EVERSTI STÅLHAMMAR

Kuvauksia Ruotsin suuruuden ajoilta

Kirj.

C. GEORG STARBÄCK

Suomentanut Juho Ahava

Otava, Helsinki, 1909.

SISÄLLYS:

Alkusananen. 1. Kuormastopoika. 2. Axel Oxenstjerna vankina. 3. Kustaa Hornin sodan aikaan. 4. Dulle Wrangel ja korpraali. 5. Ennen ja jälkeen Lundin taistelun 1676. 6. Pääkatsastus.

ALKUSANANEN.

Nämä pikku kuvat, jotka ovat otetut suurenmoisten yksityisten ja julkisten tapausten runsaasta varastosta Kustaa II Adolfin, kuningatar Kristinan ja kahden Kaarlen ajan kehyksistä, muodostavat yhteensä pääpiirteet erään miehen elämänvaiheista, miehen, joka mökin tuvasta kohosi huomattavaan yhteiskunnalliseen asemaan. Ne ovat syntyneet erään ajatustenvaihdon johdosta muutamassa yksityisessä piirissä, jossa pohdittiin entisyyden ja nykyisyyden kysymyksiä, sitä, mikä muinoin oli yksityisten samoinkuin yleistenkin pyrkimysten päämääränä ja mikä nyt on. Niiden päähenkilöt voi sentähden pitää aikansa sotaisen luonteen ilmausmuotoina, ajan, joka asetti sotilaan suuruuden ylöspäin pyrkivän miehen toiminnan maaliksi, samoinkuin meidän aikamme toisenlaisine maailmankatsomuksineen asettaa rauhallisen työn suuruuden lahjakkaampien henkien päämääräksi.

I.

KUORMASTOPOIKA.

Erään järven rannalla — muutaman niistä kauniista metsäjärvistä, joista Smålanti on niin rikas — istui kaksi pikku tyttöä leikkien kukilla, jotka kasvoivat heidän ympärillään, leppoisan suvituulen liidellessä niityn ylitse ja huojutellessa kukkien vanoja, hyväillessä lasten kiharapäitä ja pannessa järven peilipinnan väreilemään. Aurinko oli menossa mailleen, ja metsästä lähimmältä vuorelta kuuluivat paimenlaulun sävelet.

"Se on Pekka, torpanpoika!" selitti toinen tytöistä, joka saattoi olla kymmenen vuoden korvilla, ihmeen kaunis lapsi, vaikkakin hipiä oli hieman tumma. Mutta hänen silmänsä säteilivät kuin kaksi tähteä ja antoivat eloa ja loistetta koko hänen olennolleen.

Tämä oli Susanna Witte, Kasper Witten tytär, erään hollantilaisen, joka oli astunut Ruotsin sotapalvelukseen ja asui Stensjön herraskartanossa Svenarumin pitäjässä. Hänen leikkitoverinsa oli pieni sinisilmäinen, valkokutrinen tyttö, joka näytti paria vuotta nuoremmalta kuin Susanna. Hän oli Johan Niilonpoika Skytten tytär ja oli tullut joksikin aikaa vierailemaan Stensjöhön. Tämä Johan Niilonpoika oli muuten mies, joka eleli hiljaisuudessa, jollaikaa hänen kolme veljeään samoin kuin niin monet muutkin tähän aikaan voittivat arvoa ja kunniaa ja vihdoin aateluuden.

"Tiedätkös, hän, samainen Pekka, osaa niin monta laulua ja satua", jatkoi Susanna, "jottei niillä, tiedätkös, ole lainkaan loppuakaan. Näetkös, tuolla hän tulee näkyviin kalliontöyräällä, näetkös, ja vuohet hyppelevät hänen ympärillään. Pian saat kuulla, kuinka hän alkaa laulaa keijukaisista, jotka karkeloivat täällä niityllä, kun kuu paistaa korkealla taivaalla, tai ritarista, joka ratsasti vuoresta ilmoille, tai vuorenhaltian tyttärestä, joka seisoo niiaillen kynnyksellä."

Anna kuunteli tarkkaan mitä hänelle kerrottiin ja hänen kasvoistaan näkyi selvästi, että hän halusi itse kuulla mainittuja lauluja, vaikkakin hän samalla värisi joko ihastuksesta tai pelosta.

"Mutta luuletko, Susanna", kuiskasi hän painautuen leikkisiskoonsa kiinni, "luuletko, että tohdimme odottaa auringonlaskua ja keijukaisia… Täällä niityllä on niin hiljaista ja yksinäistä, minua pelottaa, tiedätkös…"

"Hiljaa, Anna,", kuiskasi Susanna, "mitä lörpötteletkään… voitko pelätä jotakin niin ihmeen kaunista kuin keijukaisten karkeloa… Sanotaan myös näkin toisinaan soittavan täällä ruohikossa, ja tätä kaikkea tahtoisin niin mielelläni nähdä ja kuulla, ja tänä iltana sopisi se niin hyvin, kun äiti on yksin kotona eikä kukaan löydä meitä täältä niityltä näin kaukaa. Kas, nyt aurinko laskee, kas, nyt pilkottaa se vain kuten kultainen nappi vuorenhuipun takaa… Oi, kuinka hauskaa, Anna!"

Ja säteileväsilmäinen, haaveellinen tyttö taputti pieniä kätösiään ja suuteli ihastuksissaan leikkisiskoaan. Tämän posket vaalenivat entistäänkin kalpeammiksi, ja hän tohti tuskin hengittää, ja silmät olivat kyyneliä tulvillaan.

Mutta aurinko vaipui metsän taa, ja hämärä levitti siipensä yli niityn ja järven, josta alkoi kohota ohut usva ja liukua keveäin, liiteleväin haamujen tavoin tuulen henkäysten ajelemana. Ja paimenpoika lauleli kallion kielekkeellä parhaita laulujaan. Hän oli niin lähellä, että saattoi selvään nähdä molemmat tytöt, jotka itsekin näyttivät parilta keijukaiselta kukkien keskellä järven rannalla. Hän lauloi parhaallaan näkistä, joka istui suruissaan aalloissa ja toivoi rauhaa ja sovintoa.

Ja aivan kuin hän, laulun näkki, tosiaankin istuisi kaislikossa, kuului järveltä kevyttä kahinaa ja hiljaista loisketta. Molemmat tytöt nousivat nopeasti.

"Siellä on näkki", huudahti Anna ja alkoi juosta niittyä poispäin. Rohkeampi Susanna seisoi paikallaan ja kääntyi järvelle päin. Mutta hänenkin poskensa kalpenivat ja hän alkoi juosta.

"Odottakaa, odottakaa, lapset!" kuului silloin huuto, ja mustaverinen mies astui esiin ruovikosta, jossa saattoi nähdä venheen kokan. "Älkää peljätkö, en tee teille mitään pahaa… Voitte uskoa minua!"

Molemmat pakolaiset pysähtyivät, ja mies tuli heidän luokseen.

"En minä ole näkki", sanoi hän koettaen puhua niin vienolla äänellä kuin suinkin. "Mutta minä näytän teille hänet, jos tahdotte… Tulkaa mukaan!"

Ja hän tarttui heihin, toiseen vasemmalla, toiseen oikealla kädellään, ja niin lähti hän venhettä kohden järven rannalle.

Pekka, paimenpoika, huomasi sen, mutta sumu oli nyt levinnyt yli koko niityn, ettei hän voinut nähdä enempää. Mutta hän lakkasi laulamasta ja kuunteli, ja hän kuuli silloin tällöin hiljaista airojen loisketta. Hän seurasi ääntä silmillään, ja kaukana järvellä, jossa karkeloivat usvahaamut olivat ikäänkuin jakaantuneet erilleen, näki hän tumman pisteen.

Silloin hyppäsi paimenpoika nopeasti pystyyn ja ajoi aika vauhtia vuohiaan kotia kohden.

Siellä kotosalla oli tyyntä ja rauhallista. Äiti istui tuvassa ja kehräsi veisaten virrenvärssyä, mutta isää, Jussi torpparia, ei näkynyt. Nainen oli parhaissa vuosissaan, ja hänen puhtaat, kauniit kasvonpiirteensä ja lempeä tyytyväisyys, joka pilkotti hänen silmistään, loisti kuin päivänsäde yli vaatimattoman asunnon ja täytti tuvan rauhan ja tyyneyden tuoksulla.

"Hyvää iltaa, äiti!" tervehti poika astuessaan sisään kynnyksen ylitse ja lisäsi turhaan etsittyään silmillään isäänsä: "Missä on isä?"

"Jumala sinua siunatkoon, poika", vastasi äiti. "Hän on rikkaan Laurin luona!"

"Rikkaan Laurin?" huudahti Pekka vilpittömästi kummissaan. "Oikeinko todella, äiti… rikkaan Laurin luona?"

"Oikein todella… Mitä hän tahtoo, Jumala sen tietänee, mutta Pietari Laurinpoika tuli tänne hyvän aikaa sitte kutsuen isää tulemaan heille, ja isä meni."

"Isä meni!" huudahti poika ja harmi kuvastui hänen kasvoillaan, jotka suuresti muistuttivat äidin kasvojen piirteitä, vaikkakin niiden ilme oli päättäväisempi. "Isä meni, niin, milloin hän on muuten tehnytkään… ja tuskinpa hänen hyvää sydäntään palkittanee nyt paremmin kuin ennenkään… Mutta mitä te, äiti, ajattelette?"

"Mielestäni isä teki oikein, nyt kuten ennenkin… pitkät vuodet ovat kuluneet sen jälkeen kuin viha juurtui rikkaan lankoni sydämeen, ja sekä minä että isäsi olemme odottaneet koittavan sen päivän, jolloin hänen pimeä ja kylmä mielensä kirkastuisi ja lämpenisi jälleen… kentiesi on nyt se päivä käsissä… Herra on väkevä ja voi kääntää pahan hyväksi, vaikkei aina käy, kuten tahdomme."

"Mutta ettekö sitte voi, äiti, kerran minulle sanoa, mitä oikeastaan on isän ja rikkaan Laurin välillä? Mitä on isä voinut hänelle tehdä, joka on niin syvälle pureutunut hänen mieleensä?"

"Sanon sen kyllä aikanaan, poika… mutta en vielä."

"Kyllä, vaimo", kuului ääni ovelta, jota ei äiti eikä poika ollut kuullut avattavan. "Saakoon poika sen tietää nyt…!"

Tulija oli isä Jussi, kookas, vahvarakenteinen mies, jolla oli niin miehekkään kauniit kasvot, että niitä tuskin saattoi uskoa köyhän torpparin kasvoiksi. Ulkona puhalsi raitis tuuli, ja taivas oli niin valoisa ja kirkas, ja kuu hulvaili hopeitaan kasvoille ja esineille tuvassa, niin että kaiken saattoi nähdä yhtä selvään kuin päivän valossa. Nainen pani kätensä ristiin ja katsoi levotonna tupaan tulleeseen mieheen, jonka kasvot ilmaisivat syvintä surua.

"Kuinka on laita, isä?" kysyi hän, ja ääni helähti niin sydämelliseltä.

"Huonosti, äiti… pahemmin kuin huonosti… sillä ei ole kysymys ainoastaan minusta, vaan myös sinusta ja pojasta… Jumala meitä armahtakoon!"

"Mitäs Jumalan nimessä nyt sitte on kyseessä, isä?" kysyi äiti, pojan seistessä hänen tuolinsa takana.

"Sitä, että huomenna tai ylihuomenna saattaa tulla vouti ja viedä minut Jönköpinkiin, ja siellä saan minä heittää henkeni,… niin on laita!"

Sanottuaan tämän istuutui isä jakkaralle vaimonsa viereen ja tarttui hänen molempiin käsiinsä, samalla katsoen hänen kalpeihin, surullisiin kasvoihinsa, joilla kyynelet helmeilivät välkkyvinä kuun valossa poskia pitkin. Istuttuaan näin hetken aikaa huokasi isä syvään.

"Tiedät hyvin, äiti", sanoi hän, "olenko minä pahantekijä ja ansaitsenko pahantekijän kuoleman… olenko tehnyt mitään pahaa kuningasta ja valtakuntaa kohtaan… ja sinä, poika, muista, kun tulevaisuudessa kuulet puhuttavan isästäsi, että hän oli kunniallinen mies, ja vaikka hänet tuomittiinkin pahasta teosta, niin voi hän vastata siitä."

Isän puhuessa meni Pekka luo ja nojautui hänen olkapäähänsä.

"Kuningas tuomitsee toki oikein, isä", sanoi hän. "Mitä lienettekin tehnyt, niin voitte siitä vastata kuninkaan edessä, ja minä kyllä vien hänelle tiedon!"

"Rakas poika", vastasi isä surumielisesti hymyillen, "ennenkuin ehdit kuninkaan luo, riippuu isäsi hirsipuussa… Ei, ei, minkä täytyy tapahtua, se tapahtuu… Mutta kun omatunto on hyvä, on kaikki hyvin. Ja nyt saat kuulla, kuinka on laita minun ja lankoni välillä, jotta tiedät erottaa, mikä on totta ja mikä perätöntä. Hän, rikas Lauri, ja minä olimme renkeinä vanhalla Pietarilla Hjelmserydissä, ja me kosimme molemmat hänen ainoaa tytärtään. Mutta vanha Pietari oli mennyt uusiin naimisiin erään toisen rikkaan miehen lesken kanssa ja saanut hänen mukanaan tytärpuolen, ja Jumala tietää, että sadut puhuvat totta kertoessaan, että lapsipuolet syövät omat lapset. Kuinka kaikki kävi, en ole kuunaan päässyt oikein tietämään, mutta Pietarin oma tytär läksi tyhjin käsin isänsä kodista, lanko Laurin ottaessa kaiken omiin hoteihinsa… Muutamia päiviä ennen kuolemaansa sanoi Pietari sinun äidillesi, että hänen täytyy valita kahden asian välillä, joko täytyi hänen ottaa Lauri tai lähteä perinnötönnä isänkodista… Ja äiti, hän… hän valitsi…"

Mies paran ääni tyrehtyi kurkkuun, ja hän puristi hiljaa vaimonsa kättä, samalla pyyhkäisten kyynelen silmästään.

"Mutta eihän vouti voi sinua, isä, saada tämän tähden valtaansa!"

Isä nousi ja meni tuvan nurkassa olevan kirstun luo, ja avattuaan kannen ja haparoituaan kädellään jotakin kirstun pohjalta, palasi hän jälleen vaimonsa ja poikansa luo. Hän piti silloin oikeassa kädessään pientä kiveä, johon oli kaivettu reikä ja sen lävitse pujotettu ohut nahkanauha, siksi pitkä, että kivi mukavasti voi riippua kaulassa.

"Kas tässä", sanoi hän, "tämän kiven sain kerran monta vuotta sitten, juuri vuotta ennen kuin ukko Pietari kuoli, ja sen teon tähden, jonka tein, kun sain kiven… sen tähden täytyy minun heittää henkeni."

"Se teko oli toki hyvä, sen voin vakuuttaa", lausui poika katsoen lämpimästi isään.

"Siitä saat olla varma, Pekka," puuttui äiti puheeseen, isän ajatuksiinsa vaipuneena katsellessa ikkunasta pienen seljapensaan ylitse, jonka oksia kuutamossa tuuli heilutteli hiljalleen sinne ja tänne, "siitä saat olla varma, Pekka, ja sen teon tähden rukoilen joka ilta sydämessäni isän puolesta… ja kentiesi en olisi koskaan ollut sinun äitisi, jollei olisi ollut sitä yötä ja mitä silloin tapahtui!"

"No niin, äiti", keskeytti isä, mitä lörpötteletkään poikaselle… Näetkös, asianlaita oli yksinkertaisesti niinikään, että hieman kolmattakymmentä vuotta takaperin oli maassa taistelu ja meteli valloillaan, ja silloin olivat kovilla monet korkeat herrat ja myöskin rahvaan miehet. Nyt oli asianlaita niin, että ukko Pietarilla oli ainoa poika, jonka piti ottaa huostaansa talot ja tilat, kun hänestä aika jätti, ja tämä oli suuri, väkevä ja urhakka poika… mutta hän piti niiden puolta, jotka taistelivat kuningas Sigismundin puolesta, ja kun sitte herttua pääsi valtaan, täytyi sinun enosi paeta… sillä jotenkuten oli saatu tietoon, ettei hän ainoastaan pitänyt herrojen ja kuninkaan puolta herttuaa vastaan, vaan oli auttanut useita pakenemaan herttuan vihaa, ja niihin aikoihin tarvittiin tuskin muuta kuin syyttää, kun mies oli tuomittu ja hänen täytyi kuolla… Näetkös, silloin autoin minä enosi pakoon eräänä pimeänä yönä, voudin häntä parhaallaan etsiessä tuvasta, ja silloin, näetkös, erotessamme antoi hän minulle tämän kiven ja sanoi: "Kiitos, Lauri", sanoi hän, "ja Jumala olkoon kanssasi, mutta tämän kiven saat muistoksi minulta, ja kätke se hyvin, sillä se on onnenkivi…"

"Lauriko!" huudahti Pekka. "Jussi kai tarkotat, isä!"

"En, en… muistan sen vielä yhtä hyvin kuin kuulisin hänen puhuvan… ja kentiesi hän pitikin minua Laurina, sillä sysimustassa yössä ei hän nähnyt minua emmekä me vaihtaneet taipaleella sanaakaan… Hän sanoi, että hänelle jäi vielä toinen kivi, samanlainen kuin tämäkin… molemmat olivat tarpeelliset onnen saavuttamiseksi, mutta nyt saattoi hän tyytyä puoleen onneen, arveli hän, ja suoda minulle toisen puolen. Niin erosimme… muistan vielä, että poistuessani hänen luotansa pysähdyin useita kertoja ja kuuntelin, sillä olin kuulevinani askeleita toiselta taholta, mutta sitte huomasin niiden olevan vain enosi askeleet ja jatkoin matkaani kotia kohden."

"Onnesi puolikas ei sentään ollut paljon arvoinen, isä", huomautti poika. "Mutta, kuten äiti sanoo, sitä tekoa ei sinun tarvitse katua, seurasipa siitä sitte hyviä tai pahoja päiviä. Mutta mitä voudilla nyt on taikakiven kanssa tekemistä?"

"Lauri oli seurannut minua", sanoi isä hetkisen vaiettuaan, "ja siitä pitäen olin hänen vallassaan… Onnettomuuteni saapui pian, minun täytyi poistua talosta… siitä pitäen olen istunut torpassa täällä Stensjön rannalla, ja sitte kuulin, kuinka äitisi joutui perinnöttömäksi minun tähteni ja kuinka Lauri nai tytärpuolen ja niin edelleen… Vasta kymmenen vuotta myöhemmin jouduimme yhteen, äitisi ja minä… ja Jumala tietää, että se oli ainoa onni, minkä kivi on minulle lahjottanut… muuten en ole tahtonut pahusta kantaakaan, vaan on se saanut maata arkussa, mutta voit ottaa sen, Pekka, muistoksi minulta ja siitä teosta, jonka tähden minä saan kärsiä pahantekijän kuoleman."

Ja näin sanoen ripusti hän kiven pojan kaulaan ja tämä seisoi äänetönnä mietteissään ja nojaten isänsä olkapäähän. Mutta äiti, joka levotonna oli tarkannut miehensä käytöstä ja hänen vakavuudestaan päättänyt, että hänen surunsa täytyi olla syvä, keskeytti hiljaisuuden sanoen:

"Aikooko hän sitte todellakin antaa sinut ilmi, isä?"

"Niin, aikooko hän!" vastasi mies vain.

Ei äiti eikä poika tahtonut enempää kysellä, sillä he näkivät, kuinka syvälle isän mieleen oli painunut se, mitä oli tapahtunut illalla langon luona, mutta isä jatkoi itsestään hetken kuluttua:

"Näettekös, kuningas Sigismund", sanoi hän, "ei näytä luopuneen tuumistaan Ruotsin valtakuntaan nähden, ja nyt ovat sotamiehet Kalmarin seuduilla alkaneet nousta päällikköjään vastaan, ja Moren rahvas on yhtynyt heihin, mutta on käynyt nyt kuten autuaan Kaarle kuninkaan aikaan, kapinoitsijat ovat saaneet rangaistuksensa, Jödde Stim, kapinan nostattaja, on viety Tukholmaan, ja muutamat hänen kannattajansa, jotka koettivat puolustautua eräässä kylässä, ovat kukistetut ja poltetut koko kylän keralla… Tästä kaikesta kertoi nyt Lauri minulle ja sanoi lisäksi, että joukko kapinoitsijoita on vetäytynyt ylöspäin Smålantiin ja parinen heistä on paennut metsiin itänne ympäristöön…"

"Senkin puolalaiset koiranleuat!" huudahti Pekka kiihkeästi, käyttäen silloin tavallista nimitystä näille partioretkeläisille, jotka koettivat Kustaa Adolfin sodan aikana Puolaa vastaan kylvää eripuraisuutta täällä kotimaassa. "Tarkotan, että minä hakkaisin heidät kappaleiksi ja mäsäksi, jos he osuisivat minun tielleni! Mutta vouti lienee jo heidän jälillään… niin ainakin sanoivat kartanon rengit päivällä!"

"Jos on totta, mitä poika sanoo", puuttui äiti puheeseen ja tarttui miehensä käteen, "jos se on totta, niin ymmärrän kyllä, mitä Lauri sinulta tahtoo, isä… heidän pitäisi saada…?"

"Niin", myönsi isä, "hän tahtoo, että heidän pitäisi saada piilopaikka täällä luonani…"

"Ja siihen sanoit sinä ei, ja silloin uhkasi hän…"

"Niin, hän uhkasi, ja minä sanoin ei sittekin… ja niin minä läksin… ja nyt tiedätte kaiken."

"Sitte häntä kai epäillään itseään, kun hän niin kivistää…"

"Niin, häntä epäillään…"

"Mutta eikö hän sentään voi vapauttaa itseään, vaikket sinä tahdokaan ottaa pakolaisia vastaan?"

"Vanhalla ketulla on monta polkua luolaansa, äiti… ja voudin korvat eivät liene kuurot hopean helinälle. Hänen lienee helppo vierittää syy minun niskoilleni, varsinkin, kun minä en kiellä, mitä tein veljellesi, jos Lauri antaa minut ilmi ja vouti kyselee minulta siitä."

Isä huokasi syvään ja nousi, alkaen kävellä tuvassa edestakaisin. Äiti pani kätensä ristiin ja luki hiljaa rukouksen, jollaikaa Pekka asettui ikkunan eteen ja silmäili ulos avoimelle kentälle ikkunan edessä ja ylös suuriin puihin, jotka korkeina ja äänettöminä ojensivat latvansa taivasta kohden.

Äkkiä kumartui hän eteenpäin ja terotti silmänsä esineeseen, jonka hän näki liikkuvan sen kummun juurella, jolla tupa seisoi. Tämä esine näytti lähestyvän tupaa.

"Kellopukki!" huudahti hän vihdoin, sillä suuri tiukukaula pukki oli hänen erittäin hyvä ystävänsä, ja hän vetosi sentähden tähän jokaisessa tavattomassa tapauksessa. "Kellopukki, jollei tuolta tulla tallustele itse rikas Lauri, niin eivät silmäni kelpaa mihinkään."

"Rikas Lauri!" huudahti äiti, ja isä pysähtyi kävelystään.

Ei kuitenkaan ehditty lausua sanaakaan enempää, ja hetkistä myöhemmin astui tosiaankin rikas Lauri tupaan. Hän oli pieni, mitättömän näköinen mies, hänen päänsä oli kumarassa ja hänen silmäparinsa loisti tulisina kekäleinä tuuheain, töyhtömäisten kulmakarvojen alta. Hän oli puettu pitkään takkiin ja oli hänellä sauva kädessään.

Tupaan astuttuaan alkoivat hänen silmänsä vilkua ympärinsä ja pysähtyivät hetkiseksi vaimoon, mutta ainoastaan ikäänkuin vielä pikaisemmin tehdäkseen sitte kierroksen esineestä esineeseen, kunnes ne taasen pysähtyivät samoihin kasvoihin, joista olivat lähteneet. Hänen näytti olevan vaikea tuoda ilmoille mitä aikoi.

"Mitä täältä haet, Lauri", kysyi torppari vihdoin, katkaisten pitkän hiljaisuuden, joka uhkasi tulla yhtä kiusalliseksi hänelle ja hänen vaimolleen kuin se ilmeisesti oli rikkaalle Laurillekin. "Mitä täältä haet, kodistani? Tuletko vielä kerran kuulemaan, kuinka sanon pyyntöösi 'ei', tai oletko… oletko kentiesi katunut?"

"Katunut!" puuskahti Lauri narisevalla äänellä, jonka kuuleminen jo yksistään vaikutti vastenmielisesti. "Katunut… mitä minulla olisi kaduttavaa… sekö, että minulla on talot ja tilat, että silmääni ilahduttavat suuret laumat lehmiä ja härkiä ja lampaita, kun ne tulevat iltaisin kotiin, tai että minua pidetään kunniassa ja arvossa Svenarumin rikkaimpana talonpoikana, ja että minulla on poika, joka on vanhuuteni ilo ja joka varmaankin voi kohota niin korkealle, että toiset panevat parastaan päästäkseen palvelijaksi hänen taloonsa… Luojan kiitos, minulle on käynyt hyvin, ja voi koittaa päivä, jolloin poikani on tämän pitäjän kirkkoherrana, kun toiset saavat hiipiä ympäri maita ja mantereita koettaen peittää isännimeään…"

Mies puhui omituisesti hätiköiden, ikäänkuin hän olisi tarvinnut tätä keinoa saadakseen ilmoille, mitä hänellä oli sydämellään, ja jos seurasi hänen katsettaan hänen puhuessaan, ei ollut vaikea huomata, ketä hän oikeastaan tarkotti niin loistavasti kuvaillessaan rikkauksiaan, arvoaan ja isäniloaan. Tämä katse oli näkemisen arvoinen. Se pysähtyi vähänväliä torpanvaimoon, kieri ympärinsä ja pysähtyi taasen häneen. Se ei jäänyt torpparilta huomaamatta, ja muinaiset muistot heräsivät hänen sielussaan, ja hänen mielensä katkeroitui.

"Voi käydä niinkin", sanoi hän, "että kun tulee hetki, joka meille kaikille on määrätty, niin saat muuta ajateltavaa, Lauri, kuin härkiesi paljoutta ja suurta herra poikaasi… Hän täällä, vaimo, joka sinun tähtesi lähti köyhyyteen ja kurjuuteen isänsä kodista, hän voi seista kuolinvuoteesi ääressä, Lauri, ja mitä voit vastata hänelle? Ja mitä viittailet meidän poikaamme, niin olen varma siitä, ettei hän koskaan tule harhailemaan ympäri maita ja mantereita… yhtä varma kuin hänkin voi olla siitä, ettei hänen koskaan tarvitse laskea päätänsä alas häpeästä isänsä nimen tähden, millaiseksi sitte loppuni tulleekin."

Rikkaan Laurin huulet irvistyivät leveään ja kiukkuiseen hymyyn, ja hän heitti katseen Pekkaan, joka seisoi ikkunan luona, ja hän katsoi häntä päästä jalkoihin. Se oli kookas, vahvarakenteinen poika, jolla oli viisaat ja lempeät silmät, jotka nyt paloivat harmista ja vihasta. Mutta rikas Lauri hymyili yhä leveämmin, mitä kauemmin hän katsoi poikaan, ja hänen katseessaan piili viha, pitkien vuosien viha, halveksitun rakkauden viha.

"Tulevaisuus näyttänee", sanoi hän, ja hänen aivoissaan kiehui, ja sanat paisuivat hänen huulillaan niin suuriksi, niin suuriksi. "Hänen päivänsä täällä Angvedissa lienevät yhtä helposti luetut kuin sinun, Jussi, ja vaimosi myös…"

"Siinä puhuitte totta", puuskahti Pekka reippaasti. "Täällä en taida vanheta, sillä Stensjön kapteeni tahtoo minut kuormastopojakseen, ja niin seuraan minä mukana sotaan…"

"Vai niin… kuormastopojaksi", matki Lauri, "olisihan se hyvä alku, ja niin olisi hän harjaantunut vaellukseensa ympäri maita ja mantereita pussi selässään, sillä hän tuskin lienee sen arvoinen, että kuula hänet kaataisi… mutta huomispäivän jälkeen luulen saavasi etsiä toisen alun vaelluksellesi, poikaseni! Sillä tuskinpa kapteeni tahtonee pahantekijän poikaa palvelukseensa…"

"Ja nyt lopetamme tuon laulun, Lauri", puuttui torppari puheeseen, mennen pikku miestä kohden, joka arasti väistäytyi syrjään. "Saattaisi helposti tapahtua, että heti paikalla panisin mustan veresi vuotamaan, ilkeä ahmatti!"

"Silloin olisi viimeinen tekosi ensimäisen arvoinen, Jussi… ajattelin muuten, että nyt voisin ojentaa sinulle auttavan käden, ainoastaan vaimosi tähden", ja hänen näin sanoessaan kiiri jälleen katse ympäri tupaa. "Et tahdo pelastaa itseäsi ja häntä, vaikka sinun kellarisi on melkein tyhjä eikä kukaan voisi sinua epäillä… no hyvä, kullakin on oma makunsa, ja minulla on minun. Nyt olen tullut ajatelleeksi, että sinä sentään voisit kerran olla minulle hyödyksi, ja aion sitä nyt kysyä… jos vastaat kieltävästi siihenkin niin olkoon arpa langennut…"

"Ja minkä mustan munan aivosi nyt ovat munineet?"

"Mustan tai valkoisen, niin on siinä sentään ruskuaisensa, ja sen saat sinä, Jussi!"

Kaikki läsnäolijat kuuntelivat jännitetyllä tarkkaavaisuudella, mitä rikkaalla Laurilla saattoi olla sanottavaa, ja tämä alkoi niin vienon sävyisästi kuin hän suinkin kykeni.

"Minulla on tarjottavana sinulle uusi ehto, Jussi", sanoi hän. "Siinä et löytäne mitään, jonka tähden omatuntosi estäisi sinut siihen suostumasta… minulla on muuan kirje Stensjön kapteenille… se on sinun vietävä hänelle, mutta hänellä on se oleva käsissään varhain huomisaamuna… Jos tahdot sen viedä perille, lupaan sinulle saman kuin hetkinen sitte pyytäessäni sinua ottamaan pakolaiset suojaasi… vaikenen vanhoista, vieläpä pidän huolta vaimostasi kuolinpäivään asti, ja poikasi pääsee rengiksi talooni… Mutta jollet tahdo täyttää pyyntöäni, niin vannon kalliin valan, ettei ainoastaan sinua viedä huomissa päivänä kahleissa Jönköpinkiin, vaan vaimosi ajetaan pilkalla ja häpeällä täältä Angvedista, ja poikasi…"

"Kylliksi, Lauri", ja hänen äänensä helähti kuin harpun viimeinen kieli, joka sekin on valmis katkeamaan. "Suurempaa häpeää kuin että vaimoni söisi sinun armoleipääsi, saatan tuskin ajatella, ja Pekka on nyt niin vanha, että hän voi alkaa ajatella puolestaan… Heidät molemmat jätän Jumalan huostaan, ja ainoastaan hänen pöydästään kerjätkööt he armoa, se on oleva viimeinen rukoukseni täällä maan päällä, ja tämän ainoan rikkauden voin jättää sinulle perinnöksi, Pekka…"

Rikas Lauri katsoi hetkisen kummissaan köyhään mieheen, joka seisoi niin korkeana ja ylpeänä hänen edessään, ja hänen katseensa kierähti kerran ympäri hänenkin edessään, ja hymy katosi puoleksi hänen huuliltaan, kun hän kysyi:

"Ja minkä vastauksen annat minulle?"

"Sen vastauksen", vastasi Jussi, "että käsken sinua loittonemaan siltä lattialta, jota syntiset jalkasi ovat uskaltaneet tallata, sen vastauksen, etten kuunaan tahdo kulkea sinun asioillasi, näyttäköötpä sitte hyviltä tai pahoilta, ja kohtaloni minua kohdatkoon!"

Tupaan tuli hiiskahtamaton hiljaisuus. Mutta rikas Lauri tökkäsi sauvansa lattiaan ja laski oikean kätensä sen nupille. Ja kuten lapsi antaa kirkasta pintaa vasten murtuneen valonsäteen välkkyä ympärillään, hänen ajatustensa sillaikaa kulkiessa omaa kulkuaan, niin harhailivat hänen silmänsä paikasta paikkaan, hänen ajatuksillaan, kuten näytti, olematta niiden kanssa mitään tekemistä. Kului hetken aika, ja niin pysähtyi hänen katseensa naiseen, ja hänen huulensa liikkuivat ensin äänettöminä, sitte lausuen kuultavia sanoja.

"Ja mitä te sanotte siihen, äiti?" kysyi hän.

"Rakas, rakas Lauri", alkoi vaimo, ja suuret kyynelet valuivat hänen poskilleen. "Isäni muiston nimessä, hänelle, jolle sinä olit niin rakas, vieläpä rakkaampi kuin hänen oma lapsensa… ole armahtavainen! Sydämesi ei voi olla niin kova, että tosissasi voit saattaa häviöön sen, joka pelasti isäni pojan, ja juuri sentähden, että hän pelasti hänet… Jos kerran minua rakastit, kuten olet sanonut, niin ole toki taipuvainen… Me olemme eläneet köyhyydessä, kun sinulla sen sijaan on ollut yllin kyllin tämän elämän hyvyyttä… Mitä vielä tahdot?"

Hän tuli kaunopuheliaaksi surussaan, tämä puoliso ja äiti parka, ja toivo, kuinka heikko se olikin, toivo saada sentään tämän rikkaan langon sydän heltymään, antoi hänen kasvoilleen taivaallisen sulon. Mutta juuri se, minkä hän luuli puhuvan rikkaan sydämelle, juuri se herätti uudelleen koko hänen piintyneen vihansa ja kaunansa, varsinkin kun vanhat muistot herätti eloon itse tämä nainen, jonka kauneus oli tehnyt häneen häviämättömän vaikutuksen. Mutta anoja selitti aivan toisin miehen hiljaisuuden ja ilmeen hänen silmissään.

"Älä kiusaa kaikkivaltiasta, Lauri", jatkoi hän. "Hän on antanut sinulle rikkautta, valtaa ja arvoa… ja vaikka vaimosi lepää mustassa mullassa, niin suo hän sinulle kumminkin iloa pojastasi… Ja tämä poika voi nousta korkealle radallaan, hän voi lopuksi istua Wexiön piispanistuimella, kun sen sijaan meidän Pekkamme parhaassa tapauksessa saa odottaa päiviensä päättymistä täällä metsän torpassa… Kas, niin ovat osamme jaetut, Lauri… suo meille se vähä mikä meillä vielä on jälellä… suo meille kunniallinen nimemme…"

"Hm, hm", murisi Lauri, "sinä tartut rukouskirjaan… minä tein niin kerran minäkin, muistatko sen, Maria, ja minkä vastauksen minulle annoit? Kas, nyt on tuuli kääntynyt, ja sinä seisot edessäni rukoillen ja itkien, ja minä sanon, kuten sinä sanoit silloin… minä sanon ei! Kysy häneltä tuossa, tuolta ylpeältä talonpojalta, kysy häneltä… jos hän tahtoo toimittaa asiani, niin pysyn minä sanassani, jollei hän tahdo, niin…"

"Kas niin, äiti, hän ei ole kyyneliesi arvoinen", sai nyt mies sanoiksi ja meni aivan Laurin eteen, "ja nyt tahdon minä, että sinä poistut tuvasta, Lauri!"

Ja näin sanoen tarttui hän pikku miehen kaulukseen, avasi tuvan oven ja nosti hänet ulos, suunnilleen samoin kuin suoriudutaan syyhyisestä koirasta. Uudestaan suletun oven takaa kuului tuima kirous, ja sitte tunnottoman miehen askeleet hänen poistuessaan.

Mutta mökinmies sulki vaimonsa syliinsä ja laski siunaten kätensä pojan päälaelle.

* * * * *

Pian levitti yö siipensä murheellisten mielten ylitse, ja tupaan tuli hiljaisuus, vaikkei kukaan näistä kolmesta voinut saada unta silmiinsä. Pekka istui vuoteensa reunalla nojaten päänsä käsiinsä ja ajatteli illan tapahtumia ja mitä hän oli saanut tietoonsa, ja kun hän mietti, kuinka hän pian olisi yksin maailmassa ilman toivoakaan saada palveluspaikkaa, "sillä hänen maailmansa ei ulottunut kauas Stensjön ja Svenarumin pitäjän ulkopuolelle", niin pisti hänen sydäntään ja hän itki hiljaa itsekseen. Ja kuinka silloin kävisi hänen rakkaalle äidilleen, jollei hän voinut saada mitään paikkaa; se ajatus oli kentiesi katkerin kaikista. Mutta pelko, että hän menettäisi paikan, jonka Stensjön kapteeni oli hänelle luvannut, ja suru tämän vahingon johdosta, joka hänen kiihottuneessa mielessään näytti pian varmalta, vei aivan luonnollisesti hänen ajatuksensa kaikkeen, mikä olisi voinut toteutua, jos hän olisi päässyt mukana sotaan, ja lanka, joka täten punoutui, ei päättynyt mihinkään vähempään kuin että hän itse oli kapteeni urheain poikain etunenässä, jotka hyökkäsivät kaikkea pahaa vastaan maailmassa, kajahduttaen vanhan, tutun sotahuudon: Jumala kanssamme!

Tehtyään tämän lennähdyksen tulevaisuuteen palasi ajatus taasen nykyisyyteen, ja poika huokasi syvään. Ei kuitenkaan kestänyt kauan, kun hän jälleen oli ajatuksineen Stensjössä, ja nyt pulpahti hänen mieleensä molempien tyttöjen kuva, joiden hän oli nähnyt sitovan seppeleitä niityllä, sellaisella pontevuudella kuin ainakin muisto, joka on piillyt pohjalla ja jonka on tukehduttanut väliintullut odottamaton tapahtuma, mikä on kiinnittänyt sielun kokonaan, mutta joka, kun tämä toinen tapahtuma höllittää, elpyy uudestaan ja näyttäytyy ennen aavistamattomassa valossa! Hän näki heidät nyt niin selvästi edessään kuin olisi vielä istunut kallion kielekkeellä ja laulanut heille, ja hän oli kuulevinaan heidän puhuvan kukkiaan sitoessaan. Mutta mihin he joutuivat?

"Mihin he joutuivat?" kertasi hän itsekseen, ikäänkuin olisi vasta nyt tullut ajatelleeksi, että se, mitä hän oli illalla nähnyt, oli jotakin tavatonta. Ja niin sepitti hän yksikseen sadun kahdesta kuninkaan tyttärestä, jotka noita oli ryöstänyt ja joita hänen täytyi lähteä pelastamaan. Ja sen voi hän kyllä tehdä, koska hän oli jo tulemaisillaan kapteeniksi. Mutta äkkiä jätti hän tämän toivon sikseen, ja kun hän ajatteli rikasta Lauria ja mitä tämä oli sanonut, oli kuin mikäkin musta petolintu olisi pyyhkäissyt pois hänen tulevaisuuden tuumansa.

Mutta keskeltä sitä tulvaa, jonka tämä ajatus sai aikaan, pisti näkyviin ikäänkuin kuiva paikka, johon hän saattoi laskea jalkansa ja josta hän saattoi silmäillä kaiken ylitse. Hän nousi, ja lihakset jännittyivät hänen käsivarsissaan, ja hän katsoi lujalla ja säteilevällä katseella ikkunasta kuun valaiseman seljapensaan ylitse, joka seisoi ulkona viittoen hennoilla oksillaan.

Muuan ajatus, muuan päätös oli syntynyt hänen mielessään.

Hän lähestyi hiljaa ovea. Siellä kääntyi hän ja katsoi tuvan vastakkaiseen nurkkaan, jossa vanhemmat nukkuivat.

Ja niin meni hän ulos. Ulkona oli kirkasta kuun valossa, mutta varjossa niin mustaa, että päivä ja yö, valo ja pimeys näyttivät viihtyvän rinnakkain samaan aikaan. Viillyttävä tuuli henkäili puiden välitse, ja kun hän oli kulkenut tietä niin pitkältä, että voi nähdä yli järven, jonka toisella puolen, etäisimmällä rannalla, seisoi Stensjön kartano kuin mikäkin lumolinna, johon sisältyi kaikki se ihanuus, mistä hänen satunsa tiesivät kertoa, silloin pamppaili hänen sydämensä, ja hän kiiruhti kulkuaan.

Tie kiemurteli pian loitommaksi järven rannalta, ja metsässä tuli yhä pimeämpää. Mutta hän riensi nopeasti eteenpäin eikä pysähtynyt ennenkuin saapui rikkaan Laurin talon pihaan.

Täällä seisottui hän ja silmäili ympärilleen. Ainoastaan yhdestä ikkunasta loisti valoa, ja sisällä näki hän tumman varjon liikkuvan edestakaisin. Se oli Lauri itse, sen näki hän selvään, kun varjo kerran lähestyi ikkunaa.

Hän meni talon ovelle, mutta se oli suljettu. Tässä toteutui, mitä Odinin laulussa lauletaan: "Usein auki tyhjä talo, mutta rikas suljetaan." Hän kolkutti ovelle, mutta kukaan ei kuullut.

Silloin meni hän ikkunan luo, joka ei ollut erittäin korkealla, ja huusi.

Rikas talonpoika tuli ikkunan luo ja katsoi ulos. Hän näytti ensin pelästyvän, mutta hänen tunnettuaan Pekan näyttäytyi kohta taasen leveä hymy, ja hän meni avaamaan. Hetkistä myöhemmin seisoi Pekka hänen edessään hänen kamarissaan.

"Soo", sanoi hän, "isäsi on muuttanut mieltänsä… sen saatoin uskoakin. Kun oikein alkoi kirvellä selkänahkaa, pisti hän ylpeytensä taskuunsa ja antoi järjen puhua…"

"Ei sinne päinkään", vastasi Pekka. "Isä ei ole muuttanut mieltänsä eikä tule tekemään mitään."

"Eikö? Mitä tahdot sitte, vetelys… minä näytän sinulle, kuinka hyvä keppi tanssii sellaisessa selässä kuin sinun…"

"Sen kyllä uskon teistä… mutta muuten on asiani se, että tahdon viedä kirjeenne Stensjöhön!"

"Sinäkö, poika…?"

"Niin, juuri minä!"

Rikkaan Laurin silmät suurenivat ja hän katsoi hyvin epäilevän näköisenä poikaan. Tämä näytti niin karskin näköiseltä, eikä talonpojan läpitunkeva katse tehnyt häneen muuta vaikutusta kuin että hän toivoi pian saavansa kirjeen käsiinsä. Tämä oli hedelmä hänen ajatuskylvöstään istuessaan vuoteensa reunalla isänsä tuvassa, jossa hän asetti tulevaisuutensa unelmat nykyisen todellisuuden rinnalle. Hän veisi kirjeen perille ja niin saisi isä kulkea vapaana eikä äidin tarvitsisi surra eikä itkeä. Ja kävi kuten hän tahtoikin. Talonpoika otti pöydältä kirjeen, piteli sitä hetkisen kädessään ja jätti sen sitte Pekalle.

Mutta tämän lyhyen hiljaisuuden aikana kuului heikkoa ääntä, ikäänkuin nyyhkytyksiä ja valitusta. Pekasta tuntui se kummalta ja hän heristi korviaan kuullakseen, mistä äänet tulivat. Hänen oli kuitenkin mahdoton tässä suhteessa saada mitään varmuutta, sillä talonpoika, joka ilmeisesti kuuli saman äänen, alkoi nopein askelin kävellä huoneessa edestakaisin ja oli olevinaan hyvin vihainen ja aivan huusi puhuessaan.

"Kas niin, nyt olet saanut kirjeen ja suoriudu nyt taipaleelle, jotta joudut perille ennen auringon nousua, sillä tiedäkin, että silloin on vouti täällä… ja jollen ole aamulla hyvissä ajoin saanut vastausta Stensjön herralta, niin isäsi joutuu hirsipuuhun ja äitisi saa alkaa laitella kerjuupussiaan kuntoon… ja vielä yksi seikka, et saa sanoa, kuka sinulle on antanut kirjeen… sano, että se oli tuntematon mies… sillä lupaukseni vaieta isäsi rikoksesta ei merkitse mitään, jos huomaan, että olet päästänyt suustasi pienimmänkään sanan, että kirje on minulta."

"Onpa se merkillinen kirje, rikas Lauri", sanoi Pekka, punniten kirjettä kädessään. "On varmaa ettei isä olisi sitä kuunaan vienyt perille!"

Taasen kuuluivat tukahtuneet valitushuudot, ja Pekka oli nyt huomaavinaan, että ne tulivat alhaalta päin, mutta hän ei ollut kuulevinaan mitään, ja rikas Lauri seisoi ajatuksiinsa vaipuneena. Nopeasti pisti hän kirjeen taskuunsa ja juoksi ulos. Talonpoika seurasi kuitenkin häntä ja seisoi hetken katsellen hänen jälkeensä, kun hän loittoni puiden väliin.

Pekka katsoi vähänväliä taakseen, ja tuskin näki hän, että rikas Lauri oli mennyt sisälle, kun hän hiipi takaisin ja poikkesi syrjäiselle polulle talon takapuolella. Siellä kiipesi hän kuin kissa aidan ylitse ja saapui niin huomaamatta tuparakennuksen päädyn luo, jossa rikkaan Laurin kamari sijaitsi ja jossa hän luuli kuulleensa nyyhkytysten ja itkun ikäänkuin nousevan maasta. Hän hiipi aivan tuvan harmaaseen kivijalkaan kiinni, ja hänen onnekseen oli täällä vahva varjo, jotta oli vaikeaa erottaa hänet maasta harmaassa sarkatakissaan. Hän pysähtyi vähänväliä ja kuunteli, eikä kestänyt kauan, ennenkuin hän luuli kuulevansa saman äänen harmaan kivijalan sisäpuolelta.

Samassa kuuli hän nopeat, miltei hiipivät askeleet päätyseinän nurkan takaa. Hän painautui pitkäkseen aivan liikkumattomaksi, mutta kaikki hänen verensä syöksyi niin kiihkeästi sydämeen, että jos joku olisi hänet nähnyt, olisi hän pitänyt häntä kuolleena.

Mutta askeleet pysähtyivät, ja hän kuuli pidätetyn äänen, jonka hän tunsi selvään rikkaan talonpojan ääneksi, lausuvan seuraavat sanat, jotka tuntuivat nekin kuuluvan muurin sisäpuolelta.

"Olkaa hiljaa, lapset… voittehan aivan pelottaa väen kuoliaaksi marinallanne… kun tulee aamu, pääsette kyllä täältä."

Itku lakkasi äkkiä ja askeleet loittonivat. Pekka kuuli käynnistä, ettei häntä oltu huomattu, ja hän nosti varovasti päätänsä ja näki rikkaan Laurin menevän ulos takaportista ja lähenevän metsää. Nopeasti kuin ajatus hyppäsi Pekka pystyyn ja kiersi tuvannurkan ympäri ja löysi pian aukon kivijalassa. Kuunhohde lankesi vinoon tänne päätyseinälle ja jätti ainoastaan kaidan varjojuovan lähelle sivuseinän nurkkaa, jossa Pekka oli maannut. Täällä olisi hänet keksitty heti, jos joku olisi sattunut hänet näkemään. Hän oli kuitenkin jotensakin turvassa, mikäli ei isäntää itseään kuulunut talon takapuolelta. Mitä oli tehtävä, täytyi tapahtua pian, sillä hänellä ei ollut lainkaan aikaa hukata.

Hän taivuttautui kellarinaukosta sisään niin pitkälle kuin voi ja kysyi puolikuiskaten, oliko ketään siellä alhaalla. Aluksi ei hän saanut mitään vastausta, mutta hänen uudistettuaan kysymyksensä kuului sisältä sammaltava ääni:

"Kyllä, meitä on täällä kellarissa kaksi pikkutyttöä… rakas, auta meidät pois!"

Ääni oli niin rukoileva, ja Pekka kuuli nyt selvään, kuinka lapsirukat nyyhkyttivät ja itkivät, vaikka he koettivat tehdä sen niin hiljaa, ettei kukaan kuulisi.

"Onko siellä Stensjön Susanna?" kysyi Pekka edelleen.

"On, minä täällä olen ja Anna!" kuului sisältä. "Kuka sinä olet?"

"Minä olen paimenpoika", vastasi Pekka ja lisäsi kehottavasti: "Olkaa hiljaa, älkääkä peljätkö, minä juoksen Stensjöhön ja ennen pitkää palaan minä tänne avun keralla!"

Näin sanoen läksi Pekka juoksemaan, ja kyynelet vierivät hänen poskiaan pitkin, sillä hän ei voinut niitä pidättää, kun hän ajatteli kaikkea sitä pahaa, mitä tänä yönä oli tapahtunut, ja sitä että hän kenties voisi asettaa kaiken tai ainakin jotain ennalleen. Ja nämä ajatukset lisäsivät hänen voimiaan kaksin verroin, hän taivalsi uskomattomalla nopeudella matkan Stensjöhön.

Täällä oli vallalla mitä suurin levottomuus. Kapteeni oli heti kotia palattuaan, kun lapsia oli kaivattu ja turhaan etsitty sieltä, missä heillä oli tapana leikkiä yhdessä, lähettänyt kaiken väkensä etsimään heitä ympäri metsiä, jonne heidän oli täytynyt eksyä. Viestejä tuotiin ja vietiin vähänväliä, ja Pekka kohtasi muutaman tallirengeistä juuri tämän noustessa portaita suureen päärakennukseen. Renki tahtoi kysellä häneltä, mutta hän ei malttanut pysähtyä, vaan syöksyi sisälle.

Suuressa salissa tapasi hän kapteenin suurimmassa levottomuudessa kävellen edestakaisin, ja hänen rouvansa, Anna von Rossfelt, istui kalpeana ja epätoivoissaan ikkunan ääressä ja silmäili yli pihan ja järven. Kapteeni oli keski-ikäinen mies, ulkonäöltään jalo ja hyväntahtoinen. Hänen vaaleaveriset kasvonsa näyttivät kauniilta suurta laskokselle käännettyä pitsikalusta ja mustaa pukua vasten. Pekan saavuttua sisään pysähtyi kapteeni ja katsoi häneen, ikäänkuin ei olisi koskaan nähnyt hänen kasvojaan, vaikka hän jo monet kerrat oli puhutellut reipasta poikaa ja aina ollut suuresti mieltynyt hänen nokkeliin ja nopeihin vastauksiinsa ja juuri sen tähden selittänyt haluavansa hänet palvelukseensa.

"Mitä tahdot, poika?" kysyi hän vihdoin ja katsoi terävästi Pekkaan, joka seisoi pyöritellen lakkiaan.

"Aioin juuri sanoa, kapteeni", vastasi Pekka, "että olen saanut selville, missä…"

"Lapset…!" huudahti kapteeni, tarttui molemmin käsin pojan takinkaulukseen ja vei hänet peremmälle huoneeseen. "Vaimo, vaimo, hän on saanut selvän heistä… sano, rakas poika, missä he ovat?"

"Rikkaan Laurin kellarissa", vastasi poika, joka oli joutumaisillaan aivan tolkuttomaksi siitä tavasta, jolla kapteeni häntä kohteli, ja armollisen herrasväen ja oman liikutuksensa tähden.

Mutta nämä muutamat sanat täytyi uudistaa parisen kertaa, ennenkuin tämä levoton ja kaikessa hyväntahtoisuudessaankin tuittupäinen kapteeni voi ne oikein käsittää, ja sitte seurasi kertomus, kuinka Pekka oli heidät löytänyt.

"No, kelpo miekkani kautta", puuskahti kapteeni, "minä kyllä teen tilin tämän luihun talonpojan kanssa, jottei hän minua hevillä unhota… Ratsaille, ratsaille… seuraa minua, Pekka, olemme siellä tunnin kuluessa…"

Hän puhui vielä, kun jo riensi ulos, ja Pekan täytyi seurata häntä. Kirjeen jättämistä ei ollut ajattelemistakaan, mutta Pekka tuumi, että niin kauan kuin hän vielä oli kapteenin rinnalla, saattoi hän toimittaa tämän asian, ja nyt täytyi ensimäisen innon hieman saada asettua, ennenkuin hän toisi sen esille.

Pian oli kaksi hevosta satuloitu. Kapteeni astui yhden selkään, Pekka toisen, ja niin lähdettiin taipaleelle.

"Nyt saadaan nähdä, kelpaatko sinä ratsumieheksi, Pekka", sanoi kapteeni ratsastaessaan ulos pihasta ja kannustaen hevostaan.

Mutta Pekka osotti yllinkyllin, että hän kelpasi. Hän pysyi kapteenin rinnalla. Stensjön ja rikkaan talonpojan talon välillä oli parin tunnin matka, kun taipaleen kulki jalkaisin. Sentähden oli kulunut lähes kolme tuntia siitä, kun Pekka lähti rikkaan Laurin talosta, ja nyt koitti jo aamu ja levitti vuorille idässä punertavan värisävynsä, joka kauniina suviaamuna antaa koko luonnolle niin heleän neitseellisen vivahduksen. Kapteeni oli ottanut tallistaan parin pulskia, oivallisia hevosia, ja ne menivät eteenpäin ikäänkuin tuuli olisi kiitänyt kapeaa polkua myöten. He olivat ehtineet puolitiehen, kun heidän vasemmalla puolellaan aukeni laakson notkelma, jokseenkin pitkä, mutta kokonaan vuorien ympäröimä. Tämän laakson toisesta päästä kuului metsästä ryskettä, kuten useiden ihmisten kulkiessa tiheikköä, jossa kaatuneet puut ja kuivat oksat muodostavat tuhansia esteitä kulkijan tielle.

Kapteeni pysähdytti hevosensa ja kuunteli. Nähtävästi siellä oli muutamia hänen väestään, jotka olivat kulkeneet tälle suunnalle metsään ja nyt aikoivat verrattain aukeaa laaksoa myöten palata kotiin hyödyttömältä retkeltään, ja kapteenin mielessä heräsi ajatus, että näiden oli jatkettava matkaansa talonpojan luo, jossa he saattoivat olla tarpeen. Hän päätti sentähden heitä odottaa ja huusi kovalla äänellä: "tännepäin, miehet!" jotta metsä kaikui. Mutta mökinpoika ei koko ratsastusmatkalla ollut saanut ajatuksiaan kirjeestä, ja sitä mukaa kuin päivä valkeni, lisääntyi hänen levottomuutensa. Nyt päätti hän käyttää tilaisuutta hyväkseen ja jättää kapteenille kahden kesken niin tärkeän kirjeen.

"Minulla on teille myös kirje, kapteeni!" sanoi hän, vetäen sen poveltaan ja ojentaen kapteenille.

"Mikä kirje se on, poika?" kysyi kapteeni, ottaen sen. "Kuka sen on antanut sinulle?"

"Niin… minä…" änkytti Pekka, ja hänen kasvonsa lehahtivat tulipunaisiksi, "minun ei pitänyt sitä sanoa… mutta, teidän odottaessanne miehiä kiidätän minä edelle tähystelemään…"

Ja kuten myrskytuuli katosi poika kummastuneen kapteenin näkyvistä. Tämä piteli kirjettä avaamatonna kädessään ja katsoi pitkin polkua, jota myöten poika oli kiitänyt eteenpäin, ja hänen ajatuksensa risteilivät niin tämän kuin kirjeenkin ja vangittujen lasten ympärillä. Juuri kun hän tempautui irti näistä ajatuksistaan ja aikoi avata kirjeen, saapui pari miestä laaksoa myöten. Ne olivat hänen väkeään, ja kun nyt levottomuus lasten tähden täytti kokonaan hänen sielunsa, pisti hän kirjeen taskuunsa ja käskettyään miesten tulla jälestä niin pian kuin voivat rikkaan talonpojan taloon kannusti hän hevosiaan ja pyyhälsi eteenpäin, arvellen kyllä pian tavottavansa kadonneen pojan.

Tämä, joka tunsi tienoot paremmin kuin kapteeni, oli kuitenkin oikoteitä myöten ehtinyt niin paljon edelle, että hän oli hyvän aikaa ennen kapteenia saapunut metsäntylvään, joka oli talonpojan talon edustalla. Tänne sitoi hän vaahtoavan orhin ja meni nopein askelin pihaan. Aurinko oli nyt ylhäällä ja väki jo työssä. Muuan renki hakkasi puita alapihalla, ja Pekka kysyi häneltä, oliko isäntä kotona, mutta hän ei ollut eikä renki edes tiennyt, missä hän oli. Oli tavatonta, ettei Lauri ollut mukana panemassa väkeään työhön, vaikkeikään hän aina itse ottanut tähän osaa; mutta tänä aamuna oli hän lähtenyt liikkeelle niin aikaisin, ettei kukaan tiennyt, mihin hän oli mennyt.

"Onko vouti ollut täällä?" kysyi Pekka, ja hänen sydämensä hytkähti.

"Voutiko?" vastasi renki. "Olen kyllä kuullut sanottavan, että hänen pitäisi tulla, mutta vielä ei häntä ole näkynyt!"

Tästä vastauksesta hieman tyyntyneenä, meni Pekka pihaa ylöspäin tuparakennusta kohden, ja hän tuumaili itsekseen, etteiköhän rikas Lauri ollut tullut viipyneeksi liian kauan kävelyllään metsässä, jossa hänellä varmaan oli ollut jokin kohtaus puolalaisten koiranleukojen kanssa. Ja hän päätti nopeasti, että hän lähtee etsimään häntä metsästä. Kentiesi hän silloin saattoi päästä jonkin jälille, joka antaisi hänelle valtaa tämän sydämettömän tekopyhän ylitse. Mutta ensin täytyi hänen puhutella lapsia kellarissa ja ilmottaa heille heidän pelastuksestaan.

Rakennuksen tällä puolella ei ollut ketään ihmistä ja metsä seisoi hiljaisena ja korkeana jonkun matkan päässä ulkohuonerivin päädystä. Kaikki näytti siis suosivan häntä tällä hetkellä. Pamppailevin sydämin nojasi hän kellarinluukusta sisään ja huusi niin hiljaa kuin mahdollista:

"Oletko siellä, Susanna?" Kyllä, hän oli siellä, ja poika lisäsi: "Olkaa nyt hyvässä turvassa, muutamassa minuutissa on kapteeni täällä, ja silloin tulee toinen tanssi! Minä menen nyt metsään pitämään silmällä rikasta Lauria!"

Viimeiset sanat lausui hän vetäessään päätään muurinaukosta, mutta samassa tarttui luja koura hänen niskaansa.

"Rikas Lauri on aina kotosalla, lurjus!" kähisi talonpoika hänen korvaansa. "Mitä täältä haet?… Vastaa, poika…! Kuletko etsimässä isällesi salateitä minun tavaroideni luo? Mutta kyllä minä näytän sinulle tien, minä…!"

Ja näin sanoen irrotti hän kouransa pojan niskasta, mutta löi samassa poikaa sauvallaan päähän, niin että tämä kaatui kylelleen ja kalpeni kuin olisi saanut surmansa. Talonpoika kohotti vielä kerran raudotetun sauvansa, mutta silloin kuului hänen korviinsa nopeasti nelistävän hevosen kavioiden kopina, ja hän avasi pikaisesti muutaman lähellä olevan aitan oven ja heitti poika paran sinne. Sen jälkeen riensi hän takaisin pihalle, meni tupaan ja istuutui tupakamarin pöydän ääreen.

Muuan oli sentään nähnyt tämän tapahtuman, muuan pitkä, kookas mies, joka kurkisti pihaan takaportista samana hetkenä kuin rikas Lauri antoi pojalle iskun. Nähtävästi oli hän seurannut talonpoikaa metsästä tämän tietämättä, koskei talonpoika hetkeäkään hillinnyt vihaansa, jonka hän varmaan olisi tehnyt, jos hän olisi aavistanut olevan saapuvilla jonkun näkijän. Koskei ollut ainoatakaan ikkunaa tuparakennuksen tällä seinällä, oli näkijän helppo tulla takapihan ylitse sen aitan luo, jossa Pekka makasi.

Pitkällä miehellä oli synkät kasvot, mustien kiharain ympäröimät, mutta hänen silmistään loisti jotakin niin lämmintä ja surumielistä, että se veti katsojaa puoleensa yhtä paljo kuin synkkyys pelotti. Se teki saman vaikutuksen kuin viimeinen päivänsäde uhkaavan ukkospilven alta. Mies tempasi oven auki ja katseli kalmankalpeaa poikaa. Takki oli revennyt auki, kun Lauri laahasi häntä aittaan, ja kivi, joka nahkanauhastaan riippui paidan alla hänen povellaan, oli samalla solunut esiin.

Mies kohotti hiljaa pojan päätä ja kuunteli hänen hengitystään, laskien kätensä hänen sydämelleen. Mutta samalla sattui hänen katseensa kiveen ja hän säpsähti, ikäänkuin olisi äkkiä löytänyt suunnattoman kallisarvoisen jalokiven. Hän tarttui kiveen ja tutki sen tarkoin, ja hänen silmänsä loistivat silloin kuten loistaa kukka, kun päivä suutelee kastehelmeä sen kuvussa. Ja kahdenkertaisella innolla antautui hän pojan hoitoon.

Vihdoin avasi Pekka silmänsä ja katsoi hämmentyneenä ympärilleen. Vähitellen palasi tajunta hänen katseeseensa, ja samalla tunsi hän kivun huumaavan iskun jälkeen. Hän vei molemmat kätensä päähänsä, mutta mies otti taskustaan pienen pullon, josta hän kaasi jotakin käteensä ja siveli sillä kipeää paikkaa, ja silloin kipu lieveni ihmeteltävän nopeasti. Pekka tahtoi kiittää, mutta mies tarttui hänen käteensä ja pyysi häntä sanomaan nimensä.

"Nimeni on Pekka!" vastasi poika. "Ja sen nimen olen saanut enoni mukaan!"

"Ja mistä olet saanut tämän kiven?" jatkoi mies kyselyään.

Pekka selitti sen, ja tämä aiheutti yhä uusia kysymyksiä miehen puolelta, kunnes hän oli saanut täyden selon, kuinka oli kiven, vanhan Pietarin ja Pekan isän laita. Silloin vaipui hän ajatuksiinsa, hänen otsansa vetääntyi syviin ryppyihin ja yhteen puristuneet kulmakarvat varjostivat aivan näkymättömiin silmien kauniin katseen.

"Sinä olet siis vanhan Pietarin tyttärenpoika", sanoi hän enemmän itsekseen kuin puhutellen kummastelevaa Pekkaa. "Sinä olet Pietarin tyttärenpoika ja sinun isäsi pelasti… pelasti pakolaisen ja sai kiven… Poika, poika, sinulla on onnenkivi kaulassasi", lisäsi hän hetken vaiettuaan. "Säilytä se hyvin! Parempaa lahjaa ei isäsi voinut saada vanhan Pietarin tyttären myötäjäisiksi!"

Sen jälkeen alkoi hän edelleen kysellä pojalta, mitä hän nyt teki rikkaan sukulaisensa talon pihalla ja miksi talonpoika saattoi niin suuttua, kun löysi hänet kellarin luota. Ja tässäkin suhteessa antoi Pekka hänelle kaikki tiedot, sillä mies teki häneen sellaisen vaikutuksen, ettei hän voinut sitä vastustaa. Mutta kun hän kertoi molemmista vangituista tytöistä, kuinka heidät oli ryöstetty niityltä ja sitte suljettu kellariin, hypähti mies pystyyn.

"Tule, poika", huudahti hän. "Tätä tihutyötä tulee rikas Lauri katumaan."

Ja hän tarttui pojan käteen ja vei hänet mukanaan pihalle, joka oli väkeä täytenään. Kahta hevosta piteli yksi renki kutakin. Toinen niistä oli Stensjön kapteenin, toinen voudin. Mies meni pojan kera tupaan.

Kamarin ovella pysähtyi hän. Sisällä puhuttiin kiihkeästi. Tällä hetkellä kuului sieltä rikkaan Laurin ääni.

"Ei, ei… rakas armollinen herra", kuului hän sanovan. "Te erehdytte, kuinka voitte ajatellakaan sellaista… tahdon olla ensimäinen lyömään heittiötä, joka on teille tehnyt moisen kiusan… ja otan Jumalan todistajaksi, etten ole nähnyt heitä, niin etteivät he voi löytyä minun kattoni alta… Torpanpoika, mokoma metsäläinen, hän juuri on oikea… missä on hän nyt, miksei hän tehnyt teille täyttä selkoa…? Älkää koskaan luottako tuohon Angvedin väkeen, kapteeni… hän on vaarallinen mies, ja tahdon nyt teidän läsnäollessanne syyttää häntä, että hän on salaisessa yhteydessä kuninkaan ja kruunun vihollisten kanssa…"

Pekka tarttui kärsimätönnä ovenripaan rientääkseen sisään, mutta mies pidätti hänet ja antoi hänelle merkin, että hän pysyisi hiljaa. Itse oli hän kalmankalpea ja suuret hikipisarat helmeilivät hänen otsallaan, ikäänkuin hän olisi taistellut vaikeaa sisällistä taistelua.

"Odota, poika", kuiskasi hän. "Meidän aikamme tulee heti paikalla!"

"Sitä varten olen tullutkin tänne", kuului lausuvan ääni, joka ilmeisesti oli voudin. "Täällä metsissä majailevat koiranleuat, ja te saatte tehdä selkoa puolestanne, isä Lauri, sillä sellaisiksi kuin nyt asiat näyttävät muodostuvan, on kysymyksessä oma nahkanne."

"Luojan kiitos", sai Lauri jälleen sanoiksi. "Siinä suhteessa ei minun tarvitse pelätä, sillä minä voin ottaa valalleni, että Angvedin Jussi on auttanut erään Sigismundin kannattajan pakosalle, ja kun niin on, tarvittanee tuskin enempiä todistuksia, että ne, jotka nyt vaanivat ympärinsä tienoolla, tulevat hänen luoksensa eivätkä minun."

Nyt aukeni ovi ja synkkä mies astui sisään taluttaen Pekkaa kädestä. Tuhkanharmaa kalpeus levisi silloin rikkaan talonpojan kasvoille, ja hän ikäänkuin lysähti kokoon, voimatta kääntää katsettaan tulijasta tai saamatta sanaakaan huuliltaan.

Kapteeni istui kumartuneena avatun kirjeen ylitse, jonka hän oli lukenut lävitse jo varmaankin kymmenennen kerran. Se sisälsi ilmotuksen, että molemmat tytöt olivat hyvässä tallessa, mutta että niistä vaadittiin melkoiset lunnaat ja että ne täytyi määrättyyn aikaan jättää miehelle, joka silloin saapuisi Stensjön kapteenin luo. Jos yritettäisiin millään tavoin ryhtyä vangitsemaan tätä miestä tai emmittäisiin lunnaiden maksamiseen nähden, maksaisi se lasten hengen.

Kun ovi avautui, kohotti kapteeni katseensa ja hänen kasvoilleen levisi vilkas ilon ilme hänen nähdessään Pekan. Tumma mies herätti kuitenkin hetkiseksi myös hänen huomiotaan.

"Minä olen mies, jota etsitte, vouti," sanoi hän kääntyen tähän. "Olen Pekka Pietarinpoika! Minun rikollisuuteni tulee tuomitsemaan korkeampi tuomioistuin kuin ihmisten on… mutta minä ikävöin vuoriani ja metsiäni, joissa nuoruuteni vietin, ja sentähden tulin takaisin… jos minut on sentähden rangaistava kuolemalla, niin tehkää se… antaudun teidän valtaanne, vouti!"

Kummastus näiden sanojen johdosta oli, jos mahdollista, vielä suurempi kuin vieraan äkillisen esiintymisen johdosta. Mutta ennenkuin kukaan ehti lausua sanaakaan, jatkoi tämä kiinnittäen leimuavan katseensa Lauriin.

"Puhuit toisin silloin, Lauri, kun sait omaksesi Pietarin, isäni, tytärpuolen ja hänen talonsa ja tavaransa…"

Puhuteltu vapisi kauttaaltaan, ja hänen katseensa ikäänkuin kutistui kokoon, samalla kuin se näytti muuttuvan niin ohueksi ja läpinäkyväksi, ikäänkuin hän olisi kyennyt raukeamaan tyhjiin ja haihtumaan kuin varjo. Mies katsoi häneen musertavalla katseella, ja hänen huuliltaan pääsi huokaus hänen kääntyessään rikkaasta talonpojasta kapteeniin.

"Kadonneet lapset, jalo herra", sanoi hän, "ovat tämän katon alla, ja tässä seisoo heidän pelastajansa, joka voi näyttää teille tien!"

Hän toi Pekan esiin, ja kapteeni hypähti pystyyn, kuohuen vihasta. Mutta hänen halunsa löytää jälleen tyttärensä pääsi voitolle, ja hän riensi ulos mukanaan Pekka ynnä vouti, joka seurasi nähdäkseen niin hyvin sen, että lapset olivat suletut kellariin, kuin senkin, että ne nyt pelastettiin.

Tuskin olivat he menneet, ennenkuin Lauri heittäytyi maahan kookkaan vieraan eteen, jolla oli niin ylpeät piirteet ja surumielinen katse. Ja nyt ryömi pönäkkä ja mahtava talonpoika hänen luoksensa kuten maan matonen ja kietoi kätensä hänen polviensa ympärille.

"Olkaa armollinen", ulvoi hän, "olkaa armollinen…!"

Mitään enempää ei hän saanut suustaan, ja sitä tuskin tarvittiinkaan, sillä mieheen eivät näyttäneet pystyvän hänen rukouksensa. Hän kumartausi ja tempausi irti hänen syleilystään.

"Niin saat pyytää armoa ensin Jumalalta, sitte sisko rukaltani ja hänen mieheltään… he ovat kuitenkin enimmän kärsineet siitä, mitä olet rikkonut. Kautta Jumalan, Lauri, sinä et ansaitse kuolemaa kunniallisen miehen kädestä… Hän, jota sisareni rakasti, hän se minut pelasti, ja sinä, joka varastit itsellesi hänen salaisuutensa, sinä puhuttelit minua ja lupasit minua auttaa… hän ei puhunut, vaan tuli yön pimeydessä ja näytti minulle tien pelastukseen… ja sinä hiivit kuten käärme jälestämme ja kuulit, kun sanoin jäähyväiseni ja annoin lahjan!… Kuinka voivatkaan aivosi keksiä niin mustan ja viekkaan juonen? Tahdoit saada taikakiven… muuten et voinut vakuuttaa isääni siitä, että sinä se autoit minut pakenemaan, ja sentähden tulit jälestäni sillan toiselle puolen ja sanoit, että sinun täytyi saada molemmat kivet…"

"Lakkaa, lakkaa!" änkytti Lauri, viipyen yhä polvistuneessa asennossaan.

"Minä annoin sinulle kiven, sillä mielestäni oli tekosi niin paljon arvoinen… ja niin ajoit Marian isänsä kodista…"

"Minä rakastin häntä niin sydämestäni!"

"Rakastit niin, että karkotit hänet isänsä talosta köyhyyteen, eikä sinun kätesi liene kertaakaan avautunut antaakseen ropoakaan varastetusta tavarastasi… Kentiesi tuntuu sinusta, kavala tekopyhä, helpommalta sanoa minulle totuus nyt, kun olet kuullut, että tiedän kaiken… Yöllä, kun puhuimme asiasta, ei sinulla ollut mitään muistutettavaa, riisuaksesi silmiltäni sen kataluuden hunnun, jonka lävitse olen tähän asti katsellut häntä ja hänen miestänsä…"

Kellarista palaavain kiivaat askeleet kuuluivat pihalta ja porstuasta, ja niiden kannustamana lähestyi Lauri vielä kerran ankaraa tuomariaan ja ojensi kerjäten kätensä häntä kohden.

"Ole armollinen", kuiskasi hän. "Pelasta minut… minulla on poika, minun on elettävä poikani tähden!"

"Siihen antakoon sisareni ja hänen miehensä vastauksen!" lausui synkkä mies hetkisen harkittuaan.

Nyt tarttui muuan käsi ovenripaan ja Lauri hypähti pystyyn ihailtavalla nopeudella ja voimalla. Sisään astui kuitenkin vain mökinpoika. Hän kertoi, että kapteeni parhaallaan asetti molempia tyttöjä hevosen selkään lähettääkseen heidät kotiin, suojelijoinaan kaksi Stensjön miestä, jotka äsken olivat saapuneet taloon. Ja hänen vielä puhuessaan tuli vouti ja kohta sen jälkeen kapteeni.

"Riennä Angvediin", sanoi silloin nopeasti eno pojalle, "riennä ja sano vanhemmillesi, että tulevat tänne."

Poika meni, ja vouti astui huoneeseen virallisen näköisenä.

"Lapset ovat löydetyt talostasi kellariin suljettuina, Lauri", alotti hän, mutta hän ei ehtinyt pitkälle, ennenkuin Lauri keskeytti hänet kirkuvalla äänellä.

"Suljettuina kellariini… Jumala armahtakoon, kuka on tahtonut niin pahaa minulle, mies paralle… vannon kalleimman valan, että olen siihen syytön, niin, vannon elämäni ja autuuteni ja kaiken pyhän kautta… vieköön minut surma heti paikalla, jollen ole syytön tähän tekoon…!"

Hänen sanansa hukkuivat huutoon pihalta, johon oli ehtinyt kertyä yhä enemmän väkeä. Ikkunasta näkivät huoneessa olijat muutaman miehen turhaan koettavan päästä parin rengin lujista käsistä.

"Kas, tuolta", huudahti Lauri, joka myös näki tapahtuman, "kas tuolta tulee hän, jota on etsitty… Nyt voin minä puhdistautua…!"

Hän vaikeni, ja toisten huomio kiintyi väkeen ja vankiin pihalla. Tämä oli riistäytynyt vapaaksi, mutta samassa sattui häneen kirves, joka heitettiin niin varmasti tähdättynä, että se sattui hänen niskaansa. Mies kaatui, ja vouti riensi pihalle tyynnyttämään hälinää ja ottamaan ahdistetun huostaansa. Mutta Laurikin sai jalat alleen tämän nähdessään. Hän sieppasi kirjeen, jonka kapteeni oli laskenut kädestään ja riensi pihalle, ja molemmat toisetkin sisällä olevat seurasivat. Molemmat tytöt olivat vielä saapuvilla. Juuri heidän lähtiessään taipaleelle oli Anna nyhjännyt Susannaa kylkeen ja osottanut erästä synkkää miestä, joka oli seissyt väkijoukossa, eikä Susanna voinut hänet nähdessään pidättää hämmästyksen huudahdusta. Tämä huudahdus herätti hevosta pitelevän miehen huomiota ja pani hänet kysäisemään: "Mitä se oli?"

"Tuolla on mies, joka narrasi meidät venheeseen eilisiltana", kuiskasi Susanna.

Hätäpikaa levisi tämä tieto, ja kädenkäänteessä oli mies otettu kiinni, ja mieliala oli niin kiihtynyt, että vähällä oltiin heti paikalla repiä julma lapsenryöstäjä kappaleiksi. Tämä oli kuitenkin väkevä ja pääsi irti ja olisi varmaan pelastunut, jollei muuan rengeistä, katkerassa vihassaan niin hyvin "puolalaista koiranleukaa" kuin lapsenvarastakin vastaan olisi heittänyt niin varmasti kirvestään häntä kohden.

Haavotettu makasi tainnoksissa, mutta Lauri piti kirjettä hänen silmiensä edessä ja sanat tulvivat hänen suustaan, ikäänkuin hän olisi ollut hullu. Hetken kuluttua avasi haavotettu silmänsä, ja nyt huudahti Lauri:

"Jos tunnet tämän kirjeen, niin sano, oletko sen kirjottanut!"

Mies viittasi kädellään ja kuiskasi heikolla äänellä: "olen". Hän näytti tahtovan sanoa enemmän, mutta osaksi sai hän tuskin mitään kuuluviin, osaksi hämmensi hänen sanansa Lauri, joka kiirehtien kääntyi voutiin ja kapteeniin.

"Tuossa on kirjeen kirjottaja", sanoi hän melkein huutaen. "Voitte siis nähdä, onko minulla mitään osaa tässä asiassa. Hän on löytänyt kellarini ja käyttänyt sitä lasten säilytyspaikkana…"

Vaikkei tämä suinkaan todistanut talonpojan syyttömyyttä, oli sentään niin kapteenista kuin voudistakin sangen otaksuttavaa, että muukalainen koetti käyttää tilaisuutta hyväkseen kiristääkseen molempien lasten avulla melkoisen summan rahaa. Kun lisäksi tulivat molempien tyttöjen sanat, että juuri haavotettu heidät oli edellisenä iltana houkutellut mukanaan, katsoivat he rikkaan Laurin viattomuuden aivan kuin todistetuksi. Onneton syytetty, joka kerran toisensa jälkeen koetti saada puhutuksi ja selitetyksi oikean asianlaidan, ei voinut saada sanaakaan suustaan. Oli sentään muuan, joka epäilevästi katsoi Lauriin ja kuunteli hänen selityksiään, ja tämä oli hänen lankonsa, synkkä Pekka Pietarinpoika. Mutta hän ei virkkanut mitään. Tässä ei kuitenkaan olisi voitu mitään todistaa, sillä hänen toverinsa oli nähtävästi loppuaan lähellä.

Vouti, pieni pystynenä mies, katsoi vilkkailla silmillään tutkivasti Lauriin, joka nyt oli päässyt jokseenkin ennalleen ja vastasi voudin katseeseen silmiään vilkuttaen, jonka tämä näytti ymmärtävän varsin hyvin.

"Asia näyttää selvältä, hyvät ihmiset", sanoi hän. "Mies on saanut rangaistuksensa, eikä isä Laurilla näytä olevan mitään yhteyttä tämän teon kanssa."

"Pekka, Pekka!" kuultiin samassa naisäänen huutavan ylhäältä portailta.

Kaikki kääntyivät sinnepäin ja näkivät Marian, Angvedin mökin vaimon, syöksevän esiin ja heittäytyvän kookkaan vieraan syliin, jonka tämä hänelle avasi. Hiljalleen seurasi mökin mies itse ja poika Pekka. Kaikilla näillä oli kyynelet silmissään, eivätkä monet ympärillä seisovistakaan voineet hillitä liikutustaan.

"Sisko, sisko", kuului silloin vieraan syvä ääni täynnä vienoa lämpöä, "kuinka ovatkaan osamme vaihdelleet sitte viime näkemän! Mutta kiitän kuitenkin Jumalaa siitä, että vielä kerran saimme toisemme kohdata ilman että minun ja sinun ja miehesi välillä on enää mitään siitä, mitä pahat kielet ovat minulle puhuneet… Kiitos, lanko", sanoi hän ojentaen kätensä mökinmiehelle, "kiitos… sinä tiedät kyllä, mitä tarkotan… kivi, jonka otit eilen esille, on tuonut tämän onnen mukanaan… Nyt voin ilolla mennä kuolemaan kuninkaani Sigismundin puolesta, kun olen nähnyt teidät…!"

Vouti oli sillävälin viitannut parille miehistään, jotka tulivat rautaketjuineen vangitsemaan maankavaltajaa. Surumielistä katsetta tämän silmissä seurasi samansävyinen piirre hänen suunsa ympärillä, ja hän irrotti itsensä sisarensa syleilystä. Mutta ennenkuin mitään enempää ehti tapahtua, meni kapteeni ja laski kätensä voudin olalle.

"Vouti", sanoi hän, "armollisen kuninkaamme ja herramme nimessä ja kaikkien niiden läsnäollessa, jotka kuulevat minun sanani, tarjoudun takaajaksi tämän miehen puolesta, kunnes hänen on vastattava oikeuden edessä, jollen sitä ennen ole ehtinyt saada hänelle armahdusta."

Vouti oli taipuvainen hyväksymään tämän takauksen, mutta lausui viitaten mökinmieheen:

"Meillä on vielä muuan, jota syytetään maankavalluksesta…"

"Ja kuka syyttää?" kysyi Pekka Pietarinpoika, ja siinä määrin vaikutti koko hänen persoonallisuutensa ympärillä seisoviin, että kuulijain keskuudessa tuli aivan hiljaista, ja siihen, mitä oli seuraava hänen kysymyksestään, kiinnitettiin huomiota paljo enemmän kuin jos sen olisi lausunut kuka muu hyvänsä.

"Sen tekee isäntä Lauri!" vastasi vouti kuitenkin aivan luontevasti ja vaivattomasti. "Vai kuinka, Lauri, tehän syytätte tätä Angvedin torpparia, että hän on auttanut kuninkaan ja kruunun vihollisia…?"

Nyt seurasi näytelmä, jota tuskin voi kuvata. Rikas Lauri vääntelehti ja kääntelehti kaikkiin suuntiin, ja niin pian kuin hänen katseensa kohtasi kookkaan vieraan katseen, oli kuin hän olisi saanut piston kylkeensä.

"Ei!" sanoi hän vihdoin. "Minä en syytä… ei, olen erehtynyt, minulla ei ole mitään sanottavaa…!"

"Ja lisäksi", lausui Pekka Pietarinpoika, "on hän luvannut maksaa sisarelleni Marialle puolet siitä, mitä sai isämme, vanhan Pietarin jälkeen."

"Puo… puolet", änkytti Lauri, "olenko luvannut…?" Mutta silloin katsoi hän kookkaaseen, ankaraan lankoonsa, ja silloin tuli hän aivan toisiin ajatuksiin ja vahvisti sanotun.

"Se tapahtuu kuitenkin vain poikasi tähden", kuiskasi Pekka hänen korvaansa, mutta lisäsi ääneen: "Ja kiitos teille, kapteeni, hyvästä tahdostanne taata minua… mutta sitä ei tarvita, minä tahdon kulkea määrättyä kohtaloani vastaan… Kuningas Sigismundista en luovu enkä ota vastaan mitään armoa keneltäkään muilta. En tahdo enää poistua maastanikaan… Nyt voin kuolla!"

"Ja kirje, jonka sain", kysyi mökin poika, "se ei siis tule vahingoittamaan isää?"

Tämä kysymys, joka pojalta pääsi aivan luonnollisesti, pani alulle uuden asian, josta Laurin oli kentiesi vaikeampi selviytyä kuin mistään edellisistä. Kapteeni tarttui siihen heti sangen tulisesti.

"Kirje, poika", kysyi hän, "kuka antoi sinulle kirjeen?"

Mutta ennenkuin poika ehti vastata tähän kysymykseen ja rikkaan Laurin näyttäessä olevan mitä hirveimpäin sisäisten tuskien kalvettavana, tarttui, Pekka Pietarinpoika kapteenin käteen ja veti hänet syrjään, sanoen samassa sisarensa pojalle:

"Siitä saat olla aivan huoletta, Pekka… nyt ei isälläsi ole enää mitään vaaraa!"

Tuntien lankonsa yhtä hyvin kuin kuolevan muukalaisenkin näki hän asian selvemmin kuin kukaan läsnäolijoista, ja hän sanoi hiljaa kapteenille:

"Vaikkei lankoni olisikaan kirjottanut kirjettä, niin olen varma siitä, että hänellä on ollut hyvä osansa juonessa, eikä varmaan olisi pienempi osa lunnaista, jos kaikki olisi käynyt hänen laskujensa mukaan, jäänyt hänen kukkaroonsa… Mutta jos tahdotte seurata neuvoani, kapteeni, niin antakaa tämän asian raueta. Kovempaa rangaistusta ei laki voi tälle kurjalle tuomita kuin sen, että hänen nyt vapautuakseen on täytynyt luvata jakaa siskoni kanssa koko väärin saatu omaisuutensa…"

Kapteeni näytti harkitsevan itsekseen hetkisen, mutta hyväksyi sitte saamansa neuvon, ja Pekka Pietarinpoika lisäsi:

"Luvatkaa vain minulle, kapteeni, valvoa, että lupaus tulee täytäntöön!"

"Sen lupaan!" vastasi kapteeni.

Silloin syleili Pekka Pietarinpoika vielä kerran sisartaan, puristi mökinmiehen kättä ja suuteli sisarenpoikaansa otsalle, ja niin oli hän valmis lähtemään voudin mukaan.

* * * * *

Niin päättyi tapaus rikkaan Laurin luona, ja sellainen oli tulos hänen viekkaasti laatimastaan tuumasta kiristää Stensjön kapteenilta sievonen rahasumma. Puolalainen vakooja kuoli samana päivänä haavaansa. Pekka Pietarinpoika kuoli jonkun aikaa myöhemmin vankilassa.

Mutta saman päivän iltana, jona molemmat tytöt jälleen palasivat Stensjöhön, oli siellä iloa kattoon asti, ja torpanpoika Pekka sai olla mukana, sillä hän oli tullut kapteenille sangen rakkaaksi ja rouva Anna von Rossfeltille samoin.

Pekka oli seitsemännessä taivaassa. Hän ei ollut koskaan elänyt sellaista iltaa. Ja pikku tytöillä oli niin paljo puhuttavaa ja kyseltävää, ja aina päättyi se muutamalla sanalla Pekan kunniaksi ja ylistykseksi. Hänet saatettiin aivan pilata tällä hemmottelulla.

"Niin, nythän voin sanoa", sanoi Susanna, kun Pekan vihdoin piti lähteä, "nythän voin sanoa olleeni ryöstetty kuninkaan tytär, ja parhaallaan istuessani pimeässä vuoressa tuli paimenpoika ja pelasti minut noidan kynsistä; — sanos, Anna… emmekö todellakin olleet kaksi kuninkaan tytärtä, sinä ja minä… ja paimenpoika on meidät pelastanut."

"Niin!" lisäsi Anna. "Mutta paimenpoika nai sitte kuninkaan tyttären ja sai hänen isänsä valtakunnan."

"Niin, sen teki hän!" toisti Susanna ja taputti pikku kätösiään ja katsoi niin hartaasti Pekkaan. "Sentähden on sinunkin mentävä naimisiin minun kanssani, ja merkiksi siitä saat nämä kukat, jotka poimin niityltä eilen illalla, kun odottelimme keijukaisia… kuuletko, Pekka!"

Niin, Pekka kuuli, ja hän otti kukat ja teki silloin syvän kumarruksen, jonka äiti oli hänelle opettanut, ja hyväsydäminen kapteeni, joka oli kuullut lasten keskustelun, hymyili sille aikalailla ja sanoi Pekalle:

"Nyt saat olla alituiseen luonani täällä Stensjössä, kunnes lähdemme sotaan, ja silloin saat seurata mukana. Ja voit viedä terveisiä isällesi ja äidillesi, ettei heidän tästä päivästä lähtien tarvitse kärsiä mitään puutetta."

Ja niin Pekka lähti.

2.

AKSELI OXENSTJERNA VANKINA.

"Ei!" puuskahti eversti Wedell lyöden raskaan nyrkkinsä pöytään. "Se ei tule koskaan tapahtumaan, minä en liikahda paikalta rykmenttineni, ennenkuin saan palkkani… Kursachsen on oikeassa… Ruotsi on mennyttä kalua, ja meidän on ajoissa katsottava eteemme, ettemme palaa sodasta rutiköyhinä, paitsi häpeää, jonka me aina saamme niittää."

"Häpeän kyllä jaksamme kantaa", puuttui puheeseen eversti Winckel, vanhanpuoleinen mies, ulkonäöltään terhakka ja varma. "Kunniaa, että olemme vieneet sinisen rykmentin suuren Kustaa Adolfin komennon alle, ei kukaan voine meiltä viedä, kaikkein vähimmän Kursachsen… Kuinka rikkauden laita on, sen jätän silleen, samoin senkin, kuinka Ruotsille käy… tahdon kuitenkin muistuttaa teille, hyvät herrat, mitä suuri kuningas sanoi parooni de Charnacé'lle kohta mentyämme Saksan rajan ylitse. Kuningas seisoi puhutellen ranskalaista ja kappaleen matkan päässä seisoi muutamia ruotsalaisia herroja…"

"Tuon kyllä tunnemme!" keskeytti eversti Krokow. "Hänen ympärillään oli pelkkiä kenraaleja… niin, hyvä sekin, mutta kenraalit saavat vähän aikaan, jollei heillä ole sotajoukkoja takanaan, luullakseni… En epäile ruotsalaisten sotapäällikköjen kelvollisuutta… mutta on ero 100,000 miehellä, jotka Ruotsilla oli suuren kuninkaan kaatuessa, ja 25,000:lla, ja nämä 25,000, jotka nyt ovat Kursachsenin saartamat kaikilta puolin, ovat nykyhetkellä Ruotsin koko sotavoima saksalaisella maaperällä… Ei pidä vaatia mahdottomia! Yhtä hyvin voisimme koettaa eksyttää tästä ohitse juoksevan Elben uomastaan kuin tällä kourantäydellä väkeä nousta keisaria ja Kursachsenia vastaan…"

"Ja koko Saksaa vastaan!" lisäsi eversti Lohausen, jolla oli jalo-, jopa aivan lempeäpiirteiset kasvot, mikäli lempeydestä voi puhua näihin kolmikymmenvuotisen sodan miehiin nähden. Tämä Lohausen oli muuan vanhimmista eversteistä, ja hän oli ottanut sotaan osaa alusta alkaen ja käänsi joutohetkiensä töiksi Sallustiusta, vetäen tieteellisessä sivistyksessä vertoja lähimmälle naapurilleen, eversti Werderille, joka on kunnostautunut Tasson ja Arioston käännöksillä.

"Niin, koko Saksaa!" kertasi Krokow. "Ja me olemme saksalaisia… kas, se on jotakin, jonka olemme tykkänään unhottaneet, ja se on minun ajatukseni mukaan parasta kaikesta, mitä Kursachsen on tähän asti meille sanonut, ja parasta, mitä hän nyt voi sanoa Schönebeckissä… Autammeko edelleen oman isänmaamme repimisessä kappaleiksi?"

"Oikein puhuttu!" virkkoi Lohausen. "Näyttää olevan aika kerrankin alkaa ajatella yhteistä isänmaatamme. Jonkun aikaa takaperin kohtasin erään oppineen Emmerikistä Clevenmaassa, nimeltään Wassenberg… hän kirjottaa parhaallaan keisari Ferdinandin ja hänen sotiensa historiaa ja on kaikkien protestanttien suuri vihamies… Me kohtasimme kuitenkin ystävinä tieteen alalla, ja hän sanoi minulle sanoja, joita en koskaan tule unhottamaan. Ruotsalaiset ja ranskalaiset, sanoi hän, kerskuvat suuresti siitä, että ovat voittaneet Saksanmaan, ja Tukholmassa ja Parisissa näytellään julkisesti lippujamme, jotka me kuitenkin olemme itse riistäneet toisiltamme. Kuninkaat, joiden muinen täytyi totella keisarimme käskyjä, päättävät nyt keskellä Saksanmaata Saksanmaan kohtalosta, he kutsuvat kokoon valtiokokouksia ja lukevat meille tuomioitaan, he kutsuvat ja me tulemme, he puhuvat ja me kuuntelemme, he lupaavat ja me uskomme, he uhkaavat ja me vapisemme kuten orjat… Niin sanoi hän, ja kautta kunniallisen nimeni, hänen sanansa olivat totta. Jos kerran liittyisimme yhteen keisarimme valtikan alle… olisi helppo asia suoriutua kaikesta, tarvitsematta ajatellakaan tämän verisen sodan jatkamista!"

"Kursachsenin kautta menee tie keisarin luo!" jatkoi Krokow, hetken äänettömyyden jälkeen, jollaikaa kukin oli itsekseen harkinnut Lohausenin sanoja. "Jalo Juhana Yrjö on ojentanut meille kätensä, tarttukaamme siihen! Eikö käy jokaisen saksalaisen miehen sydämelle, kun näkee tämän ruotsalaisen aatelismiehen, valtiokanslerin, nousevan saksalaisten valtaruhtinasten ylitse. Kuka ei muistaisi hänen sanojaan, kun hän kaksi vuotta takaperin läänitti Frankenin Bernhardille, Weimarin herttualle, ja antoi Heidelbergissa hänelle läänityskirjan: 'Jääköön ikuiseksi muistoksi aikakirjoihimme, että saksalainen ruhtinas on pyytänyt sellaista ruotsalaiselta aatelismieheltä ja että ruotsalainen aatelismies Saksassa on myöntänyt saksalaiselle aatelismiehelle, mikä minusta on mahdoton toiselta puolen pyytää ja toiselta puolen myöntää!'… Nyt, hyvät herrat, näyttää minusta olevan aika käsissä opettaa näitä ruotsalaisia alentamaan suuria vaatimuksiaan… Eivätkö saksalaiset ruhtinaat, pappisvaltiaat, vaaliruhtinaat ole palvelleet tätä muukalaista, kantaneet hänelle hänen vaippansa, hänen ruokansa, hänen pesuvetensä, ja eikö hän ole antanut heille muistutuksiaan, jopa osottanut heille ilmeistä halveksumista, kuten hänen sanansa Weimarin herttualle riittävästi osottavat."

Nämä kiihkeästi lausutut sanat eivät jättäneet tekemättä vaikutustaan läsnäolijoihin. Ruotsille niin onnettoman tappion jälkeen Nördlingenin luona, tämän tappion, joka Akseli Oxenstjernalle maksoi hänen toisen unettoman yönsä, tämän tappion jälkeen Ruotsin liittolaiset ensin valtasi levottomuus, epäilys ja neuvottomuus ja sitte täydellinen toivottomuus, ja ruhtinas ruhtinaan jälkeen luopui, kaupunki kaupungin jälkeen, Augsburg, Nürnberg, Kustaa Adolfin silmäterä, oli mennyttä kalua, ja keisari kohotti taasen päänsä niin korkealle, että hänen silmiään aivan huimasi. Hän ei enää nähnytkään "pikku vihollista", jonka oli saanut niskoilleen, ja kun Kursachsen oli puolestaan tehnyt rauhan hänen kanssansa ja luvannut ajaa ruotsalaiset Saksanmaasta, ei keisari enää tahtonut kuulla heistä puhuttavankaan eikä olla heidän kanssaan tekemisissä muuten kuin alamaisensa Kursachsenin välityksellä. Hän oli liian suuri ja hänen vihollisensa liian pieni, jotta hän olisi voinut alentua tämän kanssa välittömään kosketukseen. Niin saattavat muutamat tunnit muuttaa kaiken! Niin kauan kuin ruotsalaiset marssivat eteenpäin voitosta voittoon, silloin ei keisari voinut olla heitä näkemättä, silloin kumarsivat Kursachsen, Kurbrandenburg ja kaikki muut tomuun kolmen kruunun edessä, mutta niin pian kuin onnettomuus tuli, silloin käänsivät he selkänsä ja unhottivat kaiken, unhottivat lupauksensa ja valansa suurelle kuninkaalle, joka oli uhrannut verensä heidän puolestaan, eivätkä voineet nyt kyllin joutuisasti osottaa keisarille halukkaisuuttaan liittyä häneen ja inhoaan ennen niin jumaloitua liittolaistaan kohtaan. Ruotsilla oli syksyllä 1635 vain yksi ainoa liittolainen Hessenissä, ja tämäkin horjui.

Mutta eivät riittäneet nämä luopumiset asiasta, jota oli sitouduttu henkeen ja vereen asti puolustamaan, on vielä hitunen suoruutta tässä erityisessä rauhanteossa keisarin kanssa ja niissä sitoumuksissa, joita tällöin solmittiin, mutta tämä Juhana Yrjö, joka nyt yhtäkkiä paisui kuohuvasta mahtavuutensa tunnosta, hän, joka kaksi kertaa oli nähnyt itsensä ja maansa pelastuvan keisarillisten julmasta mellastuksesta ainoastaan näiden ruotsalaisten ja heidän kuninkaansa avulla, hänellä oli kyllin väljä omatunto viedäkseen aivan kuin varkain parhaat miehet kuningasvainajan joukosta, sitte sitä enemmän hekumoidakseen jälelläolevain voittamisesta. Sekä yksityisesti että julkisesti, kirjeillä ja julistuksilla, joita naulattiin ruotsalaisten leiriin, ynnä muilla kuulutuksilla, jotka olivat täytenään mitä häpäisevintä katkeruutta, koetti hän taivuttaa kaikkia saksalaisia luopumaan ruotsalaisesta sotajoukosta. Hän menetteli aivan kuin venäläiset 1808, mutta suuri erotus ruotsalaisten sotapäällikköjen välillä silloin ja viimeisessä sodassamme Venäjää vastaan oli se, että edellisille oli isänmaa kaikkea muuta kalliimpi. Mitään Sprengtporteneja, Gripenbergejä ja Jägerhorneja ei silloin ollut ruotsalaisten riveissä. Eivät edes saksalaiset everstitkään, joiden omasta maasta kuitenkin oli kysymys, muitta mutkitta kuulleet houkuttelevia lupauksia.

Kuitenkin oli vaaliruhtinaan vaikutus viimeksi mainittuihin nähden ehtinyt niin pitkälle, että puuttui vain viimeinen ratkaiseva isku, jotta Ruotsin viimeinen sotavoima Saksan maaperällä olisi palottunut ja hävinnyt, ja sen mukana Ruotsi itse niin monien uhrausten jälkeen, niin paljo vuodatettuaan verta, ja niin paljo kunniaa saavutettuaan, saanut nöyrästi suudella vihollisensa kättä ja kiittää siitä, että sen sotajoukkojen tähteet saivat rauhassa palata kotiin eikä heitä ajamalla ajettu niiltä kentiltä, jotka puhuivat heidän uroteoistaan.

Sellainen oli asema, kun Akseli Oxenstjerna palasi Ranskasta, jossa hän oli persoonallisesti keskustellut Richelieun kanssa Kustaa Adolfin aikana solmitun liiton uudistamisesta. Se oli huolten, pelon, harmin ja mielipahan aika. Vanhan valtiomiehen täytyi vaieta ja kärsiä, jottei jollakin liian äkkipikaisella toimenpiteellä tärvelisi kaikkea. Hän sentään suurella itsensähillitsemisen taidollaan voi jotenkuten kestää pahan. Niin ei Juhana Banér, jolla oli joukkojen ylipäällikkyys. Hän kuohui harmista ja paloi halusta voimakkaalla iskulla tehdä lopun kurjuudesta ja kurittaa kelvotonta Juhana Yrjöä, Saksin vaaliruhtinasta. Hänen oli kuitenkin pakko hillitä vihaansa ja antaa miekan uinailla tupessaan. Vaaliruhtinas, joka tehtyään rauhan keisarin kanssa ei tahtonut sijottaa joukkojaan omaan maahansa, vaati, että ruotsalaisen sotajoukon täytyisi lähteä majapaikastaan Thüringissä, ja viimeiseen asti säilyttääkseen mahdollisuuden rauhantekoon, jota tahtoi sekä neuvoskunta kotimaassa että Akseli Oxenstjerna itse, täytyi vaaliruhtinaan vaatimukseen suostua. Mutta sitte vaativat saksalaiset upseerit ruotsalaisessa sotajoukossa vaaliruhtinaan vaikutuksen johdosta, että oli vetäydyttävä aina Magdeburgiin saakka, ja tähänkin täytyi Oxenstjernan ja Banérin mukautua.

Ja niin oltiin nyt Magdeburgissa, ja saksalaiset everstit olivat käyttäneet Juhana Banérin matkallaoloa pitääkseen viimeisen neuvottelun siitä, mitä olisi tehtävä.

Käyttäen hyödykseen sitä vaikutusta, jonka hänen sanansa olivat tehneet, jatkoi eversti Krokow puhettaan alkamaansa suuntaan. Hän oli sieluna siinä kapinaliitossa, joka nyt muodostettiin, ja hänen nyt puhuessaan leimahtelivat hänen katseensa sytyttävinä miehestä mieheen.

"Miksi viivyttelemme, jalot herrat?" huudahti hän. "Miksi annamme ajan kulua hyödyttömään keskusteluun siitä, mitä olisi tehtävä? Jos tahdomme toimia kuten miehet, niin tarttukaamme tilaisuutta kaulukseen! Nyt on sotamarski poissa ja valtiokansleri meidän vallassamme… Neuvoni on, että vielä tänään opetamme hänet ymmärtämään sen…"

"Valtiokanslerin!" huudahtivat kaikki ja katsoivat hämmästyneinä rohkeaan puhujaan.

Mutta tämä kohtasi heidän katseensa sellaisella tyyneydellä kuin olisi puhunut parhaimman asian puolesta maailmassa.

"Aivan niin", sanoi hän, "juuri valtiokanslerin! Kuka seisoo rauhan ja Saksanmaan yhteyden tiellä, jollei juuri tämä ruotsalainen valtiokansleri, ja jos tahdomme tätä rauhaa, jos tahdomme todellakin tehdä jotakin muuta kuin ainoastaan pakinoida siitä kieroudesta, että saksalaiset repivät kappaleiksi omaa maatansa, niin on meidän kuten miesten tartuttava niihin keinoihin, jotka meille ovat tarjolla päämäärämme saavuttamiseen… Ja sentähden, ylös, jalot herrat, toimintaan…! Yhteisen isänmaamme nimessä, toimintaan…! Kun valtiokansleri on käsissämme, niin voitto on meidän ja päämäärä saavutettu!"

Joitakuita kyllä hämmästytti tämä rohkea hanke, mutta toisia taasen ihastutti kunnia, joka sitä seuraisi ja heijastaisi kaksinkertaisella loisteella isänmaan vapauttajain ylitse, ja lopulta vaikutti tämä innostus epäileviinkin. Huokaileva Saksanmaa tarvitsi uutta Hermannia, ja Magdeburg olisi ruotsalaisille tuleva siksi mitä Teutoburgin metsä oli roomalaisille legiooneille.

"Olkoon päätöksemme tehty hyvänä hetkenä!" huudahti eversti Lohausen. "Ja huutakoon Ruotsi, samoin kuin roomalainen keisari, valittaen Akseli Oxenstjernalleen: 'Redde meas legiones!'"

["Anna minulle legioonani takaisin!" Kun roomalaiset keisari Augustuksen aikana Galliasta (Ranskasta) käsin koettivat vallottaa Germaniaa (Saksaa), kokosi muuan germanilaisista ruhtinaista, nimeltään Herman, eri germanilaiset heimot ja kukisti Teutoburgin metsässä koko roomalaisen sotajoukon. Kun tieto tästä onnettomuudesta saapui keisarille Roomaan, joutui hän epätoivoon ja kulki valittaen ympäri palatsiaan, huudahtaen kerta toisensa jälkeen: "O Vare, Vare, redde meas legiones!" (Oi, Varus, Varus, anna minulle legioonani takaisin!) Varus oli tuhotun sotajoukon ylipäällikkö.]

Ja niin päätettiin valtiokansleri vangita, ja niin erosivat jalot herrat neuvoteltuaan vielä hetken. Sovittiin, että tehty päätös pannaan toimeen vielä samana päivänä iltapuoleen. Kokous oli pidetty eversti Krokowin luona, ja kun tämä jäi yksin, istuutui hän kiireesti pöytänsä ääreen, tarttui kynään ja kirjotti niin nopeasti kuin hänen raskas kätensä salli, puhtaalle paperiarkille. Hänen ollessaan näissä hommissaan, astui huoneeseen muuan nuori upseeri loistavassa asussa. Hyvinmuodostuneet kasvot, suurine, salamoivine silmineen, joita ympäröivät tummat kiharat, näyttivät sangen kauneilta loistavanvalkoisen, laskoksille käännetyn kauluksen yläpuolella. Mutta nämä kauniit kasvot olivat kalpeat ja aikaisin vetäytyneet ryppyihin, ikäänkuin mies olisi antanut intohimoilleen liian suuren vallan leirielämän usein hillittömissä irstailuissa, ja aistillisuuden ja julkeuden piirre pilkkui niin hänen katseestaan kuin hänen omituisesta hymystäänkin suun ympärillä.

Eversti kohotti katseensa upseerin saapuessa, mutta nyökäytti vain päätänsä ja jatkoi kirjottamistaan samalla kiireellisyydellä. Kun hän vihdoin taittoi paperin laskoksille ja painoi sille suuren sinettinsä, sanoi hän tuttavallisuuden ja alentuvaisuuden sekaisella äänellä odottavalle upseerille:

"Nyt se on valmis, Fritz, ja tänä iltana räjähtää ensimäinen miina…!"

"Valtiokansleri?" kysyi upseeri. "Oikein, valtiokansleri", vastasi eversti. "Mutta jottei teko jäisi puolinaiseksi, täytyy vaaliruhtinaalle ilmottaa mitä on tapahtunut, jotta hän tulisi meitä hieman lähemmäksi, ja siitä asiasta saat sinä, Fritz pitää huolen… Tämän kirjeen täytyy ennen iltaa olla vaaliruhtinaan käsissä… Ruotsalaiset ovat vähälukuiset, mutta heidän kanssaan ei ole leikkimistä, ja jos sotamarski palaa ennen kuin kaikki on valmiina, niin voimme olla hukassa. Mutta varovaisuus ennen kaikkia! Vaikkakin olemme sotamarskin suostumuksella neuvotelleet vaaliruhtinaan kanssa, niin on mielestäni parasta, jos tämä kirje tulee vaaliruhtinaan käsiin sinun tai minun tulematta näkyviin… ymmärräthän!"

Upseeri nyökkäsi, ja hetkistä myöhemmin lähti hän everstin asunnosta. Harkiten parasta tapaa, miten voisi suorittaa everstin antaman tehtävän, kulki upseeri katua eteenpäin ja tuli kauppatorille, jonka ylitse hän jatkoi matkaansa vinoon suuntaan. Keisari Otto Suuren ikivanhan kuvapatsaan juurella, joka vieläkin koristaa tätä toria, kohtasi hän muutaman toisen upseerin, ja molemmat herrat tervehtivät toisiaan hymyillen. Oli vielä aikainen aamu, ja torilla oli vielä joukko ihmisiä liikkeellä, niin että molemmat herrat saattoivat erityistä huomiota herättämättä vaihtaa ajatuksiaan.

Torilla liikkuvain joukossa oli kuitenkin myös muuan nuori ratsumies, joka oli saapunut torille, vaikkakin toiselta taholta, melkein samaan aikaan kuin ensiksi mainittu upseeri. Tummansiniset silmät ja vaalea tukka ilmaisivat, että tämä ratsumies kuului johonkin syntyperäisistä ruotsalaisista rykmenteistä. Hän oli vartaloltaan sorearakenteinen, pitkä ja solakka, ja hänen ryhtinsä ja liikkeensä osottivat sekä voimaa että vilkkautta, samalla kuin niissä ilmeni luontevuutta, joka antoi koko miehelle miellyttävän ilmeen. Hän piteli vasemmassa kädessään muutamia tavattoman kauniita kukkia ja näytti hänellä olevan kiire. Mutta tuskin olivat hänen vilkkaat ja terävät silmänsä loitompaa huomanneet kuvankauniin upseerin, ennenkuin hän hiljensi käyntiään ja seurasi tätä väijyvän tarkkaavin katsein. Kun sitte upseerit pysähtyivät kuvapatsaan juurella, alkoi ratsumies vähitellen lähestyä ja onnistuikin tulemaan aivan sen luo molempien vilkkaaseen keskusteluunsa kiintyneiden herrojen huomaamatta.

Ratsumies seisoi katsellen kukkia kädessään ja asetteli niistä milloin mitäkin sormellaan paikoilleen, mutta koko ajan oli hän koko sielultaan kiintynyt herroihin patsaan toisella puolen ja heidän keskusteluunsa. Tämä kuitenkin kävi niin hiljaisella äänellä, ettei montakaan sanaa voinut siepata. Kuitenkin kuuli ratsumies selvään, että oli kysymys ratsastusmatkasta Sehausenin vanhan temppeliherranlinnan raunioille, joille oli parin tunnin matka Magdeburgista ja jossa sopimuksen mukaan kaiken piti olla valmiina.

"Jokseenkin tavaton morsiuskammio", sanoi senjälkeen mustakiharainen upseeri. "Mutta ei suinkaan minun ruusuni sen asian tähden menetä tuoksuaan…"

"Ja minun liljani", lisäsi toinen, "on säteilevä sitä ihanammin, kastehelmistä kimallellen."

"Oivallista!" huudahti ensimäinen. "Ruusu ja lilja… parempaa tunnussanaa et olisi voinut valita."

Näillä sanoin erosivat upseerit, ja ratsumies näki heidän menevän kunkin taholleen. Mutta hänen tummansinisissä silmissään vaihteli valo ja pimeys, ja katse tuli niin syväksi, niin hämyiseksi, hehkuvan punan levitessä hänen poskilleen. Hänkin poistui pian vanhan keisaripatsaan luota, ja nyt kulki hän juoksuaskelin katua eteenpäin, kunnes saapui lähelle Elbeä vaatimattoman talon luo, jonne hän meni sisään.

Tässä talossa asui muuan ruotsalainen kapteeni, nimeltään Kasper Witte, tyttärensä ja hänen ystävättärensä keralla. Kapteeni oli sodassa menettänyt toisen käsivartensa ja oli aikeissa palata Ruotsiin, jossa hänellä oli maatila. Ja hänen tyttärensä, nuori, kaunis Susanna, joka oli tullut hoitamaan isäänsä kuumeen johdosta paljo pahentuneen sairauden aikana, oli tuonut mukanaan lapsuudenystävänsä, Anna Skytten; molemmat olivat jo edellisestä syksystä lähtien oleskelleet Saksassa sotajoukon mukana tai sen läheisyydessä.

Nyt vihdoin oli kapteeni niin toipunut, että hän täydellä todella saattoi ajatella kotimatkaa. Tätä oli kuitenkin viivytetty viikko viikolta, koska oli vaikeaa lähteä pohjoiseen päin, kun koko maa oli täällä nyit emmin vihollisten maata. Mutta oli toiveita, että osa sotavoimaa pian lähtisi pohjoiseen päin ja tahdottiin olla valmiina siltä varalta. Sentähden olivat matkalaukut ja sälylaatikot kunnossa, ja tänään olivat kapteenin oman valvonnan alla pakattavat viimeiset ja kalleimmat tavarat. Kapteeni Witte istui nojatuolissa huoneen päässä ja piti silmällä ja neuvoi ja määräili, kun ratsumies astui huoneeseen. Siellä oli jo ennestään muuan ratsumies, pitkä, valkotukkainen mies, ulkonäöltään hyväntahtoinen, ja hän juuri oli tavaroita pakkaamassa.

"Hyvä, että kerrankin palaat, Pekka!" murisi kapteeni tulijalle, joka tervehti kunnioittavasti, samalla heittäen katseen sisempään huoneeseen, johon ovi oli avoinna ja mistä kuului kahden iloisen, nuorekkaan äänen sydämellinen nauru.

"Minulle tuli vähän viivykkiä, kapteeni… kenraali Patrik Ruthwen oli matkalla valtiokanslerin luo, ja kun hän ratsasti aivan yksin, käski hän minua pitelemään hevosta sen ajan, kun hän oli sisällä…"

"Ja nuo kukat kai poimit odottaessasi…?"

"Ei, ei, armollinen herra, ne olivat minulla ennen… ja teidän luvallanne tahdon antaa ne tyttärellenne, neiti Susannalle."

"Tee se sitte!" virkkoi helposti leppyvä kapteeni. "Mutta pian, sillä kaikki käy nurinkurin, kun sinä et ole mukana."

Solakka, uhkea nainen nuoruutensa täydessä suvikukoistuksessa näyttäytyi samassa sisemmän huoneen kynnyksellä, ja hänen katseensa viivähti teeskentelemättömän tyydytyksen tunteella upeassa ratsumiehessä, jollaikaa hänen takanaan näyttäytyivät toiset kasvot, jos mahdollista vieläkin kauniimmat kuin ensimäiset, mutta aivan toisellaista kauneutta. Toinen oli loistava ruusu, toinen puhdas lilja, mutta yhdessä muodostivat he taulun, jossa kaikki, mitä runoilijat voivat loihtia esiin kaunista ja suloista, esiintyi täydellisenä todellisuudessa.

Ratsumies kumarsi sellaisella luontevuudella, joka osotti, että hänellä oli ollut tilaisuus seurustella muidenkin kera kuin toverien leirissä. Niin olikin laita. Hän oli jo poikasena seurannut kapteeni Witteä tämän maatilalta Stensjöstä Svenarumin pitäjässä ja oli siitä pitäen ollut hänen tunnustettu suosikkinsa ja häneltä itseltään oppinut lukemaan, kirjottamaan ja laskemaan, taitoja, joita monet korkeammastakaan päällystöstä niin ruotsalaisten kuin vihollistenkin joukoissa evät tähän aikaan omanneet. Hänen hyvä päänsä ja hänen reipas ja pelkäämätön olentonsa oli monta kertaa keventänyt kapteenin vaivoja ja antanut hänelle runsaan korvauksen sekä tehnyt pojan ensin ja nuorukaisen sitte hänelle yhä rakkaammaksi. Mennä vuonna oli yksikolmattavuotias Pekka kirjotettu ratsumieheksi Smålannin rykmenttiin ja silloin saanut nimen Hammar, ja hän oli kohta saavuttanut esimiestensä ja toveriensakin suosion, niin että jokainen aavisti, ettei hän kauaksi aikaa jäisi yksinkertaiseksi ratsumieheksi rykmenttiin.

Ainoastaan muuan oli eri mieltä kuin toiset, ja tämä yksi oli eskadroonassa Hammarin lähin mies, joka omituisesta sattumasta oli saanut nimekseen Städ. [Hammar merkitsee suom. vasara; Städ = alasin. Suoment. muist.] He olivat molemmat samasta pitäjästä, mutta Hammar oli ainoastaan torpanpoika, Städin isä oli talollinen, ja jo ensi kertaa kohdatessa antoi Städ ymmärtää, että hän tahtoi saada etusijan torpanpojan rinnalla. Hän katsoi merkitsevänsä enemmän, palveluksessa kuin äskenleivottu toveri ja tahtoi sentähden kunnian käydä ensiksi vihollisen kimppuun ja palata myöhemmin taistelusta kuin hän. Mutta kuinka ollakaan, oli Hammar korkeammalla yleisessä mielipiteessä. Toiset toverit vetosivat useammin hänen arvosteluunsa kuin Städin, ja milloin joku korpraali tai vänrikki kulki telttakujaa ja sai näkyviinsä molemmat uljaat ratsumiehet, jotka seisoivat rinnatusten, hymyilivät hänen silmänsä Hammarille, kun hän Städiä tuskin huomasikaan. Städ puri hampaansa yhteen ja vaikeni, ja lähimmässä taistelussa tappeli hän neljän edestä, mutta se oli aivan kuin riivattua, "tulokas, torpanpoika, näytti syntyneen hänen kiusakseen".

Tämä Städ se nyt oli kapteeni Witten luona Hammarin saapuessa, ja hän oli kaltaisensa. Väri vaihtui hänen poskillaan, kun hän kuuli, että kenraalimajuri Ruthwen oli suonut Hammarille kunnian pidellä hänen hevostaan, hän itse mukamas ei tällä kertaa yhtä vähän kuin muillakaan voinut olla käsillä; hän puri huultaan ja yskäisi kapteenin sanojen johdosta Hammarille, sanojen, jotka nekin jokseenkin selvästi sisälsivät muistutuksen häntä kohtaan.

"Niin kauniita kukkia, Pekka!" virkkoi Susanna ottaessaan kukat kumartavan ratsumiehen kädestä. "Näetkös, Anna, tuon ruusun, kuinka kaunis se on… kiitos, kiitos, Pekka!"

Ja hän kohotti kukat kasvojensa eteen, jotka nekin häivähtivät punaiselle, kilpaillen tummanpunaisen ruusun kera. Ken tiesi se vain tämän heijastus punasikin hienohipiäisen posken. Sitä ei voinut niin tarkoin nähdä, mutta ratsumiehen posket liekehtivät, kun hän huomasi, miten hyvin hänen lahjansa otettiin vastaan.

Samassa kuului oven edustalta askeleita, ja kohta astui kaksi nuorta upseeria huoneeseen, jossa kapteeni istui. He olivat ratsumestari Fritz von Krokow eversti Krokowin rykmentistä ja Werner von Trautmann, luutnantti samasta rykmentistä. He tervehtivät eräänlaisella toverillisella vapaudella ensin kapteenia ja sitte nuoria naishenkilöitä, jotka tulivat ulompaan huoneeseen.

"Näettekös, että pidämme sanamme, neitsyt Susanna", sanoi ratsumestari kohteliaasti hymyillen. "Tie on meille auki vanhaan ritarilinnaan, ja me tulemme nyt pyytämään sinne pienelle huviratsastukselle."

"Vanhaan ritarilinnaan…?" kysyi kapteeni, joka ilmeisesti ei tiennyt, mitä tästä asiasta oli ennen puhuttu ratsumestarin ja hänen tyttärensä kesken.

"Niin", selitti ratsumestari. "Tyttärenne ja hänen ystävättärensä, jotka ovat kuulleet niin monia satuja temppeliherrojen ajoilta, satuja, jotka ovat yhteydessä heidän vanhan linnansa kanssa, ovat ilmaisseet haluavansa käydä siellä, ja kuinka vaikea heidän toivomustaan on ollutkin täyttää rettelöiden johdosta Kursachsenin kanssa, joista tekin kyllä tiedätte, niin on meidän nyt kuitenkin onnistunut hankkia vapaa pääsy linnaan, ja jollei teillä ole mitään sitä vastaan, niin tahdomme nyt lupauksemme mukaan viedä neitsyet sinne."

Kapteeni ei näyttänyt lainkaan tyytyväiseltä ehdotukseen, mutta hänen tyttärensä ja neitsyt Anna ottivat sen ihastuksella vastaan, ja pakinoiden ja nauraen vetääntyivät he upseerien kera sisempään huoneeseen, johon vievä ovi oli auki edelleen. Temppeliherrat ja linna olivat alusta loppuun se lanka, jonka ympärillä heidän keskustelunsa liikkui, ja jokaisen sanan kuulivat nuo kolme ulommassa huoneessa olijaa. Kapteenin kasvot pilveytyivät yhä enemmän, Hammarin samoin, mutta Städ katsoi vähäväliä eräänlaisella tyytyväisyydellä Hammariin. Tämä herätti lopulta Hammarin huomiota, ja hän piti salavihkaan silmällä Städiä, jonka liikkeet selvään ilmaisivat, että hänen sielunsa oli kiintynyt johonkin aivan toiseen kuin mitä hän askarteli käsillään.

"Kuinka ilkeä ratsumestari voikaan olla!" kuului Susanna sanovan. "Aivanhan panette meidät piinapenkkiin… ei ennenkuin huomenna? Kuinka voi eversti pakottaa teidät niin kiireiselle retkelle juuri tänään?"

"Sille en voi mitään, armoni!" kuului ratsumestari vastaavan. "Palvelustehtävät ennen kaikkea, ja kirjeen täytyy jo tänään olla vaaliruhtinaan käsissä!"

"Älkää uskoko häntä!" puuttui puheeseen luutnantti von Trautmann. "Hän vain tahtoo tekeytyä niin kallishintaiseksi kuin mahdollista, jotta hänen arvoisa persoonansa saisi mahdollisimman suuren arvon."

Tätä lausuntoa seurasi läsnäolijain ilakoiva nauru, jota ratsumestari itsekin säesti. Kuitenkin hän lisäsi sitte, että hän oli sanonut kaiken täydellä todella.

"Leikki sikseen, Fritz!" sanoi silloin luutnantti. "Vai tahdotko tosiaankin uskotella meille, ettei leirissä löydy ratsumiestä, joka voisi viedä kirjeen perille yhtä varmasti kuin sinä itsekin?"

Luutnantin sanojen jälkeen kuului ovelta asentoaskel, ja siellä seisoi kookas Städ suorana ja jäykkänä.

"Minä otan viedäkseni kirjeen perille!" sanoi hän.

Kaikki katsoivat kummastuneina ratsumieheen, johon itseensä eivät näyttäneet pystyvän ne katseet, jotka häneen suunnattiin.

"Jos kapteeni suostuu minut vapauttamaan pakkauksesta, niin nousen heti satulaan!" lisäsi Städ.

Koska pakkauksesta oli enää vain pieni osa jälellä, ei kapteeni voinut keksiä mitään syytä kieltoon, ja niin sai Städ luvan lähteä kapteenin luota ja poistui ratsumestarin keralla. Hetkistä myöhemmin lähti luutnanttikin.

Mutta Hammarin sielu ei voinut lainkaan rauhottua kuultuaan kaiken tämän. Hän suoritti työnsä sellaisella kiireellä kuin olisi hänet vallannut kuumeinen rauhattomuus. Kun hän vihdoin oli sulkenut suuren arkun kannen, katsoi hän ympärilleen huoneessa. Kapteeni oli mennyt ulos; hän oli aivan yksin, mutta hän kuuli molempain tyttöjen olevan vielä viereisessä huoneessa, ja hetkisen mietittyään, samalla ikäänkuin koettaen hillitä paloa sisällään, astui hän päättäväisesti kynnyksen ylitse sisempään huoneeseen.

Susanna istui käsi poskella, ja hänen silmänsä lepäsivät hänen huomaamattaan kukilla, jotka olivat pistetyt hopeapikariin pöydällä, mutta joiden kaunein sisko, kallisarvoinen purppuranpunainen ruusu, lepäsi rikkinypittynä ja tallattuna lattialla. Neitsyt Anna istui ikkunan ääressä katsellen kadulle. Nähtävästi odotti hän molempain upseerien palaamista.

Kysyvin katsein, kummissaan kohotti Susanna katseensa Hammariin, ikäänkuin tahtoen kysyä: mitä täältä haet?

"Anteeksi", änkytti Pekka, "minulla olisi rukous teille, neitsyt Susanna…"

"Siihen suostun jo etukäteen", vastasi Susanna hieman nyreissään siitä, että häntä oli häiritty unelmissaan. "Mutta nyt ei minulla ole aikaa kuulla sitä… huomenna, Pekka, huomenna!"

"Älkää sanoko niin, neitsyt Susanna", jatkoi Pekka. "Saatatte minut epätoivoon, varsinkin, kun minun täytyy näyttää teistä käsittämättömältä, mutta minä pyydän teitä… tahtoisin varottaa teitä… älkää ratsastako temppeliherrojen linnaan!"

Kummastus Susannan kauniilla kasvoilla muuttui suuttumukseksi, ja hänen suuret, säteilevät silmänsä katsoivat niin kylminä kuin talviyön tähdet uhkarohkeaan ratsumieheen, joka ei rohennut ainoastaan pyytää, vaan antaa neuvoja ja varotuksiakin. Annankin hienohipiäiset kasvot purppuroituivat, ja hänen suloinen katseensa suuntautui hetkiseksi mieheen, joka seisoi niin ymmällä ja hämillään ja tuskin rohkeni kohottaa katsettaan.

"Te vihastutte minuun, ylpeä neitsyt", sanoi hän vapisevalla äänellä. "Näen sen, mutta te tiedätte kuitenkin hyvin, että tahtoisin mennä kuolemaan teidän tähtenne, jos sitä vaatisitte… tämä nyt maksaa teille samaa kuin elämänne ja enempääkin…"

"Etkö ymmärrä, Pekka", sanoi Susanna, "että sanasi sisältävät syytöksen niitä miehiä kohtaan, jotka kuuluvat isäni seurapiiriin?"

"Juuri siksi, neitsyt Susanna, on minun niin vaikea sanoa teille mitä tahdon."

"Silloin on parasta jättää se sanomatta!"

"En voi todistaa, mitä pelkään, mutta pyydän teitä isänne tähden… jättäkää aiottu ratsastusretki, sikseen, sanon teille, että se voi päättyä surullisesti! Tietäisittepä oikein, millaista tämä leirielämä on, voisittepa aavistaa, kuinka nämä nuoret herrat leikkivät pyhimmällä maan päällä, ette pitäisi rukoustani uhkarohkeana, vaan kuulisitte sitä…"

Anna lähti ikkunan luota ja meni Susannan luo, jonka käteen hän tarttui, katsoen häneen rukoillen miltei kyyneltyvin silmin. Susanna punastui hieman, mutta kävi kohta sen jälkeen jos mahdollista vielä kylmemmän ja ankaramman näköiseksi.

"En tiennyt, että Pekka Hammar tulisi kielittelemään minulle…"

"Ette siis tahdo kuulla minua?"

Susanna erehtyi tykkänään ratsumiehen menettelyn syihin nähden. Hän tiesi, että tämä rakasti häntä, ja paitsi sitä tulevaisuutta, joka, kuten hänen isänsä oli monta kertaa lausunut, avautui Pekan eteen, oli tämän oma sisäinen ja ulkonainen persoonallisuus vaikuttanut häneen niin syvästi, että hän itsekin monina hetkinä unelmoi onnesta uljaan nuorukaisen rinnalla. Mutta sitte tuli saksalainen ratsumestari ja kiinnitti silmänsä häneen, ja niin vähitellen, hänen itsensä sitä huomaamatta, peittyi sumuun kookkaan, vakavan ruotsalaisen nuorukaisen kuva, ja häntä tahtomattaankin ihastutti Fritz von Krokowin häikäisevä kauneus ja ritarillinen esiintyminen. Nyt käsitti hän Pekan esiintymisen pelkäksi mustasukkaisuuden ilmaukseksi, ja hän suuttui sisimmässään nuoren miehen omahyväisyyden ja hävyttömyyden tähden. Sentähden tarttui hän Annan käteen ja poistui huoneesta suomatta Pekka paralle katsettakaan jäähyväisiksi.

Tämä seisoi hämmentyneenä ja tuijotti hetken aikaa eteensä. Hänen rinnassaan tuntui yhtäkkiä niin tyhjältä ja pimeältä, koko hänen elämänsä ilo näytti hävitetyltä, juuriltaan temmatulta ja tallatulta samoinkuin kaunis kukka, jonka lehtien ylitse hänen unelmiensa ylpeä hallitsijatar äsken oli kulkenut. Hänen epätoivonsa pääsi ilmoille raskaassa huokauksessa, joka ryöstäytyi hänen huuliltaan, ja sitte lähti hän vitkallisin askelin kapteeni Witten asunnosta.

Rakkaus on ihmeellinen asia, ja syystä kuvataan sitä side silmillä. Halpa, köyhä ratsumies, joka oli lähtenyt töllin tuvasta, rakasti kaunista, säteilevää Susanna Witteä! Hän tunsi itsekin kulkiessaan katua eteenpäin, kuinka uhkarohkeasti hän oli heittänyt ajatuksensa korkeuteen, johon hän ei tietenkään voinut koskaan päästä, ja silloin hänen hyvinmuodostuneet huulensa vetääntyivät surumieliseen hymyyn. Mutta se oli eri asia, voiko hänen rakkautensa koskaan saavuttaa päämääräänsä, toinen asia oli, kuinka hänen mielitiettynsä oli pelastettava vaarasta, joka uhkasi viedä hänet perikatoon. Tähän yksistään suuntasi Pekka kaikki ajatuksensa, ja kuinka ne risteilivätkään, pysähtyivät ne aina siihen, että äkillinen lähtö kaupungista oli ainoa mahdollinen keino pelastaa Susanna. Mutta kuinka se voisi käydä laatuun?

Hänen juuri tätä kysymystä tuumiessaan kuului hänen korviinsa ripeä kavioiden kopse, ja hän kohotti silmänsä. Ratsastaja oli Städ, joka pyörähti kulman ympäri kadun toisesta päästä. Hänen oli nyt täytettävä lupauksensa ratsumestarille. Tämä vei Pekan ajatukset äkkiä toiselle tolalle, ja hän näki nyt Städin ryhtyneen tehtävään, johon hän ei varmasti kyennyt, mutta joka kentiesi suistaisi hänet, vieläpä toisi mukanaan jotakin pahempaakin. Sillä sellaisen pään kuin Pekka Hammarin oli helppo käsittää, ettei kaikki se, mitä viime aikoina oli tapahtunut, ollut sellaista kuin valtiokansleri tai sotamarski, herra Juhana Banér olisi tahtonut, ja kuta enemmän hän keskitti ajatuksiaan tähän, sitä selvemmäksi kävi hänelle, että täytyi olla tekeillä jotakin, joka kentiesi voitaisiin estää, jos joku odottamaton vastus nousisi sen suunnitelman tielle, minkä Ruotsin vihamiehet olivat laatineet. Ainakaan ei ruotsalaisen miehen, kaikkein vähimmän niin perin kunniallisen ja rehellisen pojan kuin Städin pitänyt ratsastaa lähettinä juonittelijain välillä. Sitä paitsi, kuka voi tietää, jollei hän, mikäli hänen onnistui estää Städin suorittamasta ratsumestarin antamaa tehtävää, juuri siten voinut estää myös sen onnettomuuden, joka uhkasi Susannaa?

Nopeasti kuin salama risteilivät nämä ajatukset hänen sielussaan, ja yhtä nopeasti oli hän tehnyt päätöksensä. Aikaa ei ollutkaan hukata, jos hän mieli tavottaa Städin. Hammar satuloi sentähden hevosensa, suuren oivallisen eläimen, jolla tuskin kukaan muu koko eskadroonassa kuin hän kykeni ratsastamaan, ja tuokion jälkeen kiiti hänkin tietä Schönebeckiin ja Barbyhyn, jossa oli Kursachsenin päämaja. Hän oli ehtinyt noin puolen peninkulmaa Magdeburgista länteen päin näkemättä vilahdustakaan Städista, jonka siis oli täytynyt laskettaa vimmatulla vauhdilla, kunnes hän äkkiä näki kaatuneen hevosen tiepuolessa. Hän ei aluksi tuntenut elukkaa. Städin se ei ollut, sillä hänen hevosensa oli aivan toisenkarvainen ja olisi hyvin kestänyt matkan Barbyhyn. Mutta lähemmin katsottuaan tunsi hän selvään sen muutamaksi kuormahevosista, ja nyt välähti hänen mieleensä, ettei Städ nähtävästi ollut tahtonut käyttää omaa ratsuaan tähän ratsastukseen. Tyytyväisyyden ilme levisi hänen kasvoilleen, ja hän jätti kuolevan eläimen vakuutettuna siitä, että hän nyt pian tulisi Städin saavuttamaan.

Niin kävikin. Kului hetkinen, ja hän näki Städin kiireisin askelin kulkevan tietä edellään.

"Helei, Städ!" huusi hän ehdittyään niin lähelle, että hänen äänensä saattoi kuulua ja lisäsi luo päästyään: "Aiotko tosissasi kulkea tien jalkaisin?"

Mutta Städ ei vastannut. Hän näytti tuimalta ja kiirehti askeleitaan katsomattakaan Hammariin.

"Olen kiirehtinyt jälkeesi", jatkoi tämä, "ainoastaan puhuakseni kanssasi parisen sanaa, ennenkuin suoritat ratsumestarin antaman tehtävän… oletko oikein harkinnut, Städ, kun kuljet saksalaisten asioilla… olet suutuksissasi minulle, tiedän sen, mutta voit kuitenkin uskoa, etten tahdo sinulle mitään pahaa, vaan ennemmin tahdon auttaa sinua mikäli suinkin voin."

Städ alkoi tuhkoa ja syleksiä. Se oli merkki, että hänen kielensä siteet pian laukeaisivat. Mutta vielä ei hän virkkanut mitään.

"Ymmärtänet kai", jatkoi Hammar, "ettei ole oikein kaiken sen laita, mitä nyt on hankkeissa… Ne, joiden pitäisi olla ystäviämme, nousevat ja käskevät ja heristelevät vain, ja niin lähdemme me oikopäätä liehkaan ja jätämme hyvän aseman toisensa jälkeen… Sanon sinulle varmasti, Städ, kirje, joka sinun on vietävä Olut-Yrjölle" — niin mainittiin pilkkanimellä Saksin vaaliruhtinasta — "kutoo puolestaan tätä juoniverkkoa kuten sukkula kangasta!… Ja sinäkö kulkisit moisilla asioilla, Städ… sitä en voi uskoa Svenarumin pojasta…"

"Lörpötellä sinä osaat!" ärähti vihdoin Städ, ja keveä punastus punasi hänen ahavoituneet kasvonsa hänen lisätessään: "Saadaanpas kerran nähdä, eivätkö teotkin voi puhua…"

Hänen silmänsä paloivat tuimasti, ja hän astui parisen jättiläisaskelta osottaakseen Hammarille, että hänen päätöksensä oli luja, mitä hän sitte mahtoikin tarkottaa "teollaan", joka puhuisi paremmin kuin Hammarin "lörpöttely". Mutta tämä seurasi itsepäisesti mukana, ja yhä kiihkeämmiksi kävivät Städin liikkeet. Lopulta hänen sisunsa kuohahti ja hän tempasi esiin pitkän ratsupistoolinsa, jonka hän oli ottanut kaatuneen hevosen satulakotelosta, ja ojensi sen piipun Hammaria kohden.

"Käänny takaisin!" karjaisi hän. "Muuten on tämä viimeinen hetkesi… luuletko sinä, että miehekäs käsivarsi iätkaiket väistyy puhuvan kielen edessä?… Tahdon näyttää sinulle muuta… kenraali, eversti, kaikki huomaavat he vain sinut… siitä laulusta on tuleva loppu, ja siksi kulen tätä tietä, ja joko tulen korpraaliksi ennen vuoden loppua tai heitän henkeni… kas niin, nyt tiedät, mitä tarvitset tietää, ja jätä nyt minut rauhaan!"

Nämä sanat ilmaisivat selvästi, että miehellä oli mielessä jotakin, jonka hän aikoi toteuttaa, ja että hän oli käyttänyt ratsumestarin asiaa keinona saavuttaakseen omat tarkotuksensa. Mutta Hammarin terävälle katseelle oli myös selvää, että toverin päässä syntynyt päätös oli jotakin epätoivoista. Hän pysähtyi hetkiseksi, mutta teki nopeasti päätöksensä hänkin ja oli hengenvedossa jälleen Städin rinnalla. Tämä oli sanottavansa sanottuaan jatkanut käyntiään, täysin vakuutettuna, että Hammar nyt käsitti, kuinka mahdotonta oli häneen millään tavoin vaikuttaa. Kun hän nyt taasen kuuli kavioiden kopseen viereltään, kääntyi hän kipakasti ja hyökkäsi silmittömästi Hammaria vastaan. Tämä voi ainoastaan äkillisesti heittäytyen syrjään välttää Städin luodin. Hammarin tyyneyden yhä enemmän ärsyttämänä sieppasi Städ miekkansa ja tähtäsi sen kärjen hevosen rintaan, mutta yhtä nopeasti välähti miekka Hammarinkin kädessä ja vaivutti voimakkaalla iskulla Städin miekankärjen maahan.

"Oletko järjiltäsi, Städ?" huusi Hammar hypäten hevosensa selästä.

Nyt alkoi tulinen taistelu elämästä, ainakin hyökkääjän puolelta, sillä Städ löi aivan mielettömästi Hammariin. Tämä oli kuitenkin taitava miekkailija, ja hänen käsivartensa oli ainakin yhtä jäntevä kuin Städin, niin että hän kykeni puolustautumaan. Ilmeisesti oli hänen tarkotuksensa, jos mahdollista, väsyttää Städ ja sitte riisua hänen aseensa. Mutta näytti siltä, kuin Hammarin aikeet jäisivät silleen, sillä Städ ei ollut niitä miehiäkään, jotka niin pian väsyvät, ja viha lisäsi sitä paitsi nyt hänen voimiaan uskomattomiin. Tämä pakotti Hammarin vähitellen vastoin aikeitaan menettelemään hyökkäävään tapaan.

Heidän parhaalleen vaihdellessa iskujaan, tuli osasto ratsumiehiä täyttä laukkaa tietä myöten. Tämä osasto kuului Krokowin rykmenttiin, ja kun johtaja sai näkyviinsä molemmat ratsastajat, kannusti hän hevosiaan. Tuokiossa oli hän heidän rinnallaan, niin että he aavistamattaan joutuivat umpinaisen saarroksen sisään. Tämä tapahtui samana hetkenä, kun onni tai onnettomuus satutti Hammarin säilän Städin käteen, joka puristi miekankahvaa, niin että hän menetti kolme sormeaan ja sen lisäksi sai hyvän haavan käsivartensa alaosaan.

Ruotsalaisessa sotalaissa olivat kaksintaistelut ankarasti kielletyt, ja tämä asia oli päivänselvä ja näytti lisäksi pikemmin salahyökkäykseltä, sillä niin hyvin joukon johtaja kuin jokainen ympäröivistä ratsumiehistä saattoivat ottaa valalleen, että Hammar oli hyökännyt Städin kimppuun ja olisi epäilemättä päättänyt hänen päivänsä, jolleivät he hyvissä ajoin joutuneet estämään. Hammar otettiin heti kiinni ja vietiin Magdeburgiin, jossa sotaoikeus oli pian vetäisevä viivan hänen kaikkien tulevaisuusunelmiensa ylitse.

Städ sidottiin niin hyvin kuin voitiin, mutta sen sijaan, että olisi jatkanut matkaansa Barbyhyn, kääntyi hänkin Magdeburgia kohden. Niin paljo oli Hammar sentään saanut aikaan, vaikkakin, jos hän korvaukseksi siitä oli menettävä elämänsä, hinta oli liian suuri.

* * * * *

Suuressa korkeassa huoneessa, joka oli sisustettu 1600-luvun vakavan ja raskaan maun mukaan, syvät ikkunakomerot verhotut paksuilla, ripsureunaisilla uutimilla, verrattain matalat ovet, paneloidut, runsailla leikkauksilla koristetut seinät ja pitkälle huoneeseen ulkoneva takka, koristettu mestarillisilla kuvan veistoksilla — tässä huoneessa istui Ruotsin valtiokansleri, Akseli Oxenstjerna.

Hänen kookas, voimakas vartalonsa oli vielä kumartumaton, vaikkakin tukka oli alkanut harmaantua, ja hänen suuret, eloisat silmänsä tähystivät samalla tyynellä terävyydellä kuin aina menneisyyden, nykyisyyden ja tulevaisuuden ylitse. Hän istui takanojassa muutamalla korkealla nahkapäällysteisellä nojatuolilla, ja hänen kätensä lepäsi avatulla kirjeellä, jonka hän äsken oli saanut Ruotsin neuvostolta. Kirje oli hänen edessään suurella pöydällä, joka oli kauttaaltaan kirjotusten peittämä. Vasen käsi kannatti alaspainunutta päätä. Hän istui ajatuksiinsa vaipuneena, ja hänen ympärillään oli niin hiljaista kuin haudassa tai mieluummin maassa, jossa toimivat näkymättömät voimat, valaen elämännestettä puiden juuriin.

Aika olikin nyt enemmän kuin koskaan sellainen, että se vaati kaikkien voimien ponnistusta, yksimielisyyttä, sitkeyttä ja rohkeutta, jottei koko se ylpeä rakennus, jonka sankarikuninkaan suuruus oli kohottanut, sortuisi maahan ja kukistuessaan vetäisi mukanaan ei ainoastaan ulkonaisten laitosten loiston ja mahtavuuden, vaan myöskin sisäisen elämän, hengen ja sydämen vapauden, itsenäisyyden ja rauhan, juuri sen, joka oli ollut iäkkään ministerin ja hänen kuninkaallisen ystävänsä parhaan työn päätarkotus. Eikä pidä ihmetellä, vaikka jolloinkin, kun, kuten nyt, tietoisuus inhimillisten pyrintöjen turhuudesta tunkeutui syvemmälle sieluun, ihminen otti oikeutensa myös tässä voimakkaassa hengessä ja kasvojen piirteet ilmaisivat taistelua, jota käytiin hänen sisimmässään. Mutta siinä suhteessa oli Akseli Oxenstjernan sieluntaistelu toisenlaatuinen, että hänellä ei taistelussa ollut kysymystä oikeasta tai väärästä tai kiusauksesta tavallisessa merkityksessä, vaan siitä, mikä saattoi olla parhaaksi isänmaalle, mikä viedä suorinta tietä päämäärään, jonka hyväksi suuri kuningas ja niin monet, monet hänen keralla olivat antaneet elämänsä. Ja nyt, tällä hetkellä, oli vähemmän kysymys menosta eteenpäin tätä päämäärää kohden kuin vähimmällä tappiolla peräytymisestä poispäin. Näiden kaikkien saksalaisten durchlauchtien epäluotettavuus, arkuus ja voitonhimo, ja levottomuus, suuttumus, oikeutettu sankarillinen viha, kun tämän johdosta oli pakotettu taipumaan katsomustapaan ja menettelyn lähtökohtaan, joka oli niin uusi, niin äkillinen, tämä muodosti yhteensä sulatusuunin, jonka tulisista liekeistä tuskin toinen henki kuin Akseli Oxenstjernan olisi voinut päästä säilyttäen tahtonsa kullan.

Hänen ajatuksensa keskeytti asentoaskel erään oven luona — valtiokanslerin työhuoneeseen vei kolme ovea, — ja kun hän kohotti katseensa, seisoi pitkä, leveähartiainen ratsumies ovella. Valtiokansleri katsoi kummastuneena mieheen.

Ei ollut tavallista, että joku ilmottamatta astui hänen työhuoneeseensa, varsinkin sitä tietä, jota ratsumies epäilemättä oli tullut ja jota käyttivät yksinomaan valtiokanslerin omat palvelijat. Kuitenkin seisoi ratsumies siinä, äänetönnä ja jäykkänä, ikäänkuin hän olisi kuulunut seinän veistokuviin ja aivan äkkiä tullut työnnetyksi paikalleen. Valtiokansleri odotti kotvasen saadakseen kuulla hänen asiansa, mutta kun niin ei tapahtunut, kysyi hän vihdoin mieheltä, mitä tämä tahtoi.

"Konnantyö!" sopersi ratsumies, aivan kuin hänen olisi vaikea saada sana huuliltaan.

"Rakas ystävä!" lisäsi valtiokansleri, "jos olet päässyt jonkin sellaisen jälille, joka koskee sinua itseäsi, niin ilmota se kapteenillesi tai everstillesi… tai onko tarkotuksesi kääntyä erityisesti minun puoleeni?… Mikä on nimesi ja mistä olet?"

"Städ, armollinen herra, on nimeni ja kotoisin olen Svenarumin pitäjästä Smålannista… ja nyt on asianlaita siten, että…" Sanomalla nimensä ja syntymäpaikkansa näytti hän saaneen kielensä kantimet heltiämään, mutta sitte pysähtyi hän yhtäkkiä uudestaan, ja valtiokanslerin täytyi uudelleen kysyä, mitä hän oikeastaan tahtoi.

"Nähkääs, minulla on kauan ollut vähän käniä Hammarille", sanoi hän vihdoin, "ja nyt on asia niin että hänet aiotaan ampua huomenna… mutta se on huutava vääryys eikä se saa tapahtua, niin totta kuin olen hänen lähin miehensä rivissä…"

Städ kertoi vähitellen ja monta kertaa keskeyttäen juttunsa ja syyn, miksi hänellä oli "vähän käniä" Hammarille, jonka jälkeen hän lisäsi:

"Ja nyt, armollinen herra, löin minä ensiksi eikä hän, ja tahdon nyt myöntää, että Hammar on muhkea poika, ja hän osaa hoitaa miekkaa yhtä hyvin kuin minä, ja paremminkin… ja sentähden jääkööt vihottelut, ja nyt tiedätte kaiken, ja jos joku henki on hukattava, niin on se minun eikä Hammarin… hänellä onkin pää ja silmäpari, joka näkee sakeimmankin pimeyden lävitse, niin että hän voi, mikäli elää ja terveenä on, olla valtakunnalle suuremmaksi hyödyksi kuin minä voin…"

Valtiokansleri katsoi ilmeisellä mieltymyksellä kalpeaan ratsumieheen, jonka kivikovan pinnan alla piili niin paljo tunteellisuutta, ja koska, kentiesi juuri tämän johdosta, hänen mielensä kiintyi enemmän kuin muuten oli tavallista niin hyvin Städiin kuin hänen kuolemaan tuomittuun toveriinsakin, kysyi hän lähemmin, mikä oli aiheuttanut kaksintaistelun. Städ alkoi änkyttää ja näytti hänen nyt olevan vaikeampi kuin ennen saada ilmoille mitä hän tahtoi sanoa.

"Kuuriruhtinas", alkoi hän, ja valtiokanslerin uudistetun kysymyksen johdosta sanoi hän ikäänkuin selittääkseen mitä hän tarkotti kuuriruhtinaalla, "niin, Olut-Yrjö tietysti… nähkääs, olin menossa suoraa päätä ottamaan hänet hengiltä…"

"Mies, mitä rohkenet sanoa…?" huudahti kansleri hypähtäen tuoliltaan.

"Joo, tahdoin murhata kuuriruhtinaan", sanoi Städ aivan tyynesti. "Tietysti rehelliseen tapaan, armollinen herra, ruotsalaiseen tapaan… tahdoin sanoa hänelle totuuden suoraan vasten kasvoja, tahdoin sanoa, että nyt kohtaamme toisemme armollisen herramme, autuaan kuningasvainajan edessä, taivaassa Jumalan luona, ja niin antaa hänelle rehellisen, ruotsalaisen iskun läpi pelkurisydämen… ja sitte, kun olisin ollut kuollut, sillä sen voin hyvin käsittää, ettei henkeni sen jälkeen olisi paljoa maksanut, olisin kai sentään kerrankin saanut etusijan Hammarin rinnalla, ajattelin… mutta nyt en enää sitä ajattele, ja nyt on kuten on, ja mikä on oikein, on oleva oikein…"

Kummissaan kuunteli valtiokansleri rohkeaa ja omituista päätöstä, jonka kilpailuhalu oli synnyttänyt jäykän sotilaan mielessä, ja hän näytti tarkoin harkitsevan kaikkea yksikseen. Vihdoin kysyi hän, kuinka Städ oli voinut päästä leiristä ja kuinka hän oli aikonut menetellä päästäkseen vaaliruhtinaan luo. Mutta Städ otti aivan tyynesti esiin ratsumestarilta saamansa kirjeen ja kertoi lisäksi kuinka oli saanut sen. Valtiokansleri aikoi kysellä enemmän, kun ovi aukeni ja muuan vahtiupseeri astui huoneeseen ja ilmotti joukon everstejä, jotka pyrkivät viipymättä valtiokanslerin puheille. Tämä ei näyttänyt kiirehtivän vastaamaan, vaan kääntyi ratsumieheen, lähettääkseen hänet ensin pois; mutta hänen huuliltaan ei ehtinyt päästä sanaakaan, kun ilmotetut everstit ja kenraalit näyttäytyivät ovessa, tunkeillen synkin katsein ruotsalaisen valtiokanslerin eteen odottamatta hänen suostumustaan ottaa heidät vastaan.

Städ vetäytyi takaisin sitä ovea kohden, jonka kautta hän oli tullut huoneeseen, mutta hän ei poistunut huoneesta, vaikkakin suuri esiinpistävä takka suojeli hänet toisten katseilta, niin että he puhuivat ja toimivat täysin vakuutettuina, että olivat valtiokanslerin kera yksin. Tämän katse hipaisi tyynesti ylpeitä herroja ovella, ja sellaisen vaikutuksen teki tämän miehen pelkkä näkeminen, sellainen majesteetillisuus oli koko hänen olennossaan, että tuimat sotilaat seisoivat hetken aikaa neuvottomina, ikäänkuin hämmästyksen lyöminä oman hankkeensa johdosta. Moni silmä ei voinut kestää vanhan valtiomiehen tyyntä, mutta tutkivaa ja lisäksi nuhtelevaa katsetta, miehen, jonka nimeä he niin monien vuosien kuluessa olivat tottuneet kunnioittamaan; moni arpinen poski hehkui purppurassa ja moni jalka jo liikahti tehdäkseen kokokäännöksen. Silloin astui eversti Krokow esiin. Hänen kasvonsa olivat kalpeat, ja hänen äänensä vapisi, kun hän puhui, samalla kuin hänen silmänsä ikäänkuin ponnistivat viimeiset voimansa kohotakseen kohtaamaan valtiokanslerin katseen. Mutta miehellä oli sellaista rohkeutta, jota epätoivoinen yritys vaatii, ja kun hän oli päässyt niin pitkälle, että hän rohkeni katsoa jaloa vastustajaansa silmiin, tuli julkeus hänelle avuksi, eikä hän luonut enää silmiään maahan.

Hän esitti aluksi yleisen kuvan silloisesta asemasta ja siirtyi vähitellen yksityisempiin seikkoihin, kunnes hän vähitellen joutui heidän esiintymisensä tarkotukseen valtiokanslerin luona, ja epäröimättä, miltei terävällä katseella ja äänellä, esitti hän ne vaatimukset, jotka saksalaiset kenraalit ja everstit asettivat Ruotsin hallitukselle ja valtiokanslerille, tämän asiamiehelle. Hänen lopetettuaan seurasi yleinen hiljaisuus, ja kaikkien silmät suuntautuivat valtiokansleriin. Kuten lauma pelästyneitä puhveleja, kun rohkein niiden joukosta uskaltaa pysähtyä ja kääntyä vihollistaan vastaan, vähitellen hiljentää vauhtiaan, kääntyy ympäri ja vitkasteltuaan lopulta karkaa yhdestä tuumin siihen suuntaan, jonka johtaja on määrännyt, niin nousi täälläkin vähitellen katse katseen jälkeen lattiasta, niiden ilmeet vaihtuivat pelosta ja kunnioituksesta vihaksi ja nuhteeksi, ja lopulta pysähtyivät ne taisteluun vaatien saaliiseensa.

Akseli Oxenstjernan kasvoilla ei saattanut huomata vivahdustakaan, joka olisi pienimmälläkään tavalla ilmaissut, mitä hänen täytyi tuntea sydämessään kuullessaan everstin puhetta, joka oli ilmaus herrojen aamulla tekemästä päätöksestä.

"Lyhyesti, eversti Krokow", sanoi hän, "Akseli Oxenstjerna, Ruotsin valtakunnan kansleri, on teidän vankinne… sitäkö olette tullut minulle ilmottamaan?"

"Jaa!" vastasi eversti. "Meidän täytyy mennä äärimäisyyksiin, se on aina keino saavuttaaksemme sen päämäärän, jonka puolesta tahdomme uhrata henkemme ja veremme."

"Hyvä, eversti, mutta minä tiedän toisenkin keinon", jatkoi valtiokansleri leimuavin silmin, "tiedän toisenkin keinon saavuttaaksenne päämäärän, jonka puolesta tahdotte uhrata henkenne ja verenne… että pidätte lujina ne lupaukset ja valat, jotka olette vannoneet, että hylkäätte ne neuvot, joita nyt suositte, mutta jotka aikalaisten ja jälkeentulevien edessä ovat painavat teihin kavaltajan polttomerkin. Mitä… voitteko hetkistäkään luulotella, että isänmaanne on saavuttava vapauden ja rauhan, nämä kallisarvoiset asiat, joita te kaikki ikävöitte, voitteko luulotella, että Saksanmaa on saavuttava tämän päämäärän, jos te Saksin vaaliruhtinaan kera auliisti taivutte katolisen keisarin mielivallan alle… Ja mitä ajattelette sitte siitä uskon ja tunnustuksen vapaudesta, jonka lipulle me kaikki olemme vannoneet uskollisuutta, jonka puolesta suuri manalle mennyt kuninkaamme uhrasi henkensä? Luuletteko, että tämä vapaus saavutetaan siten, että te häpeämättä tahdotte rikkoa pyhimmät valat ja sitoumukset…? Voitte olla varmat siitä, etteivät lupauksenrikkojain saastutetut kädet voi konsanaan kannattaa pyhää asiaa… Ja sentähden kuulkaa sanani ja harkitkaa niitä tarkoin… vielä on aikaa peräytymiseen… ottakaa sananne takaisin ja ajatelkaa, että mitä me nyt toimimme, se on kerran alistettava tulevaisuuden lahjomattoman tuomion alaiseksi… ottakaa sananne takaisin, ja mitä nyt olette tulleet lausuneeksi jalon mielen kuumeisessa levottomuudessa ja jännityksessä, toivoen kerrankin saavuttavanne korkean päämääränne, sitä ei tulla lukemaan teille pahaksi, enkä minä sitä koskaan muista muuten kuin, kuten nyt olen sanonut, todistuksena siitä, mihin jalotkin miehet voivat tapausten ja toiminnan ahdingossa joutua."

Jos nämä sanat olisi lausuttu yksitellen näille miehille, olisi epäilemättä valtiokansleri saavuttanut tarkotuksensa ja asiat painautuneet entiseen luonnolliseen uomaansa, mutta nyt pidättivät he toinen toistaan, kukaan ei uskaltanut rikkoa tehtyjä keskinäisiä sitoumuksia, ja sille ainoalle heistä, joka uskalsi johtaa puhetta, oli yksityisesti enemmän hyötyä siitä, jos heidän aikeensa onnellisesti vietiin perille. Mutta ennenkuin hän oli ehtinyt lausua mitään enempää, käänsi valtiokansleri herroille selkänsä ja meni muutamaan sisempään huoneeseen. Hänen katseensa oli hetkisen viivähtänyt vanhassa eversti Winckelissä, ikäänkuin hän olisi tahtonut tätä erityisesti puhutella, mutta sitte poistui hän. Everstit ja kenraalit seisoivat ilmeisesti neuvottomina, ja useammat nostelivat jo jalkojaan seuratakseen poistunutta, erittäinkin sinisen rykmentin eversti, joka kenties elävämmin muisti käytyjen taistelujen loiston ja ne siteet, joilla nämä taistelut ja sankarikuninkaan muisto sitoivat yhteen hänen sotilaansa: ja kohtaus valtiokanslerin kanssa näiden tunteiden vaikutuksen alaisena olisi saattanut murtaa rikki salaliiton. Mutta silloin otti eversti Krokow sananvuoron, ja hän osasi niin kietoa horjuvamieliset, että hän sai tahtonsa lävitse ja päätettiin asettaa luotettavia vahteja Krokowin omasta rykmentistä sen talon ympärille, missä valtiokansleri asui.

Städ oli ollut tämän kaiken hiljaisena ja näkymättömänä todistajana, ja tälle jäykälle, hidastuumaiselle miehelle, jonka tahdonsuunnan yleensä määräsi enemmän vaisto kuin harkitseminen, selkeni asia, joka hänelle kentiesi ainaiseksi olisi jäänyt pimeäksi, jolleivät tämän päivän tapahtumat ja se suonenisku, jonka hän oli saanut, olisi ikäänkuin virittäneet hänen mieltään erityiseen herkkyyteen, jollainen tavallisesti ei tullut hänen osakseen. Hän hiipi ulos ja onnistui huomaamatta pääsemään kadulle. Hänen askeleensa olivat hieman veltot verenvuodon tähden, ja turvonnutta käsivartta särki kovasti, mutta hän ei välittänyt siitä, vaan käveli kuumeisella joustavuudella katua eteenpäin. Saavuttuaan asuntoonsa otti hän laukustaan nahkakukkaron, jonka hän kiireesti avasi. Se oli täynnä kiiltäviä kultarahoja, osaksi hänen monivuotisen säästäväisyytensä ja kieltäymystensä hedelmiä. Hän pisti sen taskuunsa, riensi talleihin ja satuloi, niin nopeasti kuin hänen kipeä käsivartensa salli, Hammarin hevosen, tarttui ohjaksiin ja talutti sen Witten asunnolle, missä hän sitoi sen porraspieleen. Sen jälkeen käveli hän katua myöten suuren, synkän talon luo, joka ei ollut varsin kaukana, ja kolkutti portille.

Vanhanpuoleinen mies tuli suuri avainkimppu kädessään ja avasi, ja Städ pyysi, että hänet vietäisiin Hammarin luo. Siihen ei mies suostunut, mutta lopuksi onnistui Städ käyttämällä sitä kaunopuheisuutta, joka hänen nahkakukkaronsa sisällöllä oli, saamaan tahtonsa lävitse, ja hetkistä myöhemmin seisoi hän kalpeana ja kookkaana vangitun, kookkaana tuomitun toverinsa edessä. Mutta täällä näytti hänen olevan vaikeampi kuin konsanaan saada sanaakaan huuliltaan, ja jos pimeässä huoneessa olisi ollut valoisampaa, olisi Hammar huomannut, kuinka suuret kyynelet raskaasti vierivät Städin poskia ja partaa pitkin. Nyt ei hän sitä nähnyt, ei edes tiennyt, kuka hänen luoksensa tuli, ja pysyi sentähden vaiti. Städin epätoivoinen yritys saada suustaan joku käsitettävä sana, josta yrityksestä kuitenkin sukeutui rajulta nyyhkytykseltä kuuluva ääni, johdatti äkkiä Hammarin ajattelemaan, että hänen luonaan tosiaankin oli Städ.

"Sinäkö se olet, Städ?" kysyi hän.

"Niin!" vastasi Städ. "Ja minä vaihdan paikkaa sinun kanssasi, ja huomenna ammutaan minut, eikä sinua, minä olen ollut valtiokanslerin luona…"

"Luulen, että olet taas tehnyt jotakin hullua, Städ", sanoi Hammar, nousten olkipehkuilta, joilla hän makasi, ja tarttuen Städin käteen. "Olet ollut valtiokanslerin luona… oletko saanut hänen määräyksensä minun vapauttamiseeni, onko minun asiani uudestaan tutkittu ja minut julistettu syyttömäksi…?"

"Milloin olen tehnyt muuta kuin hullua, Hammar?" sanoi Städ. "Mutta nyt täytyy siitä kerran tulla loppu… Sanon sen tosissani, anna minulle anteeksi, Hammar, ja kun tulet kotiin Svenarumiin, niin tervehdi isää ja äitiä ja sano, että kuolin kuin kristitty ihminen… Ja sitte voit antaa heille tämän ja lisätä, ettei näissä kultarahoissa ole verta eikä kyyneliä, sillä useimmat niistä sain itsensä autuaan kuningasvainajan nähden, kun olimme siepanneet Würzburgin, kun vanha arkkunen kannettiin ylös kellarista ja pohja irtaantui ja kultarahat vierivät pitkin linnanpihaa, muut olen säästänyt kokoon." Näin sanoessaan ojensi hän kukkaron ja ylijääneet kultarahat Hammarille ja lisäsi: "Olen ollut tuhma, minun olisi pitänyt aina antaa sinun ajatella ja toimia vain kuten sinäkin;… nyt on se myöhäistä…"

Hän kertoi, kuinka kaikki oli käynyt valtiokanslerin luona, oman tunnustuksensa, kenraalien ja everstien käynnin ja että valtiokansleri oli heidän vankinaan ja että jo tänään tai huomenna koko sotajoukko joutuisi Olut-Yrjön haltuun, jollei sitä ennen tapahtuisi jotakin, joka tekisi tyhjäksi petollisten herrojen vehkeet.

"Sotamarski!" huudahti silloin Hammar, unhottaen oman vaaransa ja sen kuoleman, joka häntä odotti.

"Sotamarski", toisti Städ, "hän oli minunkin mielessäni, ja huomaan, etten tällä kertaa ajatellutkaan niin tuhmasti, ja sentähden olen nyt täällä, ja sinun on tällä kertaa toteltava minua… me olemme yhtä pitkät ja ulkona alkaa pian hämärtää, vanginvartia ei huomaa että ulos menet sinä enkä minä…"

"Minä? Onko minun…?" kysyi Hammar ja laski kätensä Städin olalle. "Ei, ei, Städ,… tuon tehtävän saat itse suorittaa, ja sillä ratsastusretkellä tulet niin varmasti korpraaliksi kuin minä…"

"Minä en jaksa", keskeytti Städ sallimatta Hammarin päättää ajatustaan. "Isku, jonka annoit minulle, kävi syvemmälle kuin sinusta uskoin, minä en jaksa nousta hevosen selkään."

Ja kuinka hän puhuikaan, kääntyi asia niin, että Hammar harrastui valtiokanslerin pelastukseen yhtä tulisesti kuin hän innostui Städin menettelyn jaloudesta. Hän puristi lämpimästi tämän kättä ja sanoi lähtöä tehdessään:

"Sinä olet saavuttava tarkotuksesi, Städ, niin totta kuin nimeni on Hammar ja me molemmat olemme Svenarumin poikia, tahdon lähteä sinun asiallesi ja suorittaa sen mitä sinä olisit suorittanut, jollei taistelumme aamupäivällä olisi tullut väliin… ole tyyni, olen täällä takaisin aamulla hyvissä ajoin, ja sentähden en tahdo ottaa aarrettasikaan!"

Städin vielä tehtyä selkoa, missä hevonen oli, lähti Hammar, eikä vanginvartia lainkaan estellyt häntä menemästä. Olihan tullut vain yksi mies ja yksi mennyt, ja se oli antanut hänelle kunniallisen palkkion, — siinä kaikki, mitä vanginvartian aivoihin mahtui, ja tyynellä omallatunnolla sulki hän oven Hammarin jälkeen.

Hammar löysi pian hevosensa, joka iloisesti hirnui häntä vastaan, ja silmättyään eteiseen — sillä huolimatta katkerasta tappiosta, jonka hänen sydämensä oli tänään kärsinyt, ei hän kuitenkaan voinut unhottaa kuinka paljo hänelle kallisarvoista oli siellä sisällä heittäytyi hän satulaan ja ratsasti matkaansa. Onneksi Hammarille oli vahdinmuutto äsken tapahtunut kaupunginportilla, ja uusi vartiojoukko, joka hyvin tunsi hänet, vaan ei vielä ollut kuullut puhuttavan siitä rikoksesta, josta hänet oli tuomittu, päästi hänet estelemättä lävitse, kun hän ilmotti, että hän vei määräyksiä valtiokanslerilta sotamarskille. Ja salaman nopeudella kiidätti hän tietä eteenpäin.

Ulkona tasangolla oli vielä verrattain valoisaa, vaikkakin taivaalla alkoi vilkkua muutamia tähtiä. Hammar oli mahtanut ratsastaa neljänneksen peninkulmaa, kun hän näki edellään seurueen, johon kuului kaksi herraa ja kaksi naishenkilöä, paitsi paria palvelijaa, jotka ratsastivat soveliaan etäällä herrasväestä. Hän aavisti heti, keitä ratsastajat olivat, ja hänen aavistuksensa vahvistuivat. He olivat Susanna ja Anna ja heidän petolliset ritarinsa.

Hänen sydämensä lävitse viilsi kuin kaksiteräinen miekka, ja veri kuohui hänen suonissaan. Hänen päässään humisi, hän näki, ja kuitenkin oli ikäänkuin sumu levinnyt hänen silmiensä eteen. Hän tosin oli vähäpätöinen mies, mutta koskaan ei hän enää voinut rakastaa tyttöä, joka niin saattoi halveksua hänen varotustaan ja avosilmin ratsastaa kunniansa perikatoa vastaan. Hirveämpi ei voinut seuraavana päivänä olla hänen kulkunsa telotuspaikalle kuin hänen ratsastuksensa nyt leikkiälaskevan ja nauravan seurueen ohitse. Mutta hän ei saanut viivytellä, hänen täytyi edelle; kysymyksessä oli jotakin, joka oli paljoa enemmän kuin hänen rakastettunsa kunnia. Ja hän kannusti hevostaan, ja jalo eläin syöksi eteenpäin hänen keralla, ikäänkuin olisi aavistanut kuinka tärkeää oli päästä nopeasti hiljakseen ratsastavan seurueen ohitse.

"Seis!" jyrähti käskevä ääni Hammarin juuri kiidättäessä ohi.

Se oli ratsumestarin ääni. Hän tiesi hyvin Hammarin kuolemantuomion ja estäisi epäilemättä hänen matkaansa ja tekisi tyhjäksi Städin urhokkaan tuuman, jollei onni nyt olisi Hammarille suosiollinen. Tämä ajatus välähti kuin salama hänen sumentuneen päänsä lävitse, ja tahtomattaan sipaisi hän kädellään poveaan, jossa hän tunsi enonsa onnea tuottavan kiven. Hän iski kannuksensa hevosen kylkiin ja kiiti vastaamatta eteenpäin. Mutta ei ainoastaan ratsumestari, vaan molemmat naisetkin olivat tunteneet hänet, ja hän kuuli heidän päästävän puoleksi tukahtuneen huudahduksen.

Samassa paukahti laukaus, ja Hammar kuuli kuulan vinkuvan ohitsensa. Hän oli pari hevosen pituutta huviratsastajain edellä, ja hän kääntyi nopeasti ympäri ratsastaessaan eteenpäin, ja hän näki tai oli näkevinään molempien naisten kurotetuin käsin pitelevän ratsumestarin kättä, jossa olevasta pistoolinsuusta keveä savupilvi kiemurteli avaruuteen. Uusi laukaus pamahti ja hän kuuli nopeaa nelistystä takanaan. Hän katsoi vielä kerran taakseen. Hän näki molempien herjojen pysähtyneen naistensa kera tielle, kun taasen molemmat palvelijat kannustivat hevosiaan hurjimpaan laukkaan tavottaakseen hänet.

Muuta hän ei enää ratsastajista nähnyt, ja surumielinen, kalpea hymy vilahti hänen kauniiden kasvojensa yli, hänen taputtaessaan hevostaan kaulalle. Hän tunsi ratsunsa. Palvelijain raskasjalkaiset hevoset eivät voineet tavottaa niin jaloa eläintä, ja takaa-ajajain kaikukin häipyi yhä loitommalle kuuluvista. Vanha temppeliherrojen linna seisoi kuin kaamea kummitus hänen sivullaan, ojennellen hänen jälkeensä pitkiä käsivarsiaan, jotka näyttivät pidentyvän nousevan kuun hohteessa. Kun hän oli päässyt pois linnan varjosta, joka oli pimeämpi, kylmempi ja kaameampi sentähden, että se sulki itseensä tai tulisi sulkemaan tuhottuna kaiken sen, mitä hän oli unelmoinut ja toivonut, ihanaa ja suloista, silloin oli myös jälestäajajain hevosten töminä tykkänään hälvennyt kuulumasta.

Parin tunnin ratsastuksen jälkeen näki hän joukon ratsumiehiä istuvan hevostensa selässä pienehkön kylän suurimman talon edustalla. Hän tunsi heidät heti ruotsalaisiksi ja kysyi sotamarskia. Tämä oli tulossa, ja Hammar hyppäsi hevosensa selästä ja astui sisään. Herra Juhana Banér istui illallisellaan, ja koko hänen ulkonäkönsä osotti levottomuutta, huolia ja huonosti salattua harmia.

"Kuka sinä olet?" kysyi hän tuimasti.

"Olen ratsumies herra Swickert Nierothin komppaniasta ja nimeltäni Städ!" vastasi Hammar ja kertoi sen jälkeen kaiken, minkä Städ oli kertonut hänelle saksalaisten everstien ja kenraalien esiintymisestä valtiokanslerin luona ja hänen vangitsemisestaan ja mainitsi, että ainoa pelastuksen mahdollisuus olisi se, jos sotamarski voisi saapua ennenkuin suurempia onnettomuuksia tapahtuisi.

Juhana Banér hypähti pöydästä, hänen silmänsä salamoivat ja hänen otsallaan loisti synnynnäinen majesteetillisuus.

"Minä pidän sinusta, Städ", sanoi hän lyöden Hammaria olalle. "Tästä hetkestä lukien olet korpraali Swickert Nierothin komppaniassa… ja nyt Magdeburgiin!"

Myöhään illalla saapui sotamarski Magdeburgiin. Historiasta tunnetaan kylliksi, että hänen saapumisensa pelasti valtiokanslerin, teki salaliittolaisten tuumat tyhjiksi ja teki mahdolliseksi uuden ajanjakson saapumisen tämän pitkällisen sodan historiassa. Valtiokanslerin asunnon ympärille asetetut vahdit katsoivat kummissaan sotamarskiin, jonka he luulivat olevan kaukana Magdeburgista ja johon nähden he eivät olleet saaneet mitään toimiohjeita. Pääjohtajat Krokow, Wedell ja Lohausen olivat sitä paitsi lähteneet Schönebeckiin vastaanottamaan vaaliruhtinaan määräyksiä, niin että salaliittolaisilta puuttui sillä hetkellä yhtenäisyyttä ja heidät siten helposti voitettiin. Kenraalimajurit Ruthwen ja Lesslie y.m. kutsuttiin viipymättä valtiokanslerin luo ja neuvottelussa, joka täällä pidettiin, päätettiin, että valtiokansleri lähtisi merenrantaa alaspäin "pitämään vaaria asioista alamaan puolella ja ottamaan vastaan Preussista tulevaa sotajoukkoa, jotta, jos joko miehistö hullaantuisi tai tiet tulevaisuudessa tahdottaisiin katkaista, eivät hän ja sotamarski olisi samassa paikassa", vaan jos toinen sortuisi, niin toinen voisi jäädä kykeneväksi turvaamaan Ruotsin ja evankeelisen tunnustuksen asiaa.

Tämä päätös pantiin jo samana iltana toimeen. Eskadroona eversti Hannu Wachtmeisterin ratsuväkeä ja komppania rakuunia saivat määräyksen istua ratsaille keskellä yötä ja vartoa pohjoisella kaupunginportilla. Hammar, joka ei voinut rauhottua ennenkuin sai tavata vanhaa herraansa, kapteeni Witteä, riensi heti saatuaan tiedon tehdystä päätöksestä hänen asuntoonsa.

Hämmästyksekseen tapasi hän täällä sekä Susannan että Annan, ja kun hän astui yli kynnyksen, päästivät molemmat huudahduksen ja riensivät häntä vastaan, mutta ikäänkuin heitä olisi pidättänyt jokin äänetön mahtikäsky tai pelästyttänyt ratsumiehen kalpea ja murjottu ulkonäkö ja syvä, synkkä, jäätävä katse, jonka hän heihin heitti, loivat he silmänsä maahan, vetääntyivät takaisin ja katosivat viereiseen huoneeseen.

Muutamin sanoin ilmotti Hammar kapteenille, että hän nyt saattoi naisväkineen seurata valtiokansleria pohjoiseen ja että hän oli sotamarskilta saanut siihen suostumuksen. Yhden aikaan oli kapteenin oltava pohjoisella kaupunginportilla. Lähtö tapahtuisi silloin. Tämä tieto ei kuitenkaan näyttänyt lainkaan herättävän kapteenin mielessä sitä iloa, jota Hammar oli odottanut. Hänen silmänsä viipyivät siihen sijaan tutkivina ja läpitunkevina suosikissa.

"Pekka!" sanoi hän vihdoin tarttuen nuoren ratsumiehen käteen. "Olet ollut minulle rakas jo monet vuodet ja rakkaammaksi olet tullut vuosi vuodelta… onko totta, mitä tyttäreni äsken minulle kertoi, oletko puuttunut kaksintaisteluun ja onko sinun sentähden kuoltava?"

"Kyllä!" vastasi Hammar hetken jälkeen, jollaikaa hirveä taistelu taisteltiin hänen sisällään.

"Tottele sitte neuvoani, poika… uskallan taata hengelläni, että kun asia on tullut selvitetyksi, niin sinä olet viaton… tule sentähden mukanani kotiin, kunnes saamme korjata kaiken ja sinä voit kunnialla palata uudestaan sotaan… nyt ei ole aikaa tehdä asiasta selkoa minulle eikä se ole tarpeellistakaan."

"Ei, ei, kapteeni", vastasi Hammar kiihkeästi ja pontevasti. "Sitä tietä kunniaan en tahdo kulkea, mutta voitte uskoa minua, kun sanon, että kuolen ystävyytenne arvoisena, ja tästä ystävyydestä kiitän teitä… Sanokaa myös ystävällinen sana isälleni ja äidilleni kotona, jos he elävät, ja pyytäkää heitä, etteivät uskoisi niitä pahoja sanoja, joita kentiesi kuulevat minusta!"

Kyynelet virtailivat hänen silmistään, suonenvedon tapaisesti puristi hän kapteenin kättä ja syöksyi ulos.

Siinä valonkajanteessa, joka hänen ovea avatessaan virtasi osaan eteisestä, näki hän Annan valoisan olennon. Hän seisoi siellä yhtä kalpeana kuin Pekkakin, ja tämän sulettua oven riensi hän häntä vastaan ja tarttui hänen käteensä.

"Ole tyyni, Pekka", kuiskasi hän. "Susanna rakastaa sinua eikä ketään muuta!"

Enempää hän ei voinut sanoa, hän vaipui kokoon suonenvedontapaiseen itkuun. Hammar riensi kadulle tuskan valtaamana ja sisimmässään tuntien kuinka turha ja tyhjä oli tämä tunnustus, jonka tieto hänen häpeällisestä kuolemastaan oli pusertanut ystävättären huulilta.

Yhden aikaan yöllä näki hän valtiokanslerin lähtevän Magdeburgista ja hänen seurueessaan näki hän kapteenin ja molemmat neitsyet.

Kello oli juuri lyönyt kaksi, kun hän seisoi vankilan portin edustalla. Vanginvartia esteli, mutta Hammarilla oli mukanaan kaksi toveria, jotka vakuuttivat, että hän oli kuolemaan tuomittu, ja niin pääsi hän sisään.

"Sinä olet korpraali, Städ", huudahti hän tämän tavatessaan, ja sen jälkeen vaipui hän ponnistuksista ja sielunkärsimyksistä tyyten uupuneena vankilan oljille.

3.

KUSTAA HORNIN SODAN AIKAAN.

Kaikista niistä tarinoista, joita Svenarumin vanha lukkari osasi kertoa — nyt ovat hänen luunsa levänneet haudassa jo monen miespolven ajan, sillä hänkin kuului karoliinien aikaan, ja hänen nuoruutensa ja miehuutensa sattui kolmikymmenvuotisen sodan kanssa yhteen — kaikista hänen tarinoistaan ei hänen itsensä eikä hänen kuulijoidensa mielestä, hääseuroissa tai kirkkomäellä, ollut yksikään merkillisempi kuin se, joka alkoi sanoilla: "Niin, Kustaa Hornin sodan aikaan —", ja joka sentähden myöhemminkin kulki suvusta sukuun nimellä: "Kustaa Hornin sodan aikaan", jota mekin olemme käyttäneet. Tämä olkoon mainittu lyhyenä johdantona, merkitäksemme sen lähteen — suulliset kansanmuistot — josta olemme ammentaneet.

* * * * *

— — — Korpraali Städin vetivät toverit vastoin hänen tahtoaan vankilasta, johon hän oli vapaaehtoisesti heittäytynyt pelastaakseen kauan väärin tuntemansa toverin, mutta tultuaan vankilan portaille istuutui hän ja jäi siihen istumaan, sanoivatpa toverit mitä sanoivatkin. Tämä oli ainoa voimanilmaus, johon hän enää pystyi. Hänen luonnostaan hidas ajatuskykynsä oli tyhjentynyt siihen hommaan, jolla hän koetti pelastaa toverinsa Hammarin, ja nyt otti luonto oikeutensa. Lopulta oli toverien pakko hänet jättää, ja päivän ensimäinen valonsäde näki vielä kalpean ja synkän ratsumiehen istuvan vankilan porraskivellä, ovella, jonka taakse Hammar oli sulettu.

Mutta aamun vaietessa tuli myöskin se osasto, jonka oli vietävä Hammar telotuspaikalle. Se tuskin teki mitään vaikutusta Hammariin. Hän istui liikkumatonna ja katsoi synkkiin, tummiin sotilaskasvoihin, jotka olivat hänen edessään. Vankilan ovet avattiin, ja Hammar tuotiin ulos. Hän oli näköjään tyyni ja leppyisä. Nähtävästi oli hän päässyt sovintoon itsensä ja kohtalonsa kanssa, joka kenties oli hänelle tervetullut. Sillä varmaankin oli elämä hänelle nyttemmin vain taakka, josta hän halusi päästä. Hän oli pettynyt rakkaudessaan, sentähden tahtoi hän kuolla; ja että hänen kuolemansa oli yhdistynyt häpeään, — mitä ylimalkaan merkitsikään se asia niin vähäpätöiselle miehelle kuin hänelle. Suuret luodot ne murretaan myrskyn ja aaltojen kuohulla, vain niitä muistetaan, kukapa kysyykään hietajyvästä, joka on huuhtoutunut rannalta meren syvyyteen?

Korpraali Städ oli kuitenkin toista mieltä. Hänelle oli hietajyvänen kallio, joka voitokkaana kohottaisi päälakensa taivasta kohden, kun myrsky olisi mennyt menojaan ja aallot uinailisivat levossa sen jalkojen juurella. Tämä jäykkä liikkumaton olento nousi pystyyn, kun hän näki Hammarin, ja hän laski raskaasti kätensä sen sotilaan hartioille, joka oli häntä lähinnä.

"Seis!" sanoi hän. "Olen puhutellut valtiokansleria, ja Hammar saa mennä vapaana… minut on vietävä kuolemaan."

Hänet vietiin syrjään ja tahdottiin jatkaa matkaa portaita alaspäin, mutta se ei ollut Städin mieleen. Hän asettausi tielle ja huusi niin kovasti, että se olisi voinut herättää koko kaupunginosan:

"Niin kauan kuin elän ei se saa tapahtua… ainakaan en tahdo elää enää viattomasti tuomitun jälkeen!" Ja hän vetäisi miekkansa, lujasti päättäneenä, että Hammarin tie kulkisi telotuspaikalle ainoastaan hänen ruumiinsa ylitse.

Epäilemättä olisi hän siten saanutkin tahtonsa lävitse, jollei hänen ja Hammarin kohtalo olisi ollut toinen. Muutamien sylien päässä oli joukko ratsumiehiä, ja joukon johtaja oli vankilan portailla olijain huomaamatta hypännyt hevosensa selästä ja rientänyt luo. Hän oli nähnyt ja kuullut kaiken ja juuri Städin vetäistessä miekkansa maalle huusi hän jyrisevästi: "seis!" Kaikki kohottivat katseensa. Huutaja oli sotamarski, herra Juhana Banér. Huolimatta niistä tärkeistä ja huolestuttavista asioista, joiden kera niin hän kuin valtiokanslerikin olivat puuhailleet viime yön, oli viimeksi mainittu kuitenkin joutanut muistamaan ratsumiestä ja hänen kuolemaan tuomittua toveriaan. Sotamarski oli menossa leiriin, mutta alotti kierroksensa vankilasta. Kysymykseensä, mitä oli tekeillä, sai hän luonnollisesti sen vastauksen, että Hammar oli vietävä telotuspaikalle.

"Ja nimesi on Hammar?" kysyi hän kääntyen tähän. "Yöllä oli kuitenkin nimesi Städ, mitä se merkitsee?"

"Olin Städin asialla, ja kun minun oli aamulla kuoltava, niin arvelin, että voin lainata hänen nimensä, koska se koitui hänelle hyödyksi eikä vahingoksi!" vastasi Hammar.

Tyytyväisyyden ja ihailun loiste välähti Banérin suurissa silmissä.

"Sellaista väkeä pitäisi olla kosolta hädän hetkenä!" sanoi hän. "Minä vapautan teidät molemmat!"

Hän käski sen jälkeen upseeria, joka vahtia johti, ilmottamaan asian sotaoikeudelle. Städ olisi kyllä ansainnut rangaistuksen, koska oli käynyt toverinsa kimppuun, mutta hänen itsesyytöksensä ja nopea päättäväisyytensä, joka oli pelastanut valtiokanslerin, pyyhki pois hänen rikoksensa.

Tästä päivästä lähtien ei Städ eronnut Hammarista, vaan tunnusti hänet pääkseen, paremmaksi minäkseen. Kaikki kateus oli haihtunut kuin tuuleen, eikä ollut kaukana, ettei hän hävennyt korpraalintitteliään, jonka hän katsoi oikeastaan kuuluvan Hammarille. Tämä hymyili surumielistä hymyään joka kerta kuin tämä asia tuli puheeksi, mutta ei virkkanut mitään. Hän oli yleensä muuttunut tuosta päivästä, syyskuun 19:sta, jona Städin tähden oli mennyt vankeuteen. Hän oli hiljainen ja umpimielinen eikä mielellään viihtynyt toverien joukossa, ei enää ollut ensimäinen ilossa ja leikinlaskussa. Mutta kun kuulat vinkuivat ja oli käytävä vihollisten kimppuun, silloin oli hän aina kaltaisensa, kenties vain huimapäisempi kuin ennen, ja Jumala armahtakoon sitä, joka taistelun tuoksinassa osui joutumaan Hammarin ja Städin väliin; hän oli nähnyt viimeisen hetkensä, kuten ainakin vasaran ja alasimen välissä.

Ja vuodet kuluivat. Juhana Banér retkeili Saksassa sinne ja tänne, kohotti Ruotsin vaipuvan asian ja kosti verisesti viekkaalle ja pelkurimaiselle Saksin vaaliruhtinaalle, ja kaikkialla olivat Städ ja Hammar mukana, ja edellinen sai juoda kyllästymään asti entisen kateutensa maljasta, sillä huolimatta kaikesta Hammarin urhoollisuudesta ei hänen kuultu tekevän mitään vaatimuksia. Vasta viiden vuoden kuluttua eli 1640, kun Juhana Banér teki satumaisen retkensä Regensburgiin Etelä-Saksassa ottaakseen sekä keisarin että hänen luokseen kokoontuneet valtaruhtinaat vangiksi, pääsi Hammar neljännysmieheksi Smålannin ratsuväessä. Mutta sittekin hän oli askelta alempana Städiä, ja tämä kiroili ja tappeli kuin riivattu paluuretkellä Regensburgista pohjoiseen päin. Se ei kuitenkaan auttanut. Urhea Juhana Banér kuoli 1641, ja Lennart Torstensson tuli syksyllä samana vuonna Saksassa olevan sotaväen sotamarskiksi, mutta lehti ei ottanut kääntyäkseen Hammarille.

"Se käy paremmin, saatpas nähdä, kunhan kerran pääset pois porttivajasta!" sanoi korpraali Städ ja nyhjäsi Hammaria kylkeen. Se tapahtui samana iltana, jona uusi sotamarski oli tarkastanut joukkojaan Leipzigin taistelun edellä, jossa me voitimme yhden ihanimpia voittojamme tässä sodassa — kuitenkin menettäen sellaisia miehiä kuin Erik Slang ja Liljehök.

Mutta kuinka kävikään, niin portti vaja oli kylläkin pitkä. Kului edelleen kaksi vuotta, ja vasta sitte pääsi Hammar korpraaliksi. Hän itse ei siihen kuitenkaan pannut erittäin suurta arvoa eikä merkillistä kyllä Städkään.

"Se on vasta alkua!" sanoi hän. "Ja saatpas nyt nähdä, eikö se ala vedellä paremmin!"

Sinä vuonna jouduimme sotaan Tanskan kanssa, joka kadehti meitä. Lennart Torstensson ilmestyi ruotsalaisen pääjoukon kanssa Tanskaan kuten salama, ja Skåneen tunkeutui toinen ruotsalainen joukko Kustaa Hornin johdolla.

Hänen sotaretkensä sinne se on saanut nimen: "Kustaa Hornin sota" ja tämä säilyi niin kauan kansan muistossa, että vielä satoja vuosia tämän jälkeen skånelaiset talonpojat asettivat ajanlaskunsa tämän sodan mukaan ja sanoivat: "Se tapahtui niin ja niin monta vuotta ennen Kustaa Hornin sotaa tai sen jälkeen."

* * * * *

Maantietä, joka vei Svenarumin kirkolle, kulki eräänä päivänä elokuun alussa 1644 kaksi miestä. Toinen oli nähtävästi muuan niistä monista, jotka olivat palanneet kotiin sodasta, näkemättä toteentuneena ainoaakaan niistä kultaisista unelmista, joiden kera olivat lähteneet maailmaan. Hänen takkinsa oli kulunut ja ryysyinen ja lisäksi näytti hänen ulkoasunsa hoitamattomalta ja puhui pettyneistä elämän toiveista. Katse oli raukea, vaikkakin se saattoi olla ruumiillisten kärsimysten seuraus, sillä hän kulki puujalan avulla, jonka ponsi oli toisen kainalon alla ja toisessa kädessä keppi; mutta tuuhea tukka joka pörröisinä suortuvina riippui hänen päänsä ympärillä, paksu parta, joka ympäröi hänen kalpeita sisäänpainuneita poskiaan — kaikki näytti todistavan, ettei mies ainoastaan ollut vajonnut kurjuuteen, vaan että hän oli hylännyt toivonkin ponnistella pois kurjuudestaan. Toinen oli aivan toisenlainen ulkonäöltään. Hän oli pieni mies, päätään lyhempi kookasta soturia, ja hän oli ulkoasultaan kaikin puolin siistitty mies ja hyvinvoivasta, rattoisasta näöstään päättäen oli hyvissä olosuhteissa ja eli tyytyväisenä itseensä ja ympäristöönsä. Hyväntahtoiset, mutta vilkkaat silmät ja omituinen piirre suun ympärillä osotti, että mies mielellään jakoi lähimäisensä kanssa, jolleikaan juuri rahojaan, niin sitä rikkautta, jota hänellä oli sisällään. Tähän kuului ennen kaikkea tyhjentymätön varasto kertomuksia kaikista mahdollisista henkilöistä ja tapauksista, varsinkin omassa pitäjässä. Hän oli Svenarumin lukkari.

"Vai niin, hyvä mies", sanoi hän kuultuaan, että soturi parka aikoi mennä Angvediin… "Niin, siellä on nyttemmin enää vanha Katri jälellä… ukko Jussi meni pois, hän… malttakaas, niin, siitä on joulun aikaan juuri yhdeksän vuotta, se oli samana syksynä, kun Stensjön kapteeni tuli sodasta kotiin, jaa, niin oli… tunnette kai hänet, kapteenin…?"

Soturin kasvot kalpenivat kalpenemistaan hänen kuullessaan lukkarin ystävällistä puhetta, ja ilmeisesti vain suurella ponnistuksella, ainakin lukkarin mielestä, saattoi hän säilyttää tyyneytensä vastatessaan?

"Kapteenin tunnen kyllä, olen muistellut häntä juuri tuosta vuodesta, jolloin hän lähti Magdeburgista…"

"Niin", jatkoi lukkari, "kun hän palasi kotiin, toi hän mukanaan viestin, että Angvedin torpan poika… hänen olisi pitänyt olla kunnokas ja urhoollinen mies… että hän oli kuollut, ja se vaikutti niin ukko Jussiin, että hän otti ja kuoli joulun aikoihin samana vuonna…"

"Suriko hän sitte poikaansa niin paljo?" kysyi soturi.

"Kyllä, se tuli kaiken muun kukkuraksi… Nähkääs, hän oli kuvitellut itsekseen, että hänen olisi saatava suuri summa rahaa vanhalta ukko Laurilta, kunnianarvoisan kirkkoherran isältä, ja niitä hän ei saanut…"

"Vai niin, hän ei saanut…?" keskeytti soturi jokseenkin kiihkeästi, joka lukkarilta ei suinkaan jäänyt panematta merkille.

"Ei… se oli nyt vain unelma, jonka ukko Jussi oli saanut päähänsä… eikä hän saanut rahoja, ei saanut… vaan sitte hän kuoli, ja siitä päivin istuu Katri muori yksin tuvassaan Angvedissa, ja kyllä kai hänkin olisi jo aikoja sitte mennyttä, jollei…"

"Jollei…?" kiirehti soturi, kun lukkari keskeytti juttelunsa, taittaakseen muutaman pitkän koivunritvan.

"Jaa, nähkääs, se asia on yhteydessä kapteenin perheen kanssa, nähkääs… neitsyt Susanna… hän on muhkea nainen, saattepas nähdä, soreavartaloinen ja kaunis, ja hänen silmänsä säteilevät kuin tähdet taivaan laella… mutta palattuaan kotiin Saksasta mainittuna vuonna on hän ollut kuin mikäkin elävä kuvapatsas, jäykkä ja kylmä, ja aina käy hän mustiin puettuna… kukaan ei ole nähnyt hänen edes vetävän suutaan hymyyn kaikkien näiden yhdeksän vuoden kuluessa… mutta ei hänen ole nähty itkevänkään. Voisi väittää, ettei hänellä ole sydäntä, jollei hän olisi niin hyvä köyhiä ja apuatarvitsevia kohtaan. Sen sanoo hänen paras ystävänsä, neitsyt Anna Skytte, joka on pitkät ajat oleskellut hänen luonaan… Hän on myös sorea neitsyt, saattepas vain nähdä, vaikka hän on vaalea kuin lilja. Kosijoita heillä on ollut molemmilla, ja sen voi hyvin käsittää, kun he ovat niin sorjia ja lisäksi rikkaita… mutta eivät he vain ota onkeen…"

"Hm!" pani soturi ja pysähtyi kuivaten otsaansa takkinsa hihalla.

"Käytte niin kalpeaksi, hyvä mies", sanoi lukkari ja pani kätensä hänen olalleen. "Kävely on kai liiaksi kysynyt voimianne… tulkaa, niin istumme täällä hetken… vai niin, aiotte Angvediin, eihän sinne ole pitkältä, kunhan pääsemme kirkon ohitse… mutta eikö olisi parasta, että menisitte nyt suoraa tietä Stensjöhön, siellä voisitte saada hyvän yösijan…"

"Ei, ei", vastasi soturi, istuuduttuaan kivelle tien reunalla. "Ei, kun olen päässyt näin lähelle, niin tahdon mennä perille, vaikkapa lopun kulkisin ryömimällä… tunnen olevani sairaampi kuin voin sanoakaan, ja kuka tietää, enkö jäisi makaamaan Stensjöhön, ja herra voisi kutsua minut, ilman että olen täyttänyt lupaukseni, minkä annoin Angvedin torpan pojalle, josta olette puhunut…"

"Lupauksen…?"

"Niin, lupauksen, että veisin itse hänen viimeisen tervehdyksensä hänen vanhemmilleen, jos tapaisin heidät elossa… tervehdys tulee tosin myöhään, mutta tahdon sen kuitenkin viedä perille. Nyt sanotte, että muorikin olisi mennyttä, jollei neiti Susanna…"

"Niin, jollei neiti Susannaa olisi ollut. Sillä hän on vähän väliä käynyt Katrin luona, eikä mene yhtään viikkoa, jottei hän taivaltaisi kerran tai pari metsämökkiin."

"Hm… sanotteko niin?" lausui soturi ja katsoi tutkivasti lukkariin.

Istuttuaan hetkisen jatkoivat he matkaansa kirkolle, lukkarin yhä keskeyttämättä ja ilmeisellä mielihyvällä jatkaessa puhettaan Angvedista, ukko Jussista ja Katri muorista, vanhasta Laurista, joka kulki kuin varjo ympärinsä peläten pienintäkin risahdusta ja tuskin uskaltaen katsoa kehenkään ihmiseen, vielä vähemmän ketään puhutella, ja niin yhteen jonoon kirkkoherrasta, kunnianarvoisesta Pietari Laurinpojasta, Stensjön kapteenista, neitsyt Annasta ja neitsyt Susannasta. Kirkon luona he erosivat. Lukkari meni kotiinsa, ja soturi jatkoi matkaansa Angvediin, vaikkakin hänen kulkunsa kävi yhä hitaammin ja hänen yhä useammin täytyi laskeutua tielle voimia kokoamaan.

Oli ilta ja kuudan, kun hän vihdoin sai näkyviinsä pienen mökintuvan, joka pilkotti puiden välitse. Hän pani käden silmilleen, kun hän sai nähdä sen, ja seisoi kauan liikahtamatta; sen jälkeen kääntyi hän hitaasti ja näytti nauttivan siitä, että antoi katseensa verkkaan siirtyä puusta puuhun, pensaista ja kivistä nurmeen maassa, ja kukkiin ja järveen, joka hänellä oli takanaan ja josta hän kaukaa saattoi erottaa Stensjön herraskartanon. Ja vielä kerran pani hän kätensä silmilleen. Mutta sitte tarttui hän taas suurella ponnistuksella kainalosauvaansa ja kulki lyhyen taipaleen, joka enää oli jälellä hänen ja tuvan välillä. Hän ei kuitenkaan mennyt tuvan ovelle, vaan vetääntyi puiden välitse suuren seljapensaan taa ja ryömi sitte hyvin hiljaa tuvan ikkunan luo.

Kuu paistoi suoraan pieneen ikkunaan ja heitti leveän valojuovan huoneeseen, mutta seljapensas, joka ikkunasta hieman syrjässä, peitti uteliaan, jotta hän saattoi pitää silmällä kaikkea mitä tuvassa tapahtui tulematta itse nähdyksi. Sisällä istui vastatusten ja niin, että ikkunasta näki heidät syrjästä päin, kaksi naista, toinen vanha ja kyyristynyt, toinen nuori ja kaunis, jolla oli ihmeen ihanat, säteilevät silmät. Hänellä oli helmassaan suuri kirja, jonka päällä hän piti ristittyjä käsiään. Hän luki sulosointuisella äänellä muutaman rukouksen, jota vanhus hänen vastassaan kuunteli hartaasti. Kun hän lopetti rukouksen, olivat molemmat hetken aikaa vaiti. Mutta sitte sai nuorempi sanoiksi:

"Palaan nyt jälleen vanhaan pyyntööni, Katri muori, en voi sallia teidän jäävän kauemmaksi tähän vanhaan tupaan, joka milloin hyvänsä voi luhistua päänne ylitse."

"Älkää puhuko siitä!" vastasi vanhus äänellä, joka ilmaisi sisällistä rauhaa ja tyytyväisyyttä keskellä niiden aaltojen kuohua, jotka olivat musertaneet ja pyyhkäisseet pois kaiken, mikä hänelle oli rakasta ja kallista ja toivorikasta. "Älkää puhuko siitä, neitsyt Susanna… Suuri kiitos siitä, että tahdotte minulle hyvää, mutta ei minun sovi asua Stensjön herraskartanossa, ja tupa pysyy kyllä kuosillaan niin kauan kuin sitä tarvitsenkin."

"Mutta ettekö sitte ajattele sitä, että vanha Lauri voi tulla minä hetkenä hyvänsä ja häätää teidät pois?"

"Ei, sitä en luule hänen tekevän, ja jos hän sen tekee, niin tottapahan silloin löytyy joku keino…"

"Älkää sanoko niin, Katri muori… ettekö voi käsittää, että sellaiset sanat surettavat minua! Tiedätte, kuinka rakas minulle oli hän, reipas Pekka, teidän poikanne… ja Jumala tietää, että olen mielessäni ajatellut itseäni hänen puolisonaan aina siitä pitäen kuin ensin opin hänet tuntemaan, jonka tähden olen kantanut surupukua aina hänen kuolinpäivästään ja lisäksi alituisena muistona siitä surusta, jonka valmistin hänelle viimeisenä päivänä, jona näimme toisemme elävin silmin… Ah, jospa vain silloin olisin voinut hillitä hullua ylpeyttäni ja sanonut hänelle mitä oli sydämelläni, hän olisi silloin ainakin lähtenyt pois syyttämättä minua sydämessään… Kuitenkin, siellä missä hän nyt on, näkee hän ja tietää, että häntä enkä ketään muuta olen aina rakastanut enkä koskaan tule ketään muuta rakastamaan… Ja sentähden, Katri muori, kun niin on, kuinka voitte epäröidä muuttaessanne minun luokseni… Ettekö sitte ole huomannut näiden monien vuosien kuluessa, kuinka sydämestäni pidän teistä, aivan kuin olisin teidän tyttärenne… Sanokaa siis, että suostutte, Katri muori, sanokaa ja tulkaa mukanani kotiin…"

"Jumala siunatkoon teitä, jalo neiti, kaikesta hyvyydestänne ja siitä, että pidätte poikani muistoa rakkaana… Mutta kuinka voitte luulla, että hän koskaan olisi voinut kiinnittää katsettaan teihin tai sydämessään ajatella, että voisitte tulla hänen…?"

"Sitä olette nyt kysynyt minulta joka kerta, kun olemme puhuneet tästä asiasta", sanoi Susanna, "ja yhtä usein olen sanonut teille, että poikanne ajatteli minua sydämessään ja minä kehotin häntä siihen… Ja se on minua surettava kaiket elinpäiväni, että erosimme niin kuten erosimme, sillä se oli minun vikani, enkä voi konsaan käsittää, mikä kumman henki minut oli sinä päivänä saanut valtaansa… Mutta pari isäni ystävää oli sinä päivänä luonamme ja he tahtoivat viedä minut ja ystäväni Annan erään vanhan linnan raunioille… näin, että se kiusasi Pekkaa, ja olin kyllin ilkeä siitä iloitakseni, mutta minusta tuntui, etten koskaan ollut selvemmin nähnyt, että hän todellakin minua rakasti… ei, älkää keskeyttäkö minua, tahdon muistella sitä, sillä se tekee hyvää sydämelleni;… ja kun hän sitte selvin sanoin varotti meitä seuraamasta nuoria upseereja… ette voi uskoa, kuinka kaunis hän oli silloin… ja minä vain nauroin hänelle, niin, se on totta, niin tein, ja Anna suli kyyneliin minun julmuuteni tähden, silloin meni hän tiehensä, ja suru kuvastui niin selvästi hänen kasvoillaan… Ah, hän ei tiennyt, etten konsanaan tahtonut käydä vanhassa linnassa, kun hän kerran oli meitä varottanut, ja Anna ja minä olimme ajatelleet hänen sanojaan emmekä sitä tehneetkään, vaikkakin olimme ratsastusretkellä iltapäivällä molempien upseerien keralla, jotka kaikin ajateltavin tavoin koettivat taivuttaa meitä katsomaan linnaa sisältäkin… minun mieleni oli sokaistu, tahdoin varsin kiduttaa jaloa sydäntä, jotta hän itse tuntisi onnensa sitä täydellisemmäksi, ja toivoin, että tapaisimme hänet ratsastusretkellä… Niin teimmekin, mutta… mutta…" Hän pani kätensä ristiin, ja kaunis pää vaipui huoaten hänen rinnalleen.

"Miksi repiä vanhoja haavoja auki, neitsyt Susanna?" sanoi Katri muori lempeästi ja laski hiljaa kätensä tytön pään päälle. "Miksei mieluummin koettaa haudata tätä kaikkea unhoon?"

"Ei, Katri muori", vastasi Susanna lämmöllä ja kohotti jälleen päänsä. "En saa, en tahdo unhottaa… muisto on rangaistukseni, mutta se on lisäksi taivaani, ja monta kertaa olen kuulevinani äänen kuiskaavan sisimmässäni: 'Hän on antanut sinulle anteeksi!'… Hän tuli meidän ratsastaessamme tietä eteenpäin", hän keskeytti, sillä vanhus ei ollut koskaan saanut tietää, että poika oli kuollut tuomittuna lainrikkomuksesta; "hän tuli myös myöhemmin yöllä kotiin isäni luo ilmottaakseen hänelle, että hän saisi matkustaa rannikolle valtiokanslerin seurueessa, ja silloin oli aikeeni sanoa hänelle kaikki, mutta hänen muotonsa, minun levottomuuteni ja onneton ylpeyteni — kaikki oli minua vastaan, ja niin katosi hän, enkä minä nähnyt häntä enää koskaan… Hänen muistonsa tähden, äiti, sen rakkauden tähden, jota tunsitte poikaanne kohtaan, kuulkaa minua ja suostukaa pyyntööni… Nähkääs, voitte uskoa, että poikanne on täällä rinnallani ja rukoilee kanssani… voitteko vastata kieltävästi?"

Seljapensaan oksa löi kovasti ikkunaruutua vasten ja pani molemmat naiset säpsähtämään ja katsomaan ulos. Ulkona loisti kuu niin kylmänä ja kirkkaana, ja oksa liikkui vielä keinuen, ikäänkuin lintu olisi istunut sen päällä ja lentänyt matkaansa, mutta muuten oli aivan tyyntä ja hiljaista. Ei tuntunut tuulen henkäystäkään.

Ei oksalla kuitenkaan ollut istunut mitään lintua, eikä lähtenyt lentoon… Soturi oli kaatunut suinpäin maahan ja makasi aivan kuin hengetönnä pitkässä nurmikossa ikkunan alla. Mahtoiko hän sitte kaatua liiasta ruumiillisesta rasituksesta vai oliko naisten keskustelussa tuvassa ollut jotakin, joka niin syvästi liikutti hänen sydäntään, ettei hän voinut kestää jännitystä? Ja sinne jäi hän makaamaan, sillä ei vanhus, joka asui tuvassa, eikä hän, joka oli käymässä tämän luona, voinut aavistaa, että joku oli kuunnellut ikkunan alla ja tullut niin liikutetuksi heidän juttelustaan. Neitsyt Susanna poistui lyhyen äänettömyyden jälkeen tuvasta, ja Katri muori saattoi häntä kappaleen matkaa alamäkeen järvelle päin.

Palattuaan kotiin luki hän kuten tavallisesti rukouksensa ja veisasi virren, ennenkuin meni levolle. Mutta silloin avautui ovi hiljaa ja kookas haamu näyttäytyi kynnyksellä, kumartuen syvään voidakseen päästä sisään.

"Jumalan rauha ja hyvää iltaa!" sanoi haamu, ja hän oli kalpea kuin kuollut kuun hohteessa. "Voinko saada täällä yösijaa?"

"Jumala siunatkoon", vastasi vanhus ja nousi jokseenkin levotonna tuoliltaan. "Mutta mistä tulette, kun olette löytänyt tien tähän tupaan keskellä metsää…? Moneen herranpäivään ei täällä ole käynyt ketään vaeltajaa."

"Olen köyhä sotamies", vastasi kainalosauva mies, "ja minulla on terveisiä teille… mutta pääni tuntuu niin kummalliselta ja haavani tarvitsee hoitoa…"

Hänen äänensä heikkeni heikkenemistään, ja ennenkuin oli puhunut loppuun, vaipui hän aivan voimatonna penkille. Mummon sydän heltyi, ja hän tunsi ihmeellistä vetoa uupuneeseen ja sairaaseen vieraaseen. Hän vei hänet vuoteeseen ja teki kaiken voitavansa häntä hoitaakseen. Mutta vamma oli niin vaikea, ettei se parantunut yhden yön unella ja levolla. Kun aamuaurinko pilkisti sisään Katri muorin tuvan pienten ikkunaruutujen lävitse, makasi hänen pitkämatkainen vieraansa, jolla oli tuotavana hänelle terveisiä, täydessä kuumeessa, ja Katri muori istui vuoteen vieressä ja katsoi katsomistaan hourailevan kasvonpiirteitä, seuraten jokaista pienintäkin värettä tarkkaavaisuudella, jota hän tuskin olisi voinut selittää itselleenkään. Hänellä oli suuri vaiva saadessaan sairaan, joka yön oli maannut täydessä puvussaan, oikein levolle. Kun hän silloin avasi kuluneen takin riisuakseen sen pois, solahti pyöreä kivi, joka riippui nahkanauhasta soturin kaulassa, hänen näkyviinsä.

Hän tarttui siihen, mutta tuskin oli hän sen oikein nähnyt, kun hänet itsensä valtasi sellainen liikutus, että hänen polvensa tuskin jaksoivat häntä kannattaa, ja hänen täytyi istuutua, yhäti silmät kiinnitettynä kiveen, josta ne vähitellen ja ikäänkuin arastellen kohosivat katsomaan kuumeesta hehkuvia kasvoja vuoteessa. Mutta silloin syttyi hänen silmissään varmuuden ja valon välähdys, ja hän vaipui lattialle polvilleen ja rukoili hartaasti ja kostutti kyynelillään vuoteen, jolla sairas lepäsi. Ja sitte istui hän hiljaa vuoteen vieressä kädet ristissä sylissään ja kuvailematon rauhan ilme iäkkäillä kasvoillaan. Siihen aikaan ei oltu niin lääkärinhoidon hemmottelemia kuin meidän päivinämme. Sairaudetkin olivat harvinaisempia kuin nykyään, ja milloin ne ilmaantuivat, niin oli useimmittain Herra ainoa auttaja. Sentähden ei vanhuksen mieleen tuokioksikaan juolahtanut koettaa hankkia lääkärin apua. Hän odotti tyynesti, mitä Herra oli päättänyt, mutta kuta kauemmin hän katsoi sairaaseen, sitä enemmän virtasi hänen sydämeensä harras ilon tunne, jota hän ei voinut vastustaa, vaikkakin silmät vähänväliä olivat täynnä kyyneliä.

Niin kului päivä. Seuraavan illan suussa tuli jälleen neitsyt Susanna. Hän pysähtyi hämillään vuoteen eteen ja kiinnitti suuret silmänsä sairaaseen. Hänen poskensa tulivat äkkiä kalpeammaksi kuin tavallista, mutta tuokion jälkeen leimahtivat ne purppuranpunaisiksi ja hän painoi kätensä sydäntään vasten.

"Katri muori!" — huudahti hän.

"Hän on poikani!" kuiskasi vanhus ja katsoi surumielisesti hymyillen kauniiseen tyttöön. Ja Susanna, Susanna parka, joka oli kärsinyt menneinä vuosina kenties enemmän kuin hän, joka makasi hänen edessään eläen kuumehoureissaan elämää, joka oli ollut hänen toiveidensa elämä, mutta jonka todellisuus oli häneltä kieltänyt — Susanna ei tästä hetkestä lähtien poistunut sairasvuoteen äärestä. Hän kulki itsekin melkein kuin kuumeunelmissa, hän tiesi tuskin, että hän eli todellista elämää niinä hetkinä ja päivinä, jotka kuluivat. Oli niin ihmeellistä ajatella, että hän, tämä uljas nuorukainen, johon liittyi hänen uskonsa kaikkeen jaloon, hyvään ja miehekkääseen, että mies, jota hän yhdeksän vuotta oli surrut kuolleena, olisi palannut isänsä kotiin ikäänkuin vain kuollakseen hänen silmiensä edessä, hänen sylissään. Väliin hymyili hän surumielistä hymyä, väliin tahtoi hänen sydämensä murtua surusta. Ei siis riittänyt se katkera suru, jota hän oli kantanut yhdeksän pitkää vuotta, hänet oli vielä kerran asetettava koetusten vaakalaudalle, nähdäkseen elämän ja kuoleman kamppailevan siitä, joka oli hänelle rakkainta ja kalleinta maailmassa. Mutta vaakalautaa pitää elämän herra kädessään, ja hän tietää kyllä, mitä painoja hän sille asettaa.

Angvedin pojan hetki ei vielä kuitenkaan ollut tullut. Nuoruus ja turmeltumattomat ruumiinvoimat voittivat sen sairauden, joka oli johtunut ei vain huonosti hoidetusta haavasta, vaan myöskin niistä suunnattomista ponnistuksista, joita hän oli kestänyt palatessaan sotajoukosta, ja lopuksi siitä sielunjännityksestä, joka ikäänkuin oli säästynyt viimeksi tykkänään tyhjentääkseen hänen voimansa.

Aurinko oli eräänä iltana laskussaan, ja tuuli, uhkuen elokuun kukkien ihmeen suloista tuoksua, henkäili avoimesta ovesta hiljaa tupaan, jossa Katri muori istui ikkunan ääressä raamattua lukien, Susannan ollessa tavallisella paikallaan sairasvuoteen ääressä. Pekka oli vaipunut kuumeettomaan uneen, joka oli kestänyt useampia tunteja; Susanna istui katsellen vanhusta ja seljapensasta, joka keinutteli oksiaan tuulessa sinne tänne, lintusen livertäessä raikkaita lirityksiään viereisessä lehtevässä koivussa. Ja kuinka olikaan, kiitivät hänen ajatuksensa vähitellen sairaudesta ja kuolemasta lapsuuden reippaaseen elämään, ja hän näki edessään kuvan toisensa jälkeen jo ammoin menneiltä ajoilta. Hän näki pienen paimenpojan vuohineen ja kuuli hänen laulavan metsässä, ja niitty lepäsi niin vihreänä ja kukilla koristettuna alhaalla järven rannalla, jossa illoin nousi sumu ja jossa hänen ja Annan piti nähdä keijukaisten karkeloivan. Muuan varjo kiiti tämän kukkivan ja suvivaloisan taulun ylitse. Hän muisti yhtäkkiä, kuinka hänet ja Anna ryöstettiin, ja hänen ilmeikkäät kasvonsa kuvastuivat uskollisesti sitä kauhua, joka silloin kulki hänen sielunsa lävitse. Mutta sitte hymyili hän jälleen ajatellessaan paimenpoikaa, joka hänet pelasti, ja näin hymyillen käänsi hän kasvonsa ikkunasta ja seljapensaasta sairaaseen vuoteessa.

Kuten kukkakaan ei sulje kupuaan, vaan tuoksuu vielä, vaikka aurinko on peittynyt pilveen, niin viipyi hymykin kauniilla huulilla, vaikka katse kääntyi elämästä kuolemaan. Mutta tätä katsetta ja tätä hymyä kohtasi elämä. Sairaan silmä lepäsi tyynenä ja kirkkaana kauniissa ilmestyksessä hänen edessään.

"Susanna!" kuiskasi hän ja nosti raukeasti kätensä ikäänkuin koettaen tarttua tämän käteen.

Susanna ojensi hänelle kätensä ja kumartui eteenpäin ikäänkuin taikavoiman vetämänä. Ja sairaan silmistä hymyili rakkauden ja rauhan taivas ja täyttyneiden toiveiden levollisuus. Susannasta tuntui kuin enkeli olisi astunut alas taivaasta ja siivillään leyhytellyt pois menneet vuodet ja asettanut hänet taasen kukkien keskelle niitylle paimenpojan rinnalle.

"Pekka!" kuiskasi hänkin, ja niin vaipui hänen päänsä alas sairaan kättä vasten, ja tämä tunsi, kuinka kyyneleet helmeilivät hänen silmistään.

* * * * *

Varhain aamulla, viikkokausi äsken kuvatun tapauksen jälkeen, kulki Pekka vanhaa rakasta polkua, joka vei Angvedista Stensjön herraskartanoon. Hän oli vielä kalpea voittamansa sairauden jälkeen ja kantoi kulunutta takkiaan, jota Katri muori oli hädintuskin onnistunut paikkaamaan ja laittamaan siksi, etteivät sitä ainakaan mitkään repaleet koristaneet.

"Jumala on hyvä, kun antoi minun vielä kerran nähdä sinut tässä elämässä", oli vanhus sanonut, kun oli jättänyt hänelle korjatun takin. "Mutta kuunaan en uskonut, että sinä tulisit kotiin niin tyhjänä ja paljaana", oli hän lisännyt.

"En kyllä ole niin tyhjä ja paljas kuin näytän", oli Pekka vastannut. "Mutta minä halusin nähdä kaiken kuten muinaisina päivinäkin, äiti, ja sitte arvelin, että köyhän tuntemattoman olisi helpompi päästä totuuden ja oikeuden perille rikkaan Laurin luona… Teidän ei kuitenkaan tarvitse kärsiä puutetta, äiti, taipukoonpa sitte vanha Lauri tai ei, olkaa varma siitä."

Ja niin oli hän heittänyt takin ylleen, ja nyt oli hän taipaleella Stensjöhön. Muistot heräsivät kuten kukat keväällä, jokaisella askeleella, ja kun hän kulki herraskartanon veräjän lävitse, helotti aurinko niin lämpimästi pilvettömällä taivaalla, ikäänkuin olisi oikein tahtonut tehdä hänelle ymmärrettäväksi, että hän astui sisälle kaihojensa ja toiveidensa pyhään kirkkotarhaan. Hän poikkesi pienelle jalkapolulle, joka vei puutarhaan, ja siellä puiden tuuheain oksien alla kulki hän eteenpäin hitain askelin, ikäänkuin ei olisi tahtonut häiritä kukkien aamurauhaa tai ikäänkuin olisi tahtonut syvin siemauksin hengittää tuoksua maailmasta, jonka hän ammoin aikoja piti vaipuneena meren syvyyteen ikäänkuin onnellisuuden saaren.

Perimmällä puutarhaa oli ruusumaa, jossa hän lapsena oli usein toisille lapsille kertonut satuja keijukaisista ja näkistä, paimenpojista ja ryöstetyistä kuninkaan tyttäristä, ja sinne suuntasi hän askeleensa. Hänen aikeensa oli viettää siellä hetkinen oikein miettiäkseen asemaansa ja asiaansa, ennenkuin menisi kohtaamaan Susannaa ja kapteenia. Susanna ei ollut näyttäytynyt Angvedissa sen illan jälkeen, jolloin Pekan tauti kääntyi, ja Pekalle, joka samoin kuin muutkin rakastajat oli valmis heti unhottamaan, minkä vallan monivuotinen taipumus on saanut ihmissydämessä, alkoi rakkautensa vivahtaa mustalle ruusunpunaisen sijaan, mitä enemmän aika loitonsi hänet ensimäisen tunnustuksen päiväpaisteisesta hetkestä, ja tunnustukseksi hän katsoi ihanaa ilmestystä sairasvuoteen ääressä ja Susannan käytöstä siellä, kun hän kuiskasi tämän nimen herätessään kuolemasta elämään. Samassa määrin kuin hän tunsi terveytensä palaavan ja voimiensa kasvavan jälleen, sai kaikki vanhan värinsä, ja hän katseli elämää samoin tuntein ja ajatuksin kuin muinoin. Ei puuttunut paljoa, ettei hän ollut valmis katselemaan sitä, mitä oli kuullut äitinsä tuvan ikkunan alla, ja nähnyt heräämisensä hetkellä, unelmaksi vain, yhtä pettäväksi kuin suloiseksi. Lukkarin kertomus väikkyi tosin silloin hänen mielessään, mutta hän teki sitä vastaan sen väitteen, että hänen mielensä oli hänen kävellessään yhdessä ystävällisen miehen kanssa jo sairauden johdosta liiaksi sumentunut voidakseen oikein käsittää ja säilyttää mitä vaadittiin varmuuden saavuttamiseksi tässä asiassa. Kaikkea tätä oli hän nyt harkinnut itsekseen satoja kertoja, mutta vielä kerran täytyi hänen sentään käydä se lävitse, ennenkuin hän astui Susannan eteen ja pyysi tätä ratkaisemaan elämänsä onnen tai onnettomuuden. Ihminen nostattaa yhtä usein tuhansia epäilyksiä sen mahdollisuudesta, mikä on varmaa, kuin hän antaa kaihojensa ja toiveidensa palon johtaa itsensä varmuuteen siitä mikä on mahdollista. Muistettakoon myös, mitä Pekka Hammariin tulee, että hänen surunsa rakastetun olennon menettämisen johdosta ei ainoastaan ollut yhtä vanha kuin Susannankin, vaan perustui toiseen syyhyn, ei nimittäin tytön kuolemaan, vaan järkytettyyn uskoon hänen arvostaan naisena.

Mutta nämä ajatukset kaikkosivat tiehensä, kun hän astui jalkansa ruusulehtoon, ja hänen ilmeikkäät silmänsä kuvastivat elävästi, mitkä tunteet hänen sielussaan nousivat ja laskivat. Siellä istui Susanna, ei enää kalpeana ja mustiin puettuna, kuten Pekka oli kuullut hänestä kerrottavan ja nähnyt hänet edessään äitinsä tuvassa, vaan valoisana ja suloisena kuin kevätaamu. Hän kohotti katseensa kuullessaan tulijan askeleet, ja nähtyään, kuka tämä oli, väikkyi kaino mutta päiväpaisteinen hymy hänen huulillaan, ja lämmin punastus lehahti hänen hienoille poskilleen. Hammar seisoi aivan ihastuksissaan. Niin kauniina ei hän ollut koskaan, ei edes lennokkaimmissa unelmissaan nähnyt häntä.

Kului hetkinen kummankaan lausumatta sanaakaan. Mutta sitte Hammar rohkaisi mielensä.

"On kuin sanat kuolisivat huulillani, kun näen teidät", sanoi hän. "Ja kuitenkin täytyy minun puhua… äitini nimessä ja omassani… Mutta muutamin sanoin lausuttu kiitollisuus näyttää minusta liian vähältä siitä rakkaudesta, jota olette osottanut äidilleni, niin yksinäiselle, köyhälle halveksitulle kuin hän on… ja minun elämäni, niin merkityksettömän miehen, on tuskin sen arvoinen, että sen voisi tarjota vastalahjaksi… mutta siihen voitte luottaa, että, lähellä tai kaukana, on minulla aina oleva teidän hyvänne ja onnenne toimintani maalina, tulittepa sitte milloinkaan tarvitsemaan apuani tai ette!"

"Mitä olen tehnyt äitisi hyväksi, Pekka, on vain ollut pyrkimystä sovittamaan syyllisyyttäni sinua kohtaan", vastasi Susanna äänellä, joka vapisi voittamattomasta sisäisestä liikutuksesta; ja hän lisäsi nousten seisaalleen ja tarttuen Pekan käteen: "Ja tätä syyllisyyttä, tiedät kyllä mitä tarkotan sanomattanikin, pyydän sinulta anteeksi… ah, sinä et tiennyt…"

"Susanna", keskeytti hänet Pekka, "puhutte syyllisyydestä ja anteeksiannosta… ja minä seison täällä enkä puhu mitään, minä, joka olen monet vuodet voinut ajatella teistä niin synkkiä ajatuksia ja surra kohtaloani!"

"Ja olihan sinulla siihen täysi syy, Pekka… mutta nytkin voimme katsoa toisiimme kuten muinaisina päivinä, ja kaikki varjot ovat poissa…?"

"Niin… niin!" huudahti Pekka vilkkaasti. "Kaikki varjot ovat poissa… te sanotte sen, ne ovat poissa…!"

Hän vaikeni keskellä puhettaan, ja näytti siltä kuin ei hän olisi rohennut katsoa kaunista tyttöä silmiin. Mutta Susannan kasvoissa ja säteilevissä silmissä paloi jotakin, joka niin selvästi tulkitsi hänen sydämensä tunteita, että hämilleen joutunut soturi tarvitsi ainoastaan katsahtaa häneen saadakseen takaisin rohkeutensa, jota hän nyt tarvitsi. Ah, kun kaksi rakastavaista sydäntä yhtyvät, eivät he tarvitse monia sanoja ymmärtääkseen toisiaan. Kaikki sielun portit ovat seposelällään, ja maailman näkemättä ja kuulematta kulkevat kysymykset ja vastaukset edestakaisin, ainoastaan heidän molempain tajuttavina.

Pekka tarttui Susannan käteen.

"Olen mökin poika", sanoi hän, "ilman kultaa ja tavaraa, ja kuitenkin rakastan teitä, vieläpä siitä pitäen, kun täällä kerroin teille keijukaisista ja vuorenhaltiasta… en tiedä, mistä se johtuu, mutta oli aika, jolloin unelmoin kultaisista kannuksista ja ritarinmiekasta ja että sen kunnian saavutettuani laskisin sen jalkainne eteen ja sanoisin: neitsyt Susanna tahdotteko tulla omakseni?… Ja nyt, kuinka mitätönnä ja köyhänä seison edessänne ja puhun sentään, ikäänkuin voisin tarjota kapteeni Witten tyttärelle käteni…"

Hän vaikeni jälleen, ja purppuravirta valahti hänen kasvojensa ylitse, mutta Susanna kysyi hymyillen:

"Ja mikset voi sitä nyt, Pekka?"

"Miksi… miksi? Susanna… kysyt, miksi…?" Ja hän levitti sylinsä ja sulki ilosta säteilevän tytön sydämelleen.

"Lapset, mitä teette?" kuului silloin vakava, mutta lempeä ääni aivan heidän takaansa.

Siellä oli kapteeni Witte, jonka kaunis aamu oli houkutellut alas puutarhaan, ja siellä rakastavaisten näkemättä oli hän tullut aivan heidän luoksensa.

"Kapteeni!" änkytti Pekka, pidellen Susannaa kädestä. "Pyydän teidän tytärtänne vaimokseni!"

"Tytärtäni vaimoksenne", matki kapteeni. "Kulette reippaasti polkuanne, voinpa sanoa rohkeasti… Kuka olette ja mitä omistatte tarjotaksenne tyttärelleni? Arvelin että sellaiset asiat olisivat ensin pohdittavat."

"Ettekö tunne minua, kapteeni?… Olen mökinpoika täältä Angvedistä, ja te itse olette tehnyt minut siksi mitä olen, ja jos Herra suo minun elää, en luule iäksi jääväni korpraaliksi Smålannin ratsuväkeen."

"Toisissa olosuhteissa olisi sylini ollut sinulle avoinna tervetuliaisiksi synnyinseudulle; nyt olet pitänyt parempana tyttäreni sylin ja sentähden täytyy minun tehdä tehtäväni katsastusherrana… Olet siis korpraali, hyvä… se on aluksi jotakin, siihen olen tyytyväinen, mutta mitä sinä omistat?"

"En mitään!" vastasi Pekka kotvan mietittyään.

"Et mitään?" kertasi kapteeni. "Et omista mitään ja tahdot naida tyttäreni? Pekka, onko ymmärryksesi tipotiessään…? Ja sinä, Susanna, mitä sinä arvelet?"

Susanna heitti tutkistelevan katseen isäänsä, mutta sitte heittäytyi hän tämän kaulaan ja sanoi kyynelsilmin:

"Isä, isä, muistatte hyvin, mitä niin usein olemme puhuneet tästä asiasta, ja jos nyt olette muuttanut mieltänne, kun suojattinne palaa yhtä köyhänä kuin hän lähti maailmaan, niin…"

"Sano pois, lapsi… mitä silloin seuraisi?"

"Niin tahdon lähteä luotasi, isä, ja syödä niukkaa leipää hänen kanssansa, jolle olen luvannut olla uskollinen."

Ja hän jätti isänsä ja meni Pekan luo ja nojautui häneen. Pekan kasvot lennähtivät punaisiksi ja hän puristi lämmöllä rakastettunsa kättä.

"Antakaa minulle anteeksi, kapteeni", sanoi hän, "jos jossakin määrin olen teitä pettänyt. Mutta te tiedätte hyvin, että hyvä säilä nousee arvossa, kun se on koetettu ja kestänyt koetuksen… suo minulle anteeksi sinäkin, Susanna, että olen niin suuresti iloinnut rakkaudestasi minuun, köyhään Pekkaan, ja että olen niin kauan kuin suinkin tahtonut nauttia varmuudesta, että minua rakastat, ainoastaan itseni tähden…"

Nyt katosi ankara vakavuus hyvän kapteenin kasvoilta, ja hänen lempeä luonteensa otti oikeutensa.

"Hyvä, hyvä, Pekka", huudahti hän hymyillen. "Loppukoon nyt katselmus… Jumala teitä siunatkoon, lapset! — Tiedäkin, Pekka, että olet ollut minulle niin rakas, ja Susanna kyllä tietää, että sinusta olisi tullut vävypoikani, vaikket olisi omistanut mitään."

Ja näin sanoen ojensi hän ainoan käsivartensa Pekalle, sillä toisen oli hän menettänyt sodassa, ja näytti niin iloiselta ja tyytyväiseltä. Mutta ikäänkuin hän ei olisi kokonaan voinut karkottaa ajatuksistaan sitä tärkeätä seikkaa, että hänen tyttärensä kosijan oli omistettavakin jotakin, sanoi hän vähän myöhemmin kun he yhdessä nousivat ylämaata asuinrakennukselle, lyöden leikkisästi Pekkaa olalle:

"Voitko ostaa Stensjön, poika?"

"En tosin kokonaan, mutta kenties neljäsosan siitä, ja se kai riittääkin aluksi! Tahdon kuitenkin koettaa, enkö rikkaalta Laurilta saisi nostaa osaa iso-isäni omaisuudesta… muistatte kai, kapteeni, kuinka sen asian laita on?"

"Muistan kyllä, ja olen itsekin koettanut, mitä nyt tahdot tehdä, mutta ukko Laurilla on isäsi kuitti, että ukko on täyttänyt lupauksensa hänelle, ja niin ei päästä sen pitemmälle."

Koko tämän aamupäivän vietti sitte Pekka Stensjössä, ja siellä oli päiväpaistetta sisällä ja ulkona. Oli ainoastaan muuan, joka ei ottanut tai ainakin silmiinpistävän väkinäisesti otti osaa toisten iloon, ja tämä oli Anna Skytte. Mutta saattoihan niin olla siksi, että hänen piti seuraavana päivänä lähteä Stensjöstä. Niin selitettiin hänen kalpea ja alakuloinen ulkonäkönsä, vaikkakin sitä pidettiin omituisena, kun hän itse oli määrännyt lähtönsä eikä ollut mitään pakottavaa syytä sen kiirehtimiseen.

Iltapäivällä lähti Pekka käydäkseen rikkaan Laurin ja hänen poikansa, kirkkoherran luona, kun ensin oli sovittu siitä, että häät olivat pidettävät viivyttelemättä, sillä sitä eivät halunneet ainoastaan molemmat rakastavaiset, vaan myös kapteeni. Seuraavana päivänä piti kapteenin ja Pekan mennä yhdessä pappilaan ottamaan kuulutusta. Susanna sulkeutui huoneeseensa. Hänen sydämensä kyllyys vaati yksinäisyyttä, ja ainoastaan pyhän hiljaisuuden rauhassa sydämen kukat voivatkin puheta täyteen ihanuuteensa, samoin kuin ainoastaan suviyön yksinäisessä äänettömyydessä, kun kuu heittää lumovalonsa yli metsän, niityn ja järven, taru antaa luonnon kehketä runsaimpaan ja täyteläimpään kauneuteensa karkeloivain keijukaisten hahmossa. Mutta kun Susanna oli kävellyt ympärinsä sydämensä ruusutarhassa ja kun hän oli lämpimässä ja hartaassa rukouksessa tuonut kiitoksensa Jumalalle, joka niin pitkän, niin päättömän yön jälkeen oli antanut auringon nousta paistamaan hänen polulleen, silloin heräsi hänessä tarve jakaa muillekin onnestaan ja autuudestaan, ja hän riensi ulos. Hän etsi Annaa.

Mutta Annaa ei löytynyt; hän oli mennyt kävelemään, sanottiin, eikä kukaan tiennyt minne. Susanna lähti myös, ei siksi, että olisi toivonut löytävänsä sen jota etsi, vaan koska hän tunsi tarvetta hengittää ulkona Jumalan kauniissa maailmassa, hänen vapaan ja avoimen taivaansa alla, ikäänkuin saattaakseen ulkonaisen silmän laajentuneen näköpiirin sopusointuun sydämensä kanssa.

Hänen kulkunsa vei hänet, hänen itsensä sitä ajattelematta, alamäkeen järven rannalle, ja kun hän katseli ympärilleen, huomasi hän olevansa niityllä vuoren alla, jossa hän ja Anna olivat kerran lapsena tahtoneet odottaa keijukaisten karkeloa. Nyt oli ilta kuten silloinkin, ja järvestä alkoi nousta keveä sumu, auringon vaipuessa levolle länteen vuorten taakse. Lempeät tuulenhenkäykset panivat myös sumun hiljaiseen liikkeeseen, ja siellä ja täällä hiipi ikäänkuin valkoinen haamu notkeana riippakoivun alle ja katosi. Ruusuinen hymy lehahti kauniin tytön kasvoille, jotka olivat vieläkin kauniimmat onnessaan. Mutta äkkiä pysähtyi hänen katseensa yksinäisen puun juurelle, missä hän huomasi olennon, joka ei ollut voinut muodostua järven usvasta. Hän meni hiljaa sinne. Siellä oli Anna. Hän istui vaipuneena ajatuksiin, ja kun hän ystävän huudahtaessa kohotti katseensa, olivat hänen silmänsä kyyneliä täytenään. Hän hypähti kiihkeästi pystyyn, ja Susanna painoi hänet poveaan vasten.

"Anna!" kuiskasi hän. "Minä olen niin iloinen ja onnellinen, ja kaikki, jopa yksin taivaskin, metsä ja niitty näyttävät ottavan osaa ilooni, mutta sinä itket, eikä kenenkään, kenenkään pitäisi tuntea sydämeni autuutta niinkuin sinun… sano minulle, Anna, miksi itket?"

Mutta Annan kyynelet virtailivat kuin helmisade hänen koettaessaan hymyillä. Se oli hänen ainoa vastauksensa, ja kun ystävä edelleen puhui hänelle ystävyyden ja rakkauden sanoja, tunsi hän vain, kuinka tämä tyttö parka värisi koko olennoltaan, ikäänkuin tämä ystävyys ja tämä rakkaus olisi ollut liikaa hänen kannettavakseen.

Silloin välähti Susannan sielussa ajatus kuin salama, ja hän tarttui Annan molempiin käsiin ja katsoi sisarellisen lämpimästi hänen silmiinsä.

"Anna", sanoi hän, "sinä rakastat…"

Ja Anna peitti päänsä hänen sydämelleen, ja hänen hienot, kuvankauniit kasvonsa leimusivat purppuranpunaisina laskevan auringon viimeisissä säteissä, ja ennenkuin Susanna oli ehtinyt lausua nimeä, joka pyöri hänen huulillaan, tempausi toinen hänen rinnaltaan, riensi tuulen nopeudella niityn ylitse ja katosi.

"Anna, Anna parka!" huokasi Susanna hänen jälkeensä, ja kyynel kostutti hänenkin silmäänsä. "Olisiko tämä ainoa pilvi onneni taivaalla!"

Ja niin lähti hänkin niityltä ja käveli takaisin kotiin. Myöhempään illalla tuli muuan Pekan viestintuoja kirjeen kera kapteenin luo. Se sisälsi tarpeelliset paperit kuulutuksen ottoon ja pyynnön, että kapteeni yksin pitäisi huolen siitä, koska Pekalla oli jokin este, josta hän myöhemmin kertoisi. Kirje päättyi pyynnöllä, ettei kapteeni olisi tietävinäänkään, että Hammar, hänen tuleva vävynsä, olisi sama henkilö kuin Angvedin mökin poika.

Kapteeni pani pois kirjeen ja myhäili. Mutta aikaisin seuraavana aamuna saapui hän kirkkoherran luo ja toimitti vaikeuksitta asiansa. Kirkkoherra, herra Pietari, oli mies parhaissa vuosissaan, mutta hänen luonteensa teki hänet suuressa määrin vastenmieliseksi suoralle ja perin rehelliselle kapteenille. Se seikka, että hän oli rikkaan Laurin poika, oli kylliksi herättämään kapteenin vastenmielisyyden häntä kohtaan, ja kun lisäksi tuli muita ominaisuuksia, jotka kapteeni ja vähin jokainen tunsi ja jotka eivät suinkaan kuuluneet papille kaikessa koreudessaan, niin ei ollut kummaa, jos kapteeni ei tahtonut viivyttää käyntiään pappilassa välttämättömän tarpeellista kauemmin.

Mutta Pietari herra ei näyttänyt aikovan tällä kertaa päästää kapteenia niin helpolla. Hän alkoi tavallisella liehittelevällä ja ruikuttavalla tavallaan tehdä niitä näitä valmistavia kysymyksiä, mutta nähtyään kuinka kärsimätön puhuteltu oli, paukautti hän yhtäkkiä esiin mitä hänellä oli sydämellä, ja sekä hänen äänensä että kasvonsa muistuttivat silloin varpushaukkaa, kun se iskee saaliiseensa, ilmaisten siten, kuinka tärkeä kysymys oli hänelle itselleen.

"Ja kuinka rakastettava neitsyt Anna voi?" kysyi hän, lisäten: "Hän kukostaa kuin ruusu Herran yrttitarhassa!"

Kapteeni katsoi kummissaan ja tutkivasti häneen. Mutta ennenkuin hän oli ehtinyt saada sanaakaan suustaan, jatkoi kirkkoherra mielistelevällä, kuiskaavalla äänellä:

"Nähkääs, minunkin mieleeni ovat langenneet Herran sanat ja kantaneet hedelmän, ne sanat nimittäin, jotka sanovat, ettei ihmisen ole hyvä yksinänsä olla. Ja olen ajatellut, että juuri tässä hennossa liljassa Herra on minulle valinnut Rebekan, jonka kanssa voin yhdistyä."

"Vai niin, herra pastori", riensi kapteeni sanomaan. "Jaa, se on hyvä se, mutta en minä ole mikään ruusu Herran yrttitarhassa, se on ainakin varma, ja sentähden en voi puhua minkään ruusun puolestakaan, ei, sitä en voi… Jumalan rauhaan, herra pastori, Jumalan rauhaan!"

Pastorin silmissä välähti synkkä, syvä, salaluihu katse, hänen hymyhuulin ja syvään kumarrellen seuratessaan kapteenia ovelle. Mutta tuskin oli tämä sulkeutunut, ennenkuin hymy katosi ja hän muutti muotoaan. Hänen poskensa kävivät kalpeiksi ja hänen suunsa vääristyi irviin, vihan hehkuessa hänen pienissä harmaissa silmissään. Ja avaten ohuet huulensa, jotta yhteenpuristuneet hampaat näkyivät, sähisi hän kiihkeästi hieroen käsiään vastatusten:

"Odota, odota, jalo herra kapteeni, ja sinä, valkoinen kyyhkyni, saattepas kerran nähdä, ketä olette pistäneet… saattepas kerran nähdä…!"

Vihan ja loukatun itserakkauden laineet kävivät vielä korkealla, kun ovi hiljaa avaantui ja laihat, sisäänpainuneet kasvot, silmät syvällä reijissään ja niitä varjostamassa tuuhea harmaa tukka, ikäänkuin kuolleen kallolle olisi asetettu peruukki, tirkisti sisään oviaukosta, mutta arasti hätiköiden, ikäänkuin mies, jonka tämä pää oli, pelkäisi omaa varjoaan. Ovi avautui siksi paljo, että ruumis mahtui tulemaan pään perästä huoneeseen. Mies oli puettu pitkään, laahushelmaiseen, harmaaseen takkiin. Hän liukui kuin varjo yli lattian ja kyyristyi alas jakkaralle uuninnurkkaan.

"Vaiti, Petter", sanoi hän vapisevalla ja piipittävällä äänellä. "Vaiti, vaiti… olen nähnyt sen viime yönä taas… se oli hän, sanon sinulle, että se oli hän… huu, kuinka hänen silmänsä paloivat… ja hän sanoi, että suurta uunia kuumennettiin alhaalla piinanpaikassa, ja niin tehtiin minua varten… minusta kärvennetään pois kaikki ne kyynelet, kuuletko, Petter, kaikki ne kyynelet, joilla vanhan Pietarin kulta on kostutettu…"

"Hahaha, isä", nauroi kirkkoherra ivallisesti, "silloin on parasta, että annatte minulle kirotun aarteen, minä kyllä kestän suuren uunin kuumuuden, minä, älkää peljätkö, ja sitte voitte niin kernaasti laskeutua lepoon, sen parempi mitä pikemmin, ettette kulkisi kummitellen täällä maan päällä ja pelottelisi ihmisiä päivät ja yöt."

"Ei, ei, rakas poika — siitä aarteesta et saa äyriäkään… se koskee sinuakin, sinuakin… Mutta me voimme molemmat tulla pelastetuiksi, molemmat, kuuletko, Petter, molemmat voimme tulla pelastetuiksi minun kauttani… ja minä pelastan meidät, niin, sen teen!"

"Ja kuinka on se tapahtuva?" kysyi poika asettuen kädet lonkalla vanhan, pelästyneen ukon eteen.

Mutta ennenkuin ukon huulilta ehti tulla mitään vastausta, avautui ovi ja sisään astui köyhä soturi. Kirkkoherra heitti tulijaan kysyvän katseen, mutta pitkä, venytetty huuto hänen takanaan pakotti hänet kääntämään katseensa soturista isään, ja kauhu tämän vääristyneillä kasvoilla, joiden loisteettomat silmät hievahtamatta tuijottivat kookkaaseen sotilashahmoon kuluneessa, paikatussa takissa, herätti hänessä kummastusta ja hämmästystä. Hän kiinnitti taasen silmänsä soturiin ovella.

"Olen Jussi Gudmundinpojan poika", sanoi hän, "ja tulen hänen ja äitini nimessä puhumaan muutaman sanan sydämellenne; tiedätte hyvin, mistä on kysymys…"

"Olet siis Pekka Jussinpoika, joka lähti sotaan Stensjön kapteenin mukana monta herranvuotta sitte… vai niin, on siis käynyt siten, että palaat kotiin kuten mikäkin kerjäläinen… niin, niin, voin uskoa sen, voin uskoa sen."

"Luullakseni on kuitenkin parempi olla kerjäläinen kuin olla huonolla omallatunnolla rikas mies."

"Mitähän sillä tarkotat, rakas Pekka?"

"Jaa, arvelen, että sen rikkauden, joka kerran kuului äidinisälleni, pitäisi hyvin riittämän hänen tyttärelleen ja tyttärenpojalleen, jottei heidän tarvitsisi kerjätä leipäänsä joka miehen ovella, ja että siinä vielä olisi kylliksi teillekin."

"Kuules, ystäväni", vastasi kirkkoherra nostaen nenänsä pystyyn, "tahdon sanoa sinulle asian, sen nimittäin, että kunniallinen ansaitsee leipänsä työllään, hän ei sitä kerjää!"

"Sanotteko te niin, kunnianarvoisa pastori? No, no, siinä voitte olla oikeassa. Tahtoisin vain lisätä, ettei hän sitä varastakaan. Mutta millaisen vastauksen annatte siihen omaisuuteen nähden, jota te nautitte, mutta joka ei ole teidän?"

"Mies!" huudahti kirkkoherra, mutta soturi jatkoi:

"Tiedätte yhtä hyvin kuin minäkin voin sanoa, että olette valheella ja petoksella pimittäneet äidinisäni ja saaneet hänet ajamaan oman lapsensa typityhjänä talosta… Sanos, sinä vanha mies siellä nurkassa, mitä vastaat kerran tuolla ylhäällä seistessäsi heidän kanssansa kasvotusten? Ja te, joka olette pappi, kuinka voi teidän omatuntonne sallia, että petetyn isän ainoa lapsi syö köyhyydessä kovaa leipää, teidän kieritteleidessänne varastetussa kullassa?… Mutta minun tarkotukseni ei ollut kiivastella", lisäsi hän tyynemmin, "tahdoin vain tietää tahtonne tässä asiassa ja pyydän teidän sanomaan sen…"

Kirkkoherra oli kalmankalpea vihasta ja suuttumuksesta ja sieppasi uuninnurkasta tukevan ryhmysauvan, jonka kera hyökkäsi ovella seisovaa kookasta sotilashahmoa kohden. Tälle oli pikkuasia välttää lyönti ja nopealla kädenkäänteellä vääntää keppi papin kädestä. Samassa nousi kummitus uuninnurkasta ja tassutteli kuulumattomin askelin lattian ylitse ja seisoi, kenenkään tietämättä kuinka, kiihottuneen kirkkoherran ja soturin välissä. Luurankokäsi tarttui viimeksi mainitun käsivarteen ja käheä ääni kuiskasi hänen korvaansa: "Seuraa minua!"

Kummitus meni edeltä ja Pekka seurasi. Loitottuaan talosta he pysähtyivät.

"Olen kohdannut äidinisäsi", sanoi kummitus. "Hän kuumentaa uunia minua ja poikaani varten… huu, huu, olen suuri syntinen, mutta vielä on armo tarjona minullekin… niin sanoi äidinisäsi… antaisin sinulle kuitin, jonka isäsi kirjotti, mutta se on pojallani, en saa sitä käsiini… ja sentähden saat kokonaan aarteen, kokonaan… kohdatkaamme toisemme ensi yönä kellarin luona, johon molemmat lapset olivat suletut, kohdatkaamme siellä toisemme! Mutta hiljaa, hiljaa, poikani ei tiedä piilopaikkaa, ja jos hän pääsee sen tietämään, niin ottaa hän aarteen ja palamme, niin hän kuin minäkin, palamme, palamme, palamme…"

Näin sanoen vanhus katosi. Hän juoksi pilviä piirtävän hongan taakse, ikäänkuin hän olisi ollut henkiolento, ja Pekka seisoi tiellä yksikseen, ensimältä tuskin tietäen, oliko hänen käytettävä hyväkseen mielipuolen, vanhan miehen heikkoutta saavuttaakseen mitä etsi.

Mutta kolmelta taholta kulki puoliyön korvilla kolme miestä taloa kohden, jonka omisti kirkkoherran isä, rikas Lauri. Kaksi heistä pysähtyi kellarin eteen, avasi oven ja meni sisään. Kolmas pysähtyi ulkona.

"Täältä nurkasta", virkkoi kuiskaava ääni, "löydät kivien ja risukasan alta litteän kiven ja kolme jalkaa syvemmältä löydät arkun… mutta ota se pian, ota se pian…"

Pekka alkoi syytää risuja syrjään saadakseen selvän litteästä kivestä. Sillaikaa kuuluivat raskaat, hitaat askeleet ylhäältä hänen päänsä päältä, ja hän nousi pystyyn ja kuunteli, mutta ukko jatkoi:

"Älä pelkää, äidinisäsi se kävelee ylhäällä, ja nyt hän kyllä tulee tyytyväiseksi… älä pelkää, mutta kiiruhda."

Aivan sen paikan kohdalla, missä he olivat, oli kellariholvissa aukko, joka vei yläpuolella olevaan huoneeseen, ja todennäköisesti juuri siksi kuuluivat askeleet niin hyvin. Talo oli kuitenkin monet vuodet ollut asumaton, sillä rikas Lauri oleskeli poikansa luona pappilassa, ja sentähden ei ollut kumma, jos sellaiset äänet kuin he kuulivat, vahvistivat heikkomielisessä miehessä uskoa, että henget ne harhailivat hänen vanhassa kodissaan. Pekka alkoi taasen heitellä syrjään risukasaa ja tuli siten menneeksi pitemmälle nurkkaan, jotta hän seisoi syrjässä kattoaukosta, kun sensijaan ukko, joka hänkin oli ottanut parisen askelta eteenpäin, seisoi aivan keskellä aukkoa.

Silloin kuului rapisevaa jyräkkää ja valonvilahdus näyttäytyi ja katosi aivan kuin ylhäältä päin mainitusta aukosta. Heti sen jälkeen kuului hätäinen, mutta pian vaikeneva tuskanhuuto ja koko kellari täyttyi tomulla, ikäänkuin väkevä käsi olisi liikauttanut satavuotista ryöttää sen pohjalla. Pekka pelkäsi, että jokin petos oli hankkeissa, että jokin ansa oli viritetty hänen henkeään varten, ja hän juoksi ulos. Päästyään vapaaseen ilmaan selvisi hän kuitenkin pian hämmästyksestään, kulki rakennuksen ympäri ja oli lopuksi, kun huomasi kaikki ovet suletuiksi eikä mitään merkkiä siitä, että sisällä oli ketään ilmisolentoa, sitä mieltä, että hänen pelkonsa oli aiheeton. Hän alkoi päinvastoin katua, että oli jättänyt ukon tykkänään oman onnensa nojaan, sillä epäilemättä oli vain joku kivi pudonnut vanhasta muurista. Ja hän riensi takaisin kellariin.

Mutta nyt tämä oli lukittu, ja hänen yrityksensä avata raudalla kiskotettua tammiovea olivat turhat. Sisältä kuuli hän voihkivan äänen, joka heikkeni heikkenemistään ja lopulta vaikeni tykkänään, ja sitte oli hiljaista kuin hän olisi seissyt hautakammion edustalla.

* * * * *

Hääpäivä oli käsissä, ja jumalanpalvelus Svenarumin kirkossa oli päättynyt.

Silloin tarttui kapteeni Witte tyttärensä käteen, ja vastakkaiselta puolelta kirkkoa toi korpraalin Smålannin ratsuväestä, Pekka Hammarin, esiin Jönköpingin kunnianarvoisa rovasti ja kirkkoherra, herra Johan Bazius, joka jo ylioppilasvuosilta asti Saksassa oli Stensjön kapteenin vanha hyvä ystävä ja mielellään oli tämän pyynnöstä suostunut edustamaan sulhasen isää.

Olipa se muhkea morsiuspari. Sulhanen ratsuväentakissaan, leveä miekanhihna vinossa rinnan ylitse ja valkoinen kaulus laskokselle käännettynä, herätti kaikkien huomiota reippaalla, sotilaallisella ryhdillään, ja hänen kauniit kasvonpiirteensä, hänen säkenöivät silmänsä, sanalla sanoen, koko hänen persoonansa oli sellainen, ettei kirkossa ollut ketään, jonka katse ei mielellään olisi pysähtynyt häneen, Svenarumin poikaan, paimenpoikaan, joka kaukana sodassa oli ponnistellut korpraaliksi eikä varmaan siihen pysähtyisi, jos Herra hänelle elinpäiviä suo. Ruotsalaisen luonne on sellainen; yhdenvertaisuuden vaatimus on hänen mieleensä piirretty niin syvälle, että hän ponnistaa vastaan niin kauan kuin suinkin, ennenkuin menee suuruutta tunnustamaan, mutta kun tämä suuruus, tämä oivallisuus on saavuttanut tunnustuksen sellaisilta miehiltä, joihin hän luottaa ja joille hän kysymyksessä olevassa tapauksessa tunnustaa ratkaisuoikeuden, silloin hän ei suinkaan kiellä suurta ja oivallista, vaan iloitsee siitä ja sitä kunnioittaessaan tuntee itsensäkin kunnioitetuksi. Ja miehen, joka sellaisten päällikköjen johdolla kuin ne, jotka johtivat ruotsalaisia sotamiehiä parhaallaan jatkuvassa sodassa, päällikköjen, jotka kaikki olivat oppineet sotataitonsa kuningas Kustaa Adolfin aikaan, miehen, joka heidän johdollaan oli niin kunnostanut itseään sellaisen täytyi ansaita kunniaa ja arvoa. Sitä ei epäillyt kukaan, ja sentähden seurasivat sulhasta kaikkien seurakuntalaisten lämpimät onnentoivotukset, kun hän nyt astui esiin saadakseen kauniin morsiamensa omakseen.

Ja kaunis oli Susanna, seistessään punastuen sulhasen rinnalla, kruunu ja seppele tuuheilla, tummilla kiharoillaan, jotka hunnun alla valuivat vapaina alas hänen kaunismuotoiselle kaulalleen ja hartioilleen. Kauniimpaa morsianta sai tuskin nähdä, ja kun sen lisäksi ajatteli, kuinka hän oli surrut sydämensä rakastettua ja kuinka luja ja uskollinen hän oli ollut rakkaudessaan, niin näki näissä vihkiäisissä todistuksen, että tässäkin elämässä rakkaus, usko ja toivo palkitaan, vaikka se ihmisen silmistä näyttäisi kuinkakin synkältä ja mahdottomalta.

Mutta suurin oli kuitenkin vanhan Katri muorin ilo, vaikkakin hän tuskin rohkeni kohottaa katsettaan upeaan poikaansa ja vielä viime hetkenäkin epäili sitä mahdollisuutta, että tämä astuisi morsiustuolille Stensjön ylpeän neitsyen keralla.

Kuitenkin kävi niin. Pappi avasi käsikirjan ja vihkiminen alkoi, ja Katri muorin lempeistä silmistä herahteli kyynel toisensa jälkeen. Mutta jollei hän rohennut katsoa sulhaseen ja morsiameen, niin rohkeni hän katsoa pappiin, ensin käsikirjaan, sitte käsiin, jotka sitä pitelivät ja lopuksi kasvoihin ja huuliin, jotka lausuivat pyhät sanat. Ja kyynelet kuivivat hänen poskiltaan, ja sydäntä vavahduttelivat kuumeväristykset. Niin synkkänä, niin uhkaavana seisoi rikkaan Laurin poika alttarikehyksen sisäpuolella, niin synkkiä, hirveitä, vihaisia katseita heitteli hän vähänväliä sulhaseen, Katri muorin poikaan, ja niin onttoina, niin jääkylminä kaikuivat sanat hänen huuliltaan. Ja Katri muori sanoi sydämessään: "Hyvä isä taivaassa, kuinka on tämä vihkiminen päättyvä!" Ja huolissaan hän ajatteli edelleen, kuinka paljo mieluummin hän olisi kuullut tuon lempeän, jalopiirteisen vieraan pappismiehen seisovan tällä paikalla rikkaan Laurin pojan sijaan.

Silloin seisoi yhtäkkiä ihmeellinen haamu keskellä kirkkoa, muistuttaen enemmän luurankoa kuin tavallista ihmistä, mutta hänen syvistä silmäkuopistaan leimusi katse, niin palava ja läpitunkeva kuin se olisi katsellut tähän maailmaan vieraasta maailmasta, mutta lainannut hauraan tomumajansa ainoastaan alustaksi, välikappaleeksi. Mistä haamu oli tullut tai kuinka hän oli tullut kirkkoon, ei kukaan tiennyt sanoa, nähtiin ja tunnettiin vain, että hän oli rikas Lauri, kirkkoherran isä. Kummallisia kertomuksia oli kulkenut pitäjässä parin viikon ajalla. Ne olivat keskenään sangen ristiriitaisia, mutta siinä kävivät ne kaikki yhteen, että ukko Lauri, joka jo monet vuodet oli ollut mieleltään omituinen ja ihmisarka, oli yhtäkkiä aivan tullut hulluksi ja täytyi häntä tarkoin vartioida poikansa luona pappilassa. Sentähden valtasi kaikki hämmästys, kun he näkivät mielipuolen keskuudessaan, eikä kellään ollut riittävästi mielenmalttia rientääkseen esiin ja ottaakseen hänet huostaansa.

Aavemainen ukko asteli siten estämättä alttarin luo, jossa morsiuspari seisoi ja pappi alttarikehyksen sisäpuolella. Siellä pysähtyi hän, kohotti kätensä ja huudahti kaikuvalla äänellä, joka kuului kirkon jokaiseen nurkkaan, samalla kuin hänen liekehtivä katseensa näytti tahtovan lävistää kalpean ja äkillisestä ilmestyksestä kokonaan mykistyneen pojan.

"Voi sinua, voi sinua, kolme kertaa voi sinua, joka et ollut armahtavainen isääsi kohtaan, vaan annoit itsesi sokaista kirotun kullan, johon on tarttunut niin monia kyyneleitä, niin monia kirouksia ja nyt vertakin… etkö näe, kuinka se vuoren painoisena on kietoutunut sydämiemme ympärille ja vetää meitä alaspäin, alaspäin, alas syvyyteen, kunnes ne joutuvat suureen uuniin alhaalla… liekit leimahtelevat, ne lepattelevat punaisin siivin ja karkeloivat ympärillämme… voi sinua, voi sinua, poika… sinun ympärilläsi tulevat ne palamaan jo täällä maan päällä, turhaan olet sinä etsivä puuta, joka sinua varjostaisi, turhaan lähdettä, joka sammuttaisi tulikuumien huultesi janon, ja ilma, jota hengität, tuuli, joka henkäilee ympärilläsi, on palava kuin tuli, tuli, tuli…"

Kiihkeä puhuminen näytti tyhjentäneen hirmuisen ukon viimeiset voimat. Hän vaikeni äkkiä, mutta seisoi yhä samassa asennossa käsi uhkaavasti nostettuna poikaa kohden ja silmät ikäänkuin kaivautuneina hänen silmiinsä. Tämän kasvot vääristi kauhu ja viha hirveän ja inhottavan näköiseksi. Tylyyden ilmeellä, joka melkein kiihtyi julmuudeksi, keskeytti hän vihkimisen ja huusi alas seurakunnalle:

"Viekää mielipuoli kotiin!"

Kukaan ei kuitenkaan liikahtanut penkistään alhaalla kirkossa, kaikki istuivat äänettöminä ja ikäänkuin kauhun lumoamina. Luonnoton poika kääntyi isäänsä ja huudahti:

"Poistu täältä äläkä häiritse toimitusta, jonka olen alottanut!"

Mutta samassa näytti luuranko ikäänkuin höltyvän, käsivarsi vaipui alas, kamalat silmät kadottivat loistonsa ja hän kaatui hervotonna kivilattialle. Jönköpingin kunnianarvoisa kirkkoherra ja kapteeni riensivät nyt luo ja koettivat nostaa vanhusta. Mutta hän oli kuollut. Poika lähti alttarilta ja tuli myös ruumiin luo, ja mestari Johan Bazius sanoi hänelle, että niin suurimmassa määrin odottamattomain seikkojen tapahduttua ei kukaan voinut häneltä vaatia, että hänen olisi päätettävä vihkiminen, vaan tahtoi mestari Johannes tehdä sen itse, koska sattui olemaan saapuvilla. Herra Pietari Laurinpojan kasvojen ylitse häivähti kylmä, jäykkä, katkera hymy, jota selitettiin luonnolliseksi ilmaukseksi siitä hirveästä jännityksestä, jossa hänen täytyi olla. Kuitenkin seurasi hän isänsä ruumista, jonka muutamat seurakuntalaiset kantoivat ulos kirkosta.

Katri muori, joka kaikessa tässä näki Herran rankaisevan käden, tunsi kuitenkin sääliä tätä kovasydämistä, onnetonta miestä kohtaan, joka oli saanut omasta pojastaan rangaistuksen, joka epäilemättä oli vaivannut ja raadellut häntä pahemmin kuin kukaan muu ihminen, ja vanha vaimo luki sydämessään rukouksen hänen puolestaan, jonka tähden hän oli kärsinyt niin paljo ja elänyt puutteessa, kun mies itse oli sen sijaan niin monet vuodet nauttinut väärin saatua omaisuuttaan, ja niin rukoillesaan tunsi hän ihmeellisen rauhan rinnassaan, ja kun hän nosti katseensa, näki hän lempeäkasvoisen vieraan pappismiehen vihkivän yhteen hänen poikansa ja Susannan. Ja sisäinen rauha ilmeni hymyssä, joka tosin oli surumielinen, mutta joka levisi kuin kirkastuksen hohde hänen lempeille kasvoilleen.

Ei enää tapahtunut mitään, joka olisi häirinnyt vihkimistä tai hääseuraa illalla Stensjössä. Kuitenkin jutteli kansa suurella varmuudella, etteivät häät, jotka alkoivat niin kuulumattomilla tapahtumilla, voineet viedä onnelliseen avioliittoon, ja monet vieraista olivat samaa mieltä kuin kansakin ja pudistelivat epäilevästi uljasta sulhasta ja kaunista morsianta kohden, jotka hymyilivät toisilleen ja hymyilivät tulevaisuudelleen.

* * * * *

Sellainen oli pääpiirteiltään Svenarumin lukkarin kertomus siitä, mitä hänen seurakunnassaan tapahtui "Kustaa Hornin sodan aikaan". Hän päätti sen aina seuraavin sanoin:

"No niin, kävi kuten saattoi käydä moisessa tapauksessa. Korpraali lähti sotaan kuukauden jälkeen tai niille paikoin, kun oli ensin parantanut haavansa, eikä Katri muorilla ollut enää mitään Stensjöhön muuttoa vastaan. Kirkkoherra muutti jonkun ajan jälkeen pois Svenarumista, sillä nähkääs, hän oli ainoastaan väliaikaisena, mutta mihin hän meni, siitä en ole koskaan päässyt oikein selville. Rikas hän oli, jotta olisi voinut peittää tien pappilasta kirkolle välkkyvillä hopealautasilla kahteen kertaan, minä sen näet tiedän, sillä minä autoin sälyttämässä tavaroita kuormaan Herrapa hänet tiennee, mistä hän sai kaiken rikkautensa. Niin tuli sitte tyyntä ja hiljaista pitäjässä joksikin aikaa. Silloin tällöin saapui kirje nuorelle rouvalle Stensjöhön, mutta korpraali Hammar itse ei saapunut; hän oli yhä sodassa. Seuraavana kesänä, kesäkuun alussa vuonna 45, syntyi Stensjössä poika, joka sai nimen Kasper äidinisän mukaan, ja sitä myöten oli kaikki hyvin, mutta kuukautta ja päivää myöhemmin oli nuori äiti kuollut."

* * * * *

Susanna Hammar kuoli heinäkuun 7 päivänä 1645.

Saman päivän illalla oli Hammar teltassaan Brunnin kaupungin edustalla Mährissä; Lennart Torstensson piiritti tätä kaupunkia, kun oli ensin perinpohjin hävittänyt kolmannen keisarillisen sotajoukon, joka oli lähtenyt sotimaan häntä vastaan.

Päivällä oli ollut kuumaa vihollisen vastassa, ja Hammar, joka oli taistellut tavallisella urhoollisuudellaan, seisoi teltan tankoa vasten nojaten ja silmäili tienoota, jonka pohjoisella taivaanrannalla nousi sakea ja musta pilviseinä, laskevan auringon kullalla reunustamana. Mutta Hammarin ajatukset liitelivät pilviseinän lävitse kauas pohjolaan, jossa hän näki kotinsa vuorien välissä ja vaimonsa, ja hän näki hänet niin selvästi kuin olisi ruumiillisesti ollut hänen luonansa, ja hän hymyili autuasta hymyä, kanuunain jyskyessä kaupungista ja ruotsalaisesta piiritystykistöstä.

"Kuollut!" virkkoi silloin karkea ääni, ja muuan hahmo näyttäytyi teltanaukossa varjostaen näköalan. Se oli korpraali Städ. Hän saapui sisään ja tällä ainoalla sanalla ilmaisi surunsa siitä, että oli päivän taistelussa menettänyt vanhan hevosensa, joka uskollisesti ja onnellisesti oli kantanut hänet niin monien taistelujen lävitse. Mutta sana, niin vähän kuin sillä olikin yhteyttä Hammarin ajatusten kanssa, kukisti yhdellä kertaa ruusuisen kodin, jossa hänen vaimonsa ja äitinsä istuivat ajatellen häntä ja puhuen hänestä, ja kamala, hirveä aavistus välähti hänen sielussaan. Oli kuin musta pilvi olisi saartanut hänen rauhallisen kotinsa kuten suuri paarivaate, ja salama, joka pilvestä välähti, tuntui toistavan ystävän lausuman sanan: "kuollut!"

4.

DULLE WRANGEL JA KORPRAALI.

Taistelu riehui hetken aikaa tulisena Lechvirran rannoilla. Ruotsalainen sotajoukko oli Kaarle Kustaa Wrangelin johdolla, joka elokuun 18 p:stä 1646 oli ruotsalaisten joukkojen ylipäällikkönä ja oli tässä arvoasemassa mainehikkaan Lennart Torstenssonin seuraaja, — ruotsalainen sotajoukko oli mennyt Lechvirran ylitse Oberndorfin luona vähän matkaa etelään Lechvirran laskusta Tonavaan. Kokoonhaalittu joukko talonpoikia koetti estää ylimenoa, mutta mitäpä voivat he sellaisia joukkoja vastaan kuin ruotsalaiset harjaantuneine johtajineen. Kuitenkin riehui taistelu hetken aikaa sangen tulisena, ja ruotsalaiset saivat muutamia haavotettuja; muiden muassa haavottui urhoollinen eversti Grundel, sittemmin niin kuuluisa Simon Grundel-Helmfeldt.

Etumaisten joukossa ruotsalaisten puolella oli Dulle Wrangel. Hänen oikea nimensä oli Helmud, mutta häntä kutsuttiin Dulleksi levottoman, hurjan mielensä tähden, joka rakasti lasien kilinää juomaseuroissa yhtä suuresti kuin miekankalsketta tulisimmassa ja verisimmässä taistelussa. Hän oli yksi urhoollisimmista ja pelottomimmista upseereista ruotsalaisessa sotajoukossa ja oli Lennart Torstenssonin aikaan saavuttanut suuren maineen ja ollut paljo käytetty, kuitenkin enimmäkseen sotajoukon etunenässä, johon hänen kuolemaa halveksiva rohkeutensa parhaiten sopikin. Niin kulki hän edeltä, kun Torstensson 1641 meni Sudetien yli Mähriin ja valtasi Olmützin ja retkeili reippaine poikineen aina Wieniin, keisarin pääkaupunkiin saakka. Kaksi vuotta myöhemmin lähti hän Torstenssonin kera Tanskaa vastaan — Kustaa Hornin sodan aikaan Skånessa — ja valtasi tammikuussa 1644 koko Juutinmaan aina Skageniin saakka. Rohkeus oli hänen luonteensa pääpiirre, ja enimmäkseen oli onni hänelle suosiollinen. Lukemattomat ovat hänen urotyönsä, jotka ympäröivät loisteella hänen nimensä niin ylhäisten kuin alhaistenkin piireissä, vaikkakin näiden suuruuden ja kunnian aikojen historialla ei ole yhtään lehteä häntä varten.

Nyt oli hän tulisella sotaratsullaan syössyt syvälle vihollisten joukkoon, ja ennenkuin tiesikään, oli hän äkkiä aivan yksin. Vihollisten joukko alkoi jo väistyä, mutta ahdinko Dulle Wrangelin ympärillä kävi yhä suuremmaksi, ja näytti pimeältä kuinka hän selviäisi. Muuan roteva baierilainen pisti hänen hevosensa kuoliaaksi, ja Wrangelin toinen jalka tarttui jalustimeen, jotta hän varmasti luuli katsovansa viimeistä hetkeään silmästä silmään. Hän hakkasi ympärilleen kuin vimmattu, mutta voimat alkoivat pettää, ja muuan vihollisjoukon ratsumies, joka vähää ennen oli saapunut paikalle, nosti jo miekkansa halkaistakseen hänen päänsä.

Silloin ratsasti joukko ruotsalaisia ratsumiehiä täyttä neliä kentän ylitse. Muuan heistä näki kihermän Helmud Wrangelin ympärillä ja kiidätti sinne, ja juuri kun vihollisten ratsumies oli upottamaisillaan miekkansa kären upiuupuneeseen Wrangeliin, kaatui hän hevosensa selästä taapäin, luoti sydämessään. Samassa iski muuan toinen ratsumies kihermään. Hänen käsivartensa oli vahva ja hänen miekkansa puri hyvin. Ei kestänyt kauan, ennenkuin vihollisparvi oli hajotettu, ja Helmud Wrangel oli yksin, nähden urhean ratsumiehen loittonevan pakenevain perästä ja katoavan yhdessä heidän kerallaan syyssumuun kentällä.

Mutta Dulle Wrangel ei koskaan unhottanut kasvojen piirteitä, jotka kerran olivat syystä tai toisesta painuneet hänen mieleensä. Monien vikojensa ja puutteidensa ohella oli hänellä ansioitakin, niiden joukossa hänen hyvä muistinsa. Mutta kun hyvä muistikin saattaa joskus viedä harhaan, koska sen tytär saattaa olla kosto yhtä hyvin kuin hyvän palkitseminen, niin oli tämä ansio kylläkin kaksimielinen, mikäli riippui hänen muistojensa laadusta, tuliko hän esiintymään pahoin vai hyvin. Myöhään illalla, kun sodan melske oli jo aikoja hiljennyt ja iltahuuto pidetty ruotsalaisessa leirissä, kulki hän telttakujia edestakaisin. Lopulta saapui hän muutaman ratsuväkirykmentin luo, joka oli majotettu muutamiin taloihin, lähellä virran rantaa. Täällä kuuli hän karkean ja äreän äänen virkkovan:

"Jumala armahtakoon moista häpeää… jos vasta jäätte jälkeen, kun hän ratsastaa edeltä, niin tahdon olla puunpalanen, jollen survaise miekkaani lävitsenne; ettekä eläessänne tule unhottamaan, että olette joutunut vasaran ja alasimen väliin…"

"Kuules, hyvä mies", sanoi Helmud Wrangel, joka oli tullut aivan puhujan luo, "mikä sinua niin suututtaa?"

"Herra paratkoon… eversti!" virkahti kiukuttelija, ensin hieman ällistyneenä nähtyään Helmud Wrangelin tutut kasvot, mutta kuitenkin pian tointuen. "Herra paratkoon, poika parat eivät ole vielä oppineet tietämään huutiaan, mutta tietysti kaikki ovat lapsia alussa… Nähkääs, he olivat jättäneet korpraalinsa kitimeen, ja hän on nyt tullut niin tulimaisen uhkarohkeaksi, että hän on aivan kuin hurja, kun puhalletaan hyökkäykseen, ja sitä en minä voi sietää, sillä nähkääs… eihän kukaan voi kuitenkaan olla mukana kaikkialla."

"Kuka on korpraali, josta puhut?"

"Korpraaliko?… Joo, hän on Hammar, hän… Hän nai, niin, siitä on nyt kaksi vuotta, ja mennä vuonna kuoli hänen vaimonsa, ja siitä pitäen… niin, siitä pitäen hän tuskin on enää kaltaisensa, ei ole… hän on nyrpällä nenin, milloin ei vain saa liehua miekkoineen taistelun tuoksinassa, ja kun hän on vetänyt miekkansa, niin…"

"Hyvä, hyvä… tuo ei kuulu hullummalta… Mikä oma nimesi on? Olet hänen hyvä ystävänsä, voin huomata, mikä on nimesi?"

"Städ, eversti…! Olen ollut mukana siitä pitäen, kun armollisen kuninkaan kera majailimme Riian edustalla, ja Hammar on ollut myös…! Hän oli silloin vain kapteeni Witten kuormastopoikana ja minä olin ratsumiehenä, sillä minä olin muutamia vuosia vanhempi, mutta sitte pääsi hänkin ratsumieheksi ja… nyt olemme korpraaleja molemmat…"

"Ja hyviä tovereja… no, siitä minä pidän; urhoollinen mies ansaitsee hyvän ystävän… ota toverisi mukaasi ja seuraa minua, niin juomme lasin viiniä yhdessä…"

"Jumala varjelkoon everstiä… mitä minuun tulee, niin käy se kyllä laatuun, mutta Hammar… nyt kuuntelee hän tuskin sillä korvalla!"

"Voit kuitenkin koettaa… tahtoisinpa nähdä sen sotamiehen, joka kieltäytyy juomasta lasin viiniä Helmud Wrangelin kanssa…"

Städ raapi korvallistaan, mutta sitte meni hän edeltä, ja Helmud Wrangel seurasi perästä. He pysähtyivät rakennuksen eteen, johon oli majotettu joukko ratsumiehiä. Muutamasta ikkunasta loisti valo, ja kun ikkuna oli aivan lähellä maata, oli helppo nähdä huoneeseen. Helmud Wrangel katsoi huoneeseen ja tarttui äkkiä Städin käsivarteen.

"Ei, ei!" huudahti hän. "Tahdon tarjota tälle miehelle kokonaan muuta… Pysähdy, mies, menen sinne itse."

Hetkistä myöhemmin aukeni ovi ja Helmud Wrangel seisoi kasvotusten miehen kanssa, joka oli pelastanut hänen henkensä. Korpraali istui kumartuneena kirjeen ylitse, jonka lukemiseen hän oli niin syventynyt, ettei hän kiinnittänyt mitään huomiota tulijaan, ja kyynel kyynelen jälkeen vieri hänen ahavoituneita kasvojaan pitkin, kielien, miten syvälle sydämeen oli täytynyt sattua niiden sanojen, joita hän luki. Tuimaan Helmud Wrangeliinkin näytti soturin liikutuksen näkeminen tekevän vaikutuksensa; ainakin vapisi hänen äänensä, kun hän virkkoi:

"Jumalan rauha, Hammar, ja kiitos viimeisestä tänään…!"

Hammar silmäsi tulijaan, ja nähtyään everstin, taittoi hän kirjeen nopeasti kokoon ja nousi.

"Antakaa tänne kätenne ja katsokaa minua kasvoihin, mies", jatkoi eversti, mieluisasti yllätettynä sotilaan uljaasta, vaikkakin surullisesta ulkonäöstä. "Olette pelastanut tänään Helmud Wrangelin hengen… kiitos siitä… valitettavasti lieneekin se ainoa palkinto, minkä minä voin antaa…"

"Ja ainoa palkinto, minkä minä tahdon saada, eversti!" vastasi Hammar ylpeähkösti.

Helmud Wrangel katsoi häneen ja hänen silmänsä loistivat.

"Äitini muiston kautta", huudahti hän ja pani kätensä Hammarin olalle, "sinä olet ylpeä, sinä olet kelpo poika, sinä olet mieleiseni mies… No hyvä, saadaanpahan nähdä, enkö voi tehdä sinulle mitään vastapalvelusta!"

Ja näin sanoen eversti lähti. Hammar katsoi hänen jälkeensä huulillaan hymy, jossa piili sekä epäilystä että surumielisyyttä, hänen huuliltaan pääsi huokaus, ja hän istuutui jälleen ja otti kirjeen, jonka lukemisen överstin tulo oli keskeyttänyt. Kirjeen ulkonäkö osotti, että sen lukeminen oli rakas ja usein uudistuva ajanviete omistajalleen; sen reunat olivat kuluneet ja siellä täällä oli kappale kirjotustakin himmennyt, aivan kuin jotakin nestettä olisi pisaroittain sille tippunut. Kirje oli aivan lyhyt, mutta sitä merkitsevämpi. Se oli hänen vaimovainajaltaan, joka parhaassa kukostuksessaan oli temmattu pois häneltä ja lapselta, jolle hän oli antanut elämän.

"Rakas sydämeni puoliso", luki hän kirjeestä, "kun tämä saapuu käsiisi, olen minä jo kuollut, ja pienellä pojallamme, joka nukkuu vieressäni, ei enää ole äitiä. Jumala siunatkoon sinua kaiken rakkautesi tähden ja antakoon sinulle kaiken onnen, joka vilpittömiä ja uskollisia odottaa. Yksi asia on sydämelläni, ja sen tahdon sinulle ilmaista, ennen kuin on liian myöhä. Lapsuuden ystäväni, Anna, rakastaa sinua ja sentähden pakeni hän häistämme. Hän ansaitsee myös sinun rakkautesi ja hänestä tulee hellä äiti pienelle pojallemme. Älä luule, että unhotat minut, vaikka otatkin hänet puolisoksesi. Ah, aivan varmaan ansaitsee hän paremmin rakkautesi kuin minä olen ansainnut, ja siinä maailmassa, johon menen ennen teitä, iloitsisin minä onnestanne ja rukoilisin laupiasta Jumalaa suomaan teille kaiken sen hyvän, joka voi tulla ihmisen osaksi. Jää hyvästi äläkä sure ja valita sitä, mikä on Herran tahto!" — —

Hammar taittoi kuluneen kirjeen kokoon ilmeellä, joka melkein muistutti hartautta, ja pani sen pieneen hopeakoteloon, jota hän kantoi kaulassaan nahkanauhassa, missä riippui myös pieni pyöreä kivi. Ja nyt, kuten aina, kun hän luki tämän kirjeen, kiiti ajatus Annan valoisaan kuvaan, ja hän näki melkein selvemmin kuin itsekään tahtoi ne monet epäilemättömät todistukset hänen rakkaudestaan, joihin ei hän ennen kiinnittänyt mieltään, mutta jotka nyt sukelsivat esiin oikeassa olennossaan, ikäänkuin manalle menneen rukousten herättäminä. Inhimilliset tunteet virtailivat lämpiminä soturinkin sydämessä, ja siinä autiudessa, joka kolkonsi hänen ympäristöään hänen puolisonsa vaivuttua tuonen uneen, alkoi hän sydämessään kaivata jotakin, johon hän voisi turvautua ja joka voisi täyttää sen tyhjyyden, jota ei menestys eikä maine eikä hänen lämmin isänmaanrakkautensakaan voinut täyttää. Sillä mitä on kunnian loiste, mitä itse elämäkään yksinäiselle? Se on kuin nummen vaaleankeltainen vihreys, verrattuna uhkeaan väriloistoon, joka rehottaa rannalla, ei ainoastaan uinuen kirkkaan puron syleilyyn, vaan saaden runsaalle kasvullisuudelleen ja kauneudelleen siltä ravintonsa ja siinä kuvastellen.

Kun Städ astui sitte illalla huoneeseensa, oli Hammar kaltaisensa, kuten tavallisesti viime vuoden kuluessa.

Niin kului syyskuu ja oltiin keskellä lokakuuta. Silloin tuli eräänä iltana Hammarin luo soturi tuoden sotamarskilta käskyn, että Hammarin heti oli saavuttava hänen luoksensa. Hammar oli valmis heti paikalla ja lähti sotamarskin, Kaarle Kustaa Wrangelin luo. Tämä oli useampain korkeampain upseerien ympäröimänä, niiden joukossa myös Helmud Wrangel. Sotamarski tarkasti saapunutta ratsumiestä päästä jalkoihin, ja hänen katseensa oli terävä ja läpitunkeva. Mutta ikäänkuin hän olisi ollut tyytyväinen tarkastukseensa, viittasi hän kädellään ja meni sisempään huoneeseen, johon Hammar seurasi.

"Tämä kirje on sinun vietävä Schlesiaan, kenraali Arvid Wittenbergille!"

Hammar otti kirjeen, mutta sai samalla suullisen viestin, joka oli erittäin tärkeä ja jota sotamarski ei uskaltanut uskoa paperille. Helmud Wrangel se oli esittänyt Hammarin tähän luottamustehtävään, jonka täyden arvon jokainen saattoi käsittää. Urhea korpraali oli herättänyt huomiota, ja silloin kuten useinkin tarvittiin tuskin enempää, jotta kelpo mies pääsisi ylöspäin ja saavuttaisi tunnustusta. Kuinka syvälle suru olikin juurtunut nuoren miehen sydämeen, ei hän kuitenkaan ollut tunteeton sille kunnialle, jota hänelle osotettiin, eikä hän kulkiessaan sitte ulomman huoneen lävitse, jossa upseerit olivat, voinut olla luomatta kiitollista katsetta Helmud Wrangeliin, joka nyökäytti niin suosiollisesti päätään hänelle, että se herätti ympärillä seisovain huomiota, ja hän kuuli huoneesta poistuessaan, että eversti oli juuri kertomaisillaan, mitä heidän keskensä oli tapahtunut taistelussa Lechvirran ylitse mennessä.

Städkin huomasi vilpittömällä ilolla Hammarin kasvojen muuttuneen ilmeen, niin näkymätön kuin tämä muutos olikin. Mutta ei ole harvinaista, että karkean pinnan alla ovat hienommat tunteet hyvin tarkkapiirteiset. Hän ei virkkanut illalla mitään, mutta aamun koitteessa, kun Hammar nousi ratsaille, seisoi hän hänen rinnallaan, ja silloin virkahti hän yhtäkkiä:

"Saas nähdä, Hammar, eivätkö tiemme pian tule eroamaan!"

"Kuinka niin, Städ?" vastasi Hammar. "Luulin, että nyt tunnemme siksi paljo toisiamme, jotta voimme jäädä ystäviksi koko iäksi."

"Ystäviksi, niin", tuumi Städ. "Jos kapuat ylöspäin, kuten kyllä näytät tulevan tekemään, niin riippunee ystävyys välillämme sinusta, Hammar, eikä minusta!"

Ja kauan sen jälkeen, kun hevosen kavioiden kopse oli hälvennyt aamuhämyyn, seisoi Städ samalla paikalla, jossa oli eronnut Hammarista. Tämä ratsasti reippain mielin tietänsä, säästämättä itseään tai hevostaan, ja epäilemättä oli sotamarski keksinyt hänestä oikean miehen tätä asiaa toimittamaan; sillä tarvittiin sekä neuvokkuutta että pelottomuutta yksin raivatessaan tiensä usean vihollismaan lävitse ja aina ollen urkinnan esineenä.

Kuitenkin olivat nyt asiat aivan toisin kuin kymmenen vuotta takaperin, kun saksalaiset everstit ruotsalaisessa sotajoukossa ottivat vangiksi valtiokansleri Akseli Oxenstjernan ja uhkasivat siirtyä vihollisten puolelle. Sen jälkeen oli Kursachsenia riittävästi kuritettu ja maailma kummakseen nähnyt sekä Banérin että Torstenssonin rientävän voitosta voittoon. Jo edellinen oli vuonna 1640 pakottanut Brandenburgin uudistamaan liiton Ruotsin kanssa, ja Torstensson pakotti Kursachsenin siihen 1645. Itse ylpeä keisarikin, joka vuonna 1635 ei ollut tietävinään, että hänellä oli vihollisia, joita nimitettiin ruotsalaisiksi, vaan jätti Kursachsenin tehtäväksi keskustella heidän kanssaan, — itse tämä keisarikin ei ainoastaan tunnustanut, että nämä ruotsalaiset olivat olemassa, vaan olipa vielä valmis välittömästi ryhtymään keskusteluihin heidän kanssaan. Wittstockin, Chemnitzin, Leipzigin ja Jankowitzin taisteluiden voittajat puhuivat kieltä, joka tosin oli hyvää ruotsia, mutta jota ymmärsi joka mies, ja kun tykit lopuksi jyrisivät Wienin porttien edustalla, kannatti tuskin enää ylpeillä tietämättömyydellään siitä, että tämä vihollinen oli olemassa.

Kaarle Kustaa Wrangel seisoi vuoden 1646 alussa 23,000 valiosoturin kera Böhmissä, mutta vetääntyi sieltä länteenpäin, jotta olisi lähempänä yhtyäkseen Ranskasta odotettuun apujoukkoon. Keisarilliset tulivat jälestä, ja juhannuksen aikaan ahdistelivat Kaarle Kustaa Wrangel ja arkkiherttua Leopold toisiaan Marburgin lähellä, mutta siitä ei kuitenkaan sukeutunut ratkaisevaa taistelua. Arkkiherttua perääntyi neljäntoista päivän jälkeen menetettyään 400 miestä, ja Wrangel seurasi asettuen lujaan asemaan Giessenin luona. Vihdoin monien neuvottelujen jälkeen saapui Turenne ranskalaisine joukkoineen ja yhtyi ruotsalaiseen. Silloin oli heinäkuun 31 päivä, ja yhdistyneet joukot kääntyivät kohta tämän jälkeen eteläänpäin ynnä marssivat Baieriin elokuun lopulla. Syyskuun alussa meni Wrangel Lechvirran ylitse Oberndorfin luona ja ajoi ilman vaivaa pakosalle baierilaisen talonpoikaisjoukon, jonka jälkeen Baieri oli avoinna yhdistyneille sotajoukoille. Sitä pelästystä, jonka tämä synnytti Baierin vaaliruhtinaassa, tahtoi Wrangel käyttää hyväkseen jos mahdollista erottaakseen keisarista tämän uskollisen liittolaisen, ja viesti, joka Hammarin oli vietävä Arvid Wittenbergille, oli tämän suunnitelman yhteydessä. Kaarle Kustaa Wrangel toivoi nimittäin, että Schlesiassa seisovain joukkojen ryntäyksellä saataisiin keisari joukkoineen perääntymään ja siten jättämään Baierin oman onnensa nojaan, jonka johdosta tämän maan vaaliruhtinas, jolla sitä paitsi oli monta syytä tyytymättömyyteen keisaria kohtaan, mahdollisesti saataisiin liittymään Ruotsiin, jolloin keisari olisi menettänyt kaikki liittolaisensa. Mutta nopeus oli tarpeen, sillä arkkiherttua, joka oli seurannut yhdistyneitä joukkoja ja joka tähän asti oli estetty pääsemästä Lechvirran ylitse ja tulemasta Baieriin avuksi, saattoi kuitenkin lopuksi, yhden tai toisen sattuman suosimana, todellakin onnistua pääsemään ylitse jostakin vartioimattomasta paikasta.

Sellainen oli asema, kun Hammar jätti ruotsalaisen pääjoukon mennäkseen itäisen sivujoukon luo Schlesiaan. Täälläkin oli onni ollut ruotsalaisille aseille suosiollinen. Wittenberg oli kesällä voittanut Piccolominin, joka oli perääntynyt Mähriin, jonka jälkeen Wittenberg oli tehnyt partioretken Böhmiin ja Mähriin ja käynyt auttamassa ruotsalaisia linnueita Olmützissä, Neustadtissa ja Eulenburgissa sekä sen jälkeen palannut Schlesiaan.

Kun Hammar saapui ruotsalaiseen leiriin tällä seudulla, vallitsi täällä yleinen tyyneys, eikä tällä hetkellä tiedetty mistään laajemmista hankkeista. Olipa kenraali yhdessä muutamain päällikköjen kanssa ratsastanut pohjoiseen ollakseen läsnä erään upseerinsa, majuri Bertil Niilonpojan häissä, jotka nyt näinä päivinä vietettäisiin Klossowin linnassa Bärwaldin luona Mark-Brandenburgissa. Ja Hammar lähti viipymättä taipaleelle tähän linnaan.

Illalla marraskuun 4 p:nä ratsasti hän Bärwaldin kaupunkiin. Hän meni muutamaan pikkukaupungin ravintolaan, ja kun Klossowin linna sijaitsi aivan kaupungin edustalla, päätti hän viipymättä jatkaa ratsastustaan, annettuaan hevosensa lyhyen hetkisen levähtää ja itse laittauduttuaan esiintymiseen kenraalin edessä. Hääräilevä isäntä, joka oli oivallisella tuulella niiden monien vieraiden johdosta, joita häät Klossowissa olivat hänelle tuoneet, huvitti vierastaan melkein väsyttävällä tavalla kuvaillen linnaa, sen omistajaa herra Anton von Mörneriä ja tämän vaimoa rouva Maria von Schapelowia ynnä heidän tytärtään fräulein Katharina Evaa, joka juuri tänään oli morsiamena. Sulhasen, ruotsalaisen majurin, herra Bertil Niilonpojan tunsi hän myös hyvin.

"Kas, jos olisi nyt kuten ennen", sanoi hän huokaisten, ikäänkuin tahtoisi viitata, kuinka läheisissä väleissä hän oli vanhan aatelisperheen kanssa, "nähkääs, olisipa kuten ennen, lähtisivät nyt vastanaidut täältä Zalliniin Oderin varrella, sillä herrat von Mörner lukeutuvat Klossowiin ja Zalliniin, niin tekevät… Ach mein Herr Gott, muistan vielä hyvin autuaan herra Otto Stellanin ja hänen häänsä, hän kuoli parisen vuotta sitte, jalo herra, ja hän kuoli kaukana teidän maassanne, Ume oli luullakseni kaupunki nimeltään… Autuaan herran lapset ovat kaikki teidän isänmaassanne, mutta hän olikin enemmän ruotsalainen, ja se ei ole kumma, sillä hän joutui jo 70-luvulla Ruotsiin… Ach mein Herr Gott, olen nähnyt paljo maailmaa ja tunnen monia maamiehiänne… Nähkääs, täällä, juuri tässä huoneessa asui Kustaa Horn ynnä herrat Juhana ja Kaarle Banér, antakaas, kun katson… niin, se oli 1631, kun ranskalainen parooni, herra Charnacé oli myös täällä, ja he tekivät liiton keskenään. Niin, siitä on nyt pian 15 vuotta, ach mein Herr Gott, ja sota jatkuu vielä, vaikka se onkin vetääntynyt toisille seuduille päin ja jättänyt meidät täällä meren rannalla jokseenkin rauhaan…"

Useampain vieraiden saapuminen teki vihdoin lopun puheliaan miehen sanatulvasta, ja Hammar valmistautui ratsastamaan linnaan. Täällä vilisi hevosia ja kaikenlaatuisia palvelijoita, puettuja kallisarvoisiin ja loistaviin pukuihin, tallirengistä henkipalvelijaan saakka, ja lukuisain soihtujen valossa näytti kaikki eriskummaiselta, varsinkin jos katsojan ajatukset oleskelivat toisella taholla, kuten Hammarin oli laita. Kuten usein tapahtuu, että, kun sydämen täyttää jokin rakas asia, joka ikäänkuin täytyy haudata syvälle pohjalle, jottei se vaikuttaisi lamauttavasti levottoman elämän ajatusta vaativiin tehtäviin, mitä mitättömin sattuma palauttaa ajatukset niille aloille, joilla ne ovat tottuneet liikkumaan, niin oli Kustaa Hornin nimen pelkkä mainitseminen vienyt Hammarin ajatukset hänen tärkeästä asiastaan siihen tapahtumaan, joka tähän aikaan ennen muuta liittyi tähän nimeen, nimittäin sotaan Skånessa ja sieltä aivan luonnollisesti jatkanut matkaansa hänen omaan kohtaloonsa. Ja niin kiintynyt oli hän muistoihinsa, että hän keskellä tätä kirjavaa hevosten ja ihmisten vilinää, keskellä synkkiä savupilviä, joita soihdut tupruttivat, näki vaimovainajansa kuvan ja hänen rinnallaan hänen ystävättärensä. Hän heräsi vasta linnanvoudin huudahdukseen ja ilmotti nimensä ja asiansa, että hänen täytyi tavata kenraalia, herra Arvid Wittenbergiä.

Hän laskeutui ratsailta, ja kun hevosen oli ottanut muuan tallirenki, meni hän ylös linnaan. Täällä tapasi hän hovimestarin, joka vei hänet suureen saliin, missä karkelo kävi parhaallaan. Hänen täytyi odottaa hetken aikaa salin ovella ja katseli hän sillaikaa karkeloivia, jotka vilkkaina pyörteinä leijuivat hänen ohitsensa. Äkkiä säpsähti hän ja pyyhkäisi ehdottomasti kädellään otsaansa. Näkikö hän nyt taas haaveolentoja tässä kirkkaassa kynttiläin valossa, kuten oli äsken nähnyt himmeässä soihtujen loimossa! Ei, karkeloivain parvessa oli tosiaankin muuan pari, joka aivan liian elävästi muistutti hänelle hänen elämänsä samalla suloisimpia ja katkerimpia muistoja. Mies oli pitkä ja solakka, tummakiharainen, silmät suuret ja säkenöivät ja hänen karkeloparinsa oli epäilemättä kemujen kaunein tähti, vaalea, sinisilmä tyttö, niin heleä ja valkoinen kuin äsken puhennut lilja. Tämä oli neitsyt Anna Skytte, ja hän, joka häntä kiidätti karkelossa, oli majuri Fritz von Krokow. Koskaan ei Anna ollut Hammarista näyttänyt niin kauniilta kuin tällä hetkellä, kenties yhtä paljo sentähden, että hän aina oli nähnyt Susannan tämän rinnalla eikä rakkautensa tähden huomannut eikä oikein voinut arvostella hänen kauneuttaan, kenties myös sentähden, että tunnustus hänen vaimonsa kirjeessä antoi tälle kaunottarelle aivan erityisen viehätyksen. Mutta varmaa on, ettei Hammar olisi koskaan voinut nähdä häntä vastenmielisemmässä ympäristössä kuin tämän miehen rinnalla.

Juuri sillä hetkellä, kun majuri ja hänen kaunis naisensa olivat aivan Hammarin edessä, vaikeni soitto, eikä kumpikaan heistä voinut pysähdyttyään olla huomaamatta kookasta ratsastajaa, jolla oli niin ylpeä ryhti ja miehekkään kauniit kasvot. Anna seisoi hetkisen aivan kuin kivettyneenä, sitte tarttui hän tahtomattaan majurin käsivarteen. Hänen poskensa tulivat ensi hädässä valkoisiksi kuin lumi, seuraavassa hengenvedossa tulvahti niille hehkuva puna, ja melkein kuumeisella kiihkolla pisti hän kätensä majurin kainaloon ja katosi salin toiseen päähän.

Eräs kallisarvoiseen pukuun puettu palvelija, jolla oli Mörnerin suvun vaakuna korukirjauksin ommeltu rintaan, lähestyi Hammaria ja vei hänet salin lävitse sisempään huoneeseen, jossa kenraali odotti häntä ja otti vastaan sotamarskin kirjeen ja suulliset tiedot, joita Hammar toi. Heidän keskustelunsa kesti kauan. Vihdoin sanoi kenraali:

"Sinun täytyy viipyä linnassa yli yön… huomenna tahdon vielä kysellä sinulta yhtä ja toista, jota tänään en ole muistanut, ja sitte ratsastat täältä mukanani."

Yhä vielä keskustellen hänen kanssansa astui kenraali ulos tanssisaliin, ja mahtoiko huomiota sitte herättää tämä seikka tai vieraan ratsumiehen oma persoonallisuus, se voi olla epävarmaa, mutta niin hyvin sulhanen, majuri Bertil Niilonpoika kuin tämän appikin, linnanherra Anton von Mörner, tulivat hänen luoksensa ja alottivat hänen kanssansa vilkkaan keskustelun.

"Olette menettänyt vaimonne?" sanoi majuri ystävällisen osanottavasti. "Olen kuullut sen veljeni tyttäreltä Annalta, joka on paljo oleskellut ystäväni kapteeni Witten talossa…"

Niin hyvin majuri kuin hänen veljensäkin olivat Kustaa Adolfin sodan aikana kohonneet mitättömistä asemista niihin paikkoihin, joissa nyt olivat. Vanhempi heistä Håkan oli everstinä Kronobergin rykmentissä ja oli saanut aateliskilven ja kypärän 1645. Saman kunnian saavuttivat perätysten nuoremmat veljet, niin Bertil kuin Kaarlekin. Ainoastaan Johan, Annan isä, jäi aatelittomaksi.

"Kas täällä, Anna", jatkoi majuri, joka hetkisen oli tähystellyt Annaa ja keksi nyt hänet ja viittasi luokseen, "kas, täällä on muuan vanha tuttavasi… vielä kai sinulla on joku tanssi hänen varalleen…"

Mutta Annaa seisoi niin vieraana, ja Hammarin silmistä näyttivät hänen piirteensä ilmaisevan niin pettämätöntä vastenmielisyyttä häntä kohtaan, että hän riensi vapauttamaan neidon kaikesta kiusasta, ettei tämän tarvinnut hylätä eikä ollut pakotettu astumaan tanssiin hänen kanssansa.

"Karkelot vahalattioilla", sanoi hän sentähden, "eivät enää ole minun asianani…"

"Ymmärrän teidät", keskeytti hänet majuri, "enkä itsekin ajatellut kerran niin, kun Herra kutsui ensimäisen vaimoni luoksensa… Mutta nähkääs, nuori mies, aika vie mukanaan enemmän kuin luulemmekaan, kun se kulkee kuningaskulkuaan… ja meidän surumme vaalenee lopulta!"

Keskustelun katkaisi soitto, joka kutsui taasen karkeloon. Muuan nuori upseeri tuli ja kumarsi Annalle, ja hän näytti ihastuksella rientävän pois karkeloivien parveen. Kuitenkin kiinnitti hän silloin Hammariin pikaisen, mutta levottoman, kysyvän, läpitunkevan katseen. Tämä seisoi hetken katsellen hänen jälkeensä ilmeellä, jossa oli kokonainen maailma ihmettelyä ja epäilyä, saattoiko tosiaankin tämä tyttö tuntea häntä kohtaan sellaisia tunteita, joista hänen vaimonsa oli puhunut kirjeessään. Hän poistui tanssisalista, mutta mihin hän menikään, seurasi häntä kauniin tytön kuva, arkana ja umpimielisenä, samoin kuin sadussa valkoinen orhi houkuttelee kuninkaan pojan yhä syvemmälle metsään. Vielä unissaankin näki hän kuvankauniin olennon ilmestyvän ja katoavan, mutta kadotessaan ikäänkuin viittaavan häntä luokseen, kunnes vihdoin läpinäkymättömästä pilvestä ainoastaan ihmeellinen katse säteili häntä kohden, lempeänä ja kirkkaana ja salaperäisenä kuten yksinäinen tähti keskellä sysimustaa yötä.

Kuinka suuresti ihmiselämän tapaukset lienevätkin riippuvaiset tuumailevasta järjestä ja syvästä viisaudesta, huomaa kuitenkin helposti ja juuri kaikkein tärkeimmissä ja merkitsevimmissä toimissaan, että jotakin on ollut kaiken inhimillisen laskukyvyn ulkopuolella, mutta tämä kuitenkin on niihin olennaisesti vaikuttanut. Sitä nimitetään Jumalan sallimukseksi, sattumaksi, onneksi tai onnettomuudeksi, aina kunkin luonteen ja käsityksen mukaan; nimi kuitenkin vaikuttanee vähän asiaan, kun tätä ei kuitenkaan voi kieltää. Tämä Annan satunnainen kohtaaminen, joka oli tykkänään Pekka Hammarin laskujen ulkopuolella, teki häneen sellaisen vaikutuksen, josta hän aluksi oli tuskin itsekään tietoinen, mutta joka piankin kehkeytti hänen mielessään täyteen selvyyteen sen ajatuksen, että tästä näkyi Jumalan sormen viittaus ja että kohtaus Annan kanssa oli todistus hänen vaimonsa rukousten täyttymisestä. Hänen sielunsa taipui halukkaasti siihen aavistukseen, että tämä oli taivaan viittaus, ja hän kuunteli mielellään kuiskaavaa ääntä: ota pojallesi hellä äiti ja itsellesi uskollinen ystävä.

On kyllä totta, että tämän hedelmän kypsymistä olennaisessa määrin auttoi hänen vaimonsa kirje ja ettei se ilman Annan koko viehätysvoimaa olisi häneen mitään vaikuttanut; mutta toiselta puolen on kuitenkin yhtä varmaa, että kirjeestä huolimatta hän olisi pitänyt korkeimpana onnenaan pian taistelukentällä kaatuen jälleen yhtymistä manalle menneen kanssa, jollei hänen tiensä olisi sattunut Annan kanssa yhteen.

Hammar oli parhaallaan näiden ajatusten saartamana, kun hänet kutsuttiin kenraalin luo. Tämä oli päättänyt lykätä lähtönsä puolipäivään, koska oli tullut tietoja, että hän silloin saisi käsiinsä postin Ruotsista, ja sen johdosta joutui Hammarkin viipymään Klossowissa pitempään. Kuultuaan tämän tiedon päätti Hammar, maksoi mitä maksoi, koettaa puhutella Annaa. Mutta kuinka tämä kävisi laatuun? Jos Susannan käsitys oli oikea, jos Anna rakasti häntä todellakin, eikö hän silloin hyvällä syyllä saattanut toivoa, että tämäkin haluaisi, jollei tavata, niin ainakin nähdä häntä ja että siten keskustelu olisi mahdollinen. Tätä tuumien kulki Hammar verkalleen käytävää kenraalin huoneesta, kun hän äkkiä muutamasta puoliavoimesta ovesta näki puvun vilahduksen, ja hän rohkaisi mielensä ja astui huoneeseen. Siellä oli tosiaankin Anna. Hän oli kaunis kuten aina, mutta Hammarista näytti kuin hän olisi itkenyt, vaikkakin hän hänet nähdessään tekeytyi niin jäykän ja kylmän näköiseksi, että se aivan vihlaisi Hammarin sydäntä.

"Suokaa anteeksi, neitsyt Anna", sanoi hän, "että käytän tilaisuutta hyväkseni saadakseni puhutella teitä, mutta tiedätte aivan hyvin, ettei sotilaan aika ole hänen omansa… minun täytyy pian ratsastaa täältä, ja sitte ei tiedä kukaan, milloin saan teitä nähdä tai saanko koskaan…"

"Kuulostaa siltä kuin teillä olisi jotakin hyvin tärkeää minulle sanottavaa", virkahti Anna, ilmeisesti koettaen näyttää niin välinpitämättömältä kuin mahdollista. "Voinenko kentiesi teitä jotenkuten palvella?"

"Kun puhutte minulle tuolla vieraalla äänellä", keskeytti Pekka, "niin teitä tuskin tunnenkaan… Ja kuitenkin muistan niin hyvin kuin se olisi ollut eilen, kun te monta vuotta sitte sanoitte minulle kerran Magdeburgissa, että hän, joka silloin oli ajatuksissani, rakasti minua… Sen päivän jälkeen olen tuskin saanut sanoa teille sanaakaan, ja häideni aikaan…"

Hän katkaisi puheensa. Annan kasvot olivat niin kalpeat kuin marmoriuuni, jonka reunustaan hän, näköjään yhtä kylmänä kuin sekin, nojasi päätänsä, toinen käsi sydämellään. Hammar, joka ei voinut käsittää, että tämä ulkonainen kylmyys oli seuraus äärimäisistä ponnistuksista, joilla hän koetti säilyttää tyyneyttään, piti hänen käytöstään todistuksena siitä, että tyttö oli aivan tunteeton häntä kohtaan, ja sanoi sentähden surumielisesti värähtävällä äänellä:

"Pyydän vielä kerran teitä antamaan minulle anteeksi, neitsyt Anna… en valitettavasti ole oppinut sovittamaan sanojani niin sirosti kuin kenties tarvittaisiin, kun nyttemmin puhun teidän kanssanne… ja kuitenkin on meillä niin monia yhteisiä muistoja, että luulin voivani puhua teille kuten siskolle ja avata teille sydämeni pelkäämättä tulevani ymmärretyksi väärin."

"Ja niin voittekin!" sanoi Anna niin kuiskaavalla äänellä kuin sanat tuskin olisivat uskaltaneet tulla hänen huultensa ylitse.

"Voinko minä?" huudahti Hammar tarttuen hänen käteensä ja pitäen sitä omassaan hänen yrittämättäkään vetää sitä pois. "No, hyvä, kuulkaa sitte minua, minulla on teille jotakin tärkeää sanottavaa, jotakin, joka toisissa olosuhteissa epäilemättä olisi toistaiseksi jäänyt sanomatta, mutta nyt saatte sen kuulla." Hän kertoi nyt vaimonsa kuolemasta, surustaan ja ikävöimisestään, että pian saisi muuttaa siihen maahan, jossa hän oleskeli.

"Ja tämä on ollut ainoa toivoni siitä pitäen, huolimatta siitä, että Susannan viimeinen rukous oli, että minun olisi etsittävä toinen puoliso, ja hän itse on minulle maininnut yhden, jonka rakkauden hän luuli minun voivan saavuttaa ja johon hän ilolla voisi katsoa alas taivaastaan. Olen nähnyt tämän naisen, ja luulen, että hän voisi tehdä minut onnelliseksi ja tulla äidiksi pojalleni… Sanokaa minulle nyt, mitä te arvelette asiasta?"

"Enhän tiedä, kenestä puhutte!" vastasi Anna, veren virtaillessa hänen kasvoihinsa.

"Teistä itsestänne, neitsyt Anna!" lausui Pekka katsoen häneen niin sydämellisesti ja lämpimästi, että jo yksin tämä katsekin olisi voinut sulattaa jään hänen sydämestään, jos siellä todella olisi sellaista ollutkaan.

Annan valtasi äkillinen väristys, ja kun se oli lakannut, istui hän ikäänkuin uneksien, kädet ristissä ja tuijottaen eteensä.

"Nyt olette kuullut kaiken, mitä minulla on sanottavaa… Kenties olen loukannut teitä, kun olen puhunut teille tällä tavalla, mutta jos niin on, niin suokaa minulle anteeksi ja uskokaa, ettei muistonne koskaan vaalistu, tulinpa sitte elämään kauemmin tässä maailmassa tai en."

Hän tarttui puhuessaan Annan käteen, jota hän lämpimästi puristi, etsiskellen kauniista kasvoista vastausta kysymykseensä.

"Jaa vai ei, Anna", sanoi hän, "mieluimmin Söisin kohtaloni tulevan ratkaistuksi yhdellä kertaa, mutta jollette nyt voi tehdä päätöstänne, niin voin kyllä odottaa."

Torventoitotus alhaalta linnanpihalta ilmaisi, että ruotsalainen kenraali aikoi nyt nousta ratsaille, ja samassa kuuluivat kiirehtivät askeleet käytävästä. Useampia upseereja riensi sen lävitse ja lopuksi tuli joku, jonka kulku tuntui suuntautuvan tämän huoneen ovelle. Jos Hammar olisi löydetty kahdenkesken Annan kanssa, olisi se ollut samaa kuin pakottaa tämä vastaamaan hänen kysymykseensä "jaa", ja sen tähden riensi Hammar salaman nopeudella ovelle, ja joutui siten ennen tulijaa, joka oli oven ulkopuolella eikä ollut kukaan muu kuin kenraali itse.

Hän näytti kummastuvan nähdessään Hammarin tulevan tästä huoneesta, mutta kysyi vain, jatkaen kulkuaan, oliko majuri Bertil Niilonpoika mennyt alas.

Tuskin oli ovi sulkeutunut Hammarin jälkeen, ennenkuin Anna vaipui polvilleen ja peittäen kasvonsa käsiinsä huudahti kyyneltynein silmin nimen: "Pekka!"

Hetkisen jälkeen ratsasti Arvid Wittenberg upseereineen Klossowin linnasta, ja hänen seurueessaan oli Pekka Hammar.

* * * * *

Oli juhannuksen aika 1647. Ruotsalainen sotajoukko oli hyvin linnotetun ja vielä paremmin puolustetun Egerin kaupungin edustalla Luoteis-Böhmissä samannimisen virran rannalla. Kaarle Kustaa Wrangel oli pakottanut Baierin vaaliruhtinaan luopumaan vanhasta liittolaisestaan keisarista ja liittymään Ruotsiin. Välirauha tämän vaaliruhtinaan kanssa tehtiin maaliskuussa mainittuna vuonna, ja tämän kuun puolivälissä, kun Turenne ranskalaisine joukkoineen oli erotettu ruotsalaisista, lähti Wrangel liikkeelle Schwabista ja marssi Frankkiin Keski-Saksassa, jossa hän vallotti Schweinfurtin ja kääntyi sitte itäänpäin ja meni Böhmiin.

Täällä yhtyi hän Wittenbergiin, joka tuli Schlesiasta, ja alkoi piirittää Egeriä. Kun tämä piiritys pitkittyi eikä ketään vihollista ollut läheisyydessä, sillä keisari oli nyttemmin jätetty tykkänään omalle onnelleen ja omien voimiensa varaan ja varusti parhaallaan sotajoukkoa, niin oli ruotsalaisilla upseereilla hyvää aikaa käydä ympärillä sijaitsevissa linnoissa ja solmita tuttavuuksia. Böhmi oli maa, jossa syttyi tämä pitkällisen sodan ensimäinen kipinä, ja vielä, huolimatta kaikesta vainosta keisarin taholta ja huolimatta siitä kauheasta hävityksestä, jonka Juhana Banér sai aikaan 1639, kun koko maa Elben pohjoispuolella muutaman senaikuisen kirjailijan mukaan muistutti liekkimerta ja kalliot kaikuivat pakenevain valitushuudoista, — huolimatta kaikesta tästä oli täällä joitakuita vanhan kansan miehiä, jotka säilyttivät uskollisessa muistossa kreivi Henrik Matthias von Thurnin, böhmiläisen kuningas Fredrikin ja hänen ystävänsä, ja jotka ilolla tervehtivät ruotsalaisia vapauttajina.

Sellainen mies oli eräs vanha kreivi muutamassa linnassa Egerin läheisyydessä, ja hänen vierasvaraisessa kodissaan oli milteipä päivittäin pöytä katettuna ruotsalaisille upseereille. Elämä täällä oli sitä miellyttävämpää, kun useammat ylhäiset ruotsalaiset rouvat, jotka seurasivat miehiään sotaan, asuivat linnassa. Näiden joukossa oli myös äskennaitu rouva Katharina Eva Mörner, jonka seurassa oli hänen veljensä tytär Anna Skytte. Kauneutta, nuoruutta ja suloa oli runsaalla mitalla tässä vanhassa linnassa, mutta korkeimmalla kaikista seisoi pohjoismaalainen neitsyt, jolla oli niin liljanvalkoinen hipiä ja niin vaaleat kutrit ja haaveellisen ihana, miltei hämyinen kaihon ilme sinisissä silmissään. Näiden silmien himmeä tuli haavotti monen soturin sydämen, ja he huokasivat salavihkaa kainossa halussaan voittaa tällaisen naisen käsi, mutta kukaan ei voinut kerskailla, että olisi nähnyt vastataipumuksen vilahdustakaan tämän ihanan immen puolelta, johon sydämen hellemmät tunteet eivät ensinkään näyttäneet pystyvän. Kuitenkin oli yksi, joka näki vaivaa enemmän kuin muut saavuttaakseen sellaisen suosion. Hän oli loistava, aivan epäilemättä kaunis, Fritz von Krokow. Hän tunsi perinpohjin taidon voittaa naissydämiä ja hän piti aluksi pohjoismaalaisen viattomuuden voittamisen helpoimpana asiana maailmassa, mutta huomasi pian siinä pettyneensä. Ja tämä kannusti häntä uusiin ponnistuksiin. Hän oli väsymätön keksimään uusia keinoja, mutta kaikki näytti olevan turhaa.

Hän alkoi silloin tähystellä, missä saattoi piillä syy hänen onnettomuuteensa, eikä kestänyt kauan, ennenkuin hän pääsi tai luuli päässeensä siitä selville. Rakkaus toiseen se oli Annan läpitunkemattomana kilpenä. Siinä hän nyt kenties olikin oikeassa, mutta hän erehtyi sitävastoin tykkänään tämän rakkauden esineeseen nähden.

Eversti Helmud Wrangel oli myös niiden upseerien joukossa, jotka kävivät kreivillisessä linnassa, ja hän syttyi ensi kerran Annan nähdessään liekkeihin, joita hän ei voinut hillitä. Majuri von Krokow näki sen, kuten kaikki muutkin, ja hymyili, mutta hymy vääristyi pian ja jätti tilaa aivan toiselle ilmeelle. Helmud Wrangel ei läheskään voinut vetää Fritzille vertoja ulkonaisessa kauneudessa, mutta hänen korkeasta otsastaan ja hänen tulisista, tummista silmistään liekehti sellainen miehekäs voima, ja koko hänen olennossaan oli jotakin siitä vapaasta, avonaisesta, joskus kiihkeästä ja maltittomasta, mutta aina lämpimästä ja hehkuvasta luonnonlaadusta, joka harvoin jättää tekemättä naiseen vaikutustaan. Eikä löydykään naista, joka voi pysyä välinpitämätönnä palavalle, syvälle ja vilpittömälle rakkaudelle, vaikkei hän voisi siihen vastatakaan. Ja Helmud Wrangel rakasti tulisen sielunsa koko voimalla tätä impeä, jonka näkeminen oli hänelle kuin rakkaan kotoisen laulun sävel tai kuten ilmestys suloisen lumouksen maailmasta, maailmasta, johon hän oli vähän perehtynyt, jollei siellä kokonaan vieraskin, ja jonka tenho hänet sentähden valtasi kokonaan.

Muutamia kertoja oli eversti puhutellut Annaa, mutta lyhyesti ja jyrkästi, melkein käskevästi, ikäänkuin olisi istunut ratsunsa selässä prikaatin edessä ja olisi ollut kysymys iskemisestä vihollisen kimppuun, ja majuri hymyili hänen kömpelyydelleen ja oli varma asiastaan. Mutta kuinka olikaan, ei Annan huulilla näkynyt mitään sellaista hymyä. Hän näytti päinvastoin eräänlaisella mielihyvällä kuuntelevan Dulle Wrangelin sanoja ja itse auttavan häntä oikealle tolalle, kun häneltä näytti ikäänkuin puuttuvan sanoja sanoakseen mitä tahtoi.

Eräänä iltana olivat tanssiaiset linnassa. Majuri tanssi Annan kera ja eversti seisoi katsellen. Mutta hänen silmänsä salamoivat ja hänen huulensa olivat lujasti yhteen puristuneet. Majuri kuiskasi jotakin Annalle, ja tämä kalpeni silloin äkkiä, mutta vastasi jotakin, joka vuorostaan pani majurin kalpenemaan. Ja yhä kiihkeämmin kuohui veri tuittupäisen Dulle Wrangelin suonissa. Vihdon päättyi tanssi. Silloin meni hän lujin askelin sille paikalle, jossa Anna istui, ja pyysi puhutella häntä. Hän tarjosi Annalle käsivartensa, johon tämä kernaasti tarttuikin, ja he menivät suuren tanssisalin viereiseen huoneeseen. Tässä huoneessa oleskeltiin harvoin ja oli se nyt illalla, vaikka oltiinkin keskellä kesää, valaistu vahakynttilöillä, jotka paloivat paksuissa hopeajaloissa.

"Minä rakastan teitä, neitsyt Anna", sanoi eversti heidän päästyään oven sisäpuolelle, "ja tahdon teidät saada puolisokseni."

"Herra eversti!" änkytti Anna, ja äkillinen punastus lehahti hänen poskilleen.

"Mitä, ettekö usko minua?" puuskahti Wrangel tarttuen hänen käteensä. "Te olette ainoa nainen, jolle konsanaan olen palanut ja jolle konsanaan tulen palamaan… kas niin, nyt se on sanottu!… Mitä te sanotte?"

"Minun vastaustani ei teidän tarvitse odottaa", vastasi Anna hieman mietittyään, "ja koska tunnen teidät kunnian mieheksi, herra eversti, niin tahdon vastata yhtä suoraan kuin te olette kysynyt… Minäkin rakastan…"

"Rakastat… tyttö, tyttö… rakastatko minua?"

Kiihkeän, hurjan miehen kasvoille tuli sellainen ilme kuin taivas olisi avautunut hänen näkyviinsä ja hän yhtäkkiä saanut katsella koko sen ihanuutta. Hän pani kätensä ristiin ja katsoi miltei jumaloiden vapisevaan tyttöön. Annan mielessä herätti tämän miehen, jota hän yleensä piti suuressa arvossa, hehkuva tunnustus pelon ja surun tunteen.

"Minä rakastan, herra eversti", sanoi hän, "mutta minä rakastan toista!"

Helmud Wrangel hypähti taaksepäin, mutta pysähtyi äkkiä ja katsoi ylpeänä ja jäykkänä tähän tyttöön, joka oli uskaltanut lausua kuolemantuomion hänen rakkaudelleen.

"Älkää vihastuko", jatkoi Anna, "älkää vihastuko… Ainoastaan siksi, että tunnen teidät jaloksi ja ritarilliseksi mieheksi, olen teille ilmaissut, mitä ei kukaan muu tiedä…"

"Teidän ei tarvitse sanoa enempää", keskeytti eversti tehden torjuvan liikkeen kädellään. "Tunnen paremmin kuin luulettekaan miehen, joka on voittanut teidän rakkautenne, enkä voi muuta kuin surkutella teitä…! Tämä on myös luottamuksella sanottu, neitsyt Anna, ja jos tahdotte noudattaa miehen neuvoa, miehen, joka aina pitää korkeimpana teidän onnenne, niin olkaa kuulematta tätä rakkautta!"

Helmud Wrangel lausui nämä sanat hirveällä tyyneydellä, ja ikäänkuin hänen tulivuoren tapainen luonteensa korvaukseksi siitä vaatisi oikeutensa suuremmalla rajuudella tai kuin ei hän enää olisi voinut sietää nähdä tätä naista, joka oli sytyttänyt hänen sydämensä paloon, törmäsi hän ulos huoneesta. Onneksi — sillä itse ei hän kiihtyneessä tilassaan sitä ajatellut — tuli hän valinneeksi oven, joka vei linnanpihaan johtavaan käytävään, ja vältti siten herättämästä tarpeetonta huomiota sekä itseensä että Annaan.

Kulettuaan linnanpuutarhan lävitse linnanpihaan käski hän esiin hevosensa ja lennätti pois kreivillisestä linnasta. Minne hänen matkansa piti, tiesi hän tuskin itsekään, mutta aamulla tämän yön jälkeen tuli hän jalkaisin ruotsalaisten leiriin. Hänen kuoliaaksi ajetun hevosensa ruumis löydettiin parisen päivää myöhemmin jylhimmästä vuoriseudusta Egeristä pohjoiseen päin. Lähinnä seuraavat päivät oli Helmud Wrangel sulkeutuneena telttiinsä, ja kun hän vihdoin näyttäytyi, pani hän toimeen muutamat murhaavimmista juomingeistaan, joista hän nousi syöstäkseen suin päin hurjimpaan taisteluun, kun nyt ryhdyttiin hyökkäykseen kaupunkia vastaan.

Ruotsalaiselle sotamarskille oli nimittäin saapunut viesti, että keisarillinen sotajoukko lähestyi kreivi Holzapfelin johdolla — tai "Hapanomenan", kuten meikäläiset sotamiehet häntä nimittivät — ja sentähden olivat kaikki voimat ponnistettavat Egerin pikaiseen vallottamiseen. Vihdoin pakotettiinkin urhoolliset puolustajat avaamaan kaupungin portit. Se tapahtui heinäkuun 7 p:nä, ja kolme tuntia myöhemmin nähtiin keisarillisten joukkojen sotalipun vilkkuvan kukkuloilla etelässäpäin. Ruotsalaisten ilo oli suuri ja tuli vielä suuremmaksi niiden muonavarastojen tähden, jotka olivat kootut Egeriin ja jotka nyt joutuivat heidän saaliikseen.

Mutta nyt muutti sota muotoaan. Keisari Ferdinand oli itse sotajoukkonsa mukana, ja hän päätti uskaltaa kaikkensa ottaakseen Egerin takaisin. Tämän johdosta syntyi joukko pieniä, mutta tulisia ja usein verisiä taisteluja, vaikkei niistä koskaan tullut ratkaisevaa ottelua. Niiden aikana alkoi ruotsalaisten soturien keskuudessa liikkua eriskummainen satu linnanrouvasta, joka parisen sataa vuotta takaperin, jolloin Böhmissä olivat samoin raivonneet veriset uskonsodat, oli julmalla tavalla murhattu, mutta jonka henki ilmestyi iloitakseen totuuden voitosta eksytysten ja pimeyden ylitse. Tuskin olivat torvet toitottaneet hyökkäykseen ja rummut alkaneet päristä ja ensimäiset laukaukset paukkua, ennenkuin saattoi varmasti odottaa näkevänsä joltakin metsäkukkulalta valkopukuisen, hunnutetun haamun istuvan valkoisen hevosen selässä ja tarkkaavasti seuraavan taistelun kulkua. Moni väitti nähneensä, kuinka kummitushevonen korskui tulta ja kuinka sen silmät loistivat kuin kaksi tähteä taivaalla yön pimeydessä. Sillä kun taistelu oli lopussa ja kentällä makasivat vain kuolleet, silloin leijaili haamu keveästi sen ylitse eteenpäin, pysähtyi jokaisen ruumiin luona, ja jokainen, joka silloin oli ulkona — ja sellaisia, jotka ryöstivät kuolleita, oli silloin suuri paljous — perääntyi ehdottomasti väristen niiltä paikoin sotakenttää, joilla linnanrouva liikkui, vaikkeikaan hänen läsnäolonsa saanut heitä kokonaan luopumaan hirvittävästä ammatistaan. Nämä tarut liikkuivat kauan miehistön kesken, ennenkuin ne tulivat upseerien korville, eivätkä ne sittekään herättäneet heissä erityistä huomiota, sillä sellaiseen oli nyt niin totuttu tämän sodan aikaan, että pikemmin olisi herättänyt kummastusta, jos tällaisia ilmiöitä ei olisi ensinkään näyttäytynyt.

Niin läheni joulukuu loppuaan. Silloin laadittiin ruotsalaisessa päämajassa suunnitelma keisarillisten yllättämiseksi ja jos mahdollista keisarin itsensä vangitsemiseksi. Vihollisten etuvartio oli ainoastaan puolen peninkulman päässä ruotsalaisten leiristä, ja Helmud Wrangel sai tehtäväkseen käydä 2,000 ratsumiehen kera tämän etuvartion kimppuun ja siepata sen vangiksi, minkä jälkeen hänen heti oli ilmotettava sotamarskille asian päätöksestä, jolloin tämä ryntäisi esiin koko ruotsalaisen sotajoukon kera.

Kuumeisella ihastuksella järjesti Helmud Wrangel kesäkuun 29 p:nä illalla ratsumiehiään, ja kun kaikki oli kuten pitikin, läksi hän taipaleelle. Oli tavattoman pimeä yö, joka oli yritykselle suuressa määrin suotuisaa, niin että torkkuva keisarillinen etujoukko, joka kaikista vähimmän aavisti niin äkillistä yöllistä hyökkäystä, oli miltei taistelutta pakotettu antautumaan vangiksi. Tämä ei kuitenkaan ollut lainkaan Dulle Wrangelin makuun. Hän tahtoi kuulla miekkojen kalskuvan ja luotien vinkuvan, muuten koko yritys ei ollut mistään kotoisin. Hän käski sentähden laskettaa eteenpäin, ja kun aurinko nousi, ratsasti hän täyttä laukkaa vihollisleirin sydämeen. Tämä kaareutui pitkänä rivinä muutamien talojen ympärille, ja parhaimmassa näistä taloista asui keisari itse. Täälläkään ei oltu lainkaan aavistettu moista rohkeutta eikä osattu sitä varoa, ja ruotsalaiset ratsumiehet seurasivat everstiään kuin olisivat hänen kanssaan olleet yhtä luuta ja lihaa, saman hengen elähyttämät, yhtä varmat voitosta.

Niin tulivat he yhä lähemmäksi keisarin asuntoa.

"Reippaasti eteenpäin, pojat!" huusi Dulle Wrangel. "Ja me teemme vuosisadan suurimman urotyön!"

Silloin nähtiin miehen rikkaasti kullalla koristellussa yönutussa hyppäävän eräästä keisarin asunnon ikkunasta. Häntä seurasi muutamia harvoja asestettuja miehiä ja vähän matkan päässä leirissä kuuluttiin hälytettävän ratsaille.

"Se on keisari!" kuului joku huutavan ruotsalaisten äärimäisellä vasemmalla sivustalla, johon pakenijat selvästi näkyivät, kun taasen ne, jotka ratsastivat oikealla, jossa Helmud Wrangel itse oli, eivät nähneet heistä mitään. Eversti kuuli kuitenkin huudon ja riensi salaman nopeudella ratsumiestensä editse vasemmalle. Hän näki muutamain miesten syöksevän eteenpäin, ja hän tunsi heidät ja huudahti:

"Hyvä, Hammar! Käy kimppuun Städin kera, niin sieppaatte hänet, kuka hän sitte lieneekin" — lisäsi hän itsekseen. Sillä ne, joille hän huusi, ja heidän seuraajansa olivat jo aikoja ennen kadonneet hänen näkyvistään, ja samassa sai hän aivan toista ajateltavaa. Muuan vihollisten ratsurykmentti kirkkaassa haarniskassa ratsasti pitkässä rivissä ruotsalaisia vastaan ja sieltä ja täältä leiristä kuului useampaan kertaan hälytyssoittoja. Dulle Wrangel hieroi käsiään tyytyväisyydestä ja näytti niin tuimalta ratsunsa selässä istuessaan, että olisi voinut pelottaa itsensä paholaisenkin. Nyt saisi hän kyllikseen miekanmittelystä ja verestä. Syntyi tulinen taistelu, mutta oli luonnollista, ettei pieni ruotsalainen sotavoima voinut vetää vertoja koko keisarilliselle sotajoukolle, vaan sai kiittää onneaan, jos jokseenkin ehein nahoin voi vetääntyä takaisin vihollisleiristä.

Mutta Hammar ja Städ ja heitä seuraava kourantäysi ratsumiehiä saivat kuumemman kylvyn. Talosta paennut oli tosiaankin keisari. Eräällä paikalla, missä useammat tiet risteilivät pikkukylän reunimmaisten talojen ympäri, kadottivat he hänet näkyvistään. Mutta pian näkivät he jälleen kullalla kirjaillun yönutun, ja he seurasivat häntä itsepintaisuudella, joka olisi ansainnut paremman onnen. Sillä kun he peninkulman matkan ratsastettuaan vangitsivat pakenijan, huomasivat he pettyneensä. Kullalla kirjailtu yönuttu peitti muuatta keisarin seurueeseen kuuluvaa upseeria, ja tämä, joka nyt katsoi herransa välttäneen vaaran, kertoi, että keisari oli lähtenyt toista tietä, suostuttuaan ensin uskotun upseerinsa pyyntöön, että tämä ajajia eksyttääkseen ottaisi hänen yönuttunsa. He seisoivat hetken neuvottomina, mitä tekisivät. Mutta sitte pakotti Hammar upseerin sanomaan, mitä tietä keisari oli lähtenyt, ja niin vähän toiveita kuin hänellä olikin saavuttaa tarkotuksensa, päätti hän kuitenkin lähteä siihen suuntaan, jollei muun vuoksi, niin tätä kiertotietä palatakseen ruotsalaiseen leiriin. Upseeri oli täysin vakuutettu, ettei keisaria voitu saavuttaa ja että, vaikkapa niinkin kävisi, ympäröisi häntä riittävä voima vastustaakseen tätä harvalukuista vihollissakkia, ja sentähden ei hän epäröinyt antaessaan niitä tietoja, joita Hammar vaati.

Heidän täytyi ratsastaa raivaamattomia polkuja tiheäin metsien lävitse, ja vasta päivän käännyttyä iltapuolilleen he saapuivat tielle, jota keisari upseerin lausunnon mukaan oli ratsastanut. Nyt olivat he kuitenkin likipitäen luopuneet toivosta tavata ajamansa rauhotetun otuksen. Sillä oli liiankin todennäköistä, että hän oli jo palannut omiensa luo tai sitte jatkanut pakoaan Pragiin, ja kummassakaan tapauksessa ei heillä ollut mitään muuta tehtävää kuin parhaimmalla tavalla raivata itselleen tie maanmiestensä luo. Kuitenkin leiriytyivät he metsään levähtääkseen ja antaaksensa väsyneiden hevostensakin hieman puhaltaa. Seutu sopi oivallisesti öiseen hyökkäykseen. Se oli mitä metsäisin ja läpipääsemättömin tienoo Böhmerwaldissa.

Ja yö tuli, ja kuu nousi heleänsiniselle taivaalle ja tuuli suhisi niin surusointuisesti korkeissa tummissa puissa. Silloin kuului lähestyvän ratsujoukon kavioiden kapse. Saattoi nähdä heidän lähemmäksi tultuaan, että niitä oli vähintään sata hevosta.

"Sieltä tulee keisari!" kuiskasi Hammar Städille, ja tämä nyökkäsi päätään.

Oltiin hetkinen kiihkeässä jännityksessä. Mutta vihdoin sanoi Hammar:

"Jos tahdot kuten minä, Städ, niin uskallamme yrittää… Hakkaa ympärillesi toisten kanssa, niin minä otan keisarin."

Taasen nyökkäsi Städ myöntävästi, ja hetkisen jälkeen törmäsi pieni ruotsalainen ratsumiesjoukko hurjasti huutaen metsänrinnettä myöten tielle. Hämmästys, ällistys valtasi keisarilliset, ja epäilemättä olisi täälläkin tehty yksi niitä satumaisia urotöitä, joita seuraavat ajat kertovat Ruotsin kuninkaasta ja hänen sinisistä pojistaan, jollei onnen hymyillessä suopeimmillaan olisi muuan vangituista keisarillisista neuvotellut ulos metsästä ja huutanut omilleen, ettei ruotsalaisia ollut enempää kuin mitä näkyi. Nyt syntyi taistelu elämästä ja kuolemasta. Keisarillisten rohkeus palasi, kun he kuulivat, että heillä oli vain nämä kaksikymmentä ratsumiestä vastassaan eikä takana — kuten he ensin olettivat — odottanut suurempaa vihollisvoimaa, ja he sulkivat tiheän piirin näiden muutamain, kuolemaa halveksivaan ruotsalaisten ympärille. Nämä taistelivat kuin jalopeurat, ja monet viholliset makasivat jo maassa verissään, ennenkuin näytti edes mahdolliseltakaan heitä kesyttää. Mutta vihdoin kaatui Hammar ratsunsa selästä. Städ hakkasi ympärilleen kuin vimmattu, ja kasa ruumiita makasi näiden kahden ympärillä. Silloin sattui Städiinkin miekanpisto, ja hän kaatui. Nyt antautui viisi jälellä olevaa ruotsalaista vangeiksi, ja keisari oli pelastettu ja vihollinen ratsasti tiehensä, kuun heittäessä kylmiä säteitään paikalle, jossa Hammar ja Städ olivat uskaltaneet ryhtyä veriseen leikkiinsä.

Mutta silloin näyttäytyy valkoinen haamu, vielä valoisampana ja läpinäkyvämpänä kuun säteissä, hän, joka tarun mukaan seurasi jokaista ottelua ja näyttäytyi taistotantereella yhtä varmasti kuin jokainen oikeauskoinen soturi toivoi saavansa katsella Jumalaa kasvoista kasvoihin päätettyään vartionsa täällä maan päällä. Äänetönnä kuin henki laskeutuu hän korkean salkonsa selästä ja leijailee eteenpäin yli tien, jolla kaatuneet nukkuvat raskasta untaan. Jokaisen ruumiin luona kumartuu hän maahan, sivelee kädellään pois, jos mitä on peittämässä elottomia kasvoja, ikäänkuin hänelle olisi nautinto lukea elämän satua näistä sammuneista silmistä.

Äkkiä pysähtyy hän ja kuuntelee ja kääntyy ympäri. Kuoleman korahdus, jonkun kaatuneen suonenvedontapainen nytkähdys, soturin, jonka henki kenties juuri nyt irtaantui maallisen elämän kahleista, veti hänet sinne päin. Ja vielä kerran pysähtyy hän ja kuuntelee ja painaa kätensä sydäntään vasten. Muuan ääni puhui ja eräät silmät katselivat häntä aivan hänen jalkojensa edessä.

"Hammar!" sanoi ääni. "Hammar… missä olet, en voi ottaa askeltakaan ilman sinua, ja varmaankin olemme nyt taipaleella taivaan valtakuntaan, sillä minä näen hänet… linnanrouvan… näen hänet selvään, ja silloin ei liene pitkä matka Pyhän Pietarin luo… mutta puhuthan puolestani, Hammar… saan kai silloin jäädä oven suuhun, luullakseni… sano, Hammar, puhuthan puolestani!"

Ja valkoinen haamu siirtyi eteenpäin, kuten ajatus lentää rakastettuaan kohtaamaan, ja hän kumartui alas ja nosti hiljaa, niin hiljaa kuin kukan nostaa hyväilevä tuuli, muutaman kalpean pään läheltä sitä paikkaa, jossa puhuja makasi. Mutta näiden kasvojen piirteistä ei hän lukenut ainoastaan kuoleman kylmää kirjotusta, hän painoi kiihkeästi poskensa kuolleen poskea vasten, ja hän päästi huokauksen, niin syvän, niin sydäntä viiltävän kuin ainoastaan elävä ja rakastava olento voi.

* * * * *

Vaikkakin Dulle Wrangelin vietteli hänen tulisuutensa menemään sotamarskin määräysten ylitse ja hän siten esti koko keisarillisen sotajoukon hävityksen, joka kenties olisi saatu tulokseksi, jos kaikki olisi käynyt laskujen mukaan, niin voitettiin kuitenkin se, että keisari lähti liikkeelle Egeristä ja vetääntyi eteläänpäin Tribeliin, pieneen linnaan Piisin pohjoispuolella. Täällä jatkettiin samaa nälkäsotaa kuin Egerin tienoillakin, ryhtymättä ratkaisevaan otteluun.

Eräänä päivänä, elokuun 12 pnä, oli muutamia upseereja kokoontunut juominkeihin, joista tuli hurjan huimat, kuten aina, milloin Dulle Wrangel oli mukana. Kokkapuheet ja mehevät jutut seurasivat toisiaan. Ei edes pyhiä asioitakaan jätetty kajoamatta, ja hopeaiset ja kultaiset, kallisarvoisilla kivillä koristellut alttarikalkit, jotka olivat otetut saaliiksi joistakin kirkoista tai luostareista, mutta joita täällä käytettiin juomamaljoina, antoivat aihetta pöyristyttäviin kertomuksiin tästä pitkällisestä sodasta.

Hurjat teot, joissa halaistut pääkallot ja häväistyt naiset olivat pääsisältönä, johtivat vähitellen keskustelun naiselliseen kauneuteen, ja kukin kehui omaa ihannettaan oivallisimmaksi. Dulle Wrangel oli sillaikaa istunut vaiti ja antanut katseensa viipyä kuohuvalla viinillä täytetyssä maljassaan. Mutta äkkiä nosti hän päänsä pystyyn ja huudahti säkenöivin silmin:

"Niin totta kuin elän, ei koko kristikunnassa ole kuin yksi ainoa kaunis nainen, ja hän on vaalea ruotsalainen tyttö vanhassa linnassa Egerin varrella."

"Neitsyt Anna?" kysyi majuri Krokow ja katsoi tutkivasti everstiin. "Majuri Bertil Niilonpojan veljentytär?"

"Niin", vastasi eversti. "Ja sen vastaan hengelläni ja verelläni!"

"Olette oikeassa", palasi majuri juttuun ilkeästi hymyillen. "Olette oikeassa, jos sanotte, että hän on ollut kaunein. Sillä minusta ei perhosta, jonka siivet ovat kadottaneet ensimäisen kultajauheensa, voi enää sanoa kauniiksi, menenpä niin pitkälle, etten tahdo edes antaa nimeä kukalle, jonka ensi tuoksun ovat yölepakon siivet pyyhkineet pois…"

"Majuri von Krokow!" puuskahti silloin Dulle Wrangel ja nousi pöydästä koko pituuteensa. "Ne sanat saatte ottaa takaisin tai vastata niistä miekka kädessä!"

"Aina otatte te asian niin kuumasti", vastasi von Krokow, vielä hymyillen — "kuitenkin olen valmis kohtaamaan teitä, missä ja milloin itse tahdotte, jos todellakin pidätte kiinni väitteestänne!"

Kaksintaistelun aika määrättiin. Dulle Wrangel tahtoi, että sen piti tapahtua heti, mutta toiset olivat sitä mieltä, että se tapahtuisi vasta seuraavana aamuna ja tulisen everstin täytyi harmikseen mukaantua heidän tahtoonsa. Hän tyhjensi maljansa kerta siemauksella ja poistui seurasta. Joku hetki myöhemmin, kun hän istui teltassaan, ilmotettiin majuri von Krokow, ja hän sai heti tulla sisään.

Ensimäisten jäykkien tervehdysten jälkeen alkoi majuri puhua heidän riidanaiheestaan ja esittää niitä syitä, joihin hänen lausuntonsa Anna Skyttestä nojautuivat, ja merkillistä kyllä antoi eversti hänen puhua loppuun häntä pienimmälläkään sanalla keskeyttämättä.

Tämä teki majurin yhä varmemmaksi juomaseuran juttujen aikana muodostamassaan mielipiteessä, että hän huiman hurjapäisestä everstistä oli saanut sielunheimolaisen. Tämän mielipiteen varaan, joka perustui ihmisen tavalliseen taipumukseen arvostella muita itsensä mukaan, oli von Krokow rakentanut suunnitelman kostaakseen Annalle, joka oli halveksinut hänen rakkauttaan, ja samalla kertaa tyynnyttääkseen omia himojaan. Jos hänellä olisi liittolaisenaan se, jota hän piti suositumpana rakastajana, katsoi hän varmasti voivansa houkutella Annan ansaan ja toi sentähden lopuksi avomielisesti esiin kaiken, mitä hänellä oli sanottavaa.

"Niin on asianlaita, eversti", sanoi hän. "Kaunis neitsyt Anna jättää kauneutensa alttiiksi hylkyväelle, ja tämän johdosta täytyy jokaisen ritarin tuntea itsensä loukatuksi ja kehotetuksi kostoon… Ja nyt, eversti, jos tahdotte kuten minä, niin on miina valmis räjähtämään… Ryöstämme hänet, pakotamme hänet tunnustamaan häpeänsä, ja sitte…"

"Ja sitte…?" kysyi eversti kumealla, yksikantaisella äänellä.

"Sitte jatkakoon hän kurjaa elämäänsä leirin irtolaisnaisten joukossa!"

Eversti hypähti nopeasti pystyyn, kun hän kuuli nämä kylmät ja matalaa ja halpaa mieltä todistavat sanat, ja hän seisoi leimuavin kasvoin von Krokowin edessä. Tämä kalpeni ja tahtoi astua askeleen takaperin, mutta samalla hän sai niin navakan korvapuustin, että hän horjahti maahan. Ennenkuin hän ehti nousta ja selvitä hämmennyksestään oli Dulle Wrangel ulkona, ja tuossa tuokiossa istui hän ratsailla ja kiiti täyttä laukkaa pohjoista kohden vanhaan linnaan, jossa oli hän, ainoa tyttö, joka oli saanut hänen sydämensä lämpimämmistä tunteista sykähtelemään.

Kohta tämän jälkeen nähtiin myös majuri von Krokowin ratsastavan samaa tietä, mutta häntä seurasi pari palvelijaa.

Oli jo myöhä, kun Dulle Wrangel saapui linnaan. Hän ei ollut sinne astunut jalkaansa siitä päivin, kun hän ilmaisi rakkautensa, eikä hän olisi koskaan enää siellä käynyt, jolleivät majurin sanat olisi herättäneet halua varottaa ja pelastaa tätä naista, jota hän ei koskaan lakkaisi rakastamasta, niin kauan kuin hänen sydämensä sykki, vaikkapa tämä ei koskaan tulisikaan kuulumaan hänelle. Linnanpihalla seisoi kaksi satuloitua hevosta, joita piteli muuan kookas ratsumies, joka kohta herätti everstin huomiota, vaikkakin side hänen päänsä ympärillä aluksi eksytti hänen tarkkaa muistoaan ja sai aikaan, ettei hän heti tuntenut miestä. Mutta kun hän oli laskeutunut hevosensa selästä ja tullut aivan hänen luoksensa, tunsi hän hänet.

"Mitä, oletko se sinä, Städ", kysyi hän, "ja mitä teet täällä?"

"Kiitos kysymästä", vastasi Städ tyynesti ja kuivasti kuten tavallisesti. "He ovat paikanneet minut kokoon nyt, mukamas, jotta minä kestänen vielä ottelun tai parisen…"

Edelleen kyseltyään sai eversti lopulta selvän hurjasta taistelusta heinäkuun 30 päivän illalla, jolloin Hammar ja Städ parinkymmenen ratsumiehen kera tahtoivat siepata keisarin, joka ratsasti sadan ratsumiehen suojelemana, ja hän hymyili sen kuullessaan aika lailla ja taputti Städiä olalle. Städ kertoi myös, kuinka hänet ja Hammar ihmeellisellä tavalla oli tuotu tänne linnaan ja täällä hoidettu ja vaalittu, niin että he nyt saattoivat ajatella jälleen palaamista sotaväkeen.

"Ja missä on Hammar?" kysyi eversti.

"Hän on linnanrouvan luona, kummituksen, jonka hän aikoo naida… Nähkääs, sen ovat he tuumineet nyt, kun neitsyt on paikannut ja laastaroinut meitä molempia… He ovat vanhat tutut keskenään, aina lapsuudesta saakka, nähkääs, ja nyt oleskelevat he parasta aikaa linnan puutarhassa!"

Dulle Wrangelin aivoissa alkoi pyöriä ympärinsä. Hän oli kuullut tarun valkoisesta haamusta, joka seurasi ruotsalaista sotajoukkoa, ja hän alkoi himmeästi aavistaa, että tämä et ollut kukaan muu kuin Anna ja että se rakkaus, josta neitsyt oli puhunut hänelle, kohdistui aivan toiseen kuin siihen kurjaan, jolle hän parisen tuntia sitte oli antanut niin tuntuvan ojennuksen. Hän riensi kiireisin askelin linnan puutarhaan tavatakseen Hammaria ja saadakseen selon häneltä, ennenkuin meni tapaamaan Annaa.

Mutta hän ei ollut kulkenut montakaan askelta ennenkuin hän pysähtyi. Hänen silmiensä eteen avautui taulu, jonka sisällöstä hän sai kaikki tiedot mitkä tarvitsi, vaikkeivät hänen korviinsa olisi saapuneetkaan sanat, jotka tekivät kaiken erehdyksen mahdottomaksi. Laskeutuvan auringon viime säteiden valaisemina seisoivat Hammar ja Anna rinnatusten ja pitivät toisiaan kädestä.

"Niin tulisit kuitenkin omakseni ja Susannan ennustus täyttyisi!" lausui Hammar.

Anna painoi kauniit kasvonsa hänen rintaansa vasten ja katsoi kyynelsilmin häneen.

"Ja otathan nyt Susannan sormuksen muistoksi hänestä ja minusta ja tämän hetken ja lupaukseni merkiksi… Nyt täytyy meidän erota, mutta elinpä tai kuolin, tiedän toki, että sinä olet lupauksellesi uskollinen ja odotat minua, ja me kohtaamme toisemme täällä tai taivaassa…!"

He syleilivät, ja Dulle Wrangel saattoi tuskin temmata irti katsettaan tästä ihmeen kauniista näystä. Kyynel värähti hurjassa silmässä, ja hänen väkevä ruumiinsa vapisi. Mutta sitte kiiti hän pois, hyppäsi hevosen selkään kiirehtien ja hätiköiden, ikäänkuin olisi pelännyt omaa varjoaan, ja lasketti pois linnasta. Oli lauha elokuun ilta, ja tuuli toi niittyjen ja metsän suloisimpia tuoksuja ilmojen teitse linnanmuurin ylitse ja puutarhaan, jossa Anna istui unelmiinsa vaipuneena. Hammar ja hänen ystävänsä olivat poistuneet, ja hän pani niin vähän huomiota ajan kulkuun, että oli jo yö, ennenkuin hän ajatteli lähteä puutarhasta. Silloin lähestyi käytäviä myöten hiljaa hiipien tumma hahmo, joka antoi hänelle kirjeen ja pyysi häntä kiiruhtamaan, koska jokainen silmänräpäys oli tärkeä. Hän riensi huoneeseensa ja luki kirjeen. Se oli eversti Helmud Wrangelilta. Tämä oli haavotettu ja makasi kuolemaisillaan ja pyysi, ettei Anna kieltäytyisi kuulemasta hänen viimeistä ja ainoaa rukoustaan, vaan soisi hänelle hetkisen keskustelun, ennenkuin hän lähtisi täältä. Mitä hänellä oli sanottavaa, koski Annaa itseään lähemmin kuin häntä. Anna aprikoi hetken, jonka jälkeen hän kutsui kirjeentuojan luokseen ja koetti kyselemällä saada tältä selville, kuinka kaikki oikeastaan oli. Tumma mies, joka ulkonäöstään päättäen oli yksityispalvelua, vastasi harvoin sanoin, että everstin kimppuun oli käyty täällä linnan läheisyydessä ja hänet oli viety viereiseen tupaan. Silloin ei Anna enää epäröinnyt. Hän heitti vaipan ympärilleen ja seurasi kirjeen tuojaa. Mutta tuskin oli hän ehtinyt alas jyrkästä mäestä, joka aleni linnan portilta, ennenkuin häneen tarttui mies, joka nousi tien varresta, hänen päänsä käärittiin saaliin ja hän tunsi kuinka hänet nostettiin hevosen selkään. Mentiin eteenpäin vimmatulla vauhdilla, sanomatta sanaakaan hänen tai ryövärien puolelta. Äkkiä huusi ääni, joka hänestä tuntui tutulta, jyrisevän: "seis!" — Vaihdettiin muutamia lyhyitä kysymyksiä ja vastauksia, miekat kalskuivat ja pari laukausta pamahti, ja sitte tarttui joku hänen vyötärönsä ympäri, nosti hänet alas hevosen selästä ja otti saalin hänen päänsä ympäriltä. Paikkaa, missä hän oli, valaisi kirkkaasti kuutamo, ja hän näki edessään Helmud Wrangelin tutut kasvot.

"Tulinpa parhaaseen aikaan, neitsyt Anna!" sanoi hän. "Aikani on laskettu, ja minä viivyn leiristä poissa kauemmin kuin sopii hyvään järjestykseen… Mutta nyt seuraan teitä takaisin linnaan, ja teidän on luvattava minulle, ettette poistu sieltä millään ehdolla, ennenkuin astutte morsiustuoliin… kuuletteko sen, neitsyt Anna, ja tahdotteko luvata minulle sen?"

Anna antoi hänelle kätensä, nousi jälleen hevosen selkään ja he ratsastivat yhtä matkaa linnan portille, jossa eversti uudisti varotuksensa.

"Ja nyt hyvästi, neitsyt Anna", sanoi hän sitte. "Luulen, ettemme enää koskaan näe toisiamme tässä maailmassa!"

Hän katosi yhtäkkiä. Aamulla varhain elokuun 13 p:nä oli hän taasen teltassaan, nipin napin joutuen ottamaan vastaan niitä, joiden oli oltava todistajina kaksintaistelussa hänen ja majuri von Krokowin välillä.

"Ei, hyvät herrat", sanoi Dulle Wrangel heille, "Dulle Wrangel ei taistele majuri von Krokowin kanssa!"

"Mutta kunnia, teidän kunnianne!" väitti muuan vastaan.

"Dulle Wrangelin kunnia…?" toisti eversti nauraen. "Se ei ole paljon arvoinen, mutta niin syvälle en kuitenkaan tahdo vajota, että vedän miekkani maalle, ryhtyäkseni kaksintaisteluun ruotsalaisen sotajoukon kurjimman miehen kanssa."

Hätäiset torventoitotukset ja yhtämittaiset rummun pärrytykset ja huudot: "vihollinen!" katkaisivat herrojen keskustelun. Kukin riensi paikalleen. Vihollinen oli tosiaankin uskaltanut yllättää ruotsalaisen leirin. Urhoollinen Johan de Werth ja Montecuculi ne johtivat keisarilliset tähän uskaliaaseen yritykseen. Pian olivat kuitenkin ruotsalaiset järjestetyt, ja ensimäisenä ryntäsi Dulle Wrangel eteenpäin. Mutta taistelu oli tulinen. Keisarilliset olivat järjestäneet asiansa mitä oivallisimmin, eivätkä he mielellään luopuneet saavutetuista eduistaan. Mieshukka alkoi tulla suureksi ruotsalaisten puolella, ja maa punertui verestä. Vihdoin saapui kuitenkin pari lisärykmenttiä, ja keisarillisten täytyi perääntyä. Mutta useita satoja ruotsalaisia makasi verissään taistelukentällä, ja niiden joukossa oli Helmud Wrangel.

Muutaman ruumiskasan takana makasi urhoollinen eversti kuoliaaksi ammutun hevosensa vieressä. Hurjat kasvot olivat kalpeat ja säkenöivät silmät olivat sulkeutuneet. Hänen päänsä lepäsi Städin sylissä, sillä tämä oli ollut everstin rinnalla, kun murhaava kuula tuli. Hänen edessään oli Hammar polvillaan ja piteli kuolevan kättä. Hänet oli kutsuttu tänne ja hän oli heti saapunut. Vähän loitompana seisoi muutamia ratsumiehiä.

Kun eversti avasi silmänsä, lepäsivät ne hetken Hammarin kasvoilla, ja raukea hymy levisi voimakkaille, mutta kalpeille ja kuoleman kaunistamille kasvoille.

"Kiitos", sanoi hän, "surmaniskusta Oberndorfin luona!… Kentiesi olen nyt sinulle maksanut samalla mitalla! Mutta yhden asian saat minulle luvata… ratsasta heti morsiamesi luo ja menkää vihille… ennenkuin aurinko on laskenut, täytyy sen olla tehty… Vie hänelle terveisiä minulta, älkääkä unhottako Dulle Wrangelia!"

Kuolevan miehen sammuva katse lepäsi kuolinhetkenä sen kasvoilla, joka oli häneltä vienyt hänen ainoan rakkautensa.

Mutta ennenkuin aurinko laskeutui, olivat Pekka Hammar ja Anna Skytte laillisesti vihityt mieheksi ja vaimoksi.

5.

ENNEN JA JÄLKEEN LUNDIN TAISTELUN 1676.

Muuan sissijoukko oli hajotettu metsäseudulla Skånen ja Blekingen välillä, ja jälellä oli ainoastaan muutamia harvoja, jotka keskellä yötä, polkuja, jotka ainoastaan he tunsivat, hiipivät eteenpäin yhtyäkseen lähimpään joukkoon heidän puoluelaisiaan. Kaksi näistä, jotka koko yön olivat kulkeneet yhtä matkaa, laskeutui aamun koitteessa erään puun juurelle. Toinen heistä oli roteva talonpoika, toinen hennompi ja hienompirakenteinen ja puettu takkiin, joka kerran näytti nähneen parempiakin päiviä. He istuivat kauan vaiti, sentään vaipumatta uneen, kuten usein on laita, kun sielu on niin kokonaan kiintynyt johonkin asiaan, että ruumiin täytyy luopua levon vaatimuksestaan.

Hevosten kavioiden kapse herätti heidät vihdoin huomaamaan, mitä tapahtui ulkomaailmassa. Paikka, jossa he istuivat, oli metsäisen kukkulan rinne, jonka alareunassa kiemurteli tie. Roteva talonpoika otti pyssynsä ja tutki panosta ja sankkiruutia, ja kun kaikki oli kuten pitikin, suuntasi hän mustat, verestävät silmänsä tarkkaavina tielle. Toinen kuluneessa herrastakissaan nojautui hymyillen, miltei ivallisen näköisenä, takanojaan puunrunkoa vasten.

"Nyt kai hän ei päässe sinulta pakoon, Paavo!" sanoi hän ja heitti nopean silmäyksen talonpoikaan.

"Luulenpa, että pyssy on saanut tartunnan sinusta, musta pappi", jupisi tämä, "ja jos se tälläkin kertaa tekee yhtä huonosti tehtävänsä, niin tähtää se ensi kerralla sinuun, ja silloin ei se varmaan petä, sen lupaan!"

"Sinulla on pahat mielessä minua kohtaan, Paavo, mutta niin ei pitäisi olla…minun rahani ovat kuitenkin tehneet teille ja kuningas Kristianille parempia palveluksia kuin kuunaan sinun pyssysi, ja ne eivät koskaan pettäneet."

"Ei, sinä olet oikeassa, pappi, ne eivät koskaan pettäneet, niin kauan kuin sinulla niitä oli, mutta, kun ne loppuivat, petti tuo pyssy oikein aika lailla, sillä sitte ei siitä ole lähtenyt yhtään laukausta… Niin totta kuin nimeni on Paavo, kolistan aivot kallostasi, jos se kirottu sinitakki nytkin pääsee livistämään… sillä sitte et toki houkutelle ketään satimeen… Herra varjelkoon, kun ajattelen niin monia kelpo miehiä, jotka sinun tähtesi ovat nuuskahtaneet nenälleen…"

"Eiväthän he voineet pitää puoliaan sinitakkia vastaan", huomautti pappi, kun talonpoika etsi sanoja vihaansa purkaakseen. "Mutta mitä he eivät voineet, sen voin minä kenties suorittaa yksin!"

"Sinä!" huudahti Paavo ja mittaili halveksivin katsein puhujaa päästä jalkoihin. "Tietääkseni et voi panna kunnon panosta pyssynpiippuun etkä ole koskaan sitä tehnyt."

"Minä käytän toisenlaista pyssyä; muuten sinä ymmärrät siitä vähät, Paavo… katso nyt ensin, ettei pyssysi petä kolmatta kertaa, niin ensiksikin pääsee minun kalloni tekemästä lähempää tuttavuutta pyssysi perän kanssa, ja toiseksi siten säästät minulta vaivan suorittaa itse sen, mikä nyt voi tapahtua silmänräpäyksessä!"

"Hm! Minua haluttaa olla tahallani ampumatta, ainoastaan nähdäkseni sinun lähtevän sissiretkelle pappistapaan", sanoi talonpoika, jonka närälle oli käynyt pitkätakin puheen ja esiintymisen tyyneys ja varmuus.

Samassa kulki muutamia ratsumiehiä alhaalla tietä myöten. Etunenässä ratsasti tulisella juoksijalla kookas mies, puvusta päättäen kuuluva korkeampiin upseereihin. Hänen rinnallaan ratsasti muuan ratsumies, ja molemmat näyttivät tuttavallisesti keskustelevan keskenään. Loitompaa kuului ratsastavan ratsurykmentin töminä.

"Ammu!" kuiskasi pappi sissin korvaan ja viittasi upseeriin.

Äkkipikaa ja noudattaen oman mielensä vastustamatonta kehotusta yhtä paljo kuin toverinsa huudahdusta nosti talonpoika pyssyn ohimolleen ja nykäisi liipasinta. Mutta sankkiruuti paloi sytyttämättä panosta. Pyssy petti kolmannen kerran, ja määrätty uhri ratsasti vahingoittumatta tietään, edes huomaamatta, mitä tapahtui ylempänä metsässä.

"Joko sinitakki on varattu luotia vastaan tai sinä olet taikonut pyssyn, pappi, pirun rukouksillasi", huudahti sissi ja heitti pyssyn luotaan. Suuttumus ja mieliharmi valtasi hurjan miehen niin syvästi, että hän hetkeksi unhotti uhkauksensa, pappi vuorostaan katsoi halveksien sissiin, jonka viha kentiesi juuri sentähden tuli voimattomaksi.

"Hyvä", sanoi pappi, "minä teen sen… ja voit luottaa siihen, että se tulee tehdyksi!"

Talonpoika katsoi häneen pitkään, ja vaadittiin ikäänkuin aikaa, jotta hänen ajatuksensa voisivat siirtyä asiasta toiseen. Mutta sitte huudahti hän kiiluvin, silmin:

"Mutta sen sanon sinulle, pappi, että jollet sitä tee, niin tunnet pyssyni piipun niskakuopassasi silloin kuin sitä vähimmän aavistat, ja sinä et ole kovanahkainen, sinä…!"

Talonpoika poistui metsään päin, ja pappi jäi istumaan puun alle. Hymy oli jälellä hänen kalpeilla kasvoillaan, mutta huulet olivat puristetut yhteen, ja katse harhaili ympärinsä, ikäänkuin hän olisi satojen joukosta etsinyt parasta keinoa saavuttaakseen sen tarkotuksen, josta hänen sielunsa unelmoi. Tiellä hänen alapuolellaan ratsasti ratsurykmentti eteenpäin, ja veripunaisista lipuista saattoi nähdä että he olivat smålantilaisia. Sitte seurasi hetkisen hiljaisuus, ja sitte tuli uusi rykmentti, jota taas seurasi toinen. Ruotsalainen sotajoukko se tästä marssi ohitse, ensin ratsuväki ja sitte jalkaväki. Siinä nähtiin vanhat, koetellut kenraalit kolmikymmenvuotisen sodan ja Kaarle Kustaan päiviltä, Helmfelt, Ascheberg, Dalberg paitsi monia muita, jotka silloin olivat ainoastaan toisen luokan tähtiä, mutta nyt säteilivät ensimäisten joukossa.

Kaikki nämä väikkyivät kuin unikuvat miehen silmien editse. Hän näki heidät hyvin, mutta hän ei näyttänyt millään tavoin heihin kiintyneen. Nähtävästi eivät he olleet soveliaita käytettäviksi silmukoina siinä kudoksessa, jota hän vatvoi ajatuksissaan. Mutta äkkiä himmeät silmät välähtivät ja pysähtyivät määrättyyn esineeseen. Tuli jälleen kaksi ratsastajaa, jotka ratsastivat muista erillään tietä myöten. Toinen oli vartaloltaan solakka ja hänen jäsenensä melkein hennot, erittäinkin kun niitä katsoi hänen suurikasvuisen, miltei jättiläiskokoisen seuralaisensa rinnalla. Molemmat olivat aivan yksinkertaisesti puetut harmaihin takkeihin ja pieniin mustiin kääntöreunuksisiin hattuihin. Pienempi heistä ratsasti oikealla. Hän oli höllittänyt valkoisen hevosensa ja antoi sen astuskella verkalleen, näyttäen tarkkaavasti kuuntelevan, mitä suurella miehellä oli sanottavaa. Mutta kulmat olivat tuimasti rypyssä, synkkä tuli leimusi suurista sinisilmistä, ja suun ympärillä oli syvä surumielisyyden piirre. Jokseenkin samalla kohdalla, missä sissipappi istui väijyen tumman puun alla, tarttui ajatuksiinsa vajonnut ratsumies äkkiä ohjaksiin ja katsoi seuralaiseensa. Hän lausui muutamia harvoja sanoja ja sitte iski hän kannukset hevosensa kylkiin ja lasketti eteenpäin, ikäänkuin olisi ollut kysymys vedosta, että hän määräajassa ehtii eteenpäin marssivan joukon etupäähän.

Hän oli kuningas Kaarle XI, ja mies hänen rinnallaan oli Johan Gyllenstjerna, "Järeä Janne", kuten häntä kutsuttiin, ei ainoastaan tavattoman ruumiillisen kokonsa ja väkevyytensä tähden, vaan myöskin karkean esiintymisen johdosta, joka oli hänelle ominainen, joko siksi että se vastasi hänen luontoaan tai vielä mieluummin sentähden, että häntä miellytti tällaisen pinnan alle peittää mitä hienoimmin ja älykkäimmin rakennettuja suunnitelmia ja laskelmia.

Katselija ylhäällä metsässä vaipui takaisin puunrunkoaan vasten, kun kuningas ja hänen ylhäisimmät neuvonantajansa olivat kadonneet näkyvistä, ja tähän asentoon, näköjään ollen vaipumaisillaan uneen, jäi hän, kunnes hänen korviinsa taasen saapui tieltä ääniä, jotka pakottivat hänet kohottamaan katseensa. Siellä kulki rivi kuormastovaunuja, jotka seurasivat sotajoukkoa, ja näissä vaunuissa näytti sissipapin mielestä olevan jotakin paljo tärkeämpää ja merkitsevämpää kuin kaikki ne hevos- ja jalkasoturit, jotka olivat kulkeneet edeltä. Hän seurasi äärimäisellä tarkkuudella jokaista vaunua ja jokaista miestä, joka jonoa seurasi, ja hänen kasvoillaan kuvastui ilmeinen mielipaha, kun hänen silmänsä eivät näyttäneet löytävän mitä hän etsi.

Vihdoin näki hän miehen ratsailla, ja hänen katseensa tyytyväisyys osotti, että hän oli löytänyt mitä etsi. Hän riensi kiireisin askelin alaspäin maantielle, joka kulki avarassa kehässä metsän ympäri, ja se oikotie, jota hän kulki, vei hänet niin kauas kuormavaunujen edelle, että ensimäinen näistä ei vielä näkynyt, kun hän astui alas maantien ojaan. Täällä otti hän taskustaan muutamia kirjeitä, valitsi niistä yhden ja pani muut huolellisesti takaisin paikalleen. Erilleen otetun kirjeen, joka oli avattu ja ilmeisesti luettu ennaltaan moneen kertaan, silmäili hän vielä kerran lävitse, mutta repi sen sitte rikki ja piilotti palaset suuren kiven alle ojaan. Sen jälkeen nakkausi hän maantielle ja kulki aivan tyynesti eteenpäin vaunuja kohden. Ensimäiseltä kuormanajajalta kysyi hän luutnantti Lorentzia ja sai vastaukseksi, että tämän saattoi saada käsiinsä jonkun kuormavaunun luota, jonka jälkeen hän jatkoi matkaansa, kysyen näön vuoksi yhdeltä ja toiselta samaa miestä. Vihdoin tuli hän etsimäänsä niin lähelle, että viimeinen kuormanajaja saattoi viitata luutnanttiin, ja niin seisoi sissipappi hänen rinnallaan.

"Oletteko luutnantti Lorentz?" kysyi hän, saaden myöntävän vastauksen ja vastakysymyksen, joka koski hänen omaa persoonaansa.

"Olen se mies, jota etsitte!" oli papin vastaus.

Luutnantti, mies, joka siinä suhteessa oli samaa maata kuin sissikin, että hän myös oli kerran nähnyt parempiakin päiviä, iski silmänsä mustaan olentoon ja näytti odottavan jotakin, joka antaisi selityksen arvotukselliseen vastaukseen. Tämä odotettu tulikin pyynnön muodossa, että hän saisi keskustella luutnantin kanssa ilman todistajia, johon tämä suostuikin siten, että antoi viimeisten kuormavaunujen ja lähimpäin seuralaistensa mennä hieman edelle, itse jatkaen ratsastustaan käyden.

"Olette tullut tänne", alkoi silloin sissi ikäänkuin vastaukseksi luutnantin kysymykseen, mikä oli hänen lausuntonsa tarkotus. "Olette tullut tänne tuhotaksenne erään vanhan vihollisenne ja peitätte oikean nimenne otetun Lorentz nimen alle. Nyt etsitte apulaista ja olette luullut tarvitsevanne sellaisen noutaa Itämeren toiselta puolen… mutta sanon teille, ettei sitä tarvita. Minullakin on sananen puhuttavaa samaisen miehen kanssa, ja minä ajattelin, että voisimme siis olla toisillemme palvelukseksi."

Luutnantti levitti silmänsä yhä enemmän selälleen ja kuunteli miehen puhetta avoimin suin. Kuitenkaan ei hän yrittänytkään häntä vastustaa, jonkatähden tämä päätti tehdä asian vielä selvemmäksi ja viedä keskustelun alalle, jolla he voivat kohdata toisensa avomielisemmin. Hän lisäsi siis:

"Näyttää siltä kuin ette tahtoisi luottaa minuun, mutta varmaan teette sen, jos käännyn entisen eversti Fritz von Krokowin puoleen. Hänen oli pakko monta vuotta sitte, kuten itsekin muistatte, erota palveluksestaan, koska hänet oli selitetty niin raukkamaiseksi mieheksi, ettei eräs ruotsalainen upseeri nimeltään Helmud Wrangel tahtonut alentua hänen kanssaan kaksintaisteluun. Ja vaikka siitä on jo monia vuosia, ei veri kuitenkaan ole jäähtynyt, vaan hän tahtoo kostaa kohtaamansa häväistyksen, saatikka sitte sen pilkan, että mies, joka muinen oli halpa ratsumies, nyt pöyhistelee ylhäisenä miehenä sen naisen rinnalla, jota Fritz von Krokow kerran on rakastanut… olenko oikeassa, luutnantti Lorentz?"

"Mies, kuka olet?" kysyi luutnantti pidättäen hevostaan.

"Nimeni on Petter Laurinpoika, ja olen koettanut vähän kutakin, ja kun se ei vaikuta lainkaan asiaan, niin tahdon kernaasti mainita, kuinka olen saanut tämän salaisuuden käsiini. Nähkääs, kirjeen, jonka taannoin lähetitte Saksaan, olen minä lukenut. Hän, jonka piti viedä se Tanskaan, oli luotettava mies, mutta onnettomuudeksi joutui hän sen puolueen käsiin, jonka mukana minä olin… Kirje joutui sissien käsiin ja mies itse jatkaa nyt matkaansa tuntemattomilla poluilla, joilta hän ei koskaan löydä palaustietä tänne!"

Tämä viittaus oli tehnyt tarkotetun vaikutuksen. Luutnantti Lorentz alkoi yhtäkkiä ymmärtää tuntematonta ystäväänsä, ja tämä jatkoi kuormaston mukana matkaa ruotsalaiseen sotajoukkoon. Tämä saavutettiin myöhään illalla Bårslöfin edustalla Råjoen lähellä, jossa kuningas toivoi saavansa tilaisuuden taisteluun vihollisen kanssa, joka seisoi toisella puolen Quistoftan luona. Illalla ei Petter Laurinpojalla, kuten sissi nimitti itseään, ollut mitään tehtävää. Hän kulki kuin varjo ympärinsä ja näki, kuinka leiri järjestettiin ja kuinka vahdit asetettiin. Mutta varhain aamulla lähti hän siihen osaan leiristä, jossa Smålannin ratsumiehet majailivat, ja pyysi nöyrällä äänellä sitä, jonka ensiksi heistä tapasi, viemään hänet majuri Pekka Stålhammarin luo. Se kesti kotvan, mutta sitte oli hän majurin teltin edessä. Teltin edustalla seisoi vanha ratsumies, jolla oli harmahtava parta ja katse niin tuima kuin hän olisi tahtonut pelottaa kokonaisen sotajoukon pakosalle. Hänet ympäröi pian kolme nuorta miestä, ratsumiehen puvussa hekin, jotka tulivat teltistä.

Nuorin heistä, seitsentoistavuotias nuorukainen, kasvoiltaan kaunis ja iloinen kuin kevätpäivä, paiskasi nauraen kätensä vanhuksen olalle ja sanoi:

"Minä saan Mustan, Städ… isä sanoi sen nyt, ja lyön vetoa että ratsastan kymmenen kertaa ympäritsesi, kun menemme ensimäiseen kahakkaan!"

"Häpeä vähän, poika!" murisi ukko ja näytti oikein tyytyväiseltä, kun hänen silmänsä sattuivat iloiseen poikaan. "Häpeä vähän ja anna kunnia vanhoille ihmisille, poika… ensi isku luullakseni jää minulle tästälähin kuten tähän astikin!"

"Saanko puhutella majuria?" kysyi sissi pehmeällä ja vienolla äänellä, kumartaen vanhalle soturille. "Kuulen, että olette Städ, majurin vanha ystävä, josta olen kuullut niin paljo puhuttavan, että tunnen hänet pelkkien kuvausten mukaan."

Städ heitti vieraaseen tuiman ja taisteluun vaativan katseen, kolmen nuoren miehen poistuessa paikalta. Vanhuksen silmä oli terävä ja läpitunkeva, ja se sai aivan tylyn ilmeen, kuta kauemmin se viipyi miehen nöyrillä ja rukoilevilla kasvoilla. Tämä uudisti pyyntönsä saada tavata majuria, ja ratsumies nosti kätensä, viittasi teltanaukosta sisään, mutta sanoi ainoastaan sanan: "tuolla!"

Mustatakki astui sisään ja seisoi pian vielä syvempään kumarrellen kunnioitusta herättävän Pekka Stålhammarin edessä. Tämä oli yksi niiden monien joukossa, jotka alituisten sotien aikana aina 1600-luvun alusta alkaen olivat kohonneet ylös vähäpätöisistä asemista. Hän oli alkanut kuormastopoikana kahdentoista vuoden ikäisenä, kuningas Kustaa Adolfin sodan aikana Preussissa vuonna 1624. Kymmenen vuotta tämän jälkeen kirjotettiin hänet ratsumieheksi smålantilaisiin. Kun seuraavana vuonna (1635) syntyperäiset ruotsalaiset rykmentit Saksassa hajotettiin, oli niin hyvin hän kuin hänen ystävänsä Städ niiden joukossa, jotka jäivät Saksaan ja menivät saksalaiseen rykmenttiin Ruotsin palveluksessa. Ratsumiehenä ollessaan oli majurin nimi Hammar, ja koska hän kaikissa tilaisuuksissa osotti urhoollisuutta ja ymmärtäväisyyttä, pääsi hän 1640 majotusmestariksi, 1644 korpraaliksi ja sellaisena rauhan tehtyä aateloitiin nimellä Stålhammar. Samana vuonna (1650) pääsi hän kornetiksi, ja Kaarle Kustaan sodan aikaan Puolassa ja Tanskassa, jolloin hän antoi näytteen toisensa jälkeen ei ainoastaan urhoollisuudestaan vaan viisaudesta, voimasta, kunnosta ja totisesta miehuudesta, yleni hän 1656 luutnantiksi ja vuotta myöhemmin ratsumestariksi. Nerokkaan Kaarle Kustaan kuoleman jälkeen, jonka hautajaisissa hän Jaakko Creutzin kera talutti sitä hevosta, joka seurasi Liivinmaan lippua — ei vähempää kuin 59 tuollaista maakuntalippua kuletettiin kuninkaan ruumiin jälestä — tämän kuninkaan kuoleman jälkeen ylennettiin Pekka Stålhammar rauhan aikaan 1663 majuriksi, ja sellaisena ratsasti hän nyt 1675 taas sotaan, joka tällä kertaa uhkasi Ruotsin omia rajoja.

Majuri Pekka Stålhammar oli nyt 64-vuotias, mutta ulkonäöltään oli hän sellainen, että hyvin saattoi laskea pois parisenkymmentä vuotta hänen iästään. Hänen kookas, voimakas, hartiakas vartalonsa kantoi päätä, jonka raittiit posket puhuivat täydellisimmästä ruumiillisesta terveydestä ja henkisestä hyvinvoinnista.

Sellaisena seisoi entinen torpanpoika ja kuormastopoikanen kumartelevan sissipapin edessä.

"Te ette voi tuntea minua, herra majuri", alkoi tämä. "Ja kuitenkin olemme me samasta pitäjästä, nimittäin Svenarumista, ja minä seisoin kerran alttarin edessä vihkiäkseni teidät ja ensimäisen autuaan vaimonne…"

Majuri katsoi vilpittömästi kummissaan puhujaan ja koetti hänen kasvojensapiirteistään muistutella mielessään sitä miestä, joka seisoi hänen edessään pappina Svenarumin kirkossa, kun hänet vihittiin ensimäiseen vaimoonsa Kustaa Hornin sodan aikaan. Mies, jonka hän nyt näki edessään kuluneessa puvussa ja kaljupäisenä, posket kuopallaan ja iho kellertävä, muistutti kuitenkin niin vähän tunnotonta ja ylpeää pappia alttarin edessä hänen hääpäivänään, että kesti kotvan ennenkuin hän oikein voi keksiä mitään yhtäläisyyttä.

"Olisitteko siis rikkaan… rikkaan…?" puuskahti hän vihdoin, voimatta täydentää lausettaan.

"Niin, niin olen", änkytti pappi parka, pusertaen pari kyyneltä silmästään. "Olen rikkaan Laurin poika, hänen, joka ensin petkutti teiltä äidinisänne säästämät aarteet ja sitte tahtoi antaa ne teille takaisin… olen sama poika, joka estin isäni täyttämästä tämän aikeensa ja sentähden sain hänen kirouksensa Svenarumin kirkossa teidän hääpäivänänne… Olen siitä pitäen harhaillut ympärinsä koti- ja ulkomaita… milloin olen etsinyt teitä kerjätäkseni teiltä anteeksiantoa ja apua, milloin olen inhonnut ja kironnut teitä syypäänä kaikkeen onnettomuuteeni… ja nyt seison täällä edessänne… voitte rangaista minua, jos niin tahdotte, minä ansaitsen rangaistuksen…!"

Majuri katsoi häneen katsettaan kääntämättä, mutta ankaruus, joka ensin kuvastui hänen kasvoillaan, hälveni vähitellen, ja piirteet lauhtuivat vähitellen, ja lopuksi loisti hänen sydämensä hyvyys niin heleästi hänen muotonsa vakavuuden lävitse, että vähemmänkin harjaantuneelle kuin sissin silmälle oli täysin selvää, ettei tässä tarvinnut pelätä mitään kostoa eikä rangaistusta. Pikaisella katseella jaloihin kasvoihin saattoi siitä saada vakuutuksen, ja yhä oivallisemmin alkoi sissi pelata.

"Jo viimeisen tanskalaissodan aikaan etsin teitä samoilla asioilla kuin nyt, ja silloin olin Svenarumissa ja näin teidän äitinne ja rouvanne ja lapsenne, joista äsken tunsin kaksi telttinne edessä,… ja silloin sain rouvaltanne tämän kirjeen, jota tuskin koskaan uskoin voivani antaa teille… mutta Jumalan kiitos, tässä se on…!"

Hän kaivoi esiin ja antoi majurille vanhan kirjeen, jonka tämä avasi ja luki ja jonka sisältö oli sellainen, että hänen silmänsä kostuivat. — "Hellästi rakastettu mieheni" — luki siinä — "merkillinen mies on käynyt tänään luonamme, rikkaan Laurin poika, hän, joka kerran, kuten sinun entinen appiukkosi kertoi, heitti silmänsä minuun. Nyt on hän tullut etsimään sinua ja äitiäsi, ja hän on katuvaisena ja kyynelissään pyytänyt vanhalta äidiltäsi anteeksi ja äitisi on antanut anteeksi vilpittömästä sydämestä ja pyytää sinua tekemään kaiken minkä voit onnettoman miesparan hyväksi, ettet sekaantuisi siihen, missä Herra niin silminnähtävästi on viitannut sormellaan. Rakas mieheni, äitisi rukoukseen yhdyn minäkin. Unhota ja anna anteeksi, äläkä kokoa tulisia hiiliä hänen päänsä päälle. Lapset voivat hyvin, Jumalan kiitos. Kasper, Pirkitta ja Susanna käyvät ahkerasti koulua mestari Andreaksen luona ja lähettävät terveisiä isäkullalle. Niin tekevät myös pienokaiset, Juhani ja Kalle. Herra olkoon kanssasi ja suokoon armossaan meille kaikille riemullisen lopun!"

Lopetettuaan kirjeen lukemisen kohotti majuri katseensa ja kysyi, kuinka oli mahdollista, ettei tämä kirje, joka oli niin vanha, ollut ennen joutunut hänen käsiinsä. Mutta pappi voi tyydyttävästi selittää syyn siihen. Hän oli etsinyt majuria ensin Puolasta, sitte Tanskasta, ja kun hänen sieltä piti eräällä aluksella matkustaa Göteporiin, oli alus joutunut haaksirikkoon ja hänet oli pelastanut muuan englantilainen, joka purjehti Välimerelle. Siellä oli tämän aluksen ryöstänyt muuan merirosvo, joka oli myynyt hänet samoin kuin muutkin laivalla olijat orjiksi Tunisiin, ja siellä oli hän elänyt ja orjaillut suurimmassa kurjuudessa, kunnes hän vuosi takaperin oli onnistunut pääsemään vapaaksi.

Tämä kertomus ei ainoastaan mitä tyydyttävimmällä tavalla selittänyt kirjeen vanhuutta, vaan myöskin tepsi yhä tehoisammin majurin hyvään sydämeen, ja hän kysyi, millä tavoin hän voisi olla onnettomalle joksikin avuksi.

"Minun haluni on aina ollut", vastasi mies, "että voisin jollakin tavoin sovittaa teille menneisyyden, ja kun tämä ei voi tapahtua muuten kuin palvelemalla teitä, niin…" Hän ei päättänyt lausettaan, vaan katsoi rukoillen majuriin.

"Niin tahdotte astua palvelukseeni?" täydensi tämä.

Majuri vaipui ajatuksiinsa, luki vielä kerran lävitse vaimonsa kirjeen ja äitinsä pyynnön, ja sitte sanoi hän:

"Äitini tähden ja täyttääkseni hänen pyyntönsä, tahdon täyttää toivomuksesi… saat astua palvelukseeni, sikäli kuin löytyy jotakin tehtävää, johon voit puuttua."

"Johon voin puuttua!" kertasi pappi suurimman ilon kaikilla tuntomerkeillä. "Voin käydä käsiksi kaikkeen, herra majuri… Mikään askare ei ole niin halpa, etten ryhtyisi siihen sen ilon tähden, jonka olette suonut minulle tällä hetkellä, ja teidän äitinne tähden!"

"Niinpä voit koettaa!"

Tällä tavoin tuli Petter Laurinpoika majuri Stålhammarin palvelukseen, ja hän näytti kaikin voimin koettavan olla herralleen mieliksi. Itse Städinkin, joka ei suinkaan ollut vähällä tyydytetty, kun oli kysymys majurin palveluksesta, täytyi tunnustaa, että yhtä vikkelää palvelusta oli hän harvoin nähnyt. Jo seuraavana päivänä, kun hänet oli otettu palvelukseen, oli hänellä tilaisuus osottaa palvelusintoaan. Tämän päivän kuluessa tuli käsky kuninkaalta, että hän yöllä tahtoi mennä virran ylitse ja ajaa vihollisen pakoon. Tämä ei kuitenkaan onnistunut, sillä vihollinen oli saanut tiedon hankkeesta ja edeltäpäin miehittänyt Gantoftan ja Kastlösan kylät, jotka kohosivat ylimenopaikan kohdalla. Rykmentit marssivat sentähden takaisin leiriin, ja kun majuri Stålhammar astui telttiinsä, näki hän mieluisaksi yllätyksekseen, kuinka pienen arkkusen, jota hän aina kuletti mukanaan sotaretkellä, hopeakiskotus oli kirkkaaksi hangattu, jotta se loisti kuin aurinko häntä vastaan. Sen oli Petter Laurinpoika tehnyt majuria ilahduttaakseen, koska hän luuli huomanneensa, että arkkunen oli tälle rakas, kuten se olikin. Lukon herttarautaan oli kaiverrettu hänen ensimäisen vaimonsa nimi: Susanna Witte.

Niin kuluivat viikon päivät, ja eräänä päivänä tapahtui, kun majuri oli kahden Städin, vanhan korpraalin kera, että Petter Laurinpoika juoksi telttiin ilosta säteilevin silmin.

"Mitä on tapahtunut?" kysyi majuri.

"Minulla on ollut armo puhutella hänen majesteettiaan, armollista herraamme kuningasta!" vastasi Petter, ja majurin kysymyksen johdosta, kuinka se oli tapahtunut, lisäsi hän: — "Näin hänen majesteettinsa ratsastavan virran rantaa yhtä huolestuneen näköisenä kuin hän nykyään aina on, enkä tiedä kuinka pälkähti päähäni, että minun pitäisi ilmottaa hänelle muuan kahlauspaikka virran ylitse peninkulman päässä täältä, minä kun tiedän sellaisen, sillä minä näin pari viikkoa sitte sissijoukon kulkevan siitä ylitse… minä istua kyyrötin ontossa puussa ja kiitin Jumalaa, etten ollut kuten nämä eksytetyt…"

"Olipa syytäkin", keskeytti Städ terävästi, "sillä he olivat viimeisellä retkellään eikä heistä monta päässyt pakoon, kun me heidät sitte yhytimme Hallannin harjun metsissä."

"Ja kahlauspaikka?" kysyi majuri vilkkaasti.

"Minä mainitsin siitä kuninkaalle, ja hän merkitsi sen armollisimmasti muistiin ja antoi tämän kultarahan, luvaten enemmän, jos se käy hyvin… Ohoi, kuningas tahtoo mielellään kentälle vihollista vastaan, ja minä olen vahvassa toivossa, että nyt se onnistuu, jollei, Jumala varjelkoon siitä, vihollinen vain saa varotusta… Saattepas nähdä, että pian tulee käsky lähteä liikkeelle!"

Tämän tapauksen johdosta kohosi hiljaisen ja nöyrän Petter Laurinpojan arvo yhä niin majurin kuin Städinkin silmissä. Käsky tuli tosiaankin kuninkaalta, ja joukko lähti liikkeelle yhden aikaan yöllä, ollakseen päivänkoitteessa ylimeno paikalla. Mutta tälläkin kertaa oli vihollinen saanut tiedon hankkeesta ja kun kuningas sotajoukkoineen tuli perille, olivat tanskalaiset jo paikalla. Mutta tälle tietysti Petter Laurinpoika ei voinut mitään.

Kuitenkin päätti kuningas tällä kertaa mennä eteenpäin, mitkä vaikeudet mahtoivat kohdatakin, ja niin pian kuin tykistö oli saapunut, oli ylimenoon yhdyttävä. Tämä tapahtui kuitenkin niin myöhään, että ylimeno tapahtui vasta seuraavana päivänä, nimittäin marraskuun 8 p:nä, mutta silloin oli vihollinen kadonnut, ja muutamat vangit, jotka saatiin, kertoivat, että se oli mennyt eteläänpäin kulkeakseen ylitse Käflingen sillasta. Kuningas Kaarle seurasi kiihkeästi perästä, toivoen sitä ennen voivansa tavata vihollisen, mutta se oli turhaa. Tanskalaiset olivat jo Käflinge- eli Lyddejoen eteläpuolella, ja Kaarlen täytyi taasen asettua leiriin ja odottaa parempaa tilaisuutta.

Benstorpiin pienen Örtoftajoen rannalle, missä tämä kääntyy juoksussaan vasemmalle etelään, sijotti kuningas päämajansa. Sen edustalla pitkässä rivissä, mainitusta Örtoftajoesta idässä aina Suur-Harjeen lännessä, leveni ruotsalaisten leiri kentällä, jonka monipäiväinen sade oli liottanut ja jossa saatiin kestää kaikkia kosteudesta ja liasta koituvia vastuksia. Leirin editse lännestä itään kulki maantie Pikku-Harjen kylän kautta ja Örtoftajoen ylitse Wegarpin ja Örtoftan kartanoiden välillä, joista viimeksimainitussa kenraali Aschebergillä oli majapaikkansa, kun taasen jalkaväen kenraali Schultz majaili Pikku-Harjessa. Benstorpissa kuninkaan luona asuivat, kuten luonnollistakin oli, valtakunnanneuvos Johan Gyllenstjerna ja sotamarski Helmfeldt.

Kärsien kaikenlaisia vaikeuksia, nälkää, tauteja ja kylmää, jäi sotajoukko majailemaan tänne keskelle vihollisleiriä marraskuun 11 p:stä joulukuun 3 p:vään, takanaan vihamielinen väestö, joka kaikin tavoin suosi tanskalaisia, jolleikään aivan kokonaan liittynyt sissijoukkoihin, jotka parveilivat ruotsalaisten selkäpuolella ja sieppailivat muonalähetyksiä ja kaikenlaisia varastoja. Voi saada käsityksen näiden kärsimysten suuruudesta, kun sairaus ja puute ainoastaan matkalla Helsingborgista Käflingejoelle vähensi joukosta 2,000 miestä. Ainoa mahdollisuus vapautua kaikesta tästä kurjuudesta oli se, että uskallettiin ryhtyä taisteluun, ja kuningas ja sotajoukko tahtoivatkin sitä, mutta eivät kenraalit. Tämä oli yksi niistä suurimman jännityksen hetkistä, jolloin ikäänkuin tuntuu jotakin tärkeää olevan tekeillä ja että kaikki on ratkaistava yhdellä nopanheitolla.

Nuori kuningas kulki synkkänä, hiljaisena, tutkimatonna ja itseensä sulkeutuneena, epäillen kaikkia. Mutta ei ollut ensi kerta, kun pelastus on piillyt lujassa mielessä ja palavassa luottamuksessa. Ja sankarikuninkaan rinnassa työskentelivät tämän kylmän ja läpitunkemattoman pinnan alla sydämen jaloimmat voimat sen päämäärän hyväksi, joka on ihmisen korkein, pelastaakseen isänmaan uhkaavasta vaarasta. Tähän asti oli kaikista hänen parhaimmista ponnistuksistaan huolimatta kaikki käynyt häntä vastaan. Laivasto oli lyöty, Ruotsin alusmaat Saksassa olivat menetetyt, ja Tanskan kuningas Kristian seisoi ylivoimaisine sotajoukkoineen ikäänkuin ivaten aivan hänen maansa sydämen ovella. Kaikki, mitä hän oli toivonut, kaikki mihin oli pannut luottamuksensa, oli iskenyt harhaan, oli pettänyt, ja kun hän tästä erämaasta katsoi tulevaisuuteen, oli tämä hänen edessään niin tyhjänä, niin pimeänä ja tähdetönnä ja huokui pelkkää kalmankylmää häntä vastaan. Ei ihme silloin, jos kasvot kalpenivat ja jos synkät silmät kuvastuivat sitä surua ja synkkämielisyyttä, joka piili hänen sielussaan. Tavallisesti kuunteli hän itsepintaisimmalla äänettömyydellä niitä esityksiä, joita tehtiin, eikä ainoakaan piirre hänen kasvoillaan ilmaissut, mitä liikkui hänen sielussaan, mutta kun esitys oli loppunut, laski kuningas kätensä miekkansa kahvalle ja käski sitte usein päinvastaista kuin oli kehotettu. Yksi ainoa päivänsäde oli pilkahtanut raskaiden pilvien lävitse. Se oli voitto Fullebron (Halmstadin) luona elokuun 17 p:nä 1676. Mutta tätä päivänsädettä seurasi sellainen hämärä, että se näytti pilkahtaneen ikäänkuin tehdäkseen vain pimeyden vielä pimeämmäksi. Mutta kaiken, niin hyvin ulkonaisen vaaran kuin sisäisen levottomuuden — kaiken kantoi kuningas Kaarle miehen mielellä ja miehen voimalla. Vaivat ja huolet, jotka olisivat painaneet tomuun tavallisen ihmisen, jo nuoruusvuotensa sivuuttaneenkin, takoivat vain tämän kuninkaallisen nuorukaisen sielunvoimat joustavimmaksi teräkseksi.

Niin marssitti hän joukkonsa Smålannista Skåneen, lujasti päättäneenä kenraalien neuvoista ja myöhäisestä vuodenajasta huolimatta kohdata vihollisen ja uskaltaa ratkaisevaan miekanmittelyyn, ja niin seisoi hän nyt Käflingejoen rannalla, joka virtaili niin syvänä ja leveänä, syyssateiden kohottamana tulvilleen hänen edessään ja esti hänet saavuttamasta sydämensä toivomusta, taistelua elämästä ja kuolemasta ylimielistä vihollista vastaan. Aika kuitenkin kului osaksi turhissa hommissa etsien ylimenopaikkaa, osaksi odottaessa lisäjoukkoja, jotka saapuivat, ja vihdoin marraskuun 29 p:nä oli Örtoftan kartanossa pidetty kokous kenraali Aschebergin luona, joka ilmotti kuninkaan aikovan seuraavana yönä mennä virran ylitse eräästä löydetystä kahlauspaikasta ja uskaltautua taisteluun. Kenraalit olivat vastaan; he tahtoivat odottaa vielä lisäjoukkoja. Kuningas otti heidän lausuntonsa vastaan tavallisella jääkylmällä tyyneydellään, ja kului muutamia päiviä.

Oli joulukuun 3 päivä. Oli alkanut pakkastua, ja näytti luonnistuvan niin, että talvi hädän hetkenä tulisi Kaarle XI:sta liittolaiseksi samoin kuin se oli muinen ollut hänen isänsä liittolainen Baltin luona. — Himmeä valonheijastus lehahti kuninkaan kasvojen ylitse, kun hän tänä aamuna katsoi ulos ikkunastaan Benstorpissa, ja vielä kenraali Aschebergin saapuessa sisään väikkyi heikko hymy kuninkaan huulilla. Hän katsoi kysyvästi kenraaliin.

"Talvi tekee tuloaan!" sanoi tämä. "Ja voinpa uskaltaa jotakin, jollei teidän majesteettinne pian saa toivoaan täytetyksi."

"Hyvä!" vastasi kuningas. "Oletteko kuullut mitään Dahlbergista?"

Kenraali ei ehtinyt vastata kysymykseen, ennenkuin mainittu astui sisään. Sekä Ascheberg että Dahlberg olivat Kaarle Kustaan koulun miehiä ja kenraalikunnassa ainoat, jotka olivat kuninkaan kanssa yhtä mieltä, ja joita tämä sentähden mieluimmin kuuli.

"Teidän majesteettinne!" sanoi kenraali Dahlberg ilosta säteilevin silmin. "Jos tällainen sää pysyy yli yön, voi teidän majesteettinne kulkea Käflingejoen ylitse kuten siltaa myöten, sotajoukko tiheissä riveissä!"

Kuninkaan katse viivähti hetken kenraalin kasvoilla, ja ikäänkuin sähkökipinä olisi singonnut sydämestä toiseen, syttyi hänen silmissään liekki, niin lämmin ja kirkas, että aivan luuli näkevänsä, kuinka hänen povessaan jääkahleet laukesivat ja aurinko nousi, tuoden mukanaan keväisiä tuulia ja keväistä elämää.

"Silloin voin sanoa, kuten isäni kerran sanoi: nyt saamme keskustella selvällä ruotsinkielellä, veli Kristian!" virkkoi kuningas ja lisäsi kasvojensa säteillessä yhä vilkkaampaa iloa: "Laittakaa kuntoon kaikki, mikä voi käydä ilman tarpeetonta huomiota… tänä yönä tahdomme Jumalan avulla ryhtyä toimeen! Ja nyt tahdomme kuulla saarnan yhdessä!"

Oli ensimäinen adventtisunnuntai, ja kuningas ja molemmat kenraalit menivät yhdessä kuulemaan saarnaa, jonka piti kuninkaan erittäin suuresti suosima Uplannin ratsuväkirykmentin pastori Samuel Wiraenius. Hänen yksinkertaiset, koruttomat ja voimalliset sanansa tekivät kuninkaaseen ihmeellisen vaikutuksen. Koko nuoren sydämensä lämpimillä toiveilla ja lujalla luottamuksella turvaantui hän lausuttuihin lupauksiin hänen avustaan, hänen, joka yksin voi tehdä suurtekoja pienissä asioissa, ja iloinen hymy hänen vakavilla kasvoillaan oli ikäänkuin tunnusmerkki, että synkkämielisyyden usva väistyi pois laupiaan taivaan raittiiden tuulahdusten tieltä.

Iltapäivällä teki kuningas ratsastusretken leirin lävitse, jolloin hän tervehti ja puhutteli monia harmaahapsisia sotureita suurten voittojen ja vallotusten ajoilta, ja sitte ratsasti hän ylöspäin joen vartta ja taasen takaisin alaspäin Suureen-Harjeen, josta oli katsottu mukavimmaksi mennä ylitse. Palattuaan tältä ratsastusretkeltä päämajaan, ilmotettiin hänelle, että eräs luutnantti Lorentz pyysi päästä hänen puheilleen. Suostumus annettiin, ja mainittu luutnantti seisoi pian kumarrellen hänen edessään. Hän oli vanha mies, jonka rappeutunut ulkoasu osotti, ettei hän kuluneina vuosina ollut säästänyt itseltään mitään elämän nautintoja, samalla kuin se selvästi ilmaisi että kaikki ne taipumukset, jotka hänen myrskyisen elämänsä aikana olivat piirtäneet häneen leimansa, elivät yhä raihnaan pinnan alla sellaisen intohimon koko sitkeydellä ja voimalla, joka kerran on päässyt sielussa vallalle.

"Teidän majesteettinne!" alkoi hän kuninkaan viittauksen johdosta. "Se armo, jonka olette minulle osottanut antaessanne minulle vaikkapa alemmankin paikan sotajoukossa, ynnä se rakkaus, jota vanhastaan tunnen sitä maata ja kansaa kohtaan, jota onnellistuttaa teidän hallituksenne… tämä saa minut astumaan eteenne tuoden tiedon, josta toivon teidän minua kiittävän, vaikkapa se tuottaisikin jalolle sydämellenne suurta surua."

Kuningas, jonka epäluulo heräsi, osotti sekä kärsimättömyyden että tyytymättömyyden merkkejä.

"Olen onnistunut pääsemään erään mustan juonikudoksen perille. Teidän majesteettinne", jatkoi mies kiiruhtaen suoraan asiaan, "olen huomauttanut siitä sotamarskille, mutta hän ei tahdo kuulla minua… sentähden olen rohennut kääntyä itse teidän majesteettinne puoleen!"

"Ilman mutkitteluja!" sanoi kuningas kylmästi ja käskevästi. "Mitä tahdotte sanoa?"

"Olen nähnyt kuletettavan salaisia viestejä tanskalaisen ja ruotsalaisen leirin välillä… näin sen kaksi kertaa Bårslöfin luona ja olen nähnyt sen täällä… ja nyt tiedän mistä nämä salaiset viestit ovat lähtöisin"… Ovi aukeni ja sotamarski Simon Grundel-Helmfeldt astui sisään. Hän kumarsi kuninkaalle, mutta hätkähti huomattavasti nähdessään luutnantin, ja kun hän kuninkaan kasvojen jännitetystä ilmeestä saattoi päättää, mikä käynnin oli aiheuttanut, puuttui hän jalolla lämmöllä puheeseen, ennenkuin kuningas oli täydelleen ehtinyt mainita, mistä oli kysymys.

"Kuinka kummalta se kuuluneekin, teidän majesteettinne!" sanoi hän, "niin en ole hetkistäkään voinut uskoa tähän ilmiantoon, ja menen harmaalla päälläni takaukseen Pekka Stålhammarista!"

"Pekka Stålhammarista!" huudahti kuningas ja hänen kasvonsa punehtuivat hänen heittäessään musertavan katseen syyttäjään.

"Suvaitkaa kuulla minua loppuun", sanoi tämä. "En ole tahtonut esiintyä ilmiantajana, ennenkuin minulla on todistukset kädessäni, ja asian välttämätön kiirellisyys on minut nyt pakottanut sivuuttaen lailliset muodot kääntymään välittömästi teidän puoleenne, jolla on valta kerta kaikkiaan hävittää paha juurineen. Jalolla majurilla tulee tänä yönä olemaan salainen kohtaus kenraali Merhjemin kanssa… epäilemättä aiotaan tehdä tyhjäksi ne suunnitelmat, jotka on laadittu täällä päämajassa ja jotka hän tuntee… majurin ja vihollisen välisen kirjevaihdon voin myös tuoda esiin, se on hyvässä säilössä pienessä hopeahelaisessa arkkusessa majurin teltissä."

"Ja kuinka olette itse saanut tiedon kaikesta tästä?" kysyi kuningas.

"Eräältä nuorelta tytöltä, jonka olen nähnyt käyvän majurin luona useampia kertoja, ensin Bårslöfissä ja sitte täällä leirissä, ja viime yönä näin hänen viimeksi hiipien palaavan Örtoftaan, jossa hänen olen ennenkin nähnyt pienellä tammiruuhella soutavan virran ylitse. Yöllä onnistuin saamaan hänet kiinni ja sain hänet tunnustamaan kaiken."

"Mitä sanotte tästä, sotamarski?" kysyi kuningas kääntyen Helmfeldtiin.

"Olen sen sanonut, teidän majesteettinne!… Tässä on jokin onneton väärinkäsitys, jonka toivon helposti haihtuvan, kun aika tulee…"

"Minun tahtoni on", keskeytti kuningas, "että tapahtuu ankarin tutkimus!"

Hän kääntyi pois, ja syvimmän huolen pilvi varjosti hänen kasvojaan.

Illalla jaettiin tunnussana: "Jumala meitä auttakoon!" ja samalla annettiin käsky, että sotajoukon oli oltava valmiina lähtöön kuun laskiessa aamuyöstä kahden aikaan. Tämä käsky otettiin vastaan erään aikalaisen vakuutuksen mukaan "sanomattomalla ilolla ja riemulla". Väsyneet eivät enää tunteneet väsymystään, sairaat ikäänkuin saivat uutta elämää, ja he laahautuivat esiin maamajoistaan — sellaisista oli pakkasen tähden muodostettu koko leiri suurimmaksi osaksi — laahautuivat riviin saadakseen olla mukana kaivatussa taistelussa.

Kuningas, joka oli koko aamupäivän viettänyt työskennellen kenraalien kanssa, lähti illalla leiristä, kiedottuna pitkään vaippaan ja, yksin, niin että häntä pimeässä saattoi pitää tavallisena upseerina. Hän tuli niin sille paikalle, johon Smålannin ratsumiehet olivat majottuneet, ja täällä samoin kuin kaikkialla mihin hän oli mennyt, täytti hänen sydämensä ilo nähdessään niin monia pettämättömiä todistuksia siitä, että vanha tuttu henki ja taistelunhalu vielä eli Ruotsin soturein povissa. Majuri Stålhammarin teltin edessä seisoi pitkä, kookas ukko, kuningas puhutteli häntä ja kysyi hänen nimeään. Vanhus, joka ei tuntenut kuningasta, vastasi jurosti: "Städ" ja seuraavaan kysymykseen, kuka asui teltassa, vastasi, että siellä asui Stålhammar.

Kuningas hätkähti ja seisoi liikkumatonna hetkisen, jonka jälkeen hän astui askeleen mennäkseen telttiin. Mutta silloin laski vanhus kätensä hänen olalleen ja sanoi:

"Seis, ystäväni… majuri ei ota vieraita vastaan tällä haavaa!"

Jälleen hätkähti kuningas, mutta tahtoi ratsumiehen kiellosta huolimatta täyttää aikeensa.

Städ, joka katsoi hänen menevän liian pitkälle, tarttui silloin häneen niin kovalla kourauksella, että kuninkaan täytyi sanoa, kuka hän on, jonka jälkeen ukko vetääntyi takaisin, kuten näytti, enemmän suuttumuksen kuin hämmästyksen lyömänä. Teltissä oli kaksi osastoa. Etumainen oli pimeä, mutta takimaisessa paloi valkea. Kuningas meni reippaasti sisemmälle teltanovelle, mutta pysähtyi siellä äkkiä. Hän näki vanhan miehen lepäävän polvillaan ja hänen ympärillään kolme hänen poikaansa, ja vanhus rukoili yksinkertaisin sanoin kuninkaan puolesta ja menestystä taistelussa, joka oli edessä.

"Ja nyt, pojat", kuuli kuningas vanhuksen sanovan, kun rukous oli päättynyt ja hän poikineen noussut, "näyttäkää nyt, että teillä on sydän rinnassanne ja voimaa käsivarressanne, niin voimme kohdata toisemme ilolla, tapahtuipa se sitte täällä tai taivaassa!"

Kuningas oli kiihkeästi liikutettu. Hän pani kätensä silmilleen ja syöksi ulos, ja Städ väitti sitte, että hän oli nähnyt kyynelten välkkyvän kuninkaan silmissä, kun tämä tuli teltasta ja käänsi kasvonsa lyhdyn valoon, joka riippui ulomman teltanoven pielessä. Palatessaan Benstorpiin kohtasi kuningas sotamarskin, joka oli lähtemäisillään ulos, kiedottuna pitkään vaippaan samoin kuin kuningaskin, ja hän ilmotti tälle, että hän oli päättänyt seurata luutnantti Lorentzia omin silmin nähdäkseen, mitä saattoi tapahtua, ei siksi että hänen vakaumuksensa olisi ollut järkytetty, vaan koska hän tahtoi estää kaikki kierot selitykset tulevassa tutkimuksessa.

"Hyvä!" sanoi kuningas. "Minä tulen mukaanne,… minun silmäni ovat nähneet sellaista, että itsekin tahdon mennä takaukseen ilmiannetun viattomuudesta!"

Ja niin menivät he yhtä matkaa kentälle, missä kohtasivat luutnantti Lorentzin, ja sen jälkeen menivät he alas jäälle, edelleen Örtoftaa kohden ja kappaleen matkaa sen toiselle puolen. Kuu heitti kirkkaan valon lumiselle kentälle.

* * * * *

Lähtiessään majuri Stålhammarin teltistä ei kuningas huomannut aivan nuorta tyttöä, joka, piilottuneena metsään mikäli voi, hiipi saman teltin luo. Hänkin pyysi puhutella majuria saatuaan Städiltä tietää, että tämä oli hänen telttinsä, ja kun hän edelleen oli selittänyt tuovansa viestejä Petter Laurinpojalta, antoi Städ hänen mennä sisään. Majuri seisoi nyt täysin varustautuneena tulevaan taisteluun ja valmiina lähtemään teltistään, kun hänen silmänsä sattuivat laihaan ja kuihtuneeseen hahmoon, joka seisoi teltinaukossa ja tuijotti häneen villillä ja aralla silmäparilla, ikäänkuin ei olisi oikein tiennyt, menisikö sisään vai. Hän mahtoi olla noin viisitoistavuotias. Majuri puolestaan katsoi häneen hetkisen tällä kysyvällä katseella, joka on tavallinen, kun ei oikein muista kasvoja, jotka luulee ennen nähneensä, mutta vihdoin selkeni hänen muistonsa ja hän sanoi:

"Sinäkö se olet, Metta… kuinka on äitisi laita?"

"Oh, nyt on hänen laitansa hyvin", vastasi tyttö vapisevalla äänellä. "Hän kuoli pari päivää sen jälkeen, kun te tulitte luoksemme ja pelastitte meidät nälkäkuolemasta… ja minä itse tulin sitte tanskalaisen sotajoukon mukana tänne Skälshögiin toiselle puolen jokea…"

"Ja mitä haluat minulta, lapsi?"

"Minä tuon viestejä Petter Laurinpojalta… hän makaa kuolemaisillaan ulkona kentällä Örtoftan luona ja hän tahtoisi puhua sanasen kanssanne ennenkuin lähtee täältä… Hän on saanut sivalluksen vatsaansa eräältä vanhalta vihamieheltä, joka kauan on häntä salaa seurannut, ja kun minä kuljin paikan ohitse, sillä nyt olen minä muuttanut mieltäni enkä ole enää kuningas Kristianin puolella, vaan kuningas Kaarlen, ja olin sentähden tulossa tänne ruotsalaiseen leiriin, silloin näin mustan kasan liikkuvan ojassa aivan lähelläni, ja kun minä olin mennyt sinne, niin oli siellä teidän haavotettu palvelijanne…"

Tyttö puhui hyvin kiireesti, mutta lyhyeen pysähdellen, ja lopetettuaan puhkesi hän itkuun. Hänen kummallinen käytöksensä ei voinut olla herättämättä majurin huomiota, ja hän kysyi syytä siihen. Tyttö hypähti silloin esiin ja tarttui hänen käteensä sanoen:

"Älkää menkö Petter Laurinpojan luo!"

"Rakas lapsi!" sanoi majuri hymyillen. "Poloinen Petter Laurinpoika on tainnut säikytellä ymmärryksen päästäsi…"

"Voi, minä en tiennyt, että Stålhammar oli sama mies, joka tarkotti niin hyvää äidilleni ja minulle!"

Mutta ikäänkuin pelästyen mitä oli sanonut juoksi tyttö ulos teltanaukosta ja katosi, ennenkuin majuri oli ehtinyt kysellä enempää. Hän harkitsi hetken, mutta hänestä oli niin luonnollista, että Petter Laurinpoika tahtoi tavata häntä kuolinhetkellään, ja kun vielä oli pitkältä puoliyöhön, ei hän epäröinyt täyttää onnettoman pyyntöä. Hän lähti rivakoin askelin Benstorpia kohden, mutta hieman pohjoisempaan, ja juuri hänen mennessään Örtoftajoen ylitse, erotti hän taasen omituisen tytön, joka läheni häntä.

"Kukaan ei voi välttää kohtaloaan!" sanoi tyttö, ja suuret silmät tuikkivat niin hurjina majuria kohden. "Tuolla loitommalla kentällä makaa hän. Pian näette hänet", ja niin viittasi hän kädellään, mihinpäin majurin oli mentävä.

Tämä meni osotettuun suuntaan alas Käflinge-jokea kohden, ja siellä, ojaan kyyristyneenä, oli tosiaankin Petter Laurinpoika, joka nousi ja meni häntä vastaan. Tämän nähdessään aavisti majuri kohta, ettei kaikki ollut kuten piti, eikä palvelija viivytellyt selittäessään hänelle, miten asiat olivat.

"Pysy hiljaa, Pekka", sanoi hän. "Pieninkin huudahdus, pieninkin liikahdus, jonka teet, vie kuningas Kaarlen ja hänen sotajoukkonsa perikatoon… Näetkös tuolla loitommalla joen toisella puolen, kuinka musta juova liikkuu kuin käärme valoisan kentän reunalla… siellä on tanskalainen sotaväki kenraali Merhjemin johdolla, ja tarvitaan vain, että kohotat kätesi minua vastaan, niin tapahtuu hyökkäys!"

Majuri katsoi joelle päin, ja hänen terävä silmänsä huomasi pian, että kurja petturi oli oikeassa, ja silloin tuntui ikäänkuin kaksiteräinen miekka vihlaisevan hänen sielunsa lävitse. Sellaista tuskaa kuin hän tunsi tällä hetkellä, ei hän koskaan voinut ajatella lankeavan ihmisen osalle. Ensi tuokiossa, kun veri kuumeisena syöksähti hänen päähänsä, tahtoi hän tarttua roiston kurkkuun ja paiskata hänet maahan, ja ääni hänen rinnassaan huusi, että se oli hänen velvollisuutensa, mutta samassa oli hänelle selvillä, että juuri täyttämällä tämän velvollisuutensa hän saisi aikaan paljo suuremman ja hirveämmän onnettomuuden kuin päästämällä roiston käsistään. Petter Laurinpoika silmäsi häneen, huomasi hänen epätoivonsa ja nautti siitä.

"Näes, minulla on sinulle jotakin sanottavaa", jatkoi hän, "ja vaivattuani paljo päätäni olen onnistunut löytämään paikan, joka on sangen sovelias ilmaistakseni sinulle, miltä minusta kerran tuntui seistessäni alttarin edessä Svenarumin kirkossa vihkiäkseni sinut ensimäiseen vaimoosi… Et kai muista oikein tuota päivää, mutta tahdon auttaa muistiasi oikealle tolalle. Olit houkutellut vanhan isäni jättämään rikkautensa sinulle, ja niin kietoutunut oli hän verkkoihisi, että kun onnistuin tämän estämään, tuli hän kirkkoon… kirkkoon alttarin eteen ja kirosi minut kaiken kansan nähden… Kaikki tuo on tulikirjaimin piirrettynä sieluuni, ja mitä enemmän tieni on mennyt alaspäin, sitä enemmän nämä muistot ovat kohonneet esiin ja vallanneet minut, ja minä olen vuosikaudet hautonut kostoa, joka voisi keventää kärsimyksiäni, ja niin olen kutonut silmukan toisensa jälkeen tähän kudelmaan, kunnes nyt vihdoin olen sen saanut valmiiksi… Ja nyt olet sinä kiedottu rikokseen, sinä kuten minäkin… sinä et enää koskaan ole kantava päätäsi korkealla miesten kesken… sinut tuomitaan ja sinä kuolet kavaltajana, ja jotta saisit juoda maljasi sakkaan saakka, voit viime hetkenäsi ajatella sitä, että minä, rikkaan Laurin poika, olen silloin päässyt valtaan ja kunniaan… minulla on taskussani kuningas Kristianin kirje, joka tekee minut Skånen rikkaimman pitäjän valtiaaksi… mutta käänny nyt vähän, näetkös nuo tummat varjot tuolla loitommalla Örtoftan luona? Tahdon sanoa sinulle, ketä ne ovat?… Kuningas Kaarle itse ja sotamarski seisovat siellä ja näkevät sinun puhuttelevan minua ja he ovat ennen nähneet minun tulevan vihollisleiristä ja tietävät, että minä olen salaurkkija… Luullakseni olen ajatellut asiani, ettei sitä tarvitse ajatella uudestaan!"

Näin puhui Petter Laurinpoika, ja hänen äänensä sävy samoinkuin asentonsakin ilmaisi, kuinka hän värisi nautinnosta nähdessään niitä hirveitä tuskia, jotka hän oli valmistanut viholliselleen. Mutta se äärimäinen kataluus, ihmishalveksumisen kaamea syvyys, joka ilmeni toteutetussa suunnitelmassa, teki päinvastaisen vaikutuksen kuin hän oli tarkottanut. Pekka Stålhammar pääsi jälleen oman itsensä herraksi ja hänen leimuava katseensa nöyryytti ilkeän juonittelijan. Hänellä tuskin oli aikaa ajatella muuta kuin kuinka voisi estää sen suunnitelman, joka epäilemättä oli laadittu Petter Laurinpojan ja vihollisten kesken ruotsalaisen leirin yllättämisestä yöllä.

"Petter parka!" sanoi hän, kun tämä oli lopettanut. "Kuinka köyhänä seisot edessäni… sinun laskusi ovat hyvin onnistuneet, mutta olet unhottanut yhden tärkeän asian, sen nimittäin, että on olemassa korkeampi tuomio kuin itse kuninkaankin… sen tuomiopöydän edessä olet pulmassa kaikkine juoninesi ja kurjine voittoinesi. Minusta nähden on sinua jo kohdannut tämä tuomio, ja isäsi kirous on kantanut hirveän hedelmän. Tietänet kai itsekin, että se mitä tahdot kostaa minulle on valhe, ja että sen tiedät, sen todistaa yrityksesi Kainin tavoin, veljensä murhattuaan, tukahduttaa ikuisen kostajan ääni omassatunnossasi!"

Ivahymy väreili Petter Laurinpojan huulilla, ja hän loi silmänsä maahan. Mutta silloin hätkähti hän, ikäänkuin hänet olisi vallannut äkillinen pelästys. Ja muutamien sylien päässä nousi ojasta tumma varjo, joka hyökkäsi eteenpäin vimmatulla vauhdilla ja piti pyssyään koholla.

"Nyt on hetkesi lyönyt, ilkeä petturi!" huudahti karkea ääni.

Kaikki tapahtui ajatuksen nopeudella, ja majuri näki Petter Laurinpojan nopeasti pakenevan, kintereillään roteva mies, joka oli ikäänkuin sukeltanut ilmoille ojasta. Hetkisen jälkeen näki hän vielä yhden varjon kiitävän ohitsensa kenttää myöten. Tämä oli Metta, ja hän nauroi hurjasti ja kamalasti juostessaan majurin ohitse.

Mutta tuskin puolen tunnin kuluttua kuninkaan palaamisen jälkeen Benstorpiin kajahti laukaus Örtoftasta päin. — Kenraali Ascheberg, joka oli Johan Gyllestjernan luona, kiiti kuin salama uhattuun paikkaan. Mitä tästä oli tuleva, sitä ei tiennyt kukaan, mutta levottomuus nousi huippuunsa, kun kaksi tykinlaukausta kuului samalta taholta.

* * * * *

Kenraali Merhjem oli tosiaankin tullut joen ylitse, mutta kenraali Ascheberg pakotti hänet menemään takaisin. Silloin se hälytyslaukaus jyrähti viereisestä majotuspaikasta, johon hänen poikansa, everstiluutnantti Ascheberg oli sijotettu. Tästä laukauksesta oli seurauksena, että koko tanskalainen sotajoukko lähti liikkeelle, ja jollei onni tällä kertaa olisi ollut meikäläisten puolella, on epävarmaa, kuinka asia olisi voinut kehittyä. Mutta nyt oli tanskalaiset tykkänään sokaissut heidän suurempi lukunsa ja se oivallinen kunto, jossa kaikki heillä oli, heidän runsaiden muonavarojensa ja rahvaan halukkaisuuden johdosta heitä avustamaan, eivätkä he voineet kuvitellakaan, että pieni uupunut ja nälistynyt ruotsalainen joukko uskaltaisi hyökätä heidän kimppuunsa. Hälytyslaukaukset olivat merkkejä lähtöön, mutta ei menoon Käflingejoen ylitse, vaan palausmatkan alkamiseen, ja niin selitti ruotsalaisen leirin liikkeet itse kenraali Merhjemkin. "Jumala oli lyönyt heidät sokeudella", huudahtaa henkivartiorykmentin eversti Niilo Bjelke.

Kuitenkin se, mitä oli tapahtunut, kiirehti ruotsalaisten liikkeitä. Rykmentti toisensa jälkeen lähti liikkeelle ja asettui siihen järjestykseen kuin oli käsketty. Kuudessa kolonnassa, jalkaväki järjestettynä kahteen, ratsuväki neljään, meni sotajoukko jäätyneen joen ylitse. Se tapahtui kohta puoliyön jälkeen, ja kuu oli vielä ylhäällä. Kaikki kävi kuitenkin onnellisesti ja hyvin, paitsi että — kirjottaa yllämainittu Niilo Bjelke — "jää ruski kovasti, jotta ratsumiesten täytyi laskeutua ratsailta ja taluttaa hevosiaan suitsista." Heti päästyä ylitse pysähdyttiin asettuakseen taisteluasentoon ja käydäkseen suoraan vihollisen kimppuun. Silloin ilmotettiin, että maa täällä oli niin kelvoton ja leiri niin aitojen ja rotkelmain ympäröimä, että välitön hyökkäys oli mahdoton, ja kuningas päätti sentähden marssittaa joukkonsa edelleen vihollisen ympäri Lundiin. Kun kuu laskeutui kahden aikaan aamulla, lähdettiin taas liikkeelle. Kohta joen eteläpuolella marssittiin ohi Hobyn kirkon, jossa oli tanskalaisten etuvartio. Tämä huomasi ruotsalaisten retken ja ilmotti siitä päämajaan, mutta siellä pidettiin varmana, että retkeilijät olivat ainoastaan vahva osasto, joka oli lähetetty hyökkäämään Malmöhön. Tanskalaisessa leirissä ammuttiin hälytyslaukaus, mutta mitään enempää ei kuulunut, ja ruotsalaiset jatkoivat häiritsemättä kulkuaan.

Niin koitti päivä, ja nyt muuttui tanskalaisille uskomaton uskottavaksi, nyt syntyi liikettä heidänkin leirissään. He käsittivät kohta, että kuningas Kaarle tahtoi saavuttaa etua kukkuloista Lundin pohjoispuolella, ja nyt oli jouduttava ennen häntä. Kohta, kun sotajoukko oli riveissä ja järjestyksessä, alkoi siis kuningas Kristiankin suunnata kulkuaan samoja kukkuloita tai, kuten niitä nimitettiin, Helgonamäkeä kohden.

Ja niin kulkivat molemmat sotajoukot rinnatusten kuin missäkin kilpajuoksussa. Mutta ruotsalaiset ehtivät ensin perille ja hajaantuivat taistelurintamaan. Äärimäisenä oikealla olivat rakuunat, kuninkaan henkivartiorykmentti Niilo Bjelken johdolla ja eversti Braunhoffin rykmentti, toisessa rivissä samoin rakuunia äärimäisenä, sitte aatelislippu, edelleen eversti Gytenbergin rykmentti, sitte smålantilaiset ja vielä muuan rykmentti eversti Rehnsköldin johdolla. Jalkaväki asettui senjälkeen keskustaan kenraali Schulzin johdolla ja vasemmalla sivustalla oli taasen ratsuväkeä, mutta luvultaan paljo vähemmän kuin oikealla. Sotamarski Helmfeldt hoiti ylipäällikkyyttä ja hänen alipäällikkönään Ascheberg. Kuningas itse asettui oikealle sivustalle.

Aurinko nousi ja valoi kultavirtaansa avarille lumikentille, joilla oli taisteltava yksi verisimmistä ja tärkeimmistä taisteluista, vanhan arkkipiispankaupungin muurien edustalla, kaupungin, jonka ihana temppeli kohosi siellä niin korkeana ja vakavana, äänettömyydessään saarnaten riemusta taivaassa, rauhasta maassa ja ihmisille hyvää tahtoa.

Hiljaisena ja synkin mielin oli majuri Stålhammar ratsastanut väkensä edessä, ja vanhat uroot, jotka olivat olleet niin monissa taisteluissa yhdessä majurin kanssa, eivät häntä enää oikein tunteneet. Koskaan eivät he olleet häntä nähneet sellaisena, kun merkki oli annettu. Hänen päänsä oli vaipunut alas rintaa vasten, ja hän näytti tuskin tajuavan, mihin matka piti. Hänen sotaratsunsa vei häntä ikäänkuin vanhasta tottumuksesta eteenpäin. Kukaan ei ollut levottomampi kuin Städ, vanha korpraali, joka ratsasti kimollaan eikä kuullut eikä nähnyt mitään muuta kuin majurinsa ja oli oikein tuskissaan, kuinka hän pääsisi tämän puheille. Kun vihdoin oikea sivusta ratsasti Helgonamäkeä ylöspäin, joutui toinen rivi parin kiviaidan taa, jotka erottivat sen ensi rivistä ja estivät liikahtamasta lainkaan eteenpäin. Tässä vihdoin sai Städ tilaisuuden puhutella majuriaan.

Laukaukset ratisivat jo ensi rivissä. Kuningas Kristian, joka veljensä kera oli vihollisten vasemmalla sivustalla, oli alottanut hyökkäyksen, ja tanskalaiset ratsurykmentit hyökkäsivät rajuudella, joka aluksi näytti vastustamattomalta. Oli kuin he tahtoisivat näyttää teossa, mitä muuan heidän eversteistään oli niin kerskuvasti lausunut eräässä tilaisuudessa kenraali Aschebergille: "Me tahdomme ratsastaa kumoon ja tallata maahan koko teidän sotajoukkonne!" — ja suurine, hyvinruokittuine hevosineen, terveine, uhkeine miehineen, jotka muodostivat jyrkän vastakohdan ruotsalaisille, näyttivät tanskalaiset voivankin toteuttaa everstinsä sanat. Rakuunat ja suomalaiset ratsumiehet joutuivat epäjärjestykseen, ja ainoastaan kuninkaan oma kylmäverisyys henkivartiainsa etunenässä ja Niilo Bjelke henkivartiorykmentteineen onnistuivat kestämään tämän hyökkäyksen painon. Mutta vihollinen katsoi jo saavuttaneensa voiton, ja kuningas tähysteli turhaan eskadrooniaan toisessa rivissä.

Tällöin majuri Stålhammar tuli pysähtyneeksi aivan Städin rinnalle, joka oli eskadroonan sivustamiehenä, ja korpraali katsoi tuikeasti majuriin sanoen:

"Aidat täytyy särkeä!" ja vanha rakas ääni teki terveellisen vaikutuksen majuriin. Hän kohotti katseensa, ja ikäänkuin vasta nyt olisi huomannut muurit, ratsasti hän esiin ja katseli ympärilleen eikö jostakin paikasta voisi päästä niiden ylitse. Samassa ratsasti kenraalimajuri Wittenberg paikalle.

"Jumalan tähden, kenraali, antakaa meidän laskeutua ratsailta ja repiä muurit maahan", huusi majuri Stålhammar hänelle, ja tämä antoi ehdotetun käskyn, ja joka toinen ratsumies astui maahan ja ryhtyi työhön. Yhä tulisemmaksi kävi taistelu edessäpäin, kuultiin komentohuudot ja nähtiin, kuinka suomalaiset rakuunat, yhteensä seitsemän eskadroonaa, pakenivat taistelurintamasta. Jokaista käsivartta poltti kuin tulella, ja mitä raskaampi työ oli, sitä voimakkaammin jännittyi jokaisen jänne. Majuri Stålhammar unhotti silloin hirveät ajatukset, joita hän hautoi sielussaan, ja kun oli päästy ensimäisen muurin ylitse, hengitti hän syvempään ja alkoi saada takaisin entisen tyynen, pontevan ulkonäkönsä. Vihdoin, vaivaloisten ponnistusten jälkeen onnistuttiin pääsemään toisenkin muurin ylitse. Silloin olikin jo hyvä aika. Vihollinen oli tosin lyöty takaisin, mutta selviytyi uuteen hyökkäykseen, ja ruotsalaisten rivit olivat arveluttavasti harvenneet. Henkirykmentistä olivat miltei kaikki upseerit ammutut pois tai haavotetut.

Kuningas ratsasti toisen rivin jokaisen kuuden eskadroonan luo. Hänen otsansa oli säteilevä ja hänen silmänsä kirkas. Tässä nuorekkaassa olennossa luuli näkevänsä kaiken, mitä oli jaloa ja ihanaa, eikä ollut ratsumiestakkien alla ainoaakaan sydäntä, joka ei olisi sykkinyt riemuisasta toivosta saada mennä kuolemaan tämän kuninkaan puolesta. "Muistakaa, että olette ruotsalaisia!" huusi kuningas jokaiselle eskadroonalle, ja myrskyisä hurraa kuului vastaukseksi. Niin tuli hän majuri Stålhammarin eskadroonan luo, ja hänen silmänsä viivähti hetkisen vanhassa majurissa. Tapahtuma kentällä häämötti kuninkaan muistossa ja heitti yhdessä vihollisten hyökkäyksen kanssa, joka seurasi melkein heti tämän jälkeen, varjostavan hunnun aikaisemman näyn ylitse, isän, joka poikineen rukoili Jumalalta onnea taisteluun. Mutta jalossa mielessä, varsinkin ennenkuin sydän on ehtinyt kovettua elämän koulussa, on vahvempi taipumus uskomaan hyvää, ja sentähden väistyivät syyttävät varjot kentällä salaman nopeudella takalistoon, eikä kuningas nähnyt tai ei tahtonut nähdä mitään muuta kuin kullanpuhdasta uskollisuutta ja kunniallisuutta joka miehessä, joka nyt oli valmis hänen kanssansa uhraamaan henkensä ja verensä.

Ja nyt ryntäsivät eteenpäin nämä kuusi eskadroonaa, ja kuningas oli etumaisena tulessa. Tanskalaiset taistelivat erinomaisen urhoollisesti, mutta tämän hyökkäyksen painon ja voiman edessä eivät he voineet pitää paikkansa, vaan heidät työnnettiin kukkulalta alaspäin niinsanotun Galgvuoren juurelle. Täällä nousi tulinen käsikähmä, mutta kaikki peittyi ruudinsavupilviin, ja savusta kuului laukausten pauke, ja miekkojen kalske ja kuolevain huudot veren valuessa virtanaan lumella. Tämän taistelun aikaan sattui vihollisen luoti kuninkaan hevosen "Tottin" päähän ja kimmahti kuninkaan hattua vasten, jonka tähden hän nousi valkosen ratsun selkään, minkä hän oli saanut Ranskan kuninkaalta Ludvig XIV:lta ja joka oli nimeltään "Brillant". Täällä kuningas myös joutui äkkiä viholliseskadroonan eteen, jolla oli punaiset liput ja joita hän sentähden oli luullut smålantilaisiksi, kunnes ruudinsavu hieman hälveni ja hän näki valkoiset ristit. Silloin komensi hän hyvällä tanskankielellä ryntäämään eteenpäin ja käymään leikkiin, kunnes hän pääsi takaisin omiensa luo. Vihdoin nähtiin tanskalaisten rykmenttien ryntäävän ulos pilvestä. He pakenivat, ja ruotsalaiset eskadroonat ajoivat takaa. Mutta kun tanskalaisilla oli paremmat hevoset, saattoivat he kerta toisensa jälkeen pysähtyä ja järjestyä, niin että taistelu vähänväliä uudistui. Kuitenkin täytyi vihollisen lopulta jättää kaikki hukan omaksi ja paeta Käflingejoen ylitse, jolloin muutamia satoja heistä hukkui. Kuningas Kaarle ajoi heitä puolen peninkulmaa edelleen, ja kuningas Kristian sai kiittää onneaan, kun pääsi turvaan Landskronaan.

Käflingejoen rannalla piti kuningas Kaarle väkensä katselmuksen. Monia ylimmistä upseereista ei näkynyt, he olivat kaatuneet taistelun aikana, ja eskadroonatkin olivat pahoinpidellyt. Kuningas määräsi heidät järjestymään, ja nousi kysymys, mihin nyt oli ryhdyttävä. Muutamat arvelivat, että oli ryöstettävä vihollisen kuormasto, joka juuri kulki ohitse, ja kuningas näytti olevan antamaisillaan suostumuksensa siihen.

"Teidän majesteettinne!" sanoi silloin majuri Stålhammar. "Mielestäni tarvitaan teidän majesteettianne Lundin luona, ja luulen, ettemme ehdi sinne kyllin pian!"

Muutamat väittivät, että tämä epäilemättä olisi suurimmassa määrin epäviisasta, kun saatettiin otaksua, että koko ruotsalainen sotajoukko oli hajaantunut ajamaan vihollista takaa, mutta samassa lasketti kaksi ratsastajaa täyttä laukkaa alaspäin kuningasta kohden. Ne olivat Dahlberg ja Bengt Rosenhane, ja he pyysivät kuningasta Jumalan tähden kääntymään takaisin. Vasen sivusta oli miltei lyöty ja kaikki riippui hiuskarvasta. Kuningas ei aluksi tahtonut uskoa heitä, mutta hän käski kuitenkin lähteä liikkeelle, ja pian ilmottivat jyrähtelevät tykinlaukaukset, että taistelu vielä jatkui. Se kulki eteenpäin kuin myrskytuuli, ja murhaava ottelu alkoi uudelleen. Tämä oli taistelun ratkaiseva silmänräpäys. Päivä alkoi jo solua iltapuolilleen ja ruotsalaiset ratsumiehet, jotka olivat istuneet ratsailla ja taistelleet koko päivän, olivat aivan väsyneet, mutta kuningas huusi, "että hän tahtoi voittaa tai kuolla", ja hän innostutti niin miehiään, sekä ylhäisiä että alhaisia, että vaikka nämä pitivätkin kaikkea menetettynä, seurasivat he innostuksella kuningastaan kuolemaan. Ja niin käytiin vihollisen kimppuun ja tämä viimeinen taistelu kesti, kunnes yö tuli ja teki siitä lopun. Kaikki, jotka eivät voineet paeta, olivat otetut vangeiksi. Kuningas Kaarle ja hänen soturinsa olivat saavuttaneet mitä loistavimman voiton. Mutta kentällä virui kuolleita 8 tai 9,000 paikoille: "enemmän kuin puolet molemmista sotajoukoista yhteensä". Yli 2,000 vankia, yksikuudetta kanuunaa, koko kuormasto ja runsaasti varustettu leiri joutui voittajain saaliiksi.

Kaikista niistä urhoollisista, jotka tänä päivänä olivat taistelleet kuninkaan rinnalla ja ikäänkuin hänen silmiensä edessä, oli majuri Pekka Stålhammar urhoollisimpain joukossa. Hänen kuolemanhalveksumisensa ja kylmäverisyytensä oli useampaan kertaan herättänyt kuinkaan ihailua. Ah, hän ei tiennyt, että vanha mies taisteli lujasti toivoen löytävänsä surmansa taistelukentällä. Niiden monien keskellä, jotka kaatuivat kaikilla puolin, ratsasti vanha majuri koskematonna. Hänen oma poikansa kannettiin illalla kaupunkiin, vaarallisesti, vaikkakaan ei kuolettavasti haavotettuna, mutta hän itse oli säästynyt ikäänkuin meidän herramme tarkotus olisi ollut koetella häntä paljoa ankarammassa taistelussa kuin missä oli kysymys ainoastaan ruumiista.

"Tapahtukoon Jumalan tahto!" sanoi hän illalla, kun hän seisoi poikansa sairasvuoteen ääressä, ja samassa kääntyi hän molempien toisten poikainsa ja Städin puoleen, jotka olivat samassa huoneessa, ja lisäsi: "Saatte kuulla, mitä minulle on tapahtunut!"

Ja niin kertoi hän edellisen yön tapaukset ja lopetti sanoilla:

"Olen tahtonut sanoa teille tämän, sillä en tiedä, mitä voi tulla tapahtumaan, ja te voitte elää ja kuolla siinä lujassa uskossa, ettei isänne ole koskaan poikennut kunnian tieltä!"

Kaikki olivat kuunnelleet häntä jännitetyimmällä tarkkaavaisuudella. Städ seisoi kalmankalpeana seinää vasten, ja haavotettu nuorukainen nosti kauniin päänsä vuoteesta ja suuteli isänsä kättä.

"Mutta yksi tietää kuitenkin, mitä voi tapahtua", kuului silloin ääni ovelta, ja kuningas, joka oli kuullut majurin kertomuksen, astui peremmälle huonetta. "Teitä on syytetty, majuri Stålhammar… mutta kuulin eilen teidän rukouksenne yhdessä poikienne kanssa ja olen nähnyt teidän tänään taistelevan kuten kunnian miehen… en tarvitse tietää enempää! Voitte olla tyyni tulevaan nähden. Mutta koska kuitenkin olen ajatuksissani tehnyt teitä kohtaan väärin, niin olen tahtonut sen teille tunnustaa, jotta voitte antaa minulle anteeksi, ja voitte luottaa minuun, ettei Ruotsin kuningas koskaan ole unhottava, mitä olette tehnyt tänä päivänä!"

Vanhusta, jota nämä sanat koskivat, ja yhtä suuressa määrin muitakin huoneessa läsnäolijoita liikuttivat tunteet, jotka vaihtelivat hämmästyksen, kunnioituksen, rakkauden ja kiitollisuuden välillä. He seisoivat vaiti. Pyhä vaatii hiljaisuutta, ja epäilemättä se oli pyhä hetki, jona toisensa kohtasivat näiden kahden miehen sydämet, yhdenvertaiset jalossa voimassa ja miehekkäässä ylevyydessä. Ja rauha, hyvän omantunnon siunaus, niin hyvin hänen sydämensä, josta suru lauhtui ja hälveni sovituksen taivaalle, kuin hänenkin, josta merkitsevät sanat lähtivät. Liikutuksella, jota hän ei voinut hillitä, tarttui majuri kuninkaan ojennettuun käteen ja päästi muutamin yksinkertaisin, mutta lämpimin sanoin sydämensä kyllyyden ilmoille.

Mutta vielä kerran aukeni ovi ja sen raosta näyttäytyi kalpea tytönpää, arasti vilkaisten huoneen ympäri.

"Niin, hän on siellä!" huusi tyttö kääntyen ulospäin. "Näin oikein, tulkaa vain, isäseni!"

Ulkoa kuuluivat raskaat, kömpelöt askeleet ja roteva talonpoika astui sisään. Hänen kasvonsa olivat verettömät, ja riepu, joka oli kääritty hänen päänsä ympärille, selitti riittävästi niin hyvin poskien kalmankalpeuden kuin hänen raukeat liikkeensäkin.

"Olette kai majuri Stålhammar", sanoi talonpoika, raskaasti nojaten sauvaansa, kiinnittäessään katseensa puhuteltuun. "Olisipa Jumala suonut minun tuntea teidät aikaisemmin! Olen nyt saanut kyllikseni tästä elämästä enkä pelkää sanoa totuutta kaikkineen… Nähkääs, olen tavotellut teidän henkeänne, ja Jumalalle olkoon kiitos, että hän pani pyssyni pettämään joka kerta, kun tähtäsin teitä…! Mutta nyt olen tehnyt tilin hänen kanssaan, joka on kiihottanut minua siihen, mikä pahaa oli, ja hän on maksanut minulle samalla mitalla… hänellä tietystikin oli kiire saada todistaja ylhäälle korkeimman tuomarin eteen. Minulle viittoo myös vaimoni, ainoa, jota olen rakastanut täällä maan päällä, mutta jonka samainen Petter Laurinpoika vietteli pois luotani… siitä on nyt monta vuotta, se tapahtui edellisen sodan aikaan, ja tämä tyttö on ilkeän papin tytär… Mutta hän jätti niin äidin kuin lapsensakin, sillä hänen piti nähdä teidän sydänverenne vuotavan, sanoi hän ja niin lähti hän mierolle, jäi mierolle, kunnes hän nyt palasi, ja silloin oli hänellä kuningas Kristianin julistus mukanaan ja hän houkutteli kansaa puolelleen, ja aina oli hänellä teidän nimenne kielellään… Minä olin niiden sissien joukossa, jotka te tuhositte nyt viimeksi Hallannin harjulla, ja niiden monien veri, jotka silloin kaatuivat, täytti minun mieleni kostolla, ja minä vannoin, etten ammu ainoaakaan laukausta muihin paitsi teihin… Niin tein samaan aikaan kuin te otitte huolehtiaksenne hyljätystä naisesta ja hänen tyttärestään, tästä tyttöparasta, joka pian on ilman hoivaa ja suojaa maailmassa… Mutta minä en tiennyt sitä, en tiennyt mitään ennen kuin viime yönä, jolloin saavuin Petter Laurinpojan kutsusta, sillä hän tahtoi näyttää minulle, kuinka hänen kätensä teidät nujertaa. Metta tapasi minut… sain tietooni kaiken… ja Petter Laurinpoikaa ei ole enää olemassa… Mutta kiitos teille, jos tahdotte ottaa kiitoksia vastaan niin veriseltä mieheltä kuin minä olen…"

Talonpojan selitys oli Pekka Stålhammarille täydellisin puhdistus, ja Metta lisäsi, mitä hän tiesi, niin että myös luutnantti Lorentzin rikollisuus tuli täysin päivän valoon. Mutta hän oli kadonnut leiristä eikä häntä enää löydetty mistään. Paavo kuoli parisen päivää myöhemmin, saatuaan majurilta lupauksen, että tämä ottaisi Mettan huostaansa.

Kuningas Kaarle piti sanansa. Seuraavana vuonna vielä yhden verisen taistelun jälkeen Landskronan luona, jossa kuusikymmenseitsenvuotias ukko samoin teki voiman ja urhoollisuuden ihmetöitä, nimitti kuningas hänet itse taistelukentällä everstiksi. Ja siitä pitäen syntyi hartaan luottamuksen suhde kuninkaan ja koetellun soturin välillä.

6.

PÄÄKATSASTUS.

Oli varhainen aamu elokuun 12 p:nä 1692. Aurinko nousi niin kirkkaana idästä ja sirotteli kuninkaallisella anteliaisuudella kultiaan Emjoen ylitse, joka hiljakseen liristen virtaili Högsbyn vanhan kirkon ja pappilan ohitse. Rovasti, tohtori Niilo Wallerius seisoi pappilan portailla ja keskusteli sangen mahtavan näköisen miehen kanssa. Tämä oli krununvouti, herra Polycarpus Skroot. Näkyi ilmeisesti, että herra kruuunvouti tunsi arvonsa ja että hän oli tottunut ottamaan vastaan kunnianosotuksia. Rovastin kaunismuotoiset kasvot — hänen ja hänen vaimonsa kuvat ovat vieläkin Högsbyn kirkossa — katsoivat huolestuneella ilmeellä suoraan eteensä.

"Luullakseni tulette sangen sopimattomaan aikaan", sanoi hän ikäänkuin vastaukseksi johonkin kruununvoudin lausuntoon. "Hänen majesteettinsa ei ole ollut erittäin hyvällä tuulella tänne saavuttuaan, ja kenraalilta, kreivi Aschebergiltä olen noin puolittain saanut selville, että hänen majesteettinsa käydessä Kalmarissa oli jokin suuressa määrin herättänyt hänen tyytymättömyyttään."

"Hehe", vastasi vouti mahdikkaasti hymyillen, "luulenpa, että uskolliselle palvelijalle on aina hänen kuninkaansa korva avoinna, ja minun pyyntöni on sitä paitsi mitä kohtuullisin… jos tahdotte ennakkoluulottomasti katsella asiaa, kunnianarvoisa veljeni, niin huomaatte sen kyllä, ja saattepas nähdä, että saan toiveeni täytetyksi, ja kun kerran tulen Tukholmaan, niin olen pitävä teidät ja lapsenne uskollisessa muistossa!"

"Ah, mitä minuun tulee, niin en toivo enempää kuin että voisin hoitaa kutsumukseni täällä Högsbyssä, jotta voin vastata siitä Jumalan ja kuninkaani edessä", vastasi rovasti ja katsoi ystävällisesti armollisesti nyökkäävään kruununvoutiin, jonka loistavat kasvot säteilivät niiden kunniasijojen aavistuksesta, jotka viittoivat hänelle epäilemättä läheisessä tulevaisuudessa. Rovasti ei kuitenkaan joutunut ymmälle, vaan rohkeni vielä kehottaa kruununvoutia luopumaan päätöksestään jo tänään puhutella kuningasta, lisäten: "Noudattakaa neuvoani ja vartokaa vielä tuonnemmaksi asioinenne!"

"Ei, ei, huolehditte suotta, ystäväni", vastasi vouti varmasti ja lisäsi: "Mutta yhden asian haluaisin saada selville, mitä ajattelette tyttärestänne, neitsyt Kristinasta? Eikö hän tarvitse tukea ja turvaa maailman pahoja kieliä vastaan?"

Rovasti heitti kysyvän ja miltei surullisen katseen voutiin, joka jatkoi:

"Älkää pelästykö, rakas veli, täksi tueksi ja turvaksi tahdon minä ruveta… Minä Polycarpus Skroot tarjoan teidän suloiselle tyttärellenne sydämeni ja käteni, ja me tulemme elämään kuin pari tunturikyyhkysiä Tukholmassa, jaa, niin tulemme."

"Mitä tarkotatte?" kysyi rovasti vakavasti.

"Mitäkö tarkotan?… Tarkotan mitä sanon… Tai eivätkö korvanne ole kuulleet puhetta, joka käy teidän kauniista tyttärestänne ja hänen majesteetistaan? Ettekö tiedä siitä, mitä heti aavistin nähdessäni nimen, jonka kuningas on timanttisormuksellaan piirtänyt kuninkaantuvan ikkunaan?"

Rovasti Wallerius oli pappilaan rakennuttanut erityisen vierasrakennuksen ja maalauttanut ajan maun mukaan sileiksi höylättyihin, mutta muuten paljaihin hirsiseiniin koreita kukituksia ja koukeroita. Tässä tuvassa asui kuningas aina, kun hän vieraili Högsbyn pappilassa, ja kun tämä tapahtui kylläkin usein, jutteli kansa, että häntä veti sinne ihmeen kaunis papintytär. Kalmarin lukionkirjastossa säilytetään vielä tämän kuninkaantuvan ikkunaruutu, johon kuningas on piirtänyt nimen Kristiina.

"Rakas ystävä, kruununvouti", huudahti hyväsydäminen rovasti, "erehdytte pahasti… Sellaista surua kuin tarkotatte ei armollinen kuninkaamme voi koskaan, ei koskaan tuottaa minulle… ei, ei, ystäväni, asian laita ei ole niin…"

"No, no", keskeytti kruununvouti, "eihän mitään vahinkoa ole tapahtunut, mutta selvää on, että hänen majesteettinsa mielihyvällä kuulee kosinnastani, ja varmaankaan ei hän kitsastele morsiuslahjaa antaessaan, hihihi…"

Hämmästynyt rovasti ei tiennyt mitä sanoa, mutta kenraali, kreivi Ascheberg ja Smålannin ratsurykmentin vanha, kahdeksankymmenvuotias eversti näyttäytyivät alhaalla pihassa, ja kenraali viittasi rovastin luokseen ja heillä oli jotakin puhuttavaa, jotta rovasti pelastui pulasta vastata kruununvoudille. Tämä laittoi kenraalin nähdessään naamansa hyvin nöyrän näköiseksi ja lähti kuninkaantuvan portaita kohden. Täällä tuli pari vanhempaa talonpoikaa kuninkaan luota, ja kun kruununvouti ilmottautui puheille pyrkijänä, sai hän heti suostumuksen. Lempeä rovasti näki huolestuneena pöyhkeän miehen katoavan kuninkaantupaan ja odotti levotonna, kuinka kaikki kävisi. Mies viipyi kotvan, jollaikaa rovasti mietti, etteihän vain hänen äänettömyyttään kruununvoudin kysymykseen nähden voinut selittää suostumukseksi, ja kuta kauemmin kuninkaan vastaanotto kesti, sitä kiihkeämmin kuohui hänen povessaan. Vihdoin tuli kuningas ulos, ja hänen kasvoistaan kuvastui mitä suurin suuttumus. Mahdikas kruununvouti seisoi hänen takanaan, mutta hänen kiiltävät kasvonsa olivat kalmankalpeat, ja hän käytti ensimäistä tilaisuutta hiipiäkseen pois, sanomatta sanaakaan tai edes ottamatta jäähyväisiä rovastilta.

Kuningas oli tavallista tuittupäisempi. Hän heitti ankaran katseen pihalle, jossa muuan tallirenki piteli hänen hevostaan, ja lähestyen kumartelevia herroja sanoi hän äkkijyrkästi:

"Katsastukseen, herrat!… Toivottavasti rykmenttinne on hyvässä kunnossa, eversti?"

"Toivon niin!" vastasi harmaahapsinen ukko ja katsoi uskollisesti kuninkaaseensa.

Kuningas Kaarle XI oli retkillään ympäri valtakuntaa, tarkastaakseen rykmenttejään ja omin silmin nähdäkseen, kuinka hänen määräyksiään noudatettiin. Tukholmasta alaspäin mentäessä oli matka suunnattu Jönköpingin ja Wexiön kautta ja viimeksi mainitussa paikassa oli kuningas syönyt päivällistä suuressa arvossa pitämänsä Samuel Wiraeniuksen, nyttemmin Wexiön piispan, luona, ja tarkastettuaan sikäläisen sotaväen lähti hän Karlskronaan, jossa samoin katsastettiin tekeillä oleva laivaveistämö ja telakat. Karlskronasta oli matkaa jatkettu Kalmariin ja sieltä tänne Högsbyhyn Emjoen varrella, jossa jo oli Kalmarin jalkaväkirykmentti tarkastettu ja tänään oli tullut eversti Stålhammarin johtaman Smålannin ratsuväen vuoro. Kuningas arvosteli sellaisissa tilaisuuksissa niin tarkasti, että se läheni ankaruutta, kaikkea, mikä koski niin hyvin sotilaiden kuin upseerienkin varustusta ja harjotusta, ja hänen vanhat, sotavuosina koetellut ystävänsäkin saattoivat silloin joutua toisinaan koviin pinteihin.

"Tänään on kysymys henkikomppaniasta!" sanoi kuningas eversti Stålhammarille, juuri tämän rientäessä ratsaille ollakseen rykmenttineen reilassa kuninkaan saapuessa.

Kun vanha mies sitte ratsasti pois tietä myöten, seurasi kuningas häntä katseella, josta ankaruus näytti olevan valmis lähtemään tiehensä.

"Kas siinä on mies, joka kantaa vuotensa kunnialla!" sanoi hän ympärillään seisoville. "Hän on kuitenkin ollut mukana siitä lähtien, kun suuri Kustaa Adolf majaili Riian edustalla!"

Sitte nousi kuningaskin seurueineen ratsaille. Mutta hän ratsasti sangen verkkaan, ikäänkuin antaakseen everstille aikaa järjestää joukkonsa tarpeelliseen reilaan. Kun hän vihdoin tuli perille ja näki uljaan rykmentin pyörähtelevän pitkässä rivissä ja kuuli vanhan miehen komentosanat, miehen, jonka ääni niin monta kertaa oli voittanut tykkien jyrinän ja huutanut eteenpäin, eteenpäin voittoon Ruotsin maan ja Ruotsin kuninkaan puolesta, niin hänen mielessään heräsivät monet uinailevat muistot menneiltä ajoilta, ja kuninkaan kasvot kirkastuivat yhä enemmän. Mutta nämä muistot eivät kuitenkaan jaksaneet kokonaan karkottaa hänen mielestään katkeruutta ja ärtyisyyttä. Ne olivat kuin leutoja länsituulen hengähdyksiä, mutta tarvitaan myrskyä puhdistamaan ilmaa kuuman päivän jälkeen.

Ja kun pitkä rivi hajotettiin ja komppania toisensa jälkeen ratsasti pois, nousi ukkospilvi kuninkaan otsalle jälleen sitä mukaa kuin rykmentti väheni.

Harmaahapsinen everstikin istui vaiti ja katsoi poistuvia eskadroonia ilmeellä, joka vivahti raskasmielisyyteen. Hänen silmänsä seurasivat joka miestä ja kun hän näki jonkun vanhan uroon, jonka pää oli yhtä valkoinen kuin hänenkin, kirkastui katse ihmeellisesti riemusta, kuten silloin, kun elämänsä iltana näkee lapsuutensa muiston kohottavan päänsä uuden polven kirjavan vilinän ylitse. Mutta he katosivat, osasto toisensa jälkeen, ja pilvi peitti heidät peittämistään. Tuolla ratsasti hänen vanhin poikansa toisista naimisista, Johannes, komppaniansa etunenässä, tuolla toinen, Kaarle, samoin omansa, ja tuolla ratsumestari Loodin rinnalla näki hän kolmannen poikansa, Jonin, joka vasta oli ainoastaan luutnantti. Nyt oli enää hän itse henkikomppanian kera jälellä, ja kun hän kääntyi ja silmäili sen rivejä ja hänen silmänsä pysähtyivät sivustamieheen, ei ollut kaukana, ettei kyynelhelmi kihonnut hänen silmäkulmaansa. Tämä sivustamies oli rykmentin vanhin ratsumies ja nimeltään Städ, ja hänet nähdessään oli kuin ne monet, monet muistot, jotka olivat heränneet everstin sielussa, olisivat kiertyneet kehään hänen ympärilleen ja varjostaneet tykkänään näköalan nykyisyyteen. Vanhuksen rinnalla istui tulisen hevosen selässä valkotukka ja vilkassilmä nuorukainen, ikäänkuin toivo ruumistuneena muistoseppeleen keskelle. Tämä oli everstin pojanpoika, joka palveli rykmentissä alhaisena ratsumiehenä.

Ja nyt ratsasti hän henkikomppaniansa kera tarkastuspöydän eteen. Siellä istui ankara kuningas ja silmäili kotkankatsein joka miestä komppaniassa. Mutta ennenkuin tarkastus oli vielä alkanut, hypähti hän pystyyn purppuranpunaisin kasvoin ja leimuavin silmin ja osotti muuatta ratsastajaa ensi rivissä.

Hän oli kookas muhkea mies, mutta hänen takkinsa oli kulunut ja sopi hänelle huonosti, ja hänen hihnastonsakin oli vanha ja kulunut.

"Tuollaistenko miesten kera tahdotte ratsastaa tarkastukseen, eversti Stålhammar?" kysyi kuningas ja lisäsi everstin aikoessa vastata: "Siihen ette voi sanoa mitään… se on leväperäisyyttä minun ja valtion palveluksessa, ja minua ihmetyttää, että te, niin vanha mies, voitte siten lyödä laimin käskyjäni… Saatte vastata minulle siitä, eikä meidän vanhaa ystävyyttämme eikä teidän harmaita hapsianne silloin oteta lukuun… Kas niin, alkakaamme nyt!"

Kaarle XI kaikista oivallisista ominaisuuksistaan huolimatta äärimäisen kiihkeä, ja hänen elämänsä viime vuosina oli hän vieläkin ärtyisämpi ja oli hänelle vaikeampi tehdä mieliksi, erittäinkin, jos jotakin oli tapahtunut, joka oli täyttänyt hänen mielensä tyytymättömyydellä ja harmilla. Eversti katsoi kummissaan kuninkaaseensa, ja se liikutus, jonka aallot tuskin olivat ehtineet asettua hänessä lepoon, nostatti omituisen värähdyksen hänen kasvojensa jaloille piirteille. Hän tunsi tosin kuninkaansa perinpohjin, mutta häntä suretti, enemmän tämän puolesta kuin omastaan, että kuningas niin hyökkäsi hänen kimppuunsa, erittäinkin tässä tilaisuudessa, jolloin everstillä on sydämellään eräs asia, joka juuri siten saattoi saada aivan väärän valon ja tulla tykkänään väärin ymmärretyksi.

Eversti Pekka Stålhammar oli tällä kertaa ratsastanut Högsbyhyn siinä aikeessa, että hän ottaa eron rykmenttinsä päällikkyydestä. Tässä samassa rykmentissä hän oli kohonnut kuormastopojasta vuoden 1633 jälkeen, ollut mukana sotaretkellä Saksassa, Puolassa ja Tanskassa ja saattoi osanottajana ja silminnäkijänä kertoa loistavista voitoista näiltä ajoilta samoin kuin niistä voitoista Fullebron, Lundin ja Landskronan luona, mitkä voitettiin tämän ankaran kuninkaan aikana, joka nyt oli katsastusherrana, ja joka viimeksi mainitulla taistelukentällä nimitti hänet everstiksi viisitoista vuotta takaperin. Käsillä oleva hetki oli sentähden hänelle merkitykseltään tärkeä hetki, ja senpätähden hänen vanhan, rakkaan rykmenttinsä näkeminen saikin hänen silmissään niin omituisen värisävyn.

Kuningas ei nähtävästi ollut tätä odottanut. Sen saattoi nähdä siitä kummastuksesta, jolla hän katseli vanhaa soturia. Vaikkei hän sanonut mitään, sillä tyytymättömyys huonosti varustettuun ratsumieheen kyti vielä hänen mielessään ja oli kuin öljyä tuleen, joka paloi hänen rinnassaan — niin vaikutti kuitenkin everstin eronpyynti niin paljo, että katsastus sitte kävi helpommin kuin aluksi oli uskallettu toivoa. Kun ratsumies onnettomine takkeineen ja kuluneine hihnoineen tuli esiin, katsoi kuningas terävästi koko varustukseen ja kääntyi sen jälkeen everstiin. Mutta nytkään ei hän sanonut mitään. Niin paljo vanha ystävyys sentään sai aikaan hänen mielessään, vaikka hän olikin kiihottunut. Mitä hänellä nyttemmin oli enää sanottavaa, koskikin pääasiallisesti tulevaa everstiä. Kun viimeinen henkikomppanian ratsumies oli ratsastanut esiin ja vastannut kuninkaan kysymyksiin, oli katsastus tälle päivälle lopussa, ja kuningas lähti pois.

Seuraavana päivänä, joka oli lauantai, jatkettiin katsastusta tarkastamalla everstiluutnantin komppaniaa ja iltapäivällä pidettiin muutamia jalka- ja ratsuväen yhteisiä harjotuksia. Kuningas oli hieman ystävällisempi kuin edellisenä päivänä, mutta ei läheskään ennallaan, ja Pekka Stålhammar tunsi mielensä yhä raskaammaksi, ja hän ajatteli vähänväliä itsekseen, että hän oli liian vanha ja että uusi aika vaati toisenlaisia voimia kuin hänen. Ikäänkuin sattumalta tuli kuningas harjotusten jälkeen sen ratsuväen komppanian luo, jossa eversti oli. Näytti kuin hänellä olisi jotakin sanottavaa, mutta siitä ei tullut mitään. Eversti siihen sijaan pyysi, että hän saisi ratsastaa kotiinsa, kartanoonsa Hulsvikiin. Kuningas katsoi hetkisen kysyvästi häneen.

"Sen voitte tehdä, Pekka Stålhammar", sanoi hän sitte, "ja voitte jäädä sinne, jos haluatte."

Kuninkaan äänensävy ei ollut ystävällinen eikä epäystävällinen, kun hän sanoi tämän, jonka liiankin hyvin saattoi selittää karkotukseksi. Siinä mielentilassa, johon kuninkaan huono tuuli oli saattanut niin everstin kuin muutkin, annettiinkin tämä selitys Hänen sanoilleen. Mutta Pekka Stålhammar oli liian ylpeä valittamaan eikä ollut oppinut notkistamaan selkäänsä niin paljoa kuin itsevaltias kuningas kenties vaati. Hän siis ainoastaan kiitti siitä suosiosta, jonka kuningas oli hänelle osottanut, ja ratsasti matkaansa.

Oli jo iltamyöhä, kun hän ratsasti kartanoonsa Hulsvikiin, Hjertat-nimisen järven eteläisellä rannalla. Hän ei tahtonut herättää ketään, vaan pani itse hevosensa talliin ja meni sitte huoneeseensa, jossa istuutui sohvalle ja vaipui pian uneen. Unissaan oli hän näkevinään manalle menneet suurmiehet, niin kruunupäät, Kustaa Adolfin ja Kaarle Kustaan, kuin heidän miehensäkin, Juhana Banérin, Lennart Torstenssonin, Kustaa Hornin ja heidän rinnallaan joitakuita niistä monista, jotka jonkun aikaa olivat eläneet hänen rinnallaan, mutta menneet ennen häntä valoisampiin avaruuksiin. Helmud Wrangel seisoi siellä reippaine hymyineen, ja hänen ensimäinen vaimonsa, Susanna, katsoi enkelin katseella hänen sydämeensä ja leyhytteli sen ylitse rauhaa ja sovitusta.

Hän heräsi varhain sunnuntaiaamuna suuteloon, joka painettiin hänen otsalleen. Se oli hänen toinen vaimonsa, rouva Anna Skytte, nainen, jonka kasvojen piirteissä vielä vanhuuden päivinäkin näkyi harvinaisen kauneuden jälkiä. Hänen silmänsä katselivat niin rakastavasti palanneeseen mieheen, ja saattoi sanoa hänet nähdessään, että hänen henkensä ikäänkuin kuulti ruumismajan lävitse ja antoi tälle heijastuksen omasta katoamattomasta, korkeammasta kauneudestaan.

He juttelivat kauan keskenään, ja kun he sitte päivällä olivat palanneet kirkosta ja päivällinen oli syöty, istuivat he lastensa ja lastenlastensa ympäröiminä ja puhelivat vanhoista muistoista niin hyvin heidän oman kuin lastenkin nuoruuden ajoilta.

Kaksi vanhinta poikaa samoin kuin tytärtäkin oli naimisissa, ja molemmat miniät olivat Hulsvikissä, heidän miestensä ollessa kokouksessa. Iltapäivällä saapui viestejä myös Kasper Stålhammarilta, joka oli everstiluutnanttina Pohjanmaan rykmentissä ja oli everstin ainoa poika ensimäisistä naimisista. Tässä maalaisessa seurapiirissä oli siten runsaasti keskustelun aiheita, ja heillä olisi ollut verrattoman rauhaisa ja tyyni iltapäivä, jollei vanha eversti olisi silloin tällöin virkkanut sanan, joka ilmaisi että hänen ajatuksensa sentään yhä palasivat kuninkaaseen ja Högsbyhyn.

"Luulen kuitenkin, äiti", sanoi hän parisen kertaa, "että ratsastan huomenna takaisin kuninkaan luo!"

"Minusta tuntuisi olevan parasta", vastasi hänen vaimonsa, "että antaisimme huomenen tulla ensin… siihen mennessä voi tapahtua paljo, joka auttaa meidät oikealle tolalle."

"Mutta kuka on harmaaviitta?" huusi Ulrika Eleonora, pieni tyttö, jolla oli suuret, sielukkaat silmät, ja viittasi pihaan tuovalle ajotielle.

Sieltä tuli ratsain mitättömän näköinen mies, puettuna pitkään, harmaaseen sarkaviittaan ja kolmikolkkainen musta hattu vedettynä syvään otsalle. Hänen takanaan hevosen selässä istui pieni poika, joka saattoi olla yhdeksän tai kymmenen vuoden ikäinen.

Vanhukset eivät panneet kovinkaan suurta painoa siihen, kuka vieras mahtoi olla. Heidän talonsa oli vierasvarainen, ja oli sangen tavallista, että vieraat tulivat ja menivät. Mutta vilkas Ulrika Eleonora ja toiset lapset olivat uteliaampia, ja he antoivat säännöllisesti ja tarkasti tarpeellisia ja tarpeettomia tietoja kaikesta mitä tapahtui.

"Nyt kääntyy hän veräjän luona!" juoksi muuan kertomaan.

"Hänellä on Björkmossan majatalon hevonen", kertoi toinen.

"Nyt ratsastaa hän pihaan!" ilmotti kolmas ja pisti hädintuskin päänsä näkyviin oven raosta, luonnollisesti menettääkseen aikaa niin vähän kuin suinkin.

"Ja takana on Pekka ratsailla!" tuli vihdoin Ulrika Eleonora sanomaan suurella arvokkuudella, mutta sellaisella äänellä, että se selvään ilmaisi hänen pettyneen. "Kuka vieras on, sitä en tiedä."

* * * * *

Björkmossa oli lähin majatalo mentäessä Hulsvikista Högsbyhyn. Siellä oli sunnuntaina elokuun 14 p:nä iltapuoleen suuri kansankokous; sillä mahtava kruununvouti Polycarpus oli kuuluttanut veronkannon seuraavaksi päiväksi. Parvi lapsia juoksenteli ulkona ympärinsä ja niiden joukossa ratsumestari Kaarle Stålhammarin poika Pekka. Hän oli kolmas poika järjestyksessä, pieni, vahvarakenteinen poika, vilkas kuin tuli, noin yhdeksän tai kymmenen ikäinen. Hän oli epäilemättä ylhäisin joukossa, ja pidettiin suurena kunniana saada olla hänen leikkitoverinaan. Laurentius, kruununvoudin sisarenpoika, oli myös lapsiparvessa. Hän oli jokseenkin samanikäinen kuin Pekka, mutta siinäpä olikin kaikki yhtäläisyys, sillä muuten näytti hän olevan Pekka Stålhammarin täysi vastakohta. Laurentius oli parhaassa vauhdissaan kertomassa, kuinka rikas ja arvokas hänen enonsa oli, ja koko lapsiparvi kuunteli korvat höröllään. Myös muuan pienoinen, harmaaviittainen mies seisoi hieman loitompana, katsellen lasten leikintää ja kuunnellen heidän jutteluaan.

"Jaa, eno saa itsensä kuninkaan kera istua pöydässä!" vakuutti Laurentius ja katseli ylen ylhäisesti ympärilleen. Nähdessään huonosti puetun pojan, joka tuli majatalosta kädessään pussi omenia, kiintyi tähän koko hänen huomionsa, ja hän huusi: "Tule tänne, Antero, ja tarjoa omenistasi!"

Mutta Antero ei tahtonut kuulla sillä korvalla.

"Tule tänne, sanon minä", uudisti Laurentius käskynsä. "Uskallatko sanoa vastaan minulle, kruununvoudin sisarenpojalle!"

Antero uskalsi kuitenkin sanoa vastaan ja kääntyi näköjään sangen tyytyväisenä ja hyvillään muutamalle jalkapolulle, joka vei metsään. Tuossa tuokiossa oli Laurentius hänen kintereillään, tarttui häntä vyötäisiin ja paiskasi hänet mäkeen, jotta omenat vierivät ympärinsä ja Antero parka piteli tyhjää pussia kädessään. Kaatuessa oli Anteron nenä sattunut kiveen, jotta hänen noustessaan olivat puolet hänen kasvoistaan verissään, ja sillaikaa poimi Laurentius omenat parempaan talteen. Silloin alkoi Antero itkeä.

"Jollet olisi kruununvoudin sisarenpoika", sanoi hän, "niin kyllä minä sinulle näyttäisin!… Äiti rukka, nyt saat sinä jäädä ilman, kun saatkin!"

"Tahtoisiko äitisi saada omenia?" kysyi Pekka Stålhammar.

"Hyvä isä, tietysti", vastasi poika, "hän on niin sairas, ja minä ajattelin, että ne virkistäisivät häntä, ja sain ne majatalon muorilta."

"Anna nyt vain pois omenat!" sanoi Pekka Laurentiukselle, mutta tämä ainoastaan nauroi ja pisteli suunsa täyteen, ja tätä ei Pekka voinut sietää, vaan hyökkäsi Laurentiuksen kimppuun ja antoi hänelle loikkiin niin kelpolailla, että hänen lopulta täytyi luvata antaa takaisin mitä oli ottanut.

"Älä itke enää", sanoi Pekka sitte Anterolle, joka kuivaili veriään nyhtäisemällään nurmitukolla, "älä itke, minä sanon isoisälle, niin kyllä hän sinua auttaa."

"Kiitos siitä", vastasi poika, "hän tuskin kuitenkaan voinee auttaa enempää kuin on auttanut… Äiti on ollut sairaana isän kuolemasta asti, ja huomenna kai ankara vouti häätänee hänet talostaan."

"Minkätähden, poika!" kysyi harmaaviittainen vieras, joka tapauksen aikana oli tullut aivan lasten luo.

"Joo", vastasi poika, "isän kuolemasta lähtien on äiti maannut sairaana ja kaikki on mennyt taaksepäin, ja nyt ajanee vouti hänet ratsutilalta, sillä hän ei enää jaksa pitää ei miestä eikä hevosta… Ja nytkin katselmukseen auttoi Hulsvikin eversti äitiä sekä hevosella että tamineilla."

"Hm!" rykäisi harmaaviitta ja antoi pojalle hopearahan. "Kenties voi eversti kuitenkin auttaa kaiken oikealle tolalle!"

Näin sanoen jätti hän lapset ja meni takaisin majataloa kohden. Mutta aivan äkkiä kääntyi hän taas ja huusi, voisiko köyhä poika näyttää hänelle suoremman tien kuin maantie Hulsvikiin. Sitä ei kuitenkaan Antero voinut, mutta pieni Pekka juoksi esiin säteilevin kasvoin, onnellisena siitä, että sai osottaa palvelevaisuuttaan ystävälliselle vieraalle.

"Jos tahdotte mennä Hulsvikiin", sanoi hän, "niin tiedän minä hyvin tien, sillä siellä asun minä ja isoisä!"

Ja niin sai Pekka istua taakse ratsaille, ja niin ratsasti harmaaviitta Hulsvikiin suuresti huvitettuna pojan liukaskielisyydestä, ja ennenkuin he ehtivät puolitiehenkään, tunsi harmaaviitta kaikki Hulsvikin olosuhteet, kuitenkin etupäässä ne, jotka koskivat "isoisää".

"Nähkääs, isoisä oli tällainen pojanvekara kuin minäkin", kertoi Pekka, "sillä hän on kertonut sitä monet kerrat, ja köyhäkin hän oli, mutta hän pääsi kuormastopojaksi ja lähti sotaan, ja siellä oli hän tuulissa jos tuiskuissakin, ja kun vihdoin tuli rauha, niin, minä en ollut silloin vielä syntynytkään, mutta isoisä on kertonut tästä kaikesta, niin oli isoisä eversti, ja Städ oli mukana, vaikka hän oli vain korpraali… Niin, saattepas nähdä, kunhan vanhat ratsumiehet tulevat isoisän luo… silloin saa oppia jotakin… Juhana Banérin minä tunnen ja Torstenssonin myös, niin, tunnen minä, ja monia monituisia muitakin."

"No, voitko sitte sanoa minulle", kysyi vieras hymyillen, "pitääkö isoisäsi ratsumiehiään silmällä yhtä paljo kuin hän heitä suosii?"

"Siitä voitte olla varma", vastasi Pekka varmasti, "mutta kyllä hän heitä auttaakin pulasta, kun niin tarvitaan… Nytkin, kun hänen piti ratsastaa katsastukseen kuninkaan luo, tuli sana Anteron äidiltä, ettei hänellä ollut hevosta eikä tamineita, ja isoisä oli niin vihainen, niin vihainen, ettei hän ollut saanut sitä tietää aikanaan. Nähkääs, isoisä oli vaatettanut kaksi muuta, joiden laita oli yhtä huonosti, ja nyt ei ollut muuta turvaa kuin muuan isoisän vanhoista takeista, jota he alkoivat kiireesti laittaa, takki kävi kuitenkin hyvin laatuun, mutta saappaat, ne olivat kaikista pahimmat, sillä ne olivat isoisällä Landskronan luona ja siitä pitäen olivat ne olleet liikuttamatta vaatekamarissa ja olivat aivan mennyttä kalua. Niin oli laita päitsien ja satulankin, mutta hevonen, kas, se olisi teidän pitänyt nähdä… se oli paras hevonen tallissa isoisän oman hevosen jälkeen… niin, Jumala siunatkoon ukkovaaria, on isäkultani tapana sanoa, hän on hyvä kuin kulta, vaikka hän voikin olla tulinen toisinaan! Mutta niin on kuningaskin, sanoo isoisä, ja niin ovat melkein kaikki hyvät ja kunnon ihmiset!"

Vieras nauroi makeasti pienelle matkatoverilleen, mutta tämän kertomukset tekivät häneen sellaisen vaikutuksen, että kun poika vaikeni, niin hän uudella kysymyksellä herätti uuden jutun, ja Pekan varasto näytti olevan tyhjentymätön. Niinpä kysäisi harmaapukuinen Städistäkin, ja tämä nimi olikin ilmeisesti isoisän jälkeen pojalle milteipä rakkain, kenties juuri siksi, että se olin niin läheisesti yhdistynyt kaikkeen, mikä koski edellistä.

"Joo, Städ, saattepas nähdä, hän on mies sormenpäitään myöten, ja hänen veroistaan korpraalia ei ole toista kuninkaan koko sotajoukossa… Hän se on minulle jutellut kaiken tuon isoisästä ja kuinka paljo hyvää hän tekee… Mutta sittepä hänkin saa hyvää puolestaan ja sen hän ansaitsee, sanoo Städ… Sanon teille mielelläni, että pidän oikein paljo kuninkaasta…"

"Miksi niin?" kysäisi ratsastaja, joka ei voinut olla huomaamatta hieman odottamatonta vakavuutta, jolla poika lausui tämän.

"Joo, siksi että isoisä pitää hänestä ja Städ myös… Nähkääs, kuningas on lahjottanut Stensjön kartanon Svenarumissa isoisälle… voinhan kertoa teille, kuinka se kävi. Nähkääs, isoisällä ei ollut varoja pitää enempää kuin yksi renki eikä tämä tietysti ehtinyt tehdä kaikkea. Kerran piti viedä jyviä myllyyn jauhatettavaksi, ja renki oli metsässä puita hakemassa, ja silloin ajoi isoisä itse myllylle ja kantoi säkitkin yksitellen rattailta. Samassa tuli kuningas ja kysyi, tiesikö isoisä, oliko eversti Stålhammar kotona Brevikissä, sillä isoisä asui silloin siellä. 'Se olen minä, se', vastasi isoisä ja meni ylös säkkeineen edes kääntymättäkään. Silloin kysyi kuningas, tarvitsiko hänen, joka oli eversti itse, kantaa säkkejä myllyyn, ja isoisä sanoi asian kuten se oli. Kuningas ratsasti Brevikiin ja sitte tuli isoisä perästä, ja silloin antoi kuningas hänelle Stensjön kartanon, jotta hän voisi pitää yhden rengin lisää."

"Sinulla on hyvä muisti, rakas Pekkaseni!" virkkoi harmaaviitta, "ja Städillä täytyy olla vielä parempi."

"Niin, olkaa varma siitä… hänellä on muistia kymmenelle… Jos tapaatte hänet, hän on nyt Högsbyssä kuninkaan luona, hän kuuluu näet henkikomppaniaan ja ottaa nyt eron palveluksesta, sillä hän ja isoisä kulkevat nyt yhtä matkaa kuten ennenkin, sanoo Städ, jos tapaatte hänet, niin voitte kernaasti sanoa terveisiä minulta ja pyytää häntä kertomaan teille vanhasta Hulsvikin everstistä ja silloin saatte kuulla!"

Tähän tapaan kävi Pekka Stålhammarin kieli, ja harmaaviitalla oli koko ilo hänestä. Tie jäi hupaisasti taakse, ja niin saapuivat he illan suussa Hulsvikiin.

Monien raporttien jälkeen olivat vanhukset nähneet olevan syytä mennä suureen saliin, ja siellä olivat nyt sekä eversti että hänen rouvansa miniöineen, kun harmaaviitta astui sisään.

"Jumalan rauhaa!" tervehti tämä ja pysähtyi oven suuhun. "Voinko saada täällä yösijaa?"

Eversti tervehti ystävällisesti takaisin ja sanoi, että sitä hän voi kyllä saada sekä itselleen että hevoselle.

"Hyvä!" vastasi harmaaviitta. "Ja huomenna menemme yhtä matkaa Högsbyhyn!"

"Niinkö luulette?" vastasi eversti ja katsoi terävästi vieraaseen, jonka äänen hän oli tuntevinaan, mutta jonka kasvojen piirteitä hän ei voinut nähdä, koska huoneessa jo hämärtyi.

Vieras heitti sillä välin hatun ja viitan yltään, ja kun samassa tuotiin valoa saliin, nähtiin kuninkaan seisovan ovella. Hänen kasvonsa olivat tyynet ja kirkkaat, ja hänellä oli hymy huulillaan.

"Vanha Pekka Stålhammar!" sanoi hän rientäen hopeahapsista vastaan. "En ole saanut pahaakaan rauhaa sieluuni sittekuin eilen erosimme toisistamme."

"Teidän majesteettinne!" änkytti ukko voimatta pidättää kyyneliään. "Jumala siunatkoon teidän majesteettianne… tämä on liian suuri kunnia minulle!"

"Ei, ei!" huudahti kuningas. "Ja jos tahdotte antaa anteeksi kiihkeyteni ettekä tehdä ylen tarkkaa tiliä kuninkaanne kanssa, niin eroamme hyvinä ystävinä."

Näin sanoen sulki kuningas vanhan miehen syliinsä, ja Hulsvikissa oli sinä iltana ilo, jolla ei ennen eikä jälkeen ole ollut vertaistaan. Kuningas istui pöydässä everstin ja hänen rouvansa välissä, ja ympärillä istuivat suvun vanhemmat jäsenet, ja juhlallinen riemu oli vallalla koko seurassa.

"Aikaisin aamulla ratsastamme täältä", sanoi kuningas, kun eversti saattoi hänet makuuhuoneeseensa, "ja seuraattehan te mukana, sillä teidän on saatava hyvitys rykmenttinne edessä!"

Maanantaina aamupuolella päivää ratsastivatkin kuningas Kaarle ja Pekka Stålhammar rinnatusten; mutta kuninkaalla oli sarkaviittansa yllään, niin ettei kukaan muu kuin eversti tiennyt, kuka hän oli. Björkmossassa he pysähtyivät. Siellä kävi veronkanto parhaallaan, ja Polycarpus Skroot istui niin mahtavana ja pöyhkeänä pitkän pöydän päässä ja otti vastaan rahoja minkä ehti, samalla tehden muistoonpanojaan kantoluetteloon. Hän ei edes hievahtanutkaan noustakseen ylös ja tervehtiäkseen, kun vanha eversti saapui, ja vaatimattomalle sarkaviittaiselle miehelle hän tuskin soi katsettakaan.

Kuningas sai siten tilaisuuden huomaamatta tunkeutua aina voudin tuolin taakse, jonne hän istui penkille, seuraten voutia suurimmalla tarkkaavaisuudella. Lopuksi huusi hän ratsutilallisen lesken, jonka ratsumies ratsasti everstin vaatteissa, mutta lisäsi:

"Jaa, ei maksa vaivaa huutaa häntä, hän saa lähteä talosta!"

"Voitte lukea tämän ensin", sanoi eversti ja jätti voudille kirjeen.

Tämä otti ja luki sen. Se oli ratsutilan lahjotuskirja lesken pojalle, ja kirjan mukana seurasi määräys kuninkaan käskynhaltialle, että hevonen ja tamineet olivat köyhän lesken puolesta maksettavat kruunun varoista. Vouti näytti sangen nololta ja antoi kirjeen takaisin, lyöden samassa kiinni rahalippaan kannen ja kantoluettelon.

"Joo, on sekin lain ja järjestyksen ylläpitämistä!" jupisi hän itsekseen, samassa nousten ja aikoen tarttua lippaaseen.

Mutta silloin oli lippaan kannelle jo laskettu toinen käsi, ja kun vouti kääntyi, näki hän vaatimattoman sarkaviittaisen miehen seisovan siellä niin varmana kuin aikoisi hän pitää lippaan, vieläpä tungetteleva vieras uskalsi lausua:

"Tämän otan minä huostaani!"

"Minä olen kruununvouti täällä!" karjaisi Polycarpus Skroot. "Ja tahtoisinpa nähdä sen, joka voi ottaa minulta tämän lippaan!"

"Mutta minä olen Ruotsin valtakunnan kuningas!" vastasi kuningas ja avasi viitan, jotta jokainen saattoi tuntea kuka hän oli. "Ja te, vouti, saatte tehdä minulle tilin voudintoimestanne…!"

Nyt kalpeni vouti pelosta ja horjahti taaksepäin, ikäänkuin olisi saanut halvauksen, mutta kuningas lähti huoneesta everstin seuraamana, talonpoikien virittäessä äänekkään hurraahuudon rakastetulle ja oikeamieliselle kuninkaalleen.

Kuningas ratsasti äänetönnä ja umpimielisenä, eikä eversti tahtonut häiritä häntä. Hän mietti, kuinka paljo olikaan, joka saattoi ja jonka täytyi horjuttaa tasapainoa sellaisen kuninkaan mielessä, joka niin valvoi asioita ja puuttui pienempiinkin osiin valtakuntansa hallinnossa, ja hän katui, että oli edes hetkiseksikään saattanut tuntea loukkautuneensa siitä kohtelusta, jota oli kokenut, kun hän kuitenkin niin perinpohjin tunsi rakkaan kuninkaan tunnollisen, vaikka kiihkeän luonteen.

Vihdoin katkaisi kuningas äänettömyyden sanoen:

"Tiedättekös, Pekka Stålhammar, että minä katson tehneeni tänään hyvän työn kahdessakin merkityksessä…?" Ja hän jatkoi, kun eversti ilmeisesti ei voinut käsittää hänen tarkotustaan: "Olen vapautunut uskottomasta palvelijasta, joka maksatti talonpojilla kaksinkerroin sen, mihin he olivat velvolliset, ja pisti liian omaan taskuunsa, tämä rahalipas voi siitä jutusta kertoa kylliksi… Mutta ei siinä kylliksi, olen vielä vapauttanut nuoren tytön itsepintaisesta kosijasta, jota hän inhoaa…"

Eversti hymyili, ja kuningas näytti sangen tyytyväiseltä.

"Tietäkääs", jatkoi kuningas, "että tämä petturi, voutini, on iskenyt silmänsä tohtori Niilon tyttäreen, ihanaan neitsyt Kristinaan Högsbyssä, ja hän oli kylliksi julkea tullakseen minulle latelemaan tuumiaan, arvellen, että minä näkisin mielelläni tämän asian, toteutuvan, koska, sanoi hän, kansan puheet minun rakkausseikoistani neitsyen kanssa siten vaikenisivat… voitteko ajatellakaan moista, Pekka Stålhammar, ja voitteko nyt ymmärtää, että moiset pikku pistot kykenevät viemään ilon ja riemun kunniallisen miehen sielusta…?"

"Ah, herra kuningas, sen ymmärrän kyllä hyvin", vastasi eversti lämpimästi, mutta hänet keskeytti kuningas, joka oli tyytyväinen, kun vain kuuli, että vanha mies oli nyt oikein käsittänyt, mikä hänen synkän mielialansa oli aiheuttanut katsastuspäivänä, ja hän lisäsi:

"Sentähden on teidän minua autettava ja tutkisteltava neitsyt Kristinan sydäntä, onko hänellä ketään, jota hän pitää rakkaana, ja morsiuslahjan tahdon minä kustantaa, se on kuitenkin pikkuasia verrattuna siihen pilkkaan, jota hän varmaan on kärsinyt minun tähteni…"

Puolipäivän rinnassa saapuivat he leiriin Högsbyhyn, ja nyt oli kuningas aivan ennallaan, vaikkei hän tosin hellittänyt ankaruudestaan katsastukseen nähden. Tätä jatkettiin samana iltapäivänä tarkastamalla majurin komppania ja viikon kuluessa muut komppaniat. Keskiviikkona pidettiin suurempi jalkaväen harjotus. Lauantaina, kun koko ratsurykmentti oli katsastettu, ratsasti vanha eversti Stålhammar viime kerran rykmentteineen kuninkaan eteen.

Ja kuningas, joka istui ratsailla kenraali Aschebergin ja muutamien muiden korkeampain upseerien ympäröimänä, kiitti lämpimimmin ja sydämellisimmin sanoin vanhaa miestä hänen uskollisuudestaan ja innostaan, hänen urhoollisuudestaan sotakentällä ja hänen väsymättömästä toiminnastaan kuninkaan avuksi ruotujakolaitoksessa.

"Älköön Ruotsilta", — niin päätti kuningas — "koskaan puuttuko sellaisia miehiä kuin Pekka Stålhammar, silloin se turvallisesti kestää kaikki ajan vaihteet. Lyhyt on ihmisen elämä, kuinka kauan se kestäneekin, mutta urhon muisto elää, ja olen varma siitä, että sinun nimesi säilyy jälkimaailmalle Lundin ja Landskronan voittojen keralla, yhtä varma kuin sinä voit olla siitä, että sinulle aina sykkii uskollinen sydän kuninkaasi povessa!"

Aniharvat niistä, jotka täysin kuulivat kuninkaan sanat, voivat olla tulematta liikutetuksi, mutta liikutus kohosi korkeammilleen, kun sitte kahdeksankymmenvuotias eversti vastasi kuninkaan puheeseen. Kaikki, mitä hän sanoi, oli lyhyttä, mutta ytimekästä, ja kun hän sen jälkeen kääntyi pitkiin ratsumiesriveihin ja tunsi niin monet kasvot muinaisilta voiman päiviltä, nyt yhtä ryppyisinä ja valkohapsisina kuin hänen omansakin, silloin puhkesi hän itse kyyneliin, eikä ollut silmää, joka pysyi kuivana.

"Hyvästi, lapset", sanoi hän, "hyvästi, ja muistakaa iäti, jos tunnette mitään rakkautta vanhaa Pekka Stålhammaria kohtaan, että ainoastaan Jumalan siunaus antaa miehelle tarmoa ja voimaa ja rohkeutta taistella ja kuolla, ja että ainoastaan urhon muisto elää hänen jälkeensä. Jumala siunatkoon kuningasta ja isänmaata!"

Kalmarin rykmentin eversti Dellinghausen antoi päivälliset, ja siellä oli kuningas koko päällystön keralla ja muutamia Pekka Stålhammarin rykmentin vanhimpia ratsumiehiäkin. Päivällisillä oli sangen eloisaa, ja kuningas oli hilpeällä ja rattoisalla tuulella ja kulki ympärinsä vieraiden joukossa ja puhutteli kaikkia. Erittäin suuresti huvitti häntä kuulla vanhaa korpraali Städiä, joka kertoi millaista oli, kun manalle mennyt kuningas Kaarle X oli everstinä eräässä hevosrykmentissä, ja Städ olikin tänään vähemmän harvasanainen kuin tavallisesti.

"Kas, nyt menemme takaisin kotiin yhdessä, eversti ja minä", sanoi hän. "Me olemmekin tuskin eronneet toisistamme sen jälkeen, kun ensi kerran tutustuimme, ja se tapahtui Magdeburgissa enemmän kuin viisikymmentä vuotta takaperin, jolloin minä ensin tahdoin lyödä toverini kuoliaaksi, sillä hän oli silloin ainoastaan ratsumies, tämä eversti, ja sitte, kun se ei onnistunut, solmimme ystävyyden, joka on kestänyt läpi elämän… Kuulisipa laupias Jumala rukoukseni ja soisi minun edes lähteä täältä ennen everstiäni, jotta voisin tehdä hänelle asianomaisesti kunniaa siellä ylhäällä kuninkaiden ja kaikkien kenraalien luona, silloin en toivoisi mitään enempää…"

Ja vanhan korpraalin viimeinen toive täyttyi. Hän kuoli vuotta ennen everstiään. Pekka Stålhammar eli vielä kahdeksan vuotta eronsa otettuaan. Hän kuoli tammikuun 11 p:nä 1701, ja oli silloin nähnyt neljännen hallitsijan nousevan Ruotsin valtaistuimelle sen kuninkaan jälkeen, jonka aikana hän syntyi, nimittäin Kustaa II Adolfin.

Mutta kuningas Kaarle XI kirjotti päiväkirjaansa lauantai-iltana, palattuaan kuninkaantupaan Högsbyssä: "Leirissä tässä pääkatsastuksessa otti eversti Pekka Stålhammar eronsa suuren vanhuudenheikkoutensa tähden, koska hän on 80-vuotias, on palvellut tässä rykmentissä kuormastopojasta ja ratsumiehestä rykmentin everstiksi; hänellä on kaksi poikaa, jotka ovat ratsumestareja, ja yksi, joka on luutnanttina rykmentissä, ja hänen pojanpoikansa on ratsumiehenä rykmentissä. Viisitoista vuotta on hän ollut rykmentin päällikkönä. Vuonna 1612 on Pekka Stålhammar syntynyt Westran kihlakunnassa Jönköpingin läänissä ja Svenarumin pitäjässä, Angvedin neljännestalossa."

Vanha eversti ei tosin pitänyt päiväkirjaa, mutta kotiin saavuttuaan otti hän seinältä pienen pyöreän, reikäniekan kiven, joka riippui vanhassa, kuluneessa nahkanauhassa. Hän katseli surumielisesti pientä kiveä, joka oli hänen ainoa perintönsä isältään ja jota pidettiin onnenkivenä.

"En usko suurin siihen", sanoi hän vaimolleen, joka seisoi hänen rinnallaan, "mutta kyllä minulla on Jumalan siunaus ollut myötäni, ja tavallaan voin sanoa, että pienestä kivestä on tullut kolme suurta kartanoa, Hulsvik, Stensjö ja Svenarum."

Ja tämä pieni kivi seurasi everstiä hautaan.