UROITA

Kreikkalaisia sankaritaruja nuorisolle

Kirj.

CHARLES KINGSLEY

Suomennos englanninkielestä.

Porvoossa, Werner Söderström Oy, 1904.

SISÄLLYS:

ENSIMMÄINEN TARINA. — PERSEUS.

I. Kuinka Perseus ja hänen äitinsä tulivat Seriphos-saarelle. II. Kuinka Perseus äkkipäätä teki pyhän lupauksen. III. Kuinka Perseus surmasi Gorgon. IV. Kuinka Perseus tuli aitiopien luo. V. Kuinka Perseus palasi kotiinsa.

TOINEN TARINA. — ARGONAUTIT.

I. Kuinka kentauri kasvatti uroita Pelionilla. II. Kuinka Iason pudotti sandaalinsa Anauros-virtaan. III. Kuinka Argo-laiva rakennettiin Iolkoksessa. IV. Kuinka Argonautit purjehtivat Kolkhiiseen. V. Kuinka Argonautit ajautuivat Tuntemattomalle merelle. VI. Kuinka uroiden lopuksi kävi.

KOLMAS TARINA. — THESEUS.

I. Kuinka Theseus nosti kiven. II. Kuinka Theseus surmasi ihmissyöjät. III. Kuinka Theseus tappoi Minotauroksen. IV. Kuinka Theseus sortui ylpeytensä tähden.

ENSIMMÄINEN TARINA.

PERSEUS.

I.

Kuinka Perseus ja hänen äitinsä tulivat Seriphos-saarelle.

Oli kerran kaksi kuninkaan poikaa, jotka olivat kaksoset. Heidän nimensä olivat Akrisios ja Proitos, ja he elivät kaukana Hellaassa, Argoksen lempeässä laaksossa. Heillä oli hedelmällisiä niittyjä ja viinitarhoja, lampaita ja härkiä, suuria hevoslaumoja Lernan rämeillä ja kaikkea, mitä ihminen: tarvitsee ollakseen onnellinen. Mutta he olivat sittenkin onnettomia, sillä he kadehtivat toisiaan. Syntymähetkestään asti he olivat riidelleet, ja kun he kasvoivat suuriksi, niin he koettivat kumpikin anastaa toiselle kuuluvan osan valtakuntaa ja ottaa kaikki itselleen. Niinpä Akrisios ensiksi karkoitti Proitoksen. Proitos kulki maita ja meriä ja toi kotiin ulkomaalaisen kuninkaantyttären puolisokseen ja avukseen ulkomaalaisia sotureita, joita nimitettiin kykloopeiksi, ja hän karkoitti nyt vuorostaan Akrisioksen, ja sitten he taistelivat kauan aikaa kotimaassaan, kunnes riita saatiin ratkaistuksi, ja Akrisios otti Argoksen ja puolen valtakuntaa ja Proitos otti Tirynsin ja toisen puolen valtakuntaa. Ja Proitos rakennutti kykloopeillaan Tirynsin ympärille hakkaamattomasta kivestä korkeat muurit, jotka vielä tänäkin päivänä ovat pystyssä.

Mutta tuon kovasydämisen Akrisioksen luo tuli ennustaja ja ennusti hänelle pahaa ja sanoi: "Koska sinä olet noussut omaa vertasi vastaan, niin sinun oma veresi on nouseva sinua vastaan; koska sinä olet tehnyt syntiä sukuasi vastaan, niin sukusi kautta sinä saat rangaistuksen. Sinun tyttärellesi Danaelle on syntyvä poika, ja sen pojan kädestä olet sinä surmasi saava. Niin ovat jumalat päättäneet, ja niin on tapahtuva."

Siitä Akrisios kovin pelästyi; mutta hän ei parantanut tapojaan. Hän oli ollut julma omaa perhettään kohtaan, ja sensijaan että hän olisi katunut ja muuttunut hyväksi, hän kävi vain entistään julmemmaksi. Hän heitätti ihanan tyttärensä Danaen maanalaiseen kuoppaan, joka muurattiin umpeen, ettei kukaan päässyt lähestymään tyttöparkaa. Akrisios luuli olevansa viisaampi kuin jumalat. Mutta saatte nähdä, kykenikö hän välttämään heidän tuomiotaan.

Tapahtuipa, että Danaelle syntyi poika, niin kaunis lapsi, että sitä olisi jokainen muu paitsi Akrisios-kuningas säälinyt. Mutta hän ei tuntenut sääliä; hän vei Danaen ja lapsen meren rannalle ja pani heidät isoon arkkuun ja työnsi heidät vesille tuulten ja aaltojen ajeltaviksi.

Raitis luodetuuli puhalsi siintäviltä vuorilta Argoksen lempeään laaksoon ja kauas kauas merelle. Ja kauas kauas merelle ajelehtivat sen mukana äiti ja lapsi, sillävälin kuin kaikki, jotka heitä rannalla katselivat, itkivät, paitsi tuo julma isä, Akrisios-kuningas.

Niin he ajelehtivat eteenpäin, ja arkku keinui aalloilla, ja lapsukainen nukkui äitinsä polvella. Mutta äitiparka ei saattanut nukkua, hän vain valvoi ja itki ja lauloi lapselleen heidän kiikkuessaan laineilla. Ja sen laulun, jota hän lauloi, te saatte kerran itsekin oppia.

Nyt he olivat jo kulkeneet viimeisen siintävän niemekkeen ohi aavalle meren selälle. Aallot ja taivas ja tuuli heitä vain nyt ympäröivät. Mutta aallot ovat lempeitä, ja taivas on kirkas, ja tuuli on lauha ja hiljainen. Sillä nyt on se aika, jolloin Halkyone ja Keyks rakentavat pesiään, eivätkä silloin koskaan myrskyt myllerrä kesän leppeää merta.

Keitä olivat sitten Halkyone ja Keyks? Kerronpa sen teille arkun ajelehtiessa eteenpäin. Halkyone oli ihana impi, merenrannan ja tuulen tytär. Ja hän rakasti merimiespoikaa ja meni hänen puolisokseen; eikä kukaan maan päällä ollut niin onnellinen kuin he. Mutta viimein Keyks joutui haaksirikkoon; ja ennenkuin hän ennätti uida rannalle, aallot hänet nielivät. Ja Halkyone näki hänen hukkuvan ja juoksi veteen hänen luokseen; mutta turhaan. Silloin Taivahiset säälivät heitä kumpaakin ja muuttivat heidät kauniiksi vesilinnuiksi. Ja nyt he rakentavat joka vuosi laineille pesänsä ja purjehtivat iäti onnellisina kesän leppeää merta.

Niin kului yö, ja niin kului päivä, ja pitkältä se päivä Danaesta tuntuikin. Ja sitten kului vielä toinen yö ja toinen päivä, kunnes Danae oli aivan nääntynyt nälästä ja itkusta, eikä vieläkään maata näkynyt. Mutta koko ajan lapsi nukkui levollisesti; ja viimein Danae-parankin pää painui ja hänkin vaipui uneen poski vasten lapsen poskea.

Mutta hetken kuluttua hän yht'äkkiä heräsi. Arkku ritisi ja ratisi, ja ilma oli täynnä ääniä. Hän katsoi ylös, ja hänen päänsä päällä oli mahtavia kallion kielekkeitä, jotka hohtivat aivan punaisina laskevan auringon valossa, ja hänen ympärillään oli kareja ja hyrskyjä ja vaahdon pärskettä. Hän löi käsiänsä yhteen ja huusi apua kaikin voimin. Ja hänen huutaessaan apu tulikin. Kalliolle ilmestyi pitkä ja komea mies, joka kummastellen katseli aallokossa kiikkuvaa Danae-parkaa.

Miehellä oli karkea verkavaippa yllä ja päässä leveä hattu, joka varjosti hänen kasvojaan. Kädessään hän kantoi kolmihaaraista piikkiä, jolla tapettiin kaloja, ja olalleen hän oli heittänyt käsiverkon. Mutta Danae saattoi hänen olennostaan ja hänen käynnistään ja hänen liehuvista kultahapsistaan ja parrastaan nähdä, ettei hän ollut mikään tavallinen ihminen; sitä todisti kaksi palvelijaakin, jotka kulkivat hänen takanaan kantaen hänen kalakoppasiaan. Mutta Danae oli tuskin ehtinyt vilkaista mieheen, ennenkuin tämä laski syrjään kolmihaaransa ja juoksi kalliota alas ja heitti käsiverkkonsa niin taitavasti Danaen ja arkun yli, että veti sen ja Danaen ja lapsen aivan vahingoittumattomina rantariutoille.

Sitten kalastaja otti Danaeta kädestä ja nosti hänet arkusta ja sanoi:

"Oi, ihana neito, mikä kumma kohtalo sinut on tuonut tälle saarelle noin heikossa purressa? Kuka sinä olet ja mistä tulet? Varmaankin olet jonkun kuninkaan tytär; ja tuo poika ei ole tavallinen kuolevainen."

Puhuessaan hän osoitti lasta, sillä sen kasvot paistoivat kuin aamutähti.

Mutta Danae vain pää kumarassa nyyhkytti:

"Sano minulle, mihin maahan minä raukka olen tullut; ja minkälaisten ihmisten seuraan olen joutunut!"

Kalastaja sanoi: "Tämä saari on Seriphos nimeltään, ja minä olen helleeni ja asun siinä. Minä olen Polydektes-kuninkaan veli, ja ihmiset kutsuvat minua Diktys-kalastajaksi, siksi että pyydystän rannan kaloja."

Silloin Danae lankesi hänen jalkoihinsa, syleili hänen polviansa ja huusi:

"Voi, herra, sääli muukalaista, jonka julma kohtalo on ajanut maasi rannoille. Anna minun elää talossasi palvelijana, mutta älä kohtele minua pahoin, sillä minä olin kerran kuninkaan tytär ja tämä minun poikani, kuten sinä oikein sanoit, ei ole tavallista sukua. En tahdo olla sinulle rasitukseksi enkä syödä leipääsi laiskana, sillä minä olen kutomisessa ja koruompelussa taitavampi kuin kaikki tämän maan tyttäret."

Ja hän aikoi jatkaa, mutta Diktys keskeytti hänet ja nosti hänet ylös ja sanoi:

"Tyttäreni, minä olen vanha, ja hiukseni harmaantuvat. Mutta minulla ei ole lapsia kotiani sulostuttamassa. Tule siis kanssani, sinä olet oleva minun ja vaimoni tytär, ja tämä lapsi on oleva meidän lapsenlapsemme. Minä pelkään jumalia ja olen vieraanvarainen kaikille muukalaisille, sillä minä tiedän, että hyvät teot niinkuin pahatkin kostetaan niille, jotka niitä tekevät."

Niin Danae sai suojan ja hoivan. Hän meni tuon hyvän Diktys-kalastajan kanssa hänen kotiinsa ja oli hänen ja hänen vaimonsa tyttärenä viisitoista vuotta.

II.

Kuinka Perseus äkkipäätä teki pyhän lupauksen.

Viisitoista vuotta oli kulunut, ja lapsesta oli tullut solakka nuorukainen ja merimies, ja hän teki usein kauppamatkoja saaristoon. Hänen äitinsä nimitti häntä Perseukseksi; mutta kaikki Seriphoksen asukkaat sanoivat, ettei hän ollut kuolevaisen miehen poika, ja kutsuivat häntä Taivahisten kuninkaan Zeuksen pojaksi. Sillä vaikka hän oli vasta viisitoistavuotias, oli hän sentään päätänsä pitempi kaikkea saaren kansaa. Ja hän oli taitavampi kuin muut juoksussa ja painissa ja nyrkkitaistelussa ja kiekon ja keihään heitossa ja soudussa ja harpun soitossa ja kaikessa, mikä miestä kaunistaa. Ja hän oli rohkea ja totuutta rakastava, lempeä ja ystävällinen, sillä vanha kunnon Diktys oli kasvattanut hänet hyvin. Ja oli hyvä, että Diktys niin oli tehnyt, sillä nyt Danae ja hänen poikansa joutuivat suureen vaaraan, ja Perseus tarvitsi kaiken viisautensa puolustaakseen äitiänsä ja itseään.

Sanoin jo, että Diktyksen veli oli Polydektes, saaren kuningas. Hän ei ollut kunnon mies niinkuin Diktys, vaan kiivas, julma ja kavala, ja kun hän näki kauniin Danaen, niin hän tahtoi naida hänet. Mutta Danae ei tahtonut, sillä hän ei rakastanut Polydektestä. Danae ei välittänyt kenestäkään muusta kuin pojastansa ja poikansa isästä, jota hän ei uskaltanut toivoa enää koskaan näkevänsä. Viimein Polydektes aivan julmistui, ja sillä aikaa kuin Perseus oli merellä, hän vei Danae-raukan Diktyksen luota sanoen: "Jollet sinä tahdo olla minun puolisoni, niin sinun pitää olla minun orjani". Niin Danaesta tehtiin orja ja hänen täytyi kantaa vettä kaivosta ja vääntää myllynkiviä ja kärsiä pahaa kohtelua — kai häntä lyötiinkin — ja kantaa raskaita kahleita, kun hän ei tahtonut ruveta tuon julman kuninkaan puolisoksi. Mutta Perseus oli kaukana merten takana, Samos-saarella, eikä voinut aavistaakaan, kuinka hänen äitinsä oli suruun sortumaisillaan.

Silloin eräänä päivänä Samos-saarella, kun laivaa lastattiin, Perseus haki siimestä ja joutui kauniiseen metsään. Siellä hän istahti mättäälle ja vaipui uneen ja nukkuessaan hän näki kummallisemman unen kuin koskaan elämässään oli nähnyt.

Hänen luokseen tuli metsästä nainen, pitempi kuin hän tai kukaan kuolevainen, mutta äärettömän ihana; naisella oli suuret harmaat silmät, joiden katse oli kirkas ja läpitunkeva, mutta samalla ihmeellisen lempeä. Hänen päässään oli kypärä ja keihäs oli hänen kädessään, ja olkapäältä riippui hänen pitkälle siniselle hameelleen vuohennahka, ja sillä kiilsi mahtava kuparikilpi, joka välkähteli kuin peili. Hän seisoi ja katsoi Perseusta kirkkain harmain silmin; ja Perseus huomasi, etteivät hänen silmäluomensa kertaakaan liikahtaneet eivätkä hänen silmäteränsäkään, vaan katsoivat suoraan hänen lävitsensä aina hänen sydämensä pohjaan asti, ikäänkuin ne olisivat saattaneet nähdä kaikki hänen sielunsa salaisuudet ja tietää ja tuntea kaikki, mitä hän ikinä oli ajatellut tai toivonut siitä päivästä asti kuin hän oli syntynyt. Ja Perseus loi katseensa alas vapisten ja punastuen, kun tuo ihmeellinen nainen puhui.

"Perseus, sinun täytyy toimittaa minulle eräs asia."

"Kuka sinä olet, jalo neiti, ja kuinka sinä tunnet minun nimeni?"

"Minä olen Pallas Athene; ja minä tiedän kaikkien ihmisten sisimmät ajatukset ja tunnen heidän kuntonsa tai kunnottomuutensa. Ja tomusieluista minä käännyn pois, ja he tulevat onnellisiksi, mutta eivät minun auttaminani. He lihovat levossa kuten lampaat laitumella ja he syövät sitä, mitä eivät ole kylväneet, niinkuin härät pilttuussa. He kasvavat ja leviävät niinkuin kurkut maassa. Mutta yhtä vähän kuin kurkku he siimestävät kulkijaa, ja kun he ovat kypsiä, niin kuolema heidät korjaa, ja he menevät kenenkään surematta manalaan, ja heidän nimensä unohtuvat.

"Mutta tulisieluille minä annan enemmän tulta, ja niille, joissa on miehuutta, minä annan paljon enemmän kuin miehuutta. He ovat sankareita, Taivahisten poikia, ja hekin tulevat onnellisiksi, mutta eivät tomusielujen tavalla. Sillä minä ajan heitä eteenpäin outoja polkuja, jotta he löisivät titaanit ja hirviöt, jumalien ja ihmisten viholliset. Vaivojen ja ahdistusten, vaarojen ja taistelujen läpi minä ajan heitä. Ja toiset heistä kaatuvat nuoruutensa kukassa, missä tai milloin ei tiedä kenkään; ja toiset taas saavuttavat mainetta ja ihanan ja voimakkaan vanhuuden. Mutta millainen on heidän lopullinen kohtalonsa, sitä en tiedä, eikä kukaan paitsi Zeus, jumalien ja ihmisten isä. Sano nyt minulle, Perseus, kumpi ihmislaji sinun mielestäsi on onnellisempi?"

Perseus vastasi rohkeasti: "Parempi kuolla nuoruutensa kukassa tavoitellessa kuuluisaa nimeä, kuin elää levossa lammasten lailla ja kuolla kenenkään surematta ja maineetonna!"

Silloin tuo kummallinen nainen naurahti ja nosti kuparikilpensä ja huusi: "Katso tänne, Perseus; uskallatko katsoa tämänlaista hirviötä kasvoista kasvoihin ja tappaa sen, niin että minä saisin asettaa sen pään tälle kilvelle?"

Kilven peilissä näkyivät kasvot, ja kun Perseus katsoi niitä, niin hänen verensä jähmettyi. Ne olivat kauniin naisen kasvot, mutta posket olivat kalmankalpeat ja otsa oli iäti kalvavan tuskan uurtama ja huulet olivat ohuet ja yhteenpuristetut kuin käärmeen. Ja hiusten asemesta hänen ohimoillaan kiemurteli kyykäärmeitä, jotka ojentelivat kaksihaaraisia kieliään. Ja hänen päätään ympäröivät poimukkaat siivet, niinkuin kotkan siivet, ja rinnassa hänellä oli rautaiset kynnet.

Perseus katsoi hetken ja sanoi sitten: "Jos maan päällä on jotakin niin rumaa ja hirmuista, niin sen hävittäminen on jalo teko. Mistä löydän tuon hirviön?"

Silloin tuo kummallinen nainen hymyili jälleen ja sanoi:

"Vielä et sitä saata löytää; olet liian nuori ja liian kokematon; sillä tämä Gorgo on nimeltä Medusa, hirvittävien sikiöiden äiti. Palaa kotiisi ja tee se teko, joka sinua siellä odottaa. Sinun tulee näyttää olevasi mies, ennenkuin saatan pitää sinua kelvollisena Gorgo-hirviön etsintään."

Perseus olisi tahtonut puhua, mutta tuo kummallinen nainen katosi, ja Perseus heräsi ja huomasi uneksineensa. Mutta yöt ja päivät Perseus näki edessään tuon kauhean naisen kasvot ja sen pään ympärillä kiemurtelevat kyyt.

Hän palasi kotiinsa, ja ensimmäinen asia, minkä hän kuuli, oli, että hänen äitinsä oli orjana Polydekteen talossa.

Kiristellen raivosta hampaitaan Perseus riensi kuninkaan palatsiin ja juoksi miesten huoneiden läpi ja naisten huoneiden läpi, ja niin koko talon läpi — sillä kukaan ei uskaltanut pidättää häntä, niin hirmuinen ja kaunis hän oli — kunnes hän löysi äitinsä, joka istui kynnyksellä ja itkien väänsi kivistä käsimyllyä. Ja Perseus nosti hänet ylös ja suuteli häntä ja pyysi häntä tulemaan kanssansa pois. Mutta ennenkuin he ennättivät huoneista ulos, Polydektes tuli raivostuneena sisään. Kun Perseus näki Polydekteen, niin hän syöksi tämän päälle niinkuin verikoira karjun päälle. "Konna ja tyranni!" hän huusi, "näinkö sinä kunnioitat jumalia ja osoitat armeliaisuutta muukalaisille ja leskille? Sinun pitää kuoleman!" Kun hänellä ei ollut miekkaa, niin hän sieppasi kivisen käsimyllyn ja heilautti sitä musertaakseen Polydekteen pään.

Mutta hänen äitinsä tarttui häneen ja kirkaisi: "Voi, poikani, me olemme muukalaisia ja avuttomia tässä maassa, jos sinä tapat kuninkaan, niin kaikki kansa hyökkää meidän päällemme, ja me olemme molemmat kuoleman omat."

Kunnon Diktyskin, joka oli tullut sisään, koetti pidättää Perseusta. "Muista, että hän on minun veljeni. Muista, kuinka minä olen sinua kasvattanut ja kohdellut kuin omaa lastani, säästä häntä minun tähteni!"

Silloin Perseuksen käsi vaipui. Ja Polydektes, joka oli koko ajan vapissut kuin mikäkin pelkuri, sillä hän tiesi olevansa väärässä, päästi Perseuksen ja hänen äitinsä menemään.

Perseus vei äitinsä Pallas Athenen temppeliin, ja siellä papitar teki hänestä temppelin lakaisijan, sillä siellä he tiesivät olevansa turvassa, ei Polydekteskään uskaltaisi ryöstää häntä alttarin äärestä. Ja sinne Perseus ja kunnon Diktys ja hänen vaimonsa tulivat joka päivä häntä tervehtimään. Mutta Polydektes, nähtyään, ettei hän väkivallalla saisi mitään aikaan, mietiskeli ilkeässä sydämessään, kuinka hän kavaluudella pääsisi tarkoitustensa perille.

Siitä hän oli varma, ettei hän ikinä saisi takaisin Danaeta, niin kauan kuin Perseus oli saaressa. Niinpä hän keksi juonen päästäkseen hänestä. Ensiksi hän teeskenteli antaneensa anteeksi Perseukselle ja unohtaneensa Danaen, niin että jonkin aikaa kaikki kävi entistä tasaista kulkuaan.

Sitten hän julisti suuren juhlan ja kutsui siihen kaikki päälliköt ja maanomistajat ja saaren nuorukaiset ja niiden joukossa Perseuksenkin, jotta he kunnioittaisivat häntä kuninkaanaan ja söisivät juhla-aterian hänen salissaan.

Määräpäivänä he kaikki saapuivat; ja jokainen vieras toi tullessaan lahjan kuninkaalle, niinkuin tapa oli: mikä toi hevosen, mikä päällyshuivin, mikä sormuksen, mikä miekan, ja se jolla ei ollut mitään parempaa toi korillisen viinirypäleitä tai metsän riistaa. Mutta Perseus ei tuonut mitään, sillä hänellä ei ollut mitä tuoda, hän kun oli vain köyhä merimiespoika.

Häntä hävetti mennä lahjatta kuninkaan eteen; mutta hän oli liian ylpeä pyytääkseen Diktykseltä jotakin. Niin hän seisoi ovella apein mielin katsellen, kuinka rikkaat menivät sisään. Ja hänen poskensa punastuivat, kun he osoittivat häntä ja hymyilivät ja kuiskuttelivat: "Mitähän tuollakin löytöläisellä on annettavana?"

Sitä Polydektes oli toivonutkin; ja heti kun hän kuuli, että Perseus seisoi ulkona, hän käski tuoda hänet sisään ja kysyi häneltä pilkallisesti kaikkien kuullen: "No, enkö minä ole sinun kuninkaasi, Perseus, ja enkö ole kutsunut sinua juhlaan? Missä sinun lahjasi on?"

Perseus tuli hämilleen ja änkytti, ja kaikki nuo kopeat miehet, jotka olivat hänen ympärillään, nauroivat, alkoivatpa muutamat heistä häntä julkisesti piikatakin. "Tuo nulikka ajautui rannallemme kuin mikäkin rikkaruohon korsi tai puupalikka ja sittenkin on liian ylpeä antaakseen lahjaa kuninkaalle."

"Ja vaikka hän ei tiedä kuka hänen isänsä on, niin hän on sentään kyllin turhamainen ja sallii vanhojen akkojen kutsua itseään Zeuksen pojaksi."

Ja niin edespäin, kunnes Perseus-parka aivan joutui pois suunniltaan häpeästä ja tuskin tietäen, mitä sanoi, huusi: "Lahjaako! Katsokaahan, etten tuo lahjaa jalompaa, kuin kaikki teidän lahjanne yhteensä!"

Niin hän kerskaillen sanoi; ja hän tunsi sydämessään, että hän oli uljaampi kuin kaikki nuo pilkkaajat ja kykenevämpi tekemään jonkin kunniakkaan teon.

"Kuulkaa, mitä hän sanoo! Kuulkaa kerskaajaa! Mitähän hän enää tuokaan!" huusivat kaikki ja nauraa hohottivat minkä jaksoivat.

Silloin Perseuksen mieleen muistui uni, jonka hän oli nähnyt Samos-saarella, ja hän huusi, niin että sali kaikui: "Minä tuon Gorgon pään!"

Hän melkein pelästyi sanottuaan nuo sanat, sillä kaikki nauraa hohottivat vielä kovemmin ja Polydektes kovimmin kaikista.

"Sinä olet luvannut tuoda minulle Gorgon pään. Älä siis ikinä palaa tälle saarelle ilman sitä. Mene!"

Perseus kiristeli hampaitansa raivosta, sillä hän huomasi joutuneensa ansaan. Mutta hän oli luvannut, ja hän meni ulos sanaakaan sanomatta.

Rantakalliolle hän meni ja katseli aavaa sinistä merta; ja hän mietti mielessään, mahtoiko hänen unensa olla totta, ja hän rukoili sielunsa tuskassa.

"Pallas Athene, oliko minun uneni totta? Ja olenko minä lyövä Gorgon? Jos sinä todellakin minulle näytit hänen kasvonsa, niin älä anna minun tulla häpeään valehtelijana ja kerskurina. Äkkipäätä ja vihan vimmassa minä tein lupaukseni, mutta viisaasti ja kärsivällisesti minä tahdon sen täyttää."

Mutta vastausta ei kuulunut, ei näkynyt mitään merkkiä; ei ukkosen jyrähdystä, eikä minkäänlaista näkyä, ei pilvenhattaraakaan taivaalla.

Kolme tuntia Perseus itkien huusi: "Äkkipäätä ja vihan vimmassa minä tein lupaukseni, mutta viisaasti ja kärsivällisesti minä tahdon sen täyttää".

Silloin hän näki kaukana meren yllä leijailevan pienen valkoisen pilven, joka hohti kuin hopea. Ja se läheni lähenemistään, kunnes sen hohto aivan huikaisi hänen silmiään.

Perseus ihmetteli tuota kummaa pilveä, sillä mitään muuta pilveä ei näkynyt koko taivaan laella; ja hän vapisi, kun se laskeutui hänen alapuolellaan olevalle rantakalliolle. Ja kun se kosketti kalliota, niin se hajaantui ja hälveni, ja sen keskestä ilmaantui Pallas Athene sellaisena kuin Perseus oli nähnyt hänet unessaan Samos-saarella, ja hänen vieressään seisoi nuori mies, jonka jäsenet olivat kuin hirven ja silmät loistavat kuin tulikipinät. Hänellä oli yhdestä ainoasta hohtavasta timantista tehty käyrä miekka vyöllä ja jalassa hänellä oli kultaiset sandaalit, joiden kantapäässä oli elävät siivet.

He katsoivat terävästi Perseusta, eivätkä kertaakaan räpäyttäneet silmiänsä; ja he tulivat ylös kallioita häntä kohden nopeammin kuin kalalokki, eivätkä kuitenkaan liikuttanet jalkojansa, eikä tuulikaan heiluttanut heidän vaatteitaan. Vain nuorukaisen sandaalien siivet värisivät kuin haukan siivet, kun se leijailee kallion yllä. Ja Perseus lankesi maahan ja kunnioitti heitä, sillä hän näki, että he eivät olleet tavallisia ihmisiä.

Mutta Pallas Athene seisahtui hänen eteensä ja puhui hänelle lempeästi ja sanoi, ettei hänen tarvinnut pelätä.

"Perseus", hän sitten sanoi, "se jolle yksi koetus onnistuu, ansaitsee vielä vaikeamman koetuksen. Sinä olet uhmannut Polydektestä ja käyttäytynyt miehuullisesti. Rohkenetko myöskin käydä Medusa Gorgoa vastaan?"

Perseus vastasi: "Koettele minua; sillä siitä asti kuin sinä puhuit minulle Samos-saarella tunnen sieluni syttyneen uuteen eloon ja minä häpeäisin, jollen uskaltaisi tehdä jotakin, jonka voin tehdä. Ilmoita siis minulle, kuinka minun on meneteltävä!"

"Perseus", Athene sanoi, "mieti tarkoin, ennenkuin yrität: sillä tämä teko vaatii seitsemän vuoden matkan, etkä sinä saata kesken palata etkä paeta. Vaan jos rohkeutesi lannistuu, niin sinun täytyy kuolla Muodottomassa maassa, eikä kenkään ole milloinkaan löytävä sinun luitasi."

"Parempi sekin, kuin elää täällä hyödyttömänä;ja halveksittuna", Perseus huudahti. "Sano siis minulle, ihana ja viisas jumalatar, oi, sano minulle suuresta hyvyydestäsi ja laupeudestasi, kuinka minä saatan tehdä tämän ainoan teon, vaikka se vaatisikin minun henkeni!"

Silloin hymyili Athene ja sanoi: "Ole kärsivällinen ja kuuntele; sillä jos sinä unohdat minun sanani, niin sinä varmasti olet kuoleva. Sinun täytyy mennä kauas Pohjolaan peräpohjolaisten maahan, tuolle puolen pohjoisnavan aina kylmän pohjatuulen lähteille saakka, kunnes tapaat kolme Harmaata sisarta, joilla on yhteisesti vain yksi silmä ja yksi hammas. Heiltä sinun täytyy kysyä tietä Hesperidien, Iltatähden tyttärien luo, jotka tanssivat kultaisen puun ympärillä Länsimeren saaressa. He ilmoittavat sinulle, missä Gorgo asuu, jotta sinä saatat tappaa hänet, minun viholliseni, hirvittävien petojen äidin. Kerran hänkin oli neito, kaunis kuin kevätaamu, kunnes hän ylpeydessään teki synnin niin kauhean, että aurinkokin senvuoksi peitti kasvonsa. Ja sinä päivänä hänen hiuksensa muuttuivat kyykäärmeiksi ja hänen kätensä kotkan kynsiksi; ja häpeä ja viha täyttivät hänen sydämensä ja katkera myrkky hänen suunsa; ja hänen silmänsä tulivat niin hirmuisiksi, että kuka ikinä niihin katsoo, muuttuu kiveksi; ja hänen lapsensa ovat siivekäs hevonen ja kultaisen miekan jättiläinen; ja hänen lapsenlapsensa ovat velhokäärme, Ekhidna, ja Geryon, tuo kolmipäinen tyranni, joka paimentaa karjalaumojansa ja Manalan karjaa. Niin hänestä tuli gorgonein Stheinon ja hirvittävän Euryteen, meren kuningattaren tyttärien, sisar. Älä koske heihin, sillä he ovat kuolemattomia; mutta tuo minulle vain Medusan pää."

"Minä tahdon tuoda sen!" Perseus sanoi. "Mutta kuinka saatan välttää hänen katsettansa? Eikö hän jähmetytä minuakin kiveksi?"

"Sinä saat tämän kiilloitetun kilven", Athene sanoi, "ja kun lähestyt häntä, niin älä katso häntä itseään, vaan hänen kuvaansa kilvessä; silloin hänet turmioon joutumatta saat tapetuksi. Ja kun olet lyönyt hänen päänsä poikki, niin kääri se, kasvosi pois käännettyinä, tuon vuohennahan poimuihin, jolla kilpi riippuu — se on Amaltheia-vuohen, Zeuksen imettäjän nahka. Niin sinä vaaratta saatat tuoda minulle Medusan pään ja voitat itsellesi kuuluisan nimen ja paikan uroiden joukossa, jotka viettävät autuasta elämää Taivahisten kera sillä kukkulalla, jossa eivät mitkään tuulet puhalla."

Perseus sanoi: "Minä tahdon lähteä, vaikka henkeni sillä matkalla menettäisin. Mutta kuinka pääsen purretta merien yli? Ja kuka näyttää minulle tien? Ja kun minä olen löytänyt Medusan, niin kuinka saatan lyödä hänet kuoliaaksi, jos hänen suomuspeitteensä on kuparista ja raudasta."

Silloin nuori mies puhui: "Nämät minun sandaalini kantavat sinut kuin linnun merien poikki ja vuorten ja laaksojen yli, niinkuin ne kantavat minua matkoillani; sillä minä olen Hermes, maankuulu Argoksen surmaaja, Olympoksessa asuvien Taivahisten sanansaattaja."

Perseus lankesi kunnioittaen maahan, ja nuori mies puhui edelleen:

"Sandaalit johtavat sinua matkallasi, sillä niissä on jumalallinen voima, eivätkä ne voi viedä harhaan; ja tämä miekka, Argoksen surmaaja, on itsestään lyövä Gorgon, sillä siinä on jumalallinen voima, eikä toista iskua tarvita. Nouse siis, sido miekka vyöllesi ja sandaalit jalkaasi ja lähde."

Perseus nousi ja sitoi miekan vyöllensä ja sandaalit jalkaansa.

Ja Athene huusi: "Hyppää kalliolta ja ala matkasi!"

Mutta Perseus viivytteli:

"Enkö saa sanoa hyvästi äidilleni ja Diktykselle? Ja enkö saa uhrata polttouhria sinulle ja Hermeelle, maankululle Argoksen surmaajalle, ja Zeus-isälle korkeudessa?"

"Sinun ei pidä sanoa hyvästi äidillesi, jottei rohkeutesi lannistuisi hänen kyyneleistään. Minä tahdon lohduttaa häntä ja Diktystä, kunnes sinä palaat. Eikä sinun tarvitse uhrata polttouhria Olympolaisille, sillä Medusan pää on oleva sinun uhrisi. Hyppää ja luota Taivahisten suojelukseen!"

Perseus katsoi alas kalliolta ja värisi; mutta hän häpesi näyttää pelkoansa ja ajatellen Medusaa ja sitä kunniaa, joka häntä odotti, hän hyppäsi tyhjään ilmaan.

Mutta hän huomasi, ettei hän pudonnutkaan, vaan leijaili ilmassa ja kiiti eteenpäin pilviä pitkin. Hän katsoi taakseen, mutta Athene ja Hermes olivat kadonneet. Ja sandaalit veivät häntä yhä edemmäs pohjoista kohden, kuten kevät kuljettaa kurkea Istron [Tonavan] rämeille.

III.

Kuinka Perseus surmasi Gorgon.

Niin Perseus lähti matkalleen ja kulki kuivin jaloin maiden ja merien yli; ja hänen mielensä oli rohkea ja iloinen, sillä siivekkäät sandaalit kantoivat häntä joka päivä seitsemän päivän matkan.

Hän kulki Kythnos- ja Keos-saarten ja kauniiden Kyklaadien ohi ja tuli Attikaan; ja hän kulki Atenan ja Theban ja Kopais-järven ohi, ja Kefisos-joen laakson ja Oite- ja Pindos-vuorten yli Thessalian hedelmällisen tasangon poikki, kunnes Kreikan päivänpaisteiset kukkulat jäivät hänen taakseen ja hänen eteensä aukeni Pohjan jylhät seudut. Sitten hän sivuutti Traakian vuoret ja monet muukalaiset heimot, paionit ja dardanit ja triballit, kunnes hän tuli Istros-virralle, ja Skythian autioille lakeuksille. Ja hän kulki kuivin jaloin Istros-virran poikki ja soiden ja rämeiden halki yötä ja päivää kylmää, kalpeata luodetta kohti, kääntymättä oikealle tai vasemmalle, kunnes hän saapui Muodottomaan maahan ja siihen paikkaan, jolla ei ole nimeä.

Seitsemän päivää kesti hänen matkansa sen maan läpi ja hänen täytyi kulkea tietä sellaista, että vain harvat voivat siitä kertoa, — sillä ne, jotka ovat sitä tietä kulkeneet, ovat mieluimmin siitä puhumatta, ja ne taas, jotka unissaan sitä vaeltavat, ovat iloisia kun heräävät — kunnes hän saapui ikuisen yön rajalle, jossa ilma oli täynnä suhinaa ja maaperä kovana jäästä. Ja sieltä hän viimeinkin löysi nuo kolme Harmaata sisarta. Siellä ne istuivat melkein umpeen jäätyneen järven rannalla valkoisella ajohirren pölkyllä talven kylmässä, valkoisessa kuutamossa ja hyräilivät hiljaa päitään nyökytellen: "Miksi olivatkaan muinaiset ajat paremmat kuin nykyinen?"

Ei ainoatakaan elämän merkkiä näkynyt heidän ympärillään, ei yhtään kärpästäkään, ei sammalta kallioilla. Ei hylje eikä lokki uskaltanut heitä lähestyä, sillä jää olisi ne jähmetyttänyt kouriinsa. Aaltojen hyrsky syöksähti vaahtona ilmaan, mutta lumihiutaleina se putosi takaisin ja peitti valkoiseen härmään Harmaiden sisarten hiukset ja jääkallion, jonka juurella he istuivat. Ja silmä kulki kädestä käteen, mutta siitä huolimatta he eivät voineet nähdä; ja hammas kulki kädestä käteen, mutta siitä huolimatta he eivät voineet syödä; ja he istuivat keskellä kirkkainta kuuvaloa, mutta ei heidän silti ollut lämpimämpi. Ja Perseus sääli noita Harmaita sisaria; mutta he eivät suinkaan pitäneet itseään säälittävinä.

Niin Perseus sanoi: "Oi, kunnianarvoiset mummot, viisaus on vanhuuden tytär. Siksipä te varmaankin tiedätte paljon asioita. Neuvokaa siis minulle, jos voitte, tie Gorgon luo."

Silloin yksi heistä huusi: "Kuka meitä vanhoiksi soimaa?" Ja toinen: "Tuo ääni on ihmislapsen ääni."

Ja Perseus sanoi: "Enhän minä teitä soimaa, vaan kunnioitan teidän vanhuuttanne. Minä olen yksi ihmisten lapsista ja uroista. Olympoksen hallitsijat ovat minut lähettäneet teidän luoksenne kysymään tietä Gorgon luo."

Silloin yksi heistä sanoi': "Olympoksessa on uudet hallitsijat, ja kaikki mikä on uutta on pahaa." Ja toinen: "Me vihaamme sinun hallitsijoitasi ja uroita ja kaikkia ihmislapsia. Me olemme titaanien ja gigantien sukua ja gorgonein ja muinaisten syvyyden hirviöiden heimoa." Ja kolmas: "Kuka on tuo uhkarohkea ja hävytön mies, joka kutsumatta tunkeutuu meidän maailmaamme?" Ja ensimmäinen sanoi: "Milloinkaan ei ole ollut sellaista maailmaa kuin meidän eikä tule olemaankaan: jos me annamme hänen nähdä sen, niin hän hävittää kaikki." Silloin yksi huusi: "Anna minulle silmä, että näkisin hänet"; ja toinen: "Anna minulle hammas, että purisin häntä." Mutta kun Perseus näki, että he olivat hupsuja ja kopeita ja että he vihasivat ihmislapsia, niin hän jätti säälimisen sikseen ja sanoi itsekseen: "Ei hätä lakia lue; jos tässä pidän pitkiä puheita, niin joudun surman suuhun." Sitten hän hiipi aivan heidän lähelleen ja odotti siksi kunnes he alkoivat kuljettaa silmää kädestä käteen. Ja kun he haparoivat ja kopeloivat käsillään, niin hän kurkotti varovaisesti kättään, kunnes yksi heistä pisti silmän siihen, luullen sitä sisaren kädeksi. Sitten Perseus juoksi pois ja nauroi ja huusi:

"Julmat ja kopeat eukot, teidän silmänne on minulla; ja minä heitän sen järveen, jollette neuvo minulle tietä Gorgon luo ja vanno, että neuvotte oikein." Silloin Harmaat sisaret itkivät ja ulisivat ja toruivat; mutta turhaan. Heidän täytyi sanoa totuus, vaikk'ei Perseus paljoa viisastunutkaan siitä, mitä he sanoivat. "Sinun täytyy mennä, hupsu poika", he sanoivat, "etelää kohden, auringon ilkeään, häikäisevään paisteeseen, kunnes sinä tapaat Atlas-jättiläisen, joka kannattelee taivaan kantta. Ja sinun täytyy kysyä hänen veljentyttäriään Hesperidejä, jotka ovat yhtä nuoria ja hupsuja kuin sinä itsekin. Ja anna nyt meille takaisin silmämme, sillä me olemme unohtaneet kaiken muun."

Perseus antoi heille silmän takaisin, mutta he eivät käyttäneetkään sitä, vaan rupesivat torkkumaan ja vaipuivat sikeään uneen ja muuttuivat jäämöhkäleiksi; ja jonkin ajan kuluttua vuoksi tuli ja pyyhkäsi heidät pois. Ja nyt he jäävuorten näköisinä ajelehtivat ikuisesti vesiä ja itkevät kohdatessaan auringonpaisteen ja hedelmällisen kesän ja lämpimän etelätuulen, joka täyttää nuoret sydämet ilolla.

Mutta Perseus riensi etelää kohden jättäen taakseen lumen ja jään, Peräpohjolaisten saaren ja Tinasaarten ja pitkän Iberian rannikon ohi, ja aurinko nousi yhä korkeammalle päivä päivältä kesän kirkkaan, sinisen meren ylle. Ja tiirat ja lokit lentelivät nauraen hänen ympärillään ja kutsuivat häntä leikkimään kanssansa, ja delfiinit hypähtelivät ilosta hänen ohi kulkiessaan ja tarjoutuivat kantamaan häntä selässänsä. Ja kaiken yötä vedenneidot lauloivat ihanasti ja tritonit puhalsivat simpukkatorviaan ja leikkivät kuningattarensa Galateian ympärillä, kun hän ajoi helmikoristeisissa näkinkenkävaunuissaan. Päivä päivältä aurinko nousi yhä korkeammalle ja pulpahti yhä nopeammin mereen yöksi, vielä nopeammin taas noustakseen sieltä aamunkoitteessa. Ja Perseus liiteli laineiden yli kuin lokki, eivätkä hänen jalkansa ensinkään kastuneet; ja hän hyppäsi aallolta aallolle, eivätkä hänen jäsenensä ensinkään väsyneet, ja viimein hän näki kaukana mahtavan vuoren, joka hohti aivan ruusunpunaisena laskevan auringon valossa. Vuoren juuri oli metsien peitossa ja sen huippua ympäröivät pilvenhattarat; ja Perseus arvasi, että siellä oli Atlas, joka kannattelee taivaan kantta.

Hän lähestyi vuorta ja hyppäsi rannalle ja kulki kukkulaa kohden. Ja hän näki lempeitä laaksoja ja vesiputouksia ja korkeita puita ja kummallisia sananjalkoja ja kukkasia, mutta ei yhdestäkään notkosta noussut savua, ei näkynyt taloa eikä mitään ihmisen merkkiä.

Viimein hän kuuli suloisten äänten laulua; ja hän arvasi, että hän oli tullut Iltatähden tyttärien, Hesperidien puutarhaan.

Heidän laulunsa oli kuin satakielten liverrys lehdossa, ja Perseus pysähtyi kuuntelemaan heidän lauluaan; mutta mitä he lauloivat, sitä hän ei saattanut ymmärtää; ei hän eikä yksikään ihminen moneen sataan vuoteen hänen jälkeensäkään. Sitten hän astui vähän lähemmäksi ja näki heidän tanssivan käsi kädessä lumotun puun ympärillä, jonka oksat taipuivat kultahedelmien painosta. Kiemurassa kolmijalan ympärillä oli lohikäärme vanha Ladon, tuo uneton käärme, joka iäti siellä makaa kuunnellen impien laulua ja pitäen vahtia vaanivin silmin.

Perseus pysähtyi, ei senvuoksi, että hän olisi pelännyt lohikäärmettä, vaan senvuoksi että hän kainosteli noita ihania impiä; mutta kun he näkivät hänet, niin hekin pysähtyivät ja huusivat hänelle vapisevin äänin:

"Ken sinä olet? Oletko mahtava Herakles, joka tulet ryöstämään meidän puutarhaamme ja viemään pois kultaiset hedelmämme?" Ja Perseus vastasi:

"En ole mahtava Herakles, enkä halua teidän kultaisia hedelmiänne. Sanokaa vain minulle, ihanat nymfit, mistä tie kulkee Gorgon luo, jotta voisin jatkaa matkaani ja surmata hänet."

"Älähän toki, älähän töki, kaunis poika; tule tänne puutarhaan kanssamme tanssimaan ihmepuun ympärillä, tänne etelätuulen ja auringon kotiin, jossa ei talvea tunneta. Tule leikkimään kanssamme hetkinen; me olemme tanssineet täällä jo tuhannen vuotta, ja meidän sydämemme ikävöi leikkikumppania. Oi, tule, tule, tule!"

"En saata tanssia kanssanne ihanat immet; sillä minun täytyy tehdä Taivahisten määräämä teko. Neuvokaa siis minulle tie Gorgon luo, muutoin minun täytyy harhailla ja hukkua aaltoihin."

Silloin immet huokailivat ja itkivät; ja vastasivat:

"Gorgon luo! Hän on jähmetyttävä sinut kiveksi."

"Parempi kuolla sankarina kuin elää härän lailla pilttuussa. Taivahiset ovat antaneet minulle aseet ja he antanevat minulle myöskin viisautta käyttää niitä."

Silloin immet taas huokailivat ja vastasivat: "Kaunis poika, jos sinä tahdot mennä omaan perikatoosi, niin mene. Me emme tiedä tietä Gorgon luo; muitta me tahdomme kysyä Atlas-jättiläiseltä, isämme, hopeaisen Iltatähden, veljeltä, joka on tuolla vuoren kukkulalla. Hän näkee sieltä korkeudesta kauas valtameren yli Muodottomaan maahan."

He kiipesivät vuorelle setänsä Atlaan luo, ja Perseus meni heidän kanssaan. Ja he löysivät jättiläisen, joka polvistuneena kannatteli taivaan kantta.

He kysyivät häneltä, ja hän vastasi lempeästi, osoittaen jykevällä kädellään meren rantaa:

"Minä näen gorgonein makaavan saarella kaukana, kaukana täältä, mutta tämä nuorukainen ei saata mitenkään heitä lähestyä, jollei hänellä ole pimeyden hattua, sillä se tekee näkymättömäksi jokaisen, joka sitä kantaa."

Silloin Perseus huusi: "Mistä sen hatun voin hankkia?"

Mutta jättiläinen hymyili. "Ei kukaan elävä kuolevainen voi sitä hattua löytää, sillä se on Hadeen syvyyksissä, kuoleman valtakunnassa. Mutta veljentyttäreni ovat kuolemattomia ja he noutavat sen sinulle, jos sinä lupaat yhden asian ja pidät lupauksesi."

Perseus lupasi, ja jättiläinen sanoi:

"Kun sinä palaat Medusan pään saatuasi, niin sinun pitää näyttää minulle sitä kaunista hirviötä, että minä kadottaisin tuntoni ja henkeni ja kivettyisin ainiaaksi; sillä ylen raskasta työtä on tämä taivaankannen kannattaminen."

Perseus lupasi; ja vanhin nymfi laskeutui kallioiden välissä olevaan pimeään rotkoon, josta nousi savua ja kuului jyrinää, sillä se oli yksi Helvetin kidoista.

Perseus ja nymfit istuivat ja odottivat vapisten seitsemän päivää ja viimein vanhin nymfi palasi ja hänen kasvonsa olivat kalpeat, ja päivänvalo häikäisi hänen silmiänsä, sillä hän oli ollut kauan kammottavassa pimeydessä; mutta hänen kädessään oli taikahattu.

Nymfit suutelivat Perseusta ja itkivät häntä kauan aikaa; mutta Perseus vain kärsimättömänä odotti, että pääsisi lähtemään. Ja viimein he panivatkin hatun hänen päähänsä, ja hän katosi heidän näkyvistänsä.

Mutta Perseus jatkoi rohkeana matkaansa monen innoittavan näyn ohi kauas Muodottoman maan sydämeen asti, Okeanoksen virtojen tuolle puolen, saarille, joihin ei mikään laiva laske, joilla ei ole yötä eikä päivää, joilla ei mikään ole oikealla paikallaan, eikä millään ole nimeä; ja viimein hän kuuli gorgonein siipien suhinan ja näki heidän kuparisten kynsiensä kimaltelevan; ja silloin hän tiesi että oli aika pysähtyä, tai Medusa jähmetyttäisi hänet kiveksi.

Hän mietti hetken itsekseen ja muistutteli Athenen sanoja. Hän nousi korkealle ilmaan ja piti kilven peiliä päänsä päällä ja katsoi siihen, niin että hän näki kaikki, mitä oli hänen alapuolellaan.

Hän näki, että nuo kolme gorgonia nukkuivat ja että ne olivat suuret kuin elefantit. Hän tiesi, etteivät ne voineet nähdä häntä, sillä pimeyden hattu teki hänet näkymättömäksi; mutta silti hän vapisi laskeutuessaan heidän luokseen, niin hirmuiset olivat heidän kuparikyntensä.

Kaksi heistä oli rumia kuin sika ja he nukkuivat, hirveän suuret siivet levällään, sikeästi ja raskaasti, niinkuin siat; mutta Medusa väänteli ja käänteli itseään levottomasti; ja kun hän heitteli itseään, niin Perseus tunsi sääliä häntä kohtaan, hän näytti niin kauniilta ja surulliselta. Hänen siipensä hohtivat sateenkaaren värisinä ja hänen kasvonsa olivat kuin nymfin kasvot, hänen huulensa vain olivat yhteen puristetut ja hänen otsansa oli ikuisen surun ja tuskan uurtama; ja hänen pitkä kaulansa hohti niin valkoisena peilistä, ettei Perseuksella ollut sydäntä iskeä miekallaan. Ja hän sanoi: "Voi, jospa minun olisi määrä tappaa jompikumpi hänen sisaristaan!"

Mutta hänen katsellessaan kyykäärmeiden päät Medusan hiuksissa heräsivät ja alkoivat kurkistella kiiltävin, kavalin silmin ja näyttivät sihisten myrkkyhampaitaan; ja käännellessään Medusa veti kokoon siipensä ja näytti kupariset kyntensä; ja Perseus näki, että hän kaikesta kauneudestaan huolimatta oli yhtä häijy ja ilkeä kuin nuo toisetkin.

Silloin Perseus laskeutui alas ja astui rohkeasti hänen luokseen ja katsoi kiinteästi peiliinsä ja iski kerran voimakkaasti Harpe-miekalla; eikä toista iskua tarvittukaan.

Sitten hän kääri pään vuohennahkaan pitäen kasvonsa pois käännettyinä ja syöksyi korkealle ilmaan nopeammin, kuin hän koskaan ennen oli syöksynyt.

Medusan siivet ja kynnet rapisivat, kun hän kaatui kuolleena kalliolle; ja hänen rumat sisarensa heräsivät ja näkivät hänen makaavan verissään.

Kirkuen ja parkuen he lensivät ilmaan ja etsivät hänen surmaajaansa. Kolmasti he lensivät ristiin ja rastiin kuten haukat, jotka ahdistavat peltopyytä; ja kolmasti he nuuskivat ristiin ja rastiin niinkuin koirat, jotka ajavat peuraa. Viimein he haistoivat veren hajun ja pysähtyivät hetkeksi siitä varmistuakseen ja sitten he taas syöksyivät eteenpäin hirveästi ulisten ja rääkyen, ja koleasti kumisi tuuli heidän siivissään.

Eteenpäin he lensivät räpytellen ja rapsuttaen siipiään, niinkuin kotkat jäniksen perästä; ja rohkeudestaan huolimatta Perseus tunsi verensä hyytyvän, kun hän kuuli niiden ulisten tulevan takanaan; ja hän huusi: "Kantakaa minua nyt hyvin, kelpo sandaalit, sillä kuoleman koirat ovat kintereilläni!"

Ja hyvin ne oivalliset sandaalit häntä kantoivatkin pilvien ja auringon paisteen halki ja rannattoman meren poikki; ja hänen kintereillään seurasivat kuoleman koirat ja niiden siipien kohina voitti tuulen pauhun. Mutta kohina heikkeni heikkenemistään, ja äänten ulina kuoli pois, sillä sandaalit olivat gorgoneitakin nopeammat. Ja illan tullen gorgonit olivat kaukana jäljessä, kaksi mustaa pilkkua etelän taivaalla, kunnes viimein aurinko laski, eikä Perseus nähnyt heitä enää.

Silloin hän tuli takaisin Atlaan luo ja nymfien puutarhaan; ja kun jättiläinen kuuli hänen tulevan, niin hän huokasi syvään ja sanoi: "Täytä lupauksesi". Silloin Perseus piti Gorgon päätä hänen edessään, ja hän pääsi lepoon kaikista vaivoistaan, sillä hän muuttui kallionkärjeksi, joka iäti nukkuu korkealla pilvien yläpuolella.

Sitten Perseus kiitti nymfejä ja kysyi heiltä: "Mitä tietä minun on palattava kotiini, sillä minä tulin tänne kaukaisia kiertoteitä?"

"Älä mene enää ikinä kotiisi, vaan jää tänne ja leiki meidän yksinäisten tyttöjen kanssa, meidän kun iäti täytyy oleskella kaukana jumalista ja ihmisistä."

Mutta hän kieltäytyi, ja he neuvoivat hänelle tien ja sanoivat: "Ota tämä taikahedelmä; jos kerran siitä syöt, et tunne nälkää seitsemään päivään. Sillä sinun täytyy mennä itäänpäin, surullisen Libyan rannikon yli, jonka Poseidon antoi Zeus-isälle, kun hän puhkaisi Bosporoksen ja Hellespontoksen ja upotti kauniin Lektonian maan. Ja Zeus otti sen sijaan tuon maan — kaunis kauppa tosiaan; paljon huonoa maata vähän hyvän sijaan — ja tähän päivään asti se on ollut autio ja asumaton, pelkkiä kallioita ja hiekka-aavikoita." Sitten he suutelivat Perseusta ja itkivät; ja hän hyppäsi vuorelta ja jatkoi matkaansa ja pienenemistään pieneten heidän silmissään kuin lokki hän eteni kauas merelle.

IV.

Kuinka Perseus tuli aitiopien luo.

Perseus samosi yhä koillista kohden ja kulki monen vesistön yli, kunnes hän saapui vieriville hietatöyräille ja synkälle Libyan rannikolle.

Hän jatkoi matkaansa erämaan poikki: kiviröykkiöiden ja somerikkojen ja tasaisten hieta-aavikkojen yli, auringon vaalistamien näkinkenkäkasojen ja suurten merihirviöiden luurankojen ja muinaisten jättiläisten luiden yli, joita oli hajallaan siellä täällä pitkin vanhaa merenpohjaa. Ja hänen kulkiessaan tipahteli veripisaroita maahan Gorgon päästä ja muuttui myrkyllisiksi kyykäärmeiksi, joita vielä tänäkin päivänä sikiää tuossa erämaassa.

Hietikkojen yli hän kulki — kuinka pitkälti ja kuinka kauan, sitä hän ei tietänyt lainkaan — syöden hedelmää, jonka nymfit olivat hänelle antaneet, ja viimein hän näki lintukotolaisten kukkulat, joilla he käyvät sotaa kurkia vastaan. Heidän keihäänsä olivat ruovoista ja kaisloista ja heidän asuntonsa olivat rakennetut kurjenmunien kuorista; ja Perseus nauroi ja jatkoi matkaansa koillista kohden koko päivän odotellen, että saisi näkyviinsä sinisen kimaltelevan Välimeren, jotta hän sen yli voisi lentää kotiinsa.

Mutta silloin tuli ankara tuulenpuuska ja heitti hänet takaisin etelään erämaata kohden. Koko päivän hän tappeli sitä vastaan, mutta siivekkäät sandaalitkaan eivät sitä voittaneet. Ja niin hänen täytyi lentää koko yö tuulen edellä; ja kun aamu sarasti, ei ollut muuta näkyvissä kuin tuo äskeinen inhoittava hieta-aavikko.

Ja pohjoisesta päin syöksyivät hietamyrskyt hänen päälleen, veripunaiset patsaat ja hieta-aallot, jotka kokonaan pimittivät keskipäivän auringon; ja Perseus pakeni niiden edellä minkä jaksoi, ettei polttava tomu olisi häntä tukehduttanut. Viimein myrsky tyyntyi, ja hän koetti taas suunnata kulkuansa pohjoiseen, mutta silloin hietamyrsky nousi uudelleen ja työnsi hänet takaisin aavikolle, ja sitten taas kaikki oli tyyntä ja kirkasta niinkuin ennen. Seitsemän päivää hän taisteli myrskyä vastaan ja seitsemänä päivänä myrsky ajoi hänet takaisin, kunnes hän oli nälkään ja janoon nääntymäisillään, ja hänen kielensä takertui kitalakeen. Silloin tällöin hän luuli näkevänsä kauniita järviä ja auringon säteiden leikkivän veden pinnalla; mutta kun hän saapui järven luo, niin se katosi hänen jalkojensa juuresta, eikä hän nähnyt enää muuta kuin polttavaa hiekkaa. Ja jollei hän olisi ollut Taivahisten sukua, niin hän olisi menehtynyt tuolla aavikolla; mutta hänen henkensä oli lujassa, sillä hän oli enempi kuin ihminen.

Hän huusi avuiksi Athenea ja sanoi:

"Oi, puhdas ja ihana, kuule minua, tahdotko jättää minut tänne nääntymään? Minä olen tuonut sinulle pyytämäsi Gorgon pään, ja tähän asti sinä olet antanut matkani menestyä; jätätkö minut nyt lopuksi oman onneni nojaan? Vai minkätähden nämä jumalaiset sandaalitkin ovat voimattomat erämaan myrskyjä vastaan? Enkö milloinkaan enää saa nähdä äitiäni enkä sinisten laineiden loiskinaa Seriphoksen rannoilla enkä Hellaan päivänpaisteisia kukkuloita?"

Niin hän rukoili, ja kun hän oli rukoillut, vallitsi syvä hiljaisuus.

Hiljaisena kaareili taivas hänen päänsä päällä ja äänettömänä levisi hieta-aavikko hänen allaan; ja Perseus katsoi ylös, mutta muuta ei näkynyt kuin häikäisevä aurinko häikäisevässä sinessä; ja hän katsoi ympärilleen, mutta ei nähnyt muuta kuin häikäisevää hiekkaa.

Perseus seisoi hetkisen liikkumatonna ja odotti ja sanoi: "Varmaankin olen täällä Taivahisten tahdosta, sillä Athene ei minua petä. Eikö näiden sandaalien juuri pitänyt johdattaa minua oikealle tielle? Siis se tie, jota minä olen koettanut kulkea, on ollut väärä tie."

Silloin hänen korvansa yht'äkkiä aukenivat, ja hän kuuli juoksevan veden solinaa.

Siitä hänen mielensä rohkaistui, vaikka hän tuskin uskalsi uskoa korviaan; ja hän kiiruhti eteenpäin, vaikka oli niin uupunut, että tuskin saattoi pystyssä pysyä; ja kivenheiton matkan päässä hänestä oli hiekassa notkelma ja marmorikallioita ja taatelipuita ja iloinen vihreä nurmikko. Ja nurmikon poikki lirisi kimalteleva puro, jotka kierteli puiden lomitse ja katosi hiekkaan.

Vesi lirisi kallioiden keskellä, ja lempeä tuuli kallisteli taatelipuiden kuivia oksia, ja Perseus nauroi ilosta ja hyppäsi alas kallion kielekkeeltä ja joi raikasta vettä ja söi taateleita ja nukkui nurmella; ja sitten hän taas hypähti ylös ja jatkoi matkaansa, mutta ei enää pohjoista kohden; sillä hän sanoi: "Athene minut varmaan tänne lähetti eikä tahdo että menisin kotiin. Entäpä jos vielä on tehtävänä jokin jalo teko, ennenkuin saan nähdä Hellaan päivänpaisteiset kukkulat?"

Hän samosi etelää kohden, yhä etelää kohden, kukoistavien kosteikkojen ja lähteiden, taatelipalmujen ja ruohikkojen ohi, kunnes hän näki edessään mahtavan vuorenseinän, joka hohti aivan ruusunpunaisena laskevan auringon valossa.

Hän kohosi ilmaan kuin kotka, sillä hänen jäsenensä olivat taas voimistuneet, ja hän lenteli koko yön vuoren yläpuolella, kunnes päivä alkoi sarastaa ja rusosorminen Eeos saapui ja punasi taivaan. Silloin Perseus huomasi, että hänen allansa oli Egyptin pitkä viheriöivä puutarha ja Niilin kimalteleva virta.

Hän näki kaupunkeja, joiden muurit piirsivät pilviä, ja temppeleitä ja obeliskeja ja pyramideja ja jättiläismäisiä kivijumalia. Ja hän laskeutui keskelle ohra- ja hirssivainioita ja pellavapeltoja ja maata pitkin rönsyileviä kurkkuja; ja hän näki kansaa tulevan ulos erään suuren kaupungin porteista ja menevän työhön, kunkin paikalleen, joen juoksun varrelle ja johdattavan taitavasti vettä viljelyksiin — niinkuin sopi odottaakin viisaudestaan kuulujen egyptiläisten tekevän. Mutta kun he näkivät hänet, niin kaikki lakkasivat työstään ja kokoontuivat hänen ympärilleen ja huusivat:

"Ken olet kaunis nuorukainen? Ja mitä kannat vuohennahassasi? Varmaankin olet Taivahisia, sillä sinun ihosi on valkoinen kuin norsunluu, ja meidän ihomme on punainen kuin tiilikivi. Sinun hiuksesi ovat kuin kultalangat ja meidän ovat mustat ja kiharat. Olet varmaankin Taivahisia?" Ja he tahtoivat osoittaa hänelle kunnioitustansa; mutta Perseus sanoi:

"En ole Taivahisia; olen helleeniläinen urho. Olen surmannut Gorgon erämaassa ja kannan hänen päätään vuohennahassa. Antakaa minulle hiukan ruokaa, että voisin jatkaa matkaani ja päättää työni."

He antoivat hänelle ruokaa ja hedelmiä ja viiniä; mutta he eivät tahtoneet laskea häntä lähtemään. Kun kaupunkiin saapui sanoma, että Gorgo oli tapettu, niin papit tulivat häntä vastaan ja immet, laulaen ja tanssien ja soittaen harppuja ja käsirumpuja; ja he tahtoivat viedä hänet temppeliinsä ja tehdä hänet kuninkaaksensa; mutta Perseus pisti pimeyden hatun päähänsä ja katosi heidän näkyvistään.

Egyptiläiset odottivat kauan hänen palaamistaan, mutta turhaan, ja palvelivat häntä uroona ja tekivät hänestä Khemmis-saarelle kuvapatsaan, joka seisoi paikallaan monta sataa vuotta; ja he sanoivat, että hän ilmestyi heille aika ajoin, jalassaan kyynärän pituiset sandaalit ja että aina kun hän ilmestyi, tuli hyvä sato ja Niili paisui korkealle sinä vuonna.

Perseus kulki itään päin Punaisen meren rannikkoa pitkin; ja kun häntä peloitti mennä Arabian erämaahan, niin hän kääntyi vielä kerran pohjoista kohden, eikä sillä kertaa myrsky häntä estänytkään.

Hän kulki Isthmoksen ja Kasios-vuoren ja lakean Serbonian rämeikön ohi, Palestinan rannikkoa pitkin sinne, missä tummaihoiset aitiopit asuvat.

Hän lensi lempeiden laaksojen ja vaarojen ohi, jotka kauneudessa vetivät vertoja itse Argokselle tai Lakedaimonille tai Tempen ihanalle laaksolle. Mutta alangot olivat veden vallassa ja ylämaat tulen korventamia ja vuoret vohkuivat kuin kiehuva kattila maan järistäjän, Poseidon-kuinkaan, vihan tähden.

Perseusta kammotti mennä sisämaahan ja hän lensi meren rantaa pitkin, ja hän kulki koko päivän, ja taivas oli tummana savusta; ja hän kulki koko yön, ja taivas punoitti liekeistä.

Päivän koittaessa hän katsahti rannan kallioille; ja veden reunassa mustan kallion kielekkeen alla hän näki valkoisen kuvan seisovan.

"Se on varmaankin jonkin meren jumalan kuvapatsas", hän ajatteli; "menenpä sinne katsomaan, minkälaisia jumalia nämä barbaarit palvelevat."

Hän lähestyi kuvaa; mutta se ei ollutkaan kuvapatsas, vaan ilmielävä tyttö; sillä Perseus saattoi nähdä kuinka hänen kiharansa liehuivat tuulessa; ja kun hän tuli vielä lähemmäksi, niin hän näki, kuinka tyttö värisi ja hytkähteli, kun aallot roiskuttivat hänen päälleen kylmää suolaista pärskettään. Hänen käsivartensa olivat ojennetut pään yli ja kytketyt kallioon kuparisin ketjuin; ja hänen päänsä oli painuneena rinnalle, väsymyksestäkö lie painunut vai surusta. Mutta silloin tällöin ihan katsahti ylös ja valitti ja huusi äitiään; mutta hän ei nähnyt Perseusta, sillä pimeyden hattu oli tämän päässä.

Säälien ja suuttuen Perseus kävi lähemmäksi ja katsoi tyttöä. Hänen poskensa olivat tummemmat kuin Perseuksen, ja hänen tukkansa oli sinertävän musta kuin hyasintti; mutta Perseus ajatteli: "Enpä ole vielä koskaan nähnyt noin ihanaa impeä, en yhdelläkään Kreikan saarella. Varmasti hän on kuninkaan tytär. Näinkö barbaarit kohtelevat kuninkaittensa tyttäriä? Kuinka lieneekin, hän on liian kaunis voidakseen olla syypää mihinkään pahaan. Menenpä häntä puhuttelemaan."

Ja otettuaan hatun päästään hän liiteli tytön näkyviin. Tyttö kirkaisi kauhusta ja koetti peittää kasvonsa pitkiin hiuksiinsa, sillä hän ei voinut käyttää käsiään; mutta Perseus huudahti:

"Älä pelkää minua, ihana impi; minä olen helleeni enkä mikään raakalainen. Ketkä julmurit ovat sinut sitoneet? Mutta ensiksi minä vapautan sinut kahleistasi."

Perseus riuhtaisi kahleita, mutta ne olivat liian vahvat; ja tyttö huusi:

"Älä koske minuun, minä olen kirottu, uhrattu meren jumalille. He tappavat sinut, jos sinä vain uskallat minut vapauttaa."

"Koettakoot!" Perseus sanoi; ja vetäisten Harpeen kupeeltaan hän katkaisi kahleet, ikäänkuin ne olisivat olleet pellavarihmaa.

"Nyt", hän sanoi, "sinä olet minun, etkä enää noiden meren jumalien, keitä hyvänsä he lienevätkin!" Mutta tyttö vain yhä kiihkeämmin huusi äitiään.

"Miksi sinä huudat äitiäsi? Mikä äiti se sellainen on, joka sinut näin on jättänyt? Kun lintu putoaa pesästä, niin se on sen miehen, joka sen korjaa. Kun jalokivi heitetään tien viereen, niin se on sen, joka uskaltaa sen voittaa ja sitä kantaa, niinkuin minä tahdon voittaa sinut ja kantaa sinua. Nyt tiedän miksi Pallas Athene minut tänne lähetti. Hän lähetti minut tänne, jotta saisin vaivojeni arvoisen palkinnon, ja enemmänkin."

Perseus sulki tytön syliinsä ja huusi: "Missä ovat nuo julmat ja vääryyttä harjoittavat meren jumalat, jotka tuomitsevat kauniita tyttöjä kuolemaan? Minä kannan Taivahisten aseita. Koetelkoot he voimiaan minua vastaan! Mutta sanopa minulle, ihana impi, kuka olet ja mikä katala kohtalo sinut tänne toi?"

Tyttö vastasi itkien: "Minä olen Iopen kuninkaan Kefeuksen tytär ja minun äitini on kaunis-kutrinen Kassiopeia, ja minua kutsuttiin Andromedaksi niin kauan kuin kuuluin elävien joukkoon. Ja minä kovaosainen sidottiin tähän kallioon ruoaksi merihirviölle, jotta sovittaisin äitini synnin. Sillä äitini kerskasi kerran, että minä olin kauniimpi kuin kalojen kuningatar Atergatis; ja silloin tämä vihassaan lähetti suuret tulvat, ja hänen veljensä tulen kuningas lähetti maanjäristykset ja hävitti kaiken maan, ja tulvien jälkeen syntyi liejusta hirviö, joka nielee kitaansa kaikki elävät olennot. Ja nyt hänen täytyy niellä minutkin, vaikka olenkin syytön — minut, joka en koskaan tehnyt pahaa pienimmälle hyttysellekään, ja aina kun näin kalan rannalla, heitin sen veteen, että se virkoaisi ja elpyisi elämään; sillä meidän maassamme ei syödä ollenkaan kaloja siksi, että pelkäämme niiden kuningatarta, Atergatista. Mutta kuitenkin papit sanovat, että vain minun vereni voi sovittaa sen synnin, jota minä en ole tehnyt."

Mutta Perseus nauroi ja sanoi: "Vai merihirviö! Pahimpiakin vastaan minä olen taistellut. Sinun tähtesi olisin käynyt Taivahisiakin vastaan, saati sitten meren petoa!"

Silloin Andromeda katsahti häneen, ja uusi toivo syttyi hänen rintaansa, niin uljaana ja kauniina Perseus seisoi toinen käsi hänen vyötäisillään ja säihkyvä säilä toisessa. Mutta kuitenkin Andromeda valitti ja itki vielä kiihkeämmin ja huusi:

"Miksi sinä noin nuorena menisit surman suuhun? Onhan maailmassa jo ilmankin kylliksi surua ja kuolemaa. Teen jalon teon menemällä kuolemaan, sillä siten pelastan kokonaisen kansan hengen; mutta sinä, joka olet parempi heitä kaikkia, miksi sinä minun tähteni joutuisit turmioon. Kulje sinä tietäsi, minun täytyy kulkea omaani."

Mutta Perseus huusi: "Ei, ei; Olympoksen hallitsijat, joita minä palvelen, ovat uroiden ystäviä ja auttavat heitä jaloihin tekoihin. Heidän johtamanaan minä tapoin Gorgon, tuon kauniin kummituksen; ja heidän tahdostaan minä tulin tänne tappaakseni sen päällä tämän hirviön. Mutta peitä silmäsi, kun lähden luotasi, jottei se jähmetyttäisi sinuakin."

Mutta tyttö ei virkkanut mitään, sillä hän ei voinut uskoa Perseuksen sanoja. Ja sitten hän yht'äkkiä katsahti ylös ja kirkaisi osoittaen merelle:

"Tuolla se tulee, tuolla se tulee auringon nousun mukana, niinkuin he sanoivat. Nyt minun täytyy kuolla. Kuinka saatan sen kestää? Voi, mene, mene! Kyllin kauheaa on tulla revityksi palasiksi sinua näkemättäkin!" Ja hän koetti työntää Perseuksen pois kalliolta.

"Minä menen", Perseus sanoi, "mutta lupaa minulle yksi asia, ennenkuin menen: jos minä tuon pedon tapan, niin sinä tulet vaimokseni ja seuraat minua kuningaskuntaani, hedelmälliseen Argoksen laaksoon, sillä minä olen kuninkaan perillinen. Lupaa se minulle ja vahvista lupauksesi suudelmalla."

Silloin tyttö kohotti kasvonsa ja suuteli häntä; ja Perseus nauroi ilosta ja lensi ylös, ja Andromeda kyyristyi vapisten kalliolle odottamaan, mitä tapahtuisi.

Lähestymistään lähestyi tuo suuri merihirviö meloen pitkin rannikkoa kuin ruma musta kaljaasi, halkoen laiskasti laineita ja pysähtyen silloin tällöin lahden poukamaan tai niemen kärkeen kuuntelemaan vaatteita valkaisevien tyttöjen naurua tai katselemaan rannalla pulikoivia poikia ja hietatöyräillä kuljeskelevaa karjaa. Sen isoissa kupeissa riippui ryhmittäin simpukoita ja meriruohoja, ja vesi pärskyi sen leveistä sieraimista, kun se hiljakseen vieri eteenpäin, vettä valuen ja kimallellen aamuauringon paisteessa.

Viimein se huomasi Andromedan ja kuin nuoli se kiiti eteenpäin ottamaan saalistansa, ja aallot vaahtosivat valkoisina sen ympärillä, ja kala pakeni hypähdellen sen tieltä.

Korkealta taivaalta syöksyi silloin Perseus kuin tähdenlento alas aaltojen harjalle, ja Andromeda peitti kasvonsa, kun Perseus kiljaisi; ja sitten oli hetken aikaa kaikki hiljaa.

Viimein Andromeda katsahti vapisten ylös ja näki Perseuksen juoksevan luokseen; ja siinä, missä hirviö oli ollut, oli nyt pitkä, musta kari, jonka ympärillä laineet levollisina loiskivat.

Kuka silloin oli niin ylpeä kuin Perseus ja kuka niin riemuitsi kuin koko Aithiopian kansa? Sillä se oli seisonut kallioilla odottamassa hirviötä ja itkemässä tytön kohtaloa. Ja jo oli sanansaattaja lähetetty Kefeuksen ja Kassiopeian luo, jotka istuivat säkkiin pukeutuneina ja tuhkaa päähänsä ripotellen palatsin sisimmässä huoneessa odottaen tyttärensä kuolemaa. Ja he tulivat tuota, ihmettä katsomaan ja koko kaupunki heidän kanssaan, laulaen ja tanssien ja soittaen harppuja ja symbaaleja, ja he ottivat vastaan tyttärensä niinkuin kuolleista nousseen.

Silloin Kefeus sanoi: "Helleenien urho, jää tänne luokseni ja rupea vävypojakseni; saat minulta puolen valtakuntaani."

"Vävypojaksesi kyllä rupean", Perseus sanoi, "mutta valtakunnastasi en huoli, sillä minä ikävöin Kreikan lempeitä laaksoja ja äitiäni, joka minua odottaa kotona."

Silloin Kefeus sanoi: "Ethän sentään heti viene pois tytärtäni, sillä hän on meille kuin kuolleista noussut. Jää vuodeksi luoksemme, ja sen perästä saat palata kunniakkaasti maahasi." Ja Perseus suostui; mutta ennenkuin hän meni kuninkaan palatsiin, hän käski kansan tuoda kiviä ja puita ja rakensi kolme alttaria, yhden Athenelle, yhden Hermeelle ja yhden Zeus-isälle, ja uhrasi nuoria hevosia ja oinaita.

Ja muutamat sanoivat: "Hän on hurskas mies". Mutta papit sanoivat: "Meren kuningatar käy vielä julmemmaksi meitä kohtaan nyt kun hänen hirviönsä on tapettu". Mutta he eivät uskaltaneet puhua ääneen, sillä he pelkäsivät Gorgon päätä. Niin he menivät palatsiin; ja kun he tulivat saliin, niin siellä seisoi Kefeuksen veli, Fineus, raivoten kuin karhu, jolta poikaset on viety, ja hänen kanssaan olivat hänen poikansa ja monta aseellista miestä; ja hän huusi Kefeukselle:

"Sinä et saa naittaa tytärtäsi tuolle muukalaiselle, jonka nimeäkään ei kenkään tiedä! Eikö Andromeda ollut kihlattu minun pojalleni? Ja eikö pojallani ole oikeus häntä vaatia nyt, kun hän taas on elävien joukossa?"

Mutta Perseus nauroi ja vastasi: "Jos poikasi on morsiamen tarpeessa, niin pelastakoon hän tytön itselleen. Mutta tähän asti hän on näyttänyt olevansa avuton sulhanen. Hän jätti tytön kuolemaan, ja kuollut tyttö onkin hänelle. Minä pelastin tytön ja minua varten hän elää, minua, eikä ketään muuta varten. Kiittämätön mies! Enkö minä pelastanut maatasi ja poikiesi ja tyttäriesi henkeä, ja näinkö sinä tahdot sen minulle palkita? Mene, tai sinun käy vielä huonommin!" Mutta kaikki aseelliset miehet vetivät miekkansa ja hyökkäsivät Perseuksen päälle kuin villipedot.

Silloin Perseus paljasti Gorgon pään ja sanoi: "Tämä on pelastanut morsiameni yhden villipedon kynsistä, se on pelastava hänet useammistakin". Ja hänen puhuessaan Fineus ja kaikki aseelliset miehet pysähtyivät yht'äkkiä ja jäykistyivät kukin paikalleen; ja ennenkuin Perseus ennätti vetäistä vuohennahan takaisin Gorgon kasvojen eteen, he olivat kaikki muuttuneet kiviksi.

Silloin Perseus käski kansan tuoda kankia ja vierittää heidät ulos; ja mitä heille sitten tehtiin, sitä en tiedä.

Sitten pidettiin suuret häät, jotka kestivät kokonaista seitsemän päivää, ja ketkäpä olivat niin onnellisia kuin Perseus ja Andromeda?

Mutta kahdeksantena yönä Perseus näki unta, että Pallas Athene seisoi hänen vieressään, niinkuin hän oli hänet nähnyt Seriphos-saarellakin seitsemän pitkää vuotta sitten; ja Athene kutsui häntä nimeltä ja sanoi:

"Perseus, sinä olet käyttäytynyt kuin mies, ja katso, sinä olet saanut palkintosi. Sinä olet saanut kokea, että jumalat ovat oikeudenmukaisia ja auttavat sitä, joka auttaa itseään. Anna nyt minulle Harpe-miekka ja sandaalit ja pimeyden hattu, että saattaisin antaa ne takaisin niiden omistajalle; mutta Gorgon pään saat vielä pitää jonkin aikaa, sillä sinä tarvitset sitä kotimaassasi Kreikassa. Sitten sinun pitää asettaa se minun Seriphoksessa olevaan temppeliini, jotta saattaisin sitä kantaa kilvelläni, titaanien ja hirviöiden ja kaikkien jumalten ja ihmisten vihollisten kauhistukseksi. Ja mitä tähän maahan tulee, niin minä olen rauhoittanut meren ja tulen, eikä enää ole tuleva tulvia eikä maanjäristyksiä. Mutta pane kansa rakentamaan alttareita Zeus-isälle ja minulle ja opeta heitä palvelemaan Taivahisia, maan ja taivaan hallitsijoita."

Perseus nousi antaakseen hänelle miekan ja hatun ja sandaalit; mutta hän heräsi ja hänen unensa katosi. Mutta se ei kuitenkaan ollut pelkkää unta; sillä vuohennahka ja Gorgon pää olivat paikallaan, mutta miekka ja hattu ja sandaalit olivat poissa, eikä Perseus nähnyt niitä koskaan enää.

Silloin valtasi Perseuksen suuri pelko ja vapistus; ja hän meni varhain aamulla ulos kansan luo ja kertoi unensa ja käski kansan rakentaa alttareita Zeukselle, jumalien ja ihmisten isälle, ja Athenelle, joka antaa uroille viisautta, ja sanoi, ettei kansan enää tarvinnut pelätä maanjäristyksiä ja tulvia, vaan sai kylvää ja rakentaa rauhassa. Kansa teki niin jonkin aikaa ja menestyi; mutta Perseuksen lähdettyä se unohti Zeuksen ja Athenen ja palveli taas Atergatis-kuningatarta ja sen pyhän järven kuolematonta kalaa, joka syvyyksiinsä nieli Deukalionin tulvan, ja lapsia poltettiin Tulen kuninkaan edessä, kunnes Zeus vihastui tuohon hulluun kansaan ja lähetti Egyptistä vieraan kansan, joka soti sitä vastaan ja hävitti sen perinjuurin ja asui sen kaupungeissa monta sataa vuotta.

V.

Kuinka Perseus palasi kotiinsa.

Kun vuosi oli loppuun kulunut, niin Perseus palkkasi foinikialaisia Tyrosta ja kaatoi seetripuita ja rakensi itselleen komean soutulaivan; ja hän maalasi sen saalinkipönkät tulipunaisiksi ja tervasi sen kyljet; ja pani laivaan Andromedan ja kaikki hänen myötäjäisensä; jalokivet ja kalliit saaliit ja Idän mausteet; ja suuri oli itku ja parku, kun he soutivat pois. Mutta hänen uskaliaan tekonsa muisto jäi jäljelle, ja Andromedan karia näytettiin Iopen rannalla Palestiinassa vielä enemmän kuin tuhat vuotta sen jälkeen.

Perseus souti foinikialaisineen länttä kohden ja Kreetan meren poikki, kunnes he tulivat siniselle Aigeianmerelle ja Hellaan hymyileville saarille ja Seriphokseen, Perseuksen muinoiseen kotiin.

Hän jätti laivansa rannalle ja kiipesi ylös niinkuin entisinä aikoina; ja hän syleili äitiänsä ja Diktystä, hyvää kasvatusisäänsä, ja he itkivät kaikki kauan aikaa, sillä siitä oli seitsemän vuotta ja enemmänkin, kuin he viimeksi olivat tavanneet toisensa.

Sitten Perseus lähti Polydekteen palatsiin; ja vuohennahassa hän kantoi Gorgon päätä.

Kun hän astui saliin, niin Polydektes istui pöydän päässä ja kaikki hänen ylimyksensä ja maanomistajansa molemmin puolin kukin arvonsa mukaan, ahmien kalaa ja vuohen lihaa ja juoden veripunaista viiniä. Harpunsoittajat soittivat ja kemuilijat huusivat ja viinipikarit kilahtelivat iloisesti, kun ne kulkivat kädestä käteen, ja kova oli melu Polydekteen salissa.

Perseus seisahtui kynnykselle ja huusi kuningasta nimeltä. Mutta kukaan vieraista ei tuntenut Perseusta, sillä niin hän oli muuttunut pitkällä matkallaan. Hän oli lähtenyt poikana ja palasi kotiin uroona; hänen silmänsä loistivat kuin kotkan silmät, ja hänen partansa oli kuin leijonan harja ja hän seisoi siinä komeana kuin villi härkä.

Mutta häijy Polydektes tunsi hänet ja paadutti sydäntänsä vielä enemmän ja huusi pilkaten:

"Kas, löytöläistä! Onko mielestäsi ollut mukavampi luvata kuin täyttää lupauksesi?"

"Ne, joita jumalat auttavat, ne täyttävät lupauksensa; ja ne, jotka heitä halveksivat, niittävät, mitä ovat kylväneet. Kas, tässä saat Gorgon pään!"

Perseus veti pois vuohennahan ja piti ylhäällä Gorgon päätä.

Kalpeaksi kävivät silloin Polydektes ja hänen vieraansa, kun he katsoivat noihin kauneihin kasvoihin. He koettivat nousta istuimiltaan; mutta he eivät koskaan niiltä nousseet, vaan jäykistyivät kukin paikalleen ja muuttuivat kylmiksi harmaiksi kiviksi, jotka seisoivat ympyrässä pöydän ympärillä.

Silloin Perseus kääntyi ja jätti heidät ja meni lahdessa odottavalle laivalleen; ja hän antoi valtakunnan kunnon Diktykselle, ja purjehti pois äitinsä ja puolisonsa kanssa.

Polydektes ja hänen vieraansa istuivat hiljaa viinipikarit edessään pöydällä, ja vuotten vieriessä kattohirret romahtivat heidän päittensä päältä ja seinät sortuivat heidän takaansa ja pöytä luhistui heidän keskeltään ja ruoho alkoi rehottaa heidän jalkojensa ympärillä; mutta Polydektes ja hänen vieraansa törröttävät vielä tänäkin päivänä mäenrinteessä.

Mutta Perseus souti länteenpäin Argosta kohden ja laski maihin ja meni kaupunkiin. Kun hän sinne saapui, niin hän sai tietää, että hänen isoisänsä Akrisios oli paennut. Sillä hänen ilkeä veljensä Proitos oli uudestaan noussut sotaan häntä vastaan ja oli tullut joen yli Tirynsistä ja valloittanut Argoksen, ja Akrisios oli paennut Larissaan hurjien pelasgien maahan.

Perseus kutsui Argoksen kansan kokoon ja sanoi heille, kuka hän oli, ja kertoi kaikista niistä jaloista teoista, joita hän oli tehnyt. Ja kaikki ylimykset ja vapaat maanomistajat tekivät hänet kuninkaakseen, sillä he näkivät, että hänellä oli kuninkaallinen sydän. He taistelivat hänen kanssaan Argosta vastaan ja valloittivat sen ja tappoivat Proitoksen ja tekivät kykloopit palvelijoiksensa ja panivat heidät rakentamaan muuria Argoksen ympärille, samanlaista kuin ne muurit, joita kykloopit olivat rakentaneet Tirynsiin; ja suuresti iloittiin ja riemuittiin nyt Argoksen laaksossa, kun oli saatu kuningas Zeus-isältä.

Mutta Perseus ikävöi sydämessään isoisäänsä ja hän sanoi: "Onhan hän minun lihaani ja vertani, ja varmasti hän on rakastava minua nyt, kun olen tullut kotiin kunniaa ja mainetta saavuttaneena. Menenpä häntä hakemaan ja tuon hänet kotiin ja sitten hallitsemme sovinnossa yhdessä."

Perseus lähti matkaan foinikialaistensa kanssa ja purjehti Hydrea-saaren ja Sunionin, Marathonin ja Attikan rannikon ohi ja Euripoksen ja pitkän Euboian meren poikki, kunnes hän tuli Larissan kaupunkiin, jossa hurjat pelasgit asuivat.

Kun hän tuli sinne, niin kaikki kansa oli kedoilla, ja siellä oli suuret juhlat ja kaikenlaisia kilpaleikkejä; sillä heidän kuninkaansa, Teutamenes, tahtoi kunnioittaa Akrisiosta, koska tämä oli mahtavan maan kuningas.

Perseus ei ilmaissut nimeänsä, vaan meni tuntemattomana leikkeihin; sillä hän sanoi itsekseen: "Jos minä saan palkinnon kilpaleikeissä, niin varmaan heltyy isoisäni sydän minua kohtaan."

Hän riisui kypärinsä ja rautapaitansa ja kaikki vaatteensa ja seisoi Larissan nuorukaisten joukossa; ja kaikki ihmettelivät häntä ja sanoivat: "Kukahan on tuo nuori muukalainen, joka tuolla seisoo kuin komea villihärkä? Varmaankin hän on uroita, Olympoksen Taivahisten poikia."

Kun leikit alkoivat, niin he ihmettelivät vielä enemmän; sillä Perseus oli paras juoksija ja hyppääjä ja paininlyöjä ja keihäänheittäjä; ja voitti neljä seppelettä ja otti ne ja sanoi itsekseen: "Vielä on viides seppele voitettavana. Tahdon voittaa senkin ja laskea ne kaikki isoisäni polville."

Niin sanoessaan hän katsoi sinne, missä Akrisios istui Teutamenes-kuninkaan vieressä, ja näki kuinka hänen valkoinen, aaltoileva partansa ulottui polviin asti ja että hän piti kuninkaansauvaa kädessään; ja Perseus itki häntä katsellessaan, sillä hän ikävöitsi sydämessään isoisäänsä. Ja hän sanoi: "Hän on todellakin kuninkaallinen vanhus, mutta eipä hänen tarvitse hävetä tyttärenpoikaansakaan."

Sitten hän otti kiekot ja singautti ne viittä syltä edemmäksi kaikkia muita, ja kansa huusi: "Vielä edemmäksi, uljas muukalainen! Ei koskaan ennen ole ollut sellaista heittäjää tässä maassa."

Siiloin Perseus kokosi kaikki voimansa ja heitti. Mutta tuulenpuuska tuli mereltä ja kantoi kiekon syrjään ja kauas kaikkien muiden edelle, ja se sattui Akrisioksen jalkaan, ja hän pyörtyi tuskasta.

Perseus kirkaisi ja juoksi hänen luokseen; mutta kun vanhus nostettiin ylös, niin hän oli kuollut, sillä hänen henkensä oli heikko ja hauras.

Silloin Perseus repäisi vaatteensa ja heitti tuhkaa päänsä päälle ja itki kauan aikaa isoisäänsä. Viimein hän nousi ja huusi kansan kokoon ja sanoi:

"Jumalat ovat vanhurskaita, ja sen täytyy tapahtua, mitä he ovat säätäneet. Minä olen Perseus, tämän vainajan tyttärenpoika, maankuulu Gorgon surmaaja."

Sitten hän sanoi, kuinka oli ennustettu, että hän tappaisi isoisänsä, ja kertoi heille koko elämänsä tarinan.

Akrisiokselle pidettiin suuret hautajaiset ja hänet poltettiin kalliisti koristellulla roviolla; ja Perseus meni temppeliin, ja hänet julistettiin syyttömäksi Akrisioksen kuolemaan, koska hän oli sen tahtomattaan aiheuttanut.

Sitten hän palasi Argokseen ja hallitsi sitä hyvästi kauniin Andromedansa kanssa; ja heillä oli neljä poikaa ja kolme tytärtä, ja he elivät vanhoiksi.

Ja kerrotaan, että heidän kuoltuaan Athene otti heidät taivaaseen Kefeuksen ja Kassiopeian kera. Ja tähtikirkkaina öinä saatatte nähdä heidän siellä vieläkin loistavan; Kefeuksen kuninkaallisine kruunuineen ja Kassiopeian norsunluisissa vaunuissaan palmikoiden tähdillä koristettuja kutrejaan, Perseuksen Gorgon pää kädessään ja hänen vieressään kauniin Andromedan, joka kurottaa pitkiä valkoisia käsivarsiaan yli taivaan kannen, kuten silloin kuin hän oli kahlehdittuna kallioon merihirviön ruoaksi. Koko yön he loistavat purjehtivien merimiesten majakkana; mutta päivät he viettävät jumalten iloissa Olympoksen rauhaisilla, sinisillä kukkuloilla.

TOINEN TARINA.

ARGONAUTIT.

I.

Kuinka kentauri kasvatti uroita Pelionilla.

Olen kertonut teille uroosta, joka taisteli petoja ja raivoisia ihmisiä vastaan; mutta nyt saatte kuulla tarinan uroista, jotka purjehtivat kaukaiseen maahan Kultaisen taljan etsintään, voittaen itselleen ikuista mainetta.

Kuinka kauas he purjehtivat, lapsukaiseni, sitä en saata tarkalleen sanoa. Se kaikki tapahtui kauan, kauan sitten; niin kauan, että kaikki on käynyt hämäräksi, niinkuin uni, jonka näitte viime vuonna. Ja minkätähden he lähtivät, en sitäkään saata sanoa. Jotkut sanovat, että he tahtoivat voittaa kultaa. Saattoi olla niin; mutta jaloimpia tekoja, mitä on tehty maan päällä, ei ole tehty kullan vuoksi. Kullan tähden Herra ei tullut maan päälle ja kuollut, eivätkä apostolit menneet kaikkiin maihin saarnaamaan hyvää sanomaa. Spartalaiset eivät katsoneet rahan ansiota, kun he taistelivat ja kuolivat Thermopylain luona; eikä viisas Sokrates pyytänyt palkkaa kansalaisiltaan, vaan eli koko elämänsä ajan köyhänä ja paljasjalkaisena, koettaen vain tehdä ihmisiä hyviksi. Ja meidän päivinämmekin elää sankareita, jotka tekevät jaloja tekoja, mutta eivät kullan vuoksi. Löytöretkeilijämme, jotka toinen toisensa perästä purjehtivat kauheille jäämerille, eivät mene sinne rikastuakseen; eivätkä liioin ne naiset, jotka menevät kauas sotatantereille sairaanhoitajattariksi ja tekevät itsensä köyhiksi, jotta saattaisivat tulla rikkaiksi jaloista teoista. Ja tokkopa nekään nuoret miehet, jotka jättävät hyvinvoinnin ja mukavuuden ja hauskan kodin ja kaiken, mitä rahalla voi saada, ja menevät sotaan taistelemaan isänmaansa edestä ja kärsimään nälkää ja janoa ja haavoja ja kuoleman, tokkopa nekään silloin sanovat itsekseen: "Kuinkahan paljon rahaa saan ansaituksi?" Ei, lapsukaiseni, on jotakin, joka on parempi kuin rikkaus, parempi kuin henkikin, ja se on, että ennenkuin kuolette, olette tehneet jotakin, josta hyvät ihmiset saattavat teitä kunnioittaa ja teidän Taivaallinen isänne iloita.

Siksipä tahdomme uskoa — ja miksipä emme uskoisi — että nuo muinoiset Argonautitkin olivat jaloja miehiä, jotka suunnittelivat ja tekivät jalon teon; ja että heidän maineensa sentähden on elänyt ja kulkenut lauluissa ja tarinoissa, sekoittuneena kyllä, siitä ei ole epäilemistäkään, haavekuviin ja satuihin, mutta kuitenkin pohjaltaan totena ja oikeana. Me tahdomme kunnioittaa noita vanhoja Argonautteja ja kuunnella heidän tarinaansa semmoisena kuin se kerrotaan; ja me tahdomme koettaa tulla heidän kaltaisiksensa kukin asemassamme; sillä meillä on kullakin Kultainen talja etsittävänä ja myrskyävä meri purjehdittavana, ennenkuin sen saavutamme, ja lohikäärmeitä voitettavana, ennenkuin se on meidän.

Entä mikä oli sitten tuo ensimmäinen Kultainen talja? En tiedä, enkä siitä välitäkään. Vanhat helleenit sanoivat, että se riippui Kolkhiissa, — jota me nimitämme Sirkassian rannikoksi — sodanjumalan metsässä, naulattuna pyökkipuuhun; ja että se oli sen ihmeellisen oinaan talja, joka kantoi Phriksoksen ja Helleen Mustanmeren ylitse. Sillä Phriksos ja Helle olivat Pilvinymfin ja Minyain kuninkaan Athamaan lapsia. Ja kun nälänhätä tuli maahan, niin heidän julma äitipuolensa Ino tahtoi tappaa heidät, jotta hänen omat lapsensa saisivat hallita, ja sanoi, että heidät täytyi uhrata alttarilla jumalien vihan lepyttämiseksi. Nuo lapsiraukat vietiin silloin alttarille, ja pappi seisoi jo valmiina veitsi kädessä, kun pilvistä lentää lehahti Kultainen oinas ja otti lapset selkäänsä ja katosi. Silloin tuo, jumalaton Athamas-kuningas tuli hulluksi, ja tuhon omiksi joutuivat Ino ja hänen lapsensa. Sillä raivoissaan Athamas tappoi toisen niistä, ja Ino pakeni toinen lapsi sylissään ja hyppäsi kalliolta mereen ja muuttui delfiiniksi — olettehan nähneetkin sellaisen — joka iäti huokaillen vaeltaa laineilla puristaen pienokaistaan rintaansa vastaan.

Mutta kansa karkoitti Athamas-kuninkaan, koska hän oli tappanut lapsensa. Ja hän kierteli maita ja mantereita ja tuli viimein Delfoin oraakkelin luo. Ja oraakkeli sanoi, että hänen täytyi kuljeskella syntinsä tähden, kunnes metsän pedot kestitsisivät häntä vieraanaan. Niin hän kulki nälissään ja suruissaan monta raskasta päivää, kunnes hän näki susilauman. Sudet repivät parhaillaan lammasta, mutta kun ne näkivät Athamaan, niin ne pakenivat ja jättivät lampaan hänelle, ja hän söi. Ja silloin hän ymmärsi, että ennustus viimein oli toteutunut. Sitten hän ei enää kuljeskellut, vaan asettui asumaan ja rakensi kaupungin ja tuli uudestaan kuninkaaksi.

Mutta oinas kantoi molempia lapsia kauas yli maiden ja merien, kunnes he tulivat Thraakian Khersonesokseen, ja siellä Helle putosi mereen. Ja tuo kapea salmi nimitettiin hänen mukaansa Hellespontoksi, Helleen mereksi, ja se nimi sillä on ollut tähän päivään asti. Sitten oinas lensi Phriksos selässään koillista kohden sen meren yli, jota me nyt nimitämme Mustaksimereksi; mutta helleenit nimittävät sitä Eukseinokseksi, vieraanvaraiseksi mereksi. Ja viimein, niin kerrotaan, he pysähtyivät Kolkhiiseen jyrkälle Sirkassian rannikolle; ja siellä Phriksos sai Aietes-kuninkaan tyttären, Khalkiopeen, puolisoksensa; ja hän uhrasi oinaan jumalille; ja Aietes naulasi sen taljan pyökkipuuhun Areen, sodanjumalan lehtoon.

Ja jonkin ajan kuluttua Phriksos kuoli, ja hänet poltettiin, mutta hänen henkensä ei saanut lepoa; sillä hänet oli poltettu kaukana syntymämaastaan ja Hellaan päivänpaisteisilta kukkuloilta. Hän ilmestyi unessa Minyain uroille ja huusi surullisesti heidän vuoteittensa vieressä: "Tulkaa vapauttamaan minun henkeäni, jotta pääsisin kotiini isieni ja heimoni luo ja Minyain suloiseen maahan!"

Ja he kysyivät: "Kuinka me saatamme vapauttaa sinun henkesi?"

"Teidän täytyy purjehtia meren yli Kolkhiiseen ja tuoda kotiin Kultainen talja; silloin minun henkeni seuraa sitä, ja minä pääsen nukkumaan isieni luokse ja saan levon."

Sillä tapaa hän usein tuli ja huusi heille; mutta kun he heräsivät, niin he katselivat toinen toistaan ja sanoivat: "Kuka uskaltaa edes purjehtia Kolkhiiseen, saati sitten tuoda kotiin Kultaisen taljan?" Eikä koko maassa ollut ketään, joka olisi ollut kyllin rohkea sitä koettamaan; sillä oikea mies ja oikea aika ei ollut vielä tullut.

Phriksoksella oli serkku nimeltä Aison ja tämä oli kuninkaana Iolkoksessa, jonka rantoja meri huuhtelee. Siellä hän hallitsi rikkaita Minyain uroita samaan aikaan, kuin hänen setänsä Athamas hallitsi Boiotiassa; ja samoin kuin Athamaskin niin hänkin oli onneton mies. Sillä hänellä oli Pelias-niminen velipuoli, josta jotkut sanoivat, että hän oli erään nymfin poika, ja kaikenmoisia hämäriä ja ikäviä juttuja kerrottiin hänen syntymästään. Kun Pelias oli pieni lapsi, niin hänet heitettiin vuorille ja kesyttämätön tamma tuli ja potkaisi häntä. Mutta muuan ohikulkeva paimen; löysi lapsen, jonka kasvot olivat potkitut mustelmille, ja hän vei sen kotiinsa ja antoi sille nimeksi Pelias, koska sen kasvot olivat kolhitut ja mustuneet. Ja lapsi kasvoi ja hänestä tuli ylpeä ja lakeja halveksiva, ja hän teki monta kauheaa tekoa; ja viimein hän karkoitti velipuolensa Aisonin ja sitten oman veljensä Neleuksen ja otti itselleen valtakunnan ja hallitsi rikkaita Minyain uroita Iolkoksessa, jonka rantoja meri huuhtelee.

Ja kun Aison karkoitettiin, niin hän lähti surullisena pois kaupungista taluttaen kädestä pientä poikaansa; ja ihan sanoi itsekseen: "Minun täytyy piilottaa lapsi vuoristoon, muutoin Pelias sen varmasti tappaa, koska se on valtakunnan perillinen."

Hän kulki merenrannalta sisämaahan päin, Minyain laakson ja viinitarhojen ja oliivilehtojen halki ja Anauros-virran poikki Pelionia, tuota ikivanhaa vuorta kohden, jonka ohimot ovat valkoiset lumesta.

Hän nousi nousemistaan vuoristoon rämeiden ja somerikkojen ja mäkien yli, kunnes poika oli väsynyt ja arasteli jalkojaan, niin että Aisonin täytyi kantaa häntä käsivarsillaan, ja viimein he tulivat yksinäisen luolan suulle mahtavan kallion juurelle.

Kallion huipulle lumi oli kasaantunut aaltomaisiin röykkiöihin, jotka tippuivat ja rytisivät auringon paisteessa, mutta sen juurella luolan suun ympärillä kasvoi kaikenlaisia kauniita kukkia ja kasveja järjestettyinä riveihin kukin laji erikseen, ikäänkuin jossakin puutarhassa. Siinä ne kasvaa rehottivat auringon paisteessa ylhäältä tulevan vuorivirran pirskottamina. Ja luolasta kuului harpun soittoa ja miehen ääni, joka lauloi.

Silloin Aison laski pojan maahan ja kuiskasi: "Älä pelkää, vaan mene sisään ja kenen ikinä tapaatkin, laske kätesi hänen polvilleen ja sano: 'Jumalien ja ihmisten isän, Zeuksen nimessä minä olen sinun vieraasi tästä päivästä lähtien'."

Poika meni sisälle pelkäämättä, sillä hänkin oli uroon poika; mutta sisälle tultuaan hän pysähtyi ihmeissään kuuntelemaan lumoavaa laulua.

Ja siellä hän näki laulajan makaavan karhuntaljoilla ja tuoksuvilla havuilla: se oli Kheiron, tuo ikivanha kentauri, viisain kaikista taivaan alla. Vyötäröille asti hän oli mies, mutta siitä alaspäin hän oli jalo hevonen; hänen valkeat hapsensa valuivat alas leveille hartioille ja hänen valkoinen partansa aaltoili leveällä ruskealla rinnalla; ja hänen silmänsä olivat viisaat ja lempeät, ja hänen otsansa kuin vuorenseinä.

Ja kädessään hän piti kultaista harppua ja soitti sitä kultaisella avaimella; ja soittaessaan hän lauloi, niin että hänen silmänsä loistivat ja valaisivat koko luolan.

Ja hän lauloi Ajan synnystä ja taivaasta ja tanssivista tähdistä; ja valtamerestä ja yläilmoista ja tulesta ja tämän ihmeellisen maailman luomisesta. Ja hän lauloi vuorten aarteista ja vuorikaivoksien kätkemistä jalokivistä ja tuli- ja metallisuonista ja kasvien parantavasta voimasta ja lintujen kielestä ja ennustuksesta ja vast'edes tapahtuvista, salatuista asioista.

Sitten hän lauloi terveydestä ja voimasta ja miehuudesta ja uljaasta sydämestä; ja soitosta ja metsästyksestä ja painin lyönnistä ja kaikista leikeistä, joista uroot pitävät; ja hän lauloi sodista ja taisteluista ja piirityksistä ja kauniista kuolemasta tappotantereella; ja sitten hän, lauloi rauhasta ja varallisuudesta ja hyvistä vuosista ja yhtäläisestä oikeudesta maassa; ja hänen laulaessaan poika kuunteli silmät selällään ja unohti asiansa laulun tähden.

Viimein vanha Kheiron vaikeni ja kutsui lasta lempein äänin luokseen.

Poika juoksi vapisten hänen luokseen ja tahtoi asettaa kätensä hänen polvilleen; mutta Kheiron hymyili ja sanoi: "Kutsu tänne isäsi Aison, sillä minä tunnen teidät ja tiedän kaikki, mitä on tapahtunut ja minä näin teidät molemmat kaukana laaksossa jo ennenkuin te olitte lähteneet kaupungista."

Silloin Aison tuli alakuloisena sisälle ja Kheiron kysyi häneltä: "Miksi sinä et tule itse minun luokseni, Aison Aiolialainen?"

Aison sanoi:

"Minä ajattelin, että Kheiron säälisi poikaa, jos näkisi hänen tulevan yksinään; ja minä tahdoin koetella, oliko poikani pelkäämätön ja uskalias, niinkuin uroon pojan tulee olla. Mutta nyt minä pyydän ja rukoilen sinua Zeus-isän nimessä, anna pojan olla vieraanasi, kunnes paremmat ajat koittavat, ja kasvata häntä uroiden poikien kera, jotta hän kerran saattaisi kostaa isänsä huoneen sortajalle."

Silloin Kheiron hymyili ja veti pojan luokseen ja laski kätensä hänen kultakutreilleen ja sanoi: "Pelkäätkö minun hevosenkavioitani, poikaseni, vai tahdotko ruveta minun holhokikseni tästä päivästä lähtien?"

"Minä ottaisin mielelläni hevosen kaviot, niinkuin sinullakin on, jos vain voisin laulaa sellaisia lauluja kuin sinä."

Kheiron nauroi ja sanoi: "Istu täällä luonani, kunnes aurinko laskee, silloin sinun leikkikumppanisi palaavat kotia ja sinä saat oppia tulemaan kuninkaaksi, niinkuin hekin, ja arvokkaasti hallitsemaan jaloja ja uljaita miehiä."

Sitten hän kääntyi Aisoniin ja sanoi: "Mene takaisin rauhallisena ja taivu tuulessa viisaan miehen lailla. Tämä poika ei ole kulkeva yli Anauros-virran, ennenkuin hänestä on tullut sinun ja Aioloksen huoneen kunnia."

Aison itki poikaansa ja lähti, mutta poika ei itkenyt, niin tuo ihmeellinen luola ja kentauri ja hänen laulunsa ja ne leikkitoverit, jotka hän kohta saisi nähdä, täyttivät hänen mielensä.

Sitten Kheiron otti taas lyyran käteensä ja opetti häntä soittamaan sitä, kunnes aurinko laski kallion taa ja huutoa kuului ulkoa.

Silloin tulivat sisälle uroiden pojat Aineias ja Herakles ja Peleus ja moni muu kuuluisan nimen kantaja.

Suuri Kheiron hypähti iloisena pystyyn ja hänen kavionsa tömisyttivät luolaa, kun pojat huusivat: "Tule ulos, Kheiron-isä, tule ulos katsomaan meidän leikkiämme." Ja yksi huusi: "Minä olen tappanut kaksi hirveä!" Ja toinen: "Minä otin kiinni villikissan kallionkielekkeeltä!" Ja Herakles laahasi sarvista perässään villiä vuohta, sillä se oli niin iso kuin tunturivuori; ja Kaineus kantoi karhunpoikasta kummassakin kainalossaan ja nauroi, kun ne raapivat ja purivat häntä, sillä ei hammas eikä teräs voinut häntä haavoittaa.

Kheiron kiitti heitä kaikkia kutakin ansionsa mukaan.

Yksi vain kulki yksinään ja vaieten, Asklepios, tuo ylen viisas lapsi. Hänellä oli helma täynnä kasveja ja kukkia ja nilkan ympärillä pilkullinen käärme, ja katse maahan luotuna hän tuli Kheironin luo ja kuiskasi, kuinka hän oli nähnyt käärmeen luovan vanhan nahkansa ja nuortuvan jälleen hänen silmiensä edessä ja kuinka hän oli mennyt laaksoon erääseen kylään ja parantanut kuolemaisillaan olevan miehen yrteillä, joita sairaan vuohen oli nähnyt syövän.

Kheiron hymyili ja sanoi: "Itse kullekin Athene ja Apollon antaa jonkin lahjan ja kukin on arvokas paikallaan. Mutta tälle lapselle he ovat antaneet kunnian ylitse kaikkien muiden, taidon parantaa, sillä välin kuin muut tappavat."

Sitten pojat kantoivat sisään puita ja pilkkoivat ne ja sytyttivät loimuavan valkean; ja toiset nylkivät hirvet ja paloittelivat ne ja panivat ne paahtumaan tulen ääreen. Ja sillä aikaa kuin ruoka kypsyi, he kylpivät jäätikkövirrassa ja pesivät pois tomun ja hien.

Sitten he söivät, kunnes eivät enää jaksaneet syödä enempää — sillä he eivät olleet mitään maistaneet sittekuin aamun koittaessa — ja joivat kirkasta lähdevettä, sillä viini ei ole terveellistä kasvaville pojille. Ja korjattuaan ruoan tähteet he kaikki paneutuivat pitkäkseen taljoille ja lehdille valkean ympärille, ja kukin vuorostaan otti lyyran ja soitti ja lauloi sydämensä pohjasta.

Vähän ajan perästä he menivät kaikki ulos luolan suulla olevalle ruohikolle, ja siinä he juoksentelivat ja painivat ja tappelivat ja nauroivat, niin että kivet putoilivat kalliosta.

Silloin Kheiron otti lyyransa, ja pojat liittivät kätensä yhteen ja tanssivat hänen tahtinsa mukaan, hyppelivät edes takaisin ja pyörivät ympäri. Siellä he tanssivat käsi kädessä, kunnes pimeä peitti maan ja meren, ja heidän vahvat valkoiset jäsenensä ja kiiltävät kultakutrinsa hohtivat tummassa laaksossa.

Vastatullut poikanen tanssi heidän kanssaan ja oli iloissaan ja nukkui virkistävää unta laakerin ja myrtin ja meiramin lehdillä ja ajuruohon tuoksuvilla kukkasilla; ja hän nousi aamun sarastaessa ja kylpi virrassa ja hänestä tuli noiden sankaripoikien koulutoveri, ja hän unohti Iolkoksen ja isänsä ja kaiken entisen elämänsä. Mutta hänestä tuli vahva ja viisas tuolla Pelionin kauniilla kukkulalla vuoriston kylmässä, karkaisevassa ilmastossa. Hän oppi painimaan ja taistelemaan nyrkkitaistelua ja metsästämään ja soittamaan harppua; ja sitten hän oppi ratsastamaan, sillä vanhan Kheironin oli tapana antaa hänen nousta selkäänsä; ja hän oppi tuntemaan kasvien voiman ja parantamaan kaikenlaisia haavoja. Kheiron kutsui häntä Iasoniksi, parantajaksi, ja se on ollut hänen nimensä tähän päivään asti.

II.

Kuinka Iason pudotti sandaalinsa Anauros-virtaan.

Kuluipa kymmenen vuotta, ja Iasonista kasvoi komea mies. Muutamat hänen tovereistaan olivat jo lähteneet, toiset taas olivat parhaillaan kasvamassa hänen rinnallansa. Asklepios oli mennyt Peloponnesokseen harjoittamaan ihmeellistä parannustointaan; ja jotkut sanovat, että hän saattoi herättää kuolleetkin henkiin. Ja Herakles oli mennyt Thebeen tekemään ihmeellisiä tekoja, jotka ihmisten kesken ovat tulleet sananparreksi. Ja Peleus oli nainut merinymfin ja hänen häistään puhutaan vielä tänäkin päivänä. Ja Aineias oli mennyt kotiinsa Troiaan, ja monta jaloa tarinaa saatte lukea hänestä ja kaikista niistä muistakin uroista, jotka olivat tuon hurskaan Kheironin oppilaita. Ja eräänä päivänä tapahtui, että Iason seisoi vuorella ja katseli pohjoiseen ja etelään ja itään ja länteen; ja Kheiron seisoi hänen vieressänsä ja tarkkasi häntä, sillä hän tiesi, että aika oli tullut.

Iason katseli ja näki Thessalian lakeudet, joilla lapithit syöttävät hevosiaan; ja Boibeis-järven ja sen joen, joka juoksee pohjoiseen päin Peneios-jokeen ja Tempen laaksoa kohden; ja hän katsoi pohjoiseen ja näki vuorenseinämän, joka suojelee Magnesian rannikkoa ja Olympoksen, Taivahisten asuinpaikan ja Ossan ja Pelionin, jolla hän seisoi. Sitten hän katsoi itään ja näki sinisen, kimaltelevan meren, joka ulottui kauas päivän koittoa kohden. Sitten hän katsoi eteläänpäin ja näki kauniin maan ja leveän, syvälle mantereeseen pistävän merenpoukaman rannoilla valkomuurisia kaupunkeja ja maataloja, joista savu sinisenä kohosi puiden lomitse; ja hän arvasi, että siinä oli Pagasain lahti ja Haimonian hedelmällinen alanko ja meren rannan Iolkos.

Sitten hän huokasi ja kysyi: "Onko totta, mitä uroot minulle ovat kertoneet, että minä olen tuon ihanan maan perillinen?"

"No, mitäpä hyvää siitä sinulle olisi, Iason, vaikka olisitkin tuon ihanan maan perillinen?"

"Minä ottaisin sen ja hallitsisin sitä."

"Mahtava mies on ottanut sen ja hallinnut sitä kauan. Oletko sinä voimakkaampi kuin hirmuinen Pelias?"

"Voin koettaa voimiani hänen kanssaan", Iason arveli; mutta Kheiron huokasi ja sanoi:

"Sinulla on monta vaaraa kestettävänä, ennenkuin hallitset meren rannan Iolkosta, monta vaaraa ja monta vastusta, paljon kurjuutta ja niin kummallisia seikkailuja vieraissa maissa, ettei sellaisia kukaan ennen ole kokenut."

"Sitä onnellisempi olen", Iason sanoi, "kun saan kokea sellaista, mitä kukaan ei ennen ole kokenut."

Ja Kheiron huokasi taas ja sanoi: "Kun siivet ovat kasvaneet, niin kotkanpojan täytyy jättää pesä. Tahdotko lähteä tuonne Iolkokseen, meren rannan kaupunkiin? Lupaa silloin minulle kaksi asiaa, ennenkuin menet."

Iason lupasi, ja Kheiron sanoi: "Kenen tavannetkin, niin älä puhuttele häntä tylysti ja pysy kerran antamassasi sanassa".

Iason ihmetteli, miksi Kheiron häneltä sellaista pyysi; mutta hän tiesi, että Kheiron oli ennustaja ja näki asiat, kauan ennenkuin ne olivat tapahtuneet. Hän siis lupasi ja juoksi vuorta alas ja lähti kohtaloansa kohden kuin mies.

Hän vaelsi vuorta alas pensaikkojen läpi ja ajuruohotöyräiden poikki, kunnes hän tuli viinitarhojen muureille ja laakson omena- ja oliivilehtoihin; ja oliivipuiden lomitse kohisi vaahdoten kevättulvien paisuttama Anauros.

Joen äyräällä istui nainen, aivan ryppyinen, vanha ja harmaa; hänen päänsä retkahteli hervottomana rinnoille ja hänen kätensä vapisivat voimattomina hänen helmassaan. Kun hän näki Iasonin, niin hän vikisi: "Kukahan kantaa minut joen poikki?"

Iason oli rohkea ja uskalias ja oli juuri hyppäämäisillään jokeen; mutta nyt hän epäröi hetkisen ennenkuin hyppäsi, niin kovasti kohisten ja kuohuen virta vyöryi eteenpäin, aivan ruskeana sateen liottamasta sorasta ja hopeajuovaisena sulavasta lumesta; ja hän kuuli, kuinka piikivet kumahtelivat virran pohjassa ja tärisyttivät kallioita, joilla hän seisoi, niinkuin sotajoukkojen kulkiessa yli kapean salmen ratsumiehet tömistävät ja pyörät jyrisevät.

Mutta eukko vikisi vikisemistään: "Minä olen vanha ja heikko, kaunis nuorukainen. Heran nimessä, kanna minut virran yli!"

Iason oli vastaamaisillaan hänelle tuimasti, mutta Kheironin sanat muistuivat hänen mieleensä.

Ja hän sanoi: "Heran, Taivahisten kuningattaren tähden, tahdon kantaa sinut virran yli, jollemme kumpikin huku puolitiehen".

Silloin eukko hyppäsi hänen selkäänsä niin ketterästi kuin vuorikauris; ja Iason hoippuroi jokeen ja oli ihmeissään; ja ensimmäisellä askeleella vesi ulottui hänen polviinsa asti.

Ensimmäisellä askeleella vesi ulottui hänen polviinsa ja toisella askeleella se ulottui hänen vyötäröilleen, ja kivet vyöryivät hänen jalkojensa ylitse ja ohitse ja luiskahtelivat hänen jalkojensa alta. Hän kahlasi hoiperrellen ja huohottaen, ja eukko kirkui hänen selässänsä:

"Pöllö, kun kastelit vaippani! Vai pilkkanasiko pidät minunlaistani eukkoparkaa?"

Iasonin teki mieli pudottaa eukko selästään veteen ja antaa hänen kulkea virran poikki omin neuvoin; mutta hän muisteli Kheironin sanoja ja sanoi vain: "Älähän hätäile, mummoseni, paraskin hevonen astuu toisinaan harhaan."

Viimein hän kompuroi rannalle ja laski eukon selästään virran äyräälle; ja vahva mies hänen täytyi ollakin, muutoin hän ei ikinä olisi päässyt tuon rajun veden yli.

Hän loikoi hetken aikaa huohottaen joen äyräällä ja hypähti sitten ylös jatkaakseen matkaansa, mutta hän katsahti sivumennen eukkoon, sillä hän ajatteli: "Kyllä hän sentään saisi hiukan kiittää minua".

Ja kun hän katsoi, niin eukko muuttui kauniimmaksi kuin kaikki naiset ja pitemmäksi kuin kaikki miehet maan päällä; ja hänen pukunsa kimalteli kuin kesäinen meri ja hänen jalokivensä loistivat kuin taivaan tähdet; ja hänen päätään verhosi huntu, joka oli kudottu auringonlaskun kultahattaroista; ja hunnun läpi hän katsoi Iasoniin suurin, lempein hiehonsilmin, suurin, lempein ja majesteetillisin silmin, jotka valaisivat koko laakson.

Iason lankesi polvilleen ja peitti kasvonsa käsiinsä. Ja nainen puhui: "Minä olen Olympoksen kuningatar, Zeuksen puoliso Hera. Niinkuin sinä kohtelit minua, niin minäkin tahdon kohdella sinua. Huuda minua hädän hetkellä ja koettele, voivatko Taivahiset unohtaa."

Kun Iason katsahti ylös, niin jumalatar kohosi maasta kuin hoikka valkoinen pilvenpatsas ja leijaili yli vuorten huippujen Olympoksen pyhää kukkulaa kohti.

Suuri pelko silloin valtasi Iasonin; mutta hetken perästä hänen mielensä keventyi; ja hän siunasi vanhaa Kheironia ja sanoi: "Todellakin kentauri on ennustaja ja tiesi, mitä tuleman piti, kun hän kielsi minua ketään tylysti puhuttelemasta, kenen hyvänsä kohtaisinkin."

Sitten hän lähti kulkemaan Iolkosta kohden; ja kulkiessaan hän huomasi pudottaneensa toisen sandaalinsa jokeen.

Kun hän kulki kadulla, niin kansa tuli ulos katsomaan häntä, niin korkeavartaloinen ja kaunis hän oli; mutta muutamat iäkkäämmät kuiskuttelivat keskenään, ja viimein yksi heistä pysähdytti Iasonin ja huusi hänelle: "Kaunis nuorukainen, ken olet ja mistä tulet; ja mitä asiaa sinulla on kaupunkiin?"

"Nimeni, ukkoseni, on Iason, ja minä tulen Pelionvuorelta, ja minulla on asiaa teidän kuninkaallenne Peliaalle; sanoppa siis minulle, missä hänen palatsinsa on."

Mutta vanhus hätkähti ja kalpeni ja sanoi: "Etkö sinä tunne oraakkelin ennustusta, poikani, kun noin rohkeasti kuljet läpi kaupungin, vaikka sinulla on sandaali vain toisessa jalassasi?"

"Minä olen muukalainen täällä enkä ole kuullut mitään oraakkelin ennustuksesta; mutta mitä sitten, vaikka minulla onkin vain yksi sandaali? Kadotin toisen Anaurokseen, virtaa vastaan taistellessani?"

Silloin vanhus katsahti kumppaneihinsa; ja yksi huokasi, ja toinen hymähti; viimein hän sanoi: "Tahdonpa selittää sinulle asian, muutoin sinä tietämättäsi syöksyt perikatoosi. Delfoin oraakkeli on sanonut, että mies, jolla on vain yksi sandaali, on ottava kuningaskunnan Peliaalta ja hallitseva sitä itse. Ole sentähden varuillasi, kun menet hänen palatsiinsa, sillä hän on julmin ja viekkain kaikista kuninkaista."

Silloin Iason nauroi kovasti kuin korskuva sotaori. "Hyviä uutisia, ukkoseni, sekä sinulle että minulle. Sillä siksi juuri olen tullutkin kaupunkiin."

Sitten hän astui pitkin askelin Peliaan palatsia kohden kaiken kansan ihmetellessä hänen ryhtiään.

Hän seisahtui ovikäytävään ja huusi: "Tule ulos, tule ulos, uljas Pelias ja taistele kuningaskunnastasi kuin mies!"

Pelias tuli ulos hämmästyneenä ja huusi: "Ken olet, sinä uskalikko?"

"Minä olen Iason, Aisonin poika, kaiken tämän maan perillinen."

Silloin Pelias kohotti kätensä ja katseensa ja itki tai oli itkevinään; ja siunasi taivasta, joka oli tuonut hänelle takaisin hänen veljenpoikansa, jottei tämä häntä enää milloinkaan jättäisi. "Sillä", hän sanoi, "minulla on vain kolme tytärtä eikä yhtään poikaa, joka minut perisi. Sinä olet oleva minun perilliseni ja sinä saat hallita valtakuntaa minun jälkeeni ja naida tyttäristäni kenen itse tahdot; vaikka kurja on kuningaskunta, jonka sinä saat ja sen hallitsija, olkoon kuka hyvänsä, on surkuteltava mies. Mutta tule toki sisään, tule sisään saamaan kestitystä."

Hän veti Iasonin sisään, huolimatta tämän vastustelemisista, ja puheli hänelle niin rakkaasti ja kestitsi häntä niin hyvin, että hänen vihansa lauhtui. Iltasen jälkeen Iasonin kolme serkkua tuli saliin, ja hän ajatteli, että hän aivan mielihyvin ottaisi yhden heistä vaimoksensa.

Mutta viimein hän sanoi Peliaalle: "Minkätähden sinä näytät niin surulliselta, hyvä setä? Ja mitä sinä tarkoitit, kun sanoit, että tämä on kurja kuningaskunta ja sen hallitsija surkuteltava mies?"

Silloin Pelias taas huokasi raskaasti ja huokasi toisen ja huokasi kolmannenkin kerran, ikään kuin hänellä olisi ollut kerrottavana jokin kauhea kertomus ja häntä peloittaisi aloittaa; mutta viimein hän sanoi:

"Seitsemään pitkään vuoteen en ole viettänyt ainoatakaan rauhallista yötä; eikä saa viettää sekään, joka tulee minun jälkeeni, ennenkuin Kultainen talja on tuotu kotiin."

Sitten hän kertoi Iasonille tarun Phriksoksesta ja Kultaisesta taljasta; ja hän kertoi myöskin, vaikka se oli valhetta, että Phriksoksen henki kiusasi häntä, huutaen häntä yötä ja päivää. Ja hänen tyttärensä tulivat ja kertoivat samaa, sillä heidän isänsä oli heille opettanut osansa kullekin ja itkivät ja sanoivat: "Voi, ken tuonee kotiin Kultaisen taljan, että meidän setämme henki pääsisi lepoon; ja että saisimme levon mekin, joiden hän ei koskaan anna nukkua rauhassa!"

Iason istui hetken vaiti ja allapäin; sillä hän oli usein kuullut puhuttavan tuosta Kultaisesta taljasta, mutta hän piti sen takaisin tuomista toivottomana yrityksenä ja mahdottomana kenenkään kuolevaisen suorittaa.

Mutta kun Pelias näki hänen istuvan vaiti, niin hän alkoi puhella hänelle muista asioista ja mielisteli Iasonia yhä enemmän ja enemmän, puhuen hänelle ikäänkuin hän varmasti tulisi hänen seuraajakseen ja kysyen häneltä neuvoa valtakunnan asioissa, kunnes Iason, joka oli nuori ja suoraluontoinen, ei saattanut olla itsekseen sanomatta: "Eihän hän olekaan sellainen katala mies, jollaiseksi kansa häntä sanoo. Mutta minkätähden hän karkoitti minun isäni?" Ja hän kysyi rohkeasti Peliaalta: "Ihmiset sanovat sinua julmaksi ja verenhimoiseksi, mutta minun mielestäni sinä olet ystävällinen ja vieraanvarainen, ja sellainen kuin sinä olet minua kohtaan, tahdon minäkin olla sinua kohtaan. Mutta minkätähden sinä karkoitit minun isäni?"

Pelias hymyili ja huokasi. "Ihmiset ovat panetelleet minua siinä niinkuin kaikessa muussakin. Sinun isäsi oli tulossa vanhaksi ja väsyneeksi ja hän antoi valtakunnan minulle omasta vapaasta tahdostaan. Sinä saat nähdä hänet huomenna ja kysyä häneltä; ja hän on sanova sinulle samaa."

Iasonin sydän hytkähti, kun hän kuuli, että hän saisi nähdä isänsä; ja hän uskoi kaikki, mitä Pelias sanoi, unohtaen, ettei hänen isänsä ehkä uskaltaisi sanoa totuutta.

"On vielä yksi asia, johon tahtoisin kysyä sinulta neuvoa", Pelias sanoi; "sillä vaikka sinä olet nuori, näen sinulla kuitenkin olevan viisautta yli ikäsi. Minulla on naapuri, jota pelkään enemmän kuin ketään ihmistä maan päällä. Minä olen nyt mahtavampi kuin hän ja saatan käskeä häntä; mutta minä tiedän, että jos hän saa jäädä meidän keskuuteemme, hän viimein syöksee minut perikatoon. Voitko sinä neuvoa minulle jonkin keinon, Iason, jolla voisin päästä tuosta miehestä?"

Hetken perästä Iason naurahtaen vastasi: "Jos olisin sinun sijassasi, niin lähettäisin hänet hakemaan tuota Kultaista taljaa; sillä jos hän kerran lähtee sitä hakemaan, niin ei sinun tarvitse pelätä hänen enää sinua vaivaavan?"

Silloin Peliaan suu vetäytyi pilkalliseen hymyyn ja hänen silmänsä välähtivät ilkeästä ilosta; Iason huomasi sen ja hätkähti. Hänen mieleensä muistui tuon vanhan ukon varoitus, oma pariton sandaalinsa ja oraakkelin ennustus, ja hän huomasi joutuneensa ansaan.

Mutta Pelias vastasi tyynesti: "Poikani, niinpä teenkin."

"Sinä tarkoitat minua?" Iason huusi hypähtäen pystyyn, "siksi että minulla tänne tullessani on vain toisessa jalassa sandaali?" Ja hän kohotti nyrkkinsä kiukuissaan, mutta Pelias asettautui vastarintaan kuin susi; ja vaikea olisi ollut sanoa, kumpi heistä oli väkevämpi ja rajumpi.

Mutta hetken perästä Pelias puhui tyynesti: "Miksi olet niin äkkipikainen, poikani? Sinä, enkä minä, olet sanonut, mitä samottu on; miksi soimaat minua siitä, mitä en ole tehnyt? Jos sinä olisit käskenyt minua rakastamaan tuota miestä, josta puhuin, ja tekemään hänet vävypojakseni, niin olisin sinua totellut; entäpä jos minä tottelen sinua nytkin ja lähetän tuon miehen tavoittelemaan kuolematonta kunniaa. Enhän sillä tee pahaa sinulle enkä hänellekään. Yhden asian kuitenkin tiedän varmaan, sen, että hän lähtee, ja lähtee ilomielin; sillä hänen rinnassaan sykkii urhon sydän, joka rakastaa kunniaa ja häpeää sanansa rikkomista."

Iason näki joutuneensa ansaan, mutta hänen mieleensä muistui se toinen lupaus, jonka hän oli antanut Kheironille, ja hän mietti: "Entäpä jos kentauri olisi siinäkin ennustanut oikein ja tarkoittanut, että minun onnistuisi tuoda tuo talja takaisin!" Sitten hän huusi ääneen:

"Sinä olet hyvin puhunut, kavala setäni! Minä rakastan kunniaa ja uskallan pitää sanani. Tahdon mennä hakemaan tuota Kultaista taljaa. Lupaa minulle vain palkaksi, mitä sinulta nyt pyydän, ja pidä sanasi, niinkuin minäkin pidän sanani. Lupaa, että kohtelet lempeästi isääni minun poissaollessani kaikkinäkevän Zeuksen tähden ja annat minulle valtakunnan omakseni sinä päivänä, jolloin tuon takaisin Kultaisen taljan."

Silloin Pelias katsoi häneen ja tunsi melkein rakkautta häntä kohtaan kesken kaikkea vihaansa ja sanoi: "Minä lupaan ja tahdon täyttää lupaukseni. Eikä olekaan mikään häpeä antaa valtakuntaani sille miehelle, joka tuon taljan tuo."

Sitten he vannoivat lujat valat toisillensa; ja senjälkeen he menivät kumpikin sisään ja heittäytyivät nukkumaan.

Mutta Iason ei voinut nukkua, kun hän ajatteli ankaraa valaansa ja kuinka hänen täytyi se täyttää ypö yksinään ja varattomana ja ystävittä. Hän käänteli ja väänteli itseään vuoteessansa ja mietti milloin sitä milloin tätä keinoa; ja toisinaan tuntui kuin Phriksos olisi huutanut hänelle heikoin ja matalin äänin, ikäänkuin jostakin kaukaa meren takaa: "Anna minun tulla kotiin isieni luo ja päästä lepoon". Ja toisinaan hän oli näkevinään Heran silmät ja kuulevinaan uudestaan hänen sanansa: "Huuda minua hädän hetkellä ja koettele, voivatko Taivahiset unohtaa".

Ja aamulla hän meni Peliaan luo ja sanoi: "Anna minulle uhri, jotta uhraisin Heralle". Ja hän meni ja uhrasi uhrinsa; ja kun hän seisoi alttarin ääressä, niin Hera lähetti hänen mieleensä onnellisen ajatuksen, ja hän meni takaisin Peliaan luo ja sanoi:

"Jos sinä tarkoitat täyttä totta, niin anna minulle kaksi airutta, jotta he kävisivät kaikkien niiden Minyain ruhtinaitten luona, jotka olivat kentaurin kasvatteina minun tovereitani, niin että me varustaisimme yhdessä laivan ja lähtisimme kohden kohtaloamme."

Silloin Pelias kiitti hänen viisauttansa ja kiirehti lähettämään airueet matkalle; sillä hän sanoi itsekseen: "Menkööt vain kaikki ruhtinaat hänen kanssansa ja jääkööt sille matkalle niinkuin hänkin; sillä silloin minusta tulee koko Minyain valtias ja koko Hellaan mahtavin kuningas."

III.

Kuinka Argo-laiva rakennettiin Iolkoksessa.

Airueet lähtivät liikkeelle ja huusivat kaikille Minyain urhoille: "Kuka uskaltaa lähteä hakemaan Kultaista taljaa?"

Ja Hera käänsi kaikkien ruhtinaiden mielet ja he tulivat miehissä laaksoistansa Pagasain keltaisille hietikoille. Ja ensinnä tuli mahtava Herakles leijonannahkoineen ja nuijineen ja hänen takanaan Hylas, hänen nuori aseenkantajansa, joka kantoi hänen nuoliaan ja joustaan, ja Tifys, tuo taitava perämies; ja Butes kaikista miehistä kaunein; ja Kastor ja Polydeukes kaksoset, lumotun joutsenen pojat, ja Kaineus, väkevin kuolevaisista, jota kentaurit turhaan koettivat tappaa ja latoivat hänen päälleen suuria honkia, mutta ei hän sittenkään ottanut kuollakseen; ja lisäksi tuli Zetes ja Kalais, Pohjatuulen siivekkäät pojat; ja Akhilleuksen isä, Peleus, jonka puoliso oli hopeajalkainen Thetis, meren jumalatar. Ja lisäksi tuli Telamon ja Oileus, joiden pojat, molemmat Aiaat, sittemmin taistelivat Troian lakeuksilla; ja Mopsos, tuo viisas tietäjä, joka osasi lintujen kieltä; ja Idmon, jolle Phoibos oli antanut taidon ennustaa tulevia asioita; ja Ankaios, joka osasi lukea tähdistä ja tunsi kaikki taivaiden piirit, ja Argos, tuo kuuluisa laivanrakentaja, ja vielä monta muuta urosta. Ja heillä oli kaikilla päässään kupariset ja kultaiset kypärit, joissa oli pitkät värjätyt jouhitöyhdöt ja yllä kirjaillut palttinapaidat panssaritakkien alla, ja jalassa kiillotetuista läkkilevyistä tehdyt säärystimet suojelemassa heidän polviaan taistelussa; ja kullakin miehellä oli olalla kilpi, joka oli tehty monesta päällekkäin asetetusta, paksusta härännahasta, ja hopeahelaisessa vyössä karaistusta pronssista taottu miekka; ja oikeassa kädessä pari keihästä, joiden varret olivat kovaa valkoista saarnipuuta.

Niin he tulivat Iolkokseen, ja koko kaupunki riensi heitä katsomaan eikä väsynyt ihailemasta heidän korkeaa vartaloaan ja heidän kauneuttaan ja heidän uljasta ryhtiänsä ja heidän panssaroitujen käsivarsiensa kimaltelua. Ja muutamat sanoivat: "Ei koskaan ole nähty sellaista urhojen paljoutta senjälkeen kuin helleenit valloittivat maani". Mutta naiset huokailivat heidän tähtensä ja kuiskailivat: "Voi, he menevät kaikki kuolemaansa kohden!"

Sitten he kaatoivat honkia Pelion-vuorelta ja veistelivät niitä kirveellä, ja Argos opetti heitä rakentamaan laivan, ensimmäisen sotalaivan, joka koskaan on purjehtinut meriä. He puhkaisivat siihen viidenkymmenen airon reiät — airon kullekin miehistön urholle — ja pikesivät sen sysimustalla piellä ja maalasivat sen kyljet tulipunaisiksi; ja he nimittivät sen Argolaivaksi Argoksen mukaan ja rakensivat sitä koko päivän. Ja illalla Pelias kestitsi heitä kuin kuningas ainakin, ja he nukkuivat hänen palatsinsa pylväskäytävässä.

Mutta Iason kulki pohjoiseen päin Traakian maahan, kunnes hän löysi Orpheuksen, tuon laulajaruhtinaan, joka oleskeli luolassaan Rhodope-vuoren juurella hurjien Kikoni-heimojen keskuudessa. Ja Iason kysyi häneltä: "Tahdotko jättää vuoresi, Orpheus, muinainen koulukumppanini, ja kulkea vielä kerran Strymon-virran poikki minun kanssani ja purjehtia Minyain urhojen kera Kultaista taljaa hakemaan ja lumota kaikki ihmiset ja hirviöt laulusi ja soittosi tenholla?"

Silloin Orpheus huokasi: "Olenhan jo kylliksi kovia kokenut ja väsyksiin asti kiertänyt maita ja mantereita senjälkeen kuin olin Kheironin luolassa merenrannan Iolkoksen äärillä! Turhia ovat laulutaito ja ääni, jotka jumalataräitini minulle antoi; turhaan olen minä laulanut ja vaivaa nähnyt; turhaan menin minä Tuonelaan ja lumosin kaikki Hadeen kuninkaat voittaakseni takaisin vaimoni Eurydikeen. Sillä minä voitin hänet, rakastettuni, mutta menetin hänet jälleen samana päivänä ja vaelsin mielettömänä aina Egyptiin ja Libyan hietikoille asti ja kaikkien merien saarille kauhean paarman ajamana, ja turhaan minä lumosin ihmisten sydämet ja villit metsän pedot ja puut ja hengettömät kivet lauluni ja soittoni tenholla, minä annoin rauhaa, mutta en löytänyt sitä itse. Mutta viimein äitini, Kalliope vapahti minut ja toi minut lepoon kotia; ja minä asun nyt yksin tässä luolassa hurjien Kikoni-heimojen keskuudessa ja lauhdutan heidän rajuja sydämiään soitolla ja Zeuksen lempeillä laeilla. Ja nyt minun taas täytyy lähteä kulkemaan ja vaeltaa kaiken maailman ääriin saakka, kauas tuntemattomaan pimeyteen, Itäisen meren äärimmäisille aalloille asti. Mutta mitä on säädetty, sen täytyy tapahtua, ja ystävän pyyntöä tulee totella, sillä anojia auttavat Zeuksen tyttäret, ja se, joka kunnioittaa heitä, kunnioittaa häntäkin."

Sitten Orpheus nousi ylös huoaten ja otti harppunsa ja meni Strymonin yli. Hän vei Iasonin lounatta kohden ylös Haliakmonin rantoja ja poikki Pindoksen sivuhaarojen Zeuksen kaupunkiin, Dodonaan, joka sijaitsi pyhän järven ja tulta huokuvan lähteen rannalla. Ja Orpheus vei Iasonin tuon pyhän tammen luo, johon ennen muinoin musta kyyhkynen istahti ja muuttui Zeuksen papittareksi ja antoi oraakkelivastauksia kaikille ympäröiville kansoille. Ja hän käski Iasonia katkaisemaan tammesta oksan ja uhraamaan Zeukselle ja Heralle; ja Iason otti oksan, ja he palasivat Iolkokseen ja naulasivat sen laivan kokkaan.

Viimein laiva saatiin valmiiksi, ja urhot koettivat työntää sitä vesille; mutta se oli liian raskas heidän saada liikkeelle, ja sen köli vaipui syvälle hietaan. Urhot katselivat neuvottomina toisiaan, mutta Iason puhui ja sanoi: "Kysykäämme neuvoa taikaoksalta; ehkä se voi meitä auttaa pulastamme".

Silloin tuli ääni oksasta, ja Iason kuuli ne sanat, jotka se sanoi, ja käski Orpheusta soittamaan harppua ja urhoja sillä aikaa seisomaan laivan ympärillä honkaiset telat kädessä auttaakseen laivaa merta kohden.

Orpheus otti harppunsa ja aloitti tenholaulunsa: "Kuinka suloista on keinua, laineilla ja hypellä aallolta aallolle, kun tuuli laulaa iloisesti köysissä ja airot kimaltelevat vaahdossa! Kuinka ihanaa on purjehtia valtamerta ja nähdä uusia kaupunkeja ja ihmeellisiä maita ja tulla kotiin lastattuna aarteilla ja voittaa ikuista mainetta!"

Kun Argo-laiva kuuli hänen sanansa, alkoi se ikävöidä merelle; ja sen jokainen hirsi alkoi väristä ja hytkähdellä aina kokasta peräkeulaan asti, ja laiva hypähti teloille ja syöksi eteenpäin kuin uljas hevonen; ja urhot peittivät tien männynrungoilla, kunnes se syöksähti kohisevaan mereen.

Sitten he lastasivat laivaan ruokaa ja juomaa ja vetivät köysiastuimet laivaan ja asettuivat kukin airolleen ja soutivat Orpheuksen soiton tahdissa; pois etelää kohden he soutivat lahden poikki; ja rantakalliot olivat aivan mustana katselevaa kansaa, ja naiset itkivät ja miehet hurrasivat noiden jalojen urhojen lähtiessä.

IV.

Kuinka Argonautit purjehtivat Kolkhiiseen.

Mitä sitten tapahtui, lapsukaiseni, on kerrottu — jos se sitten on totta tai ei — vanhoissa runoissa, joita te joskus saatte itsekin lukea. Ne ovat pitkiä vanhanaikaisia runoja, pitkiä vanhanaikaisia vieriviä runosäkeitä; ja niitä on nimitetty Orpheuksen lauluiksi eli Orphikoiksi tähän päivään asti. Ja niissä kerrotaan kuinka urhot tulivat Aphetain lahden tuolle puolen ja odottivat lounastuulta ja valitsivat itselleen kapteenin miehistöstään, ja kuinka kaikki äänestivät Heraklesta, koska hän oli isoin ja väkevin; mutta Herakles kieltäytyi ja ehdotti Iasonia, koska tämä oli heistä kaikista viisain. Niin Iason valittiin kapteeniksi; ja Orpheus teki rovion ja tappoi härän ja uhrasi sen Herralle ja kutsui kaikki uroot piiriin sen ympärille, kunkin miehen oliiviseppele päässään, ja käski heidän pistää miekkansa härkään. Sitten hän täytti kultaisen maljan härän verellä ja vehnäjauhoilla ja hunajalla ja viinillä ja kitkerällä, suolaisella merivedellä ja käski urhojen maistaa sitä.

Jokainen maistoi maljasta ja antoi sen käydä kädestä käteen, ja he vannoivat lujan valan ja ottivat todistajiksi päivän ja yön ja siniharjaisen meren, joka elähdyttää maata, ja lupasivat, että uskollisesti auttaisivat Iasonia Kultaisen taljan etsinnässä; että jokaisen, joka peräytyisi tai olisi tottelematon tai rikkoisi lupauksensa, saavuttaisivat rangaistus ja Erinnyit, jotka vainoavat syyllisiä.

Sitten Iason sytytti rovion ja poltti härän raadon; ja he palasivat laivaansa ja purjehtivat itää kohden, kuten miehet, jotka menevät suorittamaan tärkeätä työtä; ja se paikka, josta he lähtivät, sai siitä päivästä nimekseen Aphetai, purjehduspaikka. Kolme tuhatta vuotta ja enemmänkin on kulunut siitä kuin he purjehtivat noille Idän tuntemattomille merille; ja suuria kansoja on noussut ja kadonnut sen jälkeen, ja moni myrsky on riehunut yli maan, ja moni mahtava sotalaiva, jonka rinnalla Argo oli vain pieni vene, on kyntänyt meriä; englantilaiset ja ranskalaiset, turkkilaiset ja venäläiset ovat sittemmin purjehtineet noita vesiä; mutta tuon pienen Argo-laivan maine elää iäti, ja sen nimi on tullut sananparreksi ihmisten kesken.

Niin he purjehtivat Skiathos-saaren ja Sepias-niemen ohi ja kääntyivät pohjoiseen Pelionia kohden. Niin he kulkivat pitkin Magnesian pitkää rannikkoa, oikealla puolellaan aava meri ja vasemmalla vanha Pelion, jonka tummia hongikoita ja lumipeitteisiä huippuja pilvet kiertelivät. Ja heidän sydämensä ikävöi tuota vanhaa rakasta vuorta ja he muistelivat muinoisia hauskoja päiviä ja lapsuutensa leikkejä ja metsästystään ja opiskeluaan vuorenjuurella olevassa luolassa. Ja viimein Peleus puhui: "Laskekaamme maihin tälle rannalle, ystäväni, ja kiivetkäämme vielä kerran vanhalle rakkaalle kukkulalle. Olemme menossa vaaralliselle matkalle; ja ken tietää, tokko enää milloinkaan saamme Pelionia nähdä? Menkäämme opettajamme Kheironin luo ja pyytäkäämme hänen siunaustaan matkallemme. Ja minulla on poikakin hänen luonaan, jota hän kasvattaa niinkuin hän kerran minuakin kasvatti — se poika, jonka minulle antoi Thetis, tuo hopeajalkainen merenjumalatar. Hänet minä sain kiinni luolasta ja kesytin, vaikka hän seitsemän kertaa muutti muotoansa. Pidellessäni häntä käsissäni hän muuttui vedeksi ja höyryksi ja leiskuvaksi liekiksi ja kallioksi ja mustaharjaiseksi leijonaksi ja pitkäksi, komeaksi puuksi. Mutta minä pidin yhä häntä käsissäni enkä päästänyt, kunnes hän otti jälleen oman muotonsa, ja sitten minä vein hänet isäni taloon ja voitin hänet puolisokseni. Ja kaikki Olympoksen hallitsijat tulivat meidän häihimme, ja taivas ja maa iloitsi, kun Taivahinen otti puolisokseen kuolevaisen miehen. Ja sallikaa minun nyt nähdä poikani; sillä usein en häntä saa nähdä täällä maan päällä; maineikas hänestä tulee, mutta lyhytikäinen ja hän on kuoleva nuoruutensa kukoistuksessa."

Silloin Tifys, perämies, laski heidät rantaan Pelionin kallioiden alle; ja he kulkivat vuorta ylös jylhien hongikkojen läpi kentaurin luolaa kohden.

He saapuivat lumipeitteisen kukkulan juurelle ja astuivat luolan hämärään saliin; ja näkivät ison kentaurin makaavan ja oikovan jykeviä jäseniään kalliolla; ja hänen vieressään seisoi Akhilleus, tuo lapsi, jota ei mikään teräase voinut haavoittaa, ja soitti perin ihanasti harppuansa, sillävälin kuin Kheiron häntä hymyillen kuunteli.

Kheiron hypähti ylös ja lausui heidät tervetulleiksi ja suuteli heitä kutakin ja asetti heidän eteensä juhla-aterian, sianlihaa, hirvenpaistia ja hyvää viiniä; ja nuori Akhilleus palveli heiltä ja kantoi kultaista maljaa ympäri. Illallisen jälkeen urhot taputtivat käsiänsä ja pyysivät Orpheusta laulamaan; mutta hän kieltäytyi ja sanoi: "Kuinka minä, joka olen nuorempi, laulaisin; ennen kuin meidän iäkäs isäntämme?" Silloin he pyysivät Kheironia laulamaan ja Akhilleus toi hänelle harpun. Ja Kheiron aloitti ihmeellisen laulun; kuuluisan tarinan muinaisista ajoista, kentaurien ja lapithien taistelusta, jonka ehkä vielä saatte nähdä marmoriin hakattuna. Hän lauloi, kuinka hänen veljensä joutuivat hulluudessaan perikatoon, kun he olivat päihtyneet viinistä; ja kuinka he ja urhot tappelivat kynsin ja hampain ja viinipikarein; ja kuinka he raivoissaan kiskoivat honkia maasta ja viskoivat suuria kivilohkareita, niin että vuoret kumisivat tappeluista ja laajat maa-alueet hävitettiin; ja kuinka viimein lapithit karkoittivat heidät asuinpaikoiltaan, Thessalian hedelmällisiltä lakeuksilta, Pindos-vuoren yksinäisiin rotkoihin, niin että Kheiron jäi ypö yksikseen. Ja urhot ylistivät hänen lauluansa oikein sydämensä pohjasta, sillä muutamat heistä olivat olleet mukana tuossa suuressa taistelussa.

Sitten Orpheus otti lyyransa ja lauloi Kaaoksesta ja tämän ihmeellisen maailman luomisesta ja kuinka kaiken alkuna oli Rakkaus, joka ei voinut elää yksin syvyyksissä. Ja kuin hän lauloi, niin hänen äänensä kohosi luolasta kallioiden ja puiden latvojen ja tammi- ja honkanotkojen yli. Ja puut kumarsivat päänsä, kun ne kuulivat hänen laulunsa, ja harmaat kalliot halkeilivat ja kaikuivat ja metsän pedot hiipivät lähelle kuuntelemaan; ja linnut jättivät pesänsä ja leijailivat luolan ympärillä. Ja vanha Kheiron taputti käsiänsä ja tömisti kavioillaan tannerta tuon ihmeellisen laulun tenhoamana.

Sitten Peleus suuteli poikaansa ja itki, ja urhot menivät laivalleen; ja Kheiron tuli heitä saattamaan ja itki ja suuteli heitä kutakin erikseen ja siunasi heitä ja lupasi heille suurta mainetta. Ja urhot itkivät, kun he jättivät Kheironin, siksi kunnes heidän jalot sydämensä eivät jaksaneet itkeä enempää; sillä hän oli ystävällinen ja oikeutta harrastava ja hurskas ja viisaampi kuin kaikki eläimet ja ihmiset. Sitten kentauri nousi eräälle kukkulalle ja rukoili heidän edestään, että he saisivat terveinä ja reippaina palata kotiin; ja uroot soutivat poispäin ja katselivat häntä, kun hän seisoi rantakalliolla isot kädet kohotettuina taivasta kohden ja valkeat hapset liehuen tuulessa; ja he jännittivät silmiänsä ja katselivat häntä, niin kauan kuin vähänkin saattoivat nähdä, sillä he tunsivat sydämissään, etteivät saisi häntä enää milloinkaan nähdä.

Senjälkeen he soutivat pitkää, hyrskyistä merta, Olympoksen, Taivahisten asuinpaikan, ja Athoksen metsärantaisten lahtien ja Samothrakeen pyhän saaren ohi; ja he purjehtivat Lemnos-saaren ohi Hellespontoksen ja Abydoksen kaidan salmen läpi ja niin eteenpäin Propontiiseen asti, jota me nyt nimitämme Marmaran mereksi. Ja siellä ne tapasivat Kytsikoksen, Dolioonien hallitsijan, ja — niin runot kertovat — oli Aineiaan poika, tuon jalon urhon, josta vielä joskus saatte kuulla monta tarinaa, sillä Homeros kertoo meille, kuinka Aineias taisteli Troian luona, ja Vergilius kuinka hän purjehti pois ja perusti Rooman; ja viime aikoihin asti on luultu, että hänestä vanhat brittiläiset kuninkaatkin polveutuivat. Kytsikos lausui uroot tervetulleiksi, sillä hänen isänsä oli ollut Kheironin oppilaita. Hän lausui heidät tervetulleiksi ja kestitsi heitä ja varusti heidän laivaansa viljaa ja viiniä ja vaippoja ja peitteitä — niin runot kertovat — ja paitoja, joiden tarpeessa uroot epäilemättä olivatkin.

Mutta yöllä, kun uroot makasivat, heidän päälleen karkasi hirmuisia miehiä, jotka elivät vuorilla karhujen kanssa. He olivat näöltään kuin titaanit tai gigantit, sillä heillä oli kuusi käsivartta kullakin ja he käyttivät aseinaan nuoria mäntypuita. Mutta ennen aamua Herakles tappoi heidät kaikki kuolettavilla myrkkynuolillaan; mutta heidän joukossaan hän pimeässä surmasi Kytsikoksenkin, tuon vieraanvaraisen ruhtinaan.

Sitten uroot menivät laivaansa ja asettuivat airoilleen, ja Tifys käski heidän heittää maalle varppiköydet ja lähteä rannasta. Mutta hänen puhuessaan tuulenpuuska tuli ja riehui Argon ympärillä ja sekoitti köydet, niin ettei kukaan voinut niitä irroittaa. Silloin Tifys heitti peräsimen kädestään ja huusi: "Tämän ovat jumalat lähettäneet." Mutta Iason meni kokkaan ja kysyi neuvoa taikaoksalta.

Taikaoksa puhui ja vastasi: "Tämä tapahtuu senvuoksi, että olette surmanneet ystävänne Kytsikoksen. Teidän täytyy lepyttää hänen henkensä tai ette milloinkaan pääse lähtemään tältä rannikolta."

Iason palasi murheissaan kokasta ja kertoi uroille, mitä oli kuullut. He hyppäsivät rannalle ja etsivät aamuun asti; ja aamun koittaessa he löysivät noiden hirveitten petojen ruumiiden keskeltä Kytsikoksen ruumiin yltä yleensä vereen ja tomuun tahraantuneena. Ja he itkivät vieraanvaraista isäntäänsä ja panivat hänet kauniille vuoteelle ja loivat korkean kummun hänen yllensä ja uhrasivat mustia lampaita hänen haudallaan, ja Orpheus lauloi hänelle lumoavan tenholaulun, jotta hänen henkensä olisi saanut rauhan. Sitten he pitivät kilpaleikkejä haudalla sen ajan tavan mukaan, ja Iason antoi palkinnon jokaiselle voittajalle. Ankaiokselle hän antoi kultaisen pikarin, sillä hän paini parhaiten, ja Herakles sai hopeaisen maljan, sillä hän oli kaikista väkevin; ja Kastor, joka ratsasti parhaiten, sai kultaisen kypärin; ja Polydeukes, paras nyrkkitaistelija, sai kauniisti kirjotun maton ja Orpheus sai palkaksi laulustansa kultasiipisen sandaalin. Mutta Iason oli itse paras jousimies, ja Minyain uroot seppelöivät hänet oliiviseppeleellä; ja sitten — niin runot kertovat — kunnon Kytsikoksen henki leppyi, ja uroot saattoivat jatkaa rauhassa matkaansa.

Mutta kun Kytsikoksen vaimo kuuli, että hänen miehensä oli kuollut, niin hänkin kuoli surusta; ja hänen kyyneleistään syntyi kirkasvetinen lähde, joka kumpusi koko vuoden umpeensa.

Sitten uroot soutivat pois — niin runot kertovat — pitkin Mysian rannikkoa, ja ohi Rhyndakos-joen suun, kunnes he saapuivat samaan lahteen, jota Arganthonion pitkät harjanteet ja korkeat basalttikalliot suojelevat. Ja siellä he laskivat laivansa rantaan keltaiselle hiekalle ja käärivät kokoon purjeet ja ottivat maston alas ja sitoivat sen kiinni tukipuuhun. Sitten he laskivat köysiportaat ja menivät maihin urheilemaan ja lepäämään.

Herakles meni jousi kädessä metsään ajamaan peuroja. Ja Hylas, tuo kaunis poika, hiipi hänen perästään ja seurasi häntä salaa, kunnes hän eksyi rotkoihin ja istahti väsyneenä lepäämään metsälammen partaalle. Vesinymfit tulivat häntä katselemaan ja rakastuivat häneen ja veivät hänet syvälle lammen pohjaan leikkikumppanikseen, elämään iäti nuorena ja onnellisena. Herakles haki häntä turhaan ja huusi hänen nimeänsä, niin että vuoret kaikuivat. Mutta Hylas, syvällä läikkyvän lammen pohjassa, ei kuullut hänen ääntänsä. Ja sillä aikaa kuin Herakles samoili metsiä häntä hakien, nousi hyvä purjetuuli, eikä Heraklesta löydetty mistään; ja Argo purjehti pois ja jätti Herakleen, eikä hän saanut koskaan nähdä jaloa Phasis-virtaa.

Sitten minyalaiset tulivat kurjaan maahan, jossa Amykos-jättiläinen hallitsi eikä pitänyt ensinkään lukua Zeuksen laeista, vaan vaati kaikki muukalaiset kanssaan nyrkkitaisteluun ja surmasi kaikki, jotka hän voitti. Mutta Polydeukes, tuo suuri nyrkkitaistelija, antoi hänelle niin ankaran iskun, ettei hän koskaan ennen ollut sellaista saanut, ja surmasi hänet; ja sitten minyalaiset purjehtivat edelleen Bosporos-salmea, kunnes saapuivat Fineuksen, tuon julman Bithynian kuninkaan kaupunkiin. Zetes ja Kalais olivat pyytäneet Iasonia laskemaan maihin sinne, siksi että heillä oli siellä työ tehtävänä.

Ja he laskivat rantaan ja kulkivat kaupunkia kohden metsien läpi, jotka olivat aivan valkoisina lumesta; ja Fineus tuli heitä vastaan laihan ja surkean näköisenä ja sanoi: "Tervetultuanne, jalot urhot, tänne kurjuuden pesään, tänne rajujen tuulten ja pakkasen maahan; koetan kestitä teitä, minkä parhaiten voin". Ja hän vei heidät sisään ja asetti ruokaa heidän eteensä; mutta ennenkuin he ennättivät koskeakaan ruokaan, tuli lentäen kaksi kauheata hirviötä, joiden kaltaisia he eivät koskaan ennen olleet nähneet. Niillä oli kauniiden neitojen kasvot ja hiukset, mutta haukkojen, siivet ja kynnet; ja ne kaappasivat ruoan pöydältä ja lensivät rääkyen pois kattojen yli.

Silloin Fineus löi rintaansa ja huusi: "Ne ovat harpyioita, nimeltään Tuuliaispää ja Nopsajalka, Thaumaan ja Elektra-nymfin tyttäriä, ja ne ryöstävät meitä yötä ja päivää. Ne veivät pois Pandareonin tyttäret, joita kaikki jumalat ovat siunanneet; sillä Afrodite ruokki heitä Olympoksen hunajalla ja maidolla ja viinillä; Hera antoi heille kauneutta ja viisautta, ja Athene opetti heille kaikkia taiteita; mutta kun he tulivat omiin häihinsä, niin harpyiat sieppasivat heidät molemmat ja veivät heidät Erinnyoiden orjiksi, kurjuudessa elämään koko ikänsä. Ja nyt nuo harpyiat vainoavat minua ja minun kansaani ja Bosporosta kauheilla myrskyillä, ja sieppaavat pois meidän ruokamme pöydiltämme, niin että me näännymme nälkään kaiken rikkautemme keskellä."

Silloin nousivat Zetes ja Kalais, Pohjatuulen siivekkäät pojat, ja sanoivat: "Etkö tunne meitä, Fineus, ja näitä siipiä, jotka kasvavat selästämme?" Ja Fineus peitti kauhuissaan kasvonsa; mutta hän ei vastannut sanaakaan.

"Koska sinä olet petturi, Fineus, niin harpyiat sinua yötä ja päivää vainoavat. Missä on meidän sisaremme Kleopatra, sinun vaimosi, jota sinä pidit vankeudessa? Ja missä ovat hänen molemmat lapsensa, jotka siinä raivoissasi teit sokeiksi häijyn naisen pyynnöstä ja heitit kallioille kuolemaan? Vanno meille, että teet oikeutta sisarellemme, ja heität huoneestasi tuon ilkeän naisen; silloin me tahdomme vapauttaa sinut kiusaajistasi ja karkoittaa nuo vihuri-immet etelään; mutta jollet lupaa, niin me puhkaisemme sinulta silmät, niinkuin sinä puhkaisit omilta pojiltasi."

Silloin Fineus vannoi heille ankaran valan ja ajoi pois tuon ilkeän naisen; ja Iason otti nuo molemmat lapsiraukat ja paransi heidän silmänsä taikayrteillä.

Mutta Zetes ja Kalais nousivat surullisina seisomaan ja sanoivat: "Hyvästi jääkää nyt, urhot kaikki; hyvästi jääkää rakkaat kumppanimme, joiden kera ennen muinoin leikimme Pelionin päivänpaisteisina rinteillä; sillä kova kohtalo on meille annettu, ja se päivä on viimein tullut, jolloin meidän täytyy ruveta ajamaan takaa vihuri-impiä yli maiden ja merien; ja jos me saamme ne kiinni; niin ne kuolevat, mutta muutoin pitää meidän itse kuolla."

Silloin kaikki uroot itkivät; mutta nuo molemmat nuorukaiset lehahtivat lentoon ja kohosivat korkealle ilmaan harpyioita takaa ajamaan, ja tuulien taistelu alkoi.

Ja uroot olivat ääneti ja vapisivat, kun he kuulivat vihurien kiljunnan, ja palatsin perustukset ja koko kaupunki horjuivat, ja suuria kiviä lohkeili kallioista ja metsien hongat kallistuivat maahan, pohjoiseen ja etelään ja itään ja länteen, ja Bosporos vaahtosi valkoisena, ja pilvet musertuivat kallioihin.

Viimein taistelu taukosi, ja harpyiat pakenivat rääkyen etelää kohden, ja Pohjatuulen pojat syöksyivät heidän jälkeensä ja toivat kirkasta päivänpaistetta kaikkialle, mistä kulkivat. Monta monituista penikulmaa he kulkivat: yli kaikkien Kykladien ja kauas lounaiseen poikki Hellaan, kunnes he tulivat Ionian merelle. Siellä he hyökkäsivät Akheloos-joen laskusuulla olevien Ekhinades-saarten kimppuun, ja noita saaria nimitettiin monta sataa vuotta Vihurisaariksi. Mutta minne Zetes ja Kalais lopulta joutuivat, sitä en tiedä, sillä uroot eivät nähneet heitä koskaan enää. Toiset sanovat, että Herakles kohtasi heidät ja joutui riitaan heidän kanssansa ja surmasi heidät nuolillaan; toiset taas sanovat, että he nääntyivät kesäauringon helteeseen ja että Auringonjumala hautasi heidät Kykladeille, kauniille Tenos-saarelle, ja heidän hautansa oli siellä nähtävänä monta sataa vuotta ja sillä haudalla oli patsas, joka kääntyi jokaisen tuulen mukana. Mutta raivoisat myrskyt ja vihurit ovat vainonneet Bosporosta tähän päivään asti.

Mutta Argonautit purjehtivat itään päin ja ulos aavalle merelle, jota me nyt nimitämme Mustaksimereksi, mutta silloin sitä nimitettiin Eukseinokseksi. Eikä yksikään helleeni ollut silloin vielä sen vesiä purjehtinut, ja kaikki pelkäsivät sitä kammottavaa merta ja sen kareja ja matalikkoja ja sumuja ja purevia, jäädyttävän kylmiä myrskytuulia; ja siitä kerrottiin kummia juttuja, kokonaan perättömiä tai puoleksi tosia, kuinka se pohjoisessa ulottui aina maailman loppuun ja sakeaan Mädänneeseen mereen ja ikuiseen yöhön ja kuoleman valtakuntaan asti. Senvuoksi urhot vapisivat kaikesta uljuudestaan huolimatta saapuessaan tuolle myrskyävälle Mustallemerelle ja nähdessään sen ääretönnä leviävän edessään, niin kauas kuin silmä kantoi.

Ensiksi puhui Orpheus ja varoitti heitä: "Nyt me tulemme niille liikkuville sinisille kallioille, joista minua varoitti äitini, Kalliope, tuo kuolematon Muusa."

Pian he näkivätkin sinisten kallioiden loistavan kuin lasisten linnojen ja tornien, ja niistä lähti jääkylmä viima, joka värisytti kaikkien uroiden sydämiä. Kun he lähenivät, niin he saattoivat nähdä, kuinka kalliot keikkuivat halkoessaan meren pitkiä aaltoja ja kuinka ne rytisten iskivät yhteen, niin että jyrinä kuului kauas kaikille suunnille. Meri ryöpsähti korkeaksi patsaaksi niiden välissä ja kihisi ja kuohui valkoisena vaahtona niiden ympärillä; ja niiden huiput heilahtivat korkealle ilmaan tuulen kiitäessä vinkuen niiden lomitse.

Pelko valtasi uroiden mielet, ja sydän kurkussa he nojasivat airoihinsa; mutta Orpheus huusi Tifys-perämiehelle: "Niiden välistä meidän täytyy kulkea; katso eikö siellä näy mitään aukkoa, josta pääsisi kulkemaan, ja ole rohkea, sillä Hera on meidän kanssamme." Mutta Tifys, tuo taitava perämies seisoi ääneti, suu tiiviisti suljettuna, kunnes hän näki haikaran lentävän maston tasalla kallioita kohden ja leijailevan hetkisen niiden edessä ikäänkuin hakien läpimenopaikkaa. Silloin hän huusi: "Hera on lähettänyt meille luotsin; seuratkaamme tuota viisasta lintua".

Haikara räpytteli hetken aikaa edes takaisin, kunnes se huomasi piilossa olevan aukon, ja syöksähti siihen kuin nuoli, uroiden odottaessa, mitä tapahtuisi.

Siniset vuoret jysähtivät yhteen, kun lintu nopeasti lensi niiden lävitse; mutta ne repäisivät vain yhden höyhenen sen pyrstöstä ja törmättyään yhteen ne taas ponnahtivat kauas erilleen toisistansa.

Silloin Tifys rohkaisi uroita, ja he hurrasivat; ja airot taipuivat kuin pajunvitsat heidän käsissään, kun he syöksyivät noiden yhteen iskeytyvien jäävuorien kuoleman kylmien, sinisten huulten väliin. Mutta ennenkuin vuoret taas ennättivät törmätä yhteen, he olivat päässeet niiden lävitse ja soutivat vahinkoa kärsimättä aukeaa merta.

Sen jälkeen he purjehtivat monta vaivaa ja vastusta kokien pitkin Aasian rannikkoa Mustanniemen ja thynojen maan sivuitse, jossa vuolas Thymbrios ja kalarikas Sangarios-virta purkavat vetensä Eukseinokseen, ja viimein he tulivat Susi-virralle ja vieraanvaraisen Susi-kuninkaan luo. Siellä kuoli kaksi uljasta urosta, Idmon ja Tifys, tuo viisas perämies. Toinen kuoli ilkeään tautiin, ja toisen tappoi villisika. Uroot loivat kummun heidän ruumiittensa ylle ja pystyttivät airon kummun huipulle ja jättivät heidät sinne yhdessä nukkumaan kaukaiselle Lykian rannikolle. Mutta Idas tappoi villisian ja kosti Tifyksen kuoleman; ja Ankaios tarttui peräsimeen, ja asettui Tifyksen sijalle ja ohjasi itää kohden.

Ja he purjehtivat Sinopen ja monen mahtavan virran suun ohi ja monen barbaariheimon ja amatsoonien, noiden Idän sotaisten naisten, alueiden ohi, kunnes he kuulivat alasinten kalketta ja palkeiden puhkunaa, jota jatkui kaiken yötä, ja näkivät kuinka pajan tulet säihkyivät säkeniä lennätellen vuoren rotkojen pimeydessä; sillä he olivat saapuneet khalybien asuinpaikoille, noiden iäti väsymättömien seppien, jotka palvelevat julmaa sodanjumalaa, Aresta, takoen aseita yötä ja päivää.

Päivän koittaessa he katsoivat itään ja puolitiessä meren ja taivaan välillä he näkivät lumipeitteisten vuorenhuippujen törröttävän ja hohtavan huikaisevan valkoisina pilvien yläpuolella. Ja he ymmärsivät tulleensa Kaukasokseen, kaiken maailman loppuun, Kaukasokseen, joka on korkein kaikista vuorista ja kaikkien Idän jokien isä. Sen huipuilla makaa kallioon kahlehdittuna titaani, jonka sydäntä korppikotka raatelee, ja sen juurella jylhät metsät ympäröivät Kolkhiin salaperäistä maata.

He soutivat kolme päivää itää kohden, ja yhä korkeammalle kohosi Kaukasos heidän edessänsä, ja viimein he näkivät tumman Phasis-virran syöksyvän päistikkaa mereen ja Aietes-kuninkaan, Auringon pojan, kultaisten kattojen kimaltelevan puiden yllä.

Silloin Ankaios, perämies, puhui ja sanoi: "Me olemme nyt viimeinkin päässeet matkamme päähän, sillä tuolla näkyvät Aieteen katot ja ne metsät, joissa kaikki myrkyt kasvavat; mutta kuka saattaa meille sanoa, mihin niistä Kultainen talja on kätketty? Monta vaivaa ja vastusta meidän täytyy vielä kokea, ennenkuin sen löydämme ja saamme viedyksi kotiin Kreikkaan."

Mutta Iason rohkaisi uroita, sillä hänen mielensä oli uljas ja miehuullinen; ja hän sanoi: "Tahdonpa mennä yksin Aieteen luokse, niin Auringon poika kuin hän onkin, ja koetan taivuttaa hänet kauniin sanoin. Se on viisaampaa, kuin että menemme sinne yhdessä ja joudumme heti kahakkaan." Mutta minyalaiset eivät tahtoneet jäädä jälkeen, ja niin he soutivat rohkeasti jokea ylös.

Ja Aietes näki unen, ja se täytti hänen sydämensä pelolla. Hän näki unessa loistavan tähden, joka putosi hänen tyttärensä helmaan; ja hänen tyttärensä, Medeia, otti sen iloiten vastaan ja vei sen virran rannalle ja heitti sen veteen, ja vuolas virta vei sen mukanaan kauas Eukseinos-mereen.

Silloin hän hypähti ylös peloissaan ja käski palvelijoittensa tuoda hänen vaununsa, jotta hän ajaisi joen rannalle ja lepyttäisi nymfit ja uroot, joiden henget kummittelivat virran äyräillä. Hän meni joelle kultaisissa vaunuissaan, ja hänen rinnallaan istuivat hänen tyttärensä, Medeia, tuo kaunis velhotyttö, ja Khalkiope, joka oli ollut Phirksoksen puolisona, ja hänen perästään tuli suuri joukko palvelijoita ja sotamiehiä, sillä hän oli rikas ja mahtava ruhtinas.

Kun hän ajoi ruokoiselle rannalle, niin hän näki Argon liukuvan jokivartta ja siinä joukon uroita, kauniita ja voimakkaan näköisiä kuin Taivahiset aseineen ja panssaripaitoineen, jotka kiilsivät ja kimaltelivat joen valkoisessa usvassa nousevan auringon valossa. Mutta komein kaikista oli Iason; sillä Hera rakasti häntä ja oli antanut hänelle kauneutta ja pituutta ja peloittavaa miehuutta.

Kun he lähestyivät toisiaan ja katsoivat toisiansa silmästä silmään, niin uroot pelkäsivät Aietesta, joka tuli vaunuissaan hohtaen kuin itse isänsä, loistava Aurinko; sillä hänen vaatteensa olivat kalliista kultakankaasta ja hänen diadeemansa säihkyi kuin tuli; ja kädessään hän piti jalokivin koristettua valtikkaa, joka tuikahteli kuin tähdet; ja kopeasti hän heitä katseli kulmainsa alta, ja kopeasti ja kovalla äänellä hän puhui:

"Keitä te olette ja mitä varten te olette tulleet tänne Kytaian rannoille? Ettekö ensinkään välitä minun vallastani ja kansastani, kolkhilaisista, jotka minua palvelevat eivätkä koskaan ole uupuneet taistelussa ja jotka kyllä tietävät, kuinka hyökkääjät on vastaan otettava?"

Ja uroot olivat hetken vaiti tuon iäkkään kuninkaan kasvojen edessä. Mutta Hera, tuo kunnianarvoisa jumalatar, antoi Iasonille rohkeutta, ja tämä nousi seisomaan ja huusi vastaukseksi: "Me emme ole merirosvoja emmekä laittomia miehiä. Me emme ole tulleet ryöstämään emmekä ottamaan orjia sinun maastasi. Minun setäni, Poseidonin poika, Minyain kuningas Pelias on lähettänyt minut hakemaan Kultaista taljaa ja tuomaan sen kotia. Eivätkä nämä toisetkaan, minun uljaat kumppanini, ole mitään maineettomia miehiä; sillä toiset heistä ovat Taivahisten poikia ja toiset maankuuluja uroita. Emmekä mekään konsanaan uuvu kesken taistelun ja osaamme mekin antaa iskuja ja ottaa niitä vastaan. Mutta nyt me haluamme olla vieraina sinun pöydässäsi, sillä se on parasta molemmin puolin."

Silloin Aieteen viha kuohahti kuin rajutuuli. Hänen silmänsä iskivät tulta, kun hän kuunteli Iasonin puhetta; mutta hän painoi kiukkunsa syvälle sydämensä pohjaan ja puhui lempeästi ja viekkaasti:

"Jos te tahdotte kolkhilaisteni kanssa tapella taljasta, niin silloin on monen miehen kuoltava. Mutta tahtoisitteko tosiaankin tappelemalla voittaa tuon taljan minulta? Niin vähän kuin teitä on, että helposti teidät saatan voittaa ja lastata laivanne teidän ruumiillanne! Jos tahtoisitte kuulla minun neuvoani, niin huomaisitte paljon paremmaksi valita parhaimman miehen joukostanne tekemään ne työt, jotka minä hänelle määrään. Silloin minä annan hänelle Kultaisen taljan palkaksi ja te saatte kaikki suurta kunniaa osaksenne."

Niin sanottuaan hän käänsi hevosensa ja ajoi ääneti takaisin kaupunkiinsa. Ja Minyain uroot istuivat vaiteliaina ja murheellisina ja kaipasivat Heraklesta ja hänen voimaansa; sillä ei ollut hyvä mennä noita tuhansia kolkhilaisia vastaan koettelemaan peloittavaa sotaonnea.

Mutta Khalkiope, Phriksoksen leski, palasi itkien kaupunkiin; sillä hänen mieleensä muistuivat hänen minyalainen puolisonsa ja kaikki nuoruuden ilot, kun hän katseli puolisonsa heimolaisten kauniita kasvoja ja heidän pitkiä kultakiharoitaan. Ja hän kuiskasi sisarelleen Medeialle: "Miksi pitäisi noiden kaikkien uljaiden miesten kuoleman? Minkätähden isäni ei anna heille taljaa, niin että puolisoni henki pääsisi rauhaan?"

Ja Medeia sääli sydämessään uroita, ja Iasonia enin kaikista; ja hän vastasi: "Meidän isämme on julma ja hirmuinen; kukapa saattaa voittaa Kultaisen taljan?" Mutta Khalkiope sanoi: "Nuo miehet eivät ole meidän miestemme kaltaisia; ei ole olemassa mitään, jota he eivät uskaltaisi tai tekisi".

Ja Medeia ajatteli Iasonia ja hänen uljasta ryhtiänsä ja sanoi: "Jos heidän joukossaan olisi edes yksikin uskalias mies, niin näyttäisin hänelle, kuinka talja olisi voitettavissa."

Iltahämyssä he menivät jokivarrelle, Khalkiope ja noitatyttö Medeia ja Argos, Phriksoksen poika. Ja Argos-poikanen hiipi edellä kaislikkoa pitkin, kunnes hän löysi uroot, jotka nukkuivat laivansa tuhdoilla jokiäyrään kyljessä, sillävälin kuin Iason piti vahtia ja nojasi mietiskellen keihääseensä. Ja silloin poika meni Iasonin luo ja sanoi:

"Minä olen sinun serkkusi Phriksoksen poika; ja äitini Khalkiope odottaa sinua puhuakseen kanssasi Kultaisesta taljasta."

Silloin Iason meni rohkeasti pojan mukana ja tapasi molemmat kuninkaantyttäret odottamassa rannalla; ja kun Khalkiope näki Iasonin, niin hän itki ja huusi:

"Voi, rakastetun puolisoni serkku, lähde kotiisi, ennenkuin joudut surman suuhun!"

"Huonoa olisi nyt lähteä kotiin, ihana prinsessa, turhaanhan olisimme silloin purjehtineet kaikki nämät meret." Silloin molemmat prinsessat pyysivät ja rukoilivat häntä lähtemään; mutta Iason sanoi: "Liian myöhäistä on enää lähteä!"

"Sinä et tiedä", Medeia sanoi, "mitä kaikkea sen täytyy tehdä, joka tahtoo taljan voittaa. Hänen täytyy kesyttää kaksi vaskisorkkaista härkää, jotka syöksevät tulta kidoistaan, ja niillä hänen täytyy ennen iltaa kyntää neljä auranalaa Ares-jumalan peltoa; ja vakoihin hänen täytyy kylvää käärmeen hampaita, ja niistä putkahtaa aseellinen mies jokaisesta hampaasta. Sitten hänen täytyy taistella kaikkia noita sotilaita vastaan; ja vähän se häntä hyödyttää, vaikka hän ne voittaisikin, sillä taljaa vartioitsee lohikäärme, paljon suurempi kuin suurin vuoriston honka; ja sen käärmeen ruumiin yli sinun täytyy kulkea, jos mielit Kultaisen taljan anastaa."

Mutta Iason nauroi katkerasti: "Väärin on ollut pitää tuota taljaa täällä, ja vääryyttä harjoittava ja laiton kuningas sitä on pitänyt; ja väärin on, että minun täytyy kuolla nuoruuteni kukoistuksessa, sillä ennenkuin aurinko toistamiseen laskee, tahdon ryhtyä tuohon yritykseen."

Silloin Medeia vapisi ja sanoi: "Kukaan kuolevainen ei voi sitä taljaa saada käsiinsä, jollen minä opasta häntä. Sillä sen ympärillä, joen tuolla puolen on täyttä yhdeksää kyynärää korkea muuri torneineen ja pylväineen ja jykevine kolminkertaisine vaskiportteineen; ja porttien yläpuolella on holvattu muuri, ja holvin päällä on kultaiset sakarat. Ja porttikäytävän päällä istuu Brimo-velho, tuo metsien hurja valtiatar heiluttaen männynrunkoa kädessään, ja hänen häijyt koiransa ulvovat muurin ympärillä. Kukaan ei uskalla häntä lähestyä, eikä katsoa häneen, paitsi minä, hänen papittarensa, ja hän vartioitsee maata laajalti, niin ettei yksikään muukalainen pääse lähestymään."

"Ei ole muuria niin korkeata, ettei sen yli viimein kiivetä, eikä metsää niin tiheätä, ettei sen läpi saata ryömiä; ei käärmettä niin kavalaa, ettei sitä saa lumotuksi eikä velhonaista niin julmaa, ettei sitä saa kauniin sanoin kiehdotuksi; ja minä olen voittava Kultaisen taljan, jos vain muuan viisas neito antaa apuansa uljaille miehille."

Ja hän katsoi viekkaasti Medeiaan ja kiinnitti häneen loistavat silmänsä, kunnes tyttö punastui ja värisi ja sanoi:

"Kuka uskaltaa uhmata härkien tulista hengitystä ja taistella kymmentä tuhatta aseellista miestä vastaan?"

"Se, jota sinä autat", Iason sanoi imarrellen, "sillä sinun maineesi on levinnyt yli kaiken maan piirin. Sinähän olet velhojen kuningatar, vielä viisaampi, kuin sisaresi Kirke, joka asuu ihanalla saarellaan kaukana Lännessä."

"Jospa olisinkin Kirke-sisareni luona tuolla hänen kauniilla Länsimeren saarellaan, kaukana vaikeista kiusauksista ja ajatuksista, jotka raatelevat sydäntäni! Mutta jos niin täytyy tapahtua — sillä minkätähden sinun pitäisi kuolla — niin minulla on tässä voidetta; olen valmistanut sen taikavoimaisista jääkukkasista, jotka puhkesivat Prometheuksen haavoista ylhäällä Kaukasos-vuoren autioilla lumikentillä pilvien tuolla puolen. Voitele itsesi sillä, niin sinä saat seitsemän miehen voiman; ja voitele sillä kilpesi, niin ei tuli eikä vesi saata sinua vahingoittaa. Mutta mitä alat, se sinun pitää lopettaa ennen auringonlaskua, sillä sen voima kestää vain yhden päivän. Ja voitele sillä kypäräsi, ennenkuin kylvät käärmeen hampaat; ja kun nuo Maaemon pojat hyppäävät pystyyn, niin heitä kypäräsi heidän keskellensä, ja silloin nuo sodanjumalan vainion kuolevaiset sikiöt karkaavat toistensa kimppuun ja tuhoavat toinen toisensa."

Silloin Iason lankesi polvilleen hänen eteensä ja kiitti häntä ja suuteli hänen käsiään; ja tyttö antoi hänelle voideastian ja kiiruhti vapisten pois kaislikon läpi. Ja Iason kertoi kumppaneilleen, mitä oli tapahtunut, ja näytti heille voirasian; ja kaikki iloitsivat paitsi Idas, joka joutui aivan pois suunniltaan kateudesta.

Auringon noustessa Iason meni ja kylpi joessa ja voiteli itsensä kiireestä kantapäähän voiteella ja kilpensä ja kypäränsä ja aseensa ja pyysi tovereitansa koettelemaan taikakeinon vaikutusta. Uroot koettivat katkaista hänen keihäänsä, mutta se oli kova ja jäykkä kuin rautatanko, Idas iski häntä kiukkuisesti miekallaan, mutta miekan terä kalskahti kappaleiksi ja lensi vasten hänen omia kasvojansa. Sitten uroot heittivät keihäänsä hänen kilpeensä, mutta keihäiden kärjet käpristyivät kuin lyijy; ja Kaineus koetti työntää häntä, mutta hän ei liikahtanutkaan paikaltansa; ja Polydeukes antoi hänelle nyrkillään iskun, joka olisi tappanut häränkin, mutta Iason vain naurahti, ja uroot tanssivat iloissaan hänen ympärillään; itse hän hyppi ja juoksi ja huusi ihastuksissaan äärettömästä voimastansa, kunnes aurinko nousi, ja oli aika mennä kaupunkiin ja vaatia Aietesta täyttämään lupauksensa.

Iason lähetti Telamonin ja Aithalideen sanomaan Aieteelle, että hän oli valmis taisteluun; ja he menivät marmorimuurien sivuitse ja kultaisten kattojen alitse ja astuivat Aietes-kuninkaan saliin, ja Aietes kalpeni kiukusta.

"Täytä lupauksesi, loistavan Auringon poika. Anna meille käärmeen hampaat ja päästä irti tulikitaiset härkäsi; sillä me olemme löytäneet keskuudestamme sankarin, joka saattaa voittaa Kultaisen taljan."

Aietes puri huuliaan, sillä hän oli kuvitellut mielessänsä, että uroot olisivat paenneet yöllä; mutta hän ei saattanut peruuttaa antamaansa lupausta ja niin hän antoi heille käärmeen hampaat.

Sitten hän käski tuoda vaununsa ja hevosensa ja lähetti airueita kuuluttamaan koko kaupungille, ja kaikki kansa tuli hänen kerallaan kauhean sodanjumalan kentälle.

Siellä Aietes istuutui valtaistuimelleen ja hänen soturinsa asettuivat molemmin puolin, ja niitä oli monta kymmentä tuhatta miestä, jotka olivat kiireestä kantapäähän pukeutuneet teräksisiin panssaripaitoihin. Ja kaikki kansa ja naiset kiipesivät kaikkiin ikkunoihin ja muureille ja valleille; ja Minyain uroot seisoivat yhdessä, kuin pieni kourallinen tuon suuren vihollisjoukon keskellä.

Khalkiope oli siellä ja vapiseva Argos-poika ja Medeia, tarkasti huntuunsa kääriytyneenä; mutta Aietes ei tietänyt, että hän mutisi voimakkaita loitsuja huuliensa välistä. Silloin Iason huusi: "Täytä lupauksesi ja anna tulikitaisten härkiesi tulla esille."

Aietes kaski avata portit, ja taikahärät juoksivat esiin. Ja niiden vaskiset sorkat kalisivat maata vasten ja tulenliekkejä leiskui niiden sieraimista, kun ne sarvet sojossa ryntäsivät Iasonia kohden; mutta Iason ei väistynyt askeltakaan. Niiden tulinen hengitys peitti hänet, mutta se ei kärventänyt hiuskarvaakaan hänen päästään, ja härät pysähtyivät äkkiä ja värisivät, kun Medeia aloitti loitsunsa.

Iason hyökkäsi lähimmän kimppuun ja tarttui sen sarviin; ja he painivat ja tappelivat, kunnes härkä vaipui nöyränä polvilleen: sillä elukan rohkeus lannistui ja sen jykevät jäsenet kävivät hervottomiksi tuon tumman velhotytön kiinteän katseen ja hänen huultensa loitsumuminan vaikutuksesta.

Sitten Iason kesytti molemmat härät ja pani ne ikeen alle ja sitoi ne auraan ja hoputti niitä keihäällään, kunnes hän sai kynnetyksi koko pyhän pellon.

Kaikki Minyain uroot hurrasivat; mutta Aietes puri vimmoissaan huuliansa, sillä puolet Iasonin työstä oli jo tehty, ja aurinko oli vielä korkealla taivaalla.

Sitten Iason otti käärmeen hampaat ja kylvi ne ja odotti, mitä tapahtuisi. Mutta Medeia katsoi hänen kypäräänsä, ettei hän vain unohtaisi saamaansa opetusta. Ja jokainen vako kohosi ja paisui, ja jokaisesta mullanmukulasta putkahti mies. Tuhansittain niitä nousi maan povesta, ja jok'ikinen oli kiireestä kantapäähän asti teräkseen pukeutunut. He vetivät miekkansa ja syöksyivät Iasonin päälle, joka seisoi yksinään heidän keskellänsä.

Silloin minyalaiset kalpenivat pelosta; mutta Aietes nauroi katkeraa naurua: "Katsokaapa, jollei minulla jo olisi kylliksi sotureita ympärilläni, saattaisin manata niitä esiin maan povesta!"

Mutta Iason otti kypärän päästänsä ja nakkasi sen tiheimpään parveen. Ja sokea raivo valtasi heidät, ja epäluulo ja viha ja pelko; ja toinen huusi toiselle: "Sinä löit minua" ja "Sinä olet Iason, sinun pitää kuoleman!" Nuo maasta nousseet peikot joutuivat vimmoihinsa ja käänsivät kätensä toinen toistansa vastaan; ja he tappelivat väsymättä, kunnes he makasivat kaikki maassa kuolleina. Silloin taikavaot aukenivat, ja lempeä maa otti heidät takaisin helmaansa; ja ruoho kasvoi taas vihreänä heidän ylitsensä, ja Iasonin työ oli tehty.

Minyalaiset nousivat ja hurrasivat, niin että Prometheuskin kuuli heidän huutonsa kalliolleen. Ja Iason huusi: "Vie minut nyt heti taljan luo, ennenkuin aurinko laskee".

Mutta Aietes ajatteli: "Hän on voittanut härät ja kylvänyt ja korjannut tuon hirveän viljan. Ken onkaan tuo mies, joka on taikojakin voimakkaampi? Ehkäpä ihan vielä tappaa käärmeenkin." Niin hän ajatteli ja vitkasteli ja neuvotteli ruhtinaittensa kanssa, kunnes aurinko laski ja kaikki pimeni. Sitten hän käski airueen huutaa: "Jokainen mies menköön yöksi kotiinsa. Huomenna mennään tapaamaan uroita ja keskustellaan Kultaisesta taljasta".

Sitten hän kääntyi ja katsoi Medeiaan. "Tämä on sinun työtäsi, sinä kavala velho! Sinä olet auttanut noita keltahapsisia muukalaisia ja tuottanut häpeää isällesi ja itsellesi!"

Medeia pelästyi ja vapisi ja hänen kasvonsa kalpenivat. Aietes näki, että hän oli syyllinen ja kuiskasi: "Jos he voittavat taljan, niin sinä olet kuoleva!"

Mutta minyalaiset menivät laivoilleen möristen kuin karhut, joilta saalis on viety: sillä he ymmärsivät, että Aietes aikoi pitää heitä vain pilkkanansa ja kavalasti pidättää heiltä kaiken heidän vaivannäkönsä hedelmät. Oileus sanoi: "Menkäämme miehissä lehtoon ja ottakaamme talja väkivalloin".

Mutta äkkipikainen Idas sanoi: "Heittäkäämme arpaa, kenen meistä tulee mennä ensiksi; sillä sillä aikaa kuin lohikäärme repii yhtä meistä, muut voivat sen tappaa ja viedä rauhassa pois taljan". Mutta Iason pidätti heitä, vaikka hän heitä ylistikin; sillä hän toivoi apua Medeialta.

Hetken perästä Medeia tulikin vapisten ja itki ison aikaa, ennenkuin sai puhutuksi. Ja viimein hän sanoi:

"Minun loppuni on tullut, ja minun täytyy kuolla; sillä isäni on oivaltanut, että minä olen teitä auttanut. Teidät hän tappaisi, jos uskaltaisi; mutta hän ei ole tekevä teille pahaa, koska olette olleet hänen vieraitansa. Lähtekää siis, oi lähtekää näiltä rannoilta ja muistelkaa Medeia-raukkaa, kun olette kaukana meren tuolla puolen!" Mutta uroot huusivat:

"Jos sinä kuolet, niin mekin kuolemme sinun kanssasi; sillä ilman sinua emme saata taljaa voittaa, emmekä ilman sitä tahdo mennä kotiin, vaan kaadumme täällä kaikki viimeiseen mieheen asti taistellen."

"Sinä et saa kuolla", Iason sanoi. "Pakene meidän kanssamme meren tuolle puolen. Näytä meille vain ensin, kuinka saisimme Kultaisen taljan; sillä sen sinä saatat tehdä. Olethan sinä lehdon papitar. Näytä meille vain, kuinka saamme käsiimme taljan, ja pakene sitten meidän kanssamme, ja sinusta on tuleva minun kuningattareni ja sinä saat hallita Minyain rikkaita ruhtinaita meren rannan Iolkoksessa."

Ja kaikki uroot tunkeutuivat lähelle ja lupasivat pyhästi, että hänestä tulisi heidän kuningattarensa.

Medeia itki ja vapisi ja peitti kasvonsa käsiinsä: sillä hän ikävöitsi sydämessään sisariansa ja leikkikumppaneitansa ja kotiaan, jossa hän oli viettänyt lapsuutensa päivät. Mutta viimein hän katsahti Iasoniin ja sanoi kesken nyyhkytyksiänsä:

"Minun täytyy siis jättää kotini ja kansani ja lähteä muukalaisten kera merten taakse? Arpa on heitetty, ja minun täytyy kestää kohtaloni. Tahdon näyttää teille, kuinka saatte Kultaisen taljan käsiinne. Viekää laivanne metsän kylkeen ja pankaa se sinne ankkuriin rantatöyrästä vastaan; ja Iason ottakoon jonkun urhean toverin mukaansa ja tulkoon keskiyön aikana tapaamaan minua muurin juurelle."

Silloin kaikki uroot huusivat yhdestä suusta: "Minä tahdon tulla mukaan!" "Ja minä!" "Ja minä!" Äkkipikainen Idas joutui kateudesta aivan suunniltaan; sillä hän olisi tahtonut olla ensimmäisenä kaikessa. Mutta Medeia tyynnytti heitä ja sanoi: "Orpheus tulkoon Iasonin kanssa ja tuokoon mukanaan taikaharppunsa; sillä minä olen kuullut hänestä, että hän on kaikkien laulajien kuningas ja saattaa lumota kaikki maan päällä."

Orpheus nauroi ilosta ja taputti käsiänsä, kun hänet valittiin; sillä siihen aikaan runoilijat ja laulajat olivat yhtä urheita taistelijoita kuin kaikkein parhaimmatkin soturit.

Niin he menivät keskiyön aikaan rantaan ja kohtasivat Medeian; ja hänen mukanaan tuli hänen nuori veljensä, Absyrtos, taluttaen vuoden vanhaa lammasta.

Medeia vei heidät tiheikköön, joka oli sodanjumalan portin vieressä; ja hän käski Iasonin kaivaa kuopan ja teurastaa lampaan ja jättää sen sinne ja sirottaa sen päälle taikayrttejä ja hunajaa.

Silloin syöksyi maan sisästä punaisten tulenliekkien leiskunnassa Brimo, metsien hurja velho, ja hänen häijyt koiransa ulvoivat hänen ympärillänsä. Hänellä oli kolme päätä, yksi kuin hevosen ja toinen kuin verikoiran ja kolmas kuin sihisevän käärmeen, ja hänellä oli miekka kummassakin kädessään. Hän ryntäsi kuopalle koirinensa ja he söivät ja joivat niin paljon kuin jaksoivat, ja Iason ja Orpheus vapisivat, ja Medeia peitti silmänsä. Viimein velho kiiti koirinensa metsään ja katosi; ja salvat kolahtivat alas ja portin puoliskot aukenivat selko selälleen, ja Medeia ja uroot riensivät portista sisään ja kiiruhtivat tuon myrkyllisen metsän läpi, mahtavien tammipuiden tummien runkojen lomitse Kultaisen taljan hohtoa kohden ja viimein he näkivät taljan riippuvan suuressa puussa lehdon keskellä. Iason olisi tahtonut juosta ja temmata taljan puusta; mutta Medeia pidätti häntä ja osoitti väristen mahtavaa käärmettä, joka makasi kiemurassa puiden runkojen keskellä. Sen ruumis oli kuin roteva vuoriston honka, ja sen kiemuroitten väliä oli monta syltä ja se kimalteli pronssilta ja kullalta. Puolet he vain saattoivat siitä nähdä, mutta ei enempää, sillä toinen puoli peittyi kauas pimeään.

Kun käärme näki heidän tulevan, niin se nosti päänsä ja katsoi heitä vaanien pienin kiiluvin silmin ja väläytti kaksihaaraista kieltään ja sähisi kuin metsiä kiertävä kulo, niin että koko metsä vavahti ja ähkyi. Sen sähinä värisytti puita lehdennenistä aina juuriin saakka ja kiiti yli virran pitkien rantojen ja Aieten pylvässalin ja herätti kaikki nukkujat kaupungissa, niin että äidit peloissaan painoivat lapsiansa rintaansa vastaan.

Mutta Medeia puhutteli sitä ystävällisesti ja se kurkotti pitkän, pilkullisen kaulansa ja nuoli hänen kättään ja katsoi häntä silmiin, ikäänkuin ruokaa pyytäen. Silloin Medeia antoi merkin Orpheukselle ja tämä aloitti tenholaulunsa.

Hänen laulaessaan metsä taas tyyntyi ja puiden lehdet riippuivat hiljaa; ja käärmeen pää painui alas ja sen vaskinen ruumis kävi hervottomaksi ja sen kiiluvat silmät sulkeutuivat hitaasti. Hetken perästä se hengitti tasaisesti kuin nukkuva lapsi, kun Orpheus kutsui sen luokse leppeätä Unen jumalaa, joka antaa rauhan ihmisille ja eläimille ja meren läikkyville laineille.

Silloin Iason juoksi varovaisesti eteenpäin, astui tuon mahtavan käärmeen yli ja tempasi taljan puun rungosta. Sitten he kaikki neljä syöksyivät pois puutarhasta joen äyräälle, jossa Argo odotti.

Hetkisen vallitsi rannassa syvä hiljaisuus, kun Iason piti Kultaista taljaa korkealla. Sitten hän huusi: "Kynnä nyt, kunnon Argo, nopeasti laineita, jos enää milloinkaan tahdot nähdä Pelionin harjanteita!"

Ja Argo totteli. Vakavina ja vaieten uroot sitä auttoivat airoillansa, ja honkainen puu taipui kuin pajunvitsa heidän käsissänsä, ja uljas Argo ulvahteli heidän aironvetojensa alla.

Yhä kauemmas he pakenivat syvän pimeyden turvissa, alas ryöppyävää virtaa he kiitivät ohi mustien muuriseinien ja temppelien ja Idän ruhtinaan linnojen, ohi kanavan suiden ja tuoksuvien puutarhojen ja outoja hedelmiä kasvavien lehtojen, ohi rämeiden, joilla lihavat lehmät makasivat, ja pitkien, suhisevien kaislikkojen; ja viimein he kuulivat meren aaltojen; kohisevan hietasärkkää vastaan, joka yksinään törrötti kuutamossa.

Meren kohinaa kahden he kiitivät, ja kuin raisu ratsu Argo hyppäsi aallolta aallolle, sillä se tiesi, että aika oli tullut, jolloin se saisi näyttää, mihin kelpaisi, ja voittaa kunniaa uroille ja itsellensä.

Meren kohinaa kohden he kiitivät, ja kuin raisu ratsu Argo hyppäsi aallolta aallolle, ja henkeään pidätellen uroot katselivat, kukin airollaan, kuinka se soljui tyynelle aavalle ulapalle.

Silloin Orpheus otti harppunsa ja lauloi paianin, [kiitoslaulu Apollonin kunniaksi] ja korkealle kohosi jälleen uroiden rohkeus. Uljaasti ja voimakkaasti he soutivat eteenpäin kauas lännen pimeyteen.

V.

Kuinka Argonautit ajautuivat Tuntemattomalle merelle.

He pakenivat länttä kohden minkä ennättivät; mutta Aietes varusti laivastonsa ja lähti ajamaan heitä takaa. Ja teräväsilmäinen Lynkeus näki hänen tulevan, kun hän vielä oli monen penikulman päässä, ja huusi: "Minä mäen kaukana idässä satoja laivoja ikäänkuin parven valkoisia joutsenia!" Ja sen kuultuaan uroot soutivat vielä entistä rivakammin, mutta laivat lähenivät kuitenkin joka hetki.

Silloin Medeia, tuo tumma velhotyttö, keksi julman ja viekkaan keinon. Hän tappoi nuoren veljensä Absyrtoksen ja heitti hänet mereen ja sanoi: "Kestää kauan ennenkuin isäni ennättää saada ylös hänen ruumiinsa ja polttaa sen, ja sillä aikaa me pääsemme kauas edelle."

Kaikki uroot kauhistuivat ja katsoivat häpeissään toinen toiseensa; mutta he eivät sentään rangaisseet tuota tummaa velhonaista, sillä olihan hän hankkinut heille Kultaisen taljan.

Kun Aietes tuli paikalle, niin hän näki poikansa ajelehtivan ruumiin. Hän pysähtyi pitkäksi aikaa, itki poikaansa ja otti hänet ylös vedestä ja palasi kotiin. Mutta hän lähetti uudelleen merimiehensä länttä kohden ja velvoitti heidät, uhaten hirmukuolemalla, täyttämään tehtävänsä. "Tuokaa takaisin minun luokseni tumma velhonainen, jotta hän kuolisi kauhean kuoleman. Mutta jos te palaatte ilman häntä, niin teidän on itse kuoltava sama kuolema."

Siten Argonautit sillä kertaa pelastuivat. Mutta Zeus-isä näki tuon törkeän rikoksen, ja hän lähetti taivaasta ankaran myrskyn ja paiskasi laivan kauas pois oikealta suunnalta. Päivän toisensa jälkeen myrsky sitä ajeli aallokossa ja sankassa sumussa, kunnes uroot eivät lopulta enää tietäneet, missä olivat, sillä aurinkokin oli kätkeytynyt taivaalta. Viimein laiva törmäsi matalikolle keskelle laakeita muta- ja hietasaaria, ja aallot vyöryivät sen yli pitkin ja poikin, ja uroot kadottivat kaiken pelastumisen toivon.

Silloin Iason huusi Heraa avuksi: "Taivasten ihana kuningatar, joka meitä tähän asti olet suosinut, miksi hylkäsit meidät kurjuudessamme ja jätit meidät kuolemaan tänne tuntemattomille merille? Kovaa on kadottaa kunnia, jonka sellaisella tuskalla ja vaarallisella työllä olemme saavuttaneet, ja kovaa enää koskaan olla näkemättä Hellaata ja Pagasain lempeää lahtea."

Silloin tuo keulaan kiinnitetty taikaoksa puhui: "Zeus-isän vihan tähden tämä kaikki teille on tapahtunut; sillä kauhea rikos on tehty laivallanne, ja pyhä pursi on veren tahraama."

Sen kuultuaan kaikki uroot huusivat: "Medeia on murhaaja. Kärsiköön tuo velhonainen syntinsä seuraukset ja kuolkoon!" He tarttuivat Medeiaan heittääkseen hänet mereen, jotta tuon pojan kuolema tulisi sovitetuksi; mutta taikaoksa puhui taas: "Saakoon hän elää, kunnes hänen rikostensa mitta on täysi. Kosto häntä lähestyy, verkkaan mutta varmasti; nyt hänen täytyy vielä jäädä eloon, sillä te tarvitsette häntä vielä. Hänen täytyy näyttää teille tie Kirke-sisarensa luo, joka asuu Lännen saarilla. Hänen luokseen teidän täytyy purjehtia vaikeaa ja vaivalloista tietä, ja hän on puhdistava teidät rikoksestanne."

Urhot itkivät ääneensä, kun he kuulivat tammen tuomion; sillä he tiesivät, että heillä oli edessään tuskallinen taival ja vuosikausien katkera kärsimys. Toiset syyttivät tummaa velhonaista ja toiset sanoivat: "Ei, me olemme kuitenkin hänelle kiitollisuuden velassa; ilman häntä emme olisi voittaneet Kultaista taljaa". Mutta useimmat heistä purivat ääneti huuliansa, sillä he pelkäsivät velhon vehkeitä.

Meri tyveni ja aurinko pilkisti jälleen pilvien lomasta, ja uroot työnsivät laivansa matalikolta ja soutivat tumman velhotytön opastamina eteenpäin vaivalloista tietään tuntemattoman meren ulapoille.

Mitä teitä he kulkivat, en tiedä, enkä sitäkään kuinka he tulivat Kirken saarelle. Toiset sanovat heidän kulkeneen länttä kohden ja Istros-virtaa ylös ja että he sitten saapuivat Adrian merelle laahaten laivaansa lumipeitteisten Alppien yli. Toiset sanovat heidän menneen etelään päin punaiselle Intian merelle ja päivänpaisteisten maiden ohi, joissa kaikenlaiset mausteet kasvavat, ja sitten Aitiopian ympäri länttä kohden ja viimein tulleen Libyaan. Siellä he vetivät laivansa polttavan hietikon poikki ja mäkien ja töyräiden yli aina Syrteihin asti, joiden rannoilla lentohieta-aavikoita leveni monen penikulman laajuudelta rikkaan Kyrenen ja lootophagien, lootoksen syöjien, alueiden välillä. Tämä on kuitenkin kaikki vain mielikuvituksen tuotetta ja taruja ja hämäriä viittauksia tuntemattomiin maihin.

Mutta kaikki tietävät, että he tulivat erääseen paikkaan, jossa he yhdeksän päivää saivat köysien ja kierikoiden avulla laahata laivaansa maata pitkin, ennenkuin tulivat Tuntemattomalle merelle. Ja paras kaikista noista vanhoista lauluista kertoo meille, kuinka he kulkivat kauas pohjoiseen, kunnes tulivat Kaukasoksen rinteille, siihen paikkaan, missä se pistäiksen kauas mereen; ja kaidalle Kimmerian [Krimin ja Sirkassian välillä] Bosporokselle, jonka poikki titaani ui härän selässä, ja sieltä tyynen Maiotis-meren [Asovan meri] hiljaisille vesille. Ja sieltä he kulkivat yhä pohjoiseen, ylös Tanais-jokea, jota me nimitämme Doniksi, geloonien ja sauromatain ja monien vaeltavien paimentolaisheimojen ja yksisilmäisten arimaspien ohi, joista vanhat Kreikan runoilijat kertovat, että he ryöstivät kultaa kylmillä Rhipaian [Uralin vuoret] vuorilla asuvilta grypseilta.

Ja he kulkivat ohi Skythian jousimiesten ja ihmisiä syövien taurilaisten ja ohi vaeltavien hyperboreialaisten eli peräpohjolaisten, jotka syöttävät karjalaumojansa Pohjantähden alla, ja viimein he tulivat pohjoiselle valtamerelle, tuolle kolealle, kuolleelle Kronoksen [Itämeri] merelle. Mutta siellä Argo ei enää tahtonut liikkua eteenpäin; ja jok'ainoa mies laski kyynärpäänsä polvelleen ja nojasi päätänsä käsiinsä nälän ja ponnistusten murtamana ja heittäytyi kuolemaan. Mutta perämies, uljas Ankaios, sai vielä kerran heidän mielensä rohkaistuksi ja käski heidän hypätä maihin ja hinata köysien ja kierikoiden avulla laivaa monta raskasta päivää, maidenko yli, vai lietteiden vai jäiden en oikein tiedä, sillä runo on hämmentynyt ja katkonainen kuin uni. Se kertoo sitten, kuinka he tulivat kuuluisien pitkä-ikäisten ihmisten asuinsijoille ja kimmerien luo, jotka eivät koskaan nähneet aurinkoa, he kun asuivat syvällä lumipeitteisten vuorten rotkoissa, ja Hemionian ihanaan maahan, jossa asui kaikista kansoista hurskaimmat, ja Manalan porteille ja unten asuinsijoille saakka.

Viimein Ankaios huusi: "Kestäkää vielä hetkinen, kunnon kumppanit, pahin on kuin onkin jo ohitse; sillä minä saatan jo nähdä, kuinka länsituulen lauha henkäys panee veden väreilemään ja kuulen valtameren loiskuvan rantariuttoja vastaan. Masto pystyyn siis ja ylös purjeet, ja kuin miehet ottakaa vastaan, mitä tuleva on!"

Silloin puhui taikaoksa: "Voi, jospa olisin jo aikoja sitten kadonnut, musertunut noiden kauheiden kallioiden väliin ja vaipunut Eukseinos-meren hyrskyjen alle! Parempi olisi ollut sekin, kuin kulkea iäti ruhtinaitteni rikoksen tahraamana; sillä Absyrtoksen veri vainoaa minua ja onnettomuus seuraa onnettomuutta. Niinpä joudun nytkin jonkin salaperäisen hirviön valtaan, jos tulen liian lähelle Ierneen [Britannian] saarta. Jollette laske niin läheltä mannerta kuin suinkin ja purjehdi etelää kohden, aina vain etelää kohden, niin minun täytyy kulkea Atlantin meren tuolle puolen, valtamerelle, jolla ei ole ääriä."

Silloin he siunasivat taikaoksaa ja purjehtivat eteläänpäin, mantereen rantaa pitkin. Mutta ennenkuin he sivuuttivat Ierneen, tuon sumujen ja myrskyjen maan, tuli musta, vonkuva vihuri ja tarttui purjeisiin ja sekoitti köydet. Kaksitoista yötä he ajelivat aavalla, myrskyävällä Lännen merellä keskellä hyrskyjä ja hyökyaaltoja, eivätkä nähneet tähtiä eivätkä aurinkoa. Ja taas he huusivat: "Me hukumme, sillä me emme tiedä, missä olemme. Me olemme eksyneet tässä kauheassa pimeydessä ja usvassa, emmekä tiedä missä on itä, missä länsi."

Mutta kaukonäköinen Lynkeus huusi iloisesti keulan kyljestä: "Rohkeutta vielä, oivat purjehtijat; minä näen mäntypuita kasvavan saaren ja lempeän Maaemon esikartanot, joita pilvet seppelöivät".

Mutta Orpheus sanoi: "Älä ohjaa sinne, ei yksikään elävä olento voi siellä maihin laskea; sillä tuolla rannikolla ei ole ainoatakaan valkamaa, äkkijyrkkiä kallioita vain ylt'ympäri".

Niin Ankaios käänsi laivan poispäin; ja enemmän kuin kolme päivää he vielä saivat purjehtia, ennenkuin tulivat Aiaan, Kirken asunnolle ja ihanalle Lännen saarelle [Azorit?].

Sinne Iason käski heidän laskea laivansa ja etsiä joitakin elollisen olennon merkkejä. Kun he kulkivat sisämaahan päin, niin he kohtasivat Kirken, joka oli tulossa laivalle; ja he vapisivat, kun he näkivät hänet, sillä hänen hiuksensa ja kasvonsa ja vaatteensa loistivat kuin tulenliekki.

Ja hän tuli ja katsoi Medeiaan; ja Medeia kätki kasvonsa huntunsa taakse.

Ja Kirke huusi: "Oi sinä katala tyttö, oletko kadottanut järkesi, kun uskallat tulla tänne minun saarelleni, jossa kukkaset läpi vuoden kukkivat? Missä on sinun vanha isäsi ja veljesi, jonka tapoit? Vähänpä minä siitä välitän, minne sinä joudut noine muukalaisinesi, joita rakastat. Ruokaa ja viiniä tahdon teille lähettää, mutta teidän laivanne ei saa jäädä tänne, sillä se on synnin saastuttama, ja synnin saastuttama on sen miehistökin."

Uroot rukoilivat häntä, mutta turhaan, ja huusivat: "Puhdista meidät rikoksestamme!" Mutta hän lähetti heidät pois ja sanoi: "Menkää Maleaan, siellä teidät puhdistetaan synnistänne, ja saatte palata kotiinne".

Silloin nousi suotuisa tuuli ja he purjehtivat itää kohden Iberian rannalla olevan Tartesos-kaupungin ohi ja tulivat viimein Herakleen patsaille ja Välimeren kirkkaille vesille. Sitten he purjehtivat eteenpäin ja kulkivat Sardinian meren poikki ja Ausonien saarien ja niemirikkaan Tyrrhenian rannikon ohi, kunnes he eräänä tyynenä kesäiltana näkivät edessänsä kauniin, kukkaisan saaren. Kun he väsynein voimin sitä hitaasti lähestyivät, niin he kuulivat rannalta suloista laulua. Mutta kun Medeia sen kuuli, niin hän hypähti pystyyn ja huusi: "Taivas varjelkoon, uroot, nuo ovat seireenien saaret. Teidän on purjehdittava läheltä niiden ohitse, sillä muuta kulkuväylää ei ole; mutta ne, jotka kuuntelevat tuota laulua, ovat hukassa."

Silloin Orpheus, tuo kaikkien laulajien kuningas puhui: "Antaa heidän koetella voimiaan minun kanssani. Olenhan minä laulullani lumonnut kiviä ja puita ja lohikäärmeitä, saatikka sitten ihmisten sydämiä!" Ja hän otti harppunsa ja nousi seisomaan peräkannelle ja aloitti tenholaulunsa.

Ja nyt uroot saattoivat nähdä Anthemussan, tuon kukkaisan saaren seireenit, kolme ihanaa impeä, jotka istuivat rannalla ilta-auringon punaaman kallion kyljessä tummanpunaisten unikukkien ja kullankeltaisten liljojen keskellä. Hitaasti ja uneliaasti he lauloivat lempein, hopeankirkkain äänin, ja säveleet hiipivät yli kullaita kimmeltävien vesien, ja aina uroiden sydämiin asti Orpheuksen laulusta huolimatta.

Ja kaikki olivat tulleet kuuntelemaan heidän lumoavaa lauluansa. Lokit istuivat valkeissa jonoissa pitkin kallioiden kylkiä ja kuuntelivat; ja rannalla suuret hylkeet viruivat auringon paisteessa ja nyökkivät tahtia unisilla päillään ja hopealta hohtavat kalaparvet hypähtelivät korkealle paremmin kuullaksensa ja särkivät ailakoiden veden kiiltävän, tyynen kalvon. Tuuli hiljensi huminaansa ajellessaan pilviparviansa länttä kohden; ja pilvet leijailivat taivaan sinessä kuin kullan kellertävä lammaslauma ja kuuntelivat uneksien seireenien laulua.

Kun uroot kuuntelivat, niin airot heltisivät heidän käsistänsä ja heidän päänsä painuivat rinnoille ja heidän raskaat silmänsä sulkeutuivat. He uneksivat hiljaisista hohtavista puutarhoista ja humisevien honkien siimeksestä, ja kaikki heidän vaivansa ja ponnistuksensa tuntui heistä hulluudelta, eivätkä he muistaneet enää mainettansa.

Silloin yksi nosti äkkiä päänsä ja huusi: "Mitä tämä ikuinen vaeltaminen meitä hyödyttää? Jääkäämme tänne ja levätkäämme hetkinen!" Ja toinen sanoi: "Soutakaamme tuonne saarelle ja kuunnelkaamme, mitä he laulavat", ja kolmas: "Minä en välitä sanoista, vaan säveleestä. He saavat laulaa minut uneen, että saan levon."

Ja Butes, Pandionin poika, kaunein kaikista kuolevaisista, hyppäsi veteen ja ui saarta kohden huutaen: "Minä tulen, minä tulen, ihanat immet, kuuntelemaan lumoavaa lauluanne ja elämään ja kuolemaan luonanne!"

Mutta Medeia väänteli käsiänsä ja huusi: "Laula kovemmin Orpheus, viritä voimakkaampi sävel; herätä nuo onnettomat unikeot, tai yksikään heistä ei saa enää nähdä Hellaan lempeitä laaksoja!"

Silloin Orpheus nosti harppunsa ja antoi taitavan kätensä kulkea kielien yli; ja hänen soittonsa ja laulunsa kohosi kuin pasuunan ääni illan hiljaiselle taivaalle. Kuin ukkosen jyrinä se syöksyi ilmaan, niin että kalliot ja meri kaikuivat; ja se tunki uroiden sydämiin kuin tulinen viini, kunnes kaikkien sydämet alkoivat rajusti sykkiä heidän rinnoissansa.

Ja hän lauloi laulun Perseuksesta, kuinka jumalat häntä johdattivat yli maiden ja merien, kuinka hän surmasi kauhean Gorgon ja voitti itselleen verrattoman morsiamen ja kuinka hän nyt istuu jumalten luona Olympoksessa, loistaen tähtenä taivaalla, kuolematonna kera kuolemattoman puolisonsa ja kaikkien ihmisten kunnioittamana.

Niin Orpheus lauloi, ja seireenit vastasivat yli kullalta kimmeltävän meren. Mutta viimein Orpheuksen ääni voitti seireenien äänen, ja uroot tarttuivat taas airoihinsa.

Ja he huusivat: "Mekin tahdomme olla miehiä kuin Perseus, ja me tahdomme uskaltaa ja kärsiä viimeiseen asti. Laulaos meille vielä kerran hänen laulunsa, kunnon Orpheus, että unohtaisimme seireenit ja heidän loitsunsa."

Ja kun Orpheus alkoi laulaa, niin uroot pistivät aironsa mereen ja soutivat hänen soittonsa mukaan ja pakenivat kauas pois; ja seireenien laulu kaikui yhä heikommin ja sekoittui laivan vanaveden vaahdon kohinaan ja kuoli vähitellen pois.

Mutta Butes ui rannalle ja polvistui seireenien eteen ja huusi: "Laulakaa vielä! Laulakaa vielä!" Hän ei kuitenkaan ennättänyt sanoa enempää, sillä hänen korvansa alkoivat kummasti humista ja hän vajosi taikauneen ja vaipui pitkäkseen rannan kiville ja unohti taivaan ja maan, eikä ennättänyt nähdä tuota rumaa rantaakaan, jolla oli ihmisten luita huiskin haiskin.

Silloin nuo kolme siroa sisarta nousivat hitaasti julma hymy huulillaan; ja hitaasti he hiipivät häntä kohden kuten tiikerit saaliinsa kimppuun; ja heidän kätensä olivat kuin kotkan kynnet, kun he kulkivat yli uhriensa luiden kauheaa juhla-ateriaansa nauttimaan.

Mutta ihana Afrodite näki nuorukaisen Ida-vuoren korkealta kukkulalta, sääli hänen nuoruuttansa ja hänen kauneuttansa, hypähti kultaiselta valtaistuimeltaan, ja kuin tähdenlento hän lennähti alas taivaalta jättäen jälkeensä kimaltelevan valojuovan. Hän pysähtyi seireenien saarelle, sieppasi saaliin heidän kynsistänsä ja nosti ylös nukkuvan Buteen, kääri hänet kultaiseen usvaan ja kantoi hänet Lilybaionin kukkulalle. Siellä Butes vietti nukkuen monta hauskaa vuotta.

Kun seireenit huomasivat joutuneensa tappiolle, niin he kirkuivat kiukusta ja raivosta, syöksyivät rannalta mereen ja muuttuivat mustiksi kalliomöhkäleiksi, jotka siellä vielä tänäkin päivänä törröttävät.

Sitten uroot tulivat Lilybaionin kapeaan salmeen ja näkivät Sisilian, tuon kolmikulmaisen saaren, jonka alla makaa Enkelados-jättiläinen kuorsaten yötä ja päivää; ja kun hän kääntyy, niin maa järisee, ja ärjyviä tulenliekkejä syöksyy hänen rinnastaan ja tunkee esiin Ainteen [Etnan] keilahuipusta, joka kohoaa korkealle yli kastanjanruskeiden metsien. Ja siellä Karybis tempasi heidät hirvittävään hyrskyynsä ja vyöryi maston korkuisena heidän ympärillään; eivätkä he päässeet eteen- eivätkä taaksepäin, sillä pyörre pyöritti heitä ympäri.

Siinä pyörrettä vastaan ponnistellessaan he näkivät aivan lähellänsä salmen toisella puolen kallion törröttävän vedessä, huippu pilvien peitossa. Eikä sitä kalliota olisi voinut kukaan kiivetä, vaikka hänellä olisi ollut kaksikymmentä kättä ja jalkaa, sillä se oli niin sileä ja liukas, kuin ihmiskäden kiilloittama; ja puolitiessä ylöspäin synkkä luola ammotti länttä kohden.

Kun Orpheus näki sen, niin hän huokasi raskaasti ja väänteli käsiänsä ja huusi: "Vähänpä meitä auttaa, vaikka pääsisimmekin pyörteen kynsistä, sillä tuossa luolassa asuu Skylla, noita, jolla on nuoren koiranpenikan ääni. Äitini varoitti minua tästä lähtiessämme Hellaasta. Noidalla on kuusi päätä ja kuusi pitkää kaulaa, ja hän väijyy tuossa pimeässä onkalossa. Luolastaan hän sieppaa kaikki ohikulkevat, hylkeet ja haikalat ja delfiinit ja kaiken Amphitriteen karjan. Eikä ainoankaan laivan miehistö saata kerskata eheänä päässeensä hänen kallionsa ohi, sillä hän ojentaa pitkät kaulansa ja jokainen suu sieppaa miehen. Kenpä meitä nyt auttaisi? Sillä Hera ja Zeus vihaavat meitä ja meidän laivamme on rikoksen tahraama. Niinpä meidän täytyy kuolla, kuinka hyvänsä käykin."

Silloin Thetis, Peleuksen hopeajalkainen kuningatar, kohosi syvyyksistä, koska hän rakasti urheaa puolisoansa. Ja kaikki hänen nymfinsä seurasivat häntä, ja he leikkivät laivan ympärillä kuin lumivalkoiset delfiinit, sukelsivat aallolta aallolle laivan edessä ja sen vanavedessä ja sen kupeella, niinkuin delfiinit leikkivät. He tarttuivat laivaan ja ohjasivat sitä ja heittivät sitä kädestä käteen halki aaltojen, niinkuin tytöt heittävät palloa. Kun Skylla kurotti kaulaansa siepatakseen laivan, niin he työnsivät takaisin hänen ahnaat päänsä. Ja ilkeä Skylla vinkui kuin koiranpenikka heidän hentojen käsiensä koskiessa häneen ja vetäytyi pelästyneenä luolaansa — sillä kaikki paha pelkää sitä, mikä on hyvää — ja eheänä liukui Argo Skyllan ohitse myötätuulen alkaessa puhaltaa. Thetis palasi nymfeineen takaisin meren pohjaan koralliluoliinsa ja vihreältä ja purppuranpunaiselta hohtaviin puutarhoihinsa, joissa kukat läpi vuoden kukkivat; ja uroot jatkoivat matkaansa iloissansa, mutta samalla peläten, mitä vielä oli tuleva.

Senjälkeen he soutivat navakasti monta raskasta päivää, kunnes näkivät pitkän korkean saaren ja sen takana vuorisen maan. He hakivat, kunnes löysivät sataman, ja soutivat rohkeasti sitä kohden. Mutta hetken perästä he pysähtyivät ja ihmettelivät, sillä rannalla kohosi suuri kaupunki ja temppeleitä ja muureja ja puutarhoja ja linnoja korkeilla kallioilla. Kaupungin kummallakin puolella he näkivät avaran sataman, joihin molempiin vei ahdas väylä; ja lukemattomia mustia laivoja oli kuivillaan rannalla.

Silloin puhui Ankaios, tuo viisas perämies: "Mikä uusi ihme tämä on? Tunnenhan minä kaikki saaret ja satamat ja kaikki merten mutkat, ja tämän pitäisi olla Kerkyra, jossa asustaa vain kesyttömiä vuohilaumoja. Mutta mistä ovat kotoisin nuo uudet satamat ja nuo suuret hiotusta kivestä tehdyt rakennukset?"

Mutta Iason sanoi: "Tämän saaren asukkaat eivät saata olla villiä kansaa. Soutakaamme vain satamaan ja koettakaamme onneamme."

He soutivat satamaan, hiotusta kivestä tehtyä laivasiltaa kohden tuhansien mustakylkisten laivojen lomitse, joista jokainen oli paljon isompi kuin Argo. Ja he ihmettelivät tuota mahtavaa kaupunkia ja sen kiiltäviä kuparikattoja ja pitkiä, korkeita marmorimuureja, joiden päällä oli lujia paalutuksia. Ja laivasilloilla vilisi kaikenlaista kansaa, kauppiaita ja merimiehiä ja orjia, jotka tulivat ja menivät kantaen kauppatavaroita. Ja uroiden mieli nöyrtyi, ja he katsoivat toinen toiseensa ja sanoivat: "Me olimme mielestämme aika ylväitä lähtiessämme meren rannan Iolkoksesta, mutta kuinka vähäpätöisiltä me näytämmekään tämän kaupungin rinnalla, ikäänkuin muurahainen mehiläisparvessa."

Merimiehet huusivat heille töykeästi sillalta: "Mitä miehiä te olette? Me emme huoli muukalaisista emmekä merirosvoista. Me tulemme kyllä omin neuvoin toimeen."

Mutta Iason vastasi kohteliaasti, sovittaen sievästi sanansa ja kehuen heidän kaupunkiaan ja heidän satamaansa ja heidän upeata laivastoansa. "Toden totta, tepä olette oikeita Poseidonin poikia ja meren valtiaita! Me olemme vain merta kiertäviä merimiesparkoja, janosta ja ponnistuksista nääntyneitä. Antakaa meille vain ruokaa ja vettä, niin me jatkamme rauhassa matkaamme."

Silloin merimiehet nauroivat ja vastasivat: "Etpä ole hullu, muukalainen. Sinä puhut kuin kelpo mies ja saatpa nähdä, ettemme mekään ole huonompia. Poseidonin poikia me olemme ja meren valtiaita; mutta tulkaahan maihin, niin saatte, mitä meillä parasta on."

Uroot kömpivät rannalle väsyneinä ja kangistuneina, ja merimiehet nauroivat heidän pitkiä takkuisia partojaan ja päivän paahtamia poskiaan ja heidän rääsyisiä, meriveden turmelemia vaatteitaan ja suolaisen hyrskyn ruostuttamia aseitaan, — sillä nuo merimiehet olivat karkeita kieleltään, vaikka he olivatkin hyväsydämisiä ja kunnon miehiä. — Ja yksi heistä sanoi: "Nuopa ovat kehnoja merimiehiä; hehän ovat sen näköisiä kuin olisivat sairastaneet merikipua kaiken päivää?" Ja toinen virnuili: "Katsokaa, kuinka heidän koipensa ovat koukistuneet paljosta soutamisesta; hehän kävellä taapertavat kuin ankat!"

Silloin tuittupäinen Idas aikoi lyödä heitä, mutta Iason pidätti häntä. Ja yksi kaupparuhtinaista, pitkä ja komea mies, tuli heitä puhuttelemaan.

"Älkää panko pahaksenne, muukalaiset; meripojat eivät voi olla pieksämättä kieltänsä. Mutta me tahdomme kohdella teitä hyvin ja ystävällisesti, sillä muukalaiset ja köyhät ovat Jumalan lähettämiä. Ettekä te näytäkään miltään tavallisilta merenkulkijoilta, niin kookkaat ja voimakkaat ovat vartalonne ja komeat aseenne. Tulkaa kanssani Alkino'okseen, tuon rikkaan meren ruhtinaan, palatsiin ja me tahdomme kestitä teitä hyvin ja kaikesta sydämestämme; ja sitten te saatte sanoa meille nimenne."

Mutta Medeia vetäytyi taaksepäin ja vapisi ja kuiskasi Iasonin korvaan: "Me olemme joutuneet ansaan ja olemme menossa perikatoomme, sillä minä näen miehistön joukossa maalaisiani, tummasilmäisiä kolkhilaisia, yllä teräksiset panssaripaidat, jollaisia käytetään minun isänmaassani."

"Liian myöhäistä on kääntyä takaisin", Iason sanoi. Ja hän kysyi kaupparuhtinaalta: "Mikä maa tämä on, arvoisa herra; ja mikä on tuo hiljan rakennettu kaupunki?"

"Tämä on Phaiekien maa, jota kaikki Taivahiset rakastavat; sillä he tulevat tänne ja syövät juhla-aterioita kanssamme kuin ystävät ainakin ja istuvat rinnallamme salissa. Tänne me tulimme Liburniasta häijyjä kykloopeja pakoon. He ryöstivät meiltä, rauhallisilta kauppiailta, vaivoin hankkimamme tavarat ja rikkaudet. Silloin Nausithos, Poseidonin poika, toi meidät tänne ja kuoli rauhassa. Ja nyt hänen poikansa, Alkino'os, ja Arete, viisain kaikista kuningattarista, hallitsevat meitä."

He kulkivat läpi rantapuistikon ja mitä edemmäs he kulkivat, sitä enemmän he ihmettelivät. Sillä pitkin siltaa oli maassa hyvässä järjestyksessä paksuja ankkuriketjuja ja raakapuita ja mastoja Poseidonin, meren vihreähapsisen kuninkaan, temppelin edessä. Puistikon ympärillä kihisi laivanrakentajia kuin muurahaisia: mitkä punoivat köysiä, mitkä veistivät kaaripuita, mitkä höyläsivät pitkiä airoja ja raakoja. Minyalaiset kulkivat ääneti eteenpäin hohtavan valkoisia marmorikatuja pitkin, kunnes he saapuivat Alkino'ooksen palatsille ja silloin he ihmettelivät vielä enemmän. Pilviä tavoitteleva palatsi säteili ja loisti auringossa ja sen seinät eteisestä sisimpään huoneeseen asti olivat kullatusta kuparista ja ovet olivat hopeasta ja kullasta. Molemmin puolin sisäänkäytävää istui eläviä kultakoiria, jotka eivät koskaan vanhentuneet eivätkä kuolleet. Niin taitavasti Hefaistos ne oli takonut pajassaan savuavalla Lemnos-saarella. Hän oli antanut ne Alkino'okselle, jotta ne öisin vartioitsisivat hänen porttejaan. Palatsin salissa oli huoneen kummassakin päässä pitkin seinän koko pituutta suuria valtaistuimia, jotka olivat verhotut kalleilla kiiltävillä kankailla, ja niillä tuon mahtavan kauppakansan kuninkaat istuivat syömässä ja juomassa ja siellä he viettivät juhlia koko vuoden läpeensä. Sulatetusta kullasta valettuja poikia seisoi kiiltävillä alttareilla käsissään tulisoihdut, joilla he valaisivat vieraita kaiken yötä. Ja huoneen ulkopuolella istui ahkerassa työssä viisikymmentä palvelustyttöä: mitkä jauhoivat jyviä käsimyllyssä, mitkä pyörittivät rukkia, mitkä kutoivat kangasta, ja heidän kätensä välkähtelivät kuin lepattavat haavan lehdet, kun he heittivät sukkulaa.

Palatsin edustalla oli suuri puutarha, jota ympäröivät korkeat muurit, ja se oli aivan täynnä komeita hedelmäpuita, harmahtavalehtisiä oliiveja ja suloisia viikuna-, päärynä- ja omenapuita, jotka kantoivat hedelmiä koko vuoden läpeensä, sillä lämmin lounastuuli hyväili niitä, ja päärynä kypsyi päärynän, viikuna viikunan ja rypäle rypäleen vieressä kaiken kesää ja talvea. Puutarhan toisessa päässä kukkivat loistavat kukkalavat läpi kaikkien vuodenaikojen. Siellä pulppusi kaksi kaunista lähdettä, joista toinen juoksi läpi puutarhan ja toinen palatsin kadun alitse ja antoi vettä kaikelle kaupungin kansalle. Sellaisia jaloja lahjoja taivas oli antanut viisaalle Alkino'okselle.

Sitten uroot menivät sisään ja näkivät Alkino'oksen istuvan valtaistuimellaan, mahtavana kuin itse Poseidon kultakoristeiset, kankeat vaatteet yllä ja kultainen valtikka sivullaan ja kädessään kauniisti kaiverrettu pikari, josta hän joi kaupparuhtinaiden maljoja. Ja hänen vieressään seisoi Arete, hänen viisas ja suloinen kuningattarensa, ja nojasi pylvästä vastaan kehrätessään kultalankaansa.

Alkino'os nousi ja lausui heidät tervetulleiksi ja pyysi heitä istumaan ja syömään. Ja palvelijat kantoivat heille pöytiä ja leipää ja lihaa ja viiniä.

Mutta Medeia lähestyi vapisten Aretea, tuota ihanaa kuningatarta, ja lankesi hänen jalkojensa juureen, syleili niitä ja huusi itkien polvistuessaan:

"Minä olen sinun vieraasi, ihana kuningatar, ja minä rukoilen sinua Zeuksen nimessä, joka on anojien suojelija. Älä lähetä minua takaisin isäni luo kauheaa kuolemaa kärsimään. Vaan salli minun mennä menojani ja kantaa kuormaani. Olenhan jo kylliksi saanut kärsiä rangaistusta ja häpeää!"

"Kuka sinä olet, kummallinen neito? Ja mitä sinä tarkoitat pyynnölläsi?"

"Minä olen Aieteen tytär Medeia ja minä näin täällä tänään maanmiehiäni. Ja minä tiedän, että he ovat tulleet minua hakemaan viedäkseen minut kotiini kärsimään kauhean kuoleman."

Silloin Arete astui askeleen taaksepäin ja sanoi: "Viekää tämä tyttö sisään, neidot. Kuninkaat päättäkööt, mutta en minä."

Ja Alkino'os hypähti ylös valtaistuimeltaan ja huusi: "Sanokaa, muukalaiset, keitä te olette ja kuka tuo neito on!"

"Me olemme Minyain uroita", Iason sanoi, "ja tämä neito on puhunut totta. Me olemme niitä miehiä, joiden maine on kiertänyt maat ja mantereet. Me tulimme tänne kaukaa valtamereltä kärsittyämme ennen kuulumattomia vaivoja ja vastuksia. Meitä oli suuri joukko, kun lähdimme ja vain harvat palaavat takaisin, sillä monta jaloa toveria me olemme menettäneet. Anna siis meidän lähteä rauhassa, niinkuin antaisit vieraittesi lähteä, niin että maailma saattaisi sanoa: 'Alkino'os on hurskas kuningas'."

Mutta Alkino'os vetäytyi synkkänä taaksepäin ja seisoi vakavana mietiskellen. Ja viimein hän puhui:

"Jollei olisi tehty sitä tekoa, mikä tehty on, niin olisin tänä päivänä sanonut itsekseni: 'Suureksi kunniaksi on Alkino'okselle ja hänen jälkeläisilleen, että maankuulut Argonautit ovat hänen vierainansa'. Mutta nuo kolkhilaisetkin ovat minun vieraitani niinkuin tekin, ja koko tämän kuukauden he ovat täällä odottaneet laivoineen, sillä he ovat etsineet kaikki Hellaan meret, eivätkä ole teitä löytäneet. Eivätkä he ole uskaltaneet mennä edemmäksi, eivätkä palata kotiin."

"Anna heidän valita taistelijoita joukostaan, ja me tahdomme taistella heidän kanssaan mies miestä vastaan."

"Vieraamme eivät saa taistella meidän saarellamme. Ja jos te menette merelle, niin he voittavat teidät suuremmalla miesluvullaan. Tahdon tehdä oikeutta teille molemmin puolin, sillä minä tiedän, mikä on oikein ja teen oikeutta."

Sitten hän kääntyi kuninkaittensa puoleen ja sanoi: "Jääköön tämä asia huomiseksi. Tänä iltana tahdomme juhlia vieraitamme ja kuunnella heidän kertovan kaikista vaiheistansa ja kuinka he tulivat tänne valtamereltä."

Ja Alkino'os käski palvelijoittensa viedä uroot sisään, kylvettää heitä ja antaa heille vaatteita. Ja uroot ihastuivat, kun he näkivät lämmintä vettä, sillä siitä oli kauan kuin he olivat kylpeneet. He pesivät pois meren suolan jäsenistään, voitelivat itsensä öljyllä kiireestä kantapäähän ja sukivat kultakiharansa. Sitten he palasivat saliin, ja kaupparuhtinaat nousivat ylös istuimiltaan kunnioittaakseen heitä. Ja jokainen sanoi naapurilleen: "Eipä ole kumma, että nuo miehet ovat voittaneet mainetta. Tuossahan he seisovat kuin gigantit tai titaanit tai Olympoksesta tulleet Taivahiset, vaikka talvet ovat heitä pahoin pidelleet ja kauheat myrskyt runnelleet. Minkähänmoisia he olivatkaan lähtiessään Iolkoksesta kauan aikaa sitten, nuoruutensa kukoistuksessa?"

He menivät puutarhaan, ja kaupparuhtinaat sanoivat: "Uroot, juoskaa kilpaa kanssamme. Koettakaamme keiden jalat ovat nopeimmat."

"Emme me saata juosta kilpaa teidän kanssanne, sillä meidän jäsenemme on merelläolo kangistanut, ja me olemme kadottaneet molemmat nopsajalkaiset kumppanimme, Pohjatuulen siivekkäät pojat. Mutta älkää pitäkö meitä pelkureina. Jos te tahdotte koetella meidän voimiamme, niin me mielellämme ammumme ja painimme ja taistelemme nyrkkitaistelua kenen kanssa tahansa maan päällä."

Alkino'os hymyili ja vastasi: "Uskon teitä, uljaat vieraat. Mutta te olette niin kookkaita ja hartevia, ettemme niissä ikinä vedä teille vertoja. Me emme välitä nyrkkitaistelusta emmekä jousella ampumisesta, me vain juhlimme ja laulamme ja soitamme harppua ja tanssimme ja juoksemme kilpaa ja loikoilemme rannan hietikolla."

Niin he tanssivat ja juoksivat kilpaa, nuo hilpeät kaupparuhtinaat, kunnes ilta tuli ja kaikki menivät sisään.

Sitten he söivät ja joivat ja virvoittivat väsyneitä mieliään. Alkino'os kutsui sanansaattajan ja käski hänen mennä noutamaan harpunsoittajaa.

Sanansaattaja lähti ja toi harpunsoittajan ja talutti hänet sisään kädestä. Alkino'os leikkasi hänelle palan lihaa lihavimmasta kylkikappaleesta, lähetti sen hänelle ja sanoi: "Laula meille, jalo harpunsoittaja, ja ilahduta uroiden mieliä".

Harpunsoittaja soitti ja lauloi ja tanssijat tanssivat kummallisia tansseja. Senjälkeen silmänkääntäjät näyttivät temppujaan, kunnes uroot taas nauroivat.

Sitten sanoi Aikino'os: "Kertokaapa minulle, uroot, te, jotka olette purjehtineet valtameren ristiin rastiin ja tunnette kaikkien kansojen tavat, sanokaapa, oletteko nähneet ennen sellaisia tanssijoita kuin täällä ja oletteko kuulleet sellaista soittoa ja laulua? Meidän mielestämme tanssijamme ja laulajamme ovat parhaimmat maan päällä."

"Sellaista tanssia emme ennen ole nähneet", Orpheus sanoi, "ja teidän laulajanne on onnen kantamoinen, sillä varmaankin joko itse Phoibos on ollut hänen opettajanaan tai on hän sitten jonkun Muusan poika, niinkuin minäkin olen, ja olenhan minäkin laulanut silloin tällöin, vaikka en niin hyvin kuin hän."

"Laula siis meille, jalo muukalainen", Alkino'os sanoi, "niin me tahdomme antaa sinulle kalliita lahjoja."

Silloin Orpheus otti taikaharppunsa ja lauloi heille liikuttavan laulun kuvaten uroiden lähtöä Iolkoksesta ja heidän vaaroistansa ja kuinka he voittivat Kultaisen taljan. Ja hän lauloi heille Medeian rakkaudesta, kuinka hän auttoi heitä ja seurasi heitä maiden ja merten taa, ja kaikista heidän kauheista kärsimyksistään ja hirviöstä ja kallioista ja myrskyistä, kunnes Areten sydän heltyi, ja kaikki naiset itkivät. Ja kaupparuhtinaat nousivat seisomaan kukin kultaiselta valtaistuimeltaan, taputtivat käsiänsä ja huusivat: "Terve teille, jalot Argonautit, jotka olette purjehtineet tuntemattomia meriä!"

Sitten Orpheus jatkoi ja kertoi heidän matkastaan tuulettomalla Pohjanmerellä ja kuinka he kulkivat poikki rannattoman Okeanosmeren ihanalle Lännen saarelle, ja seireeneistä ja Skyllasta ja Karybdiistä ja kaikista niistä ihmeistä, joita he olivat nähneet. Keskiyö kului ja aamu alkoi sarastaa, mutta kuninkaat eivät ensinkään ajatelleet nukkumista. Jokainen istui hiljaa ja kuunteli, leuka käden nojassa.

Viimein, kun Orpheus oli lopettanut, menivät he kaikki miettiväisinä ulos, ja uroot asettuivat levolle kaikuvan pylväskäytävän suuhun, jonne Arete oli levittänyt heille peittoja ja tyynyjä. Siinä he nukkuivat hiljaisena kauniina kesäyönä.

Mutta Arete keskusteli miehensä kanssa Medeiasta ja puhui innokkaasti tytön puolesta, sillä hänen sydämensä oli heltynyt. Ja hän sanoi: "Jumalat häntä ajallaan rangaiskoot, mutta me emme. Onhan hän meidän vieraamme ja minun turviini paennut, ja avunanojat ovat Zeuksen turvatteja. Kukapa sitä paitsi uskaltaa erottaa miestä ja vaimoa kaiken sen jälkeen, mitä he yhdessä ovat kestäneet?"

Alkino'os hymyili. "Laulajan laulu on sinut lumonnut. Mutta minun tulee vain ajatella, mikä on oikein, sillä laulut eivät saata oikeutta muuttaa. Minun tulee pysyä uskollisena nimelleni. Alkino'okseksi, teräväkärkiseksi minua sanotaan, ja Alkino'os minä tahdon olla". Mutta siitä huolimatta Arete häntä pyysi ja rukoili, kunnes sai hänet kokonaan puolellensa.

Seuraavana aamuna Alkino'os lähetti sanansaattajan kutsumaan ruhtinaat puistikkoon ja sanoi: "Tämä on vaikea asia. Nuo minyalaiset asuvat aivan meidän lähellämme ja me saatamme usein kohdata heidät purjehtiessamme merellä. Mutta Aietes asuu kaukana, ja me olemme kuulleet vain hänen nimensä. Kumpia siis noista molemmista on parempi loukata — niitäkö, jotka asuvat lähellämme vai niitä, jotka asuvat kaukana?"

Ruhtinaat nauroivat ja ylistivät hänen viisauttansa. Ja Alkino'os kutsui uroot puistikkoon ja kolkhilaiset samoin. He tulivat ja asettuivat seisomaan vastapäätä toisiansa, mutta Medeia jäi palatsiin. Sitten Alkino'os puhui: "Kolkhiin uroot, mitä te tahdotte tästä neidosta?"

"Meidän tulee viedä hänet kotiinsa, jotta hän kärsisi häpeällisen kuoleman. Jos me palaamme ilman häntä, niin meidän täytyy itse kärsiä se kuolema, jolla hänen piti kuoleman."

"Mitä sinä sanot tähän, Iason Aiolialainen?" Alkino'os sanoi kääntyen minyalaisiin.

"Minä sanon", ovela Iason vastasi, "että he ovat lähteneet hyödyttömälle retkelle. Kolkhiin uroot, luuletteko voivanne saada Medeian seuraamaan itseänne, hänet, joka tuntee kaikki loitsut ja taikakeinot? Hän ajaisi teidän laivanne salakarille tai ärsyttäisi teidän kimppuunne Brimon, tuon metsien hurjan kuningattaren; tai kahleet putoisivat hänen ranteistaan, ja hän pakenisi lohikäärmevaunuissansa; tai jollei siten, niin jollakin muulla tavalla, sillä hänellä on tuhansia keinoja ja neuvoja. Miksi te ollenkaan palaatte kotiin, uljaat uroot, ja uudestaan uhmaatte noita pitkiä meriä ja Bosporosta ja myrskyistä Eukseinosta, kaikki vaivanne vain tulevat kaksinkertaisiksi; onhan näillä rannoilla monta kaunista maata, jotka vain odottavat teidänlaisianne urheita miehiä. Parempihan olisi asettua asumaan näille seuduille, rakentaa kaupunki ja antaa Aieteen ja Kolkhiin tulla omin neuvoin toimeen."

Silloin kävi hyminä läpi kolkhilaisten joukon ja muutamat huusivat: "Hyvin puhuttu!" ja toiset taas: "Olemme saaneet kylliksemme kuljeskelusta, emme tahdo enää lähteä meriä kiertelemään!" Viimein heidän päällikkönsä sanoi: "Olkoon sitten niin. Vaivaksi tyttö on ollut meille ja vaivaksi isänsä huoneelle ja kiusankappaleen saatte hänestä tekin. Mutta pitäkää hänet sitten, koska ette ole ymmärtäväisempiä. Me lähdemme purjehtimaan pohjoista kohden."

Alkino'os antoi heille ruokaa ja juomaa ja vaatteita ja kaikenlaisia kalliita lahjoja. Samoin hän antoi minyalaisille ja lähetti heidät kaikki rauhassa matkalle.

Siten tuo tumma noitatyttö jäi Iasonin luokse tuottamaan hänelle surua ja häpeää. Kolkhilaiset purjehtivat pohjoiseen Adrianmerelle, asettuivat sinne asumaan ja rakensivat kaupunkeja pitkin rannikkoa.

Mutta uroot purjehtivat itäänpäin päästäkseen Hellaaseen, raikkaaseen kotimaahansa. Mutta myrsky yllätti heidät ja ajoi heidät kauaksi etelään. He soutivat sokaisevassa sateessa ja pimeässä, kunnes olivat aivan uupuneita ponnistuksista. Eivätkä he ensinkään tietäneet, minne olivat joutuneet, ja jättivät kaiken elämän toivon. Viimein laiva koski pohjaan, ja kun aamu koitti, niin he kahlasivat rantaan. Mutta he eivät nähneet ympärillään muuta kuin hietaa ja kuivuneita suolalätäköitä, sillä he olivat tulleet Syrtin hietasärkille ja niille autioille, puuttomille aavikoille, jotka ulottuvat Kyrenestä aina Numidiaan asti pitkin Afrikan polttavaa rannikkoa. Siellä he nääntymäisillään kiertelivät monta päivää, ennenkuin saattoivat lähteä rannasta ja päästä taas aavalle merelle. Ja siellä Kanthos, koettaessaan työntää laivaa rannasta, sai surmansa kivestä, jonka muuan paimen heitti.

Siellä kuoli myöskin Mopsos, tuo tietäjä, joka tunsi kaikkien lintujen äänet. Mutta hän ei saattanut edeltäpäin tietää omaa loppuansa, sillä häntä pisti jalkaan kyykäärme, yksi niistä kyistä, jotka syntyivät Gorgon päästä tippuneista veripisaroista, kun Perseus kantoi sitä poikki hietikon.

Viimein uroot alkoivat soutaa pohjoista kohden ja ponnistelivat monta raskasta päivää, kunnes vesi oli lopussa ja ruoka syöty ja he olivat aivan nääntymäisillään nälkään ja janoon. Mutta vihdoin he näkivät pitkän jyrkkärantaisen saaren ja siintävän vuorenhuipun korkealla pilvien keskellä ja tunsivat sen Idan huipuksi ja Kreetan kuuluisaksi maaksi. Ja he sanoivat: "Laskekaamme laivamme Kreetan rantaan ja menkäämme katsomaan Miinosta, kuuluisaa kuningasta, ja kaikkea hänen kunniaansa ja rikkauttansa. Tottapa hän meitä kohtelee vieraanvaraisesti ja antaa meidän täyttää vesiastiamme rannalla."

Mutta kun he lähestyivät saarta, niin he näkivät kummallisen näyn rantakalliolla. Länteen viettävällä niemekkeellä seisoi jättiläinen, pitempi kuin vuoristonhongat, kimallellen korkealla taivasta vastaan kuin kiiltävä kuparitorni. Hän käänteli päätänsä ja katseli joka puolelle, kunnes hän näki Argon ja sen miehistön. Heidät nähdessään hän tuli heitä kohden nopeammin kuin nopein hevonen hypäten yhdellä ainoalla askeleella kalliolta kalliolle. Kun hän tuli heidän lähelleen, niin hän heilutti käsivarsiaan ylös ja alas niinkuin soutajat nostavat ja laskevat airojaan ja karjaisi kuparikurkullaan kuin pasuuna kalliolta: "Te olette merirosvoja ja ryöväreitä! Jos uskallatte laskea maihin, niin paha teidät perii!"

Silloin uroot huusivat: "Emme me ole merirosvoja. Me olemme kaikki hyviä ja rehellisiä miehiä, emmekä muuta pyydä kuin ruokaa ja vettä." Mutta jättiläinen huusi vielä kovemmin:

"Te olette ryöväreitä, te olette merirosvoja kaikki. Tunnen kyllä teidät. Jos te laskette maihin, niin teidän pitää kuolemalla kuoleman."

Sitten hän taas heilutti käsivarsiaan ikäänkuin merkiksi, ja he näkivät, kuinka kaikki kansa pakeni sisämaahan päin ajaen edellään karjalaumojansa, ja he näkivät sakeaa savua ja liekkejä kohoavan kukkuloiden keskeltä. Silloin jättiläinen juoksi laaksoon ja katosi ja uroot nojasivat peloissaan airoihinsa.

Mutta Medeia seisoi ja tarkasteli tuota kaikkea jyrkkien mustien kulmiensa alta, viekas hymy huulillaan ja viekas tuuma mielessänsä. Viimein hän puhui: "Minä tunnen tuon jättiläisen. Kuulin hänestä puhuttavan kotonani kaukana idässä. Tulen kuningas Hephaistos takoi hänet maanalaisessa pajassaan Aitne-vuoren [Etnan] alla ja antoi hänelle nimeksi Talos ja lähetti hänet Miinokselle palvelijaksi vartioimaan Kreetan rantoja. Kolmasti päivässä hän kiertää saaren ympäri eikä pysähdy kertaakaan lepäämään. Jos muukalaiset laskevat maihin, niin hän juoksee uunilleen, joka liekehtii tuolla kukkuloiden keskellä. Kun hän on tulipunainen, niin hän syöksyy heidän päälleen ja polttaa heidät kuoliaiksi kuparikourillaan."

Silloin kaikki uroot huusivat: "Mitä meidän on tehtävä, viisas Medeia? Vettä meidän täytyy saada, muuten kuolemme janoon. Lihaa ja verta vastaan kyllä saattaisimme onnellisesti taistella, mutta kuka uskaltaa käydä tuota tulipunaista kuparia vastaan?"

"Minä uskallan käydä tulipunaista kuparia vastaan, jos vain on totta, mitä olen kuullut kerrottavan. Sillä sanotaan, että hänellä on koko ruumiissaan vain yksi suoni, joka on täynnä tulinestettä, ja että sitä suonta pitelee kiinni vain yksi naula; mutta missä kohdassa tuo naula on, sitä en tiedä. Mutta jos sen vain saan käsiini, niin rauhassa saatte täyttää vesiastianne tällä rannalla."

Sitten hän käski uroiden viedä hänet rannalle ja soutaa taas pois ja odottaa, mitä tapahtuisi.

Uroot tottelivat häntä vastahakoisesti, sillä heitä hävetti jättää hänet yksin, rannalle. Mutta Iason sanoi: "Hän on rakkaampi minulle, kuin kenellekään teille, mutta kuitenkin minä jätän levollisena hänet rannalle, sillä hänellä on kauniin ja ovelan päänsä lokeroissa enemmän neuvoja kuin saatamme uneksiakaan."

He jättivät velhotytön rannalle, ja hän seisoi siinä kauniina ja ypö yksin. Viimein jättiläinen tulla harppasi takaisin aivan hehkuvan punaisena kiireestä kantapäähän asti, niin että ruoho sihisi ja savusi hänen askeleittensa alla.

Kun hän näki tytön yksinään, niin hän pysähtyi. Mutta Medeia katsoi häntä rohkeasti silmiin hievahtamatta vähääkään ja aloitti tenholaulunsa:

"Elämä on lyhyt, vaikka elämä on suloinen; ja kupari- ja tulimiestenkin täytyy kuolla. Kupari ruostuu ja tuli jäähtyy, sillä ajan hammas kuluttaa kaikki vuorostaan. Elämä on lyhyt, vaikka elämä on suloinen; mutta suloisempaa on elää iäti; suloisempaa on elää iäti nuorena jumalten lailla, joilla on ikhoria suonissaan, ikhoria, joka antaa elämää ja nuoruutta ja iloa ja hehkuvan sydämen."

Silloin Talos sanoi: "Kuka sinä olet, kumma neito, ja missä on tuota nuoruuden nestettä?"

Medeia näytti hänelle kristallipullon ja sanoi: "Tässä on nuoruuden nestettä. Minä olen loitsijatyttö Medeia, ja minun sisareni, Kirke, antoi tämän pullon minulle ja sanoi: 'Mene ja vie palkinto Talokselle, tuolle uskolliselle palvelijalle, sillä hänen maineensa on kiertänyt maat ja mantereet'. Tule siis, niin minä kaadan tätä nestettä sinun suoniisi, että saisit elää iäti nuorena."

Hän kuunteli tytön kavalia sanoja, tuo tyhmä Talos, ja tuli lähelle. Mutta Medeia sanoi: "Kasta itsesi ensin mereen ja jäähdytä kupariruumiisi, muuten sinä poltat minun hienot sormeni. Ja näytä sitten minulle, missä on naula, jotta voisin kaataa nestettä suoneesi."

Silloin tuo tyhmä Talos hyppäsi mereen, ja vesi kihisi ja kiehui ja höyrysi hänen ympärillään. Sitten hän tuli, polvistui Medeian eteen ja näytti hänelle salaperäisen naulan.

Medeia veti naulan varovaisesti ulos, mutta ei kaatanutkaan ikhoria suoneen. Nuoruuden nesteen sijasta tuli purskui ulos, kuin tulipunainen rautavirta. Ja Talos huusi: "Sinä petit minut, kavala velhotyttö!" ja koetti nousta pystyyn. Mutta Medeia kohotti kätensä hänen ylitsensä ja lauloi, kunnes Talos vaipui maahan hänen loitsunsa vaikutuksesta. Kun hän vaipui, niin hänen kupariset jäsenensä kalisivat raskaasti, ja maa ähkyi hänen painonsa alla. Tulineste purskui ulos hänen kantapäästään kuin hehkuva laavavirta ja syöksyi mereen. Medeia nauroi ja kutsui uroita ja huusi: "Tulkaa rannalle ja täyttäkää rauhassa vesiastianne!"

He tulivat ja näkivät jättiläisen makaavan maassa kuolleena. Ja he lankesivat polvilleen Medeian eteen ja suutelivat hänen jalkojaan, täyttivät vesiastiansa ja ottivat härkiä ja lampaita ja purjehtivat sitten pois tuolta nurjalta rannalta.

Viimein monen monituisen seikkailun jälkeen he saapuivat Melean niemelle, Peloponnesoksen lounaiseen kärkeen. Siellä he uhrasivat jumalille, ja Orpheus puhdisti heidät rikoksestaan. Sitten he taas kulkivat pohjoista kohden Lakoniken rannikon ohi ja tulivat aivan väsyneinä ja nääntyneinä Sunioniin. Ja sitten he purjehtivat Euboian pitkää salmea ylös, kunnes he kerran vielä näkivät Pelionin ja Aphetain ja merenrannan Iolkoksen.

Ja uroot laskivat laivansa rantaan, mutta heillä ei ollut voimia vetää sitä maalle. He kiipesivät ulos laivasta ja istuutuivat rantakiville ja itkivät, kunnes eivät enää jaksaneet itkeä enempää. Rakennukset ja puut olivat kaikki muuttuneet ja kaikki kasvot, jotka he näkivät, olivat outoja. Heidän ilonsa muuttui murheeksi, kun he muistelivat nuoruuttansa ja kaikkia kärsimyksiänsä ja niitä uljaita kumppaneita, jotka he olivat kadottaneet.

Paljon kansaa kokoontui heidän ympärilleen ja kysyi heiltä: "Keitä te olette, jotka täällä istutte itkemässä?"

"Me olemme teidän ruhtinaittenne poikia, jotka monta vuotta sitten purjehdimme pois. Kultaista taljaa me lähdimme hakemaan, ja sen olemme saaneetkin ja murhetta sen ohella. Kertokaa meille isistämme ja äideistämme, jos ketkään heistä enää ovat elossa."

Silloinpa nousi suuri hälinä, itkettiin ja naurettiin, ja kaikki kuninkaat tulivat rannalle; ja he veivät uroot koteihinsa ja itkivät jaloja vainajia.

Sitten Iason meni Medeian kera setänsä Peliaan palatsiin. Kun hän astui sisään, niin Pelias istui lieden ääressä halvaantuneena ja sokeana vanhuuttaan ja hänen vastapäätään istui Iasonin isä Aison, sokeana ja halvaantuneena hänkin. Noiden molempien vanhusten päät tutisivat, kun he koettivat lämmitellä itseään lieden ääressä.

Ja Iason lankesi polvilleen isänsä eteen ja itki ja kutsui häntä nimeltä. Vanhus ojensi kätensä ja tunnusteli häntä ja sanoi: "Älä pilkkaa minua, nuori urho. Minun poikani Iason hukkui kauan kauan sitten meren aaltoihin."

"Minä olen juuri sinun oma poikasi Iason, jonka sinä veit kentaurin kasvatettavaksi Pelion-vuorelle. Minä olen tuonut Kultaisen taljan ja Auringon jumalasta polveutuvan kuninkaantyttären puolisokseni. Anna siis nyt minulle kuningaskuntasi, Pelias-setäni, ja täytä lupauksesi, niinkuin minä olen lupaukseni täyttänyt."

Silloin hänen isänsä painautui häneen kiinni kuin lapsi ja itki eikä tahtonut enää päästää häntä menemään. Ja hän huusi: "Nyt ei minun enää tarvitse yksin kulkea hautaani kohden. Lupaa, ettet enää koskaan jätä minua, niin kauan kuin elän."

VI.

Kuinka uroiden lopuksi kävi.

Nyt minä mielelläni lopettaisin tarinani hauskasti. Mutta ei ole minun syyni, etten voi niin tehdä. Vanhat laulut lopettavat sen surullisesti ja minä uskon, että ne ovat tosia ja viisaita. Vaikka uroot puhdistettiinkin rikoksistaan Malean saarella, niin eivät uhrit sentään voi muuttaa häijyjä sydämiä hyviksi, ja Iason oli ottanut ilkeän vaimon ja hän sai kantaa kuormaansa loppuun asti.

Ensiksi Medeia keksi keinon rangaistakseen tuota vanhaa Pelias-parkaa, sen sijaan, että hän olisi antanut hänen kuolla rauhassa.

Hän kertoi Peliaan tyttärille: "Minä voin tehdä vanhat jälleen nuoriksi, ja saattepa nähdä kuinka helppoa se on." Hän otti vanhan oinaan ja tappoi sen ja pisti sen kattilaan, jossa kiehui taikayrttejä ja mumisi loitsuja kattilan, ääressä, ja silloin tuo vanha oinas hypähti kattilasta nuorena, kauniina karitsana. "Medeian kattila" on vieläkin sananpartena ja sillä tarkoitetaan sotien ja suurten muutosten aikoja, kun maailma on käynyt vanhaksi ja heikoksi ja nuortuu taas kovista kärsimyksistä.

Sitten Medeia sanoi Peliaan tyttärille: "Tehkää te isällenne samoin kuin minä tälle oinaalle, niin hänestä taas tulee nuori ja voimakas". Mutta hän ilmaisi heille loitsut vain puoleksi, ja niin he eivät onnistuneetkaan, ja Medeia pilkkasi heitä. Vanha Pelias-parka kuoli, ja hänen tyttärensä joutuivat kurjuuteen. Mutta runot kertovat, että Medeia paransi Iasonin isän Aisonin, niin että hänestä taas tuli nuori ja voimakas.

Mutta Iason ei voinut enää rakastaa Medeiaa kaikkien hänen julmien tekojensa jälkeen. Hän oli kiittämätön Medeialle ja teki hänelle vääryyttä, ja Medeia kosti hänelle. Ja kauheasti hän kostikin, niin kauheasti, etten siitä voi tässä kertoakaan. Mutta kun tulette suuremmiksi, niin saatte itse lukea, sillä siitä on laulettu jaloissa runoissa ja kauniissa sävelteoksissa. Ja olkoon se sitten totta tai ei, niin se on meille aina varoituksena, ettei tule hakea apua ilkeiltä ihmisiltä tai pyrkiä hyviin tarkoitusperiin ilkein keinoin. Jos me käytämme kyykäärmettä vihollisiamme vastaan, niin se kääntää päänsä ennenkuin aavistammekaan ja pistää meitä itseämme.

Toisistakin uroista olisi monta mieltäkiinnittävää tarinaa kerrottavana, mutta tässä ei ole tilaa. Saatte niistä lukea itse: Kalydonin karjusta, jonka Meleagros surmasi, ja Heraklen kahdestatoista kuuluisasta urotyöstä, ja niistä seitsemästä sankarista, jotka taistelivat Theben luona, ja kaksoisveljesten Kastorin ja Polydeukeen jalosta rakkaudesta, kuinka toinen ei tahtonut jäädä eloon, kun toinen kuoli, niin että he jakoivat keskenään kuolemattomuutensa, ja Zeus muutti heidät kaksoistähdiksi, jotka eivät milloinkaan nouse yhdellä kertaa taivaalle.

Entä kuinka kävi Kheironin, tuon hyvän, kuolemattoman kentaurin? Sekin on surullinen tarina. Sillä uroot eivät saaneet häntä enää koskaan nähdä. Hän haavoittui myrkytetystä nuolesta Pholoeen kukkuloilla, kun Herakles avasi sen turmiollisen viiniastian, johon Kheiron häntä oli kieltänyt koskemasta. Ja kentaurit tunsivat viinin hajun ja kokoontuivat sen ympärille ja tappelivat siitä Herakleen kanssa. Mutta Herakles surmasi heidät kaikki myrkytetyillä nuolillaan, ja Kheiron jäi yksikseen. Silloin Kheiron otti yhden nuolen ja pisti sen vahingossa jalkaansa. Myrkky virtasi kuin tuli hänen suonissaan, hän kaatui maahan ja halusi kuolla. Hän huusi: "Viini, tuo koko minun sukuni turma, minutkin perikatoon vei. Miksi tällaista kuolemantuskaa kärsien iäti eläisin! Ken tahtoo ottaa minun kuolemattomuuteni, jotta minä saisin kuolla?"

Silloin vastasi Prometheus, tuo hyvä titaani, jonka Herakles oli vapauttanut Kaukasokselta: "Minä tahdon ottaa sinun kuolemattomuutesi ja elää iäti kuolevaisia ihmisparkoja auttaakseni." Kheiron antoi hänelle kuolemattomuutensa ja kuoli ja pääsi lepoon vaivoistansa. Ja Herakles ja Prometheus itkivät häntä ja menivät hautaamaan häntä Pelionin kukkulalle. Mutta Zeus otti hänet ylös tähtien joukkoon elämään iäti suurena ja lempeänä kaukana etelän taivaalla.

Aikanansa uroot kuolivat kaikki, paitsi Nestor, tuo hopeakielinen vanhus, ja jättivät jälkeensä uljaita poikia, mutta ei niin suuria kuin itse olivat olleet. Mutta heidän poikiensakin maine on elänyt tähän päivään asti, sillä he taistelivat kaikki Troian kymmenvuotisessa sodassa ja heidän tarinansa on kerrottuna Homeroksen kirjassa, kahdessa maailman jaloimmassa laulussa: "Iliadissa", joka kertoo meille Troian piirityksestä ja Akhilleuksesta, joka riiteli kuninkaitten kanssa, ja "Odysseiassa", joka taas kertoo kuinka Odysseus harhaili maasta toiseen monta vuotta ja kuinka viimein Alkino'os lähetti hänet terveenä ja reippaana kotiin Ithalkeen, hänen rakkaalle saarellensa, ja kuinka Odysseus kohtasi uskollisen puolisonsa Penelopeen ja poikansa Telemakhoksen ja jalon sikopaimenen Eumaioksen ja vanhan koiransa, joka nuoli hänen kättään ja kuoli. Sen hauskan tarinan saatte, lapsukaiseni, lukea jonakin talvi-iltana takkavalkean ääressä. Mutta nyt minä lopetan kertomukseni ja aloitan toisen, vielä hauskemman, uroosta, josta tuli mahtava kuningas ja joka voitti kansansa rakkauden.

KOLMAS TARINA.

THESEUS.

1.

Kuinka Theseus nosti kiven.

Oli kerran Troizeniassa Aithra-niminen prinsessa, Pittheus-kuninkaan tytär. Hänellä oli kaunis poika nimeltä Theseus, koko maan uljain nuorukainen. Eikä Aithra hymyillyt muulloin kuin poikaansa katsellessaan, sillä hänen puolisonsa oli unohtanut hänet ja eleli kaukana merten takana. Ja Aithran oli tapana mennä Troizenian yli kohoavalle vuorelle Poseidonin temppeliin ja istua siellä kaiken päivää katsellen meren lahden ja Methanan yli Aiginan purppuranpunertavia huippuja ja niiden juurella olevaa Attikan rantaa. Kun Theseus oli täyttänyt viisitoista vuotta, niin Aithra otti hänet mukaansa temppeliin ja vei hänet temppelin puutarhassa kasvavaan tiheään lehtoon. Hän näytti pojalle korkeaa plataanipuuta, jonka varjossa kasvoi sianpuoloja ja punaisia kanervapensaita, huokasi ja sanoi: "Theseus, poikani, mene tuohon varvikkoon. Siellä sinä tuon plataanipuun juurella näet ison, laakean kiven. Nosta se ja tuo minulle, mitä sen alla on."

Theseus tunkeutui tiheän pensaikon läpi ja näki, ettei siihen oltu vuosikausiin koskettu. Kun hän kaivoi pensaiden juuria, niin hän löysi ison laakean kiven, joka oli kokonaan muratin ja karhunmarjojen ja sammalten peitossa. Hän koetti nostaa sitä, mutta ei jaksanut. Hän koetti koettamistaan, kunnes hänen tuli niin kuuma, että hiki valui virtana hänen otsaltaan ja hän itki häpeästä. Mutta mikään ei auttanut. Viimein hän palasi äitinsä luokse ja sanoi: "Minä olen löytänyt kiven, mutta en jaksa sitä nostaa enkä usko, että kukaan muukaan koko Troizeniassa siihen kykenee".

Silloin hänen äitinsä huokasi ja sanoi: "Jumalat antavat odottaa kauan; mutta viimein he tekevät oikeutta. Jääköön tämä sitten vielä toistaiseksi. Sillä se päivä on tuleva, jolloin sinä olet Troizenian väkevin mies".

Sitten hän otti Theseusta kädestä, meni temppeliin rukoilemaan ja palasi taas kotiinsa poikansa Theseuksen kanssa.

Kun vuosi oli umpeen kulunut, niin hän vei taas Theseuksen temppelitarhaan ja käski hänen nostaa kiven. Mutta Theseus ei jaksanut.

Silloin Aithra huokasi ja sanoi taas samat sanat ja meni pois ja palasi taas seuraavana vuonna. Mutta ei Theseus silloinkaan jaksanut nostaa kiveä, eikä seuraavanakaan vuonna. Ja hän olisi halunnut kysyä äidiltään, mikä tuo kivi oikeastaan oli ja mitä sen alla oli, mutta äidin kasvot olivat niin surulliset, ettei hän hennonut kysyä.

Theseus ajatteli itsekseen: "Varmasti se päivä on tuleva, jolloin minä saatan nostaa tuon kiven, vaikkei kukaan muu koko Troizeniassa siihen pystyisi!" Ja jotta hän olisi tullut oikein vahvaksi, niin hän paini kaiket päivät, heitti kiekkoa ja keihästä ja kesytti hevosia ja metsästi villisikoja ja härkiä ja ajoi vuohia ja hirviä kallioilla, niin ettei lopulta koko vuoristossa ollut toista niin nopsaa metsästäjää kuin Theseus. Ja hän tappoi Krommyonin villisian Phaiaan, joka hävitti maata. Ja viimein kaikki kansa sanoi: "Totisesti jumalat ovat tuon nuorukaisen keralla".

Kun hänen kahdeksastoista ikävuotensa oli kulunut, niin Aithra vei hänet taas temppelitarhaan ja sanoi: "Theseus, nosta kivi tänä päivänä tai et saa milloinkaan tietää, kuka olet".

Theseus meni pensaikkoon, kumartui kiven yli ja sysäsi sitä rajusti, ja se liikahti. Silloin hänen rohkeutensa paisui ja hän huudahti: "Vaikka sydämeni halkeaisi, niin kiven on noustava!" Hän sysäsi sitä vielä toisen kerran ja sai sen nousemaan ja vieritti sen kiljaisten pois paikoiltaan.

Kun hän katsoi paikkaan, jossa kivi oli ollut, niin hän näki maassa pronssisen miekan, jonka kahva oli kiiltävästä kullasta, ja sen vieressä parin kultaisia sandaaleja. Hän sieppasi ne ja syöksyi pensaiden läpi kuin villi karju ja juoksi äitinsä luo pitäen niitä korkealla päänsä päällä.

Kun hänen äitinsä näki ne, niin hän itki kauan hiljaa peittäen kauniit kasvonsa päällyshuiviinsa. Theseus seisoi kummastellen hänen vieressään ja itki myöskin, miksi, sitä hän ei tietänyt. Kun Aithra oli itkenyt itsensä väsyksiin, niin hän nosti päänsä ja pani sormensa huulilleen ja sanoi: "Piilota ne poveesi, Theseus-poikani, ja tule kanssani jonnekin, josta voimme katsella meren yli."

He menivät pyhien muurin ulkopuolelle ja katselivat yli kimaltelevan, sinisen meren. Ja Aithra sanoi: "Näetkö maan tässä jalkojesi juuressa?" Theseus vastasi: "Näen, se on Troizenia, jossa minä olen syntynyt ja kasvanut."

Ja Aithra sanoi: "Se on vain pieni maa, karu ja kallioinen ja se on kohden kalpeata koillista. Mutta saatatko nähdä tuon maan meren tuolla puolen?"

"Saatan kyllä, se on Attika, jossa ateenalaiset asuvat."

"Se on ihana ja avara maa, Theseus-poikani, ja se on kohden päivänpaisteista etelää. Se on oliiviöljyn ja hunajan maa, jumalien ja ihmisten ilo, sillä jumalat ovat ympäröineet sen vuorilla, joiden suonet ovat puhdasta hopeaa ja luut lumivalkeaa marmoria. Siellä ajuruohot ja neilikat koristavat kukkuloita ja sulotuoksuiset orvokit ja liljat niittyjä, ja satakielet laulavat kaiket päivät lehdoissa alati juoksevien virtojen äyräillä. Siellä on kaksitoista väkirikasta kaupunkia, joissa asuu ikivanha heimo, käärmekuninkaan Kekropsin, Maaemon pojan jälkeläiset. Heillä on kultaisia heinäsirkkoja kultakutriensa koristeina, sillä heinäsirkkojen tavoin he putkahtivat maasta ja niinkuin heinäsirkat he laulavat kaiken päivää iloiten auringon elvyttävässä lempeässä paisteessa. Mitä sinä tekisit, poikani, jos olisit sellaisen maan kuningas?"

Theseus katseli hämmästyneenä leveän kimaltelevan meren yli ja näki ihanan Attikan rannikon Sunionista aina Hymettos ja Brilettosvuoriin asti ja kaikki ne vuorten kukkulat, jotka ympäröivät Ateenaa. Mutta itse Ateenaa hän ei voinut nähdä, sillä purppuran punertava Aiginan saari oli sen edessä puolitiessä Attikan ja Argoliin välillä.

Silloin Theseuksen sydän paisui hänen rinnassaan ja hän sanoi: "Jos minä olisin sellaisen maan kuningas, niin minä hallitsisin sitä hyvin ja viisaasti ja voimallisesti, niin että kuoltuani kaikki kansa itkisi haudallani ja huutaisi ja valittaisi kaitsijansa kadottamista."

Aithra hymyili ja sanoi: "Ota sitten miekka ja sandaalit ja mene ateenalaisten kuninkaan Aigeuksen luo, joka asuu Pallaan kukkulalla, ja sano hänelle: 'Kivi on nostettu, mutta kenen on sen alla oleva pantti?' Näytä sitten hänelle miekka ja sandaalit ja ota vastaan, mitä jumalat sinulle lähettävät."

Mutta Theseus sanoi itkien: "Pitääkö minun jättää sinut, oi äitini?"

Äiti vastasi: "Älä minua itke. Mikä on sallittu, sen pitää tapahtua. Ja murehtiminen on helppoa niille, jotka eivät muuta tee kuin murehtivat. Pelkkää surua oli nuoruuteni ja pelkkää surua sain kokea aikuiseksi tultuani. Nuoruuteni oli pelkkää surua Bellerophonin, Khimairan surmaajan tähden, jonka isäni kavalasti karkoitti, ja aikuisena sain surra uskottoman isäsi ja sinun tähtesi. Ja pelkkää surua on oleva minun vanhuutenikin — sillä minä näen kohtaloni unissa — Joutsenen pojat vievät minut vankina Eurotaan laaksoon ja viimein minun on purjehdittava meren yli orjattarena, Kreikan vihollisten palveluspiikana. Kuitenkin minun puolestani kostetaan, kun kultahapsiset uroot purjehtivat Troiaa vastaan ja hävittävät Ilionin palatsit. Silloin minun poikani vapauttaa minut orjuudesta ja minä saan kuulla kerrottavan Theseuksen maineesta. Mutta sitä ennen saan kokea uusia suruja, mutta minä voin ne kestää, niinkuin olen kestänyt menneetkin suruni."

Sitten hän suuteli Theseusta itkien ja meni temppeliin, eikä Theseus nähnyt häntä enää.

II.

Kuinka Theseus surmasi ihmissyöjät.

Theseus jäi sinne yksinään seisomaan mieli toiveikkaana. Ensiksi hän aikoi mennä satamaan ja vuokrata nopeakulkuisen laivan ja purjehtia merenlahden yli Ateenaan. Mutta sekin tuntui hänestä liian hitaalta, ja hän toivoi, että hänellä olisi siivet, joilla hän voisi lentää meren yli isänsä luo. Mutta hetken perästä hänen rohkeutensa alkoi lannistua, ja hän huokasi ja sanoi itsekseen:

"Entäpä jos isälläni on toisia poikia, joita hän rakastaa? Entäpä jollei hän otakaan minua vastaan? Mitä olen tehnyt, jotta hän minusta välittäisi? Syntymähetkestäni asti olen ollut unohduksissa, miksipä nyt sitten olisin tervetullut hänen luokseen?"

Niin hän kauan aikaa mietiskeli suruissaan. Viimein hän huusi kovalla äänellä: "Tahdon saattaa hänet rakastamaan itseäni, sillä tahdon näyttää, että olen hänen rakkautensa arvoinen. Tahdon voittaa mainetta ja kunniaa ja tehdä sellaisia tekoja, että Aigeus on oleva ylpeä minusta, vaikka hänellä olisi viisikymmentäkin muuta poikaa! Saavuttihan Herakleskin kunniaa, vaikka hän oli sorrettu ja Eurystheuksen orja! Tappoihan hän kaikki rosvot ja kaikki ilkeät pedot ja kuivasi suuria järviä ja soita ja mursi kalliot nuijallaan. Ja kaikki ihmiset kunnioittivat häntä, kun hän pelasti heidät kurjuudesta ja teki elämän hauskaksi heille ja heidän jälkeläisilleen. Minnehän minä menisin tekemään sellaisia tekoja kuin Herakles? Missähän kohtaisin kummia seikkailuja, rosvoja ja hirviöitä ja helvetin sikiöitä, noita ihmisten vihollisia? Jospa lähtisin vaeltamaan maitse kauas vuoristoon ja kiertäisin Isthmokseen vievää tietä. Ehkäpä siellä joutuisin johonkin rohkeaan seikkailuun ja voisin tehdä jotakin, jolla voittaisin isäni rakkauden."

Niin hän lähti vaeltamaan maitse kauas vuoristoon isänsä miekka kupeellaan. Viimein hän tuli Hämähäkkivuorille, jotka kohosivat yli Epidauroksen kaupungin ja meren, ja hän näki kuinka rotkot kulkivat alaspäin keskimmäisestä huipusta, niinkuin langat hämähäkin seitissä.

Hän kiipesi ylös synkkiä rotkoja kuurnaisten marmoriseinien välitse, kunnes laakso siinsi sinisenä hänen jalkojensa alla ja pilvet tihkuivat sumuaan hänen päänsä ympärillä.

Hän kulki yhä eteenpäin rotkoreittiä, kunnes hän saattoi nähdä kapeiden vuorenhalkeamien kiertelevän allaan pohjoiseen ja etelään ja itään ja länteen, ja mustia puoleksi usvaan peittyneitä onkaloita ja kaiken yläpuolella kammottavan näköisen kallioröykkiön.

Sen röykkiön yli hänen täytyi kulkea, sillä ei ollut muuta tietä oikealla eikä vasemmalla, ja niin hän kapusi yli kivien ja kantojen ja tuli viimein kiviröykkiöille.

Kivikolla istui mies, jolla oli yllä karhunnahkainen vaippa. Karhun pää oli hänen päähineenään ja sen hampaat irvistelivät valkoisina hänen otsansa ympärillä. Ja karhun käpälät oli väännetty hänen kaulansa ympäri, ja niiden kynnet hohtivat valkoisina hänen rinnallaan. Kun hän näki Theseuksen, niin hän nousi seisomaan ja nauroi, niin että rotkot rytkähtelivät.

"Hohoo, ken sinä olet, kaunis kärpänen, joka olet lentänyt hämähäkin seittiin?" Mutta Theseus astui lujasti eteenpäin eikä vastannut; mutta hän mietti mielessään: "Onkohan tuo rosvo, ja jokohan olen joutunut seikkailuun?" Mutta tuo kummallinen mies nauroi vielä kovemmin ja sanoi:

"Kopea kärpänen, etkö tiedä, että nämä rotkot muodostavat sellaisen seitin, josta ei yksikään kärpänen koskaan osaa takaisin. Tämä röykkiö on hämähäkin luola, ja minä olen hämähäkki, joka imen kärpäset kuoliaiksi. Tule vain tänne, niin saan sinusta maukkaan aterian! Sillä sinua ei lainkaan hyödytä pakoon juokseminen, niin mutkikkaan seitin isäni Hephaistos minulle valmisti, kun hän muodosti vuoristoon nämä rotkot, joista yksikään ihminen ei osaa palata kotiinsa."

Mutta Theseus astui lujasti eteenpäin ja kysyi:

"Entä miksi ihmiset sinua nimittävät, kopea hämähäkki, ja missä ovat sinun imusarvesi?"

Silloin tuo kummallinen mies nauroi jälleen:

"Minun nimeni on Periphetes, ja minä olen Hephaistoksen ja vuorinymfin, Antikleian, poika. Mutta ihmiset nimittävät minua Korynetes-nuijaksi, ja tässä on minun imusarveni."

Hän nosti vierestään kiviröykkiöltä mahtavan pronssinuijan.

"Tämän isäni minulle antoi ja takoi sen itse syvällä vuorten sisuksissa. Sillä minä nuijin kaikki kopeat kärpäset, niin että niistä lähtee lihat ja rasvat. Anna siis minulle tuo kiiltävä miekkasi ja vaippasi ja kultaiset sandaalisi, tai minä nuijin sinuakin, niin että henkesi menetät, jos huonosti käy!"

Mutta Theseus kääri nopeasti vaippansa lujiin poimuihin vasemman käsivartensa ympärille olkapäästä aina kämmeneen asti ja veti miekkansa ja syöksyi nuijamiehen päälle, ja nuijamies syöksyi hänen päällensä.

Kolmasti hän iski Theseusta, niin että tämä taipui kuin pajunvesa iskujen alla. Mutta Theseus suojeli päätään vasemmalla kädellänsä ja vaipalla, jonka hän oli käärinyt sen ympärille.

Ja kolmasti Theseus kavahti pystyyn iskun jälkeen, kuten pajunvesa myrskyn tyynnyttyä, ja tavoitti nuijamiestä miekallaan, mutta väljänä riippuvan karhuntaljan poimut pelastivat tämän.

Silloin Theseus suuttui ja karkasi hänen kimppuunsa ja tarttui hänen kurkkuunsa, ja he kaatuivat ja kieriskelivät maassa päällekkäin. Mutta kun Theseus nousi maasta, niin nuijamies jäi liikkumattomana makaamaan hänen jalkoihinsa.

Silloin Theseus otti hänen nuijansa ja hänen karhuntaljansa ja jätti hänet haukoille ja variksille ja jatkoi matkaansa alas rotkoja, takimmaista rinnettä pitkin, kunnes hän tuli leveään vihreään laaksoon ja näki lammas- ja karjalaumoja makaamassa puiden alla.

Lirisevän lähteen liepeellä kallioiden ja puiden varjossa oli nymfejä ja paimenia tanssimassa. Mutta kukaan ei puhaltanut heille huilua, kun he tanssivat.

Kun he näkivät Theseuksen, niini he kirkaisivat ja paimenet juoksivat pakoon ja ajoivat pois karjalaumansa, ja nymfit sukelsivat lähteeseen kuin sorsat ja katosivat.

Theseus oli ihmeissään ja nauroi: "Tämän seudun ihmisetpä kummallisia ovat, juoksevat pakoon, kun näkevät muukalaisia, eivätkä soita tanssiessaan!" Mutta hän oli väsynyt ja tomuinen ja janoissaan eikä ajatellut heitä sen enempää, vaan joi kirkkaasta lähteestä ja kylpi siinä ja heittäytyi sitten pitkäkseen plataanipuun varjoon. Ja vesi lauloi hänet nukuksiin liristessään kiveltä kivelle.

Kun hän taas heräsi, niin hän kuuli kuiskuttelua ja supinaa ja näki nymfien kurkistelevan häntä lähteen toiselta puolen synkän luolan suusta, jossa he istuivat vihreillä sammaltyynyillä. Ja yksi sanoi: "Ei hän varmaankaan ole Periphetes"; ja toinen kuiskasi: "Ei ihan näytä ollenkaan rosvolta, vaan kauniilta ja kiltiltä nuorukaiselta."

Silloin Theseus hymyili ja huusi heille: "Ihanat nymfit, en minä olekaan Periphetes. Hän nukkuu haukkojen ja variksien parissa ylhäällä röykkiöllään. Minä olen ottanut hänen karhuntaljansa ja hänen nuijansa."

Silloin he hyppäsivät lähteen yli ja tulivat hänen luoksensa ja huusivat paimenia takaisin. Theseus kertoi heille, kuinka hän oli surmannut nuijamiehen. Paimenet suutelivat hänen jalkojaan ja lauloivat: "Nytpä saamme syöttää rauhassa karjalaumojamme ja soittaa tanssiessamme. Sillä tuo julma nuijamies on kohdannut voittajansa eikä kuule enää meidän huilujamme."

Sitten he toivat hänelle vuonanlihaa ja viiniä, ja nymfit toivat hänelle hunajaa kalliolta, ja hän söi ja nukkui taas nymfien ja paimenten tanssiessa ja laulaessa. Kun hän heräsi, niin he pyysivät häntä jäämään, mutta hän ei suostunut. "Minulla on suuria tehtäviä", hän sanoi. "Minun täytyy lähteä kulkemaan Isthmokseen, että pääsisin Ateenaan".

Mutta paimenet sanoivat: "Aiotko kulkea yksin Ateenaan? Ei kukaan kulje nykyään sitä tietä muuten kuin aseellisin joukoin!"

"Mitä aseihin tulee, niin näettehän, että niitä minulla on kylliksi. Ja mitä joukkoihin tulee, niin kunniallisesta miehestä on kylliksi seuraa itselleen. Minkätähden en kulkisi yksin Ateenaan?"

"Jos menet, niin sinun on oltava varuillasi Isthmoksen kannaksella, tai muuten joudut tekemisiin Sinis-rosvon kanssa, jota kutsutaan Pityokampteeksi, hongannotkistajaksi. Hän taivuttaa kaksi honkaa ja sitoo kaikki matkustajat käsistä ja jaloista niihin kiinni. Kun hän laskee puut irti, niin heidän ruumiinsa repeävät kahtia."

"Ja sen jälkeen", toinen sanoi, "sinun täytyy mennä sisämaahan päin, jottet vain joudu Skeironin kallioille. Sillä oikealla puolella on meri ja vasemmalla vuoret, niin ettet mitenkään voi päästä pakoon, vaan sinun täytyy kohdata Skeiron-rosvo. Hän panee sinut pesemään jalkojansa, ja kun sinä peset niitä, niin hän työntää sinut alas kalliolta ruoaksi kilpikonnalle, joka asustaa kallion juurella ja syö kuolleiden ruumiita."

Ja ennenkuin Theseus ennätti vastata, kolmas huusi: "Ja sen jälkeen odottaa sinua vielä suurempi vaara, jollet kulje yhä sisämaahan päin, niin että Eleusis jää kauas oikealle puolellesi. Sillä Eleusiissa hallitsee Kerkyon, julma kuningas, kaikkien kuolevaisten kauhu, joka tappoi oman tyttärensä Alopeen vankeudessa; mutta Alope muuttui ihanaksi lähteeksi. Tyttärensä lapsen tuo julma kuningas heitti vuorille, mutta villit tammat antoivat sille maitoa. Nyt hän vaatii painimaan kanssansa jokaisen, joka tulee hänen maahansa, sillä hän on koko Attikan paras painija ja hän lyö kaikki alleen. Ja ne, jotka hän lyö alleen, hän surkeasti surmaa, ja hänen palatsinsa piha on täynnä heidän luitansa."

Silloin Theseus rypisti otsaansa ja sanoi: "Tämä näyttää tosiaankin olevan huonosti hallittu maa, ja seikkailuja saanen kokea kyllikseni. Mutta jos minä kerran olen tämän maan perillinen, niin minä tahdon sitä hyvin hallita ja parantaa olot, ja tässä on minun kuninkaan-valtikkani." Ja hän heilutti pronssinuijaansa, mutta nymfit ja paimenet tarttuivat häneen ja pyysivät ja rukoilivat häntä jäämään.

Mutta hän jatkoi vain matkaansa heidän rukouksistaan huolimatta ja kulki kulkemistaan, kunnes hän näki molemmat meret ja Korinthoksen linnoituksen, joka kohosi korkealle maan yli. Hän kulki nopeasti poikki Isthmoksen kannaksen, sillä niin kiihkeästi hän halusi kohdata tuon julman Sinis-rosvon. Mäntymetsässä hän viimein tämän kohtasi, siellä, missä Isthmos oli kaikkein kapein ja tie johti korkeiden kallioiden keskitse. Siellä Sinis istui kivellä tien vieressä, nuori honkapuu nuijana poikkipäin polvillaan ja nuora valmiina vieressänsä. Hänen päänsä päällä riippui honkien latvoissa murhattujen ihmisten luurankoja.

Theseus huusi hänelle: "Hohoi, sinä uljas hongannotkistaja, onko sinulla jäljellä pari honkapuuta minuakin varten?"

Sinis hypähti hänen eteensä ja vastasi osoittaen päänsä päällä riippuvia luurankoja: "Minun ruoka-aittani on äskettäin tyhjentynyt, niin että minulla on kyllä valmiina pari puuta sinua varten". Ja hän syöksyi Theseuksen päälle nuijaansa heiluttaen, ja Theseus syöksyi hänen päällensä.

Sitten he takoivat toisiaan, niin että kesäinen metsä kaikui. Mutta metalli oli lujempaa kuin honka, ja Sinis-rosvon nuija kalskahti keskeltä kahtia, kun pronssi siihen sattui. Silloin Theseus antoi Sinis-rosvolle muutamia voimakkaita iskuja, paiskasi hänet maahan, polvistui hänen päälleen ja sitoi hänet hänen omalla nuorallaan ja sanoi: "Niinkuin sinä olet tehnyt muille, niin pitää sinullekin tehtämän". Sitten hän taivutti kaksi nuorta honkapuuta ja sitoi Sinis-rosvon niiden väliin huolimatta hänen rukouksistaan ja vastustuksestaan. Ja hän päästi puut irralleen ja surmasi Sinis-rosvon ja jatkoi matkaansa jättäen hänet haukoille ja korpeille.

Sitten hän kulki kukkuloiden yli Megaraa kohden pitkin Saronin meren rantaa, kunnes hän tuli Skeironin kallioille ja sille kaidalle polulle, joka kulki meren ja vuorten välitse.

Siellä hän näki Skeironin istuvan lähteen reunalla, joka pulppusi kallion kyljestä. Hänellä oli jykevä nuija polvillaan ja hän oli sulkenut polun kivillä, niin että jokaisen kulkijan täytyi seisahtua.

Theseus huusi hänelle ja sanoi: "Hohoi, sinä kilpikonnanruokkija, eivätkö jalkasi kaipaa tänään pesemistä?"

Skeiron hypähti hänen eteensä ja vastasi:

"Jalkani kaipaavat kyllä tänään pesemistä ja nälissään on kilpikonnakin". Ja hän seisoi linnoituksensa edessä ja nosti molemmin käsin nuijaansa.

Theseus syöksyi hänen päälleen, ja kiivas oli ottelu kalliolla, sillä kun Skeiron tunsi pronssinuijan painon, niin hän antoi oman nuijansa vaipua ja kävi kiinni Theseukseen ja koetti sysätä hänet käsivoimin alas kalliolta. Mutta Theseus oli varovainen painija ja laski alas oman nuijansa ja tarttui Skeironia kurkkuun ja polveen ja pakotti hänet peräytymään kiviseinää kohden ja rutisti hänet sitä vastaan, niin että henki oli hänestä lähteä. Ja Skeiron huusi huohottaen: "Laske minut irti, niin saat mennä". Mutta Theseus vastasi: "Minä en saata jatkaa matkaani, ennenkuin olen tehnyt kivisen tien tasaiseksi". Ja hän rutisti häntä yhä kiviseinää vastaan, kunnes se romahti alas ja Skeiron vyöryi sen mukana suin päin maahan.

Silloin Theseus nosti hänet ylös aivan runneltuna ja sanoi: "Tule pesemään jalkojani". Ja hän veti miekkansa ja istahti lähteen reunalle ja sanoi: "Pese jalkani, tai minä hakkaan sinut palasiksi."

Vapisten Skeiron pesi hänen jalkansa; ja kun se oli tehty, niin Theseus nousi ylös ja huusi: "Niinkuin sinä olet tehnyt muille, niin pitää sinullekin tehtämän." Ja hän potkaisi Skeironin kalliolta mereen.

Söikö kilpikonna hänet vai ei, sitä en tiedä; sillä muutamat sanovat sekä maan että meren hyljeksineen hänen ruumistansa, niin synnin saastuttama se oli. Meri heitti sen rannalle, ja ranta heitti sen takaisin mereen ja viimein aallot sen vihoissaan paiskasivat kallion kielekkeelle; ja sinne se jäi kauaksi aikaa riippumaan, kunnes se viimein muuttui synkäksi kariksi, joka siellä vielä tänäkin päivänä hyrskyn keskellä törröttää.

Se on kumminkin totta, mitä Pausanias kertoo, että hän Ateenan kuninkaallisessa pylväskäytävässä näki Theseuksen kuvan saveen muovailtuna ja hänen vieressään Skeiron-rosvon päistikkaa putoamassa mereen.

Sitten Theseus kulki päivämatkan Megaran ohi Attikan maahan, ja korkeina ja kylminä kohosivat hänen edessään Kithaironin lumihuiput yli tummien mäntymetsien, joissa Erinnyit, kostottaret, ja hurjat bakkhantit mellastavat, ja ajavat ihmisiä kauas kauheille vuorille, joilla myrskyt yötä ja päivää ulvovat. Hänen oikealla puolellaan oli jo aava meri ja kalliorantainen Salamis ja sen kuuluisan meritaistelun pyhä paikka, jossa myöhemmin kreikkalaiset löivät persialaiset pakoon. Hän kulki koko päivän iltaan asti, kunnes hän näki Thriasian tasangon ja Eleusiin pyhän kaupungin, jossa on Maaemon temppeli. Siellä Demeter, tuo lempeä Maaemo, joka pitää viljalyhdettä kädessään, kohtasi Triptolemoksen, kun kaikki maat vielä olivat autioina. Hän opetti Triptolemoksen kyntämään sarkoja ja valjastamaan laiskoja nautoja ikeen alle; hän opetti hänet kylvämään viljavainioita ja leikkaamaan kultaista viljaa. Hän lähetti Triptolemoksen opettamaan kaikkia kansoja ja antamaan jyviä työtätekeville ja ahkerille. Sen vuoksi Eleusiissa kaikki, jotka vain maata viljelevät, kunnioittavat Maaemoa ja hänen rakastettuansa Triptolemosta, joka antoi jyviä työtätekeville ja ahkerille.

Ja Theseus kulki tasankoa pitkin Eleusiiseen ja seisahtui kaupungin torille ja huusi:

"Missä on tämän kaupungin kuningas Kerkyon? Minun täytyy painia hänen kanssaan tänään vähän."

Silloin kaikki kansa tungeskeli hänen ympärilleen ja huusi: "Kaunis nuorukainen, minkä vuoksi sinä tahdot kuolla? Riennä pian pois täältä, ennenkuin julma kuningas kuulee, että muukalainen on kaupungissa."

Mutta Theseus kulki läpi kaupungin kansan itkiessä ja rukoillessa, ja läpi palatsin pihaan vievien porttien ja luuranko- ja pääkallokasojen keskitse, kunnes hän saapui tuon kaikkien kuolevaisten kauhistuksen, Kerkyonin, ovelle.

Hän näki Kerkyonin istuvan yksinänsä salissaan ruokapöydän ääressä. Hänen edessään oli kokonainen lammas paistettuna ja hänen vieressään täysinäinen viinitynnyri. Theseus seisahtui ja huusi hänelle: "Hohoi, sinä uljas painija, tahdotko hiukan painia tänään kanssani?"

Kerkyon katsahti ylös, nauroi ja vastasi: "Tahdonpa kyllä hiukan painia kanssasi tänään; mutta tulehan sisään, sillä minä olen yksin ja sinä olet väsynyt, ja syö ja juo ennenkuin kuolet."

Theseus astui rohkeasti sisälle ja istuutui Kerkyonin eteen pöydän ääreen ja söi vatsansa täyteen lampaanlihaa ja joi vatsansa täyteen viiniä. Theseus söi kolmen miehen verosta, mutta Kerkyon söi kuin seitsemän miestä.

Mutta kumpikaan ei sanonut sanaakaan toisillensa, vaikka he salaa silmäilivät pöydän yli toisiaan. Ja kumpikin sanoi itsekseen: "Hänellä on leveät hartiat; mutta luulenpa, että omani ovat yhtä leveät kuin hänenkin."

Viimein, kun lammas oli syöty ja viiniankkuri juotu kuiviin, Kerkyon nousi pystyyn ja huusi: "Painikaamme sitten hiukan, ennekuin menemme maata."

He heittivät yltään kaikki vaatteensa ja menivät palatsin pihalle. Kerkyon käski sirottaa tuoretta hiekkaa luiden keskellä olevalle avonaiselle paikalle. Ja sinne uroot asettuivat vastatusten, ja heidän silmänsä kiiluivat kuin raivostuneiden härkien silmät. Ja kaikki kansa kokoontui porteille katsomaan, mitä tapahtuisi. Niin he painivat, kunnes tähdet alkoivat tuikkia heidän päittensä päällä. Edes ja takaisin ja ympäri he pyörähtelivät, kunnes polkivat sannan aivan kovaksi jalkojensa alla. Heidän silmänsä leimahtelivat kuin tähdet pimeässä, ja heidän hengityksensä nousi kuin savu öiseen ilmaan. Mutta kumpainenkaan ei väistynyt paikaltaan, ja ääneti kansa katseli porteilla.

Mutta viimein Kerkyon vihastui ja otti Theseusta niskasta ja pudisti häntä kuin verikoira rottaa; mutta hän ei voinut pudistaa häntä kumoon.

Theseus oli nopea ja varovainen ja otti kiinni Kerkyonia vyötäröistä ja pujahdutti äkkiä lantionsa hänen alleen ja tarttui hänen ranteisiinsa. Ja semmoisella voimalla, että tammikin olisi irtautunut juuristansa, hän nosti Kerkyonin ilmaan ja paiskasi hänet suoraan olkapäänsä yli maahan.

Sitten hän hyppäsi Kerkyonin päälle ja huusi: "Antaudu, tai minä tapan sinut!" Mutta Kerkyon ei sanonut sanaakaan; sillä hänen sydämensä oli särkynyt hänen rinnassaan, paljon ruoan ja viinin tähden silloin kuin hän putosi maahan.

Silloin Theseus avasi portit ja kutsui kaiken kansan sisään. Ja he huusivat: "Sinä olet tappanut meidän ilkeän kuninkaamme. Rupea sinä nyt meidän kuninkaaksemme ja hallitse meitä hyvin!"

"Tahdon ruveta teidän kuninkaaksenne ja tahdon teitä oikein ja hyvin hallita Eleusiissa, sillä sen vuoksi minä olen kaikki pahantekijät surmannut, Sinis-rosvon ja Skeironin ja viimeksi tämän miehen."

Silloin muuan iäkäs mies astui esiin ja sanoi: "Nuori sankari, oletko surmannut Sinis-rosvon? Varo silloin Ateenan kuningasta Aigeusta, jonka luo olet menossa, sillä hän on Sinis-rosvon läheinen sukulainen."

"Silloinhan minä olen surmannut oman heimolaiseni", Theseus sanoi, "vaikka hän hyvin ansaitsikin kuoleman. Kuka tahtoo minut puhdistaa hänen kuolemastaan, sillä rehellisesti minä hänet surmasin, niin rietas ja kavala kuin hän olikin?"

Vanha mies vastasi:

"Sen tekevät uroot, Fytalonin pojat, jotka asuvat Aphidnaissa jalavan juurella, hopeaisen Kephisos-joen rannalla, sillä he tuntevat jumalten salaisuudet. Sinne sinun on mentävä puhdistettavaksi ja sen jälkeen sinä olet oleva meidän kuninkaamme."

Theseus vannotti Eleusiin kansaa, että se palvelisi häntä kuninkaanaan, ja lähti matikalle seuraavana aamuna Thriasain tasangon ja kukkuloiden yli Aphidnaita kohden etsimään Fytalonin poikia.

Hänen kulkiessaan Kephisos-joen laaksoa pitkin korkean Parnes-vuoren juurta, tuli pitkä, komea ja kalliisiin vaatteisiin pukeutunut mies vuorta alas häntä tapaamaan. Hänen käsivarsissaan oli kultaisia rannerenkaita ja jalokivinauha oli hänen kaulassaan, ja hän tuli Theseusta vastaan kohteliaasti kumarrellen ja käsivarret levällään ja puhui:

"Terve tuloa, kaunis nuorukainen, näille vuorille! Minua miekkoista, kun sinut tapasin! Mitäpä suurempaa iloa saattaisi olla kunnon miehellä, kuin ottaa vastaan ja kestitä vieraita luonansa? Mutta minä näen, että sinä olet väsynyt. Tule vuorelle linnaani ja lepää hetkinen."

"Kiitän sinua", Theseus sanoi, "mutta minun täytyy kiiruhtaa laaksoa ylös päästäkseni Kephisos-joen rannalla olevaan Aphidnaihin."

"Voi, sinä olet kulkenut kauas pois oikealta tieltä, etkä mitenkään enää tänä iltana ennätä Aphidnaihin, sillä sinun on kuljettava monta penikulmaa vuoria ja jyrkkiä solia ja yön pimeydessä vaarallisia kallioita, ennenkuin saavut sinne. Onneksi oli sinulle, että minä kohtasin sinut, sillä muuta iloa en tiedä kuin etsiä muukalaisia ja kestitä heitä linnassani ja kuunnella heidän kertomuksiaan vieraista maista. Tule kerallani linnaani ja syö parasta hirvenpaistia ja juo kallista punaviiniä ja nuku minun ihmeellisessä vuoteessani, josta kaikki matkustajat sanovat, etteivät ole nähneet sen vertaista. Sillä olkoot vieraani minkä kokoisia tahansa, olkoot pitkiä tai lyhyitä, niin vuode sopii kaikille, kuin heitä varten tehty, ja niinkuin he nukkuvat siinä, he eivät koskaan ennen ole nukkuneet." Ja hän piti Theseusta kiinni kädestä, eikä tahtonut laskea häntä menemään.

Theseus olisi tahtonut jatkaa matkaansa, mutta häntä hävetti olla epäkohtelias niin vieraanvaraista miestä kohtaan, ja hän oli utelias näkemään tuota ihmeellistä vuodetta, ja sitä paitsi hän oli väsynyt ja nälissänsä. Mutta hän pelkäsi miestä, vaikka ei oikein tietänytkään minkä tähden, sillä miehen ääni, vaikka olikin mielistelevä ja lempeä, oli kuitenkin soinnuton ja käheä kuin sammakon kurnutus. Ja vaikka hänen silmänsä olivat ystävälliset, niin ne olivat kuitenkin välinpitämättömät ja kylmät kuin kivi. Mutta Theseus suostui kuitenkin ja meni miehen keralla ylös notkoa, joka johti valtatieltä Parnes-vuoren kukkuloita kohden ja jota kalliot tummina varjostivat.

Heidän kulkiessaan notko kävi yhä kapeammaksi ja kalliot yhä korkeammiksi ja tummemmiksi, ja heidän allaan kohisi ryöppyävä virta, joka pilkahti silloin tällöin näkyviin paljaiden kalkkikivikielekkeiden välitse. Eikä ainoatakaan puuta eikä pensasta näkynyt heidän läheisyydessään. Parnes-vuoren lumihuipuilta puhalsi jäinen viima laaksoon tunkeutuen luihin ja ytimiin. Kauhu valtasi Theseuksen, ja hän katseli tuota autiota maisemaa ja sanoi: "Kolkossa seudussapa sinun linnasi näyttää olevankin."

"Niin on, mutta kun kerran olemme päässeet sisälle, niin kyllä vieraanvaraisuuteni kaiken kolkkouden karkoittaa. Mutta keitä nuo ovat?" Hän katsoi taakseen ja Theseus samoin. Vuoren juurella sillä tiellä, jonka he olivat jättäneet, tuli jono lastattuja aaseja ja niiden vieressä kulki kauppiaita vahtien tavaroitaan.

"Voi ihmisraukkoja", vieras sanoi. "Olipa hyvä heille, että katsoin taakseni ja näin heidät. Ja hyvä minullekin, sillä sitä enemmän vieraita saan juhlaani. Odotahan tässä hetkinen, niin käväisen tuolla alhaalla ja kutsun heidätkin. Sitten syömme ja juomme ja juhlimme koko pitkän yön. Minua miekkoista, jolle taivas lähettää niin monta vierasta yhdellä haavaa!"

Hän juoksi takaisin vuorta alas heiluttaen kättään ja huutaen kauppiaille, ja Theseus kulki sill'aikaa hiljakseen jyrkkää solaa eteenpäin.

Mutta kulkiessaan ylöspäin hän kohtasi vanhan miehen, joka oli ollut kokoamassa ajohirsiä virran uomasta. Hän oli laskenut taakkansa tielle ja koetti juuri nostaa sitä takaisin hartioilleen. Kun hän näki Theseuksen, niin hän huusi:

"Kaunis nuorukainen, auta minua nostamaan taakkaani, sillä minun jäseneni ovat jäykät ja voimattomat vuosien painosta."

Theseus nosti taakan hänen selkäänsä, ja vanhus siunasi häntä ja katsoi sitten vakavasti häneen ja sanoi:

"Kuka sinä olet, kaunis nuorukainen, ja miksi sinä kuljet tätä kolkkoa tietä?"

"Kuka minä olen, sen tietänevät vanhempani, mutta tätä kurjaa tietä kuljen siksi, että muuan vieraanvarainen mies on kutsunut minut luokseen kestitäkseen minua ja pannakseen minut nukkumaan johonkin ihmeelliseen vuoteeseen."

Silloin tuo vanha mies väänteli käsiänsä ja huusi:

"Voi sinä ihmissyöjä, Hadeen kartano, eikö ikinä täyty sinun kitasi? Tiedä, kaunis nuorukainen, että sinä kuljet kidutuksia ja kuolemaa kohden, sillä se mies, jonka sinä tiellä kohtasit — tahdon palkita ystävyytesi samalla mitalla — on rosvo ja ihmisten tappaja. Jok'ikisen muukalaisen, jonka hän tapaa, hän houkuttelee tänne kuolemaan; ja mitä siihen vuoteeseen tulee, josta hän puhui, niin se kyllä todellakin soveltuu jokaiselle, mutta ei kukaan siitä elävänä nouse, Jumala paratkoon."

"Minkä tähden?" Theseus kysyi hämmästyneenä.

"Sen tähden, että liian pitkät jäsenet hän katkoo, kunnes ne ovat kyllin lyhyet, ja liian lyhyet hän venyttää, kunnes ne tulevat kyllin pitkiksi. Ja minut vain hän säästi seitsemän raskasta vuotta sitten, sillä minä olin ainoa, joka sovin täydellisesti hänen vuoteeseensa, siksi hän säästi minut ja teki minut orjakseen. Ennen minä olin varakas kauppias ja asuin kupariporttisessa Thebassa, mutta nyt minä hakkaan puita ja kannan vettä hänelle, tuolle kaikkien kuolevaisten kiusaajalle."

Theseus ei sanonut sanaakaan, mutta hän kiristeli hampaitaan raivosta.

"Pakene siis", vanhus sanoi, "sillä hän ei sääli sinun nuoruuttasi. Eilen hän viimeksi toi tänne nuorukaisen ja neidon ja asetti heidät vuoteeseensa, ja nuorukaisen kädet ja jalat hän katkoi, mutta neidon jäseniä hän venytti, kunnes neito heitti henkensä, ja niin he molemmat surkeasti kuolivat. Mutta minä olen jo itkenyt itseni väsyksiin tuon teurastuksen tähden. Sen vuoksi häntä nimitetään Prokrusteeksi, venyttäjäksi, vaikka hänen isänsä antoi hänelle nimeksi Damastes. Pakene häntä, mutta minnepä pakenisit? Kalliot ovat jyrkät, niin ettei niitä kukaan voi kiivetä, eikä toista tietä ole."

Mutta Theseus laski kätensä vanhuksen suulle ja sanoi: "Ei minun tarvitse paeta." Ja hän kääntyi kulkemaan alas solaa.

"Älä vain kerro hänelle, että minä sinua varoitin, tai hän tappaa minutkin jollakin kauhealla tavalla", vanhus kirkui hänen jälkeensä notkoon. Mutta Theseus astui vihastuneena ääneti eteenpäin.

Ja hän sanoi itsekseen: "Tämä on huonosti hallittu maa; milloinkahan sen saa hirviöistä puhdistetuksi?" Hänen sitä miettiessään Prokrustes kiipesi ylös kukkulaa ja hänen mukanaan tulivat kauppiaat nauraen ja jutellen iloisesti. Kun hän näki Theseuksen, niin hän huusi: "Ohoi, nuori vieraani, olenko antanut sinun liian kauan odottaa?"

Mutta Theseus vastasi: "Mitä on tehtävä sille miehelle, joka venyttää vieraitansa vuoteellaan ja katkoo heiltä kädet ja jalat? Mitä on sille miehelle tehtävä, kun oikeutta käydään maassa?"

Silloin Prokrusteen muoto muuttui ja hänen poskensa kävivät vihreiksi kuin sisiliskon ja hän tavoitti kiireesti miekkaansa. Mutta Theseus karkasi hänen päälleen ja huusi:

"Tottako tämä on, arvoisa isäntä, vai valetta?" Ja hän tarttui Prokrustesta vyötäröön ja kyynärpäähän, niin ettei tämä voinut vetää miekkaansa.

"Tottako on, arvoisa isäntä, vai valetta?" Mutta Prokrustes ei vastannut sanaakaan.

Silloin Theseus sysäsi hänet luotaan ja kohotti kauhean nuijansa, ja ennekuin Prokrustes ennätti vetäistä miekkaansa, hän iski nuijallaan ja kaatoi hänet maahan.

Ja vielä kerran Theseus iski häntä, ja hänen ilkeä sielunsa lensi pois ja vikisten kuin yösiippa se katosi pimeään kalliononkaloon ja meni alas Hadekseen.

Sitten Theseus riisui hänen päältään hänen kultaiset koristuksensa ja meni hänen taloonsa ja löysi sieltä rikkautta ja kalliita aarteita, jotka Prokrustes oli ohikulkevilta ryöstänyt. Ja Theseus kutsui kokoon seudun kansan, jota Prokrustes oli kauan aikaa rosvonnut ja jakoi ryöstetyn tavaran heidän keskensä. Sitten hän meni alas vuoria ja jatkoi matkaansa.

Hän vaelsi Parnes-vuoren rotkoja sateessa ja sumussa, alas rinteitä, joilla kasvoi tammia ja mastiksipuita:ja mansikkapensaita ja tuoksuvia laakeripuita, kunnes hän tuli Kephisos-joen laaksoon ja Aphidnain kauniiseen kaupunkiin ja sen mahtavan jalavan juurelle, jossa Fytaliidi-uroot asuivat.

Sinne he rakensivat alttarin ja käskivät hänen kylpeä Kephisos-joessa ja uhrata vuoden vanhan oinaan, ja he puhdistivat hänet Sinis-rosvon verestä ja lähettivät hänet taas rauhassa matkaansa jatkamaan.

Hän vaelsi alas Akharnin laaksoa ja hopeapyörteisen virran rantaa, ja kaikki kansa siunasi häntä, sillä hänen uljaiden tekojensa maine oli levinnyt yli maiden ja mannerten. Viimein hän näki Ateenan tasangon ja sen kukkulan, jolla ateenalaiset asuivat.

Theseus kulki läpi Ateenan, ja kaikki kansa juoksi häntä katsomaan, sillä hänen maineensa oli kulkenut hänen edellään, ja jokainen tunsi hänen jalot tekonsa. Kaikki huusivat: "Tuossa tulee se sankari, joka löi Sinis-rosvon ja Phaian, Krommyonin villisian, ja voitti painissa Karkyonin ja surmasi Prokrustes-julmurin." Mutta Theseus kulki vakavana ja raskain askelin eteenpäin, sillä hän ikävöitsi sydämessään isäänsä ja sanoi: "Kuinka minä saatan hänet vapauttaa niistä verenimijöistä, jotka häntä kiusaavat?"

Hän kulki pyhiä portaita Akropolin kukkulalle, jossa Aigeuksen palatsi oli, ja meni suoraan Aigeuksen saliin ja seisahtui kynnykselle ja katseli ympärilleen.

Siellä hän näki serkkujensa, Pallaan poikien, istuvan juomapöydän ympärillä, ja heitä oli monta, mutta Aigeusta ei näkynyt heidän joukossaan. He istuivat ja pitivät juominkia ja nauroivat ja kuljettivat viinipikaria kädestä käteen; ja harpunsoittajat soittivat, ja orjattaret lauloivat, ja silmänkääntäjät tekivät temppujaan.

Äänekkäästi nauraa hohottivat Pallaan pojat ja lakkaamatta viinipikari kiersi pöytää. Mutta Theseus rypisti otsaansa ja mutisi: "Eipä kumma, että maa on rosvoja täynnä, kun tuonkaltaiset hallitsevat."

Silloin pallantiidit näkivät hänet ja puoleksi päihtyneinä viinistä he hänelle huutaa hoilasivat: "Hohoi, sinä kookas muukalainen siellä oven suussa, mitä sinä tällä kertaa haluat?"

"Minä tulin tänne pyytämään kestiystävyyttä."

"Sitä säätkin, ole tervetullut. Sinä näytät uroolta ja uljaalta soturilta ja sellainen on tervetullut juomaan meidän kanssamme."

"Teiltä en pyydä vieraanvaraisuutta, pyydän sitä Aigeus-kuninkaalta, tämän talon isännältä."

Silloin toiset murisivat ja toiset nauroivat ja kirkuivat: "Hehei, isäntiähän me kaikki olemme täällä."

"Silloin minä olen isäntä yhtä hyvin kuin te muutkin", Theseus sanoi, ja hän meni pöydän sivuitse salin toiseen päähän hakien Aigeusta, mutta tätä ei näkynyt missään.

Pallantiidit katsoivat häntä ja sitten toinen toistansa, ja jokainen kuiskasi vieruskumppanilleen: "Tuopa on röyhkeä nulikka, hänet pitäisi heittää ovesta ulos." Mutta vieruskumppani kuiskasi vastaan: "Hänellä on leveät hartiat; nouse sinä ja heitä hänet ulos." Ja niin he kaikki jäivät hiljaa paikoillensa istumaan.

Silloin Theseus huusi palvelijoita ja sanoi: "Menkää sanomaan isännällenne, Aigeus-kuninkaalle, että Theseus Troizenilainen on täällä ja pyytää saada olla jonkin aikaa hänen vieraanansa."

Muuan palvelija juoksi ja sanoi sen Aigeukselle, joka istui huoneessansa Medeian, tuon tumman noitanaisen, luona. Kun Aigeus kuuli Troizeniaa mainittavan, niin hän vuoroin punastui ja vuoroin vaaleni ja nousi vapisten istuimeltaan, mutta Medeia tarkasteli häntä kuin kyykäärme.

"Mitä Troizenia sinuun koskee?" hän kysyi. Mutta Aigeus vastasi hätäisesti: "Etkö sinä tiedä, kuka Theseus on? Hän on sankari, joka on puhdistanut maan kaikista hirviöistä! Mutta että hän oli kotoisin Troizeniasta, sitä en ensinkään tietänyt. Minun täytyy mennä lausumaan hänet tervetulleeksi."

Aigeus tuli saliin, ja kun Theseus näki hänet, niin hänen sydämensä paisui hellyydestä häntä kohtaan ja hän olisi tahtonut langeta Aigeuksen kaulaan ja iloiten tervehtiä häntä isänään, mutta hän hillitsi itsensä ja sanoi itsekseen: "Ehkei isäni lopulta välitäkään minusta. Tahdonpa koetella häntä, ennenkuin ilmaisen itseni." Ja hän kumarsi syvään Aigeuksen edessä ja sanoi: "Minä olen vapauttanut kuninkaan valtakunnan monesta hirviöstä, sen tähden olen tullut pyytämään palkkaa kuninkaalta."

Vanha Aigeus katsoi häneen ja rakasti häntä; mikäpä hellä sydän ei olisi tehnyt samoin? Mutta hän huokasi syvään ja sanoi:

"Vähänpä minä saatan antaa sinulle, jalo nuorukainen, ainakaan en mitään sellaista, joka olisi sinun arvoistasi, sillä varmaankaan sinä et ole kuolevainen tai et ainakaan kenenkään kuolevaisen poika."

"Muuta en pyydä", Theseus sanoi, "kuin saada syödä ja juoda pöydässäsi."

"Sen kyllä saatan sinulle antaa, jos minä lainkaan olen isäntä omassa talossani."

Sitten hän käski heidän tuoda istuimen Theseukselle ja asettaa hänen eteensä, mitä parasta oli pöydällä. Ja Theseus istuutui ja söi ja joi niin paljon, että kaikki muut pöydässä istujat ihmettelivät; mutta hän piti yhä nuijaa vieressään.

Mutta Medeia, tuo tumma noitanainen, tarkasteli häntä hetken aikaa. Hän näki kuinka Aigeus punastui ja vaaleni, kun nuorukainen sanoi tulevansa Troizeniasta. Ja hän näki myöskin, kuinka hän otti Theseuksen avosylin vastaan ja kuinka Theseus käyttäytyi Pallaan poikien edessä kuin jalopeura koiralauman keskellä. Ja hän sanoi itsekseen: "Tuosta nuorukaisesta tulee vielä tämän talon herra. Ehkä hän onkin läheisimmissä suhteissa Aigeukseen, kuin saattaa aavistaakaan. Eikä hänenlaisensa rinnalla pallantiideilla ole mitään menestystä."

Sitten hän meni takaisin huoneeseensa, sillä aikaa kuin Theseus söi ja joi. Ja kaikki palvelijat kuiskuttelivat: "Tuo mies se siis surmasi hirviöt! Kuinka ylevä on hänen silmiensä katse ja kuinka suuri hän on! Voi, jospa hän olisi meidän isäntämme poika!"

Mutta hetken perästä Medeia palasi, pukeutuneena kaikkiin jalokiviinsä ja kalliisiin itämaisiin vaatteisiinsa, ja hän oli kauniimpi nähdä kuin päivä, niin etteivät vieraat saattaneet hänestä kääntää katsettaan. Oikeassa kädessään hän kantoi kultaista pikaria ja vasemmassa kädessä hänellä oli kultainen pullo. Hän tuli Theseuksen luo ja puhui lempein ja helein äänin:

"Terve sankari, voittaja voittamaton, kaiken pahan hävittäjä! Juo, sankari, taikamaljastani, joka antaa levon kaikkien vaivojen jälkeen, joka parantaa kaikki haavat ja valaa uutta elämää suoniin. Juo maljastani, sillä siinä kihelmöi Idän viini ja Suruttomuuden neste, Taivahisten virvoitusjuoma."

Puhuessaan hän tyhjensi pullon maljaan, ja viinin haju levisi yli koko salin kuin ruusujen ja ajuruohon tuoksu.

Theseus katsoi hänen kauniisiin kasvoihinsa ja hänen silmiensä tummaan syvyyteen. Kun hän katsoi, niin hän pelästyi ja vavahti, sillä tytön silmät kiiluivat kuin kyykäärmeen silmät. Ja hän nousi seisomaan ja sanoi: "Viini on kallista ja hyvänhajuista ja viinintuoja on kaunis kuin Taivahiset. Mutta juokoon hän ensin minun maljani pikarista, jotta hänen huulensa kosketus tekisi viinin vieläkin suloisemmaksi."

Silloin Medeia kalpeni ja änkytti: "Suo anteeksi, uljas urho, mutta minä olen sairas enkä uskalla juoda viiniä."

Theseus katsoi taas hänen silmiinsä ja huusi: "Sinun pitää juoda minun maljani tuosta pikarista tai kuolla!" Ja hän kohotti pronssinuijansa, sillä välin kuin kaikki vieraat katselivat kauhuissansa.

Silloin Medeia parkaisi pahasti ja paiskasi pikarin permantoon ja pakeni. Kun viini vieri marmorilattialle, niin kivi kihisi ja kiehui ja mureni tuon voimakkaan myrkyn vaikutuksesta.

Mutta Medeia kutsui lohikäärmevaununsa ja hyppäsi niihin ja pakeni korkealle ilmaan yli maiden ja merien, eikä kukaan nähnyt häntä enää.

Ja Aigeus huusi: "Mitä sinä olet tehnyt?" Mutta Theseus osoitti lattian kiveä ja sanoi: "Minä olen vapauttanut maan lumouksesta; vapautanpa sen vielä toisestakin."

Hän tuli aivan Aigeuksen eteen ja veti povestaan miekan ja sandaalit ja sanoi ne sanat, jotka hänen äitinsä oli hänen käskenyt sanoa.

Aigeus astui askelen taaksepäin ja katseli nuorukaista, kunnes hänen silmänsä sumenivat. Hän heittäytyi Theseuksen kaulaan ja itki, ja Theseus itki hänen rinnallaan, kunnes he eivät enää jaksaneet itkeä enempää.

Silloin Aigeus kääntyi kaiken kansan puoleen ja huusi:

"Kas, tässä näette minun poikani, Kekropsin lapset, ja mies hän on parempi, kuin hänen isänsä oli ennen häntä."

Mutta silloinpa vasta pallantiidit suuttuivat, vaikka he ennestäänkin olivat aika kiukkuisia. Muuan heistä kirkui: "Pitäisikö meidän väistyä tuon nousukkaan ja vallantavoittelijan tieltä, joka on ties mistä kotoisin?" Ja toinen: "Hän on yksin, mutta meitä on useita; ja väkevämpi voiton vie." Ja yksi huusi sitä ja toinen tätä, sillä he olivat kiihoittuneet ja villiintyneet viinistä. Ja he sieppasivat kaikki miekkansa ja keihäänsä seinältä, jolla aseet riippuivat, ja juoksivat Theseusta kohden, ja Theseus juoksi heitä kohden.

Ja hän huusi: "Menkää rauhassa menojanne, serkkuni, jos tahdotte; mutta jollette tahdo, niin teidän verenne tulkoon teidän päällenne!" Mutta he syöksyivät häntä kohden kuin koirat ja pysähtyivät sitten äkkiä ja härnäsivät häntä, niinkuin koirat pysähtyvät ja haukkuvat ajaessaan leijonaa pesästä.

Mutta eräs heitti takarivistä keihään, joka suhahti aivan läheltä Theseuksen pään ohitse. Silloin Theseus syöksyi eteenpäin, ja taistelu alkoi todella. Kaksikymmentä tappeli yhtä vastaan, ja kuitenkin Theseus löi heidät kaikki. Ne, jotka jäivät henkiin, ne pakenivat kaupunkiin, ja kansa ajoi heitä takaa ja karkoitti heidät. Theseus jäi yksinään palatsiin isänsä kanssa. Mutta ennen iltaa kaupungin väki tuli palatsiin tanssien ja soittaen ja tuoden uhreja. He uhrasivat Atheneelle ja iloitsivat kaiken yötä, kun heidän kuninkaansa oli löytänyt jalon pojan ja kuninkaallisen huoneensa perijän.

Niin Theseus jäi koko talveksi isänsä luo. Kun kevätpäivän tasauksen aika läheni, niin ateenalaiset kävivät surullisiksi ja hiljaisiksi. Theseus näki sen ja tiedusteli sen syytä, mutta kukaan ei tahtonut hänelle vastata sanaakaan.

Silloin hän meni isänsä luo ja kysyi häneltä, mutta Aigeus käänsi pois kasvonsa ja itki.

"Älä tiedustele, poikani, edeltäpäin ikävyyksiä, joiden täytyy tapahtua. Onhan aikaa sittenkin, kun ne tulevat."

Kun kevätpäivän tasaus tuli, niin airut saapui Ateenaan ja seisahtui kaupungin torille ja huusi: "Hohoi, Ateenan kansa ja kuningas, missä on teidän vuotuinen veronne?" Silloin kuului suuri valitus kaupungista. Mutta Theseus nousi ja meni airueen luokse ja huusi:

"Kuka sinä olet, koirankuonolainen, joka uskallat tulla tänne veroa vaatimaan? Jollen kunnioittaisi sinun airueensauvaasi, niin tällä nuijallani sinut paikalla musertaisin."

Airut vastasi kopeasti, sillä hän oli vanha ja arvokas mies:

"Kaunis nuorukainen, en minä ole mikään koirankuonolainen enkä hävytön; minä teen vain, mitä on käskenyt isäntäni Minos, satakaupunkisen Kreetan kuningas, maailman kuninkaista viisain. Sinä olet varmaankin muukalainen täällä, sillä muutoin sinä tietäisit, minkä tähden minä tulen ja että minulla on oikeus tulla."

"Niin olen, muukalainen olen täällä. Sano siis minulle, minkä tähden tulet!"

"Noutamaan sitä veroa, jonka Aigeus-kuningas lupasi Minokselle ja vahvisti lupauksensa valalla. Minos valloitti näet kaiken tämän maan ja Megaran, joka on tästä maasta itäänpäin, kun hän tuli tänne suurella laivastolla, julmistuneena poikansa murhasta. Sillä hänen poikansa Androgeos tuli tänne Panathenaia-leikkeihin ja voitti kreikkalaiset urheilussa, niin että kansa kunnioitti häntä uroona. Mutta kun Aigeus näki hänen kuntonsa, niin hän kadehti häntä ja pelkäsi, että hän vielä liittoutuisi Pallaan poikien kanssa ja ottaisi häneltä valtikan. Hän alkoi juonitella Androgeoksen henkeä vastaan ja surmasi hänet kavalasti, kuinka tai missä ei tiedä kenkään. Toiset sanovat, että hän vietteli Androgeoksen Oinoeehen sille tielle, joka vie Thebeen, ja toiset, että hän lähetti hänet Marathoniin härkää vastaan, jotta se hänet tappaisi. Mutta Aigeus sanoo, että Ateenan nuorukaiset hänet tappoivat kateudesta, koska hän oli voittanut heidät leikeissä. Minos tuli tänne ja kosti poikansa kuoleman, eikä lähtenyt, ennenkuin tämä maa oli luvannut hänelle veroa — joka vuosi seitsemän nuorukaista ja seitsemän neitosta, jotka lähtevät minun kanssani mustapurjeisessa laivassa ja purjehtivat satakaupunkiseen Kreetaan."

Silloin Theseus kiristeli hampaitansa ja sanoi: "jollet sinä olisi airut, niin minä sinut heti tappaisin, kun julkenet puhua sellaista minun isästäni. Mutta menenpä hänen luokseen, että saan tietää totuuden."

Theseus meni isänsä luo ja kysyi häneltä. Mutta Aigeus käänsi pois kasvonsa ja itki ja sanoi: "Verta vuodatettiin maassa vastoin oikeutta, ja verellä se kostetaan. Älä särje sydäntäni kysymyksilläsi; kyllin vaikeata on kärsiä surua siitä puhumattakin."

Silloin Theseus huokasi sydämessään ja sanoi: "Minä tahdon itse mennä noiden nuorukaisten ja neitosten keralla ja tappaa Minoksen kuninkaalliselle valtaistuimelleen."

Aigeus parahti ja huusi: "Sinä et saa sinne mennä, poikani, sinä minun vanhuuteni valo, sinä, josta olen toivonut tämän maan saavan hallitsijan, sen jälkeen kuin itse olen Manalaan muuttanut. Sinä et saa mennä sellaista kauheaa kuolemaa kärsimään kuin nuo nuorukaiset ja neitoset. Minos heittää heidät labyrinttiin, jonka Daidalos hänelle rakensi Kreetan kallioille — Daidalos, tuo luopio ja kirottu, tämän synnyinmaansa turmio. Siitä labyrintistä ei kukaan pääse pakenemaan, vaan kaikki eksyvät sen mutkikkaisiin sokkeloihin ja kohtaavat viimein Minotauroksen, tuon kauhean hirviön, joka elää ihmisen lihasta. Siellä se heidät kauheasti raatelee, eivätkä he koskaan enää saa nähdä maatansa."

Silloin Theseus punastui ja hänen silmänsä salamoivat ja hänen sydämensä tykytti kiivaasti. Hän seisoi hetken liikkumatta, niinkuin kalliolla seisova sankarin kivinen hautapatsas; ja viimein hän puhui:

"Sitä suurempi syy minun on mennä heidän mukanaan ja tappaa tuo kirottu peto. Enkö minä ole surmannut pahantekijöitä ja hirviöitä, vapauttaakseni tämän maan? Missä on Periphetes ja Sinis ja Kerkyon ja Phaia, hirmuinen villisika? Ja missä ovat nuo viisikymmentä pallantiidia, nuo kurjat rauhanhäiritsijät? Samaa tietä kuin he, Minotauroskin saa kulkea ja Minos itsekin, jos hän uskaltaa minua vastustaa."

"Mutta kuinka sinä saatat tuon hirviön surmata, poikani? Sinun täytyy antaa pois nuijasi ja kaikki aseesi ja sinut heitetään hirviölle ruoaksi avutonna ja alastomana kuten kaikki muutkin."

Silloin Theseus sanoi: "Kaipa tuossa labyrintissä sentään on kiviä, ja onhan minulla nyrkit ja hampaat! Enhän minä tarvinnut nuijaani silloinkaan kun tapoin Kerkyonin, tuon kaikkein kuolevaisten kauhun!"

Aigeus painautui hänen polviinsa, mutta Theseus ei tahtonut häntä kuulla. Viimein Aigeus antoi hänen mennä, itki katkerasti ja sanoi vain nämät sanat:

"Lupaa minulle vain yksi asia, jos palaat takaisin onnellisena — vaikka niin tuskin tapahtuu — lupaa, että otat alas mustan purjeen — sillä minä olen odottava sinun laivaasi kaiket päivät kalliolla — ja nostat sen sijaan valkoisen, että jo kaukaa saan tietää, oletko sinä hengissä."

Theseus lupasi ja meni ulos ja riensi torille, jossa airut seisoi. Siellä heitettiin parhaillaan arpaa, keiden nuorukaisten ja neitosten tuli lähteä tuossa turman purressa, ja kansa itki ja valitti, aina kun arpa lankesi jollekulle. Mutta Theseus astui joukon keskelle ja huusi:

"Tässä on nuorukainen, joka ei tarvitse arpaa. Minä tarjoudun itse yhdeksi noista seitsemästä."

Airut kysyi ihmeissään: "Kaunis nuorukainen, etkö tiedä minne joudut?"

Theseus sanoi: "Tiedän kyllä. Menkäämme vain mustapurjeiseen laivaan."

Ja nuo seitsemän neitoa ja seitsemän nuorukaista, Theseus ensimmäisenä, menivät mustapurjeiseen laivaan, ja kansa saattoi heitä itkien ja valittaen. Mutta Theseus kuiskasi kumppaneilleen: "Älkää menettäkö toivoanne, sillä tuo hirviö ei ole kuolematon. Missä on Periphetes ja Sinis ja Skeiron ja kaikki muut, jotka olen surmannut?" Silloin heidän mielensä hiukan keventyivät; mutta kuitenkin he itkivät laivaan astuessaan, ja Sunionin kalliot kaikuivat heidän valituksestaan ja kaikki Aigeianmeren saaret, kun he purjehtivat kohden Kreetaa ja kuolemaansa.

III.

Kuinka Theseus tappoi Minotauroksen.

Viimein he saapuivat Kreetaan ja Knosoksen kaupunkiin Idan kukkuloiden juurelle. Heidät vietiin mahtavan Minos-kuninkaan eteen, jolle Zeus itse opetti lakeja. Niin hänestä tuli viisain kaikista kuolevaisten kuninkaista ja hän valloitti kaikki Aigeianmeren saaret. Hänen laivansa olivat monilukuiset kuin kalalokit ja hänen palatsinsa kuin marmorivuori. Hän istui salinsa pilarien keskellä taotusta kullasta tehdyllä valtaistuimellaan, ja hänen ympärillään oli puhuvia kuvapatsaita, jotka Daidalos oli hänelle taidokkaasti valmistanut. Daidalos oli ovelin ateenalainen, ja hän ensiksi keksi vesivaa'an ja liiman ja kirveen ja monta muuta työasetta, joilla puuta muovaillaan. Ja hän oli ensimmäinen, joka pani laivoihin mastot ja airot, ja hänen poikansa teki niihin purjeet. Mutta hänen veljensä poika, Perdix, oli vieläkin etevämpi, sillä hän ensimmäiseksi keksi sahan ja sen hampaat jäljitellen kalan selkärangan alapäätä, ja hän keksi myöskin taltan ja kompassin ja savenvalajan laatan, jolla savea muovaillaan. Sen tähden Daidalos kadehti häntä ja heitti hänet päistikkaa alas Athenen temppelistä. Mutta jumalatar sääli häntä ja muutti hänet peltopyyksi, joka iäti lentelee temppelin kukkuloiden ympärillä. Ja Daidalos pakeni Minoksen luo Kreetaan ja teki hänelle työtä monta vuotta, kunnes hän teki teon niin häpeällisen, että taivaan aurinkokin siltä peitti kasvonsa.

Silloin hän pakeni Minoksen vihaa, hän ja hänen poikansa, Ikaros. He tekivät itselleen siivet höyhenistä ja kiinnittivät höyhenet toisiinsa vahalla ja pakenivat meren yli Sisiliaa kohden. Mutta Ikaros lensi liian lähelle aurinkoa, ja hänen siipiensä vaha suli ja hän putosi Ikarian mereen. Mutta Daidalos tuli vahingoittumattomana Sisiliaan ja teki siellä monta ihmeellistä tekoa. Hän teki Kokalos-kuninkaalle vesisäiliön, josta juoksi suuri joki ja kasteli kaiken maan, ja hän rakensi vuorelle linnan ja aarreaitan, joita eivät jättiläisetkään olisi voineet valloittaa. Ja Selinuksessa hän kokosi sen höyryn, joka tuprusi Aitneen [Etnan] tulisijoista ja teki siitä lämpimiä höyrykylpyjä, joilla hän paransi kuolevaisten ihmisten kipuja. Hän teki myöskin kultaisen mehiläispesän, johon mehiläiset kokosivat hunajaansa, ja Egyptissä hän rakensi esipihan Hephaistoksen Memfiissä olevaan temppeliin ja asetti sinne oman kuvapatsaansa, ja monta muutakin ihmeellistä työtä hän siellä teki. Minokselle hän teki kuvapatsaita, jotka puhuivat ja liikkuivat, ja Britomartiin temppelin ja Ariadneen tanssisalin, jonka hän hakkasi kauniista valkoisesta kivestä. Sardiniassa hän teki työtä Iolaokselle ja kävi monessa muussa lähitienoon maassa, vaeltaen iäti paikasta toiseen taitoinensa ihmisten vihaamana ja kiroamana.

Theseus seisahtui Minoksen eteen, ja he katsoivat toisiansa silmästä silmään. Ja Minos käski viedä nuorukaiset ja neitoset vankeuteen ja heittää heidät yksitellen pedolle ruoaksi, jotta Andrageoksen kuolema kostettaisiin. Silloin Theseus huusi:

"Kuule minua, oi Minos! Salli, että minut ensimmäiseksi heitetään pedolle. Sillä juuri sen vuoksi minä tänne tulin omasta vapaasta tahdostani enkä arvan määräämänä."

"Ken sinä sitten olet, uljas nuorukainen?"

"Minä olen sen miehen poika, jota sinä vihaat enemmän kuin ketään muuta ihmistä maan päällä, minä olen Ateenan kuninkaan Aigeuksen poika ja olen tullut tänne tehdäkseni lopun tästä verotuksesta."

Minos mietti hetkisen ja katsoi lujasti Theseusta kasvoihin; ja hän ajatteli: "Tuo nuorukainen tahtoo sovittaa omalla kuolemallaan isänsä synnin." Viimein hän vastasi lempeästi:

"Palaa rauhassa kotiisi, poikani. Sääli olisi sinunlaistasi uljasta nuorukaista!"

Mutta Theseus sanoi: "Minä olen vannonut, etten palaa takaisin, ennenkuin olen nähnyt tuon hirviön kasvoista kasvoihin."

Silloin Minos vihastui ja sanoi: "Niinpä olet sen näkevä! Viekää pois tuo houkkio!"

He veivät Theseuksen vankeuteen toisten nuorukaisten ja neitosten kera.

Mutta Minoksen tytär Ariadne näki Theseuksen ja tuli ulos valkoisesta kivisalistaan. Hän rakastui Theseukseen tämän rohkeuden ja ylevyyden tähden ja sanoi itsekseen: "Häpeä olisi, jos tuollainen nuorukainen kuolisi!" Ja hän meni yöllä vankihuoneeseen ja ilmaisi Theseukselle kaikki ajatuksensa ja sanoi:

"Pakene heti laivallesi, sillä minä olen lahjonut vartijat, jotka ovat ovella. Pakene, sinä ja sinun ystäväsi, ja palaa rauhassa Kreikkaan! Ja ota minut mukaasi, sillä en uskalla jäädä tänne sinun jälkeesi! Sillä isäni tappaa minut kauhealla tavalla, jos hän saa tietää, mitä minä olen tehnyt."

Theseus seisoi hetkisen sanatonna, sillä niin tytön kauneus häntä hämmästytti ja hurmasi. Mutta viimein hän sanoi: "Minä en saata palata rauhassa kotiini, ennenkuin olen nähnyt Minotauroksen ja tappanut sen ja kostanut kaikkien nuorukaisten ja neitosten kuoleman ja tehnyt lopun maani kauheasta kirouksesta."

"Aiotko tappaa Minotauroksen? Kuinka sitten?"

"En tiedä, enkä siitä välitäkään; mutta hirmuinen pitää sen pedon olla, joka on minua väkevämpi."

Silloin Ariadne rakasti häntä vieläkin enemmän ja sanoi: "Mutta kun olet tappanut pedon, niin kuinka luulet löytäväsi tien ulos labyrintistä?"

"En tiedä, enkä siitä välitäkään; mutta kummallinenpa täytyy sen tien olla, jota en löytäisi, ennenkuin olen syönyt pedon raadon."

Silloin Ariadne rakasti häntä vieläkin enemmän ja sanoi:

"Sinä olet liian rohkea, kaunis nuorukainen; mutta minä voin auttaa sinua, vaikka olenkin vain heikko tyttö. Kas, tästä saat miekan, sillä ehkä saat tuon pedon tapetuksi, ja ota tämä lankakerä, sen avulla ehkä löydät tien ulos labyrintin sokkeloista. Lupaa minulle vain, että otat minut mukaasi ja viet kotiisi Kreikkaan, jos onnellisesti saat työsi suoritetuksi. Sillä isäni minut varmasti tappaa, jos hän saa tietää, mitä minä olen tehnyt."

Theseus nauroi ja sanoi: "Mikäpä minua nyt estäisi onnistumasta!" Ja hän pisti miekan poveensa ja kätki lankakerän käteensä ja sitten hän vannoi valan Ariadneelle, lankesi polvilleen hänen eteensä ja suuteli hänen käsiänsä ja jalkojansa. Ariadne itki kauan hänen tähtensä ja meni sitten pois; ja Theseus heittäytyi levolle ja nukkui makeasti.

Kun tuli seuraavan päivän aamu, niin vartijat tulivat ja veivät Theseuksen labyrinttiin.

Hän astui tuohon kauheaan rotkoon ja kulki kallioilla kiemurtelevia polkuja ja läpi luolien ja holvien ja mutkikkaiden pylväskäytävien ja yli korkeiden kivikasojen. Hän kääntyi oikealle ja vasemmalle ja kulki eteen ja taaksepäin, kunnes hänen päänsä meni aivan sekaisin. Mutta koko ajan hän piti kerää kädessään, sillä sisään tullessaan hän oli kiinnittänyt langan pään kiveen ja kehitti lankaa kädestään kulkiessaan eteenpäin. Ja lankaa riitti, kunnes hän kohtasi Minotauroksen kapeassa solassa mustien kallioiden keskellä.

Kun hän näki pedon, niin hän pysähtyi hetkeksi, sillä hän ei ollut koskaan nähnyt niin eriskummallista otusta. Sillä oli miehen ruumis, mutta sen pää oli härän pää, ja sillä oli leijonan hampaat, joilla se raateli saalistansa. Kun se näki Theseuksen, niin se mylvi ja hyökkäsi sarvet sojossa suoraan häntä kahden.

Mutta Theseus hyppäsi ketterästi syrjään ja pedon mennessä ohi hän viilsi miekallaan sitä polveen, ja ennenkuin se ennätti kääntyä takaisin tuohon kapeaan solaan, niin hän rupesi ajamaan sitä takaa ja pisteli sitä takaapäin miekallaan tavan takaa, niin että hirviö pakeni kauheasti ulisten, sillä se ei ollut koskaan ennen haavoittunut. Ja Theseus ajoi sitä takaa minkä ennätti pitäen lankakerää vasemmassa kädessään.

Niin he ryntäsivät eteenpäin läpi luolien ja kaikuvien kallioholvien ja poikki rosoisten rotkojen ja virranuomien pitkin Ida-vuoren juurta, jota ei aurinko koskaan pääse lämmittämään, ja aina ikuisen lumen rajoille asti he kiitivät, vainooja ja vainottu, ja kamalasti kalliot vastasivat pedon ulvontaan.

Viimein Theseus saavutti pedon, kun se huohottaen kaatui lumelle, ja hän tarttui sen sarviin ja väänsi sen pään taaksepäin ja työnsi terävän miekan sen kurkun läpi.

Sitten hän kääntyi ja astua laahusti tuiki uupuneena ja voimatonna takaisin, ja lankakerän avulla hän löysi tien ja saapui viimein tuon kauhean luolan suulle, ja kukas muu kuin Ariadne jo häntä siellä odotti.

Theseus kuiskasi: "Se on tehty!" ja näytti veristä miekkaansa. Tyttö pani sormen suulleen ja vei hänet vankihuoneeseen, avasi ovet ja laski kaikki vangit vapaiksi. Mutta vartijat nukkuivat raskaasti, sillä Ariadne oli heidät juovuttanut viinillä.

Sitten he pakenivat yhdessä rantaan ja astuivat laivaan ja nostivat purjeen. Yö ympäröi heitä tummana, niin että he pääsivät kulkemaan Minoksen laivojen lomitse ja saapuivat kaikki onnellisesti Naksos-saarelle. — Ja siellä Ariadneesta tuli Theseuksen vaimo.

IV.

Kuinka Theseus sortui ylpeytensä tähden.

Mutta tuo ihana Ariadne ei saapunut koskaan puolisonsa kanssa Ateenaan. Toiset sanovat, että Theseus jätti hänet nukkumaan Kykladeille Naksos-saarelle ja että viinin Jumala Dionysos löysi hänet ja otti hänet luokseen taivaaseen, niinkuin te vielä joskus saatte nähdä vanhan Tizianin taulusta, joka on maailman mainioimpia maalauksia. Toiset taas sanovat, että Dionysos ajoi pois Theseuksen ja otti Ariadneen häneltä väkivalloin. Kuinka lieneekään ollut sen asian laita, joka tapauksessa kiireissään tai suruissaan Theseus unohti nostaa valkoisen purjeen. Hänen isänsä, Aigeus, istui ja odotti Sunionilla päivän toisensa jälkeen ja tuijotti vanhoilla silmillään yli meren nähdäkseen jo kaukaa poikansa laivan. Kun hän näki mustan purjeen, eikä valkoista, niin hän luuli Theseuksen kuolleeksi ja syöksyi suruissaan mereen ja kuoli. Sen vuoksi sitä merta on kutsuttu Aigeianmereksi tähän päivään asti.

Nyt Theseuksesta tuli Ateenan kuningas ja hän puolusti maataan ja hallitsi sitä hyvin.

Hän surmasi Marathonin härän, joka oli tappanut Minoksen pojan Andrageoksen, ja hän karkoitti amatsonit, nuo Idän kuuluisat sotaiset naiset, kun he tulivat Aasiasta ja valloittivat Hellaan ja tunkeutuivat itse Ateenaan. Mutta Theseus pysäytti heidät ja voitti heidät ja otti heidän kuningattarensa Hippolyteen vaimoksensa. Sitten hän meni sotaan Lapithia ja heidän kuuluisaa kuningastansa, Peirithoosta, vastaan. Mutta kun nuo molemmat uroot näkivät toinen toisensa, niin he rakastivat toisiaan ja syleilivät ja heistä tuli jalot ystävät, niin että Theseuksen ja Peirithooksen ystävyys on vieläkin sananpartena. Theseus kokosi kaikki maan hajanaiset ja heikot pikkukaupungit valtansa alle — niin ateenalaiset sanovat — ja yhdisti niiden asukkaat yhtenäiseksi voimakkaaksi kansaksi. Ja monta muuta viisasta tekoa hän teki, niin että hänen kansansa kunnioitti häntä vapautensa ja lakiensa isänä vielä monta sataa vuotta sen jälkeen, kuin hän oli kuollut. Ja kuusisataa vuotta hänen kuolemansa jälkeen, Marathonin kuuluisassa taistelussa, ihmiset sanovat nähneensä Theseuksen hengen mahtavine kuparinuijineen taistelemassa joukkojen etunenässä sen maan edestä, jota hän rakasti, maahan hyökkääviä persialaisia vastaan. Ja kaksikymmentä vuotta Marathonin taistelun jälkeen hänen luunsa löydettiin — niin kerrotaan — merentakaiselta Skyros-saarelta; ja ne olivat suuremmat kuin kenenkään kuolevaisen miehen luut. Ateenalaiset veivät ne kotiin riemusaatossa ja kaikki kansa tuli niitä vastaanottamaan ja lausumaan tervetulleiksi; ja niille rakennettiin ylevä temppeli ja se koristettiin maalauksin ja veistokuvin, ja niissä on kuvattuna kaikki Theseuksen jalot teot ja kentaurien ja lapithien ja amatsonien rynnäköt; ja sen rauniot ovat vieläkin pystyssä.

Mutta kuinka Theseuksen luut löydettiin Skyros-saarelta? Minkä tähden hän ei kuollut rauhassa Ateenassa ja nukkunut isiensä vieressä? Sen tähden, että menestyksensä jälkeen hän kävi ylpeäksi ja rikkoi Jumalan ja ihmisten lakeja vastaan. Hän teki erään teon, pahimman kaikista, joka hänet vei murheella hautaan. Hän meni Manalaan ystävänsä, ylpeän Peirithooksen kanssa ryöstämään Persefonesta, Manalan kuningatarta. Mutta Peirithoos sai surkeasti surmansa tuolla pimeässä, maanalaisessa tulen valtakunnassa. Ja Theseus kahlehdittiin kallioon ikuista tuskaa kärsimään. Siellä hän istui vuosikausia, kunnes mahtava Herakles tuli Manalaan hakemaan kolmipäistä koiraa, joka vahtii Plutonin portilla. Herakles vapautti hänet kahleistaan ja toi hänet maan päälle vielä kerran päivänvaloa näkemään.

Mutta kun hän tuli takaisin, niin hänen kansansa oli unohtanut hänet ja Kastor ja Polydeukes, ihmeellisen Joutsenen pojat, olivat hyökänneet maahan ja vieneet hänen äitinsä, Aithran, orjattareksi, siten kostaakseen kärsimänsä kauhean vääryyden.

Ateenalaisten ihana maa hävitettiin, ja toinen kuningas hallitsi sitä ja karkoitti häpeällisesti Theseuksen. Theseus pakeni meren poikki Skyros-saarelle ja eli siellä surullisena ja murheellisena Lykomedes-kuninkaan linnassa, kunnes Lykomedes hänet kavalasti surmasi, ja hän pääsi lepoon kaikista vaivoistansa.

Niin on vieläkin, lapsukaiseni, ja niin on oleva maailman loppuun asti. Niinkuin noille muinoisille kreikkalaisille, niin meillekin kaiken voiman ja väkevyyden antaa Jumala. Mutta jos ihmiset käyvät ylpeiksi ja omavaltaisiksi ja käyttävät väärin Jumalan kauniita lahjoja, niin Hän antaa heidän kulkea omia teitään ja sortua surkeasti, jotta kunnia olisi Hänen yksin. Jumala auttaa meitä kaikkia ja antaa meille viisautta ja rohkeutta jaloihin tekoihin. Mutta Jumala ottaa meistä ylpeyden, kun olemme niitä tehneet, jottemme sortuisi ja tulisi häpeään.

Loppu.