Produced by Tapio Riikonen

EEVA

Näytelmä neljässä näytöksessä

Kirj.

C. HOSTRUP.

Suomennos tanskan kielestä

Suomalainen Kirjallisuuden Seura, Helsinki, 1897.

HENKILÖT:

Rönnow, Sallinggaardin omistaja. Eeva, hänen vaimonsa. Harald, heidän poikansa. Margrete, sisäpiika. Tokslund, meijerin vuokraaja. Varatuomari Hatting. Rouva Hatting. Knudsen, maamittari. Lavs Hjort, | Per Wollesen, | talonpoikia.

Tapahtumapaikka Sallinggaard ja sen ympäristö Jyllannissa
Tanskan maalla.

Ensimmäinen näytös.

Rönnowin sali. Takaseinällä ovi ja sen molemmilla puolilla ikkunat, joista avonaisen parvekkeen yli näkee puutarhan. Oikealla kaksi ovea, etumainen etehiseen ja taimmainen ruokasaliin. Vasemmalla ovi Eevan huoneeseen.

Ensimmäinen kohtaus.

(Eeva ja Harald istuvat pöydän ääressä. Pöydällä on karttoja ja koulukirjoja).

Eeva. Jo riittää täksi päivää. (Sulkee edessään olevan kirjan ja nousee). Pane pois kirjasi, poikani, ja juokse ulos, mutta elä mene kauas, sillä isä varmaankin tulee pian.

Harald. Mutta missä isä on? Eihän isä ollut yölläkään kotona.

Eeva. Ei. Eilis-iltana oli kaupungissa kokous, jossa isän piti olla mukana, ja tänä aamuna hänen oli määrä keskustella muutamien miesten kanssa. Etkö ole kuullut, että isä aikoo valtiopäivämieheksi?

Harald. Kaikkihan siitä puhuvat.

Eeva. Kutka siitä puhuvat?

Harald. Kaikki rengit — ja Tokslund. Kuulehan, äiti! Tokslund'in on pahamieli siitä, että isä tahtoo tulla valtiopäivämieheksi.

Eeva. Miksi niin, poikaseni?

Harald. Hän sanoi Iso-Jussille, että olisi paljoa parempi että isä jäisi kotiin, sillä eräs toinen mies tahtoo myöskin päästä valtiopäiville, ja hän vastustaa isää.

Eeva. Niin, se on aivan totta.

Toinen kohtaus.

Edelliset. Margrete (asettaa pöydälle vesipullon ja laseja).

Harald. Mutta sitten minä sanoin, että hänen pitäisi hävetä, mutta sitten Tokslund sanoi, että tuo toinen oli tullut ensiksi ja isä oli tullut vasta jälkeenpäin, ja sitten Margrete sanoi, että hän on niin hyvä ja Margrete tuntee hänet niin hyvin — sen toisen miehen… Kyllähän Margrete isänkin tuntee, mutta hän tuntee myöskin sen toisen.

Eeva (Margretelle). Vai tunnette te Knudsenin, joka on asettunut tänne vaaliehdokkaaksi?

Margrete. Niin, rouva, minä olen tuntenut hänet monta vuotta.

Eeva. Me tunsimme hänet myöskin siihen aikaan, kuin hän oli aivan nuori, ja me pidimme paljon hänestä. Minä kuulin eilis iltana hänen puhuvan koululla vaalikokouksessa.

Margrete. Minä olen oikein pahoillani siitä, että hän on joutunut vastustamaan meidän herraa, mutta hän oli luvannut ruveta ehdokkaaksi paljoa ennemmin, kuin herra Rönnow asiata ajattelikaan. Minä tahdon sanoa rouvalle, että hän on ennen asunut tällä paikkakunnalla, ja silloin hänestä täällä pidettiin hyvin paljon; kaikki sanovat että hän on kelpo mies.

Eeva. Samaa minäkin luulen. Minun mielestäni hän puhui hyvästi eilen. Mutta minulle kerrottiin, että te olette kihloissa. Ettehän vaan lie Knudsenin kanssa?

Margrete. Olen, hyvä rouva… ja hän se sai minut teille hakemaan palveluspaikkaakin viime keväänä, jolloin te muutitte tänne. Hän vakuutti minulle, että täällä minun olisi niin hyvä olla.

Eeva. Se ilahuttaa minua. Iloitsen siitä, että te olette niin läheisessä suhteessa häneen sekä myöskin siitä, että hän ajattelee meitä ystävällisesti. Me tutustuimme häneen silloin, kuin olimme olleet toista vuotta naimisissa ja vastikään olimme ostaneet maatilan Sjellannissa. Hän oli siihen aikaan puutarhuri ja pani meidän kasvitarhamme kuntoon. (Haraldille). Mene vaan, poikaseni. (Suutelee häntä, Harald juoksee ulos eteisen ovesta.) Mutta sittemmin hän on suorittanut tutkinnon ja päässyt maamittariksi. Ja nyt hän tahtoo tulla valtiopäivämieheksi.

Margrete. Niin Knudsen sanoo, että hänellä on halua siihen ja hän on valmistautunut sitä varten. Mutta nyt minä toivoisin, että hän ei olisi tehnyt sitä.

Eeva. Miksi niin? Eikö hän ole kelpo mies? Ja miestä siinä kysytäänkin.

Margrete. Herra on varmaankin hänelle vihoissaan, ja sitten ei luultavasti käy laatuun, että… että…

Eeva. Että hän tulee tänne teitä katsomaan — niinkö? Se kyllä käy laatuun. Olisihan toki hullunkurista, ellei Knudsen paikkakunnalla käydessään saisi teitä tavata. Ja vaikka te ette olisikaan täällä, niin ei Knudsenin pitäisi mennä meidän ohi poikkeamatta sisälle. Minäkin tahtoisin mielelläni tavata häntä pitkästä ajasta. (Vaunujen jyrinää kuuluu). Jo Rönnow tulee!

(Rientää ulos eteisen läpi, Margrete perässä).

Kolmas kohtaus.

Varatuomari Hatting rouvineen. Rönnow. Eeva.

Rönnow. Tunnethan sinä varatuomari Hatting'in eilisestä. Tässä on hänen rouvansa, jonka minä sain lähtemään mukaan tänne.

Rouva Hatting. Niin, herra Rönnow on vastustamaton. Hän saa puhujataidollaan jäykimmänkin taipumaan. Ja hauska olikin tulla Sallingaardiin, sillä tämä koti on minulle hyvin tuttu entisen omistajan ajoilta.

Eeva. Toivonpa, että viihdytte täällä.

Rouva Hatting. Olen jo kauan halunnut tutustua teihin, rouva Rönnow, sillä minä olen kuullut teistä paljon. Olen aina kuvaillut teitä tosi naiseksi, hiljaiseksi ja lempeäksi.

Eeva. Te erehdytte. Minä olen päinvastoin oikea peikko. Kysykää vaan Rönnow'ilta.

Rönnow. Niin, Eeva on tarmokas luonne. Hänessä on tulta.

Hatting. Sellaisia ne naiset ovat meidän aikana. Miehet ovat niin velttoja, että tuskin viitsivät nostaa jalkojaan, mutta naiset, ne ovat innoissaan. Semmoinen se on Lillikin. Hänen täytyi välttämättömästi päästä vaalikokoukseen eilisiltana. Ja kun hän kerran sinne pääsi, niin hän ei päästänyt minua rauhaan, ennenkuin lupasin ottaa hänet mukaani myöskin tämän päiväiseen kokoukseen Lyngören ravintolaan.

Rouva Hatting. Niin, minä jouduin ihan haltioihini. Olipa vahinko, että te ette olleet siellä.

Eeva. Minä olin siinä kokouksessa, joka pidettiin täällä eilen puolenpäivän aikana.

Rouva Hatting. Ja te innostuitte? Niin, tietysti. Semmoisia me olemme.

Hatting. Mutta kuulkaa, hyvä rouva! Teidän täytyy käyttää kaikki intonne pitääksenne Rönnow'ia virkeänä, niin että hän uhraa kaikki voimansa valtiomiehen tehtäviin. Juuri hänen tapaisiaan miehiä meidän täytyy saada valtiopäiville. Tässä kysytään valistunutta, omintakeista miestä, jolla on tavattomat puhujalahjat ja joka ei ole virkatehtäviinsä hautaantunut, niinkuin me muut.

Eeva. Rönnow on innokas maanviljelijä.

Hatting. Ihan niinkuin olla pitääkin. Tuollaisia vapaita, varakkaita, sivistyneitä miehiä, niitä meidän täytyy saada valtiopäiville. Olisittepa nähneet, kuinka hän valloitti kaikkien mielet kaupungissa. Sieltä ei Matti saa montakaan ääntä.

Eeva. Matti?

Hatting. Niin, Matti Knudsen, maamittari. Ettekö tiedä, että hänen nimensä on Matti?

Rönnow. Kyllähän sinä sen tiedät, onhan hän sinun vanha ystäväsi. Sinä saat ylpeillä hänestä.

Hatting. Niin, hänellä on ihailijoita talonpojissa. Ne suosivat tuollaisia puolisivistyneitä vertaisiaan, jotka osaavat kohdella heitä oikein kansanomaisesti. Ja tässä vaikuttaa tietysti myöskin se, että hänen nimensä on Matti. Se, näet, kuuluu niin kotoiselta. He nimittävätkin häntä kaikki Matti Knudseniksi.

Eeva. Rönnow'in nimi on Martti.

Hatting. Niinkö? Sepä hauskaa! Sen he saavat kuulla kokouksessa tänäin. Minä lausun: "Herra Martti Rönnow!" Sittenpä nähdään eikö Martti ole Matin vertainen.

Eeva. Minua Knudsen miellytti. Sivistyksen puutetta en huomannut hänessä. Hän puhui selvästi ja järkevästi.

Rönnow (Vakaasti). Niinkö todella?

Rouva Hatting. Niin, te ette tahdo kehua miestänne. Mutta kyllä teidän kuitenkin täytyy myöntää, että Knudsen oli aivan mitätön mies herra Rönnow'in rinnalla. Hän oli vielä päälliseksi niin kauhean kuiva ja vakavakin. Herra Rönnow lausui sukkeluuden toisensa perästä ja sai koko yleisön nauramaan.

Hatting. Juuri sellainen mies on kaupunkilaisten mieleen.

Rönnow. Minusta on kerrassaan sopimatonta kutsua ihmisiä kokoon ja sitten ikävystyttää heitä.

Eeva. Minusta ei Knudsen laisinkaan ollut ikävystyttävä.

Hatting. Knudsenissa on kylläkin miestä vertaistensa joukossa, mutta valtiopäivämieheksi hän ei sovi. Siihen tarvitaan toki parempia.

Rouva Hatting. Niin, parhaimmatkaan eivät ole kylläksi hyviä. — Mutta, Hatting, meidänhän piti pistäytyä pappilassa.

Eeva. Jäättehän meille päivälliseksi? Me syömme tänäin tavallista aikaisemmin, sillä Rönnow lähtee kokoukseen.

Rouva Hatting. Kiitoksia paljon! Me tulemme pian takaisin. Kokoukseen mekin aijomme. Mutta kun kerran olemme täällä, niin päätimme käydä pastorin herrasväkeä katsomassa. Ettekö tekin pidä paljo teidän papin rouvasta?

Eeva. Minä en ole ennättänyt häneen oikein tutustua.

Rouva Hatting. Niin, te olette olleet vasta niin vähän aikaa tällä paikkakunnalla. Kyllä häneen kannattaa tutustua. Hän on todellinen nainen.

Rönnow. Enkö saa saattaa teitä pappilaan?

Rouva Hatting. Ette millään muotoa, hyvä herra Rönnow. Rouvanne on tuskin tavannut teitä sitten eilisen. Nyt hänen täytyy saada olla hetkinen kahden kesken teidän kanssanne, sillä sitä hän tietysti mieluimmin haluaa… sellaisia me olemme. Tule, Hatting! Hyvästi siksi aikaa. Saammehan käydä puutarhan läpi?

(Hatting rouvineen menee).

Neljäs kohtaus.

Rönnow. Eeva.

Rönnow. Eeva, minä en ole kunnolleen vielä sanonut sinulle hyvää huomenta (suutelee häntä). Sinä et ole iloinen. Mikä sinun on, Eeva?

Eeva. Ei mitään erityistä. Minä vaan olisin tahtonut olla sinun kanssasi kahden kesken nämä pari tuntia. Ja minua ei oikein miellytä ne ihmiset, jotka sinä toit mukaasi.

Rönnow. Kylläpä sinä, kultaseni, olet vaativainen. Hatting on rehellinen, kelpo mies, ja hänen vaimonsa —

Eeva. Kylläpä hänkin on vaimo.

Rönnow. No, niin, mutta hänellä on harrastuksia.

Eeva. Minä en ole huomannut hänessä muuta kuin yhden harrastuksen: hän ihailee sinua.

Rönnow. Etkö sinä iloitse, kun miestäsi kiitetään?

Eeva. Iloitsen kyllä silloin kuin siihen on syytä.

Rönnow. Eeva, sinä et ollut oikein tyytyväinen eiliseen kokoukseen. Minä huomasin sen heti, kun sinä sanoit minulle hyvästi. — Suoritinko minä mielestäsi huonosti tehtäväni?

Eeva. No, etpä juuri.

Rönnow. Enkö minä sinun mielestäsi puhunut hyvin puolestani? Enhän minä ole mikään harjaantunut puhuja, mutta kaikki sanovat, että minulta sanat sujuvat helposti.

Eeva. Niin, kyllähän se oli sujuvaa. Mutta minusta sinun puheesi tuntui hiukan vieraalta. Sinä et ollut oma itsesi.

Rönnow. Minä en ymmärrä sinua.

Eeva. Sinulta ei puuttunut sanoja, sinä olit minusta oikein kaunopuheinen, olipa puheessasi paikoin intoakin. Mutta samalla tuntui, kuin tuo into olisi ollut tekemällä tehtyä. Sinä et ollut oikein luonnollinen.

Rönnow. Kylläpä sinulla on halu etsiä vikoja minussa.

Eeva. Ei, armahani. Siihen ei minulla ole halua. Mutta minä seuraan koko mieleni hartaudella kaikkea, mikä koskee sinua. Ja siksi minä en pidä tätä vähäpätöisenä asiana.

Rönnow, Ystäväsi Knudsen oli siis sinun mielestäsi enemmän luonnollinen, kuin minä?

Eeva (hellästi). Niin oli. Elä suutu minulle, mutta minusta hänen puheessaan oli tuota vakaumusta, jota minä kaipasin sinussa.

Rönnow. Nytpä minä ymmärrän. Hän oli kouluasiassa samaa mieltä kuin sinä. Siinä oli syy.

Eeva. Osaksi siinäkin. Minuun koski kipeästi, kun kuulin sinun puheessasi vastustavan sitä menettelytapaa, jota me itse noudatamme Haraldin suhteen. Olemmehan aina olleet yksimielisiä siitä, että lasta on niin kauan kuin mahdollista kasvatettava kotona.

Rönnow. Mutta minä pelkään, ettei se ole viisasta. Kaupungissa käydessäni minä puhelin asiasta yliopettaja Bentsenin kanssa ja hän oli sitä mieltä, että Haraldia on pidetty liian kauan kotona.

Eeva. Haraldhan on vasta yhdeksän vuotias.

Rönnow. Mutta Bentsen sanoi, että poikien pitäisi joutua varahin kouluun oikein tottuaksensa koulun tapoihin. Jos me nyt heti lähettäisimme Haraldin Bentsenin luo, niin hän arvelee vielä ennättävänsä valmistaa hänet tulevaksi vuodeksi latinakouluun. Sitten voisimme panna hänet pääkaupunkiin suureen oppilaitokseen, jossa pojat alkavat kymmenvuotiaina lukea latinaa.

Eeva. Ja sinä saatat pitää oikeana, että vanhemmat lähettävät pienen poikansa monen penikulman päähän kouluun, vaikka heillä olisi varaa hankkia hänelle kotiopetusta?

Rönnow. Sinä tiedät, etten minäkään tahtoisi mielelläni luopua Haraldista. Mutta minä olen itse saanut vaillinaista opetusta ja toivoisin, että poikani kasvaisi isäänsä etevämmäksi. Saattaisimmehan aluksi lähettää hänet Bentsenin luo reaali-kouluun, sinnehän on ainoastaan parin penikulman matka.

Eeva. Mutta niin hän joutuu kumminkin pois kodistansa vierasten ruokaan, ja me emme saa häntä enää koskaan oikein omaksemme. Lähikaupungissa ei ole latinakoulua. Siis hänet täytyisi vähän ajan kuluttua lähettää kauas, kauas pois ja me emme ollenkaan voisi silmälläpitää hänen kehitystään. Minusta on pääasia, että hänestä tulee hyvä ihminen ja että hän säilyy turmeltumattomana. Haraldia ei saa viedä äidin silmän alta, ennenkuin hän on vähän vaurastunut ja ennenkuin hänen arvostelukykynsä on jonkun verran kehittynyt.

Rönnow. Mutta täytyyhän hänen toki oppiakin jotain.

Eeva. Tutkikaa häntä, anna herra Bentseni kuulustaa häntä, niin näette, että hänellä on yhtä paljon tietoja, kuin muillakin hänen ikäisillään pojilla. Onhan meidän kesken ollut puhetta siitä että syksystä ottaisimme Haraldille kotiopettajan ja kutsuisimme Pekka Tokslundin hänen kanssaan lukemaan. Pekasta Harald saisi reippaan ja hyvän toverin.

Rönnow. No niin! Saatathan sinä olla oikeassa. Mutta sinulla on kai muutakin muistutettavaa minun eilisen esiintymiseni johdosta?

Eeva. On niinkin. Minusta tuntui, kuin sinä olisit pari kertaa vääristellyt vastustajasi sanoja tehdäksesi hänet naurun alaiseksi.

Rönnow. Tuotapa juuri odotinkin. Sinähän olet minun omatuntoni. — Minä myönnän, ettei se ollut aivan oikein, mutta sellaista ei voi välttää vaalikokouksessa.

Eeva. Knudsen ei tehnyt niin.

Rönnow. Älä sinä häntä siitä ylistä. Hän on liian kömpelö ja moukkamainen lausuakseen mitään sukkelaa. Minulta sellainen taas sujuu itsestään. Nuo sanat pääsivät ihan kuin vahingossa suustani.

Eeva. Kunpahan sinä sitten vaan olisit oikealla alallasi valtiopäivämiehenä!

Rönnow. Sen kyllä luulen… En minä koskaan ennen ole asiata ajatellut, mutta viime kansanjuhlassa pitämäni puheen johdosta monet kaupunkilaiset tulivat minulta kysymään, enkö tahtoisi asettua ehdokkaaksi. Ja nyt minä tunnen, että tuo ajatus saa kaikki minun voimani jännitykseen. Minä luulen, että voin toimittaa jotain hyvää valtiopäivämiehenä, ja samaa mieltä ovat muutkin, paitsi sinä.

Eeva. Minä kuitenkin tunnen sinut paremmin kuin nuo muut, eikä kukaan pidä sinusta niin kuin minä. Enkö saa tulla kanssasi muihinkin kokouksiin? — Ethän sinä toki voi omaatuntoasi kotiin jättää?

Rönnow. Noin pahaa ja ankaraa omaatuntoa minä hiukan pelkään, se minun täytyy tunnustaa.

Eeva. Älä sinä, ystäväni, pelkää minua. Meidän, sinun ja minun, täytyy aina pitää yhtä.

Rönnow. Rakas Eevaseni, emmehän muuta voi. — Tule sinä vaan mukaan.

Viides kohtaus.

Edelliset. Margrete (eteisestä).

Margrete. Rouva!

Eeva. Mitä nyt?

Margrete. Täällä on eräs, joka tahtoisi tavata rouvaa:

Eeva. Se on varmaankin Knudsen?

Margrete. Hän se on.

Eeva. Sepä hauskaa. Kutsukaa hänet sisälle!

(Margrete menee).

Kuudes kohtaus.

Rönnow. Eeva.

Rönnow. Knudsen! Joko sinä olet joutunut tekemisiin hänen kanssaan?

Eeva. En — mutta Margrete on hänen kanssaan kihloissa.

Rönnow. Vai niin?

Eeva. Ja minä sanoin Margretelle, että Knudsenin pitäisi toki tulla meitä tervehtimään.

Rönnow. Vai niin! (Ottaa hattunsa). Minun täytyy mennä vähän puhuttelemaan voutia.

Eeva. Älähän toki mene, ennenkuin olet tervehtänyt Knudsenia! Onhan hän vanha tuttu.

Seitsemäs kohtaus.

Edelliset. Knudsen.

Eeva (kättelee Knudsenia). Hyvää päivää, Knudsen! No, vihdoinkin. Monta vuotta on siitä, kuin teidät viimeksi tapasimme. Mutta me emme ole unohtaneet teitä näiden vuosien kuluessa. Käykää istumaan.

Rönnow (kohteliaasti, mutta hiukan alentuvasti). Tehkää hyvin ja istukaa, herra Knudsen!

Knudsen. Minäkin olen usein kaipauksella muistellut teitä ja halunnut teitä taas tavata. En ikinä voinut ajatella, että herra Rönnow ja minä kohtaisimme toisemme tällä lailla.

Rönnow. En minäkään.

Knudsen. Eilen en saanut tilaisuutta tulla sanomaan sitä mitä olisin tahtonut sanoa teille ja rouvalle. Minä vakuutan, että jos te olisitte asettuneet ensin valtiopäivämies-ehdokkaaksi, niin minä olisin kaikin tavoin kannattanut teidän vaalianne.

Rönnow. Kiitän kohteliaisuudesta

Knudsen. Tiesinhän entisestään teidät vapaamieliseksi ja kelpo mieheksi. Mutta kun useat valitsijat olivat kehottaneet minua asettumaan ehdolle ja minä olin antanut heille lupaukseni, niin en voinut enää peräytyä, ennenkuin olin kuullut teidän selvittävän kantanne vaalikokouksessa.

Rönnow. Ja kun te nyt olette kuulleet, niin…

Knudsen. En voi, jos tahdon vakaumustani noudattaa, peräytyä. Meidän mielipiteissämme on suurempi ero kuin luulinkaan.

Rönnow. Niinkö todella?

Knudsen. Herra Rönnow, minusta tuntui, etenkin eillis-iltaisessa kokouksessa, kuin te pitäisitte minua miehenä, jolta kokonaan puuttuu vakaumusta. Siinä te teette minua kohtaan väärin, ja minä olisin hyvin kiitollinen, jos sallisitte minun hetkisen aikaa keskustella kanssanne tästä asiasta.

Rönnow. Siihen ei minulla valitettavasti ole aikaa. Minä matkustan kokouksesta toiseen, ja kun minä tulen kotiin —

Eeva. Minun mielestäni sinun pitäisi puhua Knudsenin kanssa.

Knudsen. Minua surettaa, jos tämä rikkoo meidän välimme.

Rönnow. Ei kannata. Meidän välillämme on nyt jo ilmi taistelu ja sitä on enää mahdoton estää. — Mutta minun täytyy välttämättömäsi puhutella voutia. Suokaa anteeksi, herra Knudsen!

(Menee puutarhaan).

Kahdeksas kohtaus.

Eeva. Knudsen.

Knudsen. Herra Rönnow on suuttunut minuun.

Eeva. Se suuttumus ei lähde hänen sydämmestään. Hän on aina puhunut teistä ystävällisesti. Mutta puhukaamme nyt teistä itsestänne. Te olette kihloissa?

Knudsen. Niin olen, Margrete on jo kertonut sen rouvalle. Ettekö pidä hänestä?

Eeva. Margrete on hyvä tyttö, me olemme hyvin mieltyneet häneen. Mutta minusta tuntuu, kuin hän olisi kärsinyt paljon. Miksi ette mene naimisiin? Eikö teillä ole varoja?

Knudsen. Ei varojen puute olisi esteenä, mutta siihen on toinen syy. Margrete ei tahdo.

Eeva. Eikö hän tahdo?

Knudsen. Margrete pelkää avioliittoa. Hän on kasvanut onnettomassa kodissa. Isä, joka oli käsityöläisenä pääkaupungissa, rääkkäsi vaimoaan, ja Margrete, vanhin tyttäristä ja äitinsä uskottu, päätti jo pienenä tyttönä, ettei hän koskaan menisi naimisiin. Äidin kuoltua hän lähti palvelukseen, mutta kova onni on aina ohjannut hänet sellaisiin paikkoihin, joissa ei suhde miehen ja vaimon välillä ole ollut sellainen, kuin hän toivoisi — sillä hänellä on korkeat ajatukset avioliitosta.

Eeva. Se on oikein — niin on minullakin.

Knudsen. Kun me tutustuimme toisiimme, niin Margrete sanoi heti, että meidän välillämme ei saa olla muuta suhdetta, kuin ystävyyden suhde. Hänen mielestään meidän tulee seurustella kuten kaksi miestoveria seurustelee keskenään ja minä en saa koskaan toivoa, että hän suostuisi minun vaimokseni. Mutta minä toivon sitä kumminkin enkä voi lakata toivomasta.

Eeva. Margretehan sanoi olevansa teidän kanssanne kihloissa.

Knudsen. Niin me sanomme ihmisten tähden, sillä muuten voisi syntyä sopimattomia puheita siitä, että minä käyn häntä tervehtimässä ja että me kävelemme yhdessä. Näinä vuosina hän on ollut ompelijattarena samassa kaupungissa, jossa minä asun, mutta viime vuonna, kun minä näin, että te haitte palvelijaa, kehotin häntä ilmoittautumaan teille palvelukseen. Ajattelin sitä eheää suhdetta, joka muinoisin vallitsi herra Rönnowin ja teidän välillä.

Eeva. Se suhde on vielä yhtä eheä kuin ennenkin, sen vakuutan teille. Surua meillä on kyllä ollut, meiltä on kuollut useita lapsia ja yksi vaan on enää elossa, mutta me olemme kantaneet ilot ja surut yhdessä. Parempaa miestä ei ole kuin Rönnow.

Knudsen. Minä aina itsekseni ajattelin, että kunhan Margrete vaan pääsisi teidän perheeseenne, niin hän varmaankin luottamuksella liittyisi teihin ja oppisi uskomaan, että avioliitossa voi olla onnea, ja samalla hän tulisi käsittämään, että vaimo saattaa olla yhtä vapaa kuin mieskin. Ja sehän onkin onnellisinta molemmille puolisoille.

Eeva. Se on todellakin onnellisinta. Me olemme aina avomielisesti puhelleet keskenämme kaikista asioista, ja minä en ole millonkaan tuntenut vähintäkään sortoa.

Knudsen. Nyt te tiedätte, mitä minä teiltä pyytäisin, ja minä tiedän, että te tahdotte auttaa minua karkoittamaan Margreten mielestä nuo kauhukuvat, jotka tekevät sekä hänen että minun elämäni onnettomaksi.

Eeva. Sen teen ilolla, hyvä Knudsen, luottakaa minuun. Margretesta ja minusta tulee pian hyvät ystävät. Mutta ettekö tahdo mennä Margreteä tervehtimään? Hän on luullakseni ruokasalissa.

Knudsen. Kiitän nöyrimmästi, rouva, tuhannet kiitokset!

(Menee).

Yhdeksäs kohtaus.

Eeva. Hatting ja Rönnow (tulevat puutarhasta).
Sitten rouva Hatting.

Hatting. Kah? Tuosta meni meidän vastustajamme. Käykö hän teillä?

Rönnow. Hän on meidän palvelusneidon kanssa kihloissa.

Eeva. Hän on myöskin meidän vanha ystävämme.

Hatting. Ja se ystävyys vielä kestää! Ompas se lujaa tekoa! Ei ole eduksi, että kilpailevat vaaliehdokkaat esiintyvät liian hyvinä ystävinä.

Rönnow. Siitä ei tässä pelkoa.

Eeva. Minun mielestäni päin vastoin olisi suotavaa, että he olisivat ystäviä; silloinhan ei riita kävisi liian katkeraksi.

Hatting. Vaalitaistelussa täytyy aina olla jonkun verran katkeruutta. Jos valitsijat joutuvat siihen luuloon, että kilpailevat ehdokkaat ovat ystäviä keskenään, silloinhan ei kukaan viitsi ruveta toista tai toista puolustamaan. Kuka houkkio huolisi innostua taisteluun, jossa ei saa käyttää nyrkkiä, vaan täytyy kaikessa ystävyydessä taputella toisiaan sormille?

Eeva. Vakaumuksensa mukaanhan valitsijain toki tulisi äänestää.

Hatting. Niinpä kyllä, rouvaseni, jos tämä maailma olisi sellainen, kuin sen pitäisi olla. Mutta täydellisyydestä puuttuu vielä pikkuisen. Luuletteko, että näissä valitsijoissa on monta miestä, joilla on vakaumus? Meillä ei tosiaankaan ole aikaa ruveta heitä "vakuuttelemaan", hyvä jos onnistumme hiukan kiihottamaan, saamme heidät ärsytetyiksi toistensa kimppuun. Älkää sentään pelätkö, hyvä rouva, en minä aijo sytyttää surmaavaa vihaa. Kunhan se vaan pitää mielet vireillä vaalipäivinä, sammukoon sitten.

Eeva. Inhottavaa! Sano toki jotain, Rönnow.

Rönnow. Minä ainakin uskallan sanoa, että minä taistelen vakaumuksesta, ja minä tahdon valloittaa alaa vakaumukselleni.

Hatting. Tietysti — ja teillä on myöskin kykyä siihen, siitä ei epäilystä. Mutta tuo ei vielä riitä. Tässä kysytään kiihkoa, hiukan verran intohimoa, muuten ei mihinkään päästä. Jos valitsijat luulevat, että Knudsen on teidän hyvä ystävänne, silloinhan ei kukaan tahdo häntä vastustaa. Ja hänen vastustajiensa paljoudestahan teidän voittonne riippuu.

Rönnow. Siinä on hiukan varteen otettavaa.

Hatting. Paljonkin, sanon minä.

Eeva (kauhistuneena). Luuletteko todellakin voivanne käyttää minun miestäni kansankiihottajana?

Hatting. Luulenpa niinkin, rouvaseni. Ja hänellä onkin hyvät lahjat siihen suuntaan. Olisittepa kuullut hänen puheensa eilis-iltana!

Eeva. Minun mielestäni ei yksikään kunnianhimoinen mies…

Hatting. Te olette perin ihanteellinen, hyvä rouva, ja se kaunistaa teitä. Sellaisia naisten pitää ollakin. Teidät on luotu tänne syntisten miesten joukkoon muistuttamaan meitä paremmasta maailmasta. Ja sitä me kyllä tarvitsemmekin, sillä se meiltä, Jumala paratkoon, joutuu unohduksiin niin pian kuin olemme tulleet maailman markkinoille.

Eeva (Rönnowille). Ja tuollaista sinä siedät!

Rönnow. Etkö ymmärrä, että se on leikkiä? Häntä huvittaa sinua kiusata. (Hattingille) Eikö mennä puutarhaa katsomaan?

Hatting. Mennään vaan.

(Rouva Hatting tulee puutarhasta.)

Rönnow. Rouva Hatting, ettekö tahdo tulla minun viinamäkeäni katsomaan?

Rouva Hatting. Ei, kiitoksia, ei tällä kertaa! Nyt minä mielelläni puhelen vähän teidän rouvanne kanssa.

(Hatting ja Rönnow menevät puutarhaan.)

Kymmenes kohtaus.

Eeva. Rouva Hatting.

Rouva Hatting. Paljon terveisiä pappilan herrasväeltä. Minusta rouva Hjembäck on erittäin suloinen nainen. Te, kuulemma, käytte heillä hyvin harvoin.

Eeva. Meistä on sietämätöntä kuunnella pastori Hjembäckin puheita. Hän on peräti huono saarnamies.

Rouva Hatting. Hän on — suoraan sanoen — oikea lörppä. Mutta sitä ei hänen rouvansa lainkaan huomaa. Hän ihailee miestään ja pitää häntä suurena nerona. Kyllä sillä pastorilla vaan on syytä kiittää Jumalaa sellaisesta vaimosta. Eikö ole?

Eeva. Minusta rouva Hjembäck tekisi viisaimmin sanoessaan miehelleen, ettei hänen pitäisi olla pappina.

Rouva Hatting. Niinkö? Minusta se olisi liian kovaa. Kun hän nyt on kerran joutunut sellaiseen asemaan, johon hän ei sovi…

Eeva. Niin hänen pitäisi pyrkiä siitä pois.

Rouva Hatting. Siitä pitäisi rovastin huomauttaa häntä, tahi piispan, mutta ettehän toki vaatine, että hänen oma vaimonsa…

Eeva. Minun mielestäni vaimo on läheisin auttamaan miestään.

Rouva Hatting. Mutta eikö hän auta sitten miestään? Hän lohduttaa pastoria siitä, ettei kukaan tahdo kuulla hänen saarnojaan. Hän rahjustaa kirkkoon joka pyhä, oli ilma millainen hyvänsä… Niin tekin menettelisitte hänen sijassaan.

Eeva. En, sitä en tekisi.

Rouva Hatting. Ettekö? Minusta se on niin naisellista. — Mutta asiasta toiseen. Minä olen saanut uuden tuttavan tässä talossa.

Eeva. Vai niin? Kenenkä?

Rouva Hatting. Teidän pikku Haraldinne. Se on herttainen poika. Minä pidän niin paljon lapsista… meillä ei ole yhtään.

Eeva (osanottavasti.) Eikö yhtään?

Rouva Hatting. Se lieneekin parasta, sillä minä varmaankin hemmottelisin niitä liiaksi. Hatting on kovin ankara lapsille, niitten täytyy totella kuin sotilaat, ja sellaiseen komentoon en minä osaisi totuttaa lapsiani. Mutta nyt me kaiketi piakkoin saamme Haraldin luoksemme.

Eeva. Teillekö?

Rouva Hatting. Niin, kaupunkiin. Tottamar hän kouluun pannaan.

Eeva. Ei vielä muutamiin vuosiin.

Rouva Hatting. Onko se teistä oikein? Poikien pitäisi varahin joutua vierasten komentoon. Hatting aina sanoo, että "nuorena on vitsa väännettävä".

Eeva. Minä en tahdo, että poikani väännetään vitsaksi. Tahdon kasvattaa hänet korkeampaa tarkoitusta varten.

Rouva Hatting. Kyllä ymmärrän teitä. Teillä ei ole sydäntä luopua hänestä. Sellaisia me naiset olemme.

Eeva. Se ei ole syynä, mutta meidän mielestämme… (kolkutetaan). Joku pyrkii sisälle.

(Menee ovelle).

Yhdestoista kohtaus.

Eeva. Rouva Hatting. Lavs Hjort ja Per Wollesen.

Lavs Hjort. Päivää! Onko Rönnoowi kotoo?

Eeva. On kyllä. Käykää istumaan!

Lavs Hjort. Suur' kiitost', paljon kiitoksii! Olettenkos työ matammi — rouva pit' sanomain?

Eeva. Yhden tekevää — matami tai rouva. Minä olen Rönnowin vaimo.

Lavs Hjort. No, entäs tää toinen? Taitaa olla teitin sisarenne. Johan sen näöstäkin huomaa?

Rouva Hatting. Te erehdytte, me emme ole edes sukuakaan. Minä olen varatuomari Hattingin vaimo.

Lavs Hjort. Vai Hattingin! Kyll' mie sen tunnen… Pekka, se on Hattingin rouva. (Per Wollesen nyökäyttää päätään.). Myö, tota noin, tultih' puhumah' Rönnoowille siit' rautatiest', että jos se niinkun pitäis' sit' puolta, että se laitettas' Virumin kylän kautta. — Eikös rouva — tota noin — puhuis' meitin puolestamme Rönnoowille?

Eeva, Sitä en uskalla luvata, sillä minä en ollenkaan ymmärrä sitä asiaa.

Lavs Hjort. Niin, se on tietty. Mistäs rouva sen ymmärtäis', mut sentäh'…

Eeva. Siitä ei olisi apua, sillä minä tiedän, että Rönnow jyrkästi vastustaa rautatien rakentamista Virumiin.

Lavs Hjort. Vai vastustaa? Vai niin? Sitten ei muuta kun mennäh' Matti Nuutsenin puheille.

Per Wollesen. Johan myö juteltih' sen kanssa.

Lavs Hjort (iskee silmää). Suu poikki! — Minull' olis' tuoll' porstuass' rouvalle vähän tuomisiin. Meirän muija lährätti… jos ei rouva ylönkattos'…

Eeva. Ei kiitoksia, minä en tahdo mitään.

Lavs Hjort. Olkoh' sitte — hyväst' nyt! (Rouva Hattingille.) Entä jos työ puhuisitte sille teirän herralle siit' meirän kylän rautatiest'? Kyll' mie sitte muistan, kun tulen kaupunkih'.

Rouva Hatting. Ei, kiitoksia!

Lavs Hjort. Enkös mie sit' arvannu!

Kahdestoista kohtaus.

Edelliset. Rönnow ja Hatting.

Hatting. Hyvää päivää, Lars Hjort ja Per Olsen! (Rönnowille) Siinä on kaksi miestä Virumista.

Rönnow. Vai Virumista? Sinnehän minun on määrä lähteä huomenna.

Lavs Hjort. Niin oikein! Mie ja Pekka lährettih' jo ennakolt' tierustamah' mitä Rönnoowi meinaa siit' meirän kylän rautatiestä.

Rönnow. Virumiinko aijotusta rautatiestä? Sen sanon teille heti. Minun mielestäni koko suunnitelma on mahdoton.

Lavs Hjort. Taitaa kyll' olla niinkih, mut myö tahrotah se sentäh sinne. Ja jos työ lupaatten puhua sen asian puolest' herranpäivill', niin työ saatten kaikk' äänet Virumist' ja Mellerupist'.

Rönnow. Sitä en voi. Koko suunnitelma on järjetön.

Lavs Hjort. Sitte ei muuta kun mennäh' Matti Nuutsenin puheille.

Rönnow. Siitä ei lähde apua. Knudsen sanoi itse kokouksessa, että hän ei tahdo rautatietä rakennettavaksi Virumiin.

Per Wollesen. Sen saman se sano meitillekih.

Lavs Hjort (iskee hänelle silmää). Ol' vait'… Mut' jos kerta Nuutsen vastustaa, niin täytyyhän Rönnoowin puolustaa. Niinhän sen olla pitää..

Hatting (Rönnowille). Siinä sen nyt kuulitte. Sellainen on kansan käsitys. Teidän täytyy joka asiassa vastustaa toisianne.

Rönnow (Lavs Hjortille). Minä en saata puolustaa tuota suunnitelmaa, mutta huomenna saatte kuulla, että on paljon tärkeämpiä kysymyksiä, joitten hyväksi minä tahdon työskennellä, jos te annatte minulle äänenne.

Lavs Hjort. Ei. Myö tahrotah' vaan rautatie Virumih'. Ei myö muista asioist' huolita. Valitah' myö Matti Nuutsen. Se on tuttu mies.

Hatting. Oletteko te täällä Virumin kylän asiamiehinä?

Lavs Hjort. Ollah, Virumin ja Mellerupin puolest'.

Per Wollesen. Ei sentäh' kaikkien puolest'. Toista meininkii olivat Raani ja Raski ja…

Lavs Hjort (iskee hänelle silmää). Suus' kii!

Hatting (Rönnowille). Älkää kieltäkö jyrkästi. Meillä ei ole varaa kadottaa niitä ääniä.

Rönnow (Hattingille). Enhän minä voi puolustaa mokomaa mieletöntä tuumaa.

Hatting (Rönnowille). Koko asia ei pääse esille valtiopäivillä. Sanokaa, että te tahdotte ajatella asiaa, jos siitä tehdään esitys.

Rönnow (talonpojille). Koska te pidätte tuota asiaa niin perin tärkeänä, niin minä tahdon ajatella sitä.

Eeva (puoliääneen). Rönnow!

Rönnow. Teillä lie asian puolustukseksi syitä, joita minä en tunne. Sopiihan asiasta lähemmin puhua huomenna, kun minä tulen teidän kylään.

Lavs Hjort. Mikäs vastaus myö nyt saarah' vierä Virumin miehille?

Rönnow. Sanokaa heille, että minä, jos minä kerran tulen paikkakunnan edustajaksi, tahdon tehdä kaikki mitä voin täyttääkseni valitsijoitteni kohtuullisia toivomuksia. — Lähemmin puhumme asiasta huomenna.

Lavs Hjort. No, onhan se aina paremp' kun ei mitäh. Mitäs sie sanot, Pekka?

Per Wollesen. Onhan se aina jotah'.

Lavs Hjort. Nyt on asia toimitettu. Hyväst' jääkäi!

Rönnow. Mutta teidän pitäisi ensin saada jotain suun avausta.

Lavs Hjort. Paljon kiitoksia vaan! Jo myö syötih' kotoo. Hyväst' nyt vaan! Hyväst' Rönnow! Hyväst' Hatting! (Hiljaa Eevalle). Entä jos rouva sentäh' tahtos' ottaa meirän muorin tuliaiset?

Eeva. Ei kiitoksia!

Lavs Hjort. Eikös rouva eres tahro tulla kattomah'?

Eeva. En, minä en tahdo mitään.

Lavs Hjort. Enkös mie sit' arvannu? Hyväst' jääkäi!

Kolmastoista kohtaus.

Eeva. Rönnow. Hatting. Rouva Hatting.

Rouva Hatting. Haha! "Onhan se aina paremp' kun ei mitäh". Eivätpä he saaneet paljoa.

Eeva. He saivat paljon, liiankin paljon, sillä he saivat toivon.

Rönnow. Kuule, rakas! Minunhan täytyi. Muuten he tuskin olisivat tulleet huomiseen kokoukseenkaan. Mutta nyt he edes saapuvat kuulemaan minun puhettani, niin että minä saan tilaisuutta selvittää heille kantani. Enhän minä ole mennyt mihinkään sitoumuksiin.

Hatting. Ei, herra Rönnow suoriutui erinomaisesti. Ei hitusen vertaakaan myöntämistä eikä poikkeusta totuudesta.

Eeva. Ellei se ollut valhetta, niin minä en tiedä, mikä on totuus.

Rouva Hatting. Ettehän toki tahtone sanoa, että teidän miehenne on valehdellut?

Eeva. Koska te kysytte sitä minulta, niin olen pakotettu sanomaan sen. Eikö hän pettänyt noita miehiä? Eivätkö he saaneet aihetta toivoa, että he voivat voittaa hänet asiansa puolelle?

Rönnow. Saattaa niin käydäkin, kun minä saan tilaisuutta tutustua heidän ajatuskantaansa.

Eeva (kiivaasti). Älä valhettele itsellesi! Sinä tiedät yhtä hyvin kuin minäkin, että sinä olet heitä pettänyt.

Rouva Hatting. Noin en minä vaan uskaltaisi puhua minun miehelleni.

Eeva. Sen kyllä uskon. Minä kyllä tiedän, kuinka tavallista on, että aviopuolisot valhettelevat toisilleen, mutta niin me emme ole tehneet. Me olemme kohdelleet toisiamme vapaina ihmisinä ja olemme aina puhuneet selvää kieltä toisillemme.

Rönnow. Niin olemme tehneet ja niin tahdomme vastakin tehdä; mutta sinä aina liioittelet.

Rouva Hatting (kiihkeästi). Kun te sanotte, että me valehtelemme miehillemme…

Hatting. Niin siinä on kieltämättä hiukan totta.

Rouva Hatting. Hatting!

Hatting. On kun onkin, Lili! Siinä on hiukan verran totta, mutta se totuus on liioiteltu — ja liioiteltu totuus sisältää aina hiukan valhetta. — Niin, hyvä rouva, perin vaikea on asettaa tarkkaa rajaa totuuden ja valheen välille. Se raja ei meidän silmissämme tahdo pysyä paikallaan.

Eeva. Minun silmissäni se aina pysyy paikallaan.

(Aviopuolisot puhuvat keskenään seisoen, Hattingit toisella,
Rönnowit toisella puolella näyttämöä).

Rönnow. Eeva, miksi sinä noin tahdot häväistä minua?

Eeva. Häväistä sinua? Itsehän sinä sen teet?

(He jatkavat keskustelua kiihkeästi).