RANSKALAISTA LAULURUNOUTTA

Musset. Verlaine. Baudelaire

Suomentanut

L. Onerva

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1912.

SISÄLLYS:

Alfred de Musset:

Lukijalle. Laulu. Lucia. Impromptu. Jäähyväiset. Katkelma runoelmasta "Elokuun yö".. 23

Paul Verlaine:

Sanaton romanssi. Sa lietkö vaalea vai lietkö tumma. Sa uskot kahviporon pyöryläisiin. Niin mustina muratit kiertää. Syyslaulu. Sydän valkea, vapisevainen. Käykäämme yhteen vaieten, anteeksiantain. Uni suuri ylleni lankeaa. Serenaadi.

Charles Baudelaire:

Spleen I. Spleen II. Sua lemmin, sa yöllisen taivaan lainen. Meri ja ihminen.

ALFRED DE MUSSET

LUKIJALLE

Tää kirja koko nuoruuteni sulkee, ma melkein tietämättäni sen tein, se elämäni lailla yössä kulkee, sen kirjoitin ja itkin itsellein.

En vala menneisyyttä muotoon uuteen: niin vaihtuu ihminen kuin virran vuo. Sa runorukka, jääpä ikuisuuteen, sun vieköön Luoja ystävien luo.

Sa outo lukija, ken lienetkin, ah, lue ihmis-suurin sydämin ja varo liioin mua soimaamasta:

Näät ensi säkehissä lapsen vain ja sitten surut nuoruus-unelmain, ja viimeisissä miehuus alkaa vasta.

LAULU

Sain heikolle sydämelleni sanelemaan: Sulla lemmitty on, se eikö jo vihdoin riitä? Jos alati aiot ottaa ja jättää niitä, saat ikäsi kaiken kaihossa kulkea vaan.

Se vastasi mulle: kaiho on kaunis vaan! Ei riitä, ei lemmitty lempehin riitä; sa huomaa: alati ottaa ja jättää niitä on oppia riemuja menneitä rakastamaan.

Sain heikolle sydämelleni sanelemaan: Lie tuskaa jo kyllin, viisas vaaroja kaihtaa. Jos alati aiot vaihtua, alati vaihtaa, ei murheesi taival pääty milloinkaan.

Se vastasi mulle: tuska on kaunis vaan! Ei viel' ole kyllin, ei viel' ole tarvis kaihtaa; sa huomaa: alati vaihtua, alati vaihtaa on oppia murheita menneitä rakastamaan.

LUCIA

Elegia

Ah, ystävät, sitten kun sammun pois, niin halava haudalle tuokaa! Sen kyynel-lehvikko lempeä ois, se hopeakielillä huokaa, sen itkeä ylläni suokaa: sijan pehmeän siimes sois! Oli ilta, me kahden, vaieten viereensä hiivin, pää immen vaipui ja haaveillen soittimen yllä kävi kätensä valkea vienolla hyväilyllä ladellen kuiskehen lailla silkkisin siivin kuin iltatuuli, mi heijaa kaislojen terää, niin hiljaa, hiljaa, ettei lintukaan herää. Ja hekkuma murheen-raskas leutojen öiden kaikk' kahlitsi, nurmikentät ja kukkien ummut, se taivutti oksat tammien vankkavöiden ja kyynelhelmiin hellytti laaksot ja kummut. Yö äänetön ympäröi meidät ja akkunasta tuli kevään henkäys tuoksuja tulvillaan, me istuimme synkkinä, kahden, kaksi lasta, surumietteissä suurissa viistoistavuotiaan. Ma Luciaan katsoin — tuon jouduin valkean valtaan: ei tähdet kirkkaammat vielä milloinkaan ole heijastelleet kuultoa taivahan altaan, hänet rakkaimmakseni tunsin pinnalla maan. Kuin siskolta suloiselta hän minusta näytti, niin pyhyydellä mun puhtautensa täytti. Käsi kädessä istuimme vaieten kauan aikaa, suru pehmeä varjosti otsaansa kalpeaa. Mut huolet toinen toistansa huojentaa; tuot' ensi kerran katselin kummaa taikaa: jos rinnat nuoret yhteen sykkiä saa, se kaiken vaivan parhaiten parantaa. Kuu nousi taivaalle ahteesta pilvien loman punoen ympärillemme hopeapaulaa. Hän silmiini katsoi, huomasi kuvansa oman Ja hymyi enkelin lailla ja alkoi laulaa…

Oi, laulun lohtu, sa tytär tuskan ja eron, sa kieli rakkaudelle keksimä neron, sa taivaan lahja ja kauniin Italian maan, sydämen siipenä kannat sielua arkaa, tuot' impeä pelkääväistä, mi tyhjästä karkaa ja ijäti kantaa huntua kasvoillaan! Pyhä tuntematon on huokaus lapsen huulen, se on hurskasta häivää, ihmettä ilman tuulen, niin raskas ja hempee kuin on syyttömän syön. Vain katse, vain kyynel, vain povi, mi hyrskien sykkää, muu kaikki on salaisuutta ja aatosta mykkää kuin arvoitus aaltojen, aarniometsän ja yön. Me istuimme kahden, ma käännyin Lucian puoleen, Suli sävelten mainingeissa mielemme jää, ja rintaani vasten painui raueten huoleen Desdemonan tuskia tunteva lapsen pää. Ma sääliin särkyen itkusi äänen kuulin, se huulillesi huuleni hiljaa vei. Sun tuskasi suudelmaani hylkinyt ei: se otti sen vastaan kylmin, kalvahin huulin. Näin kuuta kaksi sa kalpenit, morsioks maan, se poveensa silloin liljan valkean peitti, ja hymyten henkesi majansa matalan heitti: olit korkean taivaan enkeliks luotu vaan.

Pyhä puhtoisuus, se kellä on enää, kellä? Ja lapsen lempi, lapsen nauru ja laulu? Sa viattomuuden valtavan valkea taulu, mi pidätit Faustin Gretchenin kynnyksellä, ah, ei sua enää morsius-suojissa näy! Nuku rauhassa, laps, helinään laulusi lempeen. Uni uuvutti kesken kätesi kuultavan hempeen; suvi-öinä se soittimen yllä ei enää käy. Ah, ystävät, sitten kun sammun pois, niin halava haudalle tuokaa! Sen kyynel-lehvikko lempeä ois, se hopeakielillä huokaa, sen itkeä ylläni suokaa: sijan pehmeän siimes sois!

IMPROMPTU

Vastaukseksi kysymykseen: Mitä on runous?

Seurata tahtoa vailla tunteen leijaa, tuutuna tuulen, mi kultatähkiä heijaa, sielun varjona varrella elämän retken ikuistaa haave heljä hukkuvan hetken, rakastaa totta ja totuuden kauneus näyttää; neronsa jylhiä käskyjä kuulla ja täyttää runoilijan tehtävä on: siks voi hän vaihtaa riemuksi murheen, muuttaa katseen mi kaihtaa, tähdeksi taideluoman herkän ja aran, helmeksi kyynelparan. Tään hän on tulkki untensa uskonnon, toivonsa ainut, onnensa korkein se on!

JÄÄHYVÄISET

Jää hyvästi, Suzon, sa armaista parhain, sa syksyni ruskea ruusupuu! Se lempi, mi katkesi kesken ja varhain, se viimeksi kaikista unhoittuu. Mut helmaasi jäädä mun ei ole suotu, lien kiertotähtenä käymähän luotu… Mun lähteä täytyy, lemmikki pieni, vaikk' outo ja orpo on tieni.

Niin raskas on lähteä luotasi, kulta, ja lohdutukseni ainoa tää: sain kerran juoda sun huultesi tulta ja parmahillasi levähtää, käsivartemme kerran toisiaan kauloi ja rintamme yhteis-onnesta lauloi. Mun lähteä täytyy, lemmikki pieni, yön usviin häipyvi tieni.

Jo hirnuu orhini odottavainen… Ah lapsi, ah lapsi, sa naurat vaan! Sa kaihtava, kiehtova keijukainen, sa etkö siis antau milloinkaan! Tuon tahdon ma oppia iloisuuden, tuon julman ja lempeän tunnottomuuden. Mun lähteä täytyy, lemmikki pieni, päin riemuja viittovi tieni!

Mut armaampi aatella on suruasi mykkää, sua kyynel kahdesti kaunistaa, kun nään, miten sydämesi silmästä sykkää ja katsees kaihoa kangastaa, se kertoo sen, mit' ei kerrota kielin, sitä kuoleman hetkellä muistella mielin .. Mun lähteä täytyy, lemmikki pieni, mut murhetta täynnä on tieni.

Ah, laps, älä lempemme muistoa hukkaa, jos syys sen helpehet karistaa, sa katso kauniisti kuollutta kukkaa ja siunaa tuhkaansa raukenevaa! Ma kuvasi ainiaks syömmeeni suljen, sua muistelen aina, kunnekka kuljen. Mun lähteä täytyy, lemmikki pieni, elon aavoille vie minun tieni!

KATKELMA RUNOELMASTA "ELOKUUN Yö"

Viel' lintukin liverrellen liitää ilmojen pieltä, vaikk' laulupuunsa on poissa ja tuulet tupansa kaas, ja kasteruusu, mi kuihtuu uuden, kaunihin tieltä, ei tuosta katkaisijalleen kanna katkeraa mieltä: se päivän kukki ja valmis on yöhön taas.

Ah, alla heiluvan heinän ja uhkuvan hedelmätarhain ijät uinuu äänetön, kalpea kalmistomaa! Mut kuolottomuutta me kurkoitamme myöhään ja varhain, vaikk' turha on kamppaus tuo ja elämänviisaus parhain: vain kärsiä paljon ja paljon unhoittaa.

Kova kallion pintakin kätkee, tuhkaks kallehin muuttuu, pois murtuu vanha ja uudelle sijaa suo, ja toinen kokoo sen, mikä toiselta onnesta puuttuu. On mieletön mies, joka kumpujen kukkais-silmille suuttuu, jos juurensa voimaa hautojen mullasta juo.

Siis tulkoon kuolema vaan, tuo kantaja kamalan veron! Ma lemmin ja särkyköön sydän ja unelmat elämäntyön, ma lemmin ja suuteloon yhteen nyt vaihdan henkeni neron, ma lemmin ja tuntea tahdon tuskat tappavan eron ja kylpeä kyynelmerta ijäisen yön!

Ma lemmin ja suruani soittelen neitojen kisailun mailla helinässä hullujen öiden ja hetkien hukkuvien. Ja salaisuuteni laulan ilmi ma lapsen lailla: olen vannonut yksin olla, ainiaan armasta vailla, mut elää ja kuolla vankina rakkauden!

Sydän loukattu, synkkä jos liet, et viel' ole valkea vainaa: olet kukkanen maan, joka päivälle puhkeilee. Siis lemmi ja aukene taas, ja rinta rintahan paina! Joka kerran tuskan sai, hän tahtoo tuskansa aina, joka kerran lempi, hän ikänsä himoitsee!

PAUL VERLAINE

SANATON ROMANSSI

Sydän tulvillaan on sadevettä kaupungin lailla. Joku riutumus tuntematon sydämessäni on.

Soi sateen lempeä ääni yli kattojen, maan. Ah, kautta aution pääni soi sateen ääni.

Sade järjetön tää sydänkammion seiniä kalvaa. En syyllistä nää. On tuskani järjetön tää.

On antaja ankeimman vaivan suru tuntematon. Viha, rakkaus kaukana aivan, sydän sentään vankina vaivan.

Sa lietkö vaalea vai lietkö tumma

Sa lietkö vaalea vai lietkö tumma, ja silmäs ruskea vai sininen, ma tiedä en. Mut mua kiehtoo kirkkautensa kumma ja sitoo silkkilaineet hiusten.

En arvaa, lietkö julma vaiko hellä, en myöskään, onko lempes polttavaa vai haaleaa. Mut polvistuen käsi sydämellä sun tahdon valtiaaksi tunnustaa.

Sa uskoton vai uskollinen mulle? Tää tutkistelu vallan toivoton ja turha on. Sun kauneutes kuuluu yksin sulle ja autuas, kell' osakin siit' on!

Sa uskot kahviporon pyöryläisiin

Sa uskot kahviporon pyöryläisiin ja ennustuksiin, peli-onneen hyvään: Ma uskon ainoastaan silmääs syvään.

Sa uskot taruihin ja menninkäisiin ja turman päiviin, jolloin johtaa Hiisi: Ma uskon ainoastaan valheisiisi.

Sa uskot jumalaankin puolittain ja pyhimysten parantavaan taikaan, mi ihmetöitä paljon saapi aikaan.

Ma uskon onneen öiden valkeain ja riemuun lemmen, jonka mulle annat, kun yöhyt verhoaapi taivaanrannat.

Ja niin on harras uskonhehku mun, ett' etees rukouksiin polvistun ja kokonaan jään armoillesi sun.

Niin mustina muratit kiertää

Niin mustina muratit kiertää, puna hehkuvi ruususton…

Ah, armas, jos liikahdatkaan, jo tuskani ääretön on!

On taivas liian kirkas, meri liian vihryt ja maa…

Joka hetki ma säikyn ja pelkään, että voin sinut kadottaa!

Ma muratit alleni murskaan ja ruusut ruhjoksi polen…

Ah, kaiken kauniin ja herkän sun tähtesi tappanut olen!

SYYSLAULU

Mikä nyyhkytys, oi, noin pitkään soi? Syysviulut soittaa. Ah, ahdistus, ah, riutumus mun rintani voittaa.

Olen päässä nyt tien ja kelmeä lien suven mentyä uhkeen. Vain muistojen maa mulle kangastaa ja kyyneliin puhkeen.

Tyly tuulispää mua lennättää tuhat tepposta tehden. Ja matkani näin käy maahan päin kuin keltaisen lehden.

Sydän valkea, vapisevainen

Sydän valkea, vapisevainen, sun surusi suur' oli nainen.

Pois hylkäsin haaveeni hullut: sydän sairas ei terveeksi tullut.

Monet matkasin maat sekä meret: ei viihtyneet vellovat veret.

Pois hylkäsin haaveeni hullut: sydän sairas ei terveeksi tullut.

Sydän parkani riutuen huokaa: "Tään maanpaon päättyä suokaa!

Jos käyt maan äärihin hamaan, ei riitä se erottamaan…"

Jo sain minä kohtalon polon: elinkautisen vankina olon.

Olen kytketty, ah, sydänjuurin häneen, mi on murheeni suurin!

Käykäämme yhteen vaieten, anteeksiantain

Käykäämme yhteen vaieten, anteeksiantain ja muistaen menneisyydestä pelkkää hyvää; ja hetket mustat jos saapuvat syyttäin ja kantain, niin olkaamme kaksi kaunista kyyneltyvää,

kuin siskot armaat, leikkihin herääväiset, kuin kukkaset yrttitarhassa lempeän Herran, ei mies eikä nainen, vaan lapset seppelepäiset, unohtain kaikki, mi meidät vieroitti kerran…

Näin lapsina painumme jälleen tarujen lehtoon. Ei kuolevaisella onnea muuta, ma vannon, kuin hymytä silmästä silmään helmassa ehtoon ja vailla varjoa syyn tai anteeksiannon.

Uni suuri ylleni lankeaa

Uni suuri ylleni lankeaa, sen siimes silmäni peittää: nyt aika on tullut huoahtaa ja toiveet pettävät heittää.

Näkö mennyttä on, äly ollutta on, ei aatosta huonoa, hyvää. Voi, kurjuutta ihmiskohtalon, voi, voimaani menehtyvää!

Mun henkeni kehto keinuva on, käsi käyttäjän pimeään hukkuu. Ma keinun portilla kalmiston. Ah, hiljaa! lapsi jo nukkuu…

SERENAADI

Kuin vainajan ääni, mi vihloen soi läpi aution kalmiston, niin, valtiatar, niin armaani, oi, tää soittoni särkynyt on!

Jo heltyykö mielesi vihdoinkin, jo käännätkö ylpeän pään? Vain sulle, sa ainut armahin, tein kuolinlauluni tään!

Ma laulan: on kultaa silmäsi tuo, salamoita mi syytää ja lyö, on povesi huumaava Lethen vuo ja hapsesi Styxin yö.

Kuin vainajan ääni, mi vihloen soi läpi aution kalmiston, niin, valtiatar, niin, armaani, oi, tää soittoni särkynyt on!

Ma laulan varttasi valkeaa ja hipiää hienoa sen, ma laulan, kun unta en silmiini saa sun tähtesi, hirtehinen.

Ma laulan autuutta miehen sen, jolle huultesi huumat suot. Valo taivainen, tuli helvettien, sinä hurman ja turman tuot!

Jo heltyykö mielesi vihdoinkin, jo käännätkö ylpeän pään? Vain sulle, sa ainut armahin, tein kuolinlauluni tään!

CHARLES BAUDELAIRE

SPLEEN I

Mulla muistoja enemmän on, tuhatvuotias jos oisin.

Jos lipaston raskaan eteenne romulla täytetyn toisin, mi runoja, rakkauskirjeitä, kuitteja, haasteita vihan ja hiustukkoja, vanhaa kuonaa täynnä ois ihan, se vähemmän salaisuuksia kätkee kuin aivoni mun. Pyramiidi se on, maakellari kadotetun, kukkurallaan kuolleiden luita kuin köyhien yhteis-hauta.

— Olen kalmisto kammoma kuun, olen syyllisen kirstun lauta; omantunnon tuskien lailla laulut raadoissa vertyy, ikävöityjen vainajain ylle ne kummuksi kertyy. Olen lempikammio vanha, miss' uinuu kuihtuneet kukat ja muodista ammoin hyljätyt pukurukat, joku haaltunut taulu, mi yksinäisyyttään itkee. Hajuvetten pinttynyt tuoksu ilmassa viipyy sitkee…

Ja päivät pitkät vierii antaen tylsää unta, elo sammunut on, ja vuodet sataa raskasta lunta. Ikävyys, taimi tiedon ja haluttomuuden vain yksin heilimöi rannalla ikuisuuden.

— Olen liikkuva ruumis enää, kaukaisen haamun lainen, kuin kivi, jota ympäröi yö ja hämäryys kauhistavainen, Saharan erämaa sankka ja hietapyörtehet sen, ikivanha Sfinksi, mi karttaa touhua kansojen, unohdettuna kartalle maan, ulkopuolella toivon ja uskon, vain laulava säteille sammuvan ehtooruskon.

SPLEEN II

Ma olen kuin kuningas sateesta samean maan, rikas ja nuori, mut riutuva vanhuuttaan; hoviseuroja halveksuin ei liiku hän missään, kera koirainsa istuu torkkuen ikävissään. Ei ärsytä saalis, ei liikuta metsämaan ansa, ei linnan porteilla viruva kuoleva kansa. Ei ballaadi narrinkaan, mi pieksää kieltä, voi virkistää tuon kolkon sairahan mieltä. Huvivuoteensa kukkain peittämä hauta on vain, sitä lempi ja naiset ja nauru ei ilota lain, ei hempein hekkuman harso, ei taitavin keima luo hymyä huuliin, joilla on kalman leima. Myös kullankeittäjä viisailla valkeillansa pois turhaan on loihtinut kuonaa rinnastansa. Ei keinot, joita käyttävät mahtavat maan, ei verikylvyt roomalaistenkaan saa elon lämpimyyttä sydämeen, miss' verta ei, vain laulu Lethen veen.

Sua lemmin, sa yöllisen taivaan lainen

Sua lemmin, sa yöllisen taivaan lainen, sa murheen kalkki, suur' vaikenevainen, sa karttava kaunis, mi häivyt pois kuin tähtihärmää varjosi ois, sa öitteni koru, jota silmäni pyytää, mi haihtuu ja ivalla ikäväni hyytää.

Sua ryntään ahneena ahdistamaan kuin ruumista tuoretta matoset maan. Tyly luontokappale, armastan sua, sun kylmyytes julmakin miellyttää mua!

MERI JA IHMINEN

Sa merta lemmit, vapaa ihminen, on meri kuvastin sun sydämesi, tuo lakkaamatta vyöryväinen vesi, ja sielus katkera kuin kuilu sen.

Sa syöksyt synkkään pohjaan poves oman, siell' omaa kuvaas syöt ja syleilet, ain' armaat kuulla mielit nyyhkehet sen valituksen raskaan, loputtoman.

Syyt, salaisuudet sanattomat on niin syömmess' ihmisen kuin meren syvän; ja alle vaahtopinnan hämärtyvän te piiloitatte aarteet pimennon.

Tuo joka päivä teille taiston uuden, ei sääli kiellä, omatunto lyö; on ystävänne kuolema ja yö, te sotaveikot halki ikuisuuden!