Aseeton kaksintaistelu

ASEETON KAKSINTAISTELU

Romaani Suuresta Lännestä

Kirj.

CHARLES ALDEN SELTZER

Suomentanut

P. K. [Paavo Kesäniemi]

Jyväskylässä, K. J. Gummerus Oy, 1926.

Ensimmäinen luku.

Huolimatta innostaan päästä kolmipäiväisen matkansa päähän, lauhtui Josephine Hamiltonin mieli jonkinverran siitä rauhasta, minkä junan pysähtyminen aikaansai. Syvä äänettömyys muistutti miltei avaruuden hiljaisuutta ja kohtaloonsa alistuen vaipui Josephine peittojen ja pielusten nojaan, jotka avulias junapalvelija oli hänelle varannut.

Hieman sotaisen katseen loi hän kuitenkin osastonsa akkunasta. Ulkona näkyi tummanruskea, kuolleennäköinen seutu, tasainen ja synkkä erämaa, puuton ja autio. Niin pitkälle kuin hänen silmänsä kantoivat, ei näkynyt taivaanrantaa ensinkään. Hänestä tuntui kuin sellainenkin olisi pitänyt näkyä jossakin, ja hän koetti tunkea katseensa vaakasuoraan etäisyyteen säilyttääkseen aivojensa tasapainon. Mutta aivan huomattavan lähellä näytti tummanruskea maa yhtyvän kuparinkarvaiseen taivaaseen muodostaen harson tapaisen autereen. Tarkatessaan vakaana outoa luonnonilmiötä, huomasi hän, että harson muodostivat kiiltävät hiutaleet, jotka hiljalleen leijailivat maan ja taivaan välillä — tomua, ajatteli hän, runottoman käytännöllisesti.

Ja kuitenkin loistivat hänen silmänsä ihastuksesta, sillä näky oli majesteetillisen kaunis. New Yorkista lähdettyään ei hän ollut nähnyt mitään siihen verrattavaa. Hän painoi kasvonsa ruutua vasten ja katseli innokkaana ilmiötä.

Vähän myöhemmin kaikui hänen korviinsa yksityisiä, kaukaisia ääniä, jotka suljettujen ovien läpi kuuluivat vaimennettuina — askeleita, ihmisääniä, vasaran kumahtelua metallia vastaan, koneesta tulevan höyryn pihinää ja ovien pauketta.

Mutta hän ihaili yhä harsoverhoa. Hän huomasi, että sen värit hitaasti vaihtuivat. Kullanväriset soihdut loimusivat kilpaa kimallelevien läikkien kanssa nousten ja laskien, suurentuen ja pienentyen keskeymättömässä liikkeessä ja värit olivat niin sopusointuisia ja herkullisia, että ne olisivat kelvanneet parhaimman taiteilijamestarin kankaalle kiinnitettäviksi. Hän ei huomannut katselleensa sitä kylliksi, ennenkuin hän näki erään häpeämättömän näköisen miehen röyhkeästi katselevan häntä radan viereltä aivan hänen akkunansa alla. Kostonhimoisena veti hän uutimen akkunan eteen ja harmin tuli leimahti hänen silmissään.

Ollen kahdenvaiheella kutsuako junapalvelijan luokseen, tiedustellakseen pysähtymisen syytä, seisoi hän hetkistä myöhemmin kehystetyn peilin ääressä ja järjesteli muutamia vallattomia kiharoita tummanruskeassa, runsaassa tukassaan, jota hänen naisystävänsä Idän yliopistossa aina olivat kadehtineet.

Peilistä kuvastuivat hämmästyttävän sievät kasvot. Leuka saattoi ehkä näyttää hieman pelottavalta sille, joka ei kyllin kauan ollut häntä tarkannut huomatakseen hänen somat huulensa, joissa piili ilmeinen, ankaran siveellisyyden vartioima leikillisyys. Hänen jättämänsä vaikutus oli pikemmin henkistä kuin ruumiillista laatua.

Vaikka hän epäilemättä oli tietoinen viehättäväisyydestään, ei hänen kirkkaissa, ilmeikkäissä silmissään ollut rahtuakaan turhamaisuutta hänen katsoessaan kuvaansa peilissä. Näytti siltä, kuin hän ei olisi antanut yksinomaan ruumiillisen kauneuden pettää itseään. Hänen harkitsevat silmänsä tunkivat syvälle, ikäänkuin etsien sielua, joka henkevöittää ruumiin.

Hetken perästä kääntyi hän taas akkunaan. Häpeemättömän näköinen mies oli mennyt. Hän nosti uutimen ja katseli taas moniväristä verhoa, joka näytti riippuvan junan ja kaukaisen taivaanrannan välillä.

Hän näki matkustajien kulkevan ohi akkunan — miehiä ja naisia. He olivat menossa junan takaosaan päin. Muutamat juttelivat ja nauroivat, mutta hän huomasi, että kaikki olivat kiihtyneitä. Eräs mies, joka kiirehti akkunan ohi, otti kaulastaan valkoisen tärkkikauluksen. Hän työnsi sen taskuunsa ja pyyhki hikeä kasvoiltaan jo ennestään kostealla nenäliinalla.

Miehen näkeminen herätti Josephinessä tietoisuuden siitä, että hänen osastonsa oli hyvin kuuma. Hän avasi parhaaksi oven kohdatakseen kahden miehen katseet, heidän kiiruhtaessaan käytävää pitkin puhuen ja nauraen. Heidän silmistään näki, että he olivat poikamaisesti huvitettuja siitä asiasta, joka hoputti heitä rientämään. "Lehmäpaimenia", kuuli hän toisen heistä sanovan heidän sivuuttaessaan hänen osastonsa oven. Hänestä tuntui kuin mies olisi kohdistanut sanansa hänelle jonkinlaisena personattomana huomautuksena, että hän oli keksinyt jotakin, joka saattoi kiinnittää hänenkin mieltään.

Oliko sitten lehmäpaimen hänestä mielenkiintoinen. Tuskin. Hän otaksui luonnollisesti näkevänsä paljonkin lehmäpaimenia, tultuaan matkansa päämäärään, Betty Lawsonin karjatalolle, joka Bettyn kirjeistä saadun vaikutelman mukaan sijaitsi jossakin Willetin takana olevissa koskemattomissa erämaissa. Mutta mitään mielenkiintoa hän tuskin oli huomannut —

"Ethän luule, että he todella aikovat hirttää hänet?" kuuli hän äskeisen äänen kysyvän käytävällä. "Se ei näytä —"

Oven sulkeminen tukahdutti lopun äänestä, mutta miehen sanojen merkitys kiusasi Josephineä siinä määrin, että hän asettui ovelleen jäykän näköisenä kuulostamaan.

Hetkeksi jäi hän siihen seisomaan, hämmästyneenä, epätietoisena, mielessään toistaen kuulemiaan sanoja "lehmäpaimenet" ja "hirttää." Ne tuntuivat hänestä vakuuttavilta, sillä sanat olivat jollakin tavalla yhteydessä keskenään ja hän muisti, että Bettyn kirjeessä kerran oli viitattu lynkkaukseen, vaikkei hän varsinaisesti voinut palauttaa mieleensä, miksi hän sen oli maininnut. Joka tapauksessa oli kirjeen lukeminen aiheuttanut hänessä jonkinlaisen loukkaantumisen tunteen, vaikka hän jo ennenkin oli tiennyt, että sellaisia asioita kuin lynkkaus, tapahtui Lännessä. Ero oli siinä, että tiedon tullessa suoraan Bettyltä, sanat näyttivät saavan läheisemmän ja samalla surullisemman sävyn, kuin miltä ne tuntuivat sanomalehtien lyhyissä sähkösanomissa.

Tuntui uskomattomalta, että sellaista saattoi tapahtua Amerikassa, että sellainen tapahtuma voi sattua juuri nyt, aivan hänen lähettyvillään. Ja kuitenkin, ajatellessaan sen seudun julmaa ulkonäköä, jonka läpi hänen junansa oli kulkenut viime päivät, ja kun hän muisteli niitä suunnattomia taipaleita, jotka jäivät kaupunkien välille, toinen toisensa perässä, ja itse kaupunkien tyhjänpäiväistä asua, tuntui hänestä olevan ilmeistä, että paljon sellaista saattoi näillä mailla tapahtua, josta yleensä tunnustettu laki ei voinut tietää mitään.

Hän huomasi, että syntyi uusi hiljaisuus, mutta se oli syvempi ja jollakin tavalla juhlallisempi kuin äskeinen, muutamia minuutteja sitten junan pysähtymisestä aiheutunut. Hiljaisuus vaunussa näytti tulleen merkillisenä enteenä, aivan kuin se, joka käy uhkaavan ja odotetun onnettomuuden edellä. Ja nyt hän tiesi mitä matkustajien kiiruhtaminen junan peräpuoleen merkitsi.

Hän pani päähänsä Bettyn käytettäväksi suositteleman huopahatun, pukeutui kepeään matkatakkiinsa, paiskasi osaston oven kiinni ja kiiruhti vaunun rappuja alas.

Näytti siltä kuin hän olisi ollut viimeinen junasta poistuja, sillä hänen perässään ei tullut ketään ja kaikkinielevä hiljaisuus korosti hänen liikkeittensä kuulumista hänen astuessaan vaunusta rataviereen.

Hänet valtasi outo kiihko, joka pohjautui pelonsekaiseen uteliaisuuteen ja vastenmielisyyteen tulla todistajaksi tapahtumaan, joka tulisi julkisuuteen, mutta hän kiiruhti junan takaosaa kohti, jonne hän näki muittenkin matkustajien kokoontuvan.

Ei kukaan näyttänyt huomaavan häntä, kun hän yhtyi muuhun joukkoon ja hän livahti sopivaan väliin ja tunki eteenpäin kunnes oli tilaisuudessa näkemään, mikä oli saanut matkustajien mielenkiinnon heräämään.

Siinä oli monta mielenkiintoista esinettä. Seitsemän kappaletta, ollaksemme tarkkoja. Noista seitsemästä oli kuusi lehmäpaimenia. Siitä ei saattanut olla epäilystä. Sillä vaikkei Josephine koskaan ollut nähnyt lehmäpaimenta, tunsi hän, ettei hän voinut erehtyä.

He olivat ryhmässä rautatien vieressä olevalla pienellä kentällä, noin pari, kolmekymmentä jalkaa viimeisestä vaunusta ja oli selvää, että he olivat olleet siinä jo ennen junan pysähtymistä, sillä Josephine huomasi lähellä nuotion hiipuvan hiilloksen, josta vielä savu laiskasti tuprusi. Siellä täällä, hajallaan, oli satuloita ja peittoja. Vähän matkan päässä oli useita hevosia, jotka söivät vihreänruskeaa nurmea.

Josephinelle olivat satulat, peitot ja hevoset merkityksettömiä seikkoja. Hän näki ne, mutta hänen mielenkiintonsa oli kokonaan ja lopullisesti keskittynyt lehmäpaimeniin, sillä heistä piti tulla päähenkilöt siinä murhenäytelmässä, jonka hän hengessään oli nähnyt sinä silmänräpäyksenä, jona hän oli kuullut noitten kahden miehen keskustelun junasillalla.

Hän tarkasti heitä innokkaasti, kiihkeästi, paheksui heitä yhtä paljon kutakin, selvästi osoittaen vastustavansa heitä ja halveksijansa heitä aivan yli hyveellisyyden määräysten.

Eräs aivan lähellä häntä seisova nainen puheli kookkaalle miehelle, joka oli puettu ruskeaan, pehmeään takkiin, matkalakkiin, ryppyisiin housuihin sekä tohveleihin ja jolla oli lihavat, sileät kasvot ja pilkalliset, itsekylläiset silmät ja jonka huulet hyväilivät paksua sikaria.

"Eivätkös he ole runollisen näköisiä?", huomautti nainen.

"Hm, hm", röhki mies epäillen. "Saa nähdä — ehkäpä. Riippuu asianhaaroista."

Josephine ei kuunnellut hänen selvityksiään "asianhaaroista." Hänen mielestään lehmäpaimenet näyttivät kertakaikkiaan roistomaisilta. Hän ei voinut ajatella, että runollisuus saattoi viihtyä pistoolien mustien naamioitten takana eikä niitten matalalla riippuvissa koteloissa, ei hän myöskään voinut kuvitella, että heidän rohkeitten, häikäilemättömien kasvojensa taakse saattaisi kätkeytyä sitä, johon miestä puhutteleva nainen viittasi.

Sillä Josephinen valtasi ennakkoluulo. Miehen vaununkäytävässä lausumat sanat "luuletko heidän todella hirttävän hänet" olivat etukäteen luoneet mielikuvan, joka oli täydessä ristiriidassa niitten opetusten kanssa, joihin hänet koko elämänsä aikana oli totutettu — mielipiteitä, jotka jyrkästi paheksuivat kansanjoukon harjoittamaa väkivaltaa. Ja jokainen teloitustapaus, joka ei ollut lain mukaan toimitettu, oli näinollen vääjäämättömästi laiton teko.

Josephine oli vakuutettu siitä, että nyt kyseessä oleva hirttäminen oli laiton. Hän ei epäillyt, että hirttäminen tapahtuisi, sillä sillä aikaa kun tuo suuri ruskeatakkinen mies puhui, olivat hänen silmänsä löytäneet todennäköisen uhrin.

Tämä istui pienellä kummulla lehmäpaimenten takana. Hän oli lakitta ja takitta. Hänen tukkansa oli epäjärjestyksessä ja hänen otsassaan oli haava, josta vuotanut veri oli hyytynyt. Hänen likaiset kasvonsa ja pitkä parransänkensä tekivät hänestä roiston näköisen. Hänen kätensä olivat sidotut selän taakse ja vaikka hän irvisteli häijynilmeisesti matkustajajoukon kyselyihin, tunsi Josephine häntä kohtaan todellista ja syvää myötätuntoa. Hän oli varma siitä, ettei vanki voinut olla yli kahdenkymmenen — viisikolmatta korkeintaan. Varmaankaan ei vanhempi. Ja kuitenkin odottaa tuossa sellaista loppua! Ja ehkä aivan viattomana! Keitä ne miehet olivat, jotka rohkenivat tuomita hänet — tuomita sivuuttamalla lailliset muodot?

Hän oli katsellut lehmäpaimenia kokonaisuutena. Nyt, kiivastuttuaan, alkoi hän tutkia heitä yksitellen, mutta niin pahansuovasti että se sulki häneltä kaiken mahdollisuuden edullisen vaikutuksen saamiseen heistä.

Neljää heistä selvästi ja kieltämättä harmitti ja vaivasi matkustajien toimeenpanema kysely. Viimemainitut osoittivat selvästi erikoista mielenkiintoa asiaan, seikka, joka tosin sanattomasti, merkitsi sitä, että lehmäpaimenet heidän mielestään olivat harvinaisuuksia; jotka he rinnastivat intiaanien, korkeitten vuorien, erämaitten, kalkkarokäärmeitten, sarviniekkojen kilpikonnien, skorpionien ja muitten seudulla tapaamiensa nähtävyyksien kanssa ja joita myöhemmin muistelivat ja vetivät esille merkillisinä erikoisuuksina.

Nuo neljä koettivat peittää harmistumistaan. He kohtelivat kokoontuneita matkustajia huonosti salatulla paheksunnalla ja pilkallisin hymyin, joka kuitenkin oli niin heikkoa, että suuttumus selvästi kuulsi sen alta.

Josephine arvasi pian, että nuo neljä saattoi jättää huomioonottamatta, huolimatta heidän rohkeasta ilmeestään, ahavoittuneista kasvoistaan ja heidän huomattavan suorasta katseestaan — ja heidän suurista pistooleistaan. Paitsi ympäristöä, joka oli toinen, olivat he vain samanlaisia nuoria miehiä, jotka palkkaa vastaan olivat lainanneet ruumiinsa toisen palvelukseen, kuin Idänkin miehet, kuten maataloudessa esimerkiksi rengit. He tekivät sen, mihin heidät käskettiin.

Josephine ei tarvinnut pitkää aikaa löytääkseen lehmäpaimenten joukosta johtavan sielun, miehen, jolla oli ne ominaisuudet, jotka itsestään nostavat hänet johtajan asemaan.

Hän istui litteällä kivellä vähän matkaa muista. Hän nojasi hieman eteenpäin, kyynärpäät polvia vasten ja kädet ristissä. Hän oli työntänyt suuren huopahattunsa takaraivolle ja tarkatessaan matkustajia hämmentymättömin, lujin katsein, kiilsi hänen silmistään hyväntahtoinen leikki, johon sekaantui hieman halveksumisen sekaista ilkamoimista.

Hän oli pitkä, saappaat jalassa ja pistooli vyöllä. Saappaat olivat pölyiset ja niitten pehmeät kärjet kuluneet. Housut, jotka verhosivat hänen pitkiä sääriään, olivat kuluneet ja kärventyneet. Hänen harmaassa villapaidassaan oli pitkät hihat ja ne olivat napitetut tiukasti ranteen ympäri. Kaulan seutu paidassa oli avara ja sitä korvasi sininen kaulahuivi.

Mutta se ei ollut miehen ulkonäkö, joka herätti Josephinen huomiota, vaikka hänen harmitellen täytyi myöntää, että hän oli kaunis.

Se oli jotakin muuta tuossa miehessä — jokin erikoinen turvallisuuden ja rauhallisuuden tunne, joka säteili hänestä ja joka kuului kokonaan hänen olentoonsa, aivan kuin hän olisi ollut tietoinen voimasta, käskyvallasta, jota hän saattoi osoittaa omaavansa silloin kuin halusi.

Sellainen oli Josephinen ensi vaikutelma hänestä. Ja se pysyi kunnes mies, katsellessaan matkustajia mies mieheltä, siristi silmiään hieman ja niistä loisti veitikkamainen vakavuus. Silloin Josephine oli vakuutettu siitä, että tuon voiman ja käskyvallan takana piili häijynilkinen pirullisuus.

Josephine vihasi häntä. Miehen hitaan katseen pysähtyessä hetkiseksi häneen, jäykistyi hän ja rypisti silmäkulmiaan. Jos mies lienee huomannut sitä, ei hän ainakaan sitä näyttänyt. Katse solui hitaasti eteenpäin muihin matkustajiin kohdistuakseen.

"Siinä miehessä on luonnetta", kuuli Josephine ruskeatakkisen, kookkaan miehen kuiskaavan vieressään olevalle naiselle. "Voit selvästi nähdä, että nuo muut tuntevat itsensä hieman levottomiksi meidän keskeyttäessämme heidän aikeensa, mutta tuo mies ei ole millänsäkään. Se poika on yhtä rauhallinen ja syvämietteinen kuin ennenkin. Pyhä Yrjö! En tahtoisi olla hänen tiellään!"

Josephine tunsi äkkiä syvästi halveksivansa tuota kookasta miestä, joka ei sen paremmin osannut arvostella edes oman sukupuolensa edustajaa. Eikö tuo kookas mies huomannut, että toinen oli vain verenhimoinen paholainen, joka tuossa iloitsi ja mahtaili tilaisuudesta, jossa saattoi näyttää voimaansa onnettomaan kurjimukseen nähden, jonka hän ja hänen toverinsa olivat aikeissa hirttää.

Siinä seisoi paljon matkustajia. He olivat asettuneet puoliympyrään vaunusta alkaen radan yli menevää polkua pitkin siten, että aivan lehmäpaimenten ryhmän kohdalle muodostui säännötön, mutta selvästi huomattava mutka — varovaisuutta tai ehkä pelkkä sattuma.

Oli kuuma. Poroksi kuivunut polku aivan hehkui tukahuttavia ilma-aaltoja ja useimmat matkustajat pyyhkivät hikeä kasvoiltaan nenäliinoillaan.

Josephine ei huomannut kuumuutta. Kylmä raivo oli vallannut hänet, suuttumus, joka kokonaan kuoletti ruumiillisen pahantunteen, suuttumus siitä, että hän näki matkustaja-joukon tylsästi alistuvan hirmutapahtumaan, joka oli aivan ovella ja jota varmastikaan ei viivytettäisi toteuttamasta heti junan lähdettyä. Paikalla oli ainakin sata miehistä matkustajaa eikä yhdelläkään näyttänyt olevan rohkeutta käydä tapausten kulkua muuttamaan.

Hän siirtyi hieman eteenpäin tietoisena siitä, että niin pian kuin hän puhuisi, tulisi hän kaiken keskipisteeksi, kuten puhuja lavalla. Hän oli myös varma siitä, että hän joutuisi arvostelun esineeksi, ehkäpä pilkankin. Mutta hän oli sittenkin päättänyt sekaantua asiaan.

Mutta ollessaan juuri avaamaisillaan suunsa, kuuli hän äänen puhuvan:

"Meidän tulemme on sammunut, arvoisat naiset ja herrat. Toivon, että huomaatte, että emme olleet odottaneet seuraa aamiaiseksemme, muussa tapauksessa olisimme antaneet sen savuta edelleen. Muutenkin on ruokavarastomme verrattain pieni. Te näytätte kaikki kovin nälkäisiltä! Eikö junassa enää ehkä kuljetetakaan ruokaa?"

Se oli hieno puhe. Matkustajilla oli nälkä — seikkailun nälkä, kaiken sellaisen nälkä, mikä vain pystyi keskeyttämään matkustamisen väsyttävää yksitoikkoisuutta. Ja heidän kasvoillaan kuvastuikin kiitollisuus hetken oudosta jännittävyydestä ja miehen ystävällisestä äänensävystä, jonka heidän häpeämättömän uteliaisuutensa vuoksi olisi odottanut olevan tuiman ja raa'an.

Niin, puhuja oli sama mies, joka istui litteällä kivellä, lehmäpaimenten johtaja. Hänen äänensä oli ollut matala ja arvoituksellisen vakava ja siihen oli sekaantunut pilkallisen naurun sävy. Ja hänen silmänsä loistivat kirkkaina.

"Enkös sanonut sinulle!" kuiskasi ruskeatakkinen, kookas mies. "Tuo poika on terävä. Hänellä on aivot pääkopassa."

Kookas mies vastasi äskeiseen puheeseen. Toiset matkustajat ilmaisivat mikä milläkin tavalla ilonsa lehmäpaimenen puheen johdosta, yksi naureskeli, toinen kuiskutteli jotakin ja kolmas nyökäytti hyväksyvästi päätään. Mutta ruskeatakkinen kääntyi suoraan lehmäpaimenen puoleen.

"Junissa ei tarjota sellaista ruokaa, kuin meillä tässä on tarjolla."

"Hyvä", virkkoi toinen, nauraen leveästi ja työntäen lakkinsa vielä enemmän takaraivolle niin, että kiiltävän musta tukan tupsu tuli näkyviin, "poikia ei oikein maita ruoka nyt juuri, olkoon se sitten saatua tai ostettua. Muutamat heistä saattaisivat tulla suorastaan myrkyllisiksi, he kun ovat sitä mieltä, että näin suuren, nälkäisen joukon läsnäolo heitä jossakin määrin häiritsee."

"Se ratkaisee asian", naurahti kookas mies. "Asia on selvä. Omasta puolestani pyydän anteeksi."

"Tervetuloa vain", sanoi toinen ystävällisesti. Hän katsoi muihin matkustajiin siristäen kiiluvia silmiään, ja hieno hymy karehti hänen huulillaan, kun hän huomasi, että matkustajajoukko työntäen toisiaan rupesi valmistamaan peräytymistään.

Mutta vaikka Josephine oli tietoinen siitä, mitä lehmäpaimenen sanojen alla piili hänen kehoittaessaan matkustajia kiinnittämään huomiotaan vähemmän henkilökohtaisiin asioihin, ei hänellä ollut vähintäkään aikomusta peräytyä — ainakaan ei ennemmin kuin oli tehnyt edes yrityksen pelastaa mustatukkaisen miehen takana istuvan kurjimuksen hengen.

Hän astui esiin tungoksesta ja huomasi heti, että kaikkien matkustajien huomio kääntyi kokonaan häneen, ja samalla myös mustatukkaisen lehmäpaimenen tutkivan vakava silmäys.

"Mitä aiotte tehdä tuolle miehelle?" kysyi Josephine viitaten vankiin, joka pilkallisesti nosti ylähuultaan kuullessaan kysymyksen.

"Arvatenkin tarkoitatte Les Artwellia?" sanoi mustatukkainen mies hitaasti. "Sekö se toikin teidät kaikki tähän ympärillemme? No niin. Olette siis arvanneet asian. Me aiomme hirttää hänet."

Toinen luku.

Mustatukkaisen miehen ääni oli lempeä. Mutta Josephinestä tuntui, kuin olisi tuo lempeys ollut vain pinnallista, ja että sanojen alta uhkui raudankova taipumattomuus, joka ei luvannut paljoakaan toiveita hänen välitysyrityksensä onnistumiselle.

Mutta sensijaan, että olisi hämmästynyt, tunsi Josephine outoa taistelunhalua ja katkeraa suuttumusta, joka oli kokonaan henkilökohtaista ja jolla ei ollut mitään tekemistä hänen aatteittensa kanssa, kaikkein vähimmän sen aatteen kanssa, joka alunperin oli saanut hänet sekaantumaan asiaan.

Josephine oli täydelleen unohtanut, että hän oli ryhtynyt estämään hirttämistä sen vuoksi, että se oli omavaltaista ja laitonta. Hän oli nyt vain intohimoisen harmistunut siitä taipumattomuuden sävystä, minkä hän oli ollut huomaavinaan mustatukkaisen miehen äänessä. Hän tahtoi saada hänet taipumaan! Häntä halutti astua hänen ohitseen ja vapauttaa vanki. Hän halusi näyttää hänelle, ettei hän voinut noudattaa mielihalujaan, vaikk'ei lain voima tuntunutkaan satojen mailien päässä!

Mutta hän ei kuitenkaan antautunut noitten villien, alkuperäisten mielihalujensa valtaan. Ja hän tiesi mikä peloittava vaikutus mustatukkaisen miehen silmissä oli. Jollakin erikoisella tavalla nuo silmät jäähdyttivät häntä, kehoittivat häntä olemaan tutkimatta tuon pinnallisen ystävällisyyden alla olevaa tekstiä. Hän tunsi, että jos hän yrittäisi noita alkuperäisiä mielessään pohtimia keinoja, joutuisi hän varmasti tappiolle. Ja häviötä hän ei olisi voinut kestää koko matkustajajoukon silmien edessä.

Hän näki jotakin muutakin mustatukkaisen miehen silmissä — rehellistä, rohkeaa ihailua. Lisäksi näytti tuo ihailu puhuvan. Se näytti sanovan, että Josephine oli erittäin rohkea nuori nainen, joka ei pelännyt astua joukosta esiin asettuaksensa vankia puolustamaan. Toisilla ei ollut sitä rohkeutta!

Mutta tuossa ihailussa oli myöskin ivaa. Hänen rohkeutensa oli raukeava turhaksi. Huolimatta hänen hyvästä tarkoituksestaan sekaantuessaan asiaan, olisi kuitenkin parasta, että hän painautuisi junaan ja menisi matkoihinsa.

Hän näki sen selvästi mustatukkaisen miehen silmistä. Mutta hänpä ei aikonutkaan mennä! Mustatukkainen ei saisi kerskua teräsmäisellä ystävällisyydellään. Eikä saisi myöskään hänen ihailunsa häntä luopumaan päätöksestään pelastaa ihmiselämä. Hän ei sallisi hänen tehdä murhenäytelmästä huvinäytelmää!

Hänen huomionsa miehen teräsluonteesta oli varoittanut häntä käyttämään kaiken älynsä hänen kukistamisekseen. Hän ei voinut toivoa voittavansa häntä iskemällä suoraan asiaan. Se tuottaisi hänelle varman tappion ja nöyryytyksen.

"Mitä tuo mies on tehnyt?"

Hän puhui tyynesti. Hän riemuitsi itsehillinnästään, hän onnitteli itseään siitä, ettei ollut ryhtynyt puhumaan niin kauan kuin hän oli kiihkonsa vallassa.

"Hän varasti hevosen, madame."

"Ja te aiotte hirttää hänet sen vuoksi?"

"Se on tarkoitus."

"Kenen tarkoitus?"

"Minun tietysti, madame, meidän kaikkien. Me tapasimme hänet hevosen kimpussa."

"Tarkoitatte, että tapasitte hänet itse teossa?"

"Niin juuri."

"Kuka sen lain on laatinut?"

"Enpä tiedä, että sitä kukaan olisi laatinut. Luulen, että se on johtunut tavasta. Emme voi kaikki matkustaa junissa ja näillä mailla sattuu usein, että ihmisen henki riippuu siitä, onko hänellä hevonen, vai ei. Tämä on liian suuri maa jalkaisin astuttavaksi."

"Mutta onhan muita hevosia. Eihän tämä mies niitä kaikkia ole varastanut."

"Siitä ei ole kysymys. Hän varasti yhden ja hän joutui kiinni ratsastaessaan sillä."

"Milloin saitte hänet kiinni?"

"Viime yönä."

"Täälläkö?"

"Pari mailia pohjoisempana."

"Miksi toitte hänet tänne?"

"Nämä seudut kärsivät vähän puitten puutetta, madame. Ajattelimme käyttää lennätinpylvästä tarkoitukseen."

Josephineä kauhistutti. Hän tunsi vavistuksen käyvän ympärillään seisovien läpi. Matkustajat olivat hänen puhuessaan tunkeutuneet aivan hänen lähelleen. Tuntiessaan tuon yhtenäisen mielenliikutuksen, joka näytti aiheutuvan siitä peloittavasta kuvasta, jonka mustatukkaisen miehen sanat herättivät heidän mielikuvituksessaan, huomasi Josephine, että matkustajat olivat kokonaan piirittäneet mustatukkaisen miehen ja hänet, että kaikkien kaulat kurkottivat häneen ja että noitten kurkottavien kaulojen omistajat näyttivät kiihkeästi odottavan lisää mielipiteitten vaihtoa. Ehkäpä heidän kaikkien mielessä oli halu vastustaa hirttämisaietta ja he täten tahtoivat osoittamallaan mielenkiinnolla palkita häntä teosta, johon heiltä itseltään oli puuttunut rohkeutta.

"Miksi ette vie häntä lähimpään kaupunkiin ja jätä häntä viranomaisten haltuun?" kysyi Josephine.

Hän huomasi, että nuo neljä hämmästyneen näköistä karjapaimenta olivat yhtyneet häntä ja mustatukkaista miestä ympäröivään joukkoon, että heidän levottomuutensa oli heistä kadonnut ja että hekin näyttivät huvitettuina seuraavan keskustelun kulkua. Näytti siltä kuin he olisivat olleet hyvillään siitä, ettei heitä enää huomattu, vaan että mustatukkainen mies sai kantaa koko vastuun tapahtumain kulusta.

He ilmeisesti nauttivat tilanteesta. Heidän rohkeapiirteiset, vaskenkarvaiset kasvonsa ilmaisivat vilkasta hyväksymistä, ja heidän toisilleen antamat merkit olivat selvästi ymmärrettäviä.

"Laskaria lähempänä ei ole mitään tuomioistuinta", sanoi mustatukkainen mies. "Se on Willetin tuollapuolen ja siitä on liian paljon touhua. Sitäpaitsi saattaisivat he sotkea asian siellä ja hän pääsisi koko jutusta, joten meille jäisi vain nauru vaivan palkaksi."

"Vaivan! Mutta eihän teillä ole oikeutta hirttää häntä!"

"Minä luulen, että te olette vielä keltanokka näillä seuduilla, madame. Les Artwell on hevosvaras. Meillä on oma tapamme käsitellä hevosvarkaita. Se ehkä poikkeaa teidän tavastanne, älkäämme väitelkö siitä. Mutta teidän ei pidä tulla tänne siinä mielessä, että käännätte tämän seudun tapoja omienne mukaisiksi. Täkäläinen yhteiskunta on jo jotenkin vanha eivätkä sen asukkaat ole kysyneet teidän neuvojanne."

Josephinen posket kalpenivat raivosta. Mustatukkainen mies huomasi pilkallisen halveksunnan hänen silmissään ja hänen omat silmänsä välähtivät lujaa, huvitettua suvaitsevaisuutta — ilme, jolla hän varmaankin olisi vastustanut liian uteliaan lapsen itsepäisyyttä.

Silloin käänsi äkkiä ruskeatakkinen, kookas mies huomion muuanne ja mustatukkaisen miehen katse väistyi Josephinestä.

Ruskeatakkinen mies puhui. Josephine ei kuullut häntä, sillä kuiskaus hänen olkansa takana sai hänen huomionsa kääntymään siihen suuntaan.

"Pöyhistelyä, vai mitä arvelette!" sanoi ääni.

Josephine hätkähti ja aikoi kääntyä ääntä kohti.

"Älkää kääntykö", sanoi ääni, "hän huomaisi sen. Olen hänen alaisensa päällysmies. Te olette oikeassa, hänen täytyy laskea Artwell vapaaksi. Hän on syytön. Hänellä oli myyntilupa hevoselle, mutta hän oli pudottanut sen. Jos luulette, että voisimme saada Artwellin junaan, niin voisin ehkä katkaista hänen siteensä."

Josephine käänsi päätään ja katsoi miestä silmiin. Hän oli sama, joka oli pysytellyt erillään muista lehmäpaimenista ja oli seisonut selin matkustajiin, muitten tovereittensa ollessa heidän katseensa esineinä. Kahdesti oli Josephine, yhdyttyään joukkoon, nähnyt hänet sivulta ja huomannut hänen huulensa ivan hymyssä.

Hänen ivansa ei siis ollut koskenut häntä, vaan mustatukkaista miestä.

Omatekoinen "alipäällysmies" oli tumma, kaunis mies. Hänen mustat silmänsä olivat kenties hieman liian lähentelevän ystävälliset, edellyttäessään Josephineä hyvinkin valmiiksi liittoutumaan yhteiseen yritykseen vangin vapauttamiseksi. Hänen käytöksensä oli myös hieman liiaksi suosiotatavoitteleva ja ääni liioitellun pehmeä. Siitä huolimatta suostui Josephine heti hänen odottamattomaan ehdotukseensa.

"Jos voitte saada hänet junaan, niin pidän hänestä sitten huolen."

Hänet valtasi kostonhimoinen voiton tunne. Hän vetäytyi taaksepäin joukosta, ruskeatakkisen miehen jatkaessa puhettaan.

Muutamat matkustajista katsahtivat häneen hänen peräytyessään, sangen moni osaaottavasti, ikäänkuin auttaakseen häntä kantamaan tappionsa helpommin, toiset taas pilkallisesti nauraen. Mutta melkein heti kohdistivat he taas huomionsa ruskeatakkisen mieheen.

Ilmeisesti ei lehmäpaimenten johtaja huomannut Josephinen poistumista. Hän puhui yhä ruskeatakkisen miehen kanssa ja neljä muuta lehmäpaimenta, jotka olivat sekaantuneet katsojien joukkoon kuuntelivat ja irvistelivät heikentymättömällä mielenkiinnolla.

Josephine käveli hitaasti junan viimeisen vaunun luo. Noustuaan alimmalle astimelle, täytyi hänen kurottautua sivulle nähdäkseen paimenryhmän ja matkustajat, sillä he seisoivat sen vaunun etuosan kohdalla, joka oli hänen vaununsa edessä. Viimeisen vaunun ja osan edellisistäkin täytyi kulkea ryhmän sivu junan lähtiessä länteen.

Josephine näki alipäällysmiehen astuskelevan näköjään välinpitämättömänä vankia kohti. Hän huomasi, että mies puhutteli vankia ikäänkuin sivumennen ja kun hän näki veitsen välähtävän, tunsi hän, että vangin kädet olivat vapaat.

Ulkonaisesti ei Josephinestä vähääkään näkynyt, että hän oli yhtynyt salaliittoon pelastaakseen lähimmäisensä hengen. Hänen huulensa olivat hieman yhteen puristetut ja hänen poskensa tavallista kalpeammat ja hänen kätensä vapisivat hiukan pitäessään kiinni vaunusillan rautakaiteesta.

Hän huokasi syvään. Samassa kuului pitkä vihellys, jota seurasi terävää pihinää, ja hän tiesi että ne olivat ensi oireet junan liikkeellelähtöön. Hän ei ollut kuullut mikä oli ollut syynä junan pysähtymiseen, mutta vasaran paukkeesta päättäen oli hän otaksunut pienemmän vaurion tapahtuneen. Olkoonpa syy mikä hyvänsä, nyt oli juna valmis jatkamaan matkaansa.

Hän näki joukon hajaantuvan. Matkustajat kiiruhtivat vasemmalle ja oikealle, kukin vaunulleen junan kärsimättömien vihellysten pakottamina. Hän kuuli junailijan äänen, kun tämä kehoitti matkustajia kiiruhtamaan. Muutamat heistä juoksivat hänen ohitseen viimeiseen vaunuun, mutta hän jäi seisomaan rapulle, päättäen vakaasti pysyä paikallaan.

Toiset matkustajista näyttivät tuntevan hänet ja hymyilivät hänelle ihailevasti. Useimmat naispuoliset matkustajat eivät olleet niin armeliaita.

Mutta Josephine oli liian kiihdyksissä huomatakseen ihmisten kasvonilmeitä. Hän veti helpotuksen huokauksen, kun he kaikki olivat päässeet hänen ohitseen, sillä hän saattoi nähdä, että lehmäpaimenet eivät olleet huomanneet vangin vapauttamista eikä myöskään sitä, että tämä valmistautui juoksemaan junaan. Alipäällysmies seisoi lähellä paimenten johtajaa.

Lehmäpaimenet seisoivat Josephineen päin katsellen junan menoa. Nuo neljä rohkeakasvoista miestä juttelivat ja nauroivat keskenään. Heidän johtajansa oli taas asettunut kivelleen ja katsoi miettiväisenä maahan.

Taas vihelsi veturi, tuntui nytkähtelyä ja puskemista ja juna oli liikkeessä.

Josephine veti pahaa aavistaen pitkän värisevän henkäyksen. Käyttäisikö vanki tilaisuutta hyväkseen? Ampuisivatko lehmäpaimenet?

Vastaus tuli melkein silmänräpäyksessä. Juna oli juuri menossa paimenryhmän ohi, kun hän näki vangin ryntäävän eteenpäin, livahtavan paimenten ohi ja hyppäävän hänen luokseen.

Kun vanki pääsi hänen ohitseen, käänsi Josephine selkänsä lehmäpaimeniin päin suojellakseen häntä. Lehmäpaimenet eivät uskaltaisi ampua häntä!

Hän vilkaisi syrjäsilmällä heihin ja näki, että he olivat liikkeellä. Alipäällysmies oli arvatenkin kömpelösti koettanut joutua johtajan tieltä, kun tämä oli huomannut vangin karkauksen, sillä molemmat olivat kaatuneet ja johtaja oli juuri pääsemässä ylös kun Josephinen katse osui häneen. Vanki oli turvassa vaunun sisällä.

Josephinen noustessa vaunusillalle juoksi johtaja jättimäisin askelin hevoselleen.

Hän tunsi kostonhimoista iloa nähdessään johtajan harppaavan pitkillä säärillään.

"Hänellä täytyisi olla seitsemän peninkulman saappaat saavuttaakseen meitä enää", huomasi hän sanovansa. Sillä junan vauhti kiihtyi nopeasti ja lehmäpaimenet olivat jo jääneet kauaksi.

Sitten kuuli hän melua takanaan. Käännyttyään ympäri näki hän vangin jättiläismäisen neekeripalvelijan lujien kourien pitelemänä.

"Älä ensinkään rimpuile siinä", sanoi junapalvelija. "Paikalla junasta pois! Sinä olet hevosvaras, jonka nuo pojat olivat ottaneet kiinni. Ellet lähde hyvällä, niin isken nyrkilläni silmäsi sisään."

"Palvelija!"

Josephine oli silmänräpäyksessä hänen luonaan ja kuiskasi kiihkoisesti:

"Minä maksan hänen matkansa."

"Hyvä on, miss", sanoi junapalvelija, "haen junailijan tänne."

Junapalvelijan poistuessa täytyi hänen tunkeutua matkustajajoukon läpi hieman kovakouraisesti. Siinä seisoi myös ruskeatakkinen mies naureskellen. Josephine kuuli hänen huomautuksensa jollekin lähellä seisovalle.

"Tuolla nuorella naisella näyttää olevan rohkeutta panna vakaumuksensa käytäntöön."

Huomautus ei ollut millään tavalla erikoinen, mutta Josephine punastui hämillään, vaikka hänen leukansa näyttäkin sillä hetkellä tavallista peloittavammalta. Ainakinhan hänellä oli rohkeutta pelastaa viattoman ihmisen henki!

Hetkistä myöhemmin kalpeni hän tuntuvasti, sillä hän kuuli junan kolinan vaimentamaa kavionkapsetta ja katsahtaessaan taaksepäin näki hän ratsun kiitävän radan varrella.

Ratsastaja oli mustatukkainen mies. Hän istui mustan hevosen selässä, joka nelisti levottomuutta herättävää vauhtia junaa kohti. Hevonen oli jalojäseninen, voimakas kimo.

Sen silmät loistivat villiä tulta ja peloittava tarmo huokui sen valtavista lihaksista, kun ne väristen poimuilivat kiiltävän karvapeiton alla. Josephinestä näytti eläin jättiläiseltä. Se oli se kesyttämätön välikappale, jonka kohtalo oli lähettänyt hänen jälkeensä särkeäkseen hänen yrityksensä pelastaa kauniin periaatteen turmiosta. Sellaisen vaikutuksen sai hän siitä ja jotakin samanlaista tunsi hän nähdessään ratsastajan.

Mustatukkainen mies oli komea nähtävyys. Hän ratsasti sellaisella tahdolla kuin olisi hän ollut yhtä hevosen kanssa. Ja hän oli niin lähellä, että Josephine saattoi nähdä hänen silmänsä. Hän voi päättää niitten ilmeestä, että mies oli päättänyt voittaa.

Mutta samaa oli Josephine päättänyt. Miehen oli täytynyt huomata taisteluhaasteen hänen silmissään ja lujan päättäväisyyden hänen käytöksessään, sillä hänen huulillaan karehti heikko, iloton hymy. Hän oli nyt muutaman jalan päässä vaunusillasta ja hän heitti toisen jalkansa satulan yli valmistautuen hyppäykseen. Hän piti lujasti ohjaksia toisessa kädessään, toisen ojentuessa ikäänkuin ottamaan vaunun käsiraudasta kiinni.

Josephine väistyi sinnepäin, johon ratsastajan käden ilmeisesti täytyi tarttua. Kahdesti koetti hän ojentaa kättään tarttuakseen käsirautaan, mutta kummallakin kerralla Josephine potkaisi niitä. Ensi kerralla hänen kengänkärkensä sattui rautaan, mutta toisella tunsi hän, että kengän nahka raapaisi lujaan puristunutta nyrkkiä.

Ratsastaja ei enää yrittänyt tavoittaa rautaa, sitte hevonen kompasteli ja jäi jälkeen. Sen outo tie oli epätasainen, täynnä äkkinäisiä syvennyksiä ja vaarallinen, sillä kuiva, tasainen maa oli loppunut ja jatkui myllerrettynä kuin kyntöpelto.

Kimo hiljensi vauhtiaan vaistomaisesti. Vähitellen kasvoi hevosen ja junan välinen matka, kunnes, myöntäen hävinneensä, ratsastaja käänsi hevosensa. Hän kääntyi takaisin satulaansa, veti lakin päästään ja heilauttaen sitä alaspäin kumarsi ivallisesti Josephinelle.

Josephine seisoi vaunusillalla kunnes hevonen ja mies häipyivät pieneksi pisteeksi. Hän hymyili voitonriemuisesti, ja lähti vaunun keskiosaan, niissä hän tapasi junailijan ja Artwellin. Hän maksoi Artwellin matkalipun Laskariin, tuolle puolen Willetiä.

Sitten meni hän, matkustajien katseitten seuraamana omaan osastoonsa turvallisessa tietoisuudessa siitä, että oikeus oli saavuttanut voittonsa.

Kolmas luku.

Josephinen mielessä liikkuivat vain etäisyydet.

Lawsonin karjatalolla oleskelunsa toisen viikon alussa oli hän vielä yhtä syvän ihmetyksen vallassa kuin tulonsa seuraavana aamuna, jolloin hänellä ensi kerran oli tilaisuus tarkastaa sitä uutta maailmaa, johon hän oli tullut.

Kun hän tänä aamuna istui pielukseen nojaten kiikkutuolissa Lawsonin karjatalon suurella ja varjoisalla alakuistilla, oli hän vakuutettu siitä, että etäisyyksiä ei voinut käsittää katselemalla niitä Pullman-vaunun akkunasta. Ei riittänyt vain kulkeminen etäisyyksien läpi niin ja niin monen mailin tuntinopeudella, vaan täytyi niitten oikein antaa niellä itsensä kokonaan.

Hän tunsi itsensä etäisyyksien nielemäksi sikäli kuin nielemisellä saattoi ymmärtää täydelleen saarroksissa olemista.

Hän mietti "atoomin" eri merkityksiä, ihmetellen voisiko hän valita yhden, joka oikein tulkitsisi hänen suhteellista vähäpätöisyyttään siinä jättimäisessä viileydessä, joka levisi kirkkaan, pilvettömän ja hymyilevän taivaan alla.

Mutta joka tapauksessa oli hän tunteva atoomi, sillä vielä viikonkin kuluttua oli pelko se tunne, joka oli hänessä vallitsevin.

Se oli pelkän valtavuuden pelkoa. Luoja oli käsitellyt maailmaansa runsain, tuhlailevin käsin. Oli aivan kuin Hän olisi rajattomilla välimatkoillaan antanut esineille jättimäiset mittasuhteet. Hän oli myös tälle osalle maata antanut sellaiset lujuutta uhkuvat piirteet, että ne näyttivät kestävän kokonaisen iankaikkisuuden. Ja vielä, ikäänkuin Luoja olisi tiennyt rakentavansa erinomaisen taitavasti, oli Hän pannut ilmalle ihmeellisen kuulakkuuden, joka lyhensi suunnattomat välimatkat niin, että silmä saattoi käsittää Hänen työnsä suuruuden.

Etelässä kohotti vuorijono terävät huippunsa, rauhallista, sinertävää taivasta kohti. Vuoret näyttivät läheisiltä, vaikka Betty Lawson oli kertonut hänelle, että niitten juurelle oli vähintäin kolmekymmentä ‘mailia. Josephine oli epäillyt hänen sanojaan, kunnes hänen huomionsa oli kiintynyt välillä olevaan maahan. Ja silloin huomasi hän, että vuoriston ja karjatalon välillä oli ainakin puoli tusinaa eri metsiä — joitten puita hän oli pitänyt pensaina, kunnes Betty oli juhlallisen vakavana kertonut hänelle, että muutamat niistä olivat satojen vuosien ikäisiä poppelimetsiä — ja rajaton, määrä laaksoja, syvänteitä ja kuiluja sekä kukkuloita ja niiden välissä sangen laajoja tasankoja, joilla karjalauma saattoi syödä viikkomääriä. Myöskin näytti Betty hänelle kapeita auringon valossa hopealle hohtavia vöitä, joitten hän vakuutti olevan suuria jokia ja puroja. Ja vielä epätasaisia nyppylöitä, joita Josephine oli luullut suuriksi kallionlohkareiksi, mutta joitten Betty oli sanonut olevan paljasrinteisiä vuoria, jotka kohosivat hämmästyttävään korkeuteen.

Oli kuin olisi katsellut karttaa, jota jokin mestarimaalaaja oli koristanut, karttaa, jonka kaukaisinta reunaa oli hieman kallistettu, jotta se tekisi ylängön vaikutuksen.

Hän ei saanut tätä vaikutelmaa ainoastaan etelään katsoessaan. Se oli sama itään, länteen ja pohjoiseen. Hän oli suunnattoman, lautasen tapaisen ympyrän keskellä, jonka halkaisija oli kuusikymmentä mailia pitkä. Neitseellinen erämaa, sellaisena kuin se Luojan kädestä oli lähtenyt, levisi maili maililta hiljaisena, uinuvana, salaperäisenä ja kauniina, mutta tuhoa ennustavana uhkaavassa karuudessaan sille, joka ei sen salaisuuksia tuntenut.

Hän oli varma siitä, että sillä oli salaisuutensa. Hän tunsi sen seudun hiljaisuudessa. Niitä toivat kuiskivat tuulenhenkäykset, jotka ilmestyivät salaperäisiltä asuinsijoiltaan ja puhalsivat säännöllisesti vasten hänen kasvojaan salviaruohon kirpeän tuoksun kyllästyttäminä.

Betty Lawson oli tullut häntä vastaan Willetiin ja he olivat saapuneet karjatalolle myöhään illalla. Outo tie, jota Betty oli vienyt häntä, oli hänen ajatuksensa mukaan ollut syynä siihen mielen alakuloisuuteen, jota hän oli tuntenut, vaikka ei ollut näyttänyt sitä Bettylle. Ajaessaan karjatalolle sinä iltana oli hän tuntenut astuvansa peikkojen valtakuntaan, jossa vaarat, näkymättöminä ja kammottavina väijyivät joka taholla. Hänestä tuntui kuin hän suistuisi tyhjyyteen.

Aamu ei ollut kartoittanut illan vaikutelmaa. Luonto näytti odottavan, se piti ilkamoiden salaisuutensa itsellään. Ilmassa oli eriskummallinen hiljaisuus, hautova, uhkaava äänettömyys, joka sai hänestä tuntumaan kuin kaikki näkymättömät ja uhkaavat voimat odottaisivat vain aikaansa, odottaisivat kunnes hän varmasti olisi niiden vallassa, ennenkuin ne ilmaisisivat itsensä.

Yksin karjataloakin näytti tuo uhkaava, uinaileva hiljaisuus ympäröivän. Kaikki äänet, sikäli kuin niitä kuuli, kuulostivat teräviltä, repiviltä ja järkyttäviltä. Kun joku liikkui päärakennuksessa, kuului ääni selvästi ulkopuolelle. Jos joku puhui, sai ääni sellaisen kaiun, että hän hätkähti sitä. Jos hevonen hirnahti puolen mailin päässä laitumella, kuului se aivan kuin lähimmän nurkan takaa.

Betty ja kiinalainen kokki olivat ainoat, jotka hänen kanssaan asuivat päärakennuksessa. Mr Lawson ja Bettyn äiti olivat matkustaneet Itään kesänviettoon. Mrs Lawsonin terveys vaati näyttämön vaihdosta.

Josephine oli nähnyt paljonkin lehmäpaimenia. Asumukset ja ruokailuhuoneet sijaitsivat jonkun matkaa päärakennuksesta. Ne olivat ryhmässä pienellä tasaisella kentällä lähellä suurta aitausta, joka sulki sisäänsä osan pientä ja matalaa puroa. Ja Josephine oli huomannut, että rakennusten lähistöllä aina liikkui lehmäpaimenia.

Mutta kertaakaan ei hän ollut ollut kyllin lähellä heitä, voidakseen päättää millaista väkeä he oikeastaan olivat. Hän otaksui, että he olivat samanlaisia kuin ne, jotka hän oli nähnyt silloin kun hän pelasti hevosvarkaan ja hän vakuutti itselleen, ettei hän välittänytkään päästä heitä lähemmä.

Hän näki heidän ratsastavan kotiin, riisuvan hevosensa ja laskevan ne aitaukseen. Hän näki heidän pesevän kasvonsa tinaisessa pesuastiassa, joka oli ruokailuhuoneen ulkoseinällä. Hän kuuli heidän äänensä soinnun, kuuli naurua ja joskus kirouksia. Hän ihmetteli tiesivätkö he, että heidän kirouksensa saattoivat kuulua ja päätteli nopeasti, että jos he olivat samaa lajia kuin ne, jotka hän oli nähnyt matkallaan Willetiin, niin eivät ne siitä välittä.

Hän ei ollut puhunut Bettylle mitään elämyksistään mustatukkaisen miehen kanssa, sillä hänestä tuntui vastenmieliseltä kertoa Bettylle näyttelemäänsä osaa, joka järkyttäisi hänen ystävänsä ennestään saaman vaikutuksen hänen tyynestä itsensähillinnästään, jota Betty niin suuressa määrin oli ihaillut. Myöskin pelkäsi hän, että Bettyn kerkeä huomiokyky keksisi hänen edesottamisessaan vähemmän sankarillista aatteen ajamista, kuin luonnollisen ihmisen vaistomaista halua saada ajetuksi oma tahtonsa läpi. Bettyllä oli rauhallisen tutkiva silmä ja hänellä oli tapana puhua asiansa siinä määrin suoraan, että se usein teki Josephinen levottomaksi.

Sadan viidenkymmenen mailin ajon kestäessä Willetiin ei Josephine ollut nähnyt vapauttamaansa vankia. Hän ei ollut välittänyt puhutella häntä, sillä tämä ei vähimmässäkään määrässä ollut kiinnittänyt hänen mieltään, paitsi siinä, että tyttö tahtoi estää mustatukkaisen miehen hirttämästä häntä.

Mutta tänä aamuna ajatteli Josephine häntä ja tuota mustatukkaista miestä — miltä viimemainittu oli näyttänyt istuessaan tuona päivänä kivellään, silmäillen tarkalla, varmalla ja ivallisella katseellaan matkustajia. Hän oli sinä päivänä tuntenut tuon miehen taistelunhaluisen luonteen, hänen taipumattomuutensa, hänen kylmän, tyynen itsetuntonsa. Hän oli näyttänyt niin varmalta itsestään, hän oli niin täydelleen unohtanut sen tosiasian, että muillakin kuin hänellä itsellään saattoi olla vakaumuksia ja päättäväisyyttä, yhtä varmaa ja lujaa kuin hänenkin. Siinä syy miksi Josephine häntä vihasi.

Hän katseli mietteissään pohjoiseen, mielessään juna, lehmäpaimenet ja mustatukkainen mies, kun hän huomasi jonkun läheisyydessään ja katsahtaessaan taakseen, näki Betty Lawsonin aivan vieressään. Hän oli siinä määrin syventynyt muistoihin, ettei hän ensinkään ollut huomannut Bettyn tuloa. Hän punastui huomatessaan kuinka paljon aikaa hän oli tuhlannut mustatukkaisen miehen muistelemiseen.

"Yhä vain seisot katselemassa näköaloja, Jo. Sinä näyt tekevän sitä aika paljon. Ellen tuntisi sinua niin hyvin, luulisinpä, että odotat jotakin tulevaksi!"

Bettyn ääni soi hieman kiusoittelevalta. Mutta hänen kirkkaissa ruskeissa silmissään kuvastui huolestumista ja miettiväisyyttä. Täytyi haudata ajatuksensa syvälle, jottei Bettyn tutkiva katse niitä keksisi.

Betty oli elämänhaluinen tyttö. Elämän ilmiöt kiinnittivät syvästi hänen mieltään. Hänen päänsä asento ja voimakkaat hartiansa uhkuivat eloa, intoa, suoruutta ja terveyttä.

"Sinä olet istunut liian paljon sisällä tänne tultuasi, Jo", sanoi hän, katsoen tutkivasti ystäväänsä. "Sinä olet katsellut tätä maata liian paljon akkunasta, mutta et kylliksi satulasta. Nyt sinä lähdet ratsastamaan kanssani."

"En ole eläessäni ratsastanut!" selitti Josephine.

"Sinun on sitten alettava nyt. Olen antanut erään miehistä satuloida Chesterfieldin sinua varten. Se on siivoluontoinen eläin. Se ei ole tehnyt pukin hyppyjä sen koommin kuin se pääsi Noakin arkista. Se pitää naisista ja eritotenkin Idästä tulleista. Se on pitävä sinusta tavallista enemmän, sillä se on pian huomaava sinussa samaa synnynnäistä lempeyttä, jota siinä itsessäänkin on. Tule pois, Jo!" houkutteli hän.

Josephine nousi hieman epävarmana, Bettyn raikkaan leikillisyyden taivuttamana. Hänelle ei jäänytkään tilaisuutta epäröimiseen, sillä niinpian kuin hän nousi jaloilleen, otti Betty häntä hartioista, pyöräytti hänet ympäri ja työnsi seurusteluhuoneen avonaisesta ovesta sisään.

"Pane huonoimmat vaatteet yllesi", nauroi Betty. "Nyt ei ratsastetakaan jokipuistossa, tiedä se, ja jos tapaamme jonkun, niin on se sattuma tai ihme. Joudu nyt vaan. Me ratsastamme Mrs Whitmanin luo. Sinne on ainoastaan kymmenen mailia. Mrs Whitman on toipilas."

"Minä luulin, ettei täällä olisi ketään muita — — —"

"Sinä luulit varmaankin, että me elämme yksinämme paratiisin laaksossa. Eipä niinkään. Täällähän on Ben Whitman, joka on kerrassaan filosoofi tavallaan, ja Satan Lattimer, suuri raakalainen, jonka nimi sopii hänelle kuin kinnas käteen, sekä puolen tusinaa muita sakilaisia, jotka ovat asettuneet tänne viime vuoden aikana. He — nimittäin sakilaiset, — asustavat alangon laidassa ja he eivät merkitse mitään paitsi silloin kun meiltä häviää karjaa."

"Satan Lattimer!" sanoi Josephine, pysähtyen oven luo ja katsoen tutkivasti Bettyä kasvoihin. "Nimi viittaa — —"

"Se kuvaa häntä täydellisesti", sanoi Betty, vetäen huuliaan tiukemmalle. "Hän on paholainen. Kaikki paha mitä tässä laaksossa tapahtuu, on suunniteltu hänen kattonsa, alla. Hän on kaunis, hirvittävän synkän kaunis. Hän on säälimätön, hymyilevä paholainen. Jos hän olisi elänyt parisataa vuotta aikaisemmin olisi hän varmasti ollut merirosvo. Mutta hän on mies, Jo, joka tuuma hänessä on miestä. Hän eroaa muista miehistä kokonaan, hänessä on hallitsijaa. Se on, hän hallitsee kaikkia muita miehiä, paitsi Ben Whitmania ja 'Teräs' Brannonia, isän karjatalon esimiestä. Hänen todellinen nimensä ei ole 'Teräs' vaan Neal. Häntä ovat ruvenneet kutsumaan 'Teräkseksi' koska hän muistuttaa sitä metallia siiloin kun jokin asettuu hänen tielleen. Muitakin miehiä tässä osassa maata on. Isäni ja karjatalouteen kuuluvat miehet sekä muita miehiä Willetissa päin.

"Kukaan niistä ei kuitenkaan ole mitään erikoista, paitsi ehkä isä, mutta hänkään ei ole enää niin nuori kuin hän kerran oli. Ben Whitman, Satan Lattimer ja Teräs Brannon ovat tämän puolen todelliset voimamiehet. Sinä olet tunteva sen heti kun heidät näet. Niissä on jotakin, Satan Lattimerissäkin, joka panee huomaamaan, että he ovat muista poikkeavia. Luulen, että se riippuu perinnöllisyydestä ja kasvatuksesta. Tuntee, että he ovat isänsä poikia, suorassa linjassa ilman mitään sivuhyppäyksiä tai haarautumisia. En tiedä tarkalleen mitä tarkoitankaan, mutta olen aina tuntenut kuin Whitman, Lattimer ja Brannon olisivat sellaisten isien poikia, jotka ovat pystyneet johonkin. Ajattelen että Whitmanin esi-isät ovat olleet metsästäjiä ja ansanlaatijoita, yksinäisyydessä eläneitä miehiä, jotka tottuivat ajattelemaan syvästi, rauhassa koko maailmalta.

"Lattimerin esi-isät olivat arvatenkin merirosvoja tai onnestaan kerskuvia herrasmiehiä, kun taas Teräs Brannon on Boonien sukua.

"Mutta he ovat todellisia miehiä yhtäkaikki, kauniita, karaistuneita, terästä ja tulta. Minä pidän heistä, Lattimeristäkin, vaikkakin tiedän, ettei hän hetkeäkään epäröisi ryöstää naista vuoristoihin, jos hänelle vain tarjoutuisi tilaisuus siihen."

"Mutta Betty!" sanoi Josephine ankarasti.

"Sinä olet Idästä, Jo", tuli hymytön vastaus. "Me puhumme täällä asiat halki, ilman mitään verukkeita." Hänen käytöksensä muuttui ja hän puhui kuin isäntä talossa.

"Tule nyt. Laita itsesi valmiiksi. Me tuhlaamme täällä vain aikaa." Josephine oli rakastanut Bettyä juuri hänen suorasukaisuutensa vuoksi, jota monet hänen koulutyttöystävistään olivat olleet paheksuvinaan.

Hän ja Betty olivat olleet hyvin läheisiä ystäviä.

Josephine oli pitänyt Bettyä voimakkaasti, melkein sotilaallisen ankarasti siveellisenä, vaikkei hänessä silti ollut mitään turhan kainoa. Hän oli rehellinen ja suora puheissaan ja töissään eikä halunnut, että miehet juoksivat hänen jäljessään sekä oikaisi kyllin selvin sanoin niitä, jotka siinä suhteessa rikkoivat. Kun aika tuli, tahtoi hän itse tehdä valintansa, ehkäpä ilmoittaakin siitä asianomaiselle. Huolimatta näistä hieman tavattomista luonteen ominaisuuksistaan, oli hän hellä ja ystävällinen ja oli hänessä naisellisuutta ja syvää todellista intohimoa hämmästyttävässä määrässä. Josephine oli paljon ihmetellyt häntä ja nyt nousi hänessä aavistus, että se, mitä hän oli pitänyt sotaisena vastahakoisuutena Bettyssä, olikin ollut vain naamio, jonka taakse hänen oli täytynyt asettua pitääkseen niitä sivistymättömiä miehiä loitolla, joitten parissa hän oli pahoitettu elämään.

Josephinen valmistelut ratsastusretkeä varten olivat varsin yksinkertaiset, sillä hän seurasi Bettyn neuvoa ja pukeutui yksinkertaiseen puseroon ja hameeseen ja painoi runsastukkaiseen päähänsä saman huopahatun, joka hänellä junamatkallakin oli ollut. Hän pysähtyi hetkeksi tutkivasti peilin eteen. Huopahattu peitti hänen hiuksensa kokonaan niin että hän peilissä näki poikamaisen, miltei veitikkamaisen olennon.

Sitten meni hän kuistille vievää ovea kohti. Hän oli miltei perillä kun hän näki ratsumiehen aivan aitauksen vieressä. Ratsastaja istui poikkipäin satulassa heilutellen pitkiä sääriään. Hänen käsivartensa olivat ristissä rinnalla ja hän hymyili Bettylle, joka seisoi lähellä häntä.

Siinä oli Josephinen vihaama mustatukkainen mies.

Neljäs luku.

Josephinen ensimmäinen ajatus oli lähteä pakoon. Hän tunsi hätääntyvänsä, häpeevänsä. Miten hän voitti pakoajatuksensa, ei hän itsekään tiennyt. Ehkäpä Bettyn ääni pidätti häntä, sillä se kuului hyvin selvästi:

"Ja sinä päästit hänet karkuun, oh Brannon", kuuli hän Bettyn sanovan.

Bettyn äänessä oli pettymystä, se kuulosti miltei vihaiselta.

Mutta Josephine kuuli vain hänen sanojensa merkityksen. Ne ilmaisivat
selvästi kaksi hämmästyttävää asiaa: että mustatukkainen mies oli
"Teräs" Brannon sekä että Betty oli tiennyt, että hän oli ajanut takaa
Les Artwelliä, hevosvarasta.

"Artwell saa olla hyvin kiitollinen siitä, että tuo tyttö oli junassa", sanoi Brannon.

Hänen äänensä oli kuivan leikkisä, ja vaikka Josephine ei voinutkaan nähdä hänen kasvojaan, tunsi hän kuinka miehen huulet vetäytyivät omituiseen, hienoon hymyynsä, jonka hän useamman kuin yhden kerran oli nähnyt hänen istuessaan kivellään ja katsellessaan matkustajia, jotka olivat ympäröineet hänet.

"Hän on kettu, kerrassaan", jatkoi Brannon kuivaan tapaansa "ja hänellä on järkeä. Ja minä lisäisin siihen, että hän on sangen kaunis, ellei se mahdollisesti aiheuttaisi luulemaan, että annoin sen kaiken vaikuttaa itseeni. Niin ei kuitenkaan ollut asianlaita. Hän oli väitellyt kanssani Artwellin vapauttamisesta ja minun piti juuri vakuuttaa hänelle, ettei hän tiennyt mitä hän puhui, kun hän livahti näyttämöltä ja kun juna lähti jatkamaan matkaansa, oli Artwell kadonnut näkyvistäni.

"Joku oli katkaissut Artwellin siteet — arvatenkin tuo tyttö, niin ainakin luulen. Joka tapauksessa Artwell ei ollut siinä missä hänen piti olla. Olin varma siitä, että hän oli hypännyt junaan, joten ratsastin sen perässä. Tyttö seisoi vaunun sillalla ja oli viimeiseen asti päättänyt estää minua saavuttamasta sitä. Hän potki käsiäni kun koetin ottaa kaiteesta kiinni ja saikin niistä irti hieman parkkia.

"En jatkanut takaa-ajoa pitemmälle, sillä maaperä alkoi käydä vaikeaksi. Pelkäsin että hevoseni taittaisi jalkansa, ja sitä en toivoisi, vaikka olisi kyseessä tusina hevosvarkaita."

"Mikä hänen tarkoituksensa sitten oli"? kysyi Betty.

"No, ei kait muu kuin päästää vapauteen vankimme", nauroi Brannon ilottomasti. "Hän puhui jotakin laista — nähtävästi ajatteli hän, ettei meillä ollut oikeutta hirttää Artwelliä. Minä katsoin hänet teräväpäiseksi naiseksi, joka on kehittänyt sangen pitkälle periaatteitaan — nimittäin periaatetta ottaa sen mitä haluaa."

"Missä se tapahtui, Brannon?"

"Noin sataviisikymmentä mailia Willetistä itään. Olimme ajaneet Artwelliä takaa kolme päivää ja saimme hänet kiinni pari mailia rautatien pohjoispuolella. Aioimme käyttää lennätinpylvästä hyväksemme, mutta emme tahtoneet lähettää Artwelliä korkeuksiin valmistautumattomana. Hän näytti tarvitsevan sangen paljon valmistelua. Annoimme hänelle aikaa ja leiriydyimme rautatien varteen sekä asetimme vahdin. Luulenpa, että meidän olisi pitänyt pitää hieman kiireempää, mutta sinähän tiedät kuinka asia on."

"Niin", Bettyn ääni oli matala. Josephine luuli huomaavansa siinä jonkinlaista helpotusta ja oli sanomattoman kiitollinen. Näytti siltä kuin olisi Betty, huolimatta ensi sanoissaan ilmenneestä pettymyksestä ollut iloinen siitä, että Artwell oli päässyt livistämään.

Josephinen kasvot punoittivat häpeästä ja hämmingistä — häpeästä sen vuoksi, että hän niin kauan oli jäänyt kuuntelemaan keskustelua, johon hänellä ei ollut mitähän oikeutta, ja hämmennyksestä sen vuoksi että hän tiesi, että hauen heti täytyi ilmaista itsensä.

Mikään muu menettely ei olisi sopinut Bettyn kaltaiseen nähden. Ja mitä kauemmin hän viivyttelisi, sitä syvemmäksi kasvaisi hänen syyllisyydentuntonsa.

Tarvittiin harvinaista rohkeutta vapaaehtoisesti lyöttäytyä mustatukkaisen miehen seuraan tällä hetkellä. Useimmat naiset olisivat viivytelleet ja keksineet jonkin syyn jättääkseen vaikean hetken toiseen tilaisuuteen. Mutta Josephine teki päätöksensä silmänräpäyksessä. Huulet varmasti yhteenpuristuneina, silmät loistaen päättäväisyyttä ja leuka kulmikkaana, joka saattoi tehdä niin peloittavan vaikutuksen, ilmestyi hän oveen suoraryhtisenä ja uhmaavana.

Brannon näki hänet ensin, sillä Betty katsoi muualle. Josephine oli odottanut, että hän olisi huudahtanut voimakkaasti tai ainakin näyttänyt joitakin merkkejä hämmästyksestä tai levottomuudesta.

Mutta mitään sellaista ei näkynyt. Ulkonaisesti ei Brannonissa voinut huomata mitään mielenliikutusta. Ei ainoakaan lihas värähtänyt eikä väri hänen kasvoillaan vähintäkään vaihtunut. Ja hänen silmissään, jotka jo ensi tapaamisessa olivat olleet niin lujat, oli nyt niin syvä katse, ettei Josephine ensinkään pystynyt sitä käsittämään.

Yhdestä seikasta pääsi hän kuitenkin heti selville, katsoessaan Brannonia, nimittäin siitä, ettei tämä aikonut tuntea häntä tai ettei hän ainakaan ilmaisisi tuttavuuttaan Bettylle.

Betty, joka tunsi Brannonin paremmin kuin tämä aavistikaan, oli huomannut muutoksen hänen olennossaan. Hän oli koko ajan pitänyt häntä silmällä ja hän oli heti käsittänyt sen, mikä Josephinestä näytti niin arvoitukselliselta. Hän tiesi että jokin huvitti Brannonia.

Hän kääntyi ja näki Josephinen, huomasi hänen kalpeutensa ja leukansa kulmikkuuden. Hän huomasi myös sotaisan ilmeen Josephinen silmissä.

Mutta hän salasi huomionsa hymyyn ja kumarrukseen.

"Jo", sanoi hän, "tahdon esittää sinut Mr Neal Brannonille, meidän karjatalomme esimiehelle."

"Minä tapasin Mr Brannonin muutama päivä sitten", sanoi Josephine varmalla äänellä. "Ja ellen erehdy, kertoi hän juuri siitä sinulle. Estin hirttämisaikeen, joka ei olisi ollut lainmukainen, ainakaan minun mielipiteeni mukaan."

"Jo! Ethän tarkoittane — — —."

"Aivan varmasti", keskeytti Josephine hänet töykeästi. "Minä olen se tyttö, joka puolustaa erästä aatetta — nimittäin aatetta ottaa sen mitä kukin haluaa." Hän katsoi suoraan Brannonia silmiin.

"Siunatkoon" huudahti Betty, "mitä ihmettä, en osannut ajatellakaan —
—" Hän vaikeni ja katsoi vuoroon Brannoniin ja vuoroon Josephineen.

Brannonin silmissä näki hän huumorin välähtävän, kun taas Josephinen silmissä näkyi raivon selvät merkit. Silmänräpäyksessä asettui hän vieraansa puolelle.

"Brannon", sanoi hän vakavana, "ole hyvä ja toimita asia, josta äsken oli kysymys!"

Brannon kumarsi, hyppäsi takaisin satulaan ja ratsasti pois. Hän oli jo karja-aitauksen luona kun Betty kääntyi ystävänsä puoleen.

"Kerro minulle siitä, Jo", kehoitteli hän ystävällisesti.

"Niin", sanoi hän sitten, kun Josephine oli kertonut tarinansa, "sen täytyi tietenkin tuntua sinusta julmalta ja raakamaiselta, enkä ymmärrä muuta kuin että olit vallan oikeassa ryhtyessäsi estämään sitä. Luultavasti olisin tehnyt samalla tavalla, jos olisin sattunut olemaan paikalla. Mutta Brannon sanoi sinulle totuuden. Laki lakina on näillä seuduilla vain pilaa. Laista ei täällä kannata puhuakaan. Sitä laiminlyödään aina kun se vain ei ole vahingoksi. Mies, joka varastaa hevosen, tietää varsin hyvin, mikä kohtalo häntä odottaa, jos hän joutuu kiinni. Hän kärsii tavan vakiinnuttaman rangaistuksen. Se ei ole murha tavallisessa merkityksessä, koska sen täkäläinen lakikirja sallii. Brannon ei katsonut asiaa samoilla silmillä kuin sinä, vaikkakin hän epäilemättä aavisti mitä tunteita se sinussa herätti. Ja mahdollisesti hän lisäksi ärsytti sinua nauramalla sinulle hiljaisuudessa, kuten hänen tapansa on. Brannon on todellinen mies, Jo."

Hän tuuppasi Josephineä vakuuttavasti kylkeen ja taputti häntä sitten punoittavalle poskelle.

"Älä rohkenekaan olla pahoillasi siitä", varoitti hän. "Olen iloinen, että asia sai sellaisen käänteen. En ollut käskenyt Brannonia hirttämään Artwellia, vaikkakin tiesin, että Brannon varmasti aikoi saada hänet käsiinsä. Ja jos ensinkään tunsin mitään mielenliikutusta Artwellin kohtaloon nähden, niin oli se tylsää alistumista niihin tapoihin, joilla tällä seudulla sellaiset asiat suoritetaan. Mutta minä olen oikein iloinen. Jo, todellakin iloinen siitä, että pelastit Artwellin. Pääasia on, että hän on paikkakunnalta hävinnyt, sillä sitä me toivoimme. En usko, että hän enää on vaivaava meitä. Lyön vaikka vetoa, että Brannon on samaa mieltä. Istu nyt kiikkutuoliin, kunnes olen hakenut hevoset tänne. Emme anna sellaisten pikkuasioitten turmella ratsastusretkeämme."

Myöhemmin, istuessaan Chesterfieldin vakavassa, luotettavassa satulassa, Bettyn saattamana, joka taas ratsasti virmalla raudikolla, tunsi Josephine olevansa suuresti hämmästynyt ystävänsä hellävaraisesta Brannonin arvostelusta.

Bettyn mielipiteet tuntuivat hänestä sangen venyviltä, varsinkin siinä, että hän saattoi arvostella suosiollisesti Satan Lattimeria aivan samoilla perusteilla kuin Brannoniakin.

Molemmat, oli hän sanonut, olivat todellisia miehiä. Ja samassa hengen vedossa oli hän maalannut kuvan, joka oli mitä elävin vastalause sanomalleen, varsinkin mitä Lattimeriin tuli.

"Raakalainen" oli yksi niistä maininnoista, jotka hän oli kankaalleen kiinnittänyt kuvatessaan hänen luonnettaan. "Hän on paholainen", oli hän lisännyt siihen. Ja sitten seurasi "Hän on kaunis, pelottavan, synkän kaunis… häikäilemätön, hymyilevä piru… olisi voinut olla merirosvo."

Ja sitten "Hän on mies, Jo, joka tuuma hänessä on miestä … hän pystyy hallitsemaan. He ovat kaikki todellisia miehiä" (täten oli hän vetänyt Whitmanin ja Brannonin samaan joukkoon), "komeita miehiä, voimaa ja tarmoa uhkuvia, tulta ja terästä. Minä pidän heistä, Lattimeristäkin, vaikka hän ei epäröisi ryöstää ja viedä naista vuoristoon."

Josephine ei oikein tiennyt ymmärsikö hän lopultakaan Bettyä ensinkään. Täytyikö hänen otaksua, että Bettyn ihanteet olivat täysin ristiriidassa koko sivistyneen maailman omaksumien ihanteitten kanssa, ihanteitten, jotka aika oli osoittanut kestäviksi ja jotka johtivat koko inhimillisen elämän kulkua. Vai pitikö hänen uskoa, että Betty, huolimatta luettelemistaan Lattimerin vähemmän ihailtavista luonteen puolista, oli havainnut hänessä ominaisuuksia, jotka oikeuttivat hänet vaatimaan itselleen "todellisen miehen" nimen.

Entä Brannon sitten? Bettyn mukaan oli hänkin "todellinen mies." Oliko hän samanlainen kuin Lattimer? Ja oliko Betty jättänyt mainitsematta hänen miellyttäviä tapojaan vain sen vuoksi, että hän oli hänen isänsä karjatalon esimies?

Vai oliko ehkä Brannon toisenlainen? Josephine ei sitä uskonut. Hän oli vakuutettu siitä, että Brannonin pelottavan tyynen, teräksen kaltaisen ulkokuoren alla piilotteli monenlaisia hurjia ja paheellisia mielitekoja, jotka vain odottivat aikaansa päästäkseen puhkeamaan ilmi.

Senkö vuoksi Josephine oli niin utelias noihin miehiin nähden, senkövuoksi hänen mielensä tällä hetkellä valtasi halu jäädä Bettyn karjataloon, nähdäkseen kuinka Brannon paljastaisi itsensä ja näyttäytyisi siksi villi-ihmiseksi, jollaiseksi hän tiesi hänet?

"Betty", sanoi hän hetken kuluttua, tämän vaiettua ja kun hevoset astuivat käyden korkeassa sacaton ruohossa laajan alanteen pohjassa, "kuinka vanha Brannon on?"

"Kaksikymmentä seitsemän vuotta", vastasi Betty. Pitkien silmäripsiensä alta katsoi hän Josephineen ja hänen huulensa puristuivat omituisesti, aivan kuin hän olisi koettanut tukahuttaa jotakin levotonta ajatusta.

"Hän näyttää vanhemmalta", huomautti Josephine hetken vaitiolon perästä.

"Niinkö luulet?" kysyi Betty tyynenä, heittäen nopean silmäyksen ystäväänsä.

"Luulen, että ilma ja aurinko ovat saaneet hänet niin ruskeaksi ja raa'an näköiseksi ja kova elämä kait on tehnyt hänen silmänsä niin järkkymättömän lujiksi. Minä vihaan häntä, Betty."

"Ohhoh" vastasi Betty ylimalkaisesti.

Josephine ei huomannut ivallista hymyä hänen huulillaan.

Viides luku.

Josephine oli Whitmanin mökistä tuonut vaikutelman, joka kiusasi häntä öin ja päivin seuraavan kahden viikon ajan — sen nimittäin, että seudun karuus vain lisäsi Mrs Whitmanin hentoutta.

Mrs Whitman oli Ben Whitmanin äiti, yhden niistä kolmesta, joita Betty oli ylistänyt ensimmäisinä päivinä hänen tulonsa jälkeen Lawsonin karjatalolle. Hän oli hento, murhemielinen nainen, joka kantoi sairautensa stoalaisella tyyneydellä. Kahteen vuoteen hän ei ollut astunut jalallaan Whitmanin karjatalon seinien sisäpuolelta ja hänen tervetulon toivotuksensa Josephinelle oli ollut liikuttavan sydämellinen, samoin kuin hänen pyyntönsäkin, että hän uudistaisi käyntinsä "hyvin pian."

Josephine oli luvannut tulla, mutta käynti oli lykkääntynyt yhä kun Betty Lawsonilla oli paljon työtä, liian paljon joutaakseen "vetelehtimään", kuten hän suoraan oli Josephinelle sanonut ja Josephine ei taas halunnut lähteä yksin matkaan.

Sillä Josephinen sydämeen oli hiipinyt uusi seudun kammo. Hän pelkäsi sitä julmaa voimaa, joka näytti ympäröivän hänet kaikkialla hänen liikkuessaan ja joka tuntui painostavan häntä jonkunlaisena oman heikkouden ja arvottomuuden tuntona.

Varsin omituista oli, että kun hän yritti selitellä tuota tunnetta ei hän tiennyt mistä aloittaa. Sillä hän tunsi, että kaikki minkä hän näki, kiusasi häntä julmalla raa’alla voimallaan. Karja, jonka hän näki, oli suurta, jäntevälihaksista, hurjasilmäistä ja ärtyisää, ja saattoi juosta yhtä kovaa kuin hevonen. Hevoset olivat sitkeitä, pörrökarvaisia, pahasisuisia petoja, jotka näkyivät iankaikkisesti vastustavan kaikkia hillitsemisyrityksiä. Miehet, joita hän oli nähnyt, olivat hiljaisia, tuiman näköisiä, itsetyytyväisiä, ja näyttivät täysin vastaavan seudun karuutta. Ahavoittuneine kasvoineen ja rauhallisine, vakaville silmineen näyttivät he pronssipatsailta joltakin esihistorialliselta ajalta. Ja joka miehellä oli kuolettava ase vyöllään eikä hän epäillyt että he joka hetki olivat valmiit sitä käyttämään.

Myrkyttävä elämä, joka täten oli joutunut Josephinen huomion esineeksi, oli täyttänyt hänet sellaisella kauhulla, ettei hän tohtinut tehdä kävelymatkojakaan mihinkään. Iljettäviä eläimiä, jotka matelivat, vääntelehtivät ja hyppelivät, oli tämäntästä sattunut hänen tielleen aivan odottamatta.

Matkallaan Whitmanin karjatalolle oli Betty näyttänyt hänelle muutamia seudun piileskeleviä asukkaita. Timanttiselkäinen kalkkarokäärme oli kiertynyt kokoon mesquitopensaan varjoon, skorpiooni taas erään kallion suojaan ja sarviniekka kilpikonna, harmaana, jäykkänä, kauhistuttavana oli silmiään räpäyttämättä katsellut hevosia, häpeämättömästi ja vihamielisesti.

Josephineä puistatti hänen seisoessaan tänä aamuna karjatalon alemmalla kuistilla, katsellen tomupilveä, joka tasaisesti kulki laakson suuntaa pohjoiseen. Pilven edessä kulkivat Lawsonin vankkurit ja niissä istui Betty Lawson ja eräs lehmäpaimen.

Betty oli matkalla Willetiin hankkimaan erilaisia tarveaineita.

Josephine oli kieltäytynyt lähtemästä matkaan sen vaivaloisuuden vuoksi. Sillä hänestä tuntui kuumuus, tomu, ja itse matkustaminen niin alkuperäisellä ajoneuvolla perin vastenmieliseltä. Ja Willet oli hänestä tuntunut mahdottomalta heti ensi silmäyksellä, hänen astuessaan junasta sen rappeutuneelle asemalle.

Mutta Bettyn lähdettyä vallitsi koko karjatalolla raskas yksinäisyyden tunne ja Josephine katui jo ettei ollut lähtenyt ystävänsä mukaan. Hän katseli vankkurien etenemistä katumuksen sekainen pelko mielessään ja mitä kauemmaksi ne häipyivät, sitä selvemmin hän tunsi, että hänen olisi pitänyt seurata Bettyä. Bettyn turvallinen läsnäolo oli aina vaikuttanut sen, että nuo uhkaavat ja lymyilevät vaarat näyttivät pienemmiltä ja epäoleellisilta ja Bettyn lähdettyä näytti vaaran lähestyminen olevan käännetyssä suhteessa hänen matkansa etenemiseen.

Mutta Josephine ei ollut mikään pelkuri, vaikkakin hymy, jonka hän tarjosi ympäristölleen, oli hieman kankea ja iloton. Pelkäämänsä vaarat mahtoivat sittenkin olla suuresti liioiteltuja, koskapa Bettykin niistä oli läpäissyt.

Hän hymyili jo iloisemmin. Talosta saattoi hän kuulla Chongin, kiinalaisen palvelijan kalistelevan kattiloitaan ja pannujaan. Ääni rohkaisi häntä, se käänsi hänen ajatuksensa pois satujen maailmasta ja kuvitelluista vaaroista. Chong oli ainoa ihminen, joka Bettyn vanhempien lähdettyä Itään oli elänyt hänen kanssaan karjatalon päärakennuksessa muutamia viikkoja ennen Josephinen tuloa. Ja ilmeisesti ei Bettyllä ollut aseita.

Mutta sittenkin tunsi Josephine omituista rauhattomuutta, joka oli melkein enteellistä. Hän oli peloittavan yksin, omituisen alakuloinen. Ja kuitenkin tiesi hän että Chong varmasti oli talossa ja että Brannon oli pienessä tupasessa — esimiehen tuvassa — joka oli noin sadan jalan päässä olevalla tasaisella paikalla, suoraan länteen siitä, missä hän seisoi, ja selvästi näkyvissä.

Brannon asui yksin esimiehen tuvassa — Betty oli sen kertonut Josephinelle — ja oli nyt siellä, sillä noin viisi minuuttia sitten oli hän akkunasta nähnyt hänen menevän sinne.

Ja hän oli varma siitä, ettei Brannon ollut mennyt ulos, sillä — hän myönsi sen punastuen — hän oli pitänyt silmällä ovea.

Hän tiesi, että miesten asumukset olivat tyhjät, sillä aamiaispöydässä oli Betty kertonut, että koko miehistö oli päivän nousussa lähtenyt muutamaksi päiväksi arolle, etelään, etsiäkseen vasikoita ja muuta karjaa, joka mahdollisesti oli merkitsemättä.

Betty ei ollut maininnut mitään siitä, että Brannon jäisi taloon. Josephine selitti asian siten, että jokin tehtävä oli viivyttänyt hänen lähtöään. Hän ihmetteli, tiesiköhän Betty, ettei Brannon ollut lähtenyt muitten miesten mukana.

Näissä mietteissään osui hänen katseensa miesten asumuksiin. Niitä oli kaksi, rakennettuina vierekkäin noin viidenkymmenen jalan päässä matalasta joesta, jonka karja-aitaus sulki osaksi sisäänsä. Matala, säännötön rakennus, jota käytettiin keittiönä ja ruokailuhuoneena, oli aivan asumusten ääressä. Kaikki kolme rakennusta olivat vajaan kahden sadan jalan päässä päärakennuksesta.

Kaksi kertaa oli hän jo aikaisemmin katsellut asuntorakennuksiin päin eikä ollut huomannut siellä mitään liikettä. Mutta nyt katsoessaan sinne, näki hän miehen tulevan nurkan takaa, katsovan hetkisen häneen ja sitten istuutuvan mukavasti asumusten seinustalla olevalle penkille.

Mies oli ilmeisesti ontunut aivan kuin hänen jalkansa tai reitensä olisi ollut loukkaantunut. Ilman ihmeellinen kuulakkuus vaikutti, että hänen kasvonsa selvästi näkyivät päärakennukseen saakka ja Josephine tunsi hänet samaksi tummaksi mieheksi, joka oli kuiskannut hänelle tuona päivänä radan varrella, samaksi mieheksi, joka oli auttanut häntä Les Artwellin vapauttamisessa.

Kuudes luku.

Vasta tuon tumman miehen nähtyään Josephine totesi, että ainakin osa siitä epämääräisestä pelosta, joka häntä oli: kiusannut Bettyn lähdettyä, oli johtanut siitä tietoisuudesta, ettei Brannon ollut mennyt muitten miesten mukana arolle. Mutta nyt hän tiesi, että hänen vaistomaisesti tuntemansa epäluottamus Brannonia kohtaan ja mahdollisesti hänen vihansa häntä kohtaan oli aiheuttanut sen alakuloisuuden, joka hänet oli vallannut. Muulla tavalla hän ei voinut selittää sitä helpotuksen tunnetta, jota hän tunsi huomattuaan ettei Brannon ollut ainoa mies karjatalolla.

Hän ei vähääkään luottanut Bettyn jotenkin liioiteltuihin Brannonin ylistyksiin. Hänen ei ollut koskaan ollut tapana hyväksyä ketään tuttavakseen tai ystäväkseen niin horjuvilla perusteilla eikä hänellä ollut aikomus tehdä sitä nytkään. Hän tahtoi itse valita ystävänsä omien arvosteluperusteittensa mukaan.

Tosin hänellä oli ennakkoluulonsa, se täytyi ottaa huomioon, mutta hän oli vakuutettu siitä, että huolimatta siitä epäedullisesta kuvasta, jonka hän Brannonista oli rautatien vierellä saanut, hän ei sittenkään olisi hänestä pitänyt. Hän oli varma siitä, ettei hän koskaan pitäisi hänestä eikä luottaisi häneen, sillä hän ei pitänyt miehistä, joilla oli levottomuutta herättävä tapa nähdä toisen läpi.

Alusta alkaen olivat Brannonin silmät loukanneet häntä. Ne olivat niin lujat ja teräksiset, niin ärsyttävän rauhalliset, niin selvästi ilkamoivat sinensä syvyydessä, että ne olivat hänessä nostattaneet voimakkaan vastustushalun. Hän oli varma siitä, että niihin kätkeytyi samoja villejä ja häikäilemättömiä mielitekoja, joita Betty oli hiljaisuudessa hänellekin omistanut, verratessaan häntä Satan Lattimeriin — seuraavassa henkäyksessä selittäessään, ettei Lattimer häikäilisi "ryöstää naista vuoristoon."

Tumma mies oli tehnyt häneen edullisemman vaikutuksen. Ennen kaikkea tuntui mies inhimillisemmältä. Siellä, rautatien varrella oli hän kuiskatessaan Josephinelle osoittautunut intohimoiseksi, mikä kuitenkin oli anteeksi annettavaa, sillä olihan Brannonilla aikomus hirttää viaton mies. Sitäpaitsi oli Brannon hänelle vastenmielinen ja se seikka näytti olevan omiaan liittämään hänet Josephineen.

Joka tapauksessa, jos hänen kerran oli luotettava aina-uskottavaan vaistoonsa, niin täytyi turvautua tummaan mieheen? Ei hän suinkaan aikonut heittäytyä varsin ystävälliseksi tummaa miestäkään kohtaan, mutta häntä vaivasi eräänlainen uteliaisuus, joka vaati tyydytystä. Ja niin hän arvelematta antautui mielijohteensa valtaan, astui kuistilta alas ja lähti käymään väenasuntoa kohti.

Tumma mies nousi seisomaan hänen lähestyessään. Hänen liikkeensä olivat kömpelöt, mutta Josephinen mielestä hän toimitti kumarruksensa melkoisella soreudella, varsinkin huomioonottamalla hänen kipeän jalkansa, joka oli paksussa siteessä ja joka ilmeisesti kieltäytyi kannattamasta hänen ruumiinpainoaan.

Hänen silmissään oli myös kunnioittava sävy ja hänen äänensä oli imartelevan nöyrä ja ystävällinen.

"Tekö se olettekin, ma'am", sanoi hän. "Minä luulin, että olitte mennyt
Betty Lawsonin kanssa."

"Ettekö siis nähnyt minun seisovan kuistilla?" kysyi Josephine, sillä hän oli varma siitä, että mies oli nähnyt hänet.

"Vasta minuutti sitten", hymyili hän. "Tottahan toki. Mutta siihen saakka luulin, että olitte mennyt Bettyn kanssa. En nähnyt hänen lähtevän, vaikka tiesinkin, että hänen piti matkustaa. Olen oleskellut väen asunnossa hoitamassa jalkaani."

"Miten se loukkaantui?"

"Nyrjähti hevosta lassotessani tänä aamuna. En luule, että se on poikki — vääntyi vain pahasti, jotenka en voinut seurata muita miehiä. Pahaksi onneksi."

"Oletteko kuullut mitään Artwellista?" kysyi Josephine varovasti.

Mies nauroi leveästi. "Jo vain, Less on turvassa. Hän pyysi minua kiittämään teitä. Te teitte hänelle hyvän työn, ma'am. Artwell ei ole koskaan varastanut hevosta keneltäkään!" Hän katsoi Josephilleen tuikeasti, kysyvästi. "Ettehän ole kertonut Brannonille, että minä katkaisin Artwellin siteet?"

"Enhän toki"! selitti Josephine.

"Se on oikein", sanoi mies, silmät loistaen tyytyväisyyttä. "Jos Brannon saisi tietää sen, niin tekisi hän elämäni vähemmän miellyttäväksi."

"En kerro sitä hänelle koskaan."

"Aa, ette pidä hänestä?" sanoi mies hieman intohimoisesti. "Niin, on paljon ihmisiä, jotka eivät pidä hänestä. Hän on hieman liian pirteä."

Josephine ei halunnut jatkaa keskustelua Brannonista. Hän puhui karja-aitauksesta, hevosista, seudusta ja siitä pelon tunteesta, jonka niiden näkeminen hänelle aiheutti.

Mies katseli häntä uteliaasti ja ilmeisesti hieman hämmästyneenä, vaikka selvästi huvitettuna siitä että Josephine sanoi pelkäävänsä ympäristönsä valtavuutta ja voimaa.

"Älkää jutelko minulle sellaisia", nauroi mies. "Se on minulle jotakin aivan uutta. En ole koskaan kuullut, että joku pelkäisi vuoria, syvänteitä, puita ja tasankoja tai muuta sellaista. Eikös siellä idän puolella sellaisia näe?"

Luonnollisesti Josephine tästä huomasi, että häneltä puuttui mielikuvitusta. Hän tunsi pientä pettymystä, mutta hän lohdutti itseään sillä, että oli kuullut ihmisten kummastelevan suuria kaupunkeja, vaikka hän itse oli niin tottunut niitten ihmeisiin, etteivät ne enää herättäneet hänessä mitään ihmetystä.

"Lähetän Chongin hoitamaan jalkaanne", sanoi hän ja kääntyi lähteäkseen.

"Joutavia, sitä ette tee", sanoi hän nopeasti. "Siitä ei maksa vaivaa olla levoton."