Produced by Tapio Riikonen

ENGELBREKT ENGELBREKTINPOIKA I

Kaksiosainen historiallinen romaani

Kirjoittanut

C. GEORG STARBÄCK

Suomentanut

K. A. PETRELIUS

Werner Söderström, Porvoo, 1898.

EDELLINEN OSA.

Oi synnyinmaa, sun sankarmuistoissasi
Mun liikkuu aatokseni ainian.
Suurtöitäs lemmin, muistan mainettasi
Ja niihin tunteineni uppoan.
En pyydä, mailma, loistoa, riemujasi!
Pois onni, — elonikin kadotkon!
Mut teille, teille, kansani ja maani.
Ma teille huokaan vielä kuollessani!

E. G. Geijer.

SISÄLLYS:

I. Taalainmaassa:

I. Luhdin rintakäytävällä.
II. Muistelma Hiidenvaaran onkalosta.
III. Vierassalissa.
IV. Mitä nuorukainen näki.
V. Märta muori.
VI. Vajamäen tuvassa.
VII. Kokous.
VIII. Hautaaminen.
IX. Säterin kuninkaankartano.
X. Eerikinjuhla-päivä.
XI. Engelbrektin kotona.
XII. P. Yrjänän ammattikunnan kokoushuone.

II. Matka kuninkaihin:

I. Yö Ornäsissä.
II. Ratsastavat haamut.
III. Brand.
IV. Köpenhaminassa.
V. Kuninkaan puheilla.
VI. Mustamunkki.
VII. Lupaus.
VIII. Yhtymys.
IX. Kuninkaankirje.

Viiteselitykset.

ENSIMMÄINEN JAOS.

Taalainmaassa.

I.

Luhdin rintakäytävällä.

Oli kevätaamu toukokuun puolivälissä v. 1433. Aurinko viipyi vielä vuorten päällä idän taivaalla, joten kello saattoi käydä vasta hiukan viidettä. Päivästä näytti tulevan kaunis. Ei pilven hattaraakaan näkynyt taivaalla. Håfran-järvi oli kirkkaana kuin peili, ja hento, heleä ruoho kimmelteli kastepisaroiden välistä sitä kauniimmin kuta ylemmäksi päivä ennätti kohota ilmanlaelle.

Borganäsin[1] linnassa, joka sijaitsi saarella mainitun järven eteläisessä päässä Dal-joen niskassa, oli kaikki hiljaista ja rauhaisaa, eikä porttitornin vartija ollut vielä torvellaan ilmoittanut päivän tuloa.

Siitä puolihämärästä, jonka tuo korkea torni loi ympärilleen, saattoi kuitenkin kuulla askelia, mutta niin hiipiviä, niin hiljaisia, että tuntui siltä kuin tuo varhainen kuljeksia olisi peljännyt niiden kuulumista. Siellä oli nuorukainen. Levottomasti hän vilkkui joka taholle varovasti hiipiessään pitkin tornin kylkeä.

Korkeasta harmaakivisestä tornista läksi laajana piirinä ympärysmuuri ja tämän sisäpuolella sijaitsivat linnan muut rakennukset. Torni oli rakennettu melkoisen korkeaksi saaren eteläiselle puolelle, koska maa siellä oli alavin, ja koska sieltä hyökkäys linnaa vastaan — jos sellaisesta milloin saattoi tulla puhetta — mahdollisimmin voi onnistua. Länttä ja pohjoista kohti oli linnoitusta vaan tuo mainittu ympärysmuuri, jonka sisäpuolella linnanväelle tarpeelliset rakennukset olivat. Tornista itäänpäin oli isollainen rakennus, jossa oli ikkunat ja jonka luhdin ympäri kulki ulkonevaksi rakennettu silta. Tätä sanottiin luhdin rintakäytäväksi ja se oli perustettu vankasta hirsiseinästä ulkoileville palkeille sekä peitetty rakennuksen viettävän paanukaton jatkolla, jota tässä kannattivat hoikat patsaat. Usein oli sellaisessa rintakäytävässä lautaseinät ja niissä pieniä aukkoja, mutta tässä se oli avonainen; ainoastaan sirotekoiset kaidepuut siinä oli alapuolella. Ja koska se antoi pohjoiseen päin, oli siitä mitä ihanin näköala järvelle monine lahtineen, lehtipuita kasvaville rannoille ja aina tummaan honkametsään asti niiden takana. Tässä rakennuksessa asui linnan herra. Jonkun verran sisäpuolella vastakkaisen itäisen päätyseinän nurkkaa kohosi porttitorni, jonka oli määrä puolustaa nostosiltaa ja linnaan johtavaa tietä siltä puolen, jolta saaren ja mantereen välinen salmi oli kapein.

Juuri kuin tuo hiipivä nuorukainen oli ennättänyt ulkoutua tornin seinästä ja aikoi poiketa vasemmalle ympärysmuurin ja lähinnä olevan rakennuksen väliin, joka rakennus näytti olevan talli, tarkasteli hän vielä kerran laajaa pihamaata, ikäänkuin oikein vakuuttuaksensa siitä, ett'ei häntä oltu huomattu. Mutta silloin hän äkkiä pysähtyi ikäänkuin naulattuna paikalleen. Hänen silmänsä olivat luotuina luhdinkäytävään.

Sieltä näkyivät kaidepuiden ylitse rukoilevan naisen kasvot ja yläpuoli vartaloa. Kasvot olivat harvinaisen kauniit, vaikka musta tukka ja tummat silmät näyttivät ilmaisevan, ett'ei rukoilija ollut pohjoismaista sukuperää.

Kasvoissa ilmenevä syvä hartaus, se rauha ja tyyneys, joka näytti verhoavan niitä, vaikuttivat rauhoittavasti tornin koleassa varjossa seisovaan nuorukaiseen. Hänen katseensa tyyntyi, hän näytti epäröivän, jatkaisiko kulkuansa. Äkkiä hän juoksi takaisin tornin ja päärakennuksen seinäviertä ja muutamassa tuokiossa oli hän harpannut niiden kapeiden portaiden päähän, jotka veivät luhdinkäytävään, jonne hän seisahtui. Nähtävästi hän oli tahtonut olla kaikin puolin varovainen, mutta puuportailla ei saattanut kulkea yhtä äänettömästi kuin kivillä lasketulla pihamaalla. Nämä ilmaisivat hänen askeleensa, vaikka ne olivatkin keveät.

Tyttö heräsi rukoilustaan ja aikoi rientää pois. Kauhistuksen huudahdus oli vähällä päästä hänen huuliltaan. Mutta katsahdus häiritsijään sai hänet pysähtymään, ja se surumielisyys, joka ilmautui hänen kauniille kasvoilleen, näytti heijastavan sitä kurjuutta, mikä hänellä oli edessään.

Nuorukainen oli kookas, mutta äärettömän laiha ja kuolon kalpea, joka teki hänen kasvojensa piirteet vieläkin rumemmiksi. Sillä luonto oli tässä kohden kerrassaan äitipuolen tavoin kohdellut tätä poikaa. Hänellä oli yllänsä harmaa sarkatakki, niin kulunut, että sen koossapysyminen näytti ihmeeltä. Muutamia ryysyjä oli sidottu hänen vyötäisilleen ja ne roikkuivat pitkin sääriä, mutta jalat olivat paljaat. Rukoilevan asennossa ja kyyneltynein silmin hän nyt seisoi siinä peljästyneen tytön edessä, joka kuitenkin siinä tuokiossa huomasi, että hänellä oli edessään onneton, lohdutusta ja apua tarvitsevainen.

"Jumalan äiti teitä suojelkoon, koska ette paennut minua, poika parkaa", kuiskasi nuorukainen. "Auttakaa minua, sillä te sen kyllä voitte tehdä. Isä on tuolla alhaalla tornissa, äiti makaa sairaana surusta ja huolista ja tänään hänet voudin palvelijat raastavat päivätyöhön tänne linnaan. Hän on varmaan siitä kuoleva, jollei… Luvatkaa puhua hänen puolestaan, luvatkaa se, ja minä olen rukoileva Jumalan äitiä ja kaikkia pyhimyksiä teitä siunaamaan…"

"Mikä on nimesi…?"

"Nimeni on Erkki ja isäni on Lauri Olavinpoika, Niblen omistaja, — tai toisin sanoen", jatkoi hän omituisesti hymyillen, "se oli hänen talonsa kerran, ennen kuin…"

"Puhu pelkäämättä, mitä ajattelet, ystäväni", rohkaisi häntä kaunis tyttö, "onko isäsi kadottanut talonsa?"

Poika nyökäytti merkitsevästi päätänsä ja hillitty kostonhimo kuvastui hänen kasvoillaan.

"Vouti on ryöstänyt talon", vastasi hän, "isä oli varakkaimpia talonpoikia täällä linnan ympäristöllä ja hänen tiluksensa koskivat linnan tiluksiin ja sentähden piti hänen menettää maat ja mannut … mutta sitä tarinaa on pitkältä. Nyt on vaan henkeänsä poteva vaimo ja nälkäänsä nääntyvä poika jälellä koko jutusta… Sanokaa, sanokaa, tahdotteko auttaa tätä kuolintautiansa sairastavaa vaimoa?"

Samassa kajahti ytimiin tunkeva ääni portin vahtitornista. Sillä merkillä ilmoitettiin linnanväelle, että oli aika nousta ylös ja varustautua päivän töihin ja askareihin. Heti alkoikin ilmautua eloa kartanon moniin rakennuksiin, ovia auvottiin, askelia kuului ja palvelijapoikia juoksi tuon tuostakin tallirakennukselle päin. — Torven äänen kuullessaan vavahti luhdin eteisessä seisova kalpea poika ikäänkuin iskettynä, mutta hänen silmänsä salamoivat voimaa ja päättäväisyyttä.

Hän näytti vaan odottavan vastausta ryhtyäkseen johonkin uskaliaaseen tekoon, joka yksin nyt enää voi pelastaa hänet joutumasta torniin heitetyksi.

Vastausta hän ei tarvinnutkaan kauvan odottaa.

"Kyllä, kyllä, luota minuun, minä pyydän voutia…"

Lupaustaan hän ei ennättänyt lausua loppuun, ennen kuin pihamaalta kuului käskevä ääni huutavan:

"Pyhän Tapanin nimessä! tuolla on joku heittiö puhuttelemassa arvoisaa neitiä … hoi tänne, miehet, ottakaa kiinni tuo roisto!"

Ja tuossa tuokiossa ryntäsi kaksi miestä portaita myöten luhdinkäytävälle.

Kun nämä olivat ennättäneet niin ylös, että saattoivat nähdä pitkin siltaa, näkivät he ryysyisen pojan polvillaan arvoisan neidin edessä, joksi alhaalta kuuluva röyhkeä ääni häntä nimitti. Mutta silloin ponnahti poika nöyrästä asennostansa pystyyn ja hävisi rakennuksen nurkan taakse. Miehet riensivät esiin ja tytön ohitse, jolla kuitenkin oli tarpeeksi mielenmalttia koettaakseen puhuttelemalla viivyttää heitä. He eivät vastanneet, vaan juoksivat eteenpäin pitkin siltaa ja pyörähtivät nurkan taakse, jonne poika oli hävinnyt. Tyttö riensi heidän jälkeensä mitä suurimman mielenjännityksen vallassa. Sillä ei ollut epäilemistäkään, että miehet tulisivat saamaan kiinni tuon onnettoman.

Luhdinkäytävä jatkui rakennuksen tällä puolen toiseen nurkkaan asti, jossa se päättyi ympärysmuurin eteen, jonka turpeinen seinämä näkyi vähäisen välimatkan päässä.

Kun tyttö hätäyksissään oli ennättänyt nurkalle, näki hän molempien miesten täyttä karkua juoksevan käytävää pitkin ja turvattinsa, tuon kalpean pojan, seisomassa kaiteilla. Mutta seuraavassa silmänräpäyksessä oli poika taas näkymättömissä ja saaliistaan haipuneiden miesten törkeät kiroukset saivat hänet uskomaan, ett'ei kaikki toivo vielä ollut hukassa.

Huutaen pihamaalla olevaa väkeä kiiruhtamaan pakolaisen jälkeen riensivät miehet takaisin. Mutta tyttö kiiruhti käytävän päähän, jossa pakolaisparka äsken oli seisonut. Siitä paikasta, jossa tyttö nyt seisoi, oli muuriin noin puolitoista syltä. Mutta muuri, joka oli ulospäin viettävä, oli tässä turvepeitteinen, jollainen se ylimalkaan oli ylt'ympäri, mihin vaan ei ampumareikien eteen oltu tehty pyällyksiä. Kuitenkin aleni maa tässä muurin ja rakennuksen välillä niin paljon, että päätyseinän ja muurin väliala oli kaksi vertaa niin syvä kuin rakennuksen toisessa päässä. Talo oli sentähden tässä perustettu korkealle kivijalalle, jota vastoin toinen puolisko oli paljaalla kalliolla. Että olisi helpompi kulkea pitkin muuria, oli tänne muurattu portaat.

Poika oli tehnyt uhkarohkean harppauksen tämän kuilun ylitse. Samalla kuin näiden vastusten voittamiseen tarvittiin tavallista enemmän sekä rohkeutta että uskallusta, auttoivat ne myöskin paon jatkamista, koska oli vaikea tässä päästä muurille, jonka turvepeitteinen kuve oli perustettu samanlaiselle pystysuoralle kivijalalle kuin vastassa oleva talokin.

Kauhistuksesta kalpeana loi tyttö silmänsä kaidepuiden ja kuilun ylitse. Muurin kupeella oli nuorukaisparka suulleen nuukistuneena. Varmaankin oli jalka luiskahtanut tai eivät voimat olleet riittäneet tuohon uhkarohkeaan harppaukseen.

"Pyhä neitsyt, hän on hukassa!" huudahti tyttö nostaen kätensä taivasta kohti.

Hänen huutonsa hämmentyi kuitenkin toiseen, pihamaalta, talon ja muurin väliltä kuuluvaan. Hän katsoi sinne päin ja kauhistui yhä enemmän nähdessään sen miehen, joka oli käskenyt ottamaan pojan kiinni, palvelijajoukon seuraamana rientävän esiin.

Vaan ikäänkuin huudoista heränneenä alkoi poika liikutella jäseniänsä, ja ennen kuin hänen ahdistajansa olivat ennättäneet portaista alas, oli hän taas jaloillaan.

"Tikapuut tänne!" huusi taas tuo käskevä ääni ja pari miestä riensi niitä hakemaan.

Pakolainen oli toki nyt muurin harjalla, joka ulkopuolelta painui äkkijyrkkänä vallihautaan.

"Pysähdy!" huusi taas tuo käskevä ääni, "elä hievahda, jos tahdot henkesi pitää. Ojenna jousesi, Björn, ja tähtää!"

Ja ampuja jännitti jousensa ja asetti nuolen paikalleen.

"Ammu, ammu", käski taas ääni, "jollei tuo sudenpenikka tahdo hengissä tänne jäädä, niin heittäkäämme ainakin hänen raatonsa isän seuraksi torniin."

Aivan todenmukaista oli, että pakolainen oli suuntaava kulkunsa vasemmalle pitkin muuria päästäkseen, jos mahdollista, sille paikalle, josta yöllä oli tullut ylitse. Hän ottikin askeleen siihen suuntaan, mutta samassa kuin käskettiin ampumaan hän kääntyi äkisti takaisin ja kiisi uskomattoman ketterästi ja rohkeasti pitkin muurin harjaa tuon vähäisen välin porttitornia kohti. Tässä pistihe tornin terävä kulma hiukkasen muuria ulommaksi. Nuorukaisen äkisti käännähtäessä lensi nuoli hänen taitsensa ollenkaan vahingoittamatta. Hän heittihe pitkällensä ja tarttui käsin ja koukistetuin polvin kiinni tornin ulkonevaan kulmaan. Samassa kuului taas jännitettävän jousen raksahdus.

Mutta samassa tuokiossa oli poikakin hävinnyt.

Kiukkua ja vihaa karjui alhaalla käskevä ääni.

Mutta luhdinkäytävältä kohosi hartaan rukouksen kuiskaus pyhälle neitsyelle, joka niin silminnähtävästi oli onnetonta auttanut.

Hetkisen kuluttua näkyi pieni venhe kiitävän kaukana järven peilikirkkaalla pinnalla. Se hävisi toki kohta järven vasemmalta rannalta esiinpistävän niemen taa.

II.

Muistelma Hiidenvaaran onkalosta.

Sydän keveänä, mutta vielä vavisten ankarasta mielenjännityksestä astui tuo kaunis tyttö luhdinkäytävää pitkin muutamalle niistä ovista, jotka veivät rakennukseen. Juuri hänen tarttuessaan lukkoon tuli joku kiireisin askelin portaita ylös.

"Hyvää huomenta, kaunis Agnes! Toisenlaista nähtävää pitäisi toki ihanilla silmillänne olla kuin nuo kirotut moukat ja heidän ryysyiset penikkansa…"

Linnanpihalta kuuluneen käskevän äänen omistaja, Juhani Wale,[2] se täten tervehti nuorta neitoa. Juhani Wale oli linnanpäällikkönä Borganäsissä Jösse Eerikinpojan alaisena, joka oli kuninkaan voutina koko Vestmanlannissa ja Taalainmaassa ja asui Vesteråsin linnassa. Borganäsissä asuva alivouti oli aivan nuori mies ja hänen tumma ihonsa ja mustat, kiiluvat silmänsä ilmaisivat hyvinkin selvästi hänet ulkomaalaiseksi. Hän oli syntyänsä italialainen, mutta oli aikaisin tullut Tanskaan ja sieltä Ruotsiin, jossa hän notkealla ja liehakoivalla käytöksellään oli päässyt Vesteråsin mahtavan voudin erityiseksi suosikiksi.

Hänen aamutervehdyksensä ei kuitenkaan näyttänyt tervetulleelta. Päinvastoin ilmaisivat Agneksen kasvot silminnähtävää suuttumusta joko sen julmuuden johdosta, johon hän oli nähnyt hänen aikovan ryhtyä, taikka koska hän ainakin tahtoi olla rauhassa sen tapahtuman jälkeen, jota oli ollut näkemässä. Hiukan ynseästi hän vastasi miehen tervehdykseen ja katosi sen jälkeen oven taakse antamatta hänelle aikaa jatkamaan puhelua, jonka toinen nähtävästi oli tahtonut saada vireille.

Nuori tyttö, joka oli ottanut tuota köyhää nuorukaista suojellaksensa, oli Hannu kreivin,[3] Ewerstenin ja Nowgartenin haltijan tytär. Tällä saksalaisella herralla oli valtiolle lainaamiensa rahojen panttina Gripsholman linna ja lääni sekä myöskin Oppenstenin linna Länsigötinmaassa ynnä kihlakunnat Kinda ja Mo. Hänkin oli jo melkoisen kauvan asustanut Ruotsissa ja oli nyt matkalla Taalainmaahan, jossa hänellä kuninkaan määräyksen mukaan oli Falun kaivoksesta saatavana määräleiviskät kuparia jonkun myöhemmän velan lyhennykseksi.

Hänellä oli vaan yksi ainoa lapsi, Agnes, reipas ja vilkas, ehkä hiukan hemmoteltu tyttö. Mutta kaikkine puutteineen hän oli isänsä silmäterä ja moni Ruotsin jalosukuisimpia herrasmiehiä oli häntä miellyttääkseen käynyt karkeloon Gripsholman linnassa. Hän oli harvinaisen kaunis ja sitä paitsi ilmaisi hänen suurten tummain silmäinsä hehku jotakin niin lapsellisen lauhkeaa ja herttaisen hyvää, että hän kyllä voi sytyttää sydämet ilmituleen. Vielä ei toki kukaan ollut saanut tätä sydäntä omaksensa. Hän leikki kuin lapsi ja riemuitsi myös lapsen lailla tanssista ja keihäisilläolosta yhtä paljon kuin saduista ja lauluista, jotka kertoivat lumotuista kuninkaiden pojista ja tyttäristä. Hän itki onnettomuutta ja nauroi onnea, mutta hänen tunteensa eivät vielä olleet kiintyneet kehenkään, joka hänen silmissään olisi ollut hyveen ja oikeuden sankari, jonka onneen ja onnettomuuteen, taisteluihin ja voittoihin hän olisi tahtonut ottaa osaa.

Saatuaan oven hyvin suljetuksi ja päästyään siihen huoneeseen, jonka oli saanut asuttavakseen Borganäsissä ollessaan, päästi hän syvän helpotuksen huokauksen, ikäänkuin olisi pelastunut jostakin oikein pahasta onnettomuudesta.

Huone oli matala, mutta jokseenkin iso, vaikka paksut kattohirret ja pienet katonrajaan tehdyt ikkunat pyöreine lyijykehyksiin pantuine laseineen tekivät sen ikäväksi ja synkäksi. Seinät olivat verhotut flanderilaisella kankaalla sille ommeltuine kukkaisköynnöksineen ja vaakunakilpineen. Oikealla ovesta, parin kyynärän päässä siitä, oli iso seinästä pitkälle ulkoneva tamminen kaappi ja toisella puolen tätä, nurkassa, aivan tuollaisen pienen ikkunan alapuolella oli runsaasti kirjaillulla punasella sametilla verhottu rukousrahi. Rukousrahin kohdalle oli seinälle ripustettu pienoinen neitsyt Maarian kuva. Se oli pelkkää hopeaa, mutta sen viittaa ynnä neitsyen ja pyhän lapsen päitä ympäröivät sädekehät olivat kullatut. Se oli taiteellista tekoa ja oli jo pitkiä aikoja kuulunut Hannu kreivin suvulle. Hänen tyttärensä oli haaveilevan intohimoisesti kiintynyt tähän pyhimyskuvaan eikä koskaan saattanut siitä erota. Sen tähden täytyi senkin olla mukana, missä hän vaan oleskeli.

Tämän viereisellä seinällä oli tummien uutimien ympäröimä vuode ja sen takana nurkassa vastapäätä isoa tulisijaa, joka täytti vastaisen nurkan, pienehkö ovi, josta pääsi viereiseen huoneeseen. Pitkin tämän oven ja tulisijan välistä seinää oli kapea seinäpenkki ja samanlainen oli tulisijan ja käytävän oven välisellä seinällä.

Ikkunain pienuuden takia pääsi huoneesen vaan niukasti valoa; muuten sitä valaisi pyhimyskuvan eteen sytytetty vahakynttilä. Koska rukousrahi oli sijoitettu ahtaalle kaapin ja vuoteen väliin, saattoi vaan vähäinen osa huonetta sieltä saada valoa. Lattian peitti pehmoinen matto.

Agnes pysähtyi hetkiseksi keskelle lattiaa kädet ristissä ja tuijottaen eteensä. Sydän tuntui olevan täynnänsä jotakin, jota oli vaikea saada sanoiksi. Mutta sitten hän oikaisi itsensä ja hänen kääntyessään sille puolelle huonetta, joka sai valoa pyhimyskuvan kynttilästä, säteilivät hänen kauniit silmänsä taivaallista voimaa. Hän astui rukousrahin eteen ja lankesi polvilleen. Ja kuta hartaammin hän rukoili, sitä kirkkaammin loisti sädekehä pyhän neitsyen pään ympärillä ja sitä selvemmin kuvastui mielenrauha kauniin rukoilijan kasvoilla. Tämän Maariankuvan sanottiin aina saavan omituisen loisteen, jos rukoilijan rukous oli Jumalan äidille otollinen.

Mitä hän nyt rukoili tänä varhaisena huomenhetkenä, suojaako poloiselle turvatillensa vaiko suojaa ja apua itselleen, sen tietää vaan ylhäisin taivahan isä. Että hän juuri sillä hetkellä, jolloin pyhimyskuva ihanimmin säteili, oli mitä suurimmassa avun tarpeessa, sitä hän ei itse tiennyt.

Ovi oli verkalleen avautunut ja siitä miehen varjo pujahtanut sisään, hiipien pitkin mattoa. Ei hisahdustakaan kuulunut huoneessa, ainoastaan jokunen rukoilijan kuiskaama sana häiritsi hiljaisuutta. Sellainen pari kertaa muita selvemmin lausuttu oli sana Herman, ja sillä näytti olevan erityinen vaikutus kuuntelevaan varjoon. Mies oli kerjennyt keskelle huonetta, jossa Maariankuvasta heijastuva kirkas loiste valaisi hänet kokonaan. Se oli italialainen Juhani Wale.

Hänen silmissään paloi kammottava hohde, kun hän Hermanin nimen kuullessaan säpsähtäen pysähtyi. Hän näytti häijyillä silmillään tahtovan nielaista tuon ihanan rukoilevan tyttösen.

Heti hän kuitenkin malttoi mielensä ja näytti tahtovan jatkaa hiipimistään viistoon huoneen poikki vuoteen takana olevalle ovelle päin. Mutta rasahdus sieltä päin, ikäänkuin joku olisi tarttunut oven säppiin, keskeytti hänen aikeensa ja nuolen nopeudella hän pujahti takaisin kaapin taa, johon pysähtyi käsi ovenlukolla.

Toinen ovi avautui samassa ja keveitä askelia kuului matolla. Ne pysähtyivät melkein samalle paikalle, jossa kuuntelija hetkistä ennen oli seisonut. Nämä askeleet olivat kuitenkin mahtaneet häiritä rukoilijaa. Liikettä kuului rukousrahilta ja samalla ilon ja kauhistuksen huudahdus.

"Mikä sinua niin säikäytti, tyttäreni?" kuului lempeä ja suloinen ääni kysyvän.

"Silmät, nuo silmät, äiti…"

"Mitkä silmät, lapseni?"

"Omat silmäsi, rakas äiti … minusta tuntui ne nähtyäni, että siinä oli eräs toinen, että siinä oli…"

"Puhu arastelematta, lapseni, kenen silmät voivat siinä määrin olla minun silmieni näköiset…?"

"Ah, se on omituinen juttu äiti, mutta minä tahdon kertoa sen sinulle, sinähän tiedät kaikki salaisuuteni. Tule istumaan tähän rahille Jumalan äidin eteen, niin kerron sinulle, mitä minulle on tapahtunut ja miksi silmäsi … niin, näes, eivät ne minua pelästyttäneet, vaan saattoivat minut unohtamaan sinut ja sen sijaan näkemään toisen, jolla myöskin on aivan sinun silmäsi, vaikka minä ne nyt vasta huomasin niin ihmeen yhdennäköisiksi… Käy tähän istumaan, äiti, niin saat kuulla!"

Ja hän siirsi esille pienen sinisellä pieluksella varustetun rahin, joka oli vuoteen sivulla, ja molemmat naiset istuutuivat kynttilänvaloon rahille Maariankuvan eteen.

"Tässä kerran, kun olimme Silf-vuorella tuolla metsien ja vuorten keskessä … muistathan syöneemme päivällisen syrjäisessä laaksossa, missä pienoinen puro lorisi niin kauniisti puiden välitse. Isäni ja se vanha Vesteråsin munkki, — hän, joka niin tarkalleen tietää, missä paikoin hopeaa ja kuparia on maassa — olivat vilkkaassa keskustelussa, ja muistat kai munkin silloin puhuneen ihmeellisestä Hiidenvaarasta, jossa ei järven toisella rannalla olevan vuoren takia — Skissen-kukkulaksi hän sitä sanoi — puoleen vuoteen näe päivää. Erittäinkin tulin uteliaaksi omin silmin näkemään Hiidenvaaran kummallista hiittenkirkkoa…"

"Kyllähän minä sen muistan, lapseni, ja sinä johdat itse minut asiaan, josta jo eilen aioin puhua sinulle, jolleivät matka ja ne monet ihmiset, jotka olivat seurassamme, olisi minua estäneet. Sinä hävisit heti päivällisen jälkeen ja ilmestyit vasta meidän lähtöä tehdessämme ja silloin olit niin kalpea poskiltasi, kuin missäkin vaarassa oltuasi."

"Niin, niin, äiti kulta, vaarassa olinkin … ja jollei häntä olisi ollut…"

"Ketä, lapseni?"

"Häntä, jolla on aivan sinun silmäsi…"

"Etkö tiedä hänen nimeänsä?"

"Tiedän, kuulin hänen nimeänsä mainittavan; hänen nimensä oli Herman!"

"Herman, Herman, ja aivan minun silmäni…"

Omituisella äänenpainolla hän lausui nämä sanat. Vaan saavathan vähäpätöisimmätkin aiheet usein vanhat muistot hereille. Kukaties oli nimi vanhukselle rakas ammoisilta ajoilta, jotka se nyt toi hänelle mieleen, niinkuin usein pikkarainen avain aukaisee vanhan kultalippaan.

"Niin", jatkoi Agnes, "sinun silmäsi loihtivat äsken hänen kuvansa eteeni niin selvänä, että jollet olisi minua puhutellut, olisin luullut hänen kätkeytyneen sinun harmaaseen pukuusi."

"Kummallista", mutisi vanha rouva kyynelsilmin, "ja tämänkö miehen sinä tulit tuntemaan hiittenkirkossa…?"

"Enhän tullut häntä tuntemaan, tuskin muuta muistan kuin hänen silmänsä … kaikesta muusta luo mielikuvitukseni kokonaisuuden, jonkunmoisen reippautta, voimaa ja kunnollisuutta uhkuvan kuvan, aivan samallaisen kuin vanhain satujen ritarit…"

Tuo tuntematon oli sentään mahtanut kertojaan vaikuttaa valtavammin kuin hän tahtoi itselleenkään tunnustaa. Hän peitti kasvonsa käsiinsä, aivan kuin tahtoen tehdä itselleen selväksi tapahtuman, jota oli aikeessa ruveta kertomaan ja jossa tuolla tuntemattomalla oli niin perin tärkeä osansa.

"Mutta minua haluttaa nyt kuulla, kuinka sinulle kävi silloin iltapäivällä. Sinä hävisit järvelle päin…"

"Niin; tahdoin ainakin etäämpää nähdä tuon kummallisen vuoren, jossa hiidet ovat asuneet ja jossa niin paljon rikkauksia kuuluu olevan kätkettynä, ja menin järvelle päin. Siinä seisoessani ja hakiessani venettä millä päästä uteliaisuuteni päämäärää lähemmäksi, tuli muuan voudin palvelijoita ja tarjoutui hankkimaan veneen, jos halusin lähteä vesille. Minä kiitin häntä hänen avuliaisuudestaan ja hetkisen kuluttua olinkin pienessä veneessä keskellä järveä. Ja kuta lähemmäksi Hiidenvaaraa tulin, sitä enemmän teki mieleni sinne päin."

"Hiidenvaara oli korkea vuori, kun sitä katseli järveltä päin sekä äkkijyrkkä, ja aivan vedenpinnan tasalla näin minä kolme luolaa vierekkäin. Pysähdytin veneeni ja sydämeni tykki kuultavasti, mutta en voinut hillitä haluani soutaa eteenpäin, vaikkapa itse hiidet olisivat pyytäneet minua pitoihinsa sinne sisälle. Minuahan näes ei olisi vielä kukaan ritari jäänyt morsiamenaan suremaan, vaikka olisinkin vuoreen kadonnut…!"

"Mitä sanotkaan, lapseni, entä jalo isäsi ja minä … etkö luule, että me surisimme, jos sinut kadottaisimme?"

"Kyllähän minä sen uskon, rakas Ritza äiti", lausui tyttö ja suuteli hellästi vanhaa rouvaa, "mutta saduissa, näetkös, ei koskaan kuule puhuttavan surevista vanhoista rouvista, vaan ainoastaan nuorista, kauniista ritareista, joiden tehtävänä sitten on lumouksista päästäminen ja vuoreen lumotun pelastaminen. Ja nyt kerron sinulle tosi sadun, oikein tosi sadun."

"Ai, ai, rakas lapseni, pahoin pelkään, että olet oikeassa! Tuntuu jo siltä, että sinut lumottiin Hiidenvaaralla."

"Niin hullusti toki ei liene käynyt, vaikka olin vähällä jäädä sinne missä olin, taikka ainakin tietymättömiin kadota sinulta ja isältäni; mutta elä pelästy, rakas äiti, olenhan luonasi taas…"

"Jumala ja pyhä neitsyt sinua suojelkoot, lapsi, ja varjelkoot kaikesta pahasta, mutta näinä aikoina ja tässä maassa, jossa mielivallalla ei ole lakia, ei koskaan voi olla kyllin varovainen. Ja minä rakastan sinua, kuin olisit oma lapseni, ja jos sinulle jotakin pahaa sattuisi, niin vanha sydämeni pakahtuisi… Mutta jatka kertomustasi!"

"Miten olikaan, niin soudin aina noiden kolmen luolan eteen. Ne olivat vierekkäin. Kaksi oikeanpuolista oli pienempää ja vesi pääsi niihin sisälle, mutta kolmas, vasemmanpuolinen oli isompi. Tässä törmäsi veneeni luolan kynnykselle ja minä nousin veneestä ja menin luolaan. Se oli iso ja tilava, sileäseinäinen, mutta pohja oli vähän vedenpintaa alempana. Katselin ympärilleni enkö löytäisi joitakin kulta- ja jalokivikoristeita sieltä, enkä tiedä, mikä sen teki, mutta en koskaan ole niin selvästi kuin silloin tullut ajatelleeksi, mitä olet sanonut, äiti, että velvollisuuksiensa täyttäminen myöskin on mitä kaunein koriste, ja sitenhän löysin kultaa minäkin."

"Mutta siinä seisoessani ja ajatellessani tätä sekä ihmisten halua koota rikkauksia, pimeni yht'äkkiä luolan suu. Katsahdin sinne ja kaksi miestä seisoi edessäni. Heidän kasvonsa olivat mustatut ja hatut vedetyt silmille, niin että tuskin koskaan voinen tuntea heitä, vaikka saisinkin heidät nähdä."

"Minä parkasin kauhusta, mutta samassa he heittivät paksun vaatteen ylitseni ja sitoivat sen niin kovaan pääni ympärille, että olin tukehtua. Huomasin heidän kantavan minua veneeseensä ja sitten soutavan pois. Mutta kauvaksi he eivät olleet päässeet, ennen kuin kuulin jonkun huutavan heitä ja, kun he jatkoivat soutamistaan, käskevän heitä pysähtymään. Kuulin rajua airojenloisketta, jotakin kolahti venettä vasten, jossa olin, sitten olin kuulevinani tuimaa paininlyöntiä, mutta sitä ei kestänyt kauvan, ennen kuin kuulin jonkun syöstyvän järveen."

"Silloin irroitettiin side pääni ympäriltä ja minä näin sen miehen, jolla on sinun silmäsi, äiti. Hänen silmänsä loistivat ilosta nähdessään minut vahingoittumattomana. Hänen veneessään oli vanha halliparta, jolle kuulin hänen sanovan":

"'Pian pois täältä, vie neitonen rantaan ja seuraa häntä, kunnes pääsee varmaan paikkaan, minulla on vielä täällä jotakin toimittamista, tapaat minut tuolla Hiidenvaaran tuvassa.'"

"Mies vastasi jotakin, jota en tarkannut, mutta sen verran minä ymmärsin, että hän oli kotosin Hamra-nimisestä paikasta, ja että pelastajani nimi oli Herman, sillä halliparta mainitsi hänen nimensä."

"Ja samalla hyppäsi hän, jonka nimi oli Herman, toiseen veneeseen ja souti uskomattoman nopeasti niiden molempien miesten jälkeen, jotka olivat aikoneet ryöstää minut ja joiden päät näkyivät jonkun matkan päässä järvellä."

"Mies, joka minua souti, oli vanha ja harvapuheinen, enkä saanut häntä sanomaan ainoatakaan sanaa. Niin pian kuin olin rannalla, sanoin hänelle, ett'ei hänen enää tarvinnut minua seurata, mutta minä näin kuitenkin hänen loitompana seuraavan itseäni, siksi kunnes sinä tulit vastaani ja me olimme valmiit lähtemään."

"Kummallista lapseni, kummallista", virkkoi vanhus ja pudisti päätänsä. "Selvästi täällä on joku, joka … no niin, mitäpä siitä, pyhä neitsyt suojelee omiansa!"

Samassa kuului joku tarttuvan ulko-oven avaimeen ja ovi aukesi.

Vouti, Juhani Wale, astui huoneeseen syvään kumartaen molemmille naisille.

Vanha rouva heitti läpitunkevan katseen kumartavaan mieheen, jonka pitkä hatuntöyhtö laahasi maata hänen kädellään heiluttaessaan hattuansa edes ja takaisin.

"Sepä merkillistä, herrani", virkkoi Richissa rouva, "minä tulin juur'ikään teitä ajatelleeksi."

"Se ilahduttaa minua, jalo rouva", vastasi vouti, ja hänen silmäyksensä oli terävä kuin väkipuukon kärki, "minunkin ajatukseni viihtyvät mieluimmin näissä huoneissa, joissa kukkii 'tuo ihana ruusu ja kultainen kukka', niinkuin näiden seutujen lauluissa lauletaan. Näyttääpä siis siltä, kuin meidän ajatuksemme kohtaisivat toisensa…"

Vouti kääntyi Agnekseen, mutta ennenkuin hän oli saanut sanaakaan virketyksi, keskeytti hänet Richissa rouva.

"Olkoon onneksi tämä yhtymä, vouti!" sanoi hän; ja ikään kuin kiihkeästi haluten keskeyttää puhelun, jatkoi hän: "Minä otaksun teidän asianne koskevan meidän lähtövalmistuksiamme?"

"Aivan niin, rouvani, ja jos sallitte, olen valmis saattamaan teidät ja turvattinne suureen luhdinsaliin, jossa kaikki jo ovat koolla."

Ja he menivät yhdessä luhdinkäytävän kautta siihen suureen huoneeseen, joka oli naisten ja voudin yksityisen huoneen välillä.

III.

Vierassalissa.

Isossa salissa oli naisten saapuessa kaksi näöltänsä aivan erilaista miestä.

Toisella oli vilpittömät ja jalot kasvot. Hänen ryhtinsä oli uljas, ja kohta huomasi, että hän oli tottunut näkemään toisten itseään kumartavan. Mutta siitä huolimatta oli hänen olennossaan jotakin kohteliasta ja viehättävää. Siihen mieheen näkyi saattavan luottaa. Se oli Ewerstenin Hannu kreivi, Gripsholman ja Oppenstenin panttinapitäjä.

Ystävällinen hymy ilmautui hänen kasvoillensa, kun hän näki tyttärensä, joka ujostelematta kuin lapsi riensi hänen luoksensa. Kreivi painoi suudelman tyttärensä otsalle ja kääntyi sitten Richissa rouvaan.

"Hyvää huomenta, kälyseni", sanoi hän, "kuinka voitte eilisen vaivaloisen retken perästä?"

"Hyvin, lanko, ihastuksella minä hengitän näiden vuorten raitista ilmaa."

"Mutta jonkun verran se vielä kaipaa puhdistamista", puuttui toinen herrasmies puheeseen. "Siinä on vielä liian paljon saastaisia höyryjä, minä tunnen hengittäväni vaan pelkkää niskoittelua ja nurjamielisyyttä, niin pian kuin pääsen pohjoispuolelle Långhedeniä ja Brunbäckin lauttauspaikan toiselle puolelle."

Vestmanlannin ja Taalainmaan vouti, Jösse Eerikinpoika se nämä sanat lausui. Hänen ulkomuotonsa ei ylimalkaan ollut vastenmielinen. Hän näytti hyvinvoivalta herralta, joka vaan itse halusi elää rauhassa ja soi samaa muillekin. Hänen olennossaan oli jotakin sulavaa ja nuorteata ja sen tähden häntä voikin aika hyvin sietää. Mutta hänen katseensa oli levoton. Hänen silmänsä vilkuivat yhtämittaa ja hänen tuuheat kulmakarvansa tekivät toisin ajoin hänen kasvonsa kavalan näköisiksi, mutta sen sijaan näytti hänen säännöllinen ja hymyilevä suunsa ilmaisevan pelkkää rehellisyyttä.

"Minusta tuntuu päinvastoin siltä", vastasi Richissa rouva, "kuin juuri täällä vasta oikein hyvin viihtyisin. Kansa näyttää surulliselta mutta hyväluontoiselta, ja ennen kaikkea, täällä ei minun tarvitse nähdä sitä, mikä minua inhottaa Itämeren etelärannan maissa, täällä ei tarvitse nähdä noita orjannaamoja, jotka…"

"Kautta pyhän Knuutin, jalo rouva", keskeytti hänet Jösse Eerikinpoika, "te olisitte valmis karkaisemaan sitä rautaa, jota pehmittäessä me olemme niin suurta vaivaa nähneet. Mutta naiset istuvat haaveillen luhdissa ja kääntelevät ja vääntelevät asioita, kunnes saavat ne mieleisikseen, ja sitten he luulevat todellisuuden vastaavan heidän haaveilujansa. Me voudit, minä ja Juhani herra tässä, me voimme kuitenkin näyttää teille, että kaikki se kulta, minkä olette näistä talonpojista löytävinänne, on teidän omaanne eikä heidän. Eikö totta, Juhani herra?"

"Aivan totta", vastasi tämä, "ja minä olen saanut tuoreita todistuksia tänä aamuna ja sen lisäksi on minulla täysin luotettavana todistajana Agnes neiti."

Ja Juhani herra kertoi pojan käynnistä luhdinkäytävällä ja yrityksestään ottaa hänet kiinni.

"Isä on vankina tornissa", lisäsi hän, "arvattavasti on poika vienyt jonkun viestin hänelle ja itse unohtunut tänne. Hän oli Lauri Olavinpojan poika Niblestä", selitti vouti, kun Jösse Eerikinpoika loi häneen kysyvän katseen.

"Tuhat tulimmaista, se konna on vielä elossa… Näettehän, jalo rouva, millaisen niskoittelevan roistoväen kanssa me täällä olemme tekemisissä!"

"Näitä asioita ei minun järkeni kykene arvostelemaan", toisti hurskas rouva, "mutta mitä sitten tuo talonpoika raukka on tehnyt, koska hänen täytyy nääntyä täällä teidän tornissanne?"

"Hän on aikonut syyttää kuninkaan voutia itsensä kuninkaan edessä."

"Jollei kuuloni pettänyt", tarttui Hannu kreivi puheeseen, "niin kertoi minulle Vesteråsin kunnianarvoisa Bertel isä, jonka tapasin Husabyssä ja joka näytti tarkoin tuntevan täkäläiset olot, että Niblen tila viime vuonna vastoin omistajan tahtoa yhdistettiin tämän linnan alueeseen. Ovatko tämä Lauri Olavinpoika ja Niblen omistaja sama mies?"

Vouti vastasi myöntäen.

"No hyvä", jatkoi silloin kreivi, "jos hän sen tähden valitti tahi aikoi valittaa kuninkaalle, meidän armolliselle herrallemme, niin minusta näyttää siltä kuin … anteeksi, vouti, en tahdo sekaantua siihen, mitä teette tai jätätte tekemättä, enkä myöskään riidellä teidän kanssanne, joka niin ystävällisesti olette isännäntointa hoitanut kulkiessani voutikuntanne kautta. Mutta minusta näyttää siltä, että ne ulkomaalaiset herrat, jotka ovat päässeet valtaan tässä maassa, eivät koskaan ole voineet unhottaa sitä maata, jonka he kuitenkin ovat jättäneet ja vaihtaneet tähän uuteen, vaan ovat tahtoneet muuttaa kaikki täkäläiset olot entisen kotimaansa olojen mukaisiksi. Eikä minua ihmetytä niin paljo se, että tämä kansa on surullisen näköistä, josta jalo kälyni äsken huomautti, mutta se minua ihmetyttää, että muukalaiselle on koskaan onnistunut jäädä tänne pitemmäksi ajaksi."

"Ja kuitenkin, Hannu kreivi, olen minä Jösse Eerikinpoika jo seitsemäntoista vuotta ollut koko Vestmanlannin ja Taalainmaan voutina, ja, kunniakkaan vaakunani kautta, silmiin tahdon katsoa sitä miestä, joka vielä uskaltaa hiiskahtaa tässä onnettomassa maassa. Minä tunnen heidät, nuo jäykkäluontoiset talonpojat, eikä koskaan, ei koskaan pääse kuninkaan valta vahvistumaan tässä maassa, niin kauvan kuin he käyvät pää pystyssä. Ei, pois kaikki ne, tuleen tai veteen, sama se mihin, mutta hävitä heidän täytyy! Ja kun tänne sitten Tanskan saarista muuttaa pari tuhatta meikäläistä talonpoikaa, jotka jo ovat tottuneet tottelemaan herrojansa, niin silloin on rauha ja levollisuus vallitseva Eerikki kuninkaan suuressa valtakunnassa ja herrat saavat rauhassa metsästellä metsissä ja tyhjennellä maljojansa linnansalissa."

Kreivi ei tähän vastannut mitään, mutta hänen kasvoistaan näki selvästi hänen olevan eri mieltä.

"Niin on käynyt Norjassa", jatkoi vouti innoissaan, "kuulin usein appeni, ankaran ritarin, Uolevi Juhonpojan Ervallasta, mahtavan Jon Hafthorninpojan pojan, kertovan, kuinka olot siellä olivat hyvät ja kuinka vähän siellä tarvitsi huolia talonpojista ja siitä, mitä he tahtoivat tai olivat tahtomatta. Katsokoot tämän valtakunnan herrat, valtionneuvokset ja miehet, mitenkä suoriutuvat, jos Eerikki kuninkaalle pistäisi päähän kutsua voutinsa pois ja jättää linnat hyvänsävyisten ruotsalaisten haltuun."

Voudin parhaillaan selitellessä, millaisiksi maan olot tulisivat, ellei häntä ja hänen vertaisiansa olisi, ja millaiset niiden pitäisi olla, kajahti torventörähdys vahtitornista ja kohta sen jälkeen tuli sisälle joku voudin palvelijoita ja ilmoitti nuoren miehen, joka näytti ritarin asemieheltä, pysäyttäneen ratsunsa linnanportille ja pyytävän puhutella voutia. Jösse Eerikinpoika tiedusteli palvelijalta, kuka vieras oli, ja palvelija vastasi:

"Hän tuo viestiä Engelbrekt Engelbrektinpojalta Vaskivuorelta. Björn jousimies, joka on vahdissa, sanoo häntä nuoreksi Herman Bermaniksi."

"No, anna hänen sitten tulla tänne meidän eteemme saliin. Täytyy pitää varansa, ennen kuin sen miehen varpaille astuu."

Palvelija poistui ja hetkisen perästä astui Engelbrektin sanantuoja sisälle.

Hän oli muhkea nuori mies, rotevavartaloinen ja hartehikas, mutta vyötäisiltään solakka ja hänen kasvonsa ilmaisivat samalla kertaa sekä vienoutta että tarmoa. Hänen esiintymisensä synnytti erilaisia tunteita melkein jokaisessa läsnäolijassa.

Jösse Eerikinpoika ja hänen apulaisvoutinsa katsoivat häneen, toinen selvän tyytymättömyyden, toinen mitä kylmäverisimmän vihan silmäyksillä. Hannu kreivi näytti sitä vastoin todellisella mielihyvällä tarkastavan tuota siivokäytöksistä ja reippaan näköisiä nuorta miestä, ja kreivin tytär, korvia myöten punastuen, rohkeni tuskin luoda silmiänsä hameensa helmaa ylemmäksi. Richissa rouvaan näytti miehen olento kuitenkin enimmän vaikuttavan. Hänen tavallisesti niin tyyni katseensa tähysteli tarkoin ja läpitunkevasti miehen nuorekkaan kauniita kasvojenpiirteitä, ja kuta kauvemmin se tarkkasi, sitä levottomammaksi se kävi. Vanha rouva painoi lopuksi tuskin huomattavalla liikkeellä harmaan viittansa alla kätensä sydämelleen, ikään kuin hänen olisi täytynyt ponnistaa voimiansa pysyäkseen näennäisen tyynenä.

Miehellä oli palvelijan puku, mutta hänen takkinsa kangas oli hienompaa ja keltaisen hirvennahkavyön solki oli pelkkää hopeaa. Häntä saattoi luulla joksikin, jolla itsellään oli talot ja tavarat, joiden puolesta hän ajan tullen aikoi taistella asemiehenä, niinkuin sanottiin.

"Nimesi, nuori mies, ja mikä asiasi?" kysyi mahtavalla äänellä Jösse Eerikinpoika, jonka silmät pyörähtelivät, niin että teräset tuskin näkyivät tuuheiden kulmakarvojen alta.

"Herman Berman on nimeni", vastasi nuorukainen sointuisalla äänellä, "ja Engelbrekt Engelbrektinpojan asioita käyn!"

"Ja mitä tahtoo tuo kunnon vuoritilallinen?"

"Hän käskee tervehtimään teitä ja pyytää niiden viiden Skedvin talonpojan tuomion lykkäämistä. Niinkuin hyvin tiedätte, ovat katovuodet ja raskaat verotaakat tehneet heidät varakkaista talonpojista keppikerjäläisiksi. Heillä on vaimot ja lapset, ja jos miehet temmataan pois, kuolevat lapset nälkään… Engelbrekt pyytää teitä lykkäämään tuomion siksi, kunnes kuningas on saanut asiasta tiedon…"

"Kuningas ja aina vaan kuningas", keskeytti hänet Jösse Eerikinpoika lyöden nyrkkinsä edessään olevaan tammipöytään, "eivätkö nuo talonpojat sitten koskaan saa päähänsä, ett'ei kuningas ole heidän kuninkaansa, vaan ritariston ja aatelisten, ja että noiden koirien tulee totella herrojansa ja olla heille alamaiset!"

"Tuo on vierasta oppia meille ruotsalaisille", väitti asemies tyynesti, "laki on sama kaikille, itse olemme sen laatineet ja kuninkaan olemme valinneet pitämään lakia voimassa ja säilyttämään rauhaa, niin on minulle sanottu. Ja koska laki sallii jokaisen Ruotsin miehen mennä kuninkaan puheille, missä asiassa vaan haluaa, niin tuskinpa kukaan rohjennee sitä kieltää, kun laki sen myöntää."

"Olet tarkka laintuntija, nuori mies, mutta kuningas on lain herra ja minä olen hänen käskyjensä toimeenpanija. Muutoin minua kummastuttaa, että Engelbrekt ryhtyy tähän asiaan … pitäisipä hänen tuntea minut tarpeeksi, minä kun niin monta vuotta olen ollut Vestmanlannin ja Taalainmaan voutina."

"Kun vääryyttä tehdään, on joka mies velvollinen sen tekemistä estämään, ja Engelbrekt samoin kuin Taalain miehet ylimalkaan haluavat vaan oikeutta. Suotakoon lain olla voimassa ja kaikki valitus on häviävä Ruotsin valtakunnasta."

"Julkeata kieltä haastat täällä, mutta sitä kananpoika kaakattaa, mitä äidiltään on oppinut… Pesää ei saa hävitetyksi, vaikka munat hävittäisi; emälintu on itse kynittävä."

"Jos Engelbrektiä tuolla tarkoitatte, vouti, niin oma puheenne lienee julkeampaa kuin minun…"

"Minulle kerrotaan rahvasta joukottain tulvivan Engelbrektin luokse Vaskivuorelle — jos hän sielläkin käyttää yhtä korskeaa puhetapaa kuin täällä minun omien korvieni kuullen, niin olkoon varoillansa, sillä ero on hyvin pieni talonpojan ja vuoritilallisen välillä."

"Mitä Engelbrekt tekee ja jättää tekemättä, sitä voitte kysyä häneltä itseltään. Teidän on kuitenkin muistaminen, että Engelbrekt kantaa vaakunaa ja kypäriä niin kuin tekin ja että hänen vaakunansa on yhtä arvokas kuin teidänkin."

"Mitä tarkoitat noilla sanoillasi…?"

"Sitä että, kuten itse sanotte, hänellä on suorempi tie kuninkaan puheille kuin talonpojilla!"

"Aikooko hän siis itse lähteä kuninkaan puheille ajamaan noiden viiden talonpojan asiaa?"

"Kysykää häneltä itseltänsä sitä, vouti; mutta nyt mahtanee jo olla aika teidän sanoa minulle, minkä vastauksen saan teiltä vietäväkseni."

Jösse Eerikinpojan muutoinkin leveä suu muutti tällä hetkellä kasvojen ilmeen sellaiseksi, että niiden yläosa joutui sopusointuun alaosan kanssa. Inhottavaa oli nyt katsella näitä kasvoja.

"Mitä noihin viiteen mieheen tulee", sanoi hän, "niin on heidän asiansa tällä hetkellä jo aika hyvin. Saat sen itse nähdä, kun täältä lähdet, ja siten voit parhaiten viedä vastaukseni Engelbrektille."

Nuorukainen katsoi kysyvän katseella voutiin ja näytti kalpenevan nähdessään hänen inhottavan hymynsä ja kavalan katseensa. Vihastuksen salama leimahti hänen silmistään ja tahtomattansakin hän vei vasemman kätensä vyöllänsä riippuvan miekan kahvaan.

"Myöhäänkö?" oli kaikki, mitä hän sai vaivoin sanotuksi.

"Niin kuin sanot, liian myöhään", vastasi vouti jääkylmästi, "ja voit vielä lisäksi viedä sellaiset terveiset Vestmanlannin ja Taalainmaan voudilta, että hän vastaisuudessa toivoo pääsevänsä kuulemasta sellaisia viestejä, jollaisen tänään toit Engelbrektiltä."

Näin sanoen kääntyi vouti toiselle puolelle huonetta.

Nuorukaisen povessa näyttivät ristiriitaiset tunteet olevan kovassa ottelussa. Hän näytti mielivän joko sinkauttaa kirouksensa julmurille vasten silmiä, taikka paljastetuin miekoin syöstä päälle, — mutta hän malttoi kohta mielensä.

"Olen tunnollisesti vievä terveisenne perille, vouti … ne eivät mahtane tulla liian myöhään!"

Ja nuorukainen läksi suuresta salista Juhani Walen seuraamana.

Jösse Eerikinpojan ja Hermanin puhellessa oli Agnes lähestynyt isäänsä aivan kuin hakeakseen suojaa siltä kauhulta, joka hänet jo vaan kuvitellessaan noiden viiden miehen kohtaloa oli vallannut. Suonenvedontapaisesti hän puristi isänsä kättä saatuaan kuulla, ett'ei pelastuksen toivoakaan löytynyt.

Hänen katseensa, jolla hän tuota uljasta nuorukaista katseli tämän niin ujostelematta puhuessa mahtavan voudin edessä, ilmaisi selvimmin, miten hartaasti hän seurasi keskustelun kulkua. Hänen poskensa olivat milloin veripunaiset, milloin lumivalkeat, ja kun sanansaattaja epätoivoissaan lähti huoneesta, oli hänen tuskansa yhtä kova kuin tämänkin.

Mutta selittämätön levottomuus valtasi hänet samalla kertaa.

"Mene mukaan, isä, mene", kuiskasi hän kreiville korvaan.

Kreivi oli tarkkaavasti kuunnellut joka sanaa ja hänet valtasi joissakin määrin sama levottomuus kuin tyttärensäkin. Välttääkseen riitautumista voudin kanssa, mutta voidakseen samalla kertaa noudattaa tyttärensä pyyntöä ja oman sydämensä hiljaista toivomusta, hän virkkoi:

"Haluatteko yhä edelleenkin tarjota kunnioittavaa seuraanne retkellemme Vaskivuorelle päin, Jösse Eerikinpoika? … aamu on jo pitkälle kulunut, me haluamme sen tähden mitä pikemmin sen parempi nousta ratsaille."

Näin sanoen kreivi astui ovelle päin ja voudin kohteliaasti kumartaen myönnettyä meni hän ulos ikään kuin varustautuakseen matkalle.

Agnes lähestyi avosylin äidillistä ystäväänsä, syleili häntä hyväillen ja suuteli.

Näöltänsä tyynenä otti Richissa rouva vastaan tytön hyväilyt, mutta kehoitti häntä samalla katsomaan, että hänen tavaransa kunnollisesti pantiin säiliöihinsä päivän retkeä varten. Ja Agnes läksi täyttämään saamaansa kehoitusta, jolloin vouti kiiruhti avaamaan ovea.

Hänkin poistui samalla kertaa.

Silloin liitti Richissa rouva kätensä ristiin ja rukoili hartaan rukouksen, ja kuuntelija olisi tällöin hänenkin kuiskauksistaan erottanut Hermanin nimen.

IV.

Mitä nuorukainen näki.

Reippain askelin astui Herman Berman portaita alas luhdineteiseen, Juhani Wale aivan kantapäillään. Alhaalla kartanolla oli joukko miehiä ratsujensa selässä, ainakin viiteenkymmeneen. Ne olivat Ewerstenin kreivin väkeä, jo valmiina lähtemään. Kaksi miestä piteli niitä hevosia, joilla kreivi ja molemmat naiset aikoivat ratsastaa.

Kun nuo molemmat miehet olivat päässeet kartanolle, kulkivat he viistoon sen poikki ja hävisivät riviin rakennettujen ulkohuoneuksien nurkan taakse.

Juhani Wale kulki edellä. Aivan oli outoa nähdä, miten kernas hän oli Engelbrektin sanantuojalle näyttämään, minkä kohtalon uhreiksi nuo viisi talonpoikaa olivat joutuneet. Joukko voudin palvelijoita yhtyi myöskin näihin kahteen mieheen ja monta törkeätä parjaussanaa talonpojista tuli Hermanin korviin. Vouti oli itse vaiti, mutta sekä hänen kasvojensa sävystä että niistä pistävistä silmäyksistä, joita hän tuon tuostakin loi seuralaiseensa, näkyi kyllä, että hänen käskynalaistensa törkeä pila oli häntä miellyttänyt.

Milt'ei luonnottomia ponnistuksia tarvitsi nuorukainen säilyttääkseen mielenmalttinsa.

Nyt pysähtyi vouti pienelle ovelle ja hänen viittauksestaan tuli joku palvelijoista sitä avaamaan.

Kauhea löyhkä ja savu tunki avatusta huoneesta heitä vastaan.

"Käykää sisälle, Herman Berman", virkkoi vouti kamalasti hymyillen, "käykää sisälle katsomaan, minkä vastauksen Jösse Eerikinpoika lähettää teidän kauttanne Engelbrektille."

Herman kumartui katsomaan huoneeseen, mutta vetäytyi äkisti takaisin.
Ei tarvinnut kuin silmätä nähdäkseen, mitä huoneessa oli.

Se oli pienehkö rakennus, joka näytti aiotun linnan saunaksi. Kattoon kiinnitetyissä koukuissa roikkuivat siellä viiden miehen ruumiit.[4] Heidän vaatteensa olivat puoleksi palaneet ja alastomat ruumiit kärventyneet melkein mustiksi, aivan kuin olisivat olleet hiljaisen tulen paistettavina. Heidän jalkainsa alla saattoikin nähdä siihen tehdyn tulen jälkiä.

"Oletteko nähnyt tarpeeksi?" kuului voudin kysyvän, ja kun ei vastausta kuulunut, lisäsi hän, "voitte samalla kertaa viedä vainajain ystäville minulta tiedon, että he nyt milloin hyvänsä saavat käydä hakemassa ruumiit ja hautauttaa ne. Minä toivon tien kuninkaan puheille tämän jälkeen tuntuvan kovin kuumalta, noin vaan huvin vuoksi kulettavaksi. Sen voivat näiden vainajain sanomakellot kertoilla jälkeisille ja silloin on rangaistus saavuttanut tarkoituksensa."

"Kautta elävän Jumalan, vouti!" huudahti Herman töin tuskin enää kyeten hillitsemään vihaansa — "katsokaa, etteivät ne sanomakellot soita neuvoja, teille tärkeämpiä kuin noille talonpoikaparoille! Tämä on jo liikaa, kovin liikaa … minä huudan sen Jumalalle ja jokaiselle rehelliselle miehelle", lisäsi hän sen jälkeen, "mutta loppu tästä kaikesta täytyy tulla…"

"Te sanotte paljon, nuori mies, mutta varokaa, ett'ei oma loppunne ole lähempänä kuin luulettekaan. Tietääkseni ei kukaan ennen teitä ole puhunut noin uskaliaita sanoja Borganäsin muurien sisällä."

"Ja minä sanon vielä teille, Juhani Wale, että minä tästä päivästä lähtien olen oleva verivihollisenne, missä hyvänsä teidät tapaan ja millä tavoin vaan voin."

"Puhuttehan kuin vertaisellenne", vastasi vouti ilmeisesti pilkallisin sanoin ja katsein, "mutta voidakseni panna minkäänlaista arvoa sanoillenne, lienee minun saatava nähdä sukuvaakunanne; minun vaakunakilpeni riippuu kirkkaana tuolla salin seinällä, voitte sen itse sieltä nähdä."

"Vaakunaa ei minulla ole…"

"Mutta isänne…"

"Isäni — haa vouti, käytte viekastelemaan kysymyksillänne, mutta…"

"Elä kiivastu, nuori mies, ethän voine vaatia Juhani Walea mittelemään miekkoja ensimmäisen maankuljeksijan kanssa minkä tapaa. Mielestäni ei sanoissani ole mitään viekastelemista. Poika perii isänsä, hänen kunniansa yhtä hyvin kuin hänen häpeänsäkin. Todistakaa vaan minulle olevanne vertaiseni sukuperältänne, niin olen siekailematta paljastava miekkani."

Voudin sanat ja olento henkivät sellaista kalseutta ja ärsyttävää pirullisuutta, ett'ei Herman enää kyennyt hillitsemään itseänsä. Toisen kerran vähäisen ajan kuluessa tapasi hänen kätensä miekankahvaa. Hän ei kyennyt ajattelemaan eikä punnitsemaan; mitä seurauksia oli tuottava se teko, johon hän oli ryhtymäisillään. Hän huomasi vaan Juhani Walen siksi julmaksi ilkiöksi, joka häntä häväistessään pilkkasi kokonaisen kansan oikeutettuja valituksia. Että taistelu oli käyvä turhaksi täällä, jossa ei kaksintaistelu koskaan voinut tulla puheeksikaan, vaan ainoastaan puolustautuminen niitä satoja vastaan, jotka vouti millä hetkellä hyvänsä saattoi lähettää hänen kimppuunsa, ja että vankeus ja kukaties häpeällinen kuolema oli oleva taistelun ainoana tuloksena — kaikkia näitä seikkoja oli tuo uhkarohkea nuorukainen tällä hetkellä kykenemätön arvostelemaan.

Mutta juuri hänen kätensä tarttuessa miekankahvaan ja juuri kun hän oli hurjan suuttumuksen sanan päästämässä huuliltaan, laskihe vieras käsi hänen olkapäällensä ja hänelle kuiskattiin korvaan seuraavat sanat:

"Elkää häiritkö rauhaa kuninkaan linnassa!"

Herman katsahti sivulleen ja kohtasi Ewerstenin kreivin hyvyyttä ja vakavuutta ilmaisevan katseen. Mutta synkäksi ja uhkaavaksi muuttui hänen ystävällinen katseensa, kun sen kiivastuneesta nuorukaisesta siirsi Juhani Waleen.

"Täällä mahtanee olla kummia tekeillä, koskapa te, vouti, omassa linnassanne voitte saattaa rauhallisen sanantuojan hairahtumaan ja unhottamaan kuninkaansa."

"Jalo kreivi", vastasi tämä, "tuo nuorukainen on yhtä maata kuin tämän maan talonpojat, joiden asiaa hän ajaa. Hän tuskin tietää erottaa, mikä on alamaiselle soveliasta ja mihin kuninkaalla on valta."

Puhuessaan hän läheni saunan ovea ja laski sen aivan kuin mitäkään tarkoittamatta pyörähtämään saranoillaan, niin että se painui kiinni. Vaikka liike olikin hyvin harkittu, niin oli jo kreivin silmä ennättänyt nähdä nähtävänsä. Savukin oli jo kerinnyt siksi hälvetä, että kreivi siltä paikalta, jossa seisoi, saattoi nähdä lähinnä ovea roikkuvan ruumiin jalat. Välittämättä voudin ovensulkemishankkeesta astui hän lähemmäksi ja tempasi sen auki, mutta peräytyi äkisti nähdessään nuo viisi puoleksi palanutta ruumista.

"Tällaisetko terveiset tuo nuori mies saa isännälleen vietäviksi kuninkaan voudilta?" kysyi hän. Juhani Wale kumarsi myöntäen.

"No niin, nuori mies", sanoi kreivi ja katsoi taas hyväntahtoisesti Hermaniin, "nouse ratsaille ja vie isännällesi se sanoma, mikä vietäväksesi on annettu. Nyt käsitän suuttumuksenne ja vihanne … pelkäänpä jumaliste pahoin, vouti, että kuninkaan, meidän herramme, hallitus on saava paljon tekemistä, jos tällaista pitemmälti jatkuu."

Kovin oli kuohuissaan nähtävästi kreivin mieli. Joinkin kiireesti hän käänsi kumartelevalle voudille selkänsä.

"Tulkaa, tulkaa, nuori mies, ja rientäkäämme täältä pois", sanoi hän
Hermanille ja poistui linnanpihalle päin.

Herman seurasi. Heidän tullessaan luhdinkäytävän edustalla olevalle avonaiselle pihamaalle oli jo suurin osa kreivin miehistä hävinnyt. Muutamia vaan oli jälellä ja yksi heistä piteli kreivin hevosta.

Hetkisen kuluttua läksivät sekä kreivi että Engelbrektin sanantuoja Borganäsistä. Mutta silmäykset, satujen noidannuoliakin myrkyllisemmät, seurasivat heitä heidän ratsastaessaan lasketun nostosillan yli.

Juhani Wale seisoi muurilla ja katseli kiukuissaan ratsuillaan poistuvia.

V.

Märta muori.

Kreivi ja nuorukainen ratsastivat äänettöminä rinnakkain ja kreivin ratsumiehet tulivat vähän jälempänä perästä. Borganäsin tie teki monta mutkaa ja kaikkialla löysi silmä mitä ihanimpia näköaloja järvelle ja sen kauniita rantoja pitkin.

Ehdittyänsä toiselle puolen jokea näkivät he kohta kreivin tyttären ja Richissa rouvan ynnä muun ratsumiesjoukon verkalleen ratsastamassa maantiellä. He olivat kreivin kehotuksesta Jösse Eerikinpojan saattamina lähteneet edelle. Kreivi arveli voivansa toimia paremmilla menestymisentoiveilla hänen välitystään mahdollisesti tarvittaessa, kun ei mahtavan ylivoudin läsnäolo ollut haittana. Ja sisäinen tyytyväisyydentunne tämän onnekkaan mieleenjohtuman hyvistä tuloksista se nyt leppeänä päiväpaisteena kuvastui hänen vakaville mutta jaloille kasvoilleen.

Mitä nuoren Herman Bermanin mielessä kyti, on helppo käsittää. Vielä hehkuivat hänen poskensa suuttumuksesta, vieläkään ei ollut vihan liekki sammunut hänen silmistään. Eikä se hetkisesti kuohahtanut viha nyt tässä leimahtanut ilmituleen, vaan se oli vuosikausia kyteneen kostonhimon ilmausta. Se oli ensimmäinen vuorenhuipulle sytytetty sotatuli ilmoittamassa ystävälle ja vihamiehelle vainonajan olevan tulossa. Mutta vielä muukin kuin nuo yleiset tilinteot väkivallan ja mielivallan harjoittamisesta — tilinteot, jotka tilipäivän tullen olivat vastaajansa kukistavat ja jotka vaativat tositoimintaa jokaiselta rehelliseltä Ruotsin mieheltä — vielä muukin kuin ne sai nuorukaisen mielen valtavammin kuohumaan ja hehkuvan punan hänen poskillensa. Sen tekivät vielä tuon pelkurimaisen muukalaisen pilkalliset loppusanat, hänen isäänsä tarkoittavat salavihjaukset.

Herman Berman oli varttunut mieheksi Engelbrektin perheessä ja oli koko kasvunaikansa vuoritilalliselta ja hänen vaimoltansa saanut osakseen mitä huolellisimman hoidon. Mutta hänellä oli toinen nimi, hän ei ollut edes kaukaistakaan sukua kasvatusvanhemmilleen ja omasta isästään ja äidistään hän ei tiennyt mitään. Tähän asiaan ei kasvatusisä ollut koskaan tahtonut puuttua. "Olet ystäväni poika; hänen nimensä oli Herman Berman niin kuin sinunkin!" — Tämän hän aina sai vastaukseksi kaikkiin tätä asiaa koskeviin kysymyksiinsä. Ja kuitenkin tuntee joka ihminen olennossaan elävän tarpeen olla selvillä elämänsä ensimmäisistä ehdoista. Saakoonpa osaksensa kuinka suurta hyvyyttä ja hellyyttä hyvänsä, niin tuntuu hän kuitenkin omasta mielestään joissakin määrin eksyneeltä linnulta, jollei hän vilpittömin katsein ja punehtumatta saata muistella ja mainita syntyperäänsä.

Voudin ivallinen huudahdus kysyessään Hermanin isää herätti taas yhtä haavaa nuorukaisessa henkiin kaikki vanhat houreet, koko hänen sydämensä ikävöimisen saada varma tieto asiasta. Tämä oli arin kosketeltava kohta. Tuskin olisi kreivin väliintuloa tarvittu hillitsemään kuohahtavaa vihaa, jollei vouti näitä sanoja olisi lausunut. Tämä pisara se sai ylen täyden maljan vuotamaan yli reunojensa.

Kaikkea tätä nyt nuorukainen ajatteli ratsastaessaan kreivin rinnalla.

Mutta kohta he saavuttivatkin edellä ratsastajat ja ilosta huudahtaen ohjasi Agnes hevosensa isänsä hevosen rinnalle. Sitä ennen hän kuitenkin oli luonut sanomattoman lemmekkään katseen isän rinnalla äänetönnä ratsastavaan nuorukaiseen.

Tämän hänen katseensa huomasi nuorukainen ja niin ihmeteltävän mahtava oli sen voima, että kaikki synkkyys hetkiseksi poistui hänen kasvoiltaan. Oikeastaan hän vasta nyt oikein selvästi näki nuo kauniit mielenilmeiset kasvot, jotka lauhkean kevättuulen niitä hivellessä ja pehmosen kärpännahkasisusteisen päähineen reunustamina toivat mieleen elämän suloisimman ja ihanimman puolen. Järvellä Hiidenvaaran kupeella ja Borganäsin salissa olivat muut seikat kokonaan vallanneet hänen mielensä. Täällä, matkalla linnasta, ajatusten yhteisestä pahasta siirryttyä hänen yksityiseen mielipahaansa, täällä hän oli herkempi hellemmille tunteille. Tyttönen oli kuin ihmeen ihana kukkanen keskellä sydäntalvea; hänestä oli, kuin yön synkkyys olisi hälvennyt hänen ympäriltään ja pienoinen pilkku kirkasta taivasta olisi välkähtänyt hänelle neitosen silmistä.

"Kauvanpa viivyit, isä", sanoi hän, katsoen sydämellisen hellästi vanhaan mieheen, "olin jo vähällä kääntyä takaisin linnaan!"

"Kuinka, lapseni!"

"Kas niin, elä nyt rupea nuhtelemaan. Minulla näetsen, isä, on jotakin sydämellä, jota tahtoisin voudilta pyytää enkä saa rauhaa, ennen kuin olen sen tehnyt…"

"Entä sitten, rakas lapsi, pyyntösi kai ei tarvinne niin pitkiä kierrättelemisiä. Onhan tapasi puhua asiat halki, jos sinut oikein tunnen."

"Onpa kyllä tavallisissa oloissa, mutta nyt…"

"Nytkö? — Teet minut uteliaaksi, tyttöseni. Mitä nyt on tapahtunut, kulkeehan ratsusi kuin karitsa?"

"Kyllä, kyllä, Valkoni on ratsuista parhain… Ei, ei, semmoisista ei olekkaan nyt puhe."

Ja hän kallisti ajatuksiinsa vaipuneena päänsä Valkonsa kaarevalle kaulalle.

"Kas tuossa tuleekin nyt hän, jota tahdot puhutella — toivoakseni on pyyntösi helposti ja pian myönnettävissä."

Ylivouti Jösse Eerikinpoika ajoi täyttä laukkaa puhelevia kohti. Hän oli ajanut vähän matkaa edelle. Koko hänen olentonsa ilmaisi jonkinlaista malttamattomuutta. Hän näkyi pari kertaa pidättävän mustaa hevostansa ja silmiänsä kädellään varjostaen katselevan tielle, ennen kuin taas yhtyi vieraihinsa.

"Odotatteko ketä?" kysäsi kreivi voudin verkalleen ohjattua hevosensa hänen rinnalleen.

Vouti vastasi vältellen:

"Tehtäväni vaativat valppautta ja uskaliaisuus näkyy olevan päivä päivältä kasvamassa", jatkoi hän vilkaisten Hermaniin, joka Richissa rouvan rinnalla ajoi kohta perässä. "Tästä uppiniskaisesta rahvaasta on enemmän vaivaa kuin Holsteinin kreiveistä kokonaisella sotaretkellä. Kautta Vapahtajan viiden haavan — en kuitenkaan ole väsyvä palvelemasta herraani!"

"Onko sitten eroamisemme jälkeen saapunut pahoja kuulumisia?" kysyi kreivi.

"Muutamiin vuosiin en koskaan ole saanut kuin pahoja tietoja joen toiselta puolen, kreivi! Ja nyt kytee pohjalla jotakin, joka on tukahdutettava, ennen kuin pääsee leimahtamaan ilmoille."

"Jos niin on asian laita, on kuitenkin edellytettävä, että pohjalle voi päästä… Mutta tähän asiaan en tahdokkaan enemmältä kajota, olenhan kyllin huomannut kummankin, teidän ja minun, olevan eri mieltä siitä."

Kreivi johti sen jälkeen keskustelun vähäpätöisiin asioihin. Hänen tyttärensä oli koko ajan vaieten kuunnellut, vaikka hänen katseensa julman voudin puhuessa muuttui yhä miettivämmän näköiseksi. Kuuliko hän mitään siitä, mitä nuo molemmat herrat sittemmin puhuivat, sen jätämme ratkaisematta, mutta sitä käy tuskin uskominen. Hän ajatteli kalpeata poikaa, jonka äidin puolesta hän oli luvannut puhua voudille ja hän tuumaili nyt, miten parhaiten saisi lupauksensa täytetyksi, ja miten sen voisi tehdä Engelbrektin reippaan sanantuojan kuullen..Sillä aina vaan tämä oli hänen ajatustensa esineenä yli kaiken muun, valmiina uhkarohkeaan tekoon hänen puolestansa, niin kuin oikealle ritarille sopii. Ja jos hän koskaan oli uskova asiansa ritarin peitsenkärjen puolustettavaksi, niin oli sillä ritarilla oleva tämän uljaan nuorukaisen kasvonpiirteet.

Kuinka hän oli päässyt siitä selville, sitä hän ei itsekkään tiennyt, ja tuo nuorukainen — Herman Berman, kuka hän oli ja mikä mies? Ulkomuoto, ryhti, hänen kohtelias käytöksensä, hänen englantilaisesta kankaasta[5] tehty takkinsa — kaikki tämä oli hänen edukseen. Mutta tällä takilla ei näkynyt mitään hänen syntyperäänsä ilmaisevaa, jommoista kuitenkin sen ajan korkeasukuisilla oli tapana pitää. Hän oli siis varmaan alhaista sukua…

Melkein näin juoksivat ajatukset nuoren tytön päässä, kun hänet yht'äkkiä keskeytti Richissa rouvan huuto. Hän kääntyi äkisti ja näki vanhan rouvan hevosen aivan pillastuneena heittäytyvän syrjään. Sekä hän että molemmat herrat pysähtyivät ja vouti kiiruhti hurjistuneen hevosen suitsiin. Mutta jo paljoa ennen oli näihin suitsiin tarttunut käsi, joka helposti sai hevosen hillityksi. Se oli Herman, joka tuon reippaan teon tehtyänsä vetäytyi takaisin ja jätti sijaa voudille.

"Tekö täällä?" sanoi tämä ja katsoi vaanivin silmin nuorukaiseen, mutta
käännähti, äkkiä malttaen mielensä, Richissa rouvan puoleen. "Kautta
Vapahtajan viiden haavan, tästä olisi voinut tulla viimeinen retkenne,
Richissa rouva, tuo jyrkänne tuossa ei ole leikintekoa…"

Kreivi ja Agnes kiirehtivät paikalle, mutta Richissa rouva rauhoitti heitä vakuuttaen voivansa aivan hyvin.

"Mutta mikä se sitten tuli vanhalle tammallenne, kälyseni?" kysyi kreivi. "Sitä hupakkoa ei toki enää pitäisi lapsettaa. Mikäpä saattoikaan sitä niin säikäyttää?"

Siihen ei Richissa rouva voinut antaa mitään vastausta, mutta hänen kalpeat kasvonsa ja kummallinen katseensa näyttivät kyllä selvästi osottavan, että hän tiesi syyn. Tämä katse jäi kreiviltä huomaamatta, mutta Agnes sen huomasi. Mielitellen hän pani kätensä vanhuksen satulan nuppiin ja katsoi häntä niin herttaisesti silmiin, että hän lopulla sai houkutelluksi lempeän hymyn Richissa rouvan huulille.

"Sinä tiedät sen, äiti", kuiskasi hän.

Vanhus nyökäytti ystävällisesti päätänsä ja työnsi hiukan väkisin tytön käden irti satulasta. Mutta kyyneleet hänellä oli silmissä kääntyessään nuorukaiseen häntä kiittääkseen.

Vouti, joka myöskin juuri oli kääntymässä Hermaniin, vaikka ei suinkaan samassa tarkoituksessa kuin Richissa rouva, sen mukaan kuin hänen kasvojensa ilmeestä voi päättää, veti äkisti leveän suunsa pilkalliseen nauruun.

"Oudolta näyttää minusta tapanne, Richissa rouva, jos tuota halvan nuorukaisen tekoa pidätte mitäkään kiitosta ansaitsevana. Mutta luulinpa toki tuon kunnon vuoritilallisen lähetin paremmin kiiruhtavan viemään terveiseni isännälleen, kuin tämä nuorukainen näyttää tekevän!"

Epäilemättä olisivat voudin sanat nostaneet ikävän kiistan, — jota hän kenties tahtoikin, ainakin mitä nuorukaiseen tuli. Mutta silloin yritti kreivi huutaa jonkun väestänsä rouvan vauhkoa hevosta pitelemään, jota tämä kuitenkin piti tarpeettomana, ja siten kääntyi huomio nuorukaisesta taas Richissa rouvaan. Osittain antaakseen hänelle aikaa tointumiseen, osittain koska hänen mielensä tosiaankin viettyi kauniiseen, loi kreivi silmänsä maisemaan, joka siinä kevätauringon hohteessa näytti niin vihannalta ja äsken puhjenneelta, kuin ei syntisen ihmisen jalka koskaan olisi sen maata tallannut. Häneltä pääsi ihastuksen huudahdus ja hän katsoi tyttäreensä, aivan kuin olisi häneltäkin odottanut samanlaista huudahdusta.

Mutta hänen tyttärensä, hänkin tahtoen käyttää tilaisuutta hyväkseen, näytti olevan ajatuksissaan, ja kun hän nostaen päätänsä katsoi kreiviin, loi hän häneen rukoilevan katseen. Tämä johti hänelle mieleen tyttären sanat heidän kohdatessaan toisensa, ja puolittain leikkiä laskien hän siirtäessään katseensa tyttärestä voutiin virkkoi:

"Kärsivällisyytesi on kovalla koetteella, tyttäreni. Näyttääpä puolittain siltä kuin ei päivä olisi aikeellesi oikein suotuisa."

"Matkustus halki Taalainmaan ei ole, Hannu kreivi, miellyttävä eikä voikkaan miellyttää neitiä, luulen jo kerran ennen sitä teille huomauttaneeni", virkkoi vouti ja lisäsi itsetyytyväisyydestä hymyillen, "Jösse Eerikinpoika ei näet voi olla joka paikassa saapuvilla…"

"Ja kuitenkin", keskeytti kreivi, "taitaa asia riippua Jösse Eerikinpojasta itsestään, jos lienen ymmärtänyt tytärtäni oikein, vai kuinka Agnes?"

"Aivan niin kuin sanotte, isä!"

"Sitten minä pyydän vakuuttaa teille, Agnes neiti, olevani altis asettamaan itseni, taloni ja mieheni palvelukseenne. Olette saava nähdä, ett'ei Vestmanlannin ja Taalainmaan vouti ole kokonaan unohtanut ritarillisuuden sääntöjä, vaikka hänen kokonaista yhdeksäntoista vuotta onkin täytynyt elää tässä laittomuuden maassa."

"Pitäkää vaan varanne, vouti", virkkoi kreivi, "ettette lupaa enempää, kuin voitte täyttää!"

"Vähäinen on tosin valtani", vastasi vouti, "vaan enpä kuitenkaan luulisi tyttärenne saattavan minulta pyytää mitään niin paljoa, ett'ei valtani riittäisi sen täyttämiseen. Puhukaa suoraan, Agnes neiti, mitä toivotte!"

"Aivan vähäinen on pyyntöni, ankara herra, se koskee vaan vanhaa, sairasta, hyvin sairasta vaimoa…"

"Vanhaa sairasta vaimoa", tokasi vouti kiivaasti, "ja ketä? Nimi, hänen nimensä, neiti!"

"Nimeä en tiedä, mutta hän on tuon onnettoman tornivangin vaimo, sen miehen, joka…"

"Ah, Agnes neiti … tarkoitatte Lauri Olavinpoikaa Niblestä ja hänen sairaan vaimonsa puolesta tahdotte puhua — ha-ha-ha, ette tunne tätä kansaa … hänen vaimonsa, joka on kovin sairaana … tässä maassa ei olla koskaan sairaana, täällä siedetään ja kestetään kaikkea paitsi herrainsa tottelemista, ha-ha-ha. Märta muori on kyllä tekevä tehtävänsä, sitä ei tarvitse ollenkaan peljätä!"

Vouti nauroi oikein makeasti Lauri Olavinpojan sairaalle vaimolle ja nauru pani vuorten kaiut vastailemaan. Se kuului oikein kammottavalta. Richissa rouvan hevonen värisi kuin haavanlehti sitä kuullessaan ja Agneksen posket muuttuivat hetken ajaksi yhtä kalpeiksi kuin Richissa rouvan.

Oikealla puolen tietä oli tiheä viidakko ja vanha hevonen näytti säikkyvän sitä. Helpponen väristys valtasi Richissa rouvan kääntäessään hevostansa pois viidakon puolelta. Nyt ei kuitenkaan kukaan tarkannut tätä mielenliikutusta, jokainen piti sitä voudin kamalan naurun luonnollisena vaikutuksena. Vaan jos olisi katsonut tarkemmin, niin olisi kuitenkin viidakon tiheimmästä kohdasta oksien välitse nähnyt pari kiiluvaa silmää, suurta ja tuikeaa kuin ilveksellä saalista vaaniessaan.

"Toivoakseni kohta", jatkoi vouti, "olette saava nähdä tuon sairaan vaimon, jota olette ottanut puoltaaksenne ja silloin olette parhaiten älyävä, kuinka petollista tämän seudun väestö on. Joka hetki odotan kohtaavamme hänet…"

"Ettekö siis ollenkaan aio pitää lukua minun pyynnöstäni, ankara herra?" kysyi Agnes.

"Malttia, neiti, malttia … sairaudenhan tähden pyydätte säästämään tuota vanhaa noitaa, no niin, saatte nähdä, ett'ei hän ole ollenkaan sairas, ja silloin varmaankaan ette enää rukoile hänen puolestansa."

"Minulle on kuitenkin sanottu hänen olevan hyvin sairaana … luvatkaa edes hankkivanne tietoja asiasta, ennen kuin raastatte hänet työhön, jota eivät hänen voimansa kestä."

"Hankkiakko tietoja … neitiseni, Jösse Eerikinpojan kokemus on paras tietojenhankkija…"

Jokaiselle, joka kuuli voudin vastauksen ja varsinkin millä mahtavan töykeällä äänellä hän sen lausui — jokaiselle kävi selväksi, ett'ei hän ollut kuunteleva neitosen pyyntöä, vaikka hän nähtävästi tahtoi välttää sanoillaan loukkaamasta niin mahtavaa herraa, kuin Ewerstenin Hannu kreiviä. Keneenkään ei kuitenkaan voudin vastaus niin nähtävästi koskenut kuin nuorukaiseen, ja hänen riehuvat tunteensa näyttivät miehestä tarttuvan hänen ratsuunsa, niin että ajajan voimakas käsi sitä töin tuskin sai hallituksi. Mutta sekä ratsastajan että hänen hevosensa malttamattomuutta saattoi myöskin pitää sen viivytyksen syynä, jonka Richissa rouva oli saanut aikaan.

Siltä kannalta näkyi sen Hannu kreivi käsittävän. Agnes neiti tuskin uskalsi katsoa uljaaseen nuorukaiseen. Hän oli ikään kuin tuntevinaan nuorukaisen yhtä paljon tähystävän häntä kuin voutia. Tarpeelliseksi ja sen tähden kaikille mieleiseksi haihdukkeeksi sille inhontunteelle, joka koko seurueessa voudin vastauksen johdosta oli herännyt, lähestyi silloin nuorukainen kreiviä ja kunnioittavasti hattuansa nostaen selitti poikkeavansa syrjätielle, joka juuri tässä erosi valtamaantiestä, koska se muka oli hänelle suorempi.

"Olen kuullut paljon puhuttavan isännästäsi, tuosta jalosta vuoritilallisesta Engelbrekt Engelbrektinpojasta", lausui kreivi. "Ja minä toivon nyt sinne vuorelle päin tullessani itse saavani nähdä ja oppia tuntemaan hänet. Vie kuitenkin hänelle terveiset Hannu kreiviltä."

"Ja minun terveisiäni", lisäsi vouti, "ei tarvinne sanoa toistamiseen.
Arvelen ne huomanneesi sekä silmin että korvin."

"Niin kuin sanotte, vouti, terveisenne olen huomannut sekä silmin että korvin. Ja hyvä olisi ollut, ett'ei niiden määrä enää olisi saanut tätä lisäkettä."

Närkästyksen ja inhon leimaus välähti nuorukaisen silmistä hänen näitä sanoja lausuessaan. Vouti aikoi vastata hänen hämäriin soimauksiinsa, mutta nuorukainen kannusti hevostansa ja näytti lentävän pitkin kapeaa syrjätietä, kunnes hävisi mutkan taakse.

Naisratsastajat seurasivat silmillään reipasta ratsumiestä. Ja vaikea on sanoa, kummanko katseet, vanhanko vai nuoren, tällä hetkellä olivat lämpöisemmät. Mutta molemmat painoivat yhtaikaa kätensä ristiin ja heidän huuliltaan pääsi kuiskaus, varmaankin rukous. Vaikka heistä se tyynemmin harkitessa olisi tuntunutkin perin uskomattomalta, niin he kuitenkin tällä hetkellä molemmat ajattelivat samaa asiaa — Märta muorin pelastamista tuon reippaan nuorukaisen avulla.

"Uhata uskaltaa, luulen ma, tuo pojan houkkio!" puhkesi vouti hetkisen äänettömyyden perästä sanomaan. Sen aikana hän oli silmäillyt ympärillensä aivan kuin tarkastellen kahtatoista ratsumiestänsä niiden seistessä vähän matkan päässä kreivin miesten rinnalla. Sen jälkeen hän melkein itsekseen lisäsi: "Tuo metsälintu tuntee siipiensä kasvavan, mutta Jösse Eerikinpojassa on kai miestä niitä lyhentämään!"

"Mutta nyt, jos suvaitsette, herra kreivi", lausui vouti ääneen, "lienee jo aika jatkaa matkaa. Ennen iltamyöhää ette kuitenkaan mahtane saada nähdä vuoren vaskisulatoista nousevaa savua."

Kreivi kysyi Richissa rouvan mieltä, ja kun tämä sanoi haluavansa jatkaa matkaa, lähdettiin hiljakseen liikkeelle.

Noin puolentuhatta syltä he kenties olivat ratsastaneet, silloin jakautuivat tiepuolessa kasvavat pensaat ja sieltä kömpi tumma olento tielle. Hänellä oli yllänsä mustanruskea munkinviitta, jommoista dominikaanimunkit käyttivät. Päähine oli vedetty syvälle päähän, mutta pitkä harmahtava parta valui ryntäille tuulen liehuteltavaksi.

Hän seisoi kauvan katselemassa poisajavia, mutta sitten hänkin poistui samanne päin kuin Engelbrektin lähetti.

* * * * *

Herman Berman ajoi eteenpäin minkä vaan hänen hevosensa jaksoi juosta. Hänen kiivaan ajonsa päämääränä ei kuitenkaan ollut yksinomaan surullisen tiedon vienti voudin julmuudesta. Kuultuansa, mistä oli puhe, oli hän silloisessa perin kiihtyneessä mielentilassaan tehnyt pikaisen päätöksen, jos mahdollista, temmata pois voudin käsistä se uhri, jota hänen oman puheensa mukaan parhaillaan raastettiin Borganäsiin.

Lauri Olavinpojan vaimo, Märta muori, asui miehen onnettomuuden jälkeen lankonsa luona Hamrassa, joka oli vanhimpia taloja Hedemoran pitäjässä, koilliseen päin samannimisestä kaupungista. Mahdotonta kai oli tavata häntä enää siellä, siksi paljon olivat voudin lähettiläät jo päässeet edelle; hän oli näet varhain aamulla Hedemoran kautta ratsastaessaan kohdannut heidät ja arvasi nyt heidän olleen matkalla Hamraan, tuota vanhaa onnetonta vaimoa hakemaan. Mutta jos kohta tämä olikin mahdotonta, niin hän kuitenkin arveli tapaavansa voudin palvelijat ja heidän uhrinsa, joita todennäköisesti oli useampia, ennen voudin ja hänen seurueensa joutumista läpi Hedemoran kirkonkylän. Kuinka hän silloin oli menettelevä, jos nämä laskut pitivät paikkansa, sitä hän ei joutanut aprikoimaan. Se hänellä vaan oli selvillä, että tuo vanha vaimo oli pelastettava keinolla millä hyvänsä.

Märta muori ei ollut syntyjänsä taalalainen. Hän oli syntynyt ja kasvanut samassa kodissa, joka kerran oli Engelbrektinkin. Tämän isällä oli monta taloa Vestmanlannissa ja läntisessä Upplannissa. Näistä hän kuitenkin oli kadottanut muutamia siinä reduktsioonissa, joka päätettiin Nyköpingin kokouksessa v. 1393 Margareta kuningattaren aikana, ja yhdessä näitä taloja, nimeltään Upsala Sienden kihlakunnassa[6], oli Märta syntynyt. Lapsuutensa ja nuoruutensa hän vietti tämän vanhemman Engelbrektin luona ja meni sitten hänen poikansa muassa, tämän naitua, Vaskivuorelle eli "vuorelle", joksi sitä tavallisesti sanottiin.

Täällä hän oli hoitanut Hermania aina hänen tulemisestaan Engelbrektin kotiin ja nuorukaisen aikaisimmat muistot olivat kasvettuneet vanhaan vaimoon aivan yhtä lujaan kuin kasvatusvanhempiinkin.