KUVAELMIA MENNEITTEN AIKOJEN ELOISTA JA OLOISTA

Kirj.

K. Pohjanen [Carl Ferdinand Nordlund]

Helsingissä, K. E. Holm'in kustannuksella, 1885.

SISÄLLYS:

I. "Suomen kukko" Ruotsin pääkaupungissa. II. Sihteeri Karenius ja K:ni. III. Pappismies. IV. Koulukumppanini. V. Frimansky. VI. Pahan hengen töitä. VII. Originait P:n kaupungissa. VIII. Hääpidot sodan suussa. IX. Patrik Österholm, Suomen Rinaldo Rinaldini.

I.

"Suomen kukko" Ruotsin pääkaupungissa.

Eräsnä päivänä järjestellessäni kirjojani ja papereitani eroitellakseni niitten joukosta kelvottomat, jotka eivät säilyttämistä ansainneet, sattui käsiini nuoruudessa Luvian kappelin kirkkoarkistossa kopioimani kuninkaankirje alkukirjoituksena tätä johtoa:

"Kuninkaallisen Majestetin armollinen päätös Luvian kappelilaisten alamaiseen pyyntöön nyt olevilla valtiopäivillä, annettu Tukholmassa 23 joulukuuta anno 1682.

Kun Luvian kappelilaiset, joilla on yleisesti pienet tilukset ja kehnot elinkeinon ehdot, jonkatähden he myös maksavat veronsa osaksi meren saaliista, ja joilla jo ennenkin on ollut oikeus käydä merikauppaa Ruotsin pääkaupungissa, nyt taasen ovat alamaisesti pyytäneet saada tätä oikeutta nauttia; sentähden on Kunink. M:tti armossa ottanut heidän kehnon tilansa tutkittavaksi ja oikeuttaa heidät edeskinpäin vapaata kauppaliikettä harjoittamaan ja omilla aluksilla kuljettamaan omat maa- ja merituotteensa sinne, jonka ohessa heidän tulee vaarinottaa ett'eivät milloinkaan tätä oikeutta kavaluudella väärinkäytä, eivätkä toisten kanssa ryhdy kauppaan kuljettamalla heidän tavaroitansa kaupaksi. Actum ut supra.

CAROLUS".

Tämä "Suuren kruunuvoudin" omakätisesti allekirjoittama asiakirja johdatti mieleeni L:laisten kauppalaivaston, johon nuoruudessani kuului toista kymmentä suurempaa ja pienempää itse talonpoikain rakentamaa ja kuljettamaa alusta.

Ei ollut vielä silloin niitä esteitä ja vastuksia, joilla täänaikainen valtioviisaus on katsonut hyväksi supistaa maalaisten kauppaliikettä meritse.

Meidän aikoina on tosin talonpojilla oikeus rakentaa aluksia jos siihen kykenevät, ja kuljettaa tuotteensa ulkomaille, mutta talonpoika ei saa kuljettaa omaa alustansa, jollei ole merikoulua käynyt. Se toimi on annettava kouluakäyneelle laivurille, joka sekä maksaa paljon, että myös silloin tällöin kavaluudella täyttää toimensa.

Pahempi on vielä se seikka, että pianki tulee talonpojille eteen, ett'ei heillä ole mitä lähettää kaupaksi. Näkyy sekin olevan täänaikaista valtioviisautta kieltämättä sallia perintötalojen kerrassaan myydä vaikka talon koko metsä niin tyyni, ett'ei jää linnunistuttavaa.

Joka viimeaikoina on matkustellut omaa maata ja huomannut, kutenka ennen metsäiset ja ihanat metsämaat haaskaamalla ovat muuttuneet pelkäksi erämaaksi, on varmaan tuntenut pistoksen sydämessään nähdessänsä tämän "hävityksen kauhistuksen", joka ennen pitkää, jollei siihen parannusta löydetä, on tuova yleisen perikadon ihanalle isänmaallemme.

Mutta meidän oli määrä puhua L:laisten aluksista. Komeat olivat niitten nimet, saadut mytologiasta, maanpäällisistä ja maanalaisista jumalista, taikka eläinmailmasta ja tähdistöstä. Mutta oikokirjoitus oli vähän takapajulla. Erään aluksen nimi piti olla " hvita gåsen "; mutta perälle oli sen asemesta asetettu " Vitakos ". Eihän tämä suinkaan suomalaisuudelta haiskahtanut!

Mutta olipa eräällä aluksella oikein eriskummainen nimi, jota ei voi löytää mytologiassa eikä zoologiassa, vaan ihmeeksi kyllä jumaluusopillisissa tieteissä. Se nimi oli: " Sällan värre " (harvoin pahemmin).

Perintötalon isäntä Kustaa Kukko oli sen aluksen rakentaja, omistaja ja kuljettaja.

Kukko oli erinomaisen pitkä ja harteva mies pitkällä siivottomalla tukalla, joka ei nähnyt kampaa muina aikoina kuin lauantai-iltana kylvyn jälkeen, mutta ei milloinkaan merimatkoilla.

Päässä oli punainen muorin kutoma tiittilakki, joka yö päivät yhä piti paikkansa, yllä polvihousut sarkakankaasta tai nahasta, juhlapäivinä lyhyt jakku messinkinapeilla, vaan tavallisesti tuo paksu, kirjava, tapaperäinen ulkomaalainen "tikkaröijy", työ- ja meriväen eroamatoin kumppani helteessä ja pakkasessa, sateessa ja poudassa; jalassa paksut pieksut.

Joku kenties luulee tuon punaisen frygialaisen lakin, jota Kukko ja hänen vertaisensa kantoivat, merkinneen vallankumollisia aatteita. Ei suinkaan niin ollut laita. Kukko ja kumppanit olivat yhtä viattomat semmoiseen syytökseen kuin sanomalehdet 1830-luvulla. Varmaanki Kukko luki Turun Viikkosanomia, mutta tämä lehti ei sisältänyt muita asioita, kuin vaan siveellisiä mietelmiä ja taloudellisia kokeita.

Punaista lakkia kannettiin siis vaan senaikaisen tavan mukaan, samoin kuin merimiehet nykyään käyttävät tuota vanhanahkaista patalakkia.

Ulkoa ja pintapuolisesti nähden Kukko tosin näytti yksinkertaiselta, mutta luulteni hän oikeutta määrin oli salaviisas, joka vaan huviksensa kantoi tyhmän naamiota. Joka aluksia rakentelee ja kuljettaa, eihän semmoinen mies milloinkaan saata olla metsästä kotoisin.

Senaikaisten maalaisten aluksien lähtö merimatkalle ei kysynyt suuria valmistuksia. Kun kaljatynnyri ja ruokavarat olivat paikalla, käytiin papilta anomaan väkipassia, joka myös kävi papinkirjasta. Siinä se kaikki oli.

Vaivan palkasta tuotiin aina kotiin tultua papille kartuusi " Geflen vaakunaa " ja papin roualle kimppunen kuivia rinkilöitä.

Kun alus tavallisesti ennätti tehdä kolme tai neljä reisua suven kuluessa, sattui niin hyvin että pienen kappelin pappi poltteli yhtä hienoa tupakkaa yli vuoden, kuin itse kamarikollegion presidentti.

Kun kaikki aluksen valmistuspuuhat näin ovat suoritetut, tehkäämme, jos vaan muuten jouten olemme, pieni huvimatka Tukholmaan aluksella " Sällan värre ", katteini Kustaa Kukko.

Se vaan on edeltäkäsin huomautettava, että matka kenties on kestävä viikkokausia, jos vastatuulet ovat esteenä.

Ensimmäinen pysäyspaikka matkalla on Lyökin satama Uudenkaupungin saaristossa, jossa sopii myötätuulta odottaa tavallisesti hyvässä seurassa, ja sitten joku satama Ahvenanmaan saaristossa.

Sitten on edessä " paha virsta " Ahvenanmaan ja Ruotsin välisellä merellä, jonka kuljettua kaikki vastukset ovat siksi kerraksi poistetut. Sentähden olikin tapana vähän hengähtää Furusunnissa ja Vaksholmin linnan edustalla.

Vihdoin viimeinkin olemme nyt onnellisesti pääsneet Tukholman "slussille", jossa alus laskee ankkurinsa. Haminavouti astuu esiin, tutkii laivapaperit ja antaa suostumuksensa kaupantekoon.

Kukko oli ensiaikoina vähän ujomainen Ruotsin pääkaupungissa, johon osaksi oli syynä, ett'ei Ruotsinkielen käyttäminen tahtonut ensinkään häneen pystyä.

Hän veti siis puoleensa paljon huomiota ja ilomielisyyttä, kun hän eräässä ravintolassa pyysi saadaksensa " ett fönster sagd ", jolla hän tarkoitti lasin sahtia.

Kukko, joka oli ylimäärin hyvillään siitä että hän nosti niin paljon huomiota, tutustui vähitellen näihin oloihin, ja sai aikaa voittaen lukuisia ystäviä haminaroikalien joukossa, jotka tavallisesti kutsuivat häntä " Finska tuppen " (Suomen kukko).

Kukko piti tästä nimestä paljon ja kertoi kotiin tultuansa ihastuksella, että hänen ruotsalaiset ystävänsä kutsuivat häntä Vinska toppen ja osottivat iloansa häntä useasti ravintoloihin kutsumalla.

Lukuisat iloiset vekkulit ympäröivät siis Suomen kukkoa joka tilaisuudessa, tutkien hänen käytäntöänsä syödessä, juodessa ja kaikissa muissa toimissa.

Semmoisessa seurassa kerran ilo oli ylimällään, kun Kukko pyysi syödäksensä koolinkaalia. Tuotiin esiin hyvin täysinäinen ja höyryävä lautanen kaalilientä. Osansa syötyä suuhunsa pyysi hän "mera kalin". Tuotiin minkä pyysi.

Tämän syötyä oli Kukko jo saanut tarpeensa, mutta kun hänen sanavarastonsa ei riittänyt esiintuomaan sopivaa kieltosanaa, ei hän nyt hämissään löytänyt muuta, kuin tuon jo ennen lausumansa "mera kalin".

Ravintolan palvelijat ja vieraat nyt ihmeekseen ja suurimmaksi huvikseen katselivat kuinka Suomen kukko tuskissaan söi ja hikoili, hikoili ja söi, kunnes hän vihdoin oikein epätoivossa ollessaan löysi tämän lauselman, jonka hän melkein huutamalla esitti: " inte mera kalin kalin "!

Tästä seurasi tietysti hillitsemätöin nauru.

Kuin Kukko kotona ollessaan jälkeenpäin kertoi tämän seikan tuttavilleen, lisäsi hän aina siihen: " jollei Jumala olis saattanut tätä lausetta suuhuni, niin hän varmaan olisi minun kaalilla tappanut."

Tämän lystillisen seikan perästä lisääntyivät Kukon ystävät yhä enemmän Ruotsin pääkaupungissa. He seurasivat häntä visusti hänen pienimmissäkin toimissaan, sekä löivät vetojakin että Kukko oli käyttävä itsensä niissä samoin kuin todellinen kukko.

Vanhaksi tultua oli Kukon jättäminen "Sällan värre" ja sen kuljettaminen nuoremmille henkilöille.

Hän eli vielä monta vuotta muistoissaan; mutta semmoista omatapaista laivankuljettajaa tuskin enää löydettänee nykyisessä ihmispolvessa.

II.

Sihteeri Karenius ja K:ni.

Minua on kovin haluttanut vastoin vanhoja tapoja ja muotoja kääntää tämä firmanimi peräti takaperin, niin että siitä muka tulisi Sihteerin rouva Karenia ja K:ni. Semmoiset oli muka seikat tässä toimikunnassa, että sekä päättävä että täytäntöönpaneva valta oli kokonaan naisosakkaan käsissä, kun sillä vastoin luonnon tavallista järjestystä oli miehen kyky ja kunto.

Mutta koska se on aivan hyvin tunnettu asia, kuinka sitkeästi porvaristo ja kauppamiehistö pitää kiinni semmoisista firmanimistä, ja kuinka vähän säädyllistä siis olisi pelkästä keveämielisyydestä tehdä semmoinen jyrkkä muutos, olen päättänyt rauhan ja sovun tähden pysyä entisellään, siten säilyttäen itselleni porvariston mielisuosion siveellisiä tunteitani loukkaamatta.

Mitä kolmanteen henkilöön tulee, joka tässä kertomuksessa on esiintyvä, ei se oikeastaan kuulu yhtiöön, mutta häntä sentään ei sovi pitää "viidentenä pyöränä vaunujen alla", niinkuin sanotaan sananparressa.

Hän on luettava niihin henkilöihin, jotka sekä ihmiselämässä että sen dramallisissa kuvauksissa ihmisistä nähden varsin vaatimattomasti ja äkki huomaamatta astuvat esiin, mutta tosiansakin ovat korkeampain siveellisten mahtien välittäjinä ja asianajajoina, jotka aivan arveluttavissa tiloissa ilmestyvät näyttämölle loukkaavain siveellisten epäkohtien kostajina.

Tästä henkilöstä sekä hänen merkityksestä ja asemastaan tässä kuvaelmassa on alempana kerrottava.

Kaarle Karenius oli rikkaan provastin poika L. pitäjästä Turun kaupungin tienoilla. Hän oli perheen ainoa poika ja sentähden isän ja äidin lempilapsi, jota pahanpäiväisesti hemmiteltiin ja mieliteltiin, jonkatähden kaikki hyvät avut, jos semmoisia lapsessa oli, jo aikaisin tukahutettiin sopimattomasti käytetyn rakkauden varjossa.

Vaikka isän ja äidin sydän siitä oli särkymillään, poika kuitenki aikanaan oli lähettäminen Turun katedralikouluun. Täällä poikaparan kävi aivan huonosti ja edistyminen hitaasti.

Tavallinen käyntiaika joka luokassa oli kaksi tai korkeintain kolme vuotta; mutta Karenius'elle se aika ei riittänyt; hänen oli käyminen kolme tai neljä vuotta.

" Longus " oli hän ainakin joka luokassa, ja pait tätä itsessään jo hyvinki raskasta aasinkuormaa sai hän vielä lisäksi kantaa koulukumppaniensa ivaa ja pilkkaa. Hän oli siis lyhyesti lausuaksemme koko koulun pilkkapuu.

Mutta vihdoin saapui pelastuksen hetki ja nuorukainen pääsi koulusta ikäoikeuden mukaan, armosta eikä ansiosta, sekä luikerti samoin sukkelasti ylioppilastutkinnon karien välit.

Niin hänestä vihdoin viimeinki tuli civis academicus, kun hän jo kävi kolmatta kymmentä vuotta, jott'ei häntä juuri enään sopinut beaniksi eli keltanokaksi kutsua.

Jos vanhat depositionitemput yliopistossa vielä silloin olisivat olleet käytännössä, niin varmaan herrat depositorit olisivat varustaneet meidän sankarin tavallista pitemmillä aasinkorvilla, pukinsarvilla ja parralla, sekä "höylänneet" ja rääkänneet häntä aivan pahanpäiväisesti hänen nahjusmaisen olonsa suhteen.

Mutta hänen onnekseen oli tämä tapa jo aikoja sitten jäänyt unhotuksiin. Depositionin puutteessa kumppanit mielellään ottivat päällensä äskentulijan sivistämisen akatemialaisten tapojen mukaan.

Ensimmäinen toimi oli nyt pitää komeat tulopidot, joihin saapui yhtä paljon kuokkavieraita kuin kutsuttuja. Näissä meidän "beani" oikein kunnollisesti kastettiin ynnä kuivattiin, ja rakas pappa sai niistä maksaa kovat kolikot, vaikk'ei semmoisista sopinut valittaa, kun poika onnellisesti oli saapunut parnasson uralle.

Karenius oli tähän aikaan pieniläntä henkilö, kaikessa olossaan ja käytöksessään nahjusmainen, ujo ja saamatoin kaikissa tiloissa, eikä tullut milloinkaan toisten johdotta toimeen.

Ensimmäinen huoli ylioppilaaksi päästyään oli valita, itselleen " vitae genus " (tulevainen elinkeino), joka toimi Karenius'elle ja hänen luonteelleen oli mitä vaikeimpia.

Sankarimme ylioppilasaika jakautuu sentähden kahteen jaksoon, tuo työläs ajo vitae genus'ta takaa ja itse oppiaika. Edelliseen toimeen meni ainakin neljä tai viisi vuotta, kun vitae genus oli niin viekas, että se yhä pujahti käsistä juuri kiinni saataessa.

Karenius'en kumppanit ja johtajat olivat suurimmaksi osaksi syypäät tähän huonoon menestykseen, sillä he tahallansa pitkittivät tätä takaanajoa, saadakseen niin kauan kuin mahdollista pusertaa kallista mehua sitrunasta.

Isän vakaat varoitukset ja äidin kyynelet saattoivat vihdoin epämielisen ylioppilaan myöhäiseen päätökseen.

Kun Karenius'en ei ollut rupeemistakaan kokemaan parnasson kukkuloille kiivetä, eikä hänessä ollut miestä papin toimeen ryhtymään, päätti hän ruveta lainoppia tutkimaan. Olipa hänestä tuo "herasyöringin" nimi aivan mukava.

Tässä nyt siis alkaa toinen jakso Karenius'en ylioppilasaikaa.

Näinä aikoina suoritettiin lainopillinen kurssi tavallisesti 3:na vuotena; mutta Karenius, joka nuoruudestaan oli tottunut "kahdenkertaiseen virkavuosilaskuun", tarvitsi tähän kaksi sen vertaa aikaa.

Karenius'en ahtaisin aivoihin ei sittekään pystynyt naimiskaaren 1:nen luku: "kuinka naiminen on rakennettava", eikä myös rakennuskaaren 12:ta luku: "kuinka siat ovat terhometsään päästettävät", saatikka sitte muut tärkeimmät pykälät lakikirjassa.

Niin saapui tuo pelottava tutkintoaika. Lainopillisessa tiedekunnassa oli silloin ainoastaan kaksi professoria, ja toinen niistä mainio Mathias Calonius, jonka tutkinnot eivät suinkaan olleet leikiksi.

Karenius ei osannut vastata kunnollisesti ainoaankaan kysymykseen. Professori suutuksissaan tästä kysyi lopuksi ivallisesti: "saattako herra K. sanoa mikä ompi lakikirjan viimeinen sana?" Professori ei saanut tähänkään vastausta.

"Onhan asia niin", lausui professori, "että lakikirjan viimeinen sana tietysti on: ' korvapuusti ' (örfil, se kindpust) ja semmoisen herra kunniallisesti ansaitsisi."

Karenius sai tietysti tässä tutkinnossa pahanpäiväiset reput. Joukko ylioppilaita oli tutkintoaikana kokoontunut Calonius'en asunnon eteen odottaen päätöstä, jonka sisällön kaikki jo edeltäkäsin hyvin arvasivat.

Nyt samosi koko joukko, Karenius muassa reppu selässä, erääsen hyvin tunnettuun ravintolaan " Viimeinen äyri ", vastapäätä Turun linnaa, punssilla huuhtomaan pois Calonius'en korvapnustit ja muut vastukset. Mutta eihän se työ ollut niin helppo kuin K:sta luuletettiin.

Kun Karenius huomenaamusella vihdoin heräsi sitkeästä unestaan pääkohmelossa ja läksi raittiisen ilmaan itseään virkistämään, oli hän näkevinänsä tuon kirotun korvapuusti -sanan kirjoitettuna suurilla kirjaimilla tuomiokirkon ja akatemian seinillä; hän luki sen vastaantulijain silmissä, sekä kuuli sen tuomiokirkon kellojen ja naakkojen äänissä.

Tämä oli hänestä kamalaa, kaihoista, jommoista hän ei ollut koskaan ennen tuntenut. Tähän asti uuvuksissa ollut oman arvon tunto vaikutti vihdoin tämän hengellinen herätyksen. Minkä isän varoitukset ja äidin kyynelet tähän asti eivät olleet voineet toimeen saada, sen teki yhtäkkiä Calonius'en korvapuusti.

Kareniusparka yritti nyt kaiken tarmonsa takaa sekä muitten johtajain avulla päähänsä survaista lainpykälät, joka yritys vihdoin onnistui siten, että K. pääsi läpi lainopin tutkinnon ja auskultantiksi Turun hovioikeuteen.

Karenius'en toimi hovioikeudessa ei ollut pitkä eikä loistava. Hän oli, näet, peräti kykenemätöin kaikkiin virkatoimiin ja sentähden hänen oli nolens volens täytymys jättää virkamiesyritykset ja antautua yksityiselämään, jossa hän kaiken ikänsä sai kantaa sihteerin kunnia-nimeä sekä poistamattoman jäljen Calonius'en korvapuustista.

Nyt alkaa viimeinen jakso K:sen elämässä, hänen olonsa maanviljelijänä.

Kohta jälkeen K:sen luopumista virkamiehistöstä kuoli hänen isänsä, jättäen pojalle suuret tavarat.

Sihteeri oli nyt varakas mies peräti oman onnensa nojassa. Hän päätti nyt käytännöllisesti panna täytääntöön mikä ei ollut teoretillisesti menestynyt. Hän ryhtyi muka naimiskaareen, kun perintökaari oli niin sukkelasti suoritettu.

Sihteeri alkoi sentähden kurkistella tienoon tyttölöitä. Niitten joukossa loisti ihanuutensa puolesta eräs köyhä aatelisneiti Eeva Skunk tai Skalm (sitä en oikein muista), esiäiti Eevan pahinta sukuperää. Tähän pystyi sihteeri.

Vaikk'ei Skalmi ensinkään lemminnyt tätä nahjusmaista miestä, kelpasi hänelle kuitenki sihteerin suuret tavarat. Häät siis toimitettiin niin komeat, ett'ei semmoisia L:lla ennen oltu nähty.

Nuori parikunta muutti heti häitten pidettyä Heinilän rustholliin länsisuomen rannoilla, jonka K. oli ostanut. Tämä kartano oli monena miespolvena ollut vallasväen hallussa.

Nuori rouva anasti kohta alusta, kuten hyvin voi arvata, kaiken vallan talon hallinnossa, sihteeri kun semmoisiin ei koskaan ennen ollut tottunut.

Mutta tässä asiassa ei rouva pitänyt mitään määrää. Sihteeri ei saanut sanan vuoroa sisä- eikä ulkotoimissa, oli siis peräti ylimääräinen henkilö, asetettu niin sanoakseni "puolelle päivämuonalle". Samaten myös palkolliset saivat huonon ja niukan ravinnon.

Vaikk'ei miespuoli palkollisten joukossa juuri erittäin kunnioittanut halveksittua isäntää, olivat he kuitenki kaikki yksimieliset tuumissaan mitenkä parahiten sopisi kostaa vihattua emäntää.

Tässä nyt astuu näyttämölle kolmas henkilö tässä kertomuksessa.

Juha Revell, eräs pieni, valkotukkainen ja pahanelkinen poikanulikka, oli ensin renkipoikana talossa ja yleni siitä alkaen vähitellen korkeampaan arvoon.

Tässä vähäpätöisessä poikanulikassa oli rouva löytävä mestarinsa.

Kullervo Kalervonpoika kosti emäntäänsä, joka häntä oli syvästi loukannut, aivan suurenlaisella keinolla rajumielisen luonteensa mukaan, siten että hän muutti lehmät karhuiksi, jotka repivät emännän palaisiksi. Mutta pahanelkinen Revell päätti moralisesti tappaa vihatun emäntänsä jokapäiväisillä vaikka pienillä neulaniskuilla.

Ajomiehenä ollessaan oli R. saanut emännältänsä käskyn juhlallisissa tiloissa tunnustella ranskalaisen nimen Jean. Kun nyt rouva astui portaille huutaen: Jean, Jean. ei Revell ollut sitä kuulevinansa. Rouvan siis oli täytymys ryhtyä alkuperäiseen lauseesen: "Jussi perkele, etkös kuule"! ja R. saapui heti kohta paikalle.

Kun R. rouvalle esitteli että jotkut ajokalut olivat menneet rikki ja kehoitettiin niitä parantelemaan, vastasi hän aina, jos olikin vaan vaarnasta kysymys: "onhan se nikkarintyötä, siihen en minä kykene".

Kun silakat ruokapöydällä usein loppuivat ennen aikaa, pani R. tikuista jalat muutaman silakan alle, ja vastasi, kun emäntä kysyi mitä sillä tarkoitettiin, että silakat olivat valitut asioitsijat pyytämään ruoan lisäystä vastaiseksi.

Samaten kun eräs verimakkara, joka monta päivää oli ollut ruokapöydälle asetettuna, vaan jäänyt palkollisilta koskematta ja niinmuodoin joutunut homeesen, alinomaisista tuuppimisista oli mennyt kedestä rikki, pyysi R. emännältä kappaleen vasikannahkaa.

— "Miksi tarpeeksi?" kysyi emäntä.

— "Makkaran kesi on särkynyt kulumisesta ja tarvitsee parannusta", vastasi Revell.

Emäntä, joka muuten kovasti kohteli renkejä ja tappeli heidän kanssa niinkuin " Mor på tuppen " Bellmannin tunnetussa laulussa, ei enään tietänyt "miten olla, kuin eleä". Talossa oli joka päivä keskinäinen sota.

Isäntä yksin, ikäänkuin " rakas veli Jokkum ", istui rauhallisesti loukossaan hiljaisesti nauraen tämän mailman surkeita oloja.

Ukkoparka vihdoin pääsi vitsauksestaan tultuansa leskimieheksi. Kartano oli huonosta ruokosta joutunut peräti rappiolle. Sentähden oli sihteerin täytyminen myydä pois koko kartano ja ostaa pieni talo, joka oli rusthollin akumenttina.

Juha Revell meni sitten sotaväkeen, niin kutsuttuihin " perunaryssiin ", josta hän muutaman vuoden kuluttua pääsi "infanteristin" kunnianimellä, vaikka häntä kuitenkin tavallisesti kutsuttiin " säynääksi " hänen tunnetun koiramaisuutensa tähden.

Sihteeri antautui toiseen naimiseen erään papin tyttären kanssa. Sekin rouva piti sihteerin hyvässä komennossa, ehk'ei juuri niin kovassa kuin entinen.

Tähän aikaan tutustuin minä vanhaan sihteeriin, joka oli rauhallisin mies mailmassa silloinki kun oli vähän "iloinen", joka ei suinkaan usein tapahtunut.

Seuroissa tehtiin ukosta vähän pilkkaa, mutta se oli ainakin harmitonta, kun ukko itsekin mielellään komillisesti esitteli elämänsä kirjavia vaiheita.

Seurakunnan kirkossa talvisaikana istui ensimmäisessä penkkirivissä pieniläntä vanha mies komeassa sudennahkaisessa turkissa, pikilakki päässä. Se oli sihteeri.

Oli siellä muitakin herroja tavallisissa sudennahkaisissa pälsyissä karvapuoli ulospäin. Pappi yksin astui saarnastuoliin nöyrästi "lammasnahoissa", tietysti kuitenki karvapuoli sisäänpäin.

Sihteerin isältänsä perimä kirjasto sisälsi paljon hyviä kirjoja, joita monet mielivät saadaksensa. Siten joutui joukko kirjoja outojen käsiin sekä ilmaisesti että maksua vastaan. Pystyi minunki käsiini pieni lahja, vaikka kenties hyvinki harvinainen. Se oli ranskan kielellä sepitetty laulu: à Sa Majesté Imperiale Alexandre 1:r. Inprimé à Abo diez J.C. Frenckell 1809.

Sihteeri oli hiljainen, siivo mies, joka ei koskaan ketään pahoittanut. Olisi hän varmaan ansainnut paremman kohtalon mailmassa eläissään. Mutta koko hänen elämänsä oli asianmukainen seuraus hänen kehnosta kasvatuksestaan lapsuudessa ja nuoruudessa. Mathias Calonius'en korvapuusti oli vaan tähän "kukkua päälle". Sen korvapuustin seurauksia sihteeri ei konsanaan saanut maineestaan tyyni pyhjetyksi.

III.

Pappismies.

Täydellä todella sopii väittää, ett'ei noin puolisataa vuotta sitten muissa säädyissä löytynyt likimäärinkään niin monta eristapaista tai oikeastaan eriskummaista miestä, kuin pappien ja koulunopettajien joukossa.

Eikä se seikka olekkaan ensinkään ihmeteltävä, kun tiedämme että erittäin papit virkatoimituksissaan joutuvat lukuisain ihmisten pariin ja siten vetävät puoleensa kaikkien huomion.

Ihmiset ovat aina olleet taipuvaiset tyyni tarkastelemaan papin pienimmätki askelet sekä kotona että ulkona, ja jos jotakin moittimisenalaista saavat onkeensa, eivät he sitä koskaan koeta peittää astialla, vaan päinvastoin levittää niin lavealle kuin mahdollista omankin kunnan piirien ulkopuolelle, josta asia pian tulee maankuuluksi.

Niitten kipeitten epäkohtain joukkoon pappiselämässä, jotka jyrkimmin silmiin pistävät, on etupäässä luettava raakuus tavoissa ja käytöksessä, joka syntyy siitä että nuoruudessa on puuttunut tilaisuutta oleskella sivistyneiden ihmisten seurassa, ja saa kostuketta sen kautta, että monet papit antautuvat naimiseen sivistymättömäin naisten kanssa.

Toinen epäkohta oli senaikaisten pappien kehno sivistyksen kanta, joka tuli näkyviin kaikissa papin oloissa ja toimissa.

Jos näitten vaikeitten epäkohtien lisäksi vielä tuli pahanelkiset taipumukset ja toimet, niin semmoinen pappi varmaan oli oikein hirveä ilmiö, jota ei mikään kirkkauden säde voinut kaunistaa.

Näistä epäkohdista oli luonnollinen seuraus että yhteinen kansa meidän maassa, joka aina on mielinyt puhdasta ja voimallista hengellistä ravintoa, oikein innolla ja miehissä sunnuntai- ja juhlapäivinä kuljeskeli kaukaisiin kirkkoihin kuullakseen hurskaita ja innokkaita pappeja, sekä myös että uskonnollisia liikkeitä syntyi ja raivokkaasti levisi kansassa, josta raivosta se kuitenkin aina on selvinnyt suurella hengellisellä voitolla.

Käsittääksemme seuraavan kuvauksen on vielä yksi seikka laskuun otettava, nimittäin alhaisemman papiston asema vastapäätä ylhäisempää.

Kaikissa virkakunnissa oli siihen aikaan aivan kova hierarkia vallitsemassa ja erittäin suuressa määrässä pappissäädyssä, josta nimikin on johdettu.

Tässä säädyssä oli kaksi eri luokkaa: prelatit ja parias-luokka. Edelliseen kuuluivat piispat, provastit ja paremmat kirkkoherrat, jälkimäiseen kappalaiset ja apulaiset. Edellisen tunnusmerkki oli pöyhkeys ja ylpeys, jälkimäisen nöyryys ja alamaisuus.

Mutta välisten sattui niin pahasti että nöyryys äkkiä muuttui vastahangaksi ja uppiniskaisuudeksi, niinkuin luonnollista onkin, koska luonnottomat epäkohdat tullakseen säännölliseen tasapainoon itsestään synnyttävät perinpohjaisen vastavaikutuksen.

Saatuamme kaikki tarpeelliset valmistusseikat selville ottakaamme nyt "pappismies" kuvaeltavaksi.

Meidän pappismies W. kuului ylioppilasna ollessaan borealiseen osakuntaan ja oli tästä nähden kotoisin Rauman tai Uudenkaupungin tienoilta. Hän vihittiin papiksi 1770-luvulla ja pääsi vihdoin oltuansa kolmattakymmentä vuotta "Konsistorion kyytihevoisena" kappalaiseksi P:n kaupunkiin.

Kummoinen hän lie ollut virkatoimituksissaan ja elämässään näinä kulkuvuosina, sitä en tarkoin tiedä, mutta otaksua sopii ilman hairausta, että hän jo silloin oli hyvin kehittynyt siinä pahanelkisyydessä, jota hän osotti kaupungin kappalaisena.

Ensimmäiset vuodet täällä eläessään hän kuitenki vielä oli niin siivonpuolinen kumminki ulkonaisessa muodossa, että konsistorio v. 1800 hänelle antoi varapastorin arvonimen. Mutta sittemmin astuivat pahat eljeet estämättä esiin.

Pastorin enimmin silmiin pistävä luonteenosoite oli rajoittamaton itsekkäisyys, jotta hän täysin halveksi kaikkea sitä, minkä kunnolliset ihmiset kaikkina aikoina ovat pyhänä pitäneet, eikä ensinkään huolinut siitä, mitä ihmiset hänestä ajattelivat.

Eräs vaimo tuli pastorin luo otettaaksensa "kirkkoon". Kun hän monta kertaa oli käynyt pastoria hakemassa eikä ollut kohdannut häntä, neuvottiin vaimo, joka mieli päästä kotiin mitä pikemmin, menemään pastoria hakemaan perunamaalta likellä kaupunkia.

Vaimo menikin ja kohtasi pastorin perunamaan aitauksen sisäpuolella jossakin toimessa. Vaimo seisahti aidan ulkopuolelle ja esitti kumarrellen asiansa.

Pastori oli kohta paikalla valmis pyydettyyn virkatoimitukseen, joka kävi siten, että pappi pisti kätensä ulos aidan raosta, kehoittaen vaimoa laskemaan polvilleen ja tarttumaan tarjottuun käteen saadakseen tavallinen siunaus.

Tapahtui monta kertaa niinkin, että pastori suoritti saman virkatoimituksen sängyssä maatessaan paitahihoillansa siten, että vaimo laski polvilleen sängyn viereen.

Tämmöisestä säädyllisyyden ylenkatsomisesta pastori tosin monet kerrat sai nuhteita lääninprovastilta. Mutta tähän vastasi pastori, ett'ei kirkkolaissa säädetä, missä kirkkoonottaminen on tapahtuva, kun sitä ei, niinkuin määrä olisi, toimiteta kirkossa.

Kuinka pastori yleisesti "lampaitaan" kohteli, tulee selville seuraavasta tapauksesta. Eräänä aamuhetkenä astui talonpoika pastorin etuhuoneesen, hämissään käännellen nahkalakkiansa käsissään tai sukien korvantaustaansa. Vähitellen tuli asia esiin: "pastori olis hyvä ja vetäisi paperille muutamia kriipaleita mulle".

Pastori, jota talonpojan pitkäpiimäisyys suututti, istui kohta kirjoitustuolilleen, otti pienen kolmiskulmaisen paperilipun, piirusti siihen joitakuita pahanpäiväisiä viivoja ristin rastin ja antoi sen sitte talonpojalle lausuen: "tässä on nyt sulle kriipaleita".

Tietysti talonpoika sai todistuksensa asiansa kunnollisesti selitettyään.

Kuinka pastori käytti itsensä perheenisäntänä, on nähtävä seuraavasta tapauksesta. Mahdotointa olisi jokaisen ihmisolennon ollut pastorin kanssa elää sovussa saman katon alla. Helposti voi siis käsittää, kuinka vaikea pastoria rouvan tila ja kuinka katkerat hänen päivänsä mahtoivat olla tämmöisessä kodissa.

Kun kuolema hänen vihdoin pelasti katkerasta elostaan, kovasta kohtalostaan, antoi paha pappi maalata ruumiinarkun punaiseksi, sillä muka ilmoittaen että rouvan kuolema oli hänestä otollinen.

Kovin vaikeata oli saada ihmisiä ruumista vaatettamaan ja erittäin kantamaan sitä hautausmaahan. Vihdoin saatiin kantajiksi joitakuita haminaroikaleita runsasta maksoa ja kestittämistä vastaan.

Kun pastoria moitittiin tämmöisestä törkeästä käytöksestä, oli hänellä sama selitys tarjona kuin kirkkoonottamisasiassa, ett'ei muka kirkkolaissa tietysti mitään säädetä ruumiinarkun ulkomuodosta.

Lääninprovastin ja pastorin keskinäiset kohdat olivat niin riitaiset ja komilliset, ett'en saata olla niitä kertomatta.

Lääninprovasti oli sen ajan sivistyneimpiä pappeja ja ylpeimpiä prelateja, joka ylenkatsoi alhaisia pappismiehiä ja harvoin päästi heitä luokseen. Eikä se ollutkaan ihme, kun papit olivat sitä laatua kuin meidän pastorimme.

Tätä ei pastori voinut kärsiä. Ulkonaisesti hän kyllä osoitti provastille tarpeellista kunnioitusta, mutta kaikissa tiloissa ja seuroissa, joissa provasti ei ollut saapuvilla, esitteli hän kaikki provastin hankkeet sangen naurettavalla tavalla. Tämmöiset asiat joutuivat tietysti ennen pitkää provastin korviin hänen ystäviensä kautta.

Tämän kautta herrojen keskinäinen kohta tuli yhä vaikeammaksi aina siihen määrään, ett'eivät he enään ensinkään sopineet olemassa saman katon alla.

Ensimmäisinä aikoina, kun pastori vielä silloin tällöin armollisesti kutsuttiin provastin luo, tapahtui eräänä iltana, kun pastori oli pidoissa provastin tykönä, että pöllähti pastorin mieleen välillisesti soimata provastia siten, että hän istuessaan provastin raha-arkun ohella taputteli sitä toisella kädellä ja toisella provastin ainoaa 12-vuoitista poikaa lausuen: "pappa kyllä rukoilee raha-arkkuansa avatessaan: ' kasvakaa ja lisääntykää ', mutta tästä nousee poikanen, joka aikanansa on lausuva: ' iloitkaa ja riemuitkaa, sillä teidän pelastajanne elää '."

Kun pastori ei enään koskaan päässyt provastin silmien eteen, keksi hän pahanelkisyydessään hyvin sukkelan keinon saadakseen joka päivä nähdä ylpeätä ylimystä.

Hän rakensi näet samaan kortteliin, jossa provastin talo oli, eriskummaisen rakennuksen kolmessa huonekerroksessa, neljä huonetta ensikertaan, kaksi keskimäiseen ja yhden ylimmäiseen.

Tätä rakennusta kutsuttiin yleisesti muotonsa tähden W:sin torniksi, ja se veti tietysti puoleensa kaikkien erittäin outojen huomion.

Kun kysyttiin pastorilta syytä tähän kummalliseen yritykseen, sanoi hän rakentaneensa sen saadaksensa siten joka aamuhetki tarkastella provastin kulkua pihallansa, koska hän ei muuten saanut provastia nähdä.

Koska provastilla oli käskyjä tai moitteita antamista pastorille, tapahtui välitys aina suntion kautta. Vaan näinkin ollen kävi kuitenkin niin hullusti että provasti saman välittäjän kautta sai moninkertaisesti moitteensa takaisin.

Eräänä aamuna tuli suntio taasen pastorin luo ja esitti provastin tervehdyksen, "että pastori muka veisaili viimeistä värsyänsä".

Tästä ei pastori ollut millänsäkään, vastasi vaan ivaten: "sanokaa provastille että se värsy on oleva saakelin pitkä".

Pitkäksi kyllä se värsy venyikin. Provasti kuoli vuotta ennen pastoria, joka siis koskematta sai päättää juonikkaan elämänsä oltuaan kolmekymmentä vuotta kaupungin kappalaisena.

Tässä en voi olla esittämättä sen kaupungin raakoja tapoja ja julkisia juominkeja erittäin peijaisissa ja muissakin pidoissa. Eräs pappismies, joka oli ollut meidän sankarimme apulainen, on minulle todeksi vakuuttanut, että viimemainitun "vallitessa" usein semmoisissa tiloissa jouduttiin täyteen tappeluun, sekä että epäjärjestys kävi niin pitkälle, että eräs peijaisvieras, oltuaan hetken aikaa poissa, palasi pitohuoneesen hevosen selässä ja sitten siellä vähän tepasteltuaan läksi matkaansa.

Tietysti semmoisia tapoja ei olisi päässyt kaupunkiin perehtymään ilman moitittavaa velttoutta pappien puolelta. Erittäin ovat ylempänä kerrotut epäkohdat suuremmaksi osaksi meidän pappismiehemme syyksi luettavat, kun hän kauan oli ollut kaupungin ainoana pappina.

Tosin en voi väittää riittäväisten todistusten puutteessa että pappismies itse olisi ollut erinomainen juomari, mutta hyvin tunnettu asia on, että sen kaupungin herrat melkein joka ilta kokoontuivat sen luo, jonka akkunassa paloi kaksi kynttilää, sekä ett'ei puuttunut herroja, jotka tyhjentivät 7 à 8 aika toddilasia, joiden rinnalla meidän aikamme "tutingit" ovat varsin lapsen leikkiä.

IV.

Koulukumppanini.

Kun minun on syy otaksua että lukija mielellään loisi silmäyksen noihin mataloihin majoihin, joissa nuorisomme entisinä aikoina sai ammentaa tieteiden ensimmäiset alkeet, likemmältä tarkastellaksensa kuinka sen ajan henki ja tavat olivat muodostaneet koulun sisäoloja, ja sen kautta voidaksensa tehdä verrannollisia tutkistelemuksia ja arvostelemisia entisen ja nykyisen ajan välillä, niin minä mielelläni tarjoun oppaaksi tähän toimeen.

Astukaamme siis kouluhuoneesen aamuhetkenä puoli seitsemän aikana, jolloin oppilaat toinen toisensa perästä astuvat sisään, siunaavat itseänsä ja, jos sattuu olemaan talvisaika, asettuvat riviin kahden mahdottoman suuren kakluunin eteen, joihin pystytetään halkaisemattomia halkoja. Hiiliä oli siis liikuttaminen pitkällä paksulla rautahangolla.

Harvat tulevista koululaisista kantavat päällystakkia, joka oli pitkä viitta lyhyellä laskuihin asetetulla krajilla, ja vielä harvemmat päällyskenkiä.

Semmoisia vanhempain koululaisten nähden ylenpaltisia vaateparsia he eivät milloinkaan voineet kärsiä muitten yllä, kuin vaan muutamien lemmittyjen tai korkeampiin säätyluokkiin kuuluvien.

Jos muut alhaisemmat semmoisia käyttivät, joutuivat he kaikenlaiselle vainoomiselle alttiiksi, kunnes heittivät vihatut vaatteet.

Tässä saan nyt esittää koulun " honoratiores ", joille clavarius alamaisesti avaa oven. Tuossa astuu sisään uhkeilla askeleilla jäntevä B:roth päässä korkea musta hattu, jota kumppanit nimittivät "tiara'ksi"; iloinen B:qvist, posket pullillansa aika tupakkaklossista eli koulukielellä " kibbuz'ista ", vetäen naamaansa näpillisen nuuskaa, jota hän aikaa voittaakseen kantaa liivin plakkarissa: vähän kömpelö A:der, yllä hännystakki suunnattoman pitkillä liepeillä, jolla oli se vaikea organillinen vika, etteivät liepeet ensinkään yhtä pitäneet, vaan aina pyrkivät eri suuntaan, sekä jalassa rumasti tehdyt saappaat; ja viimeiseksi pikku, vähän köyryselkäinen, vilusta värisevä Janne G:qvist, joka käy varovasti kuin neulan terillä siitä syystä, että hänen saappaansa ovat tehdyt kovapintaisesta nahasta ja vielä lisäksi aivan ahtaiksi.

Tämä luettelo olkoon tarpeeksi osottamaan senaikaisten koululaisten ulkomuotoa, joka suureksi osaksi oli riippuva asianomaisten käsityöläisten epätasaisesta estetillisestä asemasta.

Mikä käsityöläisten kauneuden tunnossa oli puuttuvaa, sen kokivat kumppanit parahimman käsityksensä mukaan parannella. A:n pitkistä liepeistä leikattiin korttelin mitta pois ja hänen rumia saappaita heiteltiin huoneen toisesta päästä toiseen, vaikk'ei siten mitään parannusta saatu.

B:thin "tiara" sai myöskin kovat kolahuksensa, jotta se pian suppeni aina siihen määrään, ettei sitä enään sopinut paremmissa tiloissa käyttää.

Mutta Janne Gr:qvist, vaikk'ei ensinkään luonnon lempimä ulkomuotoon katsoen, eikä myöskään, niinkuin tavallisesti päätettiin, hengellisten avujen suhteen, oli kaikkien kumppaniensa lemmitty, joka seikka on heidän kunniaksensa mainittava.

Häntä eivät kumppanit koskaan pilkkana pitäneet, eivätkä viskanneet hänen ahtaita saappaitaan loukosta loukkoon. Päinvastoin tekivät parastaan hieromisella sekä muilla sopivilla keinoilla pehmittääksensä kovaa päällisnahkaa, vaikk'eivät semmoiset yritykset menestyneet. Oli muka nahka parkittu ja valmistettu mailla talonpojan tavoin niin lujasti, ettei kukaan voinut "talonpoikaa" siitä irti kiskoa.

Mutta mitäpä tekevät pojat, kun aika on asettua paikalleen? Jokainen pyhkee liepeillään tomun pois siitä paikasta, johon hän on istuva.

Lukija kenties kysynee minkätähden ei tähän tarpeesen ennen käytetty nenäliinaa. Se tuli siitä, ettei nenäliinaa ollut kuin vaan harvoilla, jonkatähden yleisesti käytettiin "Brahestad'in" nenäliinaa, s.o. sormia.

Mutta kuka on tomun pyhkeevä katederista, pöydistä ja tuoleista? Se on klavarion tehtävä.

Ostiarius asettuu vähää ennen opettajain tuloa katederin viereen ja huutaa korkealla äänellä: " Betsalmenu " (tämä on hebrean kieltä).

Kohta sen jälkeen astuu klavario esiin ja pyhkäisee tomun mainituista paikoista.

Tämä tapa oli muistelma "penalismon" ajoilta ja pysyi muuttumattomana, kunnes koulut saivat kruunun palkitsemat vahtimestarit.

Kun nyt olemme tarkastelleet koulupoikia heidän ulkonaisessa muodossaan ja kouluoloissaan, sopinee kenties, saadaksemme verrannolliset tutkintomme täydellisiksi, luoda pikainen silmäys heidän asuntoihinsa ja koto-oloihinsa. Saadaksemme tämän asian selville ottakaamme mailta olevan koululaisen kotoseikat silmälle.

Astumme siis sisälle pienenpuoliseen huoneesen, jossa 3 à 4 poikaa asuu yhdessä. Kun huoneessa on pienet akkunat, on se hyvinki pimeä. Ilma on tukehuttava ja osoittaa selkeästi että asujat polttavat tupakkaa. Huoneen ja huonekalujen puhtaus ei suinkaan ole kiitettävä.

Semmoisesta huoneesta maksoi joka osakas hyyryä noin 40 kappaa rukiita tai rukiin jauhoja, tähän luettuna lämmitys ja ruoan laitos. Pojilla oli myötään kotoa kaikenlaisia ruokavaroja, jotka tavallisesti talletettiin porstuassa olevaan arkkuun, josta niitä tarpeen mukaan hankittiin syötäväksi.

Tähän lisäsi emäntä vielä perunoita ja silloin tällöin keittoruokaa, johon kuului tuo koulupojille vastenmielinen lihaliemi, koulukielellä kaikenlaista.

Se oli onnellinen, jolla oli ruokavaroja näin runsaasti. Tunnen muutamia koulukumppaneistani, joiden varat olivat niin vähässä, että net usein loppuivat ennen aikaa, jotta poikaparkain oli täytymys pureskella kuivia papuja ja leipää, sekä juoda vettä liemeksi.

Tämmöisessä hädässä jonkun helläsydämisen madamin tuli semmoisia poikia sääliksi, jotka elivät "puolella muonamäärällä", ja hankki heille tarpeellisen ruoan, taikka oli heidän meneminen "kinesaamaan" onnellisimpain kumppanien luo, kunnes paremmat ajat sattuivat.

Tämmöinen oli koulupoikain enemmistön ulkonainen tila noin viisikymmentä vuotta sitten. Tämmöisestä ahtaasta alasta yleni kuitenki moni, joka kunnollaan ja avuillaan on kunnioittanut isänmaatansa sekä noussut korkeisin virkoihin.

Nyt on aika ottaa puheeksi se koulukumppani, jota tässä erittäin tarkoitamme.

Meidän on tietysti, niinkuin valokuvien tekijöidenki, ollut täytymys ensin asettaa kaikki ympäröivät kappaleet säännölliseen järjestykseen, jotta kuvaelemisen esine joutuisi sopivimpaan asemaansa.

Tavallisesti kuva on tehtävä ennenkuin kehä. Mutta sopii päinvastoinkin väittää että kehä ensiksi on valmistettava, jos muka kehällä tarkoitetaan niitä ulkonaisia kohtia, joiden keskuuteen kuva on esiin astuva.

Kuvauksen keskuudeksi asetamme siis Janne G:stin, mutta vaan syrjäkuviksi B:thin tiarallaan, B:stin kibbuz'illa ja A:n pääskysenpyrstöllä.

Janne G:stin isä oli pitäjänapulainen E:n kirkkokunnassa viisi penikulmaa koulukaupungista. Kun minä häneen tutustuin, oli hän leskimies. Janne oli hänen ainoa lapsensa elossa.

Ukko oli hyvänluontoinen nöyrä mies, vaikka vähän komillinen maalaisen muotonsa ja sekavaisen kielimurteensa puolesta. Se murre oli puoleksi suomea, puoleksi ruotsia; mutta ruotsinpuoli oli kuitenki voitolla.

Eihän tarvinnut olla Gallin tai Lavater'in vertainen voidakseen ensi silmäniskulla huomata, että Janne kaikissa oloissaan oli isänsä poika, vaikka kehittyneemmässä muodossa.

Pojalla oli juuri samanlainen eteenpäin nojaava, köyryselkäinen ruumiinrakennus ja samanlainen hyväntahtoisuutta osoittava hymyily huulilla; vaan silmistä loisti lämmin into ja terävä äly.

Kun Janne lähetettiin kouluun, ei hän suinkaan kuulunut niitten kovaosaisten joukkoon, joiden ruokavarat lukukauden kuluessa loppuivat kesken. Eikä hänen tarvinnut muitakaan aineellisia puutteita kärsiä, kuin noita pahanpäiväisiä saappaita, joista hänen oli vastusta koko kouluaika.

Mutta sattuipa Jannelle tulemaan vaikeampia vastuksia, jotka häneen niin kipeästi koskivat, että seuraukset aikanansa tulivat esiin kylläki surullisella tavalla.

Koulun alaluokissa Jannen onnistui kohtuullisen hyvin suorittaa lukukurssit, Mutta konrehtorin luokasta alkaen rupesi paha onni häntä vainoomaan.

Konrehtorina oli silloin kova ja armotoin opettaja. Hän vaati uutta testamenttia alkukielestä latinaksi käännettäessä, että käännös tapahtuisi tarkasti Schottin käännöksen mukaan, joka oli hyvin vaikea työ, sekä ett'ei ensinkään saisi; horjahtaa kreikalaisten verbien themoja luetellessa.

Yhtä vaativa hän myös oli latinan kieltä opettaessa.

Nämät vaikeat asiat eivät ensinkään tahtoneet pystyä Jannen päähän. Konrehtori, jolta puuttui kyllä terävää aistia voidakseen perinpohjin tutkia oppilasten munaskuita, luuli tämän tylsyyden tulevan laiskuudesta ja alkoi sentähden piestä poikaparkaa päähän nyrkillään niin armottomasti, että kumppanit pelkäsivät Jannen tämmöisen kohtelemisen kautta pian joutuvan mielipuoleksi.

Tämä ei kuitenkaan kaikeksi onneksi tapahtunut, kun konrehtori vihdoin viimeinki huomasi peräti hairahtuneensa käsityksessään.

Hän oli kuitenki sen huomattuaan niin jalomielinen että hän tunnusti erhetyksensä ja pyysi anteeksi, jota eivät suinkaan muut senaikaiset opettajat olisi tehneet.

Tämä anteeksianto sattui kuitenki tulemaan peräti myöhään, kuten alempana saamme nähdä.

Jannella oli tästä hetkestä lukein sydämessä alinomainen ilo ja auringonpaiste, jotka suloiset Jumalan lahjat tähän asti olivat siellä olleet harvinaiset vieraat. Janne pääsi koulusta v. 1836 paikoilla, otettiin sisään samana vuonna Turun lukioon, jossa hänen kävi kohtuullisesti hyvin ja pääsi ylioppilaaksi kolmen vuoden päästä.

Janne oli nyt civis academicus ja rupesi parnasson kukkuloille pyrkimään. Tietysti kreikan ja latinan kielet eivät olleet hänen tutkimistensa esineinä, vaikka ne koulussa olivat olleet niin sanoakseni pääaineet.

Janne rupesi merkillisesti kyllä pääasiallisesti opiskelemaan Hegelin filosofiaa, jossa hänen onnistui päästä kauemmaksi kuin tavalliset kandidatit, siitä nähden että hän professori J.J. Tengströmin johdon alla kirjapainosta ulosantoi ja julkisesti puolusti oman tekemänsä filosofillisen esitelmän, jota pidettiin kunnollisena.

Koulun konrehtori, jonka oli onnistunut kovilla kourillaan peräti muruiksi särkeä kielien organit Jannen aivoissa, ei siis ollut voinut häiritä filosofillista organia, vaan kenties juuri iskuillaan kiskonut sen irti.

Pääsyy tähän erinomaiseen kehitykseen oli haettava ulkoa tulleissa seikoissa. Pääkaupungissa tutustui Gr. sattumalta kunnioitettavan perheen kanssa, jossa häntä hellästi suositeltiin.

Perheen ainoa ihana tytär oli henkilö, joka paremmin kuin koulun konrehtori osasi huomata kalliit hengelliset aarteet G:stin sielussa. Gr. rakastui häneen syvästi, ja luullaan tytönkin häntä lemminneen.

J.G. kehittyi tietysti kaikin puolin tässä onnen auringonpaisteessa. Peräten uusi ennen tuntematoin mailma, täynnä ihania kukkia, avautui hänelle. Ihmekö siis, että filosofianki portit ja urat hänelle aukenivat, urkenivat. Mutta tämä onni oli G:stille ylen suuri. Hän oli ylen syvältä kurkistellut ihanattarensa silmiin ja joutui harhateille ihaellessaan outojen kukkien tenhollista lemua. Kun ihminen moneen vuosikymmeneen ei ole saanut maistaa todellista onnea, ja onnen päivät sitte yhtäkkiä tulevat, kuin nyt G:stille, niin monesti tapahtuu ett'ei hän voi henkensä tasapainoa ylläpitää.

Toinen mielii tämmöisessä tilassa kuollakseen, mielii "viheriäksi verhotun saaren" tavoin siirtyä ikivalkeuden vaaroille, ett'ei onni haihtuisi hienon pilvihattaran tavalla.

Toiselle taas, niinkuin meidän G:stille, ovat kovat kohtalot tiedossa. Luoja armossaan ei kuitenkaan sallinut sen kauneuden peräti haihtua, joka oli tehnyt hänen elämänsä hetket viimeisinä aikoina niin suloisiksi. Luoja laski, näet, mielipuolisuuden hienon verhon kovaosaisen päälle. Tämä verho supistui yhä supistumistaan, eikä ollut G:stin enään mahdollista yliopistoon päästä.

G:stin mielipuolisuus ei kuitenkaan ollut mikään pimeä yö, se oli vaan ihana iltahämärä, joka esti hänen huomaamasta henkensä heikkoutta, ja vaan antoi ijankaikkisuuden kirkkauden kuultaa läpitse.

G:stin isä oli sillä välillä kuollut ja heikkomielinen poika joutui setänsä hoidon alle, joka oli asuntoa länsisuomen saaristossa.

Moneen vuoteen en kuullut mitään entisistä koulukumppanistani. Mutta sattui niin että minun 1860-luvulla erinäisistä syistä oli lähteminen sedän luo, joka oli mainio lääkintätaidostaan erittäin ulkonaisissa taudeissa. Täällä sain kuulla että Janne Gr. oli siellä asuva. Menin heti kohta hänen huoneesensa häntä puhuttelemaan ja näin hänen tyyneenä oleskelevan kirjojensa parissa.

Edessäni seisoi juuri sama Janne kuin kouluaikana, sama hyvä hymyily huulilla, silmissä sama lämmin terävyys, eikä tuota kamalaa himeätä kiiltoa, joka on hulluuden tavallinen tunnusmerkki. Hetken aikaa keskustelimme ilolla vanhoista ja uusista asioista, enkä minä huomannut mitään sekaannusta hänessä.

Luulin ensin tämmöisen selkeän väliajan tulleen siitä että entinen koulukumppani yhtäkkiä esiintyi; mutta talonväki vakuutti, että hän aina oli yhtä rauhallinen, kun hän vaan sai häiritsemättä työskennellä kirjojensa parissa.

Puoli vuotta tämän perästä kuului kamala sanoma, että G:qvist eräänä talvipäivänä oli lähtenyt huvikäynnille meren jäitä myöden ja vihdoin löydetty jähmettyneenä, kuolleena valkoisen lumivaipan alta.

Hänen osansa oli siis pakkaisen kylmässä helmassa jäähmettyä ja saada käärinliinoiksensa hienon lumipeitteen kaukana ihmisistä, taivas kattona ja avara ilmanranta seinuksena.

Se oli pakkanen, joka särki vielä koskemattoman "kielen" hänen sielussaan, ja sen kielen viimeinen suloinen sävel haihtui haihtumistaan ikuiseen, ihanaan " sferien harmoniaan ".

Todellakin tämä oli tavallansa suloinen kuolema, jota kenties moni mielisi.

V.

Frimansky.

"Kenen sukua ja mistä kotoisin?" lukija kummastellen kysynee. Ja syytä kyllä onki ihmettelemiseen, kun tämä nimi kieltämättä kokoonpanonsa suhteen on mitä kummallisimpia.

Nimeen ensimmäiseen läntismaista saatuun osaan on muka liitetty syrjäpahka, joka ei sovellu kantanimen kanssa "tiedolliseen yhteyteen", niinkuin mainio Kiesewetter vainaja olisi selittänyt asian.

Jos nimi oli kummallinen, kyllä oli nimen kantaja vielä kummallisempi. Alkuperäisesti oli hänen nimensä Friman, jota hän kunnialla kantoi monta herran vuotta. Tähän liitti hän sittemmin, en tiedä mikä hänen päähänsä yhtäkkiä pöllähti, oliko se humorinen juoni vai jonkun luullun voiton pyyntö, tuon hyvin tunnetun päätteen "sky".

Ex oriente lux -teoria on tosin aatelma, jonka sanotaan syntyneen erään Jyväskyläläisen aivoissa. Mutta vaikk'en milloinkaan tahdo riistää tätä kunniaa keskisuomen pääkaupungilta, en kuitenkaan voi olla huomauttamatta, että sen aatelman synty ja käyttäminen minun luulteni on luettava Frimanin ansioksi.

Eikä mikään asia olisi voinut estää Frimania tätä nimimuutosta tekemästä, kun hänen nimensä ei ollut perintöä isältä eikä äidiltä. Ollen " selfmade man " hänen hyvin sopi vähän loistoa lisätä nimeensä isän ja äidin muistoa loukkaamatta.

Meidän sankarimme on itse ilmaissut minkä tiedämme hänen sukuperästään, ja se oli juuri yhtä paljon tai yhtä vähän kuin "pilven veikko" tiesi suvustaan: "Kysy kenen sukua ja mistä kotoisin? siltä, jolla on isä ja koto; joku tuulenpuuska lienee kotoanikin puhaltaa, pilvi ilmassa on mun veikkoni".

Friman oli syntyisin Viaporin linnasta tämän vuosisadan toisena vuosikymmenenä. Kun Frimansky itse aina pilkallisesti puhui sukuperästänsä, niin meidänkin sopinee tässä vähän leikkiä laskea.

Otaksumme siis samasta syystä kuin entiset kreikalaiset ja romalaiset, että joku olympin mahtavista jumalista, kenties lieto sotajumala tai vielä paremmin rakkausseikoistansa hyvin tuttu ylijumala itse kotkan hahmossa oli laskeunut alailmoille seitsensaarisen linnan kohdalle vainoten jotakin ihanaa merentiiraa, jonka väsymyksestä oli ollut täytymys antauta kotkan kynsiin.

Mikä on ihan kieltämätöntä eikä ensinkään mytologiaan kuuluvaa, on se seikka että Fr. syntyi mailmaan semmoisessa kunnassa, jossa paljon erilaatuisia ihmisiä asui yhdessä.

Viaporissa puhuttiin siihen aikaan vähintäin neljä eri kieltä. Siellä käytiin siis, kuten vieläkin Wiipurin kaupungissa, niin sanoakseni "nelinkontaten".

Fr:n sekalaiskieli osoitti aivan hyvin hänen syntymäpaikkaansa, samoin kuin hänen muotonsa ilmaisi, että hänen suonissansa juoksi itämaista verta.

Siihen aikaan ei Viaporissa ollut kansakouluakaan, saati sitte korkeampaa oppilaitosta. Hankkiaksensa lapsilleen tieteiden ensimmäiset alkeet piti vanhempain siis ottaa erityisopettajia, parempia tai kehnompia, aina varojen mukaan.

Friman osasi saada opettajattarekseen vanhan madamin, jonka johdon alla hän tarpeen mukaisesti sai oppia lukemista, luvunlaskua ja kirjoitusta, jonka viimemainitun harjoituksessa hän kaiken ikänsä oli kehnonpuolinen.

Kahdentoista vuoden ikäisenä rupesi hän Viaporissa ja Helsingissä käymään pientä kauppaa talosta taloon. Sitte pääsi hän puotipalvelijaksi venäläisen kupetsin luona, jossa hän pysyi 25:tta vuoteen asti kehittäen kauppaliikkeisiä taipumuksiansa.

Kehitys pysyi kuitenki pikkukaupan ahtaiden rajain sisällä, vaikka se asianhaarain suhteen oli hyvinkin oivallinen.

Mikä hänestä olisi tullut toisissa oloissa on vaikeaa sanoa, mutta minun luulteni ei hänessä ollut miestä tukkukauppiaaksi tai tukkipatrunaksi.

Täysikasvuiseksi tulleesta rupesivat Viaporin vallit ja olot tuntumaan vähän ahtailta, ja erittäin nuot saastaiset kauppahuoneet. Hän muutti sentähden uudelle asemalle erääsen länsisuomen kaupunkiin, jossa hän ensin oli muiden kauppiasten palveluksessa ja sitten rupesi omaa kauppaa.

Se oli tänä Fr:n itsenäisyyden aikana kuin minä häneen tutustuin. Kaikki ihmiset kävivät kernaasti tekemässä kauppaa tämän aina iloisen ja lystikkään kauppiaan kanssa, joka aina itse seisoi kauppapöytänsä takana, liukkaalla kielellänsä esitteli tavarainsa hyvyyttä ja kokkapuheillaan miellytteli ostajia.

Paitsi tätä kauppiaan hupaista käytöstä ja hänen runsaita kaupanpäällisiänsä oli puodissa muitakin houkutuksia, e.m. eläviä kilpikonnia, valkoisia hiiriä, topattuja käärmeitä sekä kaikenlaisia muita eriskummaisia esineitä kaikista mailman osista, jotta kauppapuoti myös tavallansa oli jonkunlainen eriskummallisuuksien museo.

Tämä museo oli tosin omistajalle jotenki kuluttava pääoma, vaikka hänen ystävänsä ilmeisesti sinne lahjoittivat outoja esineitä, mutta toiselta kannalta katsoen oli kauppiaan toimisto kuitenki hyvin voittoinen.

Kauppapuodissa oli näet alinomaa lukuisia ostajia, jotta kauppa kävi vilkkaasti, erittäin kun kauppias oli rehellinen ja tarkkatuntoinen mies työssä ja toimessa.

Frimanskylla oli myös niin sanoakseni negativejä tuttavia, jotka saapuivat hänen luo sekä hänen taitonsa puolesta venäjän kielessä että myös hänen tunnetun vieraanvaraisuutensa tähden.

Nämät tuttavat olivat upseerit siinä venäläissotaväestössä, joka siihen aikaan oli kaupungissa majoitettuna. Niitten joukossa oli myös jokunen pieni knäsi tatarien tai kirgisien maasta.

Nämät herrat saapuivat melkein joka päivä aamupuolella F:n luo, joka hyväntahtoisesti tarjosi vierailleen suurusta.

Herrat tulivat vihdoin niin perehtyneeksi F:n tykönä, joka oli naimatoin mies, että he, vaikka isäntä oli poissa, kutsumatta avasivat ruokakaapin oven ja hankkivat sieltä pienen aamuryyppysen ynnä tarpeellista viinaleipää.

Vaikka F:sky oli vieraanvarainen mies, oli tämmöinen käytös hänestä kuitenkin peräti törkeä, jonkatähden hän päätti sopivalla keinolla kostaa konnanparisille kuokkavierailleen.

Siinä tarkoituksessa hankki hän Viaporista itselleen pahinta " Vironvodkaa ", joka laskettiin tahottuun lasipulloon ja viinapullon tavalliselle paikalle.

Passarivaimo käskettiin torilta hankkia suurin kaupaksi oleva hauki, josta otettiin mäti, valmistettiin tavan mukaan ja sekoitettiin lisäksi ruudilla, jotta valmis mäti oli kaviarin muotoinen.

Toisille pienille lautasille asetettiin hapaantuneita kilohaileja, eltaantunutta metvurstia ja kappale Venäläistä saipuaa, joka oli paremman juuston muotoista.

Koko tämä ruoka-asetus näytti kylläki maukkaalta ja houkuttelevalta pintapuoliselle tutkijalle ja nälkäisille vieraille.

Vieraat saapuivat tavalliseen aikaan Knäsi etupäässä. Isäntä oli tahallansa poissa astuakseen aikanansa esiin nähdäksensä kuinka suuruspala oli maistunut herroille.

Knäsi kurkisteli heti kohta kaappiin ja hykerti molempiansa nähdessään viehättävän ruoka-asetuksen. Hän nieli kurkkuunsa " kokonaisen ", ja toiset perässä.

"Saakelin pahaa viinaa!" lausui Knäsi; "Hudaja vodka".

— "Hudaja vodka", myönsivät kaikki yksimielisesti. Puolikas ja kolmannes jäi kaikilta ottamatta.

Sitte maistettiin esillä olevia herkkuruokia.

— "Slavna!" lausui Knäsi maistettuaan kaviaria.

— "Slavna", myönsivät upseerit.

Eräs upseeri söi juustoa niin haluisesti että vahtoa tuli huulille ja siitä huulipartaan.

"Veikko olla viiksistä valkoinen", lausui Knäsi.

— "Knäsi olla musta huulilta" vastasi upseeri.

Kun upseerit näin olivat verranneet kokemuksensa toisiinsa sekä likemmin tutkineet ruoat, tultiin siihen päätökseen että olivat syöneet venäläistä saipuaa sekä että kaviari oli jollain tavalla väärennetty, vaikk'eivät voineet eroittaa sen kemiallisia aineksia.

Kyllä upseerien olisi pitänyt tunteman ruutihaju ja maku, mutta huomioon on otettava että rauha oli vallinnut monet vuosikaudet, jotta herrat upseerit olivat ikäänkuin vähän vieraantuneet ruudin eriomaisuuksista.

Juurikun herrat osottivat mielikarvauttansa mikä kiroomalla mikä sylkemällä aina jokaisen luonnonlaadun mukaan, astui isäntä sisään ja tervehti hymyillen vieraitansa, jotka olivat niin suutuksissa, ett'eivät isännän tervehdyksestä huolineet, vaan jäykästi seisoa töröttivät tuijottaen päin lattiaa.

Knäsi vihdoin sai suunsa auki vihan vimmassa.

"Mitä tämä olla?" lausui hän osottaen juustoa.

"Se on venäjän saipuaa", vastasi F:sky.

— "Mikäs tää olla?" kysyi Knäsi.

— "Se on ruudilla sekoitettua hauen mätiä", vastasi Pr.

— "No, mitäs tää sitte?" kysyi vielä Knäsi.

— "Se on Vironvodkaa parasta lajia", vastasi Fr.

— "Herra olla bolsohoj durak", väitti Knäsi.

— "Olette itse durakat", vastasi Fr.

Knäsi upseerinensa pötkivät sitten pakoon hyvästi jättämättä, eikä tarvinne mainita että Fr. tämän päivän perästä oli kuokkavieraistansa vapaa.

Tämä keskinäinen viha ei kuitenkaan kestänyt aivan kauan. F:skyn hyväntahtoinen luonne ja upseerien nöyrä katumus matkaan saattoi ennen pitkää riitamiesten kesken ijankaikkisen rauhan. Mutta F:skyn ruokakaappi jäi koskematta joll'ei hän itse sitä auaissut.

F:sky rakasti kaikkia eriskummallisia esineitä aina siihen määrään, että hän kuljettaakseen kauppatavaroitansa haminasta kaupunkiin osti galeasin, jolla oli semmoinen organillinen eli luonnonvirhe, että se kallistui kumoon oikealle puolelle, joll'ei vastapuolelle asetettu tarpeeksi syrjälastia tasapainon vuoksi.

Tälle galeasille antoi hän sopivan nimen "bullerbas" (mellastaja), ja kuljeskeli tällä usein huviksensa kaupungin ja sataman välillä.

Täällä oli hän kuin kuningas omassa valtakunnassaan, vaikka hän tasapainoa ylläpitääkseen tarvitsi yhtä tarkat silmät ja yhtä väkevän käden perää pitäessä, kuin moni mahtava ruhtinas johtaessaan suurta valtiolaivaansa.

Tietysti Fr. yhä kerskaili merkillisestä aluksestaan kiittäen sen oivallisia omaisuuksia.

Merkillistä kyllä ett'ei pienintäkään vahinkoa sattunut tapahtumaan, vaikka se tarvitsi niin vähän tasapainosta joutuakseen. Galeasi kesti päin vastoin yhtä kauan kuin isäntä.

Mutta kyllä sitä alusta joka kevät huolellisesti tukittiin, tilkittiin ja siivottiin, vieläpä mastotki maalattiin, jotta alus kevätauringon paisteessa loisti kuin talonpoikaismorsian kaikkine koreinensa.

Se on hyvin tunnettu asia että kauppiaat ja tullimiehet erittäin entisinä aikoina useasti joutuivat keskenään tukkanuottasille, sekä että salakauppaa muutamissa kaupungeissa harjoitettiin summattoman suuressa määrässä.

Tämmöistä salakauppaa sopi menestyksellä harjoitella erinomattain semmoisessa kaupungissa, jossa oli satamaan 3 à 4 penikulmaa, sekä likeisillä joen ja merenrannoilla paljon asujamia, joille oli salakaupasta suuri voitto, jonka tähden sitä kaikin voimin edistivät.

Historia ei tiedä kertoa paljoko Frimanskyn & Bullerbasin omatunnolla oli tätä salakuljetuksen syntitaakkaa, Mutta syytä on otaksua ett'ei omatunto tässä kohden ollut täysin puhdas.

Todistusten puutteessa jätän siis Frimanskyn & Bullerbasin urotyöt merellä sillensä, esitelläkseni erään salakuljetusseikan kuivalla maalla, jossa Frimansky solo oli osallinen ja joka olisi voinut saattaa hänen pahimpaan pulaan, joll'ei hän sukkeluudellaan olisi poistanut uhkaavan vaaran.

Frimansky selkisi loistolla tästä pälkähästä ja vielä lisäksi kiitettiin hänen sukkeluuttansa kautta maakuntain.

Näin oli asian laita. Paljon käytetty keino päästä tullia maksamasta kauppatavaroista oli siirtää tavarat laivoista manterelle tai luodolle, josta niitä sitten talvikelillä oli määrä kuljettaa kaupunkiin.

Tämä oli asianomaisille tulli- ja polisimiehille hyvin tunnettu asia, mutta mahtoipa löytyä keinoja saada näiden herrojen silmät umpeen, koska vainomiskeinot heille harvoin onnistuivat.

Kun kihlakunnan maafiskali, joka asui valtamaantien varrella liki kaupunkia eräänä iltana päivätyönsä toimitettua huviksensa kuljeskeli maantietä likellä kotoansa, näki hän muutamia oljilla ja heinillä peitettyjä suurempia kuormia likenevän, jotka hänen mielestään näyttivät epäluulonalaisilta, samaten kuin kuljettajain levottomuutta osoittava katsanto.

"Tästä saadaan aika saalis", ajatteli fiskali itsekseen, tervehti ystävällisesti kuljettajia ja antoi kuormien kulkea ohitse kysymättä mitä sisälsivät. Kiirehti sitte kotiinsa, antoi asettaa hevosensa valjaisin ja nieltyänsä ylimääräisen pisaran "destillatumia" (konjakkia ei siihen aikaan käytetty) kiiruhti kuormien perässä kaupunkiin, ottaen mukaansa kylästä kaksi lautamiestä.

Kuormat olivat tuskin ehtineet F:skyn pihaan, eikä niitä siis vielä oltu saatu korjatuksi, ennenkuin fiskali lautamiehinensä myöskin saapui sinne, jossa F:sky apulaisinensa oli täydessä purkaamispuuhassa.

Kuiskahdettuaan muutamia sanoja kauppapalvelijoidensa korviin kiirehti F:sky fiskalin luo, joka juuri oli reestä astumaisillaan.

"Terve tultuasi, veikkoseni!" lausui F:sky iloisasti, sieppasi samassa pienen hämmästyneen fiskalin syliinsä ja kantoi hänen kamariinsa. Riisuttuansa turkit fiskalin yltä istui F:sky pöydän viereen ottaen fiskalin syliinsä, josta hän ei päästänyt miestä hetkeksikään irti.

Tällä välillä astui pääkirjuri sisään asettaen pöydälle pullon Cliqvot-viiniä. Isäntä laski viiniä laseihin ja kehoitti vierastansa juomaan.

"Sinun maljasi, pappaseni!" sanoi isäntä, "viettäkäämme täällä yhdessä iloista iltaa sillä aikaa kuin tuolla ulkona askaroitaan kuormien parissa. Maljasi, kunnon veikko! harvoin yhtehen yhdymme näillä pienillä pihoilla; juokaamme sentähden ja iloitkaamme! maljasi veikko!"

Fiskali hämissään ei tietänyt miten olla, kuinka elää. F:ky kun oli kookas ja voimakas mies, piti rakkaasta pikkufiskalista niin lujasti kiinni, ett'ei ollut yrittämistäkään irralle päästä. Fiskalin täytyi siis nolens volens tyytyä kovaan kohtaloonsa, vaikka hän harmikseen hyvin käsitti, ett'ei hän sinä yönä ollut saava mitään saalista.

Vasta pääkirjurin sisälle tultua ja kuiskahdettua muutamia sanoja isännän korviin pääsi fiskali pinteestään. Isäntä muistutti häntä säädyllisesti, että muka nyt oli aika ruveta virkatoimituksiin.

Lähdettiin pihalle. Sinne tulivat myös lautamiehet hyvässä kohmelossa, kun heitä oli puotikamarissa kestitetty samalla tavoin kuin fiskalia isännän kamarissa. Kuormien kuljettajat olivat jo pihalta lähteneet. Käytiin makasiinit ja kellarit, mutta ei niissä löytynyt muuta kuin tullattuja tavaroita.

Fiskalin täytyi siis tyhjin käsin pötkiä matkaansa tietysti "alla päin, pahoilla mielin, kaiken kallella kypärin" sekä häpeissänsä pahasti menestyneestä virkatoimituksesta, josta oli toivonut saavansa hyvän saaliin.

Mutta eihän F:sky ollut kiitttämätöin. Kun fiskali jouluaattoiltana astui kamaristaan, oli hän juuri kompastua erään esineen päälle, joka oli laskettu juuri oven eteen.

Likemmin tutkittuna valkean ääressä se oli soma lekkeri tammesta ja sisältävä hienoa Vestindian rommia päällekirjoituksella: "H:ra maafiskali X:lle muistoksi 0 päiv. marraskuuta 18—".

Fiskali arvasi kyllä hyvinki mistä lekkeri oli saapunut, mutta ei hiiskunut siitä kelienkään sanaakaan. Kiittikö hän sittemmin antajaa vai jättikö sen tekemättä, sitä en varmaan tiedä.