Produced by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen

HYPATIA

eli

Uusia vihollisia vanhassa hahmossa

Kirj.

CHARLES KINGSLEY

Englannin kielestä suomensi

O. E. Lampén

WSOY, Porvoo, 1908.

SISÄLLYS:

Johdatus.

ENSIMMÄINEN OSA.

1. Laura.
2. Kuoleva maailma.
3. Gootit.
4. Mirjam.
5. Päivä Aleksandriassa.
6. Uusi Diogenes.
7. Ne, joista pahennus tulee.
8. Itätuuli.
9. Jänne katkeaa.
10. Kohtaus.
11. Jälleen Laurassa.
12. Ilolehto.
13. Kuilun pohjalla.
14. Tenhottarien kallio.
15. Nephelokokkygia.

TOINEN OSA.

1. Venus ja Pallas.
2. Valon välähdys.
3. Prefektiä koetellaan.
4. Juutalaiset kristityitä vastaan.
5. Hän taipuu saadakseen hallita.
6. Ritarillinen piispa.
7. Pandemonium.
8. Nemesis.
9. Kadonneita lampaita.
10. Hypatia etsii ennusta.
11. Mirjamin juoni.
12. Tuhlaajapoika palaa.
13. Naisen rakkaus.
14. Nemesis.
15. Kukin omaan paikkaansa.

JOHDATUS.

Kuvauksen viidennen vuosisadan elämästä täytyy pakostakin sisältää paljon sellaista, joka lukijasta tuntuu kiusalliselta, ja joka nuoren ja viattoman on parasta jättää kokonaan lukematta. Sillä on esitettävänä kammottava, vaikkakin samalla suurenmoinen aikakausi, yksi noita ihmiskunnan historian kohtalokkaita ja tärkeitä käännekohtia, jolloin hyveet ja paheet esiintyvät rinnakkain — toisinaan samassa henkilössäkin — mitä peittelemättömimmin ja voimakkaimmin. Sellainen ajan kuvaaja on sangen vaikeassa asemassa. Hän ei uskalla kertoa, miten huonoja ihmiset silloin olivat; häntä ei uskota, jos hän kertoo miten hyviä he olivat.

Nyt esilläolevassa tapauksessa tämä hankala asema on tavallista vaikeampi. — Kirkon synnit, vaikkakin katalat, olivat vielä sellaiset, että niistä voi sanoin puhua, mutta kuvaamaan kirkon vihollisen pakanamaailman syntejä on kerrassaan mahdoton ryhtyä. Kristityn kirkon puolustaja tulee siten säädyllisyyden vuoksi ajaneeksi asiaansa paljoa heikommin kuin olleet olot vaatisivat.

Ei niin, se tulee aina muistaa, että tämän kirjan sankaritarta taikka hänen koulunsa johtavia filosofeja vielä useita vuosisatoja jälkeenkinpäin voitaisiin vähääkään epäillä siveettömyydestä. Olivatpa heidän oppilaansa eli manikealaiset miten alhaisia ja siveettömiä tahansa, suuret uusplatonilaiset olivat, kuten itse Manes, siveellisiä aina askeettisuuteen saakka.

Sillä ajan henki oli sellainen, ettei yksikään opettaja, joka ei vaatinut äärimmäisyyteen asti menevää puhtautta, voinut toivoa yleisöön vaikuttavansa. Sillä Hän, tuo jumalallinen Sana, "Valo", joka loistaa kaikille ihmisille maan päällä, oli herättänyt ihmisten sydämissä niin voimakkaan halun puhtauteen, ettei sellaista, muutamia yksityisiä filosofeja ja profeettoja lukuunottamatta, ollut kukaan ennen tuntenut. Henki oli vuodatettu kaiken lihan yli; ja yli koko valtakunnan, potkumyllyssä ponnistelevasta orjasta valtaistuimella istuvaan keisariin asti, janosi jokainen sydän puhtautta taikka ainakin oppi kunnioittamaan niitä, jotka puhtauteen pyrkivät. Ja Hän, joka tuon janon oli herättänyt, tarjosi myös sitä, mikä kykeni sen tyydyttämään. Pitkällisen ja ankaran kasvatuksen kautta opetti Hän ihmiskuntaa erottamaan totuuden sen lukemattomista valemuodoista ja ymmärtämään, ensi kerran maailman alusta asti, ettei iloinen sanoma ollut vain muutamille valituille aijottu, vaan koko ihmiskunnalle ilman erotusta, säätyyn tai rotuun katsomatta.

Vähän yli neljä vuosisataa olivat Rooman keisarikunta ja kristillinen kirkko, melkein samana hetkenä syntyneinä, kehittäneet itseänsä rinnatusten kuin kaksi mahtavaa, kilpailevaa valtaa ja taistelleet rajua taistelua ihmisrodun omistamisesta. Keisarikunnan aseina eivät olleet ainoastaan rusentava fyysillinen ylivoima ja sammumaton vallotushalu, vaan oli sillä edellisiä melkein tehoisampana aseena verraton järjestämisnero ja yhtäläiset ulkonaiset laki- ja järjestysmuodot. Tämä oli yleensä hyödyksi kukistetuille kansoille, se kun asetti vakinaisen ja säännöllisen kiristysjärjestelmän mielivaltaisen ja rajattoman ryöstön sijaan. Ja päästäen kaikkien maakuntien varakkaammat asukkaat osalle alemmilta työtätekeviltä luokilta puristetuista tuloista, se voitti ensinmainitut samalla valtion puolelle. Työtätekevät luokat olivat maaseuduilla suorastaan orjia, eikä kaupungeissakaan heidän nimellinen vapautensa ollut suuren arvoinen. Vain hallituksen almut estivät heidät nälkäkuolemasta, ja heidän eläimellistä hyväätuultaan piti hallitus vireillä suurisuuntaisesti järjestettyjen yleisten näytelmien avulla, joissa luonnon ja taiteen aarrevarastot tyhjennettiin alhaalle vajonneen väestön uteliaisuuden, himojen ja julmuuden tyydyttämiseksi.

Tätä suunnatonta järjestöä vastaan oli kirkko nyt nelisen vuosisataa taistellut, aseenaan vain oma valta ja kaikkikäsittävä sanomansa ja tuon puhtauden ja siveellisyyden, itsensäuhrauksen ja rakkauden hengen ilmestys, joka oli näyttänyt paremmin kykenevänsä sulattamaan ja liittämään yhteen ihmissydämet kuin konsaan se väki- ja hirmuvalta, mekaaninen järjestely ja ne aistilliset syötit, joilla valtio oli koettanut vastustaa veriviholliseksi aavistamaansa evankeliumia.

Ja nyt oli kirkko voittanut. Tämän maailman heikot olivat kukistaneet sen väkevät. Huolimatta vainoojiensa pirullisesta julmuudesta; huolimatta siitä saastuttavasta ilmapiiristä, joka sitä ympäröi; huolimatta siitä, ettei se saanut muodostua puhtaista ja erikoisesti valituista olennoista, vaan täytyi sen sananmukaisesti "uudestisynnyttää" jäsenensä tuosta syvälle vajonneesta joukosta, joka sitä pilkkasi ja vainosi; huolimatta siitä että sen täytyi kestää omassa keskuudessaan tuon tuostakin puhkeavia pahojen himojen purkauksia, himojen, joille sen jäsenet olivat ennen antaneet itsessään rajattoman vallan; huolimatta niistä tuhansista harhaopeista, jotka sen ympärillä ja sen keskuudessa versoivat, väittäen kuuluvansa kirkkoon, vaikka koettivatkin sitoa jäseniä itseensä nurkkakuntahenkensä ja puolueröyhkeytensä avulla — mikä juuri kumosi heidän väitteensä — kaikesta tästä huolimatta oli kirkko voittanut. Itse keisaritkin olivat liittyneet sen puolustajiksi. Julianuksen viimeinen yritys koettaa keisariutensa painolla pönkittää pystyyn vanha pakanausko oli vain osottanut, että se vanha usko oli menettänyt kaiken vaikutuksensa kansaan. Ja hänen kuoltuaan vyöryi uuden uskon vuoksi vapaana. Maalliset hallitsijat suostuivat mielisuosiolla uimaan virran mukana, omistamaan, sanoissaan ainakin, Kristuksen lait omiksensa, tunnustamaan kuningasten Kuninkaan, jota hekin olivat velvolliset kunnioittamaan ja tottelemaan, ja nimittämään omia orjiaan "köyhemmiksi veljikseen", taikka, mikä myöskin tapahtui, "hengellisiksi ylipaimenikseen".

Mutta jos keisareista olikin tullut kristittyjä, ei keisarikunta silti ollut kristitty. Siellä täällä poistettiin kyllä joku vääryys, taikka julaistiin joku käskykirje vankiloiden tarkastamisesta ja vankien tilan parantamisesta, taikka joku Ambrosius sai ankaroiden nuhteiden avulla jonkun Theodosiuksen vähän aikaa toimimaan oikeudenmukaisesti. Mutta valtio oli edelleenkin sama. Yhä se oli suuri tyranni, sorti kansaa, tukahutti kansallista elämää, lihotti itseään ja virkamiehiään laajan ryöstöjärjestelmän kautta. Ja niin kauan kuin sillä oli ylivalta, eivät ihmiskunnan toiveet olleet suuret. Olipa itse kristittyjenkin joukossa miehiä, jotka, kuten Dante myöhemmin, "Konstantinuksen turmiollisessa lahjassa" ja kirkon ja valtion välillä vallitsevassa aselevossa näkivät uuden ja uhkaavan vaaran. Eikö valtio koettanut levittää kirkonkin yli samaa myrkyllisen upaspuun siimekseen verrattavaa varjoansa, jolla se oli tukahduttanut kaiken vapaan inhimillisen kehityksen? Eikö se siten koettanut tehdä kirkostakin itselleen palkatun orjapäällikön, jota se lellitteli kun se oli kuuliainen ja ruoski, jos se uskalsi osottaa omaa vapaata tahtoa tai tunnustaa lakia, joka oli korkeampi sen tyrannien säännöksiä? Eikö se hienontuneella imartelulla koettanut lykätä kirkon hartioille sen väestön hoitoa ja ylläpitoa, joiden sydänverestä se eli? Niin ajattelivat silloin monet, ja ymmärtääkseni eivät he siinä olleetkaan väärässä.

Mutta jos sivistyneen maailman yhteiskunnallinen tila viidennen vuosisadan alussa oli luonnoton, niin oli sen henkinen tila vielä luonnottomampi. Se eri rotujen, kielien ja tapojen yhteensulattaminen, jota roomalaisten vallan aikana oli jatkunut neljä vuosisataa, oli synnyttänyt vastaavan sekoituksen uskonnoissa, oikean yleismaailmallisen hapatuksen inhimillisistä ajatuksista ja vakaumuksista. Kaikki kunniallinen usko vanhoihin paikallisiin jumaluustaruihin oli vähitellen ja kauvan sitten häipynyt kouraantuntuvamman keisarinjumaloimisen tieltä, ja kansalliset jumalat, jotka eivät olleet kyenneet vapauttamaan tunnustajiaan, alenivat toinen toisensa jälkeen "jumalallisen Cæsarin" vasalleiksi. Filosofeeraavat rikkaat heidät unhoittivat ja heitä palvelivat vain alemmat luokat siellä missä vanhat uskonnolliset tavat vastasivat paremmin niiden raaempia taipumuksia, taikka missä paikkakunnan tulolähteet ja merkitys niistä riippui.

Sillävälin vaelsivat ihmisten ajatukset, vanhoista kiinnepaikoistaan vapautuneina, mietiskelevien epäilysten rannattomalla merellä ja etenkin metafyysillisemmät ja mietiskelevämmät itämaat koettivat omintakeisesti ratkaista kysymystä ihmisen suhteesta näkymättömään. Siellä syntyivät siten nuo tuhannet lahkot, harhaopit ja teosofiat (on suorastaan alentavaa filosofialle käyttää niille sen nimeä), joiden ongelmoita nykyaikaiset tutkijat ymmällä tarkastelevat, kykenemättä seuraamaan tai selittämään niiden houreita.

Mutta näistäkin, kuten yleensä kaikista vapaan ihmisajatuksen ponnistuksista, oli hyötynsä ja hedelmänsä. Ne asettivat kirkon miesten ratkaistavaksi joukon uusia kysymyksiä, jotka heidän täytyi selvitellä, jollei kirkko tahtonut ainaiseksi luopua vaatimastaan asemasta ihmissielun suurena opettajana ja tyydyttäjänä. Tutkia noita kuplia, sellaisina kuin ne jokaisella inhimillisen elämän laineella kohosivat ja särkyivät; tuntea, liian usein Augustinuksen lailla katkerien kokemusten kautta, niiden viekottelevaa voimaa; erottaa totuus, johon ne tähtäsivät, valheesta, jota ne sen sijaisena tarjoilivat; todistaa yhteisen kirkon omaavan niissä ylevissä totuuksissa, joita se julisti, täyden tyydytyksen levottoman aikakauden äärimmäisillekin metafyysillisille vaatimuksille — siinä oli sen ajan tehtävä. Ja miehiä nousi tehtävää täyttämään ja heitä auttoivat työssään juuri ne seikat, jotka tuo henkinen mullistus on synnyttänyt. Yleinen aatteiden, uskontojen ja rotujen sekotus sekä myös maantieteellisesti helppo liikeyhteys valtakunnan eri osien välillä, oli omansa laajentamaan neljännen ja viidennen vuosisadan kirkko-isien näköpiiriä, syventämään heidän ajatuksiaan ja tekemään heistä laajasydämisiä, kärsivällisiä ja suvaitsevaisia miehiä, sellaisia, joita, sen voimme empimättä sanoa, kirkolla sittemmin vain aniharvoin eikä maailmalla koskaan ole ollut osotettavana. Siihen päätökseen tulemme ainakin silloin kun arvostelemme heitä sen mukaan, mitä heillä oli, eikä sen mukaan, mitä heillä ei ollut, ja kun uskomme kuten mielemme tekee, että jos he olisivat eläneet nyt eivätkä silloin, he olisivat yhtä paljon korkeammalla nykyisiä aikalaisiaan kuin he olivat silloisia. Ja siten aikakausi, joka Gibboninkaltaisista pintapuolisista irvihampaista näyttää vain mädänneiseltä ja päättömältä aistillisuuden ja anarkian, fanatismin ja ulkokultaisuuden kaokselta, synnytti sellaisia miehiä kuin Athanasius ja Hieronymus, Chrysostomus ja Augustinus, liitti kristinoppiin tulevienkin kansakuntien perinnöksi kaiken mikä Kreikan ja Egyptin filosofiassa ja Rooman yhteiskuntajärjestyksessä oli arvokkainta, ja istutti vieraisiin maihin, itsetiedottomien välittäjien kautta, kaikkien eurooppalaisten ajatusten ja siveysoppien perusteet.

Mutta kirkon terveys ei riipu yksistään sen tunnustamasta opista eikä myöskään sen harvalukuisten pylväiden viisaudesta ja pyhyydestä, vaan sen yksityisten jäsenten uskosta ja hyveistä. Terveellä sielulla täytyy myös olla terve ruumis tyyssijanaan. Ja länsimaisenkin kirkon olisi ollut mahdoton saavuttaa sitä ilmakasta tulevaisuutta, joka sitävarten oli varalla, ellei tuon Rooman vaikutuksen kuivattaman ja saastuttaman maailman suoniin olisi vuodattanut raikkaampaa verta.

Ja tuo raikas veri oli tämän kertomuksen aikana parhaallaan tarjolla. Se tuli goottilaisissa kansoissa, joiden puhtaimmat jätettä olevat tyypit ovat norjalaiset ja saksalaiset, vaikka kaikki Euroopan kansat Gibraltarista Pietariin asti saavat heitä kiittää voimansa parhaimmista alkujuurista. Valtavan hyökylaineen lailla vyörivat nyt goottilaisjoukot toinen toisensa jälkeen eteenpäin luodetta kohti, samoten läpi koko Rooman keisarikunnan, ja vasta Välimeren rannat saavutettuaan ne pysähtyivät ja ponnahtivat takasinpäin. Nuo villit laumat toivat länsimaisen kirkon vaikutuspiiriin juuri ne tiedot, joita se tarvitsi luodakseen tulevaisuuden kristinopin ja joita se ei voinut saada ei Länsi- eikä Itä-Roomasta. Ja ne ainekset olivat verrattain puhdas moraali, syvä kunnioitus vaimoa ja perhe-elämää, lakia, tasapuolista oikeutta, persoonallista vapautta ja ennen kaikkea sanoissa ja töissä esiintyvää kunniallisuutta kohtaan, perinnäisestä velttoudesta vapaa ruumis, vakava vaikka vilkas sydän, jossa paloi tavaton halu oppimiseen niittäkin, joita he halveksivat, käytännöllisessä tarmossa roomalaisten veroiset aivot, jotka samalla eivät jääneet liian paljon jälelle itämaisista kansoista kuvittelemisvoimassa ja mietiskelevässä teräväjärkisyydessä.

Ja niiden voima tuntui kohta. Goottien etujoukot, joita veristen sotien kautta oli kolmisen vuosisataa työllä ja vaivalla pidetty Alppien tuolla puolen, oli vähitellen otettu valtion palvelukseen siellä missä se vain kävi päinsä, ja Rooman legionien ydinkohta oli muodostettu goottilaisista upseereista ja sotamiehistä. Mutta nyt saapuivat pääjoukot. Lauma lauman perästä laskeutui alas Alppeja ja työntyi valtakunnan rajoja vasten. Rikkaine kaupunkineen ja hedelmällisine alankoineen houkutteli Italia heitä ryöstöön; apujoukoikseen he olivat oppineet ymmärtämään oman voimansa ja Rooman heikkouden; casus belli oli pian keksitty — —. Miten järjetön olikaan Theodosiuksen poikain menettely, kun he kieltäytyivät suorittamasta niitä apurahoja, joilla gootit oli lahjottu lupaamaan, etteivät kävisi keisarikunnan kimppuun! — Koko tuo takasinpidätetty tulva syöksyi nyt Italian tasangoille ja Länsi-Roomasta tuli siitä päivästä lähtien kuoleva idiootti, samalla kuin uudet tulokkaat jakoivat Euroopan keskenään. Viitenätoista vuotena ennen tämän kertomuksen aikaa päätettiin Kreikan ja neljänä viimeisenä itse Rooman kohtalo. Äärettömät rikkaudet, jotka viisi vuosisataa jatkunut ryöstö oli kerännyt Capitoliumin ympärille, olivat joutuneet eläintennahkoihin puettujen miesten saaliiksi; erään keisarin sisar oli arvioinut kauneutensa, siveytensä ja rotuylpeytensä yhdenarvoiseksi sen pohjoismaiden uroon avujen kanssa, joka vei hänet mukanaan vaimonaan ja vankinaan Etelä-Ranskaan ja Espanjaan, missä hän perusti uusia kuningaskuntia ja ajoi äsken sinne saapuneet vandaalit yli Gibraltarin salmen niihin aikoihin kukoistaville Pohjois-Afrikan rantamaille. Kaikkialla kiehuivat vanhan maailman hajanaiset jätteet Medeian kattilassa, esiintyäkseen siitä sittemmin kokonaisina, nuortuneina ja voimakkaina. Longobardit, goottien jaloin rotu, olivat väliaikaisesti asettuneet Itävallan rajoille suoritettuaan pitkän vaelluksen Ruotsin vuorilta. Pian olivat etenevät hunnit tunkeneet heidät sieltä pois ja samottuaan Alppien yli antoivat he iki-ajoiksi nimensä Lombardian tasangoille. Vielä muutamia levottomia vuosia, ja frankit huomasivat olevansa alempien Reinin maiden herroja; ja ennenkuin Hypatian oppilasten päät olivat harmaantuneet, olivat Hengist ja Horsa sadun mukaan nousseet maalle Kentin rannoilla ja englannin kansan suuripiirteinen elämä oli saanut alkunsa.

Mutta joku kohtalon oikku esti meidän rotumme, joka kaikkialla muualla oli menestynyt, saamasta jalansijaa tuolla puolen Välimeren, edes Konstantinopelissa, joka vielä tänäkin päivänä pitää Euroopassa yllä aasialaista uskontoa ja aasialaisia tapoja. Näytti siltä kuin itämaat olisi peruuttamattomasti tuomittu osattomiksi siitä vaikutuksesta, joka olisi voinut ne uudistaa. Jokainen goottilaisten rotujen yritys asettua asumaan meren toiselle puolen päättyi aina siirtolaisten turmelukseen ja häviöön, koettivatpa he sitten muodostaa sinne säännöllisen kuningaskunnan, kuten vandaalit Afrikassa, taikka pysyä siellä vain sissijoukkoina, kuten gootit Gainaksen johdolla Vähässä-Aasiassa, taikka keisarin henkivartijoina, kuten varjakit keskiajalla, taikka uskonnollisina vallottajina kuten ristiretkeläiset. Se hämmästyttävä tapojenpuhdistus, jonka voitolliset vandaalit Salvianuksen ja hänen aikalaistensa mukaan vaikuttivat Pohjois-Afrikassa, ei heitä auttanut ollenkaan, he kadottivat enemmän kuin antoivat. Ilman-ala, huono esimerkki ja mahtavuuden loiste alensi heidät vuosisadan avuttomiksi irstailijoiksi, orjainomistajiksi, jotka olivat tuomitut Belisariuksen puoligoottilaisten sotajoukkojen sukupuuttoon hävitettäviksi. Ja heidän kanssaan hävisi viimeinenkin toivo siitä että goottilaiset rodut saisivat pitää itämaissa samaa ankaraa mutta terveellistä kuria, joka oli herättänyt länsimaat uudelleen elämään.

Egyptiläiset ja syyrialaiset kirkot tulivat senvuoksi tekemään työtä ei itseänsä vaan meitä varten. Sairaaloisuuden ja vanhuudenheikkouden merkit olivat niissä jo liian selvät. Juuri tuo kreikkalais-itämaalaisen hengen suunnanmuutos, joka niiden jäsenistä teki sen ajan suuria ajattelijoita, vierotti heidät todellisuudesta mietiskelyyn, ja Egyptin ja Syyrian kansat olivat vuosisatojen kuluessa veltostuneet, liiaksisivistyneet ja kuivuneet, kun riutta verta ei ollut tullut ydintä uudistamaan. Sairaaloisia, itsetietoisia, fyysillisesti tunnottomia, kelvottomia, sekä persoonallisesti että poliitillisesti vapaita kun olivat, kehittyi heistä helposti kiihkoilijoita, mutta ei Jumalan valtakunnan jäseniä. Perhe- ja kansalliselämän käsitteetkin, nuo kirkon jumalalliset alkujuuret, joita ilman se varmasti kuihtuisi kaikista jumalattomimmaksi ja julmimmaksi haamuksi, uskonnolliseksi maailmaksi, olivat itämaissa häipyneet. Sen oli vaikuttanut tuo yleinen turmiollinen tapa pitää orjia, sekä myöskin juutalaisten alentuminen, jotka vanhoista ajoista olivat olleet juuri niiden käsitteiden suuria esitaistelijoita. Ja kaikki luokat esi-isänsä Aatamin esimerkin mukaan — samalla tavalla kuin "se vanha Aatami" jokaisessa ihmisessä menettelee ja tulee menettelemään — lykkäsivät synninhäpeänsä omaltatunnoltaan inhimillisten yhteyksien ja velvollisuuksien ja sen Jumalan niskoille, joka ne oli asettanut. Vanhaan totuttuun tapaan he sanoivat: "Nainen, jonka minulle annoit, antoi minulle omenan ja minä söin sen". Intohimoiselle länsimaalaisen luonteelle, kuten kaikille heikoille yleensä, oli täydellinen kieltäymys helpompi kuin kohtuus, uskonnolliset mielteet mieluisemmat kuin jumaliset teot. Siksipä idässä kehittyi munkkilaitos niin laaja, että Egyptissä sanottiin munkkien lukuisuuden kilpailevan maallikkoväestön kanssa, ja samalla kun se vaikutti tavattoman vähennyksen tapojenturmeluksessa yleensä, aiheutti se yhtä suuren veltostumisen ja vähenemisen itse väestössä. Sellainen kansa ei voinut vastustaa Itä-Rooman yhä kasvavaa tyranniutta. Turhaan panivat sellaiset miehet kuin Chrysostomus ja Basilius oman persoonallisen vaikutuksensa vastapainoksi byzantilaisen hovin inhottaville juonille ja halpamaisuuksille. Itämaisen kristillisyyden aina vaan alaspäin kulkeva kehitys jatkui pysähtymättä vielä pari surkeata vuosisataa, rinnan länsimaisen kirkon ylöspäin käyvän kehityksen kanssa. Ja samaan aikaan kuin Pyhän Yrjön seuraajat käännyttivät uudestisyntynyttä Eurooppaa, kukistuivat idän kirkot muhamettiläisten valloittajien edessä, jotka saivat voimaa elävästä uskostaan tuohon elävään Jumalaan, jonka kristityt, vihatessaan ja vainotessaan toisiaan Hänestä syntyneiden eri oppien vuoksi, kielsivät ja ristiinnaulitsivat jokaisella elämänsä työllä.

Mutta siihen aikaan, jota tämä kertomus käsittelee, oli kreikkalais-itämaalainen henki vielä keskellä suurta työtään. Tuo omituinen metafyysillinen saivartelu, joka meidän laajemmalle ymmärryksellemme liian usein käsittämättömällä tavalla oli fraaseissa ja määrittelyissä näkevinänsä tärkeimpien hengellisten totuuksien symboolit ja luuli homousios- ja homoiusios-käsitteiden erotuksessa piilevän ratkaisun koko ihmisyyskysymykseen, oli ryhtynyt Aleksandriassa, kreikkalaisen filosofian vanhassa tyyssijassa, taisteluun juuri sen tieteellisen mietiskelyn kuluneiden jätteiden kanssa, jota sen oli korkeasta kehityksestään kiittäminen. Munkkielämän erottuminen perhe- ja kansalaisvelvollisuuksista teki sen ajan kirkko-isät sopiviksi siihen tehtävään, sillä se antoi heille aikaa, ellei mitään muuta, antautua koko elämäkseen kysymysten vakavaan tutkimiseen, mikä enemmän seuraarakastaville ja käytännöllisille pohjoismaalaisille olisi ollut mahdotonta. Meidän velvollisuutemme on, sensijaan että nauraisimme heitä pedanttisina haaveilijoina, kiittää taivasta siitä että juuri sinä aikana kuin heitä tarvittiin löytyi miehiä, jotka kykenivät meidän hyväksemme tekemään sen mihin me emme koskaan olisi kyenneet. He ovat jättäneet meille kalliiksi, todennäköisesti heidän sydänverellään ostetuksi perinnöksi samalla kertaa kristillisen ja tieteellisen metafysiikin, jonka paikkailemiseksi kaikki yritykset ovat osottautuneet turhiksi. He taistelivat voitokkaasti tuota teoreettisten ajatushirviöiden merkillistä sikiötä vastaan, joka oli syntynyt kuluneen kreikkalaisen filosofian sekotuksesta egyptiläiseen symbolismiin, kaldealaiseen astrologiaan, persialaiseen dualismiin, braamiläiseen spiritualismiin — kaikki viehättäviä ja loistavia harhakuvia, joista enemmän seuraavissa luvuissa.

Kuvatessani Hypatiaa ja hänen kohtaloaan olen tarkoin seurannut päteviä lähteitä, etenkin Sokrateen kertomusta loppukohtauksesta, sellaisena kuin se on hänen "Kirkkohistoriansa" VII kirjan 15:ssä kappaleessa. Olen kumminkin useista historiallisista syistä taipuvainen määräämään hänen kuolinhetkensä pari vuotta aikaisemmaksi kuin Sokrates. Muinaistarun, jonka mukaan Hypatia olisi ollut filosofi Isidoron vaimo, pidän minä kuten Gibboukin vähintäin viidenkymmenen vuoden ajanlaskuvirheenä, koska Isidoron opettaja Proculus syntyi vasta vuotta ennen Hypatian kuolemaa. Mainittua tarua vastustaa myös Photius, joka verrattuaan Isidoroa ja Hypatiaa toisiinsa lausuu selvästi, että Isidorus meni naimisiin erään Domnan kanssa. Sen ajan historioitsijatkaan eivät sitäpaitsi sanallakaan viittaa siihen, että hän olisi ollut naimisissa; eikä Isidoron nimi esiinny kertaakaan niiden monien yhteisten ystävien joukossa, joille Synenius kirjeissään Hypatiatte lähettää terveisiä, ja jos missään, niin niissä olisi mainittu hänen miehensä, jos sellainen kerran olisi ollut olemassa.

En voi toivoa, että nämä sivut olisivat aivan vapaat ajanlaskuvirheistä ja erehdyksistä. Sen vain voin sanoa, että olen pitänyt vilpitöntä ja tarkkaa työtä osatakseni oikeaan pienimmissäkin yksityiskohdissa ja kuvatakseni aikakauden, sen tavat ja sen kirjallisuuden sellaisina, kuin ne minulle esiintyvät — läpeensä luonnottomina, raihnaisina ja kuluneina, muistuttaen enemmän Ludvig XV:n kuin Sofokleen ja Platon aikoja. Ja lähetän nyt tämän pienen kuvaukseni maailmalle ja olen valmis sydämellisesti kiittämään jokaista arvostelijaa, joka vetämällä esiin erehdykseni opettaa minua ja yleisöä entistään tarkemmin tuntemaan nuoren ja vanhan kirkon viimeistä kamppailua.

ENSIMMÄINEN OSA.

1 Luku.

LAURA.

Vuonna 413 jälkeen Kristuksen istui nuori munkki Filammon muutaman matalan vuorijonon rinteellä, joka lentohiedan peittämänä kohosi keskellä Egyptiä noin kolmesataa engl. peninkulmaa Aleksandriasta etelään. Hänen takanansa levisi autio hiekka-aavikko, elottomana, rannattomana, kuvastaen kalmankeltaista hohdettaan syvänsiniseen pilvettömään taivaanrantaan. Hänen jalkojensa juuressa valui hiekka pieninä puroina halkeamasta toiseen, töyräältä töyräälle, taikka pyrysi hänen ohitsensa ohuina keltaisina savupilvinä, joita oikukas kesäinen tuuli ajoi edellään. Siellä täällä näkyi hänen allansa kapean laakson toista seinämää reunustavissa kallioissa sokkeloisia luolia, suunnattomia, vanhoja kivilouhoksia obeliskeineen ja puolivalmiine pilareineen, jotka seisoivat siellä sellaisina kuin työmiehet olivat ne vuosisatoja sitten jättäneet. Hieta hyväili niiden kylkiä ja kasautui kummuiksi niiden ympärille. Niiden huiput oli tuo kuiva erämaan lumi sileiksi hionut. Kaikkialla hiljaisuutta, hävitystä, kuolleen kansan hauta kuolevassa maassa.

Ja kaiken tämän yläpuolella istui munkki mietteissään, elämää, nuoruutta, voimaa ja kauneutta uhkuvana — kuin erämaan nuori Apollo. Hänen ainoana pukunaan oli takkuinen lammasnahka, jota nahkainen vyö piti kiinni. Hänen pitkät mustat kiharansa, jotka lapsuudesta saakka olivat saaneet vapaina kasvaa, liehuivat välkähdellen auringonpaisteessa. Tuuhea, tumma parranalku leuvassa ja poskilla todisti terveen miehuuden kevättä. Hänen kovat kätensä ja ruskettuneet, vahvajäntereiset jäsenensä puhuivat työstä ja kestävyydestä, säihkyvät silmänsä ja kaareva otsansa rohkeudesta, voimakkaasta mielikuvituksesta, intohimosta ja mietiskelystä, joille ei ollut toimialaa sellaisessa paikassa.

Mitä tekemistä tuolla kukoistavalla nuorukaisella oli noiden hautojen keskellä.

Ehkä hän itsekin ajatteli samaa pyyhkäistessään kädellään otsaansa aivankuin karkottaakseen pois jonkun tunkeilevan unelman. Syvään huoaten hän nousi ja läksi vaeltamaan pitkin kallioita, tarkastellen jokaisen lokeron ja kallionkielekkeen löytääksensä polttopuita luostarille, josta hän tuli.

Niin mitätöntä kuin hänen etsittävänsä oli, — vain matalia, kuivuneita aropensaita, ja toisinaan joku puunpala hylätystä kivilouhoksesta tai rauniolta — kävi se yhä niukemmaksi apotti Pambon Laura-luostarin ympäristössä Sketiksen luona; ja ennenkuin Filammon oli saanut jokapäiväisen määränsä likimaillekaan täyteen, oli hän joutunut kauemmaksi kotoaan kuin koskaan ennen.

Muutamasta laakson käänteestä avautui äkkiä hänelle outo näky… hiekkakivikallioon uurrettu temppeli. Sen edustalla oli tanner tasoitettu ja siellä makasi hajallaan parruja ja lahonneita työkaluja. Siellä täällä pisti hiekasta esiin pääkallo, arvatenkin jätteitä työmiehistä, jotka ennenaikaan alituisissa sodissa oli työnsä ääreen murhattu.

Apotti, hänen hengellinen isänsä — eikä hän muuta isää tuntenutkaan, sillä hänen aikuisimmat muistonsa yhtyivät Lauraan ja tuon vanhan miehen koppiin — oli häntä ankarasti kieltänyt käymästä noissa entisajan pakanuuden jäännöksissä tai edes lähestymästä niitä. Mutta leveä pengertie johti ylängöltä sinne alas ja polttopuiden runsaus siellä oli liian houkutteleva… Hän vain pistäytyisi siellä, poimisi muutamia kalikoita ja palaisi sitte heti takaisin kertoakseen apotille löytämästään aarteesta ja kysyisi häneltä, eikö hän toistamiseen saisi siellä käydä.

Hän laskeutui alas uskaltaen tuskin kohottaa katsettansa noihin viekotteleviin, pakanallisiin, väritettyihin kuviin, jotka punaisissa ja sinisissä väreissään loistaen ja kuivassa ilmassa hyvin säilyneinä yhä tuijottivat kauas erämaan tyhjyyteen. Mutta hän oli nuori ja nuori on utelias, ja perkele on, — ainakin oli se viidennellä vuosisadalla — hyvin innokas viettelemään nuoria miehiä. Filammon oli syvästi vakuutettu perkeleen läsnäolosta ja yötä päivää hän hartaasti rukoili Jumalaa varjelemaan hänestä. Hän teki ristinmerkin ja huudahti vakavasti: "Herra, käännä pois silmäni, etteivät ne turhuutta näkisi…" mutta siitä huolimatta hän näki.

Ja kukapa olisi voinutkaan olla näkemättä noita neljää suunnattoman suurta kuningasta, jotka istuivat siellä ankarina ja liikkumattomina, nojaten itsetietoisen varmoina käsiään polviansa vasten aivan kuin kannattaisivat he koko vuorta tukevilla päillään. Pelon ja voimattomuuden tunne valtasi hänet. Hän ei uskaltanut pysähtyä kerätäkseen puita heidän jalkojensa juuresta. Heidän suuret tuikeat silmänsä tarkastelivat häntä niin ankarasti.

Heidän polviinsa ja valtaistuimiinsa oli kaiverrettu salaperäisiä merkkejä, kuva kuvan perästä, rivi rivin jälkeen. Ne sisälsivät vanhaa egyptiläistä viisautta, jota Moses, Jumalan mies, oli ymmärtänyt — miksi ei hänkin saisi sitä ymmärtää. Mitenhän syviä salaisuuksia niissä piilikään tuosta suuresta maailmasta, menneestä, nykyisestä ja tulevaisesta, josta hän vain niin pienen kolkan tunsi? Nuo kuninkaat, jotka tuossa istuivat, olivat olleet niiden perillä. Heidän tiukastisuletut huulensa näyttivät aukenevan, valmiina puhumaan hänelle… Voi, kunpa he puhuisivatkin heti!…

Mutta tuo julma ivahymy heidän huulillaan, kun he valtansa ja viisautensa kukkuloilta äänettöminä ja halveksien katselivat alas häneen, — häneen, köyhään nuorukaiseen, joka keräili syliinsä heidän entisen loistonsa jätteitä… Hän ei uskaltanut enää katsoa heihin.

Hän katsoi heidän ohi temppelin saleihin, sinne loistavien syvyyksien vilpoiseen, vihreään varjoon, joka synkkeni pilari pilarilta, holvi holvilta, kunnes se muuttui sysimustaksi yöksi. Ja siellä hämärässä erotti hän jokaisella seinällä ja pilarilla koreita arabeskeja, pitkissä kuvasarjoissa esitettyjä kertomuksia voittokulkueineen ja jokapäiväisine aherruksineen, muukalaisiin, kummallisiin pukuihin puettuine orjajonoineen, jotka taluttivat outoja tuntemattomien maiden lahjoilla lastattuja eläimiä. Joukossa oli juhlivia naisia, päät köynnöksillä koristettuina ja käsissä tuoksuvia lotus-kukkia. Lapset istuivat heidän polvillaan ja miehensä heidän vieressään ja orjat tarjoilivat viiniä ja hajuvesiä ympäriinsä. Siellä oli myöskin tanssivia tyttöjä, jotka läpinäkyviin viittoihin puettuina ja kultaiset vyöt uumenilla vääntelivät ruskeita jäseniään ihmistungoksessa.

Mitä tarkotti tuo kaikki? Miksi tuo kaikki oli tapahtunut? Miksi tuo suuri mailma oli niin elänyt, läpi vuosisatojen, vuosituhansien juoden ja mässäten, naiden ja naittaen mistään paremmasta tietämättä… Mitenkäpä he olisivat voineet paremmasta tietää? Heidän esi-isänsä olivat kadottaneet valon jo miespolvia ennenkuin he syntyivätkään… Ja Kristus oli tullut vasta miespolvia heidän kuolemansa jälkeen. Miten he voivatkaan tietää? Ja kumminkin he olivat kaikki helvetissä… jok'ikinen. Jok'ainoa noista vaimoista, jotka istuivat tuolla käherrettyine hiuksineen, seppeleineen, jalokivillä koristettuine kaulanauhoineen, lotus-kukkineen ja harsopukuineen, joiden alta heidän solakat jäsenensä kuultivat esiin — vaimoista, jotka eläissään ehkä olivat hymyilleet niin viehkeästi, kävelleet niin iloisina, saaneet lapsia ja tehneet tuttavuuksia, kertaakaan ajattelematta miten heille oli käyvä — miten heille täytyi käydä… Jok'ainoa heistä oli helvetissä. He paloivat siellä ikuisesti — ikuisesti — tuolla alhaalla hänen jalkojensa alla. Hän tuijotti alas kivilattiaan. Jos hän vois nähdä sen läpi — ja uskon silmillä voikin sen tehdä — voisi hän katsella miten he kiemurtelivat ja vääntelehtivät siellä nuoleksivien liekkien keskellä kärventyneinä ja palaneina… ikuisessa tuskassa, jonka ajatteleminenkin sai hänet värisemään. Kerran oli hän polttanut kätensä kun muuan palmunlehtimaja oli syttynyt palamaan… Hän muisti miltä se tuntui… He kärsivät tuhatkertaa tuimempia tuskia kuin mitä hän oli tuntenut… ja ikuisesti… Hän kuulisi heidän turhaan huutavan vedenpisaraa, jolla kieltänsä kostuttaisivat… Vain kerran oli hän kuullut ihmisen parkuvan. Se oli ollut muuan poika, jonka krokodiili oli siepannut kitaansa vastapäiseltä Niilin rannalta, jonne poika oli mennyt uimaan. Ja hänen paruntansa, niin heikolta kuin se pitkän matkan päästä kuuluikin, oli pitkät ajat kaikunut kiusaavana hänen korvissaan… Ajatella sitä parantaa, mikä sieltä helvetin tulikidasta kaikui… ja ikuisesti! Voiko sitä kestää? — Miljoonat ja taas miljoonat palamassa ikuisesti Aatamin lankeemuksen takia… Oliko Jumala siinä oikeudenmukainen?

Tämä oli vihollisen kiusaus! Hän oli astunut jalkansa jumalattomalle alueelle, missä perkeleet yhä lymysivät vanhoissa tyyssijoissaan. Hän oli antanut silmänsä ahmia pakanallista riettautta ja antanut sijaa itsessään perkeleelle. Hänen täytyi paeta kotia tunnustamaan kaikki isälleen. Hän rankaisisi häntä ansion mukaan, rukoilisi hänen puolestaan, antaisi hänelle anteeksi. Mutta voisiko hän kertoa isälleen kaikki? Voisiko hän, uskaltaisiko hän tunnustaa hänelle totuuden kokonaisuudessaan — sammumattoman halunsa oppia tuntemaan tiedon salaisuudet, nähdä se suuri, myllertävä ihmisten maailma? Tuo halu oli kasvanut hänessä vähitellen, kuukausi kuukaudelta, siksi kun se oli kehittynyt näin pelottavan voimakkaaksi. Hän ei voinut viipyä kauempaa erämaassa. Tuo maailma, joka lähetti kaikki sielut helvettiin — oliko se todella niin paha kuin miksi munkit sen kuvasivat. Tottapa se oli, sillä mitenkäpä muuten sen hedelmät sellaisia olisivat? Mutta sitä ajatusta oli liian kamala uskoa. Ei! hänen täytyi päästä näkemään.

Mieli täynnä sellaisia pelottavia kysymyksiä, epäselviä ja epämääräisiä kuin lapsen mietteet, vaelsi tuo kokematon nuorukainen edelleen, kunnes hän saapui sen kallion reunalle, jonka juurella hänen kotinsa oli.

Sillä oli sangen hauska asema tuolla yksinäisellä Lauralla, joka oikeastaan oli vain rivi kallioon uurrettuja karkeatekoisia kammioita, siellä vuoriharjanteen eteläisen äyrään siimeksessä, keskellä ikivanhaa taatelipalmumetsikköä. Muuatta kallion sisään haarautuvaa luolaa käytettiin kappelina, varastohuoneena ja sairashuoneena; aurinkoisilla rinteillä laakson toisella puolen olivat veljeskunnan yhteiset viljelysmaat, missä hirssi, maissi ja pavut vihersivät. Pelloilla kierteli pieni puronen, joka vuoren juurelta oli suurella huolella johdettu kostuttamaan tuota pientä maatilkkua, jonka vapaaehtoinen veljellinen työ oli vähitellen valloittanut kaikkinielevältä hiekalta. Tuo pelto, kuten kaikki muukin Laurassa, lukuunottamatta kunkin veljen seitsemän jalan mittaista, kivistä makuukomeroa, oli yhteistä omaisuutta ja senvuoksi kaikkien yhteisenä huolenpidon ja ilon esineenä. Sekä yhteiseksi että omaksi hyväkseen oli joka mies palmunlehtikorillansa pitkin laaksoa raastanut mustaa mutaa Niilistä, jonka hopeana välkkyvään, leveään pintaan kapean laakson suu synkkänä kuvastui. Yhteiseksi hyväksi oli joka mies lakaissut rinnettä puhtaaksi hiedasta ja sinne kannettuun, ohueen ruokamultaan tehnyt toukoa, jonka sato jaettiin tasan kaikkien kesken. Hankkiakseen vaatteita, kirjoja ja kappelinkalustoa yhteisiä tarpeita, opetusta ja jumalanpalvelusta varten, istui joka mies päivittäin ja viikottain, mieli täynnä jaloja ja taivaallisia ajatuksia, kutoen pienen palmulehtonsa lehdistä koreja, jotka muuan munkkivanhus vaihtoi tavaraan Niilin vastapäisellä rannalla olevissa varakkaammissa ja vilkasliikkeisemmissä luostareissa. Filammon souti aina vanhuksen sinne keveässä papyrus-venosessa, ja odottaessaan pyydysti kaloja yhteistä ateriaa varten. Yksinkertaista, onnellista ja hiljaista oli elämä Laurassa. Kaikki kävi sääntöjen ja määräysten mukaan, joita pidettiin melkeinpä yhtä pyhinä kuin Raamatunkin käskyjä, joista niiden sanottiin, eikä aivan syyttä, johtuvan. Jokaisella oli ruokaa ja vaatteita, maallinen asunto, ystäviä ja neuvonantajia ja elävä usko kaikkivaltiaan Jumalan lakkaamattomaan huolenpitoon; ja yöt päivät säteili heidän silmiensä edessä toivo ikuisesta kirkkaudesta, ihanammasta kuin mitä yksikään oli uneksinut… Kelläpä olisi siihen aikaan ollutkaan enempää? Sinne he olivat paenneet kaupungeista, joiden rinnalla Pariisi on vakava ja Gomorra neitsyeellinen. Tyrannien ja orjien, liehakoitsijoiden ja mässääjien täyttämästä lahonneesta, helvetillisestä ja kuolevasta maailmasta olivat he paenneet sinne rauhassa mietiskelläkseen velvollisuudesta ja tuomiosta, kuolemasta ja kuolemattomuudesta, taivaasta ja helvetistä. Siellä he löysivät yhteisen uskon, yhteiset pyrinnöt, yhteisen toivon, yhteiset velvollisuudet, ilot ja surut… Olipa sellaisiakin heidän joukossaan, jotka Teeban erämaihin paetessaan olivat jättäneet paikan, jonka Jumala oli heille määrännyt. Minkälaisia ne paikat olivat ja minkälainen se maailma, josta nuo munkkivanhukset olivat paenneet, saanemme tietää ennenkuin tämä kertomus on loppunut.

"Sinä tulet myöhään, poikani", virkkoi apotti kotia palaavalle
Filammonille, jatkaen keskeyttämättä korinsa kutomista.

"Puita on niukalti ja minun täytyi mennä kauas."

"Munkki ei vastaa ennenkuin häneltä kysytään. En kysynyt syytä. Mistä löysit nuo puut?"

"Temppelin edestä kotvan matkaa rotkoa ylöspäin."

"Temppelin! Mitä siellä näit?"

Ei vastausta. Pambo nosti terävät, mustat silmänsä työstään.

"Sinä olet mennyt sen sisälle, ja himonnut sen saastaisuutta."

"Minä — minä en mennyt sisälle: mutta minä katsoin —."

"Ja mitä näit sinä? Naisia?"

Filammon vaikeni.

"Enkö ole pyytänyt ettet koskaan katsoisi naiskasvoihin? Eivätkö he ole perkeleen esikoisia, kaiken pahuuden alku, saatanan kavalin paula? Eivätkö he ole ikuisesti kirotut heidän ensimäisen äitinsä lankeemuksen takia, jonka kautta synti maailmaan tuli? Nainen avasi ensiksi helvetin portit, ja tähän päivään asti ovat he sen portinvartijat. Onneton poika, mitä olet tehnyt!"

"Ne olivat vain seinille maalattuja."

"Ah!" apotti huokasi aivan kuin olisi raskaasta taakasta päässyt.
"Mutta kuinka voit tietää, että ne olivat naisia, koska et ole vielä
koskaan, ellet valehtele — jota en sinusta usko — nähnyt ainoankaan
Eevan tyttären kasvoja?"

"Ehkä — ehkä", Filammon sanoi aivankuin uusi ajatus olisi hänen mieltänsä keventänyt — "ehkä ne olivatkin vain perkeleitä. Niitä ne kai olivatkin, koska ne olivat niin ihmeen kauniita."

"Mutta mistä tiedät että perkeleet ovat kauniita?"

"Olin viikko sitten isä Aufuguksen kanssa työntämässä venhettä vesille, ja rannalla — ei aivan lähellä… oli kaksi olentoa… pitkätukkaisia, alaruumiilla mustan, punasen ja keltaisen raitainen verho… ja ne poimivat kukkasia rannalla. Isä Aufugus käänsi kasvonsa pois; mutta minä… minä en voinut sille mitään, että ne näyttivät minusta kauneimmilta olennoilta mitä koskaan olin nähnyt… siksi minä kysyin häneltä miksi hän käänsi kasvonsa pois; ja hän sanoi, että ne olivat samoja perkeleitä, jotka kiusasivat pyhää Antoniusta. Silloin muistin kuulleeni luetun, miten saatana kiusasi pyhää Antoniusta kauniin naisen hahmossa… Ja sitten… ja sitten… nuo kuviot siellä seinillä olivat hyvin samannäköset… ja minä ajattelin, että ne ehkä olivat…"

Ja poika parka, joka luuli tunnustavansa jotain kamalaa ja häpeällistä syntiä, sävähti tulipunaseksi, rupesi änkyttämään ja lopulta vaikeni.

"Ja sinusta he ovat kauniit? Voi lihan syvää turmelusta! — voi saatanan kavaluutta! Herra antakoon sinulle anteeksi, kuten minäkin, lapsi parkani. Tästä lähtien sinä et mene puutarhan ulkopuolelle."

"Ei puutarhamuurien ulkopuolelle! Mahdotonta! Minä en voi! Jos et olisi isäni, sanoisin minä ett'en tahdo! Minun täytyy päästä vapaaksi! — Minun täytyy itse nähdä — minun täytyy itse kokea mikä tuo maailma on, josta te kaikki niin katkerasti puhutte. En halaja mitään loistoa enkä turhuutta. Lupaan sinulle tänä hetkenä, jos tahdot, etten enää koskaan astu jalkaani pakanalliseen temppeliin — lupaan piilottaa kasvoni maan tomuun milloin vain naista lähenen. Mutta minun täytyy — minun täytyy saada nähdä emäkirkko Aleksandriassa ja patriarkka ja hänen pappinsa. Jos he voivat palvella Jumalaa kaupungissa, miksi en minäkin? Minä voisin siellä tehdä työtä Jumalalle paljon enemmän kuin täällä… Ei niin, että työtä täällä halveksisin — ei niin, etten olisi sinulle kiitollinen — oi, en koskaan — mutta minä halajan taisteluun. Salli minun mennä! En ole sinuun tyytymätön, vaan itseeni! Minä tiedän, että kuuliaisuus on suurta, mutta vaara on vielä suurempaa. Jos sinä olet maailman nähnyt, miksi en minäkin? Jos sinä olet paennut siitä, kun huomasit sen niin pahaksi, ettet siinä voinut elää, miksi en minäkin voisi paeta ja palata omasta vapaasta tahdostani tänne sinun luoksesi jäädäkseni ainaiseksi tänne? Mutta eiväthän Kyrillos ja hänen pappinsa ole vielä paenneet sitä…"

Epätoivoisella kiivaudella purki Filammon nämä sanat sydämensä sisimmästä sopukasta ja jäi sitten odottamaan, luullen apotin lyövän häntä. Jos hän olisi sen tehnyt, olisi nuorukainen nurkumatta alistunut rangaistukseen; jokainen luostarin munkki, olipa hän miten vanha tahansa, olisi samoin käyttäytynyt… Ja miksikäs ei? Pitkän toveruuden, pohtimisen ja rukoilemisen jälkeen olivat he valinneet Pambon apotikseen — isäkseen — viisaimpana ja kokeneimpana heidän joukossaan, ja sellaisena häntä oli toteltava. Ja hän olikin voittanut munkkien rakkauden niin täydelleen, että häntä toteltiin uskollisesti ja samalla sellaisella ehdottomalla, sotilasmaisella täsmällisyydellä, jota moni kuningas ja sotapäällikkö olisi häneltä kadehtinut. Olivatko he, Teeban munkit sitte pelkureita ja orjia? Rooman sotilaat lienevät siinä pätevimmät tuomarit… Ja he tapasivat sanoa, ettei mikään barbaari, gootti tai vandaali, mauri tai espanjalainen ollut niin pelottava kuin Teeban aseeton munkki.

Kahdesti kohotti vanhus sauvansa lyödäkseen, mutta yhtä monta kertaa laski hän sen jälleen alas. Hitaasti seisoalleen kohoten jätti hän polvistuneen Filammonin paikalleen ja meni silmät miettiväisesti maahan luotuina veli Aufuguksen kammioon.

Kaikki lauralaiset kunnioittivat Aufugusta. Hänessä oli jotain salaperäistä, joka vielä enensi hänen tavattoman pyhyytensä ja lapsenomaisen rakastettavaisuutensa ja lempeytensä viehätysvoimaa. Kuiskailtiin — niinä aniharvoina hetkinä, jolloin munkit yksinäisillä vaelluksillaan toisilleen kuiskailivat — että hän oli kerran ollut kuuluisa mies ja että hän oli tullut suuresta kaupungista — ehkä aivan Roomasta. Ja munkit olivat kaikessa yksinkertaisuudessa ylpeitä siitä, että heidän joukossaan oli mies, joka oli nähnyt Rooman Se ainakin oli varmaa, että apotti Pambo häntä kunnioitti. Häntä ei koskaan lyöty eikä edes nuhdeltu. Ehkä hän ei sitä koskaan ansainnut. — Mutta kaikkihan sitä ansaitsivat. Eiköhän apotti Pambo ollut vähän puolueellinen? Eikö hän, kun Teofilus lähetti Aleksandriasta viestinviejän, joka hämmästytti kaikki Lauran veljesluostarit uutisella, että Alarik oli ryöstänyt Rooman, ollut vienyt hänet ensin Aufuguksen kammioon ja vasta kolme kokonaista tuntia siellä salaisesti neuvoteltuaan ilmoittanut tuon kamalan uutisen muille veljeskunnan jäsenille? Ja eikö Aufugus itse ollut antanut viestintuojalle omakätisiä kirjeitä, jotka puheen mukaan sisälsivät tärkeitä maallisia salaisuuksia, mitkä yksin hänellä olivat tietona? Kun nyt nuo pyhät miehet, jotka kivisten kammioittensa edustalla työnsä ääressä istuessaan salavihkaa katselivat kohtausta, näkivät apotin tavattoman vihanpurkauksensa jälkeen jättävän rikoksellisen polvilleen ja ohjaavan askeleensa viisaan isän kammioon, päättivät he jotain erikoista ja arkaluontoista tapahtuneen heidän yhteiskunnassaan ja kukin heistä toivoi mitään kateutta tuntematta, että olisi yhtä viisas kuin tuo mies, jonka neuvot olivat pulman selvittävät.

Noin tunnin ajan viipyi apotti siellä puhuen vakavasti matalalla äänellä. Sitten kuului kammiosta juhlallista hyminää aivankuin vanhukset olisivat huokaillen ja nyyhkien rukoilleet. Veljet painoivat päänsä alas ja kuiskasivat toivomuksen, että Hän, jota he palvelivat, ohjaisi heidät toimimaan Lauran, kirkkonsa ja sen ulkopuolella olevan suuren pakanamaailman hyväksi. Ja Filammon makasi yhä polvillaan tuomiotaan odottaen. Ken voisi sanoa mitä hänen sydämessään liikkui. Sydän tuntee oman surunsa eikä sen iloon saa vieras sekautua. Niin ajatteli hän ja niin ajattelen minäkin, sillä minä tiedän, että yksinkertaisimmissakin luonteissa on tutkimattomia syvyyksiä, joiden perille runoilija ei voi päästä, olipa hän olevinaan miten terävänäköinen tahansa. Hän voi niitä vain hämärästi aavistaa ja kertomalla niiden aiheuttamat teot niitä epäselvästi kuvata.

Vihdoin viimein palasi Pambo ja istuutuen kammionsa aukkoon puhui:

"Ja nuorempi sanoi: isä, anna minulle se osa tavarasta, joka minulle tulee… Ja hän meni kaukaiselle maalle ja hukkasi siellä tavaransa irstaisella elämällä. Sinä saat lähteä, poikani. Mutta ensin tule puhumaan Aufuguksen kanssa."

Filammon, samoin kuin kaikki muutkin, rakasti Aufugusta; ja kun apotti poistui jättäen heidät kahden kesken, ei häntä pelottanut eikä hävettänyt avata koko sydämensä hänelle… Peittelemättä ja intohimoisesti vastaili hän vanhuksen hienotunteisiin kysymyksiin. Ilman tuota munkeille tavallista kalseaa ja turhan tarkkaa juhlallisuutta keskeytti tämä tuontuostakin nuorukaisen sanatulvan ja salli hänen vuorostaan keskeyttää omia selityksiään. Ylevästi, älykkäästi, melkeinpä leikillisesti puheli vanhus. Kumminkin oli hänen äänessään surullinen sointu, kun hän vastasi nuorukaisen sanoihin:

"Tertullianus, Origenes, Klemens ja Kyprianus elivät maailman humussa; kaikki he ja monet muut, joiden nimiä me pidämme kunniassa ja joiden esirukouksia me anomme, olivat pakanalliseen viisauteen täysin perehtyneitä; he taistelivat ja tekivät työtä maailmassa sen heitä saastuttamatta — miksi en minäkin? Eikö Kyrilloskin, itse patriarkka, kutsuttu Nitrian luolista Aleksandrian valtaistuimelle."

Hitaasti vanhus kohotti kätensä ja pyyhkästen suortuvat nuorukaisen otsalta katsoi pitkään, lempeän surkuttelevasti häntä kasvoihin.

"Ja sinä tahdot nähdä maailman, poika parka."

"Minä tahdon käännyttää maailman!"

"Ensin täytyy sinun tuntea se. Kerronko sinulle minkälainen se maailma on, joka sinusta näyttää niin helpolta käännyttää? Täällä istun minä tuntematon, vanha munkki parka paastoten ja rukoillen kuolemaan saakka, toivoen, että Jumala ehkä armahtaa sieluani, ja vähän sinä tiedät siitä mitä minä maailmasta olen nähnyt. Vähän tiedät, sillä muutoin sinä tyytyisit olemaan täällä loppuun asti. Minä olin Arsenius… Oh, mikä vanha hupakko minä olen! Ethän sinä koskaan ole kuullut sitä nimeä, joka kerran sai kuningattaret kalpenemaan ja vaikenemaan. Vanitas vanitatum omnia vanitas! Ja hänkin, jonka rypistetyn otsan edessä puoli maailmaa vapisee, on itse minun edessäni vapissut. Minä olin Arkadiuksen kasvattaja."

"Byzantin keisarin?"

"Juuri hänen, poikani. Siellä minä näin sen maailman, jonka sinä tahdot nähdä. Ja mitä näin minä? Samaa mitä sinäkin olet näkevä. Eunukit omien keisareittensa tyranneina; piispain suutelevan isänmurhaajien ja porttojen jalkoja; pyhimysten repivän muutaman sanan vuoksi toisensa kappaleiksi ja syntisten yhä vain kiihottavan heitä luonnottomaan kiistaansa, valhettelijoiden saavan kiitosta valheistaan, ja imartelijoiden hyötyvän imartelustaan. Minä näin miten lukemattomat ihmisolennot myytiin ja teurastettiin muutamien harvojen ilkeämielisyyden, oikullisuuden ja turhamielisyyden vuoksi; miten köyhien ryöstäjät vuorostaan joutuivat heitä suurempien ryövärien käsiin. Minä näin miten jokainen yritys parannuksien aikaansaamiseksi synnytti yhä pahempia häväistysjuttuja, jokainen armahdus uusia julmuuksia; näin miten vainooja toisensa jälkeen masennettiin vain siksi, että toiset saisivat vuorostaan häntä vainota; miten jokainen ulosajettu perkele palasi seitsemän pahemman kanssa takaisin; miten saatana ajoi ulos saatanan — vilppiä ja itsekkäisyyttä, vihaa ja hekumaa, seitsenkertaisesti hämmennettyä hämminkiä kaikkialla alkaen valtaistuimellaan hekumoivasta keisarista aina kahleissaan Jumalaa pilkkaavaan orjaan saakka."

"Jos saatana ajaa ulos saatanan, ei hänen valtakuntansa ole pysyvä pystyssä."

"Ei kyllä tulevassa maailmassa. Mutta tässä maailmassa se pysyy ja kehittyy yhä pahemmaksi ja pahemmaksi tuomiopäivään asti. Nämä ovat niitä viimeisiä päiviä, joista profeetat ovat puhuneet, sellaisen tuskan ja vaivan alku, jollaista ei maailma ole vielä ennen kokenut. — 'Ja maassa kansalla ahdistus epäilyksen tähden; ja ihmiset maassa pitää nääntymän pelätessään ja odottaessaan sitä kuin maan päälle on tuleva.' Kauvan sitten olen sitä aavistanut. Vuosi vuodelta olen huomannut miten ne — pohjoisten raakalaisten synkät laumat — tulevat yhä lähemmäksi ja lähemmäksi kuin aavikon pyörteinen hiekkamyrsky, joka aluksi riehahtaa karavaanin ohi, mutta lopulta kumminkin hautaa sen alleen. Minä ennustin sitä ja koetin rukouksillani sitä ehkäistä, mutta minun ennustukseni ja rukoukseni, kuten Kassandran muinoin, kaikuivat kuuroille korville. Kasvattini ei varotuksistani välittänyt. Nuoruuden intohimot ja hovimiesten vehkeet olivat voimakkaammat kuin Jumalan varottava ääni. Silloin lakkasin toivomasta, lakkasin rukoilemasta sen loisteliaan kaupungin puolesta, sillä minä tiesin, että sen tuomio oli luettu. Kuten Pyhä Johannes ilmestyksessään, näin minäkin hengessä kaupungin, sen synnit ja sen perikadon. Ja minä pakenin sieltä salaa yön pimeässä ja hautauduin tänne erämaan helmaan maailman loppua odottamaan. Yöt päivät rukoilen Herraa, että Hän erottelisi jyvät akanoista ja jouduttaisi valtakuntansa tulemista. Joka aamu katsahdan vapisten, mutta samalla toivoen taivaalle odottaen näkeväni siellä Ihmisen Pojan merkin, jolloin aurinko muuttuu pimeäksi ja kuu veriseksi ja tähdet putoavat alas taivaalta ja taivas aukee kuin käpertynyt kirja ja syvyyksien tulikidat aukenevat meidän jalkojemme ääressä ja kaiken loppu tulee. Ja sinä tahdot mennä siihen maailmaan, josta minä pakenin?"

"Jos elonkorjuuaika on käsissä, tarvitsee Herra työmiehiä. Jos hetket ovat vakavat, tahdon minä ne käyttää vakavaan työhön. Lähettäkää minut sinne minne mieleni palaa ja sallikaa hetken löytää minut siellä, Herran sotamiesten etumaisessa rivissä."

"Kuulkaamme Herran ääntä! Sinä saat mennä. Tässä on kirjeitä patriarkka Kyrillolle. Hän on pitävä sinua rakkaana minun ja toivoakseni myös sinun itsesi tähden. Sinä lähdet meidän vapaasta tahdostamme ja omasta vapaasta valinnastasi. Me olemme apotin kanssa kauan seuranneet sinua silmillämme ja ymmärrämme että Herra tarvitsee sinun kaltaisia miehiä muuallakin. Me olemme vain koetelleet sinua nähdäksemme, oletko niin herkkä tottelemaan, että sovit käskijäksi. Mene, Herra olkoon kanssasi! Elä himoitse kenenkään kultaa tai hopeaa. Elä syö lihaa eläkä juo viiniä, vaan elä kuten täälläkin olet elänyt — Herran sotamiehenä. Miehistä hahmoa elä pelkää, mutta naiskasvoja kavahda. Paha oli se hetki, jona he maailmaan tulivat, nuo kaiken sen pahuuden äidit, jota auringon alla olen nähnyt. Tule, apotti odottaa meitä portilla."

Silmät hämmästyksestä, ilosta, surusta ja melkeinpä pelostakin kyynelissä seisoi Filammon paikallaan.

"Joutukaamme. Miksipä pitkällisillä hyvästelyillä murtaisit veljiesi sydämet. Nouda varastohuoneesta viikon varat kuivattuja taateleja ja hirssiä. Papyrus-venhe on valkamassa, sillä lähdet taipaleelle. Jumala on kyllä antava meille sijaan toisen, kun venhettä tarvitsemme. Joella elä ryhdy puheisiin kenenkään muun kuin munkkien kanssa. Kun olet viisi päivänmatkaa laskenut virtaa alas, kysy Aleksandrian kanavan suuta. Kerran kaupunkiin päästyäsi, voi kuka munkki tahansa ohjata sinut arkkipiispan luo. Lähetä meille tietoja olostasi jonkun pyhän miehen kera. Tule."

Vaieten he kävelivät laaksoa alas mahtavan virran autiolle rannalle. Pambo oli jo siellä. Hänen valkoset hapsensa hohtivat nousevan kuun valossa, kun hän jäykin ja heikoin käsin työnsi kevyttä venosta vesille. Filammon heittäytyi vanhusten jalkojen juureen ja kyynelsilmin pyysi heiltä anteeksiantoa ja siunausta.

"Ei meillä ole mitään sinulle anteeksiannettavana. Seuraa sisäistä kutsumustasi. Jos se on lihasta, on se itse itsensä rankaiseva; jos se on Hengestä — miksi taistelisimme Häntä vastaan? Hyvästi!"

Muutaman minuutin kuluttua solui jo nuorukainen venhossaan kesäisen illan hämyssä alas vuolasta virtaa. Hetkinen, ja etelän yö oli äkkiä kietonut kaikki sysimustaan vaippaansa. Kuu vain valoi koleata valoansa joen pinnalle ja kallionkyljille ja valasi vanhukset, jotka rannalle polvistuneina ja lasten lailla nojaten päätänsä toistensa olkapäihin yhdessä nyyhkien rukoilivat kadotetun lemmikkinsä puolesta.

2 Luku.

KUOLEVA MAAILMA.

Museokadun varrella Aleksandriassa oli muuan talo, joka oli rakennettu ja sisustettu muinais-ateenalaiseen tyyliin. Sen yläkerrassa löytyvää syrjäistä huonetta ei sen asukas liene valinnut vain hiljaisuuden vuoksi. Sillä vaikka sinne ei juuri kuulunut niiden naisorjien melu, jotka etelään antautuvan naisosaston pilaristossa puhellen ja riidellen työskentelivät, ei siellä siltä ollut rauhassa sen alapuolella kulkevan kadun jyryltä ja melulta. Myös kadun toisella puolen olevasta eläintarhasta tunkeutui sinne omituinen mölinä ja ulvonta. Huoneen viehätys oli ehkä sen yli museon puutarhamuurien tarjoamassa näköalassa. Siellä näkyi kukkapengermiä, pensaistoja ja suihkulähteitä, kuvapatsaita, kävelyteitä ja lehtokujia, joissa Aleksandrian tiedemiesten ja runoilijoiden nerokkaat sanat olivat seitsemän vuosisataa kaikuneet. Eri tiedesuuntiin kuuluvina olivat he kaikki toinen toisensa jälkeen kävelleet, opettaneet ja laulaneet siellä tuuheitten plataanien ja kastanjien, viikunapuiden ja palmujen varjossa. Tuntui kuin joka sopukka siellä uhkuisi kreikkalaista viisautta ja kreikkalaista laulua niiltä ajoilta jolloin Ptolemeus Filadelfiläinen käveli siellä Euclideen, Teokriton, Kallimakon ja Lykafron kanssa.

Puistosta vasemmalle näkyi itse museorakennuksen ilmakas itäpääty taulu- ja veistokuvakokoelmineen, juhla- ja luentosaleineen. Eräässä suunnattomassa sivurakennuksessa oli tuo kuuluisa kirjasto, jonka Filadelfiläisen isä oli perustanut ja joka sisälsi neljäsataatuhatta käsikirjoitusta vielä Cæsarin piirityksenkin jälkeen, jolloin suuri osa sen aarteista oli joutunut häviön omaksi. Pilvetöntä taivasta vasten kaareutui siellä tuon maailman ihmeluoman valkea katto ja sen takana, toisten muhkeitten rakennusten harjojen ja otsikkojen lomitse välkehti leveä juova sinistä merta.

Huone oli sisustettu puhtaaseen kreikkalaiseen tyyliin ja jotain vanhanaikaisuudenkin tavottelemista huomasi seiniä koristavien fresco-maalausten jyrkissä piirteissä ja hillityssä värityksessä, jotka esittivät kohtauksia Ateenan muinaistaruista. Huone tuntui kumminkin erittäin viileältä, puhtaalta ja rauhalliselta, vaikka aurinko täydeltä terältään paahtoi sisään pihanpuolisesta moskiitoverkolla varustetusta ikkunasta. Siellä ei ollut mattoja eikä takkaa ja ainoana irtaimistona oli leposohva, pöytä ja nojatuoli, kaikki kaunismuotoisia kuin maalaukset vanhoissa vaaseissa. Mutta jos joku meistä olisi astunut huoneeseen sinä aamuna, niin tuskinpa olisimme huomanneet huoneen kalustoa, sen yleistä vaikutusta, tai museopuistoa taikka kaukana välkkyvää Välimerta. Me olisimme olleet yhtä mieltä siitä, että huone oli ihmissilmille kyllin rikas sen aarteen vuoksi minkä se sisälsi, ettei sen rinnalla kannattanut mihinkään muuhun katsettaan kiinnittää. Keveässä nojatuolissa istui noin kaksikymmenviisivuotias nainen, nähtävästi tämän pienen pyhätön suojelusjumalatar, lukien edessään pöydällä olevaa käsikirjoitusta. Hänen pukunaan, joka muuten sopi täydellisesti yhteen huoneen vanhanaikuisen sisustuksen kanssa, oli lumivalkea, leuvasta jalkateriin ylettyvä joonilainen vaippa, leikattu siihen ankaraan ja juhlalliseen kuosiin, jossa puvun yläosa kaulalta lankee jälleen alas vyötäisille ja jonkunlaisena kauluksena peittää kokonaan vartalon muodot, jättäen käsivarret ja osan olkapäistä paljaaksi. Koko hänen vaatetuksessaan ei ollut muita koristeita kuin kaksi pitkin vaipan etuosaa juoksevaa, kapeata purppuraraitaa, jotka ilmaisivat hänen olevan Rooman kansalaisen, sekä kultaompeluksilla koristetut jalkineet ja kultainen hiusverkko, joka piti hänen kullanväriset kiharansa koossa takaraivolla, kiharat, joiden väri, runsaus ja aaltoileva pehmeys olisi saanut itse Athenenkin kateelliseksi. Hänen kasvonpiirteillään, käsivarsillaan ja käsillään oli puhtaimman ja jaloimman muinaiskreikkalaisen kauneuden tyypin muoto; hänen täydellisen sopusuhtaisesti kehittynyttä luistoaan peitti täyteläinen, pyöreäpiirteinen, nuortea ja vahankarvainen hipiä, sellainen jonka vanhat kreikkalaiset hankkivat itselleen ahkerasti käyttämällä kylpyjä, voimistelua ja ihovoiteita. Meistä olisi ehkä näyttänyt noissa kirkkaissa harmaissa silmissä päilyvän liiaksi totisuutta, tiukasti suletuilla huulilla liiaksi itsetietoista vakavuutta, koko hänen asennossaan — joka muuten näytti jostain astiamaalauksesta tai korkokuvasta lainatulta — liiaksi punnittua arvokkaisuutta. Mutta jokaisen kasvojen ja vartalon piirteen majesteetillinen kauneus olisi nuo puutteet himmentänyt ja huomiomme olisi kiintynyt vain siihen hämmästyttävään yhtäläisyyteen, mikä oli hänen ja huoneen seiniä kaunistavien Athenen ihannekuvien välillä.

Hän nostaa katseensa käsikirjoituksesta, katsoo yli museon puiston ja ilme kasvoilla elostuu. Nuo täyteläiset, kaarevat kreikattaren huulet, jollaisia emme enää saa missään nähdä, aukenevat; hän puhuu itseksensä. Kuule!

"Niin; kuvapatsaat ovat pirstaleina, kirjastot ryöstetyt, oraakelit mykkiä, lehtikujat vaikenevat… Ja sittenkin — ken väittää, että vanha, uroitten ja viisasten miesten usko on kuollut? Kaunis ei voi koskaan kuolla. Joskin jumalat ovat hyljänneet oraakelinsa, eivät he ole hyljänneet sieluja, jotka koettavat heidän puoleensa kohota. Joskin he eivät enää kansoja ohjaa, puhuvat he yhä valituillensa. Joskin he ovat alhaisen rahvaan hyljänneet, eivät he ole hyljänneet Hypatiaa." — — —

"Uskoa vanhoihin jumaliin, kun kaikki muut heistä luopuvat… Uskoa epäilyksistä huolimatta… Toivoa toivottomuudessakin… Osottautua olevansa rahvasta korkeammalla, näkemällä ääretöntä, elävää ihanuutta niissä taruissa, jotka rahvaalle ovat käyneet sisällyksettömiksi ja kuolleiksi… Taistella viimeiseen asti lahonneen aikakauden uusia ja mielettömiä harhaoppeja vastaan puolustaen esi-isieni uskontoa, vanhoja jumalia, vanhoja uroita ja vanhoja viisaita miehiä, jotka ovat taivaan ja maan salaisuudet mitanneet… voittaakseni ehkä… ainakin oman palkintoni ansaitakseni! Päästä tervetulleena jumalaisten sankarien joukkoon — kohota kuolemattomien jumalien, noiden käsittämättömien voimien luo, aina eteenpäin, ylöspäin, ikuisesti, kautta vuosisatojen, ijäisyyksien, kunnes viimein löydän kotini ja häviän sen Tuntemattoman ja Ainoan Alkuperäisen sanomattomaan loistoon!" — — —

Hänen kasvonsa kirkastuivat intohimoiseen loistoon; mutta yhtäkkiä niitä pimitti pelon ja inhon ilme. Hän oli huomannut kumaraselkäisen, kuihtuneen ja mitä räikeävärisimpään ja eriskummaisimpaan barbaaripukuun puetun juutalaisakan, joka puutarhamuurin varjosta tarkasti häntä.

"Miksi tuo vanha noita mua aina vainoo? Kaikkialla hän on silmieni edessä — ainakin oli hän kuukausi sitten — ja tuossa hän taas on! Minun täytyy pyytää prefektiä ottamaan selville kuka hän on ja laittamaan hänet pois tieltäni ennenkuin hän on noitunut minut pahalla katseellaan. Jumalille kiitos, hän meneekin matkaansa. — Minua hullua — hullua! — filosoofi! Minäkö uskon kateen silmiin ja loitsuihin vastoin itse Porfyron todistuksia! Mutta siellähän kuuluvat isäni askeleet kirjastosta."

Samassa astui vanhus sisään viereisestä huoneesta. Hänkin oli kreikkalainen, mutta tavallisempaa, alhaisempaakin, tyyppiä — tummaihoinen ja tulinen, hinterä ja notkea. Hänen miellyttävä vartalonsa ja mietiskelystä ryppyisiksi käyneet kasvonsa sopivat hyvin yhteen vakavan ja koruttoman filosofivaipan kanssa, jota hän ammattinsa merkkinä kantoi. Hän mitteli kärsimättömin askelin huoneen lattiaa ja terästetty katseensa ja levottomat liikkeensä puhuivat jännitetystä ajatustyöstä…

… "Nyt se selvisi… Ei, taas se pääsi käsistä — se kumoaa itse itsensä. Mikä kunnoton mies minä olen! Jos Pytagoras puhuu totta, niin pitäisi symboolin olla kolmenpotenssien mukaan kehittyvän sarjan, mutta tuo riivatun kakkonen tahtoo tunkeutua siihen mukaan. Etkö sinä jo kerran suorittanut sitä laskua, Hypatia?"

"Käy istumaan, isä rakas, ja syö. Et ole vielä koko päivänä mitään nauttinut."

"Ruuasta en välitä. Määrittelemätön täytyy saada määritellyksi. Työ täytyy saada loppuunsuoritetuksi vaikka se maksaisi minulle ympyrän neliöimisen. Kuinka voi hän, jonka vaikutuspiiri on tähtien yläpuolella, laskeutua joka hetki maan päälle?"

"Kunpa me", vastasi hän melkein katkerasti, "kunpa me vain voisimmekin elää ruuatta ja jäljitellä kaikessa kuolemattomia jumalia! Mutta niin kauan kun olemme tässä aineen vankilassa, täytyy meidän kantaa kahleitamme — kantaa niitä arvokkuudella jos tahdomme olla ymmärtäväisiä — ja pitää halvan ruumiimme alhaisia tarpeita järjen jumalaisen ravinnon vertauskuvina. Viereisessä huoneessa on sinua varten hedelmiä virnan ja riisin kera. On siellä leipääkin, ellet sitä kokonaan tuomitse."

"Orjien ruokaa!" vanhus vastasi. "Olkoon menneeksi; minä syön ja häpeän syömistäni. Mutta odotappa, kerroinko jo sinulle? Kuusi uutta oppilasta tänään matematiikkakouluun! Se kasvaa! Se leviää! Me voitamme vielä!"

Hypatia huokasi.

"Mistä tiedät, etteivät he ole tulleet luoksesi kuin Kritias ja Alkibiades tulivat Sokrateen luo oppiakseen vain poliitillista ja maallista viisautta. Omituista, että ihmiset voivat tyytyä maassa matelemaan ja ihmisiksi jäämään, kun he voisivat kohota jumalien arvoon! Ah, isäni, se on suurin suruni. Nähdä samojen miesten, jotka aamusin luentosalissani ovat kuuntelevinaan jokaista sanaani kuin oraakelin vastausta, iltasin tunkeilevan Pelagian kantotuolin ympärillä, ja öisin — tiedän sen todeksi — kuluttavan aikansa arpapelissä, juomingeissa ja pahemmissa! Että itse Pallaan voittaa jokainoa päivä Venus Pandemos! Että Pelagialla on suurempi vetovoima kuin minulla! Ei siltä että moinen nauta minun rauhaani häiritsisi — toivoakseni ei yksikään luotu olento voi tasapainoani järkyttää — mutta jos vihaamaan voisin alentua — niin vihaisin häntä — vihaisin —!"

Ja hänen äänensä sai soinnun, joka pani epäilemään eikö hän sittekin huolimatta tuosta mahdottomuudestaan, jota hän niin suurisanaisesti kehuskeli, vihannut Pelagiaa mitä inhimillisimmällä ja maallisimmalla vihalla.

Mutta samassa keskeytti puhelun orjatar, joka kiireisesti astui sisään ja läähättäen ilmoitti:

"Hänen ylhäisyytensä prefekti, haltijatar! Hänen vaununsa pysähtyivät äsken portin eteen ja nyt tulee hän itse rappusissa!"

"Älytön lapsi!" Hypatia vastasi teeskennellyn välinpitämättömästi.
"Luuletko sen rauhaani häiritsevän! Anna hänen tulla sisään!"

Ovi aukeni ja sisään astui prefekti tuoden mukanaan monenlaisten hajuvesien tuoksun. Hän oli uhkea, miellyttävänmuotoinen mies, puettuna loistavaan senaattorin pukuun ja sormissaan ja kaulallaan kimalteli runsaasti jalokiviä.

"Cæsarin edustajalla on kunnia kantaa uhrinsa Athene Poliaan alttarille ja hänellä on ilo löytää sen papittaressa niin rakastettava olento kuin konsaan voi itse se jumalatar olla, jota hän palvelee… Elkää sentään antako minua ilmi, sillä teidän silmienne vaikutuksen alaisena en koskaan voi olla puhumatta kuin pahin pakana!"

"Totuus on valtava", Hypatia virkkoi nousten kunnioittavasti ja huulillaan hymy häntä tervehtimään.

"Ah niin; niin sanotaan. — Mutta arvoisa isännehän on poistunut! Hän on toden totta liian kaino — vaikka se on kyllä kunniallista — kyvyttömyydestään valtiosalaisuuksia käsittelemään. Te kai jo arvaatte, että minä tulin kysymään neuvoa teidän Minerva-järjeltänne. Kuinka on juonitteleva aleksandrialainen roskaväkemme käyttäytynyt poissaollessani?"

"Se on luullakseni syönyt, juonut ja solminut avioliittoja, kuten ennenkin", vastasi Hypatia välinpitämättömästi.

"Ja runsaasti lisäytynyt epäilemättä. No niin, pienempihän on tappio valtakunnalle, jos minun ensi mellakassa täytyy heitä ristiinnaulita tusina tai pari, kuten kaiken todennäköisyyden mukaan onkin käyvä. On se sentään sangen mukavaa valtiomiehelle, että rahvas niin hyvin ymmärtää ansainneensa hirttonuoran ja sen vuoksi pitää huolta siitä, ettei oikeuden valvojien tarvitse pelätä tyhjentävänsä maakuntaa asukkaista. Mutta kuinka koulut menestyvät?"

Hypatia pudisti surumielisesti päätään.

"Niin, niin; pojat ovat aina poikia… Tunnustan itsenikin syylliseksi. Video meliora proboque, deteriora sequor. Älkää sentään kovin ankarasti tuomitko. Vaikka yksityisessä elämässämme emme oppejanne seuraisikaan, niin seuraamme niitä ainakin julkisessa. Ja jos me julistamme teidät Aleksandrian kuningattareksi, niin täytyy teidän suoda hovimiehillenne ja henkivartijoillenne muutamia pieniä vapauksia. Älkää toki noin huokailko, muutoin joudun aivan epätoivoon. Kaikessa tapauksessa on pahin kilpailijattarenne nyt lähtenyt korpeen etsiäkseen jumalien asuntoa koskien yläpuolella."

"Ketä tarkotatte?" Hypatia kysäsi sangen epäfilosoofisella innolla.

"Pelagiaa, luonnollisesti. Kohtasin tuon luoduista viehkeimmän ja huikentelevaisimman puolimatkassa täältä Thebaan, muuttuneena mitä siveimmäksi ja hellimmäksi Andromakeksi?"

"Ja ken oli hänen Hektorinsa? Kertokaa!"

"Muuan goottijättiläinen. Mitä syöttiläitä nuo barbaarit ovatkin! Joka askeleella minkä hänen seurassaan otin, pelkäsin musertuvani hänen elefantti jalkojensa alle!"

"Mitä!" Hypatia huudahti. "Onko teidän ylhäisyytenne alentunut seurustelemaan moisten raakalaisten kanssa."

"Totta puhuakseni hänellä oli seurassaan nelisenkymmentä jykevää heimolaistaan, jotka olisivat voineet käydä hankaliksi avuttomalle prefektiparalle. On sitäpaitsi aina parasta koettaa pysyä hyvissä väleissä noiden goottien kanssa. Sen jälkeen kuin he ryöstivät Rooman ja puhdistivat Atheenan kuin ampiaiset mehiläispesän, ovat asiat kääntyneet sangen vakavalle tolalle. Ja mitä tuohon suureen roikaleesen itseensä tulee, on hänessä omasta mielestään jalosukuisuutta riittämään asti — kehuu näet polveutuvansa jostain ihmissyöjästä jumalasta ja muusta sellaisesta — ja olipa niin ja näin että hän alussa ollenkaan ryhtyi puheisiin joutavanpäiväisen roomalaisten käskynhaltijan kanssa, ennenkuin hänen uskollinen ja jumaloiva henttunsa lausui jonkun suopean sanan puolestani. Mutta tiesi se mies sentään, miten hienosti eletään, ja me vahvistimme tuoreen ystävyydenliittomme komeilla juomauhreilla — mutta eihän-minun siitä pitänyt teille puhua. Pää-asia on että heistä pääsin erilleni! Latelin heille kaikki maantieteelliset valheet, mitä konsaan olen kuullut, ja hyvän joukon lisää, kiihotin sangen tuntuvasti heidän mielihaluaan hassunkurisen matkansa päämäärään, ja lähetin heidät jälleen taipaleelle. Venuksen tähti on nyt siis laskeutumassa ja Pallaan nousemassa. Senvuoksi sanokaa minulle — miten on minun Pyhän Tulipalon kanssa meneteltävä?"

"Kyrillon?"

"Niin juuri."

"Oikeudenmukaisesti."

"Ah, sinä ihanin viisaus! Elkää lausuko sitä sanaa luentosalin ulkopuolella. Teoriassa se käy mukiin; mutta epätäydellisessä, maallisessa käytännössä täytyy käskynhaltijan tyytyä tekemään yhtä ja toista mikä kulloinkin parhaiten soveltuu. Abstraktisen oikeuden mukaan pitäisi minun ristiinnaulita Kyrillos, diakoonit, armeliaisuusveljet ja kaikki muut pitkään riviin tuonne hietaharjanteelle kaupungin ulkopuolella. Se olisi kylläkin yksinkertaista, mutta, kuten monet muut yksinkertaiset ja erinomaiset asiat, mahdotonta."

"Pelkäättekö kansaa?"

"Mutta, armolliseni, eikö tuolla hurjimuksella ja kansanvillitsijällä ole koko roskaväki puolellaan? Onko minun annettava Konstantinopelin mellakoiden täällä uudistua? Sitä en todellakaan kestä, hermoni eivät ole niin teräksiset; ehkä olen liian laiskakin — kuinka tahdotte."

Hypatia huokasi. "Ah, kunpa teidän ylhäisyytenne vain käsittäisi, mikä valtava kamppailu se on, jonka ratkaisu vain teistä yksistään riippuu! Elkää kuvitelko, että kysymyksessä on vain pakanallisuus ja kristillisyys —"

"Ja jos niin olisi, niin ymmärtänette, että minun kristittynä ja kristityn ja hurskaan keisarin alamaisena, puhumattakaan hänen korkeasta sisarestaan —"

"Ymmärrämme toisiamme", keskeytti Hypatia, tehden kauniilla kätösellään kärsimättömän liikkeen. "Kysymys ei ole vain niistä, eikä edes filosofiasta ja raakalaisuudesta. Nyt kamppailevat vallasta yksinkertaisesti vallasväki ja roskajoukko — toisella puolen rikkaus, hienous, taide ja tiede, kaikki mikä kansakunnan suuruuteen kohottaa, ja toisella raaka, lapsiasynnyttävä joukko, tuo alhainen lauma, joka on tarkotettu tekemään työtä muutamien jalosukuisten hyväksi. Onko Rooman keisarikunta käskevä vai totteleva omia orjiaan? Siinä kysymys, jonka kamppailu teidän ja Kyrillon välillä on ratkaiseva. Ja sen kamppailun tulee olla elämästä ja kuolemasta."

"Enpä todellakaan ihmettelisi, vaikka niin kävisikin", prefekti vastasi olkapäitään kohauttaen. "Joka kerta kun olen ajelemassa, odotan jonkun hullun munkin kalloni musertavan."

"Miksikäs ei tällaisena aikakautena, jolloin, kuten useasti ja sattuvasti on sanottu, keisarit ja konsulit polvillaan ryömivät matonkutojan ja kalastajan haudoille ja suutelevat kurjimpien orjien lahonneita luita? Miksi sellaiseen tekoon olisi mahdoton kansa, jonka jumala on ristiinnaulittu puusepän poika? Miksi oppi, korkea virka, jalosukuisuus, arvo, valtiolaitos, joka elää vuosisatojen kuluessa kerätystä viisaudesta — miksi, kysyn minä, yksikään noista seikoista silmänräpäystäkään suojelisi teitä minkä tahansa kerjäläisen raivolta, joka uskoo, että Jumalan Poika kuoli yhtähyvin hänen kuin teidänkin puolesta, ja että hän on teidän vertaisenne, jollei korkeampikin teitä, hänen alhaissukuisen ja koulunkäymättömän jumalansa kasvojen edessä?" [Nämä ovat ne vastaväitteet ja tällainen se puhetapa, jota Porfyyros, Julian, ja muut kristinuskon vastustajat käyttivät.]

"Kaunopuheisin filosofini! Tuo kaikki voi olla — ja arvattavasti onkin — puhdasta totta. Minä myönnän mielelläni, että uudessa — tarkotan yhteisessä — uskonnossa on sangen vakavia käytännöllisiä vaikeuksia, mutta maailmahan on niitä täynnä. Viisas ei soimaa uskontoaan siksi että se on vähän vastenmielinen yhtä vähän kuin hän soimaa sormeaan, jos sitä pakottaa. Hän ei voi sitä auttaa ja hänen täytyy kääntää paha asia niin hyväksi kuin mahdollista. Sanokaa minulle vain miten rauha olisi säilytettävä!"

"Ja jättää filosofia turmion omaksi?"

"Se ei tule koskaan tapahtumaan niin kauan kuin Hypatia on maailmaa valaisemassa; ja niin paljon kuin se minusta riippuu lupaan teille vaikutusvallan — ja runsaasti suosiota, mitä jo todistaa se, että tulin nyt julkisesti luoksenne ennenkuin laskin puheilleni ainoatakaan niistä neljästä sadasta suuresta ja pienestä kiusanhengestä, jotka virastossani odottavat päästäkseen minua kiduttamaan. Auttakaa minua nyt neuvoillanne! Miten on minun meneteltävä?"

"Olen jo sen sanonut."

"Periaatteellisesti kyllä. Mutta luentosalin ulkopuolella ovat käytännölliset neuvot minulle mieluisemmat. Esimerkiksi: Kyrillos kirjoittaa tässä minulle — hitto hänet vieköön; ei edes anna minun viikkokautta rauhassa metsästellä! — hän kirjoittaa, että juutalaiset ovat päättäneet salakähmää murhata kaikki kristityt, tässä on itse kirje — vilkaiskaa siihen, olkaa niin armelias. Katsokaa, enhän tiedä — enkä välitäkään tietää, — vaikka asia olisikin päinvastoin ja kristityt aikoisivat murhata kaikki juutalaiset. Mutta tuo kirje täytyy minun ottaa jollain tavoin huomiooni."

"Minusta se ei ole niin välttämätöntä, teidän ylhäisyytenne."

"Mitä! Jos jotakin sitten tapahtuisi, niin ajatelkaapa niitä syytöskirjeitä, jotka minua vastaan lennätettäisiin Konstantinopeliin!"

"Antakaa niiden vain lentää. Mitäpä niistä jos kerran tunnette syyttömyytenne?"

"Tunnette syyttömyytenne! Menetän virkani!"

"Vaara olisi yhtä suuri, vaikka kirjeen ottaisittekin huomioonne. Olipa asia kumminpuolin tahansa, teitä syytettäisiin juutalaisten suosimisesta."

"Eikä se syytös taitaisikaan olla aivan perää vailla. En uskalla ajatellakaan, miten maakunnan raha-asiat menisivät ilman heidän hyväntahtoista apuaan. Jos vain nuo kristityt lainaisivat minulle rahansa sen sijaan että rakentavat niillä nyt vaivaistaloja ja sairashuoneita, saisivat he minusta nähden vaikka huomispäivänä polttaa juutalaiskorttelit. Mutta nyt…"

"Mutta nyt te ette millään muotoa saa välittää kirjeestä. Jo sen sävy kieltää teitä siitä oman kunnianne ja valtion kunnian vuoksi. Tekö ryhtyisitte keskusteluihin miehen kanssa, joka Aleksandrian rahvaasta puhuu 'laumana, jonka kuningasten Kuningas on uskonut hänen hoitoonsa?' Teidän ylhäisyytennekö vai tuo ylpeä piispa hallitsee Aleksandriaa?"

"Totta puhuen, armolliseni, siitä en ole enää viitsinyt ottaa selkoa."

"Mutta hän on. Hän esiintyy teitä kohtaan henkilönä, joka eittämättä käskee kahta kolmannesta asukkaista, eikä hän emmi huomauttaa teille, että tuo hänen valtansa johtuu korkeammasta lähteestä kuin teidän. Loppupäätös on selvä. Jos se kerran johtuu korkeammasta lähteestä kuin teidän, pitäisi sen hallita teidän valtaanne. Ja sen te myönnätte — te tunnustatte täydellisesti kaikkien hänen päättömien vaatimustensa syyt ja perusteet, jos te sanallakaan vastaatte kirjeeseen."

"Mutta minun täytyy sanoa hänelle jotakin; muuten ne minut kadulla rammaksi ruhjovat. Te filosofit, olittepa sitten omia ruumiitanne miten paljon korkeammalla tahansa, ette toden totta saa unhottaa, että muilla kuolevaisilla on luita, jotka voivat murtua."

"Vastatkaa sitte hänelle; suullisesti vain, että koska tiedonanto, jonka hän teille lähetti, johtuu hänen yksityisistä tiedoistaan eikä koske häntä piispana, mutta kyllä teitä käskynhaltijana, voitte te ottaa sen harkittavaksenne vain siinä tapauksessa, että hän yksityishenkilönä kääntyy teidän puoleenne ja säädetyssä järjestyksessä lähettää ilmiannon teidän virastoonne."

"Erinomaista, te valtiomiesten ja filosofien kuningatar! Minä tottelen teitä. Ah, miksi ette olekin Pulkeria! Tietysti siksi, että silloin Aleksandria olisi vaeltanut pimeydessä ja Oresteella ei olisi ollut suloista onnea suudella kättä, jonka Pallas teidät luodessaan on epäilemättä lainannut Afroditeen työpajasta."

"Muistakaa, että olette kristitty", Hypatia myhäillen vastasi.

Prefekti poistui ja oikealle ja vasemmalle kumarrellen kiiruhti vaunuilleen läpi ulkosalin, joka oli jo tungokseen asti täynnä Hypatian ylhäisiä oppilaita ja kuuntelijoita. Hän naurahteli itsekseen vastaukselle, jolla hän aikoi Kyrillon nolata ja lohdutteleutui sillä ainoalla raamatunlauseella, jonka järkevyydestä hän oli täydellisesti vakuutettu — "Tyytyköön kukin päivä surullensa".

Oven edustalla oli suuri joukko ajopelejä, ja orjia, joilla oli herrojensa päivänvarjot käsissään, ja kokonainen lauma uteliaita katupoikia ja kaupustelijoita, mikä oli siihen aikaan tavallista Aleksandriassa samoin kuin se nykyisin on tavallista kaikissa suurissa kaupungeissa. Koko tuo liuta töllisteli prefektiä ja sai tunkeilevaisuudestaan ympäri korvia hänen henkivartijoiltaan ja kummaili, miten ylhäinen henkilö tuo Hypatia mahtoi ollakaan ja miten komeissa huoneissa hän asuikaan kun Aleksandrian mahtava hallitsija näki hyväksi seurustella hänen kanssaan. Ei sitä, ettei rahvaan joukossa moni olisi nyrpeästi ja altakulmin häntä silmäillyt, sillä suuri enemmistö siitä oli kristityitä ja sangen jäykkäniskaisia ja rauhattomia politikoitsijoita, joina aleksandrialaiset, Makedonian miehet, mielellään esiintyivät. Ja paljon nurinaa, vaikk'ei kuultavaa, oli väkijoukossa siitä, että prefekti noin virallisesti kävi tuon pakanallisen naisen — eli kuten moni hurskas nunna sanoi, pakanallisen noidan — luona ennenkuin hän otti virastossaan kuullakseen ihmisparkojen valituksia tai edes kävi kirkossa rukouksensa lukemassa.

"Ah, Rafael Aben-Ezra! oiva ystäväni, mikä suosiollinen taivahinen — tuota marttyyri — lähettää teidät Aleksandriaan juuri kun teitä tarvitsen! Nouskaa tänne viereeni, niin saamme vähän pakinoida virastoon mennessämme."

Puhuteltu läheni hitaasti, ja teki hyvin juhlallisesti kumarruksen, mikä ei kuitenkaan peittänyt, eikä ollut aijottukaan peittämään ylenkatseellista ja välinpitämätöntä ilmettä hänen kasvoillaan. Hän kysäsi vetelästi:

"Ja missä ystävällisessä aikomuksessa tarjoaa Cæsarien edustaja niin suuren kunnian hänen nöyrimmälle, ja niin edespäin — teidän teräväjärkisyytenne arvaa kyllä jatkon."

"Elkää peljätkö. En aijo nyt lainaa pyytää", Orestes nauraen vastasi juutalaisen noustessa ajopeleihin.

"Hauskaa kuulla. Yksi koronkiskuri jo riittää perheessä. Isäni keräsi rahat ja kun minä ne kulutan, luulen tekeväni kaikki, mitä filosofilta vaaditaan."

"Kaunis valjakko valkeita nisealaisia tämä, eikö totta? Vain yksi harmaa kavio koko joukossa."

"Kyllä… hevoset ovat kiusanhenkiä, alkaa minusta tuntua, kuten kaikki muutkin. Aina ne sairastelevat tai karkailevat tai jollain muulla tavalla häiritsevät mielenrauhaa. Sitäpaitsi sain melkein henkimenoon kiusautua tuolla Kyrenessä puuhatessani koiria, hevosia ja jousia tuolle piispalliselle Nimrodille, Synesiulle."

"Mitä, yhäkö ukko on yhtä vilkas kuin ennenkin?"

"Vilkas? Kolmessa päivässä olin vähällä saada siellä hermokuumeen. Kello neljä aamulla nousee hän ylös, aina mitä sietämättömimmin hyvissä voimissa ja hyvällä tuulella; muokkaa maata, ratsastelee, metsästelee, ajaa yli kantojen ja kivien mustien rosvovekkulien perästä; saarnaa, juonittelee, lainailee rahoja; kastaa ja julistaa pannaan; riitelee tuon riitapukarin, Andronikan kanssa; lohduttelee vanhoja mummoja ja jakelee sieville tytöille morsiuslahjoja; kirjoittelee puolisen tuntia filosofiasta ja seuraavana hetkenä hevosenkengityksestä; istuu yöt pitkät virsiä kirjoittamassa ja juo väkeviä juomia; seuraavana aamuna kello neljä on taas hevosen selässä; ja pitää sittenkin pitkiä puheita filosofin velvollisuudesta vetäytyä syrjään maailman touhusta. Taivas minua varjelkoon kaikista kaksijalkaisista tuuliaispäistä! Sivumennen sanoen, samassa laivassa kuin minäkin oli Aleksandriaan palaamassa muuan uhkea tyttö minun heimoani, mukanaan matkatavaraa, joka ehkä miellyttää teidän ylhäisyyttänne."

"Heimossanne on uhkeita tyttäriä, jotka minua miellyttäisivät ilman mitään matkatavaraa."

"Äh, ne pikku hupsut ovat olleet hyvässä koulussa aina Nebatin pojan Jerobeamin ajoista asti. Mutta minä tarkotan Mirjamia — nähkääs. Hän on lainannut Synesiulle rahaa, että tämä kykenisi vastustamaan niitä mustia roistoja. Viime hetkellä se olikin. Ne ovat polttaneet jokaisen ihmisasunnon maakunnassa peninkulmien alalta. Mutta tuon pelottoman vanhan immen piti ansaita vähän omaankin pussiinsa. Ja niin läksi hän matkalle, meni barbaareista välittämättä aina Atlaan rajoille asti, vaihtoi siellä vanhoihin helmiin ja raudan romuun kaikki heidän naisvankinsa ja vieläpä muutamia heidän omia poikiaankin ja tyttäriään; ja nyt on hän tullut takaisin mukanaan niin kaunis kokoelma Liibyan kaunottaria kuin mistä hienomakuinen prefekti konsaan voi toivoa saavansa ensimmäisenä valita. Siitä etuoikeudesta saatte kiittää minua."

"Luonnollisesti olette te, minun viekas Rafaelini, kumminkin ensin valinnut omanne."

"Ei kiitoksia. Naiset ovat kiusanhenkiä, minkä Salomo jo kauan sitten älysi. Enkö ole vielä teille kertonut? Aluksi minulla oli Aleksandrian aistikkaimmin valittu haaremi. Mutta naiset siinä torasivat keskenään niin, että minä muutamana kauniina päivänä möin pois heidät kaikki paitsi yhtä, joka oli juutalainen — rabbiinit panivat hänen myymistään vastaan. Sitten koetin elää yhden kanssa, kuten Salomo ennen, mutta tuo minun 'sulettu puutarhani' ja 'lukittu lähteeni' tahtoi että minä aina vain häntä rakastaisin, ja niin minä menin lakimiesten puheille, hankin hänelle huolettoman toimeentulon, ja nyt olen vapaa kuin munkki ja olen tunteva itseni onnelliseksi saadessani tarjota teidän ylhäisyytenne avuksi hyvän makuni, joka minulla myönnettänee olevan."

"Kiitos kaunis, kunnon juutalainen. Me emme aijo olla yhtä ylevämielisiä kuin te ja vielä tänä iltana lähetämme Erikto vanhuksen paikalle. Mutta lainaisitteko nyt korvanne eräälle mitättömälle, maalliselle ja valtiolliselle asialle. Kyrillos on kirjoittanut minulle ilmoittaen, että te juutalaiset olette tehneet salaliiton murhataksenne kaikki kristityt."

"Vai niin — ei niin vallan hassua! Toivon sydämeni pohjasta, että siinä olisi perää ja mielestäni onkin se yleensä sangen luultavaa."

"Kautta kuolemattomien — pyhimysten, mies; ettehän vain puhu totta?"

"Kaikki pääenkelit siitä varjelkoot! Se ei kuulu vähääkään minuun. Minä vain sanon, että kansalaiseni ovat suuria tyhmyreitä, kuten koko muukin maailma. Voihan heillä olla sellainen aikomus, vaikk'en sitä tiedä enkä siitä välitäkään. Se menee tietysti kumminkin myttyyn — ja sehän lienee teille pääasia. Mutta jos asia teistä ansaitsee jotain vaivannäköä — mitä se minun mielestäni ei ansaitse — niin on minulla noin viikon kuluttua asiaa synagogaan ja voinhan silloin kysästä rabbiinilta."

"Voi te ihmisistä laiskin! — ja minun täytyy jo tänä päivänä antaa
Kyrillolle vastaus!"

"Yksi syy lisää teille olla meikäläisiltä mitään kyselemättä. Voitte nyt aivan rehellisesti vastata, ettette tiedä asiasta kerrassaan mitään."

"Taitaapa olla niinkin, että tietämättömyys sittenkin on virkamiesraukan paras turva. Ette siis tarvitse pitää mitään kiirettä."

"Totta totisesti, teidän ylhäisyytenne; kiirettä en ole pitävä."

"Noin viikon kuluttua siis."

"Juuri niin. Silloin on kaikki ohi."

"Eikä sitä voi auttaa. Mikä helpotus on, nyt ja sitten, tuota 'ei voi auttaa'!"

"Se on kaiken filosofian juuri ja ydin. Käytännöllinen mies paha koettaa auttaa sitä ja auttaa tätä ja kiusaa aivojansa keinoilla ja menettelytavoilla ja syillä ja vastasyillä; filosofi rauhallisesti sanoo: sitä ei voi auttaa! Jos se on niin oleva, se on niin, jos se on niin, se on niin oleva. Kas siinä kaiken todellisen viisauden summa ja sisällys, ja yhteenveto kaikesta, mitä siitä on kirjoitettu Filo Juutalaisesta Hypatia Pakanaan asti. Mutta tuollahan laskeutuu Kyrillos alas Cæsareumin portaita. Sangen komea, kaikesta huolimatta, vaikka näyttääkin äkäseltä kuin karhu."

"Penikkansa näkyvät hänellä olevan kintereillään. Mikä ryövärinnaama onkaan tuolla pitkällä miehellä — diakooni, esilukija vai mikä hän lienee."

"Kas niin — nyt he kuiskailevat. Taivas antakoon heille lempeät ajatukset ja lempeän naaman!"

"Amen!" lisäsi Orestes ivallisesti naurahtaen. Ja hän olisi aivan tosissaan sanonut amen, jos olisi voinut kuulla — kuten me — Kyrillon vastauksen Pietarille, pitkälle esilukijalle.

"Hypatian luota? Ja vasta tänä aamuna palasi kaupunkiin."

"Puolisen tuntia sitte tullessani tänne Museokatua pitkin, näin hänen nelivaljakkonsa seisovan oven edessä."

"Parinkymmenen muun ajopelin mukana, epäilemättä?"

"Katu oli niitä tungokseen asti täynnä. Kas tuolla! Katsohan tuonne nurkkaukseen: ajopelejä, kantotuoleja, orjia ja keikareja. Milloinkahan saamme nähdä sellaisen tungoksen siellä, missä sen pitäisi olla!"

Kyrillos ei vastannut ja Pietari jatkoi:

"Tarkotan sinun ovesi edustaa Serapeiossa, isäni."

"Maailma, liha ja perkele tuntevat omansa, Pietari; ja niin kauan kun heillä on omansa, jonka luo mennä, emme voi toivoa heidän meidän luoksemme tulevan."

"Mutta mitäpä jos heidän omansa laitettaisiin pois tieltä?"

"He voisivat paremman huvituksen puutteessa tulla meidän luoksemme… kaikin kolmin. Kunpa vain saisin nuo kaksi ensinmainittua varmasti käsiini, niin ottaisin kolmannenkin kaupanpäällisiksi ja miettisin keinot hänenkin varalleen. Mutta toivoni ei voi toteutua niin kauan kuin nuo luentosalit ovat olemassa — nuo egyptiläiset kuvakabinetit — nuo saatanan teaatterit, joissa pimeydenhenki esiintyy valonenkelinä ja jäljittelee kristillisiä hyveitä ja pukee palvelijansa vanhurskauden vaippaan. Niin kauan kun tuo luentosali on olemassa ja sen suuri ja voimakas yleisö kerääntyy sinne oppiakseen verukkeita julmuudelleen ja jumalattomuudelleen, niin kauan poljetaan Jumalan valtakunta täällä Aleksandriassa tomuun ja tämän maailman mahtavat gladiaattorineen ja liehakoijineen ja koronkiskureineen hallitsevat täällä piispojen ja pappien ja elävän Jumalan sijasta."

Nyt oli Pietarin vuoro vaijeta. Seurassaan parvi armeliaisuusveljiä etenivät hengenmiehet synkännäköisinä sataman edustalla olevan avaran avonaisen paikan yli ja katosivat sitte äkkiä johonkin likaseen kujaan, joka vei merimiesten ahtaaseen kurjuudenpesään. Jätämme heidät sinne armeliaisuutta harjoittamaan ja pysyttelemme hienoston lailla komealla valtakadulla kunnellaksemme edelleen kahden hienon ystävämme keskustelua neljän: rotuhevosen vetämissä upeasti koristetuissa vaunuissa.

"Hyvä, raikas tuuli tuolla ulapalla, Rafael — hyvä vehnälaivoillekin."

"Joko ne ovat lähteneet?"

"Jo — miksi niin? Ensimmäisen laivueen lähetin kolmisen päivää sitte ja loput valmistautuvat tänään matkalle."

"Vai niin — hm —. Ette ole siis kuullut mitään Heraklianuksesta?"

"Heraklianuksesta? Kautta — pyhimysten; mitä minun vehnälaivani kuuluvat Afrikan käskynhaltijaan?"

"Oh, ei mitään. Eihän se ole minun asiani. Hän vain menee kapinoimaan… Mutta johan olemmekin ovellanne."

"Menee mitä?" Orestes kauhistuneena kysyi.

"Kapinoimaan ja Roomaa valloittamaan."

"Hyvä jumalat — Jumala, tarkotan! Uusi kiusankappale! Käykää sisään ja kertokaa kaikki surkuteltavalle prefekti-orja-paralle — puhukaa hiljaa, taivaan tähden! Toivoakseni eivät nuo palvelijaroistot kuulleet sanojanne."

"Helppohan on heittää heidät kanavaan, jos olisivat kuulleet", Rafael huomautti ivallisesti seuratessaan kiihottunutta prefektiä käytävien läpi.

Orestes parka ei pysähtynyt ennenkuin saapui muutamaan pieneen sisäkammioon. Hän kehotti juutalaista istumaan sisään, lukitsi oven, heittäytyi nojatuoliin, laski kätensä polvilleen ja istui etunojassa Rafaeliin tuijottaen kasvoillaan hassunkurinen kauhun ja avuttomuuden ilme.

"Kertokaa minulle kaikki mitä asiasta tiedätte. Kertokaa paikalla!"

"Olen teille kertonut kaikki mitä tiedän", vastasi Rafael istuutuen rauhallisesti sohvaan ja leikitellen jalokivillä koristetulla tikarillaan. "Ajattelin, luonnollisesti, että te olitte salaisuuden perillä. Muuten en olisi sanaakaan siitä virkkanut. Eihän se ole minun asiani."

Oresteella, kuten kaikilla heikoilla ja hekumallisilla luonteilla — roomalaisilla etenkin — virtaili petoeläimen verta suonissaan — ja se puhkesi esiin.

"Kuolema ja kadotus! Sinä häpeämätön moukka — orja — sinä otat itsellesi liian suuria vapauksia! Tiedätkö mikä mies minä olen, sinä kirottu juutalainen! Puhu suusi puhtaaksi, taikka, kautta keisarin kypärän, minä kärvennän sinusta totuuden tulikuumilla raudoilla!"

Rafaelin kasvoille levisi itsepäinen ilme, mikä osotti, että isiltäperitty juutalaisveri yhä virtaili väärentymättömänä hänen suonissaan ulkopuolisesta uusplatoonilaisesta välinpitämättömyydestä huolimatta; ja hänen hymyssään oli tyyntä ja kylmää vakavuutta hänen vastatessaan:

"Silloin olisitte te, arvoisa hallitsijani, ensimmäinen ihminen maailmassa, joka olisi pakottanut juutalaisen sanomaan tai tekemään jotain vastoin tahtoansa."

"Sen saamme nähdä", Orestes kiljasi. "Tänne, orjat!" Ja hän löi raivoisasti käsiään yhteen.

"Tyyntykää, teidän ylhäisyytenne", puhui Rafael nousten seisoalleen. "Ovi on lukossa, moskiittiverkko on ikkunan edessä ja tämä tikari on myrkytetty. Jos minulle jotain tapahtuu, loukkaatte te kaikkia juutalaisia rahanlainaajia, ja kolmen päivän sisällä teitä kohtaa sangen tukala kuolema. Meidän sopimuksemme Mirjamin tavarasta on silloin mennyt myttyyn, te olette kadottanut hauskimman seuramiehenne ja jättänyt sekä omanne että maakunnan raha-asiat sangen surkeaan tilaan. Miten paljon parempi olisikaan siis teille rauhassa istuutua ja kuulla filosofin lailla ja kuten Hypatian oikean oppilaan sopii, kaikki mitä minulla on sanottavaa eikä vaatia miestä kertomaan sellaista jota hän ei todellakaan tiedä."

Haettuaan silmillään turhaan ympäri huonetta pakopaikkaa oli Orestes kaikessa hiljaisuudessa jälleen istuutunut tuolilleen; ja kun orjat koputtivat ovelle, oli hän jo niin paljon saanut takaisin filosofityyneyttään että hän pyysi orjia tuomaan tulisien rautojen asemasta viiniä ja pikareja.

"Äh, te juutalaiset", hän virkkoi koettaen lyödä asian leikiksi. "Samoja piruja ihmishahmossa näytte olevan, jollaisina Titus oppi teidät tuntemaan!"

"Aivan samoja, arvoisa prefekti. Mutta asiaan, joka kieltämättä onkin tärkeä — pakanoille ainakin. Heraklianus on todellakin kapinahankkeissa. Hän on varustanut sotalaivaston matkalle Ostiaan [vanhan Rooman satamakaupunki], jättänyt omat vehnälaivansa lähettämättä ja aikoo pyytää teitä tekemään samoin, näännyttääkseen siten nälkään Ikuisen kaupungin, goottineen, senaattoreineen, keisareineen ja muineen. Myönnyttekö te tuohon hänen vaatimattomaan pyyntöönsä, riippuu luonnollisesti teistä itsestänne."

"Ja se taas suureksi osaksi hänen aikeistaan."

"Luonnollisesti. Eihän voi toivoa, että te ryhtyisitte — jätämme pois sen ruman sanan — ellei siitä olisi teille vastaavaa hyötyä."

Orestes oli vaipunut syviin mietteisiin.

"Luonnollisesti ei", hän viimein virkkoi, melkein huomaamattaan. Ja sitte hän äkkiä, peläten puhuneensa itsensä pussiin kuohahtaen katsahti juutalaiseen.

"Mutta ken takaa, ettei tämä kaikki ole teidän kirottuja konnankoukkujanne? Kertokaa mistä tuon kaiken olette saanut tietää, taikka kautta Herkuleen (nyt hän jo oli kokonaan unhottanut olevansa kristitty) — kautta Herkuleen ja kahdentoista jumalan, minä —"

"Elkää käyttäkö moista filosofille sopimatonta puhetapaa. Tietojeni lähde oli sangen yksinkertainen ja luotettava. Hän on keskustellut lainasta Karthagon rabbiinien kanssa. He olivat joko pelkureita tai kuuliaisia alamaisia taikka molempia eivätkä myöntäneet. Hän ymmärsi — kuten kaikki viisaat hallitsijat ymmärtävät, kun vain suovat itselleen aikaa — ettei maksa vaivaa maanitella juutalaista ja kääntyi minun puoleeni. Minä en koskaan lainaa rahaa, sillä se ei ole filosofillista; mutta minä neuvoin hänet Mirjamin luo, joka ei pelkää ryhtyä kauppoihin itse pirunkaan kanssa. Saiko hän siltä rahaa tai ei, sitä en tiedä, mutta sen voin sanoa teille, että meillä on hänen salaisuutensa — ja nyt se on teilläkin; ja jos tarkempia tietoja haluatte, niin se mummo vanhus, josta keinottelut ovat yhtä mieluisia kuin falernolaiset viinit, on ne teille antava."

"Kun kaikki ympäri käy, niin olettekin te oikea tosiystävä."

"Tietysti. Ettekö nyt tällä tavoin saanut tietää totuutta paljon helpommin ja mukavammin kuin jos olisitte panneet pari likaista orjaa kärventämään ja pieksämään minua ja siten tehnyt minulle kunnia-asiaksi olla kertomatta teille muuta kuin valetta? Siinähän jo Ganymedes tuo viiniä parhaiksi tyynnyttääksenne hermojanne ja saadaksenne ennustajan lahjat… Hyvien neuvojen jumalattarelle, isäntäni! Mitä viiniä tämä on?"

"Oikeata syyrialaista tulta ja hunajaa; neljätoista vuotta vanhaa ensi viininkorjuuaikana, kunnon Rafael! Ulos, Hypokorisma! Katsokaapa, ettei se häpeämätön nulikka jää kuuntelemaan. Ne peijasivat minut maksamaan hänestä kaksituhatta kultakolikkoa pari vuotta sitten; hän oli niin komea — sanoivat hänen vasta kolmeatoista tavottelevan — ja alusta alkaen on hän valanut sappea jokapäiväiseen elämääni ja nyt hänessä jo alkaa olla parturille työtä. Tuota noin — mitähän käskynhaltija oikeastaan tavottelee?"

"Palkkaansa Stilikon murhaamisesta."

"Mitä, eikö Afrikan yliherruus jo riitä?"

"Arvelen hänen laskevan sen kolmena viime vuonna tekemiensä palvelusten korvaukseksi."

"No niin, pelastihan hän Afrikan Roomalle."

"Ja samalla Egyptinkin. Voitanee pitää myöskin teidän, yhtä hyvin kuin keisarinkin, olevan hänelle jonkunlaisessa velassa."

"Ystävä hyvä, velkani ovat liian monet voidakseni ajatella maksaa niistä ainoatakaan. Mutta minkä hän palkkiokseen haluaa?"

"Purppuran."

Orestes säpsähti ja vaipui sitte mietteisiinsä. Rafael istui hetken häntä katsellen.

"Sallinette, ylhäinen isäntäni, minun nyt poistua? Olen sanonut teille kaiken sanottavani; ja jollen heti joudu kotia aterialle, minä tuskin ennättänen ennen auringonlaskua etsiä Mirjam käsiini teitä varten ja selvittää pikku asiamme hänen kanssaan."

"Odottakaa. Suuriko on hänen sotavoimansa?"

"Jo neljäkymmentä tuhatta, kerrotaan. Ja nuo donatistilaisroistot ovat yhtenä miehenä hänen puolellaan, jos vain hän saa haalituksi kokoon rahaa, millä vaihtaa heidän lyijypäiset keppinsä hyvään teräkseen."

"Hyvä, saatte mennä… Vai niin. Sadalla tuhannella se olisi tehty", hän itsekseen puhui Rafaelin kumarrellen poistuessa. "Hän ei saa niitä kokoon. Eikä tiedä sentään; sillä miehellä on Juliuksen pää. Hm — tuo Attalus tyhmyri puhui Egytin yhdistämisestä Länsi-Roomaan… Eikä hullumpi ajatus olekaan. Mikä tahansa on parempi kuin kuulua tylsäjärkisen lapsen ja kolmen tekopyhän mummon vallan alle. Joka päivä pelkään heidän julistavan minut pannaan jostain loukkauksestani Pulkerian siveyttä vastaan."

… "Heraklian Rooman keisarina… ja minä herra ja valtijas meren tällä puolen… ja donatistilaiset taas usutettuina oikeauskoisten kimppuun, tehdäkseen kaikessa rauhassa toisistaan lopun… ei enää Kyrillon vakoiluja ja juoruja Konstantinopoliin… Eipä hulluimpaa… Mutta toisekseen… siitä olisi niin paljon vaivaa!"

Näin sanoen Orestes meni kolmanteen lämpimään kylpyynsä sinä päivänä.

3 Luku.

GOOTIT.

Kaksi päivää nuori munkki meloen lipui nopeasti alas Niiliä. Kaihoten katseli hän, miten kaupunki kaupungin, kylä kylän perästä jäi hänen taakseen. Hän seurasi niitä silmillään kunnes rantatöyryt peittivät ne taakseen, ja vaivasi aivojaan arvailemalla, minkälaisilta nuo komeat rakennukset ja puistot lähempää katsoen näyttäisivätkään ja minkälaista elämää nuo sankat ihmisparvet viettivät, jotka tunkeilivat satamissa ja päättömänä jonona kävelivät tai ajoivat pitkin kumpaakin rantaa korkealla kulkevia teitä. Hän vältti huolellisesti kaikkia vastaan tulevia aluksia rikkaan tilanomistajan tai kauppiaan kultaa hohtavasta huvijahdista heikkoon, tyhjien tynnörien kannattamaan lauttaan saakka, jota kuletettiin suistomaan markkinoilla myytäväksi. Silloin tällöin tapasi hän seurueen munkkeja vetämässä nuottaa jossain tyynessä lahdelmassa tai matkalla vesitietä luostarista toiseen. Hän puhutteli heitä, mutta kaikki, mitä hän heiltä sai tietää, oli, että Aleksandrian kanava oli vielä monen päivänmatkan päässä. Noilla yksitoikkoisilla korkeilla saviperäisillä rantatörmillä sulkulaitoksineen ja vesirattaineen, palmuja taatelimetsikköineen ei näyttänyt ollenkaan olevan loppua. Loppumattomilta näyttivät hänestä myöskin nuo hiekkasärkät ja mutakummut, jotka tarkalleen edellisten kaltaisina seurasivat toinen toistaan. Jokaisella niistä näkyi vesirajassa rivi hirrenmöhkäleitä ja kiviä, joiden hän lähemmäksi tultuaan huomasikin olevan päivänpaisteessa lojuvia krokodiilejä ja nukkuvia pelikaaneja. Hänen silmänsä kaipasivat ahtaaseen näköalaan väsyneinä erämaan äärettömyyttä, ne kaipasivat noiden kaukaisien vuorien kaareilevaa vyötä, jonka hän lapsuudestaan asti oli nähnyt joka aamu salaperäisenä ilmestyvän itäiselle taivaanrannalle ja iltasin yhtä salaperäisenä sinne jälleen häviävän, ja jonka takana oli kokonainen ihmemaailma, elefantit ja lohikäärmeet, satyyrit ja ihmissyöjät — niin, ja itse feenixlintu. Hänen väsyneet ja kaihoisat ajatuksensa kääntyivät sisäänpäin, itsetutkisteluun, ja Arseniuksen viimeiset sanat muistuivat uudelleen ja uudelleen hänen mieleensä. "Oliko kutsumus hengestä vai lihasta?" Miten päästä siitä selville? Hän halusi nähdä maailman… se voi olla lihallista. Mutta sittekin; hän halusi käännyttää maailman… eikö se ollut henkistä? Eikö hänen tehtävänsä ollut jalo? Hän ikävöi työtä, pyhyyttä, vieläpä marttyyrikuolemaa, jos se vain tuli leikkaamaan poikki kaikkien kiusausten gordilaisen solmun ja yhdellä iskulla auttaisi hänet — hän aavisti, että se sen tekisi — kunniakkaasti ja turvallisesti pois tuosta maailmasta, johon hän ei vielä ollut jalkaansa astunut, ja siten säästäisi häneltä sanomattoman paljon tuskaa ja vaivaa… Hänen sydäntänsä kouristi turvaton yksinäisyys, joka oli hänen edessään ja jota hän ei vielä ollut kokenut. Mutta arpa oli heitetty! Alas virtaa, yhä eteenpäin hänen täytyi, kuulipa hän sitten hengen tai lihan kutsua. Oi, olisipa edes tuntikauden vielä saanut nauttia rakkaan Lauran rauhaa ja nähdä ympärillään rakkaat vanhastaan tutut kasvot!

Muutamassa joen polvekkeessa ilmestyi äkkiä hänen eteensä loistava pursi. Siinä oli asestettuja ja outoihin, muukalaisiin pukuihin puettuja miehiä, jotka meluten ahdistivat jotain suurta, vedessä olevaa esinettä. Keulassa seisoi jättiläiskokoinen mies. Oikeassa kädessään heilutti hän väkäkeihästä ja vasemmassa piti hän köyttä, johon kuuluva keihäs oli upotettu muutaman metrin päässä ähkyvän ja vääntelehtivän, suunnattoman suuren virtahevon verestä punertavaan kylkeen. Aluksen perässä seisoi vanha harmaahapsinen sotakarhu, joka, airot molemmissa käsissään, piti venhettä aina päin petoon sen äkillisistä ja rajuista liikkeistä huolimatta. Kun se milloin päättömästi syöksi suoraan virran poikki, läiskähti samassa silmänräpäyksessä parikymmentä airoa veteen, ohjaten pedon jälkeen. Kaikki olivat innokkaassa touhussa. Ei siis ihme, että uteliaisuus sai Filammonin lähestymään purtta melkein sen vierelle ennenkuin hän huomasi, että sieltä peräkannelta, koristetun aurinkokatoksen alta kymmenkunta paria raukeita, mustia silmiä tarkasteli vuoroin miesten pyydystystä, vuoroin häntä. Käärmeitä! — ne supattivat, hymyilivät, tuon tuostakin somasti huudahtivat ja pudistivat hohtavia kutriaan ja kultaisia kaulanauhojaan ja heilauttelivat ohuita pukujaan, vain muutaman metrin päässä hänestä! Sävähtäen tulipunaiseksi, hän ei itsekään tiennyt mistä syystä, tarttui hän airoonsa yrittäen paeta viettelystä… Mutta miten olikaan, koettaessaan vapautua noiden säkenöivien silmien lumouksesta hän unohti kaiken muun. Virtahepo oli huomannut hänet ja haavoistaan raivostuneena syöksi se nyt suoraa päätä viattoman palkoveneen kimppuun. Heittokeihään köysi kietoutui hänen vartalonsa ympärille ja silmänräpäyksessä oli hän ja hänen henterä ruuhensa kumossa, ja hirviö, kauhea kita ammollaan, hänen vierellään valmiina nielasemaan vedessä ponnistelevan miehen.

Onneksi oli Filammon, vastoin munkkien tapaa, ahkera kylpijä, ja ui kuin vesilintu. Pelkoa hän ei ollut koskaan tuntenut ja kuten muillekin Lauran asukkaille, oli kuolema hänelle ollut lapsuudesta asti niin jokapäiväisenä tutkistelun aineena, että se oli kaiken kammottavaisuutensa kadottanut, silloinkin kun elämä näytti tuoreena hänen eteensä avautuvan. Mutta munkki oli mies ja nuori mies, eikä hänellä ollut halua kuolla kuin lammas, puolustautumatta. Tuossa tuokiossa hän oli vapautunut köydestä, temmannut esiin lyhyen puukkonsa, ainoan aseensa, ja notkeasti syrjään heittäytyen välttänyt pedon hyökkäyksen. Hän kävi nyt takaa päin sen kimppuun, jakeli sille tuimia iskuja, jotka, vaikka eivät olleetkaan syviä, kuitenkin joka kerralla värjäsivät veden pedon verellä. Barbaarit karjuivat ihastuksesta. Virtahepo kääntyi raivostuneena uutta vihollista vastaan. Kerran vain loksahtivat sen jykevät leuvat ja tyhjä ruuhi oli tuhansina sirpaleina. Mutta käännös oli sen turmio. Muukalaisten pursi oli sen vieressä ja kun se paljasti leveän kylkensä iskulle sieltä, syöksi jättiläisen jäntevä käsivarsi keihään suoraan sen sydämeen ja kerran vavahtaen kellahti sinertävä hirviö kuolleena kyljelleen.

Filammon parka! Hän yksin oli vaiti keskellä riemuhuutoja. Hän uiskenteli surullisena muserretun papyros-ruuhensa ympäri… ei se olisi enää hiirtäkään kannattanut. Hän katsahti kaihoten etäiselle rannalle, aikoen pyrkiä sinne pakoon… muisti krokodiilit… pyörsi taas takaisin… muisti sisilisko-silmät… krokodiilit hän ehkä välttäisi, mutta kenpä naisista pelastuisi?… ja päättävästi läksi hän uimaan rantaa kohti. Mutta äkkiä hänet pysäytettiin. Venheen keula oli hänen edessään, joku ystävällinen barbaari heitti sieltä nuoransilmukan hänen ympärilleen ja veti hänet ylös kannelle. Iloinen seurue nauroi ja ylisteli häntä ja samalla ihmetteli, sillä se oli otaksunut hänen empimättä turvautuvan heidän tarjoamaan apuun eikä voinut ymmärtää miksi hän yritti heitä paeta.

Filammon silmäili ihmeissään omituisia isäntiään. He olivat vaaleaveriset, pää ja kasvot pyöreäpiirteiset, poskiluut ulkonevat, vartalo korkea ja jykevä, parta oli punertava, hiukset kellertävät ja päälaella omituisesti yhteensidotut. Heidän pukunsa olivat valmistetut puoleksi roomalaisista tai egyptiläisistä, puoleksi ulkomaalaisista turkiksista. Lukemattomissa myrskyissä ja taisteluissa ne olivat kuluneet ja nuhraantuneet, mutta niihin oli runsaasti ja mauttomasti kiinnitetty jalokiviä, solkia ja kaulanauhan tapaan yhteenliitetyitä roomalaisia rahoja. Ainoastaan perämiehellä, joka oli tullut keulaan virtahepoa ihmettelemään ja auttamaan sen nostamisessa näytti olevan päällään oikea ja koristelematon kansallispuku, valkoset, hirvennahkakaistaleilla reunustetut pellavasäärystimet, täytetty nahkahaarniska, karhunnahkaviitta, jonka koristeina olivat vain saman eläimen kynnet ja hampaat ja reunuksena harmaita suortuvia, jotka eivät voineet olla muita kuin ihmishiuksia. Kieli, jota he puhuivat, oli Filammonille kokonaan käsittämätöntä, mutta, meille sen ei tarvitse olla.

"Vankkatekoinen poika tuo, ja urmakka, Wulf, Ovidan poika", jättiläinen sanoi sille ijäkkäälle uroolle, jolla oli karhunnahkaviitta; "ja näkyy osaavan paremmin kuin sinä käyttää nahkatamineita tässä uunikuumassa ilmastossa."

"Kannan esi-isäini pukua, Almarik Amaalilainen. Mikä Rooman valloituksessa kelpasi, siinä kelvannee Asgaardkin löytää."

Jättiläinen, joka oli puettu kypärään, haarniskaan, ja senaattorin jalkineihin — aivankuin roomalainen sotilas-ja siviilipuku olisi pantu sekasin hänen päälleen — ja kaulassaan toistakymmentä kultaketjua ja jokaisessa sormessa jalokiviä, kääntyi kärsimättömästi naurahtaen pois puhujasta.

"Asgaard — Asgaard? Jos sinulla on sellainen kiire päästä Asgaardiin tätä hiekkamaahan kaivettua ojaa pitkin, niin parasta kai sinulle olisi kysyä tuolta mieheltä, pitkältikö sinne vielä täältä on."

Wulf tarttui rauhallisesti hänen sanoihinsa ja teki munkille kysymyksen, johon tämä ei kyennyt vastaamaan muuten kuin päätä pudistamalla.

"Kysy häneltä kreikaksi, mies."

"Kreikka on orjien kieltä. Pane joku orja sitä puhumaan eläkä minua."

"Tänne, tytöt, joku teistä, Pelagia! Sinähän ymmärrät tuon miehen puhetta. Kysy häneltä, pitkältikö on Asgaardiin."

"Sinun pitää puhutella minua kohteliaammin, ankara urooni", vastasi vieno ääni aurinkokatoksen alta. "Kauneutta tulee pyytää eikä käskeä."

"Tule sitte oma oliivipuuni, minun gasellini, lotuskukkani, minun — mikä se viimeinen hullutus taas olikaan, jonka minulle opetit — ja kysy tältä hieta-aavikon kesyttömältä pojalta kuinka pitkälti näistä kirotuista, loppumattomista kaniinikoloista on Asgaardiin."

Aurinkokatos kohosi ja Filammonin eteen ilmestyi näky, jollaista hän ei koskaan ennen ollut vielä nähnyt.

Mukavasti pehmeille patjoille ojentuneena, riikinkukon höyhenillä vilvotettuna ja rubiineista ja topaaseista säkenöiden, loikoi siellä noin kaksikolmatta kesää vanha nainen, jonka piirteet olivat uhkeimman kreikkalaisen kaunottaren, ja jonka herkullisesti ruskahtavan ihon alta kuulsi jokainen sinervä suoni. Hänen pienet, paljaat untuvatyynyllä lepäävät jalkansa olivat kuin itse Afroditeen, pehmeämmät kuin joutsenen rinta. Rintansa ja käsivarsiensa pieninkin kaarevuus esiintyi selvänä ohuen harsopukunsa alta, mutta alaruumista verhosi oranssinkarvainen silkkivaippa, johon oli kirjailtu näkinkenkiä ja ruusuja. Hänen tumma tukkansa oli huolellisesti levitetty päänaluselle ja järjestetty kullalla ja jalokivillä sirotettuihin kiehkuroihin; hänen raukeat silmänsä säihkyivät kuin timantit luolassa mustalla antimonilla tummennettujen ja varjostettujen silmäluomien alta; hänen huulensa kaareutuivat, luonnostaan tai tahallisesti, kuin herkeämättömään suuteloon. Verkalleen hän kohotti toista hentoa kätöstään, täyteläiset huulet hitaasti aukenivat ja puhtaimmalla ja sointuvimmalla Attikan murteella hän sopotti jättiläismäisen rakastajansa kysymyksen munkille. Hänen täytyi se toistaa ennenkuin nuorukainen irtautui lumouksesta ja vastasi:

"Asgaard? Mikä Asgaard on?"

Kaunotar katsahti jättiläiseen pyytäen lisää määräyksiä.

"Kuolemattomien jumalien asuinpaikka", lisäsi soturi vanhus nopeasti ja vakavasti neidolle.

"Jumalan asuinpaikka on taivaassa", Filammon sanoi kyselijälle kääntäen katseensa pois noista välkkyvistä, viekottelevista ja tutkivista silmistä.

Hänen vastauksensa ottivat vastaan suurella naurulla kaikki muut paitsi päällikkö, joka vain kohautti olkapäitään.

"Voihan se yhtähyvin olla ylhäällä pilvissä kuin Niilin yläpäässä. Luullakseni pääsemme sinne yhtä hyvin lentämällä, kuin tätä suurta ojaa ylöspäin soutamalla. Kysy häneltä, Pelagia, mistä tämä joki tulee."

Pelagia totteli ja seurauksena oli mitä hurjin sekasotku kaikista niistä tuon salaperäisen satumaan mahdottomista ihmeistä, joista vanhat munkit olivat kertoilleet Filammonille heidän yhteisillä kävelyretkillään, ja niistä yhtä todenperäisistä saduista, joita gootit olivat Aleksandriassa kuulleet. Ei ollut olemassa mitään jota ei asetettu tuon joen yhteyteen. Se alkoi Kaukaasuksesta. Missä oli Kaukaasus? Hän ei tiennyt. Paratiisissa, Intian Etiopiassa — Etiopian Intiassa. Missä ne olivat? Hän ei tiennyt. Ei kukaan tiennyt. Sata ja viisikymmentä päivänmatkaa se juoksi halki erämaiden, joissa ei elänyt muita kuin lentäviä käärmeitä ja hirviöitä ja missä oli niin kuuma, että oikein jalopeurojen harjat kärventyivät.

"Olisi siellä ainakin hauska metsästellä noiden lohikäärmeiden keskellä", ivasi Smid, Trollin poika, seurueen aseseppä.

"Yhtä hauskaa kuin Torilla, kun sai verkkoon sen härän päällä varustetun Midgaard käärmeen", Wulf sanoi.

Vielä sadan päivänmatkan päässä pitäisi Niilin kääntyä itään Arabian ja Intian ympäri läpi metsien, jotka ovat täynnä elefantteja ja koiranpäillä varustettuja naisia.

"Yhä parempaa ja parempaa, Smid!" myönnytti Wulf.

"Tuore liha olisi siellä halpaa, häh, Wulf prinssi?" Smid ivasi.
"Täytyy tarkastaakseni nuolenkärkiä."

— — Hyperborean vuorille asti, jossa vallitsee ikuinen yö ja jossa ilma on höyheniä täynnä… Eli siis, yksi kolmas-osa Niilistä tulee sieltä, toinen kolmasosa Etelän merestä yli Kuuvuorien, missä ei kukaan ole käynyt, ja jälellä oleva kolmannes tulee siitä maasta, missä feenixlintu elää eikä kukaan tiedä missä se on. Ja sitten siellä ovat ne kosket ja tulvat — ja — ja — ja putouksien yläpuolella vain hiekkakumpuja ja raunioita täynnä perkeleitä niin hirmuisen paljon perkeleitä… ja Asgaard… niin siitä ei kukaan tiennyt mitään…

Seurueen naamat venyivät yhä pitemmiksi sitä myöten kuin Pelagia heille kertomusta selitti taikka sekotti ja viimein jättiläinen iski nyrkkinsä polviinsa ja vannoi pyhän valan, että Asgaard hänestä nähden saisi lahota aina maailman loppuun asti, mutta hän vain ei enää ottaisi askeltakaan Niiliä ylös.

"Kirottu munkki!" Wulf murahti. "Mitenpä moinen poika poloinen sellaisista asioista tietäisi!"

"Miksi hän ei tietäisi yhtä hyvin kuin se apina, se roomalainen käskynhaltija?" Smid kysäsi.

"Oo, munkit tietävät kaikki", Pelagia sanoi. "He vaeltavat kymmeniä ja satoja peninkulmia ylös virtaa ja kulkevat vihollisista ja hirviöistä huolimatta läpi erämaiden, missä ei kukaan muu voisi liikuskella, tai jos sinne menisi, tulisi paikalla hulluksi."

"Ah, ne rakkaat pyhät miehet! Sen vaikuttaa se siunattu ristinmerkki!" huudahtivat yhdestä suusta kaikki tytöt hartaasti itseään ristien ja pari innokkainta oli jo vähällä langeta polvilleen Filammonin eteen hänen siunauksensa saadakseen, mutta jäivät kumminkin paikoilleen, kun muistivat miten pakanallisen typeriä ja arkoja heidän goottilaiset rakastajansa olivat sellaisissa asioissa.

"Miksi hän ei tietäisi yhtä hyvin kuin prefekti? Oikein sanoit, Smid! Luulen, että se prefekti lurjus peijasi meitä sanoessaan että Asgaard oli vain kymmenen päivänmatkan päässä."

"Miksi?" Wulf kysyi.

"Syitä en koskaan ilmota. Mitä hyötyä olisi arvostani amaalina ja Odinin poikana jos minun aina pitäisi selittää syyni kuin minkäkin roomalaisen nurkkatuomarin? Minä sanon, että tämä munkki näyttää luotettavalta mieheltä ja minä katson parhaaksi uskoa munkkia, ja sillä hyvä."

"Älkää katsoko noin karsaasti minuun, Wulf prinssi; minä vakuutan, ettei se ollut minun vikani; enhän minä voinut muuta sanoa kuin mitä munkki minulle kertoi", Pelagia parka ehätti väliin.

"Ken sinuun karsaasti katsoo, kuningattareni?" karjasi amaali. "Käske hänen tulla tähän eteeni, niin kautta Torin moukarin minä —"

"Eihän kukaan ole sinulle mitään puhunut, sinä tuhma rakkaani!" vastasi Pelagia, joka aina pelkäsi riitaa. "Kukapa muu tässä olisi vihainen kuin minä sinulle siitä, että sinä aina kuulet väärin ja ymmärrät väärin ja sekotat asian! Minä teen toden uhkauksestani karata luotasi Wulf prinssin kera, jos vain et ole hyvä minulle. Etkö näe että koko seurue odottaa sinun pitävän heille puheen?"

Amaali nousi.

"Kuulkaa, Wulf Ovidan poika ja kaikki soturit! Jos me rikkauksia haluamme, emme löydä niitä hiekkakummuista. Jos me naisia haluamme, emme löydä näitä somempia lohikäärmeitten ja pirujen joukosta. Elä mulkoile, Wulf. Ei kai sinua haluta naida joku niistä koirankuonolaistytöistä, vai mitä? No niin; meillä on siis rahaa ja naisia; ja jos urheilua kaipaamme niin onhan parempaa urheilua tappaa miehiä, kuin tappaa petoja. Meidän on siis mentävä sinne, missä on paras tilaisuus sellaiseen leikkiin ja sitä ei tarjoutune tällä tiellä. Mitä sitte maineeseen ja muuhun sellaiseen tulee, — vaikka sitä jo minulla on tarpeeksi-niin saavutamme sitä yllin kyllin missä tahansa Välimeren rantamilla. Polttakaamme ja ryöstäkäämme Aleksandria; nelisenkymmentä meikäläistä kykenee kyllä kahdessa päivässä tappamaan kaikki nuo aasinratsastajat ja hirttämään tuon vieraskielisen prefektin, joka narrasi meidät tänne turhan takia. Elä pane vastaan, Wulf. Minä tiedän hänen vetäneen meitä kaikkia nenästä, mutta sinä olit niin valmis uskomaan kaikki mitä hän sanoi, että taivuin seuraamaan vanhempani neuvoa. Menkäämme takaisin; lähettäkäämme kutsumaan joku heimolaisistamme meren tuolta puolen; kutsukaamme vandaalit Espanjasta — he kaikki lienevät jo saaneet kyllikseen kirotusta Ataulfista — Minä olen varottava heitä, kokoova armeijan ja valloittava Konstantinopolin. Minusta on tuleva Augustus ja Pelagiasta Augusta, sinusta ja Smidistä tulossa Cæsarit, ja munkista teemme eunukkien päämiehen, häh? —taikka panemme johonkin muuhun rauhalliseen toimeen; mutta kauemmaksi ylös tätä kirottua kuumavesipuroa en lähde. Kysykää tytöiltänne, urooni, minä kysyn omaltani. Naiset ovat ennustajia jok'ainoa."

"Kun eivät ole porttoja," Wulf itsekseen murisi.

"Olen kulkeva vaikka maailman loppuun sinun kanssasi, kuninkaani!" Pelagia huokasi, "mutta Aleksandria on kieltämättä hauskempi paikka kuin tämä."

Ukko Wulf hyppäsi rajusti pystyyn.

"Kuulkaa minua, Almarik Amaalilainen, Odinin poika, ja soturit muut!"

"Kun isäni Odinille uskollisuutta vannoivat ja jättivät valtakunnan pyhille amaaleille, Aasajumalien pojille, niin mitä koski se juhlallinen sopimus, jonka sinun ja minun isäni keskenään tekivät? Eikö meidän pitänyt kulkea ja kulkea etelämmäksi ja etelämmäksi, kunnes tulisimme Asgaardiin, kaupunkiin, missä Odin ikuisesti asustaa, ja voisimme hänen käsiinsä luovuttaa koko maailman kuninkuuden? Emmekö ole valaamme pitäneet? Emmekö ole amaaleille uskollisina pysyneet? Emmekö jättäneet Ataulfia siksi ettemme balttia tahtoneet seurata, kun vielä amaali löytyi meitä johtamaan? Emmekö ole pysyneet uskollisina sinulle Aasojen poika?"

"Ei ole koskaan nähty Wulfin, Ovidan pojan, ystävää pettävän."

"Miksi sitte hänen ystävänsä pettää hänet? Miksi hänen ystävänsä pettää itsensä? Jos bisoonihärkä heittäytyy maahan laiskottelemaan, mikä silloin laumaa johtaa? Jos kuningassusi häipyy jäliltä, miten lauma voi sillä pysyä? Jos Ynglingi unhottaa Asgaardin laulun, ken sen uroille laulaa?"

"Laula itse jos haluttaa. Pelagia laulaa kyllin hyvin minulle."

Viipymättä otti kaunotar viittauksen varteen ja lauloi pehmeästi, hiljakseen ja unisesti:

"Päästä purjeet, laske laiva luisumaan,
Tyynen virran viedä hiljaa aalloillaan.
On lyhyt elon tie — se lepohon kun vie,
Nukkuos rinnallani!"

"Mitä siihen sanot, Wulf?" huudahtivat useat äänet.

"Kuulkaa Asgaardin laulua, te goottilaiset soturit! Eikö Almarik kuningas sitä rakastanut? Enkö laulanut sitä hänelle Cæsarien palatsissa kunnes hän vannoi, niin kristitty kuin olikin, lähtevänsä etelään pyhää kaupunkia etsimään? Ja kun hän meni Valhallaan ja laivat kärsivät haaksirikon Sicilian rannalla ja Ataulf balttilainen kääntyi takaisin kuin laiska koira ja nai roomalaisten tyttären, jota Odin vihaa, ja vaelsi takaisin pohjoiseenpäin, Galliaan, enkö siellä Messinassa laulanut teille kaikille Asgaardin laulua siksi kuin te vannoitte seuraavanne amaalia läpi tulen ja veden, kunnes löytäisimme Odinin kartanot ja hän itse omalla kädellään ojentaisi meille simasarven? Kuulkaa se nyt uudelleen, goottilaiset soturit!"

"Ei sitä laulua!" amaali karjasi tukkien korvansa molemmilla käsillään. "Tahdotko taas saada meidät verenhimoisiksi pedoiksi juuri kun olemme alkaneet lauhtua ja käsittää mitä varten elämä on meille annettu?"

"Kuulkaa Asgaardin laulua! Eteenpäin Asgaardiin, goottilaiset sudet!" huusi muuan. Kaikki tahtoivat nyt saada äänensä kuuluviin.

"Emmekö jo seitsemän vuotta ole vaeltaneet ja taistelleet?"

"Emmekö ole juoneet verta siksi paljon, että se riittää tyydyttämään Odinin kymmeneenkin kertaan? Jos hän meitä tarvitsee, tulkoon itse meitä johtamaan?"

"Vetäkäämme edes vähän henkeä ennenkuin uudelleen lähdemme liikkeelle."

"Wulf [= susi] prinssi on nimensä kaltainen eikä väsy koskaan, hänellä on talvisuden jalat allaan, mutta eihän niitä siltä meillä tarvitse olla."

"Ettekö kuulleet, mitä munkki sanoi? Emme koskaan pääse niiden koskien ohi."

"Tukkikaamme ensin suu siltä akalta ja selvittäkäämme sitten asia keskenämme", Smid sanoi hyökäten ylös penkiltä, missä hän siihen asti oli istunut. Hän tempasi toiseen käteensä kirveen ja tarttui toisella Filammonin kurkkuun. Silmänräpäys vielä, ja munkin taival olisi ollut lopussa.

Ensi kertaa elämässään Filammon tunsi vihamiehen otteen ruumiissaan ja outo tunne valtasi hänet soturin kanssa kamppaillessaan. Hän tarttui vasemmalla kädellään vastustajansa kohotettuun ranteeseen ja oikealla hänen vyöhönsä ja alkoi ilman mitään erityistä tarkotusta ottelun, joka, kumma kyllä, kävi hänelle suorastaan mieluisaksi.

Naiset itkien pyysivät rakastajiaan erottamaan taistelijat, mutta turhaan.

"Ei toki mistään hinnasta! Suora ottelu ja kaunis katsella! Vedä
pitkät koipesi takaisin, Ito, taikka saat molemmat niskaasi! Oikein
Smid, elä käytä puukkoa! Ne menevät yli laidan! Kautta kaikkien
Valkyyrien, ne ovat kellellään! — ja Smid alla!"

Niin se olikin, ja seuraavassa silmänräpäyksessä luulivat katselijat Filammonin vääntävän irti kirveen vastustajansa kädestä. Mutta kaikkien ihmeeksi hän hellittikin otteensa, irroitti voimakkaalla punalluksella itsensä vastustajastaan ja rauhallisesti istuutui entiselle paikalleen. Omatunto oli pistänyt häntä verenhimosta, joka oli hänessä kuohahtanut tuntiessaan vastustajansa allansa.

Katselijat ällistyivät perin pohjin. He olivat pitäneet aivan luonnollisena, että hän olisi muitta mutkitta musertanut voitetun vastustajansa kallon. Se oli tapaus, jota he luonnollisesti olisivat syvästi valittaneet, mutta jota he kunniallisina miehinä eivät olisi millään tavoin estäneet. Enintään olisivat he lohdutuksekseen toverinsa kuolemasta nylkeneet voittajan elävänä, "kaivertaneet hänet verikotkaksi", tai keksineet jonkun muun juhlallisuuden, joka osottaisi heidän suruaan ja tuottaisi kuolleen sielulle lohdutusta.

Smid nousi ylös, kirves kädessään, ja katsahti ympärilleen — kai nähdäkseen mitä muut häneltä nyt odottivat. Hän yritti kohottamaan aseensa lyöntiin… Filammon katsoi häntä istualtaan tyynesti kasvoihin… Soturivanhuksen silmät sattuivat joenrantaan, joka nyt nopeasti kulki heidän ohitsensa, ja kun hän siitä näki heidän toden teolla soluvan taas alas virtaa, ilman että yritettiinkään sitä estää, hän laski kirveen kädestään ja istuutui tyynesti entiselle paikalleen, hämmästyttäen siten katselijoita yhtä paljon kuin Filammonkin.

"Viisi minuuttia komeata ottelua, eikä ketään tapettu! Se on häpeällistä!" joku huudahti. "Verta meidän täytyy nähdä, ja mieluummin sinun, munkki herra, kuin parempiesi", — ja hän kävi Filammon paran kimppuun.

Hän lausui seurueen mielipiteen. Kamppailu oli herättänyt heissä uinuvan pedon ja heidän täytyi nyt saada verta. Yhtenä miehenä ponnahtivat he pystyyn ja kaataen Filammonin selälleen ryhtyivät keskustelemaan tappotavasta. Heissä ei ollut kelttien tai egyptiläisten raivoa, vaan juttelivat he asiasta teutooneille ominaisella tyyneydellä ja ilkamoivalla julmuudella.

Filammon tyytyi ääneti kohtaloonsa — jos tyytymisellä on mitään tekemistä sen mielentilan kanssa, kun oudot ja ihmeelliset yllätykset saattavat ihmisen niin kokonaan pois tasapainosta, että kummallisimmatkin teot ja kohtalot tuntuvat luonnollisilta. Hänen äkkipikainen lähtönsä Laurasta, se uusien ajatusten ja tekojen maailma, johon hän oli joutunut, ne oudot toverit, joiden seuraan hän oli sekaantunut, olivat irroittaneet hänet niin täydellisesti entisistä kiinnekohdistaan, että mitä tahansa saattoi nyt hänelle tapahtua. Hänellä, joka oli luvannut, ett'ei koskaan katsoisi naiskasvoihin, hänellä oli nyt, syistä, joille hän ei mahtanut mitään, seuranaan kokonainen laivalastillinen tuon hyljittävimmän sukukunnan hyljittävimpiä olennoita. Ja kun se pahin nyt kerran oli tapahtunut, täytyi kaiken muun, mikä tapahtuisi, olla pahinta parempaa. Sitäpaitsi, hän oli lähtenyt maailmaa näkemään — ja tämä kai oli yksi sen puolia. Niin hän päätti nähdä sen, ja nauttia menettelynsä hedelmät.

Ja varmasti hän seuraavassa tuokiossa olisikin saanut nauttia niistä jollain niin kamalalla tavalla, ettei siitä voi mainitakaan; mutta kun syntisilläkin naisilla on sydän rinnassaan, huudahti Pelagia:

"Almarik! Almarik! Elä salli heidän! En voi kestää sitä!"

"Soturit ovat vapaita miehiä, kultaseni ja tietävät mikä sopii. Ja mitäpä moisen nulikan elämä sinulle merkitsee?"

Ennenkuin hän ennätti estää, oli Pelagia hypännyt pystyyn ja tunkeutunut keskelle julmien miesten nauravaa piiriä.

"Säästäkää häntä! Säästäkää hänet minun vuokseni!" hän parkasi.

"Ai, ai, ihana impi, elä keskeytä soturien toimia!"

Silmänräpäyksessä Pelagia tempasi vaipan ympäriltään ja heitti sen Filammonin päälle. Seisoen siinä, kauniin vartalonsa pieninkin piirre selvästi ohuen ja harvan harsoverhon alta näkyvänä, hän lausui:

"Yrittäköön se, ken uskaltaa, koskea häneen tämän vaipan alta — vaikka se onkin safraninvärinen!"

Gootit peräytyivät… Pelagiaa itseänsä kohtaan heillä ei ollut enempää kunnioitusta kuin muillakaan. Mutta sinä hetkenä hän ei ollut Aleksandrian pahin portto, vaan nainen, ja isiltäperitylle naisenkunnioitukselle uskollisina he katsahtivat hänen leimuaviin silmiinsä, joissa jalo osanottavaisuus ja suuttumus ja myös naisen pelko kuvastui, — ja he vetäytyivät ulommaksi kuiskaillen keskenään.

Hetkisen vielä näytti epävarmalla, voittaisiko hyvä vai paha, kun
Pelagia tunsi raskaan käden olallaan ja taakseen katsoessaan näki
Wulfin, Ovidan pojan.

"Mene paikallesi, kaunis nainen! Miehet, minä vaadin pojan itselleni. Smid, anna hänet minulle. Hän on sinun. Sinä olisit voinut hänet surmata, jos olisit tahtonut, mutta sinä et tahtonut; eikä kukaan muukaan saa sitä tehdä."

"Anna hänet meille, Wulf prinssi. Emme ole nähneet verta moneen päivään!"

"Olisitte saaneet nähdä sen jokena juoksevan, jos teillä olisi ollut päätä lähteä eteenpäin. Poika on minun ja uljas poika hän onkin. Hän on juuri pannut soturin allensa ja säästänyt hänen henkensä; ja me teemme hänestä soturin palkinnoksi."

Ja hän nosti munkin jaloilleen.

"Sinä olet nyt minun. Pidätkö tappelusta?"

Filammon ei ymmärtänyt kieltä, jolla häntä puhuteltiin, eikä voinut kuin pudistaa päätään. Mutta jos hän olisi ymmärtänyt, ei hän olisi voinut puhtaalla omallatunnolla vastata kieltävästi.

"Hän pudistaa päätään! Hän ei pidä siitä! Hän on pelkuri! Antakaa hänet meille!"

"Minä olen kuninkaita kaatanut silloin kuin te sammakoita ammuskelitte!" Smid huudahti. "Kuulkaa minua poikani! Lurjus käy alussa kovasti kiinni, mutta otteensa höltyy kohta, sillä hänen verensä pian kuumenee ja pian jäähtyy. Uljaan miehen ote käy sitä vankemmaksi mitä kauemmin hän pitää kiinni, sillä Odinin henki tulee hänen päällensä. Minä tunsin tämän pojan kouran kurkussani; ja hänestä tulee mies; ja minä teen hänestä miehen. Me voimme kumminkin käyttää häntä nyt heti hyödyksemme; antakaa hänelle airo."

"No niin", Filammonin uusi suojelija virkkoi, "voihan hän yhtä hyvin soutaa meitä, kuin me häntä; ja jos kerran meidän on mentävä lehmän kuolemaa kohti ja Heelin manalaan, niin mitä pikemmin sinne menemme, sitä parempi."

Ja miehet asettuivat jälleen airojensa ääreen ja Filammonille annettiin yksi niistä. Hän hoiti sitä sellaisella voimalla ja kätevyydellä, että hänen äskeiset kiusaajansa, jotka huolimatta satunnaisesta murha-innostaan, olivat pohjaltaan hyväluontoisia, kunniallisia miehiä, taputtivat häntä selkään ja kehuskelivat häntä yhtä sydämmellisesti kuin he äsken olisivat kiduttaneet hänet kuoliaaksi. Kaikki, jotka eivät olleet airoissa käsin, menivät sitte keulaan tarkastelemaan äsken tappamaansa petoa. He tunnustelivat sitä päästä pyrstöön asti, työnsivät päänsä sen kitaan, koettelivat puukkojaan sen kylkeen ja vertailivat sitä kaikkiin samanlaisiin ja erilaisiin petoihin, joita he olivat nähneet. He nauroivat ja osottelivat elukkaa toisilleen ilkamoiden ja lapsellisesti ihmetellen kuin parvi koulupoikia. Lopuksi Smid, joka oli seurueen neromies, ratkaisi vertaileva-eläintieteellisen kysymyksen huudahtaen:

"Hitto vieköön! Nyt tiedän mitä se enimmin muistuttaa. Se on kuin yksi niitä suuria, sinertäviä luumuja, joista kaikki saimme vatsataudin ollessamme leirillä puutarhoissa Ravennan luona!"

4 Luku.

MIRJAM.

Eräänä aamuna samalla viikolla Hypatian suosikkiorja astui peloissaan hänen huoneeseensa.

"Se vanha juutalaisnainen, neiti — se akka, joka viime aikoina on niin usein kurkistellut tuolta muurinjuurelta — pilkisti eilisiltana sisään ja oli meidät kaikki mielipuoliksi säikäyttää. Me kaikki sanoimme, että hänellä jos kellään, on kateen silmä —"

"No, mitä hänestä?"

"Hän on siellä alhaalla ja tahtoo puhua kanssanne. Ei siltä, että minä hänestä välittäisin; minulla on taikakaluni — kai teilläkin on?"

"Tuhma tyttö! Ne, jotka ovat perehtyneet, kuten minä, jumalien salaisuuksiin, voivat henkiä uhmata ja niitä hallita. Luuletko, että Pallas Atheenen suosikki alentuisi taikoja tekemään. Lähetä hänet luokseni!"

Tyttö poistui heittäen emäntäänsä katseen, josta ilmeni kunnioitusta mutta samalla epäluuloa hänen ylpeätä vakuutustaan kohtaan. Kun hän palasi, tuoden Mirjamin mukanaan, pysytteli hän vaatimattomasti eukon takana, välttääksensä noita sisiliskonsilmiä, jotka hänet olivat niin pahanpäiväisesti pelottaneet, ja siten päästäkseen liiaksi koettelemasta taikakalunsa voimaa.

Mirjam astui sisään ja edeten paikallaan istuvan ylpeän naisen eteen, kumarsi lattiaan asti, mutta ei kumminkaan hetkeksikään ottanut katsettaan Hypatian kasvoilta.

Hänen naamansa oli ryppyinen ja luiseva, huulet olivat paksut ja teräväpiirteiset ja niissä kuvastui omituinen sekotus voimaa ja aistillisuutta. Mutta mikä hänessä heti veti Hypatian huomion puoleensa ja vastoin tahtoa sen vangitsi, se oli tuo kuiva, säihkyvä, sysimusta silmäpari, joka kultarahoilla koristettujen hiussuortuvien välistä tuijotti harmahtavien kulmakarvojen alta. Hypatia ei voinut kääntää katsettaan pois noista silmistä ja hän punastui ja tunsi sangen epäfilosofista suuttumusta selvään huomatessaan, että akka tahtoi hänen juuri niihin katsovan ja tuntevan niiden omituista vaikutusta.

Hetken vaitiolon jälkeen Mirjam veti poveltaan kirjeen ja uudelleen syvään kumartaen ojensi sen Hypatialle.

"Keneltä tämä on?"

"Kai sen kirje itse sanoo teille, kaunis, onnellinen, teräväjärkinen neito", akka vastasi matelevasti ja mielistelevästi. "Mitenpä vanha juutalaisparka ylhäisten salaisuuksista tietäisi."

"Ylhäisten?" —

Hypatia katsahti sinettiin, jolla silkkinauha oli kirjeen ympärille kiinnitetty. Se oli Oresteen ja hänen oli käsialakin… "Merkillistä, että hän moisen sanantuojan valitsi! Mikä sanoma sellaista salaperäisyyttä vaati?"

Hän kutsui sisään orjattaren:

"Anna tämän naisen odottaa etuhuoneessa", käski hän.

Mirjam poistui takaperin, syvään kumarrellen.

Kun Hypatia katsahti kirjeen yli nähdäkseen oliko hän yksin, huomasi hän tuon ilkeän katseen yhä olevan häneen suunnattuna, ja naisen kasvoilla oli ilme, joka häntä puistatti ja pöyristytti, ilman että hän käsitti syytä siihen.

"Mikä hullu minä olenkin. Mitäpä mokoma akka minuun kuuluisi? Mutta nyt kirjeeseen."

"Jaloimmalle ja ihanimmalle filosofian opettajattarelle, Atheenen lemmikille, hänen oppilaansa ja orjansa lähettää tervehdyksen." — —

"Orjani! Eikä mitään nimeä!"

"On olemassa niitä, jotka ovat sitä mieltä että Honoriuksen lemmikkikana, joka kantaa Ikuisen kaupungin nimeä, höystyisi paremmin uuden hoitajan hoivissa, ja Afrikan käskynhaltijan ovat kuolemattomat jumalat ja hän itse määränneet nyt kaitsemaan Cæsarien kanatarhaa — ainakin niin kauan kuin Ataulf ja Placidia ovat poissa. On olemassa myöskin niitä, jotka ovat sitä mieltä, että Numidian jalopeura ja Egyptin krokodiilit voitaisiin hänen poissaollessaan pakottaa ikeen alle, ja että maatila, jota sellainen pari kyntäisi ja joka ulottuisi Niilin ylimmistä putouksista Herkuleen pylväihin asti, viehättäisi filosofiakin. Mutta niin kauan kuin kyntäjällä ei ole nymfiään, on Arkadia epätäydellinen. Mitäpä Dionysos olisi ilman Arianea, Ares ilman Afroditeetä, Zeus ilman Heraa? Artemiillakin on Endymionsa; Atheene yksin on aviotta, mutta vain siksi, että Hefaistos oli liian karkea kosia. Sitä ei ole hän, joka nyt Atheenen edustajalle tarjoaa tilaisuuden jakaa se, mikä hänen viisautensa avulla olisi mahdollista saavuttaa, mutta ilman sitä olisi mahdoton. Fonanta sunetoisin. Onko tuo tähänasti voittamaton Eros nyt kadottava jaloimman otuksen, mitä kohti hän koskaan on jousensa ojentanut?…"

Jos Hypatian kasvot äsken juutalaisakan tuikean katseen edessä olivat kalvenneet, palasi niille nyt puna sitä nopeammin, rivi riviltä lukiessaan merkillistä kirjettä. Lopuksi hän, rutistaen sen kädessään, nousi ja kiiruhti viereiseen kirjastohuoneeseen, missä Theon istui kirjojensa ääressä.

"Isä, tiedätkö mitään tästä? Katso, mitä Orestes on minulle rohjennut lähettää katalan juutalaisakan kautta!" — Ja hän levitti kirjeen isänsä eteen, ja jäi kärsimättömänä odottamaan. Ylpeys ja suuttumus kuohui hänessä. Vanhus luki kirjeen hitaasti ja tarkkaavaisesti ja katsahti sitten ylös, eikä sen sisällys näyttänyt vaikuttaneen häneen vastenmielisesti.

"Mitä isä?" Hypatia vähän nuhtelevasti kysyi. "Etkö sinäkin tunne sitä loukkausta, joka on tyttäreesi suunnattu?"

"Rakas lapseni", vanhus mietteissään vastasi, "etkö älyä, että hän tarjoaa sinulle —"

"Ymmärrän, mitä hän minulle tarjoaa, isä. Afrikan kuningaskunnan. Minun pitäisi laskeutua tieteen kukkuloilta tutkistelemasta sen muuttumattomia ja sanoin selittämättömiä ihanuuksia, alas maallisen, jokapäiväisen elämän rumille pelloille ja maatiloille. Minun pitäisi ruveta valtiollisten keinottelijoiden kätyriksi ja tuon matelevan rahvaan syntien ja valheitten ja pyyteitten välikappaleeksi! Ja palkinto, minkä hän minulle tarjoo — minulle, puhtaalle, vapaalle neidolle — on — hänen kätensä! Pallas Atheene! Etkö punastu lapsesi kera?"

"Mutta lapseni — lapseni — kokonainen valtakunta —"

"Voisiko koko maailmankaan kuninkuus korvata kadotettua itsekunnioitustani ja ylpeyttäni? Säästäisikö se poskeni häpeän punasta joka kerta kun muistaisin kantavani inhottavaa ja alentavaa vaimon nimeä. Olla miehen omaisuus ja hänen nukkensa — mukautua hänen oikkuihinsa — kantaa hänen lapsiaan — kuluttaa itseni vaimon vastenmielisissä tehtävissä — ei enää voida kunnioittaa itseään puhtaana ja itsetietoisena vaan joka hetki muistaa, ettei kauneutenikaan enää olisi Atheenen rakkaudestaan minulle antama todistus vaan miehen leikkikalu! Ja sellaisen miehen! Irstas, sydämetön hekumoitsija, joka vuosikausia on hakenut seuraani vain noukkiakseen jäännökset jumalien juhla-aterioilta ja käyttääkseen ne sitte omiin alhaisiin, maallisiin tarkoituksiinsa. Olen rohkaissut häntä liiaksi — minä turhamielinen hupakko! Ei, teen vääryyttä itselleni! Se oli vain siksi että ajattelin — kuvittelin, — että hänen läsnäolonsa herättäisi rahvaassa kunnioitusta kuolemattomien jumalien asiaa kohtaan ja lisäisi niiden vaikutusvoimaa. Olen koettanut maallisilla polttoaineilla lisätä tulta taivaallisten alttareille! Ja tämä nyt on ansaittu palkkani! Minä kirjoitan hänelle paikalla, maksan loukkauksen loukkauksella, käytän hänen omaa, sopivaa sanansaattajaansa!"

"Taivaan nimessä, tyttäreni! Isäsi tähden, — minun tähteni, Hypatia; — oma ylpeyteni, iloni, ainoa toivoni, — sääli harmaita hiuksia!"

Ja vanhus heittäytyi hänen jalkojensa juureen syleillen rukoilevasti hänen polviaan.

Hän nosti hellästi isänsä ylös, kietoi kauniit käsivartensa hänen ympärillensä ja painoi hänen päänsä valkoista olkapäätään vasten. Vuolaat kyyneleet helmeilivät hänen silmistään vanhuksen harmaille hapsille, mutta hänen suunsa oli jäykkä ja päättäväinen.

"Ajattele ylpeyttäni — minun mainettani oman maineesi vuoksi — ajattele minua… Ei itseni vuoksi! Tiedät, etten itsestäni välitä!" vanhus nyyhkytti. "Mutta kuolla nähden sinut hallitsijattarena!"

"Ellen minä ensin kuolisi lapsivuoteeseen, isä, kuten kuolee moni nainen, joka on ollut kyllin heikko antautuakseen orjaksi ja alistuakseen tuskiin, jotka vain orjille sopivat."

"Mutta — mutta", vanhus hoki vaivaten hämmentyneitä ajatuksiaan keksiäkseen jonkun syyn, joka olisi siksi kaukana luonnollisuudesta ja terveestä järjestä, että se vaikuttaisi hänen kauniiseen haaveilijaansa-. "Mutta ajattele jumalien asiaa! Mitä sen hyväksi saisitkaan aikaan!… Muista Julianusta!"

Hypatian kädet hervahtivat äkkiä alas. Niin; todellakin! Ajatus välähti hänen aivoissaan viehättävänä ja samalla pelottavana. Lapsuuden unelmat muistuivat nopeasti selvinä hänen mieleensä. Temppelejä — uhreja — pappeja — kouluja — museoita! Mitä hän saisikaan aikaan! Mitä hän tekisikään Afrikan hyväksi! Saisipa hän vain kymmenisen vuotta pitää valtaa kädessään, niin tuo vihattu kristityn nimi olisi unohdettu ja Atheenen mahtava, norsunluuhun ja kultaan kaiverrettu kuvapatsas vartioisi tyynenä ja voitonriemuisena pakanallisen Aleksandrian satamia — Mutta hinta!

Ja hän peitti kasvonsa käsillään ja katkeriin kyyneliin herahtaen poistui hitaasti huoneeseensa koko ruumiinsa vavahdellessa sisällisestä taistelusta.

Vanhus katsoi huolestuneena ja hämillään hänen jälkeensä ja seurasi sitten empien häntä. Hän istui pöytänsä ääressä kasvot käsien varassa. Vanhus ei uskaltanut häiritä häntä. Kaiken sen hellyyden, viisauden ja hurmaavan kauneuden lisäksi, joista vanhuksen sydän joka päivä nautti, uskoi hän tyttärensä omaavan ne yliluonnolliset lahjat ja voimat, jotka tämä niin häikäilemättä väitti itsellään olevan. Ja hän jäi seisomaan ovipieleen katsellen tytärtään ja rukoillen kaikkia jumalia ja haltijoita Atheenesta aina hänen suojelushenkeensä asti, että ne muuttaisivat päätöksen, jota vastaanpanemaan hän oli liian heikko ja hyväksymään taas liian järkevä.

Viimein oli taistelu ohi ja Hypatia kohotti katseensa, joka oli jälleen kirkas, tyyni ja juhlallinen.

"Olkoon niin. Kuolemattomien jumalien vuoksi — taiteen, tieteen ja tiedon ja filosofian vuoksi — Olkoon niin. Jos jumalat uhria vaativat, olen minä heidän käytettävänään. Jos Kreikan laivasto ei nytkään voi neitsyttä uhraamatta laskea voittaen ja sivistäen ulapalle, panen minä kaulani alttiiksi uhripuukolle. Isä, elä enää kutsu minua Hypatiaksi, vaan Iphigeniaksi!"

"Ja minäkö olisin Agamemnon?" vanhus kysyi koettaen ilonkyyneleittensä keskeltä leikkiä laskea. "Sinä kai pidät minua kovin julmana isänä; mutta —".

"Säästä minua isä — olen sinua säästänyt."

Ja Hypatia ryhtyi kirjoittamaan vastaustaan.

"Olen hyväksynyt hänen tarjouksensa — vaikka ehdollisesti. Ja siitä, onko hänellä rohkeutta täyttää tuo ehto tai ei, riippuu — Elä kysy, mikä se on. Kun Kyrillos on kristityn rahvaan johtaja, voi olla parempi sinulle, isä, että voit kieltää tietäväsi mitään vastaukseni sisällöstä. Tyydy siihen. Olen vastannut niin, että jos hän menettelee niinkuin sinä tahtoisit hänen menettelevän, menettelen minä niinkuin sinä tahtoisit minun menettelevän."

"Ethän vain ole ollut liian äkkipikainen. Ethän vain ole vaatinut häneltä jotain, jota hän yleisen mielipiteen vuoksi ei uskalla julkisesti tunnustaa mutta jonka hän kyllä sallisi sinun tekevän kun kerran —"

"Olenpa niinkin. Jos minun täytyy uhriksi antautua, vaadin, että uhripappi ainakin on mies eikä mikään heittiö ja tuuliviiri. Jos hän uskoo kristittyjen uskontoon, puolustakoon hän sitä väitöksiäni vastaan, sillä sen tai minun täytyy kukistua. Jos hän ei usko — kuten luulenkin — niin lakatkoon valheessa elämästä ja syytämästä suustaan häväistyksiä kuolemattomia kohtaan, häväistyksiä, joita hänen sydämensä ja järkensä paheksuu!"

Ja hän kutsui jälleen orjattarensa, antoi hänelle kirjeen sanaakaan virkkamatta, sulkeutui huoneeseensa ja koetti syventyä Plotinus-tutkimuksiinsa. Mutta mitäpä merkitystä metafysikan pilventakaisilla haaveiluilla oli hänelle näissä inhimillisten tunteitten todellisissa ristiriidoissa? Mitä hyödyttivät nuo määrittelyt siitä miten yksityiset sielut kehittyvät yhdestä yhteisestä, kun hänen oman sielunsa oli yksin ja omalla vastuullaan täytynyt tehdä niin vaikea päätös? Tai mitä hyödytti kirjoitella kynällä ja musteella kauniita sanoja korkeimman Järjen muuttumattomuudesta, kun hänen oman järkensä oli henkensä edestä täytynyt taistella epäilyksien pimeällä, myrskyisellä ja rannattomalla merellä? Voi miten suuremmoiselta, selvältä ja loogilliselta kaikki olikaan näyttänyt vielä puolen tuntia sitte. Ja miten kumoamattomasti hän oli eri päätelmien kautta todistanut, ettei pahaa ollut olemassa — että paha oli vain hyvän alhaisempi muoto, yksi sen suuren hengen lukemattomista tuotteista, joka ei voinut erehtyä eikä muuttua. Tuo muoto oli vain niin omituinen ja salaperäinen, että se herätti vastenmielisyyttä kaikissa muissa paitsi filosofeissa, jotka olivat oppineet näkemään sen haaran, mikä tuon näöltään karvaan hedelmän yhdisti siihen täyskelpoiseen alkujuureen, josta se oli versonut. Kykenikö hän tässäkin näkemään tuon haaran — ymmärtämään jotain yhteyttä olevan puhtaan ja korkeimman Järjen ja tuon irstaan ja roistomaisen Oresteen mielistelyjen välillä? Eikö tämä ollut puhdasta pahaa, pahaa, jossa ei ollut tippaakaan olleesta, olevasta tai tulevasta hyvästä?…

Totta kyllä että hän voisi kaikesta huolimatta säilyttää henkensä puhtaana; hän uhraisi vain alhaisen ruumiinsa ja jalostaisi itseuhrinsa kautta sieluansa. — — — Mutta eikö tämä juuri lisäisi uhrin kammottavaisuutta, tuskallisuutta ja pahuutta — tuota ainakin hänelle mitä todellisinta pahuutta, jota ei voinut olemattomaksi selittää? Ja kumminkin jumalat sitä vaativat! Olivatko he tässä oikeudenmukaiset ja armeliaat? Sopiko heidän arvolleen kiduttaa häntä, heidän viimeistä, uskollista papitartaan? Vaativatkohan he sitä? Eikö sitä jumalilta vaatinut joku vielä heitä korkeampi olemus, jonka ilmauksia, välikappaleita ja leikkikaluja he vain olivat? — Tai vaatiko siltä uhria vielä sitäkin korkeampi olemus — joku nimetön, järkähtämätön kohtalo, jonka uhreja olivat Orestes ja hän ja koko taivas ja maa, joita väistämätön pyörre laahasi avuttomina, toivottomina kohti kullekin määrättyä päämaalia? — Ja hänelle oli tämä määrätty! Sitä ajatusta ei jaksanut kestää, se huimasi päätä. Ei, hän ei tahtonut totella! Hän panisi vastaan! Prometheun lailla hän uhmaisi kohtaloa, katsoisi sitä silmästä silmään, tuli mikä tuli! Ja hän hypähti pystyyn pyytääkseen kirjeensä takaisin… Mirjam oli mennyt ja hän heittäytyi lattialle ja itki katkerasti.

Eikä hän varmastikaan olisi tyyntynyt, jos olisi nähnyt Mirjam vanhuksen kiiruhtavan likaiseen kotiinsa juutalaiskorttelissa, avaavan ja lukevan siellä kirjeen, ja sinetöivän sen jälleen niin taitavasti ettei terävinkään silmä olisi voinut huomata muutosta. Ja vielä vähemmin hän olisi tyyntynyt jos olisi kuullut keskustelun, joka tapahtui Oresteen palatsin kesähuoneessa, mainitun korkea-arvoisen valtiomiehen ja Rafael Aben-Ezran välillä. He loikoivat vastatusten kumpikin leposohvallaan ja arpapelin ääressä kuluttivat vastausta odotellessaan pitkiksi venyviä hetkiä.

"Taas kaksoset! Te olette paholaisen kanssa liitossa, Rafael!"

"Siitäpä näyttää", Rafael vastasi pyyhkäisten kultakolikot taskuunsa…

"Milloin luulette sen akan palaavan?"

"Kun on lukenut läpi teidän kirjeenne ja Hypatian vastauksen."

"Lukenut ne?"

"Tietysti. Ette kai luule hänen olevan niin typerä, että kulettaisi sanaa, tietämättä mitä se merkitsee? Elkää suuttuko;: ei hän juorua. Hän antaisi vaikka toisen noista hehkuvista hiilistä, joita hän silmikseen nimittää, saadakseen asian onnistumaan."

"Minkä vuoksi?"

"Teidän ylhäisyytenne kyllä sen älyää, kun vastaus saapuu. Siellä hän onkin; kuulen askelia käytävässä. Mutta lyödäänpä vetoa ennenkuin he tulevat sisään. Minä panen kaksi yhtä vastaan siitä, että Hypatia vaatii teitä kääntymään pakanaksi."

"Mistä lyödään vetoa? Neekeripojista?"

"Mistä vain haluatte."

"Olkoon menneeksi. Sisään, orjat!"

Hypokorisma astui nyrpeän näköisenä sisään.

"Se juutalaisraivotar on tuolla ulkona kirje kädessään ja on niin häpeämätön, ettei anna minun tuoda sitä sisälle."

"Tuo sitte akka sisään. Pian!"

"Mitähän varten sitte minä täällä olen, jos teillä on salaisuuksia, joita minä en saisi tietää" mutisi nokkaviisas orja.

"Tahdotko saada sinisiä piirtoja noille valkoisille kupeillesi, sinä apina?" Orestes ärjäsi. "Jos haluttaa, niin nahkapiiska riippuu tuossa valmiina."

"Pannaanpa hänet pariksi tunniksi tuohon polvilleen pöydäksemme", Rafael virkkoi, "kuten ennen tapasitte armenialaisille tytöille tehdä."

"Ahaa, vieläkö sen muistatte? Kai muistatte myöskin, miten ne barbaaripapat rupesivat murisemaan ja minun täytyi lopuksi ristiinnaulita heistä muutamia? Se oli vasta elämää se! Minä rakastan noita syrjäpaikkoja, joissa ei kukaan turhia utele; mutta täällähän on kuin eläisi Nitrian munkkien keskellä. Siinähän Canidia tuleekin! Ah, vastaus? Anna se tänne, sinä välittäjien kuningatar!"

Orestes luki — ja hänen naamansa piteni.

"Olen voittanut, vai?"

"Ulos orjat. Varokaa kuuntelemasta!"

"Olen siis voittanut?"

Orestes lykkäsi kirjeen hänelle ja Rafael luki:

"Kuolemattomat jumalat eivät kärsi mitään puolinaista jumaloimista; ja hänen, joka haluaa käyttää hyväkseen heidän papittarensa neuvoja, tulee muistaa, etteivät he anna papittarelleen minkäänlaisia vihjauksia, ennenkuin heidän maineensa on saatettu entiseen loistoonsa. Jos hän, joka halajaa päästä Afrikan herraksi, uskaltaa polkea tuon vihatun ristin jalkainsa alle ja luovuttaa Cæsareumin niille, joiden palvelukseen se rakennuttiin, jos hän uskaltaa suullaan ja teoillaan julkisesti julistaa halveksumisensa, jonka hänen aistinsa ja järkensä jo ovat hänessä synnyttäneet tuota nykyajan raakaa taikauskoa kohtaan, silloin hän olisi osottanut olevansa mies, jonka rinnalla olisi kunnia työskennellä, jotain uskaltaa ja kuollakin suuren asian puolesta. Mutta siksi — —"

Ja siihen loppui kirje.

"Mitä nyt tehdä?"

"Ottakaa hänet sanoistaan kiinni."

"Taivas varjelkoon! Minut julistetaan pannaan! Ja — ja — minne minun sieluni joutuu?"

"Minnepä se muutenkaan joutunee", Rafael vastasi silmää räpäyttämättä.

"Tarkotatte — — tiedän, miten te kirotut juutalaiset luulette käyvän kaikille muille paitsi itsellenne. Mutta mitä maailma sanoisi? Minä luopio! Ja Kyrillon ja kansan silmien edessä! Minä en uskalla; sen sanon suoraan!"

"Eihän kukaan ole teitä pyytänyt uskosta luopumaan."

"Miten — mitä? Mitä nyt sanoittekaan?"

"Minä pyysin teitä lupaamaan. Ei, tapahtuisi ensi kerran, ettei ennen naimista annettuja lupauksia sitten jälestäpäin niin pilkusta pilkkuun täytettäisi."

"En uskalla — tuota, en tahdo luvata. Alan jo epäillä, että tämä on vain joku juutalaiskujeistanne, joilla tahtoisitte saada minut loukkaamaan kristityitä, joita vihaatte."

"Voin vakuuttaa halveksivani koko ihmiskuntaa liian syvästi voidakseni ainoatakaan ihmistä vihata. Miten välinpitämätön koko asiasta olin ehdottaessani teille tätä aviokauppaa, ette koskaan tule tietämään; ja minä tulisinkin kehumaan itseäni, jos siitä kertoisin. Mutta kyllä teidän toden totta täytyy jotain uhrata voittaaksenne se tyttöhupakko. Kun teillä olisi hänen syvämietteisyytensä ja uskaliaisuutensa apunanne, vetäisitte te aivan varmaan vertoja sekä roomalaisille että byzantilaisille ja gooteille. Ja mitä hänen kauneuteensa tulee — niin hänellä on kuoppanen ranteen sisäpuolella, juuri siinä missä hänen pieni viehkeä kätensä alkaa, joka vastaa kaikkea muuta lihaa ja verta koko Aleksandriassa."

"Kautta Jupiterin! Tehän ihailette häntä niin suuresti, että minusta tuntuu, kuin olisitte itse häneen rakastunut. Miksi te ette nai häntä? Minä teen teistä pääministerin ja silloin on meillä hänen neronsa käytettävänämme tarvitsematta vaivata itseämme hänen haaveiluillaan. Kautta kahdentoista jumalan! Jos te hänet naitte ja autatte minua, teen minä teistä mitä vain haluatte."

Rafael nousi ylös ja kumarsi lattiaan asti.

"Teidän korkea-arvoisuutenne aivan painaa minut maahan suopeudellaan. Mutta minä vakuutan teille, että kun tähän asti olen välittänyt ainoastaan omista harrastuksistani, ei voida toivoa, että nytkään antautuisin toisten avustajaksi, vaikkapa te olisittekin tuo avustettava."

"Suoraa puhetta!"

"Aivan niin; ja sitä paitsi, kenen tahansa minä nainenkin, tulee hän sekä käytännöllisesti että teoreettisesti olemaan minun yksityistä ja ainoastaan itselleni kuuluvaa omaisuutta… Ymmärrättekö?"

"Taas selvää puhetta!"

"Aivan niin; ja puhumattakaan kolmannesta syystä, siitä nimittäin, ettei hän ehkä haluaisikaan minua ottaa, pyydän saada huomauttaa, ettei olisi ollenkaan suotavaa, että maailma puhuisi minulla, alamaisella, olevan viisaamman ja kauniimman vaimon kuin teillä, hallitsijalla, ja vielä lisäksi vaimon, joka ensin olisi hylännyt mainitun hallitsijan korkean tarjouksen."

"Kautta Jupiterin! Hän on täydellä todella hylännyt tarjoukseni!
Mutta sitä hän tulee katumaan! Hullu olinkin kun sen ollenkaan tein!
Mitä hyötyä henkivartijoista on, jos ei tahtoansa saisi täytetyksi?
Jos hyvät keinot eivät auta, niin kyllä huonot! Minä noudatan hänet
heti paikalla!"

"Korkea-arvoisin majesteetti — se ei onnistu. Ette näy tuntevan sen naisen päättäväisyyttä. Ruoskat ja tuliset raudat eivät häneen vaikuta, eivät ainakaan elävänä; ja kuolleena ei hänestä teille ole minkäänlaista hyötyä, mutta Kyrillolle kyllä suurikin."

"Miten niin?"

"Hän on mitä suurimmalla mielihyvällä kääntävä koko jutun aseeksi teitä vastaan. Hän tulee selittämään, että neito kuoli marttyyrikuoleman pyhintä katodista ja apostoolista uskontoa puolustaessaan, panemaan toimeen ihmeitä hänen ruumisarkkunsa ääressä ja niiden voimalla hautaamaan teidät palatsinne raunioihin."

"Kyrillos saa siitä kuulla joka tapauksessa ja se on toinen pulma, johon olette minut saattanut, te vehkeilevä hirtehinen! Ja tyttö tulee kehuskelemaan ympäri kaupungin että minä olen tehnyt hänelle naimatarjouksen mutta että hän on nähnyt hyväksi hyljätä se!"

"Hän on liian viisas siten menetelläkseen. Hänellä on älyä tarpeeksi ymmärtääkseen, että jos hän sen tekisi, ilmoittaisitte te kristityille mitkä ehdot hän teille pani, ja huolimatta siitä että hän niin syvästi halveksii lihallista ulkokuortaan, ei hänellä ole ollenkaan halua päästä siitä joutumalla kristittyjen munkkien kappaleiksi revittäväksi; mikä muuten sangen otaksuttavasti kaikessa tapauksessa lieneekin hänen loppunsa, kuten hän itsekin surullisina hetkinään tunnustaa!"

"Mitä neuvotte sitten minut tekemään?"

"En kerrassaan mitään. Antaa sen profeetallisen hengen haihtua hänestä pois mikä päivässä tai parissa tapahtuneekin, ja sitte — en tunne silloin ollenkaan naisluonnetta, ellei hän tingi vähän omasta hinnastaan. Uskokaa pois, että huolimatta kaikesta sanomattomuuksien ihailemisestaan ja tunnottomuudestaan ja seitsemännen taivaan kuunvalosta, josta täällä Aleksandriassa niin paljon ilveillään — on valtaistuin Hypatia Velhollekin liian makea syötti hyljittäväksi. Jättää hyvä koskematta on hyvä ohje, mutta jättää paha koskematta on vielä parempi. Ja nyt vielä yksi veto ennen kuin eroamme ja tällä kertaa kolme yhtä vastaan. Jos ette ryhdy toimiin puoleen ettekä, toiseen, lähettää hän omasta alotteestaan teitä noutamaan ennenkuin kuukausi on umpeen kulunut. Kaukaasialaisista muuleista? Olkoon menneeksi."

"Olette te sittekin parhain neuvonantaja mitä prefekti paralla voi olla. Jos minulla vain olisi sellainen yksityisomaisuus kuin teillä, ottaisin vain rahat ja antaisin asioiden kulkea omia teitään."

"Se onkin oikea, menestyksellinen hallitustapa. Orjanne pyytää nyt saada jättää hyvästi. Elkää unhottako vetoamme. Kai syötte päivällistä kanssani huomenna?"

Rafael poistui kumarrellen.

Jättäessään prefektin asunnon, huomasi hän Mirjamin toisella puolen katua, nähtävästi odottamassa. Heti kun hän näki tulijan, läksi hän liikkeelle näyttämättä ollenkaan huomanneensa häntä. Vasta kun Rafael kääntyi toiselle kadulle riensi hän luo ja tarttui hänen käsivarteensa.

"Uskaltaako se narri?"

"Kuka ja mitä?"

"Tiedät mitä tarkoitan. Vai luuletko, että Mirjam vanhus kuljettaisi kirjeitä ottamatta selville mitä ne sisältävät? Luopuuko hän uskosta? Kerro! Minä vaikenen kuin muuri!"

"Se narri on löytänyt vanhan koinsyömän omantuntoriekaleen jostain sydämensä sopukasta, eikä uskalla."

"Kirottu konna! Ja minä kun jo suunnittelin sellaisen kaappauksen! Minä olisin vuoden kuluessa lakaissut pois kaikki kristityt koirat koko Afrikasta. Mitä se mies pelkää?"

"Helvetin tulta!"

"Mutta sinne hän joutuu joka tapauksessa, mokoma matelija!"

"Jo hänelle viittailin siihen suuntaan niin hienosti kuin osasin, mutta kuten kaikilla muilla ihmisillä, on hänelläkin erikoinen halu päästä sinne omia teitään."

"Hirtehinen! Kenen nyt löydän? Voi jos Pelagialla olisi koko ruumiissaan niin paljon älyä kuin Hypatialla on pikkusormessaan, niin korottaisin hänet ja hänen goottinsa Cæsarien valtaistuimelle. Mutta —"

"Mutta hänellä on viisi aistia ja juuri sen verran älyä, että osaa niitä käyttää, hä?"

"Elä häntä siitä moiti, sitä pikku sydänkäpyä!"

"Minä olen häneen kaikesta huolimatta ihastunut. Aivan se lämmittää vanhaakin verta kun näkee miten perinpohjaisesti hän ymmärtää ammattinsa ja miten hän siitä nauttii, aivan kuin oikea Eevan tytär konsanaan."

"Hän onkin ollut onnistunein kasvattisi, äiti. Sinä, voitkin hänestä ylpeillä."

Vanha akka nauraa hyrisi hetkisen itsekseen ja kääntyen sitte äkkiä
Rafaeliin virkkoi:

"Kas tässä! Lahja sinulle." Hän veti esiin loistavan sormuksen.

"Miksi sinä, äiti, minulle aina lahjoja kannat? Vasta kuukausi sitte sinä lähetit minulle tämän myrkytetyn tikarin."

"Miksipä en — miksipä en? Miksi ei juutalainen antaisi lahjoja juutalaiselle? Ota tämä vanhan vaimon sormus!"

"Mikä komea opaali!"

"Niin, niin, opaali se todella on! Ja aivan kuin Salomonin oikea sormus; nimikin siihen on piirretty, jota ei hevillä lueta. Ota se, sanon minä! Ken tahansa sitä kantaneekin, hänen ei tarvitse pelätä tulta, rautaa, myrkkyä eikä naissilmiä."

"Eikö sinunkaan silmiäsi, vai?"

"Ota se, sanon minä!" ja Mirjam tarttui hänen käteensä ja työnsi väkisin sormuksen hänen sormeensa. "Kas niin! Nyt olet turvassa. Ja nyt kutsu minua jälleen äidiksi. Minä pidän siitä. En tiedä miksi, mutta minä pidän siitä. Ja — Rafael Aben-Ezra — elä naura minulle äläkä nimitä minua akaksi ja velhoksi, kuten tapasi on. En siitä välitä, kun muut niitä nimityksiä käyttävät, olen tottunut niihin. Mutta kun sinä sen teet, tekee mieleni survaista tikari sydämeesi. Sen vuoksi annoin sinulle tikarin. Kannoin sitä ennen kupeellani ja minua pelotti, että jonakin kauniina päivänä joutuisin kiusaukseen käyttää sitä, kun tulin ajatelleeksi, miten kauniilta ja tyyneltä kuolleena näyttäisit ja miten onnellinen sielusi olisi Abrahamin sylissä katsellen niitä matelijoita, jotka siellä alhaalla ikuisesti paistuvat helvetin tulessa. Elä naura minulle, sanon minä, eläkä pane vastaan! Voi käydä niin, että minä jonakin päivänä teen sinusta keisarin pääministerin. Minä voin sen tehdä, jos vaan haluan."

"Taivas varjelkoon", Rafael nauraen huudahti.

"Elä naura! Katsoin viime yönä tähdistä kohtaloasi ja minä tiedän, ettei sinulla ole ollenkaan naurun syytä. Suuri vaara uhkaa sinua ja voimakas kiusaus. Ja jos sinä sen myrskyn kestät, voi sinusta tulla kamariherra, pääministeri, keisari, mitä vain haluat. Ja sinusta on tuleva — kautta neljän pääenkelin — sinusta on tuleva!"

Ja vanha nainen hävisi muutamaan syrjäkujaan jättäen hämmästyneen
Rafaelin yksikseen.

"Mooses ja profeetat! Aikooko tuo vanha rouva naida minut? Mitähän tässä perin laiskassa ja itsekkäässä persoonallisuudessa, joka minun nimeäni kantaa, lienee sellaista, mikä niin runollisia tunteita herättää? Kas niin, Rafael Aben-Ezra, sinulla on nyt Bran-koirasi lisäksi vielä yksi ystävä tässä maailmassa ja siis yksi kiusa lisää, sillä ainahan ne ystävät odottavat, että heidän ystävyytensä ja ystäväntyönsä ja muut sellaiset asianomaisella tavalla heille palkitaan. Onkohan se vanha rouva ehkä jostain lapsenryöstöstä joutunut pulaan ja haluaa nyt minun vaikutustani, päästäkseen siitä pois? — — — Vielä kilometri tätä uunikuumaa taivalta, ennenkuin kotiini pääsen!… Täytyy kai ottaa ajopelit tai kantotuoli tai jokin sellainen ensi asemalta… ja ajaja, joka äsken on syönyt sipulia… Mutta tietystikään en saa minkäänlaisia kulkuneuvoja, ennenkuin olen kotini luona. Oi sinä jumalainen eetteri, kuten Prometeus sanoo, ja te kevytsiipiset tuulet, (toivoisin nyt niiden edes vähän puhaltavan) milloin tämä kaikki loppuukaan? Kolme ja kolmekymmentä vuotta olen jo kiusautunut tässä hullujen ja roistojen Baabelissa; ja kun minulla on näin inhottavan hyvä terveys, joka ei salli luuvalon eikä vatsakouristustenkaan minuun tarttua, täytynee minun vielä toiset kolmekymmentäkolme vuotta kärsiä täällä… Minä en tiedä mitään, en välitä mistään enkä toivo mitään; enkä edes viitsi pistää reikää itseeni, että sekin pieni älymäärä, mikä minussa on, vuotaisi ulos ja minä saisin nähdä jotakin, joka todella näkemistä ansaitsee, ja toimittaa älypahaselleni jotakin, mikä todella olisi toimittamisen arvoista — ellei elämä haudan tuolla puolen osottautuisi aivan yhtä typeräksi kuin täälläkin… Milloinhan tämä kaikki loppuu ja minä pääsen Abrahamin syliin — tai jonkun muun kunhan vaan en naisen!"

5 Luku.

PÄIVÄ ALEKSANDRIASSA.

Sillä välin oli Filammon goottineen yhä liukunut myötävirtaan. He sivuuttivat toisen toisensa perästä ikivanhoja kaupunkeja, jotka nyt olivat kuihtumassa, ja kanavan suita, jotka, kuten edellisetkin, nyt olivat roomalaisten sorto- ja kiskomispolitikan vaikutuksesta nopeasti rappeutumassa samoin kuin ne pellotkin joita ne kastelivat. Eräänä iltana saapui venhe lopulta suureen Aleksandrian kanavaan. Yön aikana meloivat he yli Mareotisjärven syvyyksien, joissa tähdet kiiluen tuikkivat, ja seuraavan aamun sarastaessa huomasivat olevansa keskellä maailman suurimman merisataman lukemattomia mastoja ja meluisia laivasiltoja. Muukalaisten kirjavat parvet, kaiken maailman kielten surina, suunnattomat kauppatavara- ja vehnäkasat, jotka kuivassa ilmassa olivat taivasalla, Roomaan lähtevien jyvälaivojen muodottoman suuret rungot, jotka monikerroksisina törröttivät korkeina kuin uivat palatsit, taampana sisäsataman rakennukset — kaikki nämä ja sadat muut ihmeet saivat nuoren munkin ajattelemaan, ettei maailma ainakaan ensi silmäyksellä näyttänyt hyljättävältä. Hedelmäkasojen edessä, jotka markkinavenheet olivat tuoreina kaupunkiin tuoneet, näkyi laivasilloilla laumottain mustankiiltäviä neekeriorjia, jotka auringonpaisteessa loikoen ja kompasanoja lennätellen pälyivät ostajaparviin tutkivasti ja omalla tavallaan keimaillen. Eivät he ainakaan näyttäneet olevan sitä mieltä, että muutos erämaan aherruksista kaupungin ylellisyyteen olisi muutos pahempaan. Filammon käänsi silmänsä pois turhuutta katselemasta; mutta minne hän katseensa suuntasikin, uutta turhuutta se vain kohtasi. Tämä uusien esineiden paljous pani hänen päänsä pyörälle ja kaikkialta kuuluva melu huumasi hänen korviaan. Vähältä piti, ettei hän senkään vertaa kyennyt tyyntymään, että voi käyttää hyväkseen ensimmäistä tilaisuutta päästä pakoon vaarallisilta seuralaisiltaan.

"Halloo!" huusi Smid, aseseppä, kun Filammon töytäsi laivasillalle johtaville portaille, "et kai aijo juosta tiehesi jättämättä meille hyvästi?"

"Jää minun luokseni, poika", Wulf vanhus virkkoi. "Minä pelastin sinut ja sinä olet minun mieheni."

Filammon pysähtyi empien.

"Olen munkki ja Jumalan mies."

"Eihän se esteenä liene. Minä teen sinusta soturin."

"Aseet, joilla taistelen, eivät ole lihasta ja verestä, ne ovat rukoukset ja paastoaminen", vastasi Filammon parka, joka jo tunsi, että hän tuhat kertaa paremmin tarvitsisi niitä aseita Aleksandriassa kuin konsaan erämaassa. "Antakaa minun mennä! En ole teidän elämäänne luotu. Minä kiitän teitä, siunaan teitä, minä rukoilen teidän puolestanne, herra, mutta antakaa minun mennä!"

"Hän on jänishousu!" karjasi puolen tusinaa ääniä. "Miks'et antanut, meidän tehdä hänelle niinkuin tahdoimme, Wulf prinssi? Mitä muuta kiitosta voitkaan munkilta odottaa!"

"Minäkin olen hänelle vähän leikistä velkaa", Smid virkkoi. "Tässä on maksu!"

Ja varman käden heittämä tappara lensi vinkuen suoraan Filammonin päätä kohti. Parhaiksi hän ennätti väistää sen, ja ase iski hänen taakseen marmooriseinään.

"Hyvin väistetty!" Wulf tyynesti sanoi; mutta merimiehet ja markkina-akat ylhäällä rannalla kirkuivat murhasta, ja tullivirkamiehet ja sataman muut virkamiehet ja poliisit riensivät paikalle, vetäytyen kuitenkin heti takaisin kun amaali venheen keulasta jyrisi: "Ei mitään hätää, hyvät miehet! Me olemme vain gootteja ja tulemme tervehtimään prefektiä."

"Vain gootteja, te aasinratsastajat!" lisäsi Smid. Tämän pahaa ennustavan nimen kuultuaan koetti koko väkijoukko näyttää aivan välinpitämättömältä ja huomasi äkkiä, että heidän läsnäoloansa tarvittiin kokonaan toisella suunnalla.

"Antakaa hänen mennä", sanoi Wulf astuessaan portaille. "Antakaa pojan mennä! Aina kun olen johonkin ihmiseen vähän kiintynyt", murisi hän itsekseen, "olen hänen suhteensa pettynyt — ja mitäpä muuta voisin tältäkään nulikalta odottaa. Tulkaa miehet rannalle ja käykäämme ryypyille!"

Luonnollisesti Filammon, kun hänellä nyt oli lupa mennä, halusikin jäädä — ainakin käydä isäntiään kiittämässä. Vastahakoisesti hän kääntyi lausuakseen kiitoksensa niin pian kuin mahdollista ja tapasi Pelagian jättiläismäisine rakastajineen juuri nousemassa kantotuoliin. Silmät maahan luotuina lähestyi hän tuota ihanaa lohikäärmettä ja sopersi hänelle jonkun epäselvän sanan; mutta Pelagia hempeästi hymyillen heti kääntyi häneen.

"Kerro meille vähän enemmän itsestäsi ennenkuin eroamme! Sinä puhut niin; kaunista kreikkaa, oikeata ateenalaista. On hauskaa kuulla taas pitkistä ajoista omaa murrettansa. Oletko koskaan ollut Ateenassa?"

"Aivan pienenä poikasena, muistelen — tuota luulen —"

"Mitä?" Pelagia kiihkeästi kysäsi.

"Suuri talo Ateenassa — ja hirmuinen taistelu siellä — ja tulo
Egyptiin laivassa."

"Taivas!" huudahti Pelagia ja vaikeni. "Merkillistä! — Tytöt, kuka sanoikaan, että hän on minun näköiseni?"

"Minä vakuutan, ettemme mitään pahaa tarkoittaneet, me vaan sanoimme sen leikillä", ehätti muuan joukosta.

"Minun näköiseni — sinun täytyy tulla luoksemme. Minulla on sinulle jotain sanomista — sinun täytyy!" Filammon ymmärsi väärin hänen kiihkoisan äänensä. Hän teki tahtomattaan torjuvan liikkeen ja oli valmis juoksemaan tiehensä. Pelagia purskahti nauruun.

"Elä toki, poika parka, ole niin turhamainen, että epäilisit jotain. Tule vain! Luuletko, ettei minulla ole sinulle sanottavana mitään muuta kuin hassutuksia? Tule käymään luonani. Se voi olla sinulle hyödyksi. Minä asun" — hän sanoi jonkun hienon kadun nimen, joka painui vastoin tahtoakin Filammonin mieleen vaikka hän itsekseen pyhästi lupasi, ettei kutsua noudattaisi.

"Jätä nyt se villi mies ja tule", ärähti amaali kantotuolista. "Et kai aijo kääntyä nunnaksi?"

"En ainakaan niin kauvan kuin se mies, jonka kaikkein ensiksi tässä maailmassa tapasin, on elossa", Pelagia vastasi nousten kantatuoliin ja antaen samalla mitä ihanimman, valkoisen kantapään ja nilkan pistää esiin ampuakseen siten partialaisen lailla nuolen vielä paetessaankin. Mutta se ei osunut Filammoniin, jonka lukemattomat nauravat palvelijat olivat jo tunkeneet syrjään keskelle koreja, pukulaatikoita ja lintuhäkkejä. Hän oli iloinen päästessään pakenemaan häntä ympäröivään Baabeliin ja ryhtyi heti kyselemään tietä patriarkan talolle.

"Patriarkan talolle?" vastasi mies, jolle hän ensiksi teki kysymyksen. Hän oli pieni, hoikka, tummaihoinen, ja vilkassilmäinen mies, joka vieressään hedelmäkori, paistatti päivää muutamalla tukilla ja miettiväisenä papyyrussauvaansa pureskellen terävästi tarkasteli muukalaisia. "Minä tiedän sen; tietysti minä tiedän sen; koko Aleksandrialla on syytä kyllin tietää missä patriarkan asunto on. Oletko munkki?"

"Olen."

"Kysy sitte munkeilta tietäsi. Et tarvitse kauan kävellä, ennenkuin jonkun heistä tapaat."

"Mutta enhän edes tiedä mihin suuntaan on mentävä. Mitä sinulla on munkkeja vastaan, mies hyvä?"

"Kuule, nulikka! Sinä näytät olevan liian avosydäminen munkiksi. Elä sentään luulottele, että sellaisena kauan pysyt. Jos kykenet täällä kuukauden päivät kantamaan lampaannahkaa ja kiertämään kirkkoja, oppimatta valehtelemaan, panettelemaan ja rähisemään ja ottamaan osaa kapina-ja murhailveilyihin — niin silloin olet mies parempi kuin luulenkaan. Minä, herra, olen kreikkalainen ja filosofi, vaikka maallisen elämän pyörrevirta ehkä on, ja todella onkin, sulkenut taivahisen kipinäni kantajan hahmoon. Sen vuoksi, nuorukainen", jatkoi pikku mies hypäten pystyyn pölkylle kuin suuttunut apina ja tehden sauvallaan mahtavan liikkeen, "senvuoksi kannan minä koko munkkien sukukuntaa kohtaan kolminkertaista vihaa. Ensiksi vihaan minä heitä miehenä ja aviomiehenä… sillä kaunottarien — tai heidän vastakohtiensa — suosiosta olen minä osalla sellaisella kuin olen, ja jos munkit saisivat ilkeämielisen tahtonsa täytetyksi, eivät he jättäisi maailmaan miehiä eivätkä naisia. Yhden ainoan sukupolven aikana hävittäisivät he koko ihmiskunnan vapaaehtoisen itsemurhan kautta! Toiseksi vihaan minä heitä kantajana, sillä jos kaikki ihmiset olisivat munkkeja, ei kukaan olisi laiska, ja koko kantajien ammattikunta kuolisi työn puutteesta. Kolmanneksi vihaan minä heitä filosofina, sillä samoin kuin väärä raha on oikean rinnalla inhottava samoin inhottaa munkkien järjetön ja eläimellinen asketismi kaikkia niitä, jotka kuten minä filosofeista alhaisin, halajavat elää puhtaan järjen vaatimusten mukaista elämää ja koettavat harjoittaa loogillista ja järjestelmällistä itsensä hillitsemistä?"

"Sano minulle", Filammon naurahtaen kysäsi, "kuka on ollut opettajasi filosofiassa?"

"Klassillisen viisauden lähde, itse Hypatia. Kuten se muinaisajan viisas — nimi on munkille yhdentekevä — joka öisin teki työnsä että päivät saisi tutkia, olen minä hänen luentohuoneensa pyhällä sisäänkäytävällä päällysvaatteiden ja päivänvarjojen vartijana, että saisin imeä itseeni taivaallista viisautta. Nuoruudestani asti olen tuntenut, että sieluni on tuota aineellisuuteen kiintynyttä rahvasta korkeammalla. Hän sai minulle selviämään sen ihanan tosiseikan, että minä olen kipinä itse jumaluudesta. Langennut tähti olen kyllä, herrani!" jatkoi hän miettiväisesti ja hiveli kädellään laihaa vatsaansa — "langennut tähti — langennut — niin sanoakseni, jos filosofian arvo sellaista vertausta kärsii, alhaisemman maailman sikojen sekaan — ja aivan itse sikopahnaan. — Mutta minä näytän sinulle sittekin tien arkkipiispan luo. Onhan se filosofillinen ilo saada näyttää aarteitaan vaatimattomalle nuorukaiselle. Ehkä autat minua kantamaan tätä hedelmäkoria?"

Ja pikku mies hyppäsi alas tukilta, asetti korinsa Filammonin pään päälle ja läksi astumaan ylös läheistä katua.

Filammon seurasi häntä puoleksi halveksien, puoleksi ihmetellen että mitähän tuo filosofia mahtoi olla, joka niin surkuteltavassa olennossa, kuin hänen repaleisessa ja apinamaisessa pikku oppaassaankin, voi pitää vireillä itserakkautta. Mutta tuo hänelle outo jyrinä ja melu kaduilla, jännitettyjen kasvojen alituinen vilinä, pitkissä jonoissa kulkevat ajopelit, kantotuolit, lastatut aasit, kameelit ja elefantit, jotka matkallaan Moonkadun kautta sen takana olevalle valtakadulle myllersivät hänen ohitsensa ja pakottivat hänet usein pakenemaan portaille tai porraskäytäviin, täyttivät pian hänen mielensä ihmettelevällä uteliaisuudella. Ja samalla häntä rupesi tämä elävä erämaa pelottamaan paljoa enemmän kuin konsaan se kuollut hiekkaerämaa, jonka hän oli jättänyt. Hän rupesi jo kaipaamaan Lauran rauhaa ja lepoa, ihmisiä, jotka hänet tunsivat ja hänelle hymyilivät. Mutta liian myöhäistä oli nyt kääntyä takaisin. Hänen oppaansa seurasi pari mailia suurta pääkatua, jota kaupungin keskustassa leikkasi kohtisuorana viivana toinen yhtä komea katu. Sen molemmissa päissä häämöittivät epäselvinä liikkuvan ihmisvirran yläpuolelta erämaan keltaiset hietakummut. Mutta suoraan edestäpäin välkkyi mastometsän läpi sinervä meri.

Vihoviimein saapuivat he satamaan kadun toisessa päässä. Ja siellä ilmestyi Filammonin hämmästyneiden silmien eteen ääretön sininen ulappa, joka puoliympyränä kaareutui palatsin ja torien edustalla… Hän pysähtyi vaistomaisesti, pieni opas pysähtyi myöskin ja silmäili syrjästä nuoreen munkkiin nähdäksensä minkä vaikutuksen tämä suuremmoinen panoraama tekisi häneen.

"Kas siinä! — katso käsialojamme! Meidän kreikkalaisten! — meidän pimeässä elävien pakanoiden! Katso sitä ja tunne itsesi sellaiseksi kuin olet, hyvin pieneksi, itserakkaaksi, tietämättömäksi nuorukaiseksi, joka luulee, että teidän uusi uskontonne oikeuttaa teidät hylkäämään kaikki muut. Kristitytkö tämän ovat tehneet, kristitytkö rakensivat tuon Faros-majakan tuolla vasemmalla, joka on yksi maailman seitsemästä ihmeestä? Kristitytkö sommittelivat tuon monta mailia pitkän laiturin sekä siinä olevat kaksi nostosiltaa, jotka yhdistävät molemmat satamat toisiinsa? Kristitytkö istuttivat tämän puiston ja tämän auringonportin rakensivat, tämän, jonka alitse nyt kuljemme? Taikka tuon Cæsareumin tuolla oikealla? Katsoppa noita obeliskeja sen edustalla!"

Hän viittasi noihin kahteen maailman kuuluun obeliskiin, joista toinen, "Kleopartan neulaksi" kutsuttu, seisoo vieläkin paikallaan. [Vuodesta 1877 lähtien kuitenkin Lontoossa. Suom. muist.]

"Katsele niitä, katso ylös niihin, sanon minä, ja tunne itsesi pieneksi, hyvin pieneksi! Kristitytkö ne pystyttivät ja hekö kaiversivat niiden sivut täpötäyteen muinaisaikojen viisautta? Kristitytkö rakensivat tuon museon tuolla, nekö muovailivat sen veistokset ja maalaukset, joiden keskellä attikalaiset mehiläiset eivät, sen pahempi, enää surise. Hekö ovat tuon toisen palatsin, pörssin, laineista kohottaneet; hekö täyttivät tuon Neptunon temppelin kuparilla, joka hengittää, ja marmorilla, joka punastuu? Hekö tuonne niemelle rakensivat tuon Timoniumin, jossa Aktiumin luona tappiolle joutunut Antonius unhotti häpeänsä Kleopatran sylissä. Hekö louhivat tuon Antirrhodussaaren lukemattomiksi satamiksi, taikka peittivät nämä vedet kaiken maailman kansojen purjelaivoilla? Vastaa, sinä myyrien ja yökköjen penikka, sinä kolme kyynärää maan tomua, sinä muumio kallioluolista! Kykenevätkö munkit tällaisia tuloksia aikaansaamaan?"

"Toiset ovat työtä tehneet, me olemme heidän urallensa astuneet", Filammon vastasi koettaen näyttää niin välinpitämättömältä kuin mahdollista. Todellisuudessa hän oli liian ällistynyt mistään suuttuakseen. Koko näköalan suunnaton laajuus, moniaisuus ja mahtavuus, nuo monet rakennukset, jonkalaisia maaemo tuskin koskaan ennen tai sen jälkeen on pinnallaan kantanut, muotojen tavaton vaihtelevaisuus — aina ensimmäisestä Ptolemejien puhtaasta doorilaisesta ja joonilaisesta tyylistä myöhäisempään roomalaiseen, mauttomaan ja sekavaan ylellisyyteen asti ja niiden seassa jäljittelyjä vanhan Egyptin suurpiirteisestä elefanttityylistä, joissa iloiset värit kevensivät jykevien ja yksinkertaisten ulkopiirteitten vaikutusta — tämän kivisen vyön ikuinen tyyneys jäsen vastakohtana kimmeltelevien laineiden herkeämätön loiske ja lukemattomat purjealukset, jotka ohjasivat ulos ulapalle kuin valkoiset kyyhkyset, jotka lentävät rannattomaan avaruuteen — kaikki tämä häikäisi, huimasi ja huolestutti häntä… Tämä siis oli se maailma… Eikö se ollut kaunis?… Eikö niiden ihmisten, jotka kaiken tämän saivat aikaan, täytynyt olla — jos ei juuri suuria… niin… hän ei osannut sanoa mitä? Aivan varmaan heillä oli suuri sielu ja jalot ajatukset. Aivan varmaan oli jotain jumalallista siinä, että kykeni luomaan tällaista. Ei se ollut vain heille itselleen vaan kokonaiselle kansalle — niin, tuleville sukupolvillekin… Ja tuossa on meri ja sen takana — uusia kansakuntia, lukemattomia ihmisiä… hänen mielikuvituksensa lento pysähtyi ajatellessaan sitä. Olivatko he kaikki tuomitut — kadotetut?… Eikö Jumalalla ollut ollenkaan rakkautta heidän osalleen?

Vihdoin toinnuttuaan muisti hän asiansa ja kysyi uudelleen tietä arkkipiispan asunnolle.

"Tännepäin sinä nuori mitättömyys", vastasi pikku mies ohjaten kulkunsa obeliskien vieritse Cæsareumin ympäri.

Filammonin silmät sattuivat samalla äsken muurattuun seinäkoristeeseen, jossa näkyi kristittyjen symbooleja.

"Mitä, onko tämä kirkko?"

"Se on Cæsareum; väliaikaisesti se on kirkoksi muutettu. Kuolemattomat jumalat ovat nyt nähneet hyväksi luopua oikeuksistaan, mutta Cæsareum se on siitä huolimatta. — Tännepäin, alas tuota katua oikealle. Tuossa", virkkoi hän, osottaen muuatta museorakennuksen sisäänkäytävää, "on runottarien viimeinen tyyssija — Hypatian luentosali, minun arvottomuuteni koulu… Ja tässä", pysähtyen kadun toisella puolen olevan komean talon ovelle, "on Atheenen siunatun suosikin asunto. Egyptin raakalaiset nimittävät mainittua jumalatarta Neith'iksi, mutta me, Makedonian miehet, pysytämme vanhat ja kunniakkaat kreikkalaiset nimitykset… Voit laskea korisi maahan."

Hän koputti ovelle ja antaen hedelmät mustaihoiselle palvelijalle teki kohteliaan kumarruksen Filammonille ja yritti mennä tiehensä.

"Mutta missä on arkkipiispan talo?"

"Serapeiumin vieressä. Sen kyllä löydät: muutamalla kummulla näet neljäsataa marmoripylvästä, nykyisin kristittyjen hävittäjien turmelemia."

"Mutta pitkältikö sinne on?"

"Noin kolme mailia; siellä Moon-kadun likistöllä."

"Mitä? Sitähän katua tulimme satamasta kaupunkiin."

"Aivan niin; osaatpahan nyt palata takaisin samaa tietä, jota jo kerran kuljit."

Filammonin teki mieli tarttua miestä kurkkuun ja iskeä hänen päänsä seinään, mutta hän hillitsi itsensä ja tyyntyi sanomaan, "sinä pakanan penikka olet siis vienyt minut kuusi tai seitsemän mailia syrjään?"

"Hiljaa, hiljaa, nuori mies! Jos sinä teet minulle jotain pahaa, huudan minä apua. Juutalaiskorttelit ovat tässä lähellä ja siellä on tuhansia, jotka pyrähtävät ulos kuin ampiaiset heti kun tarjoutuu tilaisuus kepittää munkki kuoliaaksi. Kaikista huolimatta olen menetellyt hyvässä tarkoituksessa. Ensiksikin — poliitillisesti eli käytännöllisen viisauden vaatimusten mukaan — siten nimittäin, että sinä tulit kantaneeksi korin enkä minä. Toiseksi filosofillisesti eli puhtaan järjen vaatimusten mukaan — siten nimittäin, että sinä nähtyäsi sen sivistyksen suuremmoisuuden, jonka sinun toverisi tahtovat hävittää, oppisit älyämään, että sinä olet aasi ja kilpikonna ja nolla; ja huomattuasi, ettet ole mitään, voisit ruveta toivomaan joksikin tulevasi."

Näin sanoen hän kääntyi mennäkseen.

Mutta Filammon tarttui hänen repaleiseen tunikkansa kaulukseen ja niin lujasti, ettei mies, vaikka hän ankeriaana kiemurteli, päässyt pakoon.

"Hyvällä taikka pahalla täytyy sinun seurata minua takaisin ja näyttää minulle tie askel askeleelta. Se riittäköön rangaistukseksi."

"Filosofi hallitsee asemaa mukautumalla siihen. Tulen hyvällä. Sitä paitsi siihen sikopahnaan kuuluvan olemukseni osan alhaiset tarpeet pakottavatkin minut menemään takaisin Moon-kadulle noutaakseni toisen korillisen hedelmiä."

He läksivät nyt yhdessä matkalle.

Psykologit saavat selittää, miksi Filammonin ajatukset nyt itsepintaisesti tahtoivat pyöriä sen vaimoihmisen ympärillä, jonka hän oli oppinut tuntemaan, vaikkakin vain nimeltä. Varmaa vain on, että hän kuljettuaan puolisen mailia ääneti, äkkiä ikäänkuin syvästä mietteistä heräten kysäsi:

"Mutta kuka on tuo Hypatia, josta sinä niin paljon puhut?"

"Kukako on Hypatia, moukka? Aleksandrian kuningatar, viisaudessa
Atheene, Hera ylevyydessä, kauneudessa Afrodite."

"Ja ketä ne ovat?" Filammon kysyi.

Kantaja pysähtyi, tarkasti häntä hitaasti kiireestä kantapäähän asti, kasvoillaan pohjattoman säälin ja ylenkatseen ilme. Tunteittensa kiihottamana yritti hän pyörtää tiehensä, mutta Filammonin väkevä käsi pidätti hänet.

"Ai, ai, jo muistan!… Siitähän sovittiin… Kukako on Atheene? Jumalatar, viisauden antaja. Hera, Zeun puoliso, taivahisten kuningatar; Afrodite; rakkauden äiti… Et kai ymmärrä."

Filammon ymmärsi; mutta vain sen verran että Hypatia oli hänen pienen oppaansa mielestä aivan erikoinen ja hyvin ihmeellinen olento. Siksipä hän tekikin sen ainoan kysymyksen, jonka avulla hän voi vertailla kaikkia Aleksandrian ilmiöitä: "Onko hän patriarkan ystävä?" Kantajan silmät suurenivat; ja hän asetti keskisormen omituiseen asentoon etusormen ja nimettömän väliin ja työntäen sitä veitikkamaisesti Filammonia kohti teki hän sillä jotain salaperäisiä merkkejä. Mutta kun niilläkään ei ollut mitään vaikutusta, pysähtyi kantaja, silmäili Filammonia uudelleen kiireestä kantapäähän ja vastasi:

"Hän on koko ihmiskunnan ystävä, nuori mies. Filosofin täytyy kohota yksityisen yläpuolelle kokonaisuuden käsittääkseen… Aha! — Täällä on jotain näkemistä ja portit ovat auki."

Hän pysähtyi erään suunnattoman suuren rakennuksen sisäänkäytävälle.

"Onko tämä patriarkan talo?"

"Patriarkan maku on paljoa alhaisempi. Sanotaan hänen elävän kahdessa pienessä likaisessa huoneessa — tietää siis mikä hänelle sopii. Patriarkan talo? Sen vastakohta, nuori ystäväni — jos sellaisia ilmiöitä yleensä onkaan olemassa, mitä Hypatia epäileekin. Tämä on taiteen ja kauneuden temppeli, runollisen innostuksen delfiläinen kolmijalka, maallisen kuormajuhdan virkistyspaikka eli yhdellä sanalla teatteri, jonka sinun patriarkkasi, jos hän siihen kykenisi, muuttaisi huomenna — mutta filosofi ei saa solvata. Aha, prefektin palvelijat ovat portilla. Hän toimittaa hallitustehtäviään, kuten täällä sanotaan, valmistaa päivän ruokaseteliä yleisön makuaistin mukaan. Täällä pidetään kerta viikossa hassunkuriset pukutanssit, joita jotkut ihailevat, juutalaiset etenkin. Niiden mielestä, joilla on klassillisempi maku, puuttuu hänen liikkeistään — etenkin perääntyvistä — oikea antiikkinen vakavuus; niitä voisi yleensä melkein rivoksi sanoa. Väsyneen vaeltajan täytyy kuitenkin saada virkistystä. Pistäytykäämme sisälle kuulemaan!"

Mutta ennenkuin Filammon ennätti kieltäytyä, syntyi sisällä mylläkkä; sisällä olijat tunkeutuivat ulos ja prefektin palvelijat sisään.

"Se on valhe!" huudettiin. "Juutalaisten panettelua! Mies on viaton!"

"Ei hänessä ole kapinanhalua enempää kuin minussakaan", huusi muuan lihava teurastaja, joka näytti yhtä mielellään voivan iskeä kuoliaaksi miehen kuin häränkin. "Hän oli aina ensimmäinen ja viimeinen osottamaan hyväksymistään pyhän patriarkan saarnoille."

"Voi sitä rakasta, hellää miestä", muuan nainen vaikeroi. "Vasta tänä aamuna minä sanoin hänelle, että miksi et anna vitsaa pojallesi, mestari Hierax? Miten voit toivoakaan, että he ilman vitsaa mitään oppivat? Ja hän vastasi, ettei hän voinut nähdä vitsaa, se pani hänenkin selkänsä kirvelemään."

"Sehän oli selvä ennustus."

"Ja todistaa hänet viattomaksi; sillä mitenpä hän olisi kyennyt ennustamaan, ellei olisi ollut pyhä mies."

"Munkit apuun! Hierax kristittyä kidutetaan teatterissa", ärjyi eräs suuttunut erakko, jonka parta ja tukka valui rinnalle ja olkapäille.

"Nitria, Nitria! Jumalan ja Jumalan äidin tähden! Nitrian munkit!
Alas juutalaiset solvaajat! Alas pakanatyrannit!"

Aivan kuin satojen näkymättömien ulkoapäin pakottamana, ryntäsi väkijoukko avarasta pilarikäytävästä uudelleen sisään ja vei Filammonin oppaineen mukanaan.

"Hyvät ystävät", virkkoi pieni mies, koettaen näyttää filosofisen tyyneltä, vaikka hän naapuriensa puristamana riippui taivaan ja maan välillä. "Mistä tämä meteli?"

"Juutalaiset rupesivat huutamaan, että Hierax aikoi sytyttää kapinan. Hitto vieköön heidät ja heidän sabattinsa! Aina he lauantaisin panevat toimeen mellakoita sen sijaan että tekisivät työtä kunnollisten kristittyjen lailla."

"Ja mellakoisivat sen sijaan sunnuntaisin! Hm! Lahkoeroituksia, joita filosofi —"

Lauseen loppu hävisi puhujan mukana kun hän tungoksen äkkiä vähetessä tipahti alas ja hautautui väkijoukon jalkoihin.

Raivostuneena kuullessaan kidutuksesta puhuttavan ja ympärillään kaikuvien huutojen huumaamana, Filammon tunkeutui kiivaasti väkijoukon läpi, kunnes hän pääsi etumaiseen riviin, jossa korkeat rautaristikkoiset portit sulkivat häneltä tien, mutta eivät estäneet näkymästä sitä murhanäytelmää, joka niiden toisella puolen tapahtui. Viaton mies parka riippui siellä muutamassa poikkipuussa ja kiemurteli ja parkui jokaisesta kiduttajansa nahkapiiskan iskusta.

Turhaan ryskyttivät Filammon ja muut munkit rautaporttia. Prefektin palvelijat sen toiselta puolen vastasivat vain solvauksilla ja ivanaurulla ja kiroilivat Aleksandrian kapinanhaluista roskajoukkoa, sen patriarkkaa, papistoa, pyhimyksiä ja kirkkoja, ja lupailivat kaikille portin takana seisoville, että heidän vuoronsa tulisi ensi kerralla. Uhrin valitushuudot kävivät yhä heikommiksi, ja heikommiksi, kunnes hänen kiemurtelunsa ja kärsimyksensä viimein loppuivat ainaiseksi puistatuksentapaiseen värinään.

"He ovat murhanneet hänet! Kiduttaneet kuoliaaksi! Takaisin arkkipiispan luo; hän kostaa puolestamme!"

Kun tuo pöyristyttävä sanoma ja sitä seurannut kehotus tuli väkijoukon tietoon, pyörähti se yhtenä miehenä ympäri ja samosi katu kadulta Kyrillon asuntoa kohti. Filammon kauhusta, raivosta ja säälistä aivan tyrmistyneenä kiiruhti joukon mukana eteenpäin.

Runsas tunti täytyi hänen odottaa kadulla mylläköivässä väkijoukossa, ennenkuin hänen onnistui päästä portista sisään. Ihmisvirta tempasi hänet silloin mukaansa ja kuljetti matalan pimeän käytävän läpi neliskulmaiselle pihamaalle, jota uudet, mutta rumat rakennukset ympäröivät. Serapeumin raunioiden neljäsataa juhlallista pylvästä kohosi rakennusten yläpuolelle. Ruoho peitti jo niiden latvoja ja niskahirsiä. Uneksikohan edes yksikään niiden hävittäjistä, että päivä oli tuleva, jolloin yksi ainoa näistä neljästä sadasta oli jäljellä "Pompeijin pilarin" nimisenä osoittamassa, mitä vanhan ajan ihmiset kykenivät suunnittelemaan ja aikaan saamaan.

Vihoviimein pääsi Filammon tungoksesta erilleen. Hän pisti kirjeen, jota hän oli kuljettanut rinnallaan, erään väkijoukossa huomaamansa papin käteen, ja tämä vei hänet käytävään ja sieltä portaita ylös suureen matalaan, aution näköiseen huoneeseen. Sen vapaamuurariuden ansioksi, jonka kristityt ensimmäisinä ovat luoneet, on luettava, että hän viidessä minuutissa pääsi odottamaan Välimeren eteläpuolen mahtavimman miehen sisäänkutsua.

Sisähuoneen oven edessä riippui vain verho ja Filammon kuuli selvästi jonkun kiivaasti astelevan siellä edestakaisin.

"He pakottavat minut siihen!" syvä ja soinnukas ääni puhkesi viimein puhumaan. "He pakottavat minut siihen! Heidän verensä tulkoon heidän itsensä päälle! Eikö heille siis riitä, että he solvaavat Jumalaa ja hänen kirkkoansa, että heillä on yksityisoikeutena kaikki pettäminen, povaaminen, koronkiskominen, loihtiminen ja väärän rahan tekeminen koko kaupungissa, vaan täytyy heidän vielä jättää pappejani tyrannin käsiin?"

"Niinhän oli apostolienkin aikana", huomautti pehmeämpi, mutta paljon epämiellyttävämpi ääni.

"Mutta nyt sitä ei enää saa jatkua! Jumala on antanut minulle vallan tehdä siitä loppu, ja Jumalan viha tulkoon päälleni, ellen tätä valtaani käytä. Huomispäivänä minä puhdistan tämän roistoutta sisältävän Augiaan tallin enkä jätä ainoatakaan juutalaista pilkkaajaa ja petturia koko Aleksandriaan."

"Minä pelkään, että sellainen tuomio, vaikkakin oikeudenmukainen, loukkaisi hänen ylhäisyyttään!"

"Hänen ylhäisyyttään! Hänen tyranniuttaan! Eikö Orestes mukaannu näihin oloihin vain siksi, että he lainaavat rahaa hänelle ja hänen kätyreilleen? Hän laittaisi perkeleillekin tyyssijan Aleksandriaan, jos vain ne tekisivät hänelle saman palveluksen. Ja sitte hän käyttää niitä minua ja minun väkeäni vastaan ja alentaa uskonnon arvoa yllyttämällä roskajoukon tappelemaan ja lopuksi hän ryhtyy tällaisiin väkivaltaisuuksiin! Ja se on sitte kapinoimista! Eikö heillä olekin syytä kyllin siihen? Mitä pikemmin minä vapautan heidät yhdestä viettelyksestä, sitä parempi! Toinen viettelijä varokoon silloin itseänsä, ellei hänen tuomionsa hetki olekin jo lyönyt!"

"Prefektinkö, teidän pyhyytenne?", kysyi toinen salakähmäisesti.

"Ken prefektistä on puhunut? Jos ken on tyranni ja murhaaja, köyhän sortaja ja sen filosofian suosija, joka köyhiä halveksii ja tekee heistä orjia, eikö hänen tule joutua turmioon, vaikka olisi seitsemän kertaa prefekti?"

Silloin Filammon, ajatellen ehkä kuulleensa jo liian paljon, ilmaisi läsnäolonsa hiljaisella kolinalla. Toinen puhelevista, joka näytti olevan sihteeri, kohotti heti verhoa ja ankaranlaisesti kysyi hänen asiaansa. Pambon ja Arseniuksen nimet näyttivät kuitenkin heti tyynnyttävän hänet ja hän vei vapisevan nuorukaisen sen miehen eteen, joka todellisuudessa, vaikkakaan ei nimellisesti, istui Faraoiden istuimella.

Päältäpäin ei se siltä kuitenkaan näyttänyt. Huone ei ollut kalustettu paljoa paremmin kuin käsityöläisen asunto. Itse suuren miehen puku oli karkea ja yksinkertainen; ainoa, mikä hänessä osoitti jotain turhamaisuutta, oli tavattoman huolellisesti harjattu tuuhea parta ja muutamat käherretyt hiussuortuvat, jotka olivat jätetyt leikkaamatta. Mutta hänen kookas ja majesteetillinen vartalonsa, hänen kasvonpiirteittensä vakava ja voimakas kauneus, säkenöivät silmät, teräväpiirteinen suu ja korkea otsa — kaikki osoittivat että hän oli käskijäksi syntynyt. Nuorukaisen sisään astuessa pysähtyi Kyrillos ja tarkasteli tulijaa läpitunkevin silmäyksin, jotka tulena polttivat Filammonin kasvoja ja saivat hänet toivomaan, että maa avautuisi hänen jalkojensa alla ja piilottaisi hänet noilta katseilta. Viimein otti Kyrillos kirjeet, luki ne ja puhui:

"Filammon. Kreikkalainen. Sinun sanotaan oppineen tottelemaan.
Jos niin on asian laita, olet sinä myöskin oppinut hallitsemaan.
Apotti-isäsi on uskonut sinut huolenpitooni. Sinun tulee nyt totella
minua."

"Minä tottelen."

"Hyvä! Nouse nyt tuolle ikkunalle ja hyppää alas pihalle!"

Filammon meni ikkunan luo ja avasi sen. Se oli vähintäin kaksikymmentä jalkaa korkealla pihamaasta, mutta hänen asiansa oli totella eikä tehdä arviolaskuja. Ikkunapenkillä oli kasvi astiassa. Hän nosti sen tyynesti syrjään ja seuraavassa tuokiossa olisi hän seurauksista välittämättä hypännyt ulos, ellei Kyrillos olisi ärjäissyt: "Seis!"

"Tuo poika kelpaa, Pietari. En tarvitse pelätä salaisuuksia, jotka hän ehkä kuuli."

Pietari hymyili myöntävästi, mutta näytti kuitenkin siltä kuin hän olisi pitänyt parempana antaa nuorukaisen taittaa niskansa ja siten tehdä kaiken juoruamisen mahdottomaksi.

"Sinä haluat nähdä maailman? Ehkä oletkin siitä jo jotain nähnyt tänään?"

"Näin murhan —"

"Silloin näit sen, mitä näkemään sinä tänne tulit; näit mitä maailma on ja minkälaista oikeutta ja armeliaisuutta se harjoittaa. Jos sinun ulkomuotosi ei petä, niin näkisit luullakseni mielelläsi miten Jumala kostaa ihmisten julmuudet ja olisit kernaasti Jumalalle apuna kostotyössä."

"Minä tahtoisin kostaa sen miehen kuoleman."

"Oi sinä poikanen maailmanparantajaksi! Tuon miehen kohtalo on nyt tietysti sinulle tärkein kaikista. Odotahan siksi kuin Hesekielin kanssa olet käynyt perkeleen temppelin sisimmässä sopukassa, niin olet näkevä asioita paljon pahempia kuin tämä — naisia, jotka itkevät Tammusta ja surevat unhoon joutuneita epäjumalia, joihin he eivät itsekkään usko. — Sekin, Pietari, on Herkules-töiden luettelossa".

Samassa astui sisään eräs diakoni.

"Teidän pyhyytenne, sen kirotun kansan rabbiinit, jotka olette luoksenne kutsunut, ovat alhaalla. Toimme heidät sisään takaportin kautta, peläten —"

"Oikein, oikein! Jos heille jotakin olisi tapahtunut, olisimme hukassa. Minä pidän sinut muistissani. Pietari, ota tämä nuorukainen ja esitä hänet parabolaaneille… Kuka heistä olisi paras hänen opettajakseen?"

"Veli Theopompus on erittäin lempeä ja hienotunteinen."

Kyrillos pudisti nauraen päätään.

"Mene tuonne viereiseen huoneeseen hetkeksi, poikani… Kuule, Pietari, anna hänet jollekin ankaralle pyhimykselle, jollekin oikealle Boanergeelle, joka puheluillaan saattaa hänet vaikenemaan, teettää hänellä työtä kuin juhdalla ja näyttää hänelle kaikesta parhaimman ja hienoimman puolen. Cleitofonissa on meillä oikea mies. Ja nyt päivän puuhiin; viisi minuuttia noita juutalaisia varten — Orestesta ei haluttanut säikäyttää heitä; saamme nähdä kykeneekö Kyrillos sen tekemään — sitte puoli tuntia sairashuonetilien tarkastukseen, tunti kouluja varten, puoli tuntia erikoisasioita varten, toinen puolituntinen itselleni, ja sitten jumalanpalvelus. Pidä huoli siitä, että poika on siellä. Tuo kukin vuorollansa sisään, Pietari hyvä. Kuluu niin paljon aikaa turhaan etsiskelemiseen ja elämä on muutenkin liian lyhyt. Missä ne juutalaiset nyt ovat?"

Kyrillos kävi käsiksi iltapäivätöihinsä samalla väsähtämättömällä tarmolla, itseuhrautuvaisuudella ja järjestelmällisyydellä, joka, vaikkakin häntä epäiltiin väkivaltaiseksi, kunnianhimoiseksi ja vehkeilijäksi, hankki hänelle satojen tuhansien ihmisten kunnioittavan rakkauden ja ehdottoman kuuliaisuuden.

Samaan aikaan kulki Filammon kaupungilla Parabolaanien seurassa. Nämä olivat pappeja, jotka eräänlaiseksi järjestöksi liittyneinä harjoittivat köyhäin- ja sairashoitoa. Heidän seurassaan näki Filammon sinä iltapäivänä pimeän puolen sitä maailmaa, josta satamapanoraama oli ollut valoisa puoli. Lähellä tuota suuremmoista satamaa, joka piti koko maailman ruuassa, kärsi nälkää ja nääntyi joukottain vanha kreikkalainen väestö, eläen likaisessa kurjuudessa, ruokottomuudessa irstaisuudessa, tietämättömyydessä, raakuudessa ja tyytymättömyydessä ruumiin, asunnon ja sielun suhteen kokonaan viranomaisten unhottamina, ja ilmaisten läsnäoloansa vain tarkoituksettomilla ja väkivaltaisilla kapinoilla. Näiden keskellä, ehkä liian raivoisasti ja fanaatisesti, mutta sittekin heidän keskellään ja heidän hyväkseen työskentelivät parabolaanit yötä päivää. Filammon avusti heitä kuljettaen tarvitseville ruokaa ja vaatteita, auttaen sairaita sairashuoneeseen ja kuolleita hautaan, puhdistaen tartunnan saastuttamia asuntoja — kuumetaudeilla oli näet näissä kaupungin-osissa vakinainen tyyssija — ja lohduttaen kuolevia ylhäältä luvatulla anteeksiannolla. Useimmat parabolaanit menivät jo ilta-jumalanpalvelukseen, mutta hän jäi päällysmiehensä kera valvomaan sairasvuoteen ääreen. Oli jo myöhäinen yö ennenkuin hän pääsi kotia, ja Pietari esilukijalle ilmoitettiin hänestä että hän oli käyttäytynyt kuin Jumalan mies ainakin. Ja tämän hän oli todellisuudessa tehnytkin, munkki kun oli, ollenkaan ajattelematta, että hänen menettelynsä oli jaloa ja uhrautuvaista. Hän heittäytyi heti vuoteelleen muutamassa käytävään antautuvassa kammiossa ja vaipui silmänräpäyksessä raskaaseen uneen.

Mutta päivän vaikutelmat rupesivat kiusaamaan häntä unina. Hän uneksi, että gootit tanssivat parabolaanien kanssa ja Pelagia oli heidän joukossaan enkelinä riikinkukon siivet hartioillaan; Hypatia ratsasti sarvipäisenä ja kaviojalkaisena: teatterin ympäri istuen samalla kertaa kolmen virtahevon selässä; Kyrillos seisoi avonaisessa ikkunassa ja pommitti häntä kukka-astioilla — ja muuta samaan suuntaan. Kesken uniaan heräsi hän ulkoa kadulta kuuluviin kiireisiin askeleihin ja huutoihin, jotka, sen mukaan kuin hän unenhorroksista selvisi, pukeutuivat sanoiksi "Aleksanterin kirkko on tulessa! Apuun kristityt! Tuli on irti! Apuun!"

Hän nousi vuoteessaan istualleen ja koetti muistella, missä hän oikeastaan oli. Onnistuttuaan lopulta siinä, heitti hän lammasnahkan päälleen ja juoksi ulos kysymään tarkemmin käytävää pitkin kiiruhtavilta diakooneilta ja munkeilta. "Niin niin, Aleksanterin kirkko palaa!" huudettiin hänelle vastaukseksi ja yhdessä toisten kanssa riensi Filammon alas rappusia yli pihan ja ulos kadulle. Pietarin korkea vartalo oli heille lippuna ja suunnan määrääjänä.

Porttikäytävästä ulos päästessään Filammon pysähtyi silmänräpäykseksi, kun kirkas kuunvalo ulkona häikäisi pimeään tottuneita silmiään. Mutta tämä pieni pysähdys pelasti hänen henkensä, sillä samassa hän näki tumman haamun syöksyvän esiin seinän varjosta, pitkä puukko välähti hänen silmiensä edessä ja pappi, jonka kintereillä hän oli juossut, vaipui maahan. Murhaaja pakeni alas katua minkä jalat kannattivat, ja munkit ja parabolaanit syöksyivät hänen perässään.

Filammon, joka juoksi kuin aron peura, oli jo sivuuttanut kaikki muut paitsi Pietarin kun useita muita mustia haamuja ilmestyi oviaukoista ja kulmien takaa ja yhtyi, tai näytti yhtyvän takaa-ajoon. Mutta jonkun matkaa juostuaan pysähtyivätkin ne muutaman poikkikadun suulle. Murhaaja pysähtyi myös. Pietari, joka vainusi vaaran, hiljensi vauhtia ja tarttui Filammonin käsivarteen.

"Näetkö noita-miehiä tuolla varjossa?"

Mutta ennenkuin Filammon ennätti vastata, marssi varjosta keskelle katua kolme tai neljäkymmentä miestä, kuunvalossa välkkyvät tikarit käsissään ja pakenevat yhtyivät heidän riveihinsä. Mitä tämä tarkoitti? Olipa tämä sangen merkillinen näyte siitä, miten koko keisarikunnan kristillisimmässä ja sivistyneimmässä kaupungissa menetellään!

"Olen kyllä lähtenyt maailmaa näkemään, mutta minusta tuntuu kuin olisin tällä kertaa sitä jo aivan tarpeeksi nähnyt", Filammon ajatteli.

Pietari pyörsi heti ympäri ja pakeni yhtä nopeasti kuin äsken oli takaa-ajanut, ja katsoen varovaisuuden tässä parhaimmaksi, seurasi Filammon häntä. Juoksusta hengästyneenä pääsivät he toveriensa luo.

"Asestettu joukkue on kadun päässä!"

"Murhaajat!" "Juutalaiset!". "Salaliitto!" Kaikki huusivat yhteen ääneen. Vihollinen tuli samassa näkyviin, edeten varovaisesti, ja koko munkkijoukko pötki pakoon, etumaisena taas Pietari, joka oman nahkansa pelastukseksi näytti päättäneen kykynsä mukaan käyttää pitkiä koipiaan, jotka luonto oli hänelle lahjoittanut.

Vähän vastahakoisesti seurasi Filammon hänen kintereillään; parisenkymmentä askelta otettuaan kuuli hän valittavan äänen jalkojensa juuresta huutavan hänelle:

"Auttakaa! Armahtakaa! Elkää jättäkö minua tähän murhattavaksi! Olen kristitty, valhettelematta olen kristitty!"

Filammon pysähtyi ja nosti maasta uhkeavartaloisen neekerinaisen, joka itkien värisi pukunsa riekaleissa.

"Juoksin ulos kun kuulin heidän huutavan, että kirkko on tulessa", nyyhkytti vaimo parka "mutta juutalaiset ottivat minut kiinni ja rääkkäsivät minua. He repivät päältäni viittani ja tunikkani, ennenkuin heidän käsistään pääsin, ja sitte juoksivat omat uskontoverini minut kumoon ja polkivat minut jalkoihinsa. Ja nyt pieksää minut mieheni, jos vaan kotia pääsen. Pian tuolle sivukadulle, muuten ne tappavat meidät!"

Asestettu joukkue oli jo hänen kintereillään. Jokainen silmänräpäys oli kallis, ja Filammon, vakuuttaen vaimolle, ettei hän jättäisi häntä pulaan, kiiruhti hänen kanssaan syrjään. Mutta vainoojat olivat huomanneet heidät ja pääjoukon jatkaessa kulkuaan pitkin pääkatua, erosi kolme tai neljä miestä siitä heidän jälkeensä. Vaimo parka kykeni vain vaivaloisesti liikkumaan, ja kun aseeton Filammon vilkasi taakseen, näki hän kirkkaitten tikarien välkkyvän kuun valossa ja hän päätti kuolla kuten munkille sopii. Nuori ei kuitenkaan toivoa kadota, ja hän päätti ainakin koettaa pelastaa henkensä. Hän tyrkkäsi neekerivaimon pimeään porttikäytävään, josta häntä värinsä takia ei voitu huomata. Itse ennätti hän parhaiksi piiloittautua muutaman pilarin taa, kun etumainen takaa-ajaja saapui paikalle. Filammon pidätti henkeänsä tuskallisessa jännityksessä. Huomaakohan mies hänet? Ei hän ainakaan puolustamatta kuolisi. Ei! Mies juoksi läähättäen ohi! Mutta seuraavassa silmänräpäyksessä ilmestyi toinen, huomasi hänet äkkiä ja heittäytyi hämmentyneenä syrjään. Se pelasti Filammonin. Vikkelästi kuin kissa juoksi hän miehen kimppuun, kaatoi hänet yhdellä iskulla maahan, tempasi tikarin hänen kädestään ja hyppäsi pystyyn parhaaksi ennättääkseen iskeä uuden aseensa kolmannen vainoojansa kasvoihin. Mies tavoitti kädellään päätään ja horjahti takaperin kintereillä seuranneen toverinsa päälle. Voiton hurmaamana käytti Filammon hyväkseen miesten hämmästystä ja ennenkuin he olivat siitä toipuneet, oli hän jo antanut heille puolen tusinaa iskuja. Miesten onneksi oli nuori munkki kuitenkin aseen käyttelyyn tottumaton; muuten hänellä olisi ollut useampi kuin yksi murha omallatunnollaan. Nyt he pötkivät nilkuttaen pakoon kiroillen jollain vieraalla kielellä, ja Filammon huomasi olevansa voittaja ja yksin vapisevan neekerivaimon ja iskusta pyörtyneen kadulla makaavan roiston seurassa.

Kaikki oli tapahtunut muutamassa minuutissa.

Neekerivaimo oli porttikäytävässä polvillaan kiittäen yksinkertaisin sanoin taivasta tästä odottamattomasta pelastuksesta, ja Filammon oli hänkin polvistumaisillaan, kun uusi ajatus pisti hänen päähänsä. Hän otti juutalaiselta tämän vaipan ja kangasvyön ja ojensi ne vaimoparalle ajatellen, että hänellä voittajana oli siihen oikeus. Mutta voi kauhistus! Juuri kun neekerin kiittelyt vuolaimpina valuivat, täytti uusi väkijoukko kadun toisen pään, ja ennenkuin he sitä huomasivat, oli se jo aivan lähellä. Pelko ja epätoivo valtasi heidät, mutta seuraavassa silmänräpäyksessä he jo riemuitsivat, sillä kuunvalossa erotti Filammon joukossa papinkaapuja ja ensimmäisessä rivissä — vaaraa näet ei näyttänyt olevan tarjolla — Pietari esilukijan. Hän näytti tahtovan välttää kysymyksiä ja puhkesi sen vuoksi heti luistavasti puhumaan:

"Ah, sinä poika! Olet siis turvassa? Pyhimykset olkoot kiitetyt! Me jo pidimme sinua kuolleena. Ken sinulla täällä on? Vanki? Ja meillä on toinen. Hän juoksi tuolla suoraan meidän syliimme ja Herra antoi hänet meidän käsiimme. Hänen on täytynyt sivuuttaa sinut."

"Kyllä hän sivuuttikin", Filammon vastasi, laahaten esiin vankinsa, "ja tässä on hänen rikostoverinsa."

Vangit sidottiin käsivarsistaan yhteen ja joukkue läksi uudelleen marssimaan Aleksanterin kirkolle auttamaan muka sen sammutuksessa.

Filammon vilkasi ympärilleen etsien neekerivaimoa, mutta hän oli hävinnyt. Hän oli liiaksi häpeissään siitä, että oli ollut kahdenkesken vaimoihmisen kanssa, mainitakseen sanaakaan koko asiasta. Hän toivoi kuitenkin hänet uudelleen tapaavansa. Hänen sydämessään oli jo herännyt osanotto, melkeinpä mieltymys, tuota koristelematonta vaimo-parkaa kohtaan, jonka hän oli kuolemasta pelastanut.

Sen sijaan että olisi pitänyt häntä kiittämättömänä, kun ei ollut jäänyt kertomaan, mitä kaikkea hän oli tälle tehnyt, oli Filammon vaimolle kiitollinen siitä, että tämä niin sopivassa tilaisuudessa häviämällä oli säästänyt hänet monilta punastumisilta. Filammonin teki mieli päästä kertomaan hänelle näistä ajatuksistaan — kuulemaan, oliko hän loukkaantunut — ja —. Voi voi, Filammon! Vain neljä päivää olet ollut Laurasta poissa ja jo kokonainen rykmentti naistuttavia! Mutta olihan kohtalo lähettänyt maailmaan yhtä monta naista kuin miestäkin, ja vaikeahan oli pysyttäytyä kokonaan poissa heidän tieltään. Ehkä kohtalo olikin aikonut heidät joksikin avuksi toiselle sukupuolelle, koska heidät oli niin erottamattomasti toisiinsa sekoittanut. Elä väittele turhia, Filammon! Aleksanterin kirkko palaa! — Eteenpäin!

Ja väkijoukko jatkoi yhä kulkuaan. Siinä oli munkkeja ja muita kaupungin asukkaita. Avuttomat vangit heillä oli keskellään ja parisenkymmentä omavaltaista tutkijatuomaria laahasi heitä pitkin katua, tyrkki, noitui ja tutki heitä yhtä haavaa. Mutta vangit joko juutalaiselle ominaisesta itsepäisyydestä tai pelkästään pelosta eivät nähneet hyväksi antaa itsestään minkäänlaisia tietoja.

Kun he kääntyivät muutamassa kulmauksessa toiselle kadulle, avautui eräs suuri portti ja pitkä rivi kiiltäviin haarniskoihin puettuja miehiä marssi siitä poikki kadun. He laskivat kaikki yhdellä kertaa keihäänsä alas ja jäivät liikkumattomina seisomaan paikoilleen. Väkijoukon etumainen rivi pysähtyi ja kuului hämmästynyt kuiske: "Henkivartijat!"

"Ketä ne ovat?" Filammon kuiskaten kysyi.

"Sotureja — roomalaisia sotureja", joku kuiskaten vastasi.

Filammon, joka oli etumaisten joukossa, oli myöskin pysähtynyt — ei hän itsekään tiennyt miksi — kun näki tuon taipumattoman näköisen miesrivin, mutta samassa hänessä jo heräsi halu mennä sitä niin likelle, kuin suinkin uskalsi… Nämä siis olivat Rooman sotureja — maailman valloittajia — miehiä, joiden nimen kaiku oli hänessä lapsuudesta asti herättänyt jonkunlaisen pelon ja ihailun sekaisen tunteen vaikka tiedot heistä siellä yksinäisessä Laurassa olivatkin häilyviä… Rooman sotureja! Ja nyt hän katseli heitä kasvoista kasvoihin!

Hänen uteliaisuutensa häipyi kuitenkin äkkiä kun eräs sotureista, joka kypäränsä ja haarniskansa kultakoristeista päättäen oli upseeri, tarttui hänen käsivarteensa ja kohottaen viinipuisen keppinsä uhkaavaan asentoon, kysyi ankarasti:

"Mikä tällä kaikella on tarkoituksena? Miksi te ette pysy rauhassa sängyssänne te aleksandrialaiset roistot?"

"Aleksanterin kirkko on tulessa", Filammon vastasi pitäen parhaana välttää liikoja sanoja.

"Sen parempi."

"Ja juutalaiset murhaavat kristityitä."

"Puolustakaa sitte itseänne. — Käännös perinpäin, miehet. Ne vain vähän räyhäävät."

Ja teräspukuinen ilmiö pyörähti samassa ympäri ja helisten ja rämisten hävisi kasarminportin pimeään kitaan. Väkijoukko, jonka tie taas oli vapaa, ryntäsi nyt entistä rajummin eteenpäin.

Filammon seurasi mukana, mutta pettyneenä. "Vain vähän räyhäävät!" Pietari selitti tovereilleen miten älykkäitä he olivat olleet kun "olivat piilottaneet vangit keskelleen ja pitäneet heidän suunsa tukossa siksi kuin olivat päässeet kasarmin ohi". "Onpa siinäkin kehuskelemisen aihe", Filammon ajatteli, "kun on kysymys miehistä, jotka tekevät ja erottavat kuninkaita ja Cæsareja!" "Vain vähän räyhäävät!" Hän ja parabolaanien veljeskunta — jonka hän oli kuvitellut maailman etevimmäksi järjestöksi — ja Aleksanterin kirkko, kristittyjen murhaaminen ja yhteisen uskon vainoaminen, kaikki oli noille neljällekymmenelle miehelle niin arvotonta ettei se edes ansainnut heidän huomiotansa. Voimastaan ja hyvästä järjestyksestään tietoisina tunsivat he olevansa täydessä turvassa kymmenien tuhansien kurissa pidettävien keskellä. — — Hän vihasi noita sotureja. Siksikö, etteivät he kirkon asiasta välittäneet, tai siksikö etteivät he pitäneet väliä siitä veljeskunnasta, jonka sangen tärkeänä jäsenenä hän piti itseään juutalaisista vainoojista äskettäin saavuttamansa Simsonin voiton takia? Joka tapauksessa hän kuitenkin seurasi sen pienen kantajan neuvoa ja tunsi itsensä sangen vähäpätöiseksi.

Ja vielä vähäpätöisemmäksi tunsi hän itsensä — hän oli näet nuori eikä tahtonut joutua naurunalaiseksi — kun väkijoukon pysäytti eräs nainen, joka muutamasta ikkunasta huusi sille, ettei Aleksanterin kirkko ollutkaan tulessa, että hän oli ollut talon katolla, minkä muutkin olisivat voineet tehdä elleivät olisi olleet hulluja y.m. y.m. ja että kirkko seisoi siellä yhtä hyvässä turvassa ja yhtä ruman näköisenä kuin ennenkin. Vastaukseksi lensi väkijoukosta muutamia tiilenkappaleita vaimoa kohti, joka hävisi ikkunasta sulkien sen. Väkijoukko jäi seisomaan paikalleen; kyseltiin toisiltaan ja huomattiin vähitellen, että oli käynyt kuten tavallisesti tällaisissa rahvaslaumoissa: ei kukaan ollut nähnyt kirkon palavan eikä edes henkilöä, joka sen olisi omin silmin nähnyt. Ei edes oltu millään suunnalla nähty tulipalon kajastusta eikä tiedetty kuka oli hölyn siitä pannut alkuun. Lyhyesti sanoen tultiin siihen lopputulokseen, että Aleksanterin kirkolle oli matkaa pari peninkulmaa ja että jos se oli tulessa, se oli jo ennättänyt joko palaa tai pelastua. Jos taas se ei ollut tulessa, niin olihan yöilma lievimmin sanoen kolea, ja jos siitäkään ei välittäisi, niin olihan juutalaisia väijyksissä — itse paholainen tiesi, miten paljon heitä oli — jok'ainoalla kadulla heidän ja kirkon välillä. Eiköhän siis ollut parasta viedä vangit varmaan paikkaan ja pyytää arkkipiispalta tarkempia ohjeita? Ja väkijoukko alkoi pienissä parvissa hajaantua kukin taholleen kunnes toista mieltä olevat huomasivat jääneensä aivan yksin ja juutalaisten tikareita peläten kiiruhtivat hekin muiden jälkeen.

Säikähdettyään muutamia kertoja aivan pahanpäiväiseksi huudosta "juutalaiset ovat kimpussamme!" — jolloin muutamat, turhasta hälyytyksestä mielettöminä, pakenivat naapuritalojen sisäänkäytäviin, otettiin siellä varkaina kiinni ja lähetettiin sittemmin pakkotyöhön — saapui joukkue lopulta Serapeiumiin. Siellä oli luonnollisesti toinen väkijoukko vastassa ja tulijoille kerrottiin, että heitä oli vedetty nenästä, että Aleksanterin kirkko ei ollut ollenkaan syttynyt tuleen, että juutalaiset olivat murhanneet tuhansittain kristityitä, — vaikka kukaan ei ollut nähnyt useampaa kuin kolme kuollutta, niihin luettuna se pappi parka, joka makasi ruumiina asunnossaan, — ja että koko juutalainen väestö marssi kristittyjä vastaan. Näiden uutisten johdosta katsottiin parhaimmaksi vetäytyä arkkipiispan talolle niin pian kuin mahdollista, pönkittää ovet kiinni ja valmistautua piiritystä kestämään. Siinä työssä teki Filammon oikeita ihmetöitä. Hän repi irti puuosat huoneista ja kiviä suojusmuurista. Lopulta pisti jollekin tyyniluontoisemmalle päähän, että eiköhän kuitenkin olisi parempi odottaa jotain vakavampia enteitä rynnäköstä, ennenkuin talolle suurempia turmioita tehdään.

Viimein kuultiin raskaiden askelien lähenevän katua alas. Silmänräpäyksessä olivat kaikki ikkunat täynnä uteliaita kasvoja ja Pietari, joka tiesi että kuumalla vedelläkin voi sangen tehokkaasti puolustautua, juoksi alas kuumentamaan suuria kattiloita. Kirkkaassa kuunvalossa välkkyi rivi kypärejä ja haarniskoja. Kiitos Jumalan! Soturithan siellä tulivatkin!

"Joko juutalaiset tulevat?" "Onko kaupungilla rauhallista?" "Miksi ette näitä konnuuksia estäneet?" "Tuhansia ihmisiä surmattiin teidän torkkuessa!"

Näillä ja muilla samanlaisilla huudahduksilla tervehdittiin sotureita. Vastaus kuului:

"Yöpuillenne nukkumaan, te kaakattavat kanat! Muuten pistämme kanakoppinne tuleen!"

Äkäiset huudot olivat vastauksena tähän kohteliaaseen huomautukseen, ja soturit, jotka hyvin tiesivät ettei näiden aseettomien sananmiesten kanssa ollut leikkimistä eivätkä ollenkaan halunneet saada kivi- tai kuumavesisadetta korvillensa, marssivat pitemmittä puheitta tiehensä.

Kaikki vaara oli nyt ohi ja munkit rupesivat entistään äänekkäämmin ilosta meluamaan. Sitä olisi kai jatkunut aamuun asti, ellei eräs ikkuna pihalla päin olisi äkkiä lentänyt auki ja Kyrillon jyrisevä ääni käskenyt heitä vaikenemaan.

"Kukin nukkukoon, missä vain paikan saa. Tarvitsen teitä päivän sarastaessa. Parabolaanien vanhimmat tuokoot luokseni vangit sekä miehet, jotka ottivat heidät kiini!"

Muutaman minuutin kuluttua oli Filammon parinkymmenen muun seurassa arkkipiispan edessä. Hän istui pöytänsä ääressä ja kirjoitti ääneti kirjelmiä paperiliuskoille.

"Tässä on nuorukainen, joka auttoi minua ajaessani murhaajaa takaa, ja kun hän oli päässyt edelleni, hyökkäsivät vangit hänen kimppuunsa", Pietari selitti. "Käteni ovat verestä puhtaat, Jumalan kiitos!"

"Kolme miestä kävi päälleni tikarit kädessä", selitti Filammon puolustuksekseen, "ja minun täytyi ottaa yhdeltä tikari ja karkottaa sillä toiset."

Kyrillos pudisti hymyillen päätään.

"Sinä olet urhakka poika; mutta etkö ole lukenut, että jos joku lyö sinua oikealle poskelle, niin käännä hänelle myös toinen!"

"Minä en voinut juosta pakoon, kuten mestari Pietari ja muut."

"Vai juoksit sinä pakoon, arvoisa ystäväni?"

"Eikö ole kirjoitettu", vastasi Pietari sulavimmalla äänellään, "että jos sinua yhdessä kaupungissa vainotaan, niin pakene toiseen!"

Kyrillos hymyili uudelleen.

"Ja miksi et voinut juosta pakoon, poikani?"

Filammon sävähti tulipunaiseksi, mutta ei uskaltanut valhetella.

"Kadulla oli eräs — eräs mustaihoinen vaimoparka, haavottunut ja toisten jalkoihin polkema, ja minä en uskaltanut jättää häntä sinne, kun hän sanoi olevansa kristitty."

"Oikein, poikani, oikein. Minä pidän tämän muistissani. Mikä oli hänen nimensä."

"En kuullut sitä. — Ei, odottakaapa, hän taisi sanoa, että hänen nimensä oli Judit!"

"Ahaa, sen palvelijan vaimo, joka aina seisoo luentohuoneen ovella, minkä Jumala hävittäköön! Hän on Jumalaa pelkääväinen nainen, aina altis hyviin töihin, mutta pakanallinen miehensä kohtelee häntä hyvin huonosti. Pietari, huomenna menet hänen luokseen lääkärin kanssa ottamaan selvää, onko hän avun tarpeessa. Poikani, sinä olet tehnyt hyvän työn. Kyrillos ei unhoita sitä koskaan. Tuokaa nyt ne juutalaiset sisään! Heidän rabbiininsa olivat luonani pari tuntia sitte ja lupasivat rauhaa. Tällä tavalla he ovat nyt lupauksensa pitäneet. Mutta paha takertuu omaan verkkoonsa."

Juutalaiset tuotiin sisään, mutta he vaikenivat kuin muuri.

"Teidän pyhyytenne kai huomaa", joku virkkoi, "että kummallakin heillä on vihreä palmurengas oikean käden ympärillä."

"Se on hyvin vaarallinen enne! Selvä salaliitto!" Pietari selitti.

"Vai niin! Mitä se merkitsee, roistot? Vastatkaa, jos henkenne on teille kallis."

"Sinulla ei ole mitään tekemistä meidän kanssamme; me olemme juutalaisia emmekä kuulu sinun väkeesi", vastasi toinen heistä synkästi.

"Vai ette kuulu minun väkeeni! Te olette minun väkeäni teurastanut! Vai ette kuulu minun väkeeni! Jok'ainoa sielu Aleksandriassa kuuluu minulle, jos Jumalan valtakunnalla on jokin tarkoitus, ja sen te tulette pian huomaamaan. En ryhdy kanssanne sanakiistaan, hyvät ystävät, yhtä vähän kuin rabbiiniennekaan kanssa kiistelin. Vie nämä miehet pois, Pietari, ja lukitse heidät halkokellariin ja katso, että heitä tarkasti vartioidaan. Jos ken heidät päästää pakenemaan, niin on hänen hengellään vastattava teostaan."

Miehet vietiin ulos.

"Ja nyt, veljeni, tässä saatte te ohjeenne! Jakakaa nämä kirjelmät keskenänne ja levittäkää niitä myös luotettaville ja Jumalaa pelkääville uskontovereille piireissänne! Odottakaa vielä tunti, siksi kun kaupungilla on hiljaista, ja sitten käykää herättämään kaikki ristinveljet. Auringon noustessa täytyy minulla olla kolmekymmentätuhatta miestä käskettävänäni."

"Mitä varten, teidän pyhyytenne?"

"Lukekaa ohjeenne! Jokainen, ken taistelee huomenna Herran lipun alla, saa vapaasti ryöstää Juutalaisten korttelissa. Mutta ihmisten rääkkäämisen ja surmaamisen minä kiellän ankarasti. Jumalan viha langetkoon päälleni, jos huomenna päivällisen aikaan ainoatakaan juutalaista on jälellä Aleksandriassa. Menkää!"

Lähettijoukko poistui huoneesta ja kiitti taivasta, joka oli heille lahjoittanut niin päättäväisen ja miehekkään johtajan. Seuraavan tunnin kuluttivat he takkavalkean ääressä, korppuja syöden ja huonoa olutta särpien ja verraten Kyrilloa Barukiin, Gideoniin, Simsoniin, Jeftaan, Juudas Makkabeukseen ja kaikkiin muihin Vanhan Testamentin urhoihin. Sitte he läksivät rauhalliselle asialleen.

Filammon oli juuri lähtemässä heidän mukaansa, kun Kyrillos pysäytti hänet.

"Jää tänne, poikani! Sinä olet nuori ja tulinen etkä tunne kaupunkia. Laskeudu levolle tuonne etuhuoneeseen. Kolmen tunnin kuluttua nousee aurinko, ja silloin me lähdemme Herran vihollisia vastaan."

Filammon heittäytyi lattialle muutamaan nurkkaan ja nukkui levollisesti kuin lapsi, kunnes eräs parabolaani päivän sarastaessa hänet herätti.

"Ylös, poika! Joudu katsomaan mitä me saamme aikaan! Kyrillos lähtee liikkeelle mahtavampana kuin Baruk, Abinoamin poika. Hänen johdettavanaan ei ole kymmenen vaan kolmekymmentätuhatta miestä."

"Katsokaa, veljet", Kyrillos huudahti astuessaan ulos täydessä virkapuvussaan ja ympärillään komea seurue pappeja ja diakooneja, "yhteisellä kirkolla on järjestönsä, yksimielisyytensä, yhdistävä aatteensa ja tunnussanansa, joita tämän maailman heikot ja eripuraiset tyrannit kadehtivat ja pelkäävät, mutta joiden veroisia he eivät kykene aikaan saamaan. Kykenisikö Orestes kolmessa tunnissa kokoamaan ympärilleen kolmekymmentätuhatta miestä, jotka olisivat valmiit kuolemaan hänen puolestansa?"

"Kuten me sinun puolestasi!" huudahti moni. "Sanokaa Jumalan valtakunnan puolesta", Kyrillos virkkoi lähtien liikkeelle.

Ja niin päättyi ensimmäinen päivä, jonka Filammon vietti
Aleksandriassa.

6 Luku.

UUSI DIOGENES.

Seuraavana aamuna kello viiden seuduissa tapaamme Rafael Aben-Ezran lojumassa vuoteellaan, vuoroin Filo juutalaisen käsikirjoituksen ääressä haukotellen, vuoroin pihamaalla pulppuilevan suihkulähteen vesihelmiä seuraten ja ihmetellen milloin se laiska lurjus palvelijaksi tulisi sanomaan, että kylpy oli valmis. Hän mietti puoliääneen:

"Kas niin, tässä taas olen — aivan samassa paikassa, mistä läksin!… Mitenhän pääsisinkään vapaaksi tuosta pakanallisesta tenhottaresta? Rutto hänet nielköön! Minä vielä kaiken hyvän lopuksi rakastun häneen… Enkä ole varma, etten olekin jo saanut sen sokean pikkupojan nuolen ruumiiseeni. Minä tunsin itseni niin hirveän iloiseksi tässä tuonoin, kun se hullu sanoi, ettei hän uskalla suostua hänen kohtuulliseen tarjoukseensa! Ha ha ha! Olisipa ollut mieltäylentävää nähdä Oresteen puita ja kiviä palvelevan ja Hypatian, hävityksen kauhistuksen ylimmäisenä papittarena, ottavan Serapeumin rauniot asunnokseen!… Ja nyt… Mutta minä otan taivaan ja maan todistajikseni siitä että minä olen miehekkäästi taistellut. Piiska kädessä olen vastustanut sitä pahankurista Eros-poikaa. Mitäpä inehmo parka voi muuta tehdä kuin koettaa naittaa tyttö jollekin toiselle, että sillä tavalla kyllästyisi koko juttuun. Niin niin; kullakin koilla on kynttilänsä ja kullakin ihmisellä kohtalonsa. — Mutta sen pienen hupakan uskallusta! Miten pilviäpiirtäviä ovatkaan hänen haaveilunsa! Hänestä tulisi uusi Zenobia, Orestes Odenatuksena ja Rafael Aben-Ezra Longinuksen osan näyttelijänä… palkkanaan kirves tai myrkky kuten Longinuksellakin. Hän ei välitä minusta. Hän uhraisi minut ja tuhannet minun kaltaiset, se kylmäverinen pääenkeli, kastellakseen verellämme uuden, poisheitetyille ryysyille ja rikkonaisille nukille pyhitetyn temppelin perustuksia… Äh, Rafael Aben-Ezra, mikä hullu sinä oletkin… Tiedäthän, että sinä taas tänäänkin menet tavallisuuden mukaan hänen luennoilleen!"

Tässä keskeytti hänen itsetunnustuksensa palvelija, joka ei ilmoittanut kylvystä, vaan Mirjamin.

Vanhus, jolla ammattinsa vuoksi oli vapaa pääsy kaikkiin Aleksandrian hienoimpiinkin asuntoihin, tuli kiireesti sisään; mutta sen sijaan, että olisi tavallisuuden mukaan istuutunut juttelemaan, hän jäi seisomaan ja tyrkki poikaa pois huoneesta.

"Mitä kuuluu, äiti hyvä? Istu! Kas niin, sinä veijari, ethän taas tuonut viiniä rouvalle! Etkö vielä tunne hänen tapojaan?"

"Eolla on luonnollisesti se jo oven takana valmiina", poika vastasi loukkautuneena.

"Korjaa luusi, sinä pirun penikka!" Mirjam ärähti. "Nyt ei ole aikaa viinin latkimiseen. Rafael Aben-Ezra, miksi yhä täällä venytteleydyt? Etkö saanut eilisiltana kirjettä?"

"Kirjettä? Sain todellakin, mutta minua nukutti silloin niin, etten jaksanut sitä lukea. Tuolla se onkin. Poika, tuo se tänne!… Mitä tämä on? Värssy Jeremian kirjasta? 'Nouse ja pakene, jos henkesi on kallis, sillä viholliset ovat tulossa koko Israelin huonetta vastaan!' Ylimmäinen rabbiiniko tämän lähettää? Minä olin aina pitänyt sitä kunnianarvoista vanhusta tyyniluontoisena miehenä. Mitä sanot, Mirjam?"

"Sinä hullu! Mikset nouse ylös ja tottele profeetan sanoja, sen sijaan että naurat niille. Minä lähetin kirjeen sinulle!"

"Miksi minä en voisi profeetan sanoja sängyssäkin totella? Tutkinhan minä pääni puhki tässä kabbalaa, taikka Filoa — mikä on vielä typerämpää. Mitä muuta vielä vaadit?"

Vaimo vanhus, joka ei enää jaksanut kiukkuaan hillitä, kävi hammasta purren häneen käsiksi ja veti hänet sängystä ylös, ennenkuin Rafael sitä huomasikaan. Mirjamin intoa ihmetellen jäi hän paikalleen seisomaan ja virkkoi:

"Suuret kiitokset, äiti, kun säästit minulta jokapäiväisen vaivan — sängystä omin voimin nousemisen."

"Rafael Aben-Ezra, niinkö on sinut paaduttanut filosofiasi ja pakanuutesi ja laiskuutesi ja Jumalan ja ihmisten ylenkatsominen, että voit rauhassa katsella miten kansakuntasi joutuu pakanakoirien valtaan ja omaisuutesi heidän ryöstettäväksi? Minä sanon sinulle, että Kyrillos on vannonut, että Jumalan viha langetkoon hänen päällensä, jos huomenna tähän aikaan ainoatakaan juutalaista on jälellä Aleksandriassa."

"Sen parempi juutalaisille, jos he ovat tähän meluavaan pandemoniumiin puoleksikaan niin kyllästyneitä kuin minä. Mutta mitä minä sille voin? Olenko minä mikään Esther-kuningatar, joka voisi mennä Ahasveruksen luo tuonne prefektin palatsiin ja saada hänet ojentamaan minulle kultaisen valtikkansa?"

"Sinä mielipuoli! Jos olisit eilisiltana lukenut tuon kirjeen, olisit ehkä saanut meidät pelastetuksi ja sinua olisi uutena Mordekaina kiitetty sukukunnasta sukukuntaan."

"Äiti rakas, Ahasverus olisi ollut joko sikeässä unessa taikka liian juopunut asiatani kuullakseen. Miksi et itse mennyt?"

"Luuletko, etten olisi mennyt, jos olisin voinut? Luuletko minua yhtä laiskaksi kuin itse olet? Henkeni kaupalla olen kiiruhtanut tänne koettaakseni sinut ajoissa pelastaa."

"Pitääkö minun sitte pukea päälleni? Voiko jotain vielä tehdä?"

"Ei! Kyrillon laumat ovat sulkeneet kadut. Kas niin! Kuuletko huutoa ja melua? Ne jo mellastavat korttelin toisessa päässä."

"Mitä? Murhaavatko he meikäläisiä?" Rafael kysyi heittäen viitan päällensä. "Jos niin on asian laita, olen minä suurimmalla mielihyvällä käyttävä vastakeinoa. Miekkani ja tikarini, poika! Pian!"

"Ei; ne tekopyhät sanovat, ettei verta vuodateta jos me emme ryhdy vastarintaan vaan annamme heidän rauhassa ryöstää omaisuutemme. Kyrillos munkkineen on mukana estämässä väkivaltaisuuksia… Herran enkeli tuhotkoon heidät."

Keskustelu keskeytyi siihen, sillä koko talon väki hyökkäsi pelosta mielettömänä sisään. Rafael, joka lopultakin oli herännyt toimintaan, meni kadunpuoliseen ikkunaan. Katu oli täynnä toraavia vaimoja ja parkuvia lapsia, ja miehet, nuoret ja vanhat, katselivat juutalaisille ominaisella juroudella, vastustamaan liian viisaina ja valittamaan taas liian ylpeinä, miten heidän omaisuuttaan ryöstettiin. Jokaisesta ikkunasta lenteli kadulle huonekaluja, ja ovista työntyi ulos laumottain roskaväkeä syli täynnä rahaa, jalokiviä, silkkitavaroita ja muita aarteita, jotka juutalaiset koronkiskomisellaan olivat useiden sukupolvien aikana koonneet. Mutta keskellä tuota ryöstäjien ja ryöstettyjen lainehtivaa ihmismerta seisoi Kyrillon hengellinen poliisi ja sanansa voimalla piti yllä järjestystä, jonkalaisen Rooman sotilaat olisivat vain keihäittensä avulla saaneet aikaan. Väkivaltaisuuksia ei saanut tapahtua, ja niitä ei tapahtunutkaan. Päinvastoin näki usein papinkaapuun puetun miehen kiiruhtavan tungoksen läpi ja hellävaroen taluttavan kädestä pientä lasta, joka oli vanhemmistaan eksynyt.

Rafael seisoi rauhallisena ikkunan ääressä katsellen näytelmää alhaalla kadulla, mutta Mirjam mittaili raivoissaan huoneen lattiaa pyytäen turhaan häntä joko puhumaan tai toimimaan.

"Jätä minut yksikseni, äiti", hän viimein virkkoi. "Kuluu ainakin kymmenen minuuttia ennenkuin he tulevat minua tervehtimään ja ne voin parhaiten käyttää katselemalla miten tämä uusi Egyptistä lähtö tapahtuu."

"Ei se nyt tapahdu niin kuin ensi kerralla. Silloin läksimme laulun kaikuessa ja symbaalien soidessa Punaisen meren ihmeeseen. Silloin lainasi jokainen vaimo naapuriltaan kultaa ja jalokiviä ja vaatekappaleita."

"Ja nyt me maksamme lainan — — onhan se aivan kohtuudenmukaista. Meidän olisi pitänyt jo tuhat vuotta sitte totella Jeremiasta eikä palata takaisin maahan, jolle olemme niin suuressa velassa."

"Kirottu maa!" Mirjam huudahti. "Onneton oli se hetki, jolloin esi-isämme eivät totelleet profeettaa. Nyt niitämme siitä, mitä olemme kylväneet! Poikamme ovat unhottaneet esi-isiensä uskon pakanoiden filosofian vuoksi ja täyttävät huoneensa (tässä Mirjam katsoi halveksien ympärilleen) pakanallisilla kuvilla. Ja meidän tyttäriämme. — — Katso, katso tuonne?"

Naapuritalosta juoksi kaunis tyttö parkuen ulos, perässään juopunut miehen roikale, joka koetti päästä käsiksi kultaketjuihin ja muihin koristeihin, joita tytöllä juutalaisnaisten tapaan oli runsaasti kaulassa ja rinnalla. Mies oli toisella kädellään juuri tarttunut hänen kiiltävänmustaan tukkaansa ja toisella paksuun kultaketjuun, joka tytöllä oli kaulan ympärillä, kun eräs pappi astui esiin ja laski tyynesti kätensä hänen olkapäälleen. Mutta mies oli totellakseen liian kiihtynyt ja, tyynnyttäjään kääntyen, hän tyrkkäsi leveän käden pois hartioiltaan. Samassa silmänräpäyksessä kaatoi hänet eräs nuori munkki yhdellä iskulla maahan.

"Kosketko kätesi Herran voideltuun, sinä katala!" karjasi erämaan poika miehen kaatuessa saalis kädessään kadulle.

Munkki riisti häneltä kaulaketjun ja katseli sitä hetkisen ihmeissään kuin metsäläinen jotain outoa sivistyneiden teollisuustuotetta. Sylkäisten ylenkatseellisesti heitti hän sen katuun ja polki koristeen lokaan.

"Seuraa Akanin kultatankoa ja Judas Iskariotin hopeapenninkejä, sinä kaiken pahuuden alku ja juuri!" ja hän jatkoi matkaansa huutaen "alas ympärileikkaajat, alas jumalanpilkkaajat!" tyttöraukan hävitessä väkijoukkoon.

Rafael katseli häntä miettiväisenä ja huulillaan hieno hymy, mutta
Mirjam parahti nähdessään rakkaan romun kohtalon.

"Munkki on oikeassa, äiti. Jos nuo kristityt tuolla tavalla jatkavat, vievät he meistä voiton. Alusta alkaen on ollut onnettomuutemme siinä, että olemme erikoisella mielihalulla sälyttäneet selkäämme raskasta maan multaa."

"Mitä aijot tehdä?" Mirjam huudahti tarttuen hänen käteensä.

"Mitä sinä aijot tehdä?"

"Minä olen turvassa. Minulla on venhe varattuna kanavassa puutarhan portin luona. Aleksandriaan aijon jäädä. Ei yksikään kristitty koira saa Mirjam vanhusta ottamaan askeltakaan vastoin tahtoansa. Kaikki jalokiveni ovat piilossa, tyttöni ovat myydyt. Pelasta mitä voit ja tule minun mukaani."

"Äiti hyvä, miksi sinä ennen kaikkia Juudaan poikia pidät minusta niin erikoista huolta?"

"Siksi — siksi — että — ei, sanon sen sinulle toiste. Mutta minä rakastin sinun äitiäsi ja hän minua. Tule!"

Rafael katseli taas hetkisen äänettömänä mellakkaa kadulla.

"Miten nuo kristityt papit pitävätkin väkensä järjestyksessä! Ei auta taistella kohtaloansa vastaan. He ovat nykyajan väkevät, sitä ei voi kieltää; ja toisen Egyptistä lähdön täytyy mennä menoaan. Mirjam, Jonatanin tytär —"

"En ole kenenkään tytär. Minulla ei ole isää eikä äitiä, miestä eikä
—. Kutsu minua uudestaan äidiksi!"

"Pitipä minun nimittää sinua miksi tahansa, niin tuossa rasiassa on jalokiviä sen verran, että voisi ostaa puolet Aleksandriasta. Ota ne. Minä lähden."

"Minun mukaani?"

"Pois avaraan maailmaan, rouva rakas. Rikkaudet minua kiusaavat. Tuo nuori metsäläismunkki ymmärsi niitä paremmin kuin me juutalaiset. Minä aijon kääntää pakon hyveeksi ja ruveta kerjäläiseksi?"

"Kerjäläiseksi?"

"Miksi en? Elä väitä vastaan. Nuo hirtehiset tekevät minusta kuitenkin sen, tahdoinpa tai en. Sen vuoksi lähden. Ei ole paljoa hyvästelemisiä. Tämä koira on ainoa ystäväni koko maailmassa, ja minä rakastan häntä siksi että hänessä on sitä oikeata vanhaa, itsepäistä, häijyä, viekasta, uppiniskaista sisua — jota jos meillä juuri nyt olisi vähänkään, niin Egyptistä lähdöstä ei tulisi mitään; vai mitä, Bran kaunottareni?"

"Sinä pääset kanssani pakenemaan prefektin luo ja voit pelastaa suuret rikkautesi."

"Juuri sitä minä en tahdo tehdä. Minä vihaan prefektiä kuin kuollutta kameelia tai sitä korppikotkaa, joka sen syö. Ja totta puhuakseni alan minä kiintyä liiaksi siihen pakanalliseen naiseen —"

"Mitä?" akka huudahti — "Hypatiaan?"

"Vaikkapa niinkin. Kaikessa tapauksessa on helpointa selvittää pulma pakenemalla. Minä kerjään itselleni vapaan matkan ensimmäisessä Kyreneen lähtevässä laivassa ja menen Heraklianuksen joukkojen mukana Italiaan sikäläistä elämää tutkimaan. Joutuin nyt — ota jalokivet ja hanki niillä uusia huolia itsellesi! Minä lähden. Vapauttajani jo ryskyttävät ulko-ovea."

Ahneesti keräsi Mirjam rasiasta timantit ja päärlyt, rubinit ja smaragdit ja piilotti ne avaran pukunsa poimuihin.

"Mene, mene! Pakene häntä! Minä säilytän jalokivesi."

"Niin vain, säilytä ne kuten maaemo säilyttää kaikki avarassa sylissään. Tietysti olet ne kartuttanut kaksinkertaisesti, ennenkuin jälleen toisemme tapaamme. Hyvästi, äiti!"

"Mutta ei ainiaaksi, Rafael, ei ainiaaksi! Lupaa minulle neljän pääenkelin nimessä, että jos joudut pulaan tai vaaraan, niin kirjoitat minulle Eudaimonin taloon."

"Senkö pienen kantajan — filosofin, joka seisoksii Hypatian luentosalin ovella?"

"Juuri hänen. Hän toimittaa minulle kirjeesi, ja minä vannon, että tulen sinut pelastamaan, vaikka täytyisi minun Kaf-vuoren yli kulkea! — Minä maksan sinulle kaikki takaisin — vannon sen Abrahamin, Iisakin ja Jakobin kautta. Tarttukoon kieleni kitalakeeni, ellen tuo sinulle takaisin kaikkea viimeiseen penniin asti."

"Elä saata itseäsi pulaan liian herkillä lupauksilla, hyvä rouvani! Jos köyhyys alkaa minua kiusata, voin lainata muutamia kultakolikolta joltakin rabbinilta ja ruveta kaupustelijaksi. Minä en todellakaan usko, että sinä annat omaisuuteni minulle takaisin; enkä senvuoksi ollenkaan pahastu, ellet lupaustasi täyttäisi. Miksipä pahastuisinkaan?"

"Siksi — siksi. Oi Jumalani! — Ei, — ei se merkitse mitään! Kaikki olet sinä saava takaisin Pyhä Elias, missä on se musta akaatti? Miksi se ei ole näiden joukossa? Se puolikas siitä mustasta talismanista?"

Rafael kalpeni.

"Mistä tiedät että minulla on musta akaatti?"

"Mistä tiedän? Miksi en tietäisi?" huusi hän puristaen Rafaelia käsivarresta. "Missä se on? Kaikki riippuu siitä. Sinä mielipuoli, oletko antanut sen sille pakanalle?"

"Kautta isieni sielun, sinä salaperäinen akka, joka näytät kaikki tietävän, juuri niin olen tehnyt."

Mirjam löi raivoissaan kätensä yhteen.

"Kadotettu! Menetetty! Ei! Se minun täytyy saada takaisin, vaikka pitäisi kaivaa se hänen sydämestään. Minä kostan hänelle — sille merkilliselle naiselle, joka sanoillaan imartelee ja jonka luo yksinkertaiset menevät tietämättä, että kuolleet siellä oleskelevat ja että hänen vieraansa tulevat helvetin syvyyksistä! Jumalan viha langetkoon päälleni, jos häntä ja hänen noitatemppujansa on olemassa vielä vuoden kuluttua tästä lukien!"

"Vaiti, sinä Isebel! Olipa hän noita tai muu, on hän yhtä puhdas kuin auringonvalo! Annoin hänelle akaatin, kun siihen kaiverrettu talismani huvitti häntä."

"Että hän sillä noituisi sinut turmioon!"

"Sinä katala orjakauppias! Sinä luulet kaikkia ylitä alhaisiksi kuin ne ihmisraukat, joita ostat ja myyt häpeään, jotta niistä, jos mahdollista, tulisi yhtä hyviä helvetin lapsia kuin itse olet!"

Mirjam tuijotti puhujaan, ja hänen suuret mustat silmänsä laajenivat ja säkenöivät. Hän haparoi tikariansa, mutta herahti sitten katkeraan itkuun, peitti kasvonsa kuihtuneisiin käsiinsä, ja juoksi pois huoneesta samassa kuin ryske ja huudot ulkoa ilmaisivat oven murtuneen.

"Siinä meni hän, jalokiveni mukanaan, ja siellä tulevat vieraani, nuori munkki etumaisena. — Toinen nousee kun toinen laskee. Oikeat Dioskuri-kaksoset! Tule, Bran!… Pojat! Orjat! Missä te olette? Varastakaa kaikki, mitä käsiinne saatte ja juoskaa henkenne edestä takaportille!"

Orjat olivat jo totelleet. Hän käveli hymyillen tyhjien salien läpi ja tapasi pääkäytävässä munkit, kaupustelijat, ja rantajätkät, kalamummot ja kerjäläiset, jotka olivat pakkautuneet ahtaaseen käytävään ja mursivat auki ovia oikealle ja vasemmalle. Heidän johtajanaan oli sama munkki, joka äsken oli polkenut kaulaketjun lokaan, ja tämä munkki ei ollut kukaan muu kuin Filammon.

"Tervetuloa, arvoisat vieraani. Käykää sisään, tehkää hyvin, ja seuratkaa omalla tavallanne oppianne, joka varoittaa Teitä liiaksi kokoomasta itsellenne tämän elämän hyvyyksiä. Syödäksenne ja juodaksenne ovat keittiöni ja kellarini käytettävänänne. Pukeutuaksenne on tässä intialainen vaippa ja pari silkkihousuja sen arvoisan miehen käytettäväksi, joka haluaa osottaa minulle sen kunnian että vaihtaa niihin pyhät ryysynsä. Ehkä sinä nuori, komea kapteeni, tämän uuden profeettain koulun johtaja, haluat vaihtaa pukua kanssani?"

Filammon, jolle tämä kysymys oli kohdistettu, yritti halveksien sivuuttaa hänet.

"Anteeksi, herrani; minä osoitan täällä tietä. Tämä tikari on myrkytetty, — naarmu vain, niin olet hengetön. Tämä koira on oikeata brittiläistä rotua; jos hän päällesi käy eivät tuliset raudatkaan pysäytä häntä ennenkuin hän kuulee luusi murskautuvan. Jos ken haluaa vaihtaa kanssani vaatteita, on kaikki, mitä minulla on, käytettävänänne. Jos ketään ei haluta, on jokainen, joka askeleenkaan eteenpäin astuu, kuoleman oma."

Puhujan tyyntä, ylevää päättäväisyyttä ei voinut epäillä. Jos hän olisi raivonnut ja räyhännyt olisi Filammon voinut vastata samalla tavalla; mutta nyt oli häntä vastassa mies, joka osotti kohteliasta ja itsetietoista ylenkatsetta. Se sai Filammonin ja koko roskajoukon häpeämään.

"Minä vaihdan vaatteita kanssasi, sinä juutalaiskoira!" röhisi eräs ryysyinen mies joukosta.

"Siitä jään teille ikuiseen velkaan. Menkäämme tänne sivuhuoneeseen. Käykää sisään hyvät ystäväni. Varokaa siellä, herrani! Se posliinikapine on ehyenä kolmentuhannen kultakolikon arvoinen, rikkinäisenä ei kolmen penninkään. Toivoakseni ymmärrätte sitä sen mukaan käsitellä. Ja nyt pukua muuttamaan, ystäväni!"

Keskellä riehuvaa ryövärijoukkoa, joka kasasi käsiinsä kaiken minkä vain voi käsissään kulettaa ja löi rikki muut esineet, heitti Rafael pois hienot pukimensa ja pani päälleen repaleisen pumpuli tunikan ja rutistuneen olkihatun, jotka mies hänelle ojensi.

Filammon, jolla ei alunpitäenkään ollut ryöstö mielessä, katseli Rafaelia ihmettelystä sanattomana ja hänet valtasi katumus, itsekään ei hän tiennyt mistä syystä, kun hän näki roskaväen repivän maalauksia ja murskaavan kuvapatsaita. Pakanallisia ne kyllä olivat, mutta nymfit ja Venukset näyttivät liian kauniilta noin raa'asti hävitettäviksi… Niiden taittuneet kädet ja jalat, joita makasi hajallaan pitkin lattioita, herättivät sääliä aivan kuin olisivat olleet ihmisruumiin osia… Hän nauroi alle ajatukselle; mutta se ei siltä jättänyt häntä rauhaan.

Rafael näytti ymmärtävän hänen ajatuksensa sillä hän osoitti sirpaleita ja merkitsevästi nuoreen munkkiin katsahtaen virkkoi.

"Imettäjämme tapasivat sanoa:

"Mitä et voi laittaa
Ei sun pitäis taittaa."

"Ei minulla ole imettäjää ollut", Filammon vastasi.

"Vai ei! Se selittää tämän ja paljon muutakin. Sinä olet hyvällä tolalla, kaunis nuorukainen", jatkoi hän mitä purevimmalla kohteliaisuudella. "Minä toivon, että sinulla olisi iloa työtovereistasi ja harjoittelustasi jaloon munkkiammattiin. Kun jo kahdentenakymmenentenä kesänäsi olet mukana katumellakassa ja ryöstössä ja ajat parkuvia vaimoja ja turvattomia lapsia ulos kodeistaan, niin on sinulla varmasti tie avoinna pyhyyteen, josta Paulus Tarsolaisella — joka kaikista omituisuuksistaan huolimatta oli sivistynyt mies — ei ollut aavistustakaan. Olen kuullut Feebus Apollosta moninaisissa hahmoissa puhuttavan mutta tämä on ensi kerta, jolloin näen hänet suden vaatteissa."

"Taikka jalopeuran" — Filammon virkkoi koettaen häpeissään käyttää suuria sanoja.

"Kuten aasi sadussa. Hyvästi! Pois tieltä ystävät! Varokaa hampaita ja myrkkyä!"

Näin sanoen hävisi hän väkijoukkoon, joka kunnioittavasti väistyi hänen tikarinsa ja täplikkään toverinsa tieltä.

7 Luku.

NE, JOISTA PAHENNUS TULEE.

Koko sinä päivänä rupesi Filammonin sydän rajusti sykkimään heti kun hän vain ajatteli aamuista työtään. Siihen asti olivat kaikki kristityt ja etenkin munkit olleet hänen silmissään erehtymättömiä, kaikki juutalaiset ja pakanat riiviöitä ja kiroukseen tuomituita. Sitä paitsi kehuivat kristityt yksin osoittavansa tyyneyttä solvauksien sadellessa, ja jäntevyyttä vastoinkäymisissä, yksin hylkivänsä maallisia nautinnolta ja yksin kunnioittavansa köyhyyttä jalona elämän muotona. Kumpikohan puoli oli tänä aamuna osoittautunut näissä avuissa etevämmäksi? Hän näki edessään Rafaelin, joka itsetietoinen hymy huulillaan läksi talostaan repaleissa ja rutiköyhänä ulos avaraan maailmaan. Toinenkin ominaisuus hänessä, jota hän ei ollut ennen huomannut kenessäkään muussa kuin Arseniuksessa, oli tehnyt häneen syvään vaikutuksen. Se oli tuo levollisuus ja hienous, tuo kohteliaisuus ja maltillisuus, jotka olivat tehneet Rafaelin moitteet kahta purevammiksi, sillä hän tunsi, että moittija oli jollain käsittämättömällä tavalla häntä ylempänä, luki hänen ajatuksensa ja olisi voinut voittaa hänet sanasodassa tai missä muussa tahansa, raakaa voimaa ehkä lukuunottamatta. Omituista, että Rafael oli hänestä niin paljon muistuttanut Arseniusta, ja että juuri ne ominaisuudet, jotka viimemainitun tekivät niin harvinaisen miellyttäväksi, voivat ensinmainitussa vaikuttaa niin vastenmielisesti. Ja kuitenkin oli molemmilla epäilemättä samat ominaisuudet. Mikä siihen oli syynä? Vaikuttiko sen arvo? Hän tiesi, että Arsenius oli ollut suuri mies, seurustellut kuninkaitten kanssa. Ja Rafael näytti rikkaalta. Hän oli kuullut rahvaan moittivan prefektiä siitä, että tämä suosi Rafaelia. Johtuiko tuo etevämmyys puheessa ja käytöksessä seurustelusta tämän maailman suurten kanssa? Kaikessa tapauksessa oli se sekä Arseniuksessa että Rafaelissa voima, joka hänet nöyryytti ja jota hän heissä kadehti. Jos se teki Arseniuksen täydellisemmäksi ja miellyttävämmäksi ihmiseksi, miksi ei se vaikuttaisi samalla tavalla hänessäkin? Miksi ei hänkin voisi päästä siitä osalle?

Sellaisissa ajatuksissa kului aamupuoli päivää ja oli jo kohta käsissä iltapäivä, jonka puuhia Filammon ikävällä odotti, toivoen niiden vapauttavan hänet mietteistään.

Hän istui oikean erämaan miehen lailla pahimmassa auringonpaahteessa portailla, joille hän oli levittänyt lammasnahkansa kun aurinko oli lämmittänyt kiviset astuimet niin kuumiksi, ettei paljaalla kädellä voinut niihin koskea. Katsellen miten pääskyset lentää suhauttelivat Serapeiumin pylvästen lomissa muisteli hän, miten usein hän oli ihaillut niiden ilmatanssia, kun ne kiisivät ristiin rastiin rakkaassa Sketis laaksossa. Kaupunkilaisia, joilla oli toivomuksia ja ehdotuksia patriarkalle esitettävinä kulki joukottain hänen ohitsensa, toiset mennen patriarkan vastaanottohuoneeseen, toiset sieltä tullen. Pietari ja päädiakoni odottivat varjossa likistöllä parabolaanien kokoontumista ja innokkaasti kuiskailivat aamun tapahtumista, mainiten tuon tuostakin Hypatian ja Oresteen nimiä.

Eräs vanha pappi tuli heidän luokseen ja hyvin kunnioittavasti päädiakonille kumartaen pyysi avukseen yhtä parabolaania. Hänen piirissään oli merimiesperhe, jonka kaikki jäsenet sairastivat kuumetautia, ja joka sen tähden piti siirtää sairashuoneeseen.

Päädiakoni katsahti häneen ja virkkaen hajamielisesti "Vai niin", jatkoi keskusteluaan.

Kumartaen entistä syvempään vanhus huomautti että pikainen apu oli välttämätön.

"On se sangen omituista", Pietari puheli Serapeiumin pääskysille, "etteivät, muutamat ihmiset voi omissa seurakunnissaan hankkia itselleen sen vertaa vaikutusvaltaa, että saisivat vähäpätöisimmät laupeudentyöt suoritetuiksi vaivaamatta hänen pyhyyttänsä patriarkkaa."

Pappi vanhus mutisi anteeksipyynnön, ja päädiakoni virkkoi vähän ylenkatseellisesti:

"Anna hänelle joku mies, Pietari, ken tahansa. Mitä tuo poika —
Filammon — tuolla toimittaa? Menköön hän mestari Hierakan mukaan."

Pietaria ei näyttänyt tämä päätös miellyttävän ja hän kuiskasi jotain päädiakonille…

"Ei, muut eivät jouda. Tunkeilevat ihmiset saavat tyytyä siihen apuun, minkä saavat. Mutta täällähän ovatkin jo kaikki veljemme koolla; menkäämme kaikki yhdessä."

"Mitä kauemmin yhdessä, sitä parempi pojalle", mutisi Pietari siksi selvään, että Filammon ja ehkä myöskin pappi vanhus voi sen kuulla.

Filammon läksi nyt liikkeelle yhdessä toisten kanssa, ja tiellä kyseli hän niin varovaisesti kuin mahdollista ken Rafael oli.

"Hypatian ystävä."

Sekin nimi pyöri lakkaamatta hänen mielessään, ja hän rupesi nyt kautta rantain tiedustelemaan, mikä ilmiö Hypatia oli. Mutta varovaisuuteen ei tässä ollut mitään syytä. Sillä heti kun hänen nimeänsä vain mainittiin, raivostui koko joukko.

"Jumala hänet tuhotkoon, sen tenhottaren, sen velhon, sen noita-akan!
Hän on se outo nainen, josta Salomo ennusti."

"Minä luulen", sanoi toinen, "että hän on Antikristin edeltäkävijä."

"Taikka se neito, joka hänet ennustuksen mukaan synnyttää."

"Se hän ei ainakaan ole, sen minä takaan", Pietari ilkeästi hymyillen virkkoi.

"Ja onko Rafael Aben-Ezra hänen oppilaansa filosofiassa?" kysyi
Filammon.

"Hänen oppilaansa kaikessa, mitä se nainen keksii ihmisiä vietelläkseen", sanoi vanha pappi. "Oikea filosofia on kuollut aikoja sitte. Mutta tämän maailman suuret katsovat maksavan vaivan palvella sen varjoa."

"Jotkut heistä palvelevat enempääkin kuin varjoa myötäänsä hänen talossa juoksennellessaan," sanoi Pietari. "Luuletko, että Orestes menee sinne vain filosofian vuoksi?"

"Elkäämme liian ankarasti tuomitko," sanoi pappi vanhus. "Synenius Kyreneläinen on pyhä mies, mutta hän pitää kuitenkin Hypatiaa suuressa arvossa."

"Hänkö pyhä mies! — ja on naimisissa! Hän, joka oli kyllin häpeämätön sanoakseen siunatulle Teofilukselle itselleen, ettei hän tahtonut päästä piispaksi, ellei saisi pitää vaimoansa; hän, joka piti Pyhän Hengen lahjaa vähempiarvoisena kuin avioliiton lihallisia nautinnoita, unhottaen raamatun sanat, että ne, jotka ovat lihasta, eivät ole Jumalalle kelvolliset. Oikein sanoo Siricius Roomalainen sellaisista miehistä, kysyessään: 'Voiko Jumalan Pyhä Henki asua muissa kuin pyhissä ruumiissa?' Eipä ihmekään, että mies sellainen kuin Synesius matelee Oresteen rakastajattaren jalkojen juuressa."

"Hän on siis ilotyttö?" kysyi Filammon.

"Epäilemättä. Onko pakanalla uskoa tai Jumalan armoa? Eikö niille, joilla ei ole uskontoa eikä Jumalan armoa, vanhurskaus ole kuin likainen vaippa? Mitä sanoo apostoli Paulus? — Että Jumala on hyljännyt heidät paatumukseensa, täyteen vääryyttä, saastaisuutta, himoja, kavaluutta — tunnethan jatkon: miksi kysytkään?"

"Ah, onko hän sellainen?"

"Ah! — miksi sanot ah? Miten voisi evankeliumia ylistää, jos pakanat olisivat pyhempiä kuin kristityt? Sen tulee niin olla, siksi se on niin. Jos hänellä näyttää olevan hyveitä, niin ne, ilman Kristuksen armoa syntyneinä, ovat vain kullattuja paheita, kavalaa petosta, perkele puettuna valon enkeliksi. Ja mitä tulee siveyteen, joka on hyveiden kukka ja kruunu ja Pyhän Hengen esikoinen ja korkein lahja, niin ken tahansa sanoneekin, että hänellä, pakanalla, se avu olisi, hän pilkkaa Pyhää Henkeä, ja on ikuisesti anathema maranatha! Amen!"

Ja Pietari, ristien hartaasti silmiään, kääntyi vihaisesti ja ylenkatseellisesti pois nuoresta toveristaan.

Filammonilla oli ymmärrystä kyllin tietääkseen, ettei väite ole samaa kuin todistus. Mutta Pietarin todistelutapa: "Sen tulee niin olla, siksi se on niin" säästää sangen paljon vaivaa… ja epäilemättä oli hänellä varmat tiedot. Filammon jatkoi senvuoksi matkaansa pahoillaan — hän ei tiennyt minkä vuoksi — siitä uudesta kuvasta, jonka hän oli saanut Hypatiasta. Hän oli siis kauhea Messalina-noita, jonka luolassa velhotemppuja tehtiin ihmissielujen turmioksi. Mutta jos noituus oli ainoa, mitä hän opetti, niin mistä hänen oppilaansa Rafael oli saanut tuon uljaan miehuutensa? Jos filosofia oli jo, kuten he sanoivat, sukupuuttoon kuollut, niin mitä oli Rafael?

Samassa kääntyi Pietari seurueineen eräälle sivukadulle, ja Filammon jäi Hierakaan kanssa kahden matkaa jatkamaan. He kulkivat äänettöminä, kunnes Filammon muun puhumisen puutteessa kysyi, minne oltiin menossa.

"Minne minua vain haluttaa. Ei nuori mies! Jos päädiakonit ja esilukijat minua, pappia, solvaavat, niin en sitä aijo sinun suustasi kärsiä."

"Minä vakuutan, etten mitään pahaa tarkoittanut."

"Tietysti et! Kaikilla teillä on samat temput, ja nuoret oppivat ne hyvin pian vanhoilta. Sanat imeliä kuin hunaja, mutta purevia kuin miekka!"

"Ethän tällä tahtone moittia päädiakonia ja hänen toveriaan?" kysyi Filammon luonnollisesti valmiina taistelemaan sen veljeskunnan puolesta, johon hän kuului ja jota hän kunnioitti.

Ei vastausta.

"Mutta, herrani, eivätkö he ole ihmisistä pyhimpiä ja uhrautuvaisimpia?"

"Ky-yllä", vastasi hänen toverinsa äänellä, joka tuntui merkitsevän samaa kuin: "eivät".

"Etkö ole sitä mieltä?" Filammon suoraan kysyi.

"Sinä olet nuori, kovin nuori. Odotahan siksi kun olet nähnyt niin paljon kuin minä. Aika, jossa elämme, on turmeltunut, poikani, eikä sitä voi verrata vanhoihin hyviin aikoihin, jolloin ihmiset uskalsivat kärsiä ja kuolla uskonsa puolesta. Olemme liian rikkaita nykyään, ja hienot naiset kävelevät kaduilla silkkinen pukunsa Magdaleenan kuvilla koristettuna ja kaulanauhoissaan raamattua kantaen. Minun nuorena ollessani he kuolivat sen edestä, jolla he nyt itseään koristavat."

"Mutta minähän puhuin parabolaaneista."

"Ah, niin, heidän joukossaan on paljon sellaisia, jotka eivät juuri mitään tee. Elä vain kerro minun sen sanoneen! Mutta löytyy paljon rikkaita, jotka kirjoittautuvat veljeskuntaan vain päästäkseen veroa maksamasta."

"Työn he jättävät sitte sellaisten köyhien miesten tehtäväksi kuin sinä olet. Mädännäisyyttä, mädännäisyyttä olet kaikkialla tapaava. Ja saarnaajat sitte — ihmiset sanoivat — tiedän apotti Isidoron ainakin sanoneen että minulla oli yhtä hyvät saarnalahjat kuin kenellä tahansa muulla Pelusiumissa, mutta tänne tultuani yksitoista vuotta sitte — usko tai elä — ei minua vielä kertaakaan ole pyydetty oman seurakuntani kirkossa saarnaamaan."

"Leikkiä kai lasket!"

"Se on yhtä totta, kuin että olen kastettu mies. Minä tiedän, mikä siihen on syynä, minä tiedän — täällä pelätään Isidoron miehiä… Pelkäävät ehkä oppivansa sen pyhän miehen lailla puhumaan suoria sanoja — ja Aleksandriassa on niin arkoja korvia. Ja täällä on muutamia niitäkin, jotka eivät koskaan unhota, mikä osa hänellä oli noiden kolmen roiston Maron, Zosimuksen ja Martinianuksen asioissa, ja eräässä kirjeessä, joka siitä johtui; ja toisessakin kirjeessä, jonka me tunnemme, ja jossa mainittiin, miten kirkolle otetaan almuja ryövärien ja koronkiskurien voitoista. 'Kyrillos ei unhota koskaan!' Niin sanoo hän jokaiselle, joka hänelle jonkun hyvän työn tekee… Ja samoin sanoo jokaiselle, jonka luulee hänelle pahan työn tehneen. Siksipä minä saankin raataa täällä alhaisena pappina, ja sellaiset miehet kuin Pietari esilukija katsovat minuun kuin orjaansa. Mutta niinhän se aina on! Ei ole vielä ollut ainoatakaan piispaa, siunattua Augustinusta lukuunottamatta — kumpa olisinkin seurannut apottini neuvoa ja mennyt hänen luokseen Hippoon — jonka imartelijat ja juorukellot, päädiakooni tavallisesti etumaisena, eivät olisi olleet valmiit heti piispan kuoltua astumaan hänen paikalleen todellista työtä tekevien seurakunnan pappien sivu. Ken vain on notkein ja liukkain, ken voi enimmän kerätä rahaa hyväntekeväisyys tarkoituksiin, saman tekevä mistä ja millä tavalla; ken haluaa ottaa suurimman osan piispan työstä omille hartioilleen, suostua kaikkeen mitä hän tahtoo ja vakoilemalla säästää häneltä vaivan käyttää omia silmiään: kas siinä mies, joka menestyy Aleksandriassa taikka Konstantinopelissa taikka itse Roomassakin! Huomaa, että koko tässä suuressa kaupungissa kaikkine pappineen on vain seitsemän diakoonia, ja he ja päädiakooni ovat kaupungin ja meidän herroja. He ja tuo Pietari tekevät Kyrillon työt, ja kun Kyrillos tekee päädiakoonista piispan, tekee tämä Pietarista päädiakoonin… He saavat palkkansa, he saavat palkkansa; ja Kyrillos myös."

"Miten?"

"Kun vain et juorua! Mutta saman tekevä. Eihän täällä ole minulla mitään menetettävänä. Sanotaan vain, että täällä Aleksandriassa on kaksi tietä menestykseen; toinen on ansion kautta ja toinen kukkaron!"

"Mahdotonta!"

"Niin, niin, luonnollisesti, aivan mahdotonta. Mutta minä tiedän kuitenkin, että kun Martianus pääsi takaisin Pelusiumiin, josta entinen piispa oli hänet roistona ja tekopyhänä karkoittanut, voitti hän nykyisen piispan suosion, pääsi hänen rahainvartijakseen ja vihittiin papiksi — minä olisin yhtä mielelläni vihkinyt tuon juoksukoiran papiksi. — Kun hän sitte oli varastanut isännältänsä, tuottanut hänelle häpeää — sillä minä en luule, että tämä piispa itsessään on huono mies, mutta ken roistoja käyttää, hän saa itse roiston nimen — sortanut köyhiä ja harjoittanut koko kaupungissa sellaista hirmuvaltaa, ettei kenenkään omaisuus tai maine tuskinpa henkikään ollut turvassa, ja kun hänet kaiken tämän jälkeen kutsuttiin tekemään tiliä teoistaan, niin oli hänellä otsaa kääntää asia niin, että kirkko joutui hänelle velkaan. Tämän tiedän varmaan ja muitten hävyttömyyksiensä lisäksi vielä senkin, että hän tarjosi patriarkalle suuren rahasumman eräästä piispanistuimesta. Ja mitä luulet patriarkan vastanneen?"

"Luonnollisesti hän julisti sen julkean roiston pannaan!"

"Patriarkka kirjoitti hänelle, että jos hän vielä kerran uskaltaisi sellaisia ehdotuksia tehdä, täytyisi hänen todellakin julistaa mies pannaan. Mutta mies ottikin rohkean askeleen ja toi ensi kerralla itse rahat mukanaan; ja kerrotaan yleisesti että Kyrillos olisi hänestä sittekin tehnyt piispan, ellei apotti Isidorus olisi kirjeellisesti pannut siihen vastalausettaan."

"Kyrillos ei kai tuntenut hänen ansioitaan", sanoi Filammon parka, koettaen keksiä jonkun puolustuksen.

"Koko Delta tunsi ne perinpohjin. Ja Isidorus kirjoitti hänelle niistä tuontuostakin."

"Sitte oli hänellä epäilemättä tarkoituksena estää häväistystä ja säilyttää kirkon yhtenäisyys pakanoitten silmissä."

Vanhus naurahti katkerasti.

"Äh, taas se vanha juttu — että pahasta päästään piiloittamalla se ja että synti on pienempi paha kuin vähän melua. Ikäänkuin ei olisi suurin häpeä joutua kiinni häpeän piiloon painamisesta. Ja mitä yhtenäisyyteen tulee, niin täytyy sinun sitä löytääksesi mennä takaisin aina Diokletianuksen ja Deciuksen aikoihin."

"Vainoojiemme?"

"Aivan niin, poikani — vainojen aikoihin, jolloin kristityt kuolivat veljinä, kun he veljinä elivätkin. Sellaista et nykyisin tapaa juuri missään ellet ehkä jossain syrjäisessä maalaishiippakunnassa, josta ei mitään kuulu tänne vuosikausiin. Mutta kaupungeissa taistelevat kaikki paikoista ja vallasta. Jokainen kadehtii toveriaan. Papit kadehtivat diakooneja, ja syytä heillä siihen onkin. Maalaispapit kadehtivat kaupunkipiispaa ja hän taas Pohjois-Afrikan piispoja, eikä hänkään syyttä. Millä oikeudella he pyrkivät itsenäisiksi, aivan kuin olisivat erehtymättömiä? Se on lahkolaisuutta sanon minä — täydellistä lahkolaisuutta! He ovat aivan yhtä huonoja kuin omat donastilaisensa. Eikö Nicean kokouksessa päätetty, että Aleksandrian arkkipiispalla pitäisi vanhan tavan mukaan olla ylin valta myös Libyassa ja Pentapoliissa?"

"Luonnollisesti!" vastasi Filammon, joka oli arka oman patriarkkansa kunniasta.

"Ja Rooman ja Konstantinopelin patriarkat kadehtivat meidän patriarkkaa."

"Kyrilloako?"

"Luonnollisesti, kun hän ei tahdo heitä kumarrella, eikä salli heidän hallita ja vallita Afrikassa."

"Mutta tällaiset asiathan voitaisiin varmaan kokouksissa selvitellä."

"Kokouksissa? Sano sitte kun olet sellaisessa ollut. Siunattu apotti Isidorus tapasi sanoa, että jos hän joskus piispaksi pääsee — mikä ei tule koskaan tapahtumaan — siksi hän on liian kunniallinen —, ei hän koskaan mene lähellekään sellaista kokousta. Hän ei näet sanonut nähneensä ainoatakaan, joka ei olisi kiihoittanut ihmisten alhaisia pyyteitä, ja joka ei olisi sanansaivarruksillaan sotkenut asiaa entistään pahemmaksi, vaikka sitä ei jo etukäteen olisi päättänyt hovista lähetetty kamariherra tai eunukki tai kokki, aivankuin hän olisi jokin Pyhän Hengen erikoinen valittu, joka kykeni päättämään pyhän yhteisen kirkon opista."

"Kokki?"

"Eikö Valens lähettänyt ylimmäisen kokkinsa estämään Basilius Cæsarealaista vastustamasta hovin kannattamaa oppia? Sanon sinulle suoraan, että tällaisissa tapauksissa on tärkeintä saada hovi puolellensa tai päästä itse hoviin. Nuorena ollessani täytyi Antiokuksen kokouksen laatia laki, jonka piti estää piispoja juoksemasta kesken kaiken Konstantinopeliin muka orpojen ja leskien puolesta puhumaan, mutta todellisuudessa vain vehkeilemään. Mutta mitä hyötyä siitäkään on, kun jokainen suurisuinen ja kunnianhimoinen mies siirtyy hiippakunnasta toiseen kunnes pääsee Rooman tai Konstantinopelin likistölle, saa äänensä hallitsijan kuultaviin ja ulottuu lahjomaan hänen hovimiehiään."

"Eikö ole kirjoitettu: elä puhu pahaa ylhäisistä?" sanoi Filammon hurskaimmalla äänellään.

"Kuinka niin? Enhän ylhäisistä pahaa puhu, vaan — niistä, jotka heidän paikkansa huonosti täyttävät."

"En ole ennen kuullut niitä sanoja sillä tavalla selitettävän."

"Arvatenkaan et. Mutta sillä ei ole sanottu, ettei se selitys olisi oikea ja puhdasoppinen. Sinä tulet kyllä piankin kuulemaan paljon asioita, jotka ovat tosia — mutta ovatko ne puhdasoppisia, sen hovikokit selittäkööt. Luonnollisesti minä olen tyytymätön ja niskoitteleva vanha napisija. Luonnollisesti; — ja luonnollisesti täytyy myöskin nuorukaisten saada maksaa oppirahat sen sijaan että uskoisivat vanhuksen sanoja. Kas tuossa — katso ja päätä itse! Siinä saat nähdä minkälaisia pyhimyksiä nykyinen kirkon hoitotapa kasvattaa. Tuossa tulee yksi niistä. Katso nyt, minä vaikenen!"

Heidän puhuessaan saapui kaksi kookasta neekeriä kirkon luo, jonka ohi he juuri olivat menemässä, ja laskivat sen rappusten eteen Filammonille uuden esineen. Se oli kantotuoli, jonka tangot olivat norsunluulla ja hopealla koristetut, ja jonka yläosan verhosivat ruusunkarvaiset silkkiverhot.

"Mitä tuon kojun sisässä on?" kysyi hän pappi vanhukselta, nähdessään neekerien pyyhkivän hikeä otsaltaan ja sorean orjattaren, päivänvarjo ja tohvelit kädessään lähestyvän tuolia ja kunnioittavasti kohottavan sen verhoa.

"Pyhimys, sanon minä!"

Kirjailtu kenkä, jossa nilkan kohdalla kiilsi suuri kultainen risti, ilmestyi verhon alta ja polvilleen laskeutuen pujotti tyttö tohvelin sen päälle.

"Siinä näet", se vanha napisija kuiskasi: "Ei riitä, että kristityitä ihmisiä pidetään kuormajuhtina. Apotti Isidorus tapasi sanoa — asianajaja Ironillekin sanoi hän sen vasten naamaa — ettei hän jaksanut käsittää, miten ihminen, joka rakasti Kristusta ja tunsi sen armon, joka tekee kaikki ihmiset vapaiksi, voi pitää orjia."

"En minäkään voi sitä käsittää", sanoi Filammon.

"Mutta me olemme toista mieltä täällä Aleksandriassa. Emme voi edes astua ylös Herran temppelin rappusia ilman lisäsuojusta hienoissa jaloissamme."

"Minä olen luullut, että on kirjoitettu: Vedä pois kengät jaloistasi, sillä paikka, missä seisot on pyhä paikka."

"Löytyy paljon muitakin asioita, jotka ovat kirjoitetut, mutta joiden muistamista me emme huomaa mukavaksi. Katso, tuossa on yksi kirkon pylväistä — Aleksandrian rikkain ja jumalisin nainen."

Ja verhojen välistä ilmestyi ihmisolento, jonka nähdessään Filammonin silmät suurenivat vielä enemmän kuin Pelagian eteen jouduttuaan. Mitä ajatuksia hänessä viimemainitun ylellinen ja hienostuneen huoleton puku lieneekin herättänyt, ei se ainakaan loukannut hänen synnynnäistä kreikkalaista kaunoaistiaan niin syvästi että hänen olisi tehnyt mieli nauraa ja itkeä yhdellä kertaa, kuten nähdessään tämän näytekappaleen, jonka hienotekoisen ja rappeutuneen sivistyksen mauton muoti oli luonut. Hänen pukunsa oli takaa pöyhistetty sellaisella tavalla, että kirkon rappusilla istuvat katupojat tulivat tehneeksi siitä samanlaisia huomautuksia, joilla pyhä Klemens ennen muinoin saarnatuolista kuritti sen ajan aleksandrialaisia naisia. Puku oli valkoisesta silkistä valmistettu ja sen alaosa oli koristettu punaisilla ja vihreillä ainakin jalan korkuisilla kuvilla, joiden Filammon lopulta älysi tarkoittavan rikasta miestä ja Lazarusta. Naisen selkäpuolella riippui kirkkaansininen viitta, jonka liepeisiin oli ommeltu ristinmerkkejä ja keskelle Job, istumassa saviastianpalanen kädessään ja kolme ystäväänsä ympärillään. Se oli muisto, vanha pappi huomautti, eräältä pyhiinvaellukselta, jonka nainen pari vuotta sitte oli tehnyt Arabiaan nähdäkseen ja suudellakseen sitä tuhkakasaa, jolla patriarkka oli istunut.

Yhdessä niistä puolesta tusinasta ketjusta, jotka hänen kaulansa ympäri oli kääritty, riippui kultasyrjäinen ja jalokivillä siroteltu evankeliumien käsikirjoitus; hänen otsallaan oli päärlyistä kokoonpantu korkea koriste, jonka keskustaan oli sovitettu suuri kultainen risti, ja hänen voiteesta kankea tukkansa oli käherretty ja palmikoitu ainakin puolen jalkaa korkeaksi harjaksi. Siinä oli varmaankin onnettomalla orjattarella aamuisin ainakin tunnin työ ja palkakseen oli hän kai saanut useamman kuin yhden ankaran sanan.

Kasvoillaan imelä hymy ja silmät maahan luotuina nousi kaunis katujatar nöyrän näköisenä ylös rappusia. Tuon tuostakin huokasi hän syvään, pudisti päätänsä ja painoi kädellään jalokivistä säkenöivää rintaansa. Samassa huomasi hän papin ja munkin, ja kääntyen nöyrimmän kunnioittavasti heidän puoleensa pyysi hän saada suudella heidän pukunsa liepeitä.

"Parempi olisi sinulle, rouvani", Filammon kaunistelematta virkkoi, "että suutelisit oman pukusi liepeitä. Sinulla on puvussasi kaksi läksyä, joita et näy vielä oppineen."

Silmänräpäyksessä muuttuivat hänen kasvonsa. Ylpeys ja viha kuvastuivat niistä nyt.

"Pyysin sinulta siunausta enkä saarnaa. Sen saan milloin hyvänsä minua vain haluttaa."

"Ja sellaisen kuin haluat", murisi pappi vanhus.

Nainen sipsutti ylös rappusia heittäen muutamia kolikoita kerjäläispojille ja mutisten itsekseen — siksi selvään kuitenkin että Filammon sen kuuli — että "hän ei jätä tätä rippi-isälle kertomatta eikä salli että munkki lurjukset häntä kadulla solvaavat".

"Nyt hän tunnustaa siellä syntinsä — kaikki muut vaan ei niitä, jotka tässä äsken teki — ja lyö rintoihinsa ja itkee kuin oikea Magdalena. Ja se kunnon arvoisa mies lohduttaa häntä: — Miten kaunis ketju! Ja miten hieno viitta — sallikaa minun koskettaa sitä! Miten pehmyttä ja miellyttävää tämä intialainen villa on! — Voi, kun tietäisitte miten suuria velkoja minun täytyy tehdä tämän pyhätön vuoksi! — Ja vastaus on luonnollisesti hänen toivonsa mukainen, että, jos siitä on Herran huoneelle pienintäkään hyötyä, niin pitää hän sitä aivan liian suurena kunniana… Ja rippi-isä saa ketjun ja ehkä viitankin. Ja nainen menee kotiinsa uskoen, että hän on nyt sanasta sanaan täyttänyt käskyn, joka vaatii pahojen tekojen sovittamista almujen antamisella, ja hän vain vähän harmittelee että pappi sattui pyytämään juuri sitä koristetta!"

"Mitä", Filammon kysyi, "eikö hän uskalla suorastaan kieltää sellaista häpeämätöntä pyyntöä?"

"Jos on kysymyksessä minun kaltaiseni köyhä pappi, niin kyllä hän hyvinkin uskaltaa, mutta kun kysymyksessä on hänenlaisensa, yleisesti pidetty saarnamies… Kuten Hieronymus sanoo eräässä kirjeessään, jonka olen nähnyt, ajattelevat naiset sellaisissa tapauksissa kahteen kertaan päänsä ympäri ennenkuin loukkaavat kaupungin juorukelloa. Vieläkö sinulla on jotain sanottavana?"

— Filammonilla ei ollut, eikä hän, älykkäästi kyllä, virkkanut mitään sittekään kun vanhus jatkoi:

"Sinun, poikaseni, on vielä kaupungin tavat opittava, Kun tulet vähän vanhemmaksi, et sinä sano hienolle naiselle, jolla on risti otsallaan, vastenmielisiä totuuksia, vaan olet valmis juoksemaan hänen vihjauksestaan vaikka Herkuleen patsaille toivossa, että hän auttaa sinua hienoa saarnapaikkaa tai piispanistuintakin kohti. Naiset pitävät siitä huolen täällä."

"Naiset?"

"Naiset juuri, poika. Luuletko, että he ilmaiseksi ammentavat rikkauksia papeille ja kirkolle? He saavat palkkansa. Luuletko että pappi on tuohonkin saarnatuoliin päässyt ilman että hän jokaisen huolellisesti kukitetun lauseensa jälkeen on levottomasti tarkastanut, hyväksyykö sen tuo hänen pyhyytensä. Sillä rouvalla on niin tarkka oikeauskoinen aisti että hän voi vainuta novatismiä tai originismia siinäkin, missä sitä ei mikään muu kuolevainen nenä kykene haistamaan. Hänen luokseen kokoontuvat kerran viikossa kaikki kaupungin rikkaimmat ja hurskaimmat naiset keskustelemaan meidän kirkkokuristamme aivan samoin kuin hovikokit opistamme. Kuiskaillaan hänen sitäpaitse olevan itse keisarinna Pulkerian suosiossa ja lähettävän hänelle Konstantinopeliin kuukausittain kirjeitä. Hän voisi saada aikaan ikävyyksiä itse patriarkallekin, jos tämä vastustaisi hänen pyhää tahtoansa."

"Mitä, liehakoiko Kyrillos sellaisten olennoiden edessä?"

"Kyrillos on aikansa viisas mies — liiankin viisas valon lapseksi, sanovat muutamat. Mutta sen hän älyää, ettei maksa vaivaa taistella niitä vastaan, joita ei voi voittaa. Ja kun hän noilta arvokkailta naisilta saa rahaa vaivaistalojansa, orpokotiansa, vierasmajojansa, sairaaloitansa ja hätäaputöitänsä ja muita sellaisia laitoksiansa varten — ja siinä hänelle ei vedä vertoja koko maailmassa muut kuin Ambrosius Milanolainen ja Basilius Cæsarealainen — niin ei häntä sovi moittia jos hän siten käyttää pahaa asiaa mahdollisimman suureksi hyödyksi. Ja hyvin paha asia se on, ja on ollut aina niistä ajoista asti, jolloin hallitsijat ja hoviherrat lakkasivat meitä polttamasta ja ristiinnaulitsemasta ja sen sijaan rupesivat meitä suojelemaan ja lahjomaan."

Äänettömänä käveli Filammon vanhan papin rinnalla. Häntä inhotti ja ihmetytti.

"Ja tätä näkemään minä siis läksin — tuulen heiluttelemia ruokoja ja hienoihin pukuihin puettuja ihmisiä, jotka vain kuninkaiden palatseissa ovat paikallaan!" Tämän vuoksi hän oli jättänyt vanhan rakkaan Lauran lapsuuden iloineen ja tuttavuuksineen, ja heittäytynyt puuhien ja kiusauksien pärskyvään pyörteeseen! Tällainen oli nyt se yhteisen kirkon sopusointuinen yhtenäisyys ja voima, kirkon, jossa, kuten hänelle lapsesta asti oli opetettu, oli vain yksi Herra, yksi usko ja yksi henki. Tämä siis oli se jakamaton yhteiskunta, "ilman tahraa tai virhettä; joka, yhdistettynä ja vahvistettuna sen kautta, mitä jokainen sen jäsen, kukin sille suhteellisesti määrätyn tarmokkaan toiminnan mukaan saa aikaan, kasvaa rakkaudessa omaksi ylennyksekseen." Häntä värisytti nämä tutut sanat muistaessaan. Ne tuntuivat kuin ivaavan sitä kurjaa ja sekasotkuista todellisuutta, jonka hän kaikkialla näki. Hän oli vihoissaan vanhukselle, joka hänen unelmansa oli särkenyt.

Hän tahtoi uskoa, että vanhuksen moitteet olivat liioiteltuja ja johtuivat kyynillisestä äreydestä ja itsekkäästä tyytymättömyydestä. Mutta sittekin — eikö Arsenius ollut varoittanut häntä? Eikö hän ollut sanasta sanaan ennustanut, mitä nuorukainen tulisi näkemään — mitä hän oli nähnyt? Oliko siis Pyhän Pauluksen suuremmoinen suunnitelma vain tyhjä ja mahdoton unelma? Ei! Jumalan sana ei voi pettää, kirkko ei voi erehtyä! Vika ei voinut olla kirkossa, vaan sen vihollisissa, se ei voinut olla kuten vanhus sanoi, kirkon rikkaudessa, vaan sen orjamaisuudessa. Hänen mieleensä muistuivat Kyrillon sanat, jotka hän verhon takaa oli kuullut, ja ne tuntuivat nyt hänestä antavan selvityksen kaikkeen. Miten voikaan kirkko vapaasti ja menestyksellä työskennellä niin kauan kuin tämän maailman hallitsijat sitä painoivat ja kahlehtivat? Ja miten voivat taasen nuo hallitsijat olla muita kuin tyranneja ja antikristejä niin kauan kuin heitä pelotteli ja peijasi pakanallinen filosofia ja inhimillisen viisauden tyhjät oppijärjestelmät? Jos Orestes oli Aleksandrian kirkon kirous, niin oli Hypatia Oresteen kirous. Hypatia oli suurimpana syynä kaikkeen. Hän oli kaiken pahan alku ja juuri. Kenessä olisi miestä hävittämään se juurinensa?…

Miksi ei hän voisi koettaa? Vaarallista se ehkä oli; mutta kunniakas se yritys olisi, onnistuipa se tai ei. Kristikunnan korkea tarkoitusperä vaati korkeita esikuvia. Ehkä hän — ja hänen nuori sydämensä löi rapisti sen ajatuksen herätessä — ehkä hän jonkun suuren uskaliaan teon, itseuhrautuvaisuuden, jumalaisen uskonvimman-avulla — kuten ennen David lähtiessään jättiläistä, vastaan — voisi herättää itsekkäät ja ylellisyyden hukkuneet sielut jaloon kilpailuun, ja pakoittaa heidät muistamaan, ehkäpä jäljittelemäänkin entisajan marttyyrejä, jotka olivat Egyptin ylpeys, kunnia ja perintö. Ja hänen mielikuvituksensa maalasi hänen eteensä yksinkertaisia miehiä ja heikkoja naisia, jotka olivat voittaneet kiusauksen ja häpeän, kidutuksen ja kuoleman. Heidän maineensa eli ikuisesti ihmisten huulilla ja he itse istuivat, loistava marttyyrikruunu otsallaan, taivaan ylimysten joukossa. Filammonin sydän löi kiivaasti ja hän ikävöi tilaisuutta uskaltaakseen ja kuollakseen.

Ja ikävöity tilaisuus tulikin. Sillä tuskin hän oli jälleen päässyt parabolaanitoveriensa joukkoon, kun nuo itsepintaiset ajatukset taas puhkesivat sanoiksi ja hän rupesi innokkaasti kyselemään tarkemmin Hypatiasta.

Vastaukseksi sai hän vain yhä uusia herjauksia. Kun sitte munkit olivat tarpeeksi purkaneet kiukkuaan Hypatia-noitaa vastaan, ja selitelleet sitä voittoa, jonka oikeauskoisuus sinä aamuna oli saavuttanut, rupesivat he puhumaan pakanoitten kukistamisesta Teofilus patriarkan aikana kaksikymmentä vuotta sitte. He puhuivat Olympiodoruksesta ja hänen roskajoukoistaan, joka monta päivää oli asevoimalla puolustanut Serapeiumia kristityitä vastaan, tehnyt hyökkäyksiä kaupunkiin ja kiduttanut ja murhannut vankejaan. He puhuivat marttyyreistä, jotka tuon pilariston keskellä mieluummin olivat kiusautuneet kuoliaaksi, kuin uhranneet Serapikselle; ja lopullisesta voitosta ja sotilaasta, joka vapisevan rahvaan silmäin edessä iski suunnattoman suuren epäjumalankuvan palasiksi ja siten ikiajoiksi mursi pakanuuden noitavoiman. Filammonin mieli paloi samanlaiseen suurtyöhön kuin tuo sotilas oli tehnyt. Hän tahtoi tukahuttaa omantuntonsa epäilykset vielä valtavammalla kristillisellä urotyöllä. Epäjumalain kuvia ei enää ollut murskattavina, mutta olihan filosofia.

"Miksi ei hyökätä keskelle vihollisen leiriä ja uhmata pirua omassa pesässään? Miksi ei joku Jumalan mies häikäilemättä mene sen noidan luentosaliin ja hänen kuulijakuntansa edessä todista hänen väitteensä kumoon."

"Tee itse, jos uskallat," sanoi Pietari. "Meitä ei ollenkaan haluta joutua kaupungin kaikkien nuorten irstailevien herrojen kolhittavaksi."

"Minä teen sen," sanoi Filammon.

"Kyllä, jos vaan hänen pyhyytensä sallii sinun sellaisiin hullutuksiin ryhtyä."

"Hillitkää kielenne, herrani! Te solvaatte kaikkia marttyyrejä, pyhästä Stefanuksesta pyhään Telemakukseen asti, nimittäessänne sellaista tekoa hullutukseksi."

"Tästä röyhkeydestä en voi olla ilmoittamatta hänen pyhyydelleen."

"Ilmoittakaa vain", sanoi Filammon, jolle välähti mieleen eräs uusi suunnitelma, minkä toteuttamiseksi Pietarin uhkaus sopi erinomaisesti.

Siihen jäi asia sillä kertaa.

* * * * *

"Nykyaikaisen nuorison intoileminen alkaa käydä aivan sietämättömäksi", sanoi Pietari herralleen samana iltana.

"Sen parempi! He pakoittavat siten vanhemmat kilpailemaan kanssaan hyvissä töissä. Mutta ken on intoillut tänään?"

"Se hurja poika, jonka Pambo lähetti meille erämaasta, uskalsi tarjoutua uskon sankariksi Hypatiaa vastaan. Hän suorastaan tarjoutui menemään hänen luentosaliinsa ja väittelemään siellä hänen kanssaan. Mitä arvelette sellaisesta nuorison vaatimattomuudesta ja arkuudesta?"

Kyrillos vaikeni.

"Minkä vastauksen saan hänelle viedä? Karkotus kuukaudeksi Nitriaan vedelle ja leivälle? Ette kai aikone jättää sellaista rankaisematta, sillä jos niin teette, niin totisesti on silloin kaikki sananvalta ja kurinpito täällä lopussa."

Kyrillos vaikeni yhä, ja Pietarin otsa synkkeni.

Viimein vastasi patriarkka:

"Tässä tarvitaan marttyyrejä. Lähetä poika minun luokseni!"

Olkapäitään kohauttaen ja kasvoillaan ilme, joka sangen paljon muistutti kateutta, meni Pietari alas ja hetken kuluttua toi sisään vapisevan nuorukaisen, joka heti lankesi polvilleen.

"Sinä siis tahdot uhmata sitä pakanallista naista hänen omassa luentosalissaan? Onko sinulla rohkeutta siihen?"

"Jumala on antava sitä minulle."

"Hänen oppilaansa murhaavat sinut."

"Kykenen puolustautumaankin", Filammon huomautti silmäillen anteeksi annettavalla ylpeydellä teräksisiä jäntereitään. "Ja jos en onnistu: onko kuolemaa kunniakkaampaa muu kuin marttyyrikuolema?"

Kyrillos hymyili sangen mielissään.

"Lupaa minulle kaksi asiaa."

"Vaikka tuhat."

"Kahdessakin on sinulle tarpeeksi. Nuori on herkkä lupaamaan, mutta vielä herkempi unhottamaan. Lupaa minulle, että, tapahtuipa mitä tahansa, sinä et heitä ensimmäistä kiveä."

"Minä lupaan."

"Lupaa minulle vielä, ettet ryhdy väittelyyn hänen kanssaan."

"Mitenkäs minä muuten?"

"Pane vastaan, syytä, pilkkaa! Mutta syitäsi elä ilmota. Jos sen teet, joudut tappiolle. Hän on liukkaampi kuin ankerias, harjaantunut kaikkiin logiikan mutkiin. Sinä joudut kaikkien pilkattavaksi ja saat häpeissäsi luikkia tiehesi. Lupaatko?"

"Lupaan."

"Mene sitte."

"Milloin?"

"Sitä parempi mitä pikemmin. Mihin aikaan luennoitsee se kirottu nainen huomenna, Pietari?"

"Näimme hänen menevän tänä aamuna Museoon yhdeksän aikaan."

"Mene sitte huomenna kello yhdeksän. Tässä on sinulle rahaa."

"Mitä minä näillä?" Filammon kysyi käännellen uteliaasti käsissään ensimmäisiä rahoja, mitä koskaan oli käsitellyt.

"Maksaaksesi sisäänpääsyn. Filosofin luo ei kukaan rahatta pääse.
Toisin kirkkoon, joka on päivät pitkät auki orjille ja kerjäläisille.
— Hyvä on jos hänet käännytät. Ja jos et…" Hän lisäsi hiljaa
hampaittensa välistä. "Ja jos et, on sekin hyvä — ehkä parempikin."

"Kas niin!" Pietari katkerasti virkkoi viedessään Filammonin ulos. "Mene nyt Ramoth Gileadiin, sinä nuori hupsu; ja onnea matkalle! Mikä paholainen sinut lähettikin tänne lietsomaan jalon patriarkan ainoata heikkoutta?"

"Mitä tarkotatte?" tiuskasi Filammon niin äkäisesti kuin uskalsi.

"Sitä houretta että saarnat, vastaväitteet ja marttyyrikuolemat voivat karkoittaa Kananiitit, joihin vain Herran ja Gideonin miekka tepsii! Hänen enonsa Teofilus ymmärsi asian paremmin. Jos hän ei olisi ymmärtänyt, vallitsisi ehkä Olympiodorus vieläkin Aleksandriaa ja uhrituli palaisi tänäkin päivänä Serapiksen edessä. Niin mene, mene, että hän sinut käännyttäisi! Anna pirulle sormesi kuten Achan, niin saat nähdä, eikö hän lopuksi ole huoneessasi. Seurustele Midianin tyttärien kanssa, niin saat nähdä etkö pian itsekin Baal Peoria rukoile ja syö kuolleitten pöydältä!"

Näillä rohkaisevilla sanoilla erosivat miehet sinä iltana.

8 Luku.

ITÄTUULI.

Kun Hypatia seuraavana aamuna kaikessa loistossaan astui ulos huoneestaan ympärillään parvi filosofeja, filosofastereja, oppilaita ja hienoja herrasmiehiä, jotka ihaillen seurasivat häntä kadun yli luentosaliin, asettui muuan ryysyinen kerjäläisukko, seurassaan tavattoman suuri ja äkäisen näköinen koira, suoraan hänen eteensä ja ojensi likaisen kätensä mankuen almua.

Hypatia, jonka hienostunut maku ei sietänyt nähdä sen vähemmin koskettaa, mitään likaista ja rumaa, käski palvelustytön antamaan miehelle jonkun kolikon. Nuoret herrat sen sijaan katsoivat olevansa täysin oppineita jalossa "ällistyttämis"-taidossa, joka siihen aikaan oli muodissa Afrikan oppilaitoksissa, ja jolle me saamme olla kiitollisia siitä, että se ajoi pyhän Augustinuksen Karthagosta Roomaan. Tottuneina näykkimään ja solvaamaan kaikkia köyhiä, jotka vain heidän tielleen sattuivat, rupesivat he nytkin laskettelemaan sukkeluuksiaan kerjäläiselle. Mutta tämä ei niistä välittänyt. Hänelle tarjottiin rahaa, mutta hän työnsi antajan käden syrjään ja paikalleen jääden näytti aikovan estää Hypatialta pääsyn eteenpäin.

"Mitä sinä tahdot? Laittakaa tuo hurjimus ja hänen hirveä koiransa pois tieltä, hyvät herrat!" sanoi filosofi parka vähän peloissaan.

"Minä tunnen tuon koiran," sanoi eräs herroista; "se on Aben-Ezran.
Mistä sen löysit ennenkuin se isännältään hävisi, sinä hirtehinen?"

"Sieltä, mistä äitisi löysi sinut, nulikka, kun hän petkutti sinut miehelleen — orjamarkkinoilta näes! Ihana Sibylla, oletko jo unhottanut nöyrimmän oppilaasi, kuten nuo koirat, jotka jo yrittävät ällistyttää opettajaansa ja mestariansa nolaamisen jalossa taidossa?"

Kerjäläinen otti samassa leveän olkihatun päästään ja paljasti Rafael
Aben-Ezran kasvonpiirteet. Hypatia hätkähti ja huudahti hämmästyneenä.

"Ah, te hämmästytte! Miksi, jos saan luvan kysyä?"

"Kun teidät tuollaisena näen."

"Mitä siinä on ihmeellistä? Olettehan te pitkät ajat saarnannut meille kaikille, miten kunniakasta on irroittautua kaikista aistien viettelyksistä. Ei se ole kunniaksi teidän oppilaillenne eikä kaunopuheisuudellenne, jos noin pahasti hämmästytte kun yksi heistä lopultakin seuraa sanasta sanaan opetuksianne."

"Mikä tämän ilveilyn tarkoitus oikeastaan on, arvoisa herrani?" kysyi
Hypatia ja monet muut.

"Kysykää Kyrillolta. Minä olen uutena Diogeneksena matkalla Italiaan etsimään ihmistä kuten hänkin aikoinaan. Heti sellaisen löydettyäni olen minä suurimmalla mielihyvällä palaava takaisin ilmoittaakseni teille sen hämmästyttävän uutisen. Jääkää hyvästi! Tahdoin vielä kerran nähdä eräät kasvot, vaikka minusta onkin tullut kyynikko, kuten huomaatte, enkä aijo tästä puoleen kuunnella ketään muita opettajia kuin tätä koiraani, joka onneksi ei vaadi mitään maksua opetuksestaan. Jos hän vaatisi, täytyisi minun jäädä sitäkin opetusta vaille, sillä isiltä peritty omaisuuteni näki eilisaamuna hyväksi lentää tiehensä. Olette kai kuulleet siitä juutalaisia vastaan tehdystä kansanpäätöksestä, joka pantiin täytäntöön erään pyhän kansantribuunin johdolla?"

"Halpamaista!"

"Ja vaarallista, neiti rakas. Menestys innostuttaa… ja Theonin talo on aivan yhtä helposti ryöstetty kuin juutalaiskortteli. Olkaa varuillanne!"

"Ei, ei, Aben-Ezra", nuoret herrat huudahtivat. "Teidän seuranne on meille liian hauska luopuaksemme siitä noin vain sen patriarkka hirtehisen päähänpiston takia. Me panemme listan kiertämään teidän hyväksenne. Ja te saatte asua kunkin meidän luona vuorotellen. Aivanhan meiltä unehtuisivat kaikki kompeilemistemput ilman teitä!"

"Kiitoksia, herrat. Mutta se on nyt kuitenkin niin, että te olette olleet liian kauan minun narrejani, ruvetakseni nyt teidän narriksenne. — Neitiseni, pari sanaa teille yksityisesti ennenkuin lähden."

Hypatia kumartui eteenpäin ja kuiskasi hätäisesti syyriankielellä:

"Voi jääkää, minä rukoilen! Te olette oppilaistani terävin — ehkä ainoa todellinen oppilaani… Isäni kyllä keksii teille jonkun piilopaikan ja jos rahaa tarvitsette, niin muistakaa, että hän on teille velkaa. Emme ole vielä maksaneet teille takaisin sitä rahasummaa, jonka —"

"Ihanin runotar, sehän oli vain sisäänpääsymaksuni Parnassukseen. Minä teille velassa olen ja tällä opaalisormuksella suorittaisin nyt loppuvelkani. Mitä tulee pakopaikkaan teidän lähellänne", hän jatkoi alentaen ääntään ja käyttäen hänkin syyriankieltä — "niin on Hypatia Pakana liian ihana Rafael Juutalaisen mielenrauhalle."

Hän veti sormestaan Mirjamin sormuksen ja tarjosi sitä Hypatialle.

"Mahdotonta", tämä virkkoi karahtaen tulipunaiseksi. "Minä en voi ottaa sitä vastaan."

"Ottakaa, minä rukoilen! Se on viimeinen maallinen taakka, joka minulla on, lukuunottamatta tätä lihasta ja verestä kyhättyä etanan koteloa. Siihen taas voin kaivaa tikarillani kolon heti kun se käy minulle kiusalliseksi. Mutta sen aijon tehdä vasta sitte ja sillä tavalla kuin minua haluttaa; jos taas sormuksen otan mukaani, lyövät Heraklianuksen soturit aivan varmaan kalloni sen takia rikki. — Minun täytyy pyytää teitä se ottamaan."

"En koskaan! Ettekö voi myydä sormusta ja paeta Synesiuksen luo. Hän kyllä suo teille suojaa."

"Sekö vieraanvarainen myrskytuuli? Suojaa kyllä, mutta lepoa ei. Yhtä hyvin voisin pystyttää telttani Etnan kitaan. Yöt ja päivät hän käännyttäisi minua siihen kokoonhaalittuun sekasotkuun, jota hän filosofilliseksi kristinuskoksi nimittää. No niin, kun ette tahdo sormusta ottaa, niin pian siitä päästään. Me Itämaan miehet osaamme esiintyä suurellisesti ja kadota kuten maailman herroille sopii."

Ja hän kääntyi filosofien puoleen.

"Kuulkaapa, te aleksandrialaiset herrasmiehet! Haluaako joku teistä maksaa kaikki velkansa yhdellä kertaa? Tässä on Salomonin sateenkaari, opaali, jollaista Aleksandriassa ei ole koskaan ennen nähty. Millä maailman orjamarkkinoina tahansa voisi sillä vaikka kahteen kertaan ostaa kenen tahansa teistä makedonialaisine pappoineen ja makedonialaisine mammoineen ja makedonialaisine sisarineen ja hevosineen ja papukaijoineen ja riikinkukkoineen. Ken vain haluaa omistaa kymmenen tuhannen kultakolikon arvoisen jalokiven, hänen ei tarvitse muuta kuin kaivaa se käsiinsä loasta, johon minä sen heitän. Näykätkää joutuin, te nuoret Fedriakset ja Pamfiliukset! Thaiksia ja Laiksia löytyy kyllä tarpeeksi sen tuhlataksenne."

Hän oli juuri heittämäisillään jalokiven kadulle, kun joku takaapäin tarttui hänen käsivarteensa ja sieppasi sormuksen hänen kädestään. Raivostuneena katsahti hän taakseen ja näki Mirjam vanhuksen seisovan siellä silmät vihasta ja ylenkatseesta säkenöiden.

Silmänräpäyksessä hyökkäsi Bran akan kimppuun, mutta säikähti loimua hänen silmissään ja vetäytyi takaisin. Rafael kutsui koiransa luokseen ja kääntyen tyynesti pettyneihin kuulijoihinsa virkkoi:

"Kas niin, onnettomat ystäväni! Teidän täytyy sittekin itse hankkia rahat, mikä meikäläisten poistuttua käynee vähän tukalammaksi kuin ennen. Se kaikkea hallitseva kohtalo, jota — kuten tekin hutikassa ollessanne hyvin tiedätte — ei filosofikaan voi vastustaa, on antanut Salomonin sateenkaaren takaisin oikealle omistajalleen."

"Jää hyvästi, filosofian kuningatar! Kun ihmisen löydän, ilmoitan siitä teille. — Äiti, minä tulen kanssasi jonkun matkaa, vaihtaakseni parisen ystävällistä sanaa ennen eroamistamme — vaikka," jatkoi hän nauraen, kun kahden poistuivat, "huonoa oli pilasi kun et suonut omalle kansalaisellesi huvia katsella miten nuo pakana koirat olisivat loassa kiistelleet hänen almustaan."

Hypatia jatkoi matkaansa museoon merkillisestä kohtauksesta ja sen vielä merkillisemmästä lopusta peräti hämmentyneenä. Hän varoi kuitenkin ilmaisemasta pienimmälläkään tavalla mielenliikutustaan, ennenkuin oli yksin luentosalinsa viereisessä, pienessä odotushuoneessa. Siellä hän heittäytyi tuolille ja jäi siihen miettimään siksi kuin hämmästyksekseen ja harmikseen huomasi kyyneleiden valuvan pitkin kasvojaan. Hänen sydämessään ei siltä ollut kipinääkään rakkautta Rafaeliin. Jos hänen tunteensa olisivat ruvenneet vähänkin sinne päin kallistumaan, olisi se kavala juutalainen kyllä tiennyt estää sen ivallisilla ja kevytmielisillä puheillaan, joilla hän tukahutti kaikki syvemmät tunteet sekä itsessään että muissa. Ja mitä hänen kauneudesta lausumiin kohteliaisuuksiin tuli, eivät ne Hypatiasta olleet mieluisia eivätkä vastenmielisiä, sillä sellaisiin hän oli tottunut. Mutta hän tunsi, kuten hän oli sanonutkin, että hän Rafaelissa kadotti ehkä ainoan todellisen oppilaansa, ja enemmänkin — ehkä ainoan todellisen opettajansa. Sillä hän näki selvästi, että tuon Silenus-naamarin alla piili luonne, joka kykeni ehkä enempään kuin hän uskalsi ajatellakaan. Aina hän oli huomannut Rafaelin käytännöllisessä neuvokkaisuudessa itseään etevämmäksi, ja äskeinen tapaus oli osoittanut todeksi hänen aavistuksensa että Rafael oli häntä ylempänä myöskin siinä henkisessä voimassa ja vakavuudessa, jota hän turhaan oli etsinyt ympärillään parveilevista veltostuneista kreikkalaisista. Sama oli asian laita sellaisissakin aineissa, joissa Rafael tunnusti hänet opettajakseen. Vuoroin hän ilolla huomasi että hän yksin koko oppilasjoukosta näytti perinpohjin ja vaistomaisesti käsittävän jokaisen hänen sanansa; vuoroin hänessä heräsi vastenmielinen epäilys, että Rafael vain leikki hänellä ja hänen matematiikallaan ja geometriallaan, metafysiikallaan ja logiikallaan, kuten miekkailija, joka harjoittelee floretilla, ja säästi todellisen voimansa jotakin hänelle arvokkaampaa varten. Useamman kuin kerran oli Rafaelin paradoksi tai kysymys särkenyt hänen kauneimmankin järjestelmänsä tuhansiksi sirpaleiksi ja avannut hänelle synkkiä epäilyksen kuiluja sellaisistakin asioista, jotka olivat näyttäneet mitä luotettavimmilta totuuksilta. Joskus oli vielä Rafael puoleksi piloillaan viitannut hebrealaisten pyhiin kirjoihin, kuitenkaan millään tavoin ilmaisematta, uskoiko hän ja miten paljon niihin. Häntä oli silloin aina suututtanut että Rafael katsoi itsellään olevan salaisia tietolähteitä, syvempiä ja todenperäisempiä kuin hänen, joista Rafael ei tahtonut päästää häntä osalle.

Ja kuitenkin veti Rafael häntä vastustamattomasti puoleensa. Tämä oli aina väittänyt, että tuo tahallinen ja johdonmukainen ylellisyys, jota Hypatia vieroi, oli kuin puku, jonka hän voi milloin tahansa heittää pois tai jälleen ottaa päälleen. Ja nyt oli hän nähtävästi osoittanut väitöksensä todeksi, ja näyttäytynyt siinä suhteessa kykenevänsä kilpailemaan vanhanajan suurten stoalaisten kanssa. Olisiko itse Zenokaan voinut vaatia enemmän heikolta ihmisolennolta? Sitäpaitsi oli Rafaelista ollut hänelle suurta käytännöllistä hyötyä. Tämä selvitteli pyytämättä hänelle laskuopilliset tehtävät; etsi sopivia todistuslähteitä, piti terävällä kielellään hänen oppilaansa kurissa, ja nerokkaisuudellaan ja etenkin verrattoman kokkinsa ja kellarinsa kautta veti yhä uusia oppilaita hänen luennoillensa. Ja kaikesta tärkeintä oli, että Rafael puolusti häntä tulisesti ja taitavasti noita moukkamaisia ja usein raakojakin sofisteja vastaan, jotka olivat muodostuneet kyyriläisten, stoalaisten ja akadeemisten koulujen tähteistä. Nämä sofistit kävivät sitä sapekkaammin, mitä selvemmäksi heidän oma raihnaisuutensa tuli, uusplatonilaisten koreaksi koristetun korttilinnan kimppuun ja väittivät, että se oli vain sisällyksetön sekotus kaikkien kreikkalaisten filosofien opeista ja itämaalaisten taikauskoista. Tähän asti olivat kaikki sellaiset poroporvarit pelänneet Rafaelin kynää ja kieltä vielä enemmän kuin ritarillista Kyrenen piispaa, vaikka viimemainittu muutamista kirjeistään päättäen vihasi heitä epäilemättä niin katkerasti kuin hän ketään ihmisolentoa voi vihata mikä ei kuitenkaan merkinnyt kovin suurta katkeruutta.

Mutta Synesiuksen käynnit olivat harvinaisia ja Karthagon ja Aleksandrian välinen pitkä matka, hänen paljotöinen virkansa ja, mikä pahinta, yhä kasvava erimielisyys hänen ja hänen ihanan opettajansa välillä teki hänen suojeluksensa melkein arvottomaksi. Ja nyt oli Aben-Ezrakin poissa ja hänen mukanaan lukemattomat suunnitelmat ja toiveet. Olisipa hän lopultakin saanut Rafaelin käännytetyksi filosofiseen uskoon, vanhojen jumalien palvelijaksi! Hän olisi saanut hänestä välikappaleen pysäyttääkseen inhimillisten erehdysten virran! Miten usein olikaan se unelma hänet pettänyt! Ken saada taas Rafaelin paikalle! Athanasius? Hyväluontoinen Synesius oli kyllä kunnioittanut häntä veljen nimellä, mutta Hypatialle oli hän voimaton koulumestari, joka oli tuomittu kuolemaan voimatta viedä maailmaa tuumaakaan eteenpäin vapautusta kohti — ja tulevaisuus osoittikin tämän arvostelun oikeaksi. Plutarkos Atheenalainen? Hän oli yli-ikäinen. Syrianus? Hän oli ainoastaan ajattelija, joka koetti saada Aristoteleen tarkoittamaan mitä tämä ei ollut koskaan tarkoittanut. Isä? Kolmioiden ja kartion leikkausten mies! Miten viheliäisiltä he kaikki näyttivätkään tuon käsittämättömän juutalaisen rinnalla! — Kauniiden hämähäkkiverkkojen kutojia — mutta ottaisivatkohan hyttyset niihin mennäkseen! Komeiden talojen rakentajia — jos vain ihmiset niihin menisivät ja niissä pysyisivät! Peräti hienostuneen siveellisyyden saarnaajia… jota heidän ihailevat oppilaansa eivät uneksineetkaan käytännössä toteuttavansa. Hypatia ymmärsi, että ilman häntä itseään oli filosofia Aleksandriassa kuolemaan tuomittu. Oliko se hänen viisautensa — vai joku hänen maallisempi viehätysvoimansa, jonka avulla hän siihen kykeni? Vastenmielinen ajatus! Oi jos hän olisi ruma — koetellakseen vain oppinsa voimaa!

Oh! Ristiriidat olivat jo liian peloittavia; pienikin apu, olipa se sitte miten maallinen ja miten alhainen tahansa, oli hänelle tervetullut. Mutta eikö työ ollut toivotonta? Hän kaipasi miehiä, jotka kykenivät toimimaan silloin kun hän ajatteli. Ja juuri sellaisia miehiä löytäisi hän nytkin, mutta — sen hän tiesi vallan hyvin — vihatussa kristityssä papistossa. Ja sitte se kammottava Ifigenian uhri näyttäytyi välttämättömältä tulevaisuudessa. Filosofian ainoa toivo oli hänen epätoivonsa.

* * * * *

Hän pyyhkäsi pois kyyneleet, astui ylpeänä luentosaliin ja nousi puhujalavalle kuin jumalatar kuulijakuntansa ihastushuutojen kaikuessa… Mitä hän heistä välitti? Seuraisivatko he hänen opetuksiaan? Hänen luentonsa oli jo puolissa, ennenkuin hän oli täydelleen tointunut ja päässyt vapaaksi äskeisistä kiusallisista ajatuksistaan. Ja siitä lähtien seuraamme hänen luentoaan.

* * * * *

"Totuus! Missä on totuus, jollei sielussa itsessään? Ilmiöt ja esineet ovat vain aineeseen sidottuja luulokuvia — tämän maallisen yön haamuja, jotka aineen mudassa ja tomussa uinuvassa sielussa herättävät väristystä ja epämääräistä pelkoa, jota se nimittää aistimukseksi ja havainnoksi. Ja samoin kuin öiset unemme herättävät meissä aavistuksen että läsnä on jotain salaperäistä ja aineetonta, jota ei aika eikä paikka millään tavoin sido, samoin vaikuttavat ne valveilla nähdyt unet, joita nimitämme valoksi ja ääneksi. Ne ovat jumalaisia sanansaattajia, jotka Zeus, säälien lapsiaan silloinkin kun hän sulki heidät tähän lihalliseen vankilaan, tarkoitti herättämään heissä hämäriä muistoja siitä sielujen todellisesta maailmasta, josta he ovat peruisin. Kun filosofissa nämä muistot ovat heränneet, ja hän on nähnyt aistimuksen ja ilmiön muodostaman verhon läpi henkisen totuuden, jolle ne ovat vain tilapäisenä peitteenä ja jonka ne samalla kertaa peittävät ja ilmaisevat, silloin voi hän syrjäyttää ilmiön aatteen vuoksi, kuoren ytimen vuoksi, ruumiin sielun vuoksi, jonka symbooli ja välikappale edellinen vain on. Mitä merkitsee silloin filosofille olivatko Hektorit tai Priamot, Helenat tai Akilleet koskaan esiintyneet ihmissilmille näkyvinä, lihasta ja verestä koottuina luulokuvina? Mitä merkitsee silloin, puhuivatko he ja ajattelivat kuten se Skion mies meille kertoo? Mitä merkitsee sekään, elikö hänkään maallista elämää? Tässä on kirja — sanat, joita sanotaan hänen sanoikseen. Olivatpa niihin sisältyvät ajatukset aluksi kenen tahansa, nyt ne ovat minun. Minä olen omistanut ne itselleni, olen ajatellut ne itsekseni ja tehnyt ne osiksi omasta sielustani. Enemmänkin: ne olivat ja tulevat aina olemaan osia minusta, sillä ne ovat, samoinkuin oli runoilija, samoinkuin olen minäkin, vain osa Maailmansielusta. Mitä merkitsee silloin, mitä taruja syntyi noiden vanhojen tietäjien valtavien ajatusten ympärille? Muut koettakoot sovitella yhteen cykliläisiä katkelmia ja todistella laivaluettelo oikeaksi. Mitäpä kadottaisi filosofi, vaikka edelliset todistettaisiinkin ristiriitaisiksi ja jälkimäinen väärennetyksi? Ajatukset ovat jälellä ja ne ovat meidän. Avatkaamme sydämemme ottamaan ne rakkaudella vastaan, tulivatpa ne mistä tahansa. Kuten ihmisissä, samoin on kirjoissakin sielu ainoa, jonka kanssa meidän sielumme on pidettävä yhteyttä; ja kirjan sielua on kaikki se mitä me siinä löydämme kaunista, oikeata ja jaloa. Meille ei merkitse mitään, oliko runoilija itse tietoinen niistä ajatuksista, joita me löydämme hänessä. Tietoisina tai tiedottomina, ajatusten täytyy olla olemassa, sillä jollei niitä olisi, miten voisimme me keksiä niitä. Asiaan perehtymättömässä rahvaassa — ja filosofeissakin — on paljon niitä, jotka sellaista tulkitsemista moittivat sofistiseksi ja mielikuvituksen omavaltaiseksi urheiluksi. Jos meidän henkinen selityksemme on mahdoton, on heidän asiansa selittää mitä Homeros tarkoitti; osoittaa maailmalle, miten muuten Homeros on ihailtava, ellei se, mitä me runoilijassa ihailemme, löydykään hänessä. Tahtovatko he väittää, että se kunnioitus, jota hän kautta vuosisatojen on nauttinut, johtuisi siitä, mikä näyttää olevan hänen teostensa läheisin ja kirjaimenmukaisin tarkoitus? Uskaltavatko he vielä väittää, että hän olisi tarkoittanut sitä, mistä hänen teoksensa, kirjaimenmukaisesti ymmärrettyinä näyttävät puhuvan. Voivatko he edellyttää, että Homeron jumalainen sielu olisi voinut alentua kirjoittamaan todellisista ja aistinalaisista juhlapidoista ja häistä ja hypyistä; todellisista yöllisistä hevosvarkauksista; todellisista avioliitoista taivahisten ja ihmisten välillä — että tämä näennäinen jokapäiväisyys oli se, jonka takia kaikkien aikojen viisaimmat antoivat hänelle runouden isän nimen? Se on alentava ajatus, joka sopii vain raa'alle ja aistin sitomalle rahvaalle, joka ei voi käsittää muuta kuin sen mikä on aisteille havaittavaa. Yhtä hyvin voisi uskoa kristittyjen kirjoihin, kun ne kertovat meille jumaluudesta, jolla on kädet ja jalat, silmät ja korvat, joka alentuu määräilemään huone- ja talouskalujen muotoja, joka on tullut täydelliseksi syntymällä — miten inhoittavaa — maalaistytön poikana ja joka tahraa itsensä ottamalla osaa alhaisimpien orjien suruihin ja murheihin!"

"Se on valhetta, jumalanpilkkaa! Raamattu ei voi valehdella!" huusi eräs ääni salin perältä.

Se oli Filammonin. Hän oli kuunnellut luentoa alusta alkaen, taikka oikeastaan ei kuunnellut, vaan enemmän hurmaantuneena katsellut puhujan kauneutta, hänen liikkeittensä suloutta, hänen äänensä sointuisuutta ja etenkin hänen kiehtovaa kaunopuheisuuttaan, joka kimalteli hänen silmissään kuin huurainen hämähäkin verkko. Hänen terävä kreikkalainen käsityskykynsä herätti hänessä jokaiselta lauseelta joukon uusia ajatuksia ja kysymyksiä — ellei juuri epäilyksiä — sitäkin helpommin kun hänen arvostelukykynsä oli siihen asti saanut olla aivan toimettomana eikä hänellä ollut mitään tieteellistä sivistystä suojana vaikutusten tulvaa vastaan. Ensi kerran elämässään huomasi hän seisovansa silmäkkäin niiden kysymysten kanssa, jotka ovat kaiken ajattelemisen juurena. "Mitä minä olen? Missä minä olen? Mitä tiedän minä?" Ja taistellessaan epätoivoisesti näitä kysymyksiä vastaan hän oli vähällä unhoittaa, missä tarkoituksessa hän oli luentosaliin tullut. Hän tunsi, että hänen täytyi riistäytyä lumouksesta. Eikö tuo nainen ollut pakana ja väärä profeetta? Noissa sanoissa oli jotain, jonka kimppuun voi käydä. Ja osaksi jumalanpilkkaamisesta raivostuneena, osaksi pakottautuakseen toimintaan, oli hän ponnahtanut pystyyn ja keskeyttänyt luennoitsijan.

Syntyi kova melu. "Ajakaa munkki ulos! Heittäkää se moukka ulos ikkunasta!" kirkuivat herrasmiehet. Jotkut rohkeammat rupesivat jo kapuamaan penkkien yli hänen luokseen, ja Filammon iloitsi jo marttyyrikuolemasta, kun Hypatian tyyni ja hopeankirkas ääni hillitsi mellakan silmänräpäyksessä.

"Antakaa munkin kuunnella, hyvät herrat! Hän on vain munkki ja moukka eikä tiedä sen enempää. Häntä on sillä tavalla opetettu. Antakaa hänen istua rauhassa täällä, niin voimme ehkä opettaa hänelle parempaa."

Ja häiriytymättä tai edes ääntään muuttamatta jatkoi hän luentoaan.

"Kuulkaa nyt palanen Iliadin kuudennesta kirjasta, jossa minä viime yönä olin näkevinäni valtavan salaisuuden jälkiä. Paikan tunnette kyllä, mutta minä luen sen siitä huolimatta teille; mahtavan runon sointuvat säkeet soinnuttakoot sielumme vastaanottamaan ylevää viisautta. Oikeassa oli Abamnon sanoessaan kauniisti, että sielu on alkuaan muodostettu sopusointuisuudesta ja rytmistä, ja että se ennenkuin antautui ruumiille, on kuunnellut jumalaisia sointuja. Siitä johtuu, että kun se, ruumiiseen yhdyttyään, kuulee sellaisia säveliä, joissa sointujen jumalaiset jäljet parhaiten ovat säilyneet, se käsittää ne ja muistaa niiden kautta jumalaiset soinnut. Ne vetävät sitä puoleensa, se löytää niissä kotinsa ja omistaa itselleen niistä niin suuren osan kuin kykenee."

Ensi kerran kaikuivat nyt Filammonin korvissa Homeron mahtavat säkeet:

Näin emännöitsijä lausui, vaan heti huoneesta Hektor tielleen syöksähti taas, katuloille liikkehikkäille Kaupungin ison kuljettuaan kun porteille Skaian saapui, jost' oli mentävä sen, ken kentille mieli, sielläpä puolisons' Andromake, häälahjoja saanut, riens' häntä vastaan, Etionin jalon kukkea impi, Etionin, joka metsäisen Plakon rinteellä asui Tebassa, Kilikiläisten urhojen mahtava herra. Tään oli tyttären nainut Hektor vaskehen vyötty. Miehensä kohtasi hän, mukanaan kävi palvelu-neito kantaen rinnallaan ilomielistä hentoa lasta, Hektorin poikaa, kaunista kasvoiltaan kuni tähti Hektor kutsui häntä Skamandrioks', vaan nimeks' muilta sai hän Astyanaks sill' yksin turvasi Troijaa Hektor. — Nyt hymysuin hän silmäsi poikoa kultaa, Vaan liki heitä nyt Andromake tuli kyynelsilmin, tarttuen sankarin kouraan, virkkoi noin, sanan lausui:

"Huima! Surmaan intosi vie sinut! Etkö sä sääli lastasi hentoa, et mua raukkaa kun pian jäänen leskeks' jälkehes, kun sun tappavat urhot Akaian rynnäten kaikki sun päälles; — mun kai ois etusampi sun menetettyäni, maan alle vaipua — eihän riemua mulle jää, kun kohtalos oot perinyt sä, pelkkää kaihoa vaan. Isätön olen, äiditön raukka. Surmasihan isän oivimman mult' uljas Akilles Kilikiläisten kaupungin soman sortaessansa korkea-porttisen Teban — tappoi Ee'etionin; rautapa-paitoa ei toki raatsinut riisua hältä, vaan tamineineen taiten tehtyineen hänet poltti, päälle kumparen loi, jonk' ympäri mahtavan Zeun tyttäret, vuorien impyet kyynäppäitäkin kylvi. Seitsemän veljestä mull' oli koissani korkeass' ennen, yhtenä päivänä kaikki ne erkanivat Manan maille, kaikki ne saavutti turmallaan tyly sankari, heidän lampaita kaitessaan sekä länkeväkinttujen karjaa. Äitini taas, jok' ol' ollut Plakon rinteillä ennen ruhtinatar, sen toi uro muun sotasaalihin kanssa tänne, pois toki päästi kun lunnaat sai epäsummat, Artemis nuolellaan pian kaas' emon linnassa taaton. Hektor! mulle sä oot yht'aikaa äiti ja taatto, ainoa veljeni oot, samaten myös sulhoni suuri! Oi! ole armias nyt ja tänne linnahan jääös? Oi! älä poikaas orvoksi tee, älä vaimoas leskeks! Suojaa vie liki viikunapuuta, kun astua siitä kaupunkiin vihamiehet voivat muurien päälle. Kolmastihan sitä koettelivat jo urhoollisimmat kumpikin Aias johtajinaan sekä Atreun poiat, kuulusa Idomeneus sekä uljas Tydeun poika, liekö nyt taitava mies joku neuvonut miehille tietä, tai oma innostus heit' yllyttää sekä johtaa."

Hälle vastasi taas kypär'töyhdöin heiluva Hektor "Huolehdin tätä kaikkea, kultani, vaan kovin Troijan miehiä, Troijan hempeähelmoja naisia häpeen; jos minä, kuin mikä pelkuri, värjötän taistoa väistäin. Ei sitä sallis mielenikään, kun oppinut oon ma ain' eturinnassa taistelemaan maanmiesteni kanssa, suojellen isän arvoa kuuluisaa sekä omaa. Kyllähän tiedän tuon, sen järkeni, tunteeni lausuu: saapuva päivä se on; jona sortuu Ilios pyhä, sortuu Priamos itse ja keihään heittäjä kanssa. Ei toki huoleta niin mua Troijan kohtalo kurja, ei Hekabeen, ei Priamos herran surkeus, enkä niin veljiä, myös jotk' uljaina ollen ja monta kentällä kaatunevat vihamiesten miekkojen alle, kuin sua säälin, kun joku vaskeen vyötty Akaian mies, vapautesi riistettyään sinut vie ja sä itket. Kons' emännällesi Argossa kuot tai vettä sä noudat Messeian tai myös Hypereian lähteestä — työläs tehtävä on, mutt' ankara pakko sen vaativi sulta — kai joku virkahtaa sun kyyneltulvasi nähden: Hektorin vaimo on tuo, hevos-oivain Iliolaisten urheimman, kun Troijan ympäri taistelu riehui! Näin joku virkannee, vaan siitäpä tuskasi yltyy, kun ei miest' ole, orjuutta joka torjua voisi. Hauta tok' ennen peittäköhön mun kuollehet luuni niin en voihkinaas kuule kun raastavat pois sua herjat!"

Lausuttuaan uro näin kurottautui poikoa kohti; vaan tämä kallistui somavöisen hoitajan rintaan kirkaisten isän armaan muotoa peljästyessään, vaskea säikähtäin sekä jouhistöyhtöä, jonka kypärin harjalta heilahtavan näki uhkaavasti. Tuot' isän naurahtaa sekä äidin armahan täytyi. Päästään pois kypärin heti tempasi loistava Hektor, laski sen kiiltoisan alas maahan, poikaansa sitten suuteli hellään, heiluttain käsivarttensa päällä. Lausuipa sitten Zeulle ja muillekin jumaloille:

"Zeus ja te muut jumalat, oi suokaa poikani tulla Troijan kansassa yht' eteväksi, kuin minä, kerran, niin väkeväks', hänen suokaa tarmolla hallita Troijaa! Silloin lausuttakoon: 'tuo voiton vie isältäänkin.' Kentältä kun palajaa, olallaan verinen sotasaalis viemänsä vastustajalt', emo riemuitsee sydämessään."

Lausui ja poikuen pois käsihin hän vaimonsa laski; tuoksuavan povivaattehen helmaan tää hänet otti kesken kyyneliään hymyten…

[T:ri Kaarlo Koskimiehen suomennos alkukielestä.]

"Sellainen on taru. Kuvitteletteko Homeron tarkoittaneen, että siinä kautta aikojen ihailtaisiin sellaisia jokapäiväisyyksiä kuin äidin älytöntä rakkautta ja lapsen säikkymisiä. Omavaltaisuudesta moittimatta voitanee epäilemättä sallia filosofin syvemmän ymmärryksen keksiä siinä piilevän jonkun syvemmän salaisuuden."

"Eikö esimerkiksi valitun sielun nimi ole Astyanaks, kaupungin valtias? Se on jumalaisen syntyperänsä oikeudella kaiken johtaja ja hallitsija, vaikka se ei sitä tiedä. Se on vielä lapsi ja lepää äitinsä Luonnon, ikuisen imettäjän ja vihollisen rinnalla. Runoilija nimittää häntä sattuvasti Andromakeksi, koska hän taistelee sitä olentoa vastaan, kun se on mieheksi varttunut, jota hän lapsena ruokki. Kaunis hän on, mutta ymmärtämätön. Hän hemmoittelee meitä, äitien tapaan, selkärangattomilla myönnytyksillään; hän pelkää päästää meidät mietiskelyjen ulapalle keksimään suuria totuuksia, sillä siellä me, ikuista kunniaa tavoitellessamme, hänet ehkä unhoittaisimme. Hän tahtoisi meidän kuluttavan nuoruuden päivämme haaremissaan ja leikkivän hänen helmoissaan. Ja eikö valitulla sielulla ole isäkin, jota se ei tunne, Hektor, hän joka on ulkopuolella — rajoittamaton ja luonnosta riippumaton, mutta kuitenkin sen herra — tuo kaikki käsittävä sielu, joka opettaa ja järjestää ja jota ihmiset nimittävät Zeus lainsäätäjäksi, Eetteri tulijumalaksi, Osiris elämän antajaksi. Hänet on runoilija tässä kuvannut tuon salaperäisen kaupungin suojelijaksi, kaikkeuden sopusoinnun, järjestyksen ja kauneuden puolustajaksi. Syrjässä istuu hänen suuri isänsä, Priamos, ensimmäinen kaikista olemuksista, monen pojan isä — absoluuttinen Järki — näkymättömänä, kaukaisessa loistossaan peloittavana, järkähtämättömänä, mutta kuitenkin riippuvaisena siitä tutkimattomasta ykseydestä, jota Homeros nimittää kohtaloksi, ja joka on kaiken olevaisen alkulähde mutta joka itsessään on kuitenkin olemukseton, määräämätön ja nimittämätön."

"Tästä ykseydestä ja sitä varten sykkii Maailmansielu kautta koko luomakunnan; se täyttää tuon järjen vaatimukset, josta se vastahakoisesti vuoti aineellisten olioiden mellastukseen. Se taistelee karkean aineen raakoja voimia vastaan; se rusentaa kaiken, mikä sille on rumaa ja soinnutonta ja sulkee syliinsä kauniin ja kaiken missä se huomaa kajastusta omasta itsestään. Se painaa siihen oman leimansa ja muuttaa sen omaksi kuvakseen olipa se sitte tähti, haltija tai valittu sielu. Ja kuitenkin, kuten runoilija antropomorfisesti huomauttaa, seuraa suru sielua koko ajan. Sitä painaa kaiken tuon työn kestäessä tunne kohtalosta, ajatus siitä ensimmäisestä yksiöstä, josta sielu alunpitäen on peruisin, ja josta se, ja sen isä, Järki, eroittautuivat, kunne uskalsivat ajatella ja vaatia itselleen omaa, vapaata tahtoa."

"Hektor, isä, lähtee nyt taisteluun ja hänen lapsensa jäävät nukkumaan ja syömään. Hän on poissa taistelutantereella ja he eivät tunne häntä — eivät tiedä, että he, yksilöt, ovat vain osia hänestä, Maailmansielusta. Mutta hetkiä on — oi, kolminkertaisesti siunatut ovat ne, joille jumalainen syntyperänsä suo sellaisia hetkiä — hetkiä on, jolloin ihmislapsessa välähtää selvä käsitys tuosta sanoin selittämättömästä salaisuudesta. Kesäyön tähtien välkkeessä — Niilin tulvien myllerryksessä, jotka jokaisessa kuohussaan hedelmällisyyttä kuljettavat — temppeliholvien jylhissä varjoissa — muinaisten orfeus-laulajien voimakkaissa sävelmissä taikka noiden jumalien kuvissa, joiden täydellisen kauneuden Kreikan jumalaiset teosofit vilahdukselta käsittivät ja taiteellisessa ihastuksessa kuin taikasauvalla loihtivat esiin lumivalkeassa marmorissa — sellaisten ilmiöiden edessä välähtää sisäiselle silmälle ihana ja valtava aavistus jostain voimasta, nerosta, jostain sielusta, jostain aatteesta, joka on yksi, mutta samalla tuhatkertainen ja joka tunkeutuu kaikkeen luotuun ja värähyttää sen jumalaisiin sointuihin kuni tuuli lyyran kielet. Me aavistamme, että kaikkeuden miljoonissa suonissa virtailee sama sydänveri, tullen yhdestä, suuresta, näkymättömästä sydämestä, jonka mahtavat lyönnit sielumme kuulee kaukaa, missä se ikuisesti sykkii äärettömyyden erämaassa, ulkopuolella paikkaa ja aikaa, jotka ovat vian laskimoita sen kaikkiluovasta merestä."

"Onnellisia, kolminkertaisesti onnellisia ovat ne jotka ovat uskaltaneet — vaikkakin henkeään pidättäen, rajattoman riemun kyynelten sokaisemina, täydellisessä avuttomuudessaan polvilleen vaipuneina, kun huomaavat olevansa vain kuihtuneita lehtiä, joita kaikkeuden läpi puhaltava tuuli mielensä mukaan lennättelee — onnellisia ovat ne, jotka ovat uskaltaneet vaikkakin vain hetkeksi heittää katseensa tuohon kammottavan ihanaan näkyyn, eivätkä nuoren Astyanaksin lailla ole Hektorin avaraa, säkenöivää syliä ja hänen kypäränsä töyhdön sateenkaarenloistoa peljästyen ja parkuen painautuneet äitinsä, Luonnon, syliin! Onnellisia, kolminkertaisesti onnellisia he ovat, vaikka tuo yliluonnollinen loiste olisi heidän silmänsä tuhkaksi polttanut! — Eikö olisi ihanaa kuolla Zeus silmien edessä, kuolla, kuten Semele, hänen loistonsa polttamana? Onnellisia, kolminkertaisesti onnellisia, vaikka jumalainen lumous heidän sielunsa huimaisi ja Circen elukat heitä siitä lähtien hulluiksi ja haaveksijoiksi nimittäisivät. Haaveksijoita he ovatkin, sillä Jumaluus on heissä ja he Jumaluudessa. Persoonallisuuden taakka katoaa hetkeksi, ja huomaten olevansa osa Maailmansielusta, he kohoavat sen Järjen yläpuolelle, josta sielu saa alkunsa, aina kaiken olevaisen lähteeseen — tuohon määräämättömään, kaikkeinkorkeimpaan ykseyteen saakka. He näkevät sen ja muuttuvat samalla osiksi Sen olemuksesta. He eivät puhu enää, vaan Se puhuu heidän kauttaan, ja koko heidän olemuksensa tuon säteilevän auringon loisteen muuntamalla, johon he, kuni kotkat, ovat uskaltaneet katseensa kiinnittää, muodostuu jumaluuden sopusointuiseksi välikappaleeksi, ja puhuu — itse siihen vaikuttamatta — kuolemattomien jumalien salaisuuksia. Ihmekö siis, jos he raa'asta rahvaasta näyttävät uneksijoilta?… Myhäilkää, jos teitä haluttaa; mutta elkää pyytäkö minua opettamaan teille sanoin selittämättömiä, kaikkien tieteitten yläpuolella olevia seikkoja, joita ei dialektikan sanasota eikä Järjen päättelevät ponnistukset voi koskaan saavuttaa, jotka täytyy nähdä ja nähtyä tunnustaa selittämättömiksi. Pois täältä, sinä akateeminen väittelijä, pois sinä ivaileva kyynikko, — pois sinä aistia ihaileva stoalainen, joka kuvittelet, että sielu saisi tietonsa aineellisista ilmiöistä, joita se itse luo! — pois —. Taikka ei; jääkää vain tänne ja ivailkaa. Ainoastaan hetkinen — vain muutamia päiviä tässä alennustilamme vankilassa ja kaikki on palaava alkulähteeseensä, veripisara tuohon suureen sydämeen, vesi jokeen ja joki siihen säteilevään mereen. Ja kastepisara, joka taivaasta tipahti, on nouseva takaisin taivaaseen. Vapautuneena niistä tomuhiukkasista, jotka sitä alas painoivat, ja sulaneena siitä maallisesta roudasta, joka sen tänne ruohoon ja rehuun sitoi, se kohoaa alati ylöspäin ja ylöspäin, ohi tähtien ja aurinkojen, ohi jumalien ja jumalien vanhempien, aste asteelta yhä puhtaampana ja puhtaampana, kunnes se saavuttaa sen olemuksettoman, joka on kaikkeus, ja löytää viimeinkin kotinsa…"

Puhuja äkkiä vaikeni. Hänen silmänsä kiiluivat kyynelissä ja koko ruumiinsa värähteli innostuksesta. Hetkisen hän liikkumattomana tuijotti kuulijakuntaansa, aivankuin toivoen voineensa heissäkin herättää samanlaista innostusta. Sitte hän hillitsi liikutuksensa, lisäsi hellemmällä, mutta samalla vähän surumielisellä äänellä:

"Poistukaa nyt, oppilaani. Hypatialla ei ole enempää teille tänään. Poistukaa nyt, ja säästäkää hänet — hän on näet kaikesta huolimatta nainen — ainakin siitä häpeällisestä huomiosta että hän on antanut teille liian paljon, nostanut Isisverhon silmien edestä, jotka eivät ole kyllin kirkastuneet käsittääkseen jumalattaren ihanuutta. — Jääkää hyvästi!"

Hän lopetti ja Filammon, samassa kuin hänen äänensä sointu lakkasi hänen korvissaan kaikumasta, hyppäsi pystyyn ja kiiruhti käytävän läpi ulos kadulle…

Miten ihana! Miten hillitty ja lempeä häntä kohtaan! Miten häntä kaikki jalo innostuttaa! Eikö hänkin puhunut näkymättömästä maailmasta, kuolemattomuuden toivosta, hengen voitosta lihan yli — aivankuin kristitytkin? Oliko sitten kuilu heidän välillään niin syvä? Jos oli, niin miksi sitte olivat puhujan sanat herättäneet hänen sydämessään samanlaista vastakaikua kuin ennen rukoukset ja saarnat Laurassa? Jos hedelmät olivat niin yhtäläiset, niin eikö juurienkin täytynyt olla yhtäläiset. Voiko tämä olla jäljittelyä? Paholaisen pappiko valon enkelin vaatteissa? Valoa tuo ainakin oli — puhtautta, rohkeutta, vakavuutta, hellyyttä — silmät, huulet, liikkeet siitä puhuivat… Pakanako? uskoton?… Miten nuo syytökset olivat ymmärrettävät?

Mutta häntä odotti vielä loppuisku, mikä oli hänen ajatuksensa perinpohjin hämmentävä.

Tuskin sataa askelta oli tämä luentopaikasta edennyt, kun hänen pieni ystävänsä hedelmäkauppias, jota hän ei ollut nähnyt sen jälkeen kun tämä oli teatterin käytävässä hävinnyt väkijoukon jalkoihin, tarttui hänen käsivarteensa ja juoksusta hengästyneenä hoki:

"Jumalat — ammentavat — suosiotaan — niille, jotka — jotka vähimmin sitä — ansaitsevat! — Mieletön, tunkeileva moukka! — Ja se on päättömyyteni palkkio!"

"Tiehesi mies!" tiuskasi Filammon, jota ei ollenkaan haluttanut uudistaa tuttavuuttaan kantajan kanssa. Mutta päivänvarjojen vartija piti hellittämättä kiinni hänen lammasnahkastaan.

"Hullu! Itse Hypatia käskee! Niin, sinä saat mennä hänen luokseen, puhella hänen kanssaan, ja minä — minä valistunut — minä joka häntä kunnioitan, tottelen, jumaloin — minä, joka jo kolme vuotta olen katuojassa vatsallani madellut, että hänen pukunsa liepeet edes pikkusormeni päätä koskettaisivat — minä — minä."

"Mikä on asiasi, mieletön?"

"Hän kutsuu sinua, sinä typerä heittiö! Theon lähetti minut sanomaan — ja juoksusta ja kateudesta läkähtymäisilläni toin sinulle heti sanan: Mene, sinä kieromielisten jumalien suosikki!"

"Ken on Theon?"

"Hänen isänsä, tietämätön! Hän käskee sinua saapumaan hänen asuntoonsa — tuossa vastapäätä — huomenna kolmannella tunnilla. Kuule ja tottele! Kas niin! Nyt ne jo tulevat museosta ja kaikki päivänvarjot menevät sekaisin! Oh, minua onnetonta!"

Mies parka juoksi takaisin, ja Filammon, pelosta ja halusta melkein mielipuolena puhalsi myöskin juoksuun ja juoksi koko matkan kotiinsa Serapeiumiin asti. Hän ei huolinut ajopeleistä, elefanteista eikä kävelijöistä, eikä välittänyt vaikka muuan kärtyinen kantaja tyrkkäsikin hänet kerran kumoon ja pala hänen nahkapuvustaan jäikin erään vihaisen kameelin hampaitten väliin. Saavuttuaan arkkipiispan asunnolle ja löydettyään Pietari esilukijan pyysi hän vapisten päästä Kyrillon puheille.

9 Luku.

JÄNNE KATKEAA.

Kyrillos kuunteli äänettömänä myhäillen Filammonin kertomusta luennosta ja Hypatian kutsusta ja lähetti sitte nuorukaisen kaupungille tavanmukaisiin puuhiin. Hän kielsi Filammonia sanallakaan mainitsemasta muille koko asiasta ja käski hänen saapumaan illalla uudelleen hänen luokseen määräykset saadakseen.

Toisten seurassa samosi Filammon pitkin katuja ja kujia, joissa saastaisuus ja kurjuus, pakanallinen laiskuus ja perinnäiset synnit kamalina irvistivät vastaan joka taholta. Peloittavan todellista ja totuttua se oli, mutta hän näki sen vain hämärästi, kuin unessa. Hänen silmiensä edessä loistivat vain yhdet kasvot, korvissaan vain yksi ääni kaikui… "Hän on vain munkki eikä tunne sen parempaa…" Totta! Mitenpä hän parempaa tuntisikaan? Mistä hän tiesi, miten paljon enempi tuntemista oli tuossa suuressa uudessa kaikkeudessa, jonka niin surkean pienessä sopukassa hän oli tähän asti elänyt? Hän oli kuullut asiat vain yhdeltä puolen. Mitähän jos toinenkin puoli oli olemassa. Eikö hänellä ollut oikeutta — taikka eikö ollut aivan asianmukaista, kohtuullista ja oikeudenmukaista, että hän sai kuulla molemmat puolet ja sitte vasta tuomitseisi?

Kyrillos ei ehkä menetellyt oikein viisaasti siinä, että lähetti nuorukaisen käytännöllisiin armeliaisuudentöihin ennenkuin ilmaisi hänelle miten hänen tuli Hypatian kutsun suhteen menetellä. Hän ei ollut ottanut laskuihinsa niitä uusia ajatuksia jotka nyt nuorukaisessa liikkuivat. Ehkä ne olisivatkin hänelle olleet käsittämättömiä vaikka hän niistä olisi tiennytkin. Kyrillos oli näet saanut ankaran dogmatillisen kasvatuksen noissa suurissa luostarilaitoksissa, jotka olivat syntyneet Nitrian salpietarikaivosten likistölle. Tuhannet siellä ahersivat vapaaehtoisessa köyhyydessä leipureina, värjäreinä, räätäleinä, puuseppinä ja tiilintekijöinä. Ansioitaan he eivät käyttäneet omiin tarpeisiinsa — heillä kun ei mitään tarpeita ollutkaan, — vaan kirkkoihin, sairashuoneihin ja vaivasapuihin. Kyrillos oli kasvanut tässä käytännöllisen työn ja hurskasten hartaudenharjoitusten maailmassa, jossa munkit matkan lyhyyden takia oppivat tuntemaan sen maailman, jota he hylkivät ja halveksivat. Lapsuudestaan asti oli hän ollut mukana kiivaan ja kunnianhimoisen setänsä Teofiluksen keinotteluissa. Empimättä hän sitte seurasikin tätä Aleksandrian patriarkan istuimelle ja oli valmis epäilyksittä ja säälittäkin, missä sitä vaadittiin, omistamaan kaiken tarmonsa ja terävän käytännöllisen järkensä kirkon palvelukseen. Mitenpä sellainen mies voikaan ymmärtää kaksikymmenvuotiasta poika parkaa, joka äkkiä oli Lauran hiljaisesta luolaelämästä joutunut keskelle myllertävän maailman melskettä. Hänkin oli luostarissa kasvatettu. Mutta Nitrian toimekas ja kiihkoisa ilmapiiri, missä jokaista hermoa pidettiin alituisessa, pinnistetyssä jännityksessä, missä ei levolla, ei luonnollisuudella eikä inhimillisillä tunteilla ollut sijaa, oli mitä jyrkin vastakohta cenobitien eristetyille ja köyhille, vaikka ei siltä vähemmin toimeliaille, yhdyskunnille, jotka olivat hajallaan pitkin kalliolaaksoja aina Nubian erämaan sisä-osiin saakka. Sellaisessa paikassa oli Filammon kunnianarvoiselta vanhukselta saanut osakseen sekä äidin hellyyttä että isän huolenpitoa. Hän kaipasi nyt rohkaisevia sanoja, ystävällisiä silmäyksiä ja tunsi itsensä yksinäiseksi ja alakuloiseksi… Ja Hypatian sanat kaikuivat yhä hänen korvissaan kuin hivelevä sävelmä, eivätkä ottaneet häipyäkseen. Tuo lennokas innostus, kaikessa voimakkuudessaankin niin hempeä ja puhdas, — tuo muiden sääliminen — niin ihanassa naisessa sitä ei voi ylenkatseeksi sanoa —; tuo viehättävä mielikuva valitusta hengestä — joka ei ole rahvaan kaltainen. — "Mutta olenkohan minä sitte rahvaan kaltainen?" Filammon itseltään kysyi muuatta ähkyvää kuumesairasta kantaessaan. "Eiköhän löydy minulle sopivampaa työtä kuin tämä, jota kuka rantajätkä tahansa voisi yhtä hyvin tehdä? Eikö elämäni kulu turhaan tällaisissa puuhissa? Eikö minullakin ole äly, maku ja järki? Kykeninhän minä käsittämään hänen sanansa. — Miksi pitäisi minun lahjojeni jäädä kehittämättä? Miksi vain minulta on kaikki tieto kielletty? Onhan olemassa niin hyvin kristillinen kuin pakanallinenkin tietoisuus. Mikä oli luvallista Clemensille" — hän oli vähällä sanoa Origeneelle, mutta hillitsi itsensä niin räikeästä kerettiläisyydestä — "se toki lienee minullekin sallittua. Eikö juuri se, että minä tietoja janoan, todista, että minä kykenen ne sulattamaan? Totta totisesti minun paikkani on pikemmin lukukammiossa kuin kadulla!"

Hänen työtoverinsa rupesivat siitä lähtien näyttämään hänestä — sitä hän ei voinut itseltään kieltää — vähemmän kunnianarvoisilta. Koettipa hän miten vakavasti tahansa unhoittaa sen pappivanhuksen moitteet, niin todellisuus oli aina hänen silmäinsä edessä. Nuo miehet olivat raakoja, kiivaita, suurisuisia — kokonaan toista maata kuin Hypatia! Heidän puheensa olivat kuin mitäkin ämmien juoruja — hyvin usein vielä panettelevia ja epäoikeutettuja. He puhuivat miten kunnianhimoinen se ja se mies oli, miten ylpeä se ja se nainen, ken edellisenä sunnuntaina oli jäänyt ehtoolliselle ja ken heti saarnan loputtua oli lähtenyt kirkosta, miten ne, jotka lähtivät, olivatkaan uskaltaneet lähteä, ja ne, jotka jäivät, olivat uskaltaneetkaan jäädä… Epäluuloa, ivaa, moitteita loppumattomiin… Mitäpä sellaiset välittäisivät ikuisesta kunniasta ja taivaallisista näyistä? Ainoa ihmisten ja asioiden mittapuu, patriarkasta prefektiin saakka, näytti olevan: "voiko hän tai se edistää kirkon asiaa" — minkä Filammon pian huomasi tarkoittavan heidän omaa asiaansa, omaa vaikutusvaltaansa, ylistystään. Ja kun nuorukaisen virheiden näkemiskyky toveriensa vaikutuksen alaisena edelleen kehittyi, oli hän niissä nöyrissä lauseparsissa, joita he käyttivät puhuessaan rakkaudentöistään ja nykyisen nöyryytyksensä vastaisesta palkitsemisesta, huomaavinaan huonosti salattua ylpeyttä, oman erehtymättömyytensä ylistystä ja kiukkua jokaista kunnianarvoistakin miestä kohtaan, joka pienimmässäkin seikassa erosi heidän puolueestaan. He puhuivat ivaillen Augustinuksen taipumuksista latinalaisuuteen ja julkisesti kiroilivat Krysostomusta lahkolaisista kavalimmaksi ja jumalattomimmaksi — ja mistäpä Filammon tiesi, olivatko he väärässä. Mutta kun he, sanallakaan voitetulta ja ryöstettyjä säälimättä, puhuivat entisistä ja vastaisista sodista ja hävityksistä ikäänkuin Jumala niiden kautta olisi ansionmukaisesti rangaissut kerettiläisiä ja pakanoita; kun he väittelivät valtaa koskevasta kamppailusta, joka sen mukaan kuin hän heidän sanoistaan sai selville, oli parhaillaan vireillä keisarin ja Afrikan herttuan välillä, aivankuin se olisi koskenut heitä vain siksi että samalla oli kysymys voittaisiko vai menettäisikö Kyrillos ja he tämän henkivartioina, valtaa Aleksandriassa; ja kun he lopuksi, jonkun mainitessa Oresteesta ja Hypatiasta tämän neuvonantajana, rupesivat peittelemättä manaamaan heille Jumalan kirousta ja lohdutteleutuivat sillä toivomuksella, että heitä molempia odotti ikuinen kidutus — silloin kävi väristys Filammonin ruumiin läpi ja tahtomattaan hän kysyi itseltään: Olivatko nämä evankeliumin julistajia? Tällaisetko olivat Kristuksen hengen hedelmät?… Ja hänen sielunsa sisimmässä värähti kuiskaus: Oliko evankeliumia olemassa? Oliko Kristuksen henkeä olemassa? Eivätkö niiden hedelmät olisi toisenlaisia kuin nämä?

Heikkona, kaukaisena kuului tuo kuiskaus, kuin maanjäristyksen murina peninkulmia maanpinnan alapuolella. Ja kuitenkin oli se maanjäristyksen lailla siinä tuokiossa järkyttänyt kaikki hänen vakaumuksensa, toiveensa ja muistonsa hiuskarvan verran entisiltä sijoiltaan — vain hiuskarvan verran. Mutta se riitti. Koko hänen sisäinen ja ulkopuolinen maailmansa muutti muotoa ja halkeili jokaisesta liitoksestaan. Mitähän jos se hajoaisi sirpaleiksi? Hänen päätänsä huimasi se ajatus. Hän epäili omaa olemustaan. Taivaan valokin oli väriä muuttanut. Eiköhän sitte se varma pohja, jolla hän seisoi, ollutkaan mikään järkkymätön todellisuus, vaan ainoastaan hauras kuori, joka peitti — mitä?

Painajainen katosi ja hän hengähti vielä kerran. Mikä outo uni? Kuumuus ja ylenmääräinen rasitus kai hänen aivonsa samensivat. Hän tahtoi unhoittaa pois kaiken.

Työstä ja vielä enemmän mietiskelystä väsyneenä palasi hän sinä iltana asuntoonsa toivoen ja samalla peläten saavansa luvan mennä Hypatian puheille. Toisinaan hän toivoi, että Kyrillos pitäisi häntä liian heikkona sellaiseen; mutta seuraavana hetkenä jo hänen ylpeytensä ja uskaliaisuutensa, uskosta ja toivosta puhumattakaan, kannusti häntä eteenpäin. Pääsisipä hän vain sen kammottavan noita-akan eteen ja saisi sanella hänelle oikein vasten naamaa! Mutta miten ihanalta, miten jalolta tuo nainen näyttikään! Voiko hän puhua hänelle muuten kuin ystävällisesti varoittaen, surkutellen, neuvoen ja sovitellen? Eiköhän hän kykenisi Hypatiaa voittamaan — pelastamaan. Ihana unelma! Voittaa sellainen sielu oikean aatteelle! Saada ensimmäisen tehtävänsä tuloksena osoittaa itse pakanuuden pääpapitarta! Kannattaisi elää vain sitä varten ja sen tehtävän täytettyä kuolla!

Arkkipiispan talolla oltiin Filammonin sinne saapuessa tavallista kiihtyneemmässä tilassa. Munkkeja, pappeja, parabolaaneja ja rikkaita ja köyhiä kaupunkilaisia seisoskeli parvittain pihamaalla puhellen kiivaasti ja äkäisesti keskenään. Nitriosta oli juuri saapunut suuri joukko munkkeja parta ja tukka takkuisina ja kasvoillaan tuo kaikille uskon kiihkoilijoille ominainen ilme, joka on ankara mutta kumminkin mateleva, itsetietoinen mutta kumminkin hillitön, tyhmä, mutta kumminkin viekas. Heidän kasvonpiirteensä olivat lakkaamattomasta paastoamisesta ja itsekidutuksesta kuihtuneet ja raaistuneet ja heidän ruumiinsa oli verhottu kiireestä kantapäähän pitkiin repaleisiin kauhtanoihin. He huitoivat nyt siinä raivoissaan käsiään ja kaikkea muuta kuin valituin sanoin kehoittivat rauhallisempia toverejaan kostamaan jotain kirkkoa vastaan suunnattua loukkausta.

"Mikä nyt on hätänä?" Filammon kysyi eväältä rauhalliselta, hyvinvoivalta kaupunkilaiselta, joka seisoi pihalla ja, kasvoillaan mitä moukkamaisin ilme, tuijotti ylös arkkipiispan ikkunoihin.

"Elä minulta kysy, ei se minuun kuulu. Miksi ei hänen pyhyytensä tule ulos ja puhu heille? Pyhä neitsyt, Jumalan äiti! Kunpa tästäkin selviydyttäisiin! —"

"Roikale!" räjähti muuan munkki hänen korvaansa. "Nuo nappisaksat eivät välitä mistään kun vain heidän kauppakojunsa ovat turvassa. He vaikka antaisivat pakanoiden kirkot puhtaiksi ryöstää, jos siten pelastaisivat kauppansa hetkenkään häiriöstä!"

"Emme me heitä tarvitse!" toinen huusi. "Löylyytimmehän Dioscuronkin veljineen, kyllä Oresteestakin selviydymme! Saman tekevä, mitä hän vastaa! Kyllä piru omansa perii!"

"Heidän olisi pitänyt palata jo pari tuntia sitte'; heidät on murhattu!"

"Ei hän uskaltane päädiakooniin käsiksi käydä!"

"Hän uskaltaa mitä tahansa. Kyrillon ei olisi pitänyt lähettää heitä kuin lampaita susilaumaan. Mitä varten tarvitsi prefektin saada tietää että juutalaiset ovat lähteneet tiehensä? Kyllä hän sen itse piankin olisi älynnyt; heti kun ensi kerran olisi lainaa tarvinnut!"

"Mitä tämä kaikki merkitsee, arvoisa herra?" Filammon kysyi Pietari esilukijalta, joka pitkin askelin harppasi pihan yli kuin Agamemnonin haamu Asfotelus-niittyjen yli, ja nähtävästi oli raivosta pois suunniltaan.

"Ahaa, sinäkö täällä? Sinä saat mennä huomenna, nuori hupsu! Patriarkka ei voi ottaa sinua vastaan. Miksipä hän ottaisikaan. Mielestäni muutamia henkilöitä huomataan aivan liian paljon. Niin; sinä saat mennä. Jos et vielä ole kääntynyt, niin tapahtuu se kai huomenna. Saammepahan nähdä, eikö se joka itsensä ylentää, sittekin tule alennetuksi!"

Hän yritti poistua, mutta Filammon, räjähdyksen vaarasta piittaamatta, pysäytti hänet.

"Hänen pyhyytensä käski minua tulemaan luoksensa, ennenkuin —"

Pietari pyörähti raivostuneena takaisin.

"Sinä hullu! Uskaltaisitko tyrkyttää haaveitasi hänelle tällaisena hetkenä?"

"Hän käski minua tulemaan luoksensa", Filammon vastasi järkähtämättömänä kuin sotilas, "ja minä menen hänen luokseen kenestäkään välittämättä. Minä epäilen, että te haluatte vain estää minua saamasta hänen neuvoaan ja siunaustaan."

Pietari tuijotti hetkisen puhujaan sangen äkäisesti, löi sitte äkkiä, nuorukaisen suureksi hämmästykseksi häntä suoraan kasvoihin ja rupesi samassa huutamaan apua.

Jos viikko sitte olisi Pambo tuon iskun Laurassa antanut, olisi Filammon sen sulattanut. Mutta kun se tuli odottamatta Pietarin kädestä aivankuin viimeinen pisara hänen tyytymättömyytensä ja inhonsa maljaan, ei hän sitä kärsinyt. Seuraavassa silmänräpäyksessä jo sätkivät Pietarin pitkät koivet pihakivityksellä ja mies mölisi kuin härkä huutaen Nitrian munkkeja avukseen.

Pietarin noustessa oli tusina laihoja, ruskeita kouria tarttunut
Filammonin kurkkuun.

"Ottakaa hänet kiinni! Pitäkää häntä kiinni!" kähisi Pietari.
"Kavaltaja, kerettiläinen! Hän seurustelee pakanoiden kanssa!"

"Heittäkää hänet ulos!" "Viekää hänet arkkipiispan eteen!"