NIILO BONPOIKA STURE II: KUNINKAANKRUUNU

Kolmijaksoinen historiallinen romaani

Kirjoittanut

C. GEORG STARBÄCK

Suomentanut

UUNO KAHMA

Werner Söderström, Porvoo, 1899.

KUNINKAANKRUUNU

Kolmiosainen historiallinen kertomus kuninkaista Kaarlo VIII ja Kristian I sekä arkkipiispa Jöns Pentinpoika Oxenstjernasta

Ja mailma se täynnä on vilppiä,
Niin usein oon huomannut sen;
Se köyhiä, rikkaita kahlehtii —
Mistä uskotun löytänen?

Kansanlaulu.

SISÄLLYS:

Ensimmäinen osa: Tord Bonde.

I. Tuleva kronikankirjoittaja.
II. Vanki.
III. Hammarstadissa.
IV. Satavuotias piispa.
V. Kaarle kuningas ja kavaltajat.
VI. Petettynä.
VII. Valonsäde.
VIII. Sanansaattaja.
IX. Arkkipiispa Tuve.
X. Neitonen Borgebyn linnassa.
XI. Kuolleen kuningattaren rukous.
XII. Salainen sanansaattaja.
XIII. Nuori marski.
XIV. Axevallassa.
XV. Erengisle herra ei tahdo enää kuulla Briita rouvan
vastaväitteitä.
XVI. Valkoinen ruusu.
XVII. Ennustus.

Toinen osa: Jöns Pentinpoika Oxenstjerna.

I. Kellojen soidessa.
II. Sovinnonhieroja.
III. Hagbart ja Signe.
IV. Tuomioherran matkaseurue.
V. Skånen linnassa.
VI. Kuninkaan tikari.
VII. Sulhanen.
VIII. Häät.
IX. Punaisen ruusun kodissa.
X. Neuvottelu.
XI. Kaarlo kuninkaan vastaus.
XII. Arkkipiispa Jöns Pentinpoika ja Kristian kuningas.
XIII. Sattuiko arkkipiispan nuoli?

Kolmas osa: Katillo Kaarlonpoika Vaasa.

I. Kohtaus Linköpingin tuomiokirkossa.
II. Kolmårdenilla.
III. Vieras asepalvelija.
IV. Katillo piispan leirissä.
V. Ritari ja asepalvelija.
VI. "Dei kraden Pape."
VII. Eräänä yönä Ekolsundissa.
VIII. Östenin sillan luona.
IX. Voiton hedelmä.

ENSIMÄINEN OSA.

Tord Bonde.

I.

Tuleva kronikankirjoittaja.

Sillä puusillalla, joka johtaa Munkbro'sta Gråmunkeholmaan, seisoi kaksi harmaaveljestä vilkkaasti keskustellen. Vähäsen matkaa heistä oli nuori mies, joka hyvin tarkasti näytti katselevan luostarikirkkoa ja sen ympärillä olevia rakennuksia, aina tuon tuostakin tehden muistiinpanoja kädessään olevalle paperille. Silloin tällöin harhaantui hänen katseensa sillan alitse kulkevaan virtaan, mutta munkkien keskusteluun ei hän näyttänyt huomiota kiinnittävän, eivätkä nämätkään hänestä mitään välittäneet.

Oli jälkeenpuolenpäivä alkupuolella kesäkuuta ja taivas oli niin kirkas ja ilma niin suvinen, että se kyllä voikin viekotella ihmiset ulos vapaaseen luontoon.

"Paratkoon Jumala", sanoi toinen munkeista, lyhyenläntä, laiha mies, "kuninkaana on hän kokonaan toista maata kuin marskina, ja sitäpaitsi ovat he osanneet punoa kaikki niin hyvästi kokoon, että hän tuskin tulee siinä silmuja huomaamaankaan, vaikkapa ne hänelle näytettäisiinkin."

"Hm!" oli toisen ainoa vastaus.

"Saatte nähdä, että Norja vielä liukuu hänen käsistään, niinkuin Gotlannin jo on käynyt ja sitten kai tulee Ruotsin vuoro… Mikä onkaan hänen järkensä niin pimittänyt, tuon hyväsydämisen kuninkaamme!… tarkotan, että tuskin hänellä sellaista vihamiestä onkaan, johon hän ei täydellisesti luottaisi. Ajatelkaapa vain herra Maunu Gren'iä, ajatelkaa hänen armoaan, arvoisaa isää, Jöns arkkipiispaa Upsalasta ja hänen heimolaisiaan ja ystäviään… Hyvää loppua kaikella tällä ei tule olemaan, sen saatte nähdä."

Toinen munkki, pitkä, hartiakas mies, jota kaukaa katsoen olisi voinut luulla ritariksi, ellei samalla olisi huomannut köyttä hänen vyötäisillään, näytti tyytyvän vain kuulijan osaan. Niin hän nytkin ainoastaan päännyökkäyksellä ilmaisi, että kyllä tarkkuudella seurasi toisen puhetta. Kertojaa taas puolestaan näytti puhuminen huvittavan, ja niin teki hän selvää, tietojensa mukaan, ajan merkillisimmistä tapauksista, kysymättäkään, miellyttikö se toista vai ei.

"Tulette Upsalasta," jatkoi hän, "ja aiotte Nyköpingiin…?"

"Niin, olen ruvennut tämän nuoren miehen seuralaiseksi tässä", vastasi puhuteltu lyhyeen.

"Hyvä ilma … puhalteleekin kai iltaan asti, ja vieläpä pohjoisesta, niin että te mahdatte saada hyvän myötätuulen… Armollinen herramme, kuningas, myös meni tässä aamulla laivaan matkustaakseen Arbogaan ja odottaakseen siellä Halmstadista palaavia herroja. Kuningatar oleskelee vielä linnassa ja lähtee vasta myöhemmin kesällä sisämaahan päin terveytensä tähden…"

"Näytte tuntevan asiat hyvin", virkahti siihen matkustavainen.

"Ja miksi en tuntisi", vastasi toinen hiukan närkästyneenä, "miksi en tuntisi, sillä kuuluuhan se velvollisuuksiini luostarin päiväkirjan laatijana!"

Tämä ilmoitus näytti herättävän lähellä seisovan nuoren miehen huomiota ja hän lähestyi keskustelevia. Mutta hänen matkatoverinsa virkkoi:

"Siis tiedätte myöskin hyvin, mitä kansa täällä Tukholmassa puhuu kuninkaasta ja kaikesta siitä, mitä nykyään tapahtuu?"

"Porvarit ne tahtoisivat kantaa häntä käsillään", ilmoitti munkki, "niin on hän rakas kaikille. Se sade, jonka taivas lähetti, silloin kun hän keväällä kuningas Kristoferin kuoleman jälkeen tuli Suomesta, juuri silloin kun hän valittiin kuninkaaksi, ja te muistatte kai hyvin, mitkä katovuodet silloin rasittivat maatamme, ja kuinka pelättiin, että samallainen olisi taas oven edessä uhkaamassa — panni jauhoja maksoi silloin kokonaista 12 äyriä — niin, se sade, se virkisti yhtä paljon kansan mieltä, kuin se kasteli maata, ja vielä tänäänkin, siitä on nyt tasan kaksi vuotta, levittelee se vihreyttä ympärilleen ja houkuttelee ilmi kukkasia kuninkaalle."

"Hyvä, hyvä … sitä kannattaa kuunnella!… Mutta Gotlanti…?"

"Niin, mitäpä siitä on muuta sanottavaa, kuin että kuningas on tehnyt minkä on voinut… Häntä ympäröivät kavaltajat, hän on liian hyväsydäminen, liian herkkäuskoinen, ja siksi häntä juuri petetään… Varmaa on, ja sen myöntää jokainen kunnon kansalainen, että jos joku hänen vanhoja, kokeneita sotapäälliköitään olisi ollut armeijaa ja laivastoa johtamassa kuningas Eerikkiä vastaan, niin olisi kaikki saanut aivan toisen käänteen… Mutta nyt te tulette näkemään, että kaikki käy, Jumala paratkoon, niinkuin olen sanonut… He kyllä päättävät niin yhdestä kuin toisestakin, niin Gotlannista kuin Norjastakin, nuo herrat siellä Halmstadissa, mutta tokko siitä päätöksestä meidän kuninkaamme kostuu, sen saamme pian nähdä."

"No, mutta onhan hänellä ystäviäkin kokouksessa…"

"Ystäviä, niin … niitä olisi kai sitten Maunu piispa Turusta ja Niilo Linköpingistä sekä hänen vävynsä, herra Eerikki Eerikinpoika; arvelen, että nämät ovat valtuutettujen joukossa… Mutta muut ovat kaikki paljastaan sellaisia, joita hän ei ennen ole voinut pitää ystävinään… Arvoisa isä, Jöns arkkipiispa on tosin Upsalassa. Mutta tiedättehän te tämän kaiken yhtähyvin kuin minäkin…"

"Hän on Upsalassa", mutisi pitkä, "mutta onhan hänellä toinen sijallaan…"

"Niinkö luulette!… Ja kuka?" kysyi pieni munkki innolla, joka herätti toisenkin huomiota.

"Helmich!" virkkoi toinen hiljaa.

"Helmich!" toisti pieni munkki vallan kalpeana tuijottaen voimakkaampaan kumppaniinsa, niinkuin olisi nähnyt näyn, tai tuntenut kylmän käärmeen luikahtavan kaulansa yli.

"Mitä nyt, veli … mitä on teillä Helmichiä vastaan?"

"Oi, veli, veli," sopersi pikku munkki, jonka lempeä ääni, vihasta ja tuskasta huolimatta, joka hänen silmissään kuvastui, tuskin muuttui, "mitäkö minulla on häntä vastaan, jonka nimeä en tahdo mainita… Muistatte kai arvoisan isän, arkkipiispa Olavin? Niin, miksette muistaisi, mutta te ette tuntenut häntä, niinkuin minä… Te ette nähnyt hänen vuolaita kyyneliään, te ette kuullut hänen huokauksiaan ja valitustaan, kun huomasi, ettei voinut pelastaa tuota uljasta ritaria, Eerikki Pukea. — Te ette tiedä, kuinka lempeä, hyvä ja ystävällinen hän oli kaikille, mutta minä sen tiedän, sillä minä olin hänen seurassaan, olinpa mukana hänen viime matkallaankin, jonka hän teki Kristeri Niilonpojan luokse Nyköpingiin, jossa hän sitten…"

Hänen täytyi pysähtyä, rauhoittaakseen itseään. Rakkaan arkkipiispan kuolema, sen muisto näytti kokonaan valtaavan hänen mielensä. Hänen kuulijansa ei häirinnyt hänen suruaan, vaan antoi muiston ottaa osansa. Sitten vasta hän kysyi:

"Ja Helmich, hän, jolle arkkipiispa nyt ennen muita korvansa kallistaa, hän siis jollain tavoin vaikutti arkkipiispa Olavin kuolemaan?"

"Rakas armollinen herrani myrkytettiin!" virkkoi pikku munkki nyökäyttäen samalla kiivaasti päätään, ikäänkuin olisi sillä tahtonut puheensa vahvistaa, "ja myrkkyä sai hän mantelimaidossa ja mantelimaidon…"

"Sen hän sai Helmichin välityksellä. Mutta mistä…?"

"Niin mistä…?" kertoi sureva, "en koskaan ole mitään nimeä maininnut, en yhden enkä toisen. Mutta yksi löytyy, joka tietää, ja hän tuomitsee… Kuitenkin olen halukas näkemään, voiko arkkipiispa Jöns Pentinpoika aina liukua myötämäkiä, niin mahtava kuin onkin… Olin Upsalan tuomiokirkossa, kun hän vihittiin virkaansa, päivää jälkeen kuningas Kaarlon kruunajaisten … kruunaus oli lauantaina ja arkkipiispa vihittiin sunnuntaina, se oli kai kesäkuun 31 päivänä viime vuonna … ah! ei se ollut vanha, autuas herrani, ei arkkipiispa Niilokaan, hän, joka kuoli surusta kuullessaan Kristoferin kuoleman; ei, ei … heissä molemmissa ilmeni sydämen hyvyys vakavan totisuuden takaa, mutta Jöns arkkipiispalla … sen sanon, hänellä ei ole sydäntä."

"Hm!" mutisi toinen.

"Vaarallisempi ei voinut käärmeen silmä olla, kun hän sen ensimäiseen ihmiseen suuntasi ja, Jumala sen minulle anteeksi antakoon, mutta senjälkeen, kun näin arkkipiispan kuninkaan hovissa, näin hänen puhelevan kauniin Kaarina rouvan, armollisen kuningattaremme kanssa, ja hymyilevän vanhalle viholliselleen kuningas Kaarlolle, niin senjälkeen tuli aina mieleeni käärme paratiisin yrttitarhassa ja muistin aina samalla herravainajani sanat hänen kuolinhetkellään: Juudas, Juudas, miksi suunantamisella petät? Ja kun kuulen puhuttavan, kuinka kaikki nyt menee menoansa kuninkaan hovissa, kuinka kaikki siellä nyt on uutta ja kuinka ainoastaan harvat hänen vanhoista, kokeneista miehistään ovat enää jälellä hänen ympärillään … olen kuullut linnanväeltä, että hänkin, joka oli muinoin kuninkaalle niin rakas, häntä kutsuttiin viheriäksi ritariksi, että hänkin on kadonnut … kun kuulen kaiken tämän, niin tulee mieleeni vanha satu paratiisin liljasta, joka muuttui tulipunaiseksi, kun käärme valeli siihen myrkkyään, ja käärme, käärme … se on hän, jonka nimeä en tahdo mainita!"

Pitkä munkki nyökäytti taas vain päätänsä pienen puheelle ja tämä, joka nyt oli vähitellen vapautunut surustaan, alkoi taas ladella toiselle tietojaan kuninkaasta ja kuningattaresta ja huomattavimmista henkilöistä heidän hovissaan, kuin myöskin niistä, joita kansa piti kuninkaan vihollisina.

Mutta nyt ei toinen munkki enää pysynytkään yhtä tarkkaavana kuulijana kuin ennen, tai hän kuuli kyllä, mutta hänen silmänsä seurasivat ihmisjoukkuetta, joka juuri tuli ulos kaupungin portista ja hiljalleen ratsasti Munkbrota kohti, vähän vasempaan luostarisillasta, jolla munkit seisoivat. Ylhäinen nainen siinä tuli ratsastaen loistavan seurueen kanssa. Hänen oikealla puolellaan ratsasti ritari, jonka kanssa hän tarinoi, vasemmalla taas nuori, noin kahdenkymmenenvuotias tyttö. Myös tukholmalaismunkin katse kääntyi lopulta näihin, jotka näyttivät hänen vieraan toverinsa huomion kokonaan vetävän puoleensa.

"Siinä ratsastaa Briita Olavintytär!" selitti edellinen, "herra
Erengislen rouva Hammarstadista."

Pitkä munkki näytti katseellaan tahtovan tunkea jalon rouvan kasvonpiirteitten läpi. Oli siis onni hänelle, että päähine oli niin hyvin pään ympärille vedettynä, ettei hän liiaksi paljastanut itsessään ilmenevää, luostariveljelle hyvinkin sopimatonta taipumusta tämän maailman suuruuteen ja loistoon. Siitä kaikesta voitiin kyllä puhella, vaihtaa ajatuksia ja arvostella sitä, mutta sopimatonta oli sille sellaista huomaavaisuutta osottaa, kuin pitkän munkin katse nyt ilmaisi.

Pieni tukholmalaismunkki, joka näki häivähdyksen sitä tulta, joka liekehti suurissa silmissä vieraan päähineen alla, mutta ei käsittänyt sen merkitystä, hymyili sävyisästi ja antoi kernaasti toiselle ne tiedot, mitä tämä halusi.

"Ylhäinen neito vasemmalla", sanoi hän, "hän, joka niin kauniisti ritarille hymyilee, on Iliana Åkentytär, Briita rouvan orpana… Hän on oleskellut jo muutamia vuosia Ruotsissa ja seuraa nyt kai heimolaistaan Hammarstadiin."

Mutta Iliana neiti hymyili ja nosti, munkin tätä juuri sanoessa, sormensa uhkaavasti ritaria kohti, ja samassa nojautui hän eteenpäin ikäänkuin olisi oikein vakavasti tahtonut tätä varottaa tai muistuttaa jostain.

"Ritari on herra Niilo Bonpoika eli herra Niilo Sture, niinkuin hän nykyään itseään kutsuu, olen kuullut sen luostarimme kartanoteiniltä.[1] Sture nimi on hänellä enonsa, ritari Sven Sturen jälkeen, mutta siitä huolimatta kantaa hän yhä isänsukunsa vanhaa sukumerkkiä. Ei hän juuri nyt iloiselta näytä, tuo jalo ritari. Hän myöskin on yksi niitä, jotka ovat menettäneet Kaarlo kuninkaan suosion."

Samassa pisti vene soutajineen esiin sillan alta ja laski rantaan, ja nuori mies, joka uudestaan oli kääntänyt huomionsa ensin luostariin sitten ylhäissukuisiin naisiin ja ritariin, jotka rantaan saavuttuaan astuivat siellä odottavaan suurempaan, ajan tavan mukaan kallisarvoisilla matoilla ja pehmeillä tyynyillä sisustettuun veneeseen, lähestyi nyt taas molempia munkkeja.

"Tässä on kai meidän veneemme", sanoi hän.

Sehän se oli. Molemmat munkit ottivat nyt sydämelliset jäähyväiset toisiltaan, ja pikku munkki virkkoi toisen kättä pudistaen:

"Kiitos teille, hurskas veli, tästä hetkisestä keskustelusta … ehkei ajatuksemme eroakaan niin suuresti toisistaan, kun ne koskevat tunnettuja henkilöitä, joiden nimiä en tahdo mainita… Kuitenkaan ei teidän pidä erota minusta siinä luulossa, että olisin yhtä kernas jakelemaan tietojani kaikille kuin nyt teille olen ollut… Jos auttavaa kättä joskus tarvitsette, niin pankaa mieleenne autuaan arkkipiispa Olavin vanha kansleri, veli Andreas!"

Sen sanottuaan kääntyi hän kulkemaan lähimpää kaupunginporttia kohti. Mutta vieras munkki ja hänen nuori seuralaisensa astuivat veneeseen ja tämä lähti rannasta melkein samassa silmänräpäyksessä kuin toinenkin vene, jossa ritari ja ylhäissukuiset naiset istuivat. Matka kävi onnellisesti. Tuuli oli hyvä ja hyvin purjehtivat veneetkin. Ne seurasivat toisiaan aina Teljeen asti ja koko ajan istui munkki silmät Briita rouvaan kiinnitettyinä. Vielä maalle saavuttuaankin pysähtyi hän erään puun juurelle tien vierellä ja katseli rouvaa, kun tämä seuralaisineen nousi hevosten selkään, ikäänkuin olisi hän oikein pysyväisesti tahtonut painaa hänen kuvansa mieleensä.

Hänen seuralaisensa ei virkannut mitään, mutta ei hänkään voinut olla huomaamatta munkin omituista käytöstä. Kun he sitten olivat hankkineet kaupungissa itsellensä hevoset ja ratsastivat sieltä pois, kysyi hän munkilta, oliko tuo ylhäinen rouva hänelle tuttu.

"Vain kuulopuheitten mukaan!" vastasi munkki ja kysymykseen, mitä merkillistä voi hän hänessä huomata, lisäsi hän: "Niin paljon olen huomannut, että jos vanhat merkit pitävät paikkansa, te voitte panna hänen nimensä muistoon sitä kronikkaa varten, jonka tulevaisuudessa aiotte kirjoittaa!"

"Merkillisiä asioita tulee hän silloin toimittamaan!" virkkoi siihen tuleva kronikankirjoittaja.

"Tepä sen sanotte", lausui munkki, "ja hyvä olisi, jos kaikki salakäytävät olisivat yhtä helposti löydettävissä, kuin se, jota te aiotte etsiä Nyköpingin vanhassa Folkungatornissa."

"Niin olisitte voinut olla kuuntelematta vanhan veli Andreaksen tiedonantoja, hurskas veli", virkkoi nuori mies ja katsoi hymyillen munkkia.

Tämä käänsi hitaasti päänsä ja katsahti seuralaiseensa, mutta ei puhunut mitään. Vasta jonkun ajan kuluttua kysyi hän:

"Ja mihin aiotte suunnata matkanne Nyköpingistä?"

"Matkustan herrani, arkkipiispa Jöns Pentinpojan asioissa," sanoi hän, "ja ratsastan Lundiin arkkipiispa Tunen luo!"

"Ja kuitenkin voitte uhrata aikaa omiinkin asioihinne Nyköpingissä?"

"Siihen on minulla herrani lupa … hän se oikeastaan onkin, joka on pyytänyt minua tutkimaan Nyköpingin linnaa. Siellä sanotaan tapahtuneen merkillisiä asioita hänen armonsa enon, herra Krister Niilonpojan aikana, ja hänen armonsa on sitä mielipidettä, ett'ei niitä voi muuten selittää, kuin että linnan alla täytyy löytyä joku salakäytävä…"

"Onko herranne kertonut mitään niistä merkillisistä asioista, joita siellä olisi tapahtunut, ja onko teillä oikeutta puhua niistä?"

"Enpä tiedä, mikä minua siitä estäisi… Vanhaa drotsia sanotaan siellä eräänä jouluna varoitetun onnettomuudesta, joka häntä sitten kohtasi Räfvelstassa…"

"Ja kuka?"

"Valdemar herttuan haamu, väitti vanha herra siitä puhuessaan, sillä kansa uskoi ja uskoo kai vieläkin, että kuollut herttua kuljeskelee siellä entisessä vankilassaan…"

"Eikö Krister herra nähnyt sitä, joka häntä puhutteli?"

"Ei … mutta eräs asepalvelija hakiessaan tulisoihtua, jota oli käytetty eräässä tärkeässä kokouksessa tornihuoneessa, näki pitkän varjon häviävän, tietämättä kuitenkaan, kuka tai mitä se oli."

"Se on siis tämä tornihuone, jonka luullaan olevan käytävän kanssa yhteydessä ja jota te tahdotte tutkia."

"Sehän se on, ja sen teen yhtä kernaasti omasta kuin herranikin puolesta… Sillä tapaus Nyköpingin linnassa on siksi merkillinen, että kronikankirjoittajan on mielestäni omin silmin nähtävä herttuain vankila!… Sallitte kai minun nyt, hurskas isä", lisäsi kronikankirjoittaja, "sallitte kai minun nyt kysyä, miten te olette saanut tiedon tämän salakäytävän olemassaolosta…"

"Mielelläni, Eerikki Olavinpoika", lausui munkki, "se tapahtui nuoruuteni päivinä. Vitaliveljekset ovat tämän Nyköpingin linnaan johtavan salakäytävän tunteneet ja käyttäneetkin sitä, ja kun kuningas Eerikki asetti Arendt Styken linnanherraksi, toimitettiin monta kamalaa tekoa, joiden alku- ja loppukohtana oli Nyköpingin linna."

"Ja te muistatte vielä hyvin, missä tämä käytävä on?"

Munkki nyökäytti päätään.

"Sitten voin kiittää onneani, joka saattoi minut yhteen teidän kanssanne, vaikka en voikaan ymmärtää, mistä te saitte tiedon, että tulisin matkustamaan Nyköpingiin."

"Seisoin tuomiokirkon rapuilla, kun hänen armonsa, arkkipiispa, tuli ulos ja nousi hevosensa selkään ratsastaakseen Arbogaan, ja näin hänen puhelevan teidän kanssanne, vaikka en kuullutkaan muuta hänen puheestaan, kuin viimeiset sanat."

"Niin, hän pyysi, etten unhottaisi Nyköpingiä, ne olivat hänen viime sanansa."

Vilkkaasti puhellen jatkettiin matkaa ja keskustelun kuluessa tutustui munkki yhä lähemmin seuralaiseensa. Tämä oli hiljan saapunut kotiin ulkomailta, jossa oli eräässä pohjoismaalaisille hyvin tunnetussa yliopistossa saanut maisterin arvon, ja nyt oli arkkipiispa luvannut hänelle koulunopettajan paikan Upsalan koulussa. Ja maisteri eli mestari, niinkuin sitä siihen aikaan sanottiin, sai myös yhä suuremman luottamuksen munkkiin, jota enemmän oppi tätä tuntemaan ja jota enemmän hänelle selvisi se laaja maailmankokemus, joka tällä oli. Lopuksi kysyi Eerikki munkin nimeä, mutta siihen vastasi tämä vältellen ja lyhyesti: "Johannes!"

"Mutta tiedättehän te enemmän kuin yleensä on tavallista Fransiskaaniveljesten kesken… Jos olen voittanut luottamuksenne, niin voisitte kyllä sanoa, mikä oli nimenne, ennenkuin otitte tuon puvun!"

"Voisinpa kyllä", vastasi veli Johannes, "mutta munkin puvussa ilmenee totuus, joka helposti unhotetaan, se että mies on kadonnut elävien ilmoilta ja uponnut suureen mereen, jossa hän on pisara vain … hän kuuluu kyllä ihmismaailmaan, mutta häntä ei huomata, häntä ei eroiteta … ainoastaan Herra lukee vesipisaratkin meressä niinkuin hiekankin meren rannalla."

Hetkisen levättyään saapuivat he illan suussa seuraavana päivänä yhdessä Nyköpingin ulkopuolelle, ja munkki näytti seuralaiselleen käytävän suun, joka johti syvältä metsästä pari kivenheittoa rannasta Nyköpingin linnaan ja vanhaan Folkungatorniin.

"Mutta olkaa tarkasti varoillanne, Eerikki Olavinpoika", sanoi munkki, "jos todellakin aiotte kulkea tuon käytävän läpi. Sillä siitä on pitkiä aikoja jo kun ihmisjalka viimeksi polki noita salaisia teitä… Olkaa tarkasti varoillanne, sen neuvon antaa teille vanha vitaliveljes!"

"Kiitos teille, hurskas isä", lausui Eerikki mestari, "kiitos kaikista vaivoistanne, joita olette minun tähteni nähnyt. Mielelläni tahtoisin jollain tavalla osottaa kiitollisuuttani teille, jos se vain olisi minulle mahdollista…"

"Hm!" mutisi munkki, omituisin katsein tarkastellen merta, ikäänkuin olisi joku muisto muinaisajoilta kangastanut hänen mieleensä, mutta lisäsi sitten hetkisen kuluttua, "jos joskus kohtalo sattuisi tuomaan teidän tiellenne vitaliveljeksen, niin älkää kohta häntä kolhiko… Paljon pahaa, Jumala paratkoon, löytyi tosin heidän keskellään, mutta myös moni rehellinen ja urhoollinen mies on polkenut vitaliveljesten laivan kantta … ja heidän joukossaan löytyi monta enemmän Jumalan pelkäävää ja ihmisrakasta miestä, kuin mitä maan mahtavien keskellä niitä ehkä onkaan."

Melkein liikutuksella lausui munkki nämät sanat. Ja vielä kerran lensi hänen katseensa kauas merelle, mutta sitten hän yhtäkkiä havahtui unelmistaan, joihin oli vajonnut, ja matkaa jatkettiin keskustellen kuningas Eerikistä, Gotlannista ja Ruotsin oikeudesta tähän saareen, sekä mitä toiveita voitiin panna Halmstadissa paraillaan pidettävään kokoukseen. Nyköpingiin saavuttuaan jätti munkki tiedonhaluisen Upsalamestarin hyvästi ja ratsasti kaupungista pois.

Mutta jo samana iltana lähti Eerikki Olavinpoika linnaan ja pyysi saada tavata linnanhaltiaa Pietari Antinpoikaa. Viipymättä päästettiinkin hän sisään ja, näytettyään arkkipiispan kirjeen, sai hän luvan tarkastella linnan rakennuksia. Sitä tehdessään ei hän suinkaan pitänyt salassa, että hän pääasiassa oli tullut tutkimaan Folkungatornia ja erittäinkin sen pohjakerrosta. Mutta juuri siinä hän kohtasikin vastustusta. Herra Pietari ei sanonut voivansa laskea häntä tähän tornihuoneeseen, ja kun Eerikki kysyi syytä siihen, vastasi hän:

"Siellä on jo kauan aikaa ollut eräs vanki, ja herra Niilo Juhonpoika, uskoessaan linnan minun käsiini, käski minun siitä tarkoin huolta pitämään."

"Ja kuka on sitten tämä vanki?" kysyi Eerikki.

"Eräs vitaliveljes", vastasi linnanhaltia, "ja vieläpä pahinta lajia."

"Tiedättekö mitään enempää hänestä?"

Vanhan munkin sanat tulivat yht'äkkiä niin elävinä Eerikin mieleen, ja niiden vaikutuksesta sai hän halun urkkia lähempiä tietoja vitaliveljeksestä, kuin muuten ehkä olisi tullut tehneeksikään. Kysymyksiinsä, jotka linnanhaltian mielestä välistä tuntuivat hyvinkin nenäkkäiltä, joka taas oli luonnollinen seuraus kyselijän nuoruuden innosta, sai hän aluksi vältteleviä vastauksia. Mutta kun Eerikki osasi taitavasti sekottaa arkkipiispan asian, kun hän lupasi ottaa asian esille, ellei kaikki vangin suhteen olisi niinkuin olla pitäisi, kun hän lopuksi oikein innolla vakuutti ettei omasta puolestansa millään tavalla, ei julkisesti eikä salaisesti saamillaan tiedoilla linnanhaltiaa vahingoittaisi, tuli tämä puheliaammaksi, ja Eerikki voi nyt eri vastaukset yhteen sovittamalla saada kokoon seuraavan kertomuksen:

"Eräänä sysimustana yönä myöhään syksyllä noin kahdeksan vuotta sitten oli herra Niilo Juhonpojan luokse tullut eräs ritari, joka oli Kristofer kuninkaan suuressa suosiossa. Sitä paitsi oli hän sekä herra Niilolle että hänen veljelleen Pentti Juhonpojalle tehnyt monta palvelusta ja vaati nyt puolestaan herra Niilolta vastapalvelusta. Kun herra Niilo oli siihen suostuvainen, ilmaisi ritari asiansa. Hänellä oli muassaan vanki, joka oli tehnyt ja yhä vieläkin voi tehdä hänelle paljon pahaa. Hänen elämäänsä ei hän kuitenkaan tahtonut lopettaa ja siksi oli hän päättänyt kätkeä hänet maailman silmistä ja siten tehdä vaarattomaksi sekä itselleen että herralleen ja yleensä kaikille Eerikki kuninkaan vastustajille. Vaatimuksensa tueksi näytti hän vielä Kristofer kuninkaan kirjallisen käskyn Nyköpingin linnanhaltialle olemaan ritarille hänen toimissaan avullisena. Herra Niilon täytyi sitten vannoa kallis vala, ettei koskaan kellekään ilmaisisi, mitä hänen huostaansa niin oli uskottu."

"Herra Niilo Juhonpojan on kuitenkin täytynyt luopua Nyköpingin linnasta", huomautti siihen Eerikki. "Sitooko teitä siis sama vala kuin häntäkin."

"Ei", virkkoi linnanhaltia, "mutta minä annoin kuitenkin sanani herra Niilolle, että tarkasti vartioisin vankia. Herra Niilo aikoi ensin ottaa hänet mukaansa ja jättää ritarin omiin käsiin, mutta sitten katsoimme me molemmat paraimmaksi, että ritari saisi hakea hänet itse, jos ja milloin sen soveliaimmaksi näkee…"

"Mutta ajat ovat toiset nyt", keskeytti Eerikki, "nyt on Kaarlo
Knuutinpoika kuninkaana, ja mikä oli hyödyllistä ja tarpeellistakin
Kristofer kuninkaan aikana, ei ole nyt enää. Ajat ovat muuttuneet."

"Niin, te kyllä sanotte, että ajat ovat muuttuneet, mutta minä sanon teille, että sitä ritaria, joka toi vangin tänne, suosii kuningas Kaarlo yhtä suuresti, kuin ennen aikoinaan Kristofer."

"Ja te sanotte sen, herra Pietari", virkkoi Eerikki miettivästi tämän ilmoituksen kuultuaan, "tahdotteko mainita minulle tuon ritarin nimen?"

"En!" vastasi herra Pietari jäykästi, "olen sitä mieltä, että minun tulee pitää sanani, vaikka en olisikaan sitä valalla vahvistanut ja siksi kieltäydyn kysymykseenne vastaamasta, tapahtukoon sitten mitä tahansa… Yhtä vähän halukas olen ilmoittamaan teille ritarin nimeä, kuin olin halukas päästämään teitä torniin vankia katsomaan. Ja siinä on luullakseni rehellinen vastaus utelemisiinne!"

"Vasten omaatuntoaan ei miehen pidä menetellä", sanoi siihen Eerikki, ja jättäessään hyvästi linnanhaltialle virkkoi hän: "Kiitos kumminkin teille palvelevaisuudestanne, käytän sitä ehkä vieläkin hyväkseni, vaikka, sen sanon suoraan, minulla siihen nyt on paljon vähemmin halua, kun käyntini päätarkotus jäi saavuttamatta."

Ne sanat sanottuaan poistui Eerikki linnasta ja suuntasi askeleensa asuntoansa kohti, joka oli kaupungissa.

II.

Vanki.

Hetkisen levättyään lähti Eerikki Olavinpoika taas matkaan, muassaan lyhty, jonka vähillä puhutteluilla oli saanut lainaksi Franciskaaniluostarin kartanoteiniltä. Tätä oli näet kovasti miellyttänyt Eerikin tiedonannot vanhasta ystävästään, arkkipiispa Olavin kanslerista, joka kauan aikaa piispan äkillisen kuoleman jälkeen oli luostarissa oleskellut. Tämä lyhty ja pieni teroitettu rautatanko mukanaan lähti Eerikki matkaan kaupungin ulkopuolelle.

Oli ihana kevätilta, ja kaduilla ja ulkopuolella kaupunkiakin oli kansaa summalta liikkeessä. Eerikki tarkasteli mennessään kaikkia vastaantulijoita, herättäisikö ehkä kulkunsa jossain heistä epäluuloja. Mutta hän rauhottui pian siinä suhteessa ja jatkoi siis matkaansa. Päästyään riittävän matkan päähän kaupungista, joudutti hän askeleitansa niin paljon kuin voi. Aurinko laskeusi hänen takanaan taivaanrannan taa ja selittämättömän herttainen puolihämärä, joka on pohjolan illalle niin ominaista, peitti maan.

Pian ehti hän viidakkoon, jossa vähää ennen oli käynyt upsalaisen harmaaveljeksen kanssa. Hän katsahti vielä kerran ympärilleen ja, kun huomasi olevansa yksin, alkoi etsiä salakäytävän suuta. Ilman vaivaa ei hän sitä löytänytkään ja sitä tehdessä repivät oksat hänen vaatteensa naarmuja täyteen. Mutta siitä hän vähän välitti ja hän tunsi itsensä täysin tyydytetyksi, kun vihdoin viimeinkin tuli käytävään, jonka vähäsen matkaa sen suusta, puita ja pensaita kasvavan kummun alla, huomasi muuratuksi.

Sytytettyään lyhdyn, alkoi Eerikki se toisessa ja teroitettu rautatanko toisessa kädessä rohkeasti vaelluksensa. Ja mitä kauemmaksi hän kulki, mitä enemmän vaikeuksia hän kohtasi, sitä innokkaammin jatkoi hän vain matkaansa ja sitä elävämmin kajahtelivat hänen korvissaan harmaaveljeksen sanat, ettei liian ankarasti tuomitsisi jokaista vitaliveljestä, joka sattuisi hänen tielleen. Kärsimyksetkin jo, joita vanki raukka seitsenvuotisen vankeutensa aikana oli saanut kestää, nekin tuntuivat hänestä niin äärettömiltä, että riittivät hänen mielestään täydellisesti korvaamaan sen, mitä mies kerran mahdollisesti oli rikkonut. Salaperäisyys, joka vankia ympäröi, sekin osaltaan kiihotti vielä Eerikin mieltä ja esti häntä väsymästä.

Ummehtunut, kalsea ilma vallitsi käytävässä, ja vasten tahtoaankin kauhistutti Eerikkiä pimeässä askelten kamala, kumahteleva ääni. Sieltä täältä kuuli hän käärmeen kihinää ja tunsi, että joku noita eläviä livahti hänen jalkansakin ylitse. Lyhty, jota hän kantoi kädessään, alkoi yhä huonommin toimittaa tehtäväänsä. Lopulta valaisi se ainoastaan kättä ja pientä piiriä sen ympärillä. Kun hän oli vielä hetkisen matkaa kulkenut, oli se jo vähältä sammua.

Silloin pysähtyi Eerikki ja tuumi, jatkaisiko vielä matkaa vai ei. Pienet kivet, joita putoili hänen päänsä päällä olevasta holvista, toivat hänen mieleensä sen hirvittävän ajatuksen, että holvi voisi luhistua kokoon ja haudata hänet elävänä alleen.

Samassa sammui lyhty.

Se seikka kenties olisi ratkaisevasti vaikuttanut muiden, mutta ei Eerikki Olavinpojan rohkeaan mieleen. Hänessä se päinvastoin herätti uinuvan kunniantunnon uudestaan eloon. Hän häpesi sitä ajatustakin, että pelosta oli aikonut luopua alotetusta yrityksestään. Ja juuri kun tämä ajatus selveni hänelle ja hän päättävästi taas alkoi vaelluksensa, tuli hänen korviinsa outoja ääniä.

Ne sai aikaan hiljainen kolkutus, joka arvattavasti syntyi siitä, että joku seisoi ja hakkasi kiviä. Ääni oli matala ja tukehtunut, niinkuin olisi se kuulunut hyvin kaukaa. Hän tuumi sinne ja tänne, mutta tuli lopulta siihen päätökseen, että hän mahtoi jo olla lähellä linnanmuuria ja että siellä oltiin jossain työtoimessa, joka sai tuon äänen aikaan. Tärinä, joka siitä syntyi, oli epäilemättä myös syynä kivien putoamiseen holvista.

Siitä eneni hänen intonsa, ja hetken taas jatkettuaan vaellustaan teki hän sen huomion, että ensi otaksumisensa oli ollut oikea.

Hänen jalkansa näet sattui portaaseen. Sitä seurasi toinen ja Eerikki nousi, rautatangolla kopeloiden eteensä, rappuja ylöspäin, lukien niitä kymmeneen asti. Kymmenennestä asti alkoi käytävä vähitellen luisua alaspäin tasaisena ja sileänä, parin kyynärän korkuisena ja noin kyynärän levyisenä, mutta sitten se yhtäkkiä päättyi. Eerikki hapuili kädellään odottaen tapaavansa rautaoven, jonka olemassaolon harmaaveljes oli unhottanut mainita, mutta tunsi vastassaan vain suuren hakatun kiven sileän pinnan.

Hän kuunteli. Kolkuttava ääni oli tauonnut. Se ihmetytti häntä, sillä luonnonlain mukaan olisi sen pitänyt kuulua selvemmin, hän kun oli nyt etäämpänä muurista. Epäilys ei kuitenkaan enää saanut jalansijaa hänen mielessään ja niin hän alkoi rautatangollaan tutkia suuren kiven liitteitä, kiven, jonka alaosa oli noin kyynärän korkeudella maasta.

Pian huomasi hän, että kiven häntä lähimpänä olevassa mutkassa oli lujat rautasinkilät, ja se huomio sai hänet jo epäilemään yrityksensä onnistumista. Epäilemättä oli käytävä keksitty ja suljettu sekä vielä varmemmaksi vakuudeksi kivi rautasinkilöillä muuriin kiinnitetty. Se kai selitti myöskin, miksei vanki, jolla varmaankin oli kiihkeä halu vapautua vankeudestaan, ollut keksinyt tätä salaista käytävää, tai jos olikin sen keksinyt, ei kuitenkaan ollut voinut käyttää keksintöään hyväkseen työkalujen puutteessa.

Mutta mitä vanki ei voinut yksin saada aikaan, sen saisivat he yhteisvoimin, jos hän, Eerikki, auttaisi ulkoapäin. Ja siinä mielessä asetti hän suunsa erääseen liitokseen ja huusi:

"Onko ketään siellä sisäpuolella?"

Kumeina kajahtelivat sanat ja Eerikki tarkisti kuuloaan, mutta ei pienintäkään ääntä tavottanut hänen korvansa. Siinä huutaessaan tuli hän pitäneeksi kättään ylimmässä rautasinkilässä, ja nojautuessaan sivulle huomasi hän, ettei se ollutkaan mikään sinkilä, vaan rautavaarna, joka tuntui mukaavan. Hän tarttui heti rautatankoonsa ja alkoi hangottaa sitä. Ja hän saikin sen suureksi kummakseen lykätyksi seinään sitävarten hakattuun reikään. Samaten kävi toistenkin vaarnojen. Nyt oli vain enää saatava kivi tilaltaan pois.

Helposti huomasi hän nyt, että kivi oli vaarnojen poistettua irrallaan seinässä ja että sitä voi ylhäältä edestakaisin liikuttaa. Sen voi siis pudottaa alaskin. Mutta jos niin kerran oli, tarvittiin siihen väkevämpi mies kuin Eerikki pitämään vastaan, ettei kivi pudotessaan musertaisi häntä alleen. Varovasti koetteli Eerikki kuinka pitkälle hänen voimansa riittäisivät, mutta tuskin oli kivi vielä alkanut paikoiltaan liikkua, kun hän jo kuuli sivultaan kitinää, niinkuin olisi muurin sisässä jotkut kahleet rahisseet. Eerikki työnsi silloin kiven takaisin sijalleen ja alkoi miettiä syytä rahinaan.

Hetkisen kuluttua tarttui hän kuitenkin taas kiveen käsiksi ja antoi sen nyt luisua vähän enemmän alas. Silloin huomasi hän päinvastoin mitä oli peljännyt, että kivi hervottomasti putoaisi hänen päälleen, saavansakin panna osan voimistaan liikkeelle voidakseen työntää sen ulos muurista. Pian tunsikin hän käteensä kiven kummassakin yläkulmassa lujat rautakahleet. Nämät kahleet ne pidättivät kiveä ja sallivat sen ainoastaan hiljalleen luisua alas. Luultavasti ne siis kannattivat muurin sisässä tarkoin määrättyä painoa, jonka avulla kiveä helposti voitiin nostaa ja laskea.

Itse kivi oli erittäin taitavasti sisäpuolelta muuriin sovitettu ja kun se työnnettiin tilalleen muurissa, oli sen liitteitä mahdoton erottaa muista kivistä.

Eerikki pysähtyi nyt työssään ja kuunteli taas. Huoneessa, johon kyynärän korkuinen aukko johti, vallitsi haudan hiljaisuus. Mutta läheltä ikäänkuin maan sisästä tunki hänen korviinsa uudestaan tuo kolkuttaminen ja hakkaaminen, jonka hän jo käytävässä oli kuullut. Alentaen ääntään kysyi hän, oliko ketään siellä — mutta ei saanut mitään vastausta. Kuitenkin tuntui hänestä, niinkuin olisi kolkutus hetkeksi lakannut.

Heti kuitenkin alkoi se taas uudestaan kuulua ja Eerikki astui varovasti kiven ylitse, joka, vaikka kyynärän korkuinen, nyt käytävän lattialle luisuneena muodosti vain ikäänkuin korkeamman portaan. Sisäpuolelta oli aukko kuitenkin, kuten sanottu, vaan kyynärän korkuinen, joten siis Eerikin täytyi ryömiä sen läpi. Se onnistui ja silmänräpäys sen jälkeen oli hän jo vankihuoneessa. Nyt kuului kolkutus aivan selvään. Se saapui korvaan sivultapäin niin kaukaisena, niinkuin olisi sielläkin joku maanalainen käytävä ollut olemassa.

"Onko siellä ketään?" äänsi Eerikki äänellä, joka tuskin erosi kuiskauksesta.

Hänen kuiskauksensa kuultiin kumminkin, sillä kolkutus lakkasi heti.

Hiipivin askelin läheni joku häntä ja yhtäkkiä kuuli hän äänen ihan vieressään sanovan:

"Jumalan nimessä… kuka puhuu?"

Ääni, jolla nämät sanat lausuttiin, värisi mielenliikutuksesta. Kysyjä oli epätoivoon langennut mies ja hän oli myös äänestä päättäin valmis ponnistelemaan epätoivoisen hurjalla rohkeudella. Eerikki hengitti kiivaasti. Myös hänet valtasi liikutus ja pimeys sai hänet kauhusta vapisemaan, väsynyt kun oli mielenjännityksestä ja ponnistuksista.

"Elävän Jumalan nimessä, vastaa!" kuului taas ääni. "Jos et henki ole, on elämäsi minun käsissäni … vastaa!"

"En tule vihollisena, vaan ystävänä", sammalsi Eerikki.

"Ystävä!" kaikui ääni pimeässä ja voimakas käsi tarttui Eerikkiä käsivarresta kiinni, "ystävä, sanot, kuka on minun ystäväni ja mistä sellainen tänne tulee…?"

"Tietä, joka on vievä sinutkin vapauteen ja valoon", vastasi Eerikki.

Vanki puristi hänen käsivarttaan voimalla sellaisella, kuin olisi tahtonut katkaista sen siinä paikassa poikki.

"Vapauteen!" huudahti hän, "vapauteen ja valoon…! Puhutko totta … kuka on sinut tänne lähettänyt, mistä olet, kuka on sinut ohjannut seitsenvuotiseen hautaani…"

Mies raukka ei tiennyt uskoako vai epäillä, mitä oli kuullut, ja hänen mielenliikutuksensa oli sitä valtavampi, kun kaikki oli tullut niin yhtäkkiä ja odottamatta. Vuosikausia oli hän tehnyt työtä raivatakseen itselleen tien ulos vapaaseen maailmaan. Ja sitten kuulee hän yhtäkkiä kuiskattavan sanan vapaus, kaikkien toiveittensa päämäärän, josta tähän asti ei ollut uskaltanut muuta kuin uneksia ja rakennella tuulentupia ylläpitääkseen rohkeuttaan ja välttyäkseen epätoivon ja hulluuden kamalasta kuilusta. Tämä todellisuus se huumasi nyt hänet. Hän ei voinut kestää sitä ihanaa taivaallista kirkkautta, joka kuvastui hänen sielunsa silmien eteen ja ympäröi hänet autuuden riemuloistolla.

Hän lankesi polvilleen, tarttui pelastajansa käteen kiinni ja nyyhkytti ääneensä. Varmaankin olisi hän vaipunut alas kiviselle lattialle jollei Eerikki olisi pitänyt häntä kädestä kiinni.

"Puheeni on totta!" virkkoi Eerikki, "vapaa olet, mies raukka, ellei meitä vaan täällä yllätetä…"

Eerikki ei ennättänyt vielä sanoa sanottavaansa loppuun, kun mies jo hypähti pystyyn kuumeentapaisella levottomuudella. Pitkällisessä pimeydessä olivat hänen silmänsä niin teroittuneet ja hänen tuntonsa niin harjautunut, että hän voi vankilassaan liikkua niinkuin valoisalla päivällä. Eerikki kuuli hänen juoksevan rappusia ylöspäin, ja sitten seurasi kolina niinkuin olisi hyvin sovitettu kivi pudonnut tilaansa. Heti senjälkeen oli vanki taas pelastajansa luona.

"Nyt ei meitä kukaan täällä yllätä, jollei koko linna maahan luhistu", sanoi hän, "sillä, tämä huone, josta linnassa varmaankaan ei kellään ole aavistustakaan, on kokonaan maanalainen, ja jos löytyisikin joku rako muurissa, niin ei valonsädekään voisi kuitenkaan tunkeutua siitä läpi…"

"Mutta kuinka olet päässyt tänne alas?" kysyi Eerikki Olavinpoika kummastuneena.

"Kun minut oli vapautettu kahleistani, joilla olin tämän yläpuolella olevassa huoneessa seinään kiinnitettynä … ja se tapahtui uuden linnanhaltian virkaan tullessa, niinkuin vanginvartia minulle ilmoitti, niin oli itsestään luonnollista, että tarkasti tutkin vankilani. Ja niin löysinkin lopulta muurissa aivan lattian reunalla kiven, joka niukasi, kun työnsin sitä… Siitä pääsin tänne alas, ja sydämeni täytti toivo, että täältä löytäisin tien ulos vapauteen. Täällä on kaikilla puolin muurissa syvennyksiä, suuria ja pieniä. Vihdoin valitsin yhden suurimmista, koska mielestäni siellä oleva kivi tuntui olevan enemmän muurista irrallaan kuin muut… Mitä kovimpain ponnistusten jälkeen onnistui minun irroittaa se seinästä, mutta siellä oli taas toinen vastassa, jota oli paljon vaikeampi saada liikkeelle… Onnistui sekin lopulta, mutta vuoden vaivat ja ponnistukset vaati se, ennenkuin irtautui. Senjälkeen olen vielä kolmannenkin kiven kiskonut muurista… Kaikki ovat ne nyt täällä huoneen lattialla… Silloin huomasin tunkeutuneeni jo tornin perusmuurin läpi… Ja senjälkeen on työ käynyt kuin itsestään, vaikka aikaa se on vienyt, kun en ole liian nopeaan uskaltanut ylöspäin tunkeutua… Jos olisi tulta, voisitte nähdä, minkä työn minä olen parin vuoden kuluessa toimittanut kahdella tyhjällä kädellä ja rautapuikolla, jonka muurista sain irroitetuksi."

Vastaamatta iski Eerikki tulta ja sytytti lyhdyn. Sen himmeässä valossa erotti hän ensin vangin. Se oli vankka, roteva mies, silmät erittäin vilkkaat ja eloisat, mutta muuten kuihtunut ja muodoltaan niin vaalea ja kellahtava, että täytyi kuulla hänen puhuvan ja nähdä hänen liikkuvan, sillä muuten olisi luullut häntä luurangoksi. Vaikka lyhdyn valo olikin niin himmeä, huikaisi se kuitenkin vangin silmät siihen määrin, että hänen täytyi niitä kädellään varjostaa. Mutta kasvonpiirteensä olivat jalot ja avonaiset. Eerikkiä se ihmetytti ja ihastutti samalla kertaa, "nuo kasvot", niin mietti hän itsekseen, "ne eivät ole konnan kasvot."

Mies viittasi aukkoon, ja Eerikki näki, kuinka hän oli tunkeutunut muurin läpi syvälle maahan asti ja, niinkuin hänestä ensi silmäyksellä näytti, suuntaan, joka olisi tuonut hänet lopulta aivan tuon vanhan käytävän sivulle. Siitä siis johtui, että hän käytävässä kulkiessaan oli kuullut kolkutusta.

Mutta muukin tässä maanalaisessa huoneessa kiinnitti Eerikin huomiota. Hän näki näet eräällä seinällä kirjoitusta, joka tosin muutamin paikon oli kulunut, mutta yleensä kuitenkin oli vielä luettavaa. "Kostoa, Kostoa, Kostoa", — oli ylimpänä suurilla kirjaimilla kirjoitettuna. Ja sen alla yhdellä rivillä: "Sinä pöyhkeilet, Krister Niilonpoika, sillä turpeella, joka vihertää veljeni haudalla", ja sen alapuolella taas: "Voi sinua, se turve sortuu vielä altasi." Seuraavasta rivistä ei voinut saada selvää, mutta sen alla seisoi taas: "jota sinä rakastat, sitä minä vihaan, jota sinä vihaat, sitä minä rakastan", — ja edempänä vielä: "minä seuraan sinua, niinkuin oma varjosi, aina. Olet kuullut kostonhuutoni." Sitten oli taas epäselvä paikka, mutta kaikista alimpana seisoi, vapisevalla kädellä piirrettynä: "Räfvelstassa, siellä tapaamme toisemme, Krister Niilonpoika!" —

Kirjoitus oli maalattu mustalla värillä, mutta kosteus oli sen monessa kohdin jo pilannut. Eerikki luki ja luki mitä näki, ja ollen aina paperilla ja kynällä varustettu, hän otti ja kirjoitti kirjoituksen muistiin. Hänen tätä tehdessään tarkasteli vanki häntä suurella huomaavaisuudella, ja kun hän oli lopettanut muistiinpanonsa, virkkoi hän:

"Joku on oleskellut täällä ennen minua, sillä tuolla nurkassa on hiilen ja tuhan jätteitä ja tuolla taas puolimäränneitä olkia."

Näin puhuessaan kuljetti hän lyhtyä ympäri niin että se valaisi sekä tuhkaläjää että olkia. Eerikki ollen taas nyt omalla alallaan, huomautti sitä mahdollisuutta, että huoneessa voi tuli palaa, vaikka siellä ei ollut mitään ilmanvetoa. Mutta vanki huomautti, että hiilikasa oli ihan lähellä ylähuoneeseen johtavia rappuja ja että sillä, joka kerran oli oleskellut siellä, oli ollut pääsy tähänkin huoneeseen, jossa tulisija ja siis myöskin savujohto olivat.

"Muistuu mieleeni nyt", jatkoi vanki, "että kerran monta vuotta takaperin, kun kuningas Eerikin palveluksessa merta risteilin, olin näilläkin vesillä. Herra Maunu Pentinpoika kävi silloin täällä linnassa ja oli täältä tullessaan kovasti synkkä ja harvasanainen. Lopulta hän sitten kertoi, että oli käynyt Folkungaherttuain vankilassa ja että kansa kertoi Valdemar herttuan liikkuvan siellä taas…"

Mietteisiin vaipuneena seisoi Eerikki siinä, ajatellen, kuka se oli mahtanut olla, joka oli oleskellut tässä maanalaisessa huoneessa. Se oli tietysti sama, jota sekä kansa, että Krister herra pitivät Valdemar herttuan haamuna. Mutta herännyt tutkimisinto sai hänen ajatuksensa taas heti toiseen suuntaan kääntymään, ja tuhkaläjästä kohosivat hänen silmänsä vaaleaan vankiin.

"Kysyit, kuka minut on lähettänyt sinua pelastamaan?" virkkoi hän.

"Niin tein", puhkesi mies sanomaan, ja kyyneleet tunkivat taas uudestaan hänen silmiinsä, "kysymykseni on kuitenkin turha, sillä kukapa se muu voisi olla koko maailmassa kuin hän … kuitenkaan en voi käsittää, miten hän on päässyt olinpaikkani perille."

"Silloin olen pakotettu tekemään sinulle kaksi kysymystä", keskeytti
Eerikki, "ensiksikin: Kenen luulet lähettäneen minut?"

"Kukapa se muu voisi olla, kuin herra Niilo Bonpoika…"

"Herra Niilo Bonpoika", jupisi Eerikki, "herra Niilo Bonpoika, tuo köyhä ritari, joka nykyään … no eihän se kuulu tähän. Toiseksi: miten olet joutunut tänne?"

"Se on pitkä juttu", lausui mies, "mutta niin varmaan kuin nyt toivon teidän vapauttavan minut, niin varmaan luulen tietäväni sen kurjan miehen nimen, joka petoksella ja kavaluudella tempasi minut ihmisten ilmoilta ja elävänä hautasi tähän luolaan."

"Ja kuka … kuka oli hän?"

"Ritari Jost von Bardenvleth!"

"Hänkö!" jupisi Eerikki, jonka ajatuksiin tuli linnanhaltijan sanat, että ritari, joka oli tuonut vangin Nyköpingin linnaan Kristofer kuninkaan aikana, oli nyt Kaarlo kuninkaankin suuressa suosiossa.

"Niin", jatkoi vanki, "hän se oli. Näin hänet vain häivähdykseltä. Se tapahtui silloin kun olivat minut jo seinään kiinnittäneet ja side otettiin pois silmiltäni, sillä ritari oli tullut aina torniin asti omin silmin nähdäkseen, että tulisin varmaan säilöön… Mutta vaikka en olisikaan häntä nähnyt, niin tietäisin sittenkin, että se oli hän, sillä kuulin hänen äänensä useamman kerran matkalla… Mutta elääkö Ruotsinmaalla vielä sen niminen jalo ritari, koska näytti äsken siltä, kuin olisitte tuntenut hänet?"

"Kyllä hän elää … ja yhtä mahtava on hän kuin ennenkin."

"Hyvä!" lausui vanki terävällä äänellä ja pannen painoa joka sanalle, "voi siis vielä sattua, että tapaamme toisemme, ritari Jost … voi sattua."

Ritari Jostin muisto vaikutti vankiin siihen määrin, että hänen koko voimansa ja jäntevyytensä uudestaan palautuivat. Kun Eerikki seisoi siinä ja mietti, mitä oli tapahtunut ja mitä mahdollisesti vielä voi tapahtua, jos vanki ja tuo vaikutusvoimainen ritari joutuvat yhteen, saattoi vanki hänen ajatuksensa taas todellisuuteen, paon välttämättömyyteen, jollei tahdottu uskaltaa enemmän kuin tarpeellista oli linnasta poispääsemiseen. — Eerikkikin katsoi kiiruhtamisen välttämättömäksi, ja siksi tarttui hän vangin käteen ja sanoi:

"Olen halpa, vähäarvoinen mies, tulevaisuuteni riippuu hänen armostaan arkkipiispa Jöns Pentinpojasta, korkeasta suojelijastani… Joku päähänpisto hänessä vaikutti tuloni tänne, ja sen lisäksi vielä onnellinen sattuma toi tielleni miehen, joka tunsi tänne johtavan tuon salakäytävän…. Nyt voi sattua, että sinun pelastuksesi on minun turmioni… En tunne sinua, mutta luotan sanoihisi ja nimeen, jonka äsken mainitsit, nimittäin herra Niilo Bonpojan, sillä hänet tiedän hyväsydämiseksi, hurskaaksi ja oikeutta rakastavaksi mieheksi, vaikka onni ei olekaan hänelle hymyillyt… Siksi on sinun vannottava pyhä vala minulle … pyhä vala, ettet koskaan, kuuletko mies, et koskaan kellekään, kuka sitten olkoonkin, sano, kuka sinut on tästä vankilasta pelastanut…"

Vanki asetti kätensä rinnoilleen ja vannoi vaaditun valan.

"Niin kiiruhtakaamme nyt Jumalan ja pyhimysten nimessä pois täältä!" sanoi Eerikki tarttuen lyhtyynsä sekä astuen matalan aukon luo, josta hän vangin seuraamana ryömi ulos.

Ulostultuaan aikoi Eerikki jatkaa matkaansa, mutta vanki pidätti hänet ja huomautti, että aukko välttämättä oli suljettava. He tekivät sen ja Eerikki muisti vielä nuo neljä rautavaarnaakin, jotka olivat kiven eteen vedettävät, ja niin työnsivät he nekin mitä tarkimmasti paikoilleen.

Kevein askelin kävi matka takaisin ja hetkisen kuluttua olivat he jo kummun alla, joka varjosi käytävän suuta.

Tässä lankesi vapautettu polvilleen ja kohotti kätensä kohti korkeutta, jossa tähdet loistivat ja kimaltelivat kaikessa katoamattomassa ylevyydessään, ja sanomattoman hurmauksen valtaamana vei hän kädet rinnoilleen, ikäänkuin olisi tahtonut syleillä sitä ilmaa, jota hengitti. Vihdoin nousi hän ja tarttui liikutettuna Eerikki Olavinpojan käteen.

"Kiittää on liian vähän", sanoi hän ja hänen äänensä sai lujan ja juhlallisen soinnun. "Mutta jos Herran tahto on, että vielä joskus kohtaamme toisemme täällä elämässä, niin voihan sattua, että minä puolestani voin tehdä teille palveluksen, joka on myös jostain arvosta… Nyt lähden hakemaan sitä miestä, joka, kuten kuulin teidän sanovan, voi olla ystävän sekä sanan että kädenpuristuksen tarpeessa… Mutta ennen eroamme pyytäisin saada tietää nimenne, voidakseni, kun aika myöntää, osottaa teille kiitollisuuttani ei ainoastaan sanoissa vaan myöskin töissä."

"Nimeni on Eerikki Olavinpoika", vastasi tämä, "ja palattuani arkkipiispa Tuven luota, tulen luullakseni jäämään Upsalaan. Mutta sano sinäkin nimesi … sillä esiintymisesi on vaikuttanut, että tulen mielihyvällä sinua muistelemaan."

"Hurja Haukka oli nimeni, niin kauan kuin meriä myllertelin … mutta kastenimeni on Brodde!"

"Niin olkoon Herra kanssamme nyt ja aina", sanoi Eerikki, "mutta ennenkuin eroamme, voin sinua vielä vähän hyödyttää… Hän, jota etsit, herra Niilo Bonpoika, oleskelee nykyään Briita Olavintyttären luona Hammarstadissa."

"Hammarstad!" toisti Hurja Haukka ja Eerikki kertoi hänelle, missä se sijaitsi sekä kuinka hän oli saanut tietää, että Niilo herra oli sinne mennyt. Sitte he erosivat.

III.

Hammarstadissa.

Hurja Haukka alkoi heti vaelluksensa. Pitkällinen vankeus oli kuitenkin liiaksi riuduttanut hänen voimansa. Ja niin huomasi hän pian olevansa pakotettu etsimään lepoa ja ravintoa. Aamupuolella yötä, uskallettuaan ulos metsästä, näki hän sitten yhtäkkiä edessään talonpoikaistalon. Sinne suuntasi hän askeleensa ja siellä sai hän yhdessä talonväen kanssa syödä vatsansa täyteen. Murkinan jälkeen meni talonväki omiin töihinsä, mutta väsynyt vaeltaja suuntasi askeleensa taas metsään ja löydettyään tiheän viidakon korkeiden, pilviä tavottelevien kuusien alla, laskeutui hän sinne lepäämään ja nukkui heti.

Kun heräsi, oli aurinko jo korkealla taivaalla. Hän tunsi polttavan janon vaivaavan itseään. Vähän matkan päässä oleva lähde poisti kumminkin sen tuskan, ja unen ja raittiin ilman vahvistamana jatkoi hän matkaansa. Niin läheni hän taas metsänrantaa, mutta suurella varovaisuudella ja pian huomasikin hän sen tarpeellisuuden.

Kaksi ratsumiestä tuli näet ratsastaen pitkin tietä, joka siinä juuri luikerteli puitten välistä esiin. He eivät kumminkaan vielä olleet huomanneet häntä, mutta turvatonna oli hänen kuitenkin pakko silmänräpäyksessä etsiä piilopaikka itselleen. Olihan nimittäin mahdollista, että ratsumiehet olivat Nyköpingistä lähetettyjä, jossa varmaan hänen pakonsa jo oli huomattu, kun vanginvartija aamulla oli tavannut kopin tyhjänä. Hän oli nyt erään suuren kiven sivulla aivan tien vieressä, jolle hän oli ollut juuri astumassa, kun huomasi ratsumiehet. Toisella puolen kiveä ratsastajiin päin kasvoi muutaman kyynärän korkuisia tuuheita kuusenalkuja. Sinne voisi hän kyllä kätkeytyä. Nyt oli vaan kysymys, mitenkä hän pääsisi sinne, sillä kiven takana hänen ja tuon viidakon välillä oli avonainen paikka, jossa kasvoi korkeaa sanajalkaa. Aikaa ei ollut kuitenkaan hukattavissa. Hän heittäytyi siis kiven viereen maata ja ryömi takaisin, kiven takaa yhäti seuraten ratsastajia katseellaan ja aina sitä muka kuin ne lähenivät muutteli hänkin itseään kyynäspäillään eteenpäin kiven ympäritse ja katosi lopulta kuusikkoon.

Vilkkaasti puhelivat ja nauroivat ratsastajat keskenään, kulkiessaan tietä eteenpäin. Ehdittyään suuren kiven viereen pysähtyivät molemmat ja toinen virkkoi:

"Niin varmaan, kuin tämä auringon helle minua ylenmäärin rasittaa, niin varmaan on tämä ratsastuksemmekin aivan turhaa… Miksemme mene metsään etsimään tuota haamua … sillä karkuria me emme löydä ei täältä eikä poltetusta Trosastakaan, ei, vaikka ratsastaisimme maailman loppuun asti."

"Niin arvelen minäkin!" vastasi toinen ja huokasi.

"Sehän on selvää, että hän on marssinut alimmaiseen helvettiin", sanoi taas edellinen. "Ei halkeamaakaan näkynyt muurissa. Olin itse herra Pietarin kanssa tornissa ja voin vakuuttaa, että kuka tuo vanki liekin ollut, ei hän ainakaan ollut samaa maata, kuin joku meistä … siitä voin panna vaikka pääni pantiksi!"

"Että tornissa asiat eivät ole oikein, sitä olen aina sanonut", lausui toinen, "ja mitä Valdemar herttuasta puhutaan, että hän silloin tällöin kulkisi entisessä vankilassaan, niin ei sekään liene niin tuulesta temmattua… Mutta miksi menisimme metsään, kun ihan edessämme on talo, jossa voimme saada hyvän aterian ja mukillisen olutta?"

"Sinäpä sen sanot … ja sellaista ei luullakseni olekaan Trosassa tarjolla, vitaliveljesten ansio sekin, jotka polttivat kaupungin perustuksia myöten…"

Samassa lähtivät he jo liikkeelle ja auringon polttavista säteistä välittämättä ratsastivat täyttä laukkaa taloa kohti, jossa päivällinen ja olut heitä odottivat.

Hurja Haukka hiipi varovasti esiin piilostaan kiven takaa ja tähysteli tarkasti ympärilleen. Ainoasti tomupilvi osotti enää suuntaa, johon ritarit olivat kadonneet. Mutta muuten vallitsi kaikkialla tyyni rauha ja hiljaisuus. Taivaalla paistoi aurinko täydellä terällä ja sen säteily tuntui niin paahtavan kuumalta puittenkin keskellä metsässä.

Vaara antoi vainotulle uusia voimia ja herätti hänen synnynnäisen rohkeutensa ja päättäväisyytensä taas eloon. Hetkisen viivähti hän vielä paikallaan, mutta sitten kulki hän nopein, rivakin askelin sanajalkaa kasvavan kentän yli. Vasta metsään saavuttuaan hengähti hän taas ja hiljensi hetkiseksi askeleitaan. Mutta päästyään onnellisesti talon ohitse, jossa isännän oli herra Pietarin ratsumiehille laitettava pöytä kuntoon, ei häntä enää mikään vaara uhannut ja niin saapuikin hän iltapuolella päivää Trosaan. Sen poltetut talot osottivat kyllältä niitä kärsimyksiä, joita Eerikki kuningas vitaliveljeksineen Gottlannista päin oli Ruotsin rantamaille Kristofer kuninkaan aikana tuottanut.

Siellä ja täällä kohosi jo uusi talo entisen tilalla ja väsynyt matkalainen tuumi siinä, mihin ottaisi yöksi asuntonsa, kun Trosa-joen rannalla tapasi kalastajan, joka oli veneellensä menossa. Ensin aikoi hän kysyä kalastajalta neuvoa, mutta nähdessään, että hän oli vesille lähdössä, muutti hän mielensä ja kysyi häneltä, mihin matka kävi.

"Hm!" vastasi mies lyhyeen.

"Jos olette Töristä kotoisin", tiedusteli Haukka taas, "niin voisitte ottaa minut mukaanne."

"Töristä olen kyllä kotoisin", lausui kalastaja epäluuloisena ja ynseänä. Sellaiseksi oli kansan näillä seuduin saattanut kärsimykset ja onnettomuudet, joita "Jumalan ystävät ja kaikkien muitten vihamiehet" olivat harjoittaneet. Mutta kun nyt Eerikki kuninkaan valtakin oli jo Gottlannissa loppunut ja muukalainen muutenkaan ei näyttänyt epäilyttävältä, lisäsi hän: "mihin te sitten aiotte?"

"Olen matkalla Hammarstadiin", vastasi vieras, "minulle on sanottu, että herrani Niilo Bonpoika oleskelee nykyään siellä."

"Hm!" keskeytti kalastaja, "olen Nynäsin alustalaisia, jonka omistaa herra Gottskalk Pentinpoika, ja herra Niilo kävi siellä eilen vieraisilla, niin kertoi ainakin asepalvelija, joka toi minulle Gottskalk herran sanan, että lähtisin Trosaan…"

Hetkisen tuumittuaan myöntyi kalastaja vieraan pyyntöön ja pian kiiti vene navakan tuulen puhaltaessa Trosasta, joka siihen aikaan oli puoli peninkulmaa pohjoisempana kuin nyt, yli ulapan Sorundamaalle päin. Matkalla tuli kalastajasta ja hänen seuralaisestaan mitä paraimmat ystävät ja kun vene aamupuolella yötä laski maihin kalastajan kotirantaan, jäi Haukka hetkeksi aikaa hänen vieraakseen, ennenkuin jatkoi katkaansa Hammarstadiin.

Tämä kartano, joka nykyään kuuluu Häringeen, sijaitsee Osmon pitäjässä Södertörnin kaakkoisella rannalla eteläpuolella sitä Itämeren lahtea, joka erottaa sen Häringestä. Tämän lahden molemmin puolin on taas muita lahtia, niin että Häringe ja Hammarstad ovat kumpikin omalla niemellään. Jälkimäinen on aivan lähellä erään pienen joen suuta, joka joki, Muskan järvestä lähdettyään suuresti kierrellen milloin itään milloin pohjoiseen sekä lopulta Hammarstadin luona taas itäiseen suuntaan, viimein laskee mainittuun lahteen. Molemmat talot sijaitsivat kauniilla paikalla metsien keskellä ja niistä oli avara näköala kauas Itämerelle.

Hammarstadin omisti tähän aikaan herra Erengisle Niilonpoika, ollen sukua, joka niinkuin Yö- ja Päivä-sukukin kantoi kaksijakoista kilpeä, puoleksi mustaa, puoleksi valkoista, mutta pitkittäin, jonka tähden sukua kutsuttiinkin "Yö ja Päivä pitkittäin". Sekä Erengislen isä että isän-isä olivat jo omistaneet Hammarstadin kartanon, mutta sitäpaitsi omisti Erengisle vielä muitakin ja oli hän niin ollen yksi Ruotsin rikkaimpia herroja. Hänen äitinsä, rouva Katarina Kaarlontytär, vuodesta 1440 leskenä herra Niilo Erengislenpojan jälkeen, asui Nynäsin tilalla Bälingen pitäjässä. Itse oli herra Erengisle Stegsborgin linnanhaltiana. Suvulla oli myöskin Smålannissa maatiloja ja kartanoita. Herra Erengislen veljellä, Bo Niilonpojalla, oli siellä Grip-suvun vanha sukukartano Vinäs. Hän oli ottanut tämän suvun vaakunankin: aarnikotkan pään, omakseen, tullen siten uuden suvun kantaisäksi, jolla suvulla oli siis Bo Juhonpojan (Gripin) vanha sukumerkki.

Rouva Briita Olavintytär eli rouva Briita Tott, niinkuin häntä tavallisesti kutsuttiin, oli kotoisin Tanskasta ja kuului rikkaaseen, mahtavaan ja laajalle levinneeseen n.k. Akselinpoikien sukuun. Tällä herra Akselilla, joka Varbergin linnanhaltiana tuli kuuluksi ritarillisesta uskollisuudestaan Eerikki kuningasta kohtaan, oli useampia lapsia. Hänen Olavi poikansa, sama, joka kaadatti Cecilia neidin vaunut, saatuaan kuulla, että oli jalkavaimolle päänsä paljastanut, oli nyt viimeksi kunnostanut itseään siinä sodassa, jolla Kaarlo kuningas tahtoi riistää Gottlantin ja Visborgin Eerikki kuninkaan käsistä, mutta oli puuhannut siinä Tanskan kuninkaan Kristian I:sen hyväksi. Tämän Olavi herran tytär oli Briita rouva. Toinen näitä Akselinpoikia oli Eerikki Akselinpoika, jota pidettiin jo ruotsalaisena aatelismiehenä ja oli nytkin valittujen joukossa Halmstadissa. Hän omisti Lagnön kartanon Aspon saarella Mälarissa, ja oli se hänen vaimonsa, ritari Matti Ödgislenpojan (Liljan) tyttären, perintötalo. Iliana neiti, joka nyt oleskeli Hammarstadissa serkkunsa luona, oli kolmannen veljen Åke Akselinpojan tytär. Tämä Åke Akselinpoika omisti Hjulebergin lähellä Falkenbergiä ja hänen vaimonsa oli myös Ruotsista kotoisin.

Vanha Akseli Pietarinpoika kuoli 1446, mutta hänen poikansa Eerikki ja
Iivari, neljäs veli tätä merkillistä sukua, pitivät yhä edelleen
Varbergin hallussaan ja saivat, kuningas Kristoferin määräyksen mukaan,
pitää sen aina vuoteen 1452.

Jo enemmän iltapuolella päivää saapui tuo Nyköpingistä niin onnellisesti vapautunut vanki Hammarstadiin. Kapeaa polkua hän sinne kulki, joka polku rannan mukaan kierrellen ulottui Nynäsistä aina Hammarstadiin asti. Joskus kääntyi se ihan metsään ikäänkuin meren laineita paeten, mutta sitten se rohkasi taas itsensä ja suuntasi kulkunsa rantaa kohti. Eräästä paikasta, josta yli puitten voi etäisyydessä erottaa Hammarstadin kartanon rakennukset, huomasi hän kaksi henkilöä lähestyvän, kulkien samaa polkua kuin hänkin.

Kun ei hän tahtonut näyttää itseään kellenkään, ennenkuin oli päässyt Niilo herran puheisiin, vetäytyi hän nopeasti metsään antaakseen kulkijain häiritsemättä mennä ohi.

Toinen heistä oli nainen, jolla oli huntu kasvoilla, mutta hänen ylpeästä käynnistään ja ryhdistään huomasi heti, että hän kuului ylhäiseen ja mahtavaan sukuun, toinen taas näytti olevan asepalvelija. Ulkopuolella lahtea oli pieni alus, josta asepalvelijan viittauksesta vene laskettiin vesille. Ylhäinen rouva ja asemies, jolla näkyi olevan aikomus nousta laivaan, jatkoivat matkaansa pitkin pientä polkua, mutta pysähtyivät lopulta hetkisen matkaa siitä, missä Hurja Haukka oli piiloutuneena. Heidän aikomuksensa näytti olevan tästä lähteä niemelle, joka juuri siinä mereen pisti, ja sieltä kai sitten nousta veneeseen.

Asepalvelija oli varovan ja salaperäisen näköinen ja se herätti tuon aina huomaavaisen Haukan epäluuloja. Siksi yrittikin hän salaa lähestyä keskustelevia ja se onnistuikin hänelle, kun ylhäinen nainen oli istuutunut kivelle erään jättiläispetäjän alle, jota kokonaan ympäröi nuoria kuusia kasvava, tiheä viidakko. Asepalvelija seisoi kunnioittavasti hetkisen matkaa hänestä ja molempain silmät olivat merelle suunnattuina. Sieltä laivalta lähti juuri vene maata kohden kulkemaan.

"Mutta varovainen. Gumme", virkkoi rouva, "enemmän varovainen täytyy sinun olla!"

"Varovaisuutta tulen aina noudattamaan", vastasi Gumme, "mutta kuitenkin täytynee teidän myöntää, että tällä kertaa olen tehnyt, mitä tehdä olen voinut … ja olenpa melkein varma, ettei kukaan ole minua huomannut, koska sattui niin onnellisesti, että tapasin teidät ulkopuolella kartanoa…"

"Näin purjeen, Gumme … näin purjeen ja aavistin heti, että joku toi minulle tietoja… Siksi riensin ulos… Mutta ei se tämä sovi… Jos en tulekaan epäilyksenalaiseksi siitä, että olen vastaanottanut isäni lähettilään, niin on minun kuitenkin hyvin vaikea olla hänelle avuksi ja onhan siksi toiseksi myös herrani ja mieheni, herra Erengisle, kuningas Kaarlon ystävä…"

"Mutta mitenkä te sitten tahtoisitte tätä asiaa ajettavan, rouva
Briita?" kysyi asepalvelija.

"Missä tahansa laskettekin maihin, jossa minä satun oleskelemaan", vastasi Briita rouva hetkisen mietittyään, "niin älkää koskaan, olkoonpa asia mikä tahansa, ajatelkokaan antaa minulle läsnäolostanne tietoa ennen tuntia jälkeen puolenyön…"

"Mitä sanottekaan Briita rouva!" keskeytti hänet asepalvelija kovasti kummastuneena. "Kuinka se olisi mahdollista?"

"Se on minun asiani, Gumme. Sano vain nämät sanat Olavi herralle, isälleni!"

"Siis tunti jälkeen puolenyön…"

"Niin, tunnin kuluttua jälkeen puolenyön voi isäni lähettiläs varmasti tavata minut, jos hän vain antaa merkin, jonka nyt sinulle ilmoitan."

Briita rouva viittasi kädellään asemiestä lähemmäksi, jonka korvaan hän sitten kuiskasi jotain. Asemies nyökäytti päätään, että oli asian ymmärtänyt, ja ääneensä lausui Briita rouva taas:

"Siitä ymmärrän, että sanansaattaja on saapunut, ja päivän kuluessa laitan kyllä asiat niin, ellei sitä heti voi panna täytäntöön, että saan kuulla, mitä hänellä on sanottavaa. Mutta ei mitään muuta kuin…", tässä teki hän mieltä kuvaavan liikkeen päällään, "ei enempää, ja sitten kadota, kunnes ilmoitan itseni. Elämme sellaisena aikana, ettei minkäänlainen varovaisuus ole kyllin riittävä välttyäksemme epäluuloilta… Oletko nyt edes pannut mieleesi, mitä olen sanonut, Gumme, sekä tästä että siitä asiasta, josta herra isäni on pyytänyt minulta tietoja?"

"Olen, kaikki olen muistiin pannut", vastasi Gumme.

"Niin vie hänelle sitten onnentoivotukseni, sillä tuuli on nyt myötäinen hänelle ja tulee vastaisuudessa olemaan vielä enemmän myötäinen… Kaarlo kuningas on kuin kypsynyt omena, jonka ensi tuuli tempaa mukaansa… Mutta sanoppa sinäkin nyt minulle, mikä se on miehiänsä tuo kuningas Kristian?" kysyi Briita rouva.

"Ulkomuodoltaan", vastasi asepalvelija, "on hän yhtä muhkea kuin Kristofer oli mitätön. Olen nähnyt hänen ottavan täysissä varuksissa olevan asemiehen kainaloista kiinni ja heittävän hänet päänsä ylitse maahan toiselle puolelle."

"Ha, ha, haa!" nauroi Briita rouva, "käsivoimia ei siis kuningas
Kristianilta puutu … ja niitä voi hän ehkä vielä tarvitakin."

"Näin minäkin hänet kerran", jatkoi asepalvelija, "se onni sattui minulle Köpenhaminassa. Olavi herra ja monta muutakin oli silloin kuninkaan seurassa… Minä seisoin muiden herrain asepalvelijain kanssa vähän etäämpänä, mutta näin ja kuulin kuitenkin kaikki, mitä he puhuivat ja tekivät … silloin näin minä kuninkaan ottavan maljasta kätensä täyteen pähkinöitä ja pusertavan ne kaikki rikki, niin että kuoret vain putoilivat sormien välistä ja ainoastaan sydämet olivat kädessä jälellä, kun hän sen avasi…"

"Täytyy myöntää", hymähti Briita rouva, "että pähkinänpusertajan taitokin voi olla tarpeen näinä aikoina."

Briita rouvan kasvojen ilme ja äänenpaino kuitenkin ilmaisi, ettei hänellä ollut niin erinomaisen suuria ajatuksia tanskalaisesta kuninkaasta, ja asemies, joka myös sen selvästi huomasi, sanoi:

"Mutta teillä näkyy olevan näistä asioista samoja ajatuksia, kuin isällännekin ja monella muulla, rouva Briita…"

"Ja minkälaisia sitten?" kysyi Briita rouva mitä viattomimmalla äänellä.

"Että Tanskan jalot herrat ovat taas Tanskan kruunu mukanaan tehneet kerjuumatkan Saksaan!" virkkoi asepalvelija.

"Hm!" yskäsi Briita rouva, "enpä voi sitä kieltää!"

"Mutta sekä Olavi herra että muutkin ovat siinä suhteessa jo muuttaneet ajatustaan."

"Ja kuningatar Dorotea?" kysäisi Briita rouva taas.

"Nuori kuningatar", lausui asepalvelija, joka näytti tuntevan hyvin asiat, "on iloisen ja onnellisen näköinen, hyvinkin yhtä onnellisen, kuin silloin kun kuningas Kristofer oli hänen sivullaan…"

"Sitä on hauska kuulla. On muuten sanottu, että hän olisi lempein silmin tähystellyt Knuutti Heikinpoikaa ja ehkä mielellään nähnytkin hänen kantavan autuaan herransa tanskalaista kruunua, niinkuin herra Kaarlo Knuutinpoika kantaa molempia toisia, Ruotsin ja Norjan."

"Voihan se totta ollakin, mutta Knuutti herra ei ollut yhtä mahtava kuin Kaarlo herra…"

"Mahtava!" kertoi Briita rouva selvästi närkästyneenä.

"Niin, tai oli hänellä mahtavampia vastustajia, kuin Kaarlolla
Ruotsissa."

"Hyvä, hyvä", lopetti Briita rouva keskustelun, kun näki veneen laskevan rantaan, "vie nyt sanani sellaisinaan Olavi herran tietoon ja vakuuta hänelle, että hän voi tyttäreensä luottaa … mutta pane muistoon neuvoni … varovaisuutta, enemmän varovaisuutta!"

Kunnioittavasti kumarsi asepalvelija hänelle ja läksi sitten niemelle päin. Briita rouva kääntyi ympäri ja antoi katseensa kulkea pitkin kapeaa sinne tänne kiertelevää polkua. Sitten läksi hänkin hiljalleen kulkemaan kartanoa kohti.

Mutta vene laski rannasta ja hetken kuluttua nosti alus jo purjeensa ja läksi liukumaan ulos Hammarstadin lahdesta.

Erään puun takana metsässä istui Hurja Haukka ja tähysteli laivan liikkeitä kasvoissa ilme, joka selvään osotti, että hänen ajatuksensa kulkivat kokonaan toisia teitä. Niin olikin asian laita. Kuulemansa vaivasi häntä, ilman että itsekään ymmärsi syytä, miksi. Oloja ei hän tosin tuntenut niin tarkasti, että olisi voinut kuulemansa täyttä merkitystä käsittää. Mutta hän ymmärsi kuitenkin niin paljon, että hän tässä oli käteensä saanut pienen langanpätkän siitä vyyhdistä, jota oli punottu tai vieläkin ehkä punottiin Kaarlo kuninkaan turmioksi ja jonka siis myöskin täytyi koskea herra Niiloa, vaikka asema olisi kuinkakin muuttunut senjälkeen, kun Kaarlo Knuutinpoika oli tullut Ruotsin ja Norjan kuninkaaksi.

Ja yksin tämän tähden jo pani hän tarkasti mieleensä, mitä oli kuullut, ajatellen ja selvitellen sitä itselleen ymmärryksensä mukaan, jättäen tulevaisuuden tehtäväksi valaista ja selvittää sen, mitä siinä oli hämärää ja salaperäistä. Näistä mietteistä, joiden loppukohtana oli aina lopulta Niilo Bonpoika, kääntyivät ne vähitellen häneen yksistään ja siihen, miten hän helpoimmin ja sopivimmin voisi tavata hänet.

Vaatteensa olivat rääsyiset ja repaleiset ja vanukkeinen parta sekä hiukset tekivät hänet metsäläisen näköiseksi. Jos joku sattuisi hänet tässä asussa näkemään rakkaan Niilo herran seurassa, voisi se tälle olla vain vahingoksi. Siksi päättikin hän odottaa yön tuloa, mutta kuitenkin hiipiä taloa niin lähelle kuin mahdollista.

Varovasti metsän läpi liikkuen tuli hän, itsekään sitä huomaamatta, lopulta kauniiseen lehtoon, josta käytävä vei aina taloon asti. Aurinko alkoi jo laskeutua metsän taa ja puitten varjot pitenivät yhä. Mutta hän hiipi vain puulta puulle ja saapui lopulta lehdossa olevaan tuuheaan viidakkoon. Siellä hänen eteensä yhtäkkiä avautui linnan käytävä. Silloin vasta huomasi hän uskaltaneensa liian kauas. Ja sen huomion tehtyään aikoi hän vetäytyä takaisin, mutta samassa kohtasi hänen silmäänsä näky, joka sai vetämään hänet jo ojennetun jalkansa takaisin ja ikäänkuin lumosi hänet siihen paikalleen.

Vähäsen matkaa hänestä istuivat ruohopenkillä Niilo herra ja Iliana neiti. Voi, hän tunsi heidät molemmat niin hyvin! Ja kuitenkin, kuinka muuttunut oli Niilo herra siitä kuin viimeisen kerran näki hänet kahdeksan vuotta takaperin. Sama tyyni, miehekäs ryhti, samat jalot kasvonpiirteet, mutta mistä tuo surumielinen ilme, tuo ankara, melkeinpä synkkä vakavuus? Yksinäisen tarkastelijan sydän oli pakahtua, nähdessään tuon oudon muutoksen. Ja aivan kuin sitä varten, että se olisi tullut vielä selvemmästi näkyviin, istui hänen vierellään Iliana neiti, nuoruuden kauneutta uhkuen, onnellisemman ja iloisemman näköisenä kuin koskaan ennen…

Kaunis ilma oli houkutellut Iliana neidin puistoon iltakävelylle ja hän oli ottanut Niilo herran mukaansa melkein vasten hänen tahtoansa.

"Voi, kuinka iloinen olen tänään!" sanoi neitonen heidän siinä kävellessä, "mieli on niin riemua täynnä…"

"Sen voi teistä huomatakin!" vastasi Niilo sydämellisesti hymyillen.
"Teillä on siis jotain syytä olla tänäpäivänä iloisempi kuin muulloin?"

"Niin on Niilo herra … olen saanut Ingeborg siskoltani kirjeen. Hän tulisi niin mielellään tänne pohjolaan."

"Olette ehkä kuvannut kaikki täällä kauniimmaksi, kuin se todellisuudessa onkaan, neiti Iliana, ja silloin käy teidän huonosti, kun sisarenne kerran tulee ja näkee kaikki omilla silmillään."

"Puheestanne tuntuu, herra Niilo", hymähti Iliana, "niinkuin luulisitte minut kuvanneen ainoastaan maata, mutta unhottaneen henkilöt!"

"Niin, te olette oikeassa… Onhan täällä ihmisiäkin…"

"Ja sellaisia, että…", neitonen punastui hieman ja näytti arvelevan, mutta syrjäsilmäys, jonka heitti vieressään kulkevan tyyneisiiin ja totisiin kasvoihin, poisti hänen epäilynsä ja hän jatkoi: "sellaisia, että ne nuoressa tytössä voivat herättää halua näkemään ja oppia tuntemaan heitä."

"Onko siskonne jo vanha, jalo neiti", kysyi Niilo.

"Vallan lapsihan hän on vielä, herra Niilo!"

"Lapsi vielä, sanotte, ja kuitenkin ikävöi hän jo tänne nähdäkseen ja tullakseen tutuksi miesten kanssa, joita Kaarlo kuninkaan hovissa parveilee… No, voin kuitenkin käsittää, että se koskee tällä kertaa erästä määrättyä henkilöä, joka teille on kaikki kaikessa ja joka siis nytkin on ollut kuvailun esineenä."

"Arvelunne on liian syvämietteinen", nauroi Iliana ja lyöden herra
Niiloa hansikkaallaan lisäsi hän: "luulette siis, ettei kuningas
Kaarlon nuorten aseenkantajain joukossa ole ketään, joka olisi sen
arvoinen, että häneen kannattaisi tutustua."

"Aseenkantajani joukossa?" toisti Niilo hajamielisenä.

"Mitä pidätte nuoresta Steen Kustaanpojasta?"

"Nuori Steen Sture! Hän on kuningas Kaarlon suosikki ja epäilemättä hän sen ansaitseekin."

"Mutta sitä en nyt kysykään teiltä, herra Niilo! Sen tiedän itse yhtä hyvin kuin muutkin, mutta mitä te pidätte hänestä, te itse, herra Niilo?"

Tutkistellen kiinnitti Niilo silmänsä neitoon, mutta nähdessään hänen hyväntahtoisen hymyilynsä, vastasi hän ilman epäilystä:

"Minä rakastan häntä sydämeni pohjasta, tuota reipasta poikaa … ja kelpo mies hänestä varmaan tulee, jos vain elää saa."

"No niin, se on tämä sama nuorukainen, josta Ingeborg siskoni on kuullut puhuttavan ja jota hän, niinkuin kirjeessään sanoo, ikävöi nähdä. Mutta huomaan kyllä, että ajatuksenne ovat tänä iltana toisaalla, herra Niilo… Lyön veikkaa, että voin sanoakin, millä mailla mielenne liikkuu."

"Sitä epäilen, jalo neiti!"

"Jos en pety, ajattelette erästä nuorta tanskalaista herraa … sanonko hänen nimensä?"

"Jättäkää sanomatta!" huudahti Niilo ja pysähtyen äkisti laski hän kätensä neidon käsivarrelle… "Ei, älkää sanoko, jättäkää se asia sikseen, neiti Diana, sitä pyydän!"

"Niinkuin tahdotte, herra Niilo … kuitenkin olisi luullakseni parempi, jos vähän kuuntelisitte minuakin… Ja kun oikein ajattelen yhtä ja toista asianhaaraa, tuntuu minusta, kuin pitäisi minun puhua eikä olla vaiti… Muistatte kai vielä erään illan monta vuotta sitten Penningebyssä…?"

"Voi, neiti Iliana … menneenvuotisesta lumesta, niinhän sanotaan, ei ole enää mitään puhuttavaa, vielä vähemmän siis siitä, jolla on jo monta vuotta takanaan."

"Lumesta, niin sanotte te, herra Niilo", lausui taas Iliana ja kauniit silmät harhailivat kukissa, joita kasvoi hänen jalkainsa juurella, "pelkään, ettei se lumi koskaan ole sulanut … että senjälkeen on vain talvi ollut vallalla, mutta minä haluaisin niin mielelläni saada päivänkin vielä kerran paistamaan… Mitä arvelette, herra Niilo … eivätkö kinokset todellakaan enää voi sulaa ja kadota?"

"Epäilen sitä!" vastasi Niilo vallan hiljaa.

"Se epäilys, se on jo liittolaiseni…!" huudahti Iliana iloisena ja katsoi niin sydämellisesti ritaria silmiin.

"Ei, ei, sellaista ei teidän pidä otaksua jalo neiti… Mutta huomaan, etten voi tällä tavalla suoriutua teidän tutkistelemuksistanne, ja koska ne tulevat sydämestä, tahdon minäkin avata teille sydämeni. Olette puhunut asiasta, joka tapahtui kahdeksan vuotta sitten."

"Muistonne on parempi kuin luulinkaan, jalo ritari… Se ilahuttaa minua, sillä siinäkin on minulla taas liittolainen…!"

"No niin", jatkoi Niilo surumielinen hymy huulillaan, "tahdon johdattaa mieleenne jotain vielä kaukaisemmilta ajoilta… Oli kerran Ruotsissa jaarli, Birger nimeltään. Hän oli mahtava ja rikas. Kunnioitettuna ja arvossapidettynä kuin kuningas hallitsi hän Ruotsinmaata, vaikka kruunu ei kaunistanuttaan hänen päätään. Hänellä oli ihmeen ihana tytär, Richissa nimeltään. Ja nuori, urhokas ritari, herra Kaarlo Ulfinpoika, jaarlin heimolainen, lempi häntä. Mutta mahtava jaarli ei tahtonut kuulla puhuttavankaan heidän rakkaudestaan. Hänen tyttärestään piti tulla Norjan kuningatar. Ja ritari Kaarlo sai sen vaikean tehtävän osakseen — hän sai saattaa hänet, nuoruutensa lemmityn, loistavan seurueen kanssa Norjaan. Hän teki sen. Hän näki hänet vihittävän. Hänestä tuli Norjan kuningatar, mutta ritari…"

"Mutta ritari…", toisti Iliana innolla, "mitä teki hän, herra Niilo?"

"Hän lahjoitti talonsa ja tavaransa pyhille laitoksille, enimmän osan kuitenkin Saksan ritarikunnalle. Sen jäseneksi hän myös itse rupesi ja taisteli sen sodissa pakanoita vastaan uskolla ja urhoollisuudella, kunnes viimein sortui taistelukentälle… Siinä on selitys kysymykseenne, jalo neiti. Sellainen on minunkin kohtaloni."

"Ehkä en käsitä oikein, mitä olette sanonut", virkkoi Iliana hetkisen vaiti oltuaan, "mutta niin paljon käsitin, että puhuitte kahdesta asiasta, ritarin rakkaudesta ja ritarin kuolemasta ja nyt haluan, että viivymme ainoastaan edellisessä."

"Samalla miehekkäällä mielellä kuin tuo vanha folkungaritari tahdon minäkin säilyttää kaipaukseni", virkkoi Niilo totisena, "samalla rohkeudella myös katsoa kuolemaa silmiin… Ei ei, neiti Iliana, älkää kysykökkään enempää, tiedän ja tunnen kaikki, mitä tarvitsen tietää ja tuntea ja mitä nyt olen sanonut, olen tehnyt vain osottaakseni, mitä minulla on edessä ja mihin suuntaan aion toimia…"

"Mutta Saksan ritarit eivät lähdekään enää sotaan pakanoita vastaan", huomautti Iliana, päästäkseen tärkeämpään asianhaaraan käsiksi. "Ritareilla on nykyään heidän ristinsä ainoastaan vertauskuvana, ristin sotureja eivät he enää ole…"

"En tahdokkaan heidän mantteliinsa pukeutua ja kuitenkin tahdon tulla ristiritariksi."

"Ja mitä pakanoita vastaan aiotte silloin taistella, jalo ritari?" kysyi Iliana, toivoen vieläkin, ritarin sinisilmien synkästä leimusta huolimatta, voivansa kääntää asian leikiksi.

Mutta hymy katosi hänen huuliltaan, muuttui helläksi ihailuksi kun kuuli ritarin jalot, ylevät sanat.

"Maani viholliset", vastasi Niilo, "ne ovat niitä pakanoita, joita vastaan taistellen tahdon uhrata henkeni ja vereni. Ei rakkaus, ei kuninkaan suosio saa minua siltä tieltä luopumaan. Se on minun ritarivalani, neiti Iliana!"

Niinkuin kaunis kirkkolaulu, niin kajahtelivat sanat tyyneessä ilmassa. Neidonkin mieleen vaikuttivat ne siihen määrin, että hänen ajatuksensa saivat kokonaan toisen suunnan kuin mikä niillä alussa oli ollut. Hän nousi ruohopenkiltään, johon keskustelun kuluessa oli istuutunut, ja sanattomina kulkivat he läpi lehdon puistotietä taloon.

Mutta hienona utuna levisi kesäöinen hämärä lehdon puitten keskelle, puro porisi äänekkäämmin kuin päivän herttaisina hetkinä, niinkuin olisi sillä ollut paljon, paljon kerrottavaa sille, joka vain sen kieltä ymmärsi. Luonto oli täynnä tyyntä, selittämätöntä rauhaa. Se oli sellainen hetki, jolloin keijut vihreällä niityllä alkavat kesäiset tanssinsa.

Mitään keijuja ei kuitenkaan tällä kertaa pilkistellyt puitten välistä. Paikalla vain, jonka ritari ja ylhäissukuinen neito juuri äsken olivat jättäneet, seisoi nyt pitkä, musta haamu. Vai oliko se harhanäkö vain, vienosti liikkuvien puitten lehtien kuvastelua, tai haamu kaukaisilta muinaisajoilta, henki, joka käsittäen ihmissydämen kärsimykset ja taistelut, tuli tuomaan apua ja lohdutusta?

Hurja Haukka hiipi piilostaan esiin, josta hiiskahtamatta oli surevaa ritaria katsellut, hänen puhettaan kumminkaan kuulematta, mutta pysähtyi äkisti korkeitten lehmusten viereen. Siellä seisoi vielä pitkä haamu liikkumatonna, synkkänä ja salaperäisenä. Äkisti hävisi se ja kun Haukka saapui varjoisaan lehtiholviin, ei siellä enää ollut mitään.

Toisessa mielentilassa olisi hän varmaankin ottanut ilmiöstä selvän. Mutta nyt valtasi hänen mielensä ainoastaan yksi kuva, yksi ajatus ja siksi kulki hän kuin unissaan.

Hän havahtui vasta kuullessaan lujain, miehekästen askelten lähenevän itseään. Hän hypähti sivulle, mutta pysähtyi samassa ja painoi liikutuksen valtaamana kädet rinnoilleen.

Hänen edessään seisoi Niilo Bonpoika.

Keskustelu Ilianan kanssa, heränneet muistot, tuskalliset ajatukset, huoneessa vallitseva helle kaikki ne yhdessä olivat pakottaneet hänet ulos ja huomaamatta suuntautuivat hänen askeleensa taas äskeiselle paikalle. Siellä kuuli hän korkeiden lehmusten luona yhtäkkiä nimeänsä mainittavan ja outo, tuntematon mies heittäytyi hänen jalkainsa juureen. Hän peräytyi askeleen eikä tiennyt, mitä ajatella. Sillä tuota nuutunutta, parrakasta miestä rääsyissään ei hän tuntenut ja muutenkin oli hän kaikista vähimmin tällaista kohtausta odottanut.

"Mies, kuka olet", sanoi hän, "ja mitä tahdot?"