbyggnad) ja kielen-käyttämisestä. Nyt on kieli ainoasti yksi piiros (en form) jolla meijän ajatuksemme toimitetaan; ja Runon-laita on piiros meijän runomuksellemme. Myö neämme seneistä että ne vanhat piirokset runoissamme ovat vielä tänä päivänäkin varsin ne samat kuin olivat tiesi jo minä aikoina; niin että on varsin mahotoin meille, sekä kielen puolesta että runolaitoksestaan, eroittoo niitä vanhimpia näistä nuoremmista. Tämä on varsin luonnollinen asia, sillä ikeän kuin meijän kielemme on vielä tänä päivänäkin samalla kannallansa, kuin oli 600 oastaikoa siitten, niin on myös meijän Runomus samalla laitoksella. Eli meijän kielemme ja meijän runomuksemme ovat seisoneet varsin yhellä paikalla lähes 1000 oastaikoa, ellei enemmin. Mistä se tuloo, ellei siitä että Suomalaiset Runojot ovat toinen toisesek perästä työskentelleet niissä vanhoissa piiroksissa, ilman että heitä levittee tahi muuteskentella; hyö ovat heissä askaroittanneet, ikeän kuin meijän kirjantoimittajat, joita vielä tavataan samassa tavattomuutessaan, kuin olivat koska ensin rupeisivat tätä kieltämme kirjuttamaan. Sitä vastoin jos kahomme toisten kansoin kieliä, miten paljon eivätkös ou muuttuneet muutaman sa'an vuuen peästä. Jos luetaan e.m. Ruotin kieltä, vuotesta 1200, 1400, 1600, ja 1800, niin se aina kahensaan vuuen peästä eroittaiksen jo niin paljon, että hyvin tunnetaan minkä aikuiseksi se on luettava. Jos otetaan pitempätä aikoo, niin eroitus on aina suurempi, niin että tuskin tunnetaan samaksi kieleksi. Niin e.m. jos verroitaan sitä vanhoo Messo-Göthin kieltä tähän nykyiseen Ruohtalaisten, eli niihen vanhoin Ruomalaisten tähän nykyisten Italialaisten, niin eivät eneän toinen toisiansa ymmärtäisik. Sitävastoin niin Suomen kieli (niin kauaksi kuin käyp tutkiminen) on muuttumatoin. Sekä hänen oma luontonsa, että hänen erikummainen rakennus (jolla se rajattaiksen kaikista muista kielistä) toistaa tätä hänen peri-vanhuuttansa. Samalla tavalla osottaa meijän runot, sillä omalla luonnollansa (jolla heitä eroitetaan kaikkein muihen kansoin runomuksesta) että ovat varsin vanhan aikuisia.[6] Niinikkään myös meijän runon- ja paimenen-soitot, jotka erimukaisuuellansa (joilla heitä luovutetaan kaikesta nykyisestä soittamuksesta) muistuttaa meitä, etteivät ouk meijän aikuisia.[7]

Jos nyt tutkitaan kielen-harjoittamusta, niin se on kielen kanssa niin kuin moan kanssa, joka harjoittamattomuutessaan kasvattaa näitä synkiä mehtiä, näitä kauniita notkelmoita ja noroja, näitä sakkeita saloja ja jylhäkköitä, kussa nähään koreita koivuja ja lehto-puita, eli isoja honkia ja masto-puita, jotka kauneuellansa meitä mielyttää, ja hirvittää jalouellansa; mutta kussa myös löytyy karkeita paikkoja, monta kivi-louhua ja suo-silmee. Ja joita kaikkia ei millään konstilla soaha syntymään. Tämä mehtä, joka vuosittain kasvaa, ja vuosittain katoaa, se muuttuu kyllä puuksi, mutta yhölläinen se on luonnostaan, sillä se kasvattaa aina näitä nuoria vesoja niihin vanhoin piiroksiin. Sitä-vastoin, jos tätä moata harjoitetaan, ja konstilla korjataan, miten paljon eikös se muuttuk? Näitä ikuisia mehtiä lasketaan kirvellä moahan, ja heijän siassa nähään karsittuja puita, joihen välissä kasvatetaan monellaisia kirjavia vilja-maita, jotka vuosittain käytetään milloin Ruiksi tahi Otraksi, milloin Kauroiksi tahi Vehniksi, milloin Pavuiksi, Herneiksi, Koaliksi, Nauriiksi, Potatiksi, Tattariksi, Omenoiksi ja Viina puiksi, sanalla — kaikeks mitä konstilla soahaan kasvattaneeksi; mutta jotk' eivät kuitenkaan annak meille sen suosion ja luonnollisen huvituksen, kuin nämät mieluisat mehet, kussa vietellimme nuoruuen aikojamme. Nyt oisi vaikea ehkä sanoa, mitä heistä on parempi, nämät lehvakkaat lehto-moat, vai nämät avonnaiset pelto-moat. Kieliin kanssa on asian-laita samallainen: vanhuuessaan ja omassa mieli-vallassaan ovat synkät ja mieluisat, jos kohta karkeetkin; mutta harjoitettunna (eli yhellä puolella vesoittunna ja karsittunna; toisella, kynnettynnä ja kylvettynnä) ovat sopivat käsittämään viisauten hetelmiä ja oppimuksen omenoita. Se on seneistä työläs sanoa, jos se on meille voitoksi tahi vahinkoksi, että kielemme on näin kauan seisonna harjoittamatoin. Meijän luullo oisi, ett'ei meillä ouk syytä katoa yhtä, eikä toisesta ilotella; mutta tyytyä siihen kussa tilassa häntä nyt tavataan. Jos ainoastaan kahotaan huvittamisen puolesta (eli mitä kieleen tuloo) niin se on tässä harjoittomattomassa tilassaan suloisempi, mieluisampi ja jalompi, luonnostaan; mutta jos tarkoitetaan hyövyttämisen puolesta (eli mitä meijän tuloo) niin se hyövyttää meitä enemmin harjoitettuaan. Ja koska kielet, ikeän kuin moat, arvataan sitä myöten kuin hyö meitä hyövyttää, niin se on ainoasti harjoitettunna kuin se on meillen otollinen.

Koska meijän Runon-piirokset ei eroitak niitä vanhoja Runoja näistä nuorista, niin mikä siitten heitä eroittaa, ellei piiros? Se on heijän sisällinen luontonsa, heijän aineensa. Hyö ovat kyllä ulkopuoleltaan yhölläiset, mutta sisältään varsin erillaiset. Koska kunkin ajan runomus aina toimittaa sen ajan mieli-juohutosta, ja osottaa kansan henkellistä mielenluontoa, niin taijamme näistä runoin sisällisestä olosta joten-kuten käsittää Suomen kansan mielen-luontoa erinnäisinnä aikoinna. Myö havaimme että meijän vanhimmissa runoissamme aina puhutaan ja lauletaan semmoisia asioita, jotka olivat luonnostaan henkellisimpiä ja jalompia kuin nykyisin; niin kuin e.m. Moailman luomisesta, tulen syntymisestä, kanteleen suloisuutesta, rauan rakentamisesta, ja muita semmoisia, joita tahtovat käsittää ymmärryksellänsä, ja selittää runomuksellansa; ja jotta tällä runollisella ja sala-luonnollisella puvullansa mielyttivät koko kansan. Eli myö löyämme, että heijän runomus silloin sulki sisällänsä kaikken heijän moallisen että henkellisen viisauen (ja niin se on ollut muissakin kansoissa, vanhoina aikoina). Silloin oli Runomus Suomessa korkeimmallansa. Mutta koska siitten, valaistuksen levittämisellä, kaikki nämät tieton- ja viisauen-aineet riisutettiin pois tästä heijän runollisesta ja salallisesta (mytiska) puvusta,[8] ja selkiemmästi toimitettiin ite Tietomuksilta, niin ei jeänyt meillen muuta jälellä, kuin piiros tahi puku tästä vanhasta runomuksestamme. Mutta koska yksi piiros on ajateltamatoin (otänkbart) ilman jotaik ainetta (jota se piirittää) niin tehtiin aineeksi näitä pieniä joka-päivällisiä asioita ja tapauksia, jotka kohtaavat meitä tään-aikuisessa elämisessämme. Sillä tavalla vaikeni meijän runomus, arvossansa, halvemmaksi henkellisyytessään, vaikka ne vanhat kielen- ja runon-piirokset jäivät seisallaan. Yksi tällainen yhteinen ja kansallinen runomus käsitettiin kaikilla, ja valaisi koko kansakunnan; sitävastoin niin ne kirjalliset tietomukset harjoitetaan nyt ainoasti muutamilta yksinäisiltä; eli tieto ja ymmärrys (mitkä oli heillä) tavattiin muinon mielessämme ja peässämme, nyt heitä tavataan ainoasti kirjoissamme. Mutta jos pitäävät meitä onnistoo ja hyövyttää, niin heijän pitäis toas kirjoista painumaan meijän mieleemme, ja se on tähän kirjalliseen ja mielelliseen harjoittamiseen, johon meijän aikuinen mieli-valaistus tarkoittaa. Se on seneistä arvattava, että se yhteinen kansa oli muinon iteän kuin enemmin tarkoitettu ja karaistettu henkellisyyteen runomisellansa; ja että se nykyinen kansa tyhjillä ja joutavilla mieli-kuvituksillaan, ja ruokottomilla runoillansa, soastuttaa ihtesek, vielä enemmin, moallisuuteen. Mutta Runomisessa on aina kuitenkin, moallisissakin asioissa, yksi henkellinen luonto, kussa se osoittaiksen omassa olennossaan. Ja jos se ei eneän valaisoo meitä ja johtattaa meitä henkellisyyteen ja ymmärrykseen, niin se nyt nuhleloo meitä, ja nauraa meijän tyhmyytestämme, että sillä johtattaa meissä ymmärrystä. Tarkoitus on aina samallainen; ennen se oli meijän opettajanna, nyt se on meijän kurittajanna.

Jos tutkimme meijän nykyisiä runojamme (nimittäin niitä kunnollisia) niin havaimme että heissä aina nauretaan ihmisen tyhmyytestä ja hulluutesta. Hyö ovat kaikki tehtynnä ikään kuin nauruksi ja pilkaksi meijän mielettömästä käytöksestämme, että sillä varoittoo muita niistä villityksistä, jotka seuraa tätä moallista elämätä.[9]

Jos seneistä yksi kuuluisa Runo-seppä (joka aina on verrattava kansan-valaistajana, sillä seseisoo aina älyllään muita eillempänä) teköö pilkkoo yhestä kelvottomasta moahan-laskiaisesta, yhestä tyhmästä emännästä, yhestä luonnottomasta luontokappalen roattelemisesta, yhestä luattomasta omistamisesta toisen tavarasta, yhestä irtonaisesta elämästä, ja muista semmoisista hävittömästä tahi kelvottomasta elämän-laitoksesta, niin ei meijän siitä pie pahastua, eikä lakihin männä, eikä sakoillen panna. Sillä tarkoitus on hyvä, se on yksi henkellinen rankastus mielen-oatoksellemme (inför Opinionen), joka vaikuttaa ehkä paljon enemmän kuin vitat, rahan-sakko, ja sala-rippi. Mutta niinpä se on kuitenkin käynyt; ne vanhat viisauen-runot haettiin ja hävitettiin ensin poavilaisilta pappiloilta, koskei heissä luettu Ristuksesta eikä Moariasta (josta heitä syytettiin pakanallisuutesta) ja sitten nykyisimmiltäkin uskon-palvelioilta, koska heissä kuultiin tätä nimee (joka teki heitä haisuviksi poavilaisuutesta). Niin kuin papillinen valta ahisti vanhoja Runoja, niin on laillinenkin oikeus puolestansa asettanut rankaistusta näillen nuorillen. Se oli ennen tapa meissä kulettoo Runo-niekkoja lakihin, ja ainoasti tämä tapa, että heitä sillä hätäyttää, toistaa jo että olivat uhkauksen alla; ja että heitä ennen-aikana paljon Suomessa tavattiin.

Myö neämmö tästä, mikä hyötytys meillä oisi näihen runoin kootuksella, meijän Runomuksemme harjoittamiseksi. Nimittäin että nämät nykyisetkin runot osottaa kunnollisia esimerkkiä sekä runonlaitoksistaan että kielen-käytöksistään; ja että aineensakin puolesta hyö, niin hyvin kuin nuo vanhatkin, tarkoittaa meijän hyötymistä yhellä puolella, ja huvittamista toistella, ellei henkellisissä, niin moallisissa asioissa.

Se toinen hoksaus (obserwation) jota näihen runoin tulkitessa osoittaitsen meillen, ja joka on pian yhtä merkillinen, on ainoasti yksi seuraus (följd) tästä yhteisestä kansallisesta Runomuksesta, eli tästä luonnollisesta, ikeän kuin kansassa syntynystä, voan ei konstilla kasvatetusta, runomisesta. Myö löyämme, että vaikka tässä on 12:tä erinnäistä Runojata, niin heijän runot ovat kaikki niin yhöllaiset, ja niin yhen-luontoiset, että se on mahotoin eroittaa heitä, ilman nimittämätäk. Eli siinä yhessä virren-sepässä ei ouk mitään erinomaista, joka eroittais hänen runot toisista; tahi tekisi heitä jossa-kussa mainihtavammiksi, eli eri-luontoisemmiksi. Myö olemme jo ennen toistaneet, että meijän Runomus on ollut ytsitapainen pitkin aikoo, ja nyt nähään, (joka silloin jäi meiltä muistuttamatak) että se on myös yksimukainen poikki aikoo. Tämä seuraa kaikki siitä, että meissä kyllä harjoitetaan runomusta, voan ej ylös-harjoitetaan. Se kasvaa ikeän kuin meijän kielemme luonnollisessa vapautessan ja omassa mieli-vallassaan, sill' on sentähen myös harjoittamattomiin luonto, nimittäin että olla yksi-karvainen; mutta myöskin kaunis-karvainen. Niin kuin e.m. kaikki elävät, kesyttämättömyytessään (i sitt wilda tillstånd) eli luonnollisessa vallollisuutessaan, ovat yhölläiset, vallattomat ja voimalliset; mutta kesytetyssä olemmisessaan, tuloovat monenkarvaiseksi, siistiksi ja heikommaksi, niin on myös kielen ja runomisenkin kanssa.

Yks kolmaas asia seuraa seneistä vielä tästä heijän harjoittamattomuutestaan, nimittäin että ovat paikka-paikoin melkeen roakoja, tahi että heissä tavataan karkeita ruokottomia sanoja, jotka meijän mielestämme ovat sopimattomat, valaistetun kansan kuulla. Että heittee heitä varsin pois, oisi että hävittää näihen tapaa ja runon-luontoa, ja että varsin toimittoo heitä, oisi että ryettää meijän suutamme. Myö olemme seneistä käyneet ikään kuin keskellen heijän välillen. Heitä kuullaan vähän kussakin kansan seätyssä, ja tavataan sekä vanhoissa että nykyisissä kirjoissa, ja luetaan liiaksikin meijän henkellisessä Roamatussa, kussa ei semmoisia oisi luultu löytyvän. Hyö toistaavat enemmin tapoin puhtautta ja siveyttä, kuin tapoin pahenemusta (förskämda seder) sillä niin kauan kuin esi-ihmiset pysyivät pyhytessään, niin eivät kainustelleet alastomuuttansa, vasta kuin olivat toinen toisesek pilanneet, silloin tästä häpäisivät.

Yksi neljääs seuraus tästä harjoittamattomuutesta meijän kielessämme, on että siihen on sisään tuotettu niin monta muukalaista sanoo, enemmitten Ruotin ja Venäjän kielistä, jota meijän pitäis välttee, erinomattain kuin meillä löytyy omia, joill' on sama merkitys. Minä olen tässä monessa kohin heitä väijynyt; mutta olen myös antana heitä monessa paikoin olla joukossa, kussa hyö ikeän kuin naurattaa meitä tavattomuutellansa ja outouuellansa. Vaikka minun aivotus on ollut, ettei niin sanalla muuttoo näitä Runoja, voan painuttoo heitä varsin niin kuin ovat mullen laulettunna, niin löyän kuitenkin, että se on mahotoin heitä toimittoo varsin ilman oikaisematak, sillä ajatus toisinaan voatii, että ne erinnäiset juotteet nioitetaan ja liitetään toinentoisesek kanssa yhteen, paremmin kuin tehän laulatessa ja suu-sanoilla. Voan minä olen toisella puolella kavahtanut tehä tätä muuten kuin juuri tarpeellisimmissa paikoissa, ja silloinkin niin vähä kuin mahollinen, niin että moni ehkä moittii minun tehneen tätä kovin vähän.

Mitä nyt vielä tulisi näistä sanottavaksi, niin tahon muistuttoo teitä, ettei nämät ouk meijän kauneimpia, eikä meijän kansallisimpia, Runojamme. Hyö ovat varsin meijän nykyisiä jokapäiväisiä loilutoksia, niin kuin nähään heijän aineista. Heitä lauletaan tänä pänä, ja huomena heitä jo unoutetaan uusiin virsiin. Meijän aivotus on ollut, ei että tuottaa mitä meijän kielessämme oisi kaunihinta, eikä mikä on suloisin Runomuksestamme; mutta että toimittoo meijän tään-aikuista runomusta, ei sellaista kuin se osoittaiksen painettuissa veisuissa (josta on jo sanottu, että ovat ulkopuolella meijän runomustamme) mutta sellaista kuin sitä tavataan meijän joka-päivällisessä käyttämisessä, runollisessa elämässämme. Myö jaettaisimme muuten meijän runollisia tekojamme vissiin peä-loatuin; nimittäin 1) ne Pakanalliset (kaikkiin vanhimmat), jotka ovat vanhat kansalliset Runot, jotka muinon laulettiin, ja jotka usseemmittain toimittaavat puhtaita Salamuksia, tahi luonnollista ihmis-viisautta. 2) ne Poavillaiset, joka nyt ovat vanhimmat, ja joita luetaan: ja jotka ussemmittain toimittaa loihteita ja muita semmoisia taikaus-sanoja, kussa tavataan yhtä luonnotointa ihmis-viisautta; eli kussa se luonnollinen ymmärrys on tullut villitetyksi yhestä luonnottomasta (henkellisestä) uskomisesta. 3) Ne nuoremmat kansalliset Runot, jotka lauletaan ympäri moatamma, ilman että tunnetak heijän perustusta, eli heijän tekiätänsä. Heissä toimitetaan usseen tarinallisia (historiska) aineita. 4) Ne kaikkiin nuorimmat, synnytettynnä viimeisellä vuos-saalla, eli vuos-luvulla (olkoon yhtä), josta muutamat ovat painon kautta, tahi muuten laulamuksensa puolesta, tulleet levitetyiksi ympäri moata; voan muutamat toas syntyyvät ja kuoloovat koti-kylissänsä, kosk eivät heillä tarkoitetak mitään mainioisuutta, ainoasti kotonaisia joka-päivällisiä asioita. Se on näistä viimeisistä, joista tässä nyt tarjoiletaan teillen yhtä kokousta, ottakaatte sitä vastaan — ei kuin mikään lahja meijän Suomalaisesta runomuksestamme; mutta kuin yksi laitos meijän koti-lauluistamme.[10] Hyö ovat aineensa puolesta pienimmästä arvosta mutta kielensä puolesta, suuremmasta.

Mitä muuten tulisi sanottavaksi meijän kirjakielestämme, niin oommo jo siitä jutelleet Otavassamme, johon osotetaan lukioitamme; ja muistutamme ainoasti, että olemme tässä niinkuin muulloinkin nouattanut Savon-puhetta,[11] ja ottanut tavaksemme, että aina painuttoo näitä kansallisia Runojamme sillä puheen-murrella, kuin ovat tehtynnä, tahi tulleet meillen lauletuiksi.

Se näyttää monesta ehkä joutavallen, että olen nimittänyt milloin, ja keltä, minä olen heitä soanut; mutta se olkoon sanottu heijän valaistukseksi, jos tarvis oisi heistä tarkemmin tiiustella, ja kunniaksi heillen, jotka ovat mullen näitä lukenneet; sillä minä olen aina luenut sitä kunniaksi — ei että tulla kirjoissa nimitetyksi — mutta että tulla mainituksi harjoituksistaan kansalliseen ja tietolliseen johtatukseen.

Viimeiseksi tahomme myös jotaik sanoa tämän kirjan nimittämisestä. Koska meillä jo on Otavat taivaallamme, niin olkaan myös Väinämöisetkin. Väinämöisiksi huhutaan Norjan Suomalaisissa (i Norrska Finskogarna) sitä tähtee, jota myö nimitämme Väinämöisen-virsuksi tahi Venäjän-virsuksi, eli niin kuin sitä myös muualla kuhutaan, Seulajaiset, Seulajainen ja Rian-seulat, joka kulkoo Otavan eillen, jo matkan peässä, ja kussa löytyy monta pientä selittämätöintä tähti-kipunata, josta sitä myös Rysmäksi t. Rysmä-täheksi mainitaan. Ja koska Väinämöinen oli meijän Peä-Runojamme, niin olkaan nyt nämät pienet Väinämöiset hänen palveliat ja kielen-noutajat!

Kirjutettu Tukhulmissa, Joulu-kuun 7:nä päivänä vuonna 1828.

C. A. Gottlund.

VÄINÄMÖISET.[12]

"Väinämöiset — mikäs se on?"
Se on tähti taivoisessa,
Seulaisten pieni sikeri,
Virsu vanhan Väinämöisen,
Jok'on ilmassa, iässä,
Otavasta oikeesehen,
Rajalla Linnun-ratojen.
Siinä kiiltääpi kitisee
Sätehellä seihtemällä,
Tuhannella tuikkarella
Viskoitteloo valkiansa
Tännek tuonnek taivoisehen.

Ukko vanha Väinämöinen
Heittiin pitkin pientarellen,
Maito-heinillen makoomaan.
Vuohen-kukat vuoteheksi,
Lehmän-kielet liepeheksi,
Apilat peän-alaksi.
Leivoiset ne lentelivät,
Virsiänsä viruttivat
Ukon korvissa koreesti.
Käki kukkui kuulusasti,
Onnen-kukko kuusikosta
Luki satoja sanoja.

Väinämöinen, vanha-miesi
Vetjusteliin väsyksissään
Päivän-paisteessa parraassa,
Kuumahassa kuun-valossa.
Etelätär, neito nuori,
Laskiin päivän-laskennolta,
Lännestä tähän lähättiin,
Hänen suutaan suikutteli,
Hänen leukojaan likisti.
Kukat hiljan kuiskuttivat,
Heinät hiljan heiluttivat,
Hyssytti häntä hyvästi.

Ukko vanha Väinämöinen
Nukahtipa nurmen peällä,
Uupui suloiseen unehen.
Näki unta viisi vuotta,
Seihtemettä sitä selitti.
Unessaan Ukko käveli
Taivaan pilviin piirtä myöten,
Witojen tähtiin tietä myöten
Kulki pitkin kuun kujasta,
Kantavansa kanteleensa
Tuonnek Otavan ovillen,
Pohjos-tähen porstuvillen,
Sauvan Aaroisen salihin.[13]

Tullessaan tuonnek tuloovat
Ruomin muinoisat Runojat,
Troijan soan-toimittajat,
Uhoimmat soiton-urohot
Tunkeksivat tämän ympäir.
"Laula veikkonen vähäisen
Teijän moasta maistiksemme,
Koitteheksi teijän kielen!
Laula, laula Väinämöinen,
Hyräile hyvä Isäntä
Niitä soittoja somia,
Joita lauletaan Lapissa,
Soitettaneen Suomenmoassa!"

Ukko vanha Väinämöinen
Kauan ensin kainusteliin,[14]
Ujosti näitä Uroja;
Siitten otti kanteleensa,
Vasemmalla käsi-varalla
Peästi vyönsä vyötäisiltään,
Peästi helmat helppoisilleen,
Tuuleen hameensa hajotti.
Siitten hieroi kämmeniään,
Kämmeniään, kymmeniään:
"Soitammahan sortaammatak,
Laulammahan lakkaammatak,
Iloksi näiten Isänniin
Näiten miesten mieleheksi!"

Siitten rupeisi Runoillen,
Laulujansa lasketteli —
Lauloi päivät peättämätäk,
Lauloi yötä yöttymätäk,
Kolmet päivee perättäin
Soitti soittoja soreita.

Väinämöisen soiteltua
Tàhet tansi taiwahalla,
Kuu se kuuntel' pilven peästä,
Nauroi taivahan navalla.
Kuin hään lauloi lauat heilui,
Taivaan-parret parkaisivat,
Vinkuivat tuulen-vihinät.
Kuin hään soitti sormillansa,
Peukaloillansa peuhaisi,
Itki ite Ilmarinen,
Vuolankoinen Vuoren-ukko
Vetiin vatsan-veänöksissään,
Ähmäröiset ähkäilivät,
Voiperoiset voihkailivat
Tästä soitosta somasta,
Näistä lauluin-laitoksista.

Jo päiväntenä kolmantena
Rupeis Ukko Väinämöinen
Vasta parraaita panemaan,
Silloin laulujaan lateli,
Kajahutti kanteletta,
Jotta kielet kiljaisivat,
Eänet kaikki ärjäisivät,
Parkuisivat joka paikka.
Päiväntenä kolmantena
Ennen Kukon kuulumatak,
Päivän nuoren nousematak,
Rupeematak oamu-ruskon,
Lasketteli laulujansa,
Kaikkiin sakeemmat sanansa,
Jotta Hiijet himmenivät,
Taivaan vallat vapisivat,
— Lumohutti ite Luojan.[15] — —

Silloin soitti soitumellaan,
Kantelellaan kaikutteli,
Jotta rauat raukenivat,
Vasket vaipui kanteleesta.
Lauloi kaikki kanteleensa
Paljaaksi tähti-säteeksi,
Lauloi kielet kanteleessa
Paljaaksi päivän-paisteeksi,
Lauloi naulat kanteleessa
Paljaaksi kuun-kuumeeksi.
Soitti kynnet kynsistänsä,
Soitti suonet sormistansa,
Käsistänsä liha-keäpet — —
— — — — —

Siinä muinot, muhkiammat,
Virren-sepät viisahammat
Seisoivatten säikähtyneet
Tämän yhen ympärillä.
Kaikki ihmitti isosti,
Mainittivat tätä miestä
Heijän parvesta parraaksi,
Sukaksi heijän suvusta.
Kukin kahto kummahaksi
Tätä Suomen soittamusta,
Käyttämistä meijän kielen.

Eipä tainut Orpheus-kaan,
Eikä Ossian osanut
Parempia pannaksensa,
Rueta hänen rinnallen
Kieliin peälle kilvoitella,
Virren-töillen työskentellä.
Runottaret, Laulattanet,[16]
Pindin piijat Soitottaret,
Eivät hyökään vielä nähneet
Eikä taivaassa tavaneet
Kauniimpia kanteleita,
Koreempia soiton-koneita.

Ite Homerus ihastui,
Ihastui ja ihmetteli
Tätä Poikoo Pohjolasta,
Tätä parta-suu uroa;
Anto kättä, anto suuta.
Sylissään häntä sylitti.
Kahtoi vielä kanteleesen,
Hänen koppahan koputti,
Sanoi: "saatatkos salata; — — —
Sinä riähkä, riemullaisi
Sinä lempo, leuvoillaisi
Pi'ät sellaista iloa
Josta Hiijet himmenöövät,
Taivaan vallat vapisoovat
Hervehtiipi joka henki."
Vastais kielet kanteleessa,
Soiton-koneilla sopotti:
"Ei meit' laula kaikki lapset,
Soittanek sormi jokaisen.
Tämäpä Ukon tekemä,
Väinämöisen vestelemä,
Teki kopan koivun luusta,
Taitto tammesta jalakset,
Jota koversi kovalla
Väinämöinen veihtellänsä,
Suomen i'äksi iloksi,
Lappalaisten laulannoksi."

Ukko vanha Väinämöinen
Nukahti vasta nukuksiin.
Vielä makais vuotta viisi,
Vuotta viisi, vuotta kuusi,
Nukuksissa hyvän unen.
(Uni pettipä Ukonkin,
Vietteli makiaan makuun.)
Havaihtessaan hään havaihti
Kaikki tyhjäksi uneksi;
Heinät oli helvistynneet,
Ruohot kaikki jo ruostunneet,
Linnut lähteneet levollen.

Kuin hään kahtoi taivoisehen,
Siirsi sinnek silmiänsä,
(Voi, ihmettä! — mitä näki)
Näki sielä virsuansa,
Taivaan räystäällä, renallaan.
Yks' oil löttöinen jalassa.
Toinen tallus taivahassa;
Siinä paulat paisteloovat,
Tuohet tulta tuiskuavat,
Vilahtaa virsun vitakset.

* * *

Kosk' oil nousuneet Otavat,
Tähet vanhat valaistunneet,
Kirkaistunneet kirjoissamme,
Sillon näimme myö tämänkin,
Virsun vanhan Väinämöisen
lässäpäin ilmaantuvan,
Väilyvän muihen välissä

Kuta lauletaan enemmin,
Somehimmin soitettaneen,
Sitä paremmin paistaavat
Nämät seulaisten sätehet.
Valkiansa varjeloovat
Suomen muinoisat Runojat,
Jotka autuast' asuuvat
Taivaan aukeella aholla,
Vanhanmiehen vainiolla.

Soita, soita Suomalainen
Kaunihisti kanteleellais,
Visusti virren-teollais,
Näillen vanhoillen uroillen,
Miehen kunkin kunniaksi
Suomalaisesta suvusta,
Joita taivaassa tavataan.

Kosk' ei peästä moata myöten,
Eikä merellä mänemään
Tuonek taivaiseen talohon
Sinne ikuisaan Ilolaan,
Niin on mieli miehillemme
Luotu Luojalta hyvältä,
Astuamaan aatoksissaan
Meren yheksän ylitten,
Taivaan puolen kymmenettä,
Aina asti aurinkohon,
Päivän peälle peäsemähän.

Meitä juohutus jokainen
Näissä meijän Runoissamme
Nosteloo moan noroista.
Kantaa taivaan koarehellen.
Ruvetkee siit' runoillenne
Suomen poikoiset poloiset,
Tehkee virret viisahammat
Jotta saisitten sanoa:
"Myö on käyty kerran tuolla
Kaikkivallan kartanossa
Juuri Jumaloin tykönä,
Maistamassa makkeitansa,
Naukeitansa nautimassa,
Jot' ei maistak moan elävät,
Eikä nauti luonnon nauta."

G—nd

Rusi Ryynäinen

Moaninkalta.

Rusi (t. Ambrósius) Ryynäinen oli syntynyt nuon 1760:en vuuen tienoilla Halolan kylässä Moaninkan kappelissa Kuopion pitäjässä. Hään oli nuoruutessaan käynyt Pohjanmoalla, jossa hään oppi puu-sepäksi, jolla työllä hään elätti henkensäk saakka kuolemansa asti.

Se tapahtui hänellen, niin kuin muillen älyillen (snillen) joihen täytyy moallisessa ihmis-joukossa suljeta taivaallisia aljeita (anlag) että hyö keäntyyvät surun-lapsiksi. Niinpä se kävi myös Ryynäisen kanssa. Ainoasti silloin, kuin viina oli poisjuohuttanut hänen muistonsa moallisista murheista, niin hään taisi heittee mielensä näillen henkellisillen huvituksillen, kuhun ei muut kehujat yltynyt. Eli hänen täytyi unouttaa olennonsa moalla, tullaksensa osalliseksi siitä isommasta henkellisestä ilosta, joka Runomuksessa on Runojoillen luotu. Mutta "vilja voittaa viisahankin, tauti tappaa taitavankin;" hään joutui viimeiseksi Runojasta juomariksi, ja keänty verkaisillaan yhestä henkellisestä ja taivaallisesta nautimisesta siihen roakaan moalliseen nautimukseen, joka teki häntä luontokappaleeksi jälleen. Sillä jos Runojat jollon-kullon voiteloo kielensä viinan-mehulla, joka virvoittaa heijän mieli-juohutusta, niin se ei ouk siksi viina joka teki heitä Runojoiksi; — se myrkyttää heitä, niin kuin muitakin Jumalan lapsia, ja soattaa heitä heikkouteen ja huonouteen. Sanotaan: "viina villin tekööpi, olut tuopi toisen mielen", ja niinpä se toi Ryynäisellenkin. Hään oli paha-kurinen ja pikainen päissä ollessaan, ja taisi silloin olla kelvotoin ja levee-suinen. Hään eli köyhyytessä yhellä torpalla Kermetlahen kylässä (sillä hänen tavarat ei ollut tästä moailmasta) mutta mielensä puolesta hään oli rikas perätin, ja runsaasti lahjoitettu runollisilla mielen-juohutuksilla. Pioissa ja juominkissa hään oli aina soapuvilla. Kuin ei kuhtuneet häntä muut, niin hään tuli omalla käskyllä, aatellen: "koirat kuhtuin tuloovat, hyvät vieraat kuhtumatak." Harvoin häntä kaivattiin; mutta kuin ei heitä mielittänyt ykskään lauluillansa ja Runoillansa — silloin oli Ryynänen poikessa.

Ryynäinen kuoli v. 1822, ja kannettiin Moaninkan kirkollen, kussa häntä hauattiin kuin yhtä Koiroo, koska tämä nykyisin virattomaksi heitetty Kappalainen, nimeltä Björklund, ei lukena hautoa hänen ylitten — siitä syystä, että hään näinnä viimeisinnä vuosiuna oli ollut viinaan mänevä(?!)

Tässä loppui hänen moallinen elämä, kussa hänellä ei ollut paljon iloa viljelläkseen; mutta henkellisessä tarkoituksessa on hään ikuistanut nimensä polvinpäiviksi meijän kirjoissamme. Seneistä, jos ei Pappi tahtona lukea hänellen ne viimeiset sanat, niin ei se kielläk meitä puhumasta hänen runollisesta jaloutestaan ja ansiostaan. Myö luemme sitävastoin kunniaksemme, että olemme ensimäiset, jotka moamiehillemme toimitamme muiston tästä miehestämme; ja sillä ikuistamme hänen nimensä meijän Suomalaiseen Tarinamukseemme.

Kosk' emme ole käynyt hänen syntymäpaikoillansa, niin emme myös ouk soaneet tilaisuutta kuulustella ja ylös-kirjutella muita hänen virren-tekoja, joita sanotaan paljon vielä löytyvän Moaninkassa. Nämät kahet Runot, jotka tässä seuraa, ovat ne ainuat, jotka olemme hänestä käsittäneet, ja jotka saimme jo Upsalassa v. 1824 Herra Oppivalta Greg. Aminofilta Venäänsoaresta, samasta pitämästä. Meijän on siitten täytynyt kirjoin kautta hankkia parempia tiiustuksia sekä näistä Karhulan peijaisista, joista Runossa lauletaan, että niistä yksinäisistä nimistä, joista siinä monessa kohin puhutaan: joihen selityksestä meijän tuloo kiitoksella mainita Koulunkäyttäjätä (Rektorn) Herra Oppiata A. Wenellia Kuopiossa.

Mitä vielä tulisi tästä Ryynäisestä sanottavaksi, niin myö ilman epäillemätäk asetamme häntä ensimmäiseksi[17] tässä meijän kootuksessamme Suomalaisista Peä-Runojoista, ja annamme hänellen toveriksi Konsan Heikin[18] Pohjanmoalla, josta vastapäin puhutaan. Ryynäisen runo-taito (skaldeförmåga) ilmoittaiksen erinomattain kielen ja mielen sukkeluutessa. Myö taijamme sanoa hänestä, että se oli varsin yksi pilkka-suu (Satirikus) ja irvi-hammas (Gyckelmakare) joka kielellisyyellänsä (Munwighet) ja puheen-suloisuuellansa nauratti ei ainoasti ne jäykkiämmät miehet, mutta joka puheliaisuuellansa (Wältalighet) käytti ne murheellisemmatkin aineet iloksi. Näissä kokeissa osoittaiksen hänessä yksi iso peän-äly ja tarkka muisti, koska hään ilman että niin sanalla ylistää ihtesäk (nopeemmin hään alentaiksen) käytti yhen asian i'äksi kunniaksensa, joka oli aivottu hänellen häpiäksi, ja teki tätä heillen, jotka oli sitä aikoineet, i'äksi häpiäksi. Että hään mielessään viritti, ja taijolla sovitti näin pitkän runon, ilman kirjaan panematak, toistaa hänellä myös olleen ankaran muiston. Myö taitaisimme ehkä moittia häntä niistä Ruohtalaisista sanoista, jotka hään on pistänyt virteensä, mutta meijän tuloo muistamaan, että moni piti tätä ikään kuin yheksi kunniaksi, ruumentoo näitä vieraita sanoja, ja että se on aina ollut yksi tapa talonpojissa, nouattoo herroin syljyksiä. Että hään jollon kullon rypeilöö suutansa ruokottomilla sanoilla, muistuttaa meitä, että hään oli Talonpoika; ja ettemme näistä virheistä närkästy, eikä heitä heitä pois sanoinsa suhteen, toistaa että olemme kyllä valaistuneita ymmärtämään, ja suuttumattomatak käsittämään, sen täyellisen luonnon hänen Runomuksessaan, ilman sanan karsimatak.

KARHULAN PEIJAISET.

Että paremmin ymmärtää näitä asioita, joista Runossa puhutaan, tahomme eiltäpäin selittää heitä, sitä myöten kuin puheet heistä vielä kuuluuvat Moaninkalla. Sanotaan että tämä Ryynäinen oisi ollut vähä viinoissaan Talonpojan Risto Karhuisen hautaisissa, joita juotiin Karhulan talossa Halotan kylässä Moaninkan Kappelissa s. 3 p. Toukok. v. 1791, ja koska se silloinkin aina oli juonikas, eikä osanut suutansa hallita, niin oli joutunut toisten kanssa riitaan, ja tullut salvatuksi sika-pahnaan (eli vanhaan heinä-korsuun). Kuinka kauan hään siinä lie ollut ei nimitetäk; tiietään ainoasti että hään, peästyänsä sieltä, teki pitkän Runon, kussa hään laulaa näistä Karhulan Peijaisista, ja niistä villa-lakkiloista, jotka siinä häntä vihaisivat. Koska Lukkari Jaakko Kyösti Hoffrén oli tässä Runossa tullut nauretuksi, niin hään, Lautamiehen Poavo Eskelisen kautta, paituutti Ryynäisen (vielä samana syksynä) käräjään, ja laitto sinnek veljensä, Lautamiehen Aaron Hoffrénin asiatansa ajamaan — koskei hään viihtinyt ite tulla. Kuin ei tämä hänen puolus-mies ollut hyvä näyttämään toteen kanteitansa, niin Laintutkia (Häradshöfdingen) Herra Lainjulistaja (Lagman) Fabritius pyysi Ryynäistä ite laulamaan virttänsä. Oateltuaan vähän asiatansa rupeisi hään lauluillen, ja laulo monta tuntia (?) perättäin, mutta heitti aina pois ne pahimmat paikat, ja mätti uutta siaan. Kihlakunnan-Oikeus ei tainut ottoo kirjaansa kaikkia hänen laulujansa, mutta kuunteli heitä pystyllä korvalla, ja koska hään oli lakkanut laulamasta, mieleksi ja nauroksi kaiken läsnä-olevaisten, niin sanotaan koko riijan siihen loppuneen.

RUNO.

"Ei sanat sanoihin puutuk,
Virret veisaten vähänek",
Sanan-laskussa sanoovat
Suomen syvät Suomalaiset;
Voan mun puuttuupi puheeni,
Laulu-virtteini lakkaapi,
Sill' on mulla mustat päivät,
Varsin vaikia elämä.
Sill' on kipu kintahissa,
Suoni sormia vetääpi,[19]
Pakottaapi peukalota.
Peä on kieleni kipiä,
Kuiva kurjan kulkku-torvi:
Eipä raiku raskas rinta,
Eikä kurjan kulkku-torvi,
Vaikka ainoiset asiat
Vielä varsin voatisivat.

Tok on vielä toimivampi,
Että soan sanan sanoa,
Puolen kymmentä puhua,
Kuink' on miehet Moaninkalla,
Iisalmen ison rajalla —
Mont' on miestä Moaninkalla,
Mutta Moaninkan kylissä,
Ei ouk monta mielellistä
Eikä vakaista varsin.

Uskon ensin Eskelistä,[20]
Pienen Poavalin parasna,
Lautamiehen mielellisnä;
Tok on Torsti toimivampi,
Sata-vaimoinen sanoa.

Luulin Lukkarin hyväksi.
Kellon-soittajan somaksi,
Vaikka suuren vaivan kanssa,
Kivun kiussain keralla
Pyrki meillen meäkimään.
Kummat juonet Kustavillen,
Joakopilla joaritokset.

Nyt minä puhun Pukista,
Aiottelen Oaronista,
(Vaikk' on vaterkin kohta,
Eli kuulus' Kummin-poika)
Kuin on suuresta suvusta.
Asennosta ankarasta.
Äväriäs oli Äijä kyllä,
Rikas riistaasta perätin —
Kunniasta kuuluisampi.
Eskel-voari Äijän poika.
Sotaherrana somainen,
Upserikin uskollinen.

Is' oil kyllä ihmiseksi.[21]
Isä ihmisten tapainen;
Rakas varsin rannihinsa,
Kuin on ollut kummihinna;
Voan on Oaron ankarampi,
Viekas, vihasen-lainen.
Kyll' on kiltti kirkko-tiellä,
Kesti-paikoissa parempi,
Okkela on oluen luonna,
Viekas viinan-tienuilla.
Ei se seästä särpämiä,
Sian-kinttuja kitise.
Jos oisi Orihin potka.
Eli Tamman taka-roaja,
Eli sorkka sota-hevoisen.
Syöpi voita vuohen verran
Palon viiliä vitoopi;
Viel' on julma juustollenkin
Maito-ruuan maistelia.

Nyt minun täytyy sanoa
Karhuisten kavalat neuot,
Kaupiaisten kauhiammat:
Ylpee on perätin Pekka,
Kotonansa suuri koira,
Joka pulskasti puhuupi:
"Soapi Karhuinen kasakan,
Tänä keitona kesänä.
Kapan annan Kaukoisellen,
Senkin otrina ojenan,
Kannan kaksi vanteheilla
Kuuen päivän kostennosta."
Ei Rusi rupia tuohon,
Ryhy Ryynäisen penikka.
Kapan tahtoopi tasaisen,
Puolentoista pulskiasti,
Ylisummahan yheksän
Viikon-peähän peästyänsä.

Tois't on juonet Toavitilla
Toiset Toavitin asiat.
(Rouvarill' on rohkiammat)
Vettä viinahan panoopi,
Korvon korttelin osaksi,
Kaksi kannun kohennoksi.
Viel' on pieninen pikari,
Jok' on laitettu lasista;
Se esinä markan makso
Kohta kolmehen ylensi.
— Tuota ouvot osteloopi.

Jos kukainen kummiksiipi,
Kenkin keskensä sanoopi:
"Kyll' on kallis kauppa-viina,
Suuros-pulloll' suuri hinta."
Toavit toisia puhuupi:
"Kylläs annat kymmenänkin,
Kaksitoista kaikitekkin
Ennenkuin elo tuloopi
Tänä syyssä syötäväksi."
Hyvä vielä Hyökärinä,
Kaunis Ruunun-kaupiana!
Ensin ostaapi eloa,
Rukihia roinistaapi,
Jotka leiviksi levittää;
Ostaa siitten otriakin,
Jotka soutelee sotahan,
Kuletteloo Kuopiohon.

Minun täytyypi sanoa,
Murehella muistutella
Kuin on ukko uupununna,
Vanha voari vaipununna,
Koatununna Karhulasta:
Nyt loppu Lohilta pelko,
Surma suuri-purstoisilta;
Soap nyt Siijat siivon olla,
Lahnat loavullans elee.
Jopa Muori murnistaiksen,
Vanha akka varustaiksen,
Leski leikkitäk puhuupi
Poijallensa, porstuassa,
Kahen kammarin välissä:
"Otapa avahin aitan,
Puoin pukkari sivala![22]
Otas otria vähänen,
Kapan kaksi, vantehiseen;
Joista juoma laitetahan,
Olut pannahan paraiten
Vanhan Voarin peijahiksi,
Iki-muistoksi Isäisi!"
Marketallen mainihtoopi,
Pekan-vaimollen varottaa:
"Osootkos oluen panna,
Tehä viinan viisahasti?"
Markettakin mainihtoopi:
"Viel' on leivät leipomatak,
Kakkarat kaputtamatak."

Sanoo Pekka pensiästi:
"Itekma olen isäntä,
Veärän-nenän vertahinen!
Minä laitan Lankolaiset,
Sisareinkin sieltä nouan,
Joka kyrsät kypsyttääpi,
Paksut leivät paisteloopi."
Jurahtaapi Jussillenkin,
Veljellensä vertahasti:
"Sivallappas siivon sihti,
Hovista käri hopia,
Kaputainin kakka-seula!
Minä peijahiin Papillen
Samulillen sanelen
Tulla kestihin keralla.
Saisin sillen siivon-leivät,
Kymmen-kapan kyrsäisiä.
(Jospa jäisi Jaakollenkin,
Elikkä Eskelisellen,
— Siitten antaisin Oarollen).
Muita ruokisin muruilla,
Tähtehillä täyttäisihin."

Tahto tietä Toavettikin
Kuita muita kutsutahan
Tähän kestihin keralla.
Sanoo Pekka pensiästi:
"Minä laitan Lautamiehet,
Kutsun kunnia-sukuiset;
En tottele Tolpparista,
Loisimiehistä mitähän.
(Ruokkia Rusia piteä.
Vaikk' on toisen tolparinna).
Vielä kutsun kuuluisammat,
Herratkin Hevoisten kanssa
Taviniemeltä talutan,
Sihtierin sivalan tuolta.
Tapan valloillen Vasikan,
Hiehon hieno-seärisillen,"
(Vaan ei anna akka myöten,
Mutta puhuupi pulskasti):
"Anna vanhenna Vasikan,
Parata patukka-hännän!
Tuosta toista toivotahan
Moallen maijohon-antaja."

Siitten Pekka pelmastaapi,
Pistää puikkohin punaisen,
Aika varsan valjahiisen;
Ennättääpi Eskeliseen —
Tuossa Poavollen puhuupi,
Lautamiehellen latelee:
"Nyt on Ukko uupununna,
Vanha Voari vaipununna,
Niin tule sinäkin tuone! —
Tuo pikari tullessaisi,
Suurus-pullo suurellainen
Vati vaskinen kuleta,
Tina-kannu kanssa vielä!
Ei taija talossa meijän
Olla kunnon astioita,
Joilla juoma kannetahan,
Olut tuuvahan tupahan,
Pöyvän peällen pulskiasti.
Katahis' on meillä kannut,
Tuopit tuohi-vantehiset".
Lautamies lupaisi tulla
Taitavalla Tammallansa,
Joll' on kaunihit kaviot.
Silmät kyllä varsin siistit.
Korvat korttelin-pituiset,
Syltty-keinot kelvolliset

Niin siitten tuloopi tuolta
Luoksen Lukkarin omansa.
Kellonsoittajan somaisen.
Kuhtuu tuolta kuusi miestä
Kahen konkarin keralla;[23]
Muorillensa muistuttaapi.
(Se oli siitten seitsemäänsi
— Kaheksaas oli vanha Kaisa,
Aivan Lukkarin Anoppi).

Niin siitten tuloopi tuolta,
Tavisalmehen samottain.
Heitti Hestansa pihallen,[24]
Tasa-turvan tantarellen.
Kulkoo kohta kuistin luokse,
Pontiuksen porstuahan;
Tuosta lemmaisten tupahan,
Aijaisten ala katoksen.
Turistaiksen tultuahan,
Peristäiksen peästyähän,
Puheleepi pulskiasti:
"Sais tästä savikko-pelto,
Tämän turvan tuomisia,
Tämän kärsän käyttähiä,
Tämän aivun antemia."
Puheleepi pulskiasti,
Hattu käissä hartahasti,
Kolmikanta kainalossa:
"Oli meilläkin meteli
Ennen nuorra oltahissa,
Naisten palto noapurikset
Oomma soanehet osammo,
Kumpaisetkin kumppalimmo.
— Niin tule sinäkin tuonek,
Paakin Mari matkajaisin;[25]
Pane akka ahkiohon,
Istutek ite sylihin!
Anna konkarin kokea,
Töpö-hännän tölkyteliä!" —

Sieltä veistihin Väisälään,
Kohten Kopoisen kotia,
Karva-kulman kartanohon;
Kuhtui tuolta kuulon miehen,
Ison-kirkon kirkko-veärti.
Pekka Poavollen puhuupi,
Lateloopi Laukollensa:
Marketalle mainihtoopi,
Sisarellensä sivuise:
"Niin tule sinäkin tuonek
Isäisi itkemääni,
Kuinsa viijähään viluhun,
Laitetahan paikkaisehen!"

* * *

Kuin oli ukko uuvutettu,
Vanha Voari vaiputettu,
Multa peällehen muokattu,
Kohta joutuvat kovullen,[26]
Kaunihisti Karhulahan;
Tuossa ruuallen rupeisiit,
Pöyvän arihan akahtiit.
— Jopa nurkasta nurahti,
Sano katko karsinasta,
Rusi runttihin seassa:
"Isot istuvat rahilla,
Pöyhkiämmät pöyvän-peässä,
Taitavaisimmat takana,
Lavihtalla Lautamiehet.
Minä katko karsinassa,
Sirkka-louhossa sihisin,
Vaikka suuren vaivan kanssa
Vestin kirstun kirvehellä,
Höylän kanssa kaunistelin
Karhuisellen kammariksi.
Muill' on tässä mustat pöksyt,
Sinertävät silkki-viivat;
Mull' on nuttu nukka-vieru,[27]
Takki tappuran-sekainen.
Muill' on tässä mustat turkit,
Turkin puuhat puuhkiammat,
Jotk' on lankoista lavottu,
Punaisista, pulskalaiset,
Siniset sivullen pannut;
Mull' on karvatoin kasukka,
Kurehihin kuivattunna
Kupehilta kummaltahan.
Muill' on tässä mustat kenkät,
Sekä soappahat somaiset,
Jos on alla anturatkin,
Korskat varsin konstilliset,
Kolmen tuuman korkeuiset.
Minä runhustan rajoilla,[28]
Kuin on katkon kalla-luista —
Ruunan-päillä runtustelen.
Muill' on pitkät piipun-varret
Kopat varsin konstilliset,
Koko kopran täyvelliset;
Minä tynkällä typitän,
Täpyttelen tähtehillen."

Tuosta suuttu suuret voarit,
Villa-lakkiset vihastui.
Alettiinpa arveltohon,
Minnäk pannahan pahoa,
Ruttoa kuletetaan?
Pukki tiesi pulskan neuon,
Oaron siitten ankaramman:
"Täss' on pahnoa pahanen,
Kuisti on kujan perällä —
Kannetahan katrakkahan!"
Olli oikehen puhuupi,
Husson-poika pulskiasti:
"Ei sinnek Sikahin luokse,
Karva-kärsäisin käsiin
Vielä runtetak Rusia!
Hyvä on Nikkari nimeltä,
Puuni-seppä, sen mokoma;
Oikeen ovet tekööpi,
Akkunat asetteloopi.
Teki kahet kankas-tuolit,
Kahet kaunihit peräti,
Vasta sai ne valmihiksi
Eilen ennen ehtoisia.
Korskat korvihin rakensi.
Kaunisteli kakko-puikot.
Onhan tässä olki-huone,
Lato laitettu jalosti;
Pankaat pakanat sen tuone
Taitavasti — jos tahotten!"

Rusi tuonek runtettihin,
Kannettihin katrakkahan.
Ambrósius ajatteloopi
Tuolla yksin ollessansa:
"Olin minäkin ennen miessä,
Mies-lukua tehtähissä;
Nyt minä poloinen poika
Savohon sanaksi jouvun,
Kylän-juoksukski kykenen."
Isot istuivat tuvissa,
Pöyhkiämmät pöyvän-peässä,
Oven-suussa suuret muorit,
Karsinassa kalsihimmat.
Nuoret piikoiset pihalla,
Poika-miehet porstuassa,
Tuolla suutahan sukivat
Muna-voilla vehnäisillen,
Leivillen rukihisillen.
Minä Rusi raukka-poika,
Heinä-korsussa kohisin.

Olipa auki akkunata,
Pikkuruisen piirullansa,
Tuosta pistäksen pihallen;
Siitten tunkeksen tupahan.
Olisin olutta juonut,
Voan ei Oaron antanunna.
Eskelinen ennättääpi
Puhumahan pulskiasti:
"Ei tämä olut olisi,
Juoma, markkaa maksavainen,
Voan on pullo pulskallainen,
Kuin on kullattu sisältä."

Istuin keskellen isoja,
Lauman lain-lukiaitten,
Syystä kylläkin kyselin:
"Ounko minä millonkahan
Tehnyt työtä törkyllistä —
— Miksi minua sinne
Kannettihin katrakkahan?"

Sanoo Lukkari lujasti:
"Keltä on sinulla käsky,
Kusta oppisi otettu,
Soatu sanat mokomat,
Joit' ei muista mun sukuini,
Eikä tiiä Eskelinen?"

Sitten Oaron ankarasti
Otti piiskan, pitkä-siiman,
Apiltansa aika ruoskan,
Joll' oil Juhtat neuvonunna,
Orihit opettanunna,
Tamman-pojat taitavaksi.
Alkoi runnella Rusia,
Pientä miestä pikkuruista.
Mustavirran viisas Husso[29]
Autto ankara peräti,
Astupa avuksi kohta,
Ajo poikkeen Pontiuksen
Pilatuksen pieksämästä.
— Se on miestä Moaninkalla,
Kirkkokunnan kuuluisainen,
Jot' ei viina viivyttele,
Jouvuttele suuret juomat.
Joll' on akka aivan pieni,
Vaimo voaksahan pituinen.
Jok' on suuresta suvusta,
Asennosta ankarasta.

Vanha Antti ajatteloo[30]
Kuin kahtoo katoksen alta,
Kuistin kusisen sisältä:
"Jospa joutuneen minäkin
Selkäsaunahan samahan!
Voan en minä mielelläni
Rupia Rusin tavalla.
Riksin otan riinistäini,
Taskusta tasa-parisen,
Kura-suusta kukkarosta,
Jonka annan Oaronillen,
Tuolla seästän selkä-luini,
Vanhat hartiain vapahtan
Alta ruoskan ankaramman."
Karhuisellen kanteloopi:
"On nyt ilkiät Isänät,
Kuin ne kuhtu vierahiksi
Tuohisepän Tuppuraisen,
Rautiain rakin-näköinen.
Joll' on silmät siivottomat,
Kasvot vielä karstasimmat
Kuin on kasvot suuren Karhun.
Peällä vanha verka-västi,
Aijas-karvainen kasukka,
Jot' on paljon paikattunna,
Röky-lailla röhnästetty;
Roasut roiskaiset jalassa,
Lian kanssa liitettynnä,
Paskan kanssa paatettunna.
Viel' on soappahat somaiset,
Niin kuin kuivat koskus-torvet."
Kohta korvallen tapaisi,
Kumautti kulmallehen
Anttia äkkiä varsin.
Sai nyt Antti aika paukun.
Kumauksen kulmallensa.

Ei Savosta sanat puutu,
Kuopiosta kummat juonet,
Jos puhuisin puolen vuotta,
Eli kuuta viisi, kuusi.

Petettiinpä Pekka vielä,[31]
Musta-soaren sartti-poika.
Hyttylän hyvät emännät,
Akat vanhat viettelykset,
Surulliset suuret muorit,
Saivat saunahan saloa
Pekan olla yksinänsä
Jossa Moaria makaisi,
Pieni tyttö pitkällänsä.
Moaria makia…
Tuolla miehen mielitteli,
Husson pojan hullutteli.
Oamulla äkin varahin,
Kohta päivän koittahissa,
Voati kohta Vainikaista
Puhumahan puolestansa.
Anto kihlat aika-lailla
Kautta vanhan Vainikkaisen.
Siitten Kaisa karmistaiksen,
Kaisa kolkosti puhuupi:
"Ei sinua Noijat noijek,
Hulluttele Hussolassa!
Kuinma annan kulkuhuisi
Lemmon-paskoa palaisen
Pirun-kusta pikkuruisen."

Virsi on tehty syytä myöten,
Asioita arveltunna:
Tät' on virttä viikon tehty,
Koko kolmet vuorokautta
— Vast' on soatu valmihiksi.
Mutt' tuosta murehteleevät,
Toruvatkin toisen kerran.
Oaron keänsi kulmahansa,
Kahteloopi karsahasti,
Eipä huoli Eskelinen
Virrestä vihanen olla,
Laulusta lakihin männä. —

Enkä voi minä enemmin,
Jaksa Pukista puhua!
Nyt minä murehtin muuta,
Valittelen vaivojani
Kulettaissa Kuopiossa,
Kärähissä käyttähissä;
Siell' ei viina viskoo peätä,
Olut ohtoa kivistä.
Kyllä ois olutta ollut,
Karsta-vettä Kuopiossa,
Voan ol' kuiva kukkarossa
(Matti taskussa makaisi).[32]
Riimut rieskana mänivät,
Ketjut kesku-ruokaisina;
Ei niistä ehoni elätty,
Eikä kystä kyllin syötty.
Jo olisin kurja kuollut,
Koatununna kaupunkihin,
Mutt' oil Kermo kelpo poika,
Peräniemeltä peräisin,
Joka autto atrialla,
Muisti murkinan-palalla.
Anto vielä viina-ryypyn,
Olut-tuopin oivallisen.

Ryynäinen.

RIEMU-LAULU JUUBEL-JUHLASTA v. 1817.

Tämä Ryynäisen Runo, jonka minä myös olen käsittänyt Herra Oppivalta Gr. Aminofilta, ja jossa Runoja koetteloo että kunnialla ylistää sitä juhlallista käyttämistä, jolla Kuopiossa rajuutettiin tätä meijän viimeistä Juubel-juhloo (eli Juhlin-juhloo, niin kuin myö tätä kuhuttaisimme) osottaa kyllä, että se on valinut yhen aineen, joka oli kokonaan ulkopuolella hänen mieli-luontoansa. Se ei tässä viritä virttensä viinan-tiloilla, eikä tuttavien parvessa, kussa se aina Runoillansa oli "Kukko linnassa." Tässä tavataan ainoasti yhtä yksinkertaista yritystä (sic!) että kehua näillä vierailla nimillä, joihen sovittamista meijän kieleemme aina on vaikia, ja teköo meijän Runojamme yheksi kuivaksi Tarinamukseksi; vielä siittennik, kuin heihin tunketaan näitä pitkiä vuosi-lukuja, jotka ovat luettavia, voan ei laulettavia. Tätä vikoo tavataan ussein nykyisämmissä Runoissa, joka on syntynyt siitä, että ne ovat ikään kuin yht-aikoo aivotut sekä Runomukseksi, että Tarinamuksen varaksi; mutta — "ei sovik kahta Kuninkasta yhteen linnaan." Muutoin niin kieli on tässäkin selvä ja sointuva, ja kussa ei puhutak Lutheruksesta, Wittenbergistä, Melanchthonista, Tetzelistä, Samosatenista ja Upsalasta, eli Rohvessoriloista ja Tohtoriloista (yksi merkellinen sanan-pepu talonpojan suussa) niin siinä aina äimistyy oatoksia aika Runojan.

Tuli toas kynälle kyyti,
Vuoro vuollulle sulalle.
Halaistulle höyhenille!
Pännä pistetty läkissä
Muisto-merkkiä tekeepi
Kansan kasvavan etehen.
Tulevaisten tunnustella
Juhlan julkisen pitosta,
Johon Keisari kehoitti,
Suuri voipa voimallinen,
Valtias Venäjän-moalla.

Kuin oli kulunut kaikki
Loka-kuu lopulle käynyt,
Vuonna kuin on kirjotettu
Ja tuli tuhannen peälle
Kului kaheksan sataa
Sen peälle seitsementoista:
Silloin siunattu Solenni,[33]
Juubel-juhla julkisesti
Vietettihin vielä kerran.

Esivalta ensin, kaikki
Herrat oikenen omaiset
Sitä suurella ilolla
Kuuluttivat, kunnialla.
Sitä Piispatkin pitivät,
Rohvessorit ja Rovastit,
Kaikki myöskin Kappalaiset,
Kaikki kappelin papitkin,
Apulaiset aivan kaikki
Henkellisellä halulla
Kutsuvat kokohon ensin
Seurakunnat selkiästi,
Aivan oamusta varahin.
Kaunistivat kirkot vielä
Varsin kynttälin valolla.
Itse peällensä pukivat
Juhla-voatteensa valitut;
Siitten astuivat sisällen
Heti Herran huonehensa,
Voimalla varustetulla
Seurakunnillen selitit,
Ilmoittivat ihmisillen
Opin oikian menoista,
Jonka Tohtori totuinen,
Julkinen Jumalan pappi,
Lutherus lujaksi laitti[34]
Kaupunkissa kaukaisessa,
Wittenbergissä perusti.

Paljon siitäkin puhuivat,
Kuinka kunnian Jumala
Hänen voimalla varusti,
Lahjoitti lavian tievon
Henkellisissä hänellen;
Pani paljon uskallusta,
Rohkeutta runsahasti
Yli Poavin ylpeyven.
Apulaisen annoi vielä
Melanchthonin mainittavan.[35]
Nämät tohti toimellansa
Vastoin Poavia puhua,
Sekä Tetzelin tekoja,
Niin myös Samosateninkin,
Jotka oli Poavi pannut
Synnin kaupalle sysänyt;
Raha rikosten etestä
Piti Poavillen tuleman,
Kirja siitten synnin peälle
Piti Tetzelin tekemän,
Että vielä eteskinpäin
Soapi synnissä eleä.
Monta muuta kauhistusta,
Taikaisiakin tapoja,
Muita Munkkien menoja,[36]
Jot' ei kykene kynällä
Panemaan paperin peälle,
Oppimatoin ollenkaan,
Kosk' ei Oppinut osaja[37]
Poavin juonia jutella.
Katoi kirjat kaupunkeista,
Katoi kaikista kylistä,
Ei soatu sitä lukea.
Vähä kuulla kirkoissakin,
Eikä yhellä ajalla
Soanut soarnata kukana
Siinä selvässä valossa,
Kuin sen Jesus jätti meillen.

Voan koska herahti Herra
Tämän sankarin sytämmen,
Josta silloin soarnattihin;
Tämä soatti soarnoillansa,
Kaunihilla kirjoillansa
Ristikunnat rikkahaiksi.
Annoi Roamatut avata,
Laitti lapsille osansa.
Kirjat kaunihit kätehen,
Joihin kuitenkin käsittit
Kaikki kalliimmat asiat.

Koska nyt kolmet sataa
Aastaikoja alusta
On jo kuitenkin kulunut,
Koska yhteinen kokous
Sattunut on Upsalassa,[38]
Kussa nyt itse Kuninkas,
Seävyt kaikki suosiolla,
Isät suurella ilolla
Otit vastahan vapaasti
Tämän opin onnellisen.
Tämän toivotun totuuen.

Niistä syistä on näkynyt
Kuninkaitten kuuluisillen
Ruotsin vallassa vapaassa
Panna pyhäksi iloksi
Ristittyillen riemu-päivä,
Jonka Jumala sovitti,
Että meille, kuin elämme
Sa'an yheksän ajalla —
Saimme jo kahesti kuulla[39]
Juubel-juhlan vietetyksi.

Ei tämä elävä kansa,
Tuskin myös tuleva kansa,
Soane kuulla kutsuttavan
Juubel-juhlalle kokohon,
Solennille soitettavan.
Asiat on aivan suuret,
Josta puhumaan pitäisi;
Voan on puhe puuttuvainen,
Yksinkertainen yritys.

Yrjö Hirvoinen

Ristiinasta.

Talvella vuonna 1823 kulki Juvalla yksi miero-ukko, joka Hevoisineen kävi kylästä kylään kiertämässä, eli kerjäilemässä niin kuin meillä sanotaan. Hänellä ei ollut muuta reissä kuin yksi säkki, joka oli hänen ainua aittansa, ja kussa hään säilytti niitä ruokapalaisia, jotka annettiin hänelle ja hänen Runo-ruunallensa (Pegás). Minä näin häntä Joulu-pyhinnä Vintturin luonna Männymäellä, kussa hään yhellä jalallansa lauleli olven eäressä, ja lauluillansa kootti sinne koko kylänkunnat kuuntelemaan. Hänen nimensä oli Yrjö Hirvoinen, ja sanoi olevasek Ristiinasta kotoisin, ehkei hänellä ollut kotia niin taivaallista. Ite hään oli varsin onnellinen mielestään, ja lauluissaan niin mielullinen, että se heihin unohutti kaikkia muuta. Nähessäin häntä, juohtui minun mieleen Diogenes tynnörinensä, ja oattelin: jos onnellisuus ainoastaan seisoo siinä että olla ilman huoletak, niin ei löyvyk näitä miehiä onnellisempia! Hänen isänsä, samalla nimellä (Yrjö Hirvoinen) oli ollut sotamiessä, ja asunna Ristiinan kirkolla; hänen äitinsä nimi oli Anna Skottman. Ite hään oli jo nuoruutessaan tullut vaivaiseksi oikeesta jalastaan, ettei hään kyenyt käyvä, jostapa Hevoinen oli hänelle tarpeellinen. Hään oli ollut aikanansa tolppari; mutta ne moalliset menot eivät ouk tahtoneet häneltä kävestyä. Hänen vaimonsa Anna Valkoinen — sekin oli ollut roaja-rikko, sillä se oli tullut sokeeksi. Niin että se kyllä näytti meistä ouollen, mistä se lie soanut näitä ilon-aineitansa. Tästäpä nähään että ihmisissä löytyy toinenkin mieli, ei ainoasti se luonnollinen tahi moallinen; ja että tämä toinen mieli ussein näyttäiksen meillen luonottomaksi, koska sillä ei ouk tämä moallinen luonto. Niinpä Ukko Hirvoinen ei pannut suutansa suruillen näistä ruumiillisista murheistansa, mutta hukutti heitä näihin henkellisiin huvituksiin, ja oli lauluissansa varsin onnellinen. Hään piti joulua Juvalla kauvemmin kuin ykskään muu. Ja kuin toisten ilot oli aikoa loppunut, niin silloin Yrjö vielä veisaisi laulujansa kylän raitteilla, ja hujautti heitä kujan-suussa.[40] Minä kuulin että hänellä oli monia äkkinäisiä Runoja, joita en ole ennen kuulut; ja kuin kyselin näitä, niin hään sanoi heijän olevan omatekemiään. Minä otin häntä kanssaini Pappilaan, kussa minä viinalla laulatin kaikkia hänen laulujansa, joista minä tässä toimitan kolmet, jotka ovat minusta niitä paraaimmia. Heissä ei löyvyk mitä myö varsin Runomukseksi kuhumme, kuitenkin heitä luetaan ajan-ratoksi, muihen puutteessa. Runollisessa ansiossa hään ei ouk Ryynäisen kanssa verrattavana — ei ies että olla hänen jälkiimmäinen. Kuitenkin olemme asettaneet häntä tähän, ei hänen Runomuksensa suhteen, mutta näihen runoaineensa suhteen; koska se on tässä ottanut yhtä tarintavaista ainetta (ett historiskt ämne) laulataksensa.

JYRÄNKÖ.[41]

Jos tämä Runo on itestään kehno ja runotoin (opoetisk) niin syy taitaa olla aineessa enemmin kuin laulajassa. Se joka tahtoo vähästä kehua, tahi paisuu tyhjästä, hänestä nauretaan, niin myös hänen puheestaan. Minä en tunnek lukenoonko Heinolaiset tämän Hirvoisen Runon kunniaksensa vai pilkaksensa; mutta kyllä ukko, joka ei lie muita kaupunkia nähnyt, on koittanut, että parraan ymmärryksensä myöten ylistää kaikkia, yksinkin portit ja korstenit. Luulisi tämän hyväksikin kaupunkiksi, josta näin jalosti lauletaan:

Ajattelen ankarasti
Miten virsi veisatahan,
Sana-laskut lauletahan
Suloisesta Suomen-moasta,
Kylän-peästä kuuluisasta,
Herttaisesta Heinolasta,
Jyränköstä jylkisestä.
Siinäpä on kaunis kaupunk'
Suloissesa Suomen-moassa,
Jos on punaiset pytinkit,
Kaikk' on kaksin-kertaisia;
Jotk' on sisältä siniset,
Kullan karrella kuvatut,[42]
Jos on korjat korstenitkin
Katon piällä kaunihisti;
Kuin on muurit mörjättynnä,
Kaklunkit on kaikki tyyni
Mualinkilla mualattunna.
Onpa ovet oivalliset,
Peili-lauvat laitettunna,
Ruusun-kanssa ruusattunna;
Onpa lukotkin lujimmat,
Avaimmet on ankarammat;
Onpa puhtaat porstuatkin.
Kuin on raput rakettunna,
Värin kanssa värjättynnä,
Katoksill' on kaunistettu;
Kartanot on kauniit kaikki
Jylkisessä Jyränkössä,
Kylänpiässä kuuluisassa,
Suloisessa Suomenmuassa.

Onpa selvät sisus-kalut,
Pöyät, kuapit kaunihimmat,
Tuolit, sohvat, aivan sorjat.
Sänkyt, hyllyt, aivan hyvät,
Onpa ikkunat ihanat,
Kuin on lasit laitettunna,
Kartenit on kahen puolen.[43]

Voi sinä jyIkinen Jyränkö!
Kuimma tiijän ajan-tievot,
Tunnen tuossa tunnin miärät,
Kuin on uurit oivalliset
Kammarissa kaikissakin
Nauloillansa näkymässä;
Kuin on selvät seinä-kellot,
Jotk on suatu saliloillen,
Jotka soivatte somasti
Tuossa korviin kuuvellessa,
Kaksin, kolmin kaikkumassa.

Voi sinä jylkinen Jyränkö!
Tämä kylä kuuluisampi
Suloisessa Suomenmuassa.
Asukkaat on ankarammat:
Suomenmuani Muaniherra
Suomen muata suojeloopi,
Halusesti hallisoopi,
Oikeuvet oivaltaapi;
Onpa kanssa Kammareerit
Jylkisessä Jyränkössä,
Kanselia kassomassa,
Jos on Ruunun rotokollat,
Kaikki tyyni Suomen-kartat;
(Pankottain on paperia)
Jos on siitten joka sielu
Suloisesta Suomenmaasta
Ylöspantu pännän kanssa,
Tähän Liäniin laitettunna,
Ise kukin kirkko-kunta —
Papit Herran palveliat
Seurakunnat selvittännä,
Kirkonkirjat kirjuttanna,
Puhunut Puukhollarillen,[44]
Herroillen Herskriivarillen,
Henken-panossa on pantu —
Kaikk' on tiällä Kanselissa
Jylkisessä Jyränkössä,
Löyvetään löysriivälitkin,
Kaikki tyyni karkulaiset.
Siitten suuri Suomenkanssa
Kanselissa kassotahan:
Kuinka huonot huojetaani,
Kutka henkelt' heitetääni,
Kutka pannaan piä-rahoillen,
Asessuorit asettaavat,
Luvun-teossa luvetaan
(Voatiipikin Esivalta
Ruunu-rahan rakennusta.
Valtakunnan vahvistusta.)
Suloisesta Suomen-muasta
Kaikk' oo tiällä Kanselissa
Jylkisessä Jyränkössä.

Tiällä tilat tiiätääni —
Ruotiloista, Numeroista,[45]
Kylän-päitä kysytääni —
Jossa suuri Suomenkanssa
Joka päivä jutteloopi,
Käräjätä kävelööpi.
Silloin suuret Suomenherrat
Atestista aatteloovat
Kuink' on laitettu muan-laissa,
Kuinka virkkoi vierasmiehet,
Kuinka tunnolla totisti,
Kuinka valalla vahvisti.
Konttuorista kohottaavat
Raja-kartat kasseloovat,
Piiri-kirjat perustaavat,
Mitankin nimet nimittäävät,
Jonk' on tehneet Terehtyörit.[46]
Koska piätös piätetähän,
Suomenmuani Muaherra
Silloin kiäntääpi kätensä,
Pännän kanssa piättelööpi.
Tähän lak' on laitettunna,
Kaikki tyyni Kanseliihin
Jylkisehen Jyränköhön.
Näinpä virret veisatahan
Jylkisestä Jyränköstä,
Hallitukset huastetahan
Että tuhmat tuntisivat,
Ymmärs' yksinkertaisetkin
Suloisessa Suomenmuassa,
Oikeuven olennoista;
Kuin on kaikki Kanselissa
Jylkisessä Jyränkössä.

Voi sinä Jylkinen Jyränkö!
Tämä kylä kuuluisampi
Suloisessa Suomenmuassa,
Tallella Ruuniin tavarat,
Raketinkin Ränteri'it,[47]
Makasiinit Suomenmuassa.
Onpa vahvat Välskäritkin
Jylkisessä Jyränkössä,
Tohtoritkin toimelliset.
Asetetut Apoteekit,
Laitettunna Lasareetit,
Jos on siukkoja sisässä,
Sairaita suatetahan
Suloisesta Suomenmaasta.
Tässä köyhät korjatahan,
Ruaja-rikot ravitahan,
Vaivaisetkin vuatitahan,
Ruunun ruuall' ruokitahan;
Vielä rohot ruuan kanssa
Tohtorit ne toimittaavat.
Joka päivä jouvuttaapi
Liäkitykset lähättääpi,
Pitaliset puhistaapi,
Näitä tekis tervehiksi.

Voi sinä jylkinen Jyränkö!
Kuin on vahvat Hantverkerit,[48]
Suutaria, Reätäliä,
Kaupunniss' on Karvalitkin
Jylkisessä Jyränkössä.
Onpa vahvat Varvalitkin,
Väkevät on Värjälitkin,
Mestarit on melkiämmät.
Onpa sielä selvät Sepät,
Kisellit on kerkiämmät,
Opinpojat oivalliset,
Palveliatkin on parraat
Kaikissakin kartanoissa.
Seurakunta kokonainen
Kylänpiässä kuulusassa
Jylkisessä Jyränkössä.

Voi sinä jylkinen Jyränkö!
Kuin on tehty Temppelitkin,
Kirkko keskellen kylee.
Papp' on Herran palvelia,
Jok' on selvä sielun-paimen.
Onpa luja Lukkarikin
Veisomaani vänkiästi,
Herran-iänen hellästi.
Sunnuntaina suuri ilo
Jylkisessä Jyränkössä;
Kuuluu kuparit kotiini,
Kirkon-soitto soria kyllä
Kaikkuu kaikkiin kartanoihin;
Vielä ilo ihanampi,
Kirkko-veisu vänkiämpi. —
Kuin on portit pyvättynnä
Jylkisessä Jyränkössä,
Rauta-linkut liitettynnä,
Pihti-pielet perustettu —
Ne on auki avattunna.
Ise kukin kotonansa
Korvillaase kuunteloopi
Usko-virttä veisatessa
Kuinka kuutaan hurskahasti,
Kuinka palvellaan parahin,
Jumalata julkisesti
Pyhä-päivee pyhitessä.

Voi sinä, jylkinen Jyränkö!
Tämä kylä kuuluisampi
Suloisessa Suomenmuassa.
Kuin on vahvast varustettu.
Vahvat vanki-kartanotkin,
Vannoitetut vanki-nihit,
Jossa vankit valiltahan.
Pahateot paimetahan;
Ettei kansass' ois kamina,
Seurakunnassa sevutos;
Varkaat kaikki vuaralliset,
Murhamiehet, muutkin synnit,
Esivalta varoittaapi.
Ruunun raitat rakettunna,
Vanki-talot varustettu
Suloisehen Suomenmuahan.
Kyyin kanssa kulettaapi
Jylkisehen Jyränköhön
Suahaanpa sakon-alaiset,
Viijään vesi-leiväläiset —
Nämät vankit vallollahan.

Voi sinä jylkinen Jyränkö!
Tämä kylä kuulusampi
Suloisessa Suomenmuassa.
Tästä harmaat huasteloovat[49]
Kuin on ennen ennustettu,
Riitinkilla riitattunna,
Kaupunniksi kassottuna
Tämä paika parahaksi
Suloisessa Suomenmuassa.

Voi sinä jylkinen Jyränkö!
Kavun-suussa sula salmi
Kymin-koski kuuluisampi[50]
Jok' ei jeähän jeävykkähän,
Suloo syvän-talvellakin.
Parahalla pakkaisella
Tässä vesi viereksiipi,
Lainehtii kuin meren lahti.
Ompa silta siihen suotu,
Käsi-puut on kahen-puolen,
Maantiekin on mainittava
Jylkisehen Jyränköhön,
Jossa Herrat Hevoisillaan
Vaunuillansa vaeltaavat.
Siitä suuri Suomenkansa
Matkojase matkustaapi,
Asioita ajelloopi.

Nyt on virsi veisattunna,
Seremóni selitetty
Jylkisestä Jyränköstä.
Kielelläin oun kirjuttanna,
Mielelläin oun muistuttanna,
Älyllä ajattelunna;
Nytpä nimensä nimittää,
Julkisesti julistaapi
Seurakunnan kuuluisasta
Ristiinahan pitäjästä
Jöran Hirvoinen.[51]

Hirvoinen.

HEINOLAN MARKKINAT.

Kuin Runoja oli lauluissansa ensin ihmitellyt tätä Jyränkön kaupunkia, niin hään vielä erittäin runoilleepi heijän markkinoista, niin että se kyllä näyttää, kuin oisi tämä kaupunki paljon pyörytellyt hänen mieltänsä. Hään laulaa:

Mieli-juotella julistan
Kuinon syksyllä, suvella,
Keväellä kerkkiällä;
Silloin suuri Suomenkansa
Kovahasti kokountuupi
Jylkisehen Jyränköhön.
Kuin on latsit laitettunna,
Miärä-päivät piätettynnä;
Markkinat on mainittavat.
Jossa samuu Savolaiset,
Pohjolaiset polisoovat,
Hämäläiset helisöövät.
Tuli tänne Turun Liäni,
Helsinkistä suuret Herrat,
Kaupunkista Kauppa-miehet
Kyyin kanssa kulettaapi,
Tavaroita tanhuillen.
Kuinon puo'it pyvättynnä,
Lauvoista on laitettunna.
Silloin suuri Suomenkansa
Kaupuniss' on kahen-puolen,
Onpa toisia torilla;
Piikkinäitä pihti-pieliss',
Kahvi-pannuja kavulla
Rahtyörit on rakettanna —[52]
(Paloviina parempana).

* * *

Hämäläiset helisöövät
Sillan-suussa, sunti-paikka
Jossa parret parisoovat.
Väki valta vaeltaapi,
Tahtoi kuatua kaupunti;
Ajoivat Muaherran muahan,[53]
Piältä kassoi Kammareerit.
Oli vahvat vahti-miehet —
Otti kiini kiiruhusti,
Voati vanki-kartanoihin.
Miehet tuotiin tokki-huusiin.
Koska päivä piätettihin,
Aamu toinen alottihin,
Tuli Tuomar' tutkimaani
Kuinka eilen elettäni.
Silloin vankit vastaellivat:
"Hyvät Herrat helpoittaaka!
Eilen tässä elettäni,
Rahallamme ravittini,
Toverit on toisin-käsin. —
Viina tämän villin suatto!"
Tuomarit ne tutkistivat
Juoma-sakot juttelivat.
— Laskit vankit vallollehen

Hirvoinen.

KURVILAN EMÄNTÄ.

Kurvilan kylässä Ristiinan pitäjässä asui kaks veljestä Maunus ja Niiles Torniainen. Maunuksen akka, nimellä Anna Himainen, joka oli Emäntänä talossa, oli suuri tuhlatar (slöserska) ja hukutti talon tavaroita ylenpalttisella elämisellänsä, josta häntä viimen eroitettiin talosta pois. Hään läksi silloin tyttäresek luokse, nimeltä Vappo, jota hään oli toista kymmentä vuotta siitten poisnainut Maunus Tiusaisellen; ja kussa se viimeisellä joutui varsin köyhäksi. Tässä lauletaan ensin niitä aikoja, kuin näit tyttären läksiäisiä piettiin, ja siitten niitäkin, jollon se joutui pois talostaan.

Kurvilass' oil korja vaimo,
Akka aivan ankarainen,
Kovin kuuluisa Emäntä,
Sepä käyvä käpsyttääpi
Kirkko-tietä kiekkarasti;
Sielä panoo pajakkata[54]
Kansan kanssa käyvessänsä,
Oman talonsa tapoja.
Yksin tyttö urhollinen,
Piene-läntä piika-lapsi
Kerhekästi kätettäni,
Kiekkarasti kihlattiini,
Sepä naitiin nuapurihin,
Temmattihin Tiusaisehen,
Kopattiin koti-kylähän.

Käytiin sielä kaltaisissa,
Vietiin viinat viemisiksi,
Lihat, leivät, lättiäiset,
Piti piot Piiallensa,
Lävähytti läksiäiset
Kotonasek korkiasti,
Kuuluisassa Kurvilassa,
Lattiassa laveassa,
Pöyän piässä pökiässä.
Kussui vieraita kotiisek
Pöyän piähän pökiästi,
Yökaueksi ylpiästi.

Iltaisella istuttiini
Rekeheni riemuisesti,
Ahvakkaasti ajettihin.
Oli kuasot kannoilahan
Puhemiehet puolellahan.
Ruuna eissä roilottaapi
Yli pellon ylpiästi,
Rokan iäreen röyhkiästi,
Pöyvän piähän pökiästi.
(Kohta koto muistettava
Kuuluisassa Kurvilassa,
Jossa huomena hölisi,
Hiäväkiä helisi).
Ilon kanssa erettiini —
Sukulaiset suuta anto,[55]
Kättä kaikki kämmen-päihen.
Täss' on suvut, sulhaisetkin,
Pökiämmät poika-miehet
Miniätä mielivätten,
Rikkahaita riitelöövät
Kaunihita kasseloovat.
Täss' on lapset laitettavat
Kuin on tyrsät tyttäretkin;
Ouvot ovat orpanoina,[56]
Karva-piänä kartanoilla.

Tulipa kesä kerkiästi,
Tuli lehti lempiästi,
Ruoho puhkeis röyhkiästi.
Laskit Lampaat laitumellen.
Karjat kaikki kartanoillen.
Tulipa ruuasta rojua,
Tuli viljasta vihelys,
Tuli sota syömisestä,
Tuli rahasta räminä,
Tuli pannuista parina,
Tuli karjasta kamina,
Tuli nuja nuotastakin
Tuli riita riistastakin.
Aitat lyötän aukioksi.
Ei ou elo ennellään. —
Jopa ero ilmistyypi!
Nikolausipä nimeltä
Ilmaisekse Isännäksi,
Akka aivan ankarainen
Ennustaiksen Emännäksi.

Pilkall' syötiin suola-heinät
Pimiässä pirtihissä
Sakeassa savuhussa
Petkelellä pieksettihin.
Lapset laulaavat kotona:[57]
"Makea on maito kulta
Kaunihista koalin kanssa;
Meill' on leikki leivästäkkin,
Parittain on pannujamme,
Kaksittain on kattiloita,
Lehmiä on leviästi,
Lompakoita laviasti;
Koska uutinen ulettuu
Elon-ajat ennättääpi,
Huasioita havakasti,
Kahiloita kukkuloinsa —
Näkyy näitä nuapurihin."

Hirvoinen.

Lassi Lappalainen

Juvalta.

Juvan pitäjä, Savossa, tuloo mainittavaksi niistä moneista Runojoista, jotka se on jo kasvattanut, ja joita se ehkä vielä kasvattaa. Koska se on ikeän kuin minun syntymäpitäjä, kussa minä olen ensin ruvenut harjoittamaan ja oppinut ymmärtämään tätä Suomen puhetta, ja kussa minä olen ensin koetellut että kansan mielestä ulos-miettiä heijän runomuksiansa — niin se on minun velvollisuus, ettei unouttaa näitä omiamme puhuissain muista virren-tekiöistä. Juvan pitäjän tunnen minä tässä tarkoituksessa, paremmin kuin yks-kään muu; ja taijan sanoa, että siinä löytyy harva kylä, kussa ei tavatak Runoja ja Runo-niekkoja. Niin se on ollut vielä näinä aikoina, soannethan vastapäin kuulla, jos tämä kaunis tapa harjoitetaan hänessä vielä vastakin, eli jos se keäntyy (niin kuin moni muu pitäjä) tyhjäksi ja kolkoksi laulun-aineista.

To'istukseksi minun puheini, tahon minä julistella muutamia näistä hänen täänaikuisia Runon-tekiöitä, joista tämä Lassi Lappalainen oli Sotamies, ja asui Tuhkalan kylässä, Remojärven pohjalla. Koska minä kotona ollessain en ymmärtännyt ottoo tarkempoa tietoa näistä miehistä, niin minä en nytkään tunnek hänestä muuta, kuin että hään v. 1807 sepitti seuravaisen Runon, jonka Lassi Oinoinen Lehkolasta lauloi minullen s. 13 p. Lokak. v. 1815.

HEVO-VIRSI.

Pekka Moarainen Pylkkelänniemeltä lainais kerran Hevoistansa, palkan eistä, Mikko Kovaisellen Tuhkalassa. Joka kynti sillä kunnekka se uupui. Silloin otti hään ja serkkunsa keralla (nimeltä Jussi Kovainen) tappo Tamman, josta asiasta Lappalainen teki virrensä.

Lappalainen luatu-poika[58]
Alko kylpyä kysäillä;
Tulipa tuolla puheeksi
Koska Kokinkin pakinaksi.
Siinä samassa sanoopi:
"Mieleni minun tekööpi
Rueta Runon-tekooni,
Hevo-virttä laulamaani."

Kokkipa kotona sanoo:[59]
Joka-aamu aatteloo:
"Mistä Hevoinen suotaneen?"
Kokki käsineet käteesek!
Alko tietä telkentellä
Pitkin Piiparin ahoa.[60]
Kohten Kovaisen torppaan,
Sen saman setäsen mökkiin.
Ei siitten Simoiseen käynyt,
Eikä pistän't Piispahassa;
Niinpä mäni Nilkkilään,
Ei siinä sisässä käynyt;
Yli kynnyksen kysyypi,
Lapsillenpa lausutteloo:
"Missä tejän miehet ovat,
Elikkä emä entuansa?"

Vielä mieli Mikko männä
Aina auman sivuihten
Leveelle Lehmä-lahelle,
Ynnä Ylöisen sivuihten,
Pitkin tietä Tihmaksellen.
Järitteli Jääkeriini.
Pekkapa se perehen-miesi
Mieli vieraalta kysyä:
"Tuoltakos tulet Tuhkalasta,
Matkustat majansialtais?"
"Tuoltapa tulen Tuhkalasta,
Matkustan majasialtain!
Jos nyt joutaisi Hevoinen!"
Akkapa hyvä auttamaan. —
Pekka puhui puolestansa:
"Autan kyllä ankarasti!"
(Pekka pelloilen samoopi;
Mikko tuasta tuloopi)
"Ruoka tämän rumentanna,
Huonot heinät huonontanna."
Mikko mieliksi sanoopi:
"Ruuan annan runsahamman,
Palkan paremman perästä!"

Mikko rehvastiin rekeen,
Liittihinpä liisteheillen,
Alkopa ajoa kovemmin
Niinpä tuota niityn-tietä
Pitkin tietä Tihmaksellen,
Ynnä Yloisen sivuihten,
Vieläpä Viikinkin sivuihten;[61]
Niinpä mäni Nilkilähän,
Alko pistellä Piispahan,
Väinistellä Viänäisellen;
Mikkopa sivullen sipuupi,
Aina kökötti kotiisak.

Koska kuuli Kovaisen-poika
Mitä Mikko tuolta toi,
Alko aatella kotona —
Ensin emänsä tahotak
Ilman isän tietämätäk
Tekipä jouon joutahamman,
Kokotti Kokin mökkiin,
Tuota tuolta tietämääni
Mitä Mikko tuolta toi.
Tupahansa tultuansa,
Pirttihinsä piästyänsä:
"Mitäs Mikko siihen virkat,
Jos Tamma tasan pantaisiin,
Jaettais' jalo elävä?"
Mikko lystist luan anto.
Jussi pellollen perätin
Ulos uksesta ojensi,
Tallusteli Tamman luokse,
Luokse luontokappaletta.
Alko Tammoonsa taluttoo
Pitkin Piiparin ahoa,
Suatto saunaasek kupeellen,
Peri-ikkunan perään.
Siinä samassa sanoopi:
"Kussa se Jussin kurikka?"
Ellipä tuo iänen kuuli;
Elli kujasta kurikan[62]
Juoksutti Jussin käteen.
Jussipa se oli julma miesi
Siinä samassa sivalsi,
Siihen silmihin väliin,
Kohten korvihin väliin,
Kulma-luuhun kulahutti,
Kiero-luuhun kilahutti.
Siitäpä Hepo hervahti,
Kyntyisilleen kyhnähti.
Kokkipa häntä kohotti.
"Jussipa se oli Julma miesi"
(Hevo … vihelsi)
"Revon-reittä suahakseen."

Vanha Kovainen kokotti:
"Anna olla ajon-kulmaan,
Piästä päivä illoilleen!
Sanan lasket Savonmoahan
Lasket larmin kylällen."
Mitäs miehet tuosta huoli,
Miehet ketti kerkiästi,
Nyrkillänsä nytystvetten.
Ellipä sitä ensin kysyi:
"Jokos varsa valaistunna,
Hepo herttainen ketetty?"
Ellipä sitä ensin neuo:
"Tehkee jako jalohompi,
Elkee riiellä risalla,[63]
Tapella Tamman-palliolla!"
Ellipä tuohon ensin joutui;
Maksat maljaiseen mulisti,
Keuhot kopsaasek kohisti.
Kokki osall' olallansa
Alko astua kotiinsak.
Anto osan akallensa,
Lapa-luuta lapsillensa,
Ise söi paremman palan.
Turpa tuhmallen Sepällen,
Huulet huonollen Sepällen,[64]
Suu-posket Suutarillen,
Koko ruato Kovaisellen,
… Virren täkiällen.

Lappalainen.

Joakko Keäriäinen

Juvalta.

Talonpoika Joakko Keäriäinen Remojärvältä Juvan pitäjästä, on yksi niistä kunniallisimmista ja rehellisimmistä miehistä Juvalla, joka on sanottu hänellen isommaksi kunniaksi, kuin mikään muu. Hään on myös kuuluisa niistä töistään, joita hään moa-viljelemisellänsä, kosken-perkauksellansa ja kivi-rovioittamisellansa oli aikoin soanut, ja kussa hään hukutti omaisuutensa yhtäiseksi hyväksi.[65] Mutta myö heitämme tässä kaikkia näitä puheenaineita; ja hoastamme ainoastaan hänen Runon-taijosta, josta se on myöskin mainittava, ikään kuin laulamisestaan[66] ja kirjaan-harjoituksistaan.[67]

Niistä moneista vieraista että omista Runoista, joita hään lauloi mullen Juan pappilassa, keväillä v. 1816, s. 14 p. Tammik. tahomme tässä luettoo kaksi näytteeksi hänen runomisestaan.

HEVOIS-RUNO.

Matti Kokkoinen Alamaan kylästä, Mikkelin pitäjästä rupeisi v. 1785 tappamaan Hevoistansa. Hään nakkais häntä jo peähän, josta se hervahti voan ei kuollut. Silloin rupeis Mattia peloittamaan, että pitivät pois pyyhkimän häntä Puumalan komppaniasta Savon jälka-väin Rykmentistä, kussa hään oli Sotamiessä, nimellä Örn. Hään laitto seneistä sanan Joakko Keäriäisellen, Vehmaissa (noapurissa) tulla sinne lopettamaan tappuuta, koska hään oli jo eiltä-käsin ostanut toisen puolen nahasta. Joakko Keäriäinen Seppolasta teki Runon.

Kokkoinen koria miesi,
Matti Örni ylpiämpi,
Koppais kurikan kujasta,
Koukin kassoi kartanosta,
Jolla Hevoista heläytti,
Kohten korviin väliä.
Tamma kohta tanhuallen
Siäriänsä suoroomaani.
Tämäpä tunkiin tupa'an:
"Oisin Tamman tappanunna
Pannut henketen Hevoisen;
Vaan ei jaksa jäseneini,[68]
Eikä voimani yletä!"
Laitto sanaa lapsellansa,
Herttaisella Heikillänsä.

Matti läksi matkustamaan
Kohten Kokkoisen kotia,
Alla-päin paholla mielin.
Tapais Tamman tanhualta,
Vielä henkissä Hevoisen.
Veti tuiman tupehesta,
Puukon reisi-puoleltansa,
Työnsi rintaan terästä.
Siitä veri vieremääni,
Käsihillen Kiäriäisen.
Tekisin tuosta jakoa,
Kuinka osahan tulisi.
Tuosta persettä Pekalle,
Perno Pekan emännälle,
Jalan Juakko Hämäläiselle,
Toisen Tahvo Pulkisellen,
Ala-sikko Annikallen,
Munaiset muullen pereellen;
Puolen siitten sivalsi
Pulli pisti povellensa.
Maksat vienmä Matiskalaan,[69]
Itrat kannanma Iloiseen,
Palliotpa Puajalahan,
Hoikat suolet Kunnelille,
Korvat Kokkoisen akalle.
Vieläpä veisin männessäini
Osuutta Ollikkalahan,
Taka-jalat Tammastaini.
En isekkään ilman jäisi!
Vieläpä keuhot keittäisin,
Selkä-luut suolaan panisin;
Joita paistiksi tekisin,
Imeksisin iltikseini,
Joulun pitkinnä pyhinnä.
Häntä seppä Hennisellen —
Vappu Tarkiain tapaisi
Hännän Hennisen säkistä.
Laiko-suolet Luatikaisell',
Pohjukka-suoli Suutarille,
Muut räpälät Riätälille.
Ei tätä paisteta Papille,
Eikä tuua Tuomarille,
Eikä lahjakskaan lakihin.
Viimeiset virren-tekiälle,
Sille jalolle Juakopille.

Keäriäinen.

KOIRAN-RUNO.

Yksi tyttö nimeltä Poasoinen, Häppälän kylästä Mikkelin pitäjästä, tapais kerran kirkko-tiellä yhen juoksu-Koiran, jonka hänen isänsä Poavo Poasoinen oatteli piteäksensä; mutta Mustipa tappoi kaks Lammasta Yrjö Hokkaiselta, joka löi häntä henkettömäksi. Kuin Keäriäinen läksi näihen kyläläisten keralla kyntämään Haisoan syvämmoahan, sai hään tiellä kuullaksensa tämän asian, ja teki siihen-liittoon Runon.

Aika ois ruveta Runoiksi,
Lähteä tästä laulamaani
Mitä nyt kuuluupi kylässä:
Hätä nähhään Häppälässä
Koiran kurjan kuolennosta.
Puasoinen pikiä miesi, —
Tytär se oil ylpiämpi,
Kohtais Koiran kirkko-tieltä,
Toipa tuon kohta kotiisek.
Koiroo ois koria nähä;
Vuon teki vaivaiset vahinkot.
Tappo kaksi Karitsata —[70]
Yrjö suuttua sorahti.
Kasso kepin kankiamman,
Koivusta kovoa puuta,
Jolla Koiroa kolautti,
Jolla raukkoa ramautti.
Koira kohta kuoliaksi.
Puasoinen pikiä miesi,
Tämä kohta torumaan.
Hokkainen kohta häväisi:
"Vieläkös viskoot vihojais?"
(Silloin seivästä sivalsi).
Puasoinen pani pakohon,
Akka piipatti perästä.
Tuosta pistäiksen Piikkillen,[71]
Pani palliot patahan.
Tekisin tuosta jakoa,
Vuan ei annak aika myöten;
Lassi Matiskain Lautamies
Tarkoin kaikillen tasoopi.

Keäriäinen.

Oatto Tuovinen

Juvalta.

Oatto Tuovinen oli kotoisin Pylkkälänniemeltä, Juvalta. Hänestäkään minä en tunnek muuta, kuin että hään mahto aikanansa olla aika Runoja, jota hänen Runot kyllä toistaa. Se näyttäiksen kuin hään oisi erinomattain ollut Kissoillen rakas, koska se niin mielellään runoilli heistä. Tässä on näitä hänen Kissan virsiä kolmetkin, jotka Keäriäinen lauloi mullen.

VARSAN-RUNO.

Nuon 40 vuotta siitten, niin juoksi tämän Tuovisen varsa Kaipialan Rysthollin hevoisiin, jotka oli laskettu mehtään; ja seuraisi heijän parvessa Remojärveläisten ruoka-mailien, kussa se tuli vikuutetuksi jalastaan. Tuovinen peätti että Kaipiaiset olivat viskanet sitä kivellä. Josta se rupeis runoillemaan.

Kaipiaiset karnuttaavat,
Kylän turmiot tuloovat,
Lika-silmät liirettelöö
Ruistahansa ruopimasta[72]
Kaurojansa karhisemasta:
"Oletkos Suen sukua,
Vaiko koiran-kuontolaisten,
Kuin söit siären sälöltäin,
Varsastain vasemman jalan?"
Vielä Tuovinen toruupi,
Valittaapi varsastansa!

Tuovinen.

KISSAN-RUNO.

Kornetti Brusin Maivalasta osti nuon 40 vuotta siitten yhen Kissan Talonmieheltä Poavo Hyytiäiseltä Tuhkalasta, jonka hään oli soanut lahjaksi toiselta. Siitäpä jo Tuovinen teki Runonsa.

Hyökisell' oil hyvä lykky, Saipa Kissan Kilpolasta, Rahatakkin, tenkatakkin. Brusinipä runsas miesi Tarjois kahta Taaleria. Hyökipä kohta hyrskähti,[73] Narskahtipa nauramaani. Akkapa oil ahnas rahaan: "Tarpeen on raha talossa, Tuota piestään pehuistakin, Otetaanpa olista jauhot." Vetipä lempo Vesterisen — Siäret säkkikin sovitti, Sitopa suuta seisallaan, Heitti hännälle sioo. Juakko kahto karsiasti[74] Tuolta torppaasek tuasta Kissan kurjan kulkemista. Kilkit ne on kiitettävät, Lauleloovat lapsillensa. Tuomas tutkiipi visusti Sitä, saunan salvoksilta Virren värsyä vetääpi. Akat autto akkunasta. Siitä huutoo hujahutti Järven rannalla rajautti Pitkä ukko piertehessä. Suappa tieteä suaren-röhkö Hyökin hyvästä lykystä. Musta Kissa kaupattiin, Harjakkaiset haukattiin, Kuka tästä ilman jääpi? Asilainen akkoineen,[75] Pennoinen perehineen

Tuovinen.

KASSIN-RUNO.

Niilo Myyryläinen Tuhkalasta lainais kerran Kissansa vävyllensä, tälleh samallen Poavo Hyytiäisellen, mutta akatpa unoittivat sitä saunaan, kussa se tukehtui, ja kuoli savusta. Josta Tuovinen toas teki virren.

Hyöki tuiskulla tuloopi,
Pakkaisella paukuttaapi:
"Anna Anni Kissiäisi,
Hyvä Niilo Niisiäisi,
Hiiret syövät hinkaloini,
Rotat kantaapi rukiini!"

Niinpä kuoli Niilon kissa, Annin ainua eläin, Hyökin saunaan savuiseen. Simo-poika sipsattaapi,[76] Raso-poika rauskuttaapi, Niilo-poika niin sanoopi: "Ei räkkee kylet kylään! Puavolla on kaita kasvo;[77] Paavo paistin tarvissoopi." Hyökin Matti mainihtoopi: "Käyväänpä nahan-jakoon!" Simo suuttua suhahti: "Nahkoin en annak ensinkään, Kukkarot' en kellenkään."

Tuovinen.

KISSAN-VIRSI.

Tämä kolmaas Kissan-Runo on tehty samasta miehestä, ja otettu siitä, että Pirilänniemen Kissa läksi kerran mänemään Hyytiälään, jossa Hyöki häntä tappo. Keäriäinen ei muistant tästä virrestä muuta, kuin alku-sanat, jotka oli näin:

Läksipä Kissa kulkemaan, Hiiren-surma hiihtämääni Periltä Perilänniemen. Tämäpä tuli Tuhkalaan, Tunkiinpa Hyökin tupahan. — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — —

Näistä kolmesta Kissan-Runoista niin Hyytiäinen paituutti Tuovista lakiin, joka tapahtui jo Laintutkian Maténin aikana. Tuovinen, jota pelloitti Lakihin männä, pyysi toista sovinnollen, ja lupaisi hänellen i'äkspäiviks yhen 2:hen rein-alaisen niityn. Mutta kuin Hyytiäinen mäni sinne heiniä tekemään, niin tuloo Tuovisen akka, ja ajo pois hänet. Siihenpä se asia siitten loppui. Mutta kyläläiset, kuin saivat asian kuullaksensa, niin panivat nimeksi tällen niityllen Kissan-niity, ja niin sitä kuhutaan vielä tänä päivänäkin, muistiksi että se oli tarjottu sovinnokseksi näistä kolmesta Kissan-Runoista.

Heikki Huuhtinen

Juvalta.

Tolpparin-poika Heikki Huuhtinen Pitkälahen kylästä Juvalla, on yksi hilpiä ja iloisa nuorukainen, joka on vielä toisen palveluksessa. Hään oli yksi niistä nuorista miehistä, jotka v. 1824 pyrki peästäksensä Norin ja Ruotin Suomalaisiin, opettelemaan heitä Savolaisten tavalla palon-kyntämistä.[78] Ehkei hään ouk vasta kuin nuon 19 tahi 20 vuotta vanha, niin hänessä jo ilmoittaiksen isoja aljeita (anlag) Runomukseen, niin kuin näyttäiksen näistä hänen kokeistaan: niin että toivotaan hänen aikoa myöten tulevan yheks kuulaisaksi Runo-sepäksi Savossa.

SIAN-RUNO.

Talonpojalta Tuomas Asikaiselta Pitkälahen kylästä katoisi syksyllä vuonna 1823 yksi Sika, jonka Suet lie syöneet suuhunsa. Hään otti noapurin- mieheltä Eiro Siiskoiselta toisen Sian siaan, koska se oli melkeen sen-näköinen kuin hänen omansa. Siiskoinen otti kyllä Sikansa takaisin, voan Asikainen omisti tätä jälleen, ja tappo sitä, josta Huuhtinen teki virren.

Ikolan suuri emäntä
Jolta söi Susi Sikoja,
Tappo lempo tallukoita —
Tuomas totinen isäntä
Saipa säkin seinukselta,
Vaels Vantin kartanollen;
Pistänpä kohta pihaani.
Älyis Tallun tallin eissä —
Tämän säkkiisek säväytti;
Alko koitsia kotiisek.
Sika huusi huikiasti,
Tuomas juoksi joutuisasti —
(Se ilo ilollen näytti).

Kuuvennoksen kannon tyttö[79]
Jok oil kylvyssä kylässä,
Älyspä Tuomaan tulevan.
Eukoillen ensin saneli:
"Mistä tuo Tuomas tuloopi?
Sika säkissä selässä."
Eukko Sohvollen sopotti:
"Ole vaiti vaka tyttö,
Elä virkaja mitähän!
Meiltä söi Susi Sikoja,
Tappo lempo tallukoita.
Tuomas tuopi nyt Sian,
Miltä Sian, kulta kaksi —
Nyt toi Sian Siiskoiselta."

Suattiinpa sana kylällen,
Iso-nauru nuapuriisen:
"Tiäll' on Siiskoinen Sikais!"
Eerikk' tuota essimääni.
Älyis Tallun karsinasta —
Sepä samassa saneli:
"Tiäll' on miehet meijän Sika!"
Juhana jutusti perästä;[80]
Sepä sanoi samatek.
Ikolan suuri emäntä
Joka väitti viärinpäin,
Toisinpäin totisti:
Olevan oman Sikase.

Nouvattiin Eeva Nopoistaa,[81] Se sanoi samalla lailla Niin kuin eiltäpäin isäntä. Piekäinen, se pitkä tyttö, Muaria mahava piika Toas toiseppäin totisti: "Se on meijän-talon tallu!"

Huuhtinen.

NÄPISTÄJÄ.

Siiskoisen torpassa oli Juho Siiskoinen ja hänen vaimonsa Maija Haikarainen tunnetut nuapuruksissa, heijän näpistelemisestänsä (snatteri) josta Huuhtinen v. 1821 synnytti laulunsa.

Jussi se oli julma miesi;
Ei se olt akka armahampi!
Joka juoksi Juonoksehen,
Kohten korsua kokotti;
Tallin-usta tarkotteli.

Olipa Jussi Juoneksessa,[82]
Ajoipa Akkoa jälestä,
Kalvonimehen kavasti.
Muaria mahtava imeinen
(Joka juoksi joutuisasti)
Kiisti Kilkin kartanolle.
Siis otti sinisen vyyhän,
Märkänä kutais kupoon.
Pyysi käyvä Pyrrhöisessä,
Miehellen mekko-alusta.
Tulipa toisehen tupaani,
Kannikkata kassomaani,
Ikolassa istumassa.
Suoloja soristamassa,
Tolkia kopistamassa.[83]

Mies lykkäis lylyen piällä
Tyrysalmen tyyntä muata;
Suihki kyllä suksen-käret,
Kolkki kenkän-kolpottimet,
Tasaellen talven-varoo.

Puavo miehiä parraain Suattopa sanat kylään. Turuinen, se tuttu miesi Havais Puavon huastanne'en — Vasta päivee jälemmän Älyis kuhjosen kupeen Kynnen kanssa kynsityksi.

Huuhtinen.

YÖTYRI.

Talonpoika Heikki Lassinpoika Nopoinen Pitkälahen kylissä kävi aina yökenkässä Marketta Haloisen luonna, joka ei ollut arka Pojillen, kunnekka se kerran tuli ilmin, sillä, että uni petti häntä viipymään siinä kovin kauan. Huuhtinen teki tuosta Runonsa v. 1822.

Tahvo Haloinen tarkka miesi, Joka asuupi Juvalla, Pistänpä Pitkälahellen, Rehelsipä Rensin muallen.[84] Tahvoll' oli tarkka tyttö, Marketta mahava piika, Viisas virsien-tekiä, Luatu-laulun laittelia, Ankara ajo-hevoinen, Jota k… Koikkalaiset, Mielellä'än Mikkiläiset, Hipsui Mikko Puumalasta. Tapalttui tämä tarina Kymmenees päivä Kyntö-kuussa, Toisen kielen Touko-kuussa: Nopolasta Pekan-poika, Heikki-poikapa hevelsi, Suopi-suaresta sukaisi, Hevelsi Hevoisen kanssa.

Vantit luulit varkahaksi
Eerik kassoi ikkunasta.[85]
Näki Heikin heiluavan,
Olkia ottavan kujasta.
Nämät kantoi kankahalla:
"Otappas olkia Hevoinen,
Syöppäs Ruunain ruumenia!"
Ise juoksi joutusasti
Panetti portista pihaan,
Kyykistänpä kynnyksellen. —

Liisa piika, liukas tyttö
Laskipa Heikkiä lava'an,
Ise laskiin lavan alak.
Päivä nousi nopiasti,
Uamu tuli ahkerasti;
Ei noust Heikki Nopoinen!

Vantin Matti vanha miesi,
Taitavainen talon-renki
Tulipa saunasta tupa'an,
Riensi kohta riihen luokse;
Kirves olalla ojensi.
Kolkutos kävi kovasti.
Heikkipä huoneesta häväisi,
Yrittipä ylös-nousta;
Laukaispa lavasta tankot,
Perä-seinästä perästä;
Luiskahtpa luta… t…st.
Pläsi pännä… rs…st.

Huuhtinen.

YÖ-JALKALAINEN.

Talonpoika Antti Penttinen Pitkälahesta kävi niinikeän tytöstämässä, ja läksi kerran yö-jalassa Rekina Liikaisen luokse, samassa kylässä; mutta tarttuipa kiini ikkunaan, josta Huuhtinen runoilee:

Pitkä poika Penttisessä,
Antti se sama armas miesi,
Joka työntel' tyttölöitä,
Yhtä, toista, yritti,
Haikaraiseen kakitti.
Saunan luokse savisti,
Oven ete'en ennätti;
Eipä osant ollenka'an
Oven eteen ensinkään —
Pist'pä piänsä pienemmästä
Ikkunasta niin iloissaan.

Kävipä kiini kulku'usta,
Kiäntyi kaulasta kahisemaan.
Suatiinpa sana tupa'ani:
"Penttisen Antti on akkunassa!"
Heikki vanhasta vihasta
Antin luokse ahkerasti,
Pekka Lampinen perästä —
Antti huusi armon-kättä,
Kuuees numero kujersi:[86]
"Elä heitä Heikki rukka,
Kyllämä tapaini parannan!"

Siitten marsi markkinoillen,
Saksan-puoti'in savisti;
Ott'pa uurin oivallisen.
Kohta kulki kurja poika,
Toiseen puotiin tupitti,
Suamaan sieltä samettia.
Tulipa tuostakin kotiin
Alko naija nuapurista,
Anna-Stiinoa ajeli,
Taltan Ansoa tavotti.

Huuhtinen.

YÖTYMYKSET.

Kuuenos-miehen Matti Nopoisen tytär Pitkälahesta, nimeltä Sohvi
Nopoinen piti Heikki Nopoista hyvänä, samasta kylän-peästä.

Kuuennoksen kunnon tyttö,
Kirkon-miehen kiltti likka,
Sohvi, Seiloista soriamp',
Uotti miestä Mikkelistä,
Puuter-piätä Puumalasta.[87]
Olipa junkkari Juvalla,
Pieni poika Pitkälahelta
Joka — — — — —
Suotiinpa sana kylään,
Iso-nauru nuapurihin.
Sohvo sotki puolestansa:
"Se on nyt meijän Tiinan töitä,
Suatti hyvän sisarein!"

Huuhtinen.

YHTYMISET.

Antti Asikainen Pitkälahesta likisti metässä Tiinat Pekantytär Nopoista, mutta sattupa kyläläiset siihen, heitä hätyyttämään. Josta Huuhtinen laulo:

Asikaisen Antti-poika Kävi pyhinä kylillen, Nopolata nouatteli. Tiinapa Anttisen älysi! Antti juoksi ahkerasti, Tiina aivon ankarasti; Sipuvatten Silta-suollen, Luajallen Lampisen muallen, Lehmäniemen lehto'on. Kylä kuuli —r— iänen, Nuapurit —t— natinan.

Huuhtinen.

SYÖMÄRI.

Talon-isäntä Tuomas Asikainen Pitkälahen kylästä tuli kerran lankonsa Poavo Montoisen luokse, samassa kylässä; ja söi siinä sillä innolla lihoa, että juuttui palainen kulkkuun, josta hään tukehtui ja kannettiin pyörtynynnä pihallen, kussa Montoinen viimein sai liha-kyörän pois kulkusta, jonka hään pisti omaan sunhuusak, sanoilla: "ei minun tavarain pie hukkaan joutua; jos ei hänelle kelpoo, niin kelpoohan mullen," ja silloin se nieli sitä mahasek. Tästä sai Huuhtinen virsi-aineensa.[88]

Ikolan isäntä-miesi,
Armas Tuomas Asikainen
Kävi pyhinnä kylissä.
Kestiin piällä keikkumassa.
Montoinen miesi mokoma
Kussui lankosek kotiisak.
Lanko tuli, ja tukehtui
Liikohin liha-siruin.

Kuoliana kannettiin
Lankon pihan lattiallen.
Montoinen mies mokoma,
Joka kourist koprallaan
Kulkusta liha-kurikkoo,
Jota veisellä viteli,
Lautasella lapsutteli — — —
— — — — — — —

Huuhtinen.

Heikki Summainen

Juvalta.

Heikki Summainen Kiiskilänniemeltä, Juvan pitäjästä, on yksi nuori Rysthollarin poika, joka nuon salakähmässä synnyttää Runojansa; koska hään ei ite tahok tulla kuulluksi. Niin on hään e.m. tässäkin tehnyt heitä toisen nimessä, että sillä välttää tullaksensa asianomaisilta vihan-alaseksi. Samassa kylässä asui yksi loisimies nimeltä Poavo Kiiskinen eli Köppö, (niin kuin häntä usseemmittain kuhutaan) joka pietään isona velhona ja Runon-laulajana; häntä lykättiin virren-tekiäksi. Että kirjoja on tehty toisen nimessä, tunnetaan Tarinamuksesta; mutta että meijän laulutkin ovat toisinaan näin varsin vieraalla nimellä kastettunna, on yksi esimerkki, joka on erin-omainen, ja joka toistaa ettei heihin aina ouk uskomista, ilman tarkempata asian tutkimista.

VÄVY-MIES.

Rysthollari Pekka Kiiskinen Kiiskilänniemeltä otti Joakko Auvista (tahi Avelinia?) Teivaasta vävyksensä, sillen vanhemmallen tyttärellensä Maija Liisallen; mutta hään piti salassa sitä nuorempatakin hyvänä, nimeltä Eeva Sohvia, joka tuli tietyksi siitä, että heijän sisaren-lapsi kuuli heijän keskenäisiä puheitansa, mehtämajassa, joita hään kotiin-tultuaan ilmoitti vanhimmillensa; josta ukko Kiiskinen kyllä kovasti suuttui. Heikki Summainen teki tästä Runon v. 1814, jonka Joakko Pulliainen Kiiskilänniemeltä laulo mullen s. 13 p. Lokak. v. 1815.

Kiiskilänniemi, kiitettävä —
Siin' on viisaat virren-sepät,
Viisaat virsiin-tekiät!

Puavo Köppö köyhä miesi,[89]
Tämä vanha vaiva-sukka,
Tämä viisas virren-seppä
Ajatteli ajan piälle,
Pitkin tietä käyessänsä,
Kuinka laulut laitettaneen,
Kuinka virsi veisattanneen.
(Tätä kieltää Kiiskiset,
Eikä antais Auvisetkaan).

Pekka puhuu Purhoisillen: Purhoisei puhuu Pekallen: "Teivaassa on tietty poika, Sekä Suutar' että Riätäil'; Tekööpi työt molemmat." Tämä viänettiin vävyks', Otettiin otto-pojaks'.

Juakko vielä viisi vuotta Maija-Liisoa likisti. "Laita mulle lapsukkainen, Tahi pieni perillinen! Jos et laitak mulle lasta Niinma suostutan Sohvia."

Juakko suostutti Sohvian[90]
"Laita mulle lapsukkainen,
Tahi pieni perillinen!"
Tyttö näytti tykevällen,
Aivan paljon paksummallen.

Juakko istui eine-puulla:
"Jok' on Sohvi suovallaan?"
(Pekka, pieni pentu-koira,
Kassoi ala kainalonsa)
"Jok' on poika puoltununna,
Jok' on uupuna unehen?"

Pekka peitti silmoisensa
Käsi-varrella omalla;
Kohta tultua kotiinsak,
Ensin huasto emännällen,
Siitten ilmoitti isällen.
Ukko suuttua suhahti,
Alko Auvista torua:
"Tuos' on tuutu tyttärelleis![91]
Jos on Siat syötettynnä,
Rupa-turvat ruokittunna." —

Summainen.

Poavo Heikkinen

Mikkelistä.

Minä en varsin tunnek oliko tämä Heikkinen kotoisin Juvalta vai Mikkelistä; sillä kumpaisessakin pitäjässä löytyy paljon näitä sukuisia. Juvalla minä olen kuullut tätä laulettavan; mutta koska asiat, joista tässä lauletaan, ovat tapahtuneet Mikkelissä, niin on arvattava, että laulu on myös siinäkin synnytetty.

HALPA-POIKA

Erko Raminen oli yksi tolppari Skinnarin Hovin alla, Mikkelin pitäjässä, jolla oli kaks kelvotointa poikoo, Hanno ja Mikko. Hanno oli hevoisen huijari, ja vaihto pois ilman isänsä luatak hänen Hevoisiansa, tappeli kirkko-tiellä, ja teki muita semmoisia kokkauksia. Tuli viimeisellä myös riitaan isänsäkkiin kanssa, jonka hään veljensä avulla sitoi nuoriin. Mutta Antti Heikkinen noapurista tuli ukon avuksi, joka irti-peästettynnä otti pakonsa hänen luokse, eikä ottanut talosta muuta myötensä kuin nuusku-purakkonsa; (joka oli jo tapahtunut 35 vuotta siitten). Poavo Heikkinen teki siitä Runon, jonka Joakko Keäriäinen laulo mullen v. 1816.

Ramin-Hanno, halpa poika,
Kiljui kovast' kirkko-tiellä…
Ori juoksi joutusasti;[92]
Laulatteli Lampisehen,
Pienen Pietarin pihaani.

Sai siitä Ruunan rumemman
Perä-mieheltä Pekalta.
Vielä lauloi Lampisessa
Viinan-virttä viimeiseksi. —

Siitten ajo ankarasti
Niitun taakse Nikkilähän.

* * *

Akka vanha vapiseva[93]
Toipa rokkaa rohkiasti,
Syyvä syntisen ete'en.
— Ropsais rokan ovensuuhun!

"Tuolta tuttuni tuloopi,
Ennen-nähtyni näkyypi, —
Auta armainen minua!
Jo minusta mies mänöö,
Rahan-suaja raukenoopi."

Otti tuiman tupestansa.
Jolla ratko raippa-köyet,
Selvät site'et sivalsi.
Otti potin ovensuusta,
Nenä-kellosek keralla;
Heitettehin Heikkiseen,
Pienen Heikkälän pihaani.

Heikkinen.

Ikoinen

Mikkelistä.

Koska minä kotona ollessain en paremmin tiiustellut tätä miestä, niin minä en taija varsin sanoa oliko se Juvalta vai Mikkelistä, eikä mikä hänen ristimä-nimensä lie ollut. Ettei hään ollut Runon-töihin taipumatoin, selitetään tästä hänen laulusta, josta minä olen kuullut 3 erinnäistä vaihtausta, nimittäin jo v. 1815, s. 22 p. Lokak. Matti Veänäiseltä, Kaskista; siitten Olli Laukaiselta, Luukkalasta; ja viimen renkiltä Martti Hämäläiseltä, Pihlansalosta, joka laulo sitä mulle v. 1816, s. 23 p. Moalisk.

ANTTOLAN-HERRA.

Anttolan hovissa, Mikkelin pitäjässä, asui silloin Kirjuttaja Eerik Juh. Virilander, isäntämiessä. Hään pieksi oman Rakuunasak vaimoo, siitä syystä että se tapais hänen lehmänsä, aijastaan. Josta Ikoinen sai virren alkunsa.

Ikoinen iloinen miesi.
Viisas virsien-tekiä,
Laitto liänit laulamaani,
Kylä-kunnat kuulemaani.
"Herraiseni herttaiseni
Kuules kuinka lauletaani,
Kuinka virsi viänetääni,
Puustavit pujotetaani!"

Tämä on virsi Anttolasta,[94]
Hovin-Herrasta hopotus.
Aamulla äkin varain
Läksi messään mehuten. —
Eerik Jussi, julma miesi,
Supitpa suurella suolla,
Kulkipa kurjan karjan luokse;
Löys'pä Lehmät aijastansa
Niittuansa nilkomasta,
Ajo Antolaan pihaani,
Kaikotti karja-kuja'an.
Rakuuna paran raukka akka
Astu Anttolan pihaani:
"Herraiseeni herttaiseeni,
Anna Lehmäini kotiini!"

Virilander viisas miesi
Ajo akka räppänätä
Nahka-piiskalla pihasta,
Tuppais nahka-tullikolla,
Antoipa korvalle kolauksen.

Mäni porstuppaan pakooni. —
Siellä seisoivat sopessa
Jyljänäisen julma akka,[95]
Kaunis kakkaran varas,
Hyvän-leivän leikkeliä;
Poavo Suutarin sukkela poika,
Kakkaraisen kannattaja,
Hyvän leivän lennättäjä.

Ikoinen.

Risto Viljakainen

Joroisista.

Tämä Risto Viljakainen oli asunut Taipalen kylässä, Joroisissa. Tämän hänen laulunsa laulo mullen Oappo Härköinen, Kaskista, v. 1815 s. 25 p. Marrask.

KUKON-RUNO.

Oatto Härköisellä. Taipalen kylässä Joroisissa, oli yksi vanha Kukko,
jonka akat vaihtovat pois Viljakkalaan, yhteen nuorempaan. Niin Risto
Viljakainen otti siitten ja tappo sen vanhan, josta hään ite teki
Runon.

Ah, sinua kurja Kukko![96] Lauloit lammin-lantereella, Mäen-kollossa kakaihtit, Ainoan Aaton kotona — Kaisan-vaimon kartanossa. Kaisoo, Annia ajelit Kukon-kaupallen kylällen; Viljakkalaan vikkelästi. Anni aatteli asian, "Kuinka käynöön Kukon-kauppa? Kumma vaihtan vastatuksin!"

Ensin Ellillen puheli, Siitten huastoi Hannan kanssa, Sattupa Juutihta Juvalta, Pitkä piika Putkolasta, Savon-niemeltä samatek Kaupottari kahtomaani,[97] Antin morsia mokoma Kiiskilästä käätteli. Vieläpä riukkuisi Rikina, Latuttari lasketteli, Tiina juosta tilkiitteli Antin kanssa kalkutteli, Annukka ajo perästä. — Ah, sinua julma Jussi, Kesken koipesit kotihin, Lippaisit liinan-liolta, Kapinata kahtomaani. "Onko Kontio kotona, Kukon-surma suutuksissa?" Risto juosta riipotteli, Piian kanssa piipotteli; Liena lensi liien ette'en Pankon luokse painutteli: "En annak pata'in panna, Siivo-veteen siivekkästä!" Hanna paipatti patoa. Maija muita mahtavampi Ei voi kuunella kumossaan, Eikä toisessa tuvassa. Kukon-virttä veisattavan.

Viljakainen.

Lassi Nissinen

Joroisilta.

Lassi Nissinen Kaijolta, Joroisin pitäjästä, yksi pitkä rokon-arpinen mies, on yksi niistä kuuluisimmista Runojoista sillä pohjalla, ja myöskin vahva loihtia. Hään kävi mun luonnain s. 25 p. Tammik. v. 1816, ja luetteli koko vuorokauven lukujansa. Hänellä oli paljon omiakin tekemiään,[98] jotka muuten oisivat olleet somat teoltaan, ellei heissä oisi ollut niin paljon näitä roakoja sanoja, jotka teki heitä valaistunneillen korvillen varsin karkeiksi. Yksi, kussa heitä vähin tavataan, olkoon tässä näytteeksi hänen Runomuksestaan.

KISSAN-RUNO.

Tahvo Monoisella Tuusmäin kylässä Rantasalmen pitäjässä, oli yksi suuri Kissa, joka usseen juoksenteli Pakkilaan, Martti Pakin luokse. Niin tapahtui kerran, että hänen vaimonsa Rikina Tuuhattar tappo häntä ruoka-tuassansa; josta Lassi Nissinen, Kaijolta, teki Runon.

Alotanma aika veisun, Virren värsyn viisahamman, Monoisell' oli muoti Kissa Joka juoksi joutusasta, Vikevästi viiletteli, Painatteli Pakkilaana. Tuuhattari tuima vaimo Hirtti kissan kiirehestä Rotan-syöjän rohkiasta. Tiina Huorni tiijon anto.

Kissa kiljuupi tuvassa!
Pistiinpä Rikina pihalen.
Otti Kissan kynsihisek;
Kissa kisko kynsillänä,
Repi leuka-pielillänä.
Vei pihallen piiskatakseen.
Huoneisen oven sisällen
Hirtti hivus-karvoillansa
Kytki perse-jouhillansa.
Kissapa kiljuupi kiirusta:
"Ei henki hevillä lähek!"[99]
Saipa sieltä sievän puuni
Jolla piähään peikaroipi.
Kissa kuoli kiirehesti,
Rotan-syöjä rohkiasta.
Sitä nylki nyrkillänsä,
Kisko kissan kynsillänsä,
Veritteli veitellänsä;
Pani kissan palkan-puillen.
Sai saparon lapsillensa,
Martillensa maha-paijan,
Rikinalle rimpottimet,
Liena-Tiinallen tiperon,
Isännälle ije-lihan;
Esi-jalan emännällen,
Taka-reijet renkilöillen,
Mikollen mitä tuloopi.
Risan anto Ulrikallen,
Kaula-murun Kallukallen,
Korvat Maija Kuosmaisellen,
Mulkut muillen tyttärillen.
Piioillen pisi-lihasta.

Jopa loppu loisten Kissat,
Torparien torvi-hännät.
Tuli murhe murkinasta,
Paha-mieli Pakkilana.
Viellä ois viiksiä jälellä —
Viikset virren laulajoillen.

Nissinen.

Mikko Koivuinen

Taipalensaarelta.

Mikko Koivuinen, joka asuu Niemen kylässä Taipalensoaren pitäjässä, mahtaa niissä paikoissa olla selvä virren-seppä. Minä en tunne hänestä muuta, kuin että minä, Maalisk. v. 1816, kuulin yhen miehen, nimeltä Heikki Inkinen Taipalensoaresta, laulelevan muutamia heistä.

NUOTTA-MIEHET.

Emäntä Maija Koivuinen, Niemen kylästä Taipalensoaressa, torui aina poikoansa Matti Koivuista, siitä että se kävi kaikket yöt kalastamassa, ja siitten makaisi kaiket päivät. Koska se ei tuonut kyllä paljo kaloja hänen mielestään, niin se luuli että hään anto heitä kylään; ja peätti että kerran olla vahtimassa, kahtoamassa kuin tulivat rantaan, ellei heillä ollut enemp kaloja, kuin mitkä kotihin tuotiin. Niinpä läksi hyvin varain yhtenä oamuna rannallen, heitä outtamaan. Miehet, jotka luuli lykkynsä piloavan jos vaimot heitä silmiltivät, eivät näyttäneet akoillen sualistansa. Poika, kuin ikään keksi Eukon raosta kahtoavan heijän soalistansa, kätki kalansa, ja kyseltyä: vastais heitä ei olevan. Josta Mikko Koivuinen teki laulun.

Kumma laulamaan rupian,
Ensin laulan Eukon virren.
Eukko hiijen hillimätöin,
Talon työhön taipumatoin,
Jolla aina ol' urina,[100]
Kalan-soaliista sanoma:
"Yöllä karkeli kalassa,
Kaiken päivän peä kekassa."

Olipa varteessa varahin,
Yli kolkan kassomassa,
Joko joutuuvat kotihin
Koho-miehet — kontin kanssa —
Saisin ne saloa nähä!
"Soapiko varia tehä,
Vai ei?" — "On varsin vilua!" —