language: Finnish

KALLE SARKKISEN LAPSUUDEN MUISTELMIA

Kirj.

C. O. Berg

Suomentanut Juho Reijonen

Porvoossa, Werner Söderström, 1890.

SISÄLLYS:

1. Vanhempani ja sisarukseni, kotini, eräät kekkerit ja
särkynyt kahvikuppi.
II. Enomme ja omenan varkaat. Ensimmäiset saappaani. Joulusaarna
ja hupainen uni.
III. Minä matkustan isoäitini luo lukemaan oppiakseni, saan puupukin
leikkikalukseni ja kirjan, jossa on kukko ja se taas munii
neljänneskopeikkaisia, ja — vitsoja.
IV. Kotiin palaamiseni, kaksi odottamatonta seikkaa, täti Taava.
Minä aion rumpaliksi ja menetän ensimmäisen hampaani.
V. Ensimmäinen päiväni koulussa ja muutamia muistoja siitä.
VII. Vapaaherratar ja hänen palvelijansa, minä teen tyhmyyden,
toimitan huonosti asiani ja tutustun sen seurauksiin. Me
rakennumme Viaporin linnan ja minä valmistan pelottavan
kanuunan kuulan — lumesta.
VII. Ensimmäinen käsitykseni Jumalasta; äiti kertoo meille kertomuksen
kuolevasta hevosesta ja Jumalaa pelkäävästä kajuutan vartiasta,
ynnä Waterloo'n tappelusta.
VIII. Minä esiinnyn isäni palvelijana. Kertomus maaherran eväslaukusta.
Onnistumaton koetus olla aikuisena ihmisenä.
IX. Tapperin nimipäivälahja. Ajeluretki vaunuissa. Minä antaudun
lääkärin toimeen. Kurjan surkea kalamatka.
X. Lumipallo koulun luona. Minä kävelen puujaloilla ja lankean
suulleni niiltä.
XI. Käynti pöllön pesässä. Vahinko. Minusta tulee Roobin
poika Kruuse.
XII. Vahti ystäväni. Minä valitan hätääni sen ystävälle Jalolle.
Kummallinen kelkalla ajaminen. Saataisin leikkiä ja ratsastus
viheriäisellä nurmikolla.
XIII. Ensimmäinen kaupunkimatkani ja mitä sillä minulle tapahtui.

Ensimäinen luku.

Vanhempani ja sisarukseni, kotini, eräät kekkerit ja särkynyt kahvikuppi.

Isäni oli nimismies ja maanviljelijä samalla kertaa, mutta kansa kutsui häntä yleiseen "vallesmanniksi". Hän oli vakava ja tuima mies tavallisesti, mutta toisinaan oli hän hyvinkin hauska olossaan. Hänen piirinsä asukkaat pitivät hänestä paljon ja tuumailivat aina isästäni: meidän vallesmanni se ei ole mikään talonpoikain kiduttaja.

Isälläni oli paksut, tuuheat viikset ja pitkä pujoparta, jotka tekivät heidän ulkomuotonsa jokseenkin ankaran näköiseksi. — Äitini oli taas "paras äiti maailmassa", niin kuin meillä oli tapana sanoa. Hän oli perin herttainen ja niin hiljainen kuin harvat, erittäinkin oli hän ihmeteltävän kärsivällinen vallatonten lapsinulikkainsa kanssa.

Meitä lapsia oli neljä sisarusta. Lotta-sisko oli vanhin, sitte seurasi järjestyksessä Elsa ja sitte minä. Pikku Joonas oli meistä nuorin, mutta ei meillä kellään ollut väliä juuri paljon päälle vuoden. Sentähden olikin meillä, pieninä ollessamme, hyvin hupaista yhdessä ja leikkimistä sitä riitti päästään.

Luonnollisesti emme mekään aina olleet kovin hyväsopuisia, eikä ollut aivan harvinaista sekään, että me kinasimme keskenämme oikein kelpo tavalla. Häpeäkseni täytyy minun tunnustaa, että syy riitaan oli useimmiten minussa, sillä minä olin jotenkin ärtyisä luonnoltani. Kuitenkin on minun myöntäminen, että veljelläni, pikku Joonaallakin, vaikka hän oli tuskin vanhempi kahta vuotta, näytti välistä olevan hyvä taipumus kehittymään oikeaksi hirmuvaltiaaksi. Kun hän ei saanut kaikkea mitä tahtoi, heittäytyi hän lattialle pitkälle pituuttaan, alkoi parkua ja huusi, minkä vaan jaksoi. Me vanhemmatkin lapset rupesimme silloin aina keskenämme tiuskamaan ja niin nousi hirveä melu pienessä lastenkammarissamme. Silloin täytyi sävyisän äitimme heittää työnsä, rientää asettamaan myrskyä ja panemaan kaikkea taas oikealle tolalle. Se ei kuitenkaan aina ollut aivan helppoa. Me huusimme kilpaa kaikki ja koetimme sysätä syytä toistemme niskaan.

Kun me milloin olimme kovin vastuksellisia, emmekä totelleet äidin rauhoituskäskyjä, oli hänellä kumminkin muudan keino, joka ei koskaan ollut tehoton.

"Nyt minä menen pois ja pyydän isän tulemaan teidän luoksenne."

"Ei, ei hyvä äiti, älkää millään tavalla, olemmehan me jo hiljaa ja siivoja", huusimme me joukolla.

Asian laita oli näet niin, että vaikka me olisimme kuinka tahansa telmäneet, pääsi hiljaisuus aina vallalle, kuin isä tuli sisään.

"Mitä menoa te pidätte täällä, lapset?" tiedusti hän.

Heti olimme me aivan hiljaa. Me katsoimme häneen ja meistä näytti, kuin hänen viiksensä olisivat olleet toista mointa paksummat kuin tavallisesti, ja pujopartakin leuan nenässä heilui onnettomuutta ennustavalla tavalla.

"Nyt on parasta olla hiljaa", kuiskutti Lotta.

"Niin nyt on palatta olla iljaa", sopersi pikku Joonas perästä, ja hiljaa sitä oltiinkin, ainakin vähän aikaa.

Joskus kuitenkin tapahtui, että isä iltasella,, työnsä päätettyä, tuli sisään ja leikki meidän kanssamme. Niinä iltoina me saimme huutaa ja meluta, minkä vaan keuhkomme jaksoivat. Se oli hirveän hupaista. Isällä oli tapana aina silloin ottaa pikku Joonas käsivarrelleen, marssia ympäri lattiaa ja valtavalla bassoäänellänsä laulaa:

Sisällä näiden seinien,
On tukala minulla olla,
Mut keskellä syksyisten metsien,
Tai ulkona vainiolla —
Siellä rintani vapaasti henkii,
Sinne mieleni hartaasti pyrkii.

Me kulimme peräkanaisin jälessä ja lauloimme myös mukana. Ei, emme me laulaneet, vaan kiljuimme, miten vaan taisimme, eikä kukaan voi uskoa, kuinka hupaista meillä oli semmoisina iltoina. Oli oikein vaikeaa keskeyttää leikki ja kiivetä vuoteelle silloin.

Maatalo, jossa me asuimme, oli nimeltään Herala. Se oli sangen suuri talo, johon kuului mylly ja tiilitehdaskin, jotka kaikki olivat isällä vuokralla. Talon omisti eräs vanha vapaaherratar, joka aina kesäisin tuli tyttärensä ja poikansa kanssa siihen muutamiksi viikoiksi asumaan. Asuinkartano oli korkea, kaksinkertainen rakennus. Sen yläkerta oli kokonaan vapaaherratarta varten ja alakerrassa asuimme me. Rakennuksen alla oli suuri vanhanaikainen kellari monine kummallisine ja pimeine käytävineen ja, kumma kyllä, kellarin etäisimmässä perukassa oli hyvä ja raitisvesinen kaivo. Siinä kellarissa oli niin pimeää ja kamalaa, että me lapset emme milloinkaan tohtineet sinne itseksemme mennä, mutta jos saimme seurata jotakuta piikaamme vettä noutamaan, niin oli meillä ilo. Minä vielä tänäkin päivänä muistan, miten ylpeä olin, voidessani kertoa siitä sankarityöstä, että olin ensi kerran käynyt kaivolla asti. Että en juuri mitään sankarimaisuutta osoittanut itse matkalla, on selvää niitä, kun pysytteleydyin niin lähellä kuin mahdollista johtajatartani, uskollista lastenpiikaamme Maija-Stiinaa, jota vavisten pitelin hameesta kiinni.

Sekä minun että sisarieni pimeässä pelkäämiseen ei suinkaan rakas Maija-Stiinamme ollut pieninnä syynä, sillä hänellä oli tapana kertoa meille joukottain kamaloita kummitusjuttuja, joka ei suinkaan ollut miksikään hyödyksi meidän vilkkaalle mielikuvituksellemme. Mutta Maija-Stiina oli muutoin hyvä tyttö. Kerran kun hän kanssani oli ulkona ja muutamia hevosia tuli juosten kartanolle, huusin minä hänelle: "Maija-Stiina, älä sinä pelkää, mutta pidä huolta minusta," Maija-Stiina, joka tuntui tulevan rohkaistuksi lohduttavista sanoistani, ottikin minut käsivarrelleen, jolla sitte istuin tyynenä ja turvassa.

* * * * *

Isä ja äiti lähtivät moniaana päivänä läheisen kauppalan markkinoille. Ilma oli kylmä, kuin ainakin talvisena päivänä Helmikuussa. Lumi säkenöi ja narisi jalasten alla ja jos paljain käsin kävi käsiksi oven lukkoon, tarttuivat sormet kiinni kylmään, rautaan. Ennen lähtemistään lupasi äiti, että jos olisimme oikein kilttiä hänen poissa ollessaan, niin saisimme jokainen markkinalahjan, kun hän saapuisi taas kotiin. Tietysti me kaikki neljä lupasimme olla siivoja ja totella Maija-Stiinaa koko päivän. Me pidimmekin lupauksemme voimaimme mukaan. Kun ilta tuli, kysyimme me Maija-Stiinalta: "olemmeko nyt, Maija-Stiina, olleet oikein kilttejä?"

"No, kylläpä jokseenkin", sanoi Maija-Stiina.

"Mutta luuletko sinä meidän olleen niin kilttejä, että äiti kotiin tultuansa antaa meille markkinalahjan?"

"Kyllä minä luulen ja minä kerron, jotta, te olette olleet siivoja", vakuutti Maija-Stiina. Siihen mekin tyydyimme ja tyytyväisinä menimme vuoteillemme.

Oi, minkä palkinnon saimme hyvästä käytöksestämme! En milloinkaan ole tuntenut itseäni niin rikkaaksi, kuin markkinapäivää seuraavana aamuna. Herätessäni silloin oli pöydällä pienen vuoteeni vieressä mitä uljain puuhevonen. Minä nimitin sen heti Ruskoksi. Se oli öljyvärillä erittäin koreaksi maalattu ja sillä oli hyvin korkeat, aivan suorat jalat ja valkea laukki otsassa. 'Kaula oli yhtä suuri, kuin koko muu ruumis yhteensä ja sitte oli sillä isot pörhökorvat ja häntä oikeista jouhista. Karvaltaan oli se vaalean sininen, mutta kuitenkin kutsuin minä sen Ruskoksi, sillä sen niminen hevonen oli isälläkin. Nyt oli siis minulla oma hevonen!

Lotan ilo lahjastaan ei myöskään ollut pienempi. Häh sai kuusi paria pieniä kahvikuppia, pienen kahvikannun ja kermakulpin, jotka kaikki olivat valkoisesta posliinista.

Elsa sai sorvatun puunuken, joka oli öljyvärillä maalattu, niinkuin
minun Ruskonikin. Puku sillä oli ruskeapohjainen ja keltapilkkuinen.
Sen nenä oli hirveän terävä, silmät vaalean siniset ja tukka pikimusta.
Oi, miten rakas se nukke Elsalle oli!

Hirmuvaltias Joonas sai pienen läkkipeltisen torven, jota hän soitti ja toitotti koko pitkän pituisen päivän.

Se' oli sanomattoman hupaisa päivä. Lotta kutsui meitä pitoihin. Pienelle pöydällemme levitettiin valkoinen liina. Kahvikannu, kermakulppi ja kupit asetettiin pöydälle ja me kolme sisarusta, jotka olimme Lotan vieraina, muka, istuuduimme pöydän ympärille. Joonaalla oli päässä paperinen kruunu, jonka täti Kustaava oli leikannut hänelle, ja hän piti nyt komentoa, kuin kuningas istuen istuimellaan.

Luonnollisesti oli Elsalla nukkensa mukana, mutta minä, joka tulin uljaalla Ruskollani ratsastaen, en ottanut hevostani kekkereihin, vaan panin sen "talliin". Ruoskan siihen sijaan pidin minä kainalossani, niinkuin olin nähnyt monon sydänmaan ukon tekevän tullessaan käymään isäni luona.

Meidän suuret kahvikekkerit alkoivat ilolla ja riemulla. Kaikki oli oivallisesti asetettu ja erinomaisen hupaista oli, kun sai olla olevinaan vieraana. Mutta:

"Itku pitkästä ilosta, parku paljon naurannasta!"

Iloista remuamistamme ei kestänyt kaukaa, kun minä kovaksi onneksi satuin ärsyttämään Joonasta. Hän suuttui ja rupesi kohtikurkkuansa huutamaan. Vihoissaan hän vielä sysäsi pöytää niin, että yksi kuppi vatineen putosi lattialle ja meni muruiksi. Lotta pillahti itkuun. Minä tunsin itseni äärettömän noloksi ja Elsa juoksi äidin luokse kertomaan, miten ikävästi meidän iloiset pitomme olivat loppuneet.

Minun osakseni murheesta tuli se, että kotveroisen sain seista nurkassa häpeämässä. Se oli minusta kuitenkin aivan väärin, sillä enhän minä, vaan Joonashan, se oli särkenyt kupin.

Äiti käski minua pyytämään Lotalta anteeksi, mutta siihen minä en millään ehdolla suostunut. Päinvastoin tunsin minä vääryyttä kärsineeni, olin purrillani, seista jöröttelin itsekseni ja äittelehdin sekä Lotalle että Joonaalle.

Sekin päivä kuitenkin kului loppuun ja maata menon aika tuli käsiin. Me odotimme, että äiti, tavallisuuden mukaan tulisi sisään meidän luoksemme lukemaan ehtoosiunausta kanssamme, mutta äiti ei sillä kertaa sitä tehnytkään. Hän katsahti vain pikipäin ovelta ja oli sangen murheellisen näköinen sanoessaan: "hyvää yötä poika parkani."

"Mutta iltarukouksemme, äiti kulta?" kysäsin minä, nousten puoliksi ylös vuoteellani.

"Ei poikaseni", vastasi äiti surumielin. "Se ei voi Jumalaltakaan rukoilla anteeksi antamusta, joka ei tahdo tunnustaa vikaansa eikä pyytää sitä ihmisiltä anteeksi."

Sen sanottuaan meni äiti pois. Siitä sain minä kuitenkin aihetta uuteen suruun. Siunaamatta nukkuminenhan olisi ihan hirveätä. Minä koetin sen vuoksi omin päin, panin käteni ristiin ja alotin:

"Autuas ken sydämensä
Antaa Herran kätehen,
Suostuin Hänen mielehensä" —

Ei, ei se tahtonut käydä yhtään! Itku tarttui kurkkuun, minä tunsin itseni sangen kurjaksi ja aloin katkerasti itkeä, kuitenkin samalla, varalta, painaen kasvoni päänalaista vasten, että ei kukaan kuulisi, miten minä nyyhkytin. Sillä tavoin olin minä kotveroisen, mutta viimein jotenkin tyynnyttyäni, kuiskasin minä:

"Lotta, valvotko sinä, Lotta?"

"Valvon, mitä sinä tahdot Kalle?"

"Lotta kuulehan; kyllä se oli minun syyni oikeastaan se sinun kahvikuppisi särkyminen."

"Olipa kyllä; sinun syysi se oli", vastasi Lotta.,

"Lotta kulta, annatko sinä minulle sen anteeksi? Hyvä, hyvä Lotta annathan, sano?"

"Annan, annan varmaan", vastasi Lotta ja silloin tuntui sydämeni niin kevyeltä. Vieläkin nyyhkyttäen huusin minä äitiä:

"Ää—äiti, äiti kulta, tule tänne meidän luoksemme."

Seuraavassa tuokiossa näkyikin hän raollaan olevan oven kynnyksellä,

"Mitä sinä tahdot poikaseni?" tiedusti hän.

"Tulehan tänne viereeni äiti, niin saan minä sanoa sinulle jotakin."

Hän tuli, kuuristui puoleeni vuoteelle ja samalla kuin minä rajusti kierrälsin käteni hänen kaulaansa,, kuiskasin niinä hänen korvaansa:

"Rakas äiti, nyt minä olen pyytänyt Lotalta anteeksi."

"Se oli oikein poikaseni", vastasi äiti hellästi minua suudellen ja sitte sain minä hänen kanssaan rukoilla iltarukoukseni sekä Isä meidän ja siunauksen, että: "Herra joka lapsiasi."

Sitte kuin äiti vielä oli suudellut minua otsalle ja sanonut: "Jumala siunatkoon pientä poikaani", nukuin minä rauhallisesti kaikista, huolistani kiitollisena Jumalalle siitä, että Hänkin oli antanut minulle ilkeyteni anteeksi.

Toinen luku.

Enomme ja omenan varkaat. Ensimmäiset saappaani. Joulusaarna ja hupainen uni.

Sen rakennuksen takana, jossa me asuimme, oli sangen iso puutarha ja siinä koko joukko omenapuita, pari korkeaa päärynäpuuta, useampia riviä karviaispensaita ja sekä viini- että siestarmarjapensaita. Puutarhan ympärillä oli korkea pisteaita ja sen sisäpuolelle oli vielä istutettu pensaita orapihlajoista. Kiusaus pilkistämään sisään puutarhaan niin pian, kuin omenanraakaleet olivat jotakuinkin kehittyneitä, oli suuri. Karviaismarjaan raakilat maistuivat meistä myös oivallisilta, mutta kun nuo herkut eivät olleet vatsallemme terveellisiä, oli meitä kielletty omin päin juoksentelemasta puutarhassa. Me saimme mennä sinne ainoastaan silloin, kuin isä tahi äiti antoivat siihen erityisen luvan.

Meillä oli myös Samuli-niminen eno. Hän hoiti ja vartioi puutarhaa ja teki sitä niin uskollisesti, kuin olisi siellä ollut mitä kalliimpia aarteita silmällä pidettävinä. Syyspuoleen, kun omenat alkoivat kypsyä, oli hänellä usein, pimeän tultua, kutsumattomina vieraina julkeita omenan varkaita. Sääliksi, käy oikein rehellinen ja sävyisä enoparkamme Kyllä hän koetti tehdä, mitä suinkin voi pidättääkseen noita kuokkavieraita loitommalla, mutta hän ontui ja siksi oli hänellä hyvin tukala aina öisin ajaa takaa noita vallattomia poikanulikoita. Tosin hän luuli itsellensä hyväksi avuksi meihin kaikkiin mieltynyttä, uskollista Jeppeämme, suurta, mustaa Newfoundlandilaista koiraa, joka olikin koko mestari vimmatusti haukkumaan ja siten pelottelemaan pois yöllisiä käypäläisiä. Yleiseen katsoen oli Jeppe kumminkin hyväluontoinen koira. Haukkua se kyllä taisi, mutta piti itsensä liian hyvänä puremaan edes omenan varasta. Nuo ilkeät pojatkin pian keksivät millainen otus kelpo Jeppemme oikeastaan oli, eivätkä sentähden enää pelänneetkään sitä. Eno mietti nyt toisen keinon, jolla hän säikähdyttäisi heitä. Oliko keino parhaita, siitä en nyt virka mitään, mutta sitä paremmin muistan, että se teki toivotun vaikutuksen. — Eno pyysi äidiltä lainaksi pari raitia. Sittekuin kaikki olivat menneet levolle, lähti eno puutarhaan. Keskellä yötä, kuin kaikki oli äänetöntä, niin hiljaista, että ei edes lehtikään tuulessa liikahtanut, silloin kuului kahinaa orapihlajapensaista maantien puolelta. Omenanvarkaat olivat, notkeina, kuni kissat kivenneet aidan ylitse ja hiipineet erään parhaan ja hedelmistä runsaimman omenapuun luokse.

Koska oli kuutama, taisi eno selvästi eroittaa ketä ne olivat. Hän istui hiljaa ja liikkumatta muutamassa lehtimajassa ja Jeppe oli salvattu sisään siksi yöksi. Omenanvarkaista tuntui sen vuoksi retkensä varsin onnistuneelta ja toinen heistä alkoi kiivetä ylös puuhun. Juuri kuin hän oli päässyt eräälle vankemmalle oksalle, katsoi hän varovasti ympärilleen. Silloin oli hän säikähdyksestä päästää kätensä irti ja pudota maahan. Pimeästä lehtimajasta näki hän valkoisen haamun tulevan esiin.

"Lassi, näetkö sinä mitään?" kuiskasi hän sydän kurkussa.

"En, näetkös sinä Janne?" vastasi Lassi Oksanen silmät seljällänsä tarkistellen pimeyteen.

Niin, nyt näki hänkin ja veri oli jähmettyä hänen suonissaan.

"Kummitus", kuiskasivat molemmat yhtä aikaa.' "Voi, katsos! Se suurenee suurenemistaan. Ui jui jui! Se tulee ihan' tänne!"

Eno oli näet kääriintynyt noihin kahteen raitiin ja hiljaa liikkuessaan poikia kohden, nosti vähitellen pitkällä sauvallansa raitia yhä korkeammalle ja korkeammalle päänsä päälle, joten aave näytti kasvavan pituudelleen. Pojat, ensi hervahduksestaan toinnuttua, saivat jalat alleen ja päätä pahkaa riensivät pois puutarhasta, ja juoksivat maantietä pitkin voimainsa perästä niin kauan, kuin eno voi nähdä vilahdustakaan heistä hämäränä syysyönä.

Sen seikkailun perästä ei enoa häiritty ja hän sai pitää omenansa rauhassa. Nuo molemmat omenain varkaat levittivät huhun, että Heralassa kummittelee ja puutarhassa öisin kuljeksii niin iso aave, että se ulottuu puiden latvoihin. Siitä näkyy, että paha omatunto se juuri saattaa ihmisen kummituksia pelkäämään. Sen, joka on oikealla tiellä ja tottelee Jumalan käskyjä, ei tarvitse koskaan peljätä. Tottelematon ja jumalaton vain pelkkää kahisevaa lehteäkin. Oikein sanoo raamattu: "jumalaton pakenee, eikä kukaan aja häntä takaa."

* * * * *

Joulu; lasten ja ilon juhla läheni taas. Minä olin juuri täyttänyt kuusi vuotta ja Lotalle ja minulle oli luvattu, että pääsisimme yhdessä isän ja äidin kanssa kirkkoon. Jouluna emme olleet vielä milloinkaan kirkkoon päässeet. Sen vuoksi me yhä sitä enemmän ikävöimme tuota kirkkomatkaa, kuta lähemmä joulu tuli. Kun jouluaatto viimeinkin joutui, iloitsimme me kyllä kaikki sangen paljon joulukuusesta, piparikakkutaikinasta tehdyistä joulukakuista ja joululahjoistamme; mutta enimmän kukista iloitsimme, Lotta ja minä siitä, että pääsemme kirkkoon, jossa näemme kaikki kynttilät kruunuissa, papin alttarilla koreassa messukasukassaan ja saamme kuulla koko seurakunnan, urkujen äänen kirkon kuvussa vyöryessä, laulavan:

"Kas kirkas nyt kointähtönen.
Jo koittaapi —."

Salaa oli minulla myös eräs ilon syy, josta ei kukaan muu tietänyt mitään. Minä olin saanut uuden talvilakin, jossa oli korvakkeet kaniinin nahasta ja mikä oli vieläkin parempi, minä saisin ensi kerran elämässäni esiintyi pitkävartisissa saappaissa, joiden varret olivat siksi väljät, että housujen lahkeet mahtuivat niihin, ja ulottuivat ylös melkein polviin asti. Ne olivat mieluisimmat joululahjani ja se seikka, kun koko seurakunnalle sain näyttää, että en enää tytön tavoin käynyt kengissä, vaan niinkuin oikea mies muulloinkin, marssin saappaissa, joissa oli oikeat korkoraudat — se oli jotakin, joka saattoi kuusivuotisen pojan sydämen ilosta sykkimään. Ei kukaan voi aavistaakaan, kuinka korkeaksi arvasin suutari Wadman'in taiteen, sillä eihän minulla ilman sitä olisi ollut mitään saappaita, ja kuka voi käsittää, miten paljo merkitsevät pari pitkävartisia saappaita, joiden varsien suussa on kiiltonahkainen reunus! Minähän olin nyt aika mies ja katsoessani saappaitani, jotka olivat todella, eikä vaan unena olemassa, — katsoessani niihin, taisin sanoa: "kun minä olin pienenä ja kävin kengissä."

Koko jouluyönä sain tuskin silmän täyttäkään unta. Minä olin pitkälläni ja tirkistelin ulos kuun valaisemaan, avaruuteen. Tähdet vilkkuivat niin ystävällisesti taivaan kannella ja katselivat minua akkunan läpi. Silloin minä kyllä ajattelin Betlehemin tähteäkin, itämaan viisaita ja ja lasta seimessä, mutta totta puhuen, täytyy minun häpeäkseni tunnustaa, että minä hyvinkin yhtä paljo ajattelin uusia saappaitani ja miltä minä niissä näyttäisin tullessani kirkkoon ja istuessani isän rinnalla miesten puolella. Varhain jouluaamuna pilkisti isä lastenkammarin ovesta herättääkseen meitä. Lotta ja minä hyökkäsimme heti ylös ja koettelimme kilpaa, kuka meistä ensin joutuisi valmiiksi. Minä ennätin todellakin ensin pukeutua, sillä minun, ei tarvinnut panna kiinni kengän nauhoja, niinkuin Lotan täytyi tehdä. Minä vaan pistin sormeni vetorakseihin ja vetäsin saappaat jalkoihin kahdella ripeällä vetäisyllä, yhden ensin, toisen sitte. Ei mikään kuningaskaan ole voinut iloita kruunustaan enämpää, kuin minä saappaistani. Minusta, oli, kuin olisin kasvanut ainakin puoli kyynärää yhtenä ainoana yönä. Niin pian, kuin olin valmis, otin minä päälleni pienen päällystakkiin, panin lakin päähäni ja juoksin ulos portaille juuri silloin, kuin Blomqvist ajoi esiin reen, jonka eteen Rusko oli valjastettu.

Tuona tuimana, kolkkona talvisena aamuna kävelin minä edestakaisin etehisen portailla, ja kopisutin raudoitetuilla koroillani niitä niin paljon, kuin suinkin jaksoin. Ja joka askeleella katsoin minä saappaitani. Minä melkein luulen, että Blomqvist ymmärsi ajatukseni, sillä hän lausui hymyillen:

"Kas hyvää huomenta, Kalle! Minä luulen sinun tulleen jo - aikamieheksi ja saaneen saappaat jalkoihisi."

"Niin, niin, sinne päin sitä ollaan menossa Blomqvist", vastasin minä perin onnellisena ja nostaen toista jalkaani lisäsin: "näkeehän Blomqvist, että niissä on oikein kantaraudatkin.

"Kyllä, kyllä siltä näyttää", nauroi Blomqvist.

Isä, äiti ja Lotta tulivat nyt ulos ja meidät istutettiin rekeen, Lotta äidin ja minä isän syliin. Minä pyysin isältä, että en tarvitsisi pistää jalkojani nahkaisiin, vaan saisin ne pitää irrallaan, niinkuin hänkin. Minä epäilen kuitenkin, että sitä en tehnyt niin paljon siksi, että olisin, niinkuin isäni, vaan paremmin saadakseni kaikille kirkkomiehille näyttää tulleeni mieheksi ja saaneeni saappaat.

Kun minä, perille tultuamme isäni kädestä pidellen, kulin hänen rinnallaan kirkkoon, en voi kehua kävelleeni hiljaa ja siivosti, niinkuin minun olisi tullut. Päinvastoin tömistelin minä kirkon kivistä lattiaa niin kovasti, kuin jaksoin. Ylpeys liikkuu valtavasti jo pienen kuusivuotisenkin rinnassa ja minä tahdoin huomauttaa koko seurakunnalle, että olin aika mies.

Pian sain minä kuitenkin muuta miettimistä. Mitään niin ihanaa en ollut koskaan nähnyt. Koko kirkko säteili valossa. Alttarilla oli kuusi isoa tinaista kynttiläjalkaa ja niissä paloivat mahtavat talikynttilät. Kaikissa kolmessa kruunussa kiilui niinikään kynttilät ja samoin pitkin kaikkien penkkirivien reunoja. Urkuparvellakin oli koko jono kynttilöitä. Kirkko oli täpösen täynnä väkeä. Yht’äkkiä pauhahtivat urkujen ensimmäiset sävelet ja koko seurakunta yhtyi kauniisen jouluvirteen. Minä katsoin alttarinpäällisen akkunan ympärille sijoitettuja enkelien päitä ja minusta melkein tuntui siltä, kuin olisivat nekin lauluun yhtyneet. Sitä miettiessäni astui provasti alttarin eteen. Hänellä oli päällään pitkä valkea paita, joka ulottui maahan asti. Sen päällä oli hänellä vielä messukasukka mustasta sametista, jonka selkäpuolella loisti leveä hopeinen risti. Mitään niin koreaa en ollut milloinkaan nähnyt.

Alttaritoimituksen päätyttyä, nousi pitäjään apulainen saarnastuoliin ja piti lyhykäisen saarnan. Sitte taas veisattiin virsi ja melkein koko seurakunta hyökkäsi heti sen perästä ulos. Lyhyen väliajan perästä kokoonnuttiin uudelleen kirkkoon jokainen paikoilleen. Silloin alkoi ulkona päivä valeta ja kynttilät sitä mukaa näyttää yhä unisemmilta. Kun laulu taas kajahti ja urat parhaillaan pauhaisivat, menivät sekä provasti että pitäjään apulainen taas alttaripöydän eteen puettuina maata viistäviin paitoihinsa ja messukasukoihin, mutta nyt oli provastin puku vieläkin koreampi kuin aamukirkonmenoissa. Messukasukka oli näet punainen, koristettu selkäpuolella kultaisella ristillä ja etupuolella oli yhtäsivuinen kolmio, silmä keskellä ja säteitä ympärillä. Ristin alapuolelle oli vuosiluku 1818 ommeltu kultalangoilla. Sillä kertaa provasti itse saarnasi, mutta katsellessani laimeasti palavia kynttilöitä, sulkeutuivat silmäni, pääni vaipui isäni käsivartta vasten ja minä pidin pienen ettoneen.

Kaiken toimituksen kirkossa loputtua, ajoimme me kotiin. Ja sitä mentiinkin aika kyytiä, sen saatte uskoa. Rusko ihan lensi pitkin tietä. Kulkuiset kilisivät, lumi narisi jalasten alla ja huurre puiden oksilla säihkyi kuin timantit. Se oli ihana jouluaamu, jota en koskaan ole voinut unhottaa: Kotiin tultuamme, tunsin itseni sekä nälkäiseksi että viluiseksi. Se oli kuitenkin pian autettu, kun sain lämmitellä ison uunivalkean edessä ja hyvä aamiainen joululeipineen ja iso kimpale joulupöystiä olivat tyydyttäneet nälkäni.

Blomqvist oli antanut isälle sukkelan joululahjan. Se oli vaatehaarukka, jonka hän itse oli valmistanut muutamasta, kummallisesta kuusipuusta. Siihen olin minä ripustanut lakkini, päällystakkini ja sisarieni nutut. Minä istahdin nyt pienelle rahillemme oikein tarkastaakseni tuota merkillistä taideteosta. Mutta juuri siinä ihmetellessäni kävivät silmäluomeni raskaiksi, ne painuivat kiinni ja minä nukahdin. Vielä unessakin näin minä kumminkin tuon kummallisen vaatehaarukan, joka nyt muuttelihe muuttelemistaan toisiin muotoihin. Lopulta muuttui se eläväksi jättiläiskorpiksi, jonka selässä minä itse istuin ratsastamasta. Oi millä huimaavalla vauhdilla sitä mennä huristettiin ilman läpi! Korppi levitti isot, mustat siipensä ja jokainen siipien löyhäys suhisi korvissani, kuin mitä ankarin myrsky. Minä koetin pysytteleytyä linnun selässä pitämällä kiinni sen pitkistä niskahöyhenistä ja samalla näin sen lentävän korkealla lumisten kenttien ja kylien, mökkien ja metsien ylitse, vieläpä itse kirkkokin korkeine tornineen jäi syvälle jalkaini alle. Vapisten ajattelin minä silloin uusista saappaista ylpeilemistäni ja sitäkin, että olin voinut nukkua kirkonmenojen aikana, joka minusta näytti kauhealta synniltä. En minä kumminkaan voinut olla ajattelematta uusia saappaitani. Minusta näet tuntui siltä, kuin olisin ollut kadottamaisillani saappaani. Kumarruin sen vuoksi alas katsomaan olivatko ne vielä jalassani. Minua hirvitti ja pelotti nähdessäni maan niin kaukana jalkaini alla ja oli ikäänkuin olisin ilman läpi pudonnut sinne alas. Säikähdyksestä havahduin minä ja olin silloin pitkällä pituuttani vaateharukan vieressä.

Kolmas luku.

Minä matkustan isoäitini luo lukemaan oppiakseni, saan puupukin leikkikalukseni ja kirjan, jossa on kukko ja se taas munii neljänneskopeikkaisia, ja — vitsoja.

Niinkuin edellisessä luvussa jo on mainittu, olin minä seitsemännellä ja sain nyt muutakin ajattelemista, kuin paljasta leikkiä ja huvituksia. Minun piti ruveta opettelemaan lukemaan. Isoäitini, joka asui kolmen peninkulman päässä meiltä, oli luvannut, että talveksi saisin tulla hänen luokseen hänen johdollaan, sekä kahdeksantoistavuotisen tätini avulla hankkimaan ensimmäiset perusteet tavaamisen ja suoraan lukemisen taidossa. Sisareni ja minä puhuimme joka ainoa päivä tuosta pitkästä ja huomioa herättävästä matkasta, jonka minä olin tekevä. Jos he jollakin tavoin suututtivat minua, joka ei tapahtunutkaan harvoin, uhkasin minä aina tavallisesti mennä kohta matkoihini heidän tyköänsä. "Niin, niin, saattepahan nähdä, miten hupaista teillä on, kun minä olen poikessa. Silloin te kyllä itkette ikävästä, mutta siitä minä en pikkuistakaan välitä." Lotta se aina silloin muikisti suutaan työntäen alahuultansa niin pitkälle, kuin taisi, punalsi pientä kiharaista päätänsä ja mutisi: "minä en suinkaan itke pisaraakaan, sillä ei sinussa mitään ikävöimistä, kun olet niin ilkeä ja ärtyisä aina. Väliin olet sinä Kalle minusta oikein paha."

Tuollaisten pikku kahakoiden perästä tulimme me toki pian hyviksi ystäviksi taas. Vihdoin kun tuo kauan odotettu lähtöpäiväni oli käsissä, tuntui ero meistä molemmista oikein koko vaikealta. Minunhan piti nyt matkustaa niin kauas, kauas kotoani ja olla poissa kokonaista kuusi kuukautta. Kyllähän minusta tosin oli hirveän hupaista päästä pois katselemaan suurta, laveaa maailmaa, mutta kuitenkin, kyllä tuntui raskaalta olla kokonaisen kolmen peninkulman päässä vanhemmistaan ja sisaristaan, ja vielä niin kauan päälliseksi! Sekä Lotta että minä vesistelimme hiukkasen, mutta minunhan oli näytettävä, että olin mies. Siksipä pyyhinkin pois kyyneleeni ja kun äiti, auttaessaan päällystakkia ylleni, hellästi puristi minua rintaansa vasten ja suuteli, huudahdin minä: "minä en ole ollenkaan ikävissäni, äiti."

Siitä huolimatta oli kuitenkin itku kurkussani silloin, kuin Blomqvist ajoi Ruskon rekineon porrasten eteen ja kyyneleet alkoivat tihkua esiin. En missään tapauksessa kumminkaan olisi Blomqvistille näyttänyt heikkouttani, jonka tähden vetäsin lakin silmilleni istahtaessani rekeen, huusin hyvin tuikeasti: "Hyvästi nyt te kaikki!"

Isä itse oli minua kyydissä ja istui reessä hyvästi isoon turkkiinsa kääriintyneenä. Maija-Stiina tukki nahkaset huolellisesti jalkaini ympärille. Äiti suuteli minua vielä kerran. "Jumala siunatkoon sinua poikaseni", sanoi hän. "Lupaathan sinä olla kiltti ja kuuliainen isoäidille ja tädille?"

"Ihan varmaan", vastasin minä. Sitte pieni isku ruoskalla ja Rusko lähti juoksuun.

"Hyvästi, hyvästi", huusin minä täyttä kurkkua ja samaa tekivät sisareni portailla, jossa ne seisoivat vielä yhdessä äidin kanssa ja huiskuttivat liinoillaan niin kauan, kuin vilahdustakaan reestä näkyi.

Päivä oli kaunis päivä Helmikuun lopulla. Aurinko paistoi kirkkaasti taivaalla ja meillä oli mitä parahin keli, mutta ei kovin pakkanen. Rusko juoksi niin, että lumi tuprusi sen jaloissa. Ei viivytty kaukaa ennenkuin saavuttiin metsänreunaan ja jouduttiin metsään, joka kauan oli jo ollut minun ihmettelemiseni esineenä, sillä silmistäni oli aina näyttänyt siltä, että taivas yhtyi maahan sen takana. Metsän tuolla puolla oli siis minun käsitykseni mukaan maailman ääri. Mutta miten minä nyt hämmästyin, nähdessäni, että jos kuinka kauas metsään menimme, kohosi taivas vaan yhtä korkealle puun latvojen yli, kuin kotonakin. Siinä oli jotakin minulle tykkänään käsittämätöntä.

Mutta, oi miten kaunis metsä olikin ja miten ihmeen hupaista ajaa sen lävitse! Havupuut olivat niin vihannat keskellä talveakin ja alhaalla maassa kimalteli lumi niin puhtaana, valkoisena ja pehmeänä kuin valkoisin sametti ja sille oli vielä ikäänkuin seulottu kiilteleviä hopeatähtiä. Päivän säteet hakivat itselleen tien puiden oksien lomitse, hiljainen tuuli humisi kuusien ja honkien oksissa, eivätkä varmaan Ruskon kulkuset olleet koskaan niin kauniisti helisseet. Minä melkein unhotin olla ikävissäni kodista eron tähden.

Isä kysyi minulta vähän väliin: "paleleeko sinua poikani?" mutta minä vastasin, että ei minua yhtään palellut. Jonkun hetken ajettuamme olimme me jo päässeet pois metsästä ja nyt minä sain nähdä, että eivät suinkaan metsä ja maailma samalla kertaa loppuneet. Uusia näköaloja aukesi silmieni eteen ja niiden ympärillä taas näkyi metsäinen reunus, jonka takana taivas aleni maahan. Ajettuamme vähän toista peninkulmaa, tulimme syöttöpaikkaan, jossa Rusko sai hengähtää, vähän vettä, leivän syödäkseen ja tukkosen heiniä. Sitte sitä taas lähdettiin. Isä päätti ajaa talvitietä parin lavean rämeen poikki, kun matka oli suorempi.

Talvisin nuo rämeet tavallisesti muuttuivat mataloiksi jäätyneiksi järviksi. Päiväpaisteen vaikutuksesta ja useampien päivien suojailman vuoksi oli nyt jäälle noussut paljo vettä ja sekin, kohvaksi jäätynyt. Se särkyi Ruskon kavioiden alla ja siltä näytti, kuin me ajaisimme suoraan kylmään syvyyteen. Minua rupesi hyvin peloittamaan ja minä tartuin reen laitaan ja katsos juuri kuin Rusko parhaallaan ravasi niin, että vesi pärskyi ympärille, loiskahti se alas, niinkuin minusta näytti, avonaiseen avantoon. Minä en unhota milloinkaan sitä, kuinka silloin säikähdin. Koko ruumiini vapisi ja tuskallisesti tarttuessani isän käsivarteen, huusin minkä jaksoin.

"Hiljaa poika, sinä et saa huutaa sillä tavalla — eihän tässä ole mitään vaaraa", rauhoitti minua isä ja tempasi voimakkaasti ohjaksista. Rusko oli samassa jaloillaan taas. Se oli vaan livistynyt ja langennut polvilleen, vaikka minusta se näytti kerrassaan vajoavan syvyyteen.

Pitemmittä seikkailuitta, saavuimme iltahämärissä isoäidin pienelle mökille. Kun jo alkoi pimetä, en minä voinut aivan tarkoin nähdä, miltä mökki näytti, mutta akkunasta loisti ystävällisesti meitä vastaan takkavalkea isosta avonaisesta uunista. Se oli minulle tervetullut näky, sillä tuo pitkä matka oli saattanut minut jokseenkin viluiseksi. Päivän laskettua oli ilma tullutkin koko kylmäksi.

Isoäiti syleili minua kerran toisensa perästä ja niinpä luo teki tätikin, mutta huolimatta kaikesta heidän ystävyydestänsä, täytyy minun myöntää tunteneeni itseni hieman pettyneeksi. Mökki olikin sangen pieni verrattuna meidän isoon kartanoomme kotona Heralassa. "Voi isoäiti, en minä tahdo asua näin pienessä pirtissä", puhkesin minä lausumaan lapsellisessa ymmärtämättömyydessäni. "Meillä on paljoa isommat huoneet kotona."

Isoäiti katsoi vakavasti minuun ja tuumaili, että pirtti pienine kammarineen oli kylliksi iso niin pienelle nulikalle, kuin minä olin.

"Kyllä sinä hyvin sovit suorana seisomaan katon alla", sanoi täti vähän halveksivasti ja luonnollisesti olikin hän oikeassa, mutta en minä siltä tullut vakuutetuksi siitä, että uusi asuntoni olisi tarpeeksi kookas niin tärkeälle olennolle, kuin minä luulin olevani.

Sillä välin otti isoäiti kaapistansa esiin kummallisen esineen, jolla minä saisin leikitellä joutohetkinäni. Se oli sarvipäinen pukki ja sillä oli niin hyvin etu- kuin takajalatkin. Isoisäni oli sen tehnyt isälleni yhdestä ainoasta sireenipensaan juuresta. Se oli ollut isälläni leikkikaluna hänen pienenä ollessaan ja se pukki saattoi minut tyytymään sekä pirtin pienuuteen että kaikkeen muuhunkin.

Isoäiti oli synnynnältään ruotsikko. Hänen isänsä oli ollut käsityöläisenä jossakin lähellä Tukholmaa. Vuosien 1808—1809 sodan aikana, jossa venäläiset valloittivat Suomen, oli mies joutunut tänne ja lopuksi perheensäkin tuonut tänne uuteen isänmaahansa. Hänen tyttärensä meni sitte naimisiin isoisäni kanssa, joka oli krenatööri, ja kun isoisä kuoli, sai hän pitää sotilastorpan, jossa asui.

Isoäiti oli jumalinen ja hyvä muori ja hänen laulava ruotsalainen murteensa kuului niin kauniilta minun korvissani.

Isä ja minä nukuimme yötä isoäidin pienessä kammarissa ja lausuessaan hyvää yötä, sanoi hän ystävällisesti nuhdellen minua osoittamastani ylpeydestä: "hyve lapsi, sinu on rukoiltava Jumalaa, ettet sine rikkoisi henen keskyjense ja sinu on muistettava, ett' Jumala on ylpeite vastan, mutta nöyrille andaa Hen armonsa."

Sisällä tuossa pienessä kammarissa oli, tietäkääs, oikein puhdasta ja hienoa. Pirtin akkunat olivat pienen pienistä neliskulmaisista ruuduista, jotka vanhan tavan mukaan olivat kiinnitetyt lyyjykehyksiin, mutta kammarissa oli isot ruudut, kukkia akkunalla ja pienet, somat varjostimet. Pieni uuni oli valaistu ja puhdas kuin lumi. Vasemmalle ovesta oli vuode valkeine esirippuineen ja seinällä, vastapäätä uunia, oli pieni kirjahylly, jolla isoäiti piti raamattuansa, Lutheruksen saarnakirjaa, Arndtin "totista kristillisyyttä" ja muutamia vanhoja ruotsalaisia hartauskirjoja.

Merkillisin kaikista koko huoneessa oli eräs kuva, joka esitti Vapahtajamme elämää maan päällä. Sitä taulua, vaikka se olikin vähäpätöinen ja kehnosti tehty, ei aika kuitenkaan ole saanut muistostani haihtumaan koskaan, jos kohta on jo kulunut yli neljäkymmentä vuotta siitä, kuin sen ensi kerran näin.

Kristuksen vaellus Golgatalle liikutti erittäinkin syvästi mieltäni. Vapahtaja näytti niin kärsivälliseltä ja väsyneeltä tuossa kulkiessaan ja kantaessaan raskasta ristiänsä ylpeiden farisealaisten, mahtavien sadusealaisten ja hillimättömäin sotilasten ympäröimänä. Aina kun olin ikävissäni tai olin saanut nuhteita isoäidiltä, hiivin minä sisään kammariin ja kapusin tuolille katselemaan tuota kuvaa.

Olipa siellä sisällä vielä muitakin kuvia, jotka vetivät huomioni puoleensa. Muiden muassa oli siellä hirmuisen jättiläisen Nautintohimoniuksen ruma muotokuva ja hänen tyttärensä Pleistamartia ratsastaen hirveällä jalopeuralla.

Eräs isäni sisarista oli naimisessa muutamaan räätälin kanssa Helsingissä. Tuo räätäli lähetti sieltä isoäidille joukoittain kuvatauluja, joihin oli kuvattu komeita herroja, ja rouvia ja joita tuli joka kuukausi Pariisista muotilehtien mukana. Vuoteen vastapäätä oleva seinä oli milt'ei kokonaan peitetty noilla loistavilla tauluilla. Loistaviksi voi niitä todellakin syystä sanoa, sillä ne olivat painetut kaikilla sateenkaaren värillä. Minä- aloin ruveta tyytymään isoäidin mökkiin, vaikka se oli matala ja huoneet pienet.

Seuraavana päivänä palasi isä kotiin ja minut jätettiin yksinäni isoäidin ja tädin tykö. Sinä päivänä sain olla joutilaana, mutta sitte piti työn alkaa.

Tuona vapaana päivänäni sain minä katsella mökin ympäristöäkin ja ulkomuotoa. Mökki oli harmaa ja sammaloitunut, mutta metsänreunakin oli lähellä. Lähellä oli myöskin erinomaisen kirkasvesinen lähde, jonka reunalla kasvoi pieni, kyhmyräinen omenapuu ja pari kirsimarjapuuta. Ja entäs metsä sitte! Kuinka monta hupaista hetkeä minulla oli siellä vapaina aikoinani! Siellä oli monta monituista isoa puuta, jotka näyttivät sangen kunnianarvoisilta. Varsinkin monias iso vanha kuusi, jota minä kutsuin sotamies Beijeriksi, kun sillä oli pitkä, sotamies Beijerin tuuheita, harmaita viitsiä muistoon johtava parta naavasammalista, — varsinkin se miellytti minua.

Ehkäpä vielä joku aikoo kysyä: miltäs itse isoäiti näytti? Rypistynyt ja harmaa oli hänkin, mutta silmistä säteili hyväntahtoisuus ja sisään painuneet huulet ikäänkuin näyttivät pidättävän herttaista naurua pääsemästä ulos hampaattomasta suusta, kun hän aina opetti minua lukemaan suoraan Lutheruksen isosta saarnakirjasta.

Minä alotin lukemiseni tädin johdolla, joka opetti minulle kirjaimet ja tavaamaan. Oli minulla aapiskirjakin ja se oli minusta kirjaksi oikein mestariteos. Ensimmäisellä sivulla jo oli koko joukko pieniä kuvia, joiden kaikkien alla oli kirjoituksia semmoisia, kuin varis raakuu, lammas määkyy, naakka ääntää, ajaja huutaa, kananpoika piipattaa, kärme kähisee, käki kukkuu, heinäsirkka sirrittää, hyypiä hyyhyttää j.n.e. Se kaikki oli minusta erittäin merkillistä, mutta vielä paljoa merkillisempi oli kuitenkin kirjan viimeinen sivu. Sillä sivulla oli iso, pitkähöyheninen ja korkeaharjainen kukko, joka oli lentänyt raha-arkun kannelle. Toisessa jalassa oli sillä onnettomuutta uhkaava vitsa ja sen vastapäätä oli kaksi lukemaan opetteleva poikaa.

Joka päivä tai aamu, jos edellisenä päivänä olin ollut ahkera ja hyvin liiettäväni osannut, oli kirjassa uusi, kirkas moskoukka eli neljänneskopeikkainen, jonka arvo pitäisi olla noin 3/4 penniä meidän rahassa. Minulle sanottiin kukon sillä tavoin palkitsevan ahkeroita poikia.

Toisinaan lukutunnin päätyttyä sain minä isoäidille pidellä lankavyhteä, josta isoäiti keri ison kerän ja siitä hänen ahkerat sormensa sitte valmistivat minulle hyviä ja lämpimiä sukkia. Ei tuo luottamustoimi tosin aina minua huvittanut, ei ainakaan silloin, kuin päivä paistoi akkunasta ja linnut tuolla ulkona antoivat viserrystensä kuulua, mutta minulle oli tuo toimi hyödyllinen harjoitus kärsivällisyydessä ja minä olen sittemmin elämässäni monasti kiittänyt isoäitiä siitäkin opetuksesta.

Mutta eräänä päivänä oli kirjan välissä, kukon luona jotakin aivan toista, kuin raha. Se oli oikein kauheaa! Siellä oli iso, iso — vitsa.

Miksi oli niin käynyt? Niin, minä olin ollut ulkona leikkimässä joidenkuiden toisten poikien kanssa ja juoksennellut metsässä pari tuntia kauemmin, kuin minua oli luvattu. Kotiin tullessani näytti isoäiti kovin vakavalta. Kyllä minä ymmärsin miksi hän siltä näytti, mutta en ollut näkevinänikään. Minä olin kuullut toisilla pojilla olevan tapana kiroilla ja nyt puhkesin minäkin, enämpää ajattelematta lausumaan: "koira vieköön, kuin isoäiti nyt näyttää äkäiseltä!"

"Jos sine viele kirroiletki poikkeparkani, niin kylle Jumala tulee ja rankaisee sinua siitekin synnistä. Sine olet ollut tottelematon, ollut poissa kaksi tuntia yli meeren ja nyt sine viele kiroatkin. Jumala auttakoon sinua poikkeparka!"

Minä rupesin asiaa aprikoimaan ja menin ottamaan käsille aapiseni, mutta sinä iltana ei lukemisestani tahtonut tulla mitään tolkkua. Alakuloisuutta kesti koko illan.

Huomeisaamuna kun otin kirjani esiin, ei siinä ollut mitään rahaa, vaan sen sijaan iso vitsa!

Silloin minä rupesin itkemään, juoksin isoäidin luo, tartuin hänen kaulaansa ja runsasten kyynelvirtain silmistäni vuotaessa, pyysin häneltä anteeksi. Hän antoikin anteeksi, mutta kukko ei tuntunut niin helposti leppyvän, sillä ei yhtään rahaa ilmestynyt koko viikolla.

Sunnuntaisin pääsin minä isoäidin kanssa kirkkoon, mutta se ei ollutkaan se oikea pitäjään emäkirkko, sillä siihen oli liian pitkälti talviseen aikaan kulkea. Meidän "kirkkomme" oli naapurissa, tervanpolttaja Kuusisen luona. Hänen vaimonsa luki ääneen muutamille eukoille, jotka sunnuntaipäivänä kokoontuivat hänen luonaan. En minä juuri paljoa ymmärtänyt Kuusisen muorin luennasta, mutta sen minä ymmärsin, että nyt olimme kokoontuneet Herran eteen ja sen vuoksi minä istuin hiljaa koko ajan. Kyllä minusta kumminkin oli hauskaa, kun lukeminen loppui, sitä ei käy kieltäminen. Nohrborgin ja Lutheruksen saarnakirjat, joista Kuusisen muori luki, olivat liian hitaasti sulavaa sielunruokaa pienelle kuusivuotiselle. Kun minun niin piti istua pari tuntia ihan hiljaa yhdessä kohdin, tahtoi useinkin aika nuorelle verelleni käydä pitkäksi.

Kesän lähetessä, kun haitatta sain juoksennella ja telmää ulkona, oli minulla joutohetkinäni sanomattoman hupaista metsässä. Minä silloin etsin paljon männyn- ja kuusenkäpyjä ja rikastuin niiden kautta tuhottomasti niin,, että minulla ennen pitkää oli enämpi, kuin sata, lehmää ja yhtä monta lammasta. Kuusen kävyt olivat lehminä, toiset lampaina.

Isoäidin lihava harmaa kissa oli rakkahin leikkikumppanini. Meistä tuli hyvin hyvät ystävät. Ulkona ollessaan se useinkin kiipesi akkunalaudalle ja pilkisteli sisään minun luokseni.

Eräänä kauniina päivänä, se oli itse Vapunpäivän ilta, tuli isä minua tervehtimään. Silloin sitä oli iloa sekä minulla että isoäidilläkin. Oi miten ihmeen tyytyväisenä, hän kertoi isälle, jotta minä nyt jo osasin lukea, suoraan! Ja arvatkaas miltä minusta tuntui, kun isä palkinnoksi siitä antoi minulle ihan uuden uutukaisen viisitoistakopeikkaisen — joka oikeassa, meidän rahassa tekee 37 1/2 penniä — minä hypin ja kiljahtelin ilosta.

On omituinen seikka tuo, joka havaitaan kaikkiaalla, niin ylhäisissä kuin alhaisissakin, että kaikki ihmiset näkyvät panevan arvoa rahalle. Lapsissakin jo näkyy selvästi ilmenevä noiden vaihtovälikappaleiden omistamisen halu. Luultavasti on niin siksi, että tiedetään rahalla voitavan ostaa jotakin, jolle annetaan vieläkin suurempi arvo.

Iltasella sain isän kanssa lähteä ulos katselemaan helavalkeita, joita siinä seudussa Vapun aikaan poltetaan. Isoäidin mökin lähistössä oli korkea mäki, jota me sanoimme vuoreksi. Sieltä loisti ensimmäinen palava tervatynnöri,, joka oli hilattu korkealle, kuivista oksista ja kannoista tehdylle jättiläisroviolle. Vuorelta taisimme nähdä vielä kolmattakymmentä helavalkeaa, joita poltettiin pitäjään eri kyläkunnissa.

Kaikki kyläkunnan pojat olivat kerääntyneet "vuorelle". Me juoksimme ja leikimme oikein sydämen halusta, leimuavien liekkien valossa tuona hämäränä iltana.

Nyt ei minulla ollut jälellä enää kuin pari kuukautta oltavaa isoäidin luona, ennenkuin minut katsottiin "täysin oppineeksi" jalossa sisäluvun taidossa. Mutta kukko ei enää muninut milloinkaan. Minä olin jo päässyt aapiskirjasta, ja luin nyt: "Tohtori Martti Lutheruksen vähän Katekismuksen yksinkertaista selitystä, Kysymysten ja vastausten kautta toimitettu Olaus Svebiliukselta, arkkipiispalta Upsalassa." Oli sillä kirjalla nimeä ja pituutta, mutta ei siinä kuitenkaan mitään kukkoa ollut.

Siihen aikaan sain minä itselleni ensimmäisen oikein hyvän ystävänkin, erään kiltin tytön. Hänen nimensä oli Miina Koivunen ja hänestä minä pidin enämpi, kuin kaikista pojista yhteensä. Siihen oli kyllä syytäkin. Hän oli tosin jo kuusitoista-vuotinen ja minä vasta seitsemännellä, mutta kuitenkin viitsi hän leikkiä minun kanssani, joka, olin niin pieni! Enkö minä sitte olisi pitänyt hänestä! Mutta sitä paitsi oli vielä jotain muutakin, jonka vuoksi minä pidin hänestä niin paljon. Hän näet lainasi minulle yhden hupaisista kirjoistansa. Sen nimi oli "Hiilenpolttaja poikineen" ja siinä oli väritettyjä kuviakin. Kertomus oli köyhästä hiilenpolttajasta, joka oli joutua elävältä poltetuksi suuren kulovalkean riehuessa. Hänen pelastivat kuitenkin reippaat poikansa, jotka vaatteistaan valmistivat pitkän köyden ja vuorelta laskivat sen siihen laaksoon, jossa isänsä hiilimiilu oli.

Se oli hupaisin ja kauniin kirja, jonka minä siihen asti eläessäni olin nähnyt, ja oli minusta se Miina "hirveän" alttiiksi antava ja hyvä, kun lainasi minulle kirjansa.

Elokuussa tuli isä hakemaan minua kotiin. Kyllähän oli hyvin hauskaa saada taas nähdä äitiä ja siskoja, mutta ikävää oli taas jättää isoäiti ja tätikin. Pitkän keskustelun perästä sain heidät kuitenkin tulemaan mukaan. Sitä, että he lähtivät kanssamme minun puhuttelemiseni tähden, olen myöhemmin epäillyt, sillä isällä oli kanssaan nelipyöräiset kärryt ja molemmat hevosemme. Sen vuoksi minä varmaan uskon asian olleen jo edeltäpäin ja minun pyyttämisittäni päätetyn. Kissa ystäväni uskottiin naapurin muorin huostaan. Ovi suljettiin ja minä hyvästelin armaat leikkitantereeni, lähteen, metsän, vieläpä kaikki käpyniki. Suureksi ilokseni sain kuitenkin siireenipukin ottaa kanssani.

Neljäs luku.

Kotiin palaamiseni, kaksi odottamatonta seikkaa, täti Taava. Minä aion rumpaliksi ja menetän ensimmäisen hampaani.

Oli merkillistä ja ihmeen hauskaa, kun sai ajaa nelipyöräisillä kärryillä ja kahdella hevosella. Isoäiti ja isä istuivat etu-, täti Riikka ja minä takaistuimella. Minä pyysin isältä, että saisin ajaa ja niin minä sainkin. Ohjakset olivat kylliksi pitkät niin, että minäkin sain pitää kiinni peristä. Isä se kaikissa tapauksissa ajoi, mutta minä kuvailin itselleni, että nyt kaikki riippui minusta ja sen vuoksi istuin minä mahtavana, kuin kuninkaan mieli-ajuri ja läimäyttelin ohjain perillä istuimen reunaan. Taas kulin minä nyt kauniin, siimeksisen metsän läpi ja kuulin tuulen huminaa puiden latvoissa samalla, kuin tuhannet lintuiset lirittelivät rakkaita aamuvirsiään. Sontiaiset, sudenkorennot, paarmat ja kärpäset surisivat ympärillämme ja pari kertaa onnistuin minä vilahdukselta näkemään iloisen oravaparinkin. Ne hyppelivät oksalta oksalle korkeiden kuusten oksilla. Aurinko paistaa hellitteli niin lämpymästi ja poro pilvenä pölysi ympärillämme. Rusko ja Harmi juoksivat itsensä hengästyneiksi, ne hikoilivat ja hosuivat pitkällä hännällänsä kumpikin karkoittaakseen pois tungettelevia paarmoja.

Tultuamme metsästä pois aukealle kedolle, oli minulla ympärilläni katselemista enämpi, kuin ennen milloinkaan. Minä näin monta kylää, joiden rakennukset olivat punaisiksi maalatulta ja pienten puutarhojen ympäröimiä. Oikeissa laineissa lainehtivat tuulessa keltaiset ruisvainiot, joiden päällä, korkealla pilvissä, leivoset laskivat lirityksiään. Kunnaalla, tuolla kauempana oli keltaiseksi maalattu kirkko tornineen, jonka huippua risti koristi. Se ojensihe ylös kohti taivasta. Kaikki tuntui ylistävän Jumalaa, — kaikin puut, kukat ja linnut. Enhän minäkään silloin saattanut mykkänä pysyä. Minä panin kätöseni ristiin ja rukoilin:

Mä silmän' luon ylös taivaasen
Ja käten' yhtehen liitän,
Sua Herra, ystävä lapsien,
Mä sydämestäni kiitän.

Kyllä minä osasin useampiakin rukouksia, sekä "Isä meidän" että "Herran siunauksen" ja "Valvo Herra", mutta minusta sopi parhaite tähän tilaisuuten: "Mä silmän' luon". Alotin minä: "Valvo Herraakin", mutta siinä samassa huudahti isä: "ptruu" ja hevoset seisahtivat. — "Minusta näyttää, kuin olisi tuolla tiepuolessa kuollut ihminen", sanoi hän, jätti ohjakset isoäidille ja hyppäsi alas kärryistä. Kas todellakin. Siellä loikoi ihmisparka näyttäen aivan hengettömältä. Isä pudisteli häntä, mutta oli ihan mahdotonta saada häntä hereille. Se poloinen oli nuori mies ja niin juovuksissa, että hän ei kyennyt mihinkään. Hänen vieressään oli viinaputeli, melkein tyhjäksi juotu. Tuo onneton oli ensimmäinen väkevistä juomista päihtynyt, jonka minä olin nähnyt. Minua oikein karmi ja vapisutti inhosta ja kauhusta.

"Jumala armahtakoon site raukkaa", huokasi isoäiti ja sitte lähdettiin me taas kotia kohden.

Puolenpäivän aikaan saavuimme perille. Äiti ja sisaret seisoivat ulkona portailla, huiskuttivat liinojaan ja tervehtivät meitä pihaan ajaessamme. — "Hyvää päivää äiti! Hyvää päivää Lotta, mutta kas, miten isoksi sinä olet kasvanut", huudahdin minä kärryistä pois hypätessäni. Äiti sulki minut syliinsä ja suuteli kerran toisensa perästä. Minä likistin ja teivin häntä, minkä vaan jaksoin ja sanoin: "äitikulta, nyt minä likistän sinut kuoliaaksi ja sitte minä sinut elävältä syön."

"Tervetultua kotiin, lemmikkini — sinustahan on jo tullut iso - mies", sanoi äiti ja ilokyyneleet kiilsivät hänen kauniissa silmissänsä. Sitte tulivat Lotta, Elsa ja pikku Joonaskin tervehtimään minua. Meidän kaikkien ystävämme Maija-Stiina seisoi myös kärryjen vieressä ottamassa vastaan tavaroitamme ja kantamassa niitä sisään.

Minulla oli nälkä, kuin talvisella sudella, jonka tähden oli erittäin tärkeää, että minä mitä pikemmin, sen parempi, pääsin päivällispöytään, joka valmiiksi katettuna odottikin meitä. Tuoresta voita ja vasta paistettua leipää! Oi miten se maistui makealta!

Täti Taava, äitini sisar, puhui jotakin "odottamista seikoista", mutta äiti vastasi: "päivällisen perästä. Pikkuinen nukkuu nyt." — Odottamattomat seikat? Pikkuinen. Minä en laisinkaan voinut käsittää noiden sanojen merkitystä.

"Äiti, mitä on odottamaton seikka?" kysäsin minä syödä mutuuttaen voileipääni.

"Poikaseni, kohta sen saat nähdä", vastasi äiti ystävällisesti hymyillen.

"Kalle, minä tiedän, minä tiedän, meillä on si…" huusi Lotta suu täynnä leipää, mutta äiti keskeytti häntä: "Lottahan on luvannut olla vaiti."

"Niin, mutta minä olen ollut vaiti jo niin kauan äiti", valitti Lotta, joka näytti innokkaasti haluavan purkaa salaisuutensa.

"Ahaa Lotta, sinä tarkoitat minun sireenipukkiani, mutta se ei ole mikään odottamaton seikka, vaan oikea pukki, etkä sinä saa sillä leikkiä", sanoin minä jotensakin päättävästi.

"En varmaankaan sitä," sanoi Lotta, "en minä sireenipukkia ajatellut. Se on jotakin, joka alkaa si ja loppuu — niin sitäpä en sanokaan, sillä minä olen luvannut äidille, että en sano sinulle sitä, jotta meillä on sis…"

"Eeei," sanoi Joonas, "minä tiedän, mikä se on Kallo. Se on pieni — hm — hm."

"Syö, äläkä lörpöttele pikku Joonas", pyysi täti Taava. Kaikki he näyttivät niin ihmeen salamyhkäisiltä, että minä oikein toden perään rupesin ajattelemaan, mitä se odottamaton seikka mahtoi ollakaan.

Päivällisen perästä minut vietiin lasten kammariin. Kuka taitaa kuvailla minun suurta hämmästystäni? Kehdossa oli pieni, pikkuriikkinen lapsi ja keskellä lattiaa oli kummallinen kapine, jonka muka piti olla olevinaan puuhevonen.

"Hän tuossa on meidän pieni sisaremme", huudahti Lotta ihastuksissaan käsiänsä taputtaen. "Hän on niin soma, niin soma ja niin hirveän hyvä. Eikös niin sinustakin Kalle?"

Ei, minusta hän ei laisinkaan ollut soma. Minä seisoin hämmästyksestä äänettömänä hetkisen. Minua kainostutti tuo uusi tulokas niin, että pyysin täti Taavalta saada mennä ulos.

"Hyi miten tuhma sinä olet", puhui Lotta ja meni kehdon viereen hyväilemään pienokaista. "Etkö sinä näe, miten ihmeen sievä se on?"

"Minä tahdon ulos", kiljuin minä melkein epätoivossa. Kukas olisi jaksanutkaan kauan katsella tuollaista pientä raukkaa.

"No, mutta entäs puuhevonen sitte?" kysyi täti Taava. "Etkö sinä pidä edes siitäkään?"

"Sanotaanko sitäkin odottamattomaksi seikaksi?" kysyin minä vuorostani ja kääntyen selin lapseen, katselin tarkemmin puuhevosta.

"Ei", vastasi täti Taava, "sinä saat kutsua sitä miksi ikinä tahdot. Blomqvist on sen tehnyt sinulle kotiin tuloksesi ja hän oli varma siitä, että sinä rupeaisit paljokin siitä pitämään."

Kyllähän voi niin käydäkin, mutta en minä millään ehdolla tahtonut jäädä lasten kammariin, minä tahdoin ulos.

"Etkö sinä pitänyt pienestä sisarestasi?" kysyi äitikin.

"Kuinka minä voisin hänestä pitää? Enhän minä ole häntä koskaan ennen nähnyt, minä en tunne häntä ollenkaan, en vähääkään, eikähän hän osaa puhuakaan, eikä sillä ole edes hampaitakaan. Hän on yhtä hampaaton, kuin vanha Tiina muori, enkä minä sitäkään voinut koskaan kärsiä."

Lotta oli oikein nirpalla nenin ja tuumaili, että minä olin hyvin häjy, kun en pitänyt pienestä sisaresta.

Iltapuolella päivää oli ruvennut satamaan, taivas oli synkässä pilvessä ja siltä näytti, että ukkonen siitä rupeaa jyrisemään. "Ukkosta oli ilmassa" sisälläkin. Lotta seisoi näet ja naureskeli minulle niin ivallisesti.

"Mille sinä niin virnailet, Lotta?" kysyin minä loukattuna.

"Niin mille! Sinä Kalle et ole vielä mies, etkä mikään, vaikka luulet jo olevasi hyväkin."

"Minkäs tähden minä en olisi mies, enkä mikään", kysyin minä närkästyksen punan poskilleni noustessa?.

"No, sen minä kyllä voin sanoa sinulle. Sinä teet jotain, jota ei mikään mies tee, niinkuin isä sanoi rumpari Tuoreelle."

"Sinä olet suututtava ihminen, Lotta. Etkö sinä saata sanoa suoraan, mitä tarkoitat. Minusta sinä olet oikea, kiusankappale."

"Sinä käyt kenkiesi kannat läntälleen", sanoi Lotta ja nauraa kikatti aivan hillimättömästi.

Hän tahtoi nähtävästi tehdä minulle kiusaa, siksi kun minä en pitänyt pikku sisaresta. Minä katsahdin ensin vasenta, sittoe toista kenkäni korkoa. Niin tuo hävettävä keksintö oli tehty! Minä todellakin kävin kenkäni läntälleen.

"Sinä olet ilkeä, Lotta", huusin minä, nilistin kengät jalastani, pistin jalkaani toiset, vanhat rajat; ja niin pintin ulos sateesen. Etehisestä tempasin käteeni täti Kustaavan vanhan sateenvarjon, joka oli valmiiksi levällään, ja juoksin alas puutarhaan. Siellä asetuin erään, ansarimme akkunan alle ja mietin tämän elämiin katkeruutta ja, kurjuutta.

Hetkisen kuluttua hiivin takaisin sisään ja, kun ei ketään ollut lastenhuoneessa, pistäysin pikku sisaren luo.

Hän näytti koko sievältä kelliessään siinä komeassa kehdossaan, mutta tuntui sangen vaikealta tunnustaa sitä kellekään. Minä istahdin uuden hevoseni selkään, kiikuin siinä oikein sydämeni halusta ja vallattomasti hujasin piiskallani sinne tänne. Oli onni, että täti Kustaava tuli sisään niin pian, kuin hän tuli, sillä kentiesi olisi muutoin voinut joku onnettomuus tapahtua. Ajatteles, jos piiskallani olisin sattunut hujauttamaan pikku siskoa, vasten kasvoja.

Se vaara väistettiin sillä, että täti Kustaava otti minulta piiskan pois.

Minä mainitsin rumpari Tuoresta. Se oli minulle uutinen, että neljännesmies Tuoreen poika, Aukusti, oli päässyt perunajääkäreille eli ruotuväkeen rummunlyöjäksi. Hän oli nyt minun silmissäni erittäin merkillinen henkilö. Nelitoista vuotinen poika uhkeassa univormussa — miten se oli mahdollista?

Hänellä oli tummansininen takki, siinä punainen kaulus, tilkut olkapäillä ja pitkin hihoja juoksi poikittain kuusitoista hienoa vinonauhaa. Lisäksi vielä oli hänellä nahkainen miekan kannatin, joka oikealta olalta meni rinnan yli vasemmalle kupeelle, ja siinä riippui pitkä säilä eli sapeli. Päässä oli hänellä jonkunmoinen, kumollaan olevaa kivikuppia muistuttava päähine. Minusta näytti Aukusti Tuores tavattoman muhkealta, ja miten mahtavasti hän sitte vielä lyödä pamautteli suurta vaskirumpuansa! Kuului pitkien matkojen päähän, kuin hän aina päästi pärrytyksen rummustaan, taikka rummutti marssia, ja minun korvistani oli tuo meteli mitä kauniinta soitantoa.

Kun joku sattui minulta kysymään, miksi minä ajan oloon aioin, oli vastaus aina valmis: "minusta tulee rumpari."

Rumpari piti minusta tulla ja heti tullakin, mutta silloinhan minulla piti olla rumpukin. Mistäs ja kuinkas minä semmoisen saisin? Minä mietin ja tuumailin sinne ja tänne. Isä ei suostunut ostamaan minulle rumpua, eikä kukaan muukaan. Minä pyysin niin kauniisti, kuin osasin Tuoreen lainaamaan minulle omaansa, mutta se oli mahdotonta, sillä hän sanoi sen olevan kruunun omaisuutta.

Lotta auttoi minua pulassani. Muutamana päivänä menimme hän ja minä ullakolle. Oli niin hupaista mennä tuonne ylös katselemaan kaikenlaisia kapineita, joita äidillä oli siellä säilössä.

"Katsos, tästähän sinä saat rummun, Kalle", huudahti Lotta ottaessaan hyllyltä alas isän hattukotelon.

"Oivallisen, ihan mainion!"

Minä otin hattukotelon kanssani alas lastenhuoneesen. Se oli tehty pahvipaperista ja oli todella melkein pienen rummun näköinen. Eno Samuli teki minulle parin rumpupalikoita ja sitte sain hihnaksi yhden isän valkeista kaulaliinoista. Nyt se oli valmis. Minä takoa paukutin hattukotelon kansi-parkaa kaikin voimini ja sisarukset hihkuivat ilosta ja ihastuksesta.

Minä riemuitsin! Se oli sanomattoman hauskaa. Rummutin ja rummutin päivän päästään.

Voi, voi kuitenkin — ei mikään ilo maailmassa ole pysyväistä! Tuo hento pahvi antoi perään rumpupalikoilleni ja ennen, kuin aavistaakaan osasin, olin saanut suuren läven syntymään kotelon kanteen.

Mitä isä sanoisi, nähdessään hattukotelonsa turmelluksi? Sitä oli helppo arvata jo edeltäpäin. Hyvä tosiaankin oli se, että isoäiti oli meillä. Hän kävi väliin. Minä pääsin varpurieskasta, mutta sain sitä runsaammin nuhteita.

Haluni rummuttajan ammattiin ei kuitenkaan siltä heltinyt. Keksin näet vahvemman rummun, joka vielä rämisikin paljoa paremmin, kuin hattukotelo. Se oli äidin pieni kasarinen kattila. Kyllä se sai pohjaansa kuplia oikein kosolta! Ja millistä melua minä sitte vielä pidin talossa.

"Ele sinä trummuta niin kauhesti, poike pieni!" kuulin isoäidin varoittavan itseäni monta kertaa päivässä, mutta minä vaan rummutin kuitenkin oikein tarmoni takaa. Sehän oli niin hauskaa. Sisareni olivat yhtä mieltä. Heistä oli oikein imannetta, kuin saivat rumpuni mukaan marssia.

Että en ihan särkisi äidin kaunista kasarista kattilaa ja että saisin oikein tuntuvan palkinnon siitä, kun olin oppinut koko pienen katekismuksen ulkoa ja ensimmäisen pääkappaleen pitkästäkin, sain minä joululahjaksi oikean rummun. Se oli kauniin kappale, joka minulla oli milloinkaan ollut. Sireenin juuresta tehty pukki, kaikki kävyt, niin vieläpä saappaanikin — mitä olivat ne kaikki uuteen rumpuuni nähden! Nyt minä olin oikein rikas ja mahtava. Täti Kustaava kutoi vielä värillisiä nauhoja, jotka hän puutteli kiinni puseroni hihoihin ja teki minulle päähineen kankeasta sinisestä paperista, joka oli ollut sokeritopan ympärillä. Nyt minä varmaan olin pelotteleva pois pakoon kaikki Suomen viholliset sekä parrakkaat, että muut raakalaiset.

Sisareni ihmettelivät minua ja itse mielestänikin olin minä urhoollisin ja merkillisin poika koko valtakunnassa, Moniaana päivänä tuli tuo miehuuteni koetuksille.

Minun piti menettää ensimmäinen maitohampaani. Se oli irtonaisena ja olisi ollut otettava pois. Kysäsin täti Kustaavalta, eikö se kävisi hirveän kipeästi, kun hammasta otetaan.

"Eikö mitä", sanoi täti Kustaava, "ei se kovinkaan koske, mutta mitä se tekisi, jos koskisikin niin urhokkaalle ja rohkealle miehelle, kuin Kalle Sarkkinen on? Vai — ehkä hän onkin vaan rohkea sanoissa, mutta ei itse työssä?"

Sepäs oli oikein herjaavainen kysymys.

"Kyllä minussa on miestä ja rohkea olen", vastasin minä. "Varmaan minä jo paljaalla rummullani voin pakoon säikähdyttää kaikki viholliset, jotka tulevat tänne hätyyttämään meitä, mutta hampaan ottaminen on jotakin toista — tietäähän täti sen!"

"Kyllä, minä ymmärrän", lausui täti, "minä ymmärrän, että siihen ei tarvita mitään uljuutta."

Täti Kustaava nauroi, niinkuin hän olisi oikein tahtonut tehdä minusta pilkkaa. Minä tunsin itseni niin ihmeen noloksi. Minulta puuttui rohkeutta antaa hänen vetäistä pois hampaani.

Viimeinkin sanoi hän tietävänsä erään keinon saada hammas lähtemään pois ihan itsestään niin, että se ei pikkuistakaan koskenut.

"Kuinka se käy laatuun?" kysyin minä uteliaasti.

Niin — se oli täti Kustaavan salaisuus. "Tahdotko sinä ryhtyä koettamaan sitä keinoa?" kysäsi hän.

Kyllä minä olin uskalias, kun hän vakuutti minulle, että se ei yhtään koskisi. Täti sitoi nyt pitkän rihman hampaan ympärille ja sitte hän sanoi: "jos sinä nyt sidot rihman tuohon lieden kuvun kannattajaan ja seisot paikoillasi hiljaa viisi minuuttia, niin vetää rautakanki hampaan luokseen niin, että sinä et sitä edes huomaakaan."

Minä tein työtä käskettyä. Minä seisoin kärsivällisesti paikoillani, mutta sydän kurkussa ja odotin, mitä tapahtuisi.

"Ei se lähdekään, täti", huudahdin minä, kun odotus alkoi tuntua minusta pitkälliseltä.

"Eikö se lähde", vastasi täti ja lähestyi uunia katsoakseen minun merkillistä hammastani.

Hän katsoi hymyillen minuun ja tuumaili: "kyllä se lähtee", ja niin sanoen alkoi kohennella tulta uunissa. Yht'äkkiä otti hän savuavan kekäleen tulesta ja pisti sen ihan minun nenäni eteen. Minä säpsähdin, keikistin päätäni ja — hammas killui rihman nenässä rautakangissa ja minulla oli iso kolo yläpuolisessa hammasrivissäni.

Hampaani oli poissa; mutta rohkeuteni, josta minä niin olin kerskaillut, oli saanut aika kovan puustin.

Viides luku.

Ensimmäinen päiväni koulussa ja muutamia muistoja siitä.

Sittekuin olin ollut isoäidin luona ja, niinkuin jo oli mainittu, oppinut tuon tarpeellisen sisäluvun taidon ensimmäiset perusteet, piti minun nyt syyslukukauden alussa ruveta käymään kansakoulua. Siihen aikaan ei ollut mitään muhkeita kansakoulukartanoita olemassa, jommoisia nyt on rakennettu useimpiin pitäjiin. Meidän pitäjäämme koulu oli sovitettu samaan taloon, kuin vaivaishuonekin jotenkin lähelle kirkkoa. Lukukauden alkamispäivä oli käsissä. Isä kyyditsi minut perille. Melkein puolen peninkulman matka oli meillä ajettavanamme sinne.

Sydämmeni pamppaili tuntuvasti astuessani ovesta sisään tuohon jotensakin tilavaan kouluhuoneesen. Herra Eteläinen — se oli koulun opettajan nimi — ei vielä ollut tullut sinne. Sentähden oli hirvittävä hälinä kouluhuoneessa, johon enämpi, kuin neljäkymmentä poikaa ja tyttöä oli kokoontunut pitäjään kaikilta kulmilta. Minä en heistä tuntenut yhtä ainoaakaan ja kun olin uusi tulokas, niin kerääntyi kohta ympärilleni koko parvi poikia. Päälläni oli minulla kiiltonappinen samettinen mekko ja vyölläni leveä kiiltonahkainen vyö. Pojista näytin minä varmaankin oikealta pieneltä teikarilta, sillä ne veitikat sivelivät sormellaan pehmeätä samettia ja tempoilivat kiiltäviä nappejani, koetellakseen olivatko ne lujasti kiinni. Siinäkös sitte vielä oli kyselemistä ja ihmettelemistä siitä, mikä mahtoi minun nimeni olla, mistä minä olin kotoisin ja kuinka kauas olin lukenut!

Tytöt seisoivat etäämmällä, nauraa kikertivät ja osottelivat minua sormellaan, niinkuin olisin minä ollut mikäkin ihme eläin.

Ei kuitenkaan kulunut monta minuuttia ennen, kuin minä tunsin olevani jo hiukan kotiintunut koulussa. Varsinkin tulin minä pian hyväksi ystäväksi Arvid Westerisen kanssa, joka oli paria vuotta minua vanhempi ja heti rupesi puolustajakseni, kun muutamat pojat alkoivat tulla liian julkeiksi. Ystävyys Arvidin ja minun välilläni kesti, ei vain sen lukukauden, mutta on se kestänyt aivan tähän päivään asti.

Kello löi yhdeksän ja samassa ilmestyi opettajakin huoneesen. Niin pian, kuin hän ilmestyi ovelle, oltiin kouluhuoneessa ihan hiljaa ja kaikki lapset nousivat ylös istuimiltaan. Pojat kumarsivat ja tytöt nyykistivät. Ne meistä, jotka, eivät vielä olleet paikoillaan, riensivät nyt niille. Sittekuin herra Eteläinen oli ohi mennen tervehtinyt isää, meni hän opettajan paikalle ja kutsui yhden vanhemmista pojista luokseen. Sitte alotti hän värssyn.: "mun toimituksen puoleen", joka seuraavine värssyineen, kaikki yhdessä, kovasti laulettiin loppuun asti. Veisaamisen loputtua luki se esiin kutsuttu poika aamu rukouksen, Isänmeidän ja siunauksen, jonka perästä me taas veisasimme: "armotekos viel' täytä j.n.e:" Nyt seurasi sisäänkirjoitus. Isäni talutti minut opettajan istuimen eteen. Minä olin hyvin hämilläni, enkä oikein tiennyt, mihin minä pistäisin käteni taikka kummalla jalalla seisoisin.

"Kumarra Kalle", käski isäni ja minä tein tavattoman syvän kumarruksen, ikäänkuin olisin seisonut kuninkaan edessä, samalla kuin pistin käteni ristiin vatsani päälle. Se oli yksi minun rumista ja pahoista tavoistani ja siitä olin usein jo saanut muistutuksia kotona; mutta hämmästyksissäni olin ne nyt taas unhottanut.

Isä loi minuun tuikean silmäyksen ja minä ymmärsin hyvin, mitä se merkitsi. Kädet hyppäsivät, kuin sähkösysäyksen saaneina, selän taakse ja minä tunsin, miten häpeän puna punastutti kasvojani.

"Niin hyvä veli, tässä minä nyt toisin ristiksesi pienen nulikan. Hänen nimensä on Kalle, on seitsemän vanha ja nyt hänen pitäisi alkaa koulunkäyntinsä", lausui isä.

"Vai niin, vai niin — jaha, tervetuloa poikaseni", vastasi herra Eteläinen ja taputteli minua ystävällisesti päälaelle. "Minä toivon, että sinulle tulee hauska täällä kumppanien seassa."

Sen perästä sain minä kertoa, kuinka pitkälle olin lukemisessa päässyt.

"Osaatko sinä lukea suoraan?" kysyi herra Eteläinen.

"Ky-yllähän toki", vastasin minä. "Ja sitte minä vielä osaan Lutheruksen pienen katekismuksen ja ensimmäisen pääkappaleen pitkästäkin ulkoa."

"No, sepä ei ollut niinkään vähän seitsenvuotiseksi", puhkesi opettaja lausumaan. "Äitisikö sinut on opettanut lukemaan?"

"Minä olen ollut isoäidin luona", vastasin minä perin varmasti.

"No, koetetaanpas sitte, kuinka isoäiti on onnistunut sinua opettaessaan", jatkoi hän ja ojensi minulle lukukirjan, jolla oli nimenä "Kotikoulu". "Lues tuo värssy, niin saan minä kuulla miltä se kuuluu."

Minä luin:

"Tupakainen tuhma ruoho,
Kasvoi ensin Intiassa,
Kansan kasvavan tuhoksi,
Vaivaajaksi vanhan rinnan!
Pojat saattaa sairahaksi,
Hengenkin hajuavaksi.
Kuules, kuules poika pieni!
Pidä sinä viisas mieli;
Karta kaikella mokomin
Tupakkien turmelusta,
Villitystä väkijuoman!"

"Jaha," tuumaili herra Eteläinen, "menihän se koko hyvin. Koetetaanpas nyt ulkolukuakin, meneekö sekin."

Sitte kysyi hän: "mitä Jumala kaikista näistä käskyistä sanoo?"

Minä panin käteni ristiin, sillä niin oli isoäiti käskenyt minun tekemään aina Jumalan sanaa, lukiessani, ja sitte minä aloin:

"Näin sanoo Hän….." mutta siihen se tarttuikin.

Minä en saanut suustani sanaakaan enää.

"No, jatka", sanoi opettaja kehoittavasti. "Näin sanoo Hän —".

Punaisena, kuin kukon heltta, seisoin minä siinä ja pojat nauraa kikattivat ympärilläni, joka saattoi minut vielä enemmän pyöräpäiseksi ja pari isoa kyynelpisaraakin tunkeutui silmieni nurkkiin.

"No, älähän nyt hätäile", lohdutti opettaja, "Ajattelehan, niin kyllä sinä muistat sen."

"… Minä Herra sinun Jumalas ……" ja niin oli sulkulauta auki. Minä lukea parpatin, kuin vettä, soluttaen vaan eteenpäin:

"Minä Herra sinun Jumalas olen väkevä ja kiivas Jumala, joka etsiskelen isäin pahat teot lasten päälle kolmanteen ja neljänteen polveen, jotka minua vihaavat; ja teen laupeuden monelle tuhannelle, jotka minua rakastavat ja pitävät minun käskyni."

Minä olin näet kyllä oppinut muistamaan kappaleen, mutta se oli vaan koneellisesti opittu ulkoläksy, jonka sisällyksestä minulla ei ollut vähintäkään aavistusta.

Kuitenkaan ei minua pantu aapisluokkalaisten joukkoon, jotka seisoivat puolipyörössä ison, seinällä riippuvan taulun ympärillä. Joku vähän vanhempi poika pantiin heille aina opettajaksi. Sitä poikaa kutsuttiin kehoittajaksi eli "monitööriksi", ja hänellä oli noin puolen kyynärän pituinen näytekeppi kädessä. Hän näytti aina yhtä sanaa kerrassaan taululla ja lapset alkoivat huutaa a, a, a. b, b, b. Niinkuin sanottu, pääsin minä korkeammalle osastolle.

Kun koko koulu oli ollut toimessa tunnin ajan, jona aikana kouluhuone surisi, kuin oikein jättiläismäinen mehiläispesä, soitti opettajamme opettajan pöydällä olevalla kellolla. Se oli merkkinä siihen, että opetustunti oli loppunut ja toinen alkoi. Nyt tuli kirjoitustunti ja muutamia minuutteja oltiin aivan hiljaa koulussa. Pojat ja tytöt kiiruhtivat taas sekaisin paikoilleen. Edistyneimmät istuivat kauimpana opettajasta olevilla penkeillä. Ne kirjoittivat musteella ja kynällä. Heti kuuluikin hirmuinen hanhen kynien rapina käyvän pitkin penkkien rivejä.

Muilla istuimilla istuivat ne meistä; jotka eivät vielä olleet saavuttaneet mitään kätevyyttä kirjoitustaidossa. Ne kirjoittivat kivikynillä kivitauluille.

Viimmein oli lähinnä opettajan istuinta yksi penkki, jota sanottiin "hiekkalavitsaksi" ja se oli niin laitettu, että sitä peitti ohut kerros hienoa hiekkaa. Sen edessä istuivat pienet kirjoitustaidon alottelijat ja piirrustelivat kirjaimia hiekkaan.

Kello XII aikaan soitettiin taas. Se oli päivällisluvan merkki ja nytkös tuli kiire kaikille. Nopeasti heitettiin kivitaulut ja kirjoitusvihot laatikoihin ja juostiin kouluhuoneen vieressä olevaan pieneen suojaan, jonka hyllyille eväskopat ja laukut olivat sijoitetut. Tölmättiin toisiaan vastaan ja tunkeuduttiin niin pian, kuin mahdollista saamaan koppansa kukin käsille. Niin hyvin nälkä, kuin halu päästä ulos kisailukentälle panivat meidän sekä jalkamme, että kätemme ja hampaamme liikkeelle.

Oi kuinka hyvältä kovaksi keitetty muna voileivän kanssa, palanen pannurieskaa ja pullollinen maitoa nyt maistuivatkin. Ne, joilla oli hyvät eväät, jakoivat mielellään yltäkylläisyydestään niille, joilla oli kuivemmat ruoat. Köyhemmät lapset saivat omituisella tavalla osan varakkaampien eväistä. Meillä oli näet tapana leikkiä monella tavoin, käydä sotaa, lainata tulta y.m.; mutta hupaisinta kaikista oli kumminkin ajaa kilpaa pitkin kirkkomäkeä. Hyvät juoksijat pojista rupesivat hevosiksi, mutta hevoset tarvitsivat hyviä heiniä voidakseen kovasti juosta. Voileipä vehnäleipäpalanen eli hiukan pannukakkua, oli parhaimman "hevosen" palkintona,. Syötyänsä sen "heinän", antoi juoksija panna suitset suuhunsa, hyppi ja keikisteli, niinkuin vallaton varsa "tunnin tahi puoli" siitä. Nuo rotevat pojat juoksivat sitte paljain jaloin kivien, somerokasojen, varpujen ja havuneulojen ylitse. Ne hirnahtelivat, päristelivät ja huusivat, kuin olisivat olleet joukko kesyttömiä aaseja. Useamman kuin yhden oikean hevosen ne saattoivatkin pillastumaan, kun oikein haltioihinsa pääsivät.

Väsyttyämme juoksemiseen, veimme me hevosemme kirkkotalliin ja siellä oli niiden kärsittävä vielä kovempi "kurssi". Ne olivat näet vielä ruokottavat. Se kävi niin, että me otimme vanhan huiskan, jolla sitte hieroimme heitä oikein vimmatusti. Se, joka silloin oli oikein säyseä ja kärsivällinen, sai tavallista toisenlaista rehua, jota me kutsuimme kauraksi. Eräs vaivaistalon muorista keitti näet nekkuja pieniin paperitötteröihin, joita hän sitte myi neljännes-kopeikasta kappaleen. Se meistä, jolla oli neljänneskopeikka, osti itselleen ja hevoselleen hyvän nekun. Sillä tavoin vahvistettiin ystävyys koulukumppanien kesken siihen aikaan.

Mutta minä en saa unhottaa kaikista hauskinta seikkaa ensimmäisestä koulupäivästäni. Arvid Vesterisellä oli mukanaan paperileija. Semmoista en minä vielä milloinkaan ennen ollut nähnyt. Tuuli jotenkin ankarasti ja leija laskettiin ylös. Oi ihmettä, erinomaista! Se liiteli yhä korkeammalle ja korkeammalle yli puiden latvojen — korkeammalle kirkontorniakin. Vaikka se oli minun kokoiseni, näytti se pieneltä, kuin varis, tuolla ylhäällä pilvissä. Sitä leijaa en minä voinut konsaan unhottaa. En tiedä, miten paljo ja mitä olisin siitä antanut, jos olisin omakseni saanut. Kuinka rikas kuitenkin Arvid oli minun silmissäni! Hänen leijansa oli parempi kuin sata nekkua ja yhtä monta kermakakkuista.

Jälkeen puolisen alkoivat opetustunnit, sisäluvun harjoituksella. Me saimme lukea uutta testamenttia. — Mutta oliko se sovelias sisälukukirjaksi? Minulle varsinkin oli se sopiva. Enämpi, kuin kolmannes vuosisataa on sen ja nykyisen, ajan välillä ja kuitenkin muistan minä ihan elävästi vielä miten sydämeni täyttyi ilosta, kaipiosta, toivosta, riemusta ja onnesta lukiessani Jesuksen rakkaudesta ihmisiä kohtaan; Hänen ihmeistään; ja merkeistään; Hänen armollisista sanoistaan ja hyvistä töistään; Hänen kuolemastaan ja ylösnousemisestaan. Ne olivat kalliita hetkiä, nuo sisälukutunnit! Niiden perästä tuli maantiedettä, Suomen historiaa ja laskentoa. Kello kuuden aikana päätettiin koulu. Silloin, läppäsi vanha suntio yhdeksän läppäystä isolla kellolla kellotapulissa ja me seisoimme hiljaa asettuneina iltarukoukseen ja lauloimme:

Jo joutui päivä armas
Ehtoolle, rukoilemme
Ett', Herra Jesus, rakas!
Tääll' pysyt tykönämm'
Meill' usko vahva suo,
Varjeie aina meitä,
Peikoilta vaaroiss' peitä,
Meill' makea lepo tuo!

Rukouksen jälkeen veisasimme:

Sun haltuus rakas Isäni,
Mä annan aina itseni,
Sieluni, rumiin', tavaran',
Ne ota, Herra, vastahan.

Sitte sitä lähdettiin jokainen suunnalleen. Kukin kiiruhti kotiinsa eväskoppa käsivarrellaan. Minulla oli useampia poikia seuranani. Antti ja Kalle Eerikki Wuoriset, neljännesmiehen molemmat pojat Aukusti ja Fredrikki, myllärin Jussi ja sen sisar Greeta, ynnä lautamiehen Vihtori ja Pekka Ollinpojan Eetu. Nuo pojat olivat kaikki, paitsi Antti Vuorinen, monta vuotta minua vanhempia ja täynnä kaikenlaisia vehkeitä ja konnan koukkuja. Vaikka koulunopettaja oli kehoittanut kulkemaan hiljaa ja siivolla matkallamme, oli sen asian laita kuitenkin niin ja näin.

Meillä oli tapana kulkea aina, kun oli kaunis ilma, eikä kovin paljoa satanut tahi ollut lunta, oikotietä parin aituuksen ja viidakon kautta. Siellä kasvoi sekä mustikoita että puolukoita, jotka vetivät huomiomme puoleensa. Oravat hyppelivät vanhoissa hongissa ja kuusissa ja me koetimme ottaa niitä kiinni. Se ei kuitenkaan onnistunut. Marjat siihen sijaan olivat helpommat saada käsiin. Me söimme mustikoita niin paljo, että näytimme siltä, ja etenkin huulemme, kuin olisimme olleet oikeita neekerejä. Se olisi kuitenkin mennyt mukiin, mutta mitä me sitte vielä teimme oikein koristellaksemme itseämme? Me maalasimme mustikan mehulla isot viikset ja pujoparrat toisillemme näyttääksemme varsinaisilta "metsärosvoilta". Kaikkiin ojiin ja savihautoihin oli meillä myös asiaa tutkiaksemme, kuinka pitkälti oli pohjaan matkaa. Harvoin saavuin minä kotiin ennen puolta kymmentä, jos kohta me olimme kulkeneet "oikotietä".

Isäni, joka yleiseen oli sangen vakava ja tiukka mies, ei kuitenkaan voinut pidättäytyä purskahtamasta sydämelliseen nauruun eräänä iltana nähdessään minun surkean muotoni koristeltuna isoilla sinertävillä viiksillä ja leukaparralla.

"Äiti", huusi hän äidille, joka istui pikku sisko sylissään, "tule ulos, niin saat nähdä, mikä maantieritari täältä tulee pyytämään yösijaa luonamme."

Äiti tuli ulos, katsoi minun tahrittua samettimekkoani, koetti näyttää vakavalta, mutta ei onnistunut ja sen sijaan nauroi hän niin sydämellisen herttaisesti, kuin hänellä aina oli tapana nauraa. Minä en voinut käsittää, miksi he niin nauroivat, sekä isä että äiti. Eihän se ollut mikään naurun asia, että minä olin liannut uuden mekkoni ja kaationi tai housuni. Mutta siihen liittoon tuli Lottakin ulos makuuhuoneesta, löi käsiään yhteen ja huusi: "Kalle, Kalle, miltä sinä näytät!"

Minä närkästyin ja kysyin mikä häntä nauratti.

"Katsohan kuvastimeen, Kalle; voi miltä sinä näytät", jatkoi hän.

Minä menin sisään ja katsoin isäni parranajopeiliin. Niin minä olin kokonaan unhottanut maalanneeni kasvojani mustikan mehulla. Minä näytin todella hyvin hirveältä ja juosta vilistin pesuvadin luo. Peseydyttyäni puhtaaksi, sain istahtaa pöytään ja iltaruoka maistoi erinomaiselta tuon pitkän kävelemisen perästä. Minä söin ahmatin ruokahalulla ja nukuin rauhallisesti ensimmäisenkin koulupäiväni perästä. Vilkas mielikuvitukseni oli kuitenkin toimessa nukkuessanikin ja päivän vaihtelevat tapahtumat tulivat epäselvinä esiin unissani.

Unissani olin istuvinani koulussa. Minä juoksentelin kirkkopihassa, kiipeilin kirkon kiviaidalla, ajoin kilpaa virkuilla, tulisilla hevosilla ja näin Arvidin leijan liitelevän ylös pilviin; mutta oi — minä luulin olevani itse mukana. Minä pitelin kiinni paperileijasta. Yhä ylemmäksi ja ylemmäksi sitä vain mentiin ilmaan, yli vaahterien ja kirkontornin, aina pilvihin asti. Sitte taas tultiin alas huimaavalla vauhdilla, kunnes leija valtavasti ratisten tarttui erääsen korkeaan vaahteraan. Minä heräsin pelästyneenä, mutta se olikin vaan isä, joka narisevissa saappaissaan saapui minua herättämään.

Semmoinen oli ensimmäinen päiväni koulussa ja samanlaisiksi muodostuivat useimmat muutkin. Lauantait olivat kumminkin erilaiset. Niinä päivinä oli meillä kaksi eri huvia, paitsi sitä, että meillä puolenpäivän aikaan oli laulutunti, jona opettelimme veisaamaan virsiä, isänmaallisia lauluja ja veisuja.

Me saimme näet mennä herra Eteläisen kanssa kellotapuliin soittamaan pyhään. Se oli jotakin ihmeellistä meistä, kun saimme varvastaa ylös noita pimeitä tornin portaita myöten ja sitte askelikkoja ja tikapuita pitkin kiivetä ihan kelloihin asti.

Pyhään soittamisen perästä pääsimme me mukana kirkkoonkin urkuparvelle auttamaan urkujen polkemisessa. Meitä kapusi viisi tai kuusi poikaa samalla kertaa polkimille ja voimiamme ankarasti ponnistaen saimmekin sen painumaan alas. Me emme voineet käsittää, miten ihmeen tavalla urkujen polkija sai sen alas, ainoastaan nousemalla sille seisomaan. Siihen aikaan ei meillä ollut selvää vielä painolaista, mutta samapa se. Hauskaa meillä vaan oli ja sehän, olikin pääasia.

Kuudes luku.

Vapaaherratar ja hänen palvelijansa, minä teen tyhmyyden, toimitan huonosti asiani ja tutustun sen seurauksiin. Me rakennamme Viaporin linnan ja minä valmistan pelottavan kanuunan kuulan — lumesta.

Eräänä kauniina päivänä — se oli kevätpuoleen ankaran ja paljolumisen talven perästä — tuli harvinainen vieras isän ja äidin luo. Se oli Itäjärven vapaaherratar, jonka oma oli isän vuokraama talomme.

Hän tuli pitkän höyhenhattuisen palvelijan seuraamana, jonka takissa oli kiiltävät napit. Tuo palvelija käveli suorana, kuin humalaseiväs parin askeleen päässä vapaaherrattaresta, jonka päällä hän piteli isoa sateenvarjoa, sillä sattui satelemaan hiukan. Kun tuo ylhäinen rouva pääsi pihamaalle, tapahtui palvelijalle se onnettomuus, jotta hän kompastui ja oli kaatua pitkälle pituuttaan. Sitä hän ei toki tehnyt, vaan hän töyttäsi aika tavalla sateenvarjolla emäntänsä hienoa hattua. Vapaaherratar pyörähti ympäri ja loi häneen terävän silmäyksen. Mitä hän sanoi, sitä emme kuulleet, sillä me seisoimme katselemassa lastenhuoneen akkunasta. Kuitenkin oli se, sekä Lotasta että minusta "hirveän hassun näköistä" ja me nauroimme oikein hyvästi 'sille surkealle haahmolle, jonka palvelija emännällensä osoitti. Vasta ikään, sitä ennen, oli hän keikistellyt, niinkuin meidän iso kukkomme, kävellessään ja keikaroidessaan pitkillä säärillään nenä pystyssä, mutta nyt oli selkä koukussa ja pää rinnalle painuneena. Kyllähän se oli vahinko tuolle raukalle, eikä sitä pitäisi milloinkaan toisen vahingolle nauraa, mutta emme me Lotan kanssa ymmärtäneet sitä. Meistä näytti se vaan niin hullunkuriselta.

Vapaaherratar tuli kumminkin sisään ja sekä isäni että äitini ottivat häntä vastaan jo isoilla portailla. Isä kumarsi niin syvään, kuin suinkin voi, ja äiti nyykisti niin somasti ja vapaaherratar koetti olla sangen alhainen ja ystävällinen. Hän ojensi kaksi oikeankätensä sormea tervehdykseksi. Sitte kysyi hän, kuinka voitiin; miltä vuodentulo näytti; olivatko lapset terveinä ja oliko pikkuinen jo paljokin kasvanut yhteen vuoteen ynnä muuta semmoista. Hän oli näet pidellyt pientä siskoa kastettaessa tai ollut sylikummina ja antanut hopealusikan kumminlahjaksi.

Nyt seisoi palvelija taas yhtä suorana, kuin ennenkin, joskin tarpeellisen välimatkan päässä ja tirkisteli ylös ilmaan. Varmaankin hän katseli pääskysiä. Meidän, lasten, täytyi myöskin tulla sisään saliin tervehtimään, eikä käynyt paremmin, kuin niin, että minä nyt sain rangaistuksen palvelijan vahingolle naljailemisestani.

Kun vapaaherratar kysyi minulta, miten minä jaksoin, vastasin minä, niinkuin oli tapani aina, koska myllärin muori tai muut naapuri-eukot tiedustelivat samaa:

"Kiitos, hyvä täti, minä voin vallan hyvin."

Niin, nyt minä olin itseni kauniisti käyttänyt; äiti punastui ihan hiusmartoansa myöten. Isä taas loi minuun tuikean ja nuhtelevan silmäyksen samalla kysyen:

"Silläkö tavoin sinä, hupakko, puhuttelet rouva vapaaherratarta?"

"Minä pyydän, armollinen rouva vapaaherratar, suokaa anteeksi", sanoi hän rukoilevin silmin kääntyen vapaaherrattareen ja hän hymyillen näyttäkin taipuvaisuutensa anteeksi antamiseen. Minun pieni kommellukseni unhotettiin pian, mutta vapaaherratarta itseään ja hänen palvelijaansa ei pian unhotettu. Kun me näet tahdoimme pitää oikein hauskaa, leikimme me, Lotta ja minä, että hän oli vapaaherratar ja minä hänen palvelijansa. Me laittauduimme mitä upeimmalla tavalla, minä isän takkiin ja hattuun, Lotta äidin vanhoihin saaleihin. Sitte me marssiskelimme edes takaisin lasten huoneessa taikka ulkona pihamaalla ja molemmin käsin pitelin minä isoa, vanhaa ja repaleista sateenvarjoa "hänen armonsa" pään päällä. Kun minä silloin aina töyttäsin vapaaherratartani sateenvarjolla päähän tahi polkasin hänen pitkälle laahustimelleen, sain minä Lotalta, aina aika väliin, tuollaisen kummallisen silmäyksen.

Muutamana päivänä piti minun mennä lähimmäiseen naapuritaloon, Hiltulaan, viemään nuoria munia sinne pienellä kopalla. Minä lupasin ihan varmasti äidille kantavani koppaa niin varovasti, että oi yksikään muna särkymään pääsisi. Aikomukseni oli lupaukseni pitääkin, mutta en ollut vielä pitkälle ehtinyt, ennenkuin kiusaus tuli tielleni — ja silloin minulta unohtuivat varmat lupaukseni.

Minä astuin pitkin puutarhan aitoviertä ja tultuani erään vanhan kellarin raunioiden luo, tapasin siellä vanhan ystäväni Maunon, ison, mustan kissamme. Se mahtoi olla metsästämässä rottia ja pikku lintusia.

"Hyvää päivää Mauno", sanoin minä.

"Miau, miau", vastasi se, tuli luokseni ja hivuttelihe jalkojani vasten.

Minun rupesi tekemään mieleni saada leikkiä Maunon kanssa, niinkuin usein ennenkin olin tehnyt kotona kartanolla, ison kiikun luona.

Silloin minä aina asetin Maunon lautapalaselle, istahdin itse toiseen päähän ja niin me kiikuimme kummallakin puolen erästä puupukkia. Minä ajattelin, miksi se ei kävisi laatuun täälläkin.

Tuossahan oli, juuri kuin sitä varten, vanha tynnöri ja laudanpätkä.
Minä nostin laudan tynnörille ja asetin Maunon sen toiseen päähän.

Mauno oli ennen ollut leikissä mukana ja sen vuoksi istui nytkin tyytyväisenä ja hiljaa muutamia silmänräpäyksiä niin kauan, kuin minä, käyttäen vanhaa rikkonaista vesikannua porraspuuna, kapusin ylös istuakseni toiseen vastakkaiseen päähän. Mutta voi, minä olin liian raskas, Mauno liian kevyt! Nopealla hyppäyksellä oli se muurilla ja minä — minä kellotin pitkälläni maassa ja nuoret munat — niin, enpä sanokaan, kuinka niille kävi.

Hätäisenä ja tuskaisena täytyi minun palata takaisin äidin luokse. Murheellisesta muodostani huomasi hän heti jotakin tapahtuneen, eikä näyttänyt yhtään iloiselta.

"Mitä sinä nyt taas olet tehnyt poika parka?" kysyi hän.

"Niin äiti", vastasin minä ja kyyneleet kohosivat silmiini, "minä tapasin Maunon ja —" Siinä aloin oikein ulista.

"Tarkoitatko sinä sitä, että Mauno olisi särkenyt munat", kysyi äiti.

"En, vaan Mauno narrasi minun leikittelemään kanssansa."

"Soo—o", lausui taas äiti, "ja minun poika parkani aikoo sillä sanoa, että kissalla olisi enemmän ymmärrystä, kuin isolla pojalla, joka jo käy kahdeksatta? Eikö olisi paljon parempi, että siihen sijaan pyytäisit Äidiltä anteeksi ja tunnustaisit asian olleen oman vikasi ja sen, jotta unhotit äidille antaman sanasi ja rupesit Maunon kanssa leikkimään?"

"Ky-y-y-llä-yh-yh-" nyyhkytin minä, "äiti kulta, anna minulle anteeksi!"

Äiti antoi anteeksi vielä silläkin kertaa, mutta terotti mieleeni, että minusta ei milloinkaan tulisi mitään miestä, jos en aina kaikin voimin koettaisi kunnollisesti toimittaa minulle uskotuita asioita. Hän pyysi minun vielä aina muistamaan, kuinka välttämätöntä minulle oli aina rukoilla Jumalalta apua voittaakseni minua kohtaavia kiusauksia.

Vanhaksi tultuani olen sitte usein ajatellut, kuinka tärkeää kaikillekin pojille ja tytöille on, täsmälleen totella käskyjä, eikä antaa huvitusten houkutella itseään puoleensa, kun heidät on pantu jotakin hyödyllistä tekemään.

* * * * *

Oli satanut lunta jo useampia päiviä ja kaikki tiet olivat tukkoon tuiskusta tulleet. Joka paikassa oli isoja, pehmeitä lumikinoksia, Ei voitu päästä kouluunkaan ennen, kuin oli ehditty lumirekeä vetää. Minä sain sillä tavoin joitakuita lupapäiviä. Niitä käytimme sekä minä että sisareni parhaalla tavalla. Me viehkuroimme oikein halusta kinoksissa, laskimme mäkeä, kaaduimme, huusimme, reuhasimme ja melusimme, kuin oikeat peikot. Lumi oli nuoskaa ja sopi vallan hyvin lumipallien tekemiseen, vieläpä linnoitusten ja lumiukkojenkin laittamiseen. Muutamana päivänä johtui mieleeni rakentaa itse Viaporin linna, jonka Venäläiset jollakin keinoin olivat saaneet meiltä anastetuksi. Linna tulikin kohta valmiiksi. Me teimme työtä niin, että hiki otsasta tippui. Ei linnaa rakennettu minkään erityisen suunnitelman, eikä sotatieteellisten perustusten mukaan. Minä en näet niitä tuntenut, enkä niistä ymmärtänyt enempää, kuin Mauno kissa myllyn käyttämisestä, mutta hupaista tuo työ siltä oli. Sen minä kumminkin hyvin älysin, että meillä piti olla kanuunan kuulia. Nyt olin niinä hommassa hankkia niin ison ja peloittavan semmoisen, että vihollinen säikähtäisi jo nähdessään sellaista jättiläisjurikkaa. Läksymme luettua, juosta vilistimme me sen taida Velhomäelle (siitä minä vastaedes puhun tarkemmin). Mäki oli pienen puron toisella puolen, puutarhan takana. Siellä me mäkeä laskimme ja sinne me "Wiaporin" rakensimme; siellä nyt aioimme valmistaa tuon hirvittävän kanuunan kuulankin.

Minä kahlata puhkutin edellä syvässä lumessa ja siskoni seurasivat perässä.

"Nyt saatte nähdä jotakin perin rattoisata", sanoin minä ja tytöt katselivat ihmetellen minuun. Arvatenkin minä näytin heistä hyvin merkilliseltä mieheltä.

Aluksi puristin minä kokoon pienen lumipallon. Sitte nostin sen ylös ja sanoin: "uskotteko, että niinä voin saada tämän pallon yhtä isoksi, kuin iso kivi tuolla puron sillan vieressä?"

"Et saa, et. Se on mahdotonta", huusi Lotta — "se on ihan mahdotonta", kirkuivat toiset. "Ethän sinä mikään noita ole", arvelivat he.

"Vai niin, vai ette te usko minun voivan! Saattepahan nyt nähdä." Niin sanoen aloin minä vierittää pientä palloani myötämäkeen äsken sataneessa, nuoskassa lumessa, ja joka kerralla, kuin se pyörähti ympäri tuli se isommaksikin. Ennenkuin sain sen tienreunaan asti, oli se jo niin iso paakku, jotta en jaksanut sitä enää saada liikkeelle. Siskot tulivat silloin avuksi ja työnsivät sitä, minkä suinkin jaksoivat, mutta tuskin kuitenkaan saimme sitä paikalta hievahtamaankaan.