Produced by Tapio Riikonen

NIILO BONPOIKA STURE I: KULTAINEN KAULAKETJU

Kolmijaksoinen historiallinen romaani

Kirjoittanut

C. GEORG STARBÄCK

Suomentanut Uuno Kahma

Werner Söderström, Porvoo, 1899.

KULTAINEN KAULAKETJU

Kolmiosainen historiallinen kertomus Kaarlo Knuutinpojan (Bonden), Eeerik Puken, Krister Niilonpojan ja Kristofer-kuninkaan välisestä taistelusta.

Ei maailmass' yksikään
Ole ainian onnea saanut;
Sen rattaan kun saanet sä pyörimään.
Se kohta on pyörimästä laannut.

KANSANLAULU.

SISÄLLYS:

I. OSA: Erik Puke.

I. Engelbrektin haudalla.
II. Merirosvon tytär.
III. Kauppasaksat.
IV. Silfverhättan.
V. Eerik Puken pidot.
VI. Söderköpingissä.
VII. Eräs aamu Kaarlo Knuutinpojan luona.
VIII. Luostarisisar.
IX. Morsian ja sulhanen.
X. Harakerin kirkossa.
XI. Viimeinen päivä.

II. OSA: Krister Niilonpoika Wasa.

I. Vanha muisto.
II. Kaulaketju.
III. Hautajaiset.
IV. Mantelimaito.
V. Lehmuksen alla.
VI. Marskin sinetti.
VII. Häät.
VIII. Neuvostossa.
IX. Folkungatorni.
X. Tupa Altunan kirkon luona.
XI. Räfvelstassa.
XII. Löytö.

III. OSA. Kristofer-kuningas.

I. Kukkarokivi.
II. Kuninkaan viesti.
III. Kurjen ajo.
IV. Kurjen päällikkö.
V. Kristofer-kuningas.
VI. Ennustus.
VII. Kaksi neuvonantajaa.
VIII. Harmaa Haukka.
IX. Mennyt.
X. Haukkamestarin veljenpoika.
XI. Viipurin linnanherra.

ENSIMMÄINEN OSA.

Eerik Puke.

I.

Engelbrektin haudalla.

Örebrohon ratsasti joukko ratsumiehiä. Se oli jaettu useampiin osastoihin. Ensinnä tuli moniaita yksinkertaisia asemiehiä, jotka voivat nähtävästi vaivoin hillitä virmoja ratsujansa. Vähän matkaa näistä ratsasti erinomaisen uhkealla ja säveällä hevosella vanhempi mies yllään pitkä kaapu, jollaisia piispat siihen aikaan käyttivät matkoillaan. Hänen vierellään ratsasti nuorukainen, leppeillä kasvoillaan omituinen ilme tyyneyttä, voimaa, päättäväisyyttä ja jumalisuutta. Aivan näiden perässä tuli huovijoukko, etunenässä kaksi harmaapäistä miestä. Käskevästä silmäyksestä, jolla toinen tuontuostakin vilkaisi takana tulijoihin, saattoi päättää hänet koko ratsujoukon päälliköksi.

Piispankaapuun puettu mies oli Strengnäsin piispa Tuomas. Hän oli tulossa Segersjön piispankartanosta, joka oli Hjelmarin etelärannalla lähellä Göksholmia. Huovit olivat hänen seurueensa; tämän ajan tapa oli sellainen, että ylhäisillä herroilla, sekä hengellisillä että maallisilla oli aina suuret seurueet aseellista väkeä mukanaan, kun he mailla matkustelivat, ja useinkin mitattiin heidän arvoaan seurueittensa suuruuden mukaan. Nuorukainen hänen rinnallaan oli Niilo Bonpoika. Hän kuului siihen laajaan sukuun, jonka kilven toinen puoli oli maalattu mustaksi, toinen valkeaksi, ja jolla senvuoksi oli nimi Natt och Dag [Yö ja päivä]. Yhdeksännestä vuodestaan asti oli hän oleskellut Tuomas-piispan luona. Aikaisemman lapsuutensa oli hän viettänyt kodissaan, osittain Bergundassa, osittain Ekesjössä, jotka molemmat ovat Smålannissa. Siihen asti oli hänen kasvatuksestaan pitänyt huolta etupäässä äitinsä, rouva Kaarina Sture sekä eräs nuori teini Vexiön piispankoulusta. Piispan luona oleskelu oli ollut kuin kotona aletun opetuksen jatkoa, vaikka hän samalla oli piispan aseenkantajana. Tähän aikaan oli hyvin tavallista, että ylhäisten miesten pojat palvelivat nuoruudessaan piispoja ja muita arvossa pidettyjä miehiä, mikä muistuttaa sitä entisaikain tapaa, että isä antoi poikansa jo varsin nuorena jonkun ystävän kasvatettavaksi, ettei häntä liiaksi hemmoiteltaisi kotona.

Piispan kasvot olivat vakavat, melkeinpä surulliset, kun hän ratsastaessaan katua pitkin katseli milloin linnaa, milloin kaupungin kirkontornia. Sama surumielisyys näkyi painavan koko seuruetta, erittäinkin näytti huovien päällikkö karmealta. Yksi ainoa poikkeus oli, jota ei suru näyttänyt painavan, nimittäin viimeksi mainitun vierellä ratsastava ritari.

Tämä mies oli sangen kummallisen näköinen sekä kasvojensa että pukunsa puolesta. Syvät arvet, joita oli ristin rastin hänen otsallaan ja toisella poskellaan, osoittivat hänen olleen monissa kuumissa taisteluissa. Nämä merkit olivat rumentaneet alkuaan ehkä hyvinkin kauniit kasvot, nyt olivat ne todellakin kauheat. Nenä oli typistetty, ja leuka oli halkinainen. Hänen kasvonsa ilmaisivat sekä tavatonta voimaa että kestävyyttä. Samoja ominaisuuksia hohti myöskin sankkain kulmakarvain alta säihkyvistä silmistä. Tukka oli lyhyeksi keritty melkein harjamainen, niinikään parta. Pukuna oli hänellä viheriä ihokas, ja hartioilla riippui kantapäille asti yltävä viitta, joka oli molemmin puolin halki leikattu, joten vasemmalta oli näkyvissä leveä lyömämiekka ja oikealta suuri puukko eli tikari; käsivarret olivat aivan vapaat. Päässä oli hänellä matala, tummanharmaa, leveälierinen hattu.

Ja tämä mies oli ainoa, mitä oli hymyilevää koko joukossa piispasta alimpaan asemieheen asti. Näyttipä melkein siltä, että ritari sai hillitäkin itseään äänekkääseen nauruun purskahtamasta. Vähän väliä katsoa vilkaisi hän yksitotiseen huovipäällikköön, huulensa liikahtelivat, häntä näytti haluttavan puhua; puhumishalunsa hän kuitenkin hillitsi. Ainoastaan kun hän sattui katsahtamaan edellä ratsastavaan nuoreen Niilo Bonpoikaan, hävisi hymy, ja vakava ilme tuli hänen kasvoilleen; mutta sekin vaihtui heti, ikäänkuin itseään peläten, huolettomaan hymyyn.

Muutamia porvareita ja sattumalta kaupungissa oleskelevia talonpoikia tuli saattoa vastaan; he pysähtyivät ja paljastivat kunnioittaen päänsä kaikkien rakastamalle piispalle, jonka jokainen tiesi Engelbrektin ystäväksi. Mutta kun piispa oli ratsastanut sivu, jäivät he kummastellen katselemaan viheriäpukuista, valkoviittaista ritaria. Korkeat herrat olivat jotenkin yleisesti tunnettuja, sillä he liikuskelivat aina vähin ylt'ympäri maassa, eritoten olivat Tuomas-piispan seuralaiset kansalle tuttuja, mutta tätä ritaria ei kukaan tuntenut. Jos hänellä olisi edes ollut ritarikunnan merkki viitassaan, niin olisi häntä voinut luulla johonkin sellaiseen kuuluvaksi, mutta sitäkään ei hänellä ollut.

Piispa pysähtyi vasta rakennetun luostarin eteen; sieltä tuli oitis muutamia munkkia, jotka nöyrästi auttoivat häntä alas hevosen selästä. Samassa ajaa karahutti vastaiselta puolelta joukko ratsumiehiä piispaa kohden. Niiden etunenässä ratsasti korkeavartaloinen ritari, jonka kasvot olivat avomieliset ja miehekkäät. Hänen yllään oli punainen, kultaneuleinen ihokas ja hartioillaan liehui lyhyt, vaaleansininen levätti. Leveällä rinnalla oli kullalla ommeltu monikoristeinen vene — Bonde-suvun vaakuna. Saavuttuaan piispan luo pysähtyi ritari tervehtäin sekä astui ratsultaan, jonka ohjakset eräs miehistä otti haltuunsa.

"Jumala siunatkoon teitä, kunnianarvoisa isä, piispa Tuomas", lausui hän käyden piispaa kohden, "en luullut teitä täällä tapaavani!"

"Enemmän on minulla syytä ihmetellä sitä, että näen teidät täällä, herra marski… Teillä on kiirekin, ikäänkuin vihollista ajaisitte."

"Näinä aikoina ei jokainen, jonka tapaa, ole ystävä, vaikka nyt toivon ystävän tavanneeni!" vastasi marski tuttavallisesti hymyillen. "Mutta koska te nyt olette täällä", lausui hän vielä, "niin pyydän keskustelua kanssanne tulevasta Vadstenan kokouksesta ja muista tärkeistä asioista."

"Olkaa tervetullut, herra marski, minua ei estä mikään teitä kuulemasta!"

Piispa ja marski, herra Kaarlo Knuutinpoika (Bonde), läksivät yhdessä luostariin. Luostarisalissa lausui piispa Niilo Bonpojalle, Kaarlo-herran astuessa eteenpäin:

"Paljoa enemmän olisin halunnut puhua sinulle, poikani, mutta me näemme toisemme vielä Engelbrektin haudalla!"

Nuorukainen lähti katsoen luottavasti kasvattajaansa; piispa kääntyi marskiin päin ja pyysi häntä istumaan.

Oli ollut jo iltapuoli — päivä oli kaunis kevätpäivä toukokuun lopulla — piispan ratsastaessa Örebrohon, senvuoksi tuli ilta, ennenkuin Niilo Bonpoika sai toimitetuksi kaikki aseenkantajan tehtävät. Marski oli yhä vielä hänen herransa luona, ja hän oli kahden vaiheella, menisikö keskustelevain herrain luo vai piispan määräämälle omituiselle yhtymäpaikalle.

Silloin tuli katua pitkin mies, joka jo kaukaa näytti tarkastelevan nuorukaista ja läheni häntä sitten hymyillen.

"Tämäpä hyvin sattui, Niilo Bonpoika", sanoi hän, "en osannut toivoa näkeväni sinua täällä; onko herrasikin täällä?"

Niilo Bonpoika myönsi tämän, mutta näytti niin totiselta, että ystävänsä kysyi syytä siihen.

"Te kysytte sitä, Herman Berman", sanoi hän. "Minussa ainakin herätti tämä kaupunki, sen linna ja kirkko kohta vakavia ajatuksia. Vielä on kirkko suuren sankarimme väen hallussa ja hänen omat maalliset jäännöksensä, jotka sinne ovat haudatut, ovat tuskin vielä ehtineet kokonaan kylmetä."

"Me emme tunne paljon toisiamme", vastasi Herman, "sentähden ei minulla ole oikeutta vaatia luottamustanne, mutta minä tiedän, kuinka te häntä rakastitte, ja kuinka kallis hänen muistonsa on teille, ja sen enempää en tarvitse tarjotakseni kättäni ja ystävyyttäni. Jos tarvitsette joskus ystävää, johon voitte kaikessa luottaa, niin muistakaa Herman Bermania? Nyt lähden puhuttelemaan herraanne, piispaa!"

Herman meni luostarin portista sisään; Niilo jäi seisomaan ja kuunteli menijän kannusten kilinää, jonka yhtäkkiä hämmensi lyhyt naurunhohotus ja samassa tuli luostarin käytävästä näkyviin se, josta ääni lähti. Nauraja oli viheriä ritari.

"Täällä te seisotte, junkkeri Niilo", sanoi hän seisattuen kiviportaille, "täällä te seisotte haaveillen kultakannuksista ja ritariketjuista, he-he-he… Kunnia ja kulta … he-he-he … kuinka se laulu taas onkaan … kunnia ja kulta…

"ne lentää tahtoi niinkuin lintuset, vapaina kiertää maat ja manteret!"

Naurava ritari katseli, silmissään omituinen loiste, Niilo Bonpoikaa, joka puolestaan ei tiennyt, kuinka käsittäisi ritarin sanat. Vertailu nuoruuden ylpeäin unelmain ja vanhuuden katkeran kokemuksen välillä tuli niin odottamatta, ja hänen naurunsa, tuo hytkivä — niin sanoaksemme — puolinauru tuntui melkein pilanteolta, ikäänkuin ei ritari itse olisi ajatellut sanainsa sisempää tarkoitusta, tai kuin olisi hän juuri naurullaan halunnut peittää sitä, että sen tajusi.

Äkkiä väistyi ritari porttikäytävään ja piiloutui portin taa, jossa jo oli pimeä. Niilo Bonpoika katseli ihmeissään ympärilleen keksiäkseen syytä hänen kummalliseen käytökseensä. Hän ei kuitenkaan nähnyt muuta kuin erään naisen tulevan katua pitkin. Mutta hänen tulonsa ei mahtanut olla siihen syynä, varsinkin kuin nuorukainen huomasi, naisen tultua lähemmäksi, hänet äidinisänsä, herra Sven Sturen kaukaiseksi sukulaiseksi. Iältään oli tämä Svenin tytärtä, Niilon äitiä, Kaarina-rouvaa nuorempi. Niilo olisi mielellään tehnyt niinkuin ritarikin, jos se olisi käynyt laatuun — hänkään ei suuria välittänyt Bengta-rouvasta. Nyt ei hänen kuitenkaan auttanut muu kuin seisoa missä seisoi, sillä Bengta-rouva oli jo hänet huomannut; hän pysähtyi ja tuijotti hetken Niiloon läpitunkevilla silmillään. Vastenmielisesti näkyi hänkin vastaavan nuorukaisen kunnioittavaan tervehdykseen.

Mitään lausumatta jatkoi hän kuitenkin matkaansa, katsahtaen sentään pari kertaa taakseen, ikäänkuin peläten nuorukaisen lähtevän häntä seuraamaan.

Nyt pilkisti viheriä ritari varovasti portin takaa, ja nähdessään Bengta-rouvan kääntyvän eräässä kulmassa kadun toisessa päässä, astui hän notkein askelin kiviportaita alas ja riensi kiireesti hänen jälkeensä. Niilo Bonpoikaa ihmetytti tämä ja hän päätti äkkiä seurata ritaria, nähdäkseen miksi tämä niin innokkaasti tavotteli kiinni samaa, jota ensin oli huolellisesti välttänyt.

Hänkin siis läksi katua pitkin, kääntyi samassa kulmassa, jossa Bengta ja ritarikin olivat kääntyneet, ja kiiruhti kulkuaan, etteivät nämä pääsisi hänen näkyvistään. Vihdoin hän pysähtyi ja ilme hänen kasvoillaan muuttui. Hurskas totisuus, joka oli haihtunut, kun hän innoissaan yritti saada selkoa salaperäisten iltakulkijain vehkeistä, ilmestyi niihin taas. Hän näki nimittäin aivan edessään kirkkomaan muurin, sitten hän kuitenkin lähestyi epäröivin askelin hiljaista pyhästöä.

Ikäänkuin ajatuksiaan kootakseen ja valmistuakseen kohtaamaan Tuomas-piispaa, joka oli määrännyt tämän yhtymäpaikaksi, seisahtui hän kirkonportilla ja teki hartaasti ristinmerkin. Kirkkomaan tuuheain puitten suojassa oli yhtä pimeää kuin luostarikäytävässäkin, ja tuuli humisi puissa kuin liiteleväin henkien siipien suhina. Mieliala muuttui juhlalliseksi ja synnytti suuria yleviä tunteita, varsinkin sen sydämeen, joka oli matkalla suuren Engelbrektin haudalle. Niilo Bonpoika tunsi elävästi astuvansa pyhälle paikalle sinä hetkenä. Vähän aikaan lisäsi taikauskokin vainajain leposijan vaikutusta ihmismieleen suuremmassa määrässä kuin nykyään. Näin myöhäiseen aikaan päivästä sai siis olla varma, etteivät asiaankuulumattomat häiritsisi, jos sydämmen toiveet kutsuisivat jotakuta tällaisella paikalla käymään.

Kirkkomaan varjot olivat senvuoksi myöskin hyviä liittolaisia niille, jotka halusivat kenenkään kuulematta vaihtaa sanoja ja salaisuuksia. — Tänä iltana näytti Örebron kirkkomaa tulevan tällaisten kohtausten paikaksi.

Noustessaan kirkon portaille kuuli Niilo Bonpoika vähän sivultapäin kahden henkilön keskustelevan. Sitä tuntui jo hetkisen kestäneen, ja näyttiin jo saavutun siihen asti, että ääntä piti korottaa paremman ponnen antamiseksi sanoille. Hän kuuli selvästi sanat:

"Kautta elämäni, Eerik, sinun pitää ottaa tämä koriste, sitten saat tulla kertomaan, jos löydät itseäsi mahtavampaa miestä Ruotsin valtakunnassa."

"Rakas sisarkultaseni, te tahdotte minun hyvääni, ja minä kiitän siitä", vastasi miehekäs, mutta hillitty ääni, "mutta hyvä miekkani raivaa minulle onneni tien ilman koruannekin. Hyvät neuvonne ovat suuremman arvoiset kuin tuo koru, ja onhan se aina minun saatavissani!"

"Älä halveksi sitä, Eerik", puhui edellinen ääni, "siinä koristeessa asuu ihmeellinen, salattu voima … sinun pitää ruveta sitä kantamaan ja sitten sinä ratsastat kumoon ylpeän marskin… Minä tiedän, missä se on, ja minä tuon sen sinulle … luota minun sanoihini!"

Sitten lakkasi puhe, ja Niilo Bonpoika kuuli jonkun lähtevän kirkolta vastaiseen suuntaan. Mutta hän kuuli myöskin lyhyen, hillityn naurun muutamalta kirkkomuurista pistävältä kiveltä ja luuli näkevänsä sieltä valkean manttelin vilahtavan. Siitä selvisi täydellisesti hänelle, kuka oli toinen keskustelijoista, ja hän painui kiireesti kirkkoon päästäkseen kohtaamasta viheriää ritaria.

Omituisia ajatuksia kohosi nuorukaisen mieleen, kun hän astui hämärään äänettömään templiin, jota oli vaan muutamia kuorin oikealla laidalla palavia vahakynttilöitä valaisemassa. Siellä arvasi Niilo Bonpoika Engelbrektin haudan olevan, ja läksi siis sinne. Kuta lähemmäksi hän tuli tätä paikkaa, sitä enemmän hälvenivät ne ajatukset, joita äskeiset salaperäiset sanat olivat herättäneet; hänen mieleensä ilmestyi toisia kuvia, ja hänen sydämensä tykytti yhä kovemmin.

Viimeisten vuosien muistot heräsivät hänen mieleensä, ja hän näki nyt selvemmin kuin koskaan kohtaamansa "miehen piskuisen", jonka haudalla hän nyt kävi. Hän oli luvannut Engelbrektille Skällnoran tienhaarassa — silloin kuin ylhäiset herrat, etenkin herra Tuure Tuurenpoika (Bjelke) ja Niilon oma setä herra Niilo Steninpoika (Natt och Dag), tätä niin katkerasti pilkkasivat — ettei koskaan tarttuisi aseisiin muuten kuin Ruotsin rahvaan hyväksi. Nyt hän tunsi tämän lupauksensa niin elävästi, kuin olisi hän vastikään sen lausunut. Ja hänen sydämessään syntyi vakava päätös uskollisesti se pitää; tämä antoi hänelle ihmeellisen sisäisen rauhan; hänestä tuntui kuin olisivat hyvät henget hänen askeleitaan ohjaamassa.

Hän pani kätensä hartaasti ristiin, lankesi polvilleen ja rukoili Jumalan äitiä, pyhää Eerik-kuningasta ja Engelbrektiäkin saattamaan hänen nöyrät rukouksensa Jumalan istuimen eteen ja tuomaan sieltä hänelle rohkeutta ja voimaa taistellakseen kaiken hyvän ja jalon puolesta ja vaeltaakseen moitteettomana ritarina elämänsä läpi.

Kiivas ruoskanläiske keskeytti hänen rukouksensa. Hän seisoi vähän syrjässä haudalta, hiukan ulompana kynttiläin valaisemaa piiriä. Tämä ja vielä enemmän haudalla rukoilevan itsensäruoskijan oma mielentila olivat estäneet hänet nuorukaista huomaamasta.

Haudalla oleva mies oli puettu pyhiinvaeltajan pukuun; hatun ja sauvan oli hän laskenut viereensä, kaapun oli hän ottanut yltään, joten hartiat ja selkä olivat paljaina. Piestessään itseään niin että verta tihkui pitkinä viiruina, risti hän kätensä, lankesi kasvoilleen kivilattiaa vasten päästäen sydäntä särkeviä huokauksia ja huudellen:

"Voi minua, voi minua, viheliäistä", voihki hän, "että niin taisin unhottaa kunnian ja uskon … kyykäärme minä olen, voi, voi … myrkyllisellä hampaallani minä pistin kantapäähän sitä, joka hyvä oli…"

Sitten tarttui hän taas ruoskaan ja ulvoi kuin mielipuoli, kun piiskan terävät piikit iskivät hänen lihaansa.

Niilo Bonpoika seisoi vapisten eikä voinut kääntää silmiään parannuksen tekijästä, jonka katumus oli niin silminnähtävä, ja näky vaikutti häneen yhä valtavammin, kun hän huomasi onnettoman orpanakseen, murhamieheksi, Maunu Pentinpojaksi.

"Minun tekoni on musta kuin yö", puhui onneton jatkaen lyömistä, "taivaan kaikki tähdet eivät voi sitä valkeaksi tehdä, mutta verta vuotakoon … verta, verta … päivä syntyy verisenä … ja veri on minut puhdistava, ja kun viimeinen veripisarani vuotaa, niin silloin kenties musta katoo ja sieluni saa juoda päivän valoa"; sitten iski hän raskaan ruoskan niin syvään selkäänsä, että hän vaipui aivan voimatonna lattialle.

Silloin tuli toiselta puolen esiin kynttiläin valaisemalle alalle korkea haamu. Se oli marski Kaarlo Knuutinpoika. Tapaus näytti tehneen häneen saman vaikutuksen kuin Niiloonkin. Hän näytti hämmästyneeltä ja samalla sääliväiseltä, ja hän teki kädellään liikkeen ikäänkuin torjuakseen silmistään tuota hirveätä näkyä. Hänen huulensa liikahtelivat, mutta hän ei saanut mitään sanotuksi. Katuja tarvitsi rauhaa, häntä ei saanut häiritä.

Vihdoin nousi Maunu Pentinpoika ylös, veti pyhiinvaeltajakaapun ylleen, otti hattunsa ja sauvansa, mutta polvistui vielä ja rukoili. Sitten nousi hän ylös, rukous oli häntä rauhoittanut. Silloin huomasi hän marskin.

Hän seisahtui ja koko ruumiinsa vavahti. Mutta samassa pani hän kätensä ristiin rinnoilleen ja taivutti päätään alaspäin.

"Maunu Pentinpoika", kuiskasi marski katsoen sukulaistaan sekä suoramielisesti että ankarasti.

"Niin", vastasi tämä, "tässä on Maunu Pentinpoika sinun edessäsi, Kaarlo Knuutinpoika … ja jos tahdot henkeni ottaa, niin ota! Se ei kuitenkaan voi minun rikostani sovittaa… Vaikka minä eläisin sata vuotta ja minulla olisi yhtä monta elämää, niin ei se voisi tekemättömäksi tehdä sitä, mitä Maunu Pentinpoika on tehnyt…"

"Ruotsin valtakunnan päämiehenä olisi minun velvollisuuteni ottaa sinut kiinni ja saattaa sinut vastaamaan valtakunnan neuvoston eteen…"

"Estelemättä seuraan sinua, Kaarlo, jos se on tahtosi", sanoi Maunu, "mutta sen tiedän, etteivät neuvoston hyvät herrat voi panna minulle suurempaa rangaistusta, kuin jonka itse olen itselleni tuominnut."

"Suuri Jumala, jonka kasvoin edessä tässä seisomme", sanoi marski juhlallisella äänellä nostain oikean kätensä ylöspäin, "suuri Jumala olkoon todistajani, että aioin vaatia ankaralle tilinteolle hallitusveljeni murhamiehen … mutta kun näen katumuksesi, sukulaiseni, ja kun ajattelen, kuinka suuri muutos on täytynyt tapahtua hurjassa luonteessasi, ennenkuin olet tähän päätökseen tullut, niin näen siinä Jumalan sormen enkä voi, vaikka tahtoisinkin tässä ryhtyä maallisiin rankaisukeinoihin… Jumala ja Pyhä Eerik sen minulle anteeksi antakoot samoinkuin uskon, että se jalo mies, jonka tomun päällä nyt seisomme, sen anteeksi antaa…"

Oli hetkinen äänettömyyttä; Maunu Pentinpoika nyyhkytti kuin lapsi.

"Tahdon myöskin lausua puolestanne hyvän sanan valtakunnan neuvostossa", lisäsi marski sitten, "ja jos teille on rauha mahdollinen, niin minä tiedän keinon, joka voi tuoda hyvää teille itsellenne, suvullenne ja maallenne, että nimittäin…"

Maunu Pentinpoika kohotti päätään ja katsoi kysyvästi marskiin.

"Että nimittäin", jatkoi tämä, "palvelette sitä asiaa, jota vainaja palveli, ja jota minäkin parhaimman taitoni ja kykyni mukaan palvelen. Ritarikilpeni kautta", jatkoi hän nähdessään kuulijansa hämmästyvän, "ja niin totta kuin tahdon kunnialla ajaa tätä rahvaan ja Ruotsin valtakunnan asiaa, joka on yksi, kuten meitä opetti se piskuinen mies!"

"Aivan niin. Sehän on kuin Ruotsin valtakunnan päämiehen suusta puhuttu", sanoi sointuva, mutta kiivas ääni kirkon perältä, ja samassa astui sieltä hämmästyneiden miesten näkyviin ritari, jalassaan korkeat saappaat ja yllään sininen ihokas, jossa oli pieniä kiiltäviä nappia ylhäältä alas asti; hartioilla oli lyhyt, tumma levätti, joka oli heitetty oikean olkapään yli, niin että tuli näkyviin käsivarsi ja vartalo, jotka olivat niin jäntevät ja voimakkaat, että ne voivat saada melkein Kaarlo Knuutinpojankin kadehtimaan. Hän oli sentään marskia lyhempi.

"Oletteko te täällä Örebrossa, herra Eerik Puke", vastasi marski
äänellä, joka ei ollut suopea, "luulin teidän olevan parhaillaan
Tukholman linnassa kiittelemässä herra Eerik Niilonpoikaa
(Gyllenstjernaa) viimeisestä?"

"Luulenpa melkein, että te itse voitte sen asian parhaiten toimittaa, herra Kaarlo", vastasi herra Eerik tuimasti. "Te osaatte taidon, jota ei se jalo mies osannut, joka tässä lepää ja jonka sielua Jumala armahtakoon … tarkoitan taitoa voittaa varustettuja linnoja miekan iskutta…"

"Mitä tarkoitatte, herra Eerik?" kysyi marski tahtomatta itseään hillitä.

"Arvelen, että Nyköpingin linna antaa riittävän selityksen siihen, mitä minä tarkoitan… Piiritys oli päässyt hyvään alkuun; Engelbrekt itse ja reipas Herman Berman olivat siitä huolta pitäneet, mutta miehistöpä saikin päähänsä jättää linnan teille eikä Engelbrektille… Nyt näette, herra Kaarlo, että minulla on tarkoituksenne selvillä. Ja niin totta kuin elän … Jumalan ja hyvän miekkani kautta, te ette vedä minua nenästä!"

Asia olikin niinkuin Eerik Puke sanoi, vaikkei hän malttamattomuudessaan voinut olla esittämättä marskiin nähden vähemmän kauniissa valossa sitä, että miehistö oli linnan jättänyt hänelle eikä Engelbrektille. Herra Juho Kaarlonpoika (Färla) oli tuonut sen sanoman piiritetyiltä, ja Tukholman valtakunnan neuvosto päätti lähettää marskin sinne sopimusta tekemään. Tämä tapahtui puolipaaston aikoina. Vähää ennen marskin lähtöä teki herra Eerik Niilonpoika, jonka kuningas oli pannut Tukholman linnan päälliköksi jalon Hannu Kröpelinin jälkeen, öisen hyökkäyksen siihen kohtaan piirityskehää, jota Eerik Puke johti. Siellä oli oteltu tuimasti ja jumalatiesi kuinka herra Eerik Puken olisi käynyt, ellei marski olisi tullut apuun. Tätä seikkaa tarkoitti marski alkaessaan puhuttelemaan Eerik-herraa. Tämä meni kuitenkin kiivaudessaan paljoa kauemmas kuin oli viisasta.

"Ellen pety", jatkoi hän, "niin on aikomuksenne pitää samaa peliä täällä Örebrossa Engelbrektin omain miesten kanssa, ja jos linna on hallussanne, niin on voitto teidän … mutta minä revin rikki sen kudoksen, jonka te olette niin taitavasti kokoon punoneet, olkaa siitä varma, marski Kaarlo! Ja te Maunu Pentinpoika", kiihtynyt ritari löi kädellään miekkaansa ja polkaisi jalkaansa, "te lähdette minun kanssani … minä en ole yhtä valmis kuulemaan teidän liukasta kieltänne."

Hän tarttui Maunu Pentinpojan selässä riippuvaan pyhiinvaeltajahiippaan, ja tämä ei estellyt vähääkään vaan näytti vastustamatta tyytyvän kohtaloonsa. Tämä kummastutti Eerikiä niin, että hän irroitti kätensä.

"Ei, ei, herra Eerik", keskeytti Kaarlo, "tässä pysyköön minun sanani; minä olen antanut Maunu Pentinpojalle vallan lähteä rauhassa täältä."

Nyt tempaisi Eerik tuimasti miekkansa, ja hänen silmänsä paloivat hurjasti ikäänkuin heijastaen miekan väikettä. Hän ei muistanut kiihkossaan muuta kuin sen, että Engelbrektin murhaaja pääsi menemään vihatun Kaarlo Knuutinpojan mahtikäskystä.

"Tartu miekkaasi, kurja marski", huusi hän raivoissaan, "taikka hakkaan sinut paikalla maahan."

"Engelbrektin haudalla en paljasta miekkaani, herra Eerik", lausui Kaarlo aivan tyyneesti, "iske vaan, jos haluttaa ja jos luulet voivasi siitä vastata; minä olen aseetonna edessäsi."

Marskin sanat vaikuttivat kuin taikavoima, Eerik pudotti miekan kädestään; se pudota helähti kivilattialle, näyttipä melkein siltäkin, kuin olisi häntä haluttanut rientää tarjoomaan kättään marskille. Mutta hän malttoi mielensä äkkiä.

"Te olette oiva ritari, herra Eerik", jatkoi marski, "ja te tiedätte, mitä ritarille kuuluu, mitä meillä lieneekin kaunaa välillämme… Herra Maunu Pentinpoika ei tahdo välttää rangaistusta; jos tahdotte, on hän valmis seuraamaan teitä tällä hetkellä, ja kärsimään mitä rangaistuksia tahdotte… Olette sen itse nähnyt… Ja niin ollen luuletteko ritarin tehtäväksi kiiruhtaa rankaisemaan ennen lakia?"

Eerik-herra ei vastannut. Hän vaipui mietteisiinsä ja otti miekkansa lattialta, mutta marski jatkoi Maunu Pentinpoikaan kääntyen:

"Mene rauhassa, sukulaiseni, minun sanani nojalla … kun asianne tulee neuvoston eteen, niin voin minä todistaa katumuksestanne!"

Maunu läksi, ritarit jäivät paikoilleen; kumpikin tuntui odottavan, että toinen alottaisi keskustelun.

"Mielelläni näkisin, että lähtisimme täältä ystävinä; tarkoitan, että se joka tässä lepää, näkisi sen mielellään. Sillä minä vannon, Eerik Puke, minä tahdon samaa kuin hänkin … minä tahdon vapauttaa isänmaamme muukalaisten vallasta!"

"Te puhutte sievästi, marski", vastasi Eerik, "eikä tämä ole ensi kertaa, jolloin se tuudittaa minut uneen. Mutta minä sanon teille suoraan, minä pelkään puhettanne… Engelbrektin nimi kuuluu kauniilta suussanne, ja varmaan on moni seuraava teitä vaan senvuoksi, mutta minun täytyy katsoa sitä vaan koreaksi verhoksi, joka peittää niitä portaita, joita myöten te aiotte kohota valtaan ja kunniaan… Ja sepä ei teille tule koskaan onnistumaan, niinkauan kuin Eerik Puke elää, ja — uskokaa minua! — minä vedän puolelleni Ruotsin rahvaan ytimen…"

"Ja mistä päätätte, ett'eivät äskeiset sanani tarkoittaneet totta…?"

"Siitä marski", vastasi Eerik katseltuaan häntä hetkisen, "että te kaadatte parhaat puut naapurinne metsästä tehdäksenne tilaa omalle tuvallenne… Mutta olkaa huoletta, minä en käy kimppuunne kuin varas yöllä, te saatte sitä ennen minulta kunniallisen taisteluvaatimuksen!"

Eerik läksi ulos, ja hänen tanakat askeleensa kajahtelivat temppelissä. Kaarlo-herra seisoi hetkisen äänetönnä katsoen hänen jälkeensä. Sitten lausui hän joitakin epäselviä sanoja, vetäisi viitan ympärilleen ja läksi hänkin pois.

Niilo Bonpoika oli koko ajan ollut liikkumatonna erään muurinkulman takana. Hän tunsi kyllä kaikki nämät henkilöt, mutta hänet oli niin tyrmistänyt tämä näky, sekä katujan hurja itsensä kiduttaminen että ritarien keskustelut, ettei hän tullut ajatelleeksikaan astua esiin heidän pariinsa. Kun hän lopulta sai älynneeksi, ettei hänen sopinut olla näkymätönnä kuulijana, niin oli se jo myöhäistä.

Näiden miesten kohtaus, jotka nyt olivat ensimmäisiä Ruotsissa, näytti kuitenkin kuin sallimuksen sormelta, joka tahtoi hänelle viitata, millä kannalla asiat olivat, ja mikä hänen oli valittava nyt, jolloin kohta oli alkava hänen oman, itsenäisen toimintansa aika. Valitseminen ei ollut helppoa. Eerik Puken avoin, miehekäs ja ritarillinen, joskin vähän kiihkeä ja maltiton käytös ei voinut olla syvästi vaikuttamatta nuorukaisen mieleen. Mutta näitä ominaisuuksia ei suinkaan puuttunut marskiltakaan. Ja molemmat sanoivat tahtovansa kulkea Engelbrektin jälkiä. Eerikin syytökset marskia kohtaan voivat johtua kateudesta, ja kiihkoissaan saattoi hän niitä ainakin pahoin liioitella. Oli kuitenkin toisellakin puolen asioita, jotka saivat Niilo Bonpojan arvelemaan. Valtakunnanpäämiehen vaalista Tukholmassa kerrottiin yhtä ja toista. Se oli pantu toimeen aivan äkisti vuoden alussa, ja Engelbrektiä ei valittu, kun valitsijat olivat pelkkiä herroja, vaikka marskin sitten täytyikin luovuttaa osa vallasta hänelle, niinkuin oli jo päätetty herrainpäivillä Arbogassa. Tämä kaikki asetti marskin vähemmän kauniiseen valoon, sitä ei Niilo Bonpoika voinut itseltään salata. Ja jos vielä sekin oli totta, johon Eerik-herra viittasi, että nimittäin marski oli Juho Kaarlonpojan (Färlan) avulla saanut anastetuksi Nyköpingin, ja että tämä juonittelu oli jo tapahtunut Engelbrektin eläissä, niin vieroitti se nuorukaista yhä enemmän marskista, ehkä tämän lempeä luonne kohottikin hänet kilpailijaansa paljoa ylemmäksi.

Mutta vaikka taasen Eerikin tarkoitusperät olisivatkin jalommat kuin marskin, niin oli sentään eri kysymys, kumpi näistä paremmin kelpaisi johtamaan Ruotsin valtakuntaa, kiihkeä, intohimoinen, maltiton Eerik-herrako, vai mukautuvainen ja enemmän harkitseva Kaarlo, jonka toiminnalta siltä ei suinkaan puuttunut voimaa.

Nuorukaisen näitä miettiessä tuli Tuomas-piispa kirkkoon. Hän teki ristinmerkin ja seisahtui kädet ristissä haudan eteen. Rukousta lukiessaan, tipahti kyynel toisensa perään hänen poskilleen. Rukoiltuaan kääntyi hän ja kasvoilleen tuli surumielinen ilme, kun hän havaitsi Niilo Bonpojan.

Tämä astui piispan luo, joka laski juhlallisesti kätensä hänen päänsä päälle.

"Jumala kaikkivaltias ja taivaan kaikki pyhät siunatkoot sinua, poikani", sanoi hän liikutettuna, "juuri tässä paikassa, tämän kaikista jaloimman ja parhaimman miehen haudalla, olen tahtonut antaa sinulle siunaukseni, kun meidän nyt tulee toisistamme erota."

"Vieraalla ritarilla on siis ollut muutakin asiaa kuin kutsua minua kuolevan äitini luo?"

"On, poikani", vastasi piispa, "alkaa jo olla se aika, että sinusta tulee mies puolestasi, ja tämän viimeisen vuoden, joka siihen vielä on, tulet sinä isäsi tahdon mukaan seuraamaan jotakin urhoollista ritaria oppiaksesi oikein käyttäytymään sekä sodan että rauhan toimissa."

"Ja tiedättekö te, hurskas isä, kuka on täksi vuodeksi määrätty minun herrakseni?"

"Isäsi, ritari Bo, on siksi valinnut marskin ja valtakunnan päämiehen, herra Kaarlo Knuutinpojan!"

Nämä sanat tekivät nuorukaiseen niin huomattavan vaikutuksen, että piispa katsoi tarpeelliseksi kysyä sen syytä. Niilo kertoi silloin juurtajaksain mitä oli nähnyt. Piispa mietti tarkoin, mitä nuorukainen kertoi, ja sanoi sitten:

"Varjelkoon Herra armossaan Ruotsinmaata sisällisestä sodasta… Herra Eerik on urhokas ritari ja hän nautti suuresti Engelbrektin suosiota, mutta marski on kuitenkin valittu valtakunnan päämieheksi, ja Engelbrektkin tunnusti hänet siksi… Tarkoitan, että voit olla rauhallisena isäsi valinnan johdosta, poikani, marskin hovissa tulet sinä ainakin oppimaan kaikkia tapoja ja toimia, mitä ritarille kuuluu … ja mitään sellaista ei hän ole sinulle tehtäväksi määräävä, joka sotisi Jumalaa ja Ruotsin lakia vastaan…"

Piispa keskeytti äkkiä puheensa, pani kätensä nuorukaisen olkapäälle ja katsoi kauan kysyvästi ja tutkivasti häntä silmiin.

"Mutta eräästä asiasta tahdon sinulle puhua", jatkoi hän sitten, "ja sen lupauksen vaadin sinulta tässä Jumalan ja Engelbrektin varjon edessä … älä koskaan unhota, että se tarkoitus, jonka puolesta Engelbrekt eli ja toimi, on ylevin tarkoitus, mikä ruotsalaisella ritarilla voi olla… Lupaa minulle siis, ettet koskaan, mitä ikänä tapahtuneekin, erota omia tarkoituksiasi Ruotsin rahvaan asiasta … Jumalan avulla Ruotsin rahvaan puolesta — se olkoon elämäsi tunnuslause!… Silloin saattaa vanha Tuomas-piispa tyynnä sulkea silmänsä, kun hänen aikansa tulee, ja rauhallisesti lähteä täältä tietäen työnsä hyvin tehneensä!"

Piispa oli liikutettu ja samoin Niilo Bonpoika. Mutta sitten laski tämä katse varmana kätensä ja kosketti hautakiveä lausuen:

"Minä vannon sen, hurskas isä, Engelbrektin tomun kautta, ja niin totta kuin Jumala ja pyhä Eerik minua auttakoot!"

"Niin kuulkoon Jumala kaikkivaltias valasi, poikani, antakoon sinulle armoa ja voimaa sitä täyttämään kaikissa elämäsi vaiheissa!"

Niilo Bonpoika polvistui, ja piispa laski kätensä hänen päälleen siunaten häntä.

Temppelissä vallitsi juhlallinen hiljaisuus, ja vahakynttilät paloivat kirkkaammin, ikäänkuin osoittaen, että Engelbrektin henki oli saapunut valaa todistamaan ja antamaan voimaa piispan siunaukselle.

II.

Merirosvon tytär.

Niin tulisella vauhdilla kuin kahden vankan hevosen kavioista lähti, siirtyi Niilo Bonpoika ja viheriä ritari Örebrosta Ekesjöhön, joka jälkimmäinen paikka on neljä runsasta peninkulmaa samannimisestä kaupungista.

Hevoset olivat vaahdosta ihan valkeina, kun he tulivat sillalle, joka vei saarelle rakennettuun Ekesjön vankkaan kivikartanoon, jota nykyään kutsutaan Ekesjön hovitilaksi. Kartano oli aikoinaan kuulunut Nydalan luostarille, mutta oli v. 1420 vaihdon kautta joutunut Margareta-kuningattaren ensi vuosilta tunnetun merirosvon Sven Sturen käsiin, jolla oli sitäpaitsi koko joukko muita taloja. Sven-ritari oli aluksi johtanut kuningattaren miehiä Gotlannissa kuningas Albrektin poikaa, Eerik-herttuata vastaan, mutta oli pian luopunut kuningattaresta ja liittynyt herttuaan. Hän kokosi kohta ympärilleen niin kutsutut vitaliveljekset eli muonaveljekset, ja hänen rosvolaivansa kiertelivät sitten kaikkia pohjoisia meriä. Herttuan kuoltua nimitti leskiherttuatar Svenin Gotlannin päälliköksi, ja kun hän sitten täältä kuulutti, että jokainen, joka tahtoi häntä auttaa, sai turvapaikan Gotlannin linnoissa, niin tuli tämä saari noiden "Jumalan ystävien ja kaikkein vihamiesten" keskuspaikaksi, kuten nämä merisissit itseään nimittivät. Kun Margareta sitten onnensa ja viisautensa avulla vihdoin — vuonna 1398 — sai karkoitetuksi rosvot Gotlannista, niin läksi Sven-ritari monen muun keralla Pohjaan s.o. Pohjanlahteen jatkaakseen siellä taisteluaan kuningatarta vastaan. Mutta syksyllä samana vuonna täytyi hänen myöntyä sovintoon hänen kanssaan.

Samoihin aikoihin häätyi eräs toinenkin mahtava herra, joka oli pitänyt yhteyttä Svenin kanssa, nimittäin tunnetun drotsivainajan Bo Juhonpojan poika, Knut Bonpoika, sopimaan kuningattaren kanssa. Näiden herrain vallassa oli vuoden 1398 kuluessa ollut kaikki linnat ja varustukset Pohjanlahden ympärillä, joten heidän liittonsa ei suinkaan ollut mikään halveksittava mahti. Mutta kun rauha kerran oli tehty, näytti kuningatar kokonaan unhottaneen heidän entisen elämänsä ja käytti näitä vanhoja merirosvoja sitten moniin tärkeihin toimiin. Ritari Sven eleli sittemmin hiljaisuudessa maatiloillaan Smålannissa kuolemaansa asti.

Hänen tyttärensä Katariina oli naimisissa Bo Steeninpojan (Natt och Dagin) kanssa, jolle hän synnytti kaksi poikaa ja yhden tyttären. Poikain nimet olivat Svante ja Niilo, tytär, Märta, tuli naimisiin Pietari Arviidinpojan (Ribbingin) kanssa. Niiloa hän piti näistä rakkaimpana. Hän oli nuorin ja lahjakkain. Vanhemmalla veljellä oli hidas ja sävyisä luonne, hän eli mieluimmin hiljaisuudessa isänsä tiloilla eikä koskaan halannut kotisarkaa ulommaksi. Märta oli lapsista vanhin; hän oli jo aikaisin joutunut naimisiin ja oli ollut jo useita vuosia leskenäkin.

Svante seisoi pihalla tervehtäen veljeään, kun tämä tuli pitkää siltaa myöten, joka liitti linnansaaren mantereeseen.

"Kuinka äitimme jaksaa?" kysyi Niilo ensimmäiseksi tervehdittyään veljeään.

"Eipä kukaan tietäne, koska hänen viimeinen hetkensä tulee", vastasi Svante. "Hän makaa raihnaana ja kuihtuneena ja heikontuu päivä päivältä; mutta nyt hän kai itsekin luulee loppuhetkensä tulevan, koska hän on sinut kutsuttanut luokseen. Isämme oli täällä, mutta lähti eilen pohjoiseen päin … sanoi pidettävän Vadstenassa herrainkokousta, johon hänenkin oli matkustaminen."

"Lääkkeet eivät siis auta häntä?" kysyi Niilo, heittäen ohjat muutamalle vanhalle palvelijalle, joka juoksi saapuville. "Toivoisin, ettei hän koskaan olisi lääkkeitä käyttänyt … juuri siitä päivästä alkaen, jona hän niitä rupesi ottamaan, on hän yhä huonontunut."

"Eikö hän itse sitä huomaa?…"

"Ei, ja Bengta-rouva sanoo…"

"Bengta-rouvako?" keskeytti Niilo ja katsoi kummastellen veljeään, "mitä Bengta-rouva täällä äitimme luona tekee?"

"Hänhän täällä kaikesta huolta pitää äitimme sijasta", vastasi Svante, "ja hän myöskin määrää lääkkeet, sillä hän on hyvin harjaantunut yrttitaitoon ja osaa keittää niistä hyvin terveellisiä juomia."

"Mutta eihän Bengta-rouva ennen ollut mikään äitimme ystävä!" lausui
Niilo aikoen nousta portaille.

"Hän on viime vuosina paljon muuttunut… Nykyään on hän pelkkää hyvyyttä ja ystävällisyyttä äitiämme kohtaan."

"Ha-ha-ha", kajahteli viheriän ritarin kuiva naurunhohotus sivultapäin, ja veljekset näkivät hänen kaihtavan kädellään silmiään aurinkoa vasten ja katselevan muuatta otusta, joka lähestyi siltaa maanpuolelta, sekä hymisevän itsekseen:

Totuus ja usko on sortunut maan;
Ne karata mielivät maailmaan!

"Jos minun nimeni on Svante", huudahti vanhempi veli, hänkin kaihtaen silmiään, "niin tuolla tulee Bengta-rouva itse ja ratsastaa reippaasti kuin Ekesjön paras huovi."

Tulija oli todella Bengta-rouva, joka ratsasti rivakasti sillan yli. Selittämätön vastenmielisyys valtasi Niilon, kun hän erotti miesmäisen rouvan terävät piirteet. Hän oli rientämäisillään porstuaan ennättääkseen äitinsä luo ennen vierasta, mutta Svante tarttui hänen käteensä ja pidätti häntä sanoen:

"Ei niin, veljeni, Bengta-rouva ei kuuna päivänä anna sinulle anteeksi, jos menet tiehesi, kun kerran jo olet hänet nähnyt."

Niiloa ei näkynyt haluttavan noudattaa veljensä varoitusta ja varmaankin olisi hän tehnyt, kuten aikoi, ellei Bengta-rouva itse olisi ollut jo siksi lähellä, että voi huutaa häntä pysähtymään. Hän oli jo kivikartanon oven edessä.

"Ei kiirettä, ei kiirettä, Niilo Bonpoika", huusi hän äänellä, joka kuului käskemiseen tottuneelta, "äitisi ei ole niinkään rynnäköllä otettavissa … siihen hän on liian heikko, ja sinä et, luulenma, halunne hänen kuolemaansa tunnollesi."

"Ha-ha-ha", nauroi viheriä ritari, mutta katsoi kohta maahan, kun
Bengta-rouva heitti häneen salamoivan silmäyksen.

"Pidä huolta ratsustani, viheriä roikale", sanoi Bengta-rouva nousten satulasta keveästi ja näppärästi kuin kaksikymmenvuotias ja heittäen ohjat ritarille, jonka kasvoilla oli alituiseen puolihupsu naurunvirnistys.

Tämä ei ollut tietävinäänkään, otti vaan ohjat, mutta sieppasi ne niin tulisesti, että päitset pääsivät hevosen päästä, ja se hyppäsi säikähtäen sillalle päin. Siellä sai sen kuitenkin helposti kiinni Bengta-rouvan palvelija, joka nyt vasta saavutti nopsan emäntänsä. Tämän tumma iho muuttui kellanviheriäksi, kun hän katseli hyvätuulista ritaria, joka suitset kädessä naureskeli tavallista nauruaan vähääkään huolimatta siitä, mitä oli tapahtunut.

"Valjastakaa tiukemmin, paljoa tiukemmin, Bengta-rouva", sanoi hän, "te ette pääse koskaan perille tällaisilla suitsilla, ha-ha-ha…"

Bengtan silmät säkenöivät, ei sentään niinkään kiukusta ja harmista, vaan enemmän siitä että hänessä syttyi halu tutkia tyystiin ritarin tarkoitukset. Mutta tämän kasvoista ei näkynyt mitään älyn merkkiä, vielä vähemmän mietittyjä tarkoituksia. Mitä Bengta-rouva lienee ajatellutkin, ei hän kuitenkaan tahtonut pilata tärkeätä hetkeä.

Hän kohotti ylpeästi päätään ja astui porstuaan veljesten seuraamana. Kun hän portaitten yläpäässä ruokasalin ovella katsahti taakseen, näki hän vihatun ritarin alhaalla astelevan heidän peräänsä.

Salissa oli aivan äänetöntä. Kaarina-rouvan pienet neitsyet istuivat kalpein poskin työssään. Lauluja ei nyt kuulunut heidän huuliltaan, joita he tavallisesti työtä tehdessään laulelivat, silloinkuin Kaarina-rouva itse oli mukana. Ja kun Bengta-rouvan pitkä, tuima vartalo ilmestyi saliin, hypähtivät he ylös kuin säikähtyneet kyyhkyset.

"Onko kukaan käynyt Kaarina-rouvan luona tänään?" kysyä niuhaisi
Bengta-rouva.

"Ei, jalo rouva", vastasi vanhin neitsyistä, "rakas rouvamme on nukkunut koko aamun ja nukkuu vieläkin!"

"Nukkuu … hm; jaha, se on hyvä, lapset … kuka on käynyt hänen luonaan minun poissa ollessani?"

"Ei kukaan muu kuin hänen veljensä, ankara Bo-ritari sekä Märta-rouva ja nuori Svante-herra … eikä se ole yhtään vahingoittanut häntä; hän on voinut paremmin kuin usein ennen, ja eilen, kun Bo-herra lähti täältä, sanoi hän haluavansa muuttaa tähän huoneeseen tänä päivänä kuullakseen meidän laulavan työssämme, sitä hän sanoi ikävöivänsä, siitä on niin pitkä aika, kuin hän on saanut sitä kuulla, sanoi hän…"

"Hyvä, hyvä … odottakaa täällä Niilo Bonpoika, minun täytyy valmistaa äitiänne!"

Tämän sanottuaan meni hän katsomaan erääseen viereiseen huoneeseen. Kesti melkoisen kauan, ennenkuin hän taas tuli näkyviin. Ikkunat olivat auki, joten tuuli puhalteli huoneen läpi. Veljekset asettuivat erään ikkunan viereen; Niilo nojausi sitä vastaan ja - laski päänsä kättensä varaan katsellen rantaa ja järveä, joka päilyi syvänä ja sinisenä metsäistä, korkeata vuorenrinnettä vastaan. Paimentytön laulu helähteli järven toiselta puolen, ja kuunnellessaan näitä tuttuja ääniä, tuntui Niilosta siltä kuin olisi järvi ollut täynnä ihania kangastuksia hänen lapsuutensa ajoilta. Hän näki isänsä ja äitinsä, vanhan äidinisänsä, Sven-ritarin, jonka pitkä parta oli hopeanharmaa ja kasvot töykeät, mutta jonka käsi oli sentään usein hänen poskiaan silitellyt.

"No, Jumala armahtakoon minua, vanhaa varista", huusi silloin eräs ääni hänen selkänsä takana, ja kaksi kättä läiskähti yhteen, "totisesti se on pieni Niilo-herra ilmielävänä … pieni, sanoin … hänestähän on tullut jo suuri, uljas ritari…"

Niilo kääntyi ja hymyili ystävällisesti nähdessään talon harmaapäisen palvelijan. Hän seisoi siinä ääneensä nyyhkien ja kuivaten kyyneleitä esiliinallaan.

"No, Herran rauhaa, Helka-muori", sanoi nuorukainen syleillen häntä, "olethan iloissasi, kun minä taas olen kotona … ja sanoppa nyt minulle täysi totuus eräästä asiasta, josta tahdon yhtä ja toista tietää."

Hän veti eukon ikkunankomeroon ja kysyi häneltä, mitä hän tiesi Bengta-rouvasta. Muori ei tiennyt enempää kuin Svantekaan, mutta hän esitti asiat sentään aivan toisenvärisiksi kuin Niilon sävyisä veli oli ne esittänyt.

"Sen minä sanon, Niilo, vaikka olenkin näin vanha", lausui hän, "että jos laitatte Bengta-rouvan pois äitinne talosta, niin teette työn, jota ette ikipäivänä kadu."

"Niin minä aionkin, Helka, ainakin minä koetan sitä", vastasi Niilo.

"Jos se jollekin onnistuu, niin teille ainakin, Niilo… Jumalan äiti, tehän olette ilmeinen Sven-herra vainaja."

"Mutta sano minulle vielä, Helka-muori, kuka tuo valkoviittainen mies on, joka toi minulle sanan äidiltäni?"

"Valkoviittainen mies … hm, kukako hän on", sanoi eukko yskäisten, "väliin on hän tuntunut minusta ikäänkuin tutulta … mutta olkoon kuka tahansa, Niilo, niin hänen jälkensä kasvavat ruusuja … totisesti!"

Vanhus nyökäytti päätään, ja pari kyyneltä tipahti hänen uskollisista silmistään.

"Mitä tarkoitat, Helka? … sinä puhut hänestä hyvää … mitä isäni näytti hänestä pitävän?"

"En tiedä, lieneekö hän ollut isänne, Bo-ritarin näkyvissäkään … hän ei ole, kumma kyllä, ollut täällä juuri nuulloin, kuin Bengta-rouvan tulon edellä, paitsi silloin kun hän ensi kertaa tuli tänne. Siitä lienee nyt kolmisen vuotta, Ja kukaan muu ei häntä tuntenut silloin kuin Kaarina-rouva. Ja hän itki silloin, mutta oli samalla hyvin iloinen. Siitä alkain näyttää kuin kipu lieventyisi aina viheriän ritarin tullessa…"

"Hän käy siis rakkaan äitini luona?"

"Siellä hän käypi … ja joka kerta kun hän tarttuu Kaarina-rouvan huoneen oveen, olen aina tuntemaisillani hänet, mutta sitten hän kääntyy toisaalle, on taas kuin ennenkin ja nauraa takkuiseen partaansa."

"Tietääkö Bengta-rouva hänen käynneistään äitini luona ja suvaitseeko hän niitä?"

"Hän ei tiedä siitä mitään … ritari näkyy osaavan valita oikean ajan, niin tölhöltä kuin hän näyttääkin."

Nyt avasi Bengta Kaarina-rouvan huoneen oven, seisoi jäykkänä ja salamyhkäisenä kynnyksellä sekä viittasi käskevästi kädellään. Niilo astui nopeasti ovelle, josta Bengta-rouva väistyi antaen hänelle tietä. Sisään tultuaan sulki Niilo heti oven.

Kamarissa oli pimeää kuin haudassa. Päivänvaloa ei päässyt yhtään sisään. Kaksi paksua vahakynttilää paloi pöydällä suuren uudinsängyn vieressä, valaisten sen kultahesuja ja sukuvaakunaa, joka oli sängyn keskikohdalla, missä uutimet yhtyivät.

Avarasta vuoteesta näkyivät kalpeat, kuihtuneet kasvot. Silmätkin olivat kuopalla, ja kuivunut käsi viittasi tulijalle tervehdykseksi. Ilonväre näkyi kuitenkin valaisevan sairaan kasvoja.

Niilo polvistui vuoteen viereen ja suuteli innokkaasti ojennettua kättä.

"Tervetullut kotiisi, siunattu poikani", lausui sairas vapisevalla äänellä, "äitisi on kauan, kauan ikävöinyt sinua."

"Hyvä Jumala olkoon kiitetty, että pääsin tulemaan nyt, kun sinä vielä voit puhua ja tuntea poikasi!"

"Niin sinun pitikin tulla, Niilo … minä olin niin laskenut … minulla on tärkeitä asioita sinulle kerrottavana … äidinisäsi puolesta. Toivoin saavani puhua ne salaisuudet sinulle todistajitta … mutta minä olen liian heikko … vai kuinka, Bengta ystäväni, etkö luule minun sitä kestävän…? Minähän tunnen itseni nyt virkummaksi, kuin olen ollut pitkiin aikoihin…"

"Te kuulette, mitä hän sanoo, Bengta-rouva", sanoi Niilo, hieman tuimuutta äänessään, sekä nousi ylös, "äitini tahtoo puhua minulle kahden kesken!"

"Mielelläni, hyvin mielelläni uskoisin sinun kestävän", vastasi puhuteltu, katsoen läpitunkevasti sairaaseen, "mutta jos voimasi pettäisivät … olenhan sanonut sinulle, Kaarina, että tautisi on senlaatuinen, että se voi äkkiä kääntyä kuolemaksi, ja jos se nyt sattuisi tapahtumaan, ennenkuin olet rakkaalle pojallesi saanut kaikki sanotuksi mitä hänen tulee tietää … niin kuinka silloin pääsisit rauhassa lähtemään täältä. Ja tunnethan sinä vanhan ystäväsi, Bengtan, enhän minäkään sinulta mitään salaa, ja olenhan minä jo niin vanha, että voin pitää suuni kiinni… Poikasi ja isäsi nimessä pyydän, että sallit minun olla läsnä keventäissäsi sydäntäsi!"

Niilo katsoi kummastellen puhujaan, hän tuntui nyt peräti toisellaiselta kuin ennen. Sekä ääni että kasvot olivat aivan toiset kuin tavallisesti. Sairas oli vaiti hetkisen.

"Ehkä olet oikeassa", sanoi hän sitten, "mutta vanno Herramme kalliin piinan ja kuoleman kautta, ettet kenellekään ilmoita, mitä kuulet minun kertovan pojalleni… Kun vannot sen, niin saat jäädä tänne!"

Bengta-rouva vannoi. Kaarina-rouva katseli sitten kauan poikaansa, ikäänkuin lukeakseen joka piirteen tämän avoimilla kasvoilla. Sitten hän alkoi.

"Muistatko äidinisääsi, poikani … vanhaa Sven-ritaria…"

"Hän piti lapsistamme enimmin sinusta, Niilo", jatkoi hän, kun Niilo vastasi myöntäen hänen ensi kysymykseensä, "senvuoksi jätti hän sinulle perinnön, kalleimman, mitä hänellä oli … mutta kahdella ehdolla, ensiksi, että ottaisit hänen nimensä … toiseksi, että vapaasti ja pakotta ottaisit hänen lahjansa vastaan… Sano nyt mitä ajattelet ensimmäisestä ehdosta … Tahdotko ottaa äidinisäsi nimen ja kutsua itseäsi Stureksi?"

"Sano ensin, äiti", kysyi Niilo, "olisitko mielissäsi, jos minä sen tekisin?"

"Minä en saa sitä sanoa, poikani … ennenkuin olen päättänyt, sitten saat sen tietää!"

"Jos isäsi tahto oli, että minä saan pitää isäini, Natt och Dagien vaakunan, niin tahdon ottaa nimen Niilo Sture."

"Kiitos, poikani", lausui Kaarina-rouva, pyyhkien hikiliinalla silmiään, "kernaasti saat pitää isiesi sukumerkin … nimen isäni vaan tahtoi minun kauttani jatkuvaksi, kun ei hänellä ollut yhtään poikaa … ja minuakin se ilahuttaa, sillä isäni muisto on minulle rakas, ja minä tiedän, että sitä nimeä sopii kunnialla kantaa!"

Hän pyyhki hiukset nuorukaisen otsalta ja katsoi taasen häneen läpitunkevasti kuten äskenkin.

"Nyt toinen ehto", sanoi hän kotvasen perästä koetettuaan koota ajatuksiaan, "äidinisälläsi oli eräs kallis kalu, kultainen kaulaketju, joka oli niin kallisarvoinen, ettei maailman kaikki aarteet vastaisi sitä. Siinä oli kaksitoista seraafinpäätä yhteen liitettynä, ja jokaisessa oli kallis pyhäinjäännös; yhdessätoista oli luusirunen yhdestätoista apostolista, ja kahdennessatoista oli Pyhän Paavalin veripisara. Sitäpaitsi on tällä kaulaketjulla se ominaisuus, ettei onni koskaan petä sen kantajaa. Äidinisäsi oli saanut sen kunniallisessa kaksintaistelussa Kristuksen haudalla. Hänellä olikin siitä pitäin pelkkää onnea ja myötäkäymistä, kunnes koriste kerran varastettiin häneltä. Se tapahtui Landskronan edustalla Gotlannissa, kun hän koetti siellä estää Konrad v. Jungingenia ja saksalaisia joukkoja maihin nousemasta. Sitten kävi hänelle kaikki tyynni huonosti. Hänen täytyi luopua Gotlannista ja vetäytyä Pohjaan, linna toisensa perään joutui kuningattarelle, ja lopuksi täytyi hänen nöyrtyä ja luopua kuningas Albrektista… Kuningatar uhkasi anastaa kruunulle äidinisäsi kaiken omaisuuden, niin avutonna hän silloin oli…"

Puhuminen näkyi kovasti rasittavan sairasta, mutta Bengta-rouvalla oli varalla malja, jonka hän toi sairaalle tukien tätä juodessa. Juoma virkisti nähtävästi; tämä teki juoman antajaan merkillisen vaikutuksen, hän seurasi yhä tarkemmin Kaarina-rouvan pienimpiäkin liikkeitä. Tämä tarttui poikansa käteen ja kertoi yhä edelleen:

"Odottamatta sai äidinisäsi koristeen takaisin, ja kaikki muuttui oitis. Hän pääsi kuningatar Margaretan suureen suosioon, sai pitää maatilansa ja kaikki kävi taas hyvin. Kun hän sitten viimeisenä elinvuotenaan tunsi voimainsa vähenevän; tuumaili hän, kenelle antaisi kalleuden, ja päätti lopuksi, että sinä tulisit sen saamaan, jos sinulla olisi rohkeutta noutaa se. Kuolinvuoteellaan hän kertoi minulle tämän sekä ilmaisi, mihin oli koristeen piilottanut. Ellet sinä tahdo koristetta, niin pysyy se kätkössään tuomiopäivään asti. Sano nyt ensiksi, haluatko omaksesi kaulaketjun vai et?"

"Olethan sinä, äiti, sanonut", sanoi Niilo hetken mietittyään, "ja niin on kunnianarvoisa Tuomas-piispa myös opettanut, että miehen onni on hänen omassa rinnassaan ja hyvässä miekassaan…"

Kaarina-rouva suuteli ihastuksella poikansa otsaa, ja taivaallinen rauha sädehti hänen lempeissä silmissään.

"Jumalan äiti olkoon kiitetty, poikani", sanoi hän, "en melkein tohtinut toivoa sinulta tällaista vastausta! Kiitos siitä, ja ole varma, että tulet onnelliseksi, vaikket koskaan näkisikään äidinisäsi koristetta."

"Äidinisäni ei siis ehdottomasti tahtonut, että ottaisin ketjun vastaan?"

"Tahtoi, tahtoi, rakas poikani … ja senvuoksi että jaksoit kieltäytyä siitä, saat nauttia onnea kaikkein korkeimmalla mitalla. Nyt sanon, mihin äidinisäsi on tämän aarteen kätkenyt, ja kuinka sinä sen löydät."

Bengta-rouva oli koko ajan ollut aivan hiiskahtamatta paksuin uudinten takana varjossa. Mutta hänen mustat silmänsä paloivat kamalasti ja kasvonsa olivat vääntyneet kuin kuolleen, niin että jos joku olisi hänet silloin nähnyt, olisi nyt epäilemättä kammolla kääntynyt hänestä. Kun Kaarina-rouva nyt alkoi kertoa, mihin aarre oli kätketty, kumartui hän vähän eteenpäin, huulensa avautuivat ja silmänsä liekehtivät perkeleellisesti.

"Visborgin naistuvan alla", jatkoi Kaarina-rouva, "on suuri holvihuone, jonka toisessa päässä on linnankirjurin pöytä papereineen. Kymmenes kivi ulkoseinässä tästä kulmasta lukien on irtonainen, sen alla on rautalevy, johon on piirretty eräs merkki … minä en tiedä mikä se merkki on, äidinisäsi ei tahtonut sitä ilmoittaa. Hän sanoi, että jos joku muu kuin asianomainen saisi tietää sen, niin olisi koko salaisuus mennyttä… Etkä sinäkään joutuisi kenellekään ilmaisemaan sitä etkä voisi lähettää ketään muuta sitä aarretta noutamaan, kun et tunne merkkiä, joka on koko salaisuuden avain…"

Sairas nojausi patjoihin ja peitti silmänsä laihalla kädellään ikäänkuin häntä olisi rasittanut isävainajansa kertomuksen muisteleminen, jonka hän tahtoi nyt sanasta sanaan esittää tarkasti kuuntelevalle pojalleen.

"Siihen aikaan kuin äidinisäsi oli Visbyn käskynhaltijana", jatkoi hän sitten, "sai hän sattumoisin tietoonsa erään salaisen komeron Silfverhättanissa. Sitä peittää kivi, joka myöskin on helposti irtiotettavissa, kun sen tietää. Silfverhättanin tornin kolmannessa osastossa on nelikulmainen huone, jota ympäröi kaksi käytävää päällekkäin. Ylemmässä näistä on eräässä seinässä merkki ja aivan samalla kohtaa vastaisessa seinässä on kivi, jonka alla löytyy äidinisäsi onnenketju."

"Nyt pelkään, että puhut liiaksi, Kaarina ystäväni", lausui Bengta-rouva astuen esiin sängyn takaa, "sitähän minä jo sanoin, kas nyt!…"

Lieneekö sitten ollut siitä, että sairas oli liiaksi puhunut, kuten Bengta-rouva sanoi, vai siitä että tämä käytöksellään liian selvästi huomautti sairaalle, että salaisuus oli nyt useamman kuin yhden tiedossa — Kaarina-rouva makasi todellakin nyt kalpeana kuin ruumis sängyssään.

Tämä avulias ystävä otti kiireesti muutaman maljan, kostutti siinä olevalla nesteellä sairaan ohimoita ja piti sitä hänen nenänsä edessä. Hetkisen kuluttua näkyikin siitä jo hyviä seurauksia. Sairas avasi silmänsä. Hän katseli levottomasti ensin poikaansa sitten Bengta-rouvaa. Hän ojensi kätensä heitä kohden, katseli Bengta-rouvaa syvästi ja rukoilevasti ja sanoi hänelle:

"Vala, Bengta, vala … älä unhota sitä, ja ole pojalleni yhtä ystävällinen, kuin olet näinä viime vuosina ollut hänen äidilleen!"

Kaarina-rouva veti taasen poikansa luokseen ja suuteli häntä vielä kerran, sitten hän viittasi kädellään haluten jäädä yksin. Niilo lähti hitain askelin ja vilkaisi useita kertoja taakseen, mutta Bengta-rouva seisoi kankeana ja suorana päänaluksen takana, ettei sairas voinut häntä nähdä. Niilo katsoi säikkymättä hänen käskeviin silmiinsä, ja huulillaan oli jo sana, mutta silmäys äitiinsä esti häntä sitä lausumasta. Hän lähti huoneesta.

Niilo oli mietteissään koko illan ja keskusteli kauan Helka-muorin kanssa. Erottuaan hänestä aikoi hän lähteä pihan yli omaan ja veljensä huoneeseen. Silloin tapasi hän nauravan ritarin.

"Ha-ha-ha", alkoi hän, "tunnetteko te sitä suurta kaupunkia, nuori
Niilo-herra … tarkoitan sitä, jossa kerran laulettiin tätä laulua
Valdemar Atterdagista:

"Kiiruhda pois, ratsus jos voi,
Jo guutien torvet vastahas soi…

"Parempi, ettet ois tullutkaan
Sä guuteja vastaan taistelemaan…

"… oletteko käynyt Visbyssä, Niilo Bonpoika?…"

Vaikka ritari näöstä päättäen aivan sattumalta kysyi tätä, niin katseli hän kuitenkin tutkivasti nuorukaista. Tämä kalpeni vähäisen, kun ritari niin äkkinäisesti muistutti hänen tulevaa matkaansa, mutta hän koetti vastata tyyneesti:

"En ole käynyt Visbyn suuressa kaupungissa … minä lähden huomenna isäni tahdon mukaan Vadstenaan yhtyäkseni siellä valtakunnan päämieheen, Kaarlo Knuutinpoikaan…"

"Kauaksi ette siis tänne jäänyt… ha-ha-ha", saneli ritari ja lähti hyräillen alkamaansa pilkkalaulua Valdemar Atterdagista: "Valdemar, jos luvan saa" j.n.e.

Seuraavana aamuna tuli Niilo aikaisin suureen saliin, ennenkuin palvelijatkaan olivat vielä liikkeellä. Hän kuunteli kauan äitinsä ovella, mutta sieltä ei kuulunut mitään. Vihdoin ilmestyi se neitsy, joka nukkui Kaarina-rouvan huoneen vieressä. Niilo kysyi häneltä, oliko emäntänsä hereillä, ja oliko Bengta-rouva hänen luonaan.

"Kaarina-rouva on hereillä", vastasi tyttö, "Bengta-rouva ei ole siellä nyt. Hän meni huoneeseensa vähän sydänyön jälkeen!"

Vastaus teki Niiloon hyvän vaikutuksen, hän avasi hiljaa oven ja meni äitinsä huoneeseen, jossa äiti ja poika saivat nyt pitemmältä rauhassa keskustella. Niilo lohdutteli äitiään vakuuttaen hänen kyllä vielä virkistyvän sekä kehotti häntä laskemaan Jumalan kauniin päivän paistamaan huoneeseen eikä sulkemaan itseään kuin hautaan, sekä antamaan neitsyjensä tulla sisään laulamaan laulujaan, joista hän ennen niin piti. Tämä vaikutti ihmeen elvyttävästi sairaaseen. Hän ei tosin mitään luvannut, vaan puristi ystävällisesti poikansa kättä.

"Mitäpä iloa minulle olisi äidinisäni kaulaketjusta, äiti" lausui Niilo, "ellen saisi sitä sinulle näyttää, kun kerran saan sen käsiini, mikä taitaa kauankin viipyä, ellei marskille sattuisi aivan odottamatonta asiaa Visbyhyn."

"Tapahtukoon se sitten kun ehtii, poikani", vastasi Kaarina-rouva, "joko minun eläissäni tai kuoltuani! Käyköön sinulle, niinkuin vanhassa laulussa lauletaan:

"Enkelit Herran
Sieluas suosikoot aina!"

Viereisestä huoneesta rupesi kuulumaan askeleita ja ääniä. Niilo otti hellät jäähyväiset äidiltään ja meni sinne. Salissa oli Svante ja Märta-sisar keskustelemassa viheriän ritarin kanssa. Samassa astui Bengta-rouva sisään ja seisahtui kummastuneena nähdessään Niilon tulevan sairaan huoneesta.

Hän astui nopeasti Kaarina-rouvan huonetta kohti ja teki Niilolle käskevän liikkeen, että tämä päästäisi hänet sisään. Mutta Niilo ei ottanut viittausta ymmärtääkseen.

"Äitini tervehtää teitä", sanoi hän, "ja kiittää teitä ystävyydestänne ja kaikesta mitä olette hänelle tehneet, mutta pyytää, ettette tästälähin enää näkisi vaivaa hänen tähtensä."

Hurja tuli leimahti Bengta-rouvan silmissä, ja hän yritti tarttua oveen tiuskaisten:

"Houritko sinä, poika, vai oletko aivan järjiltäsi … päästä minut paikalla äitisi luo, jos hänen elämänsä on sinulle rakas", samassa laski hän kätensä nuorukaisen olkapäälle.

Näytti siltä, että Niilon oli väistyminen. Hänen käsityksensä siitä, mikä oli soveliasta, ei kernaasti sallinut hänen käyttää väkivaltaa naista kohtaan, mutta olihan tässä tärkeä asia kysymyksessäkin. Hän koetti vielä sanoilla taivuttaa tuimaa rouvaa luopumaan yrityksestään, mutta huomasi kohta sen turhaksi.

Silloin tuli hänelle apu aivan odottamattomalta taholta.

Sekä Svante että Märta olivat aivan tyrmistyneinä Niilon rohkeudesta, mutta naurava ritari astui rauhallisesti ja kasvojaan värähyttämättä Bengta-rouvan luo ja tarttui hänen käteensä. Ritari muistutti tätä tehdessään suuresti suurta taalalaiskoiraa, joka erinomainen koirarotu nykyään on miltei sukupuuttoon kuollut. Samoinkuin nämäkin nähdessään herransa joutuvan pulaan tai vaaraan, astelevat äänettöminä, mutta tanakasti ja varmasti vihamiehen luo ja iskevät vankat hampaansa sen jalkaan —- samoin tarttui tämä puolihupsu ritari Bengta-rouvan käteen ja veti hänet hymyillen ja kohteliaasti kumarrellen huoneen toiseen päähän vähääkään välittämättä niistä kiihkeistä kummastuksen, ylenkatseen ja vihan ilmauksista, jotka tällöin vaihtelivat arvoisan rouvan kasvoilla.

Sitten lauleskeli hän, naama ja ääni niin ystävällisenä kuin olisi hän sanonut suuria kohteliaisuuksia:

"Riennä nyt, kiirehtäin ratsullasi eteenpäin, Valdemar, jos luvan saat!

"… tunnetteko sen viisun, rouva Bengta?"

Kummallista ritaria näytti oikein huvittavan leikitä ylpeän rouvan kanssa, eikä hän ollenkaan näyttänyt aikovan laskea häntä irti.

Niilo Bonpoika sisarineen ei pitkään hetkeen päässyt hämmästyksestään tointumaan. Niilolle se lopulta muuttui iloiseksi kiitollisuudeksi, toisten mielissä heräsi arkuus ja pelko, joka yhä kiihtyi, kun rohkea nuorin veli lausui:

"Kun Ekesjö on nyt kauan ollut puolittain kotinanne, niin lienee teillä kaikenlaista puuhaa ennen lähtöänne, minä pyydän senvuoksi sinua, sisareni, auttamaan Bengta-rouvaa tavarain kokoomisessa ja sinua, veljeni Svante, katsomaan että kaikki on kunnossa lähtöä varten… Älkää pahastuko, rouva Bengta!… Te olette itse tähän syypää, kun ette uskonut sanojani!"

Viheriä ritari talutti nyt yhä hymyillen jalon rouvan ovelle päin, ja tämä seurasi melkein vastustelematta, etteivät saliin jääneet saisi liian paljon iloita hänen vahingostaan. Tultuaan ovelle, kääntyi hän Niiloon päin sanoen terävästi:

"Me emme eroa ainaiseksi, Niilo Bonpoika … me näemme vielä toisemme!"

Mutta ritari lauleskeli, yhä kumarrellen koreasti Bengta-rouvalle:

"Kai astun sisään kohta,
Valdemar, jos luvan saa,
Voi pihamaalla vuottaa!"

Vähää myöhemmin samana aamuna lähti Niilo Bonpoika Ekesjöstä
Vadstenaan.

III.

Kauppasaksat.

Eräänä heinäkuun päivänä seisoi Kalmarin kaupunginmuurin edessä, meren rannalla, linnasta vähän etelään päin muudan mies, joka puvustaan päättäen oli kauppasaksa. Tätä osoitti sekin, että hän lakkaamatta tirkisteli merelle päin ikäänkuin jotakin laivaa vartoen. Hän oli pitkä ja laiha, yllään oli pitkä, tummanruskea viitta jostakin ohuesta kankaasta, vyötäisille solmitusta vyöstä riippui nahkalaukku ja tappi, josta näkyi pari sulkakynää ja puukonpää. Hänen tummanharmaan hattunsa alla, joka muuten melkoisesti muistutti nykyaikaisia kesähattuja, oli samanvärinen vaate, joka peitti niskaa ja kaulaa. Etupuolelta saattoi tämän vaatteen vetää suun suojaksi tahi laskea alas leuvan alle. Nyt oli se niin ylös vedettynä, ettei ollut paljon muuta näkyvissä kuin silmät. Tämä oli nähtävästi tuulen takia, joka raivokkaasti pieksi rantoja sekä kiskoi kauppasaksan viittaa painaen sitä tiukkaan hänen ruumistaan vastaan, joten tuli selvästi näkyviin hänen ruumiinsa muoto, jota kelpasikin nähdä. Sillä hänen käsi- ja jalkavartensa pyöreys ja ruumiin lihasrakenne osoitti, ettei ollut hyvä arvostella miehen voimia hänen jäsentensä hoikkuuden mukaan.

Ulapalle oli juuri ilmaantunut eräs laiva ja laskenut ankkuriin; sitä näkyi saksa parhaastaan tarkastelevankin, vieläpä niin innokkaasti, ettei ensinkään huomannut muuatta, joka tuli häntä kohti, ennenkuin tämä oli aivan hänen vieressään. Silloin kääntyi hän, ja tulija puhutteli häntä, ennenkuin hän ennätti mitään kysyä. Hänkin oli kauppasaksa, pukukin oli hänellä samanlainen; hänen viittansa oli vaan toisenvärinen, nimittäin vaaleansininen, ja suojavaatetta ei hänellä ollut hatun alla.

"Selvänä lähtöön!" sanoi sininen huomattavan tyytyväisenä, "jaala on jo ankkurissa!"

Ruskea katsoi häneen kysyvästi, ja hänenkin silmiinsä vilahti tyytyväinen ilme.

"Pyhän Johanneskastajan luostarissa", vastasi sininen toisen kysyvään silmäykseen, "abbedissa tuli itse alas ja oli niin sukeasuinen, että kyllä kelpasi!"

"Jaha", sanoi ruskeanuttuinen, "no sitten ei tällä paikalla enää yhtä enempää tarvitakaan!"

"Enpä minä niin luule", sanoi sininen, "niinkauan kuin hän on Pyhässä
Johanneksessa, ei hän pois lennä. Hänellä on jo siimat ulkona, hänen
luonaan kävi heti kaksi herraa, ensiksi drotsi, vanha herra Krister
Niilonpoika ja hänen jälestään Turun piispa Maunu!"

"Hm … ne ovat viisaita ja varovaisia miehiä, ja pitävät varmaan kuninkaan puolta, jos niillä on jokukaan pelättävä kotonaan. Ja elleivät merkit petä, niin on rikas marski juuri sellainen pelätin … minä luulen, ettei Kaarlo-herra tule tähän kokoukseen, vaan jää Eerik Pukea kurittelemaan…"

"Siinä te olette aivan oikeassa … marski läksi Fågelvikiin, silloinkuin minä lähdin Söderköpingistä, ja matkustaa luultavasti sieltä Nyköpingiin. Fågelvikiin asti seurasi häntä setänsä, vanha herra Kaarlo Tordinpoika sekä kaksi tämän lasta, nuori Tord-herra ja neiti Briita … ne ovat nyt täällä Kalmarissa vanhan Kaarlo-herran mukana. Marskin seurueessa oli nyt aseenkantajana nuori Niilo Bonpoikakin… Hm, teki vanhalle sydämelle oikein hyvää katsella sitä poikaa, hm…"

Toinen kauppasaksoista oli selvästi jo heittänyt sen ajatuksen, että heitä oli yksi liikaa tällä vartiopaikalla, hän katseli — samalla kuunnellen sinipukuisen puhetta — laivaa, joka juuri oli laskenut ankkuriin, ja näki sen purjeita reivattavan ja venettä laskettavan siitä vesille.

"Minä ratsastin vähän heidän edellään", jatkoi sininen, "olin heidän tullessaan juuri pysähtynyt muutamalle mäelle aterioimaan. Vanhan Kaarlo-herran rouva, Cecilia ajoi tyttärensä kanssa — joka on vielä aivan lapsi, ei kymmenen vuotta vanhempi — kattovaunuissa, jotka pala palalta kohosivat mäelle. Perässä tulivat herrat miehineen; niiden joukossa oli pari ulkomaalaistakin, jotka laskivat loruja Cecilia-rouvan kanssa ja mielistelivät pikku Briita-neitiä, joka kuitenkaan ei huomannut heitä vähääkään, vaan katseli aivan toisaalle, ja olisittepa nähnyt kuinka hän ilahtui, kun Niilo Bonpoika ratsasti vaunujen ääreen tuoden hänelle kourallisen kukkasia … se oikein koski minuun vanhaan äijään, hän oli minusta Jumalan enkeli kerrassaan…"

"Aikamme on kallista, ja minä ymmärrän sinua täydellisesti", keskeytti ruskea, "vaikket puhuisikaan kuin olisit neljääkymmentä vuotta nuorempi, Birger!"

"Se on nyt vaan niin", jatkoi Birger hymyillen, toisen huomautuksesta välittämättä, "niin se on, että vaaka tosin on tasapainossa, mutta kallistuu sittenkin sinnepäin, että marski on tai ainakin tulee Ruotsin mahtavimmaksi mieheksi, kun Engelbrekt kerran on poissa. Hän jakoi Vadstenan kokouksessa kalliita lahjoja ulkomaalaisille herroille, jotka tietysti saivat siitä yhä paremmat käsitykset hänestä… Senvuoksi he juuri pyrkivätkin pienen Briita-neidin suosioon, sillä hän kuuluu olevan marskin silmäterä; sentähden heidän naamansa pahoin synkkenivät, kun Niilo Bonpojan kukkaset niin ilahuttivat lasta ja saivat Cecilia-rouvankin hymyilemään… Sitten pääsivät vaunut mäelle ja pysähtyivät odottamaan muita herroja, jotka ratsastivat hiljakseen ja mäelle tultuaan pysähtyivät nekin… Silloin kirkaisi Briita-neiti äkkiä ja katseli tien viereen, josta alkoi jyrkkä mäen törmä, ulottuen pieneen syvään laaksoon alhaalla. Vietos kasvoi ruohoa, siellä täällä oli puu … näytti siltä kuin siitä olisi joskus maailmassa kulkenut tie, vaikkei ihmisten kulettava."

Vaikka kertomus oli vähän pitkäveteinen, ei toinen kuitenkaan malttanut olla sitä kuuntelematta, näyttipä hän tarkkaavaiseltakin, vaikka hän usein samalla katseli laivaa kaihtaen kädellään silmiään. Vene oli vielä kiinni laivan kyljessä, siitä syystä hän luultavasti niin kärsivällisesti kuuntelikin sinipukuisen kertomusta.

"Ja nyt ehkä voisit ruveta lähentelemään juttusi loppua, Birger", sanoi hän tuttavallisesti, melkein leikillisesti.

"Aivan paikalla", vastasi Birger. "Tyttö leikki kukilla … minä näin sen hyvin … ja oli pistänyt ne suureen raskaaseen kultasormukseen, joka riippui hienoista kultavitjoista hänen kaulassaan. Sitten pisti hän — ikäänkuin salatakseen, kuinka huolellisesti hän koetti säilyttää kukkia — sekä sormuksen että kukat pieneen hansikkaaseensa. Eräs ulkomaalaisista herroista sanoi hänelle jotakin, mutta hän ei huolinut sitä kuunnella, vaan kurottautui laidan yli katsomaan alaspäin, jossa marskin miehet istuivat ja josta Niilo Bonpoika viittaili hänelle ystävällisesti. Mutta silloin tarttuivat vitjat muutamaan nutunnappiin, ja kun hän samassa nousi seisoalleen, niin katkesivat vitjat, ja hansikas sormuksineen vieri rinnettä alas… 'Mitä nyt?' kysyi marski kiivaasti, mutta lapsi itki vaan huutaen: 'hansikkaani, hansikkaani', viittaellen sormellaan alaspäin. 'Eikö muuta', sanoi marski nauraen, mutta Briita-neiti ei tyytynyt siihen vaan huusi: 'joka antaa minulle hansikkaani, saa tulla ritarikseni!' sekä katseli ympärilleen, eikö ketään sellainen onni muka viehättänyt. Saksalaiset herrat olivat hyvin touhuissaan, ja marski ja vanha Kaarlo-herra nauroivat täyttä kurkkua tytön oikulle … muukalaiset ratsastivat sitten laaksoon päin tullakseen hansikkaan luo sivultapäin, mutta Niilo Bonpoika — sitäkös oli kerrassaan ilo nähdä — syöksyi heti asian kuultuaan arvelematta jyrkännettä alas … minä pelkäsin, että hän tärvelee sekä itsensä että hevosensa, mutta kaikki kävi hyvin, hän toi hansikkaansa takaisin oikulliselle omistajalleen!"

"Hm, hm", mutisi ruskea, "aivan kuin äidinisänsä, ilmeinen äidinisänsä…!"

"Ja pieni Briita-neiti kalpeni ensin kuin palttina, kun Niilo syöksyi alas, mutta taputti sitten riemusta käsiään ja vuoroin nauroi ja itki, kun hän tuli taas ylös. 'Hyvin tehty, hyvin, Niilo Bonpoika', huusi marski taputtaen poikaa olkapäälle, ja lausui sitten nauraen: 'mitä sinä nyt annat ritarillesi kihlauslahjaksi, Briita?' Tuo pieni enkeli tuli hehkuvan punaiseksi, mutta älysi kohta tehtävänsä sekä ojensi nuorukaiselle hansikkaansa, josta otti pois sormuksen kukkineen. 'Kiitos, arvoisa neiti!' sanoi Niilo, 'minä pidän kiinni sanastanne ja rupean teidän ritariksenne!' Vieraat herrat tulivat nyt paikalle ja olivat kateudesta haljeta."

"Hyvä, hyvä, Birger", sanoi ruskeapukuinen varsin tyytyväisen näköisenä, "mutta tämä kaikki ei nyt ole muuta kuin paljas, tyhjä pikari … kaada nyt kerrankin siihen se viinipisara, joka sinulla on … käydään asiaan… Tuleeko hän vai ei…"

"Hän tulee, hän on jo täällä, ja, katsoppas, senvuoksi arvelenkin, että meidän pitää molempain olla paikalla … nyt on juuri oikea aika, sillä marski sanoi Niilolle, kun tämä oli ottanut hansikkaan, kiittäen sen antajaa: 'siihen on sinulla nyt Kalmarin matkalla kyllin tilaisuutta, Niilo, ja pidä nyt puoliasi, sillä eipä sitä tiedä mikä tuuli sillaikaa puhaltaa, kun sinä olet Visbyssä?' niin hän sanoi…"

"Sinä olet aivan oikeassa, Birger", sanoi ruskea, "pidä sinä silmällä maanpuolta, minä vartioin merta!"

Samassa saivat saksat muuta tekemistä. Ankkuroidusta laivasta laski vesille vene, jolla lähdettiin maalle päin. Laivuri itse näytti istuvan takateljolla. Kauppasaksat kaihtivat yhtaikaa silmiään, ja kumpikin huomasi kaupungin rannasta lähtevän niinikään veneen, jossa istui vanhempi mies palvelijan puvussa.

"Elleivät silmäni petä auringon valon tähden, niin on tuo soutaja eukkomme palvelija."

"Hän se on, Birger", lausui ruskea, "mennään häntä vastaan. Hän näkyy viisastuneen niistä opetuksista, joita sinä annoit hänelle Söderköpingissä. Hän ei aio päästää yhtään tilaisuutta käyttämättä, ja tämä laiva tulee hänelle kuin käskettynä. Tule, tule … minun veneeni on täällä kivien takana … ja onneksi on laiva niin likellä meitä, että me saavutamme laivurin veneen yhtaikaa kuin tuo toinenkin!"

He astuivat heti veneeseen ja Birger tarttui airoihin ja souti reippaasti. Olisi luullut, ettei hän ole koskaan ollut muuna kuin merimiehenä, sellaisen vauhdin antoi hän veneelle ja niin taitavasti osasi hän halkoa aaltoja. He tulivatkin niin pian perille, ettei mies ollut ennättänyt vaihtaa kuin pari sanaa laivurin kanssa.

"Te menette Visbyhyn", kuulivat he hänen sanovan, "hyvä on, laivuri, otatteko minut ja veljeni mukaanne niin saatte siitä hyvän palkan … koska lähdette?"

"Kiire näkyy sinulla olevan, mies, päästä Visbyhyn", sanoi laivuri silmäten epäluuloisesti vanhaa palvelijaa, "muta minä en ole valmis ennenkuin olen purkanut lastini täällä Kalmarissa ja ottanut uutta Visbyhyn."

"Halloo, laivuri!" huusi nyt ruskea kauppasaksa veneestään, "aiotteko
Visbyhyn?"

"Kyllä se varmana pysyy, sinne minä lähden, mutta aikooko koko Kalmarin kaupunki muuttaa Visbyhyn, vai onko teillä rutto nurkissanne … tahdotteko tekin sinne?"

"Viisi Unkarin kultakolikkoa, laivuri, jos otatte minut ja veljeni laivaanne", huusi palvelija vähän kärsimätönnä.

"Viisi kultakolikkoa", toisti laivuri; hänellä ei tuntunut olevan mitään asian päättämistä vastaan.

"Minä aion Visbyhyn", lausui ruskeapukuinen saksa väliin, "ja minun nähdäkseni ei teidän pitäisi suotta kiirehtiä, minä tarvitsen paljon tilaa laivalla, ennätättehän te sopia kaupastanne sitten lähtiessä."

"Kymmenen kultakolikkoa, ja puolet siitä nyt!" huusi palvelija ääntään korottaen.

Laivuri katseli tyhmistyneenä veneitä omistajineen, mutta rämähti sitten leveään nauruun. Mutta silloin vetäisi sinipukuinen, joka koko ajan oli tutkien katsellut laivurin kasvoja, veneensä tämän veneen viereen ja tarttui sen laitaan. Sitten kohosi hän niin seisoalleen kuin voi, suojasi suutaan tuulelta ja sanoi puoleksi kuiskaten:

"Jumalan rauha, laivuri Bartel, tunnette kai minut, viimeksi tavattiin
Hampurissa seitsemän vuotta sitten."

Laivuri astahti taaksepäin, niin että vene keikahti pahasti, töllisteli sitten silmät selällään sinipukuista kauppamiestä sysäten karkealla, känsäisellä kädellään hiuksiaan korvan taakse.

"Niinkö on asia", sanoa tokaisi hän ja kääntyi sitten palvelijaan päin ja viittasi rantaa kohti sanoen: "ei ole kiirettä, hyvä mies, tule sitten kun lasti on purettu, ja kun ollaan valmiit purjehtimaan!"

Mutta palvelija otti nahkakukkarosta kymmenen kultarahaa ja piti niitä kädessään, että ne kiilsivät kuin tuli aurinkoa vastaan.

"Tästä saat kymmenen kolikkoa käsirahaksi, laivuri", huusi hän ja viittasi soutajaansa viemään venettä lähemmäksi, "kymmenen kolikkoa käsirahaksi, laivuri, ja samanverta lisäksi kun ollaan Visbyssä."

"Ei, sanon minä", ärjäisi laivuri Bartel, "ei, vaikka antaisit kaikki kaksikymmentä paikalla! Mene jalkaisin, maanmoukka, tahi juokse, jos haluttaa, meri on merimiesten … anna solua, Ulf, että päästään perille tästä."

Vene kiiti kuin nuoli rantaa kohden. Palvelija jäi tuntuvasti jälkeen.
Hän oli yrittänyt puhutella kauppasaksojakin.

Sadatellen istuutui hän katsoen toisten veneitä, jotka liukuivat kuin keijukaiset aaltojen yli, ja hänen veneensä oli kuin raskas möhkäle, joka ei kiirettä pitänyt.

* * * * *

Maa oli tulvanaan pahoja seurauksia siitä, että kuningas Eerik oli rikkonut Ruotsin herrain kanssa vuonna 1436 tekemänsä sopimuksen. Hän oli tosin lupauksensa mukaan asettanut drotsin ja marskin, mutt'ei ollut antanut niille tarpeellista valtaa; hän anteli myöskin linnat ja läänit vasten neuvoston tahtoa kunniattomille rosvoille, raaoille naistenraiskaajilie ja kirkonvarkaille, joille ei mikään ollut pyhää ja joilla ei ollut muuta lakia kuin oma tahtonsa, himonsa ja pyyteensä ja jotka olivat kentiesi vielä riettaampia kuin Engelbrektin karkoittamat voudit.

Arbogan herrainpäivillä alussa vuotta 1436, jotka pidettiin sen johdosta, että kuningas oli rikkonut sopimuksen, huhuttiin että kuningas tulisi keväällä heti jäitten lähdettyä Tukholmaan ja antaisi sen linnan sisarensapojalle, Bogislaw-herttualle, josta sitten tehtäisiin Ruotsin kuningas; samalla oli hirveä kohtalo valmistettu Tukholman ruotsalaisille porvareille, jotka piti surmattaman viimeiseen mieheen. Tämä sai herrat lähtemään viipymättä Tukholmaan, ja kun heidän täytyi väkisin tunkeutua kaupunkiin, niin syttyi siitä uudelleen sota kuninkaan kanssa. Tämä tapahtui Engelbrektin vielä eläissä, ja hänen tuli herrain päätöksen mukaan sitten uudelleen lähteä kiertämään valtakuntaa ja ottamaan linnat kuninkaan "verikoirain" käsistä. Kuninkaan asettama marski valittiin kuitenkin sitten herrain juonten takia valtakunnan päämieheksi, ja Engelbrekt kiersi maita päätöksen mukaan, kunnes sairastui Axevallan edustalla, jolloin hänet toimitettiin Örebrohon.

Kun linnoja sitten Engelbrektin käskyn mukaan piiritettiin ja kun rupesi näyttämään siltä, että Ruotsin valtakunta täydellä todella joutuisi uskottoman kuninkaan käsistä pois, niin ehdotti tämä valmistavan sovintokokouksen pidettäväksi Vadstenassa, johon tulisi Hannu Kröpelin, eräs toinen ritari ja parin hansakaupungin edustajat. Ruotsin neuvosto valmistautui myöskin ottamaan tähän kokoukseen osaa ja lähetti siitä sanan Engelbrektille. Tällä Tukholmanmatkallaan huhtikuun 26 ja 27 päivän välillä vapaudensankari silloin murhattiin hänestä nimensä saaneella Engelbrektinsaarella, joka on Göksholman edustalla Hjalmarissa. Tämä tapaus näytti nyt melkoisesti muuttavan kuninkaan toiveita.

Ei tosin puuttunut niitä, joilla oli rohkeutta ja tahtoa astua Engelbrektin jälkiä, mutta kenelläkään ei ollut hänen kykyään eikä kukaan niin elävästi ja lämpimästi käsittänyt ruotsalaishenkeä kuin hän. Tämä vainaja oli suuri ja merkillinen senvuoksi, että hän niin täydellisesti ymmärsi aikansa ja sen tarpeet, ja että hän itse oli tämän ajanhengen täysi olennoitsemus. Hänen toimintansa tarkoitti kaikkialla missä hän liikkuikin, kansan etua, eikä hänessä voida havaita merkkiäkään itsekkäistä pyyteistä. Sentähden Ruotsin kansa rakastikin niin rajattomasti Engelbrektiä, ja senlaiseksi häntä kuvaavat kaikki aikalaisensa, jotka kykenevät etuluulottomasti häntä arvostelemaan. Lybeckiläinen Herman Corner, joka oli Engelbrektin aikalainen, kertoo kronikassaan että "hän oli uusi Saul, jonka Herra oli valinnut ja varustanut voimalla suojaamaan kansaansa ja kukistamaan oikeuden vihamiehiä. Häntä ei johtanut ylpeys eikä vallanhimo, vaan sääli niitä onnettomia kohtaan, joita tanskalaiset voudit rääkkäsivät, ja joitten valituksille kuninkaan korvat olivat aina kuurot."

Engelbrektin vertaa ei ollut Ruotsin miehissä hänen eläissään eikä sellaista tullut hänen kuoltuaan.

Hän oli kuin vuoren huipulla kasvava yksinäinen honka, jonka kaaduttua metsän muut puut ovat jotenkin yhtäläisiä. Toinen voi olla hiukan toista korkeampi, yksi voi olla muita jonkunverran vankempi, mutta yhtään ei ole sellaista, jonka latvasta näkisi kaikkein muiden yli. Tämmöiseen tasakorkeaan metsään voi verrata kaikki ne herrat, jotka jäivät valtakunnan ensimmäisiksi hänen kuoltuaan, jota voi kutsua Ruotsiin nähden vuosisatansa miehiksi. Jonkunverran eroa oli tietysti näilläkin miehillä — toinen oli toista rikkaampi ja mahtavampi, toisella oli suurempi vaikutusvalta kuin toisella, ja toinen voi olla henkisestikin lahjakkaampi, — mutta nämä eroavuudet eivät suurta vaikuttaneet kokonaisuuteen. Ei yksikään näistä herroista voinut tulla niin täydellisesti Ruotsin kansan mieheksi kuin Engelbrekt. He ajattelivat ja toimivat jokainen yöllä omaa etuaan silmällä pitäen, ja he käyttivät kansaa omain tarkoitustensa välikappaleeksi. Senvuoksi ei yksikään heistä kyennytkään esiintymään Engelbrektin voimalla, vaan he ontuivat sekä oikealle että vasemmalle puolen.

Siitä sai kuningas taas tuulta purjeisiinsa, ja mainitussa Vadstenan kokouksessa päätettiin heinäkuun 3 päivänä välirauha ja määrättiin uusi kokous pidettäväksi Kalmarissa heinäkuun 15 päivänä, jolloin hansakaupunkien piti olla välittäjinä. Kuningas Eerik tuli tähän kokoukseen — viimeiseen, jossa hän keskusteli ruotsalaisen neuvostonsa kanssa — mukanaan suuri joukko ruhtinaita ja herroja. Hänen seurueessaan oli kolme pommerilaista herttuaa, monta saksalaista kreiviä ja viisitoista tanskalaista neuvosherraa. Ruotsin neuvosto oli valinnut kaksi piispaa ja viisi maallikkoneuvosta puolustamaan Ruotsin oikeutta kuningasta vastaan, — tanskalaisten puolesta oli ne viisitoista neuvosherraa, ja välittäjinä oli kahdeksan edusmiestä hansakaupunkien puolesta. Kokous kesti kauan, se loppui vasta syyskuun 1 päivänä.

Eräänä päivänä heinäkuun lopulla työn päätyttyä Pyhän Kristoferin kokoussalissa, jossa neuvotteluja pidettiin, lähti kaksi kokouksen jäsentä kulkemaan erästä katua, joka johti toisen asunnolle. Nämä miehet olivat drotsi, herra Krister Niilonpoika (Wasa) ja Turun piispa Maunu Tavast. Molemmat olivat vanhoja miehiä, drotsi oli istunut neuvostossa Albrekt-kuninkaan ajoilta asti, ja piispa lähestyi kahdeksattakymmentään.

"Näin lukuisaa kokousta ei Kalmarissa ole ollut", sanoi drotsi astuessaan, "sittenkuin Margareta-kuningatar, Jumala olkoon hänen sielulleen armollinen, piti täällä suuren kokouksensa lähemmäs kolmekymmentä vuotta sitten … aina kun kuljen tästä Kristoferilta asuntooni Berend Voghlerin taloon, niin muistan vanhan Kaarlo Ulfinpojan, Toftan herran … hän oli silloin majaa minun nykyisessä asunnossani…"

"Kun Jumala olisi sallinut, herra Krister", lausui piispa, "suuren kuningattaremme ja herra Kaarlo Ulfinpojan kauemmin elää … niin olisi paljon ollut toisin, ja paljon verta olisi jäänyt vuodattamatta! Kunpahan armollinen kuninkaamme ja herramme olisi, kuten kanslerina ollessani usein hänelle uskalsin sanoakin, ottanut vaaria kasvatusäitinsä, kuningatar-vainajan esimerkistä, ja asettanut tekonsa viisaammasti…"

"Ja kun ei Jumala olisi rangaissut meitä, hurskas isä", keskeytti drotsi, "tuolla Engelbrektillä ja hänen talonpojillaan… Toivon kuitenkin että pahin on jo Jumalan avulla ohi, ja rauha ja sopu taas pääsevät valtaan!"

"Teidän kannaltanne katsoen olette ehkä oikeassa, herra Krister", vastasi piispa, "ja minä toivon niinkuin tekin, mutta minä en ole yhtä mieltä Engelbrektistä … minä päinvastoin pidän varmana, ettei hän eivätkä talonpojat olisi koskaan nousseet kapinaan, jos armollisella kuninkaallamme, Eerikillä, olisi ollut kuningatarvainajan henki… Katsokaamme nyt herra Krister, että asiat tulevat täst'edes paremmalle tolalle!"

"Niinpä se on, niinpä se on", sanoi drotsi, ja he jatkoivat hiljaan kulkuaan, kunnes saapuivat drotsin asunnolle.

Täällä alkoi drotsi, pyydettyään ensin piispaa istumaan, avonaisemmin puhumaan, mitä hänellä oli sydämellään. Maunu-piispa oli tämän ajan oppineimpia miehiä. Hän oli opiskellut Pragissa ja saanut siellä maisteri-arvon, sitten hän oli oli Turussa arkkidiakoonina, kunnes vuonna 1412 valittiin piispaksi, johon virkaan itse paavi hänet vihki Roomassa. Hän oli toimekas ja valpas, joten hän saavutti hiippakuntalaistensa suosion ja rakkauden niin suuressa määrin, että häntä pidettiin Pyhän Briitan aikaisen Hemming-piispan jälkeen Turun parhaana piispana. Hän oli lämmin rauhan ystävä, jonkavuoksi hän innokkaasti suosi Margareta-kuningattaren aatetta, että Ruotsin, Norjan ja Tanskan valtakunnat ikuisiksi ajoiksi yhtyisivät yhdeksi. Kuningas Eerikiä palveli hän uskollisesti, niinkauan kuin oli vähäkin toivoa, että tämä kuningas rupeisi kulkemaan Margaretan raivaamaa tietä. Ja kun tämä toivo aivan hävisi, niin liittyi hän unioonin suosijoihin koska hänen mielestään unioonin ystävä oli sama kuin rauhan ystävä.

Siinä asiassa olivat Krister Niilonpoika ja Maunu-piispa yhtä mieltä, vaikkei Kristeriä muuten johtaneetkaan aivan samat periaatteet kuin piispaa.