E-text prepared by Tapio Riikonen

LÄHETYSSAARNAAJAN TYTÄR

Kertomus Tsulujen maasta ja Cetewayo'sta

Kirj.

CHARLES H. EDEN

Suomennos.

Helsingissä, Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kirjapainossa, 1880.

SISÄLLYS:

1. Kasvinveljeni
2. Kuninkaan lähettiläs
3. Itsevaltias neuvostossaan
4. Varoitettuina ja varusteilla
5. Leirissä
6. Onneton liikunto
7. Murhenäytelmän jälkeen
8. Ilmaus heiniköillä
9. Nomteba, noita-akka
10. Keski-öinen vieras
11. Kulku rajan ylitse
12. Voi sua, veljeni

1:nen Luku.

Kasvinveljeni.

"Kuta,[1] herätkää; itäinen taivas punoittaa ja päivä kohta koittaa".

Minä olin nukkunut rauhassa ja raittiisti tuota syvää, häiritsemätöntä unta, joka aina on ankaran työn ja yksinkertaisen ravinnon seurauksena, kun yllä-olevat sanat kuuluivat korviini, Vahvistettuina vienolla kosketuksella oikeaan olkapäähäni. Silmänräpäyksessä olin jalkeilla ja melkein ehdottomasti kuroitin käteni sinne päin, missä ladattu pyssyni riippui vuoteen äärellä; sillä oleskelin puolisivistyneessä metsäläismaassa, jossa ihmisen elämä on itsekunkin oikean käden varalla, ja äkkinäistä äännähdystä saattaa usein selittää pikemmin kutsuksi taisteluun kuin kutsuksi pitoihin. Matala, heleä nauru kumminkin toinnutti höpertyneet aistimeni, ja ojentaen käsivarteni ottamaan erästä välttämätöntä vaatekappaletta, joka oli tuolilla vuoteeni ohella, aloin pukea päälleni, ennenkun seurasin sitä henkilöä, joka niin säälimättömästi oli keskeyttänyt suloisen uneni, vesilammikolle, missä aikomuksemme oli ottaa raitis aamukylpy.

"Lupaako päivä hyvää?" kysyin, sill'aikaa kun umpimähkään puolipimeässä etsin kadonnutta pyyhinliinaa.

"Puolessa tunnissa on kaste ruohosta haihtunut ja karja ulkona heinikoilla. Joutukaa Kuta, joutukaa!" Ja kumartuen maahan kumppalini ojensi minulle hukassa olleen vaatteen, jonka hänen terävä silmänsä vaivatta oli keksinyt.

Ensimmäiset terveydenhoidon alkeet ihan selvästi säätävät, että aamukylpy on voimallisempi terveyden ylläpitäjä, kuin kaikki muut tohtoroimiset; mutta muistellessani kaipauksella lämmintä, mukavaa vuodettani, kaduin hetkeksi varomattomuuttani, johon olin tehnyt itseni syypääksi menneenä yönä, kun pyysin ystävääni herättämään itseäni vähän aikaisemmin, kuin välttämättömän tarpeellista olisi. Kuinka olikin asia, niin eipä mikään epäys enää auttanut, ja niin tallustin ulos taivas-alle, minne Ula[2] jo ennen minua oli mennyt, ja seurasin häntä alas lammikolle, jonka ihana välkkynä yllin kyllin palkitsi uneni keskeyttämisen.

Aurinko kohosi, kun olimme päättämäisillämme pukemisemme, ja toinen päivä virkosi — päivä, joka ei luvannut tulla sen rikkaammaksi erinomaisista tapauksista, kuin edeltäjänsäkään. Minä seisoin odotellen seuralaistani, joka ravistettuaan pitkäveteisellä ja taitavalla pudistuksella, aivan kuin pörheä villakoira, vesipisarat notkeasta ruumiistaan, nyt ryhtyi hivuttelemaan itseänsä kiireestä kantapäähän jollain öljymäisellä aineella, jota hän kaatoi pienestä pullosta, mikä paremman säilypaikan puutteessa riippui sulavasti häilyen hänen oikeasta korvalehdestään. Lammikon sileä pinta oli kuvastimena, johon hän silmäili sanomattomalla tyytyväisyydellä, asetellen ruumistaan mukaviin asentoihin, ja silminnähtävästi suuresti mielissään loistavasta peilikuvasta, jonka vesi heijasti; sillä ystäväni oli leikkari, oikea naisten-hempukka kansansa keskuudessa.

Sana ystävä, hyvä lukija, ei ole lausuttu ajattelemattomasti, vaan täysimmässä merkityksessä, jonka siihen nimitykseen sovittaa voipi. Ula, maanpakolainen Tsululais-päällikkö, oli ystäväni, vieläpä sellainen, josta joka mies Jumalan luoman maan pinnalla olisi saattanut olla ylpeä. Ja päälliseksi olimme enemmän kuin ystäviä, olimme veljiä, sillä molemmat olimme riippuneet samoilla rinnoilla, molemmat olimme saaneet ravintoamme samasta lähteestä: hänen äitinsä oli ollut minun imettäjäni; Ula ja minä olimme kasvinveljeksiä.

Muutama sana selvittää, kuinka asiat näin olivat sattuneet. Vanhempani kuolivat kohta maailmaan tultuani, jättäen jälkeensä minun, kurjan pienokaisen, ainoastaan muutaman kuukauden ikäisenä. En millään muotoa ollut vesijätöttä tavallisessa merkityksessä, ja hyvänluontoinen uudistalokas, jonka holhojat olivat määränneet pitämään huolta viljelysmaista ala-ikäisyyteni aikana, suostui, jalomielisesti kyllä, ottamaan minutkin hoiveensa; ja sittenkuin oli hankittu Tsululainen imettäjä, minut vietiin pois Natal'in rajamaahan Puhveli-virran rannoille, jossa osassa siirtokuntaa minun uudistaloni oli. Siellä kasvoin enemmän pienen metsäläisen kuin kristityn ihmisen tavoin, ja kaikessa muussa, paitsi valkeassa ihonvärissäni, oli mahdoton eroittaa minua neekeri-nulikoista, jotka seurakumppaleinani olivat. Kymmenvuotiaana minut lähetettiin Englantiin, koska holhojissani vihdoinkin oli herännyt joku tunto vastuun-alaisuudestaan; ja muistanpa vieläkin surun, jolla heitin metsäläis-elämäni, antautuakseni sopivaisuuden ikävän kurin alaiseksi. Mitä sydäntä-särkevää, niin henkistä kuin ruumiillistakin tuskaa tuotti mulle opin ensi alkeiden harjoitus; kuinka vaatteet, jotka minua pauloittivat, kihnasivat pohkeitani ja ehkäisivät liikuntojeni vapautta; kuinka armottomasti koulutoverini minua kiusasivat, kun eräs pilkkakirves heidän seassaan, joka oli lukenut Gordon Cumming'ia, kohta risti minut "Bechuanilais-metsäläiseksi", jonka nimen sain pitää niin kauvan kuin oleskelin tohtori ——s'in luona. Kuinka yksinäiseltä ja kurjalta tuntui olla viskattuna uuden kansan keskelle, outojen kumppanieni seuraan, jotka nauroivat minua, tekivät minusta pilaa, saattoivat elämäni onnettomaksi; ja kuinka hartaasti halusin entisen leikkitoverini ja veljeni, Ulan, seuraan ynnä sen hellän huolenpidon alaiseksi, jolla hänen äitinsä olisi kumpaakin lastaan hoitanut. Silloin pidin holhojiani julmina ja jumalattomina, riistäessään minut kaikesta, jota rakastin; nyt ymmärrän, että he ainoastaan tekivät velvollisuutensa. Vielä muutama vuosi sellaisessa kesyttömässä rappiotilassa, niin olisipa metsäläis-luontoni juurtunut niin syvään, ettei sitä ikipäivinä olisi saanut lähtemään.

Oleskellessani Englannissa, saapui minulle Natal'ista kummia uutisia kasvatusäidistäni, Landela'sta. Että hän oli erään mahtavan Tsululais-päällikön leski, jota Panda tiranni oli väärin syyttänyt noituudesta ja julmasti surmannut, sen olin kuullut lapsuudessani, mutta sillä ijällä olin sitä asiaa aivan vähän tullut ajatelleeksi. ^olijojani nyt saattoi tietooni kirjeessään, että nykyinen hallitsija, Cetewayo, oli peruuttanut pannajulistuksen, jonka alaiseksi imettäjäni oli joutunut, kutsunut takaisin sekä hänen että kasvinveljeni Ula'n kraaliinsa[3] ja luvannut asettaa viimeksimainitun oikeuksiinsa heimokunnan ylimysten seassa, niin pian kuin tämä olisi päässyt täyteen miehen ikään. "Tää seikka", lausui holhojani edespäin, "on oleva suureksi eduksi sinulle palatessasi siirtokuntaan. Huhu tietää, että entinen kumppalisi on kuninkaan suuressa suosiossa, ja luultavasti hänen avullaan ynnä perinpohjaisen taitosi kautta Tsulujen kielessä, saat tilaisuuden, myytyäsi nykyisen tilasi, asettua johonkin paikkaan siinä ihanassa niittymaassa, joka rajoittuu Transvaal'iin ja jota Boer'itkin, katsoen sen läheisyyteen sotaisten Tsulujen kanssa, pikemmin kammovat. Ula'n vaikutusvoima takaa sinulle suosiollisen vastaanoton kuninkaallisessa kraal'issa".

Kolme vuotta ennen sitä päivää, jona tämä kertomus alkaa, kun jo olin saanut täys'ikäiseksi ja astuin laillisesti omistamaan usean tuhannen acren suuruista perintötilaani — paperilla kyllä valtava maa-ala, mutta vuotisten tulojensa suhteen sangen pieni — niin purjehdin taas Natal'iin, ja tavattuani maanmiehen, joka suostui ostamaan tilukseni, suistuin iloiten hänen ehtoihinsa, ja sittenkuin oli kauppa tehty, nousin lähteäkseni tervehtimään kasvinveljeäni, joka silloin oleskeli Cetewayo'n pääkaupungissa, niin kutsutussa Suuressa Kraal'issa. Matkan yksityisseikkoja en lähde kertomaan, sillä myöhemmin tulemme usein kohtaamaan Tsululais-valtiaan, eikä tarpeeton kierteleminen minua suinkaan huvita. Kylliksi olkoon, kun mainitsen, että niin Landela kuin hänen poikansa ottivat minut vastaan hartaimmalla innolla. Jälkimäinen oli kasvanut jalonnäköiseksi soturiksi, vaikka hän ei vielä ollut saavuttanut sitä arvonmerkkiä, joka Tsulujen maassa eroittaa "miehet" pojista, hän ei vielä saanut pitää päätään ajettuna kehänmuotoon laen ympärillä. Cetewayo niinikään suvaitsi kohdella minua armollisesti, vakuuttaen, ett'ei minun tulisi peljätä mitään häiritsemistä, vaikkapa asettuisinkin tuolle riidan-alaiselle alueelle Pongola-virran pohjoispuolelle. Myös antoi hän Ula'lle luvan seurata minua etsiessäni mukavia karja- ja viljelysmaita.

Matkamme ei suinkaan ollut seikkaluja paitse, vaikka en tässä niistä huoli kertoa; asiaankuuluva tarkoitus on saavutettu, kun mainitsen, että läheisessä Eloya-vuoristossa löysimme maakaistaleen, joka ihmeellisesti soveltui sekä viljelykselle että karjanhoidolle, ja jonka nyt olin haltuuni. Sittenkun päätoimemme oli suoritettu, Ula palasi Umpangeni'hin, Kuninkaan kraal'iin, minä taas läksin muutamiin Transvaalilaisiin uudistaloihin hankkimaan itselleni karjaa ynnä muita välttämättömän tarpeellista asioita. Mielinpä tässä huomauttaa, että, vaikka oleskelemiseni Englannissa oli tykkänään muistostani pyyhkinyt Tsulujen kielen, niin palasi taitoni siinä jälleen ikään kuin taikavoimalla, kun jouduin takaisin tämän kansan keskuuteen, ja siihen aikaan kun Ula jätti minut palatakseen Suureen Kraaliin, voin taas puhua yhtä sujuvasti Tsulujen kuin Englanninkin kieltä.

Mutta oleskellessani vierasvaraisten Boer'ien uudisasunnoissa, tulin havaitsemaan, että tietoni maanviljelyksessä olivat liian ahtaat vakuuttamaan minulle menestystä, jos uskaltaisin omin neuvoin tilanviljelykseen ryhtyä. Suuri kokemus oli tarpeen, jos mieli saada karjanhoitoa voittoa tuottavalle kannalle, ja tämä kokemus oli minun vielä hankittavanani; ja niin menin oppiin erään hyvänsävyisen, vanhan Hollantilaisen, lähimmän naapurini luokse, oleskellakseni hänen kattonsa alla siihen asti, kun olisin oppinut sen toimen salaisuudet, johon oli aikomukseni antautua.

Hyvän, vanhan Pieter Dirksen'in ja hänen rehellisen perheensä keskuudessa pysyin koturina lähes kaksi vuotta, hankkien itselleni käytännöllisiä tietoja kaikissa tilanhallituksen haaroissa, ja ostellen karjaa, kun vaan siihen tilaisuutta oli. Oma tilani pysyi viljelemättömänä, mutta olin juuri aikeessa lähteä tarkastamaan kömpelöiden rakennuksieni salvamista, jommoisia Transvaalilainen karjanviljelijä tarvitsee, kun, palatessani eräänä päivänä puhvelin-ajosta, kohtasin Karel Dirksen'in, isäntäni vanhimman pojan, joka ilmoitti minulle, että muuan Tsululaismies ja vaimo olivat poissa ollessani saapuneet uudistilalle, ja että nämät tuskallisesti olivat tiedustelleet, koska mahtaisin palata takaisin. Tämä ei ollut mikään tavaton tapaus, sillä minä olin maineelta hyvin tuttu useimmille heimon jäsenille, jotka useasti tulivat kiusaamaan minua rupeamaan välittäjäksi heidän pienissä riitajutuissaan Eurooppalaisten naapuriensa kanssa, ja minä ratsastin siis kotiin sen enemmän asiaa ajattelematta: mutta suunnaton oli hämmästykseni kun vanha toverini Ula, murheellisen, nääntyneen ja surkeasti laihtuneen näköisenä astui luokseni erään pienen ulkohuoneen ovelta, ja sanaa sanomatta talutti minut kädestä ainoaan suojaan, joka tässä löytyi. Siellä, karkealla lautavuoteella, ylt'ylitsensä jauhopölystä ryvettyneenä, makasi elatus-äitini, Landela surkeassa nääntymyksen tilassa, kärsien päälliseksi peloittavasta haavasta, joka silminnähtävästi assegai'lla tai muulla senlaatuisella teräkalulla oli isketty hänen sääreensä. Hän oli liian heikko voidakseen puhua, mutta selvitettyäni Vrou'lle (perheen-emännälle) suhteeni onnettomiin metsäläisiin, tämä riensi tuomaan heille ravitsevaa ruokaa, jolloin hetken päästä vanha imettäjäni tointui sen verran, että saattoi selvittää minulle syyn heidän ilmaantumiseensa tässä armoitettavassa tilassa, tieto, jonka aikaa sitten olisin voinut saada Ula'lta, ell'ei hänen äitinsä viittauksilla olisi kieltänyt häntä puhumasta. Kärsimystensä kertominen selvään tuotti vaimoraukalle tällä hetkellä enemmän kuin mikään muu lohdutusta.

Nyt kävi selville, että Ula oli päässyt korkeampaan kunniaan Tsululais-valtiaan kasvoin edessä, kuin yksikään hänen kumppaleistaan: ja erityisen suosion merkiksi oli Cetewayo viitannut siihen, että aikoi kohottaa nuoren soturin seuraavassa suuressa juhlassa miesten arvoon sekä antaa samalla hänelle takaisin karjan ja muun omaisuuden, joka hänen isänsä väärän tuomion johdosta oli pantu takavarikkoon. Mutta tämä aivottu takaisinlahjoitus ankarasti harmitti eräitä kuninkaan mahtavimmista neuvon-antajista, jotka, syystä että olivat saaneet osansa surmatun isän omaisuudesta, eivät tunteneet vähintäkään taipumusta heittää väärin saatuja tavaroitaan hänen elossa olevalle edusmiehelleen.

Kafferilaiselle on karjansa ylen suuriarvoinen; hän laumoistansa pitää kuin silmäteristään, ja pikemmin hän toisinaan luopuisi lempivaimostaan, kuin jostain mielihärjästä. Kun näin on asian taita, ja kun oikeuden mitta Suuressa Kraalissa oli ylenmäärin matalassa, niin eipä ollut kumma että nuo vaaran alaiset ylimykset liittyivät yhteen ja kokivat estää kuninkaan valtiollisesti mieletöntä, vaikka oikeata, aikomusta. Eikä ollut suinkaan vaikeata kylvää epäluuloa oikullisen metsäläisruhtinaan sydämeen; samat välikappaleet, jotka pontevasti olivat vaikuttaneet tuon surmatun päällikön perikatoa, olivat vieläkin saatavissa, kun tahdottiin syyttää hänen poikaansa, ja Cetewayo'n ylimmäisen tietäjän eli noitapapin neuvoista vihjaistiin valtiaalle, että Ula ynnä äitinsä juonittelivat yhdessä valkeiden miesten kanssa hänen kukistamistaan; ja päälliseksi, että molemmat harjoittivat noituutta. Todistukseksi tälle viimeksi mainitulle syytökselle väitettiin, että Ula ja hänen äitinsä oli muka nähty tähtäilemässä kuninkaan asuntoa jollain oudolla ja voimallisella kapineella.

Hallitsija käski pitää heistä vaaria, ja havaittuaan, että tämä osa syytöksestä oli pääasiassa tosi, hän vangitsi ja tuotti eteensä onnettomat ystäväni ynnä sen häijyn kapineen kanssa, jolla he harjoittelivat ilkeitä taikatemppujaan. Tämä ei mitään sen vaarallisempaa ollut, kuin kaleidoskoopi[4]-romu, jonka ensikerran palattuani siirtokuntaan olin lahjoittanut kasvinveljelleni. Hyvin tuntien Cetewayo'n ahnaan luonteen, hän oli kumppaleiltaan tykkänään salannut omistavansa aarteen; mutta illoin, kun päivän työt olivat suoritetut, niin äiti kuin poikakin asettuivat maahan lähelle asumustönönsä ovensuuta ja huvittelivat itseänsä pimeään asti kääntelemällä putkea ja ihailemalla monivärisiä kuvia, jota jokainen uusi liikunto synnytti. Onnettomuudeksi heidän pienen kotonsa sisäänkäytävä ammoitti juuri kohti kuninkaan asumusta, ja niinmuodoin kapine näytti alituisesti uhkaavan kuninkaallista hallitus-kartanoa.

Turhaan Ula-parka koitti selvittää toimituksensa viatonta laatua; Cetewayo näki, että hän oli salannut leikkikalua, ja yksin tämä seikka kiukutti häntä suuresti, sekä teki hänen liiankin alttiiksi niille häijyille parjauksille, joita Nkungulu ja muut asianomaiset ajoivat hänen korviinsa. Epäilemättä hän myöskin oli mielistynyt kaleidoskoopiin; ja kammoi sitä ajatusta, että se jälleen joutuisi oikean omistajansa huostaan; mutta, oli asia miten oli, ainakin hän julisti, että syytös oli toteen näytetty, ja tuomitsi sekä Landelan että hänen poikansa kuolemaan, jälkimäisen seivästettäväksi, edellisen paistettavaksi tulikuumilla paasilla, niinkuin tapana on tämän kansan keskuudessa.

Mestaus oli määrätty seuraavaksi aamuksi, mutta varmaankin omatunto hieman vaivasi hallitsijan kivikovaa sydäntä, koska yön aikana sana kuninkaan asunnosta kutsui vartijat hetkeksi pois ja vangit eivät silmänräpäykseksikään jättäneet käyttämättä edullista asemaa, joka heille näin annettiin. Kun juuri olivat pääsemäisillään viimeisen asunnon sivutse, tämän omistaja, luullen karkulaiset karjanvarkaiksi, nakkasi heitä assegailla, joka sattui imettäjäni sääreen. Mutta Ula, notkeana ja nopeana kuin antilopi, jolta hän oli nimensä lainannut, kaappasi äidin syliinsä ja kantoi hänet suojaan lähimmästä vaarasta. Helppo on kuvitella niitä peloittavia vaivoja, joita saivat kestää, aseettomina ja ilman ruokaa kuin olivat Afrikan erämaissa, kaikellaatuisten metsänpetojen ja käärmeiden seurassa; sillä vaikka tosin usein kulkivat maamiestensä kraalien näkyvitse, täytyi heidän karttaa yhtymistä kaikkein lähimmäistensä kanssa, jotka siinä tapauksessa olisivat ottaneet heidät karkulaisina kiini, ja lähettäneet takaisin kuolemaan, mistä niin töin ja tuskin olivat päässeet. Vihdoinkin kurjat pakolaisraukat pääsivät Pieter Dirksen'in uutisasunnolle, jossa, niinkuin olemme nähneet, saivat ruokaa ja suojaa, sittenkun olivat Hollantilaiselle ilmoittanut suhteeni heihin. Tämä tapaus oli sattunut noin kuukautta ennen sitä päivää, jona kertomus aloitteleikse, jolla aikaa Landelan haava oli parannut, ja Ula oli täydellisesti tointunut matkan ankarista ponnistuksista; ja kun hän nyt tänä Afrikan suloisena aamuhetkenä seisoi edessäni lammikon äyräällä, en saattanut olla ajattelematta, mikä jalo ilmaus kansastaan ystäväni oli, enkä miettimättä, kuinka ennakkoluulojen sokaisemia ne ihmiset ovat, jotka eivät myönnä mitään avuja heidän mustien veljiensä rinnoissa löytyvän.

Olimme päättäneet uimisemme, ja Ula katseli iki-ihastuksissaan kiiltävän ruumiinsa vesikuvaa sill'aikaa kuin minä mukavasti pu'eskelin ylleni vaatteustani, joka, vaikka kyllä käsitti harvoja vaatekappaletta, kumminkin oli täydellisempi kuin Tsululaisen kumppalini. Äkkiä huudahdus veti huomioni viimeksi mainitun puoleen, ja näin hänet kumarruksissa lammikon äyrääsen päin sekä tyystin tarkastelemassa jotain esinettä tuossa nopeasti valkenevassa koitteessa.

"Yksi, kaksi, kolme", hän luki ääneensä, osoittaen selviä käpälänjälkiä pehmeässä mudassa. "Kolme pantteria on, Kuta, käynyt yöllä täällä juomassa".

"No sitten täytyy panna ajo toimeen", vastasin kovin huolissani karjan tähden. "Toivompa, ett'eivät vielä ole kerinneet vahinkoa tekemään".

"Selvään nälkä niitä on pinnistänyt, muuten eivät ikinä olisi uskaltaneet niin lähelle ihmis-asuntoa", sanoi taas kumppalini, joka yhä oli tutkinut jälkiä. "Aivan oikein, kolme niitä on ja yksi onkin aika mötkäle; katsokaas tätä käpälänsijaa, se on enemmän leijonan kuin pantterikissan".

Samassa ehti korviimme laukaus kotoa päin, ja rientäissämme sitä suuntaa kohtasimme Henrikki Dirksen'in, Boerin nuorimman pojan, joka meidät nähdessään huudahti:

"Kolme raavasta on teiltä, William, tapettu ja kaksi meiltä, paitse useita pahoin revittyjä. Tuo lurjus Papalatsa, jonka tuli vartioida, on varmaankin viime yöksi paiskaunut nukkumaan ja sitten lähtenyt karkuun, välttääkseen ruoskaa", ja nuori Hollantilais-jättiläinen heristi uhkaavasti jambokiansa (härkä-ruoskaa) sinne päin, missä karjapiha oli.

Nämä olivat huonoja uutisia; sillä ell'emme saisi tapetuiksi rosvoja, uudistaisivat ne arvattavasti tänä päivänä pimeän tultua käyntinsä. Läksimme siis kolmisin asunnolle, antamaan vanhalle Pieter'ille tietoa onnettomuudesta. Boeri oli juuri äsken tullut näkyviin makuuhuoneestansa, kun me astuimme sisään, ja hänen poikansa, lausuttuaan kunnioituksella hyvää huomenta, kertoi mitä oli tapahtunut, jota kuunnellessa vanhuksen otsa vähitellen yhä enemmän synkistyi. Pieter Dirksen oli hienointa lajia, mitä voi löytää siinä jämeässä Hollantilaisessa uudistalokas-rodussa, joka Transvaalissa kasvoi. Hänen jättiläis-vartaloansa — saappaat jalassa hän oli kolme kyynärää 4 tuumaa pitkä — ei kuudenkymmenen kesän työ ja ponnistukset olleet koukistumaan saaneet; ja väkevin hänen rotevista pojistaan olisi kauhistunut mitellä voimiansa jäntevän isä-ukon keralla. Hänen kasvonsa olivat rypyissä ja harvat suortuvat lumivalkeita, mutta se vaan antoi hyväntahtoisen vivahduksen hänen muodolleen, joka nuoruudessa kentiesi ansaitsi kollomaisuuden nimitystä; sillä Dirksen'in elämä oli kulunut Etelä-Afrikan erämaissa, hänen oppinsa oli rajoitettu pieneen luvunlaskun taitoon, jota hänen virkansa kysyi, sekä lukukykyyn niin paljon, että taisi sunnuntaisin tavailla läpi yhden luvun Raamatusta, ja niinmuodoin oli sekin henkinen äly, joka hänessä alkuansa oli, heitetty nukkumaan. Tyyni päättäväisyys ja taipumaton tahto olivat johtavat piirteet hänen kasvoissaan, vaikka ajan suopea käsi oli kylvänyt niihin lempeätä hyväntahtoisuutta, joka teki hänen muotonsa sangen miellyttäväksi. Ja kuitenkin, Pieter-ukolla oli monta vikaa, yhteistä koko sille ihmis-luokalle, johon hän kuului. Ei mikään härkä voinut olla häntä yksipintaisempi; ja kun äijä kerran oli jotain saanut päähänsä, silloin ei puheet eikä uhkaukset voineet vaaksankaan vertaa häntä luovuttaa aikomuksesta, jonka hän kerran mielessään oli päättänyt. Hän oli viekas kauppa-asioissa, mutta samalla vieraanvarainen; mutta harvoinpa hän näyttäytyi kohteliaimmassa muodossaan, jos hänen vieraansa sattui olemaan Englantilainen, sillä hän katseli meikäläisiä sukukuntansa koko ennakkoluuloisuudella. Eikä hän minullekaan toisinaan voinut olla purkamatta katkeruuttansa, vaikka, hyvin tietäen että hänen valituksissaan usein oli liiaksikin perää, minä en noista puheista ollut millänikään, ja olenpa varma, että vanhus katseli minua enemmän isän, kuin isännän silmillä. Hänen mielipiteensä vaan valkean ja mustan väestön keskinäisestä suhteesta oli niinikään täydellisesti ristiriitaisia meidän Englantilaisten käsityksien kanssa. Hän, näet, katsoi, että alku-asukasten tulisi tykkönään olla Eurooppalaisten alamaisia, ja hylkäsi yhtä mielettöminä kuin haitallisinakin kaikki meidän kauniilta kaikuvat aatteemme tasa-arvosta. Siitä huolimatta hän kuitenkin kohteli neekeri-palkollisiaan hyvyydellä ja kohtuudella, vaikka toiselta puolen armottomasti parkitsi heidän virtahevois-nahkaansa jokaisen laiminlyönnin tähden. Ja tunnustanpa, ett'ei olisi mieleni tehnyt olla Papalatsan selkänahan omistajana, kun Henrikki oli kertomuksensa lopettajaisiksi ilmoittanut seuraukset tuon pojan huolimattomuudesta.

Englantilainen, kuullessaan että joku hänen eläimistään oli surmansa saanut, olisi luultavasti käskenyt väkensä hevosen selkään ja oitis ratsastanut pahantekijöitä etsimään; niin ei tehnyt vanha Pieter Dirksen. Hänpä ei ennenkään eläissään ollut mihinkään ryhtynyt asiaa perinpohjin miettimättä, eikä ollut luultavasti tässäkään seikassa tarkoituksensa kiirehtiä mihinkään rivakkaan toimeen. Hän kuunteli, kulmakarvat rypyssä, kunnes poikansa oli sanottavansa sanonut, ja sitten, harkittuaan asiaa jonkun minuutin, asteli makuukammionsa ovelle sekä puhutteli tyynesti vaimoansa: "Maaria, tuo meille siekailematta suurusta".

Havaitessani selväksi että ajo oli tulossa, läksin huoneeseni muutamaa pyssyn-patruunaa hakemaan. Mutta eipä vielä oudot tapaukset olleet tältä aamulta menneet, sillä äkkiä vanha imettäjäni syöksi sisään, huutaen: "Sanansaattaja on saapunut kuninkaalta. Ettehän, Kuta, anna jättää meitä heidän kynsiinsä?"

"Se on Kotsi", huomautti Ula, vilkaistuaan äsken tullutta; "meidän katkerin vihamiehemme".

"Sittenpä paha on tulossa. Mutta ole huoletta, Landela, Hollantilainen ei teitä anna ylön. Pysykää vaan täällä kumpikin, kunnes palajan". Ja raskaalla mielellä menin kohtaamaan soturia, joka täysissä aseissa kulki Boerin huoneelle.

2:nen Luku.

Kuninkaan lähettiläs.

Viimeinen havainto, jonka Ula oli lausunut, enensi muretta, jonka ystäväini turvallisuuden tähden tunsin. Kotsi oli, niin mies kuin maineensakin, minulle hyvin tuttu, ja olinpa vakuutettu, ett'ei mikään vähäpätöinen asia ollut syynä hänen ilmestymiseensä kuninkaan lähettiläänä Pieter Dirksen'in tilalle. Tämä soturi oli yksi Cetewayon uskotuimpia seuralaisia, hän kun oli Induna-e-nkholu eli erään mieli-rykmentin, niin kutsuttujen Onoba ponkueiden (pantterin-saajain) päällikkö; nimitys, joka tuli siitä, että nämät tirannillisen herransa käskystä olivat ottaneet pantterin elävältä kiinni ja tuoneet sen niin hallitsijan eteen. Kotsi oli vasta nuori poika, kun tämä tempaus tehtiin, mutta hän oli siinä tilassa tehnyt itsensä huomatuksi sen pelottomuuden kautta, jolla hän julmaa petoa ahdisti ja myöhemmät todistukset jäykästä rohkeudesta nostivat hänet nykyiseen korkeaan asemaansa. Niinkuin enimpiä villejä itsevaltiaita, vaivasi Tsululais-kuningastakin ajatus, että muka salajuonia oli tekeillä hänen valtansa kukistamiseksi, ja varoen että hänen sorron-alaiset alamaisensa kerran hänet surmaisivat, oli hän ympäröinnyt itsensä valituista miehistä ko'otulla vartija-joukolla, jotka, syystä että hänen kuolemansa kautta kadottaisivat kaikki, mitäkään voittamatta, oman parhaansa tähden suojelisivat häntä vaarasta, Kotsi oli tämän joukon päällysmies, ja tiesinpä että ainoastaan joku tärkeä toimi voi saattaa kuningasta päästämään suosikkiansa pois läheisyydestään.

Tällä välin soturi oli ehtinyt asunnon avonaiselle ovelle, ja koputettuansa useita kertoja knob-kirri'llänsä,[5] seisahtui levollisena vartoomaan vastausta kolkutukseensa. Varmaankin hän oli äkännyt minun lähestymiseni, vaikk'ei ollut tietävinään läsnä-olostani, seikka, joka itsessään tiesi pahaa ystävilleni. Mainiten häntä nimeltä, lausuin hänet tervetulleeksi tänne uutis-asunnolle; mutta hän ei vähääkään huolinut tervehdyksestäni, vaan kiinnittäen synkän katseensa huoneen perälle, asettui täydellisesti minusta huolimattomaksi, tyynellä ylhäisellä kopeudella, joka pani kuuman veren kovaan koetukseen. Onneksi vanha Pieter astui sisään ennenkuin ennätin tyhjentää sappeani lähettilääsen, ja hänen puoleensa kääntyi viimemainittu, tehtyään ylpeän pään-nyykäyksen. Vaikka Boeri auttavasti taisi Tsulujen kieltä, oli puhe kumminkin sekä hänelle että pojillensa, jotka myöskin olivat tulleet huoneesen, suuressa määrin käsittämätön, sillä soturi laski lauseensa äärettömällä nopeudella, ponnistaen itsensä puheen kestäissä vähitellen oikeaan innostuksen hurjuuteen. Hän ei yhtään huolinut kenestäkään muusta kuin vanhasta Dirksen'istä, vaikka hyvin tiesi että minä kuuntelin hänen loruansa; mutta lopetettuansa hän puolittain nyykkäsi minulle, silminnähtävästi lausuaksensa: "Sellainen on sanottavani; tehkää se nyt ystävillenne tiettäväksi".

Minä olin kauheasti levoton siitä rajattomasta röyhkeydestä, jota kuninkaan suosikki jok'ainoassa liikenteessään osoitti — käytös, joka niin suuresti erosi siitä, jolla maan-asukkaat tavallisesti Eurooppalaisia kohtelivat. Selvästi hän toimi saamiensa käskyjen mukaan, sillä ilman herransa lupaa ja tietoa ei yksikään Tsululainen olisi uskaltanut astua valkoisen miehen huoneesen ja lausua sellaisia uhkauksia hänen läsnä-ollessaan. Jos karsin lähettilään lauseista pois kaikki kukkais-kuvat, joilla hän puhettaan somisteli, kuuluisi se melkein seuraavasti, vaikka mahdoton on kynällä ja läkillä tuoda julki sitä harjoitettua hävyttömyyttä, jolla jokaista uhkausta höystettiin.

"Vanha valkoinen mies. Minä olen Kotsi, pantterinsaajain päällikkö, jonka velvollisuus ja huvitus on vartioida suuren Cetewayo'n pyhää majesteettia, päämiesten päämiestä, Mustain Mustaa, lukemattomain karjalaumain herraa, kansain Valtiasta, sukukuntain Surmaajaa. Hänen luotaan tulen minä sinun, valkean vanhuksen luo sanomaan hänen nimessään: Valkea vanhus, lumi hiuksinen, ilman lupaa olet asettunut minun maalleni, ottaen haltuusi lavean kaistaleen minun alueestani ja syöttäen siinä karjaasi ja laumojasi. Tämän voin antaa anteeksi, sillä minä rakastan valkoisia miehiä ja tahdon asua rauhassa heidän ja heidän sukunsa kanssa. Mutta sinä olet enemmän tehnyt. Tyytymättä vieraan alueen anastukseen, olet ottanut suojaasi rikollisia, joita heidän maansa la'it ovat kuolemaan tuominneet; olet suonut alttiin turvapaikan pahantekijöille, jotka ovat laskeneet juonia minua, heidän kuninkaansa henkeä vastaan. En saata uskoa, että olet tämän tehnyt tietämättömyydestä, sillä kattosi alla on ihminen, jolle noiden rikoksen-alaisten käytös on liiankin hyvin tuttu, joka päälliseksi antoi heille aseen, millä henkeäni väijyivät. Mutta kaikesta huolimatta on sydämmeni lempeä valkeille miehille, ja minä tahdon ennemmin uskoa, että sinua on petetty, kuin että outo käytöksesi on mieliltämielin mietittyä. Sentähden, kaikessa hyväntahtoisuudessa ja ystävyydessä, lähetän luoksesi Kotsi'n, vartija-joukkoni päällikön, tekemään sinulle tiettäväksi, ett'ei sinulla eikä sinun perheelläsi, ei karjallasi eikä palvelijoillasi ole mitään peljättävää minun ala-maisteni puolelta, Päälliseksi annan sinulle luvan ottaa haltuusi Eloya-vuoren juurella olevan alueen, jonka Englantilainen William Thornton aikoo anastaa; sillä hänen juonensa minun henkeäni vastaan peräyttää kaikki meidän väliset sopimukset. Tämän kaiken tahdon tehdä, mutta vaan yhdellä ehdolla. Sinun täytyy jättää molemmat pahantekijät, jotka nykyään oleskelevat kattosi alla, Kotsi'n käsiin ja lähettää luokseni Thornton'iin tuon Englantilaisen, kaiken karjan. Kumpikin rikollinen on kohtaava kuolemansa, johon heidät tuomittiin, ja päätös on osoittava tuolle kolmannelle, että minä en ole se mies, jota voi rankaisematta uhata. Mieti tätä ehdoitusta ja ilmoita päätöksesi uskolliselle palvelijalleni Kotsille. Jos teet mieleni mukaan, on asuntosi turvassa ja sinulla itselläsi ystävä; mutta jos hylkäät tarjoukseni, niin minä lähetän soturini ottamaan rikoksentekijät kiinni ja hävittämään asuntosi; ja silloin, jos vastarintaa yritetään, teidän verenne on lankeeva omien päittenne päälle".

Tällainen oli sen puheen sisältö, jonka Kotsi piti meidän läsnä-ollessamme, ja epäilemättä olisi hänen, kun oli tähän pisteesen päässyt, kaikkein lähetyskunnallisten sääntöjen mukaan, pitänyt odottaa Boerin vastausta; mutta oman kaunopuheliaisuutensa pyörteen viemänä ja täynnänsä katkerinta vihaa Landelaa ja hänen poikaansa vastaan, hän vielä omasta puolestansa lisäsi sanottavaansa pienen neuvon Pieter-ukolle.

"Niin, valkea mies, ja sen kuninkaani on tekevä. Minä, Kotsi, pantterinsaaja, sanon teille, että hän on sen tekevä. Cetewayo on elehvantti; hän musertaa teidät jalkansa alle, ell'ette tottele. Hän on leijona, ja jäsen jäseneltä hän teidät repii, jos vastustatte hänen lakiansa; hän nielaisee teidät, niinkuin hyena musertaa teurastetun vasikan luut. Tottele häntä, sinä valkopäinen vanhus, taikka vapise itsesi ja lapsiesi puolesta".

Tämän puheen kestäissä olivat uudisasukkaan vaimo ja tyttäret levollisesti hiipineet sisään, ja epäilemättä heidän läsnä-olonsa sai lähettilään ottamaan uhkaavaisemman äänen, toivossa, että vaimoväen arkuus Pieter-vanhuksen päätökseen vaikuttaisi. Eikä suinkaan ollut pantterinsaajain päällikkö mikään miellyttävä esine, kun hän, puheensa päätettyä, seisoi tuijotellen ympärilleen, ja kotkansulkaset, jotka koristivat paljaaksi ajeltua kehää hänen kiireellänsä, vapisivat mielenkiihosta, ja leopardinnahka, joka muodostui jonkinlaiseksi költeriksi hänen vyötäistensä ympärille, joutui liehuvaan liikkeesen. Hän oli huimaavan näköinen metsäläinen, mutta samalla peloittava, ja pikku Liisu, kolmentoista vuotias kiharapäinen tyttönen, syöksi peljästyneenä ovesta ulos, kun Kotsi, lopettajaisiksi, kumahutti ankaralla voimalla pöytää knob-kirri'llänsä.

Mutta tuo jämeämielinen vanha Boeri ynnä poikansa eivät niinkään äkkiä olisi säikähtyneet, vaikka kokonainen leegio sellaisia julmia sotureita olisi ollut tulossa heitä vastaan; ainakin, kun päällikkö iski pöytää, osoitti Karel Dirksen niin silminnähtävää taipumusta viskata vieraan avonaisesta ovesta pihalle, että minun täytyi laskea käteni hänen olalleen, pidättääkseni nuorta äkkipikaista jättiläistä rivakasta teosta, jota maan asukkaat eivät ikinä olisi unhoittaneet. Saadakseni väkivaltaisuudet estetyiksi, käänsin kohta lähettilään lauseet vanhalle uudistalokkaalle, joka kuunteli niitä alusta loppuun, ilman että pieninkään piirre hänen kasvoissaan osoitti, mitä hänen mielessään liikkui.

Muutaman minuutin mietittyänsä, isäntäni vastasi: "Sano Tsululle, ett'ei koskaan ole tapani hätäillä ajatellessa. Käske hänen tulla takaisin illalla, kun palaamme päivän töistä, silloin tahdon antaa hänelle vastaukseni. Ja koska lähdemme noita metsäkissoja tappamaan, niin sano hänelle, että hän ynnä miehensä saavat tulla mukaan, jos mielivät. Nyt, Maaria, anna suurusta; ja sitten, pojat, lähtöön".

Kotsi oli, Pieter-ukon puhuessa, rävähtämättä kiinnittänyt terävän silmänsä tämän kasvoihin ja pettynyt toivo pimensi hänen tummia piirteitään, kun hän näki sen hämmentymättömän levon, jolla uudistalokas Cetewayo'n viestiä kuunteli. "Oletteko hänelle totuuden oikein lausunut?" hän kysyi äkkiä minuun kääntyen. "Oletteko sanonut hänelle, että hänen kraalinsa hävitetään ja niin hän kuin perheensä surmataan?"

"Puheesi olen juurta jaksain tulkinnut", vastasin, "ja vastauksen olet saanut. Suostutko tulemaan osamieheksi metsästykseen?"

"Aikooko Ula olla saapuvilla?" kysyi lähettiläs, palaen sisällisestä malttamattomuudesta saada valkoisille miehille osoittaa uljuuttaan, mutta kumminkin epätietoisena salliiko sopivaisuus hänen yhdistyä huvitukseen, missä olisi osallisena se mies, jonka kuolemaa hän yritteli.

"Ula aikoo olla saapuvilla", sanoi kasvinveljeni, joka tässä hetkessä astui huoneesen täysissä aseissa, kilpi ja assegai käsissään. "Ula aikoo olla saapuvilla, ja silloin näyttäköön Pantterinsaajain päällikkö, joka käy sotaa heikkoja akkoja vastaan, hänenkö issikokonsa[6] vai Ulan, tuon 'poikanulikan' ajamaton kiire on oleva edellä petoa ahdistamassa".

Molemmat miehet seisoivat, villien vihollisten koko raivolla kyräillen toisiansa, ja hyvinkin pian olisi iskut seuranneet tätä nopeata taistelu-kutsua, ell'ei Karel Dirksen olisi työntäynyt heidän väliinsä ja siten tehokkaasti estänyt heitä iskemästä toisiinsa muuten, kuin hänen läpitsensä.

"Ei mitään väkivaltaa tämän katon alla", minä huusin Tsululaiselle. "Ettekö voi ehtoosen pysyä irrallanne toistenne kurkuista. Heittäkää sikseen vihanne siihen asti, ja kulkekaa rinnakkain maamiesten eikä vihamiesten tavoin. Sinä, Ula, lupaat olla päällikölle vahinkoa tekemättä, ja hän, toiselta puolen, ei käytä hyväkseen tilaisuutta teitä vastaan. Olkaa muutamaksi tunniksi kumppanukset, murisematta vihaisten rakkien lailla toisillenne".

Tsululais-luonne ei ole tykkänään paitsi, mitä nimittäisimme raa'aksi ritarillisuudeksi, ja kun minä vielä huomautin sitä suurta etua, joka meillä olisi niin oivan metsästäjän avusta, kuin Kotsi oli, niin tämä musta soturi hieman lauhtui, ja niinpä vihdoin saatiin molempain miesten kesken aselepo toimeen, jonka tuli kestää siihen asti, kuin aivotusta metsästyksestä olisi palattu. Ja olipa metsäläis-luonteen suhteen hyvin valaisevaista tarkastella, kuinka vapaasti vihamiehet keskustelivat, sittenkun jää heidän väliltään kerran oli murtunut, kaikki karvaat tunteet näyttivät jääneen sikseen ja sijaan oli tullut hieno kiista, kumpi siinä vaarallisessa toimessa, johon olimme ryhtymäisillämme, enintä rohkeutta osoittaisi. Kotsi ja Ula läksivät yksissä siihen hökkeliin, jossa viimemainittu asui, ja siellä Landela nyt valmisti runsaan aterian vieraalle, jonka tulo alkuansa oli ollut yhtä vastenmielinen kuin odottamatonkin.

Sittenkuin Vrou oli asettanut pöydälle suuren vadillisen metsän-otusta, sekä kahvia kurkun kastimeksi, koko perhe kävi ruo'an kimppuun yhtä huolettomasti, kuin jos Cetewayo laumoineen olisi ollut päiväntasaajan pohjoispuolella! Tuhannet myötä- ja vastamäet siirtolaisen elämässä, yhdessä hidasmielisyyden kanssa, joka ominaisuus on eriämättömästi Boerin luonteesen yhdistynyt, tekivät, että tämä arvoisa perhe enemmän suri nelijalkaisten rosvojen tuhotöitä, jotka uhkasivat heidän karjaansa, kuin oli huolissaan tuosta uutisesta, että Tsululais-valtias aikoi kostollaan heitä etsiskellä, ell'ei eräisin mahdottomiin ehtoihin suostuttaisi. Eikä kukaan, joka näki Pieter-ukon rauhassa istuvan nauttimassa riistapaistiansa, olisi millään hänen ulkomuodostaan voinut arvata, että vast'ikään hänen sormiinsa oli tullut viimesana mahtavalta ja kostonhimoiselta metsäläiseltä. Ja kuitenkaan ei viesti rahtuakaan hänen mielensä rauhaa häirinnyt, sillä kaikki ajatukset olivat nyt kiintyneet hänen karjaansa, ja nuo kaksi leopardin tappamaa nautaa harmittivat häntä paljoa enemmän, kuin Kotsi kaikkine uhkauksinensa.

Kun suurus oli syöty, nousimme oven edustalle tuotujen ratsujemme selkään. Neekeri-palvelijoiden naamat selvään osoittivat suurta uteliaisuutta sen asian suhteen, joka oli Kotsin äkkinäiseen ilmaantumisen uudisasunnolle aikaan saanut; mutta tämä henkilö oli liian korkeassa asemassa heidän kansakunnassaan, että olisivat voineet suorastaan kysellä mitään, ja valtioviisaus tai muut syyt estivät häntä julkaisemasta lähetyksensä salaisuutta. Puoli tusinaa aseistettuja sotureita, jotka häntä olivat seuranneet, mutta jotka tähän asti huolellisesti olivat pysyneet näkyvistä, astui nyt esiin, ja muutaman minuutin päästä matkue läksi liikkeelle. Boeri ja hänen poikansa olivat varustetut raskailla yksipiippuisilla roer'eilla (tuliluikuilla), jotka Hollantilaisten siirtolaisten kesken ovat yleisessä suosiossa. Tsululaiset kantoivat kukin kilpeänsä ynnä assegai-ryhelmäänsä; ja minulla oli aseena ainoastaan kaksipiippuinen takaaladattava pyssy. Useat uudistalokkaan palvelusväestä taluttelivat vitjoista ankaria metsäkoiria, ja parvi kaikensuuruisia ja -värisiä kotirakkia haukkui ja räyski ratsujemme ympärillä, tottelematta niistä huimista läimäyksistä, joita mustaihoiset assegaittensa peristä niiden raatomaisiin kylkiluihin jakelivat.

Mielimpä tässä kohden hyväksi, joille asia on tuntematon, mainita, että Tsululais-soturi, oli hän metsästysretkillä taikka noilla vielä vaarallisemmilla sotateillään, kuljettaa muassaan kahta lajia asetta päällekarkausta varten, ja kolmannen kapineen, jota käyttää ainoastaan puolustaidessaan. Nämät ovat: assegai, knob-kirri ja kilpi.

Ensin mainittu on leveä-lappeinen rautasäilä, tavallisesti vaan asukasten omaa työtä, johon liittyy noin viiden jalan pituinen varsi, niin että kahvan paksumpi pää on lähinnä kantaa. Jokainen soturi kantaa useita tällaisia aseita ja tavallisesti linkoo niitä viholliseen noin neljänkymmenen kyynärän matkalta. Chaka, kuuluisa Tsululais-tiranni, kielsi assegain käytännön heittoaseena, pakoittaakseen siten väkensä lähikahakkaan vihollisten kanssa ja käyttämään asetta pistimenä tai väkipuukkona. Mutta hänen seuraajansa palasivat entiseen käytäntöön ja nyt assegai'ta käytetään kummallakin tavalla — s.o. soturi taittaa varren joutuessaan käsikahakkaan; ja käyttää näin lyhennettyä asetta säilänä.

Knob-kirri on vaan nuija kovasta ja raskaasta puusta, ja useimmiten soturi, taisteluun mennessään, jättää sen kotiin, jota vastoin tavallisesti ottaa sen matkaansa metsästys-retkille.

Kilpi lausuu itse tarkoituksensa eikä kaipaa selvitystä. Se on härjänvuodasta tehty, noin puolen viidettä jalan pituinen, kahdeksantoista tuuman levyinen, yleisesti soikea muodoltaan ja kannetaan kädensijasta, joka on kiinnitetty alipuolelle keskustaa. Tämän aseen väristä tunnetaan omistajan rykmentti ynnä arvo. Hyödytöntä olisi näillä lehdillä ryhtyä tekemään selkoa kaikista Cetewayo'n kummallisista arvo-eroituksista; olen päässyt tarkoitukseni perille, kun huomautan, että kaikki miehet — s.o. naineet, issikoko'lla ja ajellulla päälaella varustetut soturit — kantavat valkoisia siipiä, kun sitä vastaan mustat kilvet ovat pojille eli nuorille miehille kuuluvia, joista toiset jo kuitenkin saattavat olla neljänkymmenen ikäisiä.

Useilla etevimmistä päälliköistä ja sotureista on ruutipyssyjä, mutta assegai on heidän kansallinen aseensa.

Tiemme kävi kraal'in eli laajan ympyriäisen aitauksen ohitse, johon karja yön ajaksi on suljettuna. Kaikki eläimet olivat nyt hajaantuneet ylt'ympäri heiniköille, kymmenen tai kaksikymmentä parvessa. Nuo vakaat lehmät ja härjät söivät rauhassa, ja hilpeämmät vasikat huvittelivat huimasti loikkimalla ja laukkailivat iloisissa piireissä, hännät oikoisina. Se oli näky, omiansa siirtolaisen sydäntä riemastuttamaan, eikä yhtään ikävän riippuvaisuuden tunnetta voitu eroittaa Pieter Dirksen'in kasvoissa, kun hän ammovaa karjaa katseli, joka häntä isännäkseen nimitti. Mutta ilmaantuipa yht'äkkiä outo liike palvelijoihimme, jotka peljäten, että joku metsän-otus pääsisi meiltä huomaamatta, tirkistelivät joka pensaasen ja pehkoon sadan kyynärän matkalla ylt'ympäri tiemme. Joukko huudahduksia Tsulujen kielellä ynnä sirahdus muutaman musta-ihoisen naisen suusta, joka, lapsi vyötettynä kupeillensa, oli näin kauvas meitä seurannut, saattoi meidät iskemään kannukset ratsujemme kylkiin ja nelistämään paikalle, jolloin sekä hämmästykseksemme että kauhuksemme löysimme Papalatsan, tuon kadoksissa olleen paimenen, runnellun ruumiin, sen miehen, jonka poissa oloon olimme selkäsaunan pelvon syyksi arvelleet. Ei voinut erhettyä sen tavan suhteen, jolla poika raukka oli surmansa saanut. Hänen vaimonsa, hänen nykyinen leskensä, jonka kiljahduksen olimme kuulleet, oli polvillaan pitäen sylissään hervotonta päätä, jonka takaraivo oli munankuoren lailla musertunut pantterin voimakkaan käpälän raappauksesta. Kasvot olivat rauhalliset ja vääntymättömät, ja lukuun ottamatta punaista juovaa, joka vuoti kummastakin sieramesta, ei muodossa vähintäkään tuskan tai kärsimisen merkkiä ollut havaittavana. Mutta ruumiin alipuoli oli kauhistuttavasti raadeltu ja täynnänsä niin hampaiden kuin kynsien jälkiä; silminnähtävästi olivat pedot herkutelleet kurjan paimenen ruumiista.

"Kuinka tää on saattanut tapahtua?" kysyi Pieter-vanhus; "poika ei koskaan itsestään olisi kuljeskellut puolen peninkulman[7] päässä kraal'ista".

Ula ja Kotsi, jotka olivat tutkineet maata, osoittivat nyt meille, että leopardi tahi leijona oli kiskonut ruumiin sen nykyiselle asemalle. Oli nähtävissä jälki, jonka toinen uhrin laahaava käsi oli viistänyt, ja hänen keveän vyötäisvaatteensa repaleita näkyi okaisissa orjantappuroissa, jotka olivat sattuneet peräytyväin petojen tielle.

"Onpa seikka kyllin selvä", Kotsi lausui minuun kääntyen; "leopardi kahden penikan keralla on tappanut pojan. Se on loikannut kraal'in aitauksen ylitse ja surmannut karjaa, mutta havainnut voimansa liian pieniksi kuljettamaan eläimenraatoa poikasilleen, joilla ei vielä ollut kykyä aidan ylitse kiivetä. Varmaankin on Papalatsa koettanut ajaa sitä pois, silloin kuin sai surmansa, ja nähdessään hänet härkää köykäisemmäksi, kiskoi peto hänet tälle paikalle, jossa penikat saivat häiritsemättä herkkuilla, eikö ole asia semmoinen, Ula?"

Kasvinveljeni nyykkäsi vastineeksi, ja pitempi tutkiminen toi ilmi usean pantterin jäljet sekä osoitti soturin arvelun oikeaksi.

"Meidän on aika rientää", huusi Pieter-vanhus. "Pedot ovat paenneet Slangopies-vuoren rotkoon, jossa tapaamme heidät ruoansulattajaisia nukkumassa. Poikarukan vaimoa auttakoot muut naiset sopivalla tavalla ruumista hautaan laskemaan".

Me läksimme edellemme, mutta katsellen satulasta taaksepäin, näin lesken istuvan liikkumattomana entisessä asennossaan, pidellen polvillaan murskattua päätä ja surullisesti tirkistellen kasvonjuonteita, jotka ikuisiksi ajoiksi olivat jäykistyneet. Ei huutoa päässyt tuon yksinäisen surijan huulilta, hänestä näytti vielä mahdottomalta käsittää sen onnettomuuden täyttä laajuutta, mikä häntä oli kohdannut. Näytti sydämmettömältä jättää yksikseen surun-iskemää vaimoa, yrittämättä häntä lohduttaa; mutta karjan turvallisuus riippui siitä, onnistuisiko meidän hävittää villit rosvot, jotka olivat tiensä karjan-kraal'iin osanneet; ja ennenkuin olimme ehtineet sataakaan kyynärää ruumiista, musta-ihoiset naureskelivat ja pilailivat, hyppiessään sellaista vauhtia heinikön ylitse, että hevostemme oli vaikea seurata. Kuoleman läheisyys ei paljon näitä ihmisiä liikuta; ja ruumista katselevat pikemmin kauhistuksen kuin säälin silmillä.

Jylhää, metsäistä solaa pitkin syöksi pieni joki vuorenharjanteelta ja katosi alapuolella olevaan laaksoon. Tänne musta-ihoiset arvelivat petojen valinneen tyyssijansa, ja päästyämme alangon suulle, Pieter-ukko pysähtyi neuvotellakseen, kuinka ne parhain saataisiin ajetuksi suojapaikastaan aukealle. Lyhyen keskustelun perästä päätettiin, että parvi Tsululaisia Ulan johdolla kiertäisi takaa päin solaa ja, asettuen linjaan, etenisi meitä kohden, tutkien joka vaaksan alan tiestään ja ajaen otukset, joka sorkan, meihin päin. Meidän Eurooppalaisten tuli asettua puoli-ympyrään ja varustautua lämpimin kourin pantteria vastaanottamaan.

Kahden tunnin ikävän odotuksen jälkeen alkoi ajajain ääniä kuulua, ja astuttuamme maahan hevosilta, valmistausimme ampumaan. Yht'äkkiä etenevien musta-ihoisten huikea kiljunta sanoi, että otus oli nähty, ja Kotsi, joka kiihosta vapisevana seisoi rinnallani, kaappasi kiinni käsivarteeni, viitaten kellertävään esineesen, joka liukkaasti hiiviskeli pensaasta toiseen.

"Siin' on pantteri", hän kuiskasi. "Houkkoja kuin ovat, päästivät koirat kahleista".

Sepä oli liiankin totta. Koirain taluttajat, pedon huomatessaan, olivat irroittaneet talutettavansa, ja koko liuta syöksi hurjasti otusta kohti, joka, nähdessään niiden lähenevän, peräytyi taajaan ruohostoon, mikä oivallisesti peitti sen liikunnot. Siihenpä koirat hyökkäsivät arvelematta, ulvoen himosta iskeä kiinni saaliisen. Mutta kuuluipa pian kimeitä kiljauksia, sekoitettuina äkkinäisillä murahduksilla; ja kohta senjälkeen ensin yksi, sitten toinen koira ryömi surkeasti ontuen pois tuosta epäsuhtaisesta taistelusta, sill'aikaa kun ehjien kumppalien uljas haukunta muuttui hurjaksi ärinäksi, jonka ylitse kuului niiden riitaveljen luja vonkuminen. Kaikki ponnistuksemme huutaa hurjapäisiä koiria pois olivat nyt turhat, ja mahdoton oli meidän laskettaa ruovostoon, koska silloin luotimme olisivat voineet vahingoittaa eläimiä, joita tahdoimme suojella.

"Pahus olkoon, tästä ei mitään lähde", huusi Pieter-ukko, kun kimakka parahdus ilmoitti että taaskin yksi koira oli kuolin-iskunsa saanut. "Täytyyhän lopettaa mokoma teurastus"; ja luikkunsa täysi-vireessä läheni Boeri nyt taistelu-paikkaa.

Mutta ennenkuin hän oli ehtinyt kymmentä askelta kulkemaan kohti kahilasaarta, syöksi eräs haamu hänen ohitsensa ja katosi häilyvään ruovostoon; se oli Kotsi, pantterinsaaja, joka nyt näki tilaisuuden sopivaksi osoittaa uljuuttaan ja taitoansa. Samassa hetkessä Ula ilmestyi täyttä vauhtia juosten ja luikkasi, murtaen sekaisin Hollannin ja Tsulujen kieltä: "Älkää menkö, baas (herra); takaisin, Kotsi, takaisin; se ei olekaan pantteri; se on leijona. Te olette hukassa".

Mutta kuninkaan henkivartijoiden päämies joko ei kuullut tai ei huolinut, ja ainoastaan kaislojen aaltoileminen osoitti, että hän yhä liikkui eteenpäin. Äkkiäpä kuului karjunta, luja ja peloittava, joka ajoi arjimmat musta-ihoisista lammasten lailla lähimpään suojapaikkaan, ja samassa komea leijona hypähti esiin, assegai kyljessään. Hetkeksi se pysähtyi tähystämään vainoojiansa, jolla aikaa se oli pilkkana kokonaiselle tusinalle keihäitä ja luotia; mutta nämät pikemmin näyttivät sen raivoa vaan kiihdyttävän, sillä karjahtaen toiseen kertaan se hyökkäsi Pieter-vanhusta kohti, joka pyssy poskella seisoi levollisesti odotellen. Minä hätäisesti laukaisin toisen piippuni hurjistunutta petoa vastaan, mutta en saanut sen vauhtia ehkäistyksi, ja samassa silmänräpäyksessä näin, että Boerin ase oli pettänyt. Seuraavassa sekunnissa oli kunnon vanha isäntäni makaava runneltuna ruumiina: inhimillinen apu näytti voimattomalta torjumaan hänen tuhoansa.

Päästäkseni näkemästä hirmu-tapausta, jota en voinut estää, käännyin puoleksi poispäin, pistäen joutuun uusia patruunia pyssyyn; mutta äkkinäinen huudahdus sai minut uudelleen katsahtamaan surkealle näkymälle, jolloin suureksi hämmästyksekseni näin vanhan Boerin vielä pystyssä ja ravistamassa uutta sankkiruutia vanhaan luikkuunsa yhtä kylmäverisenä, kuin jos leijonan asemesta tavallinen kotikissa olisi ollut muutaman kyynärän päässä hänestä. Peto seisoi, etukäpälä erään tumman esineen päällä, karjuen hurjasti ja ruoskien maata hännällänsä; mutta nytpä jymähti Pieter-ukon tuliputki, jymähti kuin kanuuna, ja maahan vaipui leijona, kallo lävistettynä.

Mielessä epämääräinen pelko siitä, kuka uhrina olisi, riensin auttamaan hämmästymätöntä Boeria, joka veti kasvinveljeni kaatuneen pedon alta.

"Hän pelasti henkeni", sanoi uutistalokas; "hyökkäsi päälle vastustaakseen leijonaa ja syöksi assegain sen rintaan. Poika parka! Pelkäämpä, että hän on mennyt mies".

Minä olin kumartunut Ulan tunnottoman ruumiin ylitse ja koroitin käteni hänen sydämmensä kohdalle.

"Se vielä sykkii; hän elää", huusin. "Antakaa minulle pullo, Henrik; ehkä saamme hänet pelastetuksi".

Eikä hän ollutkaan kuollut; olipa kummallista kyllä sanoa, aivan vahingoittamaton, lukuun ottamatta ankaraa iskua oikeaan olkapäähän ynnä kauheata täräystä. Oliko sitten hänen odottamaton rynnäkkönsä eläintä vastaan tätä niin tyhmistyttänyt ja hämmentänyt, sitä en tiedä, mutta kuolettavan käpälän läimäys oli kohdannut koko voimallaan ystäväni leveätä kilpeä, kaataen hänet maahan sellaisella vauhdilla, että hän joutui tuiki tunnottomaksi; mutta tämä hänet pelasti kynsistä ja osittain myöskin ehkäisi iskun ankaruutta.

Tällä välin nuori Hollantilainen musta-ihoisten keralla oli tunkeutunut kahilasaareen tappamaan molempia pentuja, jotka he sieltä löysivät ja tuomaan pois pantterinpyytäjän tunnottoman ruumiin, jonka tapasivat hengettömäksi iskettynä. Hän vielä hengitti ja tilkkanen paloviinaa virvoitti häntä niin paljon, että saattoi tuntea meidät; mutta ei hän koskaan enää sanaa sanonut, sillä alapuoli hänen naamastaan oli reväisty pois, ja muutaman minuutin päästä miestä ei enää ollut.

"Sanokaa hänen vä'ellensä", lausui Pieter-vanhus minulle, viitaten Tsululais-sotureihin, jotka seisoivat ryhmässä päällikkövainajansa ympärillä — "sanokaa kuninkaan henkivartiaston jäsenille, että aikomukseni oli yöksi antaa heidän johtajalleen vastaus sen jommankumpaisen ehdon suhteen, minkä Cetewayo oli eteeni asettanut. Nyt päätän, tämän kuolleen soturin läsnäollessa, ett'en milloinkaan heitä alttiiksi Ula'a enempi kuin äitiänsäkään. He tulivat minulta suojaa hakemaan, ja sen he saavatkin. Missäkään tapauksessa en heitä ylönantaisi, mutta nyt poika", ja hän laski jykevän kätensä kasvinveljeni olkapäälle, "on henkeni pelastanut, ja mielimpä näyttää hänelle, että Hollantilainen ei hyvää työtä unhoita. Mennään kotia, pojat, ruo'alle; minun on nälkä".

3:mas Luku.

Itsevaltias neuvostossaan.

Cetewayo, Tsulujen kuningas, oli haarem'issaan (vaimolassa), Umpongenissa olevassa suur-kraal'issa. Hänen ympärillään oli kaikki, mitä olisi luullut yksinvaltiaan sydämmen saattavan halata. Siin' oli vaimoja ja jalkavaimoja viljalta, valmiina silittämään kuninkaallista otsaa, jos liian lukuisat olvihaarikan kallistukset saisivat tynnyriseppiä ohimoihin; siinä kolme rykmenttiä sotureita, joiden tarkoitus oli hyppiä hänen majesteettinsa edessä tahi jos verenvuodatus oli enemmän heidän herransa mieleen, nuo hyväset olivat valmiit piirittämään ja teurastamaan naapuri-kraal'in asukkaita taikka tekemään mitä muuta julmuutta hyvänsä, jota tirannin oikullinen mieliala saattaisi hänen käskemään. Olisipa luullut, että Cetewayo tällaisissa suhteissa olisi ollut onnen poika. Mutta niin ei ollut asia. Syvä tyytymättömyys pilveili kuninkaallisissa kasvoissa, ja sellaisten kurjain eläinten asema, joita velvollisuus kutsui hallitsijan läheisyyteen, oli kaikkea muuta kuin kadehdittava.

Viime aikoina olivat asiat käyneet vastoin suuren kuninkaan toiveita. Helppo oli hänen Imbongo'nsa[8] tervehtiä häntä "elehvantin vasikaksi", "lehmän pojaksi" ja "miesten ylentäjäksi"; mutta, vaikkapa myönnettäisikin tällaiset nimitykset asianmukaisiksi, ne eivät kuitenkaan tehneet minkäänlaista vaikutusta Delagoa lahdella oleskelevaan Portugalilaiseen kauppiaasen, joka, tuotettuaan häntä varten halvasta hinnasta runsaan lähetyksen takaaladattavia pyssyjä, nyt epäsi hankkia ampumavaroja muuten kuin mitä ylettömimmillä ehdoilla; ja ilman patruunia olivat aseet tietysti hyödyttömiä. "Elehvantin vasikkana"-olo ei kuninkaalle tuonut karjaa kauppiaan vaatimusten tyydykkeeksi, ja näkyipä enemmän kuin luultavalta, että hänen lopulta oli pakko eritä muutamista mieli-raavaistaan. Sitäpaitsi olivat ne miehet, jotka olivat Kotsia seuranneet, edellisenä yönä palanneet kuninkaan kraal'iin ja tehneet tiettäväksi hänen suosikkinsa kuoleman ynnä vanhan Pieter Dirksen'in kiellon jättää Landelaa enempi kuin tämän poikaakaan hänen käsiinsä. Kaikki nämät seikat yksinvaltiasta tuikeasti kiukuttivat, ja hänen kilvenkantajansa, jonka tehtävänä oli pitää suurta kilpeä herransa ja auringon välillä — toimitus, joka antoi hänelle oivallisen tilaisuuden tutkistella kuninkaan kasvonpiirteitä — näki kyllin selvään, että myrsky oli puhkeamassa, ja toivotti vaan hartaasti, että se lankeisi jonkun toisen pään päälle, kuin hänen omansa.

Tämän ohessa oli vielä kolmaskin seikka ilmaantunut itsevaltiaan mielenrauhaa häiritsemään, pieni, jokapäiväinen tapaus, jota tuskin kannattaisi mainita, ell'ei se olisi kääntänyt kuninkaan ajatuksia erääsen suuntaan ja vienyt päätöksiin, jotka minulle ja ystävilleni olivat ylen tärkeitä.

Lukija ehkä muistaa, että olin lahjoittanut kasvinveljelleni kaleidoskoopin. Tämä kalu joutui tietysti Ulan tuomion jälkeen Cetewayon käsiin ja käytettiin joksikin aikaa valtiaan joutohetkiä sulostuttamaan, mutta heitettiin vihdoin hänen lempivaimonsa, hänen nuorimman puolisonsa vartioittavaksi. Tumma kaunotar, käänneltyään syvimmällä ihmetyksellä putkea ylt'ympäri, joutui polttavan uteliaisuuden valtaan saada yht'aikaa nähdä useita noista kirjavista esineistä, ja arvellen että sisusta oli ajettu lukemattomia kuvia täyteen, hän koetti vetää niitä ulos, sillä seurauksella, että leikki kalu särkyi. Suurella viekkaudella oli nuori rouva pannut syyn erään aivan viattoman palvelusneitsyeensä niskoille, joka kuninkaan käskystä joutui julmasti ruoskittavaksi; mutta paitsi että kapineelle tapahtunut haitta äkäytti kuningasta, saattoi se hänet lähettämään kalun Saksalaiseen Lähetyspaikkaan sillä pyynnöllä, että pastori oitis panisi sen täyteen kuntoon. Tämän Arnold Beidermann ilman suurempaa vaikeutta tekikin; mutta tuodessaan onnettoman lelun takaisin, hän katsoi tilaisuuden sopivaksi sekaantuaksensa asiaan tytön puolesta, jota kuningattaren rikoksesta oli rangaistu, ja soimaeli siis itsevaltiaan vääryyttä ankarimmilla sanoilla, sillä uhri näet oli yksi lähetyskoulun entisiä opetuslapsia. Tämä seikka oli edellisenä päivänä tapahtunut ja karvastelipa vielä kuninkaan muistossa moite, jonka oli kaikkein neuvon antajainsa kuullen saanut pitää hyvänään. Niinpä, kuten ennen olen sanonut, Cetewayo'lla oli paljo kiukuteltavaa, ja vaikka hän nuuskasi kokonaisia kourallisia, ajaen lusikalla sitä tavaraa sieramiinsa ja vetäen sisäänsä niin suurissa määrissä, että kyyneleitä viljalta tippuili pitkin pöhöttyneitä poskipäitä, niin eipä tupakka-aine eikä ne ankarat siemaukset olvihaarikasta, joita hän nielaisi, voineet tyynnyttää myrskyistä mieltä, ja hänen kilvenkantajansa näki sisällisellä vapistuksella, että ennen tai myöhemmin rajuilman täytyi räjähtää.

Nytpä saapui Imbongo tuomaan sanan, että joukot olivat taistelu-asennossa, sota-katselmusta odotellen, ja oitispa läksi kuningas pois, seurassaan poika, joka kantoi hänen nuuska-rasiaansa, sekä aivan kantapäillä kilvenkantaja, joka suurimmalla huolella piteli suojustintaan niin, ett'ei yksikään päivänsäde voisi tuohon jaloon herraansa sattua.

Cetewayon edellä kulki "Ylistäjä", virkamies, jonka velvollisuudet Eurooppalaisten silmissä ehkä näyttäisivät hieman hassumaisilta. Ensimmältä tämä juoksenteli pitkin tasankoa, heilutellen käsiänsä myllynsiipein lailla, ja kuroittaen kaulaansa kamelikurjen tavoin; sitten hän viskautui maahan nelinryömin ja mylvi äänellä, joka olisi sonninkin saanut kateudesta halkeamaan, väännellen ruumistaan monenlaatuisiin muotoihin, joiden hän arveli kuvaavan leijonan liikuntoja; viimeinpä tuo verraton toimitusmies nosti yhden käsivartensa korkealle ilmaan, köyristi koukkuun selkänsä ja rämpätti kimakasti, jolla kuvauksella hän koetti esittää elehvanttia; ja kun tämä hullunkurinen ilveilys tapahtui auringon kuumasti paahtaissa, niin tippui hiki raskaina karpaloina tuosta puolihullusta raukasta, jonka toimitus todentotta ei ollut mitään laiskan virkaa, se kun kysyi sekä suurta notkeutta että vaskenlujia keuhkoja; sillä joka kuvauksen jälkeen luikkaili Imbongo kuninkaan arvonimiä, ylentäen hänet kaikkia maailman valtiaita korkeammalle, ja niin tykkänään kaikesta sielustaan siihen toimeen kiintyneenä, että kun Cetewayo vihdoin oli istahtanut jonkinmoiselle kannettavalle valta-istuimelle, vastapäätä sotureitansa, "Ylistäjä" lojui pitkänään maan tomussa, todellisen tahi teeskennellyn tunnottomuuden tilassa.

Rykmentit marssivat nyt hänen editsensä, jolloin joka soturi, herransa ohitse kulkeissaan, alensi kilpeänsä ja kumarsi otsaansa maahan. Silloin tällöin eräs päälliköistä osoitti jotain etevää soturia, jonka jälkeen pysäys tapahtui ja suosionalainen henkilö hyökkäsi ulos rivistä, näytelläkseen notkeuttaan usealla hypyllä ja loikkauksella, ihmeellisellä nähdä. Muuan vanhus-parka, jonka jänteitä ajan kourat olivat vähän kangistuttaneet, ei osannutkaan toimittaa tätä narripeliä hallitsijan mieliksi, ja joutui hetipaikalla viimemainitun käskystä säälimättä knob-kirreillä möyhittäväksi.

Sittenkun joukot olivat kulkeneet ohitse, määräsi kuningas, että yksi härkä oli teurastettava kutakin rykmenttiä varten, jonka jälkeen soturit, osoitettuaan kiitollisuuttaan pitkäveteisillä huudoilla, pistivät nuo tuomitut raavaat assegai'illaan kuoliaaksi, ja nytpä sotaväen katselmus oli päättynyt.

Virvoitettuansa itseään syvillä olvisiemauksilla, Cetewayo kutsui ko'olle neuvon-antajansa ja lausui julki ilman esipuheita ne eri syyt, jotka hänen mielensä rauhaa häiritsivät. Tätä Tsululais-senaatti kuunteli suurimmalla huomiolla, mutta tuomatta kuitenkaan esiin mitään keinoa, jolla vaikeudet saataisiin poistetuiksi. Vihdoinpa, kun kuninkaan muodosta alkoi näkyä selvään että äänettömyys oli katkaistava, lausui Nkungulu, ylimmäinen tietäjä, näin:

"Kuninkaalla on vihamies", hän alkoi, karjahtaen ympäri piirin, jonka jokainen jäsen tunsi maahan vaipuvansa petturin katseesta, sillä syytös tähän malliin tiesi omaisuuden ryöstöä, ell'ei kuolemaa. "Kuninkaalla on vihamies: katsokaamme ken pahantekijä on. Delagoan kauppias ei tahdo antaa Tsuluille ampumavaroja, ja ilman niitä meidän kansamme ei voi nielaista Brittiläisiä, jotka ovat tunkeinneet kuninkaan maalle ja suojelevat kuninkaan vihollisia. Nyt on asia, että tuo Portugalilainen ei koskaan olisi uskaltanut moiseen ryhtyä, ellei hänen mieltänsä olisi myrkytetty kuningasta vastaan. Ja kuka sen on saattanut tehdä? Nkungulu tietää sen; hän on pappi ja voi vainuta pahantekijän".

Neuvon-antajat katsahtivat toisiinsa kauhistuksella, sillä nythän oli tietty, että yksi heidän luvustaan mainittaisiin; mutta tietäjän tarkoitus ei ollutkaan syyttää ketään omasta kansakunnastaan. Hän katseli lähetyssaarnaajia, joille entinen kuningas-vainaja, Panda, oli antanut luvan asettua maahan asumaan, katkeralla vihalla, sillä nehän olivat useammassa kuin yhdessä tilaisuudessa koitelleet paljastaa niitä typeriä narrinkonsteja, joihin hän turvasi petoksiansa harjoitellessaan, eikä Arnold Beidermann ollut omalletunnolleen laskenut julistaa häntä kerrassaan roistomaiseksi petturiksi, joka lähimmäistensä kustannuksella etsi omaa parastaan. Usein hän oli käyttänyt koko vaikutusvoimaansa kiihdyttääkseen Cetewayoa, ennustellen nälkää ja kuivuutta, ellei vieraita maasta karkoitettaisi, mutta kuningas tunsi itsensä kykenemättömäksi ilman kruuti-aseita mittelemään voimiansa Eurooppalaisten keralla ja oli liian viisas ryhtyäkseen toimeen, joka ihan varmaan veisi hänet käsikähmään Brittiläisten kanssa. Äsken oli kumminkin runsas lähetys pyssyjä saapunut Tsuluille, ja noita välttämättömiä ampumavaroja vaan kaivattiin, että kuningas saattaisi olla aivan huoleton mahtavain naapureinsa vihojen suhteen. Ja että Cetewayon aikomus oli rikkoa rauha naapuriensa kanssa niin pian kuin hänen armeijansa olisi tarpeeksi varusteilla, sen tiesi noita-pappi; edellisenä päivänä hän oli ollut saapuvilla, kun Saksalainen lähetyssaarnaaja oli soimannut kuninkaan vääryyttä tämän rangaistessa viatonta henkilöä kuningattaren rikoksesta. Nkungulu näki, että herransa, tottumaton kun oli vähimpäänkin vastustukseen, oli juuri sellaisessa mielentilassa, jolloin pikkuinen viekas yllytys avaisi hänen korvansa jokaiselle syytökselle, jota valkoisia miehiä vastaan tehdä voitaisiin; ja tunnottoman metsäläisen koko kavaluudella hän nyt kerrassaan astui tarkoituksiansa täyttämään.

"Nkungulu voi haistaa pahantekijän", hän jatkoi, "mutta pahantekijä ei ole täällä"; — huojennuksen huokaus pääsi kokoontuneiden senaatorien rinnoista, joka viekkaalta puhujalta ei jäänyt huomaamatta, hän kun tiesi, että pelko saisi muut vetämään yhtä köyttä joka jutussa, jonka hän katsoisi parhaaksi kutoa kokoon — "ei, hän ei ole täällä, mutta eilen hänen läsnä-olonsa saastutti ilman ja karvasteli sieramissani".

"Puhu!" puhkesi Cetewayo kesken; "nimitä pelvotta, ken on pahantekijä"; sillä tuo kehno juoniniekka verutteli, niinkuin ei olisi tahtonut julkaista epäluuloisen henkilön nimeä.

"Se on valkoinen pappi", sanoi tietäjä, näin vaadittuna, "valkoinen pappi, joka asuu Kagasissa ja joka eilispäivät ratsasti pois kuninkaallisesta Kraal'ista".

"Niin, niin, hän se on — hän on", kaikui kokoontuneesta neuvostosta, joka täydestä sydämestään riemuitsi siitä, ett'ei ketäkään heistä eikä heikäläisistä nimitetty surman suuhun joutumaan. "Kuulkaa Nkungulua; hän puhuu totuuden".

Noita-pappi oli tarkastanut herraansa syytöksen tehdessään, ja huomatessaan kohta kuninkaan muodosta, ett'ei puheensa ollut vastenmielinen, hän uhkeasti jatkoi:

"Valkoinen pappi se oli, joka esti Portugalilaista kauppiasta tuomasta ampumavaroja, uhaten ilmiantaa hänet Brittiläisille. Valkoinen pappi se on, joka aina on osoittainut kuninkaan vihamieheksi. Eikö hän evännyt antaa karjaa sotureille, jotka olivat lähetetyt noita rikoksellisia, Landelaa ja Ulaa, etsimään, vielä naureskellenkin kuninkaallisen arvon pahanpäiväiseksi ja suoraan ilmoittaen toivonsa, että pahantekijät pääsisivät karkuun? Eikö tuo Englantilainen Kuta eli Thornton vieraillut kuukautta hänen kattonsa alla ja siellä häneltä oppinut niskoittelemaan kuninkaallista arvoa vastaan? Eikö hän matkustanut tänne kohtaamaan Portugalilaista kauppiasta, vaikka me häntä koettelimme estää? Ennen sitä käyntiä oli jo luvattu, että ampumavaroja piti hankittaman; valkoinen pappi sanoi kauppiaalle, että maksua siitä ei koskaan tulisi, ja niin tämä epäsi sitä lähettää. Edespäin, eikö hän neuvoston kuullen kuningasta solvaissut? Ja, vihdoinkin, eikö hän ole näyttänyt olevansa noita asettaissaan tuon monikirjavan perkeleen takaisin taikaputkeensa, Vaikka me omilla silmillämme nä'imme, ett'ei tämä mitään muuta sisältänyt kuin joitakuita pieniä lasinsäröjä? Kallistakoon kuningas ja hänen kansansa korviaan Nkungulu'n sanalle ja ajakoon maasta ulos väärintekijät, jotka hänelle niin paljo kiusaa saattavat, jotka suojelevat pahantekijöitä, ja jotka kaikkialla nuuskivat hänen toimiansa piirrellen niitä paperilapuille, niin että ihmiset tuhansien penikulmien päähän saavat tiedon siitä, mitä Kuninkaallisen Kraal'in pyhässä piirissä tapahtuu. Älköön kuningas laupeutensa vuoksi tuomitko tuota noitaa kuolemaan, niinkuin ansaitsisi, vaan lähettäköön hänet viipymättä maasta pois, ja karjalaumat, jotka hän Tsuluilta oli ryöstänyt, silloin lisäävät kuninkaan varoja ampumavarain maksamista varten. Kun salanuuskijat on maasta pyyhkäisty, silloin kruuti ja luodit ennenpitkää tulevat näkyviin".

"Hyvin puhuttu", huusivat neuvon-antajat yhtä kurkkua. "Valkoinen pappi ajettakoon ulos ja kuningas lähettäköön sotajoukkonsa nielemään tuon hävyttömän Hollantilaisen, joka ei tahdo jättää rikoksentekijöitä hänen käsiinsä".

Tsululaiset ovat kentiesi maailman suurimpia puhujia, jos kukaan vaan viitsii heitä kuunnella, ja nytpä jokainen kokouksen jäsen alkoi ladella esiin jotain lähetyssaarnaajille haitallista juttua, keittäen semmoisella taidolla yhteen totta ja valhetta, että ennakkoluulosta vapaan kuuntelijan olisi auttamattomasti täytynyt pitää Cetewayoa rakastettavana, hyvän laatuisena hallitsijana, jonka oikeille laeille valkeat papit olivat osoittaneet röyhkeintä tottelemattomuutta, yllytellen kansaa kapinaan heidän herraansa ja kuningastansa vastaan ja tuoden maahan eripuraisuutta rauhan asemesta, jonka sanansaattajia julistivat olevansa.

Ja täytyy mun tässä mainita, että Nkungulun syytös suureksi osaksi perustui tosiasioihin. Arnold Beidermann oli ottanut minut kattonsa alle, kun tämän maan kurja kuumetauti oli saattanut minut vuoteen omaksi, oli tyttärensä keralla hellästi mua hoidellut sekä vihdoin seurannut Ulaa ja minua maa-alan etsintään, joka sitten päättyi niin että valitsin itselleni kaistaleen Eloya-vuoren läheisyydessä. Olipa todellakin pääasiallisesti tuon Saksalaisen paikkakunnallisten tietojen ansioksi luettava, että minun onnistui saada haltuuni niin ihana niittupiiri ja mahdollisesti toivo, että tulisimme naapureiksi — Etelä-Afrikassa, näet, jokainen sadan peninkulman päässä asuva on tähän nimitykseen oikeutettu — sai hänet minun hyväkseni uhraamaan enemmän kuin tavallisen hyväntahtoisuutensa; sillä tämä tilaisuus ei suinkaan ollut ensimäinen, jossa lähetyssaarnaaja ja minä jouduimme tekemisiin toistemme kanssa.

Silmäillessäni taaksepäin aikaisimpaan lapsuuteeni, on Arnold Beidermann'in pitkä ja laiha haamu sekä lempeät sinisilmät mielestäni olleet vanhoja tuttavia, alkain niin kaukaa entisyydestä, kuin muistoni saattaa selittää. Muistampa millä kunnioituksella, ollessani vielä poikanulikkana Tugela-virran äyräillä, Ula ja muut Tsululais-vesat seuranani, katselin rouva Beidermann'ia ja mitä uteliaisuutta herätti hänen pieni, kiharatukkainen tyttärensä niin minussa kuin tovereissanikin. Hyväsydäminen rouva olisi mielellään ottanut minut, pikku hurjapää kuin olin, helmoihinsa ja ollut minulle äidin sijaisena, jonka olin kadottanut; mutta tähän ei suostunut uutistalokas, jonka huostaan minut oli uskottu; sillä hän oli yksipintainen ja ymmärtämätön, vaikka hyvää tarkoittava mies, joka muiden mielijohteidensa muassa suuresti ylenkatsoi lähetyssaarnaajia ja niiden toimia. Kumminkin taivutti rouva Beidermann hänet sen verran, että minulla tuontuostakin oli lupa viettää päiväni lähetyspaikassa; ja eräässä tilaisuudessa, kun muuan odottamaton seikka kutsui äidin pois, sain huolekseni hoitaa pikku Minnaa. Silloimpa sattui tapaus, joka ei milloinkaan muistostani hälvene.

Tähän aikaan olin yhdeksän vuotias ja Minna Beidermann oli kaksi vuotta minua nuorempi. Meitä oli ankarasti varoitettu jättämästä lähetyspaikan nurkkia, mutta kun pikku seuralaiseni lausui halunsa saada poimia joitakuita niistä monenkarvaisista arokelloista, jotka purppuraisissa värivaihdoksissa koreillen, kaunistivat ketoa, niin en paljon varoitusta muistanut, vaan seurasin häntä kielletylle alalle. Olinhan Ulan kanssa tuntikausia samoillut heiniköillä paljoa laveammalta kuin se kenttä olikaan, jolla pastorin asunto seisoi, eikä ollut kummallekaan meistä koskaan mitään haittaa tapahtunut; mitä vaaraa voisi sitten siinä olla, että nyt muutaman kukkasen poimimme?

Pikku Minna oli ilon innossa kukkaisaarteista, jotka häntä kaikkialla ympäröivät ja heittäytyi hilpeästi jokaisen loistavan parven keskelle, säälimättä nykäisten maasta kukkia, jotka muutaman askeleen kuljettuamme taas viskattiin pois jättääksensä sijaa toisenlaatuisille. Minulle monenkirjavat kukkaset eivät mitään uutta olleet; olin tottunut huomiotta niiden sivuitse kulkemaan, ja suurta mielihyvää herätti minussa, että pikku seuralaiseni saattoi sellaisesta rihkamasta huvia löytää; olisivat kellukat edes olleet syötäviä marjoja, silloinpa olisin minäkin yhtynyt hänen kanssaan samoihin nautinnon tunteisin.

Niin aikaa muistamatta retkeilimme unhoittaen kaikki paitsi onnellista nykyhetkeä. Minä olin heittäynyt pitkäkseni erään pensaan juurelle ja koettelin par'aikaa köykäisellä assegai'lla, jota, nuori metsäläinen kuin olin, aina kuljetin muassani, kaivaa suurta sisiliskoa esiin piilostaan maankolosta, kun vähäinen äännähdys sattui korvaani, ja ylös hypätessäni näin rouva Beidermann'in muutaman askeleen päässä minusta, kasvot tuhan karvaisina ja ojentaen kättänsä sitä paikkaa kohden, jossa hänen pieni tyttärensä juuri oli leikitellyt. Silmäni seurasivat osoitettuun suuntaan ja siellä näin näyn, joka täytti sieluni kauhistuksella.

Istuen maassa, pikku Minna piteli vielä pienessä kätösessään vihkosta punakukkaisia kurenpolvia, ja hänen soma päänsä, josta leveäreunainen hattu oli pudonnut maahan, heilui hiljalleen toiselta puolen toiselle, ikäänkuin lapsi olisi lyönyt tahtia jollekin kuulumattomalle soitannolle. Selkä oli meihin päin, niin ett'emme voineet hänen kasvojansa nähdä, mutta koko huomiomme kiintyi esineesen, jonka häijy läheisyys uhkasi tyttö-pienoiselle pikaisinta kuolemaa. Kiemuroissa kurkisti pensaan takaa, jonka yhtä virpeä lapsi vielä piteli, viheriä inamba, enimmän peljätty kaikista Etelä-Afrikan käärmeistä. Matelija oli kohottanut päänsä ylös tytön kasvojen tasalle, ja huojui silmät kiiluvina sekä harja kohollaan hiljakseen ja sulavasti sinne tänne, kahden jalan päässä uhrista, joka osoitteli tahtia madon luikerruksille, silminnähtävästi kiehdottuna sen kamalasta läheisyydestä ja voimatta hätähuutoa päästää tahi tehdä vähintäkään ponnistusta päästä kauheata hirviötä pakoon; sillä se oli lajiansa suurin käärme, mitä milloinkaan olen nähnyt.

Rouva Beidermann-raukka näytti yhtä lumotulta kuin pikkuinen tyttärensäkin, ja seisoi patsaaksi jäykistyneenä. Se kauhea hirmutapaus, joka näytti auttamattomasti olevan tulossa, oli vienyt häneltä kaiken ajatus-ky'yn. Kerran hän katsahti rukoilevasti minun puoleeni, mutta kohta kääntyivät hänen silmänsä takaisin matelijaan, eikä hän tehnyt pienintäkään yritystä mennä lapsen avuksi. Käärmeen ilkeä näkö oli hänetkin kiehtonut.

Kuljeskellessani Tsululais-poikien kanssa olin usein kohdannut inamboja, joita maan-asukkaat katselevat suurimmalla kunnioituksella, eivätkä milloinkaan rohkene tappaa myrkyllisimpiäkään lajeja; sillä heissä on se usko vallitsevainen, että heidän esivanhempainsa henget asuvat näiden matelijoiden ruumiissa. Tuttavuus eläimen kanssa oli sen vuoksi päästänyt minut siitä pelvosta, joka juurrutti rouvan ynnä hänen lapsensa kiinni maahan; ja laskeutuen polvilleni ryömin suuntaan, josta saattaisin lähestyä matoa takaapäin. Pensaat ja pehkot peittivät minut ryömiessäni näkymästä ja matelija oli selvästi liian toimissaan onnettoman lapsen kanssa, huomatakseen sitä pientä rahinaa, jonka minun lähenemiseni synnytti. Varovasti nostaen päätäni näin, että olin päässyt aivottuun asemaani, enkä yhtään silmänräpäystä liikaa aikaisin, sillä pikku Minnan pää kallistui todella yhä lähemmäksi tuota huojuvaa hirviötä, joka toisessa sekunnissa olisi käärinyt hänet kuolettaviin kiemuroihinsa.

Jännittäen kaiken päätöskykyni, nousin taas pystyyn, ja vakaasti tähdättyäni syöksin assegai'ni käärmeen ruumiisen, juuri alapuolelle sitä paikkaa, missä kaula kohosi ylös yhteen kääreytyneistä kiemuroista. Hetkessä oli haavoitettu mato kietounut tärisevän assegain varren ympäri, jonka kohta päästin kädestäni; mutta pistoni oli naulinnut inambon maahan; ja hetikohta kun sen katse oli kääntynyt toisaalle, palasi rouva Beidermann'in ymmärrys. Paikalle rientäen hän tempasi pikku tytön syliinsä ja pakeni kotia, minä ihan kantapäillään; sillä olinpa aivan liiaksi pelvon vaiheella iskun vaikutuksesta, että olisin mitään muuta ajatellut kuin päästä seuralaisteni turviin. Niin päättyi seikkailu, joka yhteen aikaan uhkasi tuhoa Minnalle, ja usein sittemmin olen ajatellut, että, jos olisin ollut vähäistä vanhempi ja paremmin ymmärtänyt yritykseni vaaran, niin luultavasti olisin valinnut varovaisemman pelastustavan, jota kentiesi sama menestys ei olisikaan seurannut. Lapsi itse ei vähääkään aavistanut sitä peloittavaa vaaraa, josta oli pelastunut. Ja luonnollisesti sillä ijällä ei hän kyennyt selvittämään tunteitansa; mutta siitä päättäin, mitä hän sanoi, ne eivät suinkaan olleet ikävää laatua. Ihmiset, jotka eivät ole joutuneet tekemisiin käärmeiden kanssa, väittävät, että näillä ei ole voimaa kietoa ja lumota inhimillistä olentoa; mutta vankat, vahvaruumiiset miehet ovat aavoilla heiniköillä toisinaan olleet niiden lumouksen alaisina ja tietävät toista virttä vetää.

Sen pienen opinmäärän, joka minussa oli ennenkuin olin Natalin jättänyt lähteäkseni Englantiin, oli Arnold Beidermann minuun istuttanut; ja palattuani yksitoista vuotta myöhemmin siirtokuntaan, kiiruhdin tervehtimään vanhaa opettajaani, joka oli saanut Tsululais-kuninkaalta luvan perustaa lähetys-aseman tämän maahan, Kagasiksi kutsutulle paikalle, Pongola ja Mustan Unwelosi-virtojen välille. Minä näin pienen ystäväni Minnan kasvaneen suureksi, kauniiksi kuudentoista vuotiaaksi immeksi, isänsä tu'eksi ja turvaksi; sillä kuolema oli käynyt vierailemassa lähetyssaarnaajan vähäisessä perheessä, ja tuo hyvä Laura Beidermann nukkui nyt muutaman pajupensaan alla Tugela-virran äyräillä. Vasta tämän tapauksen jälkeen Arnold oli siirtynyt sisämaahan päin, toivoen ehkä paikkaa muuttamalla voivansa hälventää kaipaustaan sen uskollisen puolison jälkeen, joka niin myrskyissä kuin päiväpaisteessakin oli hänen kohtaloitaan seurannut; sillä kerran olisi Beidermann luonnonlahjoinensa korkeammallekin saattanut lentää, kuin vähäpätöiseksi lähetyssaarnaajaksi. Myöhemmin olen kuullut, että Saksalla ei ollut monta syvämielisempää oppinutta, kuin vanha ystäväni, mutta onnettomuudeksi hänen vapauden intonsa sai hänet korkeain asianomaisten epäsuosioon — Saksan yhdistyminen oli näet siihen aikaan pelkkä unelma — ja hän ajettiin pois synnyinmaastansa, ennenkuin hänen puolisonsa oli nuorikko-aikaansa jättänyt. Omasta maastaan karkoitettuna ja täynnänsä hengen neroa, joka ajoi hänet toimintaan, käänsi pakolainen kykynsä tuohon kentiesi vaivaloisimpaan ja kiittämättömimpään kaikista maailman toimista, ja tuli lähetyssaarnaajaksi Etelä-Afrikan kesyttömäin heimojen keskelle. Väsymättä hän teki työtä uudessa kutsumuksessaan, mutta pelkäänpä ett'ei hän montakaan saanut käännetyksi. Kuitenkin vaikutti hänen olonsa Tsulujen maassa hyvää. Alinomaiset soimauksensa julmuutta ja vääryyttä vastaan sai kuninkaan varovaisemmaksi alamaisiansa teurastaissa, koska näet luuli, että teko joutuisi ulkomaailman kuuluville lähetyssaarnaajan kautta; ja niinpä tämä, tosin epäsuoraan, pelasti muutaman ihmishengen. Mutta vaikka vanhan ystäväni ainoastaan huononpuolisesti onnistui tehdä kristittyjä, saavutti hän sen sijaan itselleen suuren maineen lääketaidostaan. Tämä oli se elämänrata, jolle hän nuoruudessaan oli antaunut; ja olipa kuningaskin useamman kuin yhden kerran joutunut valkoiselle papille kiitollisuuden velkaan, kun tämä oli hänen ruumiillisia kipujansa kirvoittanut.

Mutta huolimatta siitä, että oli jonkinmoisessa kiitollisuuden suhteessa lähetyssaarnaajan lääkintä-ky'ylle, Cetewayo kuitenkin sydämessään — jos hänellä sitä kalua lienee ollut — salaisesti inhosi Beidermann'ia ja koko hänen säätyään. Monet lähetyssaarnaajista olivat perinpohjin vailla aistia ja koettivat pakoittamalla saada toimeen parannuksia, jotka perille saatettuina suuressa määrin olisivat kuninkaan valtaa heikontaneet. Vanha ystäväni ei näitä miehiä ollut; mutta se julkinen tapa, jolla hän soimaeli hirmuhallitusta, maistui itsevaltiaasta sangen karvaalle; ja ylenkatse, jolla hän kohteli Tsululais-pappeja eli taikuria, veti hänelle tämänkin säädyn vihan.

Vuosia oli kuningas huokaillut lähetyssaarnaajan ikeen alla, ja oli mielessään päättänyt, että ensi sopivassa tilaisuudessa vieraat olisivat hänen maastaan karkoitettavat; ja samalla aikaa hän aikoi peräyttää ne lupaukset, jotka hän, astuessaan Tsulujen valta-istuimelle, oli Britannian hallitukselle tehnyt; jonka jälkeen hän saattoi taas pelvotta ja esteettömästi astua samaa verenvuodatuksen tietä, minkä hänen arvoisat enonsa Chaka ja Dingaon olivat aloittaneet. Se ei ollut mikään äkillinen päähänpälkähdys, joka vei hänen aikeensa sinnepäin, ei mikään metsäläisoikku tai lapsekas kiukutteleminen, vaan luja vakaa päätös vapauttaa itsensä sivistyksen pauloista, päätös, joka oli kypsynyt tarkassa mietinnössä ja joka oli ollut monivuotisten kärsivällisten valmistusten silmämääränä. Käyttäen hyväkseen velttoutta, jolla lakia ruutiaseista valvottiin tuon ensimäisen rynnäkön aikana, mikä tehtiin Transvaalin timanttikentille, oli kuningas saanut haltuunsa oivallisen varaston pyssyjä; ja niin pian kuin toinen runsas lähetys saapui hänelle Delagoa-lahdelta, katsoi hän hetken tulleeksi rikkoa rauhan Brittiläisten kanssa, sen ohessa hyvin ymmärtäen, että joku viivytys oli välttämätön, ennenkuin meidän hallituksemme olisi päättänyt toimeen ryhtyä, ei Cetewayo ensinkään vastenmielisesti kuunnellut noita-pappinsa vihanpuuskahduksia Arnold Beidermann'ia vastaan; päinvastoin niin, että niiden suosiollinen vastaanotto sai ne kuulumaan uskottavilta hänen neuvon-antajainsakin korvissa. Lähetyssaarnaaja oli käynyt Portugalilaisen kauppiaan luona ja niinpä saakoon hän syykseen tämän viimemainitun antaman kiellon hankkia ampuma-varoja. Totta kyllä, hän läksi auttamaan kauppiasta kuumetaudin kohtauksesta, mutta se ei asiaan vaikuttanut. Tässä oli kuninkaalla tilaisuus päästä miehestä, jota vihasi, sekä saada samalla karjaa. Ja niin, nousten valta-istuimeltaan, yksinvaltias lausui juhlallisesti:

"Kaksikymmentä härkää tapettakoon ja soturini juhlaelkoot. Huomenna heidän tulee marssia Hollantilaista vastaan, ja valkoinen pappi ajetaan maasta pois".

Tämän päätöksen neuvon-antajat ottivat vastaan määrättömillä suosion-osoituksilla, joiden kaikuessa kuningas vetäytyi haarem'iinsa, pysyäkseen siellä huomispäivään saakka näkymättömissä.

4:jäs Luku.

Varoitettuina ja varusteilla.

Sill'aikaa kun edellisessä luvussa kerrotut seikat tapahtuivat, toimittivat Transvaalilaisen uudistalon asukkaat huolettomina tavallisia tehtäviänsä. He ruokkoilivat karjaansa, kuokkivat maatilkkuja viljeltäviksi ja maissiin tai Indiaani-ohraan pantaviksi, loivat penkereitä, muodostellen niistä vesisäiliöitä, sillä tätä kallis-arvoista ainetta täytyy Etelä-Afrikassa huolellisesti säilyttää; panivat toimeen uusia kostutus-tapoja viljan kasvun ylentämiseksi ja yrittelivät kaikenkaltaisia muitakin keinoja, joita kokemus oli Boer'eille näyttänyt mukaisiksi saattamaan heidän viljelystään hedelmää kantavaksi.

On tarpeetonta selvittää lukijalle, että minä en ollut saapuvilla Cetewayon pitämässä kokouksessa, jossa päätettiin ajaa Arnold Beidermann ulos maasta ja käydä Pieter Dirksen'in asunnon kimppuun. Vaihtelevat asianhaarat, jotka siinä tapahtuivat, kerrottiin minulle jälkeenpäin perinpohjin, sillä Tsululaiselle on annettu ihmeellinen muisto yhdessä liukkaan kielen kanssa, ja hän saattaa vielä vuosien viertyäkin kertoa jok'ainoan sanan tärkeästä keskustelusta, joka tapahtui hänen läsnä-ollessaan. Niinpä, jos kohta täsmälleen puhuen olenkin hiukan poikennut siitä järjestyksestä, jossa seikat tulivat minun tietooni, olen kuitenkin säilyttänyt aikaperäisen seuraannon, jossa tapaukset toisistaan sukeuivat.

Pari viikkoa oli kulunut metsästyksestä, jossa kuninkaan lähettiläs oli loppunsa löynnyt, ja kasvinveljeni oli täydellisesti tointunut tuosta peloittavasta täräyksestä, minkä hän tässä tilassa sai. Keskenämme olimme usein puhelleet kohtalosta, joka hänen osakseen tulisi, jos Cetewayo todella panisi uhkauksensa täytäntöön ja onnistuisi saamaan karkulaiset käsiinsä; ja minä huomautin niin Ula'lle kuin Landela'llekin, että paljoa viisaampi olisi heidän joksikin ajaksi siirtyä pois rajan välittömästä läheisyydestä ja etsiä vieraanvaraa Schwazilais-kansan luona, jonka kanssa Tsulujen kuningas oli sodassa. Oma maa-alani Eloya-vuoren luona on todenteolla, niinkuin Pieter Dirksen'inkin uudis-paikka, Transvaalin alueella, mutta Cetewayo yhä vaati sitä itselleen; ja tieto siitä, että pakolaiset majailivat maassa, jonka hän — oikeudella tahi vääryydellä katsoi omakseen, herättäisi itsevaltiaan koston ja luultavasti toisi murhetta Hollantilaisen ja hänen perheensä kiireille.

Vanha imettäjäni ja hänen poikansa tajusivat kumpikin näiden ajatusten oikeuden, ja tehtyänsä tyynesti kaikki matka-valmistukset, odottelivat Pieter Dirksen'iä, lausuakseen kiitokset tämän vieraanvaraisuudesta ja hyvästi jättääkseen, ennenkuin läksivät uppoomaan tuohon suunnattomaan heinikkö-mereen. Kaiken kollomaisuutensa ohessa aavisti Boeri kumminkin oitis tämän äkillisen lähdön tarkoituksen, ja sainpa nyt kerrassaan nähdä hänen kankean luonteensa perinpohjin liikutettuna.

"Te ette saa lähteä", hän mörisi, lyöden jykevän nyrkkinsä pöytään voimalla, joka pani tinalautaset ilmaan hyppimään.

"Te olette vieraani, enkä päästä teitä, en, kaikkien tämän paikan ja Cap Town'in välillä maleksivien noitien uhalla, sitä en tee. Vai mitä sanotte te, Henrik, Karel, laskisitteko pojan, joka seisoi isänne ja leijonan välissä, erämaahan Cetewayon kaltaisen metsäläis-roiston uhkauksien vuoksi? Ei, kautta —! emme ole ämmiä, joka miehen komennettaviksi tai turhista säikkyäksemme pois järjiltämme. Viekää pois aseenne, älkääkä antako mun enää sanaakaan kuulla lähdöstänne".

En ollut milloinkaan ennen nähnyt isäntääni sellaisessa kiihossa. Kiitollisuus kasvinveljeäni kohtaan, yhdessä piintyneen itsepintaisuuden kanssa, oli pohjimmaisena syynä tälle odottamattomalle hangoittelemiselle tuumaa vastaan, mikä täytäntöön ajettuna hyvinkin luultavasti olisi estänyt seuraukset, joita velvollisuuteni on edempänä kertoa. Kerran saatuaan jotain päähänsä, Pieter oli yhtä jäykästi yksipäinen, kuin hänen syntymä-ketojensa valkea sarvikuono; ja kun tässä asiassa hänen mielipiteensä saavutti perheen yksimielisen hyväksymisen, ei pitemmät puheet mitään auttaneet, ja Ula — suuresti mielissään tällaisesta kiitollisuuden osoitteesta — jäi kuin jäikin uudis-asuntoon.

Tarkoitukseni oli ollut lähteä matkaan Eloya-vuorta kohti, aloittaakseni siellä rakennella asumuksiani, jotka kentiesi tulisivat mukavammiksi kuin tavallisesti syrjäisessä uudis-paikassa nähdään; mutta katsoinpa viisaammaksi antaa vielä jonkun viikon vierähtää, sillä jos Cetewayo todella yrittäisi panna uhkauksiansa Dirksen'iä vastaan täytäntöön, niin kävisi ryntäysjoukko ihan varmaan minunkin uudis-paikkaani katsomassa ja löytäisi silloin mukaisen ajanvietteen polttamalla poroksi rakennukset, jotka vast'ikään olisin valmiiksi saanut. Yhdistämällä yhteen seuralaisemme, voimme saada kokoon kyllin vahvan voiman pitämään metsäläis-parvea kurissa, kunnes hallitus ennättäisi avuksemme; sitävastoin erillämme joutuisimme kumpikin helpoiksi saaliiksi.

Ja niin viivyskelin uudis-asunnolla, puolustellen kaikenmoisilla tekosyillä alkuperäisen suunnitelmani laiminlyömistä sillä enhän uskaltanut suoraan tunnustaa varsinaisia syitä, jotka minua pidättivät, koska hyvin tiesin, että tuo reipas vanhus nauraisi ja ivaisi varovaisuuttani — ja huvittelin itseäni metsästelemällä Ulan kanssa. Tässä kesyttömässä piirissä löytyi vielä viljalta kaikenkaltaista metsänriistaa, ja kolmentuntinen ratsastus vei meidät aina seuduille, missä vaikeudetta saattoi tavata puhvelia, giraffia, lukemattomia antiloopia, vieläpä satunnaisesti elehvanttiakin. Vaikka elin vanhan Pieter Dirksen'in kodissa vieraana, oli mulla omiakin palvelijoita ja seuralaisia, jotka pitivät vaaria karjastani, vaunuista ynnä muista kapineistani; niin että, ollessani joka päivä kotoa poissa näillä retkillä, ei kumminkaan mitään jäänyt rappiolle. Maanviljelystoimet eivät minua yhtään huvittaneet, ja varustamalla pöydän tuoreella metsänriistalla, säästin kelpo määrän omaani ja Hollantilaisen härkäpaistia.

Ula ja minä olimme eräänä päivänä olleet tavallisuuden mukaan poissa, ja saatuamme tapetuksi pari niittykaurista, levähdimme hetkeksi muutaman mimosaryhmän varjossa, sill'aikaa kuin kaksi helmikanaa, jotka olin ampunut, kiehuivat mehiläispesässä, minkä Ula älykkäästi oli padaksi kääntänyt. Oli puolipäivän aika ja aurinko räkitti, ankarasti paahtaen ketoa, ja tehden pienen levähdyksen suuressa määrin suloiseksi, ennenkuin ryhdyimme paloittelemaan surmattujen otuksien lihoja, puuryhmän päivänvarjon tapaiset lakat, joiden alla olimme suojaa etsineet, sulkivat tykkönään tien auringon säteiltä; minä nojasin erään puun runkoa vastaan, suurella tyytyväisyydellä savua piipustani puhallellen ja katsellen vuoroin metsäläispoikaa, joka säikäytteli petolintuja pois tapetuista antiloopeista, vuoroin Ulaa, joka, noudattaen kansansa tapaa, ajoi nuuskaa kalloonsa, siksi että kokonaiset kyynelvirrat valuivat hänen silmistään, toimitus, joka muuten tapahtui syvimmässä äänettömyydessä ja näytti tuottavan hänelle mitä suurinta nautintoa. Keskeyttää Tsulua tässä toimessa katsottaisiin julkeimmaksi kohtelemattomuudeksi, ja koska en tahtonut tehdä mitään loukkausta seurasäännöille, odotin kunnes kirpeän jauhon tuottama nautinto oli haihtunut ja ystäväni oli saanut takaisin tavallisen selkeän levollisuutensa, jolloin käänsin hänen huomionsa tuon antiloopeja vartioivan pojan outoihin ja kummallisiin heiskaroimisiin. Tämä nulikka, yhtä alastonna vieläkin kuin sinä päivänä, jolloin maailmaan tuli, oli kiivennyt toisen otuksen raadon päälle ja viittoili kauvas erämaahan päin, viskellen välillä käsiään hurjasti ja päästäen kimakoita äännähdyksiä, joiden tarkoituksen matkan etäisyys teki tajuamattomaksi.

Ula juoksi hänen rinnalleen ja tähysteli tarkalleen taivaanrantaa, jonka ääri oli ilman kuumuudesta käynyt hämmentyneeksi ja epäselväksi. Minä puolestani en mitään voinut eroittaa, vaikka kuinka koetin katsella tärisevän auteren puhki, mutta kumppalini silmät olivat terävämmät ja hän virkahti oitis: "Teidän olisi pitänyt paremmin varoa hevostanne, Kuta; miehiä ratsujen seljässä lähestyy".

Mieliratsuni oli venähtänyt polvensa ja minä olin laskenut sen etsimään sellaista ravintoa kuin paikkakunta voi tarjota, mutta ankara helle oli ajanut sen mimosapuiston suojaan, missä se seisoskeli korvat letkassa ja torjuen hännällään kärpäsiä, jotka laumoina parveilivat sen ympärillä. Me olimme vieneet kerallamme kaksi kuormahevosta, saalista kotia tuodaksemme, ja näitä Ula ohjasi, mutta ei mikään kiire olisi saanut häntä käyttämään niitä pa'on välikappaleina. Köykäisenä jaloiltaan ja rautaisilla jäntereillä varustettuna, hän luotti omiin sääriinsä enemmän kuin minkään muun elävän, ja matka, jonka hän väsymättä jaksoi päivässä kulkea, osoitti, että hän todella sangen vähän vierasta apua kaipasi.

Nyt minäkin jo aloin eroittaa kaksi mustaa pilkkua, jotka joka hetki kävivät selvemmiksi, ja kysyin siis kasvinveljeltäni, mikä neuvo nyt paras olisi. Jos hänen ilmoituksensa, että nuo lähestyvät matkalaiset muka olivat ratsastajia, oli oikea, ei ollut mitään peljättävää, sillä siinä tapauksessa niiden olisi täytynyt olla Eurooppalaisia, koska maan-asukkaat aivan harvoin kulkevat ratsain. Ehdottelinpa siis, että hän ajaisi molemmat muut juhtamme mimosien varjoon, sill'aikaa kun minä ratsastaisin vieraita vastaan, joita tuskin katsoin sen vaarallisemmiksi esineiksi kuin harhailevaksi giraffi-pariskunnaksi.

Kun tämä tuuma oli hyväksytty, pinkoitin satulavyöni ja nelistin pois suuresti suutuksissani häiriöstä, joka keskeytti kaiken läheisen toivon saada maistaa helmikanan paistia. Lähestyessäni vieraita, näin, ett'ei kasvinveljeni silmät olleet pettäneet; tulijat olivat ratsumiehiä, joilla silminnähtävästi oli aika kiire, päättäin siitä joudusta, millä ajoivat hevosiansa yli polttavan hiekka-aavikon.

"Luultavasti kaksi elehvantin-ampujaa", minä aattelin; mutta arvelo meni kohta myttyyn, sillä yhä lyhenevä väli antoi minun nyt havaita, että toinen ratsastajista istui laita-satulassa.

Oli ainoastaan yksi naisihminen, joka todennäköisesti saattoi ilmestyä siltä kulmalta, mistä matkaajat kiirehtivät; ja sydän raskaana aavistuksista, iskin kannukset Spring-buck'in, ratsuni kylkiin sekä karautin eteenpäin heitä kohden. Vielä muutama silmänräpäys, ja pahimmat aavistukseni saivat vahvistuksensa. Arnold Beidermann ja hänen tyttärensä pysähtivät eteeni.

"Laupias taivas! Mitä on tapahtunut? Mikä on tuonut teidät tämän vaarallisen aavikon ylitse, sen sijaan että tavallista tietä pitkin olisitte tulleet", minä huudahdin, töllistellen hämmästyneenä ystäviäni, joiden vaatteet olivat kummallisessa epäjärjestyksessä ja joiden koko ulkomuoto ilmoitti pikemmin joutuista pakoa kuin ennalta aivottua matkustusta.

"Vettä", ohkasi Arnold vaivaloisesti. "Tuo meille vaan vettä, sitten kerron sulle kaikki".

Hänen tyttärensä ei muulla kuin väkinäisellä tuttavuuden-hymyllä osoittanut huomaamansa minun läsnäoloani; ja katsellessani häntä likemmältä, näin että ankara päivänpaahde oli kuorinut nahan sekä kasvoista että käsistä. Väsymyksestä ja polttavasta janosta hän horjui satulassa kuin taittunut lilja.

"Vaihdetaan hevosia Minnan kanssa", huudahdin, kutsuen häntä suruissani tuolla tuttavalla nimityksellä, jota olimme lapsuuden päivinä käyttäneet. "Spring-bucks on verrattain tuoreissa voimissa ja vie hänet kymmenessä minuutissa mimosaryhmän luo. Siellä Ula meitä vuottelee ja antaa hänelle vettä mielinmäärin".

Huolellisesti autoin uupunutta tyttöä alas väsyneen ratsun seljästä; jonka jälkeen, muutettuani satulat ja nostettuani immen taas hevosen selkään, näin tyydytyksekseni hänen kiitävän eteenpäin vauhdilla, johon hänen jättämänsä eläinräähkä ei ikinä olisi kyennyt. Minun kehoituksestani riensi Arnold Beidermann niinikään edelleen, jättäen minut seuraamaan jalkaisin ja taluttamaan suitsista Minnan hevosta; mutta ennen eroamistamme hän päästi suustaan lauseen, mikä teki aavistavan levottomuuteni kaksinkertaiseksi ja anasti niin haltuunsa kaikki ajatukseni, ett'en paljo huomannut tuota kuumaa, hitaista ja vaivalloista matkaa puuryhmän luokse, jossa vihdoin taasen ystäväni kohtasin.

"Lähetyshuone on tällä aikaa liekkien vallassa; ja Cetewayon soturit marssivat Dirksen'in uutisasunnolle!"

Näin paljon oli pastori saanut suustaan lähteneeksi, ennenkuin jätti minut, ja, kuten jokainen helposti saattaa kuvailla, sellainen onneton viesti antoi sangen vähän tilaa muille ajatuksille.

Mimosien luo päästyäni, näin että niin isä kuin tytärkin olivat ihmeellisesti virkistyneet vedestä, jota Ula oli heille hankkinut, kuin myöskin ruo'asta, joka oli valmiina juuri kuin vartavasten. Koska ylen tärkeätä oli että lähetyssaarnaajan uutiset tulisivat Pieter Dirksen'in korviin hetkeäkään tarpeettomasti viipymättä, leikkaisin patruunan auki ja piirsin hiiltyneellä varvulla muutaman rivin paperille varoittaen häntä uhkaavasta vaarasta, sekä lähetin viestin Ula'n kanssa, joka, sen hyvin tiesin, voisi hevoisiamme pikemmin ennättää paikalle. Nähtyäni hänet matkalla, oli lähin huoleni satuloida nuo ehjät kuormahevoset Beidermann'ia ja itseäni varten sekä käskeä Tsululais-poikaa vitkailematta tuomaan uupuneet ratsumme uutisasunnolle. Eikä siis sen enempää muistettu antiloopia, joita olimme aikoneet viedä kotiin.

Ratsastuksemme kestäessä — kuinka lyhyelle se oli tuntunut tänään aamusella, kun läksin kotoa huoletonna tulevaisuudesta, ja kuinka sanomattoman pitkältä, vaivaloiselta ja ikävältä nyt näytti tuo jäljetön aukea! — ratsastuksemme kestäessä sain kuulla ystäviltäni kaikki mitä tiesivät Tsululais-kuninkaan odottamattomasta käytöksestä, ynnä heidän pakoretkensä yksityisseikat ja ne asianhaarat, jotka tekivät heille mahdolliseksi välttää vainoojiansa. Lyhyesti mainitsen nämät tapaukset seuraavassa.

Sain tietää, että Lumba, yksi päälliköistä, jotka olivat olleet saapuvilla Cetewayon kokouksessa, oli melkoisessa kiitollisuuden velassa Arnold Beidermann'ille; sillä lähetyssaarnaaja oli kerran hänet kirvoittanut vaarallisesta taudista, minkä muutaman villin puhvelin puskema haava huonon hoidon tähden oli tuottanut. Tämä mies oli kuningattaren veli — tuon nuoren naisen, joka tutki kaleidoskoopin sisärakennusta — mutta vaikka sukulaisuus kuninkaallisen perheen kanssa olisikin päästänyt hänet ikävyyksistä, jos kohta hän olisi epäillyt Nkungulun syytöksiä ja miehekkäästi puolustanut hyväntekijäänsä, niin joku selittämätön usko noituuden voimaan sitoi kumminkin hänen kielensä. Päällikkö oli uljas soturi, lempeä isä ja runsaalla älykkäisyydellä lahjoitettu — todenteolla mies, jonka sivistyskanta oli muita kansalaisiaan melkoisesti korkeammalla — ja kumminkin erään noiturin pelko niin tykkönään valtasi hänet ja ehkäisi jokaisen kiitollisuuden tunteen, että hän arvelematta yhtyi kiljuntaan Beidermann'in karkoittamista. Kokouksen loputtua kutsui sana kuninkaan luota Lumban kuninkaalliseen asuntoon, missä hallitsija määräsi hänet johtamaan retkeä, jolle seuraavana aamuna oli lähteminen, väkivallalla äskeisiä päätöksiä toimeen panemaan. Tällainen luottamuksen osoite ilahutti soturia äärettömästi, ja laulettuansa ylistystä Cetewayo'lle mitä hassuimmilla sanoilla, hän riensi sisarensa majaan kertomaan siitä korkeasta suosiosta, joka hänen osakseen oli tullut, onnitellen yhä väliin itseään, kun muka niin hyvin tunsi Beidermann'ien jokapäiväiset kotitavat, joka seikka saattaisi ilman vaikeutta taikurin tyttärineen hänen käsiinsä. Taika-uskoisuus pimitti hänen mielensä siihen määrään että voi ryhtyä näin alhaiseen petokseen.

Pahaksi onneksi tuon kunnianhimoisen päällikön tuumille, hän selvitti aikeensa sen tytön kuullen, jota kaleidoskoopi-jutun johdosta oli vääryydellä ruoskittu. Mainittakoon vieläkin, että tämä kerran oli oppinut rakastamaan niin lähetyssaarnaajaa kuin hänen tytärtäänkin. Ja kiitollisuus siitä innosta, jota Arnold vast'ikään oli hänen hyväkseen osoittanut, eli hänessä yhä vielä; niin että kuultuaan kuninkaan aikomukset valkoista pappia kohtaan hän päätti, maksoi mitä maksoi, varoittaa tätä uhkaavasta vaarasta.

Käyttämällä melkoista sukkeluutta yhdessä jonkun pienen petoksen kanssa, onnistui tytön päästä ulos kraal'ista, ennenkuin portit yön ajaksi suljettiin, ja oitis hän nyt painui erämaahan, tavoittaen kohti Kagasia. Hänellä oli kuljettavana matka, jonka aseellinen joukko saattoi kulkea kahdessatoista tunnissa; mutta tie oli pitkä ja vaivaloinen, hänellä ei ollut mitään evästä ja, ennen kaikkia, hän vielä sairasti ruoskimisen tuottamia haavoja; sillä viikkoja menee, eikä päiviä, ennenkuin Tsululais-ruoskan jäljet ovat tuntumattomiin haihtuneet.

Kuinka tuo hento lapsi saattoi voittaa ne vaarat ja vastukset, jotka häntä tiellä kohtasivat, pysyy ainaiseksi meille kaikille ihmeenä. Arvattavasti hänen omaa synnynnäistä uljuuttansa lisäsi se tieto, että peloittava tuomio häntä odottaisi, jos hän kiinni joutuisi. Yksinään karkaus kuninkaallisesta Kraal'ista oli hengen-asia; mutta sen henkilön kuolemanrangaistukseen, joka rohkeni auttaa taikuria, lisättäisiin pitkä ja kauhistuttava kidutus. Monta leveätä ja ryöpeää virtaa, joiden vesissä vilisi alligaatoreita, aaltosi Umpangenin ja Kagasin välillä, ja kuitenkin Nohemu[9] empimättä syöksi niihin ja uljaan rohkeutensa suosimana pääsi eheänä ylitse. Metsän petojen karjunta kajahteli yössä ylt'ympäri, kun hän vapisten istui muutaman puun oksalla, minne oli noussut turvassa ollakseen; ja kerran parvi inhoittavia paviaani-apinoita karkasi hänen päällensä, jolloin hänen ainoastaan henkensä vaaralla, erään virran poikki uimalla, onnistui välttää takaa-ajajiansa. Kolme yötä ja kaksi päivää tyttö kesti uljaasti, ja aikaisin kolmantena aamuna hän pääsi uupuneena ja nälästä ynnä käymisestä rähjääntyneenä, mutta kuitenkin ennen kuninkaan sotureita ja ajoissa antaakseen ystävilleni kelpo varoituksensa, jonka kautta nämät saattoivat nousta hevoisilleen ja pikaisella pa'olla henkensä pelastaa.

"Niinpä kyllä", Arnold Beidermann jatkoi, "olimme vast'ikään aamurukouksemme päättäneet, kun Minna päästi heikon huudahduksen, ja luodessani silmäni ylöspäin näin Nohemun seisomassa kuistilla, yltäänsä pölyisenä ja ryvettyneenä sekä ylenpalttisesta nääntymyksestä horjuvaisena. 'Teidän täytyy paeta', hän huusi; 'menkää hetipaikalla, niin te kuin valkea tyttökin. Cetewayon laumat ovat tunnin matkan päässä; he ovat tuominneet teidät taikuriksi'. Minä ymmärsin, mitä hän tarkoitti, William, ja niinpä, satuloittuani hevosparin, Minna ja minä läksimme viipymättä, yrittämättä pelastaa yhtäkään esinettä. Me valitsimme tien halki erämaan, ei ainoastaan siitä syystä, että se oli melkeästi lyhempi, vaan myöskin koska sangen luultavalta näytti, että Lumban kaltainen viekas soturi oli lähettänyt osaston sulkemaan tuon tavallisen tien. Eipä milloinkaan lie pako ollut niin täpärällä. Itsestäni en suurin välitä; mutta mikä kohtalo olisi Minnan osaksi tullut moisen raakalaisen käsissä kuin Tsululais-kuningas on?"

Minä ratsastin edelleen, kauhistuen niitä ajatuksia, joita viime kysymys minussa herätti.

"Ehkä arvelet, että, koska meidät oli ainoastaan maasta ajettaviksi määrätty, niin ei mitään sen pahempaa meille olisi tapahtunut", jatkoi taas ystäväni; "mutta olenpa jonkun aikaa sitten saanut tietää, että kuninkaalla on ollut aikomus päästä lähetyssaarnaajista, ja koska hän pelkää niitä tietoja, joita nämä kentiesi saattaisivat levitellä hänestä ja hänen ilkeästä hallitusmenostaan, niin katsonpa sangen todennäköiseksi pienen vihjauksen hänen puoleltaan Lumballe, että jos sattumalta jotain pahaa minulle tapahtuisi, ei hän sitä niin kovin sydämelleen laskisi. Minä tunnen noiden Tsulujen kamalan viekastelemisen vieläkin paremmin kuin te, William. Tuo urhea tyttö Nohemu, se meidän henkemme pelasti".

"Ja kuinka kävi hänen?" minä kysyin. "Nohemu — — Nohemu", jatkoin, muistoani söyrien; "ihan varmaan se nimi kuuluu inttämättä".

"Ehkä kasvinveljenne on hänestä puhunut", sanoi neiti Beidermann.
"Kerran Nohemu tunnusti minulle, että he lempivät toisiansa".

Nyt muistin, että niin oli asianlaita. Niin Ulan kuin Landelankin olin kuullut tätä soreata Tsululais-impeä mainitsevan; ja ihmetellen, kuinka ei Beidermann'it olleet häntä matkaansa ottaneet — sillä varmaankin tiesivät, mikä kohtalo häntä odottaisi, jos joutuisi kiinni — kysyin uudestaan, miten tytön nyt on käynyt.

"Me kiusasimme kovasti häntä tulemaan kerallamme", lausui Minna, "mutta ei se auttanut. Hän vastasi, että kiipeilemällä vuorten yli hän ehtisi Dirksen'in uudis-asunnolle ennen Lumban väkeä, joka hyvinkin tietysti pysähtyisi pitämään suurta juhlaa meidän raavaittemme kanssa; ja varustettuaan itsensä jauhopussilla, hän taasen katosi".

"Niimpä todella, kaikki kehoituksemme olivat turhat", lisäsi Arnold; "mutta tuollahan uutistalo onkin. Pietar-vanhus näkyy vitkailematta toimiin ryhtyneen".

Uutispaikka tarjosi vilkkaan näytelmän, sillä vaikka Ula oli vaan puolentuntia ennen meitä paikalle ennättänyt, olivat Boerit heti oivaltaneet vaaran uhkaavan läheisyyden ja kohta käyneet käsiksi suojellakseen itseänsä sitä vastaan. Tämä ei suinkaan ollut ensimäistä kertaa, kuin nuo karskit Hollantilaiset olivat pakoitetut vastustamaan rynnäkköä maan-asukasten puolelta, ja he ryhtyivät varustelemaan laager'ia eli vahvistettua leiripaikkaa taidolla ja joutuisuudella, jonka ainoastaan pitkällinen kokemus heinikoilla opettaa.

"Aivotte kai hakata ampumareikiä ja puolustaida huoneissa", huusin nähdessäni, että härjät olivat valjastetut raskaiden vankkurien eteen, niinkuin olisi n.s. trek eli poismuutto hankkeissa.

"Tuo metsä on liian lähellä asunnoita, voidaksemme niissä pysyä", vastasi Pieter-ukko levollisimmalla äänellä. "Se antaisi suojaa noille Tsululais-roistoille ja saattaisivatpa helpostikin sytyttää tuleen olkikatot päidemme päällä. Ei, meidän on pakko tehdä varustuksemme aukealle, likelle karjan kraal'ia, ja niin luullakseni voimme kelpo lailla vastaan ottaa Cetewayon parvikunnat".

Nähdessäni että tuo vanha Boortrekker[10] oli oikeassa ja luottaen hänen kykyynsä, heittäydyin alas ratsultani ja yhdyin edessämme oleviin töihin.

Ne toimet, joihin Pieter Dirksen jo oli ryhtynyt, osoittivat ihmeteltävää päällikönkykyä ja perinpohjaisia tietoja sen vihollisen tavoista, jonka kanssa olimme tekemisissä. Kohta sanani saatuansa hän oli pannut Henrik'in kokoilemaan heiniköillä kuljeskelevaa karjaa ja ajamaan sen kraal'iin, jossa muutoin aina yönsä vietti. Tämä aitaus oli noin puolen penikulman päässä asunnoista; ja kuuluipa meihin saakka sorkkien töminä, kun Kafferilaiset paimenet meluten ja huutain ajoivat elukat sisään. Sill'aikaa Pieter'in toiset pojat olivat ajaneet vetohärät kokoon ja valjastaneet ne vankkurien eteen, joihin oli ladottu kallisarvoisempia huone- ja tarvis-kaluja, runsas varasto muonaa, ja kaikki saapuvilla olevat aseet ynnä ampumavarat. Minulla oli kolme vaunullista omaa kalua, ikkunanpieliä, salvumiehen kapineita ja muita aineksia, joita tarvitsin asettaissani kotiani Eloya-vuoren juurelle. Pieni omaisuuteni oli jo silloin valmiiksi ladottu yhteen tuota likeistä siirtoani varten, ja koska olin otaksunut pitkän tien matkustettavaksi ilman vettä, oli tyhjä sammio pantu jokaiseen noista kömpelöistä vankkureistani. Älykkäällä huolenpidolla oli uutistalokas määrännyt vaimomäkensä niitä vedellä täyttämään; sillä arvattavasti vihollinen sulkisi meiltä pääsön sprint'in, lammikon luo, ja olomme riippuisi yksinomaisesti niistä vesivaroista, joita kanssamme olisimme kuljettaneet.

Huimalla kiljunnalla ja luikkinalla Hollannin, Englannin ja Tsulujen kielellä, pantiin härät valjaisin, ja raskaat vankkurit vierivät eteenpäin ruoskanläjäysten ja kirousten kaikuessa. Vrou istui vilkkaiden tyttöjensä keralla rauhallisena ja hiiskumatonna saviastioiden ja muun perhekaluston keskellä, jota oli kasattu heidän ympärilleen. Minna oli asettunut Dirksen'in naisten seuraan sekä näytti tyyneltä ja lujamieliseltä, vaikka kyllä vielä näkyi hänessä väsymyksen ja niiden vaivojen jäljet, joita vast'ikään oli kärsinyt.

Niiden lukiaini hyväksi, jotka eivät ole Etelä-Afrikan oloihin tutustuneet, tulee minun lausua muutama sana noiden vankkurien suhteen, jotka siirtolaisten kesken ovat käytännössä; sillä näistä ajokaluista oli aikomuksemme muodostaa varustus tulevaa rynnäkköä vastaan; ja Englantilaiset vaunut täytetyt heinällä tai muulla maantuotteella osoittavat aivan niukalta yhtäläisyyttä Kap'in vankkureiden kanssa.

Koska näiden viimemainittujen monessa tapauksessa on määrä kuukausia olla omistajansa ja tämän perheen kotina, ovat ne sangen ko'okkaita, tavallisesti noin 11 jalan pitkiä ja 4 jalkaa leveitä. Laidat ovat korkeudelleen 2 tahi 3 jalkaa ja niiden ylitse kohoaa katos eli kattotelineet, joiden päälle purjekangasta on piukoitettu, mikä suojaa matkustajaa ja hänen kapineitansa yhtä paljo kovalta kasteelta ja ankarilta sadeilmoilta, kuin auringon polttavalta helteeltä. Kapilaisten vankkurien sisusta on varustettu monenlaatuisilla laatikoilla, jotka ovat sijoitetut eri asentoihin sen mukaan kuin kokemus on osoittanut tarkoituksenmukaiseksi; mutta kuin aikomukseni ei ole ruveta laajemmin selvittelemään kysymyksessä olevaa ajokalua, vaan pikemmin ainoastaan antaa joku yleinen kuva sen ulkomuodosta, niin en tahdo luetella niitä tuhansia asioita, joita nää säiliöt sisältävät. Etelä-Afrikalaisten vankkurien asukkaat nukkuvat vuoteilla, jotka riippuilevat kattotelineiden kaarista, ja voipa vetää aika makeata unta näissä heiluvissa makuukammioissa. Vaunut ovat muuten kestäviksi, vaikka hatariksi raketut ja liikkuvat neljän valtaisen pyörän kannattamina.

Härät ovat ne juhdat, joita ilman poikkeusta käytetään Kap'in vankkureita vetämään, ja kahdentoista lukuinen valjakko on enimmissä tiloissa tavallinen, mutta saattaapa raskas kuorma vaatia kaksikin sen vertaa. Yksi pari härkiä valjastetaan kiinni tankoon eli keskiaisaan ja muut asetetaan pitkin nahkaista, trektow'iksi nimitettyä köyttä. Vaununkorien alapuolella keinuu telinerakennus, jonka on määrä kantaa patoja, kattiloita ynnä muuta kaikellaista kamsua, mitä niinmuodoin riippuu vaunujen pohjan ja maanpinnan vaiheella. Jokainen vähänkin vikkelä mies voi ryömiä Englantilaisten vaunujen alle näiden seisoessa; mutta Kap'in vankkurien suhteen on sellainen yritys mahdoton tuon äskenmainitun telinerakennuksen kautta, seikka, joka tekee ne ihmeellisen sopiviksi puolustus-tarkoituksiin.

Pieter Dirksen'in johdolla vankkurit ajettiin yhteen onteloksi neliöksi, sitä karjanpihan kylkeä vastaan, josta arvelomme mukaan vihollisen pitäisi käydä päälle; tällainen puolustustapa, yleinen Boerien kesken, nimitetään laager'in luomiseksi. Kuusi vankkuria piiritti tilavaa nelikulmiota, jonka keskelle sijoitimme puolen tusinaa ratsuhevosia ja pari härkää muonaksi, jos piiritys tulisi kauvan kestämään.

Linnoituksemme oli juuri saatu valmiiksi ja tehtävänä oli enään ainoastaan tutkia joka aukko, minkä kautta joku Tsulu saattaisi ruumiinsa sisään pujotella. Tämä asia suoritettiin orjantappura-pensasten avulla, joita lähipaikoilla kasvoi ylenmäärin; ja hakattuamme vankkuriemme katosten ulkoseiniin ampumareikiä, joiden läpitse peloittavalla vaikutuksella voimme käyttää ruuti-aseitamme, ryhdyimme edelleen vahvistamaan asemaamme kaivamalla valliojan laager'in ulkopuolelle ja ajamalla ylöstuodun soran pyöräin väliin, kun Pieter-ukon ääni käski meidän pitää varamme, koska muka etummainen vihollinen jo oli näkyvissä.

Kiiveten nopeasti itselleni määrättyyn paikkaan, näin tumman haamun liikkuvan joutuun pensaasta toiseen ja meitä kohden.

"Donder!" ärjäsi Karel Dirksen; "mielimpä panna tuon roiston hieman käiväröitsemään; tuokaa pyssynne tänne, William".

Minä tein niin, ja nuori jättiläinen tähtäsi vakavasti; mutta juuri kun sormensa painoi liipaisinta, kyhnäsi Ula häntä kyynärpäällänsä ja luoti lensi kauvas syrjään aivotusta pilkustaan.

Kauheasti kiukustuneena kääntyi Boer ympäri, mutta kasvinveljeni lausui levollisesti.

"Eihän lie aikomuksenne tyttöjä ampua! Nohemu se on".

5:des Luku.

Leirissä.

Niiden kahden vankkurien välille, jotka olivat karjankraal'iin päin, oli jätetty aukko, tarpeeksi suuri hevosen päästä sisään; ja kun nopeasti oli vedetty pois sulku, joka tukki aukon, astui Tsululaistyttö leiriin. Heille kaikillekin oli hänen tulonsa tervetullut, mutta etenkin Arnold Beidermann'ille ja hänen tyttärelleen, joiden tähden Nohemu oli uskaltanut ja kärsinyt niin paljon. Vanha Landela istutti uupuneen pakolaisen viereensä, hyväillen häntä lämmöllä ja ylpeydellä sekä antaen hänelle sitä ruokaa, mitä käsillä sattui olemaan.

Nytpä saimme kuulla, että asiat olivat käyneet johonkin määrin niinkuin olimme arvelleet, ja pastori oli väkisinkin pakoitettu kuultelemaan, kun tyttö heimonsa koko liukkaudella kuvaili Lumba'n soturein tuloa; heidän pettymystään ja raivoansa nähdessään, että linnut olivat tiehensä lentäneet, ja karjan ryöstöä sekä lähetys-asunnon polttamista, silloin kun ilo oli noussut korkeimmilleen. Noiden ilkiötöiden näkijänä oli Nohemu vasten tahtoaan ollut, sillä varoitettuaan ystäviäni, olivat tuon uljaan lapsen voimat tykkänään rauenneet, ja kykenemätönnä pakoansa jatkamaan, hän haki piilopaikan läheisessä vuorenhalkeamassa, josta hän huomaamatta voi nähdä kaikki hävityksen kauhut. Vasta pimeän tullessa sytytettiin huoneukset tuleen, ja silloin levosta virkistyneenä sekä varoen, että kentiesi joku noista hurjistuneista metsäläisistä sattuisi horjahtumaan hänen piilopaikkaansa, hän salavihkaa pujahti metsään ja oikaisi Boerin tilalle. Sallimuksen käsi taaskin häntä varjeli, niin ettei yhtäkään villipetoa tai vieläkin villimpää metsäläistä ilmestynyt hänen kulkuansa katkaisemaan.

Kello oli nyt noin kolmen vaiheilla iltapuolella, ja Nohemu'n laskun mukaan ainakin kaksi tuntia vielä kului ennenkuin vihollinen oli saapuva. Tämän tervetulleen loman kulutimme täyttämällä jokaisen pitävän astian sprint'in vedellä sekä kastelemalla kahilasta, joka oli ajettu vankkuria kattavan purjekankaan ja sitä kannattavain kaarten väliin. Myöskin teimme usean matkan hevosen selässä kotiin tuodaksemme sieltä unhottuneita kapineita; ja sillä välin Vrou tyttöineen käytti tilaisuuden keittääkseen runsaan aterian, jolle me kaikki ruokahalullamme osoitimme kiitosta ja kunniaa. Päivä oli juuri levolle menemäisillään, kun Ula, joka oli lähetetty tähystelemään, palasi ilmoittaen, että vihollinen tuossa paikassa olisi saapuvilla.

Meitä oli yhteensä seitsemäntoista henkeä, joiden tuli puolustaa leiriä kiukkuista metsäläisparvea vastaan, ja näissä seitsemässätoista oli kuusi naista, pastori, tappelematon mies kuin oli — vaikka Arnold ei suinkaan vähintäkään hangoitellut vastaan taistella, jos täytymys tulisi — vartioitsi karjankraal'in puolista varustuksen kylkeä, koska siltä taholta vähin vaara oli varottavana; ja tässä toimessa häntä auttoi Kornelius, muuan Hottentottilainen ajaja minun palveluksessani, joka, ehkä kyllä uljas urho silloin kuin istuttiin leirivalkeiden ääressä ja viileteltiin "Kap'in sauhuja", (paloviinaa), ei kuitenkaan ollut oikein luotettava, kun tosi hätä tuli käteen. Loput meistä, yhdeksän luvultaan — nimittäin vanha Pieter Dirksen ja hänen neljä poikaansa, Karel, Jan, Edward ja Henrik, James Hanway, eräs salvumies, jonka olin palkannut pirttiäni kolottamaan Eloya-vuoren luona; Aatami, muuan Hottentotti-lurjus, puolittain elehvantinpyytäjä, puolittain härkäin ajaja niinikään minun joukkoani; Ula, kilpi ja assegai aina varalla, mutta kuitenkin tässä tilassa varustettuna toisella minun kaksipiippuisistani; ja vihdoin minä — me kaikki asetuimme vankkurien ampumareikäin suulle ja odottelimme rauhassa vihollisen tuloa.

Mustat palvelijamme olimme niin Boeri kuin minäkin laskeneet hajalle oitis kun karja oli kraal'iin ajettu, käskien heidän pitää huolta omasta turvallisuudestaan. Meillä ei ollut mitään tietoa, aikoivatko nuo kelpopojat yhtyä vihollisemme rynnäkköön vai piiloitella kunnes onni jommalle kummalle puolelle kallistuisi.

Pimeä alkoi nyt äkkiä laskea, kaukaiset esineet rupesivat häämöittämään epäselvinä, eikä vieläkään vihollinen millään osoittanut läheisyyttänsä. Leirissämme ei muuta ääntä kuulunut kuin Vroun sukkavarrasten sileä niksutus, sillä kiireissäänkin oli hän huomannut ottaa nämä kalut mukaansa, ja toimitti koneentapaisesti tuota tavallista työtänsä — sekä Hottentottini Korneliuksen käreä ääni, joka huvitteli Arnold Beidermann'ia kertoilemalla, kuinka hän eräässä edellisessä tilaisuudessa oli niin ja niin monta Tsulua pitänyt kurissa ja kiittelemällä tuliputkensa ansioita, joka kokoon, painoon ja ylenpalttiseen könttyräisyyteensä katsoen helposti olisi saattanut hajoittaa vaikka elehvantin näkymättömiin siekaleisin. Karja ammui ja möläsi yhä väliin kraal'issaan, sammakot sprint'in pillistössä kohottivat yön hiljaisuudessa kurnuttelevan köörinsä, hevosemme korskuttivat vitsaan survotuita ehtoollissuppujaan; ja kaikki osoitti pikemmin lepoa ja rauhaa, kuin taistelun aattoa, joka elämän ja kuoleman ratkaisisi.

Kello tuli yksitoista, eikä vielä yksikään hiiskaus ilmoittanut vihollisen lähestymistä. Pimeys oli nyt kokonaan meidät piirittänyt ja kun yö oli pilvinen, oli mahdoton eroittaa esineitä kymmenen askeleen päähän laager'ista.

"Ompa ukkosen ilma tulossa, ell'en perin erhety", huomautti Pieter-vanhus, joka puolittain nojasi erästä kirstua vasten, lähellä vartijapaikkaansa; "päivän helle on ollut tavattoman ankara".

"Nuo maankulkijat eivät ikinä uskalla käydä kimppuumme tällaisessa pimeässä", arveli Karel Dirksen haukotellen. "Puolet meistä voisi seurata äidin esimerkkiä ja mennä maata. Mitä aattelette siitä isä? Ne eivät voi mitään toimittaa ennen päivännäköä".

Ikäänkuin pilkaksi nuoren Boerin ehdoitukselle kajahti äkkiä tuhannesta kurkusta kiljuna, pitkä, julma ja kamoittava, joka herätti vapisevat naiset unenhorroksista ja tukki kuin taialla tuon hikoilevan Korneliuksen suun. Joka mies töytäsi jalkeille ja tähtäili tuskallisesti pimeään, josta ei mitään voitu havaita, vaikka sellainen huuto oli noussut, kuin koko helvetti peikkoineen olisi päälle käymässä.

"Täältä tulevat", Ula huusi, jonka silmät olivat tottuneemmat kuin meidän, esineitä yön pimeässä eroittamaan. "Ne syöksevät päällemme kuin Tugela-virran tulvavedet"; ja sen sanottuaan hän laukaisi molemmat piippunsa lähenevän vihollisen paksuimpaan parveen, päättäin niistä kahta kauheammista ulvomisista, jotka hänen pyssynsä pamausta seurasivat.

"Tuli ja leimaus! tuolla ovat", urahti Pieter-ukko, ja hänen raskas roer'insa jymähti. Leimaus valaisi suuria joukkoja metsäläis-sotureita, jotka joka suunnalta leiriänsä kohden samosivat.

"Bliksem, hiis vieköön olemmeha saarretut!" huusi Karel. "Muutamain täytyy lähteä toisiin vaunuihin".

"Aivan niin; te, Jan ja Edward" uutistalokas sanoi yhtä kylmäverisenä kuin jos olisi asiana ollut vieroittaa vasikkaa emästään. "Rientäkää, pojat taikka vievät voiton pastorilta".

Taistelu muuttui nyt sarjaksi yksityis-kahakoita, ja muusta kuin pyssyjen laukauksista oli vaikea päättää kuinka toisten vaunujen asujamet jaksoivat. Lukumäärämme salli kaksi miestä asettua jokaiseen ajokaluun, paitsi yhteen, ja urhea Vrou sijoittui muskeeti kädessä samaan vaunuun vanhan Pieter'in keralle, ladaten ja laukaisten suurimmalla uljuudella ja pelottomuudella sekä oivallisesti täyttäen vahvemman sukupuolen sijan. Uudistalokkaan tyttäret, Minna ja kaksi mustaihoista naista latasivat ja pitivät varalla aseita taisteleville, niin että enimmäkseen lakkaamaton tuli salamoitsi metsäläis-laumaa vastaan, joka kiehui kiukkuisen vaapsiaisparven tavalla varustuksemme ympärillä.

Mitä ikänä arveltanee yksityisen Tsululaisen rohkeudesta, eipä kukaan voi kieltää, että joukossa ja kiihkosta tulistuneina he taistelevat kuin sankarit. Meidän pyssyntulemme, laukaistuna ainoastaan jonkun jalan päästä lakaisi heitä maahan kuin niittomiehen viikate heinää, eikä kuitenkaan heidän raivonsa vähintäkään laimistunut, vaan terveitä sotureita syöksi kaatuneiden ruumiiden päällitse ja ryntäsi ampumareikiä kohden, joiden läpitse hurjimmat työnsivät aseensa, koettaen tarttua pyssyjemme ulospistäviin suihin. Toiset heistä kämärtyi yksipintaisesti pyörien puihin kiinni, hakkailivat assegaillaan vimmatusti katoksien purjekankaan lävitse; mutta iskut ainoastaan osoittivat, millä kohden olivat ja luotimme kaatoivat oitis maahan uskaliaat ryntääjät.

"Katsokaa, Kuta!" Ula huusi, "ne sytyttävät vanhan Boerin asunnon. Nyt voimme nähdä, mitä te'emme".

Minä havaitsin uudis-asunnolta päin nousevan heikon lieskan, joka kuivaan olkikattoon tarttuen levisi suurella nopeudella, ja muutamassa minuutissa palavat rakennukset tarjosivat tulisen peräseinän, jota vasten päällekarkaajain haamut selvästi saattoi eroittaa. Jokainen laukaus nyt teki peloittavan vaikutuksen, mutta nuo vimmatut miehet ryntäsivät eteenpäin yhä uudelleen masentumattomalla uljuudella, niinkuin olisivat hyvin tienneet, että ell'eivät puolustustamme murtaisi ennenkuin valkea täyteen vauhtiinsa olisi päässyt, niin heidän viimeinen voittonsa toivo olisi sammunut. Kuinka, tahi miksi huoneet oli viritetty, sitä en koskaan ole saanut tietää; mutta tämän näytöksen esirippu katkaisi Tsuluilta kaiken voiton mahdollisuuden. Jotkut ajattelemattomat tai ylen kiihkoiset metsäläiset olivat varmaankin pistäneet huoneukset tuleen, sillä Lumban käskystä ei ikinä sellaista mieletöntä tekoa olisi tehty.

"Kärventäkää huimasti, pojat! Nyt on meidän vuoromme!" kuulin Pieter-ukon karjaisevan melkein riemuitsevalla äänellä. "Eipä milloinkaan ennen, luulen ma, ole kukaan ollut niin iloinen nähdessään kotinsa liekkien vallassa".

Tyyni tyhmistyneinä tapauksesta, joka saattoi heidät luotiemme saaliiksi, soturit kokoontuivat ja syöksivät sakeana joukkona leiriämme vastaan. Onneksi oli meillä ollut kyllin aikaa tehdä aitauksemme mahdottomaksi valloittaa. Kekäleitä käsissään ja huolimatta luodeista, jotka loveilivat heidän rivejänsä, kiipesi joukko uskaliaita miehiä pyörille ja yrittivät pistää tulta kahilapeitteisin. Kun yksi kaatui, tempasi toinen hurjistunut soturi soihdun hänen vaipuvasta kourastaan ja miehuullisesti koetti uudistaa keskeytyneen yrityksen; mutta nyt olivat naistemmekin sydämet karaistuneet kamalaa näytelmää näkemään, ja useampaa kuin yhtä Tsululais-urosta kohtasi kuolema pistoolista, jonka kauniin sukupuolen käsi laukaisi. Kaiken mitä miehet — ja päälliseksi uljaat miehet — voivat tehdä, sen tekivät Lumban soturit, mutta asemamme oli liian luja, ja kun viimeinen ankara rynnäkkö oli pettynyt, alkoi päällekarkaajain tuimuus lannistua.

Juuri silloin toinenkin elementti tuli avuksemme. Vanha Pieter oli ennustanut ukkosmyrskyä, ja nytpä se räjähti ylitsemme kamoittavalla raivolla. Taistelun tulisessa kiihkossa oli meidän huomaamattamme pilvet kasaantuneet paksuksi, koko taivaan peittäväksi vaipaksi, ja huumaavalla ryskeellä, joka vaiensi Hollantilaisen roer'ienkin paukaukset, jymähti ukkoinen ylitsemme riippuvasta pilvenjänkästä, ja sitä seurasi leimauksien virrat, niin yhtämittaiset ja vilkkaat, että olivat tykkänään sokaista silmämme. Ei yksikään luotu voinut seisoa sitä vedentulvaa vastaan, joka syöksähti alas yhdessä tämän suuren luonnonmullistuksen kanssa. Joka suunnalle pakenivat Tsululais-päällikön soturit, ja kahdessa minuutissa olivat heiniköt tyhjinä; ainoastaan kaatuneitten ja haavoitettujen ruumiit — joiden viimemainittujen väännellyt kasvot tirkistelivät sanomattoman kauhistuttavina salamoiden kelmeihin leimauksiin — todistivat sen julman lauman lukumäärää, joka vähän aikaa sitten oli ollut koossa meitä vastaan.

Vankkuriemme katoksien alla me kaikki haimme suojaa läpäisevää sadetta vastaan, kukin omiin mietteisinsä vaipuneena ja tunnustaen sydämissämme sen vaaran suuruuden, jonka vast'ikään olimme välttäneet. Peljästyneet hevosemme kokoontuivat yhteen korvat lotkassa ja virtailevin kupein, sekä näyttivät löytävän jonkinmoista hauskuutta tuttavallisesta yhdessä olosta. Ja niinpä oli meidänkin laitamme. Kaikki likeinen vaara oli tiessään ja Arnold Beidermann odotteli vaan yhtämittaisen ukkois-ilman taukoomista, lausuakseen jonkun yksinkertaisen kiitosrukouksen siitä, että olimme uhkaavasta vaarasta pelastuneet, kun ikävä seikka tapahtui taitamattoman suupaltin Korneliuksen vuoksi, joka kumminkin kyllin kalliisti sai maksaa mielettömyydestään.

Hottentotti oli milt'ei kivettynyt kauhistuksesta, kun Tsulujen sotahuuto keskeytti hänen kerskailevan puheensa. Mielellään olisi hän vielä kerran ollut hempukkoineen ja pulloineen Utrechtin kapakkahuoneessa, jossa hänen oli tapa päästä huonosti ansaitusta palkastaan; mutta kaikki pakoonpötkimisen toivo oli ollut ja mennyt; jos hän mieli henkensä säilyttää, hänen täytyi liittää kohtalonsa tovereihinsa; ja niin pelkästään epätoivoisen rohkeuden innostamana hän otti osaa puolustukseen, laukaisten suunnatonta luikkuansa kiitettävällä säännöllisyydellä, vaikka tosin pelkäsi liiaksi Tsululaista assegaita, uskaltaakseen itseänsä lähelle ampumareikää tähtäämistä varten. Kun vihollinen oli tehnyt viimeisen uljaan vaikka onnettoman rynnäkkönsä, Hottentotin rohkeamielisyys paisui ihmeteltävään mittaan; ja kun raju-ilma nousi sekä päällekarkaajat lopullisesti pakenivat, niin astui hän sankarin katsannolla Pieter-ukon luo ja ehdoitteli uhkeasti, että hän saisi johdattaa uloskarkausta haavoitettuja ryöstämään.

Boeri oli kova mies, ja Englannissa olisi häntä katsottu raa'aksi — kentiesi julmaksi Kafferilaista palvelusväkeänsä kohtaan, mutta tämä ehdoitus, tullen siltä puolen kuin tuli, viritti kaiken hänen vihansa, ja selvästi ymmärrettävällä Hollannin kielellä hän haukkui Korneliuksen suut, silmät ja korvat täyteen, soimaten häntä häpeemättömäksi, verenjanoiseksi roistoksi.

Suuresti äkeissään Hottentotti vetäytyi entiseen vartijapaikkaansa. Silloinpa hoksatessaan erään raajarikkoisen, saamattoman Tsululaisen, joka ryömiskeli pois, hän työnsi mahdottoman aseensa ulos ampumareiästä ja tähtäsi vakavasti tuota viallista raukkaa; mutta Landela, joka sattui huomaamaan hänen yrityksensä, tölmäisi pyssyä ja esti hänen aikeensa, huutaen ääneensä meitä avukseen.

Ukkoisen yhtämittainen jylinä upotti imettäjäni äänen kuulumattomiin; mutta voima, varmempi ja mahtavampi kuin mikään inhimillinen toimi, olikin estämässä tuota irstaan julmuuden tekoa. Pitkäveteinen kiljahdus kuului jyrisevän ukkoisenkin ylitse, ja paikalle saavuttuamme asiasta selkoa saamaan, näimme vanhan Landelan pitelevän käsiänsä sokaistuilla silmillään ja kirkuvan suuressa tuskassaan sekä Hottentotti Korneliuksen venyvän hänen jaloissaan, hengettömänä kuin pölkyn. Roer'in ylöspistävä piippu oli vetänyt ukkoissähkön, joka iski kuolijaaksi pyssyn omistajan ja täydellisesti sokaisi silmät Landela-raukalta, joka juuri silloin hallitsi tuota kuollutta miestä kyynäspäästä.

Naiset taluttivat hellästi vanhan imettäjäni pois ja hakivat sellaisia yksinkertaisia lääkkeitä, lieventääkseen hänen vaivojansa, kuin melskeessä ja sekamyllyssä voi löytää. Mitä Korneliukseen tulee, mainitsen hänen kuolemansa johdosta omituisen asianhaaran. Tutkiessamme hänen ruumistansa, emme voineet havaita pienintäkään merkkiä, joka olisi osoittanut kuinka hän loppunsa sai. Tukka, vaatteet ja iho olivat yhtä koskemattomat; mutta vetäissämme vainajan saappaat jaloista, havaitsimme, että ne olivat rääpäleiksi revityt. Ja vankkurien pohjat, joiden kautta leimaus iski, olivat niinikään muruiksi mureutuneet. Mutta ilman tuota huumaavaa rankkasadetta olisivat ajoneuvot arvattavasti syttyneet palamaan.

Tämä tapaus murehdutti minua suuresti, sillä pidin hellästi vanhasta imettäjä-raukastani ja hänen voivotuksensa koko loppupuolen yötä täytti sydämeni syvimmällä säälillä. Suloinen Minna Beidermann, jonka käsi oli hempeämpi ja pehmoisempi, kuin Vroun tai tämän tyttärien — vaikka en tällä lausunnolla suinkaan tarkoita minkäänlaista halveksimista noita oivia naisia kohtaan — hoiteli kärsivää vaimoa tämän ikuisen pimeyden ensimäisinä hetkinä, kehoittaen häntä olemaan hyvillä mielin ja tuhannella hellällä pikku palveluksella koetellen saada tuota pakanallista potilastansa tottumaan onnettomuuteen, joka hänelle oli tapahtunut. Myöskin Nohemu teki kaiken, mikä hänen voimassaan oli, lieventääkseen vanhan vaimon kärsimyksiä, ja Ulaa asia niin tyrmistytti, ett'ei vähään aikaan kyennyt sanaa sanomaan.

Lukija luultavasti arvellee sen johdosta, mitä yllä mainittiin, että tarpeetonta on kertoa jonain tavattomana seikkana sitä, mikä itse asiassa on ainoastaan luonnollista tunnetta. Mutta luonnollinen hellyys on sangen usein tykkänään outo metsäläis-heimoissa; niinkuin useat metsän-eläimet, niinpä hekin hylkäävät vialloisen henkilön keskuudestaan ja heittävät ikäkulun tai voimattoman vitkalleen nääntymään nälkään ja puutteesen. Sepä ainakin on tapana Tsulujen kesken. Kun joku ihmisraukka tulee liian vanhaksi työhön kyetäkseen, ajetaan hän säälimättä pois heiniköille siellä nälkään kuolemaan tai muuten päivänsä päättämään niinkuin itse parhaaksi näkee. Armahtavaisuus tai sääli sanan meikäläisessä merkityksessä on tuntematon kansakunnalle kokonaisuudessaan; ja lempeätä päällikköä, joka kraal'issansa elättäisi yhdenkin hyödyttömän kidan, pitäisi hänen heimonsa tuskin hullua parempana. Onneksi tässä ihmis-rodussa löytyvät yksilöt toisinaan osoittavat syvempää tunnetta ja kunnioitusta vanhuutta ja kurjuutta kohtaan, ja näiden lukuun voin mielihyvällä laskea niin Ulan kuin Nohemun; mutta kokonaisuudessaan katseltuina ovat Tsulut sydämettömiä raakalaisia, syvästi itsekkäitä jokaisessa elämänsä teossa, katselevat armahtamatta muiden kurjuutta sekä näyttävät todellista ja peittelemätöntä huvia kuolevan ihmisen tai luontokappaleen kipuja nähdessään. Tämä on julma kuvaus kokonaisesta kansakunnasta; mutta heidän entinen ja nykyinen historiansa, heidän rangaistus-keinonsa, samoin se pitkällinen tapa, millä viheliäisiä ja viattomia raavaitaan teurastavat, — kaikki on omiansa todistamaan sanojemme totuutta.

Hitaasti ja vaivalloisesti yön pitkät hetket siirtyivät, sillä vaikka tuskin varoimme uutta rynnäkköä ennen päivänkoitetta, ei kumminkaan kukaan saanut unta silmiinsä. Raju-ilma oli liian ankara kauvan kestääkseen, ja vähän aikaa sen jälkeen kuin ukkoisen viimeinen jyrähdys oli kuollut kuulumattomiin, pilvetkin hajaantuivat ja tyyneesti loistivat laageriimme tähdet, joiden tuikkeessa saatoimme eroittaa kaatuneiden maan-asukasten ruumiit, mutta emme nähneet vilaustakaan heidän vielä hengissä olevista kumppaleistaan. Se oli kamoittava, surkea valvominen, eikä yksikään meistä, joka elävissä hengin pääsi seuraavista tapahtumista, ikinänsä voinut unhoittaa tätä yötä, jonka vietimme kuoleman ja surmattujen metsäläisten piirittäminä.

Kauvan ennen kuin päivä sarasti, oli joka mies asemallaan; mutta kun aurinko, nopeasti kohoten karkoitti pimeyden, ymmärsimme, ett'ei mitään sen enempää valppautta enää kaivattu. Vihollinen oli paennut.

Niin pian kuin lisääntyvä valkeus saattoi etäiset esineet näkyviin, silmäili Pieter-vanhus poikineen tuskallisesti karjankraal'iin päin, josta ei ollut aina rynnäköstä alkain kuulunut yhtäkään noita tavallisia mylvinnöitä ja ammomisia. Totta kyllä, että elukkain äänettömyyteen saattoi olla syynä rajuilman vaikuttama kauhistus, mutta nousevan auringon valossa havaitsimme nyt että asian laita oli kokonaan toinen. Ei yksikään vanha hupsu lehmä enään ammunut lemmitylle vasikalleen siitä yksinkertaisesta syystä, että kraali oli tyhjä. Edellisenä yönä niin Boerit kuin minä olimme olleet uhkeain laumain omistajina; nyt ei sarvea, ei sorkkaa ollut nähtävänä.

Pieter Dirksen oli noussut vankkurien katolle, josta hänellä oli laaja näkö-ala ympärillä olevan tasangon ylitse. Vitkalleen ja äänetönnä astui nyt tuo vanha maamies alas, jolloin hänen vaimonsa ja tyttäriensä sanattomat kyyneleet häntä kohtasivat; sillä vaikka me kaikki tällä aikaa olimme huomanneet vahinkomme koko laajuuden, niin eipä kukaan tohtinut julkaista pahoja uutisia naisväen korviin. Monta myötä- ja vastamäkeä oli tuo jämeämielinen vanhus elonsa ahteisella polulla kohdannut; useammasti kuin yhdesti hän oli pannut härkänsä valjaisin ja jättänyt sen seudun, jossa oli toivonut saada levossa päivänsä päättää, sekä pelvotonna etääntynyt kesyttömille heiniköille etsimään vapautta, jota hän niin hartaasti halusi. Mutta silloinkin, vaikka hän kotinsa heitti, hän vei kumminkin karjalaumansa myötänsä. Jos jätit hänelle karjaa, hän uljaasti olisi matkaillut maailman halki tuoreita laitumia etsimään. Nytpä taaskin oli maailmalle samoominen; mutta tällä hetkellä se oli enemmän kuin mureellista: köyhyys se oli, joka häntä vasten irvisteli, — ja kun Pieter Dirksen tapasi jälleen perheensä, tunsi hän olevansa hävinnyt mies.

Ja kuinka vanha mies kohtasi tämän rusentavan iskun? Mielinpä sen teille kertoa.

On ollut Englantilaisten kirjailijain tapana ajaa monenkaltaisia syytöksiä näitä ihmisiä vastaan, moittia heidän raakuuttaan, heidän ahneuttaan, heidän siivottomuuttaan sekä sitä sitkeätä yksipintaisuutta, jolla vanhan-aikaisissa tavoissaan riippuvat, ja kuvata monta muuta jyrkkää piirrettä, joiden tarkoitus on tehdä tuota kärsivällistä eikä ylen älykästä ihmissukua ylenkatseen ja naurun alaiseksi. Soimauksissa saattaa olla joku eine tottakin, eikä ole aikomukseni, ei edes halunikaan, väittää niitä perättömiksi. Mutta sen sanon, että moni niistä henkilöistä, joiden hienotunteisuutta Boerien karkeat vaatteet, yksinkertainen ravinto ja alkuperäiset tavat loukkaavat, voisi ilman haittaa mennä nöyrän tyytyväisyyden oppiin juuri samojen ihmisten tykö, joita vakuuttavat halveksivansa. Tosin ovat nuo vanhan-aikaiset Hollantilaiset omituisia ulkonaisissa käytöksissään; mutta heidän keskuudessaan asuu luja uskonnollisuuden tunne, vaikka ne, jotka eivät ole heidän seuraansa kodistuneita, mahdollisesti eivät sitä ole unissaankaan aavistaneet; sillä Boeri ei tuo uskontoansa näytteille eikä tiedä mitään noista pikkulahkolaisuuksista, jotka enimmissä sivistyneissä maissa hankkivat innokkaille kirkonkävijöille niin oivan tilaisuuden pöyhistellä omalla vanhurskaudellaan ja tuomita toisin ajattelevat ijankaikkiseen kadotukseen. Boerien uskonto ilmaantuu lujassa luottamuksessa Jumalaan, joka kantaa hyviä hedelmiä ja jalosti tukee häntä kun kaikki muu apu on poissa. Ja tämä tunne se oli, joka innosti Pieter Dirksen'in tavallisesti tympeitä kasvoinjuonteita. Astuen vaimonsa luo hän kumarsi valtaisen ruumiinsa suudellakseen lempeästi hänen otsaansa, ja lausui:

"Vaimo, Jumala on hyväksi nähnyt minua kovasti koetella; ja vanhoilla päivilläni olen hävinnyt mies. Mutta ottaessaan maallisen tavarani hän on jättänyt mulle sinut ja perheemme; ja senvuoksi, Maaria, emme saa napista. Älkää itkekö, tytöt, vaan laittakaa suurus valmiiksi; lähin tehtävämme on koettaa löytää kadonnutta karjaamme".

En tiedä, mitä muut ihmiset tästä puheesta aatellevat, mutta minun puolestani saakoon se mies, joka näin puhui, monet pikkuvirheensä anteeksi.

6:des Luku.

Onneton liikunto.

Lyhyen neuvottelun perästä päätettiin, että kaksi miestä lähetettäisiin tiedustamaan oliko vihollinen lopullisesti peräytynyt, vai eikö; ja satuloittuaan ratsunsa Karel ja Jan Dirksen läksivät tässä tarkoituksessa matkalle; meidän tulevaiset liikkeemme riippuisivat sitten heidän tuomistaan tiedoista. Ula olisi ollut paras mies tähän toimeen, sillä itse ollen maan-asukas hän oli tottunut kansakuntansa viekkauksiin ja petollisiin sotajuoniin; mutta Pieter-ukko luotti täysimmässä määrässä poikiinsa, ja hänenpä käsissään oli asioiden ylimmäinen johto.

Kahden tunnin kuluttua nuorukaiset palasivat, eivätkä, meidän hämmästykseksemme, yksinään, sillä he ajoivat edellään viidenviidettä lukuista härkälaumaa, jonka lähemmä tultuansa tunsimme olevan suurimmaksi osaksi eilisiä vetohärkiämme.

Vastaukseksi huolekkaisin kysymyksiimme kertoi Karel, ett'ei ainoatakaan elävää Tsulua ollut likitienoilla. "Silminnähtävästi ovat tuliluikkumme panneet nuo roistot ahtaalle", hän jatkoi, "ja murtunein mielin ovat ne vetääntyneet takaisin, tyytyen kraal'ista löytämäänsä karjaan. Helposti saattaisimme nämätkin löytää, jos rivakasti toimeen ryhdyttäisiin. Satuloidaan hevoset, isä, ja ajetaan viipymättä takaa. Joka minuuti on tällaisessa tilassa kallis".

"Enpä voi käsittää, kuinka niin näppäriltä rosvoilta olisi koko karjan arvollisin osa jäänyt huomaamatta", sanoi varovasti Pieter-ukko. "Jos te kerran saatoitte parissa tunnissa hoksata työhärkämme, niin täytyihän Tsuluillakin olla tieto niiden olopaikasta. Karel, tää juttu ei tule hyvältä".

"Ei ole yhtä ainoata eläväistä musta-ihoista peninkulmain päässä meistä", lausui nuori Boeri uudestaan; "ja ne eivät juhtalaumaa äkänneet siitä syystä, että eilen päästettyämme härjät valjaista ajoimme ne heiniköille, kun sitä vastoin muut elukat pistimme kraal'iinsa. Koko juttu on täydelleen selvä, ja minun tuntoni on, että vihollinen, saatuaan kelpo todistuksen meidän taisteluky'ystämme, on heittävä saaliinsa, jos takaa-ajettaisiin".

Vieläkin vanha uudistalokas näytti epäilevän, ja vaikea on sanoa, kuinka hän olisi asian ratkaissut; mutta uusia apujoukkoja tuli tanterelle Karel'in arvelujen avuksi, ja vanhus havaitsi olevansa sellaisessa vähemmistössä, että hän oli pakoitettu väistymään, vaikka tämä nähtävästi oli kovin hänen mieltänsä vastaan. Ensin Vrou, joka tarkasti oli kuunnellut, puuttui puheesen, kuullessaan että vielä oli jäljellä toivonsäde saada karja takaisin, ja ahdisti miestään ottamaan poikansa neuvon korviinsa sekä pelastamaan heidän omaisuutensa; Loviisa ja Elisabet, vaikka kunnioitus esti heidät suutansa avaamasta, liittyivät äitiinsä äänettömillä, mutta selvillä rukouksillaan. Minä rohkenin suoraan vetää yhtä köyttä Karelin kanssa, sillä päätöksen seuraukset olivat minulle suuri-arvoisia; ja niin Minna kuin isänsä näyttivät kuin olisivat arvelleet, ett'ei käsillä olevaa tilaisuutta sopinut päästää menemään. Yksi ainoa koko joukossa näkyi suostuvan vanhan Dirksen'in tuumin; mutta kun hänen ajatustaan ei suorastaan kysytty, oli hän liiaksi ylpeä tyrkyttääkseen sitä muille: tämä yksi oli Ula.

Mutta lukuisasta vasta-enemmistöstään huolimatta kesti Boeri kumminkin, kunnes Henrik, hänen nuorin, lempipoikansa, joka voi liikkua isänsä suhteen vapaammin, kuin toiset unissaankaan olisivat uskaltaneet, puheli vanhukselle heidän edessään olevista synkistä näköaloista, jos karja auttamattomasti olisi menetetty, sekä katumuksesta, joka vastaisuudessa lisäisi kovan onnen katkeruutta. Silloin vanha Boortrekker myöntyi, ja kun hänen suostumuksensa oli saatu, ryhdyimme jakamaan lukumäärämme niinkuin tarpeellista olisi.

Vaikka Pieterin myönnytys oli niin sanoakseni hänen käsistänsä kiskottu, ei hänessä kuitenkaan ollut tuota pikkumielisyyttä, joka saattaa heikon luonteen etsimään tappionsa korvausta rääkyilevissä ennustelmissa ja harmittavissa salavihjauksissa. Jos tässä patriarkallisessa yhteiskunnassa isä olisi sanonut "seis", eipä silloin yksikään olisi uskaltanut edes ajatella tottelemattomuutta hänen mahtisanalleen, epäili sitten tämän oikeutta kuinka paljon tahansa; niinpä, kerran annettuaan suostumuksensa, hän toi esiin kaiken kokemuksensa ja tietonsa tuon uuden tuuman hyväksi.

"Emme voi täällä viipyä", hän sanoi, "useammastakaan syystä. Ensiksi, täällä ei ole vettä; toiseksi, maan-asukasten ruumiit tekevät leiripaikkamme mahdottomaksi asua; kolmanneksi, koska koti ja karja kumpikin ovat mennyttä kalua, ei ole suorastaan pienintäkään syytä seisoskella tällä paha-enteisellä paikalla; ja semminkin kun olemme löytäneet tarpeeksi härkiä, voidaksemme kuljettaa neljät vankkurit kuudesta. Nytpä on edessämme kaksi tehtävää. Meidän tulee nähdä naisväkemme turvallisessa paikassa, ja meidän tulee löytää karjamme. Viimemainittuun tarkoitukseen riittää vähintäin neljä miestä, ja minä ehdoittelen että näiksi rupeavat William Thornton, Edward ynnä Jan, sekä Ula oppaaksi. Karel, Henrik, Englantilainen Hanway, Adam ja minä, me panemme valjaisin ja teemme siirtoa Utrecht'iin päin, asettuen öiksi laageriin ja pitäen tarkkaa silmää. Jos pastorilla ei ole mitään vastaan, jos hän tahtoo jättää tyttärensä meidän huostaamme, voipi hän itse matkustaa Utrechtiin niin väleen kuin hevosen kaviosta kerkiää, ja ilmoittaa asianomaisille tapahtuneista väkivaltaisuuksista. Ei niin, että sieltä paljokaan apua olisi toivomista", hän jatkoi Hollantilaisen koko närkästyksellä sen johdosta että suuri Britannia äsken oli omakseen anastanut Transvaal'in. "Meidän oma Feld cornet'imme olisi ko'onnut miehensä ja ratsastanut meille apuun; teidän kallis-arvoinen kansanne, Wille, on lähettävä pitkän julistuksen, jossa huomautetaan kuinka ilkeätä on katkaista kaulat naapureiltansa ja sitten ryöstää heidän omaisuutensa. Meneepä aika läjä paperia pilalle, ennenkuin mokoma roska minulle tuo takaisin ainoata sorkkaakaan. Oli miten oli, sellainen on tuumani, pojat; mitä siitä arvelette?"

Se näytti oivalliselta; parempaa toden totta ei olisi löytänyt. Sydämessäni olin suuresti äkeissäni siitä, ett'ei vanha Boeri ollut minua valinnut seuraamaan vankkureita, jotka Minna Beidermann'issa sisältivät paljoa mahtavamman kiinnekkeen, kuin kaikki maallinen omaisuuteni; mutta kelpo isäntäni tarkoitti nähtävästi antaa minulle kunniapaikan ja ylpeys esti minua pienintäkään vastenmielisyyttä näyttämästä; mutta salaisesti kadehdin Karel'ilta ja Henrik'iltä heidän asemaansa naisten ritareina.

Sittenkuin yksissä voimin ja suurella rehkinällä olimme saaneet härjät valjaisin, poltimme Korneliuksen ruumiin sen paikan keskelle, jolla laagerimme oli ollut, ja harvasanaiset mutta sydämelliset jäähyväiset jätettyämme, vankkurit vierivät raskaasti pois heinikköjen ylitse, kun sitä vastoin se osuus, jonka johtajana minä olin, teki tiedustusretken siihen suuntaan, minne arvelimme ryöstetyn karjan ajetuksi. Kahdet minun vankkureistani, ne, jotka sisälsivät uuden asuntoni rakennukseen tarpeellisia kapineita, jätettiin täksi erää; ja saatanpa hyvin heti paikalla mainita, ett'en ikipäivinä sen koommin löytänyt vankkureita enemmän kuin niiden sisällystäkään.

Me kuljimme hiljaista menoa, Eurooppalaiset ratsain, Ula jälkijoukkona jalkaisin. Paitsi aseitaan, jokainen ratsastaja kuljetti muassaan jauhopussin sekä pullollisen punaista paloviinaa; muuten oli olomme tykkänään sen metsänriistan nojalla, jota meidän onnistui ampua. Maan pehmoisuuden vuoksi ankaran sateen jälkeen ei ollut suurin vaikeata löytää karjan jälkiä; sillä paljoutensa kautta oli tämä jättänyt leveän raition, jota kokemattominkaan Bushmani[11] ei olisi kadottanut. Eteenpäin kulkiessamme havaitsimme, että elukka-raukkoja oli kaahattu edelleen suurella joudulla: muutaman sprint'in luona seisoi kaksi lehmää vajoontuneina mutaan, josta eivät kyenneet nousemaan, vaikka yhä väliin tekivät vimmatuita ponnistuksia. Tsululais-rosvot olivat näet heittäneet kurjat kuolemaan pitkällisiin tuskiin, josta me ne päästimme luodin aivojen puhki ampumalla. Monta kertaa kuljimme kaatuneiden luontokappalten ohitse, joiden läpitse oli assegailla pistetty ja niin heitetty tuskissaan hirnumaan. Tämän vallattoman menetyksen näkö ärsytti meitä ylen määrin; ja kun Edward Dirksen taas tapasi jonkun mielihiehonsa, jonka perääntyvä joukko oli julmasti runnellut, hän vannoi ryöstäjille kauheinta kostoa.

Vaikka annoimme mennä niin joutuisasti kuin seudun laatu myöten antoi, ennätti yö meidät kumminkin, ennenkuin karjan saavutimme, ja niin viisaus kuin hevostemme ynnä omakin uupunut tilamme käski pontevasti meitä seisattumaan. Valiten sopivan leiripaikan vähän matkaa muutamasta sprint'istä, riisuimme satulat ja viritettyämme iloisen valkean metsänpetojen peloittimeksi, keitimme ja söimme niukan illallisemme, leipää ja trapin paistia, jonka jälkeen Dirksen'it panivat pitkäkseen levähtämään, jättäen ensimäisen vartiovuoron Ulalle ja minulle.

Paikka, johon olimme yöksi sijaantuneet, ei ollut mikään turvallinen asema, sillä se oli laaksossa, syvän heinän ja risupensaston taajalta kattamassa, joka saattoi tarjota tarpeeksi suojaa vaikkapa tuhannelle Tsululais-soturille; ja ihan varma oli, että siinä kuhisi leijonia ja leopardeja, jotka väijyivät sprint'ille saapuvia antiloopeja. Pedoista me viis välitimme, koska kelpo tulta ylläpitäissämme ne arvattavasti eivät uskaltaisi meitä hätyyttää; ja pääsyy, minkä vuoksi tässä päästimme ratsujemme satulat, oli se, että toivoimme saavamme jonkun sarvaan ammutuksi. Veden läheisyys oli myöskin tärkeä asianhaara, sillä päivä oli ollut kamalan kuuma, ja aurinko oli päivän pitkään paahtanut pilvettömältä taivaalta, niin että se olisi kuivannut kaikki viime-öisen rankkasateen jäljet siinäkin tapauksessa, että raju-ilma olisi ulottunut meidän nykyiselle asemapaikallemme saakka, joka ei kumminkaan näyttänyt olevan asianlaita, koska sellaiset puuskaukset useimmiten rajaantuvat ahtaasen piiriin. Musta-ihoisista ei mitään pelkoa ollut, sillä olimmehan hyvissä aseissa, eikä ollut meillä mitään karjanmoista, joka olisi niiden halua nostanut, vaikka yksi tai toinen olisikin lähitienoilla ollut, mikä ei ensinkään luultavaa ollut.

Olin huomannut, että pitkin päivää kasvinveljeni oli masentuneen näköinen; mutta syyksi siihen arvelin tuota kauheata tapaturmaa, joka hänen äitiään oli kohdannut. Nyt kun olimme kahden kesken, — sillä Dirksen'ien raskaat henkäykset todistivat, että uni oli heistä voiton vienyt — kysyin häneltä tuon alakuloisuuden aihetta; sillä vaikka Ula olikin etevä ilmiö kansastaan, niin eipä ollut hänestä mennyt rahtukaan heimon metsäläis-luonteesta, johon rakkaimpienkin olentojen kärsimiset eivät pysyväistä jälkeä jätä. Että hellyys vanhaa Landelaa kohtaan saattaisi hänet murheelliseksi tämän läheisyydessä, sen helposti käsitin; mutta että samaa kestäisi useampia tunteja — ja päälliseksi juuri kun oltiin vihollista takaa-ajamassa — se suoraan sanoen minua hämmästytti.

"Murheeni", hän vastasi, "ei ole luonnoton, kun ajattelen että ne, joista vast'ikään erosimme, matkustavat kohti tiettyä kuolemaansa".

"Mitä pirua tarkoitat?" huudahdin tuskastuneena, sillä luulinpa että ystäväni taas uumoili noita vanhoja taika-uskojansa, joista sydämestäni olin toivonut hänet ikipäiviksi parantaneeni; että hän unissaan oli nähnyt linnun liitävän ovensa editse, havainnut nukkuvan käärmeen tai jonkun muun niistä järjettömistä pahan-onnen enteistä, joissa Tsululaiset yksipintaisesti riippuvat kiinni. "Mikä on tarkoituksesi? Oletko syönyt munan" — taaskin yksi heidän taikaluuloistaan — "vai mitä?"

"En", hän vastasi, minun pistopuheestani huolimatta; "Lumba on paljoa älykkäämpi mies kuin te valkoiset ihmiset näytte uskovankaan. Hän on paulan virittänyt ja te olette suvainneet avoimin silmin oikopäätä syöstä siihen. Kyllä olen Nohemulle asian sanonut, ja hän pelastaa äitini. Te olette täällä minun kanssani, ja niin voin teistä pitää vaaria; vanhasta Boerista ja hänen perheestään en sen enempää lukua pidä, mutta sydämeni on heidän tähtensä raskas".

Helppo on ymmärtää kuinka syvästi levottomaksi nämät sanat saattoivat minut ja samassa kiukuttivat minua niin, että ainoastaan lujasti itseäni hallitsemalla saatoin olla puhkeamatta katkeriin soimauksiin sitä miestä vastaan, joka oli antanut meidän joutua niin perinpohjaisen petoksen uhreiksi, vaikka yksi ainoa sana hänen suustaan olisi silmämme avannut. Mutta minä tunsin Kafferilaisen luonteen täydellisesti; tunsin, että solvaukset minun puoleltani tekisivät pahan vaan pahemmaksi; ja niin suuttumustani hilliten, aloin kysellä Ulalta mitä syitä hänellä oli kamaliin ennustuksiinsa. "Valkoinen vanhus katsoi asian kerrassaan läpitse", hän vastasi. "Hän näki, ett'ei suuri, karjaa himoova soturilauma, jota päälliseksi pa'on häväistys karvasteli, olisi ilman tarkoituksia jättänyt jälkeensä neljää oivallista härkävaljakkoa, silloin kuin olivat perääntyvinänsä. Eipä kaivata mitään ennustuskykyä arvaamaan, että Lumba oli ne jättänyt jälkeensä aikaansaadakseen trek'in, jolloin, kun kerran laageri olisi purjettu, hän voisi aukeilla heiniköillä käydä vankkurien kimppuun ja korvata äskeisen tappionsa. Vanhalla miehellä oli kyllin älyä oivaltaakseen asian; mutta te veitte voiton hänen mielipiteistänsä".

"No, mutta Jumalan nimessä, jos tämän tiesit, miksi et sitten puhunut, tai edes tehnyt jotain merkkiä varoittaaksesi meitä?" kysyin minä.

"Syystä, ett'ei minulta kysytty", hän vastasi synkällä arvokkaisuudella, "ja Ula ei koskaan puhu niille, jotka hänen sanoistaan eivät pidä väliä. Jos teitä olisi valittu vankkurien luo jäämään, olisin sen estänyt, sillä olettehan veljeni; muiden suhteen on yhtäkaikki".

"Yhtäkaikki!" kerroin katkerasti sydämeni tuskassa tämän kuultuani. "Yhtäkaikki! sinun mieletön ylpeytesi on veriseen surmaan tuominnut kymmenentuhatta kertaa kalliimman olennon kuin koko maailma".

"Vanha Boeri on oiva soturi", puhui Ula rauhoitellen; "mutta veljeni on löytävä paljon muitakin, joista hän yhtä paljon voi pitää".

"Mieletön!" ärjäsin. "Etpä olekaan päästänyt tuota harmaapää vanhusta yksinään teurastettavaksi; vaan onhan joukossa sekin, jonka kerran toivoin saavani vaimokseni, lähetyssaarnaajan tytär Minna Beidermann. Oletko nyt päivätyöhösi tyytyväinen?"

"Onko se totta, Kuta?" kysyi Ula, äkkiä kummasti heltyneenä. "Miks'ette milloinkaan siitä mulle sanaakaan maininneet?"

Miksi en maininnut? Hyvin tuntiessani tuon Tsululais-luonteesta eriämättömän itsekkäisyyden, jolla oli sijansa niinkin paljon kaikkia muita veljiänsä etevämmän henkilön rinnassa, kuin Ula oli, huomasin nyt kauhean erhetykseni, kun en ollut uskonut nuorelle päällikölle salaisuuttani ja hänen tunteitaan Minnan puoleen suostuttanut. Kiltisti olisi hän minun tähteni mennyt vaikka valkeaan, mutta hänen luonteensa omituinen rakennus teki hänet mahdottomaksi syvempään osanottoon sellaisia ihmisiä kohtaan, joihin ei sukulaisuus enempi kuin värikään häntä kiinnittänyt. Että ajatus ystäviemme uhkaavasta vaarasta niinkin kauvan rasitti häntä, se osoitti, että hänen sydämensä oli lauheampi kuin enimpien hänen heimonsa jäsenien, ja soimasinpa nyt katkerasti itseäni, etten selvityksiin ryhtynyt kohta huomatessani hänen nöyryytyksensä.

"Meidän täytyy palata", hän huudahti hetken mietittyänsä ja kavahtaen jaloilleen innoissaan korjata mennyttä asiaa — "meidän täytyy palata, ja karskisti ajamalla ehkä voimme heidät pelastaa. Sukkelaan, Kuta, herättäkää nuorukaiset sill'aikaa kun minä otan kiinni hevoset"; ja näin sanoessaan hän pujahti pitkään ruohikkoon.

Minä herätin Edward'in ynnä Jan'in ja ilmoitin heille lyhyimmiten Ulan pelvon aiheet; mutta pidin tarkoin varalla ett'en heidän kostoansa herättäisi, ilmi saattamalla, kuinka helposti olisi voitu onnettomuutta välttää, jos hän vaan ajoissa olisi suunsa avannut. Pienen sukkelan tempun avulla koettelin kääntää Boerien miettivät mielet pois tästä arkaluontoisesta asiasta; sillä jos olisivat saaneet vihiä siitä, että kasvinveljeni oli totuuden salannut, niin olisipa luultavasti heidän suuttumuksensa puhjennut esiin tavalla, josta olisi saattanut olla ikäviä seurauksia. Mutta kun tämä yritykseni oli mitenkuten onnistunut, olikin jo toinen onnettomuus saapuvilla, joka ajaksi anasti kaiken huomiomme.

Seisoimme valkean ympärillä, odotellen Ulaa palaavaksi, kun äkkiä jokaiselta laaksoa rajoittavalta kukkulalta nousi sarja liehuvia valkeita, jotka joka silmänräyksessä kasvoivat ja laajenivat.

"Kirottua!" huudahti Jan. "Tsulut ovat sytyttäneet pensaston. Hyvästi nyt hevosemme ja kaikki toivo pelastaa vanhaa väkeä".

Ennenkuin hän oli lauseensa päättänyt, syöksi Ula meidän keskellemme, huutaen: "Sukkelaan alas sprint'ille aseinenne, ampumavaroinenne. Älkää satuloillanne väliä pitäkö", hän kärsimättömästi jatkoi; "ette ikipäivinänne enää näe hevosianne; mutta ette luultavasti niitä kaipaakaan. Joutukaa! joutukaa! liekit yllättävät päällemme muurina ajaen niskoillemme kaikki niiden piirissä olevat metsän-elävät. Meidät sotketaan kuolijaiksi, jos tänne jäämme". Ja hän antoi meille kelpo esikuvan rientämällä suoraan lammikolle, johon hän syöksi kahlaten niin kauvas, että vesi peitti joka paikan hänen ruumiistaan aina kaulaan asti.

Me seurasimme kuin unenhoureissa niin äkki-outona oli tää uusi onnettomuus iskenyt päällemme; ja tuskin olimme asettuneet Ulan rinnalle, kun alkoi kuulua läheneväin sorkkain jyminä ja parvi gnuu-kauriita, jotka hurjasti karkasivat päättömässä kauhistuksessa, syöksi lammikon äyräiden ohitse ja katosi. Nyt näkymö ympärillämme valkeni tulipiiristä, joka yhä läheten sulki meidät sisäänsä; liekit loiskeilivat hyvinkin kahdenkymmenen jalan korkeuteen ja kohisivat rajusti, ikäänkuin himoiten yhä uutta ruokaa nielläkseen.

"Emmekö voisi koettaa saada kiinni hevosiamme", kysyi Edward. "Tietysti niiden pitäisi tulla ajetuiksi sprint'in sivuitse".

"Ne ovat hengettöminä", Ula vastasi. "Minä löysin Spring-buck'in raadon niin täynnänsä assegain haavoja, että elehvanttikin niistä olisi henkensä päästänyt, ja muita on sama loppu saavuttanut. Lumban soturit ovat olleet meitä sukkelampia".

"No, kuinka sitten pääsemme tästä erämaasta pois?" kysyin minä.

"Meidän täytyy pysyä täydellisesti alallamme huomis-yöhön saakka ja sitten hiipiä tiehemme. Jos eivät näe mitään liikuntoa, tulevat siihen uskoon että aikeensa on onnistunut ja me kuolijaiksi palaneet. Lumba on ylen viisas, mutta tykkönään hän meitä ei petä".

Vaikka tilamme oli kauhistuttavainen, on kuitenkin jokainen tämän kamalan näytelmän tapaus niin mieleeni painunut, että saatan muistaa pienimmätkin yksityiskohdat. Parvi toisensa jälkeen antiloopeja ja sarvaita karautti alas pikku-lammikolle, pyörivät kuolemanpelvossa sen ympärillä kolme tai neljä tuntia ja senjälkeen kauhistuksesta kuorskuen hyökkäsivät tuohon kirnuavaan vyöhön, joka paikkaa ympäröitsi ja joka hetki tiukkeni yhä ahtaammalle. Sekaisin arkojen märehtijöiden kanssa oli useita pantteria sekä pari leijonaa, mutta yhteisessä vaarassa, joka kaikille uhkasi perikatoa, kaikki karkasivat sekaisin, kilpaa, rinnakkain, huimasti, huolimatta — ja arvattavasti tietämättä — toistensa läheisyydestä. Useimmin kuin yhdesti joku vimmastunut eläin sukelsi lammikkoon, ja ell'emme olisi yhteen ääneen hurjasti huutaneet, heiskaroiden käsillämme, niin olisivat sen kumppanit seuranneet ja me olisimme hyvinkin tietysti tulleet kaadetuiksi ja uponneet tai joutuneet sorkkain sotkettaviksi. Kiukkuisesti suhisten ja kieli pitkällä luikerteli viheriä inamba alas äyräältä ja tavoitti suoraan meitä kohti, arvellen ehkä että päämme ja kaulamme olivat puun oksia, joilla se saisi huoata kiilteleviä kiemuroitansa; mutta Ulan valpas silmä oli äkännyt hirviön lähestymisen, ja assegain pisto heitti sen takaisin lammikon partaalle kuolemaan. Näkö oli kamala — mutta tilamme vieläkin kamalampi, käsivartemme olivat uupua tuskasta pitäissämme aseitamme ylhäällä vedenpinnasta. Ulan kilpi oli tosin jonkinmoisena venheenä, jolle asetimme ruutisarvet ja patruunat, mutta pyssyjemme piippujen ja lukkojen kannattaminen yläpuolella vedenkalvoa riippui meistä itsistämme ja kysyi ankarimmassa määrässä voimiamme. Jos joukkio käärmeitä olisi meitä lähestynyt, eivät nuoret Boerit enempi kuin minäkään olisi kyenneet torjumaan niitä; sillä kumpaakin kättämme käytimme asetta varjellaksemme kastumasta. Kun Ulan assegait kysyivät vähemmän huolenpitoa, niin jäi hänen tehtäväkseen suojella meitä.

Yhä ahtaammalle supistuivat liekit, ja kärventyneen karvan sekä palaneen lihan ilkeä katku tuulahti nyt sieramiimme. Kuumuus kävi ylen tukalaksi, paahtaen ihoamme ja kiusaten silmiämme, niin että suuresti iloitsimme tuosta pienestä helpoituksesta, kun saimme kastaa veteen polttavat kasvomme. Kokonaisia pilviä hienokaista tuhkaa, joka poroksi palaneesta ruohosta lähti, peitti lammikon kalvon. Kasvoistamme nahka heltisi ja kätemme löivät rakkoihin.

"Oi Jumalani! En kestä kauvemmin; täytyy päästää pyssy", ohkasi Edward; mutta töin tuskin olivat sanat hänen suustaan päässeet, ennenkuin liekit huimalla loppuleiskauksella vaipuivat heikosti lekuttelevaksi matalaksi kehäksi, joka muutaman minuutin liehui uudelleen palaavassa pimeässä ja sitten sammui ikuiseen lepoon. Jok'ainoan esineen, minkä saavuttaa voi, oli tuli hotkaissut; ei ruohon lehteä, ei pensasta ollut enää sen elää; vihamiehemme oli kuollut luonnollista kuolemaa, jättäen meidät, vankinsa, keskelle tuhkapeittoista laaksoa, jonka rajaharjuilla elusteli verenjanoisia ja pelvottomia vihollisia.

Kahlaten rantaan laskimme aseemme äyräälle ja sitten istahdimme lammikon partaallen aprikoimaan tulevia liikuntojamme. Nuoret Boerit äänestivät viipymätöntä lähtöä, varmasti vakuuttaen että pimeyden varjossa pääsisimme puikahtamaan vihollis-sarjan läpitse; sillä monta tuntia yöstä oli vielä edessämme, koska valkea oli virinnyt ja sammunut sangen lyhyessä ajassa, vaikka se meistä oli tuntunut ijankaikkisen pitkältä. Tämä ehdotus ei kuitenkaan ensinkään soveltunut Ulan tuumiin, joka huomautti, että sadat terävät silmät kiehtoilivat laaksoa, ja että myöskin jokainen suitsuva kannonpää, johon varomaton polkaus sattuisi, heittäisi ilmaan parven kipunoita, kyllin riittävän kulkuamme ilmaisemaan.

"Minä tunnen maamieheni", hän jatkoi, "ynnä heidän sodankäynti-tapansa. Ainoastaan pieni osuus Lumban armeijaa on valittu meidän tuhoamme aikaansaamaan, ja niistäpä joka mies on hädillään päästä yhdistymään tuohon karjaa kuljettavaan pääjoukkoon, ennenkuin saaliinjako ennättäisi tapahtua. Kun aamu koittaa, he tarkastavat laakson, ja jos eivät mitään elon merkkiä huomaa, niin pitävät hyvillä mielin tiettynä asiana, että olemme hukkaan joutuneet; ja arvellen työnsä tehdyksi, kiiruhtavat he saadakseen kiinni toverinsa. Meidän täytyy täällä pysyä, hiljaa kuin hiirien, ehtoosen asti; sitten saatamme turvassa uskaltaa edemmäksi ja yrittää vankkureita saavuttaa".

"Mutta vanhempamme voivat joutua sillä välin teurastettaviksi", kinasi
Jan.

"Sama kohtalo meitäkin vartoo, jos liikumme", vastasi taas Ula. "Ainoa pelastuksen toivomme riippuu pysymisestämme tässä paikassa".

Ja siksipä asia jäikin, ja me pysyimme tuomittuina monentuntiseen tuskalliseen toimettomuuteen, hukkaan kuluttaen hetkiä, joista jokainen oli kultaa kalliimpi, vaikka tosin jälkeenpäin havaitsimme, ett'ei meidän nykyisessä asemassamme, kun ei ollut muita kulkuneuvoja kuin omat sääremme, suurinkaan joutu, jota olisimme tehdä voineet, olisi saattanut meitä vankkureille ajoissa onnettomuutta estääksemme.

Minun ei ole tarvis laajemmalta kuvailla tämän monivaiheisen yön loppu puolta eikä seuraavaa kurjaa päivää. Aamun ensi sarastuksessa kipusimme lammikon äyräälle, jossa muutamat sotketut kahilat tarjosivat jotain kotontapaista; ja veteen istuen valmistauimme nyt viettämään kaksitoista henkisen ja ruumiillisen surkeuden tuntia. Onneksi saatoimme puhella keskenämme; jos kielemmekin olisivat siteissä olleet, niin luulenpa että huolimatta kaikista tähtäilevistä metsäläisistä, olisimme pelkässä epätoivossa kavahtaneet jaloillemme. Ula antoi meille stoalaisen esikuvan, joka ylenee yli kaiken ylistyksen. Ei karvaakaan hän liikauttanut, eipä edes torjuakseen pois kärpäslaumoja, jotka silmäin ja sieramien ympärillä parveilivat; ja vakavasti hän kehoitti meitä ennen kestämään kidutusta kuin vähimmälläkään liikunnolla viivoittamaan vedenkalvoa. Tämän päivän kamala ikävyys ei koskaan muistostani murene: päivä paahtoi ankarasti päällemme, hyönteiset työnsivät pistimensä parkitun ihomme huokureikiin, veden säihky milt'ei silmiämme sokaissut. Kuinka tästä hengissä pääsimme, en käsitä; mutta yksipintaisesti ihminen elämässä riippuu, ja kestimme kuin kestimmekin joka mies.

Kun pimeä tuli ja me saimme jättää veden, olivat pohkeemme niin puutuneet, että ensialussa näytti epätietoiselta, kelpaisivatko ne milloinkaan enää käytettäviksi. Nälkä myöskin meitä ahdisti mutta eihän ollut kärventyneellä aukealla mitään mahdollisuutta tyydyttää sen vaatimuksia, ja me pikemmin hoipertelimme kuin astelimme eteenpäin hämärässä, kasvinveljeni johtamina.

Tämän viimemainitun ennustukset kävivät täsmälleen toteen: ei yksikään aseellinen soturi ollut estämässä lähtöämme tästä hirvittävästä laaksosta, ja kun ympärillä olevalla maakunnalla oli tavallinen näkönsä, saatoimme päivän valjettua ampua yhden sarvaan ja tyydyttää nälkämme. Tämä antoi meille vähäisen voimia; vaivaloisesti ponnistimme eteenpäin, Ula kulki edellä jonkun matkan päässä ja ohjasi askeleitamme metsäläisen pettymättömällä vaistolla.

Kahden päiväyksen mittaan emme ainoatakaan ihmisolentoa nähneet, ja kolmannen päivän aamuna oppaamme osoitti maassa olevia jälkiä; siinä oli Pieter Dirksen'in vankkurien uurtama raitio.

Varovasti, mutta suurimmalla joudulla, noudatimme pyöräin jälkiä, ja vuoroin toivo ja pelko riennätti askeleitamme, kun peninkulma toisensa perään kului eikä näkynyt merkkiäkään pakolaisista.

Vihdoinpa Ula äkkiä pysähtyi ja nosti kätensä varoittaakseen meitä. Ryömien käsin, polvin hänen luokseen, näimme noin neljänneksen peninkulman päässä edessämme nuo neljät vankkurit; mutta kahdet makasivat kyljellään, eikä muiden edessä ollut mitään härkiä. Joukko miehiä oli ko'ossa keskimäisten vaunuin ympärillä, muutamat ratsain, toiset jalkaisin, mutta heidän puvustaan näkyi selvään että olivat Eurooppalaisia, ja sykkivin sydämin syöksimme eteenpäin, saadaksemme kerrassaan tietää kaikkein pahimmat.

Miksi kertoisin kauheata murhekuvausta, jonka Vapaa-ratsasten päällikkö meille kertoi? Hän oli oitis, kun Arnold Beidermann oli hätäkutsunsa tuonut, ajanut joukkoineen ulos ja ennättänyt verenvuodatuksen paikalle noin kahta tuntia aikaisemmin kuin me. Edward ja Jan Dirksen säästyivät näkemästä rakkaidensa runneltuja ruumiita, sillä haudan kamara oli vast'ikään kulkeunut näiden ylitse; mutta perhettänsä he nyt yksinään edustivat. Kapteeni Allingham jutteli minulle, kuinka molemmat tyttö-raukat ja heidän äitinsä tavattiin viimeiseen syleilykseen sulkeuneina, ja niiden sivulla venyi miesten ruumiit, jotka viime henkäykseen olivat rakkaitansa puolustaneet.

"Ja Minna — Miss Beidermann?" sain vaivalla sanoneeksi.

"Kolmesta seuran jäsenestä ei mitään tietoa ole", vastasi kapteeni, "ja suokoon Jumala, että olisivat pakoon päässeet. Emme ole voineet löytää jälkeäkään Miss Beidermann'ista, enempi kuin noista kahdesta musta-ihoisestakaan naisesta. Hist! täällä tulee hänen isänsä".

Silmänräpäyksessä ymmärsin jonkun käsittämättömän vaiston vaikutuksesta, että kuolemaa kauheampi kohtalo oli tullut menneiden päivien pikku seuralaiseni osaksi. Muut saivat selkoa totuudesta ainoastaan vähitellen ja asteettain. Minulle se oli selvänä ennenkuin Allingham oli lauseensa päättänyt. Minna Beidermann oli vankeudessa Tsulujen kourissa.

7:mäs Luku.

Murhenäytelmän jälkeen.

Minna Beidermann ja minä emme olleet lempiviä romaanikirjoittajain tavallisessa merkityksessä. En milloinkaan ollut maininnut halkaistua sanaa, jota pieninkään mahdollisuus olisi voinut selvittää lemmen-ilmoitukseksi; ja, vaikka pidin syteillä salaista toivonkipinää ettei näin kallis-arvoinen jalokivi olisi minun ulottumani ulkopuolella, ei mulla kuitenkaan ollut mitään tukevampaa perustusta otaksua, että hän muussa valossa minua katseli, kuin vanhana leikkikumppalina ja isänsä ystävänä. Palattuani siirtokuntaan, näin tuon kiharatukkaisen lapsen entisiltä ajoilta ylenneen soreaksi immeksi, jonka suloisissa kasvoissa ei mun ollut helppo löytää inamba-seikkailun pikkuista, pulleaposkista naissankaria.

Vieraillessani vanhan opettajani luona Kagasin lähetys-asunnossa, olin ajattelematta uskaltanut muutamalle metsästysretkelle siihen alavaan maakuntaan, joka leviää S:t Lucia-lahden pohjoispuolelle, ja siellä saanut kiukkuisen kuumetaudin, joka vei minut milt'ei kuoleman silmiin katsomaan. Ei mikään muu, kuin Arnold Beidermann'in taito ja hänen tyttärensä hellä vaaliminen olisi voinut kirvoittaa minua tästä kamalasta sairaudesta; ja arvelenpa että varmaankin parantumiseni aikana, jolloin kiikkuilin kuistin käsipuihin kiinnitetyssä riippumatossa, jolloin ei mulla mitään muuta tointa ollut — ja voinko parempaa halutakaan? — kuin tarkastella ympärilläni hyörivän neidon hentoa olentoa sekä tuontuostakin nousta torumaan huoneen ympärillä kirmailevien Tsululais-nulikoiden vallattomia hassutuksia; silloinpa varmaankin, kun sairaus oli multa ryöstänyt voimat siihen määrään, ett'en jaksanut edes kirjaa pitää kädessäni ja minun oli niinmuodoin pakko hakea hauskuutta omista mietteistäni, silloin hämärästi alkoi valjeta minulle, että ihmeellisen ihanalta mahtaisi tuntua saada ainaiseksi pitää rinnallaan tuollaisia armaita kasvoja. Yhä uudelleen tämä aatos palasi, varsinkin jos hän toisinaan joitakuita minuuteja kauvemmin viivähti poissa; sillä sairaan itsekkäisyydellä nurisin, ett'ei hän aina ollut lähelläni, ja unhoitin tykkönään, ett'ei alituinen hoiteleminen kipeän ihmisen vuoteen äärellä suinkaan ollut mikään erittäin ilahuttava toimi kuudentoistavuotiaalle tytölle.

Mutta silloin olin vielä sangen nuori ja ajatellessani tuota laveata maapalstaa, jolla karjaa kirmaili ja viheriäistä, kukoistavaa laihoa lainehti, tunsin paljoa suurempaa riemua kuin kauniimmistakaan Eevan tyttären kasvoista; niin nousin sairasvuoteeltani ja läksin onneni hakuun, tuntien tosin sanomatonta mielihaikeutta jättäessäni suopean vaalijani hyvästi, mutta pitäen tämän tunteeni pikemmin kiitollisuuden kuin sen varsinaisen syyn vaikuttimena; sillä kahdenkolmatta ijällä ei mies vielä niin tarkoin kykene tunteistaan selvää tekemään. Naisen suhteen on asia toinen: hän on jo silloin nainen, mies on ainoastaan poika.

Ja niin lähdin Arnold Beidermann'in ja Ulan keralla matkaan sekä valitsin maakaistaleen läheltä Eloya-vuorta. Joskus retkeillessämme tapahtui, että Kafferilainen saavutti Arnold'in, tuoden tietoja hänen tyttäreltään; ja muistanpa hyvin sen todellisen kateuden, melkeinpä mustasukkaisuuden, millä tapani oli lähetyssaarnaajaa katsella hänen lukiessaan näitä pieniä tervehdyksiä, jotka eivät mitään merkillistä sisältäneet — kentiesi vaan mainitsivat, että yhdeksän kymmenestä kääntyneistä oli taaskin luopunut — mutta jotka todistivat, että lempiväinen sydän yhäti hänen onneansa ajatteli, ja paljastivat mitä tuskallisimmalla tavalla minulle oman yksinäisyyteni. Kuka minusta, orporaukasta, huolisi, jolla ei avarassa maailmassa suojaa ei sukua ollut? Mutta näiden pikku kirjeiden lopussa ilmaantui aina joku ystävällinen viesti minulle, vaikka puettuna sanoihin, joita, keskinäistä ystävyyttämme muistellessani, pidin kylminä; ja tämä seikka mursi mieltäni ja teki minut niin varovaiseksi kyselemään entisen leikkikumppalini suhteita, että Arnold mahtoi pitää minua maailman kiittämättömimpänä veitikkana, jos hän ylipäänsä milloinkaan asiaa tuli aatelleeksi. Jos syvemmältä olisin tutustunut naisen sydämen mutkiin, niin olisinpa tulkinnut toisin tämän näennäisen kylmäkiskoisuuden ja tervehtinyt sitä parhaaksi liittolaisekseni. Monta kertaa, oleskellessani vanhan Pieter Dirksen-raukan luona, ratsastin Kagasin lähetys-asunnolle, ja joka kerta huomasin yhä vaikeammaksi kiskaista itseäni sieltä pois ilmaisematta tunteita, jotka nyt epäilemättä olivat minut valtoihinsa anastaneet. Annoinpa jo todella Arnold'ille vihjauksia tilastani; mutta, vaikka voin nähdä ett'ei aatos ollut hänelle vastenmielinen, ei hän kumminkaan lisännyt minuun rohkeutta puhua Minnalle, vaan antoi selvään saksalaiseen tapaansa minun ymmärtää, että miehellä, joka mieli tyttöä kosia omakseen, tuli ainakin olla koti hänelle tarjota.

Niin peitin sikseen kaikki ilmoitukset ja ryhdyin uljaasti työntekoon, enentääkseni maallista tavaraani, Osalla sitä rahaa, minkä olin saanut myydessäni entisen tilani Puhveli-virran rannoilla, hankin huoneenrakennus-aineita ynnä lasisia ikkunoita ja muita Etelä-Afrikan erämaissa sangen vähän tunnettuja sivistyksen mukavuuksia. Näitä tuon onnettoman salvumiehen, James Hanway'n, piti minua varten pystyttämän, ja kun kotini olisi valmis, olisin katsonut itseni oikeutetuksi pyytämään Minnaa sitä kanssani jakamaan.

Nyt — kuinka olivat asiat kääntyneet? En suinkaan ollut hävinnyt mies, mutta kelpo osuus omaisuuttani oli karjaa, ja tämä nyt oli Tsulujen kynsissä. Toiveeni kodin perustamisesta olivat nyt himmeämmät kuin milloinkaan, sillä vihollisuus kuninkaan kanssa teki Eloya-vuoren seudut mahdottomiksi, ja vankkurini, niinkuin omaisuutenikin, olivat hajallaan pitkin heiniköitä.

Tämä kaikki oli tuskallista, mutta siinä ei mitään ollut, jota ei voinut korjata. Muutaman kuukauden hyötyisä vaihtokauppa korvaisi ryöstetyn karjani, ja Durban'issa saatoin ostaa uuden huoneen. Asia oli harmillinen eikä mitään muuta. Mutta kuka voisi antaa minulle takaisin kunnon Pieter Dirksen'in, jota olin isänäni oppinut kunnioittamaan? Mikä raha voisi henkiin herättää lempeän Vroun ja hänen ruusuposkiset tyttärensä? Saattaisiko enää koko siirtokunta antaa mulle Karel'in jykevän kouran puristusta, tai hymyillä minulle niinkuin tuo vilkas Henrik naurahti Englantilaista Willeä?

Ei milloinkaan. Nuo karkeat, mutta uskolliset ja jalot sydämet olivat ikuiseksi laanneet sykkimästä. Aikaa, jonka olin heidän kattonsa alla viettänyt, voi nyt laskea vuosiksi; sillä välillämme ei ollut mikään tavallinen, viikon tahi kuukauden tuttavuus, vaan yhteisistä harrastuksista lähtenyt ystävyys, kestäväinen toveruus ja toivoakseni keskinäinen rakkaus. Nyt kaikki nuo yksinkertaiset ihmiset, paitsi kaksi, olivat menneet. Jos koettelemukseni olisivat tähän päättyneet, olivatpa ne silloinkin kyllin katkeria olleet; mutta Jumala oli hyväksi nähnyt lisätä toisen iskun, jonka rinnalla kaikki muut surut näyttivät kääpiöiksi kutistuvan. — Minna Beidermann — minun Minnani — tyttö, jota kerran toivoin vaimokseni kutsua, oli vankina tuon metsäläis-lauman keskellä.

Minulle tuon "vankina"-sanan merkitys oli täysin selvä; oli mulla liiankin perinpohjainen tieto Tsulujen tavoista ja luonteesta kaivatakseni tulkkia, joka tämän sanan sisällön olisi selvittänyt, Pikemmin, ajattelin, olisi hän vaikka saanut jakaa kunnon Hollantilaisen kohtalon, kuin jäädä henkiin joutuakseen raakalaisen metsäläis-oikkujen leikkikaluksi.

Näitä mietiskellessäni tunsin käden laskeuvan olalleni, ja ympärikääntyen havaitsin Ulan seisovan edessäni. Vastustamattoman raivon tunne valtasi minut nähdessäni sen miehen, joka yhdellä ainoalla ajoissa lausutulla sanalla olisi voinut estää tapaturman, ja nyt aloin syytää virtana julkeimpia sadatuksia sekä mättää solvauksia kasvinveljeni pään päälle; ja ihmettelinpä jälkeenpäin, ett'ei hän pistänyt mua hengettömäksi assegailla, joka hänen kourassaan vapisi. Mutta hän vaan kuunteli minua levollisesti, ja vasta kun kiihkoni oli laimistunut, hän vastasi:

"Nohemu ja äitini ovat minulle yhtä kalliit, kuin ikänä valkean papin tytär teille. He ovat toivoakseni päässeet pakenemaan; miksi ei Enamela[12] — nimitys, jolla Minnaa maan-asukasten kesken mainittiin — miksi ei Enamela olisi heitä seurannut? Hän oli hyvä Nohemulle ja Landelalle, jotka kumpikin luultavasti häntä olivat varoittaneet. Veljeni tekee oikeammin yrittäessään löytää kadonneita, kuin tehdessään mielipahaa ja minua sadatellessaan".

Katumus oli seurannut mieletöntä puuskaustani; sillä mikä oikeus oli mulla odottaa, että Tsululainen, kaikkien sukukuntansa intohimojen ja ennakkoluulojen vallitsema, saattaisi luontoansa minun tähteni muuttaa? Heikko valonsäde alkoi jo tunkea pimeään, tullen siltä suunnalta josta kaikkein vähimmin toiveita tiesi odottaa; ja hetken asiaa arveltuani ymmärsin, ett'ei Ula milloinkaan päästänyt suustaan tätä syrjäviittausta, ell'ei hänellä olisi ollut päteviä syitä pitää sitä todennäköisenä. Syvä murhe, jota tunsin, mahtoi kasvoistani näkyä, sillä uudelleen hän lempeästi laski kätensä olalleni ja lausui: "Rohkeutta, Kuta, niin kyllä ne löydämme. Te arvelette minun syykseni, että onnettomuus tapahtui; mutta miksikä minua soimataan, kun ei multa neuvoa kysytty? Nyt ajatelkaamme kuinka kadonneet takaisin saamme".

Ei kaunopuheliainkaan saarnaaja koko kristikunnassa, vaikka olisi puuhannut aamusta iltaan saakka, olisi kasvinveljeäni saanut siitä vakuutuksesta, ett'ei hän vähimmässäkään määrässä ollut hirmutapaukseen syypää. Hänen oli mahdoton käsittää, että hänen olisi pitänyt puhua, kun ei häneltä kysytty; ja vaikka hän silminnähtävästi minua sääli, sekä myöskin oli mureissaan äitinsä ynnä Nohemun tähden, niin eipä näkynyt hetkeksikään hänelle selkiävän, että he tässä silmänräpäyksessä ilman hänen mieletöntä vaitioloansa olisivat saattaneet olla turvissa. Nähtävästi oli hyödytöntä enää mennyttä muistella; nykyisyyttä oli nyt silmiin katsominen, tulevaisuudesta huolta pitäminen.

"Mihinkä toimiin on paras ryhtyä?" kysyin.

"Ensin tutkitaan valkoisilta ratsastajilta kaikkea, mitä tietävät, ja sitten saatamme tehdä päätöksemme. Sanokaa vanhalle papille, ett'ei hän huoli olla suruissaan, sillä Enamela tulee takaisin hänen luokseen, vaikka Ulan henki menisi. Menkää nyt saamaan tietoja sill'aikaa kuin minä tutkistelen maata".

Jotakin oli ystäväni äänessä, joka minua tietämättänikin rohkaisi; ja astellessani sinne päin, missä Arnold ja Allingham seisoivat, tunsin, ett'ei toivon kipinä vielä tykkönään ollut sammuksissa, vaikka näköala kyllä mustalta ja synkältä näytti.

Arnold Beidermann oli liian syvään omiin tuskallisiin mietteisinsä vaipunut, kuullakseen niitä sanoja, joita Allingham hänelle yritteli puhua; mutta kun varovasti muistutin, että Minna ehkä perästäkin on päässyt pakenemaan noiden molempain mustaihoisten naisten keralla, rohkaistui hänen mielensä hieman ja virkistyi niin paljon, että voi kuunnella niitä perusteita, joilla arveluani koetin tukea.

"Yksi ainoa tie on teillä, Thornton, edessänne", lausui Allingham. "Teidän täytyy kehoittaa tuota päällikköänne lähtemään rajan ylitse Tsulujen maahan ja ottamaan selkoa, onko nuori nainen Cetewayon vankina vai eikö. Kuningas, vaikka konna, ei ikinä kauvaa uskaltaisi häntä vankinaan pitää; jos sitten niin varma ja epäilemätön asia lienee, että tyttö on hänen käsissään, ja vaikkapa niinkin olisi, ei hänelle mitään suoranaista pahaa tapahdu. Mutta olenpa taipuisa suostumaan Ulan ajatukseen, että Tsululais-tyttö on hänen johonkin turvapaikkaan saattanut — kysykää kasvinveljeltänne, mieliikö hän uskaltaa rajan ylitse?"

Allingham oli vanha ja kokenut maan-asukasten tavoissa, ja hänen ehdoituksensa tuntui oivalliselta, mutta sitä toimeenpannakseen täytyi Ulan antautua peloittavan vaaran alaiseksi — todella hengenkauppaan niin kamalaan, että tuskin katsoin itseni oikeutetuksi pyytämään häntä tähän toimeen. Jos hänen maamiehensä hänet saisivat vangituksi, joutuisi hän varmaan rangaistavaksi sillä raakalaistavalla, johon yksivaltias jo oli hänet tuominnut, ja vaikka meidän välisemme siteet kyllä vahvat olivat, niin enpä hevin näin suurta uhrausta häneltä voinut odottaa. Ja päälliseksi kapteenin tuuma määräsi minun osakseni toimettomuuden, joka ankarasti tulisi kärsimystäni koettelemaan. Minä tunsin rinnassani polttavan innon lähteä toimeen, halun jotain pontevaa aikaan saamaan, joka kadonneelle armaalleni näyttäisi, että häntä pelastaakseni saatoin mitä hyvänsä uhrata. Tästä minua nyt muka piti estettämän ja tuomittaman tuskalliseen joutilaisuuden tilaan, jota olisi mahdoton kärsiä.

Tämänkaltaiset olivat aatokseni, kun Ula taas tuli luokseni, ja oitis ensi sanoillaan poisti toisen puolen epäröisyyttäni.

"Se seikka on minun huolekseni heitettävä, Kuta", hän sanoi. "Minä lähden huomenna matkaan, jos ei kadonneita siksi näy tulevan, ja seuraan Lumban soturien jälkiä. Parasta on, että pysytte Utrecht'issa, koska tällaisessa puuhassa ette kumminkaan mitään voi hyödyttää. Mutta odotetaan pimeään saakka. Nohemu on ymmärtävä tyttö ja tuopi ehkä molemmat takaisin".

"Ula on vapaasta ehdostaan tarjoutunut menemään rajan poikki ja ottamaan asianlaidasta selkoa", sanoin Allingham'ille, "mutta mihinkä minä sillä välin itseäni käytän? Enhän saata istua kädet ristissä vartoomaan: joutilaisuus vie multa hengen".

"Aivan niin, nytpä muistan; tuo tyttö parka oli teidän entinen leikkitoverinne, Thornton; eipä ihmettä ole että olette levoton".

En tiedä, havaitsiko Allingham, että ystävyyttä syvempi tunne oli murheeni juurena; ei hän ainakaan innostustani ollut huomaavinaan, vaan jatkoi:

"Mitä teidän joutilaana-oloonne tulee, ei siihen mitään syytä ole, koska te olette juuri se mies, jota kaipaamme. Rumbold sanoi vasta kaksi päivää sitten että hän antaisi kokonaisen maailman teidän kaltaisestanne miehestä, joka perinpohjin taitaa maan-asukasten kieltä; mutta hän tiesi, ett'ei mitkään tarjoukset teitä kotoa houkuttelisi".

"Kotoa!" kerroin murhemiellä. "Sillä sanalla ei minun sanavarastossani ole enää sijaa, kaikki, mitä tunsin ja rakastin, on joko kuollunna tai kadoksissa. Puhua kodista kodittomalle miehelle on niinkuin pilkkaa. Mutta millä tavoin saattaisin Rumbold-ukon mielestä hänelle hyödyksi olla?"