Produced by Tapio Riikonen

ENGELBREKT ENGELBREKTINPOIKA II

Kaksiosainen historiallinen romaani

Kirjoittanut

C. GEORG STARBÄCK

Suomentanut

K. A. PETRELIUS

Werner Söderström, Porvoo, 1898.

JÄLKIMMÄINEN OSA.

Oi synnyinmaa, sun sankarmuistoissasi
Mun liikkuu aatokseni ainian.
Suurtöitäs lemmin, muistan mainettasi
Ja niihin tunteineni uppoan.
En pyydä, mailma, loistoa, riemujasi!
Pois onni, — elonikin kadotkaan!
Mut teille, teille, kansani ja maani,
Ma teille huokaan vielä kuollessani!

E. G. Geijer.

SISÄLLYS:

III. Vesterås ja Borganäs:

I. Kutsumattomia vieraita.
II. Kuninkaankirje.
III. Kohtaaminen.
IV. Lupaus.
V. Tuomio.
VI. Hannu kreivi ja hänen tyttärensä.
VII. Liikkuva saari.
VIII. Juhannusaatto 1434.
IX. Borganäs palaa.

IV. Vapauttaja:

I. Herra Tukholman linnassa.
II. Göksholman herrat.
III. Katajapensas.
IV. Vanki.
V. Vadstenassa.
VI. Kiusaaja.
VII. Toivioretkeläinen.
VIII. Oppenstenissa.
IX. Kuka oli kuningas?

V. Valtionhoitaja:

I. Albrekt herttuan nuolet.
II. Harmajamunkit.
III. Drotsi ja Marski.
IV. Päättyminen.
V. Hopeavitjat.
VI. Valtiomarski.
VII. Valtionhoitajan vaali.
VIII. Pidot Täljen linnassa.
IX. Yö ja Päivä.
Historiallisia selityksiä

Viiteselitykset.

KOLMAS JAOS.

Vesterås ja Borganäs.

I.

Kutsumattomia vieraita.

Oli taas kevät, joka tänä vuonna tuli tavattoman aikaiseen. Talven kinokset sulivat ja juoksivat vuolaina virtoina järviin ja meriin, ja ilman siivekkäät joukot palasivat etelästä rakkaisiin koteihinsa, pohjolan syrjäisiin laaksoihin. Metsikana vaihtoi parhaillaan pukuansa ja orava kyherteli koivunlatvassa. Päivä päivältä nousi aurinko yhä ylemmäksi taivaan laelle ja päästi taas luonnon siteistään; vapaus virkosi taas eloon metsissä ja järvissä, vuorilla ja laaksoissa ja lauhkeat keväiset tuulet kuiskailivat rauhaa ja sovitusta, samalla kuin tuhannet riemusävelet soivat vapauden ja rakkauden ylistystä korkealla ilmassa.

Tälle luonnon riemulle oli Ruotsin rahvaan mieliala selvänä vastakohtana. Kamala toivottomuus pilkisti jokaisen silmästä, pusersi huokauksen jokaisen rinnasta. Ja yhä koveni sorto, yhä julmemmaksi kävi ulkomaalaisten voutien mielivalta. Pyhän Yrjänätarun alkupuoliskoa elettiin nyt todellisuudessa. Lohikäärme ruiskutti voitonriemuissaan myrkkyänsä maalle ja kauhuissaan kysyi jokainen, joko Ruotsin kuolonhetki oli käsissä. Missä tahansa kiinnittikin katseensa Ruotsin herroihin ja edusmiehiin, jotka linnoissaan ja taloillaan elelivät, niin turhaan etsi ketään sellaista, joka tahtoi ruveta pitämään kansan puolta ja saattamaan maan lain ja vanhat hyvät tavat taas voimaan ja noudatettaviksi.

Taalalaiset olivat kyllä edellisenä syksynä nousseet kapinaan, mutta olivat taas laskeneet aseensa, kun valtakunnan neuvosto oli luvannut täyttää heidän toiveensa ja olla apuna heidän hätäänsä poistamassa. He vannoivat pyhän valan olla enää maksamatta veroa Jösse Eerikinpojalle ja niine päätöksineen he palasivat kotiinsa ja valtaneuvokset menivät ilomielin matkoihinsa.

Kaikki näytti siis olevan hukassa. Jösse Eerikinpoika ei tosin itse ollut uskaltanut mennä Taalainmaahan, mutta hän oli paikoillaan lujassa Vesteråsin linnassaan ja samoin muutkin voudit kaikkialla valtakunnassa. Syksyiset tapahtumat v. 1433 olivat vaan olleet yhä selvemmin näyttämässä sitä toivotonta kurjuutta, johon Ruotsin kansa oli vajonnut, samalla kuin voudit kävivät sitä varmemmiksi, sitä rohkeammiksi, kuta helpommalta oli näyttänyt aseellisenkin rahvaan aisoissa pitäminen.

Kaikista näistä voudeista, jotka kuninkaan nimessä ryöstivät ja raastoivat Ruotsinmaata, ei sentään kukaan vetänyt vertoja Vestmanlannin ja Taalainmaan voudille. Tämä näet ei heitä voittanut ainoastaan viekkaudessa ja rohkeudessa, jott'en sanoisi hävyttömyydessä, vaan etenkin siinä erinomaisessa julmuudessa ja kovuudessa, jolla hän osasi panna mielivaltaiset käskynsä täytäntöön, siinä matelevaisuudessa ja arkamaisuudessa, jolla hän osasi näennäisesti väistyä tieltä, kun olot niin vaativat. Mutta hän väistyi vain odottelemaan tilaisuutta, ottaakseen heti takaisin, mitä oli menettänyt, samoin kuin tiikeri vetää kokoon jäntäreitänsä ja valmisteleikse voimakkaimpaan hyppäykseensä, silloin kuin se näköjään säveänä lyykistyy maahan.

Juuri nyt hän oli siinä asennossa. Hänen oli syksyllä täytynyt peräytyä; nyt hän oli taas eteenpäin menossa. Se mitä hänen oli ollut pakko kuulla ja sallia syksyllä valtaneuvosten läsnä ollessa, oli kiihottanut hänen turhamielisyytensä ylimmilleen. Mutta hän osasi salata vihansa ja vartoa. Nyt hän varustautui laskemaan vihansa liekit valloilleen, nyt piti noiden talonpoikain oikein oppia tuntemaan hänet. Voi, voi silloin heitä ja — Engelbrektiä.

Hän oli menetellyt hyvin varovasti. Leijonanpyytäjä ei turhanpäiten saalistansa ärsyttele. Hän ei ollut jalkaansa astunut pohjoispuolelle Dal-jokea ja Juhani Walekin oli pysytellyt hyvin hiljaa syksyn aikana ja toiselle puolen joulun. Mutta uudenvuoden tienoissa oli Jösse koettanut Juhani Walen ja hänen palvelijainsa toimella saada kokoon verot. Se onnistuikin mitään hälinää nostattamatta ja — joko sitten mielet todellakin olivat rauhoittuneet, taikka oli huomattu mahdottomaksi potkia tutkainta vastaan — veroja kertyikin joku määrä. Tämän hän teki kokeiksi vain, ja kun se onnistui, niin hän ei enää empinytkään jatkaessaan.

Mutta kaikki tämä oli vaan vähäpätöistä siihen verraten, mitä hänellä nyt oli mielessä. Hänen kostostaan oli tuleva oikein loistava. Pääsiäisen jälkeen aikoi hän kaikkine väkineen mennä Taalainmaahan. Hän odotteli vaan kuninkaan kirjettä pannakseen siellä kauheita rankaisuja toimeen. Ja kaikkein ensimmäiseksi tuli tuon julkean Engelbrektin kukistua.

Monta kertaa oli tämä jalo vouti huoneessaan Vesteråsin linnassa nautinnolla ajatellut sitä hetkeä, jona hänen silmänsä saisivat nähdä Engelbrektin pään pyövelinkirveen iskusta eroavan ruumiista. Ja hänen silmänsä olivat liekehtineet ja hänen huulensa menneet inhottavaan hymyyn joka kerta kun hän kuvituksessaan oli hiukkasen lisännyt kärsimystä taikka ottanut hiukkasen pois tehdäkseen uhrinsa tuskat niin pirullisen koviksi ja oman nautintonsa niin suunnattoman suureksi kuin mahdollista. Nyt läheni tuo niin kauvan ja hartaasti odotettu hetki eikä Jösse Eerikinpoika ollut säästänyt mitään, ei edes omia kolikoitaankaan, voidakseen toimia kyllin voimakkaasti ja iskeä iskun sellaisen, että se yhdellä kertaa oli rusentava kaikki.

Näihin valmistuksiin kuului myöskin oikein hyviin väleihin joutuminen Ruotsin herrain kanssa, ainakin mahtavimpain. Erinomainen tilaisuus tarjoutuikin siihen vuoden puolipaaston aikoihin. Muuan neuvoston vanhimpia, iäkäs ritari Krister Niilonpoika (Vaasa) tahtoi ristiäisten johdosta nähdä lukuisan sukunsa koossa kotonaan Räfvelstadissa pääsiäisjuhlain aikana, ja koska useoiden herrojen piti matkustaa Vesteråsin kautta, niin vouti kutsui heidät pitoihin linnaan. Vieläpä vanha herra Krister Niilonpoika itsekin oli luvannut ratsastaa sukulaisiansa vastaan Vesteråsiin ja samalla käyttää hyväksensä voudin vieraanvaraisuutta.

Oltiin pääsemässä puolille päivin maaliskuun 8 p:nä, puolipaaston sunnuntain jälkeisenä maanantaina. Vouti oli aamulla tapansa mukaisesti kierrellyt linnassa tarkastamassa, oliko kaikki asianmukaisessa kunnossa sekä noiden ylhäisten herrain vastaanottamista varten että myöskin linnan puolustamiseksi, jos jotakin odottamatonta sattuisi. Paha omatunto saattaa aina mitä tarkimpaan varovaisuuteen. Hänellä ei ollut kierroksellaan ollut mitään muistuttamista. Tykit olivat panoksissaan valleilla ja hänen palvelijansa olivat kaikki paikoillaan, joko määrätyssä työssä taikka vahdinpidossa. Linnantuvassa pidettyjen, viimeöisten huvien jätteitä ei vouti tavallisuutensa mukaan, viisaasti kyllä, ollut näkevinäänkään. Hän toivoi miestensä vuorostansa sitä kernaammin palvelevan häntä, kun tarvittiin.

Hän oli siis jotenkin hyvillä mielin palannut huoneeseensa. Täällä hän käveli muutamia kertoja edes takaisin katseen harhaillessa milloin minnekin tuuheiden kulmakarvain alta. Varmaankin hän vielä kerran ajatteli valmiiksi, kuinka kaikki oli käyvä sekä kuninkaaseen että Engelbrektiin ja hänen talonpoikiinsa nähden. Vihdoin hän pysähtyi ikkunan luona olevan ison tammisen pöydän ääreen, jolla oli joukko papereita ja kirjeitä. Hän otti muutaman kirjeen, avasi sen ikään kuin ajatuksissaan ja alkoi sitä lukea. Varmaankin hän oli sen jo lukenut moneen kertaan, sillä hänen huulensa näkyivät toistelevan sen sisältöä, vaikka silmät katsoivat kirjeen reunan ylitse ulos ikkunasta ja näyttivät seuraavan pilviä, jotka kummallisen muotoisina kiitivät kovaa pohjatuulta pakoon.

Silloin aukeni ovi ja vanhanpuolinen nainen astui sisälle. Hänellä oli tumma puku ja sen päällä kallisarvoisilla turkiksilla sisustettu viitta, jonka alla iso avainkimppu riippui hopeakirjaisesta vyöstä. Pään peitti valkoinen huntu, sekin turkiksilla sisustettu. Hänen kasvojensa juonteet olivat sulavat ja melkeinpä arastellen hän katsoi voutiin, kun tämä seisoi siinä kirje kädessä.

Se oli vouti Jösse Eerikinpojan vaimo, Birgitta Ulvintytär. Hän oli mahtavaa ja rikasta norjalaista sukua ja oli muuttanut Ruotsiin asumaan kuningas Maunu Eerikinpojan aikana. Hänen isänsä oli Ulvi Juhonpoika, joka asui Ervallan talossa Vestmanlannissa. Tähän aikaan omisti sen hänen veljensä, Pietari Ulvinpoika.

Vähän aikaa herraansa ja miestänsä katseltuaan Birgitta rouva kysyi:

"Oletteko nyt tarkoin ajatellut asiaa, herrani ja isäntäni?"

Vouti nosti päätänsä ja kääntyi läpitunkevin katsein vaimoonsa päin.

"Elkää vihastuko minuun, rakas mieheni", jatkoi Birgitta rouva lempeällä ja melkein valittavalla äänellä, "tiedättehän, ett'ei kukaan parastanne tahdo, niin kuin minä. Saatatte uskoa minua ja olettehan useammin kuin kerran kokenut, ett'eivät ennustukseni petä."

"Mik' on unta se on lunta, Birgitta", vastasi vouti keskeyttäen.

"Eipä aina, eikä koskaan silloin kun isäni, tuo ankara ritari Ulvi Juhonpoika minulle näyttäytyy. Minä rukoilen sinua, rakas isäntä, heitä se mitä on tekeillä. En sitä tosin täydelleen tiedä, mutta nuo suuret varustukset ja tuo paljo väki osottavat riittävästi, että vakavia asioita on hankkeissa…"

"Onko sinulla kaikki valmiina ylhäisten vieraittemme vastaanotoksi, Birgitta?" kysyi vouti vielä kerran emäntäänsä keskeyttäen ja koettaen kääntää hänen ajatuksensa toisaanne.

Mutta Birgitta rouva ei ottanut hellittääkseen kesken. Hän rakasti miestänsä ja hänelle olivat nyt muut asiat pääasiana, eivätkä pidot.

"Mennä vuonna tähän aikaan", sanoi hän, "kun varustauduit Hannu kreivin seurassa menemään Taalainmaahan isäni ensi kertaa näyttäytyi minulle ja käski minun estää matkasi. Sinä et kuitenkaan totellut. Toisen kerran hän minulle näyttäytyi, kun neuvoston herrat syksyllä tulivat pitämään tarkastusta ja sinä aioit kieltää heiltä valtakunnan linnaan pääsyn. Silloin sentään tottelit varoitustani ja eihän sinulla ole ollut syytä sitä katua. Nyt viime yönä näin taas isäni seisovan vuoteeni vieressä ja huolissaan valkoisia kiharoitansa ravistaen osottavan sinua. Rakas, rakas mieheni, heitä sikseen, mitä sinulla on tekeillä, onni ei kasva siinä maaperässä, jota väkivalta tallaa…"

Voudin suu meni raukeaan hymyyn ja hänen silmänsä katsoivat tavallista avomielisemmin lempeään naiseen, joka hänelle puhui rauhan ja sovinnollisuuden sanoja. Mutta sitä kesti vaan hetkinen; sitten pyörivät ne taas yhtä epäluuloisina ja kovina kulmakarvain alla kuin ennenkin.

"Tottelin sinua", virkahti hän, "kun valtakunnan neuvostoon kuuluvat kunnon herrat olivat täällä syksyllä; niin, niin, siitähän saattaa näyttää, mutta muut seikat ne pakottivat minut myöntymään, eivätkä sinun unesi…"

"Olet kerran ennenkin minulle sitä sanonut", keskeytti Birgitta rouva, "se oli kuninkaan kirje, jonka vuoritilallinen toi neuvostolle ja josta et tiennyt, oliko se todellakin tullut neuvoston käsiin vai ei…"

"Niin, kuninkaan kirje sen teki, ja kautta Vapahtajan viiden haavan, jos minulla silloin olisi ollut käsissäni kirjurini kirje … niin, kautta Herramme ristinpuun, en olisi yhtään noista herroista päästänyt kuninkaan linnaan. Ei, Birgitta, saatpa vielä nähdä, millainen on valta kuninkaan voudilla. Niin totta kuin vaakunakilpeäni kunnialla kannan, niin totta on tuo jäykkäluontoinen vuoritilallinen ynnä koko hänen talonsa oleva Jösse Eerikinpojan koston todisteena."

"Ja minä sanon sinulle, herrani ja isäntäni", virkkoi vastaten emäntä, "sanon sinulle, että juuri sen kautta tuotat rangaistuksen itsellesi. Sen nuoren miehen, joka tuotiin tänne Gripsholmasta ja joka nyt nääntyy tuolla tornissa, sanovat olevan Engelbrektin kasvattipojan… Jos niin on, rakas mieheni, … niin päästä hänet vapaaksi, se on ensimmäinen ehto torjuaksesi onnettomuutta itsestäsi ja minusta, ja sitten…"

"Ja sitten?" kysyi vouti ihmetellen, kun hänen vaimonsa empi. päättäisikö lauseensa.

"Sitten tulee sinun ojentaa Engelbrektille kätesi ja sanoa: minä tahdon sovittaa, mitä olen rikkonut."

Voudin katseesta näkyi mitä suurinta kummastusta, kun hän kuuli nämä lempeän vaimonsa sanat, mutta kohta sen jälkeen ilmeni hänen sameista silmistään hurjaa ivaa, ja sitten kuvastui hänen kasvoillensa mitä katkerin suuttumus.

"Olet järjiltäsi, Birgitta", virkkoi hän, "päästää vapaaksi tuo nuori mies … etkö sitten tiedä, että juuri hän tempasi kirjeen kirjurini kädestä, kirjeen, joka olisi säästänyt sekä minulta että kuninkaaltani monta huolta, jos olisi ollut minun käsissäni… Vai päästää hänet vapaaksi! Niin kuule sitten valani, Birgitta. Ennen on tämä linna kaikkine päivineen vajoava maahan, kuin tämä Herman Berman pääsevä tornista, niin totta kuin Jumala ja kaikki pyhimykset minua auttakoot."

Birgitta rouvan kasvot kalpenivat yhä enemmän näistä sanoista ja hän pani tuskissaan kätensä ristiin.

"Katso tuota", sanoi vouti ja ojensi hänelle kirjeen, joka hänellä oli kädessään, "lue, vaimo, ja sano sitten, ansaitseeko vanki armahtamista."

Mieli muualla otti emäntä ojennetun kirjeen, joka oli Kirjuri-Martilta. Sen sisällyksen panemme tähän jättäen tavanmukaiset alku- ja loppusanat mainitsematta.

"Päästyäni pitkällisestä vankeudestani, johon minut Tukholmassa oli pantu, sain sekä omaksi että teidän onneksenne tietää vuoritilallisen palanneen kuninkaan paheilta ja aikovan ensin mennä arvoisan isän, Tuomas piispan luokse Tynnelsöhön. Läksin sen tähden sinne ja onnistuin todellakin saamaan käsiini sen kirjeen, jota hän toi kuninkaalta valtakunnan neuvostolle. Sieltä suuntasin kiireen kaupassa tieni Strängnäsiin, josta varman tuojan mukana aioin lähettää kirjeen teille ja siten tehdä tyhjäksi vuoritilallisen matkan tulokset. Silloin karkasi yöllä kimppuuni rosvoja ajaen minua takaa lähelle Gripsholmaa, jossa hän sai minut kiinni. Ett'ei kirje joutuisi hänen haltuunsa, täytyi minun heittää se käsistäni järveen, joka oli lähellä sitä paikkaa, missä olimme. Olen menemäisilläni laivaan ja kirjoitan tämän suurimmassa kiireessä. Mitä kuninkaan kirjeeseen tulee, niin tuskinpa se kuitenkaan enää joutunee neuvoston käsiin, sillä ranta, jossa minun kimppuuni käytiin, oli milt'ei autio. Kirjoitin Söderköpingissä j.n.e."

Kirje ei rauhoittanut Birgitta rouvaa; päinvastoin hänen kätensä vapisi, kun hän sen pani pöydälle, ja hänen silmänsä olivat kyynelistä kosteina. Hänen miehensä erehtyi kuitenkin luullessaan tätä mielenliikutusta suuttumukseksi ja vihaksi tuon tärkeän kirjeen menettämisestä ja siitä aiheutuvasta epätietoisuudesta. Tässä luulossa hän ojensi hänelle toisen kirjeen, joka oli kirjoitettu syksyllä Köpenhaminassa ja oli samoin Kirjuri-Martin kirjoittama. Tämän sisällys oli seuraava:

"Täällä on ollut paljon tekemistä ja monta vaikeutta voitettavana. Hänen armonsa kuninkaan puheille en pitkään aikaan päässyt, ja kun viimein pääsin, niin hän ynsein sanoin käski minut luotansa. Cecilia neiti, joka viime kerran täällä teidän asioillanne käydessäni oli niin kernas asiatanne edistämään, on nyt aivan myöntymätön. Olin jo joutua toivottomaksi kohtalostanne, mutta kun tulin ajatelleeksi, ett'eivät sikäläiset neuvoston herrat voineet mihinkään toimiin ryhtyä ilman kuninkaan kirjettä, ja kun samalla olen vakuutettu siitä, että olette pitävä sananne ja muistava köyhää palvelijaanne palkita, niin päätin odotella sopivampaa tilaisuutta. Muutamat tanskalaiset herrat, etenkin herra Eerikki Krummedik ja nuori Otto Pogwisch sekä hänen äitinsä Gladsaxin Ida rouva, joka mielellään käyttää hyväksensä jokaista tilaisuutta näyttääkseen vaikuttavansa enemmän kuin Cecilia neiti, antoivat minulle apuansa. Heidän puheistaan muuttuikin sitten vähitellen kuninkaan mieli, niin että hän ainakin salli minun päästä puheilleen. Sitten on minun onnistunut yhä varmemmaksi varmentaa hänen hyvää luuloansa teistä, niin että voitte olla aivan levollinen. Kuningas, herranne, on aina katsova parastanne. Se tuli näkyviin silloin, kun tuo hiton Engelbrekt taas viime viikolla tuli tänne. Kuningas ei tahtonut laskea häntä puheilleen. Kun minä sitten, yhä teidän asemaanne vahvistaakseni, puhuin hänen puolestansa, niin hän tosin sai tulla kuninkaan eteen, mutta oli tuskin alkanut puhua teistä ja menettelystänne, kun kuningas viittasi kädellään ja sanoi: 'Menkää pois, elkääkä koskaan enää tulko silmieni eteen!' — Voitte tästä nähdä, onko minusta ollut teille hyötyä vai ei. Tuo jumalaton vuoritilallinen uskalsi tosin juuri kuninkaasta kääntyessään ja salista lähtiessään uhata vielä kerran tulevansa takaisin, mutta jos hän tulee, niin siitä kai on tuleva hänen viimmeinen matkansa, jollei teidän kätenne häntä jo sitä ennen ole kouristanut. Voitte nyt pidellä häntä, niin kuin tahdotte, hän on vallassanne, eikä kuollut koira enää hauku."

Riemuitsevin katsein vouti otti kirjeen vaimonsa kädestä, sitten kuin tämä oli sen lukenut. Mutta ei tämäkään kirje tehonnut häneen siten, kuin vouti oli tarkoittanut.

"Jumala ja pyhä Olavi, isänmaani suojeluspyhä", sanoi hän, "muuttakoot mielesi, Jösse Eerikinpoika, ennen kuin on myöhäistä. Minä olen onneton vaimo raukka", lisäsi hän hiljaa, ikään kuin itsekseen.

Mies oli jo taas sanomaisillaan hänelle kovia sanoja, kun hänet siitä esti hovipoika, joka ilmoitti herra Krister Niilonpojan ja herra Kaarlo Knuutinpojan olevan linnanpihalla. Vouti kiiruhti ottamaan hattuansa rientääkseen ylhäisiä vieraitansa vastaan, mutta Birgitta rouva painoi tuskissaan päänsä käsiinsä ja käänsihe pois.

"Pian, vaimo", huusi silloin hänelle vouti, "katso, että kaikki on hyvässä kunnossa ja ett'ei mitään puutu. Naistenhuoneessa sinun tulee noille ylhäisille rouville ja neideille näyttää ystävällisen ja iloisen näköiseltä, säästä sen tähden kyyneleesi siksi kun jäät yksiksesi."

Tätä puhuessaan hän oli sitonut miekkansa vyölleen ja heittänyt hartioilleen hienon kärpännahalla reunustetun viitan. Hän tarttui vaimonsa käteen saattaakseen hänet naistenhuoneeseen, kun ovi taas aukeni ja sisälle astui pitkä kookas palvelija tuoden muassaan vanhan talonpoikaisissa vaatteissa olevan miehen.

"Mitä nyt?" kysyi vouti mahtavalla äänellä.

"Tärkeitä uutisia", vastasi palvelija, "jollen erehdy."

"Jollet varmemmin asiaasi tiedä, niin saa sanottavasi jäädä toiseen aikaan."

"Jollei tämä minua petä, niin ovat uutiseni siksi tärkeitä, että nuo ylhäiset herrat voivat hetkisen teitä odottaa", sanoi palvelija ja veti takkinsa alta pergamenttikirjeen, jossa riippui iso sinetti, minkä vouti heti tunsi kuninkaan sinetiksi.

"Kirje kuninkaalta!" huudahti vouti.

"Niin, ja joka on ollut kummallisilla teillä, sillä oikeastaan kai sen olisi pitänyt tulla perille jo viime kesänä, sen mukaan kuin tämä mies sanoo."

"Kuinka olet saanut kirjeen käsiisi, mies?" kysyi vouti kiivaasti.

"Luvallanne sanoen, armollinen vouti, Eskil on nimeni ja olen kalastaja
Gripsholman tienoilta…"

"Pian, mies, mistä olet saanut kirjeen…!"

"Armollinen vouti, olen kalastaja Gripsholman läheisyydestä ja tupani on Mälarin rannalla. Olin vesillä siimojani kokemassa, noin viime juhannuksen aikoina, jolloin edellisenä iltana oli ollut kova rajuilma…"

"Herra Kaarlo Kristerinpoika ja Ebba rouva", ilmoitti hovipoika ovelta. Vouti kävi yhä malttamattomammaksi. Kirje viehätti häntä paljoa enemmän kuin nuo ylhäiset herrat, joita nyt alkoi saapua, toinen toisensa perästä.

"Minä näin kirjeen", alkoi palvelija, joka oli tuonut kalastajan muassaan ja joka ymmärsi, että tällä hetkellä ennen kaikkea piti joutua, "minä näin kirjeen tällä miehellä viime Gripsholman-matkallamme. En osaa kirjoitettua lukea, mutta aavistin kirjeen olevan tärkeän, etenkin kun mies kertoi kahden herrasmiehen yöllä taistelleen ja toisen silloin heittäneen kirjeen järveen."

Riemun leimahdus välähti Jösse Eerikinpojan silmistä, ja vaikka olikin niin kiire, niin ei hän kuitenkaan malttanut olla tarkastamatta kuninkaallista sinettiä.

"Vie alas mies", sanoi hän vavisten palvelijalle; "ritarien mentyä matkoihinsa tahdon häntä lähemmin kuulustella."

Hän kiinnitti sen jälkeen kaiken huomionsa kirjeeseen ja nosti jo kättänsä sinettiä rikkoakseen ja ottaakseen varman tiedon sisällyksestä, kun kiivaita askelia kuului oven ulkopuolelta. Vouti niitä innoissaan tuskin huomasikaan.

Mutta ovi lensi auki ja siitä astui sisälle kookas ritari, jonka ryhti ja kasvot ilmaisivat yhtä paljon arvokkuutta kuin alentuvaisuuttakin. Hän astui voudin luokse.

"Tärkeitä kirjeitä herraltamme, kuninkaalta", sanoi ritari nähdessään kirjeen voudin kädessä, "saatoinpa arvata jonkin sellaisen seikan olleen syynä siihen, että vieraiden niin kauvan täytyi odottaa saadakseen tervehtiä vieraanvaraista isäntäänsä. — Ei kai mitään huonoja sanomia, toivon ma …?"

"Ei, ei, armollinen herra", änkytti vouti, kohteliaasti kumartaen, vaikka hänen erittäin vastahakoisesti täytyi panna kirje käsistään, "sanomat ovat hyviä. Mielet tyyntyvät tyyntymistään. Olin juuri aikeissa rientää alas tervehtimään niitä ylhäisiä herroja ja miehiä, jotka minua tänään käynnillään kunnioittavat."

Ritari tuskin kuunteli voudin puolusteluja. Hän oli kääntynyt Birgitta rouvaan, joka väkisinkin koetti salata levottomuuttaan.

"Terve tultuanne, herra Kaarlo Knuutinpoika", sanoi hän, "tulette pikemmin, kuin täällä saatoimme luulla. Sen tähden rohkenimme kiintyä niihin asioihin, joita Tanskasta tulleet tiedot koskevat…"

"Kuninkaan toimet ennen kaikkia muita", sanoi ritari ystävällisesti tarjoten Birgitta rouvalle kätensä ja taluttaen hänet hänen kumartelevan miehensä ohitse ja käytävää myöten isoon pitosaliin.

Liehakoiden seurasi vouti, ja kun hän oikein ennätti miettiä ja verrata toisiinsa kirjurinsa kirjeessä olleita ja äsken saamiansa tietoja, niin hänelle kävi aivan selväksi, että äskeinen kirje oli se, jonka Engelbrekt oli tuonut neuvostolle. Ilo oikein hiveli hänen mieltään, kun hän ajatteli sitä sattuman kaupalla saatua välikappaletta, joka nyt tarjosi niin hyvän tilaisuuden joutua tekemisiin tuon uppiniskaisen vuoritilallisen kanssa. Nyt hän saattoi todistaa tämän kulkeneen valheenkengillä kuninkaan ja neuvoston välillä, nyt ei mikään enää saattanut estää hänen voittoriemuansa ja Engelbrektin kukistumista.

Hänen huuliensa hymyily, kun hän ritarin ja emäntänsä jälessä astui isoon saliin, oli sen tähden luonnollisempaa kuin koskaan ennen ja painoi hänen kasvonpiirteisiinsä ja koko olentoonsa leppeyden leiman, joka hänelle sopi hyvin.

Niistä monista ritareista, jotka olivat kokoutuneet saliin, oli vanha kunnianarvoinen Krister Niilonpoika ylhäisin. Paitsi häntä siellä oli hänen kolme poikaansa Kaarlo, Juhana ja Niilo sekä vielä Ture Turenpoika (Bjelke) ja Niilo Steninpoika (Yö ja Päivä). Miestensä keralla saapuneita naisia olivat ainoastaan Kaarlo herran rouva, Ebba Krummedik, ja herra Niilo Steninpojan rouva, Margareta Knuutintytär (Bonde). Viimemainitun muassa oli myöskin nuori kaunis tyttö, Katarina Kaarlontytär (Gumsehufvud).

Mutta jos kohta vanha herra Krister Niilonpoika valkeine harmaine hapsineen olikin komea ja kunnianarvoinen, niin ritari Kaarlo Knuutinpoika se epäilemättä ennen muita kaikkia veti huomion puoleensa. Koko hänen ulkonaisessa olennossaan oli joka suhteessa jotakin tavatonta. Hänen pitkä kaunis vartalonsa, hänen uljas-asentoinen päänsä, hänen säteilevä katseensa, kauniit kasvonpiirteet ja sen ohessa hänen kohtelias ja miellyttävä esiintymisensä, joka tahtomattakin voitti sydämiä — yksistään tämä riitti tekemään hänet silmäänpistäväksi ja huomattavaksi. Mutta siihen tuli vielä lisäksi senaikuiseksi tavaton tietomäärä, joka oli osaksi opinnoilla, osaksi laajoilla matkoilla koottu. Ja kun hän puhui, niin kuului hänen täyteläinen, sointuisa äänensä niin miellyttävältä, että kuulijain korvat ikään kuin viehättyivät kuuntelemaan hänen sanojansa.

Hän talutti kohteliaasti Birgitta rouvan molempain toisten rouvain luokse ja yhtyi sen jälkeen muihin herroihin, jotka olivat piirissä Krister Niilonpojan ja voudin ympärillä. Tämä koetti parhaan kykynsä mukaan miellyttää ylhäisiä vieraitaan ja onnistuikin siinä odottamattoman hyvin. Vanha Krister herra hymyili hänelle ystävällisintä hymyänsä ja nuoremmat herrat ilmaisivat äänekkäästi hyväksymisensä voudin kertomuksille, jotka tietysti kaikki koskivat talonpoikia ja hänen tapaansa kohdella heitä.

Ainoastaan vanhin Krister herran pojista, Kaarlo herra, ei yhtynyt pilapuheisiin. Inhon varjo peitti päinvastoin hänen jalot kasvonsa. Kuitenki vaan varjo, sillä hän pysyi äänettömänä eikä koettanutkaan vaikuttaa keskusteluun ja suunnata sitä toiselle tolalle.

Vähitellen johti sitten tuo viekas vouti puheen viime tapahtumiin ja aivan herrain huomaamatta olikin jo jouduttu puhumaan siitä, millä vallalla neuvosto viime syksynä toimi pitäessään tarkastusta voudin viranhoidosta.

"Minusta näyttää", rohkeni vouti sanoa, "siltä, että teidän, jalot neuvoston herrat, olisi pitänyt lähemmin tuumia, ennen kuin siihen asiaan ryhdyitte."

"Lähemminkö tuumia?" virkkoi Krister herra, "enpä tosiaan ymmärrä, kuinka saatatte tuollaista puhua, Jösse Eerikinpoika. Neuvosto menetteli mitä varovaisimmin ja itsehän tiedätte, kuinka vähän oli toivoa saada ärsytetyt talonpojat hillityiksi — sitä paitsi neuvosto noudatti kuninkaan kirjettä…"

"Sanoitte, jalo herra Krister Niilonpoika", jatkoi vouti kumartaen tuolle vanhalle herralle, "sanoitte noudattaneenne kuninkaan kirjettä, mutta sallikaa minun kysyä, tiedättekö aivan varmaan tämän kirjeen olleen kuninkaalta…?"

"Kuninkaaltako?" kysyivät kaikki suuresti kummastuen ja odottaen tuolle oudolle kysymykselle selitystä.

"Kuka jätti kirjeen neuvoston käsiin…?" jatkoi vouti.

"Tukholman linnan vouti, herra Hannu Kröpelin", vastasi Kaarlo Knuutinpoika, "ja se mies, joka oli tuonut kirjeen kuninkaalta hänelle, oli itse läsnä. Hän oli vuoritilallinen Vaskivuorelta, nimeltään Engelbrekt Engelbrektinpoika, pieni, ylevän näköinen mies. — Mitään epäilystä siitä, että kirje tosiaankin oli kuninkaalta, ei voi nousta."

"Jalot herrat", sanoi vouti mahtavamman tavoin hymyillen, "teidät on siinä asiassa petetty. Minä uskallan väittää, ett'ei tätä kirjettä ole olemassa, sillä se mikä on, on väärä."

"Jos sen voitte todistaa, vouti", sanoi Kaarlo Kristerinpoika, "niin saakoon se mies, joka on uskaltanut tuoda vääriä sanoja kuninkaalta valtakunnan neuvostolle, kovan rangaistuksen."

"Siihen ei tarvita muuta, kuin että te, jalot herrat, tarkastutatte kirjettä ja sen sinettiä, tokko se todellakin on Eerikki kuninkaan sinetti, joka on hänen kanslerinsa hallussa. Te saatatte kuitenkin tästä nähdä, millaista on olla tekemisissä näiden talonpoikain ja vuoritilallisten kanssa. Minä aion nyt pääsiäisjuhlan perästä koko miehistöineni mennä sinne Taalainmaahan ja kuninkaan, herrani nimessä olen kurittava tuota Engelbrektiä, joka on rohjennut armollista kuningastamme ja teitä, jalot valtakunnan neuvoston herrat, tuolla tavoin vaivata."

Sen pitemmälle vouti ei ennättänyt, ennen kuin ovi aukeni ja kaksi vanhanpuolista herraa tuli sisälle ja heidän muassansa muuan nuorempi, joka talutti kädestä nuorta tyttöä. Vouti kiiruhti tulevia vastaan. Toinen näistä oli piispanpuvussa. Hän oli varsin vanha herra, mutta ikäisekseen ripeä. Se oli Linköpingin piispa, Knuutti Bonpoika (Yö ja Päivä), Niilo Steninpojan setä. Toinen vanhemmista herroista oli Hannu, Ewerstenin kreivi. Hänen takanansa tuli Niilo Steninpojan veljenpoika, Maunu Pentinpoika, nuori herra, jonka kasvot ilmaisivat hillitöntä ja rajua luonnetta. Nuori tyttö, jota hän kädestä talutti, oli Agnes, Ewerstenin kreivin tytär.

Kaikki läsnäolijat, vanha Krister herrakin, tervehtivät kunnioittaen piispaa, joka myhäillen kumarteli vastaan, vaikka hän sitä tehdessään näytti seuralaiselleen, kreiville, silmäyksellä ilmoittavan, että hänen alottamaansa keskustelua oli soveliaammassa tilaisuudessa jatkettava. Yleinen puhelu virkosi taas kohta sen jälkeen entiselleen. Sen kestäessä voudin palvelijat kantoivat esiin toisen ruokalajin toisensa perästä, joita pöytä suorastaan ahdettiin täyteen.

"Ette kai ilman syytä tule näin kauvas pohjoiseen omasta hiippakunnastanne, hurskas isä?" kysyi Krister herra keskustelun kestäessä ja kääntyi Knuutti piispaan.

"Kirkollisen alueemme asiat täällä Ruotsissa ovat huolettavalla kannalla", sanoi piispa päätänsä ravistaen, "kun meillä on kaksi päätä yhden sijassa…"

"Siitä kai on sentään loppu tuleva", arveli Krister herra; "armollisen herramme, kuninkaan, täytynee kai lopulta tässä asiassa antaa myöten. Huolettavaa ja vaikeata on, kuten sanotte, pitää järjestystä, kun kirkon omat miehet sitä rikkovat. Eipä mahtane Upsalan hiippakunnan kansa piankaan unhottaa, kuinka Arnold[1] piispa syksyllä Tanskasta tänne tullessaan väkisin murratti auki ovet, kun kaniikit kieltäytyivät hänelle antamasta piispantalon avaimia. Tavoiltaan hän tainnee olla samanlainen kuin Johannes Gerkenpoika…"[2]

Knuutti piispan veret kuohahtivat näistä sanoista. Hänen huhuttiin olleen kovin läheisissä väleissä 1412 kuolleeseen Vadstenan päänunnaan, Ingegerd Knuutintyttäreen, joka oli Pyhän Birgitan tyttärentytär. Kuinka sen asian laita muuten lienee ollutkaan, siitä piispa itse vastatkoon. Tähän aikaan oli huhu jo ennättänyt hälvetä, mutta piispaan, joka oli arka sekä kirkon oikeudesta että omasta kunniastaan, teki aina vastenmielisen vaikutuksen, kun mainittiin jotakin, joka saattoi tätä asiaa tarkoittaa. Arkkipiispa Johannes oli kuulu siveettömästä elämästään; kenties oli piispa samoihin aikoihin ja sen hälyn johdosta, minkä tämän elämä synnytti, jossakin tilaisuudessa saanut muistutuksia nuoruutensa tapahtumista. Ingegerd Knuutintyttärestä ei puhuttu hyvää, ei luostariväen kesken eikä luostarin ulkopuolellakaan, vaikka hän olikin Margareta kuningattaren kasvatussisar ja ystävä. Tyytymättömyys arkkipiispa Johannekseen toi kansan mieleen kaikki, mitä samansuuntaista oli tapahtunut, ja silloin mainittiin Ingegerd abbedissan[3] nimi, ehkäpä piispa Knuutinkin. Sen tähden ilmaisi tässäkin tilaisuudessa piispan muoto Krister herran viimeisten sanain johdosta mielipahaa, jota hän varmaankin olisi tahtonut salata.

Krister herra huomasi tämän ja käänsi hymyillen puheen toiselle tolalle.

"Nyt", sanoi hän, "kuuluu arkkipiispa Arnoldin tila olevan huono. Hän on Arnossa ja minä olen kuullut rahvaan sanovan, ett'ei hänellä enää mahtane olla yhtään tervettä päivää odotettavissa. Mutta surettavalta tuntuu kuulla rahvaan puhuvan, ett'ei pahempaa konnaa ole koskaan pappina ollut. Hänen tautinsa kuuluu olevan inhottava…"

"Niin, niin", jatkoi piispa, "häpeällinen tauti. Mutta enemmän aihetta tänne tulooni antoi kuitenkin pyhän kirkon asia. Luulin täällä tapaavani arvoisan veljeni, Olavi piispan, mutta hän lienee nyt juuri lähtenyt Upsalan hiippakuntaan ja, palvelijainsa puheen mukaan, käymään Arnossa sairaan arkkipiispan luona."

"No niin, hurskas isä", sanoi silloin Krister herra, "minusta näyttää sopivalta, että nyt tulette vieraakseni Räfvelstadiin, koska aiotte mennä Olavi piispaa tapaamaan. Minä lähetän sanan hänelle, että hän palatessaan poikkeaa talooni. Siellä sitten voitte parhaiten pyhistä asioistanne keskustella. Pitkältä ei ole myöskään Tuomas piispan luokse Strängnäsiin…"

"Kiitos hyväntahtoisuudestanne, herra Krister Niilonpoika! Jollei Olavi piispa palaja ennen iltaa, niin lähden huomenna matkalle, ja silloin pitänen sananne mielessäni."

Pöytä oli jo kaikenlaisia ruokalajeja täynnä ja jo oltiin valmiit käymään aterialle. Jösse Eerikinpoika ei ollut säästellyt mitään ja varsinkin Knuutti piispa kehui häntä sangen onnelliseksi, koska hän voi hankkia sellaista ruokaa loukkaamatta kirkon sääntöjä ja yleistä paastonaikaista järjestystä.

Nuoremmat herrat lähentelivät naistenpuolta ja kohta syntyi salin sillä puolella vilkas keskustelu, jota naurunremahdukset tuon tuostakin keskeyttivät. Parhaiten kunnostivat itsensä herra Juhani Kristerinpoika ja herra Niilo Steninpoika, mutta myöskin herra Kaarlo Knuutinpoika yhtyi siihen vilkkaaseen leikinlaskuun, jota siellä pidettiin. Rouva Ebba Krummedik oli silloin panevinaan merkille, että hän kernaimmin loi katseensa kauniiseen Kaarina Kaarlontyttäreen.

Kaarina neiti ja Agnes olivat liittyneet toistensa seuraan, mutta he olivat kuin yö ja päivä. Edellinen oli valkoverinen pohjan kaunotar, jonka suuret tummansiniset silmät säihkyivät eloa ja iloa. Agneksen kauneus oli aivan toista lajia ja tässä tilaisuudessa näytti siltä, kuin hän olisi ollut läpinäkyvällä suruhunnulla verhottu. Hän tosin hymyili pilapuheille, mutta hymyily oli väkinäistä ja hänen katseensa oli uneileva. Jokin tärkeä asia, mutta sellainen, joka oli vieras hänen ympäristölleen, täytti nähtävästi koko hänen sielunsa.

Hänen edessään seisoi nuori Maunu Pentinpoika. Hänen silmänsä tähystivät hekkuman ilmeellä Agnesta. Ritarin suu hymyili ja hän oli väsymätön kokiessaan miellyttää tummasilmäistä impeä. Mutta tämän tummat silmäripset kohosivat harvoin niin korkealle, että ritari sai katsoa hänen kauneihin silmiinsä, ja hymy, joka hänen huulensa pani väreille, oli niin raukea, että ritarin miellyttämisinnon olisi pitänyt jäähtyä, jolleivät hänen aikeensa tyttöön nähden olisi olleet vakavat.

"Nyt olen ollut ritarinanne, arvoisa neiti, matkalla Göksholmasta tänne", sanoi vihdoin Maunu herra pakottaakseen harvapuheisen tytön jotakin varmaa vastaamaan, "mutta te ette kuitenkaan ole minulle antanut mitään kihlamerkkiä. Onhan kuitenkin tapana, että ritarilla on jokin merkki sydämensä valitulta…"

"Saattaahan sydämenne valittu, herra Maunu Pentinpoika", vastasi Agnes koettaen hymyillä, "olla tietämätön valitsemisesta."

"Tietämätön", sanoi ritari kummastustaan peittämättä, "kuinka voitte sellaista sanoa, arvoisa neiti?"

Nyt kohosi Agneksen katse tungettelevaan ritariin ja siitä näkyi sanoja selvemmin hänen sydämensä vastaus. Maunu Pentinpoika, joka kuitenkaan ei sellaista kovin merkille pannut, piti tätä kaikkea vaan tavallisena pilapuheena ja sanoi samaan tapaan kuin ennenkin:

"Tuossa riippuu hansikkaanne, arvoisa neiti, antakaa minulle se, minä pidän sitä päässäni kypärinkoristeena; saatte nähdä, kuinka ensi rengastaistelussa olen heiluttava peitseäni teidän kunniaksenne."

Ja neitosen vastausta odottamatta hän tarttui pieneen kärpännahalla reunustettuun käsineeseen sekä tempasi sen pois kultahaasta, josta se riippui helmikoristeisessa vyöllisvyössä.

Kauniin tytön silmät iskivät vihastuksen tulta tästä Maunu Pentinpojan julkeasta teosta. Hän ojensi kätensä ottamaan takaisin ryöstettyä käsinettänsä ja sekä katseeltaan että kasvonpiirteiltään kuningattarena hän sanoi:

"Muistomerkin omin luvin ottamista en tiennyt ritarintavaksi…"

"Hansikas ensin ja käsi sitten, arvoisa neiti", vastasi ritari leikkiä laskien, vaikka hänen katseensa ikään kuin arasteli sitä neitsyeellistä majesteettia, joka noista suurista tummista silmistä loisti, "nyt minä pidän hansikkaan!"

Neitosen kalpeat kasvot punehtuivat närkästyksestä ja hänen sievät huulensa vapisivat. Mutta mitään sen enempää ei ennätetty puhua, ennen kuin Hannu kreivi ikään kuin sattumasta seisoi tyttärensä rinnalla.

"Ystäväni Maunu ritari", sanoi hän hymyillen, "te kuljette, rientoaskelin, näyttää minusta…"

"Rohkean osalle onni lankee, jalo kreivi", sanoi Maunu vastaten.

"Ja jos olette tehnyt itsenne tyttäreni ritariksi, Maunu Pentinpoika, niin uskon varmaan miekoin ja peitsin osottautuvanne ansiolliseksi taistelemaan hänen puolestaan ja sen puolesta, mitä hän arvaa korkeaksi", lisäsi kreivi puolittain piloilla.

"Luottakaa siihen!" vastasi Maunu pistäen pienen hansikkaan vyöhönsä.

Kreivi käänsihe tällöin toisaalle ja kohtasi silloin piispan hymyilevät kasvot. Tämä viittasi kreiviä tulemaan syrjään muutaman ikkunan luokse.

"Nuo nuoret näyttävät sopivan toisilleen!" sanoi hän puoliääneen.

Kreivi ei vastannut mitään, vaan katseli ajatuksiinsa vaipuneena linnanikkunasta, josta saattoi nähdä osan kaupunkia ja nostosillan edustan. Tavatonta liikettä näkyi siellä olevien ihmisten keskellä ja taajoja väkijoukkoja seisoi kahden puolen linnantietä porttiin päin katsellen. Tietämättään katseli kreivi näitä piispan puhetta kuunnellessaan. Tämän kasvot olivat huoneeseen päin eikä hän sen tähden saattanut nähdä, mitä linnanportin edustalla tapahtui.

"Minun nähdäkseni", jatkoi piispa, "on veljenpoikani, Pentti ritarin tekemä ehdotus kaikin puolin hyvä. Sukumme on Ruotsin valtakunnan ylhäisimpiä; tekin olette vanhaa sukuperää. Teidän vaakunanne meidän vaakunamme rinnalla on varsin hyvästi koristava Göksholman linnanporttia, arvelen ma, eikä tytärtänne komeampaa linnanrouvaa ole kävellyt Göksholman ritarisalin siltapalkeilla, sen sanon minä, Knuutti Bonpoika, niin totta kuin kunnialla kannan yötä ja päivää isiltäperityssä vaakunassani…"

Kova torventoitahdus, jonka ääni kajahti korkeaa linnaa vasten, herätti kreivin ajatuksista ja sai piispan pysäyttämään sanatulvansa.

Peremmällä salissa, jonne toitahdus kyllä kuului, mutta jossa kovaääninen puhelu sen sotki, pitkittivät kaikki häiritsemättä pöydän antimien nauttimista taikka myöskin puhelemistaan naisten kanssa.

Mutta yht'äkkiä temmattiin ovi auki, ja kynnykselle ilmestyi tomuuntunut ratsumies, jonka keltaiset saappaat olivat aivan lian vallassa, mikä tiesi kovaa ratsastamista maantiellä, jolta aurinko ja kevättuuli eivät vielä olleet ennättäneet kuivata talven kosteutta.

Se oli Juhani Wale.

Salissa kaikki vaikenivat ja katsoivat kummastellen rauhanhäiritsijään. Jösse Eerikinpoika riensi esiin, mutta ennen kuin hän oli sanaakaan saanut sanotuksi, sanoi Juhani herra kovaäänisesti:

"Engelbrekt talonpoikaisjoukkoineen on tulossa Vesteråsiin. He levähtävät vajaan peninkulman päässä täältä, vähän Skultunan tällä puolen. Ennen iltaa he varmaankin tekevät hyökkäyksen linnaa vastaan."

II.

Kuninkaankirje.

Salissa nousi kova hälinä näistä Borganäsin voudin sanoista. Naiset vetäytyivät Birgitta rouvan kanssa naistenhuoneeseen, kun taas herrat kokoutuivat piiriin molempain voutien ympärille.

Sanoma yllätti heidät kuin salama kirkkaalta taivaalta. Yksin Jösse Eerikinpoikakin, joka omasta puolestaan oli kaikki niin hyvin järjestänyt, jäi neuvottomana seisomaan raukein silmin ympärilleen katsellen, ikään kuin hyviä neuvoja anoen. Vihdoin Niilo Steninpoika rohkaisihe puhumaan.

"Tuomanne sanoma, vouti", sanoi hän, "tulee jokseenkin arvaamatta; näyttää siltä, kuin moisten tietojen olisi pitänyt joutua perille jo paljoa ennen, kuin talonpojat olivat kulkeneet joen yli."

Ritarin mieltä olivat nähtävästi kaikki läsnäolevaiset ja tuikeita katseita suunnattiin tuohon leväperäiseen voutiin. Jösse Eerikinpoikakin näytti mielessään hautovan jotakin ankaraa vastausta alavoudilleen. Tämä ei kuitenkaan jäänyt sanattomaksi hänkään.

"Totta puhutte, ankara ritari", sanoi hän, "mutta jätätte huomioon ottamatta, että valtakunnan neuvosto on sitonut kuninkaan voudeilta kädet, ja että on vaikea luottaa sellaiseen talonkoiraan, jolta suu on tukittu. Olisipa saattanut käydä niinkin, ett'ei mitään tietoa olisi tullut tänne linnaan, ennen kuin talonpojat olisivat olleet sen porttien edustalla. Kaikkia teitä ja polkuja, joita tänne päästään, on niin tarkoin vartioitu, ett'ei sanantuojaa ole voitu perille saada. Siitä että minä olen päässyt lävitse, saatte kiittää sitä asian haaraa, että talonpojat nyt ovat kulkeneet etelämpään ja yhtyneet pääjoukkoon."

"Meillä ei ole mitään syytä teitä moittia", virkkoi nyt vanha Krister herra, "meidän on päinvastoin teitä kiittäminen nopeasta ajostanne ja toimellisuudestanne, mutta tässä näyttää minusta olevan hyviä neuvoja tarpeen ja onnena pidän, että niin monta valtakunnan neuvosta on täällä läsnä. Tahdotteko arvoisa isä, Knuutti piispa, ensin lausua mielipiteenne tästä asiasta, ja miten teistä näyttää tässä olevan parhaiten ja hyödyllisimmin toimittava."

Piispa mietti kotvasen, ennen kuin vastasi. Vihdoin hän sanoi:

"Mikäli näyttää, tuntuvat taalalaiset, jotka näihin asti ovat eläneet hiljaa ja siivosti vuoristossaan, tahtovan tuoda uusia tapoja Ruotsin valtakuntaan. Vast'ikäänhän he syksyllä, nyt viime syksynä, myöskin olivat matkalla tänne etelään päin. Se leikki minusta näyttää olevan lyhyeen lopetettava ja talonpoikia kovistettava niin, ettei heitä enää haluta sitä uusia. Tällä hetkellä ei kuitenkaan valtakunnan herroilla ja miehillä mahtane olla semmoisia voimia käytettävänään, että he yhdellä iskulla saattaisivat tehdä tämän talonpoikain hankkeen tyhjäksi. Sen tähden olen sitä mieltä, että valtakunnan neuvokset, jotka täällä ovat koolla, ratsastavat talonpoikia vastaan ja koettavat hyvällä saada heidät palaamaan. Sitten saamme aikaa miettiä, kuinka vastaiseksi teemme heidät haluttomiksi tällä tavoin vaeltamaan Dal-joen ylitse ja häiritsemään valtakuntaa ja sen muuta rahvasta. Jos kenellä on parempaa neuvoa, niin hän sen sanokoon."

"En kaikin puolin", virkkoi silloin Ture Turenpoika (Bjelke), "ole samaa mieltä, arvoisa isä Knuutti piispa. Jos vielä hieromme sopimusta talonpoikain kanssa, niin teemme heidät vieläkin pöyhkeämmiksi, kuin he jo ennestään ovat. Minun mieleni on se, että heti nousemme ratsaille ja lähdemme saatavissa olevan väen ynnä palvelijaimme etunenässä talonpoikia vastaan. Vannonpa kautta hyvän miekkani, että heitä piankin enemmän haluttaa vaeltaa pohjoiseen päin, kuin valloittaa Vesteråsin linna. Sanokaa, vouti, mitä siitä ajattelette?"

Nuoremmat herrat hyväksyivät Ture herran sanat ja käsien kuultiin tapailevan miekankahvaa.

Jösse Eerikinpoika ei näyttänyt kykenevän vastaamaan tehtyyn kysymykseen. Hänen vasen kätensä puristi miekankahvaa oikean käden levottomasti sivellessä partaa, ja hänen ilmeettömät silmänsä osottivat hänen hautovan jotakin tuumaa, joka ei vielä ollut ennättänyt täysin mielessä kypsyä. Hänen alavoutinsa vastasi hänen puolestansa.

"Niiden tietojen mukaan, jotka olen voinut saada", sanoi hän, "on talonpoikaisjoukossa 10,000 miestä ja Engelbrektillä itsellään on 600 ratsumiestä täysissä aseissa."

Tämä tiedonanto näytti koko joukon masentavan nuorten, sodanhimoisten herrain miehuutta.

"Kuusiko sataa ratsumiestä?" kysyi Kaarlo Knuutinpoika, "kuinka on mahdollista, että tämä köyhä rajamaa kykenee panemaan sellaisen joukon liikkeelle? Mistä se mies on saanut nuo ratsumiehet?"

"Ne ovat vuorirälssiä", vastasi vouti.

"Vaikkapa niinkin", virkahti Ture Turenpoika, "niin mitäpä merkitsevät nämä 600 vuoriknaappia meidän hyvin harjoitettuja miehiämme vastaan. Minä pysyn lujana mielipiteessäni, että meidän on ensin lyötävä nämä, sitten saamme kyllä aikaa tuumiaksemme talonpoikain kanssa. Kuinka suuri on miesvoimanne täällä linnassa, Jösse Eerikinpoika?"

Nyt oli vouti ennättänyt jonkun verran toipua siitä horrostilasta, johon sanoma talonpoikaisjoukon tulosta oli hänet pannut. Ritarin voimakas puhe siitä, miten olisi lähdettävä väkivallalla noita kapinannostajia kukistamaan, herätti hänet taas täysiin tietoihinsa.

"Muutamien tuntien kuluttua saatan lähettää 800 kiiltohaarniskaista ratsumiestä pohjoiseen päin", sanoi hän.

"Kas, sitäpä kannattaa kuulla", huudahti silloin Ture Turenpoika, "meillä on ainakin satakunta palvelijoitamme täällä koolla. Yhdeksällä sadalla miehellä otan tuota kunnon vuoritilallista piirissä pyörittääkseni niin, että hänen päänsä on menevä pyörälle, jollei hän kokonaan ole sitä menettänyt. Käskekää miesten nousta ratsaille, vouti, ja te, jalot herrat, jotka tahdotte minua seurata, laittaukaa valmiiksi."

Ritari astui jo ovea kohti heti päätöstänsä toimeen pannakseen ja Niilo Steninpoika ja Maunu Pentinpoika olivat valmiit häntä seuraamaan, kun vanha Krister herra nousi penkiltä, jolle oli istuutunut, ja huusi hänet takaisin.

"Seis, Ture ritari", sanoi hän, "ensin kuulustelkaamme niiden herrain mieltä, jotka eivät vielä ole lausuntoansa antaneet. Omasta puolestani ja kuultuani, millaisen voiman talonpojat ovat koonneet, yhdyn kaikin puolin arvoisaan isään, Knuutti piispaan. Rauha saatakoon toimeen verta vuodattamatta, mikäli on mahdollista, mutta sitten kun talonpojat taas on saatu toiselle puolelle jokea, silloin valtakunnan neuvokset tuumikoot, kuinka noita levottomia on rangaistava ja moinen meteli vastaisuuden varalle ehkäistävä. Jos asianlaita on sellainen, kuin isäntämme äskettäin väitti, että Engelbrekt Engelbrektinpoika on valheita kantanut kuninkaan, armollisen herramme, ja valtakunnan neuvoston välillä ja jättänyt väärennetyn kirjeen neuvoston käsiin, niin ei tarvita pitkää aikaa sen miehen kukistamiseen ja sillä tavoin, hyvät herrat ja miehet, minusta kapina näyttää parhaiten päänsä menettävän. Niinpä on sen tähden nyt minunkin mielipiteeni, että me kaikki täällä läsnäolevat neuvostonjäsenet lähdemme talonpoikia vastaan ja koetamme saada heidät hyvällä kääntymään takaisin. Sillä välin jääköön teidän tehtäväksenne, vouti — hän kääntyi tällöin Jösse Eerikinpoikaan — koota väkenne ja lähettää lentoviesti minun kotona oleville miehilleni, että heti nouskoot ratsaille ja tulkoot tänne. Jos tässä olette samaa mieltä, jalot herrat, niin pyydän teitä kiireimmiten kutsumaan omatkin miehenne tänne Vesteråsiin."

Tuskin oli vanha herra saanut puheensa päätetyksi, ennen kuin ovi taas aukeni ja ratsumies tuli näkyviin. Se oli muuan Vesteråsin linnan miehiä, jonka Juhani Wale oli tavannut kiertomatkalla kokoamassa Jösse Eerikinpojan väkeä, ja jonka hän oli käskenyt viipymättä ratsastaa pohjoiseen päin ja hankkia tietoja talonpojista.

"Talonpoikaisjoukko on lähtenyt liikkeelle", sanoi hän kiivaasta ajostaan vielä hengästyneenä. "Engelbrektin ratsumiehineen näin Hofdestan niityllä, tuskin puolen peninkulman päässä täältä kaupungista."

Tämä sanoma sai kaikki yhtymään Krister herran ja piispan mielipiteeseen.

Herrat nousivat sen jälkeen varustautuakseen lähtemään ja muutamien silmänräpäyksien kuluttua nähtiin palvelijoita täyttä laukkaa ratsastavan Vesteråsin linnasta kaikkiin suuntiin maaseudulle päin.

* * * * *

Ennen pitkää olivat molemmat voudit kahden kesken isossa salissa.

Jösse Eerikinpoika oli nyt toipunut entiselleen. Annettuaan käskyn, että hänen miestensä, sekä niiden, jotka olivat linnassa, että niiden, jotka oleskelivat sen ympäristössä, piti olla valmiina, lähetti hän lentoviestejä läheisimpiin linnoihin ja herraskartanoihin. Nämä toimet suoritettuaan rupesi hän yhä paremmin ja paremmin käsittämään asemaansa. Hän huomasi silloin, ett'ei hän ylipäätään ollut mitään menettänyt. Herrat tahtoivat samaa kuin hänkin ja hänestäpä se Engelbrektin kukistaja lopullisesti tulisi, sekä sitten kiistämättä Vestmanlannin ja Taalainmaan herra.

Hän alkoi päälle päätteeksi tuntea jonkinlaista tyytyväisyyttäkin siitä, että asia oli saanut tällaisen käänteen. Ainoastaan kahdella tavoin saattoi käydä: joko kääntyivät talonpojat takaisin, taikka joutui luultavasti linna piiritettäväksi. Mutta kävipä näin tai noin, niin oli hän, Jösse Eerikinpoika, siitä hyötyvä. Mitään kolmatta puolta hän ei voinut asialle ajatella.

"Milloin saitte ensin tiedon talonpoikaiskapinasta?" sanoi hän yht'äkkiä Juhani Walelle, joka koko ajan oli seisonut saman ikkunan ääressä, josta äskettäin Hannu kreivi oli katsellut linnan portin edustalla liikkuvia rahvasjoukkoja.

"Viikon päivät takaperin", vastasi hän, "kaikki on käynyt niin salaisesti. Lähetin heti sanan teille, mutta, niin kuin sanoin, mies palasi tyhjin toimin, ei mistään päässyt lävitse tänne."

"Ja miksikä ovat nuo kirotut talonpojat nyt lähteneet liikkeelle?"

"Vero, jonka kannatitte…!"

"Ovatko he joutuneet järjiltään nuo petunpurijat? Niinkö sitten arvelevat, ett'ei kuninkaalle ole tuleva mitään veroa tästä maanäärestä? Mutta odotas, Engelbrekt … oletpa kautta Pyhän Knuutin oppiva pysymään kauniisti kotonasi, vaikk'ei kaikki menekkään sinun mielesi mukaan!"

Hän alkoi näin sanoen kävellä edes takaisin salissa kädet selän takana. Juhani Wale oli jo monta kertaa ollut keskeyttämäisillään hänet, mutta tahtoi ensin odottaa oikein sopivaa tilaisuutta. Kun Jösse Eerikinpoika kävellessään astui aivan läheltä hänen ohitsensa, laski hän kätensä tämän olkapäälle ja sanoi puoliääneen:

"Onhan teillä, vouti, tämän arvoituksen selitys käsissänne?"

Vouti nosti päätänsä ja loi silmänsä puhujaan, ikään kuin ei olisi sanaakaan ymmärtänyt…

"Mitä mies rakastaa", jatkoi Juhani Wale, "se häntä hallitsee…"

Jösse Eerikinpojan harmaat silmäterät kutistuivat. Hänen kasvoilleen ilmautui katkeruuden ilme ja hän näytti jo puolittain käsittävän alavoutinsa sanain tarkoituksen, vaikka hän halusi ikään kuin pisara pisaralta imeä sen tietoonsa, ett'ei hiukkastakaan menisi hukkaan. Se katse tiesi saituria, joka on kadottanut säkillisen kultaa, mutta jolle kertomus keinosta, millä saada se takaisin, tuottaa nautintoa.

"Mitä mies rakastaa", toisti hän.

"Se häntä hallitsee", lisäsi Juhani Wale, "ja se, jolla tuo rakas on vallassaan, hallitsee häntä tämän kautta."

"Jos sanojanne oikein ymmärrän, niin lienee hallussani jotakin, joka auttaa minua hallitsemaan…"

"Oikein … jotakin tai joku…"

"Jokuko?"

"Joka on Engelbrektille rakas, ja jonka kautta voitte häntä hallita."

Jösse Eerikinpoika löi otsaansa. Yht'äkkiä hänelle asia selvisi.

"Olette oikeassa, Juhani Wale", virkahti hän ja päästäen ilonhuudahduksen, joka oli kuin karjuntaa, hän löi kätensä yhteen. "Olette oikeassa, Juhani Wale, minulla on hallussani se side, joka on painava Engelbrektin jalkaini juureen. Ha, ha … Birgitta, mitä nyt unesi merkitsevät!"

Jösse Eerikinpoika meni heti ovelle ja huusi palvelijaa. Mutta samassa hänelle ilmoitettiin yhtä ja toista, mikä koski hänen aikaisempaa käskyänsä koko sotavoiman matkaanlähdöstä, niin että sekä hänen itsensä että hänen alavoutinsa täytyi pitkäksi aikaa jättää sikseen se, mikä muutoin heti olisi tätä keskustelua seurannut. Ja yhä uutta asiaa tuli niin tiheään, ett'eivät voudit huomanneetkaan, kuinka aika liukui käsistä.

Jo alkoi hämärtää, kun he menivät takaisin isoon vierassaliin, jonka isolle liedelle palvelijat sillä välin olivat laatineet leimuavan valkean.

"Nuo jalot neuvostonherrat", sanoi Jösse Eerikinpoika kärtyisästi heittäen hattunsa keskellä salia olevalle tammiselle pöydälle, "eivät näy tehtävässään kiirettä pitävän…"

"Onhan", virkkoi Juhani Wale, "saattanut arvaamattomia esteitä sattua, niin että he tarvitsevat apua. Minusta sen tähden näyttää sopivalta, jos muuten olette samaa mieltä kuin minä, että heti ryhdytte siihen, mitä vähän aikaa sitten olitte tekemäisillänne. Saattaisipa ehkä sillä tavoin melkoinen punnus oikeaan aikaan tulla pannuksi herrain vaakaan ja siis myöskin omaanne, minä arvelen…"

"Puhukaa suoraan, Juhani Wale! Häpeä tunnustaakseni, mutta kautta Vapahtajan viiden haavan, tuskin tunnen enää itseäni. Tuntuu siltä kuin aivot pyrkisivät ulos pääkallostani, niin minua tämä epätietoisuus kiusaa. Sanokaa sen tähden suoraan ajatuksenne, ajatelkaa ja toimikaa puolestani, Juhani Wale!"

"Kiitos siitä luottamuksesta, jota nyt minulle osotatte, jalo vouti. Yksinkertainen tuumani on se, että tuotatte miehen tornista tänne ja hänellä kirjoitutatte kirjeen Engelbrektille, että tämän on myöntyminen herrain vaatimuksiin, koska muutoin kasvattipojan henki on vaarassa … kirjeen lähetätte sitte varman miehen mukana Engelbrektille, mutta hänen täytyy saada se kohta, ja hyväpä olisi, jos se jo olisi hänen käsissään."

Ilosta mielettömänä syöksyi Jösse Eerikinpoika ovea kohti ja huusi ukkosenäänellä muutamaa palvelijoista; sitten hän kiiruhti syleilemään hymyilevää Juhani Walea. Samassa tuokiossa ilmautui aseellinen palvelija kynnykselle.

"Sano Yrjö mestarille", pauhasi Jösse Eerikinpoika tälle, "että hän heti paikalla saattaa tänne Gripsholmasta tuodun vangin."

"Tännekö saliin?" kysyi palvelija, ikään kuin kummastellen sitä, että tämä huone sai nähdä ja kuulla vangin kuulustelun.

"Tänne saliin", vastasi Jösse Eerikinpoika ja viittasi malttamattomasti kädellään, jonka jälkeen palvelija poistui. Juhani Waleen kääntyen hän lisäsi: "Minusta tämä huone näyttää sopivammalta kuin salakammio, sillä miehen mieli tavoittelee korkealle ja on jäykkä; tulkitkoot seinätkin hänelle Jösse Eerikinpojan valtaa ja korkeutta."

Hetkinen kului, sitten kuului ulkopuolelta tapparakeihäiden kalskua, kun ne koskettivat kivilattiaan, ja niiden ääneen yhtyi raskaiden viilevien kahleiden kalina. Mutta samalla kertaa kuului käytävän vastakkaisesta päästä, jossa naistenhuoneen ovi oli, sydäntäsärkevä huuto, jolla näytti Juhani Waleen olevan merkillinen vaikutusvoima. Hänen silmänsä välähtivät ja väristys kävi hänen ruumiinsa läpi.

Ovi avattiin samassa ja kaksi kiireestä kantapäähän aseissa oleva palvelijaa toi odotetun vangin. Mutta ovea avattaessa näkyi takana olevaa kiviseinää vastaan kahdet kalmankalpeat kasvot, jotka kuitenkin palvelijain tulisoihduista nouseva savu suurimmaksi osaksi peitti näkyvistä. Herra Juhani Wale tunsi toisista Birgitta rouvan ja toisista Agneksen, Ewerstenin kreivin tyttären.

Ovi suljettiin taas ja palvelijain käskettiin poistua, sitten kuin he ensin Juhani herran käskystä olivat hankkineet paperia ja mustetta.

Herman Berman se nyt kahleissa seisoi kiukkuisinten ja vaarallisimpain vihollistensa edessä. Häntä saattoi tuskin tuntea; niin oli kova vankeus, jossa häntä oli pidetty, hänet muuttanut. Mutta hänen päänsä oli pystyssä ja hänen silmistään välähteli tuli, jota molemmat voudit tuskin saattoivat sietää.

"Olen tuottanut teidät tornista", alkoi Jösse Eerikinpoika mahtavalla äänellä, "te voitte nyt pelastaa…"

Hän ei saanut jatketuksi pitemmälle, ennen kuin Juhani Wale hyvin kiihkoisasti hänet keskeytti.

"Suokaa anteeksi Jösse Eerikinpoika", sanoi hän, "mutta onko tämä tuo jalo Herman Berman?"

Vouti loi palavat silmänsä puhujaan voimatta ymmärtää, mitä hän tällä kysymyksellään tarkoitti.

"Onko mahdollista", jatkoi Juhani, "että olette voinut sallia Engelbrektin kasvattipoikaa tuolla tavalla kohdeltavan… Käsitän sentään hyvin", lisäsi hän, nähdessään, että Jösse Eerikinpoika aikoi keskeyttää hänen puheensa, "käsitän sentään hyvin, että teitä on petetty ja pidän itseäni onnellisena, että olen tullut oikeaan aikaan lopettamaan vankinne kärsimykset. Varmaankaan ette minua usko, Herman, mutta yhtä hyvänsuopa olen teitä kohtaan nyt, kuin silloinkin, kun viimeksi puhelimme lehdossa kasvatusisänne talon edustalla…"

Herman heitti halveksivan katseen puhujaan, jota hän sen verran paremmin ymmärsi kuin Jösse Eerikinpoikaa, että hän varmasti tiesi hänen kauniin puheensa olevan pelkkää petosta.

"Paljon on tapahtunut", jatkoi Juhani Wale, "sill'aikaa kuin olette istunut tornissa, ensin Gripsholmassa, sitten täällä. Semmoisesta petoksesta ette toki voi minua syyttää, jommoista olette Hannu kreiviltä saanut kokea. Mainitsen sen vaan sitä varten, että siitä voitte käsittää, mitä minä nyt toivon saavani Vestmanlannin ja Taalainmaan voudin hyväksenne tekemään, sitä nimittäin, että voisitte pelastaa kasvatusisänne, joka on joutumassa saman herran uhriksi! Engelbrektiä uhkaa vaara, Herman, ja te voitte hänet pelastaa…"

"Elkää puhuko enää sanaakaan minulle", sanoi Herman keskeyttäen Juhani herran liehakoivan puheen, "se on turhaa vaivaa… Minä en usko hylkiön sanoja ja joka miehen häväistävä te olette, vouti, ettekä enää voi saada itseänne häpeästänne puhdistetuksi, sillä minä sanon nyt teille suoraan, että miekkani tulisi saastutetuksi, jos se maistaisi teidän vertanne…"

"Vanki!" karjasi tällöin Jösse Eerikinpoika, mutta hänet sai hillityksi
Juhani, joka puhuvin silmin laski kätensä hänen käsivarrelleen.

"Minä toistan mitä viimeksi teille sanoin. Teillä on oikeus puhutella minua noin, en siitä vihastu ja toivon sen päivän vielä valkenevan, jolloin olen sopiva teidän kanssanne tavalla, jota kai ette odotakkaan. Mutta nyt on puhe kasvatusisästänne. Häntä uhkaa häpeällinen kuolema, nuori mies, ja yksikin sananne voi hänet pelastaa…"

Vouti laati sitten jutun Engelbrektin vangiksi joutumisesta, että hänelle nyt uhattiin kuolemaa ja että valtakunnan neuvokset nyt parhaillaan tutkivat häntä aivan lähellä Vesteråsin linnaa. Vallan varmaan hän muka tuli tuomittavaksi kuolemaan, mutta vähinkin hänen myönnytyksensä oli ainakin lykkäävä asian ratkaisua. Siten muka voitettiin aikaa ja sillä välin oli Juhani herra itse ja myöskin Jösse Eerikinpoika tempaava hänet hänen vainoojiensa käsistä. Tehdäkseen voutien myötätuntoisuuden Engelbrektiä kohtaan uskottavaksi hän hyvin räikeästi kuvaili, miten he ja neuvosto olivat joutuneet epäsopuun, joka oli kokonaan muuttanut heidän mielensä ja tehnyt heidät kansan ystäviksi.

"Mutta mikä on tehtävä, täytyy tehdä pian… Joutukaa sen tähden, Herman, ja ottakaa kynä. Teidän tarvitsee vaan kirjoittaa nämä sanat", vouti pani tätä sanoessaan paperin paikalleen ja kastoi kynää musteeseen sekä ojensi sen vangille, "teidän tarvitsee vaan kirjoittaa nämä sanat: 'myöntykää kasvatusisä, siitä on seuraava kaikkea hyvää. Muistakaa Hermanianne!' Käsitättehän", sanoi hän vakuuttavasti hymyillen, "ett'ei tällaisissa asioissa saa puhua kovin selvää kieltä."

Tuli hetken äänettömyys, jonka kestäessä voudit tarkoin tarkastivat jokaista vangin kasvojenilmettä. Tämä näytti tuumivan.

"No niin", sanoi hän vihdoin, "saattaahan olla totta, mitä kasvatusisästäni sanotte, ja jollei olekkaan, niin eipä haittaakkaan, että hän saa tietoja hävinneestä kasvattipojastaan… Ottakaa pois nämä koristukset käsistäni, niin olen valmis kirjoittamaan."

Ilonvälähdys leimahti tällöin kummankin miehen silmistä. Jösse Eerikinpoika käsitti nyt täydellisesti alavoutinsa tarkoituksen ja hän arveli itsekseen, että tämä kukaties oli ainoa keino saada vanki aikaa liiaksi hukkaamatta mukautumaan heidän tahtoonsa. Sydän hypähteli ilosta hänen rinnassaan.

Yrjö mestari, joka oli kartanonvouti ja jolla oli tornin sekä vangin kahleiden avaimet, kutsuttiin saapuville. Vähässä ajassa olivat Hermanin käsiä ympäröivät rautarenkaat irroitetut ja hän istuutui pöydän ääreen ja otti kynän.

Juhani Wale asettihe aivan pöydän luokse ja valmistihe toistamaan sanoja, jotka vangin piti paperille kirjoittaa.

"Tarpeetonta, vouti", sanoi Herman silloin, "minä muistan ne…"

"Onpa kuitenkin tärkeätä, että juuri nämä sanat kirjoitetaan eikä mitään muuta."

"No hyvä, minä kirjoitan aivan nämä sanat, mutta minä tahdon ne kirjoittaa tarkastamattanne ja sitä paitsi tahdon jotakin lisätä…"

"Ja mitä…"

"Se on salaisuuteni; teille riittää, kun tiedätte, ett'en pelastamistuumaanne aio estää."

"Elkäämme hukatko aikaa moisilla puheilla, Herman, Berman, jokainen silmänräpäys on kallisarvoinen… Kenties ratkaistaan juuri nyt kasvatusisänne kohtalo…"

"Vaikka niinkin, niin panen kuitenkin ehdoksi… Vapaasti ja tarkastuksetta tahdon kirjoittaa, taikka en ollenkaan. Valitkaa, vouti…!"

Ilo hävisi kummankin miehen kasvoilta, hymy jähmettyi heidän huulilleen ja he loivat toisiinsa katseen, jonka he kumpikin varsin hyvin ymmärsivät. Ei kumpikaan heistä vastannut vangin sanoihin.

"Niinpä täytyy sitten noiden pelastavien sanain jäädä kirjoittamatta", sanoi Herman ja nousi istualtaan. "Katsokaa, vouti, se on erotuksena rehellisen miehen ja hylkiön välillä, ett'ei edellistä jälkimmäinen koskaan usko. Ja huonosti tunnette Herman Bermania, jos hetkeäkään olette voinut luulla hänen mitään käskystänne tekevän. Kasvatusisäni kohtalo on Jumalan käsissä, niin kuin omanikin; Hänen tahtonsa tapahtukoon tässä, niin kuin kaikessa muussakin!"

Mutta juuri sen tähden että Borganäsin vouti niin hyvin oli vihollisensa mielen oivaltanut, hän oli käyttänytkin tätä keinoa houkutellakseen hänet kirjoittamaan.

Hän tahtoi näet saada perille kaksi asiaa, Engelbrektin turmion samoin kuin Herman Bermaninkin. Edellinen oli yhteisenä tarkoitusperänä hänelle ja ylivoudille, jälkimmäinen taas oli hänen yksityinen asiansa. Edellinen luiskahti häneltä vangin kieltäytyessä käsistä. Jälkimmäinen oli sitä vastoin sitä varmempi. Mutta tätä saavuttaakseen hänen ei itse tarvinnut toimia. Vouti Jösse Eerikinpoika ymmärsi kyllä oivallisesti ajaa tämän asian perille; hänen (Juhanin) tarvitsi vain enintään olla apuna kipua koventamassa ja tekemässä kuolonhetken tuskia tuhatkertaisiksi.

Sen tähden ei Juhani enää hilliten laskenutkaan kättänsä Jösse
Eerikinpojan kädelle, sen tähden hän ei keskeyttänyt hänen puhettansa.

Mutta Jösse Eerikinpoika oli mielettömänä vihasta ja kiukusta. Hänen silmänsä veristivät ja hänen kätensä vapisi.

"Sinä ilkut, vanki", karjasi hän ja löi nyrkillänsä tätä vasten suuta, "mutta kautta Pyhän Knuutin, etpä ole hengissä pääsevä tästä huoneesta, ennen kuin kirje on kirjoitettu. Luulisipa sinua kahleissasi tämän Vesteråsin linnan herraksi, niin kireälle jännität joustasi."

"Herra on se, joka ei ruumiinkipujen salli itseänsä nöyristää. Tai millä voit minua uhata, vouti, sinä jolla kaikessa loistossasi on tuhansien veri vaivaisella omallatunnollasi, millä semmoisella minua voit uhata, joka ei pääty kuolemaan… Katsokaa, minä olen vankinanne, olen vallassanne, ottakaa henkeni, mutta käteni ei ole koskaan kirjoittava mieltänne myöten, niin kauvan kuin sydämeni sykkii, vaikka minut pala palalta kuoliaaksi silpoisitte."

"Itse sen sanoit, katala kapinoitsija, se on oleva kohtalosi, jollet tahtoani noudata … käsi ja jalkaterä ja käsivarsi ja sääri, pala palalta sinä tulet paloiteltavaksi, ainoastaan oikea käsivartesi ja kätesi säästetään viimeiseksi, ja jos sittenkin kieltäydyt, niin tämä käsi paistetaan hiljaisella hiiloksella. Oletko ymmärtänyt minut!"

"Yhtä täydellisesti, kuin toivon teidän ymmärtäneen minut!"

Vouti huusi palvelijoita, jotka seisoivat ulkopuolella ovea, ja ne tulivat heti. Myöskin Yrjö mestari tuli sisään, sillä hän oli jäänyt sinne ulkopuolelle odottamaan kohta taas saadakseen lukita kiinni rautarenkaat vankinsa käsien ympärille.

"Kirves, Yrjö mestari, kirves, missä teillä se on?" huusi vouti kartanonvoudille, joka välistä oli toiminut pyövelinä ja siitä syystä saanut tuon arvokkaamman kartanon- eli linnanvoudin toimen. "Täällä on merkillisiä asioita tekeillä ja sinun tulee näyttää vanhaa taitoasi, Yrjö."

Yrjö mestari poistui, mutta tuli kohta takaisin kirkkaaksi hiottu tappara kädessä. Seisoessaan takkutukkaisena, leveäsuisena ja tihrusilmäisenä herransa rinnalla hän oli kuin tämän jäljennös.

"Nyt, vanki, uudistan kysymykseni, tahdotko mukautua tahtooni?"

Näin sanoen — sanat olivat pikemmin kähinää kuin puhetta — loi Jösse
Eerikinpoika petomaisen katseensa Hermaniin.

Tämä ei vastannut, mutta loi majesteetillisesti silmänsä julmaan mieheen, jonka raivo kiihtyi kiihtymistään, kun hän näki uhrin epäröimättä laskevan vasemman kätensä pöydälle, ikään kuin poikki hakattavaksi. Ei ainoakaan lihas värähtänyt hänen kasvoissaan, ei pelon hiventäkään näkynyt hänen katseessaan, joka vakavasti oli luotuna voutiin.

"Iske, Yrjö!" sähähti vouti.

Yrjö nosti kirveensä lattiasta, tarttui molemmin käsin varteen ja kumartui eteenpäin voimiansa kootakseen ja iskulle parempaa vauhtia antaakseen. Nyt kohosi murha-ase, nyt se teki kaaren taaksepäin, hetkinen vielä ja…

"Seis, seis!" huudahti Juhani Wale yht'äkkiä, "laske kirveesi, Yrjö, tässä näyttää tulevan jotakin väliin!"

Hän oli tuskin saanut tämän sanotuksi, ennen kuin ovi aukeni ja Ture
Turenpoika (Bjelke) astui sisään.

III.

Kohtaaminen.

Äänettöminä ratsastivat valtakunnan neuvokset linnasta katua pitkin kaniikkitalon eli nykyisen piispantalon ja tuomiokirkon ohitse. Vanhemmilta neuvosherroilta oli, kuten luonnollista, puhelemishalu kadonnut taalalaisrahvaan kapinasta saadun äkillisen tiedon johdosta, nuoremmat sitä vastoin olivat ääneti kunnioituksesta vanhempia kohtaan. Tuomiokirkosta kuului urkujen soittoa ja kellot soivat tornissa. Juuri ratsastaessaan kirkkotarhan ja kaniikkitalon välillä kohtasivat ritarit juhlasaatossa kulkevia kaniikkeja ja kuoripappeja, jotka lauloivat virttä, kuoripoikain kulkiessa edellä ja heiluttaessa suitsutusastioita. Siinä vietettiin sata vuotta sitten kuolleen ritarin kuolinpäivää. Pappien tuli laulaa ja rukoilla ritarin ja hänen jälkeläistensä sielujen puolesta. Sitä varten oli ritari testamentilla antanut kaksi taloa ja myllyn tuomiokirkolle.

Neuvostonherrat pysähtyivät ja tekivät hartaasti ristinmerkin juhlasaaton verkalleen kulkiessa ohitse. Sitten he taas jatkoivat matkaansa ulos kaupunginportista yhä vielä vaieten. Ei se niin paljoa tuo talonpoikaiskapina itsessään synnyttänyt noita syviä ryppyjä Knuutti piispan ja Krister herran ankaroihin kasvoihin, vaan milt'ei enemmän se seikka, että tämä melu nyt jo uudistui, vaikk'ei ollut puoltakaan vuotta edellisestä. Että mikään todellinen vaara rahvaan puolelta uhkasi valtakunnan rauhaa, sitä ei kukaan herrasmies tullut ajatelleeksikaan, mutta kapinan uudistuminen tiesi kuitenkin, että tämän maakunnan rahvaan mieliala oli sangen kiihtynyt ja saattoi olla epätietoista, tokko heitä niinkään helposti voi saada heittämään aseitansa, sen jälkeen kuin oli nähty, ett'ei neuvoston edellinen esiintyminen viime syksynä ollut sen enempää tehonnut. Saattoi jo edeltäpäin arvata, että rahvaan vaatimukset olivat entistä suuremmat, ja niin ollen oli koko asia oikeastaan siinä, ett'ei tarvitsisi tehdä kovin suuria myönnytyksiä sekä että saataisiin asia niin pian kuin mahdollista sovituksi, ett'ei levottomuus tarttuisi ja leviäisi muihin maakuntiin.

Tästä rupesivat piispa ja Krister herra puhelemaan puolen virstaa ratsastettuansa. Myöskin Hannu kreivi otti vilkkaasti osaa tähän keskusteluun, vaikka hän ulkomaalaisena oli vähemmin perehtynyt Ruotsin oloihin ja pikemmin jonkinlaisella ihailulla huomautti tämän rahvaan tarmokkaisuutta, jonka vertaista hän turhaan haki ulkopuolelta Ruotsin rajoja. Hänpä ylipäänsä valeluuloista vapaammin saattoi asioita katsoa ja arvostella. Hänen tietonsa voutien julmasta menettelystä ja hänen tuttavuutensa Engelbrektin kanssa tekivät hänet myötätuntoiseksi talonpojille. Nämä olivat seikkoja, joita ruotsalaiset herrat melkoisella kummastuksella kuuntelivat.

Vallan erilainen oli mieliala tämän ritarikulkueen toisessa rivissä. Siinä olivat Ture Turenpoika ja Niilo Steninpoika, jotka ratsastivat kahden puolen Kaarlo Knuutinpoikaa. Heidän perässänsä ratsastavien Vaasansuvun ritarien, Kaarlon, Juhanin ja Niilon, ainakin kahden viimemainitun, kasvoista saattoi lukea, että he hyväksyivät mainittujen herrain puheet. He asettuivat kokonaan voutien puolelle ja monta jopa kiivastakin sanaa lausuttiin talonpoikia vastaan. Hävyttömimpiä puheissaan rahvasta ja Engelbrektiä vastaan olivat kuitenkin Ture Turenpoika ja Niilo Steninpoika. Kaarlo Knuutinpoika oli enemmän kuulijana, vaikka, kun hän jonkun kerran jotakin lausui, hänestä ei voinut muuta huomata, kuin että hän oli lankojensa kanssa yhtä mieltä.

"Ei, niin pitää olla", huudahti Niilo Steninpoika, "kuin on keisarikunnassa ja myöskin Ranskassa ja Englannissa; siellä ei ritarin tarvitse kuunnella käskyjä alhaalta päin ja tuskinpa ylhäältäkään, sillä linnassaan on hän itse herrana ja kuninkaana; eikö asianlaita ole sellainen, rakas Kaarlo lanko…?"

Kaarlo Knuutinpoika nyökäytti myöntäen päätänsä.

"Olette oikeassa, Niilo Steninpoika", liitti Ture Turenpoika lisäksi, "herrat ja ritarit muodostavat valtakunnan, rahvas on heidän alapuolellansa ja on heidän alammaisensa. Sama järjestelmä täytyy meidänkin saada. Sitä kuulin monesti äidinisänne ja kaimanne, Kaarlo lanko, vanhan herra Kaarlo Ulvinpojan, Toftan haltijan, joka kuten tekin, kauvan oli oleskellut ulkomailla, sanovan, — kuulin hänen usein sanovan, että maan mahtavuus on herrainvallalle rakennettava. Minä olen samaa mieltä kuin tuo vanha drotsi ja lakimies, ja, kautta vaakunakilpeni hirrenpään, tahdonpa katsoa silmiin miestä, olipa hän sitten vaikka itse Ruotsin valtakunnan kuningas, joka tahtoisi ruveta minulle lakia lukemaan Kråkerumissa, isiltäperityssä talossani."

"On kuitenkin olemassa", virkkoi Kaarlo Knuutinpoika, "oleellinen ero ulkomaiden ja meidän ritaristomme välillä. Saksanmaan herralla on lääninsä perinnöllisenä eikä sitä keisarikaan suuritta vaikeuksitta saa häneltä pois. Siksipä ovatkin nuo ulkomaan herrat paljoa mahtavammat kuin me täällä Ruotsissa. Sikäläiset talonpojat eivät ole minkään arvoisia ja mitään sellaista, kuin täällä tapahtui, kun talonpoikaisjoukko Albrekt kuninkaan aikana marssi Tukholmaa vastaan vangittua Maunu Eerikinpoikaa vapauttamaan, mitään sellaista ei siellä voi tapahtua."

"Linna ja lääni", jatkoi taas Ture Turenpoika vihastuneena, "johdattepa mieleeni asian, joka juuri tällä hetkellä jokaisessa tämän maan herrasmiehessä vaikuttaa tyytymättömyyttä herraamme kuninkaaseen. Jolleivät tietoni ole väärät, niin ei nykyään ole yhtään arvokkaampaa linnaa ruotsalaisen miehen käsissä…"

"Sehän saattaa toki korjautua", sanoi vastaten Niilo Steninpoika. "Kun nyt sota loppuu ja kuningas tulee tänne, niin kai saamme tässä muutoksen toimeen. Kuninkaan puolelta näyttää, ainakin minusta, Ruotsin ritaristolla olevan vähimmin pelkäämistä, mutta…"

"Olisiko meidän siis pelkääminen jotakin muuta?" kysyi Ture herra kummastuen.

"En sitä sano, mutta rahvas saattaa antaa meille enemmän tekemistä, kuin haluaisimmekaan."

"Tuotapa puhetta sopii kuulla", huudahti Ture herra nauraen, "taikka ehkäpä teillä onkin toiset tavat siellä Göksholman seuduilla. Minä tuumin, että talonpoika kuin talonpoika, vähän parempi kuin juhta, joka hänen sahrojansa vetää, mutta tuskin enempääkään. Ja nuoko sarkatakkiset juhdat muka valtakunnan herroja ja miehiä säikähdyttävät. Laskettepa aika lailla leikkiä, Niilo lanko!"

"Onko teillä Göksholman suvussa jotakin moittimista?" huusi kiihkoisa ääni noiden kolmen ritarin sivulta, samalla kuin Maunu Pentinpojan hevonen tunkihe sille puolelle, jolla Ture Turenpoika ratsasti.

"Onpa kyllä", vastasi Ture herra vielä nauraen, "ja olettepa myöntävä olevani oikeassa, Maunu lanko!"

"Sepä olisi kumma?"

"Vai pelkäättekö antaa sarkatakkia selkään?"

"En, en, lanko", vastasi Maunu Pentinpoika, jonka kiihko lauhtui, kun hän näki, ett'ei hänen setänsä vähintäkään vihastunut langon pilapuheesta, "ja siinä asiassa otan sedästänikin vastatakseni!"

"Kas tuolla", huudahti silloin yht'äkkiä Niilo Steninpoika ja kannusti hevostansa, "tuolla ovat, jollen pety, juhdat, joista puhutte, Ture lanko!"

"Tuoko yksinäinen ratsumies?" kysyi Maunu Pentinpoika. "Minun mielestäni näyttää hän ajattelevan vallan toista kuin rupeamista vastakynteen Ruotsin ritarien kanssa. Onko se talonpoikia?"

Kaukana tien käänteessä näkyi yksinäinen ratsumies tulevan. Hän ajoi verkalleen tietä pitkin. Hänen hevosensa käveli ja hän itse näkyi olevan syvissä mietteissä. Suitset riippuivat höllällä satulannupissa ja käsivarret olivat ristissä ryntäillä. Hänellä oli tumma puku ja päässä musta leveäreunainen hattu. Vaaleanruskeat polussaappaat peittivät hänen jalkansa.

"Jolleivät silmäni petä", jatkoi Niilo Steninpoika, "niin se on pieni vuoritilallinen Engelbrekt Engelbrektinpoika itse. Ylös, jalot herrat, seuratkaa minua, niin otamme miehen tähän väliimme ja teemme hänet vangiksemme, jos niin tarvitaan. Sitten on sopimuksen hierominen käyvä helposti päinsä."

"Tiesinhän, ett'ei rakas lankoni ollut siekaileva ryhtyessään juhtia kouristelemaan", virkahti Ture herra, ja vanhempain herrain huutoja kuuntelematta ajoivat molemmat langokset täyttä laukkaa tuota yksinäistä ratsastajaa vastaan, ja heitä seurasi aivan kintereillä Maunu Pentinpoika.

Mutta heiltä oli jäänyt huomaamatta, että samassa silmänräpäyksessä, jona he äkkäsivät tuon yksinäisen ratsastajan, aivan hänen takaansa pieni, vähäpätöisellä hevosella ratsastava mies oli kääntynyt takaisin ja hävinnyt kuin nuoli.

Täyttä laukkaa ajavien ritarien tulo herätti Engelbrektin — sillä hän se todellakin oli — mietteistään. Hän tiukensi heti suitset ja pysäytti hevosensa, luoden terävän katseen läheneviin herroihin, jotka hän hyvin tunsi. Nämä olivat muutamissa silmänräpäyksissä ajaneet sen matkan, joka heidät pienestä vuoritilallisesta erotti.

Perille päästyänsä he seisattuivat kahden puolen Engelbrektiä.

Tämä pyörähytti tuossa tuokiossa hevosensa sivulle, joten nuo kolme herraa joutuivat suoraan hänen eteensä, ja käsi miekankahvassa hän Niilo Steninpoikaan kääntyen virkkoi:

"Tuotapa ajoa kannattaa kehua, jalo herra Niilo Steninpoika. Nopeammin ette olisi voinut ratsastaa, vaikkapa olisitte ajanut parasta ystäväänne tapaamaan."

"Ystävä tai mikä, niin olette nyt meidän miehemme, Engelbrekt", sanoi ritari kiivaasti ja kannusti hevostansa likelle häntä.

"Siitä kyllä ennätämme puhua; parempi kai olisi, jos sanoisitte, missä asioissa tulette, sillä ystävälliseltä aikeelta tämä ei näytä. Muistakaa jalo ritari, mitä viimeksi tavatessamme teille sanoin, elkääkä luulko täällä mitään väkivallalla voivanne toimittaa."

"Olette oikeassa, Engelbrekt", sanoi vastaten ritari, "tahdommekin vaan saattaa teidät valtakunnan neuvoksien luokse, joiden tuolla näette tänne päin ratsastavan. Huomatkaa se, että he ovat lähteneet tänne teidän tähtenne."

"Silloinpa on tämä kohtaaminen minulle onneksi, en mitään hartaammin halua kuin päästä valtakunnan neuvoksien puheille… Tahdon tässä rauhassa odottaa heidän tuloansa."

"Ja moistako puhetta meidän on sietäminen?" virkahti Ture Turenpoika pilkallisesti. "Joutuun, vuoritilallinen, seuratkaa meitä, taikka, kautta vaakunakilpeni, henkenne menetätte."

Ritari paljasti miekkansa ja heilahdutti sitä Engelbrektiä kohti, joka tuossa tuokiossa myöskin oli vetänyt omansa.

"Antakoon Jumala teille anteeksi, ritari, jos pakotatte minut väkivallan tekoon… Vielä on aikaa, laskekaa miekkanne, ja minä en ole kiivauttanne muisteleva, mutta … ettekö kuule kavioiden kopinaa tuolta metsikön takaa, hetkisen kuluttua on väkeni täällä, ja silloin, ritari, minä tuskin voin henkeänne suojella, jos teidät tavataan paljastettu miekka kädessä… Eihän kukaan usko, että valtakunnan herrat tulevat miekka kädessä karkua ajaen valtakunnan asioita kuulustelemaan ja tutkimaan."

Ritarit kalpenivat vihasta kuullessaan tuon levollisen miehen sanat, joiden totuutta he eivät voineet kieltää. Mahtava kavioiden jyminä kuului aivan läheltä. He huomasivat varsin hyvin, että oikea hetki oli mennyt käsistä ja että oli parasta antaa asiain mennä menojansa.

Kiroten Ture Turenpoika pisti miekkansa tuppeen ja ikään kuin sopimuksen mukaan toimien ilmautuivat samassa tien mutkaan Engelbrektin ratsujoukon etumaiset miehet. Tuo pieni ratsastaja vähäpätöisine hevoisineen, joka ritarien lähetessä oli kääntynyt takaisin, ratsasti etumaisten joukossa ja oli tuota pikaa Engelbrektin rinnalla seurassaan kaksi pitkää, hartiakasta, pitkäpartaista ja tuimasilmäistä miestä, joilla oli samallainen puku kuin Engelbrektilläkin. He pysähtyivät kahden puolen tätä, kun taas muu joukko hänen viittauksestaan hajautui niitylle tien viereen.

"Kas niin, jalot herrat", sanoi Engelbrekt äänellä, joka ennemmin ilmaisi surumielisyyttä kuin halua käyttää hyväkseen väkevämmyyttään, "lähtekäämme nyt neuvostotovereitanne vastaan! Sanon vielä toistamiseen, ett'en voinut itselleni ja apumiehilleni toivoakkaan mitään parempaa kuin tämä yhtymisemme."

Näin sanoen hän nykäsi hevostansa ja häntä seurasivat nuo kolme ritaria, jotka ihmetellen ja harmissaan katselivat niitylle, missä nuo kuusisataa ratsumiestä olivat. Tuossa tuokiossa he olivat saapuneet sille paikalle, mihin Knuutti piispa ja Krister Niilonpoika toisten kanssa olivat pysähtyneet. He eivät olleet tahtoneet ratsastaa kauvemmas, kun näkivät vuoritilallisten ja heidän palvelijainsa tummien rivien tulevan metsän takaa, vaan olivat ensin tahtoneet odotella, miten noiden kolmen virkatoverin hurjapäisyys oli päättyvä.

Kunnioittaen paljastivat Engelbrekt ja hänen kumppalinsa päänsä herroille. Mutta ikään kuin hänen sävyisyytensä rohkaisemina rupesivat sekä piispa että Krister herra uhkaavan näköisiksi ja jälkimmäinen kysyi tuimasti:

"Te tulette suurin sotavoimin vuoriltanne tänne sisämaahan päin, Engelbrekt Engelbrektinpoika. Mitä tällä kaikella tarkoitatte ja millä oikeudella näin kuljette?"

"Jalot herrat ja valtakunnan neuvoston miehet", vastasi Engelbrekt, "tämä kysymys on tarkoitukselleen, jos kohta ei sanoilleen sama, kuin se, jonka teitte minulle jokseenkin lähellä tätä paikkaa noin puoli vuotta sitten; vastaukseni on myöskin sama. Minun ja Taalainmaan miesten tarkoitus ei ole mikään muu kuin se, että tahdomme lain ja oikeuden mukaisesti elää Ruotsin valtakunnassa. Kun tämä etu meiltä riistetään, niin tahdomme sitä puolustaa, se on oikeutemme ja velvollisuutemme, niin kuin jokainen ihminen on velvollinen omaa henkeänsä puolustamaan."

"Te vuoritilalliset unhotatte kuitenkin", virkkoi Knuutti piispa, "että se rikkoo lakia, joka oikeuttansa väkivallalla pyytää. Mieli se tuomarinpöydän edessä puhuu, ei miekka."

"Tosia ovat sananne, armollinen herra, arvoisa piispa isä", vastasi Engelbrekt. "Me olemmekin henkinemme ja tavaroinemme tarjoutuneet lain edessä vastaamaan, mutta meidät on pilkaten ja halveksien ajettu pois. Me yksinkertaiset vuoritilalliset ja talonpojat emme silloin ole parempaa neuvoa keksineet, kuin väkivallalla itseämme suojella; jos teillä on parempaa meille antaa, niin sanokaa se, ja me tahdomme sitä seurata. Sillä ei yksikään meistä, sen te, hyvät herrat, voitte ymmärtää, ei yksikään meistä tahdo menettää henkeänsä ja omaisuuttansa tai hukata aikaa sen tavoittamiseksi, jonka voimme kaikessa rauhassa saavuttaa. Sanokaa meille sen tähden, mitä te asiasta arvelette, ja me tahdomme kaikki teitä totella, mutta muistakaa, että ennen kaikkea on puhe siitä, että laki, oikeus ja vanhat hyvät tavat taas pääsevät voimaan keskuudessamme. Jos ne saamme, seuraa rauha, muuten…"

Engelbrekt ei sanonut lausettaan loppuun, vaan loi kirkkaat silmänsä piispaan, tämän vastausta odottaen. Mutta piispa jäi vastausta vaille. Hänellä ei ollut mitään sanomista tähän puheeseen, ei mitään neuvoa antaa.

"Jos äänettömyytenne oikein ymmärrän, armollinen herra", jatkoi silloin Engelbrekt, "niin te älyätte, ett'eivät Taalainmaan köyhät miehet ole voineet toimia toisin, kuin ovat tehneet, ja minä sanon sen teille niin kuin kuninkaallekin, jos vielä kerran joudun hänen puheilleen, että minä ja apumieheni kaikki olemme tarttuneet miekkaan lain puolesta emmekä lakia vastaan. Ja me olemme vannoneet Jumalan edessä ja kirkon pyhyyksissä: meidän maanääressämme tulee tästälähin lain ja vanhan hyvän tavan vallita, taikkapa tahdomme panna henkemme alttiiksi."

Vanha Krister herra otti nyt puhevuoron.

"Mikäli minusta näyttää", sanoi hän tuimin äänin ja katsein, "ei toki tehdä retkeä omien rajojen ulkopuolelle sellaisen miesjoukon kanssa, jollaista nyt muassanne kuljetatte, lain ja oikeuden ylläpitämisen nimessä. Tämä ei ole puolustamista, se on hyökkäämistä… Ja tietäkää, vuoritilallinen, että ainakin yhtä suuren sotajoukon kuin tämä voivat armollinen kuninkaamme ja valtakunnan herrat ja miehet asettaa vastaanne, jos tahdotte odottaa. Mutta silloinhan syntyy taistelua ja verenvuodatusta ja mieshukkaa valtakunnassa, josta Jumala varjelkoon."

"Ei, ei, jalo Krister herra", vastasi Engelbrekt hartaasti, "sellaista ei voi tapahtua. Silloinhan Ruotsin valtakunnan herrat ja rehelliset aateliset yhtyisivät kuninkaan vouteihin ja lain vääristelijöihin. Ei, moinen on mahdotonta, herra! Ja jos sananne toteutuisivat, josta Jumala varjelkoon, jos ne toteutuisivat, niin silloin syntyisi taistelu ruotsinmiesten kesken, se on totta, mutta muistakaa ankara herra, että Jumalan on voitto ja Jumalasta on laki ja oikeus eikä laittomuus ja vääryys. Muistattehan, ankara ritari ja rehelliset valtakunnan neuvoston miehet, kun viimein, nyt viime syksynä, täällä seisoimme vastattain, että me taalalaiset mukauduimme teidän tahtoonne ja läksimme kotiimme vuorillemme takaisin. Se osottaa parhaiten, tahdommeko rauhaa vai emmekö. Mutta rauhaa meillä ei ole emmekä sitä koskaan saa, niin kauvan kuin kuin Jösse Eerikinpoika on kuninkaan voutina Vesteråsin linnassa. Sen tähden olemme nyt täällä, ja ennen kuin tämä asia on ajettu perille, me emme käänny kotia päin."