E-text prepared by Timo Ervasti and Tapio Riikonen

UROITA

Kreikkalaisia sankaritaruja nuorisolle

Kirj.

CHARLES KINGSLEY

Suomennos englanninkielestä.

Porvoossa, Werner Söderström Oy, 1904.

SISÄLLYS:

ENSIMMÄINEN TARINA. — PERSEUS.

I. Kuinka Perseus ja hänen äitinsä tulivat Seriphos-saarelle.
II. Kuinka Perseus äkkipäätä teki pyhän lupauksen.
III. Kuinka Perseus surmasi Gorgon.
IV. Kuinka Perseus tuli aitiopien luo.
V. Kuinka Perseus palasi kotiinsa.

TOINEN TARINA. — ARGONAUTIT.

I. Kuinka kentauri kasvatti uroita Pelionilla.
II. Kuinka Iason pudotti sandaalinsa Anauros-virtaan.
III. Kuinka Argo-laiva rakennettiin Iolkoksessa.
IV. Kuinka Argonautit purjehtivat Kolkhiiseen.
V. Kuinka Argonautit ajautuivat Tuntemattomalle merelle.
VI. Kuinka uroiden lopuksi kävi.

KOLMAS TARINA. — THESEUS.

I. Kuinka Theseus nosti kiven.
II. Kuinka Theseus surmasi ihmissyöjät.
III. Kuinka Theseus tappoi Minotauroksen.
IV. Kuinka Theseus sortui ylpeytensä tähden.

ENSIMMÄINEN TARINA.

PERSEUS.

I.

Kuinka Perseus ja hänen äitinsä tulivat Seriphos-saarelle.

Oli kerran kaksi kuninkaan poikaa, jotka olivat kaksoset. Heidän nimensä olivat Akrisios ja Proitos, ja he elivät kaukana Hellaassa, Argoksen lempeässä laaksossa. Heillä oli hedelmällisiä niittyjä ja viinitarhoja, lampaita ja härkiä, suuria hevoslaumoja Lernan rämeillä ja kaikkea, mitä ihminen: tarvitsee ollakseen onnellinen. Mutta he olivat sittenkin onnettomia, sillä he kadehtivat toisiaan. Syntymähetkestään asti he olivat riidelleet, ja kun he kasvoivat suuriksi, niin he koettivat kumpikin anastaa toiselle kuuluvan osan valtakuntaa ja ottaa kaikki itselleen. Niinpä Akrisios ensiksi karkoitti Proitoksen. Proitos kulki maita ja meriä ja toi kotiin ulkomaalaisen kuninkaantyttären puolisokseen ja avukseen ulkomaalaisia sotureita, joita nimitettiin kykloopeiksi, ja hän karkoitti nyt vuorostaan Akrisioksen, ja sitten he taistelivat kauan aikaa kotimaassaan, kunnes riita saatiin ratkaistuksi, ja Akrisios otti Argoksen ja puolen valtakuntaa ja Proitos otti Tirynsin ja toisen puolen valtakuntaa. Ja Proitos rakennutti kykloopeillaan Tirynsin ympärille hakkaamattomasta kivestä korkeat muurit, jotka vielä tänäkin päivänä ovat pystyssä.

Mutta tuon kovasydämisen Akrisioksen luo tuli ennustaja ja ennusti hänelle pahaa ja sanoi: "Koska sinä olet noussut omaa vertasi vastaan, niin sinun oma veresi on nouseva sinua vastaan; koska sinä olet tehnyt syntiä sukuasi vastaan, niin sukusi kautta sinä saat rangaistuksen. Sinun tyttärellesi Danaelle on syntyvä poika, ja sen pojan kädestä olet sinä surmasi saava. Niin ovat jumalat päättäneet, ja niin on tapahtuva."

Siitä Akrisios kovin pelästyi; mutta hän ei parantanut tapojaan. Hän oli ollut julma omaa perhettään kohtaan, ja sensijaan että hän olisi katunut ja muuttunut hyväksi, hän kävi vain entistään julmemmaksi. Hän heitätti ihanan tyttärensä Danaen maanalaiseen kuoppaan, joka muurattiin umpeen, ettei kukaan päässyt lähestymään tyttöparkaa. Akrisios luuli olevansa viisaampi kuin jumalat. Mutta saatte nähdä, kykenikö hän välttämään heidän tuomiotaan.

Tapahtuipa, että Danaelle syntyi poika, niin kaunis lapsi, että sitä olisi jokainen muu paitsi Akrisios-kuningas säälinyt. Mutta hän ei tuntenut sääliä; hän vei Danaen ja lapsen meren rannalle ja pani heidät isoon arkkuun ja työnsi heidät vesille tuulten ja aaltojen ajeltaviksi.

Raitis luodetuuli puhalsi siintäviltä vuorilta Argoksen lempeään laaksoon ja kauas kauas merelle. Ja kauas kauas merelle ajelehtivat sen mukana äiti ja lapsi, sillävälin kuin kaikki, jotka heitä rannalla katselivat, itkivät, paitsi tuo julma isä, Akrisios-kuningas.

Niin he ajelehtivat eteenpäin, ja arkku keinui aalloilla, ja lapsukainen nukkui äitinsä polvella. Mutta äitiparka ei saattanut nukkua, hän vain valvoi ja itki ja lauloi lapselleen heidän kiikkuessaan laineilla. Ja sen laulun, jota hän lauloi, te saatte kerran itsekin oppia.

Nyt he olivat jo kulkeneet viimeisen siintävän niemekkeen ohi aavalle meren selälle. Aallot ja taivas ja tuuli heitä vain nyt ympäröivät. Mutta aallot ovat lempeitä, ja taivas on kirkas, ja tuuli on lauha ja hiljainen. Sillä nyt on se aika, jolloin Halkyone ja Keyks rakentavat pesiään, eivätkä silloin koskaan myrskyt myllerrä kesän leppeää merta.

Keitä olivat sitten Halkyone ja Keyks? Kerronpa sen teille arkun ajelehtiessa eteenpäin. Halkyone oli ihana impi, merenrannan ja tuulen tytär. Ja hän rakasti merimiespoikaa ja meni hänen puolisokseen; eikä kukaan maan päällä ollut niin onnellinen kuin he. Mutta viimein Keyks joutui haaksirikkoon; ja ennenkuin hän ennätti uida rannalle, aallot hänet nielivät. Ja Halkyone näki hänen hukkuvan ja juoksi veteen hänen luokseen; mutta turhaan. Silloin Taivahiset säälivät heitä kumpaakin ja muuttivat heidät kauniiksi vesilinnuiksi. Ja nyt he rakentavat joka vuosi laineille pesänsä ja purjehtivat iäti onnellisina kesän leppeää merta.

Niin kului yö, ja niin kului päivä, ja pitkältä se päivä Danaesta tuntuikin. Ja sitten kului vielä toinen yö ja toinen päivä, kunnes Danae oli aivan nääntynyt nälästä ja itkusta, eikä vieläkään maata näkynyt. Mutta koko ajan lapsi nukkui levollisesti; ja viimein Danae-parankin pää painui ja hänkin vaipui uneen poski vasten lapsen poskea.

Mutta hetken kuluttua hän yht'äkkiä heräsi. Arkku ritisi ja ratisi, ja ilma oli täynnä ääniä. Hän katsoi ylös, ja hänen päänsä päällä oli mahtavia kallion kielekkeitä, jotka hohtivat aivan punaisina laskevan auringon valossa, ja hänen ympärillään oli kareja ja hyrskyjä ja vaahdon pärskettä. Hän löi käsiänsä yhteen ja huusi apua kaikin voimin. Ja hänen huutaessaan apu tulikin. Kalliolle ilmestyi pitkä ja komea mies, joka kummastellen katseli aallokossa kiikkuvaa Danae-parkaa.

Miehellä oli karkea verkavaippa yllä ja päässä leveä hattu, joka varjosti hänen kasvojaan. Kädessään hän kantoi kolmihaaraista piikkiä, jolla tapettiin kaloja, ja olalleen hän oli heittänyt käsiverkon. Mutta Danae saattoi hänen olennostaan ja hänen käynnistään ja hänen liehuvista kultahapsistaan ja parrastaan nähdä, ettei hän ollut mikään tavallinen ihminen; sitä todisti kaksi palvelijaakin, jotka kulkivat hänen takanaan kantaen hänen kalakoppasiaan. Mutta Danae oli tuskin ehtinyt vilkaista mieheen, ennenkuin tämä laski syrjään kolmihaaransa ja juoksi kalliota alas ja heitti käsiverkkonsa niin taitavasti Danaen ja arkun yli, että veti sen ja Danaen ja lapsen aivan vahingoittumattomina rantariutoille.

Sitten kalastaja otti Danaeta kädestä ja nosti hänet arkusta ja sanoi:

"Oi, ihana neito, mikä kumma kohtalo sinut on tuonut tälle saarelle noin heikossa purressa? Kuka sinä olet ja mistä tulet? Varmaankin olet jonkun kuninkaan tytär; ja tuo poika ei ole tavallinen kuolevainen."

Puhuessaan hän osoitti lasta, sillä sen kasvot paistoivat kuin aamutähti.

Mutta Danae vain pää kumarassa nyyhkytti:

"Sano minulle, mihin maahan minä raukka olen tullut; ja minkälaisten ihmisten seuraan olen joutunut!"

Kalastaja sanoi: "Tämä saari on Seriphos nimeltään, ja minä olen helleeni ja asun siinä. Minä olen Polydektes-kuninkaan veli, ja ihmiset kutsuvat minua Diktys-kalastajaksi, siksi että pyydystän rannan kaloja."

Silloin Danae lankesi hänen jalkoihinsa, syleili hänen polviansa ja huusi:

"Voi, herra, sääli muukalaista, jonka julma kohtalo on ajanut maasi rannoille. Anna minun elää talossasi palvelijana, mutta älä kohtele minua pahoin, sillä minä olin kerran kuninkaan tytär ja tämä minun poikani, kuten sinä oikein sanoit, ei ole tavallista sukua. En tahdo olla sinulle rasitukseksi enkä syödä leipääsi laiskana, sillä minä olen kutomisessa ja koruompelussa taitavampi kuin kaikki tämän maan tyttäret."

Ja hän aikoi jatkaa, mutta Diktys keskeytti hänet ja nosti hänet ylös ja sanoi:

"Tyttäreni, minä olen vanha, ja hiukseni harmaantuvat. Mutta minulla ei ole lapsia kotiani sulostuttamassa. Tule siis kanssani, sinä olet oleva minun ja vaimoni tytär, ja tämä lapsi on oleva meidän lapsenlapsemme. Minä pelkään jumalia ja olen vieraanvarainen kaikille muukalaisille, sillä minä tiedän, että hyvät teot niinkuin pahatkin kostetaan niille, jotka niitä tekevät."

Niin Danae sai suojan ja hoivan. Hän meni tuon hyvän Diktys-kalastajan kanssa hänen kotiinsa ja oli hänen ja hänen vaimonsa tyttärenä viisitoista vuotta.

II.

Kuinka Perseus äkkipäätä teki pyhän lupauksen.

Viisitoista vuotta oli kulunut, ja lapsesta oli tullut solakka nuorukainen ja merimies, ja hän teki usein kauppamatkoja saaristoon. Hänen äitinsä nimitti häntä Perseukseksi; mutta kaikki Seriphoksen asukkaat sanoivat, ettei hän ollut kuolevaisen miehen poika, ja kutsuivat häntä Taivahisten kuninkaan Zeuksen pojaksi. Sillä vaikka hän oli vasta viisitoistavuotias, oli hän sentään päätänsä pitempi kaikkea saaren kansaa. Ja hän oli taitavampi kuin muut juoksussa ja painissa ja nyrkkitaistelussa ja kiekon ja keihään heitossa ja soudussa ja harpun soitossa ja kaikessa, mikä miestä kaunistaa. Ja hän oli rohkea ja totuutta rakastava, lempeä ja ystävällinen, sillä vanha kunnon Diktys oli kasvattanut hänet hyvin. Ja oli hyvä, että Diktys niin oli tehnyt, sillä nyt Danae ja hänen poikansa joutuivat suureen vaaraan, ja Perseus tarvitsi kaiken viisautensa puolustaakseen äitiänsä ja itseään.

Sanoin jo, että Diktyksen veli oli Polydektes, saaren kuningas. Hän ei ollut kunnon mies niinkuin Diktys, vaan kiivas, julma ja kavala, ja kun hän näki kauniin Danaen, niin hän tahtoi naida hänet. Mutta Danae ei tahtonut, sillä hän ei rakastanut Polydektestä. Danae ei välittänyt kenestäkään muusta kuin pojastansa ja poikansa isästä, jota hän ei uskaltanut toivoa enää koskaan näkevänsä. Viimein Polydektes aivan julmistui, ja sillä aikaa kuin Perseus oli merellä, hän vei Danae-raukan Diktyksen luota sanoen: "Jollet sinä tahdo olla minun puolisoni, niin sinun pitää olla minun orjani". Niin Danaesta tehtiin orja ja hänen täytyi kantaa vettä kaivosta ja vääntää myllynkiviä ja kärsiä pahaa kohtelua — kai häntä lyötiinkin — ja kantaa raskaita kahleita, kun hän ei tahtonut ruveta tuon julman kuninkaan puolisoksi. Mutta Perseus oli kaukana merten takana, Samos-saarella, eikä voinut aavistaakaan, kuinka hänen äitinsä oli suruun sortumaisillaan.

Silloin eräänä päivänä Samos-saarella, kun laivaa lastattiin, Perseus haki siimestä ja joutui kauniiseen metsään. Siellä hän istahti mättäälle ja vaipui uneen ja nukkuessaan hän näki kummallisemman unen kuin koskaan elämässään oli nähnyt.

Hänen luokseen tuli metsästä nainen, pitempi kuin hän tai kukaan kuolevainen, mutta äärettömän ihana; naisella oli suuret harmaat silmät, joiden katse oli kirkas ja läpitunkeva, mutta samalla ihmeellisen lempeä. Hänen päässään oli kypärä ja keihäs oli hänen kädessään, ja olkapäältä riippui hänen pitkälle siniselle hameelleen vuohennahka, ja sillä kiilsi mahtava kuparikilpi, joka välkähteli kuin peili. Hän seisoi ja katsoi Perseusta kirkkain harmain silmin; ja Perseus huomasi, etteivät hänen silmäluomensa kertaakaan liikahtaneet eivätkä hänen silmäteränsäkään, vaan katsoivat suoraan hänen lävitsensä aina hänen sydämensä pohjaan asti, ikäänkuin ne olisivat saattaneet nähdä kaikki hänen sielunsa salaisuudet ja tietää ja tuntea kaikki, mitä hän ikinä oli ajatellut tai toivonut siitä päivästä asti kuin hän oli syntynyt. Ja Perseus loi katseensa alas vapisten ja punastuen, kun tuo ihmeellinen nainen puhui.

"Perseus, sinun täytyy toimittaa minulle eräs asia."

"Kuka sinä olet, jalo neiti, ja kuinka sinä tunnet minun nimeni?"

"Minä olen Pallas Athene; ja minä tiedän kaikkien ihmisten sisimmät ajatukset ja tunnen heidän kuntonsa tai kunnottomuutensa. Ja tomusieluista minä käännyn pois, ja he tulevat onnellisiksi, mutta eivät minun auttaminani. He lihovat levossa kuten lampaat laitumella ja he syövät sitä, mitä eivät ole kylväneet, niinkuin härät pilttuussa. He kasvavat ja leviävät niinkuin kurkut maassa. Mutta yhtä vähän kuin kurkku he siimestävät kulkijaa, ja kun he ovat kypsiä, niin kuolema heidät korjaa, ja he menevät kenenkään surematta manalaan, ja heidän nimensä unohtuvat.

"Mutta tulisieluille minä annan enemmän tulta, ja niille, joissa on miehuutta, minä annan paljon enemmän kuin miehuutta. He ovat sankareita, Taivahisten poikia, ja hekin tulevat onnellisiksi, mutta eivät tomusielujen tavalla. Sillä minä ajan heitä eteenpäin outoja polkuja, jotta he löisivät titaanit ja hirviöt, jumalien ja ihmisten viholliset. Vaivojen ja ahdistusten, vaarojen ja taistelujen läpi minä ajan heitä. Ja toiset heistä kaatuvat nuoruutensa kukassa, missä tai milloin ei tiedä kenkään; ja toiset taas saavuttavat mainetta ja ihanan ja voimakkaan vanhuuden. Mutta millainen on heidän lopullinen kohtalonsa, sitä en tiedä, eikä kukaan paitsi Zeus, jumalien ja ihmisten isä. Sano nyt minulle, Perseus, kumpi ihmislaji sinun mielestäsi on onnellisempi?"

Perseus vastasi rohkeasti: "Parempi kuolla nuoruutensa kukassa tavoitellessa kuuluisaa nimeä, kuin elää levossa lammasten lailla ja kuolla kenenkään surematta ja maineetonna!"

Silloin tuo kummallinen nainen naurahti ja nosti kuparikilpensä ja huusi: "Katso tänne, Perseus; uskallatko katsoa tämänlaista hirviötä kasvoista kasvoihin ja tappaa sen, niin että minä saisin asettaa sen pään tälle kilvelle?"

Kilven peilissä näkyivät kasvot, ja kun Perseus katsoi niitä, niin hänen verensä jähmettyi. Ne olivat kauniin naisen kasvot, mutta posket olivat kalmankalpeat ja otsa oli iäti kalvavan tuskan uurtama ja huulet olivat ohuet ja yhteenpuristetut kuin käärmeen. Ja hiusten asemesta hänen ohimoillaan kiemurteli kyykäärmeitä, jotka ojentelivat kaksihaaraisia kieliään. Ja hänen päätään ympäröivät poimukkaat siivet, niinkuin kotkan siivet, ja rinnassa hänellä oli rautaiset kynnet.

Perseus katsoi hetken ja sanoi sitten: "Jos maan päällä on jotakin niin rumaa ja hirmuista, niin sen hävittäminen on jalo teko. Mistä löydän tuon hirviön?"

Silloin tuo kummallinen nainen hymyili jälleen ja sanoi:

"Vielä et sitä saata löytää; olet liian nuori ja liian kokematon; sillä tämä Gorgo on nimeltä Medusa, hirvittävien sikiöiden äiti. Palaa kotiisi ja tee se teko, joka sinua siellä odottaa. Sinun tulee näyttää olevasi mies, ennenkuin saatan pitää sinua kelvollisena Gorgo-hirviön etsintään."

Perseus olisi tahtonut puhua, mutta tuo kummallinen nainen katosi, ja Perseus heräsi ja huomasi uneksineensa. Mutta yöt ja päivät Perseus näki edessään tuon kauhean naisen kasvot ja sen pään ympärillä kiemurtelevat kyyt.

Hän palasi kotiinsa, ja ensimmäinen asia, minkä hän kuuli, oli, että hänen äitinsä oli orjana Polydekteen talossa.

Kiristellen raivosta hampaitaan Perseus riensi kuninkaan palatsiin ja juoksi miesten huoneiden läpi ja naisten huoneiden läpi, ja niin koko talon läpi — sillä kukaan ei uskaltanut pidättää häntä, niin hirmuinen ja kaunis hän oli — kunnes hän löysi äitinsä, joka istui kynnyksellä ja itkien väänsi kivistä käsimyllyä. Ja Perseus nosti hänet ylös ja suuteli häntä ja pyysi häntä tulemaan kanssansa pois. Mutta ennenkuin he ennättivät huoneista ulos, Polydektes tuli raivostuneena sisään. Kun Perseus näki Polydekteen, niin hän syöksi tämän päälle niinkuin verikoira karjun päälle. "Konna ja tyranni!" hän huusi, "näinkö sinä kunnioitat jumalia ja osoitat armeliaisuutta muukalaisille ja leskille? Sinun pitää kuoleman!" Kun hänellä ei ollut miekkaa, niin hän sieppasi kivisen käsimyllyn ja heilautti sitä musertaakseen Polydekteen pään.

Mutta hänen äitinsä tarttui häneen ja kirkaisi: "Voi, poikani, me olemme muukalaisia ja avuttomia tässä maassa, jos sinä tapat kuninkaan, niin kaikki kansa hyökkää meidän päällemme, ja me olemme molemmat kuoleman omat."

Kunnon Diktyskin, joka oli tullut sisään, koetti pidättää Perseusta. "Muista, että hän on minun veljeni. Muista, kuinka minä olen sinua kasvattanut ja kohdellut kuin omaa lastani, säästä häntä minun tähteni!"

Silloin Perseuksen käsi vaipui. Ja Polydektes, joka oli koko ajan vapissut kuin mikäkin pelkuri, sillä hän tiesi olevansa väärässä, päästi Perseuksen ja hänen äitinsä menemään.

Perseus vei äitinsä Pallas Athenen temppeliin, ja siellä papitar teki hänestä temppelin lakaisijan, sillä siellä he tiesivät olevansa turvassa, ei Polydekteskään uskaltaisi ryöstää häntä alttarin äärestä. Ja sinne Perseus ja kunnon Diktys ja hänen vaimonsa tulivat joka päivä häntä tervehtimään. Mutta Polydektes, nähtyään, ettei hän väkivallalla saisi mitään aikaan, mietiskeli ilkeässä sydämessään, kuinka hän kavaluudella pääsisi tarkoitustensa perille.

Siitä hän oli varma, ettei hän ikinä saisi takaisin Danaeta, niin kauan kuin Perseus oli saaressa. Niinpä hän keksi juonen päästäkseen hänestä. Ensiksi hän teeskenteli antaneensa anteeksi Perseukselle ja unohtaneensa Danaen, niin että jonkin aikaa kaikki kävi entistä tasaista kulkuaan.

Sitten hän julisti suuren juhlan ja kutsui siihen kaikki päälliköt ja maanomistajat ja saaren nuorukaiset ja niiden joukossa Perseuksenkin, jotta he kunnioittaisivat häntä kuninkaanaan ja söisivät juhla-aterian hänen salissaan.

Määräpäivänä he kaikki saapuivat; ja jokainen vieras toi tullessaan lahjan kuninkaalle, niinkuin tapa oli: mikä toi hevosen, mikä päällyshuivin, mikä sormuksen, mikä miekan, ja se jolla ei ollut mitään parempaa toi korillisen viinirypäleitä tai metsän riistaa. Mutta Perseus ei tuonut mitään, sillä hänellä ei ollut mitä tuoda, hän kun oli vain köyhä merimiespoika.

Häntä hävetti mennä lahjatta kuninkaan eteen; mutta hän oli liian ylpeä pyytääkseen Diktykseltä jotakin. Niin hän seisoi ovella apein mielin katsellen, kuinka rikkaat menivät sisään. Ja hänen poskensa punastuivat, kun he osoittivat häntä ja hymyilivät ja kuiskuttelivat: "Mitähän tuollakin löytöläisellä on annettavana?"

Sitä Polydektes oli toivonutkin; ja heti kun hän kuuli, että Perseus seisoi ulkona, hän käski tuoda hänet sisään ja kysyi häneltä pilkallisesti kaikkien kuullen: "No, enkö minä ole sinun kuninkaasi, Perseus, ja enkö ole kutsunut sinua juhlaan? Missä sinun lahjasi on?"

Perseus tuli hämilleen ja änkytti, ja kaikki nuo kopeat miehet, jotka olivat hänen ympärillään, nauroivat, alkoivatpa muutamat heistä häntä julkisesti piikatakin. "Tuo nulikka ajautui rannallemme kuin mikäkin rikkaruohon korsi tai puupalikka ja sittenkin on liian ylpeä antaakseen lahjaa kuninkaalle."

"Ja vaikka hän ei tiedä kuka hänen isänsä on, niin hän on sentään kyllin turhamainen ja sallii vanhojen akkojen kutsua itseään Zeuksen pojaksi."

Ja niin edespäin, kunnes Perseus-parka aivan joutui pois suunniltaan häpeästä ja tuskin tietäen, mitä sanoi, huusi: "Lahjaako! Katsokaahan, etten tuo lahjaa jalompaa, kuin kaikki teidän lahjanne yhteensä!"

Niin hän kerskaillen sanoi; ja hän tunsi sydämessään, että hän oli uljaampi kuin kaikki nuo pilkkaajat ja kykenevämpi tekemään jonkin kunniakkaan teon.

"Kuulkaa, mitä hän sanoo! Kuulkaa kerskaajaa! Mitähän hän enää tuokaan!" huusivat kaikki ja nauraa hohottivat minkä jaksoivat.

Silloin Perseuksen mieleen muistui uni, jonka hän oli nähnyt Samos-saarella, ja hän huusi, niin että sali kaikui: "Minä tuon Gorgon pään!"

Hän melkein pelästyi sanottuaan nuo sanat, sillä kaikki nauraa hohottivat vielä kovemmin ja Polydektes kovimmin kaikista.

"Sinä olet luvannut tuoda minulle Gorgon pään. Älä siis ikinä palaa tälle saarelle ilman sitä. Mene!"

Perseus kiristeli hampaitansa raivosta, sillä hän huomasi joutuneensa ansaan. Mutta hän oli luvannut, ja hän meni ulos sanaakaan sanomatta.

Rantakalliolle hän meni ja katseli aavaa sinistä merta; ja hän mietti mielessään, mahtoiko hänen unensa olla totta, ja hän rukoili sielunsa tuskassa.

"Pallas Athene, oliko minun uneni totta? Ja olenko minä lyövä Gorgon? Jos sinä todellakin minulle näytit hänen kasvonsa, niin älä anna minun tulla häpeään valehtelijana ja kerskurina. Äkkipäätä ja vihan vimmassa minä tein lupaukseni, mutta viisaasti ja kärsivällisesti minä tahdon sen täyttää."

Mutta vastausta ei kuulunut, ei näkynyt mitään merkkiä; ei ukkosen jyrähdystä, eikä minkäänlaista näkyä, ei pilvenhattaraakaan taivaalla.

Kolme tuntia Perseus itkien huusi: "Äkkipäätä ja vihan vimmassa minä tein lupaukseni, mutta viisaasti ja kärsivällisesti minä tahdon sen täyttää".

Silloin hän näki kaukana meren yllä leijailevan pienen valkoisen pilven, joka hohti kuin hopea. Ja se läheni lähenemistään, kunnes sen hohto aivan huikaisi hänen silmiään.

Perseus ihmetteli tuota kummaa pilveä, sillä mitään muuta pilveä ei näkynyt koko taivaan laella; ja hän vapisi, kun se laskeutui hänen alapuolellaan olevalle rantakalliolle. Ja kun se kosketti kalliota, niin se hajaantui ja hälveni, ja sen keskestä ilmaantui Pallas Athene sellaisena kuin Perseus oli nähnyt hänet unessaan Samos-saarella, ja hänen vieressään seisoi nuori mies, jonka jäsenet olivat kuin hirven ja silmät loistavat kuin tulikipinät. Hänellä oli yhdestä ainoasta hohtavasta timantista tehty käyrä miekka vyöllä ja jalassa hänellä oli kultaiset sandaalit, joiden kantapäässä oli elävät siivet.

He katsoivat terävästi Perseusta, eivätkä kertaakaan räpäyttäneet silmiänsä; ja he tulivat ylös kallioita häntä kohden nopeammin kuin kalalokki, eivätkä kuitenkaan liikuttanet jalkojansa, eikä tuulikaan heiluttanut heidän vaatteitaan. Vain nuorukaisen sandaalien siivet värisivät kuin haukan siivet, kun se leijailee kallion yllä. Ja Perseus lankesi maahan ja kunnioitti heitä, sillä hän näki, että he eivät olleet tavallisia ihmisiä.

Mutta Pallas Athene seisahtui hänen eteensä ja puhui hänelle lempeästi ja sanoi, ettei hänen tarvinnut pelätä.

"Perseus", hän sitten sanoi, "se jolle yksi koetus onnistuu, ansaitsee vielä vaikeamman koetuksen. Sinä olet uhmannut Polydektestä ja käyttäytynyt miehuullisesti. Rohkenetko myöskin käydä Medusa Gorgoa vastaan?"

Perseus vastasi: "Koettele minua; sillä siitä asti kuin sinä puhuit minulle Samos-saarella tunnen sieluni syttyneen uuteen eloon ja minä häpeäisin, jollen uskaltaisi tehdä jotakin, jonka voin tehdä. Ilmoita siis minulle, kuinka minun on meneteltävä!"

"Perseus", Athene sanoi, "mieti tarkoin, ennenkuin yrität: sillä tämä teko vaatii seitsemän vuoden matkan, etkä sinä saata kesken palata etkä paeta. Vaan jos rohkeutesi lannistuu, niin sinun täytyy kuolla Muodottomassa maassa, eikä kenkään ole milloinkaan löytävä sinun luitasi."

"Parempi sekin, kuin elää täällä hyödyttömänä;ja halveksittuna", Perseus huudahti. "Sano siis minulle, ihana ja viisas jumalatar, oi, sano minulle suuresta hyvyydestäsi ja laupeudestasi, kuinka minä saatan tehdä tämän ainoan teon, vaikka se vaatisikin minun henkeni!"

Silloin hymyili Athene ja sanoi: "Ole kärsivällinen ja kuuntele; sillä jos sinä unohdat minun sanani, niin sinä varmasti olet kuoleva. Sinun täytyy mennä kauas Pohjolaan peräpohjolaisten maahan, tuolle puolen pohjoisnavan aina kylmän pohjatuulen lähteille saakka, kunnes tapaat kolme Harmaata sisarta, joilla on yhteisesti vain yksi silmä ja yksi hammas. Heiltä sinun täytyy kysyä tietä Hesperidien, Iltatähden tyttärien luo, jotka tanssivat kultaisen puun ympärillä Länsimeren saaressa. He ilmoittavat sinulle, missä Gorgo asuu, jotta sinä saatat tappaa hänet, minun viholliseni, hirvittävien petojen äidin. Kerran hänkin oli neito, kaunis kuin kevätaamu, kunnes hän ylpeydessään teki synnin niin kauhean, että aurinkokin senvuoksi peitti kasvonsa. Ja sinä päivänä hänen hiuksensa muuttuivat kyykäärmeiksi ja hänen kätensä kotkan kynsiksi; ja häpeä ja viha täyttivät hänen sydämensä ja katkera myrkky hänen suunsa; ja hänen silmänsä tulivat niin hirmuisiksi, että kuka ikinä niihin katsoo, muuttuu kiveksi; ja hänen lapsensa ovat siivekäs hevonen ja kultaisen miekan jättiläinen; ja hänen lapsenlapsensa ovat velhokäärme, Ekhidna, ja Geryon, tuo kolmipäinen tyranni, joka paimentaa karjalaumojansa ja Manalan karjaa. Niin hänestä tuli gorgonein Stheinon ja hirvittävän Euryteen, meren kuningattaren tyttärien, sisar. Älä koske heihin, sillä he ovat kuolemattomia; mutta tuo minulle vain Medusan pää."

"Minä tahdon tuoda sen!" Perseus sanoi. "Mutta kuinka saatan välttää hänen katsettansa? Eikö hän jähmetytä minuakin kiveksi?"

"Sinä saat tämän kiilloitetun kilven", Athene sanoi, "ja kun lähestyt häntä, niin älä katso häntä itseään, vaan hänen kuvaansa kilvessä; silloin hänet turmioon joutumatta saat tapetuksi. Ja kun olet lyönyt hänen päänsä poikki, niin kääri se, kasvosi pois käännettyinä, tuon vuohennahan poimuihin, jolla kilpi riippuu — se on Amaltheia-vuohen, Zeuksen imettäjän nahka. Niin sinä vaaratta saatat tuoda minulle Medusan pään ja voitat itsellesi kuuluisan nimen ja paikan uroiden joukossa, jotka viettävät autuasta elämää Taivahisten kera sillä kukkulalla, jossa eivät mitkään tuulet puhalla."

Perseus sanoi: "Minä tahdon lähteä, vaikka henkeni sillä matkalla menettäisin. Mutta kuinka pääsen purretta merien yli? Ja kuka näyttää minulle tien? Ja kun minä olen löytänyt Medusan, niin kuinka saatan lyödä hänet kuoliaaksi, jos hänen suomuspeitteensä on kuparista ja raudasta."

Silloin nuori mies puhui: "Nämät minun sandaalini kantavat sinut kuin linnun merien poikki ja vuorten ja laaksojen yli, niinkuin ne kantavat minua matkoillani; sillä minä olen Hermes, maankuulu Argoksen surmaaja, Olympoksessa asuvien Taivahisten sanansaattaja."

Perseus lankesi kunnioittaen maahan, ja nuori mies puhui edelleen:

"Sandaalit johtavat sinua matkallasi, sillä niissä on jumalallinen voima, eivätkä ne voi viedä harhaan; ja tämä miekka, Argoksen surmaaja, on itsestään lyövä Gorgon, sillä siinä on jumalallinen voima, eikä toista iskua tarvita. Nouse siis, sido miekka vyöllesi ja sandaalit jalkaasi ja lähde."

Perseus nousi ja sitoi miekan vyöllensä ja sandaalit jalkaansa.

Ja Athene huusi: "Hyppää kalliolta ja ala matkasi!"

Mutta Perseus viivytteli:

"Enkö saa sanoa hyvästi äidilleni ja Diktykselle? Ja enkö saa uhrata polttouhria sinulle ja Hermeelle, maankululle Argoksen surmaajalle, ja Zeus-isälle korkeudessa?"

"Sinun ei pidä sanoa hyvästi äidillesi, jottei rohkeutesi lannistuisi hänen kyyneleistään. Minä tahdon lohduttaa häntä ja Diktystä, kunnes sinä palaat. Eikä sinun tarvitse uhrata polttouhria Olympolaisille, sillä Medusan pää on oleva sinun uhrisi. Hyppää ja luota Taivahisten suojelukseen!"

Perseus katsoi alas kalliolta ja värisi; mutta hän häpesi näyttää pelkoansa ja ajatellen Medusaa ja sitä kunniaa, joka häntä odotti, hän hyppäsi tyhjään ilmaan.

Mutta hän huomasi, ettei hän pudonnutkaan, vaan leijaili ilmassa ja kiiti eteenpäin pilviä pitkin. Hän katsoi taakseen, mutta Athene ja Hermes olivat kadonneet. Ja sandaalit veivät häntä yhä edemmäs pohjoista kohden, kuten kevät kuljettaa kurkea Istron [Tonavan] rämeille.

III.

Kuinka Perseus surmasi Gorgon.

Niin Perseus lähti matkalleen ja kulki kuivin jaloin maiden ja merien yli; ja hänen mielensä oli rohkea ja iloinen, sillä siivekkäät sandaalit kantoivat häntä joka päivä seitsemän päivän matkan.

Hän kulki Kythnos- ja Keos-saarten ja kauniiden Kyklaadien ohi ja tuli Attikaan; ja hän kulki Atenan ja Theban ja Kopais-järven ohi, ja Kefisos-joen laakson ja Oite- ja Pindos-vuorten yli Thessalian hedelmällisen tasangon poikki, kunnes Kreikan päivänpaisteiset kukkulat jäivät hänen taakseen ja hänen eteensä aukeni Pohjan jylhät seudut. Sitten hän sivuutti Traakian vuoret ja monet muukalaiset heimot, paionit ja dardanit ja triballit, kunnes hän tuli Istros-virralle, ja Skythian autioille lakeuksille. Ja hän kulki kuivin jaloin Istros-virran poikki ja soiden ja rämeiden halki yötä ja päivää kylmää, kalpeata luodetta kohti, kääntymättä oikealle tai vasemmalle, kunnes hän saapui Muodottomaan maahan ja siihen paikkaan, jolla ei ole nimeä.

Seitsemän päivää kesti hänen matkansa sen maan läpi ja hänen täytyi kulkea tietä sellaista, että vain harvat voivat siitä kertoa, — sillä ne, jotka ovat sitä tietä kulkeneet, ovat mieluimmin siitä puhumatta, ja ne taas, jotka unissaan sitä vaeltavat, ovat iloisia kun heräävät — kunnes hän saapui ikuisen yön rajalle, jossa ilma oli täynnä suhinaa ja maaperä kovana jäästä. Ja sieltä hän viimeinkin löysi nuo kolme Harmaata sisarta. Siellä ne istuivat melkein umpeen jäätyneen järven rannalla valkoisella ajohirren pölkyllä talven kylmässä, valkoisessa kuutamossa ja hyräilivät hiljaa päitään nyökytellen: "Miksi olivatkaan muinaiset ajat paremmat kuin nykyinen?"

Ei ainoatakaan elämän merkkiä näkynyt heidän ympärillään, ei yhtään kärpästäkään, ei sammalta kallioilla. Ei hylje eikä lokki uskaltanut heitä lähestyä, sillä jää olisi ne jähmetyttänyt kouriinsa. Aaltojen hyrsky syöksähti vaahtona ilmaan, mutta lumihiutaleina se putosi takaisin ja peitti valkoiseen härmään Harmaiden sisarten hiukset ja jääkallion, jonka juurella he istuivat. Ja silmä kulki kädestä käteen, mutta siitä huolimatta he eivät voineet nähdä; ja hammas kulki kädestä käteen, mutta siitä huolimatta he eivät voineet syödä; ja he istuivat keskellä kirkkainta kuuvaloa, mutta ei heidän silti ollut lämpimämpi. Ja Perseus sääli noita Harmaita sisaria; mutta he eivät suinkaan pitäneet itseään säälittävinä.

Niin Perseus sanoi: "Oi, kunnianarvoiset mummot, viisaus on vanhuuden tytär. Siksipä te varmaankin tiedätte paljon asioita. Neuvokaa siis minulle, jos voitte, tie Gorgon luo."

Silloin yksi heistä huusi: "Kuka meitä vanhoiksi soimaa?" Ja toinen:
"Tuo ääni on ihmislapsen ääni."

Ja Perseus sanoi: "Enhän minä teitä soimaa, vaan kunnioitan teidän vanhuuttanne. Minä olen yksi ihmisten lapsista ja uroista. Olympoksen hallitsijat ovat minut lähettäneet teidän luoksenne kysymään tietä Gorgon luo."

Silloin yksi heistä sanoi': "Olympoksessa on uudet hallitsijat, ja kaikki mikä on uutta on pahaa." Ja toinen: "Me vihaamme sinun hallitsijoitasi ja uroita ja kaikkia ihmislapsia. Me olemme titaanien ja gigantien sukua ja gorgonein ja muinaisten syvyyden hirviöiden heimoa." Ja kolmas: "Kuka on tuo uhkarohkea ja hävytön mies, joka kutsumatta tunkeutuu meidän maailmaamme?" Ja ensimmäinen sanoi: "Milloinkaan ei ole ollut sellaista maailmaa kuin meidän eikä tule olemaankaan: jos me annamme hänen nähdä sen, niin hän hävittää kaikki." Silloin yksi huusi: "Anna minulle silmä, että näkisin hänet"; ja toinen: "Anna minulle hammas, että purisin häntä." Mutta kun Perseus näki, että he olivat hupsuja ja kopeita ja että he vihasivat ihmislapsia, niin hän jätti säälimisen sikseen ja sanoi itsekseen: "Ei hätä lakia lue; jos tässä pidän pitkiä puheita, niin joudun surman suuhun." Sitten hän hiipi aivan heidän lähelleen ja odotti siksi kunnes he alkoivat kuljettaa silmää kädestä käteen. Ja kun he haparoivat ja kopeloivat käsillään, niin hän kurkotti varovaisesti kättään, kunnes yksi heistä pisti silmän siihen, luullen sitä sisaren kädeksi. Sitten Perseus juoksi pois ja nauroi ja huusi:

"Julmat ja kopeat eukot, teidän silmänne on minulla; ja minä heitän sen järveen, jollette neuvo minulle tietä Gorgon luo ja vanno, että neuvotte oikein." Silloin Harmaat sisaret itkivät ja ulisivat ja toruivat; mutta turhaan. Heidän täytyi sanoa totuus, vaikk'ei Perseus paljoa viisastunutkaan siitä, mitä he sanoivat. "Sinun täytyy mennä, hupsu poika", he sanoivat, "etelää kohden, auringon ilkeään, häikäisevään paisteeseen, kunnes sinä tapaat Atlas-jättiläisen, joka kannattelee taivaan kantta. Ja sinun täytyy kysyä hänen veljentyttäriään Hesperidejä, jotka ovat yhtä nuoria ja hupsuja kuin sinä itsekin. Ja anna nyt meille takaisin silmämme, sillä me olemme unohtaneet kaiken muun."

Perseus antoi heille silmän takaisin, mutta he eivät käyttäneetkään sitä, vaan rupesivat torkkumaan ja vaipuivat sikeään uneen ja muuttuivat jäämöhkäleiksi; ja jonkin ajan kuluttua vuoksi tuli ja pyyhkäsi heidät pois. Ja nyt he jäävuorten näköisinä ajelehtivat ikuisesti vesiä ja itkevät kohdatessaan auringonpaisteen ja hedelmällisen kesän ja lämpimän etelätuulen, joka täyttää nuoret sydämet ilolla.

Mutta Perseus riensi etelää kohden jättäen taakseen lumen ja jään, Peräpohjolaisten saaren ja Tinasaarten ja pitkän Iberian rannikon ohi, ja aurinko nousi yhä korkeammalle päivä päivältä kesän kirkkaan, sinisen meren ylle. Ja tiirat ja lokit lentelivät nauraen hänen ympärillään ja kutsuivat häntä leikkimään kanssansa, ja delfiinit hypähtelivät ilosta hänen ohi kulkiessaan ja tarjoutuivat kantamaan häntä selässänsä. Ja kaiken yötä vedenneidot lauloivat ihanasti ja tritonit puhalsivat simpukkatorviaan ja leikkivät kuningattarensa Galateian ympärillä, kun hän ajoi helmikoristeisissa näkinkenkävaunuissaan. Päivä päivältä aurinko nousi yhä korkeammalle ja pulpahti yhä nopeammin mereen yöksi, vielä nopeammin taas noustakseen sieltä aamunkoitteessa. Ja Perseus liiteli laineiden yli kuin lokki, eivätkä hänen jalkansa ensinkään kastuneet; ja hän hyppäsi aallolta aallolle, eivätkä hänen jäsenensä ensinkään väsyneet, ja viimein hän näki kaukana mahtavan vuoren, joka hohti aivan ruusunpunaisena laskevan auringon valossa. Vuoren juuri oli metsien peitossa ja sen huippua ympäröivät pilvenhattarat; ja Perseus arvasi, että siellä oli Atlas, joka kannattelee taivaan kantta.

Hän lähestyi vuorta ja hyppäsi rannalle ja kulki kukkulaa kohden. Ja hän näki lempeitä laaksoja ja vesiputouksia ja korkeita puita ja kummallisia sananjalkoja ja kukkasia, mutta ei yhdestäkään notkosta noussut savua, ei näkynyt taloa eikä mitään ihmisen merkkiä.

Viimein hän kuuli suloisten äänten laulua; ja hän arvasi, että hän oli tullut Iltatähden tyttärien, Hesperidien puutarhaan.

Heidän laulunsa oli kuin satakielten liverrys lehdossa, ja Perseus pysähtyi kuuntelemaan heidän lauluaan; mutta mitä he lauloivat, sitä hän ei saattanut ymmärtää; ei hän eikä yksikään ihminen moneen sataan vuoteen hänen jälkeensäkään. Sitten hän astui vähän lähemmäksi ja näki heidän tanssivan käsi kädessä lumotun puun ympärillä, jonka oksat taipuivat kultahedelmien painosta. Kiemurassa kolmijalan ympärillä oli lohikäärme vanha Ladon, tuo uneton käärme, joka iäti siellä makaa kuunnellen impien laulua ja pitäen vahtia vaanivin silmin.

Perseus pysähtyi, ei senvuoksi, että hän olisi pelännyt lohikäärmettä, vaan senvuoksi että hän kainosteli noita ihania impiä; mutta kun he näkivät hänet, niin hekin pysähtyivät ja huusivat hänelle vapisevin äänin:

"Ken sinä olet? Oletko mahtava Herakles, joka tulet ryöstämään meidän puutarhaamme ja viemään pois kultaiset hedelmämme?" Ja Perseus vastasi:

"En ole mahtava Herakles, enkä halua teidän kultaisia hedelmiänne. Sanokaa vain minulle, ihanat nymfit, mistä tie kulkee Gorgon luo, jotta voisin jatkaa matkaani ja surmata hänet."

"Älähän toki, älähän töki, kaunis poika; tule tänne puutarhaan kanssamme tanssimaan ihmepuun ympärillä, tänne etelätuulen ja auringon kotiin, jossa ei talvea tunneta. Tule leikkimään kanssamme hetkinen; me olemme tanssineet täällä jo tuhannen vuotta, ja meidän sydämemme ikävöi leikkikumppania. Oi, tule, tule, tule!"

"En saata tanssia kanssanne ihanat immet; sillä minun täytyy tehdä Taivahisten määräämä teko. Neuvokaa siis minulle tie Gorgon luo, muutoin minun täytyy harhailla ja hukkua aaltoihin."

Silloin immet huokailivat ja itkivät; ja vastasivat:

"Gorgon luo! Hän on jähmetyttävä sinut kiveksi."

"Parempi kuolla sankarina kuin elää härän lailla pilttuussa. Taivahiset ovat antaneet minulle aseet ja he antanevat minulle myöskin viisautta käyttää niitä."

Silloin immet taas huokailivat ja vastasivat: "Kaunis poika, jos sinä tahdot mennä omaan perikatoosi, niin mene. Me emme tiedä tietä Gorgon luo; muitta me tahdomme kysyä Atlas-jättiläiseltä, isämme, hopeaisen Iltatähden, veljeltä, joka on tuolla vuoren kukkulalla. Hän näkee sieltä korkeudesta kauas valtameren yli Muodottomaan maahan."

He kiipesivät vuorelle setänsä Atlaan luo, ja Perseus meni heidän kanssaan. Ja he löysivät jättiläisen, joka polvistuneena kannatteli taivaan kantta.

He kysyivät häneltä, ja hän vastasi lempeästi, osoittaen jykevällä kädellään meren rantaa:

"Minä näen gorgonein makaavan saarella kaukana, kaukana täältä, mutta tämä nuorukainen ei saata mitenkään heitä lähestyä, jollei hänellä ole pimeyden hattua, sillä se tekee näkymättömäksi jokaisen, joka sitä kantaa."

Silloin Perseus huusi: "Mistä sen hatun voin hankkia?"

Mutta jättiläinen hymyili. "Ei kukaan elävä kuolevainen voi sitä hattua löytää, sillä se on Hadeen syvyyksissä, kuoleman valtakunnassa. Mutta veljentyttäreni ovat kuolemattomia ja he noutavat sen sinulle, jos sinä lupaat yhden asian ja pidät lupauksesi."

Perseus lupasi, ja jättiläinen sanoi:

"Kun sinä palaat Medusan pään saatuasi, niin sinun pitää näyttää minulle sitä kaunista hirviötä, että minä kadottaisin tuntoni ja henkeni ja kivettyisin ainiaaksi; sillä ylen raskasta työtä on tämä taivaankannen kannattaminen."

Perseus lupasi; ja vanhin nymfi laskeutui kallioiden välissä olevaan pimeään rotkoon, josta nousi savua ja kuului jyrinää, sillä se oli yksi Helvetin kidoista.

Perseus ja nymfit istuivat ja odottivat vapisten seitsemän päivää ja viimein vanhin nymfi palasi ja hänen kasvonsa olivat kalpeat, ja päivänvalo häikäisi hänen silmiänsä, sillä hän oli ollut kauan kammottavassa pimeydessä; mutta hänen kädessään oli taikahattu.

Nymfit suutelivat Perseusta ja itkivät häntä kauan aikaa; mutta Perseus vain kärsimättömänä odotti, että pääsisi lähtemään. Ja viimein he panivatkin hatun hänen päähänsä, ja hän katosi heidän näkyvistänsä.

Mutta Perseus jatkoi rohkeana matkaansa monen innoittavan näyn ohi kauas Muodottoman maan sydämeen asti, Okeanoksen virtojen tuolle puolen, saarille, joihin ei mikään laiva laske, joilla ei ole yötä eikä päivää, joilla ei mikään ole oikealla paikallaan, eikä millään ole nimeä; ja viimein hän kuuli gorgonein siipien suhinan ja näki heidän kuparisten kynsiensä kimaltelevan; ja silloin hän tiesi että oli aika pysähtyä, tai Medusa jähmetyttäisi hänet kiveksi.

Hän mietti hetken itsekseen ja muistutteli Athenen sanoja. Hän nousi korkealle ilmaan ja piti kilven peiliä päänsä päällä ja katsoi siihen, niin että hän näki kaikki, mitä oli hänen alapuolellaan.

Hän näki, että nuo kolme gorgonia nukkuivat ja että ne olivat suuret kuin elefantit. Hän tiesi, etteivät ne voineet nähdä häntä, sillä pimeyden hattu teki hänet näkymättömäksi; mutta silti hän vapisi laskeutuessaan heidän luokseen, niin hirmuiset olivat heidän kuparikyntensä.

Kaksi heistä oli rumia kuin sika ja he nukkuivat, hirveän suuret siivet levällään, sikeästi ja raskaasti, niinkuin siat; mutta Medusa väänteli ja käänteli itseään levottomasti; ja kun hän heitteli itseään, niin Perseus tunsi sääliä häntä kohtaan, hän näytti niin kauniilta ja surulliselta. Hänen siipensä hohtivat sateenkaaren värisinä ja hänen kasvonsa olivat kuin nymfin kasvot, hänen huulensa vain olivat yhteen puristetut ja hänen otsansa oli ikuisen surun ja tuskan uurtama; ja hänen pitkä kaulansa hohti niin valkoisena peilistä, ettei Perseuksella ollut sydäntä iskeä miekallaan. Ja hän sanoi: "Voi, jospa minun olisi määrä tappaa jompikumpi hänen sisaristaan!"

Mutta hänen katsellessaan kyykäärmeiden päät Medusan hiuksissa heräsivät ja alkoivat kurkistella kiiltävin, kavalin silmin ja näyttivät sihisten myrkkyhampaitaan; ja käännellessään Medusa veti kokoon siipensä ja näytti kupariset kyntensä; ja Perseus näki, että hän kaikesta kauneudestaan huolimatta oli yhtä häijy ja ilkeä kuin nuo toisetkin.

Silloin Perseus laskeutui alas ja astui rohkeasti hänen luokseen ja katsoi kiinteästi peiliinsä ja iski kerran voimakkaasti Harpe-miekalla; eikä toista iskua tarvittukaan.

Sitten hän kääri pään vuohennahkaan pitäen kasvonsa pois käännettyinä ja syöksyi korkealle ilmaan nopeammin, kuin hän koskaan ennen oli syöksynyt.

Medusan siivet ja kynnet rapisivat, kun hän kaatui kuolleena kalliolle; ja hänen rumat sisarensa heräsivät ja näkivät hänen makaavan verissään.

Kirkuen ja parkuen he lensivät ilmaan ja etsivät hänen surmaajaansa. Kolmasti he lensivät ristiin ja rastiin kuten haukat, jotka ahdistavat peltopyytä; ja kolmasti he nuuskivat ristiin ja rastiin niinkuin koirat, jotka ajavat peuraa. Viimein he haistoivat veren hajun ja pysähtyivät hetkeksi siitä varmistuakseen ja sitten he taas syöksyivät eteenpäin hirveästi ulisten ja rääkyen, ja koleasti kumisi tuuli heidän siivissään.

Eteenpäin he lensivät räpytellen ja rapsuttaen siipiään, niinkuin kotkat jäniksen perästä; ja rohkeudestaan huolimatta Perseus tunsi verensä hyytyvän, kun hän kuuli niiden ulisten tulevan takanaan; ja hän huusi: "Kantakaa minua nyt hyvin, kelpo sandaalit, sillä kuoleman koirat ovat kintereilläni!"

Ja hyvin ne oivalliset sandaalit häntä kantoivatkin pilvien ja auringon paisteen halki ja rannattoman meren poikki; ja hänen kintereillään seurasivat kuoleman koirat ja niiden siipien kohina voitti tuulen pauhun. Mutta kohina heikkeni heikkenemistään, ja äänten ulina kuoli pois, sillä sandaalit olivat gorgoneitakin nopeammat. Ja illan tullen gorgonit olivat kaukana jäljessä, kaksi mustaa pilkkua etelän taivaalla, kunnes viimein aurinko laski, eikä Perseus nähnyt heitä enää.

Silloin hän tuli takaisin Atlaan luo ja nymfien puutarhaan; ja kun jättiläinen kuuli hänen tulevan, niin hän huokasi syvään ja sanoi: "Täytä lupauksesi". Silloin Perseus piti Gorgon päätä hänen edessään, ja hän pääsi lepoon kaikista vaivoistaan, sillä hän muuttui kallionkärjeksi, joka iäti nukkuu korkealla pilvien yläpuolella.

Sitten Perseus kiitti nymfejä ja kysyi heiltä: "Mitä tietä minun on palattava kotiini, sillä minä tulin tänne kaukaisia kiertoteitä?"

"Älä mene enää ikinä kotiisi, vaan jää tänne ja leiki meidän yksinäisten tyttöjen kanssa, meidän kun iäti täytyy oleskella kaukana jumalista ja ihmisistä."

Mutta hän kieltäytyi, ja he neuvoivat hänelle tien ja sanoivat: "Ota tämä taikahedelmä; jos kerran siitä syöt, et tunne nälkää seitsemään päivään. Sillä sinun täytyy mennä itäänpäin, surullisen Libyan rannikon yli, jonka Poseidon antoi Zeus-isälle, kun hän puhkaisi Bosporoksen ja Hellespontoksen ja upotti kauniin Lektonian maan. Ja Zeus otti sen sijaan tuon maan — kaunis kauppa tosiaan; paljon huonoa maata vähän hyvän sijaan — ja tähän päivään asti se on ollut autio ja asumaton, pelkkiä kallioita ja hiekka-aavikoita." Sitten he suutelivat Perseusta ja itkivät; ja hän hyppäsi vuorelta ja jatkoi matkaansa ja pienenemistään pieneten heidän silmissään kuin lokki hän eteni kauas merelle.

IV.

Kuinka Perseus tuli aitiopien luo.

Perseus samosi yhä koillista kohden ja kulki monen vesistön yli, kunnes hän saapui vieriville hietatöyräille ja synkälle Libyan rannikolle.

Hän jatkoi matkaansa erämaan poikki: kiviröykkiöiden ja somerikkojen ja tasaisten hieta-aavikkojen yli, auringon vaalistamien näkinkenkäkasojen ja suurten merihirviöiden luurankojen ja muinaisten jättiläisten luiden yli, joita oli hajallaan siellä täällä pitkin vanhaa merenpohjaa. Ja hänen kulkiessaan tipahteli veripisaroita maahan Gorgon päästä ja muuttui myrkyllisiksi kyykäärmeiksi, joita vielä tänäkin päivänä sikiää tuossa erämaassa.

Hietikkojen yli hän kulki — kuinka pitkälti ja kuinka kauan, sitä hän ei tietänyt lainkaan — syöden hedelmää, jonka nymfit olivat hänelle antaneet, ja viimein hän näki lintukotolaisten kukkulat, joilla he käyvät sotaa kurkia vastaan. Heidän keihäänsä olivat ruovoista ja kaisloista ja heidän asuntonsa olivat rakennetut kurjenmunien kuorista; ja Perseus nauroi ja jatkoi matkaansa koillista kohden koko päivän odotellen, että saisi näkyviinsä sinisen kimaltelevan Välimeren, jotta hän sen yli voisi lentää kotiinsa.

Mutta silloin tuli ankara tuulenpuuska ja heitti hänet takaisin etelään erämaata kohden. Koko päivän hän tappeli sitä vastaan, mutta siivekkäät sandaalitkaan eivät sitä voittaneet. Ja niin hänen täytyi lentää koko yö tuulen edellä; ja kun aamu sarasti, ei ollut muuta näkyvissä kuin tuo äskeinen inhoittava hieta-aavikko.

Ja pohjoisesta päin syöksyivät hietamyrskyt hänen päälleen, veripunaiset patsaat ja hieta-aallot, jotka kokonaan pimittivät keskipäivän auringon; ja Perseus pakeni niiden edellä minkä jaksoi, ettei polttava tomu olisi häntä tukehduttanut. Viimein myrsky tyyntyi, ja hän koetti taas suunnata kulkuansa pohjoiseen, mutta silloin hietamyrsky nousi uudelleen ja työnsi hänet takaisin aavikolle, ja sitten taas kaikki oli tyyntä ja kirkasta niinkuin ennen. Seitsemän päivää hän taisteli myrskyä vastaan ja seitsemänä päivänä myrsky ajoi hänet takaisin, kunnes hän oli nälkään ja janoon nääntymäisillään, ja hänen kielensä takertui kitalakeen. Silloin tällöin hän luuli näkevänsä kauniita järviä ja auringon säteiden leikkivän veden pinnalla; mutta kun hän saapui järven luo, niin se katosi hänen jalkojensa juuresta, eikä hän nähnyt enää muuta kuin polttavaa hiekkaa. Ja jollei hän olisi ollut Taivahisten sukua, niin hän olisi menehtynyt tuolla aavikolla; mutta hänen henkensä oli lujassa, sillä hän oli enempi kuin ihminen.

Hän huusi avuiksi Athenea ja sanoi:

"Oi, puhdas ja ihana, kuule minua, tahdotko jättää minut tänne nääntymään? Minä olen tuonut sinulle pyytämäsi Gorgon pään, ja tähän asti sinä olet antanut matkani menestyä; jätätkö minut nyt lopuksi oman onneni nojaan? Vai minkätähden nämä jumalaiset sandaalitkin ovat voimattomat erämaan myrskyjä vastaan? Enkö milloinkaan enää saa nähdä äitiäni enkä sinisten laineiden loiskinaa Seriphoksen rannoilla enkä Hellaan päivänpaisteisia kukkuloita?"

Niin hän rukoili, ja kun hän oli rukoillut, vallitsi syvä hiljaisuus.

Hiljaisena kaareili taivas hänen päänsä päällä ja äänettömänä levisi hieta-aavikko hänen allaan; ja Perseus katsoi ylös, mutta muuta ei näkynyt kuin häikäisevä aurinko häikäisevässä sinessä; ja hän katsoi ympärilleen, mutta ei nähnyt muuta kuin häikäisevää hiekkaa.

Perseus seisoi hetkisen liikkumatonna ja odotti ja sanoi: "Varmaankin olen täällä Taivahisten tahdosta, sillä Athene ei minua petä. Eikö näiden sandaalien juuri pitänyt johdattaa minua oikealle tielle? Siis se tie, jota minä olen koettanut kulkea, on ollut väärä tie."

Silloin hänen korvansa yht'äkkiä aukenivat, ja hän kuuli juoksevan veden solinaa.

Siitä hänen mielensä rohkaistui, vaikka hän tuskin uskalsi uskoa korviaan; ja hän kiiruhti eteenpäin, vaikka oli niin uupunut, että tuskin saattoi pystyssä pysyä; ja kivenheiton matkan päässä hänestä oli hiekassa notkelma ja marmorikallioita ja taatelipuita ja iloinen vihreä nurmikko. Ja nurmikon poikki lirisi kimalteleva puro, jotka kierteli puiden lomitse ja katosi hiekkaan.

Vesi lirisi kallioiden keskellä, ja lempeä tuuli kallisteli taatelipuiden kuivia oksia, ja Perseus nauroi ilosta ja hyppäsi alas kallion kielekkeeltä ja joi raikasta vettä ja söi taateleita ja nukkui nurmella; ja sitten hän taas hypähti ylös ja jatkoi matkaansa, mutta ei enää pohjoista kohden; sillä hän sanoi: "Athene minut varmaan tänne lähetti eikä tahdo että menisin kotiin. Entäpä jos vielä on tehtävänä jokin jalo teko, ennenkuin saan nähdä Hellaan päivänpaisteiset kukkulat?"

Hän samosi etelää kohden, yhä etelää kohden, kukoistavien kosteikkojen ja lähteiden, taatelipalmujen ja ruohikkojen ohi, kunnes hän näki edessään mahtavan vuorenseinän, joka hohti aivan ruusunpunaisena laskevan auringon valossa.

Hän kohosi ilmaan kuin kotka, sillä hänen jäsenensä olivat taas voimistuneet, ja hän lenteli koko yön vuoren yläpuolella, kunnes päivä alkoi sarastaa ja rusosorminen Eeos saapui ja punasi taivaan. Silloin Perseus huomasi, että hänen allansa oli Egyptin pitkä viheriöivä puutarha ja Niilin kimalteleva virta.

Hän näki kaupunkeja, joiden muurit piirsivät pilviä, ja temppeleitä ja obeliskeja ja pyramideja ja jättiläismäisiä kivijumalia. Ja hän laskeutui keskelle ohra- ja hirssivainioita ja pellavapeltoja ja maata pitkin rönsyileviä kurkkuja; ja hän näki kansaa tulevan ulos erään suuren kaupungin porteista ja menevän työhön, kunkin paikalleen, joen juoksun varrelle ja johdattavan taitavasti vettä viljelyksiin — niinkuin sopi odottaakin viisaudestaan kuulujen egyptiläisten tekevän. Mutta kun he näkivät hänet, niin kaikki lakkasivat työstään ja kokoontuivat hänen ympärilleen ja huusivat:

"Ken olet kaunis nuorukainen? Ja mitä kannat vuohennahassasi? Varmaankin olet Taivahisia, sillä sinun ihosi on valkoinen kuin norsunluu, ja meidän ihomme on punainen kuin tiilikivi. Sinun hiuksesi ovat kuin kultalangat ja meidän ovat mustat ja kiharat. Olet varmaankin Taivahisia?" Ja he tahtoivat osoittaa hänelle kunnioitustansa; mutta Perseus sanoi:

"En ole Taivahisia; olen helleeniläinen urho. Olen surmannut Gorgon erämaassa ja kannan hänen päätään vuohennahassa. Antakaa minulle hiukan ruokaa, että voisin jatkaa matkaani ja päättää työni."

He antoivat hänelle ruokaa ja hedelmiä ja viiniä; mutta he eivät tahtoneet laskea häntä lähtemään. Kun kaupunkiin saapui sanoma, että Gorgo oli tapettu, niin papit tulivat häntä vastaan ja immet, laulaen ja tanssien ja soittaen harppuja ja käsirumpuja; ja he tahtoivat viedä hänet temppeliinsä ja tehdä hänet kuninkaaksensa; mutta Perseus pisti pimeyden hatun päähänsä ja katosi heidän näkyvistään.

Egyptiläiset odottivat kauan hänen palaamistaan, mutta turhaan, ja palvelivat häntä uroona ja tekivät hänestä Khemmis-saarelle kuvapatsaan, joka seisoi paikallaan monta sataa vuotta; ja he sanoivat, että hän ilmestyi heille aika ajoin, jalassaan kyynärän pituiset sandaalit ja että aina kun hän ilmestyi, tuli hyvä sato ja Niili paisui korkealle sinä vuonna.

Perseus kulki itään päin Punaisen meren rannikkoa pitkin; ja kun häntä peloitti mennä Arabian erämaahan, niin hän kääntyi vielä kerran pohjoista kohden, eikä sillä kertaa myrsky häntä estänytkään.

Hän kulki Isthmoksen ja Kasios-vuoren ja lakean Serbonian rämeikön ohi,
Palestinan rannikkoa pitkin sinne, missä tummaihoiset aitiopit asuvat.

Hän lensi lempeiden laaksojen ja vaarojen ohi, jotka kauneudessa vetivät vertoja itse Argokselle tai Lakedaimonille tai Tempen ihanalle laaksolle. Mutta alangot olivat veden vallassa ja ylämaat tulen korventamia ja vuoret vohkuivat kuin kiehuva kattila maan järistäjän, Poseidon-kuinkaan, vihan tähden.

Perseusta kammotti mennä sisämaahan ja hän lensi meren rantaa pitkin, ja hän kulki koko päivän, ja taivas oli tummana savusta; ja hän kulki koko yön, ja taivas punoitti liekeistä.

Päivän koittaessa hän katsahti rannan kallioille; ja veden reunassa mustan kallion kielekkeen alla hän näki valkoisen kuvan seisovan.

"Se on varmaankin jonkin meren jumalan kuvapatsas", hän ajatteli; "menenpä sinne katsomaan, minkälaisia jumalia nämä barbaarit palvelevat."

Hän lähestyi kuvaa; mutta se ei ollutkaan kuvapatsas, vaan ilmielävä tyttö; sillä Perseus saattoi nähdä kuinka hänen kiharansa liehuivat tuulessa; ja kun hän tuli vielä lähemmäksi, niin hän näki, kuinka tyttö värisi ja hytkähteli, kun aallot roiskuttivat hänen päälleen kylmää suolaista pärskettään. Hänen käsivartensa olivat ojennetut pään yli ja kytketyt kallioon kuparisin ketjuin; ja hänen päänsä oli painuneena rinnalle, väsymyksestäkö lie painunut vai surusta. Mutta silloin tällöin ihan katsahti ylös ja valitti ja huusi äitiään; mutta hän ei nähnyt Perseusta, sillä pimeyden hattu oli tämän päässä.

Säälien ja suuttuen Perseus kävi lähemmäksi ja katsoi tyttöä. Hänen poskensa olivat tummemmat kuin Perseuksen, ja hänen tukkansa oli sinertävän musta kuin hyasintti; mutta Perseus ajatteli: "Enpä ole vielä koskaan nähnyt noin ihanaa impeä, en yhdelläkään Kreikan saarella. Varmasti hän on kuninkaan tytär. Näinkö barbaarit kohtelevat kuninkaittensa tyttäriä? Kuinka lieneekin, hän on liian kaunis voidakseen olla syypää mihinkään pahaan. Menenpä häntä puhuttelemaan."

Ja otettuaan hatun päästään hän liiteli tytön näkyviin. Tyttö kirkaisi kauhusta ja koetti peittää kasvonsa pitkiin hiuksiinsa, sillä hän ei voinut käyttää käsiään; mutta Perseus huudahti:

"Älä pelkää minua, ihana impi; minä olen helleeni enkä mikään raakalainen. Ketkä julmurit ovat sinut sitoneet? Mutta ensiksi minä vapautan sinut kahleistasi."

Perseus riuhtaisi kahleita, mutta ne olivat liian vahvat; ja tyttö huusi:

"Älä koske minuun, minä olen kirottu, uhrattu meren jumalille. He tappavat sinut, jos sinä vain uskallat minut vapauttaa."

"Koettakoot!" Perseus sanoi; ja vetäisten Harpeen kupeeltaan hän katkaisi kahleet, ikäänkuin ne olisivat olleet pellavarihmaa.

"Nyt", hän sanoi, "sinä olet minun, etkä enää noiden meren jumalien, keitä hyvänsä he lienevätkin!" Mutta tyttö vain yhä kiihkeämmin huusi äitiään.

"Miksi sinä huudat äitiäsi? Mikä äiti se sellainen on, joka sinut näin on jättänyt? Kun lintu putoaa pesästä, niin se on sen miehen, joka sen korjaa. Kun jalokivi heitetään tien viereen, niin se on sen, joka uskaltaa sen voittaa ja sitä kantaa, niinkuin minä tahdon voittaa sinut ja kantaa sinua. Nyt tiedän miksi Pallas Athene minut tänne lähetti. Hän lähetti minut tänne, jotta saisin vaivojeni arvoisen palkinnon, ja enemmänkin."

Perseus sulki tytön syliinsä ja huusi: "Missä ovat nuo julmat ja vääryyttä harjoittavat meren jumalat, jotka tuomitsevat kauniita tyttöjä kuolemaan? Minä kannan Taivahisten aseita. Koetelkoot he voimiaan minua vastaan! Mutta sanopa minulle, ihana impi, kuka olet ja mikä katala kohtalo sinut tänne toi?"

Tyttö vastasi itkien: "Minä olen Iopen kuninkaan Kefeuksen tytär ja minun äitini on kaunis-kutrinen Kassiopeia, ja minua kutsuttiin Andromedaksi niin kauan kuin kuuluin elävien joukkoon. Ja minä kovaosainen sidottiin tähän kallioon ruoaksi merihirviölle, jotta sovittaisin äitini synnin. Sillä äitini kerskasi kerran, että minä olin kauniimpi kuin kalojen kuningatar Atergatis; ja silloin tämä vihassaan lähetti suuret tulvat, ja hänen veljensä tulen kuningas lähetti maanjäristykset ja hävitti kaiken maan, ja tulvien jälkeen syntyi liejusta hirviö, joka nielee kitaansa kaikki elävät olennot. Ja nyt hänen täytyy niellä minutkin, vaikka olenkin syytön — minut, joka en koskaan tehnyt pahaa pienimmälle hyttysellekään, ja aina kun näin kalan rannalla, heitin sen veteen, että se virkoaisi ja elpyisi elämään; sillä meidän maassamme ei syödä ollenkaan kaloja siksi, että pelkäämme niiden kuningatarta, Atergatista. Mutta kuitenkin papit sanovat, että vain minun vereni voi sovittaa sen synnin, jota minä en ole tehnyt."

Mutta Perseus nauroi ja sanoi: "Vai merihirviö! Pahimpiakin vastaan minä olen taistellut. Sinun tähtesi olisin käynyt Taivahisiakin vastaan, saati sitten meren petoa!"

Silloin Andromeda katsahti häneen, ja uusi toivo syttyi hänen rintaansa, niin uljaana ja kauniina Perseus seisoi toinen käsi hänen vyötäisillään ja säihkyvä säilä toisessa. Mutta kuitenkin Andromeda valitti ja itki vielä kiihkeämmin ja huusi:

"Miksi sinä noin nuorena menisit surman suuhun? Onhan maailmassa jo ilmankin kylliksi surua ja kuolemaa. Teen jalon teon menemällä kuolemaan, sillä siten pelastan kokonaisen kansan hengen; mutta sinä, joka olet parempi heitä kaikkia, miksi sinä minun tähteni joutuisit turmioon. Kulje sinä tietäsi, minun täytyy kulkea omaani."

Mutta Perseus huusi: "Ei, ei; Olympoksen hallitsijat, joita minä palvelen, ovat uroiden ystäviä ja auttavat heitä jaloihin tekoihin. Heidän johtamanaan minä tapoin Gorgon, tuon kauniin kummituksen; ja heidän tahdostaan minä tulin tänne tappaakseni sen päällä tämän hirviön. Mutta peitä silmäsi, kun lähden luotasi, jottei se jähmetyttäisi sinuakin."

Mutta tyttö ei virkkanut mitään, sillä hän ei voinut uskoa Perseuksen sanoja. Ja sitten hän yht'äkkiä katsahti ylös ja kirkaisi osoittaen merelle:

"Tuolla se tulee, tuolla se tulee auringon nousun mukana, niinkuin he sanoivat. Nyt minun täytyy kuolla. Kuinka saatan sen kestää? Voi, mene, mene! Kyllin kauheaa on tulla revityksi palasiksi sinua näkemättäkin!" Ja hän koetti työntää Perseuksen pois kalliolta.

"Minä menen", Perseus sanoi, "mutta lupaa minulle yksi asia, ennenkuin menen: jos minä tuon pedon tapan, niin sinä tulet vaimokseni ja seuraat minua kuningaskuntaani, hedelmälliseen Argoksen laaksoon, sillä minä olen kuninkaan perillinen. Lupaa se minulle ja vahvista lupauksesi suudelmalla."

Silloin tyttö kohotti kasvonsa ja suuteli häntä; ja Perseus nauroi ilosta ja lensi ylös, ja Andromeda kyyristyi vapisten kalliolle odottamaan, mitä tapahtuisi.

Lähestymistään lähestyi tuo suuri merihirviö meloen pitkin rannikkoa kuin ruma musta kaljaasi, halkoen laiskasti laineita ja pysähtyen silloin tällöin lahden poukamaan tai niemen kärkeen kuuntelemaan vaatteita valkaisevien tyttöjen naurua tai katselemaan rannalla pulikoivia poikia ja hietatöyräillä kuljeskelevaa karjaa. Sen isoissa kupeissa riippui ryhmittäin simpukoita ja meriruohoja, ja vesi pärskyi sen leveistä sieraimista, kun se hiljakseen vieri eteenpäin, vettä valuen ja kimallellen aamuauringon paisteessa.

Viimein se huomasi Andromedan ja kuin nuoli se kiiti eteenpäin ottamaan saalistansa, ja aallot vaahtosivat valkoisina sen ympärillä, ja kala pakeni hypähdellen sen tieltä.

Korkealta taivaalta syöksyi silloin Perseus kuin tähdenlento alas aaltojen harjalle, ja Andromeda peitti kasvonsa, kun Perseus kiljaisi; ja sitten oli hetken aikaa kaikki hiljaa.

Viimein Andromeda katsahti vapisten ylös ja näki Perseuksen juoksevan luokseen; ja siinä, missä hirviö oli ollut, oli nyt pitkä, musta kari, jonka ympärillä laineet levollisina loiskivat.

Kuka silloin oli niin ylpeä kuin Perseus ja kuka niin riemuitsi kuin koko Aithiopian kansa? Sillä se oli seisonut kallioilla odottamassa hirviötä ja itkemässä tytön kohtaloa. Ja jo oli sanansaattaja lähetetty Kefeuksen ja Kassiopeian luo, jotka istuivat säkkiin pukeutuneina ja tuhkaa päähänsä ripotellen palatsin sisimmässä huoneessa odottaen tyttärensä kuolemaa. Ja he tulivat tuota, ihmettä katsomaan ja koko kaupunki heidän kanssaan, laulaen ja tanssien ja soittaen harppuja ja symbaaleja, ja he ottivat vastaan tyttärensä niinkuin kuolleista nousseen.

Silloin Kefeus sanoi: "Helleenien urho, jää tänne luokseni ja rupea vävypojakseni; saat minulta puolen valtakuntaani."

"Vävypojaksesi kyllä rupean", Perseus sanoi, "mutta valtakunnastasi en huoli, sillä minä ikävöin Kreikan lempeitä laaksoja ja äitiäni, joka minua odottaa kotona."

Silloin Kefeus sanoi: "Ethän sentään heti viene pois tytärtäni, sillä hän on meille kuin kuolleista noussut. Jää vuodeksi luoksemme, ja sen perästä saat palata kunniakkaasti maahasi." Ja Perseus suostui; mutta ennenkuin hän meni kuninkaan palatsiin, hän käski kansan tuoda kiviä ja puita ja rakensi kolme alttaria, yhden Athenelle, yhden Hermeelle ja yhden Zeus-isälle, ja uhrasi nuoria hevosia ja oinaita.

Ja muutamat sanoivat: "Hän on hurskas mies". Mutta papit sanoivat: "Meren kuningatar käy vielä julmemmaksi meitä kohtaan nyt kun hänen hirviönsä on tapettu". Mutta he eivät uskaltaneet puhua ääneen, sillä he pelkäsivät Gorgon päätä. Niin he menivät palatsiin; ja kun he tulivat saliin, niin siellä seisoi Kefeuksen veli, Fineus, raivoten kuin karhu, jolta poikaset on viety, ja hänen kanssaan olivat hänen poikansa ja monta aseellista miestä; ja hän huusi Kefeukselle:

"Sinä et saa naittaa tytärtäsi tuolle muukalaiselle, jonka nimeäkään ei kenkään tiedä! Eikö Andromeda ollut kihlattu minun pojalleni? Ja eikö pojallani ole oikeus häntä vaatia nyt, kun hän taas on elävien joukossa?"

Mutta Perseus nauroi ja vastasi: "Jos poikasi on morsiamen tarpeessa, niin pelastakoon hän tytön itselleen. Mutta tähän asti hän on näyttänyt olevansa avuton sulhanen. Hän jätti tytön kuolemaan, ja kuollut tyttö onkin hänelle. Minä pelastin tytön ja minua varten hän elää, minua, eikä ketään muuta varten. Kiittämätön mies! Enkö minä pelastanut maatasi ja poikiesi ja tyttäriesi henkeä, ja näinkö sinä tahdot sen minulle palkita? Mene, tai sinun käy vielä huonommin!" Mutta kaikki aseelliset miehet vetivät miekkansa ja hyökkäsivät Perseuksen päälle kuin villipedot.

Silloin Perseus paljasti Gorgon pään ja sanoi: "Tämä on pelastanut morsiameni yhden villipedon kynsistä, se on pelastava hänet useammistakin". Ja hänen puhuessaan Fineus ja kaikki aseelliset miehet pysähtyivät yht'äkkiä ja jäykistyivät kukin paikalleen; ja ennenkuin Perseus ennätti vetäistä vuohennahan takaisin Gorgon kasvojen eteen, he olivat kaikki muuttuneet kiviksi.

Silloin Perseus käski kansan tuoda kankia ja vierittää heidät ulos; ja mitä heille sitten tehtiin, sitä en tiedä.

Sitten pidettiin suuret häät, jotka kestivät kokonaista seitsemän päivää, ja ketkäpä olivat niin onnellisia kuin Perseus ja Andromeda?

Mutta kahdeksantena yönä Perseus näki unta, että Pallas Athene seisoi hänen vieressään, niinkuin hän oli hänet nähnyt Seriphos-saarellakin seitsemän pitkää vuotta sitten; ja Athene kutsui häntä nimeltä ja sanoi:

"Perseus, sinä olet käyttäytynyt kuin mies, ja katso, sinä olet saanut palkintosi. Sinä olet saanut kokea, että jumalat ovat oikeudenmukaisia ja auttavat sitä, joka auttaa itseään. Anna nyt minulle Harpe-miekka ja sandaalit ja pimeyden hattu, että saattaisin antaa ne takaisin niiden omistajalle; mutta Gorgon pään saat vielä pitää jonkin aikaa, sillä sinä tarvitset sitä kotimaassasi Kreikassa. Sitten sinun pitää asettaa se minun Seriphoksessa olevaan temppeliini, jotta saattaisin sitä kantaa kilvelläni, titaanien ja hirviöiden ja kaikkien jumalten ja ihmisten vihollisten kauhistukseksi. Ja mitä tähän maahan tulee, niin minä olen rauhoittanut meren ja tulen, eikä enää ole tuleva tulvia eikä maanjäristyksiä. Mutta pane kansa rakentamaan alttareita Zeus-isälle ja minulle ja opeta heitä palvelemaan Taivahisia, maan ja taivaan hallitsijoita."

Perseus nousi antaakseen hänelle miekan ja hatun ja sandaalit; mutta hän heräsi ja hänen unensa katosi. Mutta se ei kuitenkaan ollut pelkkää unta; sillä vuohennahka ja Gorgon pää olivat paikallaan, mutta miekka ja hattu ja sandaalit olivat poissa, eikä Perseus nähnyt niitä koskaan enää.

Silloin valtasi Perseuksen suuri pelko ja vapistus; ja hän meni varhain aamulla ulos kansan luo ja kertoi unensa ja käski kansan rakentaa alttareita Zeukselle, jumalien ja ihmisten isälle, ja Athenelle, joka antaa uroille viisautta, ja sanoi, ettei kansan enää tarvinnut pelätä maanjäristyksiä ja tulvia, vaan sai kylvää ja rakentaa rauhassa. Kansa teki niin jonkin aikaa ja menestyi; mutta Perseuksen lähdettyä se unohti Zeuksen ja Athenen ja palveli taas Atergatis-kuningatarta ja sen pyhän järven kuolematonta kalaa, joka syvyyksiinsä nieli Deukalionin tulvan, ja lapsia poltettiin Tulen kuninkaan edessä, kunnes Zeus vihastui tuohon hulluun kansaan ja lähetti Egyptistä vieraan kansan, joka soti sitä vastaan ja hävitti sen perinjuurin ja asui sen kaupungeissa monta sataa vuotta.

V.

Kuinka Perseus palasi kotiinsa.

Kun vuosi oli loppuun kulunut, niin Perseus palkkasi foinikialaisia Tyrosta ja kaatoi seetripuita ja rakensi itselleen komean soutulaivan; ja hän maalasi sen saalinkipönkät tulipunaisiksi ja tervasi sen kyljet; ja pani laivaan Andromedan ja kaikki hänen myötäjäisensä; jalokivet ja kalliit saaliit ja Idän mausteet; ja suuri oli itku ja parku, kun he soutivat pois. Mutta hänen uskaliaan tekonsa muisto jäi jäljelle, ja Andromedan karia näytettiin Iopen rannalla Palestiinassa vielä enemmän kuin tuhat vuotta sen jälkeen.

Perseus souti foinikialaisineen länttä kohden ja Kreetan meren poikki, kunnes he tulivat siniselle Aigeianmerelle ja Hellaan hymyileville saarille ja Seriphokseen, Perseuksen muinoiseen kotiin.

Hän jätti laivansa rannalle ja kiipesi ylös niinkuin entisinä aikoina; ja hän syleili äitiänsä ja Diktystä, hyvää kasvatusisäänsä, ja he itkivät kaikki kauan aikaa, sillä siitä oli seitsemän vuotta ja enemmänkin, kuin he viimeksi olivat tavanneet toisensa.

Sitten Perseus lähti Polydekteen palatsiin; ja vuohennahassa hän kantoi
Gorgon päätä.

Kun hän astui saliin, niin Polydektes istui pöydän päässä ja kaikki hänen ylimyksensä ja maanomistajansa molemmin puolin kukin arvonsa mukaan, ahmien kalaa ja vuohen lihaa ja juoden veripunaista viiniä. Harpunsoittajat soittivat ja kemuilijat huusivat ja viinipikarit kilahtelivat iloisesti, kun ne kulkivat kädestä käteen, ja kova oli melu Polydekteen salissa.

Perseus seisahtui kynnykselle ja huusi kuningasta nimeltä. Mutta kukaan vieraista ei tuntenut Perseusta, sillä niin hän oli muuttunut pitkällä matkallaan. Hän oli lähtenyt poikana ja palasi kotiin uroona; hänen silmänsä loistivat kuin kotkan silmät, ja hänen partansa oli kuin leijonan harja ja hän seisoi siinä komeana kuin villi härkä.

Mutta häijy Polydektes tunsi hänet ja paadutti sydäntänsä vielä enemmän ja huusi pilkaten:

"Kas, löytöläistä! Onko mielestäsi ollut mukavampi luvata kuin täyttää lupauksesi?"

"Ne, joita jumalat auttavat, ne täyttävät lupauksensa; ja ne, jotka heitä halveksivat, niittävät, mitä ovat kylväneet. Kas, tässä saat Gorgon pään!"

Perseus veti pois vuohennahan ja piti ylhäällä Gorgon päätä.

Kalpeaksi kävivät silloin Polydektes ja hänen vieraansa, kun he katsoivat noihin kauneihin kasvoihin. He koettivat nousta istuimiltaan; mutta he eivät koskaan niiltä nousseet, vaan jäykistyivät kukin paikalleen ja muuttuivat kylmiksi harmaiksi kiviksi, jotka seisoivat ympyrässä pöydän ympärillä.

Silloin Perseus kääntyi ja jätti heidät ja meni lahdessa odottavalle laivalleen; ja hän antoi valtakunnan kunnon Diktykselle, ja purjehti pois äitinsä ja puolisonsa kanssa.

Polydektes ja hänen vieraansa istuivat hiljaa viinipikarit edessään pöydällä, ja vuotten vieriessä kattohirret romahtivat heidän päittensä päältä ja seinät sortuivat heidän takaansa ja pöytä luhistui heidän keskeltään ja ruoho alkoi rehottaa heidän jalkojensa ympärillä; mutta Polydektes ja hänen vieraansa törröttävät vielä tänäkin päivänä mäenrinteessä.

Mutta Perseus souti länteenpäin Argosta kohden ja laski maihin ja meni kaupunkiin. Kun hän sinne saapui, niin hän sai tietää, että hänen isoisänsä Akrisios oli paennut. Sillä hänen ilkeä veljensä Proitos oli uudestaan noussut sotaan häntä vastaan ja oli tullut joen yli Tirynsistä ja valloittanut Argoksen, ja Akrisios oli paennut Larissaan hurjien pelasgien maahan.

Perseus kutsui Argoksen kansan kokoon ja sanoi heille, kuka hän oli, ja kertoi kaikista niistä jaloista teoista, joita hän oli tehnyt. Ja kaikki ylimykset ja vapaat maanomistajat tekivät hänet kuninkaakseen, sillä he näkivät, että hänellä oli kuninkaallinen sydän. He taistelivat hänen kanssaan Argosta vastaan ja valloittivat sen ja tappoivat Proitoksen ja tekivät kykloopit palvelijoiksensa ja panivat heidät rakentamaan muuria Argoksen ympärille, samanlaista kuin ne muurit, joita kykloopit olivat rakentaneet Tirynsiin; ja suuresti iloittiin ja riemuittiin nyt Argoksen laaksossa, kun oli saatu kuningas Zeus-isältä.

Mutta Perseus ikävöi sydämessään isoisäänsä ja hän sanoi: "Onhan hän minun lihaani ja vertani, ja varmasti hän on rakastava minua nyt, kun olen tullut kotiin kunniaa ja mainetta saavuttaneena. Menenpä häntä hakemaan ja tuon hänet kotiin ja sitten hallitsemme sovinnossa yhdessä."

Perseus lähti matkaan foinikialaistensa kanssa ja purjehti
Hydrea-saaren ja Sunionin, Marathonin ja Attikan rannikon ohi ja
Euripoksen ja pitkän Euboian meren poikki, kunnes hän tuli Larissan
kaupunkiin, jossa hurjat pelasgit asuivat.

Kun hän tuli sinne, niin kaikki kansa oli kedoilla, ja siellä oli suuret juhlat ja kaikenlaisia kilpaleikkejä; sillä heidän kuninkaansa, Teutamenes, tahtoi kunnioittaa Akrisiosta, koska tämä oli mahtavan maan kuningas.

Perseus ei ilmaissut nimeänsä, vaan meni tuntemattomana leikkeihin; sillä hän sanoi itsekseen: "Jos minä saan palkinnon kilpaleikeissä, niin varmaan heltyy isoisäni sydän minua kohtaan."

Hän riisui kypärinsä ja rautapaitansa ja kaikki vaatteensa ja seisoi Larissan nuorukaisten joukossa; ja kaikki ihmettelivät häntä ja sanoivat: "Kukahan on tuo nuori muukalainen, joka tuolla seisoo kuin komea villihärkä? Varmaankin hän on uroita, Olympoksen Taivahisten poikia."

Kun leikit alkoivat, niin he ihmettelivät vielä enemmän; sillä Perseus oli paras juoksija ja hyppääjä ja paininlyöjä ja keihäänheittäjä; ja voitti neljä seppelettä ja otti ne ja sanoi itsekseen: "Vielä on viides seppele voitettavana. Tahdon voittaa senkin ja laskea ne kaikki isoisäni polville."

Niin sanoessaan hän katsoi sinne, missä Akrisios istui Teutamenes-kuninkaan vieressä, ja näki kuinka hänen valkoinen, aaltoileva partansa ulottui polviin asti ja että hän piti kuninkaansauvaa kädessään; ja Perseus itki häntä katsellessaan, sillä hän ikävöitsi sydämessään isoisäänsä. Ja hän sanoi: "Hän on todellakin kuninkaallinen vanhus, mutta eipä hänen tarvitse hävetä tyttärenpoikaansakaan."

Sitten hän otti kiekot ja singautti ne viittä syltä edemmäksi kaikkia muita, ja kansa huusi: "Vielä edemmäksi, uljas muukalainen! Ei koskaan ennen ole ollut sellaista heittäjää tässä maassa."

Siiloin Perseus kokosi kaikki voimansa ja heitti. Mutta tuulenpuuska tuli mereltä ja kantoi kiekon syrjään ja kauas kaikkien muiden edelle, ja se sattui Akrisioksen jalkaan, ja hän pyörtyi tuskasta.

Perseus kirkaisi ja juoksi hänen luokseen; mutta kun vanhus nostettiin ylös, niin hän oli kuollut, sillä hänen henkensä oli heikko ja hauras.

Silloin Perseus repäisi vaatteensa ja heitti tuhkaa päänsä päälle ja itki kauan aikaa isoisäänsä. Viimein hän nousi ja huusi kansan kokoon ja sanoi:

"Jumalat ovat vanhurskaita, ja sen täytyy tapahtua, mitä he ovat säätäneet. Minä olen Perseus, tämän vainajan tyttärenpoika, maankuulu Gorgon surmaaja."

Sitten hän sanoi, kuinka oli ennustettu, että hän tappaisi isoisänsä, ja kertoi heille koko elämänsä tarinan.

Akrisiokselle pidettiin suuret hautajaiset ja hänet poltettiin kalliisti koristellulla roviolla; ja Perseus meni temppeliin, ja hänet julistettiin syyttömäksi Akrisioksen kuolemaan, koska hän oli sen tahtomattaan aiheuttanut.

Sitten hän palasi Argokseen ja hallitsi sitä hyvästi kauniin Andromedansa kanssa; ja heillä oli neljä poikaa ja kolme tytärtä, ja he elivät vanhoiksi.

Ja kerrotaan, että heidän kuoltuaan Athene otti heidät taivaaseen Kefeuksen ja Kassiopeian kera. Ja tähtikirkkaina öinä saatatte nähdä heidän siellä vieläkin loistavan; Kefeuksen kuninkaallisine kruunuineen ja Kassiopeian norsunluisissa vaunuissaan palmikoiden tähdillä koristettuja kutrejaan, Perseuksen Gorgon pää kädessään ja hänen vieressään kauniin Andromedan, joka kurottaa pitkiä valkoisia käsivarsiaan yli taivaan kannen, kuten silloin kuin hän oli kahlehdittuna kallioon merihirviön ruoaksi. Koko yön he loistavat purjehtivien merimiesten majakkana; mutta päivät he viettävät jumalten iloissa Olympoksen rauhaisilla, sinisillä kukkuloilla.

TOINEN TARINA.

ARGONAUTIT.

I.

Kuinka kentauri kasvatti uroita Pelionilla.

Olen kertonut teille uroosta, joka taisteli petoja ja raivoisia ihmisiä vastaan; mutta nyt saatte kuulla tarinan uroista, jotka purjehtivat kaukaiseen maahan Kultaisen taljan etsintään, voittaen itselleen ikuista mainetta.

Kuinka kauas he purjehtivat, lapsukaiseni, sitä en saata tarkalleen sanoa. Se kaikki tapahtui kauan, kauan sitten; niin kauan, että kaikki on käynyt hämäräksi, niinkuin uni, jonka näitte viime vuonna. Ja minkätähden he lähtivät, en sitäkään saata sanoa. Jotkut sanovat, että he tahtoivat voittaa kultaa. Saattoi olla niin; mutta jaloimpia tekoja, mitä on tehty maan päällä, ei ole tehty kullan vuoksi. Kullan tähden Herra ei tullut maan päälle ja kuollut, eivätkä apostolit menneet kaikkiin maihin saarnaamaan hyvää sanomaa. Spartalaiset eivät katsoneet rahan ansiota, kun he taistelivat ja kuolivat Thermopylain luona; eikä viisas Sokrates pyytänyt palkkaa kansalaisiltaan, vaan eli koko elämänsä ajan köyhänä ja paljasjalkaisena, koettaen vain tehdä ihmisiä hyviksi. Ja meidän päivinämmekin elää sankareita, jotka tekevät jaloja tekoja, mutta eivät kullan vuoksi. Löytöretkeilijämme, jotka toinen toisensa perästä purjehtivat kauheille jäämerille, eivät mene sinne rikastuakseen; eivätkä liioin ne naiset, jotka menevät kauas sotatantereille sairaanhoitajattariksi ja tekevät itsensä köyhiksi, jotta saattaisivat tulla rikkaiksi jaloista teoista. Ja tokkopa nekään nuoret miehet, jotka jättävät hyvinvoinnin ja mukavuuden ja hauskan kodin ja kaiken, mitä rahalla voi saada, ja menevät sotaan taistelemaan isänmaansa edestä ja kärsimään nälkää ja janoa ja haavoja ja kuoleman, tokkopa nekään silloin sanovat itsekseen: "Kuinkahan paljon rahaa saan ansaituksi?" Ei, lapsukaiseni, on jotakin, joka on parempi kuin rikkaus, parempi kuin henkikin, ja se on, että ennenkuin kuolette, olette tehneet jotakin, josta hyvät ihmiset saattavat teitä kunnioittaa ja teidän Taivaallinen isänne iloita.

Siksipä tahdomme uskoa — ja miksipä emme uskoisi — että nuo muinoiset Argonautitkin olivat jaloja miehiä, jotka suunnittelivat ja tekivät jalon teon; ja että heidän maineensa sentähden on elänyt ja kulkenut lauluissa ja tarinoissa, sekoittuneena kyllä, siitä ei ole epäilemistäkään, haavekuviin ja satuihin, mutta kuitenkin pohjaltaan totena ja oikeana. Me tahdomme kunnioittaa noita vanhoja Argonautteja ja kuunnella heidän tarinaansa semmoisena kuin se kerrotaan; ja me tahdomme koettaa tulla heidän kaltaisiksensa kukin asemassamme; sillä meillä on kullakin Kultainen talja etsittävänä ja myrskyävä meri purjehdittavana, ennenkuin sen saavutamme, ja lohikäärmeitä voitettavana, ennenkuin se on meidän.

Entä mikä oli sitten tuo ensimmäinen Kultainen talja? En tiedä, enkä siitä välitäkään. Vanhat helleenit sanoivat, että se riippui Kolkhiissa, — jota me nimitämme Sirkassian rannikoksi — sodanjumalan metsässä, naulattuna pyökkipuuhun; ja että se oli sen ihmeellisen oinaan talja, joka kantoi Phriksoksen ja Helleen Mustanmeren ylitse. Sillä Phriksos ja Helle olivat Pilvinymfin ja Minyain kuninkaan Athamaan lapsia. Ja kun nälänhätä tuli maahan, niin heidän julma äitipuolensa Ino tahtoi tappaa heidät, jotta hänen omat lapsensa saisivat hallita, ja sanoi, että heidät täytyi uhrata alttarilla jumalien vihan lepyttämiseksi. Nuo lapsiraukat vietiin silloin alttarille, ja pappi seisoi jo valmiina veitsi kädessä, kun pilvistä lentää lehahti Kultainen oinas ja otti lapset selkäänsä ja katosi. Silloin tuo, jumalaton Athamas-kuningas tuli hulluksi, ja tuhon omiksi joutuivat Ino ja hänen lapsensa. Sillä raivoissaan Athamas tappoi toisen niistä, ja Ino pakeni toinen lapsi sylissään ja hyppäsi kalliolta mereen ja muuttui delfiiniksi — olettehan nähneetkin sellaisen — joka iäti huokaillen vaeltaa laineilla puristaen pienokaistaan rintaansa vastaan.

Mutta kansa karkoitti Athamas-kuninkaan, koska hän oli tappanut lapsensa. Ja hän kierteli maita ja mantereita ja tuli viimein Delfoin oraakkelin luo. Ja oraakkeli sanoi, että hänen täytyi kuljeskella syntinsä tähden, kunnes metsän pedot kestitsisivät häntä vieraanaan. Niin hän kulki nälissään ja suruissaan monta raskasta päivää, kunnes hän näki susilauman. Sudet repivät parhaillaan lammasta, mutta kun ne näkivät Athamaan, niin ne pakenivat ja jättivät lampaan hänelle, ja hän söi. Ja silloin hän ymmärsi, että ennustus viimein oli toteutunut. Sitten hän ei enää kuljeskellut, vaan asettui asumaan ja rakensi kaupungin ja tuli uudestaan kuninkaaksi.

Mutta oinas kantoi molempia lapsia kauas yli maiden ja merien, kunnes he tulivat Thraakian Khersonesokseen, ja siellä Helle putosi mereen. Ja tuo kapea salmi nimitettiin hänen mukaansa Hellespontoksi, Helleen mereksi, ja se nimi sillä on ollut tähän päivään asti. Sitten oinas lensi Phriksos selässään koillista kohden sen meren yli, jota me nyt nimitämme Mustaksimereksi; mutta helleenit nimittävät sitä Eukseinokseksi, vieraanvaraiseksi mereksi. Ja viimein, niin kerrotaan, he pysähtyivät Kolkhiiseen jyrkälle Sirkassian rannikolle; ja siellä Phriksos sai Aietes-kuninkaan tyttären, Khalkiopeen, puolisoksensa; ja hän uhrasi oinaan jumalille; ja Aietes naulasi sen taljan pyökkipuuhun Areen, sodanjumalan lehtoon.

Ja jonkin ajan kuluttua Phriksos kuoli, ja hänet poltettiin, mutta hänen henkensä ei saanut lepoa; sillä hänet oli poltettu kaukana syntymämaastaan ja Hellaan päivänpaisteisilta kukkuloilta. Hän ilmestyi unessa Minyain uroille ja huusi surullisesti heidän vuoteittensa vieressä: "Tulkaa vapauttamaan minun henkeäni, jotta pääsisin kotiini isieni ja heimoni luo ja Minyain suloiseen maahan!"

Ja he kysyivät: "Kuinka me saatamme vapauttaa sinun henkesi?"

"Teidän täytyy purjehtia meren yli Kolkhiiseen ja tuoda kotiin Kultainen talja; silloin minun henkeni seuraa sitä, ja minä pääsen nukkumaan isieni luokse ja saan levon."

Sillä tapaa hän usein tuli ja huusi heille; mutta kun he heräsivät, niin he katselivat toinen toistaan ja sanoivat: "Kuka uskaltaa edes purjehtia Kolkhiiseen, saati sitten tuoda kotiin Kultaisen taljan?" Eikä koko maassa ollut ketään, joka olisi ollut kyllin rohkea sitä koettamaan; sillä oikea mies ja oikea aika ei ollut vielä tullut.

Phriksoksella oli serkku nimeltä Aison ja tämä oli kuninkaana Iolkoksessa, jonka rantoja meri huuhtelee. Siellä hän hallitsi rikkaita Minyain uroita samaan aikaan, kuin hänen setänsä Athamas hallitsi Boiotiassa; ja samoin kuin Athamaskin niin hänkin oli onneton mies. Sillä hänellä oli Pelias-niminen velipuoli, josta jotkut sanoivat, että hän oli erään nymfin poika, ja kaikenmoisia hämäriä ja ikäviä juttuja kerrottiin hänen syntymästään. Kun Pelias oli pieni lapsi, niin hänet heitettiin vuorille ja kesyttämätön tamma tuli ja potkaisi häntä. Mutta muuan ohikulkeva paimen; löysi lapsen, jonka kasvot olivat potkitut mustelmille, ja hän vei sen kotiinsa ja antoi sille nimeksi Pelias, koska sen kasvot olivat kolhitut ja mustuneet. Ja lapsi kasvoi ja hänestä tuli ylpeä ja lakeja halveksiva, ja hän teki monta kauheaa tekoa; ja viimein hän karkoitti velipuolensa Aisonin ja sitten oman veljensä Neleuksen ja otti itselleen valtakunnan ja hallitsi rikkaita Minyain uroita Iolkoksessa, jonka rantoja meri huuhtelee.

Ja kun Aison karkoitettiin, niin hän lähti surullisena pois kaupungista taluttaen kädestä pientä poikaansa; ja ihan sanoi itsekseen: "Minun täytyy piilottaa lapsi vuoristoon, muutoin Pelias sen varmasti tappaa, koska se on valtakunnan perillinen."

Hän kulki merenrannalta sisämaahan päin, Minyain laakson ja viinitarhojen ja oliivilehtojen halki ja Anauros-virran poikki Pelionia, tuota ikivanhaa vuorta kohden, jonka ohimot ovat valkoiset lumesta.

Hän nousi nousemistaan vuoristoon rämeiden ja somerikkojen ja mäkien yli, kunnes poika oli väsynyt ja arasteli jalkojaan, niin että Aisonin täytyi kantaa häntä käsivarsillaan, ja viimein he tulivat yksinäisen luolan suulle mahtavan kallion juurelle.

Kallion huipulle lumi oli kasaantunut aaltomaisiin röykkiöihin, jotka tippuivat ja rytisivät auringon paisteessa, mutta sen juurella luolan suun ympärillä kasvoi kaikenlaisia kauniita kukkia ja kasveja järjestettyinä riveihin kukin laji erikseen, ikäänkuin jossakin puutarhassa. Siinä ne kasvaa rehottivat auringon paisteessa ylhäältä tulevan vuorivirran pirskottamina. Ja luolasta kuului harpun soittoa ja miehen ääni, joka lauloi.

Silloin Aison laski pojan maahan ja kuiskasi: "Älä pelkää, vaan mene sisään ja kenen ikinä tapaatkin, laske kätesi hänen polvilleen ja sano: 'Jumalien ja ihmisten isän, Zeuksen nimessä minä olen sinun vieraasi tästä päivästä lähtien'."

Poika meni sisälle pelkäämättä, sillä hänkin oli uroon poika; mutta sisälle tultuaan hän pysähtyi ihmeissään kuuntelemaan lumoavaa laulua.

Ja siellä hän näki laulajan makaavan karhuntaljoilla ja tuoksuvilla havuilla: se oli Kheiron, tuo ikivanha kentauri, viisain kaikista taivaan alla. Vyötäröille asti hän oli mies, mutta siitä alaspäin hän oli jalo hevonen; hänen valkeat hapsensa valuivat alas leveille hartioille ja hänen valkoinen partansa aaltoili leveällä ruskealla rinnalla; ja hänen silmänsä olivat viisaat ja lempeät, ja hänen otsansa kuin vuorenseinä.

Ja kädessään hän piti kultaista harppua ja soitti sitä kultaisella avaimella; ja soittaessaan hän lauloi, niin että hänen silmänsä loistivat ja valaisivat koko luolan.

Ja hän lauloi Ajan synnystä ja taivaasta ja tanssivista tähdistä; ja valtamerestä ja yläilmoista ja tulesta ja tämän ihmeellisen maailman luomisesta. Ja hän lauloi vuorten aarteista ja vuorikaivoksien kätkemistä jalokivistä ja tuli- ja metallisuonista ja kasvien parantavasta voimasta ja lintujen kielestä ja ennustuksesta ja vast'edes tapahtuvista, salatuista asioista.

Sitten hän lauloi terveydestä ja voimasta ja miehuudesta ja uljaasta sydämestä; ja soitosta ja metsästyksestä ja painin lyönnistä ja kaikista leikeistä, joista uroot pitävät; ja hän lauloi sodista ja taisteluista ja piirityksistä ja kauniista kuolemasta tappotantereella; ja sitten hän, lauloi rauhasta ja varallisuudesta ja hyvistä vuosista ja yhtäläisestä oikeudesta maassa; ja hänen laulaessaan poika kuunteli silmät selällään ja unohti asiansa laulun tähden.

Viimein vanha Kheiron vaikeni ja kutsui lasta lempein äänin luokseen.

Poika juoksi vapisten hänen luokseen ja tahtoi asettaa kätensä hänen polvilleen; mutta Kheiron hymyili ja sanoi: "Kutsu tänne isäsi Aison, sillä minä tunnen teidät ja tiedän kaikki, mitä on tapahtunut ja minä näin teidät molemmat kaukana laaksossa jo ennenkuin te olitte lähteneet kaupungista."

Silloin Aison tuli alakuloisena sisälle ja Kheiron kysyi häneltä:
"Miksi sinä et tule itse minun luokseni, Aison Aiolialainen?"

Aison sanoi:

"Minä ajattelin, että Kheiron säälisi poikaa, jos näkisi hänen tulevan yksinään; ja minä tahdoin koetella, oliko poikani pelkäämätön ja uskalias, niinkuin uroon pojan tulee olla. Mutta nyt minä pyydän ja rukoilen sinua Zeus-isän nimessä, anna pojan olla vieraanasi, kunnes paremmat ajat koittavat, ja kasvata häntä uroiden poikien kera, jotta hän kerran saattaisi kostaa isänsä huoneen sortajalle."

Silloin Kheiron hymyili ja veti pojan luokseen ja laski kätensä hänen kultakutreilleen ja sanoi: "Pelkäätkö minun hevosenkavioitani, poikaseni, vai tahdotko ruveta minun holhokikseni tästä päivästä lähtien?"

"Minä ottaisin mielelläni hevosen kaviot, niinkuin sinullakin on, jos vain voisin laulaa sellaisia lauluja kuin sinä."

Kheiron nauroi ja sanoi: "Istu täällä luonani, kunnes aurinko laskee, silloin sinun leikkikumppanisi palaavat kotia ja sinä saat oppia tulemaan kuninkaaksi, niinkuin hekin, ja arvokkaasti hallitsemaan jaloja ja uljaita miehiä."

Sitten hän kääntyi Aisoniin ja sanoi: "Mene takaisin rauhallisena ja taivu tuulessa viisaan miehen lailla. Tämä poika ei ole kulkeva yli Anauros-virran, ennenkuin hänestä on tullut sinun ja Aioloksen huoneen kunnia."

Aison itki poikaansa ja lähti, mutta poika ei itkenyt, niin tuo ihmeellinen luola ja kentauri ja hänen laulunsa ja ne leikkitoverit, jotka hän kohta saisi nähdä, täyttivät hänen mielensä.

Sitten Kheiron otti taas lyyran käteensä ja opetti häntä soittamaan sitä, kunnes aurinko laski kallion taa ja huutoa kuului ulkoa.

Silloin tulivat sisälle uroiden pojat Aineias ja Herakles ja Peleus ja moni muu kuuluisan nimen kantaja.

Suuri Kheiron hypähti iloisena pystyyn ja hänen kavionsa tömisyttivät luolaa, kun pojat huusivat: "Tule ulos, Kheiron-isä, tule ulos katsomaan meidän leikkiämme." Ja yksi huusi: "Minä olen tappanut kaksi hirveä!" Ja toinen: "Minä otin kiinni villikissan kallionkielekkeeltä!" Ja Herakles laahasi sarvista perässään villiä vuohta, sillä se oli niin iso kuin tunturivuori; ja Kaineus kantoi karhunpoikasta kummassakin kainalossaan ja nauroi, kun ne raapivat ja purivat häntä, sillä ei hammas eikä teräs voinut häntä haavoittaa.

Kheiron kiitti heitä kaikkia kutakin ansionsa mukaan.

Yksi vain kulki yksinään ja vaieten, Asklepios, tuo ylen viisas lapsi. Hänellä oli helma täynnä kasveja ja kukkia ja nilkan ympärillä pilkullinen käärme, ja katse maahan luotuna hän tuli Kheironin luo ja kuiskasi, kuinka hän oli nähnyt käärmeen luovan vanhan nahkansa ja nuortuvan jälleen hänen silmiensä edessä ja kuinka hän oli mennyt laaksoon erääseen kylään ja parantanut kuolemaisillaan olevan miehen yrteillä, joita sairaan vuohen oli nähnyt syövän.

Kheiron hymyili ja sanoi: "Itse kullekin Athene ja Apollon antaa jonkin lahjan ja kukin on arvokas paikallaan. Mutta tälle lapselle he ovat antaneet kunnian ylitse kaikkien muiden, taidon parantaa, sillä välin kuin muut tappavat."

Sitten pojat kantoivat sisään puita ja pilkkoivat ne ja sytyttivät loimuavan valkean; ja toiset nylkivät hirvet ja paloittelivat ne ja panivat ne paahtumaan tulen ääreen. Ja sillä aikaa kuin ruoka kypsyi, he kylpivät jäätikkövirrassa ja pesivät pois tomun ja hien.

Sitten he söivät, kunnes eivät enää jaksaneet syödä enempää — sillä he eivät olleet mitään maistaneet sittekuin aamun koittaessa — ja joivat kirkasta lähdevettä, sillä viini ei ole terveellistä kasvaville pojille. Ja korjattuaan ruoan tähteet he kaikki paneutuivat pitkäkseen taljoille ja lehdille valkean ympärille, ja kukin vuorostaan otti lyyran ja soitti ja lauloi sydämensä pohjasta.

Vähän ajan perästä he menivät kaikki ulos luolan suulla olevalle ruohikolle, ja siinä he juoksentelivat ja painivat ja tappelivat ja nauroivat, niin että kivet putoilivat kalliosta.

Silloin Kheiron otti lyyransa, ja pojat liittivät kätensä yhteen ja tanssivat hänen tahtinsa mukaan, hyppelivät edes takaisin ja pyörivät ympäri. Siellä he tanssivat käsi kädessä, kunnes pimeä peitti maan ja meren, ja heidän vahvat valkoiset jäsenensä ja kiiltävät kultakutrinsa hohtivat tummassa laaksossa.

Vastatullut poikanen tanssi heidän kanssaan ja oli iloissaan ja nukkui virkistävää unta laakerin ja myrtin ja meiramin lehdillä ja ajuruohon tuoksuvilla kukkasilla; ja hän nousi aamun sarastaessa ja kylpi virrassa ja hänestä tuli noiden sankaripoikien koulutoveri, ja hän unohti Iolkoksen ja isänsä ja kaiken entisen elämänsä. Mutta hänestä tuli vahva ja viisas tuolla Pelionin kauniilla kukkulalla vuoriston kylmässä, karkaisevassa ilmastossa. Hän oppi painimaan ja taistelemaan nyrkkitaistelua ja metsästämään ja soittamaan harppua; ja sitten hän oppi ratsastamaan, sillä vanhan Kheironin oli tapana antaa hänen nousta selkäänsä; ja hän oppi tuntemaan kasvien voiman ja parantamaan kaikenlaisia haavoja. Kheiron kutsui häntä Iasoniksi, parantajaksi, ja se on ollut hänen nimensä tähän päivään asti.

II.

Kuinka Iason pudotti sandaalinsa Anauros-virtaan.

Kuluipa kymmenen vuotta, ja Iasonista kasvoi komea mies. Muutamat hänen tovereistaan olivat jo lähteneet, toiset taas olivat parhaillaan kasvamassa hänen rinnallansa. Asklepios oli mennyt Peloponnesokseen harjoittamaan ihmeellistä parannustointaan; ja jotkut sanovat, että hän saattoi herättää kuolleetkin henkiin. Ja Herakles oli mennyt Thebeen tekemään ihmeellisiä tekoja, jotka ihmisten kesken ovat tulleet sananparreksi. Ja Peleus oli nainut merinymfin ja hänen häistään puhutaan vielä tänäkin päivänä. Ja Aineias oli mennyt kotiinsa Troiaan, ja monta jaloa tarinaa saatte lukea hänestä ja kaikista niistä muistakin uroista, jotka olivat tuon hurskaan Kheironin oppilaita. Ja eräänä päivänä tapahtui, että Iason seisoi vuorella ja katseli pohjoiseen ja etelään ja itään ja länteen; ja Kheiron seisoi hänen vieressänsä ja tarkkasi häntä, sillä hän tiesi, että aika oli tullut.