Produced by Projekti LÃ¶nnrot

RAAMATUN TUTKISTELUJA III

Tulkoon valtakuntasi

Kirj.

CHARLES T. RUSSELL

Kansainvälinen Raamatuntutkijain Seura, Brooklyn, N.Y., U.S.A. ja Helsinki, Suomi, 1912.

"Vanhurskasten tie paistaa niinkuin nouseva aurinko, kasvaen vähitellen, kunnes päivä paistaa kaikessa kirkkaudessaan".

"Ja kaikkein taivaan kannen alla olevain valtakuntain kuninkuus, voima ja mahti annetaan korkeimman pyhälle kansalle; hänen valtakuntansa on oleva ikuinen valtakunta ja kaikki vallat tulevat palvelemaan ja tottelemaan häntä."

— Dan. 7: 27; Ilm. 5: 10. —

Kaikkien kuningasten Kuninkaalle ja kaikkien herrojen Herralle
hänen vihkiytyneitten pyhiensä hyväksi, jotka odottavat
lapseutta
ja
kaikille niille, jotka kaikkialla huutavat Herraa avuksensa,
"uskon huonekunnalle" ja huokaavalle luomakunnalle, joka
ikävöiden odottaa Jumalan lasten ilmestymistä on
tämä teos omistettu.

"Saattaa kaikille ilmeiseksi mitä on sen salaisuuden hoitaminen, joka ikuisista ajoista asti on ollut kätkettynä Jumalassa." "Tätä armoa hän on runsaasti antanut meille kaikenlaiseksi viisaudeksi ja ymmärrykseksi, kun teki meille tiettäväksi sen tahtonsa salaisuuden, että hän, päätöksensä mukaan, jonka hän oli nähnyt hyväksi itsessänsä tehdä siitä järjestelystä, minkä hän aikain täyttyessä aikoi panna toimeen, oli yhdistävä Kristuksessa yhdeksi kaikki, jotka ovat taivaissa ja maanpäällä."

Ef. 3: 4, 5, 9; 1: 8—10.

SISÄLLYS:

Raamatun tutkisteluja.

ENSIMÄINEN LUKU.

Valtakunnan merkitys. — Ihmisluokkia, joiden mieltä se kiinnittää. — Luokkia, jotka ovat vihamielisiä sitä kohtaan, ja miksi he ovat sillä kannalla. — Valtakunnan läheisyys. — Sen taivaallinen ihanuus. — Sen nykyinen pystyttäminen.

TOINEN LUKU.

"LOPUN AIKA", ELI "HÄNEN VALMISTUKSENSA PÄIVÄ".

Lopun aika. — Sen alku vuonna 1799 j.K. — Sen loppu 1914 j.K. — Mitä on valmistettava, ja mikä on tarkotus. — Maailman historiaa seurattu ennustusten mukaisesti sen etevimpiin hallitsijoihin nähden. — Vuodesta 405 e.K. tähän valmistuspäivään asti. — Lopun ajan alku määrätyllä tavalla ilmaistu, kumminkin ilman nimiä ja vuosilukua.

KOLMAS LUKU.

VALTAKUNNAN ODOTUKSEN PÄIVÄT. Danielin XII luku.

Yhteenveto valtakunnan työstä. — Odotusajan tunnusmerkkinä tulee olemaan suuri tiedon lisäys ja kulkuneuvojen nopeus. — Sir Isak Newton'in ennustus rautateistä. — 1260 päivää. — Virta lohikäärmeen suusta. — 1290 päivää osottavat näyn osittaisen ymmärtämisen levenemisen. — Pettymys, koettelemus ja seuraukset. — 1335 päivää. — Siunaus silloin uskollisille "odottajille". — Herran viittaus odotuksen päiviin vertauksessa kymmenestä neitseestä.

NELJÄS LUKU.

PYHÄKÖN PUHDISTUS. 2300 päivää. — Dan. 8: 10—26.

Todellinen pyhäkkö. — Saastuttaminen. — Alus tai perustus. — Kuinka se "muserrettiin". — Todistuksia roomalaiskatoolisista teoksista. — Puhdistus ei tule olemaan täydellinen ennenkuin 2300 vuotta näyn jälkeen. — Kuinka ja mistä se alkoi, ja milloin se on määrätty täyttymään. — "Kultaiset astiat", totuudet täytyy asettaa paikoilleen.

VIIDES LUKU.

ELONKORJUU-AIKA.

Elonkorjuun ajanlaskullinen asema. — Sen tarkotus ja sen suuri tärkeys. — Aika-ennustusten polttopiste. — Valmistuksia elonkorjuuta varten. — Yhteensattuvien profetallisten todistusten merkitys. — Herran läsnäolo. — Vastauksia järjellisiin vastaväitteisiin. — Pääsy Herramme iloon.

KUUDES LUKU.

ELONKORJUUTYÖ.

Elonkorjuutyön luonne. — Nisun kokoaminen. — Lusteen kokoaminen lyhteisiin, sitominen ja polttaminen. — Sen alkuperä ja runsaus. — Kulutettu ruumenien lailla juutalaisessa elonkorjuussa. — Vastaavaisuudet aikaan nähden huomatut. — Baabelin hylkääminen, asteettainen lankeeminen ja lopullinen tyhjäksi tekeminen. — Jumalan palvelijain merkitseminen ennenkuin vaivat tulevat Baabelin yli. — Sekä järjestelmien että yksityisten tuomitseminen eli tutkisteleminen. — Juutalaisen järjestelmän koetus esikuvallinen. — Nisun koetteleminen ja seulominen. — Viisaat neitseet, erotettuina tyhmistä, menevät pitoihin. — "Ja ovi suljettiin." — Uusi tarkastus ja muutamien hylkääminen. — Miksi? ja kuinka? — "Korkean kutsun" päättyminen. — Aika on lyhyt. — "Jottei kukaan ottaisi kruunuasi." — Palvelijoita ja voittajia yhdennellätoista tunnilla.

SEITSEMÄS LUKU.

SEURAKUNNAN VAPAUTUS JA KOROTUS.

Seurakunnan vapautus lähellä. — Se tulee olemaan enteenä koko ihmiskunnan vapahtamiselle. — Sen vuosiluvun likimääräinen määritteleminen. — Kuinka pyhät tulevat pelastumaan siitä kaikesta, joka kohtaa maailmaa. — Koska ja kuinka Jumala auttaa sitä. — Sen lopullisen vapahtamisen tapa ja siihen liittyvät asianhaarat. — Jeesuksessa nukkuneet vapahdetaan ensin. — Seurakunnan elävien jäsenten muutos. — Tulevatko he kuolemaan? — "Autuaita ovat ne kuolleet, jotka Herrassa kuolevat tästälähin".

KAHDEKSAS LUKU.

ISRAELIN ENNALLEEN ASETTAMINEN.

Israelin ennalleenasettaminen Palestiinassa on tapaus, joka on odotettavissa tänä elonkorjuu-aikana. — Tämän ennalleenasettamisen tapa ja laajuus sekä luokka, jota luulemme sen koskevan. — Sen alkamisen vuosiluku ja todistuksia sen todellisesta jatkumisesta siitä asti. — Syy, miksi tuhatvuotiskauden siunaukset, jotka ovat aiotut koko ihmiskunnalle, ensiksi kohtaavat ja herättävät eloon juutalaisen. — Juutalaisten toiveitten elpyminen. — Johtavain juutalaisten ja pakanallisten kirjailijain huomioita. — Näiden yhtäpitäväisyys ennustuksen kanssa. — Israelin sokeus Kristukseen nähden alkaa jo poistua. — Liikkeen laajeneminen ja voima. — Jumala on auttava heitä.

YHDEKSÄS LUKU.

SINUN JUMALASI HALLITSEE.

Yhteenveto profetallisista totuuksista, jotka osottavat Immaanuelin läsnäolon, ja että hänen valtakuntaansa pystytetään.

KYMMENES LUKU.

JUMALAN KIVITODISTAJAN JA PROFETAN, EGYPTIN SUUREN PYRAMIIDIN TODISTUS.

Ylimalkainen kuvaus suuresta pyramiidista. — Miksi se ansaitsee erityistä mielenkiintoa kristittyjen taholta. — Suuri pyramiidi — tieteellisen, historiallisen ja profetallisen — totuuden varastohuone. — Raamatun viittauksia siihen. — Miksi, koska ja kuka sen rakensi. — Sen asemapaikan tärkeys. — Sen tieteelliset opetukset. — Sen todistus lunastussuunnitelmasta — aikakausiensuunnitelmasta, — Kristuksen kuolema ja hänen ylösnousemisensa ilmaistut. — Maailman kulku alaspäin, päättyen suureen hädän aikaan. — Hädänpäivän laatu. — Suuri uskonpuhdistusliike huomautettu. — Juutalaisen aikakauden pituus ilmaistu. — Evankelikauden "korkea kutsu" osotettu. — Vihkiytyneen seurakunnan tie. — Korkean kutsuu loppu osotettu. — Kristuksen toisen tulemisen vuosiluku. — Kuinka maailmaa kohtaavat ennalleenasettamissiunaukset ovat ilmaistut. — Maailman kulku tuhatvuotiskautena. — Sen loppu. Ero kahden olotilan, inhimillisen ja henkisen välillä sellaisena kuin pyramiidi sen osottaa. — Pyramiidi osottaa vääräksi ateismin, vapauskoisuuden ja kaikki kehitysopin teoriat ja vahvistaa sekä Raamatun suunnitelman että sen määrätyt ajat ja hetket.

Liite.

Raamatun Tutkisteluja.

Kristityt ihmiset ovat yhä enemmän heränneet näkemään sen tosiasian, että aikamme suuri epäuskon aalto tunkeutuu kristillisyyteen. Tämä ei kuitenkaan ole sellainen häväisevä jumalankieltämys, jota edustivat Thomas Paine ja Robert Ingersoll, vaan hienostuneempi epäusko, joka esiintyy kaikissa aikamme opeissa, ja joka tekee vaaran niin paljon väijyvämmäksi.

Seikka on se, etteivät ainoastaan suuremmat korkeakoulut heikennä sivistyneempien uskoa, vaan myöskin yleiset koulukirjat, ja erittäinkin ne, joita käytetään oppikouluissa, terottavat samaten epäluottamusta Raamattua kohtaan sen kanssa ristiriidassa olevien oppien kautta. Jos joku meidän aikamme yliopistollisen sivistyksen saanut kansalainen selittäisi uskovansa Raamattuun henkeytettynä kirjana, saisi hän osaksensa pilkkaa tovereittensa puolelta — pilkkaa, jota harvat tahtoisivat tai voisivat kärsiä. Korkeintaan tavattaisiin harvalukuinen joukko, joka selittäisi, että he uskovat, että Jeesus ja hänen apostolinsa olivat vilpittömiä, joskin he tekivät suuren erehdyksen käyttäessään opetuksessaan lauseita Vanhasta Testamentista ikäänkuin ne olisivat olleet hengen elähyttämiä.

Sellainen usko Jeesukseen ja hänen apostoleihinsa ei ole uskoa ensinkään, sillä jos meidän aikamme "korkeat kriitikot" ovat kyllin viisaita ymmärtämään, milloin Herra ja hänen apostolinsa erehtyivät viitatessaan Vanhaan Testamenttiin, silloin ovat nämä meidän aikamme miehet sopivia tulemaan meidän johtajiksemme — ollen enemmän hengen elähyttämiä kuin Jeesus ja hänen apostolinsa.

Kun seuramme on nähnyt aikamme tarpeen, koettaa se kaikin voimin hillitä virtaa ja pystyttää Herran "lippua kansojen eteen." Se on toimittanut painosta joukon Raamatun tutkisteluja (joista tämä on yksi) kaikkien kirkkokuntien kristittyjä ihmisiä varten, jotta niitä käytettäisiin auttavana kätenä kaikille ymmällä oleville kysyjille, joiden käsiin nämä kirjat Jumalan johdolla joutuneekin. Niitä voidaan ostaa joko suorastaan seuran varastosta tai sen kolportööreiltä, jotka tarpeen mukaan lähellä ja kaukana levittävät näitä auttavia käsiä.

Kristittynä miehenä tai naisena on sinulla joko lapsia tai sukulaisia, naapureita tai ystäviä, joihin sinulla on vaikutusta, ja jotka ehkä kysyvät neuvoa, sanoen: "Kuinka voimme tietää, että löytyy Jumala?" tai "Mikä todistaa, että Raamattu on hengen elähyttämä kirja?" Ei ole kauvemmin viisasta kutsua niitä ymmärtämättömiksi kysymyksiksi tai sanoa: "Oletko epäilijä?"

Kuinka pätevä olisitkaan vastaamaan näihin samoin kuin useihin toisiin kysymyksiinkin, niin ei sinulla ehkä ole tarvittavaa aikaa tai tilaisuutta siihen. Kuinka sopivaa onkaan silloin ottaa kirjahyllyltä kysymyksessä olevaan aineeseen sopiva osa ja sanoa kysyjälle: Istuudu ja lue, ja kysymykseesi olet saava täydellisen ja tyydyttävän vastauksen, ja jos epäilyksesi vielä heräävät, tule silloin jälleen ja lue sama uudelleen.

Ehkä olet epwortliiton, kristillisen endeavoryhdistyksen tai jonkun muun nuorisoliiton jäsen. Ehkä sinua kehotetaan lyhyesti käsittelemään jotakin raamatullista ainetta. Kuinka sopivaa onkaan silloin valita joku näistä tutkisteluista (jotka käsittelevät melkein kaikkia aineita) ja löytää siitä sopivat Raamatun paikat lueteltuina. Saarnaajat käyttävät niitä sillä tavalla, kun he valmistavat erityisiä saarnoja tai esitelmiä.

Me pyydämme kaikkia kristityitä ihmisiä kaikissa kirkkokunnissa yhtymään meihin työssä ojentaa näitä "auttavia käsiä" kasvavalle sukupolvelle. Ainoankin ystävän pelastaminen epäilyksistä ja epäuskosta, maksaisi tuhatkertaisesti näiden tutkistelujen hinnan.

ENSIMÄINEN LUKU.

"TULKOON VALTAKUNTASI."

Tärkein tapahtuma maailman historiassa on Jumalan valtakunnan pystyttäminen ihmisten keskuuteen, Herran Jeesuksen ja hänen valittujen kanssaperillistensä, Evankeli-seurakunnan voittajain, käsiin. Tämän suuren tapahtuman, johon, kuten Raamatun tutkistelujen edellisissä osissa on osotettu, kaikki Jumalan lupaukset ja esikuvat osottavat, näemme olevan ei ainoastaan hyvin lähellä, vaan välittömästi täytäntöön käymässä. Ei kukaan niistä, jotka ovat heränneet huomaamaan nämä asianhaarat, ja jotka oikein, tahi vaikkapa osittainkin, ymmärtävät niitä, ja joiden sydämet ovat täydessä sopusoinnussa Jumalan suuren aikakausisuunnitelman kanssa ja jotka näkevät, että tämä valtakunta sovelluttaa Jumalan yleismaailmallista lääkettä, huokaavan luomakunnan syntiä, kurjuutta ja kuolemaa vastaan, voi tuntea muuta kuin mahdollisesti sellaista mielenkiintoa sen pystyttämisestä, sen ajasta ja tavasta, että se nielee heidän kaikki muut harrastuksensa.

Kaikki, jotka empimättä luottavat sen rukouksen täyttymiseen, jonka Herramme itse opetti meidät rukoilemaan — "Tulkoon valtakuntasi, tapahtukoon tahtosi maan päällä niinkuin se tapahtuu taivaassa" — tuntevat vilkkainta mielenkiintoa pyyntönsä täyttymiseen nähden, jos vain ovat rukoilleet sydämestä, hengessä ja totuudessa.

Saatamme nähdä, että maailmakin, jos se vaan saattaisi käsittää tämän valtakunnan oikean luonteen, kohta lausuisi sen tervetulleeksi, minkä se lopulta tekeekin, kauvan etsittynä siunauksena, joka tuo mukanaan tuon kultaisen tuhatvuotiskauden kalliit edut, joita niin kauvan on toivottu.

Eräs yleinen luokka voisi mahdollisesti kumminkin asettua tätä vanhurskauden hallitusta vastaan. Tämä luokka käsittää kaikki, jotka eivät rakasta rakkauden kultaista sääntöä ja jotka sen sijaan, että rakastaisivat toisia niinkuin itseään, ovat taipuvaiset näkemään toiset poljettuina, sorrettuina ja heidän oikeutensa ja vaivansa kohtuullisen palkan ja hedelmän heiltä kiellettynä, voidaksensa itse elää loistavassa tuhlaavaisuudessa, "hekumassa" (Jaak. 5: 1—9) enemmän kuin sydän saattaa toivoa tai kohtuullisuus vaatia. Nämä pitävät kiinni nykyisestä yhteiskunta-järjestyksestä ikäänkuin henki siitä riippuisi, ja näyttävät vaistomaisesti kauhistuvan luvattua Messias-valtakuntaa. Ja heissä ylläpitää toivo sitä ajatusta, ettei se koskaan tulisi, niinkuin David sanoi: "Heidän sydämensä ajatus on, että heidän huoneensa (perheensä) pitää ijankaikkisesti pysymän, ja heidän majansa suvusta sukuhun, ja heidän nimensä kuuluisaksi tuleman maan päällä… Tämä heidän tiensä on sula hulluus; kuitenkin heidän jälkeentulevaisensa sitä suullansa kiittävät." — Ps. 49: 12—14.

Uskomatta tahi myös sivuuttaen profettain moninkertaiset todistukset tästä valtakunnasta — sillä se oli alati heidän aiheensa, josta "Jumala on ammoisista ajoista puhunut (kaikkien engl. k.) pyhäin profettainsa suun katitta" (Apt. 3: 21) — näkyvät monet kauhistuvan tätä valtakuntaa ja vaistomaisesti aavistavan sen totuuden, että, jos Jumala pystyttäisi valtakuntansa, hallittaisiin sitä oikeudella; ja että, jos käytettäisi oikeutta, täytyisi monen maan hallitusmiehen vaihtaa paikkaa alamaistensa kanssa tahi kentiesi joutuisivat vankeuteen; ja moni suuri, ylhäinen, imarreltu raharuhtinas tulisi riisutuksi vääryydellä saavutetusta kunniastaan, maineestaan, ja rikkaudestaan ja esiintyisi oikeassa karvassaan, epäjalona. Nämä pelkäävät, vaikkeivät usko todistusta siitä, "Ettei ole mitään peitettyä, joka ei tule ilmi, eikä mitään salattua, joka ei tule tunnetuksi" (Matt. 10: 26). Ja yhdessä näiden epäjalojen kanssa — näiden rikkauden ja vallan väärien taloudenhoitajien kanssa, jotka lopultakaan eivät ole näiden varojen käyttämisessä "älykkäitä" kuten se, jonka viisautta kiitettiin vertauksessa (Luuk. 16: 1—9) — seisoo vielä suurempi luokka, jota ilman he kaatuisivat. Tämä suuri luokka, jolla kenties nykyään ei ole muuta kuin kohtuullinen osansa kunniaa, virkoja, rikkauksia ja mukavuuksia, toivovat joskin hyvin heikosti, että tulee vielä päivä, jolloin saattavat kieriä ylellisyydessä "halvan kansan" kadehdittuina suojelusherroina. Nämä epäjalot, itsekkään turhamaisuuden orjat ja vaihtelevan onnen leikkikalut! Ja näiden joukossa — oi! se on totta —- on muutamia, jotka kantavat Kristuksen, hänen, köyhien ystävän, nimeä, ja huulillansa anovat ainoastaan jokapäiväistä leipää ja hurskaalla pilkanteolla rukoilevat: "Tulkoon valtakuntasi", vaikka he jokaisella sanallaan ja teollaan sekä kohtelullaan kanssaihmisiänsä kohtaan osottavat, kuinka paljon he rakastavat nykyistä väärämielistä hallitusta, ja haluten vääryyttä, eivät he suinkaan mielellään soisi Kristuksen valtakunnan tulevan.

Omituista on — päivänselvässä ristiriidassa siihen asemaan nähden, jolle monet, jotka väittävät olevansa Jumalan lapsia, asettuvat — että usein tapaa moniaita sosialisteja ja muita, jotka hylkäävät kaiken kirkollisen, ja sen kanssa liiankin usein Raamatun ja kaiken uskon ilmotettuun uskontoon, mutta kumminkin todella käsittävät muutamia vanhurskauden periaatteita, tunnustaen ihmisten yhteisen veljeyden, j.n.e. kuten muutamat heidän kirjoistaan mitä kauniimmin osottavat. He näyttävät odottavan ja tavottelevan sitä yhteiskunnan yhdenvertaisuutta ja niitä yleisesti suotuisia olosuhteita, joita uudelleen ja uudelleen luvataan Raamatussa tuloksena Kristuksen valtakunnan pystyttämisestä ihmisten keskuuteen, kun Jumalan tahto on tapahtuva maan päällä. Ja kumminkin, sosialisti raukat, näyttää pikemmin siltä kuin heidän taistelullansa tasa-arvoisuuden puolesta suureksi osaksi olisi juurensa heidän köyhyydessänsä ja tietoisuudessaan tavallisten mukavuuksien ja etujen puuttumisesta kuin periaatteiden perustuksella; sillä annapas jonkun heistä periä tahi ansaita suuri rikkaus, niin saattaa olla melkein varma, että hän hylkää sosialistiset oppinsa.

Hyvin varoen on niiden pyhien vaellettava, jotka rukoilevat: "Tulkoon valtakuntasi, tapahtukoon tahtosi", jotteivät heidän rukouksensa olisi ainoastaan huulien höpinää, johon heidän sydämensä ja elämänsä ei ollenkaan yhdy. "Oman suusi mukaan olen tuomitseva sinut" on eräs mitä enimmin sydäntä tutkiva ja ankara nuhde, jonka tuomari tulee lausumaan muutamille, jotka ovat tunnustaneet olevansa hänen palvelijoitansa ja ikävöivät hänen rakkaudesta rikasta ja oikeudenmukaista valtakuntaansa. Asettakoot siis kaikki, jotka siten rukoilevat ja uskovat tulevaa vanhurskasta hallitusta, nyt jo tekonsa ja sanansa sen oikeudellisten säädösten mukaisesti, niin paljon kuin heidän vallassaan on.

Ne, jotka ovat omaksuneet edellisten osien opetukset, tulevat näkemään ettei Jumalan valtakunta tule olemaan ulkonainen, näkyväinen valtakunta, jolla on maallinen loisto, vaan valtakunta, jolla on jumalallinen ihanuus ja voima. Tämä valtakunta on jo tullut toimivaan valtaansa, vaikkei se vielä ole voittanut ja raivannut pois tämän maailman valtakuntia, joiden vallanaika ei vielä ole kulunut loppuun. Niinmuodoin se ei vielä ole saanut täydellistä valtaa maallisen herrauden yli. Sen pystyttäminen on nyt kumminkin tapahtumaisillansa, kuten ajanmerkit ja myöskin ne ennustukset, joita on tarkastettu edellisessä osassa, ja toiset, joita tarkastetaan tässä osassa, osottavat.

Seuraavat luvut tulevat esittämään ennustuksia, jotka osottavat eri asteita nimikristityn seurakunnan ja maailman valmistuksessa valtakuntaa varten, ja kiinnittävät huomion muutamiin merkitsevimpiin muutoksiin, joita on ennustettu tapahtuvan sen pystyttämisen aikana. Mikään ei saata olla tärkeämpää tahi herättää syvempää mielenkiintoa nykyään elävissä pyhissä, jotka ikävöivät perintö-osaa tässä valtakunnassa, ja etsivät yhteistoimintaa Mestarin, Pääelonkorjaajan ja Kuninkaan kanssa siinä työssä, jonka aika nyt on tullut ja joka nyt on tapahtumaisillansa.

* * * * *

TYÖHÖN.

Työhön vain! työhön vain! Työ on koht' päättynyt.
Jäljiss' Mestarin astuos innolla nyt.
Hänpä neuvollaan johtaa ja voimia suo,
Kun teet työtä, min Herra sun tiellesi tuo.
Kestä ain', kestä ain'!
Toivoen, valvoen,
Kunnes työsi jo loppuu vain.

Työhön vain! työhön vain! Kenpä nääntyvä lie,
Sille lähteelle elämän näyttäös tie.
Risti, lippumme voittoisa taisteluss' on,
Kun me saarnaamme: lähde on ehtymätön.
Kestä ain', kestä ain'!
Toivoen, valvoen,
Kunnes työsi jo loppuu vain.

Työhön vain! työhön vain! Paikka kullekin on.
Eksytysten jo valta koht' kaatunut on.
Nimi Herran se korkeuksiin saa kaikumaan,
Kun käy siunausten lähteet nyt pulppuamaan.
Kestä ain', kestä ain'!
Toivoen, valvoen,
Kunnes työsi jo loppuu vain.

Työhön vain! työhön vain! Herran voimassa näin.
Katso kasvonsa kääntynyt on meihin päin.
Kohta kunnian pappeina, herroina maan
Käymme lähteestä kaikille juottamaan vaan.
Kestä ain', kestä ain'!
Toivoen, valvoen,
Kunnes työsi jo loppuu vain.

TOINEN LUKU.

"LOPUN AIKA", ELI "HÄNEN VALMISTUKSENSA PÄIVÄ".

Danielin XI luku.

Lopun aika. — Sen alku, vuonna 1799 j.K. — Sen loppu 1914 j.K. — Mitä on valmistettava, ja mikä on tarkotus. — Maailman historiaa seurattu ennustuksen mukaisesti sen etevimpiin hallitsijoihin nähden. — Vuodesta 405 e.K. tähän valmistuspäivään asti. — Lopun ajan alku määrätyllä tavalla ilmaistu, kumminkin ilman nimiä ja vuosilukua.

"Lopun aika" sadan viidentoista (115) vuoden ajanjakso, vuodesta 1799 vuoteen 1914 j.K., on selvästi ilmaistu Raamatussa. "Hänen valmistuksensa päivä" on toinen nimi, joka annetaan tälle ajanjaksolle, koska sinä aikana yleinen tiedon lisäys johtaa löytöihin ja keksintöihin, j.n.e., tasottaen tietä tulevan Tuhatvuotiskauden suosiolle valmistamalla koneellisia apuneuvoja, jotka tulevat säästämään työtä ja ylipäänsä tuottamaan maailmalle aikaa ja mukavuuksia, jotka Kristuksen oikeudenmukaisen hallituksen aikana tulevat siunaukseksi kaikille ja ovat avullisina täyttämään maata tiedolla Herrasta. Ja toisessakin tarkotuksessa se on valmistuksen päivä tahi aikakausi; sillä joukkojen keskuudessa lisääntyvän tiedon kautta, tämän antaessa kaikille hitusen vapauden ja ylellisyyden makua ennenkuin Kristuksen valtakunta pystytetään järjestämään maailmaa oikealla tavalla, tulevat nämä siunaukset vähitellen olemaan nostovipuina luokkavallalle ja johtamaan joukot kapinaan ja kukistamaan yhtiörenkaat j.n.e., joiden kanssa maan kaikki nykyiset valtakunnat, porvarilliset ja kirkolliset, tulevat kaatumaan. Ja siten on nykyinen aika (sellaisen kukistumisen kautta) valmistuksen päivä Jumalan valtakunnan maailman vallalle, jota niin kauan on rukoiltu.

Neljääkymmentä viimeistä vuotta lopun ajasta kutsutaan "lopuksi" tahi "elonkorjuu-ajaksi", niinkuin luemme: "ELONAIKA on maailman LOPPU" (Matt. 13: 39). Tulemme kohta kiinnittämään lukijan erikoisen huomion tämän ajanjakson ja sen tapahtumain ennustettuun yleiseen luonteeseen, mutta elonkorjuun erityiset piirteet tulemme sen sijaan säästämään myöhempään lukuun.

Vaikka tiedonanto, joka osottaa meille tämän ajanjakson vuosimäärän, annetaan meille Danielin ennustuksessa, tiedämme, ettei hän itse ymmärtänyt mitään siitä, niinkuin hän sanoi: "Minä tosin kuulin tämän, vaan en minä ymmärtänyt" (Dan. 12: 8). Vastaukseksi innokkaiden kysymystensä johdosta sai hän tietää, että sanat ovat suljetut ja sinetillä lukitut lopun aikaan asti. Siitä seuraa siis, ettei kukaan saattanut ymmärtää ennustusta ennen vuotta 1799; ja ennenkuin jätämme aineen, tulemme näyttämään, että ennustus ilmottaa, ettei saatettu alkaakaan ymmärtämään sitä ennen vuotta 1829 tahi paljastaa sitä selväksi ennen vuotta 1875.

Danielin ennustuksen yhdestoista luku on omistettu niille merkillisille tapahtumille, jotka johtavat tähän ajanjaksoon, lopun aikaan, kahdennentoista luvun johtaessa siitä eteenpäin loppuun tahi elonaikaan. Ennustusten tutkijat huomannevat sen omituisen tavan, jolla vuosiluku lopun ajan alkamiselle ilmaistaan — erinomainen tapa, jonka kautta vuosiluku täsmälleen määrätään, mutta samalla myöskin salataan siihen määrättyyn aikaan asti, jolloin tulisi aika sen ymmärtämiselle. Ja sitten kun tämä ajankohta on omituisella tavalla ilmaistu yhdennessätoista luvussa mainitsematta nimeä tai vuosilukua, antaa kahdestoista luku meille kolme ajanjaksoa, 1260, 1290, ja 1335 profetallista päivää, jotka todistavat ja vahvistavat mitä yhdennessätoista luvussa on opetettu, nimittäin, että lopun ajan alku oli vuonna 1799.

Ja vaikka yhdestoista luku koskettaa muutamia silmiinpistävimpiä luonteita ja tapahtumia maailmanhistoriassa, niinkuin tulemme osottamaan, on niiden todistus kumminkin vielä suljettu hyvin monelle ennustusten tutkijalle sen kautta, että ennustuksen pääkohta, josta paljon riippuu, on näennäisesti toteutunut. Tällä tavoin peittää eli sulkea ennustus, kunnes määrätty aika sen ilmottamiselle on tullut, ei ole tavatonta. Ja niin varmoja ovat muutamat ennustusten tutkijat olleet siitä, että tämä pääkohta jo on toteutunut, että englantilaisessa tavallisessa Raamatun käännöksessä eräs reunamuistutus kuuluu: "Toteutunut 168:sta 171:teen e.K." Tämä paikka (Dan. 11: 31) kuuluu: "Ja hänen lähettämänsä sotajoukot nousevat ja saastuttavat pyhäkön ja linnoituksen ja poistavat jokapäiväisen [sananmukaisesti — alituisen] uhrin ja asettavat hävityksen kauhistuksen [eli hävittävän kauhistuksen]."

Väitetään, että Antiokus Epifanes, eräs syyrialainen kuningas täytti tämän ennustuksen silloin, kun hän väkivallalla tunkeutui Jerusalemiin, lakkautti uhraamisen Jumalalle temppelissä ja asetti temppeliin Jupiter Olympoksen kuvan.

Tämä ennustuksen näennäinen täyttyminen on kylliksi tyydyttämään tavallista tutkijaa, hän kun tyytyy uskomaan, mitä hänelle sanotaan; ja sen kautta hänessä häviää innostus ennustukseen, joka muka on täyttynyt kaukaisessa muinaisuudessa, eikä niin ollen herätä hänessä erityistä mielenkiintoa. Mutta se joka tutkii huolellisesti, saattaa huomata, että ennustettiin (14 värssy), että ne, jotka harjottivat väkivaltaa Danielin kansaa vastaan, tosin koettaisivat täyttää näkyä (tahi toteuttaisivatkin sen näennäisesti), mutta kumminkin epäonnistuivat; ja edelleen, että "lopun aika" oli määrätty aika (värs. 35), ja että täyttä ja oikeaa tulkitsemista ei voitu saada sitä ennen. Niinmuodoin eivät sellaiset voi saada oikeita tulkitsemisia menneisyydestä. Eikä huolellinen tutkija myöskään saata jättää huomioon ottamatta sitä seikkaa, että Herramme kiinnitti huomion juuri tähän ennustukseen kaksi sataa vuotta sen väitetyn täyttymisen jälkeen, ja käski meidän odottaa sen täyttymistä tulevaisuudessa, sanoen: "Kun siis näette [tulevaisuudessa] hävityksen kauhistuksen seisovan pyhässä paikassa". (Matt. 24: 3, 15). Vieläpä Herramme lisäsi siihen huomautuksenkin, että olisimme varuillamme, ja ettemme erehtyisi todellisen kauhistuksen suhteen, sanoen: "Joka tämän lukee, se tarkatkoon".

Me toivomme, että ne todistukset, joita on esitetty edellisessä osassa, ovat selvittäneet sen tosiasian, että suuri paavilaisjärjestelmä on hävityksen kauhistus, joka vuosisatojen kuluessa on ryöstänyt sekä maailmaa että seurakuntaa Kristuksen valtakunnan nimessä. Se on todellakin kauvan "seisonut pyhässä paikassa" — Jumalan temppelissä, kristillisessä seurakunnassa. Jumalalle olkoon kiitos armostansa, että saamme nähdä sen kauhistuttavat luonteenominaisuudet yhä selvemmin, voidaksemme paeta kaikkia sen eksytyksiä. Jumalalle olkoon kiitos, että sen päivät ovat luetut, ja että puhdistettu pyhäkkö (Dan. 8: 14) pian tulee korotettavaksi ja täytettäväksi Jumalan kirkkaudella.

Tämän johdannon jälkeen siirrymme tutkimaan Danielin yhdettätoista lukua järjestyksessä.

Toinen värssy alkaa meedialais-persialaisesta valtakunnasta, jonka neljäs ja viimeinen kuningas oli Darius III, Kodomanus.

Mahtava kuningas kolmannessa värssyssä on Kreikan Aleksanteri Suuri. Häntä koskeva kappale Villardin maailmanhistoriasta luettanee mielenkiinnolla. Hän sanoo: —

"Tultuansa Judeaan, lähetti Aleksanteri Suuri käskyn Jerusalemiin, jotta hänen sotajoukkonsa sieltä varustettaisiin elintarpeilla ja sotilailla. Jaddus, silloinen ylimäinen pappi vastasi, että hän oli vannonut uskollisuutta Persian kuninkaalle eikä saattanut hyljätä häntä hänen eläissään. Niin pian kuin Tyyron piiritys oli päättynyt, marssi Aleksanteri Jerusalemiin kostaakseen tuon kiellon. Saatuansa tiedon hänen aikeistaan ja ollen aivan kykenemätön ryhtymään taisteluun hänen kanssaan, huusi ylimäinen pappi taivaan puoleen saadakseen suojelusta. Yöllinen näky opetti hänelle mitä hänen oli tehtävä ja sentähden avasi hän kaupungin portit ja sirotteli tien kukkasilla. Pukeuduttuaan leeviläisen papiston loistavaan virkapukuun meni hän ja hänen kanssaan kaikki papit, valkoisiin puettuina, voittajaa vastaan. Kun Aleksanteri tapasi hänet, kumartui hän ja rukoili. Hänen hämmästyneen ystävänsä kysyttyä miksi hän, jota toiset rukoilivat, rukoili ylimmäistä pappia, vastasi hän: 'En minä rukoile häntä, vaan sitä Jumalaa, jonka palvelija hän on. Minä tiesin heti kun näin hänen pukunsa, että hän oli juuri sama, jonka näin näyssä Makedoniassa silloin, kun ajattelin Persian vallottamista, ja hän vakuutti minulle silloin, että hänen Jumalansa kävisi minun edelläni ja antaisi minulle menestystä!' Aleksanteri syleili sitten pappeja kulkiessaan heidän keskellänsä: ja tuli sillä tavoin Jerusalemiin, jossa hän mitä juhlallisimmalla tavalla uhrasi temppelissä. Ylimmäinen pappi osotti hänelle sen jälkeen Danielin ennustuksen ja selitti sen merkitsevän että hän oli kukistava Persian valtakunnan."

Vaikka Aleksanteri voitti maailman tuona lyhyenä 13 vuoden aikana, ei valtakunta hänen kuoltuansa kokonaisena siirtynyt hänen perheelleen, vaan hänen neljä sotapäällikköänsä jakoivat sen keskenään ja se hajosi ylipäänsä pirstaleiksi kuten neljännessä värssyssä ilmoitetaan.

Huomaa tässä tämän ennustuksen yhtäpitäväisyys sen ennustuksen kanssa, joka on Dan. 8: 3—9 ja 20—25. Tässä osotetaan, että eräästä Aleksanterin valtakunnan osasta (vertaa värssyjä 8, 9 ja 21) muodostuisi "pieni sarvi" eli valta, joka tulisi ylenmäärin suureksi. Tämä tarkottaa ilmeisesti Roomaa, joka kohosi vaikuttavaan asemaan Kreikan raunioille. Oltuansa mitätön ala-valtio, jonka lähettiläät kiirehtivät tunnustamaan Kreikan yliherruuden, halukkaina tulemaan valtakunnan osaksi Aleksanteri Suuren jalkojen juurella, nousi Rooma vähitellen yliherruuteen.

Se kertomus, joka muutamilla sanoilla mainitaan Dan. 8: 9, 10, kerrotaan laveammin luvussa 11: 5—19. Tässä seikkaperäisessä selostuksessa mainitaan Egypti etelän kuninkaaksi; kun sensijaan kreikkalaisia, ja sittemmin heidän seuraajiaan vallassa, roomalaisia, eli uutta sarvea, joka sai alkunsa Kreikasta, kutsutaan pohjan kuninkaaksi. Jumalan kansan — Danielin kansan — historia, jonka lopulliseen siunaamiseen Daniel luotti, Jumalan antaman lupauksen mukaisesti on kudottu näiden kansain historiaan, yhteenliittyen väliin toiseen, väliin toiseen niistä. On pitkäveteistä ja tarpeetonta seurata tätä historiaa sen monissa yksityiskohdissa tarkastamalla Aleksanterin sotapäällikköjen riitoja ja heidän seuraajiansa, kunnes tulemme 17:teen värssyyn, joka tarkottaa Kleopatraa, Egyptin kuningatarta. Ja koska kaikki ovat samaa mieltä tähän asti, niin ei ole tarpeellista mennä kauemmas menneisyyteen.

Värssystä 18:n alkaen luvun loppuun asti jatkavat ne, jotka väittävät, että 31 värssy tarkottaa Antiokus Epifanesta, ennustuksen sovelluttamista pieniin riitaisuuksiin ja kahakoihin Seleukon, Filopaterin, Antiokus Epifanen ja Ptolemeus Filometorin välillä, kuten juutalaisetkin nähtävästi olivat tottuneet sitä sovittamaan. Jatkamalla tätä tulkitsemista 12:teen lukuun asti, on selvää, että juutalaisilla olisi ollut vahvat syyt odottaa piakkoin pelastusta Messiaksen kautta; ja siten luemmekin, että Herramme syntymisen aikana "kaikki odottivat" häntä ja hänen kauttaan vapautusta roomalaisten ikeestä. Mutta 18:sta värssystä alkain erottaudumme me, jotka näemme todellisen "kauhistuksen", heistä käsittäen, että ennustus ainoastaan koskettelee huomattavia henkilöitä aina paavikuntaan asti, ja kosketeltuaan ja todennettuaan tämän, jatkaa yhä edelleen seuraten sitä sen vainoomisvallan loppuun asti, ilmaisten tämän vuosiluvun seikkaperäisellä selostuksella eräästä maailmanhistorian merkillisimmästä henkilöstä — Napoleon Bonapartesta.

Mutta kysyttänee: Mistä johtuu se, että on tehty muutos edellisten värssyjen kertomistavasta, ja siirrytty koskettelemaan ainoastaan historian huomattavimpia piirteitä? Me vastaamme Jumalan menettelytapaan kuuluneen m.m. täten sinetillä lukita ja sulkea ennustus. Toiselta puolen oli kaikki niin järjestetty ennustuksessa, ettei Israel loukkaantuisi siihen ensimäisessä tulemisessa. Jos kahdenkymmenen vuosisadan pieniä tapahtumia ja yksityisseikkoja olisi kerrottu niin laajasti kuin tämän luvun 3—17 värssyissä oleva ennustus on kerrottu, olisi se käynyt pitkäveteiseksi, väsyttäväksi ja mahdottomaksi ymmärtää; ja se olisi antanut juutalaisille ja ensimäiselle kristitylle seurakunnalle jonkunlaisen käsityksen siitä ajanpituudesta, mikä tulisi kulumaan, ennenkuin Jumalan valtakunta tulisi; mutta se ei ollut Jumalan tarkotus.

Kun me siis menemme eteenpäin, tarkottavat meidän mielestämme värssyt 17—19 niitä aikoja ja tapauksia, joissa Markus Antonius ja Kleopatra esiintyvät, jolloin Antonius kukistui ja Egypti ("etelän kuningas") liitettiin Rooman valtakuntaan. 20:nnen värssyn sovitamme Augustus Caesariin, joka oli tunnettu siitä, että hän kantoi järjestelmällisesti veroja kaikilta veronalaisilta kansoilta, ja että hänen veronkantonsa Judeassa ja koko silloisessa sivistyneessä maailmassa mainitaan yhteydessä Herramme syntymisen kanssa. (Luuk. 2: 1.) Ilmoitus: "Keisari Augustus antoi käskyn, että koko maailma oli verolle pantava" vastaa tarkkaan kertomusta: "Ja hänen sijaansa nousee yksi, joka antaa ahdistaman [veronkantajan engl. k.] käydä valtakunnan kaunistuksen [ihanuuden engl. k.] kautta." Tämä, kertomuksen viimeinenkin osa sopii täydellisesti, sillä Augustus Caesarin hallituskausi on historiassa tunnettu suuren roomalaisvallan ihanimpana aikana, ja kutsutaan sitä "Rooman kultaiseksi ajaksi."

Eräs toinen 20:nnen värssyn käännös kuuluu: "Hänen sijaansa on nouseva yksi, joka antaa veronkantajan käydä valtakunnan ihanan maan läpi". Tämä näyttänee erityisesti tarkottavan Palestiinaa, ja sopii se siinä tapauksessa täydellisesti yhteen Luukkaan selostuksen kanssa. Mutta molemmatkin sovitukset ovat oikeat: silloin oli roomalaisen vallan ihana aika ja sen veronkantajat lähetettiin kulkemaan Palestiinan maan — valtakunnan ihanan maan läpi. Huomattakoon sitäpaitsi, että Augustus Caesar oli ensimäinen hallitsija maailmassa, joka sääsi järjestelmällisen veronkannon.

Luemme edelleen tästä etevästä hallitsijasta: "Muutamissa päivissä hän särjetään, ei kuitenkaan vihan eikä sodan kautta". Augustus Caesarista on mainittu, että hän kuoli rauhallisen kuoleman, kun sen sijaan hänen edeltäjänsä ja hänen seitsemän seuraajaansa keisarinvallassa saivat väkivaltaisen lopun. Hän kuoli muutama vuosi senjälkeen kun oli saavuttanut valtansa huipun ja antanut "veronkantajan matkustaa valtakunnan ihanan maan läpi."

21:nen värssy kuvaa sopivalla tavalla Tiberius Caesaria, Augustuksen seuraajaa: "Hänen sijaansa nousee kelvoton, eikä sille valtakunnan kunniaa anneta; vaan hän tulee keskellä rauhaa ja anastaa valtakunnan liehakoitsemisella". Huomatkaamme tässä kuinka historiallinen kertomus Tiberiuksesta sopii yhteen yllämainitun ennustuksen kanssa.

White sanoo:

"Tiberius oli viidenkymmenenkuuden vuoden vanha noustessaan valtaistuimelle; tällöin väitti hän olevansa mitä haluttomin huolehtimaan valtaa seuraavista tehtävistä… Kun kaikki esteet nyt olivat poistetut, antoi hirmuvaltias vapaan vallan julmille ja aistillisille intohimoilleen."

Villard sanoo:

"Alussa teeskenteli hän ja näytti hallitsevan kohtuudella; mutta naamari putosi pian… Senaatti, jolle hän siirsi kansan kaikki oikeudet oli arvossa alentunut, ja hyväksyi niinollen liehakoimalla hänen toimenpiteensä, ja uhrasi suitsutusta alituisen imartelun muodossa miehelle, joka täytti heidän katunsa verellä. Juuri tämän, mitä alimmas langenneen ihmisen hallitessa, ristiinnaulittiin meidän Herramme Jeesus Kristus Judeassa."

Nämä kuvat sopivat tarkasti yhteen ennustuksen kanssa ja ne vahvistaa sitäpaitsi vielä seuraava — 22 värssy. "Tulvan [virran] voimalla tulvailevat he [kaikki vastustajat] pois hänen edestänsä ja särjetään, vieläpä Liitonkin Ruhtinas". Tämä viimeinen määritelmä näyttää eittämättömästi tarkottavan Herraamme Jeesusta, jonka ylempänä olleen historiankirjoittajan huomautuksen mukaan, Tiberiuksen hallituksen aikana ristiinnaulitsi hänen edustajansa, Judean roomalainen käskynhaltija, Pilatus, ja roomalaiset sotamiehet.

"Ja siitä asti kun hän teki liiton hänen kanssansa, [Senaatti tunnusti hänet keisariksi] harjottaa hän petosta ja menee ylös ja voimistuu vähällä väellä. [Tiberius perusti pretoriaanein kaartin, jossa aluksi oli ainoastaan 10,000 miestä, mutta sittemmin puolta enemmän. Tämä pieni miesmäärä ollen keisarin henkivartiostona oleskeli aina Roomassa ja oli hänen valvontansa alaisena. Tämän avulla piti hän kansan ja Senaatin pelossa, poisti kansanvaalit, kansankokoukset j.n.e.] Keskellä rauhaa tulee hän maakunnan lihavimpiin paikkoihin ja tekee, mitä ei hänen isänsä eikä hänen isäinsä isät tehneet: ryöstöä ja saalista ja rikkautta hän heille jakelee, ja linnoja vastaan hän juoniansa aikoo, mutta ainoasti ajaksi." — Värssyt 23, 24.

Sekä Augustuksen että hänen seuraajainsa valtiollinen tarkotus oli mieluummin rauhallisella tavalla säilyttää valta niissä alusmaissa, jotka aikasemmin olivat voitetut, kuin valloituksien kautta yhä lisätä niitä; ja päästäksensä tarkotuksensa perille menettelivät he siten, että jakoivat saaliin asettamalla paikallisia käskynhaltijoita, joilla oli arvo ja valta ja joiden virassaan pysyminen tehtiin riippuvaksi järjestyksen pidosta heille määrätyissä maakunnissa, uskollisuudesta Caesareja kohtaan sekä täsmällisestä veronkannosta. He eivät menetelleet enää kuten alussa, jolloin ryöstivät ja rosvosivat maailmaa saadakseen viedä saaliin voitonmerkkinä Roomaan. Tämän valtiotaidon ja "tulevaisuutta tarkottavien suunnitelmiensa" kautta hallitsi Rooma nyt täydellisemmin ja vaikutusvaltaisemmin maailmaa kuin silloin, kun sen sotajoukot samoilivat sinne ja tänne.

On muistettava, että vaikka ennustus on mennyt seikkaperäisyyksiin kertomuksessaan ja Augustukseen ja Tiberiukseen nähden melkeinpä henkilökohtaisunksiin, on tämä ainoastaan ollut keino erästä tarkotusta varten. Sen tarkotuksena on ilmaista aika maailman-vallan muuttamiselle Kreikasta Roomaan, Aleksanteri Suuren neljältä sotapäälliköltä, jotka edustavat hänen valtakuntansa neljää osaa (Dan. 8: 8 mainitut kreikkalaisen "kauriin" "neljä sarvea"), roomalaiselle vallalle, joka sinä aikana ja sitä ennen oli osa Kreikasta. Nämä neljä sotapäällikköä, jotka seurasivat Aleksanteri Suurta, ovat esitetyt yhtä selvästi historiassa kuin ennustuksessakin. [Jakaminen näiden neljän kesken mainitaan selvästi Dan. 8: 8 ja 11: 4, 5.] Historiankirjottaja [Villard's Universal History, siv. 100] sanoo: —

[Kreikan] "valtakunta jaettiin nyt neljään osaan, ja yksi osa annettiin kullekin niistä sotapäälliköistä, jotka muodostivat liiton. Ptolemeus otti kuninkaanvallan Egyptissä, Seleukus Syriassa sekä Ylä-Aasiassa, Lysimakus Trakiassa sekä Vähässä Aasiassa Taurukseen asti, ja Kassander otti osakseen Makedonian."

Tässä palottelussa tuli Italia kuulumaan Kassanderille, jonka osa oli pohjoisin, ja jota sentähden kutsutaan "pohjan kuninkaaksi", Egypti taas oli eteläinen osa eli siis "etelän kuningas". Vähitellen sai Rooman vaikutus ylivallan, ja pala palalta joutui se alue, joka alkujaan kuului Seleukokselle, Lysimakukselle ja Kassanderille Rooman valtaan, joka kuului pohjoiseen osaan, ja niinollen jäi ainoastaan Egypti, eteläinen osa, jälelle. Tämä etelän kuningas, Egypti, tuli, kuten edellä on kerrottu, pohjoisen osan vallan alle Kleopatran, Antonius ja Augustus Caesarin aikana, osaksi Kleopatran isän testamentin nojalla, jonka kautta hän, kun hänen lapsensa vielä olivat nuoria hänen kuollessaan, jätti valtakunnan Rooman senaatin suojelukseen, ja osaksi Markus Antoniuksen tappion kautta. Jonkun aikaa olikin "etelän kuningas", Egypti, tosiaankin yhtä mahtava kuin "pohjan kuningas" Rooma. Historiankirjottajat kertovat meille sen olleen "sen ajan suurimman kauppakansan"; että sillä oli "33,000 kaupunkia" ja että sen vuotuiset tulot "nousivat noin 14,800 hopeatalenttiin", noin $ 20,000,000 (yli 100,000,000 Smk.).

Käsittäen ennustuksen sisällyksen ja tarkotuksen, emme saa odottaa henkilökohtaisia, yksityisseikkoihin meneviä selostuksia näiden valtakuntain ruhtinaista, vaan "pohjan kuninkaalla" ymmärrämme Roomalaisen valtakunnan edustajaa, ja "etelän kuninkaalla" Egyptin valtakunnan edustajaa. Tämän selityksen jälkeen menemme eteenpäin ennustuksen tutkimisessa.

Värssy 25: "Ja hän [Rooma] yllyttää voimansa ja sydämmensä etelän kuningasta [Egyptiä] vastaan suurilla sotajoukoilla. Ja etelän kuningas lähtee sotaan suurella ja aivan väkevällä sotajoukolla; mutta hän ei kestä, sillä he neuvottelevat [petollisia] juonia häntä vastaan."

Vuodesta 30 e.K. jolloin Augustus Caesar teki Egyptin roomalaiseksi maakunnaksi, ei mitään vihamielisyyttä vallinnut näiden kahden maan välillä, kunnes kuningatar Zenobia, eräs Kleopatran jälkeläisistä, noin 269 j.K. vaati Egyptiä hallittavakseen ja hallitsikin sitä jonkun aikaa. Hänen hallituskautensa oli kumminkin lyhyt. Rooman keisari, Aurelianus, voitti hänet v. 372 j.K. Historiankirjottaja sanoo: "Syyria, Egypti ja Vähä-Aasia tunnustivat Palmyran kuningattaren, Zenobian hallitsijakseen. Mutta hänen täytyi taistella keisarikunnan ylivoimaisia joukkoja ja aikakauden etevintä ja taitavinta sotapäällikköä vastaan." Kumminkin kirjottaa Aurelianus hänestä: "Rooman kansa puhuu ylenkatseella sodasta, jota minä käyn naista vastaan. He eivät tunne Zenobian luonnetta eikä mainetta. On aivan mahdotonta kuvailla hänen sotaisia varustuksiansa ja hänen hurjaa rohkeuttansa." Firmus, Zenobian liittolainen Egyptissä, voitettiin ja tapettiin pian, ja Aurelianus palasi Roomaan suuresti kunnioitettuna, suuret aarteet mukanaan, niinkuin 28 värssyssä kuvataan — "Ja hän palajaa omalle maallensa suurella tavaralla, ja hänen sydämensä on pyhää liittoa vastaan; ja jotakin [erikoista] hän toimittaa ja palajaa maallensa."

Todistukseksi siitä, minkälaisia rikkauksia hän oli kerännyt, huomattakoon seuraava ote, minkä Gibbon kertoo, Aurelianuksen voittokulusta pitkin Rooman katuja. Hän sanoo: —

"Aasian aarteet, voitettujen kansojen aseet ja sotamerkit sekä syrialaisen kuningattaren mainio pöytäkalusto ja vaatevarasto olivat asetetut tarkkaan järjestykseen tai pikemmin sanoen taiteelliseen epäjärjestykseen… Zenobian ihana vartalo oli kahlehdittu kultaisilla kahleilla; orja kannatti kultaketjua, joka oli kääritty hänen kaulaansa hänen melkein vaipuessaan jalokivien sietämättömän painon alla. Hän käveli jalkaisin niiden vaunujen edellä, joissa hän oli toivonut kerran saavansa ajaa voittajana Roomaan."

Mitä profetan tiedonantoon tulee, että palatessaan hänen sydämensä tulisi olemaan pyhää liittoa [kristinuskoa] vastaan, sanoo Mosheim: —

"Vaikkakin Aurelianus oli ylenmäärin epäjumalisuuteen menevä, ja vaikka hänellä oli suuri vastenmielisyys kristittyjä kohtaan, ei hän kumminkaan ryhtynyt minkäänlaisiin vastustaviin toimenpiteisiin neljän vuoden aikana. Mutta hallituksensa viidentenä vuonna, lieneekö se sitten johtunut hänen omasta tai toisten taikauskosta, alkoi hän tehdä valmistuksia vainotaksensa heitä; ja niin julma ja petomainen oli hänen luonteensa, ja siihen määrin oli hän pappien ja jumalien ihailijoiden vaikutuksen alaisena, että, jos hän olisi saanut elää, olisi hänen vainonsa tullut kaikkia edellisiä vainoja kauheammaksi. Mutta ennenkuin hänen uudet käskykirjeensä olivat ehtineet kaikkiin maakuntiin, kuoli hän salamurhaajan käden kautta; ja sentähden ainoastaan harvat kristityt saivat kärsiä hurskautensa tähden hänen aikanaan." [History af Christianity, II osa, 101 siv.]

Tämä vainoamishalu kristinuskoa vastaan esiintyi senjälkeen kun hän palasi valloitusmatkaltansa, kuten ennustuksessa ilmotetaan. Aurelianus oli auringon palvelija, ja hän piti voittoansa Zenobiasta auringon antamana; ja heti taistelun jälkeen meni hän auringolle pyhitettyyn suuremmoiseen temppeliin, kantamaan kiitostansa suosiosta. Kun kristityt eivät pitäneet aurinkoa palvelemisen arvoisena ja kieltäytyivät ottamasta osaa tähän auringonpalvelukseen, otaksutaan tuon epäämisen olleen syynä hänen äkkiarvaamattomaan ja väkivaltaiseen vastustukseensa.

Värssy 26: "Ja ne jotka syövät hänen herkkujansa, ne häntä hävittävät, ja hänen sotajoukkonsa hajoo, ja monta kaatuu surmattuna." Aurelianuksen omat sotapäälliköt salamurhasivat hänet. Menestys seurasi hänen sotajoukkoansa, vaikka monet siinä kaatuivat.

27 värssy ei tarkota Roomaa eikä Egyptiä, vaan kahta kuningasta tahi valtaa roomalaisessa valtakunnassa — keisarivaltaa, joka vähitellen hävisi kokonaan, ja pappisvaltaa, joka vähitellen kohosi eloon ja kunnianhimoon. Molemmat koettivat käyttää toisiaan omiin itsekkäisiin tarkotuksiinsa, koettaen samalla kieltää sellaisten tarkotusten olemassa olon. Värssy kuuluu: "Ja kumpaisenkin kuninkaan sydän on pahuuteen päin, ja yhdessä pöydässä he valhetta puhuvat; mutta ei se menesty (silloin), sillä vielä on loppu määräaikaan määrätty." Eli, lausuaksemme ajatuksen selvemmin, Jumala oli määrännyt 1260 vuotta paavikunnan vainoamisajan pituudeksi, sentähden ei keisarivallan ja pappisvallan yhdistyksellä eli liitolla saattanut olla menestystä silloin, sillä jos nuo 1260 vuotta olisi laskettu siitä ajasta, olisi "lopun aika" tullut liian aikaisin, sentähden oli välttämätöntä, että se (liitonteko) siirrettiin tuonnemmaksi, ja että se sai vasta vähitellen kehittyä keisarivallan rappeutumisen kautta Italiassa. Kirkkohistorian lehdillä näemme kristittyjen piispojen juonet vallan voittamiseksi Rooman valtakunnassa; ja ilmeisesti harkitsivat Rooman keisarit paljon, eikö sentään olisi heille edullista hyväksyä tuo uusi uskonto. Näyttää siltä, että Konstantin ainoastaan toteutti, kypsyneempänä aikana sen, mitä toiset enemmän tai vähemmän olivat ajatelleet. Mutta kansan mielialan tähden tuli Konstantinkin estetyksi heti, ja niin pian kuin oli toivottu, aikaansaamasta kirkon ja valtion voimien yhdistymisen.

Meistä värssyt 29 ja 30 näyttävät olevan sulkujen välinen lause, joka on pistetty siihen peittämään tarkotusta joksikuksi ajaksi, keskeyttämällä kertomuksen järjestyksen, ja uskomme sen tarkottavan erästä, siihen aikaan nähden, kaukana tulevaisuudessa olevaa yhteentörmäystä Rooman ja Egyptin valtojen edustajain välillä. Mitään muuta yhteentörmäystä kun tämä ainoa, ei tulisi olemaan näiden välillä, ja se tulisi tapahtumaan juuri tuona "määrä-aikana" — lopun aikana, 1799. Tästä syystä jätämmekin näiden värssyjen tutkimisen siksi kunnes tulemme tarkastamaan tätä viimeistä taistelua heidän välillään, niinkuin siitä yksityiskohtaisesti kerrotaan 40—45 värssyissä.

31 värssy liittyy 27 värssyn ajatukseen, ja tarkottaa se meidän mielestämme sitä Rooman valtakunnan kahdesta vallasta, jolla oli suurempi menestys — paavikuntaa. Kun ennustus siten on seurannut historiassa esiintyviä eteviä, yksityisiä hallitsijoita Aurelianukseen asti ja on tutustuttanut meidät noiden kahden toisiansa vastaan vihollismielisen — maallisen ja kirkollisen — hallitusvallan kanssa, jotka pian sen jälkeen nousivat, osottaa se senjälkeen paavikunnan mahtavammuuden ja sen luonteen ja toiminnan Jumalan totuuteen ja seurakuntaan nähden — ja esitetään se tässä yhtenä ainoana kuninkaana tai valtana, huomioonottamatta sen monia paavien tai päiden vaihdoksia. Me tiedämme, että taistelussa maallisien ja uskonnollisten hallitsijain välillä paavikunta suoriutui voittajana; ja ennustus kuuluu: "Sotajoukot nousevat — [tai 'vahvoja nousee hänestä' — Youngin engl. k.] ja saastuttavat (voiman) pyhäkön ja linnoituksen ja _poistavat jokapäiväisen uhrin ja asettavat hävityksen kauhistuksen_."

Meidän käsityksemme tästä asiasta on, että vaikkakaan ei seurakunta eikä maallinen valta onnistuneet nielemään toinen toistaan, niinkuin jo yhteen aikaan näytti, niin nousi kumminkin "voimakkaita", jotka saastuttivat sekä maallisen hallituksen että totisen uskonnonkin perusopit. "Voiman pyhäkköä" maallisen hallituksen rauhoitettua aluetta, jonka Jumala määrätyksi ajaksi oli jättänyt pakanoille, tämän maailman valtakunnille, koettivat kukistaa ne seurakunnan jäsenet, jotka himosivat hallitusta nykyaikana ja jotka kaikin tavoin koettivat anastaa maallista valtaa edistääkseen kukin omia kirkollisia suunnitelmiaan; ja Jumalan pyhäkkö (hänen pyhä asuntonsa — seurakunta) häväistiin ja halvennettiin näiden "voimallisten" innokkaitten ponnistusten kautta voittaakseen vallan maallisten hallitusmiesten keskuudessa ja saadakseen suuremman jäsenmäärän ja vaikutusvallan kansan keskuudessa. Tämä oli paavikunnan alkuperäinen oras, nim. työskentelyssä kohottautua valtaan papillisena valtakuntana.

Emme saata ihmetellä, että nämä itsepäiset "voimakkaat", jotka eivät välittäneet Jumalan suunnitelmasta, joka määrää, että meidän nykyajassa on oltava alamaisia "niille esivalloille, jotka ovat" (jotka Jumala on määrännyt nyt koetellakseen ja valmistaakseen meitä, korottaakseen meidät vastaisuudessa valtaan, kirkkauteen ja maailman hallitukseen), ja, jotka olivat päättäneet, jos mahdollista, hallita ennen Jumalan aikaa, olivat siihen määrin ristiriidassa Jumalan suunnitelman kanssa, että he kadottivat totuuden syvimmän olemuksen ja ytimen säilyttäen ainoastaan muodon, ulkonaisen kuoren. Suuri ratkaiseva askel luopumusta kohden oli "jokapäiväisen uhrin poistaminen". Tämän, joka sisälsi opin transsubtantiationista (leivän ja viinin muuttuminen todelliseksi lihaksi ja vereksi pappien sitä siunatessa) ja messu-uhrista, ja joka osotti roomalaisten opinkappaleitten syvimmän alennustilan, mainitsemme ainoastaan tässä ja jätämme sen täydellisemmän tarkastamisen toisen ennustuksen yhteyteen myöhemmässä luvussa. Tämän turmiollisen ja rienaavan eksytyksen alkamisesta asti kutsuu Jumala paavillista järjestelmää kauhistukseksi; ja sen jälestäpäin seuraavaa valtaan korottamista nimitetään tässä "hävityksen kauhistuksen asettamiseksi". Kuinka hyvin paavikunta on ansainnut tämän nimityksen, ja kuinka tuhoava sen onnettomuutta tuottava vaikutusvalta on ollut, sen täydellisesti todistaa "pimeiden aikojen", keskiajan historia, josta olemme antaneet muutamia vilahduksia edellisessä osassa.

Värssy 32: "Ja hän turmelee liiton rikkojat liukkailla sanoilla" (engl. k.). Ne, jotka seurakunnassa eivät eläneet Herran kanssa tehdyn liittonsa mukaisesti, lankesivat helposti imartelun, kunniapaikkojen, arvonimien y.m. saaliiksi, joita heille tarjosi paavillinen pappisvalta, sitte kun sillä alkoi olla vaikutusvaltaa. Mutta vaikka monet taipuivatkin eksytyksiin, eivät kaikki sitä kumminkaan tehneet; sillä me luemme: "Mutta se kansa, joka tuntee Jumalan, pysyy vahvana ja toimittaa sen; ja ymmärtäväiset kansassa neuvovat monta." Tällä tavoin osotetaan, että seurakunta on jaettu kahteen selvään luokkaan; joita Dan. 8: 11—14 erotetaan nimillä pyhäkkö ja sotajoukko; toinen luokka, jonka maailma saattoi imartelevan kunnian kautta uskottomaksi, rikkoi liittonsa Jumalan kanssa, toisen luokan todellisuudessa vahvistuessa vainojen kautta, joihin he joutuivat uskollisuutensa tähden Jumalaa kohtaan. Viimeksi mainitussa luokassa oli sellaisia, jotka käsittivät aseman ja opettivat uskollisille, Raamatussa kirjotetun, että Antikristus, eli Synnin ihminen, kehittyisi suuresta luopumuksesta seurakunnassa.

Enemmistö ja valta olivat niiden käsissä, jotka olivat luopuneet liitosta, ja jotka yhdistyivät valtion kanssa; mutta niitä harvoja, jotka olivat uskollisia, vainottiin — ajettiin takaa, vangittiin, asetettiin piinapenkkiin, kidutettiin ja tapettiin sadoilla mieltäjärkyttävillä tavoilla; niinkuin historian lehdet selvästi todistavat, ja kuten tässä profetan kautta ennustetaan, joka sanoi: "mutta he kaatuvat miekkaan ja tuleen, vankeuteen ja ryöstöön kauan aikaa", — tässä keskeytetään yhteys toisen sulkulauseen kautta, johon kuuluu 34 ja osa 35:ttä värssyä — 'lopun ajaksi'; "sillä vielä se viipyy [tulevaisuudessa] määrättyyn aikaan asti." Kuinka kauan tämä vainon aika kestäisi, ei mainita tässä, mutta sensijaan sanotaan, että se kestäisi lopun aikaan asti, niinkuin oli määrätty. Toisista raamatunpaikoista huomaamme, että tämä ajanjakso oli 1260 vuotta, ja päättyi se v. 1799 j.K., aikana, jonka Daniel, Ilmestyskirjan kirjottaja ja historiakin erityisesti huomauttanut.

Värssyt 34, 35: "Mutta kaatuessansa saavat he vähän apua." Vainoojan (paavikunnan) vallan täysi ajanjakso, 1260 vuotta, ei tulisi päättymään ennenkuin 1799; mutta ennen sen loppua salli Jumala pienen avun uskonpuhdistusliikkeen kautta, joka, vaikkakin alussa pikemmin enensi vainoa, jälkeenpäin soi hiukan lohdutusta ja suojaa niille, jotka kaatuivat uskollisuutensa tähden Jumalan sanalle. Uskonpuhdistus esti totuuden täydellisen hävittämisen maailmasta. Mutta oi, pienen avun kanssa tulivat "liehakoitsijat" jälleen. Niin pian kuin vainot alkoivat vähetä, tarttui vastustaja samoihin keinoihin, joilla sen oli onnistunut johtaa seurakuntaa uskottomuuteen ja alennukseen, voittaakseen uskonpuhdistusliikkeetkin. Kuninkaat ja ruhtinaat alkoivat antaa kunniapaikkoja protestanteille ja liittyivät protestantismiin; ja tämä johti vakaviin, huonoihin seurauksiin ja liitosta poikkeamisiin, kuten luemme: "Ja useat liittyivät heihin liehakoitsemalla. Ja ymmärtäväisiä [johtajia, uskonpuhdistajia, opettajia, jotka olivat kyenneet opettamaan monta paavikunnan eksytyksistä] kaatuu; että he [harvat uskolliset] koeteltaisiin ja puhdistettaisiin ja puhtaiksi tulisivat."

Kun seuraamme ennustusta edelleen, huomaamme, että samoin kuin edelliset värssyt selvästi kuvasivat johtavia luonteita, jotka erikoisella tavalla olivat yhteydessä vallan siirtymisen kanssa ensin Kreikkaan ja sen jälkeen Roomaan, ja sitten vähitellen petollisella, salaisella tavalla paavikuntaan sellaisena valtana, joka kehittyi maallisesta Roomasta, niin on myöskin, sen (ennustuksen) tultua tuohon erittäin tärkeään paikkaan, jossa ilmaistaan, missä paavikunta sortui, sanottu, mitä hyvällä syyllä voi odottaakin, että Napoleon, tuo johtava luonne, jonka nimi niin likeisesti yhtyy tähän muutokseen, ilmaistaisiin; eikä suinkaan kuvaamalla hänen persoonallista ulkonäköään, vaan hänen omituiset luonteenominaisuutensa, kuten tehtiin silloinkin kun oli kysymys Augustus ja Tiberius Caesareista. Sellaisen kuvauksen tapaammekin, ja Napoleon Bonaparten elämänjuoksu vastaa täydellisesti tätä kuvausta. Värssyt 31—35 kuvaavat paavikuntaa, sen eksytyksiä ja kauhistuksia, uskonpuhdistusta ja sen "vähää apua" sekä sen osittaista epäonnistumista liehakoimisen tähden; ja nämä värssyt vievät meidät "lopun aikaan", ja näyttävät meille, että pienestä avusta huolimatta, joka suotiin, muutamia tulisi kaatumaan vainon kautta, joka kestää "lopun aikaan" asti. Ja niin kävikin kaikissa maissa, jotka olivat paavikunnan alaisia — Espanjassa, Ranskassa, j.n.e. vainot jatkuivat tuon kauhean inkvisitionijärjestelmän kautta, kunnes Napoleon kukisti sen perinpohjin.

[On aivan paikallaan sanoa paavillisen vallan hävinneen viime vuosisadan alussa; sillä Ranskan vallankumouksen jälkeen oli Rooman valta hallitsijain ja valtakuntien yli (ja vieläpä omankin alueensa yli Italiassa) ainoastaan nimellinen eikä todellinen. On myös muistettava, että siihenasti oli Ranska kaikista kansoista ollut uskollisin ja alamaisin paavin vallalle. Juuri sen kuninkaat, ruhtinaat, aatelisto ja kansa olivat halukkaasti totelleet paavin käskyjä — järjestäneet ristiretkiä, lähteneet sotaan, j.n.e. paavin käskystä, ja jotka olivat niin hartaita, etteivät sallineet protestantin asua maa-alueellansa Pärttylin yön verilöylyn jälkeen. Sentähden ei mikään kansa olisi saattanut antaa paavikunnalle kuolettavampaa, tuhoavampaa iskua kuin ranskalaiset.]

Lähinnä seuraa sitte ne värssyt, jotka kuvaavat Napoleonia, sitä asetta, jota kaitselmus käytti murtaakseen paavikunnan vallan ja alkaakseen sen ahdistamisen, mikä tulee myöhemmin päättymään paavikunnan täydelliseen häviöön; kuten on kirjoitettu: "Jonka Herra on hävittävä läsnäolonsa loiston kautta." — 2 Tess. 2: 8, engl. k.

Napoleon Bonaparten, jota jo aikalaisensa kutsuivat "kohtalon mieheksi", julkinen elämän rata kuvataan niin selvästi profetallisessa esityksessä, että "määräajan" vuosiluku sen kautta eittämättömästi vahvistetaan. Tämä menettelytapa vuosilukujen määräämiseksi on täysin tarkka. Ja jos näytämme, että ne tapaukset, jotka tässä ennustuksessa mainitaan, ovat yhtäpitävät Napoleonin historiassa kerrotun elämän uran kanssa, saatamme määrätä vuosiluvun yhtä varmasti, kuin saattaisimme määrätä Augustus tai Tiberius Caesarin tai Kleopatran hallituksen alkuvuoden — jotka henkilöt kuvataan värssyissä 17, 20 ja 21. Napoleonin elämän ura, katsottuna ennustuksen valossa, osotti vuoden 1799 paavin vallan 1260 vuotiskauden viimeiseksi vuodeksi ja sen ajanjakson aluksi, jota sanotaan "lopun ajaksi". Profetallinen kuvaus kuuluu seuraavasti: Värssy 36: "Ja kuningas tekee, mitä hän tahtoo, ja korottaa ja ylentää itsensä joka Jumalan ylitse, ja jumalten jumalaa vastaan puhuu hän kauheita; ja hän menestyy, siksi kun viha täytetään, sillä mikä päätetty on, se tapahtuu." Napoleon ei ollut kuningas, mutta kuningas-sanaa käytetään yleisessä merkityksessä osottamaan voimallista hallitsijaa. Hän teki kentiesi enemmän mitä tahtoi kuin kukaan ihminen koskaan on tehnyt; hän oli tunnettu tahdonvoimastaan ja päättäväisyydestään, joilla hän voitti melkeinpä voittamattomia vaikeuksia. Saadaksemme oikean käsityksen ylläolevasta värssystä, tulee muistaa, että sana jumala merkitsee mahtavaa henkilöä; ja että sitä usein käytetään Raamatussa kun puhutaan kuninkaista ja hallitsijoista, kuten tässä värssyssä: "jumalten jumala". [Katso Raamatun tutkisteluja II osa, siv. 320 ja 322.] Sana jumalten tarkoittaa tässä hallitsijoita, kuninkaita ja ruhtinaita, ja lauseparsi jumalten jumala, tai hallitsijain hallitsija, tarkottaa paavia. Useimmat ovat tunnustaneet löytyvän korkeamman uskonnollisen olennon, mutta Napoleon ei tunnustanut ketään. Hänellä oli oma tahtonsa ja oma suunnitelmansa, ja se oli hänen oma korottamisensa kaikkein hallitsijain yli. "Jumalten jumalaakin" [s.o. hallitsijain hallitsijaa — paavia] vastaan puhui hän merkillistä kieltä; hän vaati häneltä tottelevaisuutta palvelijanaan tavalla, joka tärisytti maailman taikauskoisuutta sinä aikana samoin kuin paavillisen pappisvallan arvokkaisuuttakin. Ja niinkuin tässä selitettiin, oli hänellä menestystä siksi, kunnes hän oli täyttänyt tehtävänsä ruoskia paavikuntaa ja murtaa vaikutusvalta, joka sillä oli kansojen yli. Tämän todistaa historia [Campaigns of Napoleon, siv. 89, 95, 96.]: — "Maallisten ruhtinaitten, jotka olivat tehneet liiton ranskalaisten kanssa, rehellisesti pysyen liitossa ja maksaessa sovitut verot, loukkasi itsevaltias paavi mitä epäviisaimmalla tavalla tehtyjä sopimuksia. Pappien ympäröimänä, jotka olivat hänen ainoat neuvonantajansa, ryhtyi paavi entisiin keinoihin, viekkauteen ja hurskaisiin petoksiin; ja suuria ponnistuksia tehtiin kansan yllyttämiseksi ranskalaisia vastaan… Papit luulottelivat taivaan puuttuneen asioihin, ja varmuudella väitettiin tapahtuneen kaikellaisia ihmeitä, jotka muka todistivat pyhän katolisen kirkon uskon paavin erehtymättömyyteen, ja taivaan epäsuosion ranskalaisia kohtaan heidän käytöksensä johdosta. Kun Bonaparte huomasi, että Rooman hovin hulluus oli niin suuri, että kaikki hänen rauhanponnistuksensa olisivat tuloksettomat, ryhtyi hän heti toimenpiteisiin saattaakseen 'Hänen Pyhyytensä' järkiinsä."

"Hän antoi käskyn kenraali Viktorille hyökätä paavin alueille. Hän hajotti paavin sotajoukon kuin akanat tuuleen, ja levitti yleistä kauhua kirkkovaltioissa… Kun 'Hänen Pyhyytensä' huomasi, ettei Pyhä Pietari auttanutkaan häntä tässä ahdingossa… lähetti hän valtuutettuja Bonaparten luokse anomaan rauhaa. Rauha saatiin, mutta kyllin nöyryyttävillä ehdoilla: paitsi sitä, että paavin oli noudatettava aikaisemmin tehtyä, väliaikaista liittoa, jonka hän oli rikkonut, oli hänen luovutettava osa alueestansa ja maksettava noin kolmeenkymmeneen miljoonaan ranskalaiseen livreen nouseva summa [yli 30,000,000 Smk] sovitukseksi viimeksi tehdyn liittosopimuksen rikkomisesta."

Tämä kaikki teki ensimäisen verotuksen kanssa yhteensä yli viisikymmentä miljoonaa Smk, mikä paavin oli maksettava Ranskalle kullassa ja hopeassa; sitä paitsi oli hänen annettava muita arvoesineitä — veistokuvia, maalauksia, y.m. Roomalaiskatolinen kirjailija kertoo "näiden ehtojen täyttämisen saattaneen paavin perikadon partaalle." Tämä sopimus päätettiin 19 p. helmikuuta 1797.

Luulisi, että tuollainen summittainen ja menestyksellinen paavinvallan kukistaminen olisi riittävä todistaakseen maailmalle, että sen väittämä jumalallinen oikeus hallita kuninkaita y.m. oli ainoastaan anastettu; mutta jos ei niin ollut, nähtiin se ainakin seuraavana vuonna, jolloin ranskalainen kenraali Berthier marssi Roomaan ja perusti tasavallan, 15 p. helmikuuta 1798, ja viisi päivää sen jälkeen vei hän paavin vankina Ranskaan, jossa hän kuoli seuraavana vuonna. Siitä ajasta asti nykyaikaan on paavin valta maan kuninkaiden yli ollut ainoastaan varjo entisestään. Senjälkeen se tuskin on maininnutkaan väittämäänsä oikeutta asettaa kuninkaita virkaan ja panna heitä pois viralta. Vieläpä se paavi, joka nousi paavin istuimelle vuonna 1800 Pius VII nimellä, "lähetti kiertokirjeen, jossa hän selittää evankeliumien opin säätävän, että kaikkien tulee totella olevia hallituksia", mikä luonnollisesti koski häntä itseäänkin.

Värssy 37: "Ja hän ei välitä isäinsä jumalista (hallitsijoista, paaveista) [engl. k. jumalasta (paavikunnasta)], eikä huoli vaimojen rakkaudesta, eikä yhdestäkään jumalasta (hallitsijasta), sillä kaiken ylitse hän korottaa itsensä."

Ei siinä kyllin, ettei Napoleon kunnioittanut isäinsä jumalaa, paavikuntaa, vaan ei hän sen enemmin suosinut mitään protestanttistakaan lahkoa, jotka tässä mainitaan vaimoina. [Niinkuin ainoaa totista seurakuntaa esikuvauksellisesti nimitetään Kristuksen morsiameksi, ja niinkuin Rooman seurakuntaa, joka on luvattomassa yhteydessä maallisen vallan kanssa, nimitetään pedoksi, samoin nimitetään erilaiset protestanttiset lahkot "vaimoiksi".] Sanalla sanoen, ei mikään muu, kuin hänen oma henkilökohtainen kunnianhimonsa määrännyt hänen käytöstänsä.

Värssy 38: "Mutta linnojen [sotavallan] jumalaa hän paikallansa kunnioittaa; sitä jumalaa, jota ei hänen isänsä tunteneet, on hän kunnioittava kullalla ja hopealla, kalleilla kivillä ja kalleuksilla."

Toiset suuret sotilaat kunnioittivat jollain tavalla jonkinlaista yliluonnollista voimaa saavutetuista voitoista. Aleksanteri Suuri kävi pakanallisissa temppeleissä viettäen sillä tavalla voittojaan; samoin tekivät Caesaritkin; ja viime aikoina, paavikunnan aikana, oli tapana, että molemmat riitapuolueet sodassa kääntyivät Jumalan, pyhimyksien, pyhän neitseen, ja paavien puoleen anoakseen siunauksia ja voittoja, ainakin uskotellen, että he ottivat vastaan voiton lahjana Jumalalta. Mutta Napoleon ei tehnyt mitään sellaista; hän piti menestymistään omana ja oman neronsa ansiona. Hän luotti sotajoukkoihinsa, pannen luottamuksensa rohkeisiin miehiin, nopeisiin sotaliikkeisiin ja taitaviin kenraaleihin; ja näiden puoleen hän kääntyi pyynnöllään. Hänen valansa muoto "Vanhimpain neuvoskunnalle" Ranskassa, ottaessaan vastaan ranskalaisten sotajoukkojen päällikkyyden palattuaan Egyptistä, osottaa, että hän luotti itseensä ja sotajoukkoihinsa. Hän ei vannonut Jumalan tai Raamatun tai paavin tai Ranskan kautta, vaan sanoi: "Minä vannon! Minä vannon omassa nimessäni ja urhoollisten toverieni nimessä!" Kun hän palveli omaa kunnianhimoaan, väitti hän palvelevansa kansaa; ja Rooman ja toisten hänen ryöstämiensä kaupunkien ja maiden aarteet annettiin Ranskan kansalle, josta hän itse ja hänen sotamiehensä olivat osa.

Värssy 39: "Ja niin on hän tekevä vahvoille linnoille muukalaisen (uuden) jumalan avulla; joka häntä kunnioittaa, sille hän suuren kunnian antaa ja panee hänet monien hallitsijaksi ja jakaa hänelle maata palkaksi."

Napoleon antoi ystävillensä ja luotettaville sotapäälliköillensä virkapaikkoja kaikkien Europan valloitettujen kansojen keskuudessa. Nämä virat olivat hänen lahjojansa; kumminkin oli niiden omistamisen ehtona uskollisuus häntä kohtaan. Ne annettiin "ilmaiseksi", mutta ne olivat kumminkin samalla myös hintana heidän tottelevaisuudestaan häntä kohtaan. — Historia [Villard's Universal History, siv. 452] sanoo tästä:

"Napoleonin kunnianhimoiset ajatukset tulivat yhä ilmeisimmiksi. Hollannista oli edellisenä vuonna muodostettu kuningaskunta, jonka kuninkaaksi tehtiin hänen veljensä, Louis Bonaparte. Neapeli annettiin nyt Josef Bonapartelle, vanhemmalle veljelle, joka nimitettiin myöskin molempain Sisiliain kuninkaaksi. Useita maakuntia tehtiin herttuakunniksi tai valtakunnan läänityksiksi ja annettiin niitä keisarin sukulaisille ja suosikeille. Hänen sisarestaan, Paulinasta, tehtiin Guastellan ruhtinatar, hänen langostansa, Murasta, Berg'in ja Kleven suuriherttua; kun taas hänen puolisonsa Josefinan poika edellisestä avioliitosta, Eugene Beauharnais lähetettiin varakuninkaaksi Italiaan. Neljätoista maakuntaa etelä- ja länsi-Saksassa muodostettiin Reinin-liitoksi. Nämä maakunnat erotettiin saksalaisesta valtioruumiista ja he tunnustivat Napoleonin päämiehekseen, protektorin arvonimellä… Sveitsi alistettiin myös Ranskan vallan alle Napoleonin selittäessä olevansa sen 'mediatori'."

Napoleonin politiikka johti hänet perustamaan kaikellaisia kunnia-tähdistöjä upseerien ja sotilasten keskuudessa, kuten esim. "kunnia-legionan tähdistö", "rautakruunun-tähdistö", j.n.e., j.n.e.

Kun ennustus siis näin on laskenut perustuksen tämän luonteen (Napoleonin), tuntomerkkien määräämiselle, hänen, jonka teot määräävät "lopun ajan" alun, jatkuu ennustus edelleen ja näyttää mikä erityinen tapaus sinä aikana on käsitettävä varmasti määrääväksi täsmällisen vuosiluvun "lopun ajan" alkamiselle. Tämä tapaus näyttää olevan Napoleonin hyökkäys Egyptiin, mikä kesti lähes vuoden ja viisi kuukautta. Hän lähti tuolle matkalle toukokuussa 1798 ja nousi palatessaan maalle Ranskassa 9 p. lokakuuta 1799. Tästä sotaretkestä kerrotaan kuvaavasti muutamin sanoin värssyissä 40—44.

Värssy 40: "Ja [määrätyllä] lopun ajalla on etelän [Egyptin] kuningas taisteleva hänen kanssaan, ja pohjan kuningas [Englanti] hyökkää hänen päällensä vaunuilla ja ratsasmiehillä [Egyptin mamelukit] ja monella laivalla [Englannin varustuksiin kuului amiraali Nelsonin johtama laivasto]. Ja hän (Napoleon) tulee maakuntiin ja hävittää ja kulkee läpi [voittoisasti]" (engl. k.).

Historia ilmottaa meille, että Egyptiläinen sotajoukko Murad Beyn johtamana erittäin ankaran taistelun jälkeen voitettiin; ranskalaisten menestys levitti kauhua kauas Aasiaan ja Afrikaan; ja ympärillä olevat heimot antautuivat voittajalle… Mutta lähellä oli, ettei onni valmistanut hänelle kauheaa taka-iskua. Englantilainen amiraali Nelson, joka kauan oli vaaninut ranskalaista laivastoa, mihin kuului kolmetoista linjalaivaa (sotalaivaa) paitsi frekatteja, tapasi laivaston Abukir-lahdessa ja hyökkäsi sen kimppuun illalla elokuun 1 päivänä 1798 sellaisella voimalla ja reippaudella ["tuulispään tavoin" (engl. k.)], jommoista ei vielä koskaan ole osotettu meritaistelussa.

Värssyt 41—43: "Ja hän tulee ihanaan maahan [Palestiinaan], ja moni kaatuu, mutta nämä pelastuvat hänen kädestänsä: Edom ja Moab ja Ammonin lasten etevimmät. [Napoleon pysytteli rannikolla eikä mennyt maihin, vaan meni näiden maiden ohi.] Ja hän ojentaa kätensä maakuntiin, eikä Egyptin maakaan ole pelastuva. Ja hän anastaa aarteet, kullan ja hopean ja kaikki Egyptin kalleudet; ja libyalaiset ja etiopialaiset ovat hänen seurassansa."

Värssyt 44—45: "Ja hän panee komean majansa [komeat telttansa] merten välille ihanan pyhän vuoren eteen." Tämä ilmotus saattaa tarkottaa toista kahdesta vuoresta — Taborin tai Siinain vuori — joita kumpaakin saattaa sanoa ihanaksi ja pyhäksi. Taborin vuorelle, ihana ja pyhä paikka, jolla Herramme kirkastettiin, ja jota Pietari kutsui "pyhäksi vuoreksi", pystytettiin Napoleonin teltat, ja siellä taisteltiin eräs hänen tärkeimmistä taisteluistaan. Siinain vuorella, pyhällä ja ihanalla paikalla, jolla lakiliitto Jumalan ja Israelin välillä vahvistettiin, kävi Napoleon ja hänen "tieteellinen joukkonsa" ja hänen henkikaartinsa.

"Mutta sanomat idästä ja pohjasta pelottavat häntä, ja hän lähtee suuressa kiukussa monta [kansaa] hävittämään ja kadottamaan. Ja hän tulee loppuunsa, eikä hänellä ole yhtään auttajaa."

Napoleonin ollessa Egyptissä, saapui hänelle tieto uudesta liitosta Ranskaa vastaan, ja hän lähti heti matkalle Ranskaan. Tämän johdosta sanoo historia [Villard's Universal, History siv; 446.]: "Europasta saapuneet tiedot saivat hänet nyt jättämään Egyptin; hän jätti sotajoukkonsa Kleberin johtoon ja palasi salaisesti ja kiireellä Ranskaan… Onnessa oli tapahtunut käänne Ranskan asioihin nähden, oli muodostettu Ranskaa vastaan toinen koalitioni (liitto), johon kuuluivat Englanti, Venäjä, Neapeli, Turkin Portti ja Itävalta." Vertaa näitä historian sanoja ennustukseen: "Mutta sanomat idästä ja pohjosesta pelottavat häntä, ja hän lähtee suuressa kiukussa monta [kansaa] hävittämään ja kadottamaan." Napoleonin kiukku ja hänen aikomuksensa tehdä kaikki Europan kansakunnat olemattomiksi, ovat liiankin hyvin tunnettuja asioita, jotta niitä tässä tarvitsisi toistaa. Melkeinpä hän onnistuikin kunnianhimoisissa suunnitelmissaan; kumminkin kuoli tämä aikansa merkillisin mies, kuten ennustuksessa sanottiin, muutaman vuoden kuluttua maanpaossa kaikkien hylkäämänä. Niinkuin 40:nes värssy selittää, että tämä hyökkäys Egyptiin tulisi tapahtumaan "lopun aikana" tai (kuten Douay-käännös sanoo) "ennen määrättynä aikana", niin selittävät myöskin värssyt 29 ja 30, jotka tarkottivat samaa tapausta ja jotka aikaisemmin huomattiin välilauseeksi. Muistettanee, että olemme huomanneet värssyjen 25—28 tarkottaneen aikasempaa hyökkäystä Egyptiin; ja värssyissä 29 ja 30 viitataan, että seuraava suuri hyökkäys on oleva "määrätyllä ajalla", s.o. lopun aikana, niinkuin 40—45 värssyissä kuvataan.

"Määrätyllä ajalla menee hän taas etelään, mutta ei käy niin kuin edellisessä tai jälkimäisessä maahan hyökkäämisessä kävi" (engl. k.). Napoleonin hyökkäyksellä Egyptiin ei ollut samat seuraukset kuin sillä, joka tehtiin Kleopatran päivinä tai hänen jälkeläisensä, kuningatar Zenobian päivinä. Vaikka Napoleonilla olikin menestystä sotapäällikkönä Egyptissä, ei hän voittanut sellaisia voittoja kuin hänen edeltäjänsä voittivat; syy tähän kerrotaan seuraavassa värssyssä: "Sillä Kittimin [Douayn mukaan roomalaisten] laivoja tulee häntä vastaan. Englannin laivasto hätyytti häntä ja esti hänen vallotustaan. Koska Englanti samoinkuin Ranskakin, olivat olleet osia vanhasta Rooman valtakunnasta, ja koska Ranska oli sodassa tämän valtakunnan toisien osien kanssa ja koetti vallottaa niitä, näemme olevan oikeuden mukaista, että näitä laivoja kutsutaan roomalaisiksi. Ja hän [Napoleon] peljästyy ja palajaa ja kiukustuu pyhää liittoa vastaan; ja toimii (ruots. k. onnistuu)."

Palaamisensa jälkeen Egyptistä jätti Napoleon entisen väkivaltaisen vastustus-politiikkansa paavikuntaa vastaan ja allekirjoitti konkordaatin eli sopimuksen paavin kanssa, jonka kautta roomalais-katolinen uskonto jälleen otettiin käytäntöön Ranskassa. Tämä oli totuuden vastainen teko; mutta hän näytti huomanneen, että hän tämän politiikan kautta parhaiten voisi onnistua kukistamaan tasavallan ja asettamaan itsensä valtaan keisarina. Ja hän "toimi" [onnistui]. Mutta tätä politiikkaa ei kestänyt kauan sen jälkeen, kun hän kerran oli saavuttanut keisarillisen vallan; hän alkoi pian taas työskennellä sitä järjestelmää vastaan, jota nimitetään "Synnin ihmiseksi", kuten profetta kuvaa seuraavin sanoin: "Ja hän [Napoleon] palajaa [muuttaa mieltään] ja suostuu niihin, jotka hylkäävät pyhän liiton"; s.o. hän alkoi tehdä ja panna toimeen suunnitelmia Rooman luopunutta kirkkoa vastaan. Tässä hän onnistui myöskin.

Tällä tavoin seuraa Danielin yhdestoista luku selvästi maailman historiaa esittämällä etevimpiä henkilöitä aina Persian valtakunnasta paavikunnan kukistumiseen asti. Vaikka se käsittää tuon pitkän kahdentuhannen neljänsadan vuoden ajanjakson, täyttää se kumminkin tarkotuksensa osottamalla selvästi juuri sen vuoden, jolloin lopun aika alkoi — 1799. Tämä vuosi oli paavikunnan sortovallan 1260 vuoden loppuraja, ja silloin alkoi Lopun aika. Ei tule jättää huomioonottamatta, että tämä myöskin oli viimeinen vuosi paavikunnan tuhatvuotiskaudesta eli tuhatvuotisesta hallituksesta, mikä alkoi, kuten edellisessä osassa on näytetty, vuonna 800. Mutta 1799 oli ainoastaan sen ajanjakson alku, joka on tunnettu "lopun ajan" nimellä, jonka aikana jokainen jälkikin tästä järjestelmästä on häviävä.

Huomaa, kuinka 34 ja 35 värssyjen muutamilla sanoilla kuvataan uskonpuhdistuksen taantuminen ja syy siihen. Rakkaus maailmaan sekä vallan, vaikutuksen ja mukavuuden halu olivat ansoja, jotka ensin viettelivät seurakuntaa ja synnyttivät paavikunnan; ja samat halut ja pyrkimykset keskeyttivät uskonpuhdistuksenkin. Luther tovereineen tuomitsi alussa rohkeasti, toisten paavillisten eksytysten mukaan myöskin kirkon ja valtion yhteyden; mutta kun, muutamien vuosien uljaan puolustuksen jälkeen ankaraa vastustusta vastaan, uskonpuhdistus alkoi saada hiukan vaikutusvaltaa kannattajiensa luvun perustuksella ja kun kuninkaat ja ruhtinaat alkoivat mielistellä uskonpuhdistajia, ja tiet kunnallisiin ja valtiollisiin ylennyksiin avautuivat heille, hävisi heidän näkyvistänsä valtion ja kirkon yhtymisestä johtuva paha, jonka he aikaisemmin näkivät paavikirkossa, ja jota vastaan he olivat taistelleet. Reformeeratut seurakunnat Saksassa, Sveitsissä j.n.e. astuivat aivan Rooman jäljissä ja olivat valmiit yhtymään ja suosimaan mitä valtiollista puoluetta tai ketä ruhtinasta tai hallitusta tahansa, joka oli halukas tuntemaan ja tunnustamaan heidät. Sillä tavalla kaatuivat muutamat ymmärtäväisistä ja oltuaan uskonpuhdistuksen johtajia, tuli heistä nyt johtajia kiusaukseen. Siten tuli uskonpuhdistusliike, jolla oli hyvä alku, melkoisessa määrin ehkäistyksi.

Mutta tämä kaikki ei saattanut tehdä tyhjäksi Jumalan suunnitelmaa. Hänen viisautensa johti kaikki parhain päin. Se sai olla samoin kuin paavilainenkin eksytys oli ollut, vieläkin koettelemassa totisia pyhiä, tutkistelemassa, olivatko nämä todellisuudessa ihmisten tai Jumalan seuraajia. Se on palvellut tätä tarkotusta koko matkan siitä ajasta tähän asti — "koetellakseen heitä, puhdistaakseen ja tehdäkseen heidät valkeiksi."

Jos olemme oikeassa, asettaissamme lopun ajan v. 1799, voimme odottaa, että eksytykseen lankeaminen, mikäli se koskee kirkon ja valtion yhtymistä, melkoisemmassa määrässä alkaisi lakata, vaikka saattanee mennä vuosikausia täydelliseen ennalleenasettamiseen tästä perkeleen ansasta. Katsoen taaksepäin, huomaamme, että tosiseikat ovat täydellisessä sopusoinnussa tämän kanssa. Tästä vuosiluvusta alkaen on tapahtunut eroamisia valtion ja kirkkojen välillä, mutta uusia yhtymisiä ei ole tapahtunut. Itse asiassa osottaa tämä vuosiluku uutta uskonpuhdistusta kestävämmällä perustuksella. Paavikunnan vaikutusvalta Euroopan valtioissa oli ennen ollut niin suuri, että kansa pelkäsi sen kirouksia kuin hävittävää ruttoa, ja sen siunauksia haluttiin kansallisen menestymisen hyväksi. Kun protestantit erosivat paavikunnasta, olivat he maailman silmissä ainoastaan vähän turmeltunut paavikunnan sijainen, ja heidän suosiotaan, neuvojaan tahi vahvistustaan etsittiin usein aivan samanlaisella tavalla. Mutta kun Napoleon ei välittänyt paavikunnan siunauksista enemmän kuin sen kirouksistakaan ja hänellä kumminkin oli ihmeteltävä menestys, heikonsi se melkoisessa määrässä ei ainoastaan paavillista vaikutusvaltaa maallisiin hallituksiin nähden, vaan heikonsi se myöskin erilaisten protestanttisten järjestelmien vaikutusvaltaa yhteiskunnallisissa ja valtiollisissa asioissa, vaikutusvaltaa, joka oli suuresti vahvistunut kahden ja puolen vuosisadan aikana.

Uudella reformationilla, joka alkoi Napoleonin päivinä, oli yhtä syvälle käypä vaikutus kuin Lutherin ja hänen virkaveljiensä aikaansaamalla reformationilla, vaikkei se ollutkaan mikään uskonnollinen liike, tai millään tavalla hengellisen harrastuksen elähyttämä; eivätkä toimivat henkilöt olleet tietoisia siitä, että he toimittivat tehtävää, joka oli viitotettu heille ennustuksessa vuosisatoja aikaisemmin. Napoleon ja hänen apulaisensa olivat jumalattomia miehiä, oman kunnianhalunsa elähyttäminä; mutta Jumala johti, heidän tietämättään, heidän kulkunsa, ja antoi heidän työskennellä hänen suunnitelmiensa hyväksi, minkä he tekivätkin. Jos se reformationi, jonka Jumala aikaisemmin oli pannut liikkeelle seurakunnassa itsessään, olisi jatkunut, jos uskonpuhdistajat ja heidän jälkeläisensä olisivat olleet uskollisia totuudelle, olisivat kenties hänen suuret suunnitelmansa tulleet suoritetuiksi heidän kauttaan, hänen kunnioitettuina aseinaan. Mutta kun he eivät voineet kestää maailman mairitteluja, näytti Jumala, että hänellä oli toisia tapoja ja keinoja toimeenpannakseen päätöksensä.

Napoleonin työ, yhdessä Ranskan vallankumouksen kanssa, mursi uskonnollisen taikauskon lumouksen, lannisti itsensä korottaneiden hengellisten herrain ylpeyden, herätti maailman suurempaan tietoisuuteen ihmisten voimista ja oikeuksista, mursi paavinvallan, jolle uskonnollinen reformatiooni oli antanut kuolemaniskun, jonka kumminkin sen myöhempi kulku sittemmin paransi. Ilm. 13: 3. Se ajanjakso, joka päättyy vuonna 1799, ja joka osotettiin Napoleonin sotaretken kautta Egyptiin, vahvisti ja määräsi paavillisen vallanrajan kansain yli. Silloin päättyi määrätty aika (vallan 1260 vuotta) jonka jälkeen tätä valtaa vastaan alkoi ennustettu tuomio, jonka lopultakin tuli "lopettaa ja peräti hävittää se." Dan. 7: 26.

Tämä vuosiluku osottaa myöskin selvästi alun ajatusvapauden ja henkilökohtaisten oikeuksien ja etujen huomaamisen ajanjaksolle, ja on se jo tehnyt itsensä huomatuksi nopean edistymisensä kautta sen työn täydellistä toimittamista varten, joka edeltäpäin on määrätty tätä lopun aikaa varten. Valaistukseksi yksi ainoa esimerkki, nim. eri raamattuseurojen synty ja toiminta — "turmiota tuottavat Raamattuseurat", kuten Rooma niitä nimittää, vaikk'ei se saatakaan niitä nyt enää estää. Ja pyhä kirja, jonka se kerran kahlehti, piti kuolleiden kielien avulla kätkössä ja kielsi lumotut alamaisensa lukemasta, on nyt levinnyt miljoonittain jokaisen kansan keskuuteen ja jokaisella kielellä. Englannin ja ulkomaan Raamattuseura perustettiin vuonna 1803, New-Yorkin Raamattuseura vuonna 1804; Berlinin ja Preussin Raamattuseura 1805; Filadelfian Raamattuseura vuonna 1808 ja Amerikan Raamattuseura vuonna 1817. Sen työn laajakantoisuus, minkä nämä seurat ovat tehneet vuosisadan kuluessa, on ihmeteltävä. Raamatuita painetaan vuosittain miljoonittain ja myydään halpoihin hintoihin, sekä lahjotetaan tuhansittain köyhille. On vaikeaa laskea tämän työn laajalle ulottuvaa vaikutusta. Vaikkakin epäilemättä paljon menee hukkaan, on tuloksena ylipäänsä valtiollisen ja kirkollisen orjuuden ja taikauskon kahleiden murtaminen. Raamatun äänetön opetus —- että paavien, pappien ja maallikkojen, samoin kuin kuninkaitten, sotapäällikköjen ja kerjäläisten on kaikkien tehtävä tili samalle Herralle — on parhain keino yhteiskunnan tasottamiselle ja tasa-arvoisuudelle.

Vaikka uskonnollinen reformationiliike kaikkialla Euroopassa ankarasti tärisytti paavikunnan vaikutusta, olivat reformeeratut kirkot kumminkin niin uskollisesti matkineet sen politiikkaa valtioviisauteen ja valtiotaitoon nähden, sen yhtymistä maallisiin valtakuntiin, ja sen vaatimusta pitää kansaa papillisen hallituksen alaisena (nim. että "papisto" muodostaa erityisen, Jumalan määräämän hallitusvallan maailmassa), että tämän reformatioonin vaikutus melkoisessa määrässä tuli miedonnetuksi ja että kansa ja siviilivirkamiehet suurimmaksi osaksi jäivät yhä edelleen taikauskoiseen pelkoon ja alamaisuuteen kaiken kirkollisen hallituksen suhteen. Uskonpuhdistus jätti eri lahkoihin paljon sitä taikauskoista ja epäterveellistä kunnioitusta, joka ennen oli kohdistunut yksin paavikuntaan. Mutta se valtiollinen reformi [uudistus], jonka yhdeksästoista vuosisata näki, ja joka on erityisesti vuodelta 1799, "lopun aika", on, vaikkakin aivan erilainen kuin entinen, sittenkin reformatiooni. Amerikkalaisten siirtomaiden riippumattomuusselitys, — menestyksellisen tasavallan onnellinen pystyttäminen, kansallinen hallitus kansan hyväksi, ilman kuninkaiden tai pappien sekaantumista — oli asettanut uuden opetuksen heräävän kansan silmäin eteen, joka oli uinaillut monet vuosisadat tietämättömänä Jumalan lahjottamista oikeuksista, ajatellen, että Jumala oli määrännyt kirkon korkeimmaksi hallitusvallaksi maan päällä, ja että he olivat pakotetut tottelemaan niitä kuninkaita ja keisareita jotka kirkko oli vahvistanut välittämättä siitä kuinka epäoikeutettuja heidän vaatimuksensa sitte olivatkaan, sentähden että kirkko oli selittänyt heidät Jumalan määräämiksi kirkon kautta.

Pitkällisen sorron alaiselle ja pappien hallitsemalle kansalle tuli Ameriikka ihmettelyn lähteeksi. Se oli todellakin "maailmaa valaiseva vapaus". Lopulta, pappisvallan, kuninkaallisen tuhlaavaisuuden, y.m. sortamana minkä lisäksi tuli katovuosi toisensa jälkeen, köyhdyttäen ja vieden sen melkein nälänhätään, nousi Ranskan kansa epätoivossa ja pani toimeen mitä kauhistuttavimman vallankumouksen, jota kesti neljätoista vuotta, 1789—1804.

Niin kauheita kuin sen laittomuuden ja väkivallan näytelmät olivatkin, olivat ne ainoastaan oikeuden mukainen hedelmä, luonnollinen vastavaikutus kauvan sorrettuna olleen kansan heräämisestä näkemään häpeänsä ja alennuksensa. Täten saivat porvari- ja uskonnolliset mahdit niittää myrskyn siitä, että Jumalan ja totuuden nimessä olivat, korottaakseen itseään, sokeuttaneet ja sitoneet ihmisiä, joiden puolesta Kristus on kuollut.

Luonnollisesti tulisi tällainen vastavaikutus tällaisista syistä johtamaan uskottomuuteen. Ranskan valtasi äkkiä kokonaan uskottomuus Voltairen ja hänen kaltaistensa vaikutuksesta. Heidän kirjansa tulvivat yli koko maan, syytäen ylenkatsetta ja ivaa uskontoa vastaan, tahi oikeammin sanoen Rooman luopunutta kirkkoa kohtaan, joka oli ainoa kristillisyys, minkä Ranskan kansa tunsi. He osottivat sen vilpillisyydet, sen mahdottomuudet, sen ulkokultaisuudet, sen epäsiveellisyyden, sen julmuudet ja kaiken sen pahuuden, kunnes Ranskan kansa alkoi yhtä palavalla innolla hävittää katolilaisuutta ja kaikkea uskontoa kuin se ennen oli kannattanut sitä. Ja surkuteltava, lumottu Ranska, joka tuhannen vuoden aikana oli kokonaan ollut paavikunnan vaikutuksen alaisena, huusi, ajatellen todellisen Kristuksen, eikä Antikristuksen olleen sen halpamaisena herrana. Voltairen sanoilla: "Alas tuo katala." Ja sen ponnistukset inhottavan Antikristuksen kukistamiseksi johtivat ranskalaisen vallankumouksen kaikkiin kauhuihin — ihmeellinen esimerkki kostavasta oikeudesta, kun sitä katsotaan vertaamalla julmia verilöylyjä Pärttylinyönä ja toisissa tilaisuuksissa, joita paavikunta oli pannut toimeen ja joista se oli riemuinnut. Uskottomuuden elähdyttämä Ranska nousi äkkiä koko voimassaan, hävitti Bastiljin, julisti selityksensä ihmisen oikeuksista, mestasi kuninkaan ja kuningattaren, sekä julisti sodan kaikkia kuninkaita vastaan ja myötätuntoansa kaikkia vallankumouksellisia kohtaan kaikkialla. Maailman hallitsijat pelkäsivät nyt henkeään pidätellen että vallankumoustartunta mahdollisesti saattaisi puhjeta heidänkin alamaistensa keskuudessa, ja, peläten koko maailmaa koskevaa anarkiaa tekivät he keskenään liiton suojaksi alamaisiaan vastaan, jotka todella tuskin olivat hillittävissä. Ranskalaiset luopuivat kristinuskosta, ja peräyttivät valtiolle kaikki roomalaiskatolisen kirkon äärettömän suuret omaisuudet ja tulot ja samoin kuninkaan ja aatelisten tilat. Veri vuosi jälleen Pariisin kaduilla, mutta nyt vuosi pappien ja aatelisten ja heidän kannattajainsa veri protestanttien veren sijasta. Mestattujen luku lasketaan 1,022,000. Nämä tapettiin sadoilla tilaisuutta varten keksityillä tavoilla. Pappeja takaa ajettaessa ja teurastettaessa pilkattiin heitä muistuttamalla paavilaisten samanlaisesta käytöksestä protestantteja kohtaan ja heidän omasta opistaan — "tarkotus pyhittää keinot". Vallankumoukselliset vakuuttivat aijotun tarkotuksen olevan inhimillisen vapauden sekä valtiollisen että uskonnollisen; ja että niiden kuolema, jotka vastustivat tätä, oli tarpeellinen ainoana varmana keinona.

Sellaisenaan oli Ranskan vallankumous hyvin paha, ja aiheutti miljoonille ihmisille paljon hätää: mutta samalla kertaa autti se, kuten monet muut tapaukset, osittaiseen korjaantumiseen suurista epäkohdista; ja kuten monen muun asian, käänsi Jumala tämänkin hyväksi, tiedon lisäämiseksi ja hänen suunnitelmiensa edistämiseksi, kuten ennustuksessa huomautetaan. Me liitämme tähän huomautuksen, että Ranskan vallankumous osotetaan erityisellä tavalla Ilmestyskirjassa, mikä osottaa selvästi, että tämä hirmuvalta esikuvasi sitä lopullista hätää mikä kohtaa kaikkia "kristikansoja". Se laittomuuden ja uskottomuuden ruttotartunta, joka levisi Ranskasta ympäri koko maailman eli ja kasvoi vääristä, raamatunvastaisista "kristikunnan" opeista ja tavoista eikä tätä edustanut ainoastaan paavikunta, vaan puhdasoppisuuskin yleensä. Nimikristillisyys ei ole parantanut tätä tautia ja on kykenemätön torjumaan sen seuraavaakaan purkausta, joka, kuten Raamattu ennustaa tulee olemaan suurin hätä, mikä maan päällä koskaan on ollut.

Ranskalaisten vapaa-ajattelijain vaikutus levisi ympäri Eurooppaa Napoleonin sotajoukkojen kautta, ja heikonsi suuresti sekä kuninkaiden, että pappien vaikutusvaltaa. Mutta se kovakourainen kohtelu, jota paavikunta sai kokea Napoleonilta, joka esiintyi uskottoman Ranskan päänä ja edustajana, täydensi työn ja autti enemmän kuin mikään muu katkomaan niitä taikauskoisen kunnioituksen kahleita, joilla "pappisluokka" oli pitänyt "yleistä kansaa" alamaisuudessa. Mutta kun pelkäämätön Napoleon ei ainoastaan uhmaillut Pius VI kirkonkirouksia (pannajulistuksia), vaan määräsi hänelle sakkoja hänen rikkomuksistaan hänen (Napoleonin) määräyksiä vastaan ja pakotti hänet loppujen lopuksi luovuttamaan takaisin Ranskalle paavilliset alueet, jotka Kaarlo Suuri tuhatta vuotta aikaisemmin oli lahjottanut (Napoleon väitti olevansa Kaarlo Suuren seuraaja), avasi tämä kansan sekä Euroopan hallitsijain silmät näkemään vilpillisyyden paavikunnan vaatimuksessa saada hallita. Suuri muutos yleisessä mielipiteessä sinä aikana paavilliseen valtaan nähden, nähdään siinä, että Napoleon, kun hän otti nimekseen ja antoi julistaa itsensä Rooman keisariksi Kaarlo Suuren seuraajana [suurilla eurooppalaisilla sodillaan koetti Napoleon ainoastaan jälleen yhdistää roomalaisen valtakunnan samanlaiseksi kuin se oli Kaarle Suuren aikoina], ei mennyt Roomaan antaakseen paavin kruunata itseään, kuten Kaarlo Suuri ja monet muut olivat tehneet, vaan käski paavin tulla Ranskaan olemaan läsnä hänen kruunauksessaan. Eikä edes silloinkaan tuo voitollinen ruhtinas, joka enemmän kuin kerran oli ryöstänyt, köyhdyttänyt ja nöyryyttänyt paavikuntaa, suostunut paavin kruunattavaksi ja siten ottamaan vastaan keisarin arvoa tunnustamalla minkäänlaista paavillista valtaa, vaan antoi paavin (Pius VII) ainoastaan olla läsnä antamassa vahvistuksensa ja tunnustuksensa toimitukselle, ja siunaamassa kruunun, jonka Napoleon otti alttarilta ja pani itse päähänsä. Historiankirjottaja sanoo: "Hän asetti sen jälkeen otsakoristeen keisarinnansa päähän, ikäänkuin näyttääkseen, että hänen valtansa oli hänen omien tekojensa lapsi" — tulos hänen omista menestyksistään siviili- ja sotilasalalla. Eikä paavia tämän jälkeen koskaan ole pyydettykään antamaan kellenkään Rooman valtakunnan kruunua. Muudan roomalaiskatolinen kirjailija [Chair of. St. Peter, siv. 433] sanoo tästä kruunauksesta:

"Tehden eritavalla kuin Kaarlo Suuri ja toiset hallitsijat, jotka olivat saapuneet Roomaan sellaisissa tilaisuuksissa, vaati hän (Napoleon) julkeudessaan, että pyhä isä tulisi Pariisiin kruunaamaan hänet. Paavi tunsi ääretöntä vastahakoisuutta poiketa siten vanhasta tavasta. Niin, pitipä hän sitä korkean virkansa halventamisena."

Mitä tulee niihin nöyryytyksiin, joita Napoleon kokosi paavikunnalle, sanoo historia [Campaigns of Napoleon, siv. 89, 90]:

"Tehtiin [23 p. kesäk. 1796] paavin [Pius VI] kanssa aselepo, jonka ehdot olivat kylliksi nöyryyttävät kirkon päälle, joka kerran oli Euroopan mahtavin yksinvaltias. — Paavi, joka kerran polki kuninkaat jalkoihinsa, asetti virkaan ja pani pois viralta yksinvaltiaita, hallitsi valtioita ja valtakuntia, ja pystytti, ikäänkuin olisi Kaikkivaltiaan suuri ylimäinen pappi ja sijainen maan päällä, hallituksen, ollen muka korkein herra ja hallitsi siten toisia yksinvaltiaita, oli pakotettu juomaan pohjasakkaa myöten nöyryytyksen maljan. Jos juoma olikin katkera, oli se kumminkin ainoastaan samanlainen kuin se, jota hänen edeltäjänsä niin runsain määrin olivat lahjottaneet muille. Hän pakotettiin avaamaan satamansa ranskalaisille laivoille ja sulkemaan ne kaikkien muiden kansakuntien lipuilta, jotka olivat sodassa Ranskan tasavallan kanssa; hänen tuli antaa Ranskan sotajoukon edelleenkin omistaa Bolognan ja Ferraran lahjoitusmaat, ja luopua Anconan linnoituksesta sekä antaa ranskalaisille 100 maalausta, veistokuvia, vaaseja eli kuvapatsaita, joita Pariisista Roomaan lähetetyt lähettiläät valitsisivat; niinikään oli annettava 500 (vanhaa ja arvokasta) käsikirjotusta, valittavaksi samalla tavalla; ja sovittaakseen kaiken oli hänen pyhyytensä maksettava tasavallalle 21,000,000 ranskalaista livreä [noin 21,000,000 Smk.], mistä määrästä suurimman osan tulisi olla helkkyvää rahaa tai kulta- ja hopea-tankoja."

Siinä tapauksessa, ettei näitä sakkoja maksettu täsmällisesti lisättiin rahasakot 50,000,000 livreen [noin 50,000,000 Smk.] ja eräät paavin alueet oli luovutettava Ranskalle; ja lopulta paavi vietiin vankina Ranskaan, missä hän kuoli.

Pius VII:nneltäkin, joka oli jälleen asetettu paavinarvoon ja joka vuonna 1804 oli läsnä Napoleonin kruunauksessa, riistettiin sittemmin Napoleonin käskykirjeen kautta (1808—1809) joka maallisen vallan hitunenkin, ja Rooman kuvapatsaat ja taideteokset otettiin Ranskan suojelukseen. Napoleonin käyttämä kieli kuului: "se maa-alueiden lahjotus, jonka suuri edeltäjämme Kaarle Suuri teki pyhälle istuimelle… Urbino, Ancona, Macerata, yhdistetään ainaiseksi Italian valtakuntaan."

Tämän käskyn merkityksen lausuu eräs roomalaiskatolilainen kirjailija seuraavalla tavalla [Chair of. St. Peter, siv. 439, 440]:

"Tähän lisättiin, että paavin tuli edelleenkin olla Rooman piispana ja toimittaa hengelliset tehtävänsä niinkuin hänen edeltäjänsä olivat tehneet aikaisempina aikoina Kaarle Suuren hallitukseen asti. Seuraavana vuonna, rohkaistuneena aseittensa menestyksestä, päätti keisari, että paavilta oli riistettävä hänen tätä nykyä ainoastaan nimellinen yksinvaltansa — maallisen vallan varjokin, joka hänellä vielä oli jälellä pääkaupungissaan ja lähinnä olevissa maakunnissa. [Nämä oli paavikunta omistanut vuosikausia ennen Kaarlo Suuren lahjaa — vuodesta 539 j.K.]. Hän antoi siis uuden käskykirjeen Itävallan Caesarin linnasta, että nim. Rooma olisi keisarillinen vapaakaupunki; että neuvoskunta, jonka keisari silloin nimitti, tulisi johtamaan sen kunnallista hallitusta; että sen kuvapatsaat ja taideaarteet otettaisiin Ranskan suojelukseen, ja että, koska paavi oli lakannut hallitsemasta, hänen pyhyydellensä määrättäisiin palkka."

Tämän jälkeen julisti Pius VII Napoleonin pannaan, minkä johdosta hän vietiin vankina Ranskaan, jossa lopulta allekirjoitti kirkkosuostumuksen Fontainebleaussa, päivätty 25 p. tammikuuta 1813, minkä kautta jätti Napoleonille vallan nimittää piispoja ja arkkipiispoja ja kumosi itse asiassa omankin valtansa saada panna vastalause sellaisia nimityksiä vastaan. Siten hän oikeastaan antoi Napoleonille paavin valtuudet, mitä Napoleon juuri kauvan oli halunnutkin.

Roomalais-katolilaisetkin ovat panneet merkille niiden tapahtumain tärkeyden, jolla 19:s vuosisata alkoi. He eivät ainoastaan myönnä niitä vahinkoja ja solvauksia, joita ovat kärsineet, kuten ylempänä on mainittu, vaan he väittävät vielä, että paavikunnan tuhatvuotishallitus (ne tuhatta vuotta, jotka olivat kuluneet siitä ajasta kuin Kaarlo suuri lahjoitti edellä mainitut valtiot paavikunnalle — v. 800 j.K.) päättyi silloin, kun Napoleon otti pois nämä lahjamaat; mistä ajasta alkain sen valta ei ole ollut muuta kuin varjo. Paavikunta väittää Kristuksen valtakuntana muka täyttäneensä ennustetun kansain hallitsemisen, mistä mainitaan Ilm. 20: 1—4 ja että nykyinen vaikea ajanjakso heidän järjestelmälleen, on se "vähä aika", jolloin Saatana on irti laskettu, mistä mainitaan 7:ssä ja 9:ssä värssyssä. Ainoastaan ne, jotka paavikunnassa näkevät Saatanan mukailun totisesta Kristuksesta ja jotka ovat saaneet silmänsä auki näkemään oikean seurakunnan ja oikean hallituksen, saattavat täydelleen käsittää, mitä tämä on.

Olemme luullaksemme jo esittäneet tarpeeksi saadaksemme lukijan vakuutetuksi, että Ranskan vallankumous ja Napoleonin hallituskausi muodostavat paljon merkitsevän ajanjakson paavikunnan historiassa; ja sitä paavin vaikutusvaltaa, joka silloin murtui, ei ole milloinkaan saatu takaisin. Vaikkakin joskus muutamia suosion etuja sallittiin, olivat ne lyhytaikaisia, ja niitä seurasi uudistetut kunnianloukkaukset, kunnes v. 1870 paavien koko maallinen valta jälleen lakkasi, eikä se, kuten luulemme, enää milloinkaan tule virkoamaan. On muistettava myös, että juuri Napoleonin sotilaat mursivat auki inkvisitioni-vankilat ja tekivät lopun julkisista rääkkäyksistä ja mestauksista uskonnollisen vakaumuksen tähden.

Pappisvallan ja taikauskon osittainen murtuminen on, samalla kuin siitä on seurannut julkisempi uskottomuus ja taikauskoisen ihmiskunnioituksen hälveneminen, johtanut Jumalan vihkiytynyttä kansaa järjellisempään ajattelemiseen — heitä, joista monet ennen tuskin uskalsivat ajatella tai tutkia Raamattua omin päin. Siten, edistämällä Raamatun lukemista, oli tämä vallankumous suotuisa totuuden ja oikean kristillisyyden kehittymiselle. Se vei todellakin sitä hyvää työtä eteenpäin, joka oli alotettu uskonpuhdistuksessa Lutherin aikana, mutta joka keskeytyi joukkojen tietämättömyyden ja orjamaisuuden tähden, sekä "pappiskunnan" vallan-, arvon-, mahtavuuden- ja mukavuuden-rakkauden tähden. Olemme siten osottaneet, että vuonna 1799 alkoi ajanjakso, jota nimitetään "lopun ajaksi", että tämän ajan kuluessa paavikunta tulee hävitettäväksi pala palalta; ja että Napoleon otti pois ei ainoastaan Kaarlo Suuren lahjoittamat maat (tuhatta vuotta sen jälkeen kuin ne olivat annetut), vaan otti myös sittemmin pois paavikunnan maallisen tuomio-oikeuden Rooman kaupungissa, mikä oli nimellisesti tunnustettu vuodesta 553 j.K. Justinianuksen julistaman käskykirjeen kautta, mutta todellisuudessa jo itägoottilaisen monarkian kukistamisesta asti, vuonna 539 j.K. — täsmälleen 1260 vuotta ennen 1799. Tämä oli sen vallan määrätty raja, joka piti kestämän ajan ja ajat ja puolen aikaa, kuten se kerta kerran jälkeen määrätään ennustuksessa. Ja vaikkakin paavikunta sen jälkeen jälleen on vaatinut maallista eli siviili-valtaa, ei sillä kumminkaan tänä päivänä ole jälkeäkään sellaisesta; se on tullut kokonaan "hävitetyksi". Synnin ihminen, maallista valtaa vailla, istuu valtaistuimella ja kerskuu vielä; mutta, maallisessa suhteessa voimattomana, on sen täydellinen hävittäminen odotettavissa raivoavien kansanjoukkojen kautta (jotka tietämättään ovat Jumalan aseita), niinkuin Ilmestyskirjassa selvästi osotetaan.

Tämä lopun aika eli Jehovan valmistuksen päivä, joka alkoi vuonna 1799 ja päättyy vuonna 1914, tulee kumminkin, vaikkakin sen tuntomerkkinä on suuri tiedon lisäys, joka on aivan kuulumaton entisaikoihin nähden, päättymään suurimpaan hädän aikaan kuin maailma koskaan on tuntenut; mutta siitä huolimatta valmistaa se ja johtaa alkamaan kauvan luvatun ja siunatun ajan, jolloin Jumalan tosi valtakunta tosi Kristuksen johdolla on täydellisesti pystyttävä hallituksen, joka laatuunsa nähden on Antikristuksen valtakunnan suora vastakohta. Koska tämä ajanjakso valmistaa ja johtaa Valtakuntaan, johtaa se myös suureen yhteentörmäykseen vanhan ja uuden järjestyksen välillä, minkä kautta uusi tulee alkamaan. Ja vaikka vanhan järjestyksen täytyy hukkua, ja uuden astua sen sijalle, tulee vaihdos aiheuttamaan kiivasta vastarintaa niiden puolelta, joilla on etua nykyisestä järjestyksestä. Vallankumous, maailmanlaajuinen, tulee olemaan lopputulos, ja tulee se johtamaan vanhan järjestyksen lopulliseen ja täydelliseen tyhjäksitekemiseen ja uuden järjestyksen alkamiseen ja pystyttämiseen.

Kaikki löydöt, keksinnöt ja edut, jotka tekevät meidän aikamme kaikkia muita aikoja etevämmäksi, ovat kaikki, niin monta kun niitä on, alkeita, jotka vaikuttavat yhteisesti tänä alkavana Tuhatvuotiskauden valmistuksen päivänä, jolloin oikea ja järjellinen parannus ja todellinen ja nopea edistyminen joka suuntaan tulee olemaan järjestyksenä, kaikille ja kaikkialla.

* * * * *

VOITTOA KOHTI.

Kautta taiston
Käydä tahdon
Joukkoon voittajani.
Siksi juoksen
Maalin luokse,
Katsoin kruunuain.
Ken nyt voisi istahtaa,
Sanassaan kun kuulla saa:
Loppuun asti
Kenpä kesti,
Kohta kruunataan.

Kun sain kutsun,
Eespäin astun
Eteen istuimen.
Siksi ennän. —
Ell'en riennä
Jään mä jälkehen.
Jos vaan juoksee huonosti,
Kruunun silloin menetti.
Siksi eespäin!
Kaikki jääköön!
Taakse katso en.

Jeesus ohjaa,
Katseen johtaa
Määränpäähän vaan.
Myös mun kantaa,
Voimaa antaa,
Uupumaan kun saan.
Maailman riemut tyhjää on.
Herran rakkaus verraton.
Armo Herran
Joka kerran
Esteet raivaa pois.

Herra kanna,
Voimaa anna.
Sit' nyt tarvitsen.
Jos se puuttuu,
Sielu uupuu.
Siks' myös rukoilen:
"Anna sanas' loistaa vain,
Henkes' täyttää syömmein ain'."
Silloin kerran
Luona Herran
Kiitän ainiaan.

KOLMAS LUKU.

VALTAKUNNAN ODOTUKSEN PÄIVÄT. Danielin XII luku.

Yhteenveto valtakunnan työstä. — Odotusajan tunnusmerkkinä tulee olemaan suuri tiedon lisäys ja kulkuneuvojen nopeus. — Sir Isak Newton'nin ennustus rautateistä. — 1260 päivää. — Virta lohikäärmeen suusta. — 1290 päivää osottavat näyn osittaisen ymmärtämisen levenemisen. — Pettymys, koettelemus ja seuraukset. — 1335 päivää. — Siunaus silloin uskollisille "odottajille". — Herran viittaus odotuksen päiviin vertauksessa kymmenestä neitseestä.

Kun "lopun aika" on tullut osotetuksi yhdennessätoista luvussa, osottaa kahdestoista luku valtakuntaa ja puhuu odotuksesta, j.n.e., joka kävisi pystyttämisen edellä, "lipun aikana". Kolme ensimäistä värssyä lausuvat muutamin sanoin Jumalan suunnitelman suuremmoisen lopputuloksen.

"Siihen aikaan nousee Mikael, se suuri ruhtinas, joka seisoo sinun kansasi lasten puolesta. Ja se on oleva ahdistuksen aika, jommoista ei ole ollut siitä saakka, kun ihmiset rupesivat olemaan, aina tähän asti. Ja sillä ajalla pelastetaan sinun kansasi, jokainen, joka löydetään kirjaan kirjoitetuksi. Ja useat, jotka maan tomussa makaavat, heräävät, toiset ijankaikkiseen elämään, toiset ijankaikkiseen pilkkaan ja häpeään. [Sanat: 'toiset ijankaikkiseen pilkkaan ja häpiään' on otettu vanhemmasta Raamatun käännöksestä. Koska ne uudemmassa on käännetty väärin: häpeäksi ja ijankaikkiseksi vaivaksi S. h.] Ja ymmärtäväiset loistavat niinkuin taivaan avaruuden loiste, [aurinko — Matt. 13: 43] ja ne, jotka monta vanhurskauteen saattavat, niinkuin tähdet ijankaikkisesta ijankaikkiseen."

Jos katsaus maailman historian 2300 vuoden aikaan viidennessätoista luvussa oli lyhykäisesti ja asiallisesti, mutta kumminkin selvästi käsitelty, niin on kuvaus Messiaksen tuhatvuotisesta valtakunnasta käsitelty kolmessa värssyssä vielä selvemmin. Ja kumminkin on siinä kaikki mainittu. Mikael (joka merkitsee "niinkuin Jumala" eli Jumalan edustaja) on nimi, jota tässä käytetään suuresta Lunastajastamme, joka todellakin on suuri ruhtinas, jonka Jumala on määrännyt esiintymään ja pelastamaan Danielin kansan, Jumalan kansan — kaikki, jotka rakastavat Jumalaa totuudessa ja vilpittömästi — oikeat israeliitat. (Room. 9: 6, 25, 26; Gal. 6: 16.) Hän tulee pelastamaan heidät synnistä, tietämättömyydestä, tuskasta ja kuolemasta sekä kaikista Saatanan sokeain palvelijain vainoista ja ahdistuksista, jotka entisaikoina olivat heille melkein ylivoimaisia. Kaikki, jotka ovat kirjotetut Karitsan elämänkirjaan, tulevat ijankaikkisiksi ajoiksi pelastettaviksi kaikista vihollisistaan; ne, jotka ovat kirjotetut arvollisina juutalaisen ja patriarkkain aikana, niinhyvin kuin nekin, jotka ovat kirjotetut evankelikautena, ja ne, jotka tulevat kirjotettaviksi tuhatvuotiskautena. Vaikkakin kaikki Jumalan kansa (kaikki, jotka saatuansa tiedon hänestä rakastavat ja tottelevat häntä) tulevat pelastettaviksi, erottaa kumminkin selvästi ne kunnian asteet, mitkä annetaan muutamille — voittajille: samoin myös huomaa, että muutamat entisajan suurista — Aleksander, Nero, Napoleon, Rooman keisarit, paavit, j.n.e., jotka ovat väärinkäyttäneet leiviskänsä sortaen maailmaa samalla häikäisten sitä, tulevat näkymään oikeassa luonteessaan ja tulevat tuhatvuotiskautena pilkan ja häpeän esineiksi. Ei myöskään tämä pieni katsaus Kristuksen hallituksesta jätä mainitsematta sitä suurta hädän aikaa, minkä kautta se saatetaan voimaan — hädän aikaa, johon ei mitään entistä vallankumousta saata verrata — hätää, jonka rinnalla Ranskan vallankumous tulee olemaan pieni, hädän aikaa, jommoista ei ole ollut siitä saakka kuin ihmiset rupesivat olemaan, eikä koskaan tule olemaan; sillä tämä suuri Ruhtinas, Mikael, ei ainoastaan tule voittamaan koko maailmaa, vaan hänen valtansa tulee olemaan ijankaikkinen valta. Oikeus on hänen valtaistuimensa perustuksena, ja kun ihmiskunta kerran on saanut maistaa hänen hallituksensa etuja, ei suuri enemmistö koskaan tule suostumaan mihinkään muuhun hallitukseen, sillä hänen valtakuntansa tulee olemaan "kaikkien pakanain toivo" (engl. k.). Tässä päättyy tämän ennustuksen lanka juostuaan koko pituutensa, ja luvun jälellä olevilla värssyillä on tarkotuksena antaa (ei Danielille ja kanssapalvelijoille hänen ajallansa, vaan Jumalan lapsille, "lopun aikana" eläville Danielin kanssapalvelijoille) muutamia ajanjaksoja, joita vastaavat 1260, 1290 ja 1335 esikuvallista päivää, joiden kautta me, kun aika on tullut, tulemme vakuutetuiksi ajasta, jossa elämme, että se todella on evankeliajan elonkorjuu eli "loppu."

Daniel, joka oli kuullut pitkän kertomuksen taisteluista tämän maailman valtakuntien kesken ja nyt lopulta Jumalan valtakunnan voitosta Mikaelin, suuren Ruhtinaan kautta, oli halukas tietämään milloin se tulisi pelastamaan Herran kansan. Mutta hänelle sanotaan (4:ssä värssyssä): "Mutta sinä, Daniel, sulje nämä sanat ja lukitse sinetillä tämä kirja lopun ajaksi; monet matkustavat (silloin) edestakaisin ja tieto karttuu (engl. k.)."

Ei siinä kyllin, että yleinen tiedon karttuminen, jonka olemme huomanneet, todistaa mitä Daniel XI luvussa opettaa, nim., että lopun aika alkoi vuonna 1799, vaan ennustettu liikkuminen edes ja takaisin — hyvin nopea matkustaminen — todistaa sen myös. Tämä kaikki kuuluu lopun aikaan. Ensimäinen höyrylaiva kulki vuonna 1807, ensimäinen höyryvaunu 1831; ensimäinen sähkölennätin toimi 1844; mutta tänään kuljettavat jättiläismäiset junat ja höyrylaivat suuria joukkoja sinne ja tänne, "edes ja takaisin".

Sir Isak Newton, kuuluisa tähtitieteilijä kuudennellatoista vuosisadalla, piti tätä Danielin ennustusta hyvin mieltäkiinnittävänä ja selitti uskovansa, että kun se toteutuisi, tulisi tieto karttumaan siinä määrin, että ihmiset mahdollisesti tulisivat matkustamaan viidenkymmenen (engl.) peninkulman nopeudella tunnissa.

Voltaire, tunnettu ranskalainen vapaa-ajattelija, sai tietoonsa tämän lausunnon ja huomautti pilkallisesti: —

"Katsokaahan vain nerokasta Newtonia, suurta luonnontutkijaa, joka keksi painolain: tultuaan vanhaksi ja uudelleen lapseksi, alkoi hän tutkia kirjaa, jota sanotaan Raamatuksi, ja, kunnioittaakseen sen järjettömiä taruja, tahtoo hän uskotella meille, että ihmiskunnan tieto tulee karttumaan vielä niin suuresti, että me piakkoin voimme matkustaa viisikymmentä peninkulmaa tunnissa! Vanha narri raukka."

Molemmat nämä miehet kuolivat aikoja ennen kuin lopun aika oli tuonut mukanaan ihmeellisen tiedon lisäyksen, joka runsaasti toteuttaa kristillisen luonnontutkijan jumalallisen ilmestyksen perustuksella lausutun ennustuksen.

Ei Danielille, vaan lopun aikana eläville Jumalan lapsille, oli keskustelu y.m. aijottu, josta kerrotaan 5—7 värssyissä: "Ja minä, Daniel, näin, ja katso, siellä seisoi kaksi muuta, yksi tällä virran rannalla ja toinen tuolla virran rannalla. Ja hän (yksi engl. k.) sanoi liinavaatteeseen puetulle miehelle, joka oli virran vetten yläpuolella: 'milloin näitten ihmeellisten asiain loppu tulee?' Ja minä kuulin liinaiseen puettua miestä, joka oli virran vetten yläpuolella, ja hän nosti oikean kätensä, ja vasemman kätensä taivaasen päin ja vannoi sen kautta, joka ijankaikkisesti elää, että se on oleva ajan ja kaksi aikaa ja puolen aikaa."

Danielin kysymys koski erityisesti "hävityksen kauhistusta" 11 luvun 31—33 värssyissä, jonka Daniel täydellä syyllä asetti yhteyteen sen kauhean luonteen kanssa, jonka hän oli nähnyt entisissä näyissään, jotka ovat kirjotetut 7: 8—11, 21, 24—26 ja 8: 10—12, 24—26.

Se aika, ajat ja puoli aikaa, eli kolme ja puoli aikaa eli vuotta (360 x 3 1/2 = 1260 päivän esikuvallinen aika — 1260 kirjaimellista vuotta), joka tässä mainitaan, osotetaan toisissa paikoissa olevan paavikunnan vallan aika. Vertaa Dan. 7: 25; 12: 7 ja Ilm. 12: 14, Ilm. 12: 6 ja 13: 5 kanssa. "Virta" jossa eli jonka aikana nämä 1260 paavin vallan vuotta päättyivät — niinkuin enkeli, joka seisoo virran yläpuolella, näyttää, ilmottaessaan aikojen loppurajan — oli vertauskuva asiaintilasta Ranskan vallankumouksen aikana, jota jo on kosketeltu. Tämä on sama "virta" joka mainitaan Ilm. 12: 15, 16, jossa se esitetään täydellisemmin käärmeen eli lohikäärmeen suusta tulevana, ja jossa sen todellinen tarkotus, Saatanan näkökannalta katsottuna, osotetaan olevan "vaimon" (Jumalan seurakunnan) valtaaminen, kun sen (seurakunnan) kolme ja puoli aikaa (1260 vuotta), kätkössä olemisen aika korvessa, olivat päättymäisillänsä, ja kun se astui esille "nojaten ystäväänsä" [hänen käsivarteensa] — Jumalan sanaan. — Salomon Korkea Veisu 8: 5.

Vertauksellisessa kielessä merkitsee vesi ylipäänsä totuutta; ja vertauskuvassa säilyy tarkotus, vaikkakin totuuden sanotaan lähtevän lohikäärmeen eli käärmeen suusta. Ajatus, joka tämän vertauskuvan kautta ilmoitetaan, on se, että totuuden piti virrata esille pahojen välikappalten kautta ja pahaa tarkottaen. Ja tämän me huomaammekin: Ranskan vallankumouksen voima oli nim. juuri siinä, että sitä kiihottivat monet järkähtämättömät totuudet mikäli ne koskivat pappis- ja kuningasvaltaa ja kaikkien yksityisten oikeuksia ja vapautta, "IHMISEN OIKEUDET" oli todella tämän kapinaliikkeen tunnussana yhteiskunnallista ja kirkollista sortoa vastaan. Inhimillisiä oikeuksia koskeva totuus huomattiin ja lausuttiin siinä, mikä kummastuttaa meitä, kun ajattelemme silloin vallitsevaa tietämättömyyttä, taikauskoa ja orjamaisuutta, joissa joukot kauvan olivat olleet. Monet niistä totuuksista, jotka silloin "virran" lailla vyöryivät Ranskan yli ja saivat veren siellä tulvailemaan, ovat nyt aivan yleisesti tunnustettuja kaikkien sivistyskansojen keskuudessa, mutta ne olivat liian voimakkaita ja liian rutosti esitettyjä silloiseen aikaan nähden.

Todella, ennustus osottaa selvästi, ettei käärme, Saatana, tarkottanut sitä, mitä Jumalan kaitselmuksen kautta on ollut seurauksena, vaan tarkotti hän aivan päinvastaista. Tässä hän ampui yli maalin, niinkuin hän on tehnyt muissakin tilaisuuksissa. Saatana ei milloinkaan lähetä totuuden vettä siunaamaan ja virkistämään sekä vapauttamaan orjuudesta; päinvastoin ovat hänen ahkeroimisensa kaiken aikaa tarkottaneet ihmiskunnan sokeuttamista ja sitomista kiinteästi tietämättömyyteen ja taikauskoon; ja tämä äkillinen veden (totuuden) tulva oli tarkotettu vaikuttamaan oksennuslääkkeen tavoin, jotta tulisi ylenannetuksi se vapaudenravinto, jota kansa jo uskonpuhdistuksen tuloksen kautta oli saanut Raamatusta, ja jotta siten pakotettaisiin hallitusmiehet ja opettajat vastustamaan totuutta anarkiian pelosta.

Saatanan tarkotus Ranskan vallankumouksen nostattamisella oli rauhattomuuden herättäminen koko Europassa, erittäinkin vaikutusvaltaisen luokan keskuudessa, joka ei suosinut vapautta; ja valaista Ranskassa oppia siitä, että jos Rooman taikauskot kumottaisiin, ja vapaus saavuttaisi esteettömän jalansijan, niin silloin lakkaisi laki ja järjestys pian. Tämä oli mestarijuoni, keksijänsä arvoinen, ja aijottu niinkuin ennustus osottaa, valtaamaan vaimon (reformeeratun seurakunnan), ja ajamaan kaikki vanhoilliset ja rauhanystävät — hallitsevat ja hallitut — takaisin yhteyteen ja sopusointuun paavikunnan kanssa. Suunnitelman epäonnistuminen ei riippunut alottajansa puuttuvasta kekseliäisyydestä, vaan Jumalan kaikkivaltiaasta voimasta, jonka kautta hän antaa kaiken vaikuttaa parhaaksi.

Tässä tapauksessa saattaa selvästi huomata Jumalan suunnitelman "vaimon" (seurakunnan) suojelemiseksi Saatanan juonia vastaan antamalla tarkotetun pahan vaikuttaa hyvää, jotta toteutuisi täydellisesti ennustus, joka tehtiin seitsemäntoista sataa vuotta aikaisemmin, nim.: "Mutta maa auttoi vaimoa: maa avasi suunsa ja särpäsi virran, jonka lohikäärme oli purskauttanut suustaan." Niinkuin jo on selitetty, merkitsee maa vertauskuvallisessa kielessä yhteiskuntaa — järjestystä rakastavia ihmisiä; ja historiallinen tosiasiahan on, että sen totuuden virran, joka levisi Ranskan yli — syyttäen paavikuntaa, ja sen papistoa, yksinvaltaa ja sen loistoylimystöä suurimmalta osalta syypääksi kansan tietämättömyyteen, köyhyyteen ja taikauskoon — sen nielivät eli särpivät ylipäänsä Euroopan kansat (roomalainen "maa"). Siihen määrin kävi näin, että vaikka paavikunta ja kuninkaallinen ylimystö perin pohjin hämmästyivät, tulivat he myös perin pohjin erotetuiksi toisistaan, paavillisen vaikutusvallan kukistumisen, sekä Napoleonin sotajoukkojen kautta. Ja kun "kohtalon-mies" vihdoin muserrettiin, ja Euroopan hallitsijat muodostivat niin kutsutun "pyhän allianssin" kansan vapauksien tukahuttamiseksi ja omien valta-istuimiensa turvaamiseksi tulevaisuudessa, oli jo liian myöhäistä kahlehtia kansaa: sillä kun se oli juonut vesivirran, niin ei se enää tahtonut alistua. Liian myöhäistä oli myöskin ajatella paavikunnan uudelleen pystyttämistä, koska se oli tullut niin kauheasti nöyryytetyksi, ja koska sen pannajulistukset vapautta ja ranskalaisia kohtaan olivat niin kääntäneet vaikutuksensa sitä itseään kohtaan. Niinpä ei paavia edes kutsuttu yhtymään "pyhään allianssiin", jonka itseoikeutettu pää hän ennen olisi ollut. Siten tuli "vaimo" Jumalan uudistettu [reformeerattu] ja edistyvä seurakunta autetuksi ja suojelluksi valtaamiselta; ja vapaus ja totuus edistyivät huomattavasti ihmisten keskuudessa; ja siitä ajasta alkaen ovat vapaudenhenki ja Jumalan sana johtaneet yhä suurempaan valoon ja totuuteen kaikkia niitä, jotka ovat olleet halukkaita seuraamaan sitä.

Tässä siis oli se "virta", joka osotti sekä paavinvallan lopun että Herran "valmistuksen päivän eli lopun ajan" alkamisen. Tämän virran päällä seisoi Herran lähettiläs profetallisessa näyssä ilmoittaakseen ajan, aikojen ja puolen ajan lopun. Ja tämä ilmotus annettiin vastaukseksi kysymykseen: "Milloin näitten ihmeellisten asiain loppu tulee?" Tarkotetut "ihmeelliset asiat" eli "ihmeet" eivät olleet niitä, jotka mainitaan 12: 1—3, jotka tarkottavat Jumalan valtakuntaa. Nämä eivät olleet ihmeellisiä, vaan odotettuja. "Ihmeelliset asiat" olivat väliintulevat vaikeudet, vainot ja koettelemukset Jumalan kansalle, erityisesti, seurauksena tuon omituisen vallan eli "sarven", paavikunnan, ylivallasta, josta Daniel erityisesti oli kysynyt aikasemmin (Dan. 7: 19—22). Kysymys kuului: Kuinka kauvan on Jumala salliva näitä ihmeellisiä totuuden vääntelemisiä, tätä hänen lastensa ja kansojen ihmeellistä pettämistä? Vastaus, joka annetaan, mittaa paavinvallan ja ilmottaa varmalla tavalla ajan sen päättymiselle, sekä lisää: "ja kun pyhän kansan voiman hajottaminen (engl. k.) on [tällä tavoin] loppunut, täytetään nämä kaikki [ihmeelliset asiat]."

5:ssä värssyssä näytetään Danielille virran kummallakin rannalla henkilö, jotka yhdessä kysyvät, milloin nämä ihmeelliset asiat päättyisivät. Tämä näyttää merkitsevän, että senkin jälestä, kun paavinvalta oli päättynyt, tulisivat ihmiset olemaan epätietoisia siitä, oliko sen valta vainota ja musertaa päättynyt tahi ei. Eikä ihme, kun muistamme, että tämä "sarvi" senkin jälkeen kun sen valta on murrettu, "sen hallitus on otettu pois", ja silloinkin kun se oli häviämäisillään niin äskettäin kuin vuonna 1870, lausui suuria sanoja erehtymättömyydestänsä. Daniel, joka edustaa pyhiä, sanoo (Dan. 7: 11): "Minä katselin silloin [sen jälkeen kun sen valta oli hävinnyt, ja se oli tullut kykenemättömäksi tuhoamaan kauvemmin totuutta, pyhän kansan voimaa] niiden suurten sanain äänen tähden, jotka se sarvi puhui, minä katselin, [se ei saanut valtaa pyhän kansan ja totuuden yli, vaan oli niillä toinen vaikutus] siksi kun peto tapettiin ja sen ruumis hävitettiin ja heitettiin palavaan tuleen" — yleiseen anarkiaan. Tällä tavalla osotetaan vanhan Rooman valtakunnan jälellä olevien hallitusten hävitys, minkä aiheuttaa paavikunnan yhä jatkuva röyhkeiden sanain kautta eksyttävä vaikutus senkin jälkeen kun sen valta on hävinnyt.

Koska ei ainoastaan paavikunnan vallan aikojen loppu ole täten selvästi vahvistettu tapahtuvaksi Ranskan vallankumouksen aikana, vaan myöskin tapahtumain kautta 11:nnessä luvussa 40—44 värss., jotka ilmaisevat itse vuodenkin 1799, saatamme helposti laskea taaksepäin 1260 vuotta nähdäksemme, alkoiko paavinvalta silloin. Jos me huomaamme niin olleen, on meillä niin selvä ja luja todistus kuin usko saattaa vaatia. Todistelkaamme nyt siis:

Laskemalla taaksepäin 1260 vuotta vuodesta 1799, tulemme vuoteen 539 j.K., jolloin näytämme paavikunnan alkaneen. Mutta paavijärjestelmä on ollut sellainen sekotus valtiotaidosta ja pappistaidosta ja sillä oli niin pieni ja asteettain tapahtuva alku samoin kuin asteettain tapahtuva loppukin, että monet erilaiset ajatukset sen alkamisesta ja loppumisesta ovat sekä järjellisiä että mahdollisia, kunnes saamme Jumalan määrätyn vuosiluvun sen nousemiselle ja lankeemiselle ja näemme kuinka perin oikeat ne ovat. Paavikunta vaati ylivaltaa kirkollisissa ja valtiollisissa asioissa ja sekaantui politiikkaan, ennenkuin vastustajat tunnustivat sen; samoin kuin se on koettanut harjottaa yhteiskunnallista valtaa ja selittänyt päänsä olevan erehtymättömän sen jälkeen kun ennustus osottaa sen vallan murtuneen ja sen hävittämisen alkaneen. Mutta Italian kansa Romagnan maakunnassa ei ole tunnustanut paavikuntaa sen jälkeen kun Ranskan vallankumous mursi tietämättömyyden ja taikauskoisen kunnioituksen lumouksen. Vaikka paavi ajottain, vallankumouksien väliaikoina, on istunut nimellisenä hallitsijana paavivaltioissa, on se vain ollut vieraana anastajana, Itävallan ja Ranskan edustajana, joiden sotajoukot vuorotellen ovat suojelleet häntä hänen harjottaessaan virkatointansa. Nyt, kun tiedämme, että tuo 1260 vuoden jakso alkoi vuonna 539, saatamme huomata sen, mitä ennen emme olisi voineet nähdä. Paavilaiset itse ovat hyvin taipuvaisia laskemaan valtansa alkamisen joko siitä kun Konstantin kääntyi ja Rooman valtakunta omisti nimellisesti kristillisyyden vuonna 328, taikka siitä kun Kaarle Suuri lahjotti paavivaltiot kirkolle vuonna 800. Se asianhaara on kumminkin varma, että Konstantin ei millään tavalla tunnustanut yhteiskunnallista valtaa seurakunnalle kuuluvana oikeutena tai omaisuutena; päinvastoin, vaikka hän suosi kristinuskoa, niin teki pikemmin seurakunta keisarin ainakin päänsä vertaiseksi niin, että keisari kutsui kokoon kirkolliskokouksia ja sekautui kirkollisiin asioihin, vaikkei seurakunnan sallittu sekaantua yhteiskunnallisiin asioihin. Vuosiluku 539 j.K., jonka profetallinen 1260 vuoden mittapuu ilmaisee, on melkein puolivälissä kirkon ja valtion yhtymistä, joka tapahtui vuonna 328, ja Kaarle Suuren kirkolle antamaa täyttä ja täydellistä tunnustusta sen olemisesta kaiken hallituksen päänä — yhteiskunnallisen ja kirkollisen hallituksen harjottajana — vuonna 800 j.K.

Konstantinin ajoista alkain oli Rooman piispoilla ollut erittäin huomattava asema maailman edessä, eikä kestänyt kauan ennenkuin he alkoivat vaatia valtaa kaikkien muiden yli — kirkossa niinkuin maailmassakin — vaatien että joku yksityinen henkilö tunnustettaisiin valtiaaksi eli seurakunnan pääksi, ja että Rooman piispa olisi tämä yksi. He sanoivat sekä Pietarin että Paavalin asuneen Roomassa, ja Rooman tulleen siten ikäänkuin määrätyksi apostolisen hallituksen paikaksi, kuten myöskin, että kaupunki jo itsessäänkin, kun se kauvan oli ollut caesarien ja yhteiskunnallisen hallituksen istuin, oli kansan käsityksen mukaan hallituspaikka.

Näitä ylivallan vaatimuksia ei kumminkaan niinkään helposti otettu kuuleviin korviin. Kilpailun henki alkoi nostaa päätänsä, ja toiset piispat toisissa suurissa kaupungeissa alkoivat myöskin vaatia ylivaltaa, mikä milläkin perustuksella. Vasta vuonna 533 Justinianus I tunnusti Rooman piispan arvokkaammuuden. Tämä tapahtui yhteydessä innokkaan uskonnollisen keskustelun kanssa, jossa keisari puolusti Rooman piispaa tunnustaen Neitsyt Maarian palvomisen arvoiseksi, ja taisteli eutykianien ja nestorianien kanssa Herramme Jeesuksen luonteiden eroavaisuuksista ja sekotuksista. Keisari pelkäsi, että tämä erimielisyys saattaisi hajottaa kirkon ja siten valtakunnankin, mitkä hän kumminkin tahtoi kaikin mokomin liittää lujemmin yhteen; sillä jo silloin, niin aikaiseen, olivat nimiseurakunta ja valtio yhtä — "kristikunta". Ja kun hän halusi korkeampaa oikeutta riitojen ratkaisijaksi ja määrääjäksi kansalle, mitä sen tulisi uskoa, mitä ei, ja kun hän huomasi Rooman piispan jo olevan kuuluisimman niistä, jotka vaativat pääpiispan (paavin eli päällysmiehen) virkaa, sekä myöskin "oikeaoppisimman", joka lähinnä eri kysymyksissä oli samaa mieltä keisarin omien mielipiteitten kanssa, niin ei Justinianus ainoastaan kirjallisissa kynäelmissä tuominnut eutykianien ja nestorianien oppeja, vaan puhutteli Rooman piispaa kaikkien pyhien seurakuntien ja kaikkien Jumalan pyhien pappien päänä, jonka kautta hän tunnusti hänet ja halusi auttaa häntä kerettiläisten masentamisessa ja kirkon yhteyden lujittamisessa.

Tämän käskykirjeen yhteydessä puhutteli keisari paavi Johannesta,
Rooman patriarkkaa, tällä tavoin:

["Victor Justinanus, pius, felix, inclytus, triumphator, semper Augustus, Joanni sanctissimo Archiepiscopo almae Urbis Romae et Patriarchae. — Reddentes honorem apostolicae sedi, et vestrae sanctitati (quod semper nobis in voto et fuit et est), et ut decet patrem honorantes vestram beatitudinem, omnia quae ad ecclesiarum statum pertinent festinavimus ad notitiam deferre vestrae sanctitatis; quoniam semper nobis fuit magnum studium, unitatem vestrae apostolicae sedis, et statum sanctarum Dei ecclesiarum custodire, qui hactenus obtinet, et in commote permanet, nulla intercedente contrarietate. Ideoque omnes sacerdotes universi Orientalis tractus et subjicere et unire sedi vestrae sanctitatis properavimus, in praesenti ergo quae commota sunt (quamvis manifesta et indubitata sint et secundum apostolicae vestrae sedis doctrinam ab omnibus semper sacerdotibus firme custodita et predicata) neccessarium duximus, ut ad notitiam vestrae sanctitatis perveniant. Nec enim patimur quicquam, quod ad ecclesiarum statum pertinet, quamvis manifestum et indubitatum sit, quod movetur ut non etiam vestrae innotescat sancritati quae caput est omnium sanctarum ecclesiarum. Per omnia enim (ut dictum est) properamus honorem et auctoritatem crescere vestrae sedis.">[

"Voitollinen Justinianus, hurskas, onnellinen, kuuluisa, riemuitseva, alituisesti korotettu, Johannekselle, kaikkein pyhimmälle arkkipiispalle ja kukoistavan Rooman kaupungin patriarkalle. — Esiintuoden apostoliselle istuimelle ja Teidän Pyhyydellenne (niinkuin halumme aina on ollut ja on) tulevan kunnian ja Teidän Autuudellenne, niinkuin isälle kuuluu, olemme kiiruhtaneet tuomaan Teidän Pyhyytenne tietoon kaiken sen, mikä koskee seurakuntien tilaa, koska hartain toivomme aina on ollut valvoa Teidän apostolisen istuimenne yhteyttä ja Jumalan pyhien seurakuntien tilaa, joka tähän asti on säilynyt ja järkähtämättä jatkuu ilman väliin tulevaa vastoinkäymistä. Ja niin ollen olemmekin kiirehtineet asettamaan johtonne alaisiksi ja yhdistämään Teidän Pyhyytenne istuimeen koko Itämaan kaikki papit. Nykyhetkellä siis pidämme tarpeellisena tuoda Teidän Pyhyytenne tietoon ne kohdat, jotka ovat tulleet erimielisyyden esineiksi, kuinka selvät ja epäilemättömät ne ovatkaan ja kuinka kovasti kaikki papit ovatkaan niitä aina valvoneet ja saarnanneet Teidän apostolisen istuimenne opin mukaan. Sillä emme voi sallia minkään kysymyksen, joka koskee seurakuntain tilaa, kuinka selvä ja eittämätön se sitte lieneekään, jäädä tulematta Teidän pyhyytenne, kaikkien pyhien seurakuntien pään tietoon. Sillä kaikissa kohdissa riennämme (niinkuin jo on mainittu) kartuttamaan Teidän istuimenne kunniaa ja valtaa."

Kirje koskettelee senjälkeen eräitä kerettiläisiksi leimattuja mielipiteitä, jotka aiheuttivat erimielisyyden, ja ilmaisee keisarin uskon olleen yhtäpitävän Rooman seurakunnan uskon kanssa. Se päättyy seuraavasti:

["Suscipimus autem sancta quatuor concilia: id est, trecentorum decem et octo sanctorum patrum qui in Nicaena urbe congregati sunt: et centum quinquaginta sanctorum patrum qui in hac regia urbe convenerunt: et sanctorum patrum qui in Epheso primo congregati sunt: et sanctorum patrum qui in Chalcedone convenerunt: sicut vestra apostolica sedis docet atque praedicat. Omnes ergo sacerdotes seguentes doctrinam apostolicae sedes vestrae ita credunt et praedicant."

"Unde properavimus hoc ad notitiam deferre vestrae sanctiatis per Hypatium et Demetrium, beatissimos episcopos, ut nec vestram sanctitatem lateat quae et a quibusdam paucis monachis male et Judaicesecundum Nestorii perfidiam denegata sunt. Petimus ergo vestrum paternum affectum; ut vestris ad nos destinatis literis, et ad sanctissimum episcopum hujus almae urbis, et patriarcham vestram (quoniam et ipse per eosdem scripsit ad vestram sanctitatem, festinans in omnibus sedem sequi apostolicam beatitudinis vestrae), manifestum nobis faciatis, quod omnes qui praedicta recte confitentur, suscipit vestra sanctitas, et eorum qui Judaice aussi sin rectam denegare fidem, condemnar perfidiam. Pius enim ita circa vos omnium amor, et vestrae sedis crescet auctoritas; et quae ad vos est unitas sanctarum ecclesiarum inturbata servabitur, quando per vos didicerint omnes beatissimi episcopi eorum quae ad vos relata sunt sinceram vestrae sanctitatis doctrinam. Petimus autem vestram beatitudinem orare pro nobis, et Dei nobis adquirere provindentiam.">[

"Me tunnustamme neljä pyhää kirkolliskokousta (päteviksi): sen, johon kokoontui 318 pyhää isää Nicaen kaupungissa [Nicaen kirkolliskokous]; ja sitte sen, johon kokoontui sata neljäkymmentä pyhää isää tässä kuninkaallisessa kaupungissa [Konstantinopolin kirkolliskokous]; ja sitte sen, johon pyhät isät kokoontuivat Efesossa ensikerran [Efeson kirkolliskokous] ja vielä sen johon pyhät isät kokoontuivat Kalcedon'issa [Kalcedon'in kirkolliskokous]; niinkuin Teidän apostolinen istuimenne juuri opettaa ja saarnaa. Kaikki papit siis, jotka seuraavat Teidän apostolisen istuimenne oppia, uskovat, tunnustavat ja saarnaavat sillä lailla. Sentähden olemme rientäneet saattamaan tämän Teidän pyhyytenne tietoon kaikkein autuaimpain piispain Hypatiaksen ja Demetriuksen kautta, jottei Teidän Pyhyydeltänne olisi salassa, mitä oppeja muutamat harvat munkit ovat väärin juutalaisen tavan mukaan kieltäneet nojaten Nestorin vilpillisiin oppeihin. Me käännymme siis Teidän isällisen armahtavaisuutenne nuoleen [pyynnöllä], että Te meille ja tämän suloisen kaupungin kaikkein pyhimmille piispoille, ja patriarkalle, Teidän veljellenne [koska hän itsekin on kirjottanut Teidän Pyhyydellenne samojen henkilöiden kautta, kiireimmiten tahtovansa kaikissa seurata Teidän pyhyytenne apostolista istuinta], osotetulla kirjeellä tekisitte tiettäväksi, että Teidän Pyhyytenne ottaa vastaan kaikki, jotka oikein tunnustavat mitä on säädetty, ja tuomitsee niiden uskottomuuden, jotka juutalaisten tavoin ovat uskaltaneet kieltää oikean uskon. Sillä siten on kaikkien rakkaus Teihin ja Teidän istuimenne valtaan kasvava, ja pyhien seurakuntien yhteys Teidän kanssanne häiritsemättä säilyvä, kun kaikki ylen autuaat piispat Teidän kauttanne saavat oppia tuntemaan Teidän istuimenne oikean opin mikäli se koskee niitä kohtia, joita Teille on tässä esitetty. Ja me pyydämme, että Teidän Autuutenne rukoilisi meidän puolestamme ja rukoilisi meille Jumalan suojelusta."

Paavi Johannes vastasi yllämainittuun 24 p. maaliskuuta 534:

[Me esitämme seuraavaa hänen vastauksestaan:

"Gloriosissimo et elementissimo filio Justiano Augusto, Johannes
Episcopus Urbis Romae."

"Inter claras sapientiae ac mansuetudinis vestrae laudes, Christianissime principum, puriore luce tamquam aliquod sydus irradiat, quod amore fidei, quod charitatis studio edocti ecclesiasticeis disiplinis, Romanae sedis reverentiam conservatis et ei cuncta subjicitis, et ad ejus deducitis unitatem, ad cujus auctorem, hoc est apostolorum primum, Domino loquente praeceptum est, Pasce oves meas: Quam esse omnium vere ecclesiarum caput, et patrum regulae et principum statuta declarant, et pietatis vestrae reverendissimi testantur affatus. Proinde serenenitatis vestrae apices, per Hypatium atque Demetrium, sanctissimos viros, fratres et coepiscopos meos, reverentia consueta suscepimus: quorum etiam relatione comperimus, quod fidelibus populis proposuistis edictum amore fidei pro submovenda haereticorum intentione, secundum apostolicum doctrinam, fratrum et coepiscoporum nostrorum interveniente consensu. Quod, quia apostolicae doctrinae convenit, nostra auctoritate confirmamus.">[

Samassa tilaisuudessa kirjotti keisari Konstantinopolin patriarkalle.
Tämän kirjeen ensimäinen pykälä kuuluu seuraavasti:

[Epifanio sanctissimo et beatissimo Archiepiscopo Regiae hujus Urbis et
Oecumenioo Patriarchaae.

"Cognoscere volentes tuam sanctitatem ea omnia quae ad ecclesiasticum spectant statum: necessarium duximus, hisce ad eam uti divinis compendiis, ac per ea manifesta eidem facere, quae jam moveri coepta sunt, quamquam et illa candem cognoscere sumus persuasi. Cum itaque comperissemus quosdam alienos a sancta, catholica, et apostolica ecclesia, imperiorum Nestorii et Eutychetis sequutos deceptionem, divinum antehac promulgavimus edictum (quod et tua novit sanctitas) per quod haereticorum furores reprehendimus, ita ut nullo quovis omnino modo immutverimus, immutemus aut praetergressi simus cum, qvi nunc usque, coadjuvante Deo, servatus est, ecclesiasticum statum (quemadmodum et tua novit sanctitas) sed in omnibus servato statu unitatis sanctissimarum ecclesiarum cum ipso S.S. Papa veteris Romae, ad quem similia hisce perscripsimus. Nec enim patimur ut quiquam eorum, quae ad ecclesiasticum spectant statum, non etiam ac ejusdem referatur beatudinem: quum ea sit caput omnium sanctissimorum Dei sacerdotum; vel eo maxime quod, quoties in eis locis haeretici pullularunt et sententia et recto judicio illius venerabilis sedis coerciti sunt.">[

"Epifaneelle, tämän pääkaupungin kaikkein pyhimmälle ja autuaallisimmalle arkkipiispalle ja ekumeniselle patriarkalle: — Koska me haluamme että Teidän Pyhyytenne tulee olla selvillä kaikesta siitä, mikä koskee kirkollista tilaa, olemme huomanneet tarpeelliseksi laatia hengelliset oppiyhdistelmät, ja niiden kautta antaa ilmotuksia liikkeistä, joita on aljettu harrastaa, vaikka olemmekin vakuutetut siitä, että Teidän Pyhyytenne jo tuntee tämän asian. Ja koska olemme huomanneet, että eräät henkilöt, jotka ovat vieraita pyhälle, katoliselle ja apostoliselle seurakunnalle, ovat seuranneet jumalattoman Nestorin ja Eutykeksen kerettiläisyyttä, olemme tätä ennen julaisseet hengellisen käskykirjeen (jonka Teidän Pyhyytennekin tietää), jossa olemme moittineet kerettiläisten hullutuksia. Emme ole ollenkaan millään tavalla muuttuneet, emme liioin tule muuttumaan, emmekä ole rikkoneet seurakuntain asemaa, joka vielä tähän asti Jumalan avulla on säilynyt (niinkuin Teidän Pyhyytennekin tietää); vaan kaikissa asioissa on kaikkein pyhimpäin seurakuntain yhteys ja VANHAN ROOMAN KORKEA PYHYYS, PAAVI, jolle olemme lähettäneet samanlaisen kirjelmän, varjeltuneet. Sillä emme salli, että mitään siitä, joka tarkottaa kirkon tilaa jätetään esittämättä myöskin HÄNEN AUTUUDELLENSA, koska hän on kaikkien Jumalan kaikkein pyhimpäin seurakuntain pää; etenkin siitä syystä että usein paikkakunnilla, joissa kerettiläisiä on esiintynyt, ne ovat tulleet hävitetyiksi [sananmukaisesti poiskarsituiksi kuin vesat puusta] tämän kunnianarvoisan istuimen viisauden ja oikean tuomion kautta."

Kirjeet, joista tässä olemme julaisseet ylläolevat otteet, löytyvät täydellisessä kunnossa, samoin kuin Justinianuksen käskykirjekin, jonka ohimennen mainitsemme, Volume of the Civil Law'issa (Siviililakikirjassa). — Codicis lib. I tit. 1.

[Ote tästä käskykirjeestä kuuluu seuraavasti:

"Imp. Justinian. A. Constantinopolitis.

"Cum Salvatorem et Dominum omnium Jesum Christum verum Deum nostrum colamus per omnia, studemus etiam (quatenus datum est humanae menti assequi) imitari ejus condescensionem seu demissionem. Etenim cum quosdam invereniamus morbo atque insania detentos impiorum Nestorii et Eutychetis, Dei et sanctae catholicae et apostolicae ecclesiae hostium, nempe qui detectrabant sanctam gloriosam semper virginem Mariam Theotocon sive Dei param appellare proprie et secundum veritatem: illos festinavimus quae sit recta Christianorum fides edocere. Nam hi incurabiles cum sint, selantes errorem suum passim circumeunt (sicut didicimus) et simpliciorum animos exturbant et scandalizant, ea astruentes, quae sunt sanctae catholicae ecclesiae contrana. Necessarium igitur esse putavimus, tam haereticorum vaniloquia et mendacia dissipare, quam omnibus insinuare, quomodo aut sentiat sancta Dei et catholica et apostolica ecclesia, aut praedicent sanctissimi ejus sacerdotes; quos et nos sequuti, manifesta contituimus ea quae fidei nostrae sunt: non quidem inn vantes fidem (quod absit) sed coarguantes eorum insanium qui eadem cum impiis haereticis sentiunt. Quod quidem et nos in nostri imperii primordiis pridem satagentes cunctis fecimus manifestum.">[

Tämän, paavikunnan vaatimuksen ensimäisen tunnustuksen, julistivat sitten Fokus ja seuraavat keisairit yhä selvemmin ja selvemmin sanoin.

Mutta senkin jälkeen kun paavi oli tunnustettu hallitsijaksi, papilliseksi keisariksi, ei siitä silloin ollut mitään erityistä etua paavikunnalle, paitsi tyhjä nimi; sillä Justinianus pääkaupunkeineen oli kaukana Roomasta, Konstantinopolissa. Rooma, ja Italia ylipäänsä, olivat toisen valtakunnan — itägoottilaisen — vallan alaisina, jotka eivät tunnustaneet Rooman piispaa korkeimmaksi ylimäiseksi papiksi; sillä he olivat pääasiallisesti uskoltaan areiolaisia. Paavikunta tuli sentähden keisarin tunnustuksen kautta korotetuksi ja edistetyksi ainoastaan nimellisesti, kunnes Itägoottien valtakunta kukistui, jolloin sen korotus oli todellinen. Ja aivan kuin edeltäkäsin tehdystä sopimuksesta lähetti keisari heti (vuonna 534 j.K.) Belisariuksen sotajoukkoineen Italiaan, ja kuusi vuotta senjälkeen kun keisari tunnusti paavin, oli itägoottilaisten valta kukistettu, ja heidän kuninkaansa Vitiges ja heidän sotajoukkonsa paras osa laskettu muiden voitonmerkkien kanssa Justinianuksen jalkain juureen. Tämä tapahtui vuonna 539, mikä sentähden on aika, josta meidän on laskettava "hävityksen kauhistus pystytetyksi". Siinä oli paavikunnan pieni alku. Siinä alkoi Danielin ennustuksessa (Dan. 7: 8, 11, 20—22, 25) mainittu omituinen "sarvi" kohottautua roomalaisesta pedosta. Se oli alkanut muodostautua tai juurtua kaksi vuosisataa aikaisemmin, ja kaksi vuosisataa sen vähäpätöisestä esiintymisestä oli se "muodoltansa vertaisiaan suurempi" — suurempi kuin toiset sarvet, hallitukset ja vallat vanhan valtakunnan alueella — ja sen silmät, ja sen suu, joka puhui suuria röyhkeitä sanoja, alkoi kehittyä; ja se kohottautui toisten sarvien yli väittäen itsellään olevan jumalallisen oikeuden siihen.

Profetta oli sanonut että kolme sarvea tulisi revittäväksi pois tahi hävitettäväksi, jotta tulisi tilaa eli valmistuisi tie tälle omituiselle vallalle eli "sarvelle". Niin näemme olevankin; Konstantin rakensi Konstantinopolin ja muutti pääkaupunkinsa sinne; tämä, vaikka olikin suotuisa paavikunnan kehittymiselle caesarien istuimelle, oli epäsuotuisaa valtakunnalle; ja pian huomattiin sopivaksi jakaa valtakunta, ja Italia oli senjälkeen tunnettu läntisen valtakunnan nimellä, jonka istuin tai pääkaupunki oli Ravenna. Tämä oli yksi "sarvista"; sen kukistivat vuonna 476 j.K. herulit, toinen "sarvi", joka pystytti valtansa sen raunioille. Sitä seurasi itägoottien kuningaskunta, kolmas "sarvi", joka kukisti herulit ja asetti itsensä Italian hallitsijaksi, vuonna 489 j.K. Ja niinkuin juuri olemme nähneet, tunnusti Justinianus juuri tämän "sarven" (kolmannen, jonka tuli valmistaa tilaa paavilliselle sarvelle) paavillisen ylivallan; ja hänen käskystänsä ja hänen sotapäällikkönsä ja hänen sotajoukkonsa kautta revittiin se (kolmas sarvi) pois. Ja niinkuin olemme nähneet, oli sen poisrepiminen tarpeellinen paavikunnan edistymiseksi vallassa omituisena sekotuksena valtiollisesta ja uskonnollisesta vallasta — tuo omituinen "sarvi", erilainen kuin toverinsa. Niin, näyttääpä todennäköiseltä, että paavikunta salaisesti suosi kunkin näiden "sarvien" tai valtojen kukistumista siinä toivossa, että tie tällä tavalla avautuisi sen omalle korottamiselle, aivan niinkuin lopulta kävikin.

Itägoottien valtakunnan kukistumisen jälkeen tunnustettiin Itä-Rooman keisari joksikin aikaa Italian hallitsijaksi eksarkien edustamana; mutta koska näillä oli pääkaupunkinsa Ravennassa eikä Roomassa, ja koska he olivat tulleet tunnustaneeksi paavikunnan sillä tavalla kuin yllä on osotettu, seuraa siitä, että vuodesta 539 j.K. paavikunta oli tunnustettu korkeimmaksi vallaksi Rooman kaupungissa; ja että se siitä ajasta, (jolloin se "pystytettiin") alkoi kasvaa ja paisua "sarvena" eli valtana muitten "sarvien" eli valtojen joukossa, jotka edustivat Rooman yhdistettyä valtaa. Se seikka, että Italiassa, ja erityisesti Roomassa tänä aikana oli hyvin rauhatonta, kun se oli altis pohjoisesta päin anastajien ryöstöille, ja sitäpaitse pakotettu maksamaan melkoisia veroja sille herralle, joka kulloinkin oli lähinnä, vaikutti, että valtiollinen uskollisuus keisarin valtaa kohtaan Konstantinopolissa rikkoutui; joten kirkolliset hallitusmiehet, jotka aina olivat kansan luona ja puhuivat heidän kieltään ja jakoivat heidän kanssaan voitot ja tappiot, vaikeudetta hyväksyttiin Rooman kaupungin ja sen ympäristön neuvonantajiksi, suojelijoiksi ja hallitusmiehiksi.

Epäilemättä oli Justinianuksen tarkotuksena, tunnustaessaan Rooman piispan ylivallan vaatimus toisten yli, osaksi myöskin voittaa hänen myötävaikutuksensa siinä sodassa, jonka hän oli aikeessa alkaa itägoottilaisia vastaan voittaakseen takaisin Italian, joka oli osa Itä-Rooman valtakunnasta; sillä paavin ja kirkon vaikutus oli jo silloinkin melkoisen suuri ja kun sai sen puolelleen, oli voitto puoleksi varma jo alunpitäen.

Vaikka goottilaiset tekivätkin kapinan keisarikuntaa vastaan ja ryöstivät Rooman kaupungin, eivät he kumminkaan pystyttäneet valtaansa uudelleen, ja Rooman ainoana hallituksena oli kirkko. Ja vaikka longobardien kuningaskunta pian esiintyi näyttämöllä ja pystytti valtansa suurimmassa osassa Italiaa, kukistaen Itä-Rooman valtakunnan vallan, jonka Justinianus oli pystyttänyt ja jättänyt eksarkien käsiin, huomattakoon kumminkin tarkasti, että longobardit tunnustivat paavikunnan vallan Roomassa. Vasta tämän valtakunnan loppuaikoina, kahdeksannella vuosisadalla, tehtiin muutamia vakavia hyökkäyksiä paavin hallitusta vastaan; ja kertomus siitä on vaan omiaan vahvistamaan sen tosiasian että paavit, kukin järjestään olivat Rooman todelliset hallitsijat, luulotellut "caesarien seuraajat" — "hengelliset caesarit" — vaikka he käyttivät hyväkseen Konstantinopolin hallituksen suojelusta niin kauvan kuin heillä oli etua siitä. Kun longobardit lopultakin aikoivat ottaa haltuunsa Rooman, kääntyi paavi Ranskan kuninkaan puoleen pyytäen häntä suojelemaan kirkkoa (paavikuntaa) ja auttamaan sitä säilyttämään itselleen n.k. Pyhän Pietarin perinnön, jota se kauvan häiritsemättä oli hallinnut, ja jonka Konstantinin väitettiin lahjottaneen kirkolle. [Sen, että nämä vaatimukset olivat perää vailla, ja perustuivat väärennyksiin — "väärennettyihin käskykirjeisiin" — myöntävät nykyään kernaasti jo roomalaiskatolilaisetkin. Konstantin ei tehnyt mitään sellaista lahjotusta; paavikunta kasvoi voimaansa ja valtaansa Roomassa, niinkuin yllä olemme kertoneet.]

Ranskalaiset kuninkaat Pipin ja Kaarle Suuri veivät kumpikin vuorostaan sotajoukkonsa paavikunnan vallan suojaksi ja kukistivat longobardit. Juuri jälkimäinen näistä lahjoitti vuonna 800 j.K. paavikunnalle nimenomaan useita valtioita — jotka sittemmin ovat tunnetut "paavivaltioitten" nimellä, ja jotka jo on mainittu — sekä Rooman kaupungin esikaupunkeineen, jonka paavikunta itse asiassa oli omistanut jo vuodesta 539 j.K. Siis ei longobardien kuningaskunta tai "sarvi" estänyt tai täyttänyt paavikunnan sarven tilaa, niinkuin muutamat ovat otaksuneet, vaikkakin se joskus ahdisti sitä. Tästä longobardien hyökkäyksestä Roomaa vastaan sanoo Gibbon:

"Muistamista ansaitsevan esimerkin katuvaisuudesta ja hurskaudesta osotti Lutiprand, longobardien kuningas. Aseissa vatikanin portilla, kuunteli voittaja Gregorius I ääntä, veti sotajoukkonsa takasin, luopui vailotuksestaan, kävi kunnioittavasti Pyhän Pietarin kirkossa ja laski, toimitettuansa hartautensa, miekkansa, tikarinsa, haarniskansa, viittansa, hopearistinsä ja kultakruununsa uhriksi apostolin haudalle". Mutta "hänen seuraajansa, Aistulf, selitti olevansa yhtä paljon keisarin kuin paavinkin vihollinen;… Roomaa vaadittiin tunnustamaan voittava longobardi lailliseksi hallitsijakseen… Roomalaiset empivät; he rukoilivat; he valittivat; ja uhkaavat barbaarit saatiin hillityksi aseilla ja neuvotteluilla, kunnes paavit olivat hankkineet itselleen ystäväksi liittolaisen ja kostajan tuolla puolen alppien."

Paavi (Tapani III) kävi Ranskassa ja onnistui saamaan tarvittavan avun, ja palasi, sanoo Gibbon, voittajana ranskalaisen sotajoukon etunenässä, jota kuningas (Pipin) henkilökohtaisesti johti. Longobardit saivat heikon vastustuksen jälkeen häpeällisen rauhan ja vannoivat luovuttavansa takasin Rooman kirkon omaisuuden ja pitävänsä arvossa sen pyhyyttä.

Esimerkkinä paavien asettamista vaatimuksista ja siitä vallasta jonka kautta he pyrkivät hallitsemaan ja millä tavoin he sitä harjottivat, esitämme jälleen Gibbonin mukaan Tapani III kirjeen, tällä kertaa Ranskan kuninkaalle. Longobardit olivat jälleen hyökänneet Roomaan, kohta sen jälkeen kuin ranskalainen armeija oli vetäytynyt takasin, ja paavi halusi uudelleen apua. Hän kirjotti apostoli Pietarin nimessä, sanoen: —

"Apostoli vakuuttaa ottolapsillensa, Ranskan kuninkaalle, papistolle ja ylimyksille, että hän, vaikka onkin kuollut lihassa, vielä on elävänä hengessä; että he nyt kuulevat ja heidän on toteltava Rooman kirkon perustajan ja suojelus vartijan ääntä; että pyhä neitsyt, enkelit, pyhimykset, martyyrit ja koko taivaan sotajoukko yksimielisesti vaativat noudattamaan hänen pyyntöänsä ja velvottavatkin siihen; että rikkaus, voitto ja paratiisi tulee olemaan heidän hurskaan esiintymisensä palkintona ja että ijankaikkinen kadotus tulee olemaan rangaistuksena heidän laiminlyönnistään, jos he sallivat että hänen hautansa, hänen temppelinsä ja hänen kansansa joutuvat kavalien longobardien käsiin." Ja Gibbon lisää: "Pipinin toinen sotaretki ei ollut vähemmän nopea ja onnellinen kuin ensimäinenkään: Pyhä Pietari oli tyydytetty; Rooma uudestaan pelastettu."

Koska tämä paavikunnan hallituksen alku on ollut hämärä ja koska kumminkin on tärkeää nähdä se selvästi, on meistä näyttänyt, tarpeelliselta esittää asia huolellisesti, niinkuin ylempänä on tehtykin. Ja päättäessämme todistelun siitä, että vuosi 539 j.K. oli ennustuksessa osotettu vuosiluku, esitämme seuraavassa vahvistukseksi todistuksia roomalaiskatolisista kirjotuksista: —

"Länsi-Rooman valtakunnan häviön jälkeen tuli paavien valtiollinen vaikutus Italiassa vielä tärkeämmäksi, syystä että paavien oli otettava suojeluksensa alaiseksi tuo onneton maa, mutta erityisesti Rooma ja sen ympäristöt, jotka niin usein vaihtoivat isäntiä ja alituisesti saivat kärsiä törkeiden ja raakojen voittajien hyökkäyksistä. Pyhän Pietarin jälkeläisten toimeliaasti harrastaessa Italian asukasten parasta, laiminlöivät Itä-Rooman keisarit heidät tykkänään, vaikka vaativatkin yhä edelleen maata hallittavakseen. Senkään jälkeen kun Justinianus I oli vallottanut takasin osan Italiaa [539 j.K.] ja muuttanut sen kreikkalaiseksi maakunnaksi, ei asukasten tila parantunut; sillä bysanttilaiset keisarit eivät tainneet muuta kuin veroilla uuvuttaa alamaisiaan Ravennan eksarkaatissa, voimatta kumminkaan millään tavalla antaa sille tarpeellista suojaa."

"Näiden asianhaarain vallitessa tapahtui niin, että he… keisarit… kadottivat kaiken todellisen vallan ja olivat ainoastaan nimeksi hallituksen herroja kun paavit sen sijaan, hetken vaatimuksen pakottamina tulivat varsinaisesti omistaneeksi tämän ylivallan roomalaisella alueella… Tämä itsestään kehittynyt ylevien ponnistusten tulos tunnustettiin seuraavina aikoina laillisesti saavutetuksi [sen tekivät Pipin ja Kaarle Suuri]… Pipin antoi vallotetun alueen, kuten senaikuiset kirjailijat lausuvat siitä, takaisin apostoliselle istuimelle. Tämän Pipinin lahjotuksen tahi takaisin annon vahvisti ja laajensi hänen poikansa Kaarle Suuri, joka vuonna 774 hävitti longobardien vallan Italiassa. Tällä oikeutetulla tavalla tuli paavien maallinen valta ja ylivalta Jumalan kaitselmuksen kautta vähitellen vahvistetuksi."

Yllämainitut otteet ovat teol. toht. H. Brucck'in "The History of the Oatholic Churchista" (katolisen kirkon historiasta) I osa, siv. 250, 251. Koska tämä on katolilaisten kesken tunnustettu mallikelpoiseksi teokseksi, jota käytetään heidän oppilaitoksissaan ja seminaareissaan ja on paavin esipappien hyväksymä, on sen todistus arvokas mikäli se koskee paavikunnan maallisen vallan asteettaista kohoamista, ja aikaa, jolloin olosuhteet olivat suotuisat sen alkamiselle. Tämä todistaa itägoottilaisen valtakunnan kukistumisen vuonna 539 j.K. olleen, niinkuin profetallinen määrä (1260 vuotta) selvästi ilmaisee, tuon täsmällisen ajan, jolloin hävityksen ja Jumalan silmissä kauhistuksen järjestelmä asetettiin.

Tämän käsityksen kanssa yhtäpitävästi ja koettaen selvästi todistaa paavin vallan alkaneen ennen Kaarle Suuren aikaa, sanoo toinen katolilainen teos, The Chair of St. Peter (Pyhän Pietarin Istuin) luvussa "maallisen vallan kasvaminen" (siv. 173) — "Roomaa hallitsi ainoastaan nimellisesti keisarin asettama patrici, mutta todellisuudessa, asianhaarojen pakosta, tulivat paavit kaupungin ylimmiksi herroiksi." Tämän vallan ja hallituksen todistukseksi esittää kirjailija historiallisia todistuksia paavien vallasta ja nimihallitsijain voimattomuudesta. Hän viittaa paavi Gregorius Suureen (590 j.K.) — ainoastaan viisikymmentä vuotta senjälkeen kun paavikunta pystytettiin — esimerkkinä siitä vallasta, joka paaveilla jo silloin oli, sanoen: —

"Me tapaamme hänet lähettämässä Leontiuksen maaherraksi Etruriaan, velvottaen asukkaita tottelemaan häntä, aivan kuin he tottelisivat häntä itseään. Jälleen nimittää hän Konstantinin tärkeään Neapelin maaherran virkaan. Senjälkeen kirjottaa hän piispoille kunkin heidän kaupunkinsa puollustuksesta ja muonituksesta; lähettää määräyksiä, sotilaskäskynhaltijoille… Sanalla sanoen, hän on Italian todellinen hallitsija ja suojelija; hän on siis täysin oikeassa sanoessaan: Minun paimenpaikkani täyttäjä on alituisesti kiinni ulkonaisissa huolissa niin, että usein on epävarmaa hoitaako hän paimenen tai maallisen ruhtinaan toimia."

Näin suuri oli maallisen vallan kasvaminen lyhyen viidenkymmenen vuoden aikana laskien sen vähäpätöisestä alkamisesta vuonna 539 j.K. Sentähden saatamme olla vakuutetut siitä, että paavin vallan 1260 vuotta tahi kolme ja puoli aikaa ovat hyvin ja päivän selvästi huomautetut alku ja loppukohtiinsa nähden.

Daniel, joka oli saanut kuulla rajan, mikä oli asetettu kauhistuksen vallalle seurakunnan hävittämiseksi ja totuuden, Herran kansan vallan musertamiseksi, näki, ettei tämän seurauksena vielä tulisi olemaan Mikaelin (Kristuksen) valtakunta ja pyhien korottaminen valtaan, vaan että se ainoastaan vapauttaisi heidät sortajistaan. Tämä ei siis ollut vielä se ymmärrys, mitä hän halusi: "Minä kuulin, mutta en (vielä) ymmärtänyt, vaan sanoin: Minun Herrani, mikä on [tämän jälkeen] viimeinen loppu?" Ja hän sanoi: "Mene Daniel [ei sinulla ole hyötyä sen ymmärtämisestä], sillä ne sanat ovat suljetut ja sinetillä lukitut lopun ajaksi." "Ja siitä ajasta, kun jokapäiväinen uhri poistetaan ja hävityksen kauhistus asetetaan [539 j.K.], on tuhat kaksisataa ja yhdeksänkymmentä päivää [vuotta]." "[Silloin] monta puhdistetaan [erotetaan], kirkastetaan ja koetellaan ja jumalattomat tekevät jumalattomuutta, eikä yksikään jumalaton ymmärrä, mutta taitavat ymmärtävät [silloin]." Autuas se, joka odottaa ja saavuttaa tuhat ja kolmesataa ja viisi neljättä [1335] päivää. Mutta sinä, mene [menojasi] siksi kun loppu tulee; ja sinä olet lepäävä ja sitte nouseva sinun osaasi [palkintoosi] päiväin lopulla.

Huolellinen tutkija huomannee, että näillä 1290 ja 1335 profetallisella päivällä, kirjaimellisella vuodella, on sama lähtökohta kuin paavikunnan hävittämisvallan 1260 vuodella, nim. aika jolloin hävityksen kauhistus "asetettiin" — 539 j.K. Missä hyvänsä mainitaan kaksi eriaikoina tapahtuvaa seikkaa, kuten tässä — jokapäiväisen uhrin (tai oikeimmin ainaisen uhrin) poistaminen ja kauhistuksen pystyttäminen — on laskeminen aina alettava siitä ajasta, jolloin molemmat todella tapahtuivat. Seuraavassa luvussa tulemme osottamaan, että ainaisen uhrin poistaminen tapahtui muutamia vuosia ennen kauhistuksen asettamista v. 539 ja oli se juuri se arkea seikka jonka perusteella paavikuntaa nimitettiin "kauhistukseksi". Sentähden on laskettava, ja laskemmekin kauhistuksen asettamisen jälkimäisestä näistä kahdesta tapauksesta.

Ja huomaa edelleen että molemmat nämä mitat annetaan vastaukseksi Danielin kysymykseen mitä Jumalan pyhille tulisi tapahtumaan sen jälkeen kun heidän valtansa [totuus] oli tullut vapautetuksi paavillisesta vääristelemisestä (vuoden 1799 jälkeen), ja ennen Messiaksen — Mikaelin — valtakunnan asettamista. Vastaus sisältää pääasiassa sen, ettei Danielin tarvinnut toivoa ymmärtävänsä enempää, mutta että kolmenkymmenen vuoden kuluttua lopun ajan alkamisesta (1260 + 30 = 1290) tulisi alkamaan erottamis-, perkaamis- ja puhdistustyö pyhän kansan keskuudessa, jonka ohessa tämän koetellun, puhdistetun, erotetun luokan viisaat tulisivat ymmärtämään ennustuksen; kumminkin tulisi tieto annettavaksi sellaisella tavalla, etteivät jumalattomat ja puhdistamattomat tulisi ottamaan vastaan tai uskomaan sitä. Vastaus osotti edelleen, ettei näyn oikea ymmärtäminen lähimainkaan tulisi olemaan täydellinen tai kokonainen; se tulisi päinvastoin olemaan puutteellinen muutamiin tärkeimpiin kohtiin nähden vielä 45 vuotta senjälkeen (1290 + 45 = 1335), tahi 75 vuotta lopun ajan alkamisesta 1799 (1260 + 75 = 1335). Tämän näkee selvästi hebrealaisesta tekstistä, joka esittää asian niinkuin tiedustelijat, jotka jo olivat nähneet jotakin ja odottavat kärsivällisesti, äkkiä (kun "1335 päivää" olivat kuluneet) saisivat täyden, selvän käsityksen, selvemmän kuin koskaan olivat odottaneetkaan saavansa — "Mikä autuus sillä onkaan (engl. k.)!"

Jos lasketaan vuodesta 539 j.K., päättyivät 1290 1290 esikuvauksellista päivää 1829 ja 1335 päivää loppupuolella 1874. Arvostelkoon lukija kuinka tarkasti nämä vuosiluvut määräävät näylle ja kaikille lopun ajan yhteydessä oleville ennustuksille sekä ikäänkuin tulen kautta tapahtuvalle erottamiselle, puhdistamiselle ja jalostamiselle ajan, jolloin ne voidaan ymmärtää, jotta Jumalan lapset tulisivat lapsenkaltaiseen, nöyrään, luottavaiseen sielun- ja sydämen tilaan, joka on välttämätöntä, jotta he olisivat valmiit ottamaan vastaan ja panemaan arvoa Jumalan työlle, Jumalan tavalle ja ajalle.

Muudan hengellinen liike kohosi korkeimmilleen 1844. Sen etevimmät johtajat olivat silloin ja sen jälkeen yleisesti tunnetut "Adventistien" ja "Milleriläisten" nimellä; koska he odottivat, että Herran toinen tuleminen, tahi adventti tapahtuisi sinä aikana ja koska eräs herra William Miller oli liikkeen johtaja ja sen ensimäinen alkuunpanija. Liike, joka alkoi noin 1829, oli ennen 1844 (jolloin he odottivat Herran palaamista) vetänyt puoleensa kristittyjen huomion kaikista luokista, erityisesti itäisissä ja keskivaltioissa, joissa siitä syntyi melua. Melkein samaan aikaan oli professori Bengel, Tybingenissä, Saksassa, alkanut kiinnittää huomion ennustuksiin ja Messiaksen tulevaan valtakuntaan, samalla kuin kuuluisa lähetyssaarnaaja Wolff teki samoin Aasiassa. Liikkeen keskipisteenä oli kumminkin Amerikka, jossa yhteiskunnalliset, poliitilliset ja uskonnolliset edellytykset enemmän kuin missään muualla ovat suosineet itsenäistä Raamatun tutkistelua samoin kuin muitakin asioita, aivan kuten liike ensimäisessä tulemisessa oli rajotettu Judeaan, vaikkakin kaikki hurskaat israelilaiset, kaikkialla, enemmän tai vähemmän saivat kuulla siitä. — Apt. 2: 5.

Kaikki tietävät jotakin veli Millerin myttyynmenneistä odotuksista. Herra ei tullut vuonna 1844, ja maailmaa ei poltettu tulella, niinkuin hän oli odottanut ja opettanut muitakin odottamaan; ja tämä oli suuri pettymys tälle "pyhälle kansalle", joka sellaisella luottamuksella oli odottanut, että Kristus ("Mikael") silloin esiintyisi ja kohottaisi heidät yhdessä kanssaan voimaan ja kirkkauteen. Mutta pettymyksestä huolimatta oli liikkeellä se vaikutus, jota sillä oli tarkotettu — herättää innostusta Herran tulemiseen nähden, ja saada asia huonoon huutoon turhaan menneiden odotusten johdosta. Me sanomme tarkotettu vaikutus, koska Herra epäilemättä johti sen niin. Se ei ainoastaan suorittanut työtä, joka vastasi ensimäistä adventtiliikettä Herramme syntyessä, kun tietäjät Itämailta tulivat ja "kansa oli odotteessa" (Matt. 2: 1, 2; Luuk. 3: 15), vaan se vastasi tätä myöskin aikaan nähden, sillä tämä tapahtui juuri kolmekymmentä vuotta ennen Herramme voitelemista kolmenkymmenen vuoden vanhana, kun hän alkoi toimintansa Messiaksena. "Milleriläinen liike", niinkuin sitä halventaen kutsutaan, toi myöskin mukanaan henkilökohtaista siunausta "pyhälle kansalle", joka otti osaa siihen. Se johti huolelliseen Raamatun tutkisteluun ja Jumalan sanan luottamiseen mieluummin kuin ihmisten perimätietoihin; ja se lämmitti, ravitsi ja yhdisti Jumalan lasten sydämiä lahkolaisuudesta vapaaseen yhteyteen; sillä harrastajia oli kaikista uskonkunnista, vaikkakin etupäässä baptisteista. Vasta senjälkeen kun tämä liike oli päättynyt, ovat muutamat näistä järjestyneet ja yhtyneet uusiksi lahkoiksi ja siten sokeutuneet muutamille siunauksille, joiden aika nyt on tullut tässä "elonkorjuussa".

Samalla kuin me, niinkuin lukija lienee huomannut, eroamme herra Milleristä hänen tulkitsemisiinsa ja johtopäätöksiinsä nähden melkein joka kohdassa — senkautta että näemme sekä tarkotuksen, tavan että ajan vallan erilaisessa valossa — on tämä liike mielestämme kumminkin ollut Jumalan järjestyksen mukainen, ja on se suorittanut hyvin tärkeän tehtävän erottamalla, perkaamalla, puhdistamalla ja siten valmistamalla odottavan, Herralle valmistetun kansan. Eikä siinä kyllä, että se suoritti puhdistus- ja koetustyön omalla ajallansa, vaan saattamalla huonoon huutoon ennustusten tutkimisen ja Herran toisen tulemisen, on se ollut omiaan koettelemaan vihkiytyneitä siitä alkain, riippumatta minkäänlaisesta yhteydestä Herra Millerin mielipiteitten ja odotuksien kanssa. Asian pelkkä mainitseminen, ennustukset ja Herran tuleminen ja tuhatvuotisvaltakunta, herättävät nyt maailman viisaiden ylenkatseen, etenkin nimikristillisissä seurakunnissa. Tämä oli epäilemättä Herran kaitselmuksesta ja tarkotuksessa, joka hyvin muistuttaa sitä, kun lapsi Jeesus vähäksi aikaa lähetettiin Nasaretiin, "että häntä nimitettäisiin nasaretilaiseksi", vaikka hän todellisuudessa olikin syntynyt kunnianarvoisessa Betlehem'in kaupungissa. Tämä oli nähtävästi paikallaan, jotta totuus vähitellen erottaisi "oikeat israelilaiset" akanoista Jumalan valitun kansan keskuudessa. Akanat ajettiin pois sen tiedon kautta, että Herramme oli nasaretilainen; sillä he tuumivat: "Saattaako Nasaretista tulla mitään hyvää?" Samalla tavalla kysyvät nytkin muutamat ylenkatseellisesti: "Saattaako adventismista tulla mitään hyvää?" ja jättävät huomioonottamatta Herran apostolien ja profettain todistukset. Mutta Jumalan silmissä nöyrät, pyhät, viisaat, vaikka maailman mielestä hullut, eivät asetu sellaiselle kannalle. Mutta "Milleriläinen liike" oli vieläkin enemmän: Danielin näkyjen oikea ymmärtäminen sai alkunsa siitä, ja oikealla ajalla, joka oli yhtäpitävä ennustuksen kanssa. Herra Millerin sovitus näistä kolmesta ja puolesta ajasta (1260 vuodesta) oli pohjaltaan sama kuin se, jonka juuri esitimme, mutta hän erehtyi siinä, ettei laskenut 1290 ja 1335 jaksoja samasta kohdasta. Jos hän olisi tehnyt niin, olisi hänellä ollut oikein. Sitä vastoin asetti hän lähtökohdan kolmekymmentä vuotta aikaisemmin — noin 509, 539 sijaan, jonka vuoksi 1335 päivää tulivat päättymään 1844, 1874 sijaan. [Emme mitenkään ole voineet saada herra Millerin teoksia, jotta olisimme voineet verrata hänen tutkimuksiansa. Olemme ainoastaan saaneet tietää vuosiluvut, joihin hän sovitti profetallisen ajan.] Siitä huolimatta oli tämä alku ennustuksen oikealle ymmärtämiselle, sillä lopultakin oli 1260 vuoden jakso, jonka hän näki oikealla tavalla avain; ja tämän totuuden saarnaaminen (vaikkakin sen yhteydessä oli eksytyksiä, vääriä sovituksia ja johtopäätöksiä) vaikutti erottavasti ja puhdisti "monta", ja juuri sinä aikana kuin Herra oli ennakolta sanonut.

Koska hän ei ymmärtänyt Herran tulemisen tapaa eikä tarkotusta, vaan odotteli äkillistä ilmestymistä ja kaiken loppua yhtenä päivänä, niin otaksui hän, että kaikkien aika-ennustusten täytyi päättyä siinä; ja hänen tarkotuksensa ja ponnistuksensa olivat pakottamalla pakottaa kaikki ajanmääräykset tähän yhteiseen loppukohtaan; siitä johtui hänen epäonnistumisensa — ja sen enemmän ei Jumala valaissut ketään silloin, koska aika enemmälle valolle ei silloin vielä ollut tullut.

Herra Miller oli vakava ja kunnioitettu baptistikirkon jäsen; ja, kun hän oli huolellinen Raamatun tutkija, alkoivat ennustukset avautua hänelle. Kun hän itse oli tullut täysin vakuutetuksi sovituksiensa oikeudesta, alkoi hän levittää mielipiteitään seurakunnanopettajain keskuudessa, pääasiallisesti alkaen baptisteista; mutta sittemmin kaikkien luokkien ja kaikkien uskonkuntien keskuudessa. Kun liike kasvoi, saarnasi hän ja matkusti yhdessä monen apulaisen kanssa laajalti. Hänen toimintansa alku baptistisaarnaajain keskuudessa oli, mikäli hänen muistiinpanoistaan on voitu saada selville, vuonna 1829, ja pastori Fuller, baptistiseurakunnassa Poultneyssä Vermontissa, oli ensimäinen kääntynyt, joka saarnasi hänen mielipiteitään julkisesti. Kirjeessä, joka oli kirjotettu kolme vuotta myöhemmin, sanoo herra Miller: —

"Herra sirottelee siemenen. Nyt saatan, paitsi itseäni, laskea kahdeksan saarnaajaa, jotka saarnaavat tätä oppia enemmän tai vähemmän. Tunnen enemmän kuin sata yksityistä veljeä, jotka sanovat omistaneensa minun mielipiteeni. Olkoon tämän kanssa kuinka tahansa, Totuus on voimallinen ja on voittava."

Siten näkee, että "Milleriläisen liikkeen" erottamistyö alkoi ennakolta määrättynä aikana — 1290 päivän loppuessa, vuonna 1829.

Mutta kuinka kävi tuon vakavan odottamisen 1335 päivän saavutettua rajansa? Kutka ovat niin odottaneet?

Muutamat Jumalan lapsista, "pyhä kansa", tekijä muiden muassa, vaikkei olekaan missään yhteydessä "Milleriläisen liikkeen" tai sittemmin muodostuneiden uskonkuntien kanssa, jotka nimittävät itseään "toiseksi adventtikirkoksi", ("the Second Advent Church"), ovat odottaneet ja "vakavasti varronneet" Mikaelin valtakuntaa; ja me todistamme ilolla siitä autuudesta, joka oli Isämme suunnitelman ihmeellisen kirkkaan paljastumisen yhteydessä syksyllä 1874 ja sen jälkeen — 1335 päivän loputtua.

Meiltä puuttuu sanoja tämän autuuden lausumiseksi! Ainoastaan ne, joita tämän valtakunnan uuden viinin henki on virkistänyt, saattaisivat käsittää sen, jos me voisimme kertoa siitä. Se on sentähden jotakin, jota saattaa tuntea pikemmin kuin sitä saattaa kertoa. Juuri näiden 1335 profetallisen, vertauskuvallisen päivän päättyessä saatiin selville tuo Herran kallisarvoinen läsnäolo ja nähtiin sekin asia, että me nyt elämme tämän evankelikauden elonkorjuussa ja Mikaelin (Kristuksen) valtakunnan pystyttämisen ajassa.

Oi, tämän siunatun ajan autuutta! Oi mikä sopusointu, mikä ihanuus, mikä suuruus jumalallisessa suunnitelmassa, kun se alkoi paljastua noiden 1335 päivän saavutettua rajansa. Osottaaksemme, niin paljon kuin suinkin voimme, tätä autuutta ja jumalallisen suunnitelman kokonaisempaa paljastamista, jonka ymmärtämisen aika nyt on tullut nykyään elävälle "pyhälle kansalle", julkaisemme tämän Raamatun tutkistelujen sarjan. Ainoastaan "pyhä kansa" tulee ymmärtämään sen! Se on annettu suosiona. "Eikä yksikään jumalaton ymmärrä"; eikä nekään "pyhästä kansasta", joilla on yhteyttä maailmallisten kanssa, jotka tyhmästi yhtyvät jumalattomien kokouksiin, ja istuvat pilkkaajain istuimilla, saata ymmärtää, eivätkä saa kokea tätä autuutta, joka nyt annetaan ainoastaan "pyhille" todellisesti "viisaille", jotka rakastavat Herran lakia ja tutkistelevat hänen lakiansa päivät ja yöt. — Ps. 1: 1, 2.

Tämä Mikaelin valtakuntaa koskeva sanoma, joka vähitellen on avautunut aina 1829 alkain, esitetään vertauskuvallisesti Ilmestyskirjassa (10: 2, 8—10) "pienenä kirjana", joka "pyhän kansan" "viisaiden", joita Johannes edustaa, käskettiin syödä. Ja Johanneksen kokemus, sellaisena kuin se lausutaan 10:ssä värssyssä on kaikkien niidenkin kokemus, jotka ottavat vastaan nämä totuudet. Ne tuovat muassaan ihmeellistä suloutta: oi, mikä autuus! Mutta seuraukset ovat aina enemmän tai vähemmän vainon, katkeruuden ja totuuden suloisuuden sekotusta. Ja vaikutus niihin, jotka uskollisesti kestävät loppuun asti on perkaava, puhdistava ja jalostava; ja siten valmistetaan Kristuksen morsian häitään ja korotustaan varten, mitkä ovat määrätyt tapahtumaan Valmistus-päivän lopulla.

Mitä tulee laskuvirheeseen, joka, niinkuin olemme osottaneet, siitä huolimatta oli siunaus ja alku näyn oikealle tulkitsemiselle, saa profetta Habakkuk kirjottaa kehotuksen sanan, sanoessaan (2: 2): "Kirjota näkysi ja piirrä se tauluihin [karttoihin], että helposti sitä lukea voi… Jos se viipyy, niin odota sitä ['Autuas se, joka odottaa ja saavuttaa 1335 päivää']; sillä se tulee totisesti, eikä viivyttele." Sen näennäinen viipyminen tahi lykkäys ei ollutkaan todellista, vaan oli se osaksi Herra Millerin puolelta erehdys, jonka Herra edeltäkäsin tiesi, ja jonka hän salli "pyhän kansansa" koettelemiseksi.

Todistukseksi vihkiytymisestä, Raamatuntutkistelemisesta ja uskosta, joka syntyi tämän liikkeen johdosta, esitämme eräästä Herra Millerin pettymyksensä jälkeen 1844 kirjoittamasta kirjeestä niille, jotka olivat olleet osallisina hänen kanssaan tässä, seuraavaa: —

"Me kiitämme aina Jumalaa teidän puolestanne, saatuamme kuulla, että teidän ja meidän äskettäin tapahtunut pettymyksemme on herättänyt teissä, ja toivomme mukaan myöskin meissä, syvän nöyryytyksen ja sydämiemme huolellisen tutkimuksen. Ja vaikka olemmekin nöyryytetyt ja meihin on jossain määrin kipeästi koskenut pahan ja nurjamielisen sukukunnan pilkkaamiset, emme kumminkaan ole peloissamme tahi alla päin. Te saatatte kaikki, kun teiltä kysytään uskonne perustusta, avata Raamattunne ja sävyisyydellä ja pelvolla osottaa kysyjälle minkä vuoksi te toivotte suuren Jumalan meidän vapahtajamme Jeesuksen Kristuksen ilmestymistä. Teidän ei ainoassakaan tapauksessa tarvitse kehottaa kysyjää kääntymään seurakunnan opettajan puoleen, kun on kysymys teidän uskonne perustuksesta. Teidän uskontunnustuksenne on Raamattu;… teidän viisaustieteenne on se viisaus, joka tulee Jumalasta; teidän yhdyssiteenne on pyhien rakkaus ja yhteys; teidän opettajanne on pyhä henki; ja teidän neuvonantajanne on Herra Jeesus Kristus… Me kehotamme teitä kaikkien pyhien rakkauden ja yhteyden nimessä pysymään tässä toivossa. Se on turvattu jokaisen Jumalan sanan lupauksen kautta. Se on vakuutettu teille näiden kahden muuttumattoman asian kautta — Jumalan päätöksen ja valan kautta, jossa hänen on mahdoton valehdella. Se on vakuutettu ja vahvistettu Jeesuksen Kristuksen kuoleman, veren, ylösnousemisen ja elämän kautta… Älkää koskaan peljätkö, veljet; Jumala on antanut teidän tietää, mitä teidän on sanottava. Tehkää niinkuin hän on käskenyt teitä tekemään ja hän on pitävä huolta seurauksista. Jumala sanoo: 'Sentähden sano heille, ne päivät lähestyvät, ja kaikki, mitä ennustus sanoo'. [Katso Hes. 12: 22, 23.]… Se on minulle melkein todistuksena, että Jumalan käsi on mukana tässä asiassa. Ajan saarnaamisen kautta ovat monet tuhannet johdetut tutkimaan Raamattua… Jumalan viisaus on runsain määrin viittonut tiemme, jonka hän on suunnitellut aikaansaadakseen hyvän, minkä hän tulee suorittamaan omalla ajallaan ja omalla tavallaan."

Eräs Herramme vertauksista annettiin erittäin valaisemaan tätä odotuksen aikaa, erehdyksestä 1844 "1335 päivän" toteutumisen loppuun. Me tarkotamme: —

VERTAUSTA KYMMENESTÄ NEITSEESTÄ.
— Matt. 25: 1—12. —

Tämä vertaus alkaa sanalla "silloin", siten ilmaisten, ettei sitä saatettu sovelluttaa kohta, Herran ajalla, vaan joskus vastaisuudessa. "Silloin on taivaanvaltakunta [kehittymättömässä (embryo) tilassaan — jota muutamat tai koko pyhä kansa, jotka ovat koetuksessa valtakunnan jäsenyyttä varten, edustavat] kymmenen neitsyen kaltainen, jotka ottivat lamppunsa ja lähtivät ulos ylkää vastaan. Mutta viisi heistä oli tyhmää, ja viisi älykästä."

Luvut eivät ole tärkeät, eikä niiden välinen suhdekaan. Vertaus opettaa, että tulee olemaan liike valtakunnan perillisten keskuudessa Yljän vastaanottamista odottaessa, — liike, jossa tulee esiintymään kaksi luokkaa, joita tässä nimitetään "älykkäiksi" ja "tyhmiksi". Sana "neitsyt" merkitsee puhdasta; nämä, jotka esiintyvät vertauksessa sekä älykkäät että tyhmät, esittävät siis "pyhää kansaa". Itse asiassa, eivät ketkään, jotka rakastavat Ylkää, ja haluavat mennä häntä vastaan, saata rakastaa syntiä, vaikkakin monet heistä ovat "tyhmiä".

Liike, jota Herramme tarkottaa tässä vertauksessa, vastaa täydellisesti sitä, joka alkoi "Milleriläisen liikkeen", ja joka yhä vieläkin jatkuu. Tämä, vaikka olikin baptistin alkama, oli lahkolaisuudesta vapaa liike, johon hurskaammat ja uskollisimmat kaikista uskonkunnista ottivat osaa. Kertomus näistä ajoista, heidän palavasta innostaan, j.n.e., täyttää sydämemme ihailulla niitä miehiä ja naisia kohtaan, jotka olivat kyllin rehellisiä toimimaan vakaumuksensa mukaisesti, vaikkemme voikaan vakaumukseen nähden olla yhtä mieltä heidän kanssaan. Rahaa ammennettiin kuin vettä traktaattien ja sanomalehtien painattamiseksi eri kielille ja sanoman lähettämiseksi ympäri maailmaa. Kerrotaan herätyksen hengen levinneen kaikkien uskonkuntien kirkoissa, ja että muutamissa seurakunnissa, joissa kaikki olivat tämän opin vaikutuksen alaisina, ne, joilla oli rahaa liikenemään, kasasivat ne pöydälle saarnatuolin eteen, jossa ne olivat vapaasti kaikkien tarvitsevien käytettävinä; ja uskovaisten rehellisyys ja harrastus oli sellainen sinä aikana, että kerrotaan, ettei rahoja, joita sillä tavoin oli pyhitetty Herralle, tarvinnut vartioida, kosk'eivät muut koskeneet niihin, kuin tarvitsevat.

Vertauksessa kerrotaan kaikilla neitseillä olleen puhdistetut lamput, jotka antoivat heille valoa. Nämä lamput esittivät Raamattua ("sinun sanasi on minun jalkaini lamppu") engl. k.; ja sellaista lamppujen puhdistusta — Raamatun tutkimista — kaikkien kristittyjen luokkien keskuudessa, ei luultavasti koskaan ennen ole tapahtunut. Öljy kuvaa totuuden henkeä. Se oli kyllä ilmeinen lampuissa, joita kaikilla oli; mutta kaikilla ei ollut totuuden henkeä itsessään — "astioissa".

Pettymystä 1844 ilmaistaan lyhyesti vertauksessa kertomalla että "Ylkä viipyi" — s.o. odottavista näyttää siltä kuin hän viipyisi. Hämmennystä ja pimeyttä, jota kaikki saivat tuntea, ja monia vääriä ja ilmasta temmattuja mielipiteitä, joihin muutamat niistä, joita pettymys kohtasi, uskoivat, osotetaan vertauksessa sanoilla: "Yljän viipyessä tuli heille kaikille uni, ja he nukkuivat." Niin, ja pimeydessänsä ja nukahtaessansa näkivät useat heistä unta kummallisista ja järjettömistä asioista.

Mutta vertaus esittää toistakin, samankaltaista liikettä, mutta kumminkin erilaista, samojen neitseitten keskuudessa. Ylipäänsä tarkotetaan samaa luokkaa, mutta ei välttämättömästi samoja henkilöitä. Samoinkuin ensimäinen liike oli seurauksena valosta ennustuksiin, Messiaksen toisen tulemisen aikaan nähden seurakunnan Ylkänä, samoin oli toisenkin liikkeen laita. Mutta niissä on useita erilaisuuksia. Ensimäisessä liikkeessä paloivat kaikkien neitseitten lamput samalla tavalla, ja joukko, joka odotti Ylkää, oli sekalainen; jota vastoin toisessa liikkeessä, vaikkakin kaikki tulevat herätettäväksi, johdetaan ulos ainoastaan ne, joilla on totuuden henki sydämissään, ja jotka myöskin tuntevat Raamatun — puhdistetun lampun. Ensimäiselle liikkeelle oli ennustettu (varma) pettyminen; oli välttämätöntä odottaa noiden 1335 päivän loppuun; mutta toinen liike ei ollutkaan pettymys ja odottaminen ei senjälkeen enää ollut tarpeellinen; sillä täyttyminen tuli juuri 1335 profetallisen päivän lopulla — lokakuussa 1874. Herran läsnäolo, sellaisena kuin yllä käsitellyt ennustukset siitä opettavat, alkoi juuri tulla tunnetuksi 1335 vuoden, "odotuksen" ajanjakson, loputtua. Oli hyvin varhain uuden ajan aamuna, mutta oli samalla "keskiyön hetki" mikäli se koski neitseitten raskasta unta, kun kuului huuto (joka vieläkin kaikuu): "Katso Ylkä"! — ei, Katso Ylkä tulee [vanhimmissa kreikkalaisissa siinain ja vatikanin käsikirjoituksissa ei ole sana tulee, vaan luetaan niissä: "Katso Ylkä!">[, vaan: Katso., hän on tullut, ja me elämme nyt "Ihmisen Pojan [parousiassa] läsnäolossa." Tämän nykyisen liikkeen tunnusmerkkinä on siitä vuodesta alkain ollut: Herran läsnäolon ja nyt tapahtuvan valtakunta-työn julistaminen. Tekijä, ja apulaiset, julistivat Herran läsnäoloa todistaen sen ennustuksista sekä kartoilla että tauluilla, sellaisilla kuin tässä kirjassa käytetään, syksyyn 1878 asti, jolloin ryhdyttiin toimenpiteisiin nykyisen aikakausikirjamme, "Zions Watch Tower and Herald of Christs Presence" (Sionin Vartiotornin ja Kristuksen läsnäolon sanansaattajan) julkaisemiseksi. Herran siunauksesta ovat miljoonat kappaleet tätä aikakauskirjaa kantaneet ulos maailmaan sanomaa, että aika on täytetty ja että Kristuksen valtakuntaa nyt jo pystytetään, ihmisten valtakuntain ja järjestelmäin hajaantuessa täydellistä häviötään kohti.

Vertaus sanoo meille, ikäänkuin varotuksena edeltäkäsin, että vaikkakin kaikki, jotka kuuluvat neitsytluokkaan, puhdistavat lamppunsa, niin eivät kaikki silti voi nähdä. Ainoastaan ne, joilla on öljyä astioissaan (itsessään — täysin vihkiytyneet) voivat saada valoa lampuistaan ja käsittää asianhaarat. Kaikki muut (kaikki puhtaat neitseet) tulevat joskus saamaan öljyn ja valon, ja sen kautta tulevat he suuresti siunatuiksi; mutta ainoastaan ne, jotka ovat öljyllä, totuuden hengellä, täytetyt, tulevat saamaan valon aikanaan samoin kuin tuon suuren siunauksenkin. Ainoastaan nämä menevät Yljän kanssa häihin. Öljyä, tai vihkiytymisen henkeä, ja sitä seuraavaa valoa, ei toinen neitsyt voi antaa toiselle. Jokaisen, itsekohtaisesti on oltava hengen täyttämä; kunkin on hankittava oma varastonsa tätä öljyä (totuuden ja sen vihkiytymisen ja pyhyyden henkeä); ja sen hinta on melkoinen, se kun sisältää itsensäkieltämisen ja joutumisen väärään valoon ja helteisiin koetuksiin. Markkinat, joilta tyhmät neitsyeet tulevat ostamaan öljynsä, on kokemus suuren hädän aikana. Mutta silloin tulee olemaan liian myöhäistä mennä häihin Morsiamen, Karitsan vaimon jäseninä. Raamattu osottaa kumminkin, etteivät nämä astiat "vähempään kunniaan" tule hävitettäviksi kun he katuvat tyhmyyttään; vaan, siten tehtyinä sopiviksi Mestarille, saavat palvella häntä hänen temppelissään.

Palataksemme enkelin sanoihin Danielille — kuuluu 13 värssy: "Mutta sinä, mene siksi kun loppu tulee; ja sinä olet lepäävä ja sitte nouseva sinun osaasi [palkintoosi] päiväin lopulla" [1335 päivän kuluttua] — silloin alkavassa elonkorjuussa.

Lauseessa: "Mene siksi kun loppu tulee", pitää huomata että loppu merkitsee kokonaan toista kuin "lopun aika". Elonaika on maailman loppu; ja elonaika on, niinkuin jo on osotettu, se 40 vuoden ajanjakso, joka ulottuu syksystä vuonna 1874 j.K., 1335 päivän lopusta, syksyyn 1914 j.K. Ja Daniel tulee saamaan osansa, palkintonsa Mikaelin (Kristuksen) valtakunnassa, kaikkein pyhäin profettain sekä evankelikauden pyhäin kanssa, tässä lopussa tai elonajassa — jolloin pyhät ovat ensimäiset järjestyksessä sekä kunniassa siinä valtakunnassa. (Hebr. 11: 40.) Katso Raamatun tutkisteluja I osa, siv. 348.

HETKINEN.

Vain hetkinen, vain hetkinen!
On aika läsnä vaan.
Tuo armas aika, Jeesuksein
Kun silloin nähdä saan.
Kas vaikein koetus helppo on
Myös mainen vaelluskin,
Kun tuota vertaan riemuhun,
Min nään nyt selvemmin.

Vain hetkinen! Mä nöyrtyen
Tuot' tutkin sittenkin:
"Mä saanko kohta loppuun sen,
Tien kaidan kuitenkin."
Sill' riemu runsas tarjotaan,
Kun päättynyt on tie.
Siks' aikaa tuota ootan vaan,
Mi mun sun luokseis vie.

Nyt määrää kohti hetkittäin
Käyn taivaan autuuteen.
Mä valmistunut asteettain
Oon riemuun ainaiseen.
On aika parhain, tiedänhän,
Kun Herra määrää sen.
Kas aamunkoitto Siionin
Jo kultaa säteillen.

Oi Herra Jeesus kohta vaan
Nyt näytä voimas tuo
Ja taivaan Taaton lapsien
Jo luokseis päästä suo.

NELJÄS LUKU.

PYHÄKÖN PUHDISTUS. 2300 päivää. — Dan. 8: 10—26.

Edellisessä luvussa olemme nähneet, että röyhkeä, omituinen "pieni sarvi" Dan. 7: 8, 11, 20—26 on sama kuin "synnin ihminen" 2 Tess. 2: 3 ja Herramme Matt. 24: 15 ennustama "hävityksen kauhistus"; ja myöskin, että samaa paavillista valtaa tarkotetaan Dan. 8: 9, 10, 23—25. Olemme tutkineet riittävästi nykyiseen tarkotukseemme ja rajotettuun tilaamme nähden, sen syntyä, sen luonnetta, sen hävittämisvallan kukistamista ja sen lopullista hävittämistä, joka vielä kuuluu tulevaisuuteen.

Nyt tahdomme tarkastaa toista ennustusta, joka selvästi osottaa sitä erityistä väärää oppia eli peruseksytystä, joka johti tämän järjestyksen täydelliseen hylkäämiseen Herramme puolelta ja teki sen hänen silmissään hävityksen kauhistukseksi. Se ennustus, joka nyt tulee tarkastettavaksi, osottaa edelleen ajan, jolloin totinen seurakunta, vihkiytynyt luokka — pyhät — tulevat puhdistettaviksi paavikunnan alkuunpanemista ilkeistä saastutuksista.

Edellisen luvun osottaessa meille odotuksen päiviä ja pyhän tai pyhäkköluokan puhdistamista, osottaa tämä ennustus vuosiluvun, jolloin pyhien uskovaisten valiojoukko tulisi kokonaan vapautumaan paavillisista saastaisuuksista, eksytyksistä, y.m., ja ajan, jolloin ryöstetyt "kultaiset astiat" tahi kallisarvoiset totuudet tulisivat annettaviksi takaisin tälle pyhälle tai pyhäkköluokalle.

Seuraavassa esitämme Dan. 8: 10—26: "Ja se suureni aina taivaan sotajoukkoon asti [saaden vallan koko seurakunnan yli], ja heitti osan siitä joukosta ja taivaan tähdistä maahan ja tallasi ne. Ja se kasvoi suureksi sotajoukon päämieheen asti. [Se omisti itselleen kunniaa ja arvoa, ja sovitti itseensä ennustuksia ja arvonimiä, jotka kuuluvat Kristukselle Jeesukselle, todelliselle Päämiehelle, eli Ruhtinaalle eli seurakunnan Päälle.] Ja se otti häneltä [Kristukselta] pois jokapäiväisen uhrin, ja hänen pyhyytensä paikka heitettiin pois. Ja jokapäiväisen uhrin ohella annetaan sotajoukko alttiiksi rikoksen tähden (ruots. k.). Ja se sarvi heittää totuuden maahan, ja toimittaa ja menestyy."

"Ja minä kuulin yhden pyhän puhuvan, ja se pyhä sanoi sille puhuvalle: 'kuinka kauaksi käy näky jokapäiväisestä uhrista ja hävityksestä, että pyhäkkö ja sotajoukko annetaan tallattavaksi?' Ja hän sanoi minulle: 'kahdeksi tuhanneksi ja kolmeksi sadaksi illaksi ja aamuksi [päiväksi]; sitten pyhäkkö jälleen puhdistetaan'" (engl. k.).

"Ja tapahtui, kun minä, Daniel, näin sen näyn ja pyysin sitä ymmärtääkseni; niin katso, edessäni seisoi miehen muotoinen. Ja minä kuulin ihmisen äänen Ulain (virran) keskellä, ja se huusi ja sanoi: 'Gabriel, selitä tälle se näky!' Ja hän tuli aivan liki minua; ja hänen tullessansa peljästyin minä ja lankesin kasvoilleni. Ja hän sanoi minulle: 'tarkkaa ihmisen poika! sillä näky koskee lopun aikaa!' Ja kun hän puhutteli minua, vaivuin minä kasvoilleni maahan; mutta hän rupesi minuun ja asetti minut seisomaan. Ja hän sanoi: 'katso, minä ilmotan sinulle, mikä on tapahtuva vihan lopulla; sillä se koskee lopun aikaa!'

"Se kaksisarvinen oinas, jonka näet, on Median ja Persian kuninkaat. Ja se karvainen kauris on Kreikan kuningas; ja se suuri sarvi, joka oli sen silmäin välissä, se on ensimäinen kuningas. Ja että se särkyi ja neljä nousi sen sijaan (merkitsee): neljä valtakuntaa on nouseva kansasta, mutta ei niin voimallista kuin hän. Ja heidän valtakuntansa lopulla, kun pahantekijät täyttävät määränsä [vertaa 1 Moos. 15: 16], nousee rohkea ja juonikas kuningas [paavikunta]. Ja hän on voimallinen, vaan ei omasta voimastansa. [Paavikunta vahvisti itseänsä käyttämällä eurooppalaisten eri valtakuntien voimaa.] Ja ihmeellisesti hän hävittää ja menestyy ja toimittaa; ja hän hävittää [tai viettelee uskottomuuteen] voimalliset ja pyhäin kansan [pyhät]. Ja kavaluutensa kautta menestyy hänen petoksensa; ja hän paisuu sydämessänsä, ja äkkiarvaamatta hän monta hävittää; ja hän nousee [Antikristuksena] ruhtinasten ruhtinasta vastaan; mutta ilman kädettä hän muserretaan. Ja näky illasta ja aamusta [että niitä olisi 2,300 puhdistamiseen], josta puhuttiin, on tosi; mutta sinä salaa tämä näky, sillä se koskee kaukaisia päiviä!"

Emme aijo yksityiskohtaisesti selittää oinasta, kaurista, sarvia, y.m., joita mainitaan näissä ja edellisissä värssyissä, sillä uskomme, että se on jo tehty selväksi. Me olemme jo nähneet, että Roomaa, jota käsitellään erityisenä petona, omine sarvineen 7 luvussa, ja kuvan säärinä ja jalkoina 2 luvussa, tässä (8 luvussa) käsitellään kreikkalaisen "kauriin" toisena sarvena, joka, tultuansa suureksi etelään ja itään päin, maallisena eli keisarillisena Roomana, oli muutoksen alainen, jolloin siitä tuli paavillinen Kooma, josta se kasvoi "suureksi sotajoukon päämieheen asti"; s.o. siitä tuli kirkollinen voima tai valta sotajoukkojen eli kansan yli. Ja samaa menettelytapaa, käsitellä Rooman valtakuntaa haarana eli kasvaimena kreikkalaisen valtakunnan osista, seurataan 11:kin luvussa historiallisessa ennustuksessa. Jokapäiväisen uhrin, joka tässä mainitaan, otaksutaan yleisesti tarkottavan juutalaisten jokapäiväistä eli alituista polttouhria Jerusalemissa. Ja tämän jokapäiväisen uhrin poistaminen on, niinkuin jo aikaisemmin on kerrottu, luettu Antiokus Epifanuksen syyksi. Ennustus sivuuttaa kumminkin esikuvauksellisen temppelin tai Pyhäkön ja esikuvalliset polttouhrit ja tarkottaa vastakuvallista Pyhäkköä eli Jumalan temppeliä, kristillistä seurakuntaa (2 Kor. 6: 16) ja vastakuvallista polttouhria, Kristuksen ansiokasta uhria, joka on tehty kerta kaikkien edestä ijankaikkisiksi ajoiksi — ollen siis alituinen, aina vaikuttava uhri koko maailman syntien edestä.

Paavikunta ei todellisuudessa poistanut tai kumonnut Kristuksen alituista uhria, mutta tämä järjestelmä syrjäytti sen esittämänsä väärän opin kautta, mikä vähitellen, mutta lopulta kumminkin täydellisesti, syrjäytti Kristuksen alituisen ja aina vaikuttavan uhrin. Tämä väärä oppi on tunnettu nimellä Messu eli Messu-uhri.

Protestantit käsittävät ylipäänsä vallan väärin tämän niin kutsutun sakramentin. He otaksuvat sen ainoastaan eräänlaiseksi Herran ehtoollisen viettämis_muodoksi_, jonka roomalaiskatoliset ovat omaksuneet. Toiset käsittävät sen jonkillaiseksi erityiseksi rukoukseksi. Mutta nämä otaksumiset ovat kokonaan väärät. Roomalaiskatolinen oppi Messusta on seuraava: Kristuksen kuolema, niin he väittävät, poisti aadamilaisen eli alkuperäisen synnin, mutta sitä ei saata sovittaa päivittäisiin erehdyksiimme, heikkouksiimme, synteihimme ja laiminlyömisiimme; se ei ole alituinen uhri, ainainen ansio kaikkien syntiemme edestä, ainaisesti riittävä ja vaikuttava, vaatteen tavalla peittävä jokaisen syntisen ja jokaisen synnin, niin että katuvainen saattaa palata yhteyteen Jumalan kanssa. Sellaisia syntiä varten asetettiin Messu-uhri; paavilaiset pitävät sitä Golgatan uhrin kehityksenä. Joka kerta kun Messu kannetaan esille uhrina, uhrataan, väittävät he, Kristus uudelleen erityisten henkilöiden ja syntien edestä, joihin messua toimittava pappi sisimmässänsä sen sovittaa.

Sen Kristuksen, joka siten on uhrattava uudelleen, "luo" virkaatekevä pappi ensin vehnäleivästä ja viinistä. Ne ovat aivan tavallista leipää ja viiniä, kunnes ne pannaan alttarille, jolloin määrätyt asetussanat, niin väitetään, muuttavat leivän ja viinin Kristuksen todelliseksi lihaksi ja vereksi. Nyt ne eivät enää ole leipää ja viiniä, vaikka ne edelleen näyttävät samoilta. Tätä muutosta kutsutaan transsubstantiationiksi — aineen muutokseksi. Nuo viisi latinalaista taikasanaa, jotka, niinkuin väitetään, aikaansaavat muutoksen leivässä ja viinissä todelliseksi lihaksi ja vereksi, ovat: "Hoc est autem corpus meum." [Suomeksi: Tämä on minun ruumiini. S. h.] Väitetään kenen papin tahansa voivan tällä tavalla luoda uudestaan Kristus lihassa, uhrattavaksi uudelleen. Ja kun Kristus siten on tullut luoduksi, soitetaan kelloa, ja pappi ja kansa laskeutuvat polvilleen palvomaan ja rukoilemaan leipää ja viiniä, jota he nyt pitävät itse Kristuksena. Kun tämä on tehty, murretaan leipä (Kristuksen todellinen liha, joka, kuten sanotaan, on aistimilta peitossa). Kristus teurastetaan eli uhrataan siten uudelleen ja uudelleen lukemattomia kertoja erityisten syntein edestä, joita tällä keinoin koetetaan pyyhkiä pois.

Pannakseen käytäntöön tämän mahdottoman opin, ja koettaakseen saada sen johdonmukaiseksi, ovat roomalaiskatoliset kirkolliskokoukset antaneet ulos lukuisia ja pitkiä päätöksiä ja selityksiä ja viisaat (?) jumaluusoppineet ovat kirjoittaneet tuhansia kirjoja. Näissä opetetaan, että jos pisara "verta" (viiniä) läikkyy yli, on se tarkasti säilytettävä ja poltettava ja tuhka on haudattava pyhään maahan; ja samoin on leivänkin (Kristuksen ruumiin) laita; ei murunenkaan siitä saa mennä hukkaan. Pidetään tarkkaa huolta, ettei kärpänenkään saa tulla "vereen" (viiniin), ja ettei rotta tahi koira saa murustakaan murretusta "lihasta" (leivästä). Ja T:ri Dens, heidän johtavia teoloogejaan, huomauttaa selittäen, että "rotta tai koira, joka syö sakramenttiaineista, ei syö niitä sakramentteina; kumminkin todistetaan, ettei Kristuksen ruumis sellaisessa tapauksessa lakkaa olemasta aineissa." [Dens, Tract de Euchar., N:o 20, siv. 314] Roomalais-katolinen (amerikkalainen) katkismus esittää tämän opin seuraavasti: —

'Kysymys. Mikä on pyhä eukaristi (ehtoollinen)?

Vastaus. Se on sakramentti, joka sisältää Jeesuksen Kristuksen RUUMIIN JA VEREN, SIELUN ja JUMALUUDEN, leivän ja viinin muodossa ja niiden näköisinä.

K. Eikö se ole leipää ja viiniä, jota ensin asetetaan alttarille messun viettämistä varten?

V. Kyllä, se on aina leipää ja viiniä, siksi kunnes pappi lausuu asettamissanat messun aikana.

K. Mitä tapahtuu näiden sanojen vaikutuksesta?

V. Leipä muuttuu Jeesuksen Kristuksen RUUMIIKSI, ja viini hänen
VEREKSEEN.

K. Kuinka tätä muutosta nimitetään?

V. Sitä nimitetään transsubstantiationiksi, mikä merkitsee, toisen aineen muuttumisesta toiseksi.

K. Mikä Messu on?

Raamatun tutkisteluja 3: Tulkoon valtakuntasi

RAAMATUN TUTKISTELUJA III

CHARLES T. RUSSELL

SISÄLLYS:

ENSIMÄINEN LUKU.

TOINEN LUKU.

"LOPUN AIKA", ELI "HÄNEN VALMISTUKSENSA PÄIVÄ".

KOLMAS LUKU.

NELJÄS LUKU.

VIIDES LUKU.

ELONKORJUU-AIKA.

KUUDES LUKU.

ELONKORJUUTYÖ.

SEITSEMÄS LUKU.

SEURAKUNNAN VAPAUTUS JA KOROTUS.

KAHDEKSAS LUKU.

ISRAELIN ENNALLEEN ASETTAMINEN.

YHDEKSÄS LUKU.

SINUN JUMALASI HALLITSEE.

KYMMENES LUKU.

JUMALAN KIVITODISTAJAN JA PROFETAN, EGYPTIN SUUREN PYRAMIIDIN TODISTUS.

ENSIMÄINEN LUKU.

"TULKOON VALTAKUNTASI."

TYÖHÖN.

TOINEN LUKU.

"LOPUN AIKA", ELI "HÄNEN VALMISTUKSENSA PÄIVÄ".

VOITTOA KOHTI.

KOLMAS LUKU.

HETKINEN.

NELJÄS LUKU.