VAIN TYTÖN RAKKAUS
Kirj.
Charles Garvice
Englanninkielestä ["Only a Girl’s Love">[ suomentanut
Alpo Kupiainen
Naisten romaaneja 33
Hämeenlinnassa, Arvi A. Karisto Oy, 1924.
I.
Eräänä syystalven iltana vierivät Firenzen kaduilla vaunut, joissa istui mies ja tyttö. He olivat isä ja tytär. Mies oli tuskin keski-ikäinen, mutta hänen hiuksensa olivat harmahtavat, ja hänen kaunismuotoisen suunsa ja silmännurkkiensa ympärille oli murhe uurtanut vakoja. Hänellä samoin kuin tyttärelläkin oli etelän säännölliset kasvonpiirtet, tumma tukka ja mustat silmät, vaikka hän olikin syntyperäinen englantilainen, nimeltään Harold Etheredge. Hän ei ollut hyvissä varoissa eikä korkeassa yhteiskunnallisessa asemassa, vaikka hän olisi kyllä voinut saavuttaa sekä rikkautta että mainetta, jos hänellä olisi ollut tilaisuutta ponnistaa niiden tavoittamiseksi. Mutta kohtalo oli määrännyt, että niiden palkkioiden saamiseksi tarvittava intoinen tarmo, joiden tähden useimmat meistä uurastavat, tukehtui tältä mieheltä jo varhain, hirvittävän iskun jättämän suuren surun jäytämänä.
Hän oli ollut hyvin lupaava kirjailija; hän oli nyt yksinkertaisesti Harold Etheredge, leski, jonka sydän ja pyrkimykset olivat kätkettyinä hänen verrattomasti rakastamansa naisen hautaan. Hän oli rakastanut vaimoaan niin suuresti, että hänen tunteensa vieressään istuvaa lasta kohtaan, joka kyllä oli hänestä hyvin rakas, olivat sen rinnalla kitukasvuisia.
»Nukutko, Stella?» kuiskasi mies vanhojen, kömpelötekoisten vaunujen rämistessä runouden kaupungin hiljaisen, autiolta näyttävän kadun kiveyksellä. Hän puhui hyvin hellästi, mutta hänen äänessään oli raukean välinpitämätön sointu, joka oli selvä merkki hänen elinvoimiensa näivettymisestä. »Olemme pian perillä.»
»En, isä rakas, en nuku», vastasi tytär herttaisesti. »Minusta on ikävää, että matkamme on päättymässä. Soisin voivamme tällä tavoin ajaa yhdessä edelleen vuosikausia. Kun vain ajattelen, että meidän pitää erota, vaikka vain lyhyeksikin ajaksi, niin sydämeni tuntuu lyijynraskaalta ja pelkään sen lakkaavan sykkimästä.»
»Niin, rakas, niinhän se on!» mutisi mies. »Sinä tiedät, että ero koskee kipeästi minuunkin. Tahtoisin pitää sinut aina luonani. Mutta minä en saa, en tohdi tehdä sitä. Sanotaan, että suru tekee meidät itsekkäiksi, ja minut se on jo tehnyt. Mutta en ole tarpeeksi itsekäs turmellakseni nuorta elämääsi ja synkistääkseni tulevaisuuttasi. Stella, menettelisin julmasti ja rikollisesti, jos pitäisin sinut luonani. Kuluu vielä joku aika, ennenkuin voin taaskin mennä muiden ihmisten seuraan. Minun täytyy saada olla yksin keskustellakseni menettämäni rakkaan sielun kanssa. Jos pitäisin sinut luonani, loisi murheeni varjon nuoreen elämääsi. Niin ei saa käydä. Nuori ihminen tarvitsee nuorten seuraa, aivan kuin kukka kaipaa auringonpaistetta. Nuoruus ei ole luotu synkkyyttä ja surua varten. Nuoren silmästä valuneet kyyneleet on pian pyyhittävä pois ja unohdettava —»
»Luuletko, että voin ikinä unohtaa äitiä?» kuiskasi tyttö huokaisten.
»En, Stella; mutta luotan, että pian opit ajattelemaan häntä tyynen hellästi ja että mielesi saa pyhän rauhan siitä varmasta toivosta, että kohtaat hänet tuolla onnen maassa, jossa eroa ei tunneta.»
Hänen kasvonsa kalpenivat, huulet vavahtelivat, ja hänen silmänsä katsoivat ilmeettöminä ikkunasta hämyiselle kadulle, jossa valoja parhaillaan sytytettiin. Hän tiesi kaipaavansa päästä yhtymään rakastamaansa naiseen tuolla onnen maassa ja mielessään rukoilevansa, että he tapaisivat toisensa pian.
»Mutta älkäämme tänä iltana enää puhelko hänestä», lisäsi hän, pakottautuen hilpeäksi. »Meidän on ajateltava sinun tulevaisuuttasi. Sinä et mene tähän kouluun yksinomaan täydentääksesi kasvatustasi, vaan myöskin saadaksesi kaiken sen huolenpidon ja hoivan, jota nuori tyttö tarvitsee. Sinun pitää unohtaa murheesi, Stella, niin että voit kasvaa samalla tavoin kuin muutkin reipassydämiset ja iloiset englantilaiset tytöt. Muistathan aina olevasi englantilainen, Stella? Oi, kyllä, todennäköisesti sinä et sitä unohda! Toivon, että viihdyt täällä hyvin, rakas. Koulu on hyvä. Sain ensiluokkaiset suositukset, ja johtaja kirjoitti kauniisti. Mutta jollet viihdy, niin kirjoitathan ja kerrot siitä minulle. Tulen silloin tietysti heti noutamaan sinut pois. Käyn aina joskus sinua katsomassa, en kovin usein, lapseni, sillä ei olisi hyvä, jos kalpeat kasvoni ja musta pukuni yhtenään muistuttaisivat sinulle yhteisen rakkaamme menetystä.»
Tyttö koetti olla valittamatta, sillä hän tiesi, että hänen kyyneleensä koskisivat isään ja saisivat hänen silmäkulmansa rypistymään, ikäänkuin luomia painaisivat vuotamattomat kyyneleet.
»Aivan varmasti viihdyn hyvin», sanoi hän, »vähän ajan kuluttua, kun olen ehtinyt hieman tasaantua ja lakannut näkemästä entisyyttä, näkemästä häntä niin selvästi. Sinun ei pidä huolehtia minusta, isä rakas. En myöskään aio leikkiä koko aikaani, uskothan, aion työskennellä ankarasti, niin että saat näppärän tyttären, kun olen kasvanut, sellaisen tyttären, joka voi puolestasi hoitaa vaivaloisen kirjevaihdon ja kenties auttaa sinua työssäsi. Sillä pianhan sinä kykenet taaskin työhön, isä, eikö totta? Se auttaa sinua unohtamaan.»
»Niin, niin», myönteli isä, mutta hänen äänessään ei ollut pontta eikä hänen silmissään tulta. Hän tiesi, että hänen elämäntyönsä oli tehty, hänen kunnianhimonsa kuollut ja elämänhalukin ehtynyt. Häntä tuntui haudan takaa kutsuvan ääni, joka puhui rakkauden kieltä.
He jatkoivat keskusteluaan, joka usein katkesi pitkiksi toveiksi, puhellen menneisyydestä kuten ainakin henkilöt, jotka surevat yhteistä onnettomuutta. Sitten vaunut pysähtyivät korkeassa muurissa olevan ison portin eteen, ja Harold Etheredge virkkoi, tukehduttaen huokauksen: »Olomme perillä, Stella.»
Kyytimies laskeutui hitaasti ja kömpelösti kuskipukilta ja soitti kelloa. Vanha nainen, jonka kasvoja reunusti avara, valkea myssy, tulla lyllersi pienestä kojusta, irroitti salvat, raotti porttia ja tirkisti kadulle kasvoillaan puolittain epäluuloinen, puolittain varova ilme, joka olisi ollut aivan paikallaan, jos hän olisi ollut jonkun keskiaikaisen linnan porttivahti. Herra Etheredge lausui nimensä. Sitten hän ja Stella seurasivat naista pihan poikki, portaita ylös ja eteissalin läpi huoneeseen, jota vanhanaikainen lamppu himmeästi valaisi. Sinne Stella ja hänen isänsä jäivät odottamaan laitoksen johtajatarta. Pian avautui ovi, ja huoneeseen astui pitkä, luiseva nainen. Tämä oli rouva Howden, koulun johtajatar, jonka kanssa Harold Etheredge oli ollut kirjeenvaihdossa. Hän tervehti tulijoita huulillaan liukas hymy, jonka oikean luonteen Etheredgeltä kenties hämärä säläsi.
»Tämäkö on rakas tyttärenne, herra Etheredge?» virkkoi nainen pudistettuaan vieraiden kättä ja silmäiltyään pää kallellaan ja muka myötätuntoinen hymy tylyillä kasvoillaan tummasilmäistä tyttöä.
»Niin, tämä on tyttäreni, tämä on Stella», vastasi isä masentuneella, melkein kolealla äänellä. »Toivon, että olette hyvin hyvä ja kärsivällinen häntä kohtaan, sillä häntä on äskettäin kohdannut ankara isku, kuten kirjeessäni selitin. Hän ei ole ollut terve eikä ole kovin hyvissä voimissa vielä nytkään.»
Nainen hymyili, ottaen kasvoilleen niin hellän ja ystävällisen ilmeen kuin osasi. Hän oli näytellyt osaansa siksi usein, että se luonnistui joltisestikin, vaikka Harold Etheredge, jollei murhe olisi tylsyttänyt hänen havaintokykyään, olisi epäilemättä nähnyt, ettei nainen ollut vilpitön. He keskustelivat vähän aikaa, herra Etheredge antoi johtajattarelle rahaa ja nousi sitten poistuakseen. »Tulen pian sinua katsomaan, rakas, hyvin pian», kuiskasi hän irroittaessaan Stellan käsiä kaulastaan. »Pysy reippaana ja koeta viihtyä!»
Tyttö seisoi tyyten huomaamatta johtajattaren läsnäoloa, kädet rintaa vasten painettuina ja pää kumarassa, kuunnellen isänsä vaimentuvia askelia ja portin rämähdystä, kun se sulkeutui isän jälkeen ja eroitti hänet ulkomaailmasta niin moniksi raskaiksi kuukausiksi.
»Sinun on parasta lakata vaikeroimasta; sillä laitat vain itsesi sairaaksi», lausui johtajatar, jonka ääni ei enää ollut teeskennellyn myötätuntoinen ja pehmeä, vaan kova ja pureva.
Stella säpsähti ja tuijotti hämmästyneenä häneen, sillä ei kukaan, ei ainakaan kukaan nainen, ollut sitä ennen koskaan puhutellut häntä sillä tavalla.
Naisen huulet kaartuivat jonkunlaiseen virnistykseen. »Niin, sinähän olet koulussa nyt», selitti hän; »et saa täällä suurennella etkä vaatia erikoisia vapauksia; siitä emme pidä; onhan suorastaan velvollisuutemme kitkeä pois kaikki sellainen». Puhuessaan hän soitti kelloa, ja kun ovelle ilmestyi nälkiintynyt, surkeannäköinen palvelija, sanoi hän tälle tiukasti: »Tämä on neiti Etheredge. Opasta hänet makuuhuoneeseen! — Oletan, ettet halua illallista? Se on hyvä. Nukut paremmin, kun et syö. Kello soi puoliseitsemän aamulla; myöhästymisestä rangaistaan. Täsmällisyys on hyve, ja sitä on tässä talossa kaikkien noudatettava. Hyvää yötä!»
Siten alkoi Stellan kouluaika Minerva-opistossa, jossa hän yhdessä kolmenkymmenenviiden muun tytön kanssa vietti muutamia elämänsä surkeimpia kuukausia. Kaikki tytöt olivat onnettomia ja alakuloisia; sillä koulun kolkossa rakennuksessa ei riemu viihtynyt; heidän oli mahdoton olla edes hilpeitä. He kärsivät kaikki; mutta Stella kärsi kenties enemmän kuin muut, sillä hän oli perinyt taiteellisen isänsä tunneherkkyyden, ja iloton huone, niukka ravinto ja johtajattaren salakavalat loukkaukset olivat hänelle suoranaista kidutusta. Mutta isälleen hän ei hiiskunut mitään siitä, että hän oli onneton, sillä hän tiesi, että se tekisi isän aseman surkeaksi. Olihan isä tarkoittanut parasta; hänet oli petetty kuten muutkin vanhemmat; ja siksi tyttö kärsi vaieten. Jopa hän isänsä käydessä häntä katsomassa kertoi tälle olevansa tyytyväinen; ja isä poistui, luullen jättäneensä hänet mieluisten ikätoverien hilpeään ja viihtyisään seuraan ja säästäneensä hänet näkemästä oman elämänsä synkkyyttä, joka pian päättyisi, sillä hänen vaimo-vainajansa viittoili häntä luokseen, ja hän siirtyi yhä lähemmäksi kutsujaa. Pian tuli loppu. Stellalle kerrottiin, että hänen isänsä oli kuollut. Ja koska isä oli toivonut, että hän jäisi opistoon, niin hän jäi ja kesti jonkun aikaa äänettömästi kärsien orvon elämänsä jokapäiväisiä puutteita ja alituista kurjuutta. Mutta tuli aika, jolloin hänen kärsivällisyytensä oli lopussa; ja hänen poskillaan hehkui kuumeinen puna, ja hänen silmänsä paloivat päättävinä, sillä hänet oli vallannut epätoivo, joka tuntui niin oudolta hänen nuoressa, hellässä, rakkautta kaipaavassa sydämessään.
II.
Oli lämmin ilta kevätkesällä. Aurinko oli painumaisillaan pitkän, mänty- ja kuusipeittoisen kukkulajonon taakse, jonka juurella koukerteli rauhallisesti, meluttomasti virtaava joki, noudatellen jonon käänteitä. Vastapäätä näitä kukkuloita oli pitkin joen vartta ulottuvia, laajoja niittyjä vihantina äsken nousseesta ruohosta ja keltaisina vasta puhjenneista voikukista. Iltarusko pani taivaan hehkumaan monivärisenä, valaisten maisemaa, jonka taustalla häämötti kaukainen Lontoo.
Näky oli kaunis, sellainen, jollaisia tapaa Englannissa ja joka saa sekä runoilijan että maalarin innostumaan. Tällä hetkellä se oli itse asiassa innostanut erään viimeksimainittuun luokkaan kuuluvan taiteilijan; sillä eräässä matalan, olkikattoisen, niityn reunassa olevan talon huoneessa istui James Etheredge maalaustelineensä ääressä, tuijottaen avoimen ikkunan puitteista näkyvään tauluun, sivellin velttona riippuvassa kädessään.
Tietämättään oli taiteilija itsekin maalaamisen arvoinen. Tämä kookas, hoikka, sirorakenteinen mies, jonka kalpeita kasvoja reunusti valkea, pehmeäsuortuvainen tukka ja jonka lempeät, haaveksivat silmät etsivät aina rajatonta, tuntematonta, näytti samanlaiselta kuin ne henkilöt, joita vanhat firenzeläiset mestarit mielellään ikuistivat kankailleen.
Huone muodosti sopivat puitteet asukkaalleen. Se oli todellinen taidemaalarin työhuone — siivoamaton, epäjärjestyksessä ja viehättävä. Valmiita ja keskentekoisia tauluja riippui seinillä ja oli nojallaan niitä vasten, antiikkisia aseita ja oudonmallisia pukuja oli heitetty sinne tänne lattialle ja keskiaikaisten tuolien selkämyksille; ja kirjoja, joista muutamien kannet olisivat saaneet heran valahtamaan tuntijan kielelle, oli avattuna pöydällä ja kasattuna huoneen äärimmäiseen soppeen. Täydellinen hiljaisuus vallitsi.
Vanhus istui jonkun aikaa vaipuneena uneksivasti ihailemaan luonnon kauneutta, kunnes talon takana olevasta kylästä kuului kirkonkellon kumahdus; silloin hän nousi säpsähtäen pystyyn, kokosi siveltimensä ja kävi taaskin maalaamaan. Ilta kului, ja yhä hän työskenteli hentojen, taitavien käsien loitsiessa kuvaa kankaalle; rusko haihtui hitaasti taivaalta, ja yö levitti tummaa vaippaansa, valmistautuen laskemaan sen uurastavan maailman peitteeksi, ennenkuin maalari pani pois siveltimensä. Sitten hän käänsi taulun takaperin telineelle, meni — hajallaan olevien esineiden tähden se oli jonkun verran vaivaloista — huoneen poikki, löysi vanhan ruusupuisen piipun, sytytti sen, istuutui jälleen tuoliinsa ja alkoi maisemaa katsellen tapansa mukaan haaveilla.
Hän oli niin syvästi vaipunut valtoiminaan harhaileviin aatoksiinsa, ettei herännyt, kun ovea raotettiin. Ovi avautui hyvin hiljaa ja hitaasti, ja siitä ilmestyi nuori tyttö, joka pysähdyttyään hetkeksi kynnykselle astui meluttomasti huoneeseen ja jäi seisomaan, silmäillen ikkunan ääressä olevalla tuolilla istuvaa liikkumatonta miestä. Äkkiä istuja vilkaisi ylöspäin ja näki hänet. Silloin tyttö puhui.
»Oletteko James Etheredge?» hän kysyi.
Taitelija hätkähti. Siihen eivät olleet syynä sanat, vaan tytön ääni, ja vanhus istui sekunnin virkkamatta mitään; sitten hän nousi seisomaan, katsoi vierasta ihmeissään ja vastasi: »Kyllä, se on nimeni. Olen James Etheredge.»
»Etkö tunne minua? Olen Stella — veljesi tytär, Stella», sanoi tyttö koruttomasti.
»Stella — veljeni tytär — Haroldin lapsi! Miten olet tänne tullut? Ja minä olen luullut sinun olevan koulussa Firenzessä. Yksinkö olet tullut?»
Tytön katse siirtyi sedän kasvoista ihanaan maisemaan, ja silloin niissä oli merkillisessä määrin samanlainen ilme kuin vanhuksella. »Niin, tulin yksin, setä, sillä olin onneton. He olivat kovia ja tylyjä. Kenties he tarkoittivat hyvää, mutta sitä oli mahdoton sietää. Ja lisäksi oli isän kuoleman jälkeen niin yksinäistä. Setä, kestin sitä niin kauan kuin jaksoin, mutta sitten — tulin tänne.»
Vanhuksen silmät sumenivat. »Lapsi-parka! Lapsiparka!» jupisi hän.
»Mutta miksi et kirjoittanut minulle ja kertonut kaikesta?»
Tyttö naurahti. »Siksi, että meidän ei sallittu kirjoittaa muuta kuin sanelun mukaan. Koulusta ei ollut lupa lähettää ainoatakaan kirjettä johtajattaren niitä lukematta. Emme milloinkaan päässeet ulos yksin; muuten olisin pannut kirjeen postiin hänen tietämättään. Niin, en voinut kirjoittaa; senvuoksi päätin karata. Saatuani rahat, jotka sinä olet aina neljänneksittäin minulle lähettänyt, lahjoin seuraavana iltana erään palvelijan jättämään oven auki. Tunsin tien rannikolle ja tiesin, minä päivänä ja mihin aikaan laiva lähti. Pääsin laivaan ja saavuin Lontooseen. Rahat riittivät parhaiksi matkalippuun, ja minä — minä — siinä kaikki, setä.»
»Kaikki?» toisti vanhus. »Sinun kaltaisesi nuoren, hennon lapsen kulkea yksin sellainen matka! Nyt sinun on kotiuduttava luokseni, jollei sinusta täällä ole liian yksinäistä. Kuinka vanha olet, tyttö-kultaseni?»
»Yhdeksäntoista, setä», kuului reipas vastaus.
»Yhdeksäntoista — vasta lapsi!» Sitten vanhus katsoi neitoa ja lausui hyvin hiljaa ääneen ajatuksensa: »Kaunis kuin enkeli.» Tyttö kuuli sen kuitenkin, ja hänen kasvonsa lehahtivat punaisiksi, mutta seuraavalla hetkellä hän katsoi viattoman avoimesti setäänsä silmiin.
»Et sanoisi niin, jos olisit nähnyt äitini. Hän oli kaunis kuin enkeli. Isä sanoi usein toivovansa, että sinä näkisit hänet; sinä olisit muka varmasti tahtonut maalata hänet. Niin, hän oli kaunis.»
»Kyllä. Mutta, rakas lapsi, oletko sairas?» huudahti taiteilija, keskeyttäen puheensa, sillä hän näki tytön kasvojen äkkiä käyvän kalpeiksi.
Stella hymyili hänelle. »En, en, olen vain hieman väsynyt, ja», lisäsi hän lapsellisen yksinkertaisesti, »luulen olevani vähän nälkäinen. Minulla näet oli rahaa vain matkalippuun.»
»Taivas varjelkoon!» hätäili setä ja syöksähti ylös niin rajusti, että oli vähällä kaataa tytön kumoon. »Lapsi on kuolemaisillaan nälkään, ja minä vain haaveilen. Mikä aivoton tomppeli olenkaan!»
Kiihdyksissään hän soitti kelloa, kunnes koko talo kajahteli kuin paloasema. Ulkoa kuului kiirehtiviä askelia, ovi tempaistiin auki, ja huoneeseen tuoksahti keski-ikäinen nainen, myssy hyvin kallellaan päässä ja punehtuneilla kasvoilla pelästynyt ilme. »Jumala varjelkoon, sir, mikä on hätänä?» hän huohotti.
Etheredge heitti kellon kädestään ja huudahti sen enempää selittämättä: »Tuokaa heti jotakin syötävää, rouva Penfold, ja viiniä myöskin! Tämä lapsi-raukka on nääntymäisillään nälkään!»
Nainen katseli häntä ällistyneenä, ja hänen hämmästyksensä yhä lisääntyi, kun hän vilkaisi ympäri huonetta eikä nähnyt minkäänlaista lapsi-raukkaa, kun Stella oli piilossa antiikkisen tuolin korkean selkämyksen takana.
»Lapsi-raukka! Mikä lapsi-raukka! Te olette uneksinut, herra Etheredge!»
»En ole», selitti vanhus sävyisästi. »Totta se on, rouva Penfold. Tyttö on tullut Firenzestä saakka saamatta muruakaan suuhunsa.»
Stella tuli esiin piilostaan. »En koko matkaa Firenzestä asti», hän oikaisi.
Rouva Penfold hätkähti ja tuijotti vieraaseen. »Hyvä Jumala! Kuka hän on?»
»Enkö jo sanonut sitä. Hän on veljeni tytär, Stella. Hän on saapunut Italiasta, ja — toivoisin teidän tuovan ruokaa ja pullon vanhaa viiniämme. Istu lepäämään, Stella! Tämä on rouva Penfold — taloudenhoitajattareni, hyvä nainen.»
Rouva Penfold astahti eteenpäin. »Veljenne tytär, sir! Ei suinkaan vain herra Haroldin tytär, josta olette niin usein puhunut! Mutta miten pääsitte sisään, neiti?»
»Ovi oli auki», vastasi Stella.
»Hyväinen aika! Senhän on täytynyt tapahtua kokonainen tunti sitten! Ja te, sir» — hän katsoi hämillään olevaa taiteilijaa moittivasti — »olette antanut nuoren neidin koko ajan istua hattu päässä ja kappa yllään niin pitkän matkan jälkeen ettekä ole kutsunut minua! Tulkaa mukaani, neiti», lisäsi hän, kääntyen tyttöön päin.
Stella seurasi naista yläkertaan, missä hän viimemainitun avulla järjesti tukkansa ja siisti pukuaan. Hänen palatessaan alas oli sedällä jo ateria odottamassa. Hän söikin mielellään, sillä hän oli paastonnut useita tunteja.
Ilta oli kaunis, ja lopetettuaan illallisensa Stella meni kuutamossa välkkyvän ikkunan ääreen. »Kuinka viehättävä paikka tämä onkaan, setä!» riemuitsi hän. »Varmaankin sinä viihdyt täällä hyvin.»
»Niin», hymähti vanhus haaveillen. »Niin. Luuletko sinä viihtyväsi,
Stella?»
»Kyllä», vastasi tyttö hiljaa. »Paremmin kuin voin sanoakaan.»
»Eikö sinusta tunnu yksinäiseltä, kun ainoana seuranasi on ukko, joka on eronnut maailmasta ja melkein unohtanut sen?»
»Ei, ei, tuhat kertaa ei!» oli vastaus.
Rauhoittuneena Stellan sanoista istuutui maalari ikkunan ääreen nauttimaan piipustaan, samalla kun veljentytär liikkui huoneessa, tarkastellen tauluja. Pian kiintyi hänen huomionsa erääseen kuvaan; se esitti miestä, jolla oli tumma, aaltoileva tukka, jalomuotoinen, »kuninkaallinen» pää ja mustat, ilmeikkäät silmät. »Kuka tämä on, setä?» kysäisi hän.
»Sekö? Niin, se on loordi Trevorne», selitti vanhus. »Hänen isänsä on kreivi Wyndward — Wyndwardin herra, kuten häntä näillä seuduin nimitetään. He asuvat tuolla kartanossa, Wyndward Hallissa. Tule katsomaan! Se näkyy täältä.»
Stella siirtyi innokkaana ikkunan ääreen.
»Onko tuo muhkea, valkea rakennus Wyndward Hall? Kuinka suurenmoinen se on! Italiassa sitä nimitettäisiin palatsiksi.»
»Palatsi se on Englannissakin, mutta me olemme vaatimattomampia. Täällä tyydytään nimittämään sitä kartanoksi. Se on vanha rakennus, ja sen omistaa vanha suku.»
»Kerro minulle heistä!» pyysi neito tyynesti. »Ovatko he ystäviäsi?»
»Kyllä, he ovat ystäviäni, mikäli ystävyys on mahdollinen köyhän maalari-paran ja Wyndwardin herran välillä. Ihmiset sanovat heitä ylpeiksi, mutta he eivät ole liian ylpeitä kutsuakseen silloin tällöin James Etheredgeä luokseen päivällisille; ja he syyttävät häntä ylpeydestä, kun hän ei taivu keskeyttämään elämänsä hiljaisuutta suostumalla heidän vieraanvaraiseen pyyntöönsä. Katsopa tuonne vasemmalle, Stella! Niin kauaksi kuin silmä kantaa ulottuu Wyndwardin alue, sitä jatkuu noiden kukkuloiden välitse peninkulmittain. Loordi ja lady Wyndward asuvat kartanossa tyttärensä kanssa — tyttö-raukka!»
»Miksi sanot tyttö-raukka?» huomautti Stella.
»Siksi, että koko suvun varat eivät voi muuttaa häntä toisenlaiseksi; hän ansaitsee hellää sälliä. Hän on raajarikko. Näetkö tuon ikkunan — tuon, joka on valaistu?»
»Kyllä.»
»Se on hänen huoneensa ikkuna; siellä hän päivät pääksytysten lepää sohvallaan, katsellen laaksoon.»
»Tyttö-parka!» huokasi Stella. Syntyi hetken hiljaisuus. »Mutta sinähän mainitsit, että loordi Trevorne on kreivin poika, setä. Eikö hänkin asu siellä?»
»Ei aina», vastasi setä aatoksissaan. »Joskus loordi — Leycester on hänen nimensä — käy täällä, mutta muuten hän oleksii melkein aina Lontoossa, tuhlaten siellä tuhansia. Onpa hyvä, että Wyndwardit ovat rikkaita, sillä muutoin heillä ei olisi enää mitään jäljellä. Leycester on koko ikänsä elänyt hurjasti.»
»Onko hän sitten niin paha?» virkkoi Stella hiljaa.
Setä naurahti. »’Paha’ on lievä sana, Stella; mutta kuitenkin olen nähnyt hänen kasvojensa pehmenevän viatonta lasta muistuttavaan hymyyn; olen kuullut hänen huuliltaan sellaista naurua, jollaista naisten oletetaan nauravan, ennenkuin tämä maailma on pusertanut heistä kaiken naurun. Mutta minähän jaarittelen kuin vanha mylly! Etkö soittaisi minulle vähän, lapsi-kulta? Tuolla nurkassa on pieni urkuharmooni.»
Stella huomasi, ettei hän halunnut sen enempää puhella varakreivi Trevornesta, meni vastustelematta harmoonin ääreen ja istuutui soittamaan. Hän ei valinnut säihkyvää marssia, vaan koruttoman firenzeläisen iltavirren, jota hän oli kuullut Firenzen suuren kirkon alttarin ääreen polvistuneiden naisten hartaasti veisaavan. Sitten hän alkoi laulaa. Kuullessaan ensimmäiset kirkkaat sävelet vanhus säpsähti, painoi kasvot käsiinsä ja vaipui haaveiluun.
Kun iltavirsi oli rauhaisasti, verkkaisesti päättynyt, nousi Stella seisomaan; mutta viitaten kädellään kehoitti setä häntä jäämään soittokoneen ääreen. »Sinulla on isäsi ääni, Stella; laula vielä!»
Tällä kertaa hän lauloi hupaisen katkelman, jonka kertaussäkeet huokuivat voimakasta tunnetta. Lopetettuaan sen hän kuuli takaansa hiljaista liikettä, kääntyi päin ja näki vanhuksen nousevan tuoliltaan ja poistuvan ovelle vapisevin huulin. Nuoren tytön suloinen ääni oli loihtinut hänen silmiensä eteen menneisyyden vainajineen, ja hän meni ulos, ettei tyttö huomaisi hänen mielenliikutustaan.
Myöskin Stella nousi seisomaan ja astui ikkunan ääreen ja jäi katselemaan öistä maisemaa. Kuu valoi hopeataan kaukana välkkyvälle joelle ja valaisi hänen jalkojensa juuressa lepäävää nurmikkoa. Melkein tietämättään hän aukaisi ikkunan ja astui pieneen puistoon. Hän asteli mutkittelevaa polkua myöten pienelle puiselle portille, jonka kautta kyläntieltä päästiin puistoon. Stella löysi muutamia orvokkeja ja näki sitten tien varressa kasvavan kukkivan syreenipensaan.
Hän avasi portin ja juoksi keveästi penkeren kupeelle. Vähän kauempana oli kukkia vielä tiheämmissä rykelmissä. Sinne päin kävellessään hän kuuli kaukana nelistävän hevosen kavioiden töminää.
Tämä odottamaton melu hämmästytti häntä siinä määrin, että hän jäi paikalleen seisomaan ja katsomaan siihen suuntaan, mistä ääni kuului; samassa ilmestyi tien mutkasta näkyviin ratsastaja, joka lasketti täyttä laukkaa häntä kohti. Stella vilkaisi taakseen, mutta pieni valkea portti ei ollut näkyvissä; hän oli tullut edemmäksi kuin oli aikonut. Oli hyödytöntä koettaakaan ehtiä takaisin, ennenkuin ratsastaja saavuttaisi hänet; hänellä oli vain parhaiksi aikaa päästä pois tieltä. Hän kiiti vikkelästi penkerettä ylöspäin ja pysähtyi syreenipensaan alle odottamaan. Ratsastaja tuli varjosta kuutamoiselle kohdalle. Petollisessa valossa näyttivät sekä mies että ratsu hirvittävän isoilta, mutta Stellaan ei vaikuttanut eikä hänen huomiotaan kiinnittänyt miehen koko, vaan hänen ryhtinsä ja käytöksensä.
Hän ei voinut erottaa ratsastajan kasvoja, mutta vartalosta päättäen hän oli kookas, leveäharteinen nuorukainen. Välimatkan lyhetessä hän näki, että mies oli seurustelupuvussa, lukuunottamatta samettista vaippaa, joka oli väljästi, mutta kuitenkin somasti kietaistu jäntevän vartalon ympärille. Mies ja hevonen näyttivät olevan yhteen valetut saapuessaan pitkin raittia, kunnes olivat tytön kohdalla. Ratsastajalla ei ollut aavistustakaan hänen läheisyydestään, mutta kyllä hevosella. Sen levottomasti vilkuvat silmät huomasivat Stellan häämöttävän puvun, ja päätänsä kääntäen se hypähti sivulle ja pysähtyi. Ratsastaja nosti raippansa ja rapsautti hevosta kylkeen, tehden samalla kärsimättömän, kiukkuisen liikkeen; mutta eläin nousi heti takajaloilleen, ja raippa vaipui jälleen alas.
»No, hitto, mikäs on hätänä?» huudahti mies. »Eteenpäin, tomppeli!»
Kuullessaan tutun äänen ratsu höristi korviaan, mutta seisoi hievahtamatta paikallaan joka jäsen vapisten. Stella näki raipan kohoavan uudelleen, ja vaistomaisesti, hänen itsensä sitä huomaamatta, pääsi hänen huuliltaan naisellinen vastalause: »Ei! Ei?»
Kuullessaan kiihkeän, rukoilevan äänen pysäytti ratsastaja raippansa koholle, antoi sitten kätensä vaipua ja pikemminkin kiskomalla kuin ohjaamalla pakotti hevosen pensaikon vierelle.
»Ken siellä? Kuka olette?» hän kysyi vihaisesti. »Mitä h————». Äkkiä hänen puheensa katkesi, ja hän tuijotti sanattomana Stellaan, joka tyttömäisen kauniina seisoi hänen edessään. Pian mies kuitenkin sai takaisin puhelahjansa. »Pyydän anteeksi», hän virkkoi, hypäten ratsunsa selästä Stellan viereen. »Pelkäänpä säikäyttäneeni teitä. Luulin olevani yksin. Annattehan anteeksi?»
Stella katsoi ratsastajaa silmiin, ja heikko puna levisi hänen poskilleen.
»Minunhan pitäisi pyytää anteeksi; en minä pelästynyt, vaan ratsunne pelästyi minua.»
Mies vilkaisi hevoseensa, joka nyt seisoi rauhoittuneena, suitset miehen käsivarrella. »Se on tomppeli!» selitti hän pikaisesti; »itsepäinen tomppeli eikä osaa pelätä ollenkaan. Se oli pelkkää juonittelua. Mutta älkää välittäkö siitä mitään. Saanko auttaa teitä tielle?»
Hymyillen Stella otti vastaan tarjotun avun.
»Teidän on vilu», sanoi mies, tartuttuaan hänen käteensä. »Keväiset illat ovat petollisia. Onko teillä pitkä matka kotiinne?»
»Ei minun ole ensinkään vilu», torjui tyttö.
»Onko teillä pitkälti matkaa?» toisti ratsastaja, ja vaikka hänen sävynsä olikin kohtelias, niin se osoitti, että hän oli tottunut saamaan vastauksen kysymykseensä.
»Ei ole, vain tuonne pienelle valkealle portille.»
»Pienelle valkealle portille — Etheredgen, taiteilijan, asuntoon?» huudahti mies hämmästyneenä. »Asutteko siellä?»
»Kyllä.»
»En ole milloinkaan ennen nähnyt teitä Wyndwardissa.»
»Ette olekaan; en ole täällä ollutkaan tätä iltaa aikaisemmin.»
»Tätä iltaa? Tiesinhän, etten ollut teitä ennen tavannut.»
Miehen sävy, joka täydelleen poikkesi kuluneesta mielistelystä, nostatti veren Stellan kasvoihin. Tällä välin he olivat ehtineet portille. Mies käveli tytön rinnalla, suitset käsivarrellaan, ja kookas hevonen asteli rauhallisesti kuin lammas. Stella pysähtyi ja sanoi: »Hyvää yötä!»
»Hyvää yötä!» vastasi ratsastaja. »Mutta malttakaahan! Aion lähteä pois. Jos kerran olette saapunut vasta tänä iltana, en voi saada tietää nimeänne. Tahdotteko sanoa sen minulle, ennenkuin poistun?»
»Nimeni on Stella Etheredge. Olen taiteilija Etheredgen veljentytär.»
»Stella!» toisti mies. »Stella! Kiitoksia! En unohda sitä. Minun nimeni», lisäsi hän, kohottaen hattuaan, »on Trevorne — Leycester Trevorne.»
»Tiesin sen», huudahti Stella harkitsematta.
»Tiesitte sen! Mutta tehän tulitte tänne vasta tänä iltana! Miten se on mahdollista?»
»Hyvin yksinkertaisesti», selitti tyttö. »Olen nähnyt kuvanne ja — tunsin teidät sen nojalla.»
Trevorne hymyili kummallisesti. »Ymmärrän. No niin, hyvää yötä!»
»Hyvää yötä, ja hyvästi!» vastasi Stella, ojentaen kätensä.
Mitä toisen mielessä lieneekään liikkunut, hänen kasvoillaan ei kuitenkaan näkynyt merkkiäkään hämmästyksestä, kun hän tarttui tytön käteen. »Ei», virkkoi hän antaessaan Stellan vetää kätensä pois. »Ei hyvästi! Olen muuttanut mieltäni. En lähdekään pois. Siis vain: hyvää yötä!» Sitten hän hyppäsi hymyillen ratsunsa selkään ja ratsasti ripeästi pois.
III.
Stella katseli poistuvan varakreivi Trevornen jälkeen, kunnes kookas raudikko oli vienyt hänet pois näkyvistä. Vielä senjälkeenkin tyttö seisoi paikoillaan vaipuneena uinailevaan haaveiluun, joka ei pukeutunut selviksi ajatuksiksi, kunnes puistossa huhuilevan sedän ääni herätti hänet.
»Missä olet ollut, Stella?» kysyi vanhus, kun neito juoksi puistoon ja tuli hänen luokseen. »Arvelin sinun muuttaneen mieltäsi ja lentäneen takaisin Italiaan. Rouva Penfold on etsimässä sinua niityiltä.»
Nauraen kiersi Stella kätensä hänen kaulaansa. »Niin helposti et pääse minusta eroon, setä. Ei, olin vain kävelyllä puiston vieritse kulkevalla sievällä tiellä. Kas tässä on vähän kukkia; eivätkö ne ole suloisia? Mutta ne eivät ole retkeni ainoa tulos, setä», hän jatkoi. »Minulle sattui seikkailu.»
Vanhus asteli piippu suussa ja kädet selän takana.
»Seikkailu!»
»Niin.» Stella nyökäytti päätänsä. »Kohtasin loordi Trevornen.»
»Loordi Trevornen!» hämmästeli Etheredge. »En tietänyt edes, että hän oli kotosalla. Onko maalaamani kuva hänen näköisensä?» lisäsi hän, kääntyen hymyillen tyttöön päin.
»Kyllä, setä, se on; mutta en nähnyt aivan selvästi, kuten arvaat; olihan kuutamo. Hän ratsasti tavattoman isolla raudikolla.»
»Tunnen sen», mutisi vanhus. »Ja hän kiiti hurjasti kuin kadotettu sielu. Otaksuttavasti hän vilahti sivuitsesi kuin meteori. Niin, sinä et voinut nähdä häntä etkä voi arvostella kuvaa.»
»Ei hän niin vilahtanut ohitseni. Epäilemättä hän olisi sen tehnyt, mutta raudikko pani vastaan. Luultavasti se pelästyi minua, sillä minä seisoin töyryllä tien vieressä.»
»Pysähtyikö hän?» kysyi Etheredge. »Sepä ihme; niinkin vähäinen seikka kuin ratsun säikähtäminen riittää saamaan hänet raivoihinsa! Hän pysähtyi!»
»Sillä hänen oli pakko», huomautti Stella hiljaa syvän, neitseellisen kainouden punan levitessä hänen kasvoilleen, kun hän ajatteli, että juuri hän olikin pysäyttänyt loordi Trevornen.
»Oliko hän vimmoissaan?»
»Ei; sananlaskun lammaskaan ei olisi voinut olla lauhkeampi», huudahti
Stella, purskahtaen sointuvaan nauruun.
»Hänen on täytynyt olla hyvällä tuulella. On kummallista, että hän oli tänä iltana ulkosalla. Kartano on täynnä kaupungista saapuneita ihmisiä; mutta siitä hän ei välittele, jos häntä haluttaa ratsastaa. Entä kuvani?»
»Se on hänen näköisensä. Niin, hän on hyvin komea mies; hänellä oli tänä iltana väljä, tummanpunainen samettivaippa yllään; en tietänyt, että miehet nykyisin käyttävät sellaisia värejä.»
»Tupakkanuttu», selitti setä. »Epäilemättä hän oli noudattanut hetkellistä mielijohdetta — satuloinut ratsunsa ja ajaa karauttanut joen poikki. No niin, todennäköisesti et nyt vähään aikaan häntä enää näe. Hän viipyy kartanossa harvoin kauempaa kuin päivän tai pari. Kaupunki viehättää häntä liiaksi.»
Stellan huulet aukenivat, ja hän oli vastaamaisillaan, että loordi Trevorne oli äkkiä päättänyt jäädä tänne, mutta jokin selittämätön tunne esti häntä virkkamasta mitään.
Äkkiä koputettiin ovelle, ja rouva Penfold astui sisään, tuoden kynttilöitä. »Teittepä minulle aika kepposen, neiti Stella», hän sanoi, hymyillen nuhtelevasti. »Luulin teidän eksyneen. Huoneenne on kunnossa, neiti.»
Stella meni vanhuksen luo ja suuteli häntä. »Hyvää yötä, setä!»
»Hyvää yötä, lapseni!» vastasi hän, katsellen tyttöä hellästi, silmissään hieman hämmentynyt ilme. »Hyvää yötä, ja näe kauniita unia tänä ensimmäisenä kotona viettämänäsi yönä!»
»Kotona!» kuiskasi Stella. »Kotona! Olet kovin hyvä, setä.»
Rouva Penfold oli saanut aikaan ihmeitä niin lyhyessä ajassa, ja Stella huomasi seisovansa yksin pienessä, vaatimattomasti, mutta mukavasti sisustetussa huoneessa. Kun hänen katseensa kiersi ympäri huoneen, kävivät hänen silmänsä kosteiksi. Se oli niin viehättävä vastakohta sille elottomalle, paljasseinäiselle salille, jossa hän oli asunut kaksi raskasta vuotta yhdessä parinkymmenen yhtä onnettoman tytön kanssa, ja muutos oli niin äkillinen, että hän tuskin saattoi uskoa sitä todelliseksi. Mutta nuoruudessa ollaan aina valmiit sopeutumaan elämän yllättäviin käänteisiin, ja hän vaipui sikeään uneen, nukkuen unia näkemättä aamuun saakka.
Sillä välin oli loordi Trevorne ratsastanut ylöspäin kukkuloiden rinteitä, metsän halki, kartanoa ympäröivälle avoimelle kentälle.
Rakennus sijaitsi puistossa, jossa kasvoi kastanjoita ja tammia ja jonka läpi loordi Trevorne saapui. Hän ratsasti lehtokujaa myöten pengermälle. Siellä hän laskeutui satulasta, jätti ratsunsa tallirengin hoivaan ja astui sisään rakennuksen läpi ulottuvan pitkän käytävän alapäässä olevasta ovesta.
Käytävä oli hillitysti valaistu; varjostetut, korkeiden pronssipatsaiden kannattamat lamput valoivat miellyttävää hohdetta tummalla tammilaudoituksella riippuviin lukemattomiin tauluihin. Holvatusta katosta riippui repaleisia lippuja, joista useimpia aikaisemmat Wyndwardit olivat kantaneet taisteluissa, ja salin jonkun verran synkkää vaikutusta lievensivät säännöllisten välimatkojen päässä kiviruutuisella lattialla seisovien ritaripatsaiden välkkyvät varustukset ja jykeviä ovia sekä korkeita ikkunoita peittävät tummanpunaiset verhot. Koko huoneen asu, sen ilmakin tuntui huokuvan vanhan, mahtavan suvun henkeä. Vaikka talo oli täynnä vieraita, ja seurusteluhuoneessa oli parhaillaan koolla loistava seurue, ei suureen eteissaliin tunkeutunut ainoatakaan ääntä. Pari, kolme palvelijaa, jotka seisoivat ovien vieressä tai istuivat penkeillä, haastellen hiljaa keskenään, vaikenivat heti kun loordi Trevorne astui sisään, ja muuan heistä lähestyi ottamaan vastaan mahdollisia käskyjä.
»Lähetä Oliver luokseni!» virkahti loordi mennessään miehen ohitse.
»Olen huoneessani.»
Hän nousi portaita myöten pääkäytävään ja astui sitten erääseen puiston puolella olevaan huoneeseen. Hänen asuntoonsa kuului vastaanottohuone, pukeutumishuone ja makuukamari. Ensinmainittu kuvasti selvästi omistajansa makua ja harrastuksia. Se sisälsi sekavan kokoelman urheilu- ja taide-esineitä. Siellä oli nyrkkeilykintaita ja miekkoja; pyssyteline ynnä runsas valikoima pyssyjä; onkivapoja ja ratsuraippoja riippui antiikkisen, avotakkaisen, pesäristikolla varustetun uunin yläpuolella.
Yhdellä seinällä oli ainoalaatuisia, arvaamattoman kallisarvoisia syövytyksiä, toisella puolitusinaa öljymaalauksia, kolmannen vierustalla seisoi piano ja maalausteline, johon kiinnitetyllä kankaalla oli keskentekoinen Venus nousemassa meren vaahtoisesta kehdostaan.
Hän astui huoneeseen, viskasi hattunsa tuolille ja pyyhkäisi kädellä tukkaansa, hymyillen miettivästi ja samalla rauhattomasti. — Stella! — hän tuumi, — Stella. Se oli väärin. Tähden pitäisi olla kirkas ja kultainen, pelkkää valoa ja auringonpaistetta, kun taas hän — hyvä Jumala, mitkä silmät! Ne olivat varmasti suloisimmat, herttaisimmat kasvot, mitä ihminen on ikinä nähnyt. Kummako sitten, että pidin niitä vain näkynä, kun ne niin äkkiä ilmestyivät yläpuolelleni? Jos nuo kasvot voisivat sellaisina kuin ne näin hymyillä ensi keväänä Akatemian seinältä, niin kuinka suurin joukoin keräytyisikään typerää väkeä niitä töllistelemään! Jos — niin, mutta kukapa voisi sen tehdä? Ei kukaan! Ei yksikään ihminen! Yhtä hyvin saattaisi koettaa siepata auringonvaloa siveltimeen ja vetää sitä kankaalle — yhtä hyvin —
Hänen mietteensä katkesivat äkkiä, kun hänen katseensa osui kankaalla hymyilevään Venus Afroditeen. Astuen huoneen poikki taulun eteen hän pysähtyi katselemaan sitä arvostelevasti.
— Venus, jolla on kalpeat, vaaleanpunertavat kasvot ja ilmeettömät, siniset silmät, haalistuneenkeltainen tukka ja typerä, teeskentelevä hymy! Ei enää ikinä Venus näytä minusta tuollaiselta. Ei; tästä lähtien näen hänet samanlaisena kuin tänä yönä; tukka mustaa silkkiä, kaareutuvat kulmakarvat varjostamassa tummanruskeita silmiä, joiden syvyydestä voi havaita sielun pilkistävän. Sellainen on Venus eikä tällainen.
Pilkallisesti hymyillen hän sieppasi siveltimen ja vetäisi leveän, mustan, turmelevan juovan kauniiden kasvojen ylitse.
— Näin haihtuivat ikuisiksi ajoiksi kaikki aikaisemmat haaveeni naisellisesta viehkeydestä. Viehkeydestä! Tätä iltaa ennen en ole kertaakaan sitä nähnyt. Stella! Tähti! Niin, oikea nimi hänellä sittenkin on. Hän tuikahti minulle tähden lailla.
Ovelle koputettiin, ja hänen kamaripalvelijansa Oliver astui sisään. Loordi Trevorne tuijotti häneen jonkun aikaa hajamielisesti, heräten sitten haaveistaan.
»Mitä nyt, Oliver?»
»Olette kutsunut minua, mylord.»
»Ah niin! Unohdin sen kokonaan. Haluan peseytyä ja muuttaa pukua.»
Oliver meni meluttomasti toiseen huoneeseen ja auttoi isäntäänsä vaihtamaan samettisen tupakkanutun sijalle seurustelupuvun, harjasi Trevornen tiheän, lyhyeksi leikatun kastanjanruskean tukan ja aukaisi oven.
»Missä vieraat ovat? Onko heistä ketään tupakkasalissa?»
»Kyllä, mylord; loordi Barton ja kapteeni Halliday. Sandfordin markiisi ja sir William ovat biljardisalongissa.»
Leycester nyökäytti päätänsä, laskeutui portaita myöten alakertaan ja suuntasi askeleensa seurusteluhuoneeseen. Se oli kartanon muiden osien mukainen, upea, runsaasti koristettu sali, jota valaisivat himmeiksi hiottujen lasikupujen sisällä palavat kynttilät. Salin toisessa päässä oli komea piano, jonka ääressä istui nainen, soittaen ja laulaen, toisten seisoessa ympärillä kupit käsissä. Lähellä takkaa oli pöytä hopeisine kahvivehkeineen, joiden ääressä kreivitär puuhaili.
Lady Wyndward oli vielä kukkeimmillaan, vaikkakin Leycester oli kaksikymmentäneljävuotias; hän oli mennyt avioliittoon kahdeksantoista ikäisenä ja oli nyt saavuttanut täydellisen äidillisen kauneuden; tarvitsi vain vilkaista häneen oivaltaakseen, mistä Leycester oli saanut harvinaisen edullisen ulkomuotonsa. Hänen lähellään seisoi pitkä, hoikka mies, jolla oli ylpeät, säännölliset kasvot ja teräksenharmaa, pitkänlainen tukka, joka oli kammattu taaksepäin korkealta otsalta. Se oli kreivi. Hän seisoi musiikkia kuunnellen, tummien, terävien silmien katse maahan luotuna; mutta hän huomasi Leycesterin saapumisen ja kohotti päätänsä, rypistäen hieman otsaansa. Lady Wyndward näki hänen ilmeensä ja arvasi syyn, mutta hänen kasvoillaan ei näkynyt pienintäkään ihmetyksen tai närkästyksen merkkiä. Ne pysyivät aina rauhallisina ja kiihkottomina, ikäänkuin niiden omistaja olisi halveksinut tavallisten kuolevaisten heikkoutta. Leycester pysähtyi hetkiseksi, silmäillen seuruetta, sitten hän meni salin poikki pöydän luokse. Lady Wyndward katsahti ylöspäin, hymyillen ystävällisesti.
»Haluatko kahvia, Leycester?»
»Kiitos, kyllä», vastasi varakreivi.
Kreivitär tarjosi hänelle kupin, ja hänen ottaessaan sen lähti pianon ympärille kertyneestä ryhmästä eräs nuorukainen ja tuli hymyillen hänen luokseen. Hän oli loordi Grayford, Leycesterin läheisin ystävä.
»Missä olet ollut, Leycester?» kysyi hän, lasinen kätensä toisen leveälle olalle.
Näiden kahden välinen suhde oli melkein veljellistä kiintymystä. He olivat yhdessä olleet Etonissa, missä Leycester, kookas jäntevä poika, oli otellut hennon ja heikon toverinsa tappelut; he olivat olleet asuintovereja Oxfordissa, olleet kumppanuksia kaikessa hurjamielisyydessä, joka oli tehnyt heidän yliopistoaikansa kuuluisaksi, ja olivat yhä eroamattomia. Leycester oli pitkästä pojasta kasvanut rotevaksi mieheksi; loordi Grayford oli täyttänyt hintelän poika-aikansa lupaukset ja kehittynyt hoikaksi nuorukaiseksi, jolla oli vaaleat hiukset ja velton miellyttävä olemus, kuten heikoilla ihmisillä joskus on, ja naismaisen lempeä luonne.
Leycester kääntyi hymyillen häneen päin ja kreivi katsahti sinnepäin kuullakseen poikansa vastauksen; kreivitär käsitteli kahvipannua ikäänkuin hän ei olisikaan kuunnellut yhtä tarkkaavasti.
»Kävin ottamassa pienen nelistyksen. Tupakkahuoneessa oli seurue puolinukuksissa, ja kun olin kuullut Bartonin intialaisen jutun sata kertaa, tuntui se olo siellä jotensakin pitkäpiimäiseltä; sitten muistui mieleeni, että raudikko on jo viiden viikon ajan saanut maltittomana pureksia pilttuutaan, ja päätin antaa sen vähän jaloitella.»
Kreivi kääntyi otsaansa rypistäen toisaalle. Loordi Grayford naurahti. »Somaa käyttäytymistä!» hän huudahti. »Ja täällä me olemme haeskelleet sinua joka sopukasta.»
»Miksi ette tulleet meidän luoksemme seurustelusaliin, loordi Trevorne?» kysyi eräs lähellä istuva kaunis neito. »Me emme olisi rasittaneet teitä intialaisilla jutuilla.»
»Mutta minähän olisin ollut vaivaksi teille, lady Constance», vastasi
Leycester.
»Kenties», arveli neito hymyillen. »Olette vaatimattomampi kuin olen luullut.»
Leycester istuutui hänen viereensä ja alkoi puhella hänen kanssaan loppumattomia turhanpäiväisyyksiä, joita niin keveästi kirposi hänen huuliltaan, mitättömiä vaihtokolikoita, jotka hänen sointuva äänensä ja harvinainen hymynsä tuntuivat muuttavan täysipainoiseksi rahaksi. Mutta keskustellessa kulkivat hänen ajatuksensa tummatukkaiseen tyttöön, joka oli ilmestynyt hänen näkyviinsä maantien vierellä kasvavan pensaikon vihreästä, tuoksuisesta siimeksestä, ja pian hän kuvitteli mielessään neitoa puuhailemassa niityllä olevan talon pikkukamarissa, keskellä vanhan taiteilijan työhuoneen miellyttävää sekasortoa. Vähitellen muuttuivat hänen vastauksensa hajanaisiksi ja epäjohdonmukaisiksi.
Pian hän nousi seisomaan ja asteli salin poikki, pysähtyen silloin tällöin vaihtamaan sanan, pari jonkun vieraan kanssa. Hänen solakka, kaunis vartalonsa kohosi korkeammalle kuin muiden miesten, ja hänen siromuotoinen päänsä oli haaveilevassa takakenossa asennossa. Naiset loivat hänen jälkeensä ihailevia, kaihoisia silmäyksiä, ja monet heistä olisivat ponnistaneet koko viehätysvoimansa pidättääkseen hänet luonaan, jolleivät olisi kokemuksesta tienneet, että hänen silloisessa mielentilassaan heidän sulonsa eivät häneen pystyneet.
IV.
Kreivitär tarkkaili loordi Trevornea pöytänsä äärestä ja kuiskasi katsahtaen kreiviin: »Leycester on rauhattomalla tuulella tänä iltana.»
»Niin», myönsi kreivi huokaisten. »Mistä se johtunee? Tiedätkö?»
»En», vastasi kreivitär levollisesti. »Hänessä ei ollut mitään erikoista päivällisaikaan.»
»Miksi hän ei voi käyttäytyä muiden ihmisten tapaan?» virkkoi kreivi suruisesti. »Voitko kuvitellakaan kenenkään toisen poistuvan isänsä vieraiden luota ja lähtevän ratsastamaan ympäri maaseutua?»
»Leycester ei ole milloinkaan ollut toisten kaltainen. Hän on sellainen kuin on, eikä mikään voi häntä muuttaa.»
Kreivi seisoi hetkisen ääneti, kädet selän takana ja tummat silmät tähdättyinä lattiaan.
»Onko hän kertonut sinulle viime kujeestaan — hullusta päähänpistostaan?» hän kysyi hiljaa. »Se maksaa lähes kaksikymmentätuhatta puntaa. Wyndwardinkin täytyy tuntea sellaiset suoneniskut.»
Kreivitär nosti päätänsä. »Kyllä tiedän», hän sanoi, »hän on kertonut minulle kaikki. Se oli kunnia-asia. En ymmärtänyt sitä täydelleen; kilparatsastus on sellaista ajanvietettä, josta en suuresti pidä, vaikka meillä onkin aina ollut kilpahevosia. Joku koetti käyttää hänen nimeään toimiakseen epärehellisesti, minkävuoksi hän otti hevosensa pois kilpailusta. Hän sanoo, ettei hän voinut menetellä toisin.»
Kreivi huokasi. »Epäilemättä on asia niin. Mutta se on perin hullua, eikä siitä tule loppua ollenkaan. Miksi hän ei mene naimisiin?»
Kreivitär vilkaisi komeaan nuoreen mieheen. »Hän ei mene naimisiin, ennenkuin löytää sellaisen, jota hän voi rakastaa.»
Kreivi katsahti ympäri huonetta ja sitä somistavia lukuisia kauniita, viehättäviä naisia, huoahtaen kärsimättömästi. »Häntä on vaikea miellyttää. Hänen olisi aika mennä naimisiin ja tasaantua. Useimmille miehille ei vuosi tahi pari merkitsisi mitään, mutta hänelle — minusta tuntuu pahalta ajatella, että arvonimi on vain meidän molempien elämän varassa. Miksi et puhu hänelle? Sinun tähtesi hän on valmis tekemään mitä tahansa.»
Kreivitär hymyili. »Kaikkea muuta paitsi sitä. Ei, en voi puhua hänelle; se olisi hyödytöntä. En halua heikentää vaikutusvaltaani.»
»Taivutan Lilian puhumaan hänelle.»
»Lilian! Hän ei sitä tekisi. Hän pitää Leycesteriä yli-ihmisenä, eikä hänen mielestään yksikään nainen koko maailmassa voi olla hänelle kyllin hyvä.»
Kreivi rypisti otsaansa. »Te kaksi juuri olette hänet pilanneet.»
»Ei, emme ole. Hän on nyt miehenä sama, mikä hän oli poikana. Muistatko, mitä Nelson vastasi, kun Hardy kysyi häneltä, miksi hän ei tehnyt mitään, vaikka yksi hänen laivoistaan taisteli kahta vihollisalusta vastaan? ’Teen kaikki mitä voin — odotan aikaani.’»
Ennenkuin kreivi ennätti vastata, saapui hänen luokseen eräs ministeri ja alkoi keskustella hänen kanssansa. Sitten nousi kreivitär paikaltaan ja meni huoneen poikki syövytysalbumia selailevan vanhanpuoleisen rouvashenkilön luokse. Hän oli Longforthin leskikreivitär, pieni, hintelä nainen, jonka laihoja, ryppyisiä kasvoja terävät, mutta ystävälliset harmaat silmät valaisivat, tehden ne huomattaviksi. Hän oli puettu koruttomasti kuin kveekarinainen, lukuunottamatta joitakuita vanhoja, määrättömän kallisarvoisia pitsejä, jotka lievensivät hänen yksinkertaisen silkkipukunsa jäykkyyttä. Nuoremman naisen lähestyessä katsahti hän ylöspäin ja teki tulijalle tilaa sohvalla. Lady Wyndward istahti virkkamatta mitään, ja molemmat olivat hetkisen ääneti. Sitten vanhempi nainen huomautti vilkaisematta puhetoveriinsa: »Poika tulee joka päivä yhä komeammaksi, Ethel!»
Lady Wyndward huokaisi.
»Mikä vaivaa?» kysäisi toinen, hymyillen osaaottavasti. »Mitä hän on nyt tehnyt, polttanut kirkon vaiko karannut jonkun pormestarin tyttären kanssa?»
»Hän ei ole tehnyt sanottavasti mitään», selitti lady Wyndward. »Ja juuri se on vikana.»
»Ymmärrän», vastasi toinen. »Hän on vaarallisin ollessaan alallaan; pelkäätte aina hänen valmistelevan jotakin tavallisuudesta poikkeavaa huimapäisyyttä. No niin, ystävä rakas, jos annatte maailmalle tällaisen olennon, niin teidän täytyy tyytyä seurauksiin — olla valmis maksamaan siitä. Minä tekisin sen aivan nurkumatta.»
»Oi, sinä et sitä käsitä», sanoi kreivitär, ja hänen hymyssään oli jotakin liikuttavaa.
»Kyllä varmasti. Kadehdin sinua. Rakastan poikaa, Ethel. Koko tässä salissa ei ole ainoatakaan naista, nuorimmasta vanhimpaan saakka, joka ei häntä rakasta. Et saa odottaa, että mies, jolle jumalat ovat antaneet niin runsaasti lahjojaa, käyttäytyisi tavallisten kuolevaisten tavoin.»
»Miksi en! Juuri samaa sanoo Algernon minulle.»
»Sen arvasin. Tarkkasin teitä äsken. Varo kaikin mokomin yhtä seikkaa: älä salli Algernonin sekaantua hänen asioihinsa. Tuntuu oudolta sanoa, mutta Leycesterin isä on koko maailman sopimattomin mies koettamaan hillitä häntä. Meillä naisilla yksin on kykyä ohjata häntä.»
»Juuri se minua huolestumaakin», vastasi lady Wyndward. »Pelkkä ajatuskin siitä, mitä tässä suhteessa saattaa tapahtua, pitää minua alituisen pelon vallassa.»
»On vain yksi varma keino — toimita hänet avioliittoon!» huomautti vanha kreivitär, myhäillen koomillisesti.
»Toisen kerran: samaa sanoo Algernon. Ja te kumpikin puhutte siitä yhtä tyynesti kuin kehoittaisitte minua antamaan hänelle kupin teetä.»
Kreivitär Longforth oli vähän aikaa vaiti; sitten hän kysyi: »Missä
on Lenore Beauminster? Hän on ainoa nainen, joka todella voi saada
Leycesterin taipumaan. Kutsu hänet tänne ja anna heidän olla yhdessä!
Lenore tulee mielellään.»
»Siitä en ole varma; Lenore on ylpeä; hän saattaisi arvata, minkä vuoksi häntä pyydämme.»
Vanha rouva oikaisi niskaansa niin ylväästi kuin hän itse olisi ollut Leycesterin äiti. »Entä sitten? Onko seurapiirissämme yhtään tyttöä, joka ei halukkaasti tarttuisi tällaiseen tilaisuuteen? En sano sitä sen vuoksi, että Leycester on Wyndwardin perijä; hänessä on itsessään kylliksi ilman sitäkin.»
»Onpa hyvä, ettet sinä ole hänen äitinsä; sinä olisit tehnyt hänet sellaiseksi, jollainen hän ei nyt ole — turhamaiseksi.»
»Tiedän sen. Mutta Lenoreen nähden olet sinä väärässä. Jos hän ikinä on kenestäkään välittänyt, niin juuri Leycesteristä. Lenore on ylpeä; mutta rakkaus sovittaa ylpeyden, ja hän saa näyttää voimiaan. Ja jos hän sen tekee, niin ei edes Leycester kykene häntä vastustamaan. Pyydä häntä tänne ja jätä kaikki muu hänen huolekseen — ja kaitselmuksen varaan.»
Kreivitär istui hetkisen virkkamatta mitään ja laski sitten kätensä puhetoverinsa laihalle, kurttuiselle kädelle, jota ei ainoakaan jalokivi koristanut. »Aina turvaudun sinuun. Minusta tuntuu, että sinä ymmärrät häntä paremmin kuin hänen oma äitinsä.»
»En suinkaan», lausui vanha rouva; »mutta rakastan häntä melkein yhtä lämpimästi».
»Minä kirjoitankin heti», kuiskasi lady Wyndward, nousi paikaltaan ja meni sivuhuoneeseen, jossa muun kaluston joukossa oli kirjoituspöytä. Hän tarttui kynään ja mietittyään hetken kirjoitti:
»Rakas Lenore.
Etkö tahtoisi tulla tänne luoksemme viikon ajaksi? Meillä vierailee muutamia ystäviä, mutta seurue ei ole täydellinen ilman sinua. Älä vastaa: ’En’, vaan tule! En mainitse mitään erikoista päivää, niin että voit itse määrätä tulosi.
Ystävällisesti
Ethel Wyndward.
J.K. — Leycester on kotosalla.»
Kirjoittaessaan nimeään hän kuuli jonkun kävelevän takanaan ja tunsi askelista Leycesterin. Tämä pysähtyi äkkiä hänet nähdessään, astui hänen viereensä ja laski kätensä hänen valkealle olalleen sanoen: »Kirjoitatko äiti?»
Kreivitär taittoi kirjeen laskoksille. »Kyllä. Minne olet menossa?»
Nuorukainen osoitti kelloa, joka naksutteli juhlallisesti alustallaan.
»Kello on kymmenen, äiti», hän huomautti hymyilen?
»Kas vain, niinpä onkin», myönsi kreivitär.
Leycester seisoi jonkun aikaa, katsellen häntä ja tuntien nuoren miehen poikamaista ylpeyttä äitinsä kauneuden johdosta, kumartui sitten, painoi huulensa hänen poskelleen ja poistui huoneesta.
Kreivitär katsoi hänen jälkeensä, hellä kiilto silmissään.
Kukapa voisi olla rakastamatta häntä? — hän kuiskasi itsekseen.
Hyräillen säveltä tuoreimmasta oopperasta juoksi Leycester keveästi ylös portaita yläkerran käytävään; mutta kun hän saapui käytävän toiseen päähän ja koputti eräälle ovelle, kuoli hilpeä sävel hänen huuliltaan. Matala ääni virkkoi: »Sisälle!» Hän aukaisi oven varovasti ja meni huoneeseen. Kamari oli pieni, mutta kalusto oli upea, jokseenkin omituista tyyliä. Heti sisään astuessaan olisi vieras pannut merkille kaikkialla vallitsevat pehmeät, miellyttävät värit. Koko huoneessa ei ollut ainoatakaan räikeän väristä kohtaa; lattiamatto ja verhot, kalusto, itse taulutkin, kaikki olivat rauhallisen värisiä, niin että ne eivät voineet väsyttää silmää eivätkä rasittaa hermoja. Paksu persialainen matto vaimensi askelten äänen, takan hehkua lievitti läpikuultava kaihdin, ja huonetta valaisi vain lamppu, joka oli hopeaketjulla ripustettu kattoon ja jota verhosi paksu varjostin.
Ikkunan ääreen sijoitetulla sohvalla lepäsi nuori neito. Kun Leycester astui sisään, kohosi hän puoleksi istualleen ja käänsi tulijaa kohti kalpeat, mutta kauniit kasvonsa, hymyillen odottavasti. »Sinäkö siellä, Leycester?» hän virkkoi. »Tiesin sinun tulevan.»
Nuori mies meni hänen luokseen ja suuteli häntä. Hän kiersi käsivartensa Leycesterin kaulaan, painoi kasvonsa veljen poskea vasten ja katseli häntä ihailevan rakastavasti. »Kuinka kuuma sinulla onkaan! Onko siellä alhaalla tukahduttavaa?»
»Kamalasti», vastasi Leycester, istuutuen hänen viereensä ja pistäen kädet taskuihin. »Siellä ei tunne ilman henkäystäkään; ja jos siellä vähänkin tuulahtaisi, niin vallanpitäjä kyllä huolehtisi kaikkien reikien sulkemisesta. Tämä huone on suloisen vilpoinen, Lil; onpa hauskaa tulla tänne.»
»Niinkö?» kysäisi neito innokkaasti. »Sinä ajattelet todellakin niin.
Minusta on hauskaa kuulla se sinun suustasi. Mitä siellä tehdään?»
»Samaa mitä tavallisesti», vastasi Leycester; »leikitään, lauletaan, pelataan korttia, yleensä kiusataan toisiaan.»
Lilian naurahti. »Entä mitä sinä olet tehnyt?»
»Olen ollut apuna viimemainitussa huvituksessa», vastasi hän keveästi.
»Minulle kerrottiin, että olit ulkosalla», sanoi neito hiljaa.
Leycester nyökkäsi päätään. »Niin olinkin; kävin vähän juoksuttamassa raudikkoa.»
»Poistuit vieraiden luota ensimmäisenä iltana! Se oli sinun tapaistasi, Ley! Mutta ilta oli herttainen. Katselin auringonlaskua. Jos olisin tietänyt sinun menevän ratsastamaan, olisin pitänyt silmällä. Minusta on hauska nähdä sinut ison raudikkosi selässä. Ratsastitko niittyjen poikki?»
»Kyllä; niittyjen poikki.» Hän istui hetkisen vaiti, huudahtaen sitten äkkiä: »Lil, minä näin tänä iltana näyn. Kauneimman tytön mitä ikinä olen tavannut, sinua lukuunottamatta.»
Lilian ei pannut vastaan, naurahti vain. »Tytön! Minkä näköinen hän oli?»
»En voi sitä selittää. Jouduin äkkiä hänen eteensä. Raudikko havaitsi hänet ensiksi ja oli siksi inhimillinen että hämmästyi liikkumattomaksi.»
»Etkö osaa kuvailla häntä?»
»En; jos sitä koettaisin, niin sinä nauraisit. Se on naisten tapa. Ja minkä sille voi, että olet nainen, Lil!»
»Oliko hän tumma vaiko vaalea?»
»Tumma», vastasi Leycester. »Silloin en sitä huomannut; katsellessani häntä oli mahdotonta ajatella, oliko hän tumma vaiko vaalea, mutta perästäpäin muistin. Lil, muistatko sen kuvan, jonka lähetin sinulle Pariisista — tytön, jolla oli tummat silmät ja pitkä, silkkinen tukka — ei musta, vaan auringonpaisteessa ruskealta välkkyvä — pitkät silmäripset, jotka varjostivat silmiä, ja huulet kaartuneina puolittain vakavaan hymyyn?»
»Muistan, Ley. Oliko hän sen näköinen?»
»Oli; mutta elävä. Kuvittele kuvan esittämä tyttö eläväksi. Voit aavistaa, minkälainen ääni hänellä olisi. Pehmeä ja sointuva, mutta kirkas kuin kulkusen kilinä ja helkkyen hienon tenhoisasti, puolittain vakavasti, puolittain ilakoiden.»
»Ley! Ley, olet tullut runoilemaan luokseni tänä iltana.»
»Runoilemaan! Se on totta. Sinä olet oikeassa; sellaiset kasvot ja sellainen ääni tekisivät runoilijan jäykimmästäkin miehestä, mitä maan päällä elää.»
»Sinä et ole jäykkä, Ley! Mutta kuka se tyttö; on? Mikä hänen nimensä on?»
»Hänen nimensä» — Leycester empi hetkisen, ja hänen tietämättään sai hänen äänensä ihmeellisen soinnun — »on Stella. Hän on Etheredge-vanhuksen, tuolla talossa asuvan taiteilijan, veljentytär.»
Lilianin silmät menivät levälleen. »Todellako, Ley? Minun täytyy saada nähdä hänet!»
Leycester punehtui katsoessaan sisartaan. Lilian vilkaisi hänen palaviin kasvoihinsa ja kalpeni sitten äkkiä.
»Ei», hän lausui vakavasti. »En tahdo nähdä häntä. Ley — Sinä unohdat hänet huomiseen mennessä. Anna minun katsoa silmiisi!» Leycester kääntyi Lilianiin päin, ja neito katsoi suoraan hänen silmiinsä, kiertäen sitten kätensä hänen kaulaansa. »Oi, Ley! Onko se vihdoinkin tullut?»
»Mitä tarkoitat?» kysyi nuorukainen, ei vihaisesti, mutta hieman tuikeasti, ikäänkuin olisi pelännyt vastausta.
»Ley», sanoi Lilian, »sinä et saa tavata häntä enää. Lähdet pois huomenna, lähdethän?»
»Miksi?» ihmetteli veli. »Sinun tapaistasi ei ole lähettää minua pois,
Lil.»
»Ei, mutta nyt teen sen. Minä, joka odottelen sinun saapumistasi minua katsomaan elämäni suloisimpina nautintoina, minä pyydän sinua menemään, Ley. Ajattele! Sinun täytyy lähteä heti, oman itsesi tähden yhtä hyvin kuin hänenkin vuoksensa.»
Leycester nousi seisomaan, katsoen häntä hymyillen. »Itseni tähden kenties, mutta ei hänen. Sinä, tyttö-hupakko, luuletko, että koko sukupuolesi on yhtä puolueellinen kuin itse olet? Sinä et ole nähnyt häntä, kuten minä näin hänet tänä iltana, et kuullut hänen terävää sukkeluuttaan minun kustannuksellani. Hänen tähtensä! Sinä saat minut nauramaan, Lil.»
»Minä en voi nauraa, Ley. Ethän jää tänne! Mitä hyvää siitä voisi koitua? Tunnen sinut niin hyvin. Sinä et rauhoitu, ennenkuin olet tavannut Venuksesi uudelleen, ja sitten — oi, mitä muuta hän voisikaan kuin rakastua sinuun? Ley, kaikki aikaisemmat seikkailusi ovat saaneet minut nauramaan, sillä aina niiden aikana tiesin sydämesi olevan vapaan; saatoin katsoa silmiisi ja nähdä niiden syvyydestä hilpeän naurun; mutta nyt en voi. Sinun täytyy poistua. Lupaa se minulle!»
Leycesterin kasvot kävivät kalpeiksi hänen katseestaan, ja uhmaava ilme, joka Lilianin seurassa tuli niin harvoin näkyviin, hiipi hänen silmiinsä ja hänen suunsa ympärille. »En voi luvata Lil», sanoi hän.
V.
Päivä, pari edellisessä luvussa kerrottujen tapahtumien jälkeen istuivat Stella ja hänen setänsä aamiaispöydässä, ja edellinen kuvaili hupaisasti seuruetta, joka edellisenä iltana oli ollut vaatimattomalla illanvietolla tohtorin rouva Hamiltonin luona.
»Oliko sinulla hauskaa?» kysyi setä, katsellen häntä haaveksivasti.
»Oi, hyvin hauskaa; he olivat niin ystävällisiä. Rouva Hamilton on mitä herttaisin vanha rouva; ja tohtori oli perin hyvä minua kohtaan. Sitten kohtasin pastorin, herra Fieldingin — hän on todella varsin juhlallinen herrasmies. Hän kertoi tavanneensa sinua harvoin, mutta toivoi näkevänsä minut kirkossa.»
Herra Etheredge hieroi otsaansa ja näytti melkein syntipukilta. »Luulenpa, että tuo oli takakäteen annettu näppäys minulle, Stella», virkkoi hän miltei surullisesti. »Näetkö, en käy usein kirkossa. Aina on aikomukseni mennä sinne, mutta tavallisesti minulta aika unohtuu, tai kuljeskelen metsissä ja vainioilla enkä muista koko jumalanpalvelusta, ennenkuin se on jo liian myöhäistä.»
»Mutta sinähän olet syntinen, hirveän syntinen», vastasi Stella vakavasti, mutta hilpeä tuike tummissa silmissä. »Huomaanpa, että minun on huolehdittava sisäisestä olemuksestasi samoin kuin aterioistasikin, setä. Mutta jatketaanhan; siellä oli eräs herra Adelstone, lontoolainen nuorukainen. Hän olikin eilisillan salonkileijona. Luullakseni hän oli herra Fieldingin sisarenpoika. En pitänyt hänestä paljoa. Se oli hyvin huonon maun merkki, pelkään, sillä kaikki näyttivät ihailevan häntä äärettömästi, ja niin teki hän itsekin.»
Herra Etheredge katsahti häneen huolestunut ilme kasvoillaan. »Minun on sanottava, Stella, että sinä olet liian arvosteleva. Luulen, ettemme ole siihen tottuneet.»
Stella nauroi. «Ei juolahda mieleenikään haaveksia, että herra Adelstone olisi vähääkään huomannut häntä arvosteltavan purevasti; hän tuntui olevan perin tyytyväinen kaikkiin, itseensä erikoisesti. Kieltämättä hän oli hyvin puettu. Sitten hänellä oli maailman somimmat pienet kätöset ja jalat, ja hänen tukkansa oli niin sileä kuin mustan ja ruskean kirjavan terrierin, joten hänellä oli jonkun verran syytäkin olla tyytyväinen.»
»Mikä hänen tekonsa sitten loukkasi sinua, Stella?» kysyi vanhus melkein äkäisesti.
Tyttö naurahti hienon punan kohotessa hänen kasvoilleen; mutta hän vastasi aivan avoimesti: »Hän lausui minulle kohteliaisuuksia, setä, ja minä — minä kammoan niitä! Etenkin kun niiden lausujan huulilla väikkyi itsetyytyväinen hymy, joka osoittaa, että hän ajattelee enemmän omaa kaunopuheisuuttaan ja ritarillisuuttaan kuin sitä henkilöä, jota hän imartelee.»
Vanhus katsoi häntä kasvoihin. »Tahdotko tehdä minulle mieliksi ja vielä kerran sanoa, kuinka vanha olet?»
Tyttö purskahti nauruun. »Olenko liian järkevä, setä? Mutta älä välitä siitä — lupaan olla hyvä.»
Hänen puhuessaan avautui ovi, ja rouva Penfold ilmoitti: »Herra
Adelstone.»
Nuori, solakka, tumma, moitteettomasti puettu mies seisoi oviaukossa, hattu toisessa, kukkakimppu toisessa kädessä. Hänen kasvonsa olivat eittämättä kauniit, vaikka ankara arvostelija olisi voinut pitää vikana sitä, että hänen silmänsä olivat liian pienet ja liian lähellä toisiaan, ja olisi vielä voinut lisätä, että hänen huuliensa ohuus lähenteli rumuutta; mutta hän oli yhtä kaikki hauskannäköinen, ja huolimatta hyvin sopivasta puvusta, tahrattomista, harmaapäällyksisistä kengistä ja valkoisista käsistä, joissa välkkyi valikoitu kokoelma sormuksia, kuvastui hänen olemuksestaan voimaa; ei kukaan olisi voinut epäillä, että hän oli typerä tai että häneltä puuttui huomiokykyä. Herra Etheredgen katsahtaessa ylöspäin oli hänen kasvoillaan tavanmukainen hämmentynyt ilme, kuten aina hänen ottaessaan vastaan vieraita, mutta Stella ojensi kätensä, hymyillen rauhallisesti ja hillitysti. Jo yhdeksäntoistavuotisessa nelosessakin on hyvin paljon naista.
»Hyvää huomenta, herra Adelstone. Tulitte parhaiksi juomaan kupin kahvia.»
»Minun pitäisi pyytää anteeksi tunkeutumistani näin sopimattomalla ajalla», huomautti herra Adelstone kumartuessaan puristamaan ojennettua kättä; »mutta kelpo emäntänne ei tahtonut kuulla puhuttavankaan, että poistuisin käymättä täällä jäähyväisillä. Pelkään olevani vastuksena.»
»Ette millään muotoa», murahti taiteilija. »Kas tässä tuoli, herra
Adelstone.»
»Toivon, ettette ole väsynyt eilisiltaisesta vähäisestä huvittelusta, neiti Etheredge», jatkoi vieras istuutuessaan.
Stella nauroi. »En ensinkään. Tullessanne olin juuri kertomassa sedälle, kuinka hupaista siellä oli. Olin ensimmäistä kertaa vieraskutsuilla Englannissa, kuten tiedätte.»
»Oi, ette saa nimittää sitä vieraskutsuiksi», huudahti herra Adelstone.
»Mutta olen hyvin iloinen, että teillä oli siellä hauskaa.»
»Kuinka kauniita kukkia!» huomautti Stella, vilkaisten kimppuun.
»Saanko tarjota ne teille?» sanoi toinen, ojentaen niitä hänelle. »Kuulin teidän eilenillalla kasvihuoneessa ihailevan niitä ja toin niitä sen vuoksi teille pappilan ansarista.»
»Minulleko? Oi, sitä en aavistanut! Olen kovin pahoillani, että olette vaivautunut. Se oli perin ystävällistä. Olette varmaankin raastanut kasvi-parkoja hirveästi.»
»Niille tuottaisi täyden lohdutuksen, jos ne voisivat tietää, kenelle niiden kukat katkottiin», vastasi mies hieman kumartaen.»
Stella katsoi hymyillen häntä silmiin ja vilkaisi veitikkamaisesti setäänsä. »Sepä oli somaa», hän kuiskasi, »kukka-raukat, on sääli, etteivät ne voi sitä tietää. Ettekö te voisi kertoa sitä niille? Onhan olemassa kukkaiskieli, tiedättehän!»
Herra Adelston hymyili. Hän ei ollut tottunut saamaan kohteliaisuuksiinsa niin sattuvia vastauksia ja jäi hetkiseksi ymmälle, samalla kun hänen katseensa ovelasti välähtäen siirtyi pois neidon kasvoista.
Herra Etheredge katkaisi painostavaksi käyvän äänettömyyden. »Pankaa ne tuonne maljakkoon, herra Adelstone, tehkää hyvin, ja tulkaa sitten haukkaamaan hieman aamiaista. Ette suinkaan ole vielä ehtinyt syödä.»
Adelstone odotti, kunnes Stella toisti kehoituksen, ja siirsi sitten tuolinsa pöydän ääreen. Stella soitti ja pyysi kupin ja lautasia sekä kaatoi hänelle kahvia. Hyvin vaivattomasti syventyessään keveään puheluun tarkkaili hän valppain silmin Stellan käsivarren jokaista viehkeätä liikettä, vilkaisten silloin tällöin neidon kauniisiin kasvoihin. Puhelu oli hyvin sujuvaa ja koko huvittavaa. Herra Adelstone oli nähnyt jos jotakin. Hän kertoili Lontoon pian alkavasta huvikaudesta, ja Stella istui, kuunnellen puolittain viehättyneenä, puolittain hämillään, sillä hänelle oli Lontoo tuntematon maa, ja loistavat ylimysnimet, joita valui puhujan liukkaalta kieleltä, olivat hänelle aivan outoja.
Senjälkeen Adelstone keskusteli herra Etheredgen kanssa Akatemian tulevasta näyttelystä; hän tuntui perinpohjin tuntevan kaikki näytteille pantavat taulut ja tietävän, mikä niistä herättäisi huomiota, mikä ei. Sitten hän kääntyi uudelleen puhuttelemaan Stellaa. »Teidän on käytävä Lontoossa, neiti Etheredge; koko maailmassa ei ole toista sellaista paikkaa — ei edes Pariisi eikä Rooma.»
»Ei ole kovinkaan todennäköistä, että pitkään aikaan saan nähdä Lontoota. Setäni ei usein käy siellä, vaikkakin se on näin lähellä, ethän?»
»En, en», myönteli vanhus, »en usein.»
»Kentiespä teitä onkin siitä syystä onniteltava», huomautti herra Adelstone. »Sen viehättävyydestä huolimatta olen iloinen päästessäni sieltä pois.»
»Asutteko siellä?» kysyi Stella.
»Kyllä», vastasi hän tyynesti, mielihyvin pannen merkille pienen mielenkiintoisen välähdyksen neidon silmässä. »Asun virkahuoneistossa, yhdessä vanhoista lakikouluista. Olen lakimies!»
»Aiotteko viipyä täällä kauan?» tiedusteli herra Etheredge kohteliaan huomaavasti.
Herra Adelstone oli vaiti hetken ja vilkaisi Stellaan, ennenkuin vastasi: »En tiedä. Aioin lähteä takaisin tänään, mutta — taidanpa muuttaa mieltäni.»
»Oi, kuinka kaunis ilma nyt onkaan!» lausui herra Etheredge. »Olisi sääli nyt poistua Wyndwardista Lontooseen.»
»Niin; minusta on nyt vielä vaikeampi lähteä kuin aikaisemmin», vastasi herra Adelstone, antaen katseensa hetkiseksi pysähtyä Stellan kasvoihin. »Sallitteko minun katsella taulujanne?» lisäsi hän sitten, kääntyen taiteilijaan päin.
»Johan toki», myönsi vanhus.
Jasper Adelstone käveli ympäri huonetta, nostellen kankaita ja tarkastellen niitä. Stella seisoi ikkunan ääressä ja hyräili hiljaa. Äkkiä hän kuuli herra Adelstonen tahtomattaan huudahtavan, ja käännyttyään ympäri hän näki, että miehellä oli loordi Trevornen muotokuva käsissään. Herra Adelstonen kasvot olivat häneen päin, ja kun hänen pyörähdyksensä oli nopea, ennätti hän huomata, että katselijan otsalla oli synkkä, tyytymätön ryppy, joka pysyi tuokion hänen kasvoillaan, mutta katosi, kun heidän silmäyksensä yhtyivät.
»Loordi Trevorne!» virkahti hän, naurahtaen ja kohottaen kulmakarvojaan. »Erinomainen esimerkki taiteilijan idealistisesta silmästä. Herra Etheredge on maalannut loordi Trevornea muistuttavan kuvan ja itse lisännyt siihen ihanteellisen, runollisen tunnun.»
»Tarkoitatteko, että se ei ole hänen näköisensä?» sanoi Stella.
Herra Etheredge, joka oli tarttunut siveltimeensä heti aamiaisen jälkeen, jatkoi työtään kuulematta heidän kummankaan sanoja.