Produced by Juha Kiuru

HANHIEMON SATUJA

Kirj.

Charles Perrault

Suom. Tyyni Haapanen-Tallgren

WSOY, Porvoo, 1922.

SISÄLLYS:

Pieni Punahilkka.
Siniparta.
Hengetär.
Saapasjalka-kissa.
Peukaloinen.
Tuhkimo.
Riquet Töyhtöpää.
Aasinnahka.
Metsän nukkuva prinsessa.

PIENI PUNAHILKKA.

Oli kerran pieni maalaistyttö, kaunein mitä kuvitella voi. Äiti oli häneen hullaantunut, ja isoäiti vielä enemmän. Tämä kunnon muori teetti tytölle pienen punaisen päähineen, joka sopi hänelle niin hyvin, että häntä kaikkialla nimitettiin pieneksi Punahilkaksi.

Eräänä päivänä äiti oli leiponut sämpylöitä ja sanoi Punahilkalle: "Mene katsomaan kuinka isoäiti jaksaa, sillä kuulin että hän on ollut sairaana, ja vie hänelle sämpylä ja tämä voivakkanen."

Pieni Punahilkka lähti paikalla isoäitinsä luo, joka asui toisessa kylässä.

Metsän läpi kulkiessaan hän kohtasi susi-kuoman, jonka kovin teki mieli syödä hänet suuhunsa, mutta tuo ilkiö ei uskaltanut parin puunhakkaajan tähden, jotka olivat metsässä. Susi kysyi, minne hän oli matkalla.

Lapsi parka, joka ei tietänyt, että oli vaarallista pysähtyä kuuntelemaan suden puheita, vastasi: "Menen katsomaan isoäitiä ja vien hänelle sämpylän ja voivakkasen, jotka äiti lähettää."

"Asuuko hän kaukanakin?" kysyi susi.

"Asuu kyllä", sanoi pieni Punahilkka, "toisella puolen myllyä, joka näkyy tuolla, tuolla ihan kaukana, kylän ensimmäisen talon luona."

"Hyvä on", sanoi susi, "minäkin menen katsomaan häntä, minä lähden tätä tietä ja sinä tuota, ja sittenpä saamme nähdä, kuka ehtii ensimmäisenä."

Susi lähti juoksemaan kaikin voimin lyhintä tietä, ja tyttönen kulki pitempää tietä. Hän poimi huvikseen pähkinöitä tien varrelta, juoksi perhosten jäljessä ja sitoi vihkoja pienistä kukista.

Susi ehti pian isoäidin mökille ja koputti ovea: kop, kop.

"Kuka siellä?"

"Oma pieni tyttönne Punahilkka", sanoi susi muuttaen ääntään, "ja minä tuon teille sämpylän ja voivakkasen, jotka äiti lähettää."

Hyvä isoäiti, joka oli vuoteessa, koska ei ollut oikein terve, huusi vastaan: "Vedä salpaa, niin säppi aukeaa."

Susi veti salpaa, ja ovi aukeni. Hän syöksyi kelpo muorin kimppuun ja ahmaisi hänet suuhunsa vähäistäkin vähemmässä ajassa, sillä hän ei ollut syönyt yli kolmeen päivään. Sitten hän sulki oven ja asettui isoäidin vuoteeseen odottamaan pientä Punahilkkaa, joka hetken päästä tulikin koputtamaan ovelle: kop, kop.

"Kuka siellä?"

Pieni Punahilkka kuuli suden karkean äänen ja säikähti ensin, mutta sitten hän arveli että isoäidin ääni oli painuksissa ja vastasi:

"Oma tyttönne täällä on, pieni Punahilkka, ja minä tuon teille sämpylän ja voivakkasen, jotka äiti lähettää."

Susi vastasi vähän pehmentäen ääntään: "Vedä salpaa, niin säppi aukeaa."

Pieni Punahilkka veti salpaa, ja ovi aukeni. Nähdessään hänen astuvan sisään susi piiloutui peiton alle ja sanoi:

"Pane leipä ja voivakkanen pöydälle ja tule tänne vuoteeseen minun viereeni."

Pieni Punahilkka riisuutui ja meni vuoteeseen, missä häntä kovin ihmetytti nähdä, minkälainen isoäiti oli yöpuvussa. Hän sanoi:

"Isoäiti, onpa teillä suuret käsivarret!"

"Sitä paremmin voin syleillä sinua, tyttöni."

"Isoäiti, onpa teillä suuret jalat!"

"Sitä paremmin voin juosta, lapseni."

"Isoäiti, onpa teillä suuret korvat!"

"Sitä paremmin voin kuunnella, lapseni."

"Isoäiti, onpa teillä suuret silmät!"

"Sitä paremmin voin nähdä, lapseni!"

"Isoäiti, onpa teillä suuret hampaat!"

"Sitä paremmin voin syödä sinut."

Ja näin sanoen tuo ilkeä susi syöksyi pienen Punahilkan kimppuun ja söi hänet.

Opetus.

Kas tästä näkyy, ettei milloinkaan saa lapset seisahtua kuulemaan, kun oudot sedät suotta pakinoi. Se tyttösille turman tuoda voi. Hei hopsis vaan, jo susi heidät syö! Se susi-kuomalle on hetken työ. Vaan kaikki sudet hampaitaan ei näytä, ei kaikki ulvo, kynsiänsä käytä. On susia myös lauhamieliä, on liukkahia lipokieliä, ne mairitella tietää makeasti, ne seuraa neitosia kotiin asti. Vaan joutuin, tyttö, juokse pakohon! Ne sudet vasta ilkiöitä on.

SINIPARTA.

Oli kerran mies, jolla oli kauniita taloja kaupungissa ja maalla, kulta- ja hopea-astioita, kirjailtuja huonekaluja ja kullattuja vaunuja. Mutta pahaksi onneksi tällä miehellä oli sininen parta, ja se teki hänet niin rumaksi ja hirmuiseksi, ettei ollut sitä naista eikä tyttöä, joka ei olisi juossut pakoon hänen edestään.

Eräällä naapurinrouvalla, joka oli hieno nainen, oli kaksi täydellisen kaunista tytärtä. Siniparta pyysi toista vaimokseen, jättäen äidin valittavaksi, kumman heistä hän tahtoi antaa. Mutta tytöillä ei ollut halua, ja he lähettivät hänet aina toisen luo voimatta kumpainenkaan suostua ottamaan miestä, jolla oli sininen parta. Mies oli heistä sitä vastenmielisempi, kun hänellä oli jo ollut useitakin vaimoja, eikä tiedetty kuinka näiden oli käynyt.

Tutustuakseen tyttöihin Siniparta kutsui heidät, äidin ja kolme tai neljä heidän parasta ystäväänsä sekä muutamia lähiseudun nuoria herroja erääseen maataloonsa, jossa viivyttiin kokonainen viikko. Siellä ei muuta tehty kuin kävelyretkiä, metsästys- ja kalastusmatkoja, siellä tanssittiin, juhlittiin, pidettiin pitoja. Siellä ei nukuttu ollenkaan, ja kaiket yöt tehtiin kepposia ja kujeiltiin. Loppujen lopulta kävi niin hyvin, että nuoremman mielestä talon isännän parta vähitellen ei enää ollutkaan niin sininen ja hän itse oikeastaan oli hyvin mukava mies. Heti kun oli palattu kaupunkiin, vietettiin häät.

Kuukauden kuluttua Siniparta sanoi vaimolleen, että hänen oli pakko erään tärkeän asian vuoksi tehdä ainakin kuusi viikkoa kestävä matka maaseudulle. Hän kehoitti vaimoa huvittelemaan hänen poissaollessaan, kutsumaan luokseen hyviä ystäviä, viemään heidät maalle, jos häntä halutti, ja herkuttelemaan kaikin tavoin.

"Kas tässä", sanoi hän, "tässä on molempien suurten varastohuoneitten avaimet, tässä kulta- ja hopeakaluston, jota ei käytetä joka päivä, tässä jalokivilippaitteni avaimet, ja tässä on avain, jolla pääsee kaikkiin huoneisiin. Tämä pieni avain vie kamariin, joka on alakerroksessa suuren käytävän päässä. Saatte kaiken avata ja mennä kaikkialle, mutta tuohon pieneen kamariin kiellän teitä menemästä, ja kiellän niin ankarasti, että jos satutte avaamaan sen oven, saatte odottaa vihaltani mitä tahansa."

Vaimo lupasi tarkasti noudattaa kaikkia määräyksiä, ja Siniparta suuteli häntä, nousi vaunuihinsa ja lähti matkalle.

Naapurit ja hyvät ystävättäret eivät edes odottaneet kutsua tullakseen nuoren rouvan luo, siinä määrin he paloivat halusta saada nähdä kaikkia talon rikkauksia. He eivät olleet uskaltaneet tulla niin kauan kuin mies oli kotona, sillä he pelkäsivät hänen sinistä partaansa. Nytkös he juoksivat läpi kaikkien huoneitten, kamarien ja vaatekomeroitten, jotka kaikki olivat toinen toistaan kauniimmat ja rikkaammat. Sitten he nousivat varastohuoneisiin, joissa he eivät voineet kyllin ihailla seinävaatteitten kauneutta ja ääretöntä määrää, vuoteita, sohvia, nojatuoleja, pieniä ja suuria pöytiä ja peilejä, joissa näki itsensä päästä jalkoihin asti ja joiden kehykset, mitkä lasia, mitkä hopeata ja kullattua vaskea, olivat kauniimmat ja upeammat kuin koskaan oli nähty. He eivät lakanneet liioittelemasta ystävättärensä onnea ja kadehtimasta häntä, mutta hänestä ei ollut vähääkään hauskaa nähdä kaikkia näitä rikkauksia, sillä hän paloi halusta mennä avaamaan alakerran kamarin ovea.

Uteliaisuus kiihdytti häntä siinä määrin, että hän, ajattelematta kuinka sopimatonta oli jättää seurueensa, riensi alas takaportaita niin hätäisesti, että hän pari kolme kertaa oli taittamaisillaan niskansa. Saavuttuaan kamarin ovelle hän pysähtyi hetkeksi muistaen miehensä kiellon ja ajatellen että hänelle voisi koitua onnettomuutta tottelemattomuudestaan, mutta kiusaus oli niin suuri että hän ei voinut vastustaa. Hän siis otti pienen avaimen ja avasi vapisten kamarin oven.

Ensin hän ei nähnyt mitään, sillä ikkunat olivat peitetyt. Hetken kuluttua hän rupesi näkemään, että lattiaa peitti hyytynyt veri, johon heijastui pitkin seiniä kiinnitettyjä naisten ruumiita. Siinä olivat kaikki Siniparran entiset vaimot, jotka hän oli surmannut toisen toisensa jälkeen. Nuori rouva oli kuolla pelosta, ja avain, jonka hän oli vetänyt lukosta, putosi hänen kädestään.

Jonkun verran toinnuttuaan hän otti avaimen, sulki oven ja nousi omaan huoneeseensa rauhoittuakseen hiukan, mutta siitä ei tullut mitään, niin järkytetty hän oli.

Sitten hän huomasi, että kamarin avain oli veren tahraama, ja hän koetti pariin kertaan pyyhkiä sitä, mutta veri ei lähtenyt. Turhaan hän pesi, turhaan hankasi hiekalla ja soralla, verta jäi aina näkyviin, sillä avain oli noiduttu. Ei ollut mahdollista puhdistaa sitä kokonaan: jos toiselta puolelta sai veren pois, ilmaantui se takaisin toiselle puolelle…

Siniparta palasi matkaltaan vielä samana iltana. Hän sanoi saaneensa matkan varrella kirjeitä, joista oli käynyt ilmi, että asia, jota varten hän oli lähtenyt matkaan, oli päättynyt hänen edukseen. Hänen vaimonsa koetti kaikin voimin osoittaa ihastustaan miehen pikaisen paluun johdosta.

Seuraavana päivänä Siniparta kysyi avaimiaan, ja vaimo antoi ne hänelle, mutta niin vapisevin käsin, että mies helposti arvasi mitä oli tapahtunut.

"Mistä johtuu", kysyi Siniparta, "että kamarin avain ei ole toisten joukossa?"

"Olen varmaan jättänyt sen pöydälleni", vastasi rouva.

"Katsokaa että tuotte sen minulle heti", sanoi Siniparta.

Monien lykkäysten jälkeen ei viimein auttanut muu kuin tuoda avain.
Siniparta katseli sitä ja kysyi vaimoltaan:

"Minkätähden avaimessa on verta?"

"En tiedä", vastasi nuori vaimo parka, kalpeampana kuin kuolema.

"Ettekö tiedä?" sanoi Siniparta. "Minä kyllä tiedän, minä. Te olette tahtonut mennä kamariin sisälle. Hyvä on, rouvaseni, te pääsette sinne ja saatte asettua paikallenne toisten rouvien joukkoon, jotka näitte siellä."

Vaimo heittäytyi miehensä jalkoihin itkien ja pyytäen todella katuvaisena anteeksi tottelemattomuuttaan. Hän olisi voinut saada kallionkin heltymään, niin kaunis ja onneton hän oli. Mutta Siniparran sydän oli kalliotakin kovempi.

"Nyt on kuoltava, rouvaseni, ja heti paikalla", sanoi hän.

"Koska minun on kuoltava", vastasi vaimo kylpien kyynelissä, "antakaa minulle vähän aikaa rukoillakseni Jumalaa."

"Saatte puolen neljännestuntia", sanoi Siniparta, "mutta ei hetkeäkään enemmän."

Jäätyään yksin nuori rouva kutsui sisartaan ja sanoi hänelle: "Sisareni Anna" (niin oli hänen nimensä) "minä pyydän sinua, nouse tornin huippuun ja katso, eivätkö veljemme tule. He lupasivat tulla minua katsomaan tänään, ja jos näet heidät, tee heille merkki, että he kiirehtisivät."

Sisar Anna nousi tornin huippuun, ja onneton raukka huusi hänelle aika ajoin: "Anna, sisareni Anna, etkö näe kenenkään tulevan?"

Ja sisar Anna vastasi:

"En näe muuta kuin häikäisevää päivänpaistetta ja viheriöivän niityn."

Sillävälin Siniparta, suuri veitsi kädessä, huusi kaikin voimin:
"Tule heti alas, tai minä nousen sinne!"

"Vielä hetkinen, jos sallitte", vastasi hänen vaimonsa. Ja samassa hän huusi ihan hiljaa: "Anna, sisareni Anna, etkö näe kenenkään tulevan?"

Ja sisar Anna vastasi:

"En näe muuta kuin häikäisevän päivänpaisteen ja viheriöivän niityn."

"Paikalla alas sieltä", huusi Siniparta, "tai minä nousen sinne."

"Minä tulen", vastasi vaimo.

Ja sitten hän huusi.

"Anna, sisareni Anna, etkö näe kenenkään tulevan?"

"Minä näen", vastasi sisar Anna, "suuren tomupilven, joka tulee tänne päin…"

"Ovatko ne veljeni?"

"Voi ei, sisareni, se on vain lammaslauma…"

"Etkö lähde sieltä?" huusi Siniparta.

"Vielä pieni hetki", vastasi hänen vaimonsa.

Ja sitten hän huusi:

"Anna, sisareni Anna, etkö näe kenenkään tulevan?"

"Minä näen kaksi ratsastajaa, jotka tulevat tänne päin, mutta he ovat hyvin kaukana vielä… Jumalan kiitos!" huusi hän hetkistä myöhemmin, "ne ovat veljeni. Minä viittaan heille, minkä ennätän, että he kiirehtisivät."

Siniparta alkoi huutaa niin kovaa että koko talo vapisi. Vaimo parka tuli alas ja heittäytyi hänen jalkoihinsa vallan itkettyneenä ja hapset hajalla.

"Siitä ei ole apua", sanoi Siniparta, "nyt on kuolema edessä!"

Sitten hän tarttui toisella kädellä vaimonsa hiuksiin ja kohotti toisella suurta veistä sivaltaakseen häneltä pään poikki.

Vaimo parka kääntyi häneen, katsoi häntä riutuvin silmin ja pyysi häneltä vielä pientä hetkeä kootakseen ajatuksensa.

"Ei, ei", huusi Siniparta, "heitä itsesi Jumalan haltuun…" Ja hän kohotti käsivartensa…

Samassa koputettiin ovelle niin kovaa, että Siniparta pysähtyi siihen paikkaan. Ovi aukeni, ja sisään astui kaksi ratsastajaa, jotka tarttuivat miekkaansa ja hyökkäsivät suoraan Sinipartaa kohti…

Hän tunsi tulijat vaimonsa veljiksi, joista toinen oli rakuuna ja toinen muskettisoturi, ja hän yritti heti pelastua pakenemalla, mutta veljet seurasivat häntä niin läheltä, että saivat hänet kiinni ennenkuin hän pääsi portaille. He lävistivät hänet miekoillaan, ja hän kuoli siihen paikkaan. Vaimo parka oli melkein yhtä kuollut kuin mieskin, eikä hänellä ollut voimia nousta syleilemään veljiään.

Kävi selville että Siniparralla ei ollut ollenkaan perillisiä, ja niin sai vaimo haltuunsa kaikki hänen rikkautensa. Osan niistä hän käytti naittaakseen sisarensa Annan eräälle nuorelle aatelismiehelle, joka oli häntä jo kauan rakastanut, toisella osalla hän hankki kapteenin virat veljilleen, ja itse hän meni naimisiin hyvän kunnon miehen kanssa, joka sai hänet unhottamaan Siniparran kanssa vietetyt pimeät päivät.

Opetus.

Jos utelias olet kauheasti, sen maksaa mahdat sitä kalliimmasti. On liian lyhyt huvi, houkutus, ja katkera ja pitkä katumus.

Vaan kell' on viisautta elon suomaa, hän vallan vanhaksi tään tarun huomaa. Jos kuinka ympäriltäs etsinet, niin julmaa miestä enää löydä et. Ja parran väri olkoon mikä lienee, talonsa herraks' miehen tuskin tiennee.

HENGETÄR.

Oli kerran leski, jolla oli kaksi tytärtä. Vanhempi tuli niin äitiinsä sekä muodon että luonnon puolesta, että joka näki hänet, näki äidinkin. He olivat molemmat niin ikäviä ja ylpeitä, ettei heidän kanssaan voinut elää. Nuorempi, joka oli lempeän, kelpo isänsä todellinen kuva, oli samalla kauneimpia tyttöjä mitä nähdä voi. Koska ihminen luonnostaan rakastaa itsensä kaltaista, oli äiti hullaantunut vanhempaan tyttäreen ja tunsi hirveätä vastenmielisyyttä nuorempaa kohtaan. Tyttö sai syödä keittiössä ja tehdä työtä lakkaamatta.

Lapsi paran täytyi muun muassa kaksi kertaa päivässä mennä hakemaan vettä runsaan puolen peninkulman päästä ja kantaa kotiin suuri ruukullinen. Eräänä päivänä, kun hän oli lähteellä, tuli hänen luokseen köyhä vaimo, joka pyysi juotavaa.

"Saatte kyllä, muori kulta", sanoi tämä kiltti tyttö. Ja hän huuhteli ruukkunsa, ammensi vettä parhaasta paikasta ja tarjosi sitä vanhukselle kannattaen koko ajan ruukkua, jotta hänen olisi helpompi juoda.

Kun tuo kunnon eukko oli juonut, sanoi hän tytölle: "Sinä olet niin kaunis, niin hyvä ja kohtelias, etten voi olla antamatta sinulle erästä lahjaa." Vaimo nimittäin oli hengetär, joka oli ottanut köyhän maalaiseukon muodon nähdäkseen, kuinka pitkälle tytön kohteliaisuus menisi.

"Annan sinulle sellaisen lahjan", jatkoi hengetär, "että joka sanalta, minkä sanot, putoaa suustasi kukkanen tai kallis kivi."

Kun tyttö tuli kotiin, torui äiti häntä, kun hän palasi lähteeltä niin myöhään. "Anteeksi, äiti kulta, että olen viipynyt niin kauan", sanoi tyttö parka. Ja kun hän lausui nämä sanat, putosi hänen suustaan kaksi ruusua, kaksi helmeä ja kaksi suurta timanttia. "Mitä minä näen?" huusi äiti ihmeissään, "minä luulen että hänen suustaan tulee helmiä ja timantteja! Mistä se johtuu, tyttöni?" (Tämä oli ensimmäinen kerta kun äiti sanoi hänelle "tyttöni").

Lapsi parka kertoi kaikessa viattomuudessaan, mitä hänelle oli tapahtunut, ja samalla putosi hänen suustaan äärettömät määrät timantteja.

"Tosiaanko", sanoi äiti, "minun täytyy lähettää sinne oma tyttöni myös. Katsohan, Fanchon, näetkö mitä sisaresi suusta tulee, kun hän puhuu? Etkö hyvin kernaasti omistaisi samaa lahjaa? Sinun ei muuta tarvitse kuin mennä ammentamaan vettä lähteestä, ja kun köyhä vaimo pyytää sinulta juotavaa, on sinun tarjottava sitä hänelle hyvin kohteliaasti."

"Sepä juuri kauniilta näyttäisi", vastasi tuhma tyttö, "jos minä menisin kaivolle."

"Minä tahdon että menet", sanoi äiti, "ja heti paikalla."

Tyttö lähti, mutta toruskeli kaiken matkaa. Hän otti astiakseen kauneimman hopeamaljan mitä talossa oli. Tuskin hän oli ehtinyt lähteelle, kun metsästä tuli loistavasti puettu nainen, joka pyysi häneltä juotavaa. Se oli sama hengetär, joka oli näyttäytynyt hänen sisarelleen, mutta joka nyt oli ottanut prinsessan muodon ja vaatteet nähdäkseen, kuinka pitkälle tytön epäkohteliaisuus menisi.

"Sitäkö varten olen tänne tullut", vastasi tuo tuhma, kopea tyttö, "että antaisin teidän juoda? Olen kai tuonut hopeamaljankin vartavasten tarjotakseni arvon rouvalle juomista. Minun mielestäni saatte juoda itse, jos haluttaa."

"Etpä ole juuri kilteimpiä", sanoi hengetär vihastumatta. "Hyvä on, koska olet niin vähän kohtelias, saat sellaisen lahjan, että joka sanalta minkä sanot, putoaa suustasi käärme tai sammakko."

Kun äiti huomasi tytön tulevan, huusi hän jo kaukaa: "Mitä kuuluu, tyttöni?"

"Sitä kuuluu, äitini", matki tuo tuhma tyttö pudottaen suustaan kaksi kyytä ja kaksi sammakkoa.

"Oi taivas!" huudahti äiti. "Mitä minä näen? Se on sisaresi syy, ja hän saa sen maksaa." Ja äiti juoksi heti lyömään nuorempaa tyttöä.

Lapsi parka pakeni ja juoksi läheiseen metsään. Kuninkaan poika, joka palasi metsästysretkeltä, kohtasi hänet ja nähdessään tuon ihanan tytön kysyi, mitä hän teki täällä niin yksin ja miksi hän itki.

"Voi, hyvä herra, äiti on ajanut minut kotoa pois."

Kuninkaan poika näki, että hänen suustaan putosi viisi tai kuusi helmeä ja yhtä monta timanttia, ja hän pyysi tyttöä kertomaan, mistä se johtui. Tyttö kertoi hänelle koko seikkailunsa. Kuninkaan poika rakastui häneen, ja koska hänen mielestään tällainen lahja oli arvokkaampi kuin kaikki mitä joku toinen voi saada myötäjäisiksi, vei hän tytön isänsä, kuninkaan, palatsiin ja otti hänet vaimokseen.

Sisaresta taas tuli niin sietämätön, että oma äiti ajoi hänet pois kotoa. Onneton tyttö juoksi pitkät matkat löytämättä ketään, joka olisi tahtonut hänet taloonsa, ja heitti viimein henkensä jossakin metsän loukossa.

Opetus.

Jos kiltti, kohtelias olet aivan,
saat joskus kyllä nähdä pienen vaivan.
Vaan palkkas saat sa kerran, usko pois!
Ja ehkä silloin, kun et luulla vois.

Ei timantit ja kullat valtaa vailla,
ne ihmismieliin tehoo aika lailla.
Vaan hyväin sanain voima verraton,
se paljon painavampi mahti on.

MESTARI-MIRRI

eli

SAAPASJALKA-KISSA.

Eräs mylläri ei jättänyt kolmelle lapselleen muuta perintöä kuin myllyn, aasin ja kissan. Perinnönjako oli pikainen, ei siinä tarvittu notaaria eikä lakimiestä. Niiden maksamiseen olisi koko poloinen perintö pian mennytkin. Vanhin sai myllyn, toinen aasin, ja nuorimmalle jäi vain kissa.

Nuorin poika oli lohduton saadessaan niin niukan osuuden.

"Veljeni voivat", sanoi hän, "ansaita leipänsä kunniallisesti, jos liittyvät yhteen. Mutta minä raukka saan kuolla nälkään, kun olen syönyt kissani ja tehnyt sen nahasta liivit."

Kissa kuuli tämän puheen, mutta ei ollut kuulevinaan, sanoi vain herralleen arvokkaasti ja vakavana:

"Älkää olko huolissanne, hyvä isäntäni, teidän ei muuta tarvitse kuin antaa minulle pussi ja teettää pari saappaita, jotta voin liikkua pensaikoissa, ja saattepa nähdä että osuutenne ei ole niinkään huono kuin luulette."

Kissan isäntä ei suuria perustanut tähän puheeseen, mutta hän oli nähnyt kissan tekevän niin monta notkeata temppua pyydystäessään hiiriä ja rottia — kun se esimerkiksi riippui katossa jaloistaan tai piiloutui jauhoihin teeskennellen kuollutta — ettei hän pitänyt kissan apua onnettomuudessaan aivan mahdottomana.

Kun kissa oli saanut pyytämänsä esineet, veti se urheasti saappaat jalkaan, ripusti pussin kaulaansa ja tarttui etukäpälillään nauhoihin. Sitten se lähti pensaikkoon, jossa oli paljon kaniineja. Se pani pussiin leseitä ja salaatinlehtiä, heittäytyi maahan muka kuolleena ja odotti kunnes jokin nuori kaniini, joka ei vielä tuntenut tämän maailman monia metkuja, pistäisi päänsä pussiin syödäkseen sen sisällyksen.

Tuskin oli kissa pannut pitkäkseen, kun sen toive jo täyttyi. Nuori, tyhmä kaniini pisti päänsä pussiin, ja Mirri-mestari veti nauhat kiinni ja tappoi kaniinin armotta.

Kerrassaan ylpeänä saaliistaan lähti kissa kuninkaan luo ja pyysi saada puhutella häntä. Kissa vietiin Hänen Majesteettinsa huoneeseen, ja perille päästyään se teki hienon hovikumarruksen kuninkaalle sanoen:

"Tässä, Teidän Majesteettinne, on metsäkaniini, jonka pyydän saada tarjota teille herra markiisi de Carabasin (sellaisen nimen näki kissa hyväksi antaa isännälleen) puolesta."

"Sano isännällesi", vastasi kuningas, "että minä kiitän häntä ja että hän on tuottanut minulle iloa."

Erään toisen kerran kissa piiloutui ruispeltoon pitäen taaskin pussiaan avoinna, ja kun kaksi peltokanaa oli mennyt sinne, veti hän nauhoista ja sai molemmat saaliikseen.

Sitten hän vei linnut kuninkaalle niinkuin oli vienyt kaniinin. Kuningas taaskin otti tuomiset mielihyvällä vastaan ja käski tarjota kissalle juotavaa.

Tällä tavoin vei kissa kuninkaalle parin kolmen kuukauden aikana aina silloin tällöin muka isäntänsä metsästyssaalista. Eräänä päivänä se sai tietää että kuningas oli lähdössä ajelulle joen rannalle tyttärensä, maailman kauneimman prinsessan kanssa. Silloin kissa sanoi isännälleen:

"Jos nyt seuraatte neuvoani, on onnenne varma. Teidän ei muuta tarvitse kuin mennä kylpemään jokeen, siihen paikkaan, jonka näytän teille. Sitten jätätte loput minun haltuuni."

Markiisi de Carabas noudatti kissansa neuvoa tietämättä mitä hyötyä siitä olisi. Kun hän parhaillaan oli uimassa, ajoi kuningas ohi, ja kissa rupesi huutamaan kaikin voimin:

"Apua, apua, markiisi de Carabas hukkuu!"

Huudon kuullessaan kuningas pisti päänsä vaunun ikkunasta ja tunsi kissan, joka oli niin useasti tuonut hänelle metsänriistaa. Hän antoi henkivartijoilleen määräyksen, että oli riennettävä auttamaan herra markiisia.

Sillä aikaa kun markiisi parka vedettiin joesta ylös, lähestyi kissa vaunuja ja sanoi kuninkaalle, että varkaat olivat uinnin aikana vieneet hänen isäntänsä vaatteet, vaikka kissa muka olikin kaikin voimin huutanut: "Ottakaa varas kiinni!" Kissa mokoma oli itse asiassa piilottanut vaatteet kiven alle. Kuningas heti antoi määräyksen pukuvarastonsa hoitajille, että oli tuotava eräs hänen kauneimpia pukujaan markiisi de Carabasia varten.

Kuningas liehitteli markiisia kaikin tavoin, ja koska kaunis puku päästi myllärin pojan ulkomuodon täysiin oikeuksiinsa (sillä hän oli kaunis ja komea nuorukainen), mielistyi prinsessakin häneen suuresti. Markiisi de Carabas oli tuskin luonut pari kolme hyvin kunnioittavaa ja hieman hellää katsetta kuninkaan tyttäreen, kun tämä jo rakastui häneen korvia myöten.

Kuningas tahtoi että markiisi nousisi vaunuihin ja tulisi mukaan ajelulle. Kissa riemastui nähdessään, että aikeet alkoivat onnistua, ja lähti edellä. Nähdessään talonpoikia heinänkorjuussa kissa huusi heille:

"Te kunnon ihmiset siellä niityllä, jollette sano kuninkaalle, että niitty, jota niitätte, kuuluu herra markiisi de Carabasille, hakataan teidät kaikki lihapiirakoiksi."

Kuningas kysyi kun kysyikin heinäväeltä, kenelle kuului niitty, jota he niittivät.

"Herra markiisi de Carabasille", sanoivat kaikki yhteen ääneen, sillä kissan uhkaus oli pelottanut heitä.

"Teillähän on siinä kaunis perintömaa", sanoi kuningas markiisi de
Carabasille.

"Niinkuin näette, Teidän Majesteettinne", vastasi markiisi. "Se on niitty, joka kyllä joka vuosi tuottaa runsaan sadon."

Mirri-mestari, joka kulki koko ajan edellä, kohtasi elonleikkaajia ja sanoi heille:

"Te kunnon ihmiset siellä pellolla, jollette sano että kaikki tämä vilja kuuluu herra markiisi de Carabasille, hakataan teidät kaikki lihapiirakoiksi."

Kuningas, joka hetken päästä ajoi ohi, tahtoi tietää kenelle kuului kaikki vilja, minkä hän näki.

"Herra markiisi de Carabasille", vastasivat elonleikkaajat, ja sekä kuningas että markiisi iloitsivat tästä vastauksesta.

Kissa, joka kulki vaunujen edellä, sanoi aina saman asian kaikille, jotka se kohtasi, ja kuningas hämmästyi markiisi de Carabasin tilusten suuruutta.

Mirri-mestari tuli vihdoin kauniiseen linnaan, jonka omisti jättiläinen, rikkain mitä koskaan on nähty, sillä kaikki tilukset, joiden läpi kuningas oli ajanut, kuuluivat tähän linnaan. Kissa otti selville kuka tämä jättiläinen oli ja mitä hän osasi tehdä, ja pyysi päästä hänen puheilleen. Se ei muka tahtonut kulkea niin läheltä linnaa käymättä kohteliaalla vierailulla.

Jättiläinen otti kissan vastaan niin hienosti kuin jättiläinen osaa ja pyysi sitä istumaan.

"Minulle on vakuutettu", sanoi kissa, "että teillä on kyky muuttaa itsenne kaikenlaisiksi eläimiksi, että esimerkiksi voitte muuttua leijonaksi tai elefantiksi."

"Totta se on", tiuskaisi jättiläinen "ja jotta paremmin uskoisitte, saatte kohta nähdä minut leijonana."

Kissa säikähti pahanpäiväisesti, kun näki leijonan ihan edessään. Kissa pääsi äkisti katonrajaan, vaikka kiipeäminen olikin sekä hankalaa että vaarallista saappaitten tähden, joista tällä kertaa ei ollut apua.

Vähän ajan päästä kissa näki, että jättiläinen oli palannut entiseen muotoonsa, ja tuli alas tunnustaen olleensa aika tavalla peloissaan.

"Minulle on vielä vakuutettu", sanoi kissa, "mutta sitä en oikein uskoisi, että teillä on myöskin kyky muuttaa itsenne pienimpien eläinten muotoon, muuttua esimerkiksi rotaksi tai hiireksi. Minun täytyy tunnustaa että se on mielestäni aivan mahdotonta."

"Vai mahdotonta?" vastasi jättiläinen. "Saatte nähdä." Ja samassa se oli muuttunut hiireksi, joka juoksi lattialla. Tuskin oli kissa tämän huomannut, kun se hyökkäsi hiiren kimppuun ja söi sen suuhunsa.

Sillävälin oli kuningas nähnyt jättiläisen kauniin linnan ja tahtoi astua sisään. Kissa, joka kuuli vaunujen jyrinän nostosillalla, juoksi vastaan ja sanoi kuninkaalle:

"Teidän Majesteettinne on tervetullut herra markiisi de Carabasin linnaan."

"Mitä, herra markiisi", huudahti kuningas, "kuuluuko tämä linnakin teille? En voi kuvitellakaan kauniimpaa kuin tämä piha ja sitä ympäröivät rakennukset. Katsomme sisäänkin, jos sallitte."

Markiisi tarjosi kätensä prinsessalle, ja he seurasivat kuningasta, joka kulki ensimmäisenä, ja tulivat suureen saliin. Salissa he näkivät loistavan päivällispöydän, jonka jättiläinen oli antanut valmistaa ystävilleen. Näiden piti tulla hänen luokseen juuri tänä päivänä, mutta he eivät uskaltaneet astua sisään, kun tiesivät että kuningas oli siellä.

Kuningas oli ihastunut markiisi de Carabasin hyviin ominaisuuksiin, ja prinsessa, oli suorastaan hullaantunut häneen. Nähdessään vielä markiisin suuret rikkaudet kuningas sanoi hänelle juotuaan viisi tai kuusi ryyppyä:

"Riippuu vain teistä, herra markiisi, tahdotteko tulla vävykseni."

Markiisi kumarsi syvään ja otti kiitollisena vastaan kuninkaan tarjoaman suuren kunnian. Vielä samana päivänä hän meni naimisiin prinsessan kanssa. Kissasta tuli suuri herra, joka ei enää metsästänyt hiiriä muuten kuin huvikseen.

Opetus.

Ei tosin kyllä liene hullumpaa, kun perinnöksi rikkautta saa, vaan sentään reipas mieli, neuvokkuus on nuorukaisten parhain omaisuus.

Jos poika myllärin niin nopeasti tien löytää prinsessankin syömeen asti, niin nuoruutta ja sorjuutta ei voida vähäksi perinnöksi arvioida.

PEUKALOINEN.

Oli kerran puunhakkaaja, jolla oli seitsemän lasta, kaikki poikia. Vanhin oli vasta kymmenvuotias, ja nuorin seitsenvuotias. Tuntuu kummalliselta että puunhakkaaja oli voinut saada sellaisen lapsilauman niin vähässä ajassa, mutta koko asia oli siinä, että hänen vaimonsa oli hyvin joutuisa ja lahjoitti hänelle ainakin kaksi kerrallaan.

He olivat hyvin köyhiä, ja nuo seitsemän lasta olivat heille aika taakka, koska kukaan heistä ei vielä voinut ansaita elatustaan.

Heitä myöskin huolestutti nuorin poika, joka oli heikko raukka eikä huolinut puhua sanaakaan. He pitivät tyhmyytenä sitä mikä oikeastaan todisti hänen hyvää älyään. Poika oli hyvin pieni, ja kun hän tuli maailmaan, ei hän ollut peukaloa suurempi. Siitä hän sai nimen Peukaloinen.

Lapsi parka oli perheen syntipukki, ja aina hänelle tehtiin vääryyttä. Hän oli kuitenkin viisain ja terävin veljeksistä, ja vaikka hän puhui vähän, kuunteli hän sitä enemmän.

Tuli sitten perin huono vuosi, ja nälänhätä oli niin suuri, että nuo ihmisparat päättivät vapautua lapsistaan.

Eräänä iltana, kun lapset jo nukkuivat ja isä ja äiti istuivat tulen ääressä, sanoi mies vaimolleen, sydän täynnä tuskaa:

"Näethän nyt että emme enää voi elättää lapsiamme. Minä en voi nähdä heidän kuolevan nälkään silmäini edessä. Olen päättänyt viedä heidät huomenna metsään, mikä on vallan helppoa, ja sillä aikaa kun he huvikseen kokoilevat risuja, ei meidän tarvitse muuta kuin paeta ilman että he näkevät."

"Voi", huudahti vaimo, "voisitko itse viedä lapsesi perikatoon?"

Mies koetti turhaan kuvailla heidän suurta köyhyyttään, vaimo ei voinut suostua. Hän oli köyhä, mutta hän oli vielä äiti.

Lopulta hän suostui, ajateltuaan kuinka kauheata hänen olisi nähdä lasten kuolevan nälkään, ja meni levolle itkien.

Pikku Peukaloinen kuuli kaikki mitä he sanoivat, sillä huomattuaan, että he puhuivat huolistaan, oli hän noussut hiljaa sängystä ja hiipinyt isän tuolin alle näkymättömänä kuuntelemaan. Sitten hän meni takaisin sänkyyn eikä enää nukkunut sinä yönä, ajatteli vain mitä hänen pitäisi tehdä.

Hän nousi varhain aamulla ja meni puron rantaan, täytti taskunsa pienillä valkeilla kivillä ja palasi sitten kotiin. Pian lähdettiin retkelle, eikä Peukaloinen kertonut veljille mitään kaikesta minkä hän tiesi.

He menivät hyvin sankkaan metsään, jossa kymmenen askeleen päästä ei nähnyt toisiaan. Isä alkoi hakata puita ja lapset kokosivat risuja sitoakseen niitä kimpuiksi. Kun isä ja äiti huomasivat heidän olevan täydessä puuhassa, menivät he huomaamatta kauemmaksi ja pakenivat kiireesti kotiin pientä syrjäpolkua pitkin.

Kun lapset huomasivat olevansa yksin, alkoivat he itkeä ja huutaa kaikin voimin. Peukaloinen antoi heidän huutaa, hän kyllä tiesi mistä kotiin mentäisiin, sillä tulomatkalla hän oli pudotellut pitkin tietä noita pieniä valkeita kiviä, joita hänellä oli taskuissa. Hän sanoi veljille:

"Älkää pelätkö, isä ja äiti ovat jättäneet meidät tänne, mutta minä kyllä vien teidät kotiin. Seuratkaa minua vain!"

He seurasivat häntä, ja hän vei heidät kotiin asti samaa tietä, jota he olivat tulleet metsään. He eivät ensin uskaltaneet mennä sisään, vaan painautuivat kaikki ovea vastaan kuullakseen, mitä isä ja äiti puhelivat.

Juuri silloin kun puunhakkaaja ja hänen vaimonsa olivat palanneet metsästä kotiin, oli linnanherra lähettänyt heille kymmenen taaleria, jotka hän oli jo kauan ollut velkaa ja joita he eivät enää odottaneet. Se pelasti heidän henkensä, sillä nuo ihmisparat olivat kuolemaisillaan nälkään. Puunhakkaaja lähetti paikalla vaimonsa lihakauppaan. Koska he eivät olleet syöneet pitkään aikaan, osti vaimo kolme kertaa enemmän lihaa kuin kahden ihmisen illalliseen olisi tarvittu. Kun he olivat syöneet tarpeekseen, sanoi vaimo:

"Voi, missähän lapsi parkamme nyt ovat? Heillepä nuo ruuanjätteet maistuisivat! Mutta sinä, onneton mies, sinä tahdoit tuhota heidät, ja sanoinhan minä että saisimme vielä katua. Mitähän lapsi parat nyt tekevät siellä metsässä? Voi hyvä Jumala, he ovat ehkä jo joutuneet suden suuhun! Sinä vasta peto olet, kun saatat omat lapsesi turmioon."

Puunhakkaajan kärsivällisyys loppui vihdoin, sillä vaimo toisti ainakin kahteenkymmeneen kertaan että mies vielä katuisi ja että sitäpä hän oli sanonut. Mies uhkasi lyödä häntä, jollei hän olisi vaiti. Ja kuitenkin oli puunhakkaaja ehkä vielä enemmän pahoillaan kuin hänen vaimonsa, mutta vaimo ärsytti häntä, sillä hän oli samanlainen kuin monet muut miehet, jotka rakastavat viisaspuheisia vaimoja, mutta eivät voi sietää sellaisia, jotka perästäpäin aina muistavat olleensa oikeassa.

Vaimo vain itki itkemistään.

"Voi, missä ovat lapseni, lapsi parkani?"

Hän sanoi sen kerran niin kovaa että lapset, jotka seisoivat oven takana, kuulivat sen ja huusivat kaikki yhdessä:

"Täällä olemme, täällä olemme!"

Äiti juoksi avaamaan ovea, syleili lapsia ja sanoi:

"Voi kuinka olen onnellinen, kun saan taas nähdä teidät, lapsi kultani! Te olette väsyneitä, teidän on kova nälkä. Ja voi, Pekka, kuinka olet likainen! Tule tänne, että saan pestä sinut!" Pekka oli vanhin pojista ja äidin lemmikki, sillä hänellä oli punertava tukka niinkuin äidilläkin.

Lapset asettuivat pöytään ja söivät ruokahalulla, joka ilahdutti isää ja äitiä. He kertoivat kuinka heitä oli pelottanut metsässä, ja puhuivat melkein kaikki yhteen ääneen.

Nämä kunnon ihmiset olivat ylen onnelliset saadessaan lapsensa takaisin, ja tätä iloa kesti niin kauan kuin nuo kymmenen taaleria kestivät. Mutta kun raha loppui, alkoi vanha surkeus, ja he taaskin päättivät jättää lapset metsään. Jotta asiasta tällä kertaa tulisi täyttä totta, aikoivat he nyt viedä heidät vielä kauemmaksi kuin edellisellä kerralla. Vanhemmat eivät voineet keskustella aikeestaan niin salaisesti että Peukaloinen ei olisi kuullut. Poika arveli suoriutuvansa asiasta samalla tavoin kuin viimeinkin, mutta vaikka hän nousikin aikaisin aamulla mennäkseen hakemaan pieniä kiviä, ei hän päässyt puron rantaan, sillä talon ovi oli suljettu kaksinkertaisella lukolla.

Peukaloinen ei käsittänyt mitä nyt piti tehdä. Mutta sitten antoi äiti heille jokaiselle leipäpalan aamiaiseksi, ja hän ajatteli että hän ehkä voisi murtaa oman osansa pieniksi muruiksi ja pudotella niitä pitkin matkaa kivien asemasta. Ja hän pisti leivän taskuunsa.

Isä ja äiti veivät heidät metsän tiheimpään ja synkimpään seutuun ja perille päästyään lähtivät syrjäpolkua pakoon, jättäen lapset sinne. Peukaloinen ei ollut millänsäkään, hän luuli helposti löytävänsä tien leivänmurujen avulla. Suuri oli hänen hämmästyksensä kun leivänmurut olivatkin tipotiessään joka-ainoa. Linnut olivat tulleet ja syöneet kaikki.

Nyt olivat lapset kovin hädissään, ja mitä enemmän he harhailivat, sitä syvemmälle metsään he joutuivat. Tuli yö, ja metsässä nousi raju tuuli, joka sai pojat hirvittävän pelon valtaan. He olivat joka taholta kuulevinaan sutten ulvontaa, sutten, jotka tulivat syömään heitä. He tuskin uskalsivat puhella, tuskin kääntää päätä.

Sitten rupesi satamaan rankasti, ja he kastuivat melkein luihin saakka. Heidän jalkansa liukastuivat joka askeleella, he kaatuivat mutaan ja nousivat ylös vallan tahriintuneina eivätkä enää tietäneet mitä heidän piti tehdä.

Peukaloinen kiipesi korkealle puuhun katsomaan eikö mitään näkyisi. Hän käänsi päätään kaikkiin suuntiin ja näki pienen kiiltävän pilkun, joka näytti kynttilän valolta, mutta joka oli hyvin kaukana metsän takana. Hän kiipesi alas, mutta ei maahan tultuaan nähnyt enää mitään, ja oli kovin onneton. Mutta kun veljekset olivat jonkun aikaa kulkeneet sitä suuntaa, jolla Peukaloinen oli nähnyt valon, loppui metsä, ja valo näkyi taas.

He saapuivat vihdoinkin taloon, josta valo tuli, mutta matka oli vaivalloinen, sillä valo katosi näkyvistä aina kun tie laskeutui laaksoon. He kolkuttivat ovelle, ja eräs kiltin näköinen vaimo tuli avaamaan. Hän kysyi mitä he tahtoivat.

Peukaloinen sanoi että he olivat köyhiä lapsia, jotka olivat eksyneet metsään, ja pyysivät laupeuden nimessä yösijaa.

Vaimo näki nuo kauniit lapset ja puhkesi itkemään sanoen:

"Voi, lapsi parkani, minne olettekaan tulleet! Ettekö tiedä että tässä talossa asuu jättiläinen, joka syö pieniä lapsia?"

"Voi, hyvä rouva", vastasi Peukaloinen, joka vapisi kiireestä kantapäähän saakka niinkuin hänen veljensäkin, "mitä meidän on tehtävä? Sudet metsässä eivät suinkaan jätä meitä syömättä tänä yönä, jos emme pääse luoksenne. Parempi sittenkin, että herra jättiläinen syö meidät, ja ehkä hän vielä sääliikin meitä, jos te pyydätte puolestamme armoa."

Jättiläisen vaimo arveli, että hän ehkä voisi piilottaa lapset mieheltään seuraavaan aamuun saakka, ja antoi heidän tulla sisään. He saivat lämmitellä hyvän tulen ääressä, jolla juuri oli paistumassa kokonainen lammas jättiläisen illalliseksi.

Tuskin alkoivat lapset päästä lämpimiinsä, kun he kuulivat ovelta kolme tai neljä kovaa koputusta. Jättiläinen palasi kotiin. Vaimo piilotti heidät nopeasti sängyn alle ja meni avaamaan.

Jättiläinen kysyi ensin, oliko illallinen valmis ja oliko viiniä tuotu sisään, ja istahti sitten pöytään. Lammas oli vielä vallan verinen, mutta jättiläisen mielestä se maistui sitä paremmalta. Jättiläinen nuuski oikealle ja vasemmalle ja sanoi tuntevansa tuoreen lihan hajua.

"Se mahtaa olla tuo vasikanpaisti, jonka olen laittanut valmiiksi", vastasi hänen vaimonsa.

"Minä tunnen tuoreen lihan hajua, minä sanon sen vielä kerran", sanoi jättiläinen ja katsoi vaimoaan syrjästä. "Täällä on jotakin, jota minä en ymmärrä."

Näin sanoen hän nousi pöydästä ja meni suoraan sängyn luo.

"Ahaa", sanoi jättiläinen, "näin sinä tahdot pettää minua, kirottu vaimo! En käsitä miksi en syö sinuakin, mutta kiitä onneasi että olet niin vanha, senkin hölmö! Tässähän minulle tulee riistaa kuin tilattuna, ja nyt voin kestitä ystäviäni, kolmea jättiläistä, jotka tulevat luokseni näinä päivinä."

Hän veti pojat sängyn alta toisen toisensa jälkeen. Lapsi parat heittäytyivät polvilleen pyytäen armoa, mutta he olivat nyt joutuneet maailman julmimman jättiläisen käsiin. Kaukana siitä, että hän olisi säälinyt heitä, päinvastoin hän jo ahmi heitä silmillään ja kehuskeli vaimolleen, mitä herkkupaloja heistä tulisikaan, kun vaimo vielä laittaisi hyvän kastikkeen.

Hän meni hakemaan suuren veitsen, tuli ihan lähelle lapsia ja rupesi teroittamaan veistä pitkää kiveä vastaan, joka oli hänen vasemmassa kädessään. Hän oli jo siepannut käteensä yhden lapsen, kun hänen vaimonsa sanoi:

"Mitä sinä nyt aiot? Eikö sinulla ole tarpeeksi aikaa vielä huomenna?"

"Ole vaiti", sanoi jättiläinen. "Sitä mureampia heistä tulee."

"Mutta sinullahan on vielä niin paljon lihaa", huomautti vaimo, "vasikka, kaksi lammasta ja puolikas sikaa."

"Sinä olet oikeassa", sanoi jättiläinen "Anna heille hyvä illallinen, etteivät laihdu, ja vie heidät levolle."

Kelpo vaimo oli ihastuksissaan ja tarjosi pojille hyvän illallisen, mutta he olivat niin kauhuissaan, etteivät voineet syödä. Jättiläinen taas oli loistavalla tuulella, kun hänellä oli tiedossa niin hyvä kestitys ystävilleen, ja rupesi uudelleen juomaan. Hän joi tusinan ryyppyjä enemmän kuin tavallisesti, niin että hänen päänsä kävi vähän raskaaksi ja hänen oli pakko mennä levolle.

Jättiläisellä oli seitsemän tytärtä, jotka olivat vielä lapsia. Näillä pienillä jättiläistytöillä oli kaikilla hyvin heleä iho, sillä he söivät tuoretta lihaa niinkuin isäkin, mutta heillä oli pienet, harmaat, vallan pyöreät silmät, käyrä nenä ja peräti iso suu, jossa hampaat olivat pitkät ja hyvin terävät ja hyvin kaukana toisistaan. He eivät vielä olleet varsin pahoja, mutta heistä kyllä lupasi tulla, sillä he pureskelivat jo pieniä lapsia ja imivät verta.

Heidät oli pantu levolle varhain, ja he nukkuivat kaikki seitsemän suuressa sängyssä. Jokaisella oli kultakruunu päässä. Samassa huoneessa oli toinen samankokoinen sänky, ja tähän pani jättiläisen vaimo nuo seitsemän pientä poikaa nukkumaan. Sitten hän itse meni levolle miehensä viereen.

Peukaloinen oli nähnyt että jättiläisen tyttärillä oli kultakruunut päässä. Hän pelkäsi jättiläisen vielä katuvan, kun ei ollut tappanut poikia heti illalla, ja niinpä hän nousi keskellä yötä, otti veljiltään ja itseltään lakit päästä ja pani ne ihan hiljaa jättiläistyttöjen päähän, joilta hän oli ottanut kruunut pois. Kruunut hän pani veljiensä päähän ja omaansa, jotta jättiläinen luulisi heitä tyttärikseen ja tyttäriään pojiksi, jotka hän tahtoi tappaa.

Kävikin aivan niin kuin hän oli ajatellut. Jättiläinen heräsi keskiyön aikaan ja rupesi katumaan, että oli lykännyt huomiseen, mitä olisi voinut toimittaa jo illalla. Hän nousi kiivaasti vuoteeltaan ja otti suuren puukkonsa.

"Käykäämme katsomassa", sanoi hän, "kuinka pikku veitikkamme jaksavat. Nyt ei lykätä toiseen kertaan."

Hän nousi haparoiden tytärtensä huoneeseen ja lähestyi sänkyä, jossa pojat makasivat. Kaikki nukkuivat paitsi Peukaloinen, jota pelotti kauheasti, kun jättiläinen kädellään tunnusteli hänen päätään niinkuin hän oli tunnustellut veljienkin päätä. Jättiläinen tunsi kultakruunut ja sanoi:

"Jopa aioin tehdä kauniin tekosen. Huomaan kyllä, että join liikaa eilen illalla."

Sitten hän meni tytärtensä sängylle ja sai käsiinsä poikien pienet lakit.

"Ahaa", sanoi hän, "tässä ovat poikasemme. Nyt reippaasti työhön!"

Ja hän katkaisi yhteen menoon kaulan seitsemältä tyttäreltään.
Erittäin tyytyväisenä tekoonsa meni hän takaisin sänkyyn.

Heti kun Peukaloinen kuuli jättiläisen kuorsaavan, herätti hän veljensä ja käski heitä vikkelästi pukeutumaan ja seuraamaan häntä. He laskeutuivat hiljaa puutarhaan ja hyppäsivät muurien yli. He juoksivat melkein koko yön, vapisten kaiken aikaa, tietämättä minne menivät.

Herättyään aamulla sanoi jättiläinen vaimolleen:

"Meneppäs laittamaan valmiiksi nuo eilisiltaiset pikku vekkulit."

Vaimo kovin hämmästyi miehensä hyvyyttä, sillä hän ei ollenkaan aavistanut, millä tavoin jättiläinen tarkoitti että hänen piti laittaa valmiiksi pojat. Hän luuli vain, että mies käski häntä pukemaan heidät. Hän meni huoneeseen ja kauhistui kovin, kun näki tyttärensä verissään, kaulat katkaistuina.

Ensi työkseen hän pyörtyi, sillä se on ainoa, mitä melkein kaikki naiset voivat tehdä tämäntapaisissa kohtauksissa. Jättiläinen pelkäsi, että vaimo olisi liian hidas työssä, joka oli hänelle uskottu, ja meni auttamaan häntä. Hän oli yhtä hämmästynyt kuin vaimo nähdessään tämän kauhean näyn.

"Ah", huusi hän, "mitä olen tehnyt? He saavat sen minulle maksaa, nuo onnettomat, ja heti paikalla."

Hän viskasi ruukullisen vettä vaimonsa kasvoihin, jotta tämä virkoaisi ja sanoi:

"Anna minulle heti seitsemän peninkulman saappaani, minä menen ottamaan heidät kiinni."

Hän lähti matkaan, ja juostuaan kaikkiin suuntiin hän vihdoin joutui tielle, jolla lapsi parat kulkivat, vain sadan askeleen päässä isänsä tuvalta. He näkivät jättiläisen, joka hyppäsi vuorelta vuorelle ja astui virtojen yli yhtä helposti kuin pienien purojen. Peukaloinen näki vuorenonkalon lähellä paikkaa, jossa he olivat, ja piilotti veljensä sinne. Itse hän meni perässä, mutta piti koko ajan silmällä jättiläisen liikkeitä. Jättiläinen oli jo hyvin väsynyt pitkästä, hyödyttömästä matkastaan, sillä seitsemän peninkulman saappaat rasittavat aika tavalla, ja tahtoi levähtää. Hän istahti sattumalta kalliolle, jonka onkalossa pojat olivat piilossa.

Koska jättiläinen oli lopen uupunut, nukahti hän levättyään hetkisen, ja alkoi kuorsata niin hirvittävästi, että lapsi parat olivat yhtä peloissaan kuin sinä iltana, jolloin jättiläinen oli heilutellut suurta puukkoaan katkaistakseen heidän kaulansa.

Peukaloinen oli rohkeampi. Hän käski veljiään juoksemaan nopeasti kotiin sillä aikaa kun jättiläinen nukkui noin sikeästi. Hänen tähtensä heidän ei tarvitsisi olla huolissaan. Veljet seurasivat hänen neuvoaan ja pääsivät pian kotiin.

Peukaloinen lähestyi jättiläistä ja veti häneltä hyvin hiljaa saappaat jalasta. Sitten hän pani ne omaan jalkaansa. Saappaat olivat hyvin suuret ja hyvin leveät, mutta koska ne olivat noidutut, oli niillä kyky kasvaa ja kutistua kokoon sen jalan mukaan, mihin ne kulloinkin pantiin. Nytkin ne sopivat Peukaloiselle ihan yhtä hyvin kuin jos ne olisi tehty häntä varten.

Peukaloinen meni suoraa päätä jättiläisen taloon, jossa jättiläisen vaimo itki surmattuja tyttäriään.

"Teidän miehenne", sanoi Peukaloinen, "on suuressa vaarassa. Hän on joutunut rosvojen vangiksi, ja nämä ovat luvanneet tappaa hänet, jollei hän anna heille kaikkea kultaansa ja hopeaansa. Juuri samassa hetkessä, jolloin tikari väikkyi hänen kurkkunsa edessä, hän huomasi minut ja pyysi minua tuomaan teille sanan hänen onnettomuudestaan. Hän käski teitä antamaan minulle kaikki rahansa, pidättämättä mitään, sillä muuten he tappavat hänet armotta. Koska asialla on kova kiire, tahtoi hän minua ottamaan nämä hänen seitsemän peninkulman saappaansa, jotta pääsisin nopeammin juoksemaan ja myöskin jotta te uskoisitte, etten ole petturi."

Kunnon vaimo pelästyi kovin ja antoi Peukaloiselle paikalla kaikki mitä hänellä oli, sillä jättiläinen oli hyvä aviomies, vaikka hän söikin pieniä lapsia. Peukaloinen sai siis haltuunsa kaikki jättiläisen rikkaudet ja palasi isänsä tupaan, missä hänet otettiin vastaan suurella ilolla.

On paljon ihmisiä, jotka eivät ole yhtä mieltä tästä viime seikasta ja jotka väittävät, että Peukaloinen ei varastanut jättiläisen rahoja. Siitä ei Peukaloisella ollut vähääkään paha omatunto, että hän otti jättiläiseltä seitsemän peninkulman saappaat, joita tämä käytti vain ottaakseen kiinni pieniä lapsia. Nämä ihmiset väittävät kuulleensa asian hyvin luotettavalta taholta, he ovat vieläpä olleet vieraina puunhakkaajan luona. He vakuuttavat, että Peukaloinen, pantuaan jättiläisen saappaat jalkaansa, lähti kuninkaan hoviin, jossa hän tiesi oltavan hyvin huolestuneita sotajoukosta, joka oli kahdensadan peninkulman päässä, keskellä tuimaa taistelua. Peukaloisen sanotaan menneen kuninkaan puheille ja tarjoutuneen tuomaan tietoja sotajoukosta ennen iltaa. Kuningas lupasi hänelle suuren rahasumman, jos hän sen tekisi. Peukaloinen toi tietoja sotajoukosta ennen iltaa, ja tultuaan tämän ensimmäisen retken kautta tunnetuksi hän ansaitsi mitä ikinä tahtoi. Kuningas maksoi hänelle runsaan palkan käskyjen viemisestä rintamalle, ja äärettömät määrät naisia antoivat hänelle mitä hän vain tahtoi, kun hän välitti tietoja heidän sulhasistaan. Tämä olikin hänen paras tulolähteensä.

Oli myöskin muutamia rouvia, jotka lähettivät hänen mukanaan kirjeitä miehilleen, mutta he maksoivat huonosti, ja tämä loimi tuotti yleensä niin vähän ettei hän viitsinyt edes merkitä muistiin näitä tulojaan.

Oltuaan jonkun aikaa pikalähetin toimessa ja koottuaan paljon rahaa Peukaloinen palasi kotiinsa, jossa hänen tulonsa herätti kuvaamatonta iloa. Hän hankki hyvän aseman koko perheelleen. Isälleen ja veljilleen hän osti hiljattain perustettuja virkoja ja pani heidät kaikki hyvään alkuun. Omankin talonsa hän hoiti erittäin hyvin.

Opetus.

Kas lapsiparvi kaunis, pulskea se vasta omistaa on mieluisa, ja siinä näyttämistä muille on. Vaan yks jos pieni on ja voimaton ja harvapuheinen, hän pilkkaa saa, muut ylenkatsein raukkaa ahdistaa. Ja usein juuri moinen pieni mies se koko perheen onnen luoda ties.

TUHKIMO

eli

SATU LASIKENGISTÄ.

Oli kerran aatelismies, joka leskeksi jäätyään otti vaimokseen kopeimman ja ylpeimmän naisen mitä koskaan on nähty. Tällä naisella oli kaksi tytärtä, jotka olivat äitinsä kaltaiset joka suhteessa. Miehellä myös oli tytär, mutta tämä tyttö oli verrattoman suloinen ja hyvä. Hän tuli äitiinsä, joka oli ollut paras ihminen maailmassa.

Tuskin olivat häät ohi, kun äitipuoli jo rupesi näyttämään pahaa sisuaan. Hän ei voinut sietää tuota hyvää lasta, jonka rinnalla hänen omat tyttärensä tuntuivat entistäkin epämiellyttävämmiltä. Hän pani tytön tehtäviksi talouden halvimmat askareet: tämä sai puhdistaa astiat, pestä portaat, siivota armollisen rouvan ja armollisten neitien huoneet. Hän nukkui ullakkokomerossa viheliäisellä olkipussilla, kun taas sisarpuolet asuivat kiiltävän hienoissa huoneissa, joissa heillä oli mitä muodikkaimmat vuoteet ja seinällä peilejä, joissa näki itsensä päästä jalkoihin asti. Tyttö parka kesti kaiken kärsivällisenä eikä uskaltanut valittaa isälleen, joka olisi torunut häntä, sillä vaimolla oli talossa kaikki sananvalta.

Kun tyttö oli suorittanut askareensa, asettui hän keittiön uuninnurkkaan ja istahti tuhkaiselle takalle. Siitä hänelle annettiin nimi Tuhkapylly. Nuorempi sisarpuoli, joka ei ollut yhtä ilkeä kuin vanhempi, nimitti häntä Tuhkimoksi. Kurjissa vaatteissaankin oli Tuhkimo sentään sata kertaa kauniimpi kuin sisaret, niin loistavasti kuin he aina pukeutuivatkin.

Tapahtui sitten että kuninkaan poika piti tanssiaiset ja kutsui niihin koko hienoston. Armolliset neitimme pyydettiin myöskin, sillä he näyttelivät tärkeätä osaa seuraelämässä. He olivat kovin mielissään, ja nytkös alkoi sopivien pukujen valinta ja pukevien tukkalaitteitten keksiminen. Tuhkimolle tuli vain lisää vaivaa, sillä hän se silitti sisarten liinavaatteet ja tärkkäsi heidän kalvosimensa. Koko talossa ei puhuttukaan muusta kuin heidän puvuistaan.

"Minä otan punaisen samettipuvun ja englantilaiset koruni", sanoi vanhempi.

"Minulla ei ole muuta kuin tavallinen pukuni", sanoi nuorempi, "mutta sittenpä otankin kultakukkaisen viittani ja timanttikoristeen, ja ne eivät näytä ollenkaan hulluimmilta", sanoi nuorempi.

Sitten hankittiin hyvä kampaaja järjestämään korvakiharat kahteen riviin, ja mushi-pilkut ostettiin hyvästä liikkeestä. Sisaret kutsuivat Tuhkimon luokseen kysyäkseen häneltä neuvoa, sillä hänellä oli hyvä maku. Tuhkimo antoi heille erinomaisia neuvoja, vieläpä tarjoutui kampaamaan heidät, mikä oli heille hyvin mieluista.

Kun hän kampasi heitä, sanoivat he hänelle:

"Tuhkimo, etkö sinäkin mielelläsi lähtisi tanssiaisiin?"

"Voi, hyvät neidit, te pilkkaatte minua, eihän minusta olisi sellaiseen."

"Sinä olet oikeassa, naurettaisiinhan Tuhkapyllylle tanssiaisissa."

Joku toinen kuin Tuhkimo olisi kammannut heidät vallan nurinpäin, mutta Tuhkimo oli kiltti ja kampasi heidät täydellisen hyvin.

He olivat miltei kaksi päivää syömättä pelkästä innostuksesta. Ainakin kahdettoista kureliivin nyörit vedettiin poikki, he kun tahtoivat kiristää itsensä mahdollisimman hoikiksi, ja aina he seisoivat peilin edessä.

Vihdoin koitti tuo onnellinen päivä. He lähtivät, ja Tuhkimo seurasi heitä silmillään niin kauan kuin saattoi. Kun he olivat kadonneet näkyvistä, rupesi hän itkemään. Kummitäti näki hänen itkevän ja kysyi mikä häntä vaivasi.

"Minä tahtoisin … minä tahtoisin niin mielelläni…"

Mutta hän itki niin kiihkeästi ettei voinut lopettaa lausettaan.

Kummitäti, joka oli haltiatar, sanoi:

"Sinäkin tahtoisit mennä tanssiaisiin, eikö niin?"

"Voi, niin tahtoisinkin", huokasi Tuhkimo.

"Hyvä on", sanoi kummitäti, "jos olet kiltti tyttö, toimitan niin että pääset tanssiaisiin."

Hän vei tytön kamariinsa ja sanoi:

"Mene puutarhaan ja hae minulle kurpitsa."

Tuhkimo meni heti hakemaan kauneimman kurpitsan mitä puutarhassa oli, ja vei sen kummitädilleen, vaikka hän ei voinutkaan aavistaa, kuinka tuo kurpitsa auttaisi hänet tanssiaisiin. Kummi kaiversi kurpitsan ontoksi, niin että vain kuori jäi jäljelle. Sitten hän löi sitä taikasauvallaan, ja kurpitsa muuttui heti kauniiksi, kullatuiksi vaunuiksi.

Sitten hän meni katsomaan hiirenloukkua ja löysi sieltä kuusi elävää hiirtä. Hän käski Tuhkimoa kohottamaan hiirenloukun vipua, ja kun hiiret yksitellen tulivat ulos, näpäytti hän jokaista taikasauvallaan. Siinä samassa oli hiiri muuttunut kauniiksi hevoseksi, ja kohta oli heidän edessään komea hiirenharmaa kuusivaljakko.

Nyt oli vielä keksittävä kuski, ja Tuhkimo sanoi:

"Minäpä menen katsomaan, onko rotanloukussa rotta, siitä voimme tehdä kuskin."

"Sinä olet oikeassa", sanoi kummi, "mene katsomaan."

Tuhkimo toi rotanloukun, jossa oli kolme lihavaa rottaa. Haltiatar otti niistä sen, jolla oli mahtavimmat viikset, ja kosketti sitä taikasauvallaan. Rotasta tuli komea kuski, jolla oli kauneimmat viikset mitä koskaan on nähty.

Sitten haltiatar sanoi Tuhkimolle:

"Mene puutarhaan, sinä löydät kuusi sisiliskoa ruiskukannun takaa.
Tuo ne minulle."

Tuskin oli Tuhkimo tuonut sisiliskot, kun kummitäti jo oli muuttanut ne kuudeksi lakeijaksi, jotka nousivat heti seisomaan vaunujen taakse koreareunaisissa takeissaan, ikäänkuin eivät elämässään olisi muuta tahtoneet.

Haltiatar sanoi Tuhkimolle:

"Kas niin, nyt voit lähteä tanssiaisiin, etkö ole tyytyväinen?"

"Olen kyllä, mutta voinko lähteä huonoissa vaatteissani?"

Kummitäti vain kosketti häntä taikasauvallaan, ja samassa muuttuivat hänen vaatteensa kulta- ja hopeareunaiseksi, jalokivillä koristelluksi puvuksi. Sitten hän antoi Tuhkimolle parin lasikenkiä, kauneimmat mitä kuvitella voi.

Tässä asussa Tuhkimo nousi vaunuihin, mutta kummitäti varotti häntä kaikella muotoa tulemaan kotiin ennen puoliyötä, ja sanoi että jos hän viipyisi tanssiaisissa hetkeäkään kauemmin, muuttuisivat hänen vaununsa kurpitsaksi, hevoset hiiriksi, lakeijat sisiliskoiksi, ja hänen vaatteensa palaisivat entiseen muotoon.

Tuhkimo lupasi varmasti palata kotiin ennen puoliyötä. Sitten hän lähti, vallan suunniltaan ilosta. Kuninkaan poika, jolle ilmoitettiin, että tuntematon, hienonhieno prinsessa oli tulossa, juoksi häntä vastaan. Hän ojensi Tuhkimolle kätensä, auttoi hänet alas vaunuista ja johti saliin, jossa seurue oli. Salissa tuli syvä hiljaisuus, tanssi taukosi, viulut vaikenivat, kaikki vain ihmettelivät tuon tuntemattoman ihanuutta. Kuului vain epämääräistä muminaa: "Voi kuinka hän on kaunis!" Kuningas itse, niin vanha kuin hän olikin, ei lakannut katselemasta häntä ja kuiskuttelemasta kuningattarelle ettei hän pitkään aikaan ollut nähnyt niin kaunista ja rakastettavaa olentoa. Kaikki naiset katsoivat tarkasti hänen tukkalaitettaan ja pukuaan, hankkiakseen samanlaiset huomispäivänä, jos vain oli saatavissa tarpeeksi kauniita kankaita ja tarpeeksi taitavia ompelijoita.

Kuninkaan poika johti hänet kunniakkaimpaan paikkaan salissa ja pyysi hänet sitten tanssiin. Tuhkimo tanssi niin viehättävästi, että häntä ihailtiin vielä enemmän.

Sitten tarjottiin hieno juhla-ateria, jota nuori prinssi tuskin maistoi, siinä määrin hän oli vaipunut katselemaan Tuhkimoa. Tämä istahti sisartensa viereen, ja oli erittäin rakastettava heitä kohtaan, tarjosipa heille appelsiineja ja sitruuniakin, joita prinssi oli hänelle antanut. Tämä ihmetytti sisaria kovin, sillä he eivät ollenkaan tunteneet häntä.

Tuhkimo kuuli kellon lyövän neljännestä vailla kaksitoista. Hän teki hienon kumarruksen seurueelle ja lähti pois niin nopeasti kuin suinkin voi.