Produced by Tapio Riikonen

NIILO BONPOIKA STURE III: TESTAMENTTI

Kolmijaksoinen historiallinen romaani

Kirjoittanut

C. GEORG STARBACK

Suomentanut

UUNO KAHMA

Werner Söderström, Porvoo, 1900.

TESTAMENTTI

Kolmiosainen historiallinen kertomus Kaarlo Kahdeksannen ja arkkipiispa Jönsin sekä muiden Unionin ruotsalaisten ystävien välisistä taisteluista.

Kell' yksi on ystävä uskollinen, yksi, ei monta, hänell' olkoon lemmekäs, herttainen, niin ilonsa on laittamatonta.

Kansanlaulu.

SISÄLLYS:

I OSA: Akselinpojat.

I. Viheriä ritari.
II. Salaperäinen kauppasaksa.
III. Kuningas vai talonpoika?
IV. Kaarlo-kuninkaan palaaminen.
V. Vaara kasvaa.
VI. "Nyt on puoliyö!"
VII. Eräs näky.
VIII. Okaita.
IX. Rahatalolla.
X. Arkkipiispan sanansaattaja.
XI. Raseporissa.
XII. Kosintaa ja harkintaa.
XIII. Niilo Sture ja arkkipiispa kohtaavat toisensa.
XIV. Kotiintulo.
XV. Iliana-rouvan talonvouti.
XVI. Piispan kokelas.

II OSA: Niilo Sture.

I. Pyhän Yrjänän kappelissa.
II. Kosto.
III. Neiti Päivänsäde.
IV. Niilo Sturen joulujuhlat.
V. "Mustassa mullassa."
VI. Käytävä Niilo Sturen vankikoppiin.
VII. Herra Eerik ja Niilo Sture kohtaavat toisensa.
VIII. Sinikeltainen sotavyö.
IX. Hyvästi.
X. Sovinto.

III OSA: Voittaja.

I. Kuoleman kourissa.
II. Käärmekuninkaan kylvös.
III. Karhunkäpälät.
IV. "Kuningas vie Päivänsäde-neidon kotiin."
V. Pyhän Katariinan luostarikirkossa.

Carl Georg Starbäck.

ENSIMMÄINEN OSA.

Akselinpojat.

I.

Viheriä ritari.

Oli aamu, päivää jälkeen kuin Niilo Sture oli kohdannut Kettil-piispan ja vaikuttanut sekä tulollaan että esiintymisellään ratkaisevan käänteen pakoon ajetun kuninkaan asiassa. Aurinko nousi loistavana ja kirkkaana, taivas oli ihka pilvetön, leppoisat kevättuulet lehahtelivat yli maiden ja vesien ja ensimmäiset leivoset visertelivät aamulaulujaan.

Talonpoikaisjoukko oli jo edellisenä iltapäivänä lähtenyt Tukholmaa kohden, ja Kettil-piispa sekä muutkin herrat olivat lähteneet kaupungista edistääkseen ja jouduttaakseen eri maakunnissa vapautustyötä.

Senvuoksi oli Enköpingin kaupungissa nyt niin tavattoman hiljaista, ja kun kaupungin kolmessa kirkontornissa ruvettiin aamukelloja soittamaan, tuntui kuin kellojenkin ääni olisi saanut runsaammalta tilaa vapaammin kaikuakseen. Ja aurinko kultasi tornien korkeita huippuja loistaen metalliristeillä ja kirjoittaen joka ikkunanruutuun tulikirjoitustaan Jumalan kunniasta, rakkaudesta ja armosta.

Yksi sen säteistä tunkihe harmaaveljesluostarin pienistä ruuduista sisään valaisten eräitä vanhoja kasvoja, joiden vaot ja monet arvet kertoivat, ettei niiden omistaja ollut itseään säästänyt maailman meteleissä.

Ne olivat viheriän ritarin kasvot.

Hän makasi rauhallisena, ikäänkuin nukahtaen hyvin käytetyn työpäivän jälkeen. Mutta kasvot olivat kalpeat kuten vuoteen valkeat liinat, ja väliin hänen rintansa korisi ja kasvot vavahtelivat, ikäänkuin hän olisi unessaankin tuntenut kipuja, vaikka hymy oli yhä vieläkin hänen huulillaan. Auringonsädettäkin näytti tämä hymy suuresti miellyttävän, se sulautui sen kanssa yhteen, että olisi melkein luullut juuri tuon kultaisen säteen synnyttäneen hymyn noille kalvenneille huulille. Ehkä oli Jumala lähettänyt auringon säteitten kanssa taivaasta pieniä enkeleitä viihdyttämään ja rauhoittamaan ijäkkään taistelijan unta. Ainakin levisi pian rauhan ja sovinnon ilme hymyilevältä suulta koko kasvoille.

Vuoteen vieressä istui herra Niilo Sture, ja nukkuvan jalkain kohdalla seisoi munkki seuraten tarkasti kaikkia vaihdoksia sairaan kasvoilla, joilla jo näkyi kuoleman kalpeus.

Niilon kädessä oli eräs kultaan istutettu smaragdisydän, joka riippui hienoista kultavitjoista viheriän ritarin kaulassa. Niilo katseli sitä surumielisin katsein; sen toisella puolen oli piirrettynä: Kaarina Sture, toisella: Fjalar Orminpoika. Katseltuaan kauan korua ja noita nimiä, kääntyi Niilo kysyvin katsein munkkiin päin.

Tämä kuiskasi nyökäten:

"En tiedä, mistä ritari on tuon kalliin kalun saanut, se vierähti näkyviin hänen viheriän ihokkaansa alta, kun eilen rupesin hänen haavaansa hoitamaan."

"Mitä hän sanoi?" kysyi Niilo.

"Ei mitään! Hän tavotti vaan kiivaasti kapinetta kädellään, ikäänkuin kätkeäkseen sen, mutta sitten hän hymyili heittäen sen, ikäänkuin ajatellen, että nyt oli jo yhdentekevää, näkikö sitä ken tai oli näkemättä."

Niilo katsahti tällöin tutkivasti munkkiin, joka lisäsi:

"Ritarin hetki on tullut… hän ei elä iltaan asti!"

Niilo piti yhä smaragdisydäntä kädessään katsellen äitinsä nimeä, jonka kultakirjainten lumoava loisto veti hänet kauas mukaansa levittäen hänen eteensä lapsuudenajan kukkaiset nurmet, jotka olivat viheriät kuin smaragdi hänen kädessään ja joilla hänen äitinsä hymyili hänen ja hänen sisartensa leikeille. Suloinen muisto on aurinko, joka voi kesken surujakin kirkastaa ihmisen kasvot; niin levisi Niilo Sturenkin suruisille kasvoille nyt ilonhohde, joka sitten muuttui mitä syvimmän kaihon tunteeksi.

Juuri silloin avasi nukkuva silmänsä, hiljaa, ihmetellen, ja hänen katseensa sattui ensimmäiseksi Niiloon ja smaragdisydämeen, ja silloin vanhus hymyili mitään lausumatta.

Katsahtaessaan ylöspäin kohtasi Niilo ritarin katseen, ja kului hetkinen, ennenkuin hän huomasi ritarin häntä katselevan. Silloin hän laski smaragdisydämen kädestään lausuen:

"Olette nukkunut hyvin kotvasen, ritari!"

"Miksipä en, kun te olette ritarivartijanani?" vastasi vanhus lisäten, "kiitän teitä siitä, Niilo, hetkeni on tullut, tunnen sen hyvin, ja minä iloitsen, että te olette luonani, niin voin viedä teiltä terveiset äidillenne! On Herran armo, että saan niin kuolla… teidänkin läsnäolonne, hurskas Andreas isä, on Herran armo… Minä en kuole myrkystä, kuten vanha herranne, arkkipiispa Olavi kuoli."

Niilo katsoi vanhaa harmaaveljestä, jonka kalpeat, kuihtuneet kasvot näkyivät leimuavine silmineen munkkipäähineen alta. Hän nyökkäsi myöntävästi ritarin puheen johdosta, ikäänkuin sanoakseen: niin, minä olin hurskaan arkkipiispan kansleri, enkä ole unhottanut, että hän kuoli myrkystä! Mutta munkista kääntyi Niilo taasen ritariin, joka oli nyt itse ottanut smaragdisydämen käteensä ja katseli Kaarina Sturen nimeä.

Syntyi pitkä äänettömyys. Niilo ei tahtonut kysyä, ja ritari näytti vaipuvan muistoihinsa, ja hänen suuriin silmiinsä syttyi säde nuoruuden hehkua.

Päästyään vihdoin irtautumaan muistoistaan katsoi hän kyyneltynein silmin Niiloon.

"Tämä oli äitisi oma, Niilo!" sanoi hän kohottaen smaragdia.

"Olen arvannut sen!" sanoi Niilo, joka ei tahtonut sopimattomalla kummastuksella vaikuttaa ritariin ja siten vaatia selitystä.

Mutta ritari näytti ikäänkuin lukevan hänen ajatuksensa ja lausui:

"Se on ainoa muistoni hänestä, ja sitä olen kantanut yhtä uskollisesti kuin olen pitänyt valani pysyä kuolleena maailmalta. Nyt, kun olen toisen elämän kynnyksellä, voin puhua, etten menisi hautaan sillä tiedolla, että Kaarina Sturen pojalle on jäänyt muistoni sumennettuna."

Hän näytti miettivän, miten parhaiten alottaisi. Silloin koki Niilo auttaa häntä viittaamalla nimeen, joka oli smaragdisydämen toisella puolella, lausuen:

"Tämä on siis teidän nimenne, ritari?"

"Fjalar Orminpoika on nimeni, ja Kaarlo Orminpoika oli veljeni, sekä Kaarina-kuningatar veljentyttäreni. Hän oli ainoa, joka on nähnyt lävitseni… Osasin kuitenkin helposti saada hänet uskomaan, että olin vaan eräs hänen setävainajansa ystäviä… Se tapahtui silloin, kun sousin hänet lahden yli Fågelvikiin hajottaen pilven hänen ja hänen lemmittynsä väliltä… Siitä alkain piti hän minua setänsä ystävänä, kunnes hän lähti pois tästä maailmasta; silloin vasta ilmoitin hänelle olevani, kuten hän oli aavistanutkin, hänen setänsä, Fjalar Orminpoika."

"On ihmeellistä, mitä puhutte, ritari Fjalar, ja mielelläni kysyisin teiltä, jos teille soveltuu siihen vastata, miksi olette salannut nimenne, ja miksi äitini muiston…"

"Sen kerron nyt, Niilo!" keskeytti ritari, kohottaen kättään merkiksi, ettei Niilo jatkaisi, "sen kerron sinulle nyt. Minä rakastin äitiäsi lapsuuden vuosista asti, ja minä elin kerran toivossa saada viedä hänet morsiamenani talooni, joka oli Itägöötanmaalla… Mutta minä olin liian vanha; olin kyllä monta vuotta hänen isäänsä, Sven-ritaria, nuorempi, mutta olin myöskin monta vuotta vanhempi kuin Sven-ritarin tytär. Neito rakasti minua, mutta ei sulhasenaan, vaan vanhempana ystävänään. Siinä tarkoituksessa hän antoi kerran minulle Ekesjössä tämän koristeen muistoksi itsestään. Olimme sen suuren tammen alla lahden toisella puolen. Mitä tunsinkaan sinä iltana…!"

Huokaus keskeytti hänen puheensa, ja ikäänkuin itse kiiruhtaakseen tämän muiston ohi lisäsi hän:

"Samana iltana hän antoi sydämensä isällesi, herra Bo Steeninpojalle! Äitisi rakasti häntä, näet, hän oli nuori ja kaunis, ja ymmärrät, miltä minä silloin näytin. Mutta pahat silmät vartioivat neitoa ja hänen onneaan… sinäkin olet kerran nähnyt ne silmät; ne olivat Bengta-rouvan silmät, hänen, josta sitten, kun kaikki hänen elämänsä teot olivat maahan luhistuneet ja tyhjiin rauenneet, tuli pyhä nunna…"

"Bengta-rouvako, joka tahtoi saada äidinisäni kaulaketjun vaikka murhan hinnalla?"

"Niin!… Hän tunsi jo silloin tämän kaulaketjun — äidinisäsi oli luultavasti laskenut hänen kuultensa jonkun varomattoman sanan, ja hän oli itsekseen määrännyt äitisi jollekin veljistään, joka siis kerran pääsisi ketjun omistajaksi ja sitten lopulta Ruotsin kuninkaaksi. Hän sai jo juonitelluksi niin, että isäsi oli hylkäämäisillään Kaarina-neidin ja heittämäisillään häpeää ja lokaa äidinisäsi perheen yli. Niin, samana iltana, jona hän ja Kaarina olivat vannoneet uskollisuutta toisilleen, olin minä metsästämässä Ekesjön metsässä, ja tietämättä, mitä talossa oli tapahtunut, palasin saaliineni kotiin. Silloin tapasin tuon viehättävän immen, joka lauleli metsässä haaveksien rakkaudestaan ja onnestaan, ja silloin kääntyi kohtauksemme siksi, että hän antoi smaragdisydämen minulle muistoksi onnellisimmasta päivästä elämässään, ja minä suljin hänet ylen onnellisena rintaani vasten… Antakaa minulle vahvistavaa yrttikeittoanne, hurskas Andreas isä… huomaan, että voimani heikkenevät, ja tahdon saada kertomukseni loppuun, ennenkuin lähden pitkälle taipaleelleni…!"

Munkki meni takan ääreen. Siellä oli eräs malja, josta hän antoi haavoitetun ritarin juoda.

"Samassa", jatkoi ritari juotuaan, "kuului ympäriltämme askeleita, ja luoksemme tuli Bo Steeninpoika ja pari muuta Ekesjössä vierailevaa ritaria sekä muutamia asemiehiä ja Bengta-rouva. Bengta-rouva löi kämmeniään yhteen huutaen: 'kas noin pitää jalosukuinen neiti valansa ja lupauksensa!' ja isäsi menetti kaiken malttinsa kiukuissaan… ja minä, minä luulin neitoa sylissäni jo ruumiiksi, häneen koski kolaus aivan hirvittävästi…!"

"Äiti raukka!" huokasi Niilo.

"Niin, surkuttele häntä, vaikka et nähnytkään hänen kyyneliään, etkä kuullut hänen tuskaansa, etkä tiedä mitään hänen epätoivostaan, kun äidinisäsi, Sven-ritari, selitti, että hänen kihlauksensa Bo-ritarin kanssa oli purettu ja että hänen tuli antaa kätensä minulle… minulle, Niilo. Asetu minun tilaani, Niilo, ajattele äitiäsi, sellaisena kuin hän oli nuoruutensa neitseellisenä kukoistusaikana…! Tämän naisen, jonka onnen edestä olisin antanut henkeni, tulisi siis kuolla epätoivoon puolisonani. Minä pyysin ja koetin taivuttaa Bo-ritaria, puhuin Sven-ritarin kanssa, mutta turhaan. Hääpäivämme määrättiin jo. Silloin tein päätöksen, jonka olen pitänyt elämäni läpi. Menin isäsi luo ja sanoi hänelle viimeisen kerran kaikki ja lisäsin olevani valmis hengelläni vahvistamaan sanani. Ensi kiukun asetuttua sainkin hänen huomaamaan, että hänet oli kiedottu kavaliin juoniin. Täytyihän hänen myöntää, että me, äitisi ja minä olisimme nyt tarkoituksemme perillä, jos kerran olisimme halunneet häntä pettää. Onni hymyili siis taasen Kaarina Sturelle, ja minulla ei ollut enää muuta tehtävää kuin kadota, jottei Sven-ritari voisi täyttää valaansa, jonka hän ensi kiukuissaan vannoi, että tyttärensä tulisi olemaan minun. Sillä sellainen oli hänen mielenlaatunsa, että joko hänen taikka minun olisi ollut kuoleminen, ennenkuin hänen tyttärensä olisi päässyt vapaaksi taas."

"Ja te katositte, Fjalar-ritari?"

Niilo tarttui liikutuksella vanhuksen käteen. Hänen mieltään järkytti tuon miehen teon suuruus ja voima. Hänessä oli ollut rohkeutta kestää ihmisten pilkkaa ja ivaa, ainoastaan pitääkseen valansa. Hänen sydämensä oli paljon kärsinyt, surun harso verhosi hänen elämänsä pitkää tarinaa.

"Annoin pois tilani", jatkoi Fjalar, "Pyhän Kaarinan luostari Skarassa sai Hof-nimisen tilani, johon olin kerran uneksinut saavani viedä Kaarinan… ja sitten läksin avaraan maailmaan yksinäni, miekka vain seuranani. Urhollinen mies on aina tervetullut, siksi ei minullekaan jäänyt paljon aikaa surra ja miettiä omaisiani ja rakkaitani. Olin ottanut Pyhän Kaarinan mustaveljespriorilta lupauksen, että hän ilmoittaisi minut kuolleeksi. Hän tekikin niin, ja minä olin itse läsnä hautajaisissani luostarin kirkossa. Mutta ankara Sven-ritari sai jollakin tavoin vihiä, ettei kuolemani ollutkaan aivan rehellistä. Hän oli mullistaa maat ja mantereet siitä, mutta lauhtui lopulta selittäen tyttärelleen, että jos minä olin haudannut itseni luostariin, hänkin saisi tehdä samoin. Tämän sain kuulla paljoa myöhemmin palattuani pohjoiseen takaisin keisarin sotajoukosta, jossa olin taistellut turkkilaisia vastaan. Silloin olin saanut sellaisia merkkejä, että arvelin mahdottomaksi veljenikin tuntea minua enää. Tämä tapahtui viimeisessä taistelussani, josta minut korjattiin kuolleena pois, ja vasta pitkän sairauden jälkeen tulin taas voimiini. Silloin tutustuin Lybeckissä erääseen nuoreen laivuriin, nimeltä Bartholomeus Vöeth, joka oli äskettäin tullut Kalmarista. Häneltä sain kuulla yhtä ja toista kotimaasta, muun muassa että hän oli tuonut laivallaan Sven-ritarin itsensä Lybeckiin. Päätin koetella, tunsiko ritari minua, mutta hän ei tuntenut, ja silloin juttelin hänelle taisteluistani turkkilaisia vastaan, ja taivutin Bartelin kertomaan, että Fjalar ritari oli ollut hänen laivallaan, mutta oli hukkunut matkalla Lybeckistä Kalmariin. Annoin hänelle vielä miekkanikin, että hän antaisi sen Sven-ritarille muistoksi. Ritari sydäntyi tästä tiedosta kamalasti ja vannoi hirveitä valoja kostaakseen Pyhän Kaarinan prioriparalle. Vuodet olivat kuitenkin lieventäneet hänen vanhaa suuttumustaan, ja kun Bartel antoi hänelle viimeisen tervehdykseni ja selitti, että kaikki oli silloin tapahtunut minun tahdostani, niin hän leppyi."

"Äidinisäni ei kaiketi sillä kertaa lähtenyt pyhään maahan, jossa hän kultaketjun sai?"

Ritari pudisti päätään ja viittasi munkkia antamaan hänelle voimistavaa juomaansa.

"Ei, ei… se tapahtui paljoa ennen!" sanoi hän sitten.

"Tiedän vähän siitä asiasta!" virkkoi Niilo, "eräs miehistäni, joka on ennen palvellut Herman Bermania, on kertonut Rodenbergin kuolemasta Söderköpingin edustalla ja mitä hän sanoi teille kuollessaan. Hän on siitä alkain epäillyt, ettette ole se, miksi olette itsenne ilmoittanut… Hollinger on samoin…"

"Tuo iloinen Hollinger…! Sinulla on hyvää väkeä, Niilo, siitäkin on minulla ollut paljon iloa!"

"Ja nyt, juuri nyt, hylkää minut paras ystävistä, jota olen, Jumala paratkoon, ollut valmis pitämään vihamiehenäni… ja vielä jätätte minut samana hetkenä, jona olette hengellänne pelastanut minun henkeni!"

"Paras kuolema minulle, Niilo", sanoi Fjalar, "on kuolema Kaarinani pojan edestä… Voi, sinun ja sinun onnesi edestä olen pannut alttiiksi enemmän kuin henkeni! Mutta sinusta huolta pitäminen on ollut minulle suuri ilo…! Otin munkkikaapun ylleni voidakseni olla sekä sinun parissasi että kuninkaan hovissa, kun sinä sieltä erosit, ja minun siis täytyi olla useammassa paikassa. Etkä sinä ole kertaakaan pettänyt toiveitani. Sinä voitit voiton toisensa perästä, ja kun näin sinut Hirven kannella…"

"Hirven kannella!" huudahti Niilo kummastuneena. "Kuinka te… olitteko te siellä, ritari Fjalar?"

"Etkö muista perämiestä, joka puhui sinulle äidinisäsi kaulaketjusta… muistan, että Fjalarin nimeä silloin lausuttiin tai oltiin vähältä lausua!"

Niilo ei voinut kääntää katsettaan ritarista, jonka huulilla hymy yhä väreili kuin päivä kukan terällä rajuilman jälkeen.

"Oletko unhottanut Harakerin metsän, jossa olit saada surmasi puuhun köytettynä etkä päässyt viemään veljentyttäreni lähettämiä terveisiä Eerik Pukelle…!"

"Fjalar, Fjalar… kaiken tämän olette minun tähteni tehnyt…"

"Ja nyt annoin sinun kuitenkin riutua David-herran vankihuoneessa… mutta äidinisäsi kaulaketju, jonka neuloin nahkaröijyysi Eerik Puken viimeisenä yönä ja joka sinut silloin pelasti, voidaan panna vaakakuppiin minun edukseni…"

"Teidän eduksenne, sanotte… kuinka voisin teitä mistään moittia, joka olette minua seurannut ja auttanut kuin oma isäni?"

"Sen lupauksen annoin äidillesi hänen kuolinvuoteensa ääressä, sillä silloin hän tunsi minut… muistathan sinäkin hyvin, kuinka Bengta-rouva silloinkin koetti kavaluudella saada kaulaketjua käsiinsä. Silloin lupasin äidillesi auttaa sinua. Kuinka olen lupaukseni täyttänyt, saan kohta tehdä tilin… Viimeinen ajatukseni, se jonka keksin jo Hirvellä ollessani — ei ole kuitenkaan saavuttanut suostumustasi… kaikki siinä seikassa on vastannut harkintaani, Kaarlo-kuningas ei kelpaa, arkkipiispa ei myöskään kelpaa, kumpikin ovat mahdottomia, sillä heillä ei ole sitä valtaa itsensä yli, joka sinulla on. Kumpikaan heistä ei voi uhrautua minkään korkeamman tarkoitusperän kuin oman valtansa eteen, vaikka Jöns Pentinpoika kaikkine varjopuolineen onkin tässä suhteessa Kaarloa parempi… Mutta sinä hetkenä, jolloin sinä uhrasit äidinisäsi kaulaketjun, vihit samalla tietämättäsi itsesi Ruotsin ensimmäiseksi mieheksi."

"Mutta eikö sellaista sijaa voi löytyä myöskin sen kuninkaan rinnalla, jolle olen uskollisuutta vannonut…?"

Ritari makasi hetkisen silmät sulettuna ennenkuin vastasi, ja vastatessaan näytti hän haluavan panna painoa joka sanalle.

"Ainoastaan jos kuningas kaikessa seuraa sinua, mutta sellainen ei kuningas Kaarlo Knuutinpoika ole eikä siksi tule. Hän on nykyään ainoastaan oman entisyytensä varjo, mutta tämä varjo voi vahingoittaa, sillä se voi pakottaa sinua toimettomuuteen, ja nyt Niilo Bonpoika… nyt täytyy joka miehen toimia… ponnella toimia!"

Niilo istui allapäin ankarasti taistellen päästäkseen selvyyteen tässä asiassa. Ritari selitti sen oman ehdotuksensa eduksi ja lisäsi innokkaasti:

"Ajattele Ruotsia, Niilo… isänmaasi Ruotsi on kuitenkin kuningasta ylempänä… ja Ruotsin menestys, sen vapaus ja sen kunnia… se on kaulaketju, jonka tähden mies voi henkensä uhrata… Ja yksi vaan voi valtakunnan päänä olla, samoin kuin laivaakin, jota myrsky ja pilvenkorkuiset laineet heittelevät, voi vaan yksi ohjata… joskus huomaavat kuninkaat sen itsekin luopuen paikastaan, kuten Eerik-kuningas silloin teki antaessaan laivan johdon minulle, muistathan sen, olithan sinäkin mukana. Mutta näin he menettelevät ainoastaan henkeään pelastaakseen; jos heidän kruununsa on kysymyksessä, kuolevat he tavallisesti mieluummin ennenkuin antavat kruununsa ja valtikkansa taitavampiin käsiin, tuhottuaan ensin tuhansien onnen… Nyt, Niilo Sture, tulee sinun tehdä Ruotsinmaalle sama, minkä minä tein sinulle… sinun tulee hankkia sille pelastava onnenketju!"

"Sen lupaan… sen olen ennenkin luvannut", lausui Niilo lämpimästi.

"No, hyvä on", sanoi Fjalar laskeutuen takaisin tyynylleen, "olemme siis tulleet yksimielisyyteen siinä…! Ehkä, ehkäpä on Fjalar-ukko mennyt tässä kauvemmaksi, kuin hänen olisi pitänyt — ehkä hän on unhottanut, että Herra holhoo meitä kaikkia ja Ruotsin valtakuntaakin. Mutta ainoana ilonani tässä maailmassa on ollut hiljaisuudessa elää ja työskennellä tämän maan hyväksi; olen takonut kruunua, ja sen olen sovittanut sinun pääsi mukaan…"

Eräs munkki tuli raottamaan ovea ja viittasi Andreas-veljelle ja silloin kuului läheisestä luostarikirkosta munkkien iltahymni:

Jesu, redemtor omnium; dimitte nobis debita et da perenne gaudium! Amen! Ora pro nobis!

[O Jesus kaikkein vapahtaja, anna anteeksi velkamme ja anna meille ijankaikkinen ilo! Amen! Rukoile edestämme!]

Laulu levisi rauhaisana ja juhlallisena holvin läpi kasvaen laajeten ja kuollen sitten kaukaisuuteen; ja kammiossa makaavan jalon vanhuksen yli, joka oli astumaisillaan korkeimman tuomarin eteen, kutoi se pyhän kehyksen, antaen kuin taivaallisen soiton esimakua läsnäoleville.

Ritari risti kätensä ja ummisti silmänsä, ja kun ovi oli sulettu ja kammioon taasen tuli hiljaisuus, makasi hän hiljaa kuin uneen vaipuneena. Rinta huokui raskaasti ja silloin tällöin kuului korinaa, jonka kokenut Andreas-isä oli sanonut kuolemaa ennustavan…

Mutta Niilon mieleen kuvastui eheäksi kokonaisuudeksi kaikki ne yksityisseikat, jotka yhteisesti antoivat sellaisen loiston kuolevan koko elämälle, että se ikäänkuin häikäisi hänen silmiään. Hän näki hänet Ekesjössä Bengta-rouvan vieressä, näki hänet kauppasaksana Kalmarissa, kun hän oli menossa Visbyhyn kaulaketjua noutamaan, silloin kuin Bengta-rouva koetti kaikkia tunnottoman kunnianhimon keinoja, päästäkseen ennen häntä sinne, sekä viimeksi kuninkaan laivalla, jossa hän käytti hyväkseen vaaraa ja kuoleman kauhua saadakseen kuninkaalta luvan tarkastaa kaikki laivalla olijat, joista yhdellä oli kaulaketju. Ja kun hän sitten kokosi lehti lehdeltä yhteen tämän sisältörikkaan tarinan ja ajatteli, mitä tuo jalo mies oli saanut kärsiä, kun hänen täytyi alentua jokaisen pilkan esineeksi voidakseen pitää valansa ja uhrautua nuoruutensa rakastetun hyväksi, niin silloin rupesi hänen rintaansa ahdistamaan ja hänen silmänsä kyyneltyivät. Vanhus voi tosin laulaa itsestään näin:

"Mä olen niinkuin pieni lintunen,
Joka oksalla visertää,
Mä kaukana kodistani harhailen,
Eikä yhtään oo ystävää."

Istuihan hän tosin kauniilla oksalla ollessaan rakastettujaan lähellä, mutta oksa muuttui okaiseksi ja ohdakkeiseksi, kun hänen täytyi, niin likellä kuin olikin heitä, kuitenkin itse asiassa olla heistä yhtä kaukana kuin kuollut on elävästä.

Nukkuva avasi taasen silmänsä ja ojensi kätensä Niilolle.

"Se oli kaunis laulu", sanoi hän, "olen rakastanut laulua ja harpunsoittoa aikanani…! Toivoisin saavani sitä vieläkin kuulla, vaikka tuntuukin, kuin kaikki rupeisi näyttämään minulta toiselta kuin ennen…!"

Niilo riensi avaamaan ovea selälleen, että sävelet pääsisivät vapaasti virtaamaan huoneeseen. Fjalar kiitti häntä katseella ja tarttuen hänen käteensä.

"Viimeksi pyydän sinulta, Niilo", sanoi hän, "ettet aivan ankarasti tuomitse, mitä olen elämäni ehtoolla tullut tehneeksi…! Sinun suuruutesi ja kunniasi oli kuitenkin tarkoitusteni äärimmäinen päämäärä… Voi, vanhan on vaikea jättää työtä, joka on pitkänä elinaikana ollut hänen ainoana ilonaan… Mutta onhan tämä sinun tuleva suuruutesi, johon olen kuitenkin aina tahtonut yhdistää Ruotsin onnen, ollut minulle samana, kuin äidinisäsi kaulaketju on ollut Bengta-rouvalle… Se on minua häikäissyt, lumonnut, ja senvuoksi olen lopuksi ryhtynyt keinoihin, jotka eivät ole kuuluneet alaani…! Voitko antaa sen anteeksi!"

Niilo pudisti lämpimästi vanhan ystävänsä kättä, ja tämä hymyili kiitollisena ja onnellisena kuin olisi nähnyt taivaan aukenevan ja sovinnon kyyhkysen liitelevän ylitseen. Fjalarin sydämeen oli ilmeisesti syvältä koskenut, kun hänen täytyi tarttua sellaisiin keinoihin kuten esimerkiksi estämään tietoja tulemasta Penningebystä, puhumattakaan siitä, että antoi toivojensa esineen kitua David Pentinpojan tyrmässä estääkseen sillä Kaarlo kuninkaan paluuta. Mutta tätä oli katsottava vaan yhdeksi lisätodisteeksi siitä, kuinka luja hänen tahdonvoimansa oli. Sitä oli muutenkin karaissut ja terästänyt hänen omituinen tilansa sekä ne lukemattomat kieltäymykset ja suuremmat ja pienemmät iskut, joita hän oli saanut senvuoksi kestää. Hän olisi voinut tämän lisäksi vielä muistella kaikkea sitäkin, mitä hän oli tehnyt sekä Kaarinansa isälle, ankaralle Sven-ritarille, että hänen pojalleen. Edelliselle hän oli hankkinut takaisin kaulaketjun, jonka Bengta-rouva oli kahdesti saanut käsihinsä, ja jälkimmäisen hän oli pelastanut arkkipiispa Jöns Pentinpojan vainoilta lupaamalla, ettei Niilo koskaan ryhtyisi aseisiin Kaarlo kuninkaan tähden, niinkuin arkkipiispa pelkäsi.

"Saattaahan käydä niinkin", jatkoi Fjalar, "että se totuus, joka on pitkän vaellukseni aikana minussa kypsynyt, voi edistyä muitakin teitä, kuin sitä, jota minä olen ajatellut… Herran tiet ovat toiset kuin ihmisten tiet. Ehkäpä juuri sitä tietä, jota sinä kuljet, saavutetaan Ruotsin onni parhaiten. Tulematta se ei jää ehkäpä se viipyneekin. Minulle on kerrottu jonkun kysyneen Danzigissa Kaarlo kuninkaalta, mitä hän tekisi, jos saisi takaisin valtakuntansa…"

Andreas-veli, joka oli mennyt huoneesta munkin viitatessa hänelle ovelta, tuli nyt takaisin ja asettui entiselle paikalleen ritarin jalkapuoleen. Tämä näytti munkin nähdessään unhottaneen kertomuksensa langan. Hän katseli hetkisen munkkia, joka seisoi silmät ummessa ja rukousnauha kädessään nähtävästi rukoillen, koska huulensa liikkuivat.

"Mitä kuningas vastasi?" kysyi Niilo, joka nyt otti paljoa mieluummin vastaan paljon kokeneen ritarin opetuksia, kun ei tämä enää niin ankarasti vaatinut oman suunnitelmansa noudattamista.

"Kuningas vastasi: Teen testamenttini valmiiksi!" virkkoi Fjalar sairaanomaisella terävyydellä.

"Kuninkaan testamentti!"

"Niin, hänen testamenttinsa, ja ken tietää, eikö siitä tule Kaarlon teoista paras… Ehkä on elämä opettanut hänelle sen totuuden, jota sinä et huoli minun suustani kuulla, Niilo, että se, joka haluaa pitää yllä ruotsalaista kuningaskuntaa, ei saa olla kuningas."

Hänen äänensä heikkeni heikkenemistään, jotta Niilo lopulta tuskin eroitti sanoja. Mutta munkki rukoili innokkaasti käännellen rukousnauhaansa, ja luostarikirkosta kuului munkkien laulua.

Silloin kohosi ritari äkkiä ja katseli autuaallisena erästä esinettä huoneen perällä, aivan kuin joku olisi seisonut siellä puhumassa hänelle sanoja, jotka täyttivät hänen sydämensä riemulla. Hänen kalpealle otsalleen levisi ihana rauha, ja hänen suurista silmistään leimusi omituinen hohde, tuntui siltä kuin hän olisi nähnyt edessään kuolon enkelin, joka tuli vapauttamaan häntä koettelemusten pitkältä taipaleelta viedäkseen hänet ijäiseen rauhaan ja vapauteen. Hänen koko olemuksestaan näkyi, että hänen rukouksensa oli kuultu… ja munkit lauloivat:

Dimitte nobis debita,
Da perenne gaudium!

Lopuksi hän pani kätensä ristiin ja näytti rukoilevan. Sitten hän vaipui takaisin vuoteelleen, ikäänkuin palaten itseensä ja siihen maailmaan, johon hän vielä kuului.

Kului hetkinen. Siten hän taasen tarttui Niilo Sturen käteen katseli häntä kauvan ja sanoi:

"Kiitos siitä, Niilo, mitä olet tehnyt tuntemattomalle ritarille… kaikki, jotka sinun tietämättäsi ovat seuranneet tekojasi, ovat iloinneet siitä yhtä paljon, kuin tuo tuntematon itsekkin! Nyt leviää eteeni valo, jota en osaa selittää, näen kaiken nyt aivan toisenlaisena… kulje miehekkäästi rataasi, Niilo… me kohtaamme toisemme kerran taivaassa äitisi luona…! Kaikki on käyvä hyvin… Ruotsille ja sinulle!"

Niilo tunsi, kuinka ritarin käsi kylmeni ja kangistui, mutta rauha pysyi hänen vanhoilla kasvoillaan, ja huulet hymyilivät, kuin hän olisi nauttinut suurinta autuutta, ja huomaamatta hiipi kuolon kylmyys läpi koko ruumiin. Kului vielä hetkinen, ja huulten hymy jähmettyi semmoisenaan vielä sittenkin.

Päättyneet on elon hetket
Hymyellen kuolen —

lauloi pakanallinen viikinkikuningas, kun voittajan käärmeet iskivät häneen myrkkyhampaansa ja, kuten laulussa sanotaan, rakensivat pesänsä sydämen salihin, ja hän meni iloisena seuraamaan niitä disoja, jotka Odin oli lähettänyt hänelle oppaaksi Valhallan ikuisiin iloihin. Mutta kristitty ritarikin lauloi kuollessaan elämänsä parhaimman laulun täytettyään ne teot, joita vaaditaan Jumalan taivaaseen pääsemiseksi. Moni oli, kuten tämäkin jonka tomun ääressä Niilo Sture nyt oli, vaeltanut orjantappuraisia teitä ja kärsivällisesti kestänyt käärmeen pistoja, ehkä myrkyllisempien kuin ne olivat, jotka rakensivat pesiään viikinkikuninkaan sydänsaliin.

Nyt oli Fjalar Orminpojan vaellus päättynyt, kukaan ei enää pilkkaa nauravaa ritaria.

Mutta munkit lauloivat:

"Ora pro nobis!"

II.

Salaperäinen kauppasaksa.

Kuolemalla on oma kielensä, joka tuntuu sydämessä ja joka useinkin tuntuu sitä selvemmin ja äänekkäämmin, kuta vähäpätöisempi ja hyljeksitympi manalle mennyt on ollut eläissään.

Niilon huomiota ei vainaja ollut elämässään herättänyt muulla kuin kummallisuudellaan, eikä hän ollut milloinkaan käyttänyt ritarin naurettavaisuutta hyväkseen, kuten melkein kaikki muut hänen ikäisensä olivat tehneet. Vasta sovintonsa jälkeen Kaarlo-kuninkaan kanssa oli Niilo alkanut enemmän tarkata hänen käytöstään. Häntä oli oudoksuttanut se, että Kaarlo-kuninkaan tappio ja pako teki niin omituisen vaikutuksen ritariin, yhtä kummalta tuntui hänen äkkinäinen saapumisensa arkkipiispa Jönsin linnaan, juuri kuin Niilo oli aikeissa viskata taisteluhansikkaan tämän eteen, ja nyt hänen sanansa Enköpingin luona. Näitäkään ilmiöitä ei hän kuitenkaan ollut pitänyt muina kuin murtuneen hengen todistuksina, hengen, joka ainoastaan aika-ajoin selkeni täyteen tajuntaan. Ja juuri kuin Niilo rupesi huomaamaan näitä hajallisia piirteitä, jotka usein ilmaisivat ei ainoastaan täyttä tajuntaa, vaan vieläpä syvää harkintaa, niin rupesi hän pitämään ritaria vihollisenaan, vieläpä vaarallisena vihollisena, koska hän uskalsi hupsuudessaan sitäkin, jota kukaan muu ei olisi uskaltanut.

Ja nyt, kun hänen silmänsä sulkeutuivat viimeiseen uneen ja kun hänen kielensä lausui viimeiset jäähyväiset tälle elämälle ja Niilolle itselleen, jota hän oli elämässään enimmin rakastanut, kohotettiin verho salaisuuksien yltä, ja hän sai kerrassaan huomata tuon vainajan käden ohjanneen hänen elämänsä kaikkia vaiheita.

Siksi puhui kuolema hänelle nyt sanoja, jotka tunkivat syvemmälle hänen mieleensä, kuin hän voi aavistaa.

Hän istui kauan kuolleen ystävänsä vieressä. Hän muisteli menneitä vaiheitaan ja aatokset palasivat vihdoin takaisin nykyhetkeen ja sen tärkeimpään tapahtumaan Kaarlo-kuninkaaseen ja hänen takaisin palaamiseensa.

Mutta nyt hänestä tuntui, kuin suhteet olisivat muuttuneet, hänen kätensä oli kuin hervahtunut ja katseensa ei enää nähnytkään suurta päämääräänsä yhtä himmentymättä kuin ennen. Ennen kuulumaton ääni kuiskasi hänen sisässään, ettei Kaarlo-kuningas enää ollutkaan se, mikä Kaarlo-kuninkaan pitäisi olla, ja yhä epäröivämmäksi kävi hänen mielensä. — Hän oli puhunut niin ja se vaikutti Niiloon vasten hänen tahtoaankin.

Kuninkaan testamentti tuli vähitellen puitteeksi, jolle hän kehräsi sotkeutuneen ajatusvyhtinsä. Mutta hän ei ehtinyt kauaksi, ennenkuin huomasi alkaneensa väärästä päästä ja saavansa etsiä uuden. Ja itse huomasi hän olleensa kuninkaalle paras auttaja, joka etupäässä oli saattanut hänet tilaisuuteen kirjoittaa testamenttinsa valmiiksi, kuten tahtoikin.

Oliko oikein vai väärin, mitä hän oli tehnyt ja vielä tahtoi tehdä. Oliko hän unhottanut nuoruutensa lupauksen, oliko hän unhottanut hyvän piispan sanat? Pitikö hän nyt Kaarlo-kuningasta Ruotsin rahvasta tärkeämpänä?

Tähän kysymykseen hänen ajatustensa lanka katkesi.

Munkki seisoi yhä paikallaan mutisten rukouksia. Hän tuli koskeneeksi rukousnauhallaan sängynsyrjää ja herätti siten Niilon mietteistään. Hän nousi äkisti ylös ja katseli ympärilleen.

Silloin ilmestyi toinen munkki taas ovelle.

"Mitä tahdotte, hurskas veli?" kysyi Niilo.

Munkki katsoi kankeasti huoneeseen, mutta nähtyään, että kuolevasta ritarista oli jo sielu erinnyt, sanoi hän ääneen:

"Kauppasaksa rupee kärsimättömäksi!"

"Mikä kauppasaksa?"

"Se, joka on jo pari kertaa ennenkin lähettänyt sanaa teille, jalo ritari. Hänen palvelijansa odottaa täällä viedäkseen teidät hänen luokseen."

"Pyytäkää miestä sitten odottamaan", lausui Niilo, josta tuntui vastenmieliseltä, että häntä tällä hetkellä häirittiin niin vähäpätöisellä asialla, kuin että kauppasaksa tulee kärsimättömäksi.

Harmaaveli meni ulos, Niilo sulki oven hänen jälkeensä, lähestyi taasen kuollutta, polvistui ja rukoili.

Andreas-veli, joka oli vihdoinkin saanut rukouksensa loppuun, pani rukousnauhansa paikalleen vyököyteensä. Sitten hän katsoi omituisella hyväntahtoisuudella rukoilevaa ritaria sekä astui hänen luokseen laskien surkastuneen kätensä hänen päänsä päälle.

"Jumalan rauha ja armo olkoon sinun kanssasi, Niilo Sture!" kuului hänen huuliltaan kuin henkiolennon kuiskaus.

Niilo nousi ylös, vilkaisi vielä kerran kuollutta, otti smaragdisydämen käteensä ja suuteli kumpaakin nimeä, laski sen sitten kuolleen sydämen kohdalle ja riensi huoneesta pois.

Munkit olivat kokoontuneet luostarin ruokalaan aamiaiselle, ja priorikin oli siellä. Niilo kääntyi hänen puoleensa ja sanoi hänelle haluavansa, että ritarin ruumista säilytettäisiin luostarissa, kunnes hän ehtii toimittaa sen Skaraan, johon se tulisi haudattavaksi Pyhän Kaarinan kirkkoon. Priori, joka oli hyvänsuopainen, jalopiirteinen mies, suostui kernaasti ritarin pyyntöön ja Niilo läksi luostarista.

Portin ulkopuolella seisoi eräs mies odottamassa. Se oli kauppasaksan palvelija, reipas ja uljas nuorukainen. Nähtyään ritarin tuli hän heti esille ja he astuivat katua pitkin, kunnes saapuivat kauppasaksan asunnolle. Tämä tuli Niiloa vastaan. Hän näytti alakuloiselta, puolittain epätoivoiselta, ja nyt oli häntä vaikeampi kuin koskaan tuntea entisekseen.

Tultuaan hänen huoneeseensa ja suljettuaan oven tarttui saksa Niilo
Sturen käteen ja katseli häntä kauan silmiin.

"Arvelette, että minä olen rohkea kauppamieheksi, Niilo-ritari, eikö niin?" alkoi hän.

"Ettekö te olekaan se, minä esiinnytte!" vastasi Niilo.

"Kuten sanotte, en olekaan", vastasi mies, "ja Jumala suokoon, että olisin tuntenut teidät ennen, herra Niilo… Teillä on ritarillinen mieli, ja minä luotan teihin… sallitteko, että käännyn teidän puoleenne nyt hädän hetkenä?"

"Jos pidätte minua ritarillisena miehenä, niin ei tämä kysymys kaipaa vastausta… ja vaikka kulettekin kypäräsilmikko laskettuna, niin lupaan mielelläni teille apuani, jollei siitä vaan koidu vahinkoa maalleni ja kansalleni…"

"Iivari Akselinpoika on nimeni, ja Akseli Pietarinpoika, Varbergin herra, oli isäni!"

"Iivari Akselinpoika!" huudahti Niilo tarttuen lämpimästi ritarin käteen.

Kertomus Iivari-ritarin vihollisuudesta arkkipiispa Tuvea vastaan ja heidän sovinnostaan, kun molempain yhteinen vihamies, Kaarlo-kuningas, lähestyi suuren ruotsalaisen sotajoukon kanssa, oli vilkkaasti vaikuttanut Niilo Sturen kaltaiseen mieleen. Ja kuullessaan nyt tämän nimen, muisti hän elävästi uljaan ritarin, joka ratsasti hurjalla taisteluratsullaan Skånen sodassa.

Iivari Akselinpoika puolestaan ilmaisi mitä selvimmillä eleillä ihailuaan ruotsalaista ritaria kohtaan.

"Teidän puoleenne", sanoi hän, "joka olitte valmis uhraamaan henkenne kuninkaanne edestä, vaikka hän kuunteli juoruja ja parjauksia, ja joka tahdoitte vielä pelastaa vaarallisimman vihamiehenne kuninkaallisella lahjalla, jolla olisitte milloin tahansa voinut ostaa takaisin kuninkaanne luottamuksen ja rakkauden… teidän puoleenne käännyn nyt tarvitessani ystävän apua!"

Niilo aikoi kysyä, mistä Iivari Akselinpoika oli saanut nämä tiedot hänestä, mutta tämä ehätti ennen häntä lisäten painolla:

"Ove Laurinpoika on sanonut minulle, että te olette paras ritari Ruotsin maassa, ja minulla on erityisiä syitä uskoa hänen sanojaan. Niinkuin kuulin teidän puhuvan Linköpingin tuomiokirkossa ja niinkuin kuulin teidän eilen puhuvan täällä luostarituvassa, puhuu ainoastaan oikea ritari!"

"Olemme siis kuitenkin vihollisia, herra Iivari?" sanoi Niilo keskeyttäen.

"Olemme vihollisia", vastasi Iivari, "mutta voi tulla päivä, jona taistelemme toistemme rinnalla… Epäröimättä annan teille luottamukseni, vaikka olettekin vihamieheni; niin varma olen siitä, ettette sitä väärin käytä; ja kuultuanne, mitä minulla on sanottavaa, pyydän teitä sanomaan, tahdotteko auttaa minua vai ette!"

"Puhukaa suoraan, herra Iivari, ette ole erehtynyt Niilo Sturen suhteen!"

"No, niin… on tapahtunut onnettomuus… joka koskee lähinnä minua, mutta myöskin Kaarlo-kuningasta…"

"Onnettomuus…?"

"Magdalena-neiti on kadonnut Penningebystä!"

Niilo säikähti ja katsoi terävästi Iivari-herraan. Hänessä syntyi eräs ajatus, jota hän ei voinut torjua pois, se nimittäin, että puhujassa itsessään oli vikaa tuohon onnettomuuteen, johon hän nyt tahtoi taitavasti kietoa hänetkin. Mutta hän karisti kohta pois tämän epäluulon, joka oli arvoton sekä hänelle että sille miehelle, jonka kanssa hän puhui ja joka seisoi hänen edessään rohkein katsein, otsa kirkkaana ja miehekkään ylpeänä. Nuo silmät eivät voineet pettää.

"Kuinka sen tiedätte?" kysyi hän.

"Ja mitä se minua liikuttaa? tahtonette kysyä, ja saattekin sen tietää, ritari", vastasi Iivari-herra, "kuulkaa, herra Niilo, minä, Iivari Akselinpoika, rakastan Kaarlo-kuninkaan tytärtä, ja hän on antanut minulle sydämensä… näin hänet ensi kerran veljeni Eerik-herran luona, kun hän tuli arkkipiispa Jönsin kanssa valtahoitajaksi, ja Magdalena-neidin kauneus, tahi ehkä vielä enemmän hänen onnettomuutensa, teki hänet heti minulle rakkaaksi. Mutta koska olin Kristian-kuninkaan miehiä, en saanut näyttäytyä täällä Ruotsissa, ja siksi tämä valepuku… Oli kuitenkin ikuinen onnettomuus, että minä tulin ensiksi tekemisiin arkkipiispan ystävien kanssa…"

"He tuntevat valepukunne…?"

"Niin, he tuntevat minut, ja sen mukaan mitä veljeni Eerik herra on kirjoittanut minulle, lienee David Pentinpoika tässä asiassa pahin."

Niilo Sturen posket hehkuivat kiukusta, mutta Iivari jatkoi:

"Asiat olisivat sittenkin hyvinpäin, jos tämä olisi matkani ainoa onnettomuus, mutta sitäpaitsi riippuvat läänitykseni Tanskassa kuin silkkinauhasta. Minun täytyy viipymättä lähteä Tanskaan. Veljeni Olavi, joka on Visborgissa, pelkää myöskin, että Kristian-kuningas lupaa, jollen saa häntä hyvitetyksi, Gotlannin jollekulle muulle, joten saari menee suvultamme pois, jos veljeäni sattuisi onnettomuus kohtaamaan… Näin ovat asiat, herra Niilo, ja te huomannette, että hyvät neuvot ovat nyt tarpeen!"

"Mitä tahdotte siis minulta, herra Iivari?" kysyi Niilo-herra.

"Tahtoisin uskoa rakkauteni teidän huostaanne… Jos saavun kuninkaan luokse, niin luulen kyllä saavani asiat kuntoon siellä, mutta ellei täällä ole ketään huolehtimassa neidosta, joka on antanut minulle sydämensä ja saa nyt senvuoksi kestää onnettomuuden toisensa perään, niin ymmärrätte kuinka onneton olen."

Suru ja tuska kuvastui niin selvästi ritarin jaloihin piirteihin, että tylykin mieli olisi siitä heltynyt. Niilo ei kauan viivytellyt vastausta. Hän ojensi ritarille kätensä sanoen:

"Mitä voin, olen puolestanne tekevä, herra Iivari, sen kunnioituksen vuoksi, jota olen teitä kohtaan tuntenut Skånen tappeluista asti… tässä on käteni!"

Iivari herra lankesi Niilon kaulaan, eikä paljoa puuttunut, ettei kyyneleitä tullut hänen silmiinsä.

"Kiitos, jalo ritari!" huudahti hän. "Tiesinhän kääntyväni oikean miehen puoleen!"

"Mutta sanokaa minulle myöskin, mitä tiedätte neidon katoamisesta… David Pentinpoika, sanotte…! Tarkoitatteko siis, että hän on ollut työssä osallisena?"

"David Pentinpoika on sen tekijä… Palvelijani tuli tänä aamuna tuoden sanomia ja kirjeitä veljeltäni Eerikiltä. Hänelle oli onnettomuudesta kertonut ensimmäisenä kartanonne vouti, joka oli itse tullut Upsalaan… veljenikin on näet ollut nyt pari päivää siellä ennenkuin lähtee Väddöstä Suomeen takaisin. Voutinne oli kertonut tiellä sattumalta kohdanneensa rosvojoukon, jossa hän oli tuntenut erään David Pentinpojan miehistä, vaikka tämä oli tehnyt kaikkensa johtaakseen hänet harhaan… He ratsastivat Länsigotanmaahan päin, oli mies kertonut, ja Kettil-piispa oli heidät lähettänyt."

"Jumala paratkoon, herra Iivari… pelkään, että vaikeudet tulevat suuremmiksi, kuin arvaammekaan!"

"Lähdette kai kuitenkin väkinenne Länsigotanmaahan, herra Niilo?"

"Hyvä, hyvä… missä neito lienekkin, niin löydän aina sinne tieni. Kaarlo kuninkaan tytär on aina sydämelleni läheinen, ja jos, kuten sanotte, Ekolsundin herra, David Pentinpoika on tämän teon mestari, niin olette todellakin kääntynyt oikean miehen puoleen kääntyessänne minuun!"

"Olen varma siitä ja täydellisesti luotan teihin."

Oven avaaminen keskeytti kerrassaan keskustelun. Kaniikki Helmich pisti päänsä oven raosta.

"Anteeksi, hyvät herrat", sanoi hän, "luulin löytäväni täällä virkaveljeni, Upsalan tuomiokapitulin kanttorin, Olavi-mestarin."

Kiukun salama lennähti Iivari Akselinpojan silmistä, ja hän sai nähtävästi vaivoin hillinneeksi itsensä. Niilostakin tuntui miehen tulo sangen vastenmieliseltä, mutta vastenmielisyys kääntyi kohta kummastukseksi, kun hän huomasi ja kuuli, kuinka helposti Iivari-herra osasi muuttaa puheensa ja ryhtinsä tavallisen kauppasaksan malliseksi.

"Kaikki on", sanoi hän, "parhaiten toimitettava, ja jos tuuli on hyvä, saatte leideniläisenne kohtakin tänne… sen takaan…"

"Ette voi sanoa, hyvät herrat", vinkui kaniikki, "oletteko nähneet virkaveljeäni täällä?"

"Emme!" vastasi Niilo, ja Iivari-herra pudisti kieltävästi päätään.

Kaniikki hymyili ja meni, ja Iivari-herra kehuskeli vielä hetkisen leideniläistä kangastaan, pannen samalla useita kertoja sormensa huulilleen kehoittaakseen Niiloa varovaisuuteen.

Kohta senjälkeen kuulivat he kaniikin toistavan kysymyksensä jollekin eteisessä olevalle, ja Iivari-herra tunsi äänestä vastaajan palvelijakseen. Mutta tämä näytti antavan tarpeeksi tekemistä kuuntelijalle, joten Iivari-herra sai tilaisuutta kuiskaten täydentää, mitä oli vielä tarpeen asian selvitykseksi.

Kumpikin ymmärsi välttämättömäksi pian erota, ettei Niilon työ kävisi yhä vaikeammaksi, jos kaniikki nimittäin saisi vähänkin aavistusta siitä, ken kauppamies oikeastaan oli.

"Hän tietää, kuka minä olen", lisäsi Iivari, "mutta hän ei saa tietää, että tekin tunnette minun salaisuuteni. Hän pitää minua arkkipiispan ystävänä, kuten muutkin, ja tehkööt niin… aikanaan tulevat huomaamaan, kenen värejä minä oikeastaan kannan!"

Niilon kadulle tullessa seisoi kaniikki siellä silmäellen tarkasti, kuten näytti, lähistön taloja.

"Terve! ritari Niilo", sanoi hän käyden hiipivällä ja nöyrällä tavallaan häntä vastaan, "en voinut tuolla kauppasaksan luona teitä tervehtiä, vaikka onkin jo koko aika siitä, kuin olen teitä nähnyt… Mutta teillä on kiirettä, hyvä… minä seuraan teitä jonkun matkaa."

"Entäs virkaveljenne, Upsalan tuomiokapitulin kanttori?"

"Hän asunee kadun päässä, sen mukaan kuin palvelija tuolla sanoi… jätän kuitenkin kernaasti kohtaukseni hänen kanssaan, kun saan ilon tavata teitä. Te aiotte Tukholmaan, arvaan…? Jumalan kiitos, voimme toivoa nyt parempia aikoja…!"

Herttainen aamuilma näytti tekevän erittäin hyvää kaniikille, jonka kieli oli koko ajan vilkkaassa käynnissä, eikä hän näkynyt vähääkään havaitsevan ritarin harvasanaisuutta.

Astuttuaan siten kappaleen ja tultuaan Harmaaveljesluostarin läheisyyteen, tarttui kaniikki ritarin käsivarteen ja pidätti hänet.

"Yksi sana vanhan ystävyytemme vuoksi, herra Niilo!"

Niilo pysähtyi vastenmielisesti, valmiina jatkamaan matkaansa heti asian kuultuaan. He olivat aivan lähellä luostarin porttia, jonka vieressä Niilo näki miestensä istuvan ratsujensa selässä lähtöön valmiina. Kaniikki piti kuitenkin yhä kiinni hänen käsivarrestaan pakottaen häntä siten seisomaan.

"Tunnetteko miestä, jota äsken puhuttelitte?" kysyi hän.

"En", vastasi Niilo.

"Tahdotteko tuntea hänet?"

"En tiedä, mitä se hyödyttäisi… jos hän antaa minulle sellaista kangasta, kuin hän näytti, niin olen tyytyväinen."

"Mutta katsokaa eteenne, herra Niilo, ettei vaan kangas luiskahda kädestänne ja jätä…"

"Mitä, kaniikki, mitä jätä…?"

"Katumusta, katkeraa katumusta, herra Niilo!"

"Puhukaa suoraan, kaniikki Helmich, jos tahdotte, että teitä kuuntelen, minulla ei ole aikaa selittää arvoituksia."

Kaniikki puri huultaan, mutta koetti sitten näyttää rehelliseltä ja uskolliselta kuin ystäväkin muka, ja sanoi:

"Se mies ei ollut mikään kauppamies, vaikka hän siltä näytti… hän ei ole sen suurempi eikä pienempi kuin eräs noita mahtavia Akselinpoikia, hän on herra Iivari Akselinpoika! Ymmärrättekö nyt, että teidän tulee olla varuillanne?"

"Vaatteen vuoksiko…?" kysyi Niilo nauraen. "Mitä hittoa se minua liikuttaa, onko hän Iivari-herra… vaikkapa hän olisi itse Olavi-herra Visborgista, kun vaan saan häneltä mitä tahdon! Kiitos hyvästä tarkoituksestanne, kaniikki, mutta tällä kertaa oli varoituksenne turha."

"Mutta jos sanon teille, että nämä Akselinpojat tavottelevat Ruotsin kruunua… Elkää unhottako, että Olavi-herra elelee samoissa tuumissa Visborgissa kuin vanha Eerik-kuningas aikanaan, ja että hän totisesti ansaitsee nimensä: väärintekijä."

"Olette hyvin suuttunut noihin Akselinpoikiin… luulen kuitenkin, että te liioittelette vaaraa."

"Tähän aikaan on ritarien tapa hyljeksiä viisaiden ihmisten neuvoja… luulin teitä kuitenkin muita paremmaksi, herra Niilo", lausui kaniikki närkästyneenä. "Luulin, ettei rehellinen ritari ryhtyisi tekemisiin valtakunnan vihollisten kanssa."

"Niin arvelen minäkin… mutta jos pelkäisin joka kauppasaksaa Ruotsin valtakunnan viholliseksi, saisinpa päänvaivaa siitä, mistä ottaisin jokapäiväisen elämäni tarpeet."

"Hm!" yski Helmich, "ette usko minua…"

Mutta Niilo, joka arveli nyt tehneensä tarpeeksi kaniikin mieltä noutaakseen ja samalla toivoi saaneensa hänet itseensä nähden ihan yhtä viisaaksi, kuin oli ollut alustakin, alkoi taasen astua luostariin päin. Kaniikki seurasi äänetönnä mietiskellen, kuinka saisi ritarin avaamaan sydämensä edes senverran, että hän voisi heittää sinne pikaisenkaan katseen.

Tältä notkealta ja kekseliäältä mieheltä puuttui kuitenkin nyt, mitä häneltä muuten ei koskaan puuttunut — sanoja, sydämen oikeita avaimia. Hän ponnisteli löytääkseen sopivaa hyökkäyskohtaa ja asetta. Hän olisi voinut osoittaa hyvänsuontiaan puhumalla kuninkaantyttären onnettomuudesta, mutta hän ei tahtonut muista syistä koskea tähän asiaan, joka olisi epäilemättä saattanut hänet lähemmäksi tarkoitustaan.

Vihdoin he saapuivat luostarinportille, ja virmat hevoset hirnuivat ja korskuivat innosta päästä pian laukkaamaan.

Luostarin syvä holvikäytävä ammotti synkkänä ja kylmänä. Täällä kaniikki tunsi nyt taas tulleensa omaan maailmaansa. Hän tarttui uudestaan ritarin käsivarteen.

"Olen teidän ystävänne, ritari Niilo… Teette senvuoksi väärin, kun ette kuuntele sanojani. Toistan tässä, kun pakosta otan teiltä jäähyväisiä… olen ja tahdon olla uskollinen ystävänne."

"Judas!" huusi syvä ääni aivan vieressä, mutta niin kolkosti ja käheästi, kuin kylmä ilma olisi pusertunut yhteen synnyttäen valtavan voihkauksen.

Kaniikki kauhistui kalveten.

"Kuka se on?" kysyi Niilo. "Ken huutaa?"

"Judas!" kuului sama kammottava ääni toistamiseen.

Kylmä hiki nousi kaniikin otsaan, ja hänelle tuli kiire pois porttiholvista, mutta käheä ääni huusi hänen jälkeensä:

"Judas… kolmekymmentä hopearahaasi on luettu ja köykäiseksi löytty… sinun hetkesi lyö pian… pian… pian!"

Niilo katseli kummastuneena ympärilleen. Kaniikki oli kadonnut, mutta holvin hämäryydestä astui esiin laiha, kuihtunut olento, jonka silmät paloivat hirvittävästi.

Se oli hurskas Andreas-veli, arkkipiispa Olavi vainajan kansleri.

III.

Kuningas vai talonpoika?

Viimeiset tapahtumat levotuuttivat kauan Niilo Sturea. Alinomaa ajatteli hän viheriän ritarin viimeisiä sanoja. Muisto toisensa perään menneiltä ajoilta sukeltui esiin uiden lummekukan lailla aatosten aaltoloilla, saattaen hänen mieleensä sen, mitä hänellä oli ollut arvokasta ja rakasta maailmassa. Sillä viheriän ritarin muistoon liittyi Engelbrektin, Tuomas-piispan, hänen äitinsä, kotinsa ja punaruusunsa muisto, ja kaikki nämä olivat erottamattomasti yhdistyneinä hänen pyrkimyksiinsä ja tulevaisuuden toiveihinsa.

Pieni, viheriä smaragdisydän, joka nyt oli kuolleen sydämen kohdalla, oli Niilon ajatusten ja tunteitten keskustana. Sen ja siihen piirrettyjen nimien ympärille kutoutui hohtavina säteinä kaikki, mitä hän nyt ajattelikin. Yksin silloinkin, kun hän mietti aivan toisia asioita, kuten kuninkaan pahuutta tai hänen tyttärensä pelastamista, tuli smaragdisydän hänen mieleensä, ja siitä johtuivat hänen aatoksensa taasen siihen samaan kysymykseen, jonka hän teki itselleen luostarituvassa: kumpaa hän enemmän rakasti, kuningasta vai talonpoikaa? Se väikkyi tulikirjaimilla hänen silmissään, niin kysyvänä ja samalla niin salaperäisenä kuin tähdet sydänyön taivaalla, ja kuta enemmin hän koki tunkeutua epäselvyyden ja hämäryyden läpi vastausta saadakseen, sitä apeammaksi kävi hänen mielensä.

Uskollisuus, jonka hän oli huomannut taalalaisissa, osoitti, että hän voisi läheisessä tulevaisuudessa heidän avullaan jotakin toimittaa, ja yhä äänekkäämmin kaikuivat hänen korvissaan vainajan sanat: sinun, Niilo, pitää Ruotsia johtaa! — ja kuin unessa kuvastui hänen eteensä kunnian ja suuruuden loisto. Hän kulkee uutena Engelbrektinä puhdistamassa valtakuntaa kaikesta muukalaisesta ja vieraasta, valmistaen tietä sille, joka oli tuleva ja jota Ruotsin laki tahtoi, ruotsalaiselle kuningasvallalle, ja hänen nimeään huutavat tuhannet ja taas tuhannet ihaillen ja riemuiten.

Kun hänen ajatustensa lento oli tähän asti saapunut, muistuivat äkkiä hänen mieleensä sen kuninkaan kasvojenpiirteet, joka jo oli valittu ja kruunattu valtias ja jolle hän itse oli uskollisuutta vannonut. Ja silloin hänelle tuli aina ahdistavana mieleen kysymys: onko talonpoika sinulle rakkaampi kuin Kaarlo-kuningas? Hänestä tuntui kuin olisi vielä seisonut Hirven kannella ja tarvinnut viheriän ritarin kaltaista perämiestä päästäkseen eheänä näiden äärimmäisyytten ohi. Hän tunsi sydämensä kuristuvan, ja hänet valtasi tuska, joka muuttui melkein epätoivoksi.

Mutta keväiset tuulet lehahtelivat häntä vastaan, kuta kauemmaksi hän tuli kaupungista, ja leivoset visertelivät taivaan sinilaella. Päivä oli niin rauhaa ja suloa täynnä, että se tunkihe synkimpäänkin mieleen, kuten auringonsäde, joka pilkistää pienimmästäkin raosta pimeään huoneeseen, koettaen levittää valoa ja lämpöä sinne. Niinpä valkeni Niilo Sturenkin musta mieli lopulta, vaikka se valo oli noita välivärejä, jotka syntyvät kahden yhtä voimakkaan päävärin yhteen sulautumisesta. Se ei ollut punaista eikä keltaista eikä sinistä, vaan viheriää tai sinipunervaa. Synkät aatokset taittuivat valoisata taustaa vasten synnyttäen kaihomieltä, joka lähentyi varsinaista raskasmielisyyttä.

Kaarlo-kuninkaan palaus oli hänen työtään, mutta jos hän oli sillä tuottanut maalleen enemmän vahinkoa kuin hyötyä, niin mitä oli hänen sitten tehtävä? Asettua Kaarlo-kuningasta vastaan… hän torjui inholla tämän ajatuksen, — yhtyä häneen… se oli yhtä vaikeaa, ja kukapa tiesikään paremmin kuin hän, mitä kaikkea tuo kuningas oli horjuvaisuudessaan ja heikkoudessaan valmis tekemään.

Vihdoin alkoi hänessä selvetä ajatus pysyä etäällä sekä kuninkaasta että hänen vastustajistaan, kunnes asiain kulku itsestään määräisi hänelle paikan tulevissa taisteluissa.

Litslenan kirkolla hän pysähtyi. Kukaan hänen miehistään ei ollut matkalla puhutellut häntä. He ymmärsivät viheriän ritarin kuoleman syvästi koskeneen häneen, ja he kunnioittivat hänen suruaan ja olivat senvuoksi vaiti. Nähdessään, ettei hän jatkanutkaan matkaansa Ekolsundin ohi, vaan pysähtyi kuin vasemmalle aikoen, tuumien nähtävästi kotiin menoa, ihmettelivät he suuresti, mutta eivät nytkään sanoneet mitään. Silloin tuli Steen Sture nelistäen Ekolsundista päin.

"Pyhän Eerik-kuninkaan nimessä, näenkö sinut taas, Niilo ystävä!" huusi hän kaukaa, ja lähelle tultuaan ojensi hän molemmat kätensä Niiloa kohden.

Tämä vastasi tervehdykseen, mutta hänen hymynsä oli niin surua täynnä, että Steen väistyi pelästyneenä takaisin.

"Mikä sinun on, Niilo?" sanoi hän. "Voitko, ja tahdotko sanoa surusi minulle?… tiedäthän, että suurin iloni on auttaa sinua… vaikka nyt tulinkin liian myöhään Ekolsundiin… Te olette reippaita miehiä", lisäsi hän kääntyen ja vilkkaasti päätään taivuttaen, "kolmen lumpeenlehteni kautta, toivoisimpa, että olisitte minun palveluksessani!"

"Kiitän sinua siitä, mitä olet tahtonut minulle tehdä", vastasi Niilo puristaen innolla ystävänsä kättä, "kun voin, olen sen sinulle palkitseva!"

"Mutta nyt me ensiksi annamme tuolle merirosvolurjukselle selkään… tule mukaan, Niilo, tule, lähtekäämme, nyt otellaan kohta melkein koko Mälarin laaksossa, ja kuningas on itsepintainen, vaikka annoimme hänelle oikein isän kädestä Harakerin metsässä… Tule mukaan, tunnin kuluttua saat nähdä hyvän David-herran notkistavan polviaan edessäsi… Hyvän miekkani nimessä, hän ansaitsisi hirsipuun, se roisto!"

"Jätä se asia nyt sikseen niin kauaksi", lausui Niilo, "nyt lähden kotiin Penningebyhyn."

"Penningebyhynkö?" huudahti Steen, joka ei voinut käsittää, mikä hänen urhollista, ritarillista ystäväänsä vaivasi.

"Niin, Penningebyhyn", vastasi tämä, "odotan hetkisen."

"Mutta miekkaasi tarvitaan, Niilo!"

"En luule."

"Kypsyneitä neuvojasi!"

"Niitä minulla tuskin on… Mutta kun rauha tulee maahan ja Kaarlo kuningas on tullut takaisin valtakuntaansa, niin odotan sinua Penningebyssä, ja silloin saat tietää, mitä nyt en voi sanoa. Hyvästi, Steen ystäväni!" Hän ojensi hänelle kätensä äkisti, melkein kiihkeästi, ikäänkuin olisi tuntenut itsensä hiukan epävarmaksi, jonkavuoksi tarvitsi tätä voimanosoitusta katkaistakseen kerrassaan itseltään mahdollisuuden astua sille tielle, jota tahtoi karttaa.

Steen Sture puristi äänetönnä Niilon kättä, ja katsoi kummastuksella häntä, kun hän ajoi nelistäen Upsalaan vievää tietä myöten pohjoiseen päin.

Korkealle kohosi Penningebyssä ilo ritarin saapuessa kotiin. Talon vanha voutikin sai yhtäkkiä kauheasti hommaa. Hän juoksi edestakaisin miesten välitse tyrkkien niitä kiireissään, ja linnan rouva, nuori, kaunis Briita-rouva, riensi portaita alas tervehtimään herraansa ja miestänsä. Tukala raskaus poistui hetkiseksi ritarin otsalta, kun kodin raitis onnen ja rauhan hengähdys tuoksahti häntä vastaan. Hän tarttui puolisonsa käsivarteen ja astui hymyillen linnan portaita ylös.

Salissa tulivat lapset vastaan, ja niiden mukana Iliana-rouva ja hänen sisarensa, nuori Ingeborg, jotka olivat vielä Penningebyssä.

"Eikö viheriä ole mukanasi!" kysyi Svante, ja Mauri tarttui isänsä käteen kysyen samaa katseellaan.

"Ei lapset, hän on matkustanut pois, kauas."

"Hän on sitten lähtenyt pyhiinvaellusmatkalleen; hän sanoi lähtevänsä kohta pyhiinvaellusmatkalleen, ollessaan viimeksi täällä!"

"Niin, niin, hän on lähtenyt pyhiinvaellusmatkalleen."

"Pyhälle haudalle… eikö niin?" kysyi Svante, "sinne minäkin tahdon kerran ratsastaa, että tulisin kelvolliseksi ritariksi, kuten sinä, isä, olet!"

Niilo otti pojan käsivarrelleen ja taputti hänen kiharaista päätään suudellen häntä otsalle.

"Entäs sinä, Mauri?" kysyi hän vanhemmalta pojaltaan.

"Minä olen mieluimmin kotona katselemassa Svanten asetemppuja!" vastasi leppeäluonteinen poika, jolla oli äitinsä kauniit piirteet, jotka olivat samalla niin lempeät ja pehmeät kuin luonto olisi aikonut hänet naiseksi syntymään.

Isä otti tämänkin pojan käsivarrelleen ja suuteli häntä; Briita-rouva katseli sitä iloisena, sillä hän pelkäsi aina, että esikoisensa menettäisi hennon luonteensa takia isänsä rakkauden. Mutta Niilo tarttui puolisonsa käteen taluttaen hänet saliin. Siellä hän puristi häntä rintaansa vasten katsoen häntä hellimmän rakkauden katseella, kuin kiittääkseen häntä siitä, että hän oli hyvää huolta pitänyt kodista ja perheestä. Ritari ei kuitenkaan virkkanut mitään Iliana-rouvan läsnäollessa, jonka surulliset muistot se olisi helposti voinut eloon herättää.

"Missä on kuninkaantytär?" kysyi hän keskeyttäen äkisti hiljaisuuden, huomatessaan, että kälynsä tuli ankaran liikutuksen valtaan. "Mitä on tapahtunut rakas vaimoni… Unhotamme iloissamme, että onnettomuus on kohdannut sukulaistamme!"

Tämä kysymys avasi uuden keskusteluaiheen, ja Briita ja Iliana tekivät vuoroon selvää tapahtuman pienimmistäkin seikoista.

"Hän seisoi juuri tässä", sanoi Briita, "kun erosimme aamulla. Hän oli vähän surumielisenä, näytti minusta, ja hän halusi metsään kuuntelemaan paimentorven ääntä, sinne, tiedäthän, jossa on niin kova kaiku… Voi, muistan hyvin, kuinka usein istuin siellä kallion reunalla sitomassa seppeleitä kukkasista ja kuuntelin, kuinka vanha Marit soitteli torveaan metsässä."

Hän silmäsi suloisesti haaveksien kaunista maisemaa, joka näkyi ikkunasta, ja Iliana-rouva taputti häntä ystävällisesti kädelle. Hänkin muisti hyvin Maritin torven ja varastelevan harmaan haukan, joka oli siltä haltijattarelleen niin uskollinen, että syöksyi korkealta pilvistä hänen olkapäälleen, tuntien hänen äänensä, vaikkei ollutkaan pitkiin aikoihin häntä nähnyt.

"Niin", jatkoi Briita-rouva, "arvoisa neiti meni… meni yksinään eikä enää palannut."

Ingeborg tyttönen, joka seisoi sisarensa vieressä, itki ääneensä, eikä ruvennut tyyntymään, vaikka ritari otti hänet syliinsä ja asetti viereensä istumaan syvään ikkunankomeroon, johon Briita ja Ilianakin istuutuivat.

"Älä sure, Ingeborg, kyllä me asiasta selvän otamme!" lohdutti Niilo.

"Ettekö muista, Niilo-herra", änkytti tyttö kyynelten vieriessä hänen hienoille, surusta kalpeille poskilleen, "ettekö muista neitoa, joka iltamessuun meni… ja tulikin vuoreen? Hän piti minusta niin, se ystävällinen kuninkaantytär… voi, kunpa minä olisin saanut hänen edestään kadota… ja nyt tulee kuningas kotiin, hänen isänsä, ja hän on poissa… suru surun lisäksi."

"Niin vaaralliseksi en asiaa kuitenkaan luule, Ingeborgiseni… vuorilla on kyllin kätkettävää, tarvitakseen kristittyä verta ahmia… Ei, ei, kyllä me neuvoja keksimme!… Mutta antakaa minun tietää, kuinka asia tapahtui."

"Muuta en tiedä", vastasi Briita, "kuin että hän katosi. Hän oli edellisenä päivänä saanut kirjeen, sanoo Ingeborg, mutta niitä hän sai muutenkin silloin tällöin, että se tuskin voi olla missään yhteydessä hänen katoamisensa kanssa."

"Kuka hänelle kirjeen antoi?"

"Sitä ei kukaan tiedä!"

"Ja milloin sinä häntä ensiksi kaipasit?"

"Puolenpäivän aikaan… ja silloin lähetin heti pari miestä metsään, mutta he eivät löytäneet häntä… kalliolta he kuitenkin löysivät naisen jalanjälkiä, jotka kulkivat syvälle metsään, jossa ne hävisivät kanervain ja sanajalkain sekaan… Heti kun he olivat tulleet kotiin, lähetin kohta väkeä ratsastamaan joka suuntaan, vanha talonvouti ratsasti aina Upsalaan asti, mutta kaikki palasivat tuomatta mitään tietoja, jotka olisivat meidän tuskaamme ja levottomuuttamme rauhoittaneet."

"Niin, niin… se levottomuus kestää kyllä koko elinajan", huokasi Ingeborg. "Jos hän saa juoda noitasarvesta, niin hän unhottaa kaikki, ja jos hän sitten tulee joskus tänne takaisin, niin on monta miespolvea ehtinyt kulua, eikä kukaan… ei kukaan enää häntä tunne…!"

Nyt kuului muutamia heikkoja paimentorven törähyksiä järven toiselta puolen, ja Svante juoksi huoneeseen ilosta hurjana.

"Nyt puhalletaan taisteluun… nyt ne asettuvat järjestykseen", huusi hän säihkyvin silmin, "ja ritareilla on korskuvat hevoset, tule, Iliana-rouva, tule minun kanssani, niin saat nähdä ja kuulla, kuinka metsä pauhaa ja kuinka kirkkaat haarniskat välkkyvät!"

Hän tarttui tulisesti Iliana-rouvan käteen ja koki vetää häntä penkiltä pois, mutta vanhempi veli laski vakavasti kätensä hänen käsivarrelleen ja sanoi:

"Ei niin, ei niin, Svante veliseni… anna olla, minä tulen kanssasi!"

"Sinäkö…! Sinäkö, Mauri, joka tuskin siedät jalkaisi hiukan kostuvan!
Ei, sinut tahdon mukaani, Iliana-rouva, ja sinun pitää kertoa
minulle urheasta enostani, Tord-marskista, jonka miekankärjessä
Kaarlo-kuninkaan onni oli."

Poika loi tätä sanoessaan silmänsä maahan, kuin olisi jotakin sellaista sanonut, joka ei oikein sopinut hänen iälleen. Mutta äkkiä hän käänsi katseensa vanhempaan veljeensä.

"Jaha, sinä… niin sanoi viheriä ritari monesti, että niinkauan kuin urhokas marski eli, oli Kaarlo-kuningas turvassa, ja kun hän ei enää ollut taistelemassa, niin raukesi kuninkaan onni ja kruunu putosi hänen päästään… Tule, tule nyt, kuule, kuinka paimentorvi mylvii; luulen, että paimen Olli on saanut tapella suden tai karhun kanssa, mutta älä pelkää, minä otan kirveeni mukaani!"

Pojan puhe tuntui sekä hyvältä että katkeralta. Mutta Iliana-rouva teki hänelle mieliksi lähtein mukaan. Mauri ja Ingeborgkin menivät, joten Niilo jäi kahden kesken vaimonsa kanssa.

Kului hetkinen kummankaan mitään lausumatta, mutta Briitalla oli nähtävästi sydämellään jotakin, jota hänen oli vaikea lausua. Niilo huomasi sen ja kysyi syytä siihen.

"Niin", vastasi hän, "minä tiedän vähän lisää… Talonvouti tapasi erään David Pentinpojan miehistä, joka sanoi hänelle rosvon nimen."

"Ken hän siis oli?"

"Herra Iivari Akselinpoika!"

Läheinen sukulaisuus, joka oli tämän ja Briitan rakkaan ystävän, hänen kälynsä välillä. — Iivari-herrahan oli Iliana-rouvan setä — oli painanut raskaasti hänen sydäntään, ja hän oli ankarasti kieltänyt voutia ilmaisemasta kenellekään salaisuuttaan. Häntä itseään suretti, että ritari saattoi sellaista tehdä, vielä enemmän se tietysti surettaisi Ilianaa, arveli hän.

"Ja tuo Iivari-herra oli se kauppasaksa, joka toi kuninkaantyttären tänne, kun sinua kohtasi onnettomuus Krokeksin luostarissa!" lisäsi Briita tarttuen hellästi herransa käteen. Sitten hän lisäsi nojaten päätään hänen rintaansa vasten, — "Jumalan äidin ja kaikkein pyhäin olkoon kiitos, että sinä pääsit onnellisesti siltä matkalta ja että rukoukseni sinun ja tehtäväisi puolesta on kuultu."

"Anna sen surun unhottua!" vastasi Niilo tarttuen puolisonsa vyötäisiin ja katsoen kauan hänen uskollisiin, rakkaihin silmiinsä. "Ajallaan tulemme siitä puhumaan, mutta nyt on kuninkaantytär huolenani. Olen luvannut tehdä hänen puolestaan, mitä voin. Ja sen lupauksen olen antanut juuri…"

"Kenelle…?"

"Herra Iivari Akselinpojalle, kauppasaksalle!"

Briita-rouva löi kätensä yhteen eikä päässyt kummastuksestaan tointumaan. Siihen yhtyi vielä pelko siitä, että tässä oli juonia ja petosta tekeillä.

"Iivari Akselinpojalle!" toisti hän yhä uudestaan? "Tässä on varmasti petosta!"

"Niin, ja minä uskon hänestä hyvää, Briita… sitävastoin luulen, että se tieto on petosta, jonka voutini sai David Pentinpojan mieheltä."

Briita-rouva katsoi kysyvästi mieheensä.

"Sitten täytyy sanoani, kuten laulussa sanotaan", huudahti Briita rouva käsiään ristien, "että maailma on kavaluutta ja petosta täynnä, vaikka en sitä ole ennen huomannut!"

Niilo kertoi nyt kaiken vaimolleen, kuinka itse oli kulkenut, ja miten oli tavannut Enköpingissä Iivari-herran, ja tämä vakuutti Briita-rouvaa enemmän kuin mikään muu, että hänkin rupesi uskomaan miehensä ajatusta oikeaksi.