Aarniometsän tytär

AARNIOMETSÄN TYTÄR

Seikkailukertomus intiaaneista ja uudisasukkaista
Pohjois-Amerikan vapaussodan ajoilta

Nuorisolle kertonut

CH. R. KENYON

Englannin kielestä suomentanut

O.E.N. [O. E. Nyman]

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Kirja, 1921.

SISÄLLYS:

I. Salon tyttö.
II. Katsaus taaksepäin.
III. Sankaripoika.
IV. Matkalla.
V. Onnettomuustoveri.
VI. Vapaus taikka kuolema.
VII. Turha toivo.
VIII. Merkillinen kohtaus.
IX. Kuuluisia uudisasukkaita.
X. Urhoollinen Jack.
XI. Ellinipsico maksaa velkansa.
XII. Shawneen kosto.
XIII. Erään hirvijahdin surullinen loppu.
XIV. Raivoisa taistelu.
XV. Kadoksissa ja löydetty.
XVI. Kentonin seikkailut.
XVII. Yllätyksiä.
XVIII. Watangassa.
XIX. Länsi herää.
XX. Yöllinen seikkailu.
XXI. Ampukaa, pojat, ampukaa!
XXII. Jännittävä hetki.
XXIII. Ratkaiseva taistelu.
XXIV. Vae victis — voi voitettuja.
XXV. Hyökkäys.
XXVI. Luolassa.
XXVII. Hurja taistelu.
XXVIII. Turmiollinen viivytys.
XXIX. Rohkea hyppäys.
XXX. Epäilyttävä merkki.
XXXI. Sankari ja sankaritar.

I.

SALON TYTTÖ.

Sinertävä savu tuprusi hiljaisesti erään uudisasutuksen karkeatekoisten hirsimökkien savutorvista itäisen Tennesseen takalistosalolla. Metsä oli pukeutunut syksyn lukemattomiin värivivahduksiin, ja puiden luomassa hämärässä oli ilma suloista ja metsän tuoksua täynnä.

Jättiläispuiden siimeksessä käyskenteli huoletonna, sankko kädessään eräs nuori tyttö. Hän oli lähteelle menossa ja poimi nyt kukkia ja taitteli oksia ympäröivän ihanan luonnon kokonaan hurmaamana.

Pieni risahdus herätti hänet kumminkin äkkiä unelmista. Katkeavan oksan litinähän se kyllä vain oli, mutta rajasalon naiselle se saattoi merkitä paljonkin, ja Johanna Harrod oli täysiverinen aarniometsän tytär, alkuperäisen uudisasukkaan ja erämiehen lapsi. Seisoessaan siinä pähkinäpuun suojassa, tummana, solakkana, notkeana ja tarkkaavaisesti tähystellen, oli hän ihmeteltävän kaunis, ja yksinkertaisessa, kotitekoisessa puvussa näkyivät vartalon ääriviivat miellyttävän sopusuhtaisina ja kauniina.

Jonkun silmänräpäyksen seisoi hän näin paikallaan tutkien läheisiä pensaikkoja, ja äkkiä keksivätkin hänen terävät silmänsä erään pensaan takaa muutaman väijyvän intiaanin julmat, maalauksilla kaunistellut kasvot.

Samassa läksi hän nopeasti juoksemaan kiitäen pois kuin rientävä kauris huutaen juostessaan: »Intiaaneja! Intiaaneja!» Silloin näiden hurja sotahuuto rikkoi metsän syvän hiljaisuuden ja kaikkialta syöksyi noita sotamaalauksilla koristeltuja sotureita hurjasti kilpaillen tuosta arvokkaasta saaliista. Mutta Johanna oli muutamia metrejä edellä, ja niin nopeasti hän juoksi, että ainoastaan yksi tahi pari vainoojista oli aivan hänet saavuttamaisillaan, kun hän ehti kylää ympäröivän paaluaitauksen luokse.

Kuullessaan huudon: »Intiaaneja! Intiaaneja!» sieppasivat miehet heti pyssynsä, ja suljettuaan nopeasti portit riensivät he ennakolta määrätyille paikoilleen. Naiset ja lapset hakivat suojaa hirsimökeistä, mutta muutamat urhoollisimmat menivät miehensä tahi veljensä toveriksi ampuma-aukoille.

Kuten kaikki rajaseudun kylät oli tämäkin suunniteltu siten, että tukevat hirsimökit oli sijoitettu suorakaiteen muotoon. Mökkien väliset aukot oli suljettu korkealla paaluaitauksella, joka majojen ulkoseinien keralla muodosti ympyrän muotoisen lujan vallituksen. Paaluaitauksen jokaisessa kulmauksessa oli ampuma-aukoilla varustettu kaksikerroksinen puulinnake, ja nämä, ollen sivulta paaluaitauksen suojana, olivat samalla portteina. Niiden katot oli tehty suurista, teräviksi teroitetuista hirren puolikkaista, ja portit, jotka suljettiin raskailla salvoilla ja vahvoilla ketjuilla, oli lujasti rakennettu veistetyistä hirsistä.

Tämän linnoituksen asukasten joukossa oli nyt sattumalta eräs nuori, Jack Alleyne-niminen englantilainen, joka oli saapunut sinne edellisenä päivänä tuoden mukanaan tärkeitä määräyksiä Watangan uudisasukasten johtajalle. Hän oli lähtenyt matkalle isänsä määräyksestä, jolla oli korkea virka Virginian kuvernöörin apulaisena. Isä otti myöhemmin tehokkaasti osaa englantilaisten mukana Pohjois-Amerikan vapaussotaankin, joka syttyi pian tämän jälkeen. Nuori Alleyne oli saanut sotilaallisen kasvatuksen ja hänellä oli jo nyt luutnantin arvo Englannin kuninkaan siirtomaa-nostoväessä.

Hän polveutui vanhasta sotilassuvusta, ja nuoruudestaan huolimatta oli hän jo ollut mukana eräässä senaikaisessa intiaanisodassa shawnee-heimoa vastaan. Odottamatta käskyä asettui hän pyssyineen ampuma-aukolle, ja silmäillessään ulos ahtaasta aukosta näki hän heti Johanna Harrodin juoksevan henkensä edestä punanahkojen edellä. Johanna juoksi suoraan porttia kohti huomaamatta, että se oli suljettu. Ensimmäinen takaa-ajaja oli aivan hänen kintereillään ja ojensi jo kätensä tarttuakseen hänen valloillaan liehuvaan tukkaansa, kun nuori Alleyne nopeasti tähdättyään laukaisi.

Kuula osui paikalleen kaataen intiaanin maahan, samalla kun laukaus herätti tytön huomion. Nähdessään portin olevan kiinni kääntyi hän ampuma-aukkoon päin, josta vielä savuava pyssynpiippu näkyi. Juuri tällä hetkellä näki hänen auttajansa hämmästyen ja ihmetellen tytön suloiset kasvot ja kauniin vartalon ja päätti henkensäkin uhalla pelastaa tytön.

»Tulen avuksenne!» huusi hän, ja heittäen tyhjän pyssynsä kouristaan kahmaisi hän käteensä kirveen, jolla aikoinaan oli veistelty paalutuksen hirsiä.

Mutta ennenkuin hän ehti tehdä mitään, oli Johanna jo päässyt aitauksen juurelle ja hyppäämällä saanut tartutuksi paalutuksen harjaan. Ihmeteltävällä voimalla ja notkeudella veti tyttö itsensä ylös ja vaipui uupuneena ja melkein tiedotonna tuon nuoren englantilaisen syliin, joka oli kiiruhtanut häntä vastaanottamaan.

Eikä voida ihmetellä, että Alleyne, laskiessaan tytön hiljaa jaloilleen, hetkeksi unhotti intiaanien ulvonnan ja pyssyjen paukkeen. Eikä voida kummastella sitäkään, että hänen mielessään taistelun melusta ja sekasorrosta huolimatta oli vain yksi ainoa ajatus — puolustaa tyttöä kuolemaan saakka, sillä heidän katseensa olivat kohdanneet toisensa, ja heistä tuntui kuin olisi ihmeellinen vetovoima vetänyt heidän sydämiänsä toisiinsa ja kahlehtinut yhteen heidän tulevat kohtalonsa.

»Kestäkää, miehet, ja pysykää lujina!» huusi samassa eräs kirkas ja päättäväinen ääni Jackin lähellä.

Nämä sanat palauttivat nuorukaisen mieleen hänen paikkansa taistelussa, ja siepaten pyssynsä alkoi hän mahdollisimman nopeasti ladata sitä. Mutta siihen aikaan oli tämä toimitus paljon monimutkaisempi kuin meidän päivinämme. Ensiksi kaadettiin pyssyn piippuun ruutia, jonka päälle latasimella painettiin rasvattuun vaatetilkkuun kääritty kuula, ja viimeksi pudistettiin ruuti piilukon sytytinreikään. Sillä aikaa kuin kaikki tämä oli tapahtunut, oli myös hyökkäys torjuttu, sillä kaikeksi onneksi olivat uudisasukkaat tienneet hiukan valmistautua sen varalta. Eräs intiaanivaimo oli tuonut sanan, että cherokeesit suunnittelivat sotaretkeä heitä vastaan.

Kokeneet metsästäjät ja erämiehet, jotka olivat puolustajien enemmistönä, säästivät tulensa siihen saakka, kunnes hyökkääjät olivat vain muutaman askeleen päässä paalutuksesta, jolloin he ampuivat tuhoisan yhteislaukauksen. Tätä eivät intiaanit voineet kestää, vaan peräytyivät tuntuvin tappioin.

Tämä erään Aconoasta-nimisen päällikön johtama suurilukuinen intiaanijoukko kuului cherokeesien heimoon. Tekemättä toista hyökkäystä kylää vastaan ryhtyi hän jonkun viikon kestävään piiritykseen, jonka kuluessa kylän asukkaat joutuivat nälkäkuoleman rajoille, sillä heillä oli vain paahdettua maissia syötävänä. Asiain näin ollen menetti moni uhkarohkeimmista niin kärsivällisyytensä, että uskalsi lähteä kylästä etsimään jotakin metsän riistaa, ja ympäristössä väijyvät intiaanit tappoivat heistä monta. Erään pahoin haavoittuneen metsästäjän, jolta intiaanit olivat nylkeneet päänahankin, onnistui kuitenkin päästä ryömien takaisin kylään, sillä intiaanit olivat jättäneet hänet paikoilleen makaamaan luullen häntä kuolleeksi.

Ainoat tuon piiritetyn kylän asukkaista, joista tämä rajoitettu vapaus ja puolittain nälkäännääntyminen ei tuntunut ollenkaan sietämättömältä, olivat ehkä Johanna Harrod ja Jack Alleyne. Pakollinen sulkeutuminen pieneen kylälinnoitukseen yhdisti sen asukkaat ahtaaseen piiriin, jossa oli sopiva tilaisuus kehittää edelleen sitä molemminpuolista kunnioituksen ja rakkauden tunnetta, joka oli niin romanttisesti syttynyt amerikkalaistytön ja hänen ritarillisen pelastajansa sydämissä.

Näihin aikoihin oli kuitenkin katkera mieliala englantilaisia kohtaan alkanut saada sijaa salolaisten keskuudessa, ja se johtui edellisten asiamiesten menettelytavoista. Nämä olivat joko omasta aloitteesta tai esimiestensä käskystä kiihoittaneet intiaaneja hyökkäykseen uudisasutuksia vastaan arvellen epäilemättä, että aikaansaatu häiriö koituisi englantilaispuolueen eduksi. Siirtokunnat olivat julistautuneet itsenäisiksi ja vapautussota oli todenteolla alkanut. Taistelevat olivat valmiit menemään omaksumansa asian puolesta kuinka pitkälle hyvänsä. Intiaanit olivat luonnollisesti vihamielisiä uudisasukkaille, joita he pitivät vain tunkeilijoina ja metsästysmaiden anastajina. Moni heimo olikin hyvin tyytyväinen voidessaan jollakin syyllä rikkoa sopimukset ja hyökätä rajan yli hävittämään tulella ja sotatapparalla.

Cherokeesien hyökkäys Watangan uudisasutusta vastaan oli valkoisten miesten yllytyksen ensimmäinen hedelmä. Verenhimoisten villien ärsyttäminen omien ristiveljien kimppuun oli mitä katalin teko, vaikka sota olikin julistettu. Tämän onnettoman sodan alkuun saakka oli täällä syrjäisellä raja-alueella elelty jokseenkin samoin kuin tavallisesti. Näillä sivistyksen urheilla uranuurtajilla oli omat vaikeutensa voitettavinaan, ja heidän oli tultava toimeen omin neuvoin melkein kaikissa elämän tilanteissa. Ravinto hankittiin pääasiallisesti metsästyksellä ja puvut valmistettiin hirven nahkoista, puhvelin karvoista ja myöskin nokkosen kuiduista j.n.e. Heidän suurimman koettelemuksensa, intiaanisodan, alkusyinä olivat ehkä monen heidän oman yhteiskuntansa jäsenen väkivaltaisuus ja roistomaisuus. Murhamiehet, hevosvarkaat, keinottelijat ja muut sen tapaiset piilottelivat täällä takalistosaloilla rangaistusta välttääkseen, ja lainkuuliaisten uudisasukasten oma turvallisuus vaati, että sellaiset konnat karkoitettiin joukosta pois.

Tällainen oli tilanne, kun Alleyne joutui erääseen etäisimmistä raja-asutuksista, oikein alkuperäisten amerikkalaisten uudisasukasten keskuuteen. Kun hän joitakin päiviä sitten oli lähtenyt kotoansa Virginiasta, ei kukaan tiennyt Lännen olojen todella häiriintyneen, joskin idässä merenrannikolla olot olivat sangen kärjistyneet ja verisiä yhteen törmäyksiä sattui alituiseen englantilaisten ja siirtokuntain joukkojen välillä.

Joskin suurin osa Lännen miehistä seurasi myötätunnolla maanmiestensä taistelua itsenäisyytensä puolesta, niin eivät he aluksi pitäneet lainkaan kiirettä ottaakseen mieskohtaisesti osaa taisteluun Englannin viranomaisia vastaan, sillä näissä oli monta, joita kunnioitettiin ja pidettiin kunnollisina ja taitavina vallanpitäjinä. Mutta se julma ja ajattelematon teko, että intiaanit ärsytettiin uudisasukasten kimppuun, sai aikaan täydellisen muutoksen tähän puolueettomuuteen ja englantilaisia alettiin vihata niin syvästi ja katkerasti, ettei vielä sadankaan vuoden kuluttua tuo viha ole kokonaan hälvennyt. Niin kovin valitettavaa kuin tämä syvälle juurtunut ja pysyvä katkeruus onkin, niin sitä tuskin voidaan ihmetellä, kun otetaan huomioon, mitä intiaanisota oikein merkitsi. — Se merkitsi murhaa ja hävitystä, kaikenlaisten hirmutöiden harjoitusta jokaista kohtaan ikään ja sukupuoleen katsomatta.

Intiaanien säälimättömät partiojoukot hävittivät ja ahdistivat uudisasutuksia. Cherokeesit, shawneet, wyandotit, mingot, irokeesit, ottawat, pottawatomiet ja chippewait on kaikki lukuun otettava vapautussodasta puhuttaessa. Erittäinkin Kentucky-alueesta oli tuleva paikka, jota intiaanit sittemmin nimittivät kauhun ja kuoleman seuduksi, verensekaisten virtojen maaksi.

Kuitenkaan ei syy ole ainoastaan intiaanien. Moni heidän päällikkönsä toivoi vilpittömästi rauhaa, mutta valkoisten miesten jatkuvien anastuksien uhka ja monen uudisasukkaan hillitön ja julma käytös aiheuttivat sen, ettei mahtavinkaan päällikkö jaksanut pidättää nuorempia sotureitaan väkivallan töistä. Uudisasukkaat eivät myöskään tienneet, että useimpien tärkeimpien heimojen enemmistö eleli aivan rauhallisesti. Punanahkoja ammuttiin missä heitä vain nähtiin ja uudisasukkaita surmattiin metsästysretkillä tahi työpaikalla jollakin raiviolla metsässä, samalla kun naisia ja lapsia joutui väijyvien intiaanien saaliiksi aivan kylien vallituksien luona.

II.

KATSAUS TAAKSEPÄIN.

Suunnilleen vuotta tahi paria ennen cherokeesien hyökkäystä voitettiin pohjoiset intiaanit, muiden muassa heidän johtajansa mahtava shawnee-heimo, Ison-Kanawhan taistelussa, jota Lännen aikakirjat pitävät yhtenä tärkeimpänä ja ratkaisevimpana taisteluna. Se pysyikin pitkät ajat keskustelujen pääasiallisena aiheena rajakylissä, ja mukana olleitten kertomukset ja muistelmat riittivät monen pitkän hetken ratoksi Watangan piirityksen aikana.

Alleyne itsekin, ollen nuorempi upseeri Virginian nostoväessä, oli ollut hiukan mukana tällä retkellä, tahi lordi Dunmoren sodassa, kuten sitä myöhemmin alettiin nimittää, jonka tämä taistelu onnellisesti lopetti. Hän oli ollut lordi Dunmoren pääjoukossa Ohio-joen pohjoispuolella, eikä niin ollen voinut ottaa osaa tähän taisteluun, jonka voitti lordin sotajoukon toinen divisiona kenraali Andrew Lewisin johdolla.

Kuten tavallista aiheutti tämänkin sodan intiaanien ja uudisasukasten molemminpuoliset väkivaltaisuudet. Huippuunsa kärjisti tilanteen eräs kamala verilöyly, jolloin eräs luonteeltaan hyvin raukkamainen Greathouse-niminen roisto kumppaneineen petollisesti murhasi kokonaisen intiaaniperheen. Nämä onnettomat uhrit olivat mingojen kuuluisan päällikön Logan'in ainoat elossa olevat sukulaiset. Hän oli syntyperältään irokeesi, vaikka olikin liittynyt mingojen heimoon. Huolimatta siitä, että valkoiset miehet olivat jo ennenkin murhanneet useita hänen sukulaisiaan, oli hän aina koettanut elää parhaassa sovussa raja-asukasten kanssa.

Mutta tämä viimeinen konnantyö näkyi herättäneen kaikki hänen villit perinnäisvaistonsa. Hänen luonteensa näytti muuttuneen täydellisesti, ja oltuaan tähän asti valkoisen miehen uskollinen ystävä tuli hänestä nyt tämän verisin vihollinen ja leppymättömin vainolainen. Tyydyttääkseen kiihkeätä kostonhimoaan karkasi hän mukanaan muutamia seuralaisia sotatapparoineen ja skalppipuukkoineen raja-asutuksien kimppuun tappaen kaikki, jotka hän yllätti, ikään ja sukupuoleen katsomatta. Nautittuaan tarpeeksi kostostaan antautui hän lopulta niin täydellisesti tuliliemen orjaksi, että hän vietti päivänsä yhtämittaisessa humalassa.

Mutta tällä irokeesisotilaalla oli ominaisuuksia, jotka onnellisemmissa oloissa olisivat taanneet hänelle pysyväisen kunnioituksen ja rakkauden niiden puolelta, jotka tunsivat hänet. Roosevelt, jolla on ollut käytettävänään parhaat lähteet ja joka on Suuren lännen olojen luotettavimpia tuntijoita, kirjoittaa Loganista: »Hän oli ulkomuodoltaan hämmästyttävän komea, pituudeltaan yli kuusi jalkaa ja ryhdiltään suora kuin keihään varsi. Kasvojen ilme oli yhtä kaunis kuin hän oli mieleltään rohkea ja jalo, mutta kärsityt vääryydet painoivat siihen myöhemmin synkän ja julman leiman. Hän oli aina pyrkinyt valkoisen miehen ystäväksi, ja hänen hyvyytensä ja lempeytensä lapsia kohtaan oli erikoisesti tunnettu.»

Hän oli taitava ampuja ja tarmokas metsämies. Ollen ylhäisessä asemassa kohteli hän kaikkia arvokkaalla kohteliaisuudella vaatien, että häntä kohdeltiin samalla tavalla. Hänestä pitivät ja häntä kunnioittivat kaikki valkoiset metsästäjät ja rajaseudun asukkaat, joiden ystävyys oli kallisarvoinen. Häntä ihailtiin hänen taitavuutensa ja urhoollisuutensa vuoksi, ja häntä rakastettiin hänen vilpittömän rehellisyytensä ja ylevän uskollisuutensa tähden ystäviään kohtaan. Eräs vanha metsästäjä on merkinnyt muistiin sen ajan tapahtumia, ja hän arvostelee Logania näin: »Hänen jaloutensa paras ilmaus oli tapa, jolla hän kaikkia kohteli, niin hyvin valkoisia miehiä kuin intiaaneja.» Tällainen oli mies, josta vääryys ja väkivalta tekivät leppymättömän, verenhimoisen ja juoppouteen vajonneen raakalaisen.

Mutta meille on kerrottu, että viimeiseen saakka sai hänen parempi luontonsa joskus lyhyeksi ajaksi voiton, ja useamman kuin yhden kerran pelasti hän oman henkensä uhalla kidutuspaaluun tuomitun vangin hengen.

Valkoisten miesten tekemistä tuhotöistä on erittäinkin mainittava se, jonka tekijä oli eräs äkkipikainen Cresap-niminen raja-asukas. Hän oli erään seikkailijajoukon päällikkö ja nautti jonkunlaista arvoa rajaseudulla. Kostoksi siitä, että oli murhattu eräitä uudisasukasperheitä, tappoi hän joukon syyttömiä shawnee-intiaaneja, ja tämä konnantyö kiihoitti shawneita niin, että he äkkiä aloittivat sodan.

Virginian kuvernööri lordi Dunmore otti heidän sodanjulistuksensa vakavalta kannalta ja oli samassa valmis hyökkäämään heidän alueelleen pakottaakseen heidät kuuliaisuuteen. Noin tuhannen viidensadan miehen etunenässä, jotka oli koottu pääasiallisesti Virginiasta, aloitti hän marssinsa pohjoista kohti määräten Lewis'in eteläisen divisionansa kanssa yhtymään häneen Kanawha-joen suulla.

Lewis, joka oli arvossa pidetty aarniometsäin sotilas ja intiaanitaistelija, alkoi koota miehiään Greenbriarin luo, lähelle Augustia. Siinä oli todellinen aarniometsän armeija, joka oli koottu kaikista Alleghany-vuorten rinteillä ja Watangan ja Nolichuckyn laaksoissa olevista rajakylistä ja erämiesten majoista. Kaikilla oli tavallinen metsästäjän puku ja aseina rihlapyssyt ja sotatapparat.

Työlään samoamisen jälkeen raivaamattomien metsien halki saapuivat metsästäjät sovitulle paikalle lokakuun alussa.

Täällä oli kuitenkin heitä vastassa eräs lordi Dunmoren lähetti, joka ilmoitti Lewisille suunnitelman muutoksesta ja määräsi tämän jatkamaan marssiaan intiaanikyliä vastaan Pickaway-tasangon toiselle puolelle.

Sillä välin ei shawnee-heimon suuri päällikkö Cornstalk ollut toimetonna pääkaupungissaan Chillicothe'ssa. Omaten synnynnäisen sotapäällikkökyvyn hän suunnitteli ja sukkelaan toimeenpani rohkean vastaiskun. Samoten soturiensa etunenässä johdatti hän heidät nopeasti metsien halki Ohio-joen äyräille. Kenraali Lewis valmistautui hajoittamaan leirinsä juuri samana yönä kuin Cornstalk meni joen poikki kiireesti kyhätyillä lautoilla. Vain varhainen aamunkoitto oli näkijänä, kun tämä tumma vihollisjoukko äänettömästi hiipien lähestyi pahaa aavistamattomien ja nukkuvien metsästäjien ja uudisasukasten leiriä. Oli kuin kohtalon ivaa, että nämä saivat pelastuksestaan kiittää joukkonsa höllää järjestystä ja kurittomuutta, sillä pääasiallisesti siitä johtui, ettei heitä kokonaan tuhottu.

Kenraali Lewisin ja toisten päällikköjen määräyksistä huolimatta oli useampia joukkueita lähtenyt leiristä ennen päivänkoittoa tänä vaiherikkaana aamuna hakemaan jotakin metsänriistaa. Kaksi tällaista metsästäjää kohtasi äkkiä suuren intiaanijoukon. Toinen miehistä ammuttiin, mutta toisen onnistui päästä pakoon ja hälyyttää muut. Melkein samaan aikaan näki myös pari Watangan miestä etenevät intiaanit, ja juostuaan takaisin leiriin vahvistivat he äskeisen yllättävän uutisen.

Sattui niin, että toinen näistä miehistä oli juuri Watangan uudisasutuksen uusi päällikkö Robertson. Ja eräänä iltana sai Alleyne hänet taivutetuksi kertomaan seikkaperäisesti taistelun vaiheista.

»Siinä olikin liikuttava sukkelasti», aloitti tuo vanha metsästäjä kertomuksensa, »kun juoksimme leiriin ja vahvistimme ilmoituksen intiaanien lähestymisestä todeksi. Metsästäjät hyppäsivät ylös makuusijoiltaan kuullessaan rummun hälyyttävän aseisiin, ja siepaten pyssynsä oli jokainen pian paikallaan omassa komppaniassaan.

Kenraali määräsi kaksi komppaniaa hyökkäystä torjumaan. Kuljettuaan noin puoli penikulmaa joutuivat nämä ankaraan taisteluun, jonka kuumuudessa, varsinkin alussa, hurjalla raivolla käytiin komppanian kimppuun, jota komensi eräs kokenut ja rohkea upseeri eversti Charles Lewis. Onnettomuudeksi haavoittui eversti rohkaistessaan miehiään. Vaikka hän olikin kuolettavasti haavoittunut, jäi hän kumminkin paikalleen, kunnes ketju oli muodostettu, ja pääsi sitten vielä omin voimin takaisin leiriin. Toisen komppanian päällikkö oli myös kaatunut ja metsästäjien rivit alkoivat horjua pitkin linjaa, kun kaikeksi onneksi eversti Field tuli avuksi kahdensadan levänneen miehen kera ja pysähdytti uhkaavan hurjan paon. Lisävoimia myöskin kiiruhti apuun, mikäli hyökkäyksen ankaruus milloinkin vaati.

Kenraali Lewis ymmärsi vaaran täydellisesti ja huomattuaan leirinsä aivan suojattomaksi alkoi hän heti korjata näitä puutteita. Luonnollinen asema oli mahdollisimman hyvä Kanawha- ja Ohio-jokien yhtymäkohdassa olevan niemen kärjessä. Tarvittiin vain puunrungoista laitettu rintavarustus niemen poikki.

Valitettavasti oli tämä kaikki lyöty niin laimin aivan siihen saakka, kunnes hyökkäys jo oli alkanut, ettei Lewis itse eivätkä monet muutkaan voineet ottaa osaa taisteluun. Kuitenkin näyttivät metsästäjät voivan selviytyä yllätyksestä, ja urhoollisen eversti Fieldin johdolla pakottivat he vähitellen intiaanit peräytymään. Se oli todellinen aarniometsän taistelu. Kaikki, niin valkoiset miehet kuin intiaanitkin, hakivat suojaa puiden takaa tahi mistä hyvänsä sellaista vain voi löytää. Intiaanit, ollen mestareita tämän laatuisessa sodan käynnissä, selvisivät taistelusta pienemmillä tappioilla kuin valkoiset, huolimatta näiden suuremmasta taitavuudesta pyssyn käytössä.

Eversti Field joutui kumminkin pian punanahkojen viekkauden uhriksi. Seisoessaan muutaman suuren puun takana koetti hän ampua erästä intiaania, joka vasemmalta käsin pilkkasi ja herjasi häntä, kun samassa kaksi intiaania oikealta puolelta onnistui ampumaan häntä tappaen hänet paikalle.

Oli jo keskipäivä, ja liekö sitten syynä ollut metsän tiheys, jokien äyräiden jyrkkyys vai kantojen ja kaatuneiden puunrunkojen paljous, mutta punanahkoja oli äärimmäisen vaikea saada karkoitetuiksi. Metsästäjät taistelivat kumminkin itsepintaisesti, piittaamatta niin monen päällikkönsä kuolemasta.

Intiaanit osoittivat puolestaan mitä suurinta taitoa ja rohkeutta niin hyökätessään kuin järjestyksessä peräytyessäänkin tuuma tuumalta joen rannalla oleviin lujiin asemiin, joissa he pitivät päättäväisesti puoliaan. Huomattuaan, etteivät he vihollisen sinne kerran päästyä voineet sille mitään, päättivät metsästäjät yhtämittaisella tulella omista varustuksistaan teljetä heidät sinne.

Shawneet, mingot, delawaret y.m. intiaaniheimot olivat edustettuina tässä taistelussa, joka oli kauttaaltaan ratkaisevaa laatua. Ja vaikka ketjut olivatkin yli penikulman pituiset, olivat välimatkat yleensä kahtakymmentä kyynärää lyhyemmät. Meteli oli hirvittävä. Luodikot paukkuivat taistelevien huutojen ja intiaanien ulvonnan säestyksellä, johon vielä yhtyi haavoittuneiden valitus ja voihkina.

»Intiaanit huutelivat», jatkoi Robertson kertomustaan, »meille taukoamatta pilkkasanoja kysellen murteellisella englanninkielellä, miksi emme nyt vihellelleet, tarkoittaen sillä huilunsoittoamme, ja sanoen näyttävänsä meille kuinka ammutaan. Päälliköt liikkuivat väsymättöminä soturiensa keskuudessa kehoittaen näitä pitämään puoliaan ja ampumaan tarkkaan. Muutamat metsästäjät, jotka olivat keskustan lähellä, kuulivat selvästi tuon lannistumattoman Cornstalkin sanovan sotilailleen: 'Pysykää lujina, pysykää lujina!'

Illan tullessa huutelivat intiaanit pilkaten, että heitä oli tuhatsata yhtä hyvää miestä kuin meitäkin ja huomenna heitä olisi kaksituhatta. Mutta se oli vain tyhjää kerskausta; he olivat kärsineet liikaa voidakseen uudistaa taistelua, ja käyttäen pimeyttä hyväkseen hiipivät he hiljaa tiehensä.

Ollen yhtä taitava perääntymään kuin hyökkäämäänkin vei Cornstalk joukkonsa Ohio-joen yli enemmittä tappioitta, saaden myös kaikki haavoittuneensa mukaansa. Siten saimme voiton tuossa itsepintaisessa taistelussa, vaikka tuo voitto olikin kalliisti ostettu. Meillä oli kuolleita siinä seitsemän- tahi kahdeksankymmenen vaiheilla, kun otetaan nekin huomioon, jotka myöhemmin kuolivat haavoihinsa, ja noin parikymmentä enemmän tahi vähemmän loukkautunutta.

Kuten tavallista hävisivät intiaanit vähemmän kuin valkoiset. Totuuden mukainen selonteko toteaa heidän tappionsa olleen nelisenkymmentä kuollutta tahi kuolettavasti haavoittunutta, ja vahingoittuneita samassa suhteessa vähemmän.»

Se oli merkityksellinen taistelu, johon luoteessa asuvia intiaaneja oli suuri joukko ärsytetty ja jossa nämä yhdellä iskulla kokonaan voitettiin, vaikka he olivatkin luvultaan hiukan ylivoimaiset. Seurauksiltaan oli se kauas kantava. Intiaanien rohkeus oli täydellisesti murrettu ja kiireesti lähtivät he lordi Dunmoren leiriin rauhaa pyytämään.

Cornstalk vain ei lannistunut, vaan oli valmis ja kiihkeä jatkamaan sotaa riistääkseen voiton itselleen millä hinnalla hyvänsä. »Taistella viimeiseen puukkoon saakka», oli hänen tunnuslauseensa, ja hän ponnisti koko tulisen kaunopuheliaisuutensa kiihoittaakseen kansalaisiansa uuteen yritykseen, mutta kaikki oli turhaa. He olivat kokonaan pelästyneet tappiostaan ja olivat kuuroja niin pilkalle kuin rukouksillekin.

Nähtyään lopulta, ettei hän saanut kokoontuneita päälliköitä ja sotureita liikkeelle, iski Cornstalk sotatapparansa maahan ja julisti tahtovansa itse mennä neuvottelemaan rauhasta. Siten lähti hän päällikköineen lordi Dunmore'n leiriin, jossa ryhdyttiin neuvotteluihin. Rohkeutensa menettäneet intiaanit suostuivat minkälaiseen sovintoon hyvänsä, jonka voittajat vain näkivät hyväksi heille tarjota, vieläpä myöntyivät luovuttamaan omistusoikeutensa Ohio-joen eteläpuolella olevaan alueeseen. Siitä huolimatta että hänen oli pakko tyytyä näihin ehtoihin, puolustautui intiaanien pääedustaja Cornstalk koko neuvottelujen ajan mitä ylevimmällä tavalla. Hänen ylväs ja uhmaileva mielensä ilmeni useammasti kuin kerran rajuissa vihan purkauksissa maansa anastajia kohtaan. Hän kohdisti kiivaat syytöksensä lordi Dunmoreen ja tämän upseereihin, ja hänen äänensä kuulosti pikemmin voittajan riemulta kuin voitetun valitukselta, kuten eräs läsnäolija on tapauksesta kertonut. Hänen henkensä oli todellakin lannistumaton, ja kuten myöhemmät tapahtumat todistavat, ei sankarillisempaa sydäntä ole sykkinyt kenenkään intiaanin povessa.

Alleyne oli kerran seurannut isäänsä intiaanipäällikköjen ja valkoisten johtajien suureen neuvotteluun Pickaway-tasangolle, ja hän kertoi, kuinka Cornstalkin kaunopuheisuus oli syvästi vaikuttanut kaikkiin kuulijoihin. Ei ainoastaan hänen ihmeteltävä kielenkäyttönsä, hänen kirkas ja sointuva äänensä ja tyyni esitystapansa pitäneet kuulijakuntaa lumoissa, vaan myöskin hänen miellyttävä ja ylevä käytöksensä.

Ainoastaan yksi suuri päällikkö oli poissa neuvottelusta, nimittäin Logan. Hän kieltäytyi itsepintaisesti poistumasta kylästään, ja lopulta täytyi lordi Dunmoren neuvotella hänen kanssaan erään Gibson-nimisen miehen välityksellä. Ollen vanha metsästäjä, joka oli paljon oleskellut heidän keskuudessaan, tunsi hän intiaanit hyvin, ymmärsi heidän kielensä ja ajatustapansa ja nautti harvinaisen suuressa määrin heidän luottamustaan. Tämän miehen välityksellä lähetti Logan vastauksensa lordi Dunmorelle. Se oli puheen muodossa ja kun se esitettiin julkisessa kokouksessa tulkin kirjaimellisesti kääntämänä, osoittautui se olevan julman kaunopuheliaisuuden erinomainen näyte. Se ei ollut hehkuva puhe rauhan puolesta, vaan pikemmin saavutetun koston ylistys, koston, jota hän piti oikeutettuna kärsimiensä vääryyksien tähden. Puhe oli vaikuttava koruttomassa kiihkeydessään.

»Minä vaadin», aloitti hän, »jokaista valkoista miestä todistamaan, kieltäytyikö Logan milloinkaan ruokkimasta tahi vaatettamasta häntä, kun hän tuli tämän majaan viluissaan tahi nälissään. Viimeisen pitkän ja verisen sodan aikana pysyi Logan toimetonna leirissään vaikuttaen rauhan puolesta. Niin suuri oli rakkauteni valkoista miestä kohtaan, että ohi kulkiessani huomauttivat kansalaiseni: 'Logan on valkoisen miehen ystävä'. Olin ajatellutkin elää ystävänänne, mutta erään miehen konnantyö teki sen mahdottomaksi. Eversti Cresap murhasi viime keväänä kylmäverisesti ja ilman pienintäkään syytä Loganin kaikki omaiset säästämättä edes vaimojani ja lapsiani. Vertani ei virtaa enää pisaraakaan yhdenkään elävän olennon suonissa. Minä vannoin kostoa. Nyt olen kostanut. Olen tappanut monta ja olen saanut täydellisesti nauttia kostostani. Riemuitsen rauhan säteistä maani puolesta, mutta älkää luulko, että riemuni johtuu jonkinlaisesta tulevaisuuden pelosta. Logan ei ole milloinkaan tuntenut pelkoa. Hän ei käännä kantapäitään toisaalle pelastaakseen henkensä. Mitä Logan enää voi kaivatakaan? Ei mitään!»

III.

SANKARIPOIKA.

Eräänä iltana, noin pari viikkoa sen jälkeen kuin piiritys oli alkanut, neuvottelivat kylän etevimmät asukkaat, mitä olisi paras tehdä! Elintarpeet olivat kuluneet hyvin vähiin eikä vielä oltu huomattu merkkiäkään lähestyvistä apujoukoista. Todellakin pelättiin, ettei mitään apua voinut tulla pitkään aikaan, sillä naapuriasutukset olivat todennäköisesti nekin intiaanein saartamat.

»Jonkun täytyy lähteä Virginiaan apua hakemaan», sanoi johtaja verkalleen ja harkitusti, ja ikäänkuin punniten sanojaan, ennenkuin hän lausui ne.

Hän oli pitkä, kaunismuotoinen, täydessä miehuutensa voimassa oleva, tummatukkainen ja sinisilmäinen mies. Kasvojen ilme oli jotensakin tuima, ja hänen tyyni ja päättäväinen käytöksensä herätti luottamusta.

Näiden sanojen jälkeen vallitsi hiljaisuus puhujan ympärille kokoontuneessa saloseudun töykeitten ja karkeapiirteisten miesten pienessä joukossa. Kukaan ei kiiruhtanut vapaaehtoisesti tarjoutumaan tuohon vaaralliseen tehtävään. Jokainen mahdollisuus päästä intiaanien piiritysketjun läpi oli hyvin heikko, ja onnettomien tovereittensa kohtalo vielä tuoreessa muistissa voidaan tuskin ihmetellä, että kaikki pelkäsivät yritystä.

»Jonkun täytyy lähteä apua hakemaan», sanoi Robertson vielä kerran. Hänhän oli päällikkö ja hänen nimensä oli Lännen historiassa kuuluisa. »Ja jollei kukaan muu uskalla mennä, niin menen minä itse», lisäsi hän katsellen hiukan ylenkatseellisesti naapureitaan. Näiden joukossa oli muutamia naimattomiakin miehiä, joilla ei niin ollen ollut vaimoa eikä lapsia huolehdittavinaan, kuten hänellä itsellään.

»Ei mitenkään, kapteeni! Ette saa poistua luotamme!» huusivat kuorossa naiset ja vanhemmat lapset, jotka miesten takana seurasivat tarkkaavaisina neuvottelua. »Teidän täytyy suojella meitä ja valvoa kylälinnoituksemme järjestystä!»

Nämä ihmisraukat ymmärsivät hyvin, että ilman päällikön voimakasta käsivartta ja ilman hänen hillitsevää vaikutustaan heidän yhteiskuntansa kurittomat ja raukkamaisimmat jäsenet varmaankin omistaisivat itselleen suuremmat annokset niukoista ruokavaroista kuin olisi kohtuullista, ja ehkä saisivat pahempaakin epäjärjestystä aikaan.

Sillä välin Alleyne ja Johanna istuessaan vähän matkan päässä erään hirren päällä keskustelivat hiljaisella ja totisella äänellä. Useammin kuin kerran nuorukainen melkein nousi seisoalleen, mutta taipuen kumppaninsa vastaväitteisiin istuutui hän jälleen ja kiistely jatkui ilmeisesti kiihkeämmästi kuin ennen. Vihdoin kuitenkin näytti hän voittaneen tahi ainakin saaneen tytön vastaväitteet vaikenemaan, ja huolimatta siitä, että tyttö rukoilevasti piti kiinni hänen käsivarrestaan, nousi hän ja sanoi rohkealla, kirkkaalla äänellä:

»Minä lähden, päällikkö. Tunnen tien, koska olen aivan äskettäin sitä kulkenut, ja hyvä hevoseni lennättää minut nopeasti vihollisen linjojen läpi.»

Kaikkien silmät kääntyivät puhujaan, samalla kun joukosta kuului hyväksyvää mutinaa. Muutamat arkaluontoisemmat koettivat salata rohkeutensa puutetta lausumalla moittivia huomautuksia nuoresta englantilaisesta, kuten he häntä nimittivät, mutta niitä hän ei näyttänyt lainkaan huomaavankaan. Englantilaisen herrasmiehen luonteva ja miellyttävä käytös, hänen vaalea kihara tukkansa ja kirkkaat siniset silmänsä tekivät hänestä saloseudun tummemman ja ahavoittuneemman miehen vastakohdan. Hänen vartalonsa oli pitkä ja kaunis, ja moni, Johanna Harrod'ista puhumattakaan, katseli häntä mielellään. Eikä hänen ulkomuotonsa ollut petollinen, sillä vaikka hänellä olikin virheensä, oli Jack Alleynen luonne todellisuudessa tavallista täysipitoisempi. Rohkea aina huimapäisyyteen saakka ja äkillisen vaaran sattuessa kylmäverinen ja maltillinen oli hän luonnollisesti hyvin perehtynyt kaikkeen urheiluun, samalla kun hänen koko luonteensa oli ujostelematon, hilpeä, uljas ja vaatimaton.

»Hyvin sanottu, nuori mies!» vastasi päällikkö katsellen ihailevasti nuorta vapaaehtoista. »Englantilainen taikka ei, joka tapauksessa teillä on rohkeutta. Ja jos joku täällä tohtii loukata teitä, niin hänet minä karkoitan kylästä, niin totta kuin nimeni on James Robertson!» jatkoi hän kiihtyneemmällä äänenpainolla.

Sanottuaan viimeiset sanat silmäili hän uhkaavasti ympärilleen, mutta ei kukaan uskaltanut vastustaa niitä ja roistot, joille ne oli tarkoitettu, eivät voineet kestää noiden tummien kasvojen ja salamoivien silmien ilmettä, vaan hiipivät noloina tiehensä.

»Sittenhän voin lähteä?» koveni Jack.

Vastaus tuli hetken kuluttua. Päällikkö näytti tuumivan asiaa vielä kerran. Hän tiesi liiankin hyvin, että hänen päätöksensä saattoi määrätä ei ainoastaan tuon, ritarillisen nuorukaisen, vaan myöskin koko yhteiskunnan, miesten, vaimojen ja lapsien kohtalon. Mutta hänen epäröintinsä kesti vain hetkisen. Hän katsahti nopeaan ja tutkivasti nuoren miehen innokkaisiin ja päättäväisiin kasvoihin, ja hänen päätöksensä oli tehty.

»Menkää», sanoi hän, »ja Jumala olkoon kanssanne! Mutta ette voi lähteä ennen päivänkoittoa, sillä pimeässä voisitte eksyä tieltänne.»

»Kiitoksia ja eläköön!» huudahti Alleyne iloisesti.

Hän ei ajatellut ollenkaan vaaraa, vaan ainoastaan kunniaa, että hänelle oli uskottu niin tärkeä tehtävä. Sitäpaitsi tulistui hänen ylväs luontonsa siitä, että muutamat töykeämmät uudisasukkaat herjasivat hänen maanmiehiään, ja hän hehkui intoa saada näyttää näille karkeille ja ennakkoluuloisille rajaseudun miehille, että englantilainen oli yhtä rohkea, ellei rohkeampikin kuin he itse.

Oli kuitenkin eräs, joka otti asiat aivan toiselta kannalta. Johanna Harrod kätki kasvonsa käsiinsä ja tahdoton huokaus nousi hänen rinnastaan, kun hän kuuli tuon kohtalokkaan päätöksen. Niiden kahden viikon aikana, jotka olivat kulunut heidän romanttisesta tutustumisestaan, olivat nuo molemmat nuoret niin syvästi kiintyneet toisiinsa, etteivät he olleet itsekään sitä käsittäneet täydellisesti ennen tätä hetkeä.

Nyt, kun ensimmäinen ylpeyden ja tyydytyksen tunne siitä, että hän saisi tehdä tuon vaarallisen matkan Virginiaan, oli vähän hälvennyt, valtasivat suru ja pahat aavistukset hänet, kun hän näki Johanna-paran asennon. Tämän ilmeinen tuska ei ainoastaan koskenut hänen sydämeensä, vaan nostatti hänen omaankin mieleensä levottomia ajatuksia tuon seikkailun onnistumisesta, johon hän oli antautunut. Kumminkaan ei hän aikonut luopua tarjouksestaan eikä hän sitä surrut. Tuli mitä tuli, arpa oli heitetty! Hän oli sitoutunut lähtemään tuolle matkalle, ja hän sen suorittaakin, vaikka henki menisi.

»Rohkeutta, armaani!» sanoi hän ottaen tytön kaunismuotoisen käden omaansa ja istuutuen entiselle paikalleen tämän viereen hirren päälle. »Rohkeutta vain! Minulla on jalo tehtävä, joka voi ehkä määrätä meidän kaikkien kohtalon. Kuinka tahansa», lopetti hän kiihkeästi, »on parempi kuolla velvollisuuttaan täyttäessä kuin karttaa sitä ja elää.»

Lempeä käden puristus ilmoitti hänelle Johannan myötätunnon, vaikka tytön oli vielä vaikea puhua liikutukseltaan. Lopulta hän kuitenkin sanoi tarmokkaasti hilliten tunteitaan:

»Tuskin tiedätte, mitä merkitsee joutua intiaanein vangiksi. Olen uudisasukkaan tytär ja olen kasvanut metsästäjien ja raja-asukasten parissa julmien ja petollisten intiaanein saartamana. Minä käsitän liiankin hyvin sen kauhean vaaran, johon antaudutte. Irokeesit polttivat isoisäni kidutuspaalussa, ja kaksi setääni joutui metsästysretkellä shawnee-intiaanein käsiin ja pakotettuina kujanjuoksuun pieksettiin heidät siinä kuoliaiksi sillä aikaa kuin muutamat heidän lapsistaan joutuivat vielä kamalamman kohtalon uhreiksi.»

Nuori tyttö värisi muistellessaan noita kauheita tapauksia ja jatkoi sitten lyhyen vaitiolon jälkeen:

»En kerro tätä koettaakseni pidättää teitä tehtävästänne, vaan tahdon ainoastaan varoittaa teitä vaaroista, jotka joka puolelta uhkaavat teitä, ja kehoitan teitä mitä suurimpaan varovaisuuteen. Ennen kaikkea», lisäsi hän katsellen rakastettunsa kauniita kasvoja, »välttäkää vangiksi joutumista. Mieluummin tahtoisin —» hän ei voinut lopettaa lausettaan. Ääni petti ja kyyneleet sumensivat hänen silmänsä. Painaen päänsä Jackin olkapäätä vasten koetti hän turhaan pidättää tähän saakka salaamiaan tunteita.

Lukuunottamatta vahteja olivat kaikki asukkaat menneet levolle majoihinsa. Jack käytti tilaisuutta hyväkseen ja painaen Johannan povelleen kuiskaili hän tytön korvaan ikuisen rakkautensa ja ihailunsa valoja. Samalla hän koetti lieventää Johannan levottomuutta kuvaillen hevosensa voimaa ja nopeutta ja tämän laatuisen äkkiarvaamattoman hyökkäyksen vaikutusta intiaaneihin.

»Saatte nähdä, että tulen takaisin ja vaadin teidät mukaani kihlattunani», sanoi hän; »ja kun rauha on palautettu, purjehdimme Englantiin, johon sitten kotimme laitamme. Siellä ei kenenkään koskaan tarvitse pelätä noita kauhistavia sotahuutoja, vaan saa elää rauhassa ja turvallisesti.»

»Ah! Isääni en voi milloinkaan hylätä», vastasi tyttö, »ja häntä ei voi kukaan taivuttaa luopumaan kuljeskelevasta elämästään, jota hän on viettänyt aivan lapsuudestaan saakka. Metsästäjän ja aarniometsän asukkaan elämällä on merkillinen ja voimakas vetovoimansa, josta näyttää olevan aivan mahdotonta päästä, ja vaikka isälläni on sellainen aavistus, että hän lopulta saa surmansa intiaanin kädestä, niin se ei näytä ensinkään vaikuttavan häneen. Hänellä on tapana sanoa, etteivät ne koskaan saa häntä elävänä käsiinsä, ja hän on sellainen eränkäyntitaidon mestari ja niin läpeensä perehtynyt ja tottunut kaikkiin intiaanein kepposiin ja temppuihin, etten hänen puolestaan juuri pelkää.»

»Luullakseni on hän perustanut yhden uudisasutuksen», vastasi Alleyne, joka suurella mielenkiinnolla seurasi Johannan kertomusta.

»Kyllä», vastasi tyttö, »ja sen nimi on hänen mukaan Harrodsburg. Se on siellä ihanassa Kentucky'ssa, mutta on toistaiseksi autio intiaanein ryöstöretkien tähden. Kuitenkin aikoo isä pian opastaa uuden retkikunnan sinne ja jäädä sinne asumaan.»

»Tahtoisin mielelläni lähteä hänen mukaansa», huudahti Jack ja katsellessaan Johannan silmiä unhotti hän hetkeksi pian alkavan seikkailunsa.

Raskas huokaus nousi tytön rinnasta. »Kaikki saattaa olla sen varassa, kuinka nyt onnistutte», vastasi hän värähtelevällä äänellä, ja nousten ylös salli hän rakastettunsa painaa hehkuville poskilleen viimeisen jäähyväissuudelman, ennenkuin he erosivat — ehkä ainiaaksi.

IV.

MATKALLA.

Ensimmäiset heikot valojuovat alkoivat juuri näkyä pimeän metsän takaa, kun Alleyne tuli ulos hirsimökistä, joka oli ollut hänen kotinsa näinä sisällysrikkaina viikkoina. Katsottuaan nopeasti ympärilleen meni hän sukkelaan aitaukselle, jossa hevoset olivat, ja saatuaan veräjän auki juoksi eräs kaunis, punaisenharmaa tamma hänen luokseen hiljaisesti hirnahdellen tuntiessaan hänet.

»Hiljaa, Rhona!» kuiskasi hän. »Meillä on edessämme vaarallinen matka. Meidän täytyy olla hyvin hiljaa». Ja pidellen maissilla täytettyä maljaa toisessa kädessä taputteli hän toisella hevosen kaunista kaulaa sillä aikaa kuin tämä syödä rouskutteli ruoka-annostaan.

Hänen takaansa kuuluvat askeleet herättivät Alleynen huomion, ja kääntyessään tunsi hän päällikön pitkän ja laihan vartalon.

»Se on oikein, nuori mies», sanoi vastatullut. »Kun pidätte noin hyvää huolta hevosestanne, se hädän hetkellä ei jätä teitä pulaan.»

Robertson'in avulla oli Jack pian valmis alkamaan vaarallisen tehtävänsä. Joukko rohkeita metsästäjiä seisoi suuren portin luona valmiina aukaisemaan sen sopivalla hetkellä, ja vaikka oli hyvin varhainen, oli monta kylän asukasta tullut katsomaan hänen lähtöään.

Katsottuaan viimeisen kerran erään hirsimajan ylisikkunasta näkyviin
Johannan kalpeihin kasvoihin hyppäsi Alleyne satulaan.

»Oletko jo valmis?» sanoi päällikkö viitaten miehille aukaisemaan suuren salvan, joka vielä sulki portin.

»Kyllä heti», vastasi Jack puristaen ratsunsa kylkiä ja valmistaen sitä hyökkäykseen. Suitset olivat lujasti toisessa kädessä ja suuri ratsumiehen pistooli toisessa.

»Sitten menkää Jumalan nimeen!» huudahti Robertson lyöden yhteen kätensä merkiksi, että portinvahdit aukaisisivat portin.

Samassa kun portti lensi auki hellitti Jack suitsia ja Rhona kiiti kylästä täyttä laukkaa. Onneksi eivät intiaanit ollenkaan aavistaneet tällaista rohkeaa yritystä, ja Jack oli jo ratsastanut jonkun matkaa, ennenkuin tehtiin vakavampi yritys pysäyttää hänet. Ne harvat tiedustelijat, jotka hän kohtasi, pakenivat säikähtyneinä hänen nopeasti karatessa esiin tahi laukaisivat pyssynsä niin hätäisesti, etteivät osanneet häneen hämärässä metsässä.

Lähellä edessäpäin oleva valoisampi paikka näyttäytyi olevan Watanga-joen mutka, jota kohti tuo nuori englantilainen suuntasi kulkunsa. Päästyään kerran tämän esteen yli olisi hän vihollisen ketjun ulkopuolella, ja sitten kysyttiin vain kestävyyttä suorittaa nopeasti jäljellä oleva matka Virginiaan. Hän nautti jo etukäteen siitä riemusta, jota hän tuntisi silloin kun hän vahvan sotilas- tahi metsästäjäjoukon mukana palaisi vapauttamaan Johannaa ja tämän onnettomuustovereita. Mutta äkkiä sai joku metsäneläimen ääni hänet hätkähtämään.

Ääni kuulosti tulevan tien lähellä olevasta, erästä kaatunutta puuta peittävästä köynnöskasvirykelmästä, mutta mitään ei näkynyt. Kuitenkin osoitti Rhona ilmeisiä pelon merkkejä ja tempoi kovasti suitsiaan. Tuskallisen valppaana koetti Jack nähdä jotakin merkkiä väijyvistä intiaaneista, mutta turhaan, vaikka hän tiesi varmasti näiden ympäröivän häntä. Mutta hänen ei tarvinnut olla kauan tietämättömänä, sillä äkkiä ilmestyessään metsästä hyppäsi joen viettävällä törmällä kasvavasta pensaikosta joukko cherokeesia, jotka riemuhuudoin juoksivat pidättämään häntä. Siitä kuitenkaan välittämättä veti Alleyne suitsista ja kääntyen ympäri koetti hän päästä menemään heidän oikealta puoleltaan. Mutta hänen täytyi luopua siitä juonesta, sillä useita punanahkoja ilmestyi hänen eteensä, ja koettaessaan saavuttaa tien, jota hän oli tullut, oli sekin jo noiden viekkaitten intiaanein sulkema. Ei ollut enää muuta keinoa jäljellä kuin koettaa hyökätä saarroksen läpi. Rohkaistuaan muutamalla sanalla uljasta ratsuaan käänsi hän sen suoraan jokea kohti, ja painaen kannukset kylkiin hyökkäsi hän raivokkaasti hämmästyneeseen joukkoon. Näytti jo siltä, että tämä rohkea isku vapauden puolesta onnistuisi. Täydellisesti hämmästyneinä väistyivät soturit laukkaavan hevosen tieltä. Kahlaamo oli lähellä. Joku kyynärä vielä ja hän olisi ollut vihollistensa saavuttamattomissa. Mutta valitettavasti ei käynyt niin, sillä juuri kun hänen hevosensa syöksyi jokeen, sattui sotatapparan isku hänen takaraivoonsa ja hän putosi tiedotonna ja verissään veteen.

Kun Alleyne tuli tajuihinsa, makasi hän selällään jonkinlaisilla kömpelötekoisilla paareilla, joita pari vahvaa intiaania nopeasti kulkien kantoi. Vähään aikaan ei hän voinut muistaa, mitä oli tapahtunut, ja hän oli hyvin hämmästynyt tilanteesta, johon hän oli joutunut. Vähitellen selvisi kuitenkin hänen järkensä ja hänen muistiinsa palautuivat kaikki asianhaarat liiankin hyvin. Kauhistuen ymmärsi hän olevansa cherokeesien vankina.

Tietäen kohtalon, joka todennäköisesti odotti häntä, oli Jack'in ensimmäinen ajatus tehdä uusi yritys vapautensa puolesta tahi sitten kuolla heti. Mutta mietittyään hetkisen huomasi hän selvästi, että sellainen harkitsematon teko olisi hulluutta. Ensiksikin tunsi hän itsensä heikoksi ja kipeäksi saamastansa iskusta, ja toiseksi oli hän lujasti sidottu paareihin. Sillä hetkellä täytyi hänen olla niin kärsivällinen kuin hän voi ja odottaa aikaansa, kunnes asianhaarat olisivat pakoyritykselle suotuisammat.

»Nuori valkonaama näyttää surulliselta», sanoi eräs ääni paarien vieressä, kun Jack tahtomattaan huokaisi syvään.

Haavoittunut katsahti hätkähtäen ylös ja huomasi kauniin ja pitkän, käskevän näköisen intiaanin katselevan häntä. Haluten näyttää intiaaneille, ettei häneltä puuttunut miehen luontoa, kesti hän tämän katseen silmiänsä räpäyttämättä ja vastasi:

»Kyllä, hän on surullinen ajatellessaan, etteivät valkoiset miehet ja intiaanit voi elää sovussa. On varma, että maa on kyllin suuri molemmille!»

»Totta on, maa on lavea», myönteli päällikkö, »mutta kun se ei ole tarpeeksi suuri valkoiselle miehelle, joka taistelee sen omistuksesta veljensä kanssa, niin kuinka voisi se olla kylliksi suuri myös intiaanille? Ei», huudahti hän kiihkeästi, ja hänen silmänsä leimahtivat tulisesti. »Henki on antanut tämän maan punaisille lapsilleen, eivätkä he luovu siitä ilman taistelua!»

»Mihin viette minua?» kysyi Jack hetken päästä katsoen parhaaksi muuttaa keskustelun aihetta.

»Majoihimme 'Isoille Sumuvuorille'», vastasi päällikkö.

»Vai niin», oli kaikki, mitä Jack jaksoi siihen sanoa. Hänen rohkeutensa katosi ajatellessaan, että hänet vietiin niin kauas uudisasutuksista ja kaikista pelastuksen mahdollisuuksista.

»Isoilla Sumuvuorilla» tarkoitti päällikkö eteläisiä Alleghany-vuoria, tahi »Great Smokies'ta», kuten niitä yleisesti nimitettiin. Siellä olivat cherokeesien kaupungit tahi kylät. Toiset olivat aivan vuorten korkeimmilla huipuilla, toiset vähän alempana ja jotkut aivan vuorten juurella. Kaikki oli paljon varakkaamman näköistä kuin algonquinien eli pohjoisten heimojen luona. Asumukset olivat hirsistä tehtyjä, ja jokaisen kylän keskellä oli suuri pyöreä rakennus, joka usein oli kolmekymmentä jalkaa korkea. Se oli yleinen kokous- ja neuvotteluhuone, jossa heimon päälliköt keskustelivat sodasta ja rauhasta sekä kaikista tärkeimmistä asioista koko kyläkunnan läsnäollessa. Rakennus oli niin suuri, että siihen mahtuivat kaikki kylän asukkaat.

Tarvitsematta pelätä vihollisia matkasivat Alleynen vartioksi määrätyt intiaanit hyvin hitaasti ja metsästelivät koko matkan. Nuorella miehellä oli runsaasti aikaa toipua iskun seurauksista, sillä hänen kantajainsa ja vahtiensa oli pakko tehdä lukuisia ja pitkiä pysähdyksiä odottaessaan metsästäjiä ja valmistaaksensa ja keittääksensä pyydetyn saaliin. Siitä oli seurauksena, että perille saavuttaessa Jack tunsi itsensä yhtä terveeksi ja vahvaksi kun ennen haavoittumistaankin. Ulkoilmassa oleskelu ja runsas ruoka palauttivat hänet pian voimiinsa piirityksestä johtuneen, paastoamisen jälkeen. Kaunista ilmaa jatkui yhä, ja Jackin nuori ja huoleton mieli vaikutti sen, ettei hän olisi ollut ollenkaan epätoivoinen, jollei hänen olisi tarvinnut olla levoton Johannan ja kumppaneittensa puolesta.

Eräänä iltana hämärän tullessa, noin kymmenen päivää vangiksi joutumisensa jälkeen, ilmoitti koirien haukunta ja lasten huudot, että intiaanikylä oli lähellä. Muutamia minuutteja sai Jack olla kiihoittuneen nais- ja poikaviikarijoukon huomion esineenä, kun ne tungeksivat hänen ympärillään saadakseen nähdä valkoisen miehen. Mutta onneksi olivat hänen vahtinsa liian halukkaat hankkimaan itselleen syötävää ja lepoa salliakseen tarpeetonta viivytystä. Senvuoksi kiiruhtivat he viemään hänet neuvotteluhuoneeseen, ja jättivät hänet paikallisen päällikön huostaan seuraavaan päivään. Viimeksi mainittu sattui olemaan hyväluontoinen mies, joka kestitsi suojattiaan runsaalla kauriinpaisti- ja maissipuuroaterialla, jonka jälkeen Jack heittäytyi pitkälleen huoneen nurkkaan häntä varten levitetylle puhvelintaljalle ja nukkui päivänkoittoon saakka.

Oli hyvä, että Jack tunsi itsensä lujaksi ja voimakkaaksi päällikön vieraanvaraisen kohtelun jälkeen, sillä hänellä oli kova päivä edessään.

Päällikkö, joka oli puhutellut häntä matkalla ja jota Jack oli kuullut sanottavan Aconoasta'ksi, lähti miehineen viemään häntä kuusi penikulmaa etempänä olevaan pääkaupunkiin. Siellä asui tuo kuuluisa päällikkö Kiitävä Kanootti, joka ei milloinkaan säästänyt raja-asukkaita, sillä hän oli valkoisen miehen katkera vihollinen. Jackin onnettomuudeksi sattui hän olemaan kotona, sillä hän oli edellisenä päivänä palannut onnistumattomalta Carolinaan tekemältään ryöstöretkeltä. Tämä seikka ei ollut parantanut hänen kiivasta luontoaan, ja kuultuaan, että hänen kaupunkiinsa oli tuotu eräs vihattu valkonaama, kiiruhti hän neuvottelutalolle katsomaan vankia ja purkamaan kiukkuansa häneen.

»Ugh!» huudahti hän nähdessään nuoren vangin tulevan sisään vahtien välissä. »Tässäkö kaikki, mitä olette tuoneet? — Tuommoinen sileänaamainen nulikka! Ah, hänestä ei ole kenellekään hupia, hän on akka ja pyörtyy heti kidutuksen alkaessa.»

Päällikkö sanoi tämän englannin kielellä vankinsa mielenylennykseksi, mutta tämä ei kiinnittänyt mitään huomiota noihin ivallisiin sanoihin. Hän tiesi, että hänen ainoa pelastumismahdollisuutensa oli pysyä kylmäverisenä ja jotenkin heikontaa intiaanein valppautta. Vaikka hän oli nuori iältään, ei hän olisi säikähtänyt koettamasta voimiaan kenen häntä ympäröivän miehen kanssa tahansa. Ollen pitkä ja jäntevä ja lapsuudesta asti harjaantunut kaikenlaisiin voimankoetuksiin, oli hän oikein mestari painissa, nyrkkeilyssä, hypyissä ja juoksussa. Mutta tällä kertaa sopi hyvin hänen tarkoituksiinsa näytellä osaa, jonka päällikön sanat olivat johtaneet hänen mieleensä. Hänen vartalonsa kaunis sopusuhtaisuus, joka suuressa määrin salasi hänen vahvoja lihaksiansa, auttoi häntä aikeessaan.

»Veljeni on väärässä. Nuori valkonaama on suuri soturi», vastasi
Aconoasta rauhallisesti.

Hän oli nähnyt Jack'in rohkean yrityksen murtautua piiritysketjun läpi
Watangan luona, ja hän ihaili vilpittömästi nuorukaista sen johdosta.

Mutta Kiitävä Kanootti ei ollut sillä tuulella, että hän olisi sietänyt vastaväitteitä. Suvaitsematta ollenkaan vastata, käski hän kärsimättömällä kädenliikkeellä sulkea vangin sisään keskipäivään saakka, jolloin häntä kidutettaisiin ja hänet poltettaisiin kidutuspaalussa.

Onneksi ei Jack ymmärtänyt näiden päällikön sanojen sisällystä, sillä ne sanottiin cherokeesien kielellä, mutta siitä hyväksyvästä mutinasta, jolla joukko niitä tervehti, ja siitä kostonhaluisesta katseesta, jolla tuo hirmuvaltias häntä katseli, kun hänet vietiin pois, päätteli Jack, etteivät hänen tulevaisuuden toiveensa olleet ollenkaan valoisat.

V.

ONNETTOMUUSTOVERI.

Alleynen mietelmät eivät olleet kadehdittavia hänen maatessaan siinä pitkällään ahtaan hirsimökin lattialla, johon hänen vahtinsa olivat työntäneet hänet. Hän saattoi kuulla heidän syvät kurkkuäänensä oven ulkopuolelta, jossa he todennäköisesti keskustelivat hänen kohtalostaan, mutta hän ei ajatellut heitä eikä itseään niin paljoa kuin noita apua toivovia uudisasukas-raukkoja siellä piiritetyssä kylässä. Apua ei hän enää milloinkaan voinut heille hankkia. Erittäinkin muisteli hän tuota suloista ja kaunista ruskeasilmäistä salon tyttöä, jolle hän oli vannonut uskollisuutta ja joka nyt oli säälimättömien intiaanien saartamana, nälkäkuoleman partaalla ja ehkä vielä pahemmankin kohtalon uhkaamana.

Ajatus sai hänet raivoihinsa, ja hypäten ylös aikoi hän raivata itselleen tien vapauteen kaiken uhallakin, kun merkillinen melu kiinnitti hänen huomiotaan. Se oli kuin vihastuneen ihmisjoukon kohinaa, ja se toi hänen mieleensä tapauksen hänen kotikaupungistaan, jossa kerran sotaväen oli täytynyt tulla hillitsemään kokoontunutta roskaväkeä.

Melu tuli kovemmaksi ja lähemmäksi, kunnes kuulosti aivan siltä kuin olisi cherokeesien koko heimo vaimoineen, lapsineen ja koirineen ollut hänen vankilansa ympärillä. Mitähän se mahtoi merkitä?

»Ah, minuahan ne ovat tulleet hakemaan ja tappamaan», ajatteli Jack parka, kylmän hien kihotessa otsalle hänen odottaessaan siinä pyöveleitään. Hän päätti myydä henkensä kalliisti.

Minuuttia myöhemmin paiskattiin ovi auki ja roskajoukon huutojen ja haukkumisien saattamana työnnettiin toinen vanki kursailematta majaan.

»Haukkukaa nyt, te pelkurikoirat, kun kerran saitte minut!» huudahti vastatullut uhmailevasti.

Hän oli pitkä ja voimakkaan näköinen mies vaaleine, kiharoine tukkineen, isoine kyömynenineen ja vahvoine ulkonevine leukoineen. Ilme hänen suunsa ympärillä ja yleensä koko hänen olentonsa ilmaisivat ystävällisyyttä ja uljuutta sekä pelotonta rohkeutta. Hän oli puettu uudisasukasten ja metsästäjien tavalliseen tapaan, karvalakkiin, ripsutettuun metsästystakkiin, pukinnahkaisiin säärystimiin ja mokkasiineihin, mutta hänen vyössään ei ollut sotatapparaa eikä päänahkapuukkoa, kuten tavallisesti. Nämä sekä hänen uskollinen luodikkonsa oli otettu pois häneltä ja hänen kätensä oli lujasti sidottu selän taakse.

Alleynellä oli aikaa tehdä nämä huomiot sillä aikaa kuin tämä merkillinen mies selin häneen ivallisesti katseli vainoojiaan ilmeisesti huomaamatta nuoren englantilaisen läsnäoloa.

Vaikka hän oli aseeton ja sidottu, näyttivät intiaanit kuitenkin pelkäävän hänen katsettaan, ja paiskaten oven kiinni hiipivät he tiehensä kiusaamatta vankejaan sen enempää tällä kertaa. Nämä katselivat toisiaan molemmin puolisella mielenkiinnolla ja hämmästyksellä, ennenkuin Alleyne sai sanotuksi:

»Näyttää siltä kuin olisimme onnettomuustovereita.»

Metsästäjä katseli häntä kiireestä kantapäähän jonkun hetken, ennenkuin hän vastasi:

»Luulenpa, että olette englantilainen, nuori mies! Mitä täällä teette?»

Ensin Jack vähän hämmästyi vastauksen töykeyttä, mutta sitten hän arvasi, mitä metsästäjä hänestä ajatteli. Cherokeesit ja muut intiaaniheimot olivat englantilaisten liittolaisia, ja vastatullut piti ilmeisesti Alleynea jonakin englantilaisen hallituksen lähettinä.

»Olen kyllä todellakin englantilainen», vastasi Jack katsoen rohkeasti metsästäjää silmiin, »mutta kumminkaan en ole täällä vapaaehtoisesti Olen joutunut vangiksi, kuten tekin ja kenties yhtä kunniakkaasti.»

»Sitten pyydän anteeksi, herra englantilainen», vastasi tuo pitkä mies hymyillen ja silmäili samalla pikaisesti majaa.

Hänen tutkimuksensa ei näyttänyt juuri tyydyttävän häntä päättäen siitä synkästä varjosta, joka hetkeksi häivähti hänen kasvoilleen, mutta nopeasti saavutti hän entisen tyyneytensä ja jatkoi:

»Joka tapauksessa olette onnellinen, koska kätenne ovat vapaat, ja sananne voitte parhaiten todistaa vapauttamalla minunkin käteni.»

Jack karahti punaiseksi sanoissa piilevän epäluulon tähden, mutta hilliten itseänsä vastasi hän ystävällisesti: »Teen sen mielihyvällä, jos sanotte minulle kuinka se käy päinsä.»

»No hyvä», vastasi metsästäjä aivan muuttuneella äänensävyllä, »se on pian tehty.»

Ja kumartuen tutki hän hetken aikaa majan lattiaa Alleynen katsellessa kummastuneena.

»Kas tässä, nuori mies!» huudahti hän työntäen jotakin esinettä mokkasiininsa kärjellä. »Ottakaa tuo ja leikatkaa poikki siteeni.»

Alleyne totteli ja huomasi esineen teräväsärmäiseksi piikiveksi, jotka olivat hyvin yleisiä näillä seuduin, ja aikaa tuhlaamatta alkoi hän sahata poikki raa'asta nahasta leikattuja hihnoja, joilla hänen kumppaninsa kädet oli sidottu. Hihnat olivat niin kireällä, että ne olivat hanganneet nahan melkein rikki aiheuttaen miesraukalle kovia tuskia.

Nahkahihna oli hyvin sitkeää, mutta työskenneltyään piikivineen muutaman hetken sai Jack katkaistuksi kaikki siteet. Kun viimeinen niistä heltisi, huokaisi metsästäjä syvään helpotuksesta, ja sitten Jack'in hieroessa hänen ajettuneita ranteitaan kertoivat he toisilleen seikkailunsa oikein juurta jaksain ja keitä he olivat.

Metsästäjä osoittautui olevan tuo rajaseuduilla niin hyvin tunnettu Simon Kenton, taitava metsästäjä ja peloton uudisasutusten raivaaja. Hän kertoi, että hän oli erään toverinsa kanssa ollut matkalla vuorten yli Tennesseehen, kun he joutuivat väijytykseen. Hänen toverinsa tapettiin ja itse joutui hän vangiksi.

Kun Alleyne puolestaan oli kertonut, kuinka hän oli joutunut vangiksi, näytti Kenton sangen levottomalta.

»Tunnen joitakin Watangan miehiä», lausui hän, »ja jos vain voin auttaa jotenkin, niin heidät on pelastettava. He osoittivat minulle suurta ystävällisyyttä, kun viime keväänä uupuneena ja pahoin haavoittuneena hain turvaa heidän kylästään.»

Metsästäjä nousi ja asteli ajatuksiin vaipuneena vähän aikaa edestakaisin. Lopulta pysähtyi hän äkkiä ja huudahti iloisesti Jackille:

»Olette englantilainen, ymmärrän sen nyt, ja teidän isänne on korkeassa virassa Virginian kuvernöörin luona?»

»Niin, mutta mitä se meitä nyt hyödyttää?» kysyi Jack,

»No hyvänen aika! Jos vain saamme intiaanit uskomaan sen, on kaikki hyvin. He eivät tahdo kiduttaa omaa liittolaistaan.»

»Mitä te tarkoitatte?» tiuskasi Jack ja hänen kasvonsa punehtuivat kovasti.

»Ei suututa, nuori mies», vastasi metsästäjä puolustavasti; »minä vain oletan teidän tietävän, että englantilaiset ovat yllyttäneet cherokeesit, creekit ja choctawit sotaan uudisasukkaita vastaan.»

»Ei milloinkaan, en voi uskoa sitä!» huudahti Jack vihaisesti. »He ovat voineet lähettää sanansaattajia hankkiakseen varmuuden intiaanein puolueettomuudesta tässä uhkaavassa sodassa, mutta ei yllyttääkseen näitä taisteluun. Isäni on sanonut minulle usein, että hän tulee aina voimakkaasti vastustamaan sitä, että intiaaneja yllytetään taisteluun valkoisia vastaan.»

»Niinpä kyllä, ja siten uskon jokaisen ajattelevan, joka pitää kunnianaan olla englantilainen ja joka hiukankin tuntee intiaanein sodankäyntitapoja, mutta minä arvaan, että olette velvollisia toimeenpanemaan kaikki määräykset, joita saatte Englannista, olivatpa ne sitten minkälaisia hyvänsä.»

»Totta on», vastasi Alleyne miettivästi, »mutta jos joskus pääsen täältä, niin tahdon kaikin voimin tehdä asian todellisen laidan maanmiehilleni tunnetuksi ja lopettaa tämän julman ja häpeällisen politiikan!»

»Hyvin puhuttu, nuori mies! Mutta joka tapauksessa on meidän ennen kaikkea koetettava vapauttaa Watangan asukkaat.»

Alleynen hämmästynyt katse ei jäänyt hänen kumppaniltaan huomaamatta, ja tämä tulkitsi hänen ajatuksensa aivan oikein.

»Ajattelette meillä olevan tarpeeksi tekemistä siinäkin, kun vapautamme itsemme.»

»Niin juuri, sillä todellakaan en tajua, onko meillä minkäänlaisia mahdollisuuksia siihen. Olen kumminkin halukas ja kiihkeä koettamaan», vastasi Jack. »Tosiaankin», jatkoi hän, »olin juuri aikeissa murtautua ulos, kun te saavuitte. Olin tulla hulluksi, kun ajattelin noita intiaanein saartamia ihmisparkoja, jotka, nyt saavat turhaan toivoa apua, jota minun piti heille hakea.»

Kun Alleyne lopetti puheensa, kuului jälleen kaukaista melua.

»Meidän on pidettävä silmämme auki voidaksemme pelastaa henkemme ja sitten auttaa ystäviämme», sanoi Kenton painaen korvansa erääseen seinän rakoon.

»Äänestän, että teemme hyökkäyksen heti, kun ovi avataan», ehdotti Alleyne. »Me voimme murtautua vartiojoukon läpi, ennenkuin he kerkiävät kohottaa aseitaan meitä vastaan.»

»Niin, mutta seuraavassa silmänräpäyksessä olisi koko roskajoukko kintereillämme. Ei niin», jatkoi metsästäjä, »minulla on parempi suunnitelma», ja kumartuen poimi hän maasta nahkahihnat, joilla hän oli ollut sidottu.

»Nyt», sanoi hän, »saatte kietoa nämä jälleen ranteitteni ympärille, mutta sitokaa ne niin höllästi, että voin vapauttaa käteni milloin vain haluan! »

Jack teki nopeasti kuten häntä oli neuvottu, ja pian olivat Kentonin kädet sidotut taakse kuten ennenkin. Nyt voi hän kumminkin heikolla tempauksella vapauttaa ne milloin vain halusi.

»Kas niin», sanoi hän, »nyt täytyy teidän näytellä englantilaista upseeria, ja minä selitän heille, kuinka suuren erehdyksen he ovat tehneet vangitessaan teidät ollessanne matkalla Virginiaan kuvernöörin käskystä.»

Ensin pani Jack ankarasti vastaan, että hän esiintyisi noiden verenhimoisten cherokeesien liittolaisena, mutta muistaessaan Johanna Harrod'in ja tuon saarretun kylän muut avuttomat naiset ja lapset haihtui hänen epäröintinsä, varsinkin kun hän todellakin oli matkustanut Watangaan valtiollisissa asioissa.

»Eikö teillä ole mukananne mitään, joka voisi todistaa teidän olevan Englannin palveluksessa?» kysyi Kenton. »Mitä nuo messinkiset koristeet vyössänne ja patruunakotelossanne ovat?»

»Ah, sehän on totta! Siinä on Englannin vaakuna ja nämä ovat osia sotilaspuvustani.»

»Hyvä! Nyt hiljaa, shakaalit tulevat!»

Seuraavassa silmänräpäyksessä lensi raskas ovi auki, ja Aconoasta syöksyi sisään vartiojoukon etunenässä. Pysähtyen aivan kynnyksen viereen katsahti päällikkö nopeasti ja tutkivasti ympärilleen. Sitten antoi hän ihmettelevän ja tyytyväisen näköisenä määräyksen viedä vangit neuvottelutalolle päin.

»Hän hämmästyi nähdessään siteeni paikoillaan», kuiskasi Kenton kumppanilleen, kun he yhdessä lähtivät majasta. »Hän ei tiedä meidän kuuluvan eri puolueisiin, näettekös.»

Noilla kahdella ei ollut enää tilaisuutta enempiin keskusteluihin, mutta tämä viimeinen vihjaus riitti muistuttamaan Jack'ia osasta, jota hänen piti esittää. Muutamissa minuuteissa tulivat he sille pitkälle ja suoralle tielle tahi kadulle, jota myöten päästiin kylän keskellä olevalle aukeamalle. Se oli täynnä kaiken ikäisiä intiaaneja, miehiä, naisia ja lapsia. Mutta erittäinkin veti Jackin huomion puoleensa kaksi pahaaennustavan näköistä paalua, joiden ympärille oli koottu kuivia oksia ja muuta polttopuuta.

Hän oli usein kuullut kerrottavan miehistä, jotka jouduttuaan intiaanien vangeiksi oli poltettu paaluun sidottuina, ja nyt näytti häntä odottavan sama kohtalo. Oliko siis ihmeellistä, että hän tunsi itsensä heikoksi ja melkein horjui paikalle, johon hänen kumppaninsa oli jo pysähtynyt kokoontuneiden päälliköiden eteen! Ainoastaan suurella tahdon voimalla pysyi hän seisoallaan.

Mutta Kentonin esimerkki teki häneen valtavan vaikutuksen. Pahoinvointi meni pian ohi, ja rohkaisten mielensä seisoi hän suorana ja tyynenä intiaanijoukon keskellä. Kentonissa ei voitu huomata pelon merkkiäkään. Huolettomasti nojaten toista paalua vasten silmäili hän ympärilleen melkein yhtä välinpitämättömästi kuin olisi hän ollut vain katselija eikä onneton, kidutusta ja kuolemaa odottava vanki. Tästä huolimatta tiesi Jack, sillä niin paljon tunsi hän jo tätä miestä, että tämän näennäisen välinpitämättömyyden alla piili luja päätös taistella kuolemaan saakka, ennenkuin alistua enempään kiusaamiseen ja kidutukseen, ja että hän odotti ainoastaan sopivaa tilaisuutta tehdäkseen jonkun hurjan pakoyrityksen.

Jack päätti seurata esimerkkiä.

VI.

VAPAUS TAIKKA KUOLEMA

Vankien ei tarvinnut olla kauan tietämättömiä kohtalostaan. Kun päälliköt olivat neuvotelleet keskenään jonkun hetken, poistui Aconoasta miesten luota ja tuli Alleynen luokse.

»Miksi nuori valkonaama ei irroittanut suuren veljensä siteitä, kun olitte kahdenkesken majassa?» kysyi hän katsellen Alleynea tutkivasti silmiin.

Jack katsoi rävähtämättä takaisin, mutta ennenkuin hän keksi sopivaa vastausta, tuli Kenton väliin.

»Irroittaisiko cherokeesi jonkun creekin tahi shawneen siteet?» huudahti hän. »Amerikkalaisten ja 'pitkäpuukkoisten' välillä on sota. Luuletteko, että tämä englantilainen asiain niin ollen tahtoo auttaa vihollistansa pakenemaan?»

Kokoontuneesta joukosta kuului hämmästynyttä mutinaa, kun he kuulivat nämä metsästäjän cherokeesien kielellä pontevasti lausumat sanat.

»Onko totta, että nuori veljeni on 'pitkäpuukkoinen', — ehkä jonkun päällikön poika?» kysyi Aconoasta vilpittömästi hämmästyneenä.

»On!» sanoi Alleyne pontevasti katsoen vakavasti päällikköä kasvoihin rehellisin, sinisin silmin.

»Mutta kuinka jouduitte sotureitteni vangiksi vihollisen alueella?» kysyi Kiitävä Kanootti epäilevästi. Hän oli sotatappara kädessään tullut ylväänä lähemmäksi kuullakseen mitä sanottiin.

»Isäni, joka on päällikkö, lähetti minut viemään Virginian kuvernöörin määräyksiä amerikkalaisten päällikölle Watangaan. Olin paluumatkalla, kun miehenne salakavalasti vangitsivat minut», vastasi Alleyne ripeästi.

»Hm!»

Kiitävä Kanootti asteli hetken edestakaisin vankeinsa edessä syvissä mietteissä. Kääntyen äkkiä nuorukaisen puoleen sanoi hän:

»'Pitkäpuukkoiset' ovat cherokeesien ystäviä. He ovat yhdessä polttaneet rauhanpiippua; mutta kuinka voi intiaani tietää, että valkoinen mies puhuu totta?»

»Katsokaa tätä», vastasi Jack, näyttäen vyössään ja patruunakotelossaan olevaa messinkistä koristusta. »Näistä käy selville, että olen Englannin kuninkaan palveluksessa.»

Onneksi oli tuo vanha päällikkö useita kertoja nähnyt englantilaisten sotilaspukuja, ja tutkittuaan Alleynen osoittamia merkkejä näytti hän uskovan, että Alleyne oli kuin olikin englantilainen.

»Hyvä on», sanoi hän. »Nuori veljeni saa nähdä, kuinka Kiitävä Kanootti rankaisee 'pitkäpuukkoisten' ja cherokeesien vihollisia!»

Ja kääntyen ympäröivään joukkoon päin lausui hän miehilleen omalla kielellään muutamia täsmällisiä määräyksiä.

Joukossa syntyi heti levottomuutta ja hälinää. Soturit muodostivat piirin sen paalun ympärille, jota vasten Kenton nojasi, sillä aikaa kuin eräs alempi päällikkö sytytteli tulta kahdella piikivellä ja kuivalla taulalla, johon oli kaadettu ruutia. Lähellä oleva risukasa leimahti pian ilmituleen naisten ja lasten hurjasti ja soinnuttomasti kirkuessa. He voittivat miehetkin ilmaistessaan valkoisen miehen pian alkavan kidutuksen synnyttämää pirullista riemuaan.

Viimemainittua kuljetettiin sillä aikaa edestakaisin koko heimon mielenylennykseksi, ennenkuin hänet sidottiin paaluun. Tavallisesti täytyi poltettavaksi tuomitun vangin ennen kuolemaansa kärsiä mitä pirullisinta kidutusta. Vaimot ja lapset oikein hekumoivat niistä tuskista, joita he aiheuttivat onnettomalle uhrilleen pistelemällä hänen paljasta ruumistaan roviosta sieppaamillaan palavilla tikuilla. Mutta tämä alkukidutus ei saanut mennä niin pitkälle, että uhri olisi kuollut. Kun hän päälliköiden mielestä rupesi käymään kovin heikoksi, virvoittivat hänen vainoojansa hänet henkiin jälleen siinä tarkoituksessa, että hänet sitten hitaasti paistamalla vähitellen tapettaisiin. Sentähden oli polttoaineet kasattu hänestä jonkun välimatkan päähän, eikä niiden sallittu palaa liian nopeasti.

Näiden pahaa ennustavien valmistuksien aikana oli Jack-parka kauheassa tuskassa tuon rohkean miehen tähden, joka oli tuomittu sellaiseen julmaan kohtaloon. Hänen suureksi ihmeekseen ei Kenton kuitenkaan näyttänyt mitään pelon merkkiä, ja kun vihdoinkin kaikki oli valmista ja hänet vietiin takaisin kidutuspaalun luokse, säilyttivät hänen kauniit kasvonsa vieläkin miellyttävän ja puolittain ylenkatseellisen ilmeensä. Tämän miehen lannistumaton rohkeus ja hänen erinomainen tyyneytensä saivat osakseen myöskin hänen villien vihollistensa ihailun, lukuunottamatta Kiitävää Kanoottia. Metsästäjän uhmaileva käytös näytti ärsyttävän tätä amerikkalaisten uudisasukkaiden leppymätöntä vihollista.

»Valkonaama koira!» karjui hän mennen uhrinsa luo, »et kauan meitä pilkkaa, sillä ennen auringon laskua olet tuhkana ja päänahkasi on riippuva tässä vyössä.» Hän osoitti hirvennahkaista vyötään, jossa riippui lukematon joukko päänahkoja.

»Mitä vielä, cherokeesit ovat akkoja! Vain aseetonta miestä he uskaltavat pilkata», vastasi Kenton ivallisesti, kun soturit alkoivat kiinnittää häntä paaluun.

Ehkä enemmän metsästäjän halveksivan käytöksen kuin viimeisten sanojen ärsyttämänä joutui tuo ennestään kiihtynyt päällikkö nyt aivan suunniltaan, ja siepaten loimuavan risukimpun läheisestä nuotiosta iski hän sillä vangin kasvoja kohti. Mutta tämä oli häntä nopeampi. Hän painoi päänsä alas ja palava heittoase ainoastaan kosketti paalua kylväen säkeniä hänen päällensä ja samoin myöskin niiden intiaanein kasvoille, jotka olivat häntä kiinni sitomassa.

On vaikea sanoa, oliko se hänen alastomille hartioilleen pudonneitten hehkuvien säkenien tuottama tuska, sillä intiaanit olivat riisuneet hänet alasti vyötäisiä myöten, vai tietoisuus siitä, että toiminnan hetki oli tullut, joka pani vangin liikkeelle kostonhalun kiihoittamana. Ikäänkuin toinen Simson mursi hän keskeneräiset siteet, jotka kiinnittivät hänet paaluun, ja samalla reväisten irti kätensä heittäytyi hän kuin pantteri ällistyneen päällikön kimppuun, ennenkuin tämä ennätti siepata puukkoa tahi sotatapparaa kamalasta vyöstään. Hän sai intiaania kiinni vyötäisten kohdalta, ja seuraavassa silmänräpäyksessä lensi tämä suinpäin palavaan nuotioon. Käyttäen sitten hyväkseen syntynyttä sekasortoa juoksi tuo rohkea ja reipas metsästäjä erääseen ympäröivässä joukossa olevaan aukkoon, ja iskien maahan jokaisen, joka yritti häntä pidättää, pääsi hän pakoon majojen takana olevalle aukealle.

Kaikki oli tapahtunut niin äkkiä ja odottamatta, että Alleyne oli hetken ajan kykenemätön mihinkään toimintaan. Sitten vasta kun muutamat soturit olivat kursailematta kiskoneet onnettoman päällikkönsä liekeistä ja loput olivat yhtyneet karanneen vangin yleiseen takaa-ajoon, johtui nuoren englantilaisen mieleen, että nyt hänkin voisi hyvin päästä karkuun. Olihan totta, että päällikkö oli antanut hänelle vapauden, mutta ei hänen aseitaan, ja oli hyvin epäiltävää, sallisiko päällikkö hänen lähteä kylästä. Kun asiat olivat kääntyneet näin (Jack oli näiden muutamien sekuntien aikana harkinnut kaikkia asiaan kuuluvia seikkoja), ei hän kauan viipynyt rohkean päätöksen teossa. Hän oli aikonut käyttää sen pienen vaikutusvaltansa, joka hänellä ehkä olisi »pitkäpuukkoisten» edustajana, metsästäjän hengen pelastamiseksi ja oli koko ajan miettinyt keinoa, jolla hän voisi aikeensa parhaiten toteuttaa, kun meteli samassa alkoi. Nyt oli tilanne luonnollisesti kokonaan toinen. Kenton oli nyt joka tapauksessa vapaana, ja Alleynen oli vain huolehdittava itsestään. Katsoen nopeasti ympärilleen huomasi hän, että kylän ylempänä olevaan osaan johtava tie oli melkein tyhjä, sillä kaikki liikkumaan kykenevät miehet, naiset ja lapset olivat juosseet takaa-ajajien jälkeen.

Juosten eteenpäin ikäänkuin hänkin tahtoisi yhtyä ajoon ja odottaen tilaisuuttaan syöksyi Jack äkkiä lähellä olevan mökin taakse. Kiihtyneet intiaanit eivät huomanneet häntä, ja kun he kaikki olivat juosseet hänen ohi, hiipi hän hiljaa ympäri ja lähti päinvastaiselle suunnalle kuin Kenton oli mennyt. Aution kadun etäisimmässä päässä näytti olevan niitty tahi intiaanein maissipelto. Hän juoksi siis sinnepäin tietäen hyvin, että siellä oli mainio piilopaikka. Kaikki kamelia pienemmät olennot voi pellon pitkä ja tiheä vilja kätkeä niin hyvin, että huomaaminen oli mahdollista vasta muutaman askeleen päästä.

Lähemmäksi tultuaan huomasi hän, ettei hän ollut erehtynyt. Hän saattoi nähdä noiden kauniiden, kypsien tähkien silkinhienojen tupsujen huojuvan tuulessa, ja hän alkoi jo tuntea jonkinlaista vapauden tunnetta, sillä jos hän vain voisi päästä kenenkään huomaamatta maissipeltoon, voisi hän helposti piilotella siellä pimeän tuloon saakka. Aurinko alkoi jo lähestyä läntistä taivaanrantaa. Pimeän tultua voisi hän sitten hiipiä tiehensä ja suunnata matkansa Isoja Sumuvuoria kohti. Kulkien tietään tähtien mukaan koettaisi hän parhaimpansa mukaan suunnata matkansa pohjoiseen päin ja pysytellen laaksossa vuorijonon juurella päästä lopulta Virginiaan.

Se oli semmoinen matka, että monet miehet olisivat sitä kauhistuneet, mutta Alleyne ei ajatellut itseään, vaan Johanna Harrodia tovereineen Watangassa. Voisiko kukaan sanoa, kykenisikö hän vielä ajoissa johdattamaan apujoukkoa vapauttamaan heidät? Joka tapauksessa se ei olisi hänen syynsä, jollei hän onnistuisikaan uhkarohkeassa yrityksessään.

»Ugh! Mihin minun nuori veljeni kiiruhtaa?»

Nämä syvällä kurkkuäänellä lausutut sanat, jotka samalla kuulostivat hyvin pilkallisilta, täyttivät pakenijan sydämen kauhulla. Katsellen pelokkaasti ympärilleen huomasi hän Kiitävän Kanootin äkkiä ilmestyvän eräästä paremman näköisestä majasta, jonka hän juuri oli sivuuttanut Tässä oli pulma. Hän olisi kyllä voinut suoriutua päälliköstä suuremmitta vaikeuksitta, mutta se ei olisi hyödyttänyt mitään. Päällikön olisi vain tarvinnut viheltää, niin joitakin kuulomatkalla olevia sotureita olisi heti saapunut paikalle seuraamaan hänen jälkiään minne hän vain olisi mennytkin. Oli kuitenkin hyvin masentavaa nähdä suunnitelman pettävän juuri silloin kun menestys näytti varmalta. Jack oli kumminkin halukas juoksemaan tiehensä ajatellessaan, että jos hänet saadaan kiinni ja tuodaan takaisin, niin olkoon menneeksi. Onneksi viisaammat ajatukset voittivat. Hän päätti näyttää rohkeata naamaa, ja kääntyen kohtaamaan päällikköä huudahti hän:

»Valkoiset miehet eivät kiduta avuttomia vankejaan. Cherokeesit ovat villiä petoja. Kuinka voisi 'pitkäpuukkoisten' poika viihtyä heidän kylässään?»

»Koska Kiitävä Kanootti käskee niin!» sanoi päällikkö ylpeästi laskien jäntevän kätensä Jackin olkapäälle.

Viimemainittu huomasi intiaanin kasvojen julman ja kostonhimoisen ilmeen, ja hän päätti vapautua hänen kynsistään kaiken uhallakin. Saapuvilla oli ainoastaan muutamia pieniä lapsia ja niinmuodoin oli vain päällikkö hänen tiellään. Viimemainitulla oli sotatappara ja puukko, kun hänellä itsellään taas ei ollut minkäänlaista asetta. Yhtäkaikki ei hän epäröinyt hetkeäkään. Vapautuen äkillisellä liikkeellä päällikön otteesta ja samalla vieden oikean käsivartensa taaksepäin iski hän seuraavassa silmänräpäyksessä päällikköä leukaan niin paljon kuin hän jaksoi. Isku osui paikalleen ja Kiitävä Kanootti kaatui kuin pölkky majan seinustalle.

VII.

TURHA TOIVO.

Veripunainen aurinko laskeutui Watangan aarniometsien taakse luoden tyyneen ja utuiseen ilmaan punertavan vivahduksen. Yhdeksäntenä iltana Alleynen lähdön jälkeen istui Johanna katsellen kylän läntiseltä portilta lähtevää polkua. Lounaisessa kulmassa olevan hirsivarustuksen ikkunasta saattoi hän nähdä tien, jota myöten hänen rakastettunsa oli mennyt.

Hänen kauniissa silmissään oli kaipaava ilme ja kyynel vierähti hänen poskelleen katsellessaan autiota polkua.

»Intiaanit ovat vanginneet hänet», kuiskasi hän, »en saa milloinkaan enää nähdä häntä.»

Hän oli niin vaipunut suruunsa, ettei hän huomannut karkeatekoiselle ullakolle saapunutta keski-ikäistä, pitkää ja laihaa miestä, joka oli puettu metsästäjän mekkoon, nahkaisiin sääryksiin ja mokkasiineihin. Metsästäjä, sillä sellainen hän kaikesta päättäen oli, katseli hiljaisena tyttöä jonkun hetken, kunnes hymy hiipi hänen suupieliinsä ja kirkasti hänen säännölliset ja ystävälliset kasvonsa.

»Rohkeutta, tyttöseni, olen terveenä täällä jälleen!» sanoi hän mennen tytön luo, joka nousi äkkiä kuullessaan hänen äänensä.

»Mitä, oletko siinä todellakin, isä?» huudahti hän. »En ollenkaan voinut odottaa sinua takaisin näin pian? Ja kuinka —»

»Etkö odottanut minua takaisin?» keskeytti hän ilmeisesti hämmästyneenä. »No kenen poissaoloa itkit, kun astuin sisään?»

Petollinen puna syöksyi Johannan poskille ja heittäytyen isänsä kaulaan kuiskasi hän vastauksensa tämän korvaan.

»Alleyne, Alleyne!» kertasi metsästäjä, »varmasti olen kuullut tuon nimen ennenkin.»

»Hänen isänsä on englantilaisten joukkojen komentaja Virginiassa», vastasi Johanna hiljaa. »Hän toi tänne kuvernöörin määräyksiä.»

»Ole sitten varovainen, lapseni. Mitä on meikäläisillä ihmisraukoilla tekemistä hänenkaltaistensa kanssa?» Luota siihen, ettei hänellä ole hyvät tarkoitukset, sinut hän on jo kyllä unhottanut.»

»Oi, isä, älä sano niin! Hän pelasti henkeni paaluaitauksen luona, ja hänen täytyy olla uskollinen ja rohkea, sillä muuten ei hän olisi vapaaehtoisesti syöksynyt läpi intiaanein linjojen hakeakseen meille apua.»

»Hyvä, hyvä, tyttöseni, aikahan sen näyttää», vastasi Harrod miettiväisestä »Kuinka pitkän ajan sanoit olevan siitä, kun cherokeesit saartivat kylän?» lisäsi hän, muuttaen äkkiä keskustelun aihetta.

»Siitä on nyt kulunut neljättä viikkoa», vastasi Johanna. »Mutta, isä, kerro nyt minulle, kuinka niin pian palasit lännestä ja ennen kaikkea kuinka suoriuduit ympärillämme olevista intiaaneista ja pääsit sisään kylään. Melkein jokaisen, joka on uskaltanut lähteä kylästä ulos, ovat intiaanit tappaneet tahi ottaneet vangiksi.»

»No niin, kun olin tullut joen toiselle rannalle, tunsin heti vaistomaisesti, että jotakin oli hullusti, sillä kaikki oli niin kuoleman hiljaista. Katsellessani ympärilleni huomasin vähän ylempänä kanootin ja hiivin hiljaa sinne. Katkaistuani nuoran, jolla se oli kiinnitetty puuhun, nousin kanoottiin ja maaten pohjalla pitkälläni annoin sen ajelehtia virran mukana. Kuten olin odottanutkin vei virta minut hiljaa juuri paaluaitauksen alapuolelle. Samalla hetkellä kuin kanootti koski rantaan nousin ylös ja hypättyäni maihin juoksin niin paljon kuin jaksoin lähimmälle portille. Välimatka oli ainoastaan kuusikymmentä kyynärää, ja onneksi tunsi vahti minut ja aukaisi luukun. Vaikka olinkin niin joutuisa, ammuttiin kumminkin läheisistä pensaikoista muutamia laukauksia minua kohti, mutta ei yksikään kuula sattunut.»

»Jumalalle kiitos!» huudahti tyttö hartaasti. »Isä, uskon varmasti, että olet noiduttu! Myötäänsä olet vaaroissa ja aina selviydyt niistä onnellisesti.»

»Sallimus on ollut minulle hyvin suotuisa», vastasi Harrod hartaasti, »vaikka tällä viime matkallani Kentuckyyn ajattelin useasti, etten milloinkaan enää saisi nähdä sinua enkä Watangaa. Tuskin olimme saapuneet perille, kun huomasimme intiaanein jälkiä ympäristössä. Siitä huolimatta päätimme jäädä paikoillemme, kun kerran olimme tulleet niin kauas. Tiesimme hiukan, mitä tuleman piti.» Metsästäjä pysähtyi katsellen kysyvästi ympärilleen alastomassa huoneessa.

»Annan sinulle jotakin syötävää, isä», vastasi Johanna, »ja sitten kerrot sinä minulle kaikki. Olet kai hyvin väsynyt ja nälkäinen?»

Sanottuaan tämän asetti nuori tyttö maljan paahdettua maissia väsyneen ja nälkäisen miehen eteen. Siinä oli kaikki, mitä hänellä oli tarjottavana.

»Tälläkö sinun on täytynyt elää?» kysyi Harrod.

»Niin», vastasi Johanna, »kolmeen viikkoon ei ole juuri muuta ollut. Cherokeesit yllättivät meidät, eikä siinä ollut aikaa hankkia varastoja.»

Sitten jutteli hän isälleen kaikki, mitä oli tapahtunut. Hän kertoi omasta tuskallisesta paostaan unhottamatta ylistää ritarillista pelastajaansa, joka vapaaehtoisesti oli tarjoutunut menemään apua hakemaan, kun Robertson oli kehoittanut miehiään siihen. Kun Johanna oli lopettanut, oli Harrod vuorostaan valmis kertomaan, mitä oli tapahtunut hänelle itselleen ja hänen tovereilleen heidän matkallaan perustamaan uudisasutusta Kentuckyn laaksoon.

»Niin, lapseni», aloitti hän, »lähdettyäni täältä menin tovereineni vuorten yli Kentycky-joelle ja seurasimme sitä sen lähteiltä melkein siihen kohtaan, jossa se yhtyy Ohio-jokeen. Suurin vaikeus oli valita sopivin paikka kylällemme, kun sellaisia paikkoja oli siellä niin paljon. Lopulta kuitenkin valitsimme erään paikan, jossa oli lähellä lukuisia suolalähteitä jo jonkun matkan päässä pääjoesta. Siellä oli kaikenlaista metsänriistaa niin paljon, että melkoisen suuria aloja oli poljettu aivan mullikolle. Ympäristöstä tuli sellaisille paikoille teitä, jotka olivat leveitä kuin kujat.

'Täällä ei meidän ainakaan tarvitse nähdä nälkää!' huudahdin tovereilleni.

'Ei, näyttää ennemminkin siltä kuin villit pedot tallaisivat meidät kuoliaiksi', vastasi eräs Girty-niminen mies, joka sattumalta oli yhtynyt meihin päivää tahi paria ennen ja josta en ollenkaan pitänyt.»

»Kuinka oli hän siellä aivan yksinään?» kysyi Johanna.

»En voi sitä tarkalleen sanoa», vastasi hänen isänsä, »mutta hän on voinut tulla toisten metsästäjien mukana Ohio-jokea alas veneellä tahi kanootilla ja eronnut heidän seurastaan tahallisesti tahi sattumalta. En pitänyt tarpeellisena tiedustella sitä. Mutta miksi sitä kysyt?»

»Koska herra Alleyne mainitsi, että lordi Dunmoren sotaretkellä oli mukana eräs Simon Girty-niminen tiedustelija. Muistan nimen, koska se minusta tuntui niin merkilliseltä ja koska päällikkömme huomautti, että hän on hyvin vaarallinen mies, joka on mennyt intiaanien puolelle ja luopunut kansalaisistaan.»

Kuullessaan tämän nousi Harrod ja alkoi kävellä edestakaisin tuon pienen huoneen lattialla ilmeisesti kovin järkytettynä.

»Simon Girty!» huudahti hän. »Niin, hänen täydellinen nimensä oli todellakin sellainen ja hän otti osaa shawneesotaan. Mutta sanoiko Robertson varmasti niin, että hänestä oli tullut luopio?»

»Sanoi, isä, ja hän lisäsi vielä, että hän uskoi sen kyllä, sillä hän tunsi miehen lapsuudesta saakka. Hän tuntui olevan jonkun alhaissäätyisen irlantilaisen roiston poika, jonka intiaanit olivat tappaneet. Nämä ottivat pojan kasvatikseen ja varttuessaan heidän joukossaan tuli hän yleisesti tunnetuksi häikäilemättömästä rohkeudestaan ja julmasta viekkaudestaan.»

»Ah sitä roistoa!» huudahti Harrod nyrkkejään heristäen. »Nyt minä ymmärrän kaiken. Hän juuri toi intiaanit kimppuumme, ennenkuin olimme saaneet pienen varustuksemme valmiiksi, aiheuttaen siten yhden rohkeimman toverini kuoleman ja hajoittaen toiset. Se mustasydäminen petturi! Minä kyllä pidinkin sitä hyvin merkillisenä, että hän hävisi leiristämme juuri päivää ennen hyökkäyksen tapahtumista.»

»Minä olisin yhtä raivoissani tuolle heittiölle kuin sinä nyt», sanoi Johanna, »jollei juuri hänen roistomaisuutensa olisi saattanut sinua kotiin juuri silloin kun kipeimmin sinua tarvitsen. Oi, isäni», jatkoi tyttö kiertäen kätensä hänen kaulaansa, »minä toivon, että hylkäät tuon kuljeksivan elämäsi ja asetut johonkin asuttuun seutuun, johon kykenemme perustamaan oikean kodin kauaksi näistä ainaisista hälyytyksistä ja vaaroista.»

Tuo vanha metsämies ja korven raataja painoi tytön hellästi rintaansa vasten katsoen hänen suloisia ja miettiväisiä kasvojaan, ja näytti siltä, kuin Harrod sillä hetkellä olisi tahtonut myöntyä hänen kiihkeään pyyntöönsä. Mutta se oli vain sillä hetkellä. Seuraavassa silmänräpäyksessä nuo karskit, ahavoittuneet kasvot saivat tavallisen vakavan ja tuiman ilmeensä.

»Toivon, että voisin totella sinua, lapsi kulta», vastasi hän surullisesti, »mutta on hyödytöntä taistella kohtaloaan vastaan. Minut on määrätty erämaiden voittajaksi ja samalla niiden vapauttajaksi intiaanein vallasta, sillä jokin sisälläni pakottaa minua alituisesti tähän uhkarohkeaan työhön. Riutuisin ja kuolisin, jos minun olisi pakko oleskella pitemmän aikaa asutuilla seuduilla.»

Johanna huokaisi, mutta luopui enemmistä yrityksistä saada isäänsä muuttamaan kantaansa, sillä hän tiesi olevan vain ajan hukkaa koettaa ajaa asiaa pitemmälle. Puhellen ja käyttäytyen niin iloisesti kuin mahdollista saattoi tuo velvollisuutensa, tunteva tyttö isänsä istumaan seinän vieressä olevalle penkille. Pitäen isänsä suurta ja jäntevää kättä omassaan pyysi hän tätä kertomaan, minkälainen se seutu oli, johon hän oli aikonut asettua asumaan.

Metsästäjän kasvot kirkastuivat heti.

»Se on todellinen 'Kaanaan maa', lapsi!» huudahti hän innostuneesti. »Juoksevien virtojen, viheriöitsevien niittyjen ja metsien maa. Se on täynnä metsänriistaa, julmia petoja ja kauniita lintuja. Siellä on suunnattomia puita ja riippuvia köynnöskasvia, siellä samoilevat suuret puhvelit ja jalomuotoiset hirvet laumoissa metsien ja ruohoaavikoitten halki, ja onpa siellä vielä runsaasti susia, karhuja ja muita petoeläimiä!»

Harrod pysähtyi äkkiä, ikäänkuin tämän odottamattoman kaunopuheisuuden purkauksen uuvuttamana, ja ojentaen oikean kätensä veti hän pitkän luodikkonsa, jonka hän oli pannut nojalleen seinää vasten, polviensa väliin.

»Isä, olet kuvaillut täydellisen metsästäjän paratiisin!» huudahti
Johanna. »En ollenkaan ihmettele, ettet tahdo luopua siitä.»

Tarkkasilmäinen raja-asukas ei vastannut. Hän katseli liikkumatonna ulos pienestä neliskulmaisesta aukosta, joka oli samalla ikkuna ja ampumareikä ja josta Johanna oli päivät päästään vahtinut rakastettunsa paluuta. Nousten seisomaan suuntasi Harrod pyssynsä aukon läpi, ja pyssyn perä poskella katsoi hän kiinteästi sen kiiltelevää piippua pitkin.

»Mitä siellä on, isä? Valmistautuvatko intiaanit hyökkäämään kylää vastaan?»

»Katso!» kuului tyyni vastaus.

Johannaa ei tarvinnut kahdesti käskeä. Hänen sydämensä löi kiivaasti, mutta tukahduttaen pelkonsa katsoi hän kohotetun pyssyn osoittamaan suuntaan maissipellon yli. Ensin näki hän vain metsän tumman ääriviivan, joka etempänä yhtyi Watanga-jokeen. Amerikan lyhyt hämärä alkoi sukkelaan muuttua yöksi, ja ainoastaan tarkin näkö voi enää erottaa puiden kannot ja ihmiset toisistaan. Mutta kun hän jännitti katsettaan, huomasi hän metsäpolulla miehiä, jotka olivat ilmestyneet sille hyvin äkkiä.

»Ah, tuolla ammuttiin!» huudahti Johanna, kun äkillistä tulen leimausta seurasi terävä pamaus, »ja nyt taas, ja nyt taas!» kun vielä kaksi pamausta seurasi sukkelaan toisiansa.

»Nyt riemuitkaa!» jatkoi hän ilosta suunniltaan, »se on sovittu merkki.
Hän palaa nyt meitä auttamaan. Me olemme pelastuneet vaarasta.»

»Kunniani kautta, luulen että olet oikeassa, lapsi!» vastasi Harrod laskien hitaasti pyssynsä. »Intiaanit eivät olisi ampuneet. He olisivat pantterien lailla hiipien hyökänneet.»

Pian haihtuivat kaikki epäilykset, sillä heti kun kylästä vastattiin yhtä monella laukauksella, lähtivät nuo salaperäiset vieraat rohkeasti tulemaan lähintä porttia kohti iloisesti hurraten. Hurraahuutoihin vastaten aukaistiin portti, ja sisään marssi joukko vahvoja luodikoilla ja sotatapparoilla aseistettuja uudisasukkaita.

Kiiruhtaen ulos hirsivarustuksesta, yhtyi Harrod tyttärineen puoleksi nälkäännääntyneiden miesten, vaimojen ja lapsien joukkoon, joka oli kokoontunut vapauttajiaan tervehtimään. Liikutettuna tarkasteli Johanna-parka tarkoin sisään tulevien miesten kasvoja, toivon ja pelon vaihdellessa hänen povessaan. Niin, hänen toivonsa petti, sillä Jack Alleyne ei ollut mukana.

Joukon johtajana oli oikea erämaan metsästäjä, eräs iso, leveärintainen, tuiman näköinen ja ahavoittunut kolmenkymmenen ikäinen mies, eikä tuo vaaleatukkainen ja kaunis englantilainen sopusuhtaisine vartaloineen. Harrod tunsi miehen heti, ja raivaten itselleen tien joukon läpi tervehti hän sydämellisesti häntä.

Mies oli Simon Kenton.

VIII.

MERKILLINEN KOHTAUS.

Muutamin lyhyin lausein kertoi Kenton Harrodille, kuinka merkillisellä tavalla hän oli tavannut nuoren englantilaisen luutnantin cherokeesien kylässä ja häneltä kuullut Watangan asukasten tukalasta tilasta.

Mainiten vain ohimennen omasta ihmeellisestä paostaan intiaanein luota kertoi Kenton sitten suoraan kulkeneensa uudisasutukselle Holston-joella, ja koottuaan joukon pyssymiehiä viivyttelemättä lähteneensä Watangaan.

»Hyvin tehty, Simon!» kuului huutoja, ja monet tunkeutuivat eteenpäin puristaakseen hänen kättänsä tahi taputtaakseen häntä kiitollisesti olkapäälle.

»Täytyikö tapella?» kysyi Robertson täsmälliseen ja ratkaisevaan tapaansa.

»Ei, ainoastaan erään pienemmän intiaanijoukon kanssa vähän kahakoitiin kahlaamon luona. Heidän päävoimansa lienevät perääntyneet ennen meidän saapumistamme sinne.»

»Meidän pitäisi seurata niitä ja hyökätä heidän kimppuunsa heidän omalla alueellaan. Naseva vastaisku on tarpeellinen antamaan heille vähän ojennusta», sanoi Robertson.

Hyväksyvä mutina tervehti tätä yleisen mielipiteen rohkeata ilmaisua ja jotkut reippaimmat miehet vaativat, että cherokeeseja vastaan lähdettäisiin viivyttelemättä.

»Aikaa ei ole hukattava», vastasi päällikkö, »mutta meidän on toimittava yhdessä naapureimme kanssa. Tarvitaan ainakin parituhatta miestä takaamaan yrityksen onnistumisen.»

»Niin, eikä kahdenkertainenkaan määrä olisi vielä liikaa», vastasi Kenton. »Heidän kylänsä ovat suuret ja lukuisat, vaikka niitä ei olekaan vaikea lähestyä.»

»Isä, kysy häneltä, kuinka herra Alleynen on käynyt», kuiskasi Johanna isänsä korvaan, ja hänen äänensä vapisi pelosta ja tuskasta.

Täyttäen pyynnön heti sai Harrod vanhalta toveriltaan ripeän vastauksen.

»Hänellä ei ole mitään hätää, jollei hän vain yritä pakoa», sanoi
Kenton. »Selitin punanahoille, että hän on englantilainen.»

Johannan kasvot karahtivat punaisiksi tämän kuullessaan, mutta tietäessään, ettei se ollut mitenkään pahasti tarkoitettu, ja tuntiessaan, että kaikki läsnäolijat katselivat häntä, salasi hän suuttumuksensa, kun hänen rakastettuaan näennäisesti parjattiin punaisen miehen liittolaiseksi. Onneksi asettui Robertson poissaolevan sanansaattajansa puolelle.

»Englantilainen taikka ei», huudahti hän, »mutta hän uskalsi henkensä hakiessaan meille apua.»

»Olette oikeassa, päällikkö», vastasi Kenton pontevasti. »Mies ei ollut pelkuri. Hän oli tuskissaan vain sen tähden, ettei hän kyennyt ajoissa hankkimaan apua pelastaakseen Watangassa olevat ystävänsä. Sentähden koetin minä pelastaa hänen henkensä kertomalla intiaaneille, että hän kuului heidän ystäviinsä englantilaisiin. Ja onneksi», lopetti ystävällinen metsästäjä puheensa, »vahvisti hänen pukunsa selitykseni.»

Aikaa ei hukattu koottaessa kaikki käyttökelpoiset miehet naapurikylistä, Holstonista ja Clinchistä. Yhdessä Watangan miesten kanssa oli heitä nyt toista sataa. Kaikki sen puolen asukkaat olivat kiihtyneet intiaanien ryöstöretkien tähden ja sekä Virginia että Carolina lähettivät joukkoja kurittamaan näitä. Näistä muutamista valtioista oli koolla noin neljätuhatta miestä, joiden päällikköinä olivat everstit Rutherford ja Williamson. Yhdyttyään viimemainitun joukkoon Canueea-nimisellä paikalla syyskuun puolivälissä joutuivat Watangan miehet ottamaan osaa ankarimpaan taisteluun.