Produced by Projekti Lönnrot
RAAMATUN TUTKISTELUJA I
Jumalallinen aikakausien suunnitelma
Kirj.
CHARLES T. RUSSELL
International Bible Students Association,
Brooklyn. N.Y., U.S.A.
Kansainvälinen Raamatuntutkijain Yhdistys,
Helsinki, Suomi, 1910.
"Vanhurskasten tie paistaa niinkuin nouseva aurinko, kasvaen vähitellen, kunnes päivä paistaa kaikessa kirkkaudessaan."
Jumalan luonteen ja hallituksen puolustus, joka tunnustaen Raamatun kokonaisuudessaan Jumalasta lähteneeksi ja näyttäen sen sisällisen sopusoinnun osottaa, että pahaa on sallittu menneisyydessä ja nykyisyydessä ihmiskunnan kasvattamista varten ja valmistaakseen sitä
Profeetallista kultaista aikakautta varten,
Jolloin maan kaikki sukukunnat siunataan täydellä tiedolla Jumalasta saaden täyden tilaisuuden ikuiseen elämään Lunastajan kautta, josta silloin tulee suuri ennalleenasettaja ja elämänantaja.
Kaikkien kuningasten Kuninkaalle ja kaikkien herrojen Herralle
hänen vihkiytyneitten pyhiensä
hyväksi
jotka odottavat lapseutta
ja
kaikille niille, jotka kaikkialla huutavat Herraa avuksensa,
"uskon huonekunnalle"
ja
huokaavalle luomakunnalle, joka ikävöiden odottaa Jumalan
lasten ilmestymistä
on tämä teos omistettu.
"Saattaa kaikille ilmeiseksi mitä on sen salaisuuden hoitaminen, joka ikuisista ajoista asti on ollut kätkettynä Jumalassa. Tätä armoa hän on runsaasti antanut meille kaikenlaiseksi viisaudeksi ja ymmärrykseksi, kun teki meille tiettäväksi sen tahtonsa salaisuuden, että hän, päätöksensä mukaan, jonka hän oli nähnyt hyväksi itsessänsä tehdä siitä järjestelystä, minkä hän aikain täyttyessä aikoi panna toimeen, oli yhdistävä Kristuksessa yhdeksi kaikki, jotka ovat taivaissa ja maan päällä."
SISÄLLYS:
ESIPUHE.
ENSIMMÄINEN LUKU.
MAAN SYNNIN YÖ TULEE PÄÄTTYMÄÄN RIEMUN AAMUUN.
Itkun yö ja riemun aamu. — Kaksi tapaa etsiä totuutta. — Tässä seurattu esitystapa. — Teoksen rajotus. — Kunnioituksella tutkia raamattua ja vaarallinen tapa ruveta arvaamaan ovat kaksi eri asiaa. — Profetsian tarkotus. — Maailman nykyinen uskonnollinen tila, katsottuna kahdelta näkökannalta. — Egyptiläistä pimeyttä. — Lupauksen kaari. — Vanhurskasten polku tunnetaan edistymisestä. — Suuren luopumisen syy. — Uskonpuhdistus. — Sama syy estää jälleen todellista edistymistä. — Täydellinen perehtyminen tiedossa ei kuulu menneisyyteen vaan tulevaisuuteen.
TOINEN LUKU.
KORKEIMMAN JÄRJELLISEN LUOJAN OLEMASSAOLO MÄÄRÄTTY.
Todistuksia, jotka ovat Raamatun ulkopuolella, tarkastettu järjen valossa. — Päätelmä, joka ei pidä paikkaansa. — Järkevä päätelmä. — Jumalan luonne osotettu. — Järjen mukaisia johtopäätöksiä.
KOLMAS LUKU.
RAAMATTU JUMALALLISENA ILMESTYKSENÄ TARKASTETTU JÄRJEN VALOSSA.
Raamatun vaatimukset ja sen ulkonaiset todistukset luotettavaisuudesta. — Sen pitkä ikä ja säilyminen. — Sen siveellinen vaikutus. — Tekijäin vaikuttimet. — Kirjotusten yleinen luonne. — Mooseksen kirjat. — Mooseksen laki. — Mooseksen kautta toimeenpannun hallitustavan omituisuudet. — Tämä ei ollut mikään pappisviekkauden järjestelmä. — Maallisten järjestysmiesten ohjesäännöt. — Lain edessä ovat rikas ja köyhä samalla tasolla. — Varmuustoimenpiteitä kansan oikeuksien suojelemiseksi. — Pappissääty ei ollut suosikkiluokka. — Tapa sen ylläpitämiseksi y.m. — Suojelus vieraitten, leskien, isättömien ja palvelijoiden ahdistamista vastaan. — Raamatun profeetat. — Löytyykö yhteistä sidettä lain, profeettain ja Uuden Testamentin tekijäin välillä. — Ihmeet eivät ole ristiriidassa järjen kanssa, — Loppupäätös, johon meidän täytyy tulla.
NELJÄS LUKU.
AIKAKAUSIA JA HALLITUKSIA, JOTKA JUMALAN SUUNNITELMAN KEHITYKSESSÄ OVAT VIITOTETUT.
Jumalan suunnitelma määrätty ja järjestelmällinen. — Maailman historian kolme suurta ajanjaksoa. — Niiden huomatut piirteet. — "Maa pysyy ijankaikkisesti". — Tuleva maailma, uudet taivaat ja uusi maa. — Näiden suurien ajanjaksojen alaosastoja. — Siten selviävät Jumalan suunnitelman oleelliset pääpiirteet. — Kun järjestys ymmärretään, avaantuu silmämme sopusoinnulle. — Totuuden sanan oikea jakaminen.
VIIDES LUKU.
"SE SALAISUUS, JOKA ON OLLUT KÄTKETTYNÄ MAAILMAN ALUSTA JA SUKUPOLVIEN ALKAMISESTA ASTI, MUTTA JOKA NYT ON ILMOTETTU HÄNEN PYHILLEEN". — Kol. 1: 26. —
Ensimäinen lupaus ainoastaan heikko valojuova. — Aabrahamille annettu lupaus. — Lupauksen aika pidennetty. — Salaisuus alkaa selvitä helluntaina. — Mikä on salaisuus. — Miksi se niin kauan oli kätkettynä. — Se on yhä edelleen salaisuus maailmalle. — Se on aikanaan kaikille selviävä. — Aika, jolloin salaisuus on loppuva.
KUUDES LUKU.
MEIDÄN HERRAMME TAKASINTULO JA SEN TARKOTUS: KAIKEN ENNALLEENASETTAMINEN.
Meidän Herramme toinen tuleminen on henkilökohtainen ja tapahtuu ennen tuhatvuotisaikakautta. — Sen suhde ensimäiseen tulemiseen. — Seurakunnan valitseminen ja maailman kääntäminen. — Valinta ja vapaa armo. — Toivon vangit. — Profeettain todistus ennalleenasettamisesta. — Meidän Herramme takasintulo on selvästi seurakunnan ja maailman toivo.
SEITSEMÄS LUKU.
PAHAN SALLIMINEN JA SEN SUHDE JUMALAN SUUNNITELMAAN.
Minkätähden pahaa on sallittu. — Oikea ja väärä periaatteina. — Ihmisen oikeudentunto. — Jumala on sallinut pahan ja tulee johtamaan sen omien tarkotustensa hyväksi. — Jumala ei ole synnin alkaja. — Aadamin koetus ei ole taru. — Hänen kiusauksensa oli laadultaan vaikea. — Hänen syntinsä oli tahallinen. — Synnin rangastus ei ollut väärä eikä liian ankara. — Jumalan viisaus ja rakkaus näkyvät siinä, että kaikki tuomittiin Aadamissa. — Jumalan laki koskee kaikkea ja kaikkia.
KAHDEKSAS LUKU.
TUOMION PÄIVÄ.
Tavallinen käsitys tuomion päivästä. — Onko se Raamatun mukainen? — Sanat tuomio ja päivä määritellyt. — Lukuisista tuomioista puhutaan Raamatussa. — Ensimäinen tuomiopäivä ja sen tulos. — Toinen tuomiopäivä määrätty. — Tuomari. — Tulevan tuomion luonne. — Ensimäisen ja toisen tuomion yhtäläisyys ja erilaisuus. — Maailman nykyinen vastuunalaisuus. — Kaksi välillä olevaa tuomiota ja niiden tarkotus. — Hyvin eroava käsitys tulevasta tuomiosta. — Missä valossa profeetat ja apostolit sitä katselivat.
YHDEKSÄS LUKU.
LUNASTUS JA ENNALLEENASETTAMINEN.
Ennalleenasettaminen taattu lunastuksen kautta. — Meille on lunastuksen kautta taattu ainoastaan koetus, vaan ei ikuista elämää. — Koetuksesta johtuvat ehdot ja etuudet. — Kristuksen uhri välttämätön. — Kuinka yhden kuolema voi lunastaa ja lunasti suvun. — Usko ja työt edelleen välttämättömät. — Tahallisen synnin palkka on varma. — Löytyykö maan päällä tilaa jälleen herätetyille miljoonille? — Ennalleenasettaminen kehityksen vastakohtana.
KYMMENES LUKU.
HENKISET JA IHMIS-LUONNOT ERILAISET JA SELVÄÄN EROTETUT.
Tavallisia väärinkäsityksiä. — Maalliset tai ihmisluonnot ja taivaalliset tai henkiset luonnot. — Maallinen kirkkaus ja taivaallinen kirkkaus. — Raamatun todistus henkiolennoista. — Kuolevaisuus ja kuolemattomuus. — Voiko kuolevaisilla olennoilla olla ikuinen elämä? — Oikeudellisuus armolahjoja suodessa. — Erään otaksutun periaatteen tutkiminen. — Täydellisyyden moninaisuus. — Jumalan yksinvaltiusoikeudet. — Jumala on pitänyt huolta ihmissuvusta riittävässä määrässä. — Kristuksen ruumiin valitseminen. — Miten sen luonteen muutos saavutetaan.
YHDESTOISTA LUKU.
KOLME TIETÄ: LEVEÄ TIE, AHDAS TIE JA YLEINEN RAIVATTU TIE.
Leveä kadotuksen tie. — Ahdas elämän tie. — Mitä on elämä. — Jumalallinen luonto. — Suhde jumalallisen ja inhimillisen luonnon välillä. — Palkinto kaidan tien lopussa. — Korkea kutsu on rajotettu evankeliseen aikaan. — Kaidan tien vaikeudet ja vaarat. — Pyhyyden yleinen tie.
KAHDESTOISTA LUKU.
AIKAKAUSIEN SUUNNITELMAN KARTAN SELITYS.
Aikakaudet. — Elonkorjuuajat. — Todellisen ja lasketun aseman eri tasot. — Meidän Herramme Jeesuksen tie kirkkauteen. — Hänen seuraajainsa tie kirkkauteen. — Nimiseurakunnan kolme luokkaa. — Erottaminen elonkorjuuaikana. — Voideltu luokka kirkastettu. — Suuren vaivan luokka. — Rikkaruohon polttaminen. — Maailma siunattu. — Ihana lopputulos.
KOLMASTOISTA LUKU.
TÄMÄN MAAILMAN VALTAKUNNAT.
Ensimäinen herraus. — Sen kadottaminen. — Sen lunastaminen ja ennalleenasettaminen. — Jumalan esikuvauksellinen valtakunta. — Vallan anastaja. — Nykyisen herrauden kaksi puolta — Olemassa olevat esivallat on Jumala määrännyt. — Nebukadnesarin näky. — Danielin näky ja selitys. — Tämän maailman valtakunnat katsottuna toiselta näkökannalta. — Seurakunnan oikea suhde maalliseen valtaan. — Hallitsijain jumalallinen oikeus lyhykäisyydessä tutkittu. — Kristillisyyden väärät vaatimukset. — Parempia toiveita viidennessä maailman valtakunnassa.
NELJÄSTOISTA LUKU.
JUMALAN VALTAKUNTA.
Aineen huomattava sija Raamatussa. — Valtakunnan luonne. — Valtakunta evankeliumin aikana. — Paavalin oikaisemia vääriä käsityksiä. — Seuraukset vääristä käsityksistä valtakunnan suhteen. — Jumalan valtakunnan kaksi puolta. — Henkinen puoli ja sen tarkotus. — Maallinen puoli ja sen tarkotus. — Näiden sopusointuinen yhteistyö. — Maallisen puolen kirkkaus. — Taivaallisen puolen kirkkaus. — Se liiton juuri, josta nämä haarat kasvavat. — Valtakunnan maallinen puoli on israelilainen. — Kymmenen kadonnutta sukukuntaa. — Taivaallinen Jerusalem. — Israel esikuvauksellinen kansa. — Israelin lankeemus ja ennalleen nostaminen. — Valitut luokat. — Valtakunnan perilliset. — Rautavaltikka. — Tuhatvuotisen valtakunnan tarkotus valaistaan esimerkillä. — Valtakunnan luovuttaminen Isälle. — Jumalan alkuperäinen tarkotus täydelleen suoritettu.
VIIDESTOISTA LUKU.
JEHOVAN PÄIVÄ.
"Jehovan päivä", "koston päivä", "vihan päivä". — Suuren hädän aika. — Sen syy. — Raamatun todistus siitä. — Sen tuli ja myrsky, sen horjuttaminen ja sulattaminen osotetaan olevan kuvauksellisia. — Daavidin todistus. — Johanneksen todistus. — Nykyinen asema ja tulevaisuus-suunnitelmat, sellaisina kun ne esiintyvät molempiin vihollismielisiin leireihin, kapitalisteihin ja työmiehiin nähden. — Parannuskeino, joka ei tahdo onnistua. — Tämän todistaminen. — Pyhien asema hädän aikana ja heidän oikea suhteensa siihen.
KUUDESTOISTA LUKU.
LOPPUAJATUKSIA.
Velvollisuutemme totuutta kohtaan. — Mitä se maksaa; sen arvo, sen hyöty.
RAAMATUN TUTKISTELUJA.
ESIPUHE.
Oltuaan monta vuotta jäsenenä puhdasoppisessa Kongregationaalikirkossa avautuivat tämän teoksen tekijän silmät näkemään sen seikan, että muutamissa tai kaikissa kristityissä toisiansa vastaan ristiriidassa olevissa tunnustuksissa täytyi olla jonkinlainen perusvika; sekä koettaessaan sovittaa niitä keskenään ja järjen kanssa oli hän vähällä joutua epäuskoon päättäessään, että Raamattu samoin kuin kirkkojen opit täytyivät olla vastakkaisia ja järjettömiä, koska kaikki nämä opit sanoivat perustautuvansa Raamattuun. Kuitenkin johti Jumalan kaitselmus häntä tutkimaan itse Raamattua ottamatta huomioon ihmisten ennakolta tekemiä päätöksiä, uskontunnustuksia ja perimätietoja. Vastaukseksi rukoukseen ja vakavaan haluun saada tietää totuus sekä vuosikausien kärsivällisen raamatuntutkistelun tulokseksi johti häntä Henki, Sanan kautta, näkemään jumalallisen ilmestyksen ihanuuden, yksinkertaisuuden ja sopusoinnun, joka samalla kertaa tyydytti hänen sydäntään ja ymmärrystään — paljon yli sen, mitä hän koskaan oli pyytänyt tai edes luullut mahdolliseksi. Hän voi nyt sydämestään laulaa nämä sanat, joista hän niin kauvan oli toivonut, että ne täydelleen ja todellisesti olisivat ilmaisseet hänen kokemuksensa:
"Saan lauseista Luojan tuon pohjan parhaan,
Kun niitä vaan seuraan, en joudu harhaan."
Ja tämä valo, jonka edessä näennäiset Raamatun ristiriitaisuudet, haihtuvat, ja joka tyydyttää sydäntä ja päätä, joka nyt viimeisinä päivinä valaisee jumalallista Sanaa, ei ole hämmästyttävä niitä, jotka ovat perehtyneet Raamattuun: sillä he tulevat heti muistamaan, että niin tulee tapahtumaan — että "vanhurskasten (Herran vanhurskauttaman seurakunnan) tie paistaa niinkuin nouseva aurinko, kasvaen vähitellen, kunnes päivä paistaa kaikessa kirkkaudessaan". Sitä paitsi on kirjotettuna, että jumalalliseen suunnitelmaan kuuluu Evankeliumin aikakautena jakaa totuutta vähitellen, kuten "ruokaa aikanaan" uskon huonekunnalle. Ja edelleen on Jumala selvästi profeettain kautta ennustanut nykyisestä tiedonlisäyksestä kaikilla aloilla, että nyt on aika ilmottaa salaisuus tai kätketyt osat jumalallisesta suunnitelmasta hänen kansalleen, vastapainoksi sille paljolle epäilystä synnyttävälle vaikutukselle, joka johtuu meidän päiviemme tieteistä, viisaustieteilemisestä ja maailmallisista huolista. (Katso Dan. 12: 4, 9, 10 sekä nimilehdellä mainittuja raamatunlauseita).
Kun tekijä antaa tämän osan nyt "ruokana ajallaan" Jumalan kansalle, luopuu hän kaikesta siitä kunniasta, joka kuuluu tässä käsitellyn maailman suunnitelman perustajalle. Hän ei ainoastaan tiedä itseään kykenemättömäksi tekemään niin ihmeellistä ja täydellistä suunnitelmaa, vaan on myös vakuutettu, ettei kukaan muu kuin Jumala, jolle hän antaa kaiken kunnian, voinut keksiä sitä.
Tämän teoksen tekijä pyrkii ainoastaan olemaan Herran, Totuuden ja Seurakunnan palvelija — yksi niistä palvelijoista, jotka Herra tapaa antamasta ruokaa ajallaan uuden hallituskauden sarastuksessa ja jotka hän on luvannut tuntea ja siunata. (Matt. 24: 45, 46.) Hän ei ole ryhtynyt tyhjentämään ainevarastoaan tässä osassa; vaan on jättänyt monta tärkeää kohtaa seuraaviin osiin koettaessaan tässä piirtää maailmanaikakausien suunnitelman tärkeät peruspiirteet kokonaisuudessaan, joka on aivan välttämätöntä tuntea ennenkuin sen pienemmät yksityisseikat täydelleen voidaan ymmärtää tai Jumalan sanaa kokonaisuudessaan "oikealla tavalla jakaa". Hän on koettanut esittää aineen sellaisessa järjestyksessä, että epäilijä samoin kuin uskovainen raamatuntutkija voisi tutkimuksissaan askel askeleelta yhä suuremmalla luottamuksella kulkea eteenpäin etteivät totuudet väärän asemansa kautta tulisi loukkauskiviksi, jotta ennen omaksutut, Jumalan suunnitelman kanssa ristiriidassa olevat mielipiteet voitaisiin poistaa mitä vähimmällä vastustuksella; sekä että erilaiset rehelliset ajattelijat kykenisivät huomaamaan, että Raamattu todellakin on Jumalan Sanaa, ja näkemään, että hänen siinä julistama suunnitelmansa on kauttaaltaan korkeimman Vanhurskauden, Viisauden, Rakkauden ja Voiman suuremmoinen ilmestys. Jos tämä tarkotus menestyisi edes jossakin määrin, on tekijä tunteva, että hänen työnsä totuuden palveluksessa on tullut siunatuksi.
Tässä teoksessa mainitut Raamatun kohdat eivät aina ole otetut tavallisista raamatunpainoksista: olemme koettaneet lukijalle esittää käännöksen, joka selvimmin ilmaisee alkutekstin tarkotuksen.
Ja nyt jättäessämme tämän kirjan lukijalle uskomme hänelle samalla edesvastuuntunnetta niitä totuuksia kohtaan, joihin se kiinnittää hänen huomionsa. Olkaa uskolliset hallituksessanne! Antakaa valonne loistaa, jotta voisitte kirkastaa taivaallista Isäänne!
Teidän palvelijanne, tekijä
Charles T. Russell.
Brooklyn, N.Y., U.S.A.
ENSIMÄINEN LUKU.
MAAN SYNNIN YÖ TULEE PÄÄTTYMÄÄN RIEMUN AAMUUN.
Itkun yö ja riemun aamu. — Kaksi tapaa etsiä totuutta. — Tässä seurattu esitystapa. — Teoksen rajotus. — Kunnioituksella tutkia Raamattua ja vaarallinen tapa ruveta arvaamaan ovat kaksi eri asiaa. — Profetsian tarkotus. — Maailman nykyinen uskonnollinen tila, katsottuna kahdelta näkökannalta. — Egyptiläistä pimeyttä. — Lupauksen kaari. — Vanhurskasten polku tunnetaan edistymisestä. — Suuren luopumisen syy. — Uskonpuhdistus. — Sama syy estää jälleen todellista edistymistä. — Täydellinen perehtyminen tiedossa ei kuulu menneisyyteen vaan tulevaisuuteen.
Tämän osan nimi — Aikakausien suunnitelma — "Raamatun tutkisteluja" käsittelevässä kirjassa viittaa jumalallisen suunnitelman eteenpäin menemiseen, jonka suunnitelman Jumala on ennen tuntenut ja hyvin järjestänyt. Me uskomme, että ainoastaan tältä näkökannalta, eikä miltään muulta, voidaan jumalallisen ilmestyksen totuuksia nähdä kaikessa ihanuudessaan ja sopusoinnussaan. Ajanjakso, jonka kuluessa synti on ollut sallittu, on ollut ihmiskunnalle pimeä yö, yö, jota ei koskaan voida unhottaa; mutta vanhurskauden ja Jumalan suosion ihana päivä, jonka Messias on toimeenpaneva, joka vanhurskauden aurinkona on nouseva ja paistava täydellisesti ja kirkkaasti kaikessa ja kaikkien yli, tuoden lääkettä ja siunausta, on ylenmäärin korvaava tuon kauhistuttavan itkun, valituksen, pakotuksen, sairauden ja tuskan yön, jossa koko huokaava luomakunta niin kauan on ollut.
"Illalla vierailee itku, mutta aamulla tulee riemu". — Ps. 30: 6. [Käännöstyö on aina puutteellista. Erittäin vaikeaksi tulee tässä suhteessa Raamatun lauseitten suomentaminen, koska suomeksi ei ole ilmestynyt mitään ajanmukaisempaa koko Raamattua käsittävää käännöstä. Raamatun lauseita suomennettaessa on tässä teoksessa seurattu parhaasta päästä ruotsin-, saksan- ja englanninkielisiä Raamatun käännöksiä. — K.H.]
Koko luomakunta toivoo, odottaa ja ikävöi huokauksessaan ja tuskassaan ikäänkuin vaistomaisesti sitä päivää, jota se kutsuu kultaiseksi ajaksi, ja kuitenkin hapuilevat ihmiset pimeydessä (Jes. 50: 10), koska he eivät tunne suuren Jehovan armosta rikkaita aikomuksia. Mutta heidän rohkeimmat kuvittelunsa tällaisesta aikakaudesta eivät läheskään vastaa todellisuutta, sellaisena kuin se tulee muodostumaan. Suuri Luoja valmistaa juuri "pidot lihavista ruu'ista" (Jes. 25: 6), joka on oleva valtava yllätys hänen luoduille olennoilleen ja joka suuressa määrässä käy yli kaiken sen, mitä ne syystä ovat voineet pyytää tai odottaa. Ja ihmetteleville olennoilleen, jotka katselevat Jumalan rakkauden pituutta ja leveyttä, korkeutta ja syvyyttä, joka käy yli kaiken odotuksen, selittää hän: "Minun ajatukseni eivät ole teidän ajatuksianne ja teidän tienne eivät ole minun teitäni, sanoo Herra. Ei, niin paljon kuin taivas on maata korkeampi, niin paljon ovat minun tieni korkeammat teidän teitänne, ja minun ajatukseni korkeammat teidän ajatuksianne". — Jes. 55: 8, 9.
Me tahdomme tässä teoksessa — ja, kuten me toivomme, menestyksellä — koettaa asiaan innostuneelle ja ennakkoluuloista vapaalle lukijalle esittää Jumalan suunnitelman, sellaisena kuin se johtaa ymmärtämään hänen menettelytapaansa menneisyydessä, nykyisyydessä ja tulevaisuudessa ja selvittää sitä tavalla, joka on sopusuhtaisempi, ihanampi ja järjellisempi kuin tavallinen käsitys asiasta. Kuitenkin kielletään jyrkästi tämän olevan tulos siitä, että tekijä omaisi jonkun erinomaisen nerokkaisuuden tai kyvyn, vaan vaikuttaa tämän vanhurskauden auringon valo tuhatvuotisen päivän sarastuksessa. Tämä valo ilmituo nämät asiat "nykyisenä totuutena", jonka totuuden aika nyt on tullut, jotta ne, jotka ovat rehelliset — puhdassydämiset, sen käsittäisivät ja omistaisivat.
Epäilys kuuluu päiväjärjestykseen, vieläpä vilpittömätkin asettavat kysymyksen alaiseksi itse todellisen uskonnon ja totuuden perustuksen. Me olemme koettaneet riittävästi paljastaa tämän perustuksen, jolle kaikki usko on rakennettava — nimittäin Jumalan sanan — jotta nekin, jotka eivät ole uskovaisia, saisivat luottamuksen sen todistukseen. Ja me olemme koettaneet tehdä sen tavalla, joka vetoaa järkeen ja jonka järki voi perustukseksi hyväksyä. Sitten olemme koettaneet rakentaa tälle perustukselle Raamatun opit sillä tavalla, että mikäli mahdollista puhtaasti inhimillinen arvostelu voisi koetella kuviot ja kulmat sovellutettavissa olevien ankarimpien oikeuden lakien mukaan.
Me olemme vakuutetut, että Raamattu sisältää ilmotuksen järjestetystä ja sopusuhtaisesta suunnitelmasta, joka silloin kuin se käsitetään, täytyy puhua puolestaan jokaiselle pyhitetylle tietoisuudelle, ja tämä teos on ilmestynyt toivossa saada auttaa Raamatun tutkijaa kiinnittämällä hänen huomionsa ajatuksiin, jotka ovat sopusuhtaiset keskenään ja Jumalan hengen elähyttämän sanan kanssa. Ne, jotka tunnustavat, että pyhä Raamattu ilmottaa Jumalan suunnitelman — ja juuri tällaisten puoleen me erityisesti käännymme — tulevat varmaan olemaan yhtämieltä kanssamme, että jos se on Jumalan hengen elähyttämä, niin täytyy sen oppien jos niitä kokonaisuutena tarkastetaan, kirkastaa suunnitelma, joka on sopusoinnussa niin hyvin itsensä kanssa kuin jumalallisen alkuunpanijan luonteen kanssa. Totuuden etsijöinä tulee meidän asettaa päämääräksemme saada selvä käsitys Jumalan ilmotetusta suunnitelmasta kaikessa täydellisessä, sopusuhtaisessa kokonaisuudessa, ja Jumalan lapsina on meillä täysi syy odottaa, että se on oleva meille mahdollista, koska olemme saaneet lupauksen totuuden hengestä, joka on johtava meidät koko totuuteen. — Joh. 16: 13.
Totuuden tutkijoina on meillä kaksi tapaa valittavana. Toinen on tutkia kaikkia niitä mielipiteitä, joita kirkon eri lahkot ovat esittäneet, ja ottaa jokaisesta ne osat, jotka me mahdollisesti voisimme pitää totuutena, — loppumaton työ. Eräs vaikeuksista, joka kohtaisi meitä seuratessamme tätä tapaa, tulisi olemaan, että jos arvostelumme olisi väärä tai ennen omaksumamme mielipiteet kallistuisivat johonkin määrättyyn suuntaan — ja kukapa siitä olisi vapaa? — estäisivät nämä epäkohdat oikeaa valintaa, niin että me omaksuisimme eksytyksen ja hylkäisimme totuuden. Jos seuraisimme tätä tapaa, niin lisäksi kadottaisimme paljon, sillä totuus menee eteenpäin — kasvaa kirkkaudessa, kunnes niillä päivä on huipussaan, jotka sitä tutkivat ja sen valossa vaeltavat, kun sitävastoin eri lahkojen uskontunnustukset vuosisatoja sitten kerta kaikkiaan määrättiin ja ovat siitä lähtien pysyneet samalla kohdalla. Ja jokaisen niistä täytyy sisältää suuri määrä eksytyksiä, koska kukin eri kohdissa vastustaa toisia. Tämä tapa veisi meidät sekaannusten ja sekasotkujen umpikujaan. Toinen tapa perustuu siihen, että vapaannutaan kaikista ennakkoluuloista ja muistetaan, ett'ei kukaan voi tietää enemmän Jumalan suunnitelmista, kuin mitä hän on ilmottanut sanassaan, ja että tämä annetaan niille, jotka sydämissään ovat hiljaisia ja nöyriä. Ja kun me tällaisina ainoastaan etsimme sen johdatusta ja opastusta, on sen, nim. sanan, suuri alkulähde ohjaava meitä oikeaan käsitykseen siitä. Tämä tapahtuu sitä myöten kun tulee aika sen täydellisempään ymmärtämiseen, jos me käytämme niitä erilaisia apuneuvoja, jotka Jumala on määrännyt. — Katso Ef. 4: 11—16.
Tämänkaltaisten Raamatun tutkijain avuksi on tämä teos erityisesti aiottu. Tulee huomata, että se nojautuu ainoastaan Raamattuun, paitsi niissä tapauksissa, jolloin maailman historia kutsutaan todistajaksi, jotta se osottaisi Raamatun ilmotusten toteutumisen. Uudenaikaisten jumaluusoppineiden ja n.k. kirkko-isien todistus on jätetty huomioonottamatta. Monta heistä ovat todistaneet sopusoinnussa tässä lausuttujen ajatusten kanssa, mutta me pidämme sen tavallisena puutteena ei ainoastaan meidän vaan myös kaikkina aikoina, että uskotaan määrätyitä oppikappaleita, ainoastaan sentähden, että toiset, joihin on ollut luottamusta, tekevät sen. Tämä on selvästi antanut runsaan aiheen esitykseen, sillä moni hyvä ihminen on uskonut ja opettanut eksytystä täysin hyvällä omalla tunnolla. (Ap. t. 26: 9.) Totuuden etsijöiden tulee tyhjentää astiansa perimätiedon sameasta vedestä ja täyttää ne totuuden lähteestä — Jumalan sanasta. Eikä pidä kiinnittää huomiota mihinkään uskonnon opetukseen, ellei se johda totuuden etsijää tälle lähteelle.
Tämän teoksen koko on aivan liian pieni, vaikka ei olisikaan kysymyksessä muuta kuin aivan yleinen ja pintapuolinen Raamatun ja sen oppien tutkiminen; mutta aikamme kiireeseen nähden olemme koettaneet esittää asiamme niin lyhyesti kuin aineiden tärkeys on näyttänyt sallivan.
Todellisesti innostuneelle totuuden etsijälle tahdomme sanoa, ettei hänen maksa vaivaa lukea ainoastaan pala sieltä toinen täältä ja nopeasti silmäillä tätä kirjaa ja kuitenkin toivoa voivansa nähdä sen suunnitelman voiman ja sopusoinnun, joka tässä esitetään, tai niiden Raamatun todistusten sitovaisuuden, jotka tässä mainitaan. Me olemme läpeensä koettaneet esittää totuuden eri osat ei ainoastaan sellaisilla sanoilla vaan myös sellaisessa järjestyksessä, joka parhaiten soveltuisi antamaan erilaisille lukijoille selvän käsityksen aineesta ja suunnitelmasta kokonaisuudessaan. Perinpohjainen ja järjestetty tutkiminen on välttämätön, jos tahtoo perehtyä mihinkä tieteeseen tahansa. Tämä koskee erittäinkin sitä tiedettä, jonka muodostaa jumalallinen ilmestys. Ja mitä erittäinkin tähän teokseen tulee, on se monin verroin tärkeämpää, sillä tämä ei ole ainoastaan esitys jumalallisen ilmotuksen totuuksista vaan tutkimus, niin paljon kuin tiedämme, laadultaan ainoalta näkökannalta. Tässä suhteessa se eroaa jokaisesta muusta teoksesta. Meillä ei ole mitään syytä pyytää anteeksi sitä, että käsittelemme useita sellaisia aineita, joita uskovaiset kristityt tavallisesti laiminlyövät — muun muassa Herran tulemisen ja vanhan ja uuden testamentin profetsiat ja esikuvat. Ei pidä esittää ja hyväksyä mitään jumaluusopillista järjestelmää, joka laiminlyö Raamatun opin huomatuimmat piirteet. Me toivomme kuitenkin, että käsitetään mikä suuri ero on vakavasti, raittiisti ja kunnioittaen tutkia profetsioja ja toisia Raamatun aineita toteutuneitten historiallisten tosiasiain valossa siinä tarkoituksessa, että tullaan lopputuloksiin, jotka pyhitetty terve järki voi hyväksyä, verrattuna siihen liian yleiseen tapaan, joka arvelee kaikenlaisia asioita. Jos tämä arveleminen sovellutetaan jumalallisiin profetsioihin, antaa se liiankin helposti vapaat ohjat mahdottomille otaksumisille ja tyhjille harhaiskuille. Niistä, jotka joutuvat tämän vaarallisen tavan valtaan, tulee lopulta profeettoja (?) sen sijaan että harjoittaisivat profeetallisia tutkimuksia.
Ei mikään työskentely ole jalompaa ja korkeammassa määrässä jalostuttavaa kuin kunnioittavasti tutkia Jumalan ilmottamaa aikomusta — "joita (asioita) enkelit himoitsevat nähdä" (1 Piet. 1: 12.) Se seikka, että Jumala viisaudessaan lahjotti meille ennustuksia tulevaisuudesta niin hyvin kuin lausuntoja nykyisyydestä ja menneisyydestä on jo itsessänsä nuhde. Sen kautta soimaa Jehova muutamien lastensa hulluutta, jotka puolustavat tietämättömyyttään ja Raamatun tutkimisen laiminlyömistä sanomalla: "Matteuksen viides luku riittää tekemään autuaaksi kenen tahansa". Emme myöskään saa otaksua, että profetsia annettiin ainoastaan siksi, että uteliaisuus tulisi tyydytetyksi kysymyksissä, jotka koskevat tulevaisuutta. Sen tarkotus on ilmeisesti perehdyttää Jumalan vihkiytyneitä lapsia Isänsä suunnitelmiin, jotta heissä tällä tavoin heräisi harrastus ja mieltymys näihin suunnitelmiin ja jotta he voisivat Jumalan näkökannalta katsoa niinhyvin nykyisyyttä kuin tulevaisuutta. Siten innostuneina Herran työhön, voivat he palvella hengessä ja myös ymmärryksellä, ei ainoastaan palvelijoina, vaan myös lapsina ja perillisinä. Kun sellaisille ilmotetaan mitä tulee tapahtumaan, on se vastavaikutuksena nykyään olevalle. Huolellinen tutkiminen ei voi muuta vaikuttaa kuin vahvistaa uskoa ja terästää pyhään vaellukseen.
Koska maailma ei tunne Jumalan suunnitelmaa, joka tarkottaa sen vapauttamista synnistä ja sen seurauksista ja koska sitä kahlehtivat sellaiset väärät kuvitelmat, että nimikirkko nykyisessä asussaan on ainoa välikappale tämän työn toteuttamiseen, on sen tila tänä hetkenä, sitte kun evankeliumia on saarnattu lähes yhdeksäntoista vuosisataa, omansa herättämään vakavia epäilyksiä jokaisessa ajattelevassa henkilössä, joka on imenyt tämän väärinkäsityksen. Ja tällaisia epäilyksiä ei voida voittaa millään vähemmällä kuin itse totuudella. Sanalla sanoen, jokaiselle ajattelevalle havaintojen tekijälle täytyy jompikumpi olla itsestänsä selvää joko: on kirkko tehnyt äärettömän erehdyksen luullessaan, että sen tehtävänä nykyisessä ajassa ja nykyisessä asussa on ollut kääntää maailma, tai sitten on Jumalan suunnitelma surkeasti epäonnistunut. Kumman näistä vaihtoehdoista me omaksumme? Moni on hyväksynyt ja moni epäilemättä vielä hyväksyy jälkimäisen ja tulee niin lisäämään epäuskon rivejä, joko salaisesti tai julkisesti. Yksi tehtävistämme tulee olemaan sellaisten auttaminen, jotka rehellisesti lankeevat. Tässä esitämme kuvion, jonka ovat julkaisseet "Lontoon lähetysseura" ja sittemmin Yhdysvalloissa "Presbyteriläisten naisten lähetyshallitus". Sitä kutsutaan "Äänettömäksi avunhuudoksi pakanalähetyksen puolesta". Se kertoo surullisia asioita pimeydestä ja tietämättömyydestä sen ainoan nimen suhteen taivaan alla, joka on ihmisille annettu ja jossa meidän täytyy tulla pelastetuiksi.
"The Watchman" (Vartija) "Nuorten Miesten Kristillisen yhdistyksen" — Chicago'ssa ilmestyvä lehti julkaisi saman kuvion ja sanoi kirjottaessaan siitä:
"Muutamilla henkilöillä on hyvin sameat ja häälyvät käsitykset maailman hengellisestä tilasta. Me kuulemme puhuttavan suuremmoisesta herätystyöstä kotimaassa ja ulkomailla, uusista lähetysharrastuksista eri suunnissa. Me kuulemme puhuttavan, miten maa toisensa jälkeen avaa ovet evankeliumille, ja miten suuret summat uhrataan sen levittämiseen, ja me saamme sen vaikutuksen, että tehdään täysin riittäviä ponnistuksia, jotta maan kansat tehtäisiin osallisiksi evankeliumin vaikutuksesta. Maan asukasluvun lasketaan nykyään tekevän 1,600,000,000, ja tutkimalla kuviota huomaamme, että runsaasti enemmän kuin puolet — lähes kaksi kolmasosaa — vielä on täydellisiä pakanoita, ja jäännöksen muodostavat suuremmaksi osaksi joko muhamettilaiset tai nuo suuret luopuneet kirkkokunnat, joiden uskonto itse asiassa ei ole muuta kuin kristillisyydellä verhottua epäjumalan palvelusta. Näistä voidaan tuskin sanoa, että he suojelevat tai opettavat Kristuksen evankeliumia. Mitä sitten niihin 116 miljoonaan tulee, jotka kantavat protestanttein nimeä, niin täytyy meidän huomata, miten suuri osa heistä Saksassa, Englannissa ja meidän maassa on joutunut vapaa-ajattelijoiksi tai epäuskoisiksi, — joka mahdollisesti on vielä pimeämpää kuin pakanuus — ja kuinka niitä on monta, jotka taikausko on soaissut tai jotka ovat vajonneet suurimpaan tietämättömyyteen. Ottamalla huomioon tämän näemme siis, että vielä 8 miljoonaa juutalaista hylkää Jeesus natsaretilaisen ja yli 300 miljoonaa, jotka kantavat hänen nimeään, on luopunut uskomasta häneen. Sitäpaitsi palvelee yli 170 miljoonaa Muhamettia, ja suunnaton jälelle jäänyt osa ihmiskuntaa palvelee tähän päivään asti kantoja ja kiviä, esi-isiään, kuolleita sankareita tai vieläpä paholaista. Kaikki nämä juutalaiset, luopiot, muhamettilaiset ja pakanat palvelevat tavalla tai toisella luotua Luojan asemesta, joka Luoja on kaiken Jumala, ikuisesti siunattu. Eikö tämä ole kylliksi tekemään ajattelevan kristityn sydämen murheelliseksi?"
Tämä on todella surullinen kuva. Ja vaikkakin kuvissa erilainen varjostus erottaa toisistaan pakanat, muhamettilaiset ja juutalaiset, niin ovat kuitenkin nämä kaikki yhtäläiset siinä, etteivät tunne Kristusta. Moni luulee ehkä alussa, että tämä käsitys kristittyjen suhteesta koko maailman kansoihin on liian pimeä ja jossain määrin liioiteltua, mutta me uskomme aivan päinvastoin. Nimikristillisyys esitetään loistavimmassa valossaan. Niin esimerkiksi lasketaan 116 miljoonaa protestanteiksi. Se nousee paljon yli todellisen luvun. Meidän käsityksemme mukaan niiden täysikasvuisten luku, jotka avonaisesti tunnustavat kuuluvansa kirkkokuntiin, on 16 miljoonaa, ja me pelkäämme, että yksi miljoona olisi aivan liian korkea luku osottamaan tuota "pikkuista laumaa", jotka "eivät vaella lihassa vaan hengen jälkeen". Sillä täytyy aina muistaa, että suuri osa kirkon jäseniä on lapsia ja alaikäisiä, jotka aina laskuissa otetaan huomioon. Erittäinkin koskee tämä eurooppalaisia maita. Moni näistä laskee lapset kirkon jäseniksi aina heidän varhaisimmasta lapsuudestaan.
Niin synkkä kuin yllä oleva onkin, ei se kuitenkaan ole synkin langenneen ihmiskunnan esittämistä kuvista. Yllä oleva läpileikkaus koskee ainoastaan nykyään elävää sukukuntaa. Miten kaamea näytelmä avautuukaan silmäimme eteen, jos ajattelemme, miten kuluneena kuutena tuhantena vuotena vuosisata toisensa jälkeen on pyyhkäissyt pois valtavia joukkoja, jotka melkein kaikki ovat olleet samassa tietämättömyydessä ja synnissä! Jos tätä tavalliselta näkökannalta tarkastaa, on se todellakin kauhea kuva.
Meidän päiviemme eri uskontunnustukset opettavat, että kaikki nämä tuhannet miljoonat ihmiset, jotka eivät tunne sitä ainoata nimeä taivaan alla, jossa meidän täytyy tulla pelastetuiksi, ovat suoraa päätä matkalla ijankaikkiseen vaivaan, eikä siinä vielä kyllin, vaan myös kaikki nämät 116,000,000 protestanttia, muutamia tosi kristityitä lukuunottamatta, ovat varmat samasta kohtalosta. Eipä siis ole ihmeellistä, jos ne, jotka suosivat tuollaisia hirmuisia kuvitelmia Jehovan suunnitelmista ja tarkotuksista, intoilevat lähetyksen puolesta. Ihmeellistä on, etteivät he menetä järkeään. Jos todellakin uskoisi sellaiseen ja täysin käsittäisi sen kantavuuden, riistäisi se elämältä kaiken ilon ja heittäisi suruharson jokaisen ympäristössämme olevan valokipinän yli.
"Äänetön huuto".
Osottaaksemme, ettemme ole väärin esittäneet n.k. "puhdasoppista" eli yleistä mielipidettä pakanoitten kohtalosta, lainaamme muutamia sanoja kirjoituksesta "Äänetön avunhuuto pakanalähetyksen puolesta", jossa edellä oleva kuva julaistiin. Sen viimeinen lause kuuluu: "Viekää evankeliumi suunnattomille ihmisjoukoille vieraissa maissa — näille tuhannelle miljoonalle sielulle, jotka kuolevat epätoivossa, ilman Kristusta, satatuhatta joka päivä".
Jos kohta inhimillisten uskontunnustusten kannalta tulevaisuus on synkkä, esittää Raamattu kuitenkin valoisamman kuvan, ja tarkotuksemme on esittää tämä. Jumalan sanan opastamina uskomme, että Jumalan suuren pelastussuunnitelman tarkotus ei ole ollut eikä tule olemaan näin epäonnistunut yritys. Niille Jumalan lapsille, joita vaivaa epätietoisuus, on oleva huojennus saada huomata miten profeetta Jesaja ennusti juuri tällaista asiain tilaa sekä (ainoaa) parannuskeinoa sitä varten ilmottaessaan: "Katso, pimeys peittää maan ja synkeys kansan, mutta Herra koittaa sinun ylitses ja hänen ihanuutensa kirkastuu sinun ylitses. Ja kansojen [pakanoiden] pitää vaeltaman sinun valkeudessasi." (Jes. 60: 2, 3.) Tässä ennustuksessa valaisee pimeyttä lupauksen kaari: "Kansojen [maan kansallisuudet ylimalkaan] pitää vaeltaman sinun valkeudessasi".
Maailman keskeymätön pimeys ja kurjuus ja totuuden hidas edistyminen ei ole ollut ainoastaan arvoitus seurakunnalle, vaan on myös maailma tuntenut ja tuntee tilansa. Tämä on ollut tuntuva pimeys niinkuin se, joka peitti Egyptin maan. Tämän todistukseksi ota huomioosi mikä henki on seuraavissa säkeissä, jotka eräs filadelfialainen sanomalehti on painanut. Sitä epäilystä ja kaihoa, joka oli lisääntynyt yhteiskunnan toisiansa vastaan ristiriidassa olevien oppien kautta, eivät kirjottajan sielusta olleet hälventäneet jumalallisen totuuden säteet, jotka suorastaan johtuvat Jumalan sanasta.
"Elo! Suuri kysymys! Luojan tarkoituksen ken meidän heimon suhteen selvittää? Loi meille ihmevoiman, käsityksen ja tahdon, aivot ymmärtää, — vain siks'kö, että surren kärsisimme? Vai onko kuolo yksin määränpää! Mit' onkaan tuolla puolen kuolemamme! Sit' turhaan tutkii, vastaus vaille jää. Nyt lepää entispolvet tuonelassa. He vaivaa, tuskaa ovat tunteneet. Vaan eipä koskaan aikain vartiossa he jälleen meidän luokse saapuneet, jott' meille selviäisi elon salaisuus, tuo, jonka eespäin aavistamme vain. Oi, Luoja! anna teistäs meille tietoisuus sill' ilman sit' en tiemme synkkä ain'. Ei säädös tyhjä meille lainkaan kelpaa. Nyt väärän uskon kahleet katkotaan. Ei kuiva lähde korvaa kaihon velkaa — ei tuota riitä ihmistieto maksamaan. Vaan rauha poistuu, polttaa toivo turha ja mieli tyyni tuskaan vaihdetaan. Kun emme tunne, tulee uskon murha. Oi, Taatto! anna loistos maailmaan, ja silmäys suunnitelmaan korkeaan, mi kätkös on, ja saada tietoon sen, kun silmäin verho poistuu kokonaan, miks' loit sä olennot — ja ihmisen?"
Tähän me vastaamme:
"Herra seurustelee luottamuksella niiden kanssa, jotka pelkäävät häntä, ja hänen liittonsa opettaa hän heille." — Ps. 25: 14.
Jo kohta Luoja täyden tarkoituksen Myös meidän heimon suhteen selvittää Loi meille ihmevoiman, käsityksen ja tahdon, aivot ymmärtää, siks' että kärsivälle ihmiselle vois antaa täyden elon ainaisen. On Herran sanat lohtu jokaiselle; sai kohtalomme siinä päätöksen. Hän jätti taivaan kodin loistavuuden ja kuoloon tuli Poika Jumalan. Hän antoi meidän eestä ihmisyyden ain' kuoloon asti tähden maailman. Hän elon salaisuuden meille selvittää, Hän kuolon maasta jälleen tullut on. — Näin meille Taaton tahdon ilmoittaa: ei ylösnousemus oo enää mahdoton. Kun ihmissäädös meit' ei lainkaan ohjaa, kun väärän uskon kahleet katkotaan, niin Herra lähteellensä meitä johtaa. Se riittää kaiken kaihon maksamaan. Ei epätoivon nuolet meitä vaivaa, kun riemu syömen täyttää, varmistuu; on usko saanut perustuksen kaivaa nyt sinuun Luoja, ja kaikk' uudistuu, kun näimme suunnitelmaan korkeaan, mi kätkös oi' nyt saimme tietoon sen ja ymmärrämme kohta kokonaan miks' loit sä olennot — ja ihmisen.
Tällainen siunaus on tulossa maailmaan sen kautta, että Jumalan aikomus täydelleen ilmotetaan ja jumalisen sanan verho poistetaan. Me uskallamme toivoa, että tämä teos tulee olemaan osa tätä siunausta ja ilmotusta.
Ne, jotka kääntävät selkänsä kaikenlaisille puhtaasti inhimillisille viisasteluille ja omistavat aikaansa pyhän Raamatun tutkimiseen laiminlyömättä ymmärrystään, jota Jumala tahtoo meitä käyttämään (Jes. 1: 18), tulevat huomaamaan miten siunauksen kaari kaartuu yli pilvien. Kuitenkin on erehdys luulla, että ne, joilla ei ole uskoa eikä siis vanhurskautta, kykenisivät kirkkaasti käsittämään totuuden, sillä se ei ole heitä varten. "Valo [totuus] on annettu vanhurskaille." (Ps. 97: 11.) Jumalan lapsille on kynttilä suotu, jonka valo poistaa paljon pimeyttä heidän vaelluksensa polulta. "Sinun sanasi on minun jalkaini kynttilä ja valkeus minun teilläni." (Ps. 119: 105.) Mutta ainoastaan "vanhurskasten tie paistaa niinkuin nouseva aurinko, kasvaen vähitellen, kunnes päivä paistaa kaikessa kirkkaudessaan." — San. 4: 18.
Todellisuudessa "ei ole ketään vanhurskasta, ei ainoatakaan." (Rom. 3: 10.) Tässä tarkotetaan ainoastaan niitä, jotka uskon kautta ovat vanhurskautetut. Ainoastaan sellaiset voivat vaeltaa sillä polulla, joka kasvaa kirkkaudessa: nähdä, ei ainoastaan Jumalan suunnitelman nykyistä kehitystä, vaan myös tulevia asioita. Vaikkakin on totta, että jokaisen uskovaisen polku kasvaa kirkkaudessa, niin koskee tämä erityisesti vanhurskaita (vanhurskautettuja) eri luokkana. Patriarkat, profeetat, apostolit ja pyhät menneisyydessä ja nykyisyydessä ovat vaeltaneet sen enentyvässä valossa, ja valo on kasvava nykyisyyden ohi — "kunnes päivä paistaa kaikessa kirkkaudessaan." Se on aina sama polku, ja lakkaamatta enenevä valo on jumalallinen alkulähde, joka aikanaan levittää uutta valoa sen yli.
Sentähden "iloitkaan Herrassa, te vanhurskaat," ja odottakaa tämän lupauksen toteutumista. Monella on niin vähän uskoa, ett'eivät he odota enemmän valoa, vaan saavat he epäuskonsa ja välinpitämättömyytensä tähden olla pimeydessä, vaikkakin he voisivat vaeltaa kasvavassa valossa.
Jumalan henki, joka annettiin ohjaamaan seurakuntaa totuuteen, on opastava meitä siinä, mikä on kirjotettu (raamatussa), mutta enempää me emme tarvitse, sillä pyhä Raamattu voi tehdä sen, että olemme viisaat pelastukseen uskon kautta, uskomalla Kristukseen Jeesukseen. — 2 Tim. 3:15.
Jos kohta on totta, että "pimeys peittää maan ja synkeys kansat", niin ei kuitenkaan maailma aina tule jäämään tähän tilaan. Meille vakuutetaan, että "aamu tulee". (Jes. 21: 12.) Samoin kuin Jumala antaa luonnollisen auringon paistaa vanhurskaiden ja väärien yli, niin on myös vanhurskauden aurinko tuhatvuotispäivänä valaiseva koko maailman ja "saattava valoon sen mitä pimeydessä on kätketty". (1 Kor. 4: 5.) Se on hälventävä pahan vahingolliset usvat ja tuova elämää, terveyttä, rauhaa ja iloa.
Jos katsomme takasin menneisyyteen, niin huomaamme valon loistaneen silloin ainoastaan himmeästi. Hämärät ja epäselvät olivat lupaukset kuluneina aikakausina. Ne Abrahamille ja toisille annetut lupaukset, joita lihallisen Israelin lait ja jumalanpalvelus muodot kuvauksellisesti esittivät, olivat vaan varjoja ja antoivat ainoastaan heikon käsityksen Jumalan ihmeellisistä ja armorikkaista aikomuksista. Sitä mukaan, kun lähenemme Jeesuksen päiviä, nousee valo. Korkeinta, mitä ennen sitä odotettiin, oli se, että Jumala lähettäisi vapahtajan, joka pelastaisi Israelin vihollistensa vallasta ja korottaisi heidät maapallon etevimmäksi kansaksi, jossa vaikutusvaltaisessa hallitusasemassa Jumala voisi käyttää heitä välikappaleinaan siunatessaan maan kaikkia sukukuntia. Kun he sitten saivat ottaa vastaan perintötarjouksen Jumalan valtakuntaan, olivat siihen liitetyt ehdot niin erilaiset kuin ne, joita he olivat odottaneet ja juuri valittavan luokan mahdollisuudet koskaan saavuttaa luvattua korkeutta olivat ulkonaisesti ja inhimillisesti katsoen niin epätodenmukaiset, että kaikki, muutamia harvoja lukuunottamatta, tulivat senkautta sokeiksi julistukseen nähden. Ja heidän sokeutensa ja vihamielisyytensä kasvoi aivan luonnollisesti, kun Jumalan suunnitelman etenemisessä tuli tuo ennen määrätty aika, jolloin julistus oli laajennettava ja tarjous ottamaan osaa luvatussa valtakunnassa oli tehtävä jokaiselle koko maanpallolla olevalle ihmiselle, joka uskon kautta lasketaan uskovan Abrahamin lapseksi ja hänelle annettujen lupausten perilliseksi.
Mutta kun evankeliumi, jonka Jeesus opetti, helluntaijuhlan jälkeen oikein ymmärrettiin, käsitti seurakunta, että maailmalle aiotut siunaukset tulisivat olemaan pysyvää laatua, ja tämän tarkotusperän toteuttamista varten tulisi valtakunta olemaan hengellinen valtakunta ja oli käsittävä oikeat israelilaiset, "pienen lauman", joka oli valittu sekä juutalaisista että pakanoista korotettavaksi henkiseen luontoon ja voimaan. Sentähden me luemme, että Jeesus toi elämää ja katoamattomuutta (kuolemattomuutta) evankeliumin kautta. (2 Tim, 1: 10.) Ja aina Jeesuksen päivistä asti loistaa yhä enemmän valoa, niinkuin hän ennusti: "Minulla on vielä paljon sanomista teille, mutta ette voi nyt kantaa sitä; mutta kun hän tulee, totuuden henki, opastaa hän teidät koko totuuteen… ja tulevaiset asiat hän julistaa teille." — Joh. 16: 12, 13.
Tuli kuitenkin aika, sitten kun apostolit olivat nukkuneet, jolloin seurakunnan suuri enemmistö alkoi hyljätä oikean valolähteen ja jättäytyä inhimillisten mestarien opastettavaksi. Nämä opettajat, joita ylpeys kannusti, ottivat arvonimiä ja virkoja ja alkoivat herroina hallita Jumalan perintöä. Silloin muodostui vähitellen erityinen säätyluokka n.k. "papisto", jonka jäseniä he itse ja toiset pitävät tarpeellisina opettajina uskoon ja elämään, riippumatta Jumalan sanasta. Siten kehittyi aikojen kuluessa suuri paavilaisuusjärjestelmä sopimattomasta kunnioituksesta vajavaisten ihmisten oppiin ja laiminlyömällä erehtymättömän Jumalan sanan.
Siitä, että totuutta on näin huolimattomasti pidelty, ovat seuraukset todellakin olleet vakavat. Niinkuin jokainen tietää, joutuivat sekä kirkko että sivistynyt maailma melkein kokonaan tämän järjestelmän orjuuteen ja johdettiin ne palvelemaan inhimillisiä perimätietoja ja uskontunnustuksia. Rohkea ja siunauksesta rikas askel vapautta kohti otettiin sen liikkeen kautta, joka on tunnettu uskonpuhdistuksen nimellä. Jumala herätti sellaisia rohkeamielisiä miehiä kuin Luther, Zwingli, Melanchton, Wycliffe, Knox y.m., jotka olivat hänen sanansa esitaistelijoita. Nämä kohdistivat huomion siihen asiain tilaan, että paavilaisuus oli syrjäyttänyt Raamatun korvaten sen kirkon määräyksillä ja säädöksillä. He huomauttivat muutamista paavilaisuuden vääristä opeista ja tavoista sekä osottivat, että ne perustuivat perimätietoon ja olivat ristiriidassa totuuden ja Jumalan sanan kanssa. Näitä uskonpuhdistajia ja heidän kannattajiaan kutsuttiin protestanteiksi [Protestantti sama kuin vastalauseen tekijä. S. h.], koska he protesteerasivat paavilaisuutta vastaan ja esittivät Jumalan sanan uskon ja elämän ainoaksi ojennusnuoraksi. Monet uskolliset sielut vaelsivat uskonpuhdistuksen päivinä valossa, siinä määrin kuin se silloin valaisi. Mutta sen ajan jälkeen ovat protestantit tuskin menneet eteenpäin, koska he, sen sijaan että olisivat vaeltaneet valkeudessa, pysähtyivät muutamien suosikkijohtajien ympärille, halukkaina näkemään niin paljon kuin he näkivät, mutta ei yhtään enemmän. He ovat itse asettaneet rajan edistymiselleen siten, että he ovat ympäröineet sen totuuden hiukkasen, jonka he omistivat, suurella määrällä harha-oppeja, joita he ovat ottaneet mukaansa "emä"-kirkosta. Näitä uskontunnustuksia kohtaan, jotka siten muodostettiin monta vuotta sitten, tuntevat useimmat kristityt melkein taikauskon tapaista kunnioitusta ja arvelevat, että on mahdotonta tietää nyt Jumalan suunnitelmista enempää, kuin mitä uskonpuhdistajat tiesivät.
Tämä on ollut kallis erehdys. Silloin pelastettiin ainoastaan harvat suuret perustotuudet harhaoppien tunkiosta. Nyt sitävastoin tulee Jumalan järjestyksen kautta lakkaamatta uusia puolia totuudesta päivän valoon, ja nämä ovat kristityt menettäneet uskontunnustus-aitauksien tähden. Niin oli esimerkiksi Nooan päivinä totta, että vedenpaisumus oli tuleva, ja jokaisen täytyi silloin uskoa tähän, jos tahtoi vaeltaa valossa. Aadam ja toiset eivät sitävastoin siitä mitään tienneet. Nyt ei kuitenkaan olisi totta saarnata tulevasta vedenpaisumuksesta, mutta on toisia armotaloudentotuuksia, jotka lakkaamatta kypsyvät aikaansa varten, ja jos me vaellamme totuuden lyhdyn valossa, niin saamme niistä tiedon. Jos me siis omistaisimme kaiken sen valon, joka oli aiottu ajalle, monta vuosisataa sitten, mutta emme enempää, niin me yhtä kaikki olisimme suuressa pimeydessä.
Jumalan sana on suuri varasto-aitta, täynnä ruokaa nälkäisille muukalaisille heidän valoisalla vaellustiellään. Siellä on maitoa lapsille ja vahvempaa ruokaa kehittyneemmille (1 Piet. 2: 2; Hebr. 5: 14), eikä siinä vielä kyllin, vaan sisältää se ravintoa eri aikoja ja eri olosuhteita varten; ja Jeesus sanoi, että uskollinen taloudenhoitaja oli ajallaan antava ravintoa uskon palvelusväelle — "uutta ja vanhaa" varastosta. (Luuk. 12: 42; Matt. 13: 52.) Olisi aivan mahdotonta tuoda sellaista jonkin lahkon tunnustuksesta tai varastohuoneesta. Me voimme mahdollisesti jokaisesta sellaisesta ottaa joukon vanhoja ja hyviä asioita, mutta ei mitään uutta. Se totuus, joka löytyy eri lahkojen tunnustuksissa, on niin peitetty ja sekotettu eksytyksillä, ettei siinä olevaa ihanuutta ja todellista arvoa voida eroittaa. Eri tunnustukset ovat alituisesti riidassa ja taistelussa keskenään; ja kun kukin niistä väittää perustuvansa Raamattuun, niin syytetään Jumalan sanaa tästä ajatusten sekavuudesta ja silminnähtävästä erimielisyydestä. Siitä on johtunut tuo yleinen sananparsi: "Raamattu on vanha viulu, jolla jokainen voi soittaa mitä kappaletta vaan haluaa."
Miten hämmästyttävästi kuvaakaan tämä aikamme epäuskoa. Tähän on jouduttu, kun on vääristellen esitetty Jumalan sanaa ja luonnetta inhimillisten perimätietojen kannalta ja kun lisäksi on jo tullut kasvava valistus, joka ei kauemmin taivu sokeasti ja taikauskoisesti kunnioittamaan ihmisten arveluja, vaan vaatii perustuksen meissä olevalle toivolle. Sanan uskollisen tutkijan tulee aina voida esittää toivonsa perustus. Yksin Jumalan sana voi tehdä meidät viisaiksi ja on hyödyllinen opetukseen, kuritukseen (eli kasvatukseen) j.n.e., "että Jumalan ihminen olisi täydellinen,… taitava" (eli pikemmin täysin varustettu). (1 Piet. 3: 15; 2 Tim. 3: 15—17.) Ainoastaan tämä ravintoaitta sisältää tyhjentymättömän varaston sekä uutta että vanhaa — oikeaan aikaan ruokaa palvelusväelle. Varmaankaan ei kukaan, joka uskoo Raamatun sanaan: "vanhurskasten polku… kasvaa kirkkaudessa", tahdo väittää, että Lutherin aika olisi käsittänyt täyden valon ja jos ei, niin teemme hyvin-ottamalla vaarin sanasta niinkuin "kynttilästä, joka pimeässä valaisee, kunnes päivä valkenee". 2 Piet. 1: 19.
Ei riitä, että nyt olemme valon polulla; meidän täytyy "vaeltaa valossa", mennä yhä edelleen, muuten on valo, joka ei pysähdy, kulkeva ohitsemme ja jättävä meidät pimeyteen. Monella on se vika, että he istuutuvat ja laiminlyövät vaelluksen yhä edelleen valon polulla. Ota "raamatun opas" [Kirja joka osottaa missä eri paikoissa joku erityinen sana on raamatussa käytetty. — K. h.] ja tarkasta niitä lauseita, jotka löytyvät sellaisten sanojen yhteydessä kuin istua ja seisoa verrattuna niihin, jotka liittyvät sanoihin vaeltaa ja juosta, niin huomataan suuri ero. Ihmiset "istuvat pimeydessä" ja "istuvat, kussa pilkkaajat istuvat" Ja "seisovat syntisten tiellä" mutta he "vaeltavat valossa" ja "juoksevat voittopalkintoa kohti". Jes. 42: 7; Ps. 1: 1; Hebr. 12: 1.
Täydelliseksi tuleminen ei kuulu menneisyyteen, vaan tulevaisuuteen — joka, niinkuin me toivomme, on pian koittava — ja vasta sitten, kun me käsitämme tämän, kykenemme arvostelemaan ja odottamaan uusia Isämme suunnitelman paljastuksia. On totta, että me yhä menemme takasin profeettojen ja opetuslapsien sanoihin pitäen niitä lähteenä, josta ammennamme kaiken tiedon nykyisyydestä ja tulevaisuudesta, kuitenkaan ei siksi, että he olisivat ymmärtäneet Jumalan suunnitelmia ja tarkotuksia paremmin kuin me, vaan koska Jumala käytti heitä puhetorvina ilmottaakseen meille ja kaikille niille, jotka ovat kuuluneet seurakuntaan koko kristinuskon aikakautena, totuuden, joka koskee hänen suunnitelmiaan, niin pian kuin aika sitä varten on tullut. Tämän asiain tilan todistavat apostolit täydellisesti. Paavali antaa meidän tietää, että Jumala on ilmottanut kristitylle seurakunnalle tahtonsa salaisuuden suosionsa jälkeen, jonka hän oli itsessään päättänyt, jotta meidän ymmärryksemme silmät avautuisivat näkemään tuon "ylhäisen" (Fil. 3: 14) tai "taivaallisen kutsumuksen" (Hebr. 3: 1) sisällyksen, joka on aiottu yksinomaan uskovaisia varten kristinuskon aikakautena. (Ef. 1: 9, 10, 17, 18; 3: 4—6.) Tätä salaisuutta ei hän ollut ennen ilmottanut, jos kohta hän oli säilyttänyt sen Raamatun hämärissä lauseissa, joita ei voitu ymmärtää, ennenkuin aika oli tullut. Tämä osottaa selvästi etteivät enkelit eikä profeetat käsittäneet sitä ajatusta, joka ennustuksissa lausuttiin. Pietari sanoo, että kun he innokkaasti etsivät ja tutkivat niiden merkitystä, antoi Jumala heidän ymmärtää, että heidän ennustuksissaan kätketyt salaisuudet eivät olleet aiotut heitä itseään varten, vaan meille, jotka elämme kristinuskon aikakaudessa. Ja hän kehottaa seurakuntaa toivomaan yhä enemmän armoa (suosiota, siunausta) tässä suunnassa — vielä enemmän tietoa Jumalan suunnitelmista. — 1 Piet. 1: 10—13.
On ilmeistä, jos kohta Jeesus lupasi, että seurakunta oli johdettava koko totuuteen, että tämä kuitenkin tulisi olemaan jatkuvaa paljastumista. Jos kohta seurakunta apostolien päivinä oli vapaa monista eksytyksistä, jotka saivat alkunsa paavilaisuudesta, niin emme kuitenkaan voi ajatella, että nuori seurakunta olisi nähnyt niin syvästi ja selvästi Jumalan suunnitelmaan, kuin nyt on mahdollista nähdä. On myös ilmeistä, että eri apostolit eri määrässä näkivät Jumalan suunnitelmaan, jos kohta kaikkia heidän kirjotuksiaan Jumalan henki johti ja elähytti, yhtä varmaan kuin profeettain sanoja. Valaistuksemme tätä erilaisuutta tiedossa, tarvitsee meidän ainoastaan muistaa sitä horjuvaisuutta ja epävarmuutta, joka huomataan Pietarissa ja toisissa apostoleissa, Paavalia lukuunottamatta, silloin kun evankeliumi alkaa levitä pakanoiden keskuuteen. (Ap. t. 10: 28; 11: 1—3; Gal. 2: 11—14.) Pietarin epävarmuus oli selvässä ristiriidassa Paavalin varman vakaumuksen kanssa, joka perustui profeettain sanaan, Jumalan menettelytapaan menneisyydessä ja suoranaisiin ilmestyksiin, joita hän itse oli saanut vastaanottaa.
Paavali oli selvästi saanut runsaamman määrän ilmestyksiä kuin toiset apostolit. Hänelle ei annettu lupaa julistaa näitä ilmestyksiä seurakunnalle, ei edes kokonaan ja täydellisesti toisille apostoleille (2 Kor. 12: 4; Gal. 2: 2). Kuitenkin voimme näissä nä'yissä ja ilmestyksissä, joita annettiin Paavalille,, huomata asiain tilan, jolla oli merkitystä koko seurakuntaan nähden. Sillä jos kohta hänen ei sallittu puhua, mitä hän näki, eikä yksityiskohtia myöten ilmottaa kaikkea, mitä hän tiesi Jumalan salaisuudesta, mikäli se koskee "tulevia aikoja", niin antoi kuitenkin se, mitä hän näki, voimaa, väritystä ja ajatuksen syvyyttä hänen sanoilleen, joita me myöhempien tapausten ja täyttyneitten ennustusten valossa sekä hengen johtaessa voimme käsittää selvemmin kuin alkuajan seurakunta.
Väitteemme todistukseksi muistamme Raamatun viimeistä kirjaa, Johanneksen ilmestystä, joka on kirjotettu noin vuonna 96 j.Kr. Johdanto-sanat ilmottavat, että se on erityinen ilmestys asioista, joita siihen asti ei ole ymmärretty. Tämä todistaa ratkaisevasti, ett'ei ainakaan siihen asti Jumalan suunnitelma ollut kokonaisuudessaan ilmotettu. Tämä kirja ei ole myöskään ennen ollut kaikkea sitä, mitä sen nimi sisältää — paljastaminen, verhon poistaminen. Mitä alkuajan seurakuntaan tulee, niin ei todenmukaisesti ainoakaan ymmärtänyt mitään osaa tästä kirjasta. On luultavaa, ett'ei Johanneskaan, joka nä'yt näki, niitä ymmärtänyt. Hän oli sekä profeetta että apostoli, ja kun hän apostolina ymmärsi ja opetti sitä, mikä silloin oli "ruokaa aikanaan", niin lausui hän sitävastoin profeettana asioita, jotka tulevina aikoina varustaisivat palvelusväen "ravinnolla".
Kristinuskon aikana ovat muutamat pyhimykset koettaneet ymmärtää seurakunnan tulevaisuutta tutkimalla tätä kuvauksellista kirjaa, ja epäilemättä ovat kaikki, jotka lukivat ja ymmärsivät, joskin kohta ainoastaan osan sen totuuksista, tulleet siunatuiksi lupauksen mukaan. (Ilm. 1: 3.) Sellaisille avasi kirja jatkuvasti aarteitaan ja oli Lutherille uskonpuhdistuksen päivinä tärkeä apu käsittämään, että katolilainen kirkko, jonka omantunnon tarkka palvelija hän oli, oli todellisuudessa apostolin mainitsema antikristus, jonka historian me nyt näemme olevan niin suuren osan tätä ennustusta.
Täten Jumala vähitellen kirkastaa totuutensa ja ilmottaa armonsa ylenpalttisen rikkauden. Tästä seuraa, että nyt voidaan odottaa paljon enemmän valoa kuin missäkään edellisessä seurakunnan vaiheessa.
TOINEN LUKU.
KORKEIMMAN JÄRJELLISEN LUOJAN OLEMASSA OLO MÄÄRÄTTY.
Todistuksia, jotka ovat Raamatun ulkopuolella, tarkastettu järjen valossa. — Päätelmä, joka ei pidä paikkaansa. — Järkevä päätelmä. — Jumalan luonne osotettu. — Järjen mukaisia johtopäätöksiä.
Jos järkevästi ja rehellisesti tutkii tuntematonta tunnettujen asian valossa, niin täytyy ennakkoluulottoman, perehtyneen ajattelijan tulla kohti totuutta, vaikkapa hän olisi epäilijäkin. Kuitenkin on selvä, että ilman suoranaista Jumalan suunnitelmain ja tarkotuksen ilmotusta voitaisiin ainoastaan lähestyä totuutta ja saavuttaa ainoastaan epämääräisiä tuloksia. Mutta asettakaamme Raamattu hetkeksi syrjään ja katselkaamme asioita ainoastaan järjen kannalta.
Se, joka voi kaukoputkella tahi paljain silmin katsoa avaruuteen ja nähdä luomakunnan määrättömyyden, sen sopusuhtaisuuden, ihanuuden, järjestyksen, sopusoinnun ja vaihtelevaisuuden ja kuitenkin epäilee, että kaiken tämän luoja on äärettömän paljon hänen viisautensa ja kykynsä yläpuolella, tai joka voi silmänräpäykseksikään otaksua, että tällainen järjestys johtuisi sattumasta, ilman luojaa, hän on siinä määrässä kadottanut tai syrjäyttänyt järjen lahjan, että häntä voidaan pitää niinkuin Raamattu häntä kutsuu, hulluna (sellaisena, jolta puuttuu järki tai ei sitä käytä): "Hullut sanovat sydämessään: 'Ei ole mitään Jumalaa.'" Miksi he niin tekevät, jätämme ratkaisematta, mutta niin palon on Raamatussa ainakin totta, niinkuin jokaisen järkevän ihmisen täytyy havaita, että seurausten täytyy johtua riittävistä syistä, sillä sehän on eittämätön totuus. Vieläpä jokainen kasvi, jokainen kukka antaa kaunopuheliaan todistuksen tässä asiassa. Niiden monimutkainen kokoonpano, muotojen ja kudoksien harvinainen ihanuus puhuvat kaikki korkeammasta viisaudesta ja taidokkuudesta, kuin mitä ihmisillä on. Kuinka lyhytnäköinen onkaan tuo mahdottomuus, joka kehuu ihmisten taitoa ja nerokkaisuutta pitäen luonnon säännöllisyyden, yhdenmukaisuuden ja sopusoinnun johtuvan pelkästä sattumasta; joka tunnustaa luonnon lait, kieltäen samalla luonnolla olevan perehtyneen lainsäätäjän.
Muutamat niistä, jotka kieltävät järjellisen luojan olemassa olon, väittävät, että luonto on tuo ainoa jumala, ja että luonnosta lähtevät kaikki eläin- ja kasvielämän kehitysmuodot ilman että ymmärrys on ne järjestänyt. Ne ovat, sanovat he, jatkuvan kehityksen kautta alistetut sen lain alle, jonka vaikutuksesta "voimakkaampi elää kauvemmin kuin heikompi".
Tämä päätelmä kaipaa tukea, sillä ympärillämme näemme, että eri olennoilla on kullakin määrätty luontonsa, joka ei kehity miksikään korkeammaksi luonnoksi; ja vaikka ne, jotka pitävät kiinni tästä päätelmästä, ovat tehneet uudistuneita yrityksiä, eivät he koskaan ole onnistuneet sekottamaan eri lajeja tai saamaan aikaan uutta määrättyä lajia. Ei tunneta ainoatakaan tapausta, jolloin laji olisi muuttunut toiseksi lajiksi. [Muutamien lukijoittemme varalle huomautamme, että sellaiset muutokset kuin esim. kaalimadon muuttuminen perhoseksi eivät muuta esineen luonnetta: kaalimato ei ole muuta kuin perhosen munasta kuorittu toukka.] Jos kohta löytyy kaloja, jotka voivat käyttää eviään hetkeksi siipinään ja lentää ylös vedestä, ja sammakoita, jotka voivat laulaa, niin ei ole koskaan esiintynyt sellaista tapausta, että ne olisivat muuttuneet linnuiksi. Ja vaikka eläinten joukossa löytyy muutamia, jotka jossain määrin ovat ihmisten kaltaisia, niin ei ole minkäänlaista todistusta siitä, että ihminen kehittyisi tällaisista olennoista. Päinvastoin esittävät tutkimukset, että jos kohta samasta lajista voidaan aikaansaada muunnoksia, niin on mahdotonta sekottaa eri lajia, tai toisesta lajista kehittää toinen laji. Samasta syystä ei voida väittää, että aasi ja hevonen olisivat sukua toisilleen, sillä tiedetään hyvin, että niiden varsa, muuli, on epätäydellinen eikä voi jatkaa kumpaakaan lajia.
Jos sieluton luonto olisi luova tai kehittävä voima, niin se aivan varmaan jatkaisi kehitystä ja mitään määrättyjä lajeja ei silloin löytyisi, koska ilman ymmärrystä ei mikään voisi saavuttaa määrättyä tilaa. Kehitys olisi todellisuus tänä päivänä ja me näkisimme ympärillämme kalojen muuttuvan linnuiksi ja apinoiden muuttuvan ihmisiksi. Tämän päätelmän huomaamme olevan yhtä paljon ristiriidassa ihmisjärjen kuin Raamatun kanssa väittäessään, että järjelliset olennot on luonut valta, jolta puuttuu järki.
Siitä päätelmästä, joka koskee luomisen tapahtumista kehityksen kautta (ihmistä lukuunottamatta), jota vastaan meillä ei ole mitään pätevää syytä, teemme seuraavassa lähemmin selvää. Se päättää, että nykyään olemassa olevat eri lajit ovat määrätyt ja muuttumattomat, mitä luontoon ja lajiin tulee. Ja jos kohta nykyiset lajit voidaan kehittää paljon korkeammalla kannalle, vieläpä täydellisyyteensä asti, niin pysyvät kuitenkin nämät lajit samoina. Tämä päätelmä otaksuu edelleen, ett'ei yksikään näistä lajeista ollut alkuaan niin luotu, vaan kehittyivät kaukaisessa muinaisuudessa maasta ja vähitellen tapahtuvan kehityksen kautta muodosta toiseen. Jumalan määräämien lakien mukaan on tämä kehitys, jossa ravinnon ja ilmaston muutos on ollut tärkeänä tekijänä, mahdollisesti jatkunut, kunnes ne lajit, sellaisina kuin ne nyt esiintyvät, ovat tulleet määrätyiksi, jonka jälkeen muutos on mahdoton, koska Luojan lopullinen tarkotus tässä suhteessa selvästi on saavutettu. Jos kohta kukin näistä eri kasvi- ja eläinsuvuista voi parantua tai huonontua, niin ei kuitenkaan yksikään niistä kykene muuttumaan toiseksi tai johtumaan toisesta suvusta tai lajista. Jos kohta kukin näistä lajeista voi saavuttaa täydellisyyden omassa lajissaan, niin on kuitenkin, sitten kun Luoja luontoon nähden on saavuttanut tarkotuksensa, jatkuva kehitys tässä suhteessa mahdoton.
Väitetään, että alkuperäiset kasvit ja eläimet, joista nykyiset määrätyt lajit johtuvat, kuolivat ennen ihmisen luomista. Nykyään hävinneitten eläinten ja kasvien luurangot ja maatumat, joita on tavattu syvällä maassa, puhuvat tämän päätelmän puolesta. Tämä käsityskanta ei syrjäytä eikä hylkää Raamatun oppia, että ihminen oli välitön ja täydellinen luomus, luojansa kuva mitä järkeen ja siveyteen tulee eikä kehityksen tulos, joka kehitys todennäköisesti oli yhteinen koko muulle luomakunnalle. Tällainen käsitys ei millään tavalla vaikuttaisi heikontavasti, vaan antaisi se tukea Raamatun väitteelle, että luonto, sellaisena kuin se tänään esiintyy, opettaa, että järjellinen olento on sen järjestänyt ja ollut sen ensimmäinen alkaja. — Johtakoon ihmisjärki parhaan kykynsä mukaan tunnetut tosiasiat mahdollisista ja riittävistä syistä ja sen ohella jokaisessa erikoisessa tapauksessa menetelköön rehellisesti luonnon lakeja kohtaan; mutta luonnon monimutkaisen koneiston takana huomataan sen suuren alkuunpanijan jäljet, joka alkuunpanija on järjellinen, kaikkivaltias Jumala.
Me väitämme siis, että järjellisen luojan olemassa olo on selvästi todistettu totuus. Todistukset ovat ympärillämme, jopa omassa itsessämme, sillä me olemme hänen tekonsa. Jokainen sielun ja ruumiin ominaisuus puhuu ihmeellisestä taitavuudesta, joka on paljon sen yläpuolella, mitä me käsitämme. Ja hän on myös se, joka on ajatellut ja luonut sen, mitä me kutsumme luonnoksi. Me väitämme, että hän järjesti ja määräsi luonnon lait, joiden kaunista ja sopusointuista toimintaa me näemme ja ihailemme. Häntä, jonka viisaus teki maailman kaikkiuden suunnitelman, jonka voima ylläpitää ja johtaa sitä, ja jonka viisaus ja valta on niin paljon yläpuolella meidän omaamme, me jumaloimme ja palvomme vaistomaisesti.
Tämän valtavan Jumalan olemassa olon käsittäminen olisi vaan hänen kaikkivaltiaan voimansa pelkäämistä, ellemme näkisi, että hän on siinä määrin suosion ja hyvyyden täyttämä, että se vastaa hänen voimaansa. Tästä olemme myöskin täysin vakuutetut niiden samojen seikkojen perustuksella, jotka todistavat hänen olemassa olonsa, valtansa ja viisautensa. Me emme tule pakotetuiksi ainoastaan siihen lopputulokseen, että löytyy Jumala, ja että hänen valtansa ja viisautensa on äärettömän paljon yläpuolella meidän omaamme, vaan pakottaa meidän järkemme meitä pitämään itsestään selvänä, että se, mikä luodussa on suuremmoisinta ei ole Luojaa suurempi. Siksi täytyy meidän päättää, että ihmisten keskuudessa tavattava korkein hyvyyden ja vanhurskauden ilmaus on yhtä paljon pienempi Luojan hyvyyttä ja vanhurskautta, kuin ihmisen viisaus ja kyky ovat hänen viisauttaan ja kykyään pienemmät. Ja siten on meillä sielumme silmäin edessä Luojan olento ja ominaisuudet. Hän on viisas, vanhurskas, rakkaudesta rikas ja voimakas, ja hänet ominaisuuksiensa vaikutusala on verrattomasti laajempi kuin hänen suurernmoisimman luomuksensa. Mutta sitten kun me nyt olemme saaneet tämän johdonmukaisen lopputuloksen Luojan olemassa olosta ja luonteesta, tehkäämme edelleen kysymys: mitä tulee meidän odottaa sellaiselta olennolta? Vastaukseksi tulee, että tällaisten ominaisuuksien omistaminen täydellä syyllä edellyttää niiden harjottamista ja käyttämistä. Jumalan voimaa täytyy käyttää, käyttää sopusoinnussa hänen luontonsa kanssa, viisaasti, oikeudenmukaisesti ja rakkaudella. Mitä keinoja hän tätä tarkotusta varten käyttäneekin, millä tavalla Jumalan voima vaikuttaneekin, täytyy lopullisen tuloksen olla sopusoinnussa hänen luontonsa ja luonteensa kanssa, ja hänen äärettömän viisautensa täytyy hyväksyä jokainen askel.
Mikä olisikaan järjellisempää kuin siten käyttää voimaa, jonka me näemme ympärillämme luoduissa lukemattomissa maailmoissa ja maan ihmeellisessä vaihtelevaisessa moninaisuudessa. Mikä olisikaan ymmärrettävämpää kuin luoda sellainen olento kuin ihminen, joka on varustettu järjellä ja arvostelukyvyllä käsittämään Luojan työtä ja arvostelemaan hänen taiteellista kykyään — hänen viisauttaan, vanhurskauttaan, voimaansa ja rakkauttaan? Kaikki tämä on järjellistä ja täydellisessä sopusoinnussa tosiasiain kanssa, jotka me tunnemme.
Ja nyt tulee viimeinen väitteemme. Eikö olisi järjellistä otaksua, että sellainen äärettömän viisas ja hyvä olento, sitten kun hän oli luonut olion, joka voi käsittää luojansa ja hänen suunnitelmansa, voisi rakkautensa ja vanhurskautensa pakottamana tyydyttää tämän olion kaipuun antamalla sille jonkinlaisen ilmotuksen? Eikö olisi järjellistä otaksua, että Jumala antaisi ihmiselle valaistusta hänen olemassa olonsa tarkotuksesta ja suunnitelmistaan hänen tulevaisuutensa suhteen. Sitävastoin kysymme, eikö olisi mahdotonta otaksua, että sellainen luoja olisi luonut sellaisen ihmisen, varustanut hänet ajatuskyvyllä, joka tunkeutuu tulevaisuuteen, eikä kuitenkaan olisi antanut mitään ilmotusta suunnitelmistaan tyydyttääkseen tätä kaipuuta? Tällainen menettelytapa olisi mahdoton, koska se olisi ristiriidassa sen luonteen kanssa, jollaiseksi me Jumalaa ajattelemme, ristiriidassa vanhurskaan ja rakkaudellisen olennon menettelytavan kanssa.
Me voimme tehdä sen loppupäätöksen, että jos jumalallinen viisaus ihmisen luomisessa olisi pitänyt tarpeettomana antaa hänelle tietoa hänen tulevasta tarkotusperästään ja hänen osuudestaan luojansa suunnitelmiin, niin olisi sekä jumalallinen viisaus että jumalallinen rakkaus vaatinut, että tämän olennon kyvyt niin rajotettaisiin, ettei sitä aina vaivaisi ja häiritsisi epäilys, pelko ja tietämättömyys; ja varmaankin olisi jumalallista valtaa käytetty tällaisessa rajotuksessa. Se seikka, että ihmisellä on kyky käsittää jumalallisen suunnitelman ilmotuksen luojansa tunnustetun luonteen yhteydessä, antaa siis kylliksi riittävän syyn odottaa, että Jumala lahjottaisi sellaisen ilmestyksen sellaisena aikana ja sillä tavalla, kuin hän viisaudessaan voisi hyväksyä. Siis tarkastamalla tätä, vaikkakaan emme tuntisi Raamattua, johtaisi järki meitä odottamaan ja etsimään jotakin sellaista ilmestystä, minä Raamattu sanoo olevansa. Ja edelleen, kun otamme huomioon sen järjestyksen ja sopusoinnun, joka vallitsee kaikkialla luomakunnassa, kuinka esim. tähdistöt suuremmoisessa kiertokulussaan noudattavat määrä-aikoja ja -paikkoja niin emme voi muuta kuin otaksua, että pienemmät säännöttömyydet, niinkuin maanjäristykset, tuuliaispäät j.n.e., ovat ainoastaan viittauksia siitä, että eri alkuaineitten yhteistoiminta tässä maailmassa nykyään on epätäydellistä. Vakuutus, että kaikki on tuleva vihdoin täydelliseksi ja sopusointuiseksi maan päällä samoin kuin taivaassa, sekä jonkinlainen selitys siitä, miksikä nyt ei niin ole, ovat kysymyksiä, jotka ajattelevalle ihmiselle ovat luonnollisia niinkuin niihin vastaaminen Luojalle, jonka viisaus, valta ja hyvyys ovat ilmeiset. Siitä syystä tulee meidän odottaa, että etsitty ilmestys käsittäisi tällaisen vakuutuksen ja tällaisen selityksen.
Kun me nyt olemme osottaneet miten järkevää on odottaa Jumalan tahdon ja suunnitelman ilmotusta meidän sukuumme nähden, tulemme seuraavassa luvussa tutkimaan Raamatun yleistä luonnetta; joka Raamattu sanoo juuri olevansa sellainen ilmestys. Ja jos se esittää Jumalan luonteen olevan täydellisessä sopusoinnussa järjen kanssa, kuten ylempänä olemme nähneet, silloin täytyy meidän tehdä se johtopäätös, että se sen kautta on todistanut olevansa tarpeellinen ja syyllä odotettu Jumalan ilmestys ja täytyy meidän silloin ottaa vastaan sen todistus sellaisena ilmestyksenä. Jos se on Jumalasta, täytyy sen oppien, täysin ymmärrettyinä, olla sopusoinnussa hänen luonteensa kanssa, joka kuten järki vakuuttaa meille, on täydellinen viisaudessa, vanhurskaudessa, rakkaudessa ja vallassa.
KOLMAS LUKU.
RAAMATTU JUMALALLISENA ILMESTYKSENÄ TARKASTETTU JÄRJEN VALOSSA.
Raamatun vaatimukset ja sen ulkonaiset todistukset luotettavaisuudesta. — Sen pitkä ikä ja säilyminen. — Sen siveellinen vaikutus. Tekijäin vaikuttimet. — Kirjotusten yleinen luonne. — Mooseksen kirjat. — Mooseksen laki. — Mooseksen kautta toimeenpannun hallitustavan omituisuudet. — Tämä ei ollut mikään pappisviekkauden järjestelmä. — Maallisten järjestysmiesten ohjesäännöt. — Lain edessä ovat rikas ja köyhä samalla tasolla. — Varmuustoimenpiteitä kansan oikeuksien suojelemiseksi. — Pappissääty ei ollut suosikkiluokka. Tapa sen ylläpitämiseksi y.m. — Suojelus vieraitten, leskien, isättömien ja palvelijoiden ahdistamista vastaan. — Raamatun profeetat. — Löytyykö yhteistä sidettä lain, profeettain ja uuden testamentin tekijäin välillä. — Ihmeet eivät ole ristiriidassa järjen kanssa. — Loppupäätös, johon meidän täytyy tulla.
Raamattu on sivistyksen ja vapauden soihtu. Sen hyvän yhteiskunnallisen vaikutuksen ovat tunnustaneet suurimmat valtiomiehet, joskin he usein ovat katselleet sitä niiden ristiriidassa olevien uskontunnustusten kautta syntyneiden eriväristen silmälasien läpi, jotka, vaikkakin ovat Raamatun puolella, surullisesti vääristelevät sen oppeja. Kunnioittavan vanhan kirjan ovat sen ystävät asettaneet tahtomattaan perin valheelliseen valoon. Monet näistä olisivat valmiit uhraamaan elämänsä sen tähden. Ja kuitenkin vahingottavat he sitä oleellisesti suuremmassa määrässä, kuin sen viholliset, nojautumalla siihen niissä sen totuuksien väärinkäsityksissä, joita he niin kauvan ovat kunnioittaen omaksuneet, ja jotka he esi-isiltään ovat perineet. Oi, jospa he heräisivät uudelleen katselemaan sitä, mikä on kirjotettu Raamatussa, ja saattaisivat sen viholliset häpeään riistämällä heiltä heidän aseensa!
Koska luonnon valo johtaa meitä odottamaan Jumalalta täydellisempää ilmestystä, kuin mitä luonto itse antaa, täytyy järkevän ajattelevan ihmisen olla valmis tutkimaan jokaista vaatimusta joka esiintyy jumalallisena ilmestyksenä, ja jolla on järjellinen ulkonainen todistus tällaisen vaatimuksen todennäköisyydestä. Raamattu väittää olevansa sellainen Jumalan ilmestys, ja se tulee luoksemme riittävillä ulkonaisilla todistuksilla siitä, että sen vaatimukset todennäköisesti ovat oikeutettuja; sekä antaa meidän syyllä toivoa, että tarkempi tutkiminen on tuova valoon vielä täydellisempiä ja vieläkin sitovampia todistuksia siitä että, se on Jumalan sanaa.
Raamattu on vanhin kirja, mikä on olemassa. Se on kestänyt kolmenkymmenen vuosisadan myrskyt. Ihmiset ovat kaikin tavoin koettaneet hävittää sen maan päältä. He ovat piiloittaneet sen, he ovat kaivaneet sen maahan, he ovat kuolemanrangastuksen uhalla kieltäneet omistamasta sitä, ja kiivaimmat ja säälimättömimmät vainot ovat kohdanneet niitä, jotka ovat siihen uskoneet; mutta kirja elää vielä. Tänä päivänä, kun monet sen vastustajista nukkuvat kuolon unta ja sadat nidokset, joita on kirjotettu saattaakseen sen huonoon huutoon ja tehdäkseen tyhjäksi sen vaikutuksen, kauvan sitten ovat unohdetut, on Raamattu raivannut itselleen tien maan kaikkiin kansoihin ja kieliin sekä on tullut käännetyksi yli neljällesadalle eri kielelle. Se, että tämä kirja on elänyt kautta monien vuosisatojen huolimatta kaikista vertojaan turhaan hakevista yrityksistä tuhota ja hävittää sitä, on tosiasia, joka ainakin on voimakas todistus siitä, että se suuri olento, jonka se väittää alkuunpanijakseen, on myös sen suojelija.
On siis totta, että Raamatun siveellinen vaikutus on poikkeuksetta hyvä. Ne, jotka ovat huolellisesti tutkineet sitä, ovat aina kohonneet parempaan, puhtaampaan elämään. Toiset uskonnolliset ja tieteelliset teokset ovat aikaansaaneet hyvää, vaikuttaneet jalostuttavasti ja olleet ihmiskunnalle jossain määrin siunaukseksi, mutta kaikki kirjat yhteensä ovat olleet kykenemättömät lahjottamaan huokaavalle luomakunnalle sitä iloa, rauhaa ja siunausta, jonka Raamattu tuo sekä rikkaalle että köyhälle, oppineelle ja oppimattomalle. Raamattu ei ole aiottu ainoastaan lukemista varten. Se on kirja, jota pitää tutkia huolella ja miettien, sillä Jumalan ajatukset ovat korkeammalla meidän ajatuksiamme ja hänen tiensä ovat korkeammalla meidän teitämme. Jos me tahdomme käsittää äärettömän Jumalan suunnitelmia ja ajatuksia, niin täytyy meidän omistaa kaikki voimamme tähän tärkeään työhön. Totuuden rikkaimmat aarteet eivät aina ole pinnalla. Kauttaaltaan ja lakkaamatta tämä kirja viittaa ja vetoaa samaan etevään luonteeseen, Jeesus nasaretilaiseen, jonka se sanoo olevan Jumalan pojan. Alusta loppuun on hänen nimensä kutsumuksensa ja työnsä huomattavassa asemassa. Eri tavalla täysin todistettu, Raamatun ulkopuolella oleva, historiallinen tosiasia on, että mies nimeltä Jeesus nasaretilainen, eli ja oli saavuttanut jonkinlaisen kuuluisuuden jotakuinkin samaan aikaan, kuin Raamatun kirjottajat ilmottavat. Paitsi uuden testamentin tekijäin antamaa todistusta on vielä historia varmentanut sen tosiasian, että tämä Jeesus ristiinnaulittiin, koska juutalaiset ja heidän pappinsa olivat loukkaantuneet häneen. Uuden testamentin kirjottajat olivat lukuunottamatta Paavalia ja Luukasta Jeesus nasaretilaisen henkilökohtaisia tuttuja ja oppilaita ja esittävät he kirjotuksissaan hänen oppejaan.
Jokaisen kirjan olemassaolo edellyttää tekijän puolelta jonkinlaisia vaikuttimia. Me kysymme sentähden: mitkä olivat ne vaikuttimet, jotka aiheuttivat nämä miehet omistamaan itsellensä tuon henkilön asian? Hän tuomittiin kuolemaan ja juutalaiset ristiinnaulitsivat hänen pahantekijänä. Uskonnollisimmat heistä suostuivat siihen ja vaativat häntä tapettavaksi niinkuin sellaisen, joka ei ole arvokas elämään. Omaksumalla hänen asiansa ja julkisesti julistamalla hänen oppejaan alistuivat nämä miehet kantamaan ylenkatsetta, kieltäymyksiä ja katkeria vainoja, asettivat elämänsä alttiiksi ja vieläpä muutamissa tapauksissa kärsivät marttyyrikuoleman. Jos me myönnämme, että Jeesus eläessään oli ihmeellinen henkilö sekä elämässään että opissaan, mitä vaikuttimia olikaan kellään omistaa hänen asiansa, sittenkuin hän oli kuollut? — erittäinkin kun hänen kuolemansa oli niin häpeällinen? Ja jos me otaksumme että nämä kirjoittajat ovat keksineet kertomuksensa, ja että Jeesus oli heidän mielikuvituksensa sankari ja ihanne, kuinka mahdotonta olisikaan ajatella, että järjelliset ihmiset, sitten kuin he olivat väittäneet, että hän oli Jumalan poika, että hän oli siinnyt yliluonnollisella tavalla, omisti yliluonnollisia voimia, joiden avulla hän paransi spitalisia, antoi nä'ön niille, jotka olivat sokeina syntyneet, ja kuulon kuuroille, vieläpä herätti kuolleita — kuinka äärettömän mahdotonta olisikaan ajatella, että he olisivat lopettaneet tällaisen luonteen kuvauksen ilmottamalla, että kourallinen hänen vihollisiaan tappoi hänen suurkavaltajana, samalla kuin toiselta puolen hänen ystävänsä, ja oppilaansa, niiden joukossa itse kirjottajat, jättivät hänet ja ratkaisevassa silmänräpäyksessä pakenivat?
Joskin maailmanhistoria muutamissa kohdin poikkeaa näistä kirjailijoista, älköön se kuitenkaan johtako meitä pitämään heidän ilmoituksiaan epätodenmukaisina. Niiden jotka niin tekevät, täytyy tuoda esiin ja todistaa jokin vaikuttava syy miksi nämä kirjailijat olisivat tehneet vääriä väitteitä. Mitkä vaikuttimet olisivat voineet johtaa heitä? Olisivatko he mahdollisesti toivoneet sen kautta voittavansa onnea, mainetta, valtaa tai maallisia etuja? Jeesuksen ystävien köyhyys ja heidän sankarinsa arvonannon puute Juudan suurten uskonnonharrastajien joukossa vastustaa sellaista ajatusta, jonka ohella se, että hän kuoli pahantekijänä, rauhanhäiritsijänä ja oli halveksittu, ei antanut mitään toiveita kadehdittavaan maineeseen niille, jotka ottivat asiakseen jälleen lujittaa hänen oppiaan. Ja päinvastoin, jos niillä, jotka saarnasivat Jeesuksesta, oli tällaista odotettavissa, eivätköhän he silloin olisi nopeasti jättäneet asiaa, kun he huomasivat, että se toi mukanaan häpeää, vainoa, vankeutta ja vieläpä kuolemaa? Järki opettaa meille selvästi, että miehillä, jotka uhrasivat kodin, arvon, kunnian ja elämän, jotka eivät eläneet hetkellistä nautintoa varten, vaan joiden päämääränä oli kanssaihmisten kohottaminen, ja jotka terottivat korkeinta siveysoppia, ei ollut ainoastaan jokin vaikutin, vaan täytyipä heidän vaikuttimensa olla puhdas ja heidän päämääränsä mitä ylevin. Järki selittää edelleen, että sellaisten miesten todistus, joita johtivat ainoastaan puhtaat ja hyvät vaikuttimet, ansaitsee kymmenen kertaa enemmän luottamusta kuin tavallisten kirjailijain. Nämä miehet eivät olleet myöskään uskonnollisia haaveilijoita. He olivat terveen järjen miehiä ja osottivat jokaisessa tilaisuudessa uskonsa ja toivonsa perustuksen ja tässä hyvin harkitussa vakaumuksessaan pysyivät he aina lujina.
Ja mitä tässä olemme huomauttaneet, voidaan samalla tavalla sovelluttaa vanhan testamentin eri kirjailijoihin. Pääasiassa näissä miehissä kuvastuu heidän uskollisuutensa Herraa kohtaan, ja yhtä puolueettomasti kuin raamatunhistoria kiittää heidän hyveitään, mainitsee ja soimaa se heidän heikkouksiaan ja puutteitaan. Tämän täytyy hämmästyttää niitä, jotka otaksuvat, että Raamattu on tekaistu kertomus, jonka tarkotus olisi vaikuttaa ihmisissä pyhää pelkoa ja kunnioitusta uskonnollista järjestelmää kohtaan. Raamatussa esiintyvä oikeudellisuus, todistaa sen totuudeksi. Jos petturi tahtoisi kuvata jonkun suureksi mieheksi, ja ennen kaikkea jos hän tahtoisi uskotella, että hänen kirjoituksensa olisivat Jumalan elähyttämiä, niin esittäisi hän epäilemättä sellaisen henkilön luonteen suurimmassa määrässä moitteettomaksi ja jaloksi. Koska Raamattu ei ole tehnyt itseään syypääksi tällaiseen menettelytapaan, on se tyydyttävä todistus siitä, ett'ei se ole valheellisesti kyhätty ihmisten pimittämiseksi.
Meillä on siis syytä odottaa, että meille ilmotetaan Jumalan tahto ja suunnitelma. Me olemme myös löytäneet Raamatun, joka väittää ilmottavansa tämän, ja jonka ovat kirjottaneet miehet, joiden vaikuttimia meillä ei ole syytä epäillä vaan hyväksyä. Tarkastakaamme nyt niiden kirjotusten luonnetta, jotka ilmottavat olevansa Jumalan hengen elähyttämiä, nähdäksemme vastaavatko niiden opit sitä luonnetta, jonka me syyllä omistamme Jumalalle, ja missä määrin näissä kirjotuksissa itsessään on todistus niiden luotettavaisuudesta.
Uuden testamentin viisi ensimmäistä kirjaa ja useat vanhassa testamentissa ovat kertomuksia tosiasioista, joita kirjoittajat tunsivat, kertomuksia, joiden totuuden takaa heidän luonteessa. Jokaiselle on selvää, ett'ei tarvita mitään erityistä ilmestystä jos he tahtoisivat yksinkertaisesti kertoa totuuden niissä asioissa, jotka olivat heitä lähellä, ja jotka he täysin tunsivat. Kun Jumala kuitenkin tahtoi antaa ihmiselle ilmestyksen, niin on todennäköistä, että näillä kertomuksilla menneistä tapauksista on merkitystä tähän ilmestykseen nähden, sillä onhan syytä otaksua, että Jumala niin johtaisi ja järjestäisi, että se rehellinen henkilö, jonka hän valitsisi aseekseen, tulisi yhteyteen tarpeellisten tosiasiain kanssa. Näiden Raamatun historiallisten osien luotettavaisuus riippuu melkein yksinomaan tekijäin luonteesta ja vaikuttimista. Hyvä ihminen ei puhu valhetta. Puhdas lähde ei anna kitkerää vettä. Ja Raamatun todistus kokonaisuudessaan poistaa pienimmänkin epäilyksen siitä, että sen kirjottajat sanoisivat tai tekisivät pahaa, jotta sen kautta hyvä tulisi esille.
Määrättyjen Raamatullisten kirjojen kuten Kuningasten-, Aika-, Tuomarienkirjojen totuudellisuus ei kärsi siitä, että me aivan yksinkertaisesti sanomme niiden olevan tosia, huolella tehtyjä muistiinpanoja aikansa huomatuista tapauksista ja henkilöistä. Heprealaisten kertomukset sisältävät historiaa samoinkuin laki ja profeetat, ja kun muistetaan, että heidän historiansa, sukuluettelonsa j.n.e. kuvailivat niin paljon tarkemmin yksityiskohtaisia seikkoja syystä että Messias oli suoraan polveutuva Aabrahamista, niin ymmärretään miksi muutamia historiallisia asioita mainitaan, joita yhdeksännentoista vuosisadan valistus ei pidä oikein sopivana. Niin esimerkiksi piti historioitsija todennäköisesti tarpeellisena koristelematta kertoa moabittilais- ja ammonialaiskansojen alkuperästä ja heidän sukulaisuussuhteistaan Aabrahamin kanssa, jotta kertomus heidän alkuperästään tulisi täydelliseksi. (1 Moos. 19: 36—38). Samoin on meille annettu erittäin tarkka kertomus Juudan lapsista, sillä hänestä polveutui kuningas Daavid, jonka kautta Marian, Jeesuksen äidin (Luuk. 3: 23, 31, 33, 34), samoinkuin Joosefin, hänen puolisonsa, sukuluettelo johdetaan takasin Aabrahamiin. Täydellinen sukuluettelo oli epäilemättä sitä välttämättömämpi, kun tästä suvusta (1 Moos. 49: 10) oli polveutuva Israelin etevin kuningas samoinkuin luvattu Messias. Tästä johtuu poikkeaminen yksityisseikkoihin, mikä ei muuten esiinny. — 1 Moos. 38.
Tietenkin on samanlaisia tai muita syitä toisiin Raamatussa oleviin historiallisiin tosiasioihin nähden, joiden hyödyn me ehkä aikaa myöten saamme nähdä, ja jotka, elleivät ne koskisi historiaa, vaan ainoastaan siveellistä opetusta, ilman vahinkoa voitaisiin poistaa. Kuitenkaan ei kukaan voi millään tavalla väittää, että Raamattu missään suosisi säädyttömyyttä. Tulee myöskin muistaa, että samoja asioita voidaan eri kielillä esittää paremmin ja huonommin ja jos kohta raamatunkääntäjät olivat liian omantunnontarkkoja jättääkseen pois mitään siitä, mikä esiintyi alku-tekstissä, niin elivät he kuitenkin aikana, joka ei ollut niin tarkka kuin meidän aikamme valitessaan sopivia lausuntotapoja. Samaa voidaan ajatella vanhimmasta raamatullisesta ajasta ja sen tavasta ilmaista ajatuksiaan. Varmaan ei hienotunteisinkaan voi tähän nähden tehdä pienintäkään huomautusta ainoastakaan uudessa testamentista esiintyvästä lauseesta.
Mooseksen kirjat ja niissä julaistut lait.
Raamatun viisi ensi kirjaa tunnetaan Mooseksen viiden kirjan nimellä, vaikkakin ei missään mainita häntä niiden tekijäksi. On hyvin luultavaa, että Mooses tai joku hänen johdollaan on kirjottanut ne. Mitä kertomukseen hänen kuolemastaan ja hautaamisestaan tulee, niin voimme ajatella, että hänen kirjurinsa on niistä tehnyt sopivan lisäyksen. Se, ettei varmasti mainita, että Mooses olisi nämä kirjat kirjottanut ei ole mikään todistus sellaista otaksumaa vastaan, sillä jos joku toinen olisi kirjottanut ne pimittämis- ja pettämis-tarkotuksessa, olisi hän varmaankin, saavuttaakseen luotettavaisuutta ilmottanut että Israelin suuri johtaja ja valtiomies oli ne kirjottanut. (Katso 5 Moos. 31: 9—27.) Se on varma, että todellakin Mooses johti heprealaisen kansan Egyptistä. Hän järjesti heidät kansaksi niiden lakien mukaan, jotka näissä kirjoissa ovat esitetyt, ja heprealainen kansa on yli kolmen tuhannen vuoden kuluessa yksimielisesti väittänyt, että Mooses on heille lahjottanut nuo kirjat, ja niin pyhinä ovat he pitäneet noita kirjoja, ettei pistettä tai pilkkua ole saanut muuttaa, joka takaa sen, että kirjotukset ovat väärentämättömät.
Nämä Mooseksen kirjat sisältävät ainoan uskottavan kertomuksen, mikä on olemassa siltä ajalta, jota ne käsittelevät. Kiinalainen historia on alkavinaan luomisesta kertoessaan miten Jumala läksi veneessä vesille, otti maamöhkäleen käteensä ja heitti sen veteen. Tästä maamöhkäleestä, niin kerrotaan, tuli tämä maailma j.n.e. Mutta koko satu on niin järjetön, että jo lapsen ymmärryksellä varustettu ihminen ei anna sen itseänsä pettää. Sitä vastoin ensimmäisen Mooseksen kirjan esitys perustuu siihen järjelliseen otaksumaan, että Jumala, luoja, järjellinen alkusyy, jo oli olemassa. Se ei koskettele Jumalan olemassaolon alkamista, vaan hänen työtään ja sen alkamista ja järjestelmällistä eteenpäin kehittymistä: — "Alussa loi Jumala taivaan ja maan". Se ainoastaan mainitsee maan alkuperän ryhtymättä lähempiin selityksiin, ja jatkaa sitten kertomalla kuudesta päivästä (ajanjaksosta), jonka kuluessa maa valmistettiin ihmistä varten. Tämän käsityksen vahvistaa pääasiallisesti neljäntuhannen vuoden kuluessa kerätty tieteellinen valo. Tästä seuraa, että on paljon järjellisempää hyväksyä väite, että Jumalan henki on elähyttänyt näiden asiain kertojan, Mooseksen, kuin otaksua, että yksi mies yksinään tiesi enemmän kuin koko jälelläoleva ihmiskunta tietää kolmentuhannen vuoden tutkimuksien jälkeen, jota tutkimusta nyt helpottaa uudenaikaiset apuneuvot ja joilla on miljoonittain rahaa käytettävänään.
Tarkasta edelleen niitä lakimääräyksiä, joita nämä kirjotukset sisältävät. Varmaa on, ett'eivät nämä lait ole löytäneet vertojaan ennenkuin yhdeksännellätoista vuosisadalla. Nämä yhdeksännentoista vuosisadan lait nojautuvat Mooseksen laissa esitettyihin perusajatuksiin ja itse asiassa ovat sellaiset miehet laatineet ne, jotka tunnustivat Mooseksen lain jumalallisen alkuperän.
Jumalan kymmenen käskyä on lyhyt yhteenveto koko laista. Nämä kymmenen käskyä sisältävät jumalanpalveluksen ja siveyden suhteen määräyksiä, joiden jokaisen tutkijan silmissä täytyy näyttää suuressa määrin ihmeellisiltä ja jos ne tähän asti olisivat olleet tuntemattomat ja nyt tavattaisiin Kreikan, Rooman tai Babylonin (kansoja, jotka ovat nousseet ja hävinneet paljon sen jälkeen kuin nämä lait säädettiin) raunioissa ja muinaisjäännöksissä, niin pidettäisiin niitä ihmeellisinä ellei ylenluonnollisina. Mutta näiden lakien ja niiden vaatimusten tunteminen on aikaansaanut jonkinlaisen välinpitämättömyyden, niin että niiden todellisen suuruuden näkevät ainoastaan muutamat harvat. On totta, että nämä käskyt eivät puhu mitään Kristuksesta, mutta niitä ei annettukaan kristityille vaan heprealaisille, eikä niillekään siksi, että ne opettaisivat uskomaan lunastukseen, vaan vakuuttaakseen ihmisiä heidän synnillisestä tilastaan ja lunastuksen tarpeesta. Ja näiden käskyjen pääsisällyksen yhdisti ihmeellisellä tavalla kristinuskon suuri perustaja sanoihin: "Sinun tulee rakastaa Herraa Jumalaasi koko sydämestäsi ja koko sielustasi ja koko mielestäsi ja koko voimastasi", ja: "Rakasta lähimäistäsi niinkuin itseäsi." Mark. 12: 30, 31.
Mooseksen toimeenpanema hallitusmuoto erosi kaikista muista sekä uudemmista että vanhemmista siinä, että se väitti, että tämä hallitus tuli itse Luojalta, ja että kansa oli vastuunalainen hänen edessään. Heidän lakinsa ja maalliset ja uskonnolliset järjestysmuotonsa esiintyivät Jumalasta lähteneinä ja olivat, niinkuin kohta saamme nähdä, täydellisessä sopusoinnussa sen kanssa, minkä järki sanoo olevan Jumalan luonteen. Keskellä leiriä olevan tabernaakkelin "Kaikkein pyhimmässä" paikassa ilmestyi Jehovan läsnäolo heidän kuninkaanaan, ja siellä saivat he vastaanottaa yliluonnollista opetusta kansansa asioitten hoitamisessa. Pappissääty järjestettiin, jolla oli täydellinen valta tabernaakkelin hoidossa, ja ainoastaan pappien kautta voitiin tulla Jehovan luokse ja saatiin neuvotella hänen kanssaan. Joku voinee tässä ensin ajatella: "Kas niin, tuossa on meillä heidän järjestelmänsä päämäärä: heillä samoinkuin toisilla kansoilla oli hallitusvalta papeilla. He käyttivät hyväkseen kansan herkkäuskoisuutta ja pelottivat heitä oman kunnian ja voiton tähden". Kuitenkin hiljaa, ystäväni, älkäämme otaksuko mitään ennenaikaisesti. Kun, niinkuin tässä tapauksessa, on helppo tutkia itse tosiasiat, niin ei olisi järkevää, asianhaaroja syrjäyttämällä, tehdä huonoja johtopäätöksiä. Kaikki puhuu eittämättömästi sellaista käsitystä vastaan. Pappien oikeudet ja etuoikeudet olivat rajotetut. He eivät saaneet mitään maallista valtaa ja heiltä puuttui kokonaan tilaisuutta käyttää virkaansa kansan oikeuksien ja omantunnonvapauden sortamiseksi. Vieläpä Mooseksen kautta, joka itse oli pappissuvun jäsen tehtiin nämä määräykset.
Koska hän Jumalan lähettiläänä oli vienyt Israelin Egyptin orjuudesta, niin joutui olosuhteiden pakosta toimeenpaneva valta hänen käsiinsä ja teki hiljaisesta Mooseksesta itsevaltijaan hallituksessa ja vallassa, jos kohta hänestä lempeän ja nöyrän luonteensa tähden tuli itse asiassa kansan liiaksi rasittama palvelija, joka tyhjensi elonvoimansa virkansa painostavissa huolissa. Sellaisten olosuhteiden vallitessa perustettiin maallinen hallitus, joka itse asiassa oli kansanvalta. Välttääksemme kaikkea epäilystä tahdomme sanoa: uskottoman kannalta katsoen oli Israelin hallitusmuoto kansanvalta, mutta omien vaatimustensa valossa oli se teokratia, s.o., jumalallinen hallitus, sillä lait, jotka Jumala Mooseksen kautta antoi, olivat muuttumattomat: ei saanut mitään lisätä tai ottaa pois heidän lakikokoelmastaan. Tältä kannalta katsoen poikkesi Israelin hallitus kaikista muista joko aikasemmista tai myöhemmistä maallisista hallituksista. "Silloin sanoi Herra Moosekselle: 'Kerää minulle seitsemänkymmentä miestä Israelin vanhimmista, jotka tiedät kuuluvan kansan vanhimpiin ja tarkastusmiehiin, ja vie heidät ilmestysmajan eteen ja seisokoon he siellä sinun kanssasi. Siellä tahdon minä silloin tulla alas ja puhua kanssasi sekä tahdon ottaa sinun päälläsi lepäävästä hengestä ja antaa heille; sitten auttavat he sinua kansan kuorman kantamisessa, niin ett'ei sinun tarvitse sitä yksin tehdä'." (4 Moos. 11: 16, 17. Katso myös värsyjä 24—30, jotka ovat esimerkkinä todellisesta vilpittömästä valtiomiestaidosta ja hiljaisesta ja nöyrästä luonteesta.) Kun Mooses kertoi tästä, sanoi hän: "Silloin minä otin teidän heimonne päämiehet, viisaat ja hyvin tunnetut miehet, ja asetin teille päämiehiksi, johtajiksi, toiset tuhannen, toiset sadan, toiset viidenkymmenen ja toiset kymmenen yli, ja tarkastusmiehiksi teidän eri heimoihinne." — 5 Moos. 1, 1: 15; 2 Moos. 18: 13—26.
Täten osottautuu, että tämä etevä lainsäätäjä, kaukana siitä, että olisi koettanut laajentaa tai vastaisen varalle lujittaa asemaansa jättämällä kansan hallituksen suorastaan pappissukuisille hengenheimolaisilleen ja siten valmistaa heille tilaisuutta käyttämään uskonnollista valtaansa kahlehtiakseen kansan oikeuksia ja vapauksia, päinvastoin toimeenpani kansan keskuudessa hallitusmuodon, joka oli omiansa kasvattamaan kansan vapaudentunnetta. Toisten kansojen ja hallitsijoiden historiassa ei tavata mitään, joka vastaisi ylläolevaa. Jokaisessa erikoistapauksessa on hallitsija etsinyt omaa korotustaan ja suurempaa valtaa. Niissäkin tapauksissa, joissa hallitsija on auttanut tasavaltojen muodostumista, on myöhempi asiain kulku osottanut, että he tekivät sen edellyttäen voittavansa kansan suosiota ja lujittaakseen omaa valtaansa. Kunnianhimoinen, viisaasti laskeva mies olisi Mooseksen asemassa ja pyrkiessään lujittamaan kansan pettämistä, koettanut saada vallan omiin ja perheensä käsiin, erittäinkin kun tämä näkyi olevan verrattain helposti saavutettavissa, koska uskonnollinen valta jo oli tämän suvun käsissä, ja koska kysymyksessä oleva kansa väitti, että Jumala hallitsi sitä tabernaakkelista. Ei myöskään voi otaksua, että mies, joka kykeni luomaan sellaiset lait ja hallitsemaan sellaista kansaa, olisi ollut niin lyhytnäköinen, ettei hän olisi nähnyt, mihin hänen toimintansa täytyi johtaa. Niin täydelleen jätettiin kansan hallitus sen omiin käsiin, että jos kohta tärkeämmät asiat, joita yllämainitut hallitusmiehet eivät voineet päättää, tuli jättää Mooseksen ratkaistavaksi, niin saivat he kuitenkin itse päättää, mitkä asiat joutuivat Moosekselle. "Mutta jos joku asia tulee teille liian vaikeaksi, niin antakaa sen tulla minulle, jotta saisin kuulla sen". — 5 Moos. 1: 17.
Tältä kannalta katsoen oli Israel tasavalta, jonka virkamiehet toimivat jumalallisten määräysten mukaan. Ja vaientaaksemme niitä, jotka tietämättömyydessä väittävät, että Raamattu hyväksyy yksinvaltaisen hallitusmuodon sen sijaan, että "kansaa hallitsisi kansa", se on valtiollinen itsehallinto, tahdomme huomauttaa, että tämä tasavaltainen maallinen hallitusmuoto pysyi voimassa yli neljäsataa vuotta. Ja ilman Herran hyväksymistä vaihdettiin tämä sitten kuningaskuntaan "vanhimpien" pyynnöstä. Herra sanoi Samuelille, joka tilaisuudessa toimi jonkinlaisena väliaikaisena puheenjohtajana: "Kuule kansan ääntä ja tee kaikki, mitä he pyytävät sinulta; sillä eivät he ole hyljänneet sinua, vaan minut, koska he eivät tahdo, että minä olisin heidän kuninkaanaan." Jumalan käskystä selitti Samuel kansalle, kuinka heidän vapauttaan ja oikeuttaan tullaan halveksimaan ja kuinka he tällaisen muutoksen kautta tulevat palvelijoiksi; mutta turhaan, sillä tuo yleinen aate, jonka he ylt'ympärillään toisissa kansoissa näkivät toteutuneena, oli hurmannut heidät. (1 Sam. 8: 6—22.) Kun tarkastaa tätä kertomusta heidän halustaan saada kuningas, niin kenenkäpä mieleen ei johtuisi ajatus, että Mooses ilman vaikeuksia olisi voinut asettautua suuren valtakunnan etunenään.
Joskin Israel kokonaisuudessaan muodosti yhden kansan, niin otettiin kuitenkin Jaakopin kuoleman jälkeen sukujako aina huomioon. Jokainen suku tai heimo valitsi tai tunnusti yksimielisesti muutamat jäsenet asiamiehikseen tai päälliköikseen. Tämä tapa oli voimassa heidän pitkän egyptiläisen orjuutensakin aikana. Näitä heimon edustajia kutsuttiin päällysmiehiksi tai vanhimmiksi, ja juuri näille Mooses jätti maallisen hallituksen kunnian ja vallan. Jos hän sitävastoin olisi aikonut säilyttää vallan itselleen ja suvulleen, niin olisi hän viime sijassa näille miehille antanut viran ja hallituksen.
Ne ohjeet, jotka annettiin niille, jotka Jumala ikäänkuin oli nimittänyt maallisiksi hallitusmiehiksi, olivat esikuvana yksinkertaisuudesta ja puhtaudesta. Mooses selitti kansalle heidän tuomariensa läsnäollessa ja sanoi: "Ja minä annoin myös määräyksiä teidän tuomareillenne sanoen: 'Kuulkaa mitä veljillä on toinen toistaan vastaan; jos jollakin on jotakin veljeään vastaan tai vierasta [muukalaista] vastaan, joka asuu hänen luonaan, niin tuomitkaa oikeudenmukaisesti heidän välillään. Teidän ei pidä tuomitseman henkilön mukaan, vaan kuunnella yhtähyvin vähäpätöistä kuin ylhäistä. Teidän ei tule peljätä ketään ihmistä, sillä tuomio kuuluu Jumalalle. Mutta jos joku asia tulee teille liian vaikeaksi, niin antakaa sen tulla minulle, jotta saisin kuulla sen'." (5 Moos. 1: 16, 17.) Mooseksen kuoleman jälkeen esitti ylipappi tällaiset vaikeat asiat suorastaan Herralle. Urim ja Tummim antoivat silloin myöntävän tai kieltävän vastauksen.
Mitä sanomme näiden tosiasiain edessä siitä päätelmästä, joka tahtoo väittää, että petolliset papit ovat nämä kirjat kirjottaneet saadakseen itselleen vaikutusta ja valtaa kansan yli? Olisivatkohan sellaiset miehet sellaisessa tarkotuksessa kirjottaneet vääriä asiakirjoja, jotka olivat omiaan tekemään tyhjäksi juuri sen, mitä he koettivat aikaansaada — asiakirjoja, jotka sitovasti todistavat, että Israelin suuri päällikkö heidän oman heimonsa jäsen, Jumalan käskystä eristi pappissäädyn maallisesta vallasta asettamalla vallan kansan omiin käsiin? Pitääkö kukaan sellaista päätelmää järkevänä?
Ansaitsee, edelleen huomata, etteivät yhdeksännentoista vuosisadan korkeimman sivistyksen lait pidä paremmin huolta siitä, että rikas ja köyhä olisivat samassa edesvastuu-asemassa maallisen lain edessä. Mooseksen laissa ei tehty mitään eroa. Ja mitä tulee niiden kansan vaarojen vastustamiseen, jotka johtuvat siitä, että muutamat tulevat hyvin köyhiksi ja toiset ylenmäärin rikkaiksi ja mahtaviksi, niin ei ole ainoakaan toinen kansa koskaan hyväksynyt lakia, joka niin huolellisesti pitäisi silmällä tätä asiaa. Mooseksen laki piti huolta kaiken ennalleenasettamisesta, joka viideskymmenes vuosi, joka oli heidän riemuvuotensa. Tämä laki teki mahdottomaksi kiinteän omaisuuden täydellisen omistusoikeuden ja esti sen kautta sen kerääntymistä muutamien harvojen käsiin. (3 Moos. 25: 9, 13—23, 27—30.) Heidän piti todellakin oppia pitämään toisia veljinään ja toimia sen mukaan, ilman korvausta auttamaan toinen toistaan ja olemaan ottamatta korkoa toinen toiseltaan. — Katso 2 Moos. 22: 25; 3 Moos. 25: 36, 37; 4 Moos. 26: 52—56.
Kaikki lait julaistiin, jonka kautta juonittelijat estettiin menestyksellä sekaantumasta kansan oikeuksiin. Lait olivat asetetut esille sillä tavalla, että kuka tahansa voi jäljentää ne; ja jotta köyhimmät ja oppimattomimmat saisivat niistä tiedon, niin oli pappien velvollisuus lukea ne kansalle sen seitsenvuotisissa juhlissa. (5 Moos. 31: 10—13.) Onko mahdollista ajatella, että sellaisia lakia ja määräyksiä keksivät ilkeämieliset ja viekkaat miehet, ryöstääkseen viekkaudella kansalta sen vapauden ja onnen? Tällainen arveleminen olisi ristiriidassa järjen kanssa.
Vieraitten henkilöiden ja vihollisten oikeuksien ja harrastusten kunnioittamisessa oli Mooseksen laki kolmekymmentäkaksi vuosisataa aikansa edellä — jos edes meidän aikamme sivistyneimpien kansojen lait voivat vetää sille vertoja oikeudellisuudessa ja ihmisystävällisyydessä. Me luemme: — "Aivan sama laki on koskeva teitä, se on oleva voimassa niinhyvin muukalaisiin [ulkomaalaisiin] kuin maassa syntyneisiin nähden; sillä minä olen Herra teidän Jumalanne." — 2 Moos. 12: 49; 3 Moos. 24: 22.
"Kun muukalainen asuu luonanne teidän maassanne, niin älkää sortako häntä. Muukalaista, joka asuu luonanne, tulee teidän keskuudessanne pitää maassasyntyneenä. Sinun tulee rakastaa häntä niinkuin itseäsi. Olettehan itse olleet muukalaisia Egyptin maalla." — 3 Moos. 19: 33, 34.
"Koska sinä kohtaat vihollisesi härän tai aasin eksyksissä, niin tulee sinun johdattaa se jälleen hänen luoksensa. Jos näet vihamiehesi aasin uupuneena kuorman alla, niin kavahda, ettet jätä miestä avuttomaksi, vaan sinun tulee auttaa häntä kuorman helpottamisessa." — 2 Moos. 23: 4, 5.
Ei edes mykkiä eläimiä unohdettu. Julmuus niitä samoinkuin ihmisiä kohtaan oli ankarasti kielletty. Ei saanut sitoa riihtä puivan härän suuta, siitä hyvästä syystä, että työmies on ansainnut ravintonsa. Kyntäessä ei saanut edes käyttää härkää ja aasia yhdessä koska ne olivat niin erilaiset voimaan ja käyntiin nähden: se olisi eläinrääkkäystä. Niiden levosta oli myöskin pidetty huolta. — 5 Moos. 25: 4; 22: 10; 2 Moos. 23: 12.
Muutamat väittänevät pappissäädyn olleen itsekkään laitoksen, koska leevisukua ylläpitivät heidän toisiin sukukuntiin kuuluvat veljensä kymmenyksillä tai vuotuisella kymmenennellä osalla jokaisen maanviljelystuotteista. Tällainen esitys on väärä kuvaus asiain todellisesta tilasta, joka on liiankin yleinen epäilijäin keskuudessa, jotka, ehkä tietämättään, asettavat väärään valoon ihmeellisimmät todistukset siitä, että Jumala on ollut laatimassa tätä järjestelmää, joka siis ei ole itsekkään ja viekkaan pappiskunnan työtä. Niin, tapahtuupa usein, että nykyajan pappiskunta esittää tämän väärin vaatiessaan nyt samallaista järjestelmää, käyttäen Israelin järjestelmää todistuskappaleena, mainitsematta sen ohella asiain tilaa, johon se perustui, tai tapaa, miten kymmenykset suoritettiin.
Se perustui itse asiassa ankarimpaan oikeudenmukaisuuteen. Kun Israelin lapset saivat haltuunsa Kaanaanmaan, oli leviitoilla varmaan yhtä suuri oikeus maan omistamiseen kuin toisilla sukukunnilla. Jumalan erityisestä määräyksestä eivät he kuitenkaan saaneet muuta kuin jonkusen kaupungin tai kylän asuinpaikoikseen, jotka olivat sirotetut eri sukukuntien keskuuteen, palvellakseen heitä uskonnollisissa asioissa. Yhdeksän kertaa annetaan tämä määräys ennen maan jakamista. Maaosuuden asemasta tuli heidän saada jonkinlaista korvausta, ja kymmenykset olivat täten oikeudenmukainen ja kohtuullinen korvaus. Eikä siinä vielä kyllin. Joskohta kymmenykset, kuten olemme nähneet, olivat oikeudenmukainen maksumääräys, niin ei sitä kuitenkaan kannettu verona, vaan saatiin se suorittaa vapaehtoisena kannatuksena. Eikä mikään uhkaus pakottanut heitä antamaan tätä kannatusta. Kaikki riippui heidän omantunnontarkkuudestaan. Ainoat kansalle annetut kehotukset, jotka koskivat tätä asiaa olivat seuraavat:
"Pidä varasi, ettet hyljää leviittaa, niin kauan kuin elät maassasi." (5 Moos. 12: 19.) "Äläkä unohda leviittaa, joka on porttiesi sisäpuolella, sillä ei hänellä ole [maassa] osaa eli perimistä." 5 Moos. 14: 27.
Onko, me kysymme, mahdollista otaksua, että itsekkäät ja kunnianhimoiset papit olivat asiat näin järjestäneet, kun he tämän kautta olisivat tehneet itsensä perinnöttömiksi ja elatuksensa veljistään riippuvaksi? Eikö järkemme sano meille jotain päinvastaista?
Sopusoinnussa tämän kanssa ja yhtä selittämätön muilla perusteilla kuin ylempänä esitetyillä — nimittäin että Jumala on näiden lakien laatija — on se seikka, ettei löytynyt mitään erityisiä toimenpiteitä pappissäädyn kunnioittamiseksi. Eivät missään petturit olisi huolellisempia, kuin ryhtyessään toimenpiteisiin, joiden kautta kunnioitus ja arvonanto heille itselleen taattaisiin ja ankarimmat rangaistukset ja kiroukset tulisivat niiden osaksi, jotka osottaisivat halveksumista heitä kohtaan. Mutta mitään sen tapaista ei esiinny. Ei ole pidetty huolta minkäänlaisesta erityisestä kunniasta tai kunniotuksesta tai vapaudesta väkivaltaa tai häväistystä vastaan. Yleinen laki, joka ei tehnyt mitään luokkaerotusta eikä katsonut henkilön asemaan, oli heidän ainoa suojelijansa. Tämä oli sitä huomattavampaa, kun palvelijoiden, muukalaisten ja vanhuksien kohtelu oli erityisen lainlaadinnan esineenä. Esimerkiksi: "Muukalaista et saa väärin kohdella tai sortaa… Leskiä ja isättömiä ette saa pahoin kohdella. Jos kohtelet heitä pahoin, niin olen varmasti kuuleva heidän huutonsa, kun he huutavat minulle, ja vihani on syttyvä, ja minä olen tappava teidät miekalla, niin että teidän vaimonne tulevat leskiksi ja teidän lapsenne isättömiksi." (2 Moos. 22: 21—24; 23: 9; 3 Moos. 19: 33, 34.) "Sinun ei pidä köyhälle päivätyöläiselle tekemän väärin, oli hän sitten sinun veljiäsi tai muukalainen, joka on sinun luonasi sinun maassasi, sinun porttiesi sisäpuolella. Sinä päivänä, kun hän on tehnyt työnsä, tulee sinun antaa hänelle hänen palkkansa ennenkuin aurinko laskee, sillä hän on puutteessa ja odottaa palkkaansa, ettei hän huutaisi Herran puoleen sinun tähtesi ja se tulisi sinulle synniksi." (3 Moos. 19: 13; 5 Moos. 24: 14, 15; 2 Moos. 21: 26, 27.) "Harmaapään edessä pitää sinun nouseman ja vanhaa kunnioittaman." (3 Moos. 19: 32. Katso myös 3 Moos. 19: 14.) Tässä kaikki, mutta ei mitään papeista ja leviitoista ja heidän kymmenyksistään.
Lain terveys-ohjeet, jotka olivat niin ylen tarpeelliset niukkuudessa ja kauan sorrossa eläneelle kansalle, sekä määräykset ja rajotukset, jotka koskivat puhtaita ja saastaisia eläimiä joita sai tai ei saanut syödä, ovat ihmeellisiä ja ansaitsisivat toisten piirteiden ohella huomiota, jos tila sallisi niiden tutkimista osottaaksemme, että heidän lakinsa olivat tulleet yhtä pitkälle, ellei pitemmälle kuin lääketieteen viimeiset tulokset tällä alalla. Mooseksen lailla oli sitäpaitsi esikuvallinen luonne, seikka, jonka käsittelemisen meidän täytyy jättää tuonnemmaksi; mutta jo tämä nopea yleiskatsaus on valtavasti todistanut, että tämä laki, joka on itse runko koko tuosta ilmotuksesta uskonnollisessa järjestelmässä, jota jälellä oleva osa Raamattua yhä edelleen kehittää, todellakin ihmeellisellä tavalla osottaa viisautta ja vanhurskautta, erittäinkin kun sen aikamäärä otetaan huomioon.
Järjen valossa täytyy jokaisen myöntää, ettei siinä ole kohtaakaan, joka osottaisi sen olevan viekkaiden juonittelijain tekeleen, vaan on se kaikissa osissaan yhdenmukainen sen kanssa, minkä luonto osottaa Jumalan luonteeksi. Tämä antaa todistuksia hänen viisaudestaan, vanhurskaudestaan ja rakkaudestaan. Ja edelleen, tuo ilmeisesti hurskas ja jalo lainsäätäjä, Mooses, kieltää lakien olleen hänen omiaan, vaan sanoo niiden lähteneen Jumalasta, (2 Moos. 24: 12; 5 Moos. 9: 9—11; 2 Moos. 26: 30; 3 Moos. 1: 1.) Jos kohdistaa katseensa hänen luonteeseensa ja hänen kansalle antamiinsa määräyksiin, etteivät he todistaisi väärin, vaan välttäisivät ulkokultaisuutta ja valhetta, jos sen tekee, niin kysymme, onko mahdollista otaksua, että sellainen mies itse todisti väärin ja esitti omia mielipiteitään ja lakeja Jumalasta lähteneinä? Täytyy myöskin muistaa, että me käytämme nykyään Raamatun painoksia, jonka tähden se muuttumaton muoto, joka siinä on niin huomattava, on myöskin todistus Mooseksen seuraajain rehellisyydestä; sillä joskin näiden seuraajain joukossa oli pahoja miehiä, jotka etsivät omaansa eikä kansan parasta, niin huomataan selvästi, etteivät he koskeneet pyhiin kirjotuksiin, jotka aina tähän päivään asti ovat väärentämättöminä säilyneet.
Raamatun profeetat.
Luokaamme nyt silmäys Raamatun profeettain luonteeseen ja heidän todistuksiinsa. Hyvin huomattava seikka on, etteivät profeetat, muutamia harvoja poikkeuksia lukuunottamatta, kuuluneet pappisluokkaan, ja että heidän päivinään heidän ennustuksensa ylimalkaan herättivät vastenmielisyyttä turmeltuneessa papistossa, joka piti parempana kulkea virran mukana sekä seurata epäjumalanpalvelukseen mieltynyttä kansaa. Heidän Jumalalta kansalle välittämänsä ilmotuksen sisällys oli ylimalkaan synnin nuhtelemista tulevan rangastuksen varottamisen yhteydessä, jonka oheen silloin tällöin liittyi lupaus tulevista siunauksista, sitten kun he ensin ovat puhdistetut synnistä ja saavuttaneet jälleen Herran suosion. Heidän kokemuksensa olivat kaikkea muuta kuin kehuttavat: häväistys oli heidän tavallinen kohtalonsa, moni heistä heitettiin vankeuteen ja tapettiin väkivaltaisella tavalla. Katso 1 Kun. 18: 4, 10, 17, 18; 19: 10; Jer. 38: 6; Hebr. 11: 32—38. Toisissa tapauksissa tunnustettiin heidän todellinen luonteensa Jumalan profeettoina vasta vuosikymmeniä heidän kuolemansa jälkeen. Mutta me puhumme profeetallisista kirjailijoista, joiden lausunnot esiintyvät suorastaan lähteneinä Jehovasta. Meidän tulee tässä yhteydessä muistaa, ettei tapahtunut mitään papillista välitystä, kun laki annettiin Israelille. Jumala antoi sen kansalle Mooseksen kautta. (2 Moos. 19: 17—25; 5 Moos. 5: 1—5.) Ja edelleen: jokaisen velvollisuus oli, kun hän huomasi jonkun rikkovan lain, nuhdella synnin tekijää. (3 Moos. 19: 17.) Siten oli kaikilla oikeus opettaa ja rangasta, mutta koska useimmat, niinkuin meidänkin päivinämme, olivat kiinni elatushuolissa ja tulivat välinpitämättömiksi uskontoon nähden, niin olivat ne verrattain harvat, jotka seurasivat lain määräystä nuhdella synnistä ja kehottaa jumalisuuteen, ja näitä saarnaajia kutsuttiin "profeetoiksi" sekä vanhassa että uudessa testamentissa. Profeetta nimitys, sellaisena kuin sitä tavallisesti käytetään, merkitsee julkinen selittäjä, ja siten kutsuttiin myös epäjumalisuuden julkisia opettajia. Esimerkiksi "Baalin profeetat" j.n.e. Katso 1 Kor. 14: 1—6; 2 Piet. 2: 1; Matt. 7: 15; 14; 5; Neh. 6: 7; 1 Kun. 18: 40; Tit. 1: 12.
Profeetallinen opetus tavallisessa merkityksessä joutui myöhemmän käsityksen mukaan määrätyn luokan erikoisalaksi kehittyen farisealaisuudeksi, joka Jumalan käskyjen asemasta opetti vanhinten (kokeneempien) perinnäissääntöjä. Tämän suunnan kannattajista tuli totuuden vastustajia ja vääriä profeettoja eli vääriä opettajia. — Matt. 15: 2—9.
Siitä suuresta joukosta, jota kutsutaan profeetoiksi, valitsi Jumala eri aikoina muutamia, jotka hän valtuutti viemään julistusta, joka toisinaan tarkotti esillä olevia asioita, toisinaan tulevia tapahtumia. Me kiinnitämme nyt huomiomme sellaisiin profeettoihin, jotka puhuivat ja kirjottivat pyhän hengen vaikutuksesta. Heitä voidaan syyllä nimittää:
Jumalan valituiksi profeetoiksi tai näkijöiksi.
Kun muistamme, että nämä profeetat olivat suurimmaksi osaksi maallikkoja, jotka eivät saaneet mitään pappien kymmenyksistä ylläpidokseen, ja kun sen lisäksi huomataan, että he usein nuhtelivat ei ainoastaan kuninkaita ja tuomareita vaan myöskin pappeja (joskaan he eivät moittineet itse virkaa, vaan sen hoitajan henkilökohtaisia syntejä), niin on selvää, ettemme millään muotoa voi ajatella, että nämä profeetat kuuluivat johonkin pappisjoukkoon tai muuhun liittoon tekaistakseen valheita Jumalan nimessä. Asianhaarain valossa kieltää järki sellaisen epäilyksen.
Jos me siis emme löydä mitään syytä epäillä eri raamatunkirjoittajain vaikuttimia, vaan havaitsemme, että Raamatun eri osien henki on vanhurskas ja totuudellinen, niin tarkastakaamme tämän jälkeen, missä määrin löytyy jotakin yhteyttä tai yhdyssidettä Mooseksen, toisien profeettain ja uuden testamentin kirjailijain kirjoitusten välillä. Jos me huomaamme, että sama perusajatus löytyy laissa, profeetoissa, ja uuden testamentin kirjotuksissa, jotka yhteensä käsittävät yli viisitoistasataa vuotta pitkän ajanjakson, niin antaa tämä kirjailijain luonteen yhteydessä riittävän syyn tunnustamaan heidän vaatimuksensa — että Jumalan henki on heidät elähyttänyt — erittäinkin jos heidän yhteinen pääaineensa on suuri ja jalo ja hyvin sopusoinnussa sen kanssa, mitä pyhitetty järki opettaa Jumalan luonteesta ja ominaisuuksista.
Tämänpä me siis huomaamme: kirjan läpi kulkee sama suunnitelma, henki, päämäärä ja tarkotus. Sen ensi sivut kertovat ihmisen luomisesta ja lankeemuksesta, sen viimeiset sivut kertovat ihmisen jälleen kohottamisesta tästä lankeemuksesta, ja sen välillä olevat sivut esittävät Jumalan suunnitelman asteittaista etenemistä tämän päämäärän täyttämiseksi. Raamatun kolmen ensimäisen ja kolmen viimeisen luvun sopusointuisuus ja samalla vastakohtaisuus on hämmästyttävä. Edelliset kuvaavat ensimmäistä luomusta, jälkimäiset uudistettua eli ennalleen asetettu luomusta, kun synti ja sen rangaistus, kirous, on poistettu. Edelliset osottavat, kuinka Saatana ja paha tekevät tuloaan maailmaan pettääkseen ja hävittääkseen sitä, jälkimmäiset osottavat miten hänen työnsä on tyhjäksi tehty, turmeltuneet uudistettu, paha poistettu ja Saatana hävitetty. Edelliset osottavat miten Aadamin kautta herruus menetettiin, jälkimäiset taas miten Kristus on tämän herrauden ennalleen asettanut ja ijankaikkisesti lujittanut ja miten Jumalan tahto tapahtuu maan päällä niinkuin taivaissa. Edelliset osottavat, miten synti on ollut alennuksen, häpeän ja kuoleman vaikuttava syy, jälkimäiset taas miten vanhurskauden palkka on kirkkaus, kunnia ja elämä.
Joskin Raamattu on monen henkilön käsialana eri aikoina ja eri olosuhteissa syntynyt, ei se kuitenkaan ole ainoastaan kokoelma, joka sisältää siveyssääntöjä, viisaita periaatteita ja lohdullisia sanoja. Se on jotakin enemmän. Se on järjellinen ja sopusuhtainen esitys nykyisen pahan maailman syistä, sen ainoasta parannuskeinosta ja lopputuloksesta jumalallisen viisauden näkökannalta, joka näki suunnitelman ratkaisun ennen sen alkamista, ja se näyttää Jumalan kansalle tien sekä ylläpitää ja vahvistaa sitä ylen suurilla ja kalliilla lupauksilla, jotka aikanaan toteutuvat.
Ensimäisen Mooseksen kirjan opista pidetään kiinni ja kehitetään sitä loppuun asti. Tässä kerrotaan, että ihminen alkuperäisessä täydellisessä tilassaan, yhdessä edustajassa, asetettiin koetukselle, että hän ei kestänyt koetta, sekä että nykyinen epätäydellisyys, sairaus ja kuolema on siitä seurauksena, mutta että Jumala ei ole hyljännyt häntä, vaan on lopulta uudistava ihmisen lunastajan kautta, joka oli syntyvä vaimosta (1 Moos. 3: 15). Aatamin ja Eevan nahkavaatteissa, Aabelin uhrin suosiollisessa vastaanottamisessa, Iisakissa alttarilla, eri uhrien kuolemassa, joiden kautta patriarkat saivat lähestyä Jumalaa, ja niissä uhreissa, jotka laki sääsi, ja joita jatkettiin koko juutalaisena aikakautena, osotettiin lunastajan kuoleman tarpeellisuus syntien uhrina ja hänen vanhurskautensa tarpeellisuus meidän syntiemme peittämiseksi. Jos kohta profeetat ainoastaan heikosti käsittivät muutamien lauseittensa sisällyksen (1 Piet. 1: 12), mainitsevat he, kuinka synnit tullaan asettamaan syyttömän eläimen asemasta yhden ihmisen päälle, ja profeetan katsein he näkevät hänet, joka oli lunastava ja vapauttava suvun, ja jota oli johdettava "niinkuin karitsaa, joka viedään teurastettavaksi", että "kuritus hänen päällensä pantiin, jotta meillä olisi rauha, ja että hänen haavainsa kautta me parannumme". He kuvailevat, miten ihmiset ylenkatsovat ja hylkäävät hänen, ja selittävät, että "Herra antoi kaikkien meidän pahojen tekojemme kohdata häntä". (Jes. 53: 3—7.) He mainitsevat missä tämä vapahtaja tulee syntymään (Miik. 5: 1) ja koska hän oli kuoleva, ja että tämä ei tulisi tapahtumaan "hänen itsensä tähden". (Dan. 9: 26.) He mainitsevat joukon hänen ominaisuuksiaan — että hän oli oleva "vanhurskas" ja vapaa "petoksesta", "vääryydestä" tai jostakin muusta oikeutetusta kuoleman syystä (Jes. 53: 8, 9, 11); että hänet petettäisiin kolmestakymmenestä hopearahasta (Sak. 11: 12), että hänet kuollessaan luettaisiin pahantekijäin joukkoon (Jes. 53: 12), ettei hänessä luutakaan särjettäisi (Ps. 34: 21; Joh. 19: 36), ja joskin hän kuolisi ja tulisi haudatuksi, niin ei hänen lihansa muuttuisi, eikä hän jäisi hautaan. — Ps. 16: 10; Ap. t. 2: 31.
Uuden testamentin tekijät kirjottavat selvin ja mieltäliikuttavin ja kuitenkin yksinkertaisin sanoin kaikkien näiden ennustusten toteutumisen Jeesus nasaretilaisessa sekä osottavat johdonmukaisissa loppupäätöksissä, että sellainen lunastushinta, jonka hän maksoi, ja jota jo laki ja profeetat olivat ennustaneet, jotta maailman synnit voitaisiin pyyhkiä pois, oli tarpeellinen (Jes. 1: 18.) He kertovat koko suunnitelman mitä johdonmukaisimmalla ja sitovammalla tavalla, jonka ohella he eivät vetoa kuulijainsa ennakkoluuloihin eikä haluihin, vaan ainoastaan heidän valaistuun ymmärrykseensä, ja me huomaamme, että heidän todistelutapansa on mallikelpoisen tarkka ja vakuuttava, jommoista ei muualla esiinny minkään muun aineen yhteydessä. Katso Room. 5: 17—19 ja niin edespäin 12:sta lukuun.
Mooses ei viitannut laissa ainoastaan uhriin, vaan myös syntien poistamiseen ja kansan siunaamiseen suuren vapahtajan kautta, jonka vallan ja hallituksen hän selitti olevan omaansa paljon suuremman, loskin se tulisi olemaan "senkaltainen". (5 Moos. 18: 15, 19.) Luvattu vapahtaja oli siunaava ei ainoastaan Israelin, vaan Israelin kautta "kaikki sukukunnat maan päällä", (1 Moos. 12: 3; 18: 18; 22: 18; 26: 4.) Ja juutalaisen kansan ennakkoluuloista huolimatta jatkavat profeetat samassa hengessä ja selittävät, että Messias on myös tuleva "valoksi, joka pakanat valistaa" (Jes. 49: 6; Luuk. 2: 32), että pakanat tulevat hänen luoksensa "maan kaikista ääristä" (Jer. 16: 19), että hänen nimensä on "oleva suuri kansojen keskuudessa (Mal. 1: 11), sekä että Herran kunnia ilmotetaan, ja kaikki liha on sen näkevä". — Jes. 40: 5. Katso myös Jes. 42: 1—7.
Uuden testamentin tekijät sanovat omistavansa jumalallisen voitelun, joka teki heidän mahdolliseksi näkemään Kristuksen uhria koskevien ennustusten toteutumisen. Joskin he juutalaisina suosivat sitä ennakkoluuloa, että jokainen siunaus oli rajotettu heidän omaan kansaansa (Ap. t. 11: 1—18), kykenivät he näkemään, että samalla kuin heidän kansansa siunataan, tulevat maan kaikki kansat myös siunatuiksi yhdessä heidän kanssaan ja heidän kauttaan. He näkevät myös, ettei Israelin eikä maailman siunaus voinut tapahtua ennenkuin juutalaisista ja pakanoista oli valittu "pieni lauma", joka koetuksen kautta oli havaittu arvolliseksi tulemaan suuren vapahtajamme ihanuuden ja kunnian kanssaperilliseksi ja yhdessä hänen kanssaan siunaamaan Israelin ja kaikki kansat. — Room. 8: 17.
Nämä kirjailijat huomauttavat, että tämä katsantokanta on sopusoinnussa sen kanssa, mitä on kirjotettu laissa ja profeetoissa, ja me näemme, että tuo suuremmoisuus ja laajakantoisuus siinä suunnitelmassa, jonka he esittävät, ylenpalttisesti vastaa korkeinta kuvitelmaa siitä, minkä se sanoo itsensä olevan — "suuren ilon, joka on tuleva kaikille kansoille".
Kaikkien profeettain pääaine, joka myös esiintyy Mooseksen kirjoissa, on ajatus Messiaasta, joka ei ole ainoastaan Israelin, vaan koko maailman hallitsija. Myöskin apostolien opissa ja opetuksessa oli ensimäisenä ajatus valtakunnasta; ja Jeesus opetti meitä rukoilemaan: "Tulkoon valtakuntasi", ja lupasi siinä osuuden niille, jotka ensin kärsisivät totuuden tähden ja siten osottautuisivat sen arvoisiksi.
Tämä toivo tulevasta ihanasta valtakunnasta antoi kaikille uskollisille rohkeutta kestämään vainoa, häväistystä, kieltäytymystä ja puutteita aina kuolemaan asti. Ja suuressa vertauskuvauksellisessa ennustuksessa, johon uusi testamentti päättyy, kuvataan tarkkaan arvokas "Karitsa, joka on teurastettu" (Ilm. 5: 12), ja arvokkaat "voittajat", jotka hän on tekevä kuninkaiksi ja papeiksi valtakunnassaan, sekä niitä koettelemuksia ja vaikeuksia, jotka heidän on voitettava, jotta he olisivat arvokkaat tämän valtakunnan osallisuuteen. Sitten seuraavat kuvaukselliset esitykset niistä siunauksista, jotka tulevat maailman osaksi tämän tuhatvuotisen valtakunnan aikana, kun Saatana on sidottu ja aadamilainen kuolema ja suru on poistettu, ja kun kaikki maan kansat tulevat vaeltamaan taivaallisen valtakunnan — uuden Jerusalemin — valossa.
Raamattu esittää alusta loppuun opin, joka ei löydy muualla ja joka on vastakohta pakanallisten uskontojen päätelmille, nimittäin että kuolleitten tuleva elämä perustuu kuolleitten ylösnousemiseen. Kaikki hengen elähyttämät tekijät lausuvat luottamuksensa lunastukseen, ja eräs selittää, että "kun aamu koittaa", kun Jumala on kutsuva heidät haudoistaan ja he nousevat, niin eivät pahat enää kauemmin ole maan herroina, sillä silloin "saavat rehelliset heitä hallita". (Ps. 49: 15). Profeetat opettavat kuolleiden ylösnousemisesta, ja uuden testamentin tekijät rakentavat kaiken toivonsa tulevasta elämästä ja siunauksesta tälle perustukselle. Paavali lausuu seuraavalla tavalla: "Vaan jos ei ole kuolleiden ylösnousemusta, ei Kristuskaan ole herätetty, mutta jos Kristus ei ole herätetty, turha on silloin saarnammekin, turha teidän uskonnekin… Sittehän Kristuksessa nukkuneetkin ovat kadotetut… Mutta nytpä Kristus onkin kuolleista herätetty esikoisena kaikista kuoloon nukkuneista… Sillä niinkuin kaikki kuolevat Aadamissa, samoin myös kaikki tehdään eläviksi Kristuksessa." — 1 Kor. 15: 13—22.
Samoinkuin kello, jonka monet rattaat ensi näkemältä tuntuvat tarpeettomilta, mutta jonka hitaimminkin liikkuvat rattaat ovat välttämättömät, niin on Raamattu, joka on kokoonpantu monesta osasta, ja jonka monet henkilöt ovat kirjottaneet, täydellinen, sopusuhtainen kokonaisuus. Ei ainoakaan osa ole tarpeeton; joskin toiset osat ovat oleellisemmassa ja huomatummassa asemassa kuin toiset, niin ovat kaikki hyödylliset ja välttämättömät. Meidän päiviemme "vapaamielisten ajattelijain" ja "suurten teoloogien" keskuudessa alkaa olla tavallista ettei juuri oteta huomioon tai ei välitetä monista vanhan testamentin "ihmeistä", ellei he suorastaan kiellä niitä, kutsuen niitä "turhanpäiväisiksi taruiksi". Näihin kuuluvat kertomukset Joonaasta ja suuresta kalasta, Noasta ja arkista, Eevasta ja käärmeestä, auringon paikallaanpysymisestä Joosuan käskystä ja Biileamin puhuvasta aasintammasta. Nähtävästi unohtavat nämä viisaat miehet sen seikan, että Raamattu on kaikissa osissaan niin kokoonpantu, että jos poistaa nämä ihmeet tai epäilee niitä, niin merkitsee se kaiken hävittämistä tai epäilemistä. Sillä jos alkuperäiset kertomukset ovat vääriä, niin olivat he, jotka kertoivat niitä, joko väärentäjiä tai itse petettyjä, ja kummassakaan tapauksessa emme voi pitää heidän todistustaan Jumalan hengen elähyttämänä. Jos Raamatusta poistaisi mainitut ihmeet, niin merkitsisi se sen etevimpien tekijäin ja Herramme Jeesuksen todistuksen hylkäämistä. Paavali todistaa kertomuksen syntiinlankeemuksesta (Room. 5: 17), samoin, että käärme kavalsi Eevan (2 Kor. 11: 3; 1 Tim. 2: 14). Katso myöskin miten Herra viittaa siihen Ilm. 12—9 ja 20: 2. Sen voiman esikuvana, jonka hän, jota Joosua kuvasi, on "Herran päivänä" osottava, oli ilmeisesti auringon paikallaan pysyminen, kun amorealaiset voitettiin. Kolme profeettaa todistaa tämän. (Jes. 28: 21: Hab. 2: 1—3, 13, 14 ja 3: 2—11; Sak. 14: 1, 6—7,) Juudas (värssy 11) ja Pietari (2 Piet. 2: 16) todistavat kertomuksen puhuvasta aasin tammasta. Ja tuo suuri opettaja Jeesus todistaa kertomuksen Joonaasta ja suuresta kalasta sekä Nooasta ja vedenpaisumuksesta. (Matt. 12: 40; 24: 38, 39; Luuk. 17: 26. Katso myös 1 Piet. 3: 20.) Itse asiassa eivät nämät olleet suurempia ihmeitä kuin ne, joita Jeesus ja apostolit tekivät, niinkuin veden muuttaminen viiniksi, sairaitten parantaminen y.m.; ja ihmeitten kannalta katsottuna on kuolleiden herättäminen kaikkein ihmeellisintä.
Näillä ihmeillä, jommoiset meidän kokemuspiirissämme ovat tavattomia, on vastaavaisuuttaan meidän ympäristössämme joka päivä, jos kohta ne siksi yleisinä tapahtuvat huomaamattamme. Elävien eläin- tai kasvielimistöjen uudistuminen on niin hyvin käsitys- kuin luomiskykymme yläpuolella ja on siis ihme. Me voimme nähdä elämän ilmauksia, mutta me emme voi niitä ymmärtää tai aikaansaada. Me kylvämme kaksi siementä rinnatusten. Edellytykset: ilma, vesi ja maaperä ovat samat Ne kasvavat, mutta me emme voi sanoa miten, eikä viisain luonnontutkija voi selittää tätä ihmettä. Näistä siemenistä kehittyy päinvastaisilla taipumuksilla varustettuja elimistöjä; toinen kasvaa luikerrellen pitkin maata, toinen pystysuorassa asennossa; muoto, kukka, väri, kaikki ovat erilaiset, joskin elinehdot ovat samat. Tällaiset ihmeet tulevat aivan jokapäiväisiksi, ja kun lapsuuden ihmettely on jäänyt taaksemme, niin lakkaamme niitä sellaisina muistelemasta. Kuitenkin julistavat ne voimasta, joka on yhtä paljon meidän voimamme ja meidän rajotetun järkemme yläpuolella, kuin ne muutamat ihmeet, jotka ovat Raamattuun kirjotetut erityistä tarkotusta varten, ja jotka osottavat Kaikkivaltiaan ja suuren Luojan kykyä voittaa jokainen este, jotta hänen tahtonsa tapahtuisi, johon myöskin kuuluu meille luvattu kuolleiden ylösnouseminen, pahan poistaminen ja ikuisen vanhurskauden lopullinen hallitus.
Tähän me jätämme tämän asiain tilan. Jokainen askeleemme on asetettu järjen koeteltavaksi. Me olemme havainneet, että on olemassa yksi Jumala, järjellinen, korkein Luoja, jonka viisaus, vanhurskaus, rakkaus ja valta ovat täydellisessä sopusoinnussa. Me olemme huomanneet järjenmukaiseksi odottaa, että hän ilmottaa suunnitelmansa luoduille olennoille, jotka kykenevät pitämään sitä arvossa ja henkilökohtaisesti innostumaan siihen. Me olemme huomanneet, että Raamattu, joka esiintyy tänä ilmotuksena, ansaitsee tulla varteenotetuksi. Me olemme sen kirjailijain omien sanojen valossa tutkineet heidän mahdollisia aikeitaan. Me olemme hämmästyneet, ja järkemme on sanonut meille, että sellainen viisaus sellaisten puhtaitten vaikuttimien kanssa ei ole ollut mikään ilkeämielisten miesten keksintö itsekkäiden tarkoitusperien saavuttamiseksi. Järki on väittänyt, että on todenmukaisempaa, että tällaiset vanhurskaat ja ihmisystävälliset ajatukset ja lait ovat lähteneet Jumalasta eikä ihmisistä, ja varmasti väittänyt, ettei se ole konnamaisten pappien työtä. Me olemme nähneet sopusointuisen todistuksen Jeesuksesta, hänen lunastusuhristaan sekä siitä, miten kaikki nousevat ylös ja tulevat osallisiksi siunauksesta, joka on hänen tulevan ihanan valtakuntansa lopputulos; ja järki on sanonut meille, että niin suuren ja laajakantoisen suunnitelman, joka ulottuu paljon sen yli, mitä me muutoin olisimme syyllä odottaneet, ja joka kuitenkin perustuu järjellisiin johtopäätöksiin, täytyy olla se Jumalan suunnitelma, jota me etsimme. Se ei voi olla pelkkä ihmistekele, sillä sen ilmestyksen näkeminenkin on jo melkein liian suuremmoinen, jotta ihmiset uskoisivat sen.
Kun Kolumbus löysi Orinoco-joen, sanoi joku, että hän oli löytänyt saaren. Hän vastasi: "Ei mikään tällainen joki voi virrata saarella. Tämän mahtavan kosken täytyy laskea mannermaan vettä". Niin vakuuttavat meille Raamatun todistuksen syvyys ja voima ja viisaus ja laajuus, etteivät sen suunnitelmat ja ilmestykset ole lähteneet ihmisestä, vaan Kaikkivaltiaasta Jumalasta. Me olemme tehneet pikaisen katsauksen Raamatun pinnalla oleviin vaatimuksiin sen jumalallisesta alkuperästä, ja olemme huomanneet ne järjellisiksi. Seuraavissa luvuissa kehitämme Jumalan suunnitelman en osia, ja me toivomme, että jokainen totuudelle avonainen mieli on löytävä rikkaita todistuksia siitä, että Raamattu on Jumalan hengen elähyttämä ilmestys, ja että sen kehittämän suunnitelman pituus ja leveys ja korkeus ja syvyys ihanasti kuvastavat jumalallista luonnetta, jota tähän asti on ainoastaan hämärästi käsitetty, mutta joka nyt nähdään selvemmin koittavan tuhatvuotispäivän valossa.
* * * * *
"Jos, kaikkivaltias, et löydykkään, ken loi ja käsin kantoikaan maailman ihanuuden? Ken auringoille kaikille lait antoi, radat tähdille loi kautta avaruuden? Ken johtaa minun askeleet, nuo synkät sekä uupuneet? Ken syömeen antoi tuonkin lain, mi poikkeust' vaill' on vaatijain, ett' aina oikein tehdä vain jos mailman sain mun vastustajakseni ain'."
Jumalan sana.
On Herran sana vaan ain säilyvä. Se siemen aikanaan on itävä. Jos täyttää sydämen, se sadon ainaisen, myös heelmän taivaisen tuo aikanaan. On Herran sana vaan kestävä, säilyvä. Ei koskaan järky tuo, ei milloinkaan.
On Herran sana tuo meit' johtava. Kuin kynttilämme tuo on loistava. On valkeus totinen kautt' suurten usvien. Se saattaa taivaasen nyt voittajat. On Herran sana tuo loistava kynttilä. Ei koskaan sammu tuo, ei milloinkaan.
Ken Herran sanahan tääll' luottaa vaan, jos kohta povehen maan haudataan, ei nuku ijäksi, vaikk' tulee tyhjäksi, maan mustan mullaksi — hän muutetaan. Ken Herran sanahan luottavi, uskovi, hän kerran muutetaan täält' kirkkauteen.
NELJÄS LUKU.
AIKAKAUSIA JA HALLITUKSIA, JOTKA JUMALAN SUUNNITELMAN KEHITYKSESSÄ OVAT VIITOTETUT.
Jumalan suunnitelma määrätty ja järjestelmällinen. — Maailman historian kolme suurta ajanjaksoa. — Niiden huomatut piirteet. — "Maa pysyy ijankaikkisesti". — Tuleva maailma, uudet taivaat ja uusi maa. — Näiden suurien ajanjaksojen alaosastoja. — Siten selviävät Jumalan suunnitelman oleelliset pääpiirteet — Kun järjestys ymmärretään, avaantuu silmämme sopusoinnulle. — Totuuden sanan oikea jakaminen.
Samoinkuin usea tyhmästi väärin arvostelee suuren rakentajan kykyä ja ajantuntemusta hänen keskeneräisen työnsä mukaan, niin on monta, jotka tietämättömyydessään väärin arvostelevat Jumalaa hänen keskeneräisen työnsä mukaan, mutta kun kerran paha, tuo karkea rakennusteline roskineen, joka on sallittu ihmisen kasvattamista varten, ja joka lopulta on tarkottava hänen parastaan, on poistettu, on Jumalan täydellinen työ koko maailmalle julistava hänen ääretöntä viisauttaan ja voimaansa, ja hänen suunnitelmansa huomataan olevan täydellisessä sopusoinnussa hänen olentonsa ihanien ominaisuuksien kanssa.
Koska Jumala ilmottaa itsellään olevan järkähtämättömästi määrätyn tarkotuksen, ja että hänen aikomuksensa tulevat toteutumaan, niin on meidän velvollisuutemme hänen lapsinaan ahkerasti tutkia, mitkä lienevätkään nämä suunnitelmat, jotta meidät havaittaisiin olevan sopusoinnussa niiden kanssa. Kuule miten voimakkain sanoin Jehova selittää tarkoituksensa järkähtämättömyyden: "Herra Seebaot on vannonut ja sanonut: Totisesti on niin tapahtuva, kuin minä olen ajatellut, ja mitä minä olen päättänyt, tulee täyttymään." "Herra Seebaot on sen päättänyt; kuka voi silloin tehdä sen tyhjäksi?" "Minä olen Jumala eikä ole muita, Jumala, jonka vertaista ei muualla löydy… Minun päätökseni on menevä täytäntöön, ja mitä minä tahdon, sen minä teen… Mitä minä olen puhunut, sen annan myös tapahtua, mitä minä olen päättänyt, sen minä myös panen toimeen." (Jes. 14: 24, 27, 46: 9—11.) Kuinka tilapäiseltä ja arvotuksen tapaiselta Jumalan menettelytapa ihmiseen nähden tuntuneekin, täytyy sentähden niiden jotka uskovat hänen sanansa todistukseen, tunnustaa, että hänen alkuperäinen ja muuttumaton suunnitelmansa on järjestelmällisesti kulkenut ja yhä edelleen kulkee täytäntöään kohti.
Kun suuren osan ihmiskuntaa, hapuillen tietämättömyyden pimeydessä, täytyy odottaa Jumalan suunnitelmien todellista kehitystä, ennenkuin he voivat käsittää Jumalallisen arkkitehdin ihanaa luonnetta, niin on Jumalan lapsilla etuoikeus uskossa ja kynttilänsä (sanan) valossa nähdä ennustettua tulevaa kirkkautta ja sen kautta käsittää muuten salaperäistä menettelytapaa menneisyydessä ja nykyisyydessä. Jumalan lapsina ja perillisinä, innostuneina luvattuun perintöön, käännymme sentähden Isämme sanan puoleen, jotta me siinä esitettyjen suunnitelmien ja niiden erikoisosien mukaan oppisimme käsittämään hänen tarkotuksiaan. Siitä me opimme, että Jumalan suunnitelma ihmiseen nähden käsittää kolme suurta aikakautta, alkaen ihmisen luomisesta ja jatkuen loppumattomaan tulevaisuuteen. Pietari ja Paavali kutsuvat näitä kausia "kolmeksi maailmaksi", joita me koetamme selittää seuraavalla piirroksella.
Suuria aikakausia, joita on kutsuttu "maailmoiksi".
Luominen | Silloinen maailma |
Vedenpaisumus | Nykyinen paha maailma |
Jumalan valtak. voimaanp. | Tuleva maailma.
Nämä kolme suurta aikakautta esittävät jumalallisen huolenpidon kolmea eri ilmestystä. Ensimäistä näistä, luomisesta vedenpaisumukseen, hoitivat enkelit, ja Pietari kutsuu sitä "silloiseksi maailmaksi". — 2 Piet. 3: 6.
Toinen suuri kausi, vedenpaisumuksesta Jumalan valtakunnan toimeenpanemiseen, on Saatanan, "tämän maailman ruhtinaan", rajoitetun vallan alaisena ja kutsutaan sitä sentähden "nykyiseksi pahaksi maailmaksi". — Gal. 1: 4; 2 Piet. 3: 7.
Kolmas on oleva "ijankaikkinen aika" eli maailma (Jes. 45: 17) jumalallisen hoidon alaisena, Jumalan valtakunta, ja kutsutaan sitä "tulevaksi maailmaksi" — "Jossa vanhurskaus asuu". — Hebr. 2: 5; 2 Piet. 3: 13.
Ensimmäinen näistä aikakausista eli "maailmoista", joita hallitsevat enkelit, teki vararikon; toinen ollen Saatanan, anastajan, vallan alaisena, on todellakin ollut "paha maailma"; mutta kolmannesta on tuleva vanhurskauden ja siunauksen aika kaikille maan sukukunnille.
Kaksi viimeistä näistä "maailmoista" mainitaan erittäin tarkasti, ja mitä edellisestä sanotaan, on jyrkässä ristiriidassa sen kanssa, mitä sanotaan jälkimmäisestä. Nykyistä eli toista aikakautta kutsutaan "nykyiseksi pahaksi maailmaksi", ei sentähden, ettei siinä olisi mitään hyvää, vaan koska pahalla on hallitseva asema. "Me tahdomme nyt ylistää julkeita onnellisiksi; sillä jumalattomat menestyvät, he kulkevat vapaina, vaikka kuinkakin kiusaisivat Jumalaa". (Mal. 3: 15) Kolmatta maailmaa eli aikakautta kutsutaan "tulevaksi maailmaksi" — "Jossa vanhurskaus asuu", ei sentähden, ettei pahaa siellä löytyisi, vaan siksi, että paha ei ole valta-asemassa. Pahan poistaminen tulee tapahtumaan vähitellen, ja tarvitaan tähän työhön kaikki ensimäiset tuhatvuotta. Pahalla ei silloin ole ylivaltaa. Sillä ei ole menestystä. Silloin ei enää paha kukoista, vaan silloin "kukoistakoon vanhurskas" (Ps. 72: 7), kuuliaiset "saavat syödä maan hyvyydestä" (Jes. 1: 19), ja "pahat hävitetään". — Ps. 37: 9.
Tämän mukaan tulee hallitus olemaan niin erilainen, että se melkein kaikissa kohdissaan on nykyiselle vastakohtana. Meidän Herramme sanat näyttävät, miksi tulee olemaan ero nykyisen ja tulevan hallituksen välillä. Koska hän tulee olemaan tulevan maailman ruhtinas eli hallitsija, niin menestyvät silloin vanhurskaus ja totuus, kun sitävastoin nyt, kun Saatana on nykyisen pahan maailman ruhtinas (hallitsija), paha menestyy ja kukoistaa. Koska, kuten Jeesus sanoo, tämän maailman ruhtinaalla "ei ole mitään" hänessä — eikä hänen seuraajiinsa nähden muuta harrastusta, kuin vastustaa, kiusata, häiritä ja rääkätä heitä (Joh. 14: 30; 2 Kor. 12: 7.) — niin täytyy kaikkien niiden, jotka nykyisessä pahassa maailmassa tai aikakaudessa tahtovat elää jumalisesti, kärsiä vainoa silloin kuin pahat kukoistavat niinkuin viheriöitsevä puu — 2 Tim. 3: 12; Ps. 37: 35.
Jeesus sanoi: "Minun valtakuntani ei ole tästä maailmasta", ja ennenkuin tuleva aika eli "tuleva maailma" tulee, ei Kristuksen valtakunta ole hallitseva maata. Ja sentähden opettaa Herra meitä toivomaan ja rukoilemaan: "Tulkoon valtakuntasi; tapahtukoon tahtosi maan päällä". Saatana on herra, joka hallitsee tämän maailman pimeydessä, ja siksi "peittää pimeys maan ja synkeys kansat". Hän hallitsee nyt ja tekee työtään uppiniskaisuuden lapsissa. Ef 2: 2; 6: 12.
Täytyy olla erittäin tärkeä osa suuren arkkitehdin suunnitelma ihmisen pelastukseksi, joka ei vielä ole täysin kehittynyt — muuten olisi uusi ruhtinas ja uusi hallitus kauan sitten alkanut toimintansa. Miksi tämä siirrettiin tuonnemmaksi määrättyyn aikaan asti ja millä tavalla Saatanan johtama pahan nykyinen valta on muuttuva Kristuksen johtamaksi vanhurskauden vallaksi, ovat mieltäkiinnittäviä asioita, joita edempänä tulemme tarkemmin käsittelemään. Riittää, kun nyt sanomme, että tämän maailman valtakunnat, joita nyt Saatana hallitsee, tulevat aikanansa Herran ja hänen voideltunsa omaksi. (Ilm. 11: 15). Ajatusyhteys osottaa, että siirtyminen tulee tapahtumaan yleisen vaivan ajan kautta. Siihen viittasi Jeesus sanoessaan: "Eihän kukaan voi mennä sisään väkevän taloon ja ryöstää hänen kalujaan, jollei hän ensin sido tuota väkevää; vasta sitten hän ryöstää hänen talonsa." (Mark. 3: 22—27.) Siis me näemme, että Saatana on ensin sidottava, pidätettävä ja pantava pois viralta, ennenkuin Kristuksen vanhurskauden ja rauhanhallitus voi astua voimaan. Tämä Saatanan sitominen tulee sentähden olemaan uuden hallituksen ensimmäinen työ. — Ilm. 20: 2.
Ei pidä unhottaa, että maa on kaikkien näiden "maailmoiden" ja hallitusten näyttämönä, ja vaikkakin aikakaudet ja hallitukset vaihtuvat, niin pysyy kuitenkin maa — "maa pysyy ijankaikkisesti" (Saarn. 1: 4.) Pietari käyttää samaa kuvaa ja kutsuu kutakin näistä aikakausista erityisessä merkityksessä taivaiksi ja maaksi. Tässä kuvaa sana taivaat korkeampia tai henkisiä, hallitsevia valtoja, ja maa merkitsee inhimillistä hallitus- ja yhteiskuntajärjestystä. Ensimäiset taivaat ja maa, eli silloinen asiain järjestys, loppui vedenpaisumuksessa, sitten kun se oli tehnyt tehtävänsä. Mutta luonnollinen taivas (pilvet ja ilmapiiri) ja luonnollinen maa eivät hävinneet; ne jäivät jälelle. Samoin on nykyinen maailma (taivaat ja maa) häviävä suurella pauhinalla, tulen ja sulatuksen kautta — sekasorron, hädän ja hajoamisen kautta. Tuo väkevä (Saatana) on, silloin kun hänet sidotaan, taisteleva valtansa säilyttämiseksi. Nykyinen hallitus- ja yhteiskuntajärjestys on loppuva, eikä se koske luonnollista taivasta ja maata. Nykyisten taivaitten (hengellisten hallitsevien valtojen) täytyy väistyä "uusien taivaitten" — Kristuksen hengellisen ylivallan — tieltä. Nykyisen maan (inhimillisen yhteiskunnan sellaisena, kuin Saatana sitä nykyään hallitsee) täytyy (kuvauksellisessa merkityksessä) sulaa ja hajota "Herran päivän" alussa, joka on palava kuten "pätsi". (Mal. 4: 1). Sitä seuraa "uusi maa", se on yhteiskuntajärjestys, joka on luotu sopusointuun maan uuden hallitsijan — Kristuksen kanssa. Vanhurskaus, rauha ja rakkaus tulevat vallitsemaan ihmisten keskuudessa, kun nykyiset järjestelmät ovat vaihdetut uuteen parempaan valtakuntaan, jonka perustuksena on oleva ankarin oikeudellisuus.
Paavali sai nähdä vilahdukselta tulevaa hallitusta tai, niinkuin hän kutsuu sitä, "paratiisia". Hän sanoo, että hänet "temmattiin" (hän ei tietänyt tapahtuiko se ruumiiseen vai henkeen vai kumpaankin nähden, sillä kaikki tuntui hänestä niin todelliselta) ajan virrassa eteenpäin uusien asiain järjestykseen, "uuteen taivaaseen", luonnollisesti "kolmanteen taivaaseen". Siten näki hän, miten asiat järjestyvät Kristuksen hengellisessä hallituksessa, joita asioita hän ei saanut kertoa (2 Kor. 12: 2—4.) Epäilemättä olivat nämä samoja asioita, joita Johannes myöhemmin näki, ja joita hänen sallittiin kuvauksissa ilmottaa seurakunnalle, joita kuvauksia voidaan ymmärtää ainoastaan siinä määrin kuin niiden oikea aika on käsillä. Johanneksen vei se ilmestys, jonka Herra antoi hänelle Patmos-saarella, keskinäyssä tämän kristillisen aikakauden ja sen kirkon ja valtion vaihtelevien kohtaloiden kautta, aina nykyisen pahan maailman eli aikakauden loppuun, ja siinä näki hän profeetallisessa näyssä Saatanan sidottuna, Kristuksen hallitsemassa, ja uuden taivaan ja maan perustettuna; sillä ensimäinen taivas ja maa olivat kadonneet. — Ilm. 21: 1.
Ajanjaksoja eli hallituksia.
Me erotamme nyt ne jaksot, joihin nämä suuret aikakaudet ovat jaetut, kuten alempana oleva piirros osottaa.
Silloinen maailma
Nykyinen maailma
Patr. ajanjakso
Juutalain. ajanjakso
Evankeel. ajanjakso
Tuleva maailma
Tuhatvuot. ajanjakso
Tulevat ajanjaksot
Ensimmäisellä näistä suurista aikakausista ("maailmoista") ei ollut mitään alaosastoja: Jumalan menettelytapa ihmisiä kohtaan ei muuttunut koko tänä aikakautena, Aadamin lankeemuksesta vedenpaisumukseen. Jumala oli antanut ihmisille lakinsa, joka oli kirjotettu hänen omaan luontoonsa; mutta kun hän oli langennut syntiin, antoi Jumala hänen jossakin määrin seurata taipumuksiaan, jotka menivät alaspäin, "aina siihen, mikä oli pahaa", jotta ihminen siten ymmärtäisi oman hulluutensa, ja Jumalan viisaus vaatia ehdotonta kuuliaisuutta tulisi ilmeiseksi. Tämä hallitus päättyi vedenpaisumukseen, joka hävitti kaiken lukuunottamatta uskovaista Nooaa ja hänen perhettään. Ensimäinen hallitus teki havainnolliseksi ei ainoastaan synnin onnettomia seurauksia, vaan näytti myös että synnin taipumus kulki alaspäin suurempaan alennukseen ja kurjuuteen, sekä osotti Jehovan väliintulon välttämättömyyden, jos koskaan oli toteutuva se, että saataisiin takasin "kadonnut" — ihmisen alkuperäinen tila.
Toinen aikakausi eli "nykyinen maailma" käsittää kolme ajanjaksoa, joista kukin vie Jumalan suunnitelman askeleen eteenpäin pahan hävittämiseksi. Jokainen askel on edellistä korkeampi ja vie suunnitelmaa eteenpäin ja lähemmäksi täytäntöään.
Kolmas suuri aikakausi — "tuleva maailma" —, johon kuuluu Kristuksen toisen tulemisen jälkeinen aika, käsittää tuhatvuotisen valtakunnan, tuhatvuotisen aikajakson tai "kaiken ennalleenasettamisen ajan", sekä sitä seuraavat toiset "tulevat aikajaksot", joiden suhteen mitään yksityiskohtia ei ole ilmotettu. Nykyiset ilmestykset käsittelevät ihmisen täydellistä kohoamista synnin vallasta eikä sitä ikuista kirkkautta, mikä tulee seuraamaan.
Ensimäistä ajanjaksoa "nykyisessä maailmassa" me kutsumme patriarkkainajanjaksoksi tai hallitukseksi, koska tänä kautena Jumalan menettelytapa ja suosio koski ainoastaan muutamia harvoja yksityisiä henkilöitä, samalla kun muu osa ihmiskuntaa jotakuinkin kokonaan sivuutettiin. Sellaisia suositulta henkilöitä olivat patriarkat Nooa, Aabraham, Iisak ja Jaakob. Kukin näistä näkyi järjestyksessään olleen Jumalan suosiossa. Jaakobin kuollessa loppui tämä aikajakso tai menettelytapa. Vasta Jaakobin kuollessa kutsuttiin hänen jälkeläisiään "Israelin kahdeksitoista sukukunnaksi", ja Jumala tunnusti heidät yhtenä kokonaisuutena "omaisuuden kansakseen", ja kuvauksellisten uhrien kautta olivat he kuvauksellisesti puhuen "pyhä kansa", erotettu muista kansoista erityistä tarkotusta varten, jonka tähden he saivat nauttia erityistä suosiota. Tämän jumalallisen suunnitelman määräämää aikaa, joka alkoi tällöin ja loppui Kristuksen kuolemaan, me kutsumme juutalaiseksi ajanjaksoksi tai lakihallitukseksi. Tänä ajanjaksona siunasi Jumala erityisesti tätä kansaa. Hän antoi heille lakinsa, hän teki erityisen liiton heidän kanssaan, hän antoi heille tabernaakkelin, jonka shekiina-kirkkaus kaikkein pyhimmässä esitti Jehovan läsnäoloa heidän johtajanaan ja kuninkaanaan. Heille lähetti hän profeettansa ja viimein Poikansa. Jeesus teki ihmeensä ja opetti heidän keskuudessaan eikä tahtonut itse mennä toisten luo eikä sallinut oppilaittensa mennä ympärilläolevien kansojen keskuuteen. Hän lähetti heidät sanoen: "Älkää lähtekö pakanain luo älkääkä menkö mihinkään samarialaisten kaupunkiin, vaan menkää ennemmin niiden kadonneiden lammasten tykö, jotka ovat Israelin huonetta". (Matt. 10: 5, 6.) Ja jälleen sanoi hän: "Minua ei ole lähetetty muiden kuin Israelin huoneen kadonneiden lammasten luo." (Matt. 15: 24.) Että tämä heidän suosimisensa erityisenä kansana loppui, kun he hylkäsivät ja ristiinnaulitsivat Jeesuksen, selviää Jeesuksen sanoista, kun hän viisi päivää ennen ristiinnaulitsemistaan julisti: "Teidän huoneenne jää teille autioksi." — Matt. 23: 38.
Silloin, Jeesuksen kuolemassa, alkoi uusi ajanjakso, evankelinen ajanjakso tai kristillinen armohallitus, jolloin oli julistettava tuo iloinen sanoma vanhurskauttamisesta, ei ainoastaan juutalaisille vaan kaikille kansoille, sillä Jeesus Kristus kärsi Jumalan armosta kuoleman kaikkien puolesta. Tänä evankeliumin aikakautena löytyy myös luokka, joka on kutsuttu erityiseen suosioon, jolle on annettu erityisiä lupauksia, ja tähän kuuluvat ne, jotka uskon kautta vastaanottavat Jeesuksen Kristuksen Lunastajanaan ja Herranaan ja vaeltavat hänen jäljissään. Evankeliumin sanoma on mennyt ylt'ympäri maata lähemmä tuhannen yhdeksänsadan vuoden kuluessa, jonka tähden nyt voidaan sanoa, että sitä on enemmän tai vähemmän saarnattu kaikille kansoille. Se ei ole kääntänyt kansoja — sillä ei ollut sitä tarkotusta tänä aikakautena; mutta se on sieltä ja täältä, kuten Jeesus ennusti (Luuk. 12: 32), valinnut muutamia, kaikkiaan "pikkuisen lauman", jolle Isä on nähnyt hyväksi antaa valtakunnan aikana, joka seuraa tätä.
Tämän aikakauden kanssa loppuu "nykyinen paha maailma", ja huomaa tarkoin, miten Jumalan syvät aikomukset kaikesta huolimatta ovat varmasti menneet eteenpäin varman ja määrätyn suunnitelman mukaan, täsmällisessä aikajärjestyksessä, jonka hän on määrännyt, joskin hän nykyään antaa pahan hallita näennäisesti asialleen vahingoksi! Tämän ajanjakson lopussa ja sitä seuraavan tuhatvuotisajan sarastuksessa sidotaan Saatana ja hänen valtansa kukistetaan, joka tapaus on valmistus Kristuksen valtakunnan toimeenpanemiselle ja tulevan maailman alkamiselle, jossa "vanhurskaus asuu".
Tuhatvuotinen valtakunta on Ilm. 20: 4 mainitun aikakauden yleinen nimitys. Se käsittää ne tuhannen vuotta, jolloin Kristus hallitsee, tuon tulevan maailman ensimäisen ajanjakson. Tuhatvuotiskauden aikana asetetaan kaikki ne ennalleen, joka Aadamin lankeemuksen kautta menetettiin (Ap. t. 3: 19—21), ja ennen sen loppua ovat kaikki kyyneleet poispyyhityt. Sen rajojen toisella puolella, tulevissa autuaallisissa ajanjaksoissa, ei kuolemaa ole enää oleva, ei myöskään itkua, eikä parkua eikä kipua ole enää oleva, sillä kaikki entinen on mennyt. (Ilm. 21: 4.) Jumalan ilmestykset eivät ulotu kauemmaksi, ja siihen me pysähdymme.
Me olemme tässä luoneet ainoastaan katsauksen tämän aikakausisuunnitelman ulkopiirteisiin. Kuta enemmän sitä tutkimme, sitä paremmin huomaamme sen täydellisen sopusoinnun, ihanuuden ja järjestyksen. Joka aikakaudella on tehtävänsä, joka on välttämätön Jumalan suunnitelman kehitystä varten yhtenä kokonaisuutena. Suunnitelma on eteenpäin kulkeva suunnitelma, joka vähitellen kehittyy aikakaudesta aikakauteen, ylöspäin ja eteenpäin jumalallisen arkkitehdin alkuperäisen suunnitelman suuremmoista täyttämistä kohti, joka arkkitehti tekee kaikki "oman tahtonsa neuvon mukaan." (Ef. 1: 11.) Ei ainoakaan näistä aikakausista ole hetkeäkään liian lyhyt tai liian pitkä täyttääkseen tehtäväänsä. Jumala on taitava hallitsija sekä aikaan että varoihin nähden, vaikkakin hänen mahdollisuutensa ovat äärettömät, eikä ole niin ilkeämielistä valtaa, joka hetkeksikään voisi hidastuttaa tai estää hänen suunnitelmiaan. Kaikki, sekä paha että hyvä, vaikuttaa Jumalan johtaessa ja hallitessa hänen tahtonsa toteuttamiseksi.
Järjen mielestä, joka ei ole oppinut eikä kehittynyt, ja joka voi nähdä ainoastaan vähän Jumalan suunnitelman monimutkaisesta koneistosta, näyttää kaikelta puuttuvan järjestystä tai näyttää se epäselvältä, ja epäonnistuneelta, samoinkuin lapsen mielestä monimutkainen koneisto kokonaisuudessaan tai osissaan. Sen kypsymättömälle ja kehittymättömälle ymmärrykselle on se käsittämätön asia, ja pyörien ja hihnojen vastakkaisiin suuntiin kulkevat liikkeet ovat pelkkää sekasotkua. Mutta kehittyminen ja lähempi tutkiminen on osottava, että näennäinen sekaannus on ihana sopusointu, joka tuottaa hyviä tuloksia. Totisesti oli kone onnistunut laitos yhtähyvin ennenkuin lapsi sen käynnin käsitti, kuin jälkeenkinpäin. Niinkuin Jumalan suunnitelma nyt ja aikakausien kuluessa on ollut menestyksellisessä toiminnassa, niin on ihminen saanut riittävän kasvatuksen, jotta hän käsittäisi, ei ainoastaan sen monimutkaisen tavan, jolla se työskentelee, vaan voisi myös nauttia sen siunatuista tuloksista.
Kun me jatkamme jumalallisen suunnitelman tutkimusta, niin on välttämätöntä, että pidämme muistissa nämä ajanjaksot ja niiden erityiset omituisuudet ja tarkotukset, sillä ei missään niistä yksiksensä voi suunnitelmaa nähdä, vaan ainoastaan kaikissa yhteisesti, samoinkuin yksi rengas ei muodosta ketjua, vaan useat renkaat toisiinsa liitettyinä muodostavat ketjun. Me saamme oikeat käsitykset suunnitelmasta kokonaisuudessaan, jos me otamme vaarin jokaisen yksityisen osan huomattavista piirteistä, ja me tulemme sillätavoin kykeneviksi oikealla tavalla jakamaan totuuden sanaa.
Sitä, mitä sanassa sanotaan toisesta aikakaudesta tai hallituksesta, ei saa sovelluttaa toiseen, sillä se, mikä koskee jotakin erikoista aikakautta, ei ole aina totta johonkin toiseen nähden. Nykyajassa. esimerkiksi olisi väärin sanoa, että Herran tunteminen täyttää koko maan, tai että olisi tarpeetonta sanoa lähimmäiselleen: Tunne Herraa. (Jes. 11; 9, Jer. 31: 34.) Tämä ei ole totta nykyiseen aikakauteen nähden eikä voi tulla todeksi, ennenkuin Herra tulonsa jälkeen on perustanut valtakuntansa, sillä tänä aikakautena on monta harhaan vievää petosta ollut olemassa, ja meille sanotaan, että vieläpä itse aikakauden lopussa, "viimeisinä päivinä… pahat ihmiset ja petturit tulevat menemään yhä kauemmaksi pahuudessa, eksytyksessä ja eksymisessä". (2 Tim. 3: 1, 13.) Messiaan hallituksen tulos tulee olemaan se, että tieto ja vanhurskaus peittävät maan, niinkuin vesi peittää meren pohjan.
Samankaltainen ja yhtä tavallinen erehdys on luulla, että Jumalan valtakunta nyt on perustettu ja hallitsee maata, ja että hänen tahtonsa tapahtuu kansojen keskuudessa. Tämä on selvästi kaukana totuudesta, sillä tämän maailman valtakuntia ylläpitää ja rikastuttaa sorto, vääryys ja petos niin suuressa määrässä, kuin enentyvä valistus sitä sallii. Saatanan, joka nyt vielä on "tämän maailman ruhtinas", täytyy ensin tulla sidotuksi, ja niiden valtakuntien, joita hän nyt hallitsee, tulla Herran ja hänen Voideltunsa omaksi, kun hän ryhtyy suureen valtaansa ja on hallitseva kaikkea.
Enemmän lempeä sinuun.
Jeesus, sua rakastaa tahdon mä ain'. Siksi sua kaihoten katselen vain. Pyytää siis sydämen Jeesus, nyt enemmän lempeä vaan.
Kerran mä halusin riemua maan. Nyt minä sinussa kaikkeni saan. Pyyntöni ompi tuo; lempeäs' mulle suo enemmän vaan.
Silloin jos murheita, tuskaakin saan, tahtoni taipumaan auttaa ne vaan. Kuiskaavat minulle: Jeesus, oi sinulle kaikkeni vaan.
Kiitos on viimeinen kuiskaus mun. Jäähyväishuutoni: Ain' olen sun. Pyyntön' on siksi vain: Auta, oi Jeesus ain' lempimään sua!
VIIDES LUKU.
"SE SALAISUUS, JOKA ON OLLUT KÄTKETTYNÄ MAAILMAN ALUSTA JA SUKUPOLVIEN ALKAMISESTA ASTI, MUTTA JOKA NYT ON ILMOTETTU HÄNEN PYHILLEEN." — KOL. 1: 26. —
Ensimäinen lupaus ainoastaan heikko valojuova — Aabrahamille annettu lupaus. — Lupauksen aika pidennetty. — Salaisuus alkaa selvitä helluntaina. — Mikä on salaisuus. — Miksi se niin kauan oli kätkettynä. — Se on yhä edelleen salaisuus maailmalle. — Se on aikanaan kaikille selviävä. — Aika, jolloin salaisuus on loppuva.
Samaan aikaan kuin ihmiskunta sai käydä pahan koulua ymmärtämättä sen tarpeellisuutta, lausui Jumala monen monta kertaa aikomuksensa ennalleenasettaa ja siunata se tulevan lunastajan kautta. Mutta kuka tämä lunastaja oli oleva, oli salaisuutena neljätuhatta vuotta, ja vasta Kristuksen ylösnousemisen jälkeen alkoi se kirkkaasti ja selvästi ilmetä kristillisen eli evankeelisen aikakauden alussa.
Jos luomme silmäyksen takasin siihen aikaan, kun ensimäiset vanhempamme kadottivat elämän ja paratiisin autuuden, niin näemme heidät synnin oikeutettua rangastusta kärsien täynnä huolia ja vaivaa ja ilman muuta toivon tuiketta, kuin se, minkä he voivat saada tuosta hämärästä esityksestä, jonka mukaan vaimon siemen oli rikkipolkeva käärmeen pään. Vaikkakin tämä myöhempien tapausten valossa on meille suuresta merkityksestä, niin oli se heille ainoastaan heikko ja epävarma valojuova. Lähemmä kaksituhatta vuotta kului ilman minkäänlaista todistusta sen toteutumisesta.
Noin kaksi tuhatta vuotta sen jälkeen kutsui Jumala Aabrahamin ja lupasi, että hänen siemenessänsä kaikki maan sukukunnat tulisivat siunatuiksi. Tämä kuulosti siltä, kun Jumala vielä pitäisi kiinni kerran lausutusta päätöksestään ja nyt aikoisi panna sen täytäntöön. Aika riensi; luvattu Kaanaan maa ei vielä ollut hänen hallussaan. Aabraham ja Saara alkoivat vanheta eikä heillä vielä ollut perillistä. Aabraham arveli, että hänen täytyi auttaa Jumalaa hänen lupauksensa täyttämisessä, ja Ismael syntyi. Mutta hänen apuaan ei kaivattu, sillä aikanaan syntyi Iisak, toivon ja lupauksen lapsi. Silloin näytti siltä, kuin se, joka on hallitseva ja siunaava kansat, olisi tullut. Mutta ei: vuodet vierivät, ja kaikesta päättäen oli Jumalan lupaus rikkoutunut, sillä Iisak kuoli samoinkuin hänen perillisensä, Jaakob. Mutta muutamat harvat pitivät vielä varmasti kiinni lupauksista, ja Jumala hyväksyi ja lujitti heidän uskonsa, sillä sen liiton, "jonka hän teki Aabrahamin kanssa", varmensi "hänen valansa Iisakille", ja hän hyväksyi sen "Jaakobille laiksi, Israelille ikuiseksi liitoksi." — 1 Aik. 16: 15—17.
Jaakobin kuollessa kutsuttiin ensi kerran hänen jälkeläisiään Israelin kahdeksitoista sukukunnaksi ja Jumala tunnusti heidät "valituksi kansaksi" (1 Moos. 49: 28; 5 Moos. 26: 5). Tällöin näytti ikäänkuin se toive olisi lähellä toteutumistaan, että tämä kansa kokonaisuudessaan, Aabrahamin luvattuna siemenenä, saisi haltuunsa Kaanaan maan sekä hallitsisi ja siunaisi koko maailman, sillä sen suosion perustuksella, jota he Egyptissä nauttivat, alkoivat he jo tulla mahtavaksi kansaksi, Mutta toiveet melkein tukahtuivat, ja lupaus aivan unohtui, kun egyptiläiset, saatuaan heidät valtaansa, pitivät heitä kauvan aikaa orjuudessa.
Jumalan lupaukset olivat todellakin kätketyt hämäryyteen, ja hänen tiensä näyttivät tutkimattomilta. Määrättynä aikana tuli kuitenkin Mooses, suuri lunastaja, jonka kautta Jumala vei heidät orjuudesta ja teki suuria ihmeitä heidän tähtensä. Ennenkuin he vallottivat Kaanaan maan, kuoli tämä suuri vapauttaja, mutta Jumalan puhetorvena selitti hän: "Profeetan, minun kaltaiseni, Herra Jumala on teille herättävä veljistänne." (5 Moos. 18: 15; Ap. t. 3: 22.) Tämä antoi jonkun verran suuremman käsityksen Jumalan suunnitelmasta, sillä tämä ilmotti ei ainoastaan sen, että he kokonaisena kansana tavalla tai toisella olivat tekemisissä tulevan hallitus- ja siunaustyön kanssa, vaan myös että eräs heidän keskuudestaan valittu mies oli johtava heitä voittoon ja lupauksien täyttämiseen. Senjälkeen tuli Joosua, joka nimi merkitsee lunastajaa eli vapahtajaa, heidän johtajakseen, ja hänen avullaan voittivat he suuria voittoja ja menivät todellakin siihen maahan, joka liitossa oli luvattu. Nyt näytti varmaan heidän oikea johtajansa tulleen ja lupaus olevan täyttymäisillään.
Mutta Joosua kuoli, eivätkä he kansana millään tavalla edistyneet, ennenkuin he saivat Daavidin ja sitten Salomon kuninkaakseen. Silloin he saavuttivat suurimman kukoistuksensa mutta sen sijaan, että lupaus olisi täyttynyt, riistettiin heiltä pian valta ja he joutuivat maksamaan veroa toisille kansoille. Muutamat pitivät kuitenkin kiinni Jumalan lupauksista ja odottivat edelleen suurta lunastajaa, josta Mooses, Joosua, David ja Salomo olivat ainoastaan esikuvia.
Niihin aikoihin, kun Jeesus syntyi, odottivat kaikki Messiasta, tulevaa Israelin kuningasta, ja Israelin kautta maailman kuningasta. Mutta Israelin toivo tulevan kuninkaansa kunniasta ja ihanuudesta, jota hänen esikuvissa ja ennustuksissa osotettu suuruutensa ja valtansa kannusti, johti heidät sivuuttamaan joukon toisia esikuvia ja ennustuksia, jotka osottivat kärsimisen ja kuoleman työn välttämättömyyden syntisen lunastamiseksi, ennenkuin siunaus voisi tulla. Tätä kuvasi pääsiäislammas ennen heidän Egyptistä vapautumistaan, eläinten teurastaminen lakiliittoa annettaessa (Hebr. 9: 11—20; 10: 8—18) ja sovintouhrit, joita papisto vuodesta vuoteen lakkaamatta toimitti. He sivuuttivat myös profeettain todistukset, jotka "henki viittasi edeltäpäin ilmaistessaan Kristusta kohtaavia kärsimyksiä ja niiden jälkeen tulevaa kunniaa". (1 Piet. 1: 11.) Kun Jeesus tuli uhrina, niin eivät he sentähden tietäneet kuka hän oli: he eivät tunteneet etsikkoaikaansa. (Luuk. 19: 44.) Vieläpä hänen lähimmät seuralaisensa olivat hyvin ymmällä, kun Jeesus kuoli, ja kaihoten he sanoivat: "Me toivoimme hänen olevan sen, joka oli lunastava Israelin." (Luuk. 24: 21.) Nähtävästi olivat he luottamuksessaan häneen erehtyneet henkilön suhteen. He eivät nähneet, että heidän johtajansa kuolema oli välttämätön uuden liiton perustukseksi, joka juuri oli tuova siunaukset mukanaan, ja joka osaksi täytti lupauksen liiton. Kun he kuitenkin huomasivat, että hän oli noussut haudasta, alkoivat heidän kuihtuneet toiveensa jälleen elpyä (1 Piet. 1: 3), ja kun hän oli aikeessa jättää heidät, kysyivät he häneltä kauvan kyteneen ja usein viipyneen toiveensa suhteen, sanoen: "Herra, tälläkö ajalla sinä jälleen rakennat Israelin valtakunnan?" Että heidän toiveensa olivat itse asiassa oikeat, joskaan heidän ei tarvitsisi tietää aikaa, jolloin ne täyttyvät, näkyy Herran vastauksesta: "Ei teidän tule tietää aikoja tai hetkiä jotka Isä on valtansa nojalla määrännyt." — Ap. t. 1: 6, 7.
Minkähän käänteen Jumalan suunnitelma nyt on tehnyt? lienevät opetuslapset kysyneet itseltään, kun Jeesus oli mennyt ylös, sillä meidän täytyy muistaa, että Herramme opetus valtakunnasta tapahtui pääasiallisesti vertauksien ja arvotusten tapaisten sanojen kautta. Hän oli sanonut heille: "Minulla on vielä paljo sanomista teille, mutta ette voi nyt kantaa sitä; mutta kun hän tulee, totuuden henki, opastaa hän teidät koko totuuteen. Hän opettaa teille kaikki ja muistuttaa teille kaikki, minkä olen sanonut teille." (Joh. 16: 12, 13; 14: 26.) He eivät siis voineet ymmärtää näitä asioita, ennenkuin helluntaisiunaus oli tullut.
Mutta vielä silloinkin kesti jokunen aika, ennenkuin he täysin ja selvästi ymmärsivät käsillä olevan työn ja sen sukulaisuuden alkuperäisen lupauksen kanssa. (Ap. t. 11: 9; Gal. 2: 2, 12, 14.) Kuitenkin näyttää siltä, kuin Jumala olisi käyttänyt heitä puhetorvinaan, ennenkuin he täysin ja selvästi ymmärsivätkään asioita, ja todennäköistä on, että heidän hengen elähyttämät sanansa syvemmin ja selvemmin ilmaisivat totuuden, kun mitä he itse täysin käsittivät. Lue esim. Jaakobin lausunto, jossa hän sanoo: "Simeon on kertonut kuinka Jumala ensi kerran ryhtyi ottamaan pakanoista kansan [morsiamen] nimelleen. Ja tämän kanssa profeettain sanat pitävät yhtä, sillä näin on kirjotettu: Sen jälkeen [kun tämä kansa on pakanamaailmasta koottu] minä palaan ja rakennan jälleen Daavidin luhistuneen majan [maallisen herrauden]; minä rakennan sen jälleen raunioistaan ja pystytän sen uudestaan." — Ap. t. 15: 14—16.
Jaakob alkoi nähdä Jumalan huolenpidossa, evankeliumin viemisessä Pietarin kautta ensimäisille pakanain keskuudessa kääntyneistä ja Paavalin kautta pakanoille ylimalkaan, että suosio tulisi tänä aikakautena olemaan samanlainen uskovia juutalaisia ja pakanoita kohtaan. Hän katsoi sen jälkeen ennustuksiin ja huomasi niin olevan kirjotetun, sekä että sen jälkeen, kun tämän evankeliumiaikakauden työ on päättynyt, täyttyvät luonnolliselle Israelille annetut lupaukset. Vähitellen alkoivat muutamat harvat — pyhät, Jumalan erityiset "ystävät" ymmärtää tuota suurta, niin kauan kätkettyä salaisuutta.
Paavali selittää (Kol. 1: 27), että tämä salaisuus, joka on ollut kätkettynä maailman alusta ja sukupolvien alkamisesta asti, mutta joka nyt on ilmotettu hänen pyhilleen, on
"Kristus teissä, kirkkauden toivo".
Tämä on suuri salaisuus, joka on ollut kätkettynä kaikkina edellisinä aikakausina, ja joka vielä on kätkössä kaikilta muilta paitsi erityiseltä luokalta, jonka muodostavat pyhät tai vihkiytyneet uskovaiset. Mutta mitä tarkottaa "Kristus teissä"? Me olemme nähneet, että Jeesus voideltiin pyhällä hengellä (Ap. t. 10: 38), ja siten me ymmärrämme, että hän on Kristus, Voideltu, sillä sana Kristus merkitsee voideltu. Ja apostoli Johannes sanoo, että se voitelu, jonka me (vihkiytyneet uskovaiset) olemme saaneet, pysyy meissä. (1 Joh. 2: 27.) Siis ovat pyhät tänä aikakautena voideltu joukko, voideltu Jumalan kuninkaiksi ja papeiksi (2 Kor. 1: 21; 1 Piet. 2: 9), sekä yhdessä Jeesuksen, päällikkönsä ja Herransa kanssa muodostavat Jehovan voidellun — Kristus-henkilön (pään ja ruumiin).
Sopusoinnussa Johanneksen opin kanssa, että me myöskin olemme voideltuja, vakuuttaa Paavali meille, että tämä salaisuus, joka kuluneina aikakausina on ollut kätkettynä, mutta on nyt julistettu pyhille, on se, että Kristus-henkilö (Voideltu) "ei ole yksi jäsen, vaan niitä on siinä monta", samoin kuin ihmisruumis on yksi ja siinä on monta jäsentä: mutta samoin kuin ruumiin kaikki jäsenet, vaikka luvultaan monta, muodostavat yhden ruumiin, niin on myös Voidellun Kristus-henkilön laita. (1 Kor. 12: 12—28.) Jeesus on voideltu seurakunnan pääksi eli Herraksi, joka seurakunta on hänen ruumiinsa (tai morsiamensa, kun käytetään toista vertausta — Ef 5: 25—30), ja yhdessä he muodostavat luvatun "siemenen", — suuren Lunastajan: "Mutta jos te olette Kristuksen omat, niin te siis olette Aabrahamin siementä, perillisiä lupauksen mukaan". — Gal. 3: 29.
Apostoli varottaa huolellisesti seurakuntaa yltiöpäisten vaatimusten suhteen, sanoessaan Jeesuksesta, että Jumala on kaikki "laskenut hänen jalkaansa alle, ja pannut hänet kaiken pääksi ja antanut seurakunnalle, joka on hänen ruumiinsa, jotta hän kaikessa olisi ensimäinen". (Ef. 1: 22, 23; Kol. 1: 18.) Vertaamalla ihmisruumiiseen osottaa hän kuitenkin ihanalla ja merkitsevällä tavalla meidän läheisen yhteytemme. Tätä samaa yhteyttä opetti Jeesus, sanoessaan: "Minä olen viinipuu, te olette oksat." — Joh. 15: 5.
Meidän yhteyttämme Herran Jeesuksen kanssa Kristus-henkilön jäseninä, voidellussa joukossa, kuvaa sattuvalla tavalla pyramiidi. Kivi, joka muodostaa huipun, on itsessään pyramiidi. Toiset kivet voidaan rakentaa sen alle, ja jos ne soveltuvat yhteen huippukiven kaikkien määräävien särmien kanssa, niin tulee koko rakenne olemaan täydellinen pyramiidi. Kuinka ihanasti valaiseekaan tämä asemaamme "siemenen" — "Kristus"-henkilön jäseninä. Liitettynä ja täydessä sopusoinnussa päämme kanssa olemme elävinä kivinä täydelliset; hänestä erillään emme ole mitään.
Jeesus, tuo täydellinen, on suuresti korotettu, ja me jättäydymme nyt hänelle, jotta meidät muodostettaisiin ja luotaisiin hänen esikuvansa mukaan, ja jotta me rakentuisimme Jumalan rakennukseksi. Tavallisessa rakennuksessa ei löydy mitään huippu kulmakiveä, mutta meidän rakennuksessamme on huippukulmakivi, huippukivi, niinkuin on kirjoitettu: "Katso minä panen Sioniin valitun kallisarvoisen huippu-kulmakiven" — "ja menkää hänen tykönsä, elävän kiven tykö… ja sallikaa, että myös teidät, elävinä kivinä rakennetaan hengelliseksi rakennukseksi, pyhäksi papistoksi uhraamaan Jumalalle otollisia [Codex Sinaiticus on jättänyt hengellisiä uhrin edestä pois] uhreja Jeesuksen Kristuksen kautta." (1 Piet. 2: 4—6.) Ja me uskomme, että Jeesuksen, "pään", ja "seurakunnan, joka on hänen ruumiinsa" yhteys on pian oleva täydellinen.
Ja minun rakkaani, suuren rakennusmestarin johdolla täytyy meidän kärsiä monta vasaran iskua ja paljon hiomista — meidän täytyy paljon muuttua ja mukautua hänen esikuvansa mukaan. Ja jotta rakennusmestarin kyky ja täydellisyys tulisi meissä näkyviin, täytyy meidän pitää huolta, ettei meillä ole mitään vastahakoista omaa tahtoa, joka asettuu hänen tahtoansa vastaan tai estää hänen tahtonsa tapahtumista meissä. Meidän täytyy olla hyvin lasten kaltaisia ja nöyriä — meidän täytyy pysyä ankarasti kiinni nöyryydessä, sillä "Jumala on ylpeitä vastaan, mutta nöyrille antaa hän armon". Nöyrtykäämme sentähden Jumalan väkevän käden alle, jotta hän meidät ajallansa korottaisi (1 Piet. 5: 5, 6), niinkuin hän on korottanut meidän päämme ja edelläjuoksijamme. — Fil. 2: 8, 9.
Tämä on todellakin ihmeellinen julistus, ja kun me Jumalan sanasta haluamme tietää suuresta kutsumuksestamme, niin huomaamme profeetoissa pelkkää kaunopuheliaisuutta, kun on kysymyksessä sen armon (suosion tai siunauksen) julistus, joka on tullut meidän osaksemme (1 Piet. 1: 10), samalla kuin esikuvat, vertaukset ja ne, mitkä tähän asti ovat olleet arvotuksia, nyt alkavat itsessänsä loistaa ja levittävät valoa "kaidalle tielle", jolla voideltu (Kristus-) joukko on kutsuttu juoksemaan voittopalkinnon saavuttamista varten, joka nyt verhon poistuttua on silmäimme edessä, Tämä oli todellakin ennen aavistamaton salaisuus, — että Jumalan tarkotus ei ollut herättää ainoastaan lunastaja, vaan sellainen lunastaja, joka on kokoonpantu monesta jäsenestä. Tämä on "tuo korkea kutsumus", jonka puolesta vihkiytyneinä uskovaisilla evankeliumin aikakautena on etuoikeus taistella ja voittaa. Jeesus ei ryhtynyt kehittämään tätä ajatusta oppilailleen, niin kauvan kuin he olivat luonnollisia ihmisiä, vaan odotti kunnes heidät helluntaipäivänä voideltiin — tuo uusi luonto heissä sikisi. Paavalin selityksestä me ymmärrämme, ettei muut kuin "uudet luomukset" nyt voi ymmärtää tai arvostella tätä korkeata kutsumusta. Hän sanoo: "Me puhumme salaisuutena ollutta Jumalan viisautta, sitä kätkettyä [suunnitelmaa], jonka Jumala on edeltä määrännyt ennen ajan alkua meidän kirkkaudeksemme, ja jota ei kukaan tämän maailman valtiaista [päämiehistä] ole tuntenut,… niinkuin on kirjotettu: Mitä ei yksikään silmä ole nähnyt eikä korva kuullut, mikä ei ole ihmisen sydämeen noussut, ja minkä Jumala on valmistanut niille, jotka häntä rakastavat. Sillä meille Jumala on sen ilmaissut Henkensä kautta." — 1 Kor. 2: 6—14.
Kirjeessään galatalaisille paljastaa Paavali koko salaisuuden ja osottaa, miten aabrahamilainen liitto tulee täyttymään. Hän osottaa, että Israelille annettu laki ei kumonnut alkuperäistä lupausta (Gal. 3: 15—18), sekä että Aabrahamin siemen, joka tulee siunaamaan kansat, on Kristus. (Värssy 16.) Seuraten ajatusta, että Kristus käsittää kaikki, jotka ovat voidellut hengellä, sanoo hän edelleen: — "Sillä niin monta kuin teitä on Kristukseen kastettu, te olette Kristukseen pukeutuneet", ja "jos te olette Kristuksen omat, niin te [yhdessä Jeesuksen kanssa] siis olette Aabrahamin siementä, perillisiä [Aabrahamille annetun] lupauksen mukaan". (Värssyt 27, 29.) Jatkaen samaa ajatusta näyttää hän (Gal. 4), että Aabraham kuvasi Jehovaa, Saara kuvasi liittoa eli lupausta ja Iisak kuvasi Kristusta (päätä ja ruumista) ja jatkaa sen jälkeen: "Ja te, veljet, olette lupauksen lapsia, niinkuin Iisak oli". (Värssy 28.) Siten oli Jumalan suunnitelma kätketty esikuviin, kunnes evankeliumin aikana Kristushenkilö alkoi kehittyä.
On ollut välttämätöntä pitää tämä salaisuus kätkettynä, muuten ei olisi niin tapahtunut. Se on ollut välttämätöntä, sillä jos suunnitelma olisi kokonaisuudessaan ilmotettu ihmiskunnalle, niin olisi se merkinnyt sen tyhjäksitekemistä. Sillä jos ihmiskunta olisi tuntenut sen, eivät he olisi ristiinnaulinneet kirkkauden Herraa, eikä myöskään seurakuntaa, joka on hänen ruumiinsa. (1 Kor. 2: 8.) Ei ainoastaan Kristuksen kuolema, ihmisen vapahduksen hintana, olisi tullut estetyksi, ellei Jumalan päätös olisi ollut maailmalle salaisuutena, vaan myöskin Kristuksen kärsimisestä osallisen seurakunnan uskonkoetus olisi tullut estetyksi, sillä "sentähden ei maailma tunne meitä [hänen kanssaperillisinään], koska [samasta syystä] se ei tuntenut häntä". — 1 Joh. 3: 1.
Ei ainoastaan Jumalan suunnitelma ja tuo Kristushenkilö (pää ja ruumis), joka on itse suunnitelman täytäntöön panemista, ole maailmalle suuri salaisuus, vaan myöskin tuo erikoinen tie, jolla tämä "pieni lauma" on kutsuttu vaeltamaan, erottaa sen jäsenet erikoisina ihmisinä. Maailmalle pysyi salaisuutena, että niin rikkaasti varustettu henkilö kuin Jeesus nasaretilainen tuhlaisi aikansa ja lahjansa sellaisella tavalla kuin hän teki, kun hän sitävastoin, jos hän olisi omistanut aikansa valtiotaidolle, oikeustieteelle, kaupalle tai sille uskonnolle, joka oli kansan mielen mukaista, olisi voinut tulla suureksi ja arvossa pidetyksi. Ihmiset ajattelivat, että hän tuhlasi mielettömästi elämänsä, ja he sanoivat: "Hänessä on saastainen henki ja hän on suunniltaan." Hänen elämänsä ja oppinsa olivat heille arvotuksia. He eivät voineet ymmärtää häntä.
Apostolit ja heidän seurapiirinsä olivat samaten maailmalle arvotuksena, kun he jättivät maalliset toiveensa j.n.e. saarnatakseen syntein anteeksi antamusta halveksitun ja ristiinnaulitun Jeesuksen kuoleman perustuksella. Paavali luopui korkeasta ja vaikutusvaltaisesta yhteiskunnallisesta asemasta tehdäkseen työtä käsillänsä ja saarnatakseen Kristuksesta ja siitä näkymättömästä kruunusta, joka annetaan kaikille niille uskoville, jotka tulisivat vaeltamaan hänen jäljissänsä. Tämä oli niin arvotuksen tapaista, että muutamat sanoivat: "Olet järjiltäsi, Paavali, suuri oppisi vie sinut pois järjiltäsi." Ja kaikkia, jotka siten seuraavat Mestarin jälkiä, pidetään hulluina Kristuksen tähden.
Mutta Jumalan suunnitelma ei ole aina oleva salaisuuden verhossa: Tuhatvuotispäivän sarastus tuo mukanaan Jumalalta täydellisempää valoa ihmisille, ja "Herran tunteminen on täyttävä koko maan". Vanhurskauden aurinko, joka säteillään tuo parannusta ja hajottaa tietämättömyyden pimeyden, on juuri Kristushenkilö tuhatvuotispäivän kirkkaudessa — ei ainoastaan pää vaan myöskin hänen ruumiinsa jäsenet, sillä on kirjotettu, että jos me "hänen kanssaan kärsimme", niin me myös hänen kanssaan kirkastumme. "Kun Kristus, joka on meidän elämämme, ilmestyy, silloin tekin hänen kanssaan ilmestytte kirkkaudessa," ja "silloin vanhurskaat loistavat Isänsä valtakunnassa niinkuin aurinko". — Room. 8: 17; 2 Tim. 2: 11, 12; Kol. 3: 4; Matt. 13: 43.
Nyt tuntuu kaikista muista paitsi niistä, jotka ovat siinneet uuteen mieleen ottamalla vastaan "Kristuksen mielen", ikäänkuin ne lupaukset, joihin me uskomme, ja ne toiveet, jotka meitä elvyttävät, olisivat kuviteltuja ja liian epätodenmukaisia, jotta niihin voisi luottaa ja antaa niiden määrätä menettelytapamme. Tulevana aikakautena, kun Jumala on "vuodattava henkensä kaiken lihan yli", niinkuin hän nykyisenä aikakautena vuodattaa sen "palvelijoidensa ja palvelijattariensa" yli, silloin tulevat kaikki ymmärtämään ja pitämään arvossa ne lupaukset, jotka "pieni lauma" nyt itsellensä omistaa. Ja he tulevat iloitsemaan seurakunnan kuuliaisuudesta ja korotuksesta, sanoen: "Iloitkaamme ja riemuitkaamme ja antakaamme kunnia hänelle, sillä Karitsan häät ovat tulleet, ja hänen morsiamensa on valmistanut itsensä." (Ilm. 19: 7.) He tulevat iloitsemaan siitä, että seurakunta, jonka kautta siunauksen virrat silloin vuotavat heille, on kirkastettu. Ja joskin he tulevat näkemään, että ne "kalliit ja suuret lupaukset", jotka Voideltu (pää ja ruumis) on perinyt, eivät ole heitä varten, vaan ovat täyttyneet meissä, niin on se opetus, joka seurakunnan kautta on tehty havainnolliseksi, tuleva heille siunaukseksi. Ja kun he rientävät saavuttamaan niitä siunauksia, jotka silloin tarjotaan heille, tulevat he käyttämään hyväkseen seurakunnan esimerkkiä ja kirkastamaan Jumalaa seurakunnan tähden. Mutta tämä tieto ei tule herättämään kateuden himoa, sillä uuden järjestyksen vallitessa tulee täydellisen inhimillisen luonteen saavuttaminen täysin tyydyttämään heitä ja on heidän mielestänsä toivottavampi kuin heidän luontonsa muutos.
Silloin salaisuus on loppunut, sillä maailma on silloin käsittävä, että se oli Jumalan henki Kristuksessa ja Kristuksen henki meissä — Jumala ilmestynyt lihassa —, jonka he tähän asti olivat väärinkäsittäneet. Silloin he näkevät, ettemme olleet hulluja emmekä houkkia, vaan että me valitsimme paremman osan, kun riensimme saavuttamaan niitä rikkauksia, niitä kunniasijoja ja sitä kruunua, joita he eivät nähneet, mutta jotka kuitenkin ovat ikuiset.
Mitä aikaan tulee, niin on Jumalan salaisuus päättyvä seitsemännen pasuunan (kuvauksellisessa merkityksessä) kaikuessa. (Ilm. 10: 7). Tämä koskee salaisuutta sen kahdessa merkityksessä, missä sanaa käytetään: salaisuus tai Jumalan suunnitelman salaiset puolet julistetaan silloin ja nähdään kirkkaasti samoinkuin "Jumalan salaisuus", seurakunta, tämän suunnitelman toteuttaja. Molemmat päätetään silloin. Salaisuus, kätketty suunnitelma, on silloin valinnut täyden määrän Kristuksen ruumiin jäseniä, ja tästä seuraa, että se, Kristuksen ruumis, on silloin tullut täydelliseksi. Suunnitelma lakkaa olemasta salaisuus, koska ei enään ole syytä, miksi se edelleen pidettäisiin salassa. Tämän salaisuuden suuruus, joka on niin kauvan pidetty peitettynä, ja jonka lupaukset, esikuvat ja vertaukset ovat kätkeneet, samoinkuin se ihmeellinen armo, joka suodaan niille, jotka ovat kutsutut tämän salaisuuden osallisuuteen (Ef. 3: 9), antavat meille viittauksen, että se työ, joka on täyttyvä, ja jota Jehova on antanut ihmiskunnan odottaa ja toivoa kuuden tuhannen vuoden kuluessa, täytyy olla jättiläistyö, suuremmoinen työ, joka on niin suurten valmistusten arvoinen. Mitä siunauksia voimmekaan odottaa maailmalle, kun salaisuuden verho on otettu pois ja siunauksen virrat runsaina valuvat. Tämän tähden koko luomakunta huokaa ja tuskittelee aina tähän asti, odottaen tämän salaisuuden täyttymistä — Jumalan lasten ilmestymistä, jotka muodostavat luvatun "siemenen", jossa kaikki maan sukukunnat tulevat siunatuiksi. — Room. 8: 19, 21, 22.
KUUDES LUKU
MEIDÄN HERRAMME TAKASINTULO JA SEN TARKOTUS: KAIKEN ENNALLEENASETTAMINEN.
Meidän Herramme toinen tuleminen on henkilökohtainen ja tapahtuu ennen tuhatvuotisaikakautta. — Sen suhde ensimäiseen tulemiseen. — Seurakunnan valitseminen ja maailman kääntäminen. — Valinta ja vapaa armo. — Toivon vangit. — Profeettain todistus ennalleenasettamisesta. — Meidän Herramme takasintulo on selvästi seurakunnan ja maailman toivo.
"Ja hän lähettäisi teitä varten määrätyn Kristuksen Jeesuksen. Hänet oli taivaan otettava vastaan ja pidettävä niihin aikoihin, jolloin kaikki ennalleenasetetaan, ja joista Jumala on ammoisista ajoista asti puhunut pyhäin profeettainsa suun kautta." — Ap. t. 3: 20, 21.
Me luulemme, että kaikki, jotka tuntevat Raamatun, myöntävät ja uskovat meidän Herramme tarkotuksen olleen, että hänen opetuslapsensa ymmärtäisivät, että hän jotakin tarkotusta varten, jollakin tavalla ja jonakin aikana tulisi takasin. On totta, että Jeesus sanoi: "Katso, minä olen teidän kanssanne joka päivä maailman loppuun asti" (Matt. 28: 20), ja henkensä ja sanansa kautta on hän aina ollut seurakunnan kanssa, johtaen, halliten, lohduttaen ja ylläpitäen pyhiään kaikissa heidän murheissaan. Mutta joskin seurakunta siunauksellisella tavalla on ollut tietoinen siitä, että Herra on tuntenut kaikki sen tiet, ja että hän on alituisesti pitänyt siitä huolta ja rakastanut sitä, niin ikävöi se kuitenkin hänen luvattua henkilökohtaista takasintulemistaan, sillä kun hän sanoi: "Ja kun minä olen mennyt pois ja valmistanut teille sijan, tulen minä takasin" (Joh. 14: 3), niin tarkotti hän varmaan sillä toista henkilökohtaista tulemista.
Toiset arvelevat, että hän tarkotti hengen vuodattamista helluntaina, toiset, että hän tarkotti Jerusalemin hävitystä j.n.e.; mutta nämä sivuuttavat nähtävästi sen seikan, että Raamatun viimeisessä kirjassa, joka kirjotettiin kuusikymmentä vuotta helluntain jälkeen ja kaksikymmentä kuusi vuotta Jerusalemin hävityksen jälkeen, puhuu hän, joka oli kuollut ja nyt elää, kysymyksessä olevasta tapauksesta vielä kuuluvana tulevaisuuteen, sanoen: "Katso, minä tulen pian, ja minun palkkani on minulla mukanani." Ja hengen elähyttämä Johannes vastaa: "Amen, tule Herra Jeesus:" — Ilm. 22: 12, 20.
Hyvin monet arvelevat, että kun syntinen kääntyy, on se osa Kristuksen tulemista, sekä että hän tällä tavalla on jatkava tulemistaan, kunnes koko maailma on kääntynyt. Silloin, sanovat he, on hän täydelleen tullut.
He unohtavat nähtävästi Raamatun todistuksen tässä asiassa, joka sanoo aivan päinvastaista heidän odotukselleen; ettei maailma Herran toisen tulemisen aikana ole läheskään kääntynyt Jumalan puoleen, että "viimeisinä päivinä on tuleva vaikeita aikoja, sillä ihmiset tulevat olemaan itserakkaita… he rakastavat nautintoa enemmän kuin Jumalaa" (2 Tim. 3: 1—4), että "pahat ihmiset ja petturit tulevat menemään yhä pitemmälle pahuudessa, eksyttäen ja eksyen". (V. 13.) He unohtavat Mestarin erityisen varotuksen pienelle laumalleen: "Pitäkää vaari itsestänne, ettei… se päivä äkkiarvaamatta yllättäisi teitä; sillä se kohtaa niinkuin paula kaikkia, jotka asuvat koko maan pinnalla." (Luuk. 21: 34, 35.) Kun jälleen sanotaan: "Kaikki maan sukukunnat parkuvat", kun he näkevät hänen tulevan (Ilm. 1: 7), voimme olla vakuutetut, ettei tehdä pienintäkään viittausta syntisen kääntymisestä. Valittavatkohan kaikki syntisen kääntymistä? Päinvastoin, jos tämä paikka, kuten melkein kaikki myöntävät, tarkottaa Kristuksen läsnäoloa maan päällä, niin opettaa se, etteivät kaikki maan päällä tule rakastamaan hänen ilmestystään, jota he varmaan tekisivät, jos he kaikki olisivat kääntyneet.
Toiset odottavat todellista Herran tuloa ja läsnäoloa, mutta siirtävät tämän ajan kauvas eteenpäin väittäessään, että maailma täytyy kääntyä seurakunnan vaivannäön kautta sen nykyisessä asussa, ja sillä tavalla alkaisi tuhatvuotisaikakausi. He sanovat, että kun maailma on kääntynyt ja Saatana sidottu ja Herran tunteminen täyttää koko maan, ja kun kansat eivät enää harjaannu sotimaan, silloin on seurakunnan työ nykyisessä asussaan päättynyt, ja että silloin, kun se on täyttänyt tämän suuren ja vaikean tehtävän, tulee Herra ratkaisemaan maan tärkeät asiat, palkitsemaan uskovaiset ja tuomitsemaan syntiset kadotukseen.
Muutamat Raamatun paikat, irrotettuina yhteydestään, näyttävät puhuvan tämän otaksuman puolesta, mutta kun tarkastetaan Jumalan sanaa ja suunnitelmaa kokonaisuudessaan, niin huomataan, että kaikki nämä paikat puhuvat aivan päinvastaisen mielipiteen puolesta, nimittäin että Kristus tulee, ennenkuin maailma on kääntynyt, sekä että hänen hallituksensa tarkotus on kääntää maailma; että seurakunta nyt on asetettu koetukselle, ja että voittajain palkinto on ensin tulla kirkastetuiksi ja sitten tulla osallisiksi yhdessä Herran Jeesuksen kanssa siitä hallituksesta, joka on Jumalan määräämä välikappale, jotta maailma tulisi siunatuksi ja kaikki luodut olennot Herran tuntemisen osallisuuteen. Tämä on Herran erityinen lupaus: "Joka voittaa, sen minä annan istua kanssani valtaistuimellani." (Ilm. 3: 21.) "Ja he virkosivat eloon ja hallitsivat Kristuksen kanssa tuhannen vuotta." — Ilm. 20: 4.
On kaksi Raamatun kohtaa, joihin ne, jotka väittävät, ettei Herran tuleminen tapahdu ennenkuin tuhatvuotisen valtakunnan perästä, pääasiassa perustautuvat, ja niihin tahdomme tässä kiinnittää huomiomme. Toinen on: "Tämä valtakunnan evankeliumi saarnataan koko maailmassa todistukseksi kaikille kansoille; ja sitten tulee loppu." (Matt. 24: 14.) Väitetään, että tämä tarkottaa maailman kääntymistä ennen evankeliumiaikakauden loppua. Mutta todistaminen maailmalle ei merkitse maailman kääntämistä. Kysymyksessä oleva Raamatun paikka ei sano millä tavalla todistus otetaan vastaan. Tämä todistaminen on jo tapahtunut. Vuonna 1861 osottivat raamattuseurain kertomukset, että evankeliumi oli julistettu kaikilla maan kielillä, joskaan maan miljoonat ihmiset eivät olleet ottaneet sitä vastaan. Ei edes puoletkaan maapallolla nykyään elävästä tuhannesta kuudestasadasta miljoonasta ole koskaan kuullut mainittavan Jeesuksen nimeä. Kuitenkin on mainitun lauseen ehto täytetty: evankeliumi on saarnattu koko maailmassa todistukseksi kaikille kansoille.
Apostoli sanoo (Ap. t. 15: 14), että evankeliumin päätarkotus tänä aikakautena on ollut "ottaa kansa" Kristuksen nimeen — voittava seurakunta, joka hänen toisessa tulemisessaan yhdistetään häneen ja saa hänen nimensä. Maailmalle todistaminen on tänä aikana sivutarkotus.
Toinen Raamatun paikka on: "Istu oikealle puolelleni, siihen asti kun minä panen vihollisesi sinun jalkaisi astuinlaudaksi." (Ps. 110: 1.) Hapuileva, epämääräinen käsitys tästä lauseesta tuntuu olevan se, että Kristus istuu jollakin aineellisella valtaistuimella jossakin taivaassa, kunnes seurakunta on tehnyt kaikki hänelle kuuliaisiksi, ja että hän sitten tulee hallitsemaan. Tämä käsitys on väärä. Tässä ajateltu Jumalan valtaistuin ei ole aineellinen, vaan tarkottaa se hänen korkeaa valtaansa ja hallitustansa, ja Herra Jeesus on korotettu olemaan osallinen tässä hallituksessa. Paavali selittää: "Jumala on hänet korkealle korottanut ja antanut hänelle nimen, kaikkia muita nimiä korkeamman," Hän on antanut hänelle vallan, joka lähinnä Isän valtaa on kaikkia muita korkeampi Jos Kristus istuu aineellisella valtaistuimella, kunnes hänen vihollisensa on pantu hänen jalkainsa astuinlaudaksi (kunnes he kaikki ovat voitetut), niin ei hän voi luonnollisestikaan tulla, ennenkuin kaikki on tullut hänen valtikkansa alle. Mutta jos "oikea puoli" ei merkitse määrättyä paikkaa tai istuinta, vaan niinkuin me väitämme voimaa, valtaa, herrautta, niin seuraa siitä, että kysymyksessä oleva lause ei millään tavoin vastusta toista raamatunpaikkaa, joka opettaa, että hän sillä vallalla, jolla hän on varustettu, tulee "tekemään kaikki itsellensä alamaiseksi". (Fil. 3: 21.) Esim., kun me sanomme, että keisari Wilhelm istuu Saksan valtaistuimella, niin emme silloin ajattele kuninkaanistuinta, jolla hän itse asiassa hyvin harvoin istuu. Kun sanomme, että hän istuu valtaistuimella, niin tarkotamme, että hän hallitsee Saksaa. Oikea puoli merkitsee korkeinta arvoa, ylhäisintä asemaa tai suurinta suosiota, lähinnä korkeinta hallitusta. Siten korotettiin tai asetettiin Bismarck Saksan keisarivallan oikealle puolelle, ja Joosef oli Faaraon oikealla kädellä Egyptin valtakunnassa — ei kirjaimellisesti, vaan tavallisen lauseparren mukaan. Jeesuksen sanat Kaifaalle sopivat yhteen tämän ajatuksen kanssa: "Tästälähin saatte nähdä Ihmisen Pojan istuvan voiman oikealla puolella ja tulevan taivaan pilvien päällä." (Matt. 26: 64.) Hän on oleva oikealla puolella, kun hän tulee, ja hän on pysyvä oikealla puolella tuhatvuotisen valtakunnan aikana ja myös aina.
Lähemmästä Jumalan ilmotetun suunnitelman tutkimisesta on seuraava laveampi käsitys niinhyvin ensimäisen kuin toisen tulemisen tarkotuksesta, ja meidän tulee muistaa, että molemmat tapaukset suhtautuvat toisiinsa kuten saman suunnitelman osat. Ensimäisen tulemisen erityinen tarkotus oli lunastaa ihmiset; ja toisen tulemisen erityinen tarkotus on ennalleenasettaa, siunata ja vapauttaa lunastetut. Sitten kun Vapahtajamme oli antanut elämänsä kaikkien lunastukseksi, meni hän ylös taivaaseen esittääkseen tämän uhrin Isälle, sovittaen siten ihmisen vääryyden. Hän viipyy siellä ja sallii "tämän maailman ruhtinaan" jatkaa pahan herrautta, kunnes "morsian, Karitsan emäntä" on valittu, jonka ollakseen tällaisen kunnian arvoinen täytyy voittaa nykyisen pahan maailman vaikutuksen. Silloin on se aika tullut, jolloin ihmiskunnan suuri siunaamistyö, jonka hänen uhrinsa on taannut, on alkava, ja hän on lähtevä siunaamaan maan kaikkia sukukuntia.
Tosin olisi ennalleenasettamis- ja siunaamistyö voinut alkaa heti, niin pian kun Lunastaja oli suorittanut lunastushinnan, ja olisi siinä tapauksessa Messian tuleminen tapahtunut ainoastaan kerran ja valtakunta ja siunaustyö heti alkanut, kuten apostolit ensin odottivat. (Ap. t. 1: 6.) Mutta Jumala on "meitä varten" — kristillistä seurakuntaa varten — "pitänyt huolta jostakin paremmasta" (Hebr. 11: 40). Meidän tähtemme on siis Kristus-henkilön hallitus erotettu pään kärsimisen ajasta yhdeksäntoista vuosisadan kautta.
Tämä aikakausi ensimäisen ja toisen tulemisen välillä, kaikkien lunastamisen ja kaikkien siunaamisen välillä, on aijottu seurakunnan, Kristuksen ruumiin koettelemista ja valitsemista varten; muuten olisi ainoastaan yksi tuleminen tapahtunut, ja työ, joka suoritetaan hänen toisen läsnäolonsa aikana, tuhatvuotiskautena, olisi seurannut Jeesuksen ylösnousemista. Tai sen sijaan kun me sanomme, että toisen tulemisen työ olisi välittömästi seurannut sitä, mikä ensimäisessä tulemisessa tehtiin, niin sanokaamme mieluummin, että ellei Jehova olisi päättänyt valita "pientä laumaa", "Kristuksen ruumista", ei ensimmäinen tuleminen olisi sattunut silloin, kun se tapahtui, vaan olisi tapahtunut toisen tulemisen yhteydessä, ja niin olisi ollut ainoastaan yksi tuleminen. Sillä Jumalalla on selvästi ollut tarkotuksena sallia pahan olla vallassa kuudentuhannen vuoden kuluessa ja seitsemäntenä vuosituhantena puhdistaa ja asettaa kaikki ennalleen.
Siten me näemme, että Jeesuksen tulo uhrina ja syntisten lunastuksena tapahtui juuri niin paljon ennen siunaus- ja ennalleenasettamisaikaa, kuin tarvittiin hänen "kanssaperillistensä pienen lauman" valitsemiseksi. Tämä on muutamille selvitettävä sen näennäisen viivytyksen Jumalan puolelta, ettei hän vielä anna niitä siunauksia, jotka ovat luvatut, ja jotka lunastus on valmistanut. Siunaukset tulevat määrättynä aikakautena alkuperäisen suunnitelman mukaan, joskin — ihanan tarkotuksen tähden — hinta maksettiin paljon aikasemmin kuin ihmiset olisivat voineet odottaa.
Apostoli ilmottaa, että Jeesus on ollut poissa maan päältä — taivaassa — koko sinä välillä olevana aikana, joka ulottuu hänen taivaaseenastumisestaan ennalleenasettamisajan tai tuhatvuotisajan alkuun asti: "Hänet oli taivaan otettava vastaan ja pidettävä niihin aikoihin asti, jolloin kaikki asetetaan ennalleen" j.n.e. (Ap. t, 3: 21.) Kun Raamattu siis opettaa, että Herramme toisen tulemisen tarkotus on kaiken ennalleenasettaminen, ja kun hänen esiintymisensä aikana kansat eivät läheskään ole kääntyneet, vaan vihastuvat (Ilm. 11: 18) ja tekevät vastarintaa, niin täytyy myöntää, että joko on seurakunta lähetystehtävässään epäonnistunut, ja Jumalan suunnitelma tähän nähden rauennut, tai sitten on niin, kun olemme väittäneet ja näyttäneet, että seurakunnalta ei ole vaadittu maailman kääntämistä tänä aikakautena, vaan on sen tehtävänä ollut saarnata evankeliumia koko maailmassa todistukseksi ja Jumalan johdolla valmistua suurta tulevaa tehtäväänsä varten. Jumala ei ole millään tavalla kuluttanut kykyään maailman kääntämiseksi. Päinvastoin, hän ei ole vielä yrittänytkään kääntää maailmaa.
Tämä tuntunee muutamista omituiselta väitteeltä, mutta heidän tulee ajatella, että jos Jumala olisi ryhtynyt tällaiseen työhön, niin olisi hän silminnähtävällä tavalla siinä epäonnistunut, sillä niinkuin me olemme havainneet, on olemassa ainoastaan vähäpätöinen murto-osa maan tuhansista miljoonista, joka koskaan on kuullut siitä ainoasta nimestä, jossa kunkin täytyy pelastua. Me olemme ainoastaan voimakkain sanoin esittäneet, mitä muutamat etevimmistä lahkoista — baptistit, presbyteriaanit ja monet muut — uskovat ja opettavat, että Jumala nyt määrää ja valitsee maailmasta "pienen joukon", seurakunnan. He esittävät, että Jumala ei tee mitään muuta, kun että hän valitsee tämän seurakunnan, kun me sitävastoin havaitsemme Raamatun vielä opettavan askeleen eteenpäin jumalallisessa suunnitelmassa: maailman ennalleenasettamisen, joka on tapahtuva valitun seurakunnan kautta, sitten kun tämä on tullut täysilukuiseksi ja kirkastettu. Tämä "pieni joukko" voittajia tänä evankeliumin aikakautena muodostaa ainoastaan sen "siemenen" ruumiin, jossa tai jonka kautta kaikki maan sukukunnat tulevat siunatuiksi.
Niiden, jotka väittävät, että Jehova kuudentuhannen vuoden kuluessa on koettanut kääntää maailmaa ja aina epäonnistunut, täytyy huomata miten vaikeata on sovittaa tällaisia mielipiteitä Raamatun vakuutuksen kanssa, että kaikki Jumalan aikomukset tulevat täyttymään, sekä että hänen sanansa eivät tule tyhjänä palaamaan, vaan on se menestyvä, jota varten se on lähetetty. (Jes. 55: 11.) Se, että maailma ei vielä ole kääntynyt, ja että Herran tunto ei vielä täytä maata, todistaa sen, ettei sitä vielä ole lähetetty siinä tarkotuksessa.
Tämä vie kahteen eri ajatukseen, jotka vuosisatoja ovat erottaneet kristityt toisistaan, nimittäin valintaan ja vapaaseen armoon. Ei ainoakaan raamatuntutkija kiellä, etteikö näillä näennäisesti vastakkaisilla opeilla olisi tukea Raamatussa. Tämä seikka täytyy johtaa meidät heti otaksumaan, että molemmat tavalla tai toisella täytyvät olla tosia; mutta millään muulla tavalla ei niitä voi yhdistää kuin ottamalla huomioon taivaallisen lain, järjestyksen, sekä "jakamalla oikein totuuden sanaa" tämän aineen suhteen. Tämä järjestys, sellaisena kuin se on esitetty aikakausien suunnitelmassa, on, jos se otetaan varteen, selvästi osottava, että nykyisinä ja menneinä aikajaksoina on valintaa tapahtunut, mutta tämän vastakohta on niin kutsuttu vapaa armo, Jumalan armonosotus maailmaa kohtaan ylimalkaan tuhatvuotiskautena. Jos pitää muistissa aikakausien ja hallituksien eroavat piirteet, joista me teimme esityksen eräässä edellisistä luvuista, ja kaikki ne paikat, jotka tarkottavat valtaa ja vapaata armoa, tutkitaan ja asetetaan oikeaan aikaan, niin huomataan, että kaikki ne, jotka käsittelevät valintaa, koskevat nykyisiä ja menneitä ajanjaksoja, kun sitävastoin ne, jotka opettavat vapaata armoa, täysin soveltuvat lähinnä tulevaan aikakauteen.
Raamatun opin mukaan ei valinta kuitenkaan ole mielivaltaista pakottamista tai välttämätön kohtalo, kuten sen puolustajat tavallisesti uskovat ja opettavat, vaan tapahtuu valinta kelvollisuuteen ja sopivaisuuteen nähden Jumalan erityistä tarkotusta varten, tätä varten järjestetyn aikakauden kuluessa.
Vapaan armon oppi, jota arminiaanit puolustavat, on paljon suurempi Jumalan armon ilmaus, kuin mitä sen innokkaimmat puolustajat koskaan ovat opettaneet Jumalan armo tai suosio Kristuksessa on aina vapaa siinä merkityksessä, että se on ansaitsematon; mutta aina ihmisen syntiinlankeemisesta nykyaikaan asti ovat Jumalan armonosotukset rajottuneet määrättyihin yksityisiin henkilöihin, kansoihin ja luokkiin, kun sitävastoin tulevana aikakautena kutsutaan koko maailma osallisiksi niihin suosionosotuksiin sellaisilla ehdoilla, kun silloin kaikille tarjotaan ja ilmotetaan, ja kuka tahtoo saa silloin tulla juomaan elämän lähteestä ilmaiseksi. — Ilm. 22: 17.
Jos me luomme katsauksen taaksepäin, niin huomaamme, että Aabraham ja muutamat hänen jälkeläisistään valittiin niiksi välikappaleiksi, joiden kautta luvattu siemen, joka oli siunaava maan kaikkia sukukuntia, oli tuleva. (Gal. 3: 29.) Me huomaamme myöskin Israelin valitsemisessa kaikkien kansojen keskuudesta Jumalan tarkotuksen olleen esikuvauksellisesti osottaa, miten tuo suuri työ maailman hyväksi oli tapahtuva. Sen vapautus Egyptistä, sen Kaanaan maa, sen eri liitot, sen lait, sen uhrit syntien tähden velan poistamiseksi ja kansan puhdistamiseksi sekä sen papisto tämän kaiken toimeenpanemista varten — kaikki tämä esitti pienoiskoossa ja esikuvauksellisesti todellista papistoa ja todellisia uhreja ihmismaailman puhdistamiseksi. Jumala sanoi, puhuen kansalle: "Kaikkien sukukuntien keskuudessa maan päällä olen minä ainoastaan teistä pitänyt erityistä huolta." (Am. 3: 2.) Ainoastaan tämän kansan Jumala tunsi, kunnes Kristus tuli, niin vieläpä jälkeenkin päin, sillä hänen toimintansa rajottui heihin, eikä hän sallinut oppilaittensa mennä toisten luo — sanoen, kun hän lähetti heidät: "Älkää lähtekö pakanain luo älkääkä menkö mihinkään samarealaisten kaupunkiin." Minkätähden niin, Herra? Koska selittää hän, "minua ei ole lähetetty muiden kuin Israelin huoneen kadonneiden lammasten luo." (Matt. 10: 5, 6; 15: 24.) Heitä varten omisti hän koko aikansa aina kuolemaan asti, ja siellä teki hän ensimäisen työnsä maailman hyväksi, ensimäisen sovellutuksen vapaasta ja rajattomasta ylitsevuotavasta armosta, joka "aikanaan" on todellakin tuleva siunaukseksi kaikille.
Tätä Jumalan suuremmoisinta lahjaa ei ole rajotettu kansaan eikä luokkaan nähden. Se ei ollut ainoastaan Israelia varten, vaan koko maailmaa varten, sillä Jumalan armosta maistoi Jeesus Kristus kuoleman kaikkien puolesta. — Hebr. 2: 9.
Ja nytkin, evankeliumin aikana, tapahtuu armon valinta määrätyssä tarkotuksessa. Muutamia osia maailmaa suosii evankeliumi (joka saarnataan vapaasti kaikille, jotka kuulevat) enemmän kuin toisia. Luo silmäys maailmankarttaan ja katso, miten pientä osaa Kristuksen evankeliumi huomatummassa määrässä valaisee tai siunaa. Vertaa itseäsi etuoikeuksinesi ja tietoinesi niiden miljoonien kanssa, jotka tänä päivänä ovat pakanuuden pimeydessä, jotka eivät koskaan ole kuulleet kutsumusta eivätkä siis ole olleet kutsuttuja. Kun kutsuttu joukko (kutsuttu Jumalan lapsiksi, Jumalan perillisiksi ja Jeesuksen Kristuksen, meidän Herramme kanssaperillisiksi, ja jotka ovat tehneet kutsumisensa ja valintansa varmaksi) on täysilukuinen, silloin on Jumalan suunnitelma maailman pelastamiseksi oleva vasta alussaan.
Vasta sitten kun se on valittu, kehitetty ja korotettu valtaan, on siemen rikkipolkeva käärmeen pään. "Ja rauhan Jumala on pian ruhjova Saatanan teidän jalkainne alle." (Room. 16: 20; 1 Moos. 3: 15.) Evankeelinen aikakausi tekee siveän neitseen, uskollisen seurakunnan valmiiksi tulevalle yljälleen. Ja aikakauden lopussa, kun hän on "valmistanut itsensä" (Ilm. 19: 7); tulee ylkä, ja ne, jotka ovat valmiit, menevät hänen kanssansa häihin — toinen Aadam ja toinen Eeva tulevat yhdeksi, ja niin alkaa ihana ennalleenasettamistyö. Tulevana hallituskautena, uudessa maassa ja uudessa taivaassa, ei seurakunta ole enään kihlattu neitsyt, vaan morsian, ja silloin "henki ja morsian sanovat: Tule! Ja joka kuulee, sanokoon: Tule! Ja joka janoo, tulkoon, ja joka tahtoo, ottakoon lahjaksi elämän vettä." — Ilm. 22: 17.