HENKISOTILAAN KERTOMUKSIA

Kustaa Adolfin historian tapauksista

Kirjoittanut

C. GEORG STARBÄCK

Suomentanut

JUHO AHAVA

Otava, Helsinki, 1909.

SISÄLLYS:

Johdanto. Henkisotilaasta sananen. 1. Juhana herttuan airut. 2. Ebba neiti. 3. Kuninkaan kosintamatka. 4. Riian ketjukuula. 5. Viimeinen herttua. 6. Voittoratsastus Preussin halki 1626. 7. Kuninkaallinen lahja. 8. Puolalainen ruhtinatar. 9. Salaliitto Braunsbergissä. 10. Jesuiitan miina. 11. Tanskan prinssin nauharuusu. 12. Neuenburgin kummitus. 13. Wollinin leopardit. 14. Quint von der Bruce. 15. Morsiamen sormus. 16. Kustaa Hornin hairahdus. Viiteselitykset.

JOHDANTO.

Henkisotilaasta sananen.

Mälarin muutaman läntisimmän lahden rannalla sijaitsee vanha, nyttemmin puoleksi unhotettu linna, — Akseli Oxenstjernan rakennuttama Tidö. Äskettäin, ennenkuin tila oli viimeisen kerran myyty, oli se runsaine erilaatuisine kokoelmineen muinaisten päivien muistomerkkien kätketty museo, erittäinkin sen ajan, jota me pidämme Ruotsin kunniakkaimpana — Kustaa II Adolfin. Silloinen omistaja oli linnan laitattanut alkuperäiseen kuntoonsa, ja huoneet olivat suurimmaksi osaksi kalustetut samoilla huonekaluilla kuin suuren valtiokanslerin aikaan. Tässä linnassa saattoi myös unelmiensa siivin kiitää pois hetken hyörinästä ja kotiutua mainittuun aikaan, joka, vaikka se monessa suhteessa olikin raaka ja sievistymätön, kuitenkin yhdessä suhteessa saavuttaa kaikkien aikojen ihailun, siinä nimittäin, että silloin voitiin uhrata henki aatteen puolesta.

Ja astuessaan sisään kaunisrakenteisesta portista ja nähdessään edessään linnanpihan, takalistolla korkeat linnanportaat, jotka seitsemännentoista vuosisadan tapaan olivat koristetut suurilla kiveen hakatuilla kiemuroilla ja irrallisilla kartiopatsailla — joutui tunnelman valtaan, joka teki mielen herkäksi niille kuville, joita suuri rakennus herätti jokaisella askeleella. Tunsi nykyisestä elämästä siirtyvänsä siihen, jota elettiin parisen vuosisataa takaperin, muistot hahmottuivat ja elpyivät eloon, luuli näkevänsä varjojen vaeltavan edes ja takaisin, luuli kuulevansa ääniä ja puhetta, vaikka asumattomassa linnassa oli niin hiljaista kuin haudassa.

Kunnioituksen tunteella astui vastaanottosaliin ja näki valtaistuimen koristellun kunniataivaan ja mustalla samettipeitteellä verhotun pöydän. Oli kuin valtiokanslerin juuri pitäisi tulla tai olisi hän äsken lähtenyt paikoiltaan ja poistunut sisempiin huoneihin. Vieressä oli "katajahuone", jonka lattia, seinät, katto olivat laudotetut katajalla, ja "kuningatar Kirstin sänkykamari" — viheriällä sisustettu huone, joka oli säilytetty aivan sellaisena kuin se oli Kustaa Adolfin tyttären vieraillessa isänsä ystävän luona, jonka elämän illan hän niin syvästi katkeroitti. Kuningattaren muotokuva oli seinällä. Hän oli näköjään hymyilevä ja leppeä, mutta kuinka tympäisevä olikaan tämä hymy, kun ajatuksissaan asetti iäkkään Akseli Oxenstjernan hänen rinnalleen! Ehdottomasti muistui mieleen, mitä hänen sydänsurussaan täytyi kirjottaa pojalleen Osnabrückin rauhankokoukseen: "Saan kärsiä nyt paljo juuri siltä, jonka parhaaksi olen heittäytynyt kaikenlaatuisiin vaivoihin ja puuhiin, mutta joka ei ole näiden uhrausten arvoinen… Tämä on minun osani, se on myös sinun; kenties tulee meille molemmille vieläkin pahempaa. Mutta luota Jumalan apuun ja neuvoon ja tee mikä oikein on. Kun voi vaieta, niin vaikene; mitä täytyy halveksia, halveksi sitä; mitä täytyy kohdella naurulla, naura sille! Mutta mitä ei kunnialla voi kärsiä, älä sitä kärsi! En voi uskoa paperille enempää, koska en tiedä, kenen käsiin kirje voi joutua."

Akseli Oxenstjernan kirjotuspulpetti, jonka ääressä tämäkin kirje kirjotettiin, oli vielä paikoillaan hänen työhuoneessaan, samoin kuin se lipas, jossa hän säilytti suuren kuninkaansa kirjevaihtoa. Mutta samoin kuin kuningattaren kuvan näkeminen herätti ajatuksia, jotka olivat omansa korottamaan tätä suurta miestä, niin vaikuttivat myös ne vielä vanhemman ajan muistomerkit, joita näyteltiin varushuoneessa. Siellä nähtiin monia eri esineitä, jotka havainnollisesti valaisivat hänen aikaansa, — kuten hänen ratsastussatulansa, pistoolinsa miekkansa ja kannuksensa, hänen rekensä, lippuja ja ristikeihäitä, jollaisia hänen henkivartiansa olivat käyttäneet, — mutta siellä nähtiin myöskin varustus, johon hänen sukulaisensa, arkkipiispa Jöns Pentinpoika (Oxenstjerna), pukeutui, kun hän Upsalan kirkon pääalttarin edessä riisui piispankaapunsa ja vannoi karkottavansa Ruotsin kuninkaan. Ja ikäänkuin tämän pappisvaltiaan historian täydennykseksi ja hänen ja hänen puolueensa toiminnan hedelmien valaisemiseksi nähtiin täällä myös miekka, jollaista käytettiin verilöylyssä vuonna 1520.

Merkillistä kyllä vaeltaa ajatus helpommin menneisyyden maaperällä ja näkee ja ymmärtää elävämmin kuin muuten kertomukset siitä suuresta, jalosta ja valtavasta, mitä silloin ajateltiin ja tehtiin, kun ruumiillinen silmä näkee edessään esineitä, vaikkapa vähäpätöisimpiäkin, siltä ajalta, jolloin suuret miehet elivät. Se on tosin yhä päättynyt kokonaisuus, mutta se siirtyy katselijan silmien eteen. Seisoo ikäänkuin virran partaalla, jonka kuohuvat aallot ovat äsken hämmästyttäneet maailmaa, vaikka ne nyt ovat asettuneet lepoon. Se havainnollinen katsaus Akseli Oxenstjernan elämään, jonka kaikista näistä esineistä sai, pani ehdottomasti huudahtamaan kuningas Kaarle X:n sanat hänen kuolinvuoteellaan: "Onnellinen, joka on niin elänyt; onnellinen, joka niin kuolee!"

Vanha mies ja hänen molemmat poikansa menivät aivan perätysten hautaan. Isä kuoli 1654, vanhempi poika Johan 1657 ja nuorempi Erik 1656. Tämä poika peri Tidön isältään, ja hänen kuolemansa jälkeen eli hänen puolisonsa, kreivitär Elsa Elisabeth Brahe — Lützenissä kaatuneen Niilo Brahen tytär — täällä lapsineen muutamia vuosia edelleen. Mutta sitten kosi Kaarle X:n veli, herttua Juhana Adolf, kreivitär Elsaa, ja niin vietettiin Tidössä häät.

Tarvitsee vain muistaa sitä ruhtinaallista rikkautta ja arvoa, joka tähän aikaan oli Ruotsin ylhäisaatelille ominainen, sekä että sulhanen oli kuninkaiden tyttärenpoika ja veli, että hänen sisarensa oli naimisissa Magnus Gabriel De la Gardien kanssa ja että morsiamen setä oli Pietari Brahe, jotka kaksi miestä silloin joksikin aikaa merkitsivät enimmän Ruotsin maassa, — tarvitsee vain muistaa nämä seikat käsittääkseen, millä loistolla ja komeudella nämä häät vietettiin. Tämän yhtä epäillyn kuin epäluuloisen ruhtinaan tarkotus olikin tämän avioliiton kautta voittaa ylhäisaateli puolelleen, joka ei kuitenkaan onnistunut.

Muuan, johon kaikki se hälinä ja kaikki se rikkaus, joka täällä rehotti, ei tehnyt suurtakaan vaikutusta, oli eräs vanha mies vanhanaikaisessa puvussa, jollaisia Kustaa Adolfin henkisotilaat käyttivät. Hän oli pitkäkasvuinen, kookas ukko, jonka hopeanharmaat hapset näyttivät olevan ainoastaan koristeena hänen korkean otsansa ympärillä, sillä voimien riutumista eivät ne ilmaisseet. Jaloilla kasvojen piirteillä, jotka ensi näkemältä näyttivät ankaroilta ja vakavilta, lepäsi tyyneys, jota saattoi sanoa juhlalliseksi, samalla kuin lapsellisen harras hymy huulilla ilmaisi sisällistä voimaa, joka vasten luontoaankin kärsi sen mitä ei voinut estää tai muuttaa. Koko mies teki katsojaan saman vaikutuksen kuin hyvin päätetty työpäivä, kuin kaunis kesäilta, jolloin kellastuvat viljapellot kypsyvät korjattaviksi ja soitetaan hartaushetkeen pitäjänkirkkoon.

Mies oli ollut sankarikuninkaan mukana alusta loppuun, ja sitten oli hän ollut valtiokanslerin mukana. Nyt seisoi hän yksikseen jälellä aikana, jota hän ei itse alkanut ymmärtää ja joka ei ymmärtänyt häntä, seisoi jälellä vanhassa puvussaan, vuottaen aikaansa, kuten muinen oli tehnyt taistelun tuoksinassa Puolan ja Saksan sotakentillä. Mutta rakas oli hän kuitenkin kaikille, jotka tulivat kosketukseen hänen kanssansa, ja hän säilytti heidän mielessään tuoreena muiston siitä ajasta, joka oli ollut hänen aikansa. Moni nuori herra tai neiti saattoi tosin hymähtää hänen haalistuneelle puvulleen ja hänen vakavalle naamalleen, joka niin vähän sopi siihen juhlahumun ja omavaltaisten tapojen aikaan, joka oli alkanut Kirsti kuningattaren mukana ja joka vielä jatkui, vaikkakin Kaarle X:n sota sitä hieman keskeytti — mutta he eivät häntä tunteneet.

Lapset tunsivat hänet, ja he eivät hymyilleet. Heille oli hän rakkain ja paras ystävä, joka ikäänkuin eli ainoastaan levittääkseen heille kuvia isoisän ajoilta ja kertoakseen heille hänen sanansa. Nyt olivat he tosin alaikäisiä, vanhin tytär oli ainoastaan yhdentoista vuoden vanha ja nuorin poika, Kaarle Kustaa, viisivuotias: mutta vielä myöhemminkin, kun tämä Kaarle Kustaa oli everstinä ja vanhempi veli Aksel, joka kaatui Lundin taistelussa, ratsumestarina henkirykmentissä; kuuntelivat he mielellään vanhuksen tarinoita Kustaa Adolfin urotöistä ja isoisän suurteoista.

Kuka oli sitten tämä mies, johon kaikki ylen ylhäiset häävieraat katsoivat ihmetellen, monet kunnioituksella, eikä kukaan välinpitämättömästi? "Hän oli henkisotilas!"

Enempää nyt ei tarvittu tietää tästä alhaisesta miehestä, vaikkakin häntä pidettiin arvossa. Hänen ominaisuutensa henkisotilaana ja vanhana huonekaluna valtiokanslerin talossa oli hänen ainoa arvonsa, hänen nimensä ja kaikkensa niiden mielestä, jotka pyörittivät Ruotsin ja Europan kohtaloita päissään, — se oli kylliksi myös niille, joita kiinnittivät häneen muut siteet kuin lyhyen yhdessäolon pintapuolinen tuttavuus.

Oxenstjernan talossa ei kukaan ajatellut vanhaa miestä koskaan muuten kuin "henkisotilaana". Hän ei tarvinnut mitään nimeä erotukseksi muista. Kaikki tiesivät, ketä tarkotettiin, kun puhuttiin henkisotilaasta. Ja sentähden olisi kenelle tahansa talonväestä tehtyyn kysymykseen, kuka vanha mies oli, saanut aivan kuin luonnostaan lankeavana täysin tyydyttävän vastauksen:

"Hän on henkisotilas!"

Hänen laitansa oli kuten vanhojen kansanlaulujemme tekijäin. Lauluja lauloi koko maa, mutta tekijöitä ei kukaan tuntenut. Eikä hän itsekään puhunut itsestään, ei edes kertomuksissaan luottanut ainoastaan siihen, mitä oli itse nähnyt ja kokenut, vaan myöskin siihen, mistä muiden luotettavain todisteiden kautta oli saanut varmuuden, eikä se ollut arvotonta, mitä hän tiesi henkilöistä ja tapahtumista, jotka kuuluvat Ruotsin suuruuden aikaan. Hän näki itsekin heidät kirkkaammassa ja heleämmässä valossa, mitä loitommalle aika siirsi taulun hänestä, jotta hän, kuten maalari, saattoi paremmin luoda yleiskatsauksen ja liittää eri osat kokonaisuudeksi. Väliin nähtiin korkeasti oppineiden miesten puhuttelevan häntä, kuten oli laita nyt häissäkin, kun pieni, likinäköinen ja koukkunenäinen Upsalan professori Johannes Schefferus, joka, kuinka kumartelevainen hän lyhyessä silkkiviitassaan olikin ylhäisiä kohtaan ja kuinka kohteliaasti hänen suunsa hienoine pikkuviiksineen hymyilikin hänen korkeakreivilliselle ylhäisyydelleen Magnus Gabriel De la Gardielle, kuitenkin niin kiintyi henkisotilaan kuvauksiin tapauksista "autuaan kuninkaan" aikana — niin nimitti aina henkisotilas Kustaa Adolfia, vaikka nyt Kaarle X:kin oli kuollut ja hänestäkin olisi voinut sanoa niin — ettei hän huomannut korkean kreivin viittausta, kun tämä kerran kulki sen verrattain syrjäisen huoneen lävitse, johon professori ja henkisotilas olivat vetäytyneet vierasten hälinästä.

"Hän oli henkisotilas!" — sanoi kreivi sitten ja hymyili alentuvasti professorille, kun tälle huomautettiin hänen pahasta virheestään ja hän riensi nöyrimmästi pyytämään anteeksi.

Toinen vaatimattomampi mies, joka tilaisuuden tarjoutuessa mielellään puhutteli henkisotilasta ja lausui kummastuksensa hänen monipuolisista tiedoistaan sellaisissakin asioissa, jotka olivat tai joiden olisi pitänyt olla hänen käsityksensä yläpuolella, oli kreivi Gabriel Gabrielinpoika Oxenstjernan kotisaarnaaja. Hänen nimensä oli Elof Skragge, ja kreivi Gabriel ylensi hänet leskikuningatar Hedvig Eleonoran hovisaarnaajaksi samana vuonna, jona nämä häät pidettiin, ja kolme vuotta myöhemmin Moran kirkkoherraksi Taalainmaahan.

Häiden jälkeen menivät ylhäiset vieraat pois, ja myöskin morsian ja sulhanen menivät pois; heidän piti asua herttuan linnassa, Stegeborgissa, joka sijaitsi Itä-Göötinmaalla. Mutta henkisotilas jäi edelleen Tidöhön, jossa nyt tuli sangen autiota ja hiljaista. Vanha mies kulki täällä yksin muistoineen, kunnes vuoden kuluttua nuori kreivi Kaarle Kustaa toi kotiin morsiamensa Hedvig Ebba De la Gardien, valtiokanslerin, kreivi Magnus Gabrielin tyttären. Kreivi Kaarle Kustaa matkusti kuitenkin samana vuonna Wieniin ja kuoli siellä kolme vuotta myöhemmin. Kahdesta pojasta kuoli vanhempi vuotta ennen isäänsä, ja nuorempaa, Akseli Oxenstjernan sukuhaaran viimeistä jälkeläistä, kasvatti hänen äitinsä täällä kotona, kunnes onneton putoaminen eräältä Kägleholman parvekkeelta lyhensi rouvan päivät. Silloin oli Kaarle Kustaa neljäntoista vuotias. Hän oli vanhan henkisotilaan silmäterä, ja kaiken sen hyvän, jalon ja ylistettävän, mitä hänen vanha herransa valtiokansleri oli ajatellut ja toiminut, koko hänen parhaan työnsä siunauksen oli runsaimmassa määrin langettava tämän viimeisen jälkeläisen osaksi. Se oli henkisotilaan toivo, ja hän hymyili ihastuksissaan tulevaisuudenunelmilleen. Mutta nuori kreivi lähti sotaan, ja sitten saapui kotiin viesti, että hän oli kuollut.

Satavuotiaan ryppyiset kasvot värähtivät, kun kuolonsanoma saapui, ja hän sanoi: "Silloinpa olenkin palveltavani palvellut ja voin mennä kotiin, minäkin, Herrani ja autuaan kuninkaani luo!" Ja siitä päivästä lähtien ei kukaan kuullut sanaakaan henkisotilaan huulilta. Nuori kreivi kuoli keväällä, huhtikuussa, ja kesä kului ja pellot keinuttelivat kultiaan tuulessa.

Silloin eräänä iltana nähtiin henkisotilaan lähtevän Tidön linnasta. Kaikki ihmettelivät, mihin hän aikoi, mutta kukaan ei häneltä kysynyt eikä kukaan häntä seurannut. Jokaisella oli kyllin ajateltavaa omissa asioissaan, kunnes uusi omistaja tulisi. Ja ukko taivalsi tietä myöten meren rannalle. Siellä viittasi hän luoksensa muutaman nuorukaisen, joka ymmärsi hänen tarkotuksensa, kun hän osotti venhettä ja ojensi kätensä järvelle, ja souti hänet niin ylitse Sundbyholmaan Södermanlannin rannalle. Täällä nyökkäsi vanhus ystävällisesti pojalle ja katosi maihin. Poika seurasi perästä hieman loitommalla ja näki hänen menevän Jäderin pappilaan. Siellä viipyi hän kauvan, ja poika lähti kotimatkalle. Mutta illalla, auringon parhaallaan laskiessa, nähtiin henkisotilaan kävelevän mäkeä ylöspäin valtiokansleri Akseli Oxenstjernan rakennuttamalle Jäderin kirkolle, joka kukkulallaan kohoaa koko ympäröivän Rekarnen seudun ylitse; ja seuraavana aamuna, kun lukkari kulki kirkkomaan kautta, löysi hän ukon istumasta kuolleena Oxenstjernan hautaholvin luota. Silloin oli elokuun 28 päivä 1706, tasan kaksikuudetta vuotta valtiokanslerin kuoleman jälkeen.

1.

Juhana herttuan airut.

Ei ollut vielä mennyt täyttä vuottakaan siitä, kun tulin autuaan kuninkaan palvelukseen — olin silloin vain poikanen, tuskin viidentoista vanha, mutta isokasvuinen ja vahva, jotta olin saavuttanut hänen suosionsa — niin, vuottakaan ei ollut vielä täyteen kulunut, kun jo seisoin vahdissa Nyköpingin linnan yläsalin ovella, jossa hänen isänsä, vanha Kaarle kuningas makasi ruumiina. Minä en seissut pääovella, vaan eräällä pienemmällä ovella huoneessa, jonka läpi kulettiin ja jossa oli useampia ovia.

Oli perjantai ja varhainen aamu. Autuas kuningas oli muutamia päiviä aikaisemmin lähettänyt säädyt kotiin ja piti hänen tänään lähteä sotaan etelään päin. Seisoin parhaallaan miettien yksikseni, että ne olivat onnellisia, jotka saivat mennä hänen mukanaan, sillä minun piti vasta maanantaina mennä perästä. Silloin avautui ovi aivan edessäni, ja kuningas astui sisään. Hän kulki raskain ja vitkallisin askelin suoraan huoneen poikki, ja minä olin kuulevinani hänen huokaavan. Hän näki tuskin minua, mutta minä näin hänet enkä unhota ikänäni sitä syvää surua, joka lepäsi hänen kasvoillaan, kun hän avasi ruumishuoneen oven ja meni sisään. Mitä hän siellä teki, en tiedä, mutta olen varma siitä, että hän rukoili Jumalaa itsensä ja Ruotsin valtakunnan puolesta, ja minä köyhä poika, seistessäni siinä ristikeihäs kädessäni, panin myös käteni ristiin ja luin rukouksen kuninkaan ja valtakunnan puolesta.

Parhaallaan niin seistessäni avautui toinen ovi, ja Ebba neiti riensi minun luokseni. Hän näytti kiihtyneeltä ja oli kalpea, mutta kaunis kuin päivä oli hän katsella. Minusta näytti hän itkeneeltä. Sillä vanha leskikuningatar oli näet ankara, ja niin neiti kuin Ebba olikin, ei häntä pidetty parempana kuin muitakaan hovineitsyeitä, jotka eivät saaneet ruotia heidän eteensä pantuja silakoita. Mitä hän minusta tahtoi, en sillä kertaa saanut tietää, sillä hän ei ollut vielä ehtinyt puolilattiaan, kun hän kuuli huudettavan nimeänsä ja pysähtyi äkkiä vavahtaen.

Hänen takanaan seisoi vanha leskikuningatar, eikä hän näyttänyt leppyisältä seistessään siinä kuin ukkospilvi, josta joka hetki odotti salaman leimahtavan ja musertavan hennon kukkasen. Neiti kääntyi nöyrästi takaisin.

"Kun kukin pysyy askareensa ääressä, niin onni kotiutuu taloon!" sanoi leskikuningatar ja viittasi sisälle vievään avonaiseen oveen. Neiti näytti tahtovan puhua, mutta kuningatar viittasi kädellään, ja silloin neiti meni.

Samassa tuli kuningas ruumishuoneesta. Hän oli itkenyt, näin sen, mutta hänen katseensa oli kirkas ja luja, siinä asui luottamus, rohkeus ja toivo. Hän riensi äitinsä luo, joka seisoi kyynelsilmin hänet nähdessään ja sulki hänet syliinsä.

"Jumala siunatkoon sinua, poikani!" sanoi leskikuningatar. "Jumala siunatkoon sinua! Tehtävä on vaikea, mutta sanon kuten autuas herrani, sinun isäsi: sinun on se suoritettava!"

"Kiitos, rakas äiti!" lausui kuningas ja lisäsi äänensävyllä, jota en voi kuvailla: "Jumala auttaa minua, olen siitä varma!"

Silloin tarttui hän äitinsä käteen ja talutti hänet pois. Seisoin, häpeä sanoa, kyynelet silmissä ajatellessani tulevia aikoja ja sitä kuormaa, jonka Herra oli laskenut nuoren kuninkaan hartioille. Olin iältäni nuori, mutta minulla oli korvat kuullakseni ja ymmärrys ajatellakseni, ja sen sanon, ettei kukaan niistä, jotka nyt elävät ja jotka ovat huvitelleet ja mässänneet Kirsti kuningattaren hovissa, voi ajatellakaan, kuinka silloin oli Ruotsin valtakunnan laita. Mutta minä sen tiedän, minä, sillä minä olin mukana alusta alkaen ja seisoin autuaan kuninkaan lähellä. Hän saapui valtakuntaan sananmukaisesti tyhjin käsin, ja ympäri maata oli autiotalo autiotalon vieressä, jottei paljoa pirahdellut aarrekamariin, ja aatelisherrat… niin, ne olivat kuin puhalletut pois, jos en ota lukuun autuasta herraani, valtiokansleria ja muutamia muita, — ja keskellä tätä kurjuutta seisoi kolme naapuria miekat maalla ja uhkasivat joka puolelta tuhota köyhän isänmaamme. Juutit olivat vaarallisimmat, heillä oli Kalmari hallussaan, ja nyt tänä talvena, kun autuas kuningas seisoi niin typötyhjänä, piti heidän ottaa Elfsborg ja Gullberg ja sitten marssia Jönköpingiin, jonka olisi voinut murskata muutamilla tykinlaukauksilla, niin huonosti siellä oli laita, ja sitten… sitten piti vanhan Ruotsimme nöyrästi alistua ja meitä kohdata kohtalon, joka muinaisina päivinä oli meille aiottu, meidän piti orjina suudella Tanskan kuninkaan kättä.

Ja kaikkien näiden vaarojen vastassa seisoi kuningas yksin, Jumala ja hyvä miekkansa turvanaan… yksin, sanoinko niin… ei, ruotsalainen talonpoika oli mukana, kuten hän oli isoisänkin mukana. Mutta mihin pystyivätkään nämä harjaantumattomat joukot ylivoimaista tanskalaista sotajoukkoa vastaan, joka oli kokoonpantu parhaista sotureista, mitä rahalla saattoi pestata? Ja paitsi talonpoikia oli kuninkaalla tuskin kourantäysi väkeä, joka oli harjotettua ja tottunutta sotaan, mutta hänelle miltei vaarallisempaa kuin vihollinen; sillä se teki mitä tahtoi, meni mihin tahtoi, ryösti ja teki tuhojaan kuten vihollismaassa ja meni vihollisen puolelle, jos sitä uhattiin rangaista. Uskokaa pois, tarvittiin rohkeutta rinnassa ja lujaa luottamusta Jumalan apuun ja oikeaan asiaansa, kun moisissa olosuhteissa lähti vihollista vastaan, ja kai hänellä oli oikeus joskus näyttää huolestuneeltakin, kuningas raukalla, vaikkakin hän seisoi suorana kaikkien edessä ja sisimmässään uskoi, kuten sanoikin, että Jumala oli häntä auttava.

Minun pääni pyöriessä täytenään näitä ajatuksia syöksi huoneeseen Juhana herttuan airut. Tunsin hänet hyvin ja tiesin, että hän oli miehekäs nuorimies, jolla oli sydän oikealla paikallaan. Hän voi tuskin puhua tultuaan sisälle, niin nopeasti oli hän juossut linnanportaita ylös. Näin sentään, että suuttumuskin paisutti hänen poveaan. Hän oli kalmankalpea ja silmät paloivat, ja ikäänkuin itseään hillitäkseen löi hän rintaansa, mutta silloin tarttui muuan nappi kiinni ja katkaisi parisen hopeanauhaa hänen mustasta takistaan.

"Missä on herttua?" kysäisi hän. "Minun täytyy tavata hänet… hänen sanottiin menneen ruumishuoneeseen!"

Sanoin hänelle, ettei niin ollut laita, mutta en voinut hänelle ilmottaa, missä herttua oli, kun tämä samassa tuokiossa tuli sisään. Hän tuli tuskin näkyviin, ennenkuin airut heittäytyi hänen eteensä lattialle ja ojensi kätensä häntä kohden, vetreiden vesien vieriessä kalpeita poskia pitkin ja sanojen tuskin päästessä vapisevilta huulilta kuuluviin.

"Auttakaa minua, auttakaa minua!" huudahti hän. "Mitä on minun tehtävä, köyhän miehen, jolla ei ole maailmassa ketään, jonka puoleen kääntyä, muita kuin te…"

Herttua pysähtyi ja ojensi torjuen kätensä, samalla kuin korkea otsa vetääntyi ryppyyn ja ylen sävyisät silmät näyttivät levottomilta.

"Tyynny, Sven Bårdinpoika!" sanoi hän lempeästi. "Nouse ja sano minulle mitä on tapahtunut; kuinka minun on sinua autettava?"

Ja nyt kertoi Sven, kuinka hän eräältä valtiopäivämieheltä Länsi-Göötinmaalta oli saanut tietää, että kreivi Sten oli uhannut häätää hänen vanhan isänsä, joka Kaarle kuninkaalta oli saanut pienen, Gräfsnäsin linnan alusmaihin kuuluvan talon. Gräfsnäs oli, kun hurja kreivi Akseli Lejonhufvud rikkoi Kaarle kuningasta vastaan ja pakeni valtakunnasta, palautettu kruunulle ja lahjotettu Akselin veljelle Maurille, joka oli aina ollut Kaarle kuninkaalle uskollinen. Kreivi Akselin poika Sten sai kuitenkin tilukset takaisin Kaarle kuninkaalta, luvattuaan antaa sedälleen hyvityksen. Kreivi Sten veti kuitenkin hurjuudessa ja julmuudessa vertoja isälleen eikä hän tahtonut tietää mistään tilusten vähennyksestä, vaan uhkasi ajaa pois Svenin isän, vanhan miehen, jolla oli monta lasta, niistä Sven vanhin.

"Ja nyt on hän ajanut isäsi talosta?" kysyi herttua, joka ilmeisesti tahtoi saada pitkän selonteon välemmin päättymään.

"Ei, hän on tosin vielä paikallaan, mutta kreivin armosta ja niiden palvelusten tähden, joita veljeni tekee hänelle… Ja tässä asiassa pyydän teitä auttamaan, herttua… en voi kärsiä, että veljeni on hurjan kreivin palveluksessa ja että hänet pakotetaan vahingoittamaan kuningasta ja isiensä maata…"

"Mitä sanot, Sven… vahingoittamaan valtakuntaa, mitä sillä tarkotat?"

"Ajatelkaas vain, teidän jaloutenne", vastasi airut, "että kreivi Akseli oleskelee Tanskassa ja voidaan häntä minä hetkenä tahansa odottaa Gräfsnäsiin, ja panen henkeni pantiksi siitä, että jollei hän saa tahtoaan lävitse, niin nostaa hän melun siellä alamaassa ja voi nyt alkavassa sodassa tuottaa isänmaalleen suurempaa onnettomuutta kuin kukaan osaa uneksiakaan."

Herttua kääntyi syrjittäin ja katsoi ylöspäin ikkunaan, niin että terävän leuvan piikkiparta sojotti aivan vaakasuorasti esiin.

"Te autatte minua, eikö totta, herttua, te autatte minua", jatkoi Sven. "Isäni, joka on miehuullisesti taistellut valtakunnan puolesta, saa olla rauhassa, ja veljeni saa palvella teitä… hän on nuori, mutta hän voi tapella kahden edestä… sanokaa, sanokaa, herttua… autattehan minua?"

Herttua hymyili leppeästi kiihkeälle airuelleen ja taputti häntä olalle sanoen:

"Toivon voivani auttaa sinua, mutta meidän on ensin tutkittava asiaa, voihan näyttäytyä, ettei se olekaan niin vaarallinen kuin miksi huhu on sen tehnyt täällä… Joudumme pian, jos Jumala suo, sinne alamaahan päin."

Näin sanoen herttua lähti. Airut seisoi hetkisen paikallaan, mutta hän ei sanonut minulle mitään enkä minä hänelle. Kohta vaihdettiin uusi vahti sijaani, ja kun minä menin alas linnanpihaan, ajoi kuningas ulos linnanportista. Näin vain vilahduksen hänen kauniista kasvoistaan mustalla vaatteella peitetyn reen yltä, jossa hän ajoi, ja sen näin sitten joka yö unissani kuin minkäkin tähden mustan pilven yltä. Minulla ei kuitenkaan ollut pitkiä aikoja unelmoimiseen. Minun oli käsketty mennä valtiokanslerin luo tehtävän tähden, joka minulle oli uskottu, ja minä menin takaisin linnaan häntä tapaamaan. Kulkiessani pitkän käytävän kautta, joka vei kuningattaren huoneeseen, kuulin kahden henkilön kuiskivan keskenään. He seisoivat pilkkosen pimeässä, mutta onnettomuudeksi juuri pysähdyttyäni avaamaan ovea valtiokanslerin huoneeseen avattiin muuan ovi molempain kuiskuttelijain takana, ja silloin tulvahti vahva valo heihin. Kummastuin suuresti tuntiessani heidät airueksi ja neitsyt Sidonia Gripiksi, joka oli leskikuningattaren hovineitsyt. Ajattelin heti, että herttua mahdollisesti oli lähettänyt jonkun salaviestin vietäväksi neiti Maria Elisabethille, hänen kihlatulleen, mutta näin ei kuitenkaan ollut laita.

Saatuani valtiokanslerin määräyksen — minun oli ratsain vietävä autuaalta kuninkaalta kirje hänen sotapäällikölleen Jämtlantiin — ja varustauduttuani matkalle, jolle oli lähdettävä seuraavana aamuna, johtui airut jälleen mieleeni, ja minä mietiskelin, enkö jollakin keinoin voisi auttaa häntä. Menin sentähden herttuan majataloon. Kaksi miestä kulki edelläni ja he näyttivät aikovan samaan suuntaan, mutta oli jo pimeä, etten voinut nähdä ketä he olivat. He menivät tosiaankin herttuan majataloon, ja kun olin aivan heidän perässään, niin näin heidän menevän airuen huoneeseen, ja vasta täällä näin, että toinen heistä tosiaankin oli airut. Menin heti jälestä ovelle, mutta se oli suljettu eikä kukaan tahtonut avata, vaikka huusin airuen nimeä kerta toisensa jälkeen.

Tämä tuntui minusta omituiselta, ja minä päätin pysähtyä portin edustalle nähdäkseni, eikö vieras pian menisi, jolloin voisin suorittaa asiani. Svenin kasvot näyttivät huolestuneilta, vaikkakin ilmeisesti se myrsky, joka aamulla oli raivonnut hänen sisällään, oli nyt huomattavasti asettunut. En ollut seissut kauvan, kun kuulin askeleet, ja kohta sen jälkeen näin airuen tulevan käyden. Hän oli painanut hattunsa syvään kasvoilleen ja kulki nopeasti, mutta minä löin häntä olalle ja mainitsin hänen nimensä. Se ainoastaan joudutti hänen askeleitaan, edes saamatta häntä kääntymään, jonkatähden tartuin hänen käsivarteensa. Hän aikoi väkivoimin tempautua irti, — mutta se ei auttanut mitään. Olimme aivan lyhdynvalaiseman portin edustalla, ja minä näin selvään hänen kasvonsa.

Hän ei ollut airut, vaikka hänellä oli airuen puku.

Päästin hänet heti irti ja tunsin kuinka kalpenin kauhusta. Kasvot, jotka näin edessäni, eivät minulle olleet tuntemattomat, vaikken voinutkaan sanoa kenen ne olivat. Päästäkseni varmuuteen riensin portista pihaan ja Sven Bårdinpojan luo, mutta hänen ovensa pysyi yhtä suljettuna kuin tämä salaisuus. Tämän jälkeen kesti kauan, ennenkuin näin jälleen niin todellisen kuin vääränkin Sven Bårdinpojan. Olin kuitenkin näkevä heidät molemmat.

Sota meni menoaan, niin talvi- kuin kesäsotaretkikin 1612, ja yleensä katsoen suuremmalla menestyksellä maallemme kuin kukaan oli voinut odottaa, kiitos siitä autuaan kuninkaan väsymättömälle toimeliaisuudelle ja sille rohkeudelle, jota hän osasi luoda rahvaan rintaan. Tosin oli kuningas Kristian voittanut Elfsborgin ja Gullbergin, ja tosin olivat suuret alat Smålantia ja Länsi-Göötinmaata hävitettyinä, mutta hänen pääsuunnitelmansa oli ehkäisty. Rantzau oli taivaltaessaan Kalmarista Jönköpingiin ehtinyt Wimmerbyhyn ja odotti määräyksiä kuninkaaltaan, jonka samaan aikaan piti rynnätä eteenpäin länsipuolelta, kun autuas kuningas saapui Länsi-Göötinmaalta ja ajoi hänet kiireimmän kaupalla takaisin. Vihollinen ei tohtinut vitkastella enempää kuin jänis rummun pärinän kuullessaan. Vihollissotilaiden ruumiita, joita metsiin ympärinsä kokoontuneet talonpojat olivat kaataneet, makasi siroteltuna pitkin tietä Högsbyn ja Ålemin välillä, ja sairaat ja haavotetut täytyi heidän jättää oman onnensa nojaan. Tanskan kuningas oli sillä välin tosiaankin marssinut joukkoineen Jönköpingiin, mutta marssi oli ollut äärimäisen rasittava, ja hän oli ilman tykkejä, niin ettei hän voinut ryhtyä mihinkään ennen Rantzaun saapumista. Mutta hän sai tietää, että tulossa olikin vihollinen, ja silloin luikki hänkin tiehensä.

Kun me marssimme kaupunkiin, näytti pahin vaara siten voitetulta. Mutta silloin sairastui kuningas. Ajaessaan Rantzauta takaa Högsbyn metsässä oli hän juonut kylmää vettä eräästä lähteestä, ja kun hän oli palavissaan ja hiessään, kylmetti hän siten itsensä. Hän oli koko taipaleella tuntenut voivansa pahoin, mutta nyt täytyi hänen laskeutua vuoteelle, ja jos toivo ajaa vihollinen maasta oli ollut suuri, niin kasvoi levottomuus nyt suuremmaksi. Leskikuningattarelta tuli kirje kirjeen jälkeen. Hän tahtoi, että hänen poikansa jättäisi sotajoukon Juhana herttuan huostaan ja itse tulisi hänen luoksensa Wadstenaan. Mutta kenen Herra on valinnut johonkin suurtyöhön, sitä ei hän kaada ensi askeleella. Elokuun ajaksi jäi kuningas Jönköpingiin ja palasi tällaikaa täyteen terveyteensä. Juhana herttua ja muutamat neuvosherrat saapuivat Jönköpingiin kuninkaan oleskellessa siellä.

Minä kaipasin herttuan seurueessa Sven Bårdinpoikaa, mutta saattoihan hän olla poissa herttuan asioilla, joten se ei herättänyt minun kummastustani. Kuitenkin sain pian kuulla, että hänellä oli poissaoloonsa pätevät syynsä. Hän nimittäin istui vankina, sillä kreivi Sten syytti hänen käyneen kimppuunsa sopimattomin sanoin ja ottaneen osan hänen omaisuuttaan, kun hän kreivittärensä ja parhaiden kalleuksiensa kera pakeni Gräfsnäsin linnasta, vihollisten ryöstellessä talvisotaretken aikaan. Kreivi oli valittanut leskikuningattarelle, ja tämä oli itse kirjottanut kuninkaalle, joka puolestaan oli käskenyt Juhana herttuan toimeenpanemaan ankaran tutkimuksen ja rankaisemaan rikollisen. Nämä tiedot sain, kun ratsastin kuninkaan seurueessa syvemmälle Länsi-Göötinmaahan, Bogesundiin, jossa kuningas tahtoi katsastaa sinne kokoontunutta sotaväkeä; olimme siellä syyskuun ensimäisinä päivinä. Sanoma teki minut surulliseksi, ja minä aavistin heti, ettei kaikki ollut oikealla tolallaan, vaikkakin herttuan mielestäni täytyi pian saada valoa asiaan. Unhotin, että hyvä herttua voitiin niin helposti puijata, erittäinkin nyt, kun koko hänen huomionsa oli kiintynyt sotaan ja kaikkeen, mikä oli sen yhteydessä. Kuitenkin päätin minä ensi tilaisuudessa, kun kuningas puhutteli minua, joka jo silloin tuontuostakin tapahtui, ilmaista hänelle Nyköpingin linnassa tapahtuneen keskustelun.

Silloin saapui yhtäkkiä sanomia, jotka antoivat joka miehelle muuta ajateltavaa. Kuningas oli tuskin palannut Jönköpingiin, ennenkuin muuan pikalähetti toi leskikuningattarelta kirjeen, jossa ilmotettiin kuningas Kristianin koko laivastoineen purjehtineen Tukholman saaristoon ja uhkaavan Tukholmaa. Kuningas sai kirjeen juuri kulkiessaan henkivartiasalin lävitse, jossa minä muutamain muiden kanssa seisoin oven suussa, ja hän kävi hirveän kalpeaksi luettuaan jobinpostin ja sanoi ojentaen kirjeen valtiokanslerille, joka oli mukana:

"Jumala paratkoon, valtiokansleri, nyt vasta alkaa olla tosi edessä!"

Vaara olikin suurempi kuin koskaan. Jos Tukholma joutui vihollisten käsiin, olisi kai kaikki mennyttä, niin ajatteli kukin kohdaltaan. Valtiokanslerikin kalpeni. Mutta he olivat, nähkääs, molemmat miehiä, jotka eivät vaaraa väistäneet! Kuningas ei epäröinyt silmänräpäystäkään. Hän nousi heti ratsaille ja ratsasti ainoastaan pari miestä kerallaan yötä ja päivää myöten Tukholmaan. Tällä kertaa olin minä mukana enkä unhota koskaan, kuinka jääkylmältä minusta tuntui, kun kolmen aikaan yöllä ratsastimme läpi vallituksen, jota he parhaallaan rakensivat eteläportin edustalle, ja saavuimme kaupunkiin. Yöllä oli kirkas kuutamo, ja minusta aivan kuoleman kylmyys levisi vanhaan isänmaahani. Mutta kuningas ei menettänyt hetkiseksikään rohkeuttaan, ja hänen ruumiinsa oli kuin raudasta. Hän ratsasti täyttä laukkaa linnaan. Kaksi tuntia saapumisensa jälkeen nousi hän taasen ratsaille ja ratsasti eversti Mönnichhofenin joukon etunenässä Waxholmaan.

Mutta silloin oli vaara ohitse. Kuningas Kristian oli samana aamuna purjehtinut pois. Hän oli turhaan koettanut houkutella ruotsalaisia laivoja meritaisteluun, ja Waxholmaa vastaan ei hän voinut mitään niin kauvan kuin ruotsalaiset laivat olivat siellä. Kaikki tyyni tuntui aamulla, kun palasimme kaupunkiin, siltä kuin tuntuu herätessä pahasta unesta tai vetäessä syvään henkeään tehtyään hengenvaarallisen hyppäyksen, joka on onnistunut. Minulla oli hyvää aikaa mietiskellä sekä vaaraa että pelastusta, kun saman päivän illalla sain kuninkaan käskyn ratsastaa viemään häneltä kirjeitä Länsi-Göötinmaan puoleen.

Palatessani jouduin taivaltamaan läpi avaran laakson, jossa Gräfsnäsin linna sijaitsee Antenin järven rannalla. Oli jokseenkin kaunis syysaamu, ja korkeat lehtipuut, jotka ympäröivät linnaa, punersivat ja kellersivät mitä koreimmissa värivivahduksissa ja loistivat kuin kulta siintäväin vuorien tummanvihreää vasten; mutta Anten lepäsi tyynenä ja kirkkaana kuin kuvastin ja kuvasteli kuusitornista linnaa niin uskollisesti kuin vedessä olisi uiskennellut maalattu taulu. Linnan nähdessäni johtui mieleeni kuningatar Margareta Lejonhufvudin veljenpoika, hurja kreivi Akseli, ja hänen yhtä hurja poikansa, kreivi Sten, ja — heistä johduin pian herttuan airueen, onnettomaan Sven Bårdinpoikaan. Nyt päätin paikalla ottaa selvän, kuinka hänen oli laitansa. Täällä linnassa ei asia voinut olla tuntematon.

Niinpä ratsastin linnaa kohden. Siinä oli näkyviä merkkejä vihollisen tervehdyksistä, ja siellä näytti niin tyhjältä ja autiolta. Olin nyt ehtinyt niin lähelle, että olin juuri jättämäisilläni korkeat puut, jotka minua suojelivat uteliailta silmiltä, ja aioin ratsastaa nostosillalle. Silloin näin miehen, joka tuli juosten sillan ylitse ja epätoivo kasvoillaan riensi lehtoa kohden, missä minä olin. Tuokion kuluttua oli hän luonani ja pyysi minua Jumalan nimessä antamaan hevoseni hänelle. Minä ällistyin, ja kun hän huomasi, etten niin päätäpahkaa suostuisi hänen vaatimukseensa, ojensi hän minulle pienen lippaan ja pyysi, että ottaisin hänet takapuolelle hevosen selkään, siten tekisin hyvän työn, jonka Jumala minulle kyllä palkitsisi. Hän sanoi minulle nimensä, enkä minä enää epäröinyt. Hän oli Niilo Bårdinpoika, airueen veli. Olikin jo hyvä aika, sillä kun käännyin, näin joukon asestettuja miehiä tulevan linnasta, ja muuan heistä viittasi sinne päin, missä me olimme. Kannustin hevostani ja me ratsastimme pois.

Nyt sain tietää millä kannalla asiat olivat. Oli ainoastaan osaksi totta mitä Svenistä sanottiin. Hän ei ollut ottanut kreivi Steniltä tämän omaa, vaan riistettyä omaisuutta, ja oli silloin päästänyt suustaan sanoja, joita hänen asemassaan olevan miehen ei pitänyt sanoa synnynnäiselle kreiville. Lipas sisälsi hänen vanhan isänsä rehellistä omaisuutta, ja se oli jätetty linnaan säilytettäväksi, kun tanskalaiset saapuivat tulen ja miekan väellä. Koko seutu oli vienyt kalleutensa lujaan linnaan, uskoen niiden siellä olevan parhaassa tallessa. Mutta tämän lippaan otti kreivi paetessaan mukaansa; silloin sattui hänet kohtaamaan Sven, joka heti tunsi isänsä lippaan ja otti sen pois. — Kreivi joutui vihasta pois suunniltaan, mutta se ei auttanut mitään. Sven antoi sanan sanasta, ja ratsasti matkoihinsa isänsä lipas mukanaan. Kun kreivi Sten oli sitten päässyt Suomen puolelle ja valittanut leskikuningattarelle, eikä rangaistus hänen mielestään joutunut kyllin nopeasti, sanoi hän Niilolle, että tämän oli hänelle hankittava takaisin lipas sisältöineen, muuten käskisi hän voutinsa ajaa pois pojan isän, vanhan Bårdin. Niilo, joka oli aivan toisenluontoinen kuin veli, lähti silloin Ruotsin puolelle — hänellä ei ollut muuta keinoa — ja meni vanhan isänsä luo. Tämä oli saanut lippaan Sveniltä eikä arvellut jättäessään sen lunnaaksi itsensä ja poikansa puolesta, ja sitä myöten oli kaikki hyvin. Mutta surullisin sydämin erosi Niilo vanhempainsa kodista ja taivalsi Gräfsnäsiin, josta hänen tänään oli lähdettävä edelleen palausmatkalle Suomeen.

Mutta viimeöynä oli vanha kreivi Akseli saapunut linnaan mukanaan joukko miehiä ja elämöinyt tavalliseen tapaansa. Kaiken, mikä oli jonkin arvoista, otatti hän kasaan viedäkseen mukanaan. Hän näyttäisi Ruotsin kuninkaalle, kiljui hän, ettei hän pelännyt häntä enempää kuin hänen isäänsä ja setäänsäkään. Hän oli iskenyt silmänsä myös Niiloon ja lippaaseen, jota tämä kantoi kainalossaan, ja ottanut sen väkivallalla. Kaikki selitykset, kaikki rukoukset olivat turhia. Mitä häntä liikuttikaan vanha Bård, muuan tyrannin elukoista, ja hänen sikiönsä?

"Luulin nyt", niin päätti poika parka, "että ehtisin pakoon tänne puiden juurelle ja voisin hiipiä pois, kreivin touhutessa linnan toisella reunalla, ja sentähden sieppasin lippaan ja läksin juoksemaan."

Hän pettyi, raukka. Emme olleet ratsastaneet pitkältä, kun jo ajajat olivat kintereillämme. Heillä oli levänneet hevoset, minun hevoseni oli väsynyt ja kantoi kaksinkertaista kuormaa. He tulivat yhä lähemmäksi, oli mahdoton päästä pakoon. Niilo näki sen yhtä hyvin kuin minäkin.

"Luvatkaa antaa lipas kuninkaalle ja sanoa hänelle kaikki", sanoi hän; ja ennenkuin ehdin vastata, oli hän hypännyt maahan ja meni varmoin askelin ajajiaan vastaan. Niiden etunenässä oli kreivi Akseli itse ja muita asestettuja miehiä kuusi. Vaihdettiin muutamia sanoja; näin kreivin kohottavan miekkansa ja Niilon kaatuvan lävistettynä maahan, ja minun täytyi tulisesti rientää, jos tahdoin täyttää onnettoman pojan rukouksen. Valitettavasti olivat he jo alusta alkaen minua liian lähellä. Kuulin heidän hevosensa korskuvan takanani ja olin joka hetki tuntevinani hurjan kreivin miekankären selässäni.

Tietämättäni olin poikennut tielle, joka vei ukko Bårdin pieneen taloon, ja siinä oli pelastukseni. Äkkiä, laskettaessani tulisesti eteenpäin, pilkistivät muutaman puun takaa metsästä esiin kalpeat ja surullisen näköiset kasvot. Hän oli sama mies, jonka taanoisena iltana näin Sven Bårdinpojan airutpuvussa Nyköpingissä. Mies hätkähti nähdessään niin monta ratsumiestä, astui sitten parisen askelta eteenpäin, ja kun minä luulin hänen aikovan tarttua hevoseni turpaan, niin tempasin miekkani aikoen iskeä hänet maahan. Hän näki sen ja hymyili, mutta viittasi kädellään. En voinut selittää sitä merkillistä vaikutusta, joka tällä miehellä oli minuun; ja vielä suurempi vaikutus oli hänellä ajajiini. Vilkaisin taakseni, mihin hän ryhtyisi; hän meni pelottomasti suoraan kreivi Akselia vastaan, joka pysähdytti hevosensa ja hetkisen jälkeen kääntyi takaisin kaikkine miehineen ja katosi.

Surumielisesti hymyillen lähestyi sen jälkeen omituinen mies minua ja kysyi mitä oli tapahtunut ja mikä oli aiheuttanut kreivi Akselin laukkaratsastuksen. Sanoin hänelle kaiken, sillä ajattelin itsekseni, että hän jouti kuulla sen, koskei hän, vaikka hänellä näytti olevan suuri vaikutusvalta, käyttänyt sitä pikemmin auttaakseen reipasta Sven Bårdinpoikaa oikeuteensa. Mies vuodatti kyyneliä, kun olin lopettanut kertomukseni, ja sanoi:

"Ratsasta pian kuninkaan luo, sotamies… mutta minä tahdon lähettää kirjeen mukanasi hänelle; kenties sanani saa jotakin aikaan sielläkin. Odota minua täällä!" Hän meni pois hetkisen ajaksi ja sitten palasi hän kirjeen kera, ja minä jatkoin taivaltani suruissani ja ihmeissäni. Kun jonkun aikaa tämän jälkeen palasin kuninkaan luo, jätin kirjeen ja kerroin kaiken mikä oli sen yhteydessä, luki kuningas sen tarkkaavaisuudella; ja vihastus, joka paloi hänen silmissään kaiken sen ilkivaltaisuuden ja kaikkien niiden valitusten johdosta, joita Gräfsnäsin kreivistä hänelle tehtiin, näytti silloin hieman asettuvan.

"Olisiko siis siinä suvussa joku, joka voisi voittaa sydämeni!" huudahti hän ja lisäsi mietteihinsä vaipuen: "Johan Kasimir Lejonhufvud!" Mutta sen jälkeen kääntyi hän nopeasti minuun ja sanoi: "Ole huoletta, poika, selvitämme kyllä lopulta tämän vyyhden, niin sotkuinen kuin se onkin!"

Nyt olin tyyni Sven Bårdinpoikaan nähden, sillä autuas kuningas ei koskaan unhottanut lupaustaan. Ja kun parisen päivää myöhemmin ratsastin Juhana herttuan luo, olin kirjeen sisällyksestä niin varma kuin olisin sen lukenut; enkä pettynytkään. Vähitellen ja ikäänkuin itsestään selvisi solmu solmulta se katala pirunverkko, joka täällä oli punottu. Kaikki kävi toivomusten mukaan, — lukuunottamatta vanhaa kreivi Akselia. Hän ei saanut enää koskaan palata valtakuntaan, ja kuningas käski, että maasta karkotettuja herroja koskeva säädös oli sovitettava häneen kaikessa ankaruudessaan, jos hän uskalsi astua jalallaan Ruotsin maaperälle.

Surullisennäköinen, kalpeakasvoinen mies, joka ei ollut kukaan muu kuin kreivin vanhin poika, Johan Kasimir, sai vihdoin jäädä valtakuntaan; ja minä yksinkertaisuudessani uskon lujasti, että se kirje, jonka hän antoi minun viedäkseni kuninkaalle, ja jossa hän — sillä sain sittemmin tiedon sen sisällyksestä — pyysi saada (vaikkakin hän oleskeli isänmaassansa vastoin kuninkaansa tahtoa, mutta kerjäten hänen armoaan) vahvistaa kuolleen Niilo Bårdinpojan kertomuksen totuuden, — uskon, että tämä kirje vaikutti enemmän kuninkaan mielenmuutokseen kuin kaikki leskikuningattaren ja Juhana herttuan esirukoukset.

Minulle itselleni suotiin ilo avata airuen vankilan portit. Herttua oli Wadstenan linnassa, kun jätin hänelle kirjeen. Hänen kasvonsa kirkastuivat silloin, ja hän löi useampia kertoja kädellään rintaansa. Hän käski minun kertoa seikkaperäisesti kaiken, ja sitten istuutui hän kirjottamaan ja ojensi minulle kirjeen, jota viemään minun oli ratsastettava Orreholmaan Länsi-Göötinmaassa, jossa Sven istui tornissa.

Tämän ilon kuvailkoon joku muu, samoin kuin hänen surunsakin, kun hän sai tietää veljensä kohtalon. Menimme yhtä matkaa hänen isänsä taloon, ja siellä tapasimme kreivi Johan Kasimirin. Tämä heltyi kyyneliin hänet nähdessään, sulki hänet syliinsä ja sanoi häntä ystäväkseen.

"Jos Herra on minulle armollinen ja suo minulle isänperintöni, ei sinun koskaan tarvitse kärsiä puutetta tässä maailmassa", sanoi hän.

Ja näin olikin hänellä täysi syy sanoa. Sillä niin paljo kuin Sven ja hänen isänsä olivat kärsineetkin kreivi Stenin tähden, oli kuitenkin kreivi Johan Kasimir saanut tukea ja turvaa heidän luonaan koko sen ajan, minkä hän henkipattona vietti Ruotsin rajojen sisällä, samoin kuin hän sai kiittää ainoastaan Svenin uskaliasta mieltä siitä onnesta, että sillaikaa jonkun kerran sai tavata kihlattuaan Sidonia Gripiä, jonka kera hän parisen vuotta myöhemmin vietti häänsä.

2.

Ebba neiti.

Kieltäytyminen on taito, jonka harvat osaavat. Kuitenkin tiedän yhden, joka sen osasi, hän oli autuas kuningas, ja vielä yhden, joka oli Ebba neiti. Ken hänet näki kuningatar Kristinan hovissa Nyköpingissä niinä huolestuttavina vuosina, jolloin Kaarle kuningas sulki silmänsä ja Ruotsin maassa oli kaikkialla sekasortoa, surua ja köyhyyttä, ken hänet näki silloin ja sitten kreivi Jakobin, sotamarskin, kreivittärenä kävelevän kautta Leckön ja Vengarnin suurten salien, näki kuinka lempeästi, kuin rakastavasti hän täytti velvollisuuksiaan puolisona ja äitinä, — hän ei koskaan voi lukea rivejä, jotka hän kerran piirsi timanttisormuksellaan muutamaan Tukholman linnan ikkunaruutuun, ajattelematta, että hän oli nainen, joka osasi kieltäytyä ja tuntea itsensä onnelliseksi ja tyytyväiseksi kieltäytymisessään.

"Osaani tyydyn, minkä saan, ja kiitän Herraa armostaan" —

kirjotti hän,— Jumala suokoon, että jokainen nainen ja joka mies voisi sydämensä nöyryydessä ajatella niin ja toimia sen mukaan, kuinka paljo onnettomuutta silloin pysyisikään loitolla!

Näin hänet, kun hän oli vielä lapsi, valkokutrinen ja kirkkaan sinisilmäinen pienokainen, niin hyvä ja lempeä kuin suloinen kevättuuli, joka ikäänkuin tuo päivän valoa ja lämpöä mukanaan itse siitä tietämättä, sulattaa talven lumen ja loihtii ensi kukat ilmoille. Silloin leikki hän kuninkaan kera tallipihalla, sillä tämäkin oli lapsi, vaikka väkevämpi, rohkeampi ja lisäksi viisaampi kuin muut lapset samassa iässä. Ebba neidin äiti oli kuningatar Kristinan paras ystävätär, ja sentähden olivat lapset usein yksissä. Sitten kuoli Birgitta rouva, ja leskikuningatar lupasi hänelle hänen kuolinvuoteellaan olla äidin sijaisena hänen ainoalle lapselleen. Wisingborgin kreivillä, Magnuksella, ja Birgitta rouvalla, ei ollut muita lapsia kuin tämä tytär. Silloin en suinkaan luullut, että tulisin seisomaan niin lähellä näitä leikkiviä lapsia! Birgitta rouvan kuoltua tuli Ebba neiti hoviin, ja siitä pitäen näkivät kuningas ja hän toisensa useammin.

Mutta aika kului. Kun kuningas Kaarle kuoli, oli neiti kukoistava neitsyt, soreampi kuin kukaan muu Ruotsin maassa, sillä hänessä ei nähty vain kukannupun kauneutta, vaan jotakin muuta, korkeampaa, joka kuvastui silmistä ja valaisi koko olennon kauttaaltaan. Sellaisen täytyikin olla neitsyen, joka voittaisi kuninkaan rakkauden; ja pian alettiin kuulla, että he rakastivat toisiaan, vaikkeivät he siitä sanoin puhuneet. Mutta katseet puhuivat… ja leskikuningattaren hovissa oli teräviä silmiä ja tahto, joka voi paljon.

Kuinka rakkaus syttyi nuorten rinnassa, saattaa helposti ymmärtää, kun lapsuuden muistot yhtyivät tietoisuuteen, ettei kauniimpaa ja mainiompaa neitsyttä tai nuorukaista ollut koko Ruotsissa, eipä koko maailmassakaan, sillä niin ajattelivat he kumpikin toisistaan. He ihailivat toisiaan ja heillä oli syytä siihen, ja tästä ihailusta versoi pian hellyys ja rakkaus. Leskikuningatar näki hyvissä ajoin tämän orastavan rakkauden ja valvoi haukansilmin jokaista askelta, jonka nuori neiti otti, ja jokaista sanaa, jonka hän rohkeni sanoa. En unhota koskaan, kun seisoin vahdissa suuressa salissa Nyköpingissä, jossa kuningas Kaarle makasi ruumiina, kuinka neiti tuli juosten ja kysyi kuningasta ja kuinka leskikuningatar tuli kohta perästä ja käski häntä menemään työhönsä. Silloin ensin aavistin, että kuningas ja neiti olivat puhuneet keskenään, kuten varmaan aavisti leskikuningatarkin. Mutta kuitenkaan ei ollut niin, sen huomasin sittemmin; sillä sotaretken aikana tanskalaisia vastaan 1612 eivät kuninkaan ajatukset olleet sielläpäin, ja jos olisivat olleet, olisin varmaan saanut sen tietää, kuten myöhemmin tein.

Oli joulunaika 1612. Kuningas majaili Wernamossa rauhanneuvottelujen tähden, jotka Tanskan kanssa jatkuivat Ulfsbäckissä, ja eräänä iltana, kun olin lopettanut tehtäväni hänen huoneessaan ja olin lähtemäisilläni pois, kutsui hän minua. Hänen äänensä kuulosti samalla kertaa kiihkeältä ja surumieliseltä, ja jälkeenpäin, kun voin tarkemmin miettiä kaikkea ja yhdistellä seikkoja toisiinsa, olen huomannut mitä silloin kuninkaan rinnassa oikeastaan liikkui.

"Olet reipas poika… tarkotan, että voin luottaa sinuun!" — Niin voi hän tehdä, sen hän näki minusta, ja hän hymyili ja nyökäytti minulle päätään.

"Voitko myös olla vaiti?" kysyi hän sen jälkeen.

"Koetelkaa minua, teidän majesteettinne!" vastasin minä.

Että hän havaitsi minut luottamuksensa arvoiseksi, se on minun paras muistoni menneiltä päiviltä. En voinut silloin käsittää, mitä hän tarkotti, ja makasin puolen yötä sitä aprikoiden; mutta sitten kului pitkä aika eikä kuningas näyttänyt ajattelevankaan mitä sanoi minulle tuona iltana. Niin solmittiin vihdoin rauha Knärödissä, kaikessa sietämättömyydessäänkin siedettävämpi kuin kuningas oli rohennut toivoa ja odottaa, ja kuningas lähti Wernamosta ja matkusti sisämaahan. Wadstenassa kohtasi hän äitinsä, leskikuningattaren, ja Juhana herttuan, ja siellä allekirjottivat nämä rauhansopimuksen. Leskikuningatar oli iloinen nähdessään jälleen rakasta poikaansa — sillä hän rakasti tätä hartaasti, vaikka hän rakasti nuorempaa poikaansa herttua Kaarle Filipiä vieläkin enemmän, — mutta saatoin kyllä nähdä kuninkaasta, kun hän lähti äitinsä luota viimeisenä iltana, että oli vaihdettu sanoja, jotka surettivat hänen sydäntään.

Minulle hän ei luonnollisesti sanonut mitään, mutta enpä luule hänen siitä paljoja puhuneen kenellekään. Kun saavuimme Väsbyn kuninkaankartanoon Uplantiin, kutsuttiin minut äkkiä eräänä aamuna kuninkaan huoneeseen. Hän seisoi kirjotuspöytänsä ääressä ja hänellä oli kiire, sillä hän aikoi muutamain vuorimiesten kera lähteä Salan kaivoksille, samana päivänä, mutta kumminkin seisoi hän siellä kauvan mietteihinsä vaipuneena ennenkuin hän puhutteli minua. Vihdoin ojensi hän minulle kaksi kirjettä ja sanoi:

"Sinun on ratsastettava Tukholmaan ja Nyköpingiin näiden kirjeiden kera ja jätettävä ne kreivi Magnuksen ja hänen majesteettinsa leskikuningattaren käteen!" Sitten hän vaikeni hetkiseksi ja katsoi minua terävästi ja tutkivasti silmiin.

"Muistatko, mitä kysyin sinulta Wernamossa ja mitä sinä vastasit?" kysyi hän sitten.

"Kyllä, muistan hyvin."

"Hyvä!" sanoi silloin kuningas. "Uskon, että voit vaieta, ja sentähden, kas tässä", hän otti kolmannen kirjeen ja ojensi minulle, "tämä on sinun jätettävä Ebba neidille, hänelle itselleen, ymmärrätkös, hänen omiin käsiinsä!"

Punastuin ilosta sen luottamuksen johdosta, jota kuningas osotti minulle, ja minä onnistuinkin suorittamaan tehtäväni hänen täydeksi tyytyväisyydekseen; sillä onni suosi minua, niin että voin jättää kirjeen kenenkään näkemättä Ebba neidin käsiin. Kuitenkin ihmettelin sitä, että kuningas käytti henkisotilastaan sellaisilla asioilla, kun moni aatelinenkin olisi tuntenut itsensä siitä imarrelluksi; mutta asianlaita oli niin, että suurin varovaisuus oli välttämätön, ja kaikki tiet, jotka veivät kuninkaan valitun luo, olivat niin hyvin vartioidut, että tuskin kukaan muu kuin minunlaiseni, jota kukaan ei osannut epäillä, olisi voinut kulkea vartioketjun lävitse.

Neiti antoi minulle puolestaan kirjeen kuninkaalle, enkä voi sanoa, kummanko silmät loistivat kirkkaammin ja onnellisemmin, kuninkaan vai neidin, kun vein nämä kirjeet perille. Sitten ratsastin monet kerrat kirjeiden kera kahtaanne käsin, ja kaikki kävi onnellisesti ja hyvin, eikä kukaan ollut niin varma kuin minä, että ennen pitkää Ruotsin valtakunta saisi kuningattaren, joka kauneuteensa ja hyveihinsä nähden saattoi olla kuningas Kustaa Adolfin arvoinen. Sain kuitenkin nähdä ja kuulla asioita, joita en ollut voinut aavistaakaan. Varmaa on, että kuinka suloinen rakkaus lieneekin, ei se aina karkeloi ruusuilla, ja täällä kasvoi pelkkiä ohdakkeita ja orjantappuroita. Näytti siltä, kuin kaikki olisivat liittoutuneet autuaan kuninkaan nuoruuden rakkautta vastaan, etupäässä leskikuningatar ja koko hänen hovinsa, mutta myöskin kuninkaan hartain ystävä valtiokansleri oli tässä asiassa hänen vastustajansa, ja kaikkia keinoja, vieläpä sellaisiakin, joita en mielelläni tahdo uskoa, käytettiin jäähdyttämään ja sammuttamaan kuninkaan liekkiä. Ei saatu pahaakaan rauhaa, ennenkuin saatiin tämä rakkaus kuopatuksi maan multaan… voin kai sanoa, kun ajattelen, millaisena toisinaan tapasin tämän jalon neidin. Sillä hän oli väliin niin kalpea kuin kuolema ja saattoi tuskin puhua kyyneliltään.

Pahempaa tuli kuitenkin, kun kuningas lähti Venäjälle sotaan. Hän kirjotti kirjeen toisensa jälkeen, mutta ei saanut koskaan vastausta — neiti kirjotti myös, mutta ei saanut vastausta hänkään.

Kerran Narvassa — kun olimme palanneet Augdowista, jonka oli täytynyt antautua kuninkaalle, eikä hän tahtonut matkustaa talveksi meren yli Ruotsin puolelle, vaikkakin hän myönsi sotapäällikölleen Jaakko De la Gardielle luvan viettää talvensa kotimaassa, — silloin kutsui hän minut taasen, ja hänellä oli kasvoillaan sama ilme kuin hänen puhutellessaan minua Wernamossa.

"Saat mennä kotiin", sanoi hän, "ja tämän kirjeen saat viedä mennessäsi ja tuoda minulle vastauksen Tukholmaan. Jumala kanssasi!"

Minä lähdin, ja jos kuningas olisi puoleksikaan ollut niin onnellinen kuin minä olin täyttäessäni hänen käskyjään, niin olisi hänellä ollut onnea kylliksi. Tuuli tuli kuin tilattuna ja vei minut meren ylitse, ja yhtä nopea oli matkani Mälarin ylitse Gripsholmaan. Sillä leskikuningatar asui silloin siellä ja hänen luonaan se, jolle kuninkaan kirje oli vietävä.

Oli tavattoman kaunis syyspäivä, kun saavuin linnaan, ja kuningatar koko seurueineen istui puistossa. Aurinko säteili lännessä, ja ilma oli niin lauha kuin olisi ollut kesäpäivä. Sentähden viipyi kuningatarkin ulkosalla kauvemmin kuin tavallisesti, ja illan suussa sytytettiin soihtuja ja lamppuja sinne ja tänne puiden väliin. Oli saapunut sanoma Augdowin vallotuksesta, ja kuningatar tahtoi pienellä juhlalla viettää tätä menestystä. Tämäkin oli tavallaan minulle onneksi, sillä siten oli minun helpompi päästä neidin lähelle, enkä minä tahtonut millään ehdolla tulla näkyviin, jotta minut tunnettaisiin kuninkaan henkisotilaaksi ennenkuin neidillä oli kirje käsissään.

Näin silloin tällöin loitompaa hänestä vilahduksen, enkä voi sanoa, kuinka sydämelleni teki kipeää nähdessäni näitä kalpeita kasvoja, joiden jokaisesta piirteestä kuvastui suru, vaikka niiden täytyi pakottautua hymyilemään. Kun ilta alkoi pimetä, voin minä esteettömämmin lähestyä, ja silloin jouduin todistajaksi kohtaukselle, joka ei sitten ole koskaan muistostani hälvennyt. Kulin hiljaa eteenpäin tiheän pensasaidan vartta, jonka lehdistön lävitse siellä ja täällä tunkeutui palavain soihtujen loimo toiselta puolen. Äkkiä kuulin mahdikkaan äänen puhuvan aivan lähelläni. Kuningattaren hovimarsalkka se puhui Itä-Göötinmaan herttuattaren pikalähetin kanssa, ja niistä sanoista, jotka kuulin, saatoin ymmärtää, että hovimarsalkka koetti saada lähettilästä odottamaan seuraavaan aamuun viesteineen, jottei häiritsisi juhlailoa. Juhana herttua ja hänen puolisonsa eivät eläneet mitään onnellista elämää yhdessä, alinomaa tuli herttuattarelta valituksia äidilleen milloin mistäkin, mutta aina hänen lapsistaan ja miehestään, ja alituiseen oli hän sairaana, poloinen herttuatar.

Ei kumpikaan keskustelijoista huomannut minua, joka olin pensasaidan tummimmassa varjossa, mutta tuskin oli hovimarsalkka hieman loitonnut, kun pensasaita raottui ja kirkas valonhohde lankesi edessäni olevalle tielle.

Tämä oli etäinen osa puistosta, mutta kaunis paikka näköaloineen järvelle, todellinen ruusulehto, ja kukkien keskellä näin kuninkaan kihlatun. Hän seisoi liikkumatonna, vaiti, ristissä käsin ja katse suunnattuna taivasta kohden. Luultavasti hän ajatteli sydämensä rakastettua, joka oli kaukana hänestä sodassa, ja rukoili tämän puolesta Häntä, joka yksin voi tehdä kaiken mitä ihminen voi toivoa ja ajatella. Se oli yksinäinen hetki, ja sellaisia ei neiti rukalla ollut monia. Sentähden tahtoi hän nyt vapaasti hengähtää ja unelmoida rauhassa kaunista kesäunelmaansa siitä, kuinka hän tekisi Kustaa Adolfin onnelliseksi ja tulisi itsekin onnelliseksi hänen rinnallaan. — Ja silloin, juuri silloin oli kuninkaan kirje häntä niin lähellä! Minä paloin kärsimättömyydestä saada jättää sen hänen käsiinsä, mutta en hennonut häiritä häntä rukouksissaan, luullen, että tämä suotuisa hetki tulisi kai aina kestämään niin kauvan, että ehtisin suorittaa tehtäväni. Mutta seisoin kirje kädessä pensaan suojassa, valmiina ojentamaan sen esiin silmänräpäyksessä.

Silloin kuuluivat keveät askelet lähenevän, ja minä näin kuinka Ebba neiti vavahti, aivan kuin kukka, kun kylmä tuuli puhaltaa. Ojensin jo kirjeen esiin, mutta hän ei sitä nähnyt, enkä minä uskaltanut lausua hänen nimeään; mutta samassa näyttäytyi muutamia nuoria neitosia, kuningattaren hovineitsyitä, kuten Ebba neitikin. Heillä oli kiire löytää mitä etsivät, ja kun he saivat hänet näkyviinsä, riensivät he esiin kuin haukkapari, joka keskenään kilpailee kunniasta ehtiä ensiksi uhrinsa kimppuun.

"Täältähän löydämme sinut vihdoinkin", huudahti toinen heistä, ja ääni oli niin pisteliäs, että aivan värisin sitä kuullessani. "Mutta niinhän se on, kun on jotakin sydämellään, niin silloin mielellään pakenee ystäviä ja sukulaisiakin…"

"Oh, rakas ystävä", puuttui toinen naureskellen puheeseen, "Ebba neidin tarvitsee harjotella, kunnes hän kerran astuu meidän kaikkien etupäähän ja itse leskikuningatarkin saa taivuttaa päänsä hänen edessään… älkää panko pahaksenne, Ebba neiti, minä tekisin kuten tekin, ja onneton se, joka ei minua pitäisi kunniassa."

Oli jotakin avomielistä ja suoraa tämän neitsyen puheessa, ja pistävyys johtui ilmeisesti enemmän vallitsevasta äänilajista leskikuningattaren hovissa kuin mistään halusta todella pahottaa neiti rukan mieltä. Tarvittiinkin vain katse, josta kuvastui kokonainen hartaan sävyisyyden ja lapsenuskon taivas, saattamaan tämän neitsyen toiselle tuulelle. Mutta silloin alkoi toinen, ja sitten tuli vielä lisäksi pari neitsyttä, jotka samoin olivat etsineet Ebba neitsyttä ja nyt löysivät hänet suureksi ilokseen, kuten sanoivat. He puhuivat aivan toisella nuotilla, ja niin mies kuin olinkin, vapisin vihasta, harmista ja surusta sen pahan panettelun tähden, jota täällä harjotettiin.

"Kas, se on aivan varmaa, Gertrud, se on aivan varmaa!… Ja hän on niin kaunis, oi niin kaunis; en elinpäivinäni ole koskaan nähnyt sellaista ihoa ja sellaisia silmiä. Itse leskikuningatarkin on katsonut häneen, katsonut silmänsä puhki… ja kuningas sitten…"

"Ja kuningas?"… kysäisi neitsyt Gertrud hyvin näytellyllä kummastuksella.

"Kuningas ei voi muuta kuin ihailla sellaista kauneutta, hän samoin kuin jokainen mies, joka tajuaa sellaista…"

"Onhan sentään eroa ihailulla ja rakkaudella!"

"Niin, sama ero kuin auringolla ja päivällä; kun aurinko paistaa, on päivä, mutta kun aurinko on mennyt mailleen, on päiväkin päättynyt, päivä on auringon tytär, ja ihailusta voi syntyä rakkaus. On sääli teitä, neiti Ebba, mutta teidän olisi seurattava ystävienne neuvoa eikä annettava ajatustenne lentää kovin korkealle; sillä täytyy olla vahvat siivet, joka tahtoo lentää kotkan kera tämän pesään."

Ebba neiti katsoi milloin yhteen, milloin toiseen, ja saattoi selvästi nähdä, että hän tahtoi kernaasti loitota hyvistä ystävistään, kun vain löytäisi pätevän syyn poistumiseensa. Sellaista ei kuitenkaan ollut helppo löytää, ja ystävien neuvot ja surkuttelut kävivät yhä terävämmiksi ja kärkevämmiksi. Silloin katsoi hän heihin, ja surullisissa silmissä paloi sellainen neitseellinen puhtauden liekki ja hänen otsallaan vallitsi sellainen majesteetillisuus, että pistosanojen virta ikäänkuin hetkeksi pysähtyi, haihtui pois ystävätärten huulilta.

"Onko teillä vielä jotakin sanottavaa tästä asiasta", kysyi hän, mutta ääni oli niin lempeä ja suloinen, että kivikin olisi voinut heltyä kyyneliin. Ympärillä seisovat vaikenivat, kysymys tuli heille liian odottamatta, ja se kohdistui liian suoraan asiaan, niin ettei heillä heti ollut sopivaa vastausta käsillä. Neiti lisäsi sentähden: "Jollette tahdo minusta mitään enempää, niin sallikaa minun mennä matkaani."

"Varjelkoon, kuulostaa kuin jo luulisit istuvasi kuningattaren istuimella!" huomautti muuan neitosista nenäkkäästi.

"Jos niin olisi", vastasi Ebba neiti hymyillen, "jos niin olisi, pitäisi kai minun luullakseni käskeä teidät menemään, kun nyt sen sijaan pyydän samaa oikeutta itselleni."

"Kuten teidän majesteettinne siis käskee!" vastasi hovineitonen ja poistui niskaansa keikauttaen.

Hän ei kuitenkaan ollut ehtinyt kulkea monta askelta, ennenkuin hän kohtasi leskikuningattaren itsensä, joka tuli kävellen parin valtaneuvoksen kera ja sattumalta keskusteli heidän kanssaan samasta asiasta. Hän ei tahtonut millään ehdolla sallia, että hänen poikansa nostaisi muutaman alamaisensa tyttären valtaistuimelle, jossa hän olisi itsensä leskikuningattarenkin yläpuolella; ja tässä hänen pyrkimyksessään yhtyi häneen monta apulaista, joiden joukossa ei kateus ollut vähäisin; sillä yksikään muista korkeista suvuista ei tahtonut sitä kunniaa suoda tapahtuvaksi Brahe-suvulle.

Mutta nuorten rakkaus näytti olevan lujempi kuin vanhan leskikuningattaren tahto, vieläpä kaikkien sukulaisten ja ystäväinkin tahto lisäksi. Ja mitä selvemmin saattoi nähdä, ettei kuninkaan mieltä saatu muuttumaan, sitä kiihkeämmäksi ja innokkaammaksi kävi vastustus, sitä kovemmaksi ja katkerammaksi leskikuningatar, joka ei ainoastaan sallinut hoviväkensä vainota kuninkaan morsianparkaa pistosanoilla ja pilkalla, vaan itsekin väliin näytti esimerkkiä. Hän suuntasi nyt kulkunsa lehtoon, jossa Ebba neiti ja hovineitsyet olivat, ylväänä ja synkkänä kuten pilven varjo, kun se lähestyy niityn kukkia.

Hänen terävä silmänsä näki kohta, kuinka täällä olivat asiat, näki myöskin, kuinka Ebba neidin silmät suuntautuivat häneen rukoillen hartaasti apua; mutta hänen kasvojensa piirteet kovenivat vain yhä enemmän, vaikka suu hymyili.

"Teillähän on oikein kuutamokasvot tänään, neitsyt Ebba… se sopii kuitenkin huonosti siihen iloon, jota tahdon nähdä ympärilläni kuninkaan Augdowissa saavuttaman voiton johdosta… ja kuningattaren ilme luullakseni myös! Mutta jättäkää ne ajatukset mielestänne, ylevä neitsyt, sillä eihän teistä ole nuoren kuninkaan pauloihin kiertäjää… jättäkää ne sentähden mielestänne, muuten tulee suru lopuksi raskaammaksi, niin, paljon raskaammaksi, Ebba, kuin pilkka nyt."

Hän viittasi kädellään ja teki päällään liikkeen merkiksi, että toisten hovineitsyiden oli poistuttava. Kenties hän näki sen hirveän taistelun, jota Ebban povessa taisteltiin, kun hän aivan kuin metsänotus ajeltuna kedolta kedolle turhaan etsi paikkaa, ystävää, jonka sydäntä vasten saattoi itkeä kyllikseen ja ilmaista surunsa, — kenties hän näki tämän ja tahtoi sanoa lohdutuksen sanan sydän rukalle.

Jäätyään kahden kesken neidin kanssa meni hän tämän luo ja sanoi: "Tyttö, kuningas rakastaa toista!" Ebba neiti seisoi aivan kuin yhtäkkiä muuttuneena kiveksi. Vanha leskikuningatar näytti olevan niin varma asiastaan, ettei se sietänyt mitään vastaväitettä. Mutta aivan kuin antaakseen kovan totuuden oikein tunkeutua tytön sieluun jätti hän tämän ja katosi, ennenkuin neiti oli ehtinyt tointua siitä hervahduksesta, johon kuningattaren sanat olivat hänet saattaneet.

Koskaan en ole nähnyt ihmissilmien kuvastavan niin syvää surua kuin silloin, mutta en myös koskaan, kuinka se vaihtui valoon, jota olisi voinut sanoa sydämen voitoksi omasta itsestänsä. Hän lankesi polvilleen lehdon varjoon, en kuullut sanoja, joita hänen huulensa lausuivat, mutta kuulin raskaita huokauksia ja nyyhkytyksiä. Sitä kesti hetken aikaa, sitten hän nousi ja tahtoi rientää pois. Silloin astuin esiin ja jätin hänelle kirjeen kuninkaalta. Hän katsoi siihen hämmentyneenä.

"Kuninkaalta!" sanoin minä ja lisäsin: "Tunnette minut kyllä, ylevä neiti… muutaman päivän kuluttua on kuningas täällä!"

Sen jälkeen jätin hänet ja menin syvemmälle puistoon, jossa minut pian tunnettiin kuninkaan henkisotilaaksi ja vietiin kuningattaren luo, jolle minun oli kerrottava kaikki mitä tiesin kuninkaasta ja sodasta.

Joidenkuiden päivien perästä saapui kuningaskin ja näki jälleen sydämensä rakastetun, eikä kukaan uskaltanut hänen läsnäollessaan nousta panemaan kahta oljenkorttakaan ristiin hänen ja neidin välille. Ainoastaan leskikuningatar lauloi vanhaa lauluaan ja katsoi epäsuopein silmin nuorten rakkautta, sanoipa pojalleen suoraan, että tämän oli kuningaskruunun tähden uhrattava rakkautensa. Mutta salaisuudessa kaivettiin maata heidän jalkojensa alta. He luulivat näkevänsä ruusuja ympärillään, mutta yhtenä ainoana yönä saattoivat ne kaikki lakastua ja raueta tyhjiin. Itse asiassa oli kuningatar tavallaan antanut myöten ja ainoastaan vaatinut muutamien vuosien koetusaikaa; "sillä — sanoi hän — jos hänen poikansa välttämättä tahtoi naida jonkun alamaisensa tyttären, niin ei hän tiennyt ketään arvokkaampaa kuin Ebba neidin", — mutta tämän koetusajan kuluessa viritettiin satoja pauloja molemmille niille, joita oli koeteltava. Ja kun he kestivät koetuksen, lisättiin ainoastaan kiusauksia ja pimeä kudos tehtiin lujemmaksi.

Kuningas vietti joulun kotona, ja uunna vuonna 1615 ratsastin minä taas kirjeitä viemään kuningattarelle ja Ebba neidille Nyköpingin linnaan. Kuningas kysyi tässä kirjeessä äidiltään, eikö koetusaika nyt jo saisi päättyä. Vastaus ei täyttänyt kuninkaan toiveita, mutta yhä hän sentään toivoi ja uskoi parempain aikojen koittavan. Kuitenkin saivat asiat tänä vuonna käänteen, jota ei kukaan voinut aavistaa, kun kuningas lähetti Ebba neidille uudenvuodenlahjansa ja kohta tämän jälkeen pyysi äidiltään saada toteuttaa naimatuumansa.

Olen monta kertaa ajatellut, mitä kuninkaan ylihovisaarnaajan, tohtori Jonas Palman oli tapana sanoa, kun hän puhui hovista ja hovielämästä, jota hän ei voinut sietää ja josta hän kirjotti kirjankin latinaksi. "Hovin", sanoo hän siinä,

"sana on aikeeton, lupaus kestämätön, päivä on valoton sen, levoton uinaus yön, leivätön pöytänsä täys, vettä ei maljassaan."

Ja autuas kuningas sai sen kokea hänkin, vaikka hänelle oma äitinsä sanoi aikeettomia sanoja ja antoi pettäviä lupauksia. Valtaa ja loistoa sai hän nauttia yllinkyllin elinaikanaan: mutta se onni, joka oli tarjolla jokaiselle alamaiselle hänen valtakunnassaan, ei ollut häntä varten. Hän piteli kädessään kultaista maljaa, mutta lähteen kirkasta vettä ei hän saanut juoda, täytyi olla viiniä. Jaa, niin oli laita, ja kentiesi viisas leskikuningatar ja korkeat herrat olivat oikeassa; minä en vain voi käsittää, miksi kuninkaan on luovuttava ihmisen yksinkertaisimmista oikeuksista, luovuttava, kieltäydyttävä koko elämänsä onnesta, tai kuinka kansa sillä tavoin on tuleva onnellisemmaksi. Mutta varmaa on, ettei mikään Ruotsin kansan hyväksi tehtävä uhri ollut liian suuri autuaalle kuninkaalle.

Paljo näin ja kuulin tänä vuonna ennenkuin taasen kuninkaan mukana lähdin sotaan, mutta vasta jälkeenpäin aloin sitä käsittää. Ratsastin vielä parisen kertaa kulettaen kirjeitä kuninkaan ja neidin välillä. Kun viimeisen kirjeen kera saavuin Wäsbyhyn, jossa kuningas silloin oleskeli, oli valtiokansleri hänen luonaan. He keskustelivat kauan, ja mitä kaikkea jalo Akseli kreivi silloin sanoi, tietänee Jumala yksin, mutta koskaan en kuningasta nähnyt niin perin surullisena kuin silloin, ja kun hän otti vastaan kirjeen minun kädestäni, putosi sille pari kyyneltä. Sitten en enää koskaan kulettanut häneltä kirjeitä Ebba neidille.

Sen jälkeen valmistettiin keväällä 1615 neiti Katarinan ja pfalzkreivi Juhana Kasimirin häitä, ja kuningas piti hyvin tärkeänä, että kaiken piti käydä tavalla, joka vastasi Ruotsin kuninkaan ja hänen rakastetuimman sisarensa arvoa. Siihen aikaan näin kerran hänet ja Ebba neidin yhdessä, mutta toivoin, etten olisi sitä koskaan nähnyt. Kuningas seisoi eräässä linnan huoneessa, jossa hänen äitinsä ja muutamat tämän hovinaisista olivat, kun sain kutsun tulla hänen luoksensa. Hän lähti silloin toiseen ulompaan huoneeseen antaakseen minulle käskynsä, ja silloin tuli neiti. Tämä punastui nähdessään kuninkaan, ja miltei huomaamaton hymy väreili hänen huulillaan. Mutta kuningas tervehti häntä niin vieraasti ja kylmästi, ikäänkuin ei koskaan olisi häntä ajatellutkaan, ja kalman kalpeus peitti silloin neidin äsken niin punastuvat ja hymyilevät kasvot. Ah, hän ei kuullut sitä syvää huokausta, joka kuninkaalta pääsi tytön kadotessa viereiseen huoneeseen.

Minusta oli kaikki tyyni käsittämätöntä. Minusta tuntui ikäänkuin kulkisin unissani. Kuningas lähti sisarensa häistä, mutta hyvästi jättäessään kuulin hänen sanovan neiti Katarinalle: "Toivon, että tulet synnyttämään pojan, joka nousee seuraajakseni Ruotsin valtaistuimelle!" — ja silloin oli lähellä, etteivät kyynelet tulvahtaneet hänen silmistään. Sotapäällikön, Jaakko kreivin, joka oli viettänyt joulua kotona, piti seurata kuningasta takaisin; ja päivää ennenkuin kuningas astui laivaan, sain erään käskyn vietäväksi hänelle. Tapasin hänet leskikuningattaren luona ja odottaessani otti tohtori Niilo Chesnecopherus minut käsilleen ja alkoi puhella kaikenlaisista asioista, aivan varovasti ja viisaasti, kuten hänen tapansa oli, ja veti minut silloin erääseen huoneeseen, joka oli aivan sen vieressä, jossa leskikuningatar oli. Hänen tarkotuksensa oli urkkia minulta kuningasta koskevia tietoja; ja rakkausjuttu eräästä toisesta kuin Ebba neidistä oli se lanka, jonka ympäri hänen puheensa punoutui. Minä vapauduin tykkönään vastaamasta, kun sisään astui rikas ja mahdikas hollantilainen herra Abraham Cabeljou.

Tohtori Niilo otti hänet vastaan kuin hän olisi ollut joku valtakunnan neuvoksista, niin notkeana ja hymyilevänä. Hänen majesteettinsa oli sillä hetkellä kiinnitetty — sanoi hän — mutta herra Cabeljou pääsisi pian hänen puheilleen — ja sitten puuttuivat he keskusteluun keskenään. En sitä paljoakaan kuunnellut, ennenkuin tohtori Niilo alkoi puhua kauppamiehen tyttärestä, kauniista Margaretasta.

"Otittehan sorean tyttärenne mukaanne?" sanoi tohtori Niilo.

Hollantilainen nyökkäsi myöntävästi, ikäänkuin sanoakseen, että sehän oli aivan luonnollista, ja tohtori Niilo lisäsi hymyillen: "Kunhan vain ei tykkituli pelottaisi hentoa impeä kuoliaaksi… mitä kuninkaan miehiin tulee, on tarjolla vaara, että tuli hänen silmistään on vaarallisempi kuin vihollisen tykeistä tuleva."

Kauppamies hymyili tälle imartelulle ja näytti sangen tyytyväiseltä. Hän oli muuan niistä hollantilaisista, jotka olivat muuttaneet kuningas Kaarle IX:n äskettäin perustamaan Göteborgiin, ja hän oli tämän kuninkaan samoin kuin hänen leskikuningattarensakin suuressa suosiossa. Nyt hänen oli purjehdittava ruotsalaisen sotajoukon luo Venäjälle, ja hänen tyttärensä piti tuleman mukaan. Neitsyt Margareta oli ihana impi, täytyypä sanoa, etten ole koskaan nähnyt sorjempaa, sillä hänen kauneutensa voitti Ebba neidinkin; mutta hänen kauneutensa oli toista lajia, kauneutta, joka niin sanoakseni veti alaspäin maahan, kun Ebba neidin kauneus taas kohotti ylöspäin taivasta kohden.

Vihdoin saapui Jaakko kreivi, ja minä sain toimittaa asiani.

Muutamia päiviä myöhemmin purjehti hän kuninkaan kera meren yli itäänpäin. Matkalla ajattelin kaikkea mitä olin kuullut ja nähnyt enkä voinut koskaan saada lähtemään mielestäni kuninkaani ja Ebba neidin surullisia kasvoja; mutta kuinka ajattelinkin ja kuinka koetinkin selittää niitä jos näitäkin seikkoja, niin ne olivat kuten olivat. Rakkaus tavallisesti punasteleikse onnesta ja ilosta ja saa uutta viritystä itse vastuksistakin, joita kohtaa; mutta täällä oli sillä pelkkiä kyyneliä seuralaisinaan. Kuningas oli koko matkan hiljainen ja umpimielinen. Ei sanaakaan, ei ilon pilkahdustakaan, ei hymyäkään… hän suri nuoruutensa rakkautta enemmän kuin kukaan saattoi luulla; sillä sen voin kuitenkin ymmärtää, että se oli nyt lopussa, vaikken käsittänytkään miksi. Mutta paljo muutakin, jota en voinut käsittää, oli tapahtuva tällä sotaretkellä. Sain taasen nähdä hymyn kuninkaan huulilla, vaikkei mitään muutosta ollut tapahtunut hänen sydämenasiassaan.

Olimme leiriytyneet Pleskowin edustalle. Suuri kaupunki linnoineen, kirkkoineen ja lukemattomine luostareineen ynnä 3,000 puolustajineen lepäsi tulvivain virtojen peittämällä seudulla kuin koirien ympäröimä metsäsika, alituiseen kiihottaen hyökkäykseen, mutta kuitenkin mahdotonna siepata. Heinäkuun 30 päivästä syyskuun loppuun majaili kuningas tämän kaupungin edustalla, ympäröiden sen sotaväkineen kolmelta puolelta, ja tähän aikaan näin kuninkaan hymyilevän naiselle, joka ei ollut Ebba neiti. Hän oli neitsyt Margareta Cabeljou. Kukaan ei saata ihmetellä sitä, että kuningas, samoin kuin joka mies, pysähtyi katselemaan hänen kauneuttaan; mutta näkö herätti ihailua, ja niin kävi kuin leskikuningattaren hovineiti sanoi, että hän ihaili niin kauan, kunnes joutui ihastuksen valtoihin. Rakkautta ei se kuitenkaan ollut, vaan pikemmin epätoivoa, sillä hän kantoi sydämessään sen kuihduttavan varmuuden, ettei hänelle kuninkaana ollut suotu onnea kotilieden ääressä.

Rikas herra Abraham oli tullut, ja hänen tyttärensä oli mukana, aivan kuin kuulin tohtori Niilon puhuvan Tukholman linnassa; ja yhtä varmaa kuin on, että kuningas täällä Pleskowin edustalla teki tuttavuutta hänen kanssansa, yhtä varmaa on myös, ettei suinkaan hän itse etsinyt Margaretaa. Eikä tämä neitsyt tuonut hänelle onnea — ah, minä sen parhaiten tiedän, sillä minä näin hänet yksinäisinä hetkinään! Hän lähti leiristä Pleskowin luota lokakuun 17 p:nä ja matkusti Narvan ja Inkerinmaan kautta Suomeen; ja jos Kyminkartanon muurit voisivat puhua, olisi niillä paljo kertomista Kustaa Adolfin nuoruudenrakkaudesta, hänen surustaan ja kärsimyksistään. Kun oikein tuntee kuninkaan mielenlaadun, kuinka harras ja syvä hänen rakkautensa Ebbaan oli, niin ei voi liikutuksetta lukea, kuinka hän ilmaisi surunsa laulussa:

Fahr hin Hoffnungh, was wilt du nuhn, Mich lenger izt aufthalten, Und wilt mich thun die Zeit so schön, Vergeblich hier vorwallten, Ihn liebe um ein medlein hardt, Welche ebn mein Schmertz gefallen hat — Nein ich will lieber scheiden. —[1]

Minut lähetettiin kuninkaan asioille takaisin Liivinmaahan, kun hän purjehti Ruotsiin, ja minä oleskelin siellä, kunnes Venäjän kanssa solmittiin rauha. Mutta en vielä silloinkaan saanut palata kotiin ja herrani luo, vaan sain uusia käskyjä täytettäväkseni, niin että vasta syysmyöhällä, marraskuussa 1617, saavuin jälleen Tukholmaan. Sillä välin oli kuninkaan suru ja Ebba neidin muisto ehtinyt vaaleta, kunnes se taas yhtäkkiä elpyi tavalla, jota olin vähimmin kaikista odottanut.

Ensimäisenä iltana, päästyäni vapaaksi palvelustehtävistäni, vei tieni minut leskikuningattaren Katarina Stenbockin ikkunan alitse, jonka edustalle oli kokoontunut melkoinen ihmisjoukko, seisten ja katsellen ylös ikkunoihin.

"Mitä täällä on tekeillä?" kysyin eräältä vanhalta porvarilta, joka seisoi ahtaalle sulloutuneen joukon reunalla.

Hän katsoi minuun kummissaan, kun en tiennyt sitä, minkä koko kaupunki tiesi, ja minun täytyi uudistaa kysymykseni ennenkuin sain vastauksen: "Hm, siellä ovat Ebba neidin kihlajaiset, joita leskikuningatar viettää…" — "Ebba neidin kihlajaiset?" kertasin minä enkä ollut uskoa korviani.

"Niin, niin", jatkoi mies innokkaasti — "Ebba neidin ja sotaherra Jaakko De la Gardien kihlajaiset… odotamme vain, milloin aselupaus tapahtuu ja peitsi heitetään ulos… sinä näytät minusta vahvalta mieheltä, voisit heittäytyä joukkoon ja hankkia minulle palasen hopeakangasta!"

Kuulin tuskin mitä mies sanoi, niin kiintynyt olin siihen uskomattomaan ajatukseen, että Ebba neiti kihlautuisi Jaakko De la Gardielle, ja suuntasin silmäni ylöspäin ikkunaan mahdollisesti nähdäkseni sotapäällikön tutut kasvot. Vasta silloin tahdoin uskoa, mitä nämä ihmiset pitivät itsestään varmana. Mutta mies jatkoi: "Hopeaiseen taftisilkkiin kääritty peitsi kuuluu olevan otettu Suuresta Novgorodista, sillä ainoastaan sellaisen voitonmerkin päällä tahtoo urhoollinen sotaherra tehdä lupauksensa, kuten kerrotaan."

Vieläkin kärsimättömämpänä katselin ympäriltäni paikkaa, josta voisin nähdä suureen saliin, missä kihlajaisjuhlaa vietettiin, mutta sellaista paikkaa ei missään näkynyt. Silloin pisti äkkiä päähäni koettaa päästä taloon ja jos mahdollista nähdä läheltä mitä halusin. Ja se onnistui minulle. Kohdaten vain pikku esteitä tunkeuduin joukon lävitse eräälle takaportille. Vahti, joka siellä seisoi, tunsi minut ja päästi minut sisään, ja pian seisoin toisten palvelijain joukossa muutamassa sivuhuoneessa, jota käytettiin tarjoiluhuoneena.

Aselupaus tapahtui juuri, kun olin päässyt paikalleni. Sulhanen seisoi niin ylevänä ja onnellisena kauniin morsiamensa rinnalla. Mutta morsian… sydämeni oli särkymäisillään, kun näin sen surumielisen hymyn, jolla hän kohtasi rakastajansa säteilevän katseen. Peitsi kannettiin esiin, ja ympärille käärityllä hopealiinalla loistivat De la Gardien värit. Mutta korkealla ja lujalla äänellä lausui Jaakko herra lupauksen huomenlahjastaan. Morsian vavahti silloin hiukan, tai kenties olivat silmäni vain sen näkevinään, vaikkei todellisuudessa niin tapahtunutkaan. Kun peitsi senjälkeen, kuten tapa vaati, laskettiin morsiamen jalkojen juureen, kumartui hän eteenpäin, ja silloin olin näkevinäni parin kyynelen kimaltelevan hopeakankaalla. Oliko se kentiesi viimeinen ilmaus toivosta, joka täytyi tukehduttaa? Oliko hän viekkaiden juonien johdosta, oliko hän pakosta vai vapaaehtoisesti pettänyt sen uskollisuuden, jota ennen oli luvannut toiselle? Nämä ja senlaatuiset kysymykset tulvivat ylitseni, ja minä heräsin niistä vasta, kun ulkona seisovan väkijoukon ilohuuto täytti ilman ja tunkeutui suureen saliin. Peitsi kannettiin pois ja heitettiin väkijoukolle. Minä välitin vähät siitä, kuka tai ketkä pääsivät Jaakko De la Gardien lupausaseen käärerepaleiden onnelliseksi omistajaksi. Minusta tällä hetkellä revittiin repaleiksi aivan toinen vaate, nimittäin se, jolla alinomaa olin nähnyt kirjaimet G.A. ja E.B. yhdistettyinä kuninkaallisen kruunun alla. Ah, kuinka maailma pitääkään ihmistä ja hänen hymyilevimpiä toiveitaan leikkikalunaan!

Kuinka on tämä kaikki tapahtunut? — kyselin yhä uudelleen itsekseni poistuessani raskain askelin leskikuningattaren talosta. Kuinka onkaan se suu puhunut, joka on saanut Ebba neidin ottamaan tämän askeleen?… Kuka johdattikaan Jaakko De la Gardien tämän neitsyen luo, kun hän kuitenkin tiesi, mitä kaikki tiesivät, että hänen kuninkaansa oli tämän katsonut morsiamekseen? Niin kyselin itsekseni ja tulin yhä varmemmaksi jokaisesta kysymyksestä, jonka tein. Ainoastaan yksi saattoi siihen pystyä, ja tämä ainoa oli kuninkaani oma äiti. Se oli minusta selvää, ja sittemmin sain sille vahvistuksen.

Kuningatar Kristina ei saanut rauhaa, ennenkuin oli avioliiton siteillä saanut sidotuksi joko poikansa tai neidin, ja viimeksi mainittuun nähden se hänelle onnistuikin, kun ensin kertomus siitä, mitä oli tapahtunut leirissä Pleskowin luona, oli tehnyt tarpeellisen vaikutuksensa. Ebba neiti ei ollut tahtonut kuulla puhuttavankaan mistään avioliitosta. Hän oli tahtonut pysyä ensi lemmelleen uskollisena, mutta sitten voitiin kertoa kuninkaan mieltymyksestä Margareta Cabeljouhon, ja nyt alkoi hän kuunnella ankaran kuningattaren puhetta ja uskotteluja, kuinka vähän oli luottamista niin nuoren ja huikentelevaisen kuninkaan uskollisuuteen. Ja kuta kauemmin hän niitä kuunteli, sitä uskottavammilta tällaiset puheet näyttivät, varsinkin kun niitä toisteli hänen koko ympäristönsä, Kustaa Vaasan vanha leskikuningatarkin, jonka luona hän silloin oleskeli Strömsholmassa. Kiihkeimmin puhui hänelle kuitenkin hänen loukattu ylpeytensä. Kuinka saattoikaan hän kilpailla sellaisen kuin Margareta Cabeljounin kanssa?

"Kivenkin kaikkein kovimman saa rauta kulumahan, ja eessä veden vuolahan se joutuu liikuntahan…"

lauloi kuningas muutamassa sepittämässään laulussa, ja niin kävi myös heille molemmille.

Kuningas kieltäytyi rakkaudestaan valtakunnan tähden, kun tämän välttämättömyys oli hänelle todistettu hänen isoisänsä ja setänsä esimerkillä. Ebba neiti kieltäytyi myös, koskei hän tahtonut tulla eripuraisuuden aiheeksi maassa, jota hänen Kustaa Adolfinsa hallitsi. Että hän silloin antoi enemmänkin perään ja meni askelta pitemmälle, antoi kätensä miehelle, jonka nimeä tosin kaikki ylistellen mainitsivat, se johtui loukatusta ylpeydestä.

Mutta kuningas käveli raskain askelin Tukholman linnassa eikä tiennyt mitä hänen oli ajateltava ja sanottava. Koskaan ei hän unhottanut nuoruutensa morsianta, sen verran on varmaa; mutta taistelu oman itsensä kanssa ja voitto antoi voimaa hänen sielulleen, että hän voi kantaa kahta suuremman kuorman kuin muut miehet. Sillä kotoista onnea, josta hän oli unelmoinut Ebba Brahen rinnalla, ei hän koskaan saavuttanut; mutta hän kesti kohtalonsa miehekkäin mielin ja asetti määränsä korkeammalle, kun pienempi temmattiin häneltä pois. Ruotsi oli hänen kotinsa, hänen morsiamensa, — Ruotsin maa ja kansa ja se usko, jonka puolesta hänen isänsä ja isoisänsä olivat eläneet ja toimineet, — kas siinä oli nyt hänen elämänsä päämaali, jolle hän antoi sydämensä lämpimimmän rakkauden ja uhrasi lopuksi henkensä. Se olikin ainoa morsian, joka voi täyttää Ebba Brahen paikan, sittenkin, kun oli tuonut kotiin Saksasta ruhtinaan tyttären, joka maailman silmissä oli kyllin arvokas kantamaan kruunua Ruotsin kuningattarena.

Seuraavana vuonna, itse juhannuspäivänä, vietettiin Jaakko De la Gardien ja Ebba neidin häät. Vihkiminen toimitettiin Suurkirkossa, joka sai lahjaksi 78 naulan painoisen hopeisen kynttiläkruunun.

Mutta kuinka onnellinen heidän avioliittonsa olikin ja kuinka uskollisesti Ebba täytti velvollisuutensa puolisona ja äitinä, ei hän kuitenkaan voinut niin kokonaan vapautua menneisyydestä, ettei joskus yksinäisinä hetkinä muistot nuoruuden unelmista ja toiveista olisi heränneet hänen sielussaan. Eräänä sellaisena hetkenä kirjotti hän tunnetut säkeensä ikkunaruutuun. Ja samoin kuin ne ovat siellä muistomerkkinä hänen sävyisästä, alistuvasta mielenlaadustaan, samoin ovat myös ne, jotka leskikuningatar on piirtänyt alle, muistona hänen lujasta, järkähtämättömästä ja ankarasta luonteestaan. Oli näkevinään hänen korkean vartalonsa ja suuret ankarat silmänsä lukiessaan:

"Sä toisin tahdot, toisin täytyykin, niin moiset seikat sattuu useimmin."

Nyttemmin ei ruutu enää ole jälellä, se hävisi suuressa linnanpalossa 1697; mutta siihen asti saattoi kuka tahansa lukea molemmat värssyt, hurskaan sielun hiljaisen huokauksen ja mahtavan tahdon ankaran muistutuksen.

Näin kerran kuninkaan itsensä seisovan tämän ruudun ääressä ajatuksiinsa vaipuneena ja käsi koholla, ikäänkuin hänkin tahtoisi piirtää jonkun rivin ennestään olevien lisäksi. Mutta käsi sai sitten vitkalleen laskeutua, ja hän meni pois tyynin ja lujin askelin, vaikka surumielinen hymy leikki hänen huulillaan.

Kuukausi Ebba neidin häiden jälkeen lähti kuningas Tukholmasta, purjehti meritse Kalmariin ja sieltä Itämeren ulapoille. Hänen sanottiin koettavan muutamia vasta rakennettuja laivoja, mutta itse asiassa oli hänen matkallaan aivan toinen päämaali.

Hän purjehti Saksaan ja viipyi poissa neljätoista päivää. Mutta sitä eivät tienneet muut kuin hänen kaikkein lähimpänsä, hänen äitinsä leskikuningatar, valtiokansleri ja aniharvat muut. Mitä hän teki siellä ulkomailla, en tiedä; mutta kerran kuulin valtiokanslerin virkkavan pari sanaa, jotka saivat minut uskomaan, että hän oli ollut Berliinissä, vaikkei kukaan siellä tiennyt, kuka hän oli ja mitä hän tahtoi.

Kun hän teki toisen matkansa meren taakse ja kosi ja sai suostumuksen, silloin olin minä mukana.

3.

Kuninkaan kosintamatka.

Kuninkaan lähettiläänä ratsastin kerran muutamain herrojen luo Uplantiin ja saavuin eräänä perjantaina iltapäivällä kreivi Abraham Brahen luo Rydboholmaan. Olin paluumatkalla Tukholmaan, jonne minun olisi välttämättä pitänyt saapua vielä samana päivänä, koska minun parin päivän perästä piti lähteä kuninkaan kera etelään. Nyt sattui kuitenkin niin, ettei kreivi Abraham ollut kotona, mutta häntä odotettiin myöhempään illalla, ja siitä oli seurauksena, että vasta seuraavana päivänä saatoin ajatella matkani päättämistä. Minun haluni paloi päästä taipaleelle, sillä oli kehno sää, tuulla huitoi, satoi vettä ja rakeita sekaan, niin että ratsastus yötä myöten oli kaikkea muuta kuin hauskaa.

Mutta kreivi Abraham ei palannutkaan illalla kotiin. Luultavasti oli paha sää viivyttänyt häntä matkallaan. Vasta lauantai-aamuna neljän ajoissa hän saapui kartanoon.

Aamun koittaessa oli taivas kirkas ja kevätilma mitä leppoisin, vaikka tuuli vielä. Erään purjealuksen piti lähteä kaupunkiin, ja kun tuuli oli myötäinen ja matka meritse kävisi joutuisammin, päätin minä seurata venheessä mukana. Heti kun sain kohdata kreivin, menin laivurin luo, ja alus lähti kohta vesille.

Olin kuitenkin suuresti pettynyt laskuissani. Tuuli, joka aamulla oli puhaltanut hyvällä puhdilla ja pullistanut purjeita tasaisella voimalla, alkoi päivemmällä tyyntyä, niin että meidän täytyi tarttua airoihin. Se kävi ajan oloon jokseenkin vaivaloiseksi, mutta vielä pahempaa tuli, kun tuuli äkkipäätä pyörähti ympäri ja alkoi puhaltaa aivan vastastamme. Suurimmilla ponnistuksilla onnistuimme kuitenkin neuvottelemaan salmesta Lindingin saaren vieritse, mutta sitten näytti myrsky uhittelevan kaikkia ponnistelujamme. Kulimme aivan läheltä rantaa ja minä mietiskelin parhaillani itsekseni, eikö minun ollut mentävä maihin ja Valdemarin saaren[2] poikki kulettava jalkaisin kaupunkiin, kun joku huusi minulle rannalta:

"Hei, toveri, mistä tulet ja mihin aiot mennä?"

Silmäsin rantapengermälle ja näin muutaman tammen juurella vanhan Pietari Kauppasaksan, kunniallisen kauppamiehen, jolle kerran olin onnistunut tekemään palveluksen, mitä hän ei koskaan unhottanut. Jollemme olisi olleet niin lähellä maan katveessa, en olisi voinut kuulla miehen sanoja, ja nytkin täytyi minun heristää korviani voidakseni ne käsittää. Viittasin kädelläni merkiksi, että tunsin hänet, mutta hän tuli kallion reunalle niin lähelle kuin pääsi ja huusi:

"Laske maihin, hyvä mies, laske maihin! Älä luulekaan venheellä pääseväsi kaupunkiin näin navakassa vastatuulessa… Tule juomaan kipponen olutta kerallamme!"

Minä noudatin neuvoa, ja saaristolainenkin piti parhaana laskea aluksensa rantatyyneen ja odottaa parempaa tuulta.

Kunniallinen porvari iloitsi sydämestään, kun oli kohdannut minut, ja me menimme yhtä matkaa keskemmälle metsäistä saarta. Tällä saarella, joka nykyisin on jokseenkin hyljättynä, liikuskeli siihen aikaan sunnuntaisin iltapuoleen joukottain Tukholman asukkaita, jonka tähden kuningas Kaarle X määräsikin laittamaan sinne puiston lammikoineen ja luolineen ja suihkulähteineen ja hakkauttamaan metsän ja istuttamaan puita, jotta siitä tulisi oikea huvitarha. Miksi tämä työ on keskeytynyt, en tiedä, enkä sitäkään, miksei samoin kuin ennen käytetä tätä luonnonkaunista saarta huvitteluun kesäkuukausina. Toisin oli laita, kuten sanottu, nuoruudessani. Silloin olivat sangen tavallisia huvimatkat Waldemarin saareen, ja useimmin paikoin kuului iloa ja riemua puiden siimeksestä, vanhemman väen istuessa yhdessä pakinoiden.

Seura, johon Pietari Kauppasaksa nyt vei minut, oli sekin käyttänyt kaunista kevätpäivää huvimatkaan, ja siinä laakson loivanteessa, johon oli asetuttu, oltiin myöskin turvassa myrskyltä ja nautittiin ainoastaan kevätpäivän lämpimästä. Aivan yksistään huvin vuoksi ei sentään oltu lähdetty liikkeelle, kuten sitten saatoin huomata, sillä Pietari Kauppasaksan sukulainen, mahdikas Abraham Cabeljou, oli mukana, ja hän oli aikeissa vuokrata molemmat kuninkaan latokartanot, joihin Waldemarin saarikin kuului, ja sittemmin saikin hän ne vuokralle.

Paitsi herra Abrahamia kiinnitti seurueessa kaksi henkilöä suuressa määrin huomiotani. Toinen heistä oli hänen tyttärensä, ihmeen kaunis Margareta, joka nyt oli naimisissa kuninkaan petardimestarin Drillon kanssa ja oli saanut läänityksekseen Iso-Benhamran kartanon Uplannissa. Hänen kasvoillaan oli surumielinen ilme, jonka tähden saatoin hänet nähdä vähemmällä vastenmielisyydellä kuin muuten olisi ollut laita. Toinen oli muuan pfalzkreivi Johan Kasimirin asepalvelijoista, muhkea ja säkenöiväsilmäinen mies, joka näytti syntyneen noustakseen ylöspäin. Tunsin häntä hieman ennestään, mutta tulin nyt hänen kanssaan enemmän tuttavaksi, varsinkin kun hän antoi minun ymmärtää, että hän seuraisi herraansa ja että tämä seuraisi kuningasta matkalle etelään. Hänen herransa näytti luottavan häneen suuressa määrin, ja epäilemättä hän sen ansaitsikin.

Hänen huomionsa oli kuitenkin enimmän kiintynyt erääseen nuoreen tyttöön, Pietari Kauppasaksan tyttäreen, vilkkaaseen ja kauniiseen neitsyeen, jonka silmät saattoivat kilpailla rouva Margaretan silmien kanssa. Hän näytti niin iloiselta ja raittiilta ja lämminsydämiseltä, että teki aivan hyvää mielelle, kun häntä katseli. Oliko hän yhtään mieltynyt pfalzkreivin asepalvelijaan, sitä en voinut nähdä, mutta sitä selvemmin näin, että tämä oli syvästi kiintynyt häneen. Hänellä oli kaulassaan ruusunpunainen silkkihuivi, joka oli edestäpäin kiinnitetty kallisarvoisella neulalla, osottaen isän rikkautta.

Monica, niin oli neitsyt nimeltään, oli isänsä silmäterä, ja vaikkakin ukko ilmeisesti suosi kauniin nuorukaisen kosintaa, — hän epäilemättä toivoi suuria tämän tulevaisuudesta, ja siihen saattoi hänellä olla syytäkin, — niin ei hän kuitenkaan tahtonut pakottaa tytärtään. Hän oli hyvin puhelias ja tänään mieleltään iloisempi kuin tavallisesti, niin että hän uskoi minulle koko joukon asioita, muiden muassa pfalzkreivin palvelijan kosinnan ja mitä oli sen yhteydessä.

Vaikkakaan en kauan viipynyt heidän seurassaan, muistan kuitenkin kaiken niin hyvin kuin se olisi tapahtunut eilen, sen johdosta, mitä sitten tapahtui ja mistä heti kerron.

Kaupungista saapui pikalähetti, joka kutsui kosijan pikimmittäin herransa luo, ja tämä ratkaisi asian. Vanha Pietari Kauppasaksa löi käsiään yhteen kutsuakseen kaikki läsnäolijat koolle ympärilleen, ja heidän asetuttuaan piiriin hänen ympärilleen kohotti hän vaahtoavan olutkipponsa ja sanoi, heittäen salavihkaan katseen tyttäreensä, jonka posket yhtäkkiä kävivät valkoisiksi kuin lumi:

"Sukulaiset ja ystävät, minulla on teille jotakin sanottavaa! Pfalzkreivin asepalvelija, Melcher, kosii tytärtäni Monicaa. Nyt on hänen lähdettävä pitkälle matkalle herransa mukana, ja sitä ennen tahtoisi hän kai mielellään saada tämän asian selville. Niin tahdon minäkin, ja Jumala tietää, että tämä kelpo poika on minulle rakas kuin poikani; hänen isänsä ja minä olimmekin parhaat ystävät, ja kun hän kuoli, pyysi hän minua olemaan isän sijaisena pojalleen… No niin, kuinka olen täyttänyt lupaukseni, sen Herra tuomitkoon"; tuon jalon miehen näin sanoessa vierähti hänen silmästään pari kyyneltä, jotka hän kuitenkin nopeasti kuivasi ja lisäsi sitten: "Kernaasti näkisin nyt, että saisin laskea sinun kätesi, Monica, Melcherin käteen… niin, niin, en pakota sinua, lapseni, saat noudattaa omaa mieltäsi, sillä ajatukseni on, ettei sydäntä voi pakottaa, mutta jos sydämesi vastaa myöntävästi Melcherin kysymykseen, niin tiedä, että vanha isäsi iloitsee sydämestään, lapseni… sano nyt, mitä mieltä olet asiasta!"

Monican posket olivat vuoroon punaiset, vuoroon valkoiset, ja povi kohoili kiihkeästi kiinninapitetun liiviröijyn alla. Hetkisen ajan näin kyynelten kimaltelevan hänen pitkissä silmäripsissään, mutta pian leikki hymy hänen huulillaan. Minusta hän oli vielä lapsi eikä näyttänyt voivan käsittää eliniän kestävän rakkauden vakavuutta. Viivyteltyään hetken aikaa vastaustaan kohotti hän silmänsä ja kiinnitti ne ensin isäänsä ja sitten Melcheriin.

"Koska annatte minun valita, rakas isä", sanoi hän, "niin en tahdo vastata myöntävästi enkä kieltävästi…"

"Monica!" huudahti isä. "Jompikumpi täytyy sinun tehdä!"

"En voi, isä", jatkoi tyttö. "Jos sanoisin ei, niin sanoisin valheen, samoin jos sanoisin jaa… tahdon saada ajatusaikaa!"

"Ajatusaikaa?" kysyi isä näyttäen huolestuneelta, mutta Melcher astui esiin ja tarttui neitsyen käteen, jonka tämä salli hänen pitää.

"Niin, isä Pietari!" sanoi hän. "Monicalle on annettava ajatusaikaa!… Hän on minulle liian rakas voidakseni hänet tahtoa ilman hänen vapaaehtoista suostumustaan… Sano siis, Monica, milloin tahdot antaa minulle vastauksesi, minä odotan kärsivällisesti!"

Se oli miehekästä puhetta, ja minä näin kuinka tuntuvan vaikutuksen se teki nuoreen tyttöön. Jos tämä pulska mies oli jo hänelle rakas ennaltaan, täytyi rakkauden nyt oikein lehahtaa lentimilleen. Hän punastui ja painoi silmänsä maahan. Sen jälkeen kohotti hän katseensa ja kiinnitti sen Melcheriin.

"Kun kuninkaan häät pidetään, tahdon minä antaa vastaukseni!" sanoi hän, ja silmät näyttivät sanovan: ole huoletta, minä sanon jaa, minä sanon jaa!

Oikukas tyttö hämmästytti kaikkia, mutta hän piti kiinni sanastaan, ja Melcher hymyili surumielistä hymyä, sillä hän luuli kuten kaikki muutkin siihen aikaan, ettei kuningas koskaan menisi naimisiin.

"Olkoon niin kuin olet sanonut, Monica", sanoi hän. "Kuninkaan hääpäivänä tulen luoksesi, jos silloin elän… sitä ennen et näe minua!"

Näin sanottuaan otti hän jäähyväiset ja lähti, ja minä lähdin hänen mukaansa. Kun tulimme kappaleen matkaa pois, seisoivat siellä vaunut, joissa Abraham Cabeljoun ja hänen tyttärensä piti ajaa kaupunkiin. Siellä pysähtyi Melcher ja tarttui minun käteeni katsoen silmiini aivan kuin tahtoisi nähdä lävitseni. Mutta hän ei sanonut mitään, vaan me jatkoimme äänettöminä taivallustamme.

Laskeutuessamme Brunkebergin rinnettä alaspäin ja nähdessämme linnan ja kaupungin edessämme pysähtyi hän taas ja tarttui käteeni. Nytkin katsoi hän minuun pitkään. Vihdoin hän sanoi:

"Sinulla on kuninkaan luottamus, tiedän sen!"

"Niin", vastasin minä, "kuningas on osottanut minulle luottamustaan!"

Sitten vaikeni hän hetken, jonka jälkeen hän virkkoi:

"Aikooko kuningas naida?"

Mitä tiesin asiasta, sitä ei minulla ollut oikeutta ilmaista, enkä minä tiennytkään muuta kuin minkä olin voinut päättää joistakuista yksinäisistä lauseista kuninkaan keskustellessa lankonsa pfalzkreivin tai valtiokanslerin kanssa. Mutta toiselta puolen ei minulla ollut sydäntä riistää mieheltä kaikkea toivoa, vaan sanoin:

"Kuningas on nuori… ja hänellä on sydän hänelläkin!"

Vastaus näytti tekevän tarkotetun vaikutuksen, mutta sanaakaan enempää emme puhuneet keskenämme ja kohta erosimme kaupungin portilla.

Melcherin täytyi samana päivänä ratsastaa kaupungista muutamille tärkeille herransa asioille, kuten sitten sain tietää.

Minun aikani meni linnassa koko aamupäivän, ja vasta myöhään illalla pääsin vapaaksi. Aamupäivän tapahtumat Waldemarin saarella, kaunis Monica ja hänen uljas kosijansa, kaikki oli niin elävänä silmieni edessä, että minä enempiä ajattelematta suuntasin askeleeni Pietari Kauppasaksan taloon. Mutta he eivät olleet vielä palanneet kotiin retkeltään. Menin silloin alaspäin laivasillalle. Ilta alkoi jo pimetä. Myrsky oli hieman asettunut, mutta meri lainehti kuitenkin vielä kovasti, ja navakat tuulenpuuskat kulkivat suurella kohinalla, niin että palausmatka Waldemarin saarelta näytti suuressa määrin vaaralliselta. Pidinkin aivan itsestään selvänä, että he olivat mieluummin palanneet maitse kaupunkiin, ja sehän selitti heidän viipymisensäkin. Näin ei kuitenkaan ollut laita. Seisoin hetken katsellen aaltojen leikkiä ja ajattelin kuinka pehmeitä, taipuvia ja kauniita ne olivat ja kuinka ne sentään saattoivat tuhota suurimmatkin laivat. Taivas oli sillävälin peittynyt pilviin, joten ilta tuli yhä pimeämmäksi, niin että lopulta saatoin erottaa ainoastaan lähimpäin aaltojen vaahtoharjat. Ja ne tulivat ulvoen ja kähisten, ikäänkuin tahtoen minut ajaa pois rannalta. Silloin kuulin läpitunkevan huudon.

Se oli jonkun onnettoman hätähuuto, jonkun, joka oli pimeässä merellä.

En aprikoinut kauan, vaan riensin lähimpään purjelaivaan, jossa tapasin pari merimiestä kuuntelemassa huutoa mereltä samoin kuin minäkin.

"Venhe, pian!" huusin minä, ja ennenkuin molemmat miehet olivat ehtineet kääntyäkään, olin minä hypännyt muutamaan venheeseen ja työntänyt sen vesille. Sousin vimmatulla vauhdilla sille suunnalle, josta kuulin huudon. Aallot, jotka kähisivät niin inhakasti minulle seistessäni rannalla, näyttivät nyt aivan kuohuvan raivosta, himoten sitä saalista, joka ikäänkuin tuli heille tarjolle. Olin tosin ollut hengenvaarassa monet kerrat, mutta koskaan en ole niin ajatellut kuolemaa kuin tein silloin.

Jokin musta esine ui aalloissa kappaleen matkan päässä minusta. Se oli kumolleen kaatunut venhe. Apuni näytti siis tulleen liian myöhään. Aivan venheen takana ui toinen esine, joka milloin nousi, milloin laskeutui.

Se oli miehen ruumis, ja minä onnistuin vetämään sen venheeseeni. Katselin ympärilleni enkö enää näkisi ketään; mutta se oli turhaa. Hän, jonka olin löytänyt, oli kietoutunut purjeliinaan, muuten en olisi tavannut häntäkään. Sillä välin oli myrsky raivonnut raivottavansa ja palausmatkalla oli tyynempää. Mutta pimeys esti minua näkemästä, kuka oli se onneton, joka makasi edessäni.

Vasta kun merimiehet, jotka seisoivat yhä rannalla, toivat lyhdyn, näin, kenen olin tuonut rannalle, ja kotvan aikaan en voinut puuttua mihinkään. Niin ällistyin. Hän ei näet ollut kukaan muu kuin Pietari Kauppasaksa.

Hänen rinnalleen oli tarttunut pieni ruusunpunainen silkkiliina. Luultavasti hän oli koettanut pelastaa tytärtään, vaikkei hän sitä voinut, ja silloin oli neula, joka piti kaulaliinaa yhdessä, tarttunut hänen nuttuunsa ja vetänyt liinan mukanaan.

Niinpä voi olla samantekevää, naiko kuningas vai ei, ajattelin minä molempien merimiesten kera viedessäni hukkuneen Pietari Kauppasaksan kotiinsa.

* * * * *

Sattuneiden esteiden tähden lykkäytyi kuninkaan matka parisen päivää, niin että hän astui laivaan vasta torstaina huhtikuun 27 päivänä. Kalmarin salmella tuli pfalzkreivin asepalvelija laivaan. Sydämeeni pisti hänet nähdessäni. Hän ei tiennyt mitään. Pieni punainen kaulaliina oli minulla huostassani, ja jossakin tilaisuudessa aioin antaa sen hänelle ja kertoa kuinka meidän herramme oli äkkiä vetäissyt viivan heidän laskujensa ylitse, mutta sopivaa tilaisuutta siihen ei ottanut tarjoutuakseen. Herrani, kuningas, piti muuten aikaani niin täpärällä, etten oikein voinut puuttua Melcher paran asiaan.

Kuningas itse oli kosintamatkalla, mutta suurimmassa salaisuudessa. Matkasta tiesivät ainoastaan aniharvat neuvokset ja luonnollisesti pfalzkreivi, joka oli mukana. Mutta hän erosi kuninkaasta samana päivänä, jona hänen piti ratsastaa Berliiniin, missä kuninkaalla oli valittunsa ja jonne hän ratsasti pikimmittäin samana vuonna kuin Ebba neidin häät vietettiin.

Kun pfalzkreivi meni kuninkaan luo — olimme Sällendorpissa — ottaakseen jäähyväiset, tuli Melcher juosten luokseni. Ilo loisti hänen silmistään, ja hän saattoi tuskin puhua, niin kuumasti kuohui veri hänen suonissaan.

"Kuningas on kosintamatkalla!" sanoi hän.

Minä nyökäytin päätäni ja näytin kaiketikin alakuloiselta, luullakseni, sillä hän tarttui kiihkeästi käteeni ja sanoi:

"Tiedätkö jotakin, joka koskee minua?"

"Jätä asiasi Jumalan haltuun, Melcher", sanoin minä perin liikutettuna ja lisäsin kiireesti: "Älä luota ihmisiin."

"Mitä tarkotat moisella puheella?" kysyi hän, ja hänen silmänsä paloivat, mutta samassa tulivat kuningas ja pfalzkreivi, ja me erosimme ja ratsastimme kukin tahollemme.

Kuningas matkusti yksinkertaisena kapteenina, ja kun me saavuimme Berliiniin, ratsasti hän ensimäiseen majataloon, jonka löysimme. Mutta sinne emme saaneet millään ehdolla asettua, Majatalon isäntä piti meitä englantilaisina sotilaina eikä tahtonut tietääkään sellaisista vieraista. Kuningas hymyili ystävällisesti kiivaalle isännälle ja taputti häntä olalle, mutta se ei auttanut. Hänen ravintolansa ei ollut laitettu englantilaista roistoväkeä varten, sanoi isäntä, eikä edes tahtonut uskoa, että kuningas oli upseeri, joka tahtoi tehdä selvän omasta ja väkensä puolesta.

Siten ei ollut mitään muuta keinoa kuin ratsastaa edelleen, ja niin saavuimme toiseen majataloon. Mutta siellä kävi samalla tavoin. Meitä pidettiin englantilaisina sotilaina, ja majatalon isäntä ei tahtonut millään ehdoilla antaa meille huoneita. Onnettomuudeksi oli juuri samana päivänä englantilaista sotaväkeä marssinut kaupungin lävitse, ja heidän keskuudessaan ei ollut samanlainen kuri kuin autuaan kuninkaan sotajoukossa. Jokainen kunniallinen mies ja nainen rukoili Jumalaa varjelemaan itseään kaikilta sotilailta.

Vihdoin kolmannessa paikassa sai kuningas asunnon. Kaikessa salaisuudessa ilmotti hän vaaliruhtinattarelle saapumisensa, ja illalla sovittiin, että hän seuraavana päivänä, joka oli sunnuntai, saapuisi linnaan.

Sunnuntaiaamuna yhdeksän aikaan meni kuningas sentähden linnaan. Minä seurasin mukana ja kannoin hänen vaippaansa, niin että saatoin nähdä ja kuulla minkä mitäkin siitä mitä tapahtui. Kuninkaan saapuessa piti saarnan juuri alkaa. Minä pysähdyin oven suuhun, mutta kuningas meni eteenpäin, ja minä voin tuskin kuvailla, kuinka suurta huomiota vieras sotilas herätti. Kukaan ei tuntenut häntä, mutta samalla kertaa yksinkertainen ja kallisarvoinen puku, kauniit ja ja jalot kasvot, ylevä ja majesteetillinen ryhti vetivät kaikkien katseet puoleensa, ja saatoin kuulla kuiskailtavan: "Kuka on vieras, kuka on tämä salaperäinen muukalainen, tämä muhkea mies?"

Yhä innokkaammiksi kävivät kuiskutukset ja kummastus kohosi kukkuroilleen, kun vaaliruhtinatar jumalanpalveluksen päätyttyä kutsui kuninkaan sisempiin huoneihinsa ja vain hänet yksin. Tänä hetkenä näkivät kuningas ja hänen kuningattarensa ensi kerran toisensa. Minä en luonnollisesti voi tietää, mitä tapahtui vaaliruhtinattaren huoneessa, mutta sen tiedän, että sinä hetkenä ratkaistiin autuaan kuninkaan ja Ruotsin kohtalo pitkiksi ajoiksi. Sillä silloin kihlattiin kuningas ja Maria Eleonora. Te tiedätte kaikki, kuinka kaunis hän oli, mutta tuskin on hän minusta milloinkaan näyttänyt kauniimmalta kuin hän silloin oli Berliinin linnankirkossa. Kuitenkaan ei hän kaikessa ihanuudessaan ollut sellainen kuin Ebba neiti, ja luullakseni kuningaskin oli sitä mieltä, vaikkei kukaan kuullut hänen koskaan sitä sanovan.

Parin päivän perästä lähti kuningas Berliinistä ja matkusti Reiniä alaspäin käydäkseen korkeain sukulaistensa luona Pfalzissa. Tälläkin matkalla noudatti hän samaa salaperäisyyttä ja käytti koko ajan nimeä kapteeni Gars. Minulle on sanottu, että tämä nimi on syntynyt sanojen "Kustaa Adolf, Ruotsin kuningas"[3] alkukirjaimista. Kun me saavuimme Heidelbergin vaaliruhtinaan hoviin, ei kukaan paitsi ruhtinashuoneen vanhimpia jäseniä tiennyt kuka hän oli ja nämä säilyttivät myös salaisuuden niin hyvin ja osottivat näennäisesti esiintymisessään niin suurta välinpitämättömyyttä, että jokainen piti häntä vain yksinkertaisena aatelismiehenä pfalzkreivin, hänen lankonsa, seurueessa. Sillä täällä yhtyi kuningas tämän lankonsa kanssa, ja täällä näin minä jälleen Melcherin. Mutta olisin toivonut, ettei hän sillä kertaa olisi ollut herransa seurueessa, niin pelästytti hän minua ja sellaisen hämmennyksen hän sai aikaan. Hän ei kuitenkaan voinut sille mitään, Melcher parka. Minä olisin kenties tehnyt kuten hän, jos olisin ollut hänen asemassaan.

Jo ensimäisenä päivänä saavuttuamme näin eräässä linnan käytävässä näyn, joka sai minut äkkiä pysähtymään. Se oli eräs nainen… se oli Monica! Tunsin kylmän hien virtaavan pitkin selkääni, ajatukseni seisahtuivat, en tiennyt uneksinko vai olinko valveilla. Mutta ilmestys näyttäysi ja katosi ennenkuin ehdin saada suustani sanaakaan. Ja entistä enemmän pelkäsin nyt kohdata Melcheriä enkä uskaltanut ajatellakaan, mitä tapahtuisi, jos hän saisi nähdä saman näyn. Kun sentähden tapasimme toisemme illalla, koetin kaikin tavoin suunnata hänen ajatuksiaan toisaalle.

Hovi oli illalla ulkona huvikävelyllä. Melcher ja minä seisoimme hieman syrjässä tieltä, kun he kulkivat ohitse, ja näimme kuninkaan muiden saattueeseen kuuluvain aatelismiesten joukossa kappaleen matkaa jälempänä ruhtinaallisia henkilöitä. Heidän kulkiessaan ohitsemme astui kuningas muutamia askelia edelle, ikäänkuin olisi aikonut liittyä edeltä kulkeviin, ja ruhtinatar Katarina kääntyi samassa ja sanoi jotakin ranskaksi sisarelleen, siksi ääneen, että kuningaskin kuuli sen. Sain sittemmin kuulla, että hän sanoi: "Nuo ruotsalaiset taitavat olla nenäkästä ja sietämätöntä väkeä!" — Hän sai pian syytä katua tätä ajattelematonta arvosteluaan, hyvä ruhtinatar!

Seuraavana päivänä ei käynyt sen paremmin eikä hullummin kuin että muuan hoviherroista tahtoi tehdä tämän ruhtinattaren Ruotsin kuningattareksi, vieläpä kuninkaan itsensä välityksellä. Tämä hommamies oli kansleri Rusdorf. Kuninkaan ja niiden ruotsalaisten herrojen, jotka olivat hänen mukanaan, piti käydä katsomassa muuatta leiripaikkaa, ja kansleri oli valittu heidän saattajakseen. Retkellä hän aivan ihastui kuninkaaseen ja keskusteli vilkkaasti hänen kanssaan, aluksi kaikenlaisista asioista, mutta kuta enemmän hän huomasi kuninkaan läheisesti tuntevan Ruotsin kuningasta, sitä lähemmin puuttui hän tuumaansa hänen kauttaan valmistaa avioliittoa Ruotsin kuninkaan ja pfalzkreivillisen ruhtinattaren kesken. En voinut selvään kuulla kaikkea mitä puhuttiin, mutta kerran, kun pysähdyimme tielle katsellaksemme muuatta kaunista näköalaa, kuulin kanslerin sanovan:

"Kuninkaanne puhunee saksaa ja ranskaa aivan täydellisesti?"

"Kyllä", vastasi kuningas, ja silloin oli minun vaikea salata hymyäni. "Hän puhuu suunnilleen yhtä hyvin kuin minäkin!"

"Onhan sentään kummaa", jatkoi kansleri, "että ruotsalaiset sallivat kuninkaansa niin kauan olla naimatonna. Valtakunnan tyyneys kuitenkin riippuu vallanperijästä!"

"Sallivat?" keskeytti kuningas hieman kiihtyneenä. "Ruotsin kuningas aikoo naida oman eikä heidän tahtonsa mukaan."

Tällöin lähtivät he jälleen liikkeelle, ja keskustelu jatkui samaan suuntaan, ja kansleri jutteli pitkältä ja leveältä avioliiton edullisuudesta kuninkaan ja vaaliruhtinatar Katarinan kesken. Kun saavuimme illalla kotiin, sanoi kansleri ystävällisesti kumartaen kuninkaalle, — minä seisoin aivan vieressä, sillä kuningas oli juuri laskeutunut hevosen selästä ja heittänyt ohjakset minulle sekä käskenyt minun irrottaa hänen levättinsä, — että hän halusi saada tietää ruotsalaisen kapteenin nimen.

"Olisi hyvä, jos minulla olisi Ruotsissa teidänlaisenne ystävä, siinä tapauksessa, että herrani jostakin syystä lähettäisi minut siihen maahan!"

"Nimeni on Gars", vastasi kuningas, "kuninkaan henkikaartin kapteeni, ja lupaan teille, en ainoastaan ystävyyteni, vaan myöskin kuninkaani erityisen suosion, jos tienne joskus toisivat teidät isänmaahani."

Sitten he menivät linnaan sisälle.

Myöhempään illalla lähti hovi taasen huvikävelylle, ja silloin tapahtui se, minkä olisin toivonut mitä kauimmin tayahtumattomaksi.

Seisoimme, minä ja Melcher, jokseenkin samalla paikalla kuin edellisenä iltana, mutta kaunis ilma oli houkutellut liikkeelle joukon väkeä, joka käveli edestakaisin, nöyrästi tervehtien verkalleen eteenpäin taivaltavia ruhtinaallisia henkilöitä. Hyvän matkaa jälempänä heitä ja heidän palveluskuntaansa, jonka joukossa tänäkin iltana oli myös kuningas, tuli yksinäinen pari. Aluksi ei Melcher enkä minä katsonut sinnepäin, vaan suuntasimme katseemme ohikulkijoihin, mutta kun nämä olivat ehtineet loitommalle ja me käännyimme, silloin sattuivat katseemme yksinäiseen pariin.

Toinen oli kansleri Rusdorf, ja hänen rinnallaan kulki — Monica.

Melcher tarttui kiihkeästi käsivarteeni, ja hänen silmänsä näyttivät tahtovan tunkeutua ulos kuopistaan.

"Elävän Jumalan nimessä… hän on Monica!" sanoi hän tahtoen syöstä esiin.

Malttamatta lainkaan harkita, ajattelematta sitä mahdottomuutta, että tyttö olisi täällä ja niin lyhyessä ajassa, tuskin kuukaudessa, olisi saavuttanut aseman, joka oikeutti hänet kävelemään hoviseurueessa kanslerin rinnalla, — tahtoi Melcher syöstä esiin. Minä koetin häntä pidättää.

"Hän ei ole Monica!" sanoin hänelle aivan korvaan. Mutta Jumala tietäköön, että olin yhtä elävästi vakuutettu kuin hänkin, että näin Monican edessäni. Ne olivat hänen kasvonsa, hänen silmänsä, hänen mustat kutrinsa, hänen veitikkamainen hymynsä, koko hänen olentonsa. Ei sentähden ihme, että Melcher antoi itsensä eksyttää tunteidensa, jotka nyt kuohuivat kuin myrskyinen meri ja hukuttivat hänen järkensä kerrassaan. Hänen silmänsä suitsuttivat tulta, hänen ruumiinsa vapisi, ja joka lihas jännittyi. Minä tartuin lujasti hänen käteensä ja kertasin sanani, ettei se ollut Monica, sillä mitäpä muutakaan voin tällä hetkellä sanoa. Mutta kaikki oli turhaa. Kaikki voimani eivät riittäneet pidättämään häntä rinnallani.

"Ah, nyt ymmärrän", huudahti hän. "Olet oikeassa, ei pidä luottaa ihmisiin."

Ja näin sanoen riistäytyi hän minun käsistäni ja oli yhdellä hyppäyksellä tiellä, jota kansleri kulki Monican rinnalla. He pysähtyivät ja katsoivat hämmästyneinä hurjaan mieheen, joka tarttui Monican käteen ja tuimasti tempasi hänet tiepuoleen.

"Monica!" huudahti hän. "Silläkö tavoin pidät lupauksesi minulle?… Voi sinua, petturi, joka niin saatat leikkiä sydämillä!"

Kauhusta huudahtaen tarrautui Monica kanslerin käsivarteen, ja ympärille kerääntyi väkeä, jonka hätähuuto oli houkutellut paikalle. Kansleri näytti synkältä ja vihaiselta. Kehässä oli muutamia vaaliruhtinaan henkivartioitakin. Hän viittasi heille, ja he lopettivat jutun lyhyeen.

He riensivät esiin ja saarsivat nuorukaisen. Hän teki vastarintaa ja heitteli heitä luotaan kuin he olisivat olleet pahaisia poikasia. Mutta lisäksi tuli useampia, niin että hänen suuretkin ruumiinvoimansa lopulta kävivät riittämättömiksi, ja hänet vietiin pois vangittuna.

Kaikki kävi hyvin nopeaan. Se oli vain silmänräpäyksen työ. Minä en tiennyt mitä minun oli tehtävä, kun asia oli saanut tämän käänteen. Mutta jos nainen, joka piteli vaaliruhtinaan kanslerin käsivarresta, oli Pietari Kauppasaksan tytär, niin oli epäilemättä parempi niinkuin oli. Sillä mitään onnea ei Melcherille voinut konsanaan koittaa hänen rinnallaan. Raskain askelin menin linnaan ja pyysin saada puhutella vankia.

Hänet oli sulettu kuolemaantuomittujen torniin. Hänen rikoksensa oli sellainen, ettei sitä voinut sovittaa muuten kuin kuolemalla. Koko illan tuntui kaikki olevan aivan päin mäntyä. Minä koetin päästä kuninkaan puheille hovin palattua huvikävelyltään, mutta hän oli yhden hetken yksissä pfalzkreivin kanssa, toisen kanslerin kanssa, ja minun, alhaisen henkisotilaan, oli mahdoton saada häntä kallistamaan minulle korvaansa. Ainoa ajateltava pelastus oli kuitenkin siinä, että kuninkaan tietoon olisi saatu koko juttu alusta loppuun.

Vihdoin, kun jo olin menettämäisilläni kaiken toivoni, kutsuttiin minut kuninkaan luo. Näin jo ensi silmäyksellä, että hän oli kiihtyneessä mielentilassa. Hän antoi minulle aivan lyhyeen käskyn ratsastaa hänen asioilleen Schonauhin ja toimitettuani siellä tehtäväni ratsastaa suorinta tietä Lodenbergiin, jossa minun oli odotettava häntä, sillä hän aikoi viipymättä lähteä Heidelbergista ja matkustaa kotiin. Sen jälkeen viittasi hän kädellään merkiksi, että minä sain mennä. Mutta minä pyysin häntä hetkiseksi minua kuuntelemaan, ja hän katsoi kysyvästi minuun.

"Minä tunnen asian perin pohjin, teidän majesteettinne!" sanoin minä. "Ja tahtoisin, että teidän majestettinnekin sen tuntisi, sillä onhan elämässä hetkiä, jolloin ei kykene hillitsemään itseään."

Kuninkaan katse synkistyi, mutta hän antoi minun puhua, ja minä kerroin Melcherin tarinan. Kuninkaan kasvojen ankara vakavuus lieveni hieman, mutta hän ei virkkanut sanaakaan, ja kun olin lopettanut, viittasi hän taasen kädellään, että minun oli mentävä.

Hetkistä myöhemmin ratsastin pois Heidelbergista, mutta Jumala tietää, että tein sen raskain mielin. Tieni kulki pitkin Neckarin pohjoista rantaa, ja toisella puolen nosti majesteetillinen Königstuhl päälakensa taivasta kohden kuten synkkä jättiläinen, joka uhkasi ainaiseksi peittää varjollaan elämän hymyilevän kevään ja tehdä viheriöivästä kukkasniitystä kuivan ja aution erämaan.

Kuinka oli käyvä Melcherille, sitä en tiennyt enkä voinut aavistaakaan. Minä panin toivoni kuninkaaseen, mutta tiesin myös, kuinka ankara hän oli kaikessa, mikä koski kuria ja järjestystä.

* * * * *

Marraskuussa vietti kuningas häänsä Tukholmassa. Kun näin kaiken sen komeuden, jonka kuningas suurella huolella oli onnistunut saamaan aikaan morsiamensa vastaanottajaisiin, ja vertasin siihen vakavaa leskikuningatarta ja hänen mielipiteitään moisesta rihkamasta, johtui mieleeni laulu kuningatar Rikissan saapumisesta, kuinka hän sanoi Ruotsin rouville, jotka olivat tulleet rajalle häntä vastaan:

"Ja isäni maassa ollessain mä kultavaunuissa ajella sain",

sekä kuinka Ruotsin rouvat vastasivat hänelle "kaikella kunnioituksella": —

"Juuttien tapoja älä tuo meille. Hopeasatuloin, kultasuitsin ratsain kulkevat Ruotsin rouvat. Niin ollut on tapana vanhastaan, ja pysyä saakin se ennallaan." —

Paitsi ruhtinaallisia henkilöitä, jotka olivat kuningattaren mukana, nimittäin hänen äitiään, tätiään ja sisartaan, oli hänellä kolme hovimestaritarta, kahdeksan hovineitsyttä, hovimestari ja seitsemän hovijunkkaria. Kuningatar itse oli niin korea, ettei koskaan olisi luullut näkevänsä niin paljo koruja ja rikkautta yhtyneenä niin suureen kauneuteen. Sillä sorea hän oli, sitä ei voi kukaan kieltää, ja kuningas näytti ylen onnelliselta. Hänen veljensä, herttua Kaarle Filip, ja herra Holger Rosencrantz, Tanskan kuninkaan lähettiläs, saattoivat kuningatarta hääsaatossa.

Tukholmassa vilisi niinä päivinä väkeä koko Ruotsin valtakunnasta. Liivinmaaltakin saapui viisikymmentä aatelismiestä lisäämään hääloistoa. Vanha leskikuningatar Katarina Stenbock oli myös mukana, hän, joka omista häistään lähtien vanhan Kustaa kuninkaan kanssa muisti niin paljo kaikesta siitä, mitä oli tapahtunut kuningashuoneessa. Kuninkaan äiti, jonka nyt olisi pitänyt olla sydämestään iloinen nähdessään suunnitelmansa täydelleen toteutuneena, kun Ebba neiti oli jo naitu ja hänen kuninkaallinen kosijansa nyt meni vihkituoliin, — kuninkaan äiti ei tahtonut olla mukana autuaan kuninkaan häissä. Ainoastaan kuninkaan hartaimmat rukoukset saivat hänet vihdoin taipumaan. Minulla oli osani hoidettavana ja yllinkyllin tehtävää. Linna oli vieraita aivan täytenään, ja yksi juoksi sinne ja toinen tänne, kaikki toimittaen askareitaan. Vasta hääpäivän iltana sain hetkisen, jolloin voin sanoa olevani omilla hoteillani. Kulin verkalleen linnasta alas kaupunkiin, jossa oli vaikea päästä tungoksen tähden eteenpäin; luulen, että koko Tukholma oli sinä päivänä jalkeilla, puhumattakaan kaikista aatelisrouvista ja -palvelijoista. Kulkiessani Länsi-Pitkäkatua eteenpäin tulin sen talon luo, joka kerran oli kuulunut Pietari Kauppasaksalle.

Nähdessäni portin ja portaat, joita myöten kerran kannoin ylös kuolleen miehen, heräsi yhtäkkiä mielessäni elävästi muisto tuosta huhtikuun päivästä ja Monicasta. Surullisen päivän jälkeen Heidelbergissa on ollut voinut vapautua tästä rakkausjutusta, en myöskään saada selville, oliko se Monica, jonka siellä näin, todellakin hän vai ei. Enimmäkseen olinkin oleskellut kaukana Tukholmasta, niin etten todenteolla voinut ryhtyä asiaa tiedustelemaan. Niiden kertomusten mukaan, joita olin kuullut Melcheristä, en tiennyt muuta kuin että hänet todellakin oli rangaistu kuolemalla. Nimeä ei minulle oltu sanottu, mutta mies, jolta asiata kysyin, tiesi, että sellaisen rangaistuksen oli eräs mies kärsinyt siihen aikaan, ja kukapa muu se olisi voinut olla? Kuninkaalta en voinut kysyä, pfalzkreiviä en ollut nähnyt koko kesänä. Nyt johtui kaikki, mikä oli tämän asian yhteydessä, mieleeni uudella voimalla, ja ajattelin itsekseni, että ensi tilassa etsin käsiini herra Abraham Cabeljoun ja rouva Margaretan, jotka ainakin voivat antaa minulle varmuuden, oliko Monica kuollut vai elikö hän vielä.

Minä seisoin kauan katsellen vanhaa taloa, jonka ikkunaluukut olivat ruuvatut kiinni, ja sain silloin monta sysäystä ohikulkijoilta, jotka eivät voineet käsittää, mitä arvoa pimeällä rakennuksella saattoi olla minulle. Kun vihdoin käännyin lähteäkseni, näin vähän matkan päässä kookkaan miehen, kalpean kuin kuolema, seisovan käsivarret ristissä ja katselevan erääseen talon ikkunaan, jonka nyt vasta huomasin olevan auki ja siten ilmaisevan, että huone sen sisäpuolella oli asuttu. Minun mielessäni heräsi heti ajatus rientää taloon ja alkaa Monicaa koskeva kyselyni, kun kalpea mies pidätti minut lyömällä olalleni.

Hän ei ollut kukaan muu kuin Melcher, vaikkakin niin muuttuneena, että minun tarvitsi katsella häntä kauan, ennenkuin hänet oikein tunsin. Syvälle vajonneet silmät paloivat kuin tuliset hiilet mustien kulmakarvojen alla, ja puolet kasvoista peitti paksu parta. Tuska, viha ja epätoivo kuvastui hänen kalpealla, ryppyisellä otsallaan, ja samaa ilmaisivat hänen sisäänpainuneet poskensa ja yhteenpuristuneet hampaansa.

"Se on hän!" sanoi hän viitaten ikkunaan, samalla kuin hänen kasvonsa vetääntyivät katkeraan hymyyn.

"Hän?" kysäisin minä voimatta käsittää mitä tai ketä hän tarkotti. "Kuka hän?"

Mutta ylhäällä ikkunassa näin vilahduksen mustapukuisesta olennosta, joka nopeasti vetääntyi sisemmälle huoneeseen, ikäänkuin tahtoen välttää katseitamme.

"Se on Monica!" kuiskasi Melcher aivan korvaani ja veti minua samassa eteenpäin kadulla.

Hän kertoi nyt minulle, kuinka hän vältti sen kohtalon, joka oli häntä uhannut Heidelbergissa. Se, jonka siellä näimme, ei ollut Monica, vaan eräs ylhäinen saksalainen nainen, vaaliruhtinaan kanslerin kihlattu. Että saattoi olla kaksi niin samannäköistä ihmistä kuin tämä Fräulein ja Monica, sitä olen aina ihmetellyt, mutta eihän se ole aivan niinkään harvinaista. Autuas kuningas ja sotamarsalkka, herra Johan Banér olivat myös jokseenkin yhdennäköiset, ja taistelun tuoksinassa saattoi heihin nähden usein erehtyä. Kuningas oli tosiaankin kertomalla Melcherin tarinan, joka sitten kierteli kaikkien huulilla Heidelbergin hovissa ja herätti kaikkien mielissä sääliä onnetonta rakastajaa kohtaan, pelastanut hänet kuolemanrangaistuksesta. Mutta hänen tekonsa oli kuitenkin niin uhkarohkea, ettei häntä voitu jättää aivan rankaisematta, ja sentähden oli hänet pidetty vankeudessa koko kesän. Hänellä oli sitten ollut toimitettavana erinäisiä herransa, pfalzkreivin, asioita, ja vasta kuninkaan morsiamen Kalmariin saapumisen jälkeisenä päivänä oli hän tullut sinne.

"Ja Monica?" kysyin minä, uteliaana tietämään, kuinka hän niin varmasti saattoi sanoa, että mustapukuinen olento ikkunassa oli todellakin hän.

Hän katsoi minuun hymyillen synkkää epätoivon hymyä ja veti minut mukanaan kapealle kadulle, joka vei Pyhän Gertrudin kappeliin.[4] Hän kulki kiirehtien edelläni ikäänkuin hänellä olisi ollut mielessään päätös, jonka toteuttaminen nyt oli tapahtuva. Kun saavuimme kappelin luo, oli siellä verrattain äänetöntä ja hiljaista. Melcher meni suoraa tietä lukkarin asuntoon, josta hän sai avaimet hautaholviin kirkon alla. Sitten tarttui hän käteeni ja vei minut alas. Vaelluksemme oli kammottava täällä kuolleiden joukossa. Askeleet kaikuivat niin kumeina kiviholveissa, ja oli aivan pimeää muualla paitsi perimäisessä pohjukassa, jossa paloi pari kynttilää erään kirstun vieressä. Melcher oli viettänyt hyvän osan aamupäivästä tämän kirstun ääressä, joka sisälsi Pietari Kauppasaksan tomun, ja hän oli sytyttänyt kynttilätkin.

Kun me lähestyimme kirstua, juoksi hän luo ja suuteli sitä kiihkeästi kerran toisensa jälkeen. Sen jälkeen hän nousi ja kääntyi minuun, ja hänen kasvonsa olivat silloin niin juhlalliset ja hänen silmänsä paloivat niin tavattomalla loisteella, että minä tunsin kylmän väristyksen, aivan kuin mikäkin haamu olisi seissut edessäni.

"Tässä lepää ainoa, joka tahtoi minulle hyvää tässä elämässä!" sanoi hän laskien kätensä kirstulle.

"Ja nyt menen hänen luoksensa… Älä kuitenkaan luule, että olen sinut ottanut mukaan ainoastaan todistamaan täältä lähtöäni… ei, tahtoisin pyytää sinulta jotakin… Kas tässä, tämän sormuksen antoi minulle Monica, lapsena… anna nyt se hänelle takaisin… olisin tehnyt sen itse, jos olisin saanut häntä tavata… Sano hänelle myös, että eräänä synkkänä hetkenä elämässäni ei ollut hänen sulhasensa ja kuoleman väliä pitemmältä kuin miekkani pituus… sano hänelle myös, että annan hänelle anteeksi ja toivotan hänelle onnea, jota hän ei minulle suonut!"

Käsitin nyt selvään, mitä intohimoinen mies aikoi kiihtyneessä tilassaan, ja tartuin hämmästyneenä hänen käteensä.

"Melcher!" sanoin minä. "Onko varmaa, että Monica elää?"

Minun kysymykseni aiheutti vastakysymyksen, ja minä kerroin nyt tapauksen taannoisena myrskyisenä yönä kohtauksemme jälkeen Waldemarin saarella huhtikuussa, ja minä kerroin myös, kuinka olin löytänyt pienen ruusunpunaisen kaulaliinan, joka minulla vielä oli tallessa ja jonka aioin jättää Melcherille.

Hän kuunteli tarkkaavaisesti, ja lopetettuani seisoi hän nyt vaiti hetken, mutta sitten syttyi taasen vanha liekki hänen silmiinsä.

"Kenties olisi ollut parempi", sanoi hän, "jos hän sinä yönä olisi mennyt isänsä mukana, parempi hänelle ja minulle… Mutta koska hän nyt elää, niin on hän tavalla tai toisella pelastunut… sillä hän elää, ja ennen vuoden loppua on hän morsian."

"Ja kuinka sen tiedät?"

"Kysyin siitä hänen sukulaiseltaan, rouva Margaretalta… ja hän sanoi sen tietävänsä varmasti… Monicaa itseään en ole saanut puhutella, en Benhamrassa, jossa hän on oleskellut isänsä kuoleman jälkeen, enkä täällä hänen isänsä talossa."

"Mutta täytyyhän sinun toki tavata hänet ja kuulla asia hänen omasta suustaan… en päästä sinua ennen kuin olet luvannut minulle sen."

"Liian myöhään!" huudahti Melcher ja tempasi lyhyen tikarin uumavyöstään.

Huomasin että täytyi käyttää väkivaltaa. Niin hurja oli katse, niin kiihkeä pieninkin liike, etteivät pelkät sanat ilmeisesti pystyneet saamaan mitään aikaan.

Mutta silloin lausuttiin yksi ainoa pieni sana, jolla oli voimaa muuttamaan kokonaan epätoivoisen miehen: — se oli hänen nimensä. Ja äänessä, joka tämän nimen lausui, oli sellaista musiikkia, että voin hyvin ymmärtää puheen nuorukaisista, jotka linnanneitsyitten laulu lumoaa. Siinä oli surua, siinä oli iloa, toivoa, luottamusta, ja kaikki sulautui puhtaaseen, sydämelliseen rakkauteen.

Samassa astui Pietari Kauppasaksan talon musta hahmo pimeydestä esiin. Hän heitti taakse mustan hunnun, ja Monican kasvot, tosin kalpeampina kuin viimeksi nähdessäni, mutta äärettömän paljo kauniimpina, hymyilivät Melcheriä vastaan, jonka kädestä putosi tikari, ja hänen selälleen auenneet silmänsä ilmaisivat, että hän tuskin tunsi, kuka hänen edessään seisoi.

Mutta Monica meni hänen luoksensa ja ojensi hänelle kätensä.

"Kuninkaan hääpäivä on tänään!" sanoi tyttö. "Ja minä odotan sinulta lupauksesi täyttämistä, Melcher!"

"Kuninkaan hääpäivä!" änkytti Melcher. "Mitä tahdot, Monica?… Tämä on isäsi hauta, mitä täältä etsit?"

"Etsin sinua, Melcher… sinähän paikan olet valinnut, mutta minulle se on toki yhtä pyhä kuin sinullekin, ja kuulkoon isäni henki, jos se on täällä läsnä, ikuisen lupaukseni!"

Nyt heltisi side onnettoman Melcherin sydämen ympäriltä, ja vuodattaen kyyneliä virtanaan sulki hän kauniin tytön syliinsä.

Se oli omituinen kihlaus keskellä kolkkoa hautaholvia, mutta sillä oli Jumalan siunaus mukanaan, ja sehän sentään on paras asia tässä maailmassa. Me nousimme sanan varsinaisessa merkityksessä kuolleista elämään.

"Mutta kuka oli sitten mies, jonka sukulaisesi sanoi niin varmasti olevan kihlattusi?" kysyi Melcher, kun ensimäinen ihastus oli ehtinyt asettua ja me lähestyimme Pietari Kauppasaksan taloa.

"Se olit sinä itse", sanoi Monica. "Kun sinä olit palannut ja kun sinussa on miestä pitämään sanasi, ei hän toki voinut kuunaan uskoa muuta kuin että sinä kyllä saavut kuninkaan hääpäivänä… Ettet minua tavannut, johtui siitä, että olin kaupungissa, kun sinä menit Benhamraan, ja kun tulit tänne, olin minä siellä. Mutta niinpä olet täyttänyt lupauksesi siinäkin, ettet ole minua nähnyt ennen kuin kuninkaan hääpäivänä."

Ummelleen vuosi tämän jälkeen vietettiin Melcherin ja Monican häät, ja sen voin sanoa, että onni hymyili heille leppeämmin kuin kuninkaalliselle morsiusparille, jonka häät vietettiin samana päivänä, jolloin Melcher luuli Jumalan ja koko maailman hänet hyljänneen.

4.

Riian ketjukuula.

Venäläinen sota oli päättynyt Stolbowan rauhaan, ja koko Ruotsi odotti nyt ikävöiden saavansa nauttia rauhan siunauksia, kuten saattoi olla syytäkin puolen vuosisadan alituisten sotien jälkeen. Mutta niin hyvin ei käynyt. Kuningas Sigismund Puolassa antoi meille muuta ajateltavaa.

Hän ei tahtonut millään ehdolla tunnustaa autuasta kuningasta Ruotsin oikeaksi kuninkaaksi, vaan arveli, että hän oli kapinoitsijan poika, ja armosta ja suosiosta tahtoi hän tunnustaa hänet Södermanlannin, Neriken ja Värmlannin herttuaksi, eli sen herttuakunnan, joka hänen isällään oli ollut hallussaan. Kun autuas kuningas kirjotti hänelle ja tahtoi alkaa rauhanneuvottelut, vastasi Sigismund loukkaavaan sävyyn; mutta kuitenkin meni kuninkaamme niin pitkälle, että tahtoi suoda viholliselleen Ruotsin kuninkaan arvonimen, jos hän muuten luopuisi kaikista vaatimuksistaan valtakuntaan nähden. Mutta tämä puhe meni kuuroille korville, ja asia täytyi ratkaista miekalla.

Sentähden koottiin sotajoukko ja laivasto varustettiin kuntoon. Elfsnabbin satamassa kuningas antoi sotasäädöksensä, jotka tekivät Ruotsin sotajoukon sotakuriin nähden malliksi koko Europalle. Valtiokansleri luki ne koko sotajoukon edessä, joka oli asetettu taistelujärjestykseen Årstan niitylle. Kuningatar ja hänen äitinsä samoin kuin leskikuningatar olivat saapuvilla; niin myös kuninkaan veli, herttua Kaarle Filip, jonka nyt piti antaa ensimäinen opinnäytteensä sodassa. Kuningas ei ollut iloinen sinä päivänä. Häntä huolestutti niin hyvin kuningattarensa kuin rauhanhieronta Venäjän kanssa. Asianlaita oli näet niin, että venäläiset itse asiassa tahtoivat vain viivyttää asiaa, kunnes he voisivat päättää, kumpaako, Puolaa vai Ruotsia, vastaan he alottaisivat sodan uudelleen. Molemmille he olivat menettäneet paljon ja tahtoivat ottaa takaisin tappionsa. Alituinen vastatuuli, joka oli kestänyt lähes kolme viikkoa ja estänyt laivaston pääsemästä Elfsnabbiin, masensi puolestaan sekin kuninkaan mieltä.

Vasta heinäkuun 20 päivänä astui kuningas laivaan, ja sanottuaan jäähyväiset kuningattarelleen, joka oli kyyneliin sulamaisillaan ja erosta aivan epätoivoissaan, lähti hän purjehtimaan. Tämä tapahtui heinäkuun 24 pnä. Mutta tuskin olimme saaristosta päässeet ulapalle, kun jo nousi kova myrsky, joka hajotti laivaston. Kuningas ja herttua olivat "Scepter" nimisessä laivassa, ja heidän täytyi laskettaa Pernonlinnaan, jonne he ankkuroivat neljän päivän purjehduksen jälkeen. Sinne saapui muukin laivasto, joka oli vähitellen kokoontunut Ruhnunsaaren luo keskelle Riianlahtea. Pernosta lähti se kuninkaan käskyn mukaan Riikaan, jonne saapui elokuun 1 p:nä, ja joidenkuiden vastoinkäymisten jälkeen alkoi miehistö nousta maihin. Elokuun 9 p:nä saapui kuningas veljensä ja valtakunnan marskin Jaakko De la Gardien kera maitse Pernosta.

Mutta samat vastukset, joita tämä sotaretki säihin ja tuuliin nähden oli kohdannut alusta alkaen, näyttivät jatkuvan sen päästyä alkuun. Suuri kaupunki osotti päättäneensä pontevasti puolustautua, ja se voima, jonka kuningas levitti moniin leireihin muurien ympärille, ei tehnyt vähintäkään vaikutusta asukkaihin. Kohta kuninkaan saavuttua, kun hän parhaallaan merkitsi leiripaikkaa eräälle leirilleen kaupungin koillispuoliselle hietamäelle, putosi tykinkuula sille paikalle, josta hän juuri oli lähtenyt.

Kolmipäiväisen vallitustyön ja kanuunain sijotuksen jälkeen alkoi Riian pommitus. Kävi sellainen jyrinä kuin itse ukkonen olisi laskeutunut maahan ja ajaa jyristellyt ympäri kaupungin muureja. Yli tuhannen kuulaa päivässä singotettiin kaupunkia kohden. Jo oli Santaportti ammuttu maahan, ja kolme tornia oli pahoin vahingoittunut, kun kuningas uskalsi ryhtyä hyökkäykseen.

Se ei onnistunut, ja samassa mylläkässä näimme Väinäjoen toisella puolen ruhtinas Radziwillin tulevan puolalaisen ratsuväen kera kaupungille avuksi. — Kaikella on kuitenkin aikansa, niin pahalla kuin hyvälläkin, sen olen huomannut.

Juuri se päivä, joka alkoi huonosti onnistuneella hyökkäyksellä, oli Jobinpäivä autuaalle kuninkaalle.

Vasta päivän koittaessa, kun ne komppaniat, jotka olivat olleet mukana yöllisessä hyökkäyksessä, palasivat leiriin, sai kuningas varmempia tietoja ruhtinas Radziwillista. Tämä odotti vain enemmän väkeä, jota oli tulossa, mennäkseen virran ylitse ja hyökätäkseen kasakkajoukkoineen piirittäjäin kimppuun, samalla kuin riikalaisetkin tekisivät hyökkäyksen. Kuninkaan vielä puhuessa tästä marskin kanssa, joka silloin oli hänen luonaan teltassa, saapui kirjeitä Tukholmasta. Kuningas avasi ja silmäili ne lävitse, ja hänen kasvonsa synkistyivät yhä enemmän. Muuan kirjeistä oli kuningattarelta. Hän oli samana päivänä, kuin laivasto lähti Elfsnabbista, synnyttänyt kuolleen tytön ja oli kuolemansairaana surusta kuninkaan poissaolon tähden.

Hetkistä myöhemmin lähti kuningas teltastaan. Hänen seurueessaan olin minäkin mukana, ja aivan minun edelläni kulki nuori mies nimeltään Stackelberg. Kuningas itse hoiti päällikkyyttä siinä leirissä, joka oli mäellä kaupungin koillispuolella. Hän lähti hietaharjua alaspäin mennäkseen virralle katsomaan, minkä vaikutuksen tekivät kanuunat, jotka olivat asetetut kolmelle saarelle, mitkä vasta suuren mieshukan jälkeen oli onnistuttu valtaamaan.

Hän oli ehtinyt jokseenkin samalle paikalle, missä ensimäinen kanuunankuula, joka näytti olevan aiottu hänelle, iski maahan, kun hän pysähtyi ja katseli kenttää pitkin, pitäen kättään silmillään suojellakseen niitä polttavalta auringolta.

Tuskin oli kuningas pysähtynyt, ennenkuin kaupungista sinkosi taas kuula ja heti perästä vielä yksi. Hiekka ja multa pelmusi ympärillämme. Aluksi en nähnyt mitään, mutta tyynnyin nähdessäni kuninkaan seisovan pystyssä. Ympärinsä makasi kuitenkin haavotettuja ja kuolleita, viimemainittujen joukossa nuori Stackelberg. Kuningas oli seissut aivan hänen vieressään, niin että hänen vaatteensa olivat kauttaaltaan veressä.

Näin syvästi surumielisen katseen kuninkaan silmissä, kun ne sattuivat hävitykseen hänen ympärillään. Sen jälkeen kulki hän rivakoin askelin eteenpäin…

Kun hän taasen palasi telttiinsä, kulki hän synkkiin ajatuksiin vaipuneena kiihkeästi edestakaisin. Hän huusi minua ja käski minun kutsua marskin, mutta samassa astui telttaan herttua, ja kuningas peruutti käskynsä. Herttua oli aina hiljainen ja umpimielinen ja näytti ylpeältä, vaikkakin lämmin ja miehuullinen sydän sykki hänen rinnassaan. Kuningas riensi häntä vastaan ja tarttui hänen käteensä. Lempeä hymy levisi silloin herttuan kasvoille, ja hän kysyi: "Mitä ajattelee veljeni tänään? Ei kaikitenkaan epäonnistunutta hyökkäystä, sillä tämä morsian ei näytä aikovan antautua ensi kutsulla… Se on siis jotakin muuta, tahdotko sanoa minulle sen…?"

"Puuttuu vain, että saapuu viesti rauhanhieronnassa olevilta herroilta, että venäläinen ei välitä hyvästä puheesta… mitä meidän silloin on tehtävä, veli Kaarle?"

Mutta kuten sanoin, kaikella on aikansa, ja vilpitön, joka uskollisesti pyrkii täyttämään velvollisuuksiaan, huomaa usein, että alkaa juuri silloin valeta, kun on pimeimmillään. Minä olin vetäytynyt takaisin, mutta seisoin teltanaukossa, niin että kuulin mitä korkeat veljekset puhuivat keskenään, ja Jumala tietää kuinka mielessäni paloi halu löytää jokin aine, joka saattoi keventää kuninkaan mieltä.

Silloin tuli Henrik Fleming käyden, ja sydämeni sävähti hänet nähdessäni. Hän oli yksi niistä, jotka olivat rajalla neuvottelemassa venäläisten kanssa. Epäilemättä toi hän mukanaan vastauksen kuninkaan kysymykseen, mutta oliko se ilahduttava vai ei, sitä en voinut lukea hänen kasvoistaan.

Hän oli pitkäkasvuinen ja kookas herra. Hänen kasvonsa olivat ankarat, melkeinpä tuimat. Hän oli urhoollinen soturi ja hän kunnostautui niin hyvin juuttilaisia kuin nyt viimeksi venäläisiä vastaan taisteltaessa, mutta hän oli lisäksi kitsas ja ahnas rahoihin ja näyttäytyi siinä suhteessa väliin sellaiseksi, että olisi saattanut kysyä, oliko hänellä sydäntä.

Hän tuli nyt suoraa päätä kuninkaan teltan luo, jossa seisoin, ja käski minun ilmottaa kuninkaalle saapumisensa. Se ei tosin kuulunut oikeastaan minulle, mutta kun ketään muuta ei ollut saapuvilla, salli kuningas sen tapahtua. Kun eversti astui sisään, jäi kuningas istualleen ja kysäisi kiihkeästi, millaisia sanomia hän toi mukanaan. Eversti ojensi kuninkaalle kirjeen rauhanhierojilta ja sanoi kumartaen:

"Teidän majesteettinne! Olen teidän käskynne mukaan luovuttanut Augdowin venäläisille, mutta siten onkin rauhanneuvottelut ja rajanmäärääminen saatu onnelliseen tulokseen!"

Nyt hypähti kuningas pystyyn, ja ilon välähdys loisti hänen silmistään. Hän tarttui kiihkeästi everstin käteen ja sanoi:

"Tuotte mukananne sanomia, Henrik Fleming, kuten kunnian mies ainakin!"

Sen jälkeen luki hän kirjeen ja hänen katseensa kirkastui yhä enemmän. Kun hän oli lopettanut, tarttui hän taasen everstin käteen. "Olette tuonut minulle tietoja", sanoi hän, "jotka ansaitsevat kiitoksen. Sentähden tahdon teille lahjottaa muutamia taloja, sanokaa vain, mistä ne haluatte!"

Sellaista kehotusta ei Henrik Flemingille tarvinnut lausua kahteen kertaan. Hän mainitsi heti ne talot, mitkä halusi, ja saikin ne. Minun käskettiin nyt uudelleen kutsua valtakunnan marski ja riensin matkaani, iloiten mielessäni kuninkaan ilosta. Valtakunnan marski saapui kohta, ja minä asetuin jälleen paikalleni teltan aukkoon. Olin seissut siinä hetkisen, kun hieman loitommalla näin kasvot, jotka muistelin nähneeni ennenkin, eikä minun tarvinnutkaan kauan haparoida muistossani.

Hän oli muuan Henrik Flemingin palvelijoista, lyhyehkö ja tanakka mies, ja hänelle oli suotu kasvot, jotka olisivat voineet pelotella kasakankin pakosalle. Mutta näillä kasvoilla lepäsi sellainen vakavuus, kuin kaikki elämän ilo olisi ainaiseksi paennut niiden omistajalta. Hän teki minuun tuskallisen vaikutuksen, kun näin hänet ensi kerran, ja kenties juuri sentähden, nähdessäni nyt hänet loitompaa, tuntui onnettomuus ikäänkuin kasvavan hänen ympärillään ja levittävän mustat siipensä peittääkseen itse auringonkin pimeyteen. Hän olikin kärsinyt paljon, sen tiesin, mutta en tiennyt kaikkea ennenkuin sinä hetkenä, jolloin hän ainaiseksi lakkasi kärsimästä. Eikä sitä tiennyt kukaan muukaan. Hän kulki kuin arvotus läpi elämän. Kukaan ei hänestä paljoa välittänytkään, ja ken osotti siihen taipumusta, hänkin kadotti pian halunsa. Niin äreä ja epäystävällinen hän oli.

Ensi kerran näin hänet viisi vuotta aikaisemmin. Sinä päivänä oli pelottava rajuilma; oli lokakuu, pimeä ja kylmä, ja kohisevia myrskynpuuskia kulki vähänväliin ikäänkuin ajaakseen pois raskaat pilvet, vaikkei se onnistunut. Sade alkoi jokaisen puuskan jälkeen yltyneellä vauhdilla.

Olin matkalla Lehtisten kartanoon, mutta en ehtinyt illalla perille, vaan täytyi minun mennä yöksi erääseen pieneen mökkiin hieman syrjässä tieltä. Mökin tuvassa makasi sairas ukko, vanhempi nainen seisoi askaroiden lieden ääressä, ja pienen huoneen etäisimmässä nurkassa, aivan mummon varjon pimittämänä, istui nuori tyttö kokoon kyyristyneenä. Aluksi en häntä paljoa tarkannut, mutta sitten huomasin, että hänelle oli suotu yhtä paljon kauneutta kuin veli oli ruma, sillä hän oli sen synkän miehen sisar, miehen, jonka näin jälleen leirissä Riian edustalla, ja vanhukset olivat näiden lasten vanhemmat. Pojan nimi oli Pertti, tyttären Marjatta. Väki oli ystävällistä ja soi minulle kernaasti tilaa takan ääressä ja hevoselleni suojaa katoksen alla.

Painostava alakuloisuus vallitsi tuvassa, enkä minä voinut saada keskustelua käyntiin kaikista yrityksistäni huolimatta. Ainoastaan sen verran sain tietää, että vanha herra Klaus Fleming[5] oli kuollut ja että hänen poikansa Henrik astuisi Lehtisten tilan hallintoon, vaikka vanhempi veli Herman olikin siihen asti asunut siellä isänsä luona, Henrikin asuessa Hannulassa. Mutta lisäksi sain aavistuksen jostakin suuresta onnettomuudesta, joka uhkasi torpanväkeä ja jonka otaksuttiin olevan yhteydessä kartanon herran vaihdoksen kanssa. Minun uteliaisuuteni oli kuitenkin herännyt enkä minä tahtonut niin helposti päästää käsistäni tilaisuutta oppia hieman lähemmin tuntemaan miestä, jonka urhoollisuutta ja karskiutta olin niin monessa tilaisuudessa ihaillut.

"Henrik herra on kuitenkin urhea herra!" — sanoin minä, ja ukon vastaus antoi aineen uuteen kysymykseen, ja niin neuvoin jouduimme alalle, jolla ukko tuli vähemmän umpimieliseksi. Ainoastaan mummo heitti silloin tällöin terävän ja ikäänkuin varottavan katseen häneen. Kaikesta, mitä hän sanoi, saatoin ymmärtää, että torpanväen kohtalo riippui eräästä henkilöstä, jonka nimeä ei mainittu ja jota en silloin enkä myöhemminkään saanut kuulla. Tämä nimetön oli ollut erään Akseli Wachtmeisterin palveluksessa ja sitten tullut Henrik Flemingin palvelukseen.

"Se tapahtui kummallisesti", sanoi ukko, "mutta molemmat herrat olivat joutuneet riitaan keskenään ja kävivät kaksintaisteluun Haapsalossa. Akseli herra kaatui ja Henrik herran täytyi paeta, mutta hän putosi neljän sylen syvyiseen kaivoon ja olisi hukkunut, jollei…"

"Hänet pelasti Pertti?" — keskeytin minä.

"Niin!" vastasi ukko. "Hänet pelasti Pertti, ja" — lisäsi hän — "kohta sen jälkeen tuli hän Henrik herran palvelukseen!"

Sana hän lausuttiin omituisella äänensävyllä. Se oli ainoa tapa, jolla nimetöntä miestä merkittiin koko keskustelun aikana.

"Siitä on nyt kymmenen vuotta", jatkoi ukko. "Se tapahtui kaksi vuotta ennen Henrik herran häitä… asia peitettiin hiljaisuuteen; niin, sanottiin, että Akseli herra oli kompastunut miekkaansa muutamassa kuopassa ja silloin saanut surmansa. Niin, Henrik herra oli siihen aikaan raisu ja huimapää herra eikä pitänyt suurta lukua itsestään. Kova ja ankara oli vanha Klaus herrakin häntä kohtaan…" Mummon pikainen katse sai hänet vaikenemaan, mutta minä onnistuin muutamilla ristikysymyksillä saamaan hänet jatkamaan.

"Hänellä ja hänen nuorella rouvallaan ei kahdeksan päivää häiden jälkeen ollut enempää kuin vaatteet yllään. Hän kutsui silloin luokseen muutamia ystäviä, ja heidän ja Ebba rouvan läsnäollessa vetäisi hän esiin rahakukkaronsa ja otti sieltä ainoan roposen. 'Siinä on kaikki, mitä minulla on enää jälellä', sanoi hän tarttuen vasaraan ja lyöden sen kiinni seinään. Sen jälkeen latasi hän pistoolinsa, sitoi tyhjän kukkaron latasimeen ja ampui sen ilmaan. 'Nyt, Ebba', sanoi hän tarttuen vaimonsa käteen, 'nyt saat pyytää Jumalalta hänen siunaustaan, sillä Henrik Flemingillä ei ole mitään'."

"Ja kuinka he sitten tulivat toimeen?"

"No ka, appiukko, herra Erland Bååt, auttoi häntä hieman leiville, ja sitten tuli hän tänne Suomen puolelle isänsä luo, joka antoi hänelle Hannulan tilan asuttavaksi, korjattuaan ensin kaiken viljan. Niin että Henrik herra on kyllä saanut kokea, miltä köyhän miehen elämä maistuu… Nyt hän on lopulta muuttunut; hänestä kyllä tulee varakas herra, se on varma se, ja kun vanha Klaus herra ummisti silmänsä, antoi hän hänelle Lehtisten kartanon. Mutta hän on hänen luonansa."

Ukko huokasi, ja hänen vaimonsa pani kätensä ristiin ja tuijotti tuleen. Samassa aukeni ovi.

Sisään astuivat poika Pertti ja hän. Viimeksi mainittu oli kaunis mies. Hän katsoi ivallisen ja halveksivan näköisenä vanhuksiin ja meni sen jälkeen tyttären luo, joka kalman kalpeana painautui nurkkaan niin pitkälle kuin voi. Nimettömän kasvot kalpenivat myös silloin, ja ilkeä hymy väreili hänen huulillaan. Pertti seisoi äänetönnä ja synkkänä, kuten pimeä yö karkeloivan virvatulen takana. Hän näytti odottavan, että nimetön sanoisi jotakin, jopa hänen silmänsä näyttivät hiljaisesti rukoilevankin, että niin tapahtuisi: mutta nimetön ei käsittänyt mitään tai ei tahtonut mitään käsittää. Vihdoin sai Pertti sanoiksi: "Henrik herran tahto on, että te, isä, äiti ja sisko, muutatte täältä!"

Hän puhui nopeasti ja lausui sanat kuin hänen olisi ollut vaikea saada niitä suustaan ja olisi sentähden tahtonut kiiruhtaa. Nimetön katsoi Marjattaan, ikäänkuin olisi tahtonut sanoa: "Sinä voit vielä kaiken muuttaa, se riippuu sinusta, sano sananen minun mieleni mukaan, ja sairas isäsi ja äitisi saavat asua edelleen tuvassaan." Ukko nousi vuoteelta ja katsoi poikaansa, äiti peitti kasvonsa käsiinsä, Marjatta istui kuin kivikuva. Kului katkerimman tuskan hetki, mutta kuka enimmän kärsi, sitä en voinut silloin aavistaa.

"Armollinen herra antanee sentään meille hieman aikaa?" änkytti vihdoin ukko. — Poika pudisti päätänsä, mutta sanaakaan ei tullut hänen huuliltaan.

"Tänäkö iltana?" kysyi isä jälleen.

"Tänä iltana", mutisi Pertti ja lähti näin sanoen tuvasta. Minä paloin harmista ja riensin julmurin jälkeen lujissa aikeissa ottaa selko olosuhteista ja vaatia hänet vastuuseen siitä sydämettömyydestä, jolla hän antautui välikappaleeksi niin kammottavassa asiassa. Mutta tultuani pihalle mykistyin. Pertti seisoi nojaten päänsä seinää vasten, ja minä kuulin hänen nyyhkyttävän kuten lapsen. Kun olin selvinnyt kummastuksistani ja tahdoin häneltä kysellä, oli hän kadonnut.

Tuvasta kuului äänekästä ja kiihkeää puhetta. Kuulin, että puhuja oli Marjatta, mutta sanoja en voinut erottaa, ja kun astuin jälleen sisään, seisoi nimetön valmiina lähtemään. Kaunis tyttö seisoi keskellä lattiaa pystypäin ja käskevänä, ikäänkuin kuningasverta olisi virtaillut hänen suonissaan.

Ja ankara käsky kävi täytäntöön. Samana iltana täytyi näiden raukkojen lähteä majastaan sateeseen ja pimeään eivätkä he tienneet mihin astuisivat jalkansa tai päänsä kallistaisivat. Ah, ei siihen aikaan korkeat herrat köyhää väkeä säälineet. Herra Joachim Berndes Porvoon kuninkaankartanossa on koonnut raskaan kirousten kuorman päänsä päälle.

Herra Henrik Fleming Lehtisissä ei ollut paljoakaan parempi. Koetin auttaa onnettomia niin hyvin kuin voin ja annoin ukon istua hevoseni selkään ja vein heidät lähimpään taloon, jossa he saivat ainakin levätä yli yön. Mutta puhuimme tuskin sanaakaan.

Toimitettuani asiani Lehtisten kartanossa poistuin näiltä tienoin, ja vasta nyt, kuten sanottu, Riiassa näin Pertin uudestaan.

Illalla, kun Henrik herra lähti kuninkaan luota ja meni telttiinsä, seurasin häntä loitompaa. Hän ja Pertti kulkivat hietaharjun rinnettä ylöspäin, ja minä poikkesin eräälle polulle, joka kiemurteli vesakon välitse hieman alempaa. Herra oli iloisella mielellä, kuten saattoi ollakin kuninkaansa kohtaamisen jälkeen. Hän hyräili kävellessään koko matkan. Niin saapuivat he erääseen paikkaan, jossa olivat aivan kahden kesken. Silloin pysähtyi Pertti äkkiä ja huusi herraansa nimeltä. Tämä kääntyi ja katsoi kummissaan palvelijaansa. Näin Pertin silmissä saman hartaan rukoilevan katseen kuin hänen katsoessaan nimettömään isänsä tuvassa. Mutta äkkiä kääntyi taasen Henrik herra ja jatkoi kulkuaan.

Pertti huusi uudestaan, ja uudestaan kääntyi Henrik herra. Mutta tällä kertaa Pertti puhui.

"Herra!" sanoi hän ojentaen kätensä. "Herra, anna heille torppa takaisin!"

Henrik herra rypisti silmäkulmiaan ja singahutti vihaisen katseen Perttiin, joka seisoi yhä rukoilevassa asennossaan.

"Tiedättehän itsekin", jatkoi hän, "millainen hän oli!"

Hän lausui sanan hän samalla äänensävyllä kuin olin sen kuullut isänkin lausuvan.

Mutta Henrik herra ei näyttänyt ottavan heltyäkseen. Hän pyörähti kiihkeästi ympäri ja kulki nopein askelin lopun matkaa, eikä Pertti häntä enää pysähdyttänyt.

"Tunnetko enää minua, Pertti?" kysyin hänet hetken jälkeen tavattuani.

Hän nyökäytti päätään eikä näyttänyt olevan halukas antautumaan keskusteluun. Mutta minä en päästänyt häntä niin helpolla. "Kuinka voivat vanhukset ja Marjatta?" jatkoin kyselyäni. — "Huonosti!" sanoi hän pudistaen päätään.

"Onko hän vielä Lehtisissä?"

"Ei!" vastasi hän kärtyisästi ja tahtoi poistua luotani. Mutta minä tartuin hänen käteensä ja sanoin:

"Minä suon sinulle ja heille hyvää, Pertti… kenties voin enemmän kuin luuletkaan."

Hänen silmistään näin, että hän tuli hieman leppyisämmälle tuulelle, mutta siltä ei hän ollut avomielisempi. Enemmän arvaamalla kuin suoraan hänen puheestaan sain selville, että nimetön oli jonkin vilpin tähden ajettu pois Lehtisten kartanosta ja että Pertti pelkäsi tai oikeammin sanoen oli varma siitä, että mies sentähden vaani tilaisuutta kostoon ja ettei Henrik Flemingin henki ollut turvattu niin kauan kuin nimetön oli elossa. Saatoin myös ymmärtää, että Pertti oli nähnyt hänet pari kertaa Augdowissa ja että hän oli varma miehen oleskelusta nyt Riiassa tai uskoi tämän hiipivän ruotsalaisten leirin ympärillä.

"Hän ei siis ole ruotsalainen eikä suomalainen?" kysyin.

"Hän on puolalainen", kuului vastaus, mutta kun edelleen kysyin, kuinka Henrik herra saattoi hänet ottaa palvelukseensa, oli Pertti kauan vaiti. "Pakosta!" sanoi hän vihdoin.

Erosin sillä kertaa Pertistä keskustelematta hänen kanssaan sen enempää. Vasta sittemmin sain varmuuden, että nimetön oli ollut Akseli Wachtmeisterin palvelija, ja saatoin silloin ymmärtää, että kaksintaistelun salaamiseksi Henrik herran oli siis täytynyt ottaa mies palvelukseensa.

Sitten en nähnyt Perttiä pitkiin aikoihin. Piiritystöitä joudutettiin lisätyllä vauhdilla, ja meillä oli kullakin tehtävää tahollamme. Tosin teki kaupunki yhä itsepäisesti vastarintaa, mutta kuningas oli itse iloisempi ja tyytyväisempi mieleltään, ja se vaikutti kaikkiin, jotka häntä ympäröivät. Hän sai viestin Tukholmasta, että hänen anoppimuorinsa, leskivaaliruhtinatar, oli suostunut hänen toivomukseensa viipyä jonkun aikaa, että kuningatar voisi jossain määrin rauhottua puolisonsa ollessa poissa. Sotamiehetkin rohkaistuivat suurimpiin ponnistuksiin. Ei ollut kyllin suurta vaaraa heitä pidättämään, kun he näkivät kuninkaan ja hänen veljensä tarttuvan lapioon ja ottavan osaa työhön.

Mutta syyskuun alussa, kun nurkkavarustus, luja linnotus Jaakobinportin, Santaportin ja Uuden portin luona oli ammuttu murskaksi, kävivät hyökkäykset tulisemmiksi ja taajemmiksi. Maan allakin, jonne kaivettiin miinoja muurien ja tornien räjäyttämiseksi, saatettiin käydä verisiä taisteluja. Niin tapahtui silloin, kun joku kaupunkilaisten miina osui vastakkain jonkun meidän miinamme kanssa, kuten joskus sattui. Kaupungissa oli keksitty myös eräs uudenlaatuinen heittoammus, joka teki meille suurta vahinkoa. — Mutta vihdoin oli kaupungin muurin alle asetettu miinat kolmeen eri kohtaan, kolminurkkaiset miinat, joihin oli pantu neljäkolmatta tynnyriä ruutia kulkivat pitkin vallien alusta. Alkoi käydä selväksi, ettei kaupunki kauemmin voinut puolustautua, erittäinkin kun muurinaukot olivat niin suuret, ettei vihollinen ehtinyt laittaa särkymiä kuntoon. He olivat kyllä eräänä päivänä niissä hommissa, kun pitkällinen sade teki kaikki liikkeet mahdottomiksi meidän puoleltamme, mutta seuraavana hävittivät meidän kanuunamme korjaukset ja enemmänkin. Sinä päivänä, syyskuun 12 p:nä, salamoi ja jyrisi aamusta iltaan sekä maan että meren puolelta. Kuningas tahtoi saada taistelun loppuun, sillä häntä olivat ärsyttäneet riikalaisten vastaukset kehotuksiin, että kaupunki antautuisi. Yöllä oli tehtävä yleinen hyökkäys.

Kuningas oli iltapäivällä teltissään, ympärillään upseerinsa, joille hän jakoi määräyksiään sen hyökkäyssuunnitelman mukaan, jonka hän oli laatinut, suunnitelman, jota sitten olen kuullut suurimpien sotaherrojemme ihailevan sen viisauden ja kaikkien mahdollisuuksien laskemisen tähden, joka siitä kävi esiin. Minä seisoin teltanaukossa. Herttua Kaarle Filip tuli ratsastaen ohjakset höllällä ja meni kuninkaan luo. Kohta hänen jälkeensä tuli herra Henrik Fleming ja hänen mukanaan Pertti, joka pysähtyi teltin eteen luokseni.

Teltti sijaitsi ylhäällä hietaharjulla ja näkyi toisten telttien ylitse, ja tuuli, joka kävi pohjoisesta, vei ruudinsavun eteläänpäin, niin että kaupunginmuurilta saattoi sangen hyvin nähdä mitä tapahtui kuninkaallisen teltan edustalla ja ketkä menivät sinne. Sen tähden suuntasi vihollinen mielellään tulensa tähän suuntaan, ja niin tänäänkin.

Henrik herra oli tuskin astunut jalkansa telttiin, kun kuulimme tutun kuulanvinkunan, joka tuntui suhahtavan aivan korviemme ohitse. Teltistä kuului hämmästyksen huudahdus, ja useat herroista juoksivat ulos.

Se oli ketjukuula, ja oli kulkenut suoraan teltin poikki ja aivan kuninkaan pään vieritse. Minä vapisin kauttaaltani kauhusta ja saatoin kotvan aikaan tuskin selvästi ajatella. Silloin tuli Pertti teltin takaa esiin. Hänen silmänsä tähystivät pitkään ja terävästi minuun.

"Sen laukauksen ampui hän!" sanoi hän ja lisäsi: "Se ei ollut aiottu kuninkaalle, vaan Henrik herralle!"

"Kuinka sen tiedät?" kysyin.

" Hän on kaupungissa, ja kaksi kuulaa on tavottanut Henrik herraa jo hänen tänne tullessaan. Toinen kulki aivan hänen editseen, toinen hänen ja minun välitseni. Ja varmempaa ampujaa kuin hän ei ole ruotsalaisessa eikä vihollisten leirissä!"

Pertti puhui enemmän kuin tavallisesti, mutta hetken tärkeyden tähden en ollut halukas käyttämään hänen puheliaisuuttaan hyväkseni. Tapaukset seurasivatkin nopeasti toisiaan tänä iltapäivänä. Herttuan ja korkeimpain upseerien onnistui taivuttaa kuningas tarjoomaan vielä viimeisen kerran kaupungille tilaisuuden pakkosopimuksen hierontaan. Muuan torvenpuhaltaja lähetettiin viemään kirjettä pormestarille ja raadille. He saivat kuuden tunnin mietintäajan. Sen jälkeen saapui kaupungista torvenpuhaltaja ehdottamaan kahden päivän aselepoa, ja tähän suostuttiin. Sillaikaa päästiin niin pitkälle, että kaupunki tahtoi lähettää valtuutetut neuvotteluun, kun ensin panttivangit oli jätetty molemmin puolin. Herra Svante Banér, herra Henrik Fleming ja muuan kuninkaan kirjuri lähetettiin panttivangeiksi.

Näin Pertin kohta herrojen lähdettyä, ja hänen mustissa silmissään paloi synkkä tuli. En voinut uskoa muuta kuin että hän aikoi ryhtyä johonkin uhkarohkeaan yritykseen pujahtaakseen kaupunkiin. Sillä hänestä oli tietysti varmaa, että hänen herransa meni varmaan kuolemaan.

Mutta porvarit esittivät kuninkaalle asiansa niin liikuttavasti kuin voivat ja tahtoivat vedota hänen jalomielisyyteensä. He olivat vannoneet Sigismundille uskollisuutta, he eivät olleet koskaan tehneet Ruotsin valtakunnalle mitään pahaa, ja ennen kaikkea tahtoivat he muistuttaa kuninkaan mieleen, että Puola oli nyt joutunut sotaan Turkkia vastaan. Kuningas vastasi itse. Hän mainitsi, kuinka hän turhaan oli koettanut saada rauhaa Puolan kanssa, vieläpä suurilla uhrauksilla puolestaan. Sentähden oli hän pakotettu tähän sotaan.

"On kyllä totta", lausui hän, "ettei teidän kaupunkinne itse kohdaltaan ole tehnyt minulle mitään vääryyttä, mutta se on minun ja Ruotsin vihollisille pääpesänä, joka on edistänyt kaikkia hyökkäyksiä Ruotsia vastaan, jollei muuten, niin samoin kuin troijalainen hevonen. Sentähden on Riiasta tehtävä ruotsalainen tai se on hävitettävä. Ylpeästi olette hylänneet ensimäisen tarjoukseni, että teidän kaupunkinne jätetään rauhaan, jos itse tahdotte välttää kaikkea osanottoa sotaan. Nyt on piiritys vaatinut niin monien urhoollisten miesten hengen, ettette voi enää antaa mitään muuta vastausta kuin sen, tahdotteko luovuttaa kaupunkinne minulle vai ette."

Porvarit kääntelehtivät ja vääntelehtivät. Oikeastaan eivät he voineet väittää mitään kuninkaan puhetta vastaan, ja heidän ahdinkonsa suureni, kun kuningas kehotti heitä kiiruhtamaan ja sanomaan kumminko tahtoivat tehdä. Silloin pyysivät he kuukauden välirauhaa voidakseen saada lisäväkeä Puolasta.

"Teidän majesteettinne älköön panko pahakseen tätä pyyntöä", sanoivat he, "koska teidän majesteettinne on selvästi sanonut teidän majesteettinne olevan kylliksi vahvasti varustetun vallatakseen kaupungin, vaikkapa se saisikin lisävoimaa. Jos teidän majesteettinne sallii meidän saada apuväkeä, niin olemme syyttömät, jollei sellaista saada, ja päinvastaisessa tapauksessa on teidän majesteettinne voitto sitä suurempi."

Mutta silloin kuningas huiskautti kättään ja sanoi:

"Niin kalliilla en tahdo ostaa kunniaa enkä viivyttää voittoa, joka minulla on Jumalan avulla käsissäni."

Kun porvarit sittenkin tekivät edelleen esityksiään, loppui kuninkaan kärsivällisyys.

"Tahdon antaa teidän omin silmin nähdä miinat ja millaiset mahdollisuudet teillä on puolustaa kaupunkianne. Älkää liian kauan koetelko kärsivällisyyttäni älkääkä saattako kaupunkianne äärimäiseen perikatoon. Olen ainoastaan teidän naistenne ja lastenne tähden koettanut käyttää lievempiä keinoja, mutta jos pakotatte minut käyttämään väkivaltaa, niin langetkoon teidän päällenne kaikki se viaton veri, joka silloin tulee vuotamaan. Käyttäkää sentähden ajoissa hyväksenne sitä lempeyttä, jota teille tarjoan. Sitten tulee katumuksenne liian myöhään!"

Tämä vaikutti. Illalla palasivat lähettiläät kaupunkiin, ja seuraavana päivänä, joka oli lauantai, tulivat valtuutetut ja luovuttivat kaupungin avaimet.

Sunnuntaina marssi kuningas juhlallisesti kaupunkiin ja kuunteli kiitossaarnaa, joka pidettiin Pyhän Pietarin kirkossa.

Sitten päivällä olivat suuret vieraspidot, ja kuningas ja herttua ja kaikki korkeammat upseerit olivat läsnä. Myöskin herra Svante Banér ja herra Henrik Fleming. Heillä oli ollut oikeita pitopäiviä heidän ollessaan kaupungissa panttivankeina, niin että Pertin levottomuus näytti olleen aivan aiheeton.

Sanoinkin sen hänelle, kun tapasin hänet aamupäivällä, kuninkaan ja herrojen istuessa pöydässä.

"Päivä ei ole vielä lopussa!" vastasi hän katsoen minuun syvällä, ihmeellisen läpitunkevalla katseellaan.

Hämärissä seisoin muutamain kuninkaan henkivartiain kera portailla, jotka veivät taloon, mihin herrojen päivälliset oli järjestetty. Väkeä tuli ja meni, ja oli verraton hälinä ja surina. Alhaalla kadulla seisoi joukko porvareita, jotka keskustelivat keskenään katsellen ylöspäin ikkunoihin. Pienehkö ryhmä seisoi aivan lähellä minua. Heillä oli joukossaan mies, joka näytti tuntevan tarkoin ruotsalaiset herrat, sillä joka kerta kun jokin heistä näyttäytyi ikkunasta, tiesi hän sanoa, kuka se oli. Hän oli kaunis mies, ja muistelin nähneeni hänen kasvonsa jossakin ennen. Hänen musta tukkansa ja partansa oli hyvin hoidettu.

"Kas, tuolla on kuningas!" huudahti äkkiä muuan porvareista.

"Ei!" selitti kaunisnäköinen mies. "Ei, hän on herra Johan Banér!"

"Herra Johan Banér?… Silloin ovat he hyvin yhdennäköiset!"

"Niin, heistä voi helposti erehtyä… Mutta tämä on Johan Banér, ja hän, joka nyt tuli puhuttelemaan Johania, on Kustaa Horn…"

"Niin, niin… nyt tunnen heidät, nämä herrathan ne hyökkäsivät puolikuun kimppuun; ne taistelivat kuin leijonat, sen mainesanan tahdon heille antaa. Mutta kuka on sitten herra, joka nyt tulee heidän luoksensa? Hän näyttää komealta."

Kysytty ei vastannut, mutta näin kuinka hän yhtäkkiä kävi aivan kalpeaksi, ja hänen silmänsä paloivat omituisella loisteella. Epäilemättä teki tuon urhoollisia kenttäeverstejä lähestyvän miehen näkeminen häneen niin syvän vaikutuksen, että hän unhotti tykkänään vastata tehtyyn kysymykseen.

"Hänet toki tunnemme", puuttui puheeseen joku seurasta, joka tähän asti oli ollut vaiti. "Hän oli täällä panttivankina, hän on, jollen pety, herra Henrik Fleming. Mutta kas… mitä se merkitsee, näyttää kuin hän olisi jo saanut kestityksestä kyllikseen. Hän pitää hattuaan kädessään ja kumarteleiksen kuin olisi aikeissa lähteä."

Nyt valkeni minulle asia yhtäkkiä. Kauniskasvoinen mies ei ollut kukaan muu kuin hän, jonka näin torpantuvassa Lehtisissä. Ja nämä tuikkivat, kammottavat silmät, — niin, Pertti oli epäilemättä oikeassa sanoessaan, ettei päivä vielä ollut lopussa.

Mies vetääntyi syrjään, toiselle puolen katua, missä talot heittivät vahvan varjon, mutta minä olin vielä näkevinäni väijyvät silmät, jotka hehkuivat murhanhalusta. Ylhäällä salissa olivat jo kynttilät sytytetyt, mutta eteisessä ja portaissa oli pimeää, sillä ilta alkoi hämärtyä. Silloin kuulin askelia takanani, ja porraskäytävä ja eteinen valaistiin yhtäkkiä soihduilla. Kuningas seurueineen tuli lähteäkseen pois vieraspidoista. Pimeys tuli yhtä synkemmäksi, kun valonkajastus poistui.

Henrik Fleming ei kuitenkaan ollut kuninkaan saattueessa. Mutta äkkiä kuului taasen askeleita portaissa, ja nyt tuli Henrik herra. Tein kuitenkin itsekseni sen huomion, että hänen oli täytynyt juoda pikari enemmän kuin tavallisesti, sillä hän kulki hieman etukumarassa. Ainakin näytti hän lyhemmältä kuin muulloin. Sillä välin asteli hän ohitseni, ja minä katsoin käsi silmillä ja aloin luulla, että olin itse saanut liiaksi miestä väkevämpää, sillä olin tuntevinani Pertin, vaikkakin vaatteet ja kaikki pukineet olivat Henrik Flemingin. Minä paloin kärsimättömyydestä saada tavata Perttiä ja kuulla, kuinka sen laita oli, ja päätin seuraavana aamuna etsiä hänet käsiin. Nyt täytyi minun huolehtia tehtävistäni kuninkaan palveluksessa.

Hetkistä myöhemmin olin sen talon portilla, missä kuningas asui, kun muuan porvari juoksi hädissään viereisestä talosta ja huusi henki kurkussa: "Murha, murha!" Hän juoksi katua eteenpäin yhä edelleen huutaen, mutta kun hän joutui minun kohdalleni, tartuin hänen käsivarteensa ja kysyin mitä hän tarkotti, kuka oli murhattu ja kuka oli murhaaja. Mieleeni ei johtunut uskoa muuta kuin että joku sotamies oli äkkipikaisuudessa käynyt käsiksi porvariin itseensä ja hän nyt tahtoi nostaa hälytyksen. Mutta porvari huusi kohti kurkkua, että eräs kuninkaan herroista oli murhannut kaksi miestä hänen omassa talossaan.

Kuningas oli äärimäisen ankara sotakuriin nähden yleensä, ja nyt sitä enemmän, kun hänen sotasääntönsä olivat niin äskettäin määrätyt noudatettaviksi. Hänen huoneensa ikkuna oli auki, ja hän oli kuullut niin porvarin huudon kuin minun kysymykseni ja porvarin vastauksen siihen. Ja nyt tuli hän kadulle, seurassaan ainoastaan Kustaa Horn ja hänen kamaripalvelijansa Lennart Torstinpoika.

"Viekää minut paikalle!" sanoi kuningas porvarille. Näin, että hän oli vihastunut. Hän puhui lyhyeen ja kiukkuisesti. Porvari vapisi kauttaaltaan, mutta noudatti heti kuninkaan käskyä ja vei hänet taloonsa. Minä seurasin mukana noudattaen nuoren Lennart herran viittausta. Juuri kulkiessamme portista pihaan kuului laukaus, mutta pamaus tuntui hiljaiselta.

Meitä kohtasi kauhun näky, kun saavuimme huoneeseen, jossa tapaus oli sattunut, ja saatoin tuskin pidättää kyyneliäni nähdessäni Pertin tutut piirteet.

Hän makasi kalpeana ja kuolevana lattialla, mutta hänen herransa oli polvillaan hänen vieressään ja oli nostanut ylös hänen päänsä. Pertti oli pukeutunut herransa pukuun.

Minä näin kyyneleitä Henrik Flemingin poskilla, ja hän oli niin vajonnut katselemaan kuolevaa palvelijaansa, ettei huomannut kuninkaan saapumista huoneeseen. Kuningaskin tuli liikutetuksi nähdessään, kuinka herra suri murhattua palvelijaansa.

"Pertti, Pertti!" sanoi Henrik herra, ja hänen äänensä oli murtunut ja lauhkea. "Saisipa Jumala tehdyn tekemättömäksi! En voi tätä sinulle koskaan korvata!"

Pertti katsoi herraansa syvällä katseellaan, ja koko hänen kasvoillaan lepäsi sellainen surumielisyys, että niiden tuimat piirteet näyttivät ikäänkuin siliävän puhtaimpaan kauneuteen.

"Antakaa torppa heille takaisin!" kuiskasi hän.

"Annan, annan!" huudahti Henrik herra. "Lupaan sen sinulle äitini hengen edessä yhtä varmasti kuin sinä pysyit äidilleni tekemällesi lupaukselle uskollisena kuolemaan saakka."

Pertin huulille levisi hymy. Hän sulki silmänsä. Kuului hiljainen huokaus, ja niin oli kaikki lopussa.

Silloin laski kuningas kätensä Henrikin olalle ja sanoi: "Olen kuullut uskollisen palvelijan rukouksen ja teidän lupauksenne… Mutta mitä tämä merkitsee?"

Ilmeisesti hämmästyksissään hypähti Henrik pystyyn. Tarvittiin hetkinen, ennenkuin hän oikein voi tyyntyä. Vihdoin viittasi hän kädellään huoneen toiseen päähän. Siellä makasi hän, kauniskasvoinen muukalainen. Hänellä oli syvä haava rinnassaan ja hän näytti vielä elävän. Lattialle ojentuneessa oikeassa kädessään piteli hän laukaistua pistoolia. Kasvot vääristyivät kuolintuskissa.

"Teidän majesteettinne", sanoi Henrik herra, "kaikki tämä on surullinen juttu alusta alkaen, ja että se päättyi uskollisen palvelijani kuolemalla eikä minun, kuten oli tarkotettu, se on Jumalan työ eikä ihmisten."

Hän kertoi nyt kuinka hän ja Akseli Wachtmeister viisitoista vuotta takaperin olivat eräässä juomaseurassa joutuneet vaihtamaan kiivaita sanoja keskenään ja se oli päättynyt siten, että herra Akseli oli haastanut hänet kaksintaisteluun. Haastaja sai surmansa, mutta herra Henrikin täytyi paeta. Silloin putosi hän syvään kaivoon, josta Pertti hänet pelasti. Hän luuli kauan, ettei kaksintaistelusta tiennyt kukaan, ja kaatuneen sukulaisetkin koettivat antaa tapahtumalle toisen värin, peläten kuninkaan rangaistusta. Mutta sitten saapui eräänä päivänä hän, joka oli ollut herra Akselin palveluksessa, ja antoi ymmärtää, että hän tiesi salaisuuden ja itse silminnäkijänä saattoi todistaa mitä oli tapahtunut. Hän oli kuitenkin taipuvainen vaikenemaan asiasta, jos Henrik herra tahtoi suostua hänen toivomukseensa ja ottaa hänet palvelukseensa. Henrik herra teki niin, ja kaikki kävi hyvin jonkun aikaa eteenpäin ja uusi palvelija saavutti vähitellen siinä määrin herransa luottamuksen, että hän lopuksi pääsi voudiksi Lehtisten kartanoon.

Syynä kaikkiin näihin hänen hommiinsa oli hänen rakkautensa Pertin siskoon, kauniiseen Marjattaan. Mutta tällä oli toinen rakastettu eikä hän tahtonut tietää voudista mitään. Silloin vimmastui hän ja vannoi kostavansa, ja hän piti sanansa. Hän osasi mainiosti tehdä mustan valkoiseksi, eikä kestänyt kauan, ennenkuin hän sai Henrikin häädättämään Marjatan isän mökistään, ja hän oli lisäksi niin julma, että pakotti häätäjäksi Marjatan oman veljen.

"Poika parka", sanoi Henrik herra, "toimi syistä, jotka sain tietää vasta hänen kuolinhetkenään. Hän ja minä olemme miltei kasvaneet yhdessä, ja äitini rakasti reipasta poikaa sydämestään. Kuolinvuoteellaan hän otti häneltä lupauksen, että hän pysyisi uskollisesti palveluksessani, mitä sitten mahtoi tapahtuakin. Ja tämän lupauksensa hän pitikin, niin raskasta kuin hänestä mahtoi ollakin toteuttaa sellaisia käskyjä kuin ajaa oma isänsä ja äitinsä pois heidän kodistaan. Hän toivoi kuitenkin aina voivansa saada mieleni heltymään. Mutta tuo samainen ilkiö oli minut sokaissut. Luulin Pertin olevan varkaan, ja olisin hänet ajanut pois, mutta äitini tähden annoin hänen jäädä palvelukseeni."

Hän tarttui, voimatta hillitä liikutustaan, kuolleen palvelijan käteen ja katseli kauan äänetönnä hänen kalpeita kasvojaan.

"Vihdoin sain selville", jatkoi hän sitten, "että oma voutini oli varas, ja ajoin hänet armotta pois. Hän uhkaili ilmaista salaisuuteni, mutta minä välitin siitä vähät, ja hän käsitti itsekin, ettei kukaan uskoisi poisajettua palvelijaa, vaan uskoisi hänen puhuvan kostaakseen. Mutta kostaa hän tahtoikin, ja sentähden on hän alinomaa väijynyt henkeäni, vaikkakin Perttini, kuten nyt ymmärrän, on uskollisena äidilleni antamalle lupaukselleen minua vartioinut. Nyt tulevat vanhukset saamaan torppansa, uudistan lupaukseni teidän edessänne, herra kuningas, ja kaunis Marjatta on saava sen, jota hän rakastaa ja joka voi turvata vanhuksia Pertin sijasta."

Lopuksi kertoi Henrik, kuinka Pertti, jolla oli ihmeellinen kyky väijyä herransa vihollisia, tänään oli koettanut houkutella miehen jälkeensä, kerrankin voidakseen tehdä lopun hänen vainoomisestaan ja omastakin puolestaan kostaakseen hänelle. Hän oli pukeutunut herransa pukuun ja niin täydellisesti osannut matkia hänen käytöstään ja ryhtiään, että murhaaja tosiaankin oli pitänyt häntä etsimänään ja hiipinyt hänen jälestään Henrik herran majataloon. Siellä antoi Pertti hänen hiipiä jälestään huoneeseen, jossa he nyt olivat, mutta samassa kuin hänen miekkansa kalahti, pyörähti Pertti ympäri, ja syntyi hirveä taistelu, joka kuitenkin päättyi siten, että murhaaja kaatui lattialle, saatuaan iskun rintaansa.

"Juuri kun palasin kotiin", sanoi Henrik herra, "seisoi Pertti keskellä huonetta miekka maalla ja pukeutuneena minun vaatteihini, minä olin viinistä kiihottunut, ja päähäni välähti onneton ajatus, että hän tahtoi pettää minua. Löin hänet lattiaan… niin, tahdon sen häpeäkseni tunnustaa. Hän ei kuitenkaan sanonut mitään, vaan viittasi syrjään. Silloin, kun näin tuon kurjan petturin, ymmärsin kaiken ja ojensin Pertille käteni. Samassa kääntyi näköjään kuollut mies ja ampui laukauksen, joka tosin oli aiottu minulle, mutta sattui parhaaseen sydämeen, mikä koskaan on sykkinyt tässä maailmassa."

Henrik herra kumartui ja laski kätensä Pertin otsalle. Kuningas ja kaikki läsnäolijat olivat syvästi liikutetut.

Porvari meni luo ja kiinnitti tutkivan katseen murhaajaan. Sen jälkeen kääntyi hän ja sanoi:

"Niin, palvelijanne on oikeassa, herra. Tämä mies on tosiaankin tavotellut henkeänne. Siitä ei ole monta päivää, kun itse näin hänen suuntaavan muurilla kanuunan toisensa jälkeen teitä kohden, kun näimme teidän kävelevän hietaharjua pitkin. Kolmannen panoksen latasi hän ketjukuulalla, ja näimme, kuinka hän sai sattumaan kuninkaan telttiin."

5.

Viimeinen herttua.

Sanon autuaan kuninkaan veljeä, Kaarle Filipiä, viimeiseksi herttuaksi, koska hän oli viimeinen Ruotsin valtakunnassa, jolla oli oma maa hallittavanaan ja vallittavanaan. Mitä aion kertoa, oli herttuan elinaikana salaisuus; ainakin siitä tiesivät vain muutamat harvat. Nyttemmin ei enää ole laita niin, ja sitä paitsi ovat kuolleet kaikki ne, jotka silloin paloivat toivosta ja pelosta, rakkaudesta ja vihasta. Sillä hetkisen aikaa oli vihakin mukana leikissä.

Suunnilleen noin kuukautta ennen kuin oli lähdettävä Liivinmaalle, olin taipaleella Arbogasta Tukholmaan ja ratsastin Mälarin eteläpuolitse. Päivä oli tavattoman lämmin, ja illemmalla kävi kuumuus aivan tukehduttavaksi. Olin ratsastanut Thorshällan kautta ja ehtinyt Vallbyn kirkon ohitse, kun nousi niin raju myrsky ja ukkossade, että olen harvoin nähnyt sen vertaista. Kiirehdin matkaani niin paljon kuin pelästynyt hevoseni salli, sillä hevosparka vapisi koko ruumiiltaan ja jokaisen salaman välähtäessä se lyyhistyi maahan. Lopulta päätin etsiä suojaa eräästä talosta tien varrelta; olen muistavinani, että talon nimi oli Ingeby.

Siellä seisoi jo kolme satuloitua hevosta katoksen alla, joten sinne oli jo tullut ihmisiä ennen minua ja epäilemättä samalle asialle, kuten pian sainkin tietää. He olivat nimittäin kaksi Lilljehöök veljestä, Knut ja Johan; viimeksi mainittu oli parisen vuosikymmentä myöhemmin urhoollisuudestaan niin tunnettu valtakunnan asemestari, joka kaatui sotamarski Torstinpojan aikaan Leipzigin luona. Veli kuoli maaherrana Turussa 1660-luvulla. Nyt olivat he vielä aivan nuoria, Johan kolmenkolmatta, Knut kahdeksantoista vuotias, mutta näköjään vahvoja ja kelpo poikia. Johanin piti tulla mukaan retkelle Liivinmaahan, ja veljen oli seurattava häntä Tukholmaan, lähteäkseen sitten ulkomaan matkalle. Palattuaan hän tuli Vaksalan kihlakunnan tuomariksi Uplantiin.

Kun astuin tupaan, istuivat molemmat veljekset kiintyneinä vilkkaaseen keskusteluun. Palveluspoika, joka seurasi heidän mukanaan, seisoi oven luona levitellen heidän viittojaan. Minä painauduin penkille ja ajattelin vain kuinka pian pääsisin uudestaan taipaleelle.

Mitä veljekset puhuivat keskenään, sen kanssa minulla luonnollisesti ei ollut mitään tekemistä, vaikkei heidän puhettaan pienimmälläkään tavalla häirinnyt minun saapumiseni eivätkä salamat, jotka korvia lumpaisevan jyrinän seuraamina tuon tuostakin valaisivat matalan huoneen. Mitä siis kuulin, olisin tykkänään unhottanut, jolleivät sittemmin tapahtumat olisi niin luontuneet, että jouduin mukaan ratkaistaessa sitä arvotusta, joka minulle silloin asetettiin.

"Kylliksi puhuttu tästä asiasta, veli Knut", sanoi herra Johan lyöden kädellään veljensä polveen. "Kaikki tyyni ovat pelkkiä houreita, ja sitä paitsi sanoo eräs vanha sananlasku: älä puhu nahkasta, ennenkuin olet kaatanut karhun, — ha-ha-ha. Älä suutu, veli, ei se minustakaan oikein sovellu, kun on puhe kauniista neitosesta, mutta ymmärräthän kyllä, mitä tarkotan…"

"Karhun… karhun!" matki Knut, ja ääni kuulosti sekä kiihtyneeltä että suuttuneelta. "Olitko unhottanut, mitä kerroin sinulle veljemme Anteron luona, kun olimme Fånössä yhdessä, ja neitsytkin oli siellä. Minä sanoin hänelle kaiken, ja hän hymyili ja puristi kättäni."

"Loruja, veli Knut", jatkoi Johan, "neitsyt Elisabeth on kahdeksan vuotta vanhempi kuin sinä, ja hänen huolenpitoansa naissukulaisensa, meidän kälymme, pikku langoista pidit sinä todistuksena siitä, että… rakas veli, sanon sulle, jätä houreet sikseen. Hänellä on toinen rakastettu, ja vähimmän kaikesta ajattelee hän nuorukaista, jonka korvantaukset ovat vielä tuskin kuivat!" Ja sitten nauroi hän makeasti sutkaukselleen.

Nuorempi veli kertoi edelleen pitkän jutun jostakin, mikä oli tapahtunut Fånössä herra Anteron luona, mutta sen hän jutteli koko joukon hiljaisemmin, ja herra Johan hymyili, eikä se kai sisältänyt muuta, kuin nuoruuden unelmia sekään. Mitään nimiä ei kuitenkaan mainittu, niin etten päässyt keskustelusta tietämään, kuka neitsyt Elisabeth oli, enkä myöskään, mikä hänen sukulaisensa oli naimisissa herra Anteron kanssa.

Kuten sanottu, välitin vähät tästä kaikesta, kun siitä puhuttiin, ja olisin sen unhottanut ainaiseksi, jollei samana iltana tai yönä olisi sattunut tapahtumia, jotka kiinnittivät sanat mieleeni.

Kun rajuilma oli mennyt ohitse, nousin lähteäkseni taipaleelle. Tippui vielä suuria, raskaita sadepisaroita, mutta ilma oli käynyt viileämmäksi, ja metsä ja niitty kimalteli kauneimmissa väreissä laskevan auringon säteilyssä. Hevoseni hirnui iloisesti minua vastaan, ja hetkisen kuluttua istuin taasen satulassa ja ratsastin Ingebystä tieheni. Juuri päästessäni talosta maantielle näin palveluspojan tulevan ulos tuvanovesta ja menevän katokseen, josta saatoin ymmärtää, että molemmat nuoret herrat pian seuraisivat esimerkkiäni. En kiinnittänyt siihen sen enempää huomiota, vaan ratsastin iloisin mielin eteenpäin.

Niin aloin lähetä Sundbyn kirkkoa, jonka torni kuvastui vaaleaa yötaivasta vasten. Vähän ennen kirkkoa eroaa tie Sundbyholmaan, jonka omisti valta-amiraali Kaarle Kaarlenpoika Gyllenhjelm, joka oli nainut Kristina Sevedintytär Ribbingin. Minulla oli hieman tietoa suvusta, sillä vanha herra Seved oli valtiovarain hoitajana Kaarle kuninkaan kuollessa ja yksi autuaan kuninkaan holhoojista, ennen kuin tämä itse julistettiin täysivaltaiseksi Nyköpingin valtiopäivillä. Herra Seved oli nyt kuollut monta vuotta sitten, samoin kuin hänen rouvansakin. Pojat olivat maailmalla, vanhempi Suomessa, nuoremman piti muutaman suomalaisen rykmentin everstiluutnanttina lähteä mukaan sotaan. Kaksi tyttäristä oli naimisissa. Nuorin, neitsyt Elisabeth, oleskeli sisarensa luona Sundbyholmassa.

Kaikkea tätä en luonnollisesti ajatellut ratsastaessani Sundbyholman tiehaaran ohitse, mutta juuri siihen täytyi minun pysähtyä ja sain hyvää aikaa ajatella pitkin jos poikinkin.

Muuan ratsumies lasketti täyttä laukkaa minua vastaan. Ratsastin tiepuoleen, ja niin huimaa vauhtia hän meni ohitseni, etten voinut nähdä kuka ratsumies oli. Mutta hän oli tuntenut minut, ja tuskin oli hän päässyt parin hevosenpituuden päähän, kun hän pysähdytti yhtäkkiä ja huusi minulle. Äänen tunsin ja hätkähdin. Se oli herttuan ääni. Pyöräytin heti hevoseni ympäri ja menin hänen luoksensa. Hän oli tosiaankin herttua Kaarle Filip; hän hyppäsi satulasta ja heitti ohjakset minulle sanoen:

"Tiedän, että voin luottaa sinuun; ota hevoseni ja ratsasta kappaleen matkan päähän metsään ja pysy paikoillasi kunnes palaan. Mutta älä sano kenellekään, kenen hevonen on ja ketä odotat… Ymmärrätkö?"

Tietysti ymmärsin. Herttua nyökäytti päätään ja katosi puiden väliin tien toiselle puolen Sundbyholmaa kohden. Jos amiraali olisi ollut siellä kotosalla, ei tässä olisi ollut mitään ihmetyttävää, paitsi herttuan esiintymisen salaperäisyys, hän kun oli halvasti puettu, niin ettei kukaan, joka ei häntä enempää tuntenut, olisi voinut hämärässä nähdä, kuka hän oli. Mutta nyt tuli salaperäisyyden lisäksi se seikka, että amiraali oli kaukana kartanostaan laivastossa, jota varustettiin viemään sotajoukkoa Riikaan.

No, ei maksanut vaivata päätään asialla, jota ei kuitenkaan voinut saada selville, ja niin vetäysin minä herttuan hevosen kera metsään.

"Hehei!" kuului samassa huuto maantieltä.

Katsoin ympärilleni. Ilmeisesti molemmat veljekset nyt tulivat ratsastaen tietä pitkin. Metsä oli tällä puolen reunaltaan sangen harvaa, niin että he noustessaan mäkeä ylöspäin olivat ilmeisesti nähneet minun poikkeavan tieltä metsään.

Kun minä en vastannut mitään, vaan aivan tyynesti jatkoin matkaani puiden välitse, kannusti herra Knut hevostaan ja oli tuokiossa rinnallani. Hän oli sangen vihainen. Kenties oli veli häntä suututtanut.

"Kuka olet, mies, ja mitä ratsastat täällä metsässä?" kysyi hän.

Minä en vastannut mitään, katsoin vain häneen ja tahdoin jatkaa matkaani. Sitä tulisemmin kiehahti hänen verensä.

"Vastaa, mies, tai pidän sinut rosvona!" jatkoi herra Knut. "Kenen hevosta talutat ohjaksista?"

"Olen kuninkaan henkisotilas", vastasin minä, "ja olen rehellisillä retkillä. Enempää en voi teille sanoa, herra!"

Hän näytti epäilevän, mutta minä lisäsin, että jos hän tahtoi saada lähempiä tietoja, niin olin menossa Tukholmaan kuninkaan luo, ja kuninkaan edessä kyllä antaisin täydellisen vastauksen jokaiseen hänen kysymykseensä. Kenties ei hän kuitenkaan olisi rauhottunut, jollei hänen veljensä herra Johan olisi tullut ja saanut häntä jättämään minut, jotta sain ratsastaa tietäni, kuten hekin ratsastivat omaansa.

Poistuvain hevosten kavionkapse kuului kauan, sillä tuuli puhalsi sieltä päin, mutta kun se hälveni kuulumattomiin, oli ympärilläni aivan hiljaista. Ainoastaan rastas liversi, ja jokunen yöperhonen liihotteli keveästi kuin henkäys puiden oksien välissä.

Mitä herttualla mahtoi olla tekeillä Sundbyholmassa, sitä oli minun mahdoton käsittää; mutta mitä kauemmin hän viipyi, sitä useammin ajatukseni palasivat sille taholle ja yhä mukaansa tempaavampina tuntien pituuden mukaan. Sillä tunnit kuluivat niin vitkaan, niin vitkaan, ettei minusta valoisa kesäyökään voinut niitä lyhentää.

Niin alkoi vihdoin valeta idässä ja aamu koitti, mutta herttuaa ei vain kuulunut.

Laitoin hevosia hieman kuntoon ja talutin niitä perästäni hieman lähemmäksi maantietä.

"Hyvää huomenta, nuori mies, ja kiitos hyvästä vartiosta!" kuului silloin huudahdus takaani.

Hän oli herttua, ja siinä seisoin minä kummissani ja voin vielä vähemmän kuin ennen käsittää, mistä hän tuli ja missä hän oli ollut. Hän näytti onnelliselta, vaikkakin eräänlainen surumielisyys oli levinnyt hänen ylpeille kasvoilleen. Hänen ulkonäössään oli nimittäin yleensä ylpeyden tai ylevyyden piirre, kummaksi sen nyt tahtoikaan nimittää; mutta se ei ollut samanlainen kuin veljessä, autuaassa kuninkaassa, tässä majesteetissa, joka seisoo niin korkealla, ettei kenenkään mieleen johdu ajatella hänestä muuta kuin korkeaa. Herttuan ylhäisyys oli pikemmin sellaista, jota hän tarvitsi pysyäkseen yllä. Kuitenkin oli hän ruhtinas, jolla oli runsaita lahjoja ja josta oli hyviä toiveita, sen kuulin usein autuaalta herraltani, valtiokanslerilta. Hän olikin muuten hiljainen ja harvasanainen, ja hänen huulillaan näki harvoin saman lempeän, armiaan hymyn, joka lämmittää ja vetää puoleensa ja joka oli niin suuressa määrin kuninkaalle ominainen. Kuitenkin saattoi herttuakin, kun hän oli omaistensa piirissä, laskea leikkiä aika lailla, erittäinkin ollessaan sisarensa, neiti Katarinan parissa, sillä häntä rakastivat suuresti molemmat veljekset.

"Ratsasta nyt Sundbyholmaan", lisäsi hän ja taputti minua olalle, samassa tarttuen ohjaksiin ja laittautuen nousemaan satulaan. "Ratsasta Sundbyholmaan… sieltä löydät Tidölandista saapuneen purteni; sano, että tapasit minut tiellä Vallbyn ja Sundbyn välillä ja että ratsastan Edsbyhyn, josta aion lähteä vesille… ymmärrätkö?"

Nyt käsitin kyllin selvään, että hyvän herttuan oli toki täytynyt olla Sundbyholmassa, vaikkakin hän oli tehnyt kierroksen metsässä eksyttääkseen minut jäliltä. Minä en kuitenkaan ollut tietävinäni siitä mitään. Herttua istui pian ratsailla ja ratsasti pois Jäderiä kohden, josta tie eroaa pohjoiseen Fiholmaan ja Björnsundiin, ja sieltä hieman itäänpäin sijaitsee Edsby. Hän ratsasti aivan verkkaan, ja todennäköisesti oleskelivat hänen ajatuksensa enemmän niillä seuduin, jotka jäivät hänen taakseen, kuin niillä, mihin hän aikoi mennä. Katsoipa hän parisen kertaa taakseenkin, ja hänen katseensa oli unelmoiva, vaikkakin onnen hymy väikkyi hänen huulillaan.

Minä täytin hänen käskynsä ja ratsastin Sundbyholmaan. Halki puiston liihotteli naisolento, kookas, solakka ja suloinen. Kun ratsastin hänen ohitsensa, tunsin hänet neiti Elisabethiksi. Hänkin näytti unelmoivalta ja onnelliselta samalla. Hän ei toisin voinut kauneudessa vetää vertoja Ebba neidille, mutta sorja hän oli, ja hänen suurissa, tummansinisissä silmissään oli jotakin erittäin kiehtovaa. Kun ensin hänet huomasin, näin hänen suutelevan jotakin, jota hän piti kädessään, ja hän suuteli sitä yhä uudelleen. Se oli medaljonki, joka riippui kultaketjusta hänen kaulallaan, — kuten voin nähdä tultuani lähemmäksi.

Hän näki puvustani, että olin kuninkaan palveluksessa, ja huusi sentähden minulle, kysyen mitä tahdoin ja ketä etsin. Ilmotin hänelle kohdanneeni hänen jaloutensa herttuan tiellä Vallbyn ja Stenbyn välillä, ja että hän oli aikonut lähteä vesille purrellaan täältä Sundbyholmasta, mutta oli muuttanut mielensä ja lähettänyt minut kutsumaan purttaan Edsbyhyn häntä vastaan. Neitsyt hymyili silloin vienosti, ja minä olin huomaavinani hennon punan lehahtavan hänen kasvoilleen.

Minä jatkoin matkaani rannalle, jossa pian näin herttuan aluksen purjehtivan navakassa länsituulessa ja laskettavan Sundbyholman rantaa kohden. Pursi oli runsaasti koristeltu maalauksilla ja kultauksilla ja lippuun oli ommeltu herttuan nimikirjaimet. Kun se tuli pitemmälle lahteen eikä tuuli enää ylttänyt purjeihin, tarttuivat miehet airoihin ja pursi läheni laituria. Huusin silloin perämiehelle herttuan määräyksen, jonka jälkeen pursi taasen käänsi kokkansa ulapalle.

Kun käännyin, seisoi neitsyt Elisabeth aivan takanani. Mikä hänet oli houkutellut rannalle, en silloin voinut aavistaa, mutta mikään onnellinen retki ei se hänelle ollut. Hän katsoi niin ikävöiden korean purren perään, kun se pistäysi lahdesta ulapalle ja purjeet taasen tuulessa pullistuivat, ja olin näkevinäni kyynelten kimaltavan hänen kauniissa silmissään. Mutta äkkiä hän vavahti ja kävi kalmankalpeaksi.

Hänen nimensä lausui joku, joka oli lehdistössä vierellämme, ja tuokion jälkeen seisoi nuori herra Knut Lilljehöök hänen edessään. Tämäkin oli kalpea, mutta hänen silmänsä paloivat ja hänen huulensa vavahtelivat. Hän ei näyttänyt voivan hillitä itseään. Ei edes minun läsnäolonikaan voinut häntä saada malttamaan mieltänsä.

"Elisabeth, Elisabeth", huusi hän, "oletko siis unhottanut minut?"

Elisabeth riensi häntä vastaan ja ojensi kätensä, kuten ojennetaan rakkaalle ystävälle ja lisäksi läheiselle sukulaiselle; toinen ei liikahtanut, mutta veti henkeään saadakseen jonkun sanan suustaan.

"Leikitkö kanssani, vai luuletko, että minä leikin sinun kanssasi?" puuskahti hän vihdoin. "Ei, Elisabeth, niin poikanen kuin olinkin, niin oli täyttä totta, mitä sanoin sinulle Fånössä sukulaisesi, rouva Annan, ja veljesi luona."

"Kuinka voit puhua noin?" sammalsi neitsyt Elisabeth parka eikä tiennyt kuinka hänen olisi käsitettävä nämä kiihkeät sanat tai kuinka vastattava niihin. "Kuinka voit luulla, että olen tahtonut leikkiä kanssasi, mutta, vielä enemmän, kuinka voit luulla, että minä olisin voinut sitoa itseni leikkipuheeseen Fånössä?"

Siihen tapaan puhui neitsyt hetken, ja hänen sanansa näyttivät tekevän ihmeen tyynnyttävän vaikutuksen nuoreen herraan. Hänen silmänsä katselivat lopulta aivan tyynesti koreaan neitoseen, kun hän sanoi:

"Jos silloin pidit puheeni veljeni luona leikkinä, mikä voi olla sekä luvallista että luonnollista, niin tahdon kuitenkin nyt sanoa täydellä todella, että sinun täytyy tulla omakseni, ja minä olen jo…"

"Ei, ei, Knut", keskeytti neitsyt Elisabeth sangen vakavasti, melkein käskevästi. "Ota takaisin ne sanat, se ei koskaan tule tapahtumaan!"

"Ei koskaan tapahtumaan? — Olen kuitenkin saanut vanhimman veljesi lupauksen, ja hän on kuitenkin tietääkseni naittajasi."

"Knut, onko totta mitä sanot?"

"Niin totta kuin olen Niilo Antinpojan poika ja herra Antero Fånössä on veljeni!"

Hän oli tuskin lausunut sanat, kun neitsyt parka vaipui kalveten maahan, kuten lilja, jonka juurelta on puutarhurin lapio poistanut viimeisen turvesikkareen. Ja saman vaikutuksen, joka nuoren miehen sanoilla oli neitsyeen, näyttivät ne tämän johdosta olevan tekemäisillään häneen itseensäkin. Hän seisoi eteenpäin kumartuneena ja tuijottavan kalpeana; hänen kätensä olivat ojennetut eteenpäin, mutta ne vapisivat, ja hän näytti joka hetki olevan kaatumaisillaan maahan.

Minä hyppäsin hevoseni selästä, nostin hellävaroen pyörtyneen tytön maasta ja kannoin hänet ylös taloon, jossa hänen pikku piikasensa tulivat vastaani ja ottivat hänet hoiviinsa. Minun oli vaikea selviytyä kaikista kysymyksistä, jotka sinkoilivat ylitseni ristiin ja rastiin; mutta minä vastasin vain, että olin löytänyt neitsyt Elisabethin pyörtyneenä rannalta, jättäen tulisen Knut herran asiaksi selviytyä muusta miten parhaiten voi.

Hän kai oli ajatellut tarkemmin asiaa, sillä kun minä tulin alas rannalle, oli hän kadonnut, ja niin sai juttu jäädä minun lausuntoni varaan, sillä muut eivät olleet nähneet, mitä oli tapahtunut.

Leirissä Riian luona oli herttua Kaarle Filip mukana ja näyttäytyi ruhtinaaksi, jolla oli aito ruotsalaista verta suonissaan. Hänen oli ollut vaikea päästä mukaan. Leskikuningatar rakasti häntä kuten silmäteräänsä, ja vaikka hän sanoi, että "hänelle teki yhtä kipeää, kumpaako sormeaan hän leikkasi", niin tietää kuitenkin joka mies, että nuorempi poika oli paljo lähempänä hänen sydäntään kuin vanhempi, autuas kuningas. Mutta ei hän eikä kuningas, joka rakasti veljeään sydämestään, ollut kuitenkaan voinut vastustaa herttuan rukouksia päästä mukaan tälle sotaretkelle. Ylhäisimmät neuvosherratkin, sekä valtakunnan kansleri että amiraali, olivat herttuan pyynnöstä puhuneet siitä kuninkaalle. Herttua itse lausui, että hänen oli sopimatonta istua paikoillaan, eikä hän tahtonut lukeutua isänmaan hyödyttömäin ja kelvottomain asukasten joukkoon, vaan olla mukana tulessa ja saavuttaa hieman kokemusta sodassa.

Sotajoukossa olikin kaikkien ilo nähdä nuorta ruhtinasta, kuinka arastelematta hän keskellä kuulasadetta tarjosi rintansa alttiiksi kuninkaansa ja maansa puolesta. Hänen nähtiin usein kuninkaallisen veljensä rinnalla lapio kädessä ottavan osaa vallinluontiin ja muuhun kovaan työhön, niin että sotamiehet hurmaantuivat ihastuksesta ja voivat mennä vaikka tuleen osottaakseen rakkauttaan kuninkaaseen ja hänen veljeensä. Siellä sodassa näki jokainen selvään, mikä reipas ja miehekäs sydän sykki vakavan ja hiljaisen ruhtinaan rinnassa.

Mutta hän ei ollut ruumiiltaan yhtä vahva kuin autuas kuningas. Hän ei jaksanut kärsiä niitä rasituksia ja puutteita, joita leirielämä toi mukanaan. Kun olimme saaneet Riian haltuumme ja marssineet kaupunkiin, sairastui herttua. Kuningas oli usein hänen luonansa ja lyhensi hänen aikaansa rattoisalla keskustelulla. Sillä sairaus oli käynyt silmien kimppuun ja pimittänyt ne niin, ettei herttua voinut lukea kirjaakaan.

Kerran, kun herttua oli parantumaisillaan ja iloitsi siitä, että sai lähteä kuninkaan kera kotiin, seisoin käytävässä hänen kamarinsa edessä, kun kuningas tuli hänen luoksensa. Kuningas viittasi minulle ja käski minun odottaa herttuan etuhuoneessa. Minä tein niin. Kuningas tapasi herttuan istumassa pöydän ääressä ja kirjottamassa kirjeitä. Hän nuhteli hellästi veljeään tämän varomattomuuden tähden. Herttua nauroi sanoen:

"Minä kirjotan Kaisalle ja lähetän terveisiä sinulta, veli! Hän kirjottaa minulle ja pyytää minulta lainaksi rahoja, mutta minä sanon hänelle, että tämä sota on tehnyt kukkaroni niin tyhjäksi, että tosiaankin luulen sen voipumuksensa tähden aivan menevän pyörryksiin."

Herttua nauroi makeasti leikilleen, ja kuningas otti siihen osaa. He nimittivät sisartaan, Katarina neitiä, joka oli naimisissa pfalzkreivi Johan Kasimirin kanssa, Kaisaksi ollessaan oikein hyvällä tuulella.

"Soveliaammassa tilaisuudessa tahdon kuitenkin hänelle osottaa palvelevaisuuttani, josta pyydän häntä olemaan vakuutettu", lisäsi herttua.

Iloissaan siitä, että oli tavannut veljensä niin hyvissä voimissa, mistä hänen leikkisä tuulensa oli riittävänä todistuksena, erosi kuningas hänestä, kun he ensin olivat keskustelleet lähdöstä, joka oli tapahtuva muutamia päiviä myöhemmin.

Mutta vaikka herttua näyttikin joka päivä palaavan entiseen terveyteensä, ei toivo kuitenkaan ollut varma. Kuningas lähti Riiasta marraskuun loppupuoliskolla ja retkeili ympärinsä Liivinmaalla, missä joukko pikku linnotuksia — kuningas sanoi niitä "pikku hökkeleiksi" — joutui hänen käsiinsä. Herttua seurasi mukana, mutta ei ottanut osaa mihinkään sotatoimiin, vaan ajoi linnotuksesta toiseen pohjoiseen päin. Joulun aikaan oli kuningas Wolmarissa, jossa puheltiin paljo Jaakko De la Gardien ja valtakunnan amiraalin nuoruuden urotöistä, kun he kourantäydellä väkeä puolustivat pientä linnotusta koko puolalaista sotajoukkoa vastaan. Uunna vuonnakin 1622 retkeili kuningas ympärinsä linnotuksesta toiseen, mutta herttua ajoi Narvaan, johon kuningaskin sitten saapui.

Kukaan ei juuri enää ajatellut herttuan sairautta. Mutta kun luultiin, että hän oli päässyt pitkiksi ajoiksi kaikista kuoleman tuskista, silloin kävi kuten psalmissa sanotaan: "Silloin tulee kolkuttamaan vieras, jota meillä on tapana kuolemaksi kutsua." Hän kolkutti herttuankin ovelle ja painoi hänet sairasvuoteeseen tammikuun 12 p:nä. Herttua ei ollut valittanut mitään kipuja matkalla, mutta nähtävästi oli hän luullut itseään liian terveeksi ja tehnyt jonkun varomattomuuden. Narvassa täytyi hänen laskeutua vuoteelle. Kuitenkin uskoivat kaikki, jotka tulivat hänen kanssaan kosketukseen, että hänen pahoinvointinsa oli ohimenevää, ja sitä uskoa vahvisti lääkärikin, joka katsoi herttuan ensi sijassa tarvitsevan lepoa.

Tästä tyyntyi kuningas, joka, kun hän ensin tuli kotiin ja tapasi herttuan vuoteen omana, oli sangen suruissaan. Mutta herttua itse oli todennäköisesti jo alusta toista mieltä, vaikkakin tekeytyi huolettomaksi eikä tahtonut tehdä veljeään levottomaksi.

Nousin eräänä päivänä ylöspäin vanhan linnan portaita, linnan, joka seisoi niin synkkänä ja mustana, silmäillen lumen peittämän seudun ja meren ylitse. Olin vienyt viestejä kuninkaalta eversti Taubelle Wittensteiniin ja luulin, että tapaisin kuninkaan herttuan luota, kuten hänen kamaripalvelijansa, herra Lennart Torstinpoika, oli minulle sanonut. Vahti herttuan etuhuoneessa sanoi minulle samaa, ja kuningas oli tosiaankin ollut siellä sisällä, mutta mennyt pois toista tietä kuin oli tullut. Kaikki tunsivat minut ja kun sanoin, että minulla oli kuninkaalle sanomia, jotka eivät sietäneet viivyttelyä, niin neuvottiin minut huoneeseen, joka oli aivan sen huoneen vieressä, missä herttua makasi.

Sattumalta ei sisällä ollut ketään, mutta herttua kuuli, että joku kulki ovesta, ja huusi hiljaa, jonka tähden astuin sisään. Hän makasi niin kalpeana ja kuihtuneena tummanpunaisen vuodeuutimen takana, jota hän veti hieman syrjään paremmin nähdäkseen. Hän oli kai minut tuntenut, sillä hänen huulillaan häivähti hymy, ja hän viittasi minua tulemaan lähemmäksi.

"Teit minulle kerran palveluksen, ennenkuin lähdimme tähän sotaan", sanoi hän muistuttaen minua metsästä Sundbyholman luona.

Hänen sormessaan välkkyi kallisarvoinen sormus, ja hän tarttui siihen ja piti sitä silmiensä edessä, jotka katselivat sitä sellaisella ihastuksella kuin kokonainen onnen ja ilon maailma olisi vierittänyt kuviaan sormuksen ahtaan ympyrän lävitse. Kului pitkä hetki herttuan virkkamatta mitään, mutta sitten kohotti hän katseensa minuun.

"Olet vaitelias ja luotettava, tiedän sen", sanoi hän, "tee minulle vielä muuan palvelus…"

Kova tuska teki hänelle mahdottomaksi jatkamisen. Hän puristi huulensa yhteen, ja hiki helmeili hänen otsallaan. Minä tahdoin rientää kutsumaan hänen lääkäriään, mutta hän ymmärsi tarkotukseni ja viittasi minulle innokkaasti kädellään.

"Anna tämä", sanoi hän ojentaen minulle sormuksen, "anna tämä hänelle… Hän pyysi minulta sitä, kun viime kerran olimme yhdessä, ja minä sanoin hänelle silloin, että kerran antaisin sen hänelle, mutta silloin… silloin olisin minä mennyttä."

Hän pyyhkäisi pois pari silmistään kihonnutta kyyneltä. Minä odotin hänen jatkavan ja sanovan minulle, kenelle minun oli kallisarvoinen lahja jätettävä. Mutta hän sanoi vain:

"Näetkös, en luullut, kun kirjotin viimeisen kirjeeni… en luullut, että minut niin pian kutsuttaisiin… jaa, jaa, näyttää kuin päiväni olisivat lopussa… Älä sano sitä kenellekään, älä kenellekään, muistatko, mutta jos pääsen tästä eläville jaloille, niin voit antaa sen minulle takaisin, muussa tapauksessa anna se hänelle." — —

Viereisestä huoneesta kuuluivat tarmokkaat askeleet. Tunsin aivan liian hyvin, kuka tulija oli, ja paloin kärsimättömyydestä, että herttua sanoisi sen nimen, jolle sormus oli vietävä. Mutta hänellä oli niin kiire puristaessaan kättäni kiinni kalleuden ympärille, jottei sitä nähtäisi, ja samassa astui kuningas huoneeseen.

Hän katsoi kummastuneena minuun ja herttuaan, mutta tämä hymyili niin lempeästi veljelleen, että kuningaskin hymyili vastaan ja viittasi minulle, että sain poistua.

"Ei, ei", sanoi silloin herttua, "minä jaksan kyllä kuulla, mitä sanomia hän tuo. Ovatko puolalaiset saaneet kelpolailla selkäänsä?"

"Ole huoletta, veli, me selviämme hyvin!" vakuutti kuningas, lisäten, että hän toivoi asiain paranevan päivä päivältä.

Mutta silloin nousi herttua vuoteessaan istualleen kyynäsvarteensa nojaten ja sanoi suurella innolla:

"En kuitenkaan luule veljeni aikovan tehdä totta puheestaan, että hän viipyy täällä ja odottaa minua?"

"Luuletko sitten, että on viipyvä niin kovin kauan, ennenkuin voit nousta jaloillesi ja seurata minua?" kysyi kuningas vastaan sekä lisäsi: "Kuinka veljeni voikaan toivoa, että minä saattaisin lähteä tieheni ennenkuin tiedän millaisen käänteen tämä tauti tulee saamaan?"

"Ruotsin valtakunta merkitsee sentään jonkun verran enemmän kuninkaalleni kuin herttua Kaarle Filip", vastasi herttua ja oli oikein kaunis istuessaan siellä tumman purppurataivaansa alla. "Sitäpaitsi tunnen voivani paremmin, paljon paremmin. Epäilemättä on hän oikeassa, oppinut tohtori, kun hän sanoo, että minä pääasiallisesti tarvitsen lepoa. Tee siis minulle mieliksi äläkä lisää levottomuuttani viipymällä minun tähteni täällä, kun tärkeät valtiohallinnolliset asiat kutsuvat sinua kotiin Ruotsiin… Ah, pelkkä ajatus, että sinä kuitenkin olet tahtonut olla luonani, antaa minulle voimaa kestämään kaipauksen."

Kuningas pudisti lempeästi päätänsä ja kääntyi minuun. Minä esitin asiani ja sain käskyn heti samana iltana ratsastaa takaisin, jonka jälkeen poistuin. Kun seisoin ovessa, nyökkäsi herttua minulle.

Sitten en nähnyt häntä enää koskaan tässä elämässä.

Tammikuun 16 p:nä otti kuningas veljeltään jäähyväiset palatakseen maitse Suomen kautta ja Pohjanlahden ympäri kotiin. Matka kävi onnellisesti. Geflessä oli kuningatar Maria Eleonora hänen vastassaan, ja hänen seurassaan jatkoi hän matkaa Tukholmaan, jonne hän saapui helmikuun 9 p:nä.

Tänne saapui pian surullinen sanoma, että herttua Kaarle Filip oli vaipunut kuolon uneen kello 2 ja 3 välillä yöllä tammikuun 25 päivää vasten. Itä-Göötinmaan herttua Juhana oli kuollut jo 1618, ja niin oli valtakunnassa kuningas yksin jälellä kuningashuoneesta. Monta kertaa, kun olen ajatellut sitä rakkautta, joka vallitsi korkeain veljesten välillä, on johtunut mieleeni mitä herrani valtakunnan kansleri sanoi monta vuotta myöhemmin, kun oli kysymyksessä päättää aivan uudesta kuningassuvusta valtakuntaan, että täällä olisi tullut oikea verisauna, jollei Jumala olisi niin pian kutsunut sekä herttua Juhanaa että herttua Kaarle Filipiä. Kuinka olisi voinut käydä, tietänee Jumala yksin ja ne, jotka paremmin ymmärtävät arvostella niin korkeita asioita, mutta varmaa on, että näiden veljesten välillä vallitsi aivan toinen suhde kuin vanhan Kustaa kuninkaan poikien välillä.

"Minun onneni yhtyi hänen onneensa, ja minun elämääni sulostutti hänen elämänsä!" kuulin kuninkaan sanoneen manalle muuttaneesta veljestään, kun hän oli Upsalassa vanhan leskikuningatar Katarina Stenbockin hautajaisissa keväällä 1622. Ja useammissakin tilaisuuksissa kuulin hänen lausuvan sanoja, jotka ilmaisivat vilpitöntä ja sydämellistä surua.

Mutta herttuan sormus piti minua aivan kuin tulisilla hiilillä. Kuka tuo "hän" oli, sitä minun oli vaikea saada selville. Puhuttiin kyllä sinne ja tänne herttuan mieltymyksistä, mutta sitä en paljo kuulostellut eikä se antanut minulle mitään ohjausta hänen luoksensa, joka oli väikkynyt herttuan ajatuksissa hänen viime hetkinään. Monta kertaa olin kysymäisilläni kuninkaalta, mutta tahdoin kuitenkin sitä ennen päästä puheihin neitsyt Elisabeth Ribbingin kanssa, sillä kuinka kääntelinkin asiaa ja kuinka uskomattomalta se minusta tuntuikin, niin en voinut olla yhdistämättä herttuan yöllistä vierailua Sundbyholmassa neitsyt Elisabethin pelkoon ja pyörtymykseen, kun hän sai kuulla, että hänen veljensä oli kihlannut hänet herra Knut Lilljehöökille.

Kuitenkin oli minun meneteltävä mitä varovaisimmin. Sillä en tahtonut pienimmälläkään tavalla vahingoittaa nuoren neidon mainetta, enkä myöskään saattaa pienintäkään tahraa jalon herttuan muistolle. Viimeinen kysymys oli, kuinka voisin päästä Sundbyholmaan. Ja sen piti tapahtua nyt keväällä, sillä kohta kesän tultua lähtisi kuningas taasen sotaan.

Silloin sain eräänä päivänä kuninkaalta käskyn ratsastaa viemään kirjettä valtakunnan amiraalille Sundbyholmaan. Hän oli yksi niistä, jotka olivat määrätyt hoitamaan hallitusta kuninkaan ollessa poissa, ja hän oli nyt mennyt pariksi päivää maatilalleen.

Oli iltapäivä, kun ratsastin tietä Sundbyn kirkolle. Oli tuskin vuotta siitä, kun viimeksi ratsastin samaa tietä, ja kuinka paljo olikaan muuttunut! Mitä taannoisena yönä tapahtui, näin niin selvästi edessäni. Katsoin useaan kertaan ympärilleni, ikäänkuin olisin odottanut, että herttua saapuisi tulisella juoksijallaan. Puut näyttivät minusta tutuilta, ja minusta tuntuivat ne viittovan minulle pitkillä käsivarsillaan, ja tuulen humina niiden latvoissa, tämä yksisävyinen ja kuitenkin niin ihmeen ihana soitto, tuntui laulavan minulle kuolleesta herttuasta ja hänen rakkaudestaan. Tosin tiesin vaiteliaan herttuan mielitietystä yhtä vähän kuin ennenkin. Mutta jokin sisälläni sanoi, ettei minun tarvitsisi turhaan ratsastaa tietä amiraalin maatilalle.

Kun saavuin Sundbyholman tiehaaraan, pidätin hevostani ja katselin ympärilleni. Pälkähti päähäni lähteä metsään, tien toiselle puolelle, jotta mahdollisesti löytäisin polun, jota herttua oli yöllä kulkenut. Kenties, ajattelin, löydän lopulta juuri tässä hiljaisessa metsässä arvotuksen ratkaisun.

Kun minulla oli hyvää aikaa, panin päätökseni toimeen ja ratsastin metsään, sidoin hevoseni puuhun ja koetin löytää sen paikan, jossa olin seissut hevosten kanssa yöllä ja johon herra Knut tuli luokseni. Puun löysinkin pian. Siellä oli suuria kiviä ympärinsä, niin että paikan tunsi helposti, ja ilokseni näin kapean uran aukenevan kivien takaa metsään. Epäilemättä oli herttua tullut tätä polkua myöten.

Kulin eteenpäin. Polku teki pitkän kaarroksen länttä kohden. Hetkisen taivallettuani pilkkui puiden välitse pieni tupanen, jonne päätin mennä sisälle kysymään, mihin polku vei, mutta saavuttuani perille huomasin, ettei tuvassa ollut ketään kotona. Erinäisistä esillä olevista töistä voin kuitenkin päättää, ettei minun tarvitsisi odottaa kauan ennenkuin sen asukkaat saapuisivat, ja sentähden istuuduin ikkunan ääreen, joka oli avoinna. Lähellä ikkunaa kuulin erään tiheän leppäpensaan takana kahden äänen puhuvan puoliääneen, ja pistin juuri pääni ulos puhutellakseni heitä, kun yhtäkkiä kuulin mainittavan neitsyt Elisabethin nimen ja samalla että hänestä oli tullut pienen tytön äiti.

"Hanki minulle selko lapsen isästä, ja minä tahdon antaa sulle kultaa kouran täydeltä!" kuulin miehisen äänen sanovan, ja ääni kuului katkeralta.

"Se ei ole helppoa, mutta tahdon koettaa parastani!" vastasi vanha nainen, jonka pään saatoin erottaa leppäpensaan lehdistön lävitse.

"Vannon sen kautta kaiken, mikä pyhää on", jatkoi vihastunut mies, "että laki on tässä pantava voimaan kaikessa verisessä ankaruudessaan! Ei ollut siis ihme, että hän sanoi ei ja yhä ei ja itki ja rukoili, kun tahdoin, että hänestä tulisi kunniallisen miehen vaimo. Mutta, niin totta kuin elän… leikki ei ole vielä lopussa!"

Hän nousi ja poistui kiireisin askelin. Vanha nainen astui kohta sen jälkeen tupaan. Hänen silmänsä suurenivat nähdessään minut, mutta minä sanoin hänelle asiani ja sain sen selityksen, että polku vei ainoastaan muutamiin loitompiin mökkeihin metsässä. Kun sanoin hänelle, että olin kuulevinani jonkun puhuvan astuessani tupaan, sanoi hän minulle, että se oli herra Sven Ribbing, valtiokanslerin lanko Sundbyholmasta.

"Ja siellä vallitsee niin kova suru", lisäsi hän, "vaikkakin tänään on kartanossa vieraita läheltä ja kaukaa, sillä amiraali lähtee Tukholmaan näinä päivinä. Neitsyt Elisabeth parka", lisäsi hän, ikäänkuin hänellä olisi tarve ilmaista ajatuksensa jollekin tästä asiasta.

Vaikkakin jo pääkaupungissa tiesin kaiken, mitä häneltä voin saada tietooni, annoin hänen jatkaa, koska hän näytti olevan hyvin selvillä suvun oloista ja suhteista ja oli seurannut rouva Kristinan, amiraalin rouvan, mukana kotoa, kun tämä meni naimisiin. Herra Sven oli kovasti vihastuksissaan siitä, mitä oli tapahtunut Sundbyholmassa. Hän oli saapunut samana päivänä, mutta oli ensin tahtonut kuulustella vanhaa uskottua palvelijaa, ennenkuin ratsasti kartanoon. Hän oli tahtonut, että neitsyt Elisabethin piti menemän herra Knut Lilljehöökin puolisoksi, mutta nyt ei ollut ainoastaan tämä tuuma hyljättävä, vaan lisäksi sai koko suku häpeän kannettavakseen.

"Saadaanpas nähdä, että ankara herra oikeutetussa vihassaan, sillä kukaan ei voi sanoa muuta kuin että hänen asiansa on oikeutettu… saadaanpas nähdä, että hän ryhtyy joihinkin hullutuksiin. Minä tunnen hänet minä, kuinka tulinen ja kiihkeä hän on; hän voi Sundbyholmassa ryhtyä leikkiin, jota tuskin konsanaan unhotetaan."

Synkin mielin jätin vanhuksen ja lähdin kartanoon. Alinomaa näin edessäni sorean neitsyt Elisabethin, kuinka hän kalpeni ja kaatui maahan herra Knut Lilljehöökin puhuessa, ja nyt aavistin olevan samat kovat edessä, jollei vielä pahempaakin.

Sundbyholmassa oli paljo vieraita. Minä jätin hevoseni tallin luo ja menin ylös kartanoon tavatakseni valtakunnan amiraalin. Minulle sanottiin, että hän oli puistossa, ja minä menin sentähden erääseen upeaan lehmuskäytävään. Samassa tuli muuan mies lujin askelin jälestäni. Hän oli herra Sven Ribbing, kuten pian sain tietää. Hänen perässään tuli kohta vielä pari herraa ja hänen sisarensa, amiraalin rouva.

Minä astuin syrjään ylhäisen herrasväen tieltä ja seurasin perästä hieman loitompaa, sillä kuulin heidän juttelustaan, kun he kulkivat ohitseni, että heidänkin kävelyretkensä tarkotus oli löytää amiraali.

Tämä oli eräässä kukkaslehdossa, ympärillään muutamia naishenkilöitä, niiden joukossa myös hänen natonsa, neitsyt Elisabeth. Hän oli kummakseni surupuvussa, ja oli vielä kauniimpi kuin nähdessäni hänet aamulla vuosi takaperin hylkäävän herra Knut Lilljehöökin naimatarjouksen.

Kohta nähtyään lankonsa riensi valtakunnan amiraali häntä vastaan, mutta herra Sven seisoi jäykkänä ja kankeana ja tahtoi tuskin ojentaa kättänsä.

Amiraali heitti häneen kummastuneen katseen, mutta herra Sven ei pitänyt häntä kauan tietämätönnä siitä, mikä hänen huonon tuulensa aiheutti.

"Minua kummastuttaa", sanoi hän, "niin, minua kummastuttaa enemmän kuin voin sanoa se, että löydän teidät täältä…"

"Aionkin, jos Jumala suo, huomenna tai ylihuomenna lähteä Tukholmaan", keskeytti valtiokansleri. Mutta herra Sven huiskautti kättään, ikäänkuin tahtoisi sanoa, ettei tuo kuulunut asiaan. Hän kääntyi kuitenkin amiraalista sisareensa, joka vapisi kuin haavanlehti veljensä vihaisten katseiden ja hänen äänensä terävän sävyn tähden. Hän tunsi kyllin veljeään hänkin, neitsyt Elisabeth parka.

"Ja sinä, Elisabeth", tiuskaisi mies sisarelleen, "ilkeätkö läsnäolollasi saastuttaa kunniallisten miesten ja naisten seuraa?"

"Veli Sven", änkytti Elisabeth ja pani kätensä ristiin veljeä kohden, "veli Sven, sinulla ei ole syytä…"

"Minullako ei ole syytä!" huudahti tämä. "Niin, totta kuin nimeni on Sven Ribbing, ja niin totta kuin sinä olet äiti, niin minulla on syytä… Isämme nimen kautta, kuinka olet voinut tahrata kunniallisen nimesi, kuinka olet voinut unhottaa itsesi, sukusi… etkö sitten tiedä, millainen rangaistus seuraa sellaisesta teosta kuin sinun? Ei ainoastaan häpeä ja kunniattomuus, — menetät kaiken, mitä olet perinyt isältä ja äidiltä, ja sinun täytyy kuolla nälkään tai kerjätä leipääsi joka miehen ovella…"

Suuttunut mies oli poissa suunniltaan. Turhaan koetti milloin amiraali, milloin rouva Kristina hillitä sanatulvaa, joka pursui hänen huuliltaan, ja hänen katkeruutensa oli paljo suurempi kuin minä nyt voin kuvailla.

Mutta neitsyt Elisabethissa tapahtui muutos, joka kykeni saamaan aikaan enemmän kuin kukaan läsnäolijoista kykeni.

Hän kohotti ylpeänä kauniin päänsä ja katsoi veljeensä niin puhtaalla, niin viattomalla ja majesteetillisella katseella, että tätä miellytti se vastoin hänen tahtoaankin. Oli kuin hänen edessään olisi seissut kuningatar, syyttäjä syytetyn sijaan, tuomari tuomitun sijaan. Hänen viime sanansa tulivat vain puoliksi kuuluviin. Toinen puoli niistä ikäänkuin hälveni pois ja katosi kuulumatonna avaruuteen. Ympärillä tuli aivan hiljaista. Kaikkien katseet kääntyivät ihmetellen milloin veljeen, tehdyn rikoksen säälimättömään kostajaan, milloin häneen, rikolliseen, joka niin mahtavasti sai veljensä katseellaan vaikenemaan.

"Veli", sanoi Elisabeth, ja hänen äänensä helähti niin puhtaasti ja lempeästi ja surullisesti samalla kertaa, "veli, puhut herttua Kaarle Filipin leskelle!"

En voi kuvata vaikutusta, jonka nämä muutamat sanat tekivät veljeen ja kaikkiin niihin, jotka eivät tunteneet asiaa.

Herra Sven seisoi kauan aivan hiljaa, ikäänkuin kivettyneenä. Hänen silmänsä tuijottivat ylevän majesteetilliseen naiseen eteensä, hänen huulensa liikkuivat, mutta kukaan ei voinut sanoa, liikkuivatko ne puhuakseen vai sen liikutuksen johdosta, joka valtasi koko hänen olemuksensa ja pani jokaisen lihaksen vapisemaan.

"Herttua Kaarle Filipin leski!" änkytti hän vihdoin.

"Niin!" jatkoi loukattu. "Sisaresi oli jalon ruhtinaan laillisesti vihitty vaimo!… Voitko nyt ymmärtää, miksi minun täytyi vastustaa tahtoasi ja jalon Knut herran pyyntöä. Lapsi, jonka äiti olen, on herttuan tytär, ja aviosopimuksemme on sukulaisemme valtakunnan amiraalin huostassa. Mutta kun minä olin liian alhainen neitonen korkealle ruhtinaalle, niin täytyi meidän avioliittomme pysyä salaisuutena koko maailmalle. Hänen muistonsa ja minun oma kunniani vaatii nyt, että ilmaisen asian todellisen laidan."

Amiraali vahvisti sen, mitä herttuan leski oli sanonut, ja nyt oli Sven herran vuoro nolostua. Se kävi kuitenkin helpommin, sillä sisar oli hyvyys itse, ja pian lepäsivät he toistensa sylissä.

Illalla, saatuani kirjeen jätetyksi amiraalille, pyysin saada puhutella rouva Elisabethia, ja silloin annoin hänelle herttuan sormuksen. Hän vuodatti ilon ja surun kyyneleitä samalla kertaa, ilon, koska hän näki olleensa ruhtinaalle niin rakas, surun, koska tämä niin pian temmattiin pois, hänen saamatta olla puolisonsa rinnalla ottamassa vastaan hänen viimeisen huokauksensa.

* * * * *

Rouva Elisabeth meni sitten kuitenkin herra Knut Lilljehöökin kanssa naimisiin. Hänen ja herttuan poika kasvatettiin leskikuningattaren luona, ja tämä poika oli hänen ilonsa niin kauan kuin hän eli. Sittemmin oli hän hovimestarittarena ensin kuningatar Kirstillä ja sen jälkeen kuningatar Hedvig Eleonoralla.

6.

Voittoratsastus Preussin halki 1626.

Joulukuussa 1625 kuoli leskikuningatar, urhakka Kristina rouva, Kaarle kuninkaan leski.

Kuningas oleskeli silloin Liivinmaalla, ja sanoma kuolemantapauksesta saapui hänelle juuri kun hän aikoi käydä taisteluun. Hänet valtasi suru, mutta hän kantoi menetyksensä miehuudella, kuten hän aina teki, ja minä kuulin hänen sanovan: "Korkeimman tahtoa ei voi vastustaa. Meillä on kuitenkin vain lyhyt aika oleskeltavana täällä surun ja rasitusten maassa, ja kaikkein parasta on, jos päätteeksi saamme hyvän lopun."

Muutamia päiviä sen jälkeen sai hän voiton Wallhofin luona, jonka jälkeen hän, sotamarskin saavuttua Riiasta sotajoukkoon, jätti päällikkyyden hänelle ja lähti Rääveliin, jossa kuningatar odotti häntä. Kun hän saapui kotiin valtakuntaansa jälleen, vietettiin hänen äitinsä hautajaiset.

Ne olivat Strängnäsissä. Aatelisto oli kuninkaan käskystä saapunut Nyköpingiin, missä ruumis oli liinoihin käärittynä samassa salissa, jota käytettiin Kaarle kuninkaan maatessa ruumiina. Kuninkaan henkikaarti oli myös saapunut Liivinmaalta. Strengnäsin tuomiokirkossa piti piispa, tohtori Lauri, ruumissaarnan; ja valtiokansleri piti puheen, kun kuninkaalliset arvomerkit laskettiin ruumiille. Neljätoista vuotta oli mennyt siitä kuin samassa paikassa vietettiin sama juhlallisuus Kaarle kuninkaan kuoltua — neljätoista vuotta, ja kuitenkin olivat ne kuin kaksi iltaa, joiden välillä on yö ja päivä, vaikkakin päivä oli ollut täynnä työtä, täynnä suruja ja taisteluja, mutta myöskin kunniaa. Aika laskee niin hiljaa laskujaan ja saa taulunsa täyteen, ihminen huomaa tuskin kuinka tunti lisätään tuntiin, kuukausi kuukauteen ja vuosi vuoteen, ennenkuin joku erikoinen tapaus, kauan kaivatun ystävän jälleennäkeminen tai kuten täällä autuaan kuninkaan suru äitinsä hautajaisissa, samalla paikalla kuin puolitoista vuosikymmentä aikaisemmin isän hautajaisissa, pakottaa hänet näkemään ja ajattelemaan pyyhkimätöntä numeroa ajan numerotaululla. Silloin kohottaa ihminen pelästyneenä katseensa ja huudahtaa: Niin pitkä aika on siis kulunut! Niin, nyt olivat menneet kaikki tästä suuresta suvusta! Kuningas yksin oli jälellä ja pfalzkreivitär Katarina; sillä luopiota Puolassa ja hänen jälkeläisiään ei ollut otettava lukuun. Kuinka hartaasti rukoilinkaan Herraa, kun näin tämän kookkaan olennon astuvan eteenpäin tuomiokirkon holvien lävitse ja kun näin surun majesteetillisilla kasvoilla, — kuinka hartaasti rukoilinkaan Herraa, että hän laupiaalla kädellään suojelisi Ruotsin kuningasta. Mutta Herran ajatukset ja tiet eivät ole meidän ajatuksemme ja tiemme. Vielä puoli vuosikymmentä ja vuosi lisäksi, ja suuri kuningas oli päättänyt vaelluksensa ja mennyt sitä tietä, jota meidän kaikkien täytyy kerran kulkea, astuaksemme tuomiolle Herran eteen!

Suuri ihmisjoukko oli virrannut katsomaan suurta hautajaisloistoa. Siitä nyt ei ole paljo puhumista, sillä samoinhan on kaikissa sellaisissa tilaisuuksissa, joissa on jotakin nähtävää. Mutta eräät kasvot joukosta herättivät minussa vilkasta huomiota.

Ne olivat vanhemmat naiskasvot, piirteiltään puhtaat ja kauniit. Tuumin itsekseni, kun näin niiden lempeän, rauhaisan ilmeen, että sellaiselta mahtoi näyttää ihminen, jonka menneen elämän ylitse ei minkään pahojen pimeydentöiden nuhteleva muisto heitä varjoaan. Sille, joka oli kovettunut sodan verisessä leikissä, teki hyvää näiden sisäistä hurskautta, omantunnon rauhaa ja tyytyväisyyttä todistavain kasvojen näkeminen. Minusta tuntui samalta kuin auringon säteen sattuessa jäätyneeseen maahan ja kohottaessa kukkia itse vuorenseinästäkin.

Näin vanhuksen silmien seuraavan kuningasta. Kerran seisoi kuningas aivan hänen lähellään, hän olisi hyvin voinut puhutella häntä, ja hyvä kuningas olisi hänelle vastannut. Mutta minä näin kuinka jalot kasvot kalpenivat pelosta ja kyynelet täyttivät silmät. Hän päästi suotuisan tilaisuuden käsistään, ja hetkistä myöhemmin ei hänen ollut mahdollista enää päästä nähtäviin eikä kuultaviin.

"Mitä tahdotte, vanha muori?" kysyin häneltä koettaen näyttää niin lempeältä kuin voin.

Hän katsoi minuun pitkään, ikäänkuin tahtoisi tutkia, saattoiko hän luottaa ystävällisiin sanoihini.

"Tahtoisin mielelläni puhutella kuningasta!" sanoi hän vihdoin, mutta kääntyi samassa pois. Hän näytti pelkäävän sanoneensa liian paljon.

"Nykyään ei ole helppo asia saada puhutella kuningasta", sanoin tarttuen hänen käteensä, "hänellä on nyt pää täynnä sotaisia ajatuksia…"

"Sodasta juuri tahtoisin puhuakin!" keskeytti mummo ja lisäsi, kun minä hymyilin sille varmuudelle, jolla hän puhui: "Niin, niin, tahtoisin puhua sodasta; nähkääs, minulla on poika siellä, ja minä seison haudan partaalla, voin lukea jo päiväni."

Keskustellessamme olimme hieman loitonneet ihmisjoukosta, ja luultavasti oli vanhus nähnyt silmistäni, että tarkotin hänelle hyvää, sillä ei kestänyt kauan, ennenkuin olin alusta loppuun selvillä siitä, mitä hänellä oli sydämellään.

"Minulla oli tytär", kertoi hän. "Sanottiin hänen olevan kauniin, mutta paavilaiset saivat hänet pauloihinsa. Silloin, kuningas Juhanan aikaan, monet sellaisetkin, jotka tiesivät enemmän kuin me pikku eläjät, eksyivät kuulemaan paavilaisia saarnoja. No hyvä, ja kuningas Sigismundin aikaan sai muuan hänen herroistaan tyttöni, lupasi hänelle tavaraa ja kultaa ja mitä ihanimman elämän monissa linnoissaan, ja hän kuunteli herran lupauksia ja meni sen mukana meren yli kaukaiseen maahan. En kuullut hänestä enää sen koommin, ja mieheni kuoltua muutin tänne Strengnäsiin, josta olen syntyisin."

"Ja poikanne?" kysäisin, koska hän minusta loittoni aivan liian kauas asiastaan.

"Poikani kasvoi luonani ja oli ilonani ja riemunani. Hän kävi täällä koulua, ja minä toivoin hänen kerran voimallisesti saarnaavan oikeaa oppia paavia ja koko hänen joukkuettaan vastaan. Itse tohtori Laurikin — piispa", lisäsi hän selvyyden vuoksi — "taputti minua monta kertaa olalle ja sanoi, että minulla oli oleva kunniaa hänestä, Pietarista, sillä se oli hänen nimensä."

"Niin minäkin luulen, niin vähän kuin niitä asioita käsitänkin", lisäsin minä, kun vanhus hetkiseksi pysähtyi.

"Niin", huokasi hän, "mutta nyt on hän siellä maailmalla, uskottomain ihmisten joukossa, jotka ostavat ja myyvät Jumalan pyhiä armolahjoja kuten muitakin markkinatavaroita. Onneton oli se hetki, jona annoin suostumukseni hänen matkaansa, ja siitä on jo parisen vuotta…"

"Eihän hän kuitenkaan ole enää lapsi", lohdutin häntä. "Tietäähän hän, mitä sanoo ja tekee."

Hän pudisti epäilevästi päätänsä ja kuivasi pois kumpuavat kyynelet.

"Hän ei ole lapsi, ei… sitä hän ei ole; mutta hän ei saa koskaan tehdyksi sitä, mitä aikoi siellä maailmalla. Koko retki on hyödytön retki, ja varmaan ympäröivät häntä suuremmat vaarat kuin kukaan luulee. Sillä nuo mustat jesuiitat, he eivät häikäile Jumalan enkelinkään edessä, jos tämä asettuisi heidän tielleen, mitä he sitten välittäisivät pojastani; ja jesuiitta se täällä kävikin, aivan varmaan, vaikka hän oli puettu merisotilaan pukuun."

Nyt minäkin pelästyin ja olin utelias kuulemaan, kuinka kaiken laita oli; sillä puolalaiset urkkijat eli "koiransilmät", kuten autuas kuningas niitä nimitti, eivät olleet niinkään harvinaisia Ruotsin rajojen sisällä, ja erittäin täällä Strengnäsissä oli piispa salaperäisellä tavalla saanut kuningas Sigismundilta kirjeen, joka oli osotettu Ruotsin säädyille. Mistään sellaisesta ei tässä kuitenkaan ollut kysymys, kuten pian sain kuulla.

"Tänne saapui eräänä päivänä muuan merisotilas, jolla oli mukanaan kirje tyttäreltäni. Hän oli nyt korkean puolalaisen herran leski, ja hänellä oli suunnattomat rikkaudet hallussaan. Hän oli kirjottanut monta kirjettä, mutta ainoakaan ei ollut saapunut perille, ja sentähden lähetti hän nyt luotettavan kirjeentuojan. Hän tahtoi nähdä veljensä ja tehdä hänelle niin suuria lahjotuksia, että veli muistaisi häntä niin kauan kuin elää, vaikkakin surkutteli sokaistua poloista, joka samoin kuin minä, hänen äitinsä, oli tuomittu ikuiseen piinaan lutherilaisen kerettiläisyytensä tähden… niin, semmoista oli kirjeessä, jonka poikani luki minulle!"

"Ja niin lähti hän sisarensa luo?" kysyin.

"Niin hän lähti hänen luoksensa, ei kurjan mammonan tähden, vaan, kuten hän sanoi, koettaakseen onneaan, eikö hän voisi palauttaa sisartaan hänen harhateiltään ja tuoda hänet mukanaan kotiin, vaikka kaikki kulta ja hopea jäisi sinne merien taakse."

"Ja tästäkö aiotte puhua kuninkaalle?"

"Niin", vastasi hän, "jos on totta, kuten sanovat, että kuningas nyt kesäksi menee Preussiin, niin tahtoisin pyytää häntä käyttämään valtaansa pojalleni avuksi… Olen varma, että koko jutussa piilee ilkeä juoni, niin, niin olen!"

Oli totta, mitä vanhus oli kuullut sanottavan, että tänä vuonna oli kysymys Preussista, mutta ulottuiko kuninkaan valta pelastamaan hänen poikaansa vaarasta, sen jätin ratkaisematta. Kuitenkin lupasin hänelle mielessäni, että jos joutuisin hänen poikansa jälille, niin veisin hänen terveisensä pojalle ja koettaisin saada tämän luopumaan vaarallisesta hommasta, johon oli ryhtynyt, että keskellä umpikatolista Puolaa muka käännyttäisi rikkaan lesken. Lopuksi tarvitsin jotakin, johon voisin vedota pojan edessä, jotta hän luottaisi minuun, ja sen sainkin.

Vanhuksen asunto oli jokseenkin lähellä parin riippakoivun juurella, rauhan koti, kuten tuli ollakin sen, missä hurskas ja jumalinen henki asui. Kun astuimme kynnyksen ylitse, meni hän hyllyn ääreen takan luo ja otti sieltä raamatun, jonka kuluneet kannet osottivat kuinka paljon sitä oli käytetty.

"Tässä on nimeni, jonka on mestari Olavi kirjottanut omalla kädellään", sanoi hän, ja häneltä vierähti kyynel irtonaiselle lehdelle, jota hän piteli kädessään. "Jos tapaatte poikani, niin näyttäkää hänelle vain tämä lehti, niin hän kyllä luottaa teihin!"

Siinä oli kaikki, mitä hän voi antaa minulle ohjeeksi. Tyttärensä miehen nimeä ei hän voinut minulle sanoa. Kaikki riippui siis sattumasta. Kuitenkin lupasin hänelle, että jos löytäisin hänen poikansa, niin veisin hänelle äitinsä terveiset ja pyytäisin häntä palaamaan takaisin kotiin. Kuitenkin aiheutti tämä kohtaukseni vanhan mummon kanssa Strengnäsissä sarjan tapauksia, muutamat niin ihmeellisiä, etten voinut oikein ymmärtää niiden yhteyttä, ja olen väliin luullut, että olin noitaämmien leikkikaluna.

Juhannuksen aikaan lähdimme Ruotsin saaristosta ja purjehdimme Itämeren ulapoille. Harvat aavistivat, että oli kysymys Preussista, hedelmällisestä ja rikkaasta maasta monine kaupunkeineen alisen Veikselin ja kaikkien niiden pienten virtojen varsilla, jotka laskevat vetensä Itämeren lahtiin tällä rannikolla, niin sanotuilla Haffeilla. Siirtää sota tänne oli samaa kuin tarttua Puolan valtakunnan kurkkuun, ja kun ajattelee niitä pitkiä sotia, joita meidän maamme oli käynyt melkeinpä lakkaamatta, siitä pitäen kun vanha Kustaa kuningas sulki silmänsä, niin on jotakin suurenmoista tällaisessa astumisessa vihollisen nenän eteen, kuten autuas kuningas nyt teki. Mutta puolalaiset maat olivatkin ylen kurjassa tilassa. Jokainen tahtoi olla herrana eikä kukaan totella, ja sellainen ei käy laatuun ajanoloon.

Mutta vaikka maailma hämmästyi nähdessään Ruotsin kuninkaan nousevan Preussia vastaan, niin vielä suurempaa ihmettelyä herätti, kun nähtiin, miten ripeästi hän pani tämän maan valtansa alle. Kesäkuun 26 p:nä saavuimme Pillauhin, aivan Königsbergin edustalle, ja heinäkuun 12 p:nä olimme voittajaherroina kulkeneet kautta maan aina Saksan valtakunnan ja Pommerin rajoille, niin että kuningas silloin saattoi kirjottaa valtakunnan marskille, "että hänellä paitsi niin monia kauniita maa-alueita oli kuusi- tai seitsemäntoista kaupunkia maassa". Hyvällä syyllä saattoi autuaan kuninkaan rippi-isä, tohtori Johannes Botvidi, sanoa ruumissaarnassaan, että hän vallotti kaupunkeja sellaisella nopeudella kuin olisi vain ratsastanut maan lävitse.

Pillau vallattiin kohta saavuttuamme, jonka jälkeen kuningas purjehti Braunsbergiin, joka sekin vallattiin. Sen jälkeen hyökkäsi hän Frauenburgia vastaan, edelleen Tolksmitiin ja muutamiin muihin pikkukaupunkeihin ja sitten Elbingiin ja Marienburgiin. Heinäkuun 12 p:nä täytyi Dirschaun antautua, ja silloin tehtiin silta Weikselin ylitse. Mewe, Stargard, Putzig ja Zarnowitzin luostari pitkin Pommerin luoteisrajaa joutuivat kuninkaan käsiin.

Kun jouduimme Elbingin edustalle, tahtoi kaupunki aluksi tehdä vastarintaa, vaikkei sillä ollut enempää kuin 600 asekelpoista miestä ja puolitoista sataa palkkasoturia. Kuningas asettui leiriin eräälle kunnaalle, jota nimitettiin Emaukseksi. Etupuolelta suojeli sitä tammimetsä, ja kuningas laitatti lisäksi vallituksen ja suletutti kaupungin maan ja veden puolelta. Hän oli pian etukaupungeissa. Nämä olivat avoimet ja sijaitsivat länteen, etelään ja itään vanhasta kaupungista, joka yksin oli varustettu muureilla ja torneilla, vesihaudoilla ja leveällä vallilla. Se oli erittäin kaunis kaupunki, kadut leveät ja suorat.

Heinäkuun 5 p:nä lähetti kuningas ensin torvensoittajan ja sitten hovimarsalkka Didrik von Falkenbergin ja muutaman everstin vaatimaan kaupunkia antautumaan. Porvarien oli annettava vastauksensa ennen yhdeksää seuraavana aamuna. Kaupunki vaati pitempää ajatusaikaa, mutta ei saanut. He tekivät monia eri ehdotuksia voittaakseen aikaa ja saadakseen lisäväkeä, mutta kuningas vaati järkähtämättömästi, että kaupungin oli määrätyn ajan sisällä annettava lopullinen vastauksensa. Niin koitti heinäkuun 6 p:n aamu.

Kuningas ja osa hänen sotajoukkoaan oli läntisessä etukaupungissa. Kaupungin koillisosassa Schmiedtthorin edustalla oli avoin paikka, josta vei silta kaivannon ylitse etukaupunkiin. Aivan kellon lähetessä yhdeksää tulivat kaupungin lähettiläät sillan ylitse. He eivät olleet vielä ehtineet tehdä päätöstään.

"Mikä vahinko", huudahti kuningas, "jos minut pakotetaan tulella ja miekalla hävittämään niin hyvin rakennettu paikka! Voisin vaatia teiltä muutamia tynnyreitä kultaa pakkoverona, mutta en tavottele teidän rahojanne enkä tuhoanne. Käyn sotaa saavuttaakseni rauhan ja tahdon suojella teidän laillista järjestystänne ja erikoisoikeuksianne, mutta kaupungin portit täytyy teidän avata minulle!"

Ympärillä seisoi joukko esikaupungin väkeä, joka oli kokoontunut kuulemaan kuinka tulisi käymään, hävitetäänkö heidän talonsa ja kotinsa linnotetun kaupungin itsepintaisuuden johdosta vai saisivatko he levossa ja rauhassa hoitaa askareitaan ja nähdä ystävällisen kuninkaan marssivan pois sotajoukkoineen.

Loitommalla oikealla syntyi hieman hälinää. Sen sai aikaan pari miestä, jotka tulivat juosten raastuvalle johtavalta kadulta. He pysähtyivät kuitenkin kohta, niin ettei kukaan kiinnittänyt heihin erikoisempaa huomiota. Mutta minä huomasin pian, kuinka he hiipivät eteenpäin, ikäänkuin peläten tulevansa huomatuiksi, kunnes he saapuivat erääseen paikkaan parin kunnianarvoisan etukaupungin porvarin taakse, jossa he saattoivat päästä kaupungin lähettiläiden huomioon. Toinen heistä oli inhottavan näköinen vanhempi mies. Mutta hän oli kuin pölkystä ja kivestä tehty. Sitä vilkkaampi oli toinen. Hän oli aivan nuori ja kasvoiltaan tavattoman kaunis. Näin kuinka hän viittoi lähettiläille, milloin vain joku heistä käänsi kasvonsa sinne päin. Hän näytti onnistuneen kiinnittämään heidän huomiotaan, sillä näin kuinka takimaiset alkoivat kuiskia keskenään ja lopuksi salavihkaa nykiä pormestaria takista. Pormestari puhutteli parhaallaan kuningasta. Hän ja herrat, jotka olivat hänen ympärillään, eivät huomanneet mitään, ja minä tuskin tiesin näinkö oikein vai oliko se vain kuvittelua. Samassa lausui kuningas katsoen terävästi kalpenevaan pormestariin: "Teillä on valittavana kaksi asiaa, joko olette ystäviäni tai vihollisiani. Jos valitsette jälkimäisen, niin saatte vastata seurauksista! Mutta jos ainoakaan laukaus ammutaan minua vastaan, olen teitä rankaiseva siten, että lastenlapsennekin sitä surevat!"

Silloin juoksi nuori mies esiin. Hän oli aivan kuin joutunut epätoivon valtaan tai toimi ikäänkuin tietämättä mitä teki, jonkun salaisen mahdin vaikutuksen alaisena, ja kun näki vanhemman miehen kasvojen ilmeen, täytyi epäröimättä etsiä niistä selitys tähän odottamattomaan käytökseen. Hän juoksi pormestarin ja lähettilästen luo ja huusi sellaisella äänellä kuin olisi hukkumaisillaan:

"Apuväkeä tulee, apuväkeä tulee!"

Samassa olin hänen rinnallaan ja tartuin hänen käsivarteensa. Hän lyyhistyi kokoon ja vaipui maahan. Minä heitin katseen sinne, missä vanhus oli seissut, mutta hän oli kadonnut. Nuoren puolalaisen, sillä hän oli puettu kuten sellainen, raahasin mukanani ratsumiesten luo kuninkaan taakse. Pidimme häntä kaikki puolalaisena urkkijana, kuten hän kai olikin. Olin nähnyt hänet ennen Braunsbergissa, kun keskusteltiin sikäläisen tuomiokirkon luovuttamisesta, ja oli jo silloin kiinnittänyt mieltäni se into, jota hän osotti, kun jesuiitat ajettiin sieltä. Epäilemättä oli hän muuan niistä puolalaisista aatelisnuorukaisista, jotka saivat kasvatuksensa kuuluisassa jesuiittilaiskaupungissa. Kun kuningas valtasi tämän kaupungin, ei siellä ollut koulussa vähempää kuin 250 oppilasta.

Hänen huudahduksensa ja hänen kiinniottamisensa täällä kaupunginportin edustalla oli silmänräpäyksen asia. Kaupungista saapuneet luottamusmiehet tuskin kuulivat, mitä hän oli heille huutanut, ainakaan ei se tehnyt heihin mitään vaikutusta. Sillä Elbingin kaupunki antautui samana päivänä ja avasi porttinsa kuninkaalle, joka marssi kaupunkiin.

Nytkös alkoi riemu, erittäinkin etukaupungissa.

Kaikki tahtoivat nähdä ja tervehtiä kansanmielistä Ruotsin kuningasta, jota he pitivät vapauttajanaan paavilaisten sorrosta, seikka, jonka kuningas itse katsoi selittävän kuulumattoman menestyksensä tänä kesänä.

Kun kuningas ratsasti ohi kansanjoukon, joka oli kokoontunut Burgthorin edustalle, tuli hän pysähtyneeksi puhuttelemaan lähinnä seisovia porvareita ja kysäisi lopuksi leikillään, tahtoivatko he hänet kuninkaakseen.

"Kyllä!" huudahtivat silloin kaikki yhdestä suusta, ja sitten, kun kuningas ratsasti eteenpäin, kuului katkeamaton huuto: "Tuolla tulee kuninkaamme!" —

"Sinä vangitsit jonkun?" sanoi kuningas minulle illalla ja kysyi, kuka hän oli.

En tiennyt sitä, eikä hänen suustaan päässyt sanaakaan hänen jouduttuaan minun käsiini. Se herätti kuninkaan huomiota; hän käski minun tuoda miehen hänen eteensä, ja sen tein. Mutta kuninkaan onnistui saada häntä puhumaan yhtä vähän kuin muidenkaan.

"Se maksaa henkesi", sanoi vihdoin kuningas, "jollet voi tehdä selvää puolestasi!"

Mutta sekään ei tepsinyt. Minua aivan säälitti nähdessäni, kuinka miesparka taisteli itsekseen. Hetkisen näytti siltä, kuin hän olisi tahtonut langeta kuninkaan jalkoihin, mutta seuraavana hetkenä olivat hänen silmänsä kiillottomat. Hänen kauneutensa vaikutti kuninkaaseen. Hänen oli täytynyt hautoa mielessään syvää surua, joka oli hänet tehnyt melkein tunnottomaksi ulkonaiselle maailmalle. Kun ajattelin vanhan miehen tylyä katsetta, hänen, joka aamulla oli vangin rinnalla, en voinut ihmetellä, että hän oli tahdoton ase sellaisen miehen kädessä. — "Saat ajatella asiaa huomiseen!" sanoi kuningas ja antoi minulle merkin, että veisin vangin pois.

Myöhään yöhön kesti hälinä kaupungissa, ja joka mies sai nähdä vilahduksen kuninkaasta, eikä ihastuksen huudoista tahtonut koskaan tulla loppua. Kun lopulta pääsin levolle ja kulin ohi linnankirkon, jonka solakka torni kohosi niin korkealle, että se näytti vetävän vertoja aivan vieressä sijaitsevalle munkkikirkon tornille, niin soivat urut siellä sisällä. Pysähdyin hetkeksi ja kuuntelin, ja yhä kuvastuivat kauniin nuorukaisen kasvot silmiini.

Pää täynnä vankia koskevia ajatuksia heittäysin vuoteelleni ja näin merkillistä unta. Olin olevinani suuressa kirkossa, jonka holvit olivat niin korkeat, että ne ylettivät taivaaseen, ja niissä humisi ihmeellisen ihana soitto. Joukko ihmisiä käveli edestakaisin, muutamat lauloivat, toiset polvistuivat, ja alttarin edessä oli kova tungos. Herran ehtoollista jaettiin, olin näkevinäni, ja minäkin lähestyin päästäkseni osalliseksi taivaallisista armolahjoista. Juuri astuessani alimmalle portaalle tulivat vastaani ne, jotka äsken olivat olleet pöydässä, ja heidän joukossaan näin Strengnäsin vanhan mummon hurskaat, sydämelliset, vaikkakin surulliset kasvot. Hän tuli suoraan minua kohden; minä menin syrjään päästäkseni hänen ohitseen, mutta hän tuli nytkin minua kohden. Minä pysähdyin päästääkseni hänet ohitseni kummalta puolen hän tahtoi, mutta nyt pysähtyi hänkin ja sulki tahallaan minulta tien. Minä pyysin häntä menemään syrjään, mutta hän vain hymyili hurskaan sielun hymyään ja seisoi liikahtamatta pidellen toisella kädellään raamattua ja toista kättään lepuuttaen sen päällä. Silloin tartuin häneen vetääkseni hänet syrjään, mutta hän seisoi kuten liikkumaton kuvapatsas samalla paikalla. Ikäänkuin hourailun puuskassa, niin etten voinut olla oman itseni herra, olin sieppaavinani puukkoni ja iskin sen vanhukseen. Sydäntä viiltävästi huudahtaen kaatui hän lattiaan, — ja minä heräsin.

Minä heräsin ja niin elävästi näin uneni edessäni, että kesti kotvan ennenkuin voin vapautua siitä kauhusta, joka minut oli vallannut sen kauhean teon johdosta, että saatoin nostaa käteni hurskasta ja turvatonta naista vastaan, joka oli pannut luottamuksensa ja toivonsa minuun. Mutta samalla kertaa kuin uni väistyi syrjään, juolahti toinen ajatus mieleeni, muistin kauniin nuorukaisen, ja nyt näin edessäni sekä hänet että vanhuksen, enkä voinut olla asettamatta heitä yhteyteen keskenään.

Levottomuudella, jota en voi kuvailla, nousin vuoteestani. "Ajatteles, jos hän olisi", sanoin itsekseni, "jos hän olisi vanhuksen poika, ja juuri minä olen ottanut kiinni poloisen nuorukaisen ja siten tullut hänen kuolemansa välikappaleeksi, minä, joka lupasin niin lujasti mennä hänen avukseen ja pelastaa hänet vaarasta! Mutta hän esiintyi vihollisena, eikä hän tahtonut sanoa kuka oli", lisäsin minä puolustautuakseni omantuntoni edessä. "Olen tehnyt vain velvollisuuteni! Jollei hän ole Ruotsin vihollinen, miksi tämä vaikeneminen?… Mutta vaikeneminen voi toki olla hyvänkin verhona, samoin kuin maa kätkee sekä hyviä että pahoja juuria helmaansa. Vasta kun ne versovat esiin, tuntee ne ja saattaa ne erottaa toisistaan."

Siihen suuntaan kulkivat ajatukseni. Näköjään tämä nuori mies oli syypää, siinä kaikki mitä voin huomata, ja ajatus, että tämä näennäisyys saattoi pettää, erittäinkin, kun näin edessäni niin jalot kasvot suurine puhuvine silmineen, — tämä ajatus vei minut epätoivoon. Minä päätin lähteä vangin luo ja nousin pukeutuakseni.

Oli aivan hiljaista. Ulkona kauniissa kaupungissa oli hälinä lakannut; kuulin ainoastaan marssivan patrullin väsyneet askelet, kun se kulki sen talon ikkunain editse, mihin minut ja muutamat muut kuninkaan henkisotilaat oli majotettu.

Tämä talo sijaitsi kaupungin kaakkoisosassa aivan lähellä hospitaalikirkkoa. Burg-thorilta kulki katu tämän kirkon luo, ja lähellä oikealla kohosi korkea torni, jonka takana oli oivallinen puutarha, mikä kuului kouluun eli kollegioon. Tämän tornin ja hospitaalikirkon välillä sijaitsi talo, jossa majailin. Se oli vanha, harmaa rakennus, muurit tavattoman paksut, joka osotti, että talo oli varmaankin rakennettu ristiritarien aikaan. Pohjakerroksessa oli minun huoneeni.

Olin pian pukeutunut. Ohitse marssiva patrulli oli aikoja sitten mennyt menojaan, mutta siitä huolimatta kuulin askeleita ja tunsin ilmanvetoa aivan kuin ikkuna olisi ollut auki. Aluksi en siihen paljon kiinnittänyt huomiotani, mutta kun avasin oven, kävi veto niin kovaksi, että päätin tutkia sen syytä ennen lähtöäni. Yö oli valoisa, mutta pienessä huoneessa mataloine ikkunoineen oli siitä huolimatta jokseenkin pimeänhämärää.

Sulettuani oven ja varmistuttuani, että ilmanveto jatkui, aloin etsiä sen syytä, mutta en voinut löytää sitä. Ikkuna oli sulettu eikä sitä näyttänyt avatun moneen pitkään päivään. Ylipäätään oli huone sellainen, ettei siinä nähtävästi oltu asuttu pitkiin aikoihin, ja sänky oli kiireen kaupalla siirretty hetken tarvetta varten seinään kiinni, jossa se nyt seisoi. Ei ollut edes mitään tulisijaakaan.

Monta kertaa käännyin ympäri ja aloin jo pitää etsintääni toivottomana, kun huomasin esiinpistävän pienan vuoteeni takana seinällä. Menin sinne ja ojensin käteni, en juuri siksi, että olisin sieltä uskonut löytäväni mitä etsin, mutta sentään halusin tarkastaa tätä esiinpistävää kapeaa seinäpilaria. Ja sieltä ilmanveto tuli kun tulikin.

Vedin nopeasti pois raskaan sängyn. Pilari oli ovi, joka oli ponnahtanut auki. Silloin en voinut nähdä, mutta huomasin myöhemmin, että se oli salaovi, jonka salasalvan olin jollakin levottomalla liikkeellä unissani saanut aukeamaan. Sitä en nyt ajatellut, kun vihdoinkin sain selville, mistä ilmanveto tuli, mutta päässäni välähti ajatus, että minun täytyi tutkia, mihin ovi vei, ja vielä enemmän veti mieleni siihen, kun aukon lävitse kuulin ikäänkuin kaukana puhelevia ääniä.

Pelottomasti ja hiljaisin askelin menin pimeään holviin, johon ovi vei. Pian löysin portaat, jotka veivät ylöspäin, sitten seurasi pitkä käytävä, joka näytti ulottuvan pitkin koko taloa ja nähtävästi oli laitettu itse muuriin. Se päättyi kiertoportaihin. Kun olin päässyt niistä ylös, jakaantui käytävä kahtaanne. Olisi ollut parempi minulle, jos olisin valinnut sen, jota en valinnut. Se, jota läksin kulkemaan, vei minut erääseen avoimeen eteiseen, josta talon pääportaat veivät talon muihin osiin. Suuri ja korkea, taidehikkaasti kiveen hakattu ikkuna ulkoseinällä päästi sisään riittävästi valoa, jotta saatoin erottaa niin hyvin portaat kuin niiden molemmin puolin juoksevan ristikkoaidan, joka sekin oli hakattu kivestä. Leveät upeat portaat veivät kaikkien kerrosten kautta ulos suureen sisäänkäytävään, jota ympäröivät ja koristivat kiviveistokset. Tämä sisäänkäytävä oli ollut sulettu, eikä suuria tammiporttejakaan näkynyt pitkiin aikoihin liikutetun saranoiltaan. Me, jotka olimme majotetut taloon, olimme käyttäneet toista syrjäisempää sisäänkäytävää.

Vasemmalla porrasten edessä oli ovi huoneustoon. Minä onnistuin ilman melua työntämään tämän oven auki ja tulin aivan pimeään huoneeseen. Mutta katseeni ehdittyä hieman tottua mustaan yöhön siellä, näin toki etäisimmällä seinällä valojuovan, ja taasen kuulin puhuvia ääniä, mutta paljon lähempää.

Menin aivan hiljaa eteenpäin valojuovaa kohden. Tämä tuli parin tumman ja raskaan uutimen välitse, jotka olivat erottuneet hieman raolle ikkunan edessä tämän ja sisemmän, paljo suuremman huoneen välillä. Tämä sisempi huone oli kokonaan valaistu useilla vahakynttilöillä, jotka paloivat suuressa, monihaaraisessa kynttiläjalassa, joka oli puhtaasta hopeasta ja seisoi pöydällä huoneen etäisimmässä nurkassa. En ollut koskaan nähnyt mitään niin säteilevän koreaa ja ihanaa kuin tämä huone. Luulin kyllä, että autuas kuningas, kun hän jolloinkin otti vastaan vieraiden valtojen lähettiläitä, esiintyi saavuttamattomalla loistolla, kuten kuninkaallinen majesteettius vaati, mutta se ei ollut mitään sen rinnalla mitä näin täällä. Seinät olivat lattiasta kattoon peitetyt kallisarvoisilla maalauksilla, ja niiden välissä oli kiviveistoksia ja muita koristuksia, jotka säkenöivät kullasta ja hopeasta. Penkeillä virui oivallisimpia kultareunuksisia päänalusia, ja lattiata peitti kallisarvoinen, pehmeä matto.

Kaikkea tätä en kuitenkaan nähnyt heti, tai vaikka näin sen, en ajatellut sitä. Vasta sittemmin on se vähitellen selvinnyt muistossani, vaikka aluksi vähemmän tärkeät seikat eivät olleet tai olivat vain osittain olemassa ja vasta sitten sukeltavat esiin, seikka toisensa jälkeen, kunnes koko kuva on täydellinen, sekä itse keskus että sen kehys.

Puhuvat äänet ne ensiksi kiinnittivät huomioni. Ne kuuluivat viereisestä huoneesta, mutta puhujat tulivat pian sieltä. Ensin tuli kiihkein askelin ja elein nuori mies, ja sydän seisoi liikkumatonna rinnassani, kun sain hänet oikein näkyviini.

Hän oli nuori, kaunis puolalainen, jonka itse olin vienyt vankeuteen ja jonka luo olin juuri lähtemäisilläni, kun olosuhteet toivat minut tähän huoneeseen. Kohta hänen jälestään syöksi sisään ristissäkäsin ja rukoilevin elein nuori tyttö, jos mahdollista vielä kauniimpi kuin nuorukainen. Hän oli kalpea, ja mustat kutrit, jotka valuivat alas jalokiviä salamoivan pääkoristeen alta, saivat vaaleuden vielä enemmän pistämään silmiin. Käsivarsissaan oli hänellä kultaiset rannerenkaat, jotka välkkyivät joka liikkeellä, ja solakalla vyötäröllä oli helmitetty uumavyö, josta riippui pari pitkää kultanauhaa alas valkoiselle silkkihameelle.

"Ei, ei ikinä… en voi sitä tehdä enkä tee!" huudahti nuori mies.

Hän puhui saksaa, jota ymmärsin hyvin, ja nuori neitikin käytti tätä kieltä, vaikkakin hän silloin tällöin sekotti mukaan italialaisen sanan.

"Mutta sano sitten, mio caro, sano sitten", pyysi nainen kyyneleet kauniissa silmissään, "mitä sinut tahdotaan tekemään?"

Nuorukainen pysähtyi äkkiä, tarttui neidin käsiin ja katsoi pitkään tämän silmiin, ja hänen kasvojensa kovuus näytti silloin lievenevän, tai oikeammin näytti kuin hänen sielunsa jännitys olisi hieman höltynyt.

"Mitäkö minut tahdotaan tekemään?" kertasi hän harvakseen, ja sitten pudisti hän päätänsä. "Niin, niin, voithan sinä sitä kysyäkin, sillä sinä olet puhdas ja hyvä; mutta sentähden älkööt korvasi koskaan kuulko sitä hirveää ehtoa, joka minulle on asetettu sinun kätesi voittamiseksi."

"Ehtoa?" huudahti neiti, ja hänen silmistään heijasti onni, jota hän tunsi, sillä hän näytti olevan nuoren miehen voittamaisillaan. "Tarvitaanko muita ehtoja kuin minun tahtoni…? Kuka täällä asettaa ehtoja, kuka ottaa itselleen sellaisen oikeuden?… Tule, lähtekäämme tästä julmasta maasta, jossa niin monet asiat nousevat onnemme tielle, ja lähtekäämme Italiaan! Siellä onni kukoistaa, eikä siellä mikään häiritse rakkauttamme. Mitä merkitseekään minulle mitä uskot, kunhan et vain unhota uskollisuuttasi Marialle?"

"Ah, Maria", huokasi nuorukainen, "onni täytyy tuntea eheänä, tai muuten se pakenee; ja usko minua — omatunto, omatunto, se painaa raskaasti ihmisen onnen vaa'assa. Tai sano minulle, kuinka voisi sinun henkesi tuntea autuutta, kun tietäisit minun kärsivän hornan tuskia, kuten uskot kerettiläisen tulevan kärsimään? Se onni, jonka luulet silloin omaavani, on vain aistien hurmausta, joka katoaa, kun viini on juotu loppuun ja sinulla on tyhjä pikari kädessäsi…"

"Et rakasta siis minua? Olet kuin tähdet ylhäällä taivaalla; nekin näyttävät tuikkivan kirkkaimmin ja palavan lämpimimmin, kun täällä alhaalla on kylmintä ja pimeintä!"

"Rakastan sinua liian paljon, Maria", vastasi nuori mies, "ja teen niin siksi, että sydämesi on lämmin ja puhdas, kuten kukka, jonka terään eivät vielä maailman tuulet ole puhaltaneet myrkyllistä pölyään. Rakastan sinua myös sentähden, että olen toivonut ja toivon yhä, että kerran kohtaamme toisemme totuuden Herran edessä samassa hääpuvussa…"

"Ei, ei… pois tämä raskas vakavuus! Se on kuin kylmä merituuli, se kietoo pelkkää sumua sydämeni ympärille. Olen tyytyväinen, kun tiedän, että rakastat minua, enkä tahdo mitään ehtoja, vaan tahdon antaa kaiken, jopa henkenikin, jos vaadit sen, kiinnittääkseni sinun rakkautesi minuun."

"Ja jos ottaisin sinun sanastasi kiinni, jos sanoisin sinulle: jos tahdot tulla omakseni, niin täytyy sinun jättää kaikki tämä loisto ja kaikki tämä rikkaus ja lähteä pois maahan, jossa vuodessa on pitempi talvi kuin kesä ja vuorokaudessa pitempi yö kuin päivä, — maahan, jossa myös osataan rakastaa ja antaa henki rakkauden tähden, mutta jossa rakkautta ei pidetä niin erillisenä, että se voi elää ja kukoistaa, vaikka kaikki muu kuolee… Tule mukanani siihen maahan ja sinä olet tuleva onnelliseksi minun onneni kautta!"

Nyt oli kauniin tytön vuoro vaipua ajatuksiin. Hän loi silmänsä maahan ja seisoi kauan vaiti.

"Ja kaikki tämä on siis tullut", sanoi hän sitten, "kaikki tämä on kohonnut päähäsi erottuamme Braunsbergissä, ja sinun piti ratsastaa tänne Elbingiin lupaamaan kaupungille avunlähetystä… kuinka on tämä muutos tapahtunut?"

"Avunlähetystä… ha, ha, miltä se sana kuuluu sellaisilla huulilla kuin sinun, Maria!… Ah, minä kurja, minä tahdoin itkeä verta ja kuolla tuhansia kertoja ainoastaan voidakseni hetkiseksi… ei, Maria, älä kysy minulta… älä puhu mitään!… Toivoisin olevani kuollut!"

Hän oli aivan epätoivoissaan. Hän väänteli käsiään, löi vasten rintaansa, ja kului hyvän aikaa ennenkuin hän voi kuulla mitä neiti sanoi. Tämä puolestaan näytti olevan yhtä suurten tuskien vallassa kuin nuori mieskin.

"Minä en päästä sinua", sanoi tyttö vakavuudella, joka teki hänet monin verroin kauniimmaksi, "en päästä sinua ennen kuin olet sanonut minulle kaiken! Aavistan, että rakkauttamme tahdotaan käyttää muiden tarkotusten välikappaleena… minä kyllä kestän, sano minulle, sano, oi, pyydän sinua… mitä on pantu sinulle ehdoksi saadaksesi käteni?… Minä alistun kaikkeen, paitsi siihen, että menetän sinut… Sano minulle tämä ehto!"

Mies kalpeni, ja hänen silmänsä loistivat tuskan loisteella. Hän tarttui neidin käteen ja sanoi vapisevin huulin: " Ruotsin kuninkaan kuolema!"

Nämä sanat saattoivat tuskin vaikuttaa syvemmin minuun kuin tyttö parkaan. Hän astui kauhuissaan pari askelta takaperin ja peitti kasvonsa käsillään.

Nyt oli minulle kohtaus aamulla kaupunginportin edustalla aivan selvä. Nuorukaisen taistelu vapautuakseen siitä mahdista, joka vaati häntä murhantöihin, se hänet sai esiintymisessään epäröimään ja lopuksi pysähtymään puolitiehen, kun hän juoksi esiin pormestarin luo. Lisäksi alkoi minulle käydä selväksi, että minulla oli täällä edessäni se, jota etsin, ja jonakin hetkenä olin ikäänkuin näkevinäni vilahduksen yhtäläisyyttä puolalaispukuisen upean miehen ja Strengnäsin mummon hurskaiden kasvojen välillä. Tämä oli jesuiittain pirunpeliä, kuten heti aavistin. He eivät voineet mielisuosiolla sulattaa sitä häpeää, jonka olivat kärsineet Braunsbergissä, kun heidät ajettiin sieltä pois, ja lisäksi suuren ja kallisarvoisen kirjakokoelmansa menetystä. Jo Riiassa oli kuninkaalla ollut kohtaus heidän ja vanhan "Luostari-Lassin" kanssa, joka silloin oli päässyt ehein nahoin, vaikkakin maailmaan levitettiin toinen toistaan pahempia huhuja kerettiläiskuninkaan raa'asta menettelystä häntä ja hänen veljeskuntaansa kohtaan. Keitto oli siis ollut kauan tulella ja nyt se oli valmiiksi kiehunut; puuttui vain poikanen, joka sen tarjoaisi kuninkaalle, ja siihen oli tätä nuorukaista käytettävä.

Veri kiehui suonissani, ja minä tempasin jo uutimen syrjään ja kohotin käteni lyödäkseni ikkunan sisään, mutta silloin näin aamullisen inhottavan näköisen miehen astuvan huoneeseen, ja se pidätti minut. Kahdestakin syystä en tahtonut menetellä liian äkkipikaisesti. Ensiksikin tahdoin nähdä asian kehittyvän alkamaansa suuntaan, niin että saatoin käydä avuksi nuorelle miehelle, jonka nyt otaksuin olevan Strengnäsin mummon pojan; — toisekseen olivat he nyt kaikessa tapauksessa käsissäni niin yksi kuin toinenkin. He eivät voineet minulta paeta.

Ruma mies seisottui nuoren parin eteen ja suuntasi hyväksi aikaa katseensa nuorukaiseen. Sen jälkeen kohotti hän hitaasti kätensä ja sanoi:

"Henki hengestä! — Mitään vaalia ei ole!"

"Enkä minä tarvitsekaan valita! Ah, kuinka voinkaan olla enää kahden vaiheella, kun olen nähnyt hänen jalot, majesteetilliset kasvonsa ja kuullut hänen puhuvan, — puhuvan minullekin, murhaajalle, lempeyden ja jalomielisyyden kieltä…. Ei, tuhat kertaa ei! — Annan ilolla henkeni kuninkaani puolesta!"

Kamala, hirvittävä hymy väreili kivikovilla huulilla. "Poikani, puhut ajattelemattomia sanoja", sanoi hän, "ja lupaat jotakin, jonka kauhuja et tunne… Älä anna hetken ihastuksen itseäsi hurmata… meillä on vielä yllin kyllin aikaakin, jotta ehdit tyyntyä ja ottaa järkesi vangiksi."

Nuori mies oli ihastuttavan kaunis, kun hän vastasi, ja hänen katseensa leimusi.

"Aika ei voi muuttaa päätöstäni", sanoi hän. "Minä menen kuninkaan luo ja sanon hänelle koko totuuden… hän on liian suuri ja jalo langetakseen sellaisiin verkkoihin kuin ne, jotka teidän luihu kavaluutenne on punonut synkimmän pimeyden langoista. Sellainen oli tarkotukseni, ennenkuin veit minut pois vankeudesta ja toit tänne…"

"Poloinen nuorukainen, et tiedä, mitä sanot", keskeytti hänet kivikasvoinen. "Katsos häntä, joka koko viattomalla sydämellään on kiintynyt sinuun, ajattele siskoasi, joka heittää koko toivonsa sinuun, ajattele kunniaa, joka sinua odottaa, muistoa, joka tulee osaksesi tässä maailmassa, kun olet ainoan autuaaksitekevän kirkon vapauttanut suurimmasta ja vaarallisimmasta vihollisestaan! Ajattele kaikkea tätä, ja sano sitten ajatuksesi!"

"Vade retro satanas — mene pois, saatana!" oli nuorukaisen ainoa vastaus.

Hän kääntyi ja kulki huoneen lattiaa sitä ikkunaa kohden, jonka ääressä seisoin. Ja sydämeni paisui ylpeydestä nuorukaisen tähden, joka tosin oli ollut lankeamaisillaan, mutta jonka voitto nyt juuri sen johdosta tuli sitä ihanammaksi. Koko hänen ryhtinsä osotti, että hän oli täysin tietoinen siitä uhrista, jonka hän oli kantamaisillaan sovitukseksi siitä, että oli hetkiseksi unhottanut velvollisuutensa ja omantuntonsa äänen.

Nuori neiti oli kaiken tämän aikana ollut vaiti, mutta hartain ihailu kuvasteli hänen katseissaan, joilla hän seurasi niin nuorukaisen sanoja kuin vaihtelevia kasvojen ilmeitäkin. Nyt astui hän esiin, ja hänen ryhtinsä ja liikkeensä olivat ruhtinaalliset. Hänen suuret silmänsä sätelivät, ja jalolla otsalla loisti neitseellisen viattomuuden majesteetillisuus.

"Minunkin henkeni on otettava", sanoi hän, "sillä minä en voi sallia, että hiuskarvaakaan taivutetaan Pohjolan kuninkaan päästä!"

Nuorukainen kääntyi näiden sanojen kauniin helähdyksen satuttamana, ja neiti heittäytyi hänen syliinsä. Vanha kivinaama seisoi siinä kuin lahonnut pajunkanto parin solkevan ritvakoivun edessä. Saattoi nähdä kuinka tyynen pinnan alla joku päätös ponnisteli kypsyäkseen. Silmän hirveä tuimuus ja lujasti yhteen puristetut huulet osottivat, että se mikä liikkui hänen sielussaan tarvitsi aikaa päästäkseen täyteen selvyyteen. Epäilemättä oli viimeksi tapahtunut juonittelijalle jotakin aivan odottamatonta, joka tekisi tuhoja, jollei sitä tuhottaisi. Ja tämä viimeinen tehtävä oli paljo vaikeampi asia, kun se koski tätä naista, kuin silloin, kun se koski nuorta miestä.

"Tarvitaan vain", jatkoi neiti, "tarvitaan vain sananen minulta jalolle sukulaiselleni, hänen majesteettinsa kuningas Sigismundin ylimmälle sotapäällikölle, ja kauniit tuumanne ovat tehdyt tyhjiksi… Oi, kuinka julmaa, että Herran palvelijat kulkevat veripolkuja!"

"Koniecpolskylle!" jupisi kivikasvoinen, ja ilkeä hymy avasi taasen hänen huulensa.

"Mutta minä voin nopeammin viedä viestin perille!" huusin minä lyöden ikkunaan.

Tahdoin syöksyä esiin ja ottaa kiinni katalan konnan. Tässä oli pelastettava kolmen ihmisen henki, ei ainoastaan kuninkaani, vaan myös niiden kahden, joiden jalon päätöksen täällä olin kuullut.

Mutta samassa sammutettiin kynttilät, ja seinä — en tiedä mistä se tuli, mutta se työnnettiin eteen tai putosi alas tai nousi ylös lattiasta — aivan läpitunkematon seinä teki tyhjäksi kaikki koetukseni päästä huoneeseen.

Kuulin kähisevän äänen siellä lausuvan muutamia sanoja, joiden sisältöä en kuitenkaan voinut saada selville. Luonnollisesti oli se kivikasvoisen käsky molemmille rakastaville, vaikkakin seinä tukehdutti äänen, jotta se kuului vain kahinalta.

Nopeasti kuin ajatus juoksin takaisin salakäytävään. Olin täysin vakuutettu, että tätä tietä kivikasvoinen tulisi kulkemaan, ja siunasin unta, joka välillisesti oli johtanut minut löytämään oven. Mutta sielläkin oli ovi työnnettynä eteen. Käytävä ei haaraanturiut, kuten mennessäni ylempään kerrokseen, oli jälellä vain se käytävä, joka vei alas huoneeseeni. Purin hampaani yhteen vihasta. Mutta jostakin kautta täytyi heidän kai tulla ulos talosta, ja minä riensin vartioimaan kaikkia uloskäytäviä.

Mutta kaikki vaivani olivat turhat. Kukaan ei poistunut vanhasta talosta, eikä minkäänlaiset äänet ilmaisseet, että siellä oli ketään elävää olentoa, lukuunottamatta niitä harvoja huoneita, jotka oli luovutettu kuninkaan henkisotilaille.

Kävelin edestakaisin oikein tietämättä mihin minun olisi ryhdyttävä. Mutta tuntien kuluessa alkoi asia näyttää minusta mitä ihmeellisimmältä ja niin mahdottomalta, että minä aloin aivan etsiä todisteita vakuuttaakseni itseäni, ettei kaikki tyyni ollut vain unen jatkoa. Että itse omassa persoonassani olin paras todistus, en tullut ajatelleeksi. Riensin vankilaan ja kysyin vankia.

Kyllä, hän oli siellä, sanoi vartia, — mutta kun minä vaadin häntä hankkimaan siitä varmuuden, olikin vankila tyhjä. Minua kalvoivat tunteet, jotka melkein olivat minulle vieraat. Minua suututti perin katkerasti, että kivikasvoinen roisto oli päässyt minulta pakoon, ja ajatellessani sitä vaaraa, joka uhkasi kuningasta, jouduin rajattoman levottomuuden valtaan.

Kesti kauan, ennenkuin löysin jälkeäkään vangista, kauniista neidistä tai vanhasta jesuiitasta; mutta vihdoin olin kuitenkin heidät tapaava jälleen niin merkillisissä olosuhteissa, että olen harvoin sellaisissa ollut.

7.

Kuninkaallinen lahja.

Puhutaan ylistellen autuaan kuninkaan anteliaisuudesta, ja siihen onkin syytä. Sille, joka oli mukana ja näki omin silmin, millainen oli laita ja millaista sitten tuli, sille, joka lisäksi tiesi kuinka vähät varat hänellä oli liikutettavana, sille näyttäytyy hänen suuruutensa saavuttamattomana juuri hänen anteliaisuudessaan. Minä miespahanen ymmärrän tosin vain vähän siitä, että kirjataito on niin suureksi hyödyksi, mutta kuulin usein autuaan kuninkaan puhuvan siitä, ja kuulin myös autuaan herrani, valtakunnan marskin, puhuvan siitä ja minä uskon heitä. Sen verran käsitän myös, että minulla on kuolematon sielu ja että sen on saatava hoitonsa ja ravintonsa yhtä hyvin kuin ruumiinkin, että ihmisen täytyy saada muutakin ravintoa kuin lihaa ja leipää. Sentähden tarvitaan kouluja, ja koska on ero pienten ja suurten välillä, tarvitaan alempia ja ylempiä kouluja.

Mutta kaikilla, ylhäisillä kuten alhaisillakin, on kuitenkin sama määrä ja tarkotus: Jumalalle ainoalle kunnia! Siinä yhtyvät korkein oppi ja suurin yksinkertaisuus yhtä varmasti kuin kaikkien meidän vaelluksemme täällä maan päällä päättyy hautaan. Siellä ei kysytä, mitä tietä olemme kulkeneet hankkiessamme tietomme ja taitomme, vaan ainoastaan ovatko ne oikeata laatua, ja talonpoika auransa äärestä voi siellä käydä kenraalin edellä, joka sotatantereen tykin jyrinässä on niittänyt voittoja.

Kukin tarvitsee mestarinsa, ja autuaalla kuninkaalla oli mestarinsa myös opin alalla. Hänestä oli mieluinen ja suloinen lohdutus istua kirja kädessä ja harkita mitä oppineet miehet olivat ajatelleet. Siinä hän oli isäänsä ja isoisäänsä. Monta monituista kertaa, kun palasimme kotiin sotakentältä, oli minun kutsuttava hänen nuoruudenopettajansa, herra Juhana Skytte hänen luoksensa, eikä silloin ollut puhetta muusta kuin pelkistä oppineista aineista. Kuningas kyseli, herra Juhana vastaili. Latinaa ja kreikkaa, ja mitä ne oppineet asiat nyt ovatkaan nimeltään, autuas kuningas sekä luki että puhui. Tulisimman sodankin aikaan, kun olimme parhaallaan retkellä, näin kuninkaan, milloin oli joutohetki, tarttuvan kirjaan. Kerran istui hän teltissään ja luki kirjaa, jonka joku Hugo Grotius oli kyhännyt kansainvälisestä oikeudesta. Valtakunnan kansleri tuli silloin kuninkaan luo, joka pani kirjan pois ja sanoi hymysuin katsellen herra Akseliin:

"Toivoisin, että Hugo Grotius olisi luonani; osottaisin hänelle, mikä erotus on teorian ja käytännön välillä."

Ja totta kai onkin, että toisinaan on helpompi kirjottaa jostakin asiasta kuin toteuttaa se käytännössä.

Autuas kuningas rakasti oppia ja tahtoi, että hänen valtakunnassaan jokainen joka tahtoi kunnostautua opinuralla, saisi siihen tilaisuuden; ja häntä ympäröiviä eturivin miehiä elähdytti sama henki. Ah, monet monituiset saavat kiittää tämän kuninkaan ja hänen lähimpiensä opinrakkautta siitä, että ovat päässeet tiedon tarhaan noutamaan viisautta isänmaan hyödyksi ja kunniaksi. Sillä kansalliseksi tahtoi kuningas tehdä opinkin, vaikka useimmat oppineet puhuivat ja opettivat latinaksi.

Mutta paljo huolta ja monia suruja oli autuaalla kuninkaalla tällä alalla, ennenkuin hän saavutti mitä tahtoi, ja valtakunnan ensimäisen oppilaitoksen laita oli hänen ensimäisinä hallitusvuosinaan niin huonosti, että sitä nyttemmin tuskin uskotaan, kun siitä kuullaan puhuttavan.

Uplantilaisessa ratsuväessä oli muuan ratsumies, joka ensin oli aikonut tulla papiksi, ja monet kai sieltä lähtivätkin sotaan, vaihtaen kirjan miekkaan, — tämä ratsumies oli nimeltään Jaakko, ja hän oli urhoollisimpia ja huimapäisimpiä miehiä joukossaan. Mutta kuten sanottu on, hän aikoi ensin papiksi. Näin hänet ensi kerran puettuna naiseksi, tietysti se oli hirvittävän suuri ja väkevä nainen, ja kuitenkin oli hänen näyteltävä hovineitoa, oikeastaan vanhaa sotaurhoa, joka neitoseksi pukeutuneena tahtoi päästä rakastettunsa neitsytkammioon.

Olivat näet tulossa Juhana herttuan ja Kaarle kuninkaan tyttären, neiti Maria Elisabethin häät, ja Upsalan oppinut professori Johannes Messenius oli juhlallisuuden lisäämiseksi kyhännyt kometian, jolla oli nimenä "Signill", mikä oli kuninkaan tyttären nimi. Kaikkiaan oli valittu neljäkymmentä ylioppilasta esiintymään leikissä, ja niistä neljän nuoren aatelisherran oli näyteltävä naisväkeä. Aatelittomaan joukossa oli ratsumies Jaakko, ja hän oli olevinaan Habor. He harjottelivat Upsalassa professorin luona, ennenkuin lähtisivät Tukholmaan, ja eräässä sellaisessa harjotuksessa minä sain nähdä Jaakko Haborin puettuna hovineidoksi.

Hauskasti se alkoi ja loppui vielä hauskemmin, vaikkakin tuli surua ja vaikerrusta jälkeenpäin. Minä olin monien muiden mukana saanut luvan katsella tätä ihanutta, ja minä muistan usein istuneeni sydän kurkussa, kun näin ja kuulin, kuinka muinaisinakin aikoina kavaluus ja vilppi kutoivat verkkojaan.

Habor oli norjalainen kuninkaanpoika, joka lähti Hotunaan kosimaan sveakuninkaan tytärtä Signilliä, ja sen hän tekikin, jonka jälkeen hän taasen lähti matkaansa, luvattuaan Signillille palata pian jälleen. Sillä välin tuli toinen kosija Saksanmaasta. Signill, jota hänen isänsä piti ankarasti vartioituna, kysyi muutamalta neitosistaan, minkä näköinen saksalainen kosija oli, ja me nauroimme kaikki, kun neitonen sanoi, että sulhasella tosin oli kauniit kasvot, mutta

"hän on kuin vuohi puheeltaan, ja jalat on kuin olki vaan, ei muuten suuri kunnossaan. Pahoja paljo tapoja on hällä, kirosanoja, 'Potz-donnereita' täynnä suu, hattuineen pöytään istuutuu."

Mutta muuan paha ja häijynilkinen neuvonantaja kylvi vihaa Signillin veljien ja Haborin veljien välillä, jotka silloin oleskelivat immen isän luona, niin että jälkimäiset kaatuivat taistelussa edellisiä vastaan, ja edellisetkin löi Haborin miekka, kun hän saapui jälleen. Habor ajoi pois myös saksalaisen kosijan, mutta hänen täytyi itsensäkin lähteä Ruotsista. Signillin kutsumana tuli hän kuitenkin takaisin, puettuna samettiseen neitsytpukuunsa.

Hän ilmotti olevansa vieraan kuninkaan tytär, joka tahtoi oppia naisten käsitöitä Signilliltä, ja Signill otti hänet vastaan ja kehotti häntä liittymään muiden neitostensa joukkoon. Mutta siihen sanoi valepukuinen Jaakko-Habor olevansa liian ylhäissyntyinen.

Nyt oli hyvä Jaakko poikani luonnoltaan hieman kömpelö, eivätkä hänen suuret kouransa oikein sopineet ompeluneulaa käsittelemään, joten hän näytti aika hassunkuriselta; mutta ei siinä kyllin, ylhäiset herrat, jotka näyttelivät muita naisosia, ilvehtivät ilmeisesti hänen kanssaan. Itse Signillkään ei voinut olla salamyhkään sanomatta pistosanoja hänen korvaansa, ja innoissaan sanoivat he pistosanansa niin ääneen, että me kaikki kuulimme ne ja purskahdimme nauruun. Tätä ei Jaakko voinut sietää, ja hän mietti, kuinka rankaisisi pilkkaajiaan.

Kun hän sentähden tuli kometian siihen kohtaan, jossa Signill tuntee Haborin, ja valepukuinen rakastaja kysyi lemmityltään, rakastiko tämä jotakin, koska niin huokasi, ja kun Signill silloin vastasi rakastavansa Haboria, sanoi Haborin näyttelijä, kuten hänen piti sanoakin:

"Unohda huoles, armahani, nyt Habor seisoo rinnallasi, —"

mutta lisäsi vihasta salamoivin silmin: "ja minä näytän sinulle, kuka olen!" — antaen Signillille samassa korvapuustin, jotta tämä kaatui nurinniskoin.

Syntyi hirvittävä metakka: professori itse, oppinut herra Johannes Messenius, syöksi keppi sojossa Jaakko parkaa kohden. Mutta tämä väänsi kepin pois suuttuneen herran kädestä, — se oli hänelle lapsen leikkiä, niin väkevä hän oli, ja joutumatta ymmälle kaikesta hälinästä ja huudoista ympärillään meni hän niin lähelle katsojia kuin mahdollista ja sanoi hyväntahtoisesti hymyillen: "Tietäköön jokainen, etten kauemmin aio olla näiden valepukuisten marakattien ilveilyn esineenä… Minut piti hirttää, sillä sellainen on Haborin loppu tässä leikissä, ja jollei kukaan muu sitä tee, teen sen itse, sillä kirjan lyön seinään tästä hetkestä lähtien; luulen, että armollinen kuninkaamme tarvitsee paria vahvaa käsivartta, ja sellaiset voin minä tarjota. Sentähden sanon kuten Habor, kun hänet on vietävä hirsipuuhun meren taa:

"Hyvästi, Signill kaunoinen, suo jäädä kuivaks poskuen. Hyv'yötä koko katsomoon, mi ystäväänsä muistakoon, ei ihmetellen kaaduntain, ei panetellen muistoain."

Hänen voimakas äänensä kuului kaiken ylitse, ja lopuksi oli hänen puhuessaan aivan hiljaista. Kun hän oli lopettanut, huusi professori, että hän oli "kunniansa unhottanut lurjus, kun niin saattoi vääntää kauniin kometian mullin mallin", mutta Jaakko hymyili niin tyynesti, ja heittäen neitsytpukunsa luotaan sanot hän:

"Tuossa on nunnankaapunne, minulle se ei sovi, — kenties tavataan toiste, kenties ei, mutta kummin hyvänsä, kauemmin ette ainakaan näe minun kävelevän Upsalan katuja."

Näin sanoen lähti hän tiehensä, ja lattia keinui hänen lujien ja raskaiden askeleidensa alla.

"Käärme oman lieteni ääressä, salainen rudbeckkiaani!" huusi professori, ja siten oli annettu tunnussana taisteluun melkeinpä elämästä ja kuolemasta.

"Rudbeckiaani, rudbeckiaani!" huusivat kaikki ja syöksyivät nyrkit sojossa ja siepaten kukin mikä parhaiten sopi lyömäaseeksi ulos ovesta jättiläismäisen Jaakon jälkeen. Signill, joka ei ollut kukaan muu; kuin herra Johan Lilljehöök, oli innokkain kaikista ja syöksyi ensimäisenä ulos niin äkkiä paenneen Haborinsa jälkeen.

Johannes Messenius oli kaikessa suuressa oppineisuudessaan luonnoltaan hillitön mies. Hän oli äreä, turhamainen ja vallanhimoinen ja tahtoi olla ensimäinen mies Upsalassa. Mutta professori Johannes Rudbeckius ei hänkään antanut perään, ja ensi hetkestä, jolloin viimeksi mainittu saapui Upsalaan, vallitsi heidän molempien välillä eripuraisuus, joka pian puhkesi todelliseen vainoon ja taisteluihin, joita heidän molempain kannattajat kävivät Upsalan kaduilla. Professori Rudbeckin ihailijoita nimitettiin rudbeckiaaneiksi ja professori Messeniuksen kannattajia messeniaaneiksi. Edellinen näyttelytti myös ylioppilaillaan kometioja, mutta kreikaksi ja latinaksi, niin että ainoastaan oppineet niitä ymmärsivät ja olivat niistä huvitetut, mutta Messenius puolestaan näyttelytti oppilaillaan ruotsalaisia kometioja ja mieluimmin markkinoilla, jolloin paljo kansaa oli koolla. Kaikki virtasivatkin, kuten luonnollista, ruotsalaisia kometioja katsomaan, ja tämä suututti mitä suurimmassa määrin Rudbeckiusta ja antoi osaltaan syytä epäsopuun.

Messeniaaneihin kuului joukko ylhäisiä nuorukaisia, ja sanottiin, että oppinut professori koetti ilveillään ja kujeillaan vetää heitä luokseen istuttaakseen heihin mieltymystä paavinoppiin, sillä hän kuului itse olleen salainen jesuiitta, ja jesuiitat hänet olivat kasvattaneetkin Braunsbergissä. Kuinka sen laita oli, tietää Jumala yksin, mutta mitään todistuksia ei koskaan voitu tuoda esiin. Varmaa vain on, että metelit ja taistelut Upsalassa antoivat autuaalle kuninkaalle paljo huolta, ja vaikea oli keksiä kuinka ne saattoi saada asettumaan.

Huuto: "salainen rudbeckiaani!" — tuli nyt, kuten mainitsin, hirveän taistelun tunnussanaksi. Me riensimme kaikki ulos, ja siellä näimme Jaakon ei ainoastaan niiden yhdeksänneljättä ympäröimänä, jotka olivat olleet hänen mukanaan näyttelemässä, vaan muiden vielä useampien, jotka olivat rientäneet paikalle osaksi katselijain joukosta, osaksi muualta kaupungista. Sillä oli kuin petolintujen käydessä haaskan kimppuun, kukaan ei tiedä mistä ne tulevat, mutta ne tulevat ja parvittain tulevatkin. Niin vahva kuin Jaakko olikin ja niin kunnon sivalluksia kuin hän jakelikin, ei hän olisi kyennyt pitämään puoliaan tätä laumaa vastaan, jollei hän odottamatta olisi saanut apua juuri rudbeckiaaneilta.

Nämä riensivätkin paikalle kaikilta tahoilta ja kulmilta heti kun kuulivat huudot ja taistelun melskeen. Jaettiin murhaavia sivalluksia, en tahdo sitä salata, ja herra Johan Lilljehöök ei suinkaan ollut kehnoin. Hän tahtoi puolestaan antaa Jaakolle muistomarjan korvapuustin edestä, mutta ennen häntä ehti Åke Tott, joka tukevalla ryhmysauvalla iski Jaakkoa ohimoon. Hän vaipui maahan, ja kaikuva huuto ilmotti hänen kaatumisensa. Tämä tappelu jatkui kuitenkin myöhään yöhön, ja seuraavana päivänä ei ainoastaan saattanut poimia taistelupaikalta katkenneiden keppien, pöydänjalkojen ja tuolinselustain palasia, vaan voi myös ylioppilaiden laastaroiduissa poskissa ja sinikeltaisissa kasvoissa nähdä taistelun kieltämättömiä muistomerkkejä.

Mutta tuli vieläkin pahempaa. Tuollaiset ylioppilaiden väliset taistelut eivät olleet lainkaan harvinaisia. Ne kuuluivat niin sanoakseni päiväjärjestykseen siitä lähtien, kun professorit itse syytivät toisilleen haukkumasanoja konsistorin istunnoissa. Nyt syksyllä saapui kuninkaalta kirje Upsalaan, että yliopiston rehtori oli vaihdettava vuosittain, joten hän erotti siihen asti olleen, jonka pari vuotta aikaisemmin hänen isänsä oli asettanut akatemian vakinaiseksi rehtoriksi, mutta jonka katsottiin virassaan osottavan puolueellisuutta messeniaaneja kohtaan.

Kuninkaan kirjeen johdosta valittiin Rudbeckius rehtoriksi, ja nyt puhkesi vihollisuus hänen ja hänen vastustajainsa välillä täyteen liekkiin. Messenius vaati Rudbeckiusta nimenomaan kaksintaisteluun ja suorastaan yllytti puoluelaisiaan ilmeisiin väkivaltaisuuksiin. Sellaisia syntyikin, ja aateliset nuorukaiset kävivät etunenässä kuin mitkäkin raiviot.

Erittäin kunnosti näissä tappeluissa itseään Åke Henrikinpoika Tott, kuningas Erikin tyttären poika, sama joka vaivutti Jaakko ratsumiehen maahan. Konsistori kokoontui erään hurjan tappelun jälkeen, jolloin rudbeckiaanit olivat lyöneet pirstaksi joukon ikkunaruutuja, ja keskusteltiin parhaallaan rangaistuksesta, johon pahimmat tappelupukarit ja niiden joukossa Åke olisi tuomittava, kun konsistorin ovi aukeni ja rouva Lucia Grothusen — hän oli Messeniuksen vaimo ja kuningas Sigismundin opettajan, Arnold Grothusenin tytär — syöksyi sisään oppineiden herrojen eteen, jotka istuivat mykkinä kummastuksesta.

Lucia rouvasta on liikkunut paljonkin pahoja puheita, mutta minä pidän kiinni siitä, mitä valtakunnan kansleri sanoi, että siitä tuskin oli uskottava puoltakaan, samoin kuin muutamia vuosia myöhemmin kuulin hänen lausuvan koko tästä taistelusta näiden molempien professorien välillä, että myöskin tohtori Johannes Rudbeckius oli syypää tähän sekamelskaan. Mutta tuima rouvashenkilö, eikä erittäin kaino, lie Lucia rouva sentään ollut, sillä hän luki lakia korkeille konsistorin herroille, niin etteivät nämä tienneet mitä hänelle vastaisivat. Meheviä sanoja ei hän suinkaan säästänyt; ei edes hurskas arkkipiispa Keniciuskaan jäänyt osattomaksi hänen terävän kielensä pistoksista.

Hänen esiintymisensä oli kuitenkin enemmän vahingoksi kuin hyödyksi hänen kodilleen ja miehelleen. Konsistori, joka jatkoi neuvottelujaan tuohtuneen Lucia rouvan poistuttua, päätti lähettilään kautta kieltää hänen miestään pitämästä yksityisluentoja, koskei Rudbeckiuskaan sellaisia pitänyt, ja tiedettiin tai luultiin, että juuri yksityislennoillaan Messenius yllytti kuulijoitaan näihin häpeällisiin mellakoihin. Konsistorin lähettiläs saapuikin aivan oikein Messeniuksen luo viesteineen arkkipiispalta ja konsistorilta.

Messenius antoi lähettilään puhua pisteeseen, mutta silloin löi hän nyrkkinsä pöytään ja huudahti vihasta säkenöivin silmin ja vapisevin huulin:

"Minä välitän viisi arkkipiispasta ja muista papillisista herroista! Tervehtikää heitä ja sanokaa heille se! Ja mitä tulee minun kannattajiini, joita nyt vainotaan kaikin neuvoin, niin sanokaa konsistorin herroille, jotka sanovat minun ruotsalaisia kometiojani narrinkujeiksi, samalla kuin viholliseni saa syyttämättä näytellä omiaan kreikaksi ja latinaksi, vieläpä saa niistä ylistystäkin, tervehtikää heitä ja sanokaa, että vanha Cicero on lausunut kauniin opetuksen sanoessaan, että ihminen ei ole syntynyt maailmaan ainoastaan oman hyötynsä tähden, vaan myös isänmaansa parhaaksi, ja että minun menettelyni maalina tässä asiassa on ollut ainoastaan isänmaan jalostaminen, — jos heillä muuten on päätä käsittää, että nuorisolle voi olla mitään hyvää siitä, että he oppivat tuntemaan, mitä hyvää ja mitä pahaa muinen oli isiemme keskuudessa. Muuten tahdon lopuksi sanoa Åke Henrikinpojan asiasta, joka heillä nyt on käsissään, että niin hänen kuin muidenkin ylhäisten nuorukaisten vanhemmat ovat asettaneet hänet ja heidät minun yksityisen hoitoni ja rangaistusteni alaiseksi! — Siinä terveiset, jotka lähetän arkkipiispalle ja konsistorille, ja ajatelkoot he nyt kaksi kolme kertaa päänsä ympäri, ennenkuin satuttavat kättään herra Äkeen."

Sellaista oli elämä siihen aikaan Upsalassa, ja joka päivä tuli yhä pahempaa eikä parempaa.

Sillävälin onnistuttiin kuitenkin löytämään uusi Habor, joka hyvissä ajoin ehti oppia mitä oli tarpeen, ja "comoedian" esitys tapahtui onnellisesti joulukuussa 1612, Juhana herttuan ja ruhtinatar Maria Elisabethin kunniaksi. Se tapahtui Tukholman linnassa; autuas kuningas ja hänen äitinsä, leskikuningatar, vastanaineet ja koko hovi katselivat historiallisia kuvia ja ilmaisivat suuren tyytyväisyytensä niihin.

Mutta vaikka kuningas olikin tyytyväinen kirjailijaan, niin ei hän ollut tyytyväinen professoriin. Häiden aikaan oli Tukholmassa useampiakin professoreja, ja kuningas puhutteli heitä ankarimmittain. Oppineiden herrojen täytyikin myöntää, että hän oli oikeassa, vaikkakin moniaat miettivät mielessään, että kuninkaan nuhteet olisivat sopineet paremmin Messeniukselle yksin.

"Jollen itse olisi kokenut ja jollen tietäisi, mitä hyötyä ja etua kirjallisista tiedoista on, niin olisi minulla varsin vähän syytä pitää huolta Upsalan akatemiasta tai olla erityisen suosiollinen niitä kohtaan, jotka olen sinne ottanut opettajiksi, mutta jotka eivät välitä virkansa ja arvokkaisuuden vaatimuksista niin paljon kuin omasta kunnianhimostaan, yksityisestä vihastaan ja synnynnäisestä kateudestaan. Mutta sanon teille, että jollei tämä teidän melunne ota loppuakseen, niin osaan minä käyttää kuninkaallista valtaani ja laittaa niin, että vastaisuudessa säästyn sellaisilta kevytmielisiltä jutuilta, ja ettei häpeä kovin pääse päällekynsin."

Oppineet vaikenivat, ja kuningas jatkoi hetken jälkeen, annettuaan heille tilaisuuden oikein miettiä hänen sanojaan:

"Luotan teihin, että kukin kohdaltanne koetatte hillitä moista vallattomuutta ylioppilaiden keskuudessa ja näyttää heille hyvää esimerkkiä, jotteivät he herjaisi eivätkä häpäisisi toisiaan, eivät juopottelisi eivätkä reuhaisi ja muuten eläisi kelvottomasti. Tahdon myös pian lähettää akatemialle avoimen kirjeeni, jossa ankarimmin ja vakavimmin olen käskevä, että nyt valitsette uuden rehtorin, niin ettei vanha, joka tätä ennen on ollut, eikä viimeksi valitsemanne tule toimimaan akatemian johdossa, kunnes saan tilaisuuden lähettää muutamia uskottuja miehiä, jotka asiaa voivat tutkia!"

Näin sanoen kuningas päästi heidät menemään, ja tällä kertaa otti hän heiltä tylysti jäähyväiset. Mutta se olikin välttämätöntä, jos mieli tehdä loppu häpeästä; ja häpeä se oli, yhtä suuri häpeä oppineille itselleen kuin vahinko heidän tieteilleen. Autuas kuningas oli syvästi huolissaan ja neuvotteli kanslerin kera siitä, mitä parhaiten voisi määrätä vamman parannukseksi.

Kuninkaan rangaistuskirje tulikin. Sain itse ratsastaa Upsalaan sitä viemään; tein sen maaliskuussa 1613. Mutta lopullista tutkimusta ei kuitenkaan pidetty siellä, vaan Tukholmassa sikäläisen tuomiokapitulin ynnä valtakunnan piispojen sekä kanslerin, valtaneuvos kreivi Abraham Brahen ja kuninkaan entisen opettajan herra Juhana Skytten edessä.

Niin valtiokansleri kuin Abraham kreivikin olivat olleet määrätyt yliopiston hallintomiehiksi tai kanslereiksi, kuten sanotaan, niin että heidän täytyi olla lähemmin selvillä sikäläisistä olosuhteista. Herra Juhana Skytte nimitettiin sitten tähän virkaan. Piispat olivat pääkaupungissa neuvottelemassa Elfsborgin lunnaista.

Tämän tuomioistuimen eteen haastettiin nyt Upsalan professorit ja ensi sijassa luonnollisesti Messenius ja Rudbeckius. He näyttivät sangen tuikeilta astuessaan sisään, kuten valtiokanslerin kuulin sittemmin useinkin kertovan, eivätkä he kenestäkään näyttäneet olevan halukkaita sovintoon. Oikeuden edessä lueteltiin kaikki ne säännöttömyydet, joita oli ilmaantunut Upsalassa ja joihin he olivat olleet syypäät, ja mainittiin herjaussana toisensa jälkeen, joita he olivat käyttäneet toisiaan vastaan. Molemmat oppineet eivät kuitenkaan näyttäneet tahtovan niitä peruuttaa millään ehdolla, vaan ulkonäöstään päättäen tehdä ne puolta pahemmiksi. Erittäinkin oli Rudbeckius kiihkeä.

Valtiokansleri ei voinut muuta kuin hymyillä, kun hän vanhoilla päivillään muisteli tätä kuulustelua ja kertoi, kuinka Rudbeckius astui esiin sellaisella vauhdilla kuin hänen olisi ollut taitettava peitsensä kilpakentällä, kun määrätty rehtori, herra Johan Lenaeus oli maininnut Messeniuksen nimittäneen häntä "aasiksi". Hän sieppasi kiihkeästi taskustaan kirjan, joka oli heprealainen raamattu, paljo vaikeampi lukea kuin tavallinen, koska se oli painettu ilman pisteitä.

Tämä kirja kädessään astui hän pöydän luo kaikkien piispojen ja neuvosherrojen eteen, avasi sen, pani sen pöydälle ja sanoi kääntyen vastustajaansa ja viitaten avattuun raamattuun:

"Lue, jos sinussa on miestä, mutta jollet voi, niin olet itse aasi!"

Herrat pöydän ympärillä voivat tuskin pidättää nauruaan professorin kuumaverisyyden tähden, mutta tämä ei nähnyt enempää kuin Messeniuksen eikä kuullut muuta kuin suututtavan sanan "aasi" korvissaan. Hän kopaisi käsillään taskujaan ja näytti vielä tahtovan ottaa esiin jonkun kirjan, jota hän ei kuitenkaan löytänyt, ja silloin kävi hän vielä kiihkeämmäksi, sanoi että hän etsi muuatta matemaattista kirjaa, ja jos hänellä olisi se ollut mukanaan, olisi hän osottanut, että Messenius oli siinäkin tieteessä taitamaton.

Kuitenkin onnistuttiin paljon puheen ja monien esitysten jälkeen saada molemmat katkeroituneet miehet malttamaan mielensä, niin että he lopuksi sopivat ja pyysivät toisiltaan anteeksi. Mutta sittenkin saattoi olla eri mieliä siitä asiasta, eikö kurjuus olisi alkanut uudelleen, jollei kuningas olisi erottanut heitä akatemiasta, vaikkakin siten, että he sieltä muuttivat korkeammille kunniasijoille. Rudbeckius tuli kuninkaan hovisaarnaajaksi ja Messenius asessoriksi äsken perustettuun Tukholman hovioikeuteen.

Niin tuli vihdoinkin loppu levottomuuksista ja oppineiden nyrkkitaisteluista Upsalassa. Rudbeckius meni yhä eteenpäin ja pääsi vihdoin piispaksi Vesteroosiin, mutta Messeniuksen asiat menivät taapäin. Kaksi vuotta Tukholmassa tapahtuneen oikeudenkäynnin jälkeen vietiin hänet vankina Kajaanin linnaan Suomeen. Sanottiin, että hän oli ollut salaisessa kirjevaihdossa kuningas Sigismundin ja Puolan jesuiittain kanssa.

Kuinka sen laita oli, en tiedä; mutta varmaa on, että kauneimmankin kukan, ja sellainen oli autuas kuningas, ympärillä voi kasvaa rikkaruohoa, ja siihen lajiin luen minä herra Erik Yrjänänpoika Tegelin, niin oppinut kuin hän olikin ja niin hyviä historiakirjoja kuin hän onkin kirjottanut. Hän oli saita mies, ja onneton oli se, joka osui heittämään katseensa maatilaan, johon hänkin oli iskenyt silmänsä. Silloin ei hän jättänyt käyttämättä mitään keinoa saavuttaakseen tarkotuksensa. Koettipa hän mustata itse Jaakko de la Gardietakin Kaarle kuninkaan aikaan, vaikka se epäonnistui, ja sen hän teki ainoastaan päästäkseen hänen tiluksiinsa käsiksi.

Samantapaiset olivat nyt myös hänen ja Messeniuksen välit. Herra Erik Yrjänänpoika oli nimittäin saanut valtaansa ne maatilat, jotka Arnold Grothusen oli omistanut Ruotsissa, ja Messenius, koska hän oli nainut Grothusenin tyttären, vaati myöskin niitä, joten siitä syntyi oikeudenkäynti, joka suoritettiin suurimmalla katkeruudella ja joka oli Messeniukselle vielä vaarallisempi sentähden, että hän sai vaikutusvaltaisen herra Erik Yrjänänpojan leppymättömäksi vihollisekseen. Vuonna 1616 syytettiin häntä salaisesta yksituumaisuudesta valtakunnan vihollisten kanssa ja tuomittiin elinkautiseen vankeuteen. Tämä tapahtui samana vuonna kuin autuas kuningas istui niin suruissaan Kyminkartanossa ja sepitteli säkeitään onnettomasta rakkaudestaan.

Jaakko ratsumies oli silloin sattumalta Tukholmassa ja kuuli puhuttavan kohtalosta, joka odotti hänen entistä opettajaansa. Se kävi hänen sydämelleen, ja hän päätti tehdä jotakin vainotun puolesta. Eikä ollut hänen tapojaan ajatella, kuinka se tapahtuisi tai voiko hän edes tehdä jotakin. Jotakin oli tehtävä, se oli selvää, ja se oli hänen itsensä tehtävä, sillä ketään muuta ei hänellä ollut käskettävänään.

Muuanna hyvänä päivänä, vähän ennen tuomion langettamista, meni hän Messeniuksen luo ratsusaappaissaan ja miekka sivulla. Hänet tunnettiin heti. Sellaista jättiläistä ei helposti unhota.

"Jumalan rauhaa, herra professori tai asessori, vai mikä nyt lienettekään!" sanoi hän.

Messenius katsoi häneen uudelleen. Mitä hän tahtoi, tuliko hän häntä pilkkaamaan vai tuomaan joitakin tietoja? Mutta Jaakko hymyili, ja tämä hymyileminen loukkasi miestä, jonka kimppuun käytiin kaikilta puolilta.

"Messeniaanit olisivat nyt hyvät olemassa", jatkoi Jaakko, "mutta heitäpä ei nyt näykään mailla eikä halmeilla, ei Signilliä eikä muita,… mutta sittenkin minä seison nyt edessänne…"

Messenius ei tiennyt mitä hänen oli ajateltava entisestä oppilaastaan, joka kerran petti hänet. Tämä johtui hänen mieleensä; se kenties oli ainoa, mikä entisyydestä oli hänen mielessään. Hyvää sydäntä, joka sykki jättiläisen rinnassa, ei hän nähnyt eikä sitä ajatellutkaan. Jaakko olikin niitä miehiä, että hän näytti mitä julmimmalta juuri silloin, kun hän oli tekemäisillään jotakin hyvää. Otsa oli rypyssä, pensasmaiset kulmakarvat puristuivat yhteen, puoleksi peittäen silmät. Samat eleet olen nähnyt sangen lempeissäkin kasvoissa, kun ajatukset ovat kiintyneet johonkin erittäin tärkeään.

Messeniuksesta, joka ei tuntenut häntä lähemmin, kuuluivat sen tähden hänen sanansa enemmän ivalta kuin osanotolta, ja yleensä hillitöntä luonnettaan hän kykeni nyt vaaran hetkenä hallitsemaan vähemmän kuin konsanaan. Kuitenkin ajatteli hän jossain määrin vastustajansa valtaa ja urkintaa, ja sentähden vetääntyi hän askel askeleelta huoneen vastakkaiseen päähän, silmiensä liekin yhä yltyessä.

Jaakko seurasi jälestä, sillä hänen päähänsä eivät mahtuneet muut ajatukset kuin ne, jotka täyttivät hänen sielunsa.

"En tietysti ollut mukana", sanoi hän, "kun 'Blancka Martha' esitettiin jäähyväisiksi, mutta kometianne ovat hyvässä muistossani… kuinka Blancka Martha nyt taas lauloikaan?… Hän laulaa herralleen, kuningas Birgerille:

"Schöns Lieb gedenck der Treue, Die du mir hast verpflicht, Und lass dich nicht gereuen, Gereuen, Von Hertzen meine ich dich!"

"Kas, nyt laulan teille minä, ja minä laulan, kuten kuningatar lauloi:

"Daran solst du gedencken, Hertz allerliebste mein, Mein Hertz thu ich dir schenken, Schenken, Es soll dein eigen sein."

Ja tämän saneltuaan irvisteli Jaakko julmain kulmakarvojensa alta.

Tosiaan täytyy tämän tunteenpurkauksen esineelle antaa anteeksi, jos hän erehtyi koko kohtauksen oikeaan tarkotukseen nähden. Hän tekikin torjuvia liikkeitä kädellään, samalla kuin hänen silmänsä riittävästi ilmaisivat sitä harmia, joka kiehui hänen sisällään, hänen yhä mennessään askel askeleelta takaperin.

Jaakko puolestaan joutui tunteellisuutensa uhriksi, kuten hän aina teki, milloin oli oikein innoissaan. Hän tarttui arvokkuudella asessorin käteen toisella kädellään ja toisella tarttui häntä kaulukseen, sanoen:

"Niin, silloin olivat he mukana, Hornit, Soopit, Lilljehöökit, Posset, Bjelket ja mitä he nyt kaikki ovat nimeltään, nämä ylhäiset nuoret herrat, — silloin olivat he mukana huvinsa tähden, mutta nyt, kun huvi on tiposen tiessään ja onnettomuus on ovella, missä ovat he nyt, en näe heitä…"

Tällaikaa olivat he joutuneet vastakkaisen seinän ovelle, ja nyt läjähti korvapuusti Jaakon poskelle. Asessori tempautui rivakalla liikkeellä vapaaksi, hypähti ovesta toiseen huoneeseen ja löi sen jälestään kiinni.

Jaakko seisoi silmäillen sulettuun oveen, sivellen kädellään poskipäätään, jota poltti sen jokseenkin tuiman vastauksen jäleltä, jonka hän oli saanut parhaassa tarkotuksessa tekemäänsä kysymykseen. Hän seisoi hetken aikaa katsellen sulettuun oveen. Hyvää hän oli tarkottanut tuolle miehelle, jonka koko käytös oli hänelle yhtä käsittämätön kuin ovi oli sulettu. Sisältä ei kuulunut hiiskahdusta eikä liikahdusta. Jokseenkin nolona lähti hän lopulta tiehensä.

Hän suuntasi matkansa ratsumestarinsa luo, kunnian miehen, joka kuitenkin pian kaatui taistelussa. Tämä, samoin kuin toveritkin, piti paljo Jaakosta, ei ainoastaan hänen tavattoman väkevyytensä, vaan miltei enemmän hänen iloisen mielensä tähden, joka niin räikeästi pisti esiin kuivan ja karkean pinnan alta. "Antakaa minulle neuvo, ratsumestari!" sanoi hän tälle, tämän nyökätessä hymyillen hieman vapaapuheiselle Jaakolle. "Jos minulla on vihainen koira, josta kuitenkin pidän ja jonka tahtoisin pelastaa, ja jos näen suden käyvän sen kimppuun verisine kitoineen… kuinka on minun parhaiten meneteltävä pelastaakseni koiran, tempaanko sen pois vai lyönkö suden kuoliaaksi?"

"Sinä haudot päässäsi vakavia asioita", vastasi ratsumestari, "mutta arvotuksiin en ole halukas vastaamaan. Sano suoraan, Jaakko, ketä tarkotat koiralla ja ketä tarkotat sudella?"

"Vihainen koira on asessori, herra Johannes Messenius, ja susi on herra Erik Yrjänänpoika Tott!"

Ratsumestari ällistyi kuullessaan nämä nimet, mutta Jaakko jatkoi aivan tyynesti:

"En jaksa nähdä, että Yrjänä Pietarinpojan poika vainoaa entistä opettajaani… Ei omena kauas puusta putoa, sanotaan, ja se pitää paikkansa Erik herraankin nähden; sillä jos Yrjänä Pietarinpoika oli huono neuvonantaja kuningas Erikille, niin koettaa hänen poikansa tehdä kaiken pahan minkä voi, vaikkakin, Jumalan kiitos, kuningas Kustaa Adolf on toinen kuningas kuin kuningas Erik."

"Täytyy sentään nähdä ja sietää paljo tässä maailmassa", keskeytti ratsumestari.

"Ei, seis!" tarttui Jaakko juttuun. "Voi nähdä ja sietää mitä tahtoo, mutta minä en tahdo, en, en tahdo. Kuten sanoin, en jaksa nähdä tämän tapahtuvan, tahdon pelastaa entisen opettajani, niin tahdon, ratsumestari, ja nyt on teidän annettava minulle neuvo! Onko minun temmattava asessori pois Erik herran käsistä vai onko minun lyötävä tämä juonittelija kuoliaaksi, kuten hän on rehellisesti ansainnut?"

"Sinun ei ole tehtävä kumpaakaan", sanoi ratsumestari ja katsoi Jaakkoa kasvoihin etevämmän hengen koko voimalla.

Jaakko katsoi kummissaan esimieheensä, jonka sanoja hän ilmeisesti ei voinut käsittää, niin vakuutettu hän oli siitä, että jotakin täytyi tehdä.

"Ei kumpaakaan!" toisti hän, silminnähtävästi ajatellen jompaakumpaa vaihtopuolistaan.

Mutta ratsumestari uudisti vielä suuremmalla vakavuudella neuvonsa ja osotti Jaakolle, mitä vaarallisia seurauksia saattoi koitua hänen puuttumisestaan tähän asiaan, vaikkei hän siltä pienimmässäkään määrin voisi muuttaa sitä kohtaloa, joka uhkasi Messeniusta ja jonka täytyi mennä omaa menoaan, mitä Jaakko mahtoikin tuumia tai tehdä. Seuraus, arveli ratsumestari, ei olisi mikään muu kuin että Jaakko saattaisi itsensä onnettomuuteen.

Parisen päivää myöhemmin langetettiin tuomio, ja tuomittu oli vangittava ja vietävä Suomeen.

Kun Jaakko oli jäänyt yksin omin päin arvostelemaan ja ratkaisemaan, kummanko keinon valitsisi, menisikö suoraan herra Erik Yrjänänpojan luo ja pelottaisi hänet kääntymään toiselle tolalle vai koettaisiko temmata Messeniuksen pois Erik herran käsistä, päätti hän ryhtyä jälkimäiseen, ja seuraavina päivinä hän kulki vaipuneena syviin ajatuksiin, alinomaa hyräillen Blancka Marthan laulua:

Mein Hertz thu ich dir schenken, Schenken, Es soll dein eigen sein.

Sinä päivänä, jona Messenius oli määrätty vangittavaksi, näytti Jaakko tuimemmalta kuin konsanaan ja pyörittelihe sen talon porraskäytävässä, missä Messenius asui, turhaan koettaen päästä sisään. Vähän väliin näki hän rouva Lucian jossakin ikkunoista, ja hän viittasi rouvalle ja koetti kaikkein kaunopuheisimmilla eleillä tehdä itsensä ymmärretyksi, mutta se ei onnistunut. Siinä seisoi hän paikoillaan tai käveli edestakaisin, mutta hän ei poistunut porrasten luota. Hänen tarkotuksensa oli puolustaa sisäänkäytävää ketä vastaan tahansa; ja epävarmaa on, kuinka olisi käynyt, jolleivät muut olisi pitäneet häntä silmällä, — hän olisi kai tehnyt itsensä onnettomaksi ainaiseksi. Mutta hänen ratsumestarinsa, joka tunsi hänet ja tiesi, mikä uskollinen sydän hänellä sykki karkean ulkokuoren alla, piti huolen siitä, että hän vältti vaaran. Taloon oli kaksi sisäänkäytävää, ja toisesta vietiin pois vangittu Messenius rouva Lucian ja heidän poikansa kera, Jaakon kävellessä vartioiden toisen edustalla.

Ja siellä käveli hän vielä illan tullen, vähänväliä silmäillen ikkunoihin, nähdäkseen jossakin niistä rouva Lucian tai Messeniuksen itsensä. Se ei luonnollisesti hänelle onnistunut, kun heidät kerran oli viety pois. Vihdoin saapui ratsumestari.

"Mitä täällä teet, Jaakko?" kysyi hän.

Jaakko ei aluksi vastannut. Vasta kun kysymys uudistettiin, sanoi hän lyhyeen ja ynseästi:

"Minä vaanin sutta!"

Ratsumestari ilmotti hänelle silloin, että susi oli jo saanut saaliinsa ja että hänen odotuksensa oli turha, mutta Jaakko ei häntä uskonut. Ratsumestari käski hänen silloin poistua portin luota ja mennä majapaikkaansa, mutta Jaakko seisoi paikallaan ja suuntasi vain pitkän ja vitkastelevan katseen esimieheensä. Tämä käsitti, että jos hän tahtoi pelastaa urhokkaan ratsumiehen, täytyi hänen ryhtyä muihin keinoihin; sillä siinä mielentilassa, missä Jaakko nyt oli, saattoi hän ryhtyä mihin hommiin tahansa, ja ennenkuin Messenius oli viety kaupungista, ei kukaan voinut vastata, mitä kaikkea väkevä Jaakko uskaltaisi hänen pelastuksekseen.

Hän lähti sentähden, ja hetkeä myöhemmin tuli muutamia Jaakon tovereita tuoden sen käskyn, että hänen oli seurattava heitä. Hän sanoi ei, syntyi vaarallinen tappelu, ja täytyi tulla lisäväkeä, ennenkuin Jaakko saatiin alistumaan. Hänet pantiin vankeuteen rangaistukseksi käytöksestään; mutta kun laiva oli lähtenyt Tukholman satamasta vieden Messeniuksen mukanaan, pääsi Jaakko vapaaksi.

Onneton Messenius istui sitten pitkät vuodet synkimmässä vankeudessa Kajaanin linnassa, syvällä Suomen metsissä, kokonaisen 16 peninkulman päässä lähimmästä kaupungista. Kului yhdeksäntoista vuotta, ennenkuin hän sai lempeämpää kohtelua osakseen, ja kohta sen jälkeen hän kuoli, nimittäin 1637.

Yhdeksän vuotta häntä pitempään eli hänen vastustajansa Johannes Rudbeckius, joka kuoli Vesteroosin piispana 1646, jättäen jälkeensä yksitoista lasta, jotka korotettiin arvoon ja kunniaan ja voittivat aatelisvaakunan ja kypärän.

Mutta autuas kuningas, hän ajatteli alituiseen Upsalan akatemiaa ja kuinka hän voisi sitä suojella, jotta se kestäisi ajan myrskyt. Monta ylevämielistä sanaa kuulin hänen puhuvan valtiokanslerille siitä asiasta, kuinka tärkeää oli, että valistus leviäisi kaikille. Hän suri sitä, että alituiset sotaretket jättivät hänelle niin vähän aikaa rauhallisia toimia varten, ja oppi ja tiedot ovat sellaisia hedelmiä, jotka eivät kypsy sodan jaloissa.

Köyhä kansa ei myös voi tarjota tieteille ja niiden harjottajille sitä kehotusta, joka niille on välttämätön. Jos jotakin saattoi tehdä, oli se kuninkaan itsensä tehtävä, ja hän tekikin sen tavalla, jota ei kai kukaan saattanut odottaa.

Molempien herttuain, hänen veljensä ja sisarenlapsensa, kuoltua olivat ne monet maatilat, jotka ikimuistoisista ajoista olivat kuuluneet hänen suvulleen ja tuntuvasti lisääntyneet kirkon hallusta otetuilla tiloilla vanhan Kustaa kuninkaan aikaan, joutuneet hänelle. Näistä perintötiluksistaan lahjotti hän kokonaista kolmesataakolmetoista maatilaa ja neljä vesimyllyä, paitsi muutamia pienempiä tiluksia Upsalan akatemialle, niin että ne olivat ainaiseksi jäävät tämän omaisuudeksi.

Mainitkaa minulle kuninkaista se, joka tekee samoin! Se oli tosiaankin kuninkaallinen lahja!

Herrani, valtiokansleri, lausui kerran pojalleen, Kustaa kreiville, sanat, joita en käsittänyt silloin enkäpä nytkään, mutta jotka ovat kiintyneet mieleeni.

"Jokaisella valtakunnalla", sanoi hän, "on jossakin määrin yhtäläisyyttä vanhan Rooman kanssa. Kenties on vielä tuleva aika, jolloin meidän maamme suuruuksien, samoin kuin Rooman patriisien, täytyy koota ympärilleen kansan miehiä, nerokkaita ja oppineita miehiä, joiden kunnolle ja kyvyille heidän täytyy tehdä tilaa. Jos niin käy ajan täytyttyä, niin sen saavat aikaan ne sivistyslaitokset, jotka ovat voineet vaikuttaa ja elää itsenäistä elämää juuri sentähden, että suuri kuningas on laskenut niiden alle maaperän, joka ei ole ollut riippuvainen päivän valtiollisista tuulenpyörteistä."

"Muistakoot he silloin", lisäsi hän sitten, kuten hänellä oli useinkin tapana sanoa, "että Kustaa Adolfin rakkautta maahansa heidän on pohjaltaan kiittäminen yhdenvertaisuudestaan etumaisten miesten kanssa. Varmaa on, että tässä kuninkaallisessa lahjassa on suurella Kustaa Adolfilla muistomerkki, joka kestää kautta aikojen, sittenkin, kun voittomerkit ovat ammoin aikoja maatuneet hänen ja hänen miestensä tomun ympärillä!"

8.

Puolalainen ruhtinatar.

Muistettavan yön jälkeen Elbingissä en sitten pitkiin aikoihin voinut löytää jälkeäkään Pietarista enkä kauniista neidistä enkä vanhasta poppamiehestä — jesuiitta vai mikä hän nyt oli. Ja oli tulossa päivä, jolloin kuningas purjehtisi kotiin. Olin kovasti harmissani, kun ajattelin, että olin ollut maaliani niin lähellä, mutta ikäänkuin vain nähdäkseni, kuinka se livahti käsistäni, ja lisäksi olin aivan neuvoton, mihin minun oli ryhdyttävä. Olin oikein suruissani, kun ajattelin vanhaa muoria, joka kärsimättömästi odotti palaamistani, enkä minä voinut viedä hänelle ainoaakaan lohdutuksen sanaa.

Silloin kohtasin eräänä päivänä, parhaallaan kulkiessani noissa ajatuksissani, Jaakko jättiläisen, ratsumiehen, jonka opin tuntemaan taanoin ollessani Upsalassa katselemassa näytelmää Haborista ja Signestä. Hän näytti yhtä hyväntahtoiselta, perin rehelliseltä ja kunnon mieheltä kuin silloin, kun hän nousi oppinutta professoria ja kaikkia hänen ylhäisiä oppilaitaan vastaan, jotka nyt suurimmaksi osaksi olivat samoin kuin Jaakkokin täällä sodassa. Tosin oikeastaan asettamatta kunnon Jaakkoa mihinkään yhteyteen sen kanssa, mikä pyöri päässäni, lähestyin häntä ja aloin sukeutua keskusteluun hänen kanssaan. "Nyt me pian lähdemme kotiin", sanoin. "Kotiin?" kysyi hän vastaan ja katsoi hymyillen ja kummissaan minuun.

Hänen kummastuksensa kysymykseni johdosta olikin aivan luonnollinen, sillä mietteissäni unhotin tykkänään, että sotajoukko tuli pysymään paikoillaan ja että ainoastaan kuningas itse matkustaisi kotiin. Mutta samassa juolahti mieleeni tehdä uskalias mies uskotukseni, ja annoin hänelle kaikki ne tiedot mitkä voin, jotta hän osaisi pitää asioita silmällä minun itseni ollessa poissa.

Hän kuunteli tarkkaavaisena mitä sanoin ja lupasi lujasti kättä lyöden, että hän tekisi parastaan. Onni suosikin häntä enemmän kuin minua, kuten nyt tahdon kertoa. Mutta kun ajattelen, kuinka me seurasimme tätä asiaa, ensin kukin erikseen, ja sitten yhdessä, niin en voi muuta kuin ajatella vanhaa satua paimenpojasta, joka taivaltaessaan etsimään kadonnutta prinsessaa sai apua pikku keijukaisilta. On kyllä totta, että Jaakko jättiläisruumiineen ja tavattomine voimineen kaikista vähimmän muistutti pientä keijukaista, mutta hän samoin kuin minäkin teki keijukaisille palvelusta. Meidän oli pelastettava sekä paimenpoika että prinsessa ilkeän noidan käsistä, ja noita, se ei ollut kukaan muu kuin jesuiitta, tuo musta, ruma kivinaama. Neuvokkuudessa ja väkevyydessä saattoi Jaakko kuitenkin hyvin vetää vertoja niille pikku olennoille, jotka satu panee esiintymään paimenpojan pelastajina.

Niin saatoin jotensakin tyynenä seurata autuasta kuningasta kotiin ja ajatella astumista muorin lempeäin silmien näkyviin. Ah, suuri oli riemu, kun kuningas tällä kertaa saapui Tukholmaan ja ratsasti kaupunkiin, jossa kaikki vallatut liput ja standaarit olivat ripustetut näkyviin. Tykit "Kolmessa kruunussa" paukkuivat yhtä mittaa, kaikki kellot soivat, ja kansa riensi kirkkoihin kiittämään Jumalaa, joka niin armollisesti oli suojellut kuningasta ja Ruotsin aseita.

Olikin kuin uusi henki olisi virrannut kautta kansan. Ei puhuttu enää kuten ennen puoleksi kuiskaillen siitä vitsauksesta, jonka Herra oli monien sotien muodossa laskenut kannettavaksemme, vaan puhuttiin rohkeudella ja luottamuksella. Voimaa oli kyllä ollut koko ajan, kuinka olisikaan muuten voitu saada aikaan se, mitä oli tapahtunut, mutta voima saattoi nyt ikäänkuin vaikuttaa suuremmalla vapaudella. Itsenäisyyden tunto ikäänkuin teki voimat kaksinkertaisiksi. Seisoimme samalla kalliopohjalla kuin ennenkin, mutta aurinko valaisi sen painiskelun hyökkäävien aaltojen kanssa, ja tässä auringon valossa säteilivät kaikki silmät, hymyilivät kaikki huulet.

Mutta tässä yleisessä riemussa kiitivät minun ajatukseni pois lempeäsilmäisen vanhuksen luo, ja missä vain näin hopeahapsiset, ryppyiset kasvot, olin näkevinäni hänet edessäni. Oli kuitenkin varmaa, etten saattanut tavata häntä Tukholmassa. Jos kuninkaan asioilla retkeillessäni joutuisin Strengnäsiin ja tapaisin hänet, voisin ainakin lohduttaa häntä sillä tiedolla, että asia oli hyvissä käsissä.

Niin olikin laita, ja, kuten mainitsin, onnikin oli suotuisa. Mutta tahdonpa kertoa järjestään, kuten asia tapahtui.

Sotamarski Herman Wrangelin pääkortteeri oli kuninkaan poissaollessa Marienburgissa ja asui hän vanhassa linnassa, jossa kerran muinaisina aikoina ritarikunnan suurmestarilla oli istuimensa. Se oli suuri, komea rakennus, jossa hän näytti viihtyvän hyvin keskellä monia muistoja, jotka muistuttivat häntä myös hänen omasta nuoruudestaan, sillä hän kuului vanhaan liivinmaalaiseen ritarisukuun. Jaakko oli myös Marienburgissa.

Syksy oli mennyt hänen saamatta tietoonsa kerrassaan mitään, mikä olisi ollut etäisimmässäkään yhteydessä kadonneiden kanssa. Mutta sitten tuli joulu.

Silloin hän eräänä päivänä käveli muuatta syrjäkatua, joka oli kauttaaltaan jäätikön peittämä, niin että sitä oli sangen vaikea kulkea. Jonkun matkan päässä hänen edellään kulki muuan mies, jolla näytti olevan kiire, vaikka hän liikkuikin suurella vaikeudella iljanteella. Vaateparrestaan päättäen oli hän Puolan juutalainen, ja se osuikin paikalleen. Eräässä paikassa, jossa katu oli hyvin viettävä ja katukivitys oli niin sanoakseni hajaantumistilassa, ei mies parka voinut enää säilyttää tasapainoaan, vaan kaatui ja taittoi jalkansa. Jollei Jaakko olisi ollut niin lähellä kuin hän oli, olisi onnettomuus kenties tullut suuremmaksikin.

Kesti kotvan, ennenkuin juutalainen ehti tointua ja antaa selvän vastauksen; mutta kohta, kun oli saanut tietää mihin mies toivoi tulevansa viedyksi, otti Jaakko hänet vahvoille käsivarsilleen ja vei hänet paikalle, erääseen pieneen taloon lähellä kaupungin porttia. Mutta kuta tyynempiin olosuhteihin pikku juutalainen pääsi, missä hänen olisi pitänyt voittaa tuskansa, sitä levottomammaksi hän kävi. Tämä kummastutti Jaakkoa, ja hän kysyi syytä siihen, saamatta kuitenkaan mitään vastausta; hänestä näytti vain voivotus ja valitus tulevan siitä yhä suuremmaksi.

"Sinulla on jotakin omallatunnollasi, pikku mies, mutta tuo se esiin!" kehotti Jaakko.

"Voi, voi", huokasi juutalainen kääntelehtäen ja vääntelehtäen, mutta ei kuitenkaan tahtonut sanoa mitään.

"Oletko kotoisin täältä Marienburgista?" kysyi Jaakko.

"En, en, asun kaukana täältä!" oli vastaus.

"Mitä täällä sitten asioit?"

"Voi, voi", ulvoi juutalainen, "minä tulen onnettomaksi, onnettomaksi, voi, voi."

"Eikö sitä sitten voi auttaa?" jatkoi Jaakko, joka alkoi käydä kärsimättömäksi ja puoleksi suuttua, vaikkei hänen ystävällinen sydämensä vielä sallinutkaan hänen päästää suuttumustaan ilmoille. "Jos tulet onnettomaksi, niin täytyy sinussa olla miestä tekemään jotakin onnettomuuden pienentämiseksi, jollet voi sitä kokonaan välttää."

Juutalainen jatkoi valitustaan, mutta kuinka Jaakko puhuikaan, saavutti hän lopulta miekkosen luottamuksen, ja tämä ilmaisi, että hänellä oli kirje vietävänä tuomiokirkon suntiolle ja että hän oli ottanut viedäkseen vastauksen tähän kirjeeseen pater Josephukselle, joka tällä haavaa oleskeli eräässä linnassa läheisyydessä.

"Olet siis, kun kaikki käy ympäri, urkkija!" huudahti Jaakko, oikeastaan vain pelottaakseen juutalaisen antamaan täydellisen vastauksen.

"Urkkija!" änkytti juutalainen. "Jumalan äiti antakoon teille anteeksi sen, että sälytätte moista niskoilleni!… Kuinka voisin minä, mies parka, puuttua niin korkeihin asioihin… Voi, voi, hyvä mies ja jalo pelastajani, siinä erehdytte kerrassaan… Minulla ei ole tämän sodan kanssa mitään tekemistä… voi, minä, minä haluan ainoastaan rauhaa, ainoastaan rauhaa."

"Se on kyllä hyvä, mutta jollet voi näyttää toteen mitä sanot, niin ei asiasi toimittamisesta tule mitään, siitä saat olla varma. Puhu siis ja puhukin selvään! Meidän kanssamme on täällä leikkimistä yhtä vähän kuin niiden, jotka sinut ovat lähettäneet tälle asialle."

"Se on minun surmani, se on minun surmani!" vaikeroi juutalainen itkien ja lyöden rintoihinsa.

Jaakko koetti häntä tyynnyttää, ja kun hän vihdoin alkoi tajuta puhetta, sanoi Jaakko hänelle:

"Tässä ei ole sinulla mitään valinnan varaa, sinun on puhuttava suusi puhtaaksi, sillä sen sanon sinulle, että muussa tapauksessa joudut vähemmän kuin tunnin kuluessa riippumaan lähimpään hirsipuuhun, ja koko asia riippuu siis siitä, katsotko mukavammaksi heittää henkesi nyt vai säästää sen lähimpään kertaan, jolloin joudut ahdinkoon. Jos tahdot seurata neuvoani, niin älä koskaan ota enää viestejä viedäksesi puolalaisten ja ruotsalaisten leirin välillä."

"Puolalaisen leirin?" sammalsi juutalainen. "Kuka on sanonut, että tulen puolalaisten leiristä… tulen Habersdorffin linnasta, joka sijaitsee herttuakunnassa lähellä Rosenbergiä, ja Jumala on todistajani, ettei minulla ole aavistustakaan kirjeen sisällöstä. Mutta minkä tiedän, sen tahdon sanoa sinulle, jos lupaat minulle uskosi ja kunniasi kautta, ettet tahdo minun häviötäni, vaan tahdot auttaa minut tästä kurjuudesta, mikäli se on sinun vallassasi."

Preussin herttuakunta kuului autuaan kuninkaan langon, Brandenburgin vaaliruhtinaan Yrjö Wilhelmin vallan alle.

No, sen lupasi Jaakko, ja niin kertoi juutalainen, ensin siveltyään kädellään särkevää jalkaansa, samalla vuodattaen monta kyyneltä ja päästäen monta huokausta. Minun täytyy kuitenkin mainita, että Jaakko teki parhaansa luunmurtuman hoitoon nähden ja että hän lähetti sanan lähimmälle haavurille, jota kuitenkin saatiin odottaa.

"Näetkös, siellä linnassa laitetaan häitä", sanoi juutalainen. "Mutta puuttui jotakin, josta puhutaan tässä kirjeessä ja joka minun piti tuoda mukanani palatessani."

"Anna minulle kirje", käski Jaakko, ja juutalaisen täytyi pitkien tinkimisten jälkeen antaa se hänelle.

"Tämä kirje täytyy avata ja lukea ruotsalaisin silmin!" sanoi Jaakko sitten, pistäen kirjeen taskuunsa. "Ne voivat olla vaarallisetkin häät nuo, joita laitetaan Habersdorffin linnassa. Voi tapahtua myös, että sinne tulee odottamattomia vieraita, vaikkapa häiden laittaja olisi itse ylisotapäällikkö…"

"Voi, voi, hyvä mies, uskokaa minua!… Ei häiden laittaja ole mikään ylisotapäällikkö, vaan muuan hänen rikas sukulaisensa, eräs leskikreivitär…"

"Ja kuka on morsian?" keskeytti Jaakko, jolle äkkiä juolahti mieleen, että sattuma kenties tässä antoi hänelle johtolangan sen arvotuksen ratkaisemiseen, jota hän nyt koetti selvittää yhdessä minun kanssani.

"En tiedä enempää kuin että hän on nuori, rikas ja kaunis kuin päivä."

"Hänen nimensä… mikä on hänen nimensä?" kysyi Jaakko innoissaan.

"En ole koskaan kuullut häntä nimitettävän muuksi kuin ruhtinatar Mariaksi, mutta niin paljon olen voinut nähdä, että hänen on täytynyt kärsiä paljon, ja nyt muistuttaa hän enemmän vankia kuin vapaata ihmistä, vielä vähemmän ruhtinatarta. Kuitenkin kumarretaan syvään hänen edessään joka kerta kun häntä puhutellaan… Niin, niin, hänellä on paljo valittamista, ja varmaan ei tahtoisi kukaan kaikista ruhtinattaren rikkauksista ottaa hänen osaansa kannettavakseen, siitä olen varma."

Nimi samoin kuin muukin kuvaus kävi täydellisesti yhteen sen kanssa mitä olin kertonut, ja sentähden koetti Jaakko sitä innokkaammin saada juutalaiselta ne tiedot ruhtinattaresta, jotka tämä voi antaa. Ja juutalainen tiesi aika paljon.

Hän oli itse asiassa linnan palvelija, mutta oli pukeutunut juutalaiseksi, koska siten luuli voivansa vähemmällä vaaralla suorittaa kaikkea muuta kuin helpon tehtävän, nimittäin viedä kirjeen keskelle vihollisen pääkortteeria, jossa pienimmänkin harha-askeleen johdosta saatettiin häntä pitää ja kohdella urkkijana. Tässä olikin oikeastaan Jaakon voima hänen ylitsensä, ainakin aluksi, sillä näyttäytyi pian, että Jaakko ja juutalainen yhtyivät yhdessä asiassa, nimittäin siinä, että he tunsivat sääliä ruhtinatarta kohtaan ja halusivat pelastaa hänet.

"Kenen kanssa hän menee naimisiin?" kysyi Jaakko. "Sinusta näyttävät häät olevan suurin onnettomuus?"

"Niin, niin, se onkin niin", vastasi juutalainen. "Juuri häät… Katsos, minä luulen ja monet muut minun mukanani, että ruhtinattarella on toinen rakastettu, ja nyt pakotetaan hänet morsiustuoliin… Sentähden suree hän, ja hän suree itsensä kuoliaaksi, voi, voi… sen saavat kaikki nähdä."

"Kuka on sitten sulhanen?"

"Muuan vanha herra, raihnas ja ilkeä. Jos ruhtinatar parka riutuu nyt siinä vankilailmassa, joka häntä ympäröi, niin hän varmaankin kuolee tykkänään, kun hän saa sellaisen vanginvartian kuin vanhan kreivin."

Haavuri, joka saapui, keskeytti keskustelun; mutta Jaakko oli saanut tietää siksi paljon, ettei hän katsonut voivansa päästää käsistään sitä lankaa, jonka palvelija oli hänelle antanut. Tämä oli hyvä sielu, joka oli valmis tekemään kaikkensa onnettoman ruhtinattaren puolesta, ja kun haavuri oli hoitanut hänen luumurtumansa ja jälleen poistunut, ei kestänyt kauan, ennenkuin Jaakko ja hän pääsivät yksimielisyyteen keskenään, vaikkakin palvelija epäilevästi pudisti päätänsä Jaakon rohkealle, hänen mielestään mielettömän rohkealle pelastussuunnitelmalle.

"Mutta mistä tiedät", kysyi Jaakko, kun haavuri oli poistunut huoneesta, "mistä tiedät, että ruhtinattarella on toinen rakastettu?"

"Sen toki näkee joka mies, jolla on silmät nähdäkseen ja vähän ymmärrystä ajatellakseen", vastasi palvelija. "Oli muuan nuori herra, häntä sanottiin ruhtinattaren sukulaisen veljeksi, sukulaisen, joka oli sangen vanhan herran nuori leski, ja tämä vanha herra taasen oli ruhtinattaren tulevan herran ja miehen kaukainen sukulainen… Nuori mies oli muhkea herra… hän oli muuten samasta maasta kuin kuninkaamme Sigismund ja siis sinun maanmiehesi…"

"Hänen sisarensa, rikas leski, oli siis hänkin Ruotsista kotoisin…?"

"Niin, vanha herra oli nähnyt hänet ollessaan kuningas Sigismundin mukana hänen perintömaassaan taistellakseen kuninkaan setää vastaan… silloin näki hän tytön ja ihastui niin tähän, että otti hänet vaimokseen ja kuollessaan jätti hänelle kaikki rikkautensa. Sisarkin on vielä huomattava kauneudestaan, vaikka hän on koko joukon vanhempi veljeään."

"Ja tämä hänen veljensä se on voittanut ruhtinattaren rakkauden?"

"Niin, siltä meistä kaikista näyttää linnassa… he olivat aina yksissä, ja nuori herra olisi varmaankin syöksynyt Weikseliin, jos ruhtinatar olisi sitä toivonut, kun tämä puolestaan oli epätoivoissaan joka kerta, kun nuoren herran joidenkin asiain tähden täytyi erota hänestä… Niin, he rakastivat toisiaan, siitä ei epäilystäkään!"

"Mutta mitä on sitten tullut väliin… missä on nuori herra, miksi ruhtinatarta pakotetaan?"

"Niin, näetkös, kuka voi tietää kaiken mikä elää ja liikkuu ylhäisten sydämissä? Näemme heidän liikkuvan sinne ja tänne kuten pilvien taivaalla; mutta tuulta, joka panee pilvet liikkeeseen, emme näe, ymmärrämme ainoastaan, että tuuli käy etelästä, kun pilvet menevät pohjoiseen päin, ja pohjoisesta, kun ne menevät etelään päin."

"Mutta tässä on minusta tuuli puhaltanut suoraan paholaisen palkeesta helvetistä!" puuttui Jaakko puheeseen, antaen harminsa vapaasti purkautua valloilleen.

"Se on puhaltanut pyhästä roomalaisesta kirkosta!" sanoi palvelija hiljaa, ikäänkuin peläten omia sanojaan.

"Pyhästä roomalaisesta kirkosta! No, kyllähän se on täynnä kuolleiden luita ja perkeleen kavaluutta ja vilppiä, sen tietää Herra Jumala, ja onnellisia olemme me, jotka olemme siitä päässeet,… mutta mitä pyhällä kirkolla onkaan hyötyä siitä, että erottaa nämä nuoret ihmiset toisistaan?"

"Siitä en minä ymmärrä mitään", virkkoi palvelija tehden ristinmerkin. "Mutta vanha linnanvartia sanoo, eikä se tunnukaan uskomattomalta, vaikken minä siitä ymmärrä mitään…"

"No, mitä hän sanoo?… Luulen että vapiset puhuessasi pyhän roomalaisen kirkon tähden?"

"Pyhällä kirkolla on pitkät käsivarret, ja se on mahtava", selitti palvelija tehden uudestaan ristinmerkin. "Kun on kysymys siitä, ei pidä uskoa isää eikä äitiä, ei siskoa eikä veljeä. Huomaa onnettomuuden versovan ikäänkuin omista sanoistaan, voimatta edes aavistaakaan…"

"Kas niin", keskeytti Jaakko, "jättäkäämme se juttu. Sano minulle lyhyesti ja selvään, mitä vanha linnanvartia sanoo; hän näyttää olevan ainoa, joka selvään uskaltaa nähdä, mitä hänellä on silmiensä edessä, pelkäämättä valkeaksi sivuttuja muureja enempää kuin kuolleiden luitakaan niiden sisällä… Hän sanoo siis…?"

"Hän sanoo, että kirkko tahtoo saada rikkaudet, hurskaan lesken rikkaudet."

"Sitä luulinkin… no hyvä, siitä kenkä siis puristaa. No, ja hurskas leski, hän ei tahdo antaa kirkolle rikkauksiaan?"

"Ei, hän tahtoo ne antaa veljelleen, eikä kirkolla olekaan mitään sitä vastaan, se vain tahtoo palauttaa tämän veljen ainoaan autuaaksi tekevään uskoon,… hän on tuhlaajapoika, ja jos hän kääntyy ja palaa takaisin, niin kirkko antaa hänelle anteeksi ja häät laitetaan."

"Niinkö", puuttui Jaakko puheeseen. "Ja nuori herra, mitä sanoo hän kaikkeen tähän?"

"Sitä en tiedä… epäilemättä vastauksena saa pitää niitä häitä, joita varustetaan toiselle!"

Jaakko vaipui mietteihinsä. Oli ilmeistä, että Pietari oli vastannut "ei" siihen esitykseen, joka hänelle oli tehty pyhän kirkon taholta, ja että hän sen johdosta oli tullut kirkon vainon esineeksi. Että samainen kirkko oli tahtonut käyttää häntä välikappaleena saadakseen Ruotsin kuninkaan pois päiviltä, ja että hän oli pontevasti torjunut tämän yrityksen, sitä ei palvelija voinut tietää. Samalla kohosi Pietari yhä korkeammalle Jaakon ajatuksissa. Se oli nuorukainen, joka ansaitsi saada auttavan käden rehelliseltä ruotsalaiselta, ja Jaakko päätti mielessään tehdä kaikkensa hänen ja nuoren ruhtinattaren pelastukseksi.

"Nuori herra on kadonnut", jatkoi palvelija. "Hän ratsasti pois linnasta pater Josefin kera vähän ennen teidän kuninkaanne saapumista tähän maahan. Ruhtinatar lähti myös linnasta kohta sen jälkeen, ja jonkun ajan kuluttua palasi hän yksinään takaisin, ja silloin alkoi hänen kurjuutensa aika. Sen verran tiedän, sillä olen sen kuullut näillä omilla korvillani, että pater Josef on hänen pyövelinsä ja että sillä miehellä on käsissään keinoja pakottaakseen hänet mihin ikinä tahtoo."

"Ja nämä keinot?"

"Merkitsevät samaa kuin hänen rakastettunsa henki!"

"Oletko kuullut sen?"

"Niin, olen kuullut sen!"

Jaakko pudotti jättiläisnyrkkinsä kumealla jymähdyksellä vasten polveaan, ja hänen rypistyneet kulmansa, joiden alta salamoivat harmaat silmät, olivat melkein saattaneet kauhuihinsa palvelija paran, joka hetkiseksi luuli, että häntä kohtaisi purkautuvan vihan ensi sivallus. Palvelijat siellä muilla mailla ovat pelkkiä orjia, ilman mitään oikeuksia, arkoja kuin järjettömät eläimet. Ne uskaltavat tuskin katsoa kunniallista miestä silmiin. Torjuakseen uhkaavan vaaran riensi palvelija lisäämään:

"Seisoin kerran suuressa salissa, kun kuulin puvunkahinan viereisestä huoneesta. Siellä oli ruhtinatar, ja kohta hänen jälestään tuli pater Josef. Minä hiivin erään varjostimen taa, joka oli vuoteen edessä, juuri heidän astuessaan saliin. 'Onko se viimeinen sananne?' kysyi pater, ja hänen kivikovat kasvonsa näyttivät niin hirveän tuimilta, että tunsin kalmankylmyyden värähtävän kaikkien jäsenieni lävitse. Ruhtinatar ei vastannut mitään, ja pater lisäsi: 'Saatte vielä ajatusaikaa muutamia tunteja, tulen huomenna tähän aikaan jälleen; jos lähetätte minut silloin pois ilman teidän suostumustanne, niin olette samassa omin huulin lausunut hänen kuolintuomionsa'…"

"Ja hän tuli jälleen?"

"Hän tuli jälleen, ja mitä silloin sanottiin, en tiedä, mutta ruhtinatar aivan suli kyyneliin, ja sitten tuli vanha sairas kreivi, ja niin alettiin laittaa häitä… Siinä on nyt kaikki mitä tiedän, ja jos voit tehdä jotakin ruhtinattaren pelastukseksi, niin Jumalan äiti…"

"Jumalan äitiä en tunne", sanoi Jaakko synkkänä ja laski raskaan kätensä palvelijan käsivarrelle, "mutta Jumalan Pojan tähden tahdon henkeäni säästämättä tehdä kaikkeni ruhtinattaren ja nuoren maanmieheni puolesta. Mutta nyt on ryhdyttävä viisaasti asiaan… jos minulla olisi se katala pater näiden käsieni välissä", lisäsi hän hammasta purren, "rutistelisin hänet niin, että hänen olisi vaikea löytää entistä piilopaikkaansa tässä maailmassa."

Tämä lisäys ei juuri osottanut suurta kykyä itsehillitsemiseen, mutta sen hän sanoikin vain ensi tulisuudessaan. Kun hän sai aikaa, niin ymmärsi hän kyllä toimia sekä tyyneydellä että maltilla. Hän kysyi edelleen, tiesikö palvelija mitään sen kirjeen sisällöstä, joka hänellä oli mukanaan. Se mahtoi olla sangen tärkeä, koska se oli menevä niin vaaralliseen paikkaan kuin Marienburg oli kaikille, jotka kävivät puolalaisten nimellä. Sitä hän ei kuitenkaan tiennyt, mutta hän mainitsi erään linnanvartian otaksumisen, josta Jaakko saattoi aavistaa todellisen asianlaidan.

Viekas pater nähtävästi luuli, ettei ruhtinatar ollut vilpittömästi suostunut avioliittoon, ja sentähden olivat hänen häijynelkiset aivonsa miettineet jonkun keinon siltä varalta, että viime hetkessä tulisi odottamaton "ei", sillä sellaista oli kuultu ennenkin, tuumi linnanvartia. Mutta mikä se keino mahtoi olla, sitä ei vanha kunnon mies voinut saada selville, mutta hän oli kehottanut pikku palvelijaa, jonka viisauteen hän suuresti luotti, pitämään tarkoin silmällä kaikkea ja painamaan kaiken muistoonsa, niin että he sitten hänen palattuaan voisivat nähdä juonien lävitse ja, jos se oli heidän vallassaan, auttaa kaikkien rakastamaa ruhtinatarta.

Jaakko, joka huomasi voivansa luottaa puolalaiseen, neuvotteli nyt hänen kanssaan, kuinka heidän parhaiten olisi meneteltävä, ja kun he olivat päässeet yksimielisyyteen, meni hän suntion luo ja antoi tälle kirjeen, mainiten, kuinka viestintuojalle oli käynyt. Suntio oli luihu näöltään. Hän katsoi epäluuloisesti sekä kirjeeseen että sen tuojaan, mutta avattuaan kirjeen ja luettuaan sen lävitse pyysi Jaakkoa viemään hänet loukkaantuneen luo. Niin tapahtui, ja kun suntio huomasi, kuinka mahdoton palvelijan oli palata linnaan, sanoi hän pitävänsä itse huolen vastauksen viennistä pater Josefille. Hän sanoi sen tyynellä, melkein salaperäisellä äänellä, joka ärsytti Jaakkoa ja sai hänet varomattomasti virkkamaan:

"Varo vain, ukko, ettet hairahdu, sillä minä tiedän kyllä, kuka voi pitää sinut kurissa!"

Suntio käänsi äkkiä terävät silmänsä Jaakkoon, ja hänen katseensa kiilui kiukusta. Mutta sanaakaan ei päässyt hänen huuliltaan.

Hiivanuuttina olivat häät pidettävät, eikä siihen ollut monta päivää, mutta tuskin silmänräpäyksen ajaksikaan päästi Jaakko suntiota näkyvistään näinä seuraavina päivinä. Hän piti ukkoa silmällä aivan liiankin tarkoin. Se oli häneltä varomatonta, sillä suntio huomasi sen ja kävi sen johdosta kahta varovammaksi ja menetteli sen jälkeen tavalla, jota Jaakko kaikista vähimmän saattoi aavistaa.

Jaakko luuli, ja tätä hänen luuloaan vahvisti palvelija, joka antoi hänelle kaikki ne tiedot, mitkä hän voi, niin hyvin henkilöistä kuin asioistakin, linnan ympäristöstä ja tärkeimpäin huoneiden asemasta, mistä linnanvartian saattoi löytää ja missä ruhtinattaren huone oli, — Jaakko luuli, että suntio lähtisi itse Habersdorffiin, ja hän oli päättänyt lähteä jälkeen. Mutta joko se tehtävä, jonka suntio oli saanut pater Josefilta, vaati aikaa, tai sattui joitakin muita esteitä, kaikessa tapauksessa kului päivä päivän jälkeen, ja lopulta oli itse hääpäivä käsissä. Jaakko oli epätoivoissaan ja luuli puolittain, että kaikki oli hukassa. Silloin hän varhain tänä aamuna näki varjomaisen olennon hiipivän ulos suntion asunnosta. Mutta hänen suurimmaksi kummastuksekseen lähestyi varjo häntä itseään, ja ennenkuin hän ehti ajatella puoleen tai toiseen, olivat suntion palavat silmät jo aivan hänen edessään. Hänen kummastuksensa muuttui ällistykseksi, kun ilkeännäköinen mies avasi suunsa ja sanoi äänellä, joka kuului taisteluun vaativalta ja melkein ivalliselta: "Tänään minä lähden Habersdorffiin ja pater Josefin luo!… Kiitos hyvästä vartiosta, kiitos, kiitos!"

Samassa varjo katosi. Kaikki kävi kuin vilahdukselta. Rehellinen Jaakkokin tunsi aluksi olevansa tykkänään paiskattu satulasta maahan; mutta heti toinnuttuaan riensi hän panemaan moneen kertaan miettimäänsä tuumaa toimeen.

Hän riensi ratsumestarinsa luo ja anoi päivän lomaa. Ratsumestari näytti epäröivältä ja epäluuloiselta, mutta antoi sentään hänelle vapaan päivän. Ratsumestarin ulkonäkö herätti Jaakon ihmettelyn, mutta hän ei aavistanut mitään, hänen päässään pyöri vain se onnettomuus, jota hän toivoi joutuvansa estämään. Nopeasti riensi hän talliin, missä puolalaisen palvelijan hevonen seisoi valmiiksi satuloituna, nouti vaatemytyn, joka sisälsi muutaman vankeudessa kuolleen puolalaisen rakuunan puvun, ja riensi Rosenburgiin vievää tietä myöten ulos kaupungista.

Tuntia myöhemmin ratsasti vahva ratsumiesosasto ulos samasta kaupunginportista. Ratsumiesten etunenässä ratsasti hänen oma ratsumestarinsa. Hän poikkesi kuitenkin pian toiselle tielle, joka vei etelämpään, ja lähetti ainoastaan pienemmän kymmenmiehisen osaston hiljakseen ratsastamaan Jaakon jälkeen, jonka kookas vartalo pian kuvastui valkenevan päivän sarastusta vasten itäisellä taivaanrannalla.

Jaakko ei voinut hetkistäkään ajatella mitään sellaista kuin että häntä ajettaisiin takaa. Hänen koko mielensä oli suuntaantunut suntioon ja sitä kalvoi kovasti levottomuus, että tämä pääsisi häneltä pakoon. Hänen terävät katseensa lennähtelivät kenttää kaikkiin suuntiin, mutta hän ei nähnyt mitään. Ainoastaan aamutuuli puhalteli ja tuprautti siellä täällä ilmaan kourantäyden lunta, joka pyrysi ympärinsä. Kaupunki oli jäänyt hänen taakseen, ja hän lasketti suurelle, aukealle tasangolle, joka täältä ulottuu itään päin, kaikilta puoliltaan vuorenkukkulain ympäröimänä, paitsi kaakkoisesta, josta se rajottuu mereen.

Täällä vihdoin sai Jaakko näkyviinsä ratsastajan, joka näköpiirin etäisimmällä äärellä ratsasti hevosella, jota hänen näytti olevan vaikea hoitaa. Hevonen, jolla Jaakko ratsasti, oli oivallinen eläin ja vei hänet salaman nopeudella kentän ylitse. Hän näki, kuinka etäinen ratsastaja, huomattuaan, että häntä ajettiin takaa, teki kaikkensa päästäkseen pakoon, mutta se ei onnistunut. Jaakko pääsi joka hetki häntä lähemmäksi ja huomasi pian sanomattomaksi ilokseen, että se oli suntio.

"Hehei, ukkoseni", huusi hän tavotettuaan suntion, "nyt voimme kappaleen matkaa ratsastaa yhtä matkaa… älkää pelästykö, en tahdo teille mitään pahaa, mutta huomaan kyllä, että voin olla teille avuksi… onpas se äksy eläin, jolla ratsastatte."

Suntio ei vastannut mitään, mutta hän sivalsi sauvallaan ratsuaan lautasille, niin että elukka nousi pystyyn ja olisi kenties kaatunut selälleen, jollei Jaakko olisi lujalla kädellä tarttunut ohjaksiin. Sähisevä puoleksi nielty ääni pääsi suntion huulilta.

"Onko tämä tavallinen tie Habersdorffiin?" kysyi Jaakko olematta huomaavinaan suntion kiukkua.

"Ei!" kuului lyhyt ja kuiva vastaus.

"Mutta aiottehan sentään sinne?"

"En!"

"Ette? — Mutta sanoittehan minulle niin!"

"Olen muuttanut mieleni… häät kai voidaan viettää ilman minuakin, ja minä joudun huomennakin kylliksi aikaisin Habersdorffiin."

Hänen tarkotuksensa oli voittaa aikaa.. Ei erittäin kaukana paikasta, missä Jaakko oli hänet saavuttanut, oli pieni mökki, ja sinne hän suuntasi matkansa. Jaakko seurasi.

Tuvassa asui vanhanpuoleinen mies, joka istui kohennellen hiilosta, kun molemmat ratsastajat astuivat sisään. Vaikkei kumpikaan heistä ollut säästänyt hevostaan, sillä suntio näytti omasta puolestaan tahtovan tehdä lopun pikaratsastuksesta ja päästä lepoon, oli sentään päivä kulunut, niin että se oli jo hyvän matkaa iltapuolillaan ja alkoi jo hämärtyä. Muutamiin puolalaisiin sanoihin, jotka suntio lausui, vastattiin samalla kielellä, mutta sitten istui hengenmies tyynesti tulen ääreen eikä näyttänyt olevan lainkaan kiireissään.

Jaakko mietiskeli vain, millä tavoin hän parhaiten saavuttaisi tarkotuksensa.

Vihdoin nousi tuvan asukas ja meni verkkaisin askelin ulos. Suntio istui liikkumatonna, mutta lausui sitten aivan luonnollisesti ja ilman mitään levottomuuden merkkiäkään, että heillä täytyi olla polttopuita tuleen, sekä nousi mennäkseen ulos ja sanoakseen siitä. Mutta silloin laski Jaakko kätensä hänen olalleen.

"Ei!" sanoi hän. "Nyt tahdon minä toimittaa asianne… olkaa aivan kiltisti, en tahdo teille mitään pahaa, mutta tahdon antaa teidän rauhassa lämmitteleidä tulen ääressä sillaikaa kuin minä ratsastan linnaan…"

"Ystäväni", sanoi suntio sangen viattomasti, "ystäväni, minusta nähden saatte kernaasti ratsastaa linnaan, en tahdo estää teitä."

"Sen kyllä uskon", vastasi Jaakko. "Mutta tahdon samalla auttaa teitä ja suorittaa teidän asianne!"

"Minunko asiani?" virkkoi suntio, viekkaasti hymyillen, mutta ei ehtinyt enempää, ennenkuin Jaakko sieppasi lujan nuoranpätkän, tarttui salakavalan miehen vyötäisiin ja sitoi hänen kätensä selän taakse.

Kaikki tapahtui niin nopeasti ja odottamatta, ettei suntio ehtinyt ryhtyä mihinkään, ennenkuin oli liian myöhäistä. Hän päästi kiukkuisen huudon, ja ukko joka oli mennyt ulos, palasi tupaan kirves kädessään. Hän syöksähti Jaakkoa kohden, mutta tälle oli pikku asia riisua vihollisensa aseet ja sitoa taakse hänenkin kätensä. Kun hän sitten oli lujalla nuoralla sitonut heidän jalkansa yhteen, niin että he olivat istuvassa asennossa vastatusten, pani hän käsivartensa ristiin rinnalleen ja katseli työtään. Hän teki kädellään merkkejä, että hän tahtoi puhua; mutta kumpikaan ei pitänyt siitä lukua, vaan molemmat huusivat yhä pahemmin.

Silloin otti hän olkia eräästä tuvan nurkasta, jossa ukolla näytti olevan makuuksensa, ja tukki niillä ensin suntion ja sitten ukon suun.

Nyt tuli hiljaista, ja Jaakko saattoi saada äänensä kuuluviin.

"Valitettavasti en nyt voi saada vastausta", sanoi hän kääntyen suntioon, "mutta minun täytyy tutkia teidän vaatteenne, ettenkö sentään niistä löytäisi, mitä tarvitsen."

Ja hän alkoi heti etsintänsä, joka ei ollutkaan vaikeaa, kun suntio ei ollut koskaan voinut kuvitella joutuvansa näin tungettelevan ja tylyn pitelyn alaiseksi. Alimaisen liivinutun alla oli pieni tasku, ja siinä oli jokseenkin paksu kirje, kääritty nyörillä ja osotettu pater Josefille. Siitä huolimatta jatkoi Jaakko etsintäänsä, mutta ei löytänyt mitään enempää.

"Älkää peljätkö", sanoi hän pidellen kirjettä koholla, "tämä kyllä menee osotteen omistajalle, ja kun olen sitten toimittanut tuumani, niin, jos muuten pääsen sieltä hengissä, palaan tänne, vapautan teidät ja tulen mukananne takaisin Marienburgiin."

Näin sanottuaan riensi hän pihalle, mutta palasi jälleen mukanaan vaatemytty, jonka hän avasi, ja puki ylleen vaatekappaleen toisensa jälkeen, niin että hän loppuun päästyään oli hiuskarvalleen puolalaisen rakuunan näköinen. Hänen harjotuksensa Upsalassa oppineen professorin johdolla tuli hänelle nyt hyvään tarpeeseen. Hän osasi täydellisesti ulkonäöllään ja elkeillään matkia niitä palkkasotureita, joita silloin palveli kaikissa Europan sotajoukoissa. Hänellä oli sama, yhtaikaa uhmaava ja omavaltainen ryhti, sama terhakka ja kevytmielinen muoto.

Hän pisti kirjeen vyöhystäänsä ja riensi matkoihinsa. Hetken jälkeen kuulivat vangitut, istuessaan katsellen toisiaan, kuinka hän loittoni täyttä laukkaa tuvalta. Voi kuvitella, että heidän oli hirveän piinaavaa sitä kuulla, mutta vehkeilijät olivat sen hyvin ansainneet.

Ei kestänyt kauan, ennenkuin Jaakko ratsasti perille linnaan, joka sijaitsee erään virran varrella. Virta ei talvipakkasista huolimatta ollut jäätynyt, vaan pienissä aaltosissaan kuvasteli monia valoja, jotka säteilivät linnan ikkunoista. Kirkas taivas säkenöi ylhäällä tuhansine tähtineen.

Kun Jaakko saapui linnan portille, seisoi siellä vanhempi mies, jonka hän kuvauksista päättäen otaksui linnanvartiaksi.

"Tuletko Marienburgista?" kysyi tämä tuikeasti, ja kun Jaakko vastasi myöntävästi, sanoi hän yrmeällä äänellä: "Silloin et pääse tänne, me emme ota vastaan lähettiläitä vihollisten kaupungista!"

Mutta hän oli tuskin ehtinyt lausua nämä sanat, ennenkuin muuan heitukka tulla heipotteli esiin ja toisti kysymyksen, ja kun Jaakko oli uudistanut vastauksensa, kysyi heitukka: "Onko sinulla kirjeitä pater Josefille?"

Kun Jaakko oli vastannut myöntävästi, kuvastui miehen kasvoilla pettämätön ilo, ja hän sanoi portinvartialle, että viestintuoja oli päästettävä sisälle ja hänelle annettava osansa hääiloista, sillä sen hän oli rehellisesti ansainnut.

Muristen antoi rehellinen portinvartia perään, ja Jaakko piti varansa, että sai hevosensa selästä hypättyään kuiskatuksi hänen korvaansa:

"Minä tulen ruhtinattaren avuksi… olkaa varuillanne ja pitäkää minulle portti avoinna."

Linnanvartian silmät suurenivat, mutta hän ei ehtinyt kysellä, sillä heitukka tuli samassa ja käski Jaakkoa antamaan kirjeen hänelle, niin hän veisi sen pater Josefille. Mutta siihen sanoi Jaakko ei. Hän oli saanut ankaran käskyn jättää se ainoastaan pater Josefin omiin käsiin, ja siinä ei voinut mikään auttaa. Heitukka katosi, mutta tuli hetkisen jälkeen takaisin ja viittasi Jaakkoa seuraamaan itseään.

Kulku kävi useampain käytäväin ja huoneiden kautta, kunnes he vihdoin pysähtyivät huoneeseen, joka oli himmeästi valaistu. Heitukka meni viereiseen huoneeseen, josta ovea avatessa tulvahti häikäisevä valovirta ja jossa kuului puhuvan pidätetty, mutta terävä ja luja ääni.

Kului hetki, mutta sitten saapui vanhempi herra, puettuna leveäliepeiseen, mustaan silkkipukuun, jollaisia jesuiitat tavallisesti käyttävät. Se oli pater Josef, rumanaamainen mies, joka teki minulle unhottumattoman kepposen Elbingissä. Hän tähysteli vaieten Jaakkoa päästä jalkoihin, Jaakon ottaessa verkalleen kirjeen esiin ja antaessa sen hänelle. Nyt seurasi joukko kysymyksiä, kuka kirjeen oli antanut hänelle ja missä oli palvelija, joka oli ratsastanut Marienburgiin. Jaakko teki selkoa kaikesta, lyhyeen ja varmasti, ja sitä myöten oli kaikki hyvin. Mutta siitä ei Jaakko puolestaan ollut oikein selvillä, oliko hänen seurattava pateria vai antaisiko hän tämän poistua kirjeen kera. Jälkimäinen ei saanut tapahtua, edellinenkin saattoi olla vaarallista. Mutta vierasten täyttämässä linnassa ei hänen tarvinnut pelätä, että pater tarpeettomasti menisi liian kauas pois.

Tämä repikin heti nyörin kirjeen ympäriltä, avasi kuoren ja asettui kattolampun alle saadakseen selvän sisällöstä. Kuoressa oli rypistynyt kirje, ja sen olisi kai pitänyt sisältää jotakin enemmän, sillä pater kohotti häneen terävän, läpitunkevan katseen ja kysyi:

"Onko tässä kaikki?"

"On!" vastasi Jaakko.

Pater luki rypistyneen kirjeen ja oheenliitetyn kirjotuksen, jonka alla riippui sinetti, ja lukeminen näytti saattavan hänet parhaimmalle tuulelle. Hän viittasi Jaakolle hyvin tyytyväisenä ja katosi viereiseen huoneeseen. Jaakko astui hiljaa askeleen seuratakseen häntä, mutta pysähtyi kuultuaan, että pater pysähtyi sinne. Hän meni vain oven luo, niin että hän selvästi voi kuulla, mitä siellä tapahtui.

"Ruhtinatar!" virkkoi pater lyhyesti ja painokkaasti. "Olen saanut sanomia, jotka sallivat minun luopua kaikesta puhevallastani tässä asiassa. Voitte noudattaa vapaata tahtoanne!"

Kuului ilon huudahdus ja samalla silkkipuvun kahahdus, ja vanhemman naishenkilön ääni kysyi:

"Kuinka, isä Josef… sananne tulivat niin äkkiä, etten ihmettele, että sukulaiseni on vaikea uskoa teitä."

"Oi, hän on siis kuollut?" huudahti ruhtinatar.

"Ei, hän elää, mutta hän on kuollut teille!" vastasi pater, ja hän jatkoi hetkisen varrottuaan: "Nuoruuden kevytmielisyydessään on hän joutunut toisen rakkauden valtoihin, ja muutamia päiviä sitten vietettiin hänen häänsä. Tässä on vihkitodistus, ja tässä on vihinnän toimittajalta saamani kirje, joka poistaa kaiken epäilyksen, mikä saattaisi herätä mielessänne. Sen on hän itse kirjottanut nykyiselle vaimolleen, rahvaan naiselle, joka on seurannut sotajoukon kuormastossa aina Pillausta saakka ja jonka kanssa hän epäilemättä on ollut tuttavuudessa, ennenkuin hän saapui tänne Ruotsista."

Jaakko seisoi valmiina sysäämään oven auki ja astumaan sisään, mutta nähtyään kuvan, joka oven avautuessa ilmaantui hänelle, viivyttelihe hän vielä. Nuori ruhtinatar seisoi kokoon luhistuneena ja kädet suonenvedontapaisesti ristissä ja rajusti kohoilevin povin sen hirveän tuskan kourissa, jonka paterin kylmä viesti oli hänelle tuottanut. Hänen rinnallaan seisoi vanhempi nainen ja koetti lempeällä väkivallalla sulkea hänet syliinsä, vaikka hänen kalpeat ja suruiset kasvonsa riittävästi todistivat, että hänkin oli kiihkeästi liikutettu. Pater seisoi selin Jaakkoon.

Sellaisena näyttäytyi kuva Jaakolle ensi silmäyksellä, mutta juuri kohottaessaan jalkansa astuakseen yli kynnyksen näki hän ruhtinattaren jalolla pontevuudella kohottavan ihmeen ihanan päänsä. Hän oli kasvoiltaan niin kalpea kuin vastasatanut lumi, ja hän silmäili eteensä niin ylpeästi ja kylmästi kuin tähdet ylhäällä silmäilivät vanhan linnan katonharjaa. Salaman nopeudella oli hän tehnyt päätöksensä. Hän oli rakastettunsa henkeä pelastaakseen tahtonut uhrata oman onnensa, ja tämä sillaikaa, unhottaen valansa ja lupauksensa, matkusti kotimaahansa toisen naisen keralla. Häntä oli loukattu sydämensä sisimpään. Tieto hänen rakastettunsa kuolemasta olisi ollut suloinen verrattuna siihen julmaan petokseen, jonka esineenä hän oli ollut. Mutta kaikki tämä oli laskettua, ja sellainen ihmistuntija oli pater Josef, että hän ymmärsi oikein pohjiaan myöten, mitä voimia oli käytettävä vietäessä hänen tuumiaan lävitse. Hänen kasvonsa näyttivät tällä hetkellä melkein leppeiltä, ja hän aivan kuin hekumoi niistä sanoista, jotka hän jo edeltäpäin oli kuulevinaan ruhtinattaren huulilta.

"Niinpä on minun siis kerran herättävä kauniista unelmastani!" sanoi hän. Nämä sanat olivat kuin välttämätön jäähyväiskatse menneisyyteen, porras astuessa ulos siitä paratiisista, jossa hän oli toivonut saavansa elää elämänsä, porras astuessa ulos talvenkylmälle nummelle, jossa hänen jalkansa polkisi pelkkiä okaita.

Hän ei voinut pidättää hiljaista huokausta, mutta siinä olikin kaikki. Sitten oli hän yhtäkkiä ikäänkuin muuttunut uudeksi ihmiseksi.

"Olen valmis, pater Josef, antakaa häämessun alkaa!" Hän sanoi nämä harvat sanat, kuten kuningatar sanoo hovimarsalkalleen: "Hyvä, käskekää vaunujen ajaa esiin, tahdon lähteä täältä."

Mutta nyt astui Jaakko esiin. "Anteeksi", sanoi hän, "mutta minullakin on täällä muuan sana sanottavana!"

Jos kivilattia olisi auennut läsnäolijain jalkojen alla, olisivat he tuskin hämmästyneet yhtä suuresti kuin nähdessään yksinkertaisen rakuunan astuvan sisään, ja alkavan puhua. Mutta Jaakko ei antanut heille aikaa tointua.

Hän kääntyi ensin kalmankalpeaan morsiameen. "Teidän oikea sulhasenne", sanoi hän, "ei ole Habersdorffin linnassa tänä iltana, vaan kuihtuu jossakin niistä maanalaisista vankiloista, joita tässä maassa on niin viljalta, ja josta te, herra pater, olette kai parhaiten selvillä…"

Näin sanoen kääntyi hän pateriin, mutta tämä, joka heti aavisti, että hänen hyvin suunnitellut tuumansa olivat menemäisillään myttyyn, ja joka ei ollut niitä miehiä, joilta puuttui mielenmalttia, oli rientänyt huoneen toiseen päähän ja sysännyt auki oven suureen saliin, missä ritarit ja neidit vaelsivat ympärinsä, odottaen sulhasta ja morsianta. Enempää ei tarvittu kokoamaan kaikkia häävieraita sen huoneen ovelle, jossa Jaakko oli, ja paterin tarkotus oli tietysti ylen ylhäisen todistajajoukon avulla päästä herraksi taistelukentällä ja nopealla käänteellä heitättää ulos halvan rakuunan.

Aavistiko Jaakko hänen tarkotuksensa, sitä en tiedä, mutta hän pelasti itsensä hyvin. Hän oli Upsalassa tunnettu siitä, että osasi vapaasti puhua latinaa, ja nyt tuli se hänelle hyvään tarpeeseen, sillä siten saattoi hän sanoa sanottavansa kaikkien ymmärrettävästi.

"Minä syytän tätä miestä", sanoi hän viitaten pateriin, "minä syytän häntä kamalimmasta rikoksesta… hän vaanii kuin salamurhaaja kuninkaani, suuren Kustaa Adolfin henkeä, ja nyt on hän valmis katalimmalla petoksella syöksemään nuoren ruhtinattaren onnettomuuteen. Kaikki, mitä hän on sanonut teille, ruhtinatar, on valetta, kirje on valetta, vihkitodistus on valetta… voin todistaa sen. Marienburgin suntio, joka on keittänyt sopan pater Josefin määräysten mukaan, istuu vangittuna jonkun matkaa täältä… hän voi vahvistaa sanani."

Kokoontuneiden vieraiden keskeltä kuului yksi ainoa surina, josta saattoi erottaa huutoja: "Kuka on mies?" — "Kuinka hän on tullut tänne?" — "Onko hän juopunut?" — "Viekää hänet pellolle!"

Kunnon Jaakkoni ei ollut kaikkea laskenut niin hyvin kuin hänen olisi pitänyt. Hän saattoi rehelliseen ruotsalaiseen tapaan rynnätä eteenpäin ja iskeä, mutta hän ei ollut ottanut lukuun vihollistensa paljoutta, ei ajatellut, että he mahdollisesti olivat vahvemmat kuin hän.

Pater Josef viittasi kädellään, ja surina hiljeni. Muutamia heitukoita saapui nyt kauhua kuvastavin kasvoin, mutta he pysähtyivät nähtyään rakuunan ja pater Josefin, joka aivan tyynesti kääntyi heihin.

"Heittäkää ulos tuo juopunut mies!" sanoi hän tehden välinpitämättömän viittauksen kädellään ikäänkuin tahtoen sanoa, että kaikki oli jonkinjoutavaa eikä ansainnut niin suurta hälinää.

Ja pari heitukkaa tarttui Jaakkoon, joka kuitenkin heitti heidät loitommalle kuten koiranpennut, jollaikaa joku kolmas heistä virkkoi paterille, joka oikeastaan näytti olevan linnan herra:

"Linna on vihollisten saartamana!"

Nytkös tuoksina syntyi, ja samassa astui Jaakon ratsumestari sisään. Hän oli saanut käskyn samana päivänä ratsastaa Rosenburgiin, ja kun suntio viekkaasti tuli hänen luoksensa ja syytti Jaakkoa vehkeilystä vihollisen kanssa, esittäen todistuksina siitä niin hyvin hänen tiheät käyntinsä puolalaisen palvelijan luona kuin juuri tämän ratsastusretken, jolle hän tänään lähtisi, niin oli ratsumestari päättänyt seurata hänen jälkiään. Suntio oli toivonut, että hän juuri tällä tavoin parhaiten voisi vapautua epäluulon alaiseksi saattamastaan ratsumiehestä, mutta hän ei aavistanut, että ruotsalainen ratsumestari tarvitsisi niin selviä todistuksia heittääkseen halvan ratsumiehen vankeuteen.

Ratsumestari, joka linnanvartialta oli saanut tiedon niin hyvin Jaakon saapumisesta kuin siitäkin, mitä ylhäällä linnassa parhaallaan tapahtui, kumarsi kunnioittavasti linnan omistajattarelle ja sanoi sitten: "Olen pahoillani, että häiritsen iloista juhlaa, mutta kenties saapumisestani on jollekin iloakin… Suokaa minulle anteeksi, mutta teidän on otettava minut ja väkeni yöksi vieraiksenne!"

9.

Salaliitto Braunsbergissä.

"Sinulla on rehellinen sydän, Jaakko, ja sinä olet rivakka toimimaan", sanoi ratsumestari, kun hän hieman myöhemmin kutsui Jaakon luoksensa saadakseen selon koko jutun juoksusta. "Mutta näetkös, tahdon opettaa sinulle asian, joka on kahden veroinen: ei pidä antaa sydämensä juosta matkoihinsa vieden pään mukanaan, silloin voi enemmän vahingoittaa kuin hyödyttää."

Olikin ilmeistä, että jos Jaakko olisi jäänyt oman onnensa nojaan, niin olisi hän epäilemättä tällä erää joutunut päätään lyhemmäksi. Mutta, kuten autuaan kuninkaan oli tapana sanoa, onni suosii rohkeita, jollei itse asiassa ole niin, että hänellä, joka näkee sydämeen, on valta ja voima auttaa ja lähettää apunsa juuri vastoin rikkiviisaan pään laskuja ja niiden ylitse.

Mutta ratsumestari, joka oli oikea mies miehiään, tarttui nyt asiaan siinä, mihin Jaakon täytyi lopettaa, ja teki parasta mitä hän voi ja ymmärsi. Sillä koska hän oli saapunut paikalle ja hänellä oli valta auttaa onnetonta ruhtinatarta, niin tahtoi hän käyttää tätä valtaansa.

Hänellä oli pitkä keskustelu linnan omistajattaren kanssa, joka ei ollut kukaan muu kuin Pietarin sisar, ja niin päätettiin, että ruhtinatar seuraisi ruotsalaiseen pääkortteeriin, sieltä varman suojeluksen alaisena matkustaakseen erään sukulaisensa luo, joka oleskeli Brandenburgin vaaliruhtinaan Yrjö Wilhelmin hovissa.

Pater Josef käveli ympärinsä ja koetti näyttää niin tyytyväiseltä kuin voi, vaikka se, joka oli lähemmin perehtynyt olosuhteihin, saattoi tosin nähdä harmin ja kiukun kiehuvan hänen sisällään; niin, luultavaa on, että hän itse asiassa kärsi paljo enemmän kuin hänen liittolaisensa, suntio, joka istui köysittynä köyhän ukon kera tämän tuvassa, voimatta liikkua tai sanoa sanaakaan. Pater oli sanonut sanansa, että ruhtinatar oli vapaa ja sai seurata omaa tahtoaan, ja tämä sana muodosti hänen ympärilleen ikäänkuin verhon, jonka suojassa hän ainakin ulkonaisesti saattoi olla olevinaan tyytyväinen kaikkeen mitä oli tapahtunut ja tapahtui. Jaakko, joka ei paljoa arvellut ja arastellut, oli aikonut viedä mustan jesuiitan vangittuna Marienburgiin, ja epäilemättä olisi se ollut onni monelle, jos se olisi voinut tapahtua; mutta ratsumestari, joka harkitsi asiaa ja näki sen kaikilta puolilta, piti mahdottomana käydä häneen käsiksi, ja itse Ruotsin kuninkaallakaan, jos hän olisi ollut saapuvilla, ei olisi ollut valtaa sillä tavoin sekaantua vihollistensa yksityiseen elämään.

"Niin on se hornan koirapari irti ja alottaa jälleen ajonsa yhtä reippaana kuin ennenkin!" väitti Jaakko vastaan.

Mutta ratsumestari pysyi mielipiteessään, ja puheille kutsuttu linnanvartia, joka mielellään olisi tahtonut mennä Ruotsin kuninkaan palvelukseen, jos hänellä olisi ollut kaksikymmentä vuotta vähemmän niskoillaan, oli aivan samaa mieltä kuin ratsumestarikin, vaikka hän samalla myönsi Jaakon olevan oikeassa. Sillä pater Josef, tuumi hän, kulkisi tietään, vaikka se veisikin perikatoon. Hänen kostonhalunsa ei koskaan asettuisi eikä kuolisi ennenkuin hänen mukanaan, mutta tällä hetkellä ei sitä vastaan voinut ryhtyä mihinkään varovaisuuskeinoihin. Oli kuitenkin hyvä, että nuori ruhtinatar asetettiin hänen valtapiirinsä ulkopuolelle, vaikka oli kyllä totta, että hänellä oli pitkät käsivarret.

"Mutta suntio?" kysyi Jaakko, joka ainakin tahtoi katkaista lähimmät johtolangat luihun paterin käsistä.

"Suntio?" kertasi ratsumestari ja vaikeni hetkisen, jonka jälkeen hän lisäsi: "Suntio ei saa palata Marienburgiin niin kauan kuin ruotsalainen pääkortteeri on siellä. Hän on vehkeillyt vihollisten kanssa saattaakseen Ruotsin alamaisen perikatoon."

"Hänet voidaan toki asettaa oikeuden eteen ja tuomita kuolemaan?" täydensi Jaakko puoleksi kysyen.

Mutta sitä ei ratsumestari kuitenkaan tahtonut. Se olisikin ylenmäärin ärsyttänyt pater Josefia ja hänen mukanaan koko hänen veljeskuntansa joukkuetta, joka jo ennaltaan hautoi kostontuumia kaikkien niiden peräytymisaskelten johdosta, joita he olivat pakotetut astumaan aina Riian vallotuksesta alkaen, jossa vanhan Luostari-Lassin oli pakko panna kampsunsa kokoon ja muuttaa Braunsbergiin, ja niiden häviöiden tähden, joita Ruotsin aseiden voitto oli heille tuottanut.

Lähetettiin siis muutamia ratsumiehiä noutamaan suntiota, joka jätettiin linnaan yhdessä pater Josefin kanssa valittamaan osakseen saamaansa kohtelua ja kutomaan niitä verkkoja, joista aikanaan kosto oli koituva. Ruhtinatar vietiin, kuten päätetty oli, Marienburgiin ja oleskeli hän siellä jonkun aikaa rouva Kaarina Gyllenstjernan, sotamarskin puolison luona, joka seurasi herraansa ja miestänsä sotaretkellä. Mutta kun vaaliruhtinas Yrjö Wilhelm tuli Berliinistä matkustaen Königsbergiin, niin ilmotutti sotamarski hänelle ruhtinattaren toivomuksen päästä sukulaisensa luo, joka oli vaaliruhtinaan seurueessa. Sen jälkeen lähti ruhtinatar ruotsalaisten pääkortteerista ja saapui onnellisesti sukulaisensa luo, niin että kun minä keväällä saavuin Pillauhin ja kerran ratsastin vieden kirjeitä Königsbergiin, näin hänen ajelevan vaaliruhtinaan vaunuissa vaaliruhtinattaren rinnalla ja uskoin tuskin silmiäni. Silloin en vielä ollut tavannut Jaakkoa.

Muutamana toukokuun ensimäisistä päivistä 1629 ankkuroi kuningas laivastoineen Pillaun edustalle. Hän aikoi mennä suorinta tietä Danzigiin, jonka tähden sotajoukko nousi maihin kapealle maakannakselle, joka on kuin mikäkin suuri luonnon muodostama salpapuu sen merenlahden suulla, minkä rannoilla Königsberg, Braunsberg, Frauenburg ja Elbing sijaitsevat. Silloin saapui vaaliruhtinaan lähettiläs, joka pyysi saada takaisin Pillaun. Kuningas vastasi ei, mutta samassa saapui sanoma, että vaaliruhtinas sotajoukkoineen marssi Pillauta kohden, ja tämä sai kuninkaan heti viemään sotajoukkonsa Pillauhin ja niille vallituksille, jotka sinne olivat rakennetut, mistä heti hyökkäsi lankoaan vastaan ja niin lähelle, että etuvartiot seisoivat aivan toistensa nenän edessä.

Nyt petti yhtä ylpeän kuin aran ja horjuvaisen vaaliruhtinaan rohkeus. Lähettiläät alkoivat liikkua edestakaisin hänen ja kuninkaan välillä, ja oli jo kysymys siitä, että he persoonallisesti kohtaisivat toisensa Königsbergissä. Siitä ei kuitenkaan tullut mitään monien puolalaisten herrojen tähden, jotka oleskelivat vaaliruhtinaan luona ja osasivat tehdä tyhjäksi sen, mikä epäilemättä olisi koitunut hänen todelliseksi hyväkseen. Kuitenkin tekivät korkeat langokset keskenään aselevon, ja kaikki oli ymmärrettävästi hyvin vaaliruhtinaan puolella. Tällöin, viedessäni eräänä päivänä kuninkaalta kirjettä ruotsalaiselle everstille, joka oli kuninkaan lähettiläänä Königsbergissä, minä eräänä päivänä näin kauniin ruhtinattaren vaaliruhtinattaren vaunuissa.

Hän oli kasvoiltaan kalpea ja näytti kantavan syvää surua sydämessään. No, sen asian saatoin minä käsittää, niin tavallinen sotamies kuin olinkin, ja minut valtasi levottomuus ja kova halu pian kohdata Jaakkoa. Tätä kohtaamista sain kuitenkin odottaa. Se tapahtui vasta onnettomuuden jälkeen Danzigerhauptin luona, jossa koetettaessa öiseen aikaan vallata vihollisten vallitusta luoti sattui kuninkaan vatsaan, niin että hän kaatui venheeseen, ja kreivi Pietari Brahe uskoi täyttä totta, että kuningas oli kuollut. Minä olin soutajain joukossa, enkä minä voi kuvailla niitä tunteita, jotka minua värisyttivät nähdessäni hänen kaatuvan. Tiesin tuskin enkö itsekin ollut kuollut ja soutanut kuningastani Jumalan istuimen eteen. Vasta, kun kreivi hypähti esiin, tarttui peräsimeen ja käski meidän kääntää veneen, tulin jälleen jonkun verran tolkulleni. Mutta nyt putoilivat vihollisten luodit niin tiheään kuin olisimme soutaneet keskellä luotisadetta. Ei ehtinyt silmäänsäkään räpäyttää ennenkuin kuului uusi vingahdus, ja niin pureutui muuan kuula venheeseen. Venhe alkoi täyttyä vedellä ja olisi uponnut, jollei kreivi olisi reväissyt hihaansa ja sillä tukkinut reikää. Merkillistä kyllä emme me toiset saaneet pienintäkään naarmua.

Kun vihdoin olimme saapuneet rantaan ja kuningas tullut tunnoilleen, luuli hän itsekin, että se olisi hänen kuolemakseen, mutta niin se ei ollut. Luoti, joka hänet oli kaatava, ei ollut vielä valettu. Mutta päivä, joka nyt valkeni — se oli toukokuun 25 päivä — oli surun ja levottomuuden päivä jokaiselle ruotsalaiselle sydämelle. Kun kuningas kannettiin leiriin, keskusteli hän kreivi Pietarin kanssa niistä toimenpiteistä, joihin oli ryhdyttävä hänen kuoltuaan. Parisen kertaa sattui hänen silmänsä minuun, ja minä näytin niin miehekkäältä kuin voin, mutta kun kuningas hymyillen viittasi minulle, en minä voinut kauemmin pidättää kyyneleitäni.

Kuningas vietiin leiristä eräälle läheisyydessä sijaitsevalle Berwald nimiselle maatilalle, joka kuului sotamarskille, ja sieltä saimme muutamia päiviä myöhemmin ilosanoman, että kuningas oli toipumaan päin, vaikkei luotia oltu voitu ottaa pois, vaan oli se jälellä ruumiissa ja jäikin sinne useiksi viikoiksi.

Tällöin minä jälleen tapasin Jaakon ja sain häneltä tietää, mitä oli tapahtunut meidän erityisessä asiassamme talven aikaan, ja siis selityksen, kuinka ruhtinatar saattoi olla vaaliruhtinaan hovissa Königsbergissä. Ne olivat kyllä tärkeitä tietoja, mutta paljoa ei siltä oltu voitettu. Me tiesimme, missä prinsessa oli; mutta paimenpoika oli ja pysyi kateissa. Siinä seisoimme tyhjin käsin, vaikkakin olimme ottaneet näytelläksemme keijukaisia ja tarttuaksemme mukaan näytelmään voimalla, joka oli suurempi kuin ilkeän noidan. Lupasimme kuitenkin toisillemme pitää silmämme ja korvamme auki, ja asia oli nyt joutunut sille kannalle, että se itsessäänkin veti meitä eteenpäin yhtä suuressa määrin kuin minun haluni valmistaa hyvälle Strengnäsin mummolle se ainoa ilo, jonka hän enää saattoi saavuttaa tässä maailmassa.

Sillävälin lähti kuningas — toukokuun viimeisinä päivinä — Dirschauhin, jossa hän tahtoi kohdata Koniecpolskin ja uskaltaa käydä taisteluun hänen kanssaan; mutta silloin sai hän yhtäkkiä sanoman, että eräs toinen puolalainen sotaherra Potocki uhkasi Braunsbergiä, joka oli suurimmassa vaarassa joutua vihollisten käsiin. Antero Erikinpoika oli nimeltään ruotsalainen käskynhaltia Braunsbergissä. Hän oli urhoollinen ja päättäväinen mies, niin että kun hän katsoi vaaran uhkaavan, saattoi olla varma siitä, että tosiaankin oli niin laita. Sentähden ei kuningas viivytellyt rientää kaupungille avuksi. Hän otti suurimman osan ratsuväestä ja muutamia jalkaväkirykmenttejä mukaansa ja lähti pikamarssissa itäänpäin. Minä sain häneltä käskyn rientää edeltä ja koettaa päästä kaupunkiin ilmottamaan Antero Erikinpojalle avun lähestymisestä.

Minun ei tarvitse sanoa, kuinka kiidin tieheni.

Keskellä yötä saavuin kaupungin edustalle, onnistuin aivan koskematonna pääsemään puolalaisen sotajoukon ohitse ja pääsin kaupunginportin lävitse. Riensin heti tapaamaan käskynhaltiaa, joka kuitenkin nyt näytti alakuloisemmalta kuin olin odottanut. En kuitenkaan voinut alhaisen asemani tähden kysyä häneltä syytä siihen; mutta myöhemmin käsitin selvästi, mikä hänen huolensa aiheutti ja vähensi ilon tuomani viestin johdosta.

Sen aiheutti asujanten mieliala siinä kaupungissa, jonka puolustus hänelle oli uskottu.

Kohtasin pelkkiä synkkiä kasvoja, kun lähdin käskynhaltian luota ja kulin kautta katujen asuntooni erääseen taloon jokseenkin lähellä kaupungin muuria. Näin selvään, että ruotsalaista lippua, joka hulmusi tornissa kaupunginportilla, ei katsottu lempein silmin. Tämän kaupungin laita oli perin omituinen, aivan erilainen kuin muiden, joiden oli täytynyt avata porttinsa kuninkaalle. Täällä oli nimittäin väestö katolinen, jollainen ei ollut laita muissa kaupungeissa. Niissä oli meitä tervehditty vapauttajina, vieläpä Elbingissä huudettiin ihastuksella, kun kuningas saapui ratsain: "Kas, tuolla tulee kuninkaamme!" Mutta Braunsbergissä ei meitä pidetty vapauttajina, vaan päinvastoin sortajina.

Tässä kaupungissa sijaitseva jesuiittakolleegio oli täällä estänyt evankelisen opin levenemisen. Mutta nyt oli lisäksi tullut toinen seikka, joka kiihotti mieliä ja nostatti katkeruuden huippuunsa, nimittäin porvarien vähentyneet tulot.

Nämä riippuivat näet suuressa määrin mainitusta jesuiittakolleegiosta ja sen monista, usein sangen rikkaistakin oppilaista. Kolleegiolla oli itselläänkin suuret tulot, eivätkä katoliset tuomioherrat säästäneet kirkon varoja, kun oli kysymyksessä heidän hyvinvointinsa, heidän hevosensa, heidän äveriäät asuntonsa ja ennen kaikkea heidän herkullinen kitansa. Heihin voi täydelleen sovelluttaa kertomuksen, jolle sekä kuningas että hänen ystävänsä valtiokansleri monta kertaa makeasti nauroi, katolisesta piispasta, joka, kun hänen, lihavuudestaan kiiltävänä, oli hiessä otsin leikattava pala herkullisesta paistista, mutta silloin poltti sormensa, huudahti huoaten: "Quid non patimus propter regnum Christi?" (Mitä emme kärsisikään Kristuksen valtakunnan tähden?)

Kas, sitä he pitivät totisena jumalanpalveluksena ja sen puolesta he taistelivat kaikilla aseilla, rikoksellisillakin, — että he saisivat ylellisimmässä hekumallisuudessa nauttia kaikkea sitä hyvää, mitä maailma ja satumaiset rikkaudet saattoivat antaa, samalla kuin inhimillinen kurjuus päästi kuuluviin valitushuutonsa heidän ikkunainsa alla ja usein heidän jaloissaan, heidän lihavanturpeain sormiensa alla vetäisi viimeisen huokauksensa. Ja kansa, petetty kansa raukka katsoi hartaasti ylös pyhiin lippuihin ja vihittyihin kirkkoastioihin, kun niitä juhlakulkueissa kuletettiin kautta katujen; ja porvarit, käsityöläiset ja kauppiaat, jotka katolisissa herroissa näkivät parhaat liiketuttavansa, auttoivat minkä voivat lujittamaan heidän arvoaan ja levittämään uskoa heidän messujensa ja rukoustensa voimaan ja tehoon.

Nyt olivat käsityöläiset ilman tilaajia ja kauppiaat ilman ostajia. Mitä tarvitsikaan totinen ja vähiin tottunut ruotsalainen soturi! Kaikissa olosuhteissa oli tapahtunut mullistus, jonka ehdottomasti täytyi synnyttää ja pitää vireillä syvää tyytymättömyyttä. Tämä ei ollut mikään salaisuus ruotsalaiselle käskynhaltialle. Hän tunsi sen ja oli esittänyt asian kirjeellisesti kuninkaallekin. Jokainen saattoi myös nähdä, että kuinka he koettivatkin teeskennellä ja puhua kaunistelluin sanoin, kun heitä puhuteltiin, niin ei heistä kuitenkaan koskaan voinut tulla hyviä ruotsalaisia.

Erittäin pari henkilöä herätti minun tarkkaavaisuuttani kulkiessani katua eteenpäin. He olivat puetut kuten kauppamiehet ja olivat kiintyneet hiljaiseen keskusteluun, kun kulin heidän ohitsensa. Juuri silloin kohotti toinen heistä päänsä ja teristi silmänsä leveähartiaiseen mieheen, joka oli käsityöläisen puvussa ja kulki poispäin toisessa päässä katua.

"Eikö se ole hän?" lausui hän samalla naapurilleen.

"On, hän se on!" vastasi tämä ja katsoi samaan suuntaan, poistuvan käsityöläisen jälkeen.

Kuka tämä mahtoi olla, olisin mielelläni halunnut tietää, sillä päähäni pälkähti, että heillä oli tekeillä jotakin salaperäistä tähän mieheen nähden. Sillä hetkellä olisin seissut vastauksetonna, jos joku olisi kysynyt minulta miksi, mutta katse terottuu, mitä enemmän tottuu katselemaan pimeässä, ja olen usein huomannut, että tämä ensimäinen vaikutelma, jonka olen saanut henkilöstä, on johtanut arvosteluni hänestä oikeille jälille.

Epäluuloni vahvistuivat edelleen, kun näin molempien kauppamiesten merkitsevällä ilmeellä nyökkäävän toisilleen, jonka jälkeen he erosivat nopeasti ja menivät kumpikin taholleen, toinen käsityöläisen jälkeen, jonka vielä saattoi nähdä kadun päässä.

Nämä kolme miestä ja molempien kauppiaiden omituinen salaperäinen ulkonäkö kuvastui silmieni eteen verkalleen jatkaessani kulkuani majapaikkaani. Päivä kului kuitenkin tapahtumatta mitään merkillisempää, joka olisi vähimmässäkään määrin vahvistanut epäluulojani. Kulin ympäri kaupunginmuuria ja katselin lakeudelle, josta loitompaa näkyivät puolalaiset liput, ja minä laskin itsekseni, kuinka nopeasti kuningas voisi tuoda apujoukkonsa Dirschausta tänne. Koetin myös vielä kerran saada näkyviini käsityöläisen, mutta siinä en onnistunut, kuinka moneen kertaan kulinkin ristiin rastiin kaupungin lävitse.

Kerran olin näkevinäni vilahduksen hänestä jesuiittakolleegion muutaman suuren portin luona, mutta silloin olin niin loitolla, että saatoin sangen hyvin erehtyäkin, ja kun saavuin luo, ei siellä ollut ketään, joka edes kaukaisimmallakaan tavalla olisi muistuttanut hänestä. Koko päivänä en nähnyt kumpaakaan kauppamiehistäkään.

Niin joutui ilta, liikunta kaupungin kaduilla lakkasi, tuli tyyntä ja hiljaista. Ainoastaan virta lorusi äyrästensä välissä asioita, joita ei kukaan ymmärtänyt, vaikkakin minun korvissani, jotka nyt kerran luulivat kuulevansa kuiskutuksia kaikkialla, kuului, kuin se pikku aaltosillaan toisi tervehdyksiä salaisilta ystäviltä, että pian oli saapuva hetki, jolloin huokaileva kaupunki vapautettaisiin kerettiläisen sorron alta. Sumukin seurasi mukana tasangolta ja kääri kaupungin keveään huntuunsa, niin että mielikuvituksella oli vapaa leikkikenttä ja runsaasti tilaisuutta nähdä varjojen liikkuvan, missä itse asiassa ei ollut mitään, joka saattoi antaa aihetta pelkoon.

Vielä kerran menin kaupunginmuurille ja terotin korviani, kuulostellen eivätkö ne voisi erottaa rummunpärrytystä tai torventoitotusta lännestä päin. Kuinka sydämeni olisikaan täyttänyt ilo, jos pienikään värähdys ilmassa olisi ilmaissut minulle ruotsalaisten joukkojen lähestymisen.

Mutta se oli turhaa. Kaikki oli hiljaista sillä taholla. Mutta lähempää kuulin kyllä, kuinka vihollisleirissä oltiin liikkeessä, ja minä jouduin sielunjännitykseen, jota en voinut hillitä. Seisoin kauan siellä, mutta oli miten oli, kaikki pysyi hiljaisena siellä, mistä minä tahdoin kuulla miesten ja hevosten töminää. Vartio portilla oli paikallaan. Antero Erikinpoika oli kelpo mies, ja kuningas saattoi hyvällä syyllä luottaa häneen. Hän piti väkensä kurissa, ja hänen silmänsä oli mukana kaikkialla.

Hän tuli juuri kaupungin portille minun kulkiessani ohitse. Hän tunsi minut niiden soihtujen valossa, jotka paloivat porttiholvissa.

"Kunhan vain tämä yö päättyisi hyvin", sanoi hän nyökäten minulle, "niin sitten toivoisin Jumalan avulla vaaran olevan ohitse. Huomenna saamme varmasti odottaa hänen majesteettinsa saapuvan, mikäli kaikki käy onnellisesti ja hyvin."

Siihen ei ollut mitään vastattavaa, mutta hänen sanojensa johdosta pelkäsin minä lähestyvää yötä enemmän kuin kenties olisin muuten pelännyt.

Vihdoin menin hitain askelin majapaikkaani katsomaan hevostani ja lepäämään pariksi tunniksi, voidakseni sitten sitä paremmin valvoa.

Kun tulin talon portille, jonne minun oli mentävä, seisoi siellä lyhty kädessä toinen kauppamiehistä. Hän viittasi minulle varsin ystävällisesti. Se oli hänen talonsa, kuten sittemmin sain tietää, ja tämä veitikka toivotti minulle vielä makeaa untakin. Kun minä palasin tallista, seisoi hän vielä paikoillaan.

Tavallisissa olosuhteissa ei tämä olisi sisältänyt mitään, joka olisi virittänyt epäluulojani, mutta nyt päätin, etten päästä häntä näkyvistäni.

Ja vielä enemmän vakaantui tämä päätökseni niiden kysymysten johdosta, joita mies teki minulle, kun lähestyin alakerrassa sijaitsevan huoneeni ovea.

"Hyvä ystävä", sanoi hän, "korviini on saapunut huhu, että kuningas on matkalla tänne, mutta se kai on vain pelkkää puhetta, joka on syntynyt hyvän oluemme vaikutuksesta, vai mitä arvelet, ystäväni?"

"Siitä en voi sanoa mitään!" vastasin.

"Olet kuitenkin puvustasi päättäen kuninkaan henkipalvelija…"

"Mutta meidän kuninkaallamme", keskeytin hänet, "ei ole tapana uskoa ajatuksiaan yksinkertaiselle sotamiehelle."

"Hyvä, hyvä, ystäväni", sanoi hän viitaten minulle ystävällisesti, "nuku hyvin, nuku hyvin, toivon, ettei mikään tule sinua häiritsemään!"

Menin huoneeseeni ja liikuskelin siellä ikäänkuin menisin makuulle; mutta itse asiassa hiivin sen jälkeen ovelle, ja olin kuulevinani ovenraosta, joka ei ollut erittäin tiivis, että joku hengitti ulkopuolella. Otaksuin sen olevan kauppamiehen, joka kuulosteli, menisinkö todellakin vuoteeseen, enkä siinä pettynytkään.

Hetken jälkeen kuulin myös askeleita, jotka hiljaa loittonivat ja joiden selvään kuulin menevän portaita ylöspäin. Seisoin hetken neuvotonna, tietämättä mitä minun oli tehtävä, mutta yksi seikka oli selvä: jos mielin saada jotakin toimeen, oli minun päästävä toiselle puolelle ovea.

Nopeasti heitin sentähden olkanauhani olalleni, pistin pistoolin vyöhöni ja koetin avata oven niin hiljaa kuin mahdollista. Mutta hämmästyksekseni huomasin, että tämä oli sulettu. Siinä oli kerta kaikkiaan todistus, että tekeillä oli jotakin, johon minua ei tahdottu todistajaksi. Mutta toiselta puolen osotti se minulle välttämättömäksi toteuttaa aikeeni ja pitää tarkkaa vartiota. Käskynhaltian lausunto: "Kunhan vain tämä yö menisi hyvin!" — kaikui alituiseen korvissani, ja joka hetki kohosi huoleni ja levottomuuteni. Mutta ei ollut helppo asia sanoa, kuinka minun oli meneteltävä päästäkseni ulos ilman mitään melua, — ja oli aivan välttämätöntä, että he luulisivat minun makaavan syvässä unessa, jos mielin seurata heitä ja keksiä jotakin niistä juonista, joita tänä yönä punottiin tai vietiin perille, kun niiden aika oli tullut.

Katselin ympärilleni, kuinka pääsisin ulos. Mitään muuta ovea kuin se, jonka kautta olin tullut sisälle, ei ollut. Ikkuna oli minun ainoa pelastukseni, ikkuna ja pimeä, sumuinen yö.

Ajatus oli tuskin välähtänyt päässäni, ennenkuin riensin ikkunan luo ja koetin avata sen. Suureksi ilokseni huomasin, että sen saattoi avata, ja todellisella nautinnolla hengitin minä kylmää yöilmaa.

Hyvä kauppamies oli ryhtynyt ainoastaan puolinaisiin varovaisuustoimiin, jotka kai olisivat olleetkin riittävät, jos hän olisi ollut tekemisissä niiden palkkasotilaiden kanssa, joille olut ja uni maistui varsin hyvälle ja jotka eivät huolehtineet muusta kuin ettähän täyttivät annetut käskyt. Kenties olisin minäkin heittäytynyt unen hoiviin enkä koskaan huomannut olevani suljettu lukon taa, ellei epäluuloni olisi herännyt.

Nyt oli minulle helppo asia kavuta avoimesta ikkunasta pihalle, jonka jälkeen suljin ikkunan niin hyvin kuin sen voi tehdä.

Hetken aikaa oli kuitenkin kaikki hiljaista, ja kello läheisessä Katariinan luostarissa ilmotti, että oli vain yksi tunti jälellä puoliyöhön. Hiivin niin hiljaa kuin suinkin pitkin kivijalan vartta suurelle ovelle, joka oli suljettu, ja sen ohitse toiselle, joka pienen ulkonevan rakennuksen edustalta ilmeisesti vei alas kellariin. Askeleet, jotka talon sisällä lähestyivät eteisen ovea, saivat minut pysähtymään.

Ovi avattiin varovasti, ja kaksi varjoa lähestyi. Minä kyyristyin maahan nurkkaan, jonka kellarinporstua muodosti talon seinävarteen.

Molemmat varjot lähestyivät hiipivin askelin tätä kellarinporstuaa. He pysähtyivät aivan eteeni.

"Mutta eiköhän siten sentään viedä varovaisuutta liian pitkälle?" kysyi toinen heistä kuiskaten.

"Ei!" vastasi toinen. "Minun täytyy ensin puhutella ratsumestaria, joka myös tahtoo nähdä, onko kaikki kunnossa."

Minä vapisin kuin olisin tuntenut kylmän käärmeen kosketuksen. Minä tunsin tämän äänen enkä olisi siitä erehtynyt, vaikka olisin sen kuullut tuhansien joukosta. Hän oli sama mies, joka oli puhunut salaperäisessä huoneessa Elbingissä, hän oli pater Josef!

"Mutta tunnit kuluvat!" uskalsi toinen huomauttaa, ja hän ei ollut kukaan muu kuin kauppamies, isäntäni.

"Entä sitten?" Kysymys ei näyttänyt tarvitsevan mitään vastausta.

"Koko tuuma voi mennä myttyyn", jatkoi kauppamies.

En voinut käsittää mistä oli kysymys, mutta koko uteliaisuuteni oli herännyt, ja ainoastaan ponnistaen kaikki voimani maltoin olla hyppäämättä esiin ja heti tarttumatta molempiin roistoihin. Mutta mielessäni oli elävänä ajatus, että minun velvollisuuteni oli koettaa tutkia mitä täällä tapahtui, ja se auttoi minua pysymään hiljaa.

"Ystäväni", vastasi pater, "pidän kiinni jo parisen kertaa lausumastani mielipiteestä; haluaisin, että tämä uhkarohkea yritys lykättäisiin… Varma uskoni on, että saaliimme sillä tavoin tulisi paljon suuremmaksi…"

"Jousi voidaan virittää niin tiukalle, että se katkeaa", väitti kauppamies.

"Silloin on kaari huono, siinä kaikki… ja tässä on huono vertauskin. Meidän apajamme on oivallinen, nuotan perä on niin hyvin punottu, ettei se repeä, vaikka vetäisimme koko Braunsbergin puoleemme. Ja mitäs sitten, kauppamies Cleve, jos vedämme sillä vielä…"

"Niin, niin", puuttui kauppamies puheeseen, "sitä olen kyllä miettinyt juurtajaksaen, mutta luulen, ja siihen uskoon jään, että silloin silmukat pettävät."

"Ei, ei, sanon minä, ne eivät petä…"

Hänellä ei ollut aikaa sanoa enempää, sillä kellarin ovelle kuului joku jyskyttävän sisältäpäin.

Kauppamies riensi avaamaan, ja muuan mies, asestettuna hampaitaan myöten, tuli näkyviin.

Vaihdettiin muutamia sanoja, jotka epäilemättä olivat tunnussanat, jonka jälkeen viimeksi saapunut puuttui puheeseen.

"Kaikki on valmiina, onko tie vapaa?"

"On!" vastasi kauppamies.

"Silloin on tunnin kuluessa Braunsberg käsissämme!" lausui soturi iloisen luottamuksen ilmeellä.

Hän laittautui rientääkseen jälleen pois kellarin ovesta, kun pater kysyi tyynellä ja kylmällä äänellään:

"Onko kenraali leirissä?"

"Ei", vastasi soturi, lisäten: "mutta hän saapuu yön kuluessa."

Seurasi hetkisen hiljaisuus, jollaikaa soturi odotti, mitä paterilla olisi vielä sanottavaa. Tälle osotettiin jotensakin suurta arvonantoa kaikkialla, missä hän näyttäytyi.

Päässäni välähti yhtäkkiä valoisa ajatus, kun kuulin paterin kysyvän, oliko kenraali leirissään. Soturilla oli siis tuoreita uutisia sieltä, jopa niin tuoreita, että kuulosti kuin hän itse olisi juuri sieltä saapunut, sillä ei kai alhaalla kellarissa voinut kaikki olla valmiina, eikä hän kai voinut siellä tietää kenraalista mitään, mitä eivät liittolaisetkin jo olisi tunteneet, jos soturi olisi tullut tavallisia teitä ja ollut ainoastaan piilossa kellarissa. Oli ilmeistä, että hän tosiaankin nyt saapui vihollisten leiristä ja ainoastaan ennen tuumattua hanketta viimeistelläkseen. Täytyi siis olla salainen yhteys maan alitse tämän talon ja vihollisten välillä.

Tämä selkeni minulle kuin salaman valossa, ja samalla tein itselleni kysymyksen, mihin minun nyt oli ryhdyttävä. Ensi kuohahduksessani aioin hypähtää esiin ja yhdellä iskulla kukistaa nämä kaikki kolme, joka kai olisi minulle onnistunutkin, kun he eivät voineet lainkaan aavistaa läsnäoloani. Mutta yhtä nopeasti syntyi päässäni kysymys, mitä sillä voittaisin. Jos vihollisen tarkotus oli tämän salaisen käytävän kautta äkkiarvaamatta hyökätä kaupunkiin, niin en suinkaan estäisi heidän hankettaan raivaamalla nämä kolme pois tieltä.

Tässä täytyi panna suuremmat voimat liikkeeseen. Mutta jos se tapahtui liian myöhään? Tämä ei kuitenkaan ollut otaksuttavaa, kun vihollisten sotavoimat saattoivat vasta olla lähdössä. Nämä ajatukset välähtelivät nopeammin kuin niistä voi kertoa. Mutta minä paloin kärsimättömyydestä, kuinka pääsisin pois pihasta ja ruotsalaisen käskynhaltian luo kertoakseni hänelle, miten asiat olivat.

Pater oli kuitenkin katsonut hyväksi avata jälleen suunsa. Hän tosin sanoi sanansa kuiskaamalla, mutta sentään olivat ne yhtä teräviä ja kovia kuin kuullessani hänen puhuvan Elbingissä.

"Olisi hyvä, ratsumestari", sanoi hän, "jos tämä asia voitaisiin lykätä."

"Mahdotonta", vastasi ratsumestari, "mahdotonta! Se tärvelisi koko suunnitelman."

"Sanotaan, enkä minä pidä sitä uskomatonna, että kuningas itse saapuu tänne, ja silloin…"

"Silloin olisi kai kaikki hukassa", keskeytti ratsumestari vilkkaasti, ja olin kuulevinani, kuinka hänen huulensa vetääntyivät hymyyn.

"Sinä olet lapsi, poikani", jatkoi pater, "ja tyydyt yhteen osteriin haavissasi, vaikka voisit saada helmisimpukankin."

"Mutta minulla on kenraalin käsky", sanoi ratsumestari kiirehtien. Epäilemättä piti hän arvoisan paterin himmeää viittausta jonakin mahdottomana päähänpistona, josta hän tahtoi päästä niin pian kuin mahdollista, jottei suotta haaskaisi aikaa.

"Kenraalin, ystäväni, — toivoisin vain, että saisin tavata hänet, hän ymmärtäisi paremmin mitä täällä on vaarassa ja mitä voitettavissa… Otan kuitenkin sen vastuulleni, antakaa tämän yön mennä, antakaa kuninkaan saapua, ja ensi yönä voitamme me voiton, joka lopettaa sodan yhdellä iskulla ja torjuu monta vaaraa ainoalta autuaaksi tekevältä kirkolta."

"Mutta jos kuningas ei tulekaan…"

"Jos hän ei tule!"

"Niin, ja jos, mistä pyhä neitsyt varjelkoon, sillä välin tulisi tunnetuksi, minkä nyt tietävät ainoastaan muutamat harvat…"

"Ei, ei," huudahti kauppamies innokkaasti, "antaa asian mennä menoaan. Siinä on kylliksi voittoa, kun Braunsberg pelastetaan kuningas Sigismundille."

Pater ei virkkanut mitään, joko siksi ettei hän tahtonut enempää tuhlata sanoja näille miehille tai siksi ettei hänellä ollut mitään väittäneistä ratsumestarin viimeistä lausuntoa vastaan. Tämä kysyi vielä kerran, joko nyt miina laukaistaisiin, ja kun mitään vastausta ei kuulunut, avasi hän kellarin oven ja katosi.

Minä seisoin kuin neulojen nenillä, mutta tuskin olivat pater ja kauppamies taasen jääneet kahden kesken, kun edellinen lausui:

"Seuraa minua, kauppamies Cleve… meidän täytyy myös mennä leiriin. Tahdon sentään nähdä, eikö kenraali ole tavattavissa."

Kauppamies teki muutamia vastaväitteitä, mutta hänen täytyi vihdoin vaieta järkähtämättömän paterin edessä, ja niin katosivat hekin kellarin ovesta. Kuulin kuinka avainta väännettiin ympäri sisäpuolelta ja kuinka heidän askeleensa loittonivat kiviportaita alaspäin.

Nyt olin minä vapaa toimimaan.

Ensimäinen tehtäväni oli tunnustella eikö täällä ollut, kuten olin nähnyt muissa paikoin, salpapuomia pantavaksi ulkoapäin kellarin oven eteen siihen kuuluvine salpoineen. Aivan oikein, sellainen löytyi, ja minä en hidastellut pannessani sitä hakaansa.

Sen jälkeen riensin avaamaan porttia ja riensin lyhimpiä katuja vanhaan linnaan, missä käskynhaltia asui.

Minä mahdoin näyttää ylen kummalliselta, sillä vartia epäröi päästäessään minua sisään, ja minä kävin yhä kiivaammaksi, mitä useampia esteitä kohtasin. Lopulta pääsin läpi, ja muuan ratsumies meni sisään minua ilmottamaan.

Nyt ei viipynyt kauan, ennenkuin seisoin sen ainoan edessä, jolla oli voimaa pelastaa Braunsberg kuningas Kustaa Adolfille. Oli vain kysymys siitä, voinko saada hänet uskomaan minua, ennenkuin oli liian myöhäistä. Alku ei luvannut suuria. Sillä väsyneenä uutterasta toiminnasta ja monien öiden valvonnasta otti hän minut vastaan kuin kiljuva jalopeura. Mutta minun tyyneyteni riisui hänen aseensa. Heti kun hän oli ehtinyt murista muristavansa, sanoin:

"Tunnin kuluessa on Braunsberg vihollisen käsissä, jollette usko sanojani ja pikimmittäin käy toimintaan."

"Vihollisten käsissä!" sanoi hän, heittäen minun kiukkuisen katseen. "Tuletko sinä pilkkaamaan minua, mies, vai nukkuuko minun väkeni kuolinuntaan — luuletko sinä että olen jättänyt kaiken niin tuuliajolle, etten oikeissa ajoin saisi tietoa, jos vihollinen olisi liikkeellä; mitäs sanot siihen?"

"Niin, niin, en epäile sitä, mutta siellä, missä vahtinne seisovat, ei vihollinen lainkaan näyttäydy… Ainoastaan Jumalan sallimuksesta olen saanut vihiä heidän teistään…"

"Mitä tarkotat, mies, mitä teitä vihollinen sitten…"

Hän nousi kiihkeästi pystyyn sängyssään ja terotti silmänsä minuun; valmiina silmänräpäyksessä hypähtämään jalkeille.

"Vihollinen ryömii maan alitse!" vastasin minä.

"Maan alitse!" puuskahti hän.

Mutta samassa oli hän jaloillaan ja heitti vaatteet ylleen sellaisella nopeudella, että se selvästi osotti, kuinka kykenevä mies hän oli, tämä Antero Erikinpoika. Ja sellaiselle miehelle antaa mielellään anteeksi muutamat hänen pikapäissään sanomansa sanat.

"Voitko näyttää minulle tien?" kysyi hän napittaessaan kiinni hirventaljatakkiaan.

"Kyllä!" vastasin minä.

"Hyvä!" sanoi hän ja kutsui sisään miehen, joka seisoi etuhuoneessa.

"Pankaa rumpu soimaan!" sanoi hän hänelle.

Hetkisen jälkeen oli hän valmis ja astui suureen saliin. Täällä tuli häntä vastaan muutamia upseereja, jotka oli kutsunut rummun ensi pärrytys.

"Muureille!" huudahti hän heille. "Luulen, että tänä yönä on paholainen itse liikkeellä pitämässä lemmonleikkiään!"

Hänen uskonsa nimittäin oli, että vihollinen uskaltaisi tehdä yleisen hyökkäyksen heti kohta, ja jotakin sinnepäin olin minäkin itsekseni ajatellut, vaikken vielä ollut saanut tilaisuutta kiinnittää hänen huomiotaan siihen. Nyt huomasin ilokseni, että tämä mies oli kaikin puolin täysikelpoinen paikalleen, ja on uskomatonta, kuinka sellainen tietoisuus vahvistaa voimia ja lisää rohkeutta ja toivoa. Näyttäytyi myös, kuinka täydellisesti miehistö oli hänen vallassaan.

Alhaalla linnanpihassa seisoi jo muuan osasto järjestyksessä, ja kaikkialta kuulin, kuinka muu joukko parhaallaan järjestyi. Hän uudisti käskyjään ja valitsi osaston parasta väkeä seuraamaan itseään. Hänen käskystään olin minä alituiseen hänen sivullaan.

"Nyt pojat", sanoi hän, kun osasto oli valmis marssimaan, "nyt, pojat, on tosi edessä, ja minä vien teidät vihollista vastaan paikkaan, josta sieppaamme sen kuin rotanloukusta, mutta kenellä ei ole rohkeutta tulla mukaan, hän saa mennä muiden mukana kaupungin muureille."

Raikuva hurraa kuului vastaukseksi hänen puheeseensa. Kukaan ei astunut rivistä pois, kaikki tahtoivat seurata häntä kuin yksi mies. Ja niin käski hän eteenpäin.

Tulimme hyvissä ajoin. Sumu lepäsi paksumpana kuin konsanaan kaupungin yllä, mutta minä osasin kyllä eteenpäin. Puomi oli liikuttamatonna kellarin oven edessä eikä sisäpuolelta kuulunut mitään ääntä. Aluksi välähti päässäni ajatus, että pater Josef oli onnistunut tapaamaan kenraali Potockin ja tekemään tyhjäksi yrityksen sinä yönä, mutta pian saimme kokea, ettei yöllinen marssimme ollut turha.

Sytytimme mukana tuomamme soihdut, ja niiden valossa alkoi marssi kellariin.

Täällä oli eräässä nurkassa kapea aukko, josta mies tuskin voi kulkea lävitse, mutta se vei tielle, joka yhdisti kauppamiehen talon ja vihollisten leirin. Työ näytti äskettäin tehdyltä. Sen saattoi nähdä äskenhakatuista nyteistä, joita sinne ja tänne oli laitettu tukemaan seiniä ja kattoa ja estämään löyhää maata luhistumasta kasaan.

Mutta vielä ei kuulunut mitään. Näytti melkein siltä, kuin vihollinen olisi kaivanut sudenkuopan, jonne oli houkutellut kuninkaani väen. Me kulimme yksitellen, ja etumainen kantoi tuohusta. Minä kulin lähinnä käskynhaltiaa. Olimme kai jo ehtineet kaupungin muurin kohdalle, kun käytävä laajeni jokseenkin suureksi holviksi. Epäilemättä oli tässä aiottu ruveta kaivamaan ylöspäin, mutta jostakin syystä muutettu mieltä. Tässä muutti myös Antero Erikinpoika ensimäisen päätöksensä jatkaa kulkua, kunnes vihollinen kohdattaisiin tai aina vihollisen leiriin. Olikin ilmeistä, että jos vihollinen täällä kohdattaisiin, niin oli tämä avara holvi paras vastaanottopaikka. Mutta jottei soihtujen valo säikäyttäisi vihollista kääntymään takaisin, peitettiin eteenpäin vievän käytävän aukko kahdella paksulla vaipalla.

Tämä oli tuskin tehty, kun me kuulimme askelten kaiun, kumean, raskaan kaiun, kuten jättiläiskäärmeen uupuneen läähätyksen, kun se vierii maan alitse eteenpäin.

Tulija oli vihollinen, ja pian sen korvat alkoivat kuumeta. Syntyi murhaava taistelu, jota käytiin äärimäisellä katkeruudella molemmilta puolin. Jos minä voisin oikein kuvailla tämän taistelun kamalan kuvan, jota valaisivat savuavat soihdut, mitkä tuskin kykenivät näyttämään muuta kuin sen, että me olimme pimeimmässä yössä, niin luulen, että moni sydän pamppailisi ja moni poski kalpenisi kauhusta. Lopuksi pääsimme me voitolle ja laahasimme pois joukon vankeja ruumiskasoista jalkojemme ympäriltä. Mutta nyt saimme tiedon, joka pani jalat allemme ja sai meidät päätä pahkaa rientämään yläilmoihin.

Kohta kun Antero Erikinpoika näki taistelun kallistuvan meille voitolliseksi, lähetti hän muutaman sotilaan ottamaan selkoa, lähestyikö vihollinen muureja. Tämä palasi takaisin ja kertoi, että kuului vihollisen rummutusta ja soittoa ja että joka hetki odotettiin hyökkäystä.

Nopeammin kuin voi kuvailla tehtiin sen johdosta palausmatka. Antero Erikinpoika oli ensimäisenä kaupungin muurilla, ja minä saavuin lähinnä hänen jälestään. Aamu alkoi sarastaa, ja kuului selvään melkoisen sotavoiman lähestyminen. Minulle pälkähti kuitenkin heti päähän, etteivät nämä voineet olla hyökkäyskolonnan ääniä. Sumun vuoksi, joka vielä lepäsi tienoilla, ei voinut nähdä mitään.

"Ei", sanoin minä, "tämä ei ole vihollinen, vaan se on kuningas!"

Ja yhtäkkiä kuului raikuva hurraa pitkin muureja.

Me näimme ruotsalaisten lippujen pistävän näkyviin sumusta, ja pian tunsimme marssin sävelet, joita soitettiin.

Kuningas teki kuitenkin käännöksen poispäin, ja me näimme muutaman kukkulajonon ylitse, josta sumu oli jo hävinnyt, koko ratsuväen kiitävän huimaa vauhtia puolalaista leiriä kohden. Siitä saivat puolalaiset toisenlaista aamumusiikkia kuin olivat odottaneet. Heidän täytyi suinpäin lähteä leiristään käpälämäkeen pahimmassa sekamelskassa. He eivät pysähtyneet ennenkuin viiden peninkulman päässä Braunsbergistä, missä he asettuivat taistelujärjestykseen muutaman salmen taa. Kuningas tavotti heidät illalla, mutta ei voinut niin nopeasti päästä pienen virran ylitse, joka siellä Wormdittin luona virtaa Passargaan, ja aamulla oli vihollinen kadonnut.

Nyt vasta saapui kuningas Braunsbergiin. Hänen tulopäivänsä oli ilopäivä. Hän pysähtyi hetkeksi Antero Erikinpojan eteen, ojensi sitten hänelle kätensä ja sanoi:

"Nyt on maksettu Wormdittin velka!"

Mitä hän sillä tarkotti, sen ymmärsi joka mies, ja kun hän sitten kulki rivien editse ja verrattomalla tavallaan kiitti heitä, nyökäten yhdelle, toiselle sanoen ystävällisen sanan, niin silloin ei riemusta tahtonut tulla loppuakaan.

Mutta vielä vallitsi kuitenkin tyytymättömyys kaupungissa. Porvarien synkät, tuikeat kasvot, kun he seisoivat katsellen, olivat kuin pimeä pilviseinä, jonka takaa aurinko paistaa. Se saa vain pimeyden näyttämään sitä pimeämmältä. Kun kuningas sitten ratsasti ohitse linnaan ja tervehti ihmisjoukkoja oikealle ja vasemmalle, niin vastasivat he tosin, mutta yhtään eläköönhuutoa ei kuulunut. Huomasi selvästi, että tämän kaupungin asujamet eivät olleet samoja kuin Elbingissä.

Kuningas saapui puolenpäivän rinnassa ja vasta illan suussa hän ratsasti linnaan.

Täällä linnanportin läheisyydessä näin minä jälleen käsityöläiseni eli pater Josefin. Hänen väijyvä, läpitunkeva katseensa tähysteli terävästi kuninkaaseen. Selkäpiitäni karmi nähdessäni tämän katseen. Miehen ulkonäkö muistutti linnunpyydystäjää sillä hetkellä, jolloin hän näkee mitään pahaa aavistamattoman linnun hypähtävän vankeuteensa.

Minä, joka en kuulunut riveihin ja sain siis toistaiseksi olla omassa vapaudessani, olin seurannut virtailevan kansanjoukon mukana ja saanut paikan aivan paterin vierellä. Onneksi ei hän ollut minua koskaan nähnyt eikä sentähden minua tuntenut eikä voinut olla varuillaan minuun nähden. Vähän matkan päässä hänestä seisoi toinen synkkä olento, jota en ennen ollut nähnyt, vaan jonka sitten sain tietää olevan Marienburgin suntion. Juuri kuninkaan ratsastaessa linnanportin lävitse näin paterin salavihkaa lähestyvän suntiota, ja minäkin tein saman liikkeen. He seisoivat muutamassa kaupungin muurin ulkonevassa nurkkauksessa ja olivat melkein kuin ilman todistajia, sillä kenenkään päähän ei pistänyt kiinnittää mitään huomiota siihen, mitä heillä mahtoi olla toisilleen sanottavaa. He puhuivat myös kieltä, jota harvat kaupungin asukkaista ymmärsivät, mutta josta minä satuin olemaan jokseenkin hyvin selvillä. Mutta jotten tarpeettomasti herättäisi epäluuloa, nojauduin minä huolettomasti linnankaivannon ylitse vievän sillan kaiteeseen.

"Älä kysele", virkkoi pater, "vaan tee kuten sanon!"

Suntio teki tuskin huomattavan liikkeen päällään merkiksi, että hän ymmärsi tarkotuksen.

"Vie ruhtinatar hänen luokseen", jatkoi pater. "Tahdon itse pitää lopusta huolen. Ole varma, ettei meidän käsistämme kukaan livahda, ja rikkaudet joutuvat ennenkuin toivommekaan veljeskuntamme omiksi…"

"Aika?" kysyi suntio, kun pater ei virkkanut siitä mitään.

"Kun ensimäinen talo alkaa palaa!" oli paterin vastaus.

Suntio nyökkäsi taasen, että hän ymmärsi hyvin, ja pirullisesti hymyillen lisäsi pater:

"Minun miinani on niin kaivettu ja laitettu, ettei enkelikään voisi sitä tehdä paremmin, ja yleisessä sekamelskassa ei kukaan voi syyttää ketään tapahtuneesta onnettomuudesta, mutta me tulemme voittamaan kunniaa ja mainetta suurtyöstä, jolla ei ole vertaistaan."

10.

Jesuiitan miina.

Olin vakuutettu, että se pirullinen suunnitelma, josta ensin sain vihiä Elbingissä, nyt tulisi toteutettavaksi. Ja tämä suunnitelma ei tarkottanut ketään muuta kuin autuasta kuningasta, sillä saaliinhimoiset jesuiitat tahtoivat siten saavuttaa veljeskunnalleen jonkun suuren edun, jota he muuten olisivat saaneet kauan odottaa. Mikä tämä oli, sitä oli minun vaikea saada selville, mutta minä aavistin, että se oli yhteydessä suojattini ja ruhtinattareni kanssa, jonka nyt pitäisi oleskella kaupungissa.

Jokainen voi käsittää levottomuuteni, ja se kiihtyi samassa määrin kuin tietoisuus niistä harvoista keinoista, jotka minulla oli tarjolla pahan vastustamiseksi, ehti päästä tajunnassani selvyyteen. Ensi tehtäväni oli, etten päästäisi jesuiittoja, varsinkaan pater Josefia, näkyvistäni. Mitä hän oli puhunut miinasta, jonka hän oli kaivanut ja laittanut niin taitavasti, ettei kukaan voisi sitä löytää — mitä tuli siihen puheeseen, niin olin vakuutettu, että se oli vain vertaus siitä pimeyden työstä, joka yön kuluessa tulisi suoritettavaksi. Mutta että se suunnitelma, jonka hän oli miettinyt, tulisi vaikuttamaan varmasti ja varmemmin kuin se vihollisten miina, joka oli kaivettu kaupungin muurin alle, ellei sitä jollakin tavoin voitu tehdä tyhjäksi, siitä olin aivan varma. Nyt käsitin myös, miksi hän tahtoi saada lykätyksi tuuman, että äkkiarvaamatta tultaisiin kaupunki kaappaamaan kellarin kautta.

Hän tiesi, että Braunsbergin ollessa vaarassa saapuisi kuningas sinne, ja kun hän kerran olisi kaupungissa, niin ei tämä olisi verrattava tavalliseen simpukkaan, vaan simpukkaan, jonka sisällä on jalo helmi, ja sitä saalista ei hän tahtonut päästää käsistään. Nyt oli liittolaisten tuuma kaupungin kaappaamisesta mennyt myttyyn, mutta nyt tahtoi hän itse siepata sekä sen että kuninkaan ja lisäksi korjata veljeskunnalleen ne rikkaudet, jotka hän hämärässä puheessaan suntiolle asetti yhteyteen ruhtinattaren ja hänen sydämensä rakastetun kanssa.

Hädissäni tahdoin rientää kuninkaan luo ja kertoa kaiken hänelle. Mutta ensin täytyi minun sentään saada pater Josef valtaani, ja niin täytyi minun kulkea hänen jälkiään. Minne hän meni, sinne täytyi mennä minunkin. Onneksi minulle vilisivät kadut väkeä täytenään, niin että minun oli helppo häntä seurata. Lisäksi on pahojen hankkeiden laita usein niin, että juuri kun ne ovat mitä parhaimmin ja oivallisimmin suunnitellut ja niiden mestari luulee olevansa aivan varma menestyksestä, juuri silloin ja ikäänkuin tämän varmuuden seurauksena lankeavat he itse kuoppaan, jonka ovat kaivaneet muille. Jumalan sormi se täten viittaa ja ilmottaa kerta kerran jälkeen varotuksensa, vaikka ihminen on aivan kuin sokea, katsoo avoimin silmin eikä kuitenkaan näe mitään.

No niin — valepuvussaan, ympärillään liittolaiset, jotka katsoivat häneen ylöspäin kuten päämieheensä ainakin, kulki pater Josef katua eteenpäin eikä voinut aavistaa, että hänen kintereillään seurasi joku, joka Jumalan ihmeellisestä sallimuksesta oli saanut vihiä hänen sisimmistä ajatuksistaan. Totta on, ettei hän voinut mitään sellaista ottaa laskuihinsa; se oli sattuma, jota hänen oli aivan mahdoton asettaa muiden hänen suunnitelmansa toteuttamista kohtaavain esteiden joukkoon, — mutta juuri tässä sattumassa näin minä Jumalan mahtavan käden, ja sellaiset sattumat kohtaavat ja ovat kohdanneet kaikkia pimeyden töitä, jotka eivät ole toteutuneet.

Näissä mietteissä kulkiessani näin minä paterin pysähtyvän ja puhuttelevan muuatta porvaria. Tämä ei ollut kukaan muu kuin isäntäni, kauppamies Cleve. Luonnollisesti minä pysähdyin ja katselin muuatta oluenpanijan kilpeä, sillä täytyihän minun tehdä jotakin, jotten vetäisi huomiota puoleeni. Sattumalta oli edessäni kaupungin etevin oluenpanimo, josta kaikkiin ympäristön kaupunkeihin vietiin kuuluisaa Braunsbergin olutta, joka tunnettiin nimellä "Füllwurst", ja sentähden ei voinut pälkähtää kenenkään päähän muuta kuin että minä, muukalainen, seisoin ihaillen koreaa kilpeä, jonka kirjotusta minä tavailin.

Aloin juuri pelätä, että seisoin ja tavailin liian kauan, kun kauppamies ja pater-käsityöläinen vihdoinkin erosivat, ja jälkimäinen poikkesi lähimpään kujaan. Nyt sain minäkin jalat alleni ja kaikeksi onneksi jouduin kujan suulle siksi kreivin aikaan, että näin miekkoseni menevän sisään erään talon portista. Talon etupuolen saatoin nähdä kujan suulta. Nyt saattoi kaikki olla hukassa, ajattelin itsekseni, ja epätoivoissani välitin viisi mistään varovaisuudesta, vaan kulin juoksujalkaa kujan lävitse.

Siitä oli kuitenkin se odottamaton seuraus, että minä törmäsin Jaakkoon, joka oli hänkin vapaaksi päästyään lähtenyt katselemaan kaupunkia. Viittasin hänelle että hän seuraisi minua, panematta merkille hänen hyväntahtoista hymyään.

"Tänä yönä tai paremmin sanoen nyt heti", sanoin ruotsiksi, jota kaupungissa ei kukaan voinut ymmärtää, "täytyy sinun tehdä minulle palvelus."

"Luulenpa, että olet itsensä paholaisen kinterillä", sanoi Jaakko, ja hänellä oli siihen hyvä aihe niin minun ulkonäössäni kuin hätiköivissä liikkeissänikin.

"Niin", vastasin minä, "olen paholaisen kinterillä… se on pater Josef."

Enempää ei minun tarvinnut sanoa, kun Jaakko oli valmis uhraamaan vapaa-aikansa palvellakseen minua tai kenties oikeammin kuningasta, koska se koski myös häntä.

"Näetkö tuon talon?" kysyin minä, eikä se ollut vaikeaa siitä paikasta, jossa seisoimme kujalla.

Talo seisoi aivan yksikseen virran partaalla. Minä olin pitänyt porttia silmällä koko ajan ja nähnyt, ettei ketään ollut kulkenut ulos eikä sisälle. Että pater Josef oli valinnut tämän talon pääkortteerikseen, ei voinut olla suuressa määrin herättämättä ihmettelyäni; mutta se tapahtui kai siksi, että hän juuri siten voi säilyttää salaisuutensa viattoman ja yksinkertaisen käsityöläisen hahmon alla. Sillä talo oli erään nahkurin oma.

"Siellä hän on!" sanoin nyt Jaakolle. "Älä kysele, sillä minä en jouda vastaamaan, minun täytyy tavata kuningas… Mutta pidä silmällä tätä taloa, ja jos hän lähtee ulos, täytyy sinun seurata häntä ja lähettää minulle siitä sana. Sano vain: minä menen, niin minä ymmärrän tarkotuksen, mutta toivon pian olevani täällä jälleen!"

Jaakko ymmärsi hyvin, kuinka hänen oli meneteltävä, ja minä tiesin voivani luottaa häneen.

Riensin siis linnaan saadakseni jos mahdollista tavata kuningasta. Sillä käsitin kyllä, että niin hämärä kuin vaara olikin, niin en voinut häntä pelastaa muuten kuin koettamalla saada hänet lähtemään pois linnasta. Että juuri siellä onnettomuuden oli iskettävä häneen tai, käyttääkseni paterin sanoja, miinan räjähdettävä — sen sanoi minulle kamala ilme paterin kasvoilla, kun hän näki kuninkaan menevän linnaan.

Kuningas oli suuressa salissa upseeriensa ympäröimänä. Minä pysähdyin ovelle, joka vei erääseen holvikäytävään. Kuningas oli mahtanut melkein samalla hetkellä astua saliin, sillä hän kulki lattian ylitse vastapäiseltä ovelta. Hänen otsansa säteili tyytyväisyydestä, ja hänen huulillaan oli vanha hyväntahtoinen hymynsä, joka antoi niin viehättävän ilmeen hänen kasvoilleen.

Hän meni suoraa päätä linnanpäällikkö Antero Erikinpojan luo, joka seisoi keskustellen Johan Rosenin kanssa.

"Olette kuten kunnian mies hyvittäneet hairahduksenne, jonka teitte luovuttaessanne Wormdittin!" sanoi kuningas ojentaen kätensä linnanpäällikölle, jonka posket punastuivat ilosta tämän kuninkaan tunnustuksen johdosta kaikkein näiden urhoollisten everstien ja upseerien läsnäollessa.

Tämä kaupunki oli tehnyt pakkosopimuksen vuosi takaperin, neljä viikkoa kuninkaan lähdön jälkeen kotimatkalle, ja antautunut viholliselle. Wormdittin raati ja porvaristo vakuuttivat tosin, että ruotsalainen puolustusväki oli puolustautunut miehuullisesti ja ainoastaan heidän vaatimuksestaan suostunut pakkosopimukseen, jotta siten vältettäisiin ne julmuudet naisia ja lapsia kohtaan, jotka olivat seurauksena kaupungin vallotuksesta väkirynnäköllä. Oli myös todistettu, että pikku kaupungin alempi väestö oli ollut nousemaisillaan kapinaan. Mutta tuima Herman Wrangel ei ottanut lukuun näitä lieventäviä asianhaaroja, vaikkakin lisäksi tuli, että vihollinen itsekin tunnusti urhoollisen puolustuksen sallimalla sadanneljänkymmenen miehen suuruisen puolustusjoukon marssia matkoihinsa miekkoineen ja ampuma-aseineen, lippuineen, kiluineen ja kaluineen — "mit Säck und Pack", kuten saksalainen sanoo. Sotamarski asetti käskynhaltian sotaoikeuden eteen Marienburgissa, jossa hänet tuomittiin kuolemaan, ja upseerit pantiin vankeuteen. Näiden upseerien joukossa oli Antero Erikinpoika.

Hän oli silloin myös menettänyt muutamia läänityksiä Ulfvesundin ja Skaraborgin läänissä. Mutta kun hän oli tunnettu urhoolliseksi ja pelkäämättömäksi mieheksi, niin oli hänet asetettu linnanpäälliköksi Braunsbergiin. Täällä oli hän osottanutkin riittävästi ansaitsevansa sen luottamuksen, jonka kuningas oli häneen pannut.

"Saatte läänityksenne takaisin", sanoi kuningas "ja lisäksi annan teille Östran kihlakunnan tuomarinverot!"

Tämä lausuttiin tarkotuksella niin kovalla äänellä, että se kuului yli koko salin. Sitten puhutteli kuningas hyvän hetken onnellista Antero Erikinpoikaa, jonka jälkeen hän kääntyi Johan Banérin ja muiden everstien puoleen, sillaikaa kuin virvokkeita tarjottiin ympärinsä.

Sillä väliin katettiin pöytä salin alipäähän. Minä seisoin kuin neulojen nenillä enkä tiennyt, kuinka minun olisi meneteltävä päästäkseni kuninkaan puheille. Oli onni, että ovi lämpimän vuoksi oli auki, niin että minä ainakin voin käyttää ensi tilaisuutta hyväkseni. Yhtäkkiä tuli liikettä salissa. Linnanpäällikön näin lähestyvän kuningasta. Hän pyysi häntä illaksi vieraakseen, ja kuningas nyökkäsi ystävällisesti suostumukseksi.

Niin menivät he pöytään.

Samassa kuulin kumean läppäyksen. Luulin, että sydämeni pakahtuu.

Mutta silloin sattui kuninkaan silmä minuun, ja hän viittasi minut luokseen sinne, missä hän istui yksin pöydän yläpäässä. Se ei herättänyt erikoisempaa huomiota. Kaikki läsnäolijat tiesivät kuka minä olin ja olivat tottuneet näkemään kuninkaan minua puhuttelevan.

Kun menin luo, hymyili kuningas minulle ja sanoi nostaen viinilasin huulilleen:

"Tässä pyykissä on sinullakin osasi!"

Minä en vastannut mitään, mutta kuningas näki, että minä olin kiusaantunut joutuessani kaikkien näiden ylhäisten herrojen kummastelevain katseiden esineeksi, ja hän lisäsi:

"Kas niin, valpassilmäinen kelpo mies ansaitsee kiitoksen kuninkaaltaan!"

"Teidän majesteettinne!" änkytin minä, mutta en voinut saada sanaakaan enempää suustani, sellaiseen pulaan jouduin kuninkaani kiittelyn ja sen tietoisuuden välillä, että salainen vaara uhkasi hänen päätänsä tai että kenties tällä hetkellä pantiin tuli sytyttimeen hänen jalkojensa alla.

Kuningas oli useammissakin tilaisuuksissa tahtonut palkita sitä vähää, jonka olin voinut toimittaa hänen palveluksessaan, ja kun ajattelen kuinka moni mahtava ja arvossa pidetty mies niistä, jotka nyt elävät, on alottanut henkisotilaana, niin olisin kai minäkin voinut nousta kunnian portaita ylöspäin. Mutta sitä en ole tahtonut: minulle on ollut kunniaa kylliksi siinä, että olen saanut palvella suurta kuningasta tietäen saavuttaneeni hänen suopeutensa. Olen ollut Kustaa Adolfin henkisotilaana ja sitten olen palvellut hänen ystäväänsä, suurta valtiokansleria, — mitä muuta kaipaisinkaan?

Olin sentähden aina pyytänyt päästä siitä ylennyksestä, jota kuningas oli minulle tarjonnut, ja epäilemättä odotti kuningas nytkin saavansa kuulla vanhan virren, vaikka minä vain ajattelin, kuinka voisin saada ilmoille sen varotuksen, joka minulla oli sydämelläni. Mutta kuningas ei antanut minulle lainkaan aikaa siihen.

"Mitä tällä kertaa olet tehnyt", sanoi hän, "sen tietävät kaikki, jotka istuvat tässä pöydässä."

Olikin aivan luonnollista, että avomielinen ja rehellinen Antero Erikinpoika oli kertonut koko tapauksen, kuinka olin pelastanut Braunsbergin. Sentähden hymyilivät kaikki nämä tuimat soturikasvot suopeina minua kohden kuninkaan sanojen johdosta, ja Antero Erikinpoika itse, joka ei tuntenut eikä voinut tietää niitä vaikuttimia, joita olin seurannut, seisoi valmiina kertoakseen uudestaan kaikkien kuullen minun osani Braunsbergin onnellisessa puolustuksessa. Hän nousi puoleksi tuoliltaan ja ojensi kätensä minua kohden. Ja kaikkea tätä vastaan en voinut tehdä mitään, en kerrassaan mitään. Olin aivan turvatonna toisaalle ja avutonna toisaalle.

Se oli epätoivon hetki. En voi kuvailla kuinka kärsin. Oli kuin minut olisi revitty kappaleiksi pala palalta, ajan yhä kuluessa ja vaaran lähetessä lähenemistään. Läppäyksen jonka olin kuullut, olin kuulevinani uudestaan, ja minua ihmetytti, ettei kukaan muu sitä kuullut. Mutta tuolla he istuivat, kuningas ja hänen upseerinsa, tyytyväisyydestä ja mielihyvästä säteilevin silmin, ja minä yksin, minä seisoin kuin kärsimätön arvotus heidän edessään.

Muutamat kuninkaan lausumat sanat vapauttivat minut lumouksestani, ja kuninkaan oli täytynyt huomata, kuinka kasvoni silloin kirkastuivat.

"Tule huomenna luokseni", sanoi hän, "saat viedä minulta viestejä valtiokanslerille… silloin tahdon myös katsoa, emmekö voi puhua asioita selville, sinä ja minä! — Aamulla varhain jesuiittain kollegioon!"

"Jesuiittain kollegioon?" kysyin minä.

"Niin, niin", hymyili kuningas, "sinne aion yöpyä!"

Pelkoni kuninkaan henkeen nähden oli siis turha, sillä kukaan kaupungissa ei voinut tietää, että hän aikoi asua tässä talossa, ja aamuun mennessä, jolloin se voisi tulla tunnetuksi, toivoin ehtiväni tehdä paljon, mikä nyt vielä oli tekemättä.

Ja tapansa mukaan kuningas jättäisi sangen pian iloisen pitopöydän ja vetääntyisi pois. Tuskin kukaan muu kuin vahtiupseeri tulisi silloin häntä seuraamaan, niin ettei minun tarvinnut pelätä hänen suurella seurueella vetävän huomiota puoleensa.

Nyt riensin minä ulos. Nyt tunsin voimieni ja rohkeuteni kasvavan, sillä nyt saatoin toimia suuremmalla vapaudella.

Kohta päästyäni ulos pimeään holvikäytävään, jonka synkät varjot tuskin väistyivät parin kattolampun valon tieltä, pysähdyin minä kuuntelemaan, kuulisinko vielä läppäyksen. Mutta kaikki oli hiljaista. Mitä olin kuullut, sen täytyi olla merkki salaliittolaisille johonkin kokoukseen tai toimenpiteeseen, mutta ei sitä, minä olin sen pitänyt. Olikin luonnollista, että jos paterin sanat: "kun ensimäinen talo palaa", tosiaankin merkitsivät jotakin aiottua murhapolttoa, niin eivät he kai torninkellon läppäämisellä vetäisi kaikkien huomiota siihen, mitä heillä oli tekeillä.

Tässä suhteessa tyyntyneenä riensin sentähden portaita alas.

Silloin kuulin alemmassa eteisholvissa, josta ojentautui vasempaan samanlainen holvikäytävä kuin yläkerroksessakin, — silloin kuulin tässä holvikäytävässä hiljaisia, hillittyjä askeleita. Minä pysähdyin, mutta silloin pysähtyivät myös askeleet. Heti kohta suuntasin kulkuni tähän holvikäytävään, ja pian kuulin nöyrän äänen kysyvän:

"Voitteko neuvoa minulle tien kuninkaan luo?"

"Kyllä, mutta kuningasta ei etsitä linnan kellarikerroksesta!" vastasin minä.

"Ah, minä mies parka", jatkoi nöyrä ääni, "miten minä tietäisin, mistä suurta kuningasta etsitään… Eksynhän itsekin tässä suuressa linnassa."

"Olipa silloin onni, mies poloinen, että tapasit minut… mitä sinä tahdot kuninkaasta?"

Hän kertoi pitkän jutun parista ruotsalaisesta ratsumiehestä, jotka olivat ryöstäneet hänen talonsa ja pakottaneet hänet siten turvautumaan kerjuusauvaan, ja siitä tahtoi hän nyt valittaa kuninkaalle. Ei hän kuitenkaan nyt tahtonut tai ei uskaltanut astua suuren kuninkaan eteen, sanoi hän, vaan oli tyytyväinen, jos sai tietää, missä kuningas oli, niin voisi hän varhain seuraavana aamuna langeta hänen jalkojensa juureen ja rukoilla apua.

Sillä puhein seurasi hän mukanani linnasta, ja tuskin olin heittänyt häneen ainoan katseen, ennenkuin tunsin hänet samaksi mieheksi, jota pater Josef oli puhutellut ja joka oli saanut hänen käskynsä "viedä ruhtinattaren hänen luoksensa", kun ensimäinen talo alkaisi palaa. Harkitsin itsekseni, oliko minun heti tartuttava hänen niskaansa ja vietävä hänet syytettynä kuninkaan luo. Mutta olin nyt liian varma siitä, että se mitä nämä pirulliset miehet aikoivat tehdä, tulisi tapahtumaan linnassa, niin että annoin hänen mennä vapaana tiehensä.

Kun hän oli päässyt linnansillan ylitse, näin hänen pysähtyvän ja kääntyvän ympäri, ikäänkuin olisi tähystellyt, pysähdyinkö vai tulinko hänen jälestään. Vähän loitompana näin hänen vielä kerran tekevän samoin ja sitten rientävän pois nopeammin kuin olisin hänestä uskonut. Nyt läksin minäkin kulkemaan samaa tietä rientääkseni paterin ja Jaakon luo.

Mutta samassa paikassa, jossa olin nähnyt hiipivän miehen pysähtyvän ja katsovan taakseen, pysähdyin minäkin. En kuitenkaan voinut nähdä mitään muuta kuin linnan korkean ja raskaan kiviröykkiön ja valaistut ikkunat siinä huoneessa, jossa kuningas istui pöydässä ylempine upseereineen. Linnankaivannossa näyttivät ikkunoiden valonsäteet heijastavan himmeänä kimmellyksenä. Mutta johtuikohan tämä linnankaivannon kimmellys sittenkään salin ikkunoista, kysyin itsekseni juuri aikeessa jatkaa kulkuani; ja minä käännyin uudestaan katsomaan taakseni jokseenkin samassa paikassa, jossa hiipivä mieskin oli kääntynyt.

Nyt huomasin selvään, että valon täytyi tulla toiselta suunnalta, ja minä seurasin silmilläni linnanmuuria. Silloin erotin pian kapean valojuovan, joka tunkeutui esiin pienestä ikkunasta aivan lähellä veden pintaa. Tämä herätti suurimmassa määrin kummastustani, ja minä päätin, maksoi mitä maksoi, tutkia syytä siihen.

Riensin sentähden takaisin ottaakseni selvän, kuinka voisin päästä tämän ikkunan luo. Minulle selvisi heti, että minun täytyisi mennä sinne pitkin muurin ulkosivua, sillä olisi kuluttanut liian paljon aikaa etsiä sitä käytävää, joka vei sinne linnan sisäpuolelta. Mutta nyt oli kysymys siitä, kuinka ilman venhettä voisin toteuttaa tämän päätökseni. Se kävi kuitenkin helpommin kuin ensimältä olin voinut kuvitellakaan.

Sillan kaiteesta lähti leveä perusmuurin kivireunusta vinoon alaspäin, kuten näytti, alas vesikaivantoon. Minä kapusin hiljaa sitä pitkin ja huomasin, että aivan vesirajassa, parahiksi sen alapuolella, kulki jokseenkin leveä alemman kivimuurin reunus eteenpäin, ja minä otaksuin sen jatkuvan pitkin linnan koko tätä sivustaa. En pettynytkään siinä, ja pian olin pienen ikkunan edessä.

Joku lauloi ikkunan sisäpuolella, ja lähemmin kuunnellessani kuulin selvään ruotsalaisen virren sanat. Se oli sama virsi, jota Niilo Sturen kerrotaan veisanneen, kun onneton kuningas Erik tikari ojossa mieletönnä syöksi hänen vankihuoneeseensa.

"Jos kova onni kohtaakin, ja vihoihin saan suurten maailmassa; — niin tiedän lohdun vakavan: käyn turvahan luo Herran taivahassa."

Mielessäni välähti aavistus, että veisaaja oli Pietari, ja sykkivin sydämin jyskytin ikkunaan heti kun sisällä tuli hiljaista. Veisaaja ei kuullut minua, ja minun täytyi uudistaa kolkutukseni pariin kertaan. Silloin kuulin askelten lähestyvän ikkunaa, ja ääni, joka oli veisannut, kysyi, oliko joku ikkunan takana.

"On", vastasin. "Oletko vankina siellä?"

"Olen!" kuului vastaus.

"Iloitse sitten, sillä Jumalan avulla tahdon tulla avuksesi."

Kummastuksen ja ilon huudahdus kuului sisältä korviini.

"Siirrä vain kynttilä syrjään", sanoin minä, "jottei se kieli kenellekään, mitä meillä on tekeillä, ja sitten murramme pois puuluukut!"

Valonsäteet olivat tunkeutuneet parin paksun puuluukun raoista ja taittuneet linnankaivannon mustaan veteen. Nämä luukut olivat lujasti suljetut, mutta meidän onnistui kuitenkin yhteisin ponnistuksin saada ne auki, niin että minä voin päästä sisään.

Heti päästyäni sisälle suljin jälleen luukut ja pyysin vankia nostamaan kynttilän esiin, niin että voimme nähdä toisemme, enkä minä ollut pettynyt, näin edessäni Strengnäsin hurskaan lesken pojan, nuorukaisen, joka oli voittanut puolalaisen ruhtinattaren rakkauden.

Sydämeni oli vähällä pyörähtää ympäri rinnassani, kun näin miten Pietari oli muuttunut sitten viime näkemän. Ei ollut paljon jälellä siitä reippaasta nuorukaisesta, joka salaperäisessä talossa Elbingissä niin ylpeästi torjui luotaan salakavalan juonittelijan ja juuri siten syöksyi onnettomuuteen. Hänet oli siitä pitäen pidetty kovimmassa vankeudessa, ainoastaan jonkun kerran oli hänen luonansa käynyt hänen pyövelinsä. Tämä oli jättänyt vankilan vartioimisen eräälle uskotulleen, joka oli kuuromykkä, mutta hänelle tietysti sokeasti uskollinen.

Kummastuksekseni tunsi onneton minut. Tapaukset tuona päivänä, jona minä otin hänet kiinni ja pater Josef hänet sitten vapautti ainoastaan heittääkseen vielä kovempaan ja lisäksi julmempaan vankeuteen, olivat elävästi painuneet hänen mieleensä, ja hänellä oli ollut niin hyvää aikaa muistella niitä samoin kuin niiden henkilöiden piirteitäkin, joiden kanssa hän oli silloin tullut johonkin kosketukseen, että hän tunsi minut heti nähtyään.

Hän tarvitsi hetken aikaa tyyntyäkseen. Ruumiin voimat olivat suurimmassa määrin riutuneet, ja hän muistutti enemmän kuollutta kuin elävää. Suuret silmät tähystelivät aivan kamalina kuopistaan, ja kalpeat kuihtuneet kasvot kuvastivat sellaista katkeruutta, joka tuskin voisi hälvetä.

"Sanot tulevasi minua vapauttamaan", olivat hänen ensimäiset sanansa. "Silloin täytyy tämän päivän olla merkillinen päivä, sillä sinä et ole ensimäinen, joka tuot minulle sen ilosanoman, että saisin vapauteni takaisin…"

"Kuka muu kuin minä sinulle on sitten puhunut sellaisia sanoja?" kysyin tarttuen hänen käteensä.

"Synkkä pater ensin, ja äsken oli hänen lähettiläänsä täällä ilmottamassa, että minulla oli odotettavissa suuri ilo, jota en voinut aavistaakaan…"

Minua kummastutti se mitä kuulin, enkä minä tiennyt mitä ajattelisin. Olisinko siis tehnyt väärin pateria kohtaan? Ei, se ei ollut mahdollista; tässä täytyy piillä jonkun pirullisen juonen. Sen laita sai kuitenkin olla kuinka tahansa, nyt en aikonut päästää tilaisuutta käsistäni, varsinkin kun minulle kävi selväksi, että juuri täällä, tässä huoneessa, pater Josef aikoi päättää työnsä.

"Hänen lähettiläänsä oli täällä?" kysyin. "Tunnetteko miehen?"

"Hän on Marienburgin suntio, ja minä tiedän, että hän on pater Josefin kätyri."

"Ja uskotteko itse vapauteen, jonka nämä miehet ovat teille luvanneet?"

"En usko mihinkään tässä maailmassa! Oi, jospa vapaana ollessani olisin ollut luja ja olisin voinut pontevasti torjua ensimäiset viettelevät kuiskutukset, jotka veivät minut yhä kauemmaksi ja kauemmaksi pois ainoasta oikeasta. Mutta minä olin heikko, ja viettelys saapui kauneimmasti hymyillen, saapui rikkautensa koko loisteessa, ja tämän ihanuuden ja rikkauden saavuttamiseen tarvittiin niin vähän, oi, niin vähän, ainoastaan sana, yksi ainoa sananen…"

"Ja te sanoitte tämän sanasen…"

"En, sitä en sanonut, mutta…"

"Mutta…?"

"Tunnustan ikuiseksi häpeäkseni, että olin sen sanomaisillani…!"

"Teitä tahdottiin luopumaan uskostanne?" kysyin. — Hän katsoi minuun vastaamatta.

"Teitä tahdottiin murhaamaan kuningas?" jatkoin, ja nuori mies seisoi kuin kivettyneenä, kykenemättä käsittämään kuinka saatoin tietää tämän kaiken.

Mutta vankeutensa pitkän yön aikana näytti hän joutuneen siihen tilaan, ettei häntä enää mikään kummastuttanut.

"Tiedän kaiken tämän", jatkoin minä, "mutta tiedän myös, että teillä on jalo ja miehekäs mieli, ja minä kuulin itse, kuinka te sanoitte tälle pater Josefille, ja minun piti jo silloin rientää teille avuksi, kun sekä te että kaunis ruhtinatar, jonka rakkauden te olette voittanut, katositte ja haihduitte pois ikäänkuin varjot, kun valoa tuodaan huoneeseen."

Kerta kaikkiaan selittääkseni hänelle, kuinka tiesin kaiken tämän, kerroin tapauksen Elbingissä, ja minä puolestani sain selityksen siihen, joka minusta oli silloin tuntunut hämärältä ja käsittämättömältä.

Jesuiitta oli tiennyt olevan olemassa muutaman maanalaisen käytävän, joka vei siihen taloon, mihin Pietari oli sijotettu vankina yöksi, ja oli vienyt hänet sieltä pois vanhaan ritaritaloon, jossa ruhtinatar häntä odotti. Sieltä oli hänet, kun hän niin varmasti torjui jesuiitan jokaisen jatkuvan yrityksen käyttää häntä välikappaleena kuninkaan toimittamisessa pois päiviltä, viety tähän vankilaan Braunsbergiin. Mutta itse hän ei tiennyt, missä oli, ennenkuin minä ilmotin sen hänelle. Hän tiesi vain, että kuolema odotti häntä ennemmin tai myöhemmin.

"Ja vielä tänä hetkenä, kun sinä tulit luokseni", sanoi hän, "en odota mitään muuta vapautusta kuin kuolemaa… pyövelini tulevat pian, saatpas nähdä, etten ole erehtynyt!"

Minä aavistin tosin kavalia juonia piilevän sen vapauden alla, jonka mustat miehet olivat luvanneet, mutta minua kummastutti se, että heidän uhrinsa niin varmasti saattoi puhua kuolemasta, ja hän selitti sen minulle muutamin sanoin.

"Sisareni rikkaudet he tahtovat saada käsiinsä", sanoi hän, "ja sen tähden täytyy minun kuolla, käsitän sen nyt tai aina siitä lähtien, kun annoin heille valallisen testamenttini, että kaikki, mitä siskoni oli omistanut ja mikä hänen kuoltuaan jäisi minulle perinnöksi, olisi lankeava heidän veljeskunnalleen."

"Mutta jos niin on, mikseivät he ole jo aikoja sitten toteuttaneet tarkotustaan?" kysyin.

"Minun sisareni tahtoa ei tässä asiassa voida vastustaa," selitti hän; "kuinka harras hän lieneekin katolisessa uskossaan, niin on hän päättänyt tehdä minut perijäkseen, ja hänen miehensä sukulainen, jalo ja ritarillinen Koniecpolsky, ei salli, että sisareni tahtoa tässä suhteessa horjutetaan tai rikotaan. Juonittelijain täytyy sentähden, jos tahtovat saavuttaa tarkotuksensa, tehdä hänen tahtonsa mukaan. Sentähden eivät he olekaan tähän asti uskaltaneet riistää henkeäni; mutta nyt, kun minulla ei kuitenkaan, kuten he ovat osottaneet, ole mitään toivottavaa rakkaussuhteestani, jota voineekin pitää mieletönnä, ja sentähden olen heidän toivomuksestaan kirjottanut testamenttini, nyt odotan minä kuolemaa, ja epäilemättä onkin tarkotuksena, että se tänään tulee tapahtumaan."

"Olisi tullut tapahtumaan", lisäsin minä, "sillä minun luullakseni tulee nyt jotakin muuta tapahtumaan."

Hän katsoi minuun, ja epäilys kuvastui hänen silmistään, vaikkakin surumielinen hymy leikki hänen huulillaan. Hän sanoi:

"Sitä mahtia, joka yli vuoden on pitänyt minua kahlittuna tuonne kivimuuriin ja vasta nyt, kun olen kirjottanut testamenttini, irrottanut minun kahleeni ja päästänyt minut liikkumaan, — sitä mahtia vastaan te ette voine mitään; kiitos kuitenkin hyvästä tarkotuksestanne!"

En tahtonut tuhlata sanoja siihen, mitä tahdoin ja voin tehdä, saisihan hän sen kuitenkin pian nähdä, mutta sen sijaan halusin saada selville, mitä hän ajatteli äitiinsä nähden ja siihen suruun, jonka hän oli valmistanut hänelle. Käänsin sentähden puheen tähän asiaan, sanoin hänelle terveisiä hänen äidiltään ja kerroin tämän surusta ja ikävästä kadonneen poikansa tähden, joka alinomaa oli hänen ajatuksissaan ja jonka puolesta hän hartaasti rukoili häntä, jolla yksin on voima auttaa. Mutta minun ei tarvinnut käyttää monia sanoja päästäkseni selville tästä asiasta.

Nuori mies avasi minulle koko sielunsa, ja hän itki hiljaisia kyyneliä puhuessani hänen äitinsä surusta.

"Hän on ollut ikävöimiseni esineenä tämän pitkän vankeusvuoteni aikana", sanoi hän. "Olen nähnyt hänet sieluni silmien edessä sekä valveilla että unissani, ja kun palaat kotiin, niin sano hänelle, että olen kuollut nuoruuteni lupauksille uskollisena."

Hän ei ehtinyt sanoa enempää, kun vankihuoneen oven ulkopuolelta kuului askeleita ja käsi tarttui lukkoon. Minä ymmärsin, ketä tulijat olivat, ja varmuuden vuoksi vilaistuani, että luukku oli hyvästi kiinni, jottei kukaan voinut aavistaa kenenkään asiaankuulumattoman läsnäoloa, kuiskasin nopeasti vangin korvaan:

"Neuvo minulle, mihin voin piilottua!"

Käsitän tuskin, kuinka minulla saattoi olla niin paljon mielenmalttia, kun nyt jälkeenpäin ajattelen kuinka paljosta tällä hetkellä oli kysymys. Vähänväliä lennähti ajatukseni myös kuninkaan luo, ja minä kysyin vavisten itsekseni, oliko hän nyt lähtenyt linnasta ja päässyt turvaan vai hiipivätkö kenties tällä hetkellä murhaajat salapolkujaan löytääkseen hänet. Mutta tapaukset silmieni edessä vetivät nyt koko huomioni puoleensa ja syrjäyttivät aavistukset kuninkaan vaarasta.

Vanki katsoi minuun, ja hänen katseessaan oli tyyneys, jonka jalot luonteet tavallisesti saavat vaaran hetkellä. Mutta siitä kuvastui lisäksi kysymys, ikäänkuin hän tahtoisi sanoa: "Mitä hyödyttääkään se, että piiloudut, mikä on tapahtuva, sen täytyy kuitenkin mennä menoaan." Mutta minulla oli omat aikeeni. Olin vakuutettu, että Jaakko seurasi pater Josefia ja että, jollei hän astuisi heti hänen mukanaan vankilaan, olisi hän niin lähellä, että hän voisi kuulla minua, jos tarvitsisin kutsua häntä avuksi. Ja tällainen oli tarkotukseni. Sillä minä tahdoin ensin kuulla, eivätkö rikolliset nyt lausuisi sellaisia sanoja, että voisin saada heidät kiinni itse teosta. Jos taasen Jaakko astuisi sisään liian aikaisin, ei sillä olisi mitään menetetty, sillä tunsimme siksi molemmat miehet, että muitta mutkitta saatoimme syyttää heitä kuninkaan edessä. Pidin sentähden kiinni tuumastani ja kehotin jokseenkin innokkaasti vankia täyttämään tahtoni.

Hän viittasi sisempään vankihuoneeseen, jossa oli aivan pilkkosen pimeä ja johon ovi oli auki. Minä riensin sinne, ja samassa aukeni toisen huoneen ovi. Paikaltani voin mainiosti nähdä ja kuulla kaiken tulematta itse nähdyksi.

Tulijat olivat molemmat jesuiitat, ja välissään toivat he hunnutetun naishenkilön. Edelliset olivat varmaankin vankilan etuhuoneessa riisuneet valepukunsa, sillä sisään astuessaan olivat he veljeskuntansa puvussa.

Hunnutettu oli kallisarvoisessa, mutta tummassa puvussa. Tunsin hänet heti kauniiksi tytöksi Elbingistä, ja kun hän kohotti huntuaan ja minä näin hänen kasvonsa, näytti hän minusta kauniimmalta kuin koskaan. Kauniilla kasvoilla lepäsi niin jalo majesteetillisuus, ja suuret, säkenöivät silmät puhuivat voimasta ja päättäväisyydestä, joka ihastutti minua. Tämän naisen täytyi olla kykenevä suuriin tekoihin — ja hän, niin nuori, niin kaunis ja niin ihana, hänkö olisi lankeava näiden miesten laskujen uhriksi! Minä paloin kärsimättömyydestä, jotta saisin kuulla, mitä arvon pater oli aikeissa tehdä, kun hän, sen mukaan mitä hän sanoi suntiolle, itse aikoi päättää työn.

Hetki oli jännittävä, ja epäilemättä myös paterille ja hänen apulaiselleen, sillä heidän kasvojensa ilme todisti sielunjännitystä, jota he eivät kyenneet salaamaan.

Eräänlainen hätiköiminen heidän eleissään herätti ensi hetkestä alkaen minun mielenkiintoani. Heidän katseensa olivat terävät, mutta samalla kertaa, tahtoisin sanoa, arat, vaikkakin he itse asiassa juuri tällä hetkellä osottivat verratonta rohkeutta. Mutta arkuus kuvastui sittenkin heidän silmistään, ja heidän jalkansa polkivat vankilan lattiaa niin kiirehtien, kuin se olisi polttanut niitä. Jos tässä saattoi puhua tulisista hiilistä, joita joku kokoaa vihollistensa päälle, niin olivat ne kootut näiden miesten jalkojen alle eivätkä heidän päänsä päälle. He näkivät ilmeisellä vastenmielisyydellä kuinka hetket kuluivat hukkaan, kun molemmat nuoret riensivät toisiaan vastaan ja vaihtoivat muutamia sanoja, jotka jälleennäkemisen ilo toi heidän huulilleen, vaikka he olivatkin synkässä vankilassa.

"Maria!" huudahti nuori mies levittäen sylinsä häntä kohden, ja neito sulaen kyyneliin painoi päänsä hänen rintaansa vasten.

"Maria!" jatkoi nuori mies. "Sinä, sinä tulet luokseni päästämään minua kahleistani… vai onko se edelleen uusi julmuus, jonka sinun pimeät aivosi ovat keksineet, viedäksesi minulta järjen, sinä katala tekopyhä?"

Viimeiset sanat lausui hän paterille, ja hänen rypistyneet kulmansa antoivat hänen kasvoilleen ilmeen, jollaisen olen nähnyt niissä kuuluisissa maalauksissa, joissa Jumalan enkelit lähtevät taisteluun pimeyden ruhtinaita vastaan.

Pater viittasi kädellään ja tekeytyi niin hunajanimelän näköiseksi kuin hän voi, mutta vanki jatkoi:

"Mitä te tahdotte?… Aiotteko ottaa henkeni hänen läsnäollessaan, jotta hänellekin jäisi ikuinen muisto, joka vie häneltä kaiken ilon ja jättää hänet elämään yön pimeydessä, kunnes iäisyyden aamu koittaa?"

Mutta ruhtinatar painoi kätensä nuoren miehen suulle, ja hänen katseensa manasivat pois hänen sisäisen myrskynsä. Hän tyyntyi jälleen.

Silloin puuttui pater Josef puhumaan. "Poikani", sanoi hän.

"Jos puhut minulle", keskeytti hänet Pietari, "niin älä tahraa huuliasi lausumalla sanoja, joiden pyhästä tarkotuksesta sinulla ei ole aavistustakaan! — Kuuntelen ilman niitäkin kaikkea mitä sinulla on minulle sanottavaa."

"Sanasi, jotka pitkät kärsimyksen yöt ovat synnyttäneet sielussasi, saat kernaasti tuoda ilmoille", vastasi pater myönteliäästi. "Tulen luoksesi ystävänäsi ja tuon mukanani syliisi sen, jota sydämesi halajaa… Kuinka vähän välitän kiukkuisista sanoistasi, voit itse huomata, kun ilmotan sinulle, että nyt tahdon toimittaa ne pyhät menot, jotka kirkon lait määräävät, kun mies ja nainen on vihkimyksen kautta yhdistettävä aviopariksi Jumalan ja maailman edessä… Mutta kiiruhtakaamme", lisäsi hän.

Suntio hipsutteli edes ja takaisin mahdikkaan esimiehensä takana, mutta hänen askeleensa olivat hiljaiset, melkeinpä kuulumattomat, sillä pitkä harjotus antaa tietysti taitavuutta.

"Niin, niin!" huudahti ruhtinatar vilkkaasti. "Kiiruhtakaamme, ja sitten… sitten tahdomme jättää tämän maan ja matkustaa kauas pois, maahan, missä aurinko säteilee lämpimämmin ja jossa tiet ovat viheriämmät ja kukkivammat kuin täällä…"

Vanki seisoi äänetönnä tuijottaen eteensä. Tämä oli ilmeisesti jotakin, mihin hän ei ollut valmistunut ja jota hän ei ollut voinut ajatellakaan. Mitään petostakaan ei tässä voinut olla hankkeissa, ja vakuutus siitä muutti kokonaan vangin käsityksen heidän asiastaan. Hän meni pater Josefin luo ja ojensi hänelle kätensä sanoen:

"Jos olen siis ajatuksissani tehnyt väärin teitä kohtaan, niin antakaa minulle anteeksi, samoin kuin minäkin annan anteeksi kaiken, mitä te olette tehnyt minulle, sen onnen tähden, jota tunnen!"

"Poikani", vastasi pater, "silmäsi näkevät vain sen, joka on sinua lähinnä, ja näkevät sentähden usein väärin ja saattavat sinut pitämään näennäisyyksiä todellisuutena… Mutta aika kiiruhtaa… Kas tässä, poikani, tämä paperi on sinun allekirjotettava samoin kuin oma testamenttisikin ja sitten…"

Vanki otti paperin. Se oli hänen ja hänen tulevan vaimonsa testamentti, jonka mukaan kaikki heidän omaisuutensa oli heidän kuolemansa jälkeen joutuva jesuiittain veljeskunnalle.

Epäluulon ja harmin katse suuntautui pateriin, joka nyt turhaan koetti sitä viihdyttää. Mutta ruhtinatar laski taasen kätensä vangin olalle ja sai hänet, kuten itsekin oli suostunut tekemään, uhraamaan kurjan kullan sen onnen tähden, joka heitä odotti. Ja hän kuunteli suloisia sanoja, kaksin kerroin hyväileviä nyt, kun ne lausuttiin hänen seistessään toisella puolen vankila ja kuolema, toisella vapaus, rakkaus ja toivo.

Heti sen jälkeen toimitettiin vihkimys.

Minulle oli tällä hetkellä kaikki tyyni käsittämätöntä, vaikkakin olisin uskaltanut luvata henkeni siitä, että morsiusparin kanssa pelattiin jotakin katalaa peliä. Kuitenkin olin kokonaan pettynyt siihen nähden, mitä oikeastaan olin tarkottanut, kun olin jäänyt pater Josefin näkymättömäksi todistajaksi. Siinä, mitä täällä tapahtui, ei ollut mitään muuta moitittavaa kuin heidän suuri ahneutensa, joka kuitenkaan heidän kirkkonsa käsitystavan mukaan ei ainoastaan ollut anteeksiannettavaa, vaan jota pidettiin Jumalalle mieluisenakin.

Paterin katseesta välähti huonosti salatun ilon ilme, kun hän kääntyi suntioon ja lausui latinaksi:

"Ad finem, frater! Loppuun, veli!"

Suntio sytytti silloin pienen vahakynttilän ja meni huoneen etäisimpään nurkkaan, jossa hän askarteli jotakin, mitä kuitenkaan en enempää pannut merkille. Pater tekeytyi juhlallisen näköiseksi ja sanoi morsiusparille:

"Rauha olkoon teille! Hetkinen vielä, ja teidän rauhanne on oleva täydellinen. Me lähdemme nyt luotanne, mutta palaamme pian ja valmistamme teille tilaisuuden pakoon."

"Pakoon?" kysyi Pietari kummissaan, mutta hän ei ehtinyt sanoa enempää, ennenkuin minä seisoin hänen rinnallaan.

"Pako ei täällä tarvitse tulla näille kysymykseen", sanoin minä viitaten morsiuspariin. "Mutta pakokin voisi kyllä olla hyvä teille ja teidän kätyrillenne, pater Josef, mikäli sitä olisi mahdollinen toteuttaa… Hiljaa, hiljaa, kaikki vastarinta on turhaa! Jos teillä sitäpaitsi on hyvä omatunto, ei teidän tarvitse mitään pelätä, mutta tässä on teidän syyttäjänne, ja minulla on todistajia, niin että teidän lienee vaikea välttää rangaistusta."

On mahdoton kuvailla sitä ilmettä, joka nyt vääristi paterin kasvot. Hän tahtoi puhua, mutta hämmästys ja kiukku tukehdutti äänen, ja lisäksi pelkäsi hän jotakin, jota en sillä hetkellä voinut aavistaakaan.

"Pudistakaamme tomu jaloistamme ja paetkaamme tästä luolasta", virkkoi suntio kalpeansinisin huulin ja silmät selällään, "Tuo kurja on ilmeisesti petturi, joka on osannut pettää teidät eikä sentähden ansaitse sitä suurta onnea, jonka te olette hänelle valmistanut."

Hän tarttui paterin takkiin ja veti hänet ovea kohden, ja yhä kamalammin paloivat silmät, yhä hirveämpänä kuvastui kauhu hänen kasvoillaan.

Samassa aukeni ovi, ja Jaakon jättiläisvartalo näyttäytyi. Olin siis täysin varma, että voisin hyvin lannistaa molemmat mustat, jollei mitään aivan odottamatonta tapahtuisi. Sentähden olin aivan tyyni ja enempää kuulostelematta, mitä pettureilla oli sanottavaa, käännyin minä Jaakkoon.

"Lopettakaamme kiusa lyhyeen", sanoin. "Tunnemme kyllin hyvin nämä miehet, sinä ja minä, sulkekaamme heidät tänne aamuun asti… Silloin viemme heidät kuninkaan tuomittaviksi!"

He koettivat heittäytyä ovelle, temmaten kumpikin tikarinsa, joilla luulivat voivansa valmistaa tietä. Mutta Jaakko tarttui suntioon, väänsi tikarin hänen kädestään ja kantoi hänet kuten syyhyisen koiran sisempään vankihuoneeseen. Samoin tein minä pater Josefille. Kuului kamala, metsänpedontapainen kiljahdus, kun me suljimme oven, ja ulvonta jatkui yhä, niin kauan kuin viivyimme siellä alhaalla.

Mutta kauan emme viipyneetkään.

"Nyt on tie auki, ei ainoastaan vapauteen, vaan elämään", sanoin minä mykkinä katseleville vastavihityille.

Eikä kestänyt kauan, ennenkuin me kaikki neljä seisoimme linnansillalla.

Mutta mikä näky kohtasikaan meitä siellä!

Kaupunki oli ilmitulessa, ja liekit leimusivat taivasta kohden. Hälinä ja huudot ja sekamelska lisääntyi, kun samassa kuului pöyristyttävä pamahdus siitä osasta, josta me olimme äsken lähteneet. Nousi paksu savupatsas, ja kivensiruja satoi satamalla ympärillämme.

Pater Josefin miina se näin räjähti, mutta se räjähdytti hänet itsensä ja hänen apulaisensa sen jalokiven sijaan, josta hän oli puhunut kauppamies Josefille ja puolalaiselle ratsumestarille.

Tarkotetut uhrit, niin hyvin kuningas kuin rikas perijä ja hänen rikas morsiamensa, olivat pelastetut.

* * * * *

Pietari matkusti sitten morsiamensa kera Ruotsiin, jossa hänestä tuli sangen arvossapidetty mies; hän saavutti aatelisarvon ja muita kunnianosotuksia.

Hänen äitinsä, vanha lempeäsilmäinen leski, sai kaipauksensa ja toivonsa täytetyksi, ja siitä pitäen olin minä aina tervetullut vieras hänen luoksensa samoin kuin vieläkin olen hänen poikansa luo.

Tämä sai todellakin nostaa enimmän osan sisarensa suuresta perinnöstä. Sisar eli ja kuoli Puolassa, erillään maailmasta, melkein nunnaelämää. Kuitenkin kirjotti hän silloin tällöin kotiin veljelleen, ja viime hetkinään pyysi hän äitiään antamaan hänelle anteeksi kaiken surun ja huolet, joita tällä oli ollut hänen tähtensä. Sentähden verhoutui hänen muistonsa lieventävään sovituksen huntuun.

Urhoollisen Koniecpolskyn ritarillisuus se oikeastaan toimitti köyhälle ruotsalaiselle hänen sisarensa suuren perinnön.

11.

Tanskan prinssin nauharuusu.

Olimme leirissä Dirschaun luona kesällä 1628, niin, olimme siellä kohta juhannuksen jälkeen. Kuningas meni ensin Mendeä vastaan, mutta kääntyi sieltä Danzigiin, josta hän vetäytyi Dirschauhin, ensin hävitettyään useampia vihollisen sotalaivoja Weikselmündessä.

Danzig sai sillä kertaa aivan odottamattoman liittolaisen säistä ja tuulista. Tuskin muistan toista sellaista sadekesää kuin oli sinä kesänä. Koko kesä- ja heinäkuun satoi lakkaamatta, ja ukkonen kävi vähän väliä. Danzigin edustalla jyrisi se kilvan kenttätykistön kanssa, ikäänkuin siellä ylhäällä käytäisiin yhtä tulista taistelua kuin täällä alhaallakin. Tuskin oli ehtinyt nähdä savupilven lomasta välähdyksen, kun toinen jo leimahti ylhäältä, ja kun hehkuva kuula sattui amiraalilaivaan ja tunkeutui alas ruutikammioon, niin että kaikki tyyni kamalasti pamahtaen räjähti ilmaan, oli kuin syvyyden lähteet olisivat puhjenneet ja taivaan ikkunat auenneet valaakseen uuden vedenpaisumuksen syntistä maailmaa hukuttamaan.

Tämä lakkaamaton sadesää, joka velloi kaikki tiet ja polut pohjattomiksi ja valeli vesiperäiset alamaat niin tulvilleen, että näki vain pelkkiä laajoja järviä siellä, missä oli tottunut näkemään kukkivia ja viheriöiviä niittyjä ja aaltoilevia viljapeltoja, sekä pakotti maalaisväestön hakemaan turvaansa lähimmiltä kukkuloilta ja kaupungeista — tämä pakotti kuninkaan pysymään paikoillaan Dirschaussa ja toistaiseksi jättämään mielestään kaikki sotaliikkeet. Oli huolestuttavaa muonavaroihinkin nähden. Ja tuli yhä pahempaa eikä parempaa. Upseerit, jotka kolmekymmentä vuotta olivat palvelleet sotajoukossa, eivät sanoneet muistavansa mitään sellaista. Tähän vaikutti suurelta osalta se, että vihollinen hävitti peninkulmia laajalta omaa maatansa. Kun me sitten aloimme mennä eteenpäin, kulimme kuin erämaata myöten. Joukko-osastot, joita lähetettiin ympärinsä etsimään ja hankkimaan muonatarpeita, menivät kolmentoista peninkulman päähän Puolan pääkaupungista, Warsovasta, mutta löysivät ainoastaan tyhjiä asuntoja.

Kuninkaan omassa pöydässäkin juotiin ainoastaan vettä. Silloin osattiin antaa vedelle arvonsa, ja samoin oli leivän laita. Sitä täytyi kulettaa pitkät taipaleet, ja se vähä mikä tuli perille, ei riittänyt pitkälle, vaan ainoastaan nälän kiihdyttämiseen. Se oli vaikea aika, mutta voitettuja vaikeuksia on suloista muistella. Ollessamme leirissä Dirschaun luona saapui Tanskan kuninkaan tallimestari leiriin kahden satuloidun hevosen kanssa, jotka kuningas Kristian lahjotti autuaalle kuninkaalle. Ne olivat kaksi pulskaa elukkaa, ja loistavat suitset ja satulat osottivat, että Tanskassa oli päästy kappaletta pitemmälle kuin meillä kuninkaan kapineiden koristelussa. Tallimestari otettiin ystävällisesti vastaan ja sai sitten kuninkaalta hänen muotokuvansa ynnä noin 500 dukaatin arvoiset kultavitjat. Hän oli ollut kuningas Kristianin mukana Saksassa sodan aikana ja siellä saavuttanut kunniaa urhoollisuudellaan ja kylmäverisyydellään. Kun kuninkaan hevonen kaatui hänen altaan onnettomassa taistelussa Lütterin luona, antoi tallimestari hänelle omansa sijaan ja pelasti sillä tavoin kuninkaansa hengen.

Kuulin autuaan kuninkaan tavallisella hyväntahtoisella ja ystävällisellä tavallaan puhuvan tallimestarille tästä tapauksesta ja ylistävän häntä.

Kuitenkin oli tämä vain alku eräälle toiselle kohteliaisuudelle kuningas Kristianin puolelta. Ah, kun silmäilen takaisin niihin päiviin ja mietin, kuinka pieni ja vähäpätöinen kuninkaamme oli, kun hän ensin pääsi valtaan, ja kuinka korkealle tanskalaiset silloin kohottivat päänsä eivätkä tahtoneet sallia pienintäkään tinkimistä Elfsborgin lunnaista, joiden tähden koko Ruotsi huokaili — kun ajattelen sitä ja vertaan, millaista sitten tuli ja kuinka asiat vähitellen muuttuivat, niin että onni ja menestys seurasi autuasta kuningasta ja Ruotsin aseita ja kohotti hänet korkeimpaan kunniaan kaikkien kuninkaiden ja ruhtinasten joukossa maailmassa, silloin saa sydämeni siivet, ja minä toivoisin kuten tämä suuri kuningas voivani oiken nöyrryttää mieleni Herran edessä ja antaa hänelle ylistyksen ja kunnian. — Niin, ne olivat vain alkua nuo mainiot hevoset, jotka tallimestari Wenzel Rotkirch toi.

Heinäkuun lopulla lähti kuningas liikkeelle Dirschausta. Kuningas itse lähti Marienburgiin, mutta sotajoukko sijotettiin ympäri erästä kylää Danzigerwerderille ja jäi sinne noin viikon ajaksi. Juuri silloin vietettiin toinen suuri rukouspäivä, ja kohta sen jälkeen antoi kuningas lähtökäskyn.

Mutta tällä viikolla, jonka kuningas oleskeli Marienburgissa, tapahtui se merkillinen tapaus, että Tanskan kuninkaan poika tuli hänen luoksensa oppimaan sotataitoa hänen johdollaan. Hän oli järjestykseltään kuningas Kristianin toinen poika, prinssi Ulrik. Hän oli kukoistavan nuoruutensa keväässä, mutta rivakka ja reipas, ja olisi hänestä kenties ajanoloon tullut jotakin, jos olisi saanut elää. Mutta hänet kaatoi salamurhaajan käsi vuoden perästä kuninkaan kuoltua. No niin, siitä ei minun nyt pitänyt puhua.

Prinssi Ulrik tuli lukuisan seurueen kera, kuten kuninkaanpojan sopiikin. Hänelle osotettiin huoneet Marienburgin linnassa. Vanha kreivi Thurn — jonka poika, kreivi Frans Bernhard, palveli autuasta kuningasta ja oli muuan hänen oivallisimmista sotapäälliköistään, mutta kuoli pilkkukuumeeseen Strassburgissa saman vuoden lopulla, suureksi suruksi kuninkaalle samoinkuin isälleen ja kaikille, jotka hänet tunsivat — vanha kreivi Thurn ja kreivi Solms olivat prinssin mukana. Epäilemättä piili jotakin tämän ylhäisen vierailun takana, vaikken minä saanut selville, mitä se oli.

Kohta prinssin tultua saapui myös muuan osasto eversti Baudissinin rykmentistä Elbingistä. Se oli suurikasvuista, upeaa väkeä; teki oikein hyvää katsella heitä, vaikkakin he olivat omavaltaisia, hurjia veitikoita. Mutta jos miehistö olikin yleensä kaunista, niin oli heidän kapteeninsa kaikkea muuta. Hän oli pieni pallopyöreä ukko, jonka punaisenruskeat, rokonarpiset kasvot muistuttivat hehkuvaa kuparikattilaa sepän vasaran alla. Ei voinut olla vetämättä suutaan hymyyn, kun ensin hänet näki, ja onneton kohtalokin näytti häntä pitävän leikkipallonaan. Hänen sanottiin olevan hillittömän hurja ja kiihkeä mies luonnoltaan.

Eräänä aamuna kulin avoimen paikan poikki linnan edustalla odotellen linnansotilaita, joiden oli satuloitava kuninkaan ja prinssin hevoset. Sillä kuningas aikoi tehdä huviratsastuksen ympäri kaupunkia. Silloin kuulin nopeita juoksuaskelia takanani, ja kun käännyin, näin muutaman prinssin palvelijoista juoksevan jälestäni, ikäänkuin hänkin olisi aikonut linnaan.

"Mihin niin kiire, hyvä mies?" kysyin minä, ja palvelija pysähtyi.

"Etsin herrani nauharuusua, joka on kadonnut, ja me olemme kaikki onnettomia, jollei prinssi saa sitä takaisin."

"Ja sen pitäisi olla linnassa?" kysyin hieman kummissani.

Mies ei ehtinyt vastata, niin kiire hänellä oli joutua linnaan; mutta kun minulla oli sama tie, niin saavuin linnaan kohta hänen jälestään ja jouduin näkemään mies poloisen epätoivon, sillä mitään nauharuusua ei hän ollut löytänyt eikä mitään sellaista ollut löydettävissä.

"Nähkääs, minä luulin", änkytti palvelija, "että kun prinssi on heittänyt pois hattunsa, nauharuusu mahdollisesti on tarttunut satulavaljaihin…"

"Hattunsa?" kysyin kummissani. "Silloin ei vahinko liene ylen suuri, vaan voi sen helposti korvata?"

"Ei, ei", sanoi palvelija hyvin innoissaan ja huitoen käsillään, "ei, ei, nähkääs, hän on saanut pienen nauharuusun sydämensä rakastetulta eikä tahdo sitä hukata mistään hinnasta maailmassa. Hän kantoi nauharuusua yhtä uskollisesti kuin Braunschweigin herttua Kristian kantaa kuningatar Elisabetin hansikasta."

Puhelias mies kietoutui niin kertomukseen tästä ruhtinaasta ja hänen ritarillisesta rakkaudestaan maanpaossa olevaan Böhmin kuningattareen, että hän hetkeksi aivan unhotti herransa nauharuusun. Mutta meidän molempien huomio kääntyi pian toiselle suunnalle.

Talli, jossa prinssin hevoset seisoivat, sijaitsi aivan lähellä sitä, jonka kuningas oli ottanut omille hoteilleen. Ja tästä tallista tulivat nyt sotamiehet kauhua kuvastavin kasvoin ja huusivat toistensa kilvalla, että muuan kuninkaan hevosista oli kadonnut, ja juuri se, jolla hänen nyt aamulla piti lähteä ratsastamaan, nimittäin toinen tanskalaisista hevosista. Kukaan ei voinut käsittää, mihin hevonen oli joutunut, ja vahti ei ollut mitään huomannut. Arvailtiin jos jonnekin päin, toinen toistaan hullunkurisempaa, mutta lopuksi oltiin sitä mieltä, että tässä oli jotakin yliluonnollista tapahtunut. Pulska tanskalainen hevonen oli lumottu, siitä ei ollut epäilemistäkään, ja sentähden oli hyvä, että se oli lähtenyt matkoihinsa tekemättä mitään vahinkoa. Ajatelkaas vain, että kuningas olisi istunut sen selässä ja se olisi yhtäkkiä tehnyt lopun sankarin elämästä. Kulki väristys kaikkien läpi ajatellessa, kuinka helposti olisi voitu menettää rakastettu kuningas.

Mutta parhaallaan seisoessamme syventyneinä selittämättömän selittämiseen — rangaistusta, joka odotti huolimatonta, ei kukaan ajatellut, ja olen varma siitä, että rikollinen olisi ilolla heittänyt henkensä tietäessään, että hän kuitenkin oli syyllisyydellään pelastanut kuninkaan paljoa pahemmasta pahasta — seisoessamme puhellen tästä, kuulimme loitolta nelistäväin hevosten kavionkopinan.

Hetken jälkeen nähtiin kaksi hevosta lähenevän talleja, ja toisen selässä ei istunut kukaan sen pienempi eikä suurempi kuin pallomainen kapteeni Rutger von Schwitz, tällä hetkellä läpeensä yhtä tulipunaisena. Hänen viiksensä törröttivät kuin harjat ympäri paksuja huulia, ikäänkuin hänen sisältään olisi leiskunut tulenliekki ja pakottanut ne muodostamaan jonkunlaisen auringon hänen suunsa ympärille.

Hän talutti toisella kädellään kuninkaan kadonnutta hevosta, joka oli hiestä aivan vaahdossaan.

Kapteenille sateli kysymyksiä satamalla, mutta hänen huuliltaan ei tullut sanaakaan vastaukseksi.

"Te vartioitte kuin kurjat elukat!" kiljui hän ja lisäsi itsekseen mutisten: "Mutta kyllä minä…"

Pitemmälle ei hän ehtinyt, ennenkuin autuaan kuninkaan tallimestari tuli ja aivan yksinkertaisesti piti kapteenia rikollisena.

"Minä syytän teitä", sanoi hän, "ja jollette voi tehdä selkoa, kuinka hevonen on joutunut käsiinne, niin täytyy teidän vastata teosta."

Luulin aivan, että pyöreä kapteeni pakahtuisi vihasta, niin leimusivat hänen verestävät silmänsä ja niin värähtelivät punaiset posket, samalla kuin harja suun ympärillä aivan nousi pystyyn eteenpäin.

"Minä olen Rutger von Schwitz", sanoi hän, vaikkakin sanat tuskin tulivat kuuluviin, niin kiihtynyt hän oli, "olen Rutger von Schwitz, kapteeni eversti Baudissinin rykmentistä… syyttää minua!… Oletteko järjiltänne, ihmiset?… Se on kuninkaan hevonen!"

Näin sanoen heitti hän kuninkaan hevosen ohjakset kädestään, pyöräytti hevosensa ympäri niin helposti ja mukavasti kuin olisi hevonen seurannut hänen ruumiinsa käännähdystä eikä päinvastoin, ja tuokion jälkeen livahti hän tiehensä kuten pyryilma tai hyvin ammuttu nuoli. Hän ratsasti suurella ja vahvalla hevosella, ja epäiltiin oliko pikku miehen mahdollista pysyä suuren hevosen selässä, mutta juuri tämän epäilyksen tähden oli kummastus sitä suurempi, kun sitten nähtiin, millä täydellisellä taitavuudella ratsastaja hoiti hevostaan.

Tallimestari hymyili, sillä hän kuten me muutkin käsitti hyvin, että tuittupäinen kapteeni se oli saanut hevosen kiinni ja paljastanut rikollisen. Ihmettelimme vain sitä, että hän antoi kaiken mennä niin vähällä, sillä kukin osaltamme luulimme, että hän heittäisi hansikkaansa rohkealle syyttäjälle vasten kasvoja, jolloin viimeinen villitys olisi tullut pahemmaksi kuin ensimäinen. Ettei niin tapahtunut, johtui ilmeisesti siitä, että kapteeni Rutgerin pää oli täpötäytenään aivan toisia asioita ja niin tärkeitä asioita, etteivät ne jättäneet tilaa muille ajatuksille ennenkuin olivat suoritetut.

Seurasin hänen jälestään niin pian kuin voin. Hän meni teltille, jossa hänen ratsumiehensä makasivat, ja tuskin oli hän ehtinyt perille ennenkuin hän soitatti hälytyksen. Kädenkäänteessä oli koko komppania ratsailla suorassa rivissä. Miehet tunsivat johtajansa ja tiesivät, ettei hänen kanssaan ollut leikkimistä, ja nyt oli täytynyt tapahtua jotakin tavatonta, joka oli tehnyt hänet pahemmaksi kuin he olivat hänet koskaan nähneet. Muuten kapteeni Rutgerista piti hänen väkensä. Sillä ensiksikin huimi hän taistelussa kahden edestä ja toiseksi ummisti hän toisen silmänsä ryöstöihin nähden ja piti aina miestensä puolta, kun oli kysymys rangaistuksesta.

Äärimäisellä sivustalla ja aivan lähellä sitä paikkaa, jossa seisoin, istui ratsailla hyvin nuori mies, nähtävästi joku nahkapoika. Hän oli kalpea ja oli hänellä kärsivä ilme kasvoillaan. Näytti kuin hänen ajatuksensa olisivat olleet kaukana poissa ja hänen ruumiinsa tajuttoman työkalun tavoin tehnyt ne liikkeet, jotka hänen esimiehensä käski.

Tuimana kuin talvinen pakkaspäivä istui kapteeni väkensä edessä, pyöräytti muutamia kertoja hevosensa ympäri ja löi nyrkillään pyöreää vartaloaan. Se oli hullunkurinen näytelmä kaikille paitsi niille, joita se tarkotti.

Yltympärinsä kokoontui suuri lauma väkeä, osaksi kaupungista, osaksi kenttäkaupustelijoita ja muuta irtainta väkeä, joka nyt alituiseen seurasi sotajoukkoa. Erittäinkin oli saksalaisten rykmenttien jälkeen kasaantunut tällaista saattojoukkoa, ja jokainen sotilaanvaimo tahtoi siellä käydä kenttäkauppaa. Mutta surina vaikeni ja hymy hälveni kasvoilta, kun kapteeni Rutger avasi suunsa ja hänen viiltävä, vihasta vapiseva äänensä halkaisi ilmaa hänen edessään.

"Pojat", sanoi hän, "pojat, katsokaa minua, katsokaa minua syvälle silmiin; hakkaan teidät kaikki mäsäksi, joka kynnen… silmät ja korvat auki ja avatkaa sanoilleni tie ahtaihin aivoihinne…"

Sen jälkeen pyöräytti hän taasen hevostaan ja löi nyrkillään pyöreää rintaansa vasten.

"Tules tänne, sinä viheliäinen matonen, sinä keltanokka, jonka kynnet eivät vielä ole kasvaneet, jotta voisivat käpristyä… tule tänne, sanon minä, tahdon terottaa ne niin, jotta kalpenet… Kas niin, Max, tänne, sanon minä!"

Ja kalpea nuorukainen sivustasta ratsasti eteenpäin hevosensa pituuden. Hän oli kalpea kuin kuolema, ja hänen silmänsä kääntyivät maahan.

"Missä olet ollut?" kysyi kapteeni Rutger ja antoi hevosensa mennä askel askeleelta lähemmäksi.

Rekryytti ei vastannut mitään.

"Kuinka sait kuninkaan hevosen?… Oletko varastanut sen vahtien nenän edestä? Se olisi jotakin, mutta siihen et sinä kelpaa… Sano heti paikalla, poika, mistä sait kuninkaan hevosen?"

Mutta kalpea nuorukainen seisoi äänetönnä ja jäykkänä. Ainoastaan silloin, kun kapteenin sanat kävivät liian loukkaaviksi, nosti hän silmänsä ja kiinnitti ne tuokioksi häneen, ikäänkuin olisi tahtonut tutkia, olivatko kiihkeät sanat tosiaankin täyttä totta.

"Vastaa, sanon minä", kiljui lopuksi kapteeni. "Tässä katkeaa minun tai sinun elämäsi! — Vastaa, tai hakkaan sinut maahan heti paikalla!"

Synkkä murina kuului näiden sanojen johdosta kautta ratsumiesten rivien. Nähtävästi oli poloinen nuorukainen heille rakas, vaikkakin hän oli vain nahkapoika ja sentähden saattoivat hänet tuntea ainoastaan muutamat harvat. Katsojain joukko tunkeutui aivan luo. Tämä oli ratkaiseva hetki.

Silloin ratsasti vanha harmaahapsinen ratsumies rivistä esiin.

"Minä menen takaukseen Maxin puolesta!" sanoi hän. "Ja luulenpa, että sen tekevät useammatkin kuin minä."

Kapteeni Rutger hypähti hevosensa selässä, pyöräytti silmänräpäyksessä hevosensa ympäri ja kääntyi harmaapartaan.

Hän oli tuokion kokonaan poissa suunniltaan, mutta vain tuokion. Sillä kiinnittämättä enempää huomiota harmaaparran sanoihin tai kenties juuri osottaakseen, kuinka sydämestään halveksi tarjottua takausta, tempasi hän salaman nopeudella miekkansa, pyöräytti hevosensa ympäri ja oli taasen aivan kalpean Maxin vieressä. Tämä istui yhtä järkähtämätönnä. Oli kuin hän odottaisi vain surmaniskua ollakseen oikein tyytyväinen.

Kukaan ei voi tietää, kuinka olisi käynyt, jollei pelastus olisi tullut taholta, jota ei kukaan aavistanutkaan.

Syntyi hälinä, kuului miesten ja naisten huutoa, kuului vinkunaa, kuten "Odinin hurjan metsästyksen" käydessä syksyisin yli niittyjen, ja yhtäkkiä ilmaantui kapteenin taakse olento, omituisin laatuaan.

Se oli pieni kuvatus, kokonaan pitkän mustan tukan peittämä, ja tukan alta pilkisti esiin pari pieniä säkenöiviä silmiä. Jos hän olisi ilmestynyt ainoastaan vilahdukselta ja jälleen kadonnut, luulen, ettei kukaan läsnäolijoista olisi epäröinyt ottaessaan valalleen, että olento oli paholainen itse tai joku hänen palvelevista hengistään.

Kun minä nyt olen jokseenkin pitkäkasvuinen, niin saatoin nähdä ihmisjoukon ylitse, ja sillä taholla, jolta vinkuna kuului, oli maa hieman viettävää, niin että aivan hyvin näin, kuinka muuan ratsastaja, tai oikeammin sanoen pikku kummitus lähestyi, sillä minä näin tuskin muuta kuin suuren liehuvan harjan hevosen selässä. Näin tämän pysähtyvän loitompana ja sitten ratsastajan nuolen nopeudella juoksevan kentän poikki, kunnes hän vihdoin katosi näkyvistäni katselijajoukon taakse.

Kaikki tyyni tapahtui nopeammin kuin minä voin sitä kuvailla. Kapteeni Rutger ei huomannut mitään, ja niin ratsumiehet kuin katselijatkin odottivat henkeään pidätellen sekä rekryytin kohtaloa, sillä jokainen katsoi hänen viimeisen hetkensä tulleen, että sitä, mikä oli tarkotuksena kummituksella, hiustukolla tai kuinka häntä kuvaavimmin nimittäisin.

Mutta, kuinka ihmeellisesti vaihtuvatkaan liikutukset ihmissielussa! Olen nähnyt sen ylhäisten ja alhaisten piireissä, tulisten ja pikavihaisten samoin kuin niidenkin, jotka ovat pelkkää kylmyyttä ja varovaisuutta. Kapteeni Rutger von Schwitz oli oikein tuohduttuaan kuin tuli ruutisäiliössä, hän ei kuullut eikä nähnyt. Mutta hän ei ollut pitkävihainen; viha ei voinut juurtua hänen mieleensä. Hän oli raaka, hän oli korskea, mutta hän ei ollut julma. Ja tästä huolimatta lausui hän tällä hetkellä sanoja, ikäänkuin hän olisi ollut todellakin julma, ikäänkuin hän olisi tahtonut tyydyttää kostonhimoaan, jota hänellä ei itse asiassa ollut.

"Ei!" huusi hän. "Se olisi liian hyvin tehty sinulle, piimäsuu, jos hyvä säiläni halkaisisi pääsi, — ei, sinä saat paremman rangaistuksen, sinut ajetaan pilkalla ja häpeällä komppaniastani, ja sitten saat kiekkua ja kaakottaa parhaasi mukaan niille, jotka viitsivät sinua kuulla… Silloin luullakseni saat kielesi kantimet liikkeelle jälleen… Viekää hänet pois, hän on oikea varas, joka tuskin voi punastua kurjan ammattinsa tähden."

Jalon suuttumuksen liekki leimahti rekryytin silmissä ja hänen punastuvilla poskillaan. Hänen huulensa liikkuivat. Kenties olisivat nämä loukkaavat sanat saaneet hänet puhumaan; mutta samassa tukittiin kapteeni Rutgerin suu ja hänet tehtiin mahdottomaksi sekä näkemään että kuulemaan.

Pitkätukkainen kuvatus otti vauhtia ja oli pontevalla hyppäyksellä tuossa tuokiossa kapteenin takana hevosen lautasilla. Ennenkuin tämä tiesi mitään, sai hän lyönnin päähänsä, niin että hatunkoppa painui luttuun, ja heti sen jälkeen vedettiin tumma ja suurehko hilkka, jollaisia naiset pitävät, hänen päänsä ylitse ja solmittiin hänen kaulansa ympäri.

Kaikki seisoivat kuin lumottuina, ja ensi tuokiossa ei kukaan nähnyt näytelmässä mitään hullunkurista. En edes minäkään voinut vetää hetken vakavuudessa suutani hymyyn täydelliseen toimettomuuteen saatettua kapteenia nähdessäni. Vasta jälkeenpäin, kun voi tyynesti muistella kaikkea järjestään ja olin nähnyt koko seikkailun lopun, saatoin nähdä tapahtuman hassuuden ja sille makeasti nauraa.

Kapteeni Rutger ei itsekään voinut aluksi käsittää mitä hänelle tapahtui. Hän pyyhkäisi molemmin käsin silmiensä editse, ikäänkuin nämä olisivat äkkiä kadottaneet valonsa, hän pyöräytti hevosensa ympäri, hänen kuultiin päästävän kovan huudon, mutta mikään ei auttanut.

Entä kummitus sitten?… Niin, kummitus oli kadonnut.

Kimakasti ulvahtaen, joka muistutti mieletöntä naurua, hypähti pienokainen hevosen lautasilta maahan. Kaikki väistyivät syrjään, ja nopeammin kuin kukaan voi ajatellakaan oli hän ehtinyt hevosensa luo ja kiiti pois, niin että näkyi vain liehuva musta tukka, joka suli yhteen hevosen harjan kanssa.

"Mitä tämä merkitsee?" kuului samassa väkijoukon takaa kuninkaan ääni.

Hän oli aamuratsastuksellaan nähnyt ratsukomppanian rivissä ja ihmisjoukon ympärillä sekä suunnannut matkansa sinne. Häntä seurasivat herra Johan Banér ja sotamarsalkka Herman Wrangel ynnä tanskalainen prinssi ja vieraat kreivit.

Ihmiset syöksyivät syrjään, ja kuningas ratsasti esiin kapteeni Rutgeria kohden, joka joutui yhä enemmän ymmälle kuullessaan kuninkaan äänen.

Kuningas, joka heti näki, ettei tässä voinut olla kysymys mistään sotakurin rikkomisesta miehistön puolelta, purskahti nauruun nähdessään pyöreän kapteenin, joka teki epätoivoisimpia ponnistuksia vapautuakseen vieraasta päähineestä.

"Mikä teitä vaivaakaan, urhea kapteenini?" sanoi hän. "Luulenpa, että olette tänä yönä käyttänyt ylen suurta yömyssyä."

Ei kuultu muuta kapteeni Rutgerilta kuin mahtava mutta katkonainen murina, ikäänkuin karhu olisi saanut mehiläispesän päähänsä. Ja kuta pahemmassa pulassa kapteeni oli, sitä enemmän hymyili kuningas. Prinssi nauroi ääneensä ja samoin muutkin herrat. Vihdoin älysivät ratsumiehet ja katselijatkin kohtauksen naurettavuuden, eikä ollut ainoatakaan suuta, joka ei olisi ollut naurussa, jos erotan pois rekryytin. Hän istui ratsunsa selässä silmät maahan luotuina, ja minä olin huomaavinani, että huokauskin pujahti esiin hänen yhteenpuristuneiden huultensa välitse.

Kukaan ei tullut kapteeni Rutgerin avuksikaan. Suuttumus ensin, kun kapteeni ei tahtonut ottaa vanhan ratsumiehen sanoja korviinsa, kummituksen äkillinen ilmestyminen ja katoaminen ja lopuksi kuninkaan yhtä äkillinen saapuminen, — kaikki tämä antoi jokaiselle kylliksi ajateltavaa ja saattoi unhottamaan kapteenin, joka kuitenkin oli itse joutunut pahimpaan pulaan. Eikä muuten ollutkaan helppo asia häntä auttaa. Hän tuijakehti kuin paarma tulessa. Hän ammahdutti hevosensa milloin mihinkin suuntaan, pysähdytti, päästi kuuluviin puolitukehtuneen mörähdyksen ja nyhtäisi auttamatonta hilkkaa, sitten pyörähdytti hän taasen toiseen suuntaan, mutta ainoastaan parisen askelta. Näytti ikäänkuin suuri hevonen säikähtäisi ja hypähtäisi jokaisesta herransa mörähdyksestä.

Vihdoin ratsasti vanha kreivi Thurn esiin ja tarttui hevosen ohjaksiin, ja harmaaparta, joka oli avannut suunsa rekryyttiä puolustaakseen, rohkaisi mielensä ja kreivin viittauksesta auttoi herraansa pääsemään vapaaksi kahlehtivasta hilkasta.

Vapautettu näytti kuitenkin aluksi yhtä naurettavalta kuin hän oli näyttänyt peitettynäkin.

Kapteeni parka näytti kuin unesta heränneeltä. Silmät tirrottivät hämmentyneinä suoraan eteen, ja tukka ja parta olivat pystyssä ja pörröllään kaikkiin suuntiin. Lytistynyt hattukin näytti aivan kohoavan hiussuortuvain varassa. Hänen ensi tehtävänsä oli vetää syvään henkeään ja puhkaa, jonka jälkeen hän tervehti kuningasta niin hyvin kuin se kävi päinsä.

Tuskin oli kuitenkaan vieras päähine poissa ja tuskin oli kovin nauru ehtinyt asettua, ennenkuin prinssi Ulrikin kasvot punehtuivat ja kävivät sangen vakaviksi. Hän katsoi terävästi ja uhkaavasti mitään aavistamattomaan kapteeniin.

"Mitä tämä on?" puuskahti hän kumartautuen kreivi Solmsin puoleen. "Mitä miehellä on hattukopassaan?"

Kapteeni Rutgerin harmaassa ja hieman nukkavierussa hatussa oli nimittäin keltainen nauharuusu. Kukaan ei ollut sitä ennen huomannut eikä kukaan tiennyt myöskään sanoa, että kapteeni olisi koskaan rakastunut johonkin naiseen.

Kuinka nauharuusu oli joutunut hänen hattuunsa, sitä ei kai tällä hetkellä olisi voinut kukaan sanoa; mutta se oli siellä ja pysyi yhä siellä kuten pieni omenankukka harmaan kallion huipulla. Tämä oli oikea onnettomuuden päivä kovasti koetellulle miehelle.

Kreivi katsoi sinne, mutta kapteeni käänsi samassa päätänsä, niin ettei hän voinut nähdä mitään, vaan nojautui eteenpäin hevosensa selässä.

"Luulen, että se on nauharuusu!" vastasi hän sitten.

"Ja jos minä näen oikein, niin on se keltainen väriltään?" jatkoi prinssi.

"Niin!" vastasi kreivi, joka ilmeisesti koetti antaa niin nauharuusulle kuin koko asiallekin toisen värin kuin todellisen. "Sitä voin tuskin sanoa, sillä päivä häikäisee niin silmiäni, mutta luulen, että se on valkoinen, niin… se on valkoinen, kenties on se muuttanut väriään, sillä se ei näytä olevan eilispäivältä; se kuuluu epäilemättä johonkin aikoja sitten vaalenneeseen lehteen urhoollisen kapteenin nuoruudenhistoriassa."

Prinssi kääntyi nyt kreivi Thurniin ja teki hänelle saman kysymyksen. Tämä, joka ei sitä lähemmin ajatellut, kenties ei tuntenutkaan asiaa niin hyvin kuin kreivi Solms, vastasi nopeasti ja varmasti, että nauharuusu oli keltainen väriltään ja näytti tosiaankin olevan joku vaalistunut muisto.

"Silloin täytyy sen olla minun!" sanoi prinssi ja näytti sangen apealta.

Kuningas, joka sillä välin oli puhutellut sotamarskia antaakseen kapteenille aikaa jotenkuten tointua, kääntyi nyt tämän puoleen ja viittasi hänelle ystävällisesti, virkkaen äänensävyllä, jossa kuitenkin oli yhtä paljo vakavuutta kuin leikkiäkin:

"Antakaas nyt kuulla, kapteeni Rutger, kuinka tämän kaiken laita on… toivon sentään, ettette tahdo tuoda tänne leiriin mitään vieraita ja uusia tapoja?"

"Teidän majesteettinne!" änkytti kapteeni, joka tuskin tiesi, kuinka kauan kuningas oli ollut tapausta näkemässä, eikä siis sitäkään, mitä hän tarkotti. "Teidän majesteettinne… en tiedä sitä itsekään!… Käskekää minun yksin ratsastaa koko puolalaista sotajoukkoa vastaan, ja minä teen sen ilolla… mutta tähän teidän majesteettinne kysymykseen en voi vastata mitään… tämä päivä näyttää minulle olevan oikea onnettomuuden päivä, kavaluus on kietonut minut pauloihinsa!"

Äänensävy, jolla hän puhui, ja sula rehellisyys hänen suurissa, harmaissa silmissään todisti riittävästi, että hänen sanansa olivat totta.

"Mitä se merkitsee, kapteeni?" kysyi kuningas vielä vakavammin kuin ennen. "Ettekö tiedä, kuinka se on tapahtunut?"

Jos joku on milloinkaan nähnyt kapteeni Rutger von Schwitzin kalpenevan, niin tapahtui se tällä hetkellä, mikäli tätä sanaa voi käyttää niin kuparinpunaisista kasvoista kuin hänen.

"En, teidän majesteettinne", alkoi hän, "tahdon palvella halvimpana kuormastopoikana everstini rykmentissä, jos tiedän sen… Istuin tässä hevoseni selässä, istuin tässä, ja istuin oikeutta… oikeutta vakavassa asiassa…"

"Oikeutta!" keskeytti kuningas kummastuneena. "Mitä sillä tarkotatte? Oletteko unhottanut tai ettekö tunne sotasääntöjäni? Tarkotan, ettei ratsumiesoikeutta saa istua rykmentin everstin olematta läsnä."

Kapteeni Rutger paran osaksi tuli yhä pahempaa ja pahempaa. Kuninkaan sotasääntöjen mukaan, jotka ensi kerran luettiin Årstan niityllä vähän ennen sotajoukon nousemista laivaan purjehtiakseen meren yli Riikaan, olivat kaikki rikokset, jos ne olivat raskauttavampaa laatua, tutkittavat ja tuomittavat ylioikeudessa, jossa valtiomarski tai sotamarski oli puheenjohtajana, ja jos ne olivat helpompaa laatua, alioikeudessa, jossa sen rykmentin eversti, mihin rikollinen kuului, oli puheenjohtajana. Tätä alioikeutta sanottiin rykmentinoikeudeksi jalkaväessä ja ratsumiesoikeudeksi hevosväessä.

Majesteetinrikokset, valtiopetokselliset salaliitot, rikokset korkeampaa päällystöä vastaan, rikosjutut, joissa syyllinen tuomittiin menettämään henkensä, jäseniään tai kunniansa, kuuluivat ylioikeudelle, ja kun sen oli kokoonnuttava, lähetettiin torvensoittaja toitottamaan kaikkialle leiriin. Kun oli kysymys hengestä ja kunniasta, kokoontui tämä tuomioistuin paljaan taivaan alla ympärillään piiri jalkaväkeä, — muuten teltassa.

Mitä nyt tässä tapauksessa lienee ollutkaan rikottu, niin oli kuumaverinen kapteeni kokonaan unhottanut kaikki lailliset muodot. Hänelle mahtoi nyt yhtäkkiä se selvitä, sillä hän istui aivan kuin ukkosen iskemänä. Hänellä ei ollut mitään sanottavaa.

"No, kapteeni", kehotti kuningas, "haluan pian tietää, mitä teillä on sanottavaa puolustukseksenne! Varmaankin käytätte väärää sanaa merkitsemään asiaa, joka itsessään ei ole niin vaarallinen."

Kapteeni Rutger hengitti keveämmin kuninkaan ystävällisen puheen johdosta. Kenties oli kuninkaastakin kylliksi rangaistusta siinä häväistyksessä, jonka kapteeni oli kärsinyt oman komppaniansa edessä, ja syytä antaa hänen paremmin valita sanansa.

"Niin, nähkääs, teidän majesteettinne", virkkoi kapteeni, "nähkääs, oli tehty varkaus, varkaus raskauttavinta laatua, ja minä tapasin varkaan itse teosta, ja minun sisälläni aivan kiehui vihasta, hän oli muuan omasta väestäni, teidän majesteettinne… muuan omasta väestäni."

Viha näytti uudelleen olevan kiehumaisillaan kapteenin sisällä. Sillä ääni kohosi hänen puhuessaan, ja viimeiset sanat hän aivan kiljui. Se soi kuin särkyneiden urkujen valittava ääni.

"Varas?" huudahti kuningas. "Varmaankin hairahdutte taasen liiotteluun, kapteeni!"

"Ah, en, teidän majesteettinne… otin hänet kiinni omin käsin… Hän ratsasti teidän omalla hevosellanne, oivallisella ratsulla, jonka Tanskan kuningas…"

"Minun hevosellani!" tarttui kuningas sangen tulisesti puheeseen. "Minun hevosellani!… Hyvä, kapteeni, silloin voimme saada valoa asiaan… Missä rohkea varas on?"

Kapteeni viittasi rekryyttiin, joka istui ratsullaan silmät maassa ja punastunein poskin. Mutta hienoissa kasvojen piirteissä oli jotakin niin ylevää ja jaloa, että kuningas vaipui hyväksi hetkeksi katselemaan hänen kasvojaan. Tämä nuorukainen ei varmaankaan ollut halpa varas. Näki selvään, kuinka hänen sisällään kuohui ja kuinka hän ponnisteli hillitäkseen itseään.

"Oletko sinä ottanut minun hevoseni?" kysyi kuningas, mutta jo hänen äänensäkin ilmaisi, että hän oli vakuutettu vastakohdasta.

Tuskin kuultava "olen" hiipi rekryytin vapisevilta huulilta.

"Kuulenko oikein, poika?" uudisti kuningas kysymyksensä. "Oletko uskaltanut ottaa kuninkaasi hevosen?"

Nuorukainen viivyttelihe hieman ennenkuin vastasi. Hänen rintansa kohoili rajusti, ja hänen näytti olevan vaikea saada sanaakaan huuliltaan, mutta lopulta pusersi hän esiin selvän ja varman: "olen". Kuitenkin näytti hän mieluummin olevan valmis kuolemaan kuin sanomaan tämän sanan.

Häntä ei voinut olla säälimättä. Ilmeisesti oli se tapahtunut nuoruuden huimuudessa. Hän oli halunnut nousta komean hevosen selkään, halu oli kasvanut voittamattomaksi, ja sitten oli hän jollakin käsittämättömällä tavalla saanut hevosen tallista ja täyttänyt aikeensa. Niin käsitin hänen menettelynsä, niin oli kuningaskin mahtanut käsittää asian. Sillä niin lempeällä äänellä ei hän olisi puhunut, jos olisi luullut tavallisen varkaan olevan edessään.

"Sinä tahdoit raisulla elukalla vain koettaa taitavuuttasi ratsumiehenä?" kysyi kuningas.

"En, teidän majesteettinne, en!" oli nuorukaisen vastaus.

Kuningas katsoi kummastuneena ympärilleen, ja lempeät kasvot muuttuivat ankaroiksi ja vakaviksi. Kuitenkin saattoi nähdä, että hän epäröi, mitä hänen oikeastaan oli tehtävä. Varmaan oli hän itse, samoin kuin kaikki tai useimmat läsnäolijat, vakuutettu nuorukaisen syyttömyydestä. Hänen tunnustuksensa ilmaisi enemmän kuin hän tahtoi ilmaista. Olisin uskaltanut taata hengelläni, että hän tunnusti olevansa syyllinen tähän tekoon ainoastaan päästäkseen ilmaisemasta jotakin muuta. Mutta mikä tämä muu oli, josta hän tahtoi vaieta… vaieta henkensä uhallakin, — sitä oli vaikea saada selville.

"Silloin täytyy asia tutkia laillisen tuomioistuimen edessä!" sanoi kuningas lopulta.

Ja hänen viittauksestaan vietiin rekryytti pois. Kuningas käänsi hevosensa jatkaakseen ratsastusretkeään, mutta sanoi ensin kapteeni Rutgerille:

"Kiitos vain teille, kapteeni, kun saatoitte kauniin hevoseni oikealle tolalle!"

Röhkinä, jonka piti ilmaista suurinta ihastusta ja jota kapteeni Rutgerissa ei ollut miestä pidättämään, kuului hänen paksuilta huuliltaan, ja hän siveli itseensä tyytyväisenä kädellään partaansa, joka kuitenkin kaikista ponnistuksista huolimatta kieltäytyi taipumasta järjestykseen.

Mutta silloin lähestyi prinssi Ulrik kuningasta ja sanoi:

"Luvallanne, teidän majesteettinne, tahtoisin tehdä muutaman kysymyksen kapteeni Rutgerille!"

Kuningas nyökkäsi sangen ystävällisesti, ja kapteeni näytti julman tyytyväiseltä, odottaen parasta siitä, että tanskalainen ruhtinas osotti hänelle niin suurta huomiota. On mahdoton kuvailla, kuinka hullunkurinen hänen ilmeensä oli, kun hän, puoleksi hämillään niin suuresta suosiosta, nakkasi päätänsä taaksepäin ja koetti näyttää nöyrältä, samalla kuin tuuli liehutti onnetonta nauharuusua hänen hatussaan.

Prinssi Ulrikin kasvot ilmaisivat sitä vastoin kaikkea muuta kuin ystävällisyyttä. Hänen vilkkaat silmänsä katsoivat terävästi kapteeniin, samalla kuin hän kädellään kovasti tempoi kultaketjua, joka koristi hänen rintaansa.

"Sanokaa minulle, kapteeni Rutger von Schwitz", sanoi hän, "kuinka kauan olette kantanut nauharuusua, joka koristaa hattuanne?"

Vaikka Weikselin virta olisi heittänyt muutaman vesiaaltonsa kapteenin ylitse, ei hän olisi enemmän ällistynyt kuin nyt prinssin sanoista.

"Nauharuusua, teidän korkeutenne, nauharuusua", änkytti hän, "kuinkako kauan olen kantanut…?"

"Niin, niin, kapteeni", toisti prinssi innokkaasti, "nauharuusua, joka koristaa hattuanne, kuinka kauan olette sitä kantanut?"

Kapteeni heitti prinssiin sellaisen katseen kuin olisi luullut tämän yhtäkkiä menettäneen järkensä. Sen jälkeen pudisti hän suurta päätään ja vaikeni.

Kuningas, joka ei tiennyt, kuinka asianlaita oli, piti prinssin kysymystä sangen tungettelevana ja koetti sentähden auttaa ahdistettua kapteeniaan, niin suuresti kuin tämän ulkomuoto vastustikin sitä otaksumista, että hän kantaisi nauharuusua merkkinä uskollisuudestaan jollekin sydämensä valtiattarelle.

"Tämä on sentään kunnianasia, rakas prinssi", sanoi hän ystävällisesti hymyillen.

"Niin, teidän majesteettinne", vastasi prinssi. "Se on kunnianasia, ja juuri sentähden täytyy minun arvon kapteenilta pyytää suoraa vastausta kysymykseeni… Tunnen hänet sitä paitsi yhtä hyvin kuin hänkin tuntee minut, siitä pitäen kun Baudissinin rykmentti oli kuninkaallisen isäni sotajoukossa."

Kapteeni vain pudisti päätänsä kerta kerran jälkeen. Hän oli edelleen sitä mieltä, että kuninkaallinen korkeus oli joutunut hieman pyörälle päästään. Hänen ei edes pälkähtänyt päähänsäkään ottaa hattu päästänsä ja katsoa sitä.

"Nauharuusu, jota kannatte, on minun!" virkkoi prinssi. "Suvaitsetteko selittää, kuinka se on joutunut käsiinne?"

Kapteeni Rutgerin suusta kuului kummallinen ääni. Se oli itse asiassa ainoa tapa, jolla hän katsoi soveliaaksi ilmaista hämmästyksensä ja epäilyksensä prinssin järkeen nähden; mutta sitä saatettiin myös pitää petturin yrityksenä käyttää tilaisuutta hyväkseen ja pelastautua vastaamasta.

Lopulta menetti kuningaskin kärsivällisyytensä, ja hän sanoi, vaikkakin vielä hymyhuulin:

"Jollei nauharuusu ole teidän, kapteeni Rutger, niin voittehan helposti tehdä selon, mistä ja kuinka sen olette saanut."

Nyt vihdoinkin pälkähti kapteenin päähän ottaa hattu päästään katsoakseen itse, mitä perää puheessa saattoi olla, tai oikeammin — sillä hänen naamansa osotti täydellisintä vakuutusta, että hänen hattunsa oli yhtä viaton kuin hän itsekin — osottaakseen kaikille, että mitä kaikkea tässä hatussa mahtoi ollakin nähtävänä, niin ei siinä ollut mitään nauharuusua ja kaikkein vähimmän prinssin.

Tuskin oli hän kuitenkaan saanut hatun käteensä, kun hänen silmänsä sattuivat nauharuusuun.

Ja hän pudotti kädestään hatun, ikäänkuin sen kopassa olisi piillyt käärme. Kuningas ei voinut olla hymyilemättä, mutta merkillistä kyllä ei prinssi muuttunut lainkaan leppeämmäksi eikä tullut näistä muiden mielestä pettämättömistä merkeistä lainkaan vakuutetuksi, ettei kapteeni tiennyt tällaista koristusta olevan hatussaan. Mutta prinssiä suututti jo se, että hänelle niin kallisarvoinen nauharuusu oli voinut joutua sellaisiin käsiin kuin kapteeni Rutgerin, ja tämän tähden ei hän ollut lainkaan taipuvainen katsomaan asiaa paremmassa ja kapteenille edullisemmassa valossa.

Kuningas, joka nyt sai minut näkyviinsä, viittasi minulle, että ottaisin ylös hatun, jonka minä annoin hänelle, ja hän otti omin käsin nauharuusun, joka oli kiinnitetty neulalla, sekä ojensi sen kohteliaasti hymyillen prinssi Ulrikille, ikäänkuin olisi toivonut täten saavansa hänet leppeämmälle tuulelle. Mutta jos tämä oli kuninkaan tarkotus, niin epäonnistui se täydellisesti.

"Teidän majesteettinne", sanoi prinssi, "kunniani ei salli minun jättää tätä asiaa sikseen, ennenkuin kapteeni Rutger on antanut minulle täydellisen selityksen, kuinka hän on saanut nauharuusuni. Jollei hän sitä voi, ratkaiskoon teidän majesteettinne itse, ansaitseeko hän, että häntä siedetään kunniallisten miesten joukossa."

Kuninkaan kasvoilla vilahti mielipahan ilme, vaikkakin hän säilytti koko ystävällisyytensä pelätyn naapurikuntakaan poikaa kohtaan.

"Luulen", sanoi kuningas, "että kapteeni on yhtä vähän selvillä siitä, kuinka nauharuusu on tullut hänen hattuunsa, kuin sen kovan onnen syystä, minkä uhriksi hän joutui meidän tänne saapuessamme. Kenties, kun kaikki ehtii selvitä, huomaamme molempien seikkojen olevan yhteydessä keskenään."

Kuningas viittasi siihen tapaukseen, kun kapteeni ratsasti sokkona, jolle hän ei vielä ollut saanut selitystä. Hän kääntyi miehistöön ja kehotti sitä, joka parhaiten oli nähnyt kuinka kaikki oli tapahtunut, kertomaan siitä. Harmaaparta kertoi silloin lyhyesti tapahtuman, kuinka joku kuvatus oli tullut ikäänkuin tuulen mukana ja takaapäin hypännyt kapteenin hevosen selkään, käärinyt hänen päänsä ja kadonnut, ennenkuin kukaan ehti siepata sitä kiinni.

Tapaus tuskin selvisi lainkaan tästä selityksestä, mutta kuitenkaan ei se näyttänyt tekevän mahdottomaksi kuninkaan otaksumista nauharuusuun nähden. Prinssi pysyi kuitenkin mielipiteessään ja vaati ankaraa tutkintoa.

Hänen tahtonsa täytyi täyttääkin. Mitä siitä olisikaan seurannut, jos tanskalainen prinssi olisi saanut syytä valittaa, että hänen kunniaansa oli loukattu?

Ja niin päättyi tämä seikkailu siihen, että prinssi Ulrik tosin sai takaisin nauharuusunsa, mutta kapteeni Rutger paran täytyi suureksi ihmeekseen nähdä menettäneensä vapautensa, kunnes hän voi tehdä tyydyttävästi selkoa, kuinka oli saanut tuon kirotun hatunkoristeen.

12.

Neuenburgin kummitus.

Kuningas oli huolestuneempi kuin hän tahtoi näyttää kapteeni Rutger von Schwitziä kohdanneen tapauksen johdosta. Baudissinin väki oli tunnettu uhkamielisyydestään yhtä paljon kuin urhoollisuudestaankin, eikä kuningas mielellään tahtonut loukata heitä ensi kertaa heitä kohdatessaan. Hän teki sentähden parastaan tyynnyttääkseen prinssi Ulrikia, mikä lopulta onnistuikin, niin että rukouspäivän jälkeen lähtiessämme Marienburgista ratsasti paksu kapteeni komppaniansa etunenässä yhtä huoletonna ja kuparinpunaisena kuin tavallisesti.

Mutta pahempi oli Max rekryytin laita. Hän oli lähtenyt leiristä luvatta, hänet oli tavattu pahoista töistä, vieläpä ratsastamasta kuninkaan omalla hevosella. Tämän alla täytyi piillä joitakin salaisia ja vaarallisia vehkeitä. Kapteeni Rutger murisi kuin karhu, milloin vain poika parka tuli puheeksi. Olisi kenties ollut paljo parempi, jos Max olisi voinut tyydyttää kapteeninsa, mutta sitä hän joko ei voinut tai ei tahtonut. Nyt tahtoi kapteeni päättää jutun lyhyeen, hänestä olivat mutkatiet kaikkine koukeroineen jotakin aivan tarpeetonta, joka ainoastaan sotkisi asian vielä enemmän.

Pääasiassa oli kapteeni yhtä mieltä kuninkaan kanssa, nimittäin siinä, että rangaistuksen oli seurattava rikosta, vaikkei hän aivan yhtynytkään kuninkaan käsitykseen, jonka mukaan ensin oli tutkittava, oliko tosiaankin tehty jokin rikos.

Kuningas oli tässä suhteessa pikemmin taipuvainen uskomaan vastakohtaa, niin monet asianhaarat kuin syytettyä vastaan olivatkin.

"Pidä silmäsi auki", sanoi hän minulle illalla ennen Marienburgista lähtöämme, "pidä silmäsi auki, voit nähdä paremmin kuin minä, ja miehestä mieheen voidaan puhua paljon, josta saattaa olla hyötyä totuuden saamiseksi selville, mutta mikä ei koskaan tule kuninkaan korviin."

Niin, siinä hän oli oikeassa, ja minä, joka olin kuninkaan kanssa samaa mieltä, tein kaiken voitavani tutkiakseni kuinka oli laita rikoksen, minkä Max oli ottanut niskoilleen, tai piilikö sen alla jotakin pahempaa.

Minä epäilin jo silloin, että kuvatus, joka oli tehnyt kapteeni Rutgerin sokoksi, oli jossakin suhteessa rekryyttiin. Kansan kesken juteltiin, että öisin nähtiin hurjan hevosen huimaa vauhtia otaltavan kentän poikki lähellä Marienburgia. Mutta se oli niin vauhko ja nopsajalkainen, ettei kukaan ehtinyt sitä oikein nähdä. Muuan kenttävahti oli eräänä yönä ampunut sitä ilman mitään vaikutusta. Elukka joko oli "varattu" luotia vastaan tai ei se kuulunut tähän maailmaan, vaan ratsasti sillä paha henki. Tämä tuli pian uskonkappaleeksi ensin Baudissinin ratsumiesten ja sitten koko sotajoukon keskuudessa.

"Paha henki" oli nähty lähempääkin, ja aina vankilan tienoilla, mihin rekryytti oli suljettu. Mutta että se oli henki, kävi selville siitä, ettei sillä ollut mitään varjoa, kuten muilla ihmisillä, ja että se näyttäytyi ja katosi, kenenkään näkemättä ja käsittämättä kuinka se tapahtui. Kukaan ei ajatellut, ettei pimeässä voinut nähdä mitään varjoa ja että äkillinen ilmestyminen ja katoaminen riippui voimasta ja vikkelyydestä, jota tällä olennolla, kuka se mahtoi ollakin, oli suuremmassa määrin kuin ihmisillä yleensä. Että hevonen ja henki kuuluivat yhteen, oli selvää, koska kerran henki nähtiin vankilan läheisyydessä kohta kun hevonenkin oli näyttäytynyt.

"Teidän täytyy päästä selville numeroista!" sanoi kuningas hymyillen sotamarski Herman Wrangelille, joka oli valittanut kuninkaallisten kirjelmäin salakirjainten johdosta ja anonut, että Adler Salviuksen täytyisi niiden sijaan käyttää ruotsin tai saksan kieltä.

Mutta vaikka sotamarskin oli ollut vaikea selviytyä salakirjaimista kuninkaallisissa kirjelmissä, niin oli minulla kuninkaan antamassa rekryyttiä koskevassa tehtävässä selvitettävänä salakirjain, joka oli paljo pahempi, koskei minulla ollut mitään avainta apunani, vaan ainoastaan hämäriä kummituksellisia viitteitä, jotka aivan voivat saattaa epätoivoon.

Kun Baudissin saapui, istuttiin ratsumiesoikeutta, mutta Max piti lujasti kiinni siitä, mitä hän oli sanonut, ja mitään muuta valoa ei voitu saada asiaan. Hänet tuomittiin kuolemaan, mutta kuningas lykkäsi tuomion täytäntöön panemisen, jolla toimenpiteellä hän saavutti suuressa määrin suosiota uhkamieliseltä Baudissinin väeltä. Tämä tapahtui samaan aikaan, kun muutamat komppaniat näitä ratsumiehiä, jotka vielä olivat jälellä Elbingissä, kieltäytyivät tottelemasta kuninkaallista käskyä liittyä sotamarskin joukkoon, ennenkuin olivat saaneet palkkansa kovissa riikintaalareissa. Kuninkaan ei ollut oteltava ainoastaan yhtä, vaan kahta vastaan, kuten on tapana sanoa.

"Milloin Max tuli teidän rykmenttiinne?" kysyin kerran vanhalta, harmaapartaiselta ratsumieheltä, joka oli nuorukaista puolustanut kapteeni Rutgerin edessä.

"Elbingissä!" vastasi harmaaparta.

"Ettekö tuntenut häntä ennen?" "En… en ollut nähnyt häntä koskaan!" "Ja kuinka hän tuli teille niin äkkiä rakkaaksi?"

"No, sen voin sanoa teille… hän tuli täysi kukkaro mukanaan, otti siitä vain vähän itselleen ja antoi enimmän osan tovereille. Lisäksi kykeni hän antamaan mestarinäytteen taidossaan ratsastaa hevosella… Niin, kapteeni Rutger itse taputti käsiään, kun näki hänen pyörähtelevän tasangolla Elbingin edustalla. Mihin hän kelpaa taistelussa, sitä emme ole nähneet ja tuskin tulemme näkemäänkään, koska hänen päivänsä pian ovat lopussa. Sillä hän ei sano 'jaa'; kun kerran on sanonut ,ei'…"

"Niinkö?"

"Niin, sen verran olen oppinut häntä tuntemaan."

"Elbingissä senkin?"

"Niin, Elbingissä!"

Ja hän kertoi nyt, kuinka muutamia ratsumiehiä oli istunut ravintolassa ja juonut maailmankuulua braunsbergiläistä olutta, jolla ei ollut vertaistaan koko Saksassa, kuten väitettiin — ja silloin oli komppanian kovin tappelija, jätinväkevä holsteinilainen, tullut puhuneeksi nauharuususta, jota prinssi Ulrik kantoi hatussaan, samasta nauharuususta, joka kapteeni Rutgerille tuotti niin paljon häpeää. Holsteinilainen tunsi koko tuon jutun, mutta selitti, ettei nainen, jota prinssi niin jumaloi, ollut sen arvoinen. Sillä hän, holsteinilainen, oli omin silmin nähnyt, kuinka sama naikkonen oli syleillyt toista kuin prinssiä ja vastaanottanut häneltä kaikki ne lemmenvalat, joita mies voi antaa sydämensä rakastetulle.

Max oli istunut korvat hörössä holsteinilaisen kertoessa, mutta sitten hän oli hypähtänyt pystyyn ja antanut tälle iskun vasten kasvoja huudahtaen: "Sen valehtelet kuin katala koira!" Holsteinilainen oli tarttunut rohkean nuorukaisen kurkkuun, heittänyt hänet maahan ja temmannut veitsensä pitäen sitä hänen kurkkunsa kohdalla. "Peruuta sanasi tai ajan puukon lävitsesi!" huusi suuttunut mies, mutta Max ei virkkanut sanaakaan. Hän koetti vaan päästä vapaaksi, mikä hänelle lopulta onnistuikin. Silloin vetäisi hän nopeasti miekkansa ja piti hyvän hetken puoliaan vaarallista vihollistaan vastaan. Lopulta ehti tämän veri hieman jäähtyä, ja hän oli aivan hyvillään siitä, että toiset astuivat väliin ja välittivät sovinnon, ennenkuin saapui ketään kutsumatonta vierasta, joka mahdollisesti olisi ilmottanut tappelun ja tehnyt pikaisen lopun sekä holsteinilaisesta että reippaasta nahkapojasta. Mitään kaunaa ei holsteinilainen enää tuntenut, pikemmin osotti hän sen jälkeen Maxille suurempaa ystävällisyyttä kuin kenties muuten olisi osottanut. Mutta Max sitä vastoin ei näyttänyt yhtä hyvin voivan sietää riitaveljeään. Hänen kova onnensa täällä Marienburgin luona koski kovasti kaikkien mieliin.

"Mutta eikö sitten kukaan tiedä, mistä hän tuli?" kysyin minä.

"Ei, ei kukaan."

"Ei kapteeninnekaan?"

"Ei, varmaan ei… kun mies on vain terve ja ravakka, mitä tarvitseekaan tietää enempää?"

"Miksi hän sitten pestautui juuri teidän joukkoonne", kysyin hieman loukkaavasti, mutta tahdoin käyttää tilaisuutta saadakseni asiasta niin tarkat tiedot kuin mahdollista.

"Meidän joukkoomme!" huudahti harmaaparta suurin silmin, mutta tyyntyi, kun minä parhaani mukaan koetin selittää kysymystäni ja osottaa, etten suinkaan sillä tarkottanut alentaa Baudissinin ratsumiesten arvoa, sillä heidän urhoollisuudestaan ja pelottomuudestaan olin kuullut niin paljon ylistellen kerrottavan.

"Niin", tuumi ratsumies, "tuskin uskon, että hän tuli luoksemme muusta syystä kuin että me tulimme Elbingiin jokseenkin samaan aikaan kuin hänkin ja olimme menossa kuninkaan leiriin. Sillä sinne tahtoi hän ennen kaikkea tulla niin pian kuin mahdollista."

Siinä oli kaikki, mitä sain tietää kuolemaan tuomitun tovereilta. Se oli kuitenkin enemmän kuin tuomioistuin oli saanut tietoonsa, sillä minulle ilmaisivat miehet tietonsa vapaammin ja avomielisemmin kuin puhuessaan everstien ja kaikkien upseerien edessä.

Sillä välin marssitti kuningas sotajoukkojaan etelää kohden. Ensin saavuimme Marienwerderin edustalle, ja se avasi heti porttinsa, kun meidän tykkimme alkoivat paukkua yli muurin. Siellä oli brandenburgilaista väkeä, ja vaaliruhtinas tuli jälleen valituksineen ja tahtoi saada kaupungin takaisin, mutta kuningas sanoi jyrkästi ei, ja vaaliruhtinaan täytyi tälläkin kertaa nöyrtyä ja antaa asian olla kuten se oli.

Marienburgista kävi kulku edelleen etelään päin muutaman vuorenselänteen rinnettä, joka täällä Weikselin eteläpuolella ulottuu Marienburgista aina pieneen Drewenin virtaan Thornin luona. Tämän virran toisella puolen ulottuvat Puolan tasangot silmänkantamattomiin. Siellä ja täällä piirtäytyi vuoren poikki pieni joki. Muuan suuremmista oli Ossavirta, joka purkautuu Weikseliin hieman pohjoiseen päin Graudentzista.

Täällä asettui kuningas leiriin virran pohjoisrannalle, ja kohta sen jälkeen saapui Koniecpolsky leiriytyen virran eteläpuolelle. Meitä oli kaikkiaan 16,000 miestä, puolalaisia ei enempää kuin 10,000. Vihollinen pysyi hiljaa vuoren rinteellä melkein saavuttamattomassa asemassa, ja kaikki kuninkaan yritykset houkutella häntä taisteluun olivat turhat. Tavallisesti eivät he olleet hitaita rynnätessään taisteluun. He lennähtelivät sinne tänne ja parveilivat kuin kärpäset, mutta nyt he pysyivät hissukseen. Eivät edes kasakatkaan olleet niinä miehinäänkään että hyökkäisivät kimppuumme.

Kuningas alkoi silloin lähettää pienempiä osastoja tienoille ympärinsä, siten saadakseen Koniecpolskyn ainakin hajottamaan voimansa, mutta se onnistui ainoastaan puolittain. Sitten lähetti hän sotamarskin Mewaa vastaan; ei, Koniecpolsky pysyi paikoillaan ja lähetti vain muutamia komppanioja sinne lisävahvistukseksi.

Silloin päätti kuningas yrittää Neuenburgin kaupunkia vastaan. Tämä kaupunki sijaitsee samoin kuin Mewakin Weikselin länsirannalla, suunnilleen puolitiessä tämän kaupungin ja Graudentzin välillä. Tämä tehtävä uskottiin nuorelle kreivi Thurnille. Minä olin ollut viemässä viestejä kuninkaalta sotamarskille, niin etten tiennyt mitään, ennenkuin ratsastin leirin lävitse palatessani sotamarskin luota ja sain nähdä tapahtumat.

Retkelle oli lähdettävä öiseen aikaan. Sitä varten oli valittu 1,000 muskettisoturia.

Heti kun sain tietää, mistä oli kysymys, menin minä kuninkaan luo ja pyysin lupaa lähteä mukaan. Luvan sain tehtyäni selon, miksi sitä tahdoin. Toivoin nimittäin sieltä löytäväni ainakin jonkun johtolangan sen arvotuksen ratkaisuun, mistä rekryytin asia riippui.

"Ja mistä tiedät, että tämän vyyhden pää olisi Neuenburgissa?" kysyi kuningas.

Minun oli vaikea kuninkaalle selittää, kuinka olin saanut päähäni tämän ajatuksen. Hän ei tiennyt tarinoita pahasta hengestä, joka ratsasteli Marienburgin ympärillä, ja kukaan ei ollut uskaltanut sanoa hänelle niistä sanaakaan, sillä joka mies tiesi, kuinka vihainen kuningas oli moiselle. Minulla oli ollut muita syitä; pelkäsin nimittäin, että kuningas, jos olisin maininnut hänelle pahan hengen tai oikeammin kummituksen käynnit rekryytin vankilan lähistössä, olisi epäilemättä ryhtynyt toimenpiteihin vangitakseen tämän olennon, jolloin olisi ollut lopussa kaikki toivo tämän kysymyksen selvittämisestä. Sillä tämä samalla kertaa sekä rohkea että arka, eriskummainen tai suorastaan mielipuoli olento ei epäilemättä ilmaissut tai voinut ilmaista sanaakaan siitä, mitä kuningas oikeastaan tahtoi tietää. Jos tosiaankin oli jotakin yhteyttä tämän kuvatuksen ja Maxin ynnä hänen esiintymisensä oikean syyn välillä, niin täytyi huomaamatta seurata sen jälkiä ja sillä tavoin, sitä pelottelematta, päästä sen lähtökohtaan.

Nyt raukesivat kuitenkin tyhjiin nämä epäilysteni syyt, sillä nyt ei kuningas voinut tehdä mitään, joka panisi esteitä tielle, ja jos kuvatus löytyisi Neuenburgista, niin olisihan sekin jotakin sen suuren ohella, mikä kuninkaalla oli silmämääränään. Jollen taasen löytänyt mitä toivoin Neuenburgista löytäväni, niin täytyi minunkin hyljätä kaikki toivo, että voisin saada valoa tähän hämärään ja kaikkia ratkaisuyrityksiä uhittelevaan arvotukseen.

"Kummitus", vastasin minä sentähden ja lisäsin, kun kuningas näytti sen unhottaneen, "kummitus, joka pani prinssin nauharuusun kapteeni von Schwitzin hattuun, oleskelee Neuenburgissa!"

"Ja mitä tällä asialla onkaan tekemistä poika paran kanssa?" kysäisi kuningas.

Minä kerroin, mihin perustin otaksumiseni, ja kuningas kuunteli tarkkaavaisesti sanojani. Asia näytti edelleen olevan lähellä hänen sydäntään, ja hän tahtoi saada tarkimman selon kaikista erikoisseikoista. Sen jälkeen viittasi hän ystävällisesti minulle, ikäänkuin merkiksi, että hän oli samaa mieltä kuin minäkin. Mutta sitten kysyi hän aivan äkkiä ja katsoi epäillen minuun:

"Kuinkas sitten tiedät, että kummitus, joksi nimität rohkeaa ratsastajaa, oleskelee Neuenburgissa?"

Tein siitä selon.

"Sain sen tietää viime kerran palatessani sotamarskin luota, jonne vein teidän majesteettinne käskyjä… oli jo pimeä, ennenkuin ehdin Marienwerderiin, ja kun olin ehtinyt kappaleen matkaa tänne päin, oli yö käsissä. Minä ratsastin aivan metsänreunaa pitkin, mistä tasanko alkaa, jonka rajalla kuulin joen virtaavan. Silloin kuulin yhtäkkiä nelistävän hevosen kavioiden kapsetta takanani. Minä pysähdyin ja käännyin, mutta en voinut nähdä mitään, ennenkuin hevonen äkkiä oli aivan luonani."

"Ja se oli?" keskeytti kuningas vilkkaasti.

"Se oli kummitus… näin sen aivan selvästi. Mutta samassa poikkesi hevonen kentälle vauhdilla, joka oli yliluonnollinen. Minä koetin seurata perästä, ja voi minunkin hevoseni laukata, kun niin tarvitaan, mutta minun täytyi joutua ajossa tappiolle. Kuitenkin olin siksi kintereillä, että näin, kuinka elukka syöksyi virtaan ja ui yli toiselle rannalle."

"Ja sinä tiedät, että se oli Neuenburgin luona?"

Kyllä, sen tiesin, sillä näin tornin ylinnä vuorenreunalla toisella puolen.

"Hyvä", vastasi kuningas hieman aprikoituaan, "saat mennä mukaan; minua ilahduttaisi, jos menestyisit hankkeessasi."

Niin oli asia ratkaistu, ja minä ilmottauduin kreivi Thurnille. Kun saavuin, keskusteli hän parhaallaan tanskalaisen prinssin kanssa, joka kantoi keltaista nauharuusua hatussaan. Prinssi nyökkäsi ystävällisesti minulle, kun kuuli, mikä asiani oli, ja sanoi leikkisästi:

"Sanotaan kyllä, että Puolan kuningattaren aarre on säilyssä tuossa kaupungissa, mutta jos tahdot saada jotakin siitä mukaasi, niin voi siinä kyllä olla vaikeutensa."

Hän kai otaksui minun haluavan mukaan seikkailuun runsaan saaliin tähden, ja siihen luuloon sai hän jäädäkin. Kaikistellen ei voi olla varma vastatessaan niin korkeain herrojen puheihin.

Tunnit kuluivat nopeasti, ja puoliyön aikaan lähdimme leiristä. Oli totta, että Neuenburgiin oli koottu paljo rikkautta, summattoman paljon kultaa ja hopeaa oli ympäristön aateli vienyt sinne ympäristöstä, jotta ne siellä olisivat varmassa turvassa, ja se puhe oli yleinen, että Puolan kuningattaren aarteetkin säilytettäisiin siellä. Tiedettiin myös, että kaupungissa edellisenä päivänä oli ollut markkinat, jolloin siellä oli vietetty myös pyhän Dominicuksen juhlaa suurella loistolla ja upeudella.

Meille, jotka emme olleet tottuneet katoliseen jumalanpalvelukseen, oli jotakin satumaista kaikki se komeus, joka oli katolisissa kirkoissa ja mitä käytettiin katolisissa kirkkojuhlissa. Lippuja kultaisine ja hopeaisine ripsuineen, helmine ja jalokivineen, häilyviä suitsutusmaljoja ja ihmeen ihana laulu, — kaikesta tästä voin tuskin puhuakaan, mutta se tuntui minusta aina tavattoman korealta.

Kaupungin rikkaudet ja markkinat, jotka tietysti toivat sinne rikkautta vielä enemmän, — nämä tekivät kaiken voitavansa elähdyttääkseen kansaa. Ajateltiin tuskin mitään vaaraa, ainoastaan helposti saavutettujen voittojen hedelmiä. Yö oli sysimusta. Se oli muuan syyskuun ensimäisiä öitä, ja päivä oli ollut sateinen, vaikkakin elokuun mukana olivat ylimalkaan alkaneet paremmat säät. Virta vyöryi raskaasti ohitsemme äyräidensä välissä, ja toisella puolen kohosivat sen vuoren jyrkät huiput, millä Neuenburg sijaitsi.

Kaikki kävi mainiosti. Kohtaamatta vähintäkään vastarintaa pääsimme virran ylitse ja hyvällä vauhdilla kohosimme sitten ylöspäin jyrkkää rannikkoa, kuinka suuresti pimeys vaikeuttikin kiipeämistä. Muskettisoturit, jotka tavallisesti olivat puetut rautavarustukseen, olivat tälle retkelle lähtiessään riisuneet pois ne, ja oli heillä raudasta ainoastaan hatut. Minulla oli ainoastaan miekkani ja pari pistoolia vyössäni.

Äkkiä kuului aivan läheltä vasempaa sivustaa, jossa minä olin, käheä nauru, joka kamalan pöyristävänä kajahti pimeässä yössä.

"Paha henki!" kuului samassa kuiskaus kulkevan vasemmalla sivustalla miehestä mieheen.

Minua värisytti, en voinut sille mitään, mutta kohta heräsi mielessäni aivan päinvastainen tunne, nimittäin ilon tunne sen johdosta, etten ollut erehtynyt, vaan kummitus oli tosiaankin näillä main. Kenties olisi tämän noitamaisen olennon esiintyminen tehnyt miehistöön epäsuotuisan vaikutuksen, jollei samassa olisi huomio kääntynyt toiseen suuntaan.

Kohtasimme vihollisten asettamat vahdit. Heidät siepattiin tuokiossa, heidän ehtimättä antaa kaupungin puolustajille mitään varotusta. Se kannusti yhä enemmän kaikkien voimia, ja samalla unhotettiin käheä nauru, joka muistutti pahasta hengestä.

Nyt meni kaikki tavallista menoaan. Kaupunki makasi vaipuneena uneen. Kukaan ei ollut ajatellut, että vihollinen oli läheisyydessä, vielä vähemmän mitään hyökkäystä. Oli edellisenä iltana juotu täysin siemauksin huvitusten maljasta, ja päällikkö oli pikemmin totutun tavan mukaan asettanut vartiat pitkin rantaa kuin siksi, että hän olisi pitänyt mitään sellaista tarpeellisena.

Meidän porttimiinamme, jotka räjähdyttivät kolme kaupunginporttia, herättivät nuo onnettomat unelmistaan. Me virtailimme kaupunkiin, vastarintaa tosin hieman tehtiin, mutta se ei auttanut, kaupunki oli tunnin kuluttua käsissämme, ja onnettomat asukkaat saivat verisen aamun remuavan ilopäivänsä jälkeen. Ja pyhä Dominicus pysyi kaukana poissa eikä voinut auttaa. Hänen juhlastaan oli tullut surmajuhla.

Sellainen oli se ainakin monille. Sillä nyt seurasi hirveitä asioita. Minä värisen vielä, kun ajattelen kaikkia niitä kauhuja, joita muskettisoturit voitonhuumassaan harjottivat, ja mitä voinkaan minä mies parka tehdä. Ei edes kreivi Thurnkaan ja muut upseerit voineet hillitä raivoavia miehiä, jotka luulivat vaivaloisella kiipeämisellä saaneensa jonkunlaisen oikeuden puolelleen.

Mutta merkillinen mahti on ihmisen kuvitelmilla! — Yksi ainoa talo säästettiin. Se sijaitsi lähellä kirkkoa, suuri porraspääty kadulla päin, ja ensi kerroksen keskimäisen ikkunan edessä oli suuri ulkoneva parveke hakatusta kivestä. Tällä parvekkeella ei ollut ketään suurempaa eikä pienempää kuin itse Neuenburgin paha henki!

Siellä hän seisoi, pitkä tukka hulmusi tuulessa ja mustat silmät salamoivat soihtujen loimossa, ja melskeen ja ryskeen ja onnettomain asukasten hätähuutojen lomitse viilteli hänen vikisevä, käheä ja kamala naurunsa. Minuakin pöyristytti.

Tällä kummallisella olennolla oli vierellään höyhenpatja, josta hän otti kourauksen toisensa jälkeen ja sirotteli ilmaan, samalla puhuen joitakin nopeita, käsittämättömiä sanoja, ja sitten taasen nauraen kamalaa nauruaan. Ei ollut ainoaakaan miestä tuhannen muskettisoturin joukossa, joka ei olisi juossut tai ainakin kiiruhtanut askeleitaan mennessään tämän talon ohitse. En tiedä, mikä minut vei sille suunnalle, sillä aluksi olin toisella reunalla kaupunkia.

Mutta minä tulin, ja minä kuulin ja näin, ja minä pysähdyin tuokioksi, sillä vastoin tahtoanikin valtasi minut juurtuneiden kuvittelujen voima. Se kesti kuitenkin vain tuokion; hetkisen jälkeen olin vanhalla, kömpelöin leikkauksin koristellulla tammiportilla, joka hitaasti kääntyi saranoillaan ja päästi minut erääseen eteiseen, josta nousivat portaat ylempään kerrokseen. Nousin portaita enemmän juosten kuin käyden.

Kuulin mielettömän naurun vielä portaissa, mutta sitten se lakkasi, ja tuli niin hiljaista kuin haudassa. Kun saavuin ylempään eteiseen, pysähdyin ja käännyin ympäri keksiäkseni jotakin vihjettä kululleni edelleen, mutta oli selvää, että minun oli täällä heittäydyttävä sattuman varaan… niin, sattuman, jos sellaista on olemassakaan. Mutta koskaan en ole nähnyt selvemmin kuin silloin, että on olemassa korkeampi voima, joka johtaa ihmisten kohtaloita.

Tämä ajatus välähti silloinkin mielessäni, mutta minä olin tuskin kääntynyt, ennenkuin joku tarttui lujasti, aivan kuin kuolintuskissaan kaulaani, ja kirkas rauta välähti silmieni edessä. Se olisi epäilemättä ollut viimeinen hetkeni, sillä kaikki tapahtui niin äkkiä ja odottamatta, että minun oli mahdoton tehdä liikettäkään puolustuksekseni, — jollei hyvä rautakaulukseni olisi ollut kaulani ympärillä.

Viholliseni oli hyökännyt kimppuuni takaa päin, tunsin hänen polvilumpionsa kupeessani, ja toisella käsivarrellaan piteli hän kiinni kaulastani. Pisto tuli siten ylhäältä viistoon alaspäin. Se oli tähdätty tavattomalla voimalla ja varmuudella, mutta kärki sattui minun rautakaulukseeni, ja terä katkesi.

Ulvahduksella, jota ei voi kuvailla, päästi vihollinen irti kaulastani. Tuntui siltä, kuin olisi käärme kietonut renkaansa uhrinsa ympärille ja äkkiä jostakin syystä muuttanut aikeensa, juuri ollessaan antamaisillaan kuolettavan piston, ja irrottautunut irrottautumistaan rengas renkaalta ja madellut pois.

Jalkojeni juuressa makasi jokin hiustukko. Se oli Neuenburgin "paha henki".

Minä tartuin häneen ja nostin hänet ylös. Hän oli kevyt kuin lapsi, huolimatta siitä voimasta ja notkeudesta, johon hän oli kehittynyt. Mutta kun näin hänet nyt läheltä, huomasin heti, ettei hän ollut mies, vaan — nainen!

Muuan ovi oli raollaan, nähtävästi sama, jonka kautta mielipuoli oli tullut, kun hän oli lähtenyt parvekkeelta syöksyäkseen minun kimppuuni. Minä menin tästä ovesta ja tulin huoneeseen, johon viereisestä huoneesta, mikä oli kadulle päin, kuulin syviä ähkyviä huokauksia.

Hidastelematta astuin tähän huoneeseen. Se oli suuri sali, kolme ikkunaa kadulle päin, ja keskimäisen ikkunan edessä oli parveke, jolle vei kaksi ovea. Ne olivat auki, niin että tänne kuului ryösteleväin sotamiesten ja onnettomain asujanten hälinä ja huudot.

Korkeassa nojatuolissa salissa istui vanha ukko, ja hänen pitkä harmaa partansa riippui alas rinnalle. Hänen yllänsä oli musta samettipuku, joka laskeutui avaroille poimuille hänen jalkojensa ympärille. Hän istui aivan liikkumatonna, ikäänkuin sen kamalan soiton lumoamana, mikä tunkeutui sisään avoimista parvekkeen ovista.

Hänen kasvonsa olivat kauniit, ja siinä himmeässä valaistuksessa, jota punertava aamunkajastus levitti, muistuttivat ne hiuskarvalleen vangitun rekryytin kasvoja. Mutta ne näyttivät tuimemmilta. Tuska näytti pisara pisaralta syöpyneen tämän miehen sieluun ja antaneen hänen kasvoilleen tämän omituisen mieliharmin, katkeruuden ja vihan leiman.

Kun astuin sisään, kohotti hän huomaamatta katseensa ja kiinnitti sen tuokioksi minuun. Minä laskin taakkani matolle, joka peitti koko lattian, ja lähestyin vanhusta.

Hän repäisi nopeasti auki väljän samettitakkinsa ja osotti vapisevalla kädellä sydämeensä.

"Tuossa!" sanoi hän. "Tuossa, mutta joutuin!"

Minä hymyilin hänen innolleen ja sanoin saksaksi, jota mukiinmenevästi osasin puhua, etten tahtonut hänelle mitään pahaa.

Silloin huokasi hän, ja hänen päänsä painui rintaa vasten.

"Vielä enemmän siis!" kuiskasi hän ikäänkuin itsekseen.

"Voinko olla teille joksikin avuksi?" kysyin minä, mutta en saanut mitään vastausta.

Muutaman sivuhuoneen ovi avautui hiljaa, ja sieltä näyttäytyivät kalpeat, mutta tavattoman kauniit naiskasvot. Nainen näytti viittaavan minulle, ja pikemmin himmeästi aavistaen, että saisin häneltä jotakin valaistusta, kuin varmasti tietäen mitä tein, menin minä ovelle. Nopealla silmäyksellä taakseni näin vanhuksen istuvan samassa asennossa, liikkumatonna ja ajatuksiin vaipuneena, ikäänkuin lumouksen valtaamana, ja hänen jaloissaan makasi mielipuoli pitkän, mustan tukkansa peitossa. Minä astuin yli kynnyksen sisempään huoneeseen, tuntien mielessäni selittämätöntä ahdistusta.

"Oletko Ruotsin kuninkaan väkeä?" kysyi tanskaksi kaunis nainen, mutta hän puhui kuiskaten, ja sanat lausuttiin niin nopeasti, että niistä selvään huomasi hänen pelkäävän vanhuksen herättämistä kuin sitäkin, että tilaisuus menisi käyttämättä ohitse.

"Sano minulle sitten", jatkoi hän, kun olin vastannut hänen ensimäiseen kysymykseensä, "jos tiedät, niin sano minulle, onko muuan nuori herra… muuan nuori mies", oikaisi hän, "äskettäin tullut kuninkaan leiriin ja ruvennut hänen palvelukseensa. Hänen nimensä on Gaston de Montagne… ei, ei, hänen nimensä on Max."

"Kyllä", vastasin minä, "hän palvelee eversti Baudissinin rykmentissä".

"Baudissinin!" huudahti hän kummissaan ja kaikki sielunjännityksen merkit kasvoillaan. "Baudissinin?… Onko eversti Baudissin sitten jättänyt Tanskan kuninkaan ja mennyt Kustaa Adolfin palvelukseen?"

"Kyllä, niin hän on, ja Rehn kreivi samoin!" vastasin minä.

Hän vaipui hetkeksi äänettömyyteen. Mutta kun minä nyt luulin olevani tämän sekavan vyyhden oikeassa lähtöpäässä, niin lisäsin minä: "Tanskan prinssi Ulrik on myös nyt kuninkaan leirissä!"

"Prinssi Ulrik!" huudahti hän lehahtaen helakan punaiseksi, jonka jälkeen hän nopeasti kääntyi pois.

Kun hän taasen kääntyi minuun, oli hänen katseensa tyyni ja sanomattoman onnen ilme lepäsi hänen hienoilla kasvoillaan, vaikkakin siihen sekottui jotakin synkkää ja surumielistä, joka teki hänet minun mielestäni kahta vertaa kauniimmaksi. Hän katsoi minuun kauan. Kenties tahtoi hän tutkia, voiko hän uskoa minun rehellisiä silmiäni, ja tutkimuksen tulos mahtoi olla minulle edullinen, sillä hän otti askeleen eteenpäin ja pani kätensä käsivarrelleni sekä katsoi minua silmiin.

"Max poistui jonkun aikaa sitten kuninkaan leiristä… sano minulle, palasiko hän onnellisesti takaisin?"

Minä pudistin päätäni, ja yhtäkkiä sumentui hänen kirkas katseensa ja hän kysyi levotonna, kuinka Maxille sitten oli käynyt. Hetkisen epäilin, oliko minun sanottava totuus kokonaan, sillä niin paljon käsitin, että tällä tytöllä oli kova kohtalo kannettavanaan, ja että hänelle pilkkui tuskin ainoakaan päivänsäde varjojen välitse, jollei tällainen säde ollut hänen rakkautensa. Mutta sitten mietin, ettei minulla ollut muuta valittavana, ja minä kerroin hänelle niin hellävaroen kuin voin jutun kuninkaan hevosesta ja prinssin nauharuususta ja näin kuinka hänen kasvonsa silloin vuoroon kalpenivat, vuoroon lehahtivat tulipunaisiksi. Kun puhuin hevosesta, hymyili hän, vaikkakin kyynelet helmeilivät hänen silmissään.

"Hevonen tunsi hyvin ratsastajan, joka sillä silloin ratsasti", sanoi hän, "se on monet kerrat syönyt kauroja hänen kädestään. He ovat melkein kasvaneet yhdessä, ja meidän isämme, kreivi, on suuresti kaivannut näitä molempia hevosia. Ne on nimittäin isäni antanut lahjaksi Baierin herttualle, Maxille, ja häneltä ovat ne sodan aikaan joutuneet Mansfeldin ja lopuksi kuningas Kristianin omiksi… Ah, minä voin ymmärtää, kuinka kaikki on käynyt! Sisar parkani se on ottanut hevosen kuninkaan tallista… Hän rakastaa, näetkös, veljeään…"

"Max, rekryytti", keskeytin vilpittömästi kummissani, "hän on siis teidän veljenne?"

"Niin!" hymyili hän. "Gaston on meidän veljemme, ja sisar parkani, jolla on monet valoisatkin hetket elämässään, näyttää tähän tunteeseen ikäänkuin valaneen koko sielunsa… Ja uskomattomine voimineen ja tavattomassa notkeudessaan on hän vaarallinen jokaiselle, jonka hän luulee jollakin tavoin olevan veljellemme vahingoksi…"

Hän katkaisi äkkiä. Epäilemättä katsoi hän puhuneensa kylliksi tehdäkseen minulle selväksi kohtauksen kuninkaan edessä, jolloin kapteeni Rutgerille ja nuorelle rekryytille kävi niin huonosti. Hän vaikeni ja antoi päänsä vaipua käteensä.

Mutta sitten välähtivät hänen kauniit silmänsä ja hän katsoi ylös sellaisella lujuudella ja päättäväisyydellä, että se kummastutti minua. "Minun täytyy päästä kuninkaan puheille", sanoi hän, "voitko viedä minut hänen luoksensa?"

Oli mahdoton asia viedä hänet kaupungista, jossa voitosta huumaantuneet ja ryöstön ja julmuuksien vimmaamat muskettisoturit nyt olivat herroina. Minä mietin sentähden vastaustani, sillä tahdoin toki tehdä hänelle mieliksi, sitä enemmän, kun käsitin siten voitavan vierittää julman vääryyden niiden hartioilta, jotka kuitenkin olivat parhaan ymmärryksensä mukaan tuominneet tämän naisen veljen kuolemaan. Niin pitkälle en ollut ehtinyt kertomuksessani, ja minua vavistutti ajatellessani, että minun tarvitsisi sanoa hirveä sana.

Mieluimmin olisin tahtonut etsiä käsiini kreivi Thurnin ja jättää hänen haltuunsa koko tämän asian; mutta minä en uskaltanut jättää taloa, ja niin ei minulla ollut muuta keinoa kuin vastata kieltävästi hänen kysymykseensä, voinko viedä hänet kuninkaan luo.

"Mutta", lisäsin minä, "voitte luottaa minuun… vien uskollisesti ja tunnollisesti viestinne kuninkaalle…"

"Ei, ei", sanoi hän, "minun täytyy itseni häntä puhutella… en henkeni uhallakaan tahdo, että epäluulon varjo lankeaa veljeni maineelle".

Jalo ja uljas neitsyt kävi minulle sääliksi. Koetin vielä kerran esittää hänelle, että hänen oli välttämätöntä luottaa minuun, koska hänen ainoastaan siten oli mahdollinen tehdä jotakin veljensä hyväksi. Minä katsoin kerta toisensa jälkeen ikkunasta kadulle, enkö näkisi vilahdustakaan everstistä, kreivi Thurnista; mutta ketä kaikkia näinkin, niin häntä en nähnyt. Silloin ei lopulta auttanut muu kuin pakottaa esiin molemmat sanat.

"On kysymys veljenne hengestä", sanoin minä, ja hän teristi silmänsä selälleen, ja hänen poskensa olivat niin valkoiset, niin valkoiset, mutta katse näytti epäilevältä. Näytti kuin ei hän olisi uskonut tai tahtonut uskoa minun sanojani.

"Veljeni hengestä?" kysyi hän. "Kuinka voi olla kysymys hänen hengestään?"

"Hänet on tuomittu kuolemaan!" sanoin minä ja kerroin koko tapahtuman ja että tuomion täytäntöönpano oli lykätty ainoastaan kuninkaan armosta.

Tieto teki häneen hirveän vaikutuksen. Luulin hänen kuolevan siihen paikkaan. Hänen silmänsä kävivät kiillottomiksi, ja hänen huulensa vapisivat. Mutta ainoastaan tuokioksi sortui hän sen tuskan alle, joka tahtoi hänet saada valtaansa. Sen jälkeen nosti hän maltilla, jollaista en ollut hänestä uskonut, kauniin päänsä ja kiinnitti silmänsä minuun, ja näissä silmissä piili käsittämätön voima. Minusta tuntui, ikäänkuin hän olisi katsonut suoraan lävitseni.

"No hyvä", sanoi hän, "otat kai sitten viedäksesi sanani kuninkaallesi?"

Minä en vastannut, vaan syöksyin ikkunan luo, jonka olin jättänyt raolleen. Olin kuulevinani kreivi Thurnin käskevän äänen alhaalta kadulta.

Hän olikin siellä, mutta hän katosi samassa kuin hänet näin. Pari muskettisoturia seisoi talon nurkalla ja katseli ylös parvekkeelle. Kenties tahtoivat he koettaa onneaan, kun "paha henki" ei enää heitellyt suojelevia untuviaan heitä vastaan. Minä tunsin toisen heistä ja huusin häntä nimeltä. Hän kohotti kummissaan katseensa, mutta lähestyi minut tunnettuaan. Minä pyysin häntä kiireimmittäin etsimään kreiviä ja pyytämään häntä tulemaan ylös niin pian kuin voi. Muskettisoturilla oli satoja kysymyksiä tehtävänä, mutta minä vain viittasin kädelläni ja ilokseni näin hänen rientävän pois.

"Suokaa minulle anteeksi", sanoin sen jälkeen neidille, "voin hyvin ymmärtää, että teidän on vaikea kääntyä luottamuksella minuun, halvan sotamiehen puoleen, ja sentähden olen tahtonut, jos se on mahdollista, kutsua tänne kreivi Frans Henrik von Thurnin, joka johtaa tätä väkeä, joka on vallannut kaupungin."

Näin tyytyväisyyden vilahduksen hienoilla ja ilmeikkäillä kasvoilla, mutta myöskin kuinka luottamus minuun kasvoi.

"Tässä on kysymys veljeni elämästä, ja, mikä on enemmän, hänen kunniastaan", sanoi hän. "Sentähden älkäämme hukatko silmänräpäystäkään… Tule!"

Hän teki käskevän eleen päällään ja meni ulompaan huoneeseen, ja minä seurasin häntä. Vanhus istui siellä yhtä jäykkänä ja liikkumattomana kuin hänet jättäessäni; mutta mielipuoli nousi, ja hurjat katseet seurasivat niin terävästi sisaren liikkeitä, että tahtoisin sanoa niiden imeytyneen häneen. Äänettömästi hän kohottautui ja lepäsi kyynäskolkkansa varassa. Liike oli niin pehmeä kuin olisi käärme maannut lattialla ja pistänyt päänsä ylöspäin.

Mielipuoli oli saanut päähänsä, että sisar oli syypää veljen kärsimyksiin.

Kyynelet täyttivät kauniin neidin silmät, kun hänen katseensa sattui isään, ja ilmoille pujahti huokaus, niin syvä ja raskas, että minä aivan hätkähdin. Hän lankesi polvilleen vanhuksen luo ja tarttui hänen käteensä ja katseli niin rukoilevasti ja suloisesti ylös vanhuksen kasvoihin kuin enkeli lähestyessään syntistä ihmistä ja koettaessaan kuiskata hyviä ajatuksia hänen sieluunsa.

"Isä, isä!" sanoi hän. "Etkö kuule minua?"

Mutta vanhus ei kuullut mitään.

"Gaston elää", sanoi neiti silloin, ja tuskin oli tämä nimi päässyt hänen huuliltaan, ennenkuin ukon silmistä ja koko olennosta välähti eloa.

Hän heittäytyi takanojaan tuolillaan, tarttui molemmin käsin tyttärensä päähän ja kiinnitti häneen lujan ja läpitunkevan katseen.

"Gaston elää?" sanoi hän. "Gaston elää… ja hän tulee takaisin luokseni?"

"Ei, ei, isä hyvä", sanoi tytär hyväillen. "Sitä hän ei voi, mutta sinä saat varman viestinviejän hänen luoksensa, niin että hän saa tietää sinun antaneen hänelle anteeksi."

Äkkiä vaipui vanhus jälleen kasaan, kuten se, joka äkkijyrkännettä ylöspäin kavutessaan saa käsin kiinni kallion reunasta ja pääsee siksi koholle, että voi nähdä sen ylitse, mutta näkeekin vain uuden kuilun toisella puolen ja silloin epätoivosta huudahtaen päästää kätensä irti ja vaipuu voimatonna takaisin syvyyteen. Sitä, mikä asui hänen sielunsa syvyydessä, mitä hän toivoi, sitä ei tytär hänelle tarjonnut, ja sitä mitä tämä tarjosi, sitä epäröi hän ottaa vastaan. Kului hyvä hetki, ennenkuin hän ehti voittaa sisäisen myrskynsä. Se onnistui kuitenkin.

Hän kiinnitti jälleen katseensa tyttäreensä ja tarttui tämän käteen. Hänen otsallaan oli surumielinen piirre, ja kyynelet näyttivät täyttävän hänen silmänsä.

Nyt kuuluivat lähestyvät askelet, ja ovesta astui sisään kreivi Frans Henrik. Hän katsoi kysyvästi minuun ja vanhukseen ynnä ihmeen kauniiseen tyttäreen. Hän ymmärsi, etten minä voinut vastata, ja hän pysyi tämän liikuttavan jutun lopun hiljaisena katsojana. Vanhus ja tytär huomasivat tuskin hänen saapumistaan, ja jos he sen huomasivatkin, merkitsi tämä seikka heille niin vähän, etteivät he siihen kiintyneet.

"Se kirous, jonka huulesi lausuivat, kun hän viimeksi oli täällä, on kohdannut häntä hirveällä tavalla… on kysymys hänen kunniastaan…"

"Hänen kunniastaan!" sammalsi ukko vavisten kuin lapsi. Liikutus valtasi hänet niin, että kasvojenpiirteet höltyivät ja vääristyivät.

"Niin, niin", täydensi tytär. "Hän on syytettynä varkaudesta ja yhteydestä Ruotsin kuninkaan vihollisten kanssa… Hän voisi puolustaa itseään, mutta hän ei tahdo… hän ei tahdo maailman edessä sanoa, että häntä painaa isänsä kirous sentähden että hän on ihastunut pohjoismaalaiseen kuninkaaseen ja tahtoo tämän johdolla taistella uskonsa puolesta, uskon, jonka hän jo kehdossa on imenyt sieluunsa äidiltään… Ota takaisin, isä, ota takaisin tämä kirous, joka on vienyt sinut itsesi haudan partaalle ja heittänyt surun niin katkerana ja vuorenpainoisena isänsydämeesi."

"Varas… petturi?" änkytti vanhus ja vaipui takaisin suruiseen maailmaansa, ikäänkuin ei olisi voinut käsittää sitä hirveää onnettomuutta, joka levitti siipensä hänen päänsä ylitse ja uhkasi joka hetki käyränokallaan katkaista sen heikon säikeen, josta sovituksen mahdollisuus riippui. Mutta tytär jatkoi rukouksiaan ja hyväilyjään.

"Ajatteles vain", sanoi hän, "hän saapui tänne sinun käskystäsi, saadakseen sovituksen, koska sinun sanasi saattoi selittää niin, ja kun hän palasi takaisin, sinun kirouksesi taakan painamana, tapasi hän kuninkaan hevosen, jonka meidän Diana parkamme, olen varma siitä, oli osannut houkutella kuninkaan tallista, ja silloin putoavat kohtalon iskut hänen päähänsä, yksi toistaan raskaampina… Oi, ota takaisin julma sanasi, isä, ota se takaisin!… Olethan kuitenkin sanonut, kun itkit poikaasi ja yön hiljaisuudessa vääntelit käsiäsi epätoivoissasi,… olet sanonut, että jos hän vain tulee taasen luoksesi, tahdot unhottaa kaiken ja antaa hänelle siunauksesi… Sano se nyt tälle miehelle, hän vie sanasi perille pojallesi, ja suuri kuningas antaa hänelle takaisin hänen kunniansa ja elämänsä, ja hänen eteensä avautuu rata suuriin urotekoihin."

Niin puhui hän kyynelsilmin ja suuteli ja hyväili isänsä kättä, johon hän lopuksi painoi päänsä odottaen minkä vaikutuksen hänen sanansa olivat kyenneet saamaan aikaan. Ja ne tekivätkin vaikutuksen.

Vanhus kohotti katseensa, hänen silmänsä suuntautuivat tyttären päähän, ja leppeä sovituksen hymy lepäsi hänen huulillaan. Mutta aivan kuin kirous olisi levännyt koko tämän suvun yllä, vilahtivat aivan hänen takaansa "pahan hengen", tai Dianan, kuten hänen oikea nimensä oli, vastenmieliset kasvot. En minä eikä kreivi ollut kiinnittänyt häneen huomiota, ja niin hiipivät ja hiljaiset olivat hänen askeleensa, että olisimme tuskin voineet seurata niitä, jos olisimme aikoneetkin. Minä en nähnyt mitään, ennenkuin pieni käsi tarttui kallisarvoisen tikarin kahvaan, mikä riippui vanhuksen vyöllä.

"Kiitos, tyttäreni, kiitos", sanoi vanhus hiljaa. "Sinun sanasi on kuin hyväätekevä tuli, joka sulattaa sydämeni jääkuoren… olet oikeassa, Gastonin täytyy elää ja saada kunniansa takaisin…"

Ja sitten kohotti hän katseensa minuun ja näytti tahtovan kysyä, kuka minä olin.

"Olen kuninkaan henkisotilas", sanoi minä. "Mutta tässä seisoo kreivi Frans Henrik ja hän voi paremmin suorittaa tehtävänne."

Nyt astui kreivi esiin ja meni liikutetun ukon luo, jonka silmistä kuvastui ilmeinen ilo, kun sai asiasta puhua vertaisensa kanssa.

"Jos tahdotte käyttää minua sanansaattajananne", sanoi hän, "niin tahdon viedä sen niin pojallenne kuin hänen majesteetillensa kuninkaalle, ja molemmat tulevat siitä iloitsemaan… sillä teidän poikanne tosiaan ansaitsee paremman kohtalon kuin sellaisen kuoleman, mikä häntä uhkaa."

"Niin, sanokaa hänelle… sanokaa hänelle, että siunaan häntä, sanokaa hänelle se, herra kreivi, älkääkä salatko kuninkaalta mitään!… Ah, nämä päivät ovat opettaneet minulle paljon, ja epäilemättä oli hän oikeassa, vanha hugenotti, joka sanoi minulle kerran, että ken voi antaa sydämestään anteeksi, hän on parempi kristitty, vaikkei hän kuuntelekaan messua latinaksi, vaan äidinkielellään ja itse lukee raamattuaan."

Kaunis neiti aivan suli kyyneliin kuullessaan nämä isänsä sanat, ja hän kohotti päätänsä katsellakseen ukon kasvoja. Silloin, äkkiä kuin ajatus, kuului korahdus ukon viereltä, ja mielipuolen Dianan kädessä välähti tikari. Käsi kohosi ja vaipui niin huimalla nopeudella, etten minä eikä kreivi voineet tehdä pienintäkään liikettä, ennenkuin rukoileva tytär kaatui syrjälleen ja tikari oli pistetty hänen rintaansa.

Koskaan ei mene mielestäni se kamala nauru, jonka Diana päästi murhatyönsä tehtyään. Kreivi Frans Henrik tarttui hänen käsivarteensa, mutta hän tempautui irti ja syöksyi ikkunasta parvekkeelle. Kreivi seurasi jälestä, mielipuoli teki epätoivon hyppäyksen kadulle, jossa hän murskautui katukiviin. — —

Paljoa enempää ei ole sanottavaa tästä hirveästä tapauksesta.

Seuraavana päivänä tuli poika, Gaston, kaupunkiin, ja isä sulki hänet syliinsä molempien sisartensa ruumiiden välillä. Prinssi Ulrik saapui myös ja itki vilpittömän surun kyyneliä sydämensä rakastetun ruumiin ääressä, kiinnittäen keltaisen nauharuusun tämän tummiin kutreihin. Hän sai myös pian tietää, että ainoastaan veli se oli painanut sisarensa sydämelleen, vaikka se oli tapahtunut paikalla, missä sen oli voinut nähdä ohiratsastava osasto Baudissinin ratsumiehiä, ja niihin kuului myös jättiläinen, joka Braunsbergissä oli tahtonut päättää Gastonin päivät.

Vanha Montagne, joka oli elänyt levotonta elämää ja tuhlannut suuren rikkautensa ja ainoastaan siinä osottanut jotakin vakavuutta, ettei koskaan vetänyt miekkaansa esiin muuten kuin katolisen lipun alla, eli ainoastaan muutamia päiviä kovan koettelemuksensa jälkeen.

Hänen veljensä oli komentajana Strassburgissa, joka hänen oli pakko luovuttaa meidän kuninkaallemme, vaikkakin Koniecpolsky hänet sentähden asetti sotaoikeuden eteen ja hänet tuomittiin kuolemaan ja mestattiin. Siitä surusta toki säästyi vanhus Neuenburgissa. Mutta poikaan, Gastoniin, koski se niin kovasti, että hän päätti seurata prinssi Ulrikia, kun tämä kohta sen jälkeen lähti ruotsalaisesta leiristä ja meni kotiin isänsä luokse.

He eivät sitten eronneet, ennenkuin prinssi kaatui salamurhaajan uhrina vuonna 1633.

13.

Wollinin leopardit.

Sota meni menoaan, ja suuret tapaukset vaativat kaikkien huomion ja valtasivat mielet sisällyksellään, niin että tuskin joudettiin ajattelemaan yksityisiä tapahtumia ja niitä miehiä, jotka auttoivat kuningasta hänen suurtyössään. Jo nyt on sen johdosta paljon hälvennyt, ja se aika on tuleva, jolloin yksityiset piirteet kokonaan unhottuvat ja ikäänkuin vaipuvat sen mahtavan aallon alle, joka vierii eteenpäin Kustaa Adolfin nimen yhteydessä ja kuvastaa välkkyvällä pinnallaan kaikkein jalointa ja kauneinta, mitä isänmaamme on saanut aikaan.

Voikin tapahtua, ettei sata vuotta tämän jälkeen ole juuri ketään, joka tahtoo luoda katseensa menneihin aikoihin siten, että hän ottaa vaivakseen katsella myöskin pienoisseikkoja, vaikka kuitenkin on varmaa, että joka rakennuksessa peruskivet, joita ei kukaan näe, ovat yhtä välttämättömät kuin ne, jotka kannattavat korkeita holveja. Tosin kyllä aina tullaan tuntemaan ne suuret miehet, jotka elivät autuaan kuninkaan lähimmässä ympäristössä, mutta niiden miesten rivit, jotka seisoivat näiden alapuolella, ja sen jälkeen kaikki ne, jotka talonpoikais- ja porvaristuvista lähtivät miehuullisella rohkeudella seuraamaan suuren kuninkaan jälkiä, — kaikkia näitä ei voida nähdä kuninkaan nimeä ympäröivän loiston tähden. Mutta minä luulen, että ainoastaan se, joka voi jossakin määrin nähdä kokonaisuuden, latvasta juureen, voi käsittää autuaan kuninkaan ajan koko kauneuden.

Sen laita on aivan kuin tammen: se on kaunis katsella, vaikkapa vain näkeekin sen alastoman ja vahvan rungon ja suuret solmuiset haarat, mitkä puhuvat jättiläisvoimista ja lukemattomista voitoista. Mutta runko ja haarat, ne ovat kuningas ja suuret; — pienet, he vastaavat kaikkia niitä tuhansia lehtiä, jotka peittävät haarat ja oksat kesäiseen aikaan. Ja ainoastaan puettuina kesäpukuunsa näyttäytyy tammi täydessä ihanuudessaan. Minä näin tämän tammen tuoreimmassa kasvussaan enkä voi unhottaa sitä näköä. Mutta minunkin muistossani alkaa viheriä verho varista pois, ja minä näen ainoastaan rungon ja haarat; kuinka paljo suuremmassa määrin onkaan näin laita silloin, kun koko kellastunut lehdistö on varissut tomuun tammen rungon ympärille. Silloin ei parhaallakaan tahdolla maailmassa voi erottaa enempää kuin tämän ja kenties sellaiset haarat kuin Akseli Oxenstjerna, Johan Banér ja Lennart Torstensson.

Vertaus ei ole minun. Olen saanut sen mieheltä, joka jo aikoja sitten on seurannut autuasta kuningasta toiseen elämään, mutta joka täällä maan päällä vaeltaessaan oli kuningasta sangen lähellä ja jota kuningas käytti paljon; tarkotan sihteeri Lauri Grubbea — "kirjuriksi" sellaista sanottiin Kaarle IX:n päivinä, mutta sittemmin oleskellessamme Preussissa ja Saksassa tuli siitä "sihteeri". Kuninkaan kansliassa oli monia sellaisia; myös Adler Salvius alotti siellä uransa, ja Lauri Grubbe olisi kai hänkin voinut nousta neuvostuoliin, jos Herra olisi hänelle suonut pitemmän ijän.

Minulle oli Lauri herra sangen rakas, ja minä luulen että hänkin piti minua arvossa, tietystikin yhteisen herramme, autuaan kuninkaan tähden; ja väliin saattoi tapahtua, että me istuimme pitkät hetket jutellen keskenämme. Silloin hän kerran puhui muun ohella siitäkin, kuinka vähän me oikeastaan tiesimme siitä, mitä muinoin oli, "ja niin voi kenties käydä meillekin ja sille ajalle, jossa elämme", sanoi hän. "Kuningasta tullaan muistamaan, mutta sinua ja minua ja kaikkia niitä tuhansia, jotka nyt elävät ja liikkuvat kirjavassa sekamelskassa täällä ympärillämme, kaikkia näitä muistetaan sadan vuoden kuluttua yhtä vähän kuin tammen lehtiä, joita, kun ne kerran ovat varisseet ja maatuneet rungon juurelle, ei koskaan enää mainita." Niinpä niin, epäilemättä hän oli oikeassa.

Matkalla Saksaan me, sihteeri Grubbe ja minä, jouduimme lähemmin puheisiin. Me olimme molemmat samassa laivassa kuin autuas kuningaskin. Ah, mikä aika se olikaan, ja kuinka toisenlaiseksi nyt alkoi kaikki käydä! Laivalla ei ollut ainoaakaan miestä, joka ei tuntenut matkan tarkotusta, jokainen tunsi sen sisimmässä sydämessään, ja jos se joskus alkoi peittyä hämärään, niin kirkastui se jälleen nähdessä itsensä kuninkaan. En ihmettele sitä, että saksalaiset hänen kuolemansa jälkeen tahtoivat tehdä hänestä pyhimyksen; he olisivat tahtoneet sitä vielä enemmän, jos he olisivat tunteneet hänet lähemmin ja voineet katsoa hänen lävitsensä, kuten minä, köyhä mies, häpeä sanoa, luulen voineeni. Hänen ajatuksensa ja tekonsa kävivät yhteen, hän ei sanonut yhtä ja tehnyt toista; hän oli kunniaa ja kuninkuutta kauttaaltaan, ja sentähden oli Jumalan henki hänen kanssansa, ja tekee aivan hyvää sydämelle lukea niitä lehtiä, jotka ovat merkityt hänen nimellään.

Olen kuullut puhuttavan ristiritareista, millä innostuksella he ratsastivat pyhään maahan taistellakseen ja voittaakseen tai kuollakseen Kristuksen nimen tähden; ja totisesti oli Ruotsin kuningas Kustaa Adolf ristiritari jalointa lajia. Hänestä saattoi sen nähdä yhtä hyvin kuin sen saattoi kuulla hänen puheestaan; ja sanat, jotka hän lausui jäähyväisiksi säädyille Tukholman linnassa: "kenties emme näe toisiamme enää koskaan" — ne tunkeutuivat rakkauden vakavuudella jokaisen mieleen ja vihkivät edessä olevan taistelun pyhäksi taisteluksi. Hän ja me kävimme Jumalan taistelua, me tunsimme sen rinnassamme, ja sen tähden kiinnyimme me niin läheisesti toisiimme, vaikkei meidän kovan onnen päivänä Lützenin luona oltu sallittu seurata sankaria oikeaan kotiin. Sentähden saattoi valtiokanslerikin, kun hän puhui autuaasta kuninkaasta, sanoa, että jumalallinen sallimus ja neron mielijohde se sai kuninkaan lähtemään sorretun Saksanmaan avuksi ja taisteluun ihmishengen vapauden puolesta. Kuninkaan polvistuminen ja rukous, kun hän astui venheestä, joka oli hänet vienyt maihin Usedomiin, on ikäänkuin päällekirjotus hänen elämänkirjansa seuraavaan lukuun, joka lisäksi on kaunein ja on kantava hänen nimensä Ruotsin rajojen ylitse kautta koko Europan myöhäisimmillekin jälkiajoille.

Sitä suurta, mitä tämä luku sisältää, en minä voi kertoa, siihen vaaditaan toisia voimia; itse valtiokanslerikin, joka kuitenkin saneli oppineelle tohtori Chemnitiukselle, mitä tämän tuli kirjottaa, tunnusti, ettei hän voinut niinkuin tahtoi kirjotuksessa säilyttää tätä kallisarvoista satua. Minä pysyttäydyn pienten parissa ja pienissä tapauksissa, toisin sanoen juuri siinä, jota suuressa kirjassa pidetään sivuseikkana.

Ensimäinen tapaus, jonka nyt aion kertoa, ja joka on saanut nimekseen Wollinin leopardit, koska — niin, sehän näkyy itse kertomuksesta! — tämä tapaus on läheisimmässä yhteydessä kuninkaan persoonan kanssa.

Astuttuamme maihin Usedomissa — se tapahtui kesäkuun 26 p:nä, mitä pitkällisimmän matkan jälkeen, sillä me astuimme laivaan toukokuun viimeisenä päivänä ja olimme silloin valmiit purjehtimaan, mutta meitä viivytti vastatuuli, niin että me vasta kolmen viikon perästä pääsimme oikein merille — astuttuamme maihin pääsimme kyllä pian Oderin suistomaiden herraksi. Se oli tehty ennen kesäkuun loppua, jonka jälkeen kuningas marsitti jalkaväkensä Haffin ylitse ja voitti Stettinin. Minä olin mukana, mutta kulin jälleen pää täynnä synkkiä ajatuksia ja levottomuus sydämessä; sillä jälleen oli kysymys jostakin ilkeästä kepposesta, joka olisi tehtävä autuasta kuningasta vastaan.

Ensi kerran aavistutti minua, että jotakin sellaista oli tekeillä, ratsastaessamme Peenemündestä saaren ylitse Swinemündeen Usedomin etelärannalle. Matkalla sinne levähti kuningas eräässä luostarissa, jonka nimi oli Burglowa. Se oli yöllä heinäkuun 2 päivää vasten. Varhain aamulla seisoin pidellen kuninkaan hevosta, ja ratsumiehet, joiden oli seurattava häntä, seisoivat keskustellen ympärillä, jotkut istuivat jo ratsaillakin.

Silloin näin minä puiden takaa vilahduksen miehestä, jonka tunsin hyvin, kun hän tuli lähemmäksi. Hän oli muuan italialainen ratsumestari, joka jo talvella oli tarjonnut kuninkaalle palvelustaan; häntä ei kuitenkaan oltu hyväksytty, vaan hän oli seurannut mukana omalla kustannuksellaan. Hänen kasvonsa ja koko ihminen olivat muuten ensi hetkestä, jona hänet näin, tehneet minuun vastenmielisen vaikutuksen, ja itse tämä hiipiminenkin puiden välissä näytti minusta kummalliselta. Hän ei voinut aavistaa, että minun silmäni seurasivat häntä niin tarkoin seistessäni hevosen takana nojaten päälläni tämän kaulaan, niin että hädin tuskin saatoin nähdä lähitienoille. Kukaan muu ei häntä huomannut, sillä hoviherrat ja upseerit, jotka kuuluivat kuninkaan seurueeseen, seisoivat kauempana luostarinpihassa, ja heillä oli sitä paitsi niin paljon puhumista äkillisestä menestyksestä Peenemünden luona ja siitä selittämättömästä seikasta, että keisarilliset sallivat meidän tällä tavoin ilman mitään vastarintaa saavuttaa pohjan ja lujan lähtökohdan, niin ettei heille johtunut mieleenkään katsella ympärilleen sellaisilla silmillä kuin minun, jotka nyt kerran olivat sellaiset, että näkivät tai olivat näkevinään vilppiä ja juonia ikäänkuin ilmassa heti kun oli kysymys kuninkaasta.

Kun hän nyt seisoi muutaman vaahteran varjossa, väijyvä katse kiinnitettynä muutamaan luostarin ikkunaan, jossa hän epäilemättä näki kuninkaan (sillä hänen huoneensa oli sillä puolella), oli mahdoton erehtyä siitä, mitä hänen mielessään liikkui. Niin synkät ja niin vihaa ja uhkaa täynnä olivat nämä kasvot, ja silmistä loisti kamala kiilto, kuten metsänpedon ollessa valmiina hyppäykseen.

Vihdoin saapui kuningas. Hän nyökkäsi minulle samassa hypähtäen satulaan, ja sitten lasketti hän väljään luostarin portista.

Minä vitkastelin tahallani hieman, nähdäkseni, kuinka ratsumestari käyttäytyisi, ja minä näin, mitä muut, kaikkein vähimmän kuningas, eivät huomanneet, — näin kuinka synkkä mies nousi hevosen selkään ja lasketti eteenpäin aivan kuin olisi ollut siepattava vihollisen lippu keskellä tulista taistelua. Silloin en ollut minäkään hidas heittäytymään hevosen selkään ja laskettamaan portista ulos muun seurueen ohitse.

Mutta silloin ratsumestari pysähdytti. Hevonen vapisi hänen allansa kovan rynnäkön jälkeen, mutta itse hän istui hattu kädessä ja alasluoduin katsein sekä kuninkaan että herrojen kummastelun esineenä.

"Mitä tämä merkitsee, ratsumestari?" kysyi kuningas, ja hänen katseensa mittaili italialaista päästä jalkoihin.

"Suokaa anteeksi, teidän majesteettinne!" vastasi italialainen. "En luullut, että näin varhain saisin kohdata teidän majesteettinne. Olin matkalla hankkiakseni teidän majesteetillenne, kuten toivon, iloisen aamutervehdyksen…"

Saattoi tosiaankin olla sangen totta mitä hän sanoi. Aamu oli niin varhainen, ettei kuningasta voinut odottaa ulkosalla, ja hän ratsasti aina niin yksinkertaisessa harmahtavassa takissa, että häneen nähden helposti saattoi erehtyä. Siitä, joka ei ollut nähnyt miehen hiiviskelyä puiden välitse ja niitä väjyviä katseita, joita hän suuntasi luostariin päin, tuntui hänen vastauksensa aivan luonnolliselta.

Minusta taasen tuntui, kuin joku väliintullut este olisi keskeyttänyt hänen todelliset hankkeensa, ja tämä este piili luonnollisesti siinä, että kuningasta seurasi niin suuri seurue, ettei suinkaan siten aina ollut laita.

"Minkä aamutervehdyksen sitten olitte minulle aikonut?" kysyi kuningas, katse yhä terävästi tähdättynä mieheen.

"Että Swinemünde joutuu teidän käsiinne yhtä helposti kuin Peenemündekin!" vastasi ratsumestari.

"Niinkö, ratsumestari!" virkkoi kuningas. "Ne terveiset lienette tuonut vain minun mielikseni…"

"Luulen kuitenkin kaikessa tapauksessa voivani sanoa, että on sangen vähän vastarintaa odotettavissa", keskeytti ratsumestari, yhä varmempana sekä käytökseltään että katseeltaan, kuten minusta tuntui, vaikkakin se luonnollisista syistä jäi huomaamatta kuninkaalta ja muilta.

Kuitenkin kysyi kuningas minun suureksi ilokseni;

"Ja mihin nojaudutte sellaisessa otaksumisessanne?"

"Minulla on vanhastaan", kuului vastaus, "tuttua väkeä Wollinissa, ja he ovat antaneet minulle tietoja keisarillisista, olin juuri taipaleella hankkiakseni varmuuden kaikesta".

"Hyvä!" huudahti kuningas. "Seuratkaa silloin minua, ratsumestari; tahdomme itse katsoa, kuinka asianlaita on."

Kuningas jatkoi sen jälkeen ratsastustaan, ja ratsumestari liittyi toisiin herroihin. Minä ratsastin, kuten minun tulikin, viimeisenä, en kuitenkaan niin kaukana, etten olisi voinut täydellisesti pitää miestäni silmällä, vaikken voinutkaan kuulla kaikkea mitä hänellä oli sanottavaa.

Lisäksi olivat ajatukseni kiintyneet selvittelemään, mikä mahtoi olla oikea sisältö hänen lausunnossaan kuninkaalle. Jotakin siinä täytyi olla totta, se oli selvää, sillä muussa tapauksessa pelasi hän aivan liian vaarallista uhkapeliä omasta päästään. Mutta sittenkin piili tämän kaiken alla jotakin, josta minun täytyi päästä selville, ja minä päätin, etten päästä miestä näkyvistäni, en tällä ratsastusmatkalla (vaikkeikään lukuisan saattueen keskellä oikeastaan mitään vaaraa uhannut) enkä myöhemminkään. Sillä kukaan ei voinut tietää, mitä sanoja saattoi päästä pujahtamaan tai mitä saattoi tapahtua. Minä voin saada vahvistuksen aavistuksilleni ennenkuin luulinkaan.

Kuitenkin näyttäytyi pian, että miehen otaksuminen oli kaikin puolin perusteltu.

Kun pääsimme niin pitkälle, että voimme järjestäytyä hyökkäykseen vallituksia vastaan — kuninkaalla oli 3,000 muskettisoturia ja koko ratsuväki mukanaan — näimme suureksi kummaksemme, kuinka vihollinen sytytti nämä tuleen ja sitten venheissä ja proomuissa riensi salmen yli Wollinin saarelle, mistä samoin pian nousi savu ja liekit taivasta kohden. Siten menivät he yhtä karkua tämän saaren poikki Wollinin kaupunkiin. Wollinin linna, joka kuului Pommerin herttuan sisarelle, kohosi yli kaupungin, jonka vihollinen kohta sytytti. Kaupungin toisella puolen Diewanowin ylitse vievä silta paloi sekin kohta ilmitulessa ja ilmotti meille, että vihollinen oli pelastunut mannermaalle. Mikään ei puhunut italialaisen eduksi paremmin kuin nämä liekit.

Kuningas viittasikin hänet luokseen ja sanoi:

"Kiitän teitä, ratsumestari, hyvästä tarkotuksestanne, en tule teitä unhottamaan! Kunpa vain ei mahtava nuotio, jonka kroatit ovat laittaneet, polttaisi liiaksi onnettomia asukkaita!"

Kun sitten saavuimme Wolliniin, tapasimme sekä kaupungin että linnan ryöstettynä typityhjiksi, mutta koska me olimme käyneet niin äkkiä heidän kimppuunsa, oli heidän täytynyt jättää niille hyvilleen niin tykit ja hevoset kuin kuormastonsakin. Mutta ikäänkuin tehdäkseen meidän menestyksemme täydelliseksi joutui samassa menossa myös tyhjäksi ryöstetty Cammin meidän käsiimme. Olimme kuulleet paljon puhuttavan keisarillisten tavasta käydä sotaa, kuinka he marssivat eteenpäin tulessa ja liekeissä samoin kuin veressä ja kaikenlaatuisia rikoksia tehden, ja mitä tässä tilaisuudessa näimme, vahvistikin todeksi kuulemamme. Tähän viittasivat myös kuninkaan italialaiselle lausumat sanat.

Tämä hymyili ilkeää hymyä, mutta kuninkaan suosion oli hän ilmeisesti voittanut. Minä puolestani sain ennen pitkää nähdä jälleen saman hymyn.

Wollinin linnassa oli kaksi leopardia. Niitä säilytettiin suuressa häkissä, ja niillä Wallenstein aikoi kunnioittaa keisaria. Wallenstein oli ne tuottanut laivalla Wolliniin, jotta ne sieltä lähetettäisiin edelleen määräpaikkaansa.

Näistä leopardeista levisi pian juttuja koko sotajoukkoon, ja jokainen tahtoi nähdä ne. Minä olin lapsuudessani kuullut paljon puhuttavan niistä vieraista eläimistä, joita kuningas Erik tuotatti kruunajaisiinsa, ja halusin samoin kuin toisetkin päästä täällä olevia samoja otuksia tarkastelemaan.

Vasta illalla sain aikaa mennä linnaan. Silloin tällöin kohtasin jonkun skotlantilaisen, joka oli viipynyt muita myöhempään; mutta muuten alkoi nyt olla hiljaista suuressa rakennuksessa, jossa hämärä levitti harsonsa esineiden ylitse.

Linnanpihan perällä oli suuri häkki, jonka ristikoiden välitse näin jo kaukaa neljän tulipallon loistavan. Ne olivat villipetojen silmät, jotka olivat suunnatut minuun. Elukat olivat mahtavia nähdä, enkä minä tiedä mitään mihin voisin verrata niiden notkeita liikkeitä, jotka samalla kertaa olivat niin sulavat ja todistivat niin suurta voimaa. Ne juoksentelivat edestakaisin häkissään hipoen toistensa kylkiä ja heiluttaen pitkiä häntiään.

Kun seisoin niiden edessä, pysähtyivät ne hetkeksi, mutta alkoivat taasen pian levottoman juoksentelunsa. Ilmeisesti oli lähellä hetki, jolloin niiden piti saada ravintonsa, ja minä olin siis saapunut onnelliseen aikaan, jotta saisin nähdä niiden syövän. Sillä välin kulin ympäri häkin, joka seisoi linnanseinän vieressä, nähdäkseni ne itse samoin kuin niiden vankilankin kaikilta puolilta. Muutamassa nurkassa oli hieman olkia jokseenkin suuren mukulakiven ympärillä.

Seistessäni juuri häkin ja linnanseinän nurkkauksessa tuli elukkain hoitaja kaksi suurta lihakappaletta mukanaan. Minä aioin juuri astua esiin, kun näin linnanpuistossa italialaisen viheriän hattusulan, ja nyt oli minun tarkkaavaisuuteni kiintynyt vähintään yhtä paljon häneen kuin elukoihinkin, ikäänkuin hänkin olisi ollut villipeto, joka vaani saalistaan. Eläinten hoitaja, kalpea nuorukainen, jolla oli hyvä ilme kasvoillaan, vaikkakin niitä painoi suru, tahtoisinpa sanoa epätoivo, oli sillä välin lähestynyt häkkiä ja muutamasta luukusta pistänyt sinne lihakappaleet, joiden kimppuun pedot hyökkäsivät verrattomalla ahneudella, ja samassa lähestyi italialainen samanlaisin hiipivin askelin ja väjyvin katsein kuin olin pannut merkille puiden juurella Burglowan edustalla. Minä pysyttäydyin niin jäykkänä ja liikkumatonna kuin kivikuva, ja sieltä, missä seisoin, ei minua voinut nähdä ratsumestari, joka lähestyi toiselta puolen.

"Anselmo!" kuiskasi tämä ja nuorukainen kohotti pelästyneen katseen.

"Onko siellä mitään?" kysyi ratsumestari, mutta Anselmo pudisti päätään.

"Tahdon itse katsoa!" virkkoi silloin ratsumestari, ja nuorukainen meni nurkan ympäri häkin toiselle puolen, jossa hän muutaman kangen avulla kohotti kiven.

Siellä ei tosiaankaan ollut mitään, mutta ratsumestari ei näyttänyt olevan siihen tyytyväinen.

"Kun mustamekko on ollut täällä, niin tuo minulle heti sana, mutta ei vain kenellekään… kuuletko, ei vain kenellekään…"

Samassa älysi hän minut, ja yhtäkkiä näin entisen hymyn koristavan hänen huuliaan, ja hän lisäsi ikäänkuin ei olisi minua nähnytkään:

"Näetkös, yllätys on silloin tuleva sitä suuremmaksi… ole huoletta, ystäväni, onnen päivät ovat kyllä palaavat!"

"Ja minun sisareni?" kysyi nuorukainen vapisevin äänin ja katse kiihkoisasti tähdättynä ratsumestariin.

"Sisaresi on myös tuleva onnelliseksi… Voit kyllä siitä, millä ikävällä odotan tietoja hänestä, nähdä kuinka rakas hän on minulle… Usko minua, päivä on kyllä palaava meille, ja silloin, Anselmo, haihtuvat muistosta kaikki nämä katkerat hetket tai ovat ne olemassa ainoastaan johtaakseen ajatuksen ja tunteen pelkkään valoon ja iloon… Mutta kuka sinä olet?"

Hän katkaisi äkkiä puheensa ja tuli häkin ympäri luokseni.

Sanoin hänelle kuka olin, ja hän lausui kummastuksensa siitä, että minulla, kuninkaan henkisotilaalla, saattoi olla aikaa viivytellä niin kauan hirvittäväin petoeläinten luona, jonka jälkeen hän loittoni linnanporttia kohden. Minä seisoin hetken paikoillani sanomatta sanaakaan, silmilläni tähystellen eläimiä, vakuutettuna siitä, ettei ratsumestari niin jättäisi minua näkyvistään. Minun tarkotukseni oli tutkistella eläinten hoitajaa saadakseni selville, mitä kiven alla saattoi olla etsittävää; mutta kohta ajattelin, että saatoinhan toki etsiä keskustelua varten paremmankin paikan, jonka tähden minäkin läksin linnasta tieheni ja huomasin silloin, kuinka hyvin ajateltua tämä oli minulta. Sillä ratsumestari oli aivan edustalla. Jos hänen tarkotuksensa oli mennä takaisin eläintenhoitajan luo, niin esti hänet siitä muuan toinen italialainen, joka oli kuninkaan palveluksessa.

Tämä toinen oli nimeltään Qvinti ja hänellä oli seurassaan pari skotlantilaista upseeria. Vaikka ratsumestari ilmeisesti ei halunnut tehdä heille seuraa, täytyi hänen kuitenkin taipua siihen, ja kaikki katosivat yhdessä kaupunkiin päin. Ratsumestari kääntyi parisen kertaa katsomaan taaksensa, mutta minä kävelin niin tyynesti linnasta poispäin, ettei hän liene voinut epäillä mitään. Vasta kun he olivat kääntyneet kadunkulmassa näkymättömiin, pysähdyin minä ja palasin rivakoin askelin samaa tietä.

Ei kestänyt kauan, ennenkuin kohtasin nuoren eläinten vartian, ja minä menin häntä vastaan.

"Ystäväni", sanoin minä, "elukkasi ovat tehneet minuun sellaisen vaikutuksen, että tahdoin nähdä ne vielä kerran."

Hän hymyili, mutta pudisti päätänsä merkiksi, ettei se käynyt laatuun tai ettei hänellä ollut siihen asiaan nähden mitään sanomista. En kuitenkaan päästänyt häntä niin helpolla, vaan kiedoin hänet keskusteluun, jonka kuluessa hän itse siitä aavistamatta antoi minulle tärkeitä tietoja. Ensiksikin sain tietää, että hänen sisarensa oli ratsumestarin kihlattu. Sisar oli kenttäkaupustelijattarena keisarillisessa sotajoukossa ja salaisessa kirjevaihdossa rakastettunsa kanssa. Mieleeni juolahti heti, että tämän kirjevaihdon, joka oli niin salainen, täytyi koskea jotakin muuta kuin ajatusten vaihtoa kahden rakastavan välillä, mutta sitä ei yksinkertainen eläinten vartia näyttänyt lainkaan huomaavan.

Hänen puheensa oli sangen hämärää, ja hänen oli sangen vaikea lausua ajatuksensa saksaksi, mutta hän näytti tahtovan tehdä uskottavaksi, että hänen sisarelleen oli pyhä neitsyt jollakin tavoin ilmestynyt ja tämän johdosta oli hän jättänyt isänsä linnan Italiassa ja lähtenyt rakastettunsa kera maailmaan taistelemaan pahaa vastaan. Avioliitto hänen ja tavallisen ratsumestarin välillä oli sula mahdottomuus, ja molemmat olisivat hukassa, jos tytön ruhtinaalliset sukulaiset heidät keksisivät. Kysyttyäni, oliko sellaista vaaraa todella tarjona niin kaukana Italiasta, pani Anselmo sormen suulleen, vilkaisi nopeasti ympärilleen ja kuiskasi:

"Jesuiitat!"

Täällä oli siis riittävästi syytä epäluuloihin. Salainen kirjevaihto, niin salainen, että sitä varten etsittiin piilopaikka, jossa ei kukaan voinut sellaista aavistaa, ja toiseksi jesuiittain juonet, jotka eivät tietysti olleet punotut heikommista langoista täällä kuin eteläisemmässä Preussissakaan.

"Mutta kuinka kauan kirjevaihto on käynyt leopardien kynsien suojassa?"

"Oh!" vastasi Anselmo katsellen arasti ympärilleen, mutta tahtomatta antaa minulle mitään lähempiä tietoja. Ja kun minä nyt yleensä tiesin, mitä häneltä saatoin saada tietooni, niin en tahtonut olla itsepintainen.

Luonnollisesti muuteltiin piilopaikkaa tarpeen mukaan, ja niin lähellä kuninkaan persoonaa, mihin juonittelu nyt oli joutunut, ei parempaa sellaista voinut ajatellakaan.

Pää täynnä keskenään risteileviä ajatuksia, kuinka voisin päästä näiden juonien perille, erosin eläinten vartiasta ja läksin jälleen vartiopaikalleni kuninkaan läheisyyteen. Olin aivan epätoivoissani, kun minut samana iltana lähetettiin viemään viestejä ja kirjeitä takaisin Usedomiin ja Peenemündeen. Se oli surullinen ratsastusmatka, vaikka suviyö hymyili niin lempeästi ympärilläni ja merituuli henkäili viileyttä pääni ylitse.

Suoritettuani kuninkaalta saamani tehtävän kävelin minä kaupunkia kohden ja pysähdyin eräälle paikalle, josta oli vapaa näköala Wolgastin kaupunkiin, joka yön pimeydessä kohotti muurinsa ja torninsa toiselle puolen. Silloin katkaisi ajatusjuoksuni tuttu ääni, joka huudahti minulle.

Huutaja oli kuninkaan sihteeri, Lauri Grubbe. Hän oli iloinen, kun tapasi juuri minut, ja pyysi minua mukaansa kotiin, jonka minä teinkin.

Sulettuaan oven hyvin ja päästyään varmuuteen, ettei ketään kuulijoita ollut saapuvilla, kääntyi hän minuun salaperäisen näköisenä ja sanoi pannen kätensä olalleni ja katsoen minua silmiin:

"Voinko luottaa sinuun?… Kyllä, tiedän, että voin", lisäsi hän, kun minä en vastannut, "ja sen tähden oli onni, että tapasin juuri sinut. Näetkös, ilma on yhä sama kuin noustessamme yöllä maihin, se on täynnä ukkosta."

"Puhukaa vain suoraan, Lauri herra", sanoin minä. "Voitte luottaa minuun aivan kuin itseennekin!"

"On aivan kuten sanon", jatkoi hän. "Ilma on täynnä ukkosta, ja salama on valmiiksi taottu; on vain kysymyksessä ottaa selko, missä ja kuinka sen on iskettävä, tahtoisin lisätä: milloin — mutta se voi tapahtua milloin tahansa."

"Luulen voivani arvata, mihin suuntaan tähtäätte", sanoin minä, ja kirjuri katsoi kummastuneena minuun.

"Salamaa taotaan ahjon ääressä, minkä tulta hoitavat samat miehet, joiden kanssa olimme tekemisissä Braunsburgissa, ja maali, johon on iskettävä, on sama kuin silloinkin."

Hän taivutti päänsä eteenpäin merkiksi, että olin arvannut oikein ja käveli muutamaan kertaan yli lattian.

"Niin", sanoi hän, "jesuiitat ne taasen ovat liikkeellä ja he tähtäävät kuningasta."

Hän oli yksinkertainen ja suora, tämä Lauri herra, näin arkioloissaan, ja sentähden minä pidin hänestä. Joku toinen, kuten herra Antero Gylle, joka sittemmin aateloitiin, tai Adler Salvius, olisi sanonut: meidän kaikkein armollisinta herraamme, hänen majesteettiaan. Hän ei kuitenkaan ollut vähemmässä määrin kuninkaan suosiossa kuin joku heistä, ja lujuudessa ja kunnossa saattoi hän täydellisesti vetää vertoja kenelle tahansa, olisi kai noussutkin yhtä korkealle kuin joku muukin, jollei tuoni olisi tullut väliin ja katkaissut hänen uraansa hänen parhaissa vuosissaan. Samoin kuin kuningas piti valtiokanslerikin Lauri Grubbea suuressa arvossa.

Hän ilmaisi nyt minulle, että hän oli saanut kirjeen valtiokanslerin sihteeriltä, joka hämärin sanoin kertoi, että oli petos tekeillä ja tarkoin määrättynä tarkotuksena kuninkaan murhaaminen. Kirjeen kirjottaja oli kuullut sen eräältä toiselta preussilaisessa kansliassa, ja tämä toinen oli saanut tiedon Regensburgista muutamalta hyvältä ystävältään, joka oli kehottanut häntä tekemään kaikkensa hyvissä ajoin estääkseen niin hirveän tapahtuman.

"Mutta mitä on tehtävä?" huudahti hän. "Kenen puoleen on minun käännyttävä, ja ken voi täällä tehdä jotakin?… Kuningas itsekö?… Ei, hän halveksii moista puhetta lujassa luottamuksessaan Jumalaan… Valtiokansleriko?… Hän on kaukana poissa, samoin sotamarskikin, herra Kustaa Horn, ja herra Johan Banér tulisuudellaan turmelisi kaiken. Sillä tarvitaan suurinta varovaisuutta, jottei hätiköivillä toimenpiteillä kiirehdittäisi ilkitekoa sen sijaan, että sitä pitäisi viivyttää ja ehkäistä. Anna minulle joku neuvo, jos voit,… emmehän toki voi panna käsiämme ristiin sellaisissa oloissa… mitä mieltä sinä olet?"

"Olen samaa mieltä kuin tekin", vastasin minä, "enkä luulekaan, että meidän tarvitsee haparoida aivan niin pimeässä kuin te luulette, vaikka asia tuskin tulee sillä autetuksi."

Lauri herra pysähtyi käynnistään ja tuli aivan luokseni.

Minä kerroin, mitä olin nähnyt aamulla Burglowassa ja mitä oli tapahtunut Wollinissa ja keskusteluni eläinten vartian kanssa.

"Pettyisin suuresti", lisäsin minä, "jollen olisi miehen jäljillä, ja olen iloinen siitä, että olen saanut ilmottaa teille tämän, sillä nyt voimme me molemmat valvoa kukin tahollamme, ja olisipa merkillistä, jollemme oikeissa ajoin voisi lyödä tulppaa tämän mustan käytepullon suulle."

Herra Lauri Grubbe vaipui mietteihinsä, pani käsivarret ristiin rinnallensa ja kulki muutamia kertoja edestakaisin.

"On kyllä luultavaa", sanoi hän vihdoin, "että meillä on italialaisessa ratsumestarissa mies tähtäimessämme, kenties kuuluu samaan liittoon myös hänen maanmiehensä, Qvinti. Kumpikaan näistä herroista ei ole koskaan minua miellyttänyt, heidän pehmeät eleensä ja liukkaat kielensä sopivat huonosti meille pohjoismaalaisille."

Kuinka sitten juttelimmekaan asiasta puoleen jos toiseenkin, niin pysähdyimme kuitenkin siihen, että tässä saattoi Herra yksin auttaa, jollei tapahtuisi mitään odottamatonta tapausta, joka toisi valoa asiaan ja paljastaisi petturin.

Levottomuuttani seuraavina päivinä ei voi kuvailla, ja sitä eivät hälventäneet jatkuvat tiedonannot minun ja Lauri herran välillä.

Peenemündeen tuli paljon touhua kuninkaan palattua sinne. Ensin saapui kuninkaan sukulaisten, Mecklenburgin herttuain lähettiläs, ja sitten kokoontuivat sotapäälliköt neuvotteluun. Siinä päätettiin, että kuninkaan olisi yritettävä vallottaa Stettin. Keisarillisten päällikkö Pommerissa, Torquato Conti, joka oli jättänyt meidät rauhaan, kunnes olimme ehtineet saada oikein tukevan jalansijan Oderin suistomaalla, alkoi viimeinkin liikkua. Hän oli turhaan koettanut vallata muuatta tornia Stettinin ja Demmin välillä, ja nyt oli saapunut tieto, että hän haali väkeään kokoon yllättääkseen Stettinin. Tämä kaupunki oli sangen tärkeä, sillä sen omistamisesta riippui herruus Pommerissa. Sentähden tahtoi kuningas ehättää ennen Contia, ja päätökseksi tulikin, että hän menisi suoraan Haffin ylitse Stettiniin. Kniphausen jäisi Usedomin päälliköksi ja vanha Lesslie Wollinin.

Heinäkuun 5 päivänä meni kuningas sentähden takaisin Svinemündeen, johon seuraavina päivinä koko jalkaväki vähitellen kokoontui. Kaikkiaan lienee meillä ollut kymmenisen tuhatta miestä. Ne majailivat eräällä niemellä, joka on nimeltään Kaseborg, Usedomin kaupungista etelään päin. Heinäkuun 8 p:nä oltiin valmiit astumaan laivaan, jonka piti tapahtua illalla. Italialaisista en ollut näinä päivinä nähnyt mitään, joka olisi voinut antaa ravintoa epäluuloilleni. He olivat paljon yhdessä, mutta kenenkään päähän ei pälkähtänyt nähdä siinä mitään eriskummaista, he kun maanmiehinä tietenkin parhaiten ymmärsivät toisiaan ja viihtyivät toistensa seurassa. Vasta samana päivänä, jona meidän oli astuttava laivaan, tapahtui jotakin, joka vei epäluuloni ja levottomuuteni huippuunsa.

Pommerin vanhalta herttualta oli saapunut lähetystö kuninkaan luo. Lähettiläät olivat herttuan kansleri ja muuan hänen neuvoksistaan, ja he pyysivät herransa puolesta, että kuningas sallisi hänen pysyä puolueettomana, tai toisin sanoen, että kuningas tahtoisi osottaa hänelle sen ystävyyden, että säästäisi hänet vierailultaan; hän kai piti enemmän siitä, että näki kansansa ja maansa ryöstettynä ja poltettuna ja kaikin puolin tuhottuna kuin että olisi vihottanut herra keisariaan puolustautumalla, mutta eihän toisekseen silloin kukaan voinut tietää, että Ruotsin kuninkaalla olisi se mahti, minkä hän sitten osotti omistavansa.

Kuten luonnollista oli, saivat pelästyneet herrat kieltävän vastauksen pyyntöönsä: "Tahdon seurata heti jälestänne", sanoi kuningas, "ja siten saada varman selon, tahtooko teidän herranne olla ystäväni vai viholliseni." Mutta pommerilaisten herrojen ollessa kuninkaan luona puuhailin minä kuninkaan hevosen kanssa enkä ajatellut mitään muuta kuin mitä minulla oli käsilläni. Silloin seisoi äkkiä leopardien vartia edessäni.

"Mitä tahdot?" kysäisin jotensakin tuikeasti, sillä koko salainen juonenpunonta muistui mieleeni nähdessäni nuorukaisen, joka välitti kirjevaihtoa petturien välillä.

"Ei pahaa, ei pahaa", sammalsi Anselmo murretulla saksankielellään. "Ei voi auttaa… sano vain minulle, missä voin tavata mieheni!"

"Ja miksi tahdot tavata hänet juuri nyt?"

"Koska… koska…" hän ei saanut sanoja suustaan, jonka tähden minun täytyi häntä auttaa vielä parilla kysymyksellä.

"Onko ratsumestari ollut linnassa?" oli ensimäinen kysymykseni, ja hän vastasi siihen myöntävästi.

"Leopardien luona?"

Anselmo nyökkäsi.

"Ja eikö hän ole löytänyt mitä etsii?"

Ei, sitä ei hän ollut.

"On vihasta suunniltaan", lisäsi Anselmo, "ja sanoo, että… mutta, mio caro, sano minulle, mistä hänet tapaan!"

Mielessäni välähti, että leopardien vartialla täytyi olla kirje mukanaan. Ratsumestarin suuttumus ei voinut johtua muusta kuin että kirje, jota hän odotti, oli jäänyt tulematta, ja epäilemättä oli hän, kun hän kai piti mahdottomana saapua tänään Wolliniin, käskenyt nuorukaista, jos kirje saapuisi, tuomaan sen hänelle. Mutta jos aavistukseni oli oikea, niin täytyi juuri tämän kirjeen olla paras keino petturien paljastamiseen.

"Sinulla on kirje mukanasi!" sanoin naulaten silmäni nuorukaiseen ja osottaen hänen taskuaan.

Hän hätkähti, karahti kalmankalpeaksi ja katsoi ympärilleen kaikille puolin. Minä koetin tyynnyttää häntä ja sanoin:

"Älä pelkää, minä en tahdo sinulle mitään pahaa eikä kukaan muukaan, mutta ole vilpitön, muuten sinut pidetään urkkijana ja hirtetään ensimäiseen puuhun."

"Armoa, armoa," sanoi hän, "teen sen sisareni tähden, hänen tähtensä."

"Anna minulle kirje!" sanoin minä.

Hänet valtasi vavistus, joka pusersi tuskanhien hänen otsalleen; minä näin kuinka hän taisteli itsensä kanssa, tottelisiko minua vai ei. Oli merkillinen sallimus, että hän leiriin saavuttuaan tapasi juuri minut, mutta minä olen nähnyt monet kerrat, kuinka ihmeellisesti ihmisten laskut menevät myttyyn jostakin aivan aavistamattomasta syystä. Paremmin ei tosin voi joku suunnitelma olla tehty kuin se, joka tässä oli kysymyksessä, ja jos leopardien vartia olisi tavannut jonkun muun kuin minun, niin epäilemättä olisi hän ilman vaikeuksia päässyt sen luo, jonka luo pyrki. Mikä hänen askeleensa johti juuri minun luokseni, sitä on yhtä vaikea sanoa kuin on helppo ymmärtää, kuka hänen silmiensä antoi ensin sattua minuun, kun hän lähestyi leiriä. Minä näin siinä merkin, että kaikkivaltias valvoi Ruotsin kuninkaan yllä ja silmäili siunaten Ruotsin maata ja minua, köyhää miestä, joka tahdoin tehdä niin paljon, mutta itse asiassa voin niin vähän.

Kuinka hän nyt itsekseen lienee miettinytkään, niin oli hän lopulta antamaisillaan minulle kirjeen, kun Lauri herra tuli käyden ja suuntasi askeleensa minun luokseni.

"Kirje ratsumestarille", sanoin minä, kun hän oli ehtinyt aivan luo, ja hän ymmärsi täydellisesti tarkotuksen.

"Leopardien välityksellä?" kysyi hän ja käänsi katseensa minusta nuorukaiseen.

Kun hänen terävä katseensa oli ikäänkuin lukenut ajatukset leopardien vartian sielun syvyydestä, kääntyi hän minuun ja kysyi ruotsiksi:

"Minusta näyttää paremmalta antaa nuorukaisen itsensä jättää kirje omistajalleen. Laitamme niin, että se tapahtuu todistajain ollessa läsnä. Tiedän kyllä, missä hän nyt on; herra Johan Banér ei ole kaukana, ja herra Lennart Torstensson oli kiintynyt keskusteluun hänen kanssansa. Seuratkoon poika siis meitä."

Ja silleen se sai jäädä; kulimme eri rykmenttien ohitse muutamain pöytäin luo, jotka seisoivat parin tuuhean vaahteran juurella. Täällä istui ratsumestari ja muutamia upseereja. Hieman loitommalla seisoivat Johan Banér ja Lennart Torstensson.

Me suuntasimme kulkumme viimeksi mainitun luo, mutta kulimme italialaisen ohitse, niin että hän voi nähdä kirjeentuojan, jonka käteen minä tartuin. Minä tunsin, kuinka hän vapisi, ja kun me kulimme ratsumestarin ohitse, ei hän rohennut nostaa maasta katsettaan.

Tämä oli, kuten olimme laskeneetkin, tuskin saanut Anselmon näkyviinsä, ennenkuin hän seurasi tätä tarkkaavaisuudella, jota hän ei voinut salata, ja kun hän näki meidän kulkevan ohitse nousi hän, sanoi parisen sanaa tovereilleen ja seurasi hiljakseen perästämme.

Lauri herra ei ollut huomaavinaan mitään, vaan näytti kulkevan omissa ajatuksissaan; mutta saavuttuamme aivan herra Johan Banérin kohdalle, pysähtyi hän ja katsoi ylös, sanoen ikäänkuin ohimennen:

"Huomisaamuna lähtee pikalähetti neuvoston luo."

Herra Johan, joka ei oikein kuullut, mitä lausuttiin, astui askeleen eteenpäin, ja herra Lennart seurasi. Samassa kääntyi Lauri herra ympäri ja näki ikäänkuin sattumalta ratsumestarin, joka oli pysähtynyt hieman loitommaksi ja katsoi alaspäin rannalle, missä pommerilaiset herrat juuri menivät pois kuninkaan luota palatakseen Stettiniin saamansa vastauksen kera.

"Kas tuolla seisoo itse ratsumestari, jota etsimme", huudahti Lauri herra ja mainitsi hänen nimensä viitaten häntä luoksensa. Ja ratsumestari lähestyi, ei kuitenkaan läheskään niin luontevan liukkaasti kuin hänen oli tapana.

"Herra ratsumestari", sanoi Lauri herra, "täällä on kirje teille."

Anselmo vapisi kuin haavanlehti ja ratsumestari oli kalmankalpea; mutta katseessa, jonka hän suuntasi poloiseen leopardien vartiaan, loisti kuluttava tuli, oikea hornan liekki. Herra Johan ja herra Lennart katsoivat kysyvästi ja kummissaan sihteeriin, joka näytti tekevän yksinkertaisimman asian maailmassa valtiovaaralliseksi.

Kun keskustelu kävi saksaksi, ymmärsi Anselmo kaiken mitä puhuttiin, ja minun viittauksestani ojensi hän kirjeen, ja ratsumestari otti sen ja aikoi pistää taskuunsa, ensin tarkastettuaan päällekirjotusta.

"Aivan oikein", sanoi hän suurella maltilla, "se on tosiaankin minulle. Mistä olet saanut sen, ystäväni?"

"Wollinissa!" vastasi Anselmo sellaisella äänellä kuin kieli olisi tarttunut hänen kurkkulakeensa.

"Hyvä, hyvä!" jatkoi ratsumestari. "Jos tahdot seurata minua, niin lähetän kirjeen vastaan."

Jos asia olisi nyt ollut muissa käsissä, ja jollen olisi nähnyt näiden kirjeiden salaista piilopaikkaa, niin olisin itsekin antanut asian mennä menoaan, ja ratsumestari olisi mennyt kirjeineen ja lähettänyt vastauksensa leopardien vartian mukana. Mutta nyt puutuin minä tai oikeammin Lauri herra, joka minulta oli saanut tietää asianlaidan, väliin parilla sanalla, jotka tuokioksi saivat italialaisen pois suunniltaan.

"Sananen ensin", sanoi hän. "Kaikki olisi nyt hyvin, mutta teidän täytyy ensin selittää kirjeenvaihtonne salaperäisyys."

"Salaperäisyys?" puuskahti italialainen loukatun viattomuuden äänensävyllä.

"Niin", jatkoi Lauri herra, "teidän täytyy myöntää, että näyttää hieman kummalliselta, kun joku valitsee kaksi leopardia kirjeiden vartiaksi ja suojelijaksi, niin meneväin kuin tulevainkin… Pyydän sentähden teitä näiden herrojen kuullen selittämään, kuinka tämän laita on, muussa tapauksessa täytyy minun kuninkaan nimessä pyytää teitä jättämään kirje minulle."

Italialainen seisoi kuin ukkosen lyömänä, mutta hän suoriutui tavalla, jota ei Lauri herra enkä minä voinut aavistaakaan. Hän olisi voinut kysyä, kuinka Lauri herra oli saanut tietoonsa hänen salaisuutensa, mutta sitä ei hän tehnyt, vaan hän menetteli toisin, ja juuri siten, että sen ennen kaikkea täytyi miellyttää jaloja mieliä, sellaisia kuin herra Johan Banérin ja herra Lennartin.

"Tahdon avomielisesti vastata kysymykseenne", sanoi hän. "Minulla on suojeltavana salaisuus, jonka säilyttämisestä riippuu koko elämäni onni. Tämä kirje", ja hän vei sen huulilleen ja suuteli sitä, "tämä kirje on kihlatultani, mutta jos joku saisi tietää, että hän kirjottaa minulle tai minä hänelle, niin olisi hän hukassa, ja te ette tiedä, te, jotka tulette kylmästä pohjolasta, mitä merkitsee olla jesuiittain urkinnan esineenä. En luule koskaan voivani kyllin varmasti piilottaa niitä kirjeitä, jotka tulevat häneltä minulle ja menevät minulta hänelle. Sanon tämän teille, koska näen teissä aatelismiehiä, jotka eivät tahtone loukata minua syvemmin kuin jo lausutut epäilykset ovat loukanneet…"

Hän katkaisi puheensa, jolloin kyyneleet, loukatun kunnian kyyneleet, kihosivat hänen silmiinsä. Sen jälkeen jatkoi hän kääntyen Johan Banériin ja ojentaen kirjeen häntä kohden:

"Jos haluatte sitä", sanoi hän, "niin olen valmis teidän läsnäollessanne avaamaan ja lukemaan tämän kirjeen."

Koko hänen olennossaan oli niin jalon avomielisyyden leima, että itse Lauri herra ja minäkin luulimme hetkiseksi, että olimme pettyneet.

Ja kun näin oli meidänkin laitamme, kuinka ei silloin olisi näitä ylhäisiä herroja, jotka kumpikin olivat itse ritarillinen avomielisyys ilmielävänä, kuinka ei silloin olisi heitä miellyttänyt tämä kieli, nämä katseet ja syvintä tuskaa ilmaisevat kasvojen ilmeet, varsinkin kun heihin syvästi vaikutti se into, jolla he olivat miehen nähneet huolehtivan kuninkaan menestyksestä ja jolla hän oli voittanut itse kuninkaankin suosion?

He ojensivat molemmat kätensä ratsumestarille, joka sai poistua kirjeineen.

Minä sanoin Lauri herralle, kun erosimme ja minä olin saanut aikaa oikein miettiä kaikkea:

"Vielä kerran tahdon käydä leopardien luona!"

Tapahtumain myöhemmän kehittymisen tahdon kertoa seuraavassa.

14.

Quint von der Bruce.

Miehistön nousu laivaan kävi illalla hyvin. Kuningas oli innoissaan ja oli mukana kaikkialla, sillä se nyt kerran oli ominaista hänen luonteelleen, että kuinka suuresti hän luottikin miehiinsä, niin luotti hän kuitenkin enimmän itseensä. Verrattomalla tarkkuudella piti hän silmällä kaikkea ollakseen varma, että kaikki oli kuten sen piti olla, kun jotakin tärkeää oli suoritettava. Se näyttäytyi jo noustessa yöllä maihin Usedomissa, jolloin hän hyppeli teljolta teljolle purressa, jonka oli hänet vietävä laivasta maihin. Muutamassa toisessa venheessä oli jotakin, joka kiinnitti hänen huomiotaan, ja kun hän silloin juoksi keulavantaalle paremmin nähdäkseen, astui hän harhaan ja kolautti sääriluutaan niin pahasti, että ihoon tuli naarmu. Oli suuri onni, ettei hän loukkautunut pahemmin keskellä kesähellettä ja ankarimman työn aikana. Kuningasta ympäröivät herrat pelkäsivät pahinta.[6]

Monet kerrat onnettomuus oli kuningasta yhtä lähellä; mutta kun joku uskalsi muistuttaa kuningasta, että hänen olisi pidettävä varansa ja muistettava, kuinka paljo riippui hänen elämästään, oli hänellä tapana sanoa: "En voi sitä auttaa, sillä luonteeni on sellainen; en voi uskoa hyvin tehdyksi mitään, mitä en ole itse nähnyt!" — Kaikki kävi kuitenkin tällä kertaa onnellisesti ja hyvin.

Suotuisalla tuulella purjehdimme suuren Haffin ylitse ja nousimme maihin Oderburgin luona, muutaman vanhan linnan, joka sijaitsi tykinkantaman päässä Stettinistä. En tahdo viivytellä kertomalla, kuinka vanha herttua Bogislaus, jonka lopulta täytyi itsensä ajaa vaunuillaan kuningasta vastaan, pakotettiin avaamaan porttinsa ja kuinka hänen urhoollinen everstinsä, joka ensin suututti kuningasta lähettämällä rummuttajan neuvotteluun, itse meni kuninkaan palvelukseen. Merkillistä on sentään, kuinka ihminen väliin toimii omaa hyväänsä vastaan.

Kun katsoin vanhaa herttuaa, kuinka hän puhkui ja huokaili ja rimpuili vastaan, kun kuningas tahtoi hänen omaksi parhaakseen miehittää hänen pääkaupunkinsa, niin oli se minusta kuin koettaisi auttaa lintua, joka on eksynyt johonkin huoneeseen ja levottomasti räpyttelee siipiään vasten seiniä ja kattoa, jopa ikkunaakin, mutta ei millään neuvoin osaa mennä ulos ja käy vain levottomammaksi jos sitä koettaa auttaa. "Tunteeko teidän majesteettinne myös keisarin vastustamattoman voiman?" kysyi herttua lopuksi.

"Kyllä", vastasi autuas kuningas, "minä tunnen sen, mutta myöskin sen, että Jumalan voima on suurempi ja ettei hän koskaan hylkää oikeaa asiaa!"

"Nun, in Gottes Namen!" sanoi silloin vanha mies syvästi huoaten, joka minun korvissani muistutti linnun siipien räpytystä, kun sen on onnistunut saamaan kiinni ja päästää ulos avoimesta ikkunasta.

Mutta kaikki tuo, kuinka marssimme kaupunkiin — se miehitettiin uplantilaisilla, länsigööteillä ja kuninkaan henkivartiaväellä — kuinka leirin suojaksi luotiin valleja ja hautoja kaupungin ja Oderburgin välille ja kuinka linnassa juhlittiin — kaikki tuo on nyt joka miehelle tuttua. Mutta niin ei ole se, kuinka kävi italialaiselle ratsumestarille.

Kului viikkokausi huomaamattani hänestä mitään epäiltävää, vaikkakin seurasin häntä sellaisella tarkkaavaisuudella, että minun olisi pitänyt kyllä keksiä, jos olisi ollut mitään keksittävää. Hän oli iloinen, laski leikkiä ja joi vertaistensa kanssa ja näytti ottavan maailman keveältä kannalta. Mitään sellaista tavatonta ja silmiin pistävää intoa kuninkaan palveluksessa, että itse kuningaskin saattoi hairahtua, sitä en enää nähnyt.

Wolliniin en onnistunut pääsemään, ja kuta enemmän päiviä kului, sitä hyödyttömämpänä aloin sitä pitääkin, kun tunnettu piilopaikka ei tietysti ole enää mikään piilopaikka, niin että olisin turhaan sieltä etsinyt kirjeitä. Mutta levottomuuteni ei siltä hälvennyt, vaan lisääntyi lisääntymistään, erittäinkin kun ymmärsin, että jos petos oli todellakin tekeillä, niin toimivat petturit nyt vielä paljon salaperäisemmin.

Heittelehtäessäni näiden molempien äärimäisyyksien välillä — toisella puolen ilkeä viekkaus, joka kulki niin syviä ja salaisia teitä, että se uhmaili paljastuksen mahdollisuuttakin vastaan, toisella puolen mahdollisuus, että italialainen ratsumestari tosiaankin oli puhunut totta herroille Usedomissa — oli minulle vihdoin jonkunlainen valon vilahdus pimeydessä se ajatus, että mies saattoi olla pelkästään välikappale. Häntä vastaan puhui enää ainoastaan hänen hiivintänsä puiden välissä Burglowan luona ja hänen huima ratsastuksensa ja äkillinen pysähdyksensä, kun hän näki suuren seurueen; kaiken muun saattoi selittää sillä tavoin kuin hän itse ja leopardien vartia olivat yhtäpitävästi selittäneet. Siinä oli kaikessa tapauksessa jotakin alla, joka ei sietänyt päivän valoa ja joka piti minua edelleen siinä uskossa, että jotakin kuitenkin oli tekeillä, vaikkakin minä, kun ajattelin kaikkia seikkoja toistensa yhteydessä, jäin siihen vakuutukseen, että minulla tässä oli ainoastaan alempi välikappale eikä se, jolla oli petoksen johtolangat käsissään.

Tätä käsitystäni vahvisti Lauri herra, joka oli samoin kuin minäkin vakuutettu, että jotakin oli tekeillä, kun vain löytäisi langat käsiinsä.

"Varmaa on", sanoi hän, "ettei se kala, joka pyristeleksen pinnalla, ole yhtä vaarallinen kuin se, joka ui pohjalla."

Hän odotti joka päivä kirjettä ystävältään valtiokanslerin luona, ja epäilemättä sisältäisi se valaistusta asiaan. Mutta hän kehotti minua, vaikkei sitä tosin tarvittu, etten väsyisi etsinnässäni, samoin kuin hänkin puolestaan tahtoi pitää silmänsä ja korvansa auki.

"Everstiluutnantti Quint?" kysyin minä.

"Quint!" vastasi Lauri herra ja nyökkäsi vakuuttavasti päätään.

Niin, hän oli ainoa, kehen epäluulot saattoivat kohdistua. Hän oli ulkonaisesti yhtä pehmeä ja notkea kuin ratsumestarikin, mutta hänen katseensa oli tyynempi ja syvempi. Häntä ei voinut koskaan nähdä ajattelematta, että hänen mielessään liikkui jotakin suurisuuntaista, vaikkei voinut sanoa, oliko tarkotus paha vai hyvä. Hän oli everstiluutnanttina hovimarsalkka Didrik von Falkenbergin rykmentissä, ja tämä osotti hänelle suurta suosiota. Hänen rouvansa, joka oli hänen mukanaan, oli kerrassaan mainio nainen ja asui eräässä talossa, joka sijaitsi kaupungin eteläosassa lähellä muuria ja samoin Oderia, jonka muuan haara juoksee tämän kaupungin lävitse.

Tähän mieheen ja tähän taloon, joka näytti olevan niin hyvin valittu salaisen yhteyden pitämiseen vihollisen kanssa, suuntasin minä nyt koko tarkkaavaisuuteni, milloin vain sain siihen aikaa palveluksestani, ja voin hyvin sanoa, että vietin joka yön pimeimmät hetket tämän talon läheisyydessä, niin että everstiluutnantti, jos hän olisi huomannut minut, olisi voinut saada minusta omituisia ajatuksia, aivan kuin minä olisin kulkenut kosiskelijan polkuja.

Eräänä yönä, kun oli mitä pimein, seisoin muutaman talon nurkalla, josta minulla oli esteetön näköala niin hyvin taloon, jossa everstiluutnantti asui, kuin myös virralle, kun äkkiä kuulin ikäänkuin aironvetäisyn, mutta en mitään enempää. Virta solisi rantojensa välissä, ja ympärillä oli kaikki hiljaista. Äänen oli kenties aikaansaanut joku virrassa uiskenteleva pölkky, jota vasten aalto oli loiskahtanut.

Menin kuitenkin hiljaa aivan virran partaalle, mutta en voinut pimeässä nähdä mitään. Tosin olin kuulevinani, ikäänkuin minusta jonkun matkaa vasemmalle työntyisi vene aivan hiljaa rantaa vasten. Tuumin itsekseni, että luulottelu voi saada aikaan kummallisia asioita, ja olin vetäytymäisilläni takaisin tähystyspaikkaani. Jos olin kuullut oikein, olisi veneen täytynyt tulla etelästä päin, siis vihollisten taholta, ja sehän oli sula mahdottomuus.

Mutta juuri silloin näin kahden varjon tulevan rannalta ylöspäin, ja minä heittäysin salaman nopeudella maahan, mikäli mahdollista välttääkseni joutumista ilmi, kuten ilmeisesti olisi tapahtunut, kun olin aivan avoimella paikalla.

Molemmat varjot kulkivat muutamia askelia eteenpäin, mutta sitten pysähtyivät ne yhtäkkiä. Ryhdistä ja käynnistä päättäen olin toisen heistä tuntevinani italialaiseksi ratsumestariksi, ja silloin oli minusta itsestään selvää, että toinen oli leopardien vartia.

Minusta näytti, ikäänkuin ratsumestari tai se varjo, jota pidin hänenä, olisi äkkiä huomannut seuralaisensa joksikin toiseksi kuin hän tämän oli odottanut olevan. Hän pysähtyi ja tarttui toisen käteen, vetäisi tämän lähemmäksi ja kumartui eteenpäin ikäänkuin paremmin nähdäkseen, ja sitten levitti hän käsivartensa ja sulki toisen varjon syliinsä.

Nyt valkeni asia minulle.

Jos toinen varjoista oli italialainen ratsumestari, niin täytyi toisen olla hänen italialainen kihlattunsa. Mutta tämän oli täytynyt käsittämättömällä tavalla pujahtaa venheessä kaupunkiin aivan vahtiemme välitse, ja kun tämä oli verraton uhkateko, niin täytyi syyn siihen olla paljo tärkeämmän kuin pelkän lemmenkohtauksen.

Minä seisoin kuin lumottuna, silmät naulittuina näihin kahteen, jotka pysähtyivät hetkeksi ja keskustelivat keskenään moneen kertaan syleillen ja tehden kaikkea sellaista kuin rakastavaisten kesken ymmärtääkseni on tapana.

Vihdoin lähtivät he kulkemaan rantaa ylöspäin ja suuntasivat kulkunsa, kuten minusta näytti, siihen taloon, jossa everstiluutnantti Quint asui.

Oli onni, että heillä oli toistensa kanssa niin kylliksi tekemistä kuin heillä oli, sillä muuten heiltä olisi tuskin voinut jäädä huomaamatta, että minä seurasin heitä, ja minun täytyy tunnustaa olleeni niin kiintynyt tähän varjoleikkiin, etten oikein noudattanut sitä varovaisuutta kuin minun olisi pitänyt. Minä tulin heitä niin lähelle, että voin aivan kuulla, mitä he sanoivat, mutta onnettomuudeksi puhuivat he italiankieltä, jota minä en ymmärtänyt.

Aivan oikein, he menivät everstiluutnantin taloon, ja ratsumestari — nyt lähempää näin selvään, että hän se oli — otti taskustaan avaimen, avasi pienen takaportin, ja niin katosivat molemmat.

Siinä kaikki, mitä olin saanut tietooni. Siinä seisoin minä niin lähellä, ja kuitenkin oli minun aivan mahdoton saada tietoa siitä salaisuudesta, joka vähitellen kypsyi tai kenties juuri tänä yönä oli puhkeava hedelmään.

Ensi aikomukseni oli rientää leiriin kuninkaan luo, mutta kun ajattelin lähemmin, että mitä tulisikin tapahtumaan, niin ei kuitenkaan voinut olla kysymystä mistään yllätyksestä samoin kuin oli laita Braunsbergissä, sillä täällä oli toki väestö protestanttinen eikä suinkaan rakastanut keisarillisia — kun ajattelin tätä, niin olin sitä mieltä, että minun piti jäädä, sillä voinhan aina nostaa hälytyksen heti, kun petturit kävisivät toimintaan.

Mutta minä sain kauan odottaa. Minä valitsin paikan, mistä saatoin nähdä niin talon pääportin kuin mainitun takaportinkin, ja siellä seisoin varmaankin tunnin, ennenkuin kuului vähintäkään ääntä tai näkyi pienintäkään liikahdusta, yhtä vähän pihalta kuin ikkunoistakaan.

Vihdoin kuuluivat askeleet, jotka lähestyivät takaporttia. Tämä aukeni aivan hiljaa, ja kaksi miestä astui ulos.

Toinen oli jälleen ratsumestari, toinen oli muuan porvari. He keskustelivat keskenään, ja kun he huomasivat kadun olevan aivan tyhjän, eivät he kai katsoneet tarvitsevansa välittää siitä varovaisuudesta mikä kuului asiaan. Vaikkakaan he eivät puhuneet kovalla äänellä, kuulin minä kuitenkin selvään, mitä he sanoivat, ja rakastunut ratsumestari, joka nyt uiskenteli sulassa ihastuksen meressä, näki kevytmielisyydessään pelkkää kultaa ja kukkaskumpuja eikä lainkaan ajatellut mitään onnettomuutta tai tielle sattuvia esteitä.

Luonnollisesti se, minkä kuulin, oli vain ennen alkaneen keskustelun jatkoa.

"Mutta ruotsalaisella kuninkaalla on pitkät käsivarret", sanoi porvari. "Vaikka hän nyt onkin kaupungin ulkopuolella leirissään, niin ulottaa hän kyllä koko kaupunkiin, niin, jokaiseen pisteeseen, missä ikänä tuli syttyisikin. Hän ja hänen sotajoukkonsa on kuin yksi ruumis, ja jos kärpänen ryömii varpaan ylitse, niin saa hän heti tiedon pikku oliosta."

"Sen täytyy käydä sittenkin", puuttui ratsumestari puheeseen. "Niin, sen täytyy käydä; se voitto tuntuu laajalle, ja kaikkien meidän onnemme on varma."

"En minä ainakaan ole puuttunut leikkiin vain onnen tähden", virkkoi porvari jälleen vakavasti. "Minä tottelen vain pyhää neitsyttä, häntä enkä ketään muuta!"

"Hyvä, hyvä, ystäväni", sanoi ratsumestari. "Ken ei tottele häntä mielellään ja koko sydämestään, niin hänet jättää onnikin."

"Niin, niin… minusta ei se ainakaan tule riippumaan, jollei asia saavuta menestystä, mutta minä toistan, että täytyy toki katsoa, ettei satimeen tartu kissa hiiren sijaan, jolle se on viritetty… täytyy tarkoin harkita kaikkea, ja minä sanon mitä olen sanonut, ruotsalaisten ratsumiesten kanssa ei ole leikkimistä, ja Maximilian Teufel on soturi, jolle vain harvat vertoja vetävät. Pitäkää varanne, herra ratsumestari, etteivät he ole täällä ennenkuin aavistammekaan, ja silloin taitaa olla liian myöhäistä."

Ratsumestari nauroi epäröivälle porvarille ja taputti häntä olalle sanoen:

"Meillä on tänään heinäkuun 19:s tai oikeammin, sillä nyt on jo puoliyö ohi, meillä on heinäkuun 20:s päivä. Teufel on parhaallaan tulossa Wollinin kautta ja marssii viivyttelemättä tänne päin, ja jos tämäkin epäonnistuu, niin ainakin…"

Ratsumestari pysähtyi ja kuunteli. Minä luulin tuokion, että minut oli keksitty, mutta niin ei sentään ollut. Muurilla tapahtui vahdin muutto, ja tämä kuului hiljaisessa yössä hyvin sinne, missä olimme. Päästyään vakuutetuksi, ettei ollut ketään asiaan kuulumatonta kuuntelijaa, jatkoi ratsumestari, kuitenkin matalammalla, puoleksi kuiskaavalla äänellä, samalla kuin hän pysähtyi ja painautui kiinni porvariin:

"Niin ainakin onnistuu toinen… Stettin on tuleva meidän käsiimme, siitä voitte olla varma."

Siinä minä nyt kuulin salaisuuden ja aioin hypätä esiin ja tarttua petturiin, kun porvari virkkoi huoaten:

"Jospa niin tapahtuisi, toivon sitä hartaasti, sillä en mielelläni tahtoisi, että tuohon toiseen ryhdytään, niin, en tahtoisi sitä mielelläni."

"Se on kuitenkin rauhan ehto!" sanoi ratsumestari sangen varmasti. "Ilman sitä saavutetaan vähän, vaikka Stettin onkin keisarin kädessä."

Molemmat miehet kääntyivät nyt toiselle kadulle, ja minä annoin heidän mennä muutamia askelia, sillä tahdoin ensin hieman harkita, mitä olin kuullut, ennenkuin kävin toimintaan. Ne muutamat sanat, jotka olin kuullut, olivatkin senlaatuisia, että ne saattoivat vallata minunlaiseni köyhän miehen.

Asianlaita oli tosiaankin niin, että kuningas oli jättänyt suurimman osan ratsuväestä Usedomiin, kun hän jalkaväen kera meni Stettiniä vastaan, ja eversti Lesslie oli näinä päivinä saanut käskyn tehdä sillan Wollinin salmen yli ja lähettää ratsuväen Stettiniin. Vihollisen tarkotus oli siis estää tämä, mutta toiseksi myös päästä Stettinin herraksi ja kolmanneksi vielä jotakin, jonka rehellinen porvari ei mielellään olisi suonut tapahtuvan, mutta joka oli rauhan pääehto, ja se ei ilmeisesti voinut olla muuta kuin mistä kirje herra Lauri Grubbelle puhui.

Päätin ennen kaikkea kääntyä tämän puoleen, sillä ratsumestarin saattoi aina tavata millä hetkellä tahansa.

Viivyttelemättä lähdin sentähden siihen taloon, missä kuninkaalla oli kansliansa ja Lauri herralla myös muuan huone.

Kello kävi kolmatta, kun seisoin hänen ovensa edessä. Hän oli jo noussut ja istui työnsä ääressä sekä selitti, etten olisi voinut tulla sopivammin, koska hän oli aikonut lähettää sanan minulle. Kerroin hänelle, mitä olin saanut tietää, ja minä näin kuinka hänen kasvonsa selkenivät hänen puhuessaan, sillä voihan tavallaan sanoa selkenemiseksi sitäkin, kun näkee asian oikean laidan ja huomaa olevansa pilkkosen pimeässä.

"Sinulla on vyyhti käsissäsi", sanoi hän hetken jälkeen. "Sinulla on se kokonaan. Mutta", lisäsi hän, "nyt on meidän katsottava, kuinka saamme sen kerityksi. Siitä, mitä porvari niin vastahakoisesti tahtoo, on minulla tässä mustaa valkoisella; on tosiaankin kysymys kuinkaan hengestä."

Hän läppäsi kädellään äsken avattua kirjettä. Sen oli tuonut posti kuninkaan kansliaan Preussista. Kirje oli kirjotettu latinaksi, ja hän luki sen minulle. Hiukset nousivat päästäni, kun kuulin sen hirveän sisällön.

Ei ollut kysymys mistään enemmästä eikä vähemmästä kuin kuninkaan murhaamisesta. Muuan munkki Omburgista oli ostettu lähtemään ruotsalaiseen leiriin toteuttaakseen tihutyön. Hän tulisi papillisessa puvussa ja uskottelisi olevansa karkotettu maastaan uskonnollisista syistä. Hän jättäisi kuninkaalle anomuskirjeen, joka kuivikehiedan sijasta on siroteltu nopeasti vaikuttavalla myrkyllä, jonka valmistuksen ainoastaan iljettävät jesuiitat tunsivat ja olivat nyt käyttäneet taitoaan tähän tarkotukseen. Myrkky oli niin väkevää, että se surmasi, kun sitä vain hengitti. Jollei tämä kuitenkaan syystä tai toisesta onnistuisi, niin ettei kuningasta kohtaisi kuolema hänen luettuaan tämän kirjeen, niin oli mies varustettu myös tikarilla tai puukolla, joka oli kastettu yhtä väkevään myrkkyyn, ja sillä hän silloin tekisi murhan.

"Jesuiitat ovat vakuuttaneet hänelle", luki kirjeessä, "että jos hän onnistui surmaamaan kuninkaan ja saataisiin kiinni teosta, niin ei hänen pitänyt joutua toivottomuuteen, vaikka häntä kohtaisikin julmin rangaistus; sillä hän saisi sitä suuremman ilon taivaassa, hänen sieluaan ei vietäisi kiirastuleen, vaan enkelit kantaisivat sen suoraa tietä Abrahamin helmaan, koska hän oli surmannut suurimman kerettiläisen."

Sitten seurasi täydellinen kuvaus kerettiläisestä.

Lauri herra katsoi minuun ja pani kirjeen pöydälle.

"Niin on asia", sanoi hän; "on kuin paholainen kiertelisi maailmaa. Tuon nyt voi sentään varoa, mutta tässä lukee vielä jotain muutakin, joka lienee yhtä vaarallista, jollei vaarallisempaa."

Hän otti jälleen kirjeen ja jatkoi lukemista:

"Vielä on jälellä yksi salaisuus, jonka tahdon sinulle ilmottaa. Keisarillisen sotajoukon muutamat upseerit" — kirjeessä oli capitanei Ducesque — "ovat muka totuuden ja omantunnonvaivojen tähden jättäneet paikkansa ja tarjoutuneet kuninkaan palvelukseen. On välttämätöntä, ettei heihin panna luottamusta. Voit itse arvata syyn."

"Luullakseni", virkkoi Lauri herra lopetettuaan lukemisen ja uudelleen pantuaan pois kirjeen, "luullakseni on meillä tässä suurin vaara, koska siitä yleensä olemme saaneet ainoastaan viittauksen."

"Eikö kirjeessä sitten ole näistä mitään enempää?" kysyin minä; mutta Lauri herra pudisti päätään ja jätti minulle kirjeen.[7]

Ei, siinä ei ollut mitään enempää.

"Parisen heistä", sai herra Lauri Grubbe taasen sanoiksi, "parisen heistä olemme luullakseni keksineet molemmissa italialaisissa, ja se pitää varmaan paikkansa, että Quinti, everstiluutnantti, on pää ja ratsumestari ainoastaan käsivarsi."

"Ja mitä teidän mielestänne on meidän nyt tehtävä", kysyin minä innokkaasti, Lauri herran vielä kerran silmäillessä kirjettä.

Hän hypähti nopeasti pystyyn ja vastasi sellaisella äänensävyllä, että siitä huomasi hänen varmasti pitävän parhaana juuri sitä mitä hän sanoi.

"Meidän on mentävä hänen majesteettinsa luo, sinun ja minun, ja vieläpä heti paikalla."

"Ja vietävä kirje?" kysyin minä.

"Ei, mutta sinun ilmotuksesi!" vastasi hän. "Everstiluutnanttiin ei voida vielä käydä käsiksi, mutta ratsumestari täytyy heti kohta asettaa oikeuden eteen. On tärkeää, ettei hukata hetkeäkään."

Lauri herra lausui minun omat ajatukseni, ja hetken kuluttua olimme tiellä kuninkaan luo.

Hänkin oli jo ylhäällä, ja ilman vaikeuksia pääsimme hänen luoksensa.

Lauri herra johti puhetta ja kertoi alusta alkaen, mitä havaintoja olimme tehneet ja kuinka italialaisen hommat olivat tulleet ilmi.

Kuningas kuunteli häntä tyynesti, ja hänen kasvoillaan kuvastuivat ne tunteet, jotka kirjurin sanat olivat hänen mielessään herättäneet. Minulla ei ole sanoja niitä kuvaillakseni. Hänen kasvonsa ilmaisivat suuttumusta, mutta myös halveksimista ja suruakin; mutta hän oli niin tyyni, hänen ympärillään vallitsi sama juhlallinen tunnelma kuin temppelikuorissa. Minut valtasivat samat tunteet kuin Upsalan tuomiokirkossa seistessäni hänen isoisänsä, vanhan Kustaa kuninkaan haudalla.

"Eihän kuitenkaan käy pahemmin kuin Herra tahtoo!" sanoi hän lopulta kääntäen katseensa Lauri herraan.

Sen jälkeen vaipui hän hetkeksi ajatuksiinsa ja kääntyi sitten minuun käskien viemään määräyksen ratsumestarin vangitsemisesta, jonka jälkeen hän lisäsi, ennenkuin olin ehtinyt mennä, niin että minä kuulin sanat:

"Tiedonannot ovat toki sellaisia, että voimme niitä käyttää… lopun saamme jättää kaikkivaltiaan haltuun. Hän tietää kyllä, mitä hän tahtoo, ja siihen saamme olla tyytyväiset."

Minä lähdin, eikä kestänyt kauan, ennenkuin ratsumestari istui lukkojen ja telkien takana. Tapasin ensiksi hovimarsalkan itsensä, jolle ilmotin kuninkaan käskyn. Hän seurasi sitten minua takaisin kuninkaan luo.

Lauri herra oli vielä kuninkaan luona, ja minä sain nyt itse kertoa hovimarsalkan läsnäollessa, mitä yöllä olin saanut tietooni.

Kuningas neuvotteli sen jälkeen hovimarsalkan kanssa siitä, mitä nyt oli tehtävä. Hän oli sangen levoton ratsuväen tähden, jota hän odotti saapuvaksi.

"Luulen kyllä heidän pääsevän läpi", sanoi hän, "mutta minulla ei ole varaa mieshukkaan. Meidän täytyy pitää tarkasti silmällä teitä vihollisten taholla. Jos he tahtovat leikkiä, täytyy meidän olla valmiit heitä kohtaamaan… Sano ratsumestari Platowille, että hän saapuu luokseni!"

Viimeiset sanat suunnattiin minulle, ja minä riensin heti kutsumaan mainittua ratsumestaria. Ratsumestari tuli. Minä pysähdyin oven suuhun, koska minulla kuninkaan suopeuden tähden oli omat vapauteni ja oikeuteni. Sillä minä aloin olla vanha uskottu palvelija, joka kuuluin enemmän kuninkaalle persoonallisesti kuin mihinkään sotajoukkoon.

Ratsumestari Platow oli urhoollinen ja luotettava upseeri, ja kuningas käytti häntä sentähden paljon.

"Teidän on heti noustava ratsaille, ratsumestari von Platow ja lähdettävä neljänkymmenen ratsumiehen kera tiedustelemaan."

Ratsumestari kumarsi ja kuningas lisäsi:

"On mitä tärkeintä, että pidätte silmänne ja korvanne auki, sillä on pidettävä tie auki ratsuväelle, jonka vihollinen aikoo yllättää. Teidän on pidettävä silmällä tietä Stargardiin ja Gartziin. Luotan siihen, että jos vaara uhkaa, annatte minulle siitä joutuin vastauksen, jotta joudun avuksi".[8]

Ratsumestari oli ylpeä siitä tärkeästä tehtävästä, joka hänelle oli uskottu, ja poistui, jonka jälkeen kuningas taasen alkoi keskustella hovimarsalkan ja Lauri herran kanssa. Stargard, joka sijaitsi itään päin Stettinistä, oli vallattu kohta tämän kaupungin jälkeen ja oli siis meidän käsissämme, mutta Gartzissa oli vihollisen päävoima Torquato Contin johdolla. Oli aivan selvää, että suurempi sotavoima tulisi tältä taholta, jos vihollinen tosiaankin aikoi yllättää ruotsalaisen ratsuväen, ja ratsumestari Platow saattoi syyllä katsoa tehtäväänsä luottamustehtäväksi.

Asia oli siis hyvissä käsissä. Mutta minä näin vaaran toisellakin taholla, jossa sitä ei voinut kohdata muuten kuin niin sanoakseni salakähmään — toisin sanoen samalla tavoin kuin se itsekin mielellään esiintyi, ja kun oli kysymys kuninkaan hengestä, en minä epäröinyt keinoilla millä tahansa pyrkiä pahan perille. Tässä oli pidettävä silmällä italialaista everstiluutnanttia. Anomuskirjettä kyllä varoisi kuningas itsekin, kun hän nyt tiesi, että sellainen mahdollisesti hänelle esitettäisiin.

Heti kun olin varmistunut, ettei kuninkaalla ollut minulle enää antaa muita käskyjä, läksin sentähden everstiluutnantin taloon.

Tahdoin välttämättä päästä sisälle näkemään lähemmin niin sitä kuin sen asukkaitakin, mutta se ei ollut mikään helppo asia. Onni kuitenkin suosi minua. Kaksi sotamiestä hovimarsalkan rykmentistä, jossa italialainen palveli everstiluutnanttina, seisoi portilla, ja minä tunsin heidät kelpo miehiksi, kuten kaikkikin hänen miehensä olivat. Didrik von Falkenberg oli ollut autuaan leskikuningattaren hovimarsalkkana, ennenkuin hän seurasi mukana Preussin sotaan. Häntä sanottiin tuskin koskaan muuksi kuin "hovimarsalkaksi". Hän oli oikea miesten mies.

"Onko everstiluutnantti tässä talossa?" kysyin sotamiehiltä.

"On, mutta hän aikoo nyt lähteä kuninkaan luo", vastasi toinen heistä, harmaaparta ukko, jonka silmät kuvastivat pelkkää rehellisyyttä.

"Kuninkaan luo?" kysyin minä enkä katsonut tarvitsevani salata kummastustani.

"Hänellä on luullakseni jotakin tärkeää ilmotettavaa kuninkaalle", jatkoi harmaaparta, "sillä hän on käskenyt, että hänen hevosensa on satuloitava, ja luullakseni on ratsastus jotakin vakavampaa kuin pelkkä huviratsastus, mutta…"

"Mutta", kysäisin minä, "mitä vielä?"

"Nähkääs, asianlaita on niin", sanoi harmaaparta tarttuen olkahihnaani ja vetäen minua hieman syrjään, "asianlaita on niin, että everstiluutnantin rouva on antanut minulle erään tehtävän aivan toiselle taholle ja odotin juuri, että tapaisin miehen, joka voisi suorittaa sen minun sijastani; sillä minulle kävisi huonosti, jollen hoitaisi everstiluutnantin hevosta käskyn mukaan. Nyt, nyt…"

"Nyt tahtoisit antaa minulle asian?" täydensin minä, ja soturi nyökkäsi myöntävästi.

"Tavallaan", lisäsi hän, "olet sinä paras mies antamaan ne tiedot, jotka hän haluaa; hän nimittäin tahtoo tietää, onko mahdollista päästä vankilaan sen ratsumestarin luo, joka otettiin kiinni vähän aikaa sitten."

Minun ei tarvitse sanoa, että ilomielin lupasin toimittaa tämän asian parhaimmittain. Erosimme tämän jälkeen, ja minä menin näön vuoksi vankilaan päin, mutta käännyin pian takaisin ja menin suoraa päätä taloon, jossa pyysin saada puhutella everstiluutnantin rouvaa.

Hän oli kaunis nainen, jonka kasvot kuvastivat sanomatonta lempeyttä. Hän oli nähtävästi hyvin huolissaan, ja hän saattoi tuskin pidättää kyyneliään, jotka uhkasivat joka hetki puhjeta esiin. Hänen rinnallaan seisoi toinen nainen, joka oli aivan toisennäköinen ja ryhdiltään niin majesteetillinen, niin varma ja käskevä, kuin hän olisi pidellyt maailman kohtaloita käsissään. Hänenkin kasvojensa piirteet olivat kauniit, ja hänen mustat silmänsä salamoiva minua kohden, ikäänkuin hän olisi odottanut minun tuovan jonkin voitonsanoman hänen valtaistuimensa juurelle.

"Se ei käy laatuun!" sanoin aivan lyhyeen ja selitin kuinka olin joutunut suorittamaan toisen tehtävää.

"Kaikki on hukassa, kuuletko, Rosaura!" huokasi lempeä rouva ja peitti kasvonsa hienolla valkoisella liinalla, jota hän piti kädessään.

Rosaura lehahti tuokioksi hehkuvan punaiseksi, mutta ei ainoaakaan sanaa päässyt hänen huuliltaan, eikä ainoakaan piirre hänen kasvoissaan ilmaissut muuten, mitä hänen mielessään liikkui. Hänen suuret silmänsä tähystivät niin läpitunkevina minuun, kuin olisi hän tahtonut nähdä jokaisen kätkön omassatunnossani. Hän teki minulle myös muutamia kysymyksiä, jotka todistivat sekä viisautta että terävänäköisyyttä. Hän näytti tahtovan tutkia minua. Epäilemättä tapahtui se siinä tarkotuksessa, että jos kestäisin koetuksen, hän käyttäisi minua edelleen johonkin lähettilästehtävään. Luultavasti en vastannut hänen odotuksiaan, sillä hän pysyi sitten vaiti.

Everstiluutnantin rouva, joka näytti enemmän mieleiseltäni naiselta, teki minulle muutamia kysymyksiä, ja minä en voinut olla ajattelematta itsekseni, kuinka ihmeellisesti Herra yhdistää hyvän ja pahan rinnatusten, ja surkuttelematta hyvän naisen osaa, kun hän oli sidottu petturiin.

Mitään sellaista en sitä vastoin tuntenut nähdessäni toista, jonka nimi oli Rosaura ja joka oli ratsumestarin kihlattu, sama, joka souti pitkin Oderia keskellä yötä ja minun nähteni kohtasi rakastettunsa. Hän oli nainen, joka näytti painiskelevan kohtalon kanssa, taistelevan elämästä ja kuolemasta ja ennemmin ihastuksella vuodattavan viimeisen veripisaransakin kuin joutuvan häviölle.

Minä en päästänyt häntä näkyvistäni, vaikkakin puhelin toisen kanssa, jonka nimi oli Isabella.

Vihdoin kuului askeleita viereisestä huoneesta. Molemmat näyttivät jo askelten kaiusta tuntevan kuka tulija oli. Rouva Isabella istui liikahtamatta. Rosaura lähestyi ovea, ja minä näin, kuinka hän pani sormen huulilleen everstiluutnantin astuessa sisään.

Tämän silmät suurenivat, kun hän näki minut, ja hän heitti terävän katseen vaimoonsa. Mutta ikäänkuin hän ei olisi ollut tietävinään minun läsnäolostani, sanoi hän viimeksi mainitulle:

"Olen kiinnittänyt hänen majesteettinsa huomiota siihen, että on välttämätöntä lähettää tiedustelemaan etelään päin. Olen saanut ottaa vastaan hänen majesteettinsa kiitokset innostani, ja hän on suostunut siihen, että saan itse ottaa osaa tähän retkeen."

"Jätät siis meidät?" kysyi rouva Isabella ja katsoi levottomasti mieheensä.

"Niin, jätän teidät, mutta toivon pian olevani luonanne jälleen."

"Voittajana!" lisäsi Rosaura, ja hänen silmänsä loistivat.

"Voittajana!" lisäsi everstiluutnantti ja poistui.

Minäkin riensin matkoihini. Olin varma siitä, että halpamainen suunnitelma tulisi nyt tavalla tai toisella toteutettavaksi, ja paloin halusta ja levottomuudesta, kuinka voisin tehdä laskut tyhjäksi.

Kulkiessani eteenpäin katua, joka vei leiriin, kohtasin ratsumestari Platowin, joka neljänkymmenen valitun ratsumiehen kera lasketti kaupungin eteläistä reunaa kohden. Epäilemättä tulisi everstiluutnantti siellä yhtymään tähän joukkoon. Hän oli muka paremmin kotiutunut maahan ja tunsi tiet.

Hänen menettelytapansa on muuten helppo käsittää. Hän aavisti pahaa ratsumestarin vangitsemisen johdosta eikä nähnyt mitään parempaa tapaa suojella itseään ja esiintyä velvollisuuksilleen uskollisena kuin ilmaista itse kuninkaalle vähän siitä vaarasta, joka uhkasi.

Itse asiassa oli hänellä kuitenkin toinen syy, jota kaikista vähimmän saatoin aavistaa. Hän ei nimittäin tullut koskaan takaisin.

Kun von Platow ja hänen ratsumiehensä olivat ratsastaneet puolentoista peninkulman paikoille, tuli vihollinen heidän näkyviinsä. Everstiluutnantti käski silloin ratsumiehiään vetääntymään takaisin, ja ratsumestari, joka ei katsonut uskaltavansa käydä taisteluun ylivoimaa vastaan, noudatti everstiluutnantin esimerkkiä. Mutta tämä ratsasti itse kappaleen pitemmälle eteenpäin ja katosi muutaman mäen taakse. Kuitenkin pysähtyi ratsumestari ainoastaan tuokion, jonka jälkeen hän ratsasti eteenpäin ratsumiehineen. Muutamia laukauksia vaihdettiin, kuitenkaan ei ollut puhumista mistään oikeasta taistelusta. Mutta everstiluutnantti joutui vihollisten käsiin. Niin sanottiin, kun Platow palasi, ja jokainen uskoi ratsumiesten lausuntoja ja säälitteli onnetonta, jota viholliset epäilemättä kohtelisivat karkurina, koska hän oli ennen palvellut keisarillisten joukossa hänkin.

Ne, jotka tiesivät hieman enemmän ja näkivät hieman pitemmälle kuin aivan jalkojensa eteen, he ymmärsivät kyllä, kuinka asian oikea laita oli ja ettei everstiluutnantilla itse asiassa ollut mitään pelättävää. Pelko, että joutuisi ilmi, hänet ajoi antautumaan vihollisen käsiin. Hän olisi aivan yksinkertaisesti voinut lähteä kaupungista käyttämättä tätä tilaisuutta hyväkseen, mutta hänelle oli tärkeää, ettei häntä pidettäisi petturina. Se selvisi siitä, mitä tapahtui toisena yönä tämän jälkeen.

Erään käynnin johdosta, jonka seuraavana päivänä tein everstiluutnantin asuintaloon, seurasin kaksinkertaisella valppaudella kaikkea, mitä tapahtui tässä talossa tai sen naapuristossa tätä käyntiä seuraavan yön kuluessa.

Tapasin molemmat naiset jokseenkin samanlaisina kuin edellisenä aamuna. Rouva Isabella oli vaipunut suruun ja kyyneliin, Rosaura seisoi suorana ja jäykkänä ja näytti ikäänkuin vaativan vaaraa kaksintaisteluun. Toimitin asiani sanomalla, että kuningas koettaisi kyllä pian lunastaa everstiluutnantin vapaaksi.

"Kiitos, kiitos", sanoi rouva Isabella. "Hänen majesteettinsa on sulaa hyvyyttä ja armoa ja", sitten huokasi hän taas ja lisäsi matalammalla äänellä, ikäänkuin olisi oikeastaan tahtonut sanoa tämän itsekseen, "voittajana ei hän tullut takaisin, vaikka hän uskoi niin lujasti."

Silloin leimahtivat Rosauran silmät ja hän heitti taaksepäin ylpeän päänsä ja sanoi italiaksi jotakin, mistä minä en ymmärtänyt muuta kuin sanan "vittoria" — voitto. Mutta hänen ulkonäkönsä ja ryhtinsä puhui enemmän kuin hänen sanansa. Näytti siltä, kuin hän olisi sanonut: "Hän tulee kyllä voittajana!" Ainakin valtasi minun mieleni yhtäkkiä ajatus, että everstiluutnantin pako oli yhteydessä Stettinin äkkiyllätyksen kanssa.

Minä säilytin kuitenkin koko tyyneyteni ja sanoin ainoastaan:

"Voitto on samoin kuin kaikki muukin Jumalan kädessä!"

Tuo pieni sana "vittoria" kaikui sitten koko päivän korvissani eikä antanut minulle mitään rauhaa. Mietiskeltyäni moneen kertaan sen kaikki mahdolliset ja mahdottomat merkitykset päätin lopulta, etten jättäisi everstiluutnantin asuntoa sinä yönä näkyvistäni, olinpa vielä järjestänyt niinkin, että sain silmänräpäyksessä lähetetyksi sanan leiriin ja kuninkaalle sekä kreivi Niilo Brahelle, joka rykmenttinsä kera majaili kaupungissa.

Tähystyspaikaksi olin valinnut saman kulman kuin ennenkin, koska sieltä voin nähdä niin talon etupuolen kuin senkin puolen, missä takaportti oli, ja tarkimmankaan etsinnän jälkeen en ollut voinut löytää mitään muuta uloskäytävää kuin nämä kaksi.

Mutta yön tunnit kuluivat yksi toisensa jälkeen, enkä minä huomannut vähintäkään, joka olisi tuntunut epäilyttävältä. Kaikki oli hiljaista suuressa kaupungissa, ja minä kuulin Oderin solisevan rantojensa välissä samoin kuin sinä yönä, jona Rosaura nousi maihin ja seurasi ratsumestaria everstiluutnantin asuintaloon.

Vihdoin löi kello kaksitoista, ja minä aloin uskoa, ettei sinä yönä tulisi mitään tapahtumaan siitä, mitä odotin, kun äkkiä sain kuulla kitisevän äänen, kuten avainta pistettäessä lukkoon. Kohta tämän jälkeen näin pienen takaportin aukeavan ja naisolennon hiipivän kadulle.

Se oli Rosaura. Yö ei ollut niin pimeä, etten aivan hyvin olisi voinut häntä tuntea. Hän katseli varovasti ympärilleen ja lähti sen jälkeen katua alaspäin kulkien aivan talorivin seinänviertä myöten. Minä seurasin häntä varovasti seinänvierustaa myöten toisella puolen katua, silmät terävästi tähdättyinä häneen.

Hän kääntyi kulkemaan kaupungin muurin vartta pitkin, yhä edelleen hiipien yhtä varovasti. Eräällä paikalla, missä tällä kertaa ei ollut vahteja, nousi hän muurille.

Kaikessa tässä, joka tuntui minusta kummalliselta, en oikeastaan nähnyt mitään vaaraa, mutta se vahvisti minun luuloani, että vihollisten taholta olisi jokin hyökkäys odotettavissa.

Hän pysähtyi ja katseli edessään aukenevalle tienoolle, pani kätensä kulmilleen paremmin nähdäkseen, taivutti päänsä eteenpäin ja kuunteli, ja tämän uudisti hän vähänväliä. Vihdoin kyyristyi hän ja puuhaili jotakin, mitä en voinut nähdä sinne, missä seisoin.

Ei kuitenkaan kestänyt monta silmänräpäystä, ennenkuin minä seisoin hänen rinnallaan, ja nyt näin että hän oli sitonut suuren veripunaisen liinan suulleen. Se oli ilmeisesti merkki viholliselle, missä sopivin hyökkäyskohta oli, ja tässä olikin paras sellainen. Nyt en pitkään vitkastellut ennenkuin tartuin hänen käteensä ja repäisin pois liinan.

Hän koetti tempautua vapaaksi, mutta minä pitelin häntä kiinni. Silloin sieppasi hän käsiinsä tikarin ja tavotti minua lyödäkseen. Hän oli nainen, jolle harvat pystyivät pontevuudessa ja notkeudessa vertoja vetämään. En kai ole eläessäni ottanut naista syliini muulloin kuin tämän kerran, ja käsivarressani on vielä hänen tikarinsa kären jälki.

Alkoi jo valeta, niin että saattoi nähdä jokaisen esineen. Silloin päästi Rosaura huudon, kimakan ja vihlaisevan, niin että sen täytyi kuulua sangen kauas, ja hän kävi yhtäkkiä aivan säveäksi, joten tempasin helposti häneltä aseen ja heitin sen muurille.

Mutta samassa näin mäen rinteeltä jokseenkin läheltä rivin loistavia kypäriä. Sieltä oli vihollinen tulossa. Siinä oli selitys hänen "vittoriaansa". Ja jolleivät kuninkaan vahdit olisi olleet niin valppaita kuin ne olivat, olisi siitä helposti saattanut koitua vittoria.

Tällä hetkellä näytti asema synkältä, ja minä olin vähällä paiskata kauniin petturinaisen mäsäksi voidakseni nostaa hälytyksen. Vihollinen läheni huimaa vauhtia, minä en tahtonut jättää vaarallista ja päättäväistä vankia, eikä häntä ollut niin helppo saada alas muurilta.

Hänen kimakka huutonsa, jolla hän oli tahtonut viholliselle opastaa tietä, kun minä repäisin pois liinan, sai kuitenkin aikaan myös sen, että muurin puolustajatkin riensivät paikoilleen.

Hovimarsalkka oli ensimäisten joukossa, jotka tulivat paikalle. Hän huomasi ja tunsi minut ja käski muutaman soturinsa rientää paikalle ja ottaa vankini huostaansa. Sen jälkeen käski hän avata kaupungin portit ja syöksyä vihollista vastaan. Käskettyäni viedä Rosauran everstiluutnantti Quintin asuntoon pääsin minä vapaammin hengittämään ja olin aikeissa lähettää yksityiset viestinviejäni liikkeeseen. Mutta sitä ei tarvittu, sillä vihollinen ei ollut sen vahvempi kuin että saapuvilla olevat puolustajat saattoivat siitä selvitä. Minä paloin halusta syöksyä taistelun temmellykseen, mutta kun minulla ei ollut kuninkaan lupaa, täytyi minun pysyä toimetonna katselijana.

Tämän laita oli kuitenkin samoin kuin monen muunkin, mikä kiihdyttää ihmissydäntä; kun se on ohitse, on kuin sitä ei olisi ollutkaan. Taistelu oli tulinen, mutta lyhyt. Meidän mieshukkamme oli vähäinen. Vihollinen lyötiin tykkänään takaisin, ja aivan toiset kuin ne, joita se alkuaan koski, saivat kärsiä seuraukset italialaisen everstiluutnantin ylpeästä suunnitelmasta vallata Stettin autuaalta kuninkaalta. Sen saivat tehdä poloiset asukkaat ympäröivissä kylissä. Sillä tuskin oli vihollinen lyöty pakosalle, ennenkuin saatiin nähdä savupatsasten nousevan ylös taivasta kohden. Se oli muka kosto pettymyksen johdosta. Niin tekee koirakin saatuaan selkäänsä. Se puree keppiä eikä kättä, joka lyö.

Tämä koskee jotakin muutakin. Näin oli myös sen kauniin naisen laita, joka innoissaan sen puolesta, mitä piti oikeana ja hyvänä, painiskeli minun kanssani ja teki minuun haavan, joka pakotti minut jonkun aikaa kulkemaan käsivarsi siteessä.

Rosaura oli, siitä ei ole epäilystäkään, paras, jaloin ja ritarillisin kaikista niistä, jotka täällä olivat liittyneet yhteen vääntääkseen autuaan kuninkaan voittovaunujen pyörän taaksepäin. Mutta hän meni kuolemaan, kun sen sijaan toiset, huonommat, ne, jotka olivat tahtoneet käyttää hänen innostustaan keinona toteuttaakseen suunnitelmiaan, kävivät vapaina ja elivät vapaina… niin, vapaina, jollei ota lukuun sitä häpeää, joka seurasi heitä läpi elämän.

En tiedä, kuinka se kävi, mutta hänen onnistui riistäytyä vapaaksi, kun häntä vietiin pois muurilta, ja ennenkuin kukaan aavistikaan tai osasi ajatella mitään sellaista, nähtiin hänen syöksyvän ulos kaupungin portista ja eteenpäin taistelun temmellykseen.

Taistelevat eivät häntä huomanneet. Hovimarsalkka huusi karanneelle everstiluutnantilleen, että hän käyttäytyi kuten kurja raukka, kun hän tällä tavoin nousi niitä vastaan, joille hän oli vannonut uskollisuutta. He seisoivat vastatusten taistelussa.

Silloin, juuri silloin, näin Rosauran aivan kuin lentävän eteenpäin miesten välitse, ja hän oli aivan hovimarsalkan takana.

Näin tämän taivuttautuvan syrjään. Laukaistun pistoolin savu kiemurteli hevosen pään edessä.

Italialainen oli tähdännyt pistoolinsa hovimarsalkkaa kohden, mutta luoti sattui Rosauraan.

Ja hän vaipui maahan, viruen verissään, yhtenä sen taistelun uhreista, jota käytiin ihmishengen vapauden puolustajain ja sen sortajain välillä. En voi sitä auttaa, mutta tästä tapauksesta näin selvemmin kuin koskaan, kuinka nurja ja luonnoton tämä taistelu ihmisten ja ihmisten välillä oli, ja puhe rauhasta maassa kaikui niin ihmeelliseltä korvissani.

Mutta kylliksi siitä asiasta. Voitto oli meidän, ja ennen kaikkea — kuningas oli pelastettu.

Myrkytetty anomuskirje ei tullut koskaan perille, eikä valepukuinen munkki myrkytettyine tikareineen näyttäytynyt.

Kului vuosi ja tapahtui mitä kummallisimpia tapauksia, ennenkuin jälleen puhuttiin, että petos kohotti päätänsä Ruotsin kuningasta vastaan.

13.

Morsiamen sormus.

Stettinissä sattui eräs tapaus, joka on elävästi painunut mieleeni. Mutta tahdon kertoa järjestään.

Vuonna 1628 laitettiin häitä Tidössä. Valtiokanslerin tytär neiti Kristina — sanon neiti, koska korkeain herrain tyttäriä tähän aikaan sanotaan neideiksi, mutta silloin ei puhuteltu neideiksi ketään muita kuin kuninkaan ja Sture-suvun tyttäriä ja mahdollisesti niitä, jotka olivat lähemmissä sukulaisuussuhteissa kuninkaallisen huoneen kanssa, — neiti Kristina siis, valtiokanslerin vanhin tytär, oli vietävä vihille, ja sulhanen oli sotamarski, herra Kustaa Horn.

Hän oli jo korkealla kuninkaan suosiossa ja oli vakaannuttanut maineensa voittamalla puolalaisen sotapäällikkö Gonsefskin, jonka hän voitti sinä vuonna, jolloin olimme Wolmarin luona, ja teki siten kuninkaalle mahdolliseksi mennä suoraa tietä Preussiin eikä Liivinmaalle, kuten hän ensin aikoi keväällä lähtiessään retkelle. Lokakuun lopulla päätetyn kesäsotaretken jälkeen nousi kuningas laivaan Pillaussa ja lähti kotiin, ja silloin olin minäkin mukana.

Jouduin silloin olemaan läsnä neiti Kristinan häissä, vaikkakin saavuin kartanoon tuoden viestejä kuninkaalta ja kirjeitä valtiokanslerilta enkä siis kuulunut talonväkeen.

Myöhään illalla poikkesin suurelta maantieltä Tidöhön vievälle tielle. Aurinko läheni läntistä taivaanrantaa ja kultasi puiden latvat, jotka upeilivat kirjavassa väriloisteessaan. Metsien ylle oli ikäänkuin kudottu yhteen kaikenkarvaisia värejä ja varjoja, jotka odottivat ainoastaan myrskyä, joka repisi kaiken rikki ja sirottelisi kuin tomun ympäri maata. Lukemattomat olivat lehdet, eikä kuitenkaan yksi ollut samanlainen kuin toinen, aivan kuten on laita ihmistenkin, joille mikään ei käy samalla tavoin, paitsi alkua ja loppua, kuinka suuria he kilvotellevatkin ja kuinka upeillevat ja loistellevat hetkisen, ennenkuin kellastuneiden lehtien tavoin vaipuvat hiljaisuuteen.

En tiedä mistä se johtui, mutta mieleni kävi alakuloiseksi nähdessäni tätä syyskuvaa, vaikkapa parhaallaan ratsastinkin häihin. Lopulta pudistauduin irti unelmistani ja sanoin itsekseni: pitäisipä sinulla toki olla parempi ymmärrys, sinulla, joka olet ollut mukana niin monessa verileikissä ja itse katkaissut niin monta elonsäiettä tuollaisesta ihmislehdestä; sinulla täytyisi olla parempi ymmärrys kuin että annat ajatustesi haihatella päin kuloa ja metsää! Ja niin tulin ajatelleeksi kuningasta, jonka puolesta olin ollut ja tulisin vieläkin olemaan niin monessa verileikissä, mutta silloin tuli miltei vielä pahempaa. Sillä nyt aloin ajatella sitä päivää, jolloin hänetkin temmattaisiin kuten niin monet muut kansaltaan, voitoistaan ja kunniastaan.

Sellaisissa ajatuksissa — en voinut auttaa sitä, ne olivat nyt kerran saaneet minut valtaansa — saavuin kartanoon.

Muuan tallipoika, joka näki, että kuuluin kuninkaan väkeen, tuli ottamaan hevosen, jonka jälkeen minä menin ylös linnaan.

Juuri silloin näin nuorten neitseellisten kasvojen pilkistävän esiin parisen kukan välistä muutamain korkeain puiden takaa. Näin ne vain tuokion ajan, ne pilkistivät näkyviin ja katosivat yhtä nopeasti, mutta kauniit kasvot näin sitten koko yön edessäni. Silmissä oli syvimmän epätoivon ilme. Voin tuskin sanoa koskaan muulloin nähneeni niin surullisia kasvoja.

Ja kuitenkin olivat nämä morsiamen kasvot, jotka minä tunsin aivan hyvin.

Hän ei olisi voinut näyttää surullisemmalta, vaikka hän yhtäkkiä keskellä onnensa lämpimintä päiväpaistetta olisi tuntenut kuoleman pistoksen sydämessään. Ja niin kulkivat taasen ajatukseni edelleen samaa latuaan, nähden kuolemaa ja häviötä ympärinsä.

Silloin kohtasin itsensä sotamarskin, joka tuli toiselta taholta juuri lähetessäni linnanporttia.

"Sinäkö täällä?" kysyi hän ja pysähtyi kiinnittäen minuun tyynen, läpitunkevan katseensa.

Minä tervehdin ja mainitsin asiani. Silloin viittasi hän kädellään, että seuraisin häntä. Joukko häävieraita, sukulaisia ja ystäviä läheltä ja kaukaa, oli kokoontunut kartanoon, ja jokaista polkua suuressa puistossa ja metsässä ympärinsä polkivat silloin ylhäiset herrat ja rouvashenkilöt. Ne, jotka nyt tulivat sulhasen ympärille, seurasivat häntä linnaan, ja minä liityin heihin, vaikkakin tarpeeksi loitolla.

Morsianta en kuitenkaan nähnyt. Hän oli ilmeisesti mennyt toisaalle päin. Kaikki tyyni näytti minusta niin käsittämättömältä, että olin puolittain huolissani. Joko oli tapahtunut jokin onnettomuus tai tulisi tapahtumaan, se oli minusta aivan selvää, ja näkemäni surulliset kasvot olivat minusta kuin joku monista lehdistä, ja niiden piirteihin näytti olevan kirjotettu samaa kuin lehtienkin: sinä olet kedon kukkanen, joka varisee ja lakastuu.

Kulkiessani herrojen jälestä luin hiljaa rukouksen valtiokanslerin ja koko hänen huoneensa puolesta, sillä he olivat minulle rakkaita jo silloin, vaikkakin he sitten tulivat vielä rakkaammiksi. Ja niinpä olimmekin ylhäällä linnassa.

Täällä tuli hurskas rouva Åkentytär Bååt, valtiokanslerin emäntä ja morsiamen äiti, vävyään vastaan, sillä tämä oli lähettänyt muutaman palvelijan viemään hänelle sanan, että oli tullut kirjeitä ja viestejä hänen herraltaan ja mieheltään.

Hän oli vanhankansan rouva, esiintymiseltään ankara, mutta uskollinen ja harras sydämestään. Nyt oli hän oikein kaunis, kun sydämen lämpö sateli koko hänen kasvoistaan ja lisäsi hänen silmiensä loistetta. Hän teki minulle monia kysymyksiä miehestään, kuninkaasta ja muutamista tapauksista sotapaikoilla. Morsiamellekin oli kirjeitä, ja Anna rouva lähetti häntä hakemaan.

Me olimme eri huoneessa, jossa ei ollut saapuvilla ketään muita kuin Kustaa herra ja Anna rouva. Sitten sain jälleen nähdä nuo kasvot, jotka tekivät minuun niin syvän vaikutuksen.

Hän tuli. Hän oli iloinen ja nyökkäsi niin rakastavaisesti Kustaa herralle. Minä seisoin aivan ovensuussa, mutta olin kuitenkin näkevinäni, kuinka hymyn alle oli kyynel kätkettynä ja kuinka käsi, joka otti kirjeen vastaan, vapisi. Olisin sanonut, että tämän sai aikaan ilo, jollen olisi nähnyt näiden kasvojen äsken kukkien välissä puistossa suuntaavan taivasta kohden katseen, niin täynnään surua ja täynnään rukousta, kuin olisi ollut kysymys elämästä ja kuolemasta.

Kun hän luki kirjettä, valuivat kyynelet kirkkaina hänen poskiaan pitkin, ja nyt olivat ne aivan luonnolliset. Luoden Kustaa herraan niin puhtaan ja viattoman katseen kuin enkeli ikään ojensi hän tälle kirjeen ja painautui luottavasti häntä vasten. Kirjeen, jonka hän sai, olen sitten lukenut moneen kertaan ja muistan sen sanasta sanaan. Se kuului näin:

"Rakkahan tyttäreni! Korkein Jumala sinua ja rakasta miestäsi siunatkoon, armahtakoon ja varjelkoon! Minun ei tarvitse kirjottaa, kuinka mielelläni olisin halunnut olla viettämässä juhlapäiväänne, mutta isänmaan asiat eivät ole sitä sallineet. Tiedätte kuitenkin hyvin, että kannan isällistä sydäntä teitä kohtaan ja että joka päivä rukoilen, että siunaus täyttäisi kotinne, enkä epäile rukouksen kuulemista. — Rakas tyttäreni, astu rakkaudella ja nöyryydellä miehesi silmien eteen! Hänen sukunsa olkoon sinun! Älä käytä väärin sitä, että miehesi on sinulle hyvä, ja vältä kaikkea, jonka huomaat olevan hänelle epämieluista, tietäen että hänen suosiostaan lähinnä Jumalaa riippuu koko sinun menestyksesi. Jos täytät tämän, niin tiedän varmaan, että hänkin puolestaan osottaa sinulle sen rakkauden ja kunnian, joka sinulle tulee, ja että korkein Jumala teidän avioliittonne ilolla ja onnella siunaava on, kuten minä joka päivä ja uskollisesti rukoilen."

Kustaa herra ojensi kirjeen, luettuaan sen, Anna rouvalle, ja katsoi lämpimästi morsiameensa.

"Oletko aina hyvä minua kohtaan?" kysyi tämä, mutta silmät olivat kyyneliä täynnä.

Kustaa herra hymyili ja näytti niin läpeensä hyvältä ja rehelliseltä, vaikka hän oli kauniimpi silloin kuin myöhemmin pitkän vankeutensa jälkeen Saksassa. Mutta morsian jatkoi kyselyään:

"Annatko minulle anteeksi ja oletko hyvä minua kohtaan, vaikkapa tuottaisin sinulle suruakin, kun se vain tapahtuu vastoin tahtoani?"

Nyt tarttui sulhanen morsiamensa molempiin käsiin ja katsoi häntä silmiin.

"Sellaisen surun voimme kyllä kantaa, Kristina", sanoi hän, "sillä sen surun panee kannettavaksemme Herra etkä sinä!"

Ilon pilkahdus näyttäytyi neiti Kristinan silmissä, ja hän tahtoi ilmeisesti sanoa enemmän, kun Anna rouva lähestyi heitä, sulki heidät syliinsä ja sanoi lempeällä vakavuudella:

"Jumala siunatkoon teitä, lapset!"

Sitten ei morsiuspari sinä iltana enää puhunut enempää keskenään, sillä nyt seurasivat he Anna rouvaa vierassaliin.

Lähdettyäni huoneesta jouduin minä pitkään pylväskäytävään, jossa oli hyvin himmeä valaistus. Siellä oli tosin ikkuna ikkunan vieressä, ja pari lamppuakin riippui katossa, mutta ulkona oli jo niin pimeä, ettei sieltä tullut mitään valoa, eivätkä lamputkaan kyenneet hälventämään pimeyttä käytävästä.

En tiennyt silloin, että neideillä oli huoneensa linnan tällä puolella, mutta kulkiessani pylväskäytävää eteenpäin tuli muuan Anna rouvan palvelijattarista ja tervehti minua kuten vanha tuttu, jollainen hän olikin, sillä me tunsimme toisemme nuoruutemme päivistä lähtien, vaikka hän oli kymmenkunnan vuotta nuorempi kuin minä, — niin, nyt tuli hän ja puhutteli minua. Hänellä oli niin paljon kyseltävää herrastaan, valtiokanslerista, ja miehestään, joka oli mukana kaukana sodassa j.n.e. Seisoimme siinä kauan pakinoiden, kunnes hän nopeasti tarttui käteeni, samalla tehden toisella kädellään liikkeen, kuten tehdään jotakin odottamatonta tapahtuessa.

"Tuolla on neitien huone!" sanoi hän hyvin hiljaa ja puristi lujasti kättäni. "Pysy hiljaa, hiljaa, minä olen onneton, jos joku näkee, että minä vanha ihminen seison juttusilla jonkun miehen kanssa!"

Ja tämä ihmisrukka näytti tosiaankin kovin hätääntyneeltä. En voinut olla hymyilemättä hänelle.

Olimme melkein käytävän päässä lähellä ovea, joka vei portaille. Mutta takanamme toisessa päässä oli muuan ovi auennut; se oli neitien huoneen ovi, ja tämä seikka se oli häntä niin säikähdyttänyt. Minä tein kuitenkin hänelle mieliksi ja me seisoimme aivan hiljaa.

Avatun oven takaa pilkistivät muutamat kasvot näkyviin. En tuntenut niitä, ne olivat nuoret ja kauniit, mutta minä en pitänyt katseesta. No, se tekeekin yleensä vastenmielisen vaikutuksen minuun, kun näen jonkun noinikään heittävän väijyvän ja vakoilevan katseen ympärilleen. Ajattelen silloin aina, että on tekeillä jotakin, joka ei siedä päivänvaloa, mutta minä olenkin luonnostani epäluuloinen.

Kauniit kasvot tähystelivät nyt oikeaan ja vasempaan käytävässä, mutta kun tähystelijä ei huomannut mitään, katsoi hän sisälle huoneeseen, johon avattu ovi vei.

"Se on Märta, neiti Kristinan kamarineitsyt!" kuiskasi vanha ystävättäreni, joka nyt jälleen rohkaisi mielensä. "Mitä hän tahtonee, kun niin salavihkaan tähystelee kaikkiin nurkkiin?"

Hänen kuiskaustaan ei kuullut kukaan muu kuin minä.

Kauempaa käytävästä, avatun oven takaa, kuului kahden äänen keskustelua, mutta ne puhuivat hyvin hiljaa.

"Jumala olkoon kanssasi!" kuulin toisen sanovan. Se oli neiti Kristinan ääni.

"Olkaa huoletta, hyvä neiti!" vastasi Märta. "Tunnen jotakin sisälläni, joka sanoo, että kaikki on käyvä hyvin."

"Etpä vain pettyisi!" vastasi neiti Kristina. "Ah, en ikinäni luullut, että surren ja kyynelöiden valvoisin hääyöni… Jumala suokoon sinulle onnea, rakas Märta, enkä ole elämässäni unhottava, mitä nyt teet puolestani!"

"Älkää sanoko niin, rakas armollinen neiti, älkää sanoko niin", virkkoi kamarineitsyt. "Mikään ei ole suurempi kuin iloni, jos onnistun; siinä on palkkaa kylliksi, jos voin tehdä rakkaan neitini tyyneksi ja onnelliseksi jälleen… kuivatkaa nyt kyyneleenne, minä kyllä…"

Muuan ovi, joka äkkiä avattiin vielä etempänä käytävässä, katkaisi keskustelun. Ovi sulkeutui, ja Märta riensi käytävää ulospäin. Kun hän tuli meidän luoksemme, pysähtyi hän ja katsoi terävästi meihin, mutta ei virkkanut mitään. Ei hänellä ollut siihen aikaakaan, jollei tahtonut, että hänet tavottavat ne kilisevät kannukset, jotka tulivat yhä lähemmäksi.

Ne kuuluivat eräälle talon palvelijalle, jonka häthätää oli ratsastettava Vesteråsiin jollekin asialle. Hän heitti tuskin katsettakaan meihin molempiin, ja kun hän oli mennyt ohitse, tarttui vanha ystävättäreni minun käteeni ja sanoi tuiki tärkeällä äänellä:

"Täällä on jotakin hullusti, niin varmaan on; jokin on mennyt pois paikoiltaan, mikä se nyt sitten lieneekin…"

Ja sitten vaikeni hän hetkisen. Minä tahdoin mennä tieheni ja seurata Märtaa. Olin aivan samaa mieltä kuin ystävänikin. Se oli syynä surullisiin kasvoihin ja kyyneleisiin silmiin, jotka näin saapuessani linnaan; tätä syytä Märta tahtoi nyt mennä tavalla tai toisella poistamaan, ja minua veti vastoin tahtoanikin hänen jälkeensä. Minä mietin mielessäni, että mahdollisesti voisin olla urhoolliselle tytölle avuksi, ja sydän pamppaili rinnassani ilosta, ajatellessani, että hiljaisuudessa voisin tasottaa tien kuninkaan ystävän tyttärelle.

Mutta vanha ystävättäreni ei päästänyt minua niin helpolla. Mitä hän sanoi, miellytti minua tavallaan, mutta toiseltapuolen tympäisi sikäli kuin en sitä ymmärtänyt, koska en tuntenut asiaa, mutta jälkeenpäin huomasin sen olevan aivan oikein.

"Sen saat tietää", sanoi hän, "että neidin kamarineitsyt on sellainen, jota hänen olisi pitänyt kaikista vähimmän valita uskotukseen, mitä se nyt lieneekin, joka hänen tänä yönä on toimitettava. Mutta jos tahdot hyödyttää tätä taloa, niin seuraa tytön jälestä, jos voit, sillä sen sanon vielä kerran, etten luota häneen enempää kuin…"

Hän hipaisi lihavia käsiään vastakkain, mutta kohotti kohta sen jälkeen kaulaliinansa kulman silmilleen ja sanoi itkien:

"Jumala armossaan olkoon läsnä ja valvokoon meidän kaikkien ylitsemme ja erittäin rakkaan herrasväen ja neitsyt Kristinan ylitse, amen!"

Minä puristin hänen kättään ja lähdin, innokkaampana kuin koskaan, jos se oli mahdollista, auttamaan surullista neitiä. Mutta sentähden tarvitsin ensiksikin tietää, mihin asiaan täällä tarvittiin apua, ja tämän tiedon saamiseen ei ollut muuta keinoa kuin seurata kamarineitsyttä. Ensin juolahti mieleeni kysyä häneltä suoraan, mutta kohta hylkäsin tämän ajatuksen, koska oli selvää, että hän joko jättäisi sellaisen kysymyksen vastaamatta tai antaisi eksyttävän vastauksen, ja silloin ei ollut muuta keinoa kuin hiljaisuudessa seurata mitä hän hommaili.

Mutta ennen kaikkea ei ollut mikään helppo asia löytää häntä suuresta puistosta, jossa varjot olivat niin tummat ja jossa humiseva tuuli hämmensi hänen askeleensa kuuluvista. Kuu oli tosin ylhäällä, mutta se auttoi vähän, sillä käytävät risteilivät niin eksyttävästi, että mitä näki tai luuli näkevänsä yhtenä silmänräpäyksenä, se oli kadonnut toisena.

Niin olin kulkenut pitkin ja poikin ja ehtinyt alas rantaan, pääsemättä yökulkijattaren jälille.

Täällä oli muuan lehmusten ympäröimä aukeama, josta oli ihanin näköala Mälarille, ja tiesin armollisen herrasväen usein olevan tapana istua täällä, kun aurinko kallistui länsivinoon ja Mälarin aallot leikkivät vasten rantoja. Täällä olin kerran tavannut valtiokanslerinkin, kun toin hänelle kirjeitä kuninkaalta. Pysähdyin nyt itsekin aivan ihastuneena siihen kuvaan, joka levisi edessäni.

Oli kuin tuulikin kunnioittavasti kaartaisi tätä rauhan tyyssijaa. Täällä oli niin hiljaista, niin hiljaista, että olisin aivan kuullut lehden putoavan.

Silloin kuulin askeleita. Mutta hetkisen jälkeen olivat ne häipyneet.

Sen sijaan kuulin lapsen laulelevan rannalla alapuolellani. Hän lauloi virttä, mutta väliin olin kuulevinani nyyhkytyksiä, varovasti lähetessäni hiekotetun kentän reunaa.

Silloin kuulin taasen jalan lipeämisen kiveltä ja kuinka joku oksa samalla katkesi. Tämä ääni kuului ylempää ja syrjään päin siitä, missä lapsi lauloi.

Katsoin sinne päin ja olin selvään näkevinäni vaalean puvun vilahduksen pensasten varjosta. Itse seisoin muutaman lehmuksen juurella niin, ettei minua voinut lainkaan nähdä alhaalta päin. Kun olin astunut puunrungon ympäri parisen askelta syrjään päin, saatoin nähdä aina alas rannalle.

Siellä istui pikku tyttönen kivellä, käsi poskella veisaten virttä.

Olin näkevinäni hänen edessään jotakin kimaltelevaa muutaman kiven vieressä aivan vesirajassa. Lapsi huiskutti jalkaansa sinne ja tänne kiven ylitse, ja sentähden luulin ensin, että kuu se loisti aaltoihin ja vuoroon tyttö sen varjosti jalallaan. Mutta nyt veti hän jalkansa tykkänään pois ja istui aivan hiljaa pannen pienet kätösensä ristiin.

"Niin, jos voisin rukoilla kuten sinä tahdot rukoiltavan", virkkoi hän katsoen taivasta kohden, jossa tähti syttyi tähden viereen, "silloin kyllä kuulisit minua… mutta on sentään parasta, kun tapahtuu sinun tahtosi!" Ja sitten painoi hän päänsä käsiinsä ja istui aivan hiljaa.

Silloin kuulin taasen valkean hahmon askeleet, mutta nyt en nähnyt häntä, sillä muuan kallionkieleke pistäytyi niin pitkälle, että se peitti kummun tämän puolen. Mutta minun silmäni olivat kiinnitetyt lapseen, jolla, hänelläkin, näytti olevan sydänsuru, minkä ainoastaan Jumala saattoi auttaa.

Nyt taivutti pienokainen päätänsä alaspäin ja katsoi vedenpintaan, hän taivutti sitä yhä enemmän ja katsoi suuria kiviä rantaäyrään vieressä, joiden ympärille kuu sirotteli loistavimpia hopeahilujaan, — ja sitten kurottautui hän tähystämään pieniä välkkyviä aaltosia, jotka aivan kilvalla kiitivät hänen jalkojensa luo.

Silloin hypähti hän pystyyn ja kurotti kätensä eteenpäin, aivan kuin olisi yhtäkkiä nähnyt aarteen jaloissaan. Hän seisoi hetken aivan hiljaa ja katse naulattuna johonkin loistavaan esineeseen, jota hän tuskin uskalsi koskettaa. Näin selvään, että se oli sama esine, joka äsken oli vetänyt minunkin katseeni puoleensa.

Vihdoin kumartui lapsi alas ja otti aalloista pienen esineen, joka kimalteli kuin tähti hänen kädessään.

"Ah!" huudahti silloin joku ja löi kätensä yhteen aivan lapsen takana.

Se oli valkoinen hahmo, ja kuutamossa näin selvään, että se oli neiti Kristinan kamarineitsyt.

"Mitä pidät kädessäsi, lapsi?" kysyi hän ja ojensi kätensä ottaakseen säteilevän esineen.

Tyttö katsoi ylös, ja hänen silmissään välkkyivät kyynelet, jotka helmeilivät laihoja poskia pitkin.

"Se on sormus!" sanoi hän.

"Ja mistä olet sen löytänyt?" kysyi Märta taasen.

"Tästä, juuri tästä!" vastasi lapsi ja osotti jalkansa viereen kivelle, jonka ylitse aallot loiskuivat, mutta sieltä ei näkynyt enää mitään loistavaa.

"Anna minulle sormus!" virkkoi Märta innokkaasti ja kumartui käsi ojolla, mutta pienokainen hypähti syrjään ja katsoi jokseenkin epäluuloisesti häneen.

"En anna", vastasi hän. "Pidän sormuksen ja annan sen omistajalleen…"

"Ja kuka sitten on omistaja?"

"Se on neiti Kristinan sormus", vastasi lapsi niin varmasti kuin olisi ollut itsestään selvä asia, että kaikkien täytyi tietää, että sormus oli neiti Kristinan.

Märta kysyi, kuinka hän sen voi tietää, ja tyttö vastasi:

"Istuin tässä rannalla, sillä olin aamupäivällä puhutellut neitiä, joka on käynyt meitä aina katsomassa äidin sairauden aikana, ja kaikki sanovat, että jollei hyvää neitiä olisi ollut, niin olisi äiti kuollut pois; niin sanovat, ja uskon kyllä että he ovat oikeassa, sillä koskaan en ole nähnyt äitiä niin huonona… niin, istuin täällä ja ajattelin, kuinka hyvä Jumala on ollut meitä kohtaan ja että kyllä kai minäkin maailmasta löydän leivänpalani, vaikka se nyt näyttää, kuten sanotaan, pimeältä ja mahdottomalta, meitä kun on niin monta lasta, kokonaista kahdeksan kappaletta, joka ei ole vähän se…"

"Kuinka vanha olet?" keskeytti kamarineitsyt.

"Niin, olin viime kesänä yksitoista talvinen, niin että nyt olen kaksitoista."

"Et ole siis täysikasvuinen", virkkoi Märta huonosti salatulla harmilla, "paitsi kieltäsi, joka ei kangertele."

"Niin, samoin sanoo hyvä neitikin", jatkoi lapsi, joka ilostui yhä enemmän, mitä enemmän ajatteli löytämäänsä aarretta, ja sentähden lörpötteli vapaasti kaikkea, mikä oli yhteydessä neidin ja sormuksen kanssa, välittämättä kamarineitsyen lisääntyvästä nyreydestä. "Niin, samoin sanoo hänkin, mutta nyt istuin täällä, kuten sanoin, ja ajattelin häntä, päivä oli laskemaisillaan, ja herrasväet, jotka istuivat tuolla ylhäällä lehmusten alla, poistuivat, niin että siellä tuli hiljaista. Silloin kuulin jotakin kilahtavan kiveä vasten aivan lähellä minua ja kohta sen jälkeen hätiköivän huudahduksen, ja katsoin ylös. Neiti seisoi kallion reunalla, kurotti käsivarsiaan ja kurkisti alaspäin. Mutta hän näytti niin onnettomalta, että minä aivan kangistuin pelästyksestä."

"No, hyvä", kiirehti Märta, "näkikö neiti sinut?"

"Ei, kuulin hänen vain huudahtavan: 'sormukseni!' ja sitten näin hänen koettavan päästä alas jyrkännettä; mutta kun se ei onnistunut, nousi hän takaisin jyrkänteen reunalle. Samassa mainitsi joku hänen takanaan hänen nimensä, luulen että se oli ankara Kustaa herra, ja niin katosi hän… Muuten olisin juossut ylös hänen luoksensa ja tuonut hänet hyvää tietä tänne alas, ja me olisimme yhdessä etsineet hänen kadotetun sormuksensa."

"Hyvä, että löysit sen!" keskeytti Märta ja ojensi kätensä ottaaksensa sormuksen.

Mutta tyttö oli varuillaan, ja taivuttautuen syrjään päin jatkoi hän kertomustaan — ilmeisesti enemmän siksi, että hän tunsi tarvetta itse muistella koko juttua sormuksen katoamisesta ja löytämisestä, kuin selittääkseen sitä kamarineitsyelle.

"Niin, kuinka olisimmekaan saaneet etsiä", sanoi hän. "Tässä paikassa ei varmaan ole ainoaakaan kiveä, jota en olisi kääntänyt ylösalaisin, ja kuitenkin oli se kuin lumottu, en nähnyt mitään sormusta. Minä etsin aivan mahdottomista paikoista, mutta sitä ei löytynyt mistään. Aloin lopuksi itkeä, sillä tiesin hyvin, miltä neiti rukan sydämessä tuntui; tietysti se oli sama sormus, jonka hän oli saanut sulhaseltaan — hän puhui siitä äidille, kun oli tuvassamme tässä taanoin, — ja minusta se oli niin perin surullista… Niin meni päivä mailleen, ja silloin istahdin minä tuolle kivelle; ja taasen ajattelin neitiä ja kaikkea mitä hän oli tehnyt äidin hyväksi, ja silloin aloin veisata virttä, jota äidin on tapana veisata, ja aina väliin itkin. Ja minä rukoilin Jumalaa, että hän katsoisi alas minun puoleeni ja soisi minun tehdä rakkaalle neidille sen ainoan ilon, jonka saatoin hänelle tehdä; mutta tuli yhä pimeämpää, ja tuuli alkoi henkäillä niin kylmänä vesiltä… Minulta oli kaikki toivo mennyt, ja minä luulin, etten rukoillut oikein Jumalan mielen mukaan, koskei hän tahtonut kuulla rukoustani. Silloin nousi kuu ja paistoi yli järven minua vastaan, ja minä rukoilin Jumalaa ja sanoin, että oli kyllä parasta, kun kävi, kuten hän tahtoi; ja sitten käänsin katseeni taivaalta järven pinnalle ja järven pinnalla seurasin silmilläni kimmeltelevää tietä, jonka kuu oli heittänyt suoraan minua kohden, ja siinä, aivan jalkojeni edessä oli sormus… jollei se ole Jumalan ihme, niin sanokaa?… Kyllä, se se oli varmaan. Ajatelkaas, kuinka neiti tuleekaan iloiseksi!"

"On kyllä aivan oikein, että hän tulee iloiseksi", virkkoi Märta. "Mutta sitä iloisempi hän on, kuta vähemmän hänen tarvitsee odottaa."

"Hänen ei tarvitse odottaa laisinkaan", puuttui tyttö puheeseen.

"Kuinka sitten aiot menetellä, kun et tahdo antaa minulle sormusta?"

"Minä vien sen itse hänelle!"

"Oletko mieletön, lapsi, viet muka itse… kuinka pääsisit neidin luo keskellä yötä? En edes minäkään saa tavata häntä ennenkuin aamulla varhain; mutta silloin saa hän sen, jos tahdot jättää sen minulle."

Tyttö katsoi häneen hetkisen. Mutta Märtan silmissä mahtoi olla jotakin, joka pelästytti häntä; sillä hän puristi kätensä kiinni sormuksen ympäri ja huudahti:

"Ei, ei… en anna sormusta kenellekään muulle kuin neidille itselleen…"

Ja niine hyvineen juoksi hän tiehensä rantakivien ylitse ja oli tuokiossa kadonnut leppäpensasten taakse.

Märta seisoi hetken paikallaan ja katsoi hänen jälkeensä, jonka jälkeen hän alkoi suurella vaivalla neuvotella jyrkännettä ylöspäin.

En voi kieltää, että minua ilahdutti nähdä arvotus ratkaistuksi ja että pienokainen oli kylliksi rohkea ja päättäväinen säilyttääkseen itselleen ilon tehdä neiti Kristina iloiseksi.

Kauempaa en kuitenkaan saanut olla omilla hoteillani, sillä minun täytyi varhain aamulla lähteä Tidöstä. Ja minä ratsastin sieltä iloisin mielin, sillä olin varma siitä, että neiti Kristina saisi takaisin sormuksensa. Niin hän saikin, mutta juttu ei ollut siltä vielä lopussa.

Sittemmin sain kuulla, kuinka kaikki kävi, niin että voin kertoa sen, vaikken itse ollutkaan mukana.

Lähdettyäni lehmusten juurelta rannalta, missä olin kuullut keskustelun neidin kamarineitsyen ja pikku tytön välillä, jonka nimi oli Kaarina, kulki edellinen synkissä mietteissään polkua puiden välitse. Hän oli saavuttanut suuressa määrin emäntänsä luottamuksen — kuinka helppo onkaan voittaa sydän, joka uskoo kaikista hyvää! — mutta, kuten vanha ystävättäreni, Anna rouvan uskottu palvelija, sanoi: hän ei suinkaan ansainnut tätä luottamusta, ja vilppi piili kauniin pinnan alla.

Hän tunsi aivan hyvin tien siihen tupaan, jossa Kaarinan äiti asui. Äidin nimi oli Inga, hän oli syntyisin Tidöstä ja oli nuoruudessaan nähnyt Anna rouvan nuorena, sillä valtiokansleri sai Tidön rouvansa mukana, ja sentähden olivat kaikki täällä hänelle niin rakkaat, ja joka ilta rukoili hän Anna rouvan, hänen herransa ja miehensä ynnä hänen lastensa puolesta. Näistä oli neiti Kristina hänelle rakkain. Hän oli "ilmetty" äitinsä kuva, tuumi muori Inga; ja se hyvyys, joka loisti hänen silmistään ja ilmeni jokaisesta hänen sanastaan ja teostaan, kiinnitti vielä lujemmaksi sen rakkauden herrasväkeen, joka oli juurtunut lapsuusvuosina tai pikemmin peritty äidinmaidosta.

Märta lähti nyt Inga muorin tupaan. Ei tosin ollut niin helppoa keskellä yötä välttää eksymistä metsässä, jossa monet polut risteilivät keskenään; mutta hän osasi kuitenkin perille, eikä ollut vielä puoliyökään käsissä, kun hän koputti ovelle ja astui sisään.

"Inga muori", sanoi hän hiljaisella äänellä.

Mutta Inga muori oli valveilla. Kaarina oli äsken tullut kotiin, ja äiti mietiskeli yhä valveillaan, mitä lapsi oli hänelle sanonut.

Se on kyllä omituista, mutta totta, että lapsi, joka ilonsa ensi puuskassa kertoi kaiken eikä näyttänyt saavan sittenkään puhumisesta kyllikseen, ei sanonut sanaakaan, kun oli ehtinyt hieman tyyntyä. Paljon vaikutti siihen sekin seikka, että hän pelkäsi menettävänsä aarteensa ja jäävänsä ilman sitä iloa, että saisi sen itse viedä neidille.

Äiti oli kysynyt häneltä, missä hän oli ollut, ja tyttö oli vastannut, kuten lasten on tapana, kun niiden on pakko sanoa jotakin päästäkseen sanomasta kaikkea, "että hän oli ollut ulkona, linnan luona ja puistossa", ja hän oli venytellyt sanojaan, niin että äiti oli huomaavinaan niiden sisältävän paljon enemmän kuin ne suoraan sanoivat. Tällä hetkellä ei hän välittänyt kysellä enempää; olipahan siihen kyllin aikaa aamulla; mutta kuitenkin makasi hän mietiskellen näitä sanoja, kunnes ovi avautui ja vieras ääni mainitsi hänen nimensä.

Hän asetti heti kohta käynnin tyttärensä yhteyteen ja hätkähti niin, että kesti kotvan ennenkuin hän ehti tointua.

Kaarina makasi puolivalveillaan, kiitti Jumalaa hänen hyvyydestään ja uinaili niin suloisesti siitä ilosta, että voi poistaa neidin kyyneleet, että hän nukahdettuaan näki olevansa pelkän valon ympäröimänä. Mutta valo katosi ja tuli pimein yö, kun hän kuuli kamarineitsyen äänen.

"Onko tyttö tullut kotiin?" oli tämän toinen kysymys, ja kun äiti vastasi myöntävästi, alkoi hän kertoa koko tapausta sormuksesta, armollisen neidin surusta ja hänen omasta vaatimuksestaan, että tyttö antaisi hänelle sormuksen, jotta hän voisi viedä sen omistajalleen.

Tyttö ymmärsi, että kysymyksessä oli sama kuin rannallakin, että hänen nimittäin oli luovuttava sormuksesta, ja sydän jyskytti niin kovasti hänen rinnassaan, ettei hän ensi tuokiossa voinut paikaltaan liikahtaa. Mutta äkkiä pälkähti hänen päähänsä, että hänen oli koetettava päästä ulos tuvasta ja piiloutua johonkin syvälle metsään, kunnes aurinko nousi ja hän saattoi mennä linnaan.

Ja hän nousi istualleen vuoteessaan. Tuvassa oli pilkkosen pimeää, niin ettei kukaan voinut nähdä mitä hän puuhaili. Hänen onnistui sentähden aivan huomaamatta hiipiä penkin ja seinän viertä ovelle. Mutta kun hänen piti se avata, huomasi hän pelästyksekseen, että ovela kamarineitsyt oli sinne asettunut vahtiin, aivan kuin aavistaen, että lapsi aikoi hiipiä ulos.

Samassa huusi äiti hänen nimensä ja kamarineitsyt tarttui hänen käteensä, joka hapuili ovenripaa.

Kaarina päästi pelästyksen huudon, mutta kamarineitsyt sanoi riemuitsevalla äänellä:

"Enkös sitä jo arvannut… hän aikoi hiipiä pois sormuksen kera! Sinä paha lapsi, joka tahdot tuottaa äidillesi niin suuren surun!"

"Kaarina, Kaarina!" kuului äidin ääni. "Mitä on pistänyt päähäsi, mitä tahdotkaan, lapsi, armollisen neidin sormuksesta?"

Kaarina vaikeni. Suru, harmi ja epätoivo kuristivat hänen sydäntään niin, ettei hän voinut sanoa sanaakaan. Mutta niin hyvin hänen vaikenemisensa kuin sekin seikka, että hän oli aikonut hiipiä pois sormuksen kera, vahvisti äitiä siinä luulossa, että saatana oli hänet kietonut juonillaan.

"Tule tänne, lapsi", sanoi hän, ja kamarineitsyt veti perälle turhaan vastustelevan lapsukaisen.

"Anna minulle sormus!" kuului äidin ääni, joka vapisi surusta.

Käsky täytettiin. Kaarina ojensi hänelle sormuksen, mutta samalla oli hänen sydämensä pakahtumaisillaan. Epätoivoissaan — hurjassa ilkeydessään, sanoi kamarineitsyt — heittäytyi hän äidin sänkyyn ja nyyhkytti ja itki.

Mutta äiti antoi sormuksen Märtalle ja sanoi itku kurkussa:

"Kas tuossa, ota… ja anna se rakkaalle, hyvälle neidille ja pyydä häntä antamaan anteeksi, jos hän voi, lapsi paralleni. Tyttö saa kyllä rangaistuksensa, ja tahdon hänet itse, niin viheliäinen kuin olenkin, viedä armollisen neidin luo pyytämään anteeksi."

Se oli kuitenkin enemmän kuin mitä Märta halusi ja tahtoi, ja kuinka kiire hänellä olikin joutumaan pois saaliineen, niin koetti hän sentään muutamin sanoin torjua tämän päätöksen toteuttamisen.

"Nythän on sentään kaikki paha voitettu", sanoi hän, "lapsi ei suinkaan ole niin pahaa tarkottanut; en luule, että armollinen neiti on teille nyreissään… Ehtii hyvin sittenkin, kun hän tulee teidän luoksenne, minkä hän varmaankin tekee ennenkuin lähtee pois kartanosta herransa ja miehensä kera."

Näin sanottuaan lähti hän ja taivalsi voitonriemuissaan metsän ja puiston lävitse takaisin linnaan, miettien vielä kerran kauttaaltaan sen suunnitelman, jonka hän oli laatinut häijynilkisessä päässään, tarkastaen jokaisen silmukan mustassa kudelmassaan ja luoden katsauksen seurauksiin, jotka näyttivät hänelle kirkasta kultaa ja muita ihanuuksia.

Aamulla varhain seisoi hän neiti Kristinan edessä, jonka ensimäinen kysymys hälveni pois nähdessä Märtan kyyneliä ja surullista muotoa.

Sormusta ei hän ollut voinut löytää, mutta neiti voi uskoa, että hän oli etsinyt jokaisen kiven vierestä, kaikkein pienimmänkin, ympäri kallion juurta lehmusten alta, aivan kuin neiti oli sanonut. Neiti uskoi häntä, ja kuinka hän muuta voikaan, ja niin alkoi hän kyynelissään hääpäivänsä.

Kohta tilaisuuden saatuaan kertoi hän Kustaa herralle kaiken mitä oli tapahtunut, mutta viekas neitonen hymyili mielessään, samalla kuin hän puhui sokerinimeliä sanoja surustaan rakkaan emäntänsä tähden, joka moneen kertaan koetti lempein sanoin häntä lohduttaa.

Itse hääpäivän kuluessa oli hänellä kuitenkin suurten huoltenkin hetkiä. Sillä vähänväliä johtui hänen mieleensä, että Kaarina saattoi tulla ja hänen valppaudestaan huolimatta hiipiä morsiamen luo, ja silloin olisi kaikki ollut hukassa. Hän oli siinä määrin syventynyt salaiseen vartioimiseensa, ettei hän kerran kuullut, kun itse Anna rouva huusi häntä, ja sai nuhteet, kun vihdoinkin saapui.

Morsian taputti häntä silloin ystävällisesti olalle ja sanoi:

"Sinä olet väsynyt, Märta, sinä tarvitset kyllä levätä!"

"Ei", vastasi Märta, "sitä en tarvitse, mutta en voi saada sormusta ajatuksistani."

Ja neiti Kristina hymyili niin lempeästi hänelle ja sanoi, ettei hän unhottaisi mitä Märta oli tehnyt ja kestänyt hänen tähtensä.

Mutta Kaarinaa ei näkynyt eikä kuulunut, eivätkä vastanaineet joutaneet enää käymään Inga muorin luona, sillä he lähtivät kohta häiden jälkeen kartanosta. Lähdön edellisenä iltana tuli Märta itse tupaan tuoden terveiset emännältään ja kysellen, kuinka siellä voitiin. Sormusta ei Inga muorin tarvinnut enempää ajatella. Kaikki oli annettu anteeksi, ja olipa Märtalla mukanaan pieni lahjakin Kaarinalle todistukseksi, että neiti tahtoi unhottaa koko tämän asian. Kaarina itki yöllä katkeria kyyneliä, mutta uni tuli lopulta, ja unissaan oli hän näkevinään rakkaan neidin, joka lempein silmin viittasi häntä luoksensa, ja hän viittasi vastaan ja sanoi, että hän kyllä tulisi, sillä se nyt oli niin helppoa unissa.

Kustaa Hornin puoliso ei kuitenkaan palannut enää koskaan isänkotiinsa. Hän seurasi miestänsä sotaan, ja kun Puolan sota oli päättynyt, oli hän hänen mukanaan Suomessa, ja seurasi sen jälkeen mukana Saksaan, kun siellä sota alkoi, ja hänellä oli mukanaan uskottu Märtansa, joka kai olisi vähät välittänyt lähdöstä sotatielle, jollei hän olisi ollut kiintynyt erääseen Kustaa herran ratsumieheen, muutamaan liivinmaalaiseen, joka oli yhtä viekas ja saaliinhimoinen kuin hän itsekin, mutta muuten urhokas mies.

Silloin eräänä päivänä, se tapahtui meidän saavuttuamme Stettiniin, astui Märta emäntänsä eteen ja näytti niin säteilevän iloiselta.

"Voitteko ajatella sitä, rouva Kristina", sanoi hän, "olen nähnyt jotakin, niin, se tuntuu minusta aivan ihmeeltä!"

"Mitä sitten olet nähnyt?" sanoi rouva Kristina kohottaen katseensa käsityöstään, joka hänellä oli käsissään.

"Niin, sormuksen!" sanoi Märta.

"Sormuksen?" toisti rouva Kristina, joka nyt pian kahden vuoden kuluttua ja saatuaan sotamarskilta lohdutusta surussaan, ei ensi tuokiossa voinut ajatellakaan, että Märta puhui hänen kadotetusta sormuksestaan.

"Teidän oman sormuksenne, rouva Kristina!" uudisti silloin Märta, "teidän sormuksenne, joka hävisi teiltä häidenne edellisenä päivänä."

Nyt löi rouva Kristina kätensä yhteen ja hypähti pystyyn. Ensi hetkessä tuntui, kuin joku vainaja olisi noussut kuolleista. Hän oli tosin rauhottunut häviön jälkeen, mutta kadotettuun sormukseen liittyi niin monia luottamuksen ja toivon muistoja, jotka sen mukana ikäänkuin vietiin pois häneltä, että hänen nyt, kun hän yhtäkkiä kuuli, että se oli löydetty jälleen, oli vaikea yhtäkkiä tyyntyä ja päästä omaksi herrakseen.

Senjälkeen seurasi kysymys toisensa jälkeen, kenen huostassa sormus oli, kuinka Märta oli sen löytänyt ja kuinka tämä oli voinut saada sen, voiko se tosiaankin olla sama j.n.e. Suureen osaan tästä ei Märta tietysti voinut tai ei tahtonut antaa mitään vastausta.

Hän oli eräällä kauppiaalla katsellut muutamia tavaroita, joista epäilemättä suurin osa oli ryövättyjä sodan aikaan, ja hän oli ne saanut käsiinsä sotilailta. Märta oli puotien ikkunoita katsellessaan tullut pysähtyneeksi hänenkin ikkunansa eteen, ja hän oli ollut vähällä lysähtää istualleen, niin hämmästynyt hän oli, kun sormus oli sattunut hänen silmiinsä. Hän oli kysynyt kauppiaalta, mitä se maksoi, ja tämä ei tosin ollut niin mielellään puuttunut vastaamaan hänen kysymyksiinsä; mutta kun hän silloin oli sanonut palvelevansa sotamarskin perheessä, niin oli kauppias sanonut hinnan.

Se oli kuulumaton summa, mutta rouva Kristina tunsi kuumeista ikävää nähdä jälleen sormuksen, ja uskottu palvelijatar osasi hyvin sovitetuilla sanoilla lisätä tätä hänen ikäväänsä, niin että hän lähetti asiamiehen kauppiaan luo, laski hänelle rahat ja sai sormuksensa.

Sinä iltana oli hän kenties iloisempi kuin itse hääpäivänään, kun hän sai näyttää kadonneen sormuksen sotamarskille.

Tämäkin oli iloinen ja sanoi tyystin tarkasteltuaan sormusta, saadakseen vakuutuksen, ettei asiassa vain ollut mitään petosta:

"Sittenhän voin sanoa sinulle, Kristina, koska sormus on nyt jälleen löydetty, että vanhan tarun mukaan on sen onni, joka tämän sormuksen omistaa, sidottu siihen. Sentähden minä pyysin sinua niin tarkoin sitä säilyttämään, kun ensin annoin sinulle sen. En lainkaan tiennyt, että se oli niin kallisarvoinen kauppatavarana."

Kuinka sormus oli joutunut kauppiaan käsiin, pysyi toistaiseksi arvotuksena, sillä kun sotamarski lähetti hakemaan tätä, oli hän kadonnut.

16.

Rustaa Hornin Hairahdus.

Enemmän kuin vuosi oli kulunut saapumisemme jälkeen Saksaan. Taisteluja oli voitettu, kaupunkeja vallattu ja posket olivat kalvenneet monilta niistä, jotka rohkeina ja toivehikkaina olivat lähteneet taistelemaan ja kuolemaan totisen uskon puolesta. Ah, sellaista ei ollut lopulta; mutta niin kauan kuin autuas kuningas oli mukana, oli ikäänkuin raittiimman ilman hengähdykset olisivat liidelleet ruotsalaisten lippujemme ylitse! No hyvä, olimme saaneet Preussin valtaamme, olimme vallanneet Frankfurtin Oderin varrella ja Landsburgin, ja Magdeburg oli kukistettu, ja kuningas oli pakottanut lankonsa luovuttamaan Spandaun ja Küstrinin ja mennyt Werbeniin, päästäkseen lähemmäksi "vanhaa korpraalia", kuten hän nimitti Tillyä, jota vastaan hän nyt oli suutuksissaan enemmän kuin koskaan, samoin kuin kaikki koko sotajoukossa. Sillä hänen kuvaansa ei nyt nähty muuten kuin palavan Magdeburgin liekkien ja savun lävitse, ja ilkityöt onnettomassa kaupungissa, verivirrat, kuolevain ja pakenevain huudot, — kaikki tämä häilyi kuin mikäkin hornan huntu vanhan soturin nimen ympärillä.

Heinäkuussa tuli kuningas Werbeniin, jonka lammikkojen takana sotajoukolla oli ikäänkuin luonnollinen linnotus. Tätä vieläkin lujitettiin, ja kaupunki muureineen oli ikäänkuin luja lukko keskellä linnotusketjua. Kuningas sai hyvää aikaa varustautua. Vasta neljätoista päivää hänen saapumisensa jälkeen marssitti Tilly väkensä Werbeniä vastaan, ensin kuitenkin Burgslottissa saatuaan tervetuliaiset, jotka maistuivat kylläkin katkerilta; sillä kaksi ratsurykmenttiä, jotka olivat siellä, tulivat suurimmaksi osaksi hävitetyiksi. Siellä olin itsekin mukana ja ratsastin aivan kuninkaan jälestä, joka tapansa mukaan syöksyi keskelle tulisinta taistelua. Hetkiseksi kadotin silloin kuninkaan näkyvistäni, sillä minutkin saarsivat viholliset tykkänään. Samoin kävi kuninkaallekin, mutta Jumalan käsi lepäsi hänen päällänsä. Kun pääsin vapaaksi omista saartajistani, niin näin kuninkaan pelastetuksi ja Harald Staken parasta vauhtia ajavan vihollisparven pakosalle.

Tämä taistelu tapahtui keskellä yötä. Vihollinen menetti yhden everstin, useampia upseereja ja varmaankin 2,000 hevosta. Yksi rykmentti hakattiin kokonaan maahan.

"Meillä oli hieman kuuma yösija!" sanoi kuningas hymyillen minulle, kun aamulla astuin hänen eteensä. "Mutta me varustamme viholliselle paremman, kun se saapuu luoksemme Werbeniin!" lisäsi hän, ja minä nyökkäsin myöntävästi.

Mutta kuninkaan iloinen mieliala muuttui pian. Syynä siihen oli niukka rahansaalis, joka häntä muuten vaivasi alituiseen näihin aikoihin. Kuulin hänen valittavan Berlinissä, kun hän oli siellä toukokuun alkupäivinä ja pakotti lankonsa, vaaliruhtinaan, luovuttamaan mainitut kaksi linnotusta, — "emme ole vielä saaneet penniäkään Ruotsista… totta puhuen on laitamme sellainen, ettei meillä ole edes ainoata taalaria köyhille!" — Ja rahanpuutteen johdosta syntyi epäjärjestyksiä miehistön kesken, ja väkivaltaisuuksia tehtiin. Ratsumiehet elivät melkeinpä yksinomaan ryöstöstä.

Kuningas ei voinut tehdä mitään, hänen täytyi vasten tahtoaankin katsoa sormien lävitse. Mutta jalo, ihmisiä rakastava mieli kärsi kaksin verroin kaikesta siitä pahuudesta, josta kerrottiin. Ainoa, johon kuningas saattoi luottaa pulan auttamiseen nähden, oli valtiokansleri. Mutta häneltä ei kuulunut rahoja eikä kirjeitä. Kuningas joutui pois suunniltaan. Eräänä aamuna, kun tulin hänen luoksensa, oli Lauri Grubbe siellä ja piti äsken kirjotettua kirjettä kädessään. Kuningas oli sangen kiihtynyt ja sanoi painaen nyrkkiään pöytään:

"Jumala paratkoon, tämä kurjuus vie kapinaan, ja siitä seuraa meidän perikatomme itsestään. Sotajoukko ei ole kuuteentoista viikkoon saanut penniäkään ja on elänyt ainoastaan siitä sotamiehen leivästä, jonka olemme saaneet kiskotuksi kaupungeilta, ja nyt on tämäkin lopussa… Ei, lehtori Lauri, teidän on kirjotettava ankarasti, että tässä on tapahtuva muutos ensi tilassa…"

Ja sitten kulki hän muutamia kertoja edestakaisin, jollaikaa suuttumus nousi yhä korkeammalle.

"Jollei muutosta tapahdu, täytyy meidän lähteä palausmatkalle, ja sen voi käsittää kuka tahansa, mitä siitä on seuraava. Siitä ei koidu ainoastaan meidän ikuinen häpeämme, vaan myös isänmaalle suurinta vahinkoa!"

Mutta se olikin, sen voin varmasti sanoa, autuaan kuninkaan vaikein aika Saksassa, aina Magdeburgin kukistuksesta Leipzigin taisteluun saakka, ja hänen suuttumuksensa valtiokansleria kohtaan — sillä kirje, joka Grubben oli kirjotettava, oli menevä hänelle… kuninkaan ankarat sanat ovat siinä pilkulleen; olen sen sitten moneen kertaan lukenut valtiokanslerin luona täällä Tidössä — hänen suuttumuksensa valtiokansleria kohtaan on pidettävä sen hädän ilmauksena, missä hän oli.

Kuitenkaan eivät olleet kylliksi sotajoukon keskuudessa tapahtuneet epäjärjestykset ja yleinen tyytymättömyys, joita autuas kuningas voittamattoman levottomuuden hetkinä saattoi liiotellakin, oli vielä toinenkin asia, joka puolestaan lisäsi hänen vihastustaan ja kärsimättömyyttään.

Hän oli nimittäin käskenyt sotamarskia, herra Kustaa Hornia kiiruhtamaan Werbeniin sen sotajoukon kera, joka oli jäänyt jälelle Oderin varrelle hänen johtoonsa; mutta sotamarski ei tullut. Oli lähetetty toinen toistaan ankarampia käskykirjeitä, että hänen täytyi tulla kiireimmittäin, mutta hän ei tullut. Kun sen tähden nyt Grubbe oli mennyt ulos, kääntyi kuningas minuun, ja hänen silmänsä leimusivat, ja puna hehkui hänen poskillaan.

"Mitä sanot?" kysäsi hän lyhyesti ja kiihkeästi. "Kuuluuko mitään idästä päin?"

En voinut tyynnyttää häntä niin kiihkeästi odotetulla tiedolla, ja hän näki sen kasvoistani, jonka tähden hän tuli luokseni ja pani kätensä hartioilleni sanoen:

"Sinä sentään ymmärrät minut!"

"Sen tekevät kaikki, teidän majesteettinne!" uskalsin minä sanoa, mutta kuningas keskeytti minut, ja katse synkkeni heti jälleen ja säihkyi salamoita.

"Niinkö?" huudahti hän. "Eikö sotamarskin pitänyt lähettää tuhat vanhaa, hyvin harjotettua sotamiestä Alt-Brandenburgiin, ja mitä lähettää hän…? Niin, kaikki äsken pestattua väkeä ja muutamia satoja, jotka äsken ovat tulleet kotoa Ruotsista, kaikki harjaantumattomia miehiä… Ymmärtävätkö he minut…? Ei, sitä he eivät tee! Tilly on täällä minä hetkenä tahansa, meidän olisi oltava valmiit leikkimään uudestaan sama leikki kuin Burgslottin luona, mutta päivä menee päivän jälkeen enkä minä näe tomuhiukkastakaan siitä väestä, joka sotamarskin olisi tuotava minulle… Ei, niin totta kuin olen Ruotsin kuningas, täytyy tässä joku muutos tapahtua."

Hän istuutui kiihkoissaan pöydän ääreen ja alkoi kirjottaa. Se kävi niin nopeasti kuin salaman välähdys olisi valahtanut paperille, ja sisällys oli kai jotakin samaan lajiin. Heti kun muutamat rivit olivat kirjotetut, sulki kuningas kirjeen ja ojensi sen minulle.

"Kas tässä", sanoi hän, "nouse ratsaille ja ratsasta yötä ja päivää ja anna tämä hänelle!"

En tiedä koskaan nähneeni autuasta kuningasta sellaisena kuin tällä hetkellä. Mutta minulla ei ollut mitään muuta tehtävää kuin totella.

Se, mitä minun nyt on kerrottava, on sangen sotkuista, enkä minä oikein tiedä, mistä minun on alettava. Sillä tapaukset pyörivät ja tunkeilevat keskenään muistossani samoin kuin ne tekivät todellisuudessakin, ja kaiken yllä, mitä tapahtui, kaikkien ajatusteni yllä väikkyivät synkän pilven tavoin kuninkaan sanat siitä vaarasta, joka uhkasi häntä ja koko meidän maatamme, jos täytyi lähteä palausmatkalle sen johdosta, mitä niin valtiokanslerin ja sotamarskinkin taholta oli lyöty laimin.

Minä tein kuten kuningas käski. Ratsastin levähtämättä yötä ja päivää. Kaikilla postiasemilla, joita kuninkaan käskyn mukaan oli perustettu pitkin tietä, jotta viestit kulkisivat nopeasti pääjoukon ja sotamarskin välillä, kysyin tietoja, mutta kukaan ei tiennyt sanoa mitään. Minun epätoivoni kiihtyi, ja minä olin mielessäni sotamarskille kenties vihaisempi kuin kuningas itse.

Vihdoin eräänä iltana — minä olin silloin lähellä Pommerin rajaa — sain vihdoin kuulla, että sotajoukko oli koottu ja valmiina lähtemään. Minä vedin helpotuksen huokauksen, mutta kun kysyin miksi hän viivytteli, vastattiin minulle, että sotamarski ei ollut sotajoukossa saapuvilla. Tämä tuntui minusta arvotukselta. Hänen luultiin olevan Stettinissä, mutta kukaan ei tiennyt mitään varmaa. Minä tuumin hetken itsekseni, mihin minun oli matkani suunnattava, mutta päätin ratsastaa perille Stettiniin. En ollut kuitenkaan ratsastanut pitkältä, kun huomasin äärimäiseksi epätoivokseni, että hevoseni väsymyksestä tuskin pysyi jaloillaan. Oli aivan mahdoton saada toista hevosta. Minun täytyi pakostakin levähtää yöllä muutamia tunteja.

Lopulta poikkesin lähimpään talonpoikaistaloon, jossa kuitenkin töintuskin sain hieman purtavaa hevoselle ja itselleni. Talo oli muuten väkeä täynnä. Minun täytyi tyytyä istumaan penkillä siinä missä istuin ja lepäämään niinkuin voin nojaten päälläni lautaseinää vasten. Vähitellen nukkuivat tuvassa muut yksi toisensa jälkeen, ja minä itsekin olin päästämäisilläni silmäni vaipumaan umpeen, kun kuulin askeleita aivan läheltäni toiselta puolen seinää. Raotin hieman silmäluomiani, kuten on tapana tehdä, kun jokin häiritsee ollessa juuri nukkumaisillaan, ja silloin huomasin, että istuin nojaten pieneen työntöikkunaan lautaseinässä, ja raosta näkyi valkopukuinen hahmo.

Oli kirkas kuutamo, ja se valaisi viereisen huoneen, niin että saatoin vähällä vaivalla, ainoastaan kääntämällä päätäni, nähdä mitä siellä tapahtui. Valkea hahmo, jonka olin nähnyt, oli nuori nainen. Hän seisoi hajalla hapsin keskellä huonetta kuuntelevassa asennossa, mutta niin hätääntyneenä, etten tiennyt, kulkiko hän unissaan vai kuuliko hän todella jotakin viereisestä huoneesta.

Hänellä oli kauniit kasvot, jotka luulin nähneeni ennen, vaikken tällä haavaa voinut muistaa missä. Hänen kasvoillaan oli surullinen ilme, ja hänen silmissään näytti kiiluvan kyyneliä kuun hohteessa. Olin kuitenkin itse aivan liian paljon huolen ja levottomuuden vallassa kiintyäkseni enemmän kuin tarpeellista oli surulliseen tyttöön lähelläni. Käänsin jälleen päätäni nukkuakseni, hymyillen levottomuudelle, joka vainosi pikku ihmisiä ja joka oli niin sanomattoman vähäpätöinen sen levottomuuden rinnalla, joka kenties tällä hetkellä karkotti unen suuren kuninkaan silmistä. Mutta kuitenkin on siten, että olkoonpa suuri tai pieni, niin suru koskee sydämeen, ja Jumala valitsee voimien mukaan kuorman ihmisen kannettavaksi.

Mutta silloin liikkui jälleen tyttö eteenpäin. Hän juoksi joustavin askelin vastakkaiselle seinälle, jossa pari porrasta vei ovelle.

Ilmeisesti kuuli hän siellä sisällä jonkun tai joidenkuiden puhuvan. Hän seisoi kädet ristissä ja allapäin, syvimmässä surussa, ja kuitenkin näytti hän jännitetyllä tarkkaavaisuudella kuuntelevan keskustelua oven toisella puolen.

En voinut enää kääntää silmiäni pois hänestä, ja kuta enemmän häntä katsoin, sitä selvemmäksi minulle kävi, että olin nähnyt hänet ennen. Ja äkkiä, en voi sanoa, kuinka se kävi, juolahti mieleeni kuva Tidöstä, jossa yöllä näin neitsyt Märtan ja pikku tytön heidän keskustellessaan rannalla. Tämä täällä oli tyttö, joka oli löytänyt morsiamen sormuksen, mutta niin sydämettömällä tavalla menettänyt ilon viedä sen rakkaalle neidilleen, hän minulla oli täällä edessäni, vaikkakin hänestä neljässä vuodessa oli tullut täysikasvuinen neitsyt. Hän mahtoi nyt olla seitsemännellä- tai kahdeksannellatoista vuodellaan.

Heti tämän ajatuksen välähdettyä päässäni seurasi sitä sarja sukulaisajatuksia, kuinka torpantyttö oli voinut joutua niin kauaksi kotoaan, kuinka hän oli joutunut juuri tähän taloon ja mihin hän tästedes suuntaisi tiensä. Kenties, ajattelin, on petos vihdoin paljastettu, petollinen kamarineiti saanut ansaitun palkkansa ja syyttömästi epäilty päässyt hänen paikalleen. Ja minä hätkähdin, istuessani siinä penkillä, sillä jos todellakin oli siten, niin häneltähän saisin selon, missä sotamarski oleskeli. Hetken innossani ajattelin tämän olevan aivan lähellä, kenties Penkunin linnassa, joka sijaitsi aivan lähellä.

Tämä ajatus sai minut aivan hereille, ja minä ihastuin siitä niin, etten ajatellut kuinka mahdotonta oli, että kamarineiti oli täällä, jos hänen emäntänsä, rouva Kristina, oli linnassa. En myöskään ottanut huomioon, kuinka mahdotonta sotamarskin oli matkustaa emäntänsä kanssa, kun oli kysymys sellaisesta nopeudesta kuin kuningas oli käskenyt. No niin, paloin kärsimättömyydestä saada puhutella tyttöä ja päätin lähteä ulos koettaakseni päästä hänen kanssaan puheikkain.

Olin jo noussut puoliksi, kun taasen äkillinen liikahdus viereisessä huoneessa pani minut pysymään hiljaa ja katsomaan sinne sisälle.

Näin silloin torpantytön seisovan keskellä huonetta toinen käsi lujasti painettuna sydäntä vasten ja toinen suonenvedon tapaisesti ojennettuna ovea kohden, jota kohden hänen kasvonsa olivat odottavassa, puoleksi taisteluun vaativassa asennossa. Koko hänen olentonsa näytti puhuvan samalla kertaa kiihkeästä surusta, mutta lisäksi masentumattomasta rohkeudesta luottamuksella kaikkivaltiaaseen kohdata sitä hirveää vaaraa, joka uhkasi.

Silloin aukeni pieni ovi porrasten yläpäässä ja muuan suurikasvuinen mies astui alas huoneeseen. Tyttö antoi käsiensä vaipua kupeilleen, ja hänen silmänsä suuntautuivat ylpeinä tulijaan, joka lähestyi häntä nopein askelin ja tahtoi tarttua hänen käteensä.

"Tänne täytyy minun jättää sinut", sanoi hän, "on ratsastettava pitkä matka tänä yönä, ja minun on oltava rykmentissä aamulla… Mutta voit luottaa siihen mieheen, joka tulee tänne sinua noutamaan…"

"Luottaa!" huudahti tyttö. "Sinä herjaat Jumalaa, sillä sinä petät minut!"

Mies, jonka puku, lähemmin häntä nähtyäni, ilmaisi, että hän oli ruotsalainen rakuuna, samalla kuin hänen puheensa ilmaisi hänen olevan suomalaisen, peräytyi muutaman askeleen ja katsoi ihmeissään tyttöön, jonka jälkeen hän virkkoi:

"Etkö ole vapaasta tahdostasi seurannut minua, etkö itse pyytänyt minua tuomaan sinut tänne Penkuniin… enkä minä ole sinulta sanallakaan kysynyt päähänpistosi syytä. Millä tavoin muka petän sinut?"

"Ja kuitenkin petät minut… mutta usko minua, on olemassa yksi, joka näkee sinut eikä jätä sinulle rankaisematta."

Rakuuna huitaisi kärsimättömästi kättään kalpeaa tyttöä kohden, jonka silmät puhuivat huolesta, ja hän sanoi:

"Petoksesta voit puhua vasta kun sinut on petetty…"

Näin sanoen käänsi hän tytölle selkänsä ja aikoi poistua. Mutta tyttö tarttui hänen käteensä ja virkkoi pelosta ja levottomuudesta vapisevalla äänellä:

"Jos on kuten sanot, että voin luottaa sinuun, ja minun pitäisi voida sitä, koska palvelemme samaa herraa, niin satuloi hevoseni ja päästä minut ratsastamaan takaisin Stettiniin. Täytyyhän minun toki puhutella rouva Kristinaa vielä kerran, kun hän on vielä elossa."

Mutta rakuuna ei tahtonut kuulla. Hän tempasi miltei tuimasti kätensä irti ja meni lujin askelin pois huoneesta. Onneton riensi jälkeen, tarttui molemmin käsin oveen temmatakseen sen auki, mutta se ei hievahtanutkaan. Mieltäni vihlaisi nähdessäni sitä epätoivoa, jolla hän huomasi olevansa suljettu huoneeseen. Hän hypähti ylös, ojensi epätoivoisena kätensä korkeutta kohden ja vaipui sen jälkeen alas lattiaan, paeten hädissään sen ainoan luo, joka täällä voi auttaa, kun kaikki ihmisapu petti.

Olin kuitenkin kaikesta, mitä olin kuullut ja nähnyt saanut vahvistuksen otaksumiselleni, että edessäni oli lapsi Tidöstä ja ettei rakuuna ollut kukaan muu kuin neitsyt Märtan mies. Sentähden lujittui yhä enemmän päätökseni päästä tytön kanssa puheikkain, maksoi mitä maksoi. Voin siten en ainoastaan saada selon sotamarskista, vaan myöskin mahdollisesti tulla välikappaleeksi lapsi parkaa kohtaan tehdyn petoksen saattamiseksi päivän valoon ja kenties paljastaa petturin.

Kuitenkin puhe rouva Kristinasta lisäsi levottomuutta povessani. Korvistani kuulosti, kuin hän olisi häilynyt elämän ja kuoleman vaiheilla, ja tiesin hyvin, miltä jalosta sotamarskista tuntuisi, jos jotakin sellaista olisi kysymyksessä.

No hyvä, nousin hiljaa penkiltä pystyyn — oli tarpeetonta täällä herättää suurempaa huomiota ja kerätä todistajia — työnsin hiljaa ikkunanluukun kiinni, menin hiljaa ovelle ja astuin ulos tuvasta. Onneksi paistoi kuu tuvan toiselta puolen, niin että siellä, missä seisoin, oli tumma varjo. Oli melkein mahdoton nähdä minua, kun kukaan ei epäillyt, että täällä keskellä yötä olisi urkkijoita, ja kuulla oli minua yhtä mahdoton, niin hiljaa kiltti ovi kääntyi saranoillaan. Kuitenkaan ei tämä varovaisuus olisi minulle ollut tarpeellista.

Kaksi varjoa loittoni tuvasta. Toisen heistä tunsin suomalaiseksi rakuunaksi. Toinen oli lyhyenläntä, lihavahko mies. Ensimäinen oli kiintynyt innokkaaseen keskusteluun, josta en kuitenkaan voinut kuulla muuta kuin pari katkonaista lausetta.

"On tärkeää, ettei hän tule liian pian", virkkoi rakuuna, ja toinen vastasi:

"Hyvä, hyvä, kyllä viipyy… kukaan ei häntä laahaa mukanaan."

Rakuuna virkkoi jotakin, jota en voinut kuulla, mutta ajatuksen voin ymmärtää siitä, mitä toinen vastasi:

"Kelpo ratsumestari ei kyllä häntä päästä, kun hän vain on saanut hänet valtaansa!"

He katosivat puiden varjoihin ulkohuoneiden luona. Rakuuna aikoi luonnollisesti kiiruhtaa ratsastustaan ehtiäkseen rykmenttiinsä, ja toisella oli ennen eroa yhtä ja toista puhuttavaa hänen kanssansa. Oli tosin minun puoleltani hieman varomatonta, kun en ollut varmasti selvillä tästä viimeksi mainitusta seikasta, mutta toiselta puolen oli minusta aivan samantekevää, vaikka hän tulisikin ja yllättäisi minut. Sillä minä olin täysin selvillä siitä, mitä minun oli tehtävä.

Kulin nopeasti talon päätypuolelle, jossa täytyi olla oven, minkä kautta molemmat miehet olivat tulleet. Se löytyikin sieltä, ja aivan lukitsematonna, joko sitten olivat miehet pelänneet liian suurella varovaisuudella herättävänsä epäluuloja tai eivät lainkaan tunteneet pelkoa, joka ei tavallisissa olosuhteissa olisi ollutkaan tarpeellista.

Sisällä oli verrattain pimeää, sillä pieni ikkuna oli pihan puolella. Näin kuitenkin esineet siksi hyvin, että löysin viivyttelemättä oven siihen huoneeseen, jossa tyttö parka oli. Mutta tämä ovi oli pantu säppiin ulkoa päin. Tyttö oli siis todellakin vankina, ja ikkuna, josta kuu loisti hänen huoneeseensa, oli kovin korkealla, niin että hänen oli mahdoton pelastua senkään kautta.

Kun astuin huoneeseen hänen luoksensa, oli hän vielä polvillaan vaipuneena rukoukseen. Minä astuin esiin ja panin hiljaa käteni hänen päänsä päälle ja sanoin, jotta hän kerta kaikkiaan tietäisi minun tulleen hänen ystävänään eikä vihollisenaan:

"Jumala siunatkoon sinua, lapsi!"

Hän hypähti pystyyn, höyhenkeveänä ja notkeana, mutta suurissa silmissä ei ollut mitään pelästyksen ilmettä, vaan ne kuvastivat tyyneyttä ja lujuutta, joka minua samalla sekä kummastutti että ilahdutti. Kuitenkin olen usein havainnut, mikä sielua tyynnyttävä ja vahvistava voima lämmin rukous on, sanat voivat muuten olla kuinka yksinkertaisia tahansa. Ja köyhä tyttö näkyi hyvin tuntevan sen taidon.

Aluksi piti hän minua rakuunan ystävänä, johon hänen olisi pitänyt luottaa, mutta ei tarvittu monta sanaa, ennenkuin hän ilokseen huomasi, että olin joku toinen, johon hän todellakin saattoi luottaa. Muistutin häntä illasta, jolloin hän oli löytänyt kallisarvoisen sormuksen ja sanoin hänelle saaneeni sittemmin tietää, ettei sormus joutunut omistajalleen.

"Ja nyt on sormus täällä", sanoi hän, ja hänen silmänsä säteilivät harmista, "täällä tällä miehellä…"

"Rakuunalla?" kysyin minä kummastuneena. Sillä en olisi suonut sellaisen häpeätahran liittyvän kuninkaani soturiin.

"Ei, vaan toisella", vastasi hän. "Mutta he ovat molemmat samassa vyyhdessä, ja se, joka pitelee kaikkea käsissään, ei ole kukaan muu kuin Märta, hän, kamarineitsyt, joka yhä vielä on rouva Kristinan palveluksessa… Ah, armollinen rouva parka, kyllä hän olisi ansainnut olla toisenlaistenkin käsien vaalittavana, sillä Märtan sydämen on kullanhimo kivettänyt!"

"Kuka sitten on tuo toinen?" kysyin minä, keskeyttäen hänet, sillä rouva Kristinan ajatteleminen saattoi viedä hänet liian kauas asiasta.

"Toinen on roisto", vastasi hän. "Hän on olevinaan kauppamies, mutta hän kaupittelee ainoastaan varastettua tavaraa."

"Ja sormus…"

"Sormus on hänen käsissään!"

"Ja kuitenkin sen otti Märta sinulta…"

"Niin", keskeytti hän minut. "Hän sen otti minulta, mutta hän ei vienyt sitä perille ennenkuin saattoi tehdä sen täysin varmana siitä, ettei joudu ilmi."

Sitten kertoi hän, mitä olen jo kertonut vehkeistä Stettinissä, jolloin rouva Kristinan täytyi melkoisella rahasummalla lunastaa kallisarvoinen sormus. Mutta hän kertoi jotakin enemmänkin, joka saattoi minut suuressa määrin levottomaksi.

"Rouva Kristinan onni riippuu sormuksesta", sanoi hän, "ja sen saatuaan onkin hänellä ollut alituinen onni. Vanhin lapsi, pikku Agneta neiti, sairasti henkihieverissä, kun sormus joutui oikealle tolalle, mutta taudin selkä taittui samana päivänä, ja siitä pitäen on hän ollut terve. Nyt sairastaa toinen lapsi, pikku Kustaa, kuolemaisillaan, ja hän sairastui, kun sormus joutui uudestaan hukkaan."

Nyt ei ollut aikaa selittelyihin ja taikauskon poistamiseen tyttö paran päästä. Se nyt istuu rahvaan mielessä yhtä lujasti kuin jo lahonneen puun juuret lujassa maassa. Mutta minuunkin, joka kuitenkin olen oleskellut tässä suhteessa kaiken taikauskon yläpuolella olevan kuninkaan läheisyydessä, teki syvän vaikutuksen sormuksen asettaminen yhteen rouva Kristinan kodissa sattuneiden onnettomuuksien kanssa. Kuitenkin pisti heti päähäni, että tämänkin alla piili jokin paljo pahempi juoni, ja minä sainkin sille vahvistuksen.

"Onko rouva Kristinakin samaa mieltä asiasta?" kysyin minä.

"Kyllä", vastasi hän, "Siitä on Märta kyllä pitänyt huolen, ja rakas rouva parka sairastui ruttoon samana päivänä, jona sormus toisen kerran katosi, keskusteltuaan juuri pitemmän aikaa Märtan kanssa."

Asia oli siis aivan selvä. Märta oli varastanut sormuksen, ja korottaakseen sen uuden ostohinnan niin kalliiksi kuin mahdollista oli hän räikein värein elvyttänyt vanhan sormukseen liittyvän tarun. Pojan hengen pelastamiseen ei tietysti mikään hinta ollut liian suuri. Ja nyt sormus annettaisiin kyllä takaisin, kun hätä oli suurimmallaan ja käsi avoin maksamaan minkä summan hyvänsä. Kuului asiaan, että sormus nyt osuisi oikeihin käsiin toisella tavoin kuin edellisellä kerralla. Sitä vaati varovaisuus.

"Mutta, rakas lapsi", sanoin niinä, "kuinka olet sitten tullut tänne ja mistä tiedät, että sormus on miehellä?"

"Kysytte jotakin, jossa on pitkältä kertomista", vastasi tyttö. "Aina siitä lähtien, kun tulin Saksaan, ja siitä, kun tulin rouva Kristinan luo… sillä minut on otettu hänen palvelijainsa joukkoon, ja Märta on ollut itse ystävällisyys minua kohtaan, vaikken minä ole koskaan saanut puhutella rouva Kristinaa… Se on ollut sula arvotus minulle, kunnes se tänä yönä on minulle hieman selvennyt… Niin, minä olen pitänyt silmäni auki, sillä minulla ei ole siitä pitäen, kun Märta äitini tuvassa pakotti minut antamaan sormuksen, ollut pahaakaan rauhaa, ennenkuin saisin puhutella armollista rouvaa itseään; olen pitänyt silmäni ja korvani auki ja saanut tietää, kuinka kummallisesti sormus joutui ensi kerralla oikeihin käsiin. Kun kysyin Märtalta siitä, kävi hän vaaleaksi ja punaiseksi, mutta sitten kertoi hän pitkän sadun, kuinka hänet itsensä petettiin, sillä sormus oli varastettu häneltä silloin yöllä Tidön linnassa, sanoi hän… Nyt, kun sormus joutui pois toisen kerran, kertoi hän siitä minulle ja itki niin katkeria kyyneliä, että minun olisi käynyt häntä sääliksi, jollei minulla olisi ollut asiasta omat ajatukseni…"

"Mutta, rakas lapsi", kysyin häneltä, "miksi et mennyt rouva Kristinan puheille?"

"Itse asiassa sentähden, että hyvää tarkottava ja kelpo Märta piti minua vangittuna itseni siitä tietämättä. Kaikki tiet rouva Kristinan luo olivat suletut, ja palvelijoilla yleensä oli minusta omituinen käsitys, että minä olin jonkunlainen eksynyt lammas, jota Märta rouva Kristinan luvalla koetti johtaa oikealle tielle. Kuulin sen heidän puolinaisista viittauksistaan, ja näin sen heidän olkapäiden kohotuksistaan ja karsaista katseistaan, joka kerta milloin näyttäysin. Kun koetin lähestyä armollista rouvaa, sulettiin kaikki ovet, joiden luo tulin, ja sanottiin pelästyneellä äänellä ja ilmeellä, että sotamarski itse oli kieltänyt minut astumasta hänen vaimonsa näkösälle."

"Lapsi parka!" sanoin hänelle. "Et ole silloin astellut kukitettuja polkuja sotamarskin talossa."

"Kukitettuja, en", vastasi hän. "Mutta koskaan en ole kadottanut toivoa, että Jumala saattaisi totuuden päivänvaloon."

"Sen hän tekeekin", arvelin minä, ja hän punastui aivan kuin ilosta sen varmuuden tähden, jonka minun sanani hänen mielessään vaikuttivat. Hän teki päällänsäkin vakuuttavan eleen, ikäänkuin olisi ajatuksissaan toistanut sanani. Sen jälkeen jatkoi hän:

"En sentähden jättänyt, kun Märta oli minulle kertonut varkaudesta, häntä sen jälkeen hetkeksikään näkyvistäni. Kuului nimittäin asiaan, että minun oli mentävä hänen mukanaan, mihin hän menikin, paitsi rouva Kristinan luo. Kuten sanottu, seurasin häntä nyt kaikkialle, kunnes hän eräänä iltana, jolloin hänellä oli kiireempi kuin tavallisesti, epäsi senkin. Tämä herätti epäluulojani vielä suuremmassa määrin, ja minä päätin seurata häntä salaa. Luultavasti ei hän ehtinyt antaa määräyksiä toisille palvelijoille, sillä kun minä lähdin talosta, en kohdannut mitään esteitä, vaan onnistuin täyttämään aikeeni seurata hänen kinterillään. Kaukana kaupungin ulkolaidalla pysähtyi hän erään talon eteen, jossa hänet päästettiin sisälle. Kaikki oli omiaan vahvistamaan epäluulojani, ja minä tahdoin kaikesta välittämättä kerrankin saada oikein selvän hänen juonistaan. Minä onnistuinkin kiipeämään portin ylitse ja hiipimään sisälle taloon. Täällä kuuntelin jokaisella ovella, kunnes lopulta kuulin hänen äänensä ja että hän puhui sormuksesta. Nyt unhotin minä kaiken ja tempasin ovea jos mahdollista saadakseni sormuksen ja paljastaakseni petturin."

Hän pysähtyi ja kuunteli. Mutta mitään ei kuulunut ulommasta huoneesta. Kauppamies näytti olevan aivan liian varma saalistaan ja käytti sentähden epäilemättä yön hiljaisuutta hyväkseen harjottaakseen tuotteliasta liikettään toisella taholla.

"Mutta sen sijaan paiskattiin ovi auki", jatkoi kertojatar, "ja minä seisoin Märtan edessä silmä silmää vasten. En voi elinpäivinäni unhottaa hänen muotoaan minut nähdessään. Katseltuaan minua hetken aikaa sanoi hän nyt olevansa sormuksen jälillä ja että puuttui vain henkilöä, joka tahtoisi uhrata jotakin rouva Kristinan tähden. Tätä henkilöä ei kai ollut vaikea löytää, tuumin minä, ja tarjouduin uskaltamaan mitä tahansa, jotta sormus löytyisi jälleen. Tämä ilmeisesti ilahdutti Märtaa, ja hän puhui niin kauniisti, että puolittain aloin katua epäluulojani häntä kohtaan. Hän kuvaili minulle myös niitä vaaroja, joita tulisin kohtaamaan ja varotti minua puolittain puuttumasta asiaan, vaikkakin, sanoi hän, olin ainoa, joka tässä asiassa voi jotakin toimittaa. Sillä muuan pommerilainen herrasmies oli nähnyt minut ja tahtoi antaa minulle sormuksen, jos lahjottaisin hänelle rakkauteni. Hän oli jo kauan tiennyt tämän, mutta minun parastani valvoen ei hän ollut tahtonut minulle sitä sanoa, jota paitsi hän oli toivonut, että pommerilainen linnanherra, joka tietysti oli ostanut sormuksen varkaalta, taipuisi neuvottelemaan muillakin ehdoin. Nytkään ei hän olisi maininnut asiasta minulle, jollen olisi saapunut paikalle."

Minä pudistin päätäni tälle täysin perehtyneelle ja taitavalle viekkaudelle, alkaen yhä enemmän aavistaa kuinka asianlaita oli. Märta ei luonnollisesti tahtonut millään ehdolla päästää rikoksensa paljastajaa emäntänsä silmien eteen, mutta toiselta puolen ei hän tahtonut eikä uskaltanut päästää häntä omankaan katsantonsa alta, ennenkuin nyt tarjoutui suotuisa tilaisuus, vaikkakin hänen sydämensä kovuus valitussa keinossa näyttäytyi kaikessa alastomuudessaan.

"Mielelläni tahdoin uskaltaa kaikkeen rouva Kristinan tähden", jatkoi tyttö, "mutta pyysin kuitenkin hieman ajatusaikaa, jonka sainkin. Jokin sisälläni sanoi, että kaiken tämän alla piili uusia juonia; mutta olin lujasti päättänyt uhrata vaikka henkeni jalon rouvan ja totuuden puolesta, ajattelin myös, että se korkea herra, joka oli saanut sormuksen haltuunsa, taipuisi kuultuaan todellisen kertomukseni ja samaan hintaan, jonka hän oli maksanut sormuksesta, palauttamaan sen oikealle omistajalleen. Nyt…"

Hän pysähtyi jälleen ja kuunteli, mutta minä kehotin häntä kiiruhtamaan.

"Linnanherra… mitä sanoi hän?" kysyin minä.

"Olen matkalla hänen luoksensa", jatkoi hän, "mutta häntä ei ole olemassakaan. Ah, ette voi ajatellakaan miten syvään kurjuuteen minut tahdotaan syöstä… Sormus on kauppamiehen huostassa…"

"Ja sinä itse, tyttö… mitä sinulle aiotaan tehdä?"

"Minut on myyty eräälle keisarilliselle everstille!" änkytti hän, veripunaisena häpeästä ja tuskin voiden pidättää pursuvia kyyneliään.

Nyt vasta käsitin täydellisesti koko pirullisen suunnitelman. On mahdoton selittää, mitä hirveää elämää keisarilliset viettivät. He elivät himoissaan kuin metsän elukat, heillä ei ollut ihmisyyden tuntoa eikä käsitystä ihmisarvosta. Täytettyään taskunsa ryöstösaaliilla ja tahrattuaan kätensä murhissa heittäytyivät he irstailuihin, joista ei voi kertoa. Ja keisarillinen eversti jättäisi tyttö paran sotilaille leirissä. Sellainen oli kohtalo, joka häntä odotti. Hengissä ei hän sieltä palaisi.

Tällä tavoin olisivat rikolliset ainaiseksi päässeet vaarallisesta todistajasta, ja melkeinpä tapausten kulku oli vienyt tähän itsestään, heidän tekemättä muuta kuin että olivat ne panneet liikkeeseen, ja tämänkin viattomimmalla tavalla maailmassa, sillä olihan hän itse, kuten rakuuna sanoi, vapaasta tahdostaan halunnut tulla viedyksi aatelismiehen luo. Kun ihminen on kerran tullut rikosten tielle, saavuttaa hän ihmeteltävällä tavalla taitavuuden nukuttaa omantuntonsa, ja usein on pimeys hänen sisällään sitä mustempi, mitä nöyremmin ja hurskaammin hän onnistuu esiintymään ulkonaisesti. Ulkokullattu on paholaisen vaarallisin lähettiläs täällä maan päällä.

"Mutta mistä tiedät tämän kaiken?" kysyin minä voitettuani ensi hämmästykseni.

"Kuulin heidän puhuvan tuolla sisällä", sanoi hän viitaten huoneeseen, jonka ovella hän oli seissut kuuntelevassa asennossa. "He puhuivat saksaa", jatkoi hän, "he luulivat, etten sitä ymmärtäisi, mutta minä olen kaksi vuotta palvellut Tukholmassa saksalaisella kauppiaalla ja sillaikaa oppinut sen verran, että voin hyvin selvitä, sillä koko mieleni paloi tänne siitä pitäen kuin rouva Kristina lähti Tidöstä."

Hän kertoi minulle juurtajaksain, mihin kertomuksessani olen ainoastaan viitannut, että hän oli tehnyt päämääräkseen päästä Saksaan rouva Kristinan luo, ja hänen luja tahtonsa voitti kaikki esteet, kunnes hän vihdoin noin kuukautta ennen kuin minä hänet tapasin saksalaisen kauppiaan mukana oli tosiaankin saapunut Stettiniin ja siellä heti mennyt sotamarskin taloon, jossa hänet jo mainituista syistä otti Märta hoiviinsa ja vartioitavakseen, sillä tämä oli tosiaankin tullut korkean emäntänsä oikeaksi kädeksi.

"Silloin kiitän Jumalaa, joka toi minut tiellesi", sanoin minä. "Nyt teemme Jumalan avulla kaikki juonet tyhjiksi!"

"Mutta sormus!" huudahti hän.

Sormuksen, tuumin minä, ottaisin väkisin, ja kurjalla konnalle osaisin kyllä toimittaa hyvin ansaitun rangaistuksen. Mutta hän kiinnitti huomiotani johonkin, jota en ollut ajatellut. Hän oli rohkea tyttö, juuri sellainen, joita maassamme on syntynyt moniakin. Hän oli lämmin innostuksessaan siihen asiaan, jonka oli ottanut päämääräkseen, ja kuitenkin kylmäverinen, ettei hän suurimmassakaan vaarassa hätiköinyt.

Sovimme pian siitä, että tässä aluksi oli käytettävä viekkautta viekkautta vastaan, jos tahdoimme saada sormuksen takaisin ja voittaa aikaa, joka oli kahdessakin merkityksessä tarpeellista, osaksi minun asiani tähden sotamarskille, joka oli Stettinissä, osaksi rouva Kristinan tähden, joka makasi kuolemaisillaan. Minulla ei ollut paljo lisättävää tai muutettavaa hänen ehdotuksessaan. Se koski ainoastaan sormuksen saamista takaisin. Muu sai jäädä minun asiakseni.

Kuu oli vaipunut mailleen meidän keskustelumme aikana, niin että huoneessa oli aivan pimeä. Me otaksuimme, että kauppamies saapuisi päivän koitteessa, ja sen hän tekikin. Minä olin kyyristynyt huoneen pimeimpään nurkkaan, jottei hän aavistanut läsnäoloani, vaikkakin hän katseli epäluuloisesti ympärilleen heti saavuttuaan ja kysyi oliko ketään käynyt huoneessa. Tyttö mainitsi silloin, että isännän vaimo oli käynyt noutamassa joitakin vaatteita, ja tämä tyynnytti häntä, sillä tällä tavoin sai yksinkertaisen selityksensä se seikka, että ovi ei enää ollut ulkoapäin säpissä.

Mies alkoi puhutella sangen lempeästi ja ystävällisesti tyttöä ja kiitteli häntä, kuultuaan, ettei hän ollut ollenkaan peloissaan. Sillä eihän hänellä ollut mitään pelättävää, ei kerrassaan mitään, tuumi mies.

"Ei mitään", vastasi tyttö, "ainoastaan aika kuluu liian hitaasti."

"Ho, ho", nauroi kauppamies, "joudumme kyllin ajoissa, kyllin ajoissa… armollinen herra tulee varmaan hyvin iloiseksi."

"Mutta saanhan minä vain sormuksen?" keskeytti tyttö. "Olemmehan siitä yksimieliset?"

"Tietysti", riensi kauppamies vakuuttamaan, "tietysti, sormus tulee omaksenne, tai oikeammin se on teidän, niin se on."

"Niin", vastasi tyttö, ja hänen äänensä vapisi, "sen täytyy olla minun, muuten… muuten en koskaan astu jalallanikaan linnaan."

"Herra varjelkoon, kuinka se kuuluu vakavalta", nauraa hykersi kauppamies, mutta ennenkuin hän oli ehtinyt sanoa enempää, riensi tyttö ulompaan huoneeseen, johon hän seurasi jälestä.

Siellä seisoi tyttö, kun minä tulin ovelle voidakseni nähdä mitä tapahtui, siellä seisoi hän paljas veitsi kädessään ja sanoi niin varmalla äänellä, ettei se jättänyt tilaa epäilyksille, että hän tappaisi itsensä, jos huomaisi tulleensa petetyksi. Kauppamies koetti hyvin sanoin häntä tyynnyttää, ja hän oli niistä mielistyvinään, mutta lisäsi että hän tahtoi kantaa sormuksen sormessaan todistukseksi siitä, ettei häntä aiottu pettää. Eihän se kuitenkaan paljoa merkinnyt, saiko hän sen muutamia tunteja ennemmin tai myöhemmin. Kauppamies tinki vastaan, mutta lopulta taipui hän ja hieman epäröityään otti esiin sormuksen, jonka hän pani hänen käteensä.

"Mutta nyt lähdemmekin heti taipaleelle!" sanoi hän sen jälkeen ja tarttui tytön käteen viedäkseen hänet ulos.

Minä olin rientämäisilläni esiin, mutta huomasin, kuinka tyttö pimeänhämärässä tutki sormusta.

"Epäiletkö vielä petosta?" kysyi kauppamies, ja tyttö vastasi:

"Kyllä, niin teen, mutta sormus on oikea!" ja sitten lankesi hän polvilleen suudellen sitä.

"Pian, pian!" kehotti kauppamies.

Mutta nyt astuin minä esiin ja tartuin häntä kaulukseen. Kauppamies huusi, että hänet oli petetty, väki heräsi kaikkialla ja saapui paikalle. Minä tyynnytin heidät sillä selityksellä, että kuninkaan nimessä vangitsin petturin ja varkaan, ja hieman rimpuiltuaan istui hän sidottuna hevosen selässä, jonka jälkeen me kaikki kolme ripeällä ravilla lähdimme talosta Penkunin linnan läheltä, minä taluttaen vangin hevosta suitsista.

Ratsastimme Stettiniin jo aamupäivällä. Jätin vangin vartioille portilla, jonka jälkeen minä ja sormuksen omistamisesta iloinen suojattini jatkoimme taivaltamme suoraa päätä sotamarskin asuntoon.

Täällä seisoi muutamia hevosia satuloituina talon edustalla. Muutaman niistä tunsin samaksi, jolla sotamarskin oli tapana ratsastaa. Osasto suomalaisia ratsumiehiä oli aivan sisäänkäytävällä. Oli ilmeistä, että sotamarskia odotettiin joka hetki, samoin että sen täytyi olla mitä tärkeimmän syyn, joka viivytti häntä siellä sisällä.

Me laskeuduimme ratsailta ja minä menin sisään käytävään suojattini seuraamana. Ovessa kohtasin erään palvelijan, jonka pyysin opastamaan minut sotamarskin luo. Hän teki vastaväitteitä, mutta minä sanoin hänelle, että toin kirjeitä kuninkaalta, ja silloin riensi hän neuvomaan minulle tietä, portaita ylöspäin, kasvoillaan kuitenkin surun ilme, joka koski sydämeen.

Päästyämme portaiden yläpäähän kohtasimme parisen muita palvelijoita. Toinen heistä kävi suoraapäätä seuraajattareni kimppuun ja koetti sulkea hänen tiensä. Minä tartuin silloin hänen käteensä, mutta se ei auttanut. Palvelija sanoi: ei, tyttö ei saanut tulla sotamarskin ja rouva Kristinan silmien eteen, juuri nyt, ei millään ehdolla. Minä välitin vähät siitä, mitä hän sanoi, työnsin hänet vain syrjään, tempasin oven auki ja astuin sisään, yhä pidellen levottomuudesta ja pelosta vapisevaa tyttöä kädestä.

Mutta tuskin olimme astuneet sisään, ennenkuin Märta tuli meitä vastaan, niin, olisi parempi sanoa, hyökkäsi meitä vastaan, sillä hän oli aivan kuin hurjistunut naarastiikeri. Hänen silmänsä syöksivät tulta, ja hänen kasvonsa olivat niin kalpeat ja jäykät kuin niiden hakattujen kuvienkin uunin reunustalla, joiden läheisyydessä seisoimme.

"Sinä täällä!" huudahti hän. "Mikä on aikeesi… sinä saastutat ilman kuolevan läheisyydessä… sinä ilkeä tyttö, eikö sinulla sitten ole sydäntä rinnassasi."

Suunnilleen näin kuuluivat hänen sanansa, ja hän oli niin poissa suunniltaan, että hän ilmeisesti oli valmis mihin tahansa estääkseen syytöksen ja tuomion astumasta kynnyksen ylitse emäntänsä huoneeseen.

Mutta minulla ei ollut halua tarpeettomasti hukata aikaa. Työnsin hänet syrjään, tartuin lukkoon ja menin huoneeseen, jossa rouva Kristina makasi kuolinvuoteellaan ja sotamarski seisoi vuoteen vieressä. Ah, se oli surun päivä siinä talossa, ja minä näin kuinka kyynel toisensa jälkeen vieri sotamarskin poskia pitkin. Hän katsoi ylös, kun me astuimme sisään ja kiinnitti surullisen katseensa minuun. Sieluani viilsi, kun minun täytyi tunkeutua tuomaan kuninkaan vihansanaa jalon miehen kotiin ja singahduttaa se salaman välähdyksenä taivaalta hiljaisuuteen kuolevan puolison kuolinvuoteen ympärillä. Kaikki kysymykset, joita hänen huulensa näyttivät tahtovan lausua, mykistyivät, kun hän sai minut nähdä lähempää. Hän tunsi minut liiankin hyvin tietääkseen, mille asialle tulin ja ojensi kätensä ottaakseen vastaan kuninkaan kirjeen, jonka minä hänelle jätinkin.

"Kuninkaalta?" kuiskasi sairas, ja Kustaa herra nyökkäsi hymyillen, samalla kääntyen pois avatakseen kuninkaan kirjeen.

Minä seisoin yhä oven suussa, ja suojatti parkani aivan suli kyyneliin. Kuitenkin onnistui hän hieman malttamaan mieltänsä, kun ovi avautui ja Märta pisti päänsä sisälle. Muuan palvelija näyttäytyi aivan hänen takanaan. Luonnollisesti oli tarkotus vetää tyttö ulos, toivossa, ettei täällä tehtäisi mitään vastarintaa. Mutta minä vedin itkevän keskemmälle lattiaa niin että rouva Kristina voi hänet nähdä, ja nostin hänen kättään, niin että hän näkisi sormuksen.

"Kaikkivaltias Jumala!… Sormus!" huudahti Märta aivan takanani, ja niin sotamarski kuin rouva Kristinakin suuntasivat katseensa tytön käteen.

Sotamarski hypähti luo ja vetäisi sormuksen hänen sormestaan ja kysäsi helposti käsitettävällä innolla, kuinka hän oli saanut sen. Tyttö paran oli kuitenkin niin vallannut ilo sen johdosta, että hän vihdoinkin oli onnistunut tuomaan tämän sormuksen perille, ja toiselta puolen suru nähdessään rakkaan rouva Kristinan kalpeat, riutuneet kasvot, ettei hän voinut saada sanaakaan suustaan. Mutta minä puhuin hänen sijastaan, jotta niin Kustaa herra kuin rouva Kristinakin tiesivät koko jutun, ja kuolemankalpeilla kasvoillaan hymy, jota voi kuvailla, ojensi rouva Kristina kätensä uskolliselle, mutta syyttömästi epäillylle tytölle, joka hänelle oli kerran ollut niin rakas. Tyttö ei saanut sitten poistua hänen luotaan niinä hetkinä, jotka rouva Kristinalla olivat vielä jälellä tässä elämässä, ja sitten pysyi hän hänen tyttärensä rinnalla niin kauan kuin tämä eli. Rouva Kristina kuoli puolipäivän aikaan. Pieni poika kuoli jo ennen.

Mutta Märta ja hänen miehensä saivat hyvin ansaitun rangaistuksensa.

Kun palasin kuninkaan luo, oli hänen vihansa jo asettunut, ja kun kerroin hänelle kaiken, sanoi hän:

"Herran tiet eivät ole niinkuin meidän tiemme… luullakseni tapaan pian Kustaa herran ja saan auttaa häntä unhottamaan sen ainoan hairahduksen, josta minulla on ollut aihetta häntä nuhdella."

Se tapahtuikin, kun he kohtasivat toisensa Alt-Brandenburgissa. Tillyn hyökkäys Saksin vaaliruhtinaan kimppuun, jonka johdosta vaaliruhtinaan oli pakko heittäytyä autuaan kuninkaan syliin, hälvensi myös painostavaa epävarmuutta kuninkaan ympärillä ja sai hänet ryntäämään eteenpäin peräytymisen sijaan.

Viiteselitykset:

[1] Suomennettuna kuuluisi laulu suunnilleen näin:

Pois toivo, miksi tahdotkaan mua enää houkutella, tuon ajan mulle kaunistaa turhalla loistehella, on tyly tyttö armahain, hän nautti juuri tuskastain — ei, eron teen mä ennen. —

Suoment. muist.

[2] Nykyinen Eläintarha.

[3] Gustavus Adolphus Rex Sveciae.

[4] Saksalaiseen kirkkoon.

[5] Tätä Klausta ei ole sekotettava Sigismundin uskolliseen puoluelaiseen, valtakunnan marskiin, joka kuoli Suitian kartanossa 1597.

[6] Kaarle Kaarlenpoika Gyllenhjelmin kirje neuvostolle heinäkuun 7 p:ltä 1631: Ark. t. 30-åriga krigets hist. II. 20. Julkaisijan muistutus.

[7] Kaksi samansisältöistä kirjettä löydettiin Oxenstjernan kirjevaihdosta Tidöstä. Ne on kirjottanut muuan Kristoffer Sternkoppf Regensburgissa, mutta ne ovat päivätyt 10 ja 20 p:nä elokuuta 1630, siis kuukautta myöhemmin kuin ne, joista henkisotilas tässä kertoo. Me mainitsemme ne tässä todisteina, että sellaisia kirjeitä tosiaankin kirjotettiin, vaikkeivät ne saattaneet olla samoja kuin ne, mitkä Lauri Grubbe sai Preussista. Julkaisijan muistutus.

[8] Sananmukaisesti sihteeri Lauri Grubben kirjeestä neuvostolle heinäkuun 24 p:ltä 1641.