Syrjästäkatsojan tarina

SYRJÄSTÄKATSOJAN TARINA

Kirj.

Charlotte Bronté

Suomentanut ["Villette"] Tyyni Haapanen-Tallgren

WSOY, Porvoo, 1921.

SISÄLLYS:

I. Bretton. II. Pauliina. III. Leikkitoverit. IV. Neiti Marchmont. V. Lehti kääntyy. VI. Lontoo. VII. Villette. VIII. Madame Beck. IX. Isidore. X. Tohtori John. XI. Ovenvartijattaren komero. XII. Lipas. XIII. Aivastus sopimattomalla hetkellä. XIV. Juhla. XV. Pitkä loma. XVI. "Kauan kauan sitten". XVII. La Terrasse. XVIII. Me riitelemme. XIX. Kleopatra. XX. Konsertti. XXI. Vastavaikutusta. XXII. Kirje. XXIII. Vashti. XXIV. Herra de Bassompierre. XXV. Pikku kreivitär. XXVI. Eräs hautaus. XXVII. Hotelli Crecy. XXVIII. Kellonvitjat. XXIX. Monsieur'n syntymäpäivä. XXX. Herra Paul. XXXI. Metsänneito. XXXII. Ensimmäinen kirje. XXXIII. Herra Paul täyttää lupauksensa. XXXIV. Malevola. XXXV. Veljeyttä. XXXVI. Eripuraisuuden omena. XXXVII. Päivänpaistetta. XXXVIII. Pilviä. XXXIX. Vanha ja uusi tuttavuus. XL. Onnellinen pari. XLI. Faubourg Clotilde. XLII. Loppu.

I

BRETTON

Kummitätini asuntona oli kaunis talo siistissä vanhassa Brettonin kaupungissa. Hänen miehensä esi-isät olivat asuneet siellä jo sukupolvien ajan, ja heidän ikivanha nimensä oli sama kuin kaupungin — Bretton of Bretton. En tiedä oliko se sattuma vai oliko joku kaukainen suvun jäsen ollut kyllin arvokas antaakseen oman nimensä kotipaikalleen.

Tyttö vuosinani kävin Brettonissa noin pari kertaa vuodessa, ja se oli minulle mieluinen matka. Pidin talosta ja varsinkin sen asujaimista. Avarat rauhalliset huoneet, hyvin sijoitetut huonekalut, suuret kirkkaat ikkunat, parvekkeelta näköala kauniille vanhanaikaiselle kadulle, jossa aina näytti olevan sunnuntai ja juhlapäivä — kaikki tämä miellytti minua.

Talossa missä asuu vain aikuisia, joutuu lapsi yleensä keskipisteeksi, ja niinpä rouva Bretton kiinnitti omalla hiljaisella tavallaan minuun paljon huomiota. Hän oli jäänyt leskeksi yhden pojan äitinä jo ennen kuin minä hänet tunsin; hänen miehensä, lääkäri, oli kuollut hänen ollessaan vielä nuori ja kaunis nainen.

Hän ei enää ollut nuori sellaisena kuin minä muistan hänet, mutta hän oli vielä kaunis, pitkä, ryhdikäs ja englannittareksi tummaverinen. Hänen tummahipiäisissä poskissaan oli aina terve väri, ja terve eloisuus loisti hänen kauniista, mustista, ystävällisistä silmistään. Ihmisten mielestä oli suuri vahinko, ettei hän ollut jättänyt hipiäänsä perinnöksi pojalleen, jonka silmät olivat siniset — vaikka jo poikaiässä hyvin läpitunkevat — ja jonka pitkän tukan väri oli sellainen, että ystävät eivät juuri halunneet sitä määritellä, paitsi kun aurinko paistoi siihen, jolloin he sanoivat sitä kultaiseksi. Hän oli kuitenkin perinyt äitinsä kasvonpiirteet, hänen hyvät hampaansa ja vartalonsa (siltä ainakin näytti, vaikka hän ei vielä ollut täysikasvuinen) ja, mikä parempi, hänen järkkymättömän terveytensä ja tasaisen mielenlaatunsa, jotka omistajalleen ovat rikkauttakin paremmat.

Syksyllä vuonna — — oleskelin Brettonissa; kummitätini oli omassa persoonassaan tullut pyytämään minua luokseen sukulaisilta, joiden luona vakinainen asuntoni oli siihen aikaan. Uskon että hän silloin selvästi näki tulevat tapahtumat, joiden uhkaavasta varjosta minulla tuskin oli aavistusta, mutta jotka olivat sitä laatua, että pieninkin epäilys siihen suuntaan riitti tekemään minut epämääräisen surulliseksi, ja olin iloinen saadessani vaihtaa ympäristöä ja seuraa.

Kummitädin luona aikani vieri aina tasaisesti, ei kiihkeän nopeana, vaan kauniisti kuin vuolas virta tasangolla. Käyntini hänen luonaan muistuttivat kristityn ja toivovan oloa erään "suloisen virran rannalla, jonka varsilla oli vihreitä puita ja ihania liljaniittyjä läpi vuoden". Vaihtelun viehätystä ei siellä ollut, ei myöskään tapauksien aiheuttamaa jännitystä, mutta minä pidin rauhasta niin paljon ja välitin humusta niin vähän, että kun sitä tuli, pidin sitä melkein häiritsevänä ja toivoin että se olisi vielä pysynyt poissa.

Eräänä päivänä saapui muuan kirje, jonka sisällys ilmeisesti yllätti, vieläpä jonkin verran huolestutti rouva Brettonia. Ajattelin ensin että se oli kotoa, ja vapisin odottaen tiesi mitä tuhoisaa uutista. Minulle ei kuitenkaan ilmoitettu mitään, ja pilvi näytti haihtuvan.

Seuraavana päivänä, kun palasin pitkältä kävelyltä ja menin makuuhuoneeseeni, huomasin odottamattoman muutoksen. Paitsi omaa ranskalaista vuodettani varjoisassa sopessaan näkyi eräässä nurkassa pieni valkoisiin verhottu sänky, ja oman mahonkilipastoni vieressä näin pienen ruusupuisen lipaston. Seisoin paikallani, katsoin ja mietin.

"Mitä nämä esineet merkitsevät ja tietävät?" kysyin. Vastaus oli päivänselvä. "Rouva Bretton odottaa vierasta."

Päivällisellä sain selityksen. Minulle kerrottiin että olin kohta saava seurakseni pienen tytön, tohtori Bretton-vainajan ystävän ja kaukaisen sukulaisen tyttären. Tuo pieni tyttö, lisättiin, oli äskettäin kadottanut äitinsä, vaikka itse asiassa, kuten rouva Bretton ennen pitkää lisäsi, tappio ei ollut niin suuri kuin miltä se ensi hetkessä saattoi näyttää. Rouva Home (kuten nimi kuului olevan) oli ollut hyvin kaunis mutta kevytmielinen ja huolimaton nainen, joka ei välittänyt lapsestaan ja tuotti miehelleen pettymystä ja surua. Avioliitto oli osoittautunut niin mahdottomaksi, että viimein oli tullut ero — ero molemminpuolisesta suostumuksesta eikä oikeudenpäätöksen perusteella. Pian tämän tapauksen jälkeen nainen oli vilustunut eräissä tanssiaisissa, saanut kuumeen ja kuollut hyvin lyhyen sairauden jälkeen. Hänen miestään, joka luonnostaan oli herkkä ja tunteellinen ja jota liian äkillinen tieto asiasta oli järkyttänyt, näytti nyt olevan vaikea saada uskomaan muuta kuin että jokin liiallinen ankaruus hänen puoleltaan — kärsivällisyyden ja suvaitsevaisuuden puute — oli jouduttanut vaimon loppua. Hän oli hautonut tätä ajatusta kunnes hänen hermonsa kärsivät siitä vakavasti; lääkärit tahtoivat itsepintaisesti häntä koettamaan parannuskeinona matkustusta, ja rouva Bretton oli tarjoutunut sillä välin pitämään huolta hänen pienestä tytöstään. "Ja minä toivon", lisäsi kummitätini lopuksi, "ettei tyttö tule äitiinsä, tuohon tyhjänpäiväiseen huitukkaan, jonka järkevä mies heikkoudessaan erehtyi ottamaan. Sillä", hän jatkoi, "herra Home on järkevä mies omalla tavallaan, vaikkei juuri käytännöllinen: hän on mieltynyt tieteisiin ja elää puolet elämäänsä laboratoriossa tehden kokeita — seikka jota hänen perhosvaimonsa ei voinut ymmärtää eikä sietää. Ja itse asiassa", tunnusti kummitätini, "en itsekään olisi siitä pitänyt."

Vastaukseksi kysymykseeni hän edelleen kertoi minulle, että hänen miesvainajallaan oli tapana sanoa Homen perineen tieteelliset taipumuksensa enoltaan, ranskalaiselta tiedemieheltä: hänen syntyperässään nimittäin näytti olleen sekä skottilaista että ranskalaista ainesta, ja hänellä eli vielä Ranskassa sukulaisia, joista usea kirjoitti nimensä eteen de ja sanoi olevansa aatelia.

Samana iltana yhdeksän tienoilla lähetettiin eräs palvelija ottamaan vastaan vaunua jossa pienen vieraamme odotettiin tulevan. Rouva Bretton ja minä istuimme kahden arkihuoneessa odotellen hänen tuloaan, John Graham Bretton oli näet käymässä erään koulutoverinsa luona, joka asui maalla. Odottaessaan kummitätini luki iltalehteä, minä ompelin. Oli sateinen ilta, pisarat pieksivät ikkunanruutuja ja tuuli vinkui vihaisesti ja levottomasti.

"Lapsi parka!" sanoi rouva Bretton aika ajoin. "Minkälaisen matkailman hän sai! Toivoisinpa että hän olisi täällä kaikella kunnialla."

Vähän ennen kymmentä ilmoitti ovikello Warrenin paluun. Tuskin oli ovi avattu kun syöksyin eteiseen; siellä oli matka-arkku ja pari käsilaukkua, niiden vieressä seisoi hoitajattarelta näyttävä ihminen, ja portaiden alapäässä oli Warren, käsivarsillaan huiveihin kiedottu käärö.

"Siinäkö lapsi on?" kysyin.

"Kyllä on, neiti."

Yritin avata huivia nähdäkseni vilahduksen kasvoista, mutta ne kääntyivät nopeasti näkyvistäni Warrenin olkapäätä kohti.

"Laskekaa minut maahan, olkaa hyvä", sanoi hento ääni kun Warren avasi arkihuoneen oven, "ja ottakaa huivi pois", jatkoi pienokainen vetäen pikkuruisella kädellään neulan pois ja vapautuen miltei halveksivan kiireellisesti kömpelöstä peitteestä. Olento joka nyt tuli näkyviin, yritti ketterästi kääriä huivin kokoon, mutta se oli aivan liian raskas ja suuri pienten käsien ja käsivarsien kannatettavaksi ja pideltäväksi. "Antakaa se Harrietille", kuului silloin määräys, "hän saa panna sen pois." Tämän sanottuaan olento kääntyi ja loi katseensa rouva Brettoniin.

"Tule tänne, pikku kulta", sanoi rouva. "Olet varmaankin viluinen ja märkä. Sinun täytyy päästä lämmittelemään tänne valkean ääreen."

Lapsi tuli nopeasti rouva Brettonin luo. Hän oli äärettömän hento, mutta siro ja hyvin muodostunut pieni olento, kevyt, hoikka ja suora. Istuessaan kummitätini avarassa sylissä hän näytti vain nukelta, ja hänen niskansa, hienoinen kuin vaha, sekä hänen silkinpehmeä kiharapäänsä lisäsivät luullakseni yhtäläisyyttä.

Rouva Bretton piti pientä herttaista pakinaa lämmittäessään lapsen käsiä, käsivarsia ja jalkoja. Ensin hän kohtasi vain miettiväisen tuijotuksen, mutta sai pian hymyilyn vastaukseksi. Rouva Bretton ei ollut hyväilevä nainen; poikansakin seurassa, jota hän syvästi rakasti, oli hänen käytöksensä harvoin hempeämielistä, usein päinvastoin, mutta kun pieni vieras hymyili hänelle, hän suuteli tätä kysyen:

"Mikä on pikkuruiseni nimi?"

"Missy."

"Mutta mikä muu kuin Missy?"

"Polly, niin isä nimittää tyttiä."

"Tyytyykö Polly asumaan tädin luona?"

"Ei aina, siihen asti vain kun isä tulee kotiin. Isä on lähtenyt pois." Hän pudisti ilmeikkäästi päätään.

"Hän tulee takaisin Pollyn luo tai lähettää noutamaan Pollya."

"Ihanko varmaan? Tiedättekö että hän tulee."

"Minä luulen niin."

"Mutta Harriet luulee että hän ei tule, ei ainakaan pitkään aikaan. Hän on sairas."

Lapsen silmät kyyneltyivät. Hän veti kätensä rouva Brettonin kädestä ja näytti haluavan pois hänen polveltaan. Rouva Bretton vastusteli ensin, mutta lapsi sanoi: "Sallikaa minun mennä. Minä voin istua tuolilla."

Hän sai liukua alas polvelta, sitten hän otti jakkaran ja kantoi sen nurkkaan, missä oli hyvin hämärää, ja sinne hän istui. Vaikka rouva Bretton olikin luonteeltaan käskevä ja tärkeissä asioissa jyrkkäkin, oli hän usein välinpitämätön pikkuasioissa. Hän antoi lapsen tehdä miten tahtoi ja sanoi minulle: "Älä ole huomaavinasi häntä nyt." Mutta minä huomasin hänet, minä pidin silmällä Pollya, joka oli painanut pienen kyynärpäänsä pieneen polveensa, pään käteensä, näin hänen vetävän neliötuuman tai parin kokoisen nenäliinan nukenhameensa taskusta, ja sitten kuulin hänen itkevän. Toiset lapset itkevät suruissaan ja vaivoissaan ääneen, kainostelematta ja hillittömästi, mutta tämä olento itki hiljaa, ja silloin tällöin vain pieni niiskutus ilmaisi hänen liikutustaan. Rouva Bretton ei kuullut sitä, eikä ollut väliäkään. Ennen pitkää kuului nurkasta ääni joka kysyi: "Voisimmeko soittaa kelloa ja pyytää Harrietia tänne?"

Minä soitin kelloa, hoitajatarta mentiin hakemaan ja hän tuli.

"Harriet, minut on pantava levolle", sanoi hänen pieni emäntänsä. "Kysyisitkö missä minun vuoteeni on."

Harriet ilmoitti jo kysyneensä.

"Kysy nukutko sinä minun kanssani."

"En, Missy", sanoi hoitajatar, "teillä on yhteinen huone tämän nuoren neidin kanssa." Hän osoitti, minua. Missy ei noussut istuimeltaan, mutta näin hänen silmiensä etsivän minua. Parin minuutin hiljaisen tarkastelun jälkeen hän tuli esiin nurkastaan.

"Toivotan teille hyvää yötä, rouva", hän sanoi rouva Brettonille, mutta meni minun ohitseni ääneti.

"Hyvää yötä, Polly", sanoin.

"Ei tarvitse sanoa hyvää yötä, koska kerran nukumme samassa huoneessa", kuului vastaus, ja niine hyvineen hän katosi arkihuoneesta. Me kuulimme Harrietin ehdottavan että hän kantaisi tytön portaita ylös. "Ei tarvitse", oli taaskin hänen vastauksensa. — "Ei tarvitse, ei tarvitse", ja hänen pienet askelensa ponnistelivat väsyneesti portaita ylös.

Kun tuntia myöhemmin menin nukkumaan, oli hän vielä täysin hereillä. Hän oli järjestänyt tyynyt niin että ne antoivat tukea hänen pienelle ruumiilleen, joka oli istuvassa asennossa, päällekkäin asetetut kädet lepäsivät liikkumattomina lakanalla, ja koko hänen olemuksessaan oli vanhan ihmisen levollisuutta, joka oli mahdollisimman vähän lapsimaista. Olin jonkin aikaa puhumatta hänelle, mutta juuri ennen kuin sammutin kynttilän, kehotin häntä menemään makuulle.

"Vähitellen", kuului vastaus.

"Mutta sinä vilustut, Missy."

Hän otti jonkin pienen vaatekappaleen tuolilta vuoteensa vierestä ja peitti sillä olkapäänsä. Minä annoin hänen tehdä niinkuin häntä halutti. Kuuntelin pimeässä hetkisen ja huomasin että hän vielä itki — itki hillitysti, hiljaa ja varoen.

Kun heräsin päivän valjetessa, kuulin veden läiskettä. Kas vain! hän oli jo noussut ja seisoi tuolilla pesukaapin vieressä koettaen vaivoin kallistaa pesukannua (jota ei jaksanut nostaa) sen verran, että sen sisällys virtaisi soikkoon. Oli omituista katsella häntä, kun hän peseytyi ja pukeutui, tuo pieni toimelias ja äänetön olento. Ilmeisesti hän oli hyvin tottumaton itse pukeutumaan ja napit, nauhat, hakaset ja silmukat tuottivat vaikeuksia, joihin hän suhtautui niin lannistumattomasti, että sitä oli hauska katsella. Hän kääri kokoon yöpukunsa, tasoitti vuodeverhonsa kerrassaan sievästi ja vetäytyi sitten erääseen nurkkaan, jossa valkoinen uudin peitti hänet, ja kävi aivan hiljaiseksi. Minä nousin istumaan ja kurkotin päätäni nähdäkseni mitä hän puuhasi. Hän oli polvillaan, otsa painettuna käsiin, ja ymmärsin että hän rukoili.

Hänen hoitajattarensa naputti oveen. Lapsi hypähti pystyyn.

"Minä olen valmis, Harriet", hän sanoi. "Olen pukeutunut itse, mutta en tunne olevani siisti. Laita minut siistiksi."

"Minkä tähden pukeuduit itse, Missy?"

"Hys! puhu hiljaa, Harriet, ettet herätä tuota tyttöä " (hän tarkoitti minua, joka nyt makasin silmät ummessa). "Pukeuduin itse, jotta sitten osaisin kun sinä olet poissa."

"Haluatko että menen pois?"

"Kun olet ollut pahalla tuulella, olen usein halunnut sinun menevän pois, mutta en nyt. Sido vyönauhani suoraan, silitä tukkani, ole hyvä."

"Vyönauha on suorassa. Mikä kummallinen pieni otus sinä olet!"

"Se täytyy sitoa uudelleen. Ole kiltti ja sido."

"No, kas niin. Kun minä olen mennyt, sinun täytyy pyytää tuota nuorta neitiä pukemaan itsesi."

"Ei millään ehdolla."

"Miksi ei? Hän on hyvin kiltti nuori neiti. Toivon, että aiot käyttäytyä kauniisti häntä kohtaan, Missy, etkä näytä oikkujasi."

"Hän ei millään ehdolla saa pukea minua."

"Hullunkurinen pieni olento!"

"Sinä et vedä kampaa hiusteni läpi suoraan, Harriet, jakauksesta tulee vino."

"Kas, kas, sinua on vaikea tyydyttää. Kelpaako näin?"

"Oikein hyvä. Minne minä nyt menen?"

"Minä vien sinut aamiaishuoneeseen."

"Tule sitten."

He menivät ovea kohti. Hän pysähtyi.

"Voi, Harriet, olisipa tämä isän talo! Minä en tunne näitä ihmisiä."

"Ole hyvä lapsi, Missy."

"Minä olen hyvä, mutta minun tekee kipeätä tästä" — hän pani kätensä sydämelleen ja vaikeroi: "Isä, isä!"

Minä hypähdin pystyyn ja nousin hillitäkseni tätä kohtausta niin kauan kuin vielä oli mahdollista.

"Sano hyvää huomenta neidille", määräsi Harriet.

Hän sanoi "hyvää huomenta" ja lähti hoitajattaren seurassa huoneesta. Samana päivänä Harriet jätti talon toistaiseksi mennäkseen eräiden ystäviensä luo, jotka asuivat lähitienoilla.

Tullessani alakertaan tapasin Pauliinan (lapsi sanoi itseään Pollyksi, mutta hänen täydellinen nimensä oli Pauliina Mary) aamiaispöydässä, missä hän istui rouva Brettonin rinnalla. Hänen edessään oli maitolasi ja hänen toimettomana pöytäliinalla lepäävässä kädessään leipäpalanen: hän ei syönyt.

"Kuinka saamme tämän pikku ihmisen kesyyntymään", sanoi rouva Bretton minulle. "Minä en käsitä: hän ei syö mitään ja ulkomuodostaan päättäen hän ei ole nukkunut."

Minä sanoin luottavani ajan ja ystävällisyyden vaikutukseen.

"Jos hän sattuisi kiintymään talomme johonkin ihmiseen, hän asettuisi piankin, mutta ei sitä ennen", vastasi rouva Bretton.

II

PAULIINA

Kului muutamia päiviä eikä näyttänyt siltä kuin hän suurestikaan kiintyisi kehenkään talossa. Hän ei ollut suorastaan häijy eikä uppiniskainen, hän ei suinkaan ollut tottelematon, mutta on tuskin mahdollista kuvitella olentoa joka olisi vähemmän sovelias kaikkeen mukavuuteen — vieläpä rauhalliseen elämään — kuin hän. Hän murjotti: kukaan aikuinen ei olisi paremmin kyennyt tuohon ikävään ajanvietteeseen, kukaan maanpakolainen, joka vastakkaiselta pallonpuoliskolta ikävöi Eurooppaan, ei olisi uurteisissa kasvoissaan voinut kantaa selvempiä koti-ikävän merkkejä kuin näkyi hänen lapsenkasvoistaan. Hän näytti tulevan vanhaksi ja ylimaalliseksi. Minä, Lucy Snowe, olen vapaa kiihtyneen ja haihattelevan mielikuvituksen kirouksesta, mutta aina kun avatessani oven johonkin huoneeseen näin hänen istuvan nurkassa yksinään, pää käsien varassa, minusta tuntui että huone ei ollut asuttu, vaan että siellä kummitteli.

Ja kun kuutamoöinä herätessäni näin hänen hahmonsa valkoisena ja silmäänpistävänä, yöpuvussaan ja polvillaan vuoteellansa, rukoillen kuin mikäkin katolilainen tai metodisti-intoilija — kuin mikäkin varhaiskypsä uskonkiihkoinen tai ennenaikainen pyhimys — tuskin tiedän mitä ajatuksia mielessäni liikkui, mutta pelkäänpä pahoin, etteivät ne olleet juuri sen järjellisempiä eivätkä terveempiä kuin mitä tuon lapsen mielessä täytyi olla.

Vain harvoin kuulin sanaakaan hänen rukouksistaan, sillä ne kuiskattiin hyvin hiljaa; väliin niitä ei edes kuiskattu, vaan lähetettiin sanattomina huokauksina. Mutta ne harvat lauseet, jotka tulivat kuuluvilleni, sisälsivät koko taakan: "Isä, rakas isäni!" Huomasin hänet luonteeksi jolla on yksi ainoa aate ja tuo taipumus monomaniaan, jota aina olen pitänyt onnettomimpana kirouksena, mikä voi kohdata miestä tai naista.

Mihin tuollainen jäytävä ikävä olisi voinut viedä, jos sitä olisi keskeytymättä jatkunut, sitä voi ainoastaan arvailla, sillä asiassa tapahtui äkillinen käänne.

Eräänä iltapäivänä rouva Bretton oli houkutellut hänet esiin tavallisesta nurkastaan, nostanut hänet ikkunalaudalle ja, kiinnittääkseen hänen huomionsa johonkin, kehoittanut häntä katselemaan ohikulkijoita ja laskemaan montako rouvasihmistä kulki katua määrätyn ajan kuluessa. Hän oli istunut välinpitämättömänä, tuskin katsoen ulos ja viitsimättä laskea ollenkaan, kun — tarkastin näet juuri hänen silmiään — huomasin niiden terissä yllättävän muutoksen. Nuo pikaistuvat, vaaralliset luonteet — herkät, kuten niitä nimitetään — tarjoavat monta omituista näytelmää niille, jotka viileämpi luonnonlaatu on turvannut heidän särmikkäiltä oikuiltaan. Tuijottava ja raskas katse alkoi tulvehtia ja väristä ja välkkyi sitten tulena; pieni synkkä otsa selkeni, alakuloiset arkisuuteen vaipuneet piirteet kirkastuivat, surullinen ilme katosi ja sen tilalle ilmestyi äkillinen kiihkeys, jännittynyt odotus.

"Se on!" kuuluivat hänen sanansa.

Kuin lintu tai nuoli tai jokin muu nopea esine hän oli jättänyt huoneen. En osaa sanoa miten hän sai ulko-oven auki, luultavasti se oli raollaan, tai kenties sattui Warren tielle ja totteli hänen käskyään, joka varmasti oli hyvin jyrkkä. Minä, joka rauhassa katselin ikkunasta, näin hänen kiitävän mustassa puvussaan, hieno pitsillä reunustettu esiliina vyöllä (rintalappuja hän ei voinut sietää), puoliväliin katua, ja kun juuri aioin kääntyä ja levollisesti ilmoittaa rouva Brettonille, että lapsi oli menettänyt järkensä ja että hänet pitäisi viipymättä ottaa kiinni, näinkin että hänet pysäytettiin ja temmattiin pois minun kylmältä silmälläpidoltani ja ohikulkijain kummastelevilta katseilta. Muuan herrasmies oli tehnyt tämän yllätyksen, ja kietoen hänet takkiinsa tuli nyt tuomaan hänet takaisin taloon josta oli nähnyt hänen pakenevan.

Minä arvelin että hän jättäisi lapsen palvelijain huostaan ja poistuisi, mutta hän tulikin sisään: viivyteltyään hetkisen alhaalla hän nousi portaita.

Hänen vastaanotostaan kävi heti selville, että hän oli rouva Brettonin tuttava. Tämä tunsi hänet, tervehti häntä ja oli kuitenkin hämillään ja ihmeissään. Hänen katseensa ja käytöksensä oli miltei moittiva, ja vastaukseksi enemmän niihin kuin hänen sanoihinsa virkkoi vieras: "En voinut auttaa sitä, hyvä rouva, huomasin mahdottomaksi lähteä maasta näkemättä sitä ennen omin silmin, kuinka hän viihtyy."

"Mutta te häiritsette hänen sopeutumistaan."

"Toivottavasti en. Ja kuinka voi isän pikku Polly?"

Tämän kysymyksen hän teki Pauliinalle asettuessaan istumaan ja sijoittaessaan hänet kauniisti lattialle eteensä.

"Kuinka voi Pollyn isä?" kuului vastaus lapsen nojautuessa hänen polveensa ja katsoessa ylös hänen kasvoihinsa.

Kohtaus ei ollut äänekäs eikä monisanainen, ja siitä olin kiitollinen, mutta siinä oli liian runsaasti tunnetta, ja koska malja ei vaahdonnut korkealle eikä tulvinut raivoisasti yli äyräiden, se teki sitä painostavamman vaikutuksen katsojaan. Kohtauksissa joissa kiihkeät ja rajattomat tunteet paisuvat liikaa, huojentaa ylenkatse tai naurettavuudentaju väsynyttä katsojaa, kun sitä vastoin aina olen pitänyt raskaampana senlaatuista tunteellisuutta, joka taipuu oman tahtonsa alle — jättiläisorja, joka tottelee hyvän järjen ylivaltaa.

Herra Home oli lujapiirteinen — minun pitäisi ehkä sanoa kovapiirteinen mies; hänen otsansa oli ryhmyinen ja poskipäät jyrkät ja ulkonevat. Hänen kasvojensa luonne oli kokonaan skottilainen, mutta silmissä oli tunnetta ja hänen nyt järkyttyneistä kasvoistaan kuvastui liikutus. Hänen ylämaalainen murteensa oli sopusoinnussa kasvojen kanssa. Hän näytti sekä ylpeältä että koruttomalta ihmiseltä.

Hän laski kätensä lapsen kurkottavalle päälle. Tyttö sanoi: "Suutele Pollya."

Hän suuteli Pollya. Toivoin että tyttö olisi puhjennut hysteeriseen huutoon, jotta olisin tuntenut helpotusta ja rauhoittunut. Mutta tyttö piti ihmeteltävän vähän ääntä, hän näytti saaneen mitä halusi — kaiken mitä halusi, ja näytti olevan tyydytyksen hurmiossa. Tuo pikku olento ei muistuttanut isäänsä piirteiltään eikä kasvojenilmeeltään, ja kuitenkin hän oli samaa rotua: isän sielu oli täyttänyt hänen sielunsa, kuten pullosta kaadetaan pikariin.

Home osasi epäilemättä hillitä itsensä miehen tavoin, mitkä hänen salaiset tunteensa erinäisistä asioista sitten lienevätkin olleet. "Polly", hän sanoi katsahtaen pikku tyttöönsä, "mene eteiseen, siellä näet isän ison päällystakin tuolilla, pistä kätesi sen taskuun, niin löydät sieltä nenäliinan. Tuo se minulle."

Lapsi totteli, lähti ja tuli takaisin ketteränä ja vilkkaana. Isä puheli rouva Brettonin kanssa kun hän tuli takaisin, ja tyttö odotti nenäliina kädessään. Oli kuin olisi katsellut taulua, kun näki hänen seisovan siinä isän polvien edessä niin hentona, sirona ja sievänä. Nähdessään että Home jatkoi puheluaan eikä ilmeisesti huomannut hänen paluutaan, tyttö tarttui hänen käteensä, avasi vastustelemattomat sormet, pujotti nenäliinan niihin ja sulki ne taas yksitellen. Isä ei vieläkään tuntunut näkevän eikä huomaavan häntä, mutta ennen pitkää hän nosti tytön polvelleen, tyttö painautui häneen, ja vaikka kumpikaan ei seuraavan tunnin kuluessa katsonut eikä puhutellut toista, otaksun että molemmat olivat tyytyväisiä.

Teenjuonnin aikana tuon pikku otuksen liikkeet ja käytös antoivat, kuten tavallista, yllin kyllin askartelua silmille. Ensin hän antoi määräyksiä Warrenille, joka järjesteli tuoleja.

"Pankaa isän tuoli tähän ja minun tuolini sen lähelle, isän ja rouva Brettonin väliin. Minun täytyy ojentaa hänelle teekuppi."

Hän istui omalle tuolilleen ja viittasi kädellään isälle.

"Ole lähelläni, isä, aivan kuin olisimme kotona."

Ja samoin pöydässä, kun hän pysäytti isän kupin ja tahtoi sekoittaa sokerin ja itse kaataa kerman: "Minä sain aina kotona tehdä sen sinulle, isä. Ei kukaan osannut tehdä sitä niin hyvin, et edes sinä itse."

Koko aterian ajan hän jatkoi pieniä palveluksiaan, jotka olivat melkein mielettömiä. Sokeripihdit olivat liian suuret hänen käteensä, niin että hänen täytyi käyttää molempia pidellessään niitä; hopeaisen kerma-astian, leipä- ja voilautasen paino kysyi kovin hänen riittämättömiä voimiaan ja taitoaan, mutta hän tahtoi nostaa tämän, ojentaa tuon ja särkemättä mitään hän suoriutui kaikesta onnellisesti. Suoraan sanoen pidin häntä pienenä rauhanhäiritsijänä, mutta hänen isänsä, sokea kuten kaikki vanhemmat, näytti täysin tyytyväiseltä antaessaan hänen palvella, olipa kuin olisivat tytön puuhat tuntuneet hänestä ihmeen suloisilta.

"Hän on minun lohdutukseni", ei hän voinut olla sanomatta rouva Brettonille. Tällä rouvalla oli oma "lohdutuksensa" ja aarteensa, kooltaan paljon suurempi ja sillä hetkellä poissa kotoa, ja siksipä hän ymmärsikin Homen heikkouden.

Tämä toinen "lohdutus" astui näyttämölle illan kuluessa. Tiesin että se päivä oli määrätty hänen kotiintulopäiväkseen, ja olin huomannut rouva Brettonin odottavan häntä joka tunti. Istuimme takan ympärillä teenjuonnin jälkeen, kun Graham yhtyi seuraamme, oikeastaan minun pitäisi sanoa: hajoitti sen — sillä hänen tulonsa aiheutti tietenkin hälinää, ja koska herra Graham oli nälkäinen, oli hankittava virvokkeita. Hän ja Home kohtasivat toisensa kuin vanhat tutut; pikku tyttöön hän ei aluksi kiinnittänyt mitään huomiota.

Lopetettuaan ateriansa ja vastattuaan äitinsä lukuisiin kysymyksiin Graham palasi tulen ääreen. Vastapäätä sitä paikkaa, jonne hän asettui, istui herra Home, ja hänen vieressään lapsi. Kun sanon lapsi, käytän soveltumatonta ja huonosti kuvailevaa nimitystä — sanaa joka panee ajattelemaan mitä muuta kuvaa tahansa kuin tuota totista pikku olentoa surupuvussaan, kaulassa valkoinen kaulus, joka juuri ja juuri olisi sopinut isolle nukelle — olentoa joka nyt oli kiivennyt korkealle tuolille hyllyn viereen, jolla oli hänen valkoinen, pikkuruinen ompelulippaansa, ja piti kädessään nenäliina-tilkkusta muka päärmäten sitä. Hän lävistelikin sitä uutterasti neulalla, joka hänen sormissaan näytti miltei paistinvartaalta, pisti silloin tällöin sormeensa ja merkkasi siten palttinaan rivin pienen pieniä punaisia täpliä, hätkähti joskus kun tuo vastahakoinen ase, jota hänen oli vaikea hallita, pisti tavallista syvempään, mutta pysyi koko ajan vaiteliaana, ahkerana, työhönsä vaipuneena, naisellisena.

Graham oli siihen aikaan kaunis uskottomannäköinen kuusitoistavuotias nuorukainen. Sanon uskottomannäköinen, en siksi että hän todella olisi omannut taipumuksia petollisuuteen, vaan siksi että tuo sana mielestäni sattuvasti kuvailee hänen ulkomuotonsa vaaleata kelttiläistä (ei anglosaksista) kauneutta, hänen aaltoilevaa kastanjanruskeata tukkaansa, hänen notkeaa sopusuhtaisuuttaan, hymyä joka niin usein oli hänen huulillaan ja josta ei puuttunut viehätystä eikä oveluutta (ei missään pahassa merkityksessä). Hemmoteltu ja oikukas poika hän oli niihin aikoihin.

"Äiti", hän sanoi silmäiltyään hetkisen äänettömänä edessään olevaa pientä olentoa, kun Homen satunnainen poissaolo huoneesta vapautti hänet siitä naureskelevasta hämillisyydestä, joka oli hänen ujoutensa ainoa ilmenemismuoto, "äiti, minä näen tässä seurassa erään nuoren naisen, jolle minua ei ole esitetty".

"Arvelen että tarkoitat herra Homen pikku tyttöä."

"Totisesti, hyvä rouva", vastasi poika, "puhutte mielestäni kovin kursailematta. Minä olisin varmaan sanonut neiti Home, jos olisin rohjennut puhua tuosta ylimysnaisesta, jota tarkoitan."

"Kuule, Graham, minä en tahdo että rupeat härnäämään tuota lasta. Älä kuvittelekaan että saat pilailla hänen kustannuksellaan."

"Neiti Home", jatkoi Graham, jota äidin nuhde ei pelottanut, "saanko kunnian itse esittää itseni, koska ei kukaan muu näytä haluavan tehdä teille ja minulle sitä palvelusta. Teidän orjanne John Graham Bretton."

Tyttö katsahti Grahamiin, jolloin tämä nousi ja kumarsi täysin vakavana. Tyttö pani varovasti pois sormustimen, sakset ja käsityön, laskeutui hitaasti korkealta istuimeltaan ja teki sanomattoman juhlallisen niiauksen lausuen: "Kuinka voitte?"

"Minulla on kunnia voida täysin hyvin, olen vain jonkin verran väsynyt kiireellisen matkan jälkeen. Minä toivon, hyvä neiti, tapaavani teidät terveenä."

"Jol-ti-senkin terveenä", oli tuon pikku naisen kunnianhimoinen vastaus, ja nyt hän koetti päästä takaisin äskeiseen korkeuteensa, mutta huomatessaan ettei se ollut mahdollista ilman kiipeämistä ja ponnistuksia — säädyllisyyden uhraus, jota ei voinut ajatellakaan — ja halveksien mitä suurimmassa määrin kaikkea apua tuon oudon nuoren herran aikana, hän hylkäsi korkean istuimensa ja asettui matalalle tuolille. Tämän matalan tuolin viereen veti Graham omansa.

"Minä toivon, hyvä neiti, että nykyinen asuntonne, äitini talo, tuntuu teistä soveliaalta olinpaikalta?"

"Ei er-erit-täin, minä tahtoisin mennä kotiin."

"Luonnollinen ja kiitettävä halu, hyvä neiti, kuitenkin halu jota minä olen koettava parhaani mukaan vastustaa. Arvelen saavani teistä hiukkasen sitä kallisarvoista mukavuutta, jota sanotaan huvitukseksi ja jota äiti ja neiti Snowe eivät kykene minulle suomaan."

"Minä lähden pian pois isän kanssa, minä en jää pitkäksi aikaa äitinne luo."

"Kyllä vain, te jäätte minun luokseni, siitä olen varma. Minulla on poni jolla saatte ratsastaa, ja loppumaton määrä kuvakirjoja, joita saatte katsella."

"Tuletteko te nyt asumaan täällä?"

"Tulen. Onko se teille mieleen? Pidättekö minusta?"

"En."

"Miksi ette?"'

"Minusta olette niin kummallinen."

"Kasvoniko, hyvä neiti?"

"Kasvonne ja kaikki muukin teissä. Teillä on pitkä punainen tukka."

"Kastanjanruskea, hyvä neiti, äiti sanoo sitä kastanjanruskeaksi tai kultaiseksi, ja niin sanovat kaikki hänen ystävänsäkin. Mutta vaikka minulla olisikin 'pitkä punainen tukka'" — ja hän ravisti kuin voitonriemuisena harjaansa, jonka hän hyvin tiesi keltaisenruskeaksi ja jonka leijonankarvaisuudesta hän ylpeili — "en kuitenkaan voisi olla kummallisempi kuin teidän armonne."

"Sanotteko minua kummalliseksi?"

"Sanon, tottakin."

(Äänettömyys.) "Luulen että minun on mentävä levolle."

"Tuollaisen pikkuruisen olisi pitänyt olla levolla jo monta tuntia sitten, mutta istuitte luultavasti ylhäällä odottamassa minua."

"Enkä istunut."

"Varmaankin toivoitte saavanne iloita minun seurastani. Tiesitte että tulisin kotiin, ja tahdoitte odottaa niin kauan että näkisitte vilauksen minusta."

"Minä istuin ylhäällä isän tähden enkä teidän."

"Erittäin hyvä, neiti Home. Minusta tulee suosikki; lyönpä vetoa että minut pian pannaan isän edelle."

Tyttö toivotti minulle ja rouva Brettonille hyvää yötä. Hän näytti juuri epäröivän oliko Graham kyllin ansiokas samaan huomaavaisuuteen hänen puoleltaan, kun poika tarttui häneen yhdellä kädellään ja piti sillä häntä ylhäällä päänsä päällä. Peilistä takan yläpuolelta tyttö näki itsensä korkealla ilmassa. Teon äkillisyys ja rohkeus sekä kunnioituksen puute olivat liikaa.

"Hävetkää, herra Graham", hän huusi vihastuneena, "laskekaa minut alas!" Päästyään taas jaloilleen hän jatkoi: "Tahtoisin tietää mitä te ajattelisitte minusta, jos kohtelisin teitä tuolla tavoin, nostaisin teidät kädelläni" — hän kohotti tuota mahtavaa jäsentä — "niinkuin Warren nostaa pientä kissaa." Näin sanoen hän poistui huoneesta.

III

LEIKKITOVERIT

Herra Home viipyi talossa kaksi päivää. Vierailunsa aikana ei häntä saatu kertaakaan lähtemään ulos; hän istui kaiken päivää takan ääressä, väliin ääneti, väliin kuunnellen rouva Brettonin pakinaa ja vastaillen siihen. Rouva Brettonin suhtautuminen häneen oli soveliasta hänen sairaalloiselle mielentilalleen — ei liioitellun myötätuntoista, ei myöskään liian vierasta eikä järkeilevää, olipa siinä pieni vivahdus äidillisyyttäkin — rouva Bretton oli siksi paljon häntä vanhempi, että tuo vivahdus oli sallittua.

Mitä tulee Pauliinaan, oli lapsi sekä onnellinen että äänetön, ahkera ja tarkkaavainen. Isä nosti hänet usein polvelleen, ja siinä hän istui kunnes tunsi tai kuvitteli isän tulevan levottomaksi. Silloin kuului: "Isä, laske minut maahan, minä väsytän sinua painollani."

Ja tuo valtava taakka liukui matolle ja istahti siihen tai tuolille aivan isän jalkojen juureen. Valkoinen ompelulipas ja punatäpläinen nenäliina otettiin esiin. Tuo nenäliina oli nähtävästi aiottu muistolahjaksi isälle, ja sen piti tulla valmiiksi ennen hänen lähtöään; siispä oli ompelijattaren ahkeruus ylen tärkeätä: hän suoritti noin parikymmentä pistoa puolessa tunnissa.

Ilta, joka palautti Grahamin äitinsä katon alle (päivänsä hän vietti koulussa), toi taloon aina vilkkautta — mitä ei suinkaan vähentänyt niiden kohtausten laatu, joita aivan varmaan oli tulossa hänen ja neiti Pauliinan välillä.

Ynseä ja kylmäkiskoinen käytös oli ollut seurauksena loukkauksesta joka oli kohdannut tyttöä ensimmäisenä iltana Grahamin tulon jälkeen. Hänen tavallinen vastauksensa Grahamin puhutteluun oli: "En voi olla kanssasi, minulla on muita asioita ajateltavina." Kun häneltä kysyttiin mitä asioita, kuului vastaus: "Työtä."

Graham yritti houkutella hänen huomiotaan puoleensa avaamalla laatikkonsa ja levittämällä esiin sen moninaisen sisällyksen: sinettejä, kiiltäviä vahapuikkoja, kynäveitsiä, sekalaisen kokoelman piirroksia — muutamat koreanvärisiä — joita hän aikojen kuluessa oli koonnut. Tämä voimakas houkutus ei jäänytkään kokonaan tehottomaksi: tytön silmät nousivat salavihkaa työstä ja heittivät monta katsetta kirjoituspöytää kohti, jolle oli hujan hajan viskelty niin paljon katseltavaa. Muuan etsaus, joka esitti lintukoiran kanssa leikkivää lasta, sattui putoamaan lattialle.

"Sievä pieni koira", sanoi tyttö ihastuneena.

Varovainen Graham ei ollut huomaavinaan. Ennen pitkää tyttö hiipi salaa nurkastansa katselemaan aarretta lähempää. Koiran suuret silmät ja pitkät korvat sekä lapsen hattu höyhenineen olivat vastustamattomia.

"Sievä kuva", kuului hänen suopea arvostelunsa.

"No — voithan saada sen", sanoi Graham.

Tyttö näytti epäröivän. Omistamisenhalu oli voimakas, mutta suostuminen olisi ollut myönnytys hänen arvokkuudeltaan. Ei. Hän pani kuvan pöydälle ja kääntyi pois.

"Etkö sitten tahdo sitä, Polly?"

"Mieluummin en, kiitos vain."

"Sanonko sinulle mitä teen kuvalla, jollet halua sitä?"

Tyttö puolittain kääntyi kuuntelemaan.

"Leikkaan sen palasiksi ja sytytän niillä kynttilän."

"Ei!"

"Mutta minä leikkaan."

"Älä viitsi — ole niin hyvä."

Graham kävi heltymättömäksi kuullessaan tuon rukoilevan äänen. Hän otti sakset äitinsä ompelulippaasta.

"Siinä se menee", hän sanoi tehden uhkaavan liikkeen. "Suoraan Fidon pään läpi ja halki pikku Harryn nenän."

"Ei! Ei! Ei!"

"Tule tänne sitten. Tule pian, muuten se on tehty."

Hän epäröi ja viivytteli, mutta tuli.

"No, tahdotko sen?" kysyi poika, kun tyttö seisoi hänen edessään.

"Ole hyvä ja anna."

"Mutta minä tahdon maksun."

"Kuinka paljon?"

"Suudelman."

"Anna kuva ensin minun käteeni."

Sanoessaan tämän näytti Polly vuorostaan melkein petolliselta. Graham antoi kuvan. Polly pakeni velkojaansa, kiiti isänsä luo ja pakeni hänen polvelleen. Graham nousi teeskennellyn kiukun vallassa ja seurasi häntä. Tyttö hautasi kasvonsa Homen liiviin.

"Isä — isä — lähetä hänet pois!"

"Ei minua niin vain lähetetä", sanoi Graham.

Kasvot vieläkin toisaalle käännettyinä tyttö ojensi kätensä pitääkseen häntä loitolla.

"Sitten suutelen kättä", sanoi poika, mutta samassa hetkessä muuttui käsi pikkuruiseksi nyrkiksi ja antoi maksun pikkurahoina, jotka eivät olleet suudelmia.

Graham — joka omalla tavallaan osasi olla yhtä juonikas kuin hänen pieni leikkitoverinsa — vetäytyi pois muka aivan lannistuneena. Hän heittäytyi sohvalle, painoi päänsä tyynyyn ja makasi kuin sairas ainakin. Polly huomasi hänen olevan hiljaa ja kurkisti häneen. Hän oli kätkenyt silmänsä ja kasvonsa käsiinsä. Tyttö kääntyi isänsä polvella ja katsoi vihamieheensä pitkään ja levottomasti. Graham voihki.

"Isä, mikä on hätänä?" hän kuiskasi.

"Sinun on parempi kysyä häneltä, Polly."

"Onko hän vahingoittunut?" (Uusi voihkaisu.)

"Hän ääntelee ikään kuin hän olisi", sanoi Home.

"Äiti", ehdotti Graham heikolla äänellä, "luulen että sinun on paras lähettää noutamaan lääkäriä. Voi minun silmääni!" (Uusi hiljaisuus, jonka vain Grahamin huokaukset keskeyttivät.)

"Jos minä nyt tulen sokeaksi" — sanoi Graham.

Hänen kurittajansa ei voinut kestää enempää. Hän oli heti pojan vieressä.

"Anna minun katsoa silmääsi; minä en aikonut lyödä siihen, suulle vain, enkä aikonut lyödä niin ylen kovasti."

Hän sai vastaukseksi vain äänettömyyden. Hänen kasvonsa vavahtelivat. "Olen pahoillani, olen pahoillani!"

Sitten seurasi mielenliikutusta, sopertelua, itkua.

"Lakkaapas jo kiusoittelemasta tuota lasta, Graham", sanoi rouva Bretton.

"Se on paljasta pilaa, kultaseni", huusi herra Home.

Ja Graham nosti hänet vielä kerran ilmaan, ja tyttö kuritti häntä taas ja tuivertaessaan hänen leijonankarvaisia kiharoitaan antoi hänelle nimen "ilkein, epäkohteliain, pahin ja viekkain olento mitä ikinä voi olla".

<tb>

Lähtöaamunaan herra Home istui kahden kesken tyttärensä kanssa ikkunasyvennyksessä, ja heidän välillään sukeutui eräänlainen keskustelu. Minä kuulin osan siitä.

"Enkö voisi koota tavaroitani ja lähteä kanssasi, isä?" kuiskasi lapsi tosissaan.

Isä pudisti päätään.

"Olisinko sinulle vaivaksi?"

"Olisit, Polly."

"Siksikö että olen pieni?"

"Siksi että olet pieni ja hento. Vain suurten ja vahvojen ihmisten pitäisi matkustaa. Mutta älä näytä surulliselta, pikku tyttöni, se särkee sydämeni. Isä tulee pian takaisin Pollynsa luo."

"En todellakaan ole surullinen, isä, en juuri ensinkään."

"Polly olisi surullinen jos tuottaisi isälle tuskaa, eikö olisikin?"

"Surullistakin surullisempi."

"Siinä tapauksessa Pollyn pitää olla reipas; ei saa itkeä lähdön hetkellä eikä murjottaa perästäpäin. Pollyn täytyy katsoa eteenpäin, siihen hetkeen jolloin taas kohtaamme toisemme, ja koettaa olla onnellinen sillä välin. Osaako hän olla niin?"

"Hän tahtoo koettaa."

"Minä näen että hän tahtoo. Hyvästi siis. On aika lähteä."

" Nytkö? — juuri nyt?"

"Juuri nyt."

Tyttö kurkotti värisevät huulensa. Isä nyyhkytti mutta tyttö ei, sen huomasin. Laskettuaan hänet maahan isä puristi toisten läsnäolijani kättä ja lähti.

Kun ulko-ovi sulkeutui, putosi tyttö polvilleen tuolin viereen ja huusi: "Isä."

Huuto oli hillitty mutta kestävä, jonkinlainen "Miksi olet minut hylännyt?" Seuraavien minuuttien aikana huomasin hänen kärsivän todellista sieluntuskaa. Tuona lapsenelämänsä lyhyenä hetkenä hän koki sellaista mielenliikutusta, jota jotkut eivät tunne koskaan. Se johtui hänen luonteenlaadustaan, ja hän saisi kokea enemmänkin sellaisia hetkiä, jos jäisi elämään. Kukaan ei puhunut. Rouva Bretton, joka oli äiti, vuodatti kyynelen tai pari. Graham, joka kirjoitti, kohotti katseensa ja tuijotti häneen. Minä, Lucy Snowe, olin levollinen.

Tuo pieni olento, jonka muut jättivät rauhaan, teki itse mitä kukaan muu ei olisi voinut tehdä — taisteli sietämätöntä mielenliikutusta vastaan ja tukahutti sen ennen pitkää jossakin määrin. Sinä päivänä hän ei huolinut lievitystä keneltäkään, eikä seuraavanakaan päivänä. Myöhemmin hän kävi välinpitämättömäksi.

Kolmantena iltana, hänen istuessaan lattialla uupuneena ja levollisena, tuli Graham sisään ja otti hänet syliinsä kauniisti, sanomatta sanaakaan. Tyttö ei vastustellut, vaan melkein painautui hänen syliinsä, ikään kuin väsyneenä. Kun Graham istuutui, painoi lapsi päänsä häneen. Muutaman minuutin kuluttua hän nukkui, ja poika kantoi hänet yläkertaan vuoteeseen. En ihmetellyt että lapsen ensimmäinen kysymys seuraavana aamuna oli: "Missä on herra Graham?"

Sattui että Graham ei tullut aamiaispöytään; hänen piti kirjoittaa muutamia harjoitelmia sen aamun tunneiksi, ja hän oli pyytänyt äitiään lähettämään kupin teetä työhuoneeseen. Polly tarjoutui viemään sitä, hänen täytyi saada puuhata jotakin, pitää huolta jostakin. Kuppi uskottiin hänelle, sillä vaikka hän olikin levoton lapsi, oli hän kuitenkin huolellinen. Koska työhuone oli vastapäätä ruokasalia niin että ovet olivat käytävässä vastakkain, seurasi katseeni häntä.

"Mitä teet?" hän kysyi pysähtyen kynnykselle.

"Kirjoitan", sanoi Graham.

"Miksi et tule syömään aamiaista äitisi kanssa?"

"Liiaksi työtä."

"Tahdotko aamiaista?"

"Tietysti."

"Kas siinä sitten."

Ja hän laski kupin matolle niinkuin vanginvartija pistää vesiruukun vankikopin ovesta sisään ja vetäytyi pois. Mutta äkkiä hän kääntyi.

"Mitä muuta tahdot kuin teetä — mitä syötävää?"

"Jotakin hyvää. Tuo minulle jotakin oikein hauskaa, niin olet kiltti pikku nainen."

Polly palasi rouva Brettonin luo.

"Kiltti rouva, lähettäkää pojallenne jotakin hyvää."

"Sinä saat valita hänen puolestaan, Polly. Mitä vain haluat."

Polly valikoi mitä parasta oli pöydällä ja tuli ennen pitkää takaisin pyytämään kuiskaten hiukan hedelmähilloa, jota ei ollut esillä. Kun hän sitten oli saanut sitä — sillä tuolta parilta rouva Bretton ei kieltänyt mitään — kuului Graham hetkistä myöhemmin ylistävän häntä pilviin asti luvaten ottaa hänet taloudenhoitajakseen saatuaan oman talon, ja kenties — jos Polly osoittaisi taipumusta keittotaitoon — keittäjättärekseen. Ja kun Polly ei palannut takaisin ja menin katsomaan minne hän oli joutunut, tapasin Grahamin ja hänet syömässä aamiaista kahden kesken. Polly seisoi pojan vieressä tasaten hänen annoksensa — lukuunottamatta hedelmähilloa, johon hän hienotunteisesti kieltäytyi koskemasta, jottei, luultavasti, näyttäisi siltä kuin hän olisi hankkinut sitä yhtä hyvin omaan laskuunsa kuin Grahamin. Hänessä ilmeni alituiseen tuollaista herkkää havaintokykyä ja hienovaistoisuutta.

Täten solmittu ystävyydenliitto ei aivan pian hajonnut, päinvastoin näyttivät aika ja olosuhteet pikemmin lujittavan kuin höllentävän sitä. Niin huonosti kuin nuo kaksi sopivatkin yhteen iän, sukupuolen, harrastusten ym. puolesta, oli heillä kuitenkin paljon sanottavaa toisilleen. Mitä Pauliinaan tulee, huomasin ettei hänen luonteensa koskaan täysin päässyt oikeuksiinsa muuten kuin nuoren Brettonin seurassa. Rauhoituttuaan ja totuttuaan taloon hän osoittautui kylläkin mukautuvaksi rouva Brettoniin nähden, mutta hän saattoi päiväkaudet istua tuolillaan rouvan jalkojen juuressa lukien läksyään tai ommellen tai piirtäen kuvia kivitauluun, ilman että hänessä kertaakaan välähti mitään omaperäistä tai että hänen luonteensa erikoisuuksista näkyi pienintäkään pilkahdusta. Tällöin en pitänyt häntä silmällä; hän ei ollut mielenkiintoinen. Mutta niin pian kuin Grahamin koputus illalla kuului, tapahtui muutos. Polly oli samassa silmänräpäyksessä portaiden yläpäässä. Tavallisesti hänen tervetuliaisensa oli nuhde tai uhkaus.

"Sinä et ole pyyhkinyt jalkojasi kunnollisesti mattoon. Minä kerron äidillesi."

"Pikku hätikkö! Oletko siellä?"

"Olen — ja sinä et yletä minuun! Minä olen korkeammalla kuin sinä" (hän tirkisteli kaidepuun säleiden lomitse, sillä hän ei kyennyt katsomaan sen yli).

"Polly!"

"Rakas poikani!" (se oli eräs hänen Grahamille antamistaan nimityksistä, lainattu tämän äidiltä).

"Minä voisin pyörtyä väsymyksestä", ilmoitti Graham nojaten käytävän seinään muka uuvuksissa. "Tohtori Digby" — yliopettaja — "tekee vallan lopun minusta liialla työllä. Tulehan alas ja auta minua kantamaan kirjojani."

"Ahaa, sinä olet viekas!"

"En ensinkään, Polly, se on totinen tosi. Olen vetelä kuin riepu. Tule alas."

"Silmäsi ovat rauhalliset kuin kissan, mutta sinä osaat kyllä hypähtää."

"Hypähtää? Ei sinne päinkään, siihen ei minusta ole. Tule alas."

"Ehkä tulenkin — jos lupaat ettet koske minuun — et viskaa minua ylös etkä kiepauta ympäri."

"Minäkö! Siihen en pystyisi!" Hän vaipui tuolille.

"Laske sitten kirjasi alimmalle portaalle ja mene itse kolmen kyynärän päähän."

Kun tämä oli tehty, laskeutui Polly portaita varovasti, irroittamatta katsettaan heikosta Grahamista. Tietysti hänen tulonsa sähköisti pojan aina uuteen suonenvedontapaiseen elämään, ja varmasti oli tulossa hurja meteli. Väliin Polly suuttui, väliin sallittiin kaiken tapahtua levollisesti, ja saatoimme kuulla hänen sanovan taluttaessaan Grahamia portaita ylös: "Kas niin, rakas poikani, tule nyt juomaan teetä — minä uskon että varmaan tarvitset jotakin."

Oli jokseenkin hullunkurista katsella häntä, kun hän istui Grahamin vieressä tämän nauttiessa ateriaansa. Hänen poissa ollessaan Polly oli hiljainen olento, mutta hänen seurassaan kärkkäin ja palvelevaisin pikku hätikkö mitä ajatella voi. Toivoin usein, että tyttö malttaisi mielensä ja olisi rauhassa; mutta ei — hän unohti oman itsensä ja ikään kuin vaipui toiseen: poika ei voinut saada häneltä kyllin hyvää palvelusta eikä riittävää huolenpitoa, hän oli Pollyn silmissä suurempi kuin Turkin sulttaani. Tyttö kokosi vähitellen kaikki vadit hänen eteensä, ja kun sivullinen otaksui että hänellä oli ulottuvillaan kaikki mitä hän ikinä saattoi toivoa, keksi Polly vielä jotakin muuta.

"Rouva", kuiskasi hän rouva Brettonille, "poikanne ehkä ottaisi mielellään vähän kakkua — makeata kakkua, tiedättehän — sitä on tuolla" (hän viittasi ruokakaappiin). Rouva Bretton ei yleensä hyväksynyt makean kakun käyttöä teen juonnin ohella, mutta pyyntö uudistettiin kuitenkin: "Pieni palanen — vain hänelle — hän käy koulua. Tytöt — sellaiset kuin minä ja neiti Snowe — eivät tarvitse herkkupaloja, mutta hän pitäisi siitä."

Graham piti siitä hyvin paljon ja saikin sitä melkein aina. Hänen kunniakseen on mainittava, että hän olisi tahtonut jakaa palkintonsa sen kanssa, jota sai siitä kiittää, mutta tätä ei koskaan sallittu. Itsepintaisuus tässä asiassa pahoitti tytön mielen koko illaksi. Saada seisoa hänen polvensa vieressä, pitää yksinoikeutenaan hänen sanojaan ja huomiotaan, siinä palkka minkä hän tahtoi — eikä osuutta kakkuun.

Hän mukautui omituisen helposti asioihin joita Graham harrasti. Johtui ajattelemaan, että tuolla lapsella ei ollut omaa sielua eikä elämää, vaan että hänen välttämättä täytyi elää, liikkua ja olla toisessa. Nyt kun isä oli häneltä otettu, hän turvautui Grahamiin ja näytti tuntevan hänen tunteitaan, elävän hänen elämäänsä. Hän oppi tuossa tuokiossa pojan kaikkien koulutoverien nimet, tiesi ulkomuistista heidän luonteensa niinkuin Graham oli niitä kuvaillut: yksi ainoa kuvaus kustakin näytti riittävän. Hän ei koskaan unohtanut eri yksilöitä eikä sekoittanut niitä toisiinsa; hän saattoi kokonaisen illan puhella pojan kanssa ihmisistä joita ei ollut koskaan nähnyt, ja tuntui olevan täysin selvillä heidän ulkomuodostaan, tavoistaan ja taipumuksistaan. Muutamia hän oppi matkimaankin. Eräällä aliopettajalla, jota nuori Bretton ei sietänyt, näyttää olleen joitakin omituisuuksia, jotka Polly silmänräpäyksessä tajusi Grahamin esityksestä, ja niitä hän jäljitteli Grahamin iloksi. Tätä ei rouva Bretton kuitenkaan hyväksynyt, vaan kielsi pilan.

Parimme riiteli harvoin. Kerran kuitenkin sattui eripuraisuus, jossa Pollyn tunteet saivat ankaran iskun.

Grahamilla oli syntymäpäivänään eräitä ystäviä — hänen ikäisiään poikia — luonaan päivällisellä. Pauliina oli erittäin kiinnostunut näiden ystävien tulosta. Hän oli usein kuullut puhuttavan heistä, ja nämä olivat juuri niitä, joista Graham eniten puhui. Päivällisen jälkeen nuoret herrasmiehet jäivät yksikseen ruokasaliin, missä he pian tulivat hyvin hyvälle tuulelle ja pitivät aika kovaa meteliä. Kulkiessani eteisen läpi näin Pauliinan istuvan yksinään alimmalla portaalla, pieni otsa rypyssä levottomasta mietiskelystä ja katse takertuneena ruokasalin oven kiiltäviin ruutuihin, joihin eteisen lampun valo heijastui.

"Mitä ajattelet, Polly?"

"En mitään erikoista, tahtoisin vain että tuo ovi olisi kirkasta lasia — silloin voisin nähdä sen läpi. Pojat tuntuvat hyvin iloisilta, ja minä tahtoisin mennä heidän joukkoonsa, tahtoisin olla Grahamin kanssa ja katsella hänen ystäviään."

"Mikä estää sinua menemästä?"

"Minua pelottaa, mutta voisinkohan koettaa, luuletteko? Voisinko koputtaa oveen ja pyytää päästä sisään?"

Minä arvelin ettei pojilla kenties olisi mitään sitä vastaan, että hän tulisi heidän leikkitoverikseen, ja niin ollen kehoitin häntä yrittämään.

Hän koputti — ensin niin hiljaa ettei sitä kuultu, mutta toisella yrityksellä ovi aukeni ja Grahamin pää tuli näkyviin. Hän näytti olevan loistavalla tuulella, mutta kärsimätön.

"Mitä tahdot sinä pieni apina?"

"Tulla luoksesi."

"Todellako? Luuletko minun nyt tahtovan sinua vaivoikseni. Mars matkaasi äidin ja neiti Snowen luo ja käske heitä panemaan sinut sänkyyn." Kastanjanruskea pää ja helakanpunaiset kasvot katosivat — ovi sulkeutui tylysti. Polly oli kuin lyöty.

"Minkä tähden hän puhuu noin? Hän ei ole koskaan ennen puhunut tuolla tavoin", hän sanoi kauhuissaan. "Mitä olen tehnyt?"

"Et mitään, Polly, mutta Graham tahtoo nyt olla koulutoveriensa kanssa."

"Ja hän pitää heistä enemmän kuin minusta! Hän työntää minut luotaan, kun he ovat täällä."

Ajattelin hieman lohduttaa häntä ja käyttää tilaisuutta teroittaakseni hänen mieleensä muutamia viisaita mietelmiä, joita minulla aina oli varastossa valmiina sovellettaviksi. Hän keskeytti minut kuitenkin panemalla sormensa korvilleen jo ensi sanojeni aikana ja heittäytymällä pitkäkseen matolle, kasvot kohti lattiaa. Tästä asennosta ei Warren eikä keittäjä saaneet häntä hievahtamaan, ja niinpä hän sai maata kunnes näki hyväksi nousta omasta aloitteestaan.

Graham unohti kärsimättömyytensä samana iltana ja olisi ystäviensä mentyä lähestynyt häntä kuten tavallisesti, mutta Polly tempautui irti hänen käsistään. Tytön silmät salamoivat, hän ei tahtonut toivottaa Grahamille hyvää yötä eikä katsoa häntä kasvoihin. Seuraavana päivänä Graham kohteli häntä välinpitämättömästi, ja tyttö kävi kylmäksi kuin marmori. Päivää myöhemmin poika kiusoitteli häntä saadakseen tietää mistä oli kysymys, mutta hänen huulensa eivät auenneet. Tietenkään ei Graham puolestaan voinut olla todella suuttunut, peli kun joka tavalla oli liian epätasainen. Hän koetti lepyttää ja maanitella. "Miksi Polly oli niin vihoissaan? Mitä Graham oli tehnyt?" Vähitellen vastasivat kyynelet hänelle, hän hellitteli lasta, ja he olivat taas ystäviä. Mutta Polly oli niitä, joilta tuollaiset tapahtumat eivät unohdu. Huomasin ettei hän tämän loukkauksen jälkeen koskaan etsinyt Grahamin seuraa, ei seurannut häntä eikä millään tavoin koettanut kiinnittää hänen huomiotaan. Käskin häntä kerran viemään kirjan tai jonkin muun esineen Grahamille, kun tämä oli sulkeutunut työhuoneeseensa.

"Minä odotan kunnes hän tulee ulos", sanoi hän ylpeästi. "En tahdo vaivata häntä nousemaan ja avaamaan ovea."

Nuorella Brettonilla oli lempiponi, jolla hän usein lähti ratsastamaan. Polly katseli aina ikkunastaan hänen lähtöään ja paluutaan. Hänen kunnianhimonsa päämääränä oli päästä ratsastamaan pihan ympäri tuolla ponilla, mutta pois se että hän olisi pyytänyt Grahamilta sellaista armoa. Eräänä päivänä hän meni pihalle katsomaan, kun Graham hyppäsi hevosen selästä, ja hänen nojatessaan porttiin väikkyi hänen silmissään ikävöivä halu saada maistaa ratsaillepääsyn nautintoa.

"Tules, Polly, tahdotko laskettaa ravia?" kysyi Graham huolettomasti. Minä arvelen että hän Pollyn mielestä oli liian huoleton.

"En, kiitos", sanoi tyttö kääntyen pois äärimmäisen kylmästi.

"Tulisit nyt", jatkoi poika. "Sinä pitäisit siitä ihan varmaan."

"Älä luule että minä välitän siitä hituistakaan", kuului vastaus.

"Se ei ole totta. Sinä sanoit Lucy Snowelle että ratsastaisit hirveän kernaasti."

"Lucy Snowe on löppöliisa ", kuulin hänen sanovan (pieni puutteellisuus ääntämisessä oli vähimmän pikkuvanhaa koko tytössä), ja niine hyvineen hän marssi sisään. Graham, joka tuli sisään pian hänen jälkeensä, huomautti äidilleen: "Äiti, minä uskon että tuo lapsi on vaihdokas, hän on todellinen oikkupussi, mutta minä ikävystyisin ilman häntä. Hän huvittaa minua paljon enemmän kuin sinä tai Lucy Snowe."

"Neiti Snowe", sanoi Pauliina minulle (hän oli nyt ottanut tavakseen silloin tällöin jutella kanssani, kun olimme kahden kesken huoneessamme iltaisin), "tiedättekö minä viikonpäivänä pidän Grahamista eniten?"

"Kuinka kummassa voisin tietää niin omituista asiaa? Onko hän jonakin viikon seitsemästä päivästä toisenlainen kuin kuutena muuna?"

"Ihan varmaan! Ettekö näe? Ettekö tiedä? Minusta hän on verrattomin sunnuntaisin. Silloin saamme pitää hänet luonamme koko päivän, ja hän on niin hiljainen ja illalla niin kiltti."

Tuo havainto ei ollut kokonaan perusteeton: käynti kirkossa ym. piti Grahamin hiljaisena sunnuntaisin, ja illalla hän tavallisesti antautui leppoisaan, miltei laiskottelevaan ajanviettoon arkihuoneen takan ääressä. Hän otti tavallisesti haltuunsa sohvan ja kutsui luokseen Pollyn.

Graham ei ollut aivan samanlainen kuin muut pojat; hänen kaikki ilonsa ei ollut toiminnassa, vaan hän kykeni myös ajoittaiseen mietiskelyyn. Hän saattoi myös löytää huvia lukemisesta, eikä hän valinnut kirjojaan kokonaan umpimähkään, vaan silloin tällöin välähti hänen valinnassaan luonteenomaisia harrastuksia, vieläpä vaistomaista makua. Tosin hän harvoin lausui ajatuksiaan lukemansa johdosta, mutta olen nähnyt hänen istuvan miettimässä sitä.

Kun Polly oli hänen lähellään, polvillaan matolla tai pienellä tyynyllä, alkoi kuiskaileva keskustelu, hillitty mutta ei sentään mahdoton kuulla. Kuulin silloin tällöin katkelman heidän juttelustaan, ja tosi on, että jokin parempi ja hienompi vaikutus kuin arkipäivisin näytti sellaisina sunnuntaihetkinä tyynnyttävän Grahamin sangen miellyttävälle tuulelle.

"Oletko oppinut virsiä tällä viikolla, Polly?"

"Olen oppinut yhden hyvin kauniin, neljä säkeistöä pitkän. Luenko sen?"

"Lue sitten, mutta sievästi, älä pidä kiirettä."

Kun virsi oli luettu tai pikemmin puoliksi laulettu heikolla jonottavalla äänellä, teki Graham muistutuksia lukemistavan johdosta ja ryhtyi antamaan opetusta lausunnassa. Polly oli nopea oppimaan, nokkela jäljittelemään; sitä paitsi hänen suurin ilonsa oli olla Grahamille mieliksi, ja niinpä hän osoittautui hyväksi oppilaaksi. Virren jälkeen tuli tavallisesti vähän lukemista — kenties luku Raamatusta, ja siinä tarvittiin harvoin oikaisua, sillä lapsi osasi lukea koruttoman kertovan kappaleen oikein hyvin, ja kun aihe oli sellainen jonka hän ymmärsi ja joka saattoi kiinnittää hänen mieltään, olivat hänen ilmeensä ja hänen innostuksensa kerrassaan merkilliset. Joosef heitettynä kuoppaan, Samuelin kutsuminen, Daniel jalopeurain luolassa — nämä olivat lempipaikkoja, ja varsinkin ensimmäisen intomielisyys näytti tehoavan häneen mitä voimakkaimmin.

"Jaakob parka", hän sanoi joskus vapisevin huulin. "Kuinka hän rakastikaan poikaansa Joosefia! Yhtä paljon", hän lisäsi kerran, "yhtä paljon, Graham, kuin minä rakastan sinua. Jos sinä kuolisit" (ja hän avasi kirjan uudelleen, etsi kohdan ja luki), "niin minä 'en huolisi lohdutuksesta, vaan murehtien minä menisin tuonelaan poikani tykö'."

Näin sanoen hän sulki Grahamin pieniin käsivarsiinsa ja veti hänen pitkätukkaisen päänsä luokseen. Muistan että teko tuntui minusta oudon äkilliseltä ja herätti katsojassa samaa tunnetta kuin luonnostaan vaarallisen ja vain puoliksi kesytetyn eläimen liian varomaton hyväileminen. Eipä silti että olisin pelännyt Grahamin vahingoittavan häntä tai työntävän hänet raa'asti takaisin, mutta arvelin että Polly oli vaarassa tulla sysätyksi pois huolettomasti, kärsimättömällä tavalla, mikä hänelle olisi melkein pahempaa kuin lyönti. Itse asiassa kuitenkin tällaiset mielenilmaisut otettiin vastaan passiivisesti, väliinpä vielä tuikki pojan silmistä eräänlaista ystävällistä eikä ensinkään ynseätä ihmettelyä Pollyn hartaan puolueellisuuden johdosta. Kerran hän sanoi: "Sinä pidät minusta melkein yhtä paljon kuin jos olisit pieni sisareni, Polly."

"Oi, minä pidän sinusta", sanoi Polly, "minä pidän sinusta hyvin paljon."

<tb>

Minulle ei pitkäksi aikaa suotu tätä luonteentutkimisen huvia. Polly oli ollut Brettonissa tuskin kahta kuukautta, kun tuli kirje herra Homelta, joka ilmoitti nyt asettuneensa mannermaalle äitinsä sukulaisten keskuuteen, ja koska Englanti oli käynyt hänelle tykkänään vastenmieliseksi, ei hän vähääkään ajatellut palaavansa sinne, kenties ei vuosikausiin. Hän toivoi saavansa pikku tyttärensä luokseen viipymättä.

"Miltähän kannalta tyttö mahtaa ottaa tämän uutisen", sanoi rouva Bretton luettuaan kirjeen. Minä pohdin sitä myös, ja otin tehtäväkseni ilmoittaa asian hänelle.

Tullessani salonkiin — kaunis ja hiljainen huone, missä tyttö mielellään istui yksin ja minne hänet vapaasti uskallettiin laskea, sillä hän ei kajonnut sormillaan mihinkään, tai pikemmin, ei liannut mitään mihin kajosi — tapasin hänet loikoilemasta leposohvalla kuin mikäkin pieni haaremikaunotar, puoleksi kätkössä läheisen ikkunan riippuvien verhojen takana. Hän näytti onnelliselta; kaikki hänen ajanviete-esineensä olivat hänen ulottuvillaan: valkoinen ompelulipas, pari musliinikaistaletta, pari nauhanpätkää, joita oli kokoiltu nuken korutarpeiksi. Nukke, asianmukaisesti puettuna yöpukuun ja yömyssy päässä, makasi kehdossaan; hän tuuditti sitä uneen, nähtävästi järkähtämättä uskoen sen tuntemis- ja nukkumiskykyyn, ja silmäili samalla kuvakirjaa, joka oli levällään hänen polvellaan.

"Neiti Snowe", hän sanoi kuiskaten, "tämä on ihmeellinen kirja. Candace" (nukke, Grahamin ristimä, sillä sen likaisenvärinen iho teki sen etiopialaisen näköiseksi) — "Candace nukkuu nyt, ja minä voin kertoa teille siitä, mutta meidän pitää molempien puhua hiljaa, jottei hän heräisi. Tämän kirjan sain Grahamilta; siinä kerrotaan kaukaisista maista, jotka ovat pitkän pitkän matkan päässä Englannista ja jonne ei kukaan matkustaja pääse muutoin kuin purjehtimalla tuhansia peninkulmia meren yli. Niissä maissa asuu villi-ihmisiä, neiti Snowe, joilla on toisenlaiset vaatteet kuin meillä, ja itse asiassa on muutamilla heistä vaatteita tuskin lainkaan, jotta heidän olisi viileä olla, tiedättehän, siellä kun on hyvin kuuma ilma. Tässä on kuva jossa heitä on tuhansittain koolla autiolla paikalla — tasangolla, jossa on paljon hiekkaa — ja heidän keskellään on mustapukuinen mies — hyvä, hyvä englantilainen mies — lähetyssaarnaaja, joka saarnaa heille palmun juurelta." (Hän näytti pientä väritettyä puupiirrosta, joka esitti edellä kerrottua.) "Ja tässä", hän jatkoi, "on 'enemmän kummallisempia' kuvia" (kielioppi sattui unohtumaan) "kuin tuo. Tässä on suuri ihmeellinen Kiinan muuri, tässä on kiinalainen rouva, jolla on pienempi jalka kuin minulla. Tässä on villi tataarilaishevonen, ja tässä kaikkein ihmeellisin, maa jossa on vain lunta ja jäätä, ei mitään vihreitä niittyjä eikä metsiä eikä puutarhoja. Tästä maasta on löydetty mammutinluita, mutta mammutteja ei siellä enää ole. Te ette tiedä mikä mammut on, mutta minä voin sanoa sen teille, koska Graham sanoi minulle. Suuri kummitusmainen olento, korkea kuin tämä huone, pitkä kuin eteinen, mutta ei paha eikä lihansyöjä, niin arvelee Graham. Hän uskoo että jos minä tapaisin sellaisen metsässä, se ei tappaisi minua jollen tulisi aivan sen tielle, mutta siinä tapauksessa se polkisi minut pensaikkoon niinkuin minä voin astua heinäsirkan päälle niityllä tietämättä siitä mitään."

Tällä tavoin hän antoi mielikuvituksensa harhailla.

"Polly", keskeytin, "olisiko sinusta hauska päästä matkustamaan?"

"Ei juuri vielä", oli hänen varovainen vastauksensa, "mutta kahdenkymmenen vuoden päästä, kun olen aikuinen nainen, yhtä suuri kuin rouva Bretton, lähden kenties matkalle Grahamin kanssa. Me aiomme matkustaa Sveitsiin ja kiivetä Mont Blanc'ille, ja jonakin päivänä purjehdimme Etelä-Amerikkaan ja nousemme Chimborazon huipulle."

"Mutta miltä sinusta tuntuisi matkustaa nyt, jos isä olisi kanssasi?"

Hänen vastauksestaan — joka tuli vasta äänettömyyden jälkeen — ilmeni taaskin tuollainen odottamaton mielialan muutos, joka oli hänelle ominaista. "Mitä hyödyttää puhua noin tuhmasti?" hän sanoi. "Minkä tähden mainitsette isän? Mitä isä teihin kuuluu? Aloin juuri olla onnellinen enkä ajatellut häntä niin paljon, ja nyt on kaikki alettava alusta!"

Hänen huulensa värisivät. Kiiruhdin kertomaan vastasaapuneesta kirjeestä ja ilmoittamaan määräyksen, jonka mukaan Harrietin ja hänen oli viipymättä matkustettava hänen rakkaan isänsä luo. "No, Polly, etkö ole iloinen?" lisäsin.

Hän ei vastannut. Hän pudotti kirjansa ja lakkasi tuudittamasta nukkeaan, sitten hän tuijotti minuun vakavana ja juhlallisena.

"Eikö sinusta ole hauskaa mennä isäsi luo?"

"Tietysti", hän sanoi vihdoin tuolla terävällä tavalla, jota hän yleensä käytti puhuessaan minulle ja joka oli aivan toisenlainen kuin hänen tapansa puhua rouva Brettonille, ja toisenlainen myös kuin hänen Grahamin seurassa käyttämänsä puhetapa. Olisin tahtonut saada enemmän selvyyttä hänen ajatuksistaan, mutta ei, hän ei tahtonut keskustella enempää. Hän riensi rouva Brettonin luo, kysyi häneltä ja sai vahvistuksen uutiseeni. Näiden sanomain painavuus ja tärkeys piti hänet täysin vakavana kaiken päivää. Illalla, samana hetkenä jolloin Grahamin askelet kuuluivat alhaalta, huomasin hänet vierelläni. Hän alkoi hypistellä niskassani olevaa medaljonkinauhaa, otti kamman hiuksistani ja pani sen takaisin, ja hänen puuhatessaan tuli Graham sisään.

"Kertokaa hänelle vähitellen", hän kuiskasi, "kertokaa että minä lähden pois."

Teenjuonnin aikana tein sitten ilmoituksen. Grahamin ajatukset sattuivat juuri silloin olemaan eräässä koulupalkinnossa, josta hän kilpaili. Uutinen oli kerrottava kahdesti ennen kuin se kunnollisesti kiinnitti hänen huomiotaan, ja sittenkin hän viivähti siinä vain hetkisen.

"Lähteekö Polly? Kuinka ikävää! Pikku hiiri kulta, minä tulen kaipaamaan häntä. Hänen pitää tulla takaisin meille, äiti."

Ja nielaistuaan teensä nopeasti hän otti kynttilän, valtasi pienen pöydän itselleen ja kirjoilleen ja oli pian syventynyt lukuihinsa.

"Pikku hiiri" hiipi hänen viereensä ja laskeutui matolle hänen jalkainsa juureen, kasvot vasten lattiaa. Siinä asennossa hän pysyi mykkänä ja liikkumattomana nukkumaanmenoon asti. Kerran näin Grahamin sysäävän häntä levottomalla jalallaan, vähääkään aavistamatta hänen läheisyyttään. Hän vetäytyi tuuman tai pari etäämmälle. Minuuttia myöhemmin hiipi pieni käsi kasvoista, joita vasten se oli ollut painettuna, ja hyväili hellästi tuota varomatonta jalkaa. Kun hoitajatar tuli hakemaan, nousi hän ja lähti hyvin tottelevaisena, sanottuaan meille kaikille nöyrästi hyvää yötä.

En tahdo sanoa että tuntia myöhemmin pelkäsin mennä levolle; kuitenkin oli mielessäni levoton tietoisuus siitä etten tapaisi lasta levollisessa unessa. Ennakkovaistoni piti paikkansa, sillä näin hänen valkoisen linnun tavoin kyyröttävän sängynlaidalla, kylmissään ja täysin valveilla. Tuskin tiesin miten minun oli lähestyttävä häntä, sillä häntä ei voinut kohdella kuin muita lapsia. Mutta hän tekikin aloitteen. Kun olin sulkenut oven ja laskenut kynttilän yöpöydälle, hän kääntyi minuun ja sanoi: "Minä en voi — en voi nukkua, ja tällä tavoin en voi — en voi elää."

Kysyin mikä häntä vaivasi.

"Kauhea sur-ke-us!" hän sopersi valittavasti.

"Kutsunko rouva Brettonin?"

"Se olisi vallan hullua", kuului hänen kärsimätön vastauksensa, ja itse asiassa tiesinkin hyvin, että jos hän olisi kuullut rouva Brettonin askelten lähestyvän, hän olisi painunut hiljaisena kuin hiiri peitteen alle. Niin silmittömästi kuin hän tuhlasikin oikkujaan minuun, jota kohtaan hän tunsi tuskin kiintymyksen varjoakaan, ei hän koskaan näyttänyt kummitädilleni pilkahdustakaan sisimmästään; hänen aikanaan Polly oli vain kiltti, jonkin verran sievistelevä pieni tyttö. Tarkastelin häntä; hänen poskensa olivat purppuranpunaiset, suuriksi levinneet silmät olivat sekä hehkuvat että himmeät ja tuskallisen levottomat. Oli ilmeistä että hän ei saanut jäädä tuohon tilaan huomiseen asti. Arvasin asian laidan.

"Tahtoisitko sanoa Grahamille uudelleen hyvää yötä?" kysyin. "Hän ei ole vielä mennyt huoneeseensa."

Hän kurkotti heti pieniä käsivarsiaan, jotta nostaisin hänet. Kiedoin huivin hänen ympärilleen ja kannoin hänet takaisin salonkiin. Graham oli juuri lähdössä.

"Hän ei voi nukkua näkemättä teitä ja puhumatta teille vielä kerran", sanoin. "Hänestä ei ole mieluisaa jättää teitä."

"Minä olen pilannut hänet", sanoi Graham ottaen Pollyn minulta hyväntuulisesti ja suudellen hänen pieniä kuumia kasvojaan ja polttavia huuliaan. "Polly, nyt sinä välität minusta enemmän kuin isästäsi —"

" Minä välitän sinusta, mutta sinä et välitä minusta hiukkaakaan", kuiskasi lapsi.

Hänelle vakuutettiin päinvastaista, häntä suudeltiin taas, hänet annettiin takaisin minulle ja minä kannoin hänet pois, mutta voi! hän ei ollut rauhoittunut.

Kun arvelin että hän saattoi kuunnella minun sanojani, virkoin: "Pauliina, ei sinun pitäisi olla pahoillasi siitä, että Graham ei välitä sinusta yhtä paljon kuin sinä hänestä. Sen täytyy olla niin."

Hänen kohotetut ja kysyvät silmänsä tahtoivat tietää minkä tähden.

"Siksi että hän on poika ja sinä olet tyttö, hän on kuusitoistavuotias ja sinä vain kuusivuotias, hänen luonteensa on voimakas ja iloinen ja sinun on toisenlainen."

"Mutta minä rakastan häntä niin paljon; hänen pitäisi rakastaa minua hiukan."

"Niin hän tekeekin. Hän pitää sinusta. Sinä olet hänen suosikkinsa."

"Olenko minä Grahamin suosikki?"

"Olet, enemmän kuin kukaan pieni lapsi minkä tunnen."

Tämä vakuutus rauhoitti häntä ja hän hymyili kesken tuskaansa.

"Mutta", jatkoin, "älä huoli murjottaa äläkä odota häneltä liikoja, muuten hän tuntee sinun olevan vaivaksi, ja sitten on kaikki hukassa."

"Kaikki hukassa", hän säesti vienosti. "Minä tahdon olla hyvä. Minä koetan olla hyvä, Lucy Snowe."

Panin hänet vuoteeseen.

"Antaako hän minulle anteeksi tämän yhden kerran?" hän kysyi, kun minä riisuuduin. Minä vakuutin että hän kyllä antaa, ettei hän vielä ollut millään tavoin nurjamielinen, että Pollyn vain piti varoa tulevaisuudessa.

"Ei ole tulevaisuutta", hän sanoi. "Minä lähden pois. Enkö koskaan — koskaan saa nähdä häntä, kun olen poissa Englannista?"

Annoin rohkaisevan vastauksen. Kynttilä sammutettiin ja kului hiljainen puolituntinen. Minä luulin hänen nukkuvan, kun pieni valkoinen haamu vielä kerran nousi istumaan vuoteelleen ja hento ääni kysyi: "Pidättekö Grahamista, neiti Snowe?"

"Pidänkö hänestä? Pidän, hiukan."

"Hiukan vain! Pidättekö hänestä niinkuin minä?"

"Sitä en luule. Ei, en niinkuin sinä."

"Pidättekö hänestä paljon?"

"Sanoinhan että pidän hänestä hiukan. Mitä hyödyttää välittää hänestä niin hirveän paljon, hän on täynnä virheitä."

"Onko hän?"

"Kaikki pojat ovat."

"Enemmänkö kuin tytöt?"

"Hyvin luultavaa. Viisaat ihmiset sanovat, että on hullutusta pitää ketään täydellisenä, ja mitä tulee pitämiseen ja ei-pitämiseen, tulisi meidän olla ystävällisiä kaikille eikä jumaloida ketään."

"Oletteko te viisas ihminen?"

"Aion koettaa olla. Mene nukkumaan nyt."

"En voi mennä nukkumaan. Eikö teillä ole kipua juuri täällä" (hän pani keijukaiskätensä keijukaisrintaan), "kun ajattelette että teidän pitää jättää Graham, sillä eihän teidän kotinne ole täällä?"

"Tosiaankaan, Polly", sanoin, "sinun ei pitäisi tuntea niin suurta tuskaa, kun hyvin pian lähdet isäsi luo. Oletko unohtanut hänet? Etkö enää tahdo olla hänen pieni toverinsa?"

Kuoleman hiljaisuus seurasi tätä kysymystä.

"Lapsi, pane levolle ja nuku", käskin.

"Vuoteeni on kylmä", hän sanoi. "En voi lämmittää sitä."

Näin tuon pikku otuksen värisevän. "Tule minun luokseni", sanoin, ja minä toivoin, joskaan en juuri uskonut, hänen noudattavan pyyntöäni, sillä hän oli mitä kummallisin ja oikukkain pikku olento ja erityisen juonikas minun seurassani. Hän tuli kuitenkin heti, liukuen pienen aaveen tavoin poikki maton. Otin hänet vuoteeseeni. Hän oli viluinen: lämmitin häntä sylissäni. Hän värisi hermostuneesti: minä tyynnytin häntä. Näin rauhoitettuna ja hoivattuna hän vihdoin nukkui.

"Hyvin omituinen lapsi", ajattelin, kun katselin hänen nukkuvia kasvojaan epätasaisessa kuunvalossa ja varovasti ja hiljaa kuivasin hänen kimmeltäviä silmäluomiaan ja märkiä poskiaan nenäliinaani. "Kuinka hän on pääsevä maailman läpi ja taisteleva tämän elämän vaikeuksia vastaan? Kuinka hän on kestävä ne iskut ja vastukset, nöyryytykset ja tuskat, joita kirjat ja oma järkeni sanovat valmistetun kaikkea lihaa varten?"

Hänen lähtönsä tapahtui seuraavana päivänä, ja jäähyväisten hetkenä hän värisi kuin lehti, mutta hillitsi itsensä.

IV

NEITI MARCHMONT

Lähdin Brettonista muutamia viikkoja Pauliinan lähdön jälkeen — aavistamatta etten enää koskaan tulisi käymään siellä, en koskaan astelemaan sen rauhallisia vanhoja katuja — kotiin, josta olin ollut poissa kuusi kuukautta. Arvellaan kaiketi, että tietenkin olin iloinen palatessani omaisteni helmaan. No niin, tuo ystävällinen arvelu ei vahingoita ketään, ja jääköön siis rauhassa vaille vastustusta. Pois se että vastaisin kieltävästi, päinvastoin sallin lukijan kuvitella minun seuraavan kahdeksan vuoden aikana olevan kuin tyvenellä säällä pursi, joka uinailee peilikirkkaassa satamassa — perämiehen loikoillessa pienellä kannella, kasvot taivasta kohden ja silmät ummessa, vaipuneena, jos niin haluat, pitkään rukoukseen. Hyvin monen naisen ja tytön otaksutaan viettävän elämänsä jotenkin siihen suuntaan; miksi en siis minäkin muiden mukana?

Kuvittele minua siis joutilaana, lekottelevana, lihavana ja onnellisena loikoilemassa patjain verhoamalla kannella, alituisen päivänpaisteen lämmössä ja pehmeän uneliaan tuulenhengen keinuttamana. Ei kuitenkaan voi salata, että siinä tapauksessa minun syystä tai toisesta täytyi pudota yli laidan, tai että lopulta täytyi sattua haaksirikko. Minä muistan liiankin hyvin ajan — pitkän ajan — täynnä vilua, vaaraa ja ponnistuksia. Tähän hetkeen asti olen painajaisöinä tuntenut tuon ajan vihaisten aaltojen suolaisen kirpeyden kaulassani ja jäisen puristuksen keuhkoissani. Tiedän myös että tuona aikana raivosi myrsky, ja sitä ei kestänytkään vain yhden tunnin tai yhden päivän. Moneen päivään ja yöhön ei näkynyt aurinkoa eikä tähteä, omin käsin heitimme kaluston mereen, säälimätön myrsky vainosi meitä ja kaikki pelastumisen toivo otettiin meiltä. Vihdoin laiva hajosi ja miehistö oli hukassa.

Niin pitkälle kuin muistan, en valittanut kenellekään näistä vaivoista. Itse asiassa, kenelle olisin voinut valittaa? Rouva Brettonin olin jo kauan sitten kadottanut näkyvistäni. Esteet, toisten nostamat, olivat vuosia sitten tulleet seurustelumme tielle ja katkaisseet sen. Sitä paitsi oli aika tuonut hänenkin elämäänsä muutoksia: se sievoinen omaisuus, joka hänen oli talletettava poikaansa varten ja joka suurimmaksi osaksi oli sijoitettu johonkin osakepankkiyritykseen, oli sulanut, niin kerrottiin, alkuperäisen määränsä murto-osaksi. Satunnaisten huhujen kautta sain tietää, että Graham oli ryhtynyt ammattiopintoihin; sekä hän että hänen äitinsä olivat lähteneet Brettonista ja asuivat kuuleman mukaan nyt Lontoossa. Näin ollen ei jäänyt mitään mahdollisuutta riippuvaisuuteen toisista; vain itseeni voin turvautua. En tiedä olinko erikoisen itsenäinen tai toimelias luonne, mutta olosuhteet tyrkyttivät minulle itsenäisyyttä ja työintoa, niinkuin tuhansille muille, ja kun neiti Marchmont, lähistöllä asuva naimaton nainen, lähetti hakemaan minua, tottelin hänen pyyntöään toivoen että hän osaisi neuvoa minulle tehtävän johon voisin ryhtyä.

Neiti Marchmont oli varakas nainen ja asui kauniissa talossa, mutta luuvalo oli tehnyt hänet rammaksi, kykenemättömäksi käyttämään käsiään ja jalkojaan, ja sellainen hän oli ollut jo kaksikymmentä vuotta. Hän istui aina yläkerrassa, missä salonki oli makuuhuoneen vieressä. Olin usein kuullut puhuttavan neiti Marchmontista ja hänen erikoisuuksistaan (hänellä oli hyvin omituisen ihmisen maine), mutta tähän saakka en ollut koskaan nähnyt häntä. Tapasin uurteisen ja harmaatukkaisen naisen, jonka yksinäisyys oli tehnyt vakavaksi, pitkä suru ankaraksi, ja joka myös oli ärtyisä ja kenties vaatelias. Kävi selville että palvelustyttö tai pikemminkin seuranainen, joka muutamia vuosia oli ollut hänen apulaisenaan, oli naimisiin menossa, ja kuultuaan turvattomasta asemastani neiti Marchmont oli lähettänyt sanan minulle, ajatellen että voisin täyttää tuon henkilön paikan. Hän teki tämän ehdotuksen teenjuonnin jälkeen, kun istuimme kahden hänen takkansa ääressä.

"Se ei tule olemaan helppoa elämää", hän sanoi suoraan, "sillä minä vaadin aika paljon huomaavaisuutta ja te tulette saamaan hyvin vähän vapautta, mutta ehkä se sentään tulee tuntumaan siedettävältä verrattuna viimeaikaisiin oloihinne."

Minä mietin. Tietysti sen olisi pitänyt tuntua siedettävältä, myönsin itsekseni, mutta jonkin omituisen kohtalon oikun vuoksi se ei kuitenkaan tuntunut siltä. Elää täällä, tässä umpinaisessa huoneessa, kärsimyksen todistajana, kenties joskus kiukun kohteena — koko edessä olevan nuoruuteni ajan, kun kaikki se mikä oli takana, oli kulunut lievimmin sanoen ei-onnellisesti! Mieleni lannistui hetkeksi, sitten se elpyi taas, sillä vaikka pakotinkin itseni toteamaan vastukset, olin luullakseni liian proosallinen ihannoimaan, niinpä myös liioittelemaan niitä.

"Epäilen vain, tokko minulla on voimia tähän toimeen", huomautin.

"Sitäpä minäkin pelkään", hän sanoi, "sillä te näytätte lopen rasittuneelta."

Niin näytinkin. Näin peilistä itseni — surupukuisen, kuihtuneen, onttosilmäisen olennon. En kuitenkaan paljoa välittänyt tuosta synkästä näystä. Uskoin että ruoste oli pääasiassa ulkopuolista: tunsin vielä imeväni voimaa elämän lähteistä.

"Mitä muuta teillä on toivossa — onko mitään?"

"Ei mitään varmaa vielä, mutta voinhan saada jotakin."

"Niin te kuvittelette ja ehkä olette oikeassa. Koettakaa sitten omia keinojanne, ja jos ne eivät tepsi, koetelkaa minun keinoani. Tekemäni tarjous on jäävä avoimeksi teitä varten kolmeksi kuukaudeksi."

Se oli ystävällistä. Sanoin hänelle sen, ja ilmaisin kiitollisuuteni. Puhuessamme hän sai kipukohtauksen. Minä autoin häntä, toimitin välttämättömät palvelukset hänen määräystensä mukaan, ja kun kohtaus helpotti, oli välillemme jo muodostunut jonkinlainen tuttavuus. Minä puolestani olin hänen tavastaan kestää tämän kohtauksen nähnyt, että hän oli luja ja kärsivällinen nainen (kärsivällinen ruumiillisessa tuskassa, vaikka kenties joskus ärtyisä kalvavan henkisen kivun aikana), ja hän taas oli siitä auliudesta, millä olin auttanut häntä, huomannut että hän voi saavuttaa myötätuntoni (sellaisen kuin se oli). Hän lähetti hakemaan minua seuraavanakin päivänä; viitenä kuutena päivänä peräkkäin hän halusi seuraani. Läheisempi tuttavuus, joka kyllä paljasti vikoja ja oikkuja, avasi minulle samalla näköalan luonteeseen jota voin kunnioittaa. Niin tyly ja äreä kuin hän joskus olikin, saatoin palvella häntä ja istua hänen vieressään, mielessäni se tyyneys, joka aina on ilonamme tuntiessamme, että käytöksemme, läheisyytemme, kosketuksemme miellyttää ja tyynnyttää henkilöä jota palvelemme. Silloinkin kun hän torui minua — ja sitä hän tuon tuostakin teki, ja aika happamesti sittenkin — tapahtui se kuitenkin tavalla joka ei nöyryyttänyt eikä jättänyt mitään pistosta mieleeni; hän oli pikemminkin kuin tuittupäinen äiti, joka läksyttää tytärtään, kuin tyly emäntä, joka nuhtelee riippuvaisessa asemassa olevaa palvelijaansa. Nuhdella hän itse asiassa ei osannutkaan, vaikka hän saattoikin tilapäisesti raivota. Lisäksi oli kaikessa hänen intohimossaan aina pisara järkeä: hän oli johdonmukainen suuttumuksessaankin. Ennen pitkää alkoi kasvava kiintymyksen tunne näyttää tilanteen aivan uudessa valossa, ja toisella viikolla olin suostunut jäämään hänen seuralaisekseen.

Kaksi kuumaa umpinaista huonetta tuli siis maailmakseni, ja vanha rampa nainen emännäkseni, ystäväkseni, kaikekseni. Hänen palvelemisensa oli velvollisuuteni — hänen tuskansa kärsimykseni — hänen huojennuksensa toivoni — hänen suuttumuksensa rangaistukseni — hänen arvonantonsa palkkani. Minä unohdin että oli niittyjä, metsiä, jokia, meriä ja alati vaihteleva taivas tämän sairashuoneen himmeiden ristikkoikkunain takana, ja olin melkein tyytyväinen unohtaessani sen. Kaikki minussa rajoittui osani mukaan. Koska olin kohtalon kasvattamana tottunut kesyksi ja hiljaiseksi, en vaatinut kävelyjä raittiissa ilmassa eikä ruokahaluni tarvinnut enempää kuin sairaalle tarjottuja niukkoja annoksia. Lisäksi hän tarjosi luonteensa omaperäisyyden tutkittavakseni, hyveittensä lujuuden ja, tahtoisin lisätä, intohimojensa voiman ihailtavakseni, tunteittensa vilpittömyyden turvakseni. Kaikki nämä ominaisuudet hänellä oli, ja niiden tähden pysyin hänen luonaan.

Näiden seikkojen tähden olisin kituuttanut hänen luonaan vaikka kaksikymmentä vuotta, jos hänen pitkä elämänsä olisi voinut jatkua vielä niin kauan. Mutta toisin oli kirjoitettu. Nähtävästi minua oli yllytettävä toimintaan. Minua oli kiihotettava, ajettava, ruoskittava, pakotettava tarmoon. Pienen osuuteni inhimillistä kiintymystä, jota ylistin kuin mitäkin katoamatonta helmeä, piti sulaa sormissani ja liukua pois kuin haihtuva rae. Pieni velvollisuus, jonka olin omaksunut, oli temmattava pois helposti tyydytetyltä omaltatunnoltani. Olin tahtonut ryhtyä sovitteluihin kohtalon kanssa: säästyä satunnaisista suurista tuskista alistamalla koko elämäni kieltäymyksiin ja pieniin vaivoihin. Kohtaloa ei niin vähällä tyynnytetty, eikä sallimus hyväksynyt moista peräytyvää laiskuutta ja pelkurimaista velttoutta.

Eräänä helmikuun yönä — muistan sen hyvin — havaittiin neiti Marchmontin talon lähellä eräs ääni, jonka joka asukas kuuli mutta kenties vain yksi tulkitsi. Kylmän talven jälkeen aloittivat myrskyt kevään. Olin pannut neiti Marchmontin vuoteeseen ja istuin tulen ääressä ommellen. Tuuli vinkui ikkunoissa; se oli vinkunut kaiken päivää, mutta yön synkistyessä se sai uuden äänen — kimeän, vihlovan, miltei puhuvan. Se oli valittavaa, surkeata ja hermoja järkyttävää, ja sitä lauloi joka tuulenpuuska.

"Oi, hiljaa, hiljaa", sanoin levottomalle mielelleni, pudotin työni ja koetin turhaan sulkea korviani tuolta oudon läpitunkevalta itkulta. Olin kuullut tuon saman äänen sitä ennen, ja ehdoton havainto oli pakottanut minut muodostamaan teorian siitä mitä se ennusti. Kolme kertaa elämässäni olivat tapahtumat opettaneet minulle, että nuo oudot äänet myrskyssä — tuo levoton, toivoton itku — ennustivat elämälle epäsuotuisaa tilaa ilmakehässä. Uskoin että läähättävä ja nyyhkivä, kiusaantunut, pitkään valittava itätuuli ilmoitti usein kulkutauteja. Siitä otaksun tarinan Bansheesta saaneen alkunsa. Kuvittelin myös — olin sen pannut merkille — että usein samaan aikaan kuulemme tulivuoren purkauksista etäisillä paikoilla maapalloa, virroista jotka äkkiä ovat syöksyneet uomastaan, ja tavattoman korkeasta nousuvedestä, joka raivoisana tulvii matalille merenrannoille. "Maapallomme", olin sanonut itsekseni, "näyttää sellaisina aikoina olevan revelty ja myllerryksissä, ja heikot joukostamme menehtyvät epäterveelliseen henkäykseen, joka kuumana purkautuu savuavista tulivuorista."

Kuuntelin ja vapisin. Neiti Marchmont nukkui.

Keskiyön aikana myrsky asettui puolen tunnin kuluessa kuoleman hiljaisuudeksi. Tuli, joka oli palanut sammuksiin, alkoi äkkiä hehkua. Tunsin ilman vaihtuvan ja virkistyin. Nostin ikkunavarjostinta ja uutimia, katsoin ulos ja näin tähtien kirkkaina tuikkivan kirpeässä pakkasessa.

Kääntyessäni takaisin kohtasi silmäni ensiksi neiti Marchmontin, joka oli herännyt. Hän nosti päätään tyynyltä ja katseli minua tavattoman vakavana.

"Onko siellä kaunis yö?" hän kysyi.

Vastasin myöntävästi.

"Arvasin sen", hän sanoi, "sillä tunnen itseni niin voimakkaaksi, niin terveeksi. Nostakaa minua. Tunnen olevani nuori tänä yönä", hän jatkoi, "nuori, kevytsydäminen ja onnellinen. Entä jos kipuni olisi käännekohdassa ja minun sallittaisiin vielä nauttia terveyttä? Se olisi ihme!"

"Näinä päivinä ei tapahdu ihmeitä", ajattelin itsekseni ja ihmettelin kuullessani hänen puhuvan niin. Hän jatkoi johtaen keskustelun menneisyyteen ja näytti muistavan sen tapahtumat, kohtaukset ja henkilöt tavattoman elävästi.

"Rakastan muistoa tänä yönä", hän sanoi, "ylistän sitä parhaana ystävänäni. Se antaa minun nyt juuri tuntea syvää iloa; se antaa takaisin sydämelleni vanhat tosiasiat elävinä, lämpiminä, kauniina — ei vain tyhjiä aatteita, vaan kaiken sen, mikä kerran oli totta ja minkä jo kauan olen luullut lakastuneeksi, hävinneeksi, haudan multaan sekaantuneeksi. Omistan juuri nyt nuoruuteni hetket, ajatukset ja toiveet. Elän uudelleen elämäni rakkauden — sen ainoan rakkauden — sen melkein ainoan kiintymyksen, sillä minä en ole erikoisen hyvä nainen, minä en ole sydämellinen. Kuitenkin on minulla ollut tunteeni, väkevät ja keskitetyt, ja niillä tunteilla oli esineensä, joka yksinään oli minulle yhtä rakas kuin suurimmalle osalle miehiä ja naisia ovat kaikki nuo lukemattomat seikat, joihin he tuhlaavat harrastustaan. Kun rakastin ja kun olin rakastettu, minkälaista elämää vietinkään! Minkä ihanan vuoden saatankaan muistaa — kuinka loistavana se palaakaan mieleeni! Mikä elontäysi kevät — mikä lämmin, iloinen kesä — mikä pehmeä kuunvalo, joka hopeoi syksyn illat — mikä toivon vahvuus sen vuoden talvijäiden ja härmäisten kenttien yllä! Läpi koko sen vuoden eli sydämeni Frankin sydämen kanssa. Oi, jalo Frank — uskollinen Frank — hyvä Frank, niin paljon parempi olit kuin minä itse — niin paljon korkeammalla kannoit lippuasi kaikessa! Tämän voin nyt nähdä ja sanoa: jos harvat naiset ovat niin kärsineet kuin minä menetettyäni hänet, harvat ovat myös niin iloinneet kuin minä hänen rakkaudestaan. Se oli paljon parempaa rakkautta kuin tavallinen; minä en koskaan epäillyt sitä enkä häntä; se oli rakkautta joka kunnioitti, suojeli ja kohotti yhtä paljon kuin ilahdutti naista jolle se oli annettu. Nyt tahdon kysyä, juuri tällä hetkellä, kun mieleni on niin oudon kirkas — nyt tahdon miettiä miksi se otettiin minulta pois? Minkä rikoksen tähden minut tuomittiin kahdentoista onnellisen kuukauden jälkeen kestämään kolmekymmentä vuotta surua?"

"Minä en tiedä", hän jatkoi hetkisen äänettömyyden jälkeen. "Minä en voi — en voi nähdä syytä, ja kuitenkin voin tällä hetkellä sanoa vilpittömästi, mitä en koskaan ennen ole koettanut sanoa — tutkimaton Jumala. Sinun tahtosi tapahtukoon! Ja tällä hetkellä voin uskoa että kuolema vie minut Frankin luo. Sitä en koskaan tähän saakka ole uskonut."

"Onko hän siis kuollut?" kysyin hiljaisella äänellä.

"Rakas tyttöni", hän sanoi, "eräänä onnellisena jouluiltana pukeuduin ja koristelin itseäni, odottaen että sulhoni, josta hyvin pian oli tuleva mieheni, tulisi sinä iltana luokseni. Istuin odottamaan. Vielä kerran näen tuon hetken — näen lumisen hämärän hiipivän sisään ikkunasta, jonka verho ei ollut laskettu, sillä tahdoin nähdä hänen ratsastavan valkoista käytävää pitkin; näen ja tunnen pehmeän takkavalkean loimun lämmittävän itseäni, leikkivän silkkipukuni poimuissa ja oikullisesti väläyttävän omia nuoria kasvojani kuvastimesta. Näen tyynen talvi-illan kuun nousevan täytenä, kirkkaana ja kylmänä pensaikon mustan massan ja hopeanhohtoisten niittyjen yli. Minä odotan, suoneni tykkivät hieman kärsimättömästi, mutta rinnassani ei ole epäilystä. Liekit takassa ovat sammuneet, mutta hiilet hehkuvat vielä kirkkaina — kuu nousee korkealle, mutta vielä sen saattaa nähdä ikkunasta. Kello lähenee kymmentä; hän oli harvoin myöhästynyt tämän enempää, mutta kerran tai pari hän ei ollut päässyt tulemaan aikaisemmin."

"Pettäisikö hän minut tällä kertaa? Ei — ei tälläkään kertaa. Ja nyt hän tuli — ja tuli nopeasti — saavuttaakseen menetetyn ajan. 'Frank, sinä hurja ratsastaja', sanoin itsekseni ja kuuntelin iloisena mutta levottomana lähestyvää ravia, 'tästä sinä saat toruja; minä sanon sinulle, että minun niskani se on, jonka panet vaaralle alttiiksi, sillä kaikki mikä on sinun, on rakkaammassa ja hellemmässä merkityksessä minun'. Siinä hän oli, minä näin hänet, mutta luulen että silmissäni oli kyyneliä, näköni oli niin sekava. Näin hevosen, kuulin sen tömistelevän — ainakin näin tumman möhkäleen — kuulin melua. Oliko se hevonen? Vai mikä oli tuo raskas laahustava olento, joka oudon mustana kulki ruohokentän poikki? Miksi saatoin nimittää tuota esinettä, jonka näin edessäni kuutamossa, ja kuinka voin tulkita tunnetta joka nousi sieluuni?"

"Saatoin ainoastaan rientää ulos. Suuri eläin — luultavasti Frankin musta hevonen — seisoi värisevänä, läähättäen ja korskuen oven edessä. Muuan mies piteli sitä; luulin että se oli Frank."

"'Mitä on tapahtunut?' kysyin. Thomas, oma palvelijani, vastasi terävästi: 'Menkää sisälle, neiti.' Ja sitten hän huusi toiselle palvelijalle, joka riensi keittiöstä kuin jonkinlaisen vaiston ajamana: 'Ruth, vie neiti heti sisään.' Mutta minä polvistuin lumeen, vieressäni jokin joka makasi siinä — jokin jota olin nähnyt laahattavan pitkin pihaa — jokin joka huokasi, joka voihki rinnallani kun nostin sitä ja vedin sen luokseni. Hän ei ollut kuollut, hän ei ollut kokonaan tiedoton. Annoin kantaa hänet sisään ja kieltäydyin noudattamasta mitään määräyksiä ja lähtemästä hänen luotaan. Olin kyllin maltillinen hallitsemaan ei ainoastaan itseäni vaan myös muita. Alussa he olivat yrittäneet kohdella minua kuin lasta, kuten ihmiset aina kohtelevat sitä, johon Jumalan käsi on sattunut, mutta minä en luovuttanut paikkaani muille kuin haavurille, ja kun tämä oli tehnyt voitavansa, kiedoin kuolevan Frankin käsivarsiini. Hänellä oli voimaa vastata syleilyyni, hänellä oli voimaa lausua nimeni, hän kuuli sanani kun rukoilin hiljaa hänen puolestaan, hän tunsi läheisyyteni kun hellästi ja lempeästi hoitelin häntä."

"'Maria', hän sanoi, 'minä kuolen Paratiisissa'. Viime henkäykseensä asti hän puhui minulle uskollisia sanoja. Kun jouluaamu sarasti, oli Frankini Jumalan luona."

"Ja tämä", hän jatkoi, "tapahtui kolmekymmentä vuotta sitten. Olen kärsinyt sen jälkeen. Epäilen olenko käyttänyt onnettomuuksiani parhaiten. Pehmeät sydämelliset luonteet olisivat niissä puhdistuneet pyhimyksiksi; väkevistä pahoista luonteista ne olisivat tehneet demoneja. Mitä minuun tulee, olen ollut vain surun murtama ja itsekäs nainen."

"Te olette tehnyt paljon hyvää", sanoin, sillä hän oli tunnettu ylevämielisestä anteliaisuudestaan.

"En ole evännyt rahaa, tarkoitatte, mikäli se voi lievittää murhetta. Mitä siitä? Antaminen ei maksa minulle mitään ponnistusta eikä vaivaa. Mutta ajattelen että tästä päivästä alkaen olen pääsevä parempaan mielentilaan, valmistautuva kohtaamaan Frankin. Te näette että vieläkin ajattelen Frankia enemmän kuin Jumalaa, ja jos katsotaan että rakastamalla luotua olentoa niin paljon, niin kauan ja niin yksipuolisesti olen solvaissut Luojaa, on pelastusmahdollisuuteni pieni. Mitä te ajattelette näistä asioista, Lucy? Olkaa pappinani ja sanokaa minulle."

Tähän kysymykseen en voinut vastata, minulla ei ollut sanoja. Mutta näytti kuin hän olisi ajatellut että olin vastannut.

"Aivan oikein, lapseni. Meidän pitäisi tunnustaa Jumala armolliseksi, vaikka emme aina ymmärtäisikään häntä. Meidän pitäisi ottaa vastaan oma osamme, oli se mikä oli, ja koettaa tehdä toisten elämä onnelliseksi. Eikö meidän pitäisi? No hyvä, huomenna aloitan koettamalla tehdä teidät onnelliseksi. Pyrin tekemään jotakin teidän hyväksenne, Lucy, jotakin josta teillä on hyötyä kun minä olen kuollut. Pääni on nyt kipeä liiasta puhumisesta, mutta kuitenkin olen onnellinen. Menkää nukkumaan. Kello lyö kaksi. Kuinka myöhälle minä itsekkyydessäni pidänkään teitä valveilla! Mutta menkää nyt, älkää enää olko levoton minusta, tunnen että voin levätä hyvin."

Hän laskeutui levolle ikään kuin nukkuakseen. Minäkin vetäydyin vuoteeseeni saman huoneen pieneen komeroon. Yö kului hiljaa; hiljaa oli hänen loppunsa vihdoin tullut, rauhallisesti ja ilman tuskia: aamulla hänet löydettiin elottomana, melkein kylmänä, mutta tyynen ja häiriintymättömän näköisenä. Hänen äskeinen vilkastumisensa ja mielen muutoksensa oli ollut kohtauksen enne. Yksi ainoa isku riitti katkaisemaan elämänlangan, jota murhe oli niin kauan kalvanut.

V

LEHTI KÄÄNTYY

Kun emäntäni oli kuollut ja minä taaskin yksinäni, täytyi minun etsiä uusi paikka. Tähän aikaan saattoi hermostoni olla vähän — hyvin vähän — vikaantunut. Tunnustan etten ollut kaunis, päinvastoin laiha, näivettynyt ja onttosilmäinen kuin mikäkin yövalvoja, rasittunut palvelustyttö tai paikaton ja velkaantunut ihminen. Velkaantunut en kuitenkaan ollut enkä aivan köyhäkään, sillä vaikka neiti Marchmont ei ehtinytkään tehdä mitään hyväkseni, kuten hän viimeisenä yönään sanoi aikovansa, sain kuitenkin hautajaisten jälkeen kaikella kunnialla palkkani hänen pikkuserkultaan, perijältä, kitsaannäköiseltä mieheltä, jolla oli kapea nenä ja ahtaat ohimot ja josta tulikin oikea saituri, kuten paljon myöhemmin kuulin, suoranainen vastakohta jalomieliselle sukulaiselleen ja häpeä hänen muistolleen, jota köyhät ja tarvitsevaiset vielä tänä päivänä siunaavat. Omistin siis viisitoista puntaa, terveyden joka tosin oli heikentynyt mutta ei murtunut, ja mielen jonka tila oli samanlainen, joten moneen muuhun verrattuna voitiin asemaani pitää kadehdittavana. Sangen pulmallinen se kuitenkin oli, ja tämän tunsin aika kirpeästi eräänä päivänä, kun minun tasan viikon päästä oli lähdettävä olinpaikastani — toista minulla ei ollut tiedossa.

Tässä pälkähässä oli ainoa keinoni mennä kysymään neuvoa eräältä perheemme vanhalta palvelijalta, joka aikoinaan oli ollut hoitajattareni, ja oli nyt emännöitsijänä suurella tilalla neiti Marchmontin talon lähellä. Vietin muutamia tunteja hänen seurassaan. Hän lohdutti minua, mutta ei osannut antaa neuvoja. Mielessä yhä pimeys jätin hänet hämärän tullessa. Edessäni oli kahden peninkulman kävely. Oli kirkas kylmä ilta. Yksinäisyydestä, köyhyydestä ja neuvottomuudestani huolimatta sykki sydämeni, jota elähytti ja vahvisti nuoruuden joustavuus — nuoruuden joka ei vielä ollut nähnyt kahtakymmentäkolmea kesää — keveästi eikä heikosti. Ei heikosti, siitä olen varma, muuten olisin vavissut yksinäisellä tielläni, joka kulki hiljaisten kenttien yli sivuuttamatta ainoatakaan kylää, taloa tai majaa, olisin kaivannut kuunvaloa, sillä vain tähtien johdolla löysin himmeän polkuni, ja vielä enemmän olisin kammonut tavatonta vierasta, joka sinä iltana paistoi pohjoisessa eloisana, salaperäisenä — revontulia. Mutta tuo juhlallinen muukalainen vaikutti minuun toisin kuin herättämällä pelkoa. Uutta voimaa se tuntui tuovan. Hengitin tarmoa virkeän, hiljaisen tuulenhengen mukana, joka puhalsi sen polulla. Rohkea ajatus lähetettiin mieleeni, ja mieleni vahvistui ottamaan sen vastaan.

"Jätä tämä sydänmaa", sanottiin minulle, "ja lähde muualle."

"Minne", kysyin.

Minun ei tarvinnut katsoa kauas. Luodessani katseeni tuosta alavan, rikkaan Keski-Englannin maalaispitäjästä näin sieluni silmillä sellaista mikä nyt oli ulottuvillani ja jota en vielä koskaan ollut ruumiillisilla silmilläni nähnyt — näin Lontoon.

Seuraavana päivänä palasin kartanoon, pyysin vielä kerran saada tavata emännöitsijää ja kerroin hänelle suunnitelmastani.

Rouva Barret oli vakava ja ymmärtäväinen nainen, vaikka tunsi maailmaa tuskin enemmän kuin minäkään, mutta niin vakava ja ymmärtäväinen kuin olikin, ei hän syyttänyt minua mielettömyydestä. Itse asiassa minulla oli oma vakaantunut käytökseni, joka jo ennenkin oli ollut minulle yhtä hyödyllinen kuin harmaasarkainen takki ja päähine, sillä sen suojeluksen alla minun oli mahdollista rankaisematta, vieläpä toisten suostumuksella suorittaa tekosia jotka varmaan olisivat jossakin suhteessa hankkineet minulle haaveilijan ja yltiöpään nimen, jos sellaisiin olisin ryhtynyt kiihtyneen ja epävakaisen näköisenä.

Emännöitsijä kuvaili hitaasti erinäisiä vaikeuksia ja puhdisti samalla pomeranssinkuoria hedelmähilloa varten, kun muuan lapsi juoksi ikkunan ohi ja tuli hyppien sisään huoneeseen. Se oli kaunis lapsi, ja kun se nauraen tanssi luokseni — sillä emme olleet vieraita toisillemme (eikä vieras ollut sen äitikään, talon nuori naimisissa oleva tytär) — otin sen polvelleni. Niin erilainen kuin yhteiskunnallinen asemamme nyt olikin, olimme olleet koulutovereita, tämän lapsen äiti ja minä, kun minä olin kymmenvuotias tyttö ja hän kuusitoistavuotias nuori neiti, ja muistin hänet hyvin — kaunis mutta huonopäinen tyttö alemmalla luokalla kuin minä.

Minä ihailin pojan kauniita tummia silmiä, kun äiti, nuori rouva Leigh, tuli sisään. Mikä kaunis ja ystävällinen nainen olikaan tullut tuosta somasta ja hyväluonteisesta mutta lahjattomasta tytöstä! Vaimonaolo ja äitiys olivat muuttaneet häntä, kuten myöhemmin olen nähnyt niiden muuttavan toisia, vähemmänkin lupaavia kuin hän. Minut hän oli unohtanut. Muuttunut olin minäkin, pelkään vain että en edukseni. En millään tavalla yrittänyt palauttaa itseäni hänen muistiinsa — miksi olisinkaan? Hän tuli hakemaan poikaansa kävelylle, ja hänen takanaan tuli hoitajatar, joka kantoi sylilasta. Mainitsen tapahtuman vain siksi, että kääntyessään hoitajattareen rouva Leigh puhui ranskaa (hyvin huonoa ranskaa, sivumennen sanoen, ääntäminen kerrassaan kelvotonta, mikä pakostakin taas muistutti minulle kouluaikojamme), ja siitä huomasin naisen ulkomaalaiseksi. Pikku poikakin rupatteli ranskaa aika liukkaasti. Kun koko seurue oli poistunut, huomautti rouva Barret, että nuori rouva oli tuonut tuon ulkomaalaisen hoitajattaren mukanaan pari vuotta sitten palatessaan kotiin mannermaalta, että tätä kohdeltiin melkein yhtä hyvin kuin kotiopettajatarta ja ettei hänen tarvinnut tehdä muuta kuin viedä pienokainen kävelylle ja puhella ranskaa Charlesin kanssa, "ja hän sanoo", lisäsi rouva Barret, "että monella englannittarella on ulkomaisissa perheissä yhtä hyvä paikka kuin hänellä."

Minä otin talteen tämän satunnaisen tiedonmurusen kuten huolelliset perheenemännät poimivat arvottomilta näyttäviä tilkkuja ja rippeitä, jotka heidän kaukonäköinen mielensä aavistaa käyttökelpoisiksi jonakin päivänä. Ennen kuin jätin vanhan ystäväni, antoi hän minulle erään lontoolaisen hotellin osoitteen — kunnianarvoisen vanhanaikaisen hotellin, jota hän sanoi enojeni käyttäneen ennen vanhaan.

Lähtiessäni Lontooseen jouduin vähemmän alttiiksi vaaroille ja osoitin vähemmän yritteliäisyyttä kuin lukija saattaa ajatella. Itse asiassa oli matka vain viisikymmentä peninkulmaa. Varani riittäisivät sekä matkaan sinne että muutamien päivien oleskeluun perillä, ja myös paluumatkaan, jollei mielestäni olisi mitään syytä jäädä. Katsoin sitä pikemmin lyhyeksi lupapäiväksi, jonka kerran myöntäisin työstä väsyneelle mielelleni, kuin seikkailuksi jossa on kysymys elämästä ja kuolemasta. On verratonta arvioida vain kohtuullisen tärkeäksi kaikki mihin ryhtyy: se pitää sekä sielun että ruumiin rauhallisena, kun taas mahtipontiset kuvittelut piankin syöksevät molemmat kuumeeseen.

Viisikymmentä peninkulmaa oli siihen aikaan päivän matka (puhun ajasta joka jo on mennyt: hiukseni, jotka viime vuosiin asti uhmasivat ajan hallaa, kätkeytyvät nyt vihdoinkin valkoisina valkoisen myssyn sisään, niinkuin lumi lumen alle). Kello yhdeksän tienoilla kosteana helmikuun iltana saavuin Lontooseen.

Tiedän että lukijani ei kiittäisi minua jos kävisin huolitellusti kuvaamaan runollisia ensi vaikutelmia. Ja se onkin hyvä, koska minulta puuttui sekä aikaa että halua hellitellä sellaisia, kun myöhään pimeänä, koleana, sateisena iltana saavuin Babyloniin ja erämaahan jonka avaruus ja outous jännitti äärimmilleen kaikkia selkeän ajatuksen ja lujan mielenmaltin voimia, joita luonto loistavampien lahjojen puutteessa on saattanut minulle antaa.

Kun nousin vaunusta, tuntui ympärillä odottavien ajurien ja muiden ihmisten outo puhetapa minusta kummalliselta kuin vieras kieli. En ollut koskaan ennen kuullut englannin kieltä jokellettavan sillä tavoin. Onnistuin kuitenkin ymmärtämään ja tulemaan ymmärretyksi sen verran että sain itseni ja matka-arkkuni kaikella kunnialla siirretyksi vanhaan hotelliin, jonka osoite minulla oli. Kuinka vaikealta, kuinka ahdistavalta, kuinka pulmalliselta tuntuikaan matkani! Ensi kertaa Lontoossa, ensi kertaa hotellissa, väsyneenä matkasta, neuvotonna keskellä pimeyttä, lamaantuneena kylmästä, vailla sekä kokemuksia että neuvoja siitä mitä olisi tehtävä, ja kuitenkin — pakotettuna tekemään jotakin!

Uskoin asian terveen järjen haltuun. Terve järki oli kuitenkin yhtä viluissaan ja ymmällä kuin kaikki muukin minussa, ja vain lahjomaton välttämättömyys kannusti sen täyttämään tehtävänsä suonenvedontapaisesti. Näin pakotettuna se maksoi kantajan (ottaen huomioon tilanteen kriitillisyyden en kovin paljon moittinut sitä, vaikka sitä petkutettiinkin suuresti), se kysyi vahtimestarilta huonetta, kutsui ujosti kamarineitsyttä ja, mikä paljon enemmän, kesti kokonaan masentumatta tuon nuoren neidin suurenmoisen kopean käytöksen, kun hän vihdoin ilmaantui.

Muistan että tuo sama kamarineitsyt oli oikea kaupunkilaisen sievyyden ja keikailun mallikappale. Niin hyvin sopivat hänen vyönsä, myssynsä ja pukunsa — ihmettelin miten niitä ollenkaan oli voitu ommella. Hänen puheessaan oli sävy joka sievistelevässä liukkaudessaan tuntui auktoriteetin tavoin moittivan omaani, hänen keikarimainen asunsa pöyhisteli luontevan ylenkatseellisesti halvan maalaiskuosini rinnalla.

"Hyvä on, eihän sitä voi auttaa", ajattelin, "ja lisäksi on näyttämö uusi ja olosuhteet uudet. Minäpä tahdon voittaa."

Käyttäytymällä hyvin levollisesti tuota ylimielistä pikku neitiä kohtaan ja myöhemmin samalla tavoin suhtautumalla papillisennäköiseen mustaan takkiin ja valkoiseen kaulahuiviin pukeutuneeseen vahtimestariin sain ennen pitkää molemmat kohtelemaan itseäni hyvin. Uskon että he ensin luulivat minua palvelustytöksi, mutta muuttivat hetkisen kuluttua mieltä ja häilyivät epävarmassa tilassa ylemmyyden ja kohteliaisuuden välimailla.

Kestin pystyssä kunnes olin nauttinut hieman virvokkeita, lämmitellyt tulen ääressä ja kaikella kunnialla sulkeutunut omaan huoneeseeni, mutta kun istahdin vuoteelleni ja lepuutin päätäni ja käsivarsiani pieluksella, valtasi kauhea tuska mieleni. Asemani nousi äkkiarvaamatta mieleeni kummituksen tavoin. Siinä se oli koko luonnottomuudessaan ja kolkkoudessaan, miltei tyhjänä toivosta. Mitä tein yksinäni täällä suuressa Lontoossa? Mitä aioin tehdä huomenna? Mitä toiveita minulla oli elämässä? Mitä ystäviä minulla oli maan päällä? Minne olin tullut? Minne minun piti mennä? Mitä minun oli tehtävä?

Kastoin tyynyn, käsivarteni ja hiukseni vuolailla kyynelillä. Mitä katkerimpien ajatusten pimeä väliaika seurasi tätä purkausta, mutta kuitenkaan en katunut ottamaani askelta enkä toivonut sitä tekemättömäksi. Voimakas mutta epämääräinen vakaumus, että parempi oli kulkea eteenpäin kuin taaksepäin ja että saatoin kulkea eteenpäin — että ajan tullen aukenisi tie, joskin ahdas ja vaikea — vallitsi muita tunteitani, sen vaikutus vaimensi ne siinä määrin, että vihdoin olin kyllin rauhallinen lukemaan rukoukseni ja menemään levolle. Olin juuri sammuttanut kynttiläni ja laskeutunut vuoteeseen, kun syvä, matala, valtava sointi kajahti läpi yön. Ensin en tuntenut sitä, mutta se uudistui kaksitoista kertaa, ja kahdennellatoista valtavan humisevalla ja väräjävällä lyönnillä sanoin: "Minä lepään St. Paulin varjossa".

VI

LONTOO

Seuraava päivä oli maaliskuun ensimmäinen, ja kun herättyäni nousin ja avasin ikkunaverhoni, näin nousevan auringon ponnistelevan esiin sumun keskeltä. Pääni yläpuolella, talonharjojen yläpuolella, miltei pilvien tasalla näin juhlallisen, pyöreän, tummansinisenä siintävän möhkäleen — KIRKONTORNIN. Kun katselin sitä, liikehti sisin itseni, sieluni ravisti aina-kahlitut siipensä puoliksi irti, ja minulle tuli sellainen äkillinen tunne, että minä, joka en koskaan ollut todella elänyt, sain vihdoinkin maistaa elämää. Sinä aamuna kasvoi sieluni nopeasti kuin Joonaan pensas.

"Tein oikein kun tulin", sanoin ruvetessani pukeutumaan nopeasti ja huolellisesti. "Minä pidän tämän suuren Lontoon sielusta, jonka tunnen ympärilläni. Kuka muu kuin pelkuri suostuisi viettämään koko elämäänsä mökkipahasessa ja ainiaksi jättämään hengenvoimansa mitättömyyden ruosteen raiskattavaksi."

Pukeuduttuani menin alas, en matkasta väsyneenä enkä uupuneena, vaan siistinä ja virkeänä. Kun vahtimestari toi aamiaiseni, osasin puhutella häntä tyynesti mutta hilpeästi; keskustelimme kymmenen minuuttia, ja niiden aikana opimme tuntemaan toisemme hyödyllisellä tavalla.

Hän oli harmaatukkainen vanhanpuoleinen mies, ja näytti olleen nykyisessä paikassaan kaksikymmentä vuotta. Saatuani tästä varmuuden, päätin että hänen täytyi tuntea enoni Charles ja Wilmot, jotka viisitoista vuotta sitten olivat vakinaisia vieraita täällä. Mainitsin heidän nimensä, hän muisti heidät mainiosti ja näytti kunnioittavan heitä. Kun hän oli saanut selville sukuni, oli asemani siitä lähtien hänen silmissään selvä ja oikealla pohjalla. Hän sanoi että olin Charles-enoni näköinen, ja otaksun hänen puhuneen totta, sillä rouva Barretilla oli tapana sanoa samaa. Aulis ja ystävällinen kohteliaisuus tuli nyt hänen aikaisemman epämukavan epäröintinsä tilalle, ja siitä lähtien en enää jäänyt vaille kunnollista vastausta järjelliseen kysymykseen.

Katu jolle pienen oleskeluhuoneeni ikkuna antoi, oli ahdas, täysin hiljainen eikä ensinkään likainen. Sen harvalukuiset ohikulkijat olivat juuri sellaisia kuin näkee maaseutukaupungeissa. Siinä ei ollut mitään pelottavaa, ja pidin varmana että uskaltaisin lähteä yksin ulos.

Syötyäni aamiaista lähdinkin. Ilo ja ylpeys täytti mieleni: kävellä Lontoossa yksinään tuntui jo sinänsä seikkailulta. Nyt olin Paternoster Row'lla — klassillista maaperää tämä. Astuin kirjakauppaan jonka omisti muuan Jones, ja ostin pienen kirjan. Se oli tuhlaavaisuutta, johon varani eivät olisi oikein riittäneet, mutta arvelin että jonakin päivänä voisin antaa tai lähettää kirjan rouva Barretille. Herra Jones, laihankuiva kauppamies, seisoi pöytänsä takana; hän oli mielestäni yksi suurimpia, minä yksi onnellisimpia elävistä olennoista.

Suunnaton oli se vaikutelmien moninaisuus, minkä sinä aamuna koin. Huomatessani olevani St. Paulin edustalla menin sisään, kiipesin torniin, näin sieltä Lontoon jokineen, siltoineen, kirkkoineen, näin vanhan Westminsterin ja vihreät Temple-puutarhat, joihin aurinko paistoi ja joiden yläpuolella kaartui iloinen sininen varhaiskevään taivas. Sumupilvi itseni ja niiden välillä ei ollut liian tiheä.

Laskeuduttuani aloin kulkea sattuman johdolla, hiljaisessa vapauden ja nautinnon hurmiossa, ja jouduin — en tiedä kuinka — keskelle City-elämän sydäntä. Näin ja tunsin Lontoon vihdoinkin, kävelin Strandilla, menin Cornhilliin, sekaannuin katujen ihmisvilinään ja uskalsin antautua niiden ylittämisen vaaraan. Tämän kaiken tekeminen, vieläpä ypöyksinään, tuotti minulle suurta huvia, kenties järjetöntä, mutta todellista. Noiden päivien jälkeen olen nähnyt West Endin, puistot, hienot puistikot, mutta pidän paljon enemmän Citystä. City näyttää olevan niin paljon enemmän tosissaan: sen liikenne, humina ja jyske ovat niin vakavia asioita, niin vakavaa nähtävää ja kuultavaa. City elää elämäänsä, West End vain nauttii huvituksistaan. West Endissä kyllä voi olla hauskaa, mutta Cityssä joutuu syvän kiihtymyksen valtaan.

Uupuneena vihdoinkin ja nälkäisenä (siitä oli vuosia kun viimeksi olin tuntenut niin terveellistä nälkää) palasin kahden tienoilla pimeään, vanhaan, hiljaiseen hotelliini. Söin päivälliseksi kahta ruokalajia: yksinkertaista liharuokaa ja kasviksia; molemmat maistuivat erinomaisilta, paljon paljon paremmilta kuin ne pienet herkulliset annokset, joita neiti Marchmontin kokki lähetti kiltille emäntävainajalleni ja minulle, ja joiden maistelemiseen ei meillä yhteensä ollut puoliakaan tavallisen ihmisen ruokahalusta! Suloisesti väsyneenä panin pitkäkseni kolmelle tuolille (huone ei ylpeillyt sohvalla) tunnin ajaksi. Minä nukuin, sitten heräsin ja ajattelin kahden tunnin ajan.

Mielentilani ja kaikki muut olosuhteet olivat juuri nyt sellaiset, jotka eniten suosivat uuden, päättäväisen ja uskaliaan — kenties epätoivoisen — toimintasuunnan valitsemista. Minulla ei ollut mitään menetettävää. Sanomaton vastenmielisyys entistä toivotonta olotilaa kohtaan kielsi paluun. Jos epäonnistuin siinä mihin nyt aioin ryhtyä, kuka joutuisi kärsimään, paitsi minä itse? Jos kuolisin kaukana — aioin sanoa kotoa, mutta minullahan ei ollut kotia — Englannista, kuka itkisi?

Entä sitten vaikka kärsisin, olinhan tottunut kärsimään, eikä itse kuolema, niin minusta tuntui, herättänyt minussa sellaista kauhua kuin lempeän kasvatuksen saaneissa ihmisissä. Olin ennenkin katsonut kuolemanajatusta levollisin silmin. Siten valmistuneena kaikkiin mahdollisuuksiin tein erään suunnitelman.

Samana iltana sain ystävältäni vahtimestarilta tietoja laivojen kulusta erääseen mannermaan satamaan, Boue-Marine'iin. Mielestäni en saanut hukata hetkeäkään: vielä samana iltana minun oli varattava paikka laivaan. Olisin kyllä voinut vasta aamulla mennä alukseen, mutta en tahtonut joutua myöhästymisen vaaraan.

"Parasta, että lähdette laivaan heti", neuvoi vahtimestari. Minä olin yhtä mieltä hänen kanssaan, ja kun olin suorittanut laskuni ja maksanut kiitollisuudenvelkani ystävälleni summalla jonka nyt tiedän ruhtinaalliseksi ja joka hänen silmissään mahtoi näyttää mielettömältä — pistäessään rahan taskuunsa hän hymyilikin heikkoa hymyä, josta heijastui hänen käsityksensä antajan nokkeluudesta — hän lähti hakemaan ajuria. Hän uskoi minut nyt ajurin huomaan ja nähtävästi antoi hänelle määräyksen viedä minut laiturille saakka eikä jättää minua lautturien käsiin, minkä mainittu virkamies lupasikin, mutta ei pitänyt lupaustaan: päinvastoin hän uhrasi minut kuin lahjan, tarjosi minut kuin tihkuvan paistin, panemalla minut nousemaan vaunuista keskelle lauttureita.

Tämä oli epämukava käänne. Oli pimeä ilta. Ajuri ajoi suoraa päätä tiehensä niin pian kuin oli saanut maksunsa, ja lautturit alkoivat tapella minusta ja arkustani. Kuulen heidän kirouksensa vielä tänä hetkenä: ne järkyttivät mieltäni enemmän kuin pimeys, yksinäisyys tai kohtauksen outous. Eräs kävi käsiksi arkkuuni. Minä katselin vain ja odotin hiljaisena, mutta kun toinen kävi käsiksi itseeni, ilmaisin mielipiteeni, tempauduin hänestä irti, astuin viipymättä erääseen veneeseen ja vaadin tuimasti, että arkku asetettaisiin viereeni — "juuri tähän" — mikä tapahtuikin heti, sillä nyt sain liittolaisen valitsemani veneen omistajasta, ja minut soudettiin pois.

Joki oli tumma kuin mustevirta, ympärillä olevien rakennusryhmien valot välkkyivät siinä, laivat keinuivat sen pinnalla. Minut soudettiin useiden laivojen luo, luin lyhdyn valossa niiden nimet, jotka oli maalattu suurin valkoisin kirjaimin tummalle pohjalle: Ocean, Phoenix, Consort, Dolphin sivuutettiin vuoron perään, mutta Vivid oli minun laivani, ja se näytti olevan kauempana.

Vene liukui pitkin tummaa jokea, ja minä ajattelin Styksiä ja Kharonia, joka soutaa jotakin yksinäistä sielua varjojen valtakuntaan. Keskellä tätä outoa näyttämöä, kirpeän tuulen puhaltaessa kasvoihini ja keskiyön pilvien pudottaessa sadepisaroita päälleni, seuranani kaksi raakaa soutajaa, joiden vimmatut kiroukset vieläkin kiduttivat korviani, kysyin itseltäni, olinko onneton tai kauhuissani. En ollut kumpaakaan. Usein elämässäni olen ollut paljon onnettomampi verrattain turvallisissa olosuhteissa. "Kuinka tämä on mahdollista?" ajattelin. "Minusta tuntuu että olen virkeä ja hyväntuulinen, sen sijaan että olisin alakuloinen ja peloissani." En voinut käsittää miksi.

" Vivid " välähti vihdoin valkoisena ja säteilevänä näkyviin mustasta yöstä. "Kas siinä", sanoi lautturi ja pyysi muitta mutkitta kuutta shillinkiä.

"Te pyydätte liian paljon", sanoin. Hän souti veneen irti laivasta ja vannoi päästävänsä minut vasta kun olin maksanut. Muuan nuori mies, laivakokki, kuten myöhemmin sain tietää, katseli laidan yli ja virnaili mielihyvästä odottaessaan riidan puhkeamista. Hänen kiusakseen maksoin heti. Kolme kertaa sinä iltapäivänä olin antanut kruunuja kun minun olisi pitänyt antaa shillinkejä, mutta lohdutin itseäni tuumimalla että ne ovat oppirahoja.

"He pettivät teitä", sanoi kokki riemuissaan, kun nousin kannelle. "Tiesin sen", vastasin flegmaattisesti ja menin alas.

Lihava, kaunis ja koreileva nainen oli naisten hytissä. Pyysin häntä näyttämään minulle vuoteeni, hän katsoi minuun tiukasti, mutisi jotakin sellaista, että matkustajien tulo laivaan tällaiseen aikaan oli tavatonta, ja näytti haluavan olla vähemmän kuin ihmisiksi. Minkälaiset kasvot — niin kauniit — niin julkeat ja itsekkäät!

"Koska nyt kerran olen laivassa, aion varmasti myös jäädä tänne", oli vastaukseni. "Pyydän teitä näyttämään minulle vuoteeni."

Hän totteli, mutta ynseänä. Otin hatun päästäni, järjestin tavarani ja paneuduin pitkäkseni. Olin nyt päässyt muutamien vaikeuksien läpi, jonkinlainen voitto oli saavutettu: koditon, ankkuriton, turvaton mieleni oli taaskin saanut lyhyen lupa- ja lepoajan. Niin kauan kuin Vivid oli matkalla, ei minulta vaadittaisi enää mitään toimenpiteitä, mutta sitten… Oh, en voinut katsoa eteenpäin. Uupuneena ja kiusaantuneena vaivuin levottomaan uneen.

Tarjoilijatar puhui kaiken yötä, ei minulle vaan nuorelle laivakokille, joka oli hänen poikansa ja ilmetty kuvansa. Tämä pistäytyi hyttiin yhtä päätä, he väittelivät, riitelivät, ja tämä uudistui ainakin kaksikymmentä kertaa yön kuluessa. Nainen ilmoitti kirjoittavansa kirjettä kotiin — isälleen, hän sanoi — luki kohtia siitä ääneen eikä välittänyt minusta enempää kuin puupölkystä — ehkä hän uskoi minun nukkuvan. Useat näistä kohdista näyttivät sisältävän perhesalaisuuksia, ja niissä viitattiin usein erääseen "Charlotteen", nuorempaan sisareen, joka kirjeen sanoista päättäen oli solmimaisillaan romanttisen ja varomattoman naimiskaupan. Äänekäs oli tämän vanhemman rouvan vastalause tuota epämiellyttävää liittoa vastaan.

Kuuliainen poika piti äitinsä kirjeenvaihtoa pilkkanaan. Äiti puolusti sitä ja raivosi hänelle. He olivat kummallinen pari. Äiti saattoi olla neljänkymmenen korvissa ja oli reipas ja kukoistava kuin kaksikymmenvuotias tyttö. Tuima, kovaääninen, turhamainen ja sivistymätön hän oli, ja näytti kuin sekä hänen sielunsa että ruumiinsa olisivat kovaa ja kestävää ainetta. Arvelin että hän lapsuudestaan saakka oli elänyt julkisissa paikoissa, ja nuoruudessaan hän todennäköisesti oli ollut kapakkatyttö.

Aamupuolella hänen keskustelunsa siirtyi uuteen aiheeseen, "Watsoneihin". Nämä olivat muuan odotettu matkustava perheseurue, nähtävästi hänen tuttujaan ja hänen suuressa suosiossaan sen sievoisen tulolähteen tähden, mikä hänelle koitui heidän juomarahoistaan. Hän sanoi hyötyvänsä "melkein pienen omaisuuden joka kerta kun tuo perhe matkusti".

Päivän sarastaessa kaikki olivat jalkeilla, ja auringonnousun aikaan tulivat matkustajat laivaan. Myrskyisin tervetulontoivotuksin otti tarjoilijatar vastaan "Watsonit" ja piti aika hälinää heidän kunniakseen. Heitä oli kaikkiaan neljä, kaksi miespuolista ja kaksi naispuolista. Paitsi heitä oli vain yksi matkustaja — nuori neiti, jota muuan herrannäköinen vaikkakin nollamainen mies saattoi. Nuo kaksi ryhmää olivat jyrkästi erilaiset. Watsonit olivat epäilemättä rikkaita ihmisiä, sillä koko heidän esiintymisessään ilmeni tietoisen rikkauden suoma itseluottamus. Naiset — molemmat olivat nuoria ja toinen virheettömän kaunis, mikäli vain ruumiillinen kauneus tulee kysymykseen — olivat pukeutuneet rikkaasti, loisteliaasti ja niin vähän olosuhteiden mukaan, että se oli kerrassaan mieletöntä. Heidän koreakukkaiset hattunsa, samettitakkinsa ja silkkipukunsa olisivat paremmin sopineet puistoihin ja kävelypaikkoihin kuin märälle laivankannelle. Miehet olivat lyhyitä, rumia, lihavia ja jokapäiväisiä; vanhempi, ruma, ihrainen ja paksu oli, kuten pian huomasin, tuon kauniin tytön mies — tai luultavasti sulhanen, sillä tyttö oli hyvin nuori. Syvä oli ihmetykseni kun keksin tämän, ja vieläkin syvempi kun huomasin että tyttö, sen sijaan että olisi ollut epätoivoisen onneton moisesta hitosta, oli iloinen aina kevytmielisyyteen saakka. "Hänen naurunsa", ajattelin, "täytyy olla pelkkää epätoivon hurjuutta." Kun hiljaisena ja yksinäisenä nojauduin laivan kaidepuuhun, tämän ajatuksen vielä risteillessä mielessäni, pyrähti hän minun, uppo-oudon ihmisen eteen kantaen telttatuolia ja hymyillen hymyä jonka kepeämielisyys ällistytti ja oudostutti minua, vaikkakin se paljasti nähtäväkseni moitteettoman rivin moitteettomia hampaita, ja tarjosi mukavuudekseni tuon huonekalun. Minä tietysti kieltäydyin, pinnistäen käytökseni niin kohteliaaksi kuin suinkin mahdollista, ja hän tanssi tiehensä huolettomana ja hilpeänä. Hän mahtoi olla hyväluonteinen, mutta mikä oli saanut hänet ottamaan miehekseen tuon otuksen, joka yhtä paljon muistutti öljytynnyriä kuin ihmistä?

Toinen naismatkustaja, se jolla oli herrasmies saattajanaan, oli vasta tyttönen, soma ja vaalea. Yksinkertainen musliinipuku, nauhaton olkihattu ja iso viehkeästi sidottu huivi muodostivat miltei kveekarimaisen koruttoman asun, joka kuitenkin puki häntä. Ennen kuin herrasmies lähti, huomasin hänen luovan tutkivan katseen kaikkiin matkustajiin, ikään kuin saadakseen selville minkälaiseen seuraan hänen holhokkinsa oli jäävä. Hänen katseensa kääntyi mitä tyytymättömimpänä pois noista koreakukkaisista naisista; sitten hän katseli minua ja sanoi jotakin tyttärelleen tai veljentytölleen tai mikä lie ollut. Tyttökin katsoi minuun ja nyrpisti hienosti lyhyttä kaunista ylähuultaan. Kenties minä itse, kenties kömpelö surupukuni aiheutti tämän halveksivan eleen; luultavimmin molemmat. Kello kilahti, isä (kuulin myöhemmin että mies oli hänen isänsä) suuteli häntä ja palasi maihin. Laiva lähti.

Ulkomaalaiset sanovat että vain englantilaiset tytöt voidaan tuolla tavoin uskoa matkustamaan yksin, ja ihmettelevät syvästi englantilaisten vanhempien ja holhoojien luottavaisuutta. Mitä tulee nuoriin "misseihin" itseensä, pitävät muutamat heidän pelottomuuttaan miesmäisenä ja "sopimattomana", toiset taas katsovat heitä kasvatusopillisen ja teologisen järjestelmän tahdottomiksi uhreiksi, järjestelmän joka lyö laimin säädyllisen "kaitsennan". Oliko kysymyksessä oleva nuori neiti sitä lajia, että hänet kaikessa rauhassa voitiin jättää kaitsematta, sitä en tiedä tai oikeammin en tietänyt silloin, mutta pian kävi selville, että ylpeä yksinäisyys ei ollut hänen makuunsa. Hän mitteli kantta kertaan pariin edestakaisin, vilkaisi happamen ylenkatseellisesti pöyhkeileviin silkki- ja samettipukuihin, sitten kannenpuhdistajiin, jotka sillä hetkellä kiinnittivät huomiota, sitten hän hätävaraksi lähestyi minua ja puhui.

"Oletteko mieltynyt merimatkoihin?" kuului hänen kysymyksensä.

Selitin että mieltymykseni merimatkaan täytyi vielä kestää kokemuksen koe: en näet ollut koskaan ollut merellä.

"Oi kuinka hurmaavaa!" hän huudahti. "Aivan kadehdin ensikertalaisuuttanne: ensi vaikutelmat, tiedättehän, ovat niin hauskoja. Minä olen tehnyt niin monta merimatkaa että vallan unohdan ensimmäisen. Olen kerrassaan väsähtänyt meren ja tuon kaiken suhteen."

En voinut olla hymyilemättä.

"Minkä tähden nauratte minulle?" hän kysyi mutkattoman kirpeästi, mikä miellytti minua enemmän kuin hänen muut puheensa.

"Siksi että olette kovin nuori ollaksenne väsähtänyt johonkin."

"Olen seitsemäntoistavuotias" (hieman närkästyneenä).

"Näytätte tuskin kuusitoistavuotiaalta. Onko teistä hauska matkustaa yksin?"

"Pyh, siitä en välitä hitustakaan. Olen matkustanut Kanaalin yli kymmenen kertaa, mutta pidän kyllä huolta siitä, etten jää yksin: teen aina tuttavuuksia."

"Tällä matkalla tuskin saatte montakaan tuttavaa, luulen." Vilkaisin Watson-ryhmään, joka nyt nauroi ja piti aika elämää kannella.

"En ainakaan noista inhottavista ihmisistä", hän sanoi. "Tuollaisten pitäisi matkustaa välikannella. Oletteko matkalla kouluun?"

"En."

"Minne sitten?"

"Siitä ei minulla ole vähintäkään aavistusta — ainakaan mitä tulee maailmaan Boue-Marinen sataman takana."

Hän hölmistyi ja jatkoi sitten huolettomasti:

"Minä olen matkalla kouluun. Oi kuinka monet ulkomaan koulut olen elämässäni käynytkään! Ja kuitenkin olen täysin tietämätön. En tiedä mitään — en niin mitään — paitsi että soitan ja tanssin sievästi, ja ranskaa ja saksaa tietysti osaan puhua, mutta enpä juuri lukea enkä kirjoittaa. Tiedättekö, kerran minut pantiin kääntämään englanniksi sivu helppoa saksalaista kirjaa, enkä minä osannut. Isä oli aivan masentunut: hän sanoi että näyttää siltä kuin herra de Bassompierre, kummisetäni, joka maksaa koulunkäyntini, olisi heittänyt rahansa hukkaan. Ja mitä muihin kouluaineisiin tulee — historiaan, maantieteeseen ja laskentoon — olen täydellinen vauva ja kirjoitan englantia niin huonosti — sanovat minun tekevän kauheita tavaus- ja kielioppivirheitä. Kaiken lisäksi olen kokonaan unohtanut uskonnon: minua sanotaan protestantiksi, tiedättehän, mutta minäpä en totisesti tiedä olenko vai enkö ole, sillä en ole tarkoin selvillä siitä mikä erottaa protestanttisuuden katolisuudesta. Oli miten oli, veisaan viisi koko asiasta. Olin luterilainen kerran Bonnissa — rakas Bonn! — hurmaava Bonn! — jossa oli niin paljon kauniita ylioppilaita. Jokaisella meidän koulun sievällä tytöllä oli ihailija; pojat tiesivät kävelytuntimme ja tulivat melkein aina meitä vastaan. 'Schönes Mädchen', kuulimme heidän sanovan. Olin äärettömän onnellinen Bonnissa."

"Ja minne matkustatte nyt?"

"Oh, no se on se — chose", hän sanoi.

Chose -sanalla neiti Ginevra Fanshawe (se oli tämän nuoren henkilön nimi) vain korvasi oikean nimen, jonka oli sattunut unohtamaan. Sellainen oli hänen tapansa. " Chose " esiintyi keskustelun joka käänteessä — se oli niin mukava pistää puuttuvan sanan tilalle mihin kieleen tahansa, mitä kulloinkin sattui puhumaan. Ranskalaiset tytöt tekevät usein samoin, ja heiltä oli Ginevra omaksunut tapansa. Sain kuitenkin selville että "chose" tässä tapauksessa tarkoitti Villetteä, suuren Labassecourin kuningaskunnan suurta pääkaupunkia.

"Pidättekö Villettestä?" kysyin.

"Koko lailla. Kaupungin asukkaat ovat kyllä hirveän typeriä ja arkipäiväisiä, mutta siellä on muutamia hauskoja englantilaisia perheitä."

"Oletteko koulussa?"

"Olen."

"Onko se hyvä koulu?"

"Oi, ei. Se on kauhea, mutta minä olen ulkona joka sunnuntai ja annan palttua maîtresseille ja professeureille ja élèveeille, ja läksyt saavat mennä au diable (sitä ei uskaltaisi sanoa englanniksi, mutta ranskaksi se kuuluu vallan sopivalta), ja sillä tavoin tulen mainiosti toimeen… Te nauratte minulle taas?"

"En — nauran omille ajatuksilleni."

"Mitä ne ovat?" Ja odottamatta vastausta hän jatkoi: "Nyt teidän täytyy kertoa minne matkustatte."

"Minne kohtalo ohjannee. Asianani on vain ansaita elatukseni missä voin."

"Ansaita!" (kauhistuneena): "oletteko sitten köyhä?"

"Köyhä kuin Job."

Äänettömyys. "Hyh, kuinka ikävää! Mutta minä tiedän mitä merkitsee olla köyhä: kotona he ovat totisesti köyhiä, isä ja äiti ja kaikki muut. Isää sanotaan kapteeni Fanshaweksi, hän on puolipalkkainen upseeri, mutta hienoa sukua, ja eräät sukulaisemme ovat hyvinkin ylhäisiä, mutta vain setäni ja kummini de Bassompierre, joka asuu Ranskassa, auttaa meitä: hän antaa kasvatuksen meille tytöille. Ennen pitkää kyllä joudumme naimisiin — mieluummin keski-ikäisten herrasmiesten kanssa, joilla on paksu kukkaro, luulisin — isä ja äiti järjestävät niin. Sisareni Augusta on naimisissa miehen kanssa joka näyttää paljon vanhemmalta kuin isä. Augusta on hyvin kaunis — ei minun tyyliäni, vaan tumma; hänen miehensä, herra Davies, sairasti keltakuumetta Intiassa ja on vieläkin guinean värinen, mutta hän on rikas ja Augustalla on vaununsa ja hieno talonsa, ja kaikkien meidän mielestä hän on tehnyt täysin hyvin. Se on toista kuin 'elatuksensa ansaitseminen', kuten te sanotte. Ohimennen sanoen, oletteko hyvin viisas."

"En, en ensinkään."

"Osaatteko soittaa, laulaa, puhua kolmea tai neljää kieltä?"

"En mitenkään."

"Sittenkin luulen että olette viisas." (Äänettömyys ja haukotus.)

"Tuletteko merikipeäksi?"

"Tuletteko te?"

"Oi, hirveästi, niin pian kuin meri vain alkaa näkyä. Itse asiassa rupean jo tuntemaan oireita. Minä menen alas, ja voi kuinka komentelenkin tuota paksua inhottavaa kyökkipiikaa! Heureusement je sais faire aller mon monde."[1] Hän meni alas.

Ei kestänyt kauan ennen kuin muut matkustajat seurasivat häntä, ja koko iltapäivän olin kannella yksin. Kun muistelen tuota tyyntä, vieläpä onnellista mielentilaa, jossa vietin nuo tunnit, ja samaan aikaan muistan asemaani koko vaarallisuudessaan — joku voisi sanoa toivottomuudessaan — tunnen että, kuten

"Stone walls do not a prison make, Nor iron bars — a cage",[2]

niin ei vaara, yksinäisyys eikä epävarma tulevaisuus ole painostavaa pahaa niin kauan kuin mieli on terve ja voimat käytännössä, ja varsinkin niin kauan kuin Vapaus lainaa meille siipensä ja Toivon tähti johtaa meitä.

En tullut sairaaksi ennen kuin olimme purjehtineet pitkän matkan ohi Margaten, ja merituulen mukana join sieluuni syvää riemua. Kanaalin paisuvat aallot, merilinnut riutoillaan, valkoiset purjeet tummassa etäisyydessä ja kaiken yllä kaartuva tyyni pilvinen taivas toivat minulle jumalaista nautintoa. Haaveissani olin etäällä näkevinäni Euroopan mantereen, kuin kaukaisen unelmien maan. Päivänpaiste säteili sen yllä ja teki tuosta pitkästä rannikosta kultajuovan; hennon hento kirjonauha kaupunkiryhmiä ja lumenhohteisia torneja, tummia metsiä ja sahalaitaisia kukkuloita, tasaisia laidunmaita ja suonenhienoja virtoja kohosi metallinkirkkaasta taivaanrannasta. Taustana oli juhlallinen ja tummansininen taivas, ja — valtavana, ruhtinaallisin lupauksin, pehmeänä, lumoavin värivivahduksin — pingottui pohjoisesta etelään Jumalan jännittämä kaari, toivon vertauskuva.

Pyyhi pois tuo kaikki, lukija, jos sinua haluttaa, tai kernaammin jätä se sikseen ja ota siitä opetus — alkusointuinen, suurin kirjaimin kirjoitettu muistilause:

/p Day-dreams are delusions of the demon.[3] p/

Tultuani äärettömän sairaaksi hoipertelin alas hyttiin.

Neiti Fanshawe oli joutunut hyttitoverikseni, ja mielipahakseni minun täytyy sanoa että hän kiusasi minua säälimättömän itsekkäästi koko yhteisen vaivamme ajan. Mikään ei vetänyt vertoja hänen kärsimättömyydelleen ja ärtyisyydelleen. Watsonit, jotka hekin olivat sairaita ja joita tarjoilijatar palveli häpeämättömän puolueellisesti, olivat stoalaisia hänen rinnallaan. Myöhemmin olen usein huomannut, että henkilöt joilla on Ginevra Fanshawen kevyt ja huoleton luonnonlaatu ja vaalea, hauras kauneus, ovat täysin kykenemättömiä kärsimään: he happanevat vastoinkäymisissä kuin olut ukkosilmalla. Miehen joka ottaa sellaisen naisen vaimokseen, tulisi olla valmis takaamaan hänelle ainaista päivänpaistetta. Suutuin vihdoin hänen hermostuttavaan kärtyisyyteensä ja pyysin häntä lyhyesti "pitämään suunsa kiinni". Tämä nolaus teki hänelle hyvää, ja huomattava on ettei hän sen jälkeen pitänyt minusta vähemmän kuin ennenkään.

Kun tuli pimeä yö, kävi meri tuimemmaksi ja yhä suuremmat aallot loiskivat mahtavina vasten laivan kylkeä. Oli outoa ajatella että ylt'ympäri meitä oli sysimustaa vettä, ja tuntea laivan kyntävän tietöntä tietään suoraan eteenpäin, uhmaten pauhaavia aaltoja ja yltyvää tuulta. Huonekaluja alkoi kaatua ja kävi välttämättömäksi sitoa ne paikoilleen, matkustajat tulivat entistä sairaammiksi, ja neiti Fanshawe selitti voihkien, että hänen täytyi kuolla.

"Ei juuri vielä, nuppuseni", sanoi kyökkipiika. "Olemme heti satamassa." Neljännestunnin kuluttua laskeutuikin rauha ylitsemme, ja keskiyön tienoissa matka päättyi.

Minä olin surullinen, niin, olin surullinen. Lepoaikani oli ohi ja vaikeuteni — ankarat vaikeuteni — alkoivat uudelleen. Kun tulin kannelle, oli kuin kylmä ilma ja yön tumma jylhyys olisivat nuhdelleet minua uhkarohkeudestani, kun olin siinä missä olin, ja vieraan satamakaupungin valot, jotka välkkyivät vieraan sataman ympärillä, ottivat minut vastaan lukemattomien uhkaavien silmien tavoin. Ystäviä tuli laivankannelle Watsoneja vastaan, kokonainen ystäväperhe ympäröi neiti Fanshawen ja vei hänet mukanaan, mutta minä — en uskaltanut hetkeäkään viivähtää vertailuissa.

Minne minun oli mentävä? Minun täytyi lähteä jonnekin. Kovan pakon edessä ei auta olla nirso. Antaessani tarjoilijattarelle juomarahaa — hän näytti ällistyvän saadessaan arvokkaamman kolikon kuin mitä hänen halvat laskelmansa luultavasti olivat arvioineet heruvaksi sellaiselta taholta — sanoin:

"Olkaa kiltti ja neuvokaa minulle jokin hiljainen ja säädyllinen hotelli, jossa voin viettää yön."

Hän ei ainoastaan neuvonut minulle sellaista, vaan vieläpä kutsui kantajan ja pyysi häntä pitämään huolta minusta ja — ei arkustani, sillä se oli viety tullihuoneeseen.

Minä seurasin tuota miestä pitkin karkeakivisiä katuja, joita nyt valaisi oikukas kuun pilke, ja hän saattoi minut hotelliin. Tarjosin hänelle kuusi pennyä, joita hän kieltäytyi ottamasta vastaan; luulin ettei se riittänyt ja vaihdoin sen shillingiksi, mutta siitäkään hän ei huolinut, vaan puhui aika tuikeasti kielellä jota en ymmärtänyt. Muuan tarjoilija, joka tuli pitkin valaistua ravintolakäytävää, huomautti minulle murteellisella englanninkielellä, että rahani oli ulkomaista eikä kelvannut täällä. Annoin hänelle sovereignin vaihdettavaksi. Kun tämä pieni asia oli järjestetty, kysyin makuuhuonetta. Illallista en voinut syödä, olin vielä merikipeä ja heikko ja vapisin kauttaaltani. Kuinka syvästi iloinen olinkaan kun erään hyvin pienen huoneen ovi vihdoin sulkeutui minun ja uupumukseni jälkeen! Taaskin sain levätä, vaikka epäilyksen pilvi huomenna olisikin sankempi kuin koskaan, ponnistamisen pakko vaativampi, puutteeseen joutumisen vaara lähempänä, taistelu olemassaolosta ankarampi.

VII

VILLETTE

Heräsin seuraavana aamuna virkistyneenä, mielessä uusi uskallus. Ruumiillinen heikkous ei enää haitannut arvostelukykyäni, ajatukseni tuntuivat nopeilta ja selviltä.

Juuri kun olin lopettanut pukeutumiseni, koputettiin oveen. Sanoin: "Sisään", odottaen kamarineitiä, mutta sisään astuikin karkea mies, joka sanoi:

"Antakaa avaimet, Meess!"

"Minkä tähden?" kysyin.

"Antakaa", hän sanoi kärsimättömästi, ja siepatessaan ne melkein väkisin käsistäni lisäsi: "Hyvä on, saatte arkkunne pian."

Onneksi kaikki kääntyi hyvin: hän oli tullitoimistosta. Minne minun oli mentävä aamiaiselle, sitä en tietänyt, mutta lähdin kuitenkin empimättä alas.

Huomasin nyt, mitä illalla uupumuksessa en nähnyt, nimittäin että asuin suuressa hotellissa, ja kun hitaasti laskeuduin leveitä portaita pysähtyen joka askelella (minulla oli ihmeesti hyvää aikaa mennä alas), katselin korkeata kattoa yläpuolellani, maalattuja seiniä ympärilläni, isoja ikkunoita, joista valoa tulvi sisään, ja juovikasta marmoria jalkaini alla (portaat olivat näet kokonaan marmoria, vaikkakin ilman mattoja eivätkä aivan puhtaat), ja verratessani tätä kaikkea itselleni määrätyn komeron mittasuhteisiin ja äärimmäisen vaatimattomaan sisustukseen, jouduin miettivälle tuulelle.

Ihmettelin suuresti vahtimestarien ja kamarineitojen tarkkanäköistä kykyä määrätä kullekin vieraalle hänen persoonaansa vastaavat mukavuudet. Kuinka ravintolapalvelijat ja laivatarjoilijat osasivat heti ensi näkemältä päättää että esimerkiksi minä olin yhteiskunnallisesti täysin mitätön henkilö, jota kukkaron liika lihavuus ei painanut? He tiesivät sen ilmeisesti; saatoinhan aivan hyvin nähdä, että lyhyen arvioinnin jälkeen he kaikki antoivat minulle saman murto-osan merkitystä. Asia tuntui minusta omituiselta ja tärkeältä, enkä tahtonut peittää itseltäni, mitä se merkitsi, mutta huolimatta sen painostuksesta onnistuin kuitenkin pitämään mielialani koko hyvänä.

Päädyin vihdoinkin suureen halliin, joka oli täynnä kiiltäviä holvi-ikkunoita, ja pääsin joten kuten paikkaan joka osoittautui kahvihuoneeksi. En voi kieltää että astuessani tähän huoneeseen minua jonkin verran värisytti, olisin hartaasti suonut tietäväni teinkö oikein vai väärin, olin vakuuttunut jälkimmäisestä, mutta en voinut auttaa itseäni. Toimin levollisena kuin fatalisti, istuin pienen pöydän ääreen, jolle vahtimestari parhaillaan kantoi aamiaisvälineitä, ja otin ateriaan osaa mielentilassa joka ei suurestikaan ollut omiaan edistämään ruoansulatusta. Huoneen toisten pöytien ääressä oli paljon muita ihmisiä aamiaisella; olisin ollut paremmalla mielellä, jos olisin nähnyt naisia heidän joukossaan, mutta niitä ei näkynyt ainoatakaan — kaikki läsnäolijat olivat miehiä. Mutta kukaan ei näyttänyt ajattelevan että tein mitään tavatonta; pari herrasmiestä vilkaisi minuun sattumalta, mutta kukaan ei katsellut tunkeilevasti. Arvaan että jos asiassa oli jotakin outoa, he kuittasivat sen sanalla: "englannitar".

Aamiaisen jälkeen minun oli taas lähdettävä liikkeelle — mihin suuntaan? "Lähde Villetteen", sanoi sisäinen ääni, epäilemättä niiden parin kiitävän sanan innostamana, jotka neiti Fanshawe hyvästellessään lausui huolettomasti ja umpimähkään:

"Soisin että tulisitte madame Beckin luo; hänellä on pari lapsinulikkaa, joita voisitte vartioida. Hän tarvitsee englantilaista kotiopettajatarta, tai tarvitsi kaksi kuukautta sitten."

Kuka madame Beck oli ja missä hän asui, sitä en tietänyt; olin kysynyt, mutta kysymys meni ohi korvien ja neiti Fanshawe riensi pois ystävineen jättäen vastaamatta. Otaksuin Villetteä hänen asuinpaikakseen: oli siis lähdettävä sinne. Matkaa oli neljäkymmentä peninkulmaa. Tiesin kyllä tarttuvani oljenkorteen, mutta allani oli niin aava ja pauhaava syvyys, että olisin tarttunut vaikka hämähäkinverkkoon. Kysyttyäni matkustustapaa Villetteen ja varattuani paikan vaunusta lähdin matkaan tämän hahmokuvan, tämän suunnitelman varjon turvissa. Ennen kuin lausut arvostelusi toimenpiteeni nopeudesta, lukija, katso taaksepäin, lähtökohtaani, ota huomioon minkälaisen tyhjyyden olin jättänyt, käsitä kuinka vähän panin alttiiksi. Pelini oli sellainen, jossa ei voi menettää mitään mutta jossa on voittamisen mahdollisuus.

En myönnä että minulla on taiteilijan temperamenttia, mutta jonkin verran omistanen taiteilijan kykyä nauttia hetken huvista mahdollisimman paljon: so. silloin kun se on minun makuuni. Minä nautin siitä päivästä, vaikka matkustimmekin hitaasti, vaikka oli kylmä ja satoi. Jotensakin alaston, tasainen ja puuton oli tie jota kuljimme; sameat kanavat luikertelivat puoleksi turtuneiden vihreiden käärmeiden tavoin tien varrella, ja tasalatvaiset pajut reunustivat lakeita peltoja, jotka olivat yhtä huolellisesti viljeltyjä kuin keittiökasvitarha. Taivaskin oli yksitoikkoisen harmaa, ilma oli liikkumaton ja kostea, mutta kesken kaikkia näitä kuolettavia vaikutelmia puhkesi mielikuvitukseeni raikkaita silmuja, ja sydämeni lekotteli päivänpaisteessa. Näitä tunteita hillitsi kuitenkin salainen mutta alituinen tietoisuus levottomuudesta, joka väijyi nautintoani kuin viidakkoon kyyristynyt tiikeri. Tuon pedon hengitys oli korvissani aina, sen raju sydän jyskytti kiinteästi vasten omaani, se ei koskaan hievahtanut pesästään, mutta tunsin sen läsnäolon ja tiesin sen vain odottavan auringonlaskua ponnahtaakseen saaliinhimoisena väijytyksestään.

Olin toivonut että ehtisimme Villetteen ennen iltaa ja että siten säästyisin pahasta pulasta, jolla pimeys näyttää vaikeuttavan ensi saapumista outoon paikkaan, mutta — osaksi hitaan kulkumme ja pitkien seisausten, osaksi sankan sumun ja hienon tiheän sateen vuoksi — oli pimeys, jonka melkein saattoi tuntea, laskeutunut yli kaupungin, kun vihdoin pääsimme perille.

Tiedän että ajoimme sisään portista jossa oli sotilaita vahteina — sen verran saatoin nähdä lampunvalossa, sitten jätimme taaksemme lokaisen viertotien ja huristimme pitkin katua jonka kivetys oli omituisen karkeata ja epätasaista. Erään toimiston kohdalla vaunu pysähtyi ja matkustajat nousivat pois. Ensi työkseni tahdoin periä matka-arkkuni; pieni asia kylläkin, mutta minulle tärkeä. Ymmärsin että paras oli olla hätiköimättä ja karttamatta tavaroitaan ja sen sijaan rauhassa katsella toisten arkkujen luovuttamista, odottaen kunnes näkee omansa ja silloin nopeasti pyytää sitä ja pelastaa se. Siksi seisoin syrjässä, katse kiinnittyneenä siihen osaan vaunua, jonne olin nähnyt pienen matka-arkkuni työnnettävän ja jossa nyt näin pinoittain myöhemmin saapuneita arkkuja ja matkalaukkuja. Näin kuinka niihin tartuttiin, kuinka ne laskettiin alas ja perittiin. Olin varma että omani olisi pitänyt jo olla näkyvissä: se ei ollut. Olin sitonut osoitekortin vihreällä nauhanpätkällä, jonka heti voisin tuntea: näkyvissä ei ollut vihreätä lankaakaan. Kaikki matkatavarat nostettiin alas, joka-ainoa tinarasia ja ruskea paperikäärö sekä öljyvaate otettiin pois, ja näin selvästi että jäljelle ei jäänyt ainoatakaan sateenvarjoa, takkia, keppiä, hattukoteloa eikä korurasiaa.

Ja missä oli minun pieni matka-arkkuni, joka sisälsi vähäiset vaatevarani ja jäännöksen viidestätoista punnastani?

Minä kysyn sitä nyt, mutta silloin en voinut kysyä. En osannut puhua niin mitään, sillä en kyennyt sanomaan ranskaksi ainoatakaan lausetta, ja ranskaa, vain ranskaa livertelivät nyt kaikki ihmiset ympärilläni. Mitä minun piti tehdä? Lähestyin ajajaa, laskin käteni hänen käsivarrelleen, osoitin erästä matka-arkkua, sitten vaunun kattoa, ja koetin tehdä kysymyksen silmilläni. Hän ymmärsi minut väärin, tarttui osoitettuun arkkuun ja alkoi hinata sitä vaunuun.

"Jättäkää se paikalleen — kuuletteko?" sanoi eräs ääni hyvällä englanninkielellä, ja täydensi sitten: " Qu'est ce que vous faites donc? Cette malle est à moi ".[4]

Mutta minä kuulin isänmaani kieltä, se ilahdutti sydäntäni ja minä käännyin.

"Sir", sanoin vieraalle herralle, huomaamatta hädässäni minkä näköinen hän oli, "minä en osaa puhua ranskaa. Voinko pyytää teitä kysymään tuolta mieheltä mitä hän on tehnyt arkulleni?"

Erottamatta sillä hetkellä, minkä laatuiset olivat kasvot joihin olin kohottanut ja kiinnittänyt katseeni, tunsin että niiden ilmeestä heijastui ihmettelyä vetoamiseni johdosta ja epäilyä tokko sekaantuminen olisi viisasta.

" Kysykää nyt häneltä — minä tekisin yhtä paljon teidän hyväksenne", sanoin.

En tiedä hymyilikö hän, mutta hän sanoi herrasmiehen äänellä, so. äänellä joka ei ollut kova eikä pelottava:

"Minkälainen arkkunne oli?"

Minä kuvailin sitä ottaen huomioon vihreän nauhan. Ja paikalla hän alkoi kovistella ajajaa, ja koko sen ranskankielisen keskustelumyrskyn aikana, mikä nyt seurasi, ymmärsin että hän pani miehen oikeaan ristikuulusteluun. Sitten hän kääntyi minuun.

"Mies väittää että vaunu oli liian täynnä, ja tunnustaa nostaneensa pois teidän arkkunne sen jälkeen kun näitte sen pantavan vaunuun, ja jättäneensä sen Boue-Marineen toisten matkatavarain joukkoon. Hän lupaa kuitenkin tuoda sen mukanaan huomenna, ja ylihuomenna saatte periä sen kaikella kunnialla tästä toimistosta."

"Kiitos", sanoin, mutta mieleni kävi ankeaksi.

Mitä minun oli tehtävä sillä välin? Kenties tuo englantilainen herra näki kasvoissani rohkeudenpuutetta, sillä hän kysyi ystävällisesti:

"Onko teillä keitään tuttavia tässä kaupungissa?"

"Ei, enkä tiedä minne mennä."

Seurasi lyhyt äänettömyys, jonka aikana hänen kääntyessään niin että yläpuolella oleva lamppu paremmin pääsi valaisemaan häntä, näin että hän oli nuori, hieno ja kaunis mies. Minun käsitykseni mukaan hän saattoi olla vaikka lordi: mielestäni luonto oli antanut hänelle kyllin paljon hyvyyttä prinssiä varten. Hänen kasvonsa olivat hyvin hauskat: hän näytti ylhäiseltä mutta ei ylimieliseltä, miehekkäältä mutta ei vallanhimoiselta. Minä olin kääntymäisilläni pois, syvästi tietoisena siitä, että minulla ei ollut vähääkään oikeutta edelleen odottaa apua hänenlaiseltaan.

"Olivatko kaikki rahanne matka-arkussa?" hän kysyi pysäyttäen minut.

Kuinka kiitollinen olinkaan voidessani totuudenmukaisesti vastata:

"Ei. Minulla on kukkarossani niin paljon" (minulla oli lähes kaksikymmentä frangia) "että voin asua vaatimattomassa hotellissa ylihuomiseen asti, mutta olen aivan vieras Villettessä enkä tunne katuja ja hotelleja."

"Minä voin antaa teille osoitteen juuri sellaiseen hotelliin jota etsitte", hän sanoi, "eikä se ole kaukana, neuvojeni mukaan löydätte sinne helposti."

Hän repäisi lehden taskukirjastaan, kirjoitti siihen pari sanaa ja antoi sen minulle. Minusta hän oli ystävällinen, ja olisin melkein yhtä hyvin voinut epäillä Raamattua kuin häntä, hänen neuvojaan ja osoitettaan. Hänen ilmeestään loisti hyvyys, hänen kirkkaista silmistään kunniallisuus.

"Teidän on mukavin mennä sinne bulevardia pitkin ja puiston läpi", hän jatkoi, "mutta nyt on liian myöhäinen ja liian pimeä naisen kulkea puistossa yksinään. Minä saatan teitä sinne asti."

Hän lähti liikkeelle ja minä seurasin häntä läpi pimeyden ja hienon läpitunkevan sateen. Bulevardi oli autio, käytävät lokaiset, vesi tihkui puista; puisto oli pimeä kuin keskiyöllä. Puiden ja sumun kaksinkertaisessa hämärässä en voinut nähdä opastani, saatoin ainoastaan seurata hänen askeliaan. En pelännyt vähääkään: uskon että olisin seurannut noita rehellisiä askelia alituisen yön läpi maailman loppuun asti.

"Nyt", hän sanoi, kun olimme päässeet puiston läpi, "kuljette tätä leveätä katua kunnes tulette portaille. Kaksi lamppua näyttää teille missä ne ovat. Astutte alas näitä portaita, niiden alla on ahtaampi katu, ja sen päästä löydätte hotellinne. Siellä puhutaan englantia, joten vaikeutenne ovat nyt kauniisti ohi. Hyvää yötä."

"Hyvää yötä, sir", sanoin. "Ottakaa vastaan vilpittömät kiitokseni." Ja me erosimme.

Muisto hänen kasvoistaan, joissa varmasti olin näkevinäni ystävättömälle mieluisan hohteen — kaiku hänen äänestään, jossa puhui ritarillisuus heikkoa ja hätääntynyttä kohtaan ja joka samalla oli niin nuorekas ja sointuva — ne olivat minulle jonkinlaisen virkistyksen lähteenä pitkäksi aikaa. Hän oli oikea nuori englantilainen gentlemanni.

Minä jatkoin matkaani, riensin aika vauhtia pitkin loistavaa katua ja läpi puistikon, jonka ympärillä oli suuria taloja ja niiden keskellä upean rakennusryhmän valtavat ääriviivat — siinä kai oli palatsi tai kirkko, en tiennyt kumpiko. Juuri kun kuljin erään porttikäytävän ohi, tuli kaksi viiksiniekkaa miestä äkkiä näkyviin pylvästen takaa. He polttivat sikaria; puvusta päättäen he olivat herrasmiehiä, mutta miesparoilla oli sangen alhainen sielu. He sanoivat minulle hävyttömyyksiä, ja vaikka kuljinkin nopeasti, pysyivät he pitkän matkaa rinnallani. Vihdoin tuli vastaan jonkinlainen yövartio, ja pelätyt vainoojani käännytettiin takaisin, mutta he olivat ajaneet minut määräpaikkani ohi, ja kun taas saatoin koota ajatukseni, en enää tietänyt missä olin. Portaat olin varmaan sivuuttanut jo aikaa sitten. Olin hädissäni, hengästynyt, kaikki suoneni sykkivät auttamattoman levottomasti, enkä tietänyt mihin kääntyä. Oli kauheata ajatella, että vielä kohtaisin nuo partaiset ilkkuvat tyhmeliinit, ja kuitenkin oli palattava takaisin ja etsittävä portaat.

Tulin vihdoin vanhoille kuluneille portaille, pidin varmana että siinä nyt olivat nuo hakemani, ja laskeuduin niitä. Katu jolle ne veivät, oli kyllä ahdas, mutta hotellia ei siinä ollut. Vaelsin eteenpäin. Eräällä sangen hiljaisella ja suhteellisen siistillä ja hyvin kivetyllä kadulla näin vihdoinkin valon loistavan erään suurehkon talon ovella, talon joka oli kerrosta korkempi kuin ympärillä olevat. Tämä saattoi vihdoinkin olla hotelli. Kiirehdin sitä kohti; polveni vapisivat ja olin uupumaisillani.

Se ei ollut hotelli. Suurta porttikäytävää koristi messinkilevy. "Pensionnat de Demoiselles" kuului kirjoitus, ja alla oli nimi "Madame Beck".

Minä hätkähdin. Sadat ajatukset tulvivat mieleeni silmänräpäyksessä. En kuitenkaan suunnitellut mitään, en miettinyt mitään: minulla ei ollut aikaa. Sallimus sanoi: "Seis, tässä on sinun hotellisi." Kohtalo tarttui minuun väkevällä kädellään, lannisti tahtoni, ohjasi tekoni — ja minä soitin ovikelloa.

Odottaessani en halunnut ajatella mitään. Tuijotin kiinteästi katukiviin, joita ovilamppu valaisi, laskin ne ja panin merkille niiden muodon ja märän kimalluksen. Soitin uudelleen. Vihdoin avattiin. Siromyssyinen palvelijatar seisoi edessäni.

"Voinko saada tavata madame Beckiä?" kysyin.

Uskon että jos olisin puhunut ranskaa, hän ei olisi päästänyt minua sisään, mutta kun puhuin englantia, otaksui hän minut ulkomaalaiseksi opettajaksi, jonka asia koski oppilaitosta, ja vaikka jo olikin myöhäinen, laski hän minut sisään ilman ainoatakaan vastahakoista sanaa ja epäröimättä hetkeäkään.

Seuraavana hetkenä istuin kylmässä kimaltelevassa salongissa, jossa oli lämmittämätön porsliini-uuni, kullattuja koristuksia ja kiillotettu lattia. Uunin reunuksella löi kello yhdeksän.

Neljännestunti kului. Kuinka kiivaasti sykkikään joka suoni ruumiissani! Kuinka kuumenin ja kylmenin vuoroittain! Istuin ja tuijotin oveen — se oli suuri valkea kaksoisovi, jossa oli kullatut koristeet. Odotin että toinen puolisko liikahtaisi ja avautuisi. Kaikki oli ollut hiljaista, ei hiiren hivaustakaan kuulunut, ja valkoiset kaksoisovet pysyivät kiinni ja liikkumattomina.

"Te olette englantilainen?" sanoi ääni vierestäni. Minä melkein hyppäsin pystyyn, niin odottamaton oli tuo ääni, niin varma olin ollut yksinäisyydestäni.

Vieressäni ei ollut mikään kummitus eikä aavemainen näky, vaan pyylevä, äidillinen, pieni nainen, jolla oli suuri huivi hartioilla, aamupuku yllä ja siisti soma yömyssy päässä.

Minä sanoin olevani englantilainen, ja viipymättä, ilman enempiä johdantoja syvennyimme mitä merkillisimpään keskusteluun. Madame Beck (sillä madame Beck hän oli — hän oli tullut huoneeseen pienestä ovesta minun takaani, ja koska hänellä oli jalassaan pehmeät kengät, en ollut kuullut hänen tuloaan enkä lähestymistään) — madame Beck oli tyhjentänyt koko taitonsa saarivaltakunnan kielessä sanoessaan "Te olette englantilainen", ja alkoi nyt liukkaasti ladella omaa kieltään. Minä vastasin omallani. Hän ymmärsi minut osittain, mutta koska minä en ymmärtänyt häntä ollenkaan, pääsimme hyvin vähän eteenpäin, vaikka elämöimmekin kauheasti (mitään sellaista kuin madamen puheenlahja en ollut koskaan kuullut enkä kuvitellut). Hän soitti ennen pitkää apua, mikä saapui erään opettajattaren hahmossa. Tämä oli saanut kasvatuksensa osittain eräässä irlantilaisessa luostarissa, ja häntä pidettiin täysin pätevänä englanninkielen taitajana. Hän oli tanakka pieni ihminen — labassecouritar kiireestä kantapäähän, ja kuinka hän rääkkäsikään Albionin kieltä! Oli miten oli, esitin hänelle selvän kertomuksen, jonka hän käänsi ranskaksi. Kerroin kuinka olin jättänyt oman maani haluten laajentaa tietojani ja ansaita toimeentuloni, että olin valmis käymään käsiksi mihin hyödylliseen työhön tahansa, kunhan se vain ei ollut millään tavoin väärää eikä alentavaa, että rupeaisin lapsenhoitajaksi tai kamarineidiksi enkä kieltäytyisi taloustoimistakaan, mikäli niihin pystyin. Madame kuuli tämän, ja tutkiessani hänen ilmettään luulin melkein, että kertomus miellytti häntä.

" Il n'y a que les Anglais pour ces sortes d'entreprises ", hän sanoi, " sont-elles donc intrépides cez femmes là!"[5]

Hän kysyi nimeäni ja ikääni; hän istui ja katseli minua — ei säälien, ei uteliaana. Koko kohtauksen aikana ei hänen kasvoissaan näkynyt myötätunnon pilkahdusta, ei säälin varjoa. Minä tunsin ettei hän ollut sellainen, joka antaisi tunteittensa johtaa itseään tuumankaan vertaa. Hän tuijotti minuun vakavana ja mietteissään, kysyen neuvoa järjeltään ja punniten kertomustani. Muuan kello soi.

" Voilà pour la prière du soir ",[6] hän sanoi ja nousi. Tulkkinsa kautta hän ilmoitti että minun nyt olisi lähdettävä ja tultava takaisin huomenna, mutta minua pelotti ajatus että minun vielä oli palattava pimeyden ja kadun vaaroihin. Käännyin tarmokkaasti mutta kuitenkin hillitysti ja maltillisesti hänen itsensä enkä opettajattaren puoleen ja sanoin:

"Olkaa vakuuttunut siitä, madame, että jos viipymättä otatte minut palvelukseenne, on siitä koituva teille hyötyä eikä vahinkoa: olette näkevä minussa henkilön joka tahtoo työllään antaa täyden korvauksen palkastaan, ja jos pestaatte minut, olisi minun parempi jäädä tänne yöksi, sillä kuinka voisin saada asuntoa, kun en tunne ketään Villettessä enkä hallitse maan kieltä."

"Niin todellakin", hän sanoi, "mutta voittehan toki antaa suosituksen?"

"En ainoatakaan."

Hän kysyi matkatavaroitani, ja sanoin milloin ne saapuisivat. Hän mietti. Samalla kuului eteisestä miehen askelia, jotka nopeasti etenivät ulko-ovea kohti. (Jatkan kertomustani ikäänkuin olisin ymmärtänyt kaiken mitä sanottiin; sillä vaikka silloin sain selville tuskin mitään, käännettiin keskustelu minulle myöhemmin.)

"Kuka menee ulos nyt?" kysyi madame Beck kuunnellen askelia.

"Herra Paul", vastasi opettajatar. "Hän tuli tänä iltana antamaan lukutunnin ensimmäiselle luokalle."

"Siinä mies jonka tällä hetkellä mieluimmin haluaisin nähdä. Kutsukaa hänet tänne."

Opettajatar riensi ovelle ja kutsui herra Paulia. Hän tuli — pieni, tumma, hintelä mies, jolla oli silmälasit.

" Mon cousin ", aloitti madame, "tarvitsen apuanne. Me tunnemme taitonne kasvojentutkijana: käyttäkää sitä nyt. Lukekaa noita kasvoja."

Pieni mies suuntasi minuun silmälasinsa. Päättäväinen huulten puristus ja kulmakarvojen rypistäminen tuntui sanovan, että hän aikoi katsoa lävitseni ja että harso ei ole hänelle mikään harso.

"Minä luen niitä", hän ilmoitti.

" Et qu'en dites vous?"[7]

" Mais — bien des choses ",[8] kuului oraakkelimainen vastaus.

"Hyvää vai pahaa?"

"Molempia, epäilemättä", jatkoi tietäjä.

"Voiko hänen sanaansa luottaa?"

"Onko kysymyksessä jokin tärkeä asia?"

"Hän tarjoutuu minulle lapsenhoitajaksi tai kotiopettajaksi, kertoo täysin uskottavan tarinan, mutta ei anna mitään suosituksia."

"Onko hän ulkomaalainen?"

"Englannitar, kuten nähdä voi."

"Puhuuko hän ranskaa?"

"Ei sanaakaan."

"Ymmärtääkö hän sitä?"

"Ei."

"Hänen aikanaan voi siis puhua vapaasti?"

"Epäilemättä."

Mies tuijotti minuun kiinteästi. "Tarvitsetteko hänen palvelustaan?"

"Voisin käyttää sitä. Tiedättehän että olen kyllästynyt madame Sviniin."

Hän tutki vielä. Tuomio, kun se vihdoin tuli, oli yhtä epämääräinen kuin kaikki mikä oli käynyt sen edellä.

"Ottakaa hänet. Jos hyvä on vallitsevana tuossa luonteessa, palkitsee teko itse itsensä, jos paha — eh bien, ma cousine, ce sera toujours une bonne oeuvre ".[9] Ja kohtaloni hämärä tuomari kumarsi, sanoi " bon soir "[10] ja katosi.

Ja Madame otti minut palvelukseensa samana iltana — Jumalan armosta säästyin joutumasta takaisin tuolle yksinäiselle, pelottavalle, vihamieliselle kadulle.

VIII

MADAME BECK

Jäätyäni opettajattaren huostaan tämä johti minut pitkää ahdasta käytävää keittiöön, joka oli hyvin siisti mutta hyvin omituinen. Siellä ei näkynyt mitään keittokapineita — ei tulisijaa eikä uunia. En silloin ymmärtänyt että suuri musta laitos, joka täytti yhden nurkan, korvasi molempia. Varmaankaan ei ylpeys vielä alkanut kuiskata sydämessäni, mutta kuitenkin tunsin huojennusta kun minua ei jätetty keittiöön, niinkuin melkein olin luullut, vaan johdettiin eteenpäin pieneen huoneeseen, jota nimitettiin "kabinetiksi". Keittäjätär, jolla oli yllä lyhyt alushame ja mekko ja jalassa puukengät, toi sisään illalliseni, so. jotakin lihaa, laatu tuntematon, oudonmakuista ja hapanta mutta lystikästä kastiketta, muutamia perunanviipaleita, jotka oli maustettu en tiedä millä — kenties etikalla ja sokerilla, voileivän ja paistetun päärynän. Koska olin nälkäinen, söin ja olin kiitollinen.

Iltarukouksen jälkeen tuli madame itse vielä katsomaan minua. Hän tahtoi että seuraisin häntä yläkertaan. Läpi sarjan mitä omituisimpia pieniä makuuhuoneita — jotka, kuten myöhemmin kuulin, olivat aikoinaan olleet nunnain kammioita — ja läpi rukoussalin — pitkä, matala, pimeä huone, jonka seinässä riippui kalpea ristiinnaulitunkuva, edessään kaksi himmeästi palavaa vahakynttilää — hän johdatti minut huoneeseen jossa nukkui kolme lasta kolmessa pienessä vuoteessa. Kuuma kamiina teki huoneen ilman painostavaksi, ja mainitakseni tosiasioita vastaani lehahti tuoksu, joka oli pikemmin väkevä kuin hieno: tuoksu joka oli hyvin yllättävä ja odottamaton näissä olosuhteissa, sillä siinä oli sekaisin tupakansavua ja jotakin miestäväkevämpää — lyhyesti sanoen viinanhajua.

Nojatuolissa pöydän vieressä, jolla tuikutti kynttilänpätkä, istui sikeään uneen vaipuneena ikävännäköinen, eriskummaisesti pukeutunut nainen, yllään korea leveäjuovainen silkkihame ja villakankainen esiliina. Taulun täydentämiseksi ja asiain tilan selventämiseksi mainittakoon että nukkuvan kaunottaren vieressä pöydällä oli pullo ja tyhjä lasi.

Madame katseli tätä merkillistä taulua järkähtämättömän levollisena, ei hymyillyt eikä rypistänyt otsaansa, eikä ainoakaan vihan, inhon tai yllätyksen värähdys häirinnyt hänen vakavien kasvojensa tasapainoa. Hän ei edes herättänyt naista. Viitaten tyynesti neljänteen vuoteeseen hän ilmoitti että se oli oleva minun, sammutti sitten kynttilän, toi tilalle yölampun ja katosi sisemmästä ovesta, jonka jätti raolle — aukosta näkyi että sen takana oli hänen oma huoneensa, suuri hyvin kalustettu huone.

Rukoukseni sinä iltana oli yksinomaan kiitosta. Ihmeellisesti oli minua johdettu sitten aamun — odottamatta olin löytänyt turvan ja toimeentulon. Saatoin tuskin uskoa että ei vielä ollut kulunut neljääkymmentäkahdeksaa tuntia siitä kun jätin Lontoon ilman muuta holhousta kuin se mikä suojelee muuttolintua, ilman muuta suunnitelmaa kuin toivon epävarmat pilvenhattarat.

Nukun yleensä keveästi, ja keskellä yötä heräsin äkkiä. Kaikki oli hiljaista, mutta huoneessa seisoi valkoinen olento — madame yöpuvussaan. Hän liikkui melkein äänettömästi, kävi katsomassa kolmessa vuoteessa nukkuvaa kolmea lasta ja läheni sitten minua. Minä olin nukkuvinani, ja hän tarkasti minua kauan. Seurasi pieni pantomiimi, joka oli sangen omituinen. Lyön vetoa että hän istui vuoteeni laidalla neljännestunnin, tuijottaen kasvoihini. Sitten hän tuli lähemmäksi, kumartui ylitseni, kohotti kevyesti päähinettäni ja käänsi reunan niin että hiukset tulivat näkyviin. Sitten hän tarkasti kättäni, joka oli peitteellä. Tämän tehtyään hän kääntyi katsomaan vaatteitani, jotka olivat tuolilla sängyn jalkopäässä. Kun kuulin hänen koskettavan ja nostelevan niitä, avasin silmäni varovasti, sillä tunnustan olleeni utelias näkemään miten pitkälle hänen tutkimushalunsa johtaisi. Aika pitkälle kylläkin — hän tutki erikseen joka vaatekappaleen. Arvasin mikä aiheutti tämän toimenpiteen: hän tahtoi vaatteita tutkimalla muodostaa mielipiteen niiden käyttäjästä, hänen säädystään, varallisuudestaan, siisteydestään jne. Tarkoitus ei ollut paha, mutta keinot eivät juuri olleet kauniita eivätkä oikeutettuja. Puvussani oli tasku, sen hän muitta mutkitta käänsi nurin, laski kukkarossani olleet rahat, avasi pienen muistikirjan, tarkasti kylmästi sen sisällyksen ja otti lehtien välistä pienen palmikoidun kiehkuran neiti Marchmontin harmaata tukkaa. Erityistä huomiota hän kiinnitti avainkimppuun, jossa oli matka-arkkuni, laatikkoni ja ompelulippaani avaimet, vieläpä poistui hetkiseksi omaan huoneeseensa vieden sen mukanaan. Minä kohottauduin hiljaa vuoteessa ja seurasin häntä silmilläni, ja näitä avaimia, lukija, ei tuotu takaisin ennen kuin ne olivat jättäneet viereisen huoneen pukupöydälle vaha jäljennöksen itsestään. Kun kaikki täten oli suoritettu asianmukaisesti ja kaikella kunnialla, pantiin omaisuuteni paikoilleen ja vaatteeni käärittiin huolellisesti kokoon. Minkälaatuisia olivat johtopäätökset, jotka aiheutuivat tästä tutkimuksesta? Olivatko ne edullisia vai päinvastoin? Turha kysymys. Madamen kiviset kasvot (sillä kivisiltä ne näyttivät siinä keskellä yötä — salongissa ne olivat olleet inhimilliset ja, kuten sanoin, äidilliset) eivät ilmaisseet mitään.

Suoritettuaan velvollisuutensa — tunsin että äskeinen puuha oli hänen silmissään velvollisuus — hän nousi, ääneti kuin varjo, ja liukui omaa huonettaan kohti. Ovella hän kääntyi ja kiinnitti katseensa pullosankarittareen, joka nukkui edelleen ja kuorsasi äänekkäästi. Rouva Svinin (otaksuin että tämä oli rouva Svini, englannitar tai irlannitar, Sweeny) — rouva Sweenyn tuomio näkyi madame Beckin silmistä — tuo katse puhui järkähtämättömästä päätöksestä. Madamen tarkastusmatkat virheiden löytämiseksi saattoivat olla hitaita, mutta ne olivat varmoja. Kaikki tämä oli hyvin ei-englantilaista: totisesti olinkin ulkomailla.

Seuraavana aamuna sain jatkaa tuttavuuttani rouva Sweenyn kanssa. Nähtävästi hän oli esittäytynyt nykyiselle emännälleen englantilaisena naisena, joka oli joutunut ahtaisiin oloihin, oli kotoisin Middlesexistä ja puhui englanninkieltä puhtaimmalla pääkaupungin korostuksella. Madame — luottaen omiin pettämättömiin keinoihinsa saada totuus aikoinaan selville — oli omituisen uskalias palvelusväkensä pestaamisessa ilman muuta (mikä niin kovin selvästi oli käynyt ilmi omasta tapauksestani). Hän otti rouva Sweenyn hoitajattareksi ja kasvattajaksi kolmelle lapselleen. Minun tuskin tarvitsee selittää lukijalle, että tämä nainen itse asiassa oli irlantilainen. Hänen säätyään en yritä määritellä: hän itse rohkeasti väitti kasvattaneensa "erään markiisin pojan ja tyttären". Minä ajattelen että hän mahdollisesti oli ollut seuralaisena, lastenhoitajana, kasvattajana tai pesijättärenä jossakin irlantilaisessa perheessä. Hänellä oli hillitty puhetapa, joka oli omituisesti höystetty teennäisillä lontoolais-lauseparsilla. Tavalla tai toisella hän oli hankkinut itselleen ja omisti nyt pukuvaraston, jonka loisteliaisuus oli melkein epäilyttävä — kallisarvoisia kankeita silkkipukuja, jotka sopivat hänelle välttävästi ja jotka nähtävästi oli tehty toisia mittasuhteita varten kuin niitä, joita ne nyt koristivat, myssyjä joiden reunukset olivat oikeata pitsiä, ja — pukuvaraston pääpykälä, taikakalu jonka avulla hän herätti jonkinlaista kunnioitusta koko talossa, lannisti opettajat ja palvelijat, joilla muuten oli taipumusta halveksia häntä, ja vaikutti madameen itseensä niin kauan kuin hänen leveät hartiansa kantoivat tuota majesteetillista verhoa — oikea intialainen hartiahuivi — " un véritable Cachemire ", kuten madame Beck sekä kunnioittaen että ihmeissään sanoi. Olen aivan varma että ilman tätä "Cachemireä" hän ei olisi saanut jäädä oppilaitokseen edes kahdeksi päiväksi, mutta kiitos olkoon sen, ja yksin sen, hän jäi kuukaudeksi.

Mutta kun rouva Sweeny sai kuulla että minä olin astuva hänen kenkiinsä, silloin hän vasta ilmaisi kantansa — silloin hän nousi madame Beckiä vastaan koko voimallaan — silloin hän ryntäsi kimppuuni koko keskitetyllä painollaan. Madame kantoi tämän kohtauksen ja koettelemuksen niin hyvin, niin stoalaisesti, etten minäkään häpeän vuoksi voinut suhtautua siihen muuten kuin tyynesti. Vain pieneksi hetkeksi madame poistui huoneesta: kymmenen minuuttia myöhemmin seisoi keskellämme poliisi. Rouva Sweeny tavaroineen siirrettiin pois. Koko kohtauksen aikana ei madamen otsa ollut kertaakaan rypistynyt — ei ainoakaan terävä sana ollut pujahtanut hänen huuliltaan.

Tämä pieni pirteä erottamisjupakka oli kokonaan selvitetty ennen aamiaista: lähtökäsky annettu, poliisi kutsuttu, kapinoitsija karkotettu, lastenkamari savutettu ja puhdistettu, ikkunat avattu. Kaikki jäljet siististä rouva Sweenysta — aina hienoon tuoksuun ja alkoholinlemuun saakka, joka antoi niin selvän ja kohtalokkaan leiman hänen rikkomukselleen — poistettiin Rue Fossettelta: ja kaikki tämä, sanon minä, oli tapahtunut aikana joka kului siitä hetkestä, jolloin madame Beck aamuruskon jumalattaren tavoin ilmaantui huoneestaan, siihen asti jolloin hän kylmäverisesti istui kaatamaan itselleen ensimmäistä kahvikuppia.

Puolipäivän tienoissa kutsuttiin minut pukemaan madamea. (Nähtävästi minusta oli tuleva jonkinlainen kotiopettajattaren ja kamarineidin välimuoto.) Puolipäivään saakka hän kummitteli ympäri taloa aamupuvussaan, huivi hartioilla ja pehmeät tohvelit jalassa. Mitähän englantilaisen koulun johtajatar arvelisi moisesta asusta?

Hänen tukkansa kampaaminen sai minut hämilleni. Hänellä oli runsas kastanjanruskea tukka, jossa ei vielä näkynyt harmaata, vaikka hän olikin jo neljänkymmenen vuoden ikäinen. Nähdessään hämmennykseni hän sanoi: "Ettekö ollut kamarineitinä omassa maassanne?" Ja hän otti harjan kädestäni ja työnsi minut syrjään, ei kylläkään tylysti eikä halveksivasti, ja laittoi itse tukkansa. Muita pukuasioihin kuuluvia palveluksia suoritettaessa hän puoleksi määräsi, puoleksi auttoi minua, ilman vähintäkään huonon tuulen tai kärsimättömyyden merkkiä. Sivumennen sanoen tämä oli ensimmäinen ja viimeinen kerta, jolloin minua pyydettiin pukemaan häntä. Tästä lähtien tämä velvollisuus siirrettiin Rosinelle, ovenvartijattarelle.

Pukeutuneena osoittautui madame Beck naiseksi joka oli vartaloltaan verrattain lyhyt ja lihava, mutta kuitenkin vielä omalla tavallaan viehkeä, so. viehkeys johtui ruumiinosien sopusuhtaisuudesta. Hänen ihonsa oli raikas ja verevä, ei liian punakka, silmät siniset ja kirkkaat, ja tumma silkkipuku sopi hänelle niinkuin vain ranskalainen ompelijatar saa puvun sopimaan. Hän oli hauskan, joskin hieman porvarillisen näköinen, ja porvarisnainenhan hän olikin. En tiedä mistä johtui se sopusointuisuus, joka täytti koko hänen olemuksensa, ja kuitenkin oli hänen kasvoissaan myös vastakohtaisuuksia: piirteet eivät suinkaan olleet sitä lajia kuin yleensä on totuttu näkemään noin häikäisevän raikkaan ja sileän hipiän yhteydessä, vaan niiden viivat olivat lujat, otsa oli korkea mutta kapea, siitä ilmeni kyvykkyyttä ja eräänlaista hyväntahtoisuutta, mutta ei laajakatseisuutta, eikä noista tyynistä ja valppaista silmistä koskaan säihkynyt sydämessä syttyvä tuli, eikä siitä tulvehtiva hellyys. Hänen suunsa oli kova, se saattoi olla tylykin, ja huulet olivat ohuet. Tunsin, että madame olisi kaikkea neroa ja herkkyyttä, arkuutta ja uskallusta kohtaan ollut hameisiin pukeutunut Minos.

Ajan pitkään huomasin että hän hameissaan oli jotain muutakin. Hänen nimensä oli Modeste Maria Beck, o.s. Kint, mutta hänen nimensä olisi pitänyt olla Ignacia. Hän oli armelias nainen ja teki paljon hyvää. Lempeämpi ei voi olla kenenkään emännän valta. Minulle kerrottiin ettei hän koskaan nuhdellut edes tuota sietämätöntä rouva Sweenya, huolimatta hänen juopottelustaan, säännöttömyydestään ja laiminlyönneistään, mutta mrs. Sweenyn oli kuitenkin lähdettävä siinä hetkessä jolloin hänen lähtönsä katsottiin soveliaaksi. Minulle kerrottiin myös, ettei tämän laitoksen opettajista eikä opettajattarista koskaan löydetty mitään vikaa, ja kuitenkin sekä opettajat että opettajattaret vaihtuivat usein: he hävisivät ja toisia tuli tilalle — kukaan ei oikein voinut selittää kuinka.

Koulu oli sekä sisä- että ulko-oppilaitos: ulko-oppilaiden luku nousi yli sadan, sisäoppilaita oli parinkymmenen verran. Madame mahtoi olla etevä johtajatarkyky; hän hallitsi näitä kaikkia, lisäksi neljää opettajaa, kahdeksaa opettajatarta, kuutta palvelijaa ja kolmea lasta, ja tuli sen ohella verrattoman hyvin toimeen oppilaiden vanhempien ja ystävien kanssa, ja kaikki tämä tapahtui ilman huomattavaa ponnistusta, ilman hälinää, väsymystä, kuumetta tai mitään liikanaisen kiihtymyksen oiretta. Toimessa hän oli aina, mutta harvoin kiireissään. Totta on että madamella oli oma keinonsa hoitaa ja pitää kunnossa tätä valtavaa koneistoa, ja aika sievä keino se olikin — lukija on jo saanut siitä näytteen tuossa pikku jutussa, kun madame käänsi nurin taskuni ja luki yksityiset muistiinpanoni. "Valvonta", "vakoilu" — siinä hänen tunnussanansa.

Madame tiesi kuitenkin mitä rehellisyys on, ja piti siitä — so. kunhan se vain ei tyrkyttänyt kömpelöitä arvelujaan hänen tahtonsa ja etujensa tielle. Hän tunsi kunnioitusta Englantia kohtaan, ja mitä tulee englannittariin, ei hän tahtonut minkään muun maan naisia hoitamaan lapsiaan, jos se vain oli mahdollista.

Usein iltasilla, häärittyään kaiken päivää joka puolella, vakoiltuaan ja otettuaan vastaan vakoojain tiedonantoja, hän tuli huoneeseeni otsassaan todellisen väsymyksen jäljet, ja istahti kuuntelemaan kun lapset lukivat pieniä rukouksiaan minulle englanninkielellä — nuo pikku katolilaiset saivat istua polvellani lukemassa Isämeidän-rukousta ja virttä joka alkaa sanoilla "Rakas Jeesus". Ja kun olin pannut lapset vuoteeseen, jäi hän puhelemaan kanssani (opin pian siksi paljon ranskaa että voin ymmärtää hänen puhettaan, vieläpä vastata siihen) Englannista ja englannittarista ja niistä syistä, jotka saivat hänet katsomaan heidän älyään korkeammaksi, rehellisyyttään varmemmaksi ja luotettavammaksi kuin muiden naisten. Hän osoitti usein erittäin hyvää järkeä, lausui usein erittäin terveitä mielipiteitä: hän näytti tietävän että tyttöjen pysyttäminen epäluuloisten rajojen sisällä, sokeassa tietämättömyydessä ja sellaisen kaitsennan alla, joka ei sallinut heidän hetkeksikään vetäytyä rauhaan omaan soppeensa, ei ollut paras keino kasvattaa heistä rehellisiä ja vaatimattomia naisia. Mutta hän väitti että jos mannermaan lasten kasvatuksessa yritettäisiin käyttää muita keinoja, siitä koituisi tuhoisia seurauksia; he kun olivat niin tottuneet rajoituksiinsa, että vapaus, miten tarkan valvonnan alla tahansa, ymmärrettäisiin väärin ja johtaisi harhaan. Hän selitti olevansa lopen kyllästynyt omiin keinoihinsa, mutta käyttää hänen niitä täytyi, ja keskusteltuaan kanssani, usein hienosti ja arvokkaasti, hän hiipi pois "hiljaisuuden-kengissään" ja liukui aaveen tavoin läpi talon, valvoen ja vakoillen kaikkialla, tirkistäen joka avaimenreiästä, kuunnellen joka oven takana.

Loppujen lopuksi madamen järjestelmä ei ollut huono — sallittakoon minun olla oikeamielinen. Parempaa ei voisi ajatella kuin hänen toimenpiteensä oppilaiden ruumiillisen hyvinvoinnin edistämiseksi. Ketään ei rasitettu liiaksi, läksyt jaettiin hyvin ja tehtiin verrattoman helpoiksi lukijalle, oli vapaata aikaa huvitteluun ja tilaisuutta ruumiinharjoituksiin, mikä piti tytöt terveinä; ruokaa oli yllin kyllin, ja se oli hyvää: Rue Fossettella ei näkynyt kalpeita eikä näivettyneitä kasvoja. Madame ei koskaan vastahakoisesti antanut lupapäivää, hän myönsi runsaasti aikaa nukkumiseen, pukeutumiseen, pesemiseen ja syömiseen, hänen järjestelmänsä kaikissa näissä asioissa oli helppo, vapaamielinen, terveellinen ja järkevä. Moni ynseä englantilainen opettajatar tekisi sanomattoman hyvin ottaessaan hänestä oppia — ja uskon että moni tekisikin sen mielellään, jos vaateliaat englantilaiset vanhemmat sen vain sallisivat.

Koska madame Beck hallitsi vakoilemalla, oli hänellä tietysti vakoojakuntansa. Hän tunsi tarkalleen työkalujensa laadun, ja samalla kun hän ei häikäillyt käyttää likaisinta likaisimmassa toimessa — viskaten sen luotaan kuin arvottoman hedelmän kuoren, kun mehu oli puserrettu pois — tiedän hänen olleen hyvin tarkka valitessaan puhdasta metallia siisteihin tarkoituksiin, ja kun kerran löytyi tahraton ja ruosteeton ase, antoi hän sille paljon arvoa ja säilytti sitä silkissä ja pumpulissa. Ja kuitenkin, voi sitä miestä tai naista, joka luotti häneen tuumankaan verran enemmän kuin mitä madamen hyöty vaati: hyöty oli madamen luonteen tärkein avain — hänen vaikuttimiensa pääjoustin — hänen elämänsä a ja o. Olen nähnyt vedottavan hänen tunteisiinsa ja hymyillyt itsekseni, puoleksi säälien puoleksi halveksien vetoajia. Sitä tietä ei kukaan saanut ääntään hänen kuuluvilleen eikä niillä keinoin horjuttanut hänen mieltään. Päinvastoin, yritys hellyttää hänen sydäntään oli varmin keino herättää hänen vastenmielisyytensä ja saada hänestä salainen vihollinen. Se todisti hänelle että hänellä ei ollut sydäntä hellytettävänä, se muistutti hänelle kohtaa missä hän oli kykenemätön ja kuollut. Missään ei ero hyvyyden ja hyväntekeväisyyden välillä käynyt niin selvästi ilmi kuin hänessä. Vaikka hän olikin kokonaan vailla myötätuntoa, oli hänellä riittävä määrä järkiperäistä hyväntahtoisuutta: hän oli erittäin altis antamaan apua ihmisille joita ei ollut koskaan nähnyt — mieluummin kuitenkin ihmisluokille kuin yksilöille. " Pour les pauvres "[11] avasi hän kukkaronsa kernaasti — köyhältä hän piti sen säännöllisesti suljettuna. Ihmisystävällisiin tarkoituksiin koko laajan yhteiskunnan hyväksi hän antoi avustuksensa ilomielin, mutta ei ainoankaan yksityisen suru liikuttanut häntä, ei mikään kärsimyksen voima tai suuruus yhteen sydämeen keskitettynä kyennyt järkyttämään häntä. Ei Getsemanen tuska eikä kuolema Golgatalla olisi kyennyt pusertamaan kyyneliä hänen silmistään.

Sanon sen vieläkin, madame oli hyvin suuri ja hyvin kyvykäs nainen. Koulu oli vain liian rajoitettu alue hänen voimilleen, hänen olisi pitänyt hallita kansakuntaa, hänen olisi pitänyt johtaa myrskyisää lainlaatijain kokousta. Kukaan ei olisi saanut häntä säikähtämään, kukaan ei olisi ärsyttänyt hänen hermojaan, saanut hänen kärsivällisyyttään loppumaan tai voittanut häntä viekkaudessa. Hän yksin olisi pystynyt ottamaan niskoilleen pääministerin ja poliisipäällikön velvollisuudet. Viisas, luja, viekas, salaperäinen, taitava, intohimoton, valpas ja tutkimaton, teräväpäinen ja tunteeton — sitä paitsi täysin säädyllinen — mitä muuta olisi voinut toivoa?

Ymmärtäväinen lukija ei otaksune että minä kuukaudessa tai puolessa vuodessa keräsin hänestä ne tiedot, jotka tähän on tiivistetty. Ei! Ensiksi näin vain laajan ja kukoistavan oppilaitoksen kauniilta ulkopuoleltaan. Näin suuren talon täynnä terveitä vilkkaita tyttöjä, jotka kaikki olivat hyvissä vaatteissa, useat kauniita, ja jotka omaksuivat oppia ihmeen helpolla tavalla, ilman tuskallista ponnistusta ja hyödytöntä päänvaivaa. He eivät kenties edistyneet erikoisen nopeasti missään, kun kaikki kävi niin helposti, mutta aina he olivat toimessa eivätkä koskaan rasittuneita. Näin opettaja- ja opettajatarkunnan jolta kyllä vaadittiin aika paljon. Koska oppilaita koetettiin säästää, lankesi päätyö opettajien niskoille, mutta tehtävät oli järjestetty niin että toinen astui nopeasti toisen paikalle, missä vain työ oli ankaraa. Lyhyesti sanoen näin ulkomaisen koulun joka eloisuudessaan, vilkkaudessaan ja vaihtelevaisuudessaan oli viehättävä vastakohta monelle samanlaatuiselle laitokselle Englannissa.

Talon takana oli avara puutarha, ja kesällä oppilaat miltei asuivat ulkona ruusupensaiden ja hedelmäpuiden keskellä. Kesäisinä iltapäivinä madame asettui istumaan suureen viiniköynnösten verhoamaan lehtimajaan ja kutsui oppilaat luokittain ympärilleen lukemaan ja ompelemaan. Sillä välin opettajat tulivat ja menivät pidettyään lyhyitä vilkkaita luentoja, pikemmin kuin oppitunteja, ja oppilaat tekivät muistiinpanoja tai olivat tekemättä — ihan miten halutti, sillä ehdolla että he jälkimmäisessä tapauksessa saivat jäljentää toveriensa muistiinpanot. Paitsi säännöllisiä kuukausilupia, aiheuttivat katoliset juhlat sarjan lupapäiviä pitkin vuotta, ja väliin kirkkaina kesäaamuina tai lauhkeina kesäiltoina vietiin oppilaat pitkälle kävelylle maaseudulle, eväinään vohveleita ja valkoviiniä tai rieskamaitoa ja ruisleipää tai vehnäkakkua ja kahvia. Kaikki tämä tuntui hyvin hauskalta, madame näytti olevan itse hyvyys, ja opettajat kävivät laatuun — pahempiakin olisivat voineet olla. Oppilaat olivat kenties hieman meluisia ja vallattomia, mutta terveitä ja iloisia.

Sellainen oli näköala katsottuna etäisyyden tenhon läpi, mutta tuli aika jolloin välimatka oli minulta häipyvä — jolloin minut kutsuttiin alas lastenkamarin näkötornistani, josta siihen saakka olin tehnyt havaintojani, ja jolloin minut pakotettiin läheisempään vuorovaikutukseen Rue Fossetten pienen maailman kanssa.

Eräänä päivänä istuin tapani mukaan yläkerrassa ja kuulustelin lasten englanninläksyä, samalla kääntäen erästä madamen silkkipukua, kun madame itse saapui huoneeseen, kasvoillaan hajamielinen, kovaa ajatustyötä osoittava ilme, joka hänellä väliin oli ja joka sai hänet näyttämään niin vähän ystävälliseltä. Hän vaipui vastapäätä olevaan nojatuoliin ja oli ääneti muutamia minuutteja. Désirée, vanhin tyttö, luki parhaillaan jotakin rouva Barbauldin pikku kyhäelmää, ja sitä mukaa kuin hän luki, panin hänet kääntämään lukemansa sujuvasti englannista ranskaksi, päästäkseni varmuuteen siitä että hän ymmärsi sen. Madame kuunteli.

Äkkiä, ilman mitään esipuhetta tai johdatusta, hän sanoi miltei moittivassa sävyssä: "Meess, Englannissa olitte kotiopettajatar."

"En, madame", sanoin hymyillen, "te erehdytte."

"Onko tämä ensimmäinen yrityksenne opettajana — tämä yritys lasteni kanssa?"

Vakuutin hänelle että niin oli. Taaskin hän vaikeni, mutta kun katsahdin ylös ottaessani neulan tyynystä, huomasin olevani tutkimuksen esineenä. Hän seurasi minua silmillään, hän näytti kääntelevän minua ympäri ajatuksissaan — mitaten kykyäni erästä tarkoitusta varten, punniten arvoani eräässä suunnitelmassa. Madame oli tätä ennen tarkastanut kaiken mitä minulla oli, ja uskon että hän katsoi tuntevansa minut läpikotaisin, mutta siitä päivästä alkaen noin kahden viikon ajan hän tutki minua uusin keinoin. Hän kuunteli lastenkamarin oven takana, kun olin sulkeutunut sinne lasten kanssa, hän seurasi varovaisen välimatkan päässä kun olin kävelyllä heidän kanssaan, hän hiipi kuuluvilleni milloin vain puiston tai bulevardin puut tarjosivat riittävän suojuksen. Kun tarkat ennakkotoimenpiteet siten oli suoritettu, otti hän askelen eteenpäin.

Eräänä aamuna hän tuli luokseni äkkiarvaamatta ikään kuin kiireissään, ja sanoi joutuneensa pieneen pulaan. Herra Wilson, englanninopettaja, ei ollut saapunut tunnilleen, madame pelkäsi hänen sairastuneen, oppilaat odottivat luokassa eikä kukaan ollut antamassa heille opetusta. Olisiko minusta vastenmielistä tämän kerran antaa heille pieni sanelutunti, juuri sen verran ettei oppilaiden tarvinnut sanoa menettäneensä englannintuntiaan?

"Luokallako, madame?" kysyin.

"Niin luokalla, toisella osastolla."

"Missä on kuusikymmentä oppilasta", sanoin minä, sillä tiesin lukumäärän, ja surkean pelkurimaisena kuten tapani oli vetäydyin laiskuuteeni kuin etana kuoreensa, ja päästäkseni tehtävästä sanoin tekosyyksi kykenemättömyyteni ja tottumattomuuteni. Jos minut olisi jätetty omiin hoteisiini, olisin epäilemättä päästänyt tämän tilaisuuden käsistäni. Haluttomana seikkailuihin ja vailla käytännöllisen kunnianhimon yllytystä olin valmis istumaan kaksikymmentä vuotta lastenkamarissa opettaen alaikäisille aapiskirjaa, kääntäen silkkipukuja ja ommellen lastenvaatteita. Eipä silti että mikään todellinen tyydytys olisi seurannut tuota mieletöntä alistuvaisuutta: työni ei viehättänyt taipumuksiani eikä kiinnittänyt mieltäni, mutta minusta tuntui suuriarvoiselta elää ilman raskaita huolia, olla vapaa sisäisistä vastoinkäymisistä, ja säästyminen ankarista kärsimyksistä oli lähin onnen muoto, jonka odotin saavani tuntea. Sitä paitsi tuntui kuin olisin elänyt kahta elämää — elämää ajatuksissani ja elämää todellisuudessa, ja kunhan vain edellinen sai osakseen riittävän määrän mielikuvituksen outoja taikariemuja, saattoivat jälkimmäisen edut rajoittua jokapäiväiseen leipään, säännölliseen työhön ja kattoon pääni päällä.

"Tulkaa", sanoi madame, kun kumarruin tavallista uutterammin leikkaamaan lapsen rintalappua, "jättäkää tuo työ."

"Mutta Fifine tarvitsee sitä, madame."

"Fifine tarvitkoon vain, minä tarvitsen nyt teitä."

Ja koska madame Beck todella tarvitsi minua ja oli päättänyt saada minut mukaansa — koska hän jo kauan oli ollut tyytymätön englanninopettajaan, tämän epäsäännöllisyyteen ja huolimattomaan opetustapaan — ja koska häneltä ei puuttunut päättäväisyyttä eikä käytännöllistä toimellisuutta, oli minulla sitä sitten tai ei — pakotti hän minut muitta mutkitta jättämään neulan ja sormustimen, tarttui käteeni ja kuljetti minut alakertaan. Kun pääsimme isoon nelikulmaiseen eteiseen, joka erotti asuinhuoneet kouluhuoneista, hän pysähtyi, hellitti käteni, asettui eteeni ja tutki minua. Minä olin tulipunainen ja vapisin kiireestä kantapäähän ja — älkää kertoko sitä kenellekään — luulen että itkin. Itse asiassa eivät edessäni olevat vaikeudet suinkaan olleet kuviteltuja. Jotkut niistä olivat hyvinkin todellisia, ja vähimmän olennainen ei suinkaan ollut puutteellinen taitoni hallita sitä välinettä, jonka avulla minun oli pakko opettaa. Olin kyllä ahkerasti opiskellut ranskaa Villetteen tultuani, saanut käytännöllistä harjoitusta päivisin ja tietopuolista joka vapaahetkenäni iltaisin, niin myöhälle kuin talon ohjesäännöt sallivat pitää kynttilässä valoa, mutta en vielä lähimainkaan voinut luottaa ääntämiseni virheettömyyteen.

" Dites donc ", sanoi madame ankarasti, " vous sentez-vous réellement trop faible?"[12]

Minä olisin voinut sanoa "tunnen" ja palata lastenkamarin hämärään, jossa kenties olisin saanut tomuttua loppuikäni, mutta katsoessani madameen näin hänen kasvoissaan jotakin joka pani minut ajattelemaan kahdesti ennen kuin tein päätökseni. Sillä hetkellä hän ei ollut naisen, vaan pikemmin miehen näköinen. Erikoislaatuinen voima kuvastui selvästi kaikista hänen piirteistään, ja se voima ei ollut minun voimaani: se ei herättänyt myötätuntoa, samanmielisyyttä eikä alistuvaisuutta. Seisoin siinä — en tyyntyneenä, en voitettuna, en lannistuneena. Näytti kuin olisi tapahtunut voimainmittely vastakkaisten luonnonlahjojen välillä, ja tunsin äkkiä arkuuteni koko häpeän, velttouteni koko raukkamaisuuden.

"Tahdotteko mennä eteenpäin vai taaksepäin?" hän sanoi viitaten kädellään pientä ovea, joka vei asuinhuoneisiin, sitten luokkahuoneiden isoja kaksoisovia.

" En avant ",[13] minä vastasin.

"Mutta", jatkoi hän, kylmeten sitä mukaa kuin minä lämpenin ja yhä suunnaten minuun tuikean katseensa, joka oli minulle siinä määrin vastenmielinen, että juuri siitä sain voimaa ja päättäväisyyttä, "voitteko seisoa luokan edessä vai oletteko liian kiihtynyt?"

Hän nyrpisti hienosti nenäänsä näin sanoessaan: hermostunut kiihtymys ei juuri ollut madamen makuun.

"En ole kiihtyneempi kuin tämä kivi", sanoin ja kopautin permantoa jalallani, "tai kuin te itse", lisäsin ja vastasin hänen katseeseensa.

" Bon![14] Mutta sallikaa minun huomauttaa teille, että nyt ette joudu tekemisiin hiljaisten ja säädyllisten englantilaistyttöjen kanssa. Nämä ovat labassecourittaria, häikäilemättömiä, tuittupäisiä tyttöjä ja hieman kapinallisiakin."

Minä sanoin: "Tiedän sen ja tiedän myös, että vaikka olenkin ahkerasti opiskellut ranskaa sitten tuloni, puhun sitä vieläkin aivan liian epävarmasti — aivan liian virheellisesti saadakseni heidät tottelemaan. Tulen tekemään virheitä jotka panevat minut alttiiksi tietämättömimmänkin ylenkatseelle. Kuitenkin aion pitää tunnin."

"He antavat aina kyytiä ujoille opettajille", sanoi hän.

"Tiedän senkin, madame, olen kuullut kuinka he kiusasivat ja vainosivat neiti Turneria" — poloinen koditon englanninopettaja, jota madame oli käyttänyt ja jolle hän oli antanut nopean lähtöpassin. Neiti Turnerin säälittävä tarina ei ollut minulle vieras.

" C'est vrai ",[15] sanoi madame kylmästi. "Neiti Turnerilla ei ollut heihin enemmän valtaa kuin keittiön palvelustytöllä. Hän oli heikko ja epäröivä, hänellä ei ollut tahdikkuutta eikä älyä, päättäväisyyttä eikä arvokkuutta. Neiti Turner ei ensinkään kelvannut opettamaan noita tyttöjä."

Minä en vastannut, mutta lähestyin kouluhuoneen suljettua ovea.

"Teidän ei tule odottaa apua minulta eikä keneltäkään muulta", hän sanoi. "Se osoittaisi heti että olette kykenemätön toimeenne."

Minä avasin oven ja kumarsin, annoin hänen mennä ja seurasin häntä. Kouluhuoneita oli kolme, kaikki suuria. Toisen osaston huone, jossa minun oli määrä esiintyä, oli huomattavasti suurempi kuin muut, joten siihen mahtui paljon lukuisampi, meluavampi ja äärettömän paljon kesyttömämpi joukko kuin kahteen muuhun. Jonkin ajan kuluttua, kun tunsin maaperän paremmin, ajattelin väliin (jos sellainen vertaus on sallittu), että hiljainen, siisti ja kesy ensi osasto verrattuna reippaaseen, meluavaan ja pelottomaan toiseen osastoon oli kuin Englannin parlamentin ylähuone verrattuna alahuoneeseen.

Jo ensi silmäyksellä näin, että monet oppilaista olivat enemmän kuin tyttöjä — täydellisiä nuoria naisia. Tiesin että muutamat olivat aatelisperheistä (Labassecourin aatelia), ja olin vakuuttunut siitä ettei yksikään heistä ollut tuntematta asemaani madamen perheessä. Kun nousin opettajan paikalle, matalalle lavalle, joka oli askelta ylempänä kuin lattia ja jolla oli opettajan istuin ja pöytä, näin vastassani rivin silmiä ja otsia, jotka uhkasivat myrskyistä säätä — silmiä jotka välkkyivät häikäilemättöminä, otsia jotka olivat kovia ja punastumattomia kuin marmori. Mannermaan "tyttölapsi" on aivan toinen olento kuin saarivaltakunnan samanikäinen ja samaan yhteiskuntaluokkaan kuuluva "tyttölapsi". Tuollaisia silmiä ja otsia en koskaan ole nähnyt Englannissa. Madame Beck esitti minut muutamin kylmin sanoin, purjehti huoneesta ja jätti minut yksin kunniapaikalleni.

En ole koskaan unohtava tuota ensimmäistä tuntia enkä sitä elämän ja luonteiden pohjavirtaa, jonka se avasi eteeni. Silloin vasta aloin oikein nähdä mikä ääretön eroavaisuus on runoilijan ja romaaninkirjoittajan ihannoiman "nuoren tytön" ja todellisuuden "nuoren tytön" välillä.

Kolme arvonimillä varustettua kaunokaista ensi rivissä oli nähtävästi istunut paikalleen lujasti päättäen että lastenhoitaja ei tulisi antamaan heille opetusta englanninkielessä. He tiesivät onnistuneensa karkottamaan vastenmieliset opettajat tätäkin ennen, he tiesivät että madame milloin tahansa antaisi lähtöpassin opettajalle joka ei ollut suosittu koulussa, että hän ei koskaan auttanut heikkoa toimihenkilöä pysymään paikallaan, vaan että tämä sai marssia tiehensä, jollei hänellä ollut voimaa taistella tai tahdikkuutta selviytyä itse. Katsellessaan "neiti Snowea" he arvelivat saavansa helpon voiton.

Neitoset Blanche, Virginie ja Angélique aloittivat taistelun sarjalla kuiskauksia ja kikatuksia; nämä paisuivat pian muminaksi ja lyhyiksi naurunpyrskähdyksiksi, joihin taemmat penkit yhtyivät vieläkin äänekkäämpänä kaikuna. Tämä kuudenkymmenen kasvava kapina yhtä vastaan alkoi pian käydä aika tukalaksi, kun ranskalainen sanavarastoni oli niin riittämätön ja olosuhteet niin julmat.

Jospa vain olisin saanut puhua omaa kieltäni — minusta tuntui että silloin kyllä olisin saanut heidät kuuntelemaan, sillä ensiksikin vaikka tiesin näyttäväni surkealta olennolta ja monessa suhteessa sillä hetkellä sellainen olinkin, oli luonto antanut minulle äänen joka kyllä osasi hankkia kuulijoita, jos kiihtymys korotti tai mielenliikutus syvensi sitä. Toiseksi, vaikka puheeni tavallisissa olosuhteissa ei suinkaan ollut mikään vuolas virta, pikemmin epävarma pieni puronen, olisin kuitenkin, sellaisen yllykkeen kuin tuon kapinallisen lauman kiihottamana, kyennyt englanniksi vyöryttämään lauseita, jotka olisivat häväisseet tyttöjen juonet tavalla minkä ne ansaitsivat, ja sitten tuntui minusta että jonkin verran pilkallisella käytöksellä, jota höysti ylenkatseellinen katkeruus kapinan johtajia ja keveä ivallisuus heikompia ja vähemmän vallattomia seuraajia kohtaan, olisi kenties lopullisesti voinut lannistaa tämän villin lauman ja saada sen seuraamaan opetusta. Kaikki mitä nyt voin tehdä, oli että menin Blanchen — mademoiselle de Melcyn, nuoren vapaaherrattaren, vanhimman, pisimmän, kauneimman ja pahankurisimman luo, pysähdyin hänen pulpettinsa eteen, otin hänen käsistään hänen harjoitusvihkonsa, palasin opettajan paikalle, luin kylmäverisesti hänen harjoitelmansa, jonka havaitsin sangen typeräksi, ja yhtä kylmäverisesti, koko koulun edessä, repäisin tuhritun sivun kahtia.

Tämä teko onnistui herättämään huomiota ja hillitsemään metelin. Vain yksi tyttö kaukana takapenkillä jatkoi elämöimistään vähentymättömällä tarmolla. Katsoin häneen tarkkaavasti. Hänellä oli kalpeat kasvot, tukka musta kuin yö, paksut leveät kulmakarvat, jyrkät piirteet ja tummat, kapinalliset, synkät silmät. Panin merkille että hän istui pienen oven vieressä, ja tiesin tämän oven johtavan pieneen komeroon, jossa säilytettiin kirjoja. Hän oli noussut seisomaan saadakseen metelöimisensä vieläkin pontevammaksi. Mittelin hänen vartaloaan ja arvioin hänen voimansa. Hän näytti sekä kookkaalta että jäntevältä, mutta jos taistelu olisi lyhyt ja hyökkäys odottamaton, luulin selviäväni hänestä.

Kävelin huoneen perälle niin huolettoman ja levollisen näköisenä kuin mahdollista, lyhyesti sanoen täysin viattomana, työnsin ovea hiljaa ja huomasin sen olevan raollaan. Seuraavassa silmänräpäyksessä olin navakasti iskenyt kiinni tyttöön. Silmänräpäys vielä ja hän istui komerossa, ovi oli lukossa ja avain minun taskussani.

Sattui niin että tämä tyttö, Dolores nimeltään ja katalonialainen sukuperältään, oli sellainen luonne, jota kaikki toverit pelkäsivät ja vihasivat. Edellä kerrottu pikainen oikeudenkäyttö osoittautui olevan kaikille mieleen: ei ainoakaan läsnäolija syvimmällä sydämessään voinut muuta kuin iloita siitä. Ensin he hiljenivät, sitten hiipi hymy — ei nauru — pulpetilta pulpetille, sitten — kun olin vakavana ja levollisena palannut paikalleni, kohteliaasti pyytänyt heitä olemaan hiljaa ja aloittanut sanelun ikään kuin ei mitään olisi tapahtunut — kynät liukuivat rauhallisesti yli sivujen ja lopputunti kului järjestyksessä ja ahkeruudessa.

" C'est bien ",[16] sanoi madame Beck, kun tulin luokasta kuumissani ja hieman uupuneena, " ça ira ".[17]

Hän oli kuunnellut ja tirkistellyt avaimenreiästä koko ajan. Siitä päivästä lakkasin olemasta lastenhoitaja ja ylenin englanninopettajaksi. Madame kohotti palkkaani mutta sai puserretuksi minusta työtä kolme kertaa enemmän kuin herra Wilsonista, ja puolella hinnalla.

IX

ISIDORE

Aikani tuli nyt hyvin ja hyödyllisesti käytetyksi. Opetin toisia, opiskelin itse ahkerasti, ja vapaata hetkeä minulle jäi tuskin ollenkaan. Se oli hauskaa. Tunsin edistyväni, tunsin että nyt en jäänyt paikalleni homeen ja ruosteen saaliiksi, vaan kiillotin ja kehitin taipumuksiani ja alituisen käytön avulla hioin ne teräviksi. Edessäni oli mahdollisuus saavuttaa eräänlaisia kokemuksia, eikä niinkään ahtaalta alalta. Villette on yleismaailmallinen kaupunki, ja koulussa on tyttöjä miltei kaikista Euroopan kansallisuuksista ja myös hyvin erilaisilta arvoasteilta. Labassecourissa harrastetaan tasa-arvoisuutta; joskaan ei muodollisesti, on maa todellisuudessa melkein tasavalta, ja madame Beckin oppilaitoksen tuoliriveillä istuivat nuori kreivitär ja nuori porvaristyttö rinnan. Eikä suinkaan aina voinut ulkonaisista merkeistä päättää kumpi oli aatelinen ja kumpi alhaissäätyinen, jollei kenties siitä, että jälkimmäisellä usein oli suorasukaisempi ja kohteliaampi käytös, kun taas edellisen erikoisalana oli hienonhieno yhdistelmä julkeutta ja vilpillisyyttä. Edellisessä yhtyi usein vilkas ranskalaisveri marskimaitten flegmaattisuuteen, ja minun täytyy mielipahakseni myöntää, että tuon eloisan nesteen vaikutus ilmeni etupäässä kielen liukkaammassa kerkeydessä laskettelemaan mairitteluja ja sepitettyjä juttuja sekä vilkkaammassa ja kevyemmässä mutta läpeensä sydämettömässä ja epärehellisessä käytöksessä.

Jotta kaikille tapahtuisi oikeus, mainittakoon että kunniallisilla syntyperäisillä Labassecourin tytöillä oli oma ulkokultaisuutensa heilläkin, mutta se oli karkeampaa laatua ja saattoi pettää vain harvoja. Milloin heille vain sattui tilanne jossa valhe oli tarpeellinen, he laskettelivat valheen huolettoman helposti ja ilman minkäänlaista häiriötä omantunnon puolelta. Ei ollut sieluakaan madame Beckin talossa, keittiötytöstä hamaan johtajattareen asti, jolle valheen häpeäminen ei ollut voitettu kanta. He eivät pitäneet valhetta vähääkään vaarallisena — eihän sellaisten keksiminen nyt suorastaan hyvekään ollut, mutta ainakin se oli virheistä luvallisin. " J'ai menti plusieurs fois "[18] oli vakinainen pykälä joka tytön ja naisen kuukausiripissä, ja pappi kuunteli pahentumatta vähääkään ja antoi synninpäästön empimättä. Jos he olivat laiminlyöneet messun tai lukeneet luvun romaania — kas se oli toista, ne olivat rikoksia, jotka välttämättä vaativat nuhteita ja katumustöitä sovituksekseen.

Vaikkakin vasta puoliksi tiesin tästä asiaintilasta enkä tuntenut sen tuloksia, menestyin uudessa ympäristössäni sangen hyvin. Parin ensimmäisen vaikean tunnin kuluttua, jotka annoin keskellä vaaroja, moraalisen tulivuoren partaalla, joka järisi jalkaini alla ja sinkahutti kipinöitä ja kuumaa savua silmiini, näytti mullistuksen henki asettuvan, ainakin mitä minuun tuli. Olin päättänyt menestyä: en voinut sietää ajatusta että pelkkä kuriton nurjamielisyys ja tyttöletukkain tottelemattomuus nolaisi minua tässä ensi yrityksessäni päästä eteenpäin maailmassa. Monta yön hetkeä makasin valveilla miettien mitä suunnitelmia minun olisi paras noudattaa saadakseni tukevan otteen noista kapinoitsijoista ja lannistaakseni tuon uppiniskaisen heimon pysyvän vaikutukseni alle. Ennen kaikkea näin selvästi, ettei minulla ollut odotettavissa minkään laatuista apua madamelta: hänen oikeudenmukainen suunnitelmansa oli pysyä oppilaiden rikkoutumattomassa suosiossa, maksoi se sitten opettajille mitä oikeuden tai mukavuuden uhreja tahansa. Avun etsiminen häneltä jossakin kapinakohtauksessa oli opettajalle yhtä kuin hankkia varmuus omasta karkotuksestaan. Seurustelussa oppilaiden kanssa madame otti omalle osalleen kaiken mikä oli mieluista, ystävällistä ja suositeltavaa, mutta vaati järkähtämättömästi apulaisiltaan taitoa selviytyä omin neuvoin epämiellyttävistä selkkauksista, missä asianmukainen ripeä toiminta merkitsi suosion menettämistä. Näin ollen minun oli luotettava vain itseeni.

Ennen kaikkea oli päivänselvää, että tuota sikalaumaa ei väkipakolla saanut mihinkään. Heitä piti ymmärtää, heidän heikkouksiaan piti sietää hyvin kärsivällisesti; kohtelias, tyyni käytös tehosi heihin, hyvin harvinainen leikinlaskun välähdys teki hyvää. Ankaraa tai pitkäaikaista päänvaivaa he eivät voineet — tai tahtoneet — sietää: liian raskaat vaatimukset muistille, järjelle ja tarkkaavaisuudelle he hylkäsivät ilman muuta. Missä vain keskinkertaisenkin lahjakas ja oppivainen englantilais-tyttö olisi kiltisti ottanut, vastaan tehtävän ja koettanut ymmärtää ja voittaa sen, siinä labassecouritar nauroi vasten kasvojasi ja viskasi työn takaisin sanoen: " Dieu que c'est difficile! Je n'en veux pas. Cela m'ennuie trop."[19]

Opettaja, joka ymmärsi asiansa, otti tehtävän takaisin empimättä, ilman vastaväitteitä, ryhtyi vieläpä liioitellun huolellisesti tasoittamaan kaikkia vaikeuksia ja sovittelemaan sitä heidän ymmärryksensä tasalle, antoi sen sitten muunnettuna heille takaisin ja ruoski heitä säälimättä ivallaan. Tytöt tunsivat piston, kenties hieman kiemurtelivat kivusta, mutta eivät kantaneet mitään kaunaa tämän laatuisen hyökkäyksen johdosta, edellytettynä että iva ei ollut häijyä vaan hyväntahtoista, ja että se armottoman selvästi, kirkkaasti ja ymmärrettävästi osoitti heille heidän kyvyttömyytensä, tietämättömyytensä ja laiskuutensa. He kapinoivat jos saivat kolme riviä lisää läksyä, mutta en tiedä heidän koskaan mukisseen vastaan jos heidän itsekunnioitustaan haavoitettiin: se pieni annos, mitä heillä oli tätä ominaisuutta, oli niin tottunut musertamiseen, että lujan kantapään paino oli sille melkein mieluista.

Vähitellen, sitä mukaa kuin opin puhumaan heidän kieltään sujuvasti ja vapaasti ja totuin käyttämään sen mehevimpiä sanamuotoja sen verran kuin heidän seurassaan soveltui, alkoivat vanhimmat ja lahjakkaimmat tytöt omalla tavallaan pitää minusta. Huomasin että niin pian kuin oppilas sielussaan oli herännyt tuntemaan terveellisen kunnianhimon kiihotusta tai rehellisen häpeän virkistävää vaikutusta, oli hän siitä päivästä alkaen voitettu. Jos vain kerrankin sain heidän (tavallisesti suuret) korvansa kuumenemaan paksun kiiltävän tukan alla, oli kaikki verrattain hyvin. Ennen pitkää alkoi kukkavihkoja ilmaantua pöydälleni aamuisin, ja osoittaakseni kiitollisuuttani tuon pikku huomaavaisuuden johdosta kävelin joskus välitunneilla harvojen valittujen kanssa. Keskustelun kuluessa sattui kerran tai pari, että tein ajattelemattoman yrityksen oikaista erinäisiä heidän ihmeen vääristyneitä oikeuskäsitteitään, varsinkin lausuin mielipiteeni valheen pahuudesta ja alhaisuudesta. Varomattomana hetkenä satuin mainitsemaan, että pidin vilpillisyyttä pahempana syntinä kuin satunnaista laiminlyöntiä kirkonmenoissa. Tyttöparkoja oli opetettu saattamaan katolisiin korviin kaikki mitä heidän protestanttinen opettajansa sanoi. Seuraus oli erittäin mieltä ylentävä. Jokin — jokin näkymätön, nimetön, epämääräinen — hiipi minun ja parhaiden oppilaitteni väliin: kukkavihkoja saapui edelleen, mutta keskusteluista ei siitä lähtien tullut mitään. Kun kuljin käytävää tai istahdin lehtimajaan, ei tyttö koskaan tullut oikealle puolelleni ilman että joku opettaja kuin taikavoiman lähettämänä ilmaantui vasemmalle. Niinpä, ihmeellistä kyllä, madame hiljaisuuden-kengissään oli aina kintereilläni, yhtä nopeana, äänettömänä ja odottamattomana kuin harhaileva tuulenhenkäys.

Eräässä tilaisuudessa minulle ilmaistiin jotenkin yksinkertaisella tavalla katolisten tuttavieni käsitys hengellisistä mahdollisuuksistani. Muuan sisäoppilas, jolle olin tehnyt jonkin pienen palveluksen, huudahti eräänä päivänä istuessaan vieressäni:

"Mademoiselle, mikä vahinko että olette protestantti!"

"Miksi niin, Isabelle?"

"Siksi että kun kuolette, joudutte suoraa päätä helvetin tuleen."

"Niinkö luulette?"

"Luulen toki, koko maailma sen tietää, ja sitä paitsi pappi on sanonut sen minulle."

Isabelle oli yksinkertainen pikku olento. Hän lisäsi, sotto voce:[20]

" Pour assurer votre salut là-haut, on ferait bien de vous bruler toute vive ici-bas."[21]

Minä nauroin, sillä olihan mahdotonta muutakaan tehdä.

<tb>

Onko lukija unohtanut neiti Ginevra Fanshawen? Jos niin on, täytyy minun uudelleen esittää tämä nuori neiti kukoistavana oppilaana madame Beckin koulussa, sillä sellainen hän oli. Saapuessaan Rue Fossetten varrelle pari päivää minun tuloni jälkeen hän osoitti hyvin vähän kummastusta kohdatessaan minut. Hänellä mahtoi olla hyvää verta suonissaan, sillä yksikään herttuatar ei voisi olla täydellisemmin, jyrkemmin, järkähtämättömämmin nonchalante kuin hän. Kevyt hetkellinen hämmästys oli kaikki mitä hän tiesi ihmetyksentunteesta. Suurin osa hänen ominaisuuksistaan näytti olevan samaa hataraa laatua: hänen mieltymyksensä ja vastenmielisyytensä, rakkautensa ja vihansa olivat pelkkää hämähäkinverkkoa ja hölynpölyä, mutta yksi asia oli luja ja kestävä, ja se oli — hänen itsekkyytensä.

Ylpeä hän ei ollut, ja niin lastenhoitaja kuin olinkin olisi hän edelleen tahtonut saada minusta jonkinlaisen ystävän ja uskotun. Hän vaivasi minua tuhansilla joutavilla voivotuksilla kouluriidoista ja talousasioista: ruoka ei ollut hänen makunsa mukaista, ihmiset hänen ympärillään, opettajat ja oppilaat, olivat hänen mielestään halveksittavia, koska olivat ulkomaalaisia. Kestin jonkin aikaa kärsivällisesti hänen valituksensa perjantain suolakalasta ja kovaksi keitetyistä munista, hänen panettelunsa liemestä, leivästä ja kahvista, mutta vihdoin kyllästyin tuohon ainaiseen jankutukseen, muutuin äreäksi ja annoin hänelle aika läksytyksen. Se minun olisi pitänyt tehdä heti alussa, sillä terveellinen saarna teki hänelle aina hyvää.

Paljon kauemmin sain sietää hänen pyyntöjään työasioissa. Hänen pukuvarastonsa, mitä tulee päällimmäisiin vaatekappaleisiin, oli hieno ja hyvässä kunnossa, mutta toisia kappaleita hänelle oli varustettu huonommin: se mitä hänellä oli, tarvitsi alituista korjausta. Hän itse vihasi ompelupuuhia ja toi kasoittain sukkia ym. minulle parsittaviksi. Muutaman viikon myöntyväisyydestä uhkasi koitua alituinen sietämätön rasitus — ja vihdoin sanoin hänelle selvästi, että hänen täytyi suostua itse paikkaamaan vaatteensa. Hän itki saadessaan tämän ilmoituksen, ja syytti minua siitä etten muka enää ollut hänen ystävänsä, mutta minä pysyin päätöksessäni ja annoin hänen selviytyä kohtauksestaan niin hyvin kuin taisi.

Kuinka kaunis hän olikaan, jollei ota huomioon näitä heikkouksia ja lukuisia muita, joita on turha mainita mutta jotka eivät suinkaan osoittaneet hienostusta eikä luonteen ylevyyttä. Kuinka viehättävä hän olikaan tullessaan alas aurinkoisina sunnuntaiaamuina, yllään himmeänvioletti silkkipuku, pitkät vaaleat kutrit valtoiminaan valkoisilla olkapäillä. Sunnuntai oli lupapäivä, jonka hän aina vietti kaupungissa asuvien ystäviensä luona, ja hän antoi minun pian ymmärtää, että näiden ystävien joukossa oli eräs, joka mielellään olisi ollut hänelle enemmän kuin ystävä. Silmäniskut ja viittaukset sekä hänen ilmeittensä ja käytöksensä yleinen hilpeys osoittivat minulle ennen pitkää, että tulinen ihailu — kenties todellinen rakkaus — oli hänen vallassaan. Hän nimitti ihailijaansa "Isidoreksi", mikä, kuten hän uskoi minulle, ei kuitenkaan ollut tämän oikea nimi. Ginevraa vain huvitti nimittää häntä niin, koska miehen oma nimi nähtävästi ei ollut "juuri sievä". Kerran kun hän taas oli kerskaillut "Isidoren" ihailun kiihkeydestä, kysyin rakastiko hän puolestaan tätä.

"Noin vain", hän sanoi, "hän on kaunis ja rakastaa minua mielettömästi, ja se on minusta hauskaa. Se riittää."

Huomasin että hän oli antanut asian kehittyä pitemmälle kuin mitä olisin odottanut hänen huikentelevaiselta mieleltään, ja ryhdyin eräänä päivänä vakaviin kyselyihin, koettaen saada selville missä määrin mainittu herrasmies oli sellainen, että Ginevran vanhemmat ja ennen kaikkea hänen setänsä, josta hän nähtävästi oli riippuvainen, todennäköisesti olisivat hyväksyneet hänet. Tyttö tunnusti että se oli hyvin epäiltävää, hän kun ei uskonut Isidorella olevan paljon rahaa.

"Rohkaisetteko häntä?" kysyin.

"Aivan hurjasti toisinaan", hän vastasi.

"Vaikka ette olekaan varma että saatte mennä naimisiin hänen kanssaan?"

"Oh mikä hupakko olette! En minä tahdo mennä naimisiin. Olen liian nuori."

"Mutta jos hän rakastaa teitä niin suuresti kuin sanotte, eikä koko asiasta lopulta tule mitään, teette hänet onnettomaksi."

"Tietysti hänen sydämensä on särkyvä. Olisin harmissani ja pettynyt, jollei niin kävisi."

"Tahtoisinpa tietää onko herra Isidore hullu."

"Hullaantunut hän on, minuun, mutta hän on viisas muissa asioissa, à ce qu'on dit.[22] Rouva Cholmondeley pitää häntä erittäin etevänä ja sanoo hänen pääsevän eteenpäin lahjojensa avulla. Minä tiedän vain, ettei hän juuri muuta tee kuin huokaa minun aikanani ja että voin kietoa hänet pikkusormeni ympäri."

Haluten saada selvemmän käsityksen rakastuneesta Isidoresta, jonka asema tuntui minusta kaikkea muuta kuin varmalta, pyysin Ginevraa antamaan minulle henkilökohtaisen kuvauksen hänestä, mutta Ginevra ei osannut kuvata, hänellä ei ollut sanoja eikä kykyä liittää sanoja kuvaileviksi lauseiksi. Hän ei myöskään näyttänyt kunnollisesti panneen merkille, minkälainen hänen ihailijansa oli: mikään seikka tämän ulkomuodossa ja ilmeiden vaihtelussa ei ollut liikuttanut hänen mieltään eikä pysynyt hänen muistissaan — että Isidore oli " beau, mais plutôt bel homme que joli garçon ",[23] siinä kaikki mitä hän saattoi vakuuttaa. Kärsivällisyyteni olisi usein loppunut ja mielenkiintoni laimentunut kuunnellessani häntä, jollei erästä asiaa olisi ollut. Kaikki vihjaukset joita hän antoi, kaikki pikkuseikat jotka hän mainitsi, osoittivat minulle hänen tietämättään, että Isidore ilmaisi ihailunsa hyvin hienotunteisesti ja kunnioittavasti. Ilmoitin suoraan, että arvelin Isidoren olevan aivan liian hyvä hänelle, ja uskoin hänelle yhtä suoraan, että hän itse mielestäni oli vain tyhjänpäiväinen keimailija. Hän nauroi, ravisti kiharat silmiltään ja tanssi tiehensä ikään kuin olisin sanonut hänelle kohteliaisuuden.

Neiti Ginevran kouluopinnot olivat vähän paremmat kuin nimelliset, mutta oli vain kolme ainetta joita hän harrasti vakavasti, nimittäin soittoa, laulua ja tanssia. Niin ikään hän mielellään kirjaili hienoja kamritsinenäliinoja, joita hänen ei kannattanut ostaa valmiina. Mutta sellaiset pikkuseikat kuin historian, maantieteen, kieliopin ja laskuopin läksyt hän jätti lukematta tai antoi toisten lukea puolestaan. Hyvin suuri osa hänen ajastaan kului vierailuihin. Madame, tietäen että hän oli viipyvä koulussa määrätyn ajan, jota ei pidennettäisi, edistyi hän tai ei, salli hänelle tässä suhteessa paljon vapautta. Rouva Cholmondeley, hänen "kaitsijansa", iloinen muodinmukainen nainen, kutsui hänet luokseen aina kun hänen omassa talossaan oli vieraita, ja otti hänet vähin mukanaan iltakutsuihin tuttaviensa luo. Ginevra hyväksyi täydellisesti tämän menettelytavan: siinä oli vain yksi epäkohta, nimittäin se, että hänen oli pakko käydä hyvin pukeutuneena, eikä hänellä ollut varaa ostaa useita pukuja. Kaikki hänen ajatuksensa askartelivat tässä vaikeassa kysymyksessä; koko sielullaan hän koetti keksiä keinoja sen ratkaisemiseksi. Oli ihmeellistä nähdä kuinka toimellinen hänen muutoin niin veltto mielensä oli tässä yhdessä asiassa ja kuinka uskaliaisiin tekoihin häntä kannusti muka välttämättömyys — ja halu loistaa.

Hän kerjäsi rohkeasti rouva Cholmondeleyltä — rohkeasti, sanon minä, ei häpeissään ja vastahakoisesti, vaan tähän suuntaan:

"Rakkahin rouva Cholmondeley, minulla ei ole niin mitään mitä voisin panna ylleni kutsuihinne ensi viikolla; teidän täytyy antaa minulle musliinipuku ja taivaansininen vyönauha. Olkaa niin kiltti — olette enkeli! Annattehan!"

"Rakkahin rouva Cholmondeley" myöntyi ensin, mutta huomatessaan että anomukset lisääntyivät mikäli niihin suostuttiin, hänen täytyi piankin, kuten kaikkien neiti Fanshawen ystävien, asettua vastustamaan liikaa julkeutta. Jonkin ajan kuluttua en enää kuullut mitään rouva Cholmondeleyn lahjoista, mutta vierailuja jatkui yhä ja ehdottomasti välttämättömiä pukuja hankittiin, niinpä myös monta kallisarvoista pikkuesinettä — käsineitä ja kukkavihkoja, vieläpä koruja. Näitä tavaroita hän jonkin aikaa — vasten tapaansa ja myös luonnettaan, sillä hän ei ollut salamyhkäinen — piti mitä tarkimmin salassa, mutta eräänä iltana lähtiessään suuriin kutsuihin, joihin vaadittiin erityisen huolellista ja hienoa pukeutumista, hän ei voinut vastustaa haluaan tulla huoneeseeni näyttäytymään koko loistossaan.

Kaunis hän oli, niin nuori ja raikas, niin hienohipiäinen ja sulavavartinen kuin vain englantilainen tyttö voi olla — nämä kaksi seikkaa eivät kuulu mannermaan naisten suloihin. Hänen pukunsa oli uusi, kallisarvoinen ja virheetön. Näin ensi silmäyksellä, että siitä ei puuttunut ainoatakaan noista täydentävistä pikkuseikoista, jotka maksavat niin paljon ja antavat yleisvaikutukselle niin aistikkaan ja täydellisen leiman.

Tarkastin häntä kiireestä kantapäähän. Hän kääntyi hilpeästi ympäri, jotta sain tutkia häntä joka puolelta. Tuntien viehätysvoimansa hän oli parhaalla tuulellaan, ja hänen pienehköt silmänsä säkenöivät ilosta. Hän aikoi juuri koulutyttömäisellä tavallaan suudella minua riemunsa osoitukseksi, mutta minä sanoin: "Seis! Pysytään vakavina, harkitaan mitä aiomme tehdä ja otetaan selville loistomme tarkoitus", ja työnsin hänet kyynärän välimatkan päähän, kestämään kylmemmän tarkastuksen.

"Kelpaanko?" hän kysyi.

"Kelpaatteko?" sanoin minä. "Voi kelvata niin monella eri tavoin, ja kautta kunniani, minä en ymmärrä teidän tapaanne."

"Mutta miltä minä näytän?"

"Te näytätte hyvin pukeutuneelta."

Hän ei katsonut kiitosta kyllin lämpimäksi, vaan ryhtyi kiinnittämään huomiotani kauniin asunsa erinäisiin yksityiskohtiin. "Katsokaahan näitä koruja", hän sanoi. "Rintasolki, korvarenkaat, rannerenkaat: ei kellään koko koulussa ole sellaisia, ei edes madamella itsellään."

"Minä näen ne kaikki." Äänettömyys. "Onko herra de Bassompierre antanut teille nämä jalokivet?"

"Setäni ei tiedä niistä mitään."

"Ovatko ne sitten rouva Cholmondeleyn lahjoja?"

"Eivät ole. Rouva Cholmondeley on viheliäinen, kitsas olento; hän ei anna minulle enää mitään."

Minä en viitsinyt kysyä enempää, vaan käännyin jyrkästi pois.

"No mitä nyt, vanha Äkäpussi — vanha Diogenes?" (Nämä olivat hänen lempinimensä minulle, kun olimme vihoissa).

"Menkää matkoihinne! Minua ei huvita katsella teitä eikä teidän korujanne."

Hän näytti ällistyvän hetkiseksi.

"Mitä nyt, äiti Viisaus? En ole velkaantunut niiden tähden — so. jalokivien, käsineiden ja kukkakimpun. Pukuni ei tosin ole vielä maksettu, mutta setä de Bassompierre maksaa sen samalla kun muutkin laskut: hän ei koskaan katso muuta kuin loppusummaa, ja hän on niin rikas, pari guineaa enemmän tai vähemmän ei merkitse hänelle mitään."

"Ettekö lähde! Minä tahdon sulkea oven… Ginevra, ihmiset sanokoot että olette hyvin kaunis tuossa tanssiaispuvussa, mutta minun silmissäni ette koskaan ole niin kaunis kuin olitte pumpulipuvussa, yksinkertainen olkihattu päässä, silloin kun näin teidät ensi kerran."

"Toisilla ihmisillä ei ole teidän puritaanista makuanne", vastasi hän suuttuneena. "Ja sitä paitsi mielestäni teillä ei ole mitään oikeutta saarnata minulle."

"Epäilemättä! Minulla on hyvin vähän oikeutta siihen, ja teillä kenties vielä vähemmän tulla teikaroimaan ja pöyhistelemään minun huoneeseeni — senkin harakka lainahöyhenissä! En vähääkään kunnioita höyheniänne, neiti Fanshawe, enkä varsinkaan noita riikinkukon silmiä, joita nimitätte koruiksi. Hyvin kauniita kylläkin, jos olisitte ostanut ne omilla rahoillanne, jotka hyvin olisitte voinut heittää pois, mutta ei ensinkään kauniita näissä olosuhteissa."

"_On est là pour Mademoiselle Fanshawe",[24] ilmoitti ovenvartijatar, ja Ginevra tipsutti tiehensä.

Korujen salaisuus ei selvinnyt ennen kuin pari kolme päivää myöhemmin, jolloin Ginevra tuli tekemään vapaaehtoisen tunnustuksen.

"Teidän ei tarvitse murjottaa minulle", hän aloitti, "eikä ajatella että saatan isän tai herra de Bassompierren suuriin velkoihin. Minä vakuutan teille että mitään ei ole maksamatta, lukuun ottamatta paria pukua, jotka hiljattain olen teettänyt; kaikki muu on kunnossa."

"Tässä on jokin salaisuus", ajattelin, "koska kerran ette ole saanut niitä rouva Cholmondeleyltä ja koska itsellänne on vain muutamia shillinkejä, joita kyllä tiedän teidän osaavan käyttää hyvinkin varovasti."

" Ecoutez ",[25] jatkoi hän siirtyen lähemmäksi ja puhuen tutunomaisimmalla ja maanittelevimmalla äänellään, sillä "murjottamiseni" oli hänelle epämukavaa: hän tahtoi saada minut puhelu- ja kuuntelutuulelle, vaikka puhuinkin vain toruakseni ja kuuntelin hillitäkseni häntä. " Ecoutez, chère grogneuse![26] Minä kerron teille koko asian, ja sitten saatte nähdä ei ainoastaan kuinka hyvällä tolalla kaikki on, vaan myös kuinka viisaasti kaikki on järjestetty. Ensiksikin: minun täytyy käydä kutsuissa. Isä itse on sanonut, että hän soisi minun näkevän vähän maailmaa; hän nimenomaan huomautti rouva Cholmondeleylle, että vaikka olenkin aika suloinen olento, näytän sentään vielä voileipää syövältä koulutytöltä, ja siitä hän erityisesti toivoo minun pääsevän olemalla mukana seuraelämässä täällä ennen kuin teen varsinaisen ensi esiintymiseni Englannissa. No niin, jos olen mukana, minun täytyy pukeutua hyvin. Rouva Cholmondeley on käynyt ilkeäksi eikä anna enää mitään; olisi liian kovaa panna setä maksamaan kaikki mitä tarvitsen: sitä ette voi kiistää — se on omien saarnojenne mukaista. No niin, eräs joka kuuli (aivan sattumalta, minä vakuutan teille) kuinka valitin rouva Cholmondeleylle tukalia olojani ja kuinka minun täytyi otella parin koristuksen tähden — eräs ei suinkaan kitsastellut, vaan oli aivan hurmaantunut siitä ajatuksesta, että saisi lahjoittaa minulle jonkin pikkukapineen. Olisittepa vain nähnyt kuinka keltanokkaiselta hän näytti puhuessaan siitä ensin, kuinka hän epäröi ja punasteli ja suorastaan vapisi kiellon pelosta."

"Se riittää, neiti Fanshawe. Otaksun saavani ymmärtää että herra Isidore on hyväntekijä, että häneltä olette saanut nuo kallisarvoiset korut ja että hän hankkii teille kukkavihot ja käsineet."

"Te sanotte asian niin epämiellyttävästi", hän sanoi, "tuskin tietää mitä vastata. Minä tarkoitan vain että silloin tällöin suon Isidorelle sen ilon ja kunnian, että hän saa osoittaa ihailuaan tarjoamalla minulle jonkin joutavan kapineen."

"Sama asia se kuitenkin on… No niin, Ginevra, sanoakseni täyden totuuden en oikein ymmärrä noita asioita, mutta minä uskon että teette väärin, hyvin väärin. Ehkä kuitenkin nyt olette varma siitä, että voitte mennä naimisiin herra Isidoren kanssa; vanhempanne ja setänne ovat antaneet suostumuksensa, ja te puolestanne rakastatte häntä koko sydämestänne?"

" Mais pas du tout!"[27] (Hän aina turvautui ranskankieleen aikoessaan sanoa jotakin erityisen sydämetöntä ja nurinkurista.) " Je suis sa reine, mais il n'est pas mon roi."[28]

"Suokaa anteeksi, mutta minun täytyy uskoa että tuollainen puhe on pelkkää lorua ja keimailua. Teissä ei ole mitään suurta, mutta kuitenkaan ette pysty käyttämään hyväksenne sen miehen hyväntahtoisuutta ja kukkaroa, jota kohtaan tunnette ehdotonta välinpitämättömyyttä. Te rakastatte Isidorea paljon enemmän kuin luulettekaan tai tahdotte tunnustaa."

"Enkä. Tanssin toissailtana erään nuoren upseerin kanssa, josta pidän tuhannen kertaa enemmän. Ajattelen usein ihmeissäni, miksi olenkin niin kovin kylmä Isidorelle, sillä kaikki sanovat häntä kauniiksi ja toiset naiset ihailevat häntä, mutta kuitenkin hän vaivaa minua. Antakaahan kun ajattelen asiaa…"

Ja hän näytti ponnistavan ajatuksiaan. Rohkaisin häntä siinä. "Oikein", sanoin, "koettakaa saada selvä käsitys mielentilastanne. Minusta se näyttää olevan hyvin sekava — kirjava kuin ryysykasa."

"Jotakin tämäntapaista se on", huudahti hän ennen pitkää. "Mies on liian romanttinen ja rakastunut ja luulee minun olevan jotakin suurempaa kuin minusta on sovelias olla. Hän pitää minua täydellisenä, luulee minun omaavan kaiken maailman hyvät ominaisuudet ja täysipainoiset hyveet, joita minulla ei koskaan ole ollut ja joita en aio saadakaan. No niin, hänen aikanaan ei muuta voi kuin jotenkin koettaa osoittaa hänen hyvät käsityksensä oikeiksi, ja on niin väsyttävää olla ihmisiksi ja puhua järkeä — hän tosiaankin luulee minua järkeväksi. Minun on paljon helpompi olla teidän kanssanne, vanha neiti — teidän, te rakas ärripussi, joka tunnette minut sellaisena kuin pahimmillani olen, ja tiedätte että olen keimaileva, tietämätön, hakkaileva, huikentelevainen, tyhmä, itsekäs ja paljon muuta herttaista, mitä te ja minä olemme päättäneet kuuluvan luonteeseeni."

"Tämä kaikki on erittäin hyvä", sanoin minä ja tein innokkaan ponnistuksen säilyttääkseni vakavan ankaruuteni, jota tämä eriskummainen suoruus oli vähällä järkyttää, "mutta se ei muuta tuota viheliäistä lahjajuttua. Käärikää ne kokoon, Ginevra, niinkuin hyvä ja rehellinen tyttö, ja lähettäkää ne takaisin."

"Kas sitäpä en tahdo", hän sanoi päättäväisenä.

"Sitten petätte herra Isidorea. Onhan päivän selvää, että ottaessanne vastaan hänen lahjansa annatte hänen ymmärtää että hän on kerran saava teiltä palkinnon…"

"Mutta sitä hän ei saa", keskeytti hän, "hän on jo saanut palkkansa — hänen palkkanaan on se ilo, että saa nähdä minun käyttävän hänen korujaan. Aivan tarpeeksi hänelle: hän on vain porvari."

Tämä lause typerässä ylimielisyydessään paransi minut kokonaan siitä hetkellisestä heikkoudesta, joka oli saanut ilmeeni ja käytökseni lauhtumaan. Hän räpätti edelleen:

"Asiani tällä hetkellä on nauttia nuoruudesta eikä ajatella itseni kahlehtimista lupauksella tai valalla miehelle tai toiselle. Kun ensin näin Isidoren, uskoin että hän auttaisi minua nauttimaan. Uskoin hänen tyytyvän siihen, että olen kaunis tyttö, uskoin että kohtaisimme ja eroaisimme ja lentelisimme kuin kaksi perhosta ja olisimme onnelliset. Mutta katso! väliin hän on vakava kuin tuomari, syvätunteinen ja miettiväinen. Bah! Les penseurs, les hommes profonds et passionnés ne sont pas à mon goût.[29] Luutnantti Alfred de Hamal miellyttää minua paljon enemmän. Va pour les beaux fats et les jolis fripons! Vive la joie et les plaisirs! A bas les grandes passions et les sévères vertus!"[30]

Hän odotti vastausta sanatulvaansa. Minä en vastannut.

" J'aime mon beau Colonel ", hän jatkoi, " je n'aimerai jamais son rival. Je ne serai jamais femme de bourgeois, moi!"[31]

Ilmoitin nyt olevan ehdottomasti välttämätöntä, että huoneeni vapautuu hänen läsnäolonsa tuomasta kunniasta. Hän meni tiehensä nauraen.

X

TOHTORI JOHN

Madame Beck oli erittäin eheä luonne: sieti kaikkia ihmisiä, mutta ei ollut hellä kenellekään. Hänen omat lapsensa eivät kertaakaan saaneet häntä hairahtumaan stoalaisen rauhansa tasaisuudesta. Hän piti huolta perheestään, valvoi sen etuja ja ruumiillista hyvinvointia, mutta ei nähtävästi koskaan tuntenut halua ottaa pikku lapsiansa polvelleen, painaa huuliaan heidän ruusuisille huulilleen, sulkea heitä sydämelliseen syleilyyn, tuhlata heille lempeitä hyväilyjä, helliä sanoja.

Pidin häntä väliin silmällä, kun hän istui puutarhassa ja kaukaa katseli pienokaisiaan, jotka tepastelivat käytävällä hoitajansa Trinetten seurassa. Hänen katseensa oli huolehtiva ja ymmärtäväinen. Tiesin että hän usein levottomana mietti lastensa tulevaisuutta, mutta jos nuorin, heikko ja hintelä mutta suloinen lapsi, sattui huomaamaan hänet, erosi hoitajastaan ja juosta lyllerteli nauraen ja innoissaan hänen luokseen tahtoen likistää hänen polviaan, silloin madame ojensi levollisesti kätensä ikään kuin ehkäistäkseen lapsen, äkillisestä hyökkäyksestä johtuvaa epämukavuutta, sanoi heltymättä: "Varo, varo, lapseni!", salli kärsivällisesti lapsen seisoa lähellään muutaman minuutin, ja sitten, ilman hymyä tai suudelmaa tai hellää tavuakaan hän nousi ja talutti lapsen takaisin Trinetten luo.

Hänen suhtautumisensa vanhimpaan tyttöön oli yhtä kuvaavaa, joskin toisella tavoin. Tämä oli pahantapainen lapsi: " Quelle peste que cette Désirée! Quelle poison que cette enfant là!"[32] olivat lausetapoja joita käytettiin hänestä niin keittiössä kuin kouluhuoneissa. Paitsi muita avuja hänellä oli verraton ärsyttämistaito, ja väliin hän sai hoitajansa ja palvelustytöt ihan suunniltaan. Hän livahti salaa heidän huoneisiinsa, avasi heidän laatikkonsa ja lippaansa, repi kuin leikillään heidän parhaat myssynsä ja tahri heidän parhaat huivinsa, hän vaani tilaisuutta päästä ruokasalin tarjoilupöydän luo, missä rikkoi lasia ja porsliinia, tai ruokakomeroon, mistä ryösti säilykkeitä, joi makeata viiniä, rikkoi ruukkuja ja pulloja, ja osasi johtaa asiat niin että epäluulo lankesi keittäjättäreen ja palvelustyttöihin. Kun madame näki tämän kaiken ja kun hänelle siitä annettiin tieto, oli hänen ainoa huomautuksensa — ja sen hän lausui verrattoman tyynesti:

"Désirée tarvitsee aivan erikoista silmälläpitoa." Ja niinpä hän pitikin tämän lupaavan taimen enimmäkseen läheisyydessään. Luulen ettei hän koskaan suoraan huomauttanut tytölle hänen virheistään, selittänyt kuinka pahoja tuollaiset tavat olivat, eikä osoittanut minkälaiset seuraukset niistä olisi. Silmälläpidon piti saada aikaan koko parannus. Tietysti keino petti. Désiréetä estettiin jossain määrin olemasta palvelustyttöjen seurassa, mutta sen sijaan hän kiusasi ja rosvoili äitiään. Mitä ikinä hän sai irti madamen työ- tai pukupöydältä, sen hän varasti ja kätki. Madame näki tämän kaiken, mutta ei kuitenkaan ollut näkevinään: hänen oma sielunsa ei ollut kyllin vilpitön vastustamaan tuon lapsen paheita. Kun katosi jokin esine joka oli välttämättä saatava takaisin, hän aina arveli Désiréen ottaneen sen, muka leikillään, ja pyysi häntä tuomaan sen takaisin. Mutta Désiréetä ei niin vain puijattu, hän oli oppinut tukemaan varkauksiaan valheella ja kielsi koskeneensa rintasolkeen, sormukseen tai saksiin. Edelleen noudattaen onttoa järjestelmäänsä äiti oli aivan tyynesti uskovinaan häntä ja perästäpäin vakoili ja vainusi lasta alituiseen, kunnes sai selville hänen kätkönsä — reiän puutarhan aidassa, raon tai halkeaman ullakolla tai ulkohuoneessa. Tämän tehtyään madame tavallisesti lähetti Désiréen kävelylle hoitajansa kanssa ja käytti hyväkseen hänen poissaoloaan rosvotakseen rosvon. Désirée puolestaan osoittautui viekkaan äitinsä todelliseksi tyttäreksi — hän ei milloinkaan antanut ilmeissään tai käytöksessään näkyä pienintäkään merkkiä siitä, että hän olisi pahoillaan huomatessaan menetyksensä.

Toisen lapsen, Fifinen, sanottiin muistuttavan isä-vainajaansa. Varma on, että vaikka lapsi olikin perinyt äidiltään terveen ruumiinsa, siniset silmänsä ja punaiset poskensa, ei sen henkinen olemus ollut lähtöisin äidistä. Fifine oli rehellinen ja iloinen pieni sielu; samalla myös kiihkeä, lämminverinen, meluava olento, ja sen lajin lapsi, joka helposti sotkeutuu vaaroihin ja vaikeuksiin. Eräänä päivänä hänen päähänsä pisti pudota jyrkkien kiviportaiden ylimmältä askelmalta alimmalle. Madame kuuli melun (hän kuuli aina joka äänen), tuli ruokasalista paikalle, nosti lapsen ylös ja sanoi tyvenesti:

" Cet enfant a un os de cassé."[33]

Ensin toivoimme että asia ei ollut niin hullusti. Se oli kuitenkin vain liian totta: pieni lihava käsivarsi riippui hervottomana.

"Meess" (se olin minä) "saa ottaa hänet", sanoi madame, "ja te menkää heti hakemaan ajuria."

Ajurilla hän lähti tuota pikaa mutta ihmeteltävän kylmäverisesti ja maltillisena noutamaan lääkäriä.

Nähtävästi hän ei tavannut kotilääkäriään, mutta se ei merkinnyt mitään: hän etsi kunnes sai käsiinsä toisen mieleisensä, ja toi hänet mukanaan. Minä olin sillä välin leikannut hihan tytön käsivarrelta, riisunut hänet ja pannut vuoteeseen.

Luulen ettei kukaan meistä (meillä tarkoitan lastenhoitajaa, keittäjätärtä, ovenvartijatarta ja itseäni) ehtinyt tarkastaa tohtoria, kun tämä astui huoneeseen. Minä ainakin olin kokonaan syventynyt tyynnyttämään Fifineä, jonka huutoa (hänellä oli hyvät keuhkot) oli hirveä kuulla. Huuto yltyi kaksin verroin voimakkaammaksi, kun outo mies lähestyi hänen vuodettaan. "Antakaa minun olla!" hän huusi kiihkeästi murteellisella englanninkielellään (hän puhui englantia kuten muutkin lapset). "Minä en tahdo teitä, minä tahdon tohtori Pillulen."

"Tohtori Pillule on oikein hyvä ystäväni", kuului vastaus virheettömällä englanninkielellä, "mutta hän on toimessa kolmen, peninkulman päässä, ja minä olen tullut hänen sijastaan. Meidän on ryhdyttävä työhön heti kun olemme vähän rauhoittuneet, ja niin saamme tuon pienen käsivarsiraukan pian siteisiin ja hyvään kuntoon."

Tämän jälkeen hän pyysi lasin sokerivettä, juotti tyttöselle pari teelusikallista tätä makeata nestettä (Fifine oli vilpitön herkkusuu; kuka tahansa voitti hänen sydämensä kitalaen kautta), lupasi lisää käsittelyn päätyttyä ja ryhtyi ripeästi toimeen. Hän tarvitsi hieman apua ja pyysi sitä keittäjättäreltä, joka oli roteva ja lujakätinen nainen, mutta tämä sekä ovenvartijatar ja hoitaja pakenivat suin päin. Minusta ei ollut hauskaa pidellä tuota pientä kiusattua jäsentä, mutta koska luulin ettei muutakaan vaihtoehtoa ollut, ojensin jo käteni tehdäkseni mitä vaadittiin. Toinen ehti ennen minua. Madame Beck oli myös ojentanut kätensä, ja se pysyi lujana kun minun käteni vapisi.

"Tämä on parempi", sanoi tohtori kääntyen minusta häneen.

Hän osoitti viisautta valinnassaan. Minun stoalaisuuteni olisi ollut teeskenneltyä, lujuuteni väkinäistä. Madamen ei tarvinnut teeskennellä eikä pakottaa itseään.

" Merci, Madame; très hien, fort bien ",[34] sanoi tohtori lopetettuaan työnsä. " Voilà un sang-froid bien opportun, et qui vaut mille élans de sensibilité déplacée. "[35]

Tohtoria miellytti hänen lujuutensa, häntä taas tohtorin tunnustus. Luultavaa on myös että tohtorin koko ulkonainen olemus, hänen äänensä, ilmeensä ja käytöksensä teki edullisen vaikutuksen. Tosiaankin kun oikein katseli häntä ja kun lamppu tuotiin sisään — sillä oli ilta ja alkoi olla pimeä — näki että muulla tavoin ei juuri voinut ollakaan, jollei madame Beck ollut vähemmän kuin nainen. Tämä nuori tohtori (hän oli nuori) ei ollut suinkaan tavallisen näköinen. Hänen vartalonsa näytti kunnioitettavan kookkaalta tuossa pienessä huoneessa ja keskellä naisryhmää; hänen profiilinsa oli selväpiirteinen, hieno ja ilmeikäs; hänen katseensa lenteli kasvoista kasvoihin kenties liian vilkkaasti, liian nopeasti ja liian usein, mutta silmien ilme oli erittäin miellyttävä, niin myös hänen suunsa, ja leuka oli voimakas, kaksijakoinen, kreikkalainen, täydellinen. Mitä tulee hänen hymyynsä, ei sille aivan äkkiä voinut keksiä sopivaa kuvailusanaa. Siinä oli jotakin mikä miellytti, mutta myös jotakin mikä sai ihmisen ajattelemaan kaikkia vikojaan ja heikkoja puoliaan: kaikkea mikä voisi tehdä ihmisen naurunalaiseksi. Fifine kuitenkin mieltyi tähän epäilyttävään hymyyn ja piti sen omistajaa hyvänä ihmisenä, sillä niin paljon kuin tohtori olikin kiusannut häntä, ojensi lapsi kätensä ja toivotti hänelle kiltisti hyvää yötä. Tohtori taputti pientä kättä ystävällisesti, ja sitten madame ja hän laskeutuivat portaita yhdessä. Madame puhui, mieliala ylimmillään ja liukaskielisyydessä korkea vuoksi, tohtori kuunteli hyväntahtoisen kiinnostuneena, mutta hyväntahtoisuuteen liittyi tuota itsetiedotonta kujeellisuutta, jota mielestäni on vaikea kuvata.

Huomasin että vaikka hän puhui ranskaa hyvin, hän puhui englantia paremmin, ja lisäksi hänellä oli englantilaisen ihonväri, silmät ja vartalo. Huomasin muutakin. Kun hän kulki ohitseni lähtiessään huoneesta ja käänsi kasvonsa hetkiseksi minua kohti — ei puhutellakseen minua, vaan madamea, mutta seisoen kuitenkin niin, että minun oli melkein pakko katsoa häneen — silloin välähti mielessäni selvästi muuan muisto, joka oli ponnistellut esiin siitä hetkestä saakka, jolloin ensi kerran kuulin hänen äänensä. Tämä oli sama herrasmies, jolle olin puhunut toimiston edustalla, sama joka oli auttanut minua matka-arkkuasiassa ja joka oli opastanut minua pimeän märän puiston läpi. Kun kuulin hänen astuvan pitkän eteisen poikki kadulle, tunsin vieläpä hänen askelensa: se oli sama luja ja tasainen käynti, jota olin seurannut pisaroivien puiden alla.

<tb>

Otaksuttavaa olisi ollut, että nuoren lääkärin ensimmäinen käynti Rue Fossettella olisi ollut myös viimeinen. Koska kunnianarvoista tohtori Pilluleä odotettiin kotiin seuraavana päivänä, ei tuntunut olevan mitään syytä, minkä vuoksi hänen nuori sijaisensa olisi taaskin tullut hänen puolestaan, mutta toisin olivat Kohtalottaret säätäneet.

Tohtori Pillule oli kutsuttu katsomaan erästä vanhaa rikasta luulotautista Bouquin-Moishin, vanhaan yliopistokaupunkiin, ja hänen määrätessään lääkkeeksi ilmastonvaihtoa ja matkustusta pyysi tuo ujo potilas häntä seurakseen parin viikon matkalle. Ei siis ollut muuta neuvoa kuin että nuori lääkäri jatkoi palvelustaan Rue Fossettella.

Minä näin hänet usein, sillä madame ei tahtonut uskoa pikku potilasta Trinetten huostaan, vaan pyysi minua viettämään suurenosan ajastani lastenkamarissa. Minun ymmärtääkseni nuori lääkäri oli taitava. Fifine toipui nopeasti hänen hoidossaan, mutta ei sekään seikka jouduttanut tohtorin häviämistä näköpiiristä. Kohtalo ja madame Beck näyttivät olevan hitossa keskenään, ja molemmat olivat päättäneet että tohtorin oli perin pohjin tutustuttava Rue Fossetten eteiseen, yksityiseen porraskäytävään ja yläkerran huoneisiin.

Tuskin oli Fifine selviytynyt hänen käsistään, kun Désirée selitti olevansa sairas. Tuo riivattu lapsi oli oikea mestari teeskentelemään, ja viehättyneenä siitä huomaavaisuudesta ja suvaitsevaisuudesta, jota sairashuoneessa saa osakseen, hän tuli siihen johtopäätökseen, että sairaus olisi täydellisesti hänen mielensä mukaista, ja niin hän paneutui vuoteeseen. Hän näytteli hyvin ja hänen äitinsä vielä paremmin, sillä vaikka koko asia oli madame Beckille tietysti selvä kuin päivä, suhtautui hän siihen hämmästyttävän vakavasti ja muka hyvässä uskossa.

Täydellinen yllätys oli minulle, että tohtori John (niin oli nuori englantilainen opettanut Fifineä nimittämään itseään, ja me kaikki totuimme siihen Fifinen mukaan, kunnes siitä tuli vakiintunut tapa, ja mitään muuta nimeä ei hänestä käytetty Rue Fossettella) — että tohtori John ääneti suostui omaksumaan madamen menettelytavan ja yhtymään hänen temppuihinsa. Jonkin aikaa hän kyllä oli hullunkurisen epäilyksen vallassa, vilkaisi kerran tai pari nopeasti lapsesta äitiin, antautui hetkiseksi mietteisiin, mutta alistui lopulta sangen luontevasti näyttelemään osaansa ilveilyssä. Désirée söi kuin susi, teuhasi vuoteessaan yöt päivät, teki telttoja lakanoista ja peitteistä, vetelehti kuin turkkilainen tyynyjen ja patjojen keskellä, huvittelihe heittämällä hoitajatartaan kengillään ja irvistelemällä sisarilleen — lyhyesti, hän oli tulvillaan ansaitsematonta terveyttä ja ilkeitä juonia, mutta teeskenteli raukeutta vain sen ajan kun äiti ja lääkäri olivat jokapäiväisellä käynnillään hänen luonaan. Tiesin että madame Beck oli iloinen saadessaan tyttärensä pysymään vuoteessa, poissa pahanteosta, mutta ihmettelin kun tohtori John ei väsynyt koko asiaan.

Tämän pelkän tekosyyn nojalla hän joka päivä saapui täsmällisesti käynnilleen, ja madame otti hänet aina vastaan yhtä innokkaasti, yhtä päivänpaisteisesti ja teeskennellen yhtä ihailtavasti levottomuutta lapsensa tähden. Tohtori John määräsi vaarattomia lääkkeitä potilaalle ja tarkasteli hänen äitiään ovelasti vilkkuvin silmin. Madame kesti hänen ilkamoivat ilmeensä pahastumatta — siihen hän olisi ollut aivan liian viisas. Niin myöntyväiseltä kuin nuori tohtori tuntuikin, ei häntä silti voinut halveksia — tällä nöyräselkäisyydellään hän silmin nähtävästi ei tavoitellut työnantajansa suosiota: vaikka hän pitikin toimestaan laitoksessa ja omituisesti viivytteli Rue Fossetten tienoilla, oli hänen esiintymisensä itsenäistä, miltei huoletonta, ja kuitenkin hän usein oli miettiväinen ja hajamielinen.

Kenties ei minun asiani ollut tehdä havaintoja hänen omituisesta käytöksestään ja koettaa keksiä sen syitä ja päämäärää, mutta asemastani johtui etten juuri muutakaan voinut. Hän pani itsensä alttiiksi silmälläpidolleni kiinnittäessään läsnäolooni juuri sen verran huomiota kuin minun ulkomuotoni omaava henkilö tavallisesti odottaakin, so. suunnilleen yhtä paljon kuin vaatimattomiin huonekaluihin, tavallisen puusepän tekemiin tuoleihin ja mattoihin, joiden kuviot eivät millään tavoin pistä silmään. Usein odottaessaan madamea hän vaipui ajatuksiinsa, hymyili, katseli tai kuunteli kuten ihminen joka luulee olevansa yksin. Sillä välin minulla oli hyvä tilaisuus kummastella hänen ilmeitään ja eleitään, ja pohtia mikä saattoikaan olla tämän omituisen harrastuksen ja kiintymyksen tarkoitus — harrastuksen johon yhtyi outoa epäilystä ja selittämätöntä voimakasta lumousta ja joka vihki hänet tähän luostarimaiseen, keskellä kaupungin sydäntä sijaitsevaan eristettyyn taloon. Hän luullakseni ei koskaan muistanut, että minulla oli silmät päässä ja aivot niiden takana.

Eikä hän koskaan olisi sitä keksinytkään, jollei eräänä päivänä, hänen istuessaan auringonpaisteessa ja minun tarkatessani hänen tukkansa, poskipartansa ja ihonsa väriä, joka oli niin, sanoisinko, vaarallisen väkevä kuin värit voivat kirkkaassa valossa olla (muistan tosiaankin, että jouduin vertaamaan hänen säteilevää päätään kuningas Nebukadnesarin "kultaiseen kuvaan"), uusi, äkillinen ja yllättävä ajatus olisi vallannut huomiotani vastustamattomalla voimalla ja kiinteydellä. En vielä tänä päivänä tiedä kuinka katselin häntä: yllätyksen ja vakaumuksen voima sai minut unohtamaan itseni, ja palasin tavalliseen tietoisuuteeni vasta kun näin, että hänen huomionsa oli nyt herännyt ja hän oli äkännyt liikkeeni pienestä kirkkaasta soikiopeilistä, joka oli kiinnitetty ikkunasyvennyksen seinään — sen avulla madame usein salaa vakoili puutarhassa käveleviä ihmisiä. Niin iloinen ja vilkas kuin tohtori John olikin luonteeltaan, ei häneltä puuttunut eräänlaista hermostunutta herkkyyttä, joka sai hänet kiusaantumaan jos joku tuijotti häneen suoraan ja kysyvästi. Yllättäessään katseeni hän kääntyi ja sanoi äänellä joka kyllä oli kohtelias, mutta jossa oli juuri sen verran kuivuutta kuin tarvittiin ilmaisemaan hienoa pahastumista ja kevyttä moitetta:

"Neiti ei säästä minua: en ole niin turhamainen, että kuvittelisin ansioitteni kiinnittävän huomiotanne, vaan epäilemättä näette jonkin vian. Uskallanko kysyä — minkä?"

Minä tulin noloksi, kuten lukija voi ymmärtää, mutta hämmentymiseni ei kuitenkaan ollut parantumatonta, koska tiesin että saamaani moitteeseen ei ollut syynä varomaton ihailu eikä epäoikeutettu uteliaisuus. Olisin voinut puhdistaa itseni paikalla, mutta en tahtonut. Minä en puhunut. En ollut tottunut puhumaan hänelle. Niinpä annoin hänen ajatella minusta mitä suvaitsi ja syyttää minua mistä halutti, otin käsityön, jonka olin pudottanut, ja pysyin kumartuneena sen yli hänen käyntinsä loppuajan. On olemassa nurinkurinen mielentila, jolloin olemustamme koskevat väärinkäsitykset pikemmin rauhoittavat kuin harmittavat meitä, ja paikoissa joissa meitä ei koskaan oikein tunneta, meitä huvittaa, luullakseni, pysyä kokonaan tuntemattomina. Kukapa kunniallinen mies, jota sattumalta luullaan murtovarkaaksi, ei pikemmin olisi melkein mielissään kuin suutuksissaan moisesta erehdyksestä?

XI

OVENVARTIJATTAREN KOMERO

Oli kesä ja hyvin kuuma. Georgette, nuorin madame Beckin lapsista, sairastui kuumeeseen. Désirée, joka äkisti parani kivulloisuudestaan, lähetettiin Fifinen kanssa kummitädin luo maalle tartunnan vaaraa pakoon. Lääkärin apua tarvittiin nyt todella, ja nähden hyväksi unohtaa toht. Pillulen, joka oli ollut kotona jo viikon päivät, madame rukoili hänen englantilaista kilpailijaansa jatkamaan käyntejään. Pari oppilasta valitti päänkipua ja näytti muutenkin lievästi sairastavan Georgetten tautia. "Nyt vihdoinkin on tohtori Pillule kutsuttava: varovainen johtajatar ei koskaan uskalla antaa nuoren miehen hoitaa oppilaitaan."

Johtajatar oli kyllä hyvin varovainen, mutta saattoi myös olla huikean uskalias. Hän johdatti tohtori Johnin kouluun ja uskoi hänen hoitoonsa ylpeän ja kauniin Blanche de Melcyn ja hänen ystävättärensä, turhamaisen ja hakkailevan Angeliquen. Tohtori John oli luullakseni jonkin verran mielissään tästä luottamuksenosoituksesta, ja jos hienotunteinen käytös olisi antanut oikeutuksen moiselle askelelle, olisi hänen käytöksensä jos mikään sen oikeuttanut. Tässä luostarien ja rippituolien maassa ei kuitenkaan rankaisematta suvaittu hänenlaisensa henkilön läsnäoloa "tyttö-oppilaitoksessa". Koulussa juoruiltiin, keittiössä supatettiin, huhu levisi kaupungille, vanhemmat kirjoittivat kirjeitä ja kävivät antamassa muistutuksia. Jos madame olisi ollut heikko, hän olisi nyt ollut hukassa: tusina kilpailevia oppilaitoksia oli valmiina käyttämään omaksi hyväkseen ja hänen häviökseen tätä väärää askelta — mikäli se nyt oli väärä. Mutta madame ei ollut heikko, ja niin jesuiitta kuin hän saattoikin olla, taputin hänelle hengessäni käsiä ja, seuratessani hänen taitavaa esiintymistään, viisasta menettelyään, maltillisuuttaan ja lujuuttaan tässä asiassa, huusin mielessäni: "Hyvä!"

Hän otti hätääntyneet vanhemmat vastaan hyväntuulisesti ja luontevasti, sillä kukaan ei vetänyt hänelle vertoja eräänlaisessa rondeur et franchise de bonne femme ",[36] oli se sitten todellista tai näyteltyä, ja se saavutti aiotun päämäärän välittömästi ja täydellä menestyksellä tilanteissa joissa ankara juhlallisuus ja vakava järkisyiden esittäminen luultavasti olisi epäonnistunut.

"_Ce pauvre docteur Jean!"[37] hän sanoi nauraen ja hykerteli hilpeänä pieniä, valkoisia, lihavia käsiään. " Ce cher jeune homme! le meilleur créature du monde!"[38] Ja sitten hän selitti edelleen kuinka hän sattui käyttämään tohtori Johnia omia lapsiaan varten, jotka olivat niin kiintyneet häneen, että parkuivat itsensä sairaiksi jos vain ajateltiin toista lääkäriä, ja kuinka hän piti luonnollisena uskoa oppilaansa lääkärille jolle uskoi omat lapsensa, — sitä paitsi koko asia oli kerrassaan väliaikainen. Blanche ja Angelique valittivat päänsärkyä, tohtori John kirjoitti määräyksen, siinä kaikki.

Vanhempien suut sulkeutuivat. Blanche ja Angelique säästivät madamelta enemmät vaivat laulamalla lääkärinsä ylistystä äänekkäässä duetossa, toiset oppilaat säestivät heitä selittäen yksimielisesti tahtovansa tohtori Johnin eikä ketään muuta lääkärikseen, kun sairastuivat, ja madame nauroi ja vanhemmat nauroivat myös. Labassecourilaisissa mahtaa olla tuntuva annos jälkeläisrakkautta: ainakin oli heidän pitkämielisyytensä vesojaan kohtaan äärimmäisen venyvää, ja useimmissa taloissa oli lasten tahto lakina. Madamelle luettiin nyt kunniaksi hänen äidillisen puolueellinen menettelynsä tässä asiassa, hän selvisi tapauksesta kirkkain värein, ja ihmiset pitivät hänestä johtajattarena enemmän kuin konsanaan.

Tähän päivään saakka en koskaan ole täydellisesti ymmärtänyt, miksi hän noin pani alttiiksi oman etunsa tohtori Johnin tähden. Kyllähän minä tiesin mitä ihmiset sanoivat: koko talo — oppilaat, opettajat, palvelijat — oli sitä mieltä, että hän aikoi ottaa puolisokseen tohtori Johnin. Niin päättivät ihmiset asian, ikäero ei näyttänyt merkitsevän mitään heidän silmissään: niin täytyi käydä.

Myönnettävä on, että näennäiset seikat eivät kokonaan kumonneet tätä olettamusta. Madame näytti tahtovan pitää hänet palveluksessaan kaikin mokomin ja kokonaan unohtavan entisen suojattinsa, Pillulen. Hän piti myös erittäin tärkeänä olla itse läsnä tohtorin käynneillä, ja oli erehtymättömän herttainen, ystävällinen ja suopea käytöksessään häntä kohtaan. Lisäksi hän tähän aikaan piti huomattavan hyvää huolta puvustaan. Hän oli luopunut tavastaan esiintyä aamuisin yömyssy päässä ja huivi hartioilla, ja tohtori Johnin aikaisilla käynneillä hänen ruskeat kutrinsa olivat sievästi järjestyksessä, silkkipuku oli kauniisti yllä, jaloissa oli tohvelien asemasta siistit nauhakengät: sanalla sanoen koko asu oli täydellinen kuin muotilehdessä ja raikas kuin kukkanen. Minä en kuitenkaan usko hänen tarkoituksensa tässä ulottuneen pitemmälle kuin että hän tahtoi näyttää kauniille miehelle ettei hänkään sentään ollut aivan ruma nainen, eikä hän ruma ollutkaan. Ilman piirteiden kauneutta ja vartalon hienouttakin hän oli miellyttävä. Ilman nuoruutta ja sen iloista tenhoa hän osasi viehättää. Hänen katselemiseensa ei väsynyt: hän ei koskaan ollut yksitoikkoinen, laimea, väritön eikä penseä. Hänen himmentymätön tukkansa, hänen silmiensä tyyni sininen loiste, hänen poskiensa kukkeus, joka muistutti tervettä hedelmää — kaikki tämä miellytti kohtalaisesti mutta jatkuvasti.

Oliko hänellä tosiaankin epämääräisiä haaveita saada tohtori John miehekseen, ottaa hänet asumaan hyvin varustettuun kotiinsa, lahjoittaa hänelle säästönsä, joiden sanottiin nousevan sievoiseen summaan, ja turvata hänelle vaivaton elämä hänen loppuiäkseen? Epäilikö tohtori John häntä tällaisista haaveista? Olin nähnyt hänen poistuvan madamen luota huulillaan kujeellinen hymyn väre, silmissä katse josta heijastui mairiteltu miehinen turhamaisuus. Niin kaunis ja hyväluonteinen kuin olikin, ei tohtori John suinkaan ollut täydellinen, mutta jopa hän olisikin ollut kaikkea muuta kuin täydellinen, jos olisi ilkeästi antanut yllykettä suunnitelmille joiden ei koskaan aikonut sallia toteutuvan. Mutta eikö hän siis aikonut? Ihmiset sanoivat ettei hänellä ollut varoja, vaan että hän oli kokonaan riippuvainen toimestaan. Madame — joskin ehkä noin neljätoista vuotta vanhempi kuin hän — oli kuitenkin niitä naisia, jotka eivät milloinkaan vanhene, milloinkaan kuihdu, milloinkaan lannistu. Epäilemättä heidän välinsä olivat hyvät. Tohtori John ei kenties ollut rakastunut, mutta kuinkahan moni ihminen koskaan rakastaa tai menee naimisiin rakkaudesta tässä maailmassa? Me odotimme päätöstä.

Mitä tohtori John odotti, sitä en tiedä, en myöskään mitä hän piti silmällä, mutta hänen omituinen käytöksensä, hänen odottava ja valpas, keskittynyt ja kiihkeä katseensa ei koskaan laimentunut, pikemmin päinvastoin. Hän ei ollut milloinkaan ollut oikein minun tutkimusteni piirissä, ja luulen että hän asettui yhä vain loitommalle siitä.

Eräänä aamuna pikku Georgette oli ollut tavallista kuumeisempi ja niin ollen tavallista oikukkaampi, itki vain eikä ottanut rauhoittuakseen. Arvelin että eräs äskettäin määrätty lääke ei ollut hänelle sovelias, ja epäilin oliko sitä annettava hänelle edelleen. Odotin kärsimättömästi tohtoria saadakseni neuvotella hänen kanssaan.

Ovikello soi, hänet laskettiin sisään — siitä olin aivan varma, sillä kuulin hänen puhuttelevan ovenvartijatarta. Hänen tapansa oli nousta suoraan lastenkamariin, hypätä tullessaan pari kolme porrasta kerralla ja yllättää meidät iloisesti. Viisi minuuttia kului — kului kymmenen — enkä nähnyt enkä kuullut hänestä mitään. Mitä hän mahtoi tehdä? Kenties hän odotti alhaalla käytävässä. Pikku Georgette uikutti surkeasti vedoten minuun tuttavallisella tavallaan: "Minnie, Minnie, minä kovin kipeä", kunnes sydäntäni vihloi. Lähdin ottamaan selvää miksi hän ei tullut. Käytävä oli tyhjä. Minne hän oli hävinnyt? Oliko hän madamen kanssa ruokasalissa? Mahdotonta, olin vain hetki sitten jättänyt madamen, joka pukeutui omassa huoneessaan. Minä kuuntelin. Kolme oppilasta harjoitteli ahkerasti soittoläksyään kolmessa lähimmässä huoneessa — ruokasalissa sekä suuremmassa ja pienemmässä salongissa, joita erotti käytävästä vain ovenvartijattaren huone. Tämä huone oli alkuaan aiottu budoaariksi ja oli yhteydessä salonkien kanssa. Kauempana, neljännen soittokoneen ääressä oli koko luokalla, johon kuului ainakin kaksitoista tyttöä, laulutunti. Juuri sillä hetkellä he lauloivat "barcarolea" (luulen että he nimittivät laulua siksi), josta vieläkin muistan sanat " fraîchë brisë " ja " Venisë ". Mitä saatoin kuulla tällaisissa olosuhteissa? Yhtä ja toista kuitenkin — jospa se vain olisi ollut tarkoituksenmukaista.

Niin, minä kuulin kevytmielistä kimakkaa naurua äsken mainitsemastani pienestä huoneesta, jonka oven vieressä seisoin — ovi oli raollaan. Miehen ääni, jonka sävy oli pehmeä, syvä, pyytävä, lausui muutamia sanoja, joista erotin ainoastaan: "Jumalan tähden!" Sekunnin äänettömyyden jälkeen astui huoneesta tohtori John, silmät loistavina, mutta ei ilosta eikä voitonriemusta, kaunis englantilainen poski hehkuvan punaisena, otsassa hämmentynyt, levoton, kiusaantunut mutta kuitenkin hellä ilme.

Avonainen ovi oli minulle suojana, mutta vaikka olisinkin ollut suoraan hänen tiellään, en usko että hän olisi minua nähnyt. Jokin harmi, jokin väkevä mielipaha oli vallannut hänen sielunsa — tai pikemmin, kirjoittaakseni vaikutelmani sellaisena kuin ne aikoinaan sain, minun tulisi sanoa: jokin suru, jokin vääryydentunne. En luule niinkään, että hänen ylpeyttään oli loukattu, pikemminkin oli haavoitettu hänen tunteitaan — haavoitettu julmasti, niin näytti minusta. Mutta kuka oli kiduttaja? Kuka olento talossa piti häntä siinä määrin vallassaan? Madamen uskoin olevan kamarissaan; huone josta hän oli tullut, oli yksinomaan ovenvartijattaren hallussa, ja tämä, Rosine Matou, periaatteeton sievä ranskalainen tytönletukka, tyhjänpäiväinen, kevytmielinen, koreileva, turhamainen ja rahanhimoinen — tämä ei varmaankaan voinut olla sen tulikokeen aiheuttajana, jonka tohtori John näytti läpäisseen.

Mutta kun vielä pohdin asiaa, kajahutti Rosinen kirkas joskin hieman terävä ääni hilpeän ranskalaisen laulun, joka helisi vieläkin raollaan olevan oven läpi. Vilkaisin sisään epäillen aistejani. Siinä hän istui pöydän ääressä vaaleanpunaisessa musliinipuvussaan päärmäten pientä vaaleata myssyä. Paitsi häntä ei huoneessa ollut ainoatakaan elävää sielua — lukuunottamatta paria kultakalaa lasikuvussaan, muutamia kukkia maljakossa ja leveätä heinäkuun auringon valoläikkää.

Tässäpä arvoitus, mutta minun täytyi mennä yläkertaan kysymään lääkkeestä.

Tohtori John istui tuolilla Georgetten vuoteen vieressä, madame seisoi hänen edessään, pientä potilasta oli tutkittu ja tyynnytetty ja nyt hän vihdoinkin makasi rauhallisena pikku sängyssään. Kun tulin sisään, puheli madame parhaillaan tohtorin omasta terveydestä, huomautti todellisesta tai kuvitellusta muutoksesta hänen ulkonäössään, syytti häntä liiasta työstä ja suositteli lepoa ja ilmaston vaihtoa. Tohtori kuunteli hyväntahtoisesti, mutta sanoi välinpitämättömänä ja nauraen, että madame oli "liian hyvä" ja että hän itse voi täysin hyvin. Madame vetosi minuun — tohtori Johnin seuratessa hänen elettään hitain katsein, jotka näyttivät ilmaisevan raukeata yllätystä sen johdosta, että madame kysyi neuvoa niin vähäpätöiseltä taholta.

"Mitä te ajattelette, neiti Lucie?" kysyi madame. "Eikö hän olekin kalpeampi ja laihempi?"

Olin hyvin harvoin lausunut muuta kuin yksitavuisia sanoja tohtori Johnin läheisyydessä. Hän oli senlaatuinen ihminen, jonka silmissä mieluimmin jäin ainiaaksi olemaan se yhdentekevä passiivinen olento, joksi hän minua luuli. Nyt kuitenkin katsoin sopivaksi sanoa kokonaisen lauseen, vieläpä lauseen jonka tahallani tein merkitseväksi.

"Hän näyttää sairaalta tällä hetkellä, mutta siihen saattaa olla jokin satunnainen syy: tohtori Johnilla on ehkä ollut mielipahaa tai ikävyyksiä." En voi sanoa miltä kannalta hän otti tämän puheen, koska en katsonut hänen kasvoihinsa saadakseni sen tietää. Georgette alkoi kysyä minulta katkonaisella englanninkielellään, eikö hän voisi saada lasillista sokerivettä. Minä vastasin englanniksi. Luulen että tohtori John ensi kerran huomasi minun puhuvan hänen omaa kieltään. Tähän asti hän aina oli pitänyt minua ulkomaalaisena, käyttänyt minusta sanaa "mademoiselle" ja antanut ranskaksi tarpeelliset ohjeet lasten hoitoa varten. Hän näytti olevan tekemäisillään huomautuksen, mutta tarkemmin ajateltuaan pitikin suunsa kiinni.

Madame rupesi taaskin neuvomaan häntä, mutta hän pudisti nauraen päätään, nousi ja toivotti hänelle hyvää vointia kohteliaasti mutta kuitenkin huolimattomasti, kuin ihminen jota pyytämättä tyrkytetty huolenpito tympäisee.

Hänen mentyään madame vajosi nojatuoliin josta hän oli juuri noussut, ja nojasi leukansa käden varaan. Kaikki eloisa ja sydämellinen hävisi hänen kasvoiltaan, hän näytti ankaralta ja tunteettomalta, miltei loukkautuneelta ja äreältä. Hän huokasi — kerran vain, mutta syvään. Koulun kello soitti äänekkäästi koulutunneille. Hän nousi, ja kulkiessaan pukeutumispöydän ohi, jonka yläpuolella riippui peili, hän katsoi kuvaansa siitä. Yksi ainoa valkoinen hapsi pisti esiin hänen pähkinänruskeista palmikoistaan. Hän nykäisi sen irti vavahtaen. Kesäpäivän täydessä valossa saattoi selvästi nähdä että hänen kasvonsa, niin värikkäät kuin ne vielä olivatkin, olivat menettäneet nuoruuden kirkkauden, ja missä sitten olivat nuorekkaat vartalonviivat? Ah, madame, niin viisas kuin olitkin, oli sinullakin heikkoutesi. En koskaan ennen ollut säälinyt madamea, mutta sydämeni pehmeni häntä kohtaan kun hän synkännäköisenä kääntyi pois peilistä. Häntä oli kohdannut onnettomuus. Ilkeä noita Pettymys huusi hänelle pahansuovan tervehdyshuutonsa, ja hänen sielunsa vieroi sen läheisyyttä.

Mutta Rosine! Hämmästykseni oli kaiken kuvailun yläpuolella. Viisi kertaa sinä päivänä käytin hyväkseni tilaisuutta kulkea hänen huoneensa ohi ja tarkastella hänen sulojaan saadakseni selville niiden viehätysvoiman salaisuuden. Hän oli kaunis, nuori ja hyvin pukeutunut. Kaikki erittäin hyviä seikkoja ja luullakseni täysin riittävät selittämään kaiken tuskan ja mielenkuohun tohtori Johnin kaltaisessa nuoressa miehessä. En kuitenkaan voinut olla puolittain toivomatta että mainittu tohtori olisi veljeni tai että hänellä ainakin olisi sisar tai äiti, joka voisi häntä ystävällisesti läksyttää. Sanon toivoneeni puolittain, sillä särjin toiveeni ja viskasin sen pois ennen kuin siitä tuli kokonainen, huomattuani ajoissa sen ylenpalttisen hulluuden. "Yhtä hyvin", ajattelin, "voisi joku läksyttää madamea hänen suhteestaan nuoreen tohtoriinsa, ja mitä hyötyä siitä olisi?"

Uskon että madame läksytti itse itseään. Hän ei käyttäytynyt heikon tavoin eikä missään suhteessa tehnyt itseään naurunalaiseksi. Totta on että hänellä ei ollut voimakkaita tunteita voitettavinaan, eikä helliä tunteita, jotka olisivat aiheuttaneet vihlovaa kipua. Olihan hänellä myös tärkeä toimi, asiallinen työ, joka täytti hänen aikansa, suuntasi hänen ajatuksensa toisaalle ja jakoi hänen mielenkiintonsa. Ja ennen kaikkea hänellä oli synnynnäinen terve järki, jota ei ole annettu kaikille naisille eikä kaikille miehille, ja kaikkien näiden etujen avulla hän käyttäytyi viisaasti — käyttäytyi hyvin. Hyvä, madame Beck, vieläkin kerran! Näin sinun taistelevan erityisen mieltymyksen Apollyonia vastaan, sinä kilvoittelit hyvän kilvoituksen, ja sinä pääsit voitolle!

XII

LIPAS

Rue Fossetten talon takana oli puutarha — suuri puutarha siihen nähden, että se sijaitsi kaupungin sydämessä, ja muistissani se tuntuu mieluisalta vielä tänä päivänä. Mutta aika, kuten etäisyyskin, vaikuttaa muutamiin seikkoihin niin pehmentävästi, ja kuinka kallisarvoiselta tuntuukaan yksi ainoa pensas siinä, missä joka taholla on vain kiveä, kiviseiniä ja kuumia katuja, ja kuinka suloiselta tuntuu siinä aidattu kappale viljeltyä maata.

Muuan perimätieto kertoi että madame Beckin talo oli ennen vanhaan ollut luostari ja että menneinä vuosina — kuinka kauan sitten, en osaa sanoa, mutta luullakseni siitä oli jo vuosisatoja — ennen kuin kaupunki ulottui tälle tienoolle ja kun paikka vielä oli viljeltyä maata ja puistoa, syvää lehtevää siimestä, joka saattoi sulkea sisäänsä luostarin — oli tällä paikalla tapahtunut jotakin joka aikoinaan oli herättänyt pelkoa ja kauhua ja jättänyt talolle perinnöksi kummitusjutun. Epämääräinen tarina tiesi musta- ja valkopukuisesta nunnasta, joka väliin, muutamina öinä vuodessa, nähtiin jossakin tällä tienoolla. Kummitus oli varmaan muurattu kiinni jokin aika sitten, sillä nyt oli taloja kaikkialla, mutta muutamat luostariajan jätteet, ikivanhat jättiläiskokoiset hedelmäpuut pyhittivät paikkaa vielä, ja erään juurella — se oli oikea Metusalemin päärynäpuu, kuollut muuten, lukuunottamatta paria oksaa, jotka uskollisesti joka kevät peittyivät tuoksuviin lumikukkiinsa — jos sen paljaiden juurten välistä raapi sammalta pois, pilkotti sieltä metalli, sileä, kova ja musta. Epävarma taru, johon kukaan oikeastaan ei uskonut mutta joka kuitenkin oli levinnyt aika laajalle, kertoi että siinä oli oviaukko holviin, joka syvällä ruohoja ja kukkia kasvavan maan alapuolella kätki sisäänsä nuoren tytön ruumiin, tytön jonka luostarioikeus oli keskiajan hirmupäivinä haudannut elävältä jonkin rikoksen tähden, jonka hän oli tehnyt vastoin nunnanlupaustansa. Hänen haamunsa se oli saanut pelokkaat vapisemaan monta sukupolvea sen jälkeen kun hänen poloinen ruumiinsa jo oli tomuna. Hänen mustan pukunsa ja valkoisen huntunsa ovat kuutamo ja varjot loihtineet arkojen silmien eteen hänen kisaillessaan yötuulen kera puutarhan tiheikössä.

Romanttisista jutuista huolimatta oli vanhalla puutarhalla oma viehätyksensä. Kesäaamuina tavallisesti nousin aikaisin saadakseni nauttia siitä yksin, kesäiltoina viivyttelin siellä yksinäni kohdatakseni nousevan kuun, saadakseni suudelman iltatuulelta ja tunteakseni — tai ehkä pikemmin kuvitellakseni maahan laskeutuvan kasteen raikkautta. Ruoho oli vihantaa, hiekkaiset käytävät valkoisia, helakat nenätit loistivat kauniina ryhminä hedelmätarhan jättiläisten juurella, joiden rungoilla köynnöskasvit kiemurtelivat. Siellä oli suuri lehtimaja, jonka yli levisi akaasiapuun varjo, siellä oli toinen pienempi, yksinäisempi, viiniköynnösten kätkössä. Köynnökset peittivät kokonaan korkean harmaan muurin, yhdistivät lonkeronsa viehättäviksi sykermiksi ja ripustivat rypäleensä runsaina ja auliina tuolle luonnon suosimalle paikalle, missä jasmiini ja muratti yhtyivät niihin.

Epäilemättä keskipäivällä, keskellä leveätä arkea, kun madame Beckin suuri koulu oli väliajalla ja ulko- ja sisäoppilaat kilvan läheisen poikakoulun vesojen kanssa täyttivät maan ja vimmatusti harjoittivat keuhkojaan ja jäseniään — epäilemättä puutarha oli silloin sangen jokapäiväinen ja tallattu paikka. Mutta auringon laskiessa tai iltasoiton jälkeen, kun ulko-oppilaat olivat menneet kotiin ja sisäoppilaat istuivat hiljaa läksyjensä ääressä, silloin oli mieluisaa samoilla pitkin rauhallisia käytäviä ja kuunnella St. Jean Baptisten kellojen kaikuvan vienoa, pehmeätä, harrasta soittoaan.

Eräänä iltana olin tällaisella kävelyllä, ja minut oli pidättänyt tavallista kauemmin hämyssä yhä syvenevä rauha, suloinen viileys, hyväntuoksuinen hengitys jolla kukkaset, joita mikään päivänpaiste ei voittanut, nyt vastasivat iltakasteen suostutteluihin. Näin valoa rukoussalin ikkunassa ja arvasin katolisen huonekunnan kokoontuneen iltarukoukseen — toimitus josta protestanttina silloin tällöin jäin pois.

"Hetkiseksi vielä", kuiskasivat yksinäisyys ja kesäinen kuu, "jää luoksemme! Kaikki on todella rauhallista nyt, sinua ei kaivata vielä neljännestuntiin, päivän helle ja hälinä on väsyttänyt sinua, nauti näistä kallisarvoisista hetkistä."

Puutarhaa ympäröi ryhmä ikkunattomia talon takaseiniä, ja koko toista puolta reunusti pitkä rivi seiniä — läheisen poikakoulun rakennukset. Tämä seinärivi oli pelkkää kiveä, lukuunottamatta pieniä ullakkoikkunoita, jotka kuuluivat palvelijatarten makuuhuoneisiin, samoin kuin erästä alemman kerroksen avattavaa ikkunaa, jonka sanottiin vievän erään opettajan työhuoneeseen. Mutta niin turvallinen kuin paikka olikin, oli oppilaita kielletty kävelemästä tuossa osassa puutarhaa olevalla käytävällä, joka kulki yhdensuuntaisesti mainitun korkean seinän kanssa. Sitä nimitettiin "kielletyksi käytäväksi", ja se tyttö, joka jalallaan astui sinne, sai kärsiä niin ankaran rangaistuksen kuin madame Beckin koulun lempeät säännöt vain myönsivät. Opettajat tietysti saivat kävellä siellä vapaasti, mutta koska käytävä oli ahdas ja hoitamattomat pensaat molemmin puolin olivat kasvaneet hyvin taajoiksi ja liki toisiaan, muodostaen sen yläpuolelle lehtikaton, jonka läpi auringonsäteet vain harvoin pääsivät pilkistämään, ei tähän käytävään usein tultu edes päivälläkään, ja pimeän tullen sitä vältettiin huolellisesti.

Jo alusta saakka minulla oli ollut kiusaus poiketa tästä tavasta, sillä käytävän eristetty asema, vieläpä synkkyys houkuttelivat minua. Omituiselta näyttämisen pelko pidätti minua kauan, mutta vähitellen, sitä mukaa kuin ihmiset tottuivat minuun ja tapoihini ja luonteeni erikoisuuksiin — ne olivat vain erikoisuuksien varjoja, jotka eivät varmaankaan olleet kyllin merkillisiä herättääkseen mielenkiintoa eikä kyllin huomattavia loukatakseen ketään, mutta ne olivat minulle synnynnäisiä ja yhtä lähtemättömiä kuin oma minuuteni — tuli minusta vähitellen vakituinen kävelijä tuolla kapealla ja ahtaalla polulla. Rupesin hoitamaan muutamia värittömiä kukkia, joita kasvoi sen tiheiden pensasrivien välissä, puhdistin pois menneiden syksyjen jätteet ja panin kuntoon kaukana toisessa päässä olleen puutarhapenkin. Lainasin Gotonilta, keittäjättäreltä, vesisoikon ja pesuharjan, ja hankasin penkin puhtaaksi. Madame näki minut puuhassani ja hymyili hyväksyvästi — oliko se vilpitöntä vai ei, sitä en tiedä, mutta hän näytti vilpittömältä.

"Katsokaahan", hän huudahti, "kuinka tuo demoiselle Lucie on siisti? Pidättekö siis tästä käytävästä, Meess?"

"Pidän", vastasin, "se on hiljainen ja varjoisa."

"Se on oikein", sanoi hän suopean näköisenä ja kehoitti ystävällisesti minua harrastamaan sitä niin paljon kuin halutti, lisäten että koska valvonta ei kuulunut velvollisuuksiini, ei minun tarvinnut vaivautua kävelemään oppilaiden kanssa, mutta sallisin kai hänen lastensa tulla sinne puhelemaan englantia kanssani.

Puheena olevana iltana istuin piilopenkilläni, jonka olin vallannut homeelta ja sammalelta, ja kuuntelin kaupungin huminaa, joka tuntui niin etäiseltä. Etäistä se itse asiassa ei ollut; koulu sijaitsi kaupungin keskuksessa, siitä oli vain viiden minuutin kävely puistoon ja tuskin kymmenen minuutin kävely loistavien palatsirakennusten luo. Aivan lähellä oli kirkkaasti valaistuja valtakatuja, jotka tällä hetkellä vilisivät elämää ja joita pitkin ajopelit vierivät tanssiaisiin ja oopperaan. Sama hetki, jolloin meidän luostarissamme kaikui iltasoitto, jolloin kaikki lamput sammutettiin ja verhot laskettiin joka vuoteen eteen, sama hetki kutsui iloisen kaupungin ympärillämme juhliin ja huvituksiin. Tätä vastakohtaa en kuitenkaan ajatellut, sillä iloisia vaistoja oli luonteessani vain vähän. Tanssiaisissa ja oopperassa en ollut koskaan käynyt, ja vaikka usein olin kuullut niitä kuvailtavan, vieläpä toivonut itse pääseväni näkemään, ei toiveeni kuitenkaan ollut ihmisen joka tahtoisi saada osansa nautinnosta, jos vain saisi — joka tuntisi kykenevänsä loistamaan etäisessä välkkyvässä ilmakehässä, jos siihen vain pääsisi; se ei ollut saavuttamisen ikävöintiä eikä maistamisen nälkää, se oli vain tyyntä halua nähdä jotakin uutta.

Taivaalla oli kuu, ei täysikuu, vaan kapea kasvava sirppi. Lehtien raosta näin sen. Kuu ja tähdet, jotka myös saatoin nähdä, eivät olleet muukalaisia täällä, missä kaikki muu oli vierasta. Ne olivat lapsuuteni tuttuja. Himmeä kehä sylissään olin nähnyt tuon kultaisen käyrän selällään illan sinessä, sen vaeltaessa vanhan orapihlajan latvoilla, vanhan viljapellon töyräällä vanhassa Englannissa, monta monta aikaa sitten — aivan samanlaisena kuin se nyt virui selällään upean torninhuipun vierellä tässä keskieurooppalaisessa kaupungissa.

Oi lapsuuttani! Minulla oli tunteita: niin syrjässä kuin elinkin, niin vähän kuin puhuin, niin kylmältä kuin näytin — kun ajattelin menneitä päiviä, osasin tuntea. Nykyhetken suhteen oli paras olla stoalainen, tulevaisuuden suhteen — sellaisen tulevaisuuden kuin minulla oli — paras olla kuin kuollut. Ja tietoisesti minä pidin luonteeni vilkkaan puolen lamassa ja kuolemanhorroksessa.

Muistan hyvin, mitkä seikat tuohon aikaan saivat minut kiihdyksiin — muutamia säitä esimerkiksi suorastaan pelkäsin, koska ne herättivät minussa eloon tuon puolen, jota aina koetin tuudittaa uneen, ja yllyttivät sen itkuun ja ikävöintiin, jota en voinut tyydyttää. Eräänä iltana puhkesi ukkosilma; oli kuin tuulispää olisi lennättänyt meidät vuoteistamme. Katolilaiset joutuivat pakokauhun valtaan ja rukoilivat pyhimyksiään. Mitä minuun tulee, otti rajuilma minut valtaansa tyrannin tavoin, tempasi minut väkivaltaisesti pystyyn ja pakotti elämään. Minä nousin ja pukeuduin, hiivin ulos ikkunasta, joka oli vuoteeni vieressä, ja istahdin ikkunalaudalle laskien jalkani matalamman rakennuksen katolle, joka oli sen alapuolella. Satoi virtanaan, myrsky raivosi, oli pilkkosen pimeä. Sisällä makuuhuoneessa toiset kokoontuivat kauhuissaan yölampun ympärille ääneen rukoillen. Minä en voinut mennä sisään, oli liian vastustamattoman ihanaa olla ulkona keskellä mustaa myrskyistä yötä, ukkosen jylistessä sellaista oodia, jota ihmiskieli ei koskaan pysty lausumaan — liian pelottavan hurmaavaa katsella pilviä joita häikäisevät salamat lävistivät ja pirstoivat.

Minä kaipasin kipeästi silloin ja seuraavan kahdenkymmenenneljän tunnin aikana jotakin, joka tempaisi minut nykyisestä olotilastani ja veisi minut ylöspäin ja eteenpäin. Sellainen kaipuu ja kaikki samantapainen oli välttämättä lannistettava, ja minä lannistinkin ne kuten Jael surmasi Siseran lyömällä kuvaannollisesti naulan sen ohimojen läpi. Päinvastoin kuin Sisera ne eivät kuolleet, ne vain hetkellisesti huumautuivat ja vähin kapinallisesti nykivät ja tempoivat naulaa, ja silloin ohimot vuotivat verta ja aivot värisivät tuskasta sisimpäänsä saakka.

Tänä iltana en ollut niin kapinallinen enkä niin onneton. Sisera uinui rauhallisena teltassaan, ja joskin kipu tuntui unessakin, oli lähellä enkelintapainen olento — ihanne — joka polvistui nukkujan viereen, vuodatti palsamia tyyntyneisiin ohimoihin, piti ummistettujen silmien edessä taikakuvastinta, jonka vienot juhlalliset näyt toistuivat hänen unissaan, ja valoi kuutamoisista siivistään ja puvustaan hohteen yli haavoitetun nukkujan, teltan kynnyksen ja ympäröivän maiseman. Jael, ankara nainen, istui syrjässä, hieman leppyneenä vankiaan kohtaan ja alttiimpana vain uskollisesti odottamaan Heberin kotiintuloa. Näillä sanoilla tarkoitan, että illan viileä rauha ja kasteinen lempeys tekivät mieleni toiveikkaaksi. En toivonut mitään erityistä, mutta mielessäni koin yleistä rohkaistumista ja hyvänolon tunnetta.

Eikö tuollaisen mielialan, joka oli niin lempeä, niin levollinen, niin harvinainen, olisi pitänyt tietää hyvää? Voi, mitään hyvää ei siitä koitunut! Karu todellisuus ryntäsi äkkiä esiin — niin pahana, kalpeana ja vastenmielisenä kuin se liiankin usein on.

Keskeltä tuota täydellisen hiljaista kiviseinää, joka kohosi yli käytävän, puiden ja korkean aidan, kuulin äänen: ikkuna narahti auki. Ennen kuin olin ehtinyt katsoa missä kerroksessa se oli ja kuka avasi, näin erään puunlatvan heilahtavan ikään kuin siihen olisi viskattu jotakin, ja muuan esine putosi suoraan jalkoihini.

Jean Baptisten kello löi yhdeksän, päivä oli laskenut, mutta ei ollut pimeä: uusikuu auttoi vain vähän, mutta syvä kultainen hohde sillä suunnalla taivasta, missä aurinko viimeksi oli loistanut, ja koko avaran ilmankannen kristallinen kirkkaus valaisivat kesäistä hämyä. Pimeässä käytävässänikin olisin jonkin aukon läheisyydessä voinut lukea pientäkin painettua tekstiä. Helppo oli minun siis nähdä, että heitetty esine oli lipas, pieni lipas valkoista ja värillistä norsunluuta. Sen irtonainen kansi aukesi käteeni, ja sisässä oli orvokkeja, joiden väliin oli piilotettu tarkasti taitettu palanen punaista paperia — kirjelappu, ja siinä osoite " Pour la robe grise ".[39] Pukuni oli todellakin harmaata ranskalaista kangasta.

Hyvä. Oliko tämä lemmenkirje? Sellaisista olin kuullut puhuttavan, mutta en tähän asti ollut saanut kunniaa nähdä tai pitää käsissäni ainoatakaan. Sellainenko kappale oli minulla peukalon ja etusormen välissä tänä hetkenä?

Tuskin vain — en hetkeäkään uneksinut sellaista. Kosija- tai ihailijakäsitettä ei ollut edes tajunnassani. Kaikki opettajattaret haaveilivat rakastajistaan, yksi heistä (mutta hän tietysti olikin herkkäuskoista lajia) uskoi vieläpä tulevaan mieheen. Kaikki neljäätoista vuotta vanhemmat oppilaat tiesivät jostakin sulhasehdokkaasta, kaksi tai kolme oli jo joutunut kihloihin vanhempiensa välityksellä ja ollut kihloissa lapsuudestaan saakka. Mutta niiden tunteiden ja toiveiden maailmaan, joita tuollaiset mahdollisuudet avaavat, ei ajatuksillani, vielä vähemmän itseluottamuksellani ollut kertaakaan ollut lupa tunkeutua. Jos toiset opettajattaret menivät kaupungille tai lähtivät kävelylle bulevardeille tai vain kuuntelivat messua, uskoivat he aivan varmaan (mikäli jäljestäpäin kerrottiin) kohtaavansa jonkun "vastakkaista sukupuolta" edustavan henkilön, jonka ihastunut vakava katse vakuutti heille heidän viehätys- ja vetovoimaansa. Minä en voi sanoa että kokemukseni tässä suhteessa oli samanlainen. Kävin kirkossa ja olin kävelyllä ja tiesin erittäin hyvin, ettei kukaan huomannut minua. Ei ollut Rue Fossetten varrella ainoatakaan tyttöä tai naista, joka ei olisi voinut eikä tahtonut todistaa aika ajoin saaneensa ihailevan katseen nuoren tohtorimme sinisistä silmistä. Minun on kuitenkin pakko, niin nöyryyttävältä kuin se kuuluneekin, jättää itseni huomioon ottamatta: mitä minuun tulee, olivat nuo siniset silmät yhtä viattomat ja tyynet kuin taivas, jonka sini näytti olevan niille sukua. Ja niin kuulin toisten puhelevan, ihmettelin usein heidän iloisuuttaan, varmuuttaan ja itseensätyytyväisyyttä, mutta en vaivannut itseäni nostamaan silmiäni tuijottaakseni polulle jota he niin varmaan uskoivat astuvansa. Tämä ei siis ollut mikään lemmenkirje, ja lujasti vakuuttuneena päinvastaisesta avasin sen levollisesti. Näin se kuului — minä käännän sen:

"Unteni enkeli! Tuhannet, tuhannet kiitokset siitä, että pidit lupauksesi: tuskin uskalsin toivoakaan sen täyttymistä. Uskoin tosiaankin Sinun laskevan leikkiä, ja sitä paitsi näytit pitävän yritystä niin vaarallisena — olihan hetki niin tavaton, käytävä niin ankarasti kielletty — ja kuten sanoit, kummittelee siellä usein tuo lohikäärme, englanninopettajatar — une véritable bégueule Britannique à ce que vous dites — espèce de monstre, brusque et rude comme un vieux caporal de grenadiers, et revêche comme une religieuse "[40] (lukija suonee anteeksi vaatimattomuuteni, kun sallin tuon imartelevan kuvan rakastettavasta itsestäni säilyttää alkukielen hienon asun). "Sinä tiedät", jatkui tämä verraton vuodatus, "että pikku Gustave on sairautensa vuoksi siirretty erään opettajan huoneeseen — tuohon onnen suosimaan huoneeseen, jonka ikkuna viettää Sinun vankilasi pihaan. Sinne on minun, sedistä parhaan, lupa tulla tervehtimään häntä. Kuinka vavisten lähestyinkään ikkunaa ja silmäilin Edeniisi — minulle se on Eden, vaikkakin Sinulle erämaa — kuinka pelkäsinkään näkeväni vain tyhjyyttä tai äsken mainitun lohikäärmeen! Kuinka riemuisasti sykkikään sydämeni, kun noiden kateellisten oksien läpi näin vilauksen somasta olkihatustasi ja harmaan pukusi hulmahduksen — puvun jonka tuntisin tuhansien joukosta. Mutta miksi, enkelini, et katso ylös? Sinä julma, miksi epäät minulta ainoatakaan sädettä noista ihanista silmistä! — Kuinka yksikin katse olisi minua elähyttänyt! Kirjoitan tämän kuumeisella kiireellä, käytän hyväkseni tilaisuutta sillä aikaa kun lääkäri tutkii Gustavea, suljen sen pieneen lippaaseen kukkakimpun kera — ne ovat kukista suloisimmat, mutta kuitenkin vähemmän suloisia kuin Sinä, minun Perini — minun iki-ihanaiseni! Ikuisesti Sinun — tiedät kyllä kuka."

"Soisinpa tietäväni kuka se on", arvelin minä, ja vielä enemmän kuin sen kirjoittajaa toiveeni tarkoitti henkilöä jolle tämä rahanarvoinen epistola oli osoitettu. Kenties se oli jonkun kihloissa olevan oppilaan sulhaselta, ja siinä tapauksessa ei ollut tehty eikä aiottu tehdä mitään suurta virhettä — pieni säännöttömyys vain. Monella tytöllä — varmaan suurimmalla osalla — oli veljiä tai serkkuja naapurikoulussa. Mutta "harmaa puku, olkihattu", siinä varmaan oli avain — sangen hämmennyttävä. Olkihattu oli tavallinen puutarhapäähine, jota käytti hyvin moni. Madame Beck itse käytti juuri näihin aikoihin enimmäkseen harmaata pukua, eräs toinen opettajatar ja pari oppilasta olivat hankkineet samanvärisen ja -kuosisen puvun kuin omani: se oli jonkinlainen arkipuku, joka sattui siihen aikaan olemaan muodissa.

Siinä aprikoidessani huomasin että minun oli mentävä sisään. Makuuhuoneissa välkehtivät valot ilmaisivat että rukoushetki oli ohi ja oppilaat menossa levolle. Puolen tuntia vielä, ja kaikki ovet olisivat lukossa, kaikki valot sammuksissa. Päätyovi oli vielä auki, jotta kuumentuneeseen taloon pääsisi kesäillan raikkautta, ovenvartijattaren huoneesta sen vieressä loisti valoa, ja sen hohteessa näkyi pitkä eteinen, jonka toisella puolen oli salonkiin vievä kaksoisovi, ja näköalan sulki iso kadulle aukeneva ovi.

Yhtäkkiä kuului pikainen kellonsoitto, pikainen mutta ei äänekäs — pieni kilahdus vain, kuin varoittava metallikuiske. Rosine syöksyi esiin huoneestaan ja riensi avaamaan. Henkilö jonka hän laski sisään, puheli hänen kanssaan pari minuuttia: tuntui kuin olisi epäröity ja vitkasteltu. Rosine tuli puutarhanovelle lamppu kädessä, pysähtyi portaille, kohotti lamppua ja katseli ympärilleen epämääräisesti.

"Sellaista satua", hän huudahti keimaillen. "Kukaan ei ole ollut siellä."

"Antakaa minun mennä", pyysi ääni jonka hyvin tunsin. "Pyydän vain viittä minuuttia." Ja tuttu hahmo, pitkä ja kookas (sellainen se oli meidän kaikkien Fossette-kadun asukkaiden mielestä), tuli ulos ja lähti harhailemaan keskelle puutarhan käytäviä ja pöytiä. Se oli pyhyyden loukkausta — mieshenkilön tunkeutuminen tällaiseen paikkaan, tällaisena hetkenä — mutta hän tiesi olevansa etuoikeutettu ja ehkä sitä paitsi luotti ystävälliseen yöhön. Hän vaelsi käytävää, vaelsi toista, katseli puoleen ja toiseen, katosi pensaikkoihin ja tallasi kukkia, taittoi oksia etsiessään — tunkeutui vihdoin "kielletylle käytävälle". Siellä minä ilmestyin hänen eteensä, arvatenkin kuin kummitus.

"Tohtori John, se on löytynyt!"

Hän ei kysynyt kuka löysi, sillä hänen nopea katseensa huomasi että se oli minulla kädessä.

"Älkää antako häntä ilmi", hän sanoi ja katsoi minuun kuin olisin todellakin ollut lohikäärme.

"Vaikka olisin luonnostani miten petollinen tahansa, en voi antaa ilmi sellaista mitä en tiedä", oli vastaukseni. "Lukekaa kirje, niin näette miten vähän se ilmaisee."

"Ehkä olette lukenutkin sen", ajattelin itsekseni, enkä kuitenkaan voinut uskoa hänen kirjoittaneen sitä. Kirje ei juuri voinut olla hänen tyyliään; sitä paitsi olin kyllin hupsu kuvittelemaan että hän olisi ollut vähän kohtuullisempi antaessaan minulle tuollaisia nimiä. Hänen oma ilmeensä vapautti hänet epäluulosta — hän kuumeni ja punastui lukiessaan.

"Tämä on totisesti liian paljon, tämä on julmaa, tämä on nöyryyttävää", pääsi hänen huuliltaan. Minunkin mielestäni se oli julmaa, kun näin hänen ilmeensä niin järkyttyneenä. Yhdentekevää oliko hän moitittava vai ei; minusta näytti että joku toinen oli moitittavampi.

"Mitä aiotte sillä tehdä?" hän kysyi. "Kerrotteko madame Beckille mitä olette löytänyt, ja nostatteko hälinän — häväistysjutun?"

Minusta tuntui että minun tuli kertoa, ja sanoin sen hänelle, mutta lisäsin etten uskonut asiasta nousevan mitään hälinää eikä häväistysjuttua, madame kun oli aivan liian varovainen tehdäkseen hälytystä asiasta joka tällä tavoin koski hänen laitostaan.

Hän seisoi katse maahan luotuna ja mietti. Hän oli sekä liian ylpeä että liian kunniallinen rukoillakseen minua olemaan vaiti, kun velvollisuuteni ilmeisesti oli puhua. Minä halusin tehdä oikein, mutta en mitenkään olisi tahtonut tuottaa hänelle mielipahaa tai ikävyyksiä. Juuri silloin Rosine vilkaisi avoimesta ovesta. Hän ei voinut nähdä meitä, vaikka minä oksien lomasta saatoinkin selvästi nähdä hänet: hänen pukunsa oli harmaa kuten minunkin. Tämä seikka, yhdistettynä aikaisempiin tapahtumiin, herätti minussa ajatuksen että asia, joskin valitettava, oli sellainen jonka suhteen minulla ei ollut mitään velvollisuuksia. Niinpä sanoin:

"Jos voitte vakuuttaa minulle, ettei kukaan madame Beckin oppilas ole sekaantunut asiaan, pysyn hyvin kernaasti siitä erilläni. Ottakaa lipas, kukkavihko ja kirje — minä puolestani unohdan koko asian ilomielin."

"Katsokaa", hän kuiskasi äkkiä, sulkiessaan käteensä sen mitä hänelle annoin, ja viitaten samalla oksien taa.

Minä katsoin. Näin madamen aamupuvussaan, huivi hartioilla ja tohvelit jalassa äänettömästi laskeutuvan portaita ja hiipivän kissan lailla ympäri puutarhaa. Kahden minuutin kuluttua hän olisi yllättänyt tohtori Johnin. Jos madame oli kissa, oli tohtori John aivan yhtä hyvin leopardi: mikään ei ollut äänettömämpää kuin hänen käyntinsä, kun hän tahtoi. Hän piti varansa, ja kun madame kääntyi erään nurkan taa, harppasi hän puutarhan poikki kahdella äänettömällä askelella. Madame tuli näkyviin, ja hän oli poissa. Rosine auttoi häntä sulkemalla viipymättä oven hänen ja vainoojattaren väliltä. Minäkin olisin voinut poistua, mutta tahdoin mieluummin kohdata madamen avoimesti.

Vaikka minulla usein ja tunnetusti oli tapana viettää hämyhetkeä puutarhassa, en tähän saakka koskaan ollut viipynyt näin myöhälle. Ihan varmaan oli madame kaivannut minua — oli tullut etsimään ja aikoi nyt iskeä syylliseen äkkiarvaamatta. Odotin nuhteita. Ei. Madame oli itse hyvyys. Hän ei lausunut edes huomautusta, hän ei osoittanut ihmetyksen varjoakaan. Ehdottomalla tahdikkuudellaan, jossa en luule ainoankaan elävän olennon koskaan voittaneen häntä, hän vain ilmoitti lähteneensä ulos hengittämään "iltailmaa".

"Mikä kaunis yö!" hän huudahti katsoen tähtiin — kuu oli nyt kadonnut Jean Baptisten leveän tornin taa. "Kuinka ihanaa, kuinka raikas ilma!"

Ja sen sijaan että olisi lähettänyt minut sisään hän veti minut kanssaan kävelemään pari kierrosta isolla käytävällä. Kun vihdoin molemmat palasimme sisään, nojautui hän rakkaasti olkapäähäni saadakseen tukea portaita noustessaan, ja erotessamme hän tarjosi poskensa suudeltavakseni. " Bon soir, ma bonne amie: dormez bien!"[41] oli hänen ystävällinen hyvänyöntoivotuksensa.

Minä huomasin hymyileväni maatessani valveilla ja miettivänä vuoteessani — hymyileväni madamelle. Hänen lienteä makea käytöksensä oli sille, joka hänet tunsi, varmana merkkinä siitä että jokin epäluulo askarteli hänen aivoissaan. Jostakin raosta tai tähystystornista, oksien lomitse tai avoimesta ikkunasta hän epäilemättä oli saanut vihiä — etäistä tai läheistä, harhaanvievää tai totuudenmukaista — sen illan tapahtumista. Niin hieno ja voittamaton hän oli vakoilun taidossa, että oli melkein mahdotonta ajatella että hänen puutarhaansa oli heitetty lipas ja että joku oli juossut hänen käytävillään ristiin rastiin etsimässä sitä, ilman että hän olisi oksan heilahduksesta, kiitävästä varjosta, oudosta jalanrapsahduksesta tai hiljaisesta supatuksesta (ja vaikka tohtori John oli lausunut harvat sanansa hyvin hiljaa, tuntui minusta siltä kuin hänen miehisen äänensä hyminä vielä olisi täyttänyt koko tämän luostarialueen) — ilman, sanon minä, että madame olisi jostakin vainunnut jotakin tavatonta olevan tekeillä hänen talossaan. Mitä se oli, sitä hän ei mitenkään voinut nähdä eikä keksiä tällä hetkellä, mutta hurmaava pieni sotkuinen vyyhti houkutteli häntä selvitystyöhön, ja olihan hän jo saanut "Meess Lucien", tuon hupsun kärpäsen, kömpelösti takertumaan keskelle hämähäkinverkkojaan.

XIII

AIVASTUS SOPIMATTOMALLA HETKELLÄ

Minulla oli tilaisuus uudelleen hymyillä madamen kustannuksella, vieläpä nauraa hänelle niiden kahdenkymmenen neljän tunnin aikana, jotka seurasivat edellisessä luvussa kerrottua pientä kohtausta.

Villetten ilmanala on yhtä vaihteleva, joskaan ei yhtä kostea kuin Englannin kaupunkien. Tuulinen yö seurasi tuota lempeätä auringonlaskua, ja koko seuraavan päivän raivosi kuiva myrsky; sää oli synkkä ja pilvinen, mutta sateeton, kadut sakeanaan hiekkaa ja pölyä, jota lenteli bulevardeilta. Tiedän ettei edes herttaisin ilma olisi houkutellut minua viettämään sen illan luku- ja lepohetkeä samassa paikassa missä olin viettänyt sen edellisenä päivänä. Käytäväni, ja itse asiassa puutarhan kaikki käytävät ja pensaikot, olivat tulleet uudella mutta ei hauskalla tavalla mielenkiintoisiksi, niiden yksinäisyyteen ei enää voinut luottaa, niiden rauha oli tullut epävarmaksi. Ikkuna josta satoi kirjelappuja, oli pilannut ennen niin rakkaan sopukan, jonka yllä se kohosi, ja sitä paitsi oli kukkasten silmillä nyt näkövoima ja puunrunkojen nystyrät kuuntelivat salaisten korvien tavoin. Tosin oli siellä muutamia kukkia, jotka tohtori John oli tallannut etsiessään ja juostessaan pois kiireisesti ja varomattomasti ja joita minä halusin suojella, kastaa ja herättää henkiin, olipa hän myös jättänyt pari jalanjälkeä kukkapenkkeihin, mutta nämä vahingot ehdin kovasta tuulesta huolimatta korjata hyvin aikaisin aamulla, ennen kuin yhteisen kansan silmät olivat ehtineet niitä nähdä. Miettivän tyytyväisenä istuin työpöytäni ja saksankirjani ääreen, oppilaiden lukiessa iltaläksyjään ja toisten opettajattarien tehdessä käsitöitä.

"Iltaluku" tapahtui aina ruokasalissa, joka oli paljon pienempi kuin kaikki kolme luokkahuonetta. Sinne ei koskaan laskettu muita kuin sisäoppilaat, ja näitä oli vain parikymmentä. Kaksi lamppua riippui katosta kahden pöydän yllä, ne sytytettiin hämärän tultua ja olivat merkkinä siitä, että koulukirjat oli pantava syrjään, kasvoille oli otettava juhlallinen ilme, yleinen hiljaisuus saatava aikaan ja " la lecture pieuse " aloitettava. Tämä niin sanottu "hurskas lukeminen" oli etupäässä tarkoitettu, kuten pian huomasin, terveelliseksi kuoletukseksi älylle, hyödylliseksi nöyryytykseksi järjelle ja sellaiseksi lääkeannokseksi terveelle ymmärrykselle, kuin se jouten ollessaan saattoi sulattaa ja käyttää hyväkseen parhaansa mukaan.

Kirja, joka kannettiin esiin (se ei koskaan vaihtunut, vaan kun päästiin loppuun, alettiin taas alusta), oli kunnioitettava nidos, vanha kuin vuoret, harmaa kuin kaupungintalo.

Olisin antanut kaksi frangia, jos kerran olisin saanut tuon kirjan käsiini, saanut käännellä sen pyhiä keltaisia lehtiä, päässyt selville nimestä ja tutkinut omin silmin noita suunnattomia valhejuttuja, joita minun arvottomana kerettiläisenä oli lupa ammentaa vain ällistyneillä korvillani. Tämä kirja sisälsi pyhimyslegendoja. Hyvä Jumala (minä sanon kunnioittaen nämä sanat), mitä taruja ne olivatkaan! Mitä kerskailevia veijareita olivatkaan nuo pyhimykset, jos he ensimmäisinä olivat ylpeilleet noista tekosista tai keksineet nuo ihmeet! Nämä tarut eivät kuitenkaan olleet muuta kuin munkkien mielikuvitusta, joita sai itsekseen nauraa, mutta sitä paitsi oli siinä papillisia aineksia, ja kirjan pappisvoima oli paljon vaarallisempi kuin munkkien höpsötys. Korvat kuumottivat molemmin puolin päätäni, kun pakosta kuulin kertomuksia siitä henkisestä marttyyriudesta, johon Rooma alistaa ihmiset, pöyhkeilevistä rippi-isistä, jotka olivat ilkeästi käyttäneet väärin valtaansa, saattaneet syvään alennustilaan ylhäissäätyisiä naisia ja tehneet kreivittäristä ja prinsessoista viheliäisimpiä orjia auringon alla. Tarinat sellaiset kuin Konradin ja Unkarin Elisabetin toistuivat yhä uudelleen koko pelottavassa rikollisuudessaan, inhottavassa tyranniudessaan ja mustassa jumalattomuudessaan, tarinat jotka olivat kuin painajaisunia, täynnä ahdistusta, hätää ja tuskaa.

Istuin muutamina iltoina kuuntelemassa tätä "hurskasta lukua" niin hyvin ja levollisena kuin taisin. Vain kerran katkaisin saksieni kärjet työntäessäni ne vaistomaisesti aika syvälle edessäni olevaan madonsyömään pöytään. Mutta vihdoin se sai minut niin polttavan kuumaksi, ohimoni, sydämeni ja ranteeni tykyttivät niin nopeasti, ja uneni jäljestäpäin oli niin katkonaista ja levotonta, etten voinut enää jäädä paikalleni. Näin varovaisimmaksi nopeasti hävitä niin pian kuin tuo ilkeä vanha kirja kannettiin esiin. Mause Headrigg ei koskaan voinut tuntea voimakkaampaa kutsumusta nousta todistamaan kersantti Bothwellia vastaan kuin minä lausumaan mielipiteeni tuosta paavilaisesta "hurskaasta lukemisesta". Onnistuin kuitenkin hillitsemään ja hallitsemaan haluni, ja vaikka aina livistin niin pian kuin Rosine tuli sytyttämään lampun, tein sen kuitenkin aivan hiljaa, käyttäen hyväkseni edullista pientä hälinänhetkeä ennen kuolemanhiljaisuutta, ja kadoten silloin kun oppilaat panivat kirjansa pois.

Kun katosin, katosin pimeyteen, kynttilöitä ei ollut lupa kantaa, ja opettajalla joka poistui ruokailuhuoneesta, oli pakopaikkanaan vain pimeä eteinen, luokkahuone tai makuuhuone. Talvella pakenin pitkiin luokkahuoneisiin ja astelin niissä edestakaisin pysyäkseni lämpimänä. Olin onnellinen jos kuu paistoi, ja jos vain tähdet tuikkivat, totuin pian niiden himmeään loisteeseen, vieläpä täydelliseen pimeyteenkin. Kesällä ei koskaan ollut aivan pimeä, ja silloin menin yläkertaan, omaan osastooni pitkään makuuhuoneeseen, avasin oman ikkunani (huonetta valaisi viisi suuren oven kokoista ikkunaa), nojauduin ulos ja katselin puutarhan takana leviävää kaupunkia, kuuntelin orkesterin soittoa puistosta tai palatsipuistikosta, ajattelin väliin omia ajatuksiani, elin omaa elämääni omassa hiljaisessa varjomaailmassani.

Sinä iltana, tapani mukaan paeten paavia ja hänen teoksiaan, nousin yläkertaan, lähenin makuuhuonetta ja avasin hiljaa oven, jota pidettiin aina huolellisesti suljettuna ja joka, kuten kaikki muutkin tämän talon ovet, avautui äänettömästi voidelluilla saranoillaan. Ennen kuin näin, tunsin että suuressa, tavallisesti tyhjässä huoneessa oli elämää — eipä silti että olisi kuulunut hiiskausta tai henkäystä tai pientäkään rasahdusta, mutta tyhjyys puuttui. Yksinäisyys ei ollut kotona. Kaikki valkoiset vuoteet — "enkelinvuoteet", kuten niitä runollisesti nimitettiin — olivat näkyvissäni ensi silmäyksellä: kukaan ei nukkunut niissä. Korviini sattui varovasti avatun lipastonlaatikon ääni, ja kun astuin vähän syrjemmälle, aukesi eteeni vapaa näköala, jota laskeutuvat verhot eivät häirinneet. Saatoin nyt nähdä oman laatikkoni ja oman lipastoni, jonka päällä oli lukittu ompelulipas ja jonka laatikot olivat lukossa.

Erinomaista! Tanakka äidillinen pikku olento, säädyllinen huivi hartioilla ja päässä yömyssyistä puhtain, seisoi piirongin edessä kovasti puuhaten ja nähtävästi teki minulle sen palveluksen, että "järjesti laatikkoni". Ompelulippaan kansi oli auki, ylin laatikko auki, ja muut laatikot avattiin vuorollaan puolueettomasti ja kaikella kunnialla: kaikki esineet nostettiin esiin niiden sisästä ja käärittiin auki, kaikki paperit tarkastettiin, kaikki pienet lippaat avattiin, ja ihailtava oli taitavuus, mallikelpoinen huolellisuus, jolla etsintä suoritettiin. Madame teki työtänsä kuin todellinen tähti, kiirehtimättä, lepäämättä. Myönnän katselleeni häntä salaisella ilolla. Jos olisin ollut mies, luulen että madame olisi löytänyt armon silmissäni, hän oli niin kätevä, niin siisti kaikessa mitä teki. Muutamien ihmisten liikkeet ärsyttävät sielua huolimattomalla kömpelyydellään, hänen taas tyydyttivät huolekkaalla kiinteydellään. Lyhyesti sanoen seisoin kuin lumottuna, mutta oli välttämätöntä pyrkiä rikkomaan lumous, täytyi peräytyä. Etsijä olisi voinut kääntyä ja huomata minut, edessä olisi välttämättä ollut kohtaus, hän ja minä olisimme äkkinäisessä romahduksessa heti paikalla oppineet tuntemaan toisemme perin pohjin: tipotiessään olisi ollut kaikki sovinnaisuus, pois puhallettu kaikki teeskentely. Minä olisin katsonut hänen silmiinsä, ja hän minun — olisimme tunteneet ettemme enää voisi työskennellä yhdessä, ja eronneet ainiaksi.

Mitä hyödytti koetella sellaista ratkaisua? Minä en ollut vihoissani enkä suinkaan halunnut jättää häntä. Olisin tuskin mistään voinut saada työnantajaa jonka ies olisi ollut niin helppo ja kevyt kantaa, ja minä todellakin pidin madamesta hänen verrattoman järkensä tähden, ajattelinpa sitten mitä hyvänsä hänen periaatteistaan. Hänen järjestelmänsä ei minua vahingoittanut, hän sai kernaasti soveltaa sitä minuun mielin määrin: toimenpiteistä ei kuitenkaan ollut mitään tulosta. Minä, jolla ei ollut mitään rakastajaa ja joka en odottanut rakkautta, olin sydämeni köyhyydessä yhtä turvassa vakoojilta kuin kerjäläinen varkailta. Niinpä käännyin takaisin ja pakenin, laskeutuen portaita yhtä nopeasti ja äänettömästi kuin hämähäkki joka samalla liukui kaidepuuta alas.

Kuinka nauroinkaan päästyäni kouluhuoneeseen! Minä tiesin nyt, että hän oli nähnyt tohtori Johnin puutarhassa, ja minä tiesin mitä hän ajatteli. Tuon epäluuloisen luonteen näkeminen, joka omissa kuvitelmissaan oli joutunut niin kauaksi harhaan, kutkutti mieltäni suuresti. Mutta kun nauru kuoli, iski mieleeni eräänlainen viha, ja sitten seurasi katkeruus; kallioon oli lyöty, ja Meribahin vedet syöksyivät valloilleen. En koskaan ollut tuntenut niin outoa ja ristiriitaista sisäistä temmellystä kuin sinä iltana tunsin yhden tunnin ajan: kipeys ja nauru, polttava tuli ja haikea mielipaha riitelivät sydämestäni. Itkin kuumia kyyneleitä: en siksi että madame ei luottanut minuun — minä viisi hänen epäluuloistaan — vaan toisista syistä. Monimutkaiset ja hämmennyttävät ajatukset mullistivat olemukseni koko rauhan. Melske asettui kuitenkin, ja seuraavana päivänä olin jälleen Lucy Snowe.

Tutkiessani laatikoitani huomasin ne kaikki hyvin lukituiksi, eikä paraskaan tarkastelu olisi löytänyt muutosta tai näennäistä häiriötä ainoankaan esineen asemassa. Harvat pukuni olivat käärössä niinkuin olin ne jättänyt, pieni kimppu valkoisia orvokkeja, jotka muuan vieras (vieras minulle, sillä emme olleet koskaan vaihtaneet sanaakaan) oli kerran vaieten ojentanut minulle ja jonka olin kuivannut ja sen suloisen tuoksun tähden kätkenyt parhaan pukuni laskoksiin, oli paikallaan, musta silkkivyö, pitsiröyhelö ja kaulukset olivat ennallaan. Jos hän olisi rypistänyt ainoatakaan esinettä, myönnän että minun olisi ollut paljon vaikeampi antaa hänelle anteeksi, mutta huomatessani kaiken olevan kunnossa ja paikallaan, sanoin: "Jääkööt sikseen menneet asiat. Minä olen vahingoittumaton, miksi kantaisin kaunaa?"

<tb>

Eräs asia minua kummastutti, ja aivoissani etsin avainta siihen arvoitukseen melkein yhtä uupumatta kuin madame oli etsinyt johtolankaa lipastonlaatikkojeni hyödylliseen tuntemiseen. Kuinka oli mahdollista että tohtori John, jollei hän kerran ollut osallisena lippaan heittämiseen puutarhaamme, tiesi että se oli heitetty ja niin nopeasti ilmaantui paikalle etsimään sitä? Niin voimakas oli haluni päästä selville tästä asiasta, että aloin hautoa uskaliasta ajatusta:

"Miksi en voisi, jos joskus saan tilaisuuden, pyytää tohtori Johnia itseään selvittämään tätä sattumaa?"

Ja niin kauan kuin tohtori John pysyi poissa, uskoin todellakin rohkenevani koetella häntä tuollaisella kysymyksellä.

Pikku Georgette oli nyt toipumassa taudistaan, ja niin ollen hänen lääkärinsä teki käyntejään hyvin harvoin, olisipa lopettanut ne kokonaan, mutta madame tahtoi hänen silloin tällöin pistäytyvän talossa, kunnes lapsi tulisi kokonaan terveeksi.

Hän tuli lastenkamariin eräänä iltana juuri kun minä olin kuunnellut Georgetten murteellista iltarukousta ja pannut hänet vuoteeseen. Tarttuen pienokaisen käteen hän sanoi:

" Cette enfant a toujours un peu de fièvre."[42] Ja vilkaisten minuun nopeammin kuin oli tavallista hänen tyvenille silmilleen hän lisäsi heti: " Le Docteur John l'a-t-il vue dernièrement? Non, n'est-ce pas?"[43]

Sen asian hän tietenkin tunsi paremmin kuin kukaan koko talossa. "Hyvä", hän jatkoi, "minä olen lähdössä ulos ajelemaan. Minä pistäydyn tohtori Johnin luona ja lähetän hänet lapsen luo. Tahdon että tohtori näkee hänet tänä iltana — hänen poskensa hehkuvat, valtimo on nopea: te saatte ottaa tohtorin vastaan minun puolestani, minä en ole kotona."

Nyt oli niin, että lapsi voi aika hyvin, oli vain kuumissaan heinäkuun helteessä, ja oli tuskin vähemmän tarpeellista noutaa pappia antamaan viimeistä voitelua, kuin tohtoria kirjoittamaan lääkemääräystä. Niin ikään kävi madame harvoin "ajelulla", kuten hän tänä iltana sanoi, ja lisäksi tämä oli ensimmäinen kerta kun hän näki hyväksi olla poissa tohtori Johnin käynnin aikana. Koko järjestely viittasi johonkin suunnitelmaan — näin sen selvästi mutta ilman vähintäkään levottomuutta. "Ha haa, madame", nauroi Kerjäläinen Kevytsydän, "sinun oveluutesi iskee harhaan."

Hän lähti hyvin hienosti pukeutuneena, hartioilla kallisarvoinen huivi, päässä muuan chapeau vert tendre,[44] jonka väri olisi ollut hyvin uskallettu vähemmän raikkaalle hipiälle kuin hänen, mutta hänelle se ei sopinut huonosti. Olisin tahtonut tietää mitä hänellä oli mielessä, aikoiko hän todellakin lähettää tohtori Johnin vai eikö, ja tulisiko tämä — hänhän saattoi olla muualla.

Madame oli antanut tehtäväkseni pitää Georgettea valveilla tohtorin tuloon asti, ja siksi minulla oli täysi työ kertoa hänelle lastenkamari-satuja ja laverrella hänen ilokseen. Olin kiintynyt Georgetteen, hän oli tunteellinen ja helläsydäminen lapsi, ja minulle oli oikea nautinto pitää häntä polvellani tai kantaa käsivarsillani. Tänä iltana hän tahtoi minua laskemaan pääni hänen pienen vuoteensa pielukselle, panipa vielä pienet käsivartensa kaulaani. Hänen puserruksensa ja luottava tapansa painaa poskensa poskeeni sai minut melkein itkemään kipeästä hellyydestä. Tässä talossa ei minkäänlaisilla tunteilla ollut sijaa, ja siksi tämä puhdas pikku pisara puhtaasta pikku lähteestä oli liian suloinen, se tunkeutui syvälle, hellytti sydämen ja nostatti kyynelet silmiin.

Puolen tuntia tai tunti kului, Georgette kuiskasi pehmeällä leperryksellään, että hänen alkoi olla uni. "Ja sinä olet nukkuva", ajattelin minä, "äidin ja lääkärinkin uhalla, jolleivät he ole täällä kymmenen minuutin kuluessa."

Kuule! Ovikello soi, sitten kuului askelia jotka hämmästyttivät nopealla etenemisellään. Rosine saattoi sisään tohtori Johnin, ja tuolla vapaalla käytöksellä, joka ei ollut erikoisen luonteenomaista vain hänelle, vaan Villetten palvelustytöille yleensä, jäi kuulemaan mitä tohtorilla oli sanottavana. Madamen läsnäolo olisi karkottanut hänet takaisin omaan valtakuntaansa eteiseen — minun tai jonkun muun opettajan tai oppilaan läsnäolosta hän välitti viisi. Siinä hän seisoi somana, siistinä ja kielevänä, molemmat kädet korean esiliinansa taskuissa, ja katseli tohtori Johnia yhtä rohkeasti ja ujostelematta kuin olisi tämä ollut kuvapatsas eikä elävä herrasmies.

" Le marmot n'a rien, n'est-ce pas?"[45] sanoi hän viitaten Georgetteen leuan nykäisyllä.

" Pas beaucoup ",[46] kuului vastaus, tohtorin kiireesti kyhätessä paperille vaaratonta lääkemääräystä.

"No niin", jatkoi Rosine ja tuli aivan lähelle häntä hänen pannessaan pois kynänsä. "Entä lipas — saitteko sen? Monsieur lähti pois kuin tuulispää toissa iltana, enkä ehtinyt kysyä."

"Minä löysin sen."

"Ja kuka sitten oli sen viskannut?" jatkoi Rosine lausuen aivan vapaasti nuo samat sanat, jotka minä niin kovin kernaasti olisin sanonut, jos vain olisin ollut kyllin taitava ja rohkea. Kuinka lyhyt muutamille ihmisille onkaan tie paikkaan joka toisista tuntuu saavuttamattomalta!

"Se jääköön minun salaisuudekseni", sanoi tohtori John lyhyesti mutta ilman minkäänlaista ylpeyttä.

Hän näytti täydellisesti ymmärtävän Rosinen kaltaisen tytönheilakan luonnetta.

"Mutta", jatkoi tämä vähääkään nolostumatta, "monsieur tiesi että se oli heitetty, koska kerran tuli hakemaan sitä — kuinka monsieur tiesi?"

"Olin katsomassa pientä potilasta viereisessä koulussa", hän sanoi, "ja näin kun lipas pudotettiin hänen kamarinsa ikkunasta. Sitten tulin hakemaan sitä."

Kuinka yksinkertainen olikaan koko selitys! Kirjeessähän oli viitattu tohtoriin, joka oli katsomassa "Gustavea".

"Niinkö!" huudahti Rosine. "Eikö siinä siis ole mitään kätkettynä — ei mitään salaisuutta, ei lemmenseikkailua?"

"Ei enempää kuin minun kädessäni", vastasi tohtori näyttäen kämmentään.

"Mikä vahinko", vastasi letukka. "Ja minä — jolla jo alkoi olla omat ajatukseni tästä kaikesta."

"Todellako? Se oli turhaa vaivannäköä", oli tohtorin kylmä vastaus.

Rosine närkästyi. Tohtori ei voinut olla nauramatta nähdessään hänen nyrpistävän suutaan, ja kun hän nauroi, tuli hänen ilmeeseensä jotakin erikoisen hyväntahtoista ja hilpeätä. Minä näin hänen pistävän käden taskuunsa.

"Kuinka monta kertaa olette avannut minulle oven viime kuukauden kuluessa?" hän kysyi.

"Monsieur olisi itse saanut pitää laskua siitä", sanoi Rosine nokkelasti.

"Niinkuin ei minulla olisi parempaa tehtävää", vastasi tohtori, mutta minä näin hänen antavan Rosinelle kultarahan, jonka tämä otti aivan epäröimättä ja hyppeli sitten avaamaan ovea, jonka kello soi joka viides minuutti juuri nyt, kun eri perheiden palvelijattaret tulivat hakemaan ulko-oppilaita kotiin.

Lukija ei saa ajatella liian pahaa Rosinesta: itse asiassa hän ei ollut mikään huono ihminen, eikä hänellä ollut pienintäkään aavistusta siitä, että olisi millään tavoin häpeällistä ottaa mitä vain sai, tai mitenkään julkeata seisoa siinä räkättämässä kuin harakka koko kristikunnan parhaalle herrasmiehelle.

Minä olin saanut tietää jotakin äskeisen kohtauksen aikana, paitsi sitä mikä koski norsunluulipasta, nimittäin sen, että häpeä tohtori Johnin sydämen särkemisestä ei kuulunut tuolle musliinipuvulle, oli se sitten punainen tai harmaa, eikä myöskään poimutetulle esiliinalle taskuineen. Nämä vaatekappaleet olivat ilmeisesti yhtä viattomat kuin Georgetten pieni sininen mekko. Sitä parempi. Mutta kuka siis oli syyllinen? Missä oli perustus, missä alkulähde, missä täydellinen selitys koko juttuun? Muutamat seikat olivat jo selvinneet, mutta kuinka paljon olikaan vielä pimeätä kuin yö!

"Oli miten oli", sanoin itselleni, "tämä asia ei kuulu sinulle", ja kääntyen pois kasvoista joissa katseeni oli vaistomaisesti kysyvänä viipynyt, silmäsin ulos ikkunasta, joka vietti puutarhaan. Tohtori John seisoi sillä välin vuoteen vieressä ja veti hitaasti käteensä käsineitä katsellen pientä potilastaan, jonka silmät ummistuivat ja huulet aukenivat unen lähestyessä. Minä odotin kunnes hän lähtisi kuten tavallisesti — nopeasti kumartaen ja lausuen tuskin kuuluvan "hyvää yötä". Juuri kun hän otti hattunsa, sattui katseeni, joka oli kiintynyt puutarhaa ympäröiviin rakennuksiin, tuohon aikaisemmin mainittuun ikkunaan. Se avattiin varovasti, ja aukosta pistettiin käsi ja valkea nenäliina. Molempia huiskutettiin. En tiedä vastattiinko merkkiin jostakin näkymättömästä osasta omaa rakennustamme, mutta ikkunasta liiteli heti sen jälkeen putoava esine, valkoinen ja kevyt — uusi kirjelappu, tietysti.

"Siinä!" huudahdin vaistomaisesti.

"Missä?" kysyi tohtori John kiivaasti ja tuli suoraa päätä ikkunan luo. "Mikä on?"

"He ovat tehneet sen uudelleen", vastasin minä. "Nenäliinaa heilutettiin ja jotakin putosi." Ja minä viittasin ikkunaan, joka nyt oli aivan tekopyhästi kiinni.

"Menkää alas heti, ottakaa se ja tuokaa tänne", kuului hänen jyrkkä määräyksensä. Sitten hän lisäsi: "Kukaan ei kiinnitä huomiota teihin, minut nähtäisiin."

Minä menin suoraa päätä. Hetkisen etsittyäni löysin taitetun paperin, joka oli tipahtanut erään pensaan alimmalle oksalle, ja vein sen suoraan tohtori Johnille. Luulen ettei edes Rosine nähnyt minua tällä kertaa.

Tohtori John repi kirjelipun kappaleiksi lukematta sitä.

"Siinä ei ole hiukkaakaan hänen syytään, se teidän tulee muistaa."

" Kenen syytä?" kysyin. " Kuka se on?"

"Ettekö siis vielä tiedä?"

"En vähääkään."

"Ettekö arvaa?"

"En."

"Jos tuntisin teidät paremmin, tekisi melkein mieleni ottaa teidät uskotukseni ja siten saada teidät vartijaksi maailman viattomimmalle ja parhaalle mutta jonkin verran kokemattomalle olennolle."

"Siveyden vartijaksiko?"

"Niin", sanoi hän hajamielisesti. "Mitä ansoja viritetäänkään hänen ympärilleen!" hän lisäsi miettiväisenä, ja nyt hän varmaan ensi kerran tutki kasvojani — tietenkin levottomana siitä, näkisikö niistä jonkin luontaisen ilmeen, joka rohkaisisi häntä uskomaan turviini taivaallisen olennon, jota vastaan pimeyden voimat vehkeilivät. Minä en tuntenut suurtakaan kutsumusta taivaallisten olentojen kaitsijaksi, mutta muistin kohtausta tavaratoimistossa, ja minusta tuntui että olin hänelle velkaa vastapalveluksen: jos voin, tahdoin auttaa häntä, eikä minun määrättävissäni ollut millä tavoin. Niin vähän vastahakoisesti kuin mahdollista selitin olevani "halukas tekemään voitavani henkilön hyväksi joka kiinnosti häntä".

"Minä olen asiassa vain katsojana", hän sanoi ihailtavan vaatimattomasti, kuten minusta näytti. "Satun tuntemaan tuon luonteeltaan sangen arvottoman ihmisen, joka vastakkaisesta talosta on jo kahdesti häirinnyt tämän paikan pyhyyttä, ja seurapiireissä olen myös tavannut henkilön jota nämä alhaiset yritykset tarkoittavat. Hänen verrattoman ylevämmyytensä ja synnynnäisen hienostuksensa pitäisi karkottaa kaikki julkeus hänen läheisyydestäänkin, niin luulisi. Niin ei kuitenkaan ole, ja koska hän on viaton ja vailla epäluuloja, tahtoisin varjella häntä pahasta, jos voisin. Henkilökohtaisesti en kuitenkaan voi tehdä mitään: en pääse hänen lähelleen." Hän vaikeni.

"Hyvä, minä olen halukas auttamaan teitä, kunhan vain sanotte millä tavoin." Ja ajatuksissani kävin nopeasti talomme asukasluettelon läpi etsien tuota ihmeolentoa, tuota kallisarvoista helmeä, tuota virheetöntä jalokiveä. "Sen täytyy olla madame", päättelin.

" Hän yksin meistä kaikista kykenee näyttämään muita ylevämmältä, mutta mitä tulee hänen epäluulottomuuteensa ja kokemattomuuteensa jne., ei tohtori Johnin tarvitsisi vaivata päätään niillä. Se juuri kuitenkin on hänen päähänpistonsa, enkä tahdo vastustaa häntä, hän saakoon tahtonsa täyttymään, hänen enkelinsä olkoon enkeli."

"Osoittakaa vain mille taholle minun on suunnattava huolenpitoni", jatkoin vakavana, vaikka sisimmässäni hihitin sitä ajatusta, että minut pantaisiin madame Beckin tai jonkun hänen oppilaansa kaitsijaksi.

Tohtori Johnilla sattui olemaan hienosäikeinen hermosto, ja hän tunsi heti vaistomaisesti, mitä karkeampirakenteinen mieli ei olisi aavistanut, nimittäin että hän hieman huvitti minua. Veri kohosi hänen poskiinsa, hän kääntyi hymyillen tuskin huomattavasti ja otti hattunsa — hän aikoi lähteä. Tunsin piston sydämessäni.

"Minä tahdon — tahdon auttaa teitä", sanoin kiihkeästi. "Minä teen mitä vain toivotte. Pidän silmällä enkeliänne, pidän hänestä huolta, kunhan vain sanotte kuka hän on."

"Mutta täytyyhän teidän tietää", sanoi hän vakavana mutta hyvin hiljaisella äänellä. "Niin tahraton, niin hyvä, niin sanomattoman kaunis — mahdotonta että samassa talossa olisi kahta hänen vertaistaan. Minä tarkoitan tietysti —"

Tällöin madame Beckin huoneen ovi (joka avautui lastenkamariin) äkkiä rapsahti, ikään kuin käsi, joka piti kiinni lukosta, olisi lievästi vavahtanut. Pidätetty aivastus oli väkisinkin pärskähtänyt ja tehnyt tepposet. Tuollaisia pieniä vahinkoja voi sattua parhaille joukostamme. Madame, tuo erinomainen nainen, oli vartiopaikallaan. Hän oli palannut kotiin hiljaa, hiipinyt portaita ylös varpaillaan ja oli nyt huoneessaan. Jos aivastusta ei olisi tullut, olisi hän saanut kuulla kaiken, ja minä myös, mutta tuo onneton pärähdys sai tohtori Johnin hämmentymään. Hänen seisoessaan siinä säikähtyneenä tuli madame sisään ketteränä, levollisena, parhaalla tuulellaan, eikä kukaan hänen tapojaan tuntematon olisi voinut muuta uskoa kuin että hän oli juuri palannut kotiin. Jokainen olisi karkottanut mielestään ajatuksen että hänen korvansa oli ainakin viimeisten kymmenen minuutin ajan ollut liimattuna avaimenreikään. Hän oli aivastavinaan vielä, selitti olevansa " enrhumée "[47] ja alkoi sitten sujuvasti kertoa "ajelustaan". Kello kutsui rukouksiin, ja minä jätin hänet tohtorin seuraan.

XIV

JUHLA

Niin pian kuin Georgette parani, lähetti madame hänet maaseudulle. Minä olin suruissani; rakastin lasta, ja menettäessäni hänet olin entistäkin köyhempi. Mutta en saanut valittaa. Elin talossa joka oli täynnä pulppuavaa elämää; olisin voinut saada tovereita, mutta valitsin yksinäisyyden. Kaikki opettajat vuoron perään tarjosivat minulle erityistä tuttavuuttaan, ja minä koettelin heitä kaikkia. Erään heistä huomasin olevan kunniallinen nainen mutta ahdasajatuksinen, karkeatunteinen ja itsekäs. Toinen oli pariisitar, ulkonaisesti hienostunut mutta sydämeltään turmeltunut, vailla uskoa, vailla periaatteita, vailla rakkautta. Tunkeuduttuasi tämän luonteen säädyllisen ulkokuoren läpi, näit alla vain kuilun. Hän harrasti intohimoisesti lahjoja, ja siinä suhteessa kolmas opettajatar — toisella tavoin heikkoluonteinen ja mitätön ihminen — muistutti häntä suuresti. Tällä jälkimmäisellä oli toinenkin erikoisominaisuus — hän oli saita. Vallitsevimpana hänessä oli rakkaus rahaan sen itsensä tähden. Kultarahan näkeminen sytytti hänen silmiinsä vihreän kiillon, oudon nähdä. Suosionsa osoitukseksi hän vei minut kerran yläkertaan, avasi erään salaoven ja näytti minulle aarteen — kasan suuria karkeita rahoja — noin viisitoista guineaa viiden frangin kappaleina. Hän rakasti tätä aarretta niinkuin lintu muniaan. Siinä olivat hänen säästönsä. Hän tuli usein puhumaan minulle niistä viehättyneenä ja kuin pysyvän höperyyden vahassa, mikä oli outoa nähdä ihmisessä joka ei vielä ollut täyttänyt kahtakymmentä viittä.

Pariisitar taas oli tuhlaavainen ja siveetön (so. taipumuksiltaan, hänen tekojaan en tuntenut). Jälkimmäinen ominaisuus näytti minulle käärmeenpäätään vain kerran, ja silloinkin hyvin varovasti. Väläyksessä minkä näin, se näytti oudonlaatuiselta matelijalta, sen uutuus kiihotti uteliaisuuttani, ja jos se olisi tullut rohkeasti esiin, olisin ehkä filosofin tavoin pitänyt puoliani ja kylmästi tarkastanut tuota pitkää elukkaa kaksihaaraisesta kielestä hamaan suomuiseen pyrstöön asti. Mutta se vain sihisi huonon romaanin lehdillä, ja kohdatessaan pikaisen ja epäviisaan vihanpuuskan se peräytyi ja katosi sähisten. Pariisitar vihasi minua siitä päivästä saakka.

Tämä nainen oli aina velkaantunut, sillä hänen palkkaansa ei tarvittu ainoastaan pukuihin, vaan myös hajuvesiin, kauneusvälineisiin, leivoksiin ja makeisiin. Mikä kylmä ja tunnoton nautiskelija hän olikaan joka suhteessa! Näen hänet vieläkin edessäni. Hänellä oli kapeat kasvot ja hintelä vartalo, kellahtava iho, säännölliset piirteet, virheettömät hampaat, huulet kuin lanka, leveä ulkoneva leuka, avoimet mutta jääkylmät silmät, joiden kiilto oli sekä vaativaa että kiittämätöntä. Hän vihasi yötä koko sydämestään ja rakasti sitä mitä hän nimitti huvitukseksi, joka oli tympeätä, sydämetöntä, älytöntä ajanhukkaa.

Madame Beck tunsi tämän naisen luonteen täysin hyvin. Hän kerran puhuikin kanssani hänestä, sävyssä joka oli lystikäs sekoitus arvostelua, välinpitämättömyyttä ja vastenmielisyyttä. Kysyin miksi hän piti tuota ihmistä laitoksessaan. Hän vastasi suoraan: siksi että se soveltui hänen etuihinsa, ja viittasi erääseen seikkaan jonka olin huomannut, nimittäin siihen että neiti St. Pierre omasi miltei verrattoman taidon saada kurittomat oppilaansa pysymään järjestyksessä. Hänen olemustaan ympäröi eräänlainen kivettävä voima, ja ilman minkäänlaista kiihkoa, melua tai suuttumusta hän hillitsi tytöt kuin tuuleton hallayö kohisevan virran. Itse opetustyössä ei hänestä ollut suurtakaan hyötyä, mutta tarkassa valvonnassa ja sääntöjen noudattamisessa hän oli korvaamaton. "Tiedän kyllä että hänellä ei ole periaatteita eikä kenties tapojakaan", myönsi madame suoraan, mutta lisäsi filosofin tavoin: "Hänen käytöksensä luokassa on aina täysin säädyllistä, vieläpä jossakin määrin arvokasta, ja siinä kaikki mitä tarvitaan. Oppilaat ja vanhemmat eivät katso kauemmas, enkä siis minäkään."

<tb>

Omituinen, hilpeä, meluisa pieni maailma oli tämä koulu: nähtiin paljon vaivaa jotta kahleet saataisiin kätketyiksi kukkasiin, hieno katolisuuden tuoksu tuntui joka toimenpiteessä, ja sallittua oli laaja aistillinen vapaus (niin sanoakseni) kateellisen henkisen rajoituksen vastapainoksi. Joka henki oli kasvatettava orjuuteen, mutta jottei kenenkään ajatus pysähtyisi miettimään tuota tosiseikkaa, tartuttiin kaikkiin ruumiillisen virkistyksen mahdollisuuksiin ja tehtiin niistä mitä voitiin. Täällä kuten muuallakin KIRKKO pyrki kasvattamaan lapsistaan ruumiillisesti vahvoja, sielullisesti heikkoja olentoja, lihavia, vereviä, raikkaita, mutta samalla tietämättömiä, ajattelemattomia, kyselemättömiä. "Syö, juo ja elä", se sanoo. "Pidä huolta ruumiistasi ja jätä sielusi minun haltuuni. Minä pidän huolta siitä, määrään sen suunnan ja menen takuuseen sen lopullisesta kohtalosta." Kas siinä kauppa jossa jokainen tosi katolilainen pitää itseään voittajana. Lucifer käyttää aivan samaa sanamuotoa: "Kaiken tämän voiman annan minä sinulle ja kunnian siitä, sillä se on jätetty minun haltuuni ja minä annan sen kenelle ikinä tahdon. Jos sinä siis tahdot palvella minua, on kaikki oleva sinun."

Näihin aikoihin — kesän kukkeimman hehkun aikana — tuli madame Beckin oppilaitoksesta niin iloinen paikka kuin koulu suinkin saattoi olla. Kaiken päivää olivat leveät kaksoisovet ja ikkunat selkoselällään, yhtämittainen auringonpaiste näytti kotiutuneen ilmakehään, pilvet purjehtivat kauas merten taa viipyen epäilemättä sellaisten saarimaiden yllä kuin Englanti — se rakas sumujen maa — mutta pysyen kokonaan poissa kuivalta mannermaalta. Asuimme paljon enemmän puutarhassa kuin katon alla. Tunnit pidettiin ja ateriat nautittiin "suuressa lehtimajassa". Sitä paitsi tuntui lähenevä loma-aika ilmassa, ja se muutti vapauden miltei vallattomuudeksi. Pitkään syyslomaan oli enää kaksi kuukautta, mutta sitä ennen odotti viettoaan eräs suuri päivä — tärkeä juhlatilaisuus — ei vähemmän kuin madamen syntymäpäivä.

Juhlan johto lankesi etupäässä neiti St. Pierren osaksi, koska madame itse muka oli asiasta erillään, kainosti tietämätön kaikesta mitä tulisi tapahtumaan hänen kunniakseen. Ennen kaikkea hän ei koskaan tietänyt, ei vähintäkään aavistanut, että joka vuosi pantiin koko koulussa toimeen rahankeräys kauniin syntymäpäivälahjan ostoa varten. Kohtelias lukija jättäköön tahdikkaasti huomioon ottamatta lyhyen salaisen neuvottelun tämän asian johdosta madamen omassa huoneessa.

"Mitä tahdotte tänä vuonna?" kysyi hänen pariisilainen luutnanttinsa.

"Oh, mitä sellaisista! Jättäkää se sikseen. Antakaa lapsiparkojen pitää franginsa." Ja madame näytti suopealta ja vaatimattomalta.

St. Pierre työnsi tällöin leukansa pystyyn; hän osasi madamen ulkoa ja nimitti hänen "hyvyyden"-ilmeitään irvistyksiksi. Hän ei hetkeäkään edes ollut kunnioittavinaan niitä.

"Pian nyt", hän sanoi kylmästi. "Mainitkaa esine. Pitääkö sen olla korutavaraa vai porsliinia, rihkamaa vai hopeata?"

"No niin! Pari kolme hopealusikkaa ja saman verran hopeahaarukoita."

Ja tuloksena oli kaunis rasia, joka sisälsi hopeaesineitä kolmensadan frangin arvosta.

Juhlapäivän ohjelma oli seuraava: lahjan antaminen, välipala puutarhassa, näytelmäkappale, jonka oppilaat ja opettajat esittivät, tanssia ja illallinen. Tämä kaikki tuntui minusta perin suurenmoiselta, kuten hyvin muistan. Zélie St. Pierre ymmärsi tällaisia asioita ja johti niitä taitavasti.

Pääkohta oli näytelmäkappale, jota varten tarvittiin kuukauden valmistuksia. Jo näyttelijäin valinta kysyi taitoa ja huolekkuutta; sitten seurasi lausunnan ja asentojen opetusta sekä lukemattomia väsyttäviä harjoituksia. Kaikkeen tähän St. Pierre tietenkään ei riittänyt: siinä vaadittiin toista johtoa, toista taitoa kuin hänen. Henkilö joka täytti nämä vaatimukset, oli Paul Emanuel, kirjallisuuden opettaja. Minun osalleni ei koskaan langennut päästä kuulemaan herra Emanuelin näyttämöopetusta, mutta näin hänet usein kun hän astui carrén poikki (nelikulmainen eteinen asuinhuoneiden ja luokkahuoneiden välillä). Lämpiminä iltoina kuulin hänen luentonsa avoimesta ovesta, ja hänen nimensä sekä kaskuja hänestä kaikui korviini joka taholta. Varsinkin aikaisempi tuttavamme neiti Ginevra Fanshawe, joka oli valittu esittämään huomattavaa osaa näytelmässä ja joka yleensä lahjoitti minulle suuren määrän vapaahetkistään, höysti puhettaan usein jäljittelemällä hänen sanojaan ja tekojaan. Ginevran mielestä hän oli hirvittävän ruma, ja tyttö tunnusti joutuvansa miltei hysteerisen pelon valtaan kuullessaan hänen äänensä tai askelensa. Hän oli tumma pieni mies, yrmeä ja pisteliäs. Minunkin mielestäni hän oli aika karmea ilmiö — musta lyhyeksi leikattu tukka, leveä kellahtava otsa, laihat posket, suuret värisevät sieraimet, läpitunkeva katse ja hätäinen käytös. Ärtyisä hän oli, sen kyllä huomasi kun kuuli hänen tiuskivan määräyksiään kömpelölle näyttelijäjoukolle. Väliin hän purki kärsimättömyyttään ja kiukkuaan näihin harjaantumattomiin tilapäisnäyttelijättäriin ja pauhasi heidän käsitystensä nurinkurisuutta, tunteittensa kylmyyttä, antaumuksensa heikkoutta. "Kuulkaa!" hän huusi, ja hänen äänensä vyöryi yli äsken mainittujen, ja kun kuuli Ginevran, Mathilden tai Blanchen heikon piipityksen heidän yrittäessään matkia sitä, ymmärsi kyllä miksi tuo samainen piipitys oli saanut palkakseen suuttumuksen kumeata murinaa tai raivon vihaista sähinää.

" Vous n'êtes donc que des poupées?"[48] kuulin hänen jylistävän. " Vous n'avez pas de passions — vous autres? Vous ne sentez donc rien? Votre chair est de neige, votre sang de glace? Mois, je veux que tout cela s'allume, qu'il ait une vie, une âme!"[49]

Turha purkaus! Ja kun hän vihdoin huomasi että se oli turha, heitti hän äkkiä koko asian sikseen. Tähän asti hän oli opettanut heille suurta murhenäytelmää, nyt hän repi murhenäytelmän kappaleiksi ja toi seuraavana päivänä pienen, kiinteän, tyhjänpäiväisen ilveilyn. Tämän tytöt ottivat vastaan suopeammin, ja sitä hän nyt takoi heidän sieviin pyöreihin päihinsä.

Neiti St. Pierre oli aina läsnä Emanuelin harjoituksissa, ja minulle kerrottiin että hänen kohtelias käytöksensä, näennäinen tarkkaavaisuutensa, tahdikkuutensa ja viehkeytensä oli tehnyt mainittuun herrasmieheen erittäin edullisen vaikutuksen. Hänellä oli todellakin taito jonkin aikaa miellyttää ketä tahtoi, mutta tuo tunne ei ollut kestävä: seuraavassa hetkessä se kuivui kuin kaste, haihtui kuin höytyset.

Päivä ennen madamen juhlaa oli lupapäivä samoin kuin itse syntymäpäiväkin. Se omistettiin kolmen kouluhuoneen siivoamiselle, puhdistamiselle ja koristamiselle. Koko talossa vallitsi mitä iloisin hälinä, ei ylä- eikä alakerrassa voinut hiljainen eristetty henkilö löytää itselleen olosijaa, ja niinpä minä puolestani pakeninkin puutarhaan. Koko päivän vaelsin ja istuskelin siellä yksin, etsin lämpöä auringonpaisteesta, siimestä puiden alta ja jonkinlaista seuraa omista ajatuksistani. Muistan hyvin, että sinä päivänä vaihdoin vain kaksi lausetta elävien olentojen kanssa, mutta en silti tuntenut itseäni yksinäiseksi, nautin vain saadessani olla rauhassa. Syrjästäkatsojalle riitti kun sai kerran tai pari kulkea huoneiden läpi, nähdä mitä muutoksia oli tekeillä, kuinka laadittiin pieni pukuhuone ja näyttelijäinhuone, pystytettiin pieni lava näyttämölaitteineen, kuinka Paul Emanuel yhdessä neiti St. Pierren kanssa johti kaikkea ja kuinka innokas oppilasjoukko hilpeästi puuhasi heidän käskyjensä mukaan.

Tuo suuri päivä valkeni. Aurinko nousi kuumana pilvettömälle taivaalle ja paahtoi iltaan asti. Kaikki ikkunat ja ovet avattiin, mikä teki tunnelman iloisen kesäiseksi ja vapaaksi — ja täydellisin vapaus näytti todellakin olevan päivän tunnussana. Opettajattaret ja oppilaat tulivat aamiaispöytään kampaustakeissa, papiljotteja hiuksissa: odottaessaan illan suurta pukeutumista heistä nähtävästi oli hauskaa viettää aamupäivä ylenmääräisessä huolimattomuudessa — kuten raatiherrat paastoavat ennen juhla-ateriaa. Kello yhdeksän tienoissa aamulla saapui tärkeä toimihenkilö, kampaaja. Tuo jumalaton ihminen asetti päämajansa rukoussaliin, ja siellä, vihkivesimaljan, vahakynttiläin ja ristiinnaulitunkuvan läheisyydessä hän syventyi taiteensa mysteereihin. Joka tyttö kutsuttiin vuoron perään hänen käsiinsä ja tuli takaisin pää sileänä kuin näkinkenkä, valkoinen jakaus virheettömänä ja pään ympärillä kreikkalaiset palmikot, jotka kiilsivät kuin öljyttyinä. Minäkin käytin hyväkseni vuoroani muiden mukana, ja saatoin tuskin uskoa mitä peili ilmaisi, kun jäljestäpäin kysyin sen mieltä. Tuo runsas kruunu aaltoilevaa ruskeata tukkaa kummastutti minua — pelkäsin ettei kaikki ollut omaani, ja sain tunnustella sitä useat kerrat ennen kuin varmasti tiesin pelkoni turhaksi. Tunnustin silloin, että kampaaja oli ensiluokkainen taiteilija, joka pystyi saamaan paljon irti arvottomistakin aineista.

Kun rukoussali oli suljettu, tuli makuuhuoneesta erinäisten — lystikkään huoliteltujen — pesujen, koristelujen ja somistelujen näyttämö. Minulle oli ja tulee aina olemaan arvoitus, kuinka he saattoivat kuluttaa niin paljon aikaa tehdessään niin vähän. Itse toimitus näytti huolelliselta, monimutkaiselta, pitkältä, mutta tulos oli yksinkertainen. Puhdas valkoinen musliinipuku, sininen vyönauha (Pyhän Neitsyen värit), pari valkoisia tai oljenvärisiä kiiltohansikkaita — siinä juhlaunivormu, jonka ottamiseen tuo talontäysi opettajattaria ja oppilaita omisti elämänsä kiitävät tunnit. Mutta täytyy myöntää että asu kaikessa yksinkertaisuudessaan oli virheetön — täydellisen kuosikas, sopiva ja raikas. Joka tukkalaite oli niin ikään soma ja sievä, kiinteydessään aistikas, ja soveltui labassecourilaisten piirteiden täyteläiseen ja lujaan kauneuteen, vaikka se olisikin ollut liian jäykkä notkeammalle ja taipuisammalle kauneuslajille. Yleisvaikutus kaiken kaikkiaan oli kiitettävä.

Katsellessani läpikuultavaa lumivalkoista massaa, muistan hyvin tunteneeni itseni pelkäksi varjotäpläksi valokentällä. Minulla ei ollut rohkeutta panna ylleni läpinäkyvää valkoista pukua, mutta jotakin ohutta minulla täytyi olla, sillä ilma ja huoneet olivat liian kuumat jotta olisi voinut sietää yllään vahvempaa kangasta, ja niinpä olin penkonut ainakin tusinan myymälöitä, kunnes vihdoin löysin jonkinlaista punervanharmaata harsokangasta — väri, sanalla sanoen, oli tiheän sumun, joka leijailee kukkivalla kanervakankaalla. Ompelijattareni oli hyväntahtoisesti tehnyt pukuni niin hyvin kuin suinkin osasi, sillä koska, kuten hän viisaasti huomautti, kangas oli "niin alakuloista, niin himmeätä", oli työn huolellinen suoritus sitä välttämättömämpää. Hyvä oli että hän otti asian tältä kannalta, sillä minulla ei ollut ainoatakaan kukkasta eikä jalokiveä kaunistamassa pukuani, ja mikä pahempi, minulla ei ollut luonnollisia ruusuja poskissani.

Me unohdamme tällaiset puutteellisuudet keskellä arjen yksitoikkoista aherrusta, mutta ne kyllä muistuttavat meille ikävästä olemassaolostaan loistavissa tilaisuuksissa, kun kauneuden pitäisi säteillä.

Oli miten oli, tuossa varjopuvussa viihdyin erinomaisesti, ja siitä edusta en olisi saanut nauttia, jos ylläni olisi ollut jotakin loistavampaa tai näkyvämpää. Myös madame Beck rohkaisi minua: hänen pukunsa oli melkein yhtä huomaamaton kuin omanikin, paitsi että hänellä oli rannerengas ja suuri rintasolki, jossa kulta ja jalokivet välkkyivät. Satuimme kohtaamaan toisemme portaissa, ja hän nyökäytti minulle päätään ja hymyili hyväksyvästi. Ei siksi, että hänen mielestään olin kaunis — sellainen asia ei todennäköisesti voinut kiinnittää hänen mieltään — vaan siksi, että hän piti pukuani "sopivana", "säädyllisenä", ja Sopivaisuus ja Säädyllisyys olivat kaksi tyyntä jumalatarta, joita madame palveli. Hän myös pysähtyi, laski Olalleni hansikoidun kätensä, jossa oli koruommeltu hyvältä tuoksuva nenäliina, ja kuiskasi korvaani ivallisen huomautuksen toisista opettajattarista (joille juuri oli päässyt lausumasta kohteliaisuuksia vasten kasvoja). "Ei mikään ole mielettömämpää", hän sanoi, "kuin että kypsyneet naiset pukeutuvat kuin viisitoistavuotiaat tytöt — St. Pierre ainakin näyttää vanhalta kietanalta, joka leikkii pikkutyttöä."

Tultuani valmiiksi ainakin pari tuntia aikaisemmin kuin kukaan muu, huvittelin lähtemällä — ei puutarhaan, jossa palvelustytöt parhaillaan järjestivät pitkiä pöytiä, asettivat tuoleja ja levittelivät liinoja välipalaa varten — vaan kouluhuoneisiin, jotka nyt olivat tyhjät, hiljaiset, viileät ja puhtaat. Seinät olivat äskettäin maalatut, lautalattiat pestyt ja tuskin vielä kuivuneet, raikkaat kukat maljakoissa koristivat ikkunalautoja ja puhtaat uutimet suuria ikkunoita.

Vetäydyin ensimmäiseen luokkaan, joka sijaitsi pienemmässä ja somemmassa huoneessa kuin muut, valitsin lasiovisesta kirjakaapista, jonka avain oli hallussani, kirjan jonka nimi oli hieman lupaava, ja istuin lukemaan. Tämän "luokan" eli kouluhuoneen lasinen ovi avautui suureen lehtimajaan; akaasiapuun lehvät hyväilivät sen ruutuja kurkottautuessaan toisella puolen ovea kukkivaa ruusupensasta kohti, ja tässä ruusupensaassa hyrisi ahkera ja onnellinen mehiläisparvi. Aloin lukea. Juuri kun turvapaikkani hiljainen hyminä, ympäröivä siimes ja lämmin yksinäinen rauha alkoi karkottaa kirjani sivulta ajatuksen ja silmistäni näkövoiman sekä houkutella minut unelmain polulle, johonkin unimaailman syvään rotkoon — juuri silloin kuului katuovelta kiivain soitto mitä tuo paljon kokenut kone koskaan oli helistänyt, ja tempasi minut takaisin tietoisuuteen.

Nyt oli asia niin, että kello oli kilissyt kaiken aamua, kun työmiehet, palvelijattaret, kampaajat ja ompelijat juoksivat lukemattomilla asioillaan. Lisäksi oli täysi syy odottaa että se soi myös koko iltapäivän, koska noin satakunta ulko-oppilasta oli vielä saapumatta vaunuillaan tai ajurinrattailla, eikä ollut luultavaa että se vaikenisi illallakaan, kun vanhemmat ja ystävät kerääntyivät katsomaan näytelmää. Näissä olosuhteissa oli soitto — vieläpä kiivaskin — ymmärrettävä asia, ja kuitenkin oli juuri tässä helähdyksessä oma omituinen sointinsa, joka karkotti unelmani ja pudotti kirjan polveltani.

Olin kumartunut nostamaan viimeksi mainittua, kun — lujina, nopeina, varmoina — suoraan läpi eteisen — pitkin käytävää, poikki carrén, läpi ensi osaston, toisen osaston, suuren salin — lähestyivät askelet, pikaiset, säännölliset, kärkkäät. Ensi luokan — minun pyhättöni — suljettu ovi ei ollut esteenä; se lensi auki ja aukon täytti päällystakki ja kreikkalainen lakki sekä kaksi silmää, jotka ensin harhailivat sinne tänne, sitten nälkäisinä iskivät minuun.

" C'est cela!"[50] sanoi ääni. " Je la connais; c'est l'Anglaise. Tant pis. Tout Anglaise, et, par conséquent toute bégueule qu'elle soit — elle fera mon affaire, ou je saurai pourquoi."[51]

Sitten hän sanoi jollakin tavoin tuiman kohteliaasti (otaksun hänen arvelleen etten ollut kuullut sanaakaan hänen aikaisemmasta epäkohteliaasta mutinastaan) ja hirvittävimmällä murteella mitä milloinkaan on kuultu: "Meess — teidän pitää näytellä, siitä ette pääse mihinkään."

"Mitä voin tehdä hyväksenne, herra Paul Emanuel?" kysyin, sillä tulija oli Paul Emanuel, sangen kiihtyneessä mielentilassa.

"Teidän pitää näytellä. Minä en tahdo että peräydytte tai rypistätte kulmianne tai teeskentelette kainoutta. Minä luin kasvonne sinä iltana kun tulitte, minä näen lahjanne. Te osaatte näytellä, teidän pitää näytellä."

"Mutta kuinka, herra Paul? Mitä tarkoitatte?"

"Tässä ei ole aikaa hukattavana", hän sanoi, puhuen nyt ranskaa, "ja heittäkää hiiteen kaikki vastahakoisuus, kaikki estelyt, kaikki teeskentely. Teidän täytyy ottaa osa."

"Ilveilyssäkö?"

"Ilveilyssä. Tepä sen sanoitte."

Minä läähätin kauhuissani. Mitä tuo pikku mies tarkoitti?

"Kuulkaa", hän sanoi. "Minä kerron teille asian, ja te vastaatte myöntävästi tai kieltävästi, ja sen vastauksen mukaan olen aina arvosteleva teitä."

Ärtyisän luonteen vaivoin hillitty kiihko hehkui hänen poskissaan, salamoi hänen katseissaan. Varomattomuus ja tympeys, epäröinti, hitaus, teeskentely ja ennen kaikkea itsepintaisuus olisi helposti saanut hänet väkivaltaiseksi ja leppymättömäksi. Vaikeneminen ja tarkkaavaisuus oli paras lääke: minä kuuntelin.

"Koko asia on menossa myttyyn", hän alkoi. "Louise Vanderkelkov on sairastunut — niin ainakin vakuuttaa hänen naurettava äitinsä. Minä puolestani uskon varmaan että hän jaksaisi näytellä jos tahtoisi, puuttuu vain hyvää tahtoa. Hänellä oli näytelmässä osa, niinkuin tiedätte tai ette tiedä, se on yhdentekevää. Ilman tätä osaa ei koko näytelmästä tule mitään. Nyt on enää muutama tunti oppimisaikaa: yksikään tyttö koko koulussa ei tahtoisi kuulla järkeä eikä ryhtyä tehtävään. Totisesti osa ei ole mielenkiintoinen eikä miellyttävä, ja heidän viheliäinen itserakkautensa — tuo alhainen ominaisuus, jota naisissa on niin paljon — kapinoi sitä vastaan. Englannittaret ovat joko sukupuolensa parhaita tai huonoimpia. Dieu sait que je les déteste comme la peste, ordinairement "[52] (tämän tuo konna mumisi hampaittensa välistä). "Minä turvaudun englannittareen ja pyydän häntä auttamaan itseäni. Mikä on hänen vastauksensa — kyllä vai ei?"

Tuhat vastaväitettä nousi mieleeni. Vieras kieli, ajan lyhyys, suuri yleisö… Halu peräytyi, taito epäilytti, itsekunnioitus (tuo "viheliäinen ominaisuus") vapisi. "Ei, ei, ei!" sanoi tämä kaikki, mutta kun katsoin herra Paulia ja näin hänen huolestuneissa, kiihkeissä ja tutkivissa silmissään jonkinlaisen pyynnön kaikkien uhkausten takana, pääsi huuliltani: "suostun". Hetkiseksi hänen ankara ilmeensä vaihtui tyytyväisyyden värähdykseen, mutta pian hän taas suoristihe ja jatkoi:

"Nopeasti työhön! Tässä on kirja, tässä osanne, lukekaa!" Ja minä luin. Hän ei kiitellyt, ja väliin hän torui ja polki jalkaa. Hän luki minulle, ja minä jäljittelin huolellisesti. Osa oli epämiellyttävä — miehen, typerän narrin. Siihen ei voinut panna sydäntä eikä sielua — minä inhosin sitä. Näytelmän — mitättömän ilveilyn — juonena oli parin kilpailijan ponnistelut kauniin keimailijan käden voittamiseksi. Toista kosijaa nimitettiin "karhuksi", hän oli hyvä ja kunnollinen mutta sivistymätön mies, jonkinlainen jalokivi kuonakasassa, toinen oli perhonen, suunpieksijä ja petturi, ja minusta piti tulla perhonen, suunpieksijä ja petturi.

Minä tein parhaani — mikä tietysti oli huonoa ja ärsytti herra Paulia. Hän alkoi tupakoida. Kävin käsiksi työhön kahta vimmatummin, koetin tehdä parempaa kuin parhaani. Uskon että hän antoi tunnustusta hyville aikeilleni, sillä hän ilmaisi olevansa osittain tyytyväinen. "Se menettelee", hän huusi, ja koska puutarhasta alkoi kuulua ääniä ja puiden välissä vilahteli valkoisia pukuja, hän lisäsi: "Teidän täytyy vetäytyä syrjään, teidän täytyy olla yksinänne oppimassa tätä. Tulkaa kanssani."

Saamatta aikaa ja voimia epäröimiseen huomasin samassa hengenvedossa tulevani temmatuksi kuin tuulispäässä yläkertaan, vieläkin kerrosta ylemmäs, ei, kahta kerrosta ylemmäs, (sillä tämä kiukkuinen pikkumies näytti vaistomaisesti osaavan joka paikkaan). Minut lennätettiin yksinäiselle ja korkealle ullakolle, työnnettiin sisään, ovi lukittiin ja herra Paul pisti avaimen taskuunsa ja katosi.

Ullakko ei ollut mikään miellyttävä paikka. Uskon ettei hän tietänyt kuinka epämiellyttävä se oli, muuten hän ei suinkaan olisi noin vain muitta mutkitta lukinnut minua sinne. Tällaisena kesäpäivänä se oli kuuma kuin Afrikka, talvella taas kylmä kuin Grönlanti. Se oli täynnä laatikoita ja romua, vanhat vaatteet verhosivat sen maalaamattomia seiniä, hämähäkinverkot lakaisematonta kattoa. Tiedettiin varsin hyvin, että siellä asusti rottia, kovakuoriaisia ja torakoita — huhuttiinpa että puutarhan aavemainen nunna oli kerran nähty sielläkin. Osittainen pimeys peitti yhden nurkan, jonka yli oli vedetty, ikään kuin salaperäisyyden lisäämiseksi, vanha tummanruskea uudin verhoksi tummalle riville talvitakkeja, jotka riippuivat kukin naulassaan kuin pahantekijä hirsipuussa. Noiden takkien keskeltä, tuon verhon takaa sanottiin nunnan tulleen. Minä en sitä uskonut, eikä mikään sensuuntainen pelko minua häirinnyt, mutta minä näin hyvin tumman ja hyvin suuren rotan, jolla oli pitkä häntä, liukuvan esiin tuosta likaisesta komerosta, ja lisäksi sattui silmäni moneen kovakuoriaiseen, jotka muodostivat täpliä lattialle. Nämä otukset kiusasivat minua enemmän kuin kenties on viisasta sanoa, ja niin myös paikan pölyisyys, romu ja kuumuus. Viimeksi mainittu häiriö olisi pian käynyt sietämättömäksi, ellen olisi onnistunut avaamaan kattoikkunaa ja siten saanut hieman raikasta ilmaa. Tämän aukon alapuolelle vedin suuren tyhjän arkun, ja nostettuani sen päälle pienemmän laatikon ja pyyhittyäni pölyt molemmista kokosin huolellisesti ympärilleni pukuni helmat (lukija muistakoon että se oli paras pukuni ja niin ollen oikeutettu huolenpidon kohde) ja nousin tälle tilapäiselle valtaistuimelle. Istuttuani kävin käsiksi tehtävääni, ja lukiessani en suinkaan unohtanut pitää ankarasti silmällä kovakuoriaisia ja torakoita, jotka luullakseni herättivät minussa vieläkin kuolettavampaa pelkoa kuin rotat.

Ensi vaikutelmani oli, että olin ryhtynyt tehtävään jota oli suorastaan mahdoton täyttää, ja päätin yksinkertaisesti tehdä parhaani ja alistua epäonnistumaan. Huomasin kuitenkin pian, että yksi osa niin lyhyessä kappaleessa ei ollut enempää kuin mitä muisti saattoi hallita muutaman tunnin harjoituksen jälkeen. Minä luin ja luin, ensin kuiskaten, sitten ääneen. Täysin varmana ettei kukaan inhimillinen olento kuunnellut minua, näyttelin osaani ullakon syöpäläisille. Syvennyttyäni sen tyhjyyteen, kevytmielisyyteen ja vilpillisyyteen kostin ylenkatseen ja kärsimättömyyden innoittamana tuolle narrille tekemällä hänet niin narrimaiseksi kuin suinkin osasin.

Tässä työssä kului iltapäivä: päivä alkoi kallistua illaksi, ja minun, joka en ollut syönyt mitään sitten aamiaisen, alkoi olla ääretön nälkä. Ajattelin välipalaa jota toiset varmasti parhaillaan ahmivat kaukana puutarhassa. Olin nähnyt eteisessä korillisen pieniä pâtés à la crême,[53] jotka mielestäni voittivat kaikki muut keittotaidon tuotteet. Piirakka tai kimpale kakkua olisi tällä hetkellä tullut oikein hyvään paikkaan, ja mikäli haluni noihin herkkuihin kasvoi, alkoi minusta tuntua jonkin verran kovalta, että minun piti viettää lupapäiväni paastoten ja vankilassa. Niin kaukana kuin ullakko olikin eteisestä ja katuovesta, kuului ovikellon ikuinen kilinä tännekin heikosti, samoin pyörien alituinen ratina kiusatulla kiveyksellä. Tiesin että talo ja puutarha olivat tulvillaan väkeä ja että tuolla alhaalla oli hauskaa ja iloista; täällä alkoi hämärtää, kovakuoriaiset häipyivät näkyvistäni, ja ajattelin vavisten että ne kenties salaa lähestyivät minua, nousivat valtaistuimelleni näkymättöminä ja valtasivat pukuni liepeet aavistamattani. Kärsimättömänä ja pelokkaana aloin harjoittaa osaani uudelleen vain ajan tappamiseksi. Juuri kun olin päässyt loppuun, kuului korviini avaimen odotettu rapina lukossa — sangen tervetullut ääni. Herra Paul (hämärän läpi saatoin juuri nähdä että se oli herra Paul, erotin hänen lyhyeksi leikatun tukkansa samettimaisen mustuuden ja hänen otsansa kellahtavan norsunluun) kurkisti sisään.

"Hyvä!" hän huusi pitäen ovea auki ja jääden seisomaan kynnykselle. "Minä kuulin kaiken. Se käy aika hyvin. Uudestaan!"

Minä epäröin hetkisen.

"Uudestaan", hän sanoi ankarasti. "Ei mitään irvistyksiä! Hiiteen kainous!"

Minä luin osani uudelleen, mutta en puoliksikaan niin hyvin kuin yksin ollessani.

"No, ainakin hän osaa sen", sanoi hän hieman tyytymättömänä, "eikä voi olla turhantarkka eikä vaatelias näissä olosuhteissa." Sitten hän lisäsi: "Saatte aikaa vielä kaksikymmentä minuuttia, näkemiin!" Ja hän aikoi lähteä.

"Monsieur", huusin kooten rohkeuteni.

"Mikä on, mademoiselle?"

"Minun on kova nälkä."

"Mitä, onko teidän nälkä! Entä välipala?"

"Siitä en tiedä mitään. Sitä en ole nähnyt, kun olen ollut suljettuna tänne."

"Ah! Aivan niin", hän huusi.

Seuraavassa silmänräpäyksessä oli valtaistuimeni hylätty, ullakko tyhjänä, ja sama tuulenpuuska, joka oli lennättänyt minut ullakolle, toistui nyt päinvastaiseen suuntaan ja vei minut alas — alas — alas hamaan keittiöön asti. Minä luulin joutuvani kellariin. Keittäjättärelle annettiin ankara määräys hankkia ruokaa ja minulle yhtä ankara määräys syödä. Suureksi ilokseni tämä ruoka rajoittui kahviin ja leivoksiin: olin pelännyt saavani viiniä ja makeisia, joista en pitänyt. Kuinka hän arvasi että pidin pienistä kermapiirakoista, sitä en voi tietää, mutta hän meni ulos ja hankki minulle sellaisen jostakin. Minä söin ja join sangen halukkaasti ja säästin petit pâtén viimeiseksi, jälkiruoaksi. Herra Paul valvoi ateriaani ja melkein väkisin ajoi minuun enemmän kuin saatoin niellä.

"Hyvä on", hän huudahti, kun olin ilmoittanut etten todellakaan jaksanut syödä enempää ja kohotetuin käsin rukoillut häntä säästämään minua lisäsämpylältä, jolle hän juuri oli levittänyt voita. "Te kai pidätte minua jonkinlaisena tyrannina tai Sinipartana, joka kiduttaa naisia nälällä ullakolla, mutta itse asiassa en ole sellainen. No nyt, neiti, onko teillä rohkeutta ja voimaa esiintyä?"

Minä sanoin luulevani että minulla oli, vaikka itse asiassa olinkin aivan pyörällä päästä ja tuskin olisin osannut sanoa miltä minusta tuntui, mutta tämä pikkumies oli senlaatuinen ihminen, jota ei saanut vastustaa jollei omistanut niin ääretöntä voimaa, että olisi kyennyt lannistamaan hänet heti.

"Tulkaa sitten", hän sanoi tarjoten kätensä.

Minä annoin hänelle omani, ja hän lähti liikkeelle sellaisella vauhdilla, että minun oli pakko juosta pysyäkseni hänen rinnallaan.

Nelikulmaisessa eteisessä hän pysähtyi hetkeksi; siellä paloivat suuret lamput, luokkahuoneiden leveät ovet olivat selällään, samoin suuret puutarhaovet, puuastiassa kasvavat pomeranssipuut ja suuret kukat ruukuissaan koristivat näitä ovia molemmin puolin, ja joukko naisia ja herroja iltapuvuissaan käveli kukkien keskellä. Sisälle luokkahuoneisiin avautui komea näköala: tungeksivaa ja aaltoilevaa, hälisevää, keinuvaa ja virtaavaa joukkoa, kaikki ruusuista, sinistä ja miltei läpikuultavan valkoista. Katossa paloi kynttiläkruunuja, etäällä taustassa oli näyttämö, juhlallinen vihreä esirippu, rivi kynttilöitä, lavan reunalla.

"Eikö ole kaunista?" kysyi seuralaiseni.

Minun olisi pitänyt vastata myöntävästi, mutta sydämeni nousi kurkkuun. Herra Paul huomasi sen, muljautti minulle rumasti silmäänsä ja antoi minulle pienen ravistuksen vaivoistani.

"Minä tahdon tehdä parhaani, mutta soisin että kaikki olisi ohi", sanoin, ja kysyin sitten: "Onko meidän kuljettava tuon joukon läpi?"

"Ei mitenkään, minä hoidan asiat paremmin: me kuljemme puutarhan kautta — tästä."

Seuraavana hetkenä olimme ulkona. Tyven ja viileä ilta virkisti minua jonkin verran. Kuutamoa ei ollut, mutta lukuisten loistavien ikkunoiden heijastus valaisi pihaa kirkkaasti ja myös käytäviä — himmeästi. Taivas oli pilvetön, ja sen aavuudessa värisi tuhansittain eläviä valoja. Kuinka leppoisia ovatkaan mannermaan illat — lauhoja, sulotuoksuisia, turvallisia! Ei merisumua, ei viluista kosteutta — sumuttomia kuin keskipäivä ja raikkaita kuin aamu.

Kuljettuamme pihan ja puutarhan poikki tulimme ensimmäisen luokan ovelle. Se oli auki kuten kaikki muutkin ovet sinä iltana, me astuimme sisään, ja sitten minut johdettiin pieneen huoneeseen, joka erotti luokan suuresta salista. Tämä huone häikäisi silmiäni, se kun oli niin tulvillaan valoa, se huumasi korviani, sillä se oli niin täynnä häliseviä ääniä, se tukehdutti minua, se kun oli niin kuuma, umpinainen ja täynnä väkeä.

"Järjestystä! Hiljaisuutta!" huusi herra Paul. "Tämähän on kaaosta", hän jatkoi, ja melu hiljeni. Tusinalla sanoja ja yhtä monella liikkeellä hän ajoi ulos puolet läsnäolijoista ja pakotti loput järjestykseen. Ne jotka jäivät, olivat kaikki erikoispuvuissa: he olivat esiintyjiä, ja tämä oli näyttelijäin huone. Herra Paul esitti minut. Kaikki töllistelivät ja muutamat virnistelivät. Minä olin yllätys; kukaan ei ollut odottanut että englannitar esiintyisi ilveilyssä. Ginevra Fanshawe, joka oli somasti pukeutunut osaansa varten ja viehättävän kaunis, käänsi minuun parin silmiä, jotka olivat pyöreät kuin napit. Hän oli parhaalla tuulellaan, ilman vähintäkään pelon tai ujouden tuntua, päinvastoin ihastunut saadessaan kohta loistaa satojen edessä, ja tuloni näytti "lyövän hänet hämmästyksellä" kesken iloa. Hän olisi huudahtanut, mutta herra Paul piti hänet ja muutkin aisoissa.

Silmäiltyään ja arvosteltuaan koko joukkoa herra Paul kääntyi minuun päin.

"Teidänkin pitää pukeutua osaanne varten."

"Niin — pukeutua mieheksi!" huudahti Zélie St. Pierre ja hyökkäsi eteenpäin lisäten ylen avuliaasti: "Minä puen hänet itse."

Mieheksi pukeutuminen ei miellyttänyt minua eikä olisi sopinutkaan minulle. Olin suostunut ottamaan miehen nimen ja osan; mitä hänen pukuunsa tulee — seis siinä! Ei. Tahdoin pitää oman pukuni, tuli mitä tuli. Herra Paul saisi myrskytä, saisi raivota — minä tahdoin pitää oman pukuni. Sanoin sen, ja ääneni oli yhtä varma tarkoituksessaan kuin matala ja kenties epävakainen ilmaisumuodossaan.

Hän ei aivan heti ruvennut myrskyämään eikä raivoamaan, kuten varmasti olin luullut. Hän oli vaiti. Mutta Zélie ehätti taas väliin.

"Hänestä tulee mainio petit-maître. Tässä ovat vaatteet — kaikki tyynni. Ne ovat ehkä liian suuret, mutta siitä minä kyllä selviydyn. Tulkaa, rakas ystävä — kaunis englannitar!"

Ja hän nauroi ivallisesti, sillä minä en ollut "kaunis". Hän tarttui käteeni, hän aikoi vetää minut mukanaan. Herra Paul seisoi liikkumatta — puolueettomana.

"Te ette saa vastustaa", jatkoi St. Pierre, sillä minä vikuroin. "Te pilaatte kaiken, turmelette näytelmän hilpeyden, katsojain huvin, uhraatte kaiken itserakkaudellenne. Se olisi liian paha — monsieur ei koskaan tule sitä sallimaan."

Hän etsi herra Paulin katsetta. Niin tein minäkin. Tämä katsoi ensin häneen, sitten minuun. "Seis", hän sanoi hitaasti, pysäyttäen St. Pierren, joka yhä ponnisteli saadakseen minut mukaansa. Kaikki odottivat ratkaisua. Hän ei ollut vihoissaan eikä ärtyisä. Huomasin sen ja rohkaisin mieleni.

"Ettekö pidä näistä vaatteista?" hän kysyi osoittaen miehen vaatekappaleita.

"Ei minulla ole mitään muutamia vastaan, mutta kaikkia en huoli."

"Kuinka sitten käy? Kuinka voi suostua miehen osaan ja astua näyttämölle naisen puvussa? Tosin tämä on vain amatöörinäyttämö — vaudeville de pensionnat; erinäisiä myönnytyksiä voin sallia, mutta täytyyhän teillä toki olla jotakin, josta näkee teidän kuuluvan jalompaan sukupuoleen."

"Ja siihen suostunkin, monsieur, mutta minun täytyy saada järjestää asia omalla tavallani, kukaan ei saa sekaantua siihen, eikä vaatteita saa väkisin tyrkyttää minulle. Antakaa minun itse pukeutua."

Sanaakaan lausumatta herra Paul otti puvun St. Pierreitä, antoi sen minulle ja päästi minut pukuhuoneeseen. Jäätyäni yksin tyynnyin täydellisesti ja ryhdyin työhön kaikessa rauhassa. Jätin ylleni naisen puvun sellaisenaan, otin vain lisäksi pienen liivin, kauluksen, solmion ja pienen päällystakin, jotka oli saatu erään oppilaan veljeltä. Avasin palmikkoni, kiinnitin hiukseni lujasti takaa, ja edestä kampasin ne toiselle sivulle. Otin käteeni hatun ja hansikkaat ja lähdin ulos. Herra Paul ja kaikki muut odottivat. Paul silmäili minua. "Olkoon menneeksi näin koulussa", hän sanoi. Sitten hän lisäsi melkein ystävällisesti: "Rohkeutta, ystäväni! Vähän kylmäverisyyttä vain — vähän häikäilemättömyyttä, neiti Lucien, ja kaikki käy hyvin!"

St. Pierre nauraa hihitti taaskin kylmällä käärmeellisellä tavallaan.

Minä olin närkäs, sillä olin kiihtynyt, enkä voinut olla kääntymättä häneen sanoakseni että jollei hän olisi nainen ja minä herrasmies, tekisi mieleni haastaa hänet kaksintaisteluun.

"Näytelmän jälkeen, näytelmän jälkeen", sanoi herra Paul. "Sitten annan teille pistoolit ja järjestämme taistelun kaikkien sääntöjen mukaan. Se on vain vanha riita Ranskan ja Englannin välillä."

Mutta nyt lähestyi hetki jolloin näytäntö oli alkava. Herra Paul asettui eteemme ja piti meille lyhyen puheen kuin kenraali sotilailleen ennen taistelua. En tiedä mitä hän sanoi, paitsi että hän kehoitti meitä jokaista täyttämään sydämensä oman mitättömyytensä tunteella. Jumala tietää että minun mielestäni tuo neuvo oli tarpeeton muutamille meistä. Kello kilisi. Minä ja kaksi muuta työnnettiin näyttämölle. Kello soi uudelleen. Minun oli sanottava ihan ensimmäiset sanat.

"Älkää katsoko yleisöön älkääkä ajatelko sitä", kuiskasi herra Paul korvaani. "Kuvitelkaa että olette ullakolla ja näyttelette rotille."

Hän katosi. Esirippu nousi — käpertyi kattoon, ja eteemme humahti valojen kirkkaus, pitkä huone, hilpeä väkijoukko. Minä ajattelin kovakuoriaisia, vanhoja laatikoita, madonsyömiä arkkuja. Sanoin sanottavani huonosti, mutta sanoin sen. Tuo ensimmäinen vuorosana olikin vaikein, sillä se ilmaisi minulle sen tosiseikan, että en pelännyt yleisöä läheskään niin paljon kuin omaa ääntäni. Tuo vieras ulkomaalainen yleisö ei merkinnyt minulle mitään. En ajatellutkaan sitä. Kun kieleni kerran vapautui ja ääneni pääsi oikeaan korkeuteensa ja sointiinsa, silloin en ajatellut muuta kuin esittämääni henkilöä — ja herra Paulia, joka kuunteli, katseli ja oli kuiskaajana näyttämön syrjässä.

Vähitellen, tuntiessani oikean voimani tulevan — oikeiden lähteiden pyrkivän valloilleen — tyynnyin siksi paljon, että saatoin kiinnittää huomiota kanssanäyttelijöihini. Muutamat heistä näyttelivät erittäin hyvin, varsinkin Ginevra Fanshawe, jonka tuli keimailla kahdelle ihailijalle — tehtävä mistä hän suoriutui verrattomasti, hänhän oli oikeassa elementissään. Huomasin että hän kerran tai pari oli erityisen suopea ja tehostetun puolueellinen minua, keikaria, kohtaan. Niin vilkkaasti ja innokkaasti hän suosi minua, niin merkitseviä katseita hän sinkosi kuuntelevaan ja käsiä taputtavaan yleisöön, että minulle — joka tunsin hänet — kävi äkkiä selväksi että hän näytteli jollekin, ja minä seurasin hänen katseitaan, hymyjään, liikkeitään, ja keksin ennen pitkää, että hän oli valinnut ainakin kauniin ja hienon maalitaulun vasamoilleen. Aivan näiden nuolien suunnassa, muita katsojia kookkaampana ja niin ollen vieläkin alttiimpana niille seisoi tuttu olento — levollisena mutta hyvin tarkkaavaisena — tohtori John.

Tuo näky oli jossakin määrin kiihottava. Tohtori Johnin katseessa oli sanoja, vaikka en osannutkaan tulkita niitä, se yllytti minua, luin siitä tarinan, panin ajatukseni osaan jota näyttelin, panin sen Ginevran-palvontaani. "Karhussa" eli rehellisessä ihailijassa näin tohtori Johnin. Säälinkö häntä, kuten ennen vanhaan? En, minä paadutin sydämeni, kilpailin hänen kansaan ja löin hänet laudalta. Tiesin olevani vain narri ja keikari, mutta missä hän ei kelvannut, siellä minä saatoin miellyttää. Nyt tiesin näytteleväni ihmistä joka tahtoo ja on päättänyt voittaa ja valloittaa. Ginevra yllytti minua, ja yhdessä miltei muutimme osan luonnetta, kullaten keikarin kiireestä kantapäähän. Näytösten välissä herra Paul sanoi että hän ei tietänyt mikä meitä riivasi, ja miltei nuhteli meitä. "Se on kenties kauniimpaa kuin esikuvanne", hän sanoi, "mutta se ei ole oikein." Minä en myöskään tietänyt mikä minua riivasi, mutta halusin jotenkin jättää varjoon "karhun", so. tohtori Johnin. Ginevra oli hellä — kuinka olisin voinut olla muuta kuin ritarillinen? Pysyen kirjaimellisesti uskollisena osalleni muutin huoletta koko sen hengen. Ilman sydäntä, ilman mielenkiintoa en voinut näytellä sitä ollenkaan. Näyteltävä sitä kuitenkin oli — tuo kaivattu mauste pääsi mukaan — ja minä näyttelin hyvällä halulla.

Mitä sinä iltana tunsin ja tein, sitä en olisi odottanut tuntevani ja tekeväni, yhtä vähän kuin että minut hurmauksen tilassa nostettaisiin seitsemänteen taivaaseen. Kylmänä, vastahakoisena, pelokkaana olin toisen mieliksi suostunut näyttelemään osaani: ennen pitkää lämpenin, rohkaistuin, mielenkiintoni heräsi, ja näyttelin omaksi huvikseni. Mutta seuraavana päivänä, kun ajattelin tätä kaikkea, en vähääkään hyväksynyt tällaisia amatöörinäytäntöjä, ja vaikka olinkin mielissäni kun olin saanut tehdä herra Paulille palveluksen ja kerran koettaa voimiani, päätin lujasti, ettei minua enää koskaan vedettäisi samanlaiseen juttuun. Harras halu näyttämötaiteeseen oli osoittautunut kuuluvan luonteeseeni; tämän vastakeksityn taipumuksen helliminen ja kehittäminen olisi voinut lahjoittaa minulle kokonaisen maailman hauskuutta, mutta se ei olisi sopinut minunlaiselleni syrjästäkatsojalle. Se taipumus ja halu oli työnnettävä syrjään, ja minä työnsin ne syrjään ja lukitsin ne päätöksellä jota ei aika eikä kiusaus ole sittemmin järkyttänyt.

Tuskin oli näytelmä ohi ja kunnialla ohi, kun tuo kiukkuinen ja itsevaltainen herra Paul muuttui aivan toiseksi. Vapautuneena ohjaajan edesvastuusta hän viipymättä luopui opettajan-ankaruudestaan, tupsahti keskellemme vilkkaana, ystävällisenä ja puheliaana, puristi jokaisen kättä, kiitti kutakin erikseen ja ilmoitti päätöksensä että meidän kaikkien oli tanssittava hänen kanssaan alkavissa tanssiaisissa. Kun hän tuli vaatimaan minun lupaustani, sanoin hänelle etten tanssi. "Tämän kerran teidän täytyy", oli vastaus, ja jollen olisi pujahtanut syrjään ja pysytellyt poissa hänen tieltään, olisi hän varmaan pakottanut minut tähän toiseenkin esitykseen. Mutta minä olin näytellyt tarpeekseni jo yhden illan osalta; oli aika taas palata itseeni ja tavalliseen elämääni. Kanervanvärinen pukuni menetteli kyllä päällystakin alla näyttämöllä, mutta ei olisi sopinut valssiin tai katrilliin. Vetäydyin hiljaiseen soppeen, josta huomaamattomana saatoin tehdä havaintoja — tanssiaiset, loisto ja huvitus vierivät ohitseni kuin näytelmä.

Taaskin oli Ginevra Fanshawe prinsessa, kaunein ja iloisin läsnäolijoista. Hänet valittiin avaamaan tanssiaiset, ja hyvin ihastuttavalta hän näytti, hyvin viehkeästi tanssi, hyvin iloisesti hymyili. Tällaiset tilaisuudet olivat hänen voittojaan — hän oli huvituksen lapsi. Työ ja kärsimykset kohtasivat hänet penseänä ja lannistuneena, voimattomana ja nureksivana, mutta ilo levitti hänen perhossiipensä, kirkasti niiden kultatomun ja loistavat täplät, sai hänet säkenöimään kuin jalokivi ja hehkumaan kuin kukka. Tavalliselle ruoalle ja juomalle hän nyrpisti nenäänsä, mutta ravitsi itseään kermavaahdolla ja jäätelöllä kuin mehiläinen hunajalla; makea viini oli hänen elementtinsä ja makeat leivokset hänen jokapäiväinen leipänsä. Ginevra eli täyttä elämäänsä tanssisalissa, muualla hänen mielialansa laskeutui.

Älä ajattele, lukija, että hän kukoisti ja säkenöi tuolla tavoin vain herra Paulin, tanssittajansa vuoksi, tai että hän sinä iltana tuhlaili parasta viehätysvoimaansa vain toveriensa mielenylennykseksi, tai vanhempien ja isovanhempien, jotka täyttivät nelikulmaisen eteisen ja tanssisalin seinät. Niin tympeissä ja rajoitetuissa olosuhteissa, niin nolojen ja laimeiden vaikutinten varassa Ginevra olisi tuskin viitsinyt tanssia ainoatakaan katrillia; väsymys ja ärtyisyys olisi pian karkottanut virkeyden ja hyvän tuulen. Mutta hän tiesi juhlayleisön raskaassa massassa löytyvän kuohuaineen joka nostatti kaiken muun, tunsi mausteen joka antoi suloisen lisämaun, keksi syitä jotka oikeuttivat hänet käyttämään valituimpia viehätyskeinojaan.

Tanssisalissa tosin ei nähty ainoatakaan miespuolista olentoa, joka ei ollut naimisissa tai isä — lukuun ottamatta herra Paulia. Tämä herrasmies oli myös sukupuolensa ainoa, jonka sallittiin viedä koulun oppilas tanssiin, ja tämä poikkeuksellinen asema myönnettiin hänelle osaksi vanhan vakiintuneen tavan vuoksi (hän oli madame Beckin sukulainen ja nautti hänen korkeinta luottamustaan), osaksi koska hän aina tahtoi kulkea omia teitään ja tehdä miten halutti, osaksi siitä syystä että — niin uppiniskainen, kiihkeä ja puolueellinen kuin hän saattoikin olla — hän oli itse kunniallisuus ja hänelle olisi voinut uskoa kokonaisen rykmentin kauneimpia ja puhtaimpia olentoja, täysin varmana siitä, että hänen johdossaan ei heille tapahtuisi mitään vahinkoa. Monet tytöistä — sanottakoon tämä ohimennen — eivät olleet vähääkään puhdasmielisiä, kaikkea muuta, mutta herra Paulin läheisyydessä he uskalsivat näyttää luontaista karkeuttaan yhtä vähän kuin olisivat uskaltaneet tahallaan astua hänen liikavarpailleen, nauraa hänelle vasten kasvoja kesken myrskyistä nuhdesaarnaa, tai hälistä suureen ääneen, kun jokin ärtyisyydenpuuska peitti hänen ihmiskasvonsa älykkään tiikerin naamiolla. Herra Paul sai siis tanssia kenen kanssa tahtoi — ja voi sitä joka sai hänet sekaantumaan tahdissa.

Toisia päästettiin katselijoiksi — (näennäisen) vastahakoisesti, pitkien rukousten jälkeen, muiden ihmisten suosituksella, ankarilla rajoituksilla ja kiitos olkoon madame Beckin erityisen, vaivoin saadun suosion ja hyväntahtoisuuden. Näitä hän kaiken iltaa — ollen itse kaitsijana — pidätti kaukana eteisen pimeimmässä ja kylmimmässä, etäisimmässä ja kolkoimmassa nurkassa. Siellä seisoi pieni hylätty joukko "nuoria miehiä", kaikki kotoisin parhaista perheistä, salissaistuvien äitien täysikasvuisia poikia ja koulun oppilaiden veljiä. Kaiken iltaa madame piti vartiota näiden "nuorten miesten" luona — huolehti heistä kuin äiti, mutta oli ankara kuin lohikäärme. Heidän eteensä oli piirretty jonkinlainen raja, ja he väsyttivät madamea rukouksillaan päästä sen yli ja virkistää itseään edes yhdellä tanssilla tuon "kauniin vaalean" tai tuon "sievän ruskeatukkaisen" tai tuon "ihanan tytön kanssa, jonka tukka on musta kuin sysi".

" Taisez-vous!"[54] vastasi madame sankarillisena ja järkähtämättömänä. " Vous ne passerez pas à moins que ce ne soit sur mon cadavre, et vous ne danserez qu' avec la nonnette du jardin."[55] Ja hiirenharmaassa silkkipuvussaan hän käveli majesteetillisena edestakaisin heidän kärsimättömän ja epätoivoisen rivinsä edessä kuin mikäkin pikku Bonaparte.

Madame tunsi maailmaa koko lailla, madame tiesi ihmisluonnosta yhtä ja toista. En luule että kukaan muu Villetten johtajatar olisi uskaltanut laskea "nuorta miestä" seiniensä sisäpuolelle, mutta madame tiesi että myöntämällä heille pääsyn tällaiseen tilaisuuteen hän teki rohkean iskun ja sai suuren voiton.

Ensiksikin joutuivat vanhemmat osallisiksi tähän tekoon, sillä vain heidän välityksellään se oli mahdollista. Toiseksi: näiden kalkkarokäärmeiden hurmaava ja vaarallinen läheisyys auttoi madamea näyttämään juuri vahvimman puolensa — ensiluokkaiset kaitsijanominaisuutensa. Kolmanneksi: heidän läheisyytensä antoi kirpeän lisämaun illan hauskuudelle; oppilaat tiesivät sen, ja tuollaisten kultaomenain etäinen loiste viritti heissä mielialan jota mikään muu ei olisi saanut syttymään. Lasten ilo tarttui vanhempiin, eloisuus ja hyvä tuuli täytti pian koko tanssisalin, yksinpä "nuorilla miehillä" oli hauskaa karsinassaan, sillä madame ei koskaan sallinut heidän ikävystyä — ja niin saavutti madame Beckin syntymäpäivä joka vuosi menestyksen, jonka vertaista maan minkään muun koulun johtajatar ei saanut kokea.

Huomasin että tohtori Johnin sallittiin ensin vapaasti kulkea luokkahuoneissa. Hänellä oli tuollainen miehekäs ja luotettava ilme, joka korvasi hänen nuoruutensa ja melkein sovitti hänen kauneutensa. Mutta heti kun tanssi alkoi, riensi madame hänen luokseen.

"Tulkaa susi, tulkaa", hän sanoi nauraen. "Te kuljette lampaan vaatteissa, mutta siitä huolimatta teidän täytyy jättää laumani. Tulkaa, minulla on täällä eteisessä hieno susitarha — parikymmentä kappaletta; sallikaa minun liittää teidät kokoelmaani."

"Mutta sallikaa minun toki ensin tanssia sen oppilaanne kanssa, jonka valitsen."

"Onko teillä rohkeutta pyytää sellaista? Se on hulluutta, se on jumalattomuutta. Ulos, ulos, ja pian!"

Hän ajoi tohtoria edellään ja oli pian sulkenut hänet rajan sisäpuolelle.

Ginevra, joka arvatenkin oli väsynyt tanssimaan, etsi minut piilopaikastani. Hän heittäytyi penkille viereeni ja (tunteenilmaus jota ilmankin erittäin hyvin olisin voinut olla) kietoi käsivartensa kaulaani.

"Lucy Snowe! Lucy Snowe!" hän huusi hysteerisenä melkein nyyhkyttävällä äänellä.

"Mikä ihme nyt on hätänä?" sanoin kuivasti.

"Minkä näköinen olen — minkä näköinen olen tänä iltana?" hän kysyi.

"Kuten tavallisesti", vastasin, "turhamaisen hupakon."

"Ilkeä olento. Teillä ei koskaan ole ystävällistä sanaa minua varten, mutta teidän ja kaikkien muiden kateellisten pärjääjäin uhallakin tiedän että olen kaunis, tunnen sen, näen sen — pukuhuoneessa on iso peili, josta voin nähdä itseni kiireestä kantapäähän. Ettekö lähde kanssani sinne, niin saamme yhdessä seisoa sen edessä?"

"Minä lähden, neiti Fanshawe, teidän halunne tulkoon tyydytetyksi ääriään myöten."

Pukuhuone oli aivan lähellä, ja me menimme sinne. Hän kietoi käsivartensa vyötäisilleni ja veti minut peilin eteen. Minä seisoin siinä vastarintaa tekemättä, mitään sanomatta, ja annoin hänen itserakkautensa riemuita ja juhlia. Olin utelias näkemään kuinka paljon samainen itserakkaus voisi sulattaa — olisiko sen mahdollista tulla kylläiseksi — tunkeutuisiko Ginevran sydämeen mikään kuiske, joka kehoittaisi häntä ottamaan huomioon toistenkin tunteet ja hillitsisi hänen turhamaista iloaan.

Ei ensinkään. Hän käänteli minua ja kääntyili itse, hän tarkasteli meitä molempia joka taholta, hymyili, ravisteli kiharoitaan, kohensi silkkivyötään, levitteli pukuaan, laski vihdoin käsivarteni irti ja sanoi kumartaen pilkallisen kohteliaasti:

"En tahtoisi olla Lucy Snowe, vaikka saisin kuningaskunnan."

Huomautus oli liian lapsekas herättääkseen suuttumusta. Tyydyin sanomaan:

"Erittäin hyvä."

"Ja mitä te antaisitte, jos saisitte olla MINÄ?"

"En pahaista penniäkään — niin kummalta kuin se kuuluukin", vastasin. "Te olette vain poloinen olento."

"Niin ette ajattele sydämessänne."

"En, sillä sydämessäni ei teillä ole minkäänlaista paikkaa: silloin tällöin vain kääntelen teitä aivoissani."

"Ei mutta kuulkaahan nyt", hän riiteli vastaan, "kuulkaa kuinka erilainen asema meillä kahdella on, ja sitten näette kuinka onnellinen minä olen ja kuinka te olette onneton."

"Jatkakaa, minä kuuntelen."

"Ensiksikin: minä olen hienon herran tytär, ja vaikka isäni ei olekaan rikas, on minulla perinnöntoivoa eräältä sedältä. Sitten olen juuri täyttänyt kahdeksantoista — paras mahdollinen ikä. Olen saanut keski-eurooppalaisen kasvatuksen, ja vaikka tuskin osaan tavata, on minulla taitoja yllin kyllin. Minä olen kaunis, sitä ette voi kiistää, ja voin saada niin paljon ihailijoita kuin vain tahdon. Juuri tänä iltana särjen kahden herrasmiehen sydäntä, ja toiselta heistä sain äsken aivan masentuneen katseen, joka sai minut näin hyvälle tuulelle. Minusta on niin hirveän hauskaa nähdä heidän punastuvan ja kalpenevan, sinkauttavan vihaisia katseita toisiinsa ja ikävöiviä minuun. Sellainen olen minä — onnellinen MINÄ, ja nyt saatte kuulla mikä te olette, poloinen sielu."

"Minä otaksun että ette ole kenenkään tytär, koska rupesitte pikkulasten hoitajaksi kun ensin tulitte Villetteen, teillä ei ole sukulaisia, kahdenkymmenenkolmen vuoden iässä ette voi sanoa olevanne nuori, teillä ei ole mitään viehättäviä taitoja — ei kauneutta. Mitä tulee ihailijoihin, tiedätte tuskin mitä ne ovat, ette edes osaa puhua niistä, istutte mykkänä kun toiset opettajattaret luettelevat valloituksiaan. Minä uskon että te ette koskaan ole rakastunut ettekä koskaan rakastukaan, ja sitä parempi, sillä vaikka oma sydämenne särkyisikin, ette koskaan pystyisi särkemään toisen sydäntä. Eikö tämä kaikki ole totta?"

"Totta kuin evankeliumi, suureksi osaksi, ja aika sukkelaa lisäksi. Teissä täytyy olla jotakin hyvää, Ginevra, kun osaatte puhua noin rehellisesti. Tuo käärme, Zélie St. Pierre, ei kykenisi sanomaan mitä te nyt olette sanonut. Ja kuitenkin, neiti Fanshawe, niin onneton kuin teidän kuvauksenne mukaan olenkin, en maksaisi viittä penniä teistä, ruumiinenne ja sieluinenne."

"Siksi vain, että minä en ole älykäs, ja siinä kaikki mitä te ajattelette. Ei kukaan muu kuin te välitä älykkyydestä."

"Päinvastoin, mielestäni te olette älykäs omalla tavallanne — ja aika terävä sittenkin. Mutta te puhuitte sydämien särkemisestä — tuosta mieltä ylentävästä huvista, jonka eduista minä en ole aivan yhtä mieltä kanssanne: saanko kysyä kenelle turhamaisuudessanne luulette tehneenne tuon tempun tänä iltana?"

Hän painoi huulensa korvaani vasten. "Isidore ja Alfred de Hamal ovat molemmat täällä", hän kuiskasi.

"Oho, vai niin! Minäpä tahtoisin nähdä heidät."

"No, kultaseni, vihdoinkin on uteliaisuutenne herännyt. Tulkaa mukanani, minä näytän heidät."

Hän lähti ylpeänä edellä. "Mutta te ette voi nähdä heitä kunnollisesti luokista", hän sanoi kääntyen minuun päin. "Madame pitää heitä liian kaukana. Mennäänpä puutarhaan, astutaan sisään käytävästä ja hiivitään takaapäin aivan lähelle heitä. Saamme toruja jos meidät nähdään, mutta mitä siitä."

Tällä kertaa en minäkään välittänyt. Me kuljimme läpi puutarhan — tunkeuduimme käytävään rauhallisesta yksityisovesta, lähestyimme eteistä ja pysytellen käytävän varjossa näimme "nuorten miesten" parven aivan läheltä.

Luulen että ilman ohjaustakin olisin löytänyt joukosta tuon valloittajan de Hamalin. Hän oli suoranenäinen, piirteiltään hyvin virheetön pieni keikari. Sanon pieni keikari, vaikka hänen pituutensa ei ollutkaan alle keskimitan, sillä hänen piirteensä olivat pienet, samoin kädet ja jalat, ja hän oli niin sievä, sileä ja nukkemaisen siro, niin somasti puettu, somasti käherretty, hänellä oli kauniit kengät ja käsineet ja solmio — hän oli tosiaankin viehättävä. "Mikä herttainen olento!" huudahdin, kiitin Ginevran makua lämpimästi, ja kysyin mitä hän arveli de Hamalin tehneen särkyneen sydämensä kallisarvoisilla murusilla — oliko hän kenties pannut ne hajuvesipulloon ja säilytti niitä ruusuvedessä? Huomautin myös syvän ihastuksen vallassa, että luutnantin kädet olivat tuskin suuremmat kuin neiti Fanshawen omat ja että se oli sangen soveliasta — hän kun hätätilassa saattoi käyttää Ginevran hansikkaita. Selitin hullaantuvani hänen herttaisiin kutreihinsa, ja mitä tulee hänen matalaan kreikkalaiseen otsaansa ja verrattomaan klassilliseen päänmuotoonsa, tunnustin että kieleni ei kyennyt tekemään niille oikeutta.

"Entä jos hän olisi rakastajanne?" kysäisi Ginevra julmassa ilossaan.

"Oi taivas, mikä autuus!" sanoin minä, "mutta olkaa toki inhimillinen, neiti Fanshawe: panna sellaisia asioita päähäni on samaa kuin näyttää karkotetulle Kain-paralle väläyksiä paratiisista."

"Te siis pidätte hänestä?"

"Niinkuin pidän makeisista, hedelmähillosta, sokerileivoksista ja ansarikukista."

Ginevra ihaili makuani, sillä kaikkia näitä hän rakasti intohimoisesti ja saattoi siis helposti luulla, että minä tein samoin.

"Ja nyt Isidore", jatkoin. Myönnän että olin vieläkin uteliaampi näkemään hänet kuin hänen kilpailijansa, mutta Ginevra oli kokonaan syventynyt jälkimmäiseen.

"Alfred pääsi tänä iltana tänne", hän kertoi, "tätinsä, vapaaherratar de Dorlodot'n välityksellä. Nyt kun olette nähnyt hänet, voitte kai ymmärtää miksi minä olen ollut niin loistavalla tuulella kaiken iltaa, näytellyt hyvin, tanssinut sellaisella innolla, ja miksi nyt olen onnellinen kuin kuningatar. Dieu! Dieu! Oli niin verrattoman lystikästä katsella ensin häntä ja sitten toista ja hullaannuttaa molemmat."

"Mutta tuo toinen — niissä hän on? Näyttäkää minulle Isidore."

"En minä."

"Miksi ei?"

"Minä häpeän häntä."

"Mistä syystä?"

"Kun — kun —" (kuiskaten) — "hänellä on sellaiset — sellaiset viikset, oranssin — punaiset — kas siinä!"

"Asia on tullut ilmi", sanoin. "Mitä siitä, näyttäkää hänet kuitenkin, minä lupaan olla pyörtymättä."

Hän katseli ympärilleen. Juuri silloin puhutteli eräs englantilainen ääni meitä takaapäin.

"Te seisotte molemmat vedossa, teidän täytyy lähteä tästä käytävästä."

"Ei täällä ole vetoa, tohtori John", sanoin minä ja käännyin.

"Hän vilustuu niin helposti", jatkoi tohtori katsellen Ginevraa äärettömän ystävällisesti. "Hän on heikko, hänestä täytyy pitää huolta. Hakekaa hänelle huivi."

"Sallikaa minun itse huolehtia itsestäni", sanoi neiti Fanshawe ylpeästi. "Minä en tarvitse huivia."

"Pukunne on ohut, olette tanssinut, olette kuumissanne."

"Kuka aina saarnaa", vastusti tyttö, "aina neuvoo ja nalkuttaa!"

Vastaus jonka tohtori John aikoi antaa, jäikin tulematta. Hänen silmistään näki selvästi, että hän oli pahastunut. Synkistyneenä, surullisena ja pahoillaan hän siirtyi vähän syrjään, mutta oli kärsivällinen. Tiesin että aivan lähellä oli koko kasa huiveja; juoksin hakemaan niistä yhden.

"Hän on ottava tämän ylleen jos minä vain voin pakottaa hänet siihen", sanoin, kiedoin sen hyvin hänen musliinipukunsa ympäri ja peitin huolellisesti hänen niskansa ja käsivartensa. "Onko tuo Isidore?" kuiskasin melkein vihaisena.

Ginevra mutisti huuliaan, hymyili ja nyökäytti päätään.

" C'est lui-même ",[56] hän sanoi. "Kuinka jurolta hän näyttääkään luutnantti-kreivin rinnalla! Ja sitten — oi taivas! — nuo viikset!"

Tohtori John meni nyt sisään.

"Luutnantti-kreivi", toistin minä. "Tuo nukke — tuo vauva — tuo kääpiö — tuo viheliäinen raukka! Pelkkä lakeija tohtori Johnin rinnalla, hänen renkinsä, hänen lähettipoikansa! Onko mahdollista että hieno ylevämielinen herrasmies — kaunis kuin ilmestys — tarjoaa teille kunniallisen kätensä ja ritarillisen sydämensä ja lupaa suojella teidänlaistanne huoletonta tytönhattaraa läpi myrskyjen ja taisteluiden — ja te vikuroitte vastaan — te halveksitte, loukkaatte ja kidutatte häntä! Onko teillä voimaa siihen? Kuka antoi teille sen voiman? Missä se on? Onko se kaikki kauneudessanne — valkoisessa ja punaisessa ihossanne, keltaisessa tukassanne? Sekö sitoo hänen sielunsa teidän jalkainne juureen ja taivuttaa hänen niskansa teidän ikeenne alle? Sekö hankkii teille hänen kiintymyksensä, hänen hellyytensä, hänen ajatuksensa, toiveensa, harrastuksensa, hänen jalon ja sydämellisen rakkautensa — ja sitäkö te ette tahtoisi? Halveksitteko te sitä? Te teeskentelette vain, te ette ole tosissanne, te rakastatte häntä, ikävöitte häntä, mutta leikitte hänen sydämellään saadaksenne hänet vieläkin varmemmin omaksenne."

"Pyh! Mikä sanatulva! En ymmärrä siitä puoliakaan."

Olin jo tätä ennen vienyt hänet puutarhaan. Istutin hänet penkille ja sanoin että hän ei saisi hievahtaa paikaltaan ennen kuin oli tunnustanut kummanko heistä hän aikoi ottaa — miehen vai apinan.

"Se jota te sanotte mieheksi", hän vastasi, "on aateliton, punatukkainen ja tuntee nimen John! — cela suffit: je n'en veux pas.[57] Luutnantti de Hamal on aatelismies, hänellä on erinomaiset sukulaisuussuhteet, virheetön käytös, viehättävä ulkomuoto, kalpeat kiintoisat kasvot, tukka ja silmät kuin italialaisella. Lisäksi hän on ihastuttavin seuramies mitä toivoa voin — mies ihan minun makuni mukaan, ei järkevä eikä totinen niinkuin tuo toinen, vaan vertaiseni ihminen jonka kanssa voin puhua — joka ei kiusaa eikä väsytä eikä vaivaa minua syvyyksillä ja korkeuksilla ja intohimoilla ja kyvyillä, jotka eivät ole minun makuuni. Se siitä. Älkää pitäkö minusta kiinni niin kovasti."

Minä hellitin otteeni ja hän kiiti pois. En viitsinyt ajaa häntä takaa.

Miten olikaan, en voinut olla palaamatta vielä kerran käytävää kohti nähdäkseni tohtori Johnin uudelleen, mutta tapasinkin hänet seisomassa puutarhan portailla keskellä ikkunasta tulevaa leveää valojuovaa. Hänen sopusuhtaisesta vartalostaan ei voinut erehtyä, sillä luulen ettei kukaan siinä suhteessa ollut hänen vertaisensa. Hänellä oli hattu kädessä; hänen paljas päänsä, kasvonsa ja hieno otsansa olivat hyvin kauniit ja miehekkäät. Hänen piirteensä eivät olleet pienet ja hienot kuin naisen, eivät myöskään kylmät, tyhjänpäiväiset ja heikot; ne olivat hyvin veistetyt mutta eivät niin hiotut ja viimeistellyt, että olisivat menettäneet voimastaan ja ilmeikkyydestään sen mitä olisivat voittaneet elottomalla sopusuhtaisuudellaan. Niissä oli ajoittain paljon tunnetta, ja vielä enemmän tunnetta viipyi vaiteliaana hänen silmissään. Sellaiset olivat ainakin minun ajatukseni hänestä: minun silmissäni hän oli tätä kaikkea. Selittämätön ihmetyksentunne täytti mieleni kun katsoin tätä miestä ja ajattelin että häntä voitaisiin halveksia.

Tarkoitukseni ei ollut lähestyä eikä puhutella häntä puutarhassa, koska tuttavuutemme ei vielä olisi oikeuttanut sellaista askelta. Olin vain aikonut näkymättömänä katsella häntä toisten joukossa, ja kun näin odottamatta tapasin hänet yksin, vetäydyin taaksepäin. Mutta hän etsi juuri minua, tai pikemmin sitä joka oli ollut kanssani, ja niin ollen laskeutui portaita ja seurasi minua puutarhaan.

"Te tunnette neiti Fanshawen! Olen usein halunnut kysyä tunnetteko hänet", sanoi tohtori John.

"Kyllä minä hänet tunnen."

"Läheisestikö?"

"Aivan niin läheisesti kuin haluan."

"Mitä olette tehnyt hänelle nyt?"

"Olenko minä hänen vartijansa?" teki mieleni kysyä, mutta vastasin vain: "Olen antanut hänelle kyytiä aika tavalla ja olisin antanut vielä enemmän, mutta hän pujahti käsistäni ja juoksi pois."

"Soisitteko minulle sen ilon", hän sanoi, "että pitäisitte häntä silmällä tämän ainoan illan ja katsoisitte ettei hän tee mitään varomatonta — esimerkiksi juokse ulos iltailmaan heti tanssittuaan."

"Voinhan kenties pitää häntä hiukan silmällä, koska te niin haluatte, mutta hän on aivan liian omapäinen alistuakseen noin vain kenenkään valvottavaksi."

"Hän on niin nuori ja niin läpeensä teeskentelemätön."

"Minulle hän on arvoitus", vastasin.

"Niinkö?" kysyi hän hyvin kiinnostuneena. "Kuinka niin?"

"Olisi vaikeata sanoa millä tavoin — vaikeata sanoa ainakin teille."

"Ja miksi juuri minulle?"

"Minua ihmetyttää että teidän harras ystävyytenne ei miellytä häntä sen enempää."

"Mutta hänellä ei ole hämärintäkään aavistusta siitä missä määrin olen hänen ystävänsä. Sitä juuri en osaa hänelle opettaa. Saanko kysyä onko hän koskaan puhunut minusta teille?"

"Hän on usein puhunut teistä 'Isidoren' nimellä, mutta minun on lisättävä että vasta viimeisten kymmenen minuutin aikana huomasin teidät ja Isidoren samaksi henkilöksi. Vasta niin lyhyen ajan olen tietänyt, tohtori John, että Ginevra Fanshawe on se tämän talon asukas, joka niin kauan on kiinnostanut teitä — että hän on se magneetti, joka vetää teidät Rue Fossettelle, että hänen tähtensä uskallatte tunkeutua tähän puutarhaan ja hakea kilpailijain pudottamia lippaita."

"Te tiedätte kaiken?"

"Tiedän sen verran."

"Jo vuoden ajan olen tottunut tapaamaan hänet seuraelämässä. Hänen ystävänsä, rouva Cholmondeley, on tuttavani, ja niin tapaan hänet joka sunnuntai. Mutta te huomautitte minulle, että hän usein puhui minusta käyttäen Isidore-nimeä: saanko kysyä — toivoen ettette käytä väärin osoittamaani luottamusta — mikä oli hänen sanojensa sävy ja tuntu? Olen hieman levoton kuulemaan sitä, sillä minua jossain määrin vaivaa se etten tiedä missä kirjoissa hän minua pitää."

"Oh, hän vaihtelee: hän muuttuu ja häilähtelee kuin tuuli."

"Voitte kai sentään esittää jonkinlaisen yleisvaikutuksen?"

"Voin kyllä", ajattelin, "mutta sitä yleisvaikutusta ei käy kertominen sinulle. Sitä paitsi jos sanoisin että hän ei rakasta sinua, en luulisi sinun sitä uskovan."

"Te vaikenette", hän jatkoi. "Otaksun että teillä ei ole mitään hyviä uutisia kerrottavana. Ei tee mitään. Jos hän tuntee minua kohtaan suoranaista kylmyyttä ja vastenmielisyyttä, on se vain merkkinä siitä etten ansaitse häntä."

"Epäilettekö itseänne? Pidättekö itseänne luutnantti de Hamalia huonompana?"

"Minä rakastan neiti Fanshawe'ta paljon enemmän kuin de Hamal rakastaa ketään elävää olentoa, ja pitäisin hänestä paljon parempaa huolta kuin tämä. Pelkään että hän on harhaluulon vallassa de Hamalin suhteen; minä tunnen tuon miehen luonteen, koko hänen entisyytensä, kaikki hänen hairahduksensa. Hän ei ole kauniin nuoren ystävänne arvoinen."

"'Kauniin nuoren ystäväni' pitäisi tietää se, pitäisi tietää ja tuntea kuka on hänen arvoisensa", sanoin minä. "Jollei hänen kauneutensa eikä älynsä auta häntä niin pitkälle, on hän ansainnut kokemuksen kovan opetuksen."

"Etteköhän nyt ole hieman ankara?"

"Minä olen hirveän ankara — ankarampi kuin haluan näyttää teille. Teidän pitäisi kuulla niitä läksytyksiä, joilla onnellistan 'kaunista nuorta ystävääni', — mutta te kyllä kauheasti loukkautuisitte huomatessanne kuinka vähän hellää hienotunteisuutta minulla on hänen herkkää luonnettaan kohtaan."

"Hän on niin herttainen — häntä kohtaan ei voi olla muuta kuin herttainen. Te varmaan — kuten kaikki häntä vanhemmat naiset — ette voi olla tuntematta äidin tai vanhemman sisaren hellyyttä tuollaista viatonta, yksinkertaista, tyttömäistä olentoa kohtaan. Suloinen enkeli! Eikö sydämenne paisu myötätunnosta, kun hän kuiskaa korvaanne puhtaita lapsellisia salaisuuksiaan? Kuinka te olette kadehdittava." Ja hän huokasi.

"Minä katkaisen väliin nuo salaisuudet aika jyrkästi", sanoin. "Mutta suokaa anteeksi, tohtori John, saanko hetkiseksi vaihtaa puheenaihetta? Mikä jumalallinen mies onkaan tuo de Hamal! Mikä nenä — täydellinen! Muovaile sellainen kipsistä tai savesta, etkä voi tehdä kauniimpaa, suorempaa, parempaa! Ja sitten — nuo klassilliset huulet ja leuka — ja käytös — niin ylevää!"

"De Hamal on täydellinen vauva, sitä paitsi viheliäinen pelkuri."

"Te, tohtori John — kuten jokainen karkeatekoisempi mies kuin hän — varmaan tunnette häntä kohtaan jonkinlaista ihailevaa hellyyttä, sellaista kuin Mars ja muut jykevämmät jumalolennot varmaan tunsivat nuorta viehkeätä Apolloa kohtaan."

"Periaatteeton peluri ja pieni apina", sanoi tohtori John lyhyesti, "jonka koska tahansa voisin yhdellä kädellä nostaa olkaimista ja panna makaamaan katuojaan, jos minua haluttaisi."

"Suloinen serafi!" sanoin minä. "Mikä julma ajatus! Etteköhän nyt ole hieman ankara, tohtori John?"

Ja siihen pysähdyin. Jo toisen kerran sinä iltana olin uskaltanut ulkopuolelle itseni — ulkopuolelle luonnollisten tapojeni — antautunut ajattelemattomaan välittömään puhetapaan, joka suuresti oudostutti minua kun pysähdyin miettimään. Olinko aavistanut noustessani sinä aamuna, että ennen iltaa olin näytellyt iloisen rakastajan osaa ilveilyssä ja tuntia myöhemmin ujostelematta keskustellut tohtori Johnin kanssa hänen onnettomasta kosinnastaan ja ilkkunut hänen harhaluulojaan? Yhtä hyvin olisin voinut odottaa retkeä ilmapallolla tai matkaa Kap Hornille.

Tohtori ja minä olimme kävelleet käytävän päähän saakka ja palasimme nyt takaisin. Ikkunasta tuleva heijastus valaisi taaskin hänen kasvojaan: hän hymyili, mutta silmät olivat surulliset. Kuinka toivoinkaan että hän olisi voinut olla onnellinen! Kuinka olinkaan pahoillani kun tiesin hänen kantavan mielessään tuskaa, ja sellaisen asian vuoksi! Hän, suurine ansioineen, hänkö rakastaisi turhaan? En silloin tietänyt että miettiväisyys ja vastoinkäymiset tekevät niin hyvää muutamille luonteille, enkä tullut ajatelleeksi että muutamat yrtit, jotka ehjinä ollessaan ovat tuoksuttomia, särjettyinä levittävät suloista lemua.

"Älkää surko, älkää olko pahoillanne", puhkesin sanomaan. "Jos Ginevrassa ainoakaan kipinä on rakkautenne arvoinen, niin hänen täytyy tuntea vastarakkautta. Olkaa iloinen, olkaa toiveikas, tohtori John. Kuka sitten toivoisi, jollette te?"

Vastaukseksi tähän puheeseen sain — minkä varmaan olin ansainnutkin — kummastuneen katseen, joka mielestäni oli myös hieman paheksuva. Me erosimme ja minä palasin sisään hyvin viluisena. Kellot löivät ja kirkonkellot soivat keskiyötä, ihmiset olivat lähdössä, juhla oli ohi, lamput himmenivät. Tunti vielä, ja koko talo oli hiljainen ja pimeä. Minäkin olin vuoteessa, mutta en nukkunut. Minun ei ollut helppo nukkua sellaisen kiihtymyksen päivän jälkeen.

XV

PITKÄ LOMA

Madame Beckin syntymäpäivää, kolmen edellisen viikon laiskottelua, itse juhlapäivän lyhyttä kahdentoista tunnin ilon ja hilpeyden puuskaa ja äärettömän ikävää huomispäivää seurasi aivan päinvastainen aika: kaksi kuukautta oikeata työtä, ahkeraa ja tiukkaa opiskelua. Nämä kaksi kuukautta, kouluvuoden viimeiset, olivat itse asiassa ainoa todellinen työaika koko vuotena. Niihin lykättiin ja keskitettiin ankarimmat valmistelut tutkintoa varten, joka tapahtui ennen palkintojenjakoa. Niin tekivät sekä opettajat että opettajattaret ja oppilaat. Palkinnontavoittelijain oli tehtävä vakavaa työtä, opettajain ja opettajattarien oli otettava taakka hartioilleen, yllytettävä hitaita, autettava ja opastettava lupaavampia. Oli saatava aikaan vaikuttava näyte, loistava julkinen tutkinto, ja se tarkoitus pyhitti kaikki keinot.

Tuskin huomasinkaan toisten opettajain työtä, oma puuhani askarrutti mieltäni, ja minun tehtäväni ei ollutkaan helpoimpia: minun oli päntättävä noin yhdeksäänkymmeneen päähän tarpeellinen määrä sitä mitä he pitivät taidoista vaikeimpana ja monimutkaisimpana, englannin kieltä, väännettävä yhdeksänkymmentä kieltä ääntämään sellaista mikä heistä tuntui melkein mahdottomalta — saarivaltion sihiseviä hammasäänteitä.

Tutkintopäivä valkeni. Kauhea päivä! Sitä varten oli valmistuttu levottoman jännittyneinä, pukeuduttu ääneti ja kiireisesti — ei mihinkään kevyeen eikä liehuvaan tällä kertaa — poissa olivat nyt valkoiset harsokankaat ja taivaansiniset vyönauhat, muotina oli vakava, vahva ja kiinteä. Minusta tuntui että juuri minä olin erityisen pahassa asemassa tuona päivänä, koska raskain taakka ja vaikeus lankesi yksin minun osalleni kaikista naisopettajista. Toisten ei tarvinnut pitää tutkintoa opettamissaan aineissa; kirjallisuudenopettaja, herra Paul, otti tämän velvollisuuden itselleen. Hän, tuo kotityranni, kokosi toiseen käteensä kaikki ohjakset, hän hylkäsi vihaisesti kaiken yhteistyön; hän ei tahtonut apua. Madamen itsensä, joka ilmeisesti mielellään olisi pitänyt tutkinnon maantieteessä, lempiaineessaan, jota hän opetti hyvin, oli mukauduttava itsevaltiaan sukulaisensa määräyksiin. Paul syrjäytti koko opettajakunnan, miespuoliset ja naispuoliset, ja seisoi tutkijan paikalla yksinään. Hän oli harmissaan siitä että hänen oli pakko tehdä yksi poikkeus tästä säännöstä. Hän ei hallinnut englanninkieltä: siispä hänen täytyi jättää tämä opinhaara englanninopettajan käsiin, ja niin hän tekikin, mutta ei ilman pientä lapsekasta kateutta.

Alituinen ristiretki joka-ainoan ihmisen — paitsi oman itsensä — itserakkautta vastaan kuului tämän kykenevän mutta kiukkuisen ja kunnianhimoisen pienen miehen omituisuuksiin. Hänellä oli voimakas halu oman persoonansa julkiseen näyttelemiseen, mutta äärimmäinen vastenmielisyys toisten ihmisten samanlaista esiintymistä kohtaan. Hän sorti, hän lannisti milloin vain voi, ja raivosi kuin pulloon suljettu tuulispää, milloin ei voinut.

Tutkintopäivän aattoiltana kävelin puutarhassa kuten muutkin opettajattaret ja kaikki sisäoppilaat. Herra Emanuel yhtyi seuraani "kielletyllä käytävällä"; hänellä oli sikari hampaissa; päällystakki — erittäin luonteenomainen vaatekappale, vaikkakaan ei kuosiltaan erikoinen — liehui tummana ja uhkaavana, kreikkalaisen lakin tupsu varjosti ankarana vasenta ohimoa, mustat viikset käpertyivät kuin vihaisella kissalla, ja sinisten silmäin välkkeessä oli pilviä.

"Niin te siis", hän alkoi, pysäyttäen minut jyrkästi ja asettuen eteeni, "niin te siis aiotte isännöidä kuin kuningatar valtaistuimellaan — minun vierelläni, huomenna. Varmaan jo ennakolta nautitte korkeasta asemastanne. Olen näkevinäni teissä tiesi mitä säteilyä, te pieni kunnianhimoinen olento."

Nyt sattuikin niin, että hän erehtyi tykkänään. Minä en pitänyt — en voinut pitää — kuulijakunnan ihailua tai hyvää käsitystä yhtä suuressa arvossa kuin hän. Jos minulla olisi sen joukossa ollut yhtä monta henkilökohtaista ystävää tai tuttavaa kuin hänellä, en tiedä miten asia olisi kääntynyt, mutta minä puhunkin tapauksesta sellaisena kuin se nyt oli. Minulle olivat kouluvoitot vain kylmää kiiltoa. Olin ihmetellyt — ja ihmettelin nytkin — kuinka niiden loiste hänestä voi näyttää kirkkaalta ja lämpimältä kuin takkavalkea. Hän välitti niistä ehkä liian paljon, minä luultavasti liian vähän. Minulla oli kuitenkin omat päähänpistoni niinkuin hänelläkin. Minusta esimerkiksi oli hauskaa nähdä herra Emanuel kateellisena. Kateus sytytti hänen mielensä ja viritti hänen henkensä ja loi kaikennäköisiä lystikkäitä valoja ja varjoja hänen tummiin kasvoihinsa ja orvokinsinisiin silmiinsä (hänellä oli tapana sanoa, että hänen musta tukkansa ja siniset silmänsä olivat "une de ses beautés_").[58] Hänen kiukullaan oli oma viehätyksensä: se oli vilpitöntä, totista, kokonaan järjetöntä, mutta ei koskaan tekopyhää. Niinpä en millään tavoin salannut luuloteltua mielihyvääni, kysyinpähän vain milloin englanninkielen tutkinto oli — alussa vai lopulla päivää.

"Minä epäröin", sanoi hän, "asetanko sen alkuun, jolloin ihmisiä on vasta vähän ja jolloin kunnianhimoinen luonteenne ei saa nauttia suuresta kuulijakunnasta, vai aivan loppuun, kun kaikki ovat väsyneitä ja osaksenne tulee vain laimeata ja heikkoa tarkkaavaisuutta."

"Kuinka kovasydäminen olette, monsieur", sanoin teeskennellen alakuloisuutta.

"Teitä kohtaan pitääkin olla ankara. Te olette niitä ihmisiä, joita täytyy pitää kurissa. Minä tunnen teidät! Minä tunnen teidät! Toiset ihmiset tässä talossa näkevät teidät ja luulevat että väritön varjo on kulkenut ohi. Mutta minäpä tutkin kasvonne heti, ja se riitti."

"Oletteko tyytyväinen kun ymmärrätte minua?"

Vastaamatta suoraan hän jatkoi: "Ettekö ollutkin mielissänne kun onnistuitte näytelmässä? Minä katselin teitä ja näin kasvoissanne intohimoista voitonriemua. Kuinka katseenne säkenöi! Se ei ollut vain valoa, se oli liekkejä: minä tiesin olla varuillani."

"Se mitä tuossa tilaisuudessa tunsin — ja suokaa anteeksi jos sanon teidän äärettömästi liioittelevan tunteeni suuruutta ja laatua — oli kokonaan ylimalkaista. Minä en välittänyt ilveilystä. Vihasin osaa jonka annoitte minulle. Minulla ei ollut pienintäkään myötätuntoa näyttämön edessä olevaa yleisöä kohtaan. Epäilemättä kunnon ihmisiä, mutta tunnenko minä heitä? Merkitsevätkö he mitään minulle? Välitänkö siitä että huomenna taas joudun heidän eteensä? Onko tutkinto minulle mitään muuta kuin työ jonka soisin pian olevan kunnialla ohi?"

"Saanko vapauttaa teidät siitä?"

"Äärettömän kernaasti, jos vain ette pelkää epäonnistumista."

"Mutta minä en onnistuisi. Osaan vain kolme lausetta englantia ja muutamia sanoja, esimerkiksi de sonn, de mone, de stare[59] — sanoinko hyvin? Minun mielestäni olisi parasta jättää koko asia sikseen, olla ilman englannintutkintoa — mitä siitä sanotte?"

"Jos madame suostuu, suostun minäkin."

"Sydämestännekö?"

"Sydämeni pohjasta."

Hän poltti sikariaan äänettömänä. Sitten hän äkkiä kääntyi.

"Antakaa minulle kätenne", hän sanoi. Kiukku ja kateus suli hänen kasvoistaan, niistä loisti nyt herttainen ystävällisyys.

"Kas niin, ei viitsitä olla kilpailijoita, ollaan ystäviä. Tutkinto tulee tapahtumaan, minä valitsen sopivan hetken, ja sen sijaan että häiritsisin ja kiusaisin teitä, kuten melkein teki mieleni kymmenen minuuttia sitten — minulla on pahat tuuleni, on ollut lapsesta saakka — tahdon rehellisesti auttaa teitä. Itse asiassa olette yksinäinen ja vieras, teidän on raivattava tienne ja ansaittava leipänne, ja voi ehkä olla hyväkin että tulette tunnetuksi. Me olemme ystäviä — suostutteko?"

"Koko sydämestäni, monsieur. Minä iloitsen ystävästä. Pidän siitä enemmän kuin voitosta."

"Raukka" hän sanoi, kääntyi pois ja jätti minut käytävään.

Tutkinto sujui hyvin; Paul piti sanansa ja teki parhaansa helpottaakseen minun osaani. Seuraavana päivänä oli palkintojenjako. Sekin meni ohi, koulu loppui, oppilaat lähtivät kotiin ja alkoi pitkä loma.

Sitä lomaa! Unohdanko sen koskaan? Luullakseni en. Madame Beck matkusti loman ensi päivänä lastensa luo rannikolle, kaikilla kolmella opettajattarella oli omaisia tai ystäviä, joiden luo he pakenivat, kaikki opettajat lähtivät kaupungista, muutamat Pariisiin, muutamat Boue-Marineen, Paul lähti pyhiinvaellukselle Roomaan, talo jäi aivan tyhjäksi, ilman muita asukkaita kuin minä, eräs palvelustyttö ja muuan onneton oppilas, tylsämielinen raukka, joka kaukana asuvalta äitipuoleltaan ei saanut lupaa palata kotiin.

Sydämeni melkein kuoli; viheliäinen ikävä herpaannutti sen kielet. Kuinka nuo syyskuun päivät olivat pitkät! Kuinka hiljaiset, kuinka elottomat! Kuinka tyhjät, autiot ja lohduttomat! Kuinka alakuloinen olikaan tuo hylätty puutarha, joka nyt, kaupungin kesän jälkeen, oli harmaana tomusta. Katsoessani eteenpäin noiden kahdeksan viikon alussa tiesin tuskin kuinka voisin elää ne loppuun. Mielialani oli jo kauan ollut asteittain alenemassa, ja nyt kun työn antama tuki oli poissa, se laskeutui nopeasti. Eteenpäin katsominenkaan ei tuonut mitään toiveita: mykkä tulevaisuus ei tietänyt mistään huojennuksesta, ei tarjonnut mitään lupauksia, ei antanut mitään aihetta kestää nykyistä pahaa luottaen tulevaan hyvään. Surullinen välinpitämättömyys koko olemassaolosta painoi usein mieltäni — epätoivoinen halu päästä pian maallisen retken päähän. Kun minulla nyt oli hyvää aikaa katsella elämää niin kuin minunlaiseni on sitä katsottava, näin siinä vain toivottoman erämaan: vain keltaista hiekkaa, ei vihreätä niittyä, ei palmupuuta, ei lähdettä näkyvissä. Toiveita, jotka ovat nuoruudelle rakkaat, jotka pitävät sitä pystyssä ja ohjaavat sitä, en tuntenut enkä uskaltanut tuntea. Jos ne joskus kolkuttivat oveeni, oli epävieraanvarainen telki vedettävä sisäpuolelta niiden eteen. Kun ne hylättyinä kääntyivät pois, vuotivat väliin hyvinkin katkerat kyynelet, mutta sitä ei voinut auttaa, minä en uskaltanut ottaa vastaan sellaisia vieraita. Niin kuolettavasti pelkäsin liikanaisen itseluottamuksen syntiä ja heikkoutta.

Uskonnollinen lukija, sinä kai pidät minulle pitkän saarnan sen johdosta mitä juuri olen kirjoittanut. Niin sinäkin, moralisti, ja sinä, ankara viisas. Sinä stoalainen rypistät kulmiasi, sinä kyynikko olet ivallinen, sinä nautiskelija naurat. Hyvä on, suhtautukaa siihen kukin omalla tavallanne. Minä otan vastaan saarnan, kulmain rypistämisen, pilkan ja naurun. Ehkä olette kaikki oikeassa, ja ehkä minun olosuhteissani olisitte kaikki olleet väärässä kuten minä. Ensimmäinen kuukausi oli todellakin pitkä, raskas, musta kuukausi minulle.

Tylsämielinen ei näyttänyt onnettomalta. Tein parhaani ruokkiakseni hänet hyvin ja pitääkseni hänet lämpimänä, eikä hän muuta pyytänyt kuin ruokaa ja päivänpaistetta, ja kun se puuttui, takkavalkeata. Hänen heikot hengenlahjansa viihtyivät toimettomuudessa: hänen aivonsa, silmänsä, korvansa ja sydämensä nukkuivat tyytyväisen unta, ne eivät voineet herätä työhön, horrostila oli niiden paratiisi.

Loman kolme ensimmäistä viikkoa olivat kuumat, kauniit ja kuivat, mutta neljäs ja viides myrskyä ja sadetta. En tiedä miksi tuo ilmanmuutos teki niin kauhean vaikutuksen minuun, miksi raivoava myrsky ja vihmova sade lamaannuttivat minua kuolettavammin kuin kirkas sää, mutta niin kävi, ja hermostoni jaksoi hädin tuskin kestää sitä mitä sen oli kestettävä monena päivänä ja yönä tuossa suuressa tyhjässä talossa. Kuinka rukoilinkaan taivaalta apua ja lohdutusta! Kuinka kauhistuttavalla voimalla minut vähin vähäsikään se vakaumus, että kohtalo oli ainainen vihamieheni, jota ei koskaan voinut lepyttää! Minä en sydämessäni syyttänyt Jumalan armoa ja oikeutta tästä; päätin Hänen suureen suunnitelmaansa kuuluvan, että muutamien piti syvästi kärsiä elinaikanaan, ja olin vihlovan vakuuttunut siitä, että näiden joukkoon kuuluin minäkin.

Oli jonkinlainen helpotus kun tylsämielisen täti, kiltti vanha nainen, eräänä päivänä tuli hakemaan luokseen omituisen, viallisen toverini. Tuo onneton olento oli ajoittain ollut minulle raskaana taakkana; en voinut viedä häntä puutarhan ulkopuolelle enkä jättää häntä hetkeksikään yksin, sillä hänen poloinen sielunsa oli kasvanut yhtä vinoon kuin ruumiskin, ja sillä oli eniten taipumusta pahaan. Epämääräinen halu pahantekoon ja tarkoitukseton ilkeys tekivät alituisen valvonnan välttämättömäksi. Koska hän puhui hyvin harvoin ja saattoi tuntikausia istua tylsän näköisenä, väännellen kasvojaan sanoin kuvaamattomiin irvistyksiin, olin pikemmin ikään kuin vankina oudon ja kesyttömän eläimen kanssa kuin ihmisolennon seurassa. Lisäksi hänelle oli tehtävä erinäisiä palveluksia, jotka olisivat vaatineet mielisairaanhoitajattaren hermoja. Rohkeuttani koeteltiin kovin, ja vähin se lannistui kokonaan. Näiden velvollisuuksien ei olisi pitänyt tulla minun osalleni; eräs palvelustyttö oli tähän asti suorittanut ne, mutta lomallelähdön kiireessä ei hänelle ehditty hankkia sijaista. Tämä rasitus ja vaiva ei suinkaan ollut helpoimpia mitä elämässäni olen kokenut, mutta niin halpaa ja vastenmielistä kuin se olikin, oli henkinen tuskani paljon kuluttavampaa ja tuhoisampaa. Tylsämielisen palveleminen riisti minulta usein kyvyn ja halun syödä ateriaani ja lähetti minut uupuneena ulos raikkaaseen ilmaan ja kaivon luo pihalle. Mutta tämä työ ei koskaan kouristanut sydäntäni eikä pusertanut silmistäni kuumia kyyneleitä.

Tylsämielisen lähdettyä sain vapaasti kävellä ulkona. Ensin minulla ei ollut rohkeutta poistua kauaksi Rue Fossettelta, mutta vähitellen uskalsin jo kaupungin porteille asti, kuljin niistä ulos ja vaeltelin kaukana pitkin viertoteitä, yli peltojen, katolisen ja protestanttisen hautausmaan taakse, ohi maatalojen, teille ja pieniin metsiin, en tiedä minne. Ahdistus ajoi minua eteenpäin, kuume kielsi lepäämästä, seuralaisenpuute vaivasi sieluani polttavan nälän tavoin. Vaelsin usein aamusta saakka, läpi helteisen keskipäivän, kuivan iltapuolen ja pimeän illan, ja palasin kotiin kuun noustessa.

Yksinäisillä kävelyilläni ajattelin väliin toisten, tuttavieni, nykyistä olotilaa. Siellä oli madame Beck hauskassa kylpypaikassa lastensa ja äitinsä kanssa, keskellä lukuisia ystäviä, jotka olivat hakeutuneet samaan virkistyspaikkaan. Zélie St. Pierre oli Pariisissa sukulaistensa luona, toiset opettajattaret olivat kodeissaan. Siellä oli Ginevra Fanshawe, jonka eräs ystävä oli vienyt hauskalle kiertomatkalle etelään. Ginevra oli mielestäni onnellisin. Hän sai retkeillä läpi kauniiden seutujen, syyskuun aurinko loisti hänelle yli hedelmällisten tasankojen, joilla vilja tuleentui ja viini kypsyi sen lämpimissä säteissä. Kultainen ja kristallinen kuu nousi hänen näkyviinsä siniseltä taivaanrannalta, jota vuorten aaltoviiva reunusti.

Mutta kaikki tämä ei ollut mitään; minäkin tunsin nuo syksyiset päivänpaisteet ja näin nuo elonkorjuun kuutamot, ja melkein toivoin nukkuvani syvällä nurmen alla, kaukana niiden vaikutuksesta. Mutta Ginevralla oli mukanaan eräänlainen hengetär, joka osasi antaa alituista voimaa ja lohtua, kirkastaa päivänpaisteen ja täyttää pimeyden tuoksuilla. Paras ihmiselämän hyvistä hengettäristä suojasi häntä siivillään ja kumartui hänen päänsä yli. Ginevraa seurasi todellinen Rakkaus, eikä hän koskaan voinut olla yksin. Oliko hän tunteeton sille? Minusta se tuntui mahdottomalta: en voinut kuvitella sellaista turtumusta. Kuvittelin että hän oli salassa kiitollinen, rakasti vielä pidätetysti, mutta aikoi jonakin päivänä näyttää miten paljon hän rakasti. Ajattelin myös että hänen uskollinen sankarinsa aavisti hänen aran kiintymyksensä ja sai siitä lohdutusta; uskoin että heidän välillään oli myötätunnon sähköinen lanka, keskinäisen ymmärtämyksen hieno säie, joka satojenkin peninkulmien takaa yhdisti — toimitti perille rukouksia ja toiveita yli vuorien ja laaksojen. Ginevrasta tuli vähitellen jonkinlainen sankaritar silmissäni. Eräänä päivänä, huomatessani tämän kasvavan harhakuvan, sanoin: "Luulen todellakin että hermoni ovat ylenmäärin jännittyneet: olen jollakin tavoin kärsinyt liikaa; sairaus on siitä seurauksena — mitä minun on tehtävä? Kuinka voin pysyä terveenä?"

Itse asiassa ei ollut mitään keinoa pysyä terveenä näissä olosuhteissa. Vihdoinkin seurasi erityisen kauhun ja tuskan vallassa vietettyä päivää ja yötä ruumiillinen sairaus — minun oli pakko mennä vuoteeseen. Näihin aikoihin loppui intiaanikesä ja alkoivat päiväntasausmyrskyt. Yhdeksän pimeätä ja sateista päivää, joiden tunnit vyöryivät ohitseni levottomina, kuuroina, hurjina, myrskyn Pauliinan huumaamina, makasin oudossa hermojen ja veren kuumeessa. Uni karkottui kokonaan. Usein nousin yöllä, etsin unta joka taholta, pyysin hartaasti sitä palaamaan. Ikkunan rasahdus, tuulen vinkuna vain vastasi — uni ei tullut!

Minä erehdyn. Kerran se tuli, mutta vihoissaan. Kärttämiseeni kyllästyneenä se toi mukanaan kostavan unen. St. Jean Baptisten kellon mukaan tuo uni kesti vain viisitoista minuuttia — lyhyt aika, mutta se riitti rasittamaan koko ruumistani tuntemattomalla tuskalla, tuomaan mukanaan nimettömän kokemuksen, joka laatunsa, sävynsä ja herättämänsä kauhun puolesta oli kuin tervehdys iäisyydestä. Kahdentoista ja yhden välillä sinä yönä tyrkytettiin huulilleni kalkki, musta, väkevä, outo, joka ei ollut kotoisin mistään kaivosta, vaan äyräitään myöten täynnä pohjattoman ja rannattoman meren vettä. Kärsimyksen malja, joka on valmistettu ajallisten ja äärellisten mittojen mukaan ja tarkoitettu kuolevaisen huulille, ei maistu sellaiselta kuin tämä kärsimys maistui. Juotuani ja herättyäni luulin että kaikki oli ohi: loppu tullut ja mennyt. Vapisin kauheasti kun tietoisuus palasi; olin valmis huutamaan apua joltakin ihmiseltä, mutta tiesin ettei ketään ollut kyllin lähellä kuullakseen hurjaa huutoani — Goton kaukaisessa ullakkokamarissaan ei voinut kuulla — ja nousin polvilleni vuoteeseen. Muutamia hirveitä tunteja kului: kuvaamaton tuska repi ja ahdisti mieltäni. Luulen että pahin tuon unen kauhuista oli tämä. Näin unta että rakastettu vainaja, joka elämässään oli rakastanut minua, kohtasi minut jossakin vieraantuneena: sanomaton epätoivo tulevaisuuden suhteen ahdisti sydänjuuriani. Minulla ei ollut minkäänlaista aihetta toivoa toipuvani ja palaavani elämään, ja kuitenkin oli aivan sietämätön tuo säälimätön ja ynseä ääni, jolla Kuolema houkutteli minua kutsumaan luokseni sen tuntemattomat kauhut. Kun koetin rukoilla, sain huuliltani vain nämä sanat: "Nuoruudestani saakka olen kärsinyt Sinun hirmuisuuttasi vaivaantunein mielin."

Se oli niin totta.

Tuodessaan minulle teetä seuraavana aamuna Goton pyysi minua kutsumaan lääkärin. Minä en tahtonut — en uskonut minkään lääkärin voivan parantaa minua.

Eräänä iltana nousin — minä en houraillut, olin täysissä tajuissani — ja pukeuduin, heikkona ja horjuvana. En voinut kauemmin sietää huoneeni yksinäisyyttä ja hiljaisuutta; aavemaiset valkoiset vuoteet muuttuivat silmissäni kummituksiksi, jokaisen päänalus oli pääkallo, jättiläiskokoinen ja auringon valkaisema — kangastuksia vanhemmasta maailmasta ja väkevämmästä suvusta oli kiteytynyt niiden suuriin ammottaviin silmäkuoppiin. Sinä iltana lujittui sielussani entistä kiinteämmin sellainen vakaumus, että Kohtalo oli kiveä ja Toivo väärä epäjumala — sokea, veretön, graniittisydäminen. Tunsin myös että koettelemus, jonka Jumala oli minulle lähettänyt, oli nyt saavuttanut huippunsa ja että minun oli käännettävä se takaisin omin käsin, niin kuumat, heikot ja vapisevat kuin ne olivatkin. Satoi vieläkin ja tuuli vinkui, mutta mielestäni armeliaammin kuin oli satanut ja myrskynnyt kaiken päivää. Hämy lankesi yli maan, ja sen vaikutus tuntui minusta sääliväiseltä. Ikkunasta näin purjehtivia iltapilviä, jotka riippuivat alhaalla kuin liput puolitangossa. Minusta tuntui että sillä hetkellä oli taivaassa surua ja myötätuntoa kaikkia maan kärsimyksiä kohtaan, kauhean uneni paino keventyi, tuo sietämätön ajatus, ettei minua enää rakastettu, ei tunnettu, vaihtui puolittain päinvastaisen toivoon — ja olin varma että tuo toivo loistaisi kirkkaammin, jos pääsisin pois tämän katon alta, joka oli painostava kuin laakea hautakivi, ja menisin kaupungin ulkopuolelle eräälle hiljaiselle kukkulalle, kauas kenttien keskelle. Panin ylleni päällystakin (en voinut olla houreissa, sillä minulla oli älyä pukeutua lämpimästi) ja lähdin matkaan. Erään kirkon kellot pysäyttivät minut kulkiessani ohi, ne tuntuivat kutsuvan minua iltarukoukseen, ja minä menin sisään. Mikä juhlameno tahansa, kaikki vilpittömän hartauden näkeminen, kaikki vetoaminen Jumalaan oli minulle silloin yhtä tervetullutta kuin leipä äärimmäistä puutetta kärsivälle. Polvistuin muiden mukana kivilattialle. Se oli vanha juhlallinen kirkko, jonka hämärää maalatuista ikkunoista tuleva valo ei kullannut vaan purppuroi.

Kirkossa oli kourallinen väkeä, ja iltarukouksen jälkeen lähti puolet pois. Huomasin pian että jäljellejääneet aikoivat ripittäytyä. En hievahtanut paikaltani. Kirkon kaikki ovet suljettiin huolellisesti, pyhä hiljaisuus ja juhlallinen hämärä laskeutui ylitsemme. Hetkisen kuluttua, joka oli vietetty henkeä pidättävässä hiljaisuudessa ja rukouksessa, eräs katuvaisista lähestyi rippituolia. Seurasin häntä silmilläni. Hän kuiskasi tunnustuksensa, hänelle kuiskattiin synninpäästö, hän palasi lohdutettuna. Toinen teki samoin, ja kolmas. Kalpea nainen, joka oli polvillaan minun lähelläni, sanoi hiljaisella ystävällisellä äänellä:

"Menkää te nyt, minä en ole vielä aivan valmis."

Tottelin koneellisesti, nousin ja lähdin. Tiesin mitä aioin tehdä; tarkoitukseni oli selvinnyt minulle kuin salaman välähdyksessä. Onnettomammaksi kuin jo olin ei tämä askel voinut minua tehdä, ja se voi rauhoittaa.

Pappi rippituolissa ei edes kääntynyt katsomaan minuun, kallisti vain korvansa hiljaa huulteni eteen. Hän saattoi olla hyvä mies, mutta hänen työnsä oli muuttunut jonkinlaiseksi muodollisuudeksi: hän suoritti sen totunnaisen rauhallisesti. Minä epäröin, en tietänyt tunnustuskaavaa, ja tavanmukaisten alkusanojen sijasta sanoin:

" Mon père, je suis Protestante."[60]

Hän teki äkkikäännöksen. Hän ei ollut tämän maan pappeja, tuota luokkaa, jonka kasvojen ilme miltei poikkeuksetta on ikävä ja mateleva. Näin hänen profiilistaan ja otsastaan, että hän oli ranskalainen. En usko että häneltä puuttui tunnetta ja älyä, vaikka hän olikin jo iäkäs ja harmaantunut. Hän kysyi aika ystävällisesti, miksi olin tullut hänen luokseen vaikka olin protestantti.

Sanoin isoavani neuvoa ja lohdutuksen sanaa. Olin asunut muutamia viikkoja aivan yksin, olin ollut sairas, mieltäni ahdisti tuska, jonka painoa tuskin enää jaksaisin kestää.

"Oliko se synti, rikos?" kysyi hän hieman hätkähtäen.

Rauhoitin häntä siinä suhteessa ja osoitin hänelle kokemukseni ääriviivat niin hyvin kuin taisin.

Hän näytti miettiväiseltä, kummastuneelta. "Te yllätätte minut", hän sanoi. "Minulla ei ennen ole ollut tällaista tapausta. Yleensä meillä on juurtunut tapamme ja olemme sen mukaisesti valmistuneita, mutta tämä tapaus poikkeaa suuresti ripin tavallisesta kulusta. Minulla tuskin on varalla neuvoa tällaisissa olosuhteissa."

Tietysti en ollut odottanutkaan että hänellä olisi, mutta pelkkä vaivani kertominen korvaan joka oli inhimillinen ja kuuleva ja kuitenkin pyhitetty, patoutuneen ja kauan salatun ahdistukseni purkaminen taholle josta se ei pääsisi leviämään eteenpäin, oli tehnyt minulle hyvää. Olin jo huojentunut.

"Täytyykö minun mennä, isä?" kysyin, kun hän oli vaiti.

"Tyttäreni", hän sanoi ystävällisesti — ja olen varma että hän oli hyvä mies, hänellä oli niin säälivä katse — "tänä iltana teidän on paras mennä, mutta vakuutan teille että sananne ovat koskeneet minuun. Rippi, kuten kaikki muukin, voi ajan pitkään tulla kaavamaiseksi ja jokapäiväiseksi. Te olette tullut tyhjentämään sydämenne: sellaista tapahtuu harvoin. Tahtoisin mielelläni vielä ajatella tapaustanne, ottaa sen mukanani rukouskammiooni. Jos olisitte meidän uskoamme, tietäisin kyllä mitä minun olisi sanottava — noin järkyttynyt mieli voi löytää lepoa vain hiljaisessa turvapaikassa ja säännöllisissä hartaudenharjoituksissa. Maailma, se on tunnettua, ei tarjoa minkäänlaista tyydytystä tuonlaatuisille luonteille. Pyhät miehet ovat kehoittaneet teidänkaltaisianne rippilapsia jouduttamaan matkaansa ylöspäin katumustöillä, kieltäymyksillä ja vaikeilla hyvillä töillä. Kyynelet ovat täällä heidän ruokanaan ja juomanaan — murheen leipä ja murheen vesi — mutta heidän palkkansa tulee perästäpäin. Oma vakaumukseni on että nämä vaikutelmat, joiden alla te nyt huokailette, ovat Jumalan lähettejä, jotka ovat tulleet saattamaan teitä oikean kirkon helmaan. Te olette luotu meidän uskoamme varten: vain meidän uskomme voisi parantaa ja auttaa teitä — protestanttinen oppi on aivan liian kylmää, kuivaa ja proosallista teille. Mitä enemmän ajattelen tätä tapausta, sitä selvemmin näen että se kokonaan poikkeaa tavallisuudesta. En mistään hinnasta tahtoisi kadottaa teitä näkyvistäni. Menkää, tyttäreni, tällä kertaa, mutta palatkaa luokseni taas."

Minä nousin ja kiitin häntä. Olin poistumassa kun hän viittasi minut takaisin.

"Teidän ei pidä tulla tähän kirkkoon", hän sanoi. "Näen että olette sairas, ja tämä kirkko on liian kylmä. Teidän pitää tulla kotiini, asun" — (ja hän antoi minulle osoitteensa). "Tulkaa luokseni huomenaamulla kello kymmenen."

Minä vain kumarsin vastaukseksi tähän ehdotukseen, laskin harson kasvoilleni, tiukensin päällystakkiani ja hiivin pois.

Otaksutko, lukija, että aioin uudelleen uskaltaa tämän kunnianarvoisen isän ulottuville? Yhtä hyvin olisin voinut marssia suoraan Babylonian pätsiin. Tällä papilla oli aseita jotka voivat tepsiä minuun, hän oli luonnostaan ystävällinen; se oli tuota mielevää ranskalaista ystävällisyyttä, jonka viehätykselle tiesin olevani jonkin verran altis. Vaikkakaan en kunnioittanut kaikkea rakkautta, oli olemassa tuskin ainoatakaan kiintymyksen laatua, edes hiukankin todellisuuteen perustuvaa, jota olisin uskonut pystyväni kokonaan vastustamaan. Jos olisin mennyt hänen luokseen, olisi hän näyttänyt minulle kaiken mikä on suloista, viihdyttävää ja lempeätä kunnon paavilaisessa taikauskossa. Sitten hän olisi koettanut sytyttää, virittää, yllyttää minussa intoa hyviin töihin. Minä en tiedä kuinka kaikki olisi päättynyt. Me kaikki luulemme olevamme lujia muutamissa asioissa, me kaikki tiedämme olevamme heikkoja monissa. On mahdollista, että jos olisin käynyt Rue des Mages n:o 10:ssä määrättynä päivänä ja hetkenä, voisin juuri nyt, sen sijaan että kirjoitan tätä kerettiläistä kertomusta, laskea rukousnauhani helmiä erään karmeliittiluostarin kammiossa Boulevard de Crécyn varrella Villettessä. Tuossa lempeässä vanhassa papissa oli jotakin fénelonimaista, ja olivat hänen virkaveljensä minkälaisia tahansa ja ajattelin sitten mitä hyvänsä hänen kirkostaan ja uskostaan (en pidä kummastakaan), hänet itsensä olen aina säilyttävä kiitollisessa muistossa. Hän oli ystävällinen kun tarvitsin ystävällisyyttä, hän teki minulle hyvää. Taivas siunatkoon häntä!

Hämy oli vaihtunut pimeäksi ja lamput oli sytytetty kaduilla, kun astuin ulos tuosta hämärästä kirkosta. Kotiinpaluu oli nyt käynyt minulle mahdolliseksi; hurja kaipuu saada hengittää tätä lokakuun tuulta pienellä kukkulalla kaukana kaupungin muurien ulkopuolella oli lakannut olemasta ehdottomasti käskevä vaikutin ja lauhtunut hiljaiseksi toiveeksi, jota järki voi nousta vastustamaan. Järki työnsi sen syrjään ja minä palasin, kuten luulin, Rue Fossettelle. Mutta olinkin joutunut siihen osaan kaupunkia, jota vähimmin tunsin; se oli vanha osa, täynnä ahtaita katuja ja vanhoja, kauniita, lahoavia taloja. Olin aivan liian heikko kokoamaan ajatukseni ja vielä liian välinpitämätön omasta hyvinvoinnistani ja turvallisuudestani, ollakseni varovainen; hämmennyin kokonaan, sotkeuduin outojen kadunkulmain verkkoon. Olin eksynyt enkä osannut kysyä neuvoa keneltäkään.

Jos myrsky oli hieman torkahtanut auringonlaskun aikana, otti se nyt vahingon takaisin. Väkevänä pyyhkäisi viuhuva tuuli luoteesta kaakkoon; satoi kuin kaatamalla ja väliin kuului ankara paukaus. Oli kylmä, ja minua paleli ytimiin saakka. Painoin pääni alas päästäkseni paremmin vastatuuleen, mutta se löi minut takaisin. En menettänyt rohkeuttani tässä taistelussa, toivoin vain siipiä, jotta olisin voinut nousta tuuliratsun selkään, levittää lentimeni ja lepuuttaa niitä sen voimassa, kiitää sen mukana, pyyhkäistä minne se pyyhkäisi. Juuri kun toivoin tätä, tunsin äkkiä vieläkin ankarampaa vilua, vaikka minun jo muutenkin oli ollut kylmä, vielä kauheampaa voimattomuutta, vaikka jo olin niin heikko. Koetin päästä läheisen suuren rakennuksen porttikäytävään, mutta sen valtava päätymässä ja jättiläistorni musteni ja katosi näkyvistäni. Sen sijaan että olisin vaipunut portaille kuten aioin, tuntui kuin olisin suinpäin syöksynyt syvyyden kuiluun. Enempää en muista.

XVI

"KAUAN KAUAN SITTEN"

Missä sieluni oli tuon tainnostilan aikana, sitä en osaa sanoa. Mitä se näki, missä se matkusti lumouksessaan tuona kummallisena yönä, sen se piti omana salaisuutenaan, kuiskaamatta koskaan sanaakaan muistille, nolaten mielikuvituksen järkähtämättömällä vaitiolollaan. Ehkä se oli liidellyt ylöspäin ja kaukaa nähnyt ikuisen kotinsa, toivoen pääsevänsä sinne nyt, luullen tuskallisen kytkeytyneisyytensä aineeseen vihdoinkin loppuneen. Sieluni näin arvellessa oli kenties enkeli käskenyt sitä poistumaan taivaan kynnykseltä, johtanut itkevän takaisin maan päälle ja sitonut sen värisevänä ja vastahakoisena uudelleen kylmään ja kuihtuneeseen ruumisparkaan, jonka seuraan se oli enemmän kuin väsynyt.

Tiedän että se astui takaisin vankilaansa murehtien, ja vastahakoisesti vaikeroiden ja väristen. Eronneita tovereita, henkeä ja ainetta, oli vaikeata yhdistää uudelleen: ne eivät tervehtineet toisiaan syleillen, vaan ponnistellen tuskallisesti vastaan. Näköaisti palasi mutta kaikki oli punaista, ikään kuin veressä uivaa, menetetty kuulo syöksyi takaisin korviini kuin ukkosen jylinä, tietoisuus palasi pelkona: nousin säikähtyneenä istumaan kysyen itseltäni missä maailmoissa, minkälaisten olentojen joukossa heräsin. Ensin en tuntenut mitään minkä näin: seinä ei ollut seinä, lamppu ei ollut lamppu. Olisin yhtä hyvin ymmärtänyt sitä mitä sanomme kummitukseksi, kuin ymmärsin tavallisimpia esineitä, toisin sanoen: kaikki mihin silmäni sattui, näytti aavemaiselta. Mutta aistini asettuivat pian kukin paikalleen, ja elämänkoneisto alkoi totutun säännöllisen työnsä.

En vieläkään tietänyt missä olin, vähitellen vain näin että minut oli kaatumapaikaltani siirretty jonnekin. En maannut missään portailla, yön ja myrskyn erottivat minusta seinät, ikkunat ja katto. Minut oli kannettu johonkin taloon — mutta mihin taloon?

Saatoin vain ajatella tyttökoulua Rue Fossetten varrella. Vieläkin melkein unessa koetin kaikin mokomin päästä selville mihin huoneeseen minut oli viety, suureen makuusaliinko vai johonkin pienistä makuuhuoneista. Olin ihmeissäni kun en voinut nähdä pilkahdustakaan huonekaluista, jotka tajunnassani kuuluivat yhteen näiden huoneiden kanssa. Poissa olivat tyhjät valkoiset vuoteet, poissa suurten ikkunain pitkä rivi. "Eivätköhän vain ole panneet minua madame Beckin omaan huoneeseen?" ajattelin. Ja silloin katseeni sattui sinisellä damastilla verhottuun nojatuoliin. Vähitellen huomasin toisiakin istuimia, jotka olivat verhotut samalla tavoin, ja vihdoin käsitin olevani hauskassa arkihuoneessa, jonka takassa paloi iloinen tuli, lattialla oli matto, jonka himmeän ruskeasta pohjasta erotin heleänsinisiä lehtikoristeita, vaaleiden seinien yläreunassa oli kapea mutta loppumaton seppele sinisiä lemmenkukkia, jotka kietoutuivat ja sotkeentuivat lukemattomiin kultalehtiin ja kiehkuroihin. Kultakehyksinen peili täytti kahden ikkunan välisen seinäpinnan. Ikkunoissa oli runsaslaskoksiset verhot sinistä damastia. Tästä peilistä näin itseni, ja huomasin että minut oli laskettu sohvalle eikä vuoteeseen. Näytin aavemaiselta, silmäni olivat suuremmat ja ontommat, tukkani tummempi kuin tavallisesti vasten laihojen kasvojeni tuhkanharmaata hipiää. Oli ilmeistä, päättäen ei ainoastaan huonekaluista, vaan ikkunain, ovien ja takan paikasta, että tämä oli tuntematon huone oudossa talossa.

Melkein yhtä ilmeistä oli, ettei järkeni vielä ollut ennallaan, sillä kun tuijotin siniseen nojatuoliin, näytti se tulevan tutuksi, niin myös muuan kääntösohva, samoin pyöreä pöytä keskellä lattiaa verhonaan sininen liina, jota reunusti kirjavien syyslehtien köynnös, ja ennen kaikkea kaksi pientä jakkaraa, joissa oli kirjailtu päällinen, ja pieni eebenpuinen tuoli, jonka istuin ja selusta niin ikään olivat kirjaillut loistavilla kukkaryhmillä tummaa taustaa vasten.

Ihmeissäni tästä kaikesta tutkin edelleen. Kummallista sanoa, kaikki oli minulle vanhastaan tuttua, ja "kauan kauan sitten" hymyili vastaani joka sopesta. Kamiinan reunuksen yläpuolella riippui kaksi soikeata pienoiskuvaa: tunsin ulkomuistista "päiden" korkeissa puuteroiduissa hiuslaitteissa olevat helmet, valkoisten kaulojen ympäri kaartuvat samettiröyhelöt, musliinipäähineiden runsaat laskokset ja hihojen pitsireunusten kuosin. Kamiinan reunuksella oli kaksi porsliinimaljakkoa, jotka olivat jätteitä siromuotoisesta teekalustosta, sileitä kuin emalji ja ohuita kuin munankuori, ja keskellä oli muuan koriste, klassillinen alabasteriryhmä, jota säilytettiin lasikuvun alla. Kaikkien näiden erikoisuudet olisin voinut mainita, luetella säröt ja naarmut kuin selvänäkijä. Ennen kaikkia näin pari käsivarjostinta, joissa oli taidokkaita lyijykynäpiirroksia, huoliteltuja kuin teräspiirrokset, ja näitä katsellessani kirveli silmiäni vieläkin, sillä muistin hetket jolloin ne olivat viiva viivalta, piirros piirrokselta seuranneet vitkastelevaa, heikkoa, koukertelevaa koulutytön kynää, jota olivat pidelleet nämä nyt niin luurankomaiset sormet.

Missä minä olin? Eikä ainoastaan missä paikassa maailmaa, vaan minä armon vuonna? Sillä kaikki nämä esineet kuuluivat menneisiin päiviin, kaukaiseen maahan. Kymmenen vuotta sitten olin sanonut niille hyvästi; sitten neljännentoista ikävuoteni emme olleet kohdanneet toisiamme. Voihkaisin ääneen: "Missä olen?"

Muuan olento, jota en tähän asti ollut huomannut, liikahti, nousi ja lähestyi minua: olento joka ei ollut sopusoinnussa ympäristön kanssa ja teki arvoituksen vieläkin monimutkaisemmaksi. Se oli vain jonkinlainen maalaispalvelijatar, yllä karttuunipuku ja päässä arkipäiväinen palvelijattaren myssy. Hän ei puhunut ranskaa eikä englantia, enkä saanut häneltä mitään selvyyttä, kun en ymmärtänyt hänen murrettaan. Mutta hän hautoi ohimoitani ja otsaani jollakin viileällä ja hyvänhajuisella nesteellä, ja sitten hän kohensi pielusta johon nojasin, viittasi minua olemaan puhumatta ja palasi paikalleen sohvan jalkopäähän.

Hänellä oli kudin kädessä, ja koska hänen katseensa niin ollen oli minusta poispäin, saatoin tuijottaa häneen keskeytymättä. En käsittänyt kuinka hän oli tullut sinne ja mitä tekemistä hänellä oli sen ympäristön ja lapsuuteni päivien kanssa. Vielä käsittämättömämpää oli, mitä tekemistä sillä ympäristöllä ja niillä päivillä nyt saattoi olla minun kanssani.

Koska olin liian heikko tutkimaan salaisuutta perinpohjin, koetin selvittää sen sanomalla että kaikki oli erehdystä, unta, kuumehouretta, ja kuitenkin tiesin, että se ei voinut olla erehdystä ja että en nukkunut vaan uskoin olevani tajuissani. Olisin suonut ettei huone olisi ollut niin hyvin valaistu, jotta en olisi niin selvästi nähnyt pieniä kuvia, koristeita, suojuksia ja kirjailtua tuolia. Kaikki nämä esineet, samoin kuin sinipäällyksinen huonekalusto, olivat pienimpiä yksityiskohtia myöten samat kuin ne, jotka niin hyvin muistin ja jotka olivat minulle niin perin tutut kummitätini salongista Brettonissa. Minusta tuntui että ainoastaan huoneisto oli muuttunut, mittasuhteet olivat toiset.

Ajattelin Bedreddin Hassania, joka nukkuessaan kuljetettiin Kairosta Damaskoksen porteille. Oliko joku haltija laskeutunut tummilla siivillään läpi myrskyn joka oli minut kaatanut, ottanut minut kirkon portailta ja "nousten korkealle ilmaan", kuten itämainen satu kertoo, kantanut minut yli merten ja mannerten ja laskenut minut kauniisti takkavalkean ääreen vanhaan Englantiin? Mutta ei; minä tiesin että tuon takan valkea ei enää lämmittänyt kotijumaliaan — valkea oli sammunut kauan sitten ja kotijumalat viety muualle.

Palvelijatar kääntyi taaskin katsomaan minua, ja huomatessaan silmieni olevan selkiselällään ja pitäen arvatenkin niiden ilmettä hämmentyneenä ja kiihtyneenä, hän pani pois kutimensa. Näin hänen hetkisen askartelevan pienen pöydän ääressä, hän kaatoi vettä lasiin ja tiputti pisaroita pullosta. Mitähän tummaa nestettä hän aikoi minulle tarjota — mitähän elämänvettä tai taikajuomaa?

Oli myöhäistä kysyä — olin jo niellyt sen aivan passiivisesti ja heti. Levollisen ajatuksen virta hyväili nyt lempeästi aivojani, se paisui korkeammalle yhä leppoisampana, ja sen lauhat aallot olivat suloiset kuin palsami. Heikkouden tuska haihtui jäsenistäni, lihakset nukkuivat. Menetin liikuntakykyni, mutta kun samalla menetin halun liikkua, ei se ollut mikään tappio. Ystävällinen palvelijatar asetti varjostimen minun ja lampun väliin; näin hänen sitä varten nousevan, mutta en muista huomanneeni hänen palaavan paikalleen, sillä näiden kahden tapauksen välillä vaivuin uneen.

<tb>

Kun heräsin, katso! kaikki oli taaskin muuttunut. Kirkas päivänvalo ympäröi minua, se ei tosin ollut lämmintä kesävaloa, vaan myrskyisen ja kolean syksyn lyijynharmaata hohdetta. Nyt luulin varmasti olevani madame Beckin koulussa — varmasti, koska sade pieksi ikkunaruutuja, tuuli ulvoi puissa — siis puutarhassa — ja koska makasin keskellä vilua, valkeutta, yksinäisyyttä. Sanon valkeutta, sillä valkoiset parkkumiuutimet, jotka verhosivat ranskalaista vuodettani, sulkivat minulta näköalan.

Minä kohotin niitä ja katsoin ulos. Olin valmistunut näkemään pitkän, suuren, valkoisen huoneen, ja räpyttelin hämmentyneenä silmiäni nähdessäni vain pienen kamarin rajoitetun pinta-alan — pienen kamarin, jossa oli merensiniset seinäpaperit. Viiden suuren ja alastoman ikkunan sijasta näin vain yhden korkean ikkunan, jota musliiniuutimet verhosivat; parinkymmenen pienen puisen pesutelineen sijasta näin pukupöydän joka oli puettu kuin tanssiaisiin lähtevä nainen, valkoiseen punareunuksiseen pukuun; suuri hiottu peili riippui sen yläpuolella, ja soma pitsireunuksinen neulatyyny koristi sitä. Tämä pukupöytä sekä pieni ja matala, vihreän ja valkoisenkirjavalla sintsikankaalla päällystetty nojatuoli ja marmorilevyinen pesupöytä himmeänvihreine kalustoineen riittivät täyttämään tämän pienen huoneen.

Lukija, minä hätäännyin! Minkä tähden, kysyt. Oliko tuossa yksinkertaisessa, omalla tavallaan kauniissa makuuhuoneessa mitään mikä olisi voinut säikyttää arintakaan? Ei muuta kuin tämä: nuo huonekalut eivät voineet olla todellisia, oikeita nojatuoleja, peilejä ja pesupöytiä — niiden täytyi olla aaveita; ja jos tämä otaksuma torjuttaisiin muka liian hurjana — ja kesken hämmennystänikin minä torjuin sen — oli jäljellä vain se mahdollisuus, että minä itse olin joutunut luonnottomaan mielentilaan, että olin sairas ja houreissa, ja sittenkin tämä mielikuva oli varmaan oudoimpia millä kuumehoureet koskaan ovat uhrejaan ahdistaneet.

Minä tunsin, minun täytyi tuntea tuon pienen nojatuolin sintsipäällinen, mukava pikku tuoli itse, peilin kiiltävänmusta kehys kaiverrettuine lehtikoristeineen, pesuastioiden sileä vaaleanvihreä porsliini, pesupöytä itse harmaine marmorilevyineen, joka oli särkynyt yhdestä nurkasta, minun oli pakko tuntea nämä kaikki ja tervehtiä niitä, kuten edellisenä iltana olin väkisinkin tuntenut ja tervehtinyt salongin ruusupuisia huonekaluja, verhoja ja porsliineja.

Bretton, Bretton ja kymmenen vuoden takainen aika heijastui tuosta peilistä! Ja minkä tähden Bretton ja neljästoista ikävuoteni kummittelivat tuolla tavoin mielessäni? Ja jos ne kerran tulivat eteeni, miksi eivät sitten täydellisinä? Miksi leijaili hämmentyneiden silmieni edessä vain huonekalusto, kun taas huoneet ja muut ympäristötekijät olivat poissa? Mitä tulee tuohon punaisesta satiinista tehtyyn, kultahelmillä kirjailtuun ja pitsiripsuilla reunustettuun neulatyynyyn, oli minulla sama oikeus tuntea se kuin tuntea varjostimet — olin tehnyt sen itse. Nousin ponnistellen vuoteesta, otin tyynyn käteeni ja tutkin sitä. Tuossa oli nimimerkki "L. L. B.", kirjailtuna kultahelmillä, ympärillään soikea, valkoisella silkillä ommeltu kukkakiehkura. Ne olivat kummitätini Louisa Lucy Brettonin nimen alkukirjaimet.

"Olenko Englannissa? Olenko Brettonissa?" mumisin, kiirehdin vetämään kaihtimen ikkunan edestä ja katsoin ulos saadakseni selville missä olin. Olin melkein valmistunut näkemään hiljaiset, vanhat, kauniit rakennukset, Pyhän Annan kadun siistin harmaan kiveyksen ja sen toisessa päässä Brettonin kirkon tornit, ja jos toisin olisi, odotin kuitenkin varmaan näkeväni kaupunkinäköalan, kadun Villettessä, jollei katua vanhassa hauskassa englantilaisessa kaupungissa.

Mutta minä jouduinkin katselemaan korkeata ikkunaa ympäröivän lehtikehyksen läpi vihreälle niityn tapaiselle kentälle, ruohopengermälle, jonka takaa, alavammalta maalta, kohosi puita — korkeita metsän puita, jollaisia en ollut nähnyt moniin aikoihin. Ne huojuivat nyt lokakuun tuulessa, ja niiden runkojen lomitse näin käytävän ääriviivat, käytävän jolla keltaiset lehdet kertyivät kasoiksi tai lentelivät yksitellen viuhuvassa länsituulessa. Etäämpänä täytyi maiseman olla tasankoa, ja nämä suuret pyökit estivät sitä näkymästä. Paikka näytti eristetyltä ja oli minulle aivan outo. En tuntenut sitä ensinkään.

Panin uudelleen makuulle. Vuoteeni oli pienessä makuukomerossa; jos käänsin kasvoni seinään, katosi huone hämmennyttävine esineineen näkyvistäni. Katosi? Ei! Sillä kun siinä toivossa järjestin asentoani, sattui silmääni vihreässä seinässä kahtaalle solmittujen verhojen välissä riippuva kultakehyksinen muotokuva. Se oli vesivärimaalaus — hyvin maalattu, vaikka vain luonnos — ja esitti päätä, pojan päätä, raikasta ja eloisaa, ilmeikästä ja vilkasta. Poika saattoi olla kuusitoistavuotias, hänellä oli kaunis iho ja terve puna poskissaan, tukka oli pitkä, ei tumma vaan vaalea ja aurinkoinen, silmät läpitunkevat, suu veitikkamaisen iloinen, hymy huulilla. Itse asiassa sangen hauskat kasvot, varsinkin niiden katseltaviksi, joilla oli oikeutta vaatia rakkautta tuolta pojalta — vanhempien esimerkiksi, tai sisarten. Joku romanttinen pieni koulutyttö olisi melkein voinut rakastua tauluun kehyksineen päivineen. Nuo silmät näyttivät sellaisilta, jotka hieman vanhempina kykenisivät antamaan salamoivan vastauksen rakkauteen: en ole varma tokko niissä oli uskollisuuden himmentymätöntä säteilyä. Mutta sille tunteelle, joka liian kevyessä muodossa tulisi hänen tielleen, uhkasivat nuo kauniit mutta lujat huulet vähäistä ja epävarmaa arvonantoa.

Koettaen suhtautua jokaiseen uuteen keksintöön mahdollisimman rauhallisesti kuiskasin itsekseni:

Oi niin, tuo muotokuva riippui kamiinanreunuksen päällä ruokasalissa — vähän liian korkealla minun mielestäni. Muistan hyvin, kuinka nousin pianotuolille ja otin kuvan irti seinästä, pidin sitä käsissäni ja katselin noihin iloisiin silmiin, jotka nauroivat ja säteilivät ruskeiden ripsiensä alla. Ja minusta oli hauska tarkata noiden poskien punaa ja suun ilmettä. En uskonut että oivallisinkaan mielikuvitus olisi voinut parantaa tuon suun tai tuon leuan kaarta; minäkin tietämättömyydessäni ymmärsin että ne olivat kauniit, ja pohdin neuvottomana, kuinka oli mahdollista että "se mikä oli niin viehättävää, samalla saattoi tehdä niin kipeätä". Kokeeksi nostin kerran pienen Missy Homen käsivarsilleni ja käskin häntä katsomaan kuvaa.

"Pidätkö siitä, Polly?" kysyin. Hän ei vastannut, tuijotti vain kauan, ja vihdoin hänen herkkätunteiset silmänsä tummenivat ja värisivät, ja hän sanoi: "Laskekaa minut alas." Minä laskin hänet alas ja sanoin itsekseni: "Lapsikin tuntee sen."

Kaikkia näitä ajattelin nyt ja lisäsin: "Hänellä oli vikansa, mutta onkohan sentään toista sen hienompaa ihmistä, jalomielisempää, herkempää, miellyttävämpää." Mietteeni päättyivät siihen että ääneen lausuin nimen "Graham".

"Graham!" kaikui odottamaton ääni vuoteen vierestä. "Tarvitsetteko Grahamia?"

Minä katsoin. Salaisuus sakeni vain, ihme kehittyi huippuunsa. Jos oli outoa nähdä tuo tuttu kuva seinässä, oli vieläkin oudompaa kääntyä ja huomata vastakkaisella puolella yhtä tuttu elävä olento — nainen, rouva, täysin todellinen ja aineellinen, hyvin pukeutunut, yllään silkkinen leskenpuku ja sellainen päähine, joka parhaiten sopi hänen arvokkaaseen ja äidilliseen tukkalaitteeseensa. Hänellä oli hyväntahtoiset kasvot, kenties nyt jo liian uurteiset ollakseen kauniit, mutta silti yhä älykkäät ja luonteenomaiset. Hän oli hyvin vähän muuttunut — hieman tuikeampi, hieman kookkaampi nyt — mutta hän oli kummitätini, ilmetty rouva Bretton.

Olin vaiti, mutta sisimmässäni olin hyvin kiihtynyt, suonet tykyttivät, veri pakeni poskista, jotka kylmenivät.

"Hyvä rouva, missä minä olen?" kysyin.

"Hyvin varmassa turvapaikassa, toistaiseksi aivan suojattuna. Malttakaa mielenne kunnes vähän voimistutte. Näytätte sairaalta tänä aamuna."

"Olen kokonaan hämmentynyt, en tiedä voinko ollenkaan luottaa aisteihini vai johtavatko ne minut aivan harhaan. Mutta tehän puhutte englantia, eikö niin, rouva?"

"Pitäisipä teidän se kuulla — en osaisi pitkältäkään puhua ranskaa."

"Ettekö ole tullut Englannista?"

"Olen hiljan saapunut sieltä. Oletteko te ollut kauan tässä maassa? Näytätte tuntevan poikani?"

"Niinkö, rouva? Ehkä tunnenkin. Teidän poikanne — tuoko kuva tuossa?"

"Se on hänen kuvansa poikavuosilta. Kun katselitte sitä, lausuitte hänen nimensä."

"Graham Bretton?"

Hän nyökäytti päätään.

"Puhuttelenko rouva Brettonia, joka ennen asui Brettonissa, —shiressa?"

"Aivan niin, ja te kuulutte olevan englanninkielen opettaja eräässä täkäläisessä koulussa, poikani tunsi teidät."

"Kuinka minut löydettiin, ja kuka löysi?"

"Poikani kertoo teille vähitellen", hän sanoi, "mutta nyt olette liian hämmentynyt ja heikko puhumaan, koettakaa syödä vähän aamiaista ja sitten nukkua."

Huolimatta kaikesta mitä olin saanut kestää — ruumiillista väsymystä, mielenliikutusta, sadetta ja myrskyä — tuntui minusta kuitenkin että voin paremmin. Kuume, varsinainen tauti joka oli vaivannut ruumistani, oli nyt väistymässä, sillä kun viimeisinä yhdeksänä päivänä en ollut voinut nauttia mitään kunnollista ruokaa, kärsinyt vain alituista janoa, tunsin sinä aamuna aamiaista tarjottaessa oikeata ruoantarvetta, sisäistä heikkoutta, joka sai minut innokkaasti tarttumaan ojennettuun teekuppiin ja nauttimaan kappaleen paahdettua leipää, jonka rouva Bretton salli minun syödä. Se oli vain murunen, mutta se riitti pitämään minua voimissa kunnes palvelijatar kaksi tai kolme tuntia myöhemmin toi kupillisen lihalientä ja korpun.

Kun ilta alkoi hämärtyä, ainainen tuuli yhä vinkui kylmänä ja rajuna ja sade virtasi kuin kaatamalla, rupesin kyllästymään — kovasti kyllästymään vuoteeseeni. Vaikka huone oli sievä, oli se kuitenkin pieni; tunsin sen ahtaaksi ja ikävöin vaihtelua. Yhä enenevä kylmyys ja pimeä myös ahdisti minua, tahdoin nähdä ja tuntea takkavalkean loimua. Sitä paitsi ajattelin koko ajan tämän talon poikaa — koska saisin nähdä hänet? En varmaankaan ennen kuin olin jättänyt tämän huoneen.

Vihdoin tuli palvelijatar laittamaan vuoteeni yökuntoon. Hän aikoi kääriä minut peitteeseen ja istuttaa pieneen sintsituoliin, mutta minä torjuin nämä palvelukset ja rupesin pukeutumaan. Puuhani oli juuri päättynyt ja olin istahtanut hengähtämään, kun rouva Bretton taaskin näyttäytyi.

"Vaatteet yllä?" hän huudahti hymyillen tuota hymyä, jonka niin hyvin tunsin — se oli hauska hymy, joskaan ei lempeä. "Oletteko parempi siis? Ihan tervekö — mitä?"

Hän puhui minulle siinä määrin entisellä tavallaan, että melkein luulin hänen alkavan tuntea minut. Hänen äänessään ja käytöksessään oli sama suojeleva sävy, johon jo pikkutyttönä olin tottunut — suojeleva sävy johon alistuin ja josta pidinkin, sillä se ei perustunut sovinnaisiin varallisuus- eikä säätysuhteisiin (viimeksi mainitussa ei välillämme ollut koskaan ollutkaan mitään erilaisuutta, hänen säätynsä oli sama kuin minun), vaan luonnollisiin, ruumiillisesta etevämmyydestä johtuviin syihin. Hän suojasi minua kuin puu ruohoa. Tein muitta mutkitta erään pyynnön.

"Antakaa minun mennä alakertaan, rouva, minun on niin kylmä ja ikävä täällä."

"Parempaa en toivokaan, jos vain olette kyllin vahva kestämään muuttoa", hän vastasi. "Tulkaa sitten, tässä on käsivarsi." Ja hän tarjosi minulle käsivartensa, minä nojauduin siihen, ja me laskeuduimme mattojen peittämiä portaita eteiseen, josta suuri avoin ovi johti sinidamasti-huoneeseen. Kuinka hauska se olikaan, kuinka verrattoman kodikas ja mukava! Kuinka lämmin olikaan sen kultainen lampunvalo ja takkavalkean punainen loimu! Jotta kuva olisi täydellinen, oli teepöytä katettu valmiiksi — englantilainen teepöytä, jonka kiiltävä kalusto tervehti minua niin tutusti. Siinä oli hopeinen teekeittiö, vanhanaikainen ja jykevä. Lisäksi painava kannu samaa metallia, ja ohuet purppuran- ja kullankirjavat porsliinikupit. Tunsin tuon erikoisen aniskakun, joka oli paistettu erikoisessa muotissa ja jolla Brettonissa aina oli paikkansa teepöydällä. Graham piti siitä, ja siinä se oli kuten ennen vanhaan — Grahamin lautasen edessä, vieressään hopeaveitsi ja haarukka. Grahamia siis odotettiin teelle, Graham oli talossa ehkä nyt jo, ja muutaman minuutin kuluttua saisin nähdä hänet.

"Istukaa, istukaa!" sanoi taluttajani, kun jalkani hieman kompastui mennessäni takan luo. Hän istutti minut sohvaan, mutta minä asetuin pian sen taakse sanoen että tulenloimu oli liian kuuma. Sohvan varjosta löysin toisen istuimen, joka sopi minulle paremmin. Rouva Brettonilla ei koskaan ollut tapana tehdä numeroa kenestäkään tai mistään, ja hän salli minun pitää pääni ilman muuta. Hän valmisti teen ja otti sitten käteensä sanomalehden. Minusta oli hauska seurata kummitätini puuhia; hänen jokainen liikkeensä oli niin nuori: hänen täytyi nyt olla yli viidenkymmenen, mutta vuosien ruoste ei näyttänyt koskeneen hänen jäntereihinsä eikä henkeensä. Kaikessa upeudessaan hän oli ketterä, kaikessa levollisuudessaan hän saattoi väliin tulistua — hyvä terveys ja oivallinen mielenlaatu säilyttivät hänet vihreänä kuin keväimessään.

Huomasin että hän lukiessaan kuunteli — kuunteli poikansa askeleita. Hän ei ollut sellainen nainen, joka koskaan olisi tunnustanut olevansa levoton, mutta myrsky ei tänä iltana hellittänyt hetkeksikään, ja jos Graham oli ulkona tuossa vihaisessa tuulessa, joka vieläkin ärjyi tyytymättömänä, tiesin kyllä että äidin sydän oli ulkona hänen mukanaan.

"Kymmenen minuuttia yli aikansa", hän sanoi kelloonsa katsoen; seuraavassa minuutissa hän kohotti katseensa lehdestä ja käänsi päänsä kevyesti ovea kohti, mikä oli merkkinä siitä että hän oli kuullut jotakin. Samassa hänen otsansa kirkastui, ja silloin minunkin korvani, vähemmän harjaantunut kuin hänen, kuuli rautaveräjän paukauksen, askeleita hiekkakäytävältä ja vihdoin ovikellon soiton. Hän oli tullut. Hänen äitinsä täytti teekannun, veti sinipäällyksisen nojatuolin lähemmäksi tulta — oikeastaan oman tuolinsa, mutta minä huomasin että oli muuan joka rankaisematta sai käyttää sitä omanaan. Ja kun tuo muuan nousi portaita — minkä hän pian tekikin, arvatenkin siistittyään itseään ensin sen verran kuin märkä ja myrskyinen ilta teki välttämättömäksi — ja marssi muitta mutkitta sisään, salasi hänen äitinsä iloisen hymyilynsä ja kysyi lyhyesti:

"Sinäkö se olet, Graham?"

"Kuka muukaan se olisi, äiti?" vastasi myöhästyjä, julkeasti anastaen luovutetun valtaistuimen.

"Ansaitset kylmää teetä, kun tulet myöhään?"

"Minä en saa rangaistustani, sillä keitin porisee iloisesti."

"Vedäpä itsesi pöydän ääreen, laiska poika: sinulle ei kuitenkaan kelpaa muu kuin minun tuolini, ja jos sinussa olisi kipinäkin säädyllisyyttä, jättäisit tuon istuimen aina Vanhalle Rouvalle."

"Niin minun pitäisikin, mutta kun rakas Vanha Rouva aina itsepintaisesti jättää sen minulle! Kuinka jaksaa potilaasi, äiti?"

"Ehkä hän haluaa itse puhua puolestaan?" sanoi rouva Bretton kääntyen minun nurkkaani, ja tämän kehoituksen kuullessani tulin esiin. Graham nousi kohteliaasti tervehtimään minua. Hän seisoi takan luona pitkänä ja sorjana — ilmestys joka oikeutti äidin peittelemättömän ylpeyden.

"Vai olette tullut alas?" hän sanoi. "Te voitte siis paremmin — paljon paremmin. Enpä juuri olisi osannut odottaa että kohtaisimme tällä tavoin ja täällä. Olin hätääntynyt eilen illalla, ja jollei minun olisi ollut pakko kiirehtiä erään kuolevan potilaan luo, en tottakaan olisi jättänyt teitä, mutta äitini itse on pikku tohtori, ja Martha oivallinen hoitajatar. Näin että kysymyksessä oli pyörtymiskohtaus, joka tosin ei ole ehdottomasti vaarallinen. Mikä sen aiheutti, se minun vielä on saatava tietää, ja kaikki yksityiskohdat. Toistaiseksi uskon teidän todella voivan paremmin."

"Paljon paremmin", vastasin levollisesti. "Paljon paremmin, kiitos kysymästä, tohtori John."

Sillä lukija, tämä pitkä nuori mies — tämä äitinsä kultapoika — tämä isäntäni — tämä Graham Bretton oli tohtori John, hän eikä kukaan muu, ja mikä merkillisempää, minä totesin tämän yhtäpitävyyden miltei hämmästymättä. Vielä enemmän: kun kuulin Grahamin askelet portaissa, tiesin minkälainen olento oli astuva sisään, tiesin mitä näkemään saisin valmistaa silmäni. Keksintö ei ollut peräisin siltä päivältä, se oli sarastanut mielessäni jo kauan sitten. Tietysti muistin nuoren Brettonin hyvin, ja vaikka kymmenen vuotta (kuudestatoista kuuteenkolmatta) suuresti muuttaakin poikaa tehdessään hänestä kypsyneen miehen, ei muutos sentään voinut olla niin perinpohjainen, että se olisi kyennyt sokaisemaan silmäni ja saattamaan muistini häpeään. Tohtori John Graham Bretton muistutti vielä monessa suhteessa tuota kuusitoistavuotiasta poikaa, hänellä oli tämän silmät, useimmat tämän piirteistä, nimittäin juuri kasvojen alaosan verrattoman kauniit viivat, ja minä tunsin hänet pian. Keksin hänet ensi kerran tuossa useita lukuja sitten mainitussa tilaisuudessa, jolloin varomattoman tarkkaavaisuuteni tähden olin saanut niellä moitetta. Myöhempi havaintojenteko varmensi joka suhteessa tuon varhemman arvelun. Näin hänen miehuutensa liikkeissä, ryhdissä ja tavoissa kaikki hänen poikaikänsä lupaukset. Kuulin hänen äänessään, joka nyt oli syvä, entisaikojen soinnin. Erinäiset lauseparret, jotka ennen olivat hänelle ominaiset, olivat sitä vieläkin, ja samoin oli moni suun värähdys ja silmän isku, moni hymy, moni äkillinen silmien pilkahdus luonteenomaisten kulmain alla.

Puhua asiasta, viitata keksintööni, se ei olisi soveltunut ajatustapaani eikä tunnemaailmaani. Päinvastoin olin tahtonut pitää asian omana tietonani. Minusta oli hauskaa tulla hänen läheisyyteensä verhottuna pilveen, jonka läpi hän ei nähnyt, kun taas hän seisoi edessäni aivan erityisessä valaistuksessa, joka lankesi aivan puolueellisena hänen päänsä päälle, värisi hänen jaloissaan eikä valaissut sen pitemmälle.

Varsin hyvin tiesin, että hänelle oli sangen yhdentekevää tulinko vai enkö hänen luoksensa ilmoittamaan: "Tässä on Lucy Snowe!" Niinpä pysyin vain opettajan-paikallani, ja kun hän ei koskaan kysynyt nimeäni, en minäkään maininnut sitä. Hän kuuli minua sanottavan neidiksi tai neiti Lucyksi, mutta ei koskaan kuullut sukunimeä Snowe. Mitä tulee yhtäkkiseen tuntemiseen, ei sellainen "herääminen" päässyt häntä yllättämään — vaikka minä ehkä olinkin muuttunut vielä vähemmän kuin hän — ja miksi olisin kuvitellutkaan sellaista?

Teenjuonnin aikana tohtori John oli ystävällinen, mikä olikin hänen luonteensa mukaista. Kun ateria oli ohi ja tarjotin viety pois, järjesti hän mukavia tyynyjä sohvannurkkaan ja pakotti minut istumaan niiden keskelle. Hän ja hänen äitinsä asettuivat myös tulen ääreen, ja ennen kuin olimme istuneet kymmenen minuuttia, huomasin jälkimmäisen kiinteästi katselevan minua. Muutamissa asioissa naiset ovat epäilemättä nopeampia kuin miehet.

"Hyvänen aika!" hän huudahti. "Olen harvoin nähnyt tuollaista yhdennäköisyyttä! Graham, oletko sinä huomannut sitä?"

"Huomannut mitä? Mikä Vanhaa Rouvaa nyt vaivaa? Kuinka sinä tuijotat, äiti! Luulisi että sinulla on selvänäköisyyden puuska."

"Sano minulle, Graham, ketä tuo nuori neiti muistuttaa", sanoi rouva Bretton osoittaen minua.

"Äiti, sinä saatat hänet hämilleen. Olen usein sanonut sinulle että liika jyrkkyys on vikojasi; muista myös että hän on sinulle vieras eikä tunne tapojasi."

"No, nyt kun hän katsoo alas, nyt kun hän kääntyy sivuttain — kenen näköinen hän on, Graham?"

"Totisesti, äiti, koska sinä olet asettanut arvoituksen, saat mielestäni myös itse ratkaista sen."

"Ja sinä sanot tunteneesi hänet jonkin aikaa — siitä saakka kun rupesit käymään koulussa Rue Fossetten varrella — etkä koskaan ole maininnut minulle tuota hämmästyttävää yhdennäköisyyttä!"

"Enhän voinut mainita asiaa jota en koskaan ole ajatellut ja jota en vieläkään tiedä. Mitä voit tarkoittaa?"

"Tyhmä poika! Katso häntä."

Graham katsoi, mutta tätä en enää voinut sietää, näin kuinka asia tulisi päättymään ja katsoin parhaaksi ehtiä väliin.

"Tohtori Johnilla", sanoin, "on ollut niin paljon tehtävää ja ajateltavaa sen jälkeen kun viimeksi löimme kättä Pyhän Annan kadun varrella, että vaikka minä helposti tunsinkin hänet Graham Brettoniksi pari kuukautta sitten, ei mieleeni koskaan juolahtanut että hän tuntisi minut Lucy Snoweksi."

"Lucy Snowe! Minä ajattelinkin! Minä tiesin sen!" huusi rouva Bretton. Ja hän riensi heti kamiinamaton poikki suutelemaan minua. Jotkut naiset olisivat varmaan nostaneet kovan hälinän tällaisesta keksinnöstä, olematta silti erikoisen iloisia, mutta minun kummitätini tapoihin ei kuulunut nostaa hälinää, ja hän jätti kaikki hentomieliset purkaukset mieluimmin umppuunsa. Niinpä hän ja minä selviydyimmekin yllätyksestä parilla sanalla ja yhdellä tervehdyksellä, ja kuitenkin uskallan väittää että hän oli mielissään, ja tiedän itse olleeni iloinen. Sillä välin kun me uudistimme vanhaa tuttavuuttamme, istui Graham ääneti paikallaan koettaen tointua hämmästyksestään.

"Äiti sanoo minua tyhmäksi pojaksi", hän sanoi vihdoin, "ja tyhmä kai olenkin, sillä kautta kunniani, niin usein kuin näinkin teidät, en kertaakaan aavistanut tätä tosiseikkaa, joka nyt tuntuu niin päivänselvältä. Lucy Snowe! Tietysti! Muistan hänet aivan hyvin, ja tuossa hän nyt istuu, siitä ei epäilystäkään. Mutta", hän lisäsi, "ette kai sentään ole koko tätä aikaa tuntenut minua vanhaksi tuttavaksenne, siitä minulle mainitsematta?"

"Olen kylläkin", oli vastaukseni.

Tohtori John ei huomauttanut mitään. Otaksun että hän piti vaitioloani omituisena, mutta oli hienotunteinen ja pidättyi arvostelemasta sitä. Uskallanpa väittää että hänen mielestään olisi ollut tunkeilevaa ruveta kyselemään minulta hyvin tarkasti, ottamaan selville syrjässäpysymiseni syitä, ja vaikka hän saattoikin olla koko lailla utelias, ei asia mitenkään ollut hänelle niin tärkeä että uteliaisuus olisi voittanut hienotunteisuuden.

Minä puolestani uskalsin vain kysyä, muistiko hän sitä kertaa, jolloin olin katsellut häntä hyvin tarkasti, sillä se pieni pahastuminen, jota hän sillä kertaa ei voinut peittää, oli vieläkin kipeänä sydämelläni.

"Luulenpa muistavani", hän sanoi. "Luulen että hiukan suutuinkin teille."

"Piditte minua kenties liian rohkeana", kysyin.

"En ollenkaan. Mutta kun yleensä olitte niin ujo ja pysyttelitte syrjässä, en voinut käsittää mikä tavattomuus kasvoissani tai olemuksessani siinä määrin kiinnitti puoleensa katseenne, joka muuten yleensä oli kääntynyt toisaanne."

"Näettekö nyt kuinka asia oli?"

"Täydellisesti."

Tällöin rouva Bretton keskeytti meidät monen monilla kysymyksillä menneistä ajoista, ja tyydyttääkseni häntä minun oli palautettava mieleeni kestetyt vaikeudet, selitettävä syyt näennäiseen vieraantumiseeni, kosketeltava yksinäistä kamppailuani elämän, kuoleman, onnettomuuden ja kohtalon kanssa. Tohtori John kuunteli, puhuen vähän. Hän ja rouva Bretton kertoivat sitten minulle omat vaiheensa: heidänkään tiensä ei ollut kulkenut aivan tasaisesti, ja menestys oli vähentänyt ennen niin runsaita lahjojaan. Mutta niin urhea äiti, jolla oli sellainen puolustaja pojassaan, oli omiaan kilvoittelemaan hyvän kilvoituksen maailmassa ja saavuttamaan lopullisen voiton. Tohtori John itse oli niitä ihmisiä, joiden syntyessä suotuisat tähdet varmaan olivat hymyilleet. Vastoinkäyminen saattoi näyttää hänelle synkeimmän muotonsa: hänessä oli miestä voittamaan se hymy huulilla. Voimakas ja hilpeä, luja ja ritarillinen hän oli, ei hätiköivä vaan miehekäs, ja sellaisena hän saattoi uhmata itse Kohtaloa ja puristaa tämän jumalattaren kylmistä silmistä miltei rakastavan katseen.

Ammatissa jonka hän oli valinnut, oli hänen menestyksensä nyt aivan varma. Viimeisten kolmen kuukauden aikana hän oli ottanut haltuunsa tämän talon, joka oli, sanottiin minulle, pieni linna noin puolen peninkulman päässä Porte de Crécystä. Hän oli valinnut tämän maaseutupaikan äitinsä terveyden vuoksi, jolle kaupungin ilma ei ollut soveliasta. Tänne hän oli kutsunut rouva Brettonin, ja tämä oli tuonut mukanaan Englannista P. Annan kadun varrelta ne jäännökset huonekaluistaan, jotka hän oli katsonut voivansa jättää myymättä. Siitä hämmennykseni nähdessäni nuo aavetuolit, peilihaamut, teenkeittimet ja kupit.

Kun kello löi yksitoista, tohtori John keskeytti äitinsä.

"Neiti Snowen täytyy nyt päästä levolle", hän sanoi, "hän alkaa olla hyvin kalpea. Huomenna uskaltanen tehdä muutamia kysymyksiä, jotka koskevat hänen sairautensa alkusyitä. Hän on tosiaankin kovasti muuttunut sitten viime heinäkuun, jolloin näin hänen aika sukkelasti näyttelevän erittäin viehättävän herrasmiehen osaa. Mitä eilisillan kohtaukseen tulee, olen varma että siihen kätkeytyy tarina, mutta emme tahdo kysyä enempää tänä iltana. Hyvää yötä, neiti Lucy."

Ja hän johdatti minut ystävällisesti ovelle ja näytti vahakynttilällä tietä yläkertaan.

Kun olin lukenut rukoukseni, riisuutunut ja laskeutunut levolle, tunsin että minulla vielä oli ystäviä. Ystäviä jotka tosin eivät tunteneet mitään rajua kiintymystä minua kohtaan, jotka eivät tarjonneet tasa-arvoisen ja samanmielisen toveruuden mieluisaa lohdutusta, joilta niin ollen saatoin pyytää vain kohtuullista hellyyttä, odottaa vain kohtuullista viihdytystä, mutta joita kohtaan sydämeni kuitenkin vaistomaisesti heltyi ja avautui liiankin kiitollisena, niin että minun jo täytyi pyytää järkeä hillitsemään sitä.

"Älä anna minun ajatella heitä liian usein, liian paljon, liian hellästi", pyysin. "Anna minun tyytyä keskinkertaiseen siemaukseen tästä elävästä virrasta, älä salli minun janoisena ja kiihkeänä rientää nauttimaan sen tervetulleesta vedestä, äläkä anna minun kuvitella sitä makeammaksi kuin maiset lähteet ovat. Oh, suokoon Jumala että voisin tyytyä kohtaamaan heidät silloin tällöin, ystävällisesti, harvoin, lyhyesti, mitään pyytämättä ja levollisesti — aivan levollisesti."

Vielä toistaen näitä sanoja laskin pääni pielukselle, ja toistaen niitä vieläkin kostutin pielusta kyynelilläni.

XVII

LA TERRASSE

Tuollaiset taistelut luonnollista ihmistä, sydämen väkevää synnynnäistä taipumusta vastaan saattavat näyttää joutavilta ja hyödyttömiltä, mutta lopulta ne tekevät hyvää. Ne kääntävät, joskin heikosti, toimintamme ja käytöksemme siihen suuntaan, jonka järki hyväksyy ja jota tunne ehkä liiankin usein vastustaa, ja aivan varmaan ne vaikuttavat elämän yleiseen kulkuun, tekevät sen pinnalta katsoen säännöllisemmäksi, tasaisemmaksi, levollisemmaksi, ja pintaa kauemmaksihan ei tavallinen katse ylety. Ihminen, vertaisesi, heikko kuin sinä itse ja kykenemätön tuomariksesi, älköön pääskö kauemmaksi: avaa sydämesi Luojallesi, näytä Hänelle sen sielun salaisuudet, jonka Hän sinulle antoi, kysy Häneltä kuinka sinun on kestettävä vaivat joita Hän sinulle lähettää, polvistu Hänen eteensä ja pyydä luottavin mielin valoa pimeydessä, voimaa viheliäisessä heikkoudessa, kärsivällisyyttä äärimmäisessä hädässä. Ja varmaan jonakin hetkenä — joskaan kenties ei sinun hetkenäsi — parantava vesi liikahtaa, alas laskeutuu parannuksen airut — jossakin hahmossa, vaikkakaan kenties ei siinä josta sinä olit uneksinut, jota sinun sydämesi oli rakastanut ja jonka vuoksi verta vuotanut — ja rammat ja sokeat, kuurot ja riivatut johdetaan veden tykö. Airut, tule nopeasti! Tuhannet odottavat veden partaalla itkien ja epätoivoissaan, kun näkevät sen viruvan liikkumattomana läpi hitaiden vuosien. Pitkät ovat taivaan "ajat", lähettienkelien lentokaaret näyttävät loputtomilta kuolevaisten silmissä, ne kenties sulkevat sisäänsä aikakausia, yhden tulon ja paluun välillä saattaa kulua lukemattomia ihmisikiä, ja maan tomu, joka syttyy lyhyeen kärsimysten elämään ja kärsimyksen kautta taas muuttuu tomuksi, ehtii haihtua muistista uudelleen ja yhä uudelleen. Kuinka monille raajarikoille ja kärsiville miljoonille onkaan ensimmäinen ja ainoa enkel-airut se, jolle itämaalaiset ovat antaneet nimen Azrael!

Koetin nousta seuraavana aamuna, mutta kun parhaillaan pukeuduin ja välillä aina join kylmää vettä yöpöydälläni olevasta karahvista, pyrkien siten karkottamaan heikkoutta, joka teki pukeutumisen niin vaikeaksi, astui rouva Bretton sisään.

"Tämäpä vasta mieletöntä", oli hänen aamutervehdyksensä. "Pois tuollaiset temput", hän lisäsi, kävi käsiksi minuun tuikean tarmokkaalla tavallaan — tuolla tavalla, joka ennen aina huvitti minua, kun hän sovelsi sitä poikaansa ja tämä pyristeli vastaan — ja oli kahden minuutin kuluttua tilkinnyt minut ranskalaisen vuoteeni vangiksi.

"Siinä sinä pysyt iltapäivään asti", hän sanoi. "Poikani jätti ennen lähtöään määräyksen että niin pitää tapahtua, ja minä voin vakuuttaa sinulle että poikani on sellainen herra, jota pitää totella. Nyt saat aamiaista."

Hän toi minulle ruokaa, kantoi sen sisään omilla toimeliailla käsillään eikä jättänyt minua palvelijain haltuun. Hän istui vuoteeni laidalla kun söin. Nyt on asia niin, että kun olemme sairaina, emme tahtoisi lähellemme ketä tahansa, ei edes kunnioitettuja ystäviämme eikä arvossapidettyjä tuttavia, hoitamaan ja pitämään meitä silmällä ja olemaan aina vierellämme. Ei joka ystävän silmä valaise sairashuonetta, ei joka ystävän läheisyys viihdytä, mutta rouva Brettonin läsnäolo viihdytti minua ja oli aina viihdyttänyt. Ruoka ja juoma ei koskaan ollut minulle niin mieluisaa kuin saadessani sitä hänen kädestään. En muista ainoatakaan tilaisuutta, jolloin hänen tulonsa ei olisi tehnyt huonetta hauskemmaksi. Luonnollinen myötätuntomme ja vastenmielisyytemme ovat yhtä merkillisiä. On ihmisiä joita salaisesti vieromme, joita tahtoisimme välttää, vaikka järki myöntäisikin että he ovat hyviä ihmisiä. On toisia joilla saattaa olla hyvinkin ilmeisiä luonteenvikoja ym., mutta joiden läheisyydessä elämme tyytyväisinä, ikään kuin ilma heidän ympärillään tekisi meille hyvää. Kummitätini vilkkaat mustat silmät ja raikas ruskea poski, hänen lämpöiset nopeat kätensä, hänen itseluottamuksensa, varma käytöksensä, olivat kaikki minulle mieluisia kuin terveellisen seudun ilmasto. Hänen pojallaan oli tapana nimittää häntä "vanhaksi rouvaksi", mutta minusta oli ihmeellistä ja hauskaa huomata, kuinka koko hänen olemuksestaan vielä henki viisikolmattavuotiaan voima ja ketteryys.

"Minä toisin tänne käsityöni", hän sanoi ottaen minulta tyhjän teekuppini, "ja istuisin luonasi koko päivän, jollei tuo omavaltainen John Graham olisi tehnyt tenää. 'Huomaa sitten, äiti', hän sanoi lähtiessään, 'sinä et saa väsyttää kummitytärtä juttelullasi', ja hän nimenomaan toivoi minun pysyttelevän tarkasti omalla puolellani ja säästävän sinua herttaisesta seurastani. Hän sanoo arvelevansa että sinussa on ollut hermokuumetta, Lucy, päättäen ulkonäöstäsi — onko niin?"

Minä vastasin, etten tarkoin tietänyt mikä tautini oli ollut, mutta kärsinyt olin aika tavalla, varsinkin henkisesti. En pitänyt viisaana viipyä kauemmin tässä kysymyksessä, sillä kokemusteni yksityiskohdat kuuluivat siihen puoleen elämääni, johon en odottanut kummitätini koskaan ottavan osaa. Mihin uuteen maailmaan olisikaan sellaisten asiain uskominen vienyt tuon terveen ja tasaisen luonteen! Eroavaisuutta välillämme kuviteltakoon suunnilleen samaksi kuin kahden aluksen välillä: toinen, uhkea laiva, luovailee turvassa tyvenillä vesillä täysilukuisine miehistöineen, iloisen ja urhean, viisaan ja uskaliaan kapteeninsa johdolla; toinen, pelastusvene, viruu suurimman osan vuotta kuivana ja yksinäisenä vanhassa pimeässä venehuoneessa, ja lykätään vesille vain rajuilmalla, aaltojen vyöryessä korkeina, kun pilvet yhtyvät kuohuihin ja vaara ja kuolema vallitsevat suurta syvyyttä. Laiva "Louisa Bretton" ei koskaan ollut ulkona satamasta sellaisena yönä ja sellaisessa ilmassa, sen miehistö ei voinut edes käsittää mitään sellaista, ja siksipä hukkumaisillaan olleen pelastusveneen mies pitää tietonsa ominaan eikä sepittele mitään merimiesjuttuja.

Hän jätti minut, ja minä makasin vuoteessani tyytyväisenä: Graham oli tehnyt kauniisti muistaessaan minua ennen kuin lähti ulos.

Päiväni oli yksinäinen, mutta tulevan illan toivo lyhensi ja kirkasti sitä. Lisäksi tunsin olevani heikko, ja lepo oli tervetullutta. Kun aamun tunnit olivat ohi — nuo tunnit, jotka aina ikään kuin muistuttavat suoritettavista töistä, tekemättömistä tehtävistä ja täytettävistä velvollisuuksista sitäkin, jonka on pakko pysyä toimettomana — kun tuo häiritsevä aika oli ohi ja iltapäivän hiljainen hämärtyminen vaiensi palvelustyttöjen askelet portaissa ja huoneissa, silloin vaivuin miellyttävään haaveelliseen olotilaan.

Hiljainen pieni huoneeni tuntui olevan ikään kuin luola meren rannalla. Siinä ei ollut mitään muuta väriä kuin valkoista ja himmeänvihreätä, joka oli kuin vaahtopäitä ja syvää vettä; valkaistu laenreunus oli koristettu näkinkenkämäisillä kuvioilla, ja laenkulmauksissa oli valkoisia, delfiinejä muistuttavia korkokuvia. Ainoa näkyvissä oleva värihiukkanen — punainen neulatyyny — muistutti sekin korallia, ja tumma kiiltävä peili olisi voinut heijastaa merenneitoa. Kun suljin silmäni, kuulin tuulen — joka vihdoinkin oli asettumassa — kohisevan talon päädyssä kuin paisuva hyökylaine kallion juurella. Kuulin sen vaikenevan ja vetäytyvän kauas kauas pois, kuin nousuvesi, joka pakenee joltakin ylemmän maailman rannalta — maailman joka oli niin korkealla, että sen suurimpien aaltojen pauhu ja vihaisimpien hyrskyjen kohina kuului tähän merenalaiseen kotiin vain kaukaisen kehtolaulun tavoin.

Kesken näitä unelmia tuli ilta, ja silloin Martha toi tulta; hänen avullaan pukeuduin nopeasti, ja nyt jo paljon voimakkaampana kuin aamulla laskeuduin omin voimin siniseen salonkiin.

Tohtori John näytti sinä iltana päättäneen lääkärin-kierroksensa tavallista aikaisemmin. Hänen hahmonsa sattui ensimmäisenä silmääni, kun astuin arkihuoneeseen; hän seisoi ikkunansyvennyksessä vastapäätä ovea ja luki tiheäladelmaista sanomalehteä sammuvan päivän heikossa valossa. Takkavalkea loisti kirkkaana, mutta lamppu pöydällä oli vielä sytyttämättä eikä teetarjotinta ollut kannettu sisään.

Rouva Bretton, toimelias kummitätini — joka, kuten myöhemmin kuulin, oli kaiken päivää ollut ulkoilmassa — oli puoliksi makuulla pehmeässä syvässä nojatuolissaan, tällä hetkellä uneen vaipuneena. Hänen poikansa näki minut ja astui minua kohti. Huomasin että hän astui varovasti, jottei nukkuja heräisi; hän myös puhui matalalla äänellä: hänen sointuvassa äänessään ei koskaan ollut terävyyttä, mutta nyt se oli niin hillitty että saattoi pikemmin tuudittaa uneen kuin havahduttaa.

"Tämä on hiljainen pieni linna", hän sanoi kutsuttuaan minut istumaan ikkunan luo. "En tiedä oletteko kävelyillänne huomannut sitä — vaikka eihän se itse asiassa näykään viertotielle. Tasan peninkulman päässä Porte de Crécystä käännytte metsätielle, joka pian levenee käytäväksi, ja se johtaa läpi niittyjen ja varjoisain paikkojen tämän talon ovelle saakka. Tämä ei ole mikään uudenaikainen paikka, vaan linna on rakennettu suunnilleen Basse-Villen vanhaan tyyliin. Se on pikemmin kartano kuin linna, ja sen nimenä on 'La Terrasse', koska sen pääty kohoaa leveältä nurmettuneelta käytävältä, josta portaat johtavat ruohoista rinnettä alas tielle. Katsokaa! Kuu nousee, se näyttää kauniilta puunrunkojen takaa."

Missäpä ei kuu näyttäisi kauniilta? Mikäpä olisi se maisema, ahdas tai avara, jota kuun kehä ei juhlistaisi? Se nousi nyt punaisena ja hehkuvana läheisen mäenrinteen takaa, ja kun me vielä katselimme sen purppuraista nousua, kirkastui se kullanväriseksi ja kohosi hyvin lyhyessä ajassa tyyntyneelle taivaalle. Saiko kuun nousu tohtori Brettonin heltymään ja alakuloiseksi? Minä luulen niin. Vaikka hän luonnostaan ei ollutkaan mikään huokailija, huokasi hän nyt katsellessaan sitä, huokasi hiljaa itsekseen. Ei tarvinnut aprikoida tuon huokauksen syytä tai suuntaa, minä tiesin että kauneuden näkeminen sen aiheutti, minä tiesin että se seurasi Ginevraa. Kun kerran tämän tiesin, juolahti mieleeni, että oli jollakin tavoin velvollisuuteni lausua nimi jota hän ajatteli. Tietysti hän oli valmis tähän puheenaiheeseen, huomasi kuinka hänen ilmeestään heijastui loputon määrä kysymyksiä, selityksiä, mielenkiintoa, kokonainen patouma sanoja ja tunnetta, jota luullakseni pidätti vain neuvottomuuden tunne siitä miten alkaisi. Päästää hänet tästä pulasta oli paras, vieläpä ainoa hyöty minusta. Minun ei tarvinnut kuin lausua epäjumalan nimi, ja rakkauden hellä litania pääsisi valloilleen. Olin juuri keksinyt sopivan lauseen: "Tiedättekö että neiti Fanshawe on lähtenyt matkalle Cholmondeleyden seurassa?" ja olin avaamaisillani suuni sanoakseni sen, kun tohtori John hajotti suunnitelmani ryhtymällä uuteen aiheeseen.

"Ensi työkseni tänä aamuna", hän sanoi pistäen tunteet taskuunsa, kääntyen pois kuusta ja asettuen istumaan, "menin Rue Fossettelle ja kerroin keittäjättärelle että te olette turvassa ja hyvissä käsissä. Tiedättekö, minä näin ettei hän ollut edes vielä huomannut teidän olevan poissa talosta: hän luuli teidän kaikella kunnialla lepäävän suuressa makuusalissa. Kuinka suunnattoman huolellisesti teitä onkaan mahdettu hoitaa!"

"Oi, kaikki tuo on hyvin ymmärrettävää", sanoin. "Goton ei voinut muuta tehdä hyväkseni kuin tuoda minulle hiukan kauralientä ja leivänmurusen, ja olin niin monta kertaa viime viikolla jättänyt nekin syömättä, että tuo kunnon nainen väsyi turhiin juoksuihin asuinrakennuksen, keittiön ja koulun makuusalin välillä ja tuli vain kerran keskipäivällä laittamaan vuoteeni. Uskokaa kuitenkin, että hän on hyväsydäminen nainen ja olisi ilomielin paistanut minulle lampaankyljyksiä, jos vain olisin voinut syödä niitä."

"Mitä madame Beck ajatteli jättäessään teidät yksin?"

"Madame Beck ei voinut ennakolta tietää että tulisin sairaaksi."

"Hermostonne oli suureksi osaksi syynä sairauteenne, vai kuinka?"

"En aivan tarkoin tiedä mitä 'hermostoni' on, mutta olin pelottavan apealla mielellä."

"Juuri siitä syystä teitä ei voi parantaa pillereillä ja rohdoilla. Lääke ei voi antaa kenellekään hyvää tuulta. Tieteeni pysähtyy synkkämielisyyden kynnykselle, katsoo juuri vain sisään, mutta ei voi paljon sanoa eikä tehdä. Hauskasta seurasta olisi hyötyä; teidän pitäisi olla mahdollisimman vähän yksin, teidän pitäisi liikkua paljon."

Myöntävä vaitiolo seurasi näitä huomautuksia. Ne kuulostivat aivan oikeilta, ja niillä oli tavan luotettava pyhitys ja käytännön kulunut leima.

"Neiti Snowe", aloitti tohtori John uudelleen — terveyteni, hermosto siihen luettuna, oli nyt ollut puheena ja helpotuksekseni jätettiin syrjään — "saanko kysyä teiltä mikä on uskontonne? Oletteko katolilainen?"

Minä katsahdin ylös hämmästyneenä. "Katolilainen? En! Mistä saitte sen ajatuksen?"

"Tapa jolla teidät toissa iltana uskottiin haltuuni, antoi aihetta tähän epäilykseen."

"Minut uskottiin haltuunne? Mutta tosiaankin, minä olen unohtanut. Enhän ole vielä saanut tietää kuinka jouduin käsiinne."

"No niin, olosuhteissa jotka hämmästyttivät minua. Olin koko päivän ollut pitämässä silmällä erästä erittäin mielenkiintoista ja jännittävää sairaustapausta, koska tauti oli harvinainen ja sen hoito epätietoista. Olen nähnyt samanlaisen ja vieläkin hienomman tapauksen eräässä Pariisin sairaalassa, mutta se ei huvita teitä. Vihdoin kivun tärkeimmät oireet laimenivat (kovat tuskat seuraavat sitä myös), ja minä olin vapaa lähtemään kotiin. Lyhin tieni vei Basse-Villen kautta, ja koska ilta oli hyvin pimeä, myrskyinen ja sateinen, valitsin sen. Ratsastaessani ohi vanhan kirkon, joka kuuluu begiini-nunnille, näin porttiholvin lampun valossa papin joka piti käsivarsillaan jotakin. Lampun valo oli siksi kirkas, että selvästi näin papin piirteet, ja minä tunsin hänet, olen usein tavannut saman miehen sairasvuoteiden ääressä, sekä rikkaiden että köyhien, etupäässä jälkimmäisten. Hän on luullakseni hyvä vanha mies, paljon parempi kuin useat hänen virkaveljensä tässä maassa, etevämpi joka suhteessa, sivistyneempi ja työssään hartaampi. Katseemme kohtasivat toisensa, hän käski minun pysähtyä; se mitä hän kantoi käsivarsillaan, oli nainen, kuoleva tai pyörtynyt. Minä hyppäsin maahan."

"'Tämä henkilö on teidän maanne naisia', hän sanoi, 'pelastakaa hänet, jollei hän jo ole kuollut'."

"Tarkastettaessa osoittautui kansalaiseni madame Beckin koulun englanninopettajattareksi. Hän oli täysin tiedoton, täysin tajuton ja miltei kylmä."

"'Mitä tämä kaikki merkitsee?' kysyin."

"Hän kertoi omituisen jutun; te olitte sinä iltana ollut hänen luonaan ripittäytymässä; riutunut ja kärsivä ulkomuotonne sekä muutamat asiat, jotka olitte sanonut —"

"Asiat jotka olin sanonut? Tahtoisinpa tietää mitkä asiat!"

"Kauheita rikoksia epäilemättä, mutta hän ei kertonut minulle niitä: siinä, tiedättehän, ripin salaisuus hillitsi hänen kielensä ja minun uteliaisuuteni. Uskomanne asiat eivät kuitenkaan tehneet kunnon isää viholliseksenne; hän näyttää olleen niin järkyttynyt ja pahoillaan, kun teidän piti sellaisena iltana olla yksin ulkona, että hän kristittynä oli katsonut velvollisuudekseen pitää teitä silmällä kun jätitte kirkon, eikä päästää teitä näkyvistään ennen kuin olitte päässyt kotiin. Kenties tuo kunnon mies oli sekoittanut menettelyynsä hieman luokkansa viekkautta: hän ehkä päätti ottaa selville asuntonne — ilmoititteko sen hänelle ripissänne?"

"En, päinvastoin vältin huolellisesti minkään tiedonannon varjoakaan. Ja mitä rippiini tulee, tohtori John, pidätte minua varmaan mielettömänä, kun otin sellaisen askelen, mutta luulen että kaikkeen oli syynä vain se mitä nimitätte 'hermostokseni'. En osaa selittää asiaa sanoin, mutta päiväni ja yöni olivat käyneet sietämättömiksi, kauhea yksinäisyydentunne painoi mieltäni, tunne joka oli raivaava tiensä, purkautuva tai tappava minut — niinkuin (ja tämän te ymmärrätte, tohtori John) veri joka virtaa läpi sydämen ja etsii itselleen luonnottoman väylän, jos suonenrepeämä tai jokin muu sairaus estää sitä pääsemästä tavallisiin uomiinsa. Tarvitsin seuraa, tarvitsin ystävyyttä, tarvitsin neuvoa. Mitään sellaista en löytänyt kammiosta enkä huoneesta, ja niinpä etsin niitä kirkosta ja rippituolista. Se mitä papille sanoin, ei ollut mikään salaisuus, ei edes mikään kertomus. En ollut tehnyt väärin: elämäni ei ole ollut kyllin toimivaa jotta olisin kyennyt pimeään tekoon, kuviteltuun tai todelliseen. Rippini oli vain synkkä ja toivoton valitus."

"Lucy, teidän pitäisi olla matkoilla kuusi kuukautta — mitä, levollinen luonteenne on aivan kiihtymässä! Kirottu madame Beck! Eikö tuolla hupaisella pikku leskellä siis ole lainkaan sydäntä, kun tuomitsee parhaan opettajansa yksinäisyyteen ja vankilaan."

"Ei se ollut madame Beckin syy", sanoin minä, "ei se ole kenenkään elävän olennon syy, enkä tahdo kuulla ketään moitittavan."

"Kuka sitten on väärässä, Lucy?"

"Minä itse, tohtori John, minä ja tuo suuri käsite, jonka leveille hartioille vieritän kokonaiset vuoret syytöksiä — ne kyllä jaksavat kantaa: minä ja Kohtalo."

"'Minän' täytyy olla paremmin varuillaan toiste", sanoi tohtori John — hymyillen, luullakseni, huonoa kielenkäyttöäni.

"Ilmaston vaihdos, olosuhteiden vaihdos, siinä minun määräykseni", jatkoi käytännöllinen nuori tohtori. "Mutta palatkaamme asiaan, Lucy. Toistaiseksi ei isä Silas, niin ovela kuin onkin (sanotaan että hän on jesuiitta), tiedä enempää kuin te sallitte hänen tietävän, sillä sen sijaan että olisitte palannut Rue Fossettelle, vaeltelitte kuumehoureissa — kuume oli varmaan hyvin korkea —"

"Ei, tohtori John, kuumeessa tapahtui käänne sinä yönä — älkää selittäkö että olin houreissa, minä tiedän asian paremmin."

"Hyvä, olitte epäilemättä yhtä tajuissanne kuin minä tällä hetkellä! Olitte vaeltanut aivan vastakkaiseen suuntaan kuin kouluun päin. Lähellä begiiniluostaria, keskellä vihuria ja rankkasadetta ja pilkkopimeätä olitte pyörtynyt ja kaatunut. Pappi tuli avuksenne ja lääkäri sattui paikalle, kuten näimme. Otimme yksissä neuvoin ajurin ja toimme teidät tänne. Isä Silas, niin vanha kuin onkin, tahtoi kantaa teidät ylös ja laski itse teidät tuolle sohvalle. Hän olisi varmaan jäänyt paikalle kunnes seisahtunut elontoimintanne olisi palannut, ja niin olisin minäkin, mutta samassa tuli kiireellinen sana kuolevalta potilaalta, jonka juuri olin jättänyt. Meitä kutsuttiin suorittamaan viimeisiä velvollisuuksia — lääkärin viimeistä käyntiä ja papin viimeistä toimitusta, joita ei voinut lykätä. Isä Silas ja minä lähdimme yhdessä, äitini vietti iltaa poissa kotoa, me jätimme teidät Marthan hoitoon antaen määräyksiä, joita hän näyttää noudattaneen menestyksellisesti. No, oletteko katolilainen?"

"En vielä", vastasin hymyillen. "Ja älkää koskaan antako isä Silaksen tietää missä asun, muuten hän yrittää käännyttää minut. Mutta viekää hänelle parhaat ja vilpittömimmät kiitokseni, kun tapaatte hänet, ja jos minusta joskus tulee rikas, lähetän rahaa hänen köyhilleen. Katsokaa, tohtori John, äitinne herää, teidän pitäisi soittaa teetä."

Sen hän tekikin, ja kun rouva Bretton hypähti pystyyn, — ihmeissään ja harmistuneena lankeemuksestaan sekä täysin valmiina kiistämään ensinkään nukkuneensa — hänen poikansa hyökkäsi iloisesti hänen kimppuunsa.

"Hys, äiti! Nuku vielä. Sinä olet kuin viattomuuden perikuva unelmissasi."

"Minun unelmani, John Graham! Mitä sinä puhelet? Sinähän tiedät etten koskaan nuku päivisin: tämä oli vain ihan kevyt torkahdus."

"Aivan niin, serafin lempeä nukahdus, keijukaisen uni. Äiti, tuollaisena sinä mielestäni aina muistutat Titaniaa."

"Sen tähden että sinä itse olet aivan kuin Pulma."

"Neiti Snowe, oletteko koskaan kuullut sukkelampaa kuin äidin kokkapuheet? Hän on hilpein tuonkokoinen ja -ikäinen nainen."

"Pidä kohteliaisuutesi ominasi, hyvä herra, äläkä unohda omaa kokoasi, joka näyttää olevan aika tavalla enenemässä. Lucy, eikö hän kohta ole kuin mikäkin John Bull? Ennen hän oli hoikka kuin ankerias, ja nyt näen hänessä oikeita rakuunan ja häränsyöjän taipumuksia. Graham, pidä varasi! Jos sinusta tulee lihava, en tunnusta sinua omakseni."

"Ikään kuin et yhtä hyvin voisi olla tunnustamatta omaa itseäsi! Minä olen välttämätön vanhan rouvan onnelle, Lucy. Hän aivan nääntyisi keltaisenvihreään surumielisyyteen, jollei hänellä olisi kuuden jalan mittaista pojanviikariaan toruttavanaan. Se pitää hänet vilkkaana — se on terveellinen hapatus hänen hengelleen."

Nuo kaksi seisoivat nyt vastakkain takan molemmin puolin; heidän sanansa eivät olleet erityisen helliä, mutta heidän keskinäiset katseensa korvasivat sanojen puutteet. Siitä ainakin olin varma, että rouva Brettonin elämän paras aarre oli kätkettynä hänen poikansa rintaan, hänen rakkain valtimonsa sykki Grahamin sydämessä. Mitä taas nuoreen tohtoriin tulee, jakautuivat hänen tunteensa pojan-rakkauden ja erään toisen rakkauden kesken, ja koska tuo uusi intohimo oli syttynyt viimeksi, sai se epäilemättä Benjaminin osan hänen tunne-elämässään. Ginevra, Ginevra! Tiesiköhän rouva Bretton jo, kenen jalkain juureen hänen nuori epäjumalansa oli laskenut ihailunsa? Hyväksyisikö hän tämän valinnan? Sitä en osaa sanoa, mutta arvasin kyllä että jos hän olisi tietänyt kuinka neiti Fanshawe käyttäytyi Grahamia kohtaan, kuinka hän oli vuoroin kylmä ja maanitteleva, kopea ja viehättävä; jos hän olisi aavistanutkaan kuinka Ginevra oli kiusannut hänen poikaansa, jos hän olisi nähnyt, kuten minä, iloisen Grahamin alakuloisena ja kiusaantuneena, arvottoman kilpailijan asetettuna hänen tielleen välikappaleeksi, jolla häntä nöyryytettiin — silloin rouva Bretton olisi ajatellut Ginevran olevan typerä tai järjetön tai kumpaistakin. Hyvä — niin ajattelin minäkin.

Toinen ilta kului yhtä hauskasti kuin ensimmäinen — hauskemminkin: nautimme nyt levollisemmasta ajatustenvaihdosta, vanhoihin huoliin ei kajottu, tuttavuus oli nyt lujempaa, minun oli parempi ja helpompi olla ja aloin kotiutua. Sinä iltana — sen sijaan että olisin itkenyt itseni uneen — vaelsin unten maahan polkua jota mieluisat ajatukset reunustivat.

XVIII

ME RIITELEMME

Ensi päivinä jotka vietin Terrassessa, ei Graham koskaan istahtanut likelleni tai mitellessään lattiaa lähestynyt tuoliani tai näyttänyt hajamieliseltä tai tavallista vakavammalta, ilman että ajattelin neiti Fanshaweta ja odotin hänen nimensä pujahtavan nuoren isäntäni huulilta. Pidin korvani ja mieleni alituisesti valmiina tämän hellän aiheen varalta, kärsivällisyyteni sai määräyksen olla vakinaisesti aseissa ja myötätuntoni tuli pitää runsaudensarvensa täynnä ja valmiina vuodatettavaksi. Vihdoin, pienen sisällisen taistelun jälkeen, jonka näin ja jota kunnioitin, Graham heittäytyi tähän aiheeseen. Se otettiin puheeksi hienotunteisesti, mainitsematta nimiä.

"Ystävänne viettää lomansa matkoilla, olen kuullut." "Ystäväni, kyllä kai!" ajattelin itsekseni, mutta tässä ei sopinut sanoa vastaan, hänen täytyi saada pitää oma päänsä, minun täytyi niellä tuo lempeä loukkaus: olkoon menneeksi ystävä. En kuitenkaan voinut olla kokeeksi kysymättä ketä hän tarkoitti.

Hän oli istunut työpöytäni viereen, laski nyt kätensä lankarullalle ja rupesi huolettomasti kerimään sitä auki.

"Ginevra — neiti Fanshawe on siis Cholmondeleyden mukana matkalla Etelä-Ranskassa?"

"Niin on."

"Oletteko kirjeenvaihdossa?"

"Ihmettelette varmaan kun kuulette etten kertaakaan ole ajatellut saavani moista etuoikeutta."

"Oletteko nähnyt hänen kirjoittamiaan kirjeitä?"

"Olen, useita hänen sedälleen osoitettuja."

"Niistä ei varmaankaan puutu lapsellista pirteyttä; hänen sielussaan on niin paljon kimallusta ja niin vähän teeskentelyä."

"Hän kirjoittaa aika ymmärrettävästi rouva Bassompierrelle; joka uskaltaa, lukekoon" (Ginevran epistolat rikkaalle setämiehelle olivat varsin tavallisia liikeasia-kirjeitä, peittelemättömiä rahanpyyntöjä).

"Entä hänen käsialansa? Kaunis ja kevyt, naisellinen, luulisin?"

Niin olikin, ja minä myönsin sen.

"Minä uskonkin että hän tekee hyvin kaiken mitä tekee", sanoi tohtori John, ja kun minulla ei näyttänyt olevan mitään kiirettä yhtyä tuohon huomautukseen, lisäsi hän: "Te, joka tunnette hänet, voitteko mainita ainoatakaan seikkaa, jossa hänen taitonsa olisi puutteellinen?"

"Hän on aika taitava useissa seikoissa." ("Esimerkiksi hakkailussa", lisäsin itsekseni.)

"Koska arvelette hänen palaavan kaupunkiin?" hän kysyi sitten.

"Suokaa anteeksi, tohtori John, minun täytyy selittää. Te osoitatte minulle liian suurta kunniaa luulemalla neiti Fanshawen olevan tuttavallisemmassa suhteessa minuun kuin mistä minulla on onni nauttia. Minä en koskaan ole ollut hänen suunnitelmiensa ja salaisuuksiensa uskottu. Hänen varsinaiset ystävänsä löydätte toisista piireistä kuin minun läheltäni, esimerkiksi Cholmondeleyden joukosta."

Hän luuli nyt että minua kalvoi samantapainen mustasukkaisuus kuin häntä itseään! "Antakaa hänelle anteeksi", hän sanoi, "tuomitkaa häntä lempeästi. Hienon-maailman kimmellys johtaa häntä harhaan, mutta kyllä hän pian huomaa noiden ihmisten tyhjyyden ja palaa luoksenne kiintymys ja luottamus varmistuneena. Tunnen Cholmondeleyn perhettä jonkin verran — pintapuolisia, teennäisiä, itsekkäitä ihmisiä. Uskokaa pois, sydämessään Ginevra antaa teille enemmän arvoa kuin tusinalle tuollaisia."

"Olette hyvin ystävällinen", sanoin lyhyesti. Mieleni paloi puhdistautua tunteista joita hän luuli minun omaavan, mutta minä sammutin liekin. Alistuin olemaan verrattoman neiti Fanshawen hylätty, nöyryytetty ja kärsivä ystävä, mutta lukija, se alistuminen ei ollut helppoa.

"Näette kuitenkin", Graham jatkoi, "vaikka nyt tässä lohdutankin teitä, en voi samalla tavoin lohduttaa itseäni. En voi toivoa hänen olevan oikeamielinen minua kohtaan. De Hamal on arvoton olento, mutta minä pelkään että hän miellyttää Ginevraa — viheliäinen luulo!"

Nyt kärsivällisyyteni äkkiä loppui kokonaan. Kipu ja heikkous kai olivat jäytäneet sitä.

"Tohtori Bretton", kuohahdin, "mikään ei vedä vertoja harhaluulollenne. Joka suhteessa paitsi yhdessä olette mies, suora, terve, oikeamielinen, selvänäköinen, mutta tässä yhdessä asiassa olette vain orja. Minä sanon että siinä, mikä koskee neiti Fanshaweta, ette ansaitse kunnioitusta, enkä minä ainakaan kunnioita teitä."

Minä nousin ja poistuin huoneesta hyvin kiihtyneenä.

Tämä pieni kohtaus sattui aamulla; minun täytyi tavata hänet vielä illalla, ja silloin näin että olin tehnyt pahasti. Hän ei ollut tavallisesta puusta veistetty, ei muovailtu jokapäiväisistä aineksista; vaikka hänen luonteensa ulkopiirteet olivatkin voimakkaat ja leveät, oli yksityiskohtien rakenteessa miltei naisellista herkkyyttä ja hienoutta paljon enemmän kuin olit valmistautunut kohtaamaan ja kuin vuosienkin tuttavuuden jälkeen saatoit uskoa hänelle ominaiseksi. Tämä hienorakenteinen koneisto jäikin näkymättä, kunnes jokin liian kova kosketus hänen hermoihinsa oli osoittanut niiden äärimmäisen herkkyyden, kun lisäksi myötätunto ei hänessä ollut erikoisen huomattava ominaisuus. Tuntea ja nopeasti tajuta toisen tunteet ovat kaksi eri kykyä; harva ihminen omistaa molemmat, usea ei kumpaakaan. Tohtori Johnilla oli edellinen verrattomasti kehittynyt, ja kun sanon että jälkimmäistä hän ei omannut yhtä suuressa määrin, toivon lukijan varovasti karttavan toista äärimmäisyyttä ja pidättyvän sanomasta häntä tunteettomaksi ja kylmäkiskoiseksi. Päinvastoin hän oli ystävällinen, jalomielinen mies. Kerroit vain tarpeesi, ja hänen kätensä oli avoin. Puit surusi sanoihin, ja hänen korvansa ei ollut kuuro. Mutta jos odotit hienon hienoa tajuntaa, vaistoamisen ihmeitä, jouduit pettymään. Kun tohtori John sinä iltana astui huoneeseen ja iltalampun valo lankesi häneen, näin yhdessä väläyksessä hänen luonteensa koko rakenteen.

Sitä kohtaan, joka oli nimittänyt häntä "orjaksi" ja evännyt häneltä kunnioituksensa edes yhdessä suhteessa, täytyi hänellä nyt olla erityisiä tunteita. Olkoon vain että nimi oli sopiva ja epäys oikeutettu; hän ei väittänyt vastaan, hän vieläpä vilpittömästi punnitsi mielessään tuota miehuutonta mahdollisuutta. Hän etsi tästä moitteesta syytä siihen huonoon menestykseen, joka oli niin pahasti järkyttänyt hänen mielenrauhaansa. Kesken tuota ankaraa sisäistä tilintekoa hänen käytöksensä rouva Brettonia ja minua kohtaan tuntui vakavalta, kenties kylmältä. Ja kuitenkaan ei hänen ilmeessään näkynyt mitään kaunaa, ei mitään ilkeyttä, kiukkua eikä pikkumaisuutta; sen kauneus oli miehen parasta kauneutta masennuksessakin. Kun olin asettanut hänen tuolinsa pöydän ääreen, minkä kiirehdin tekemään ennen palvelustyttöä, ja ojentanut hänelle teekupin "pelolla ja vavistuksella", sanoi hän: "Kiitos, Lucy", miellyttävässä äänessään niin ystävällinen sävy kuin toivoa saatoin.

Mitä minuun tulee, oli edessäni vain yksi mahdollisuus: minun oli sovitettava rikollinen rohkeuteni, muuten en sinä yönä nukkuisi. Sillä tämä ei käynyt päinsä, tätä en kestänyt, enkä luullut kykeneväni sotaan tällaisella perustalla. Koulun yksinäisyys, luostarin hiljaisuus ja seisahtunut elämä, kaikki tuntui paremmalta kuin epäsopu tohtori Johnin kanssa. Ginevra, hän sai minun puolestani lainata hopeasiivet kyyhkyseltä tai joltakin muulta lentäväiseltä ja nousta suoraan ylimmälle paikalle, korkeimpien tähtien karkeloon, minne ikinä hänen rakastajansa mielikuvituksen korkein lento saattoi kiinnittää hänen sulojensa tähdistön: minun asianani älköön enää koskaan olko väittää tätä järjestelmää vastaan. Tapailin kauan tohtori Johnin katsetta. Kerta kerralta se kohtasi omani, ja kun sillä ei ollut mitään sanottavaa, se vetäytyi takaisin ja minä tulin nolatuksi. Teenjuonnin jälkeen hän istui hiljaisena ja suruissaan lukien erästä kirjaa. Olisin suonut uskaltavani istahtaa hänen lähelleen, mutta minusta näytti että jos olisin ottanut moisen askelen, hän olisi osoittanut suuttumusta ja vihamielisyyttä. Ikävöin puhua suuni puhtaaksi, mutta en uskaltanut edes kuiskata. Hänen äitinsä poistui huoneesta; silloin sai sietämätön tuska minut kuiskaamaan sanat: "Tohtori Bretton."

Hän katsahti kirjastaan, hänen silmänsä eivät olleet kylmät eivätkä pahansuovat, hänen suunsa ei ollut pilkallinen, hän oli valmis ja halukas kuulemaan mitä sanottavaa minulla oli. Hänen mielensä oli liian jaloa ja hienoa viiniä pahentuakseen yhdestä ukkosenjyrähdyksestä.

"Tohtori Bretton, antakaa anteeksi pikaiset sanani, antakaa anteeksi."

Hän hymyili. "Ehkä ansaitsin ne, Lucy. Jos ette kunnioita minua, olen varma että syynä on oma arvottomuuteni. Pelkään että olen aika hölmö: minun on täytynyt menetellä jollakin tavoin tyhmästi, koska kerran en miellytä sitä jota tahtoisin miellyttää."

"Siitä ette voi olla varma, ja vaikka niin olisikin, onko se oman luonteenne vai tuon toisen käsitysten syy? Mutta antakaa minun peruuttaa mitä suutuksissani sanoin. Yhdessä asiassa, niin, kaikissakin asioissa kunnioitan teitä syvästi. Jos ajattelette liian vähän itsestänne ja liian paljon toisista, mitä se muuta on kuin ylevyyttä?"

"Voinko ajatella liian paljon Ginevrasta?"

" Minä uskon että voitte, te uskotte että ette voi. Suostukaamme olemaan eri mieltä. Antakaa minulle anteeksi, siinä kaikki mitä pyydän."

"Luuletteko että kannan kaunaa yhden kiihkeän sanan tähden?"

"Minä näen että sitä ette tee ettekä voikaan tehdä, mutta sanokaa vain: 'Lucy, minä annan teille anteeksi'. Sanokaa se ja päästäkää minut sydämen kivusta."

"Heittäkää pois sydänkipunne niinkuin minäkin heitän omani, sillä te haavoititte minua vain hiukan, Lucy. Nyt, kun kipu on ohi, annan enemmän kuin anteeksi: olen kiitollinen ihmiselle joka vilpittömästi toivoo parastani."

"Minä toivon vilpittömästi parastanne, olette oikeassa."

Niin päättyi riitamme.

Lukija, jos tämän kertomuksen jatkuessa huomaat että käsitykseni tohtori Johnista muuttuu, suo anteeksi tuo näennäinen epäjohdonmukaisuus. Kuvaan mielialat sellaisina kuin sillä hetkellä ne tunsin, esitän näkemykseni hänen luonteestaan sellaisena kuin se minulle aukeni.

Hän osoitti luonteensa hienoutta olemalla tämän pienen epäsovun jälkeen minua kohtaan vielä ystävällisempi kuin ennen. Enemmänkin: juuri tuo tapaus, jonka minun laskelmaini mukaan piti jossain määrin vieroittaa meitä toisistamme, muuttikin suhdettamme aivan toiseen suuntaan, eikä siihen jota minä tuskallisesti odotin. Jokin näkymätön mutta kylmä, jokin hyvin ohut, hyvin läpikuultava mutta hyvin kalsea, jonkinlainen jääseinä oli tähän asti, kautta kumpaisenkin elämän, ollut välillämme ehkäisemässä keskinäistä seurusteluamme. Nuo pari kuumaa sanaa, vaikkakin kuumat vain kiukusta, puhalsivat umpimielisyyden hauraaseen jäähän, joka silloin alkoi osoittaa sulamisen oireita. Luulen että siitä päivästä saakka niin kauan kuin ystävyytemme jatkui, hän ei milloinkaan ollut sovinnaisen kohteliaisuuden kannalla minuun. Hän näytti tietävän, että jos hän halusi puhua vaikka vain itsestään ja siitä mikä eniten kiinnosti häntä, tuli odotukseni aina täytetyksi, toiveeni tyydytetyksi. Luonnollisena seurauksena tästä oli, että yhä edelleen kuulin paljon "Ginevrasta".

"Ginevra!" Hänen mielestään Ginevra oli niin kaunis, niin hyvä, hän puhui niin rakastuneesti Ginevran suloista, viehätyksestä, viattomuudesta, että vaikka minulla olikin arkipäiväisen selvä käsitys todellisuudesta, jonkinlainen heijastushohde alkoi minunkin silmissäni langeta Ginevran nimeen. Ja kuitenkin, lukija, olen vapaa tunnustamaan että hän usein puhui hölynpölyä, mutta minä koetin olla järkähtämättömän kärsivällinen hänen kanssaan. Olin saanut opetuksen: tiesin nyt kuinka tuskallisen vaikeata minun oli pahoittaa hänen mieltään tai suututtaa häntä. Minusta tuli hyvin itsekäs aivan uudessa ja omituisessa merkityksessä: en kyennyt kieltämään itseltäni iloa olla suvaitsevainen häntä kohtaan ja taipua hänen tahtoonsa. Hän tuntui minusta vieläkin äärimmäisen mielettömältä, kun hän itsepintaisesti epäili omaa kykyään lopulta voittaa neiti Fanshawen rakkautta. Omassa mielessäni piintyi lujemmin kuin koskaan vakaumus että Ginevra vain teeskenteli kylmyyttä yllyttääkseen häntä, mutta kätki sydämeensä hänen joka ainoan katseensa ja sanansa. Väliin hän ärsytti minua huolimatta päätöksestäni kuunnella ja kestää: kesken kuulemisen ja kestämisen kuvaamattoman sappi-hunajaista nautintoa hän iski lujamielisyyteni piikiveen niin että se kipinöi kerran toisensa jälkeen. Satuin eräänä päivänä sanomaan, tyynnyttääkseni hänen kärsimättömyyttään, että minä puolestani pidin varmana että neiti Fanshawen täytyi aikoa ottaa hänet.

Varmaan! Helppo sanoa, mutta oliko minulla mitään perusteita sellaiseen vakuutukseen?

"Parhaat perusteet."

"No mutta, Lucy, kertokaa pian."

"Te tiedätte ne yhtä hyvin kuin minäkin, ja kun kerran tiedätte ne, tohtori John, ihmetyttää minua todellakin että ette vilpittömästi luota hänen uskollisuuteensa. Epäileminen näissä olosuhteissa on miltei herjaus."

"Nyt alatte puhua nopeasti ja hengittää lyhyeen, mutta puhukaa vieläkin nopeammin ja hengittäkää vieläkin lyhyempään, kunnes olette antanut selityksen — täyden selityksen: minun täytyy saada se."

"Te saatte, tohtori John. Muutamissa suhteissa olette antelias, tuhlaavainen mies: kun te palvotte jotakin, olette aina valmis antamaan uhrilahjoja. Jos isä Silas saisi teidät kääntymään, antaisitte yllin kyllin almuja hänen köyhilleen, pitäisitte hänen alttarinsa vahakynttilöissä ja rikastuttaisitte parhaanne mukaan lempipyhimyksenne alttaria. Ginevra, tohtori John —"

"Vaiti", hän sanoi, "älkää jatkako."

"Minä en tahdo vaieta, minä tahdon jatkaa. Ginevran kädet ovat täyttyneet teidän käsistänne useammat kerrat kuin laskea voin. Olette etsinyt hänelle kallisarvoisimmat kukat, vaivannut päätänne keksimällä hienoimpia lahjoja, sellaisia kuin luulisi vain naisen mieleen juolahtavan, ja lisäksi neiti Fanshawe omistaa kokoelman koruja, joiden ostamisessa anteliaisuutenne on hipaissut tuhlaavaisuutta."

Kainous, jota Ginevra itse ei ollut koskaan osoittanut tässä suhteessa, kohotti nyt hereän punan hänen ihailijansa kasvoihin.

"Lorua!" hän sanoi, leikellen tuhoisasti silkkikaistaletta minun saksillani. "Minä tein sen omaksi huvikseni: pidin suosionosoituksena että hän otti lahjojani vastaan."

"Se oli enemmän kuin suosionosoitus, tohtori John, hän antoi kunniansa pantiksi siitä että hän puolestaan tahtoi tehdä jotakin teidän hyväksenne, ja jollei hän voi maksaa rakkaudellaan, pitäisi hänen tarjota asianmukainen korvaus muutamien kultarahojen muodossa."

"Mutta te ette ymmärrä häntä, hän katsoo liian vähän omaa etuaan välittääkseen lahjoistani, ja on liian viaton ymmärtääkseen niiden arvoa."

Minä nauroin. Olin kuullut Ginevran arvioivan joka jalokiven hinnan, ja tiesin hyvin että rahahuolet, raha-asiat, rahan arvon ymmärtäminen ja rahanpyynnöt olivat jo vuosikausia, niin nuori kuin hän olikin, olleet hänen ajatustensa alituisena ja rakkaimpana esineenä.

Hän jatkoi: "Olisittepa vain nähnyt hänet kun laskin jonkin pikkuesineen hänen polvelleen — hän oli niin kylmä, niin järkähtämätön, ei kiirehtinyt ottamaan sitä käteensä eikä näyttänyt edes iloitsevan sen katselemisesta. Vain siksi että hänestä oli vastahakoista pahoittaa mieltäni, hän salli kukkavihon maata siinä tai kenties vei sen mukanaan. Tai jos olin kiinnittänyt rannerenkaan hänen käsivarteensa, valkoiseen kuin norsunluu, ei sen loisto koskaan häikäissyt hänen kirkkaita silmiään, oli koru miten kaunis tahansa (ja minä valitsin huolellisesti sellaista mikä minusta oli kaunista ja mikä tietenkään ei ollut arvotonta). Hän tuskin vilkaisi lahjaani."

"Ja sitten hän tietysti irrotti sen kädestään ja antoi takaisin teille, koska kerran ei välittänyt siitä, vai kuinka?"

"Ei, sellaiseen hän on liian hyväsydäminen. Hän suostui näennäisesti unohtamaan tekoni ja pitämään lahjan tyynen ja luontevan välinpitämättömästi, kuin maailmannainen ainakin. Kun olosuhteet ovat tällaiset, kuinka voikaan mies rakentaa toiveita siihen että hänen lahjansa otetaan vastaan? Mitä minuun tulee, niin vaikka tarjoaisin hänelle kaiken mitä minulla on ja hän ottaisi vastaan, en kuitenkaan rohkenisi uskoa edenneeni askeltakaan, niin kykenemätön hän on mihinkään alhaisiin laskelmiin."

"Tohtori John", aloitin, "rakkaus on sokea", mutta juuri silloin välähti tohtori Johnin silmistä sininen ovela syrjäkatse: se muistutti minua menneistä päivistä, se muistutti minua hänen kuvastaan, se sai minut melkein ajattelemaan että hänen vakuutuksensa neiti Fanshawen "viattomuudesta" ainakin osaksi oli teeskenneltyä, se sai minut hämärästi aavistamaan, että niin rakastunut kuin hän olikin Ginevran kauneuteen, hän kenties näki tämän heikkoudet selvemmin kuin mitä hänen puheestaan saattoi otaksua. Saattoihan se myös olla vain satunnainen katse tai enintään hetkellisen vaikutelman ilmaus. Satunnainen tai tarkoitettu, todellinen tai kuviteltu, joka tapauksessa se lopetti keskustelun.

XIX

KLEOPATRA

Oleskeluni La Terrassessa pitkittyi kaksi viikkoa yli loma-ajan loppumisen. Rouva Brettonin ystävällinen välitys hankki minulle tuon lykkäyksen. Hänen poikansa oli eräänä päivänä antanut lausunnon: "Lucy ei ole vielä kyllin vahva palaamaan tuohon viheliäiseen kouluun", ja silloin kummitätini suoraa päätä lähti Rue Fossettelle, oli johtajattaren puheilla ja hankki mainitun luvan, syynä pitkitetyn levon ja vaihtelun välttämättömyys täydelliselle toipumiselleni. Tätä toimenpidettä seurasi huomaavaisuus jota ilmankin erittäin hyvin olisin voinut olla, nimittäin madame Beckin kohtelias käynti luonani.

Mainittu rouva ajoi eräänä kauniina päivänä vuokravaunuilla aina linnaan saakka. Arvatenkin hän oli päättänyt ottaa selville, minkälaisessa paikassa tohtori John asui. Kaunis seutu ja hauska koti nähtävästi voittivat hänen odotuksensa, hän ylisti kaikkea minkä näki, antoi sinisestä salongista arvolauseen " une pièce magnifique ",[61] onnitteli minua vuolain sanoin ystävistäni, jotka olivat " tellement dignes, aimables et respectables ",[62] pyöräytti niin ikään sievän kohteliaisuuden minun hyväkseni, ja kun tohtori John astui sisään, riensi hänen luokseen parhaalla tuulellaan, aloitti samalla nopean puhetulvan, jossa säkenöi kohteliaisuuksia ja onnitteluja hänen "linnastaan", hänen "rouva äidistään, kunnon linnanrouvasta", ja myös hänen ulkonäöstään, joka olikin erittäin kukoistava ja jota tällä hetkellä vielä kaunisti se hyväntahtoinen ja huvittuneisuutta osoittava hymy, joka aina karehti tohtori Johnin huulilla hänen kuunnellessaan madamen lipeätä ja koristeellista ranskankieltä. Lyhyesti sanoen madame loisti sinä päivänä kirkkaimmillaan, tuli ja meni kuin elävä tulipyörä, joka säkenöi kohteliaisuutta, ihastusta ja rakastettavuutta. Osittain tarkoituksella, osittain tehdäkseni pari koulua koskevaa kysymystä saatoin hänet vaunuihin ja kurkistin sisään, kun hän oli istuutunut ja ovi suljettu. Mikä muutos olikaan tapahtunut, ja kuinka lyhyessä ajassa! Hetki sitten pelkkää säihkettä ja leikinlaskua, nyt ankarampi kuin tuomari ja totinen kuin idän viisas! Hupaisa pieni nainen!

Palasin takaisin ja kiusoittelin tohtori Johnia madamen kiintymyksellä. Voi kuinka hän nauroi! Kuinka hänen silmänsä ilakoivat kun hän muistutteli madamen koreita puheita, toisti niitä ja matki hänen kielevyyttään! Hän oli herkkä tajuamaan huumoria ja paras seuralainen mitä toivoa voi — silloin kun hän saattoi unohtaa neiti Fanshawen.

<tb>

Heikoille ihmisille sanotaan olevan erittäin terveellistä istua "tyynessä ja kauniissa päivänpaisteessa", se kun antaa heille uutta elinvoimaa. Kun pieni Georgette Beck oli toipumassa taudistaan, otin hänet usein käsivarsilleni ja kävelin hänen kanssaan tuntikausia puutarhassa eräällä seinustalla, jota peittivät etelän auringossa kypsyvät viiniköynnökset. Sama aurinko hyväili hänen pientä hintelää ruumistaan yhtä tehokkaasti kuin se paisutti ja kypsytti rypäleterttuja.

On ihmisluonteita, leppoisia, lämpimiä, ystävällisiä, joiden vaikutuspiirissä henkisesti vaivaisen on yhtä hyvä olla kuin ruumiillisesti heikon lekotella keskipäivän paahteessa. Näihin valioluonteisiin kuuluivat epäilemättä sekä tohtori Bretton että hänen äitinsä. Heistä oli hauskaa levittää ympärilleen onnea, kuten muutamista on hauskaa aiheuttaa onnettomuutta, he tekivät sen vaistomaisesti, ilman melua ja nähtävästi melkein tietämättään, sillä keinot tulivat välittömästi heille mieleen. Joka päivälle, minkä viivyin heidän luonaan, laadittiin pieni suunnitelma, josta koitui hyötyä ja hauskuutta. Niin varattu kuin tohtori Johnin aika olikin, osasi hän aina järjestää sillä tavoin, että pääsi mukaan pienille retkillemme. En tiedä kuinka hän hoiti sitoumuksensa; niitä oli paljon, mutta miten olikaan, hän luokitti ja asetteli ne siten että hänelle joka päivä jäi vapaata aikaa. Näin hänet usein kovassa työssä, mutta harvoin rasittuneena, enkä koskaan hermostuneena, ärtyisenä tai kiusaantuneena. Kaikissa hänen töissään tuntui se helppous ja luontevuus, joka johtuu riittävistä voimista, se eloisa hilpeys, joka johtuu järkkymättömästä tarmosta. Hänen johdollaan tutustuin Villetteen, sen ympäristöihin ja asukkaisiin noina kahtena onnellisena viikkona enemmän kuin koko sinä kahdeksan kuukauden aikana, jonka jo olin viettänyt kaupungissa. Hän vei minut kaupungin mielenkiintoisille paikoille, joista ennen olin tuskin kuullut puhuttavan, ja antoi minulle auliisti paljon hyviä tietoja niistä. Hän ei koskaan näyttänyt pitävän kertomista rasituksena, ja olen varma siitä että minä en koskaan väsynyt kuulemaan. Hänen tapansa ei ollut puhua asioista kylmästi ja ylimalkaisesti, hän teki harvoin yleistyksiä eikä koskaan ollut kuiva. Hän näytti pitävän hauskoista yksityiskohdista yhtä paljon kuin minäkin, hän tuntui tekevän havaintoja ihmisluonteista, eikä mitään pintapuolisia havaintoja. Tämä kaikki teki hänen puheensa mielenkiintoiseksi, ja se seikka, että hän puhui suoraan omasta päästään eikä lainaillut kirjoista — kuivan tosiasian sieltä, kuluneen lauseen tai piintyneen mielipiteen täältä — antoi hänen esitykselleen tuoreuden, joka on yhtä harvinainen kuin tervetullut. Minun silmissäni hänen luonteenlaatunsa näytti kohoavan uuteen vaiheeseen, muuttuvan raikkaaksi päivänvaloksi, nousevan uudessa ja jalommassa koitteessa.

Hänen äidillään oli aika suuri annos hyväntahtoisuutta, mutta hänellä itsellään vieläkin enemmän. Seuratessani häntä Basse-Ville'iin huomasin että hän kävi siellä yhtä paljon ihmisystävän kuin lääkärin asioilla. Ymmärsin nyt että hän, omalla hilpeällä tavallaan ja täysin tietämättömänä tekojensa ansiokkuudesta, harjoitti tehokasta hyväntekeväisyyttä kurjissa oloissa elävien keskuudessa. Nämä pieneläjät pitivät hänestä paljon, ja sairaaloiden poloiset asukkaat tervehtivät häntä ilmeisesti lämpimin tuntein.

Mutta seis! Minä en saa uskollisesta kertojasta alentua puolueelliseksi ylistäjäksi. Tiesin hyvin, erittäin hyvin, että tohtori John ei ollut täydellinen, yhtä vähän kuin itse olen täydellinen. Inhimillinen heikkous oli läpinäkyvänä ominaisuutena hänessäkin, enkä viettänyt tuntiakaan, tuskin hetkeäkään hänen seurassaan ilman että hänen teoissaan, sanoissaan tai ilmeissään näyttäytyi sellaista, mikä ei kuulunut jumalaisolennolle. Jumalaisolennossa ei voinut olla tohtori Johnin kauheata turhamaisuutta eikä hänen ajoittaista kevytmielisyyttään. Kukaan kuolematon ei voinut hänen tavallaan unohtaa, jos siksi tuli, kaikkea muuta paitsi kulumassa olevaa hetkeä, intohimoisesti käydä käsiksi siihen — ei karkeasti, antautumalla aineellisten nautintojen valtaan, vaan itsekkään hienostuneesti, pusertamalla siitä kaiken mikä voi ravita hänen miehistä itserakkauttaan. Tuon ahnaan tunteen ruokkiminen tuotti hänelle suurta iloa, mutta hän ei ajatellut ravinnon hintaa, eikä välittänyt vaikka mainitun tunteen pysyttäminen kiiltävänä ja hyvin hoidettuna kävikin kalliiksi.

Lukijaa pyydetään panemaan merkille näennäinen ristiriitaisuus niissä kahdessa kuvassa, jotka olen antanut Graham Brettonista — virkamiehenä ja yksityisihmisenä, kaupungilla ja kotona. Edellisessä, julkisuuden ihmisenä, hän esiintyy itsensä unohtavana, vaatimattomana ja työssään vakavana. Jälkimmäisessä, kotikuvassa, hän on ilmeisesti tietoinen siitä mitä hän on ja mitä omistaa, iloitsee arvonannosta, ei tosin etsi sitä, mutta kuitenkin se mairittelee hänen turhamaisuuttaan. Molemmat kuvat ovat oikeita.

Ei ollut mahdollista tehdä tohtori Johnille mitään palvelusta huomaamatta ja salassa. Kun luuli että jokin hänen käytettäväkseen aiottu pikkukapine oli valmistunut kaikessa hiljaisuudessa ja että hän, kuten muut miehet, ottaisi sen käytäntöön kysymättä koskaan mistä se oli tullut, hämmästyttikin hän tekijää parilla hymyilevällä huomautuksella, joista kävi ilmi että hän oli pitänyt työtä silmällä alusta loppuun saakka, arvannut tarkoituksen, seurannut edistymistä ja huomannut valmistumisen. Hänestä oli hauskaa kun häntä noin palveltiin, ja hän antoi mielihyvänsä säteillä silmistään ja karehtia huulillaan.

Tämä kaikki olisi vielä ollut sangen hyvää, jollei tuohon ystävälliseen ja vaatimattomaan tarkkanäköisyyteen olisi liittynyt itsepintaista halua maksaa kaikista mitä hän sanoi veloikseen. Kun hänen äitinsä teki työtä hänen hyväkseen, palkitsi hän tämän tuhlailemalla hänelle loistavaa hyväntuulisuuttaan vieläkin runsaammin kuin hilpeätä, nälvivää, kiusoittelevaa hellyyttään. Jos Lucy Snowe saatiin kiinni samanlaisesta työstä, suunnitteli Graham palkinnoksi hauskan virkistysmatkan.

Minua usein ihmetytti hänen täydellinen perehtyneisyytensä Villetteen. Se ei rajoittunut vain avoimiin katuihin, vaan ulottui kaupungin kaikkiin taidekokoelmiin, saleihin ja nähtävyyksiin. Joka ovea varten, joka kätki taakseen näkemisenarvoisen esineen, joka museota, joka salia, taiteelle tai tieteelle pyhitettyä varten, hänellä näytti olevan taikasana "Sesam, aukene!". Minulla ei koskaan ole ollut taipumusta tieteeseen, mutta sokea, tietämätön, lapsellinen vaisto kiinnitti mieleni taiteeseen. Minusta oli hauska käydä taulukokoelmissa, ja olin ihastuksissani jos minut jätettiin niihin yksin. Kun olin seurassa, kielsi eräs harmillinen ominaisuuteni minua näkemästä paljoa ja tuntemasta mitään. Oudossa seurassa, kun oli välttämätöntä pitää yllä katkeamatonta keskustelua nähdyn johdosta, riitti puolisen tuntia uuvuttamaan minut kokonaan, sekä ruumiillisesti väsyttämään että henkisesti tylsistämään. En ole koskaan nähnyt hyvin kasvatettua lasta, vielä vähemmin sivistynyttä aikuista, joka ei saattaisi minua häpeään jatkuvassa vireydessä ja älykkäässä käytöksessä sellaisen tulikokeen aikana kuin on seurusteleva, keskusteleva käynti taulukokoelmissa, historiallisissa rakennuksissa tai muissa nähtävyyspaikoissa. Tohtori Bretton oli aivan minun mieleiseni opas: hän vei minut museoon ajoissa, ennen kuin oli kerääntynyt paljon väkeä, jätti sinne parin kolmen tunnin ajaksi ja tuli hakemaan minua selviydyttyään omista tehtävistään. Sillä välin minä olin onnellinen, vaikka aina en ihaillutkaan, vaan tutkin, kysyin ja tein johtopäätöksiä. Ensimmäisillä käynneilläni oli jonkin verran väärinkäsitystä ja hankausta tahdon ja kyvyn välillä. Edellinen vaati ihailemaan sitä mitä kuului asiaan ihailla, jälkimmäinen nurisi vastahakoisena taakkansa alla, ja silloin sitä ivattiin, yllytettiin ja kehoitettiin hienostamaan makuaan. Mutta mitä enemmän sitä nuhdeltiin, sitä vähemmän se suvaitsi ihailla. Kun vähitellen huomasin että ihmeellinen väsymyksentunne oli ainoana tuloksena noista tietoisista ponnistuksista, aloin miettiä enkö voisi heittää sikseen koko suurta työtä. Päätin että sen kyllä voin tehdä, ja niinpä vaivuin rentonani herkulliseen rauhaan yhdeksänkymmenen yhdeksän edessä sadasta noita näytteille pantuja kehyksiä.

Näytti siltä kuin hyvä ja omaperäinen taulu olisi aivan yhtä harvinainen kuin hyvä ja omaperäinen kirja, enkä lopulta häikäillyt sanoa itselleni, seisoessani erinäisten tunnettujen mestariteosten edessä: "Nuo eivät ole hituistakaan luonnonmukaisia. Luonnollinen päivänvalo ei koskaan ole tuon väristä, ei myrsky eikä pilvet saa sitä noin sameaksi indigosinisen taivaan alla; eikä tuo sini ole taivaansineä, eivätkä nuo tummat korret, joita siihen on liimattu, ole puita." Usea hyvin maalattu ja hauskannäköinen lihava nainen ei mielestäni suinkaan ollut se jumalatar, jona näytti itseään pitävän. Oli tusinoittain ihmeen taidokkaita flaamilaisia pikkutauluja, samoin luonnoksia jotka olisivat mainiosti sopineet entisaikojen parhaita muoteja esittäviin teoksiin, ja jotka antoivat näytteitä kiitettävästä mutta oikukkaasti käytetystä ahkeruudesta. Ja siellä täällä oli kuitenkin totuuden murusia, jotka tyydyttivät katsojan tietoisuutta, valon pilkahduksia, jotka ilahuttivat silmää. Tuossa purkautui luonnon voima vuoriston lumimyrskyssä, tässä sen ihanuus etelän aurinkoisessa päivässä. Jokin ilme tuossa muotokuvassa osoitti tarkkaa perehtymistä ihmisluonteeseen, jotkin kasvot tuossa historiallisessa maalauksessa muistuttivat sattuvalla yhdennäköisyydellään, että mestarin käsi oli ne luonut. Näitä poikkeuksia minä rakastin, ne tulivat minulle läheisiksi kuin ystävät.

Erään päivän hiljaisena varhaishetkenä olin melkein yksin eräässä taulukokoelmassa, jossa muuan luonnottoman suurikokoinen ja mahdollisimman hyvään valaistukseen asetettu maalaus näytti pitävän itseään kokoelman kuningattarena. Sen edessä oli suojaköysi ja pehmeä penkki taiteentuntijoita varten, jotka olivat katselleet jalkansa väsyksiin ja saattoivat kernaasti jatkaa työtään istualtaan. Se esitti naista joka mielestäni oli huomattavasti suurempi luonnollista kokoa. Laskin että tämä rouvasihminen, punnittuna vaa'alla joka olisi kyllin iso kestämään moista möhkälettä, painaisi ehdottomasti ainakin neljätoista tai kuusitoista leiviskää. Hän oli tosiaankin erittäin hyvin ruokittu: hyvin paljon lihaa, puhumattakaan leivästä, kasviksista ja juomista, oli hänen täytynyt nauttia ennen kuin oli saavuttanut tuollaisen pituuden ja leveyden, tuollaisen lihasten paljouden, tuollaisen lihan runsauden. Hän oli puolittain makuulla leposohvalla — minkä tähden, sitä oli vaikea sanoa — täysi päivänvalo loisti hänen ympärillään, hän näytti herttaisen terveeltä, kyllin väkevältä tekemään työtä kahden hyvän keittäjättären edestä, hän ei voinut syyttää selkärangan heikkoutta, hänen olisi pitänyt seisoa tai ainakin istua suorana kuin keppi. Hänellä ei ollut mitään oikeutta lojua sohvalla keskellä kirkasta aamupäivää. Hänellä olisi niin ikään pitänyt olla yllään säädyllinen puku, joka olisi verhonnut hänet kunnollisesti, mutta niin ei ollut laita: runsaalla kangasmäärällä — sanoisin sitä olleen kaksikymmentäseitsemän kyynärää — ei hän kyennyt suojaamaan itseään riittävästi. Aivan anteeksiantamaton oli siivo hänen ympärillään. Ruukkuja ja pannuja — minun pitäisi ehkä sanoa maljakoita ja pikareita — lojui siellä täällä hänen edessään, keskellä täydellistä kukkasekasotkua, aivan aiheeton ja epäsiisti rykelmä vaatetta kokosi pölyä sohvalle ja esti vapaata kulkua lattialla. Kysyessäni neuvoa luettelolta huomasin että tämä merkillinen luomus kantoi nimeä "Kleopatra".

No niin, minä istuin ihmettelemässä sitä (kun penkki kerran oli siinä, katsoin yhtä hyvin voivani käyttää sitä hyväkseni), ja ajattelin että vaikka erinäiset yksityiskohdat, kuten ruusut, kultamaljat, jalokivet ym. olivat sangen sievästi maalatut, oli teos kokonaisuudessaan ääretön silmänlume. Huone, joka tullessani oli ollut melkein tyhjä, alkoi täyttyä. Siihen seikkaan en kiinnittänyt huomiota (eihän se koskenut minuun), vaan pysyin paikallani, pikemmin levätäkseni kuin tutkiakseni tuota jättiläiskokoista tummahipiäistä mustalaiskuningatarta, johon pian kyllästyin. Virkistyksekseni aloin katsella eräitä herkullisia pieniä "hiljaiselo"-kuvia: kedon kukkia, hedelmiä, sammaleisia metsäsopukoita, linnunmunia jotka olivat kuin helmiä nähtyinä kirkkaanvihreän meriveden läpi. Kaikki nämä riippuivat vaatimattomina tuon karkean ja luonnottoman kankaan alapuolella.

Äkkiä joku taputti minua kevyesti olkaan. Hätkähdin, käännyin ja näin kasvot jotka kallistuivat minua kohti. Ne olivat uhkaavat, miltei loukkautuneet kasvot.

" Que faites vous ici?"[63] sanoi eräs ääni.

" Mais, monsieur, je m'amuse."[64]

"Te huvittelette, ja millä tavoin, jos saa kysyä? Mutta suokaa minulle ensin se ilo että nousette, tartutte käsivarteeni ja lähdette toiselle puolen."

Minä tein kuten käskettiin. Herra Paul Emanuel (hän se oli) oli palannut Roomasta ja matkustaneena miehenä todennäköisesti sieti nyt uppiniskaisuutta vielä vähemmän kuin aikaisemmin, jolloin tämä uusi kunnia ei vielä laakeroinut hänen ohimoitaan.

"Sallikaa minun saattaa teidät seurueenne luo", hän sanoi, kun kuljimme huoneen poikki.

"Ei minulla ole seuruetta."

"Ettehän toki ole yksin?"

"Olen, monsieur."

"Tulitteko tänne ilman seuraa?"

"En, monsieur. Tohtori Bretton saattoi minut tänne."

"Tohtori Bretton ja hänen rouva äitinsä, tietenkin?"

"Ei, tohtori Bretton vain."

"Ja hänkö käski teitä katsomaan tuota taulua?"

"Ei mitenkään, löysin sen itse."

Herra Paulin tukka oli leikattu aivan lyhyeksi, muuten se olisi luultavasti noussut pystyyn. Aloin nyt ymmärtää mihin hän tähtäsi, ja minulle tuotti huvia pysyä kylmänä ja saada hänet kiihdyksiin.

"Huimaavaa brittiläistä julkeutta", huusi professori. "Ihmeellisiä naisia nuo englannittaret!"

"Mikä on hätänä, monsieur?"

"Mikäkö hätänä? Kuinka te uskallatte, nuori nainen, istua aivan kylmästi, levollisena kuin poika, katsomassa tuota kuvaa?"

"Se on hyvin ruma kuva, mutta minä en ensinkään ymmärrä miksi en saisi katsella sitä."

"Hyvä! Hyvä! Älkää puhuko enää siitä. Mutta teidän ei pitäisi olla täällä yksin."

"Entä jos minulla ei ole seuraa — seuruetta, kuten te sanotte? Ja mitä sitten merkitsee olenko yksin vai seurassa? Kukaan ei sekaannu minun asioihini."

"Olkaa vaiti ja istukaa tuohon — tuohon!" Ja hän asetti pontevasti tuolin erikoisen ikävään nurkkaan, harvinaisen epäonnistuneen tauluryhmän eteen.

"Mutta, monsieur —"

"Mutta, mademoiselle, istukaa siinä älkääkä liikahtako — kuuletteko! Istukaa kunnes teitä tullaan hakemaan tai kunnes minä annan luvan."

"Mikä ikävä nurkka", huusin, "ja kuinka rumia tauluja!"

Ja rumia ne tosiaankin olivat, nuo neljä taulua, jotka luettelosta löytyivät nimellä "Naiselämä". Niiden tyyli oli aivan erikoisen laimea, eloton, väritön ja kaavamainen. Ensimmäinen esitti "nuorta tyttöä", joka astui ulos kirkosta rukouskirja kädessään, hyvin keimailevasti puettuna, silmät maahan luotuina, suu supussa — ilkeän pienen tekopyhän perikuva. Toinen oli "morsian", joka pitkässä valkoisessa hunnussa oli polvistuneena rukousjakkaralla huoneessaan, kädet puristettuina yhteen, sormi sormea vasten, ja näytteli silmänvalkuaisiaan sangen ärsyttävästi. Kolmas, "nuori äiti", kumartui lohduttoman näköisenä pullean vahamaisen vauvan puoleen, jonka kasvot olivat kuin pahaenteinen täysikuu. Neljäs, "leski", oli mustiinpukeutunut nainen, joka talutti kädestä mustaa pikkutyttöä, ja molemmat olivat syventyneet tutkimaan hienoa ranskalaista hautapatsasta jossakin Père la Chaisen sopukassa. Kaikki nuo neljä "enkeliä" olivat ilkeitä ja likaisia kuin murtovarkaat, kylmiä ja kalpeita kuin haamut. Mitä naisia! epärehellisiä, riitaisia, verettömiä, älyttömiä, tyhjänpäiväisiä! Yhtä pahoja omalla tavallaan kuin tuo laiska mustanpuhuva jättiläisnainen omallaan!

Oli mahdotonta kiinnittää huomiota pitkäksi aikaa noihin mestariteoksiin, ja niinpä käännyin vähitellen ympäri ja aloin katsella huoneeseen.

Todellinen ihmispaljous oli nyt kokoontunut tuon naarasleijonan ympärille, jonka läheisyydestä minut oli karkotettu. Lähes puolet joukosta oli naisia, mutta Paul selitti minulle perästäpäin, että nämä olivat "rouvia" ja että heidän oli aivan sopivaa katsella sellaista mihin yksikään "neiti" ei saanut edes vilkaista. Vakuutin hänelle suoraan, etten voinut mukautua tähän oppiin enkä nähnyt siinä mitään järkeä. Tällöin hän, jyrkkänä kuten aina, käski minua olemaan vaiti ja selitti samassa hengenvedossa, minkälainen sekoitus häikäilemättömyyttä ja tietämättömyyttä minä olin. Itsevaltaisempi pieni mies kuin herra Paul ei milloinkaan ole istunut professorintuolilla. Vähitellen huomasin että hän itse tarkasteli taulua kaikessa rauhassa, vieläpä hyvin kauan, mutta hän ei kuitenkaan unohtanut aika ajoin katsahtaa minuun, arvatenkin nähdäkseen tottelinko määräyksiä ja pysyin aisoissa. Vihdoin hän taaskin tuli luokseni.

Hän halusi tietää olinko ollut sairas, hän oli arvellut että niin oli.

Oikea arvelu, mutta nyt olin aivan terve.

Missä olin viettänyt lomani?

Enimmäkseen Rue Fossettella, osaksi madame Brettonin luona.

Hän oli kuullut että olin jäänyt yksin Rue Fossettelle, oliko niin?

En aivan yksin, Marie Broc (tylsämielinen) oli ollut seuranani.

Hän kohautti olkapäitään, ja nopeita ristiriitaisia ilmeitä välähti hänen kasvoissaan. Herra Paul tunsi Marie Brocin hyvin; hän ei koskaan voinut pitää tuntia kolmannella osastolla (johon vähimmin edistyneet oppilaat kuuluivat) ilman että tyttö aiheutti hänessä kiivaan taistelun vastakkaisten mielialojen välillä. Tytön ulkomuoto, vastahakoinen käytös ja lukuisat uppiniskaisuuden puuskat ärsyttivät hänen luontoaan ja herättivät hänessä voimakasta vastenmielisyyttä — tunne jolle hän oli liiankin altis, jos hänen makuaan loukattiin tai hänen tahtoaan vastustettiin. Toisaalta tytön kova kohtalo vetosi voimakkaasti hänen lempeyteensä ja sääliinsä tavalla jota hänen luontonsa ei voinut vastustaa. Tästä seurasi miltei jokapäiväisiä taisteluita kärsimättömyyden ja vastenmielisyyden sekä säälin ja oikeudentunnon välillä, ja sanottakoon hänen kunniakseen, että edelliset tunteet pääsivät hyvin harvoin voitolle — kun se joskus tapahtui, osoitti Paul kerrassaan hirmuista sisua. Hänellä oli voimakkaat intohimot, hänen vastenmielisyytensä ja kiintymyksensä oli yhtä kiihkeätä, ja se voima, jota hän käytti molempien hillitsemiseen, ei mitenkään laimentanut sivullisen käsitystä niiden kiivaudesta. Saattaa hyvin otaksua että tuollaiset taipumukset helposti herättivät pelkoa ja vastenmielisyyttä tavallisissa ihmisissä. Oli kuitenkin erehdys pelätä häntä: mikään ei siinä määrin raivostuttanut häntä kuin arkuus ja epäluulo, eikä mikään tyynnyttänyt häntä niin helposti kuin ystävällinen luottamus. Siihen vaadittiin kuitenkin perinpohjaista tutustumista hänen luonteeseensa, ja hänen luonteensa oli sitä laatua, jota harvoin ymmärrettiin.

"Kuinka tulitte toimeen Marie Brocin kanssa?" hän kysyi lyhyen äänettömyyden jälkeen.

"Monsieur, minä tein parhaani, mutta oli kauheata olla yksin hänen kanssaan."

"Teillä on siis raukkamainen sydän! Teiltä puuttuu rohkeutta, ehkä myös armeliaisuutta. Teillä ei ole ominaisuuksia joista syntyy laupeudensisar."

(Hän oli uskonnollinen pieni mies omalla tavallaan: katolisen uskon opettama kieltäytyminen ja uhrautuminen sai häneltä osakseen kunnioitusta.)

"En tosiaankaan tiedä; pidin hänestä huolta niin hyvin kuin osasin, mutta kun hänen tätinsä tuli hakemaan häntä, oli se minulle suuri huojennus."

"Ahaa, te olette itsekäs. On naisia jotka ovat hoitaneet sairaaloittain tuollaisia raukkoja. Ettekö te voinut tehdä samoin?"

"Voisiko monsieur itse?"

"Naisten jotka ovat nimensä arvoisia, pitäisi verrattomasti voittaa meidän karkea, puutteellinen, itsekäs sukupuolemme tuollaisten velvollisuuksien täyttämisessä."

"Minä pesin hänet, pidin hänet siistinä, annoin hänelle ruokaa ja koetin huvittaa häntä, mutta puhumisen asemasta hän vain irvisteli."

"Luulette tehneenne suuriakin töitä?"

"En, niin suuria vain kuin osasin."

"Vajavaiset ovat siis kykynne, sillä hoitaessanne tylsämielistä tulitte sairaaksi."

"En siitä, Monsieur. Minussa oli hermokuume, sieluni oli sairas."

"Todellako! Te ette sitten ole paljonkaan arvoinen. Te ette ole sankari-ainesta; rohkeutenne ei auta teitä kestämään yksinäisyyttä, se tekee teidät vain kyllin julkeaksi katselemaan Kleopatran-kuvia kylmäverisesti."

Olisi ollut helppo suuttua tuon pikku miehen ärsyttävän vihamielisestä puheesta. En kuitenkaan ollut vielä koskaan suuttunut häneen eikä minua haluttanut tehdä niin nytkään.

"Kleopatra", toistin rauhallisesti. "Monsieur myös on katsellut Kleopatraa, mitä monsieur arvelee hänestä?"

"Ei minkään arvoinen", hän vastasi. " Une femme superbe — une taille d'impératrice, des formes de Junon, mais une personne dont je ne voudrais ni pour femme, ni pour fille, ni pour soeur. Aussi vous ne jeterez plus un seul coup d'oeil de son côté."[65]

"Mutta minä olen vilkaissut häneen hyvin monta kertaa monsieur'n puhuessa, voin nähdä hänet varsin hyvin tästä nurkasta."

"Kääntykää seinään ja tutkikaa noita neljää kuvaa, jotka esittävät naiselämää."

"Suokaa anteeksi, monsieur Paul, ne ovat liian hirveitä, mutta jos te ihailette niitä, sallikaa minun luovuttaa teille istuimeni, jotta saatte jäädä tutkimaan niitä."

"Mademoiselle", sanoi hän irvistäen ilmoille jonkinlaisen hymyilyn tai hymyilyksi tarkoitetun, vaikka se olikin vain juro ja kiireellinen ilmaus, "te protestanttisuuden kasvatit hämmästytätte minua. Te kaitsemattomat englannittaret kävelette levollisina punaisten tulenkielekkeiden lomitse ja pelastutte palamasta. Uskon että jos joku teistä heitettäisiin Nebukadnesarin tulisimpaan pätsiin, hän pääsisi pois tulen vähääkään korventamatta häntä."

"Tahtooko monsieur olla hyvä ja siirtyä tuuman verran syrjään."

"Mitä? Mitä te nyt katselette? Ettehän vain näe jotakin tuttavaa noiden nuorten miesten joukossa?"

"Luulen näkeväni — aivan oikein, näen henkilön jonka tunnen."

Itse asiassa olin nähnyt vilauksen päästä, joka oli liian kaunis kuuluakseen kenellekään muulle kuin pelätylle luutnantti de Hamalille. Mikä virheetön kiillotettu pieni päännuppu se olikaan! Ja mikä vartalo, niin siro ja sievä! Mitkä naiselliset kädet ja jalat! Kuinka somasti hän pitikään monokkelia silmässään, kuinka ihaillen katseli Kleopatraa ja kuinka miellyttävästi nauraa hihitti ja supatteli ystävänsä kanssa! Oi tuota viisasta miestä! Oi tuota hienostunutta herraa ja hänen ylhäistä makuaan ja tahdikkuuttaan! Pidin häntä silmällä lähes kymmenen minuuttia ja huomasin että hän oli ylen määrin hullaantunut tuohon tummaan ja uhkeaan Niilin Venukseen. Siinä määrin hänen käytöksensä huvitti minua ja niin syventynyt olin tutkimaan hänen luonnettaan ilmeistä ja liikkeistä, että hetkeksi unohdin herra Paulin, ja sillä välin saapui muuan seurue minun ja tuon herrasmiehen väliin, tai kenties hänen loukkautuva tuntonsa oli saanut uuden ja pahemman kolauksen hajamielisyydestäni, ja hän oli vetäytynyt pois vapaaehtoisesti. Joka tapauksessa hän oli poissa kun uudelleen katsoin ympärilleni.

Jatkaessaan etsimäänsä silmäni ei nähnyt häntä, vaan toisenlaisen olennon, joka erottautui ihmisjoukosta sekä mittansa että ryhtinsä tähden. Sieltä tuli tohtori John, joka kasvoiltaan, vartaloltaan ja ihonväriltään erosi tummasta, kirpeän happamesta pikku professorista yhtä suuresti kuin hesperidien hedelmä villin pensaikon tuomenmarjasta, kuin ylväs mutta ohjiin tottunut arabialaishevonen halparotuisesta vikuroivasta ponista. Hän etsi minua, mutta ei ollut vielä löytänyt nurkkaa jonne koulumestari oli minut istuttanut. Minä pysyin alallani; tahdoin tehdä havaintoja vielä hetkisen.

Hän lähestyi de Hamalia, pysähtyi tämän läheisyyteen — arvelin että häntä huvitti katsella kilpailijansa pään yli — ja silmäili hänkin Kleopatraa. Epäilen tokko se häntä miellytti, hän ei virnaillut kuten tuo pieni kreivi, hänen suunsa näytti ylenkatseelliselta, hänen silmänsä kylmiltä, ja ilmaisematta mieltään millään tavoin hän astui syrjään ja antoi tilaa toisille. Huomasin hänen odottavan, nousin ja menin hänen luokseen.

Teimme vielä kierroksen kokoelmassa; Grahamin kanssa oli hyvin hauskaa tehdä sellainen kierros. Minun oli niin herttaisen mieluista kuulla mitä hän ajatteli tauluista tai kirjoista, sillä vaikka hän ei tahtonutkaan esiintyä minkäänlaisena tuntijana, hän aina sanoi ajatuksensa, ja sain olla varma siitä että se oli tuore ja omintakeinen, hyvin usein myös oikea ja ytimekäs ajatus. Oli myös hauskaa sanoa hänelle eräitä asioita, joita hän ei tietänyt — hän kuunteli niin ystävällisesti, niin oppivaisesti, vähääkään pelkäämättä että hän taivuttamalla kauniin vaalean päänsä kuulemaan naisen verrattain hämäriä ja epävarmoja selityksiä voisi panna alttiiksi miehisen arvokkuutensa. Ja kun hän vuorostaan antoi selityksiä, tapahtui se niin selkeän älykkäästi, että kaikki hänen sanansa piirtyivät kirkkaina muistiin. En koskaan unohtanut ainoatakaan hänen antamaansa selitystä tai hänen kertomuksensa kohtaa.

Kun lähdimme kokoelmasta, kysyin mitä hän ajatteli Kleopatrasta (saatuani hänet nauramaan kertomalla kuinka professori Emanuel oli lähettänyt minut tieheni, ja vietyäni hänet katsomaan tuota viehättävää kuvasarjaa, jota minulle oli suositeltu).

"Pyh", hän sanoi, "äitini on kauniimpi nainen. Kuulin tuolla parin ranskalaisen keikarin sanovan häntä 'nautinnonhimoisen perikuvaksi'. Jos niin on, voin ainoastaan sanoa että 'nautinnonhimoinen' on hyvin vähän minun mieleiseni. Verratkaahan tuota mulattia Ginevraan!"

XX

KONSERTTI

Eräänä aamuna tuli rouva Bretton äkkiä huoneeseeni ja pyysi minua avaamaan laatikkoni ja näyttämään hänelle pukuvarastoni, minkä tein sanaakaan virkkamatta.

"Riittää jo", hän sanoi käänneltyään sitä hetkisen. "Sinun täytyy saada uusi puku."

Hän poistui. Sitten hän palasi ompelijan seurassa. Minusta otettiin mittaa. "Aion seurata omaa makuani ja tehdä niinkuin haluan tässä pikku asiassa", hän sanoi.

Kaksi päivää myöhemmin saapui — punainen puku!

"Tämä ei ole minua varten", kiirehdin sanomaan, sillä minusta tuntui että melkein yhtä hyvin olisin voinut panna ylleni kiinalaisen ylimysnaisen puvun.

"Saammepa nähdä onko se sinua varten vai eikö", sanoi kummitätini jyrkän päättäväisenä kuten ainakin. "Huomaa tarkoin sanani. Sinä käytät tätä pukua tänä samana iltana."

Sitä en uskonut, luulin ettei mikään inhimillinen mahti saisi minua pukeutumaan siihen. Punainen puku! En tuntenut sitä. Se ei tuntenut minua. En ollut koettanut sitä ylleni.

Kummitätini julisti edelleen että minun oli samana iltana tultava konserttiin hänen ja Grahamin kanssa. Konsertti, hän selitti, olisi suuri tilaisuus, joka pidettäisiin musiikkiyhdistyksen isossa salissa. Konservatorion etevimmät oppilaat tulisivat esiintymään, sitten seuraisi arpojenmyyntiä "köyhien hyväksi", ja kaiken huipuksi olisivat Labassecourin kuningas, kuningatar ja prinsessat läsnä. Lähettäessään pääsyliput Graham oli huomauttanut että kohteliaisuudesta kuninkaallisia kohtaan oli esiinnyttävä juhlapuvussa; hän oli myös pyytänyt olemaan valmiina täsmälleen kello seitsemän.

Kuuden tienoilla minut lähetettiin yläkertaan. Vaikka mitään väkivaltaa ei tapahtunutkaan, huomasin olevani toisen tahdon johdettavana ja vaikutuksen alaisena, ilman että minulta kysyttiin neuvoa, ja että annoin suostumukseni hiljaisena, voitettuna. Lyhyesti, punainen puku, jota musta pitsikoristelu hieman lievensi, tuli kuin tulikin ylleni. Minua käskettiin ottamaan hyvä ryhti ja katsomaan peiliin. Minä katsoin peläten ja vavisten ja käännyin pois peläten ja vavisten vielä enemmän. Kello löi seitsemän, tohtori Bretton oli tullut, kummitätini ja minä astuimme alas. Hän oli pukeutunut ruskeaan samettiin, ja kuinka kadehdinkaan hänen juhlallista tummaa majesteettiuttaan kulkiessani siinä hänen varjonaan! Graham seisoi salongin ovella.

" Soisin että hän ei luule minun koristelleen itseäni herättääkseni huomiota", ajattelin ja minun oli paha olla.

"Kas tässä, Lucy, pari kukkasta", hän sanoi ja ojensi minulle kukkavihon. Pukuuni hän ei kiinnittänyt sen enempää huomiota, hymyili vain ystävällisesti ja nyökäytti päätään tyytyväisenä, mikä heti rauhoitti häpeäntunteeni ja naurettavuudenpelkoni. Sitä paitsi oli pukuni äärimmäisen yksinkertainen; minua hirvitti vain kankaan keveys ja kirkas väri, ja koska Graham ei nähnyt siinä mitään hullunkurista, suostui oma silmäni piankin.

En usko että joka ilta yleisissä huvipaikoissa käyvät ihmiset voivat päästä siihen raikkaaseen juhlatunnelmaan, joka valtaa sen mielen, jolle ooppera tai konsertti on harvinaisuus. En tiedä odotinko suurta iloa konsertista, koska minulla oli vain hyvin epämääräinen käsitys sellaisesta, mutta ajomatkasta sinne pidin paljon. Umpivaunujen rattoisa mukavuus kylmänä kauniina iltana, hauska ajelu niin hilpeässä ja ystävällisessä seurassa, tähtien hetkittäinen tuikahtelu tienvarren puiden lomasta, avaran iltataivaan näkeminen tultuamme avoimelle tielle, ajo kaupungin porteista sisään, valojen välke, jonkinlainen tarkastus johon meidän täytyi alistua ja joka meitä suuresti huvitti — kaikki nämä pikkuseikat riemastuttivat minua omituisella uutuuden viehätyksellään. En tiedä miten paljon johtui siitä ystävällisestä hengestä, joka ympäröi minua: tohtori John ja hänen äitinsä olivat molemmat parhaalla tuulellaan, olivat kinastelevinaan kaiken matkaa ja osoittivat minulle niin suurta ystävällisyyttä kuin olisin ollut heidän sukulaisensa.

Ajoimme pitkin Villetten parhaita katuja, jotka olivat kirkkaasti valaistut ja paljon eloisammat nyt kuin keskipäivällä. Kuinka loistavilta näyttivätkään myymälät! Kuinka vilkkaana, iloisena ja runsaana tulvehtikaan elämän vuoksi leveällä katukäytävällä! Katsellessani tätä kaikkea johtui mieleeni Rue Fossette — umpinainen puutarha ja koulutalo ja pimeät autiot "luokat", joissa olin tottunut yksin astelemaan juuri tähän aikaan päivästä, katsellen tähtiä korkeiden verhottomien ikkunain läpi ja kuunnellen kaukaista ääntä, joka ruokasalissa yksitoikkoisesti luki "hurskasta lukua". Noin piti minun taas pian astella ja kuunnella, ja tuo tulevaisuuden varjo pääsi ajoittain himmentämään loistavaa mielialaani.

Olimme nyt joutuneet oikeaan vaunujen virtaan. Niillä kaikilla oli sama suunta, ja edessämme säteili suuren valaistun rakennuksen pääty. Siitä, mitä tulisin näkemään tuon rakennuksen sisällä, oli minulla, kuten jo sanoin, hyvin vajanainen käsitys, sillä minun osakseni ei ollut vielä koskaan tullut astuminen julkisen huvipaikan kynnyksen yli.

Nousimme vaunuista porttikäytävässä, jossa oli suuri hälinä ja tungos, mutta enempiä yksityiskohtia en selvästi muista, kunnes huomasin nousevani portaita jotka olivat majesteetillisen leveät ja helpot astua ja joita peitti pehmeä purppuranpunainen matto. Ne johtivat suurille juhlallisesti suljetuille oville, jotka nekin olivat verhotut purppuravaatteella.

Tuskin huomasin mikä taikavoima sai nuo ovet kääntymään taaksepäin — tohtori John piti siitä huolta — mutta taaksepäin ne joka tapauksessa kääntyivät, ja eteemme levisi sali — suuri, avara ja korkea, jonka kaartuvat seinät ja holvikatto näyttivät silmissäni puhtaalta kullalta (niin taidokkaasti ne olivat maalatut), josta erottautui kohopaikkoja, uurteita ja kiehkuroita, joko kullankiiltäviä tai alabasterinvalkoisia, tai kultalehtiä ja valkoisia liljoja sekaisin kiehkuroina. Missä ikinä näkyi poimuteltuja verhoja, levitettyjä mattoja ja tyynyjä, siinä oli ainoana värinä tumma purppura. Katosta riippui säihkyvä massa, joka häikäisi silmiäni — luulin sen olevan vuorikristallia, sen hiotut pinnat sädehtivät, siinä kimalteli helmiä ja välkkyi tähtiä, siinä välähti kuin sulatettuja jalokiviä ja taivaankaaren säteitä. Lukija, se oli vain kynttiläkruunu, mutta minun silmissäni se näytti itämaisten taikurien tuotteelta, ja odotin melkein näkeväni jättiläiskokoisen, tumman, juomuisen käden — Lampun Hengen käden — joka ylhäällä holvin säihkyvässä ja hyväntuoksuisessa ilmassa vartioi tuota ihmeellistä aarretta.

Kuljimme eteenpäin — en ollenkaan tietänyt minne — mutta jossakin käänteessä tuli äkkiä vastaamme toinen seurue, joka lähestyi vastakkaiselta suunnalta. Näen vieläkin tuon seurueen sellaisena kuin se äkkiä ilmestyi eteeni. Kaunis keski-ikäinen rouva tummassa samettipuvussa, nuori mies, joka saattoi olla hänen poikansa — parhaat kasvot, hienoin vartalo mitä koskaan luulin nähneeni — sekä kolmas henkilö punaisessa, mustilla pitseillä koristetussa puvussa.

Huomasin heidät kaikki — kolmannen henkilön yhtä hyvin kuin toisetkin — ja murto-osan sekuntia luulin heitä vieraiksi ihmisiksi, joten sain puolueettoman vaikutelman heidän ulkonäöstään. Mutta vaikutelma oli tuskin tajuttu eikä vielä tarkemmin määritelty, kun sen jo hälvensi tietoisuus että seisoinkin suuren kuvastimen edessä, joka täytti kahden pylvään välin, ja että seurue olimme me itse. Näin sain ensimmäisen ja kenties ainoan kerran elämässäni nauttia siitä, että näin itseni sellaisena kuin toiset näkevät minut. Ei ole syytä viipyä tuloksessa. Se toi epäsoinnun särähdyksen, mielipahan pistoksen ilooni; se ei ollut imarteleva, mutta loppujen lopuksi olisi minun sentään pitänyt olla kiitollinen: olisihan voinut olla hullumminkin.

Vihdoinkin istuimme paikoilla, joista oli hyvä näköala tuohon avaraan ja häikäisevään mutta lämpimään ja iloiseen saliin. Se oli täynnä, ja sen täytti loistava seura. En tiedä olivatko naiset erikoisen kauniita, mutta heidän pukunsa olivat niin täydelliset. Ja ulkomaalaiset, sellaisetkin jotka kotielämässään eivät ole edukseen, näyttävät omaavan taidon esiintyä julkisissa paikoissa miellyttävästi. Miten kömpelöitä ja reuhtovia heidän arkiliikkeensä ovatkin kampausviitan ja papiljottien läheisyydessä, on heillä aina kauniisti varalla juhlakäytäntöä varten sulava ja ryhdikäs pään ja käsivarsien asento, suun ja silmien ilme, jotka aina otetaan käyttöön juhlapuvun kanssa ja asiaankuuluvasti puetaan ylle samalla kertaa kuin korut.

Siellä täällä näkyi hieno vartalo. Se edusti erästä kauneuden lajia, jota luullakseni ei koskaan tavata Englannissa: lujaa, kiinteätä, veistokuvamaista tyyliä. Näissä olennoissa ei ole mitään särmiä, marmorikaryatidi on melkein yhtä taipuisa, Feidiaan jumalatar ei ole täydellisempi tyynessä upeassa kauneudessaan. Heidän piirteensä ovat kuin hollantilaisten maalarien madonnien: alankomaalaisten klassilliset piirteet, säännölliset mutta pyöreät, suoraviivaiset mutta älyttömät, ja mitä tulee heidän ilmeettömän tyyneytensä, heidän intohimottoman rauhansa syvyyteen, voi ainoastaan napaseutujen lumiaavikko vetää sille vertoja. Tällaiset naiset eivät tarvitse koristeita ja käyttävät niitä harvoin; heidän sileä, kiinteästi palmikoitu tukkansa on riittävänä vastakohtana vieläkin sileämmille poskille ja otsalle; heidän pukunsa ei voi olla liian yksinkertainen; täyteläinen käsivarsi ja virheetön niska eivät kaipaa rannerenkaita eikä kaulavitjoja.

Minulla oli kerran onni ja ilo tulla läheisesti tutuksi tällaisen kaunottaren kanssa. Hänen syvän ja vakiintuneen itserakkautensa tympeä voima oli hämmästyttävä; sille veti vertoja ainoastaan hänen ylpeä välinpitämättömyytensä kaikista muista luoduista. Verta ei virrannut hänen suonissaan, mieto vesineste täytti ja miltei tukki hänen valtimonsa.

Tuollainen Juno istui nyt näkyvissämme — eräänlaisena maalitauluna kaikkien katseille ja täysin tietoisena siitä, mutta katseiden ja silmäysten magneettinen voima ei tehonnut häneen: hän istui siinä kylmänä, pyöreänä, valkoisena ja kauniina kuin kultakapiteelinen marmoripylväs, joka kohosi hänen vieressään.

Huomatessani että tohtori Johnin tarkkaavaisuus oli suuresti kiintynyt tähän naiseen pyysin häntä hiljaisella äänellä taivaan nimessä varomaan sydäntään. "Teidän ei kannata rakastua tuohon naiseen", sanoin, "sillä vakuutan teille etukäteen että saisitte rauhassa kuolla hänen jalkoihinsa ilman että hän rakastuisi teihin."

"Aivan oikein", hän sanoi, "ja mistä tiedätte vaikka juuri hänen suuren tunteettomuutensa näkeminen olisi minussa voimakkain yllyke palvontaan? Luulen että epätoivon oka on erinomainen kiihotin tunteilleni, mutta" (hän kohautti olkapäitään) "te ette tiedä näistä asioista mitään; minä käännyn äitini puoleen. Äiti, minä olen vaarallisella tiellä."

"Ikään kuin se minua liikuttaisi", vastasi rouva Bretton.

"Voi onnetonta kohtaloani", sanoi hänen poikansa. "Ei ainoallakaan miehellä ole tunteettomampaa äitiä kuin minulla: hänen mieleensä ei edes juolahda että häntä voisi kohdata sellainen onnettomuus kuin miniä."

"Jollen ajattele sitä, ei se suinkaan johdu siitä ettei samaista onnettomuutta olisi minulle toitotettu. Viimeisten kymmenen vuoden ajan olet uhannut minua sillä. 'Äiti, minä menen pian naimisiin', huusit jo ennen kuin olit saanut miehen puvun."

"Mutta äiti, jonakin päivänä siitä tulee totta. Kesken kaiken, kun luulet olevasi oikein rauhassa, lähden kuin Jaakoppi tai Esau tai joku muu patriarkka etsimään vaimoa, kenties juuri maan tytärten joukosta."

"Oma vahinkosi, John Graham, siinä kaikki."

"Äiti tahtoo minusta vanhaapoikaa. Mikä mustasukkainen vanha rouva! Mutta katsohan tuotakin loistavaa olentoa, jolla on himmeänsininen silkkipuku ja vielä himmeämmän ruskea tukka, jossa on yhtä hienot silkkivivahdukset kuin puvussakin. Etkö olisi ylpeä, äiti, jos jonakin päivänä toisin tuon jumalattaren kotiin ja esittäisin hänet sinulle rouva Bretton nuorempana?"

"Sinä et tuo mitään jumalatarta La Terrasseen: tuohon pieneen linnaan ei mahdu kahta rouvaa, varsinkin jos toisella on sellainen koko, paino ja ympärysmitta kuin tuolla valtaisalla silkkipukuisella vahanukella."

"Äiti, hän täyttäisi tuolisi niin ihanasti!"

"Täyttäisi tuolini? Minä viisi välitän vieraasta anastajasta! Kehnon tuolin hän siitä saisi — mutta hiljaa nyt, John Graham! Hillitse kielesi ja käytä silmiäsi."

Heidän kinastelunsa aikana oli sali, joka minusta oli näyttänyt täydeltä jo astuessamme sisään, yhä edelleen mahduttanut sisäänsä seurueen toisensa jälkeen, kunnes ylenevä puoliympyrä näyttämön edessä oli tiheänään päitä. Näyttämö tai oikeammin avara tilapäinen lava, suurempi kuin mikään näyttämö, joka puoli tuntia sitten oli ollut tyhjä, oli nyt tulvillaan elämää. Kahden suuren pianon ympärille, jotka oli asetettu keskelle, oli ääneti kokoontunut valkoinen parvi nuoria tyttöjä, konservatorion oppilaita. Olin katsellut heidän tuloaan sillä aikaa kun Graham ja hänen äitinsä olivat syventyneet keskustelemaan sinipukuisesta kaunottaresta, ja seurannut kiinnostuneena heidän järjestelyään ja asetteluaan. Kaksi herrasmiestä, jotka molemmat tunsin tuttavikseni, johti tätä impien parvea. Toinen, taiteilijan näköinen mies, parrakas ja pitkätukkainen, oli tunnettu pianisti ja Villetten paras soitonopettaja; hän kävi kahdesti viikossa madame Beckin oppilaitoksessa antamassa tunteja muutamille oppilaille, joiden vanhemmat olivat kyllin rikkaita voidakseen kustantaa tyttärilleen hänen opetustaan; hänen nimensä oli Josef Emanuel, ja hän oli herra Paulin velipuoli. Viimeksi mainittu mahtava henkilö esiintyi toisen herrasmiehen hahmossa.

Herra Paul huvitti minua, hymyilin itsekseni kun katselin häntä, hän näytti niin kauttaaltaan olevan elementissään seisoessaan siinä näkyvällä paikalla suuren yleisön edessä asetellen, hilliten ja halliten satakuntaa nuorta neitoa. Hän oli niin läpeensä tosissaan, niin ponteva, niin harras ja ennen kaikkea niin jyrkkä — ja mitä tekemistä hänellä oli täällä? Mitä tekemistä hänellä oli musiikin tai konservatorion kanssa, hänellä joka tuskin osasi erottaa säveltä toisesta? Tiesin että hänet oli tuonut tänne hänen halunsa esiintyä ja hallita — halu jossa ei ollut mitään loukkaavaa, se kun oli niin lapsekas. Oli myös ilmeistä että hänen veljensä, herra Josef, oli yhtä paljon hänen valtansa alla kuin tytöt itse. Onko koskaan nähty tuollaista pientä haukkaa kuin herra Paul? Ennen pitkää ilmestyi lavalle joku tunnettu laulaja ja soittaja, ja varsinaisten tähtien noustessa tuo komeettamainen professori laski. Hän ei sietänyt kuuluisuuksia eikä tunnettuja henkilöitä: missä hän ei voinut loistaa ylinnä, sieltä hän pakeni.

Ja nyt oli kaikki valmiina, vain yksi salin osasto odotti täyttymistään. Se osasto oli verhottu purppuraan kuten suuret portaat ja ovet, siinä oli pehmeitä tyynyillä varustettuja penkkejä kahden puolen kahta kuninkaallista tuolia, joiden yläpuolella oli kunniakatos.

Annettiin merkki, ovet vierivät taaksepäin, yleisö nousi seisomaan, orkesteri alkoi soittaa, ja tervetuliaissävelten kaikuessa astuivat sisään Labassecourin kuningas ja kuningatar seurueineen.

En ollut vielä koskaan silmilläni nähnyt elävää kuningasta, ja voi arvata että pinnistin näkökykyäni tajuamaan noita Euroopan hallitsijahuoneiden edustajia. Jokainen joka ensi kerran näkee kuninkaan, tuntee epämääräistä yllätystä, joka lähentelee pettymystä, kun hänen majesteettinsa ei ilmesty näkyviin valtaistuimellaan, kruunu päässä ja valtikka kädessä. Etsiessäni silmilläni kuningasta ja kuningatarta ja nähdessäni vain keski-ikäisen sotilaan ja nuorenpuoleisen naisen, olin puoleksi pettynyt ja puoleksi huvittunut.

Muistan hyvin tuon kuninkaan, hän oli viisikymmenvuotias mies, hieman kumara, hieman harmaa, eikä koko yleisössä ollut ainoitakaan kasvoja jotka olisivat muistuttaneet hänen kasvojaan. En ollut koskaan lukenut enkä kuullut mitään hänen luonteestaan tai tavoistaan, ja ensi näkemältä nuo paksut hieroglyfit, joita oli kuin teräspiirtimellä kaiverrettu hänen otsaansa, silmien ja suun ympärille, hämmästyttivät minua ja saivat vaistoni neuvottomiksi. Ennen pitkää kuitenkin tunsin, jollen tietänytkään, mitä merkitsivät nuo piirteet, joita ei mikään käsi ollut uurtanut. Siinä istui hiljainen kärsijä — hermostunut, surumielinen mies. Nuo silmät olivat tottuneet näkemään erään aaveen — olivat jo kauan odottaneet oudoimman haamun, synkkämielisyyden, tuloa ja menoa. Kenties hän näki sen nytkin edessään näyttämöllä tai keskellä loistavaa yleisöä. Synkkämielisyyden tapoihin kuuluu nousta keskeltä tuhansia — pimeänä kuin tuomio, kalpeana kuin tauti ja melkein yhtä väkevänä kuin kuolema. Sen seuralainen ja uhri luulee olevansa onnellinen hetkisen. — "Ei", sanoo se, "minä tulen." Ja se hyydyttää veren hänen suonissaan ja himmentää hänen silmiensä valon.

Joku voisi sanoa että vieraan kruunun paino oli luonut nuo omituiset tuskalliset uurteet kuninkaan otsaan, joku taas saattaisi arvella niiden aiheutuneen varhaisista suruista. Kumpainenkin voi osaksi olla oikeassa, mutta nämä uurteet olivat ihmiskunnan pimeimmän vihollisen, parantumattoman synkkämielisyyden katkeroittamat. Kuningatar, hänen vaimonsa, tunsi tämän: minusta näytti että heijastus hänen miehensä surusta levisi varjona hänen omiin miellyttäviin kasvoihinsa. Kuningatar näytti lempeältä, miettiväiseltä, suloiselta naiselta; hän ei ollut kaunis eikä vähääkään muistuttanut tuota vankkaa marmorisydämistä kaunotarta, joka on kuvattu pari sivua sitten. Hän oli vartaloltaan hento, mutta hänen piirteissään, jotka olivat kylläkin hienot, ilmeni liian paljon hallitsevien sukujen perintöä, jotta ne olisivat olleet yksinomaan miellyttävät. Ilme joka verhosi tätä profiilia, oli viehättävä tässä muodossaan, mutta katsoja ei voinut olla muistelematta muotokuvia joissa samat piirteet esiintyivät vähemmän miellyttävinä — heikkoina, aistillisina tai viekkaina, miten milloinkin. Katse oli kuitenkin kuningattaren oma, ja sääliväisyys, hyvyys ja lempeä myötätunto siunasi sitä jumalaisella valollaan. Hänen esiintymisensä ei ollut valtiattaren, vaan naisen — lempeän, hienon, rakastavan. Hänen pieni poikansa, Labassecourin prinssi ja nuori Dindonneaun herttua, oli hänen mukanaan; lapsi nojautui äitinsä polveen, ja silloin tällöin illan kuluessa näin kuningattaren syrjästä vilkaisevan mieheensä, tietoisena hänen synkästä hajamielisyydestään ja tahtoen hälventää sen kiinnittämällä hänen huomionsa heidän poikaansa. Hän kumartui usein kuuntelemaan pojan huomautuksia ja toisti ne hymyten hänen majesteetilleen. Alakuloinen kuningas havahtui, kuunteli ja hymyili, mutta vaipui takaisin synkkämielisyyteensä heti kun hänen hyvä enkelinsä lakkasi puhumasta. Surullinen ja merkillinen näytelmä! Eikä vähimmin siksi että Labassecourin ylhäisö ja kunnon porvaristo ei näyttänyt vähääkään huomaavan sen erikoisuutta: en voinut nähdä että ainoakaan läsnäolijoista olisi ollut ihmeissään tai liikuttunut.

Kuninkaan ja kuningattaren mukana oli astunut sisään heidän hoviseurueensa sekä pari kolme ulkomaiden lähettilästä, ja näitä seurasi Villettessä asuvien ulkomaalaisten parhaisto. Nämä ottivat haltuunsa purppuranpunaiset penkkirivit, naiset istuivat, enin osa miehistä jäi seisomaan, ja heidän musta rivinsä oli tummana taustana etualan loistolle. Ei ollut tämäkään loisto ilman valon ja varjon vivahduksia ja vaihteluita: keskustan täytti arvoisain rouvien joukko, samettia ja silkkiä, höyheniä ja jalokiviä, kun taas etualan penkit kuningattaren oikealla puolen näyttivät varatun yksinomaan nuorille tytöille, Villetten ylimystön kukille — minun ehkä pitäisi sanoa nupuille. Täällä ei näkynyt jalokiviä eikä hiuskoristeita, ei raskaita samettilaskoksia eikä silkin välkettä: puhtaus, yksinkertaisuus ja ilmava kauneus oli vallitsevana tässä impien parvessa. Nuoret yksinkertaisesti kammatut päät, kauniit muodot (aioin kirjoittaa hennot muodot, mutta se olisi ollut kerrassaan totuudenvastaista: useat näistä "nuorista tytöistä", joilla ei vielä ollut ikää kuin kuusi tai seitsemäntoista vuotta, saivat ylpeillä yhtä kiinteistä ja täyteläisistä muodoista kuin lihavat englannittaret kahdenkymmenenviiden vuoden iässä) — valkoiseen, himmeän punaiseen ja vaaleansiniseen verhotut kauniit muodot saivat ajattelemaan taivasta ja enkeleitä. Tunsin ainakin pari noista ihmiskunnan valko- ja punaruusuista. Täällä oli kaksi madame Beckin entistä oppilasta — neitoset Mathilde ja Angélique. Näiden kahden olisi viimeisenä kouluvuotenaan pitänyt olla ensi luokalla, mutta heidän älynsä ei riittänyt toista luokkaa ylemmäksi. Heidän englanninopintonsa olivat olleet minun huolenani, ja kova työ oli saada heidät järjellisesti kääntämään sivun "Wakefieldin kappalaista". Toinen heistä oli niin ikään kolmen kuukauden ajan istunut vastapäätä minua ruokapöydässä, ja se määrä leipää, voita ja muhennettuja hedelmiä, jonka hän tavallisesti kulutti "toisella aamiaisella", oli oikea maailman ihme — jolle veti vertoja vain se tosiseikka, että hän pisti taskuunsa ne makupalat, joita ei voinut syödä. Mainittakoon nämä tosiasiat — terveelliset tosiasiat.

Tunsin vielä yhden näistä enkeleistä — kauneimman tai ainakin vähimmän sievistelevän ja tekopyhän näköisen koko joukosta, hän istui englantilaisen päärin tyttären vieressä, joka hänkin näytti kunnon tytöltä, joskin ylpeältä; molemmat olivat astuneet sisään Britannian lähetystön mukana. Hänellä (so. minun tuttavallani) oli hento notkea vartalo, joka ei ollenkaan muistuttanut noiden ulkomaalaisten neitojen muotoja; hänen tukkansa ei myöskään ollut sileä kuin näkinkenkä tai silkkinen patalakki, se todellakin näytti tukalta ja hulmusi pitkänä, kiharaisena ja lainehtivana. Hän käytti kieltään lipevästi ja näytti olevan tulvillaan kevyttä tyytyväisyyttä itseensä ja asemaansa. Minä en katsonut tohtori Brettoniin, mutta tiesin että hänkin näki Ginevra Fanshawen. Hän oli käynyt niin hiljaiseksi, vastasi niin lyhyesti äitinsä kysymyksiin ja tukahdutti niin usein huokauksen. Mitä hänen tarvitsi huokailla? Hän oli tunnustanut että rakastaminen vaikeissa olosuhteissa oli hänelle mieluista — tässä hänen makunsa tuli tyydytetyksi. Hänen rakkautensa esine säteili kaukaisessa ilmapiirissä hänen yläpuolellaan, hän ei voinut päästä valtijattarensa lähelle eikä ollut varma voisiko vallata häneltä edes katsetta. Katselin Ginevraa nähdäkseni tulisiko sellainen suosionosoitus hänen ihailijansa osaksi. Paikkamme ei ollut kaukana purppurapenkeiltä; niin vikkeläin ja liikkuvaisten silmien kuin neiti Fanshawen täytyi ehdottomasti nähdä meidät, ja hyvin pian hän olikin tähdännyt kiikarinsa meihin, ainakin tohtoriin ja rouva Brettoniin. Minä pysyttelin varjossa ja syrjemmällä, sillä en tahtonut että minut heti tunnettaisiin. Ginevra katseli kiinteästi tohtori Johnia ja suuntasi sitten kiikarin hänen äitiinsä. Minuutin tai parin kuluttua hän nauraen kuiskasi jotakin naapurilleen. Näytännön alkaessa hänen epävakainen huomionsa kiintyi lavalle.

Konserttia minun ei tarvitse kuvata, vaikutelmani siitä eivät huvittaisi lukijaa, eikä tosiaankaan maksaisi vaivaa muistella niitä, ne kun olivat törkeän tietämättömyyden vaikutelmia. Konservatorion nuoret neidot olivat hyvin peloissaan ja takoivat vapisevin käsin kahta suurta pianoa. Herra Josef Emanuel seisoi heidän vieressään kun he soittivat, mutta hänellä ei ollut sitä tahdikkuutta eikä vaikutusvaltaa kuin hänen sukulaisellaan, joka samanlaisissa olosuhteissa varmaan olisi pakottanut oppilaansa käyttäytymään sankarillisesti ja hillitsemään itsensä. Herra Paul olisi asettanut hysteeriset ensikertalaiset kahden tulen väliin — yleisön pelon ja hänen itsensä pelon — ja olisi herättänyt heissä epätoivon rohkeutta tekemällä jälkimmäisen pelon edellistä verrattoman paljon suuremmaksi. Siihen ei herra Josef pystynyt.

Valkoisia musliinipukuisia pianisteja seurasi hieno, aikuinen, itsetietoinen rouvasihminen, pukeutuneena valkoiseen silkkiin. Hän lauloi. Hänen laulunsa vaikutti minuun aivan kuin silmänkääntäjän temput, ihmettelin kuinka hän sai aikaan mitään sellaista — kuinka hän osasi juoksuttaa ääntään ylös ja alas ja tehdä niin eriskummaisia keikauksia, mutta koruton skotlantilainen laulu halvan katusoittajan esittämänä on usein liikuttanut minua syvemmin.

Tämän jälkeen astui lavalle herrasmies joka huomattavasti taivutti ruumistaan kuningasta ja kuningatarta kohti, nosti valkoisen hansikoidun kätensä useasti sydämensä tienoille ja parkaisi ilmoille katkeran syytöstulvan erästä "petollista Isabellaa" kohtaan. Minusta hän näytti vetoavan erityisesti kuningattaren myötätuntoon, mutta ellen pahasti erehdy, kuunteli hänen majesteettinsa tätä esitystä pikemmin tyynen kohteliaana kuin vakavan tarkkaavaisena. Tämän herrasmiehen mielentila oli sangen kiusallinen, ja olin iloinen kun hän lakkasi tulkitsemasta sitä laulullaan.

Kuorolaulu ohjelman lopussa oli mielestäni paras osa illan esityksistä. Kuorossa oli mukana parhaiden maaseutu-lauluseurojen edustajia, aito labassecourilaisia, pyyleviä kuin tynnyrit. Nämä ukkelit antoivat äänensä kaikua muitta mutkitta, ja heidän luonnonraikkaasta innostuksestaan oli ainakin se hyöty, että kuulijan korva sai nauttia tyydyttävästä voimantunteesta.

Kautta koko ohjelman — ujojen pianoduettojen, teennäisten lauluesitysten ja raikuvien metallisointuisten kuorojen — myönsi mielenkiintoni vain yhden silmän ja yhden korvan näyttämön tarkkaamiseen, kun taas toinen oli jatkuvasti pidätetty tohtori Brettonin palvelukseen. En voinut unohtaa häntä enkä lakata kysymästä miltä hänestä tuntui, mitä hän ajatteli, oliko hänellä hauskaa vai päinvastoin. Viimein hän puhui.

"Ja te pidätte tästä kaikesta, Lucy? Olette hyvin hiljainen", hän sanoi omalla herttaisella tavallaan.

"Olen hiljainen", vastasin, "siksi että tämä kaikki niin kovin suuresti kiinnostaa minua — ei ainoastaan musiikki, vaan kaikki muukin ympärilläni."

Hän alkoi sitten tehdä erinäisiä huomautuksia, niin levollisena ja hillitysti että rupesin luulemaan ettei hän todellakaan ollut nähnyt sitä minkä minä olin nähnyt, ja minä kuiskasin: "Neiti Fanshawe on täällä, oletteko huomannut hänet?"

"Olen toki, ja tiedän että tekin olette huomannut hänet?"

"Luuletteko että hän on tullut Cholmondeleyden seurassa?"

"Rouva Cholmondeley on täällä hyvin suuren seurueen kanssa. Ginevra oli hänen saattueessaan, ja rouva Cholmondeley oli Lady —n saattueessa; tämä taas oli kuningattaren saattueessa. Jollei tämä olisi tuollainen arkipäiväinen pikkuhovi, jonka muodollisuudetkaan eivät ole juuri sen kummempia kuin perhetavat ja jonka juhlaloistokin on vain kodikkuutta sunnuntaipuvussa, kuuluisi tuo kaikki hyvin hienolta."

"Ginevra näki teidät, luullakseni."

"Niin luulen minäkin. Olen tarkannut häntä useat kerrat sen jälkeen kun te käänsitte katseenne hänestä, ja minulla on ollut kunnia seurata pientä näytelmää, josta te säästyitte."

En kysynyt mikä se oli, vaan odotin vapaaehtoista selitystä, joka pian annettiinkin.

"Neiti Fanshawella", hän sanoi, "on seuralainen — ylhäissukuinen neiti. Satun tuntemaan Lady Saran ulkonäöltä; hänen jalosukuinen äitinsä on kutsunut minut ammattini vuoksi taloonsa. Hän on ylpeä tyttö mutta ei vähääkään hävytön, ja epäilen tokko Ginevra on kohonnut arvoltaan hänen silmissään ryhtymällä pilkkaamaan naapureitansa."

"Mitä naapureita?"

"Vain minua ja äitiäni. Mitä minuun tulee, on tuo kaikki hyvin luonnollista: mikään ei luullakseni ole sopivampi pilkan aihe kuin nuori porvarillinen tohtori; mutta äitini! En koskaan ennen ole nähnyt häntä naurettavan. Tiedättekö, tuo nyrpistyvä huuli ja ivallisesti tähdätty kiikari vaikuttivat minuun hyvin omituisesti."

"Älkää siitä välittäkö, tohtori John, ei se maksa vaivaa. Jos Ginevra on huimalla tuulellaan, niinkuin hän nähtävästi on tänä iltana, voisi hän ilman mitään tunnonvaivoja nauraa tuota lempeätä miettiväistä kuningatarta tai tuota surumielistä kuningasta. Hänen vaikuttimenaan ei ole ilkeys, vaan silkka päätön hulluttelu. Hatarapäiselle koulutytölle ei mikään ole pyhää."

"Mutta te unohdatte että minä en ole tottunut näkemään neiti Fanshawe'ta hatarapäisenä koulutyttönä. Eikö hän ollut minulle jumalaisolento — elämäni enkeli?"

"Hm. Siinä olikin erehdyksenne."

"Sanoakseni puhtaan totuuden, ilman mitään väärää lennokkuutta tai teennäistä romantiikkaa, oli todellakin aika, noin kuusi kuukautta sitten, jolloin pidin häntä jumalallisena. Muistatteko keskusteluamme lahjoista? En ollut täysin avomielinen teitä kohtaan siinä asiassa: se lämpö, millä te suhtauduitte siihen, huvitti minua. Saadakseni täyden hyödyn teidän selvänäköisyydestänne sallin teidän luulla minua sokeammaksi kuin todella olin. Juuri nuo lahjat ensinnä todistivat Ginevran kuolevaiseksi. Hänen kauneudellaan oli kuitenkin vielä entinen lumousvoimansa, ja kolme päivää — kolme tuntia sitten olin hyvin suuressa määrin hänen orjansa. Kun hän tänä iltana kulki ohitseni voitollisessa kauneudessaan, tervehdin häntä tulvehtivin sydämin: ilman tuota ainoata onnetonta pilkkanaurua olisin vieläkin hänen nöyrin palvelijansa. Hän olisi saanut ilkkua minua, siitä olisin haavoittunut mutta en niinkään helposti loitontunut hänestä kokonaan; minun itseni kautta ei hän olisi kymmenessä vuodessa loukannut minua niin syvästi kuin äitini kautta yhtenä hetkenä."

Hän vaikeni hetkiseksi. En ollut koskaan ennen nähnyt niin paljon tulta ja niin vähän päivänpaistetta tohtori Johnin sinisissä silmissä kuin juuri nyt.

"Lucy", hän aloitti uudelleen, "katsokaa tarkasti äitiäni ja sanokaa ilman pelkoa ja puolueellisuutta miltä hän näyttää teistä juuri nyt."

"Samalta kuin aina ennenkin — keski-ikäinen englantilainen säätyläisnainen, hyvin vaikka vakavasti pukeutunut, vapaa kaikesta teennäisyydestä, luonteeltaan tasainen ja hilpeä."

"Sellaiselta hän näyttää minustakin — Jumala häntä siunatkoon! Iloinen ihminen naurakoon hänen kanssaan, mutta vain heikko raukka voi nauraa häntä. Häntä ei saa tehdä naurunalaiseksi, ei ainakaan minun suostumuksellani eikä ilman minun — minun suuttumustani, — minun vastenmielisyyttäni, minun —"

Hän pysähtyi, ja oli aikakin, sillä hän alkoi kiihtyä — enemmän kuin asia näytti oikeuttavan. En silloin tietänyt että hänellä oli kaksinkertainen syy olla tyytymätön Ginevraan. Hänen hehkuvat kasvonsa, laajenevat sieraimensa ja kaunismuotoisen alahuulensa rohkean ylenkatseellinen kaartuminen näyttivät hänet uudessa ja oudossa valossa. Intohimon puuska luonteeltaan tyynissä ja lempeissä ihmisissä ei ole mikään mieluisa näky, enkä pitänytkään tuosta koston kiihkosta, joka värisytti hänen nuorta voimakasta ruumistaan.

"Pelotanko teitä, Lucy?" hän kysyi.

"En ymmärrä miksi olette niin kovin vihoissanne."

"Tästä syystä", hän kuiskasi korvaani, "Ginevra ei ole puhdas enkeli eikä puhdasmielinen nainen."

"Lorua, te liiottelette, ei hänessä mitään vaarallista pahuutta ole."

"Liian pahaa minulle. Minä näen siinä missä te olette sokea. Jätetään nyt tämä asia. Tahdon huvikseni kiusoitella äitiä; lyön vetoa että hän ikävystyy. Äiti, lähdepä liikkeelle siitä."

"John, minä totisesti lähetän sinut liikkeelle jollet käyttäydy paremmin. Oletteko hiljaa siellä, sinä ja Lucy, jotta saan kuulla laulua."

Kuoro pauhasi juuri silloin, ja sen turvissa oli äskeinen keskustelu tapahtunut.

" Sinäkö kuuntelisit laulua, äiti! Uskallan lyödä vetoa kauluksennapeistani, jotka ovat aidot, sinun väärennettyä rintasolkeasi vastaan —"

"Minun väärennetty solkeni, Graham? Riivattu poika, sinä tiedät että siinä on kallisarvoinen kivi."

"Oh, se on vain sinun taikauskoasi, sinua petkutettiin siinä kaupassa."

"Minua petkutetaan harvemmin kuin luuletkaan. Kuinka satut tuntemaan hovin nuoria neitoja, John? Olen huomannut että pari heistä on kiinnittänyt sinuun sangen paljon tarkkaavaisuutta viimeisen puolen tunnin aikana."

"Soisin ettet huomaisi heitä."

"Miksi en? Siksikö että toinen ivallisesti suuntaa minuun kiikarinsa? Hän on kaunis tyhmä tyttö, mutta pelkäätkö sinä että hänen virnailunsa saa vanhan rouvan noloksi?"

"Järkevä, ihailtava vanha rouva! Äiti, sinä olet vielä minulle parempi kuin kymmenen vaimoa."

"Älä rupea mihinkään mielenosoituksiin, John, tai pyörryn ja saat kantaa minut ulos, ja jos sellainen taakka laskettaisiin harteillesi, kääntäisit äskeisen puheesi ja huudahtaisit: 'Äiti, kymmenen vaimoa tuskin voisi olla minulle enemmän vaivaksi kuin sinä!'"

<tb>

Konsertin päätyttyä seurasi arpajaiset "köyhien hyväksi". Väliaika oli yleisen huojennuksen ja mahdollisimman hauskan nousun ja liikunnan hetki. Laulajien valkoinen parvi karkotettiin lavalta, ja tilalle tunkeutui joukko toimeliaita herrasmiehiä, jotka tekivät järjestelyjä arvontaa varten. Näiden joukossa — kaikista toimeliaimpana — näkyi tuttu hahmo, pieni mutta ponteva, jota elähdytti kolmen pitkän miehen tarmo ja pirteys. Voi kuinka herra Paul puuhasi! Kuinka hän jakeli määräyksiä ja samalla otti kuormaa omille harteilleen! Puolen tusinaa miehiä oli hänen takanaan nostamassa pianoja ym. — entä sitten, hänen täytyi lisätä näihin voimiin omansa. Hänen touhunsa ylenpalttisuus oli puoleksi harmittavaa, puoleksi hullunkurista: mielessäni sekä harmistuin että nauroin koko hälinää. Kesken ennakkoluulojani ja harmiani en kuitenkaan voinut olla huomaamatta eräänlaista aika miellyttävää välittömyyttä kaikessa mitä hän teki ja sanoi, enkä voinut olla sokea hänen kasvojensa voimakkaan luonteenomaisille piirteille, jotka näkyivät sitä selvemmin keskellä kaikkia näitä kesympiä kasvoja: hänen silmiensä syvän kiihkeälle hartaudelle, kalpean, leveän ja täyteläisen otsan voimalle ja taipuisan suun eloisuudelle. Häneltä puuttui voiman levollisuutta, mutta sen vilkkauden ja tulen hän omisti huomattavassa määrin.

Tällä välin koko sali lähti liikkeelle; suurin osa yleisöä nousi ja jäi vaihteen vuoksi seisomaan, muutamat kävelivät, kaikki nauroivat ja puhelivat. Purppuranpunaisessa osastossa oli erittäin vilkasta hyörinää. Pitkä herrarivi särkyi murto-osiin ja sekaantui naisten sateenkaareen, kaksi tai kolme upseerin näköistä miestä läheni kuningasta ja puheli hänen kanssaan. Kuningatar jätti tuolinsa ja liukui nuorten neitojen ohi, nämä kaikki nousivat seisomaan hänen kulkiessaan, ja näin hänen myöntävän jokaiselle jonkin ystävällisyyden-osoituksen — suopean sanan, katseen tai hymyn. Nuo kaksi kaunista englantilaista tyttöä, lady Sara ja Ginevra Fanshawe, saivat osakseen useita lauseita, ja kun hän jätti heidät, näyttivät molemmat ja varsinkin jälkimmäinen loistavan tyytyväisyydestä. Joukko naisia tuli puhuttelemaan heitä, ja pieni parvi herroja kokoontui heidän ympärilleen. Näiden joukossa — lähinnä Ginevraa — seisoi kreivi de Hamal.

"Tässä huoneessa on tukahduttavan kuuma", sanoi tohtori Bretton ja nousi äkkiä kärsimättömänä. "Lucy — äiti — tuletteko hetkiseksi raikkaaseen ilmaan?"

"Mene hänen kanssaan, Lucy", sanoi rouva Bretton, "minä pysyn kernaammin paikallani."

Kernaasti olisin minäkin pysynyt paikallani, mutta Grahamin halun piti voittaa omani, ja minä seurasin häntä.

Huomasimme iltailman aika purevaksi, tai ainakin minusta tuntui siltä — hän ei näyttänyt sitä huomaavan — mutta oli hyvin tyyni, ja tähtikirkas taivas levisi yllämme pilvettömänä. Minut kiedottiin turkiksiin. Teimme pari kierrosta käytävällä; erään lampun alla kohtasi Graham katseeni.

"Näytätte miettiväiseltä, Lucy, minunko tähteni?"

"Pelkäsin vain että olette pahoillanne."

"En ensinkään — olkaa hyvällä mielellä vain, niinkuin minäkin. Vakaumukseni on, Lucy, että kun kuolen, se ei tapahdu sydänhaavojen tähden. Voin saada piston, voin näyttää alakuloiselta jonkin aikaa, mutta mikään tuska tai tunteen sairaus ei vielä ole järkyttänyt koko olemustani. Ettekö kotona aina ole nähnyt minua hyväntuulisena?"

"Tavallisesti."

"Olen iloinen että hän nauroi äitiäni. En antaisi vanhaa rouvaa tusinasta kaunottaria. Tuo virnistys teki minulle parasta mitä ajatella voi. Kiitoksia, neiti Fanshawe!" Ja hän nosti hatun aaltoilevilta kiharoiltaan ja teki ivallisen kumarruksen.

"Niin", hän sanoi, "minä kiitän häntä. Hän on saanut minut ymmärtämään että yhdeksän kymmenesosaa sydämestäni on aina ollut terve kuin kello ja että kymmenes osa oli saanut naarmun, neulan riipaisun, joka paranee silmänräpäyksessä."

"Olette vihoissanne juuri nyt, kiihtynyt ja suutuksissa, mutta huomenna ajattelette ja tunnette toisin."

" Minäkö kiihtynyt ja suutuksissa? Ette tunne minua. Päinvastoin on kiihtymys jo poissa ja olen kylmä kuin yö — joka muuten saattaa olla liian kylmä teille. Menemme takaisin."

"Tohtori John, tämä on äkillinen muutos."

"Eikä ole, tai jos on, on sillä hyvät syynsä — kaksi hyvää syytä, joista olen kertonut teille toisen. Mutta mennään nyt sisään."

Meidän ei ollut helppoa päästä takaisin paikoillemme, arvonta oli alkanut ja koko sali oli täynnä hälinää ja hämminkiä. Käytäväntapainen, jonka läpi meidän oli kuljettava, oli tulvillaan väkeä, ja meidän oli pakko pysähtyä hetkiseksi. Satuin katsomaan ympärilleni — itse asiassa kuvittelin melkein että joku lausui nimeni — ja näin ihan lähelläni kaikkialla olevan, aivan välttämättömän herra Paulin. Hän katseli vakavasti ja kiinteästi minua — tai pikemmin punaista pukuani — ivallinen huomautus sen johdosta tuikki hänen silmissään. Asia oli niin, että hänen tapanaan oli pitää oikeutenaan arvostella pukuja, mm. madame Beckin koulun opettajien ja oppilaiden — tapa jota ainakin edelliset pitivät loukkaavana tunkeilevaisuutena. Tähän saakka en vielä ollut joutunut kärsimään siitä — tumma arkipukuni ei ollut omiaan herättämään huomiota. Minä en tänä iltana ollut siinä mielentilassa että olisin sietänyt uutta hyökkäystä; tahdoin kernaammin olla huomaamatta hänen läsnäoloaan kuin pitää hyvänäni hänen naljailuaan, ja niinpä käänsin kasvoni kiinteästi tohtori Johnin takinhihaa kohti luullen löytäväni samaisesta hihasta enemmän hupia ja turvallisuutta, herttaisuutta ja ystävällisyyttä kuin pienen tumman professorin epämiellyttävistä kasvoista. Tohtori John näytti vaistomaisesti hyväksyvän valintani, sillä hän katsahti alas ja sanoi ystävällisellä äänellään:

"Pysykää aivan lähellä minua, Lucy, nämä tunkeilevat porvarit eivät juuri kunnioita lähimmäistään."

Minä en kuitenkaan voinut olla uskollinen itselleni. Totellen jotakin vaikutelmaa, kenties magneettista — vaikutelmaa joka ei ollut tervetullut eikä miellyttävä, mutta tehoisa — vilkaisin taaskin ympärilleni nähdäkseni oliko herra Paul poissa. Ei, siinä hän seisoi samassa paikassa, katsellen vieläkin, mutta muuttunein silmin. Hän oli lukenut ajatukseni ja tajunnut haluni välttää häntä. Ilkamoiva mutta ei pahantuulinen katse oli muuttunut pimeän uhkaavaksi, ja kun kumarsin hänelle sovinnon toivossa, sain vastaukseksi jäykimmän ja ankarimman nyökkäyksen mitä kuvitella voi.

"Kenet olette suututtanut, Lucy?" kuiskasi tohtori Bretton hymyillen. "Kuka on tuo kesytön ystävänne?"

"Eräs opettaja madame Beckin koulussa — hyvin tuikea pikku mies."

"Hän näyttää erittäin tuikealta juuri nyt: mitä olette tehnyt hänelle? Mitä on tekeillä? Ah, Lucy, Lucy, kertokaa minulle mitä tämä kaikki merkitsee!"

"Ei mitään salaisuutta, vakuutan teille. Herra Emanuel on hyvin vaatelias, ja kun katselin teidän takinhihaanne sen sijaan että olisin kumartanut ja niiannut hänelle, olen hänen mielestään osoittanut hänelle liian vähän kunnioitusta."

"Se pieni" — aloitti tohtori John; en tiedä mitä hän olisi lisännyt, sillä samassa hetkessä olin melkein rusentua ihmisjoukon jalkoihin. Herra Paul oli lähtenyt liikkeelle rajusti, ja raivasi nyt tietään niin kokonaan välinpitämättömänä ympärilläolijain mukavuudesta ja turvallisuudesta, että seurauksena oli perin tukala puristus.

"Minä luulen että hän on sitä mille hän itse antaisi nimen ' méchant '",[66] sanoi tohtori Bretton. Samaa luulin minäkin.

Hitaasti ja vaivalloisesti tunkeuduimme käytävää pitkin ja pääsimme vihdoin paikoillemme. Arvonta kesti lähes tunnin; se oli hauska ja eloisa toimitus, ja koska meillä kaikilla oli arpalippu, yhdyimme yleiseen toivon ja pelon vaihteluun pyörän joka käännöksellä. Kaksi pientä tyttöä, toinen viisi- toinen kuusivuotias, veti numeroita, ja voitot julistettiin lavalta asianmukaisesti. Voittoja oli paljon mutta arvoltaan vähäpätöisiä. Sattui niin että tohtori John ja minä voitimme molemmat: minun voittoni oli sikarikotelo, hänen voittonsa naisen päähine — mahdollisimman hepeninen sinisen- ja hopeankirjava turbaani, jonka toisella laidalla liehui lumipilveä muistuttava töyhtö. Hän olisi kaikin mokomin tahtonut vaihtaa, mutta minua ei saatu kuulemaan järkeä, ja tähän päivään asti olen säilyttänyt sikarikoteloni, ja kun katselen sitä, muistuttaa se minulle menneistä päivistä ja eräästä onnellisesta illasta.

Tohtori John puolestaan piti turbaaniaan käsivarren mitan etäisyydellä peukalon ja etusormen välissä ja katseli sitä kunnioituksen ja neuvottomuuden vallassa, mikä oli äärettömän hullunkurista. Tarkastuksen päätyttyä hän aikoi kylmästi laskea tuon hienon kapineen maahan jalkainsa väliin, hänellä ei näyttänyt olevan vähintäkään aavistusta siitä käsittelystä tai säilytyspaikasta, joka sen tuli saada osakseen, ja jollei hänen äitinsä olisi ehtinyt hätään, luulen että hän olisi taittanut sen kainaloonsa kuin oopperahattunsa. Rouva Bretton pelasti turbaanin koteloon josta se oli nostettu esille.

Graham oli täysin hilpeä kaiken iltaa, ja hänen hilpeytensä tuntui luonnolliselta ja pakottomalta. Hänen käytöstään ja ilmettään ei ole helppo kuvata; siinä oli jotakin omituista, jotakin omalla tavallaan erikoista. Näin siinä intohimojen hillintää, joka ei ollut tavallista, ja runsaan määrän syvää ja tervettä voimaa, joka ilman mitään läähättäviä ponnistuksia lannisti pettymyksen ja taittoi sen kärjen. Hänen käytöksensä sai minut ajattelemaan niitä hyviä ominaisuuksia, joita olin huomannut hänessä kun hän toimitti virkatehtäviänsä Basse-Villen köyhän, rikollisen ja kärsivän väestön keskuudessa: hän oli samalla kertaa päättäväinen, luja ja lempeä. Kuka voi olla pitämättä hänestä? Hän ei osoittanut mitään heikkoutta joka vaivasi tunnetta keksimään keinoja, miten sen horjahdukset parhaiten saisi autetuiksi, hänessä ei ollut ärtyisyyttä joka häiritsi yleistä rauhaa ja tukahdutti ilon, hänen huuliltaan ei päässyt mitään pilkkasanaa joka syöpyi luihin saakka, hänen silmänsä eivät singonneet pahantuulisia vasamia, jotka kylminä, ruosteisina ja myrkyllisinä lävistivät sydämen. Hänen luonaan oli lepoa ja turvaa — hänen ympärillään lämmittävää auringonpaistetta.

Ja kuitenkaan hän ei ollut unohtanut neiti Fanshawe'ta eikä antanut hänelle anteeksi. Epäilen tokko tohtori Bretton kerran suututtuaan leppyi niinkään helposti — kerran vieraannuttuaan palasi koskaan takaisin. Hän katseli Ginevraa useammin kuin kerran, ei nöyrästi eikä salavihkaa, vaan avoimesti ja rohkeasti. De Hamal seisoi nyt kiinteästi hänen vieressään, rouva Cholmondeley istui lähellä, ja kaikki kolme olivat kokonaan vaipuneet iloiseen hälinään ja puheensorinaan, joka elähdytti purppurapenkkejä aivan yhtä paljon kuin salin mitä plebeijistä osaa tahansa. Vilkkaalta näyttävän keskustelun aikana Ginevra kerran tai pari nosti kättään ja käsivarttaan: kaunis rannerengas vilahti jälkimmäisessä. Minä näin sen välkkeen heijastuvan tohtori Johnin silmistä — siellä se muuttui ivan ja raivon kipinäksi. Hän nauroi:

"Luulenpa", hän sanoi, "että lasken turbaanini totunnaiselle uhrialttarilleni, siellä se joka tapauksessa löytäisi armon. Katutyttökään ei helpommin ota lahjoja. Omituista, sillä tiedän kuitenkin että hän on perhetyttö."

"Mutta te ette tunne hänen kasvatustaan, tohtori John", minä sanoin. "Koko ikänsä on häntä viskelty toisesta ulkomaan koulusta toiseen, ja niinpä hänellä on täysi oikeus puolustaa useimpia vikojaan tietämättömyyden lieventävällä asianhaaralla. Ja lisäksi olen hänen puheistaan ymmärtänyt että hänen isänsä ja äitinsä ovat saaneet jokseenkin samanlaisen kasvatuksen kuin hän itse."

"Minä olen aina olettanut että hän ei ole rikas, ja kerran tuo ajatus oli minulle mieluinen", hän sanoi.

"Hän on kertonut minulle että hänen omaisensa ovat köyhiä; hän puhuu aivan avoimesti sellaisista asioista, enkä koskaan ole huomannut hänen valehtelevan, niinkuin nuo ulkomaalaiset usein tekevät. Hänen vanhemmillaan on suuri perhe, ja heillä on sellainen asema ja sellaisia suhteita, jotka heidän käsityskantansa mukaan vaativat komeata esiintymistä. Olosuhteiden ankara pakko ja myötäsyntyinen ajattelemattomuus yhdessä ovat aiheuttaneet huoletonta tunnottomuutta keinojen hankkimisessa hyvän ulkokuoren säilyttämiseksi. Tällainen on asiain tila, ainoa asiain tila johon hän lapsuudesta saakka on tottunut."

"Minä uskon sen — ja ajattelin kehittää hänet parempaan, mutta, Lucy, puhuakseni täyden totuuden olen tänä iltana havainnut erään uuden puolen katsellessani häntä ja de Hamalia. Tunsin sen jo ennen kuin huomasinkaan hänen nenäkkyytensä äitiäni kohtaan. Näin erään katseen, jonka he vaihtoivat keskenään heti sisään tultuaan ja joka loi sangen epämieluisaa valoa mieleeni."

"Mitä tarkoitatte? Ettekö jo kauan ole huomannut heidän hakkailuaan?"

"Hakkailua? Se saattaisi olla viatonta tyttömäistä kujeilua todellisen rakastajan yllyttämiseksi, mutta se mitä minä tarkoitan ei ollut mitään hakkailua. Tuo katse ilmaisi salaista keskinäistä ymmärtämystä — se ei ollut tyttömäinen eikä viaton. Kukaan nainen, oli hän sitten kaunis kuin Afrodite, joka lähettää tai ottaa vastaan sellaisia katseita, ei tule tavoitteluni esineeksi: ennemmin otan vaimokseni lyhythameisen ja korkealakkisen talonpoikaistytön, kun vain tiedän että hän on kunniallinen."

Minä en voinut olla hymyilemättä. Olin varma että hän nyt liioitteli: Ginevra, sen uskoin, oli kunniallinen kylläkin kaikessa huikentelevaisuudessaan. Sanoin sen hänelle. Hän pudisti päätään ja sanoi että hänessä ei olisi miestä uskomaan kunniaansa Ginevran haltuun.

"Se on ainoa", sanoin, "minkä rauhassa voitte uskoa hänelle. Hän olisi valmis tunnottomasti hävittämään miehensä rahoja ja omaisuutta, huolettomasti koettelemaan hänen kärsivällisyyttään, mutta en luule että hän edes hengähtäisi tai antaisi kenenkään toisen hengähtää hänen kunnialleen."

"Te rupeatte hänen asianajajakseen", hän sanoi. "Tahtoisitteko että palaisin vanhoihin kahleisiini?"

"En, olen iloinen kun näen teidät vapaana, ja uskon että pysytte vapaana kauan. Mutta olkaa samalla oikeudenmukainen."

"Niin olenkin, Lucy, aivan kuin Rhadamanthys. Kun minä kerran perinpohjin vieraannun, en voi mitään sille, että olen ankara. Mutta katsokaas, kuningas ja kuningatar nousevat. Minä pidän kuningattaresta, hänellä on suloiset kasvot. Äitini on myös lopen väsynyt; jos viivymme kauemmin, emme saa vanhaa rouvaa kotiin."

"Minäkö väsynyt, John?" huudahti rouva Bretton vähintään yhtä vilkkaan ja valveutuneen näköisenä kuin hänen poikansa. "Minä olisin valmis vielä istumaan kilpaa sinun kanssasi. Jäädäänpä molemmat tänne aamuun asti, niin saamme nähdä kumpi meistä on surkeampi auringon noustessa."

"Se koe ei minua houkuttele, sillä totisesti, äiti, olet sinä kuihtumattomin ikivihreistä ja kukoistavin vanhojen rouvien joukossa. Minun täytyy siis vedota poikasi herkkiin hermoihin ja heikkoon ruumiinrakenteeseen, kun teen anomuksen pikaisesta lähdöstämme."

"Laiska nuori mies! Toivoisit varmaan olevasi vuoteessa, ja kaiketi haluasi on noudatettava. Ja kas Lucya, kuinka hänkin on lopussa! Hyi häpeä, Lucy! Kun minä olin sinun iässäsi, ei koko viikon juhliminen olisi tehnyt minua rahtuistakaan kalpeammaksi. Tulkaa pois, molemmat, ja saatte nauraa vanhaa rouvaa niin paljon kuin tahdotte, mutta minä pidän huolta kotelosta ja turbaanista."

Sen hän tekikin. Minä tarjouduin vapauttamaan hänet, mutta minut työnnettiin takaisin lempeän ylenkatseellisesti. Kummitätini mielestä minulla oli täysi työ pitää huolta itsestäni. Välittämättä mistään seremonioista nyt keskellä iloista hälinää, joka seurasi kuninkaan ja kuningattaren lähtöä, rouva Bretton lähti edellä ja raivasi meille nopeasti tietä tungoksen läpi. Graham seurasi, julistaen että hänen äitinsä oli kukoistavin "grisette" minkä hänellä milloinkaan oli ollut onni nähdä kantavan hattukoteloa; hän niin ikään huomautti minulle kuinka mieltynyt rouva Bretton oli tuohon taivaansiniseen turbaaniin, ja ilmaisi vakaumuksekseen että tämä aikoi jonakin päivänä pistää sen päähänsä.

Yö oli hyvin kylmä ja pimeä, mutta löysimme vaunumme ennen pitkää. Istuimme niissä pian, siellä oli lämmin ja mukava kuin takkavalkean ääressä, ja kotimatka oli luullakseni vieläkin hauskempi kuin ajo konserttiin. Hauska se oli, vaikkakin ajaja — joka oli viettänyt viinikauppiaan kojussa osan siitä ajasta jonka me vietimme konsertissa — vei meidät pitkin pimeätä ja yksinäistä tietä kauas La Terrassen tienhaaran toiselle puolen. Me vain puhelimme ja nauroimme emmekä huomanneet erehdystä, kunnes rouva Bretton vihdoin selitti, että vaikka hän aina oli pitänytkin taloansa syrjäisenä sopukkana, hän ei sentään uskonut sen olevan ihan maailman lopussa, ja siltä nyt kuitenkin näytti, sillä hän arveli meidän olleen jo puolentoista tuntia matkalla, eikä vielä ollut käännytty syrjätielle.

Silloin Graham katsoi ulos, ja huomatessaan vain pimeitä kenttiä, joiden näkymättömiä ojia reunustivat oudot lehmusrivit, hän alkoi aavistaa kuinka asiat olivat, käski pysäyttämään, nousi ajajanpaikalle ja tarttui itse ohjaksiin. Hänen ansiostaan saavuimme onnellisesti kotiin noin puolitoista tuntia määräajan jälkeen.

Martha ei ollut unohtanut meitä; ruokasalissa paloi iloinen tuli ja pöydällä odotti hyvä illallinen. Iloitsimme kummastakin. Syysaamu alkoi jo hämärtää kun pääsimme huoneisiimme. Minä riisuin yltäni punaisen pukuni pitsikoristeineen onnellisempana kuin olin pukeutunut siihen. Kenties eivät kaikki jotka sinä iltana konsertissa olivat loistaneet hienoissa vaatteissaan, voineet sanoa samaa, sillä kaikilla ei ollut ilonaan ystävyys — sen tyyni ilo ja vaatimattomat toiveet.

XXI

VASTAVAIKUTUSTA

Vielä kolme päivää, ja minun oli palattava kouluun. Melkein kellosta laskin noiden päivien hetkiä, kernaasti olisin viivyttänyt niiden rientoa, mutta ne liukuivat ohitseni kun laskin niitä, ne olivat poissa kun vielä pelkäsin niiden menoa.

"Lucy ei lähde tänään", sanoi rouva Bretton aamiaispöydässä maanitellen, "hän tietää että voimme hankkia hänelle uuden lykkäyksen."

"Minä en pyytäisi sitä sanallakaan vaikka voisinkin saada sen", minä vastasin. "Ikävöin jäähyväisten toiselle puolen ja vanhaan vauhtiini Rue Fossettella. Minun täytyy lähteä tänä aamuna, minun täytyy lähteä heti, matkalaukkuni on valmis ja suljettu."

Lähtöni osoittautui kuitenkin riippuvaksi Grahamista; hän sanoi tahtovansa saattaa minua, ja sattuikin niin että hän oli toimessaan kaiken päivää ja palasi vasta pimeässä. Nyt seurasi pieni sanakiista. Rouva Bretton ja hänen poikansa tahtomalla tahtoivat minua viipymään vielä yhden yön. Minä olisin voinut vaikka itkeä, niin kiusaantunut olin ja halukas suoriutumaan lähdöstä. Ikävöin heidän luotaan niinkuin rikollinen mestauslavalla ikävöi kirveen putoamista: toisin sanoen tahdoin että kipu pian olisi ohi. Kuinka kiihkeästi toivoin, sitä he eivät voineet ymmärtää. Mielentilani oli heidän kokemuspiirinsä ulkopuolella.

Oli pimeä kun tohtori John auttoi minut vaunuista madame Beckin portilla. Oven yläpuolella paloi lamppu, satoi pientä marraskuun tihkua, niinkuin oli satanut kaiken päivää, ja lampunvalo heijastui märkään kiveykseen. Juuri samanlainen oli se ilta vajaa vuosi sitten, jolloin ensi kerran olin pysähtynyt tälle samalle kynnykselle, juuri samanlainen oli ympäristö. Muistin vieläpä katukivien muodon, jonka olin toimettomana pannut merkille odottaessani kiivaasti sykkivin sydämin tuon oven aukeamista, jonka edessä seisoin yksinäisenä anojana. Tuona iltana minulla myös oli ollut lyhyt kohtaus hänen kanssaan, joka nyt seisoi vieressäni. Olinko koskaan muistuttanut hänelle tuosta kohtauksesta tai selittänyt sitä? En ollut, enkä koskaan ollut tuntenut haluakaan siihen: se oli mieluisa ajatus, joka oli kätketty omaan mieleeni ja pysyi parhaiten tallessa siellä.

Graham soitti kelloa. Ovi avautui heti, sillä oli juuri se aika illasta, jolloin ulko-oppilaat lähtivät, ja Rosine oli niin ollen vikkelänä.

"Älkää tulko sisään", sanoin hänelle, mutta hän astui valaistuun eteiseen hetkiseksi. En olisi tahtonut hänen näkevän että minulla oli vedet silmissä, sillä hän oli liian hyväluonteinen jotta hänelle olisi tarpeettomasti viitsinyt näyttää moisia surunmerkkejä. Hän halusi aina parantaa ja huojentaa, silloinkin kun, niin lääkäri kuin olikin, parannus ja huojennus kenties ei ollut hänen vallassaan.

"Rohkaiskaa mielenne, Lucy. Ajatelkaa äitiäni ja minua todellisina ystävinänne. Me emme unohda teitä."

"En minäkään unohda teitä, tohtori John."

Matkalaukkuni oli nyt kannettu sisään. Olimme lyöneet kättä, hän oli kääntynyt lähteäkseen, mutta ei vielä ollut tyytyväinen: hän ei ollut vielä tehnyt tai sanonut riittävän paljon, jotta hänen jalomieliset vaikuttimensa olisivat tyyntyneet.

"Lucy" — hän tuli perässäni — "tunnetteko itsenne hyvin yksinäiseksi täällä?"

"Alussa kylläkin."

"Hyvä, äitini tulee pian katsomaan teitä, ja minäpä sanon mitä minä teen sitä ennen. Minä kirjoitan — vain jotakin iloista hölynpölyä mitä pistää päähäni — kirjoitanko?"

"Sinä hyvä ja ritarillinen sydän", ajattelin itsekseni, mutta pudistin päätäni hymyillen ja sanoin: "Älkää ajatelko sellaista, älkää sälyttäkö itsellenne sellaista tehtävää. Tekö kirjoittaisitte minulle — teillä ei ole aikaa."

"Oh, minä löydän tai teen aikaa. Hyvästi!"

Hän oli poissa. Raskas ovi jysähti: kirves oli pudonnut — tuska oli kestetty.

Myöntämättä itselleni aikaa ajatuksiin ja tunteisiin — niellen kyyneleitä kuin olisivat ne olleet viiniä — astuin madamen vastaanottohuoneeseen suorittaakseni välttämättömän, sovinnaisen tervehdyskäynnin. Hän otti minut vastaan erittäin hyvin näytellyllä sydämellisyydellä — vieläpä oli tervetuliaisissaan tunteikas joskin lyhytsanainen. Kymmenessä minuutissa hän selvisi minusta. Hänen huoneestaan menin ruokasaliin, jonne oppilaat ja opettajat olivat kokoontuneet iltaluvun ääreen. Sielläkin toivotettiin minut tervetulleeksi, eikä luullakseni kokonaan ontosti. Tämän jälkeen olin vapaa vetäytymään makuuhuoneeseen.

"Ja aikooko Graham todellakin kirjoittaa?" kysyin kun väsyneenä vaivuin vuoteeni laidalle.

Järki, joka varkain hiipi luokseni tuon pitkän huoneen hämärästä, kuiskasi vakaisesti:

"Hän saattaa kirjoittaa kerran. Niin ystävällinen on hänen luonteensa, että se saattaa kannustaa häntä kerran tekemään tuon ponnistuksen. Mutta sitä ei voi jatkua — se ei saata toistua. Olisi suurta hulluutta rakentaa moiselle lupaukselle — mieletöntä herkkäuskoisuutta luulla hetkellistä sadelammikkoa, josta voi saada yhden siemauksen, läpi vuoden virtaavaksi lähteeksi, joka pitää nuolta vuodenaikojen tarpeesta."

Pääni painui, istuin siinä koko tunnin ja mietin. Järki kuiskasi minulle vieläkin, laskien olalleni kuivettuneen käden ja koskettaen viluista korvaani kylmillä sinertävillä vanhan ihmisen huulillaan.

"Ja jos hän kirjoittaisikin", mutisi se, "entä sitten? Odotatko hauskuutta vastaamisesta? Ah, mieletön, minä varoitan sinua! Lyhyt olkoon vastauksesi. Älä toivo mitään sydämen iloa — mitään älyn nautintoa, älä salli tunteesi avartua — älä päästä mitään hengenlahjaasi valloilleen, älä haaveile mitään ystävällistä ajatustenvaihtoa, älä hellittele mitään virkistävää suhdetta —"

"Mutta minä olen puhellut Grahamin kanssa, etkä sinä puuttunut asiaan", vastustin.

"En", se sanoi, "minun ei tarvinnut. Puhuminen on sinulle hyvää kuria. Keskustelusi on puutteellista. Kun puhut, ei alemmuutesi voi hetkeksikään unohtua eikä mikään harhaluulo saa yllykettä: tuska, puute, köyhyys lyövät leimansa puheeseesi —"

"Mutta", keskeytin taaskin, "kun ruumiillinen läheisyys on heikko ja puhe halveksittavaa, ei varmaankaan voi olla erehdystä jos kirjoitetusta kielestä tekee paremman ilmaisuvälineen kuin mitä sammaltavat huulet olisivat."

Järki vastasi vain: "Oma vahinkosi jos hellittelet tuota ajatusta tai sallit sen vaikutuksen elähyttää kirjoituksiasi!"

"Mutta jos tunnen, enkö koskaan saa ilmaista sitä?"

" Et koskaan!" julisti järki.

Minä voihkin sen katkeraa ankaruutta vastaan. Ei koskaan — ei koskaan — oi, kova sana! Tuo velho, tuo järki ei antanut minun katsoa ylös, hymyillä eikä toivoa, se ei saanut rauhaa ennen kuin olin kokonaan nujerrettu, pelotettu, masentunut ja murtunut. Järjen mukaan minä olin syntynyt vain ahertamaan leipäpalasen edestä, odottamaan kuoleman tuskia ja lujasti kuolettamaan kaiken toivon läpi elämän. Järki saattaa olla oikeassa, mutta onko ihme jos aika ajoin ilomielin uhmaamme sitä, riistäydymme irti sen kahleista ja annamme vapaahetkemme mielikuvitukselle — järjen lempeälle ja loistavalle viholliselle, meidän suloiselle auttajallemme, meidän jumalaiselle toivollemme. Me saamme ja meidän täytyy silloin tällöin katkaista kahleet, huolimatta kauheasta kostosta, joka odottaa meitä palatessamme. Järki on kostonhimoinen kuin paholainen, ja minulle se aina on ollut vastenmielinen kuin äitipuoli. Jos tottelin sitä, tapahtui se pääasiallisesti pelosta, ei rakkaudesta. Olisin jo aikoja sitten kuollut sen pahoinpitelystä — sen kylmyydestä ja kitsaudesta, sen niukoista aterioista ja viluisista vuoteista, sen vihaisista lakkaamattomista lyönneistä — ilman tuota lempeämpää voimaa, joka oli salainen ja taattu liittolaiseni. Usein on Järki lähettänyt minut ulos yöhön, keskitalven nietoksiin, viskaten evääkseni jyrsittyjä luita, jotka eivät kelpaa enää koirillekaan; tuimasti on se selittänyt ettei sen varastoissa ole mitään muuta minua varten — karkeasti kieltänyt oikeuteni pyytääkään mitään parempaa… Silloin, katsoessani ylös, olen nähnyt erään olennon keskellä taivaan kiertäviä tähtiä, joista kauneimmat ja loistavimmat katsoivat puoleeni myötötuntoisesti ja hellästi. Hengetär, lempeämpi ja parempi kuin ihmisjärki, liiteli hiljaa alas erämaahan — sen ympärillä vallitsi ikuisen kesän ilma — se toi mukanaan lakastumattomien kukkain lemua, tuoksua puiden, joiden hedelmä on elämää, puhtaita tuulahduksia maailmasta jonka päivä ei tarvitse aurinkoa valokseen. Tuo hyvä henki tyydytti nälkäni ruoalla, oudolla ja suloisella, jota enkelit ovat koonneet kasteessa kimaltelevilta niityiltään taivaallisen päivän ensi vartiossa, se kuivasi lempeästi nuo polttavat kyynelet, joihin itse elämä itkee itsensä kuiviin, antoi viihdyttävää lepoa kuoleman väsymykseen, virvoitti toivon ja rohkeuden kesken epätoivon lamaannusta. Jumalallinen, säälivä, avulias henki! Jos notkistan polveni muille kuin Jumalalle, on se tapahtuva sinun valkoisten siivekkäiden jalkojesi edessä, jotka ovat yhtä kauniit vuorilla kuin lakeuksilla. Temppeleitä on rakennettu auringolle — alttareita pystytetty kuulle. Oi, suurempi kunnia! Sinulle ei tarvitse kätten rakentaa, ei huulten pyhittää, mutta sydämet läpi aikojen palvelevat sinua uskollisesti. Sinulla on asuinsijasi, liian avarat seinille, liian korkeat kupoleille — temppeli jonka kattona on avaruus, ja jonka juhlamenojen mysteerit sulautuvat maailmojen sytyttävään sopusointuun!

Sinä valtiatar, sinulla on kokonainen armeija marttyyrejä jotka ovat kestäneet, ja pieni valittujen parvi, joka on päässyt perille. Tutkimaton jumaluus, sinun olemukseesi ei katoavaisuus pysty!

Tämä taivasten tytär muisti minua sinä iltana, se näki minun itkevän ja se tuli tuomaan lohdutusta. "Nuku", se sanoi. "Nuku suloisesti, minä kultaan unesi!"

Se piti sanansa ja vartioi lepoani läpi yön, mutta aamulla asettui järki tilalle. Heräsin hätkähtäen; sade pieksi ikkunaruutuja ja tuuli vingahti ärtyisästi silloin tällöin; yölamppu mustalla jalustallaan keskellä makuuhuonetta oli sammumaisillaan: päivä oli jo koittanut. Kuinka säälinkään niitä, joita henkinen kipu lamaannuttaa eikä nostata! Tänä aamuna heräämisen tuska tempasi minut vuoteesta kuin jättiläiskäsi. Kuinka nopeasti pukeuduinkaan kolean aamun koitossa! Kuinka ahnaasti joinkaan jääkylmää vettä! Se oli minun sydämenvahvistukseni, jonka ääreen riensin halukkaasti kuten muutkin juomarit, kun tuska ahdisti mieltäni.

Ennen pitkää soi herätyskello kautta koko koulun. Pukeuduttuani menin yksinäni ruokasaliin, jossa jo oli tuli kamiinassa ja ilma lämminnyt. Koko muussa talossa vallitsi vielä mannermaan talven pureva kylmyys: vaikka oltiinkin vasta marraskuun alussa, oli pohjatuuli jo puhaltanut talvea yli Euroopan. Muistan että nuo mustat kamiinat olivat miellyttäneet minua hyvin vähän tullessani, mutta nyt aloin yhdistää niihin kodikkuudentunnetta ja pidin niistä kuten Englannissa pidämme takoista.

Istahdin tuon tumman lohduttajan viereen ja syvennyin ankaraan tilintekoon itseni kanssa elämästä ja sen vaihteluista, kohtalosta ja sen säädöksistä. Mieleni, joka nyt oli tyynempi ja voimakkaampi kuin edellisenä iltana, laati itselleen muutamia jyrkkiä säädöksiä kieltäen hirmuisten rangaistusten uhalla kaiken heikon viivyttelyn menneen onnen muistelemisessa, määräten kärsivällistä taivallusta nykyisyyden erämaassa, teroittaen luottamusta uskontoon — pilvi- ja tulipatsaaseen, joka tyynnyttää johdattaessaan ja herättää pyhää kunnioitusta valaistessaan — lannistaen halun hempeään epäjumalanpalvelukseen ja estäen ikävöivän katseen silmäilemästä kaukaiseen luvattuun maahan, jonka rantoja emme kenties koskaan saavuta muuten kuin kuolevan unelmissa, ja jonka ihania niittymaita saamme katsella vain Nebon autiolta hautakummulta.

Vähitellen yhdistynyt voiman ja tuskan tunne kietoutui lujasti sydämeni ympärille, rauhoitti tai ainakin hillitsi sen kiivasta sykintää ja teki minut kykeneväksi päivän työhön. Nostin päätäni.

Kuten jo mainitsin, istuin lähellä kamiinaa, joka oli ruokasalin ja nelikulmaisen eteisen välisen seinän vieressä ja niin ollen lämmitti molempia huoneita. Samassa seinässä aivan lähellä kamiinaa oli ikkuna, joka siis aukeni eteiseen. Kun katsahdin ylös, täytti tuon ikkunan lakintupsu, otsa ja kaksi silmää; noiden silmien kiinteä katse sattui suoraan omaani: ne tarkastivat minua. Tähän hetkeen saakka en ollut tietänyt että poskessani oli kyyneleitä, mutta nyt tunsin ne.

Tämäpä merkillinen talo, jossa mikään nurkka ei ollut rauhassa häiritsijöiltä, jossa ainoakaan kyynel ei saanut vuotaa eikä ainoakaan ajatus kehkeytyä ilman että joku vakooja oli panemassa sen merkille ja arvailemassa syytä. Ja tämä uusi, ulkona seisova miespuolinen vakooja, mikä oli tuonut hänet siihen tänä tavattomana hetkenä? Mitä oikeutta hänellä saattoikaan olla noin tunkeutua tielleni? Kukaan muu opettaja ei olisi uskaltanut astua eteisen lattian poikki ennen luokkakellon soittoa. Herra Emanuel ei pitänyt lukua tunneista eikä määräyksistä: ensi luokan kirjastossa oli jokin lähdekirja, jota hän nyt saattoi tutkia, hän oli tullut hakemaan sitä ja kulki matkalla ruokasalin ohi. Oli hyvin hänen tapaistaan pälyä kaikkialle, eteensä, taakseen ja molemmille puolilleen: hän oli nähnyt minut pienestä ikkunasta — nyt hän avasi ruokasalin oven ja seisoi edessäni.

"Mademoiselle, te olette surullinen."

"Monsieur, minulla on siihen oikeus."

"Te olette sairas sydämeltä ja mieleltä", hän jatkoi. "Te olette sekä suruissanne että kapinallinen. Näen poskessanne kaksi kyyneltä, jotka tiedän kuumiksi kuin kipinät ja suolaisiksi kuin meren kristalli. Kun puhun teille, silmäilette minua oudosti. Sanonko teille mikä johtuu mieleeni kun katselen teitä?"

"Monsieur, minut kutsutaan pian rukouksiin, tällä hetkellä minulla on hyvin niukalti aikaa keskusteluun — suokaa anteeksi —"

"Minä suon kaiken anteeksi", hän keskeytti, "mieleni on niin lauhkea, ei mikään kieltävä vastaus, tuskin loukkauskaan saisi sitä kuohuksiin. Te muistutatte nuorta villiä naaraseläintä, saavuttamatonta ja kesytöntä, joka pelonsekaisella vihalla katselee ensimmäistä ahdistajaa."

Luvatonta puhetta — pikaista ja epähienoa jos se olisi koskenut oppilasta, opettajattarelle tarkoitettuna kerrassaan sopimatonta. Hän luuli ärsyttävänsä minua antamaan lämpimän vastauksen; olin ennenkin nähnyt hänen saavan kiihkeät ihmiset suunniltaan. Minuun nähden hänen ilkeä aikeensa joutuisi häpeään; istuin ääneti.

"Te näytätte", hän sanoi, "ihmiseltä joka olisi valmis tyhjentämään suloisen myrkkymaljan yhdessä siemauksessa, mutta työntää terveellisen karvaan lääkkeen inhoten luotaan."

"En tosiaankaan ole koskaan pitänyt karvaista lääkkeistä enkä usko niitä terveellisiksi. Mitä taas tulee kaikkeen makeaan, oli se sitten myrkkyä tai ravintoa, ette tekään voi kiistää sen olevan suloista — se kun on makeata. Parempi ehkä olisi saada pikainen ja helppo kuolema kuin laahustaa eteenpäin ilotonta elämää."

"Mutta", hän sanoi, "teidän pitäisi ottaa karvas lääkkeenne täsmällisin annoksin joka päivä, jos minulla olisi valta määrätä, ja mitä taas tulee mieluisaan myrkkyyn, olisin ehkä valmis lyömään rikki itse maljankin."

Käänsin pääni jyrkästi toisaalle, osaksi koska hänen läheisyytensä oli minulle äärimmäisen vastenmielistä, osaksi koska halusin välttää kysymyksiä — pelkäsin että vastaamisen vaatima ponnistus nykyisessä mielentilassa kävisi itsehillinnälleni ylivoimaiseksi.

"Kas niin", sanoi hän lempeämmin, "sanokaa minulle totuus — ero ystävistänne tekee teidät surulliseksi — eikö niin?"

Maanitteleva lempeys oli minulle yhtä vähän mieleen kuin urkkiva uteliaisuus. Olin ääneti. Hän tuli huoneeseen, istahti penkille kahden kyynärän päähän minusta ja koetti kauan ja — ollakseen hän — kärsivällisesti saada minua puhumaan. Yritysten täytyi jäädä turhiksi, sillä minä en voinut puhua. Vihdoin pyysin häntä jättämään minut yksin. Ääni petti kun lausuin pyyntöni, pää painui pöydälle käsivarsien varaan. Minä itkin katkerasti, vaikkakin hiljaa. Hän istui siinä vielä hetkisen. Minä en katsonut ylös enkä puhunut. Vihdoin oven sulkeutuminen ja poistuvat askelet ilmaisivat minulle hänen lähteneen. Kyynelet olivat tuoneet minulle huojennusta.

Ehdin valella silmiäni vedellä ennen aamiaista, ja uskon että tuolla aterialla näytin yhtä tyyneltä kuin kuka muu tahansa — en sentään yhtä iloiselta kuin nuori neiti, joka asettui istumaan vastapäätä minua, kiinnitti minuun kaksi pienehköä silmää, jotka tuikkivat hilpeästi, ja ojensi muitta mutkitta valkoisen kätensä pöydän yli puristettavaksi. Neiti Fanshawen matkat, huvitukset ja kuhertelut olivat tehneet hänelle erittäin hyvää; hänestä oli tullut suorastaan lihava, hänen poskensa olivat pyöreät kuin kaksi omenaa.

Olin viimeksi nähnyt hänet hienossa iltapuvussa. En usko että hän nyt näytti vähemmän viehättävältä koulupuvussaan, joka oli eräänlainen huoleton aamupuku, tummansinistä epämääräisen mustaruutuista kangasta. Luulen päinvastoin että tämä tumma asu puki häntä erikoisen hyvin, se kun vastakohdallaan korosti hänen hipiänsä vaaleutta, hänen poskiensa raikkautta ja hiusten kultaista kauneutta.

"Olen iloinen että olette tullut takaisin, Timon", hän sanoi. Timon oli yksi hänen lukemattomista minulle antamistaan nimistä. "Ettepä tiedäkään kuinka usein olen kaivannut teitä tässä inhottavassa loukossa."

"Oh, todellako? Siinä tapauksessa teillä tietysti on jotakin työtä minulle, ehkä sukkain parsimista." En koskaan uskonut Ginevran epäitsekkyyteen hetkenkään vertaa.

"Äreä ja hapan kuten aina", hän sanoi. "Sitä juuri odotinkin: ette olisi oma itsenne jos ette tiuskisi. Mutta kuulkaahan nyt, isoäiti, minä toivon että pidätte kahvista yhtä paljon ja sämpylöistä yhtä vähän kuin ennenkin: haluttaako vaihtokauppa?"

"Tehkää tapanne mukaan."

Hänellä oli näet eräs tapa käyttää minua hyväkseen. Hän ei pitänyt aamukahvista, tällainen koulukahvi kun ei ollut kyllin väkevää eikä makeata tyydyttääkseen hänen makuaan, mutta hänellä oli oivallinen ruokahalu kuten kaikilla terveillä koulutytöillä, ja erityinen rakkaus aamiaissämpylöihin, jotka olivat vastaleivottuja ja sangen hyviä ja joita jokaiselle tarjottiin määrätty annos. Koska tämä annos oli suurempi kuin mitä minä tarvitsin, annoin puolet Ginevralle vaihtelematta koskaan saajaa, vaikka monet muutkin tavoittelivat tuota herkkupalaa. Siitä palkasta hän antoi minulle joskus osan kahvistaan. Tänä aamuna nautin juomasta, sillä en ollut vähääkään nälkäinen, mutta jano kirveli kurkkuani. En tiedä miksi annoin leipäni mieluummin Ginevralle kuin kellekään toiselle, enkä myöskään miksi aina, jos kahden oli käytettävä samaa juoma-astiaa, kuten väliin sattui — esimerkiksi kun pitkillä maaseutukävelyillä pysähdyimme johonkin taloon nauttimaan virvokkeita — järjestin niin että hän tuli toverikseni, ja melkein mielelläni annoin hänen ottaa valtaosan, oli se sitten valkoista olutta, makeata viiniä tai tuoretta maitoa. Niin oli kuitenkin laita, ja hän tiesi sen, ja siksi emme koskaan vieraantuneet, vaikka riitelimmekin joka päivä.

Aamiaisen jälkeen oli tapanani vetäytyä ensi luokkaan ja istua siellä yksinäni lukien tai ajatellen (useimmin ajatellen), kunnes yhdeksän-kello lennätti kaikki ovet selkiselälleen, laski sisään ulko-oppilaiden hälisevän lauman ja antoi merkin työn ja touhun alkamiseen, jota jatkui herkeämättä kello viiteen iltapäivällä.

Olin juuri päässyt istumaan sinä aamuna, kun oveen koputettiin.

"Pardon, mademoiselle", sanoi muuan oppilas ja astui hiljaa sisään. Otettuaan laatikostaan tarvitsemansa kirjan tai paperin hän poistui varpaillaan ja mumisi kulkiessaan ohitseni: " Que Mademoiselle est appliquée!"[67]

Ahkera, tosiaankin! "Ahkeruuden" välineet olivat levällään edessäni, mutta minä en tehnyt mitään, en ollut tehnyt enkä aikonutkaan tehdä. Tuolla tavoin maailma uskoo ansioihimme, joita ei ole. Madame Beck itse piti minua oikeana sinisukkana ja varotti minua usein ja juhlallisesti ahkeroimasta liikoja, ettei "kaikki veri nousisi päähän". Itse asiassa oli jokainen Rue Fossetten asukas sen taikauskon vallassa että "meess Lucie" oli oppinut nainen. Huomattavana poikkeuksena oli herra Emanuel, joka hänelle ominaisilla ja minulle käsittämättömillä keinoillaan oli saanut aika tarkat tiedot todellisesta opistani ja kaikessa hiljaisuudessa usein kuiskasi korvaani ilkamoivia sanoja sen niukkuudesta. Itse puolestani en antanut tietojeni puutteen vaivata itseäni. Minun oli niin herttaisen hauska ajatella omia ajatuksiani, nautin suuresti muutamien, ei monien, kirjojen lukemisesta — pidin aina eniten niistä joiden tyyliin tai tunnesävyyn kirjailijan oma yksilöllinen luonne oli lyönyt selvän leiman, enkä välittänyt luonteettomista kirjoista, olivat ne muuten miten erinomaisia ja ansiokkaita tahansa — ja tiesin hyvin että mitä omaan henkeeni tulee, oli Luoja rajoittanut sen voiman ja toimintakyvyn. Olin kiitollinen saamistani lahjoista, mutta en kunnianhimoisena tavoitellut korkeampia saavutuksia enkä levottoman kiihkeästi pyrkinyt korkeampaan hengenviljelyyn.

Tuskin oli tuo kohtelias oppilas lähtenyt, kun sisään syöksyi koputtamatta ja kursailematta toinen rauhanhäiritsijä. Vaikka olisin ollut sokea, olisin tietänyt kuka tämä oli. Luontainen vähäpuheisuuteni oli tähän aikaan vaikuttanut terveellisesti ja minulle mukavalla tavalla asuintoverieni käytökseen; harvoin enää jouduin kokemaan vallatonta ja tungettelevaa kohtelua. Alkuaikoina sattui silloin tällöin että joku kömpelö saksalaistyttö taputti minua olkaan ja pyysi juoksemaan kilpaa kanssaan, tai meluava labassecouritar tempasi minua käsipuolesta ja veti leikkikenttää kohti; jokapäiväisiä tapahtumia olivat ennen niin ikään hartaat pyynnöt tulla pyörähtelemään " Pas de Gèant'iin " tai ottaa osaa erääseen vallattomaan piilosleikkiin, jonka nimi oli "Yksi, kaksi, kolme". Mutta kaikki nuo pienet huomaavaisuudet olivat loppuneet jokin aika sitten — ja loppuneet ilman että minun oli tarvinnut vaivautua lopettamaan niitä lyhyeen. Minun ei enää tarvinnut pelätä tai kestää tuttavallisia mielenosoituksia muuta kuin yhdeltä taholta, ja koska tämä "taho" oli englantilainen, voinkin sen sietää. Ginevra Fanshawe saattoi ilman mitään tunnonvaivoja silloin tällöin hyökätä kimppuuni eteisen lattian poikki, pyöräyttää minua ympäri väkinäisessä valssissa ja nauttia sydämensä pohjasta siitä henkisestä ja ruumiillisesta häiriöstä, jota hänen käytöksensä aiheutti. Ginevra Fanshawe se nytkin keskeytti "oppineen leponi". Hänellä oli suuri nuottikirja kainalossa.

"Menkää soittamaan harjoituksianne", sanoin hänelle heti. "Mars pieneen salonkiin!"

"Ei ennen kuin olen saanut puhua kanssanne, chère amie. Minä tiedän missä olette viettänyt loma-aikanne ja kuinka olette alkanut uhrata sulottarille ja nauttia elämästä kuten muutkin kaunottaret. Näin teidät tuona iltana konsertissa, olitte pukeutunut kuten kaikki muutkin. Kuka on ompelijanne?"

"Kas kas kuinka koreasti se alkaa! Ompelijani — hölynpölyä. Tiehenne nyt, Ginevra! En todellakaan kaipaa seuraanne."

"Mutta kun minä niin kovin kaipaan teidän seuraanne, ange farouche,[68] niin mitä merkitsee pieni vastahakoisuus teidän puoleltanne? Dieu merci,[69] me tiedämme miten on kohdeltava lahjakasta maanmiestämme — oppinutta 'Britannian karhua'. Kas niin, karhumuori, tehän tunnette Isidoren?"

"Minä tunnen John Brettonin."

"Oh, vaiti" — hän pani kädet korvilleen — "te särjette rumpukalvoni karkeilla anglisismeillanne. Mutta miten jaksaa rakastettu Johnimme? Kertokaa minulle hänestä. Miesparan asiat mahtavat olla hullusti. Mitä hän sanoi käytöksestäni tuona iltana? Enkö ollut julma?"

"Luuletteko että huomasin teidät?"

"Se oli hurmaava ilta. Oi tuota jumalaista de Hamalia! Ja nähdä sitten tuon toisen murjottavan ja menehtyvän kaukana — ja entä sitten vanha rouva, tuleva anoppini! Mutta minä pelkään että lady Sara ja minä olimme hieman häijyjä kun virnailimme hänelle."

"Lady Sara ei virnaillut hänelle ensinkään, ja mitä te teitte, sillä ei teidän kannata vaivata päätänne: rouva Bretton kyllä elää teidän virnailunne yli."

"Hän ehkä elää, vanhat rouvat ovat sitkeähenkisiä, mutta entä hänen poikaparkansa? Kertokaa nyt minulle mitä hän sanoi — minä näin että hän oli hirveästi loukkautunut."

"Hän sanoi että näytitte siltä kuin sydämessänne jo olisitte madame de Hamal."

"Sanoiko hän?" huudahti Ginevra riemuissaan. "Hän huomasi sen? Kuinka hurmaavaa! Arvasin että hän oli aivan hulluna mustasukkaisuudesta."

"Ginevra, oletteko vakavasti tehnyt päätöksenne tohtori Brettonin suhteen? Tahdotteko että hän jättää teidät?"

"Oh, tiedättehän että sitä hän ei voi — mutta oliko hän aivan hulluna?"

"Aivan hulluna", myönsin, "hulluna kuin maaliskuun jänis."

"No, ja kuinka kummassa saitte hänet kotiin?"

"Kuinka kummassa, todellakin! Ettekö ensinkään sääli hänen äitiparkaansa ja minua? Kuvitelkaa kuinka me tiukasti pitelimme häntä vaunussa ja hän sätkytteli välillämme niin että kuka tahansa voi menettää järkensä. Miten olikaan, ajoi ajurikin väärään, ja me eksyimme tieltä."

"Eihän! Te teette minusta pilkkaa. Kuulkaas nyt, Lucy Snowe —"

"Vakuutan teille että se on totta — ja totta on myös että tohtori John ei pysynyt vaunuissa: hän riistäytyi irti käsistämme ja tahtoi ajaa ulkopuolella."

"Ja sitten?"

"Sitten — kun hän pääsi kotiin — sitä kohtausta on mahdoton kuvailla."

"Oi mutta kuvailkaa toki — te tiedätte että se on niin hauskaa!"

"Hauskaa teille, neiti Fanshawe, mutta" (vakavana ja ankarana) "te tunnette sananlaskun: 'Toisen hurma toisen turma.'"

"Jatkakaa, Timon kulta!"

"Totta puhuen en voi jatkaa jollette vakuuta että teillä sentään on vähän sydäntä."

"Minullahan on — niin äärettömän paljon, te ette tiedä!"

"Hyvä! Siinä tapauksessa voitte kuvitella kuinka tohtori Graham Bretton ensiksikin hylkäsi illallisensa — ei koskenutkaan kananpoikiin ja pikkuleipiin, jotka oli valmistettu juuri häntä varten. Sitten — mutta mitä hyödyttää viipyä näissä tuskallisissa yksityiskohdissa? Riittää kun sanon ettei koskaan, ei edes hänen lapsuutensa myrskyisimpien kohtausten aikana hänen äidillään ollut sellaista vaivaa lakanain tukkimisesta hänen ympärilleen kuin sinä iltana."

"Eikö hän tahtonut maata hiljaa?"

"Hän ei tahtonut maata hiljaa, siinäpä se oli. Lakanat voi vielä kääriä hänen ympärilleen, mutta toista oli saada ne pysymään siinä."

"Ja mitä hän sanoi?"

"Sanoi? Ettekö voi kuvitella että hän huusi jumalaista Ginevraansa, sadatteli tuota paholaista de Hamalia — houraili kultaisista kiharoista, sinisilmistä, valkoisista käsivarsista ja välkkyvistä rannerenkaista?"

"Eihän? Näkikö hän rannerenkaan?"

"Näkikö rannerenkaan? Näki yhtä selvästi kuin minäkin — ja ehkä myös ensi kerran sen poltinmerkin, jonka tuo rannerengas on painanut käsivarteenne. Ginevra" — nousin ja muutin sävyä — "kas niin, nyt teemme lopun tästä. Menkää soittamaan harjoituksianne". Ja minä avasin oven.

"Mutta te ette ole kertonut kaikkea."

"Parempi teille jos ette odota kunnes kerron kaiken. Teillä ei olisi mitään iloa niin ylenmääräisestä avomielisyydestä. Mars!"

"Ilkeä otus!" sanoi hän, mutta totteli. Itse asiassa olikin ensi luokka minun aluettani, eikä hän siellä voinut laillisesti vastustaa lähtökäskyäni.

Totta pulmakseni en sentään ollut koskaan ollut vähemmän tyytymätön häneen kuin nyt. Oli nautinto ajatella vastakohtaa todellisuuden ja kuvaukseni välillä — muistella kuinka tohtori John iloitsi ajelusta kotiin, söi illallistaan hyvällä halulla ja vetäytyi lepoon kuin hyvä kristitty ainakin. Vain silloin kun näin hänet todella onnettomana, olin vakavasti kiukustunut hänen kärsimystensä kauniiseen mutta hauraaseen aiheuttajaan.

<tb>

Kului kaksi viikkoa; aloin taaskin tottua kouluhaarniskaan ja luisua intohimoisesta muutoksen tuskasta takaisin tavan velttouteen. Eräänä iltapäivänä, kulkiessani eteisen poikki matkalla ensi luokkaan, jossa minua odotettiin olemaan läsnä "tyyli- ja kirjallisuustunnilla", näin Rosinen, ovenvartijattaren, seisovan erään korkean ja leveän ikkunan edessä. Kuten tavallista oli hänen asentonsa täysin huoleton. Hän seisoi aina mukavassa asennossa, toinen käsi esiliinan taskussa. Toinen piti tällä hetkellä silmien edessä kirjettä, jonka osoitetta ja sinettejä hyvä neiti tutki kylmästi ja tarkkaan.

Kirje! Tuollaisen kirjeen haamu oli kummitellut aivojeni sopukoissa viimeiset seitsemän päivää. Viime yönä olin nähnyt unta kirjeestä. Väkevä magneetti veti minut nyt tuota kirjettä kohti; en kuitenkaan tiedä olisinko uskaltanut pyytää Rosinelta sen vertaa kuin saada kerran vilkaista tuohon valkoiseen kuoreen, jonka keskellä koreili punainen lakkasinetti. Ei, luulen että olisin pujahtanut ohi peläten Pettymystä: sydämeni pamppaili ikään kuin olisin jo kuullut sen lähenevät askelet. Hermostunut erehdys! Ne olivat kirjallisuuden professorin nopeat askelet, jotka mittelivät käytävää. Pakenin hänen edellään. Jospa vain ehtisin kaikessa rauhassa pöytäni ääreen ennen hänen tuloaan, ja saisin oppilaat hiljaisuuteen ja järjestykseen, silloin hän ehkä ei kiinnittäisi huomiota minuun. Mutta jos joutuisin kiinni viivyttelemisestä eteisessä, minua odottaisi varmasti erikoissaarna. Minä ehdin istuutua, pakottaa luokan täydelliseen hiljaisuuteen, ottaa esille työni ja aloittaa sen syvimmän ja mallikelpoisimman äänettömyyden vallitessa, ennen kuin herra Emanuel astui sisään kiivaasti kilahuttaen lukkoa, täräyttäen ovea kuten tavallisesti ja kumartaen syvään, liiotellen, pahaa ennustavasti.

Hän yllätti meidät tapansa mukaan kuin ukkosen isku, mutta sen sijaan että olisi salaman nopeudella kiitänyt ovelta opettajanpöydän luo, hän pysähtyi keskiväliin minun pöytäni eteen. Kasvot käännettyinä minua ja ikkunaa kohti, selkä päin oppilaita ja huonetta hän iski minuun katseen — katseen sellaisen, joka hyvin olisi oikeuttanut minut ponnahtamaan pystyyn ja kysymään mitä hän tarkoitti — karsaan, epäluuloisen katseen.

" Voilà! pour vous ",[70] hän sanoi, veti kätensä liivintaskusta ja asetti pöydälleni kirjeen — juuri sen saman, jonka olin nähnyt Rosinen kädessä — kirjeen jonka emaljinvalkoiset kasvot ja lakanpunainen kykloopinsilmä olivat niin selvinä ja kirkkaina piirtyneet sieluni silmien verkkokalvoon. Minä tiesin sen, minä tunsin että se oli unelmaini kirje, toivoni täyttymys, epäilykseni hälventäjä ja kauhuni lunastus. Anteeksiantamattoman tunkeilevana kuten ainakin oli herra Paul ottanut ovenvartijattarelta tämän kirjeen ja toi sen nyt itse perille.

Olisin voinut suuttua, mutta minulla ei ollut sekuntiakaan aikaa sellaiseen. Niin, kädessäni ei siis ollut vain keveä kirjelappunen, vaan oikea kotelo, jonka täytyi sisältää ainakin yksi arkki: se ei tuntunut ohuelta, vaan lujalta, tukevalta, vakuuttavalta. Ja siinä oli osoite "Neiti Lucy Snowe", selvästi kirjoitettuna siistillä ja tasaisella, päättävällä käsialalla, ja siinä oli sinetti, pyöreä ja täyteläinen, taitavien ja vapisemattomien sormien painama, leimanaan hyvin piirretyt alkukirjaimet "J.G.B.". Minut valtasi onnellinen tunne — iloinen mielenliikutus, joka tulvahti lämpimänä sydämeeni ja virtasi eloisana läpi suonien. Kerrankin oli toive täyttynyt. Pidin kädessäni kappaleen todellista, pysyvää iloa: se ei ollut unelma, ei aivojen harhakuva, ei noita varjomaisia mielikuvituksen lumeita, joita ihmiskunta isoaa mutta joilla se ei voi elää; se ei ollut tuota mannaa, jota hetki sitten alakuloisesti ylistin — joka tosiaankin ensin sulaa kielelle sanomattoman ja yliluonnollisen suloisena, mutta jota sielumme varmasti lopulta inhoaa, mielettömästi ikävöiden luonnollista ja maallista ravintoa, hurjasti rukoillen taivaan henkiä ottamaan takaisin oman aamukasteensa ja mehujuomansa, joka on jumalallista ravintoa, mutta kuolevaisille tappavaa myrkkyä. Ei se ollut sokeriryynejä eikä pieniä makeisia, ei ohuita leivoksia eikä äitelää hunajaa, tuo ruoka, joka äkkiarvaamatta oli osunut eteeni; se oli metsämiehen villiä ja mehuisaa ravintoa, voimakasta ja terveellistä lihaa, metsän ja erämaan kasvattamaa, tuoretta, väkevää ja elähyttävää. Se oli samaa mitä vanha kuoleva patriarkka pyysi pojaltaan Esaulta luvaten palkinnoksi viime hengenvetonsa siunauksen. Se oli Jumalan lähettämää, ja sisimmässäni kiitin Jumalaa, joka oli sen minulle suonut. Ulkonaisesti vain kiitin miestä huudahtaen: "Kiitoksia, kiitoksia, monsieur!"

Monsieur nyrpisti huultaan, vilkaisi minuun ilkeästi kulmainsa alta ja marssi opettajanpöydän luo. Herra Paul ei suinkaan ollut mikään hyvä pieni mies, vaikka hänellä oli hyvätkin puolensa.

Luinko kirjeeni siinä paikassa? Nautinko riistani heti ja kiireisesti, ikään kuin Esaun nuoli lentäisi joka päivä?

Minä tiesin paremmin. Kuori osoitteineen, sinetti ja nuo kolme selvää kirjainta — siinä oli yllin kyllin nautintoa siksi hetkeksi. Pujahdin huoneesta ja etsin avaimen suureen makuusaliin, joka päivällä pidettiin lukittuna. Menin lipastoni luo — kiireesti ja pelokkaana vavisten — saattoihan, madame hiipiä perässäni yläkertaan ja vakoilla minua — avasin laatikon, väänsin auki erään lippaan, otin siitä pienen rasian ja — kestittyäni silmiäni vieläkin yhdellä katseella ja kosketeltuani kunnioituksen, häpeän ja riemun sekaisin tuntein huulillani sinettiä — käärin koskemattoman aarteeni vielä aivan kauniina ja eheänä hopeapaperiin, pistin käärön rasiaan, suljin lippaan ja laatikon, panin lukkoon makuusalin oven ja palasin luokalle, mielessäni sellainen tunne, että sadut ovat totta ja hengetärten lahjat eivät ole pelkkää unelmaa. Outo, suloinen mielettömyys! Ja tuota kirjettä, iloni lähdettä, en ollut vielä lukenut, en tietänyt vielä sen rivien lukumäärää.

Kun palasin kouluhuoneeseen — katso, herra Paul raivosi kuin rutto! Joku oppilas ei ollut puhunut kyllin selvästi tai kuuluvalla äänellä, jotta se olisi kelvannut professorin korville tai maulle, ja nyt tämä tyttö ja kaikki toiset itkivät, ja herra Paul riehui istuimellaan melkein lyijynkarvaisena. Omituista kyllä, kun lähestyin, hän iski vihansa minuun.

Olinko minä noiden tyttöjen opettaja? Luulinko opettavani heitä käyttäytymään hienojen naisten tavoin salliessani heidän — epäilemättä vielä yllyttäessänikin heitä siihen — mongertaa äidinkieltään kurkussaan, jauhaa ja survoa sitä hampaittensa välissä ikään kuin heillä olisi jokin alhainen syy hävetä lausumiaan sanoja? Oliko se muka vaatimattomuutta? Hän tiesi paremmin. Se oli viheliäistä valetunnetta, joka on pahan alkulähde ja edelläkävijä. Mutta hän ei alistu moiseen ensiluokan oppilaiden kuhnusteluun ja murjotukseen, tuollaiseen lepertelyyn ja keimailuun, jalon kielen rääkkäämiseen, yleiseen teeskentelyyn ja inhottavaan uppiniskaisuuteen, ei, ennemmin hän heittää heidät sietämättömien alaopettajattarien haltuun ja rupeaa itse opettamaan aakkosia kolmannen osaston vauvoille.

Mitä osasin sanoa tähän kaikkeen? Itse asiassa en mitään, ja toivoin että hän antaisi minun olla vaiti. Myrsky alkoi uudestaan.

Evättiinkö siis kaikki vastaukset hänen kysymyksiinsä? Näytti siltä että tässä paikassa — tässä pöyhkeilevässä ensi luokan salongissa vaateliaine kirjakaappeineen, kehystettyine taulu- ja karttarojuineen, vihreine pulpetteineen, joutavine kukkatelineineen ja ulkomaalaisine valvojineen, jumaliste! — näytti siltä että täällä oli muodissa ajatella että kirjallisuuden professori ei ollut vastauksen arvoinen! Uusia aatteita ne sellaiset, kotoisin epäilemättä suoraan Iso-Britanniasta — niissä tuntui saarimaan röyhkeyttä ja ylimielisyyttä.

Hetkinen tyventä. Tytöt, joista ainoankaan ei koskaan tiedetty itkeneen kyyneltäkään kenenkään muun opettajan torumisten tähden, sulivat kaikki kuin lumipatsaat herra Emanuelin kohtuuttoman kuumuuden edessä. Minä en ollut vielä kovinkaan järkyttynyt, istahdin ja uskalsin tarttua työhöni.

Jokin seikka — joko jatkuvassa äänettömyydessäni tai ompelevan käteni liikkeissä — teki kokonaan lopun herra Emanuelin kärsivällisyydestä. Hän hypähti alas korokkeeltaan. Pöytäni lähellä oli kamiina, ja hän iski kiinni siihen. Pieni rautaovi oli lentää saranoiltaan, hiilet kirposivat sinne tänne.

" Est-ce que vous avez l'intention de m'insulter?"[71] sanoi hän minulle matalalla raivostuneella äänellä, pirstoessaan valkeata jota muka kohensi.

Oli aika lepyttää häntä hiukan, mikäli mahdollista.

"Mutta monsieur", sanoin, "minä en mistään hinnasta tahtoisi solvaista teitä. Muistan liian hyvin teidän kerran toivoneen että olisimme ystäviä."

Tarkoitukseni ei ollut että ääneni olisi värissyt, mutta se värisi — enemmän luullakseni äskeisen ilon vaikutuksesta kuin senhetkisen pelon tähden. Oli kuitenkin jotakin herra Paulin vihassa — sen intohimoisessa kiihkeydessä — joka oli erikoisesti omiaan nostamaan kyynelet silmiin. En ollut onneton, en pelännyt paljoakaan, ja kuitenkin itkin.

"No, no!" sanoi hän nyt, katsoi ympärilleen ja näki yleisen vedenpaisumuksen. "Totisesti olen aika peto ja lurjus. Minulla on vain yksi nenäliina", hän lisäsi, "mutta jos minulla olisi kaksikymmentä, antaisin teille joka ainoan. Opettajanne saa edustaa teitä. Kas tässä, neiti Lucy."

Ja hän veti esiin ja ojensi minulle puhtaan nenäliinan. Nyt olisi henkilö joka ei tuntenut Paulia eikä hänen puuskiaan, varmaan kursaillut — kieltäytynyt ottamasta vastaan tarjousta — jne. Mutta minä tunsin liiankin selvään että sellainen ei menettelisi: pieninkin epäröinti olisi vaikuttanut tuhoisasti alkavaan rauhanhierontaan. Minä nousin ja menin puolitiehen vastaan, otin nenäliinan kauniisti käteeni ja kuivasin sillä silmäni. Sitten palasin paikalleni, pidin tuota rauhanlippua kädessä polvellani ja varoin tarkasti koko lopputunnin aikana koskemasta neulaan, sormustimeen, saksiin tai musliiniin. Monta kateellista katsetta loi Paul noihin tarvekaluihin; hän vihasi niitä kuolettavasti, ompeleminen kun oli hänen mielestään vain omiaan hajottamaan sitä tarkkaavaisuutta, jonka tuli kohdistua vain häneen itseensä. Hän piti hyvin kaunopuheisen oppitunnin ja oli erittäin kiltti ja ystävällinen loppuun saakka. Ennen kuin hän lopetti, olivat pilvet poissa ja aurinko paistoi kirkkaasti — kyynelet olivat vaihtuneet hymyilyiksi.

Poistuessaan huoneesta hän pysähtyi vielä kerran pöytäni eteen.

"Entä kirjeenne?" hän sanoi, tällä kertaa vähän säyseämmin.

"Minä en ole lukenut sitä, monsieur."

"Ahaa, se on liian hyvä luettavaksi heti, te säästätte sen niinkuin minä poikana säästin kypsimmät persikat."

Arvelu oli niin lähellä totuutta, etten voinut estää äkillistä lämmintä punaa kohoamasta kasvoihini ja ilmaisemasta sitä.

"Varaatte itsellenne hauskan hetken", hän sanoi, "avaatte kirjeen kun olette yksin — n'est-ce pas?[72] Ah, teidän hymynne vastaa. Niin, niin, ei saisi olla liian ankara, ' la jeunesse n'a qu'un temps '."[73]

"Monsieur, monsieur!" huusin tai pikemmin kuiskasin hänen jälkeensä, kun hän kääntyi poistuakseen. "Älkää lähtekö erehdyksen vallassa. Se on vain ystävän kirje. Sen voin vannoa vaikka en vielä ole lukenutkaan sitä."

" Je conçois, je conçois: on sait ce que c'est qu'un ami.[74] Hyvästi, mademoiselle!"

"Mutta monsieur, tässä on nenäliinanne."

"Pitäkää se, pitäkää se kunnes kirje on luettu ja tuokaa se sitten minulle; silmistänne luen kirjeen sisällyksen."

Kun hän oli lähtenyt ja oppilaat jo olivat virranneet kouluhuoneesta lehtimajaan ja sieltä puutarhaan ja pihalle tavalliselle vapaaajalleen ennen päivällistä, seisoin hetken mietteissäni ja solmin hajamielisesti nenäliinan käteni ympäri. Jostakin syystä — ehkä jokin äkillinen väläys lapsuuden kultapäivistä ilahdutti minua ja herätti oudolla tavalla lapsuuden vallattomuuden, ehkä vapaus tunnin päätyttyä sai mieleni hilpeäksi, ja ennen kaikkea riemastutti sydäntäni iloinen tietoisuus aarteestani joka oli rasiassa, lippaassa ja laatikossa tuolla ylhäällä — aloin leikkiä nenäliinalla ikään kuin se olisi ollut pallo, heittelin sitä ilmaan ja sieppasin kiinni kun se putosi. Leikin keskeytti toinen käsi kuin omani — käsi joka pisti esiin päällystakin hihasta ja ojennettiin olkani yli; se tarttui tilapäiseen leikkikaluuni ja vei sen pois. Kuulin samalla yrmeät sanat:

"Näen kyllä että teette pilkkaa minusta ja tavaroistani."

Totisesti tuo pikku mies oli kauhea, oikukas ja kaikkiallaoleva kuin mikäkin velho: ei sitä koskaan tietänyt mistä hän tulla tuiskahti ja mitä hänellä oli mielessä.

XXII

KIRJE

Kun kaikki hiljeni talossa, kun päivällinen ja meluisa vapaahetki olivat ohi, kun oli tullut pimeä, ja hiljainen lukulamppu oli sytytetty ruokasaliin, kun ulko-oppilaat olivat menneet kotiin ja ovien pauke ja kellon kilinä siltä päivältä vaiennut, kun madame varmasti oli asettunut omalle puolelleen äitinsä ja ystäviensä seuraan, silloin hiivin keittiöön, pyysin puolen tunnin ajaksi kynttilää erityiseen tarkoitukseen ja sain pyyntööni myöntävän vastauksen ystävältäni Gotonilta, joka sanoi: "Saatte toki, kultaseni, saatte vaikka kaksi, jos tahdotte." Ja kynttilä kädessä menin ääneti makuusaliin.

Suuri oli harmini kun huomasin että eräs oppilas oli pahoinvoinnin tähden jo mennyt levolle — vielä suurempi kun musliinimyssyn reunuksen alta tunsin Ginevra Fanshawen "kärsivät kasvot". Tällä hetkellä hän tosin näytti nukkuvan, mutta ihan varmaan hän oli heräävä ja ahdistava minua laverteluillaan juuri silloin kun keskeytys olisi vähimmin suotavaa. Tosiaankin, kun katselin häntä, huomasin pienen vavahduksen silmäluomessa, mikä ilmaisi että tuo näennäinen lepo saattoi olla vain sotajuoni ja että hän itse asiassa viekkaasti piti silmällä "Timonin" liikkeitä. Häneen ei ollut luottamista. Ja minä olin niin toivonut saada olla yksin, vain sen verran että ehtisin lukea kallisarvoisen kirjeeni rauhassa.

Hyvä, minun oli mentävä luokkahuoneisiin. Etsittyäni ja löydettyäni aarteen lippaastaan laskeuduin alas. Huono onni vainosi minua. Luokkahuoneita parhaillaan lakaistiin ja puhdistettiin kynttilän valossa jokaviikkoisen tavan mukaan: penkit oli kasattu pulpeteille, ilma oli harmaa tomusta, märkä kahvinporo (sitä käyttävät labassecourilaiset palvelustytöt teelehtien asemesta) peitti lattian, kaikki oli toivotonta sekasotkua. Vetäydyin takaisin nolona mutta en lannistuneena, ja tahdoin yhtä päättävästi kuin konsanaan löytää yksinäisyyttä jostakin.

Otin avaimen sieltä missä tiesin sen olevan, nousin kolmet portaat yhteen menoon, pääsin pimeälle ja hiljaiselle pengermälle, avasin madonsyömän oven ja työnnyin mustalle kylmälle ullakolle. Tänne ei kukaan seuraisi minua — kukaan ei keskeyttäisi — ei edes madame itse. Suljin ullakon oven, asetin kynttilän vanhalle laholle lipastolle, heitin hartioilleni huivin, sillä ilma oli jääkylmä, otin kirjeeni väristen suloisesta maltittomuudesta, rikoin sinetin.

"Onko se pitkä — onko se lyhyt?" ajattelin, ja pyyhkäisin kädellä silmiäni hälventääkseni lauhkean eteläsateen hopeisen himmeyden.

Se oli pitkä.

"Onko se kylmä — onko se ystävällinen?"

Se oli ystävällinen.

Hillitty, hallittu, kuritettu odotukseni piti sitä hyvin ystävällisenä, ikävöivä ja isoava ajatukseni ehkä ystävällisempänä kuin se olikaan.

Niin vähän olin toivonut, niin paljon olin pelännyt, nyt sain maistaa toteutumisen täyttä riemua — sellaista jota kenties monikaan ihmisolento ei saa tuntea koko elinaikanaan. Poloinen englanninopettaja kylmällä ullakolla lukiessaan lepattavan kynttilän valossa kirjettä joka oli vain ystävällinen — ei mitään muuta — vaikka tuo ystävällisyys minusta silloin tuntuikin jumalaiselta, oli onnellisempi kuin moni kuningatar palatsissaan.

Onni jolla oli niin hatara alkuperä, ei tietenkään voinut olla muuta kuin lyhyt, mutta niin kauan kuin sitä kesti, se oli aitoa ja verratonta: pisara — mutta suloinen pisara — oikeata hunajakastetta. Tohtori John oli kirjoittanut minulle pitkälti, hän oli kirjoittanut minulle mielellään, hän oli kirjoittanut hyväntuulisesti, viipyen päivänpaisteisen tyytyväisenä kohtauksissa jotka olivat sattuneet hänen ja minun silmieni edessä, paikoissa jotka yhdessä olimme nähneet, keskusteluissamme, lyhyesti sanoen kaikenlaisissa pikkuseikoissa, jotka kuuluivat viimeisiin rauhan viikkoihin. Mutta riemuni sisin ydin oli varmuus, johon tuo hilpeä ja herttainen sävy niin jalomielisesti antoi aihetta, varmuus siitä että kirje ei ollut tarkoitettu vain minun ilokseni, vaan hänen omaksikin hauskuudekseen. Hauskuus jota hän ehkä ei enää koskaan haluaisi eikä etsisi — sellainen olettamus tuntui joka suhteessa todenmukaiselta — mutta se oli sen ajan murhe. Kuluvassa hetkessä ei ollut mitään tuskaa, ei mitään tahraa eikä puutetta — se oli täysipainoinen, puhdas ja virheetön, ja toi minulle syvää siunausta. Kiitävä enkeli näytti viivähtävän vieressäni, se nojautui sydämeeni ja painoi sen sykintää vasten rauhoittavan ja viileän, parantavan ja pyhittävän siipensä. Tohtori John, sinä tuotit minulle tuskaa jäljestäpäin: kaikki paha annettakoon anteeksi — vapaasti anteeksi — tuon yhden herttaisen, ikimuistettavan hyvän työn tähden.

Onko ilkeitä olentoja, jotka eivät ole ihmisiä ja jotka kadehtivat ihmisonnea? Onko pahoja voimia, jotka kummittelevat ilmassa ja myrkyttävät sen ihmiseltä? Kuka oli lähelläni?

Jokin outo ääni kuului avaralta yksinäiseltä ullakolta. Minusta tuntui kuin ihan varmaan olisin kuullut lattialla hiipiviä askeleita — ikään kuin joku olisi liukunut eteenpäin tuon pimeän nurkan suunnalta, jossa nuo kummitusmaiset pahantekijä-takit riippuivat. Minä käännyin: valoni oli huono, huone pitkä — mutta niin totta kuin elän! Keskellä kummitusmaista huonetta näin haamun, mustaan ja valkoiseen puetun, jonka viitta oli ahdas, suora ja musta, pää hunnutettu, valkoinen.

Sano mitä tahdot, lukija — sano että olin hermostunut tai hullu, vakuuta että kirjeen aiheuttama jännitys oli saanut minut kiihdyksiin, selitä että näin unta, mutta tämän minä vannon: minä näin siinä — tuossa huoneessa — sinä yönä — haamun joka oli kuin — nunna.

Minä kirkaisin, minä kauhistuin. Jos tuo olento olisi lähestynyt minua, olisin varmaan pyörtynyt. Se vetäytyi takaisin, ja minä riensin ovelle. En tiedä miten pääsin portaita alas. Vaistomaisesti vältin ruokasalia ja suuntasin kulkuni madamen seurusteluhuoneeseen. Syöksyin sisään. Sanoin:

"Ullakolla on jotakin — minä olin siellä — minä näin jotakin. Menkää katsomaan, kaikki tyynni!"

Minä sanoin "kaikki tyynni", sillä huone oli mielestäni täynnä väkeä, vaikka siellä itse asiassa oli vain neljä henkeä: madame Beck, hänen äitinsä madame Kint, joka oli sairas ja nyt käymässä tyttärensä luona, hänen veljensä Victor Kint ja toinen herrasmies, joka keskusteli vanhan rouvan kanssa elikä päin ovea minun astuessani sisään.

Kuolettava pelkoni ja heikkouteni oli varmaan tehnyt minut kalmankalpeaksi. Minua vilutti ja värisytti. Kaikki nousivat kauhuissaan ja ympäröivät minut. Vaadin heitä lähtemään ullakolle; herrojen näkeminen teki minulle hyvää ja rohkaisi minua: tuntui kuin miesten läheisyydestä olisi jotakin toivoa ja apua. Käännyin ovea kohti ja viittasin heitä seuraamaan itseäni. He tahtoivat pysäyttää minut, mutta minä sanoin että heidän piti tulla minun osoittamaani tietä: heidän täytyi nähdä mitä minä olin nähnyt — jotakin kummallista, joka seisoi keskellä ullakkoa. Ja nyt muistin kirjeeni, joka oli jäänyt lipastolle kynttilän viereen. Tuo kallisarvoinen kirje! Ihmisiä tai aaveita oli uhmattava sen tähden. Lensin portaita ylös, riensin sitä nopeammin kun tiesin että toisia tuli perässäni: heidän oli pakko seurata.

Katso! Kun pääsin ullakon ovelle, oli sen takana pimeä kuin säkissä: kynttilä oli sammunut. Onneksi joku — arvatenkin madame, levollisena ja järkevänä kuten ainakin — oli tuonut mukanaan lampun, ja niinpä tunkeutui valo piankin tuohon synkkään pimeyteen. Tuossa oli kynttilä sammuksissa lipastolla, mutta missä oli kirje? Ja nyt minä katselin sitä, enkä nunnaa.

"Kirjeeni, minun kirjeeni!" läähätin ja voihkin miltei suunniltani. Hapuilin pitkin lattiaa väännellen käsiäni. Julma, julma tuomio! Tuo onnenmurunen oli siis yliluonnollisella tavalla temmattu minulta ennen kuin olin ehtinyt sitä kunnollisesti maistaakaan.

En tiennyt mitä toiset tekivät, en voinut katsella heitä: he tekivät minulle kysymyksiä, joihin en vastannut, he tutkivat kaikki nurkat, lörpöttelivät päällystakkien epäjärjestyksestä, kattoikkunan halkeamasta — tiesi mistä kaikesta. "Jotakin tai joku on täällä ollut", pääteltiin viisaasti.

"Oi, he ovat ottaneet kirjeeni!" huusi etsivä ja hapuileva hullu, joka ajatteli vain yhtä asiaa.

"Minkä kirjeen, Lucy? Rakas tyttöni, minkä kirjeen?" kysyi tuttu ääni korvani juurelta. Saatoinko uskoa tuota korvaa? En, ja katsahdin ylös. Voinko luottaa silmiini? Olinko tuntenut äänen? Katsoinko nyt kasvoista kasvoihin tuon saman kirjeen kirjoittajaa? Oliko tuo herrasmies, joka seisoi vieressäni pimeällä ullakolla, John Graham — tohtori Bretton itse?

Oli, hän se oli. Hänet oli samana iltana kutsuttu katsomaan vanhaa madame Kintiä, jolla oli jokin taudinkohtaus, hän juuri oli tuo toinen herra, jonka näin madamen huoneessa kun tulin sisään.

"Oliko se minun kirjeeni, Lucy?"

"Teidän juuri — kirje jonka kirjoititte minulle. Olin tullut tänne jotta saisin lukea sen rauhassa. En voinut löytää toista paikkaa, jossa olisin saanut olla yksin. Olin säästänyt sitä kaiken päivää — en edes avannut sitä ennen iltaa: ehdin tuskin silmäillä sitä loppuun asti, enkä voi kestää sen menettämistä. Voi, minun kirjeeni!"

"Vaiti, älkää itkekö ja tuskaantuko noin hirveästi. Mitä arvoa sillä sitten oli? Hiljaa! Tulkaa pois tästä kylmästä huoneesta; he lähettävät nyt hakemaan poliisia, joka tutkii asian tarkemmin, meidän ei tarvitse jäädä tänne — tulkaa, mennään alas!"

Lämmin käsi tarttui viluisiin sormiini ja talutti minut huoneeseen jossa oli tulta. Tohtori John ja minä istahdimme tulen ääreen. Hän puheli minulle ja tyynnytti minua äärettömän herttaisesti, luvaten minulle kaksikymmentä kirjettä tuon yhden kadonneen tilalle. Jos on sanoja ja tekoja jotka pistävät kuin veitset ja joiden aiheuttamat syvät haavat eivät koskaan parane — jotka myrkkyä tihkuvalla sahanterällään loukkaavat ja herjaavat — niin samoin on lohdutuksen sanoja, joiden sävy on niin hieno, että kuulijan korva halukkaasti säilyttää niiden kaiun ainaisesti, hyväileviä ystävyydentekoja, joita rakastetaan ja muistellaan läpi koko elämän ja jotka säteilevät himmentymättömän kirkkaina läpi senkin synkän pilven, joka käy itse kuoleman edellä. Minulle on myöhemmin kerrottu ettei tohtori Bretton ollut läheskään niin täydellinen kuin miksi häntä luulin, että hänen luonteestaan itse asiassa puuttui se syvyys, korkeus, tasapaino ja kestävyys, jota minä luulin siinä olevan. Minä en tiedä: minulle hän oli yhtä virvoittava kuin lähde nääntyvälle vaeltajalle — kuin aurinko värjöttävälle vangille. Minä muistan hänet sankarina. Sankarina tahdon ajatella häntä tälläkin hetkellä.

Hän kysyi hymyillen, miksi välitin niin kovin paljon hänen kirjeestään. Minä ajattelin mutta en sanonut, että se oli minulle kallis kuin veri suonissani. Vastasin vain että sain niin harvoin kirjeitä joista välitin.

"Olen varma että ette lukenutkaan sitä", hän sanoi, "muuten ette välittäisi siitä vähääkään."

"Minä luin, mutta vain kerran. Tahtoisin lukea sen uudestaan. Olen pahoillani kun se on kadonnut." Enkä voinut olla hyrskähtämättä uuteen itkuun.

"Lucy, Lucy, poloinen pieni kummisisareni — jos sellaista sukulaisuutta on — tässä, tässä on kirjeenne. Miksi ei se paremmin ansaitse noin kuumia kyyneliä ja noin hellästi liioittelevaa uskollisuutta?"

Omituinen, luonteenomainen temppu! Hänen nopea silmänsä oli nähnyt kirjeen lattialla josta sitä etsin, hänen yhtä nopea kätensä oli siepannut sen siitä. Hän oli kätkenyt sen liivintaskuunsa. Jos hätäni olisi ollut hivenenkään laimeampaa ja epätodellisempaa, epäilen olisiko hän tunnustanut sitä oikeaksi ja rauhoittanut minua. Astettakin kylmemmät kyynelet kuin ne, joita minä vuodatin, olisivat vain huvittaneet tohtori Johnia.

Oli niin hauskaa saada takaisin kirjeeni, että unohdin antaa hänelle ansaitut moitteet kiusoittelustaan. Iloni oli suuri, sitä ei käynyt salaaminen; luulen kuitenkin että se näkyi enemmän ilmeestäni kuin sanoista. Puhuin vähän.

"Oletteko tyytyväinen nyt?" kysyi tohtori John.

Vastasin että olin — tyytyväinen ja onnellinen.

"Hyvä", hän jatkoi, "mutta kuinka on ruumiillisen vointinne laita? Alatteko rauhoittua? Ei juuri, vapisettehan vielä kuin lehti."

Minusta tuntui kuitenkin että olin kyllin rauhallinen, en ainakaan enää ollut kauhun vallassa. Sanoin olevani tyyni.

"Kykenette siis kertomaan minulle mitä näitte? Tiedonantonne oli perin epämääräinen, tiedättekö sitä? Olitte valkoinen kuin muuri, mutta puhuitte vain jostakin, sanomatta mitä se oli. Oliko se ihminen? Oliko se eläin? Mikä se oli?"

"En aio koskaan tarkemmin kertoa mitä näin", vastasin, "jollei joku toinenkin näe samaa — silloin tukisin häntä todistuksellani; muussa tapauksessa minua ei uskota ja sanotaan että olen nähnyt unta."

"Kertokaa minulle", sanoi tohtori Bretton, "minä kuuntelen virkani puolesta. Katselen teitä nyt ammattini kannalta ja luen kenties kaiken mitä te tahdotte salata — silmistänne, jotka ovat oudon eloisat ja levottomat, poskistanne, joilta veri on paennut, kädestänne, jota ette saa vakaantumaan. Kas niin, Lucy, kertokaa minulle kaikki."

"Te nauratte —"

"Jos ette kerro, ette enää saa kirjeitä."

"Te nauratte nyt jo."

"Minä otan takaisin tuonkin ainoan epistolan: koska se on omani, luulen että minulla on oikeus vaatia se itselleni."

Tunsin ilkamointia hänen sanoissaan, se teki minut vakavaksi ja hiljaiseksi, mutta kirjeen taitoin kokoon ja piilotin näkyvistä.

"Piilottakaa vain, kyllä minä sen saan haltuuni milloin vain haluan. Ette tunne taitoani silmänkääntäjäntempuissa. Voisin esiintyä poppamiehenä jos tahtoisin. Äitikin sanoo väliin, että minulla on samanlainen silmä kuin kielikin, mutta sitä ette te ole koskaan huomannut — vai oletteko, Lucy?"

"Tottahan nyt — kun olitte vain poika, huomasin molemmat: paljon paremmin silloin kuin nyt, sillä nyt olette voimakas, ja voima ei tarvitse viekkautta. Mutta on teillä vieläkin, tohtori John, ' un air fin ',[75] kuten tässä maassa sanotaan, ja siitä ei kukaan voi erehtyä. Madame näki sen ja —"

"Ja piti siitä", hän sanoi nauraen, "sillä hänellä itsellään on samanlainen. Mutta Lucy — antakaa minulle tuo kirje — ette te siitä todella välitä."

Tuohon ärsyttävään puheeseen en vastannut. Kun Graham oli naljailutuulella, ei hänen mieltään saanut liiaksi noudattaa. Juuri nyt väreili hänen huulillaan uusi hymy — hyvin miellyttävä, mutta se pahoitti mieltäni jollakin tavoin — uusi valo välähti hänen silmissään — ei vihamielinen mutta ei rauhoittavakaan. Minä nousin lähteäkseni ja toivotin hänelle hyvää yötä hieman surullisesti.

Hänen herkkätunteisuutensa — tuo omituinen, varova, keksivä kyky — tajusi silmänräpäyksessä äänettömän ja tuskin ajatellun moitteeni. Hän kysyi hiljaa, olinko loukkautunut. Pudistin päätäni.

"Sallikaa minun sitten puhua hetkinen vakavasti kanssanne ennen kuin lähdette. Hermonne ovat suuresti kiihtyneessä tilassa. Päättäen ilmeestänne ja käytöksestänne, vaikka hillitsettekin niitä hyvin, uskon varmaan että ollessanne tänä iltana tuolla synkällä hautamaisella ullakolla — tuossa kosteassa, homeelta haisevassa tyrmässä, keuhkotaudin ja katarrin pesässä, jonne teidän ei koskaan olisi pitänyt astua — uskon että näitte tai luulitte näkevänne jotakin joka erityisesti oli omiaan vaikuttamaan mielikuvitukseen. Tiedän että luonnolliset kauhut, rosvojen pelko ym. eivät tepsi eivätkä ole koskaan tepsineet teihin, mutta en ole yhtä varma etteikö aavemainen näky järkyttäisi koko olemustanne. Olkaa levollinen nyt. Näen että tämä kaikki kuuluu hermoihin, mutta määritelkääpä näkynne tarkemmin."

"Ettekö kerro kenellekään?"

"En kenellekään — ihan varmasti. Saatte luottaa minuun yhtä ehdottomasti kuin luotitte isä Silakseen. Tosiaankin saattaa tohtori olla luotettavampi rippi-isä näistä kahdesta, vaikka hänen hiuksensa eivät olekaan harmaat."

"Ettekö naura?"

"Ehkä nauran — se voi tehdä teille hyvää — mutta pilkallisesti en naura. Lucy, minulla on teitä kohtaan ystävän tunteita, vaikka arka luonteenne onkin hidas luottamukseen."

Hän näyttikin nyt ystävältä: tuo kuvaamaton hymy ja silmien välähdys olivat nyt poissa, huulten, sieraimien ja kulmakarvojen pelottavat kaariviivat olivat alentuneet, hänen asentonsa oli rauhallinen, ilme tarkkaavainen ja vakava. Hän oli voittanut luottamukseni, ja kerroin hänelle tarkalleen mitä olin nähnyt. Olin jo aikaisemmin kertonut hänelle tämän talon tarinan — sen kertomisessa oli vierähtänyt hetkinen leppoisaa lokakuun iltapäivää, jona hän ja minä yhdessä ajelimme Bois l'Etangissa.

Hän istui mietteissään, ja sillä välin kuulimme toisten tulevan portaita alas.

"Tulevatko he keskeyttämään meidät?" hän sanoi katsoen harmistuneena oveen.

"He eivät tule tänne", vastasin, sillä olimme pienessä salongissa, jossa madame ei koskaan istunut iltaisin ja jonka uuni aivan sattumalta vielä oli kuumana. He sivuuttivat oven ja menivät ruokasaliin.

"Nyt he puhuvat", hän jatkoi, "rosvoista ja murtovarkaista ja niin edespäin. Antakaa heidän puhua — muistakaa että ette sano mitään, ja pysykää päätöksessänne olla kuvaamatta nunnaanne kenellekään. Se saattaa näyttäytyä teille uudelleen — älkää säikähtäkö."

"Luuletteko siis", sanoin salaisen kauhun vallassa, "että se tuli omista aivoistani, on nyt mennyt sinne takaisin ja saattaa taas tulla näkyviin jonakin päivänä ja hetkenä, kun en odota sitä?"

"Luulen että tässä on harhanäkytapaus, ja pelkään sen johtuvan pitkällisestä henkisestä tuskasta."

"Oi, tohtori John, minua värisyttää pelkkä ajatuskin että olisin altis tuollaiseen harhanäkyyn. Se näytti niin todelliselta. Eikö ole mitään parannusta — mitään ehkäisykeinoa?"

"Onni on parannus, iloinen mieli ehkäisykeino: viljelkää molempia."

Mikään iva maailmassa ei mielestäni koskaan ole kuulunut niin ontolta kuin se, että käsketään viljelemään onnea. Mitä tarkoittaa sellainen neuvo? Onni ei ole mikään peruna, jonka saa istuttaa multaan ja jota voi hoitaa ja höystää. Onni on aurinko joka säteilee meihin kaukaa taivaalta. Se on jumalainen kaste, jonka sielu muutamina suviaamuinaan tuntee lankeavan ylitseen Paratiisin amaranttiniityiltä ja kultaisista hedelmätarhoista.

"Viljelkää onnea!" sanoin tohtorille vain. "Viljelettekö te onnea? Kuinka menettelette?"

"Olen luonnostani iloinen veikko, eikä onnettomuus ole koskaan vainonnut minua. Vastoinkäyminen rypisti minulle ja äidilleni kulmiaan ja pyyhkäisi meitä ohimennen, mutta me uhmasimme sitä tai pikemmin nauroimme sille ja se meni menojaan."

"Ei se vielä mitään viljelemistä ole."

"Minä en päästä surumielisyyttä lähelleni."

"Vai ette, olen nähnyt teidät kokonaan sen vallassa."

"Ginevra Fanshawenko takia, vai mitä?"

"Eikö hän joskus tehnyt teitä onnettomaksi?"

"Pyh, loruja, joutavia! Näette että voin paremmin nyt."

Jos naurava ja eloisasti tuikkiva silmä sekä terveyttä ja tarmoa säteilevät kasvot voivat todistaa että joku voi paremmin, totisesti hän silloin voi paremmin.

"Ette tosiaankaan näytä kovin kipeältä ja vaivaiselta", myönsin.

"Ja miksi ette te, Lucy, voi näyttää samanlaiselta ja olla samanlainen kuin minäkin — hilpeä, rohkea, valmis uhmaamaan kaikkia kristikunnan nunnia ja liehittelyjä? Voisin antaa kultaa jos vain näkisin teidän naksauttavan sormianne. Koettakaahan!"

"Entä jos toisin neiti Fanshawen eteenne juuri nyt?"

"Minä vannon, Lucy, että hän ei järkyttäisi minua vähääkään, tai hän järkyttäisi minua vain yhdellä keinolla — todellisella, niin, ja intohimoisella rakkaudella. Vähemmästä hinnasta en myöntäisi anteeksiantoa."

"Niinkö tosiaankin? Yksi ainoa hymy hänen huuliltaan olisi jokin aika sitten ollut teille kokonainen omaisuus."

"Toisin nyt, Lucy, toisin nyt. Muistakaa että kerran sanoitte minua orjaksi! Nyt olen vapaa mies!"

Hän nousi seisomaan. Pään asento, vartalon ryhti, loistavien silmien katse uhkui vapautta joka oli enemmän kuin huolettomuutta — mielentilaa joka halveksi mennyttä orjuutta.

"Neiti Fanshawe", hän jatkoi, "on johtanut minut tunnekauden läpi, joka nyt on ohi. Olen päässyt toisenlaiseen tilaan, ja nyt minua suuresti haluttaa vaatia rakkautta rakkaudesta — intohimoa intohimosta — ja hyvällä mitalla sittenkin."

"Ah, tohtori, te sanoitte että oli luonteenne mukaista tavoitella rakkautta vaikeissa olosuhteissa — että ylpeä tunteettomuus viehätti teitä!"

Hän vastasi nauraen: "Luontoni vaihtelee, yhden hetken mieliala on väliin toisen pilkan esine. No niin, Lucy", — hän veti käsineet käteensä — "tuleekohan nunna vielä tänä iltana, luuletteko?"

"En luule."

"Sanokaa hänelle terveiseni, jos hän tulee — tohtori Johnin terveiset — ja pyytäkää häntä hyväntahtoisesti odottamaan käyntiäni. Lucy, oliko se kaunis nunna? Oliko hänellä somat kasvot? Sitä ette ole vielä kertonut minulle, ja sehän tässä todella on tärkeätä."

"Hänellä oli valkoinen huntu kasvojensa edessä", vastasin, "mutta hänen silmänsä loistivat."

"Viheliäiset haamun hepenet!" huudahti hän vailla kunnioitusta. "Mutta olihan hänellä sentään kauniit silmät — loistavat ja lempeät?"

"Kylmät ja tuijottavat", oli vastaus.

"Ei, ei, emme me huoli hänestä sitten, ei hän saa vainota teitä, Lucy. Lyökää hänelle kättä, jos hän tulee takaisin. Kestäisikö hän tällaista, luuletteko?"

Minun mielestäni hänen kädenlyöntinsä oli liian herttainen ja sydämellinen kummituksen kestettäväksi, ja niin oli myös hymy joka seurasi sitä, kun hän toivotti "hyvää yötä".

<tb>

Ja oliko ullakolla ollut mitään? Mitä he olivat keksineet? Luulen että heidän tarkimpienkin tutkimustensa tulokset jäivät hyvin vähiin. Puheltiin ensin että päällystakkeja oli siirretty, mutta madame Beck sanoi minulle jäljestäpäin, että hänen mielestään ne riippuivat jokseenkin samoin kuin ennenkin, ja mitä tulee kattoikkunan särjettyyn ruutuun, hän vakuutti että ullakkoikkunoissa melkein aina on jokin särkynyt ruutu: sitä paitsi oli pari päivää sitten ollut ankara raemyrsky. Madame tiedusteli minulta hyvin tarkasti mitä olin nähnyt, mutta minä kuvailin vain epäselvää mustapukuista haamua: varoin hengähtämästäkään sanaa "nunna", sillä uskoin varmaan että se sana olisi heti saanut hänet ajattelemaan jotakin romanttista ja epätodellista. Hän velvoitti minua olemaan mainitsematta asiaa ainoallekaan palvelijattarelle, opettajalle tai oppilaalle, ja kiitti lämpimästi hienotunteisuuttani, kun olin tullut hänen yksityishuoneisiinsa enkä vienyt tuota kauhunsanomaa koulun ruokasaliin. Siihen asia raukesi. Minä jäin salaisesti ja suruisena pohtimaan, oliko tuo outo näky tästä maailmasta vai haudantakaisesta vai oliko se tosiaankin vain sairauden harha ja minä tuollaisen sairauden uhri.

XXIII

VASHTI

"Suruisena pohtimaan", sanoinko niin? Ei, uusi voima alkoi vaikuttaa elämääni, ja suru lannistettiin joksikin aikaa. Kuvitelkaa rotkoa syvällä metsän pimennossa, se on piilossa keskellä sumua ja märkyyttä, sen turve on kosteata, sen ruoho kalpeata ja kituvaa. Myrsky tai kirves tekee suuren aukon sen edessä kasvaviin tammiin, tuuli tunkeutuu sisään, aurinko kurkistaa, surullinen kylmä rotko muuttuu syväksi valosäiliöksi, keskikesä säteilee sinistä loistettaan ja kultavaloaan ihanalta taivaankannelta, jota tuo nääntyvä onkalo ei tähän asti ollut koskaan nähnyt.

Minussa heräsi uusi usko — usko onneen.

Kolme viikkoa oli kulunut ullakkoseikkailusta ja minulla oli rasiassa, lippaassa ja laatikossa tuolla ylhäällä, käärittyinä yhteen ensimmäisen kirjeen kanssa, neljä samankaltaista, saman lujan kynän kirjoittamia, saman selvän sinetin sulkemia, täynnä samaa elähyttävää voimaa. Elähyttävältä voimalta tuntui se minusta silloin: luin niitä sitten vuosien jälkeen, ja ne olivat aika ystävällisiä kirjeitä — hauskoja kirjeitä, koska hyväntuulinen ihminen oli ne kirjoittanut, kahdessa viimeisessä oli kolme tai neljä puoleksi iloista, puoleksi hellää loppuriviä, joita " tunne oli hipaissut mutta ei täyttänyt". Aika, rakas lukija, sulatti ne tällaiseksi miedoksi juomaksi, mutta kun ensi kerran maistoin niiden mehua, joka juuri oli raikkaana vuotanut ihaillusta alkulähteestään, tuntui se jumalaisen viinitarhan tuotteelta, maljalta jonka Hebe voisi täyttää ja joka kelpaisi kuolemattomillekin.

Välittääköhän lukija, muistellen mitä on sanottu pari sivua sitten, kysyä kuinka vastasin näihin kirjeisiin: annoinko kuivan ja kitsaan järjen hillitä itseäni, vai soinko täyden, vapaan, välittömän vallan tunteelle?

Totta puhuakseni tein sovittelun, palvelin kahta herraa, notkistin polveni Rimmonin temppelissä ja ylensin sydämeni toisessa pyhäkössä. Kirjoitin näihin kirjeisiin kaksi vastausta — toisen omaksi ilokseni, toisen Grahamin luettavaksi.

Alussa tunne ja minä karkotimme järjen, salpasimme oven ja sitten istuimme, otimme paperia, kastoimme kiihkeän kynän musteeseen ja aloimme syvän ilon vallassa vuodattaa vilpitöntä sydäntämme. Kun olimme lopettaneet — kun kaksi sivua oli täynnä kieltä josta uhkui voimakas ja uskollinen kiintymys, syvä ja todellinen kiitollisuus — (tässä yhteydessä tahdon kerta kaikkiaan suuttuneena ja halveksien torjua kaikki alhaiset viittaukset "lämpimämpiin tunteisiin": naiset eivät elätä tällaisia "lämpimiä tunteita", jollei tuttavuuden alusta saakka kertaakaan ole horjutettu heidän sitä vakaumustaan, että sellainen olisi kuolettavaa mielettömyyttä; kukaan ei koskaan heittäydy rakkauden valtaan, jollei ole edes unissaan nähnyt toivon tähden nousevan rakkauden levottomien vetten yli) — niin, kun siis olin ilmaissut läheisen, syvän ja ihailevan kiintymykseni — kiintymyksen joka ikävöi vetää puoleensa ja ottaa omalle osalleen kaiken mikä oli tuskallista sen esineen kohtalossa — joka olisi tahtonut, jos olisi voinut, hälventää ja ohjata pois kaikki myrskyt ja salamat elämästä johon se suhtautui intohimoisella huolenpidolla — silloin, juuri sinä hetkenä järkkyivät sydämeni ovet, salvat ja säpit antautuivat ja järki syöksyi sisään voimakkaana ja kostonhaluisena, sieppasi käsiinsä nuo täydet sivut, luki, pilkkasi ja pyyhki pois, repi palasiksi ja kirjoitti uudelleen, sulki kirjeen, kirjoitti osoitteen ja lähetti matkaan lyhyen täsmällisen, sivunmittaisen sanoman. Se teki oikein.

En elänyt yksin kirjeistä: minun luonani käytiin, minusta pidettiin huolta, kerran viikossa minut vietiin La Terrasse'iin ja aina minuun kiinnitettiin suurta huomiota. Tohtori Bretton ei jättänyt kertomatta miksi hän oli minulle niin ystävällinen. "Tahdon pitää nunnaa loitolla", hän sanoi, "olen päättänyt kiistellä saaliista hänen kanssaan." Hän selitti saaneensa perinpohjaisen vastenmielisyyden nunnaan, etupäässä noiden valkoisten hunnutettujen kasvojen ja kylmien harmaiden silmien tähden. "Niin pian kuin olin kuullut noista ikävistä yksityiskohdista", hän vakuutti, "yllytti ehdoton vastenmielisyys minut taisteluun häntä vastaan, päätin koettaa kumpi meistä on viisaampi, hän vai minä, ja toivoisin vain että hän tervehtisi teitä vielä kerran ja minun aikanani." Sitä ei nunna kuitenkaan tehnyt. Sanalla sanoen, tohtori John suhtautui minuun kuin potilaaseen, tieteensä kannalta, ja sai sekä harjoittaa ammattitaitoaan että tyydyttää luontaista hyväntahtoisuuttaan jatkuvalla hoidolla, joka oli sekä sydämellistä että tarkkaavaa.

Eräänä iltana, joulukuun ensimmäisenä, kävelin yksinäni nelikulmaisessa eteisessä. Kello oli kuusi, luokkahuoneiden ovet kiinni, mutta niiden takana vallattomat oppilaat, jotka parhaillaan olivat välitunnilla, panivat toimeen oikean pienoiskokoisen kaaoksen. Eteinen oli aivan pimeä, lukuunottamatta punaista valoa joka kiilui kamiinasta, avarat lasiovet ja korkeat ikkunat olivat tykkänään jäässä, ja tähden kristallikipinä, joka siellä täällä kimmelsi tuossa kalpeassa talviverhossa taittaen sen himmeän koruompelun loistaviin särmiin, osoitti että ulkona oli tähtikirkas ilta, vaikka ei ollutkaan kuutamoa. Se seikka, että näin uskalsin olla yksin pimeässä, osoitti että hermoni alkoivat parantua. Ajattelin kyllä nunnaa, mutta en juuri pelännyt sitä, vaikka takanani olivatkin portaat jotka läpi säkkipimeän yön johtivat ylemmäs ja ylemmäs, tasanteelta tasanteelle, aina tuohon kummitushuoneeseen saakka. Myönnän kuitenkin että sydämeni vavahti ja valtimoni tykkivät kiivaasti, kun äkkiä kuulin rapinaa ja hengitystä ja kääntyessäni näin portaiden syvän varjon vieläkin syvempänä — jokin olento laskeutui portaita. Se pysähtyi hetkiseksi luokkahuoneen oven eteen, sitten se liukui ohitseni. Samaan aikaan kuulin ovikellon kaukana soivan. Luonnollinen ääni herättää luonnollisia tunteita: tämä olento oli liian pyylevä ja lyhyt ollakseen minun luiseva nunnani. Se oli vain madame Beck virkatoimissaan.

"Mademoiselle Lucy!" huusi Rosine rientäen käytävästä lamppu kädessä. "Teitä odotetaan salongissa."

Madame näki minut, minä näin madamen, Rosine näki meidät molemmat, mutta mitään ei sanottu. Minä lähdin suoraa päätä salonkiin. Siellä tapasin sen jonka tunnustan odottaneenikin tapaavani — tohtori Brettonin, mutta hän oli iltapuvussa.

"Vaunut odottavat ovella", hän sanoi. "Äiti on lähettänyt hakemaan teitä teatteriin, hän aikoi lähteä itse, mutta erään vieraan tulo esti häntä ja hän sanoi heti: 'Ota Lucy minun sijastani'. Lähdettekö?"

"Nytkö heti? En ole asianmukaisessa puvussa", huudahdin ja silmäilin epätoivoissani tummaa merinopukuani.

"Teillä on puolen tuntia aikaa pukeutumiseen. Minun olisi pitänyt ilmoittaa teille aikaisemmin, mutta päätin itsekin lähtöni vasta viiden aikaan, kun kuulin että odotettavissa oli todellinen nautinto — eräs suuri näyttelijätär esiintyy."

Ja hän mainitsi nimen joka häikäisi minua — nimen joka siihen aikaan saattoi häikäistä koko Eurooppaa. Se on vaiennut nyt, sen kerran niin levoton kaiku on hiljennyt kokonaan. Hän, sen omistaja, on vuosia sitten päässyt lepoon, yö ja unohdus on jo ammoin peittänyt hänet, mutta silloin hänen loisteensa — Siriuksen loiste — oli täydessä korkeudessaan, valossaan ja voimassaan.

"Minä tulen, olen valmis kymmenen minuutin kuluttua", lupasin. Ja minä kiidin pois eikä minua, hyvä lukija, hillinnyt se ajatus, joka tällä hetkellä kenties hillitsee sinua, että nimittäin teatterimatka Grahamin seurassa ja ilman rouva Brettonia saattaisi olla jollakin tavoin moitittava. Sellaista ajatusta — sellaista tunnonvaivaa — en olisi voinut ajatella, vielä vähemmän ilmaista Grahamille, nostattamatta samalla kiihkeätä itsenihalveksintaa mielessäni, sytyttämättä häpeän tulta niin hillitöntä, niin tuhoisaa, että se varmaan pian olisi polttanut vereni kuiviin. Sitä paitsi kummitätini, joka tunsi poikansa ja tunsi minut, olisi voinut ajatella veljen ja sisaren kaitsemista yhtä hyvin kuin tunnollista huolenpitoa meidän edesottamuksistamme.

Tämä tilaisuus ei vaatinut loistavaa pukua, himmeä punaharmaa kreppipukuni riittäisi, ja niinpä etsin sitä makuusalin suuresta tammikaapista, jossa riippui kokonaista neljäkymmentä pukua. Mutta siellä oli tapahtunut muutoksia ja parannuksia, jokin uudistava käsi oli järjestänyt täpötäyttä kaappia ja kantanut erinäisiä vaatekappaleita ullakolle — minun kreppipukuni muiden mukana. Minun täytyi hakea se. Otin avaimen ja kiipesin portaita pelkäämättä, miltei ajattelematta. Avasin oven ja tunkeuduin sisään. Lukija uskokoon jos tahtoo, mutta kun äkkiä astuin sisään, ei tuo ullakko ollut ihan niin pimeä kuin sen olisi pitänyt olla: eräästä nurkasta loisti juhlallinen valo, kuin tähti, mutta leveämpi. Niin selvänä se loisti, että saatoin nähdä tuon syvän alkovin ja osan himmeänpunaista verhoa, joka oli sen edessä. Silmänräpäyksessä se katosi ääneti silmieni edestä, samoin verho ja alkovi, ja koko tuo puoli ullakkoa muuttui pimeäksi kuin yö. En uskaltanut tutkia asiaa, siihen minulla ei ollut aikaa eikä halua, sieppasin vain pukuni, joka riippui seinällä, onneksi lähellä ovea, syöksyin ulos, lukitsin oven suonenvedontapaisella kiireellä ja lensin portaita alas makuusaliin.

Mutta minä vapisin liiaksi voidakseni pukeutua: mahdotonta kammata tukkaani ja kiinnittää hakasia sellaisilla sormilla. Niinpä kutsuin Rosinea ja lahjoin hänet auttajakseni. Rosine, joka piti lahjoista, teki parhaansa, silitti ja palmikoi tukkani yhtä hyvin kuin oikea kampaaja, asetti pitsikauluksen matemaattisen suoraan, sitoi kaulahuivin virheettömästi — sanalla sanoen teki työnsä kuin todellinen näppärä Phillis, mikä hän kyllä osasi olla kun vain suvaitsi. Annettuaan minulle nenäliinan ja hansikkaat hän otti kynttilän ja valaisi minulle portaita. Olin unohtanut huivini, hän palasi hakemaan sitä, ja minä odotin eteisessä tohtori Johnin kanssa.

"Mikä on, Lucy?" sanoi Graham katsellen minua tiukasti. "Vanha kiihtymys taas. Haa, onko se nunna?"

Mutta minä kiistin jyrkästi; minua harmitti kun taas jouduin epäilyksen alaiseksi harhanäyistä. Hän oli epäilevä.

"Nunna on näyttäytynyt, niin totta kuin elän", hän sanoi, "hänen hahmonsa näkeminen jättää silmiinne erityisen kiillon ja ilmeen josta ei voi erehtyä."

"Hän ei ole näyttäytynyt", intin vastaan, ja itse asiassa voinkin totuudenmukaisesti kiistää hänen näyttäytymisensä.

"Näen kaikki vanhat oireet", vakuutti hän, "erikoinen ilme, kalpeat, kiihtyneet kasvot."

Hän oli niin itsepintainen, että pidin parhaana kertoa hänelle mitä todella olin nähnyt. Tietysti hän piti sitä saman syyn uutena seurauksena: harhanäkyä kaikki — heikkohermoisuutta jne. En uskonut häntä hivenenkään vertaa, mutta en tohtinut sanoa vastaan: lääkärit ovat niin itsepäisiä, niin järkkymättömiä kuivissa materialistisissa näkökohdissaan.

Rosine toi huivin, minut kiedottiin siihen ja vietiin vaunuihin.

<tb>

Teatteri oli täynnä — täynnä kattoa myöten, kuninkaalliset ja aatelisto olivat läsnä, palatsit ja hovit olivat tyhjentäneet asujaimensa näille ahtaille äänettömille penkkiriveille. Tunsin syvästi etuoikeuteni saadessani paikan tämän näyttämön edessä, ikävöin nähdä olentoa jonka kyvyistä olin kuullut minussa aivan erikoista odotusta herättäviä kertomuksia. Tahdoin nähdä oliko hänen maineensa oikeutettu, ja odotin omituisen uteliaana, vakavana ja ankarana, mutta hyvin jännittyneenä. Saisin tutkia luonnetta jonkalaista ei vielä koskaan ollut sattunut silmieni eteen: suuri ja uusi tähti hän oli, mutta minkä muotoinen? Odotin hänen nousemistaan.

Hän nousi kello yhdeksän aikaan tuona joulukuun iltana, yli taivaanrannan näin hänen tulevan. Hän saattoi vieläkin loistaa kalvenneen suurena ja kiinteän väkevänä, mutta tuo tähti kallistui jo tuomiopäiväänsä kohti. Läheltä nähtynä se oli vain kaaos — ontto ja puoliksi palanut: sammunut tai sammuva taivaankappale — puoliksi laavaa, puoliksi hehkua.

Olin kuullut tuota naista sanottavan "rumaksi", ja odotin näkeväni luisevaa koleutta ja karkeutta — jotakin suurta, kulmikasta, kellahtavaa. Mitä näin, oli vain varjo kuninkaallisesta Vashtista: kuningatar, muinoin kaunis kuin päivä, oli nyt kolkko kuin hämärä ja kulunut kuin palava vaha.

Jonkin aikaa — pitkän aikaa — luulin että siinä oli vain nainen, vaikkakin nainen ainoa laatuaan, täynnä voimaa ja tenhoa. Vähitellen huomasin erehdykseni. Katso! minä näin hänessä jotakin joka ei ollut naista eikä ihmistä: hänen kummassakin silmässään oli paholainen. Nuo pahat voimat kantoivat häntä läpi näytelmän, pitivät pystyssä hänen heikkoja voimiaan — sillä hän oli vain hauras olento — ja kun toiminta kohosi ja syveni, kuinka villisti ne ravistivatkaan häntä hornan intohimoillaan! Ne kirjoittivat sanan helvetti hänen suoraan ylvääseen otsaansa. Ne virittivät hänen äänensä tuskan värinään. Ne väänsivät hänen kuninkaalliset kasvonsa pirulliseksi naamioksi. Hän seisoi siinä kuin lihaksi tullut viha, murha ja hulluus.

Se oli ihmeellinen näky, valtava ilmestys.

Se oli alhainen, hirveä, epämoraalinen näytelmä.

Lävistetyt miekkailijat, jotka nääntyvät veriinsä areenan hiekalle, härät jotka sarvillaan raatelevat hevosia, joiden sisälmykset ovat vuotaneet ulos, ovat lievempi näky yleisölle — miedompi höyste ihmisten maulle — kuin Vashti seitsemän paholaisen kynsissä, paholaisten jotka kirkuen repivät uhriaan, mutta eivät antaneet manata itseään ulos.

Kärsimys oli iskenyt tuohon näyttämön vaitijattareen, ja hän seisoi katsomonsa edessä antautumatta kärsimykselle, alistumatta siihen, vieläpä tuntematta sitä ihmismitoilla mitaten: hän seisoi umpimielisenä taistelussaan, jäykkänä vastarinnassaan. Hänen yllään ei ollut tavallinen puku, vaan kalpea antiikkinen viitta, ja hän seisoi pitkänä ja ryhdikkäänä kuin kuvapatsas. Taustan, ympäristön ja lattian purppura toi hänet voimakkaasti näkyviin — valkoisena kuin alabasteri — kuin hopea; tai pikemmin, sanottakoon se, kuin kuolema.

Missä oli Kleopatran taulun maalaaja? Tulkoon hän tänne ja istukoon tutkimaan tätä erilaista näkyä. Etsiköön täältä ihailemaansa valtavaa lihamäärää, jänteitä, runsasta verta, hyvin syötettyä silavaa. Tulkoot kaikki materialistit tänne ja katsokoot.

Olen sanonut että hän ei tunne tuskaansa. Ei, sillä tuon sanan heikkous tekisi siitä valheen. Hänen silmissään kaikki tuska heti ruumiillistuu: hän katsoo siihen kuin johonkin jonka kimppuun voi hyökätä, jonka voi lannistaa ja repiä kappaleiksi. Hän, joka itse tuskin on ainetta, joutuu taisteluun käsitteitä vastaan. Vastoinkäymisen edessä hän on kuin naarastiikeri, hän repii kappaleiksi tuskansa ja pirstoo sen inhoten, suonenvedon tapaisesti. Kärsimys ei häneen nähden anna mitään hyviä tuloksia, kyynelet eivät kastele viisauden satoa; tautia, vieläpä kuolemaa hän katselee kapinallisen silmin. Hän on kenties paha, mutta hän on myös voimakas, ja hänen voimansa on valloittanut Kauneuden ja Sulon ja kytkenyt molemmat puolelleen, verrattoman ihanat vangit, ja yhtä tottelevaiset kuin ihanat. Hillittömimmissäkin voimanponnistuksissa on hänen joka liikkeensä kuninkaallisen, verrattoman ylevä. Hänen tukkansa, joka hulmuaa valtoimenaan kemuissa tai taistelussa, on sittenkin enkelin tukkaa, loistavaa sädekehänsä alla. Langenneena, kapinallisena, kirottuna hän muistuttaa taivasta jota vastaan hän niskoitteli. Taivaan valo etsii hänen karkotuspaikkaansa, tunkeutuu sen rajojen sisälle ja valaisee sen hylättyä etäisyyttä.

Asettakaa nyt Kleopatra tai joku muu vetelys hänen tielleen esteeksi, niin saatte nähdä kuinka hän lävistää tuon pehmeän massan kuin Saladinin miekka untuvapatjan. Antakaa Peter Paul Rubensin herätä kuolleista, antakaa hänen nousta käärinliinoistaan ja tuoda tähän paikkaan lihavien naistensa koko armeija: sama taikavoima, joka elähytti Mooseksen hentoa sauvaa, voisi yhdessä henkäyksessä palauttaa uomaansa sanan voimalla kahlehditut vedet ja hukuttaa voimakkaan vihollisarmeijan hajoavien vesimuurien Pauliinaan.

Vashti ei ollut hyvä, oli minulle kerrottu, ja olen itse sanonut että hän ei näyttänyt hyvältä: hän oli henki, mutta kotoisin hornasta. No hyvä, jos niin paljon epäpyhää voimaa voi nousta alhaalta, eikö yhtä runsas määrä pyhitettyä voimaa saattaisi jonakin päivänä laskeutua ylhäältä?

Mitä arveli Graham tästä olennosta?

Pitkinä väliaikoina unohdin katsoa kuinka hän käyttäytyi ja kysyä mitä hän ajatteli. Neron väkevä magneettivoima veti sydämeni pois tavalliselta radaltaan; auringonkukka kääntyi kohti etelästä säihkyvää valoa, joka ei lähtenyt auringosta — rajua punaista komeetanvaloa — kuumaa nähdä ja tuntea. Olin nähnyt näyttelemistä ennenkin, mutta en koskaan mitään tämäntapaista: en koskaan sellaista mikä hämmästyttää toivoa ja vaimentaa halun, mikä käy yli vaiston ja himmentää ymmärryksen; mikä, sen sijaan että se vain ärsyttäisi mielikuvitusta ajatuksella siitä mikä voisi tapahtua, samalla kiihottaa hermoja, koska se ei tapahdu, ja päästää valloilleen voiman joka on kuin syvä ja tulvehtiva talvinen virta, joka pauhaa koskena ja tempaa sielun kuin minkäkin lehden putouksensa kurimuksiin ja ankariin kuohuihin.

Neiti Fanshawe, pätevänä arvosteluissaan kuten aina, oli sanonut tohtori Brettonia vakavaksi, intohimoiseksi mieheksi, liian totiseksi ja liian herkäksi. Minä en koskaan nähnyt häntä siinä valossa, enkä voinut sälyttää hänelle sellaisia virheitä. Hänen luonnollinen olotilansa ei ollut mietiskelevä eikä hänen luonnollinen mielialansa tunteellinen; herkkä hän oli kuin läikehtivä vesi, mutta samalla myös tunteeton, melkein kuin vesi: tuuli ja aurinko liikuttivat häntä — teräs ei purrut, tuli ei polttanut.

Tohtori John osasi ajatella ja ajatteli hyvin, mutta hän oli pikemmin toiminnan kuin ajatuksen mies; hän osasi tuntea, voimakkaastikin omalla tavallaan, mutta hänen sydämessään ei ollut ainoatakaan innostuksen kieltä. Kirkkaat, lempeät ja suloiset vaikutelmat saivat kirkkaan, lempeän ja suloisen vastaanoton hänen huuliltaan ja silmistään, ihanan nähdä kuin ruusunpunan ja hopean helmi- ja purppuravivahdukset suvipilvissä. Mikä taas oli myrskyä, mikä hurjaa ja kiihkoisaa, vaarallista, äkkinäistä ja liekehtivää, sitä kohtaan hänellä ei ollut mitään myötätuntoa, sen kanssa ei mitään kosketusta. Kun sain aikaa ja halua vilkaista häneen, huvitti ja ilahdutti minua huomata että hän ei katsellut tuota kaameata ja ylevää Vashtia ihmetellen ja palvoen eikä vieroenkaan, vaan yksinkertaisesti hyvin uteliaana. Vashtin tuska ei vaivannut häntä, Vashtin villi valitus — pahempi kuin hätähuudot — ei suurestikaan liikuttanut häntä, Vashtin raivo oli hänelle hieman vastenmielistä mutta ei kauhistuttavaa. Kylmä nuori brittiläinen! Hänen oman Englantinsa kalpeat kalliot eivät levollisemmin katso Kanaalin kuohuihin kuin hän sinä iltana katseli tuota Pythian innoitusta.

Katsellessani hänen kasvojansa teki mieleni tietää hänen ajatuksensa tarkalleen, ja vihdoin teinkin kysymyksen houkutellakseni ne esiin. Ääneni kuullessaan hän heräsi kuin unesta, sillä oman tapansa mukaan hän oli ajatellut, ja hyvin keskitetysti sittenkin, omia ajatuksiaan. "Mitä hän piti Vashtista", halusin tietää.

"Hm-m-m", oli ensimmäinen tuskin lausuttu mutta paljon sanova vastaus, ja sitten karehti hänen huulillaan niin omituinen hymy, niin arvosteleva, miltei ynseä! Uskon että tuollaisia luonteita kohtaan hänen tunteensa olivatkin ynseät. Parilla huolitellulla lauseella hän ilmaisi mielipiteensä tuosta näyttelijättärestä ja tunteensa häntä kohtaan: hän arvosteli Vashtia naisena, ei taiteilijattarena. Arvostelu oli polttava.

Tuo ilta oli jo merkitty elämäni kirjaan, ei valkoisella vaan syvän punaisella ristillä. Mutta en ollut vielä lopussa, ja toinen muisto oli vielä aiottu painettavaksi siihen häviämättömin kirjaimin.

Keskiyön tienoilla, kun syvenevä murhenäytelmä tummeni kuolinkohtausta kohti, kun kaikki pidättivät henkeään ja yksinpä Grahamkin puri alahuultaan, rypisti kulmiaan ja istui ääneti ja järkyttyneenä — kun koko teatteri oli hiljainen ja kaikkien silmät keskitettyinä yhteen kohtaan, kaikkien korvat kuuntelivat samaa ääntä — kun muuta ei näkynyt kuin valkoinen olento, joka oli vajonnut penkille ja kamppaili väristen viimeistä, vihatuinta, ilmeisesti voitollista vihollistaan vastaan — kun muuta ei kuulunut kuin hänen voihkeensa ja läähätyksensä, joista vielä henki kapinallisuutta ja uhmaa; kun suhdaton tahto järkytti riutuvaa kuolevaista ruumista ja pakotti sen taisteluun tuomiota ja kuolemaa vastaan, kamppaili jokaisesta tuumanverrasta maata, möi kalliisti joka veripisaran, vastusti viimeiseen asti kykyjensä riistäjää, tahtoi nähdä, tahtoi kuulla, tahtoi hengittää, tahtoi elää hamaan siihen hetkeen asti ja melkein sen ylikin, jolloin kuolema sanoo kaikelle aistivalle ja kaikelle elävälle:

"Tähän asti eikä kauemmaksi!"

Juuri silloin kuului pahaenteistä rätinää näyttämön takaa — siellä juostiin ja puheltiin. Mitä se oli? kysyi koko sali. Liekki, savunkäry vastasi.

"Tulipalo!" vyöryi läpi katsomon. "Tulipalo!" huudettiin, toistettiin, parkaistiin edelleen. Ja sitten nopeammin kuin kynä voi kuvata tuli pakokauhu, myrskyten ja rusentaen — sokea, itsekäs, julma kaaos.

Entä tohtori John? Lukija, minä näen hänet vieläkin, näen hänen hienon rohkeutensa ja herttaisen levollisuutensa.

"Lucy pysyy paikallaan, minä tiedän sen", hän sanoi ja vilkaisi minuun, katseessaan sama tyyni hyvyys ja voiman lepo, jota niissä olin nähnyt istuessani hänen vieressään hänen äitinsä takkavalkean turvallisessa loisteessa. Niin, luulen että tällainen vetoaminen olisi saanut minut istumaan alallani vaikkapa halkeavan kallion alla, mutta itse asiassa olikin ensimmäinen vaistoni pysyä paikallani tällaisissa olosuhteissa, enkä mistään hinnasta olisi liikehtimiselläni saattanut häntä levottomaksi, vastustanut hänen tahtoaan tai vaatinut häneltä erityistä huolenpitoa. Olimme permannolla, ja muutaman hetken kuluttua oli ympärillämme mitä hirvittävin ja säälimättömin paine.

"Kuinka naiset ovatkaan kauhuissaan?" hän sanoi, "mutta jolleivät miehet olisi melkein samanlaisia, voitaisiin ylläpitää järjestystä. Tämä on surullinen näky: näen tällä hetkellä viitisenkymmentä itsekästä petoa, joista jokaisen voisin omatunto hyvänä lyödä maahan, jos olisin lähellä. Näen naisia jotka ovat urheampia kuin miehet. Kas tuolla — hyvä Jumala!"

Grahamin puhuessa oli eräs nuori tyttö, joka hyvin hiljaisena ja lujana oli painautunut edessämme olevaan herrasmieheen, tullut äkkiä riistetyksi irti suojelijastaan, ja muuan raakamainen tungettelija oli painanut hänet ihmisjoukon jalkoihin. Tuskin pari sekuntia hän ehti olla kateissa. Graham ryntäsi eteenpäin, hän ja tuo vieras herra, voimakas vaikkakin harmaatukkainen mies, koettivat yksissä voimin torjua ihmisjoukkoa. Tytön pää ja pitkä tukka retkahtivat hänen olalleen: tyttö näytti olevan tainnoksissa.

"Uskokaa hänet minulle, minä olen lääkäri", sanoi tohtori John.

"Jollei teillä ole ketään naista seurassanne, olkoon niin", oli vastaus. "Pidelkää häntä ja minä raivaan tien: meidän on saatava hänet ulkoilmaan."

"Minulla on mukanani eräs neiti", sanoi Graham, "mutta hän ei ole esteenä eikä vaivana."

Hän etsi minua silmillään: olimme joutuneet erilleen. Olin kuitenkin päättänyt mennä hänen luokseen ja tunkeuduin tuon elävän muurin läpi, ryömien alitse milloin en voinut päästä välistä tai yli.

"Tarttukaa kiinni minuun älkääkä hellittäkö", sanoi hän, ja minä tottelin.

Tienraivaajamme osoittautui väkeväksi ja neuvokkaaksi, hän avasi tiheän massan kuin kiila, onnistui vihdoin kärsivällisenä ja väsymättömänä tunkeutumaan tuon elävän kallion läpi — se oli niin kiinteä, kuuma ja tukahduttava — ja vei meidät raikkaaseen viileään yöhön.

"Olette englantilainen", hän sanoi lyhyesti tohtori Brettonille, kun olimme päässeet kadulle.

"Englantilainen. Ja puhun maanmieheni kanssa, eikö niin?" oli vastaus.

"Oikein arvattu. Olkaa hyvä ja viipykää tässä vielä pari minuuttia, kunnes löydän vaununi."

"Isä, en minä ole loukkaantunut", sanoi tyttömäinen ääni. "Olenko isän luona?"

"Olette erään hyvän ystävän luona, ja isänne on aivan vieressä."

"Sanokaa hänelle etten ole vahingoittunut, paitsi olkapäähän. Voi kuinka se on kipeä. He polkivat juuri sitä."

"Mennyt kenties sijoiltaan", mutisi tohtori. "Toivotaan ettei ole tapahtunut pahempaa vahinkoa. Lucy, antakaa kätenne tänne hetkiseksi."

Ja minä autoin häntä kun hän järjesti vaatteita ja asentoa mukavammaksi kärsivälle taakalleen. Tyttö tukahdutti valituksen ja makasi hänen käsivarsillaan hiljaa ja kärsivällisenä.

"Hän on hyvin kevyt", sanoi Graham, "kuin lapsi!" Ja hän kysyi kuiskaten: "Onko hän lapsi, Lucy? Huomasitteko minkä ikäinen hän on?"

"Minä en ole lapsi — olen seitsemäntoistavuotias", vastasi potilas vakavasti ja arvokkaana. Ja heti sen jälkeen:

"Käskekää isää tänne, minä tulen levottomaksi."

Vaunut ajoivat esiin, tytön isä vapautti Grahamin taakastaan, mutta muutettaessa kantajalta toiselle häneen teki kipeätä ja hän vaikeroi taas.

"Kultaseni!" sanoi isä hellästi. Sitten hän kääntyi Grahamiin. "Sanoitte olevanne lääkäri, sir, eikö niin?"

"Sanoin, olen tohtori Bretton La Terrassesta."

"Hyvä. Tahdotteko astua vaunuihin?"

"Omat vaununi ovat täällä, etsin ne ja seuraan teitä."

"Olkaa sitten hyvä ja seuratkaa meitä." Ja hän mainitsi osoitteensa: Hotelli Crécy, Rue Crécyn varrella.

Me seurasimme, vaunut vierivät nopeasti, Graham ja minä olimme ääneti. Tämä tuntui seikkailulta.

Koska olimme kadottaneet jonkin hetkisen vaunujemme etsimiseen, pääsimme hotelliin noin kymmenen minuuttia myöhemmin kuin nuo vieraat. Talo oli hotelli ulkomaisessa merkityksessä: kokoelma asuinhuoneita, ei ravintola — suuri upea rakennus, katuoven yllä korkea kaari, sen takana holvikäytävä, joka vei joka taholta rakennusten ympäröimään nelikulmaiseen pihaan.

Me astuimme vaunuista, nousimme isoja kauniita portaita ja pysähdyimme numero kahden eteen toiselle tasanteelle. Koko ensimmäinen kerros oli näet jonkun venäläisen ruhtinaan hallussa, ilmoitti Graham. Soitettuamme kelloa toisella suurella ovella avautui eteemme sarja hyvin kauniita huoneita. Livree-pukuinen palvelija ilmoitti meidät, astuimme salonkiin, jonka takassa englantilaiseen tapaan paloi tuli ja jonka seinissä välkehti ulkomaisia peilejä. Tulen ääressä näkyi pieni ryhmä: hento olento vajonneena suureen nojatuoliin, pari naista hääräili ympärillä ja tuo teräksenharmaa herrasmies katseli heitä levottomana.

"Missä on Harriet? Tahtoisin että Harriet tulisi tänne", sanoi tyttömäinen ääni heikosti.

"Missä on rouva Hurst?" kysyi herrasmies kärsimättömästi ja hieman tuikeasti miespalvelijalta, joka oli laskenut meidät sisään.

"Ikävä kyllä hän on lähtenyt kaupungille, sir, nuori neiti antoi hänelle vapaata huomiseen asti."

"Niin — niin annoin. Hän meni sisarensa luo, minä sanoin että hän saa mennä, muistan nyt", keskeytti nuori neiti. "Mutta minä olen niin pahoillani, Manon ja Louison eivät ymmärrä sanaakaan siitä mitä sanon, ja he vahingoittavat minua tahtomattaan."

Tohtori John ja herrasmies tervehtivät nyt toisiaan, ja sillä aikaa kun he kuluttivat muutamia minuutteja neuvotteluihin, lähestyin minä nojatuolia, ja nähdessäni mitä tuo heikko ja raukea tyttö tahtoi saada tehdyksi, tein sen.

Olin vielä näissä puuhissani, kun Graham tuli lähemmäksi. Hän oli yhtä taitava haavuri kuin lääkäri, ja tutkiessaan hän huomasi että hänen omat tietonsa riittivät kysymyksessä olevan tapauksen hoitoon. Hän määräsi että tyttö oli kannettava omaan huoneeseensa, ja kuiskasi minulle:

"Menkää naisten mukana, Lucy, he näyttävät hitailta: voittehan ainakin määrätä heidän liikkeitään ja siten säästää häneltä kipua. Häneen on koskettava hyvin hellävaroen."

Huoneen teki varjoisaksi himmeänsiniset kaihtimet, ilmavaksi musliiniset ikkunaverhot; vuode oli mielestäni kuin lunta ja usvaa — tahraton, pehmeä ja utuinen. Annoin naisten seisoa syrjässä ja riisuin heidän valtiattarensa ilman heidän hyvää tarkoittavaa mutta kömpelöä apuaan. En ollut siksi tyynellä mielellä, että olisin voinut erikseen panna merkille vaatteiden yksityiskohdat, mutta saamani yleisvaikutus puhui hienostuksesta, herkkätunteisuudesta ja täysin persoonallisesta sivistyksestä, mikä, jäljestäpäin asiaa ajatellessani, tuntui olevan omituisessa ristiriidassa niiden huomioiden kanssa, joita olin tehnyt neiti Ginevra Fanshawen asusta.

Tyttö itse oli pieni hento olento, mutta kaunis kuin kuva. Kun työnsin taaksepäin hänen runsaan mutta samalla hienoisen tukkansa, joka oli niin kiiltävä ja pehmeä ja verrattoman hyvin hoidettu, tulivat näkyviini nuoret, kalpeat ja väsyneet, mutta ylhäiset kasvot. Otsa oli sileä ja kirkas, kulmakarvat selvät mutta pehmeät, ja ne häipyivät ohimoilla pelkäksi viivaksi; silmät olivat ihana luonnonlahja — kauniit ja ilmeikkäät, suuret ja syvät, ja näyttivät hallitsevan hentoja piirteitä. Toisena hetkenä ja toisissa olosuhteissa ne varmaan kykenivät ilmaisemaan paljon, nyt ne olivat raukeat ja kärsivät. Hänen hipiänsä oli täydellisen kirkas, niskassa ja käsissä oli hienoja suonia kuin kukan terälehdissä. Hieno kerros ylpeyden jäätä täydensi tämän hentoisen ulkomuodon, ja huulessa oli kaari — epäilemättä synnynnäinen ja itsetiedoton — mutta jos ensi kerran olisin nähnyt sen keskellä terveyttä ja ulkonaista loistoa, olisin pitänyt sitä aiheettomana ja luullut pikku neidin omaavan aivan väärän käsityksen elämästä ja omasta tärkeydestään.

Hänen käyttäytymisensä tohtorin käsissä hymyilytti ensin; se ei suinkaan ollut lapsellista — pikemmin lujaa ja kärsivällistä — mutta kerran tai pari hän kuitenkin äkkiä ja tiukasti kääntyi tohtoriin päin ja sanoi että tämä teki hänelle pahaa ja että tohtorin täytyi koettaa kiusata häntä vähemmän. Näin myös hänen suurten silmiensä kiintyvän Grahamin kasvoihin kuin kauniin ja ihmettelevän lapsen juhlalliset silmät. En tiedä huomasiko Graham tätä tarkastusta; jos huomasi, varoi hän häiritsemästä tai keskeyttämästä sitä maksamalla takaisin samalla mitalla. Luulen että hän suoritti työnsä äärimmäisen huolellisesti ja hellä varoen, säästäen potilaaltaan tuskaa niin paljon kuin voi. Kun hän oli lopettanut, antoikin tyttö hänelle tunnustusta sanomalla sydämellisesti:

"Kiitoksia, tohtori, ja hyvää yötä." Puhuessaan hän kuitenkin toisti saman totisen ja suoran katseensa, joka mielestäni oli niin erikoinen vakavuudessaan ja innossaan.

Hän ei nähtävästi ollut loukannut itseään vaarallisesti, tämän tiedon isä otti vastaan huulillaan hymy joka melkein teki kenen tahansa hänen ystäväkseen — se oli niin iloinen ja kiitollinen. Hän ilmaisi nyt kiitollisuutensa Grahamia kohtaan niin vakavasti kuin sopii englantilaiselle, kun kysymyksessä on henkilö joka on auttanut häntä mutta joka vielä on hänelle vieras. Hän pyysi Grahamia saapumaan myös seuraavana päivänä.

"Isä", kuului vuodeverhojen takaa, "kiitä myös neitiä. Onko hän siellä?"

Avasin verhot hymyillen ja katsoin häneen. Hänen oli nyt suhteellisen hyvä olla; hän näytti kauniilta, vaikka olikin kalpea; kasvot olivat hienopiirteiset, ja joskin ne ensi hetkessä näyttivät ylpeiltä, luulen että lähempi tuttavuus voisi osoittaa ne lempeiksi.

"Minä kiitän neitiä hyvin vilpittömästi", sanoi hänen isänsä. "Arvaan että hän on ollut hyvin kiltti lapselleni. Tuskin uskallammekaan kertoa rouva Hurstille, kuka on ollut hänen sijaisenaan ja tehnyt hänen työnsä, hän olisi sekä häpeissään että mustasukkainen."

Ja niin sanottiin hyvästit mitä parhaimpina ystävinä. Meille tarjottiin vieraanvaraisesti virvokkeita, mutta koska oli myöhäinen, kieltäydyimme ja poistuimme hotelli Crécystä.

Paluumatkalla jouduimme ajamaan teatterin ohi. Kaikki oli hiljaista ja pimeätä: hälisevä ja ryntäävä ihmisjoukko oli poissa — lamput, kuten alkava tulipalokin, sammuksissa ja unohdetut. Seuraavan aamun lehdet tiesivät että kipinä oli pudonnut vain johonkin irtonaiseen verhoon, joka oli leimahtanut tuleen ja sammunut seuraavassa hetkessä.

XXIV

HERRA DE BASSOMPIERRE

Ne jotka elävät syrjässä, joiden elämä kuluu koulujen tai muiden muurattujen ja vartioitujen rakennusten seinien sisällä, voivat äkkiä ja pitkäksi aikaa hävitä ystäviensä muistista, ystävien jotka ovat vapaamman maailman kansalaisia. Kenties aivan selittämättä ja heti sellaisen kauden jälkeen, jolloin seurustelu on ollut tavattoman vilkasta — johon on kasaantunut sarja miltei kiihdyttäviä pikkuseikkoja, joiden luonnollisena seurauksena luulisi pikemmin olevan keskinäisen yhteyden lisäämisen kuin lopettamisen — sattuu hiljainen keskeytys, sanaton äänettömyys, pitkä unohduksen tyhjyys. Tämä on aina keskeytymätön, yhtä täydellinen kuin selittämätön. Kirjeet ja terveiset, joita ennen tuli niin usein, lakkaavat kokonaan: käynnit, jotka ennen olivat säännöllisiä, ovat loppuneet; kirjat ja sanomalehdet, jotka ennen olivat muistamisen merkkeinä, eivät enää saavu.

Näillä laiminlyönneillä on aina ymmärrettävät syynsä, jos erakko vain tuntisi ne. Vaikka hän pysyykin paikallaan kammiossaan, ovat hänen tuttavansa ulkona maailmassa keskellä elämän kuumimpia pyörteitä. Tuo tyhjä väliaika, joka hänestä kuluu niin hitaasti että kellotkin tuntuvat seisovan ja siivettömät tunnit laahustavat eteenpäin kuin väsyneet maankiertäjät, jotka ovat valmiit levähtämään joka virstantolpalla — tuo sama aika on kenties tulvillaan tapahtumia ja rientää suhisten eteenpäin hänen ystäviensä mielestä.

Erakko — jos hän on järkevä erakko — nielee omat ajatuksensa ja lukitsee omat tunteensa näiden sisäisen talven viikkojen aikana. Hän tietää että Kohtalo on määrännyt hänet silloin tällöin jäljittelemään nukkujaa, ja hän tahtoo olla mukautuvainen: tekeytyy sileäksi palloksi, vierähtää elämän muurissa olevaan reikään ja alistuu kauniisti siihen että tuiskuttava lumikinos pian saartaa hänet ja säilyttää hänet jäässä sen vuodenajan.

Tyytyköön hän sanomaan: "Se on aivan oikein, niin pitääkin olla, koska kerran niin on." Ja kenties jonakin päivänä hänen lumihautansa avautuu, kevään lempeys palajaa, aurinko ja etelätuuli saavuttavat hänet, pensasaitojen silmikot, lintujen liverrykset ja vapautuneiden virtojen kohina kutsuvat hänet uuteen virvoittavaan elämään. Kenties tämä tapahtuu, kenties ei: halla voi hyydyttää hänen sydämensä jäähän joka ei enää koskaan sula, ja kun kevät tulee, saa varis tai harakka nokkia muurista vain nukkujan luut. No hyvä, siinäkin tapauksessa on kaikki oikein: onhan otaksuttavaa että hän alun pitäen tiesi olevansa kuolevainen ja kerran kulkevansa samaa tietä kuin kaikki muu liha, ja "yhtä hyvä varhain kuin myöhään".

Tuota vaiherikasta teatteri-iltaa seurasi seitsemän viikkoa, jotka minulle olivat yhtä tyhjät kuin seitsemän valkoista paperiarkkia: ei ainoatakaan sanaa kirjoitettuna yhteen niistä, ei käyntiä, ei merkkiä.

Noin keskivälissä tuota aikaa rupesin kuvittelemaan että jotakin oli tapahtunut ystävilleni La Terrassessa. Tyhjyyden keskivaihe on aina pimeätä aikaa yksinäiselle: hänen hermojaan särkee pitkän odotuksen jännityksestä, siihen saakka torjutut epäilykset ovat nyt kasaantuneet yhteen ja — väkevinä patoutumisessaan — vyöryvät hänen ylitseen voimalla josta tuntuu kostonhimo. Yöstäkin tulee ynseä aika, ja uni ja hänen luonteensa eivät voi suostua toisiinsa: oudot sävähdykset ja tuskanväänteet häiritsevät hänen lepoaan; pahojen unien synkkä parvi, kaameat aavistukset ja sairaalloinen pelko yhtyvät liittoon häntä vastaan. Poloinen raukka! Hän koettaa parhaansa mukaan pysyä pystyssä, mutta hän on kurja, kalpea, riutunut olento, huolimatta tuosta "parhaasta".

Viimeisellä noista seitsemästä pitkästä viikosta minä suostuin siihen minkä kuutena edellisenä olin kateellisesti sulkenut ajatuksistani — tulin vakuuttuneeksi siitä että tällaiset tyhjyydet olivat välttämättömiä, tulos olosuhteista, Sallimuksen käsky, osa elämäni kohtalosta ja — ennen kaikkea — asia jonka alkusyitä ei koskaan saanut kysyä ja jonka tuskallisia seurauksia ei koskaan saanut nurkua. Tietenkään en syyttänyt itseäni kärsimyksistäni: Jumalan kiitos oli minulla siksi tarkka oikeudentunto, etten vaipunut typerään itsesyytös-haihatteluun. Mitä taas tulee toisten moittimiseen, tiesi järkeni heidät moitteista vapaiksi ja sydämeni tunnusti heidät sellaisiksi. Mutta tie oli raskas ja rosoinen vaeltaa, ja ikävöin parempia päiviä.

Koetin eri keinoja pysyäkseni pystyssä ja suoriutuakseni ahdingostani jotenkuten. Panin alulle paljotöisen koruompelun, opiskelin saksaa aika pontevasti, rupesin oikein työkseni säännöllisesti lukemaan kirjaston kuivimpia ja paksuimpia kirjoja, ja kaikissa ponnistuksissani olin niin oikeauskoinen kuin tiesin että tuli olla. Erehdyinkö jotenkin? Hyvin luultavaa. Tiedän vain tuloksen: minusta tuntui kuin olisin nakertanut paperia nälkääni tai juonut suolavettä janoni lievitteeksi.

Kiusanhetkeni oli postiaika. Pahaksi onneksi tiesin sen liiankin hyvin, ja koetin yhtä turhaan kuin itsepintaisesti totuttaa itseäni pois siitä tiedosta. Pelkäsin sitä odotuksen jännitystä ja pettymyksen sairasta uupumusta, mikä joka päivä kävi edellä ja seurasi tuota perin tuttua soittoa.

Luulen että eläimet joita pidetään häkissä ja joille annetaan niin niukasti ruokaa, että ne aina ovat nälänhädän partaalla, odottavat ateriaansa niinkuin minä odotin kirjettä. Oh! — puhuakseni totuuden ja jättääkseni tuon väärän levollisuuden sävyn, joka ajan pitkään jäytää luonteen kestävyyttä — noina seitsemänä viikkona sain kokea katkeraa pelkoa ja tuskaa, outoja sisäisiä vastoinkäymisiä, viheliäistä toivon uupumusta ja epätoivon sietämättömiä hyökkäyksiä. Tämä viimeksi mainittu tuli joskus niin lähelle minua, että sen henkäys tunki suoraan lävitseni. Tunsin sen myrkyllisen ilman tai leyhkäyksen tavoin tunkeutuvan syvälle, pysähtyvän sydämeeni tai jatkavan matkaansa sanomattoman ahdistavana. Kirje — tuo rakastettu kirje — ei tullut, ja siihen sisältyi kaikki odottamani elämän suloisuus.

Hätäni ollessa äärimmillään turvauduin yhä uudelleen lippaassa olevaan pieneen kääröön — siinä olivat nuo viisi kirjettä. Kuinka loistavalta tuntuikaan se kuukausi, jonka taivaalle nämä viisi tähteä olivat nousseet! Kävin katsomassa niitä aina iltaisin, ja koska en joka ilta uskaltanut pyytää kynttilää keittiöstä, ostin itse vahakynttilän ja tikkuja ja pujahdin lukutunnilla makuuhuoneeseen nauttimaan murusistani. Barmecideen leipää. Se ei ravinnut minua, kärsin puutetta, tulin heiveröiseksi kuin varjo, mutta muuten en ollut sairas.

Eräänä iltana luin niitä verrattain myöhään ja tunsin etten enää jaksaisi — sillä lakkaamaton tutkiminen riisti kirjeistäni kaiken mehun ja merkityksen: kulta kuihtui lehdiksi silmieni edessä ja surin mennyttä harhaluuloani — kun äkkiä kuulin nopeiden jalkojen juosta sipsuttavan portaita ylös. Tunsin Ginevra Fanshawen askelet; hän oli sinä iltana syönyt päivällistä kaupungilla, oli nyt palannut kotiin ja tuli panemaan huivinsa ym. vaatekaappiin.

Aivan oikein, hän tuli sisään heleässä silkkipuvussaan, huivi valahti hartioilta, ja kiharat, jotka illan kosteus oli puoleksi oikaissut, riippuivat niskassa huolimattomina ja raskaina. Minulla oli tuskin aikaa panna aarteeni takaisin lippaaseen ja sulkea kansi, kun hän jo oli vierelläni. Hän ei suinkaan näyttänyt olevan parhaalla tuulellaan.

"Tämä oli typerä ilta: typeriä ihmisiä kaikki tyynni", hän aloitti.

"Ketkä? Rouva Cholmondeley? Olen aina luullut että piditte hänen taloaan hauskana."

"En ole ollut rouva Cholmondeleylla."

"Todellako? Onko teillä sitten uusia tuttavuuksia?"

"Setä de Bassompierre on täällä."

"Setä de Bassompierre! Ettekö ole iloinen? Luulin että hän on suosiossa."

"Te luulitte väärin: mies on inhottava, minä vihaan häntä."

"Siksikö että hän on ulkomaalainen? Vai mistä yhtä painavasta syystä?"

"Hän ei ole ulkomaalainen. Mies on aivan tarpeeksi englantilainen, herra paratkoon, ja hänellä oli englantilainen nimi vielä kolme neljä vuotta sitten, mutta hänen äitinsä on ulkomaalainen, de Bassompierre, ja joku tämän perheestä on kuollut ja jättänyt hänelle tiluksia, arvon ja tämän nimen. Hän on ihan mahtava mies nyt."

"Siitäkö syystä vihaatte häntä?"

"Tiedättekö mitä äiti sanoo hänestä? Hän ei ole oikea setäni, on vain ollut naimisissa äidin sisaren kanssa. Äiti vihaa häntä ja sanoo että hän tappoi Ginevra-tädin epäystävällisyydellään — hän näyttääkin oikealta karhulta. Sellainen ikävä ilta", hän jatkoi. "En mene enää hänen suureen hotelliinsa. Ajatelkaahan vain, minä kävelen huoneessa yksikseni, suuri viisikymmenvuotias mies tulee luokseni, puhelee kanssani muutamia minuutteja ja kääntää sitten suorastaan selkänsä minulle ja lähtee äkkiä huoneesta. Sellaisia hulluja tapoja! Lyönpä vetoa että hän sai piston omaantuntoonsa, sillä kotona kaikki sanovat että minä olen Ginevra-tädin kuva. Äiti sanoo usein että yhdennäköisyytemme aivan naurattaa."

"Olitteko te ainoa vieras?"

"Ainoa vieras? Niin, olihan siellä vielä pikku neiti, serkkuni — pilalle hemmoteltu pieni olento."

"Onko herra de Bassompierrellä tytär?"

"On, on, älkää vaivatko minua kysymyksillänne. Ohhoo kuinka olen väsynyt!"

Hän haukotteli. Sitten hän muitta mutkitta heittäytyi vuoteelleni ja lisäsi: "Pikku neidistä nähtävästi oli vähällä tulla hilloa jossakin teatterihämmingissä muutama viikko sitten."

"Ahaa, tosiaanko? Asuvatko he suuressa hotellissa Rue de Crécyn varrella?"

"Aivan oikein. Kuinka te sen tiedätte?"

"Olen ollut siellä."

"Oo, vai niin? Todellako? Te nyt lennätte joka paikkaan näinä aikoina. Otaksun että äiti Bretton vei teidät mukanaan. Hänellä ja Asklepioksella on pääsy de Bassompierren huoneisiin — nähtävästi 'poikani John' hoiti pikku missiä tapaturman jälkeen. Tapaturman? Pyh, teeskentelyä kaikki tyynni! Minä en luule että hän rusentui yhtään sen enempää kuin hänen kopea nokkansa yllin kyllin ansaitseekin. Ja nyt on perustettu aivan läheinen tuttavuus: kuulin jotakin 'vanhoista muistoista' ja tiesi mistä. Oh, kuinka typeriä he kaikki olivat."

" Kaikki! Sanoitte olevanne ainoa vieras."

"Sanoinko? Te näette että voi unohtaa mainita erikseen vanhan naisen ja hänen poikansa."

"Tohtori ja rouva Bretton olivat siis herra de Bassompierren luona tänä iltana?"

"Olivat, olivat, jumaliste, ja missi leikki emäntää. Mikä keimaileva nukke hän onkaan!"

Happamuudessaan alkoi neiti Fanshawe huomaamattaan ilmaista masentuneen tilansa syitä. Suitsutus oli vähentynyt, huomaavaisuus ja ihailu suunnattu toisaalle tai kokonaan loppunut: keimailu ei ollut tehonnut, turhamaisuus oli saanut kolauksen. Hän purki kiukkuaan tyhjään ilmaan.

"Onko neiti de Bassompierre aivan terve nyt?" kysyin.

"Yhtä terve kuin te tai minä, epäilemättä, mutta hän on teeskentelevä pieni olento ja koetti näyttää sairaalta kiinnittääkseen lääkärin huomion puoleensa. Ja sittenkös tuo vanha leskirouva pani hänet lepäämään sohvalle ja 'poikani John' kielsi mielenliikutukset — uh! Se oli aivan ellottava näky!"

"Eipä olisi ollut, jos huomion esine olisi vaihtunut: jos te olisitte päässyt neiti de Bassompierren tilalle."

"Kyllä kai! Minä vihaan 'poikaani Johnia'."

"'Poikani John!' — Ketä tarkoitatte sillä nimellä? Tohtori Brettonin äiti ei koskaan nimitä häntä niin."

"Sitten hänen pitäisi. Oikea tolvana, karhumainen John hän on."

"Te loukkaatte totuutta kun sanotte niin, ja koska koko kärsivällisyyteni on nyt päässyt kerältä, toivon mitä jyrkimmin että te heti nousette tuolta vuoteelta ja poistutte huoneesta."

"Sellainen kiihkoilija! Kasvonne ovat punaiset kuin villiunikko. Tahtoisin tietää mikä tekee teidät aina niin mahdottoman ärtyiseksi à l'endroit du gros Jean![76] John Anderson, my Jo, John! Oi mikä hieno nimi!"

Väristen kiukusta, jonka purkaminen olisi ollut sulaa hulluutta — sillä eihän tuon tyhjänpäiväisen höyhenen, tuon hatarasiipisen perhon kanssa kannattanut edes riidellä — sammutin kynttiläni, lukitsin laatikon ja jätin hänet, koska hän ei tahtonut jättää minua. Hän oli kuin kaljaa joka nyt oli käynyt sietämättömän happameksi.

Seuraava päivä oli torstai ja puoleksi lupapäivä. Aamiainen oli ohi, olin vetäytynyt ensi luokkaan. Tuo pelätty postiajan hetki läheni, ja minä istuin odotellen suunnilleen samaan tapaan kuin henkiennäkijä odottaa kummitustaan. Kirjeentulo oli vähemmän luultavaa kuin koskaan, mutta miten ponnistelinkin, en voinut unohtaa että se toki oli mahdollinen. Sitä mukaa kuin hetki läheni, valtasi mieleni levottomuus ja pelko, miltei keskitasoa pahempi. Ulkona puhalsi talvinen itätuuli, ja olin jokin aika sitten antautunut tuohon kolkkoon seurusteluun tuulien ja niiden vaihtelujen kanssa, jota niin vähän tunnetaan ja jota terve ihminen ei voi käsittää. Pohjoinen ja itä vaikuttivat kaameasti, tekivät kaiken tuskan kipeämmäksi, kaiken surun raskaammaksi. Etelä voi tyynnyttää, länsi joskus tehdä iloiseksi — jolleivät ne siivillään kantaneet ukkospilvien taakkaa, joiden paino ja kuumuus kuoletti kaiken tarmon.

Pureva ja pimeä oli tuo tammikuun päivä, ja kuitenkin muistan juosseeni avopäin pitkän puutarhan perälle ja viipyneeni siellä, alastomien pensaiden keskellä, siinä viheliäisessä toivossa että postimiehen soitto sattuisi sillä aikaa kun minä olin poissa kuulemasta. Siten säästyisin vavahdukselta, jota jokin erityinen hermo tai hermot alati saman ajatuksen herkeämättömän hampaan melkein poikki kalvamina eivät kohta enää voineet kestää. Viivyttelin niin kauan kuin uskalsin pelkäämättä poissaoloni herättävän huomiota. Kiedoin pääni esiliinaan ja tukin korvani jotten kuulisi tuota kiduttavaa helähdystä, jota ihan varmaan kuitenkin seuraisi niin autio hiljaisuus, niin hedelmätön tyhjyys minulle. Vihdoin uskalsin palata luokkaan, jonne oppilaita ei vielä ollut laskettu, koska kello ei vielä ollut yhdeksää. Ensimmäinen näkemäni oli valkoinen esine mustalla pulpetillani, valkoinen litteä esine. Posti oli todellakin tullut, minun kuulemattani. Rosine oli käynyt kammiossani ja hyvän enkelin tavoin jättänyt kirkkaan merkin käynnistään. Tuo loistava esine pulpetillani oli todellakin kirje, oikea kirje, sen saatoin nähdä kolmen kyynärän päähän, ja koska minulla oli vain yksi kirjeenvaihtaja maan päällä, täytyi sen tulla tuolta yhdeltä. Hän muisti minua vielä. Syvä kiitollisuuden virta toi uutta elämää sydämeeni.

Kun tulin lähemmäksi ja kumarruin vavisten katsomaan kirjettä, toivoen miltei varmasti näkeväni tutun käsialan, sattui kohtalokseni nähdäkin kirjoitus joka sillä hetkellä tuntui oudolta — väritön naisellinen töherrys lujien miehekkäiden kirjainten asemesta. Silloin oli kohtalo mielestäni liian kova minulle, ja sanoinkin ääneen: "Tämä on julmaa."

Mutta minä pääsin senkin tuskan yli. Elämä on vielä elämää, niin kipeätä kuin se onkin: silmät ja korvat ja niiden käyttö jää meille vieläkin, vaikka kaiken mieluisan näkeminen on meiltä kokonaan riistetty ja kaikki lohdulliset äänet kokonaan vaienneet.

Avasin kirjeen. Olin jo huomannut käsialan aivan tutuksi. Se oli päivätty "La Terrassessa" ja kuului näin:

Rakas Lucy. — Mieleeni juolahtaa kysyä mitä olet puuhaillut tänä viime kuukautena tai parina. Eipä silti että luulisin sinulle vähimmälläkään tavalla vaikeaksi tehdä tiliä edesottamuksistasi. Uskallan väittää että olet ollut aivan yhtä ahkera ja onnellinen kuin me täällä La Terrassessa. Mitä Grahamiin tulee, laajenee hänen avuntarvitsijainsa piiri päivä päivältä: hänellä on niin paljon potilaita ja puuhaa, että minä sanon hänelle hänen tulevan aivan itserakkaaksi. Todella hyvä äiti kun olen, koetan parhaani mukaan pitää häntä kurissa: sinä tiedät ettei hän koskaan saa minulta imartelua. Ja kuitenkin, Lucy, hän on hieno mies, ja äidin sydän hypähtää ilosta hänet nähdessään. Kun häntä kaiken päivää on riepoteltu sinne tänne, hän on saanut kestää senkin seitsemät pahat tuulet, taistellut satoja oikkuja vastaan, usein nähnyt kauheita tuskia — ja ehkä väliin, kuten sanon hänelle, aiheuttanutkin niitä — palaa hän kuitenkin illalla luokseni niin herttaisena ja hyväntuulisena, että tosiaankin tuntuu kuin henkisesti eläisin toisella puolen maapalloa, ja näinä tammikuun iltoina minun aurinkoni nousee kun toisten laskee.

Kuitenkin hän tarvitsee kuria ja oikaisuja ja hillitsemistä, ja minä teen hänelle sen hyvän palveluksen, mutta poika on niin joustava että on mahdotonta perin pohjin pahoittaa hänen mieltään. Kun luulen että vihdoinkin olen saanut hänet murjottamaan, maksaa hän minulle kaikennäköisellä leikinlaskulla — mutta tunnethan sinä hänet ja kaikki hänen kujeensa, ja minä olen vain vanha höperö kun teen hänet tämän kirjeen aiheeksi.

Mitä minuun tulee, on vanha Brettonin asianajajani ollut vieraanani, ja olen korvia myöten vajonnut liikeasioihin. Soisin niin hartaasti että voisin palauttaa Grahamille edes osan siitä mitä hänen isänsä jätti hänelle. Hän nauraa ja ilkkuu huoliani siinä asiassa, pyytää minua katsomaan kuinka hyvin hän kykenee pitämään huolta itsestään ja minustakin, ja kysyy mitä vanha rouva voisi vielä tarvita, jota hänellä ei jo ole, viittaa taivaansinisiin päähineisiin, syyttää minua kunnianhimosta kun muka tahtoisin käyttää timantteja, pitää livreepukuisia palvelijoita, asua hotellissa ja olla muodin esikuvana Villetten englantilaisten joukossa.

Taivaansininistä päähineistä muistan että sinunpa olisi pitänyt olla meillä toissa iltana. Hän oli tullut kotiin todella väsyksissä, ja kun olin antanut hänelle teetä, hän heittäytyi nojatuoliini julkeana kuten ainakin. Suureksi ilokseni hän nukahti siihen. (Tiedäthän kuinka hän aina kiusaa minua muka uneliaisuudestani, minua joka en koskaan enkä missään tapauksessa ummista silmiäni päivänvalolla). Hän oli siinä nukkuessaan mielestäni hyvin hauskan näköinen, Lucy, minä hupsu kun olen niin ylpeä hänestä, mutta minkä sille mahtaa? Näytä minulle hänen vertaisensa. Minne ikinä katsonkaan, en näe toista hänen vertaistaan koko Villettessä. No niin, päähäni pisti tehdä hänelle pieni kepponen, ja niinpä hain tuon taivaansinisen päähineen ja onnistuin, äärimmäisen varovainen kun olin, asettamaan tuon ison korean laitoksen hänen otsalleen. Vakuutan sinulle ettei se ollenkaan rumentanut häntä, hän näytti aivan itämaiselta, paitsi että on niin vaalea. Kukaan ei sentään voi haukkua häntä punatukkaiseksi nyt — hänen tukkansa on oikeata pähkinänruskeata — tummaa kiiltävää pähkinänruskeata. Kun vielä panin ison kasimirihuivini hänen harteilleen, oli hän niin kaunis tilapäinen nuori bey, dey tai paa kuin toivoa saattoi.

Se oli hauskaa ajanvietettä, mutta nautin siitä vain puolittain, kun olin yksin: sinun olisi pitänyt olla mukana.

Sopivaan aikaan hyvä herrani heräsi, ja tulisijan yläpuolella oleva peili paljasti pian hänen tilansa. Voit kuvitella että saan nyt joka hetki pelätä kostoa.

Mutta nyt kirjeeni pääasiaan. Tiedän että torstai on puoleksi lupapäivä Rue Fossetten varrella. Laita itsesi valmiiksi kello viideksi iltapäivällä, silloin lähetän vaunut noutamaan sinua La Terrasseen. Katsokin että tulet, ehkä tapaat vanhoja tuttujakin. Hyvästi nyt, viisas, rakas, totinen pieni kummityttäreni. Uskollisesti sinun

Louisa Bretton.

No, tällainen kirje saa ihmisen entiselleen! Surullinen saatoin vieläkin olla luettuani tämän kirjeen, mutta olin tyynempi, ehkä en juuri iloinen, mutta huojentunut. Ystäväni toki siis voivat hyvin ja olivat onnellisia: mitään tapaturmaa ei ollut sattunut Grahamille, mikään tauti ei ollut iskenyt hänen äitiinsä — sellaisia onnettomuuksia olin niin kauan pelännyt ja nähnyt niistä unta. Heidän tunteensa minua kohtaan olivat — samat kuin ennenkin. Mutta kuinka omituista oli ajatella rouva Brettonin seitsemää viikkoa ja verrata niitä minun seitsemään viikkooni! Ja kuinka kovin viisasta onkaan että ihmiset jotka ovat joutuneet poikkeukselliseen asemaan, hillitsevät kielensä eivätkä riennä toitottamaan kuinka tuo asema heitä vaivaa! Maailma ymmärtää hyvinkin, että voi nääntyä ravinnon puutteeseen: kenties vain harvat voivat tajuta ja huomata, että yksinäisyys ja eristys saattavat tehdä ihmisen hulluksi. He näkevät tuon kauan haudassa viruneen vangin kaivettuna esiin, mielipuolena tai tylsänä! — mutta kuinka järki pakeni hänestä — kuinka hermot ensin ärtyivät, kärsivät nimettömiä tuskia ja sitten vajosivat tylsyyteen — se aihe on liian epäselvä tutkittavaksi, liian vaikeatajuinen ihmisten ymmärrettäväksi. Puhu siitä! Yhtä hyvin voisit asettua eurooppalaiselle markkinatorille ja syytää suustasi hämäriä sanoja sillä kielellä ja siinä sävyssä kuin Nebukadnesar, tuo luulotautinen hallitsija, puhui hämmästyneille kaldealaisilleen. Ja kauan kauan vielä lienevät ne henget, joille tuollaiset aiheet eivät ole pelkkä arvoitus — jotka suhtautuvat myötätuntoisesti niiden ilmauksiin — luvultaan vähäiset, harvassa tavattavat. Kauan luultaneen vielä yleisesti että vain ruumiilliset kärsimykset ansaitsevat myötätuntoa ja että kaikki muu on pelkkää kuvittelua. Kun maailma oli nuorempi ja terveempi kuin nyt, olivat sielulliset kärsimykset vieläkin suurempi arvoitus: koko Israelin valtakunnassa oli kenties vain yksi Saul — varmaan vain yksi David joka ymmärsi häntä.

<tb>

Aamun purevaa tyventä kylmyyttä seurasi myöhemmin päivällä terävä tuuli Venäjän aroilta: kylmän vyöhykkeen leyhkä puhalsi yli lauhkean ja jäädytti sen kiinni. Raskas pilvipeite, pimeä ja lumesta sakea, purjehti pohjoisesta ja asettui odottavan Euroopan ylle. Iltapäivällä alkoi lumentulo. Pelkäsin että vaunut eivät tulisi, valkoinen myrsky raivosi niin sakeana ja hurjana. Mutta kummitätiini sai luottaa! Hän tahtoi saada vieraansa, kun kerran oli häntä pyytänyt. Kello kuuden tienoilla minut nostettiin vaunuista linnan portaille, jotka jo olivat nietosten peitossa, ja laskettiin sisään La Terrassen ovesta.

Riensin eteisen poikki ja portaita ylös salonkiin; siellä tapasin rouva Brettonin, joka oli kuin suvipäivä omassa persoonassaan. Vaikka olisin ollut vielä kahta vertaa vihaisempi kuin olin, olisi hänen ystävällinen suudelmansa ja herttainen syleilynsä lämmittänyt minua. Kun nyt niin kauan olin tottunut näkemään paljasseinäisiä huoneita, mustia penkkejä, pulpetteja ja uuneja, näytti sininen salonki ylelliseltä silmissäni. Yksin sen jouluntuntuisella takkavalkealla oli kirkas ja punainen hohde, joka aivan häikäisi minua.

Kun kummitätini oli pitänyt kättäni hetkisen omassaan, keskustellut kanssani ja torunut minua siitä että olin laihtunut sitten viime näkemän, sanoi hän huomaavansa että lumimyrsky oli pannut tukkani epäkuntoon, ja lähetti minut yläkertaan siistimään itseäni ja riisumaan päällysvaatteeni.

Tullessani omaan pieneen merenvihreään huoneeseeni näin sielläkin loimuavan valkean, ja kynttilät olivat sytytetyt: iso vahakynttilä seisoi molemmin puolin suurta peiliä — mutta kynttiläin välissä peilin edessä oli jokin joka pukeutui — ilmava, keijukaismainen olento — pieni, kevyt ja valkoinen — kuin talven henki.

Tunnustan että hetkisen ajattelin Grahamia ja hänen harhanäkyväitteitään. Epäilevin silmin panin merkille tämän uuden näköharhan yksityiskohdat. Sillä oli valkoinen puku, jossa oli kevyitä punaisia pilkkuja, sen vyö oli punainen, sillä oli tukassaan jotakin vihreätä — kiiltävää — pieni köynnös ikivihreitä lehtiä. Oli hän aave tai ei, tässä ei tosiaankaan ollut mitään pelottavaa, ja minä astuin lähemmäksi.

Hän kääntyi minuun päin, ja suuret silmät leimahtivat pitkien ripsien alta minua, tunkeilijaa, vastaan. Ripset olivat yhtä tummat kuin pitkät, ja ne pehmensivät viivoillaan varjostamiaan silmiä.

"Ah, te olette tullut!" henkäisi hän pehmeällä hiljaisella äänellä, hymyili sitten hitaasti ja katsoi tarkkaan.

Tunsin hänet nyt. Nähtyäni kerrankin vain nuo kasvot hienoine hentoine piirteineen en voinut olla tuntematta niitä.

"Neiti de Bassompierre", sanoin.

"Ei", kuului vastaus, "ei neiti de Bassompierre teille." En udellut kuka hän sitten oli, vaan odotin vapaaehtoista selvitystä.

"Te olette muuttunut, mutta kuitenkin olette oma itsenne", hän sanoi tullen lähemmäksi. "Muistan teidät hyvin — ilmeenne, hiustenne värin, kasvojenne piirteet…"

Olin tullut valkean ääreen, hän seisoi vastakkaisella puolen katsellen minuun, ja hänen katsellessaan kävivät hänen kasvonsa yhä ajattelevammiksi ja tunteikkaammiksi, kunnes vihdoin hänen kirkkaat silmänsä sumenivat.

"Minua melkein itkettää kun katson niin kauas taaksepäin", hän sanoi, "mutta älkää sentään luulko minua surulliseksi tai hentomieliseksi: päinvastoin olen täysin iloinen ja hyvällä tuulella."

Olin kiinnostunut mutta vielä väärillä jäljillä, enkä tietänyt mitä sanoa. Viimein änkytin: "En luule meidän koskaan tavanneen toisiamme ennen tuota iltaa, jolloin te satutitte itsenne…?"

Hän hymyili. "Oletteko siis unohtanut että minä olen istunut polvellanne, levännyt käsivarsillanne ja vieläpä jakanut tyynyn kanssanne? Ettekö enää muista sitä iltaa, jolloin minä tulin itkien kuin häijy lapsi, mikä olinkin, vuoteenne viereen ja te otitte minut vuoteeseenne? Ettekö ensinkään muista sitä lohdutusta ja suojaa, millä lievititte kipeätä tuskaani? Palatkaa Brettoniin. Muistakaa rouva Homea."

Vihdoin ymmärsin kaiken. "Ja tekö olette pikku Polly?"

"Minä olen Pauliina Mary Home de Bassompierre."

Kuinka aika voi muuttaa! Pikku Pollylla oli kalpeissa pikku kasvoissaan, sievässä sopusuhtaisuudessaan, vaihtelevissa ilmeissään erinäisiä somia ja mielenkiintoisia lupauksia, mutta Pauliina Marystä oli tullut kaunis — ei sitä lajia kauneutta, joka häikäisee silmiä kuin ruusu — täyteläistä, punakkaa ja uhkeata — ei vaalean Ginevra-serkun lihavaa, punaista ja kellervää kauneutta; vaan hänen seitsemäntoista vuottaan olivat kehittäneet hänessä hienostunutta ja hentoa viehkeyttä, joka ei piillyt hipiässä, vaikka se oli heleä ja kirkas, ei viivoissa, vaikka piirteet olivat suloiset ja jäsenet moitteettomat, vaan pikemmin, luullakseni, sielun sisäisessä hillityssä hehkussa. Tämä ei ollut pimeä ja valoton joskin kallisarvoinen maljakko, vaan kainosti valaiseva lamppu, joka varjeli puhdasta ja elävää liekkiä sammumasta, mutta ei kätkenyt sitä ihailulta. Puhuessani hänen viehkeydestään en tahtoisi liioitella, mutta tosi on että se oli mielestäni hyvin tenhoava ja todellinen. Mitä siitä vaikka kaikki olikin pienessä asteikossa — tuoksu se oli joka antoi tälle valkoiselle orvokille hienostusta ja teki sen upeintakin kameliaa, täyteläisintäkin daaliaa ihanammaksi.

"Ah! ja muistatteko te vanhan ajan Brettonissa?"

"Paremmin", hän sanoi, "paremmin kenties kuin te. Muistan pienimpiä yksityiskohtia myöten — en vain itse aikaa, vaan joka päivän erikseen, ja päivien tunnit."

"On kai teidän sentään täytynyt jotakin unohtaa?"

"Hyvin vähän, luullakseni."

"Olitte silloin pieni hyvin vilkastunteinen olento! onhan teidän jo kauan sitten täytynyt kasvaa pois niistä vaikutelmista, joita ilo ja suru, kiintymys ja ero painoivat mieleenne kymmenen vuotta sitten."

"Luuletteko että olen unohtanut ne joista pidin, ja kuinka paljon pidin heistä lapsena?"

"Kiihkeys kai sentään on poissa — kärki, kipeys — syvä vaikutelma on vaimentunut ja hälvennyt, vai kuinka?"

"Minä muistan hyvin nuo päivät."

Siltä näyttikin. Hänen silmänsä olivat ihmisen joka muistaa, jonka lapsuus ei haihdu kuin uni, eikä nuoruus hälvene kuin päivänsäde. Hän ei tahtonut ottaa elämää irrallisesti ja hajallaan, osan kerrallaan, ja antaa vuodenajan liukua pois heti toisen tullessa; hän tahtoi pidättää ja liittää yhteen, usein elää uudelleen alusta alkaen ja siten kasvaa sopusuhtaisuudessa ja eheydessä samalla kun kasvoi vuosilta. En kuitenkaan vielä voinut kokonaan suostua uskomaan että kaikki ne kuvat, joita nyt tulvehti mieleeni, olivat selvinä hänen näkyvissään. Hänen hartaat kiintymyksensä, hänen kisailunsa ja pienet riitansa rakastetun leikkitoverin kanssa, hänen lapsensydämensä kärsivällinen ja vilpitön antaumus, hänen pelkonsa, hienotunteinen pidättyväisyytensä, pienet vastoinkäymiset ja lopulta eron vihlova tuska… Minä muistelin näitä kaikkia ja pudistin päätäni epäuskoisena. Hän pysyi väitteessään. "Seitsenvuotias lapsi elää vieläkin seitsemäntoistavuotiaassa tytössä."

"Te olitte erikoisesti kiintynyt rouva Brettoniin", huomautin, aikoen koetella häntä. Hän oikaisi minua heti.

"En erikoisesti kiintynyt", sanoi hän. "Pidin hänestä, kunnioitin häntä niinkuin nytkin. Hän on mielestäni hyvin vähän muuttunut."

"Hän ei ole paljon muuttunut", sanoin minäkin.

Olimme vaiti muutamia hetkiä. Katsellen ympärilleen hän sanoi:

"Täällä on paljon tavaroita, jotka ennen olivat Brettonissa. Muistan tämän neulatyynyn ja tuon peilin."

Nähtävästi hän ei ollut arvioinut muistiaan liian suureksi, ei ainakaan toistaiseksi näyttänyt siltä.

"Luuletteko siis että olisitte tuntenut rouva Brettonin?" jatkoin.

"Muistan hänet täydellisesti; kasvojen juonteet, oliivinväriset kasvot, mustan tukan, hänen mittansa, käyntinsä ja äänensä."

"Tohtori Brettonin tunteminen ei tietenkään voisi tulla kysymykseen", jatkoin. "Kun näin ensi tapaamisenne, huomasin itse asiassa että hän oli teille vieras."

"Ensimmäisenä iltana olin ymmälläni", hän vastasi.

"Kuinka hän ja isänne sattuivat tuntemaan toisensa?"

"He vaihtoivat nimikortteja. Nimet Graham Bretton ja Home de Bassompierre antoivat aihetta kysymyksiin ja selvittelyihin. Tämä tapahtui toisena päivänä, mutta jo sitä ennen aloin minä aavistaa jotakin."

"Kuinka — aavistaa jotakin?"

"Niin", hän sanoi, "kuinka omituista että useimmat ihmiset näyttävät niin hitailta tuntemaan totuuden — ei näkemään, vaan tuntemaan! Kun tohtori Bretton oli käynyt luonani pari kertaa, istunut lähelläni ja puhunut kanssani, kun olin huomannut hänen silmiensä katseen, ilmeen hänen suunsa ympärillä, hänen leukansa muodon ja päänsä asennon ja kaiken minkä huomaamme ihmisessä joka lähestyy meitä — kuinka saatoin olla yhdistämättä häntä ajatuksissani Graham Brettoniin? Graham oli hoikempi kuin hän eikä niin pitkäksi kasvanut, ja hänellä oli sileämmät kasvot ja pitempi ja vaaleampi tukka, ja hän puhui — ei niin syvällä äänellä — vaan pikemmin kuin tyttö; mutta kuitenkin hän on Graham, aivan niinkuin minä olen pikku Polly tai te olette Lucy Snowe."

Minä ajattelin samoin, mutta ihmettelin huomatessani omat ajatukseni hänenkin omikseen. On asioita joiden suhteen tapaamme kaksoisolentomme niin harvoin, että sen esiintyminen tuntuu suorastaan ihmeeltä.

"Te ja Graham olitte ennen leikkitoverit."

"Ja muistatteko te sen?" hän kysyi vuorostaan.

"Epäilemättä Grahamkin sen muistaa", sanoin minä.

"En ole kysynyt häneltä: harva asia ihmetyttäisi minua niin paljon kuin jos hän todellakin muistaisi. Otaksun että hän vieläkin on iloinen ja huoleton luonteeltaan."

"Oliko hän sellainen ennen? Painuiko se niin mieleenne? Sellaisenako muistatte hänet?"

"Muunlaisena häntä tuskin muistankaan. Väliin hän luki ahkerasti, väliin oli iloinen, mutta oli hän sitten kirjojensa ääressä tai leikkituulella, ajatteli hän aina ennen kaikkea kirjoja tai leikkejään, eikä paljonkaan välittänyt niistä joiden kanssa hän luki tai leikki."

"Mutta teitä kohtaan hän oli puolueellinen."

"Puolueellinen minua kohtaan? Oi, ei! hänellä oli toisia leikkikumppaneita — koulutoverit, ja minä merkitsin hänelle hyvin vähän, paitsi sunnuntaisin. Niin, hän oli kiltti sunnuntaisin. Muistan kulkeneeni käsi kädessä hänen kanssaan St. Maryn kirkkoon, ja hän haki tarvittavat kohdat rukouskirjastani. Ja kuinka hyvä ja hiljainen hän oli sunnuntai-iltoina! Niin kiltti ollakseen tuollainen ylpeä vilkas poika, niin kärsivällinen vaikka teinkin virheitä luvussani, ja niin ihmeellisen luotettava, sillä hän ei koskaan viettänyt noita iltoja poissa kotoa. Pelkäsin alituisesti että hän ottaisi vastaan jonkin kutsun ja jättäisi meidät, mutta niin hän ei koskaan tehnyt eikä näyttänyt edes haluavankaan tehdä. Niin ei tietenkään enää voi olla. Uskon että sunnuntai nyt on se päivä, jolloin tohtori Bretton syö päivällistä ulkona…"

"Lapset, tulkaa alas", kuului rouva Brettonin ääni alhaalta. Pauliina olisi vielä tahtonut viivytellä, mutta minä nousin lähteäkseni, ja me menimme alakertaan.

XXV

PIKKU KREIVITÄR

Niin hilpeä kuin kummitätini olikin luonteeltaan ja niin hauskana kuin hän tahtoikin meidän tähtemme esiintyä, ei sinä iltana ollut mitään todellista iloa La Terrassessa, kunnes talvi-illan rajun kohinan läpi kuulimme ääniä jotka ilmaisivat odotettujen tuloa. Kuinka usein, naisten ja tyttöjen istuessa kodikkaan takkavalkean lämmössä, heidän sydämensä ja mielikuvituksensa on tuomittu jättämään viihtyisän ympäristön ja harhailemaan ulkona pimeillä teillä, uhmaamaan myrskyä, kamppailemaan lumituiskua vastaan, odottamaan yksinäisillä porteilla ja porraspuilla keskellä tuulen hurjinta pyörinää, katsellen ja kuunnellen isää, poikaa tai miestä, joita odotetaan kotiin.

Isä ja poika saapuivat linnaan vihdoinkin — kreivi de Bassompierre näet seurasi sinä iltana tohtori Brettonia. En tiedä kuka meistä kolmesta ensimmäisenä kuuli hevoset; pureva ja myrskyinen sää antoi meille hyvän syyn rientää eteiseen kohtaamaan ja tervehtimään noita kahta ratsastajaa, kun he astuivat sisään, mutta he varottivat meitä pysymään loitolla. Molemmat olivat valkoisia kuin kaksi lumivuorta, ja nähdessään heidän tilansa rouva Bretton määräsi että heidän paikalla oli mentävä keittiöön, ja kielsi heitä itsensä tähden laskemasta jalkaansa mattojen peittämille portaille ennen kuin olivat kaikella kunnialla heittäneet pois joulupukin-naamionsa. Emme kuitenkaan voineet olla seuraamatta heitä keittiöön — se oli avara vanha skottilainen keittiö, kodikas ja hauska. Pieni valkoinen kreivitär tanssi piirissä yhtä valkoisen isänsä ympärillä taputtaen käsiään ja huutaen:

"Isä, isä, sinä olet kuin suunnaton jääkarhu."

Karhu ravisteli itseään, ja pikku keijuinen pakeni kauas tuon jäisen sateen alta. Pian hän kuitenkin palasi takaisin nauraen ja innokkaana auttamaan isää tuon napaseudunasun riisumisessa. Kreivi, joka vihdoinkin vapautui lumivaipastaan, uhkasi viskata sen hänen päälleen kuin lumivyöryn.

"Kas niin", sanoi tyttö kumartuen muka ottamaan vastaan putousta, ja kun vaippa leikkisän uhkaavasti kohosi hänen päänsä yläpuolelle, livahti hän tiehensä kuin pieni vuorikauris.

Hänen liikkeissään oli kissanpojan notkeaa pehmeyttä ja samettimaista suloa, hänen naurunsa oli kirkkaampaa kuin hopean ja kristallin helinä, ja kun hän tarttui isänsä kylmiin käsiin ja hieroi niitä ja seisoi varpaillaan ulottuakseen suutelemaan hänen huuliaan, oli kuin rakastavan ilon sädekehä olisi loistanut hänen ympärillään. Vakava ja kunnianarvoinen herra katsoi häneen niin kuin miehet osaavat katsoa siihen mikä on heidän silmäteränsä.

"Rouva Bretton", hän sanoi, "mitä on minun tehtävä tälle tyttärelleni tai tyttölapselleni? Hän ei kasva viisaudessa eikä kooltaan. Eikö hän olekin mielestänne melkein yhtä lapsi kuin kymmenen vuotta sitten?"

"Hän ei voi olla enemmän lapsi kuin tämä minun suuri poikani", sanoi rouva Bretton, joka parhaillaan otteli poikansa kanssa jostakin puvunmuuttamis-asiasta, jota hän piti viisaana mutta Graham vastusti. Tämä seisoi skottilaisen keittiöpöydän varassa, nauroi ja piti äitiään käsivarren etäisyydellä.

"Kas niin, äiti", hän sanoi, "sovinnon tähden ja sekä sisäisen että ulkonaisen lämpömme turvaamiseksi laittakaamme oikea joulumalja ja juokaamme vanhan Englannin kunniaksi tämän lieden ääressä."

Niinpä kreivin seisoessa tulen ääressä ja Pauliina Maryn vielä hypellessä ympäri huonetta — onnellisena suuren salimaisen keittiön vapaudesta — rouva Bretton itse opetti Marthaa maustamaan ja kuumentamaan juhlajuomaa. Sitten hän kaatoi sen brettonilaiseen kivipulloon, ja sitä tarjottiin ympäri kuumana ja kuohuvana ja ammennettiin pienellä hopeapikarilla, jonka tunsin Grahamin kummilahjaksi.

"Vanhojen muistojen malja", sanoi kreivi nostaen kiiltävän pikarin korkealle. Sitten hän katsoi rouva Brettoniin ja lausui:

"We twa ha' paidlet i' the burn Fra morning sun till dine, But seas between us braid hae roar'd Sin' auld lang syne.

"And surely ye'll be your pint-stowp, And surely I'll be mine; And we'll taste a cup o' kindness yet For auld lang syne."[77]

"Skotinkieltä! Skotinkieltä!" huusi Pauliina, "isä puhuu skotinkieltä, ja skotti hän puoleksi onkin. Nimemme on Home ja de Bassompierre, olemme kaledonialaisia ja gallialaisia."

"Ja skottilaista tanssiako sinä hyppelet, sinä ylämaiden keiju?" kysyi hänen isänsä. "Rouva Bretton, pian ilmestyy vihreä piiri keskelle keittiötämme. En vastaa hänen tavoistaan: hän on omituinen pieni kuolevainen."

"Käske Lucya tanssimaan kanssani, isä, — tässä on Lucy Snowe."

Herra Home (hänessä oli vielä yhtä paljon rehtiä herra Homea kuin ylpeätä kreivi de Bassompierreä) ojensi minulle kätensä ystävällisesti ja sanoi muistavansa minut hyvin, ja jollei olisi voinutkaan luottaa omaan muistiinsa, oli nimeni niin usein hänen tyttärensä huulilla ja hän oli kuullut minusta niin monta pitkää juttua, että jo senkin tähden olin hänelle kuin vanha tuttava.

Jokainen oli nyt maistanut juhlajuomaa paitsi Pauliina, jonka keijukais- tai satutanssia ei kukaan aikonutkaan keskeyttää niin maallisen maljan tähden. Mutta häntä ei saanut unohtaa eikä hänen etuoikeuksiaan kuolevaisena jättää huomioon ottamatta.

"Antakaa minun maistaa", hän sanoi Grahamille, kun tämä aikoi panna maljan keittiöpöydän hyllylle, pois hänen ulottuviltaan.

Rouva Bretton ja herra Home olivat nyt syventyneet keskusteluun. Tohtori Johnilta ei keijukaistanssi ollut jäänyt huomaamatta, hän oli katsellut sitä ja pitänyt siitä. Puhumattakaan liikkeiden pehmeydestä ja sulavuudesta, jotka suuresti miellyttivät hänen kauneutta rakastavia silmiään, viehätti tämä luontevuus hänen äitinsä talossa häntä, sillä se antoi hänellekin luvan olla vapaasti, ja tyttö oli taaskin lapsi hänen silmissään, taaskin — melkein hänen leikkitoverinsa. Odotin uteliaana miten hän puhuttelisi tyttöä, en ollut vielä kuullut hänen sitä tekevän, ja hänen ensimmäiset sanansa osoittivatkin että tämän illan lapsellinen kevytsydämisyys oli palauttanut hänen mieleensä "pikku Pollyn" entiset päivät.

"Teidän armonne tahtoo maistaa haarikasta?"

"Luulen sen sanoneeni. Luulen ilmoittaneeni sen verran."

"En mistään hinnasta voisi suostua sellaiseen askeleen. Olen pahoillani, mutta en voi sitä tehdä."

"Miksi niin? Olenhan aivan terve nyt, eikä se voi taittaa solisluutani eikä panna olkapäätäni sijoiltaan. Onko se viiniä?"

"Ei, eikä myöskään kastetta."

"Minä en tahdo kastetta, minä en pidä kasteesta, mutta mitä se sitten on?"

"Olutta, väkevää olutta, 'vanhaa lokakuuta', jota on valmistettu ehkä silloin kun minä synnyin."

"Sepä varmaan omituista — onko se hyvää?"

"Äärettömän hyvää."

Ja hän otti haarikan alas, mittasi itselleen toisen annoksen tuota mahtavaa taikajuomaa, ilmaisi kujeellisilla silmillään äärimmäisen tyytyväisyytensä siihen ja nosti maljan juhlallisesti takaisin hyllylle.

"Minä tahtoisin maistaa hiukan", sanoi Pauliina katsoen ylös. "En ole koskaan juonut 'vanhaa lokakuuta', onko se makeata?"

"Vaarallisen makeata", sanoi Graham.

Polly katsoi edelleen ylös tarkalleen samannäköisenä kuin lapsi joka ikävöi jotakin kiellettyä herkkupalaa. Vihdoin tohtori taipui, otti haarikan alas ja soi itselleen sen ilon että antoi tytön maistaa hänen kädestään. Hänen silmänsä, jotka aina olivat herkät ilmaisemaan mieluisia tunteita, tunnustivat valoisalla hymyilyllään että se oli ilo, ja hän pitkitti iloaan pitelemällä pikaria siten että vain pisara kerrallaan pääsi noille ruusuisille maisteleville huulille, jotka hapuilivat sen reunaa.

"Hiukan enemmän — hiukan enemmän", sanoi tyttö ja kosketti vallattomasti hänen kättään etusormellaan saadakseen hänet kallistamaan pikaria hieman jalomielisemmin ja auliimmin. "Se tuoksuu mausteilta ja sokerilta, mutta minä en voi maistaa sitä; kätenne on niin jäykkä ja te olette niin kitsas."

Graham teki hänen mielikseen, mutta kuiskasi vakavasti: "Älkää kertoko äidilleni eikä Lucylle; he eivät hyväksyisi."

"En niinäkään", sanoi hän muuttaen sävyä ja tapaa heti kun oli juomaa kunnollisesti maistanut, aivan kuin se olisi vaikuttanut häneen vastamyrkyn tavoin, joka teki tyhjäksi velhon lumeet. "Minusta se on kaikkea muuta kuin hyvää, se on karvasta ja kuumaa ja salpaa hengitykseni. Teidän 'vanha lokakuunne' oli haluttavaa vain kiellettynä. Kiitos, ei enää."

Ja kumartaen kevyesti — liike oli yhtä huoleton mutta yhtä viehkeä kuin tanssikin — hän liukui Grahamin luota ja meni isänsä luo.

Luulen että hän oli puhunut totta: seitsenvuotias lapsi eli seitsemäntoistavuotiaassa tytössä.

Graham katsoi hänen jälkeensä hieman nolona, hieman ymmällään. Hänen silmänsä viipyivät tytössä sangen paljon illan kuluessa, mutta tämä ei näyttänyt huomaavan häntä.

Kun lähdimme salonkiin juomaan teetä, tyttö tarttui isänsä käsivarteen. Hänen luonnollinen paikkansa näytti olevan isän vieressä, hänen silmänsä ja korvansa seurasivat tätä. Isä ja rouva Bretton olivat pienen seuramme pääasialliset puhujat, ja Pauliina oli heidän paras kuuntelijansa; hän seurasi tarkasti kaikkea mitä sanottiin ja vaati toistettavaksi sen tai sen piirteen tai seikkailun.

"Entä missä sinä olit siihen aikaan, isä? Ja mitä sitten sanoit? Ja kerro rouva Brettonille mitä sitten tapahtui." Tällä tavoin hän yllytti isää.

Hän ei enää antautunut minkään ilonpuuskan valtaan, lapsellinen säkenöiminen oli siltä illalta sammunut ja nyt hän oli pehmeä, miettiväinen ja kiltti. Kelpasi nähdä hänen sanovan hyvää yötä. Hänen käytöksessään Grahamia kohtaan oli pieni hiven arvokkuutta, hänen miltei huomaamattomassa hymyssään ja hiljaisessa kumarruksessaan ilmeni kreivitär, eikä Graham voinut muuta kuin näyttää vakavalta ja kumartaa takaisin. Huomasin että hän tuskin tiesi miten ajatuksissaan yhdistää tanssivan keijukaisen ja hienon pikku vallasnaisen.

Seuraavana päivänä, kun kaikki kokoontuivat aamiaispöydän ääreen virkeinä ja hytisten kylmästä aamupesun jälkeen, antoi rouva Bretton määräyksen ettei kukaan, jota ei hirmuinen välttämättömyys pakottanut, saanut sinä päivänä lähteä hänen talostaan. Lähtö näyttikin miltei mahdottomalta, lumikinos varjosti ikkunain alimpia ruutuja, ja jos katsoi ulos, näki taivaan ja ilman sakeana ja pimeänä, tuulen ja lumen kiivaassa kamppailussa keskenään. Tällä hetkellä ei pyryttänyt, mutta se lumi, joka jo oli tullut, lenteli maasta irrallaan, lyhyet viuhuvat vihurit tuivertelivat ja viskelivät sitä satoihin eriskummallisiin muotoihin.

Kreivitär yhtyi rouva Brettoniin.

"Isä ei saa mennä ulos", hän sanoi ja asetti itselleen istuimen isän nojatuolin viereen. "Minä pidän hänestä huolta. Ethän lähde kaupunkiin, ethän, isä?"

"Lähden ja en", oli vastaus. "Jos sinä ja rouva Bretton olette hyvin hyviä minulle — tiedäthän, kilttejä ja huomaavaisia; jos lellittelette minua hyvin kauniisti ja kiinnitätte minuun paljon huomiota, voin mahdollisesti suostua odottamaan tunnin aamiaisen jälkeen ja katsomaan aikooko tämä partaveitsi-tuuli asettua. Mutta nähkääs nyt, ettehän anna minulle edes aamiaista, ette tarjoa minulle mitään, annatte minun nähdä nälkää."

"Pian, rouva Bretton, olkaa hyvä ja kaatakaa kahvia pian", pyysi Pauliina, "sillä aikaa minä pidän huolta kreivi de Bassompierrestä muissa suhteissa. Hän on tarvinnut niin paljon palvelusta sen jälkeen kun hänestä on tullut kreivi."

Hän otti sämpylän ja levitti sille voita.

"Kas tässä, isä", hän sanoi. "Ja tässä on hilloketta, aivan samanlaista kuin meillä oli Brettonissa ja jota sinä sanoit niin hyväksi kuin jos se olisi valmistettu Skotlannissa —"

"Ja jota teidän pikku armonne aina kerjäsi pojalleni — muistatteko vielä?" keskeytti rouva Bretton. "Oletteko unohtanut kuinka tulitte viereeni ja kosketitte hihaani kuiskaten: 'Olkaa niin kiltti, rouva, jotakin hyvää Grahamille — hiukan hilloketta tai hunajaa tai hedelmäsosetta!'"

"Eihän, äiti", puhkesi tohtori John sanomaan nauraen mutta punastuen, "se ei varmaankaan ole totta, enhän ole voinut välittää sellaisista."

"Välittikö hän vai eikö, Pauliina?"

"Hän piti niistä", vahvisti Polly.

"Älkää sitä hävetkö, John", sanoi herra Home rohkaisten. "Minä pidän niistä vieläkin ja olen aina pitänyt. Ja Polly osoittaa ymmärrystään varustamalla ystävälleen aineellista hyvää: minä se olen opettanut hänelle sellaisia hyviä tapoja enkä anna hänen unohtaa niitä. Polly, tarjoapa minulle pieni viipale tuota kieltä."

"Kas tässä, isä, mutta muista että sinua palvellaan näin väsymättömästi vain sillä ehdolla että olet mukautuvainen ja annat houkutella itsesi jäämään La Terrasseen täksi päiväksi."

"Rouva Bretton", sanoi kreivi, "minä tahdon päästä vapaaksi tyttärestäni — lähettää hänet kouluun. Tiedättekö mitään hyvää koulua?"

"No esimerkiksi Lucyn koulu — madame Beckin."

"Onko neiti Snowe koulussa?"

"Olen opettajana", vastasin, ja olin miltei iloinen saadessani tilaisuuden sanoa tämän. Minusta oli jo vähän aikaa tuntunut kuin olisi asemani ollut väärä. Rouva Bretton ja hänen poikansa tunsivat olosuhteeni, mutta kreivi ja hänen tyttärensä eivät. Heitä kenties halutti muuttaa jokin vivahdus tähän asti sydämellisessä käytöksessään minua kohtaan, kun saivat tietää yhteiskunnallisen asemani. Puhuin heille luontevasti, mutta noiden sanojen mukana nousi kokonainen parvi epämääräisiä ajatuksia, joita en ollut odottanut enkä kutsunut ja jotka saivat minut huokaamaan vasten tahtoani. Herra Home ei nostanut katsettaan aamiaislautasestaan kahteen minuuttiin eikä puhunut mitään; kenties hän ei ollut kuullut sanojani — kenties hän piti kohteliaimpana olla huomauttamatta mitään tuonluonteiseen tunnustukseen. Skotlantilaisten ylpeys on käynyt sananparreksi, ja niin kodikkaalta kuin herra Home näyttikin, niin yksinkertainen kuin hän olikin tavoissaan ja tottumuksissaan, olen koko ajan antanut ymmärtää että hänelläkin oli annoksensa tuota kansallisominaisuutta. Oliko hänen ylpeytensä väärää vai oliko se todellista arvokkuutta? Jätän kysymyksen koko laajuudessaan ratkaisematta. Mikäli se koski juuri minua, voin vain vastata: minua kohtaan hän aina osoittautui todelliseksi gentlemanniksi.

Hän oli luonteeltaan tunteellinen ja ajattelija, hänen mielenliikutustensa ja mietelmiensä yli levisi aina jotakin miedontavan surumielistä, vieläpä enemmän kuin miedontavaa: levottomuuden ja eron hetkinä se oli synkentävä pilvi. Hän ei tietänyt paljoa Lucy Snowesta; minkä tiesi, sitä hän ei aivan tarkalleen ymmärtänyt — usein saikin hänen väärä käsityksensä luonteestani minut hymyilemään — mutta hän näki että vaellukseni tässä maailmassa tapahtui pikemmin varjon puolella kukkulaa; hän antoi tunnustusta pyrkimyksilleni pitää tieni kunniallisen suorana, olisi auttanut minua jos olisi voinut, ja kun hänellä ei ollut siihen tilaisuutta, hän ainakin toivoi minulle hyvää. Kun hän vihdoin katsoi minuun, oli katse ystävällinen, kun hän puhui, oli ääni suopea.

"Teillä on vaivalloinen kutsumus", hän sanoi. "Toivon että terveytenne ja voimanne kestävät siinä — toivon teille menestystä."

Hänen kaunis pieni tyttärensä ei suhtautunut ilmoitukseeni yhtä maltillisesti. Hän suuntasi minuun ihmetyksestä suuret silmänsä — ne olivat miltei pelästyneet.

"Oletteko opettaja?" hän huudahti. Sitten, pysähdyttyään miettimään tätä vaikeasti sulavaa ajatusta, hän jatkoi: "Minä en koskaan ole tietänyt mikä olette, eikä mieleeni edes ole juolahtanut kysyä. Minulle, olette aina ollut Lucy Snowe."

"Ja mikä nyt olen?" en voinut olla kysymättä.

"Oma itsenne, tietysti. Mutta oletteko todellakin opettajana täällä Villettessä?"

"Olen todellakin."

"Pidättekö opettamisesta?"

"En aina."

"Ja miksi siis jatkatte?"

Isä katsahti tyttöön ja pelkäsin hänen aikovan hillitä häntä, mutta hän sanoikin vain: "Jatka, Polly, jatka kyselyäsi — osoita olevasi se pieni näsäviisas, mikä olet. Jos neiti Snowe punastuisi ja näyttäisi hämmentyneeltä, käskisin sinua hillitsemään kielesi, ja sinä ja minä istuisimme loppuaterian ajan jonkinlaisessa epäsuosiossa. Mutta hän hymyilee vain, ahdista häntä siis kovasti ristikuulustelullasi. No niin neiti Snowe, miksi jatkatte työtänne?"

"Etupäässä, pelkään, sen rahan vuoksi jota siitä saan."

"Eikö siis puhtaasti ihmisystävällisistä syistä? Polly ja minä tarrauduimme tähän olettamukseen pitäen sitä helpoimpana keinona selittää oikkuanne."

"Ei — ei, sir. Pikemmin turvallisen katon tähden, jonka siten kykenen saamaan pääni päälle, ja mielen tasapainon, jonka saan siitä ajatuksesta, että kun itse teen työtä puolestani, säästyn vaivasta olla kenellekään taakaksi."

"Isä, sano mitä tahdot, mutta minä säälin Lucya."

"Ota tuo säälisi, neiti de Bassompierre, ota se molempiin käsiisi niin kuin ottaisit pienen hanhenpoikasen, joka ilman lupaa räpiköi aitauksen ulkopuolella, pane se takaisin lämpimään sydänpesään, josta se on lähtenyt, ja kuule tämä kuiskaus: Jos minun Pollyni joskus joutuisi kokemaan tämän maailman etujen epävakaisuutta, näkisin kernaasti hänen menettelevän niin kuin Lucy: tekevän työtä elatuksekseen, jottei jäisi taakaksi ystäville eikä sukulaisille."

"Niin, isä", sanoi hän miettivästi ja mukautuvasti. "Mutta Lucy-parka! Minä luulin että hän on rikas neiti ja että hänellä on rikkaita ystäviä."

"Sinä ajattelit kuin pieni tyhmyri. Minä en koskaan ole luullut niin. Kun minulla on ollut aikaa katsella Lucyn käytöstä ja ilmettä, mikä ei ole tapahtunut usein, olen huomannut hänet ihmiseksi joka oli tottunut valvomaan eikä valvottavaksi, toimimaan eikä saamaan palvelusta, ja kuvittelen että tämä kohtalo on antanut hänelle kokemuksia joista hän vielä voi kiittää Sallimusta, jos elää niin kauan että ehtii todeta niiden täyden siunauksen. Mutta puhukaamme nyt koulusta", hän jatkoi muuttaen äänensä vakavasta hilpeäksi. "Ottaisikohan madame Beck vastaan Pollyni, vai mitä luulette, neiti Lucy?"

Minä sanoin ettei tarvinnut muuta kuin kysyä madamelta, pianhan se nähtäisiin, ja hän piti englantilaisista oppilaista. "Jos te, sir", jatkoin, "vain tahdotte saattaa neiti de Bassompierren sinne vaunuissanne tänä samana iltapäivänä, luulen voivani vastata siitä että Rosine, ovenvartijatar, ei ole hidas kuulemaan soittoanne, ja olen varma että madame vetää parhaat hansikkaat käsiinsä tullessaan salonkiin ottamaan teidät vastaan."

"Siinä tapauksessa", vastasi herra Home, "en näe mitään syytä viivytellä. Rouva Hurst voi lähettää perästäpäin sen mitä sanoo nuoren neitinsä 'tavaroiksi', Polly voi asettua aapisensa ääreen jo ennen iltaa, ja te, neiti Lucy, suvaitsette toivottavasti silloin tällöin luoda silmänne häneen ja aika ajoin antaa minun tietää kuinka hän menestyy. Toivon että hyväksytte tämän järjestelyn, kreivitär de Bassompierre."

Kreivitär änkytti ja epäröi. "Minä luulin", hän sanoi, "minä luulin että kasvatukseni jo on valmis."

"Se osoittaa vain kuinka suuresti voimme erehtyä ajatuksissamme. Minulla on siitä hyvin eriävä mielipide, kuten kai useimmilla niistä jotka tänä aamuna ovat saaneet kuulla syvää elämänviisauttasi. Ah, pikku tyttöni, sinulla on paljon opittavaa, ja isän olisi pitänyt opettaa sinua paljon enemmän kuin hän on tehnyt! Kas niin, siinä ei muu auta kuin koettaa madame Beckiä, ilma näyttää asettuvan, ja minä olen lopettanut aamiaiseni —"

"Mutta isä!"

"Mitä?"

"Minä näen erään esteen."

"Minä en näe mitään."

"Se on äärettömän suuri, isä, sen yli ei mitenkään päästä, se on yhtä leveä kuin sinä isoissa turkeissasi, lumikinos vielä lisänä."

"Ja kykenevä sulamaan niinkuin lumikinos?"

"Ei, se on liian — liian kiinteätä lihaa: se olet juuri sinä itse. Miss Lucy, varoittakaa madame Beckiä kuuntelemasta mitään ehdotuksia minun ottamisestani kouluun, sillä loppujen lopuksi kävisi niin, että hänen olisi otettava isä myös. Koska isä on noin kiusoittelevalla tuulella, kerron hänestä pari juttua. Rouva Bretton ja kaikki, kuunnelkaa! Noin viisi vuotta sitten, kun olin kaksitoistavuotias, hän sai päähänsä että hän hemmotteli minua, että kasvoin sopimattomaksi maailmaan ja tiesi mitä kaikkea; eikä mikään saanut häntä rauhoittumaan, vaan minun oli lähdettävä kouluun. Minä itkin, jne., mutta de Bassompierre osoittautui kovasydämiseksi, lujaksi kuin piikivi, ja kouluun minä lähdin. Mikä oli tulos? Isä itse tuli kouluun mitä ihastuttavimmalla tavalla: joka toinen päivä hän kävi katsomassa minua. Madame Aigredoux marisi, mutta siitä ei ollut hyötyä, ja niinpä isä ja minä molemmat lopulta saimme lähtökäskyn. Lucy voi kertoa madame Beckille tämän pikku piirteen: onhan aivan oikein että hän saa tietää mitä hänellä on odotettavanaan."

Rouva Bretton kysyi Homelta, mitä hän voi siihen vastata. Koska hän ei puolustanut itseään, langetettiin tuomio häntä vastaan, ja Pauliina voitti.

Mutta tytöllä oli muitakin tuulia kuin veitikkamainen ja lapsellinen. Aamiaisen jälkeen, kun molemmat vanhemmat ihmiset vetäytyivät pois — arvatenkin puhumaan joistakin rouva Brettonin liikeasioista — ja kreivitär, tohtori Bretton ja minä jäimme lyhyeksi aikaa kolmen kesken, pakeni lapsi hänestä kokonaan. Meidän seurassamme, jotka olimme lähempänä hänen omaa ikäänsä, hän äkkiä yleni pikku neidiksi: hänen kasvonsakin näyttivät muuttuvan, se kasvoneleiden leikittely ja katseen välitön kirkkaus, joka sai hänen kasvonsa aivan pyöreiksi ja kuoppaisiksi, kun hän puhui isälleen, vaihtui miettivämpään ilmeeseen, ja piirteet kävivät selvemmiksi ja vähemmän liikkuviksi.

Epäilemättä Graham huomasi tämän vaihdoksen yhtä hyvin kuin minäkin. Hän seisoi pari minuuttia ikkunan luona katsellen ulos lumipyryyn, sitten hän lähestyi takkaa ja aloitti keskustelun, mutta ei aivan yhtä luontevasti kuin muulloin: sopivia aiheita ei näyttänyt juolahtavan hänen mieleensä, hän valitsi niitä tarkasti, epäröiden, ja juuri sen vuoksi huonolla menestyksellä: hän puhui ylimalkaisesti Villettestä, sen asukkaista, huomattavista näköaloista ja rakennuksista. Neiti de Bassompierre vastasi hänelle aito naiselliseen tapaan, älykkäästi mutta ei kuitenkaan kokonaan persoonattomasti, ja silloin tällöin sattui äänenvärähdys, katse tai liike, joka oli pikemmin vilkas ja nopea kuin hillitty ja arvokas ja joka vielä muistutti pikku Pollya, mutta kaikkia näitä erikoisuuksia kultasi ja kannatti niin hieno ja moitteeton sivistyksen kiilto, niin tyyni ja kohtelias viehkeys, että vähemmänkin herkkätunteinen mies kuin Graham ei olisi uskaltanut käydä käsiksi niihin ikään kuin heikkoihin kohtiin, jotka veivät lähempään tuttavuuteen.

Pysyessään edelleenkin hillittynä ja — ollakseen Graham — hiljaisena, tohtori Bretton teki kuitenkin huomioita. Mikään näistä pienistä luonnollisuuden ja välittömyyden puuskista ei jäänyt häneltä huomaamatta, ei ainoakaan luonteenomainen liike, epäröinti puheessa tai sammallus ääntämisessä. Puhuessaan nopeasti Polly väliin vielä sammalsi, mutta punastui joka kerta kun sellaista sattui ja lausui sanan toistamiseen selvemmin, huolellisella ja tunnollisella tavalla, joka oli vähintään yhtä huvittava kuin tuo pieni erehdys.

Joka kerta kun hän teki tämän, hymyili tohtori Bretton. Heidän puhellessaan väheni molemminpuolinen pingotus asteittain, ja jos keskustelua olisi voinut jatkua, uskon että siitä piankin olisi tullut oikein hilpeätä. Pauliinan huulille oli jo palannut tuo lystikäs kuoppainen hymy; hän sammalsi kerran ja unohti korjata virheensä. Ja tohtori John sitten, en tiedä miten hän muuttui, mutta kyllä hänkin muuttui. Hän ei tullut iloisemmaksi, ei mikään keveä ilkamointi säteillyt hänen kasvoistaan — mutta hänen olonsa näytti käyvän mieluisammaksi hänelle itselleen, ja hän ilmaisi lisääntyneen mielihyvänsä sujuvammalla puheellaan, pehmeämmällä äänensävyllään. Kymmenen vuotta sitten tuolla parilla oli aina ollut yllin kyllin sanottavaa toisilleen; kulunut kymmenvuotiskausi ei ollut supistanut kummankaan kokemuspiiriä eikä köyhdyttänyt kummankaan älyä — sitä paitsi on luonteita joiden keskinäinen vaikutus on sellainen, että mitä enemmän he puhuvat, sitä enemmän heillä on puheenaihetta. Tällaisissa seurustelu kasvattaa kiintymystä ja kiintymys yhteensulautumista. Grahamin täytyi kuitenkin lähteä: hänen ammattinsa vaatimuksia ei voinut jättää sikseen eikä lykätä. Hän poistui huoneesta, mutta palasi kerran takaisin ennen kuin saattoi lähteä talosta kokonaan. Olen varma että hän palasi — ei hakemaan laatikostaan paperia tai korttia, mikä hänellä oli näennäisenä asiana — vaan tullakseen vielä kerran vakuuttuneeksi siitä että Pauliina todella oli sen kuvan näköinen, jonka hän nyt vei mukanaan muistissaan, ja että hän ei ollut katsellut tyttöä puolueellisessa, keinotekoisessa valossa eikä erehtynyt mieluisalla tavalla. Ei! hän huomasi vaikutelmansa oikeaksi — itse asiassa hän pikemmin voitti kuin menetti paluullaan: hän vei mukanaan jäähyväiskatseen — ujon mutta hyvin pehmeän — niin kauniin ja viattoman kuin pieni metsävuohi konsanaan voisi kohottaa sanajalka-piilostaan tai karitsa niittyvuoteeltaan.

Jäätyämme kahden Pauliina ja minä olimme hetkisen vaiti, etsimme kumpikin jotakin työtä ja syvennyimme mykkään ja uutteraan ompelemiseen. Entisaikojen valkoisen ompelurasian korvasi nyt kallisarvoinen mosaiikkilipas, jonka sisällä oli kultaiset työkalut; pienet vapisevat sormet, jotka tuskin kykenivät ohjaamaan neulaa, olivat nyt vikkelät ja taitavat, vaikkakin vielä hennot, mutta jäljellä oli vielä sama toimelias kulmainrypistys, samat sievät pienet tottumukset, samat nopeat liikkeet ja käänteet — joiden tarkoituksena oli milloin ottaa harhaanmennyt silmä takaisin, milloin pyyhkäistä silkkihameelta jokin kuviteltu tomuhiukkanen — jokin tarrautuva langanpätkä.

Sinä aamuna en ollut puhetuulella: talvipäivän kolkko myrskyisyys vaikutti minuun pelottavasti, mykistävästi. Tuo tammikuun raivo, niin kelmeä ja veretön, ei ollut vielä ohi: tuuli oli mylvinyt itsensä käheäksi, mutta ei näyttänyt vielä olevan lähempänä uupumusta. Jos Ginevra Fanshawe olisi ollut seuralaisenani tuossa salongissa, ei hän olisi sallinut minun istua omissa ajatuksissani ja kuunnella häiritsemättä. Henkilö joka juuri oli lähtenyt luotamme, olisi ollut hänen aiheenaan, ja kuinka hän olisikaan osannut kehittää ja muunnella tuota ainoata aihetta — kuinka hän olisi vainonnut ja ahdistanut minua kysymyksillään ja arveluillaan — kiusannut ja rasittanut selityksillään ja salaisuuksillaan, joita en kaivannut ja joita vain koetin välttää.

Pauliina Mary loi minuun kerran tai kahdesti tutkivan katseen tummilla ilmeikkäillä silmillään, hänen huulensa avautuivat puoleksi, ikään kuin aikoen sanoa jotakin, mutta hän huomasi että halusin olla vaiti ja kunnioitti toivettani hienotunteisesti.

"Tuota ei kestä kauan", ajattelin itsekseni, sillä en ollut tottunut huomaamaan naisissa ja tytöissä itsensähillitsemisen kykyä enkä itsensäkieltämisen voimaa. Mikäli heitä tunsin, eivät he juuri mielellään jättäneet käyttämättä niin hauskaa tilaisuutta, kun saivat pakista omista tavallisesti arkipäiväisistä salaisuuksistaan, usein sangen laimeista ja viheliäisistä tunteistaan.

Pikku kreivitär näytti olevan poikkeus: hän ompeli kunnes oli väsynyt siihen, sitten hän otti kirjan.

Sattuma tahtoi että hän etsi sen tohtori Brettonin kirjakaapinosastosta, ja se osui olemaan vanha brettonilainen kirja — jokin kuvitettu luonnontieteellinen teos. Usein olin nähnyt hänen seisovan Grahamin vieressä pitäen kirjaa hänen polvellaan ja lukien hänen johdollaan, ja kun tunti oli ohi, pyysi hän aina Grahamia palkaksi kertomaan hänelle kuvista. Katselin häntä tarkoin: nythän saisin hyvän näytteen muistista josta hän oli ylpeillyt. Muistaisiko hän nyt kaiken uskollisesti?

Uskollisesti? Sitä ei voinut epäillä. Kun hän käänteli lehtiä, välähti hänen kasvoistaan ilme toisensa jälkeen, joista jokainen oli täysi tervehdys menneisyydelle. Ja sitten hän taas käänsi kansilehden esiin ja katseli nimeä jonka koulupojan käsi oli kirjoittanut. Hän katsoi sitä kauan, eikä tyytynyt pelkkään katselemiseen, vaan antoi sormenpäittensä hiljaa liukua kirjainten yli, seuraten liikettään itsetiedottomalla mutta hellällä hymyllä, joka teki kosketuksesta hyväilyn. Pauliina rakasti menneisyyttä, mutta tämän pikku kohtauksen erikoisuus oli siinä että hän ei sanonut mitään: hän osasi tuntea purkamatta tunteitaan sanatulvaan.

Hän puuhaili kirjakaapin ääressä lähes tunnin, otti alas kirjan toisensa jälkeen ja uudisti tuttavuuden jokaisen kanssa erikseen. Tämän jälkeen hän istahti matalalle tuolille, pani käden poskelleen ja ajatteli, mutta pysyi vieläkin vaiti.

Päätyoven aukeneminen alhaalla, kylmän viiman äkillinen puhallus ja isän puhelu rouva Brettonin kanssa eteisessä havahdutti hänet vihdoin. Hän hypähti pystyyn ja oli seuraavassa hetkessä alakerrassa.

"Isä, isä, ethän vain lähde ulos?"

"Pienokaiseni, minun täytyy lähteä kaupunkiin."

Ja silloin kuulin de Bassompierren selittävän kuinka hyvin hän oli varustautunut ilmaa vastaan ja kuinka hyvä ja suojaisa hänen olisi vaunuissa; sanalla sanoen, Pollyn ei tarvinnut olla levoton hänen takiaan.

"Mutta lupaatko tulla takaisin tänä iltana ennen kuin on aivan pimeä — sinä ja tohtori Bretton, molemmat vaunuissa? Nyt ei ole hyvä ratsastaa."

"Hyvä on, jos tapaan tohtorin, sanon hänelle että eräs nainen on käskenyt häntä pitämään huolta kallisarvoisesta terveydestään ja tulemaan aikaisin kotiin minun turvissani."

"Aivan niin, sinun pitää sanoa eräs nainen, niin hän luulee että se on hänen äitinsä, ja tottelee. Ja muista tulla pian, isä; minä varmasti katselen ja kuuntelen."

Ovi sulkeutui ja vaunut vierivät pehmeästi pois läpi lumen. Kreivitär palasi sisään miettivänä ja huolissaan.

Hän kuunteli ja katseli kun ilta tuli, mutta se tapahtui mahdollisimman hiljaa: hän vain käveli salongissa aivan kuulumattomin askelin. Väliin hän keskeytti sametinpehmeän käyntinsä, kallisti korvansa ja kuunteli illan ääniä, tai pikemmin tulisi sanoa ihan hiljaisuutta, sillä nyt oli tuuli vihdoinkin tyyntynyt. Vapautuneena lumivyöry-pilvistään taivas oli alaston ja kalpea: saatoimme sen hyvin nähdä käytävän paljaiden oksien läpi, ja huomasimme myös uudenkuun napaseutumaisen hohteen — sen kaari oli valkoinen kuin jäämaailma. Eikä kestänyt kauan ennen kuin näimme vaunujenkin palaavan.

Pauliinalla ei sen illan varalta ollut mitään tervetuliaistanssia. Hänessä oli eräänlaista vakavuutta kun hän otti isän haltuunsa heti tämän astuessa huoneeseen, mutta hän valtasikin tulijan kokonaan, vei istumaan valitsemalleen paikalle, ja kun tyttö siinä lempeästi vuodatti häneen hunajaisia kiitossanojaan siitä että hän oli ollut kiltti ja tullut pian kotiin, olisi luullut että isä oli pantu tuoliinsa, asetettu ja hoivattu yksin hänen pienten käsiensä voimalla, sillä tuo väkevä mies näytti nauttivan saadessaan kokonaan antautua tähän hallintaan — joka vain rakkaudessaan oli mahtava.

Graham tuli näkyviin vasta muutamia minuutteja myöhemmin. Pauliina kääntyi puoleksi kun hänen askelensa kuuluivat; he puhelivat, mutta vain sanan tai pari, heidän sormensa koskettivat toisiaan hetkisen, mutta nähtävästi vain kevyesti. Pauliina pysytteli isänsä vieressä, Graham heittäytyi tuoliin toiselle puolen huonetta.

Oli hyvä että rouva Brettonilla ja herra Homella oli niin paljon sanottavaa toisilleen — miltei tyhjentymätön keskustelun lähde vanhoissa muistoissaan, muuten olisi seurueemme luullakseni ollut sangen hiljainen sinä iltana.

Teenjuonnin jälkeen olivat Pauliinan vikkelä neula ja soma kultainen sormustin ahkerassa liikkeessä lampunvalossa, mutta hänen kielensä pysyi paikallaan ja silmät näyttivät vastahakoisilta usein kohottamaan sileitä ja pitkäripsisiä luomiaan. Graham oli varmaan myös väsynyt päivänsä työn jälkeen, hän kuunteli siivosti vanhempien ja arvokkaampien puhetta, sanoi hyvin vähän itse, ja seurasi silmillään Pauliinan sormustimen kultaista välkettä, ikään kuin se olisi ollut jokin loistava lentävä perhonen tai vilistävän keltaisen käärmeenpoikasen kultainen pää.

XXVI

ERÄS HAUTAUS

Tästä lähin ei elämältäni puuttunut vaihtelua; olin paljon ulkona saatuani siihen suostumuksen madame Beckiltä, joka täydellisesti hyväksyi tuttavieni aseman. Tuo arvoisa johtajatar ei alusta saakka ollut koskaan kohdellut minua muulla tavoin kuin kunnioittavasti, ja kun hän huomasi että usein sain kutsuja eräästä linnasta ja eräästä suuresta hotellista, muuttui kunnioitus miltei ihailuksi.

Eipä silti että se olisi ilmennyt mitenkään vastenmielisesti: madame ei ollut heikko missään maallisessa asiassa, hänen kuumimmassakin oman edun tavoittelussaan oli kohtuutta ja järkeä, hänen ahnaimmassakin voitonhalussaan oli levollisuutta ja harkintaa, ja niinpä hän ei suinkaan antautunut alttiiksi ylenkatseelleni osoittautumalla nöyräksi kumartelijaksi isoisten edessä, vaan ilmaisi tahdikkaasti mielihyvänsä siitä että ihmiset jotka olivat tekemisissä hänen laitoksensa kanssa, etsivät sellaista seuraa, joka ehdottomasti sivistää ja kehittää, mieluummin kuin sellaista joka voisi alentaa ja vaikuttaa pahaa. Hän ei koskaan ylistänyt ketään ystävistäni; kerran vain, kun hän istui aurinkoisessa puutarhassaan kahvikuppi vierellään ja Gazette kädessään, näyttäen hyvin tyytyväiseltä elämäänsä, ja minä tulin pyytämään lupaa olla poissa yhden illan, hän puhkesi puhumaan seuraavaan suopeaan tapaan:

" Oui, oui, ma bonne amie: je vous donne la permission de coeur et de gré. Votre travail dans ma maison a toujours été admirable, rempli de zèle et de discrétion: vous avez bien le droit de vous amuser. Sortez donc tant que vous voudrez. Quant à votre choix de connaissances, j'en suis contente; c'est sage, digne, louable."[78]

Hän sulki huulensa ja palasi Gazetteen.

Lukija älköön liian vakavasti suhtautuko siihen pikku seikkaan, että samoihin aikoihin katosi laatikostani tuo kolminkertainen käärö, joka sisälsi viisi kirjettäni. Tyhjä pettymys oli tietysti ensimmäinen tunteeni, kun tein tuon havainnon, mutta seuraavassa hetkessä sain mieleni rohkaistuksi.

"Kärsivällisyyttä", kuiskasin itsekseni. "Paras etten sano mitään, odotan vain rauhallisesti ja ne tulevat takaisin aikanaan."

Ja takaisin ne tulivat, ne olivat vain olleet lyhyellä käynnillä madamen huoneessa, ja kestettyään tarkastuksen ne aivan oikein palasivat säädyllisesti takaisin: huomasin ne entisellä paikallaan seuraavana päivänä.

Tahtoisin tietää mitä hän ajatteli kirjeenvaihdostani. Missä arvossa hän piti tohtori John Brettonin kykyä kirjoittaa kirjeitä? Missä valossa ilmenivät hänelle nuo usein niin ytimekkäät ajatukset, nuo yleensä niin terveet ja väliin omaperäiset mielipiteet, jotka ilman mitään vaatimuksia esitettiin helpolla ja pirteällä tyylillä? Mitä hän piti tuosta herttaisesta, puoleksi leikillisestä sävystä, josta minulle koitui niin suurta iloa? Mitä hän ajatteli noista harvoista ystävällisistä sanoista, joita oli ripoteltu sinne tänne — ei tiheästi, kuten timantteja Sindbadin laaksoon, vaan harvalleen, kuten louhimoihin joista tarinat eivät kerro? Oi, madame Beck, miltä tuo kaikki sinusta näytti?

Minä luulen että nuo viisi kirjettä pääsivät jonkinlaiseen suosioon madame Beckin silmissä. Eräänä päivänä sen jälkeen kun hän oli lainannut ne minulta (kun puhuu niin lempeästä pikku naisesta, täytyy käyttää lempeitä sanoja), yllätin hänet tarkastamasta minua kiinteän tutkivasta, hieman ihmeissään mutta ei ollenkaan pahansuovasti. Oli juuri tuo lyhyt hetki tuntien välissä, jolloin oppilaat pääsivät ulos pihalle neljännestunniksi virkistymään, hän ja minä jäimme ensi luokkaan kahden, ja kun kohtasin hänen katseensa, pakottautuivat hänen ajatuksensa osittain esiin hänen huuliltaan.

" Il y a ", hän sanoi, " quelque chose de bien remarquable dans le caractère Anglais."[79]

"Missä suhteessa, Madame?"

Hän naurahti hieman ja toisti sanat "missä suhteessa" englanniksi.

"En osaa sanoa 'missä suhteessa', mutta englantilaisilla on omat käsityksensä ystävyydestä, rakkaudesta, kaikesta. Ja ainakaan he eivät tarvitse kaitsemista", hän lisäsi ja tepsutteli pois kuin pyylevä pieni poni.

"Sitten toivon", mumisin itsekseni, "että suosiollisesti jätät tulevat kirjeeni rauhaan."

Voi, jotakin syöksyi silmiini sumentaen niiden näön kokonaan, hälventäen näkyvistäni kouluhuoneen, puutarhan, kirkkaan talviauringon, kun muistin että sellaisia kirjeitä, joita hän oli lukenut, ei tulisi minulle enää koskaan. Olin nähnyt viimeisen niistä. Se kaunis virta, jonka rannalla olin viipynyt, jonka aalloista muutama virkistävä pisara oli osunut huulilleni, oli nyt kääntymässä toiseen suuntaan, oli jättänyt yksinäisen majani ja kuivan kenttäni ja suunnannut runsaat vesivaransa kauas toisaalle. Muutos oli oikea ja luonnollinen, niinkuin olla piti, ei sanaakaan voinut siitä sanoa — mutta minä rakastin Reiniäni, Niiliäni, olin melkein palvonut Gangestani, ja minua suretti kun tuo suuri vuoksi nyt oli vyöryvä minulle vieraana ja katoava kuin kangastus. Vaikka harrastin stoalaisuutta, en ollut aivan stoalainen, kyynelet virtasivat nopeina käsilleni, pulpetilleni: itkin kuuman kuuron, raskaan ja lyhyen.

Mutta pian sanoin itselleni: "Toivo, jota nyt itken, kärsi ja sai minut kärsimään paljon: se ei kuollut ennen kuin aika oli tullut, ja niin pitkällisen kuolinkamppailun jälkeen pitäisi kuoleman olla tervetullut."

Minä koetin saada sen tervetulleeksi. Mutta pitkällinen vaiva oli tehnyt kärsimyksestä tavan. Lopulta suljin vainajani silmät, peitin sen kasvot ja asetin sen jäsenet suureen lepoon.

Kirjeet täytyi kuitenkin toimittaa pois, pois näkyvistä: ihmiset jotka ovat kärsineet tappion, kokoavat ja lukitsevat kateellisina muistonsa, sillä on sietämätöntä saada joka hetki sydämeensä kipeitä muistutuksia kaipauksestaan.

Eräänä vapaa-iltapäivänä (torstaina), mennessäni aarrekammiooni aikoen miettiä sen lopullista sijoitusta, huomasin — ja tällä kertaa tuntien voimakasta mielipahaa — että siellä oli taaskin oltu sekoittamassa. Käärö tosin oli paikallaan, mutta nauha jolla se oli sidottu, oli avattu ja solmittu uudelleen, ja muistakin merkeistä huomasin että laatikossani oli käyty.

Tämä oli vähän liian paljon. Madame Beck itse oli ruumiillistunut varovaisuus, sitä paitsi hänellä oli niin voimakkaat aivot ja niin terve arvostelukyky kuin milloinkaan on ihmisen päässä asustanut. Ei ollut hauskaa että hän tunsi lippaani sisällön, mutta sen saattoi vielä sietää. Sellainen pikku jesuiitta ja inkvisiittori kuin hän olikin, osasi hän sentään nähdä asiat oikeassa valossa ja ymmärtää ne vääristelemättöminä, mutta se ajatus, että hän oli uskaltanut ilmoittaa saamansa tiedot toisille ja kenties jonkun seuralaisen kanssa pitänyt hauskaa minun pyhien paperieni kustannuksella, se loukkasi minua kauheasti. Kuitenkin oli nyt mielestäni syytä pelätä että asia oli niin, vieläpä arvasin kuka oli hänen uskottunsa. Hänen sukulaisensa Paul Emanuel oli viettänyt edellisen illan hänen seurassaan: madamella oli tapana kysyä häneltä neuvoa ja keskustella hänen kanssaan asioista joita ei uskonut kenellekään muulle. Tänä samana aamuna oli samainen herrasmies onnellistanut minua katseella, jonka hän näytti lainanneen Vashtilta, näyttelijättäreltä. Sillä hetkellä en ollut ymmärtänyt tuota kolkkoa, sinertävää salamaa hänen vihaisissa silmissään, mutta nyt luin sen tarkoituksen. Hän, niin luulin, ei kyennyt katsomaan kauniilta näkökannalta mitään mikä koski minua, eikä arvostelemaan minua suvaitsevasti ja vilpittömästi. Olin aina nähnyt hänet ankarana ja epäluuloisena, ja se ajatus, että nämä kirjeet, nämä pelkät ystävän kirjeet, olivat jo kerran joutuneet ja joutuisivat vieläkin hänen käsiinsä, suorastaan järkytti sieluani.

Mitä minun oli tehtävä sen ehkäisemiseksi? Mistä tämän kummallisen talon nurkasta voisi löytää varman piilopaikan? Missä voisi avain olla turvassa tai munalukko esteenä?

Ullakollako? Ei, minä en pitänyt ullakosta. Sitä paitsi olivat useimmat sen lippaista ja laatikoista lahoamistilassa, eikä niitä voinut lukita. Rotatkin nakertelivat läpi pilaantuneen puun, ja hiiret pesivät niiden sisällä olevaan rojuun. Rakkaat kirjeeni (rakkaat vieläkin, vaikka Ichabod oli kirjoitettu niiden kuoriin) eivät saaneet jäädä tuholaisten saaliiksi, ja kosteus varmasti pian hälventäisi kirjoituksen. Ei, ullakko ei kelpaisi — mutta mikä sitten?

Pohtiessani tätä ongelmaa istuin makuusalin ikkunasyvennyksessä. Oli kaunis pakkasilta, talviaurinko oli jo laskussaan ja kimmelsi kalpeana puutarhanpensaiden latvoissa "kielletyllä käytävällä". Siellä kohosi yksi ainoa suuri päärynäpuu — nunnan päärynäpuu — kuin jättiläismäinen metsänneidon luuranko, harmaa, alaston, kuivettunut. Mieleeni juolahti eräs ajatus — yksi noita omituisia haavemaisia ajatuksia, joita vähin sattuu yksinäisille ihmisille. Puin ylleni lakin, takin ja turkikset, ja lähdin kaupungille.

Suuntasin askeleni kaupungin vanhaan historialliseen osaan, jonka harmaantuneita ja tummavarjoisia seutuja vaistomaisesti etsin aina surumielisyyden hetkinä, vaeltelin kadulta kadulle kunnes, kuljettuani puoliaution torin tai puistikon poikki, jouduin eräänlaiseen välityskauppiaan myymälään — se oli vanha paikka, täynnä vanhoja tavaroita.

Tarvitsin metallisen laatikon, jonka voi juottaa kiinni, tai paksun lasiruukun tai pullon jonka voi sulkea ilmanpitävästi. Keskeltä sangen sekalaisia tavaroita löysin ja ostin jälkimmäisen.

Sitten tein pienen pyöreän käärön kirjeistäni, kiedoin ne öljyttyyn silkkiin ja sidoin purjelangalla. Pistettyäni käärön pulloon pyysin vanhaa juutalaiskauppiasta sulkemaan ja sinetöimään sen ja tekemään sen ilmanpitäväksi. Totellessaan määräyksiäni hän silloin tällöin vilkaisi minuun epäluuloisesti lumivalkoisten kulmiensa alta. Luulen että hän pelkäsi jotakin pahaa olevan tekeillä. Kaiken tämän aikana minulla oli kolkko tunne — se ei ollut mielihyvää, vaan surullista yksinäistä tyydytystä. Vaikutin joka minua johti, mieliala jonka vallassa toimin, olivat samanlaiset kuin se vaikutin ja se mieliala, jotka olivat saaneet minut käymään rippituolissa. Kun kävelin nopeasti, ehdin kouluun juuri pimeän tullen ja päivällisaikaan.

Kello seitsemältä nousi kuu. Puoli kahdeksan, kun oppilaat ja opettajat olivat lukuhuoneessa ja madame Beck äiteineen ja lapsineen ruokasalissa, kun ulko-oppilaat olivat kaikki menneet kotiin, Rosine lähtenyt eteisestä ja kaikki oli hiljaa — silloin puin ylleni, otin sinetöidyn ruukkuni, pujahdin ensi luokan ovesta ulos lehtimajaan ja sieltä "kielletylle käytävälle".

Metusalem, päärynäpuu, sijaitsi tämän käytävän perällä, lähellä istuintani — siinä se kohosi himmeänä ja harmaana matalampien pensaiden yli. Vaikka Metusalem olikin hyvin vanha, oli se vielä tervettä puuta, vain juuren lähellä oli reikä tai pikemmin syvä ontelo, jonka osittain peitti muratti ja tiheät köynnöskasvit; ja siihen aioin kätkeä aarteeni. Mutta en aikonut haudata ainoastaan aarretta, aioin haudata myös surun. Se suru, jota äsken olin itkenyt kietoessani sen kääriliinoihin, oli haudattava.

No niin, minä raivasin pois murattia ja löysin reiän; se oli kyllin suuri kätkemään pulloni, ja heitin sen sinne syvälle. Eräässä työkaluvajassa puutarhan perällä oli rakennusaineiden jätteitä, joita oli jäänyt siihen muurareilta kun samaista vajaa hiljattain oli korjattu. Otin sieltä kiviliuskan ja hiukan muurisavea, panin kiven onkalon suulle, muurasin sen kiinni, peitin kaiken mustalla mullalla ja asetin lopuksi muratin takaisin. Tämän tehtyäni jäin nojaamaan puuta vasten, viipyen juuri umpeenluodulla haudalla kuin mikä muu surevainen tahansa.

Illan ilma oli hyvin tyyni, mutta sitä himmensi omituinen sumu, joka muutti kuutamon valoisaksi autereksi. Tässä ilmassa tai tässä sumussa oli jokin ominaisuus — kenties sähköinen — jolla oli kummallinen vaikutus minuun. Minulla oli sama tunne kuin vuosi sitten Englannissa — eräänä iltana, kun revontulet olivat säihkyneet ja hulmunneet taivaalla, ja minä, viivähtäen yksinäisenä kentällä, olin pysähtynyt seuraamaan tuon liehuvalippuisen sotajoukon katselmusta — tiheiden keihäiden värinää — lähettien pikaista hypähtelyä pohjantähden alta ylös taivaan pimeälle korkealle laelle. En ollut onnellinen, kaukana siitä, mutta olin täynnä uudistunutta voimaa.

Jos elämä on taistelua, tunsin että minun kohtaloni oli suorittaa se yksinäni. Mietin nyt miten minun oli luovuttava talvisesta majapaikastani — jätettävä leiri mistä ravinto ja muona puuttui. Kenties oli tämän muutoksen tähden taisteltava vielä uusi järjestelmällinen taistelu, ja jos niin oli, tunsin halua ryhtyä siihen; koska olin liian köyhä menettämään mitään, saattoi Jumala määrätä minut voittamaan. Mutta mikä tie oli avoin — mikä suunnitelma sovelias?

Tätä kysymystä pohdin vielä, kun kuu, joka tähän asti oli ollut niin himmeä, näytti loistavan kirkkaammin, ja eräs kohta paistoi valkoisena edessäni, kun taas muuan varjo tuli selväksi ja jyrkäksi. Katsoin kiinteämmin saadakseni selville mikä aiheutti tuon jyrkän vastakohdan, joka aivan äkkiä ilmestyi hämärälle käytävälle. Se kävi silmissäni vieläkin valkoisemmaksi ja mustemmaksi, ja äkkiä se sai määrätyn hahmon. Kolmen kyynärän päässä minusta seisoi kookas, mustapukuinen, valkohuntuinen nainen.

Kului viisi minuuttia. Minä en paennut enkä huutanut. Hän oli hiljaa. Minä puhuin.

"Kuka olette ja miksi tulette luokseni?"

Hän seisoi mykkänä. Hänellä ei ollut kasvoja — ei piirteitä, sillä otsan alapuolella oli kaikki valkoisen hunnun peitossa, mutta hänellä oli silmät, ja ne katselivat minua.

En ollut urhea, mutta hieman epätoivoinen, ja epätoivo riittää usein täyttämään rohkeuden paikan ja suorittamaan sen työn. Astuin askelen eteenpäin. Ojensin käteni, sillä aioin koskea häneen. Hän näytti peräytyvän. Astuin lähemmäksi, hänen äänetön peräytymisensä muuttui nopeammaksi. Ryhmä ikivihreitä pensaita, täysilehtistä laakeria ja tiheää punakatajaa sattui minun ja sen väliin, jota seurasin. Päästyäni tämän esteen toiselle puolen katsoin enkä nähnyt mitään. Odotin. Sanoin: "Jos teillä on jotakin asiaa ihmisille, tulkaa takaisin ja ilmaiskaa se." Mikään ei puhunut eikä näyttäytynyt uudelleen.

Tällä kertaa ei ollut tohtori Johnia johon turvautua, ei ketään jolle olisin uskaltanut kuiskata: "Olen taaskin nähnyt nunnan."

<tb>

Pauliina Mary kävi usein hakemassa minua Rue Crécylle. Vanhoina aikoina Brettonissa, vaikka hän ei koskaan osoittanutkaan kiintymystä minuun, oli seurastani pian tullut hänelle itsetiedoton välttämättömyys. Huomasin aina että jos vetäydyin huoneeseeni, hän sipsutteli jäljessäni, avasi oven, kurkisti sisään ja sanoi pienellä käskevällä äänellään:

"Tulkaa alas. Miksi istutte yksinänne? Teidän täytyy tulla arkihuoneeseen."

Samassa sävyssä hän vaati minua nytkin.

"Jättäkää Rue Fossette", hän sanoi, "ja tulkaa asumaan meidän luoksemme. Isä antaisi teille paljon enemmän kuin madame Beck."

Herra Home tarjosi minulle sievoisen summan — nykyisen palkkani kolminkertaisena — jos suostuisin seuralaiseksi hänen tyttärelleen. Minä epäsin. Luulen että olisin kieltäytynyt vaikka olisin ollut vieläkin köyhempi, omannut vieläkin niukemmat elämisenmahdollisuudet, vieläkin ahtaammat tulevaisuudennäköalat. Minulla ei ollut sitä kutsumusta. Osasin opettaa, osasin antaa tunteja, mutta yksityisopettajan tai seuranaisen tehtävä oli minulle luonnonvastaista. Mieluummin kuin olisin ruvennut sellaiseen toimeen suuressa talossa, olisin tyynesti ottanut sisäkön paikan, ostanut parin lujia käsineitä, lakaissut makuuhuoneita ja portaita, kiillottanut uuneja ja lukkoja rauhassa ja riippumattomana. Olisin ommellut paitoja ja nähnyt puutetta ennemmin kuin ruvennut seuranaiseksi.

Minä en halunnut olla minkään loistavan neidin varjo, en edes neiti de Bassompierren. Luonteeseeni kuului useinkin olla surumielinen ja olin tottunut alistumaan, mutta sekä alakuloisuuden että nöyryyden täytyi saada olla vapaaehtoista — sellaista joka sai minut kiltisti istumaan pöytäni ääressä keskellä oppilaitani madame Beckin ensi luokalla, johon nyt olin hyvin tottunut, tai yksinäni oman vuoteeni ääressä hänen makuusalissaan, tai hänen puutarhansa käytävällä ja istuimella, joita sanottiin omikseni. Ominaisuuteni eivät olleet muodosteltavia eivätkä mukautuvia, niistä ei voinut tehdä minkään jalokiven aluslehteä, ei minkään kauneuden sivuseikkaa eikä minkään suuruuden lisäkappaletta koko kristikunnassa. Madame Beck ja minä, niin erilaiset kuin olimmekin, ymmärsimme toisiamme hyvin. Minä en ollut hänen seuranaisensa enkä hänen lastensa kotiopettaja, hän jätti minut vapaaksi, hän ei sitonut minua mihinkään — ei itseensä — ei edes etuihinsa. Kerrankin, kun hänen erään läheisen sukulaisen sairauden vuoksi oli täytynyt olla parisen viikkoa poissa kotoa, ja hän palatessaan oli levoton ja huolissaan laitoksensa tähden, peläten että jotakin oli mennyt hullusti hänen poissa ollessaan — ja kun hän huomasi että kaikki oli sujunut jokseenkin niinkuin ennen eikä mitään silmäänpistävää laiminlyöntiä ollut tapahtunut, hän antoi joka opettajalle lahjan tunnustukseksi heidän uskollisuudestaan. Minun vuoteeni viereen hän tuli kahdentoista aikaan yöllä ja kertoi ettei hänellä ollut mitään lahjaa minulle. "Minun täytyy tehdä uskollisuus edulliseksi St. Pierrelle", hän sanoi, "mutta jos koettaisin tehdä sen edulliseksi teille, tulisi välillemme väärinymmärrystä — kenties eroaisimme. Yhden seikan voin kuitenkin tehdä mieliksenne — antaa teidän olla omassa vapaudessanne, ja sen teenkin."

Hän piti sanansa. Kaikki pienet rajoitukset, joita hän konsanaan oli minulle pannut, poistettiin tästä lähtien kuin hiljaisella kädellä. Näin sain ilon vapaaehtoisesti noudattaa hänen määräyksiään, huvin uhrata kaksin verroin aikaa ja kaksin verroin vaivaa oppilaisiin jotka hän uskoi haltuuni.

Mitä tulee Mary de Bassompierreen, kävin mielelläni häntä katsomassa, vaikka en tahtonutkaan asua hänen luonaan. Käyntini osoittivat piankin minulle, ettei ollut todennäköistä että tilapäinen ja vapaaehtoinenkaan seurani olisi hänelle kauan välttämätöntä. Herra de Bassompierre puolestaan ei päästänyt tätä arvelua lähettyvilleen, ei pystynyt näkemään tätä mahdollisuutta, ymmärsi yhtä vähän kuin lapsi merkkejä ja todennäköisyyksiä, katkonaisia alkuoireita sellaiseen, jota hän kenties ei hyväksyisi kun se tulisi päätökseen.

Antaisiko hän sydämellisen hyväksymisensä vai eikö, sitä usein pohdin. Vaikea sanoa. Hän oli hyvin syventynyt tieteellisiin harrastuksiinsa, oli virkku, kärkäs ja jonkin verran taistelunhaluinen kaikessa mikä koski hänen lempipuuhiaan, mutta epäluuloton ja luottavainen elämän jokapäiväisissä asioissa. Mikäli voin huomata hän näytti pitävän "tyttölastaan" pelkkänä lapsena, eikä arvatenkaan vielä suostunut toteamaan että toiset jo saattoivat nähdä lapsen eri valossa. Hän puheli usein mitä tehtäisiin sitten kun "Polly" olisi aikuinen nainen, ja "Polly", joka seisoi hänen tuolinsa vieressä, hymyili väliin ja otti hänen kunnianarvoisen päänsä pienten käsiensä lomaan ja suuteli hänen teräksenharmaita kiharoitaan, väliin hän taas nyrpisti huuliaan ja pörrötti hänen tukkaansa, mutta ei koskaan sanonut: "Isä, minä olen aikuinen."

Polly käyttäytyi eri tavalla eri ihmisiä kohtaan. Isänsä seurassa hän todellakin oli vielä lapsi tai lapsimainen, hellä, iloinen ja leikillinen. Minun seurassani hän oli vakava ja niin naisellinen kuin miksi ajatus ja tunne voivat hänet tehdä. Rouva Brettonin seurassa hän oli oppivainen ja luottava, mutta ei välitön. Grahamin seurassa hän oli ujo, hyvin ujo tätä nykyä, koetti ajoittain olla kylmä ja väliin pyrki karttamaan häntä. Grahamin askelet saivat hänet sävähtämään, hänen tulonsa sai hänet hiljaiseksi; kun Graham puhui, olivat hänen vastauksensa harvasanaiset, ja kun hän poistui, oli Polly tyytymätön itseensä ja hämillään. Isäkin pani merkille tämän hänen käytöksensä.

"Pikku Pollyni", hän sanoi kerran, "sinä vietät liian eristettyä elämää. Jos sinusta kasvaa nainen jolla on noin arka käytös, sovit tuskin ollenkaan seuraelämään. Sinähän todellakin pidät tohtori Brettonia aivan vieraana — kuinka se on mahdollista? Etkö muista kuinka pikkutyttönä olit melkein puolueellinen hänelle?"

" Melkein, isä", säesti tyttö hieman kuivalla mutta kiltillä ja koruttomalla tavallaan.

"Ja etkö pidä hänestä nyt? Mitä hän on tehnyt?"

"Ei mitään. Ky-yllä, pidän hänestä hiukan, mutta olemme käyneet vieraiksi toisillemme."

"Karista se sitten pois, Polly, karista pois ruoste ja vieraantuminen. Puhu vapaasti kun hän on täällä, äläkä pelkää häntä."

" Hän ei puhu paljon. Pelkääkö hän minua, luuletko isä?"

"Oh, tietysti, kukapa mies ei pelkäisi noin hiljaista pikku neitiä?"

"Sano hänelle sitten joskus, että hän ei välittäisi vaikka olenkin hiljainen. Sano että se on minun tapani ja etten tarkoita sillä mitään epäystävällistä."

"Sinun tapasi, pikku lörppöliisa? Kaikkea vielä, sinun oikkusi se vain on!"

"No hyvä, minä teen parannuksen, isä."

Ja hän koettikin hyvin kauniisti ja kiltisti pitää sanansa seuraavana päivänä. Näin hänen tekevän ponnistuksia keskustellakseen tohtori Johnin kanssa ystävällisesti yleisistä asioista. Tämä huomaavaisuus nostatti mielihyvän hehkun hänen vieraansa kasvoihin, hän kohteli tyttöä varovaisesti ja vastasi pehmeimmällä äänellään, ikään kuin ilmassa olisi leijaillut jotakin utuista onnea, jota hän pelkäsi häiritsevänsä jos hengittäisi liian syvään. Kieltämättä olikin Pollyn ujossa mutta vilpittömässä lähentymisyrityksessä mitä verrattomin, keijukaismainen viehätys. Kun tohtori oli lähtenyt, hän lähestyi isänsä tuolia.

"Pidinkö sanani, isä? Käyttäydyinkö paremmin?"

"Minun Pollyni käyttäytyi kuin kuningatar. Minä tulen aivan ylpeäksi hänestä jos tätä parannusta jatkuu. Ennen pitkää saamme nähdä hänen ottavan vastaan vieraitani täysin levollisella ja ylhäisellä tavalla. Miss Lucy ja minä saamme katsoa eteemme ja kiillottaa parhaat ilmeemme ja viehätyskeinomme, jottemme jäisi varjoon. Kuitenkin, Polly, on puheessasi vielä hiukan epävarmuutta, hiukan taipumusta änkyttämiseen silloin tällöin, vieläpä joskus sopotat niinkuin sopotit kuusivuotiaana."

"Ei, isä", keskeytti Polly harmistuneena, "se ei voi olla totta."

"Minä vetoan neiti Lucyyn. Eikö hän, vastatessaan tohtori Brettonin kysymykseen, onko hän nähnyt prinssin palatsia Bois l'Etangissa, sanonut 'ky-ky-kyllä', hän on ollut siellä 'usheita kertoja'."

"Isä, sinä olet ivallinen, sinä olet ilkeä. Minä osaan ääntää aakkosten kaikki kirjaimet yhtä selvästi kuin sinä. Mutta sanohan nyt: sinä tahdot minun aivan erikoisesti olevan kohtelias tohtori Brettonille — pidätkö hänestä itse?"

"Tietysti, pidän hänestä vanhan tuttavuuden vuoksi, lisäksi hän on erittäin hyvä poika äidilleen, sitä paitsi hyväsydäminen mies ja taitava ammatissaan. Niin, pojanteikari on hyvä kylläkin."

" Teikari![80] Ah sinua skottia! Isä, puhutko Edinburghin vai Aberdeenin murretta?"

"Molempia, pikkuinen, molempia, ja epäilemättä vielä glaswegiläistä kaupan päälle. Se se saakin minut puhumaan ranskaa niin hyvin: hyvän skotlantilaisen kieli kääntyy aina mainiosti puhumaan ranskalaista."

" Ranskalaista![81] Skotinkieltä taaskin, parantumaton isä! Sinäkin tarvitsisit koulutusta."

"Hyvä on, Polly, sinun täytyy pyytää neiti Snowea ottamaan haltuunsa sekä itsesi että minut — tekemään sinusta vakaantuneen ja naisellisen, minusta hienostuneen ja klassillisen."

Se valo, jossa de Bassompierre ilmeisesti näki minut, aiheutti minulle paljon mielenylennystä. Kuinka vastakkaisia luonteenominaisuuksia meillä luullaankaan olevan, aina sen mukaan millä silmin meitä kulloinkin katsotaan! Madame Beck piti minua oppineena sinisukkana, neiti Fanshawe pisteliäänä, ivallisena ja kyynillisenä, herra Home mallikelpoisena opettajattarena, joka oli kuin itse levollisuus ja ymmärtäväisyys, kenties hieman sovinnainen, liian täsmällinen, varovainen ja tunnontarkka, mutta kuitenkin kotiopettajatar-virheettömyyden perikuva, kun taas eräs toinen henkilö, professori Paul Emanuel nimittäin, ei milloinkaan laiminlyönyt tilaisuutta lausuakseen mielipiteenään että luonteeni oli kiivas ja äkkipikainen — seikkailunhaluinen, kesytön ja uskalias. Hymyilin heille kaikille. Jos joku tunsi minut, oli se pieni Pauliina Mary.

Kun en tahtonut ruveta Pauliinan varsinaiseksi ja palkatuksi seuranaiseksi, ja kun kuitenkin aloin pitää hänen seuraansa mieluisana ja sopusointuisena, sai hän minut suostumaan siihen, että yhdessä opiskelisimme jotakin, se kun olisi säännöllinen ja vakinainen keino olla yhdessä. Oppiaineeksi hän ehdotti saksankielen, jota hänen niinkuin minunkin oli vaikea oppia hallitsemaan. Päätimme ottaa tuntimme saman opettajan johdolla Rue Crécyn varrella, ja siten jouduimme olemaan yhdessä muutamia tunteja joka viikko. Herra de Bassompierre näytti olevan vallan mielissään: hän hyväksyi täydellisesti sen järjestelyn, että madame Minerva Vakavuus yhdistäisi osan vapaahetkistään hänen kauniin ja rakkaan lapsensa joutoaikaan.

Mutta kun tuo toinen itseoikeutettu tuomarini, Rue Fossetten professori, salakähmäisillä vakoilukeinoilla sai selville että minä en enää ollut yhtä liikkumaton kuin ennen, vaan lähdin säännöllisesti ulos eräiden päivien eräinä hetkinä, otti hän tehtäväkseen panna minut silmälläpidon alaiseksi. Ihmiset sanoivat että Emanuel oli kasvatettu jesuiittain parissa. Olisin helpommin uskonut tähän tietoon, jos hän olisi osannut paremmin naamioida temppunsa. Mutta nyt epäilin sitä. Ei ole maailmassa toista niin peittelemätöntä juonittelijaa, niin suoraa ja avomielistä vehkeilijää. Hänen tapanaan oli tehdä selkoa juonistaan: ensin keksiä monimutkaisia suunnitelmia ja sitten antautua selittelevään kerskailuun niiden taidokkuudesta. En tiedä huvittiko vai ärsyttikö minua enemmän, kun hän eräänäkin aamuna tuli luokseni ja kuiskasi juhlallisesti, että hän "piti minua silmällä", hän ainakin tahtoi täyttää ystävän velvollisuuden eikä jättää minua kokonaan omien oikkujeni varaan. Käytökseni näytti tähän aikaan hyvin epävakaiselta, hän ei tietänyt mitä sille oli tehtävä, hänen mielestään serkku Beck oli erittäin moitittava suvaitessaan moista häilähtelevää huikentelevaisuutta taloonsa kiinnitetyssä opettajattaressa. Mitä tekemistä kreivien ja kreivittärien, hotellien ja linnojen kanssa oli henkilöllä joka oli antautunut vakavaan kutsumukseen, kasvatustyöhön? Hänen silmissään minä olin jo kokonaan " en l'air ". Kautta kunniansa hän uskoi, että olin ulkona kuutena päivänä viikon seitsemästä.

Minä sanoin: "Monsieur liioittelee. Tosin olen viime aikoina saanut nauttia pienen vaihtelun hauskuuksista, mutta vasta sitten kun se kävi välttämättömäksi, enkä ole tätä etuani käyttänyt mitenkään liikaa."

Välttämättömäksi? Miten se oli välttämätöntä? Voin kai aivan hyvin, hän arveli? Vaihtelu välttämätöntä? Hän neuvoi minua katsomaan katolisia nunnia ja tutkimaan heidän elämäänsä. He eivät pyydä vaihtelua.

En osaa sanoa mikä ilme viivähti kasvoillani hänen puhuessaan näin, mutta joka tapauksessa se ärsytti häntä, hän syytti minua huolettomaksi maailmanmieliseksi epikurolaiseksi, himoitsin muka suuruutta ja kuumeisesti janosin elämän turhaa koreutta. Minulla ei näyttänyt olevan mitään "antaumusta", ei mitään "hartautta" luonteessani, ei lempeyttä, uskoa, uhrimieltä eikä kieltäymystä. Tuntien kuinka hyödytöntä oli vastata noihin syytöksiin, jatkoin mykkänä englanninkirjoituspinkan korjaamista.

Hän ei voinut nähdä minussa mitään kristillistä: kuten moni muu protestantti mässäsin pakanuuden ylpeydessä ja itsekkyydessä.

Käännyin hänestä hieman pois ja painuin yhä kiinteämmin hiljaisuuden siiven suojaan.

Epämääräinen ääni kuului hänen hampaittensa välistä, se ei tietenkään voinut olla kirous, siihen hän oli liian jumalinen, mutta ihan varmaan kuulin sanan sacré. Surullista kertoa toistui sama sana uudelleen, ja siihen tuli lisäksi ei-kaksimielinen tuhat sitä ja sitä, kun noin kaksi tuntia myöhemmin kuljin hänen ohitseen käytävässä valmiina lähtemään saksantunnilleni Rue Crécyn varrelle. Ei ole toista niin hyvää pikku miestä kuin herra Paul muutamissa suhteissa, mutta ei myöskään ilkeämpää pikku tyrannia toisissa.

<tb>

Saksan-opettajamme, Fräulein Anna Braun, oli noin neljäkymmentäviisi-vuotias, kunnianarvoinen suorasukainen nainen. Hänen olisi kenties pitänyt elää kuningatar Elisabetin aikoina, koska hän tavallisesti nautti sekä ensimmäiseksi että toiseksi aamiaiseksi olutta ja häränpaistia. Myös näytti hänen koruttoman avomielinen saksalainen luonteensa kärsivän kauheasti siitä mitä hän sanoi englantilaiseksi umpimielisyydeksemme, vaikka luulimmekin olevamme hyvin sydämellisiä häntä kohtaan: mutta me emme taputtaneet häntä olalle, ja jos suostuimme suutelemaan hänen poskeaan, tapahtui se hiljaisesti, ilman mitään pamahtavaa maiskahdusta. Tällaiset laiminlyönnit painostivat ja masensivat häntä huomattavasti; kuitenkin suurin piirtein katsoen tulimme toimeen aika hyvin. Hän kun oli tottunut opettamaan ulkomaalaisia tyttöjä, jotka tuskin viitsivät ajatella ja oppia mitään omin päin, joilla ei ole mitään käsitystä ottelusta vaikeutta vastaan ja sen voittamisesta tarmokkaalla ajattelemisella tai ahkeruudella — näytti edistyksemme, joka itse asiassa oli sangen vaivatonta, suorastaan huumaavan häntä. Hänen silmissään olimme pari jäistä ihmeolentoa, kylmää, ylpeätä ja yliluonnollista.

Nuori kreivitär oli hieman ylpeä, hieman ylenkatseellinen, ja kenties hänen synnynnäinen hienoutensa ja kauneutensa antoikin hänelle oikeuden noihin tunteisiin. Mutta luullakseni oli täydellinen erehdys syyttää minua niistä. Minä en koskaan laiminlyönyt aamutervehdystä, josta Pauliina pujahti vapaaksi kun vain suinkin voi, eikä minun puolustusaseitteni joukossa ollut hiljaisen ylenkatseen pientä tikaria, joka taas Pauliinalla oli aina varalla kirkkaana, hienona ja loistavana, ja jokainen karkea saksalainen kokkapuhe kutsui paikalla esiin sen teräksisen välkkeen.

Kunniallinen Anna Braun tunsikin jossain määrin tämän eroavaisuuden, ja sillä välin kun hän puolittain pelkäsi puolittain jumaloi Pauliinaa kuin somaa metsänneitoa — kuin Undinea — turvautui hän minuun kuin kuolevaiseen olentoon, jonka kanssa on helpompi tulla toimeen.

Eräs kirja, jota mielellämme luimme ja käänsimme, oli Schillerin Balladit. Pauliina oppi pian lukemaan niitä kauniisti, Fräulein kuunteli häntä hymyillen leveätä mielihyvän hymyä ja sanoi että lukijan ääni helkkyi kuin musiikki. Hän käänsi niitä myös helposti ja vuolaasti, sukulaissielun runollisen innon vallassa, hänen poskensa hehkuivat, huulet hymyilivät väristen, kauniit silmät vuoroin syttyivät ja sulivat hänen edetessään. Hän oppi kauneimmat ulkoa ja lausui niitä usein kun olimme kahden kesken. Eräs, josta hän piti paljon, oli "Des Mädchens Klage". Hän toisti mielellään sen sanoja, huomasi niissä valittavaa sointuisuutta, mutta sen sisällystä hän arvosteli. Hän mumisi, kun eräänä iltana yhdessä istuimme tulen ääressä:

/p "Du Heilige, rufe dein Kind zurück, Ich habe genossen das irdische Glück, Ich habe gelebt und geliebet." p/

"Elänyt ja rakastanut", hän sanoi, "onko maallisen onnen huippu, elämän loppu — rakastaa? Minä en sitä luule. Se voi olla äärimmäinen, kuolettava onnettomuus, se voi olla pelkkää ajanhukkaa ja hyödytöntä tunteen kidutusta. Jos Schiller olisi sanonut olla rakastettu, olisi hän kenties päässyt lähemmäksi totuutta. Eikö se olekin toista, Lucy, olla rakastettu?"

"Otaksun että niin on, mutta miksi ajatella moista aihetta? Mitä rakkaus on teille? Mitä te siitä tiedätte?"

Hän sävähti punaiseksi, puoleksi harmistuneena, puoleksi häpeissään.

"Kas niin, Lucy", hän sanoi, "tuota en tahdo kuulla teiltä. Saattaa olla hyvä että isä pitää minua vauvana, minusta on melkein parempi että hän näkee minut siinä valossa, mutta te tiedätte ja teidän pitää oppia myöntämään, että kohta käännyn yhdeksännelletoista ikävuodelleni."

"Entä sitten, vaikka kääntyisitte yhdeksännellekolmatta; emme voi ennakolta kokea tunteita väittelemällä ja keskustelemalla niistä, ja siksi emme puhu rakkaudesta."

"Tosiaankin!" hän sanoi kiireisesti ja kuumentuen, "saatte luulla hillitsevänne ja pidättävänne minua niin paljon kuin teitä haluttaa, mutta minä olen puhunut siitä ja kuullut siitä myös ja oikein paljon ja aivan viime aikoina, epämiellyttävästi ja vahingollisesti ja tavalla jota te ette hyväksyisi."

Ja tuo harmistunut ja voitonriemuinen, kaunis ja ilkeä olento nauroi. Minä en voinut käsittää mitä hän tarkoitti, enkä tahtonut kysyä häneltä: olin hämilläni. Nähdessäni kuitenkin hänen ilmeensä äärimmäisen viattomuuden — johon yhtyi ohimenevää pahankurisuutta ja ilkastelua — kysyin vihdoin:

"Kuka puhuu teille epämiellyttävästi ja vahingollisesti sellaisista asioista? Kuka teille läheinen henkilö uskaltaisi tehdä niin?"

"Lucy", vastasi hän pehmeämmin, "on eräs henkilö, joka väliin tekee minut onnettomaksi, ja soisin hänen pysyvän poissa — en tarvitse häntä."

"Mutta kuka se voi olla, Pauliina? Te saatte minut aivan hämmästymään."

"Se on — se on serkkuni Ginevra. Joka kerta kun hänellä on lupa käydä rouva Cholmondeleyn luona, hän käy myös täällä, ja aina kun hän tapaa minut yksin, hän alkaa puhua ihailijoistaan. Rakkautta, kyllä kai! Kuulisitte vain mitä kaikkea hän sanoo rakkaudesta."

"Oh, minä olen kuullut", sanoin aivan kylmästi, "ja itse asiassa on ehkä hyvä että tekin olette kuullut, sitä ei kannata surra, se on niin kuin olla pitää. Mutta eihän Ginevra toki voi vaikuttaa teihin. Te voitte katsoa yli sekä hänen päänsä että hänen sydämensä."

"Hän vaikuttaa minuun hyvin paljon. Hänellä on taito häiritä onneani ja saada mielipiteeni sekaisin. Hän loukkaa minua tunteillaan ihmisiä kohtaan, jotka ovat minulle rakkaimmat."

"Mitä hän sanoo, Pauliina? Antakaa minulle jokin käsitys asiasta. Ehkä voi vielä tehdä tyhjäksi tapahtuneen vahingon."

"Hän halventaa ihmisiä joita olen kauimmin ja eniten pitänyt arvossa. Hän ei säästä rouva Brettonia — hän ei säästä… Grahamia."

"Ei, sen tiedän, mutta kuinka hän sekoittaa nämä tunteeseensa ja… rakkauteensa? Hän sekoittaa ne, vai kuinka?"

"Lucy, hän on julkea, ja luulen että hän on vilpillinen. Te tunnette tohtori Brettonin. Me molemmat tunnemme hänet. Hän saattaa olla huoleton ja ylpeä, mutta onko hän koskaan ollut halpamainen orja? Päivä päivältä Ginevra näyttää hänet minulle muka polvillaan hänen jalkojensa juuressa, seuraten häntä kuin varjo. Ginevra karkottaa hänet häpeällisesti, ja hän muka pyytää ja rukoilee Ginevraa aivan mielettömänä. Lucy, onko se totta? Onko siinä mitään totta?"

"Sen verran saattaa olla totta, että hän kerran piti Ginevraa kauniina. Väittääkö Ginevra häntä vieläkin kosijakseen?"

"Ginevra sanoo että hän milloin tahansa voisi mennä naimisiin hänen kanssaan: hän odottaa vain Ginevran suostumusta."

"Nämäkö jutut ovat syynä teidän pidättyvään käyttäytymiseenne Grahamia kohtaan, minkä isännekin huomasi?"

"Ne ovat tosiaan saaneet minut epäilemään hänen luonnettaan. Kun Ginevra puhuu, eivät ne tunnu ehdottomasti tosilta, uskon että hän liioittelee — kenties keksii — mutta tahdon tietää minkä verran."

"Entä jos panisimme neiti Fanshawen koetukselle? Antakaa hänelle tilaisuus käyttää voimaansa, josta hän ylpeilee."

"Voisin tehdä sen huomenna. Isä on pyytänyt muutamia herroja päivälliselle, kaikki tiedemiehiä. Graham, joka myös on tiedemies, kuten isä alkaa huomata — sanovat häntä taitavaksi useassakin tieteenhaarassa — on mukana. Minähän olisin aivan onneton, jos minun pitäisi ilman mitään tukea istua pöydässä tällaisen seurueen keskellä. Enhän osaisi puhua herrojen A:n ja Z:n, Pariisin akateemikkojen kanssa, ja koko uusi seurustelumaineeni joutuisi vaaranalaiseksi. Teidän ja rouva Brettonin täytyy tulla minun tähteni, ja Ginevra tulee mukaan kun sanon vain sanan."

"Hyvä, minä toimitan kutsun perille, ja hän saa tilaisuuden näyttää voiko hänen luonteeseensa luottaa."

XXVII

HOTELLI CRÉCY

Seuraavasta päivästä tulikin vilkkaampi ja touhukkaampi kuin me — tai ainakin minä — olisimme odottaneet. Se osoittautui olevan erään Labassecourin nuoren prinssin syntymäpäivä — luullakseni vanhimman, Dindonneaun herttuan, ja hänen kunniakseen annettiin yleinen lupapäivä kouluille, eritoten tärkeimmälle, "Athénéelle" eli lukiolle. Tämän laitoksen oppilaat olivat myös sepittäneet alamaisen adressin, joka heidän piti esittää, ja sitä tarkoitusta varten heidän oli kokoonnuttava yleiseen rakennukseen, jossa vuositutkinnot pidettiin ja palkinnot jaettiin. Adressin esittämisen jälkeen oli seuraava erään opettajan puhe.

Koska useimmat de Bassompierren tiedemies ystävistä olivat enemmän tai vähemmän tekemisissä Athénée'n kanssa, odotettiin heitä mainittuun tilaisuuteen yhdessä Villetten kunnianarvoisen pormestarin de Chevalier Staasin sekä oppilaiden vanhempien ja omaisten kanssa. Herra de Bassompierre sai ystäviltään kutsun tulla mukaan, hänen kaunis tyttärensä liittyisi tietysti seurueeseen, ja Polly kirjoitti pienen kirjelapun Ginevralle ja minulle pyytäen meitä tulemaan aikaisin, jotta ehtisimme mukaan.

Kun neiti Fanshawe ja minä pukeuduimme Rue Fossetten makuusalissa, hän (neiti F.) purskahti äkkiä nauruun.

"Mitä nyt?" kysyin, sillä hän keskeytti pukeutumistoimituksensa ja tuijotti minuun.

"Minusta tuntuu niin hullunkuriselta", hän vastasi tavallisella, puoleksi rehellisellä puoleksi hävyttömällä välinpitämättömyydellään, "että te ja minä nyt niin paljon olemme samalla tasolla, seurustelemme samoissa piireissä yhteisten tuttavien luona."

"Totta kyllä", sanoin, "minä en suurestikaan kunnioittanut niitä tuttavia, joiden kanssa pääasiallisesti seurustelitte jokin aika sitten: rouva Cholmondeley ja kumppanit eivät olisi miellyttäneet minua ensinkään."

"Kuka olette, neiti Snowe?" kysyi hän niin peittelemättömän ja väärentämättömän uteliaana, että minä vuorostani purskahdin nauramaan. — "Te sanoitte olevanne pientenlasten kasvattaja, ja kun ensiksi tulitte tänne, te todellakin hoiditte talon lapsia: olen nähnyt teidän kantavan pikku Georgettea kuin mikäkin lapsentyttö — harva kotiopettajatar olisi siinä määrin alentunut — ja nyt madame Beck kohtelee teitä kunnioittavammin kuin pariisitarta, St. Pierreä, ja tuo ylpeä kissanpoikanen, serkkuni, tekee teistä sydämenystävänsä!"

"Ihmeellistä!" myönsin, samalla kun hänen kuvitelmansa suuresti huvittivat minua. "Kuka todellakin lienen? Kenties joku valepukuinen henkilö. Vahinko vain etten sellaiselta näytä."

"Minua ihmetyttää ettei tämä kaikki tunnu teistä mairittelevammalta", jatkoi hän. "Otatte kaiken niin kumman levollisesti. Jos todellakin olette se ei-mikään, joksi teitä ensin luulin, mahdatte olla sangen kylmäverinen."

"Se ei-mikään, joksi minua ensin luulitte", toistin, ja kasvoni hieman kuumenivat, mutta en tahtonut suuttua, sillä mitä merkitsi koulutytön kypsymätön tapa käyttää sanoja "ei mikään" ja "joku". Tyydyin sen vuoksi huomauttamaan että olin vain saanut osakseni kohteliaisuutta, ja kysyin näkikö hän kohteliaisuudessa jotakin sellaista, joka voisi saada vastaanottajansa kovin hämmentymään.

"Ei vaan voi olla ihmettelemättä muutamia asioita", intti hän.

"Ihmetelkää omien kättenne saavutuksia. Oletteko vihdoinkin valmis?"

"Olen, sallikaa minun tarttua käsivarteenne."

"Sitä en tahtoisi, kuljetaan vierekkäin."

Kun hän tarttui käsivarteeni, nojautui hän aina minuun koko painollaan, ja koska en ollut herrasmies enkä hänen ihailijansa, en pitänyt siitä.

"Kas siinä taas", hän huudahti. "Kun tarjouduin tarttumaan käsivarteenne, luulin sillä ilmaisevani että hyväksyn pukunne ja yleisvaikutuksenne: tarkoitin sen kohteliaisuudeksi."

"Niinkö? Tarkoititte, lyhyesti sanoen, ilmaista että ette häpeä vaikka teidät nähtäisiin kadulla minun seurassani, vai kuinka? Sitäkö että jos rouva Cholmondeley lellittelee sylikoiraansa jossakin ikkunassa ja eversti de Hamal kaivaa hampaitaan jollakin parvekkeella ja jos he sattuisivat näkemään vilauksen teistä, ette vallan pahasti punastuisi seuralaisenne tähden?"

"Niin", sanoi hän sillä suorasukaisuudella joka oli hänen paras puolensa — joka antoi eräänlaista rehellisyyden sävyä hänen valheilleenkin, kun hän lasketteli sellaisia — joka sanalla sanoen oli suola, ainoa säilyttävä aines luonteessa joka muuten ei ollut luotu pysymään koossa.

Minä jätin ilmeeni tehtäväksi vastata tähän "niin"-sanaan, tai pikemmin kiirehti alahuuleni vaistomaisesti kieleni edelle, ja tietenkään ei hänelle suomassani katseessa ilmennyt kunnioitusta eikä vakavuutta.

"Te vihainen ja ylenkatseellinen olento", hän jatkoi, kun kuljimme suuren torin poikki ja tulimme hiljaiseen hauskaan puistoon, joka oli lyhin tie Rue Crécylle. "Ei kukaan koko maailmassa ole koskaan minua kohtaan ollut sellainen turkkilainen kuin te."

"Oma syynne: jättäkää minut rauhaan, olkaa järkevä ja pysykää vaiti — kyllä minä teidät rauhaan jätän."

"Ikään kuin teidät voisi jättää rauhaan, kun olette niin omituinen ja salaperäinen!"

"Koska omituisuus ja salaperäisyys ovat kokonaan omien aivojenne tuotteita — pelkkää kuvittelua — ei enempää eikä vähempää, niin olkaa hyvä ja pitäkää ne poissa näkyvistäni."

"Mutta oletteko te sitten jokin?" intti hän ja työnsi kätensä vastustelustani huolimatta käsivarteni alle, jolloin tuo käsivarsi painautui epäystävällisen kiinteästi kylkeäni vasten karkottaakseen tungettelijan.

"Olen", sanoin, "olen nouseva henkilö: ennen erään vanhan naisen seuralainen, sitten pientenlasten kasvattaja, nyt opettajatar."

"Kertokaa — kertokaa minulle kuka olette! Minä en sano kenellekään", pyysi hän pitäen hullunkurisen itsepintaisesti kiinni tuosta incognito -ajatuksesta, jonka oli saanut päähänsä, rutisti käsivartta, jonka hän nyt oli saanut kokonaan haltuunsa, ja maanitteli ja vannotti kunnes minun oli pakko pysähtyä keskelle puistoa nauramaan. Koko matkamme ajan hän kehitteli tätä aihetta mitä eriskummallisimmalla tavalla, osoittaen itsepintaisella herkkäuskoisuudellaan tai epäuskollaan kykenemättömyytensä käsittämään kuinka kukaan ihminen, jota ei pidä pystyssä syntyperä tai rikkaus, jota ei tue jokin tietoisuus nimestä tai sukulaisuussuhteista, saattaa säilyttää järkiperäisesti nuhteettoman asenteen. Mitä minuun tulee, riitti mielenrauhalleni täydellisesti, että minut tunnettiin niissä asioissa joissa tahdoin tulla tunnetuksi, muu painoi mieltäni hyvin keveästi! Sukuperä, yhteiskunnallinen asema ja kätketty älyllinen omaisuus pitivät hallussaan suunnilleen yhtä suurta alaa harrastuksistani ja ajatuksistani. Ne olivat kolmannen luokan asukkaitani, joille saatoin myöntää paikan vain pienessä seurusteluhuoneessa ja takimmaisessa makuuhuoneessa, ja jos ruokasali ja salonki sattuivatkin olemaan tyhjinä, en sitä niille tunnustanut, koska vähempikin mukavuus mielestäni sopi niiden olosuhteisiin. Maailma, sen opin pian huomaamaan, arveli toisin, enkä epäile etteikö maailman katsantokanta ole sangen oikea, mutta uskon sentään etten minäkään omassani ole aivan väärässä.

On ihmisiä joita halvempi asema alentaa siveellisesti, joille ylhäisten tuttavien menetys merkitsee itsekunnioituksen menetystä. Eivätkö he ole oikeassa pannessaan etusijalle säädyn ja seurapiirin, joka varjelee heitä alennuksesta? Jos jostakin ihmisestä tuntuu että hän tulisi omien silmiensä halveksimaksi, jos yleisesti tiedettäisiin että hänen esi-isänsä olivat alhaisoa eivätkä aatelistoa, köyhiä eivätkä rikkaita, niin olisiko oikein moittia häntä ankarasti siitä että hän tahtoo pitää nuo tuhoisat seikat salassa, hätkähtää, vapisee ja hämmentyy jos ne uhkaavat tulla ilmi? Mitä kauemmin elämme, sitä enemmän laajenee kokemuksemme ja sitä vähemmän kärkkäitä olemme tuomitsemaan naapurimme käytöstä, kysymään maailman viisautta, ja missä vain huomaammekin puolustuskeinoja, joko suojaamaan kainostelijan hyvettä tai maailmanmiehen kunniallisuutta, siinä niitä ihan varmaan tarvitaankin.

Tulimme hotelli Crécyhin, Pauliina oli valmis, rouva Bretton oli hänen mukanaan, ja hänen ja herra de Bassompierren saattamina meidät pian johdettiin juhlapaikalle, istutettiin hyville sijoille, sopivan välimatkan päähän puhujanlavasta. Athénée'n nuoriso järjestyi eteemme, viranomaiset ja pormestari istuivat kunniapaikoilla, nuoret prinssit opettajineen asettuivat näkyvälle paikalle, ja itse salin täytti kaupungin ylimystö ja paras porvaristo.

En ollut vielä ehtinyt miettiä enkä kysyä kuka olisi se opettaja, joka oli pitävä puheen. Minulla oli epämääräinen aavistus että jokin oppinut oli nouseva pystyyn ja pitävä muodollisen puheen, puoleksi opetusta koulun oppilaille, puoleksi imartelua nuorille prinsseille.

Puhujanlava oli tyhjä kun astuimme sisään, mutta kymmenen minuutin kuluttua se täyttyi. Äkkiä, sekunnissa, ilmestyi punaisen pulpetin yläpuolelle eräs pää, rinta ja käsivarret. Tuon pään minä tunsin, sen väri, muoto, ryhti ja ilme olivat tutut sekä minulle että neiti Fanshawelle. Lyhyeksi leikatun tukan tummuus, otsan leveys ja kalpeus, katseen sinertävä salama, kaikki nuo yksityiskohdat olivat niin kotonaan muistissani ja liittyivät niin moneen eriskummalliseen seikkaan, että niiden äkkiarvaamaton ilmestyminen miltei kutkutti nauruhermoja. Omasta puolestani tunnustankin että nauroin kunnes minun oli aivan lämmin, mutta sitten taivutin pääni ja uskoin hilpeyteni vain nenäliinalleni ja alasvedetylle harsolleni.

Luulen että olin iloinen nähdessäni herra Paulin, luulen että oli ennen kaikkea hauskaa nähdä hänen seisovan siinä, ylpeänä ja rehtinä, mustana ja vilpittömänä, itsepäisenä ja pelottomana, aivan kuin koulussa hallitessaan luokkaa opettajanpöydältään. Hänen läsnäolonsa oli sellainen yllätys, en ollut hetkeäkään ajatellut näkeväni häntä siinä, vaikka tiesinkin hänen hallitsevan kirjallisuuden oppituolia lukiossa. Kun hän oli puhujanlavalla, olin varma ettemme olisi tuomitut kuulemaan muodollisuuksia emmekä imartelua, mutta siihen mitä meille tarjottiin, siihen mikä äkkiä, nopeasti, yhtäjaksoisesti alkoi vuotaa päämme yli — myönnän etten ollut valmistunut siihen.

Hän puhui prinsseille, aatelisille, virkamiehille ja porvareille aivan yhtä helposti, melkein yhtä terävän ja sapekkaan vakavasti kuin hänellä oli tapana saarnata kolmelle luokallemme Rue Fossetten varrella. Hän ei puhunut oppilaille koulupoikina, vaan tulevina kansalaisina ja heräävinä isänmaanystävinä. Niitä aikoja, joita Eurooppa sen jälkeen on kokenut, ei ollut vielä ennustettu, ja herra Emanuelin henki tuntui minusta oudolta. Kuka olisi uskonut että tuo Labassecourin lattea ja viljava maa saattoi tuottaa valtiollisia vakaumuksia ja kansallistunteita, sellaisia kuin nyt niin voimakkaasti ilmaistiin? Hänen mielipiteittensä suunnasta minun ei ole tarvis tässä tehdä tarkemmin selvää, sallittakoon minun kuitenkin sanoa että uskoin pikku miehen olevan yhtä paljon oikeassa kuin hän oli vakava sanoissaan: kaikessa kiivaudessaan hän oli ankara ja järkevä, hän tallasi utopistien teorioita jalkoihinsa, hän hylkäsi hurjat unelmat ylenkatseellisesti, mutta kun hän vastusti tyranniutta — ah, silloin välähti hänen silmissään tuli jota kannatti nähdä, ja kun hän puhui vääryydestä, ei hänen äänessään ollut mitään epävarmaa kaikua, vaan se muistutti pikemmin torvien ääniä, joita illalla kuuluu puistosta.

En usko että hänen jalo innostuksensa yleensä kykeni sytyttämään hänen kuulijakuntaansa, mutta muutamien lukion nuorukaisten mieli leimahti, kun hän kaunopuheisesti sanoi heille minkä tuli olla heidän polkunsa ja pyrkimyksensä oman maan ja Euroopan tulevaisuuden hyväksi. He tervehtivät häntä pitkällä, äänekkäällä, raikuvalla eläköön-huudolla, kun hän lopetti tulisen puheensa. Hän oli heidän lempiopettajansa.

Kun seurueemme lähti salista, seisoi hän oven luona, hän näki ja tunsi minut ja nosti hattuaan sekä pisti kättä ohimennessä ja kuiskasi: "Mitä sanotte?" Kysymys oli suurenmoisen kuvaava ja muistutti minua tänäkin hänen voitonriemunsa hetkenä siitä urkkivasta levottomuudesta, siitä mielestäni tarpeellisen itsehillinnän puutteesta, joka kuului hänen vikoihinsa. Hänen ei olisi tarvinnut juuri siinä kysyä mitä minä ajattelin tai mitä kukaan muu ajatteli, mutta hän välitti siitä ja oli liian luonnollinen salaamaan, liian välitön tukahduttamaan toiveitaan. No hyvä, jos moitin hänen liikaa kiihkeyttään, pidin hänen naiivisuudestaan. Olisin kiittänyt häntä, minulla oli yllin kyllin kiitosta sydämessäni, mutta voi! ei sanoja huulilla. Kenellä on sanat valmiina oikealla hetkellä? Sopertelin pari vaivaista lausetta, mutta olin todella iloinen kun muut ihmiset tulivat vuolaine onnitteluineen ja peittivät minun puutteellisuuteni heidän runsauteensa.

Muuan herrasmies esitti hänet de Bassompierrelle, ja kreivi, joka myös oli erittäin mieltynyt puheeseen, pyysi pikku professoria seuraamaan hänen ystäviään (joista useimmat olivat myös herra Emanuelin ystäviä) ja tulemaan heidän kanssaan päivälliselle hotelli Crécyhin. Hän kieltäytyi päivällisestä, sillä hän oli aina hieman arka isoisten lähentymisen suhteen: hänen lihastensa jännittämisessä oli itsepintaisen riippumattomuuden voimaa — ei tungettelevaa, vaan aika mieluisaa havaita, mikäli edistyi hänen luonteensa tuntemisessa. Hän lupasi kuitenkin pistäytyä kreivin luona myöhemmin illalla ystävänsä herra A:n, erään Ranskan akatemian jäsenen kanssa.

Niillä päivällisillä olivat sekä Ginevra että Pauliina hyvin kauniit omalla tavallaan. Edellinen kenties sai kerskua etusijasta ulkonaisissa suloissa, mutta jälkimmäinen loisti kirkkaampana mitä tulee hienompiin ja henkisempiin viehätyskeinoihin: silmien säteilyyn ja kaunopuheisuuteen, katseen viehkeyteen, ilmeiden miellyttävään vaihteluun. Ginevran tummanpunainen puku korosti hyvin hänen kutriensa vaaleutta ja oli sopusoinnussa hänen ruusumaisen kukoistuksensa kanssa. Pauliinan puku — ruumiinmukainen, virheettömän siro, kangas hohtavan valkoista — sai silmän iloitsemaan hipiän hennoista värivivahduksista, ilmeiden herkästä eloisuudesta, silmien hellästä syvyydestä, ruskean tukan runsaudesta — se oli tummempi kuin hänen englantilaisen serkkunsa, niin olivat myös kulmakarvat, silmäripset, täyteläiset teränkehät ja suuret liikkuvat silmäterät. Luonto oli piirtänyt kaikki nämä yksityiskohdat kevyesti, huolettomalla kädellä neiti Fanshawelle, kun taas neiti de Bassompierrellä se oli kehittänyt ne korkeaan ja hienoon valmiuteen saakka.

Pauliina ujosteli tiedemiehiä, ei kuitenkaan aivan mykkyyteen saakka: hän keskusteli vaatimattomasti, arasti, ei ilman ponnistuksia, mutta niin todella viehkeästi, niin hienon ja terävän älykkäästi, että hänen isänsä useat kerrat keskeytti oman keskustelunsa kuunnellakseen ja kiinnitti häneen ylpeän ihastuneen katseensa. Hänet oli vetänyt keskusteluun eräs kohtelias ranskalainen, hyvin oppinut mutta myös hyvin seurustelutaitoinen mies. Olin ihastunut Pauliinan ranskankieleen, se oli moitteetonta — lauserakenne oikea, sanonnat virheettömät, ääntäminen puhdasta, Ginevra, joka oli elänyt puolet ikäänsä mannermaalla, ei saanut aikaan mitään sen vertaista. Eipä siltä että neiti Fanshawelta koskaan olisi puuttunut sanoja, mutta todelliseen sujuvuuteen ja puhtauteen ei hän ollut päässyt eikä ollut pääseväkään kului sitten aikaa miten paljon tahansa. Tässäkin suhteessa de Bassompierre sai olla tyytyväinen, sillä kieleen nähden hän oli ankara.

Oli toinenkin kuuntelija ja tarkkaaja, eräs joka virkansa vaatimusten tähden oli tullut myöhään päivälliselle. Tohtori Bretton arvosteli hiljaisesti molempia neitejä asettuessaan paikalleen pöytään, ja tuo varovainen tarkkailu toistui useammin kuin kerran. Hänen tulonsa herätti neiti Fanshawen, joka oli tähän asti näyttänyt välinpitämättömältä; hän muuttui nyt hymyileväksi ja suopeaksi, puheli — vaikka se, mitä hän sanoi, osui harvoin paikalleen — tai pikemmin oli nöyryyttävästi alapuolella keskimitan. Hänen kevyt hajanainen lörpöttelynsä olisi aikoinaan ihastuttanut Grahamia, kenties miellytti se häntä vieläkin; ehkä oli pelkkää kuvittelua luulla että vaikka hänen silmänsä ja korvansa saivatkin ravintoa, hänen tarkka makunsa ja vilkas älynsä eivät saaneet yhtä paljon tyydytystä, yhtä hyvää kestitystä. Varmaa on, että niin levottomasti ja vaateliaasti kuin hänen huomiotaan kysyttiinkin, hän kohteliaasti antoi kaiken mitä pyydettiin, eikä hänen käytöksessään tuntunut mielenkarvautta eikä kylmyyttä. Ginevra oli hänen naapurinsa ja häneen tohtori John kohdisti kaiken huomionsa päivällisen aikana. Ginevra näytti tyytyväiseltä ja siirtyi salonkiin varsin hyvällä tuulella.

Mutta tuskin olimme ehtineet tuohon turvapaikkaan, kun hän taaskin muuttui veltoksi ja välinpitämättömäksi. Hän heittäytyi sohvalle ja selitti että niin puhe kuin päivällinen olivat olleet typeriä, ja kysyi serkultaan kuinka tämä jaksoi kuunnella noita proosallisia kirjatoukkia, joita hänen isänsä kokoili ympärilleen. Mutta heti kun herrat kuuluivat lähtevän liikkeelle, hänen panettelunsa lakkasi, hän hyökkäsi pystyyn, lensi pianon luo ja iski siihen ponnekkaasti. Tohtori Bretton, joka astui sisään ensimmäisten joukossa, istahti hänen viereensä. Luulin ettei hän kauan pysyisi siinä; takkavalkean ääressä oli toinen paikka, jonne odotin näkeväni hänen mielittelevän, mutta hän vain tarkasteli sitä silmillään, ja kun hän katseli, valtasivat toiset sen. Pauliinan viehkeys ja henkevyys miellytti ajattelevia ranskalaisia: hänen kauneutensa hienous, hänen käytöksensä vieno kohteliaisuus, hänen lapsellinen mutta oikea ja synnynnäinen tahdikkuutensa viehätti heidän luontaista makuaan. He kokoontuivat hänen ympärilleen, ei puhumaan tieteistä, mikä olisi tehnyt hänet mykäksi, vaan koskettelemaan erinäisiä aiheita kirjallisuuden, taiteen ja nykyajan elämän alalta, ja keskustelussa kävi piankin ilmi että hän oli sekä lukenut että ajatellut. Minä kuuntelin. Olen varma että vaikka Graham seisoi taempana, hän myös kuunteli: hänen kuulonsa kuten näkönsäkin oli hieno, nopea, tarkka. Tiesin että hän kuuli keskustelun, tunsin että tapa millä sitä suoritettiin, miellytti häntä tavattomasti — miellytti miltei tuskallisesti.

Pauliinassa oli enemmän voimaa — sekä taiteen että luonteen — kuin useimmat ihmiset olettivat — kuin Graham itse kuvitteli — enemmän kuin hän koskaan näytti niille jotka eivät halunneet sitä nähdä. Puhuakseni totta, lukija, ei ole mitään verratonta kauneutta, ei mitään täydellistä suloa eikä luotettavaa hienostusta ilman yhtä verratonta, yhtä täydellistä, yhtä luotettavaa voimaa. Yhtä hyvin voisit odottaa näkeväsi hyviä hedelmiä ja kukkia juurettomassa ja mehuttomassa puussa, kuin kestävää viehätystä heikossa ja veltossa luonteessa. Hetkisen aikaa voi kukoistava näennäiskauneus rehottaa heikkouden ympärillä, mutta se ei voi kestää tuulenpuuskaa, se katoaa pian, selkeimmässäkin päivänpaisteessa. Graham olisi hämmentynyt jos jokin viisas henki olisi kuiskannut hänelle siitä jäntevyydestä ja voimasta, joka piti yllä tuota hentoa luonnetta, mutta minä, joka olin tuntenut hänet lapsena, tiesin tai aavistin kuinka hyvät ja väkevät juuret kiinnittivät hänen sulonsa todellisuuden lujaan maaperään.

Kun tohtori Bretton kuunteli ja odotti jotakin aukkoa tuohon taikakehään, hänen katseensa, joka silloin tällöin levottomana harhaili pitkin huonetta, pysähtyi sattumalta minuun. Istuin hiljaisessa nurkassa lähellä kummitätiäni ja de Bassompierreä, jotka tapansa mukaan istuivat "kahteen pekkaan", niinkuin herra Home sanoi, tai niinkuin kreivi olisi sanonut, "tête-à-tête". Graham hymyili huomatessaan minut, astui huoneen poikki, kysyi kuinka jaksoin ja sanoi että näytin kalpealta. Minäkin hymyilin omaa hymyäni omalle ajatukselleni: siitä oli nyt noin kolme kuukautta kun tohtori John oli viimeksi puhunut minulle — väliaika josta hän ei edes ollut tietoinen. Hän istahti ja oli ääneti. Hän halusi pikemmin katsella kuin keskustella. Ginevra ja Pauliina istuivat nyt vastapäätä häntä: hän saattoi katsella tarpeekseen — hän tarkasti kumpaakin, tutki molempien kasvoja.

Useita uusia vieraita, niin naisia kuin herroja, oli astunut huoneeseen päivällisen jälkeen ottaakseen osaa iltakeskusteluun, ja voin ohimennen huomauttaa että herrojen joukossa olin jo vilahduksittain huomannut ankaran ja tumman professorinhahmon, joka liiteli etäällä sisemmässä salongissa ja näkyi vain kaukaa. Herra Emanuel tunsi useita läsnä olevista herroista, mutta oli luullakseni vieras enimmille naisille, paitsi minulle. Katsoessaan takkaa kohti hänen täytyi nähdä minut ja hän teki luonnollisen lähentymiseleen, mutta nähdessään myös tohtori Brettonin hän muutti mielensä ja peräytyi. Jos siinä olisi ollut kaikki, ei olisi vielä ollut mitään riidan syytä, mutta hänpä ei tyytynytkään pysymään vain loitolla, vaan rypisti kulmiaan, työnsi huulensa esiin ja näytti niin rumalta että minä käänsin silmäni tuosta epämiellyttävästä näystä. Joseph Emanuel oli saapunut samalla kuin hänen tuikea veljensä, ja vapautti juuri tällä hetkellä Ginevran pianon luota. Mikä mestarin kosketus seurasikaan koulutytön kilkutusta! Kuinka suurin kiitollisin sävelin soittokone antoikaan tunnustuksensa tosi taiteilijan kädelle!

"Lucy", aloitti tohtori John, katkaisten hiljaisuuden ja hymyillen kun Ginevra liukui hänen ohitseen heittäen mennessään silmäyksen häneen, "neiti Fanshawe on totisesti hieno tyttö!"

Tietysti minä myönsin.

"Onko", hän jatkoi, "huoneessa toista yhtä rakastettavaa?"

"Luulen ettei ole toista yhtä kaunista."

"Olen yhtä mieltä kanssanne, Lucy: te ja minä olemme usein yhtä mieltä ajatuksissa, makuasioissa, luulisin, tai ainakin arvosteluissa."

"Uskon että jos te olisitte poika, Lucy, ettekä tyttö — äitini kummipoika ettekä kummitytär, olisimme hyvät ystävät: mielipiteemme sulautuisivat toisiinsa."

Hän oli puhunut ivailevaan sävyyn: puoleksi hyväilevä puoleksi pilkallinen tuike loisti vinosti hänen silmistään. Ah Graham! olen uhrannut useamman kuin yhden yksinäisen hetken mietteille ja laskelmille siitä, mikä oli ajatuksesi Lucy Snowesta: oliko se aina oikea ja ystävällinen? Jos Lucy olisi ollut sisäisesti sama, mutta lisäksi omistanut rikkautta ja hyvän aseman, olisikohan käytöksesi, olisiko arvonantosi häntä kohtaan ollut aivan sama kuin nyt, ja kuitenkaan en tahtonut näillä kysymyksillä lausua mitään vakavia moitteita. Ei, saatoit kyllä joskus tehdä minut surulliseksi ja pahoittaa mieltäni, mutta minun mieleni masentuikin pian, pahoittui helposti — se lannistui jos pilvi kulki auringon yli. Kenties ankaran tasapuolisuuden silmillä katsottaessa minussa oli enemmän vikaa kuin sinussa.

Koetin siis painaa alas järjetöntä tuskaa, joka ahdisti sydäntäni kun sen oli pakko tuntea, että vaikka Graham toisille saattoi omistaa mitä vakavinta, täyspainoisinta ja miehekkäintä mielenkiintoa, ei häneltä riittänyt Lucylle, vanhalle ystävälle, muuta kuin kevyttä pilaa; ja kysyin tyynesti:

"Missä suhteessa olemme niin kovin samaa mieltä?"

"Meillä kummallakin on kyky tehdä havaintoja. Te kenties ette usko minulla sitä olevan, mutta minullapa on kuitenkin."

"Mutta te puhutte makuasioista: saatammehan nähdä saman esineen ja kuitenkin arvostella sitä eri tavoin."

"Tehdäänpä koe. Tietenkään ette muuta voi kuin antaa tunnustusta neiti Fanshawen ansioille — no, mitä arvelette toisista tässä huoneessa? Äidistäni esimerkiksi, tai noista leijonista tuolla, herroista A. ja Z., tai sanokaamme tuosta kalpeasta pikku neiti de Bassompierrestä?"

"Te tiedätte mitä ajattelen äidistänne. Herroista A. ja Z. minulla ei ole mitään mielipidettä."

"Entä viimeksi mainittu?"

"Ajattelen että hän on kalpea pikku neiti, niinkuin sanoitte — kalpea ainakin juuri nyt, kun on väsynyt liiasta kiihtymyksestä."

"Ettekö muista häntä lapsena?"

"Pohdin väliin muistatteko te?"

"Olin unohtanut hänet, mutta on huomattava että asianhaarat, henkilöt, vieläpä sanat ja katseet, jotka ovat haihtuneet muistista, voivat joissakin olosuhteissa, määrätyssä mielentilassa — omassamme tai toisten — palata takaisin."

"Se on kylläkin mahdollista."

"Kuitenkin", hän jatkoi, "on tuollainen palaaminen epätäydellistä — tarvitsee vahvistusta, siinä on siksi paljon unen himmeätä tai kuvittelun hataraa luonnetta, että välttämättä tarvitaan silmänkääntäjän todistusta sitä tukemaan. Ettekö te ollutkin vieraana Brettonissa kymmenen vuotta sitten, kun herra Home toi äitini luo pienen tyttärensä, jota silloin sanoimme 'pikku Pollyksi'?"

"Olin siellä sinä iltana kun hän tuli, ja myös sinä aamuna kun hän lähti pois."

"Aika erikoinen lapsi, eikö ollutkin? Tahtoisin tietää kuinka kohtelin häntä. Olinkohan mieltynyt lapsiin siihen aikaan? Oliko minussa mitään kilttiä tai lempeätä siihen aikaan — kun olin tuollainen suuri huoleton koulupoika? Mutta te ette tietenkään muista minua."

"Olette nähnyt oman kuvanne La Terrassessa. Se on hyvin näköisenne. Käytöksessänne olitte miltei sama eilen kuin tänään."

"Mutta Lucy, mitä nyt? Tuollainen oraakkelimainen puhe kiihdyttää uteliaisuuttani. Mitä olen tänään? Mitä olin eilen tai kymmenen vuotta sitten?"

"Kiltti sille joka miellytti teitä — epäystävällinen tai häijy ette kenellekään."

"Sitten olette väärässä. Luulen että olin melkein peto teille, esimerkiksi."

"Peto! Ei, Graham, minä en koskaan olisi kärsivällisenä sietänyt petomaisuutta."

" Tämän minä ainakin muistan: hiljainen Lucy Snowe ei saanut maistaa suopeuttani."

"Yhtä vähän kuin häijyyttänne."

"Hyvänen aika, vaikka olisin ollut itse Nero, en kai olisi voinut kiusata olentoa joka oli vaaraton kuin varjo."

Minä hymyilin, mutta tukahdutin samalla voihkaisun. Oh, toivoin vain että hän jättäisi minut rauhaan — lakkaisi viittaamasta minuun. Nämä lisänimet, nämä laatusanat minä torjuin luotani. Annoin hänelle takaisin hänen "hiljaisen Lucy Snowensa", hänen "vaarattoman varjonsa", en suuttuneena vaan äärettömän väsyneenä. Ne olivat kylmät ja raskaat kuin lyijy: hänen ei tarvinnut vierittää päälleni sellaista painoa. Onneksi hän otti pian toisen aiheen.

"Minkälaiset välit oli 'pikku Pollylla' ja minulla? ellei muistini petä, emme olleet vihamiehiä —"

"Te puhutte hyvin epämääräisesti. Ettekö usko pikku Pollyn muistia tarkemmaksi?"

"Oh, emmehän puhu 'pikku Pollysta' nyt. Pyydän, sanokaa neiti de Bassompierre, ja tietenkään ei tuollainen arvokas henkilö muista mitään Brettonista. Katsokaa hänen suuria silmiään, Lucy, osaavatko ne lukea sanaakaan muiston kirjasta? Ovatko ne samat jotka minä ohjasin aapiskirjaan? Hän ei tiedä että minä osittain opetin hänet lukemaan."

"Raamattua sunnuntai-iltaisin?"

"Hänellä on tyyni, hieno, melkein kaunis profiili nyt; kuinka levoton ja kiihkeä olikaan hänen ilmeensä ennen! Mitä onkaan lapsen kiintymys — mikä kupla! Uskoisitteko? Tuo neiti oli kiintynyt minuun!"

"Luulen että hän piti teistä jonkin verran", sanoin vaatimattomasti.

"Ettekö sitten muista? Minä olin unohtanut, mutta minä muistan nyt. Hän piti minusta enemmän kuin mistään muusta koko Brettonissa."

"Te luulitte niin."

"Muistan sen aivan hyvin. Soisinpa voivani kertoa hänelle kaiken mitä muistan, tai vielä kernaammin soisin että joku, te esimerkiksi, menisitte hänen taakseen ja kuiskaisitte sen kaiken hänen korvaansa, ja minulla olisi ilo — täältä missä istun — tarkata hänen ilmettään tuon tiedonannon aikana. Voisitteko suorittaa sen, mitä luulette, Lucy, ja tehdä minut iäti kiitolliseksi?"

"Voisinko tehdä teidät iäti kiitolliseksi?" sanoin minä. "En, minä en voi." Ja minä tunsin sormieni liikehtivän ja käteni tarttuvan yhteen: tunsin myös sisäistä rohkeutta, lämmintä ja sitkeätä. Tässä asiassa minua ei haluttanut tehdä tohtori Johnille mieliksi, ei ensinkään. Totesin nyt mieluisan voimakkaasti, kuinka täydellisen väärin hän ymmärsi luonnettani ja olemustani. Hän tahtoi minut aina esittämään osaa joka ei ollut omani. Luonto ja minä vastustimme häntä. Hän ei ensinkään arvannut mitä minä tunsin: hän ei lukenut silmistäni, kasvoistani eikä liikkeistäni, vaikka, sitä en epäile, ne kaikki puhuivat. Hän kumartui lähemmäksi maanittelevasti ja sanoi pehmeällä äänellä: " Tehkää minulle mieliksi, Lucy."

Ja minä olisin tehnyt hänelle mieliksi tai ainakin olisin selvästi valistanut häntä ja opettanut hänelle, ettei hänen enää koskaan tarvinnut odottaa saavansa minusta avuliaan kamarineidin osan esittäjää rakkausnäytelmään, kun heti hänen hiljaisen mutta kiihkeän kuiskauksensa jälkeen, miltei yhtyen hänen pyytävään vienoon sanaansa "Tehkää minulle mieliksi, Lucy", kuului toiselta puolen terävän vihlova sihinä.

" Petite chatte, doucerette, coquette!" sihisi tuo odottamaton jättiläiskäärme, " vous avez l'air bien triste, soumise, rêveuse, mais vous ne l'êtes pas: c'est moi qui vous le dis: Sauvage! la flamme à l'âme, l'éclair aux yeux!"[82]

" Oui; j'ai la flamme à l'âme, et je dois l'avoir!"[83] vastasin ja käännyin oikeutetun vihan vallassa, mutta professori Emanuel oli sähissyt solvauksensa ja poistunut.

Pahinta asiassa oli että tohtori Bretton, jolla oli terävä ja tarkka kuulo, niinkuin jo olen sanonut, erotti joka sanan tästä äkkijupakasta. Hän pani nenäliinan suunsa eteen ja nauroi niin että hytkyi.

"Hyvin tehty, Lucy", hän huudahti, "mainiota, kissanpoikanen, pikku keimailija! Oi, minun täytyy kertoa äidille! Onko se totta, Lucy, vai puoleksi totta? Minä uskon että se on: tehän lennätte punaiseksi kuin neiti Fanshawen puku. Ja totisesti, kautta kunniani, nyt katselen häntä, ja sehän on tuo sama pikku mies, joka niin julmistui teihin konsertissa: ihan sama, ja hän raivoaa sielussaan tällä hetkellä, kun näkee minun nauravan. Oi, minun täytyy tehdä hänelle kiusaa."

Ja Graham antautui kujeilunhalunsa valtaan, nauroi, ilkamoi ja kuiski, kunnes en enää kestänyt ja silmäni täyttyivät.

Äkkiä hän rauhoittui: tyhjä paikka ilmestyi neiti de Bassompierren lähelle; piiri joka ympäröi häntä, näytti olevan hajoamassa. Tuo liike sattui heti Grahamin silmiin, jotka olivat virkut hänen nauraessaankin. Hän nousi, kokosi rohkeutensa, astui huoneen poikki ja anasti tuon etuuden. Tohtori John oli läpi koko elämänsä onnen poika — menestyksen mies. Ja minkä tähden? Koska hänellä oli silmät huomaamaan hyvän tilaisuuden, rohkeutta ryhtyä tekoon oikealla ajalla ja voimaa suorittaa työ hyvään päätökseen. Eikä mikään itsevaltainen intohimo pidättänyt häntä, mikään liika innostus, mikään heikkous ei ollut esteenä hänen tiellään. Kuinka kaunis hän oli tällä hetkellä! Kun Pauliina katsahti häneen, kohtasi tytön silmäys heti hyökkäävän katseen, tulisen mutta vaatimattoman; ja nuoren miehen kasvoissa, kun hän puhutteli tyttöä, oli puoleksi punastusta, puoleksi hehkua. Hän seisoi Pauliinan vieressä rohkeana ja ujona, alistuvana ja tunkeilemattomana, mutta kuitenkin varmana päämäärästään ja antautuvana tunteessaan. Tajusin tämän kaiken yhdellä silmäyksellä. En jatkanut havaintojentekoa — puuttui aikaa, jos olisikin ollut halua: ilta oli myöhäinen ja Ginevran ja minun olisi jo pitänyt olla Rue Fossettella. Minä nousin ja toivotin hyvää yötä kummitädilleni ja herra de Bassompierrelle.

En tiedä oliko professori Emanuel huomannut kuinka vastahakoisesti kuuntelin tohtori Brettonin lörpöttelyä, vai oliko hän ymmärtänyt että olin pahoilla mielin ja että ilta kokonaisuudessaan ei ollut pelkkää nautintoa ja ilakointia kevytmieliselle ja huvinhaluiselle mademoiselle Lucielle, mutta kun olin jättämäisilläni huoneen, hypähti hän viereeni ja kysyi oliko minulla saattajaa Rue Fossettelle. Professori puhui nyt kohteliaasti, vieläpä nöyrästi, ja näytti katuvalta ja anteeksipyytävältä, mutta minä en voinut antaa tunnustusta hänen kohteliaisuudelleen vain yhdestä sanasta enkä vastata hänen katumukseensa ennenaikaisella unohduksella. Koskaan tätä ennen en ollut tuntenut halua ottaa pahakseni hänen oikkujaan tai suuttua hänen vihanpuuskistaan, mutta se mitä hän oli tänä iltana sanonut, tuntui mielestäni anteeksiantamattomalta; halusin ilmaista, joskin hienosti vain, että mitä syvimmin paheksuin hänen menettelyään. Sanoin vain: "Minulla on saattaja."

Mikä oli totta, koska Ginevra ja minut aiottiin saattaa kotiin vaunukyydillä, ja minä kuljin hänen ohitseen kevyesti kumartaen. Hän oli tottunut saamaan sellaisen tervehdyksen oppilailta jotka luokassa menivät hänen pöytänsä ohi.

Etsittyäni huivini palasin eteiseen. Emanuel seisoi siellä ikään kuin odottaen. Hän huomautti että ilta oli kaunis.

"Niinkö?" sanoin, enkä muuta voinut kuin nauttia ääneni tiivistetyn pidätetystä ja jäisestä sävystä. Osasin niin harvoin pysyä päätöksessäni ja loppuun asti näytellä hillittyä ja kylmää, kun olin loukkautunut tai pahoillani, että nyt olin miltei ylpeä tämän yhden ponnistuksen menestyksestä. Tuo "Niinkö?" kuului aivan kuin toisen ihmisen sanalta. Olin kuullut sadoittain tuollaisia teeskenneltyjä, laimeita, kuivia pikku lauseita ainakin parinkymmenen itserakkaan ja itsekylläisen missin tai mademoisellen nyrpistetyiltä korallihuulilta. Tiesin ettei herra Paulin tarvinnut kovin kauan kestää tällaista keskustelua, mutta totisesti hän ansaitsi näytteen lyhyestä ja kuivakiskoisesta puhuttelusta. Uskon että hän itsekin arveli niin, sillä hän nieli annoksen hiljaisesti. Hän katseli huiviani ja moitti sitä ohueksi. Sanoin hänelle päättävästi että se oli niin paksu kuin halusinkin. Vetäydyin kauemmaksi, nojauduin portaiden kaidepuuhun, kiedoin huivin ympärilleni ja kiinnitin katseeni synkkiin uskonnollisiin maalauksiin, jotka pimensivät seinää.

Ginevra oli hidas tulemaan, ja hänen vitkastelunsa tuntui sietämättömältä. Paul oli vielä siinä, ja korvani odottivat vihaista ääntä hänen huuliltaan. Hän tuli lähemmäksi. "No nyt uusi sähähdys", ajattelin, ja jollei se olisi ollut niin epäkohteliasta, olisin voinut panna kädet korvilleni kauhuissani siitä mitä tulossa oli. Mikään ei tapahdu niin kuin odotamme: odotat kuhertelua tai kuisketta ja kuuletkin hätähuudon tai tuskanparahduksen. Odotat vihlovaa huutoa, vihaista uhkausta, ja säätkin ystävällisen tervehdyksen, säyseän ja suopean kuiskeen. Herra Paul puhui kauniisti:

"Ystävät", hän sanoi, "eivät riitele yhdestä sanasta. Sanokaa olinko se minä vai oliko se tuo suuri typerä englantilainen" (niin halventavan nimen hän antoi tohtori Brettonille), "joka sai silmänne kosteiksi ja poskenne niin kuumiksi kuin ne vieläkin ovat?"

"En tiedä teidän, monsieur, enkä kenenkään muunkaan kiihdyttäneen minua sillä tavoin kuin sanotte", oli vastaukseni, ja sanoessani sen pääsin taaskin voitolle tavallisesta itsestäni ja pyöräytin siron jäisen valheen.

"Mutta mitä minä sanoin?" jatkoi hän, "sanokaa se minulle, olin suuttunut. Olen unohtanut sanani, mitkä ne olivat?"

"Sellaiset että on paras unohtaa ne", sanoin vielä yhtä tyynesti ja kylmästi.

" Minun sanani siis haavoittivat teitä? Pitäkää niitä lausumattomina, sallikaa minun ottaa ne takaisin, antakaa minulle anteeksi."

"Minä en ole suuttunut, monsieur."

"Sitten te olette pahempaa kuin suuttunut — pahoillanne. Antakaa minulle anteeksi, neiti Lucy."

"Herra Emanuel, minä annan teille anteeksi."

"Kas niin, sanokaa nyt luonnollisella äänellänne eikä tuolla vieraalla sävyllä: ' Mon ami, je vous pardonne '."[84]

Hän sai minut hymyilemään. Kuka saattoi olla hymyilemättä hänen hartaudelleen, koruttomuudelleen ja vakavuudelleen?

"Hyvä!" hän huudahti. "Päivä koittaa jo! Sanokaa siis: mon ami."

"Monsieur Paul, minä annan teille anteeksi."

"En minä tahdo mitään monsieur'ta, lausukaa tuo toinen sana tai en usko vilpittömyyteenne. Uusi ponnistus — mon ami, tai, olkoon sitten englanniksi — my friend!"

"My friend"-sanoilla on aivan toinen kaiku ja merkitys kuin ranskalaisilla "mon ami"; siitä ei hengi sama tutunomainen ja läheinen kiintymys. " Mon ami " en olisi voinut sanoa herra Paulille, "my friend" voin ja sanoinkin sen ilman mitään vaikeutta. Tätä eroa hän ei kuitenkaan tuntenut ja oli siis aivan tyytyväinen englanninkielisiin sanoihini. Hän hymyili. Olisitpa vain nähnyt hänen hymyilevän, lukija, niin olisit huomannut eron hänen silloisten kasvojensa ja niiden välillä, jotka hänellä oli puolen tuntia aikaisemmin. En tiedä olinko koskaan ennen nähnyt ilon ja tyytyväisyyden ystävällistä hymyä herra Paulin huulilla tai silmissä. Olin sata kertaa nähnyt hänen ilmaisevan ivaa, pilkkaa, ylenkatsetta, intohimoista riemua jonkinlaisella mitä hän sanoi hymyksi, mutta yksikin kirkas lempeämpien ja lämpimämpien tunteiden pilkahdus hänen kasvoistaan oli minulle kokonaan uutta. Se muutti ne naamiosta kasvoiksi: syvät uurteet hälvenivät, itse kasvojen väri näytti kirkkaammalta ja raikkaammalta, tuo etelämainen kellertävä tummuus, joka ilmaisi hänen espanjalaista vertaan, väistyi vaaleamman värin tieltä. En tiedä olenko koskaan toisissa ihmiskasvoissa nähnyt samanlaista muuttumista samanlaisista syistä. Hän saattoi minut vaunuihin, ja samassa tuli herra de Bassompierre ulos sisarentyttärensä kanssa.

Omalla tuulellaan oli neiti Fanshawe; ilta oli ollut hänelle suuri pettymys, ja koska hän mielentilansa oli kokonaan järkyttynyt, alkoi hän purkaa mitä hillittömintä pahantuulisuuttaan niin pian kuin olimme istuneet ja vaunujen ovi oli suljettu. Hänen loukkaavissa puheissaan tohtori Brettonista oli myrkkyä. Huomattuaan itsensä kykenemättömäksi sekä hurmaamaan että pistelemään häntä ei Ginevralla ollut muuta jäljellä kuin viha, ja tämän vihan hän ilmaisi niin kohtuuttomin ja säädyttömin sanoin, että kun olin hetkisen kuunnellut teeskennellen stoalaisuutta, iski loukattu oikeudentuntoni vihdoin äkkiä tulta. Seurasi räjähdys, sillä minä osasin olla intohimoinen minäkin, varsinkin tämän kauniin mutta puutteellisen seuralaiseni suhteen, joka aina kiihdytti pahimpia vaistojani. Oli hyvä että vaunujen pyörät pitivät hirveätä rätinää Chosevillen kovalla kiveyksellä, sillä voin vakuuttaa lukijalle että vaunuissa ei vallinnut kuolemanhiljaisuus eikä levollinen keskustelu. Puoleksi tosissani puoleksi näytellen otin asiakseni löylyttää Ginevran perin pohjin. Hän oli lähtenyt Rue Crécyltä riehakkaan kiukkuisena; oli välttämätöntä kesyttää hänet ennen kuin ehdimme Rue Fossettelle, ja tätä tarkoitusta varten täytyi hänelle osoittaa hänen todellinen arvonsa ja korkeat ansionsa, ja se oli tehtävä kielellä jonka suoruutta ja mutkattomuutta kelpasi verrata John Knoxin kohteliaisuuksiin Maria Stuartille. Tämä oli oikea kasvatustapa Ginevralle, se teki hänelle hyvää. Olen aivan varma että hän sinä iltana meni levolle paljon parempana ja rauhallisempana mieleltään ja tuuleltaan ja nukkui paljon suloisemmin saatuaan terveen moraalisen selkäsaunan.

XXVIII

KELLONVITJAT

Herra Paul Emanuel oli erittäin herkkä suuttumaan, jos häntä jostakin syystä häirittiin tunnilla. Kulkemista hänen luokkansa läpi pitivätkin koulun opettajattaret ja oppilaat, kukin erikseen ja kaikki yhdessä, miltei naisen ja tytön hengen vaarantamisena.

Madame Beck itse, jos hänen oli pakko tehdä tuo koe, riensi huoneen läpi vetäen kokoon hameitaan ja huolellisesti välttäen tuota kauhistuttavaa opettajan pöytää, ikään kuin laiva joka pelkää aallonmurtajaa. Mitä tulee Rosineen, ovenvartijaan — jonka hartioita painoi kauhea velvollisuus käydä joka puolen tunnin päästä noutamassa oppilaita milloin minkäkin luokan sisimmästä soittotunneille rukoussaliin, suureen tai pieneen salonkiin, ruokasaliin tai johonkin muuhun pianohuoneeseen — hän palasi tavallisesti jo toiselta tai kolmannelta retkeltään miltei mykkänä kauhusta — minkä tunteen aiheuttivat ne kuvaamattomat katseet, joita häneen oli sinkautettu salamoivien silmälasien takaa.

Eräänä aamuna istuin nelikulmaisessa eteisessä, käsissäni koruompelutyö, jota eräs oppilas oli aloittanut mutta ei viitsinyt tehdä valmiiksi, ja sormieni työskennellessä kestitsin korviani kuuntelemalla erään äänen nousuja ja laskuja, äänen joka saarnasi viereisessä luokassa ja silloin tällöin muuttui levottomammaksi, pahaenteisen vaihtelevaksi. Minun ja tuon nousevan myrskyn välillä oli hyvä ja luja seinä, lisäksi tarjoutui myös pikainen pakotie lasioven kautta pihalle, jos myrsky olisi sattunut pyyhkäisemään minun kohdalleni, joten pelkään saaneeni enemmän huvia kuin hätääntyneeni noista tihenevistä oireista. Rosine-parka ei ollut turvassa: neljä kertaa tuona siunattuna aamuna hän oli astunut vaaran polkua, ja nyt, viidennen kerran, tuli hänen pelottavaksi velvollisuudekseen siepata kekäle suoraan uunista — oppilas herra Paulin nenän edestä.

"Mon Dieu! mon Dieu!" hän huusi. "Kuinka minun käy? Monsieur tappaa minut, siitä olen varma — hän on niin vihainen!"

Epätoivon rohkeuden kannustamana hän avasi oven.

"Mademoiselle La Malle soittotunnille!" hän huusi. Ennen kuin hän ehti kunniakkaasti peräytyä tai kokonaan sulkea ovea, kuului ääni:

"Tästä hetkestä saakka — luokka on kielletty! Ensimmäinen joka avaa tämän oven tai kulkee tämän luokan läpi, joutuu hirteen — olkoon vaikka madame Beck itse!"

Kymmenen minuuttia ei ollut vielä kulunut tämän lain julistamisesta, kun Rosinen ranskalaisten tohvelien sipsutus kuului käytävästä.

"Mademoiselle", hän sanoi, "en tahtoisi edes viidenkolmatta frangin rahasta mennä tuohon luokkaan juuri nyt: monsieur'n silmälasit ovat todella kauheat, ja nyt on tullut sanantuoja Athénée'sta. Sanoin madame Beckille etten uskalla toimittaa asiaa, ja hän käski minua jättämään sen teidän tehtäväksenne."

"Minun! Ei, se on liian hullua! Se ei kuulu minun velvollisuuksiini. Kas niin, Rosine, kantakaa oma taakkanne. Olkaa rohkea — koettakaa vielä kerran."

"Minäkö, mademoiselle? — mahdotonta! Viisi kertaa olen suututtanut hänet jo tänään. Madamen pitäisi totisesti palkata poliisi tähän työhön. Uh! Minä en jaksa enää!"

"Pyh, olette vain pelkuri. Mitä asiaa teillä olisi?"

"Juuri sellaista mitä monsieur vähimmin haluaa kiusakseen: ehdoton kutsu tulla Athénée'hen heti paikalla, koska sinne on saapunut virallinen vieras — tarkastaja — en tiedä mikä, ja monsieur'n täytyy tavata hänet, ja te tiedätte kuinka hän vihaa täytyy-sanaa."

Tiesin, minä tiesin sen hyvinkin. Tuo äksy pikku mies vihasi suitsia ja kannuksia; sai olla varma että hän kapinoisi kaikkea ehdotonta tai pakollista vastaan. Otin kuitenkin vastuun harteilleni — en suinkaan ilman pelkoa, mutta pelkoon sekaantui muita tunteita, niiden joukossa uteliaisuutta. Avasin oven, astuin sisään, suljin sen perässäni niin nopeasti ja ääneti kuin hieman epävakainen käteni suinkin salli, sillä hitaus tai kovaäänisyys, lukon ratistaminen tai oven jättäminen ammolleen olivat raskauttavia asianhaaroja, jotka usein olivat seurauksiltaan tuhoisammat kuin tuo ääretön rikos itse. Siinä seisoin, ja tuolla hän istui, hän oli ilmeisesti pahalla tuulella — melkein pahimmillaan; hänellä oli laskentotunti — sillä hän antoi tunteja missä aineessa milloinkin päähän pisti — ja laskento, joka oli kuiva aine, sai hänet aina pahalle tuulelle: ei ollut sitä oppilasta, joka ei olisi vapissut kun hän rupesi puhumaan numeroista. Hän istui kumartuneena pöytänsä yli: katseen kohottaminen kun ovi kuului avautuvan ja joku siis suoranaisesti rikkoi hänen tahtoaan ja lakiaan, oli ponnistus jota hän sillä hetkellä ei saanut itseään tekemään. Se oli yhdentekevää, voitinhan siten aikaa ja ehdin kulkea pitkän luokan päästä päähän, ja minun omituisuuksiini sopi paljon paremmin kohdata läheltä hänen vihansa purkaus kuin kestää loitolta sen uhkaus.

Hänen pöytänsä eteen pysähdyin, suoraan eteen. Tietenkään en ansainnut välitöntä huomiota: hän jatkoi tuntiaan. Mutta ylenkatse ei mielestäni kelvannut — hänen täytyi kuulla asiani ja vastata siihen.

Koska en ollut kyllin pitkä nostamaan päätäni hänen pöytänsä yli, joka oli korokkeella, ja siten jäin näkymättömiin, uskalsin kurkistaa pöydän sivulta, ensin vain saadakseni paremman näköalan hänen kasvoihinsa, jotka sisäänastuessani olivat hämmästyttävässä ja hupaisassa määrässä muistuttaneet mustankeltaisen tiikerin naamaa. Kahdesti sain rankaisematta nauttia tästä syrjäkatseesta, koska suoritin temppuni tulematta huomatuksi, kolmannella kerralla oli silmäni tuskin ehtinyt häämöttää pöydän pimennon takaa, kun se nähtiin ja lävistettiin suoraan silmäterän kohdalta — lävistettiin silmälasien takaa. Rosine oli oikeassa, noihin silmälaseihin sisältyi todellinen jähmettynyt kauhu, joka voitti niiden käyttäjän omien silmien liikkuvan vihan.

Huomasin nyt mikä etu oli läheisyydestä: nämä likinäköisen silmälasit olivat kelpaamattomat tarkastamaan rikollista monsieur'n nenän edessä, niinpä hän riisui ne pois, ja olimme tasaväkisemmät.

Olen iloinen etten todellakaan pelännyt häntä paljon — itse asiassa en tuntenut minkäänlaista kauhua näin lähellä häntä, sillä kun hän pyysi nuoraa ja hirsipuuta toteuttaakseen äsken lausumansa tuomion, kykenin ojentamaan hänelle neulallisen koruompelulankaa niin mukautuvan kohteliaasti, että se ei muuta voinut kuin lievittää edes pienen osan hänen tavatonta kiukkuaan. Tietenkään en komeillut tällä kohteliaisuudella kaikkien nähden, ojensin langan vain pöydän kulman takaa ja kiinnitin sen, silmukka valmiiksi vedettynä, professorin tuolin sälöiseen selustaan.

"Mitä te minusta tahdotte?" hän sanoi jymeällä äänellä, jonka kaje rajoittui yksinomaan rintaan ja kurkkuun, sillä hän kiristi hampaitaan lujasti yhteen ja näytti sisimmässään vannovan ettei mikään maallinen voisi vääntää hänen suutaan hymyyn. Vastaukseni alkoi taipumattomana.

"Monsieur", sanoin, "minä tahdon mahdottomia, ennenkuulumatonta", ja katsoen parhaaksi olla kaunistelematta asioita ja päästää suihkua tulemaan koko tuimuudessaan kerroin nopeasti ja hiljaisella äänellä Athénéen lähetin sanan, liioitellen värikkäästi sen ehdotonta tärkeyttä.

Tietenkään hän ei tahtonut ottaa sitä kuuleviin korviinsa. Hän ei lähtisi luokastaan, ei vaikka kaikki Villetten viranomaiset lähetettäisiin hakemaan häntä. Hän ei väistyisi tuumankaan vertaa tieltään, vaikka kuningas, ministerit ja säädyt häntä yhdessä pyytäisivät.

Minä tiesin kuitenkin että hänen täytyi mennä, että, miten hän puhuikaan, sekä hänen velvollisuutensa että etunsa vaativat kutsun viipymätöntä ja kirjaimellista noudattamista. Niinpä seisoin paikallani ja odotin ääneti, ikään kuin ei hän vielä olisi sanonut mitään. Hän kysyi mitä vielä tahdoin.

"Vain monsieur'n vastauksen sanantuojalle."

Hän ravisti kärsimättömänä päätään.

Julkenin ojentaa käteni kreikkalaista lakkia kohti, joka lojui yrmeässä levossa ikkunalaudalla. Hän seurasi silmillään tätä uskaliasta liikettä, epäilemättä sekä säälien että kummastellen sen rohkeutta.

"Ah!" hän mutisi, "jos siihen joudutaan — jos neiti Lucy käy käsiksi lakkiini — voi neiti yhtä hyvin panna sen omaan päähänsä, muuttua tilaisuutta varten pojaksi ja mennä hyväntahtoisesti Athénée'hen minun puolestani."

Suuresti kunnioittaen laskin lakin pöydälle, missä sen tupsu näytti nyökkäävän minulle kaameasti.

"Minä kirjoitan anteeksipyyntö-kirjeen — se käy", hän sanoi, tehden vieläkin verukkeita.

Tietäen hyvin että se ei käynyt, työnsin lakkia hiljaa hänen kättään kohti. Näin työnnettynä se liukui pitkin vernissatun pöydän kiiltävää pintaa, kuljetti edellään keveitä teräskehyksisiä silmälaseja, ja — kauheata kertoa — ne putosivat korokkeelle. Olin parikymmentä kertaa tätä ennen nähnyt niiden putoavan saamatta mitään vahinkoa — tällä kertaa määräsi Lucy Snowen kova kohtalo ne putoamaan niin, että kummastakin kirkkaasta linssistä tuli pirstoutunut muodoton tähti.

Nyt tulin todella pahoilleni — pahoilleni ja katumapäälle. Tiesin näiden silmälasien arvon: Paulin näkö oli erikoinen, vaikea mukaannuttaa, ja nämä lasit sopivat hänelle. Olin kuullut hänen nimittävän niitä aarteikseen, ja käteni vapisi kun nostin ne ylös arvottomina sirpaleina. Olin säikähtynyt läpi kaikkien hermojeni nähdessäni pahan kepposen, jonka olin tehnyt, mutta luulen että olin vielä enemmän pahoillani kuin pelästynyt. Pariin sekuntiin en uskaltanut katsoa ryöstettyä professoria kasvoihin, ja hän se puhui ensimmäisenä.

"Kas niin", hän sanoi, "nyt jäin leskeksi silmälaseistani! Luulenpa mademoiselle Lucyn nyt myöntävän, että hirttonuora on erittäin ansaittu — hän vapisee odottaessaan tuomiotaan. Ah, kavaltaja, kavaltaja! Olette päättänyt että minun on sokeana ja avuttomana jäätävä käsiinne."

Kohotin katseeni: sen sijaan että hänen kasvonsa olisivat olleet vihaiset, synkät ja uurteiset, ne olivat tulvillaan samaa hymyä, jonka olin nähnyt kirkastavan ja värittävän niitä tuona iltana Rue Crécyn varrella. Hän ei ollut vihainen — ei edes pahoillaan. Kun hänelle todella tehtiin vahinkoa, oli hän täynnä lempeyttä, kun häntä todella ärsytettiin, oli hän kärsivällinen kuin pyhimys. Tämä tapaus, joka näytti niin harmilliselta — jonka luulin kerta kaikkiaan tuhonneen kaikki onnistumisen mahdollisuuteni, osoittautuikin olevan paras apuni. Herra Paul, jota oli ollut niin vaikea saada taipumaan niin kauan kuin en ollut tuottanut hänelle mitään vahinkoa, muuttui suopean mukautuvaksi heti kun seisoin hänen edessään tietoisena ja katuvana pahantekijänä.

Laskien vielä hyväntahtoista pilaa minusta — " une forte femme — une Anglaise terrible — une petite casse-tout "[85] — hän selitti että hän ei uskaltanut olla tottelematta henkilöä joka oli antanut sellaisen näytteen vaarallisesta rohkeudestaan — olinhan aivan kuin "suuri keisari", joka löi maljakon säpäleiksi herättääkseen pelkoa. Ja niinpä hän vihdoin kruunasi päänsä kreikkalaisella lakillaan, otti tuhoutuneet silmälasit kädestäni puristaen sitä ystävällisen anteeksiantavasti ja rohkaisevasti, teki kumarruksen ja lähti Athénée'hen aivan ensiluokkaisella tuulella.

<tb>

Kaiken tämän ystävällisyyden jälkeen on lukija varmasti pahoillaan minun puolestani, kun kuulee että minä ennen iltaa taaskin riitelin herra Paulin kanssa. Niin se kuitenkin oli, enkä voinut sille mitään.

Hänellä oli tapana — ja hyvin kiitettävä ja hyväksyttävä tapa se olikin — tulla silloin tällöin iltaisin, aina odottamatta ja ilmoittamatta, hiljaiselle lukutunnillemme, perustaa äkillinen yksinvalta meidän ja töittemme keskelle, saada kirjat pois, työkorit esille; sitten hän toi yhden ainoan paksun nidoksen tai kourallisen lentolehtiä ja korvasi tuon typerän "hurskaan luvun", jota joku uninen oppilas tavaili, jollakin murhenäytelmällä, jonka suuri esitys teki suureksi, tulinen toiminta tuliseksi — jollakin draamalla, jonka varsinaisiin ansioihin minä puolestani harvoin perehdyin, sillä Emanuel teki siitä jonkinlaisen vuodatusmaljan, jonka täytti omalla synnynnäisellä voimallaan ja intohimollaan, kuin niilläkin elämänjuomalla. Tai hän sinkautti luostarimaiseen pimeyteemme heijastuksen kirkkaammasta maailmasta, näytti välähdyksiä uusimmasta kirjallisuudesta, luki kohtia jostakin viehättävästä tarinasta tai viime pilalehdestä, joka oli herättänyt hilpeyttä Pariisin salongeissa — karsien aina ankaralla kädellä pois niin murhenäytelmästä ja draamasta kuin tarinasta ja esseestä joka ainoan kohdan, lauseen tai sanan, jota voisi pitää sopimattomana nuorten tyttöjen korville. Huomasin useammin kuin kerran, että missä tuollainen mielivaltainen hyppäys olisi aiheuttanut merkityksetöntä tyhjyyttä tai heikentänyt vaikutusta, hän osasi keksiä sijalle kokonaisia jaksoja, yhtä voimakkaita kuin moitteettomia; kaksinpuhelu tai kuvaus, jonka hän sovitti tilalle, oli usein parempi kuin se minkä hän oli karsinut.

No niin, mainittuna iltana istuimme hiljaa kuin nunnat kammioissaan, oppilaat lukivat, opettajat ompelivat. Muistan työni, se oli pieni koruesine ja se kiinnosti minua jonkin verran. Sillä oli tarkoitus, en tehnyt sitä vain tappaakseni aikaa. Aioin siitä lahjaa jollekin, ja koska antamistilaisuus oli lähellä, piti kiirehtiä, ja sormeni olivat ahkerassa työssä.

Kuulimme terävän kellonsoiton, jonka kaikki tunsimme, sitten nopeat askelet, jotka olivat tutut joka korvalle, ja sanat "monsieur tulee" olivat tuskin puhjenneet yhtaikaa kaikkien huulilta, kun kaksoisovi halkesi (se aina ikään kuin halkesi kun hän oli tulossa — sellainen hidas sana kuin "avautui" ei kykenisi kuvaamaan hänen liikkeitään) ja hän seisoi keskellämme.

Huoneessa oli kaksi työpöytää, molemmat pitkiä ja penkkien reunustamia. Kummankin yläpuolella riippui lamppu, ja lampun ääressä, molemmin puolin pöytää, istui opettajatar. Tytöt oli järjestetty vasemmalle ja oikealle puolelle, vanhimmat ja ahkerimmat lähimmäksi lamppuja eli kuumaan vyöhykkeeseen, joutilaat ja pienimmät pohjois- ja etelänapoja kohti. Monsieur'n tapana oli kohteliaasti ojentaa tuoli jollekin opettajattarista, tavallisesti Zélie St. Pierrelle, vanhimmalle, ja asettua hänen vapaalle paikalleen järjestäen siten itsensä kravun- tai kauriin kääntöpiirin täyteen paisteeseen, jota hän likinäköisenä tarvitsikin.

Zélie nousi vikkelästi kuten tavallista, ja hymyili koko suunsa leveydeltä, näyttäen sekä ylemmän että alemman hammasrivinsä kokonaisuudessaan — se oli tuota omituista hymyä, joka ulottuu korvasta korvaan ohuena terävänä viivana, mutta ei leviä kasvoihin, ei saa poskia kuopille eikä silmiä loistamaan. Otaksun että monsieur ei nähnyt häntä tai oli saanut päähänsä olla huomaamatta häntä, sillä monsieur oli oikukas kuin naiset; sitä paitsi hänellä oli silmälaseissaan (hänellä oli nyt uudet) hyvä tekosyy kaikkien pikkusyntien ja huomaamattomuuksien puolustukseksi. Oli syy mikä tahansa, hän syrjäytti Zélien, tuli pöydän toiselle puolen, ja ennen kuin ehdin nousta antamaan hänelle tietä hän kuiskasi: "Älkää hievahtako", ja tunkeutui minun ja neiti Fanshawen väliin, Ginevra kun aina tahtoi olla naapurinani, kyynärpää kyljessäni, niin usein kuin selitinkin hänelle:

"Ginevra, soisin että olisitte Jerikossa."

Oli helppo sanoa: "Älkää hievahtako", mutta voinko sitä auttaa? Täytyihän minun antaa hänelle tilaa ja pyytää oppilaita siirtymään kauemmaksi, jotta minä voisin siirtyä. Ginevra saattoi rauhassa liimautua minuun "pysyäkseen lämpimänä", kuten hän talvi-iltaisin sanoi, ja kiusata minua sydämeen asti hyörimisellään ja tyrkkimisellään, niin että minun vähin oli suorastaan pakko sovittaa vyöhöni neula suojaksi hänen kyynärpäätään vastaan, mutta otaksuin ettei herra Emanuelia voinut kohdella samalla tavoin, ja niinpä korjasin ompelutarpeeni tehdäkseni tilaa hänen kirjalleen, ja vetäydyin itse syrjemmälle antaakseni paikan hänelle itselleen. En kuitenkaan jättänyt vähä kyynärää enemmän — juuri sen verran kuin jokainen järkevä mies olisi pitänyt sopivana ja kunnioittaen myönnettynä paikkana. Mutta Emanuel ei ollut järkevä, taulaa ja piikiveä hän oli ja iski tulta heti paikalla.

" Vous ne voulez pas de moi pour voisin ", hän murisi, " vous vous donnez des airs de caste; vous me traitez en paria ",[86] hän torui. "Hyvä, minä järjestän asian." Ja hän kävi työhön.

"Neidit, nouskaa kaikki!" hän huusi.

Tytöt nousivat. Hän lähetti heidät kaikki toiseen pöytään. Sitten hän asetti minut pitkän penkin toiseen päähän ja tuotuaan asianmukaisesti ja huolellisesti viereeni ompelulippaan, silkin, sakset ja kaikki tarpeeni hän asettui itse aivan toiseen päähän.

Niin suunnattoman mieletöntä kuin tämä järjestely olikin, ei yksikään sielu koko huoneessa uskaltanut nauraa; onneton olisi se tirskunta ollut tirskujalle. Mitä minuun tulee, suhtauduin siihen täysin kylmästi. Siinä istuin yksinäni ja eristettynä kaikesta ihmisseurasta, istuin työhöni syventyneenä, olin levollinen enkä ollenkaan onneton.

"Onko välimatka tarpeeksi pitkä?" hän kysyi.

"Monsieur sen päättää", vastasin.

"Tiedätte varsin hyvin, että se ei ole. Te juuri olette luonut tämän äärettömän tyhjyyden, minä en ole pannut kättäni siihen asiaan."

Ja tätä vakuuttaen hän aloitti lukunsa.

Pahaksi onneksi hän oli valinnut ranskalaisen käännöksen draamasta, jonka kirjoittaja oli, kuten hän selitti, " Williams Shackspire, le faux dieu de ces sots paiens, les Anglais ".[87] Kuinka aivan toisin hän olisi luonnehtinut Shakespearea, jollei hänen mielensä olisi ollut kuohuksissa, sitä minun tuskin tarvinnee sanoa.

Ranskalainen käännös oli tietenkin hyvin puutteellinen, enkä erityisesti ponnistellut salatakseni ylenkatsetta jota muutamat sen pilatuista kohdista olivat omiaan herättämään. Eipä siltä että minun olisi sopinut sanoa mitään, mutta voihan sitä joskus katseellaan ilmaista mielipiteen jota ei ole lupa pukea sanoiksi. Monsieur'n silmälasit olivat varuillaan ja sieppasivat kiinni jokaisen harhailevan katseen. Luulen ettei hän menettänyt niistä ainoatakaan, ja seurauksena oli että hänen silmiltään pian poistui varjostin, niin että niiden loimu saattoi kipinöidä vapaasti. Ja hän kuumeni pohjoisnavallaan, jonne oli vapaaehtoisesti karkottanut itsensä, enemmän kuin — katsoen huoneen yleiseen lämpötilaan — olisi ollut mahdollista itse kravun kääntöpiirin kohtisuorassa säteilyssä.

Lukemisen päätyttyä oli arvoituksellista lähtisikö hän pois ilmaisematta suuttumustaan vai antaisiko hän sen purkautua. Hillitseminen ei juuri kuulunut hänen tapoihinsa, mutta oliko hänelle sitten tehty mitään niin ratkaisevaa, että siitä saisi aiheen julkiseen moitteeseen? Minä en ollut edes äännähtänyt, enkä toki voinut ansaita moitetta enkä rangaistusta siitä, että olin sallinut kasvolihaksieni suun ja silmien ympärillä toimia hieman vapaammin kuin tavallisesti.

Illallinen, johon kuului leipää ja haalealla vedellä miedonnettua maitoa, tuotiin sisään. Kunnioituksesta professorin läheisyyttä kohtaan sallittiin sämpyläin ja lasien olla paikallaan eikä tarjottu niitä heti ympäri.

"Syökää illallisenne, hyvät naiset", hän sanoi ja näytti syventyneen tekemään reunamuistutuksia "Williams Shackspire'iinsa". Tytöt rupesivat syömään. Minäkin otin lasin ja sämpylän, mutta koska työ kiinnosti nyt entistä enemmän, pysyin rangaistuspaikallani ja jatkoin ompelemista luontevan kylmäverisesti samalla kun pureskelin leipääni ja ryyppäsin juomaani, mielessä eräänlainen rattoisa tyyneys, joka itse asiassa tuskin kuului tapoihini ja oli mieluisan uutta tunteilleni. Tuntui kuin herra Paulin levottoman, kiihkeän ja okaisen luonteen läsnäolo olisi magneetin tavoin imenyt itseensä kaikki kuumeiset ja rauhattomat ainekset ja jättänyt minulle vain kaiken mikä oli leppoisaa ja sopusointuista.

Hän nousi. "Aikooko hän mennä sanomatta muuta?" Kyllä vain, hän kääntyi ovea kohti.

Ei, hän kääntyi takaisin, mutta kenties vain ottamaan kynälaatikkonsa, jonka oli jättänyt pöydälle.

Hän otti sen — työnsi kynää sisään ja ulos, katkaisi terän puuta vasten, teroitti sen ja pisti taskuunsa ja … käveli suoraan minun luokseni.

Tytöt ja opettajattaret olivat kokoontuneet toisen pöydän ympärille ja puhelivat aika vapaasti: he puhelivat aina aterioilla, ja kun olivat tottuneet aina silloin puhumaan nopeasti ja ääneen, he eivät nytkään juuri alentaneet ääntään.

Paul tuli ja pysähtyi taakseni. Hän kysyi mitä tein, ja minä vastasin ompelevani kellonvitjoja.

Hän kysyi: "Kenelle?" Ja minä vastasin: "Eräälle herralle — eräälle ystävälleni."

Paul kumartui ja — kuten romaaninkirjoittajat sanovat ja mikä oli kirjaimellisesti totta tässä tapauksessa — sähisi korvaani muutamia painavia sanoja.

Hän sanoi että kaikista naisista jotka hän tunsi, minä olin se joka osasin tehdä itseni huipentuneimman epämiellyttäväksi, minä olin se jonka kanssa oli vähimmän mahdollista elää sovussa. Minulla oli kesytön ja ihmeen paatunut luonne. Kuinka minä menettelin ja mikä minua riivasi, sitä ei hän puolestaan tietänyt, mutta milloin ikinä joku henkilö suhtautui minuun rauhallisin ja ystävällisin tarkoituksin — raksis! minä käänsin sovun epäsovuksi, hyväntahtoisuuden vihamielisyydeksi. Hän oli varma siitä että hän, herra Paul, toivoi minulle kaikkea hyvää, hän ei tietänyt koskaan tehneensä minulle mitään pahaa, hän otaksui että hänellä ainakin oli oikeus vaatia puolueettoman tuttavan asemaa, tuttavan joka ei ollut vikapää vihamielisiin tunteisiin — mutta kuinka minä käyttäydyin häntä kohtaan! Kuinka pistävän tuittupäisesti — kuinka kiihkeän uppiniskaisesti — kuinka vasten kaikkea oikeutta!

Tässä en voinut olla avaamatta silmiäni hieman suuriksi ja laskematta huuliltani pientä ihmettelevää huudahdusta:

"Tuittupäisesti? Uppiniskaisesti? Vasten kaikkea oikeutta? Minä en tietänyt…"

"Vaiti! Heti paikalla! Kas siinä taaskin, kuin tulta ja tappuroita." Hän oli pahoillaan — hyvin pahoillaan: minun tähteni hän suri onnetonta ominaisuuttani. Tuo "kiihko", tuo "kuumaverisyys" — joka kyllä saattoi olla jaloa, mutta oli aivan liiallista — voi vielä, hän pelkäsi, tuottaa minulle onnettomuutta. Se oli vahinko: en ollut — sen hän sielussaan uskoi — kokonaan vailla hyviä puolia, ja jos vain tahtoisin kuulla järjen ääntä ja olla vakavampi, sävyisämpi, vähemmän "lennossa", vähemmän "koketti", vähemmän ulkonäön lumoissa, vähemmän valmis antamaan liiallista arvoa ulkonaisille eduille — kiinnittämään huomiota ihmisten kohteliaisuuteen etupäässä vain sen mukaan onko heidän mittansa "niin ja niin monta kyynärää", onko heillä "nuken väri", "enemmän tai vähemmän hyvin muovautunut nenä" ja suunnaton määrä itserakkautta — voisi minusta vielä tulla hyödyllinen, kenties mallikelpoinen luonne. Mutta, niinkuin nyt oli — ja tässä sortui pikku miehen ääni hetkeksi.

Olisin katsonut häneen tai ojentanut käteni tai sanonut tyynnyttävän sanan, mutta pelkäsin että jos hievahtaisinkin, rupeaisin joko nauramaan tai itkemään — niin hullunkurinen sekoitus liikuttavaa ja mieletöntä oli tämä kaikki.

Luulin että hän oli jo sanonut sanottavansa, mutta ei; hän istahti voidakseen paremmin jatkaa.

Koska hän, Paul, nyt kerran oli joutunut näihin tuskallisiin aiheisiin, uskalsi hän antautua alttiiksi vihalleni omaksi hyväkseni ja rohkeni viitata erääseen muutokseen, jonka oli huomannut puvussani. Hän tunnusti vapaasti, että kun hän ensin oppi tuntemaan minut — tai pikemmin oli tottunut silloin tällöin ohimennen näkemään vilahduksen minusta — tyydytin häntä tässä suhteessa: pukuni ilmeinen vakavuus ja arvokas yksinkertaisuus olivat omiaan herättämään mitä korkeimpia toiveita parhaiden etujeni hyväksi. Mikä tuhoisa vaikutus oli saanut minut hiljattain panemaan kukkia hatunreunani alle, käyttämään koruommeltuja kauluksia, vieläpä eräässä tilaisuudessa esiintymään tulipunaisessa puvussa — sen hän kylläkin saattoi arvata mutta ei tahtonut tällä hetkellä avoimesti julistaa.

Taaskin keskeytin, ja tällä kertaa oli ääneni sävy sekä vihastunut että kauhistunut.

"Tulipunainen, monsieur Paul? Se ei ollut tulipunainen! Se oli neilikanpunainen, ja hyvin himmeä lisäksi, sitä paitsi siinä oli mustaa pitsiä himmentämässä."

"Neilikanvärinen tai tulipunainen, keltainen tai karmosiininpunainen, kellanvihreä tai taivaansininen, se on yhdentekevää, ne ovat kaikki pöyhkeitä, kevytmielisiä värejä, ja mitä tulee pitsiin josta puhutte, se on vain yksi koreus lisää." Ja hän huokasi alennustilaani. Hän ei "paha kyllä kyennyt puhumaan tästä aiheesta niin yksityiskohtaisesti kuin olisi tahtonut", ja koska ei tarkalleen tuntenut kaikkien noiden "hepenien" nimityksiä, saattoi hän sanojen suhteen tehdä pieniä erehdyksiä, jotka epäilemättä panivat hänet alttiiksi pilkalleni ja kiihdyttivät onnettoman pikaista ja intohimoista mielenlaatuani. Hän tahtoi vain lausua yleisin sanamuodoin — ja nämä yleiset sanamuodot hän tiesi oikeiksi — että pukuuni viime aikoina oli ilmestynyt maailmallista koreilua, joka haavoitti häntä.

Myönnän etten voinut aavistaa mitä "maailmallista koreilua" hän näki silloisessa talvipuvussani ja sen yksinkertaisessa valkoisessa kauluksessa, ja kun kysyin häneltä, hän sanoi että se oli tehty kiinnittämällä aivan liian paljon huomiota vaikutukseen — ja sitä paitsi, eikö minulla ollut nauharuusuke kaulassa?

"Ja jos tuomitsette naisen käyttämän nauharuusukkeen, monsieur, ette suinkaan hyväksy tällaista kapinetta herrasmiehelle?" Ja minä näytin koreita silkillä ja kullalla kirjailtuja pikku vitjoja. Hänen ainoa vastauksensa oli voihkaisu — luultavasti minun kevytmielisyyteni tähden.

Istuttuaan muutamia minuutteja ääneti katsellen kellonvitjoja, joita nyt ompelin entistä ahkerammin, hän kysyi oliko hänen äskeisellä puheellaan se vaikutus, että rupeaisin nyt kokonaan vihaamaan häntä.

Tuskin muistan mitä vastasin tai kuinka kaikki kävi, luulen etten puhunut mitään, mutta tiedän että onnistuimme sanomaan hyvää yötä ystävinä, vieläpä että Paul, ehdittyään ovelle saakka, kääntyi takaisin sanomaan vain "ettei hän tahtonut toki kokonaan tuomita tulipunaista pukua" ("Neilikanpunaista, neilikanpunaista!" pistin minä väliin) "ettei hän suinkaan tahtonut kiistää siltä sitä ansiota, että se näytti aika hyvältä" (tosiasia on, että Emanuelin maku väriasioissa jyrkästi kallistui kirkkaiden värien puolelle), "hän tahtoi vain neuvoa minua aina käyttämään sitä sillä mielellä kuin olisi se karkeata sarkaa ja väriltään tomunharmaa."

"Entä kukat hatunreunani alla, monsieur?" kysyin. "Nehän ovat hyvin pieniä —"

"Antakaa niiden sitten pysyä pieninä", hän sanoi. "Älkää antako niiden puhjeta täyteen kukoistukseen."

"Entä nauharuusuke, monsieur — nauhanpätkä."

"Olkoon menneeksi", oli suopea vastaus.

Ja siihen asia päättyi.

<tb>

"Hyvin tehty, Lucy Snowe!" huudahtin itsekseni, "olet saanut kauniin saarnan — tullut hangatuksi karkealla saippualla, ja kaikki vain siksi että olet niin viheliäisesti kiintynyt tämän maailman turhuuksiin! Kuka olisi uskonut? Pidit itseäsi surumielisenä ja yksivakaisena. Neiti Fanshawe tuolla pitää sinua toisena Diogeneksena. Herra de Bassompierre käänsi toissapäivänä keskustelun kohteliaasti toisaalle, kun oli puhe näyttelijätär Vashtin hurjista luonnonlahjoista, koska muka, kuten hän ystävällisesti sanoi, 'Neiti Snowe näytti olevan hämillään'. Tohtori John Bretton tuntee sinut vain 'hiljaisena Lucyna', olentona joka on 'vaaraton kuin varjo', ja hän on sanonut, olet kuullut hänen sanovan: 'Lucyn puutteet johtuvat liiallisesta vakavuudesta tavoissa ja käytöksessä — sekä luonteen että puvun värittömyydestä'. Sellainen on omasi ja ystäviesi mielipide, ja katso! nousee pieni mies, joka jyrkästi eroaa näistä kaikista, ja muitta mutkitta syyttää sinua liian iloiseksi ja riehakaksi — liian huikentelevaksi ja epävakaiseksi — liian koreaksi ja kirjavaksi. Tämä tuima pikku mies — tämä säälimätön tuomari — kokoaa yhteen kaikki hajanaiset turhamaisuudensyntiparkasi, onnettomat ruusukehepenesi, pienet koristekiehkurasi, nauhanpätkäsi, viheliäiset pitsinpalaset, ja kutsuu sinua tilille kaikista yhteensä ja jokaisesta erikseen. Olet niin tottunut siihen että sinut syrjäytetään kuin varjo elämän päivänpaisteessa: on kovin uutta nähdä erään ihmisen kärsimättömänä varjostavan kädellä silmiään, koska ärsytät häntä liian väkivaltaisella säteellä."

XXIX

MONSIEUR'N SYNTYMÄPÄIVÄ

Olin ylhäällä seuraavana aamuna tuntia ennen aamunkoittoa ja lopetin vitjani polvillani makuusalin lattialla keskipöydän vieressä, voidakseni hyötyä siitä sammuvasta tuikkeesta, jota yölamppu tarjosi viime vartiossaan.

Kaikki tarvikkeeni — koko helmi- ja silkkivarastoni — oli käytetty ennen kuin vitjat olivat niin pitkät ja koreat kuin tahdoin. Olin tehnyt niistä kaksinkertaiset, koska vastakohtalain perusteella tiesin että sitä erityistä makua varten, jonka tyydyttäminen oli tarkoituksenani, oli vaikuttava ulkonäkö aivan välttämätön. Koristeen päähän tarvittiin pieni kultahaka, ja onneksi oli sellainen ainoassa pitsikauluksessani; irroitin sen varovasti ja kiinnitin uudelleen, panin sitten valmiit vitjat paksuun kääröön ja suljin käärön pieneen lippaaseen, jonka olin ostanut koska se oli niin loistava — se oli tehty jostakin lämpimien maiden näkinkengänkuoresta, väri oli helmiäistä ja kannessa oli pieni kiehkura säihkyviä sinisiä kiviä. Kannen sisäpuoleen kaiversin saksieni kärjellä eräät alkukirjaimet.

Lukija ehkä muistaa kuvauksen madame Beckin syntymäpäivästä, eikä ole unohtanut että hänelle joka vuosi koottiin ja tarjottiin koulun puolesta kaunis lahja. Syntymäpäivän vietto oli huomaavaisuus jota ei myönnetty kenellekään muulle kuin madamelle ja muunnetussa muodossa hänen sukulaiselleen ja neuvonantajalleen Emanuelille. Jälkimmäisessä tapauksessa kunnianosoitus oli välitön, ei ennakolta suunniteltu ja valmistettu, ja oli puolestaan monen muun ohella todistus siitä arvonannosta, jota kirjallisuuden professori — huolimatta puolueellisuudestaan, ennakkoluuloistaan ja oikuistaan — nautti oppilaittensa keskuudessa. Hänelle ei annettu mitään arvoesinettä: hän antoi selvästi ymmärtää, että hän ei ottaisi vastaan hopeaa eikä jalokiviä. Pienistä lahjoista hän kuitenkin piti, kalleus ja raha-arvo eivät häntä liikuttaneet; juhlallisesti lahjoitettu timanttisormus tai kultainen nuuskarasia olisivat miellyttäneet häntä vähemmän kuin kukkanen tai piirustus jotka annettiin koruttomasti ja vilpittömin tuntein. Sellainen oli hänen luonteensa.

Herra Paulin syntymäpäivä oli maaliskuun ensimmäisenä ja sattui torstaiksi. Oli kaunis aurinkoinen päivä, ja koska samalla oli se aamu, jolloin oli tapana mennä kuulemaan messua, ja koska toisaalta oli puoleksi lupapäivä, jolloin iltapäivällä sai lähteä ulos, käydä ostoksilla ja vieraisilla, niin nämä kaikki seikat yhdessä aiheuttivat yleistä hienoutta ja uutuutta puvuissa. Kiiltävät kaulukset olivat muodissa, tavalliset tummanruskeat villaiset koulupuvut oli vaihdettu vaaleampiin ja keveämpiin. Mademoiselle Zélie St. Pierre oli tänä erikoisena torstaina pannut ylleen oikean silkkipuvun, jota säästäväisessä Labassecourissa pidettiin huikentelevaisena ylellisyysesineenä, tiedettiinpä myös että hän otti kampaajan laittamaan tukkaansa aamulla, ja muutamat oppilaat olivat kyllin teräviä huomaamaan että hän oli kostuttanut nenäliinansa ja kätensä uudella muodinmukaisella hajuvedellä. Zélie parka! Hänellä oli tähän aikaan usein tapana selittää että hän oli kuolemaan saakka väsynyt eristettyyn ja työteliääseen elämäänsä, että hän kaipasi varoja ja aikaa joutilaisuuteen, ihmistä joka tekisi työtä hänen puolestaan — miestä joka maksaisi hänen velkansa (hänellä oli kauheat velat), varustaisi hänen vaatekaappinsa ja antaisi hänelle vapauden, kuten hän sanoi, " goûter un peu les plaisirs ".[88] Oli kauan huhuiltu että hän oli iskenyt silmänsä herra Emanueliin. Emanuelin silmät ainakin viipyivät usein hänessä. Hän istui ja katseli Zélietä tiukasti minuuttikaupalla. Olen nähnyt Paulin tuijottavan häneen koko neljännestunnin ajan, kun luokka oli hiljaisessa työssä ja monsieur istui joutilaana valtaistuimellaan. Aina tietoisena tästä basiliskinkatseesta Zélie kiemurteli sen alaisena puoleksi mielissään, puoleksi kummastuneena, ja monsieur seurasi hänen tunteitaan ja näytti väliin kauhistuttavan terävältä, sillä hänellä oli muutamissa tapauksissa pelottava, erehtymätön, vaistomainen selvänäköisyyden lahja, joka keksi sydämen viimeisenkin lymyilevän ajatuksen piilostaan ja erotti koreiden verhojen alta hengen alastoman kuivuuden, niin, ja sen nurjat aivoitukset ja kätketyt vilpilliset pyyteet — kaiken mitä miehet ja naiset eivät olisi tietäneet — vääristyneen selkärangan, synnynnäisesti viallisen jäsenen ja — mikä paljon pahempi — tahran tai epämuodostuman jonka he kenties itse olivat aiheuttaneet. Ei ollut niin kirottua vaivaa, ettei Emanuel olisi säälinyt ja antanut sitä anteeksi, jos se vain vilpittömästi tunnustettiin, mutta missä vain hänen tutkiva silmänsä näki epärehellistä kiistämistä — missä hänen armoton etsintänsä löysi petollista salaamista — oh, siinä hän saattoi olla julma ja minun mielestäni paha! Silloin hän riemuiten tempasi verhon noiden kurjien raukkojen edestä, lennätti heidät intohimoisesti julkisuudenkukkulan huipulle ja näytti heidät siinä kaikessa alastomuudessaan, kaikessa vilpillisyydessään — poloiset elävät valheet — sen kauhean totuuden sikiöt, joka ei voi näyttäytyä verhoamattomana. Hän luuli tekevänsä oikein; minä puolestani epäilen onko ihmisellä lupa harjoittaa sellaista oikeudenkäyttöä toista kohtaan, ja useammin kuin kerran tällaisissa tarkastuksissa on silmistäni pusertunut kyyneliä hänen uhriensa tähden, enkä ole säästänyt vihaani ja kiihkeitä moitteitani häneltä itseltään. Hän ansaitsi sen, mutta oli vaikeata järkyttää hänen lujaa vakaumustaan että teko oli oikeutettu ja välttämätön.

Kun aamiainen oli ohi ja messussa käyty, soi koulukello ja huoneet täyttyivät. Opettajat ja oppilaat istuivat paikoillaan somina, siisteinä ja odottavina, jokaisella kädessä onnittelukukkanen — kevään kauneimpia kukkia, raikkaita ja tuoksuvia. Minulla yksin ei ollut kukkia. Minusta oli hauska nähdä kasvavia kukkia, mutta kun ne ovat poimitut, ne lakkaavat miellyttämästä. Ne ovat silloin juurettomia ja katoavia silmissäni, niiden näennäinen elämä tekee minut surulliseksi. En koskaan anna kukkia niille joista pidän, enkä toivo saavani kukkia minulle rakkaista käsistä. Mademoiselle St. Pierre huomasi tyhjät käteni — hän ei voinut uskoa että olin ollut niin huolimaton, hänen katseensa harhaili ahnaasti ympärilläni: varmaankin minulla täytyi olla jokin yksinäinen vertauskuvallinen kukka jossakin, jokin pieni orvokkikimppu, jotakin josta hyvä makuni ja älykkyyteni saisi kiitosta. Mielikuvitukseton englannitar teki tyhjiksi pariisittaren pelot: hän istui siinä kirjaimellisesti ilman mitään, yhtä kukattomana ja lehdettömänä kuin talvinen puu. Päästyään tästä varmuuteen Zélie hymyili hyvin mielissään.

"Kuinka viisaasti olettekaan osannut säästää rahanne, neiti Lucy", hän sanoi, "minä tyhmyri olen heittänyt kaksi frangia ansarikukkiin."

Ja hän näytti ylpeänä loistavaa kukkavihkoaan.

Mutta vaiti! askeleita, tutut askelet. Ne tulivat nopeina kuten tavallisesti, mutta meidän teki mieli imarrella itseämme uskomalla että niiden nopeuden aiheuttivat muut tunteet kuin pelkkä hermojen kiihtyneisyys ja harrastuksen väkevyys. Luulimme että professorimme jalannousuun sinä aamuna sisältyi lupaus, ja niin siihen sisältyikin.

Hän astui sisään sellaisella tuulella, joka sai hänet esiintymään kuin uutena auringonsäteenä jo ennestään valaistussa ensi luokassa. Aamun valo, joka leikki kukkasissamme ja hymyili seinissämme, sai uutta kirkkautta herra Paulin kaikkein suopeimmasta tervehdyksestä. Todellisen ranskalaisen tavoin (vaikka en tiedä miksi sanoisin niin, sillä hänen syntyperänsä ei ollut ranskalainen eikä labassecourilainen) hän oli pukeutunut "tilanteen" ja tilaisuuden mukaan. Pikimustan päällystakin epämääräiset laskokset, uhkaavat ja salaliittolaismaiset, eivät nyt pimentäneet hänen persoonansa ääriviivoja, vaan hänen vartaloaan (sellainen kuin se oli, en tahdo siitä kerskua) kaunisti sivistynyt hännystakki ja silkkiliivi, jotka olivat vallan kauniit katsella. Uhkamielinen ja pakanallinen kreikkalaislakki oli kadonnut: avopäin hän astui eteemme, kantaen kristillistä hattua hansikoidussa kädessään. Pikku mies oli hauskan näköinen, oikein hauskan; hänen sinisiä silmiään kirkasti ystävällisyys ja hänen tummasta hipiästään loisti hyvä tunne, ja nämä korvasivat täydellisesti kauneuden: katsoja ei tosiaankaan kiinnittänyt huomiota siihen, että hänen nenänsä, joka ei suinkaan ollut pieni, ei ollut erityisen hienomuotoinen, että posket olivat laihat, otsa jyrkkä ja nelikulmainen, suu ei mikään ruusunnuppu: hänet hyväksyi sellaisena kuin hän oli, hänen läheisyytensä oli kaiken laimean ja vähäpätöisen vastakohta.

Hän astui pöytänsä luo ja laski sille hatun ja käsineet. "Hyvää päivää, ystäväni", hän sanoi äänellä joka jollakin tavoin hyvitti muutamille meistä monta tuimaa letkausta ja rajua nuhdesaarnaa. Ei se ollut mikään hilpeä hauskan-pojan ääni, vielä vähemmän öljyinen papillinen nuotti, vaan ääni joka kuului juuri hänelle itselleen ja jota hän käytti kun sanat tulivat huulille suoraan sydämestä. Tuo sydän puhui joskus; vaikkakin se oli ärtyinen, se ei ollut luutunut elin; sen sisimmässä oli paikka jonka hellyys voitti miehen hellyyden paikan, joka teki hänet nöyräksi pienten lasten edessä ja liitti hänet tyttöihin ja naisiin — sillä kaikesta niskoittelustaan huolimatta hän ei voinut kiistää että hänellä näitä kohtaan oli eräänlainen heimolaistunne ja että hän itse asiassa viihtyi paremmin heidän kuin oman sukupuolensa seurassa.

"Me kaikki toivotamme monsieur'lle hyvää päivää ja pyydämme lausua onnittelumme syntymäpäivän johdosta", sanoi mademoiselle Zélie valiten itsensä seuran puheenjohtajaksi, astui esiin niin teeskennellyn kiemurtelevasti kuin hänelle oli välttämätöntä voidakseen ylipäänsä liikkua, ja laski kallisarvoisen kukkavihkonsa hänen eteensä. Monsieur kumartui sen yli.

Seurasi sitten onnittelujen pitkä sarja: kaikki oppilaat kulkivat pöydän ohi liukuvin askelin, joita ulkomaalaiset harrastavat, ja jättivät lahjansa ohikulkiessaan. Joka tyttö asetti lahjansa niin taitavasti, että kun viimeinen kukkavihko oli laskettu pöydälle, se muodosti kukkapyramidin huipun — pyramidin, joka levisi ja kohosi niin yltäkylläisenä, että sankari lopulta aivan peittyi sen taakse. Kun tämä toimitus oli ohi, palattiin paikoille, ja me istuimme kuoleman hiljaisina odottaen puhetta.

Luulen että oli kulunut viisi minuuttia, ja hiljaisuutta jatkui yhä, kymmenen minuuttia — eikä kuulunut hiiskahdustakaan.

Monet läsnäolijat varmaan alkoivat ihmetellä mitä monsieur mahtoi odottaa, ja kyllä oli syytäkin. Äänetönnä ja näkymättömänä, liikkumatta ja sanatonna hän pysyi paikoillaan kukkakasan takana.

Vihdoin kuului ääni — syvä ääni, ikään kuin se olisi tullut ontelosta.

"Onko tässä kaikki?"

Mademoiselle Zélie katsoi ympärilleen.

"Oletteko kaikki antaneet kukkanne?" hän kysyi oppilailta.

Olivat, he olivat kaikki antaneet kukkavihkonsa, vanhimmasta nuorimpaan, suurimmasta pienoisimpaan. Vanhin opettajatar vei tiedon perille.

"Onko tässä kaikki?" toisti ääni joka jo ennestään oli syvä mutta nyt laskeutui vielä paria säveltä alemmaksi.

"Monsieur", sanoi mademoiselle St. Pierre ja nousi, huulillaan suloinen hymyilynsä, "minulla on kunnia kertoa teille että yhtä poikkeusta lukuunottamatta ovat kaikki tässä luokassa tuoneet teille kukkia. Meess Lucielle monsieur saa ystävällisesti antaa anteeksi, hän ulkomaalaisena ei luultavasti tunne tapojamme tai ei pidä arvossa niiden merkitystä. Meess Lucie on pitänyt tätä juhlamenoa liian vähäpätöisenä kunnioittaakseen sitä osanotollaan."

"Mainiota!" mutisin hampaitteni välistä, "et ole mikään huono puhuja, Zélie, kun kerran alat."

Vastaus joka myönnettiin mademoiselle St. Pierrelle, oli kädenheilahdus pyramidin takaa. Tuo kädenliike näytti pyytävän sanoja vaikenemaan, määräävän hiljaisuutta.

Muuan hahmo seurasi kättä ennen pitkää. Monsieur tuli näkyviin pimennostaan, asettui korokkeen eteen ja tuijottaen suoraan ja kiinteästi vastapäisessä seinässä riippuvaan maailmankarttaan hän kysyi kolmannen kerran ja nyt todella traagillisella äänellä:

"Onko tässä kaikki?"

Olisin vielä voinut pelastaa kaiken astumalla esiin ja pistämällä hänen käteensä punertavan pienen helmiäislippaan, jota tällä hetkellä pidin tiukasti omassani. Minulla oli ollut luja tarkoitus tehdä niin, mutta alussa oli monsieur'n käytöksen koomillinen puoli houkutellut minua viivyttelemään, ja nyt oli mademoiselle St. Pierren teeskennelty väliintulo yllyttänyt minua uppiniskaisuuteen. Lukija, jolla ei tähän saakka ole ollut mitään syytä lukea miss Snowen luonteenominaisuuksiin etäisimpiäkään kuvitteluja omasta täydellisyydestä, tuskin hämmästyy kuullessaan että hänestä tuntui liian vastenmieliseltä puolustautua mitään syytöksiä vastaan, joita pariisitar suvaitsi vihjaista, ja sitä paitsi herra Paul oli niin avuttoman masentunut ja otti laiminlyöntini niin vakavalta kannalta, että hän ansaitsi harminsa. Niinpä pidätin sekä lippaani että ilmeeni ja istuin tunteettomana kuin kivi.

"Hyvä on!" putosi vihdoinkin Paulin huulilta, ja kun hän oli lausunut nämä sanat, niin jonkin suuren mielenliikutuksen varjo — vihan, ylenkatseen, päättäväisyyden aalto — kulki hänen otsansa yli, karehti hänen huulillaan ja teki uurteita hänen poskiinsa. Luopuen kaikista pitemmistä selityksistä hän hyppäsi tavalliseen puheeseensa.

En ollenkaan muista mitä tämä "puhe" sisälsi, en kuunnellut sitä, sillä itse hyppäys, harmin ja mielipahan jyrkkä sikseen heittäminen olivat herättäneet minussa tunteen joka puolittain teki tyhjäksi tuon toistetun "Onko tässä kaikki?" -lauseen hullunkurisen vaikutuksen.

Puheen loppupuolella sattui hupainen välikohtaus — muistaakseni pudotin sormustimen lattialle, ja kun kumarruin ottamaan sitä, löin pääni pulpettini terävään reunaan, mikä tapaturma (harmillisen oikeudenmukainen minulle jos kenellekään) tietysti aiheutti pientä hälinää. Herra Paul hermostui, jätti sikseen väkinäisen maltillisuutensa, antoi palttua tuolle arvokkuudelle ja itsehillinnälle, jolla hän ei koskaan viitsinyt rasittaa itseään kauan, ja siirtyi siihen sävyyn, joka parhaiten oli omiaan tuottamaan hänelle helpotusta.

En tiedä kuinka hän puheensa kuluessa oli onnistunut pääsemään Kanaalin poikki ja nousemaan Britannian maaperälle, mutta sieltä hänet tapasin kun rupesin kuuntelemaan.

Sinkauttaen pikaisen kyynillisen katseen ympäri huonetta — katseen joka loukkasi tai jonka tarkoituksena oli minuun osuessaan loukata minua — hän alkoi raivota "englannittaria" vastaan.

Koskaan en ole kuullut englantilaisia naisia kohdeltavan niin kuin herra Paul sinä aamuna kohteli heitä: hän ei säästänyt mitään — ei heidän älyään, moraaliaan, tapojaan eikä ulkomuotoaan. Muistan hänen erityisesti sättineen heidän vartalonsa ja kaulansa pituutta, heidän ohuita käsivarsiaan, huolimattomia pukujaan, pedanttista kasvatustaan, jumalatonta epäuskoaan (!), sietämätöntä ylpeyttään, teeskenneltyä hyvettään, josta puhuessaan hän kiristi ilkeästi hampaitaan ja näytti siltä kuin olisi tahtonut sanoa ihmeellisiä asioita, jos olisi uskaltanut. Oi, hän oli häijy, katkera, hurjistunut, ja luonnollisena seurauksena siitä inhottavan ruma.

"Pieni, ilkeä, myrkyllinen mies", ajattelin minä, "aionko minä vaivata itseäni pelolla että en miellytä sinua tai että loukkaan sinun tunteitasi? En totisesti, sinun pitää olla minulle yhdentekevä kuin halvin kukkavihko pyramidissasi."

Mielipahakseni minun täytyy sanoa, etten voinut kokonaan pysyä tässä päätöksessäni. Joksikin aikaa Englannin ja sen maaperän herjaaminen jätti minut tylsäksi, kuuntelin sitä viisitoista minuuttia aika stoalaisesta, mutta tämä sähisevä basiliski oli päättänyt pistää, ja hän sanoi lopulta sellaisia asioita — iskien kiinni ei ainoastaan naisiimme, vaan suurimpiin nimiimme ja parhaisiin miehiimme, heittäen lokaa Britannian vaakunaan ja tahrien merilippumme liejuun — että minä tunsin piston. Ilkeämielisen iloisena hän lateli höystetyimmät historialliset valheet mitä mannermaalla liikkuu — loukkaavampia ei voisi kuvitellakaan. Zélie ja koko luokka olivat yhtä kostonhimoisen riemun irvistystä, sillä on omituista huomata kuinka nämä Labassecourin klovnit salaa vihaavat Englantia. Vihdoin löin terävän iskun pulpettiini, avasin huuleni ja päästin ilmoille huudon:

" Vive l'Angleterre, l'Histoire et les Heros! A bas la France, la Fiction et les Faquins."[89]

Luokka oli kuin pilvistä pudonnut. Varmaan he luulivat minua hulluksi. Professori nosti nenäliinan suunsa eteen ja hymyili pirullisesti sen laskoksiin. Pieni häijyläinen! Hän luuli nyt olevansa voittaja, kun oli saanut minut suuttumaan. Silmänräpäyksessä hän tuli hyvälle tuulelle. Hän rupesi nyt sanomattoman suopeana puhumaan kukistaan, puheli runollisesti ja vertauskuvallisesti niiden suloudesta, tuoksusta, puhtaudesta jne., teki ranskalaismallisia vertailuja "nuorten tyttöjen" ja edessään olevien vienojen kukkien välillä, lausui mademoiselle St. Pierrelle paisutetun kohteliaisuuden hänen kukkavihkonsa ihanuudesta, ja ilmoitti lopulta että ensimmäisenä todella kauniina, leppoisana ja armaana kevätaamuna hän aikoi viedä koko luokan syömään aamiaista maaseudulle. Ainakin ne jotka hän saattoi lukea ystävikseen, hän lisäsi mahtipontisesti.

"Siis minä en tule", julistin tahtomattani.

"Olkoon niin", oli hänen vastauksensa, ja koottuaan kukat kainaloonsa hän singahti luokasta sillä välin kun minä panin työni, sakset, sormustimen ja unohdetun pikku lippaan pulpettiini ja hiivin yläkertaan. En tiedä oliko hän kuumissaan ja suuttunut, mutta tunnustan suoraan, että minä olin.

Vihani oli kuitenkin omituisen haihtuvaa. En ollut istunut tuntiakaan vuoteeni laidalla yhä uudelleen maalaillen eteeni hänen ilmettään, käytöstään ja sanojaan, kun jo nauroin koko kohtausta. Tunsin pientä mielipahan pistosta siitä että lipas oli jäänyt antamatta. Olin aikonut tehdä hänet iloiseksi. Kohtalo ei tahtonut niin.

Iltapäivän kuluessa muistin että pulpetin laatikot eivät suinkaan olleet turvallisia säilytyspaikkoja, ja ajattelin että sietipä panna parempaan talteen lipas, jonka kannessa oli alkukirjaimet P.C.D.E., so. Paul Carl (tai Carlos) David Emanuel — se oli hänen koko nimensä — noilla ulkomaalaisilla pitää aina olla oikein sarja ristimänimiä — ja menin koulun puolelle.

Se uinaili lupapäivän levossa. Päiväoppilaat olivat kaikki menneet kotiin, sisäoppilaat olivat ulkona kävelyllä, opettajattaret, paitsi viikon valvojaa, olivat kaupungilla, vieraisilla tai myymälöissä, luokkahuonerivi oli tyhjä, niin myös iso sali juhlallisine karttapalloineen, joka riippui keskeltä kattoa, monihaaraisine kynttilänjalkoineen ja suurine pianoineen, joka suljettuna ja äänettömänä nautti puoliviikon-pyhästään. Ihmettelin huomatessani ensi luokan oven olevan raollaan, tämä huone kun tavallisesti oli lukittuna ollessaan tyhjä, eikä pääsyä siihen ollut muilla kuin madame Beckillä ja itselläni, joilla kummallakin oli sen avain. Ihmettelin vielä enemmän, kun lähestyessäni kuulin epämääräisiä elonmerkkejä — askeleita, tuolin siirtämistä, ihan kuin pulpetti olisi avattu. "Se on vain madame Beck, joka suorittaa tarkastusvelvollisuuttaan", päättelin mietittyäni hetkisen. Puoliavoin ovi antoi minulle tilaisuuden päästä varmuuteen asiasta. Minä silmäilin sinne. Katso! ei siellä näkynytkään madame Beckin tarkastusasua — huivi ja siro pieni myssy — vaan päällystakki ja tumma lyhyeksikeritty miehen pää. Tämä henkilö istui tuolillani, hänen oliivinruskea kätensä piti pulpettiani auki, hänen nenänsä oli hävinnyt paperieni keskelle. Hänen selkänsä oli minua kohti, mutta ei hetkeäkään voinut olla epäilystä kuka hän oli. Juhlapuku oli jo pantu pois, rakas mustetahrainen päällystakki otettu takaisin, uhkamielinen kreikkalaislakki makasi lattialla ikään kuin juuri pudonneena kädestä, joka nyt ahkeroi pahanteossa.

Tiesin kyllä ja olin kauan tietänyt, että tuo Emanuelin käsi oli mitä läheisimmässä suhteessa pulpettiini, että se nosti kantta, tutki ja järjesteli sisältöä miltei yhtä tuttavallisesti kuin omanikin. Tätä tosiseikkaa ei voinut epäillä, eikä hän sitä tahtonutkaan, sillä hän jätti selviä ja vääjäämättömiä merkkejä joka käynnistään. Tähän asti en kuitenkaan ollut saanut häntä kiinni itse teosta: olin miten valpas tahansa, en koskaan saanut selville hänen käyntiensä tuntia ja hetkeä. Näin tuon mustan tontun työn kirjoitusharjoitelmissa, jotka illalla olivat jääneet pulpettiini täynnä virheitä ja jotka seuraavana aamuna löysin huolellisesti korjattuina, ja sain kiittää hänen oikukasta hyväntahtoisuuttaan erittäin tervetulleista ja virkistävistä kirjalainoista. Kellastuneen sanakirjan ja kuluneen kieliopin väliin kasvoi kuin taikavoimalla tuore ja mielenkiintoinen uusi teos tai jokin klassikko, mehuisa ja makea kypsyneessä iässään. Ompelulippaastani pilkisti hymyilevä romaani, sen alta väijyi lentolehtinen tai aikakauskirja, josta edellisen illan luku oli otettu. Mahdotonta epäillä lähdettä josta nämä aarteet virtasivat: jollei muuta merkkiä olisi ollut, oli kaikilla sama moitittava ja petollinen ominaisuus, joka ratkaisi kysymyksen: ne tuoksuivat sikarilta. Tämä tietenkin oli hyvin kauheata: minä arvelin alussa niin ja avasin ikkunan hieman äänekkäästi, tuulettaakseni pulpettiani, ja pitelin turmeltuneita nidoksia nirsoin sormin puhdistavassa tuulenhengessä. Tästä muodollisuudesta minut parannettiin äkkiä. Monsieur yllätti minut eräänä päivänä, ymmärsi tarkoituksen, vapautti silmänräpäyksessä käteni taakastaan ja olisi seuraavassa hetkessä heittänyt sen uuniin. Se sattui olemaan kirja jota mielelläni luin, ja niinpä kerrankin osoittauduin yhtä päättäväiseksi ja vikkelämmäksi kuin hän, sieppasin saaliin takaisin ja — pelastettuani kirjan — olin toiste viisaampi. Kaikesta huolimatta en vielä koskaan ollut onnistunut yllättämään tuota kummallista, hyväntahtoista, sikarintuoksuista haamua käynneillään.

Mutta nyt olin vihdoinkin saanut hänet kiinni: siinä hän oli — musta tonttu itse, ja siinä karehti hänen huuliltaan hänen intialaisen lemmikkinsä himmeänsininen hengitys: hän poltti suoraan pulpettiini, ihmekö siis jos se antoi hänet ilmi. Harmistuneena tästä sivuseikasta ja kuitenkin mielissäni yllättäessäni hänet — mielissäni, so. sekavin tuntein kuin talonemäntä joka vihdoin tapaa keijukaismaisen apulaisensa maitokamarista keskeneräisen kirnun äärestä — hiivin hiljaa eteenpäin, seisoin hänen takanaan ja kumarruin varovasti hänen olkapäänsä yli.

Sydämeni sai piston kun näin että hän — aamun vihamielisyyden, näennäisen laiminlyöntini, hänen tunteittensa haavoittumisen ja mielialansa järkkymisen jälkeen, aina valmiina unohtamaan ja antamaan anteeksi — oli tuonut minulle pari kaunista kirjaa, joiden mielenkiintoisuuden nimi ja tekijä takasivat. Siinä hän istui pulpettini ääressä ja penkoi sen sisältöä, mutta kauniisti ja huolellisesti, pani kyllä epäjärjestykseen, mutta ei vahingoittanut mitään. Sydämeni sai piston: kun kumarruin hänen ylitseen hänen istuessaan siinä aavistamatta mitään, tehden minulle hyvää niin paljon kuin ehti ja — uskallan väittää — ei ollenkaan epäystävällisin tuntein minua kohtaan, silloin suli aamuinen vihani kokonaan: minä pidin professori Emanuelista.

Luulen että hän kuuli hengitykseni. Hän kääntyi äkkiä; hän oli hermostunut, mutta hän ei koskaan hätkähtänyt ja vaihtoi harvoin väriä. Hänessä oli jotakin teräksistä.

"Luulin että olitte lähtenyt kaupungille toisten opettajien kanssa", hän sanoi tarttuen lujin ottein mielenmalttiinsa, joka oli livahtamaisillaan tiehensä. "Yhdentekevää vaikka ette olekaan. Luuletteko minun välittävän siitä että joudun kiinni? Siitä minä viisi. Käyn usein pulpetissanne."

"Monsieur, minä tiedän sen."

"Löydätte sieltä lehtisen tai kirjan silloin tällöin, mutta ette lue niitä koska ne ovat olleet tämän lähellä, niinkö?" Hän kosketti sikariaan.

"Niin kyllä, ne eivät ole siitä tulleet paremmiksi, mutta minä luen niitä."

"Ilman mitään hauskuutta?"

"Monsieur'ta ei sovi vastustaa."

"Pidättekö niistä tai jostakin niistä? Käyvätkö ne laatuun?"

"Monsieur on sata kertaa nähnyt minun lukevan niitä ja tietää ettei minulla ole niin monta hauskuutta, että voisin halveksia niitä joita hän minulle tarjoaa."

"Minä tarkoitan hyvää, ja jos näette että tarkoitan hyvää ja saatte hieman hupia ponnistuksistani, miksi emme voi olla ystäviä?"

"Fatalisti sanoisi: siksi että emme voi."

"Tänä aamuna", hän jatkoi, "heräsin loistavalla tuulella ja tulin luokkaan onnellisena; te pilasitte päiväni."

"Ei, monsieur, vain tunnin tai pari siitä, ja tahtomattani."

"Tahtomattanne? Ei. Oli syntymäpäiväni, jokainen toivotti minulle onnea paitsi te. Kolmannen luokan pikku lapset antoivat minulle orvokkikimpun jokainen ja sopertelivat kaikki onnentoivotuksensa: te — ette mitään. Ei kukannuppua, ei lehteä, kuiskausta — ei edes katsetta. Oliko se tahtomattanne?"

"En tarkoittanut mitään pahaa."

"Ettekö siis tosiaankaan tuntenut tapaamme? Eikö teitä ollut valmistettu? Olisitte ehkä kernaasti tuhlannut pari penniä kukkaseen minun mielikseni, jos olisitte tietänyt että sitä odotettiin? Sanokaa niin, ja kaikki on unohdettu ja tuska vaimennettu."

"Minä tiesin että sitä odotettiin, minä olin valmistautunut, ja kuitenkaan en tuhlannut penniäkään kukkaseen."

"Hyvä on — teette oikein kun olette rehellinen. Olisin melkein vihannut teitä jos olisitte imarrellut ja valehdellut. Parempi julistaa suoraan: 'Paul Carl Emanuel, minä vihaan sinua, poikaseni!' — kuin hymyillä muka ystävällisesti, teeskennellä mielenkiintoa, ja sydämessään olla valheellinen ja kylmä. Valheellinen ja kylmä en luule teidän olevan, mutta olette tehnyt elämässänne suuren erehdyksen, sen uskon. Luulen että arvostelukykynne on iskenyt harhaan — että olette välinpitämätön siinä missä teidän pitäisi olla kiitollinen — ja kenties kiintynyt ja hurmautunut siinä missä teidän pitäisi olla kylmä kuin nimenne. Älkää luulko minun tahtovan että tuntisitte minua kohtaan intohimoa, mademoiselle, Herra varjelkoon teitä siitä! Miksi hätkähdätte? Siksikö että sanoin sanan intohimo? Hyvä, sanon sen vieläkin. Sellainen sana on olemassa ja sellainen käsite myös, vaikka ei näiden seinien sisällä, taivaan kiitos! Ette ole mikään lapsi, jolle ei saisi puhua siitä mikä on, mutta minä lausuin vain sanan — itse asia, sen vakuutan teille, on vieras koko elämälleni ja ajatuskannalleni. Se kuoli menneisyydessä — nykyisyydessä se on haudattuna — sen hauta on syvä, luotu umpeen hyvin, ja monta talvea vanha. Tulevaisuudessa on tapahtuva ylösnousemus, minä uskon sieluni lohdutukseksi, mutta silloin on kaikki toisin — muoto ja tunne: kuolevainen pukee ylleen kuolemattomuuden — se nousee, ei maata vaan taivasta varten. Kaikki mitä sanon teille, miss Lucy Snowe, on — että teidän pitäisi kohdella professori Paul Emanuelia säädyllisesti."

Minä en voinut vastustaa enkä vastustanut tuollaista tunnetta.

"Sanokaa minulle", hän jatkoi, "milloin on teidän syntymäpäivänne, niin minä en kitsastele parin pennin tähden pientä lahjaa varten."

"Te olette niinkuin minä, monsieur: tämä maksaa enemmän kuin pari penniä, enkä minä kitsastellut."

Ja minä otin pulpetista pienen lippaan, jonka panin hänen käteensä.

"Se oli valmiina polvellani tänä aamuna", jatkoin, "ja jos monsieur olisi ollut hiukan kärsivällisempi eikä mademoiselle St. Pierre olisi heti ehättänyt väliin — ehkä minun pitäisi myös sanoa: jos minä olisin ollut maltillisempi ja viisaampi — olisin antanut sen silloin."

Hän katseli lipasta: näin että sen lämmin kirkas väri ja taivaansininen kiehkura miellyttivät hänen silmiään. Käskin häntä avaamaan sen.

"Minun alkukirjaimeni!" hän sanoi osoittaen kannessa olevia kirjaimia. "Kuka on sanonut teille että olen Carl David?"

"Pieni lintu, monsieur."

"Lentääkö se minun luotani teidän luoksenne? Sittenhän voi tarpeen tullen sitoa sen siiven alle sanoman."

Hän otti esiin vitjat — jotka arvoltaan olivat mitättömät mutta joissa silkki kiilsi ja helmet loistivat. Hän piti niistäkin — ihaili niitä koruttomasti kuin lapsi.

"Minulleko?"

"Niin, teille."

"Näitäkö te teitte eilen illalla?"

"Niitä."

"Lopetitte ne tänä aamuna?"

"Lopetin."

"Aloititteko niitä siinä tarkoituksessa että niistä tulisi minulle?"

"Epäilemättä."

"Syntymäpäivälahjaksiko?"

"Niin."

"Ja jatkuiko tämä tarkoitus kuin ompelitte niitä?"

Taaskin myönsin.

"Siis ei ole välttämätöntä että leikkaisin niistä osan pois — sanoen: tämä osa ei ole minun, se on ommeltu toista ajatellen: toiselle koruksi?"

"Ei mitenkään. Se ei ole välttämätöntä eikä se olisi oikeinkaan."

"Tämä esine on siis kokonaan minun?"

"Tuo esine on kokonaan teidän."

Suoraa päätä monsieur avasi päällystakkinsa ja asetti loistavat kellonvitjat rintaansa, pannen näkyviin niin paljon ja piiloon niin vähän kuin suinkin voi, sillä hänellä ei ollut mitään halua kätkeä sellaista mitä hän ihaili ja piti kauniina. Mitä taas lippaaseen tulee, sanoi hän siitä saavansa mainion makeisrasian — hän piti makeisista, sivumennen sanoen, ja koska hän aina mielellään jakoi toisille sitä mikä häntä itseään miellytti, antoi hän "namujaan" yhtä auliisti kuin lainasi kirjojaan. Kiltin mustan tontun pulpettiini jättämistä lahjoista olen unohtanut mainita monta tötteröllistä suklaamakeisia. Hänen makunsa näissä asioissa oli etelämaalainen ja meikäläisten mielestä lapsekas. Hänen yksinkertaisena päiväaterianaan oli usein vain kakku, jonka hän monesti jakoi jonkun kolmannen luokan lapsukaisen kanssa.

" A présent c'est un fait accompli ",[90] hän sanoi ja pani päällystakkinsa kiinni, emmekä puhuneet enää siitä asiasta. Silmäiltyään niitä kahta kirjaa, jotka hän oli tuonut, ja leikattuaan kynäveitsellä pois muutamia sivuja (hän yleensä teki sellaisen karsinnan ennen kuin lainasi kirjojaan, ja usein minua hiukan suututti hänen sensuurinsa ankaruus, kun kertomus sillä tavoin keskeytyi) hän nousi, kosketti kohteliaasti kreikkalaislakkiaan ja sanoi minulle ystävällisesti "näkemiin!".

"Olemme ystäviä nyt", ajattelin, "kunnes taas ensi kerran riitelemme."

Me olisimme voineet riidellä vielä samana iltana, mutta — ihmeellistä kyllä! — jätimme kerrankin hyvän tilaisuuden käyttämättä.

Vasten kaikkea odotusta Paul saapui lukutunnille. Kun olimme aamulla nähneet häntä niin paljon, emme odottaneet hänen läsnäoloaan illalla. Kuitenkin olimme tuskin ennättäneet istua töittemme ääreen, kun hän ilmestyi paikalle. Tunnustan että olin iloinen nähdessäni hänet, niin iloinen etten voinut olla tervehtimättä hänen tuloaan hymyilyllä, ja kun hän tunkeutui samaan paikkaan jossa aikaisemmin oli syntynyt niin vakava väärinymmärrys, pidin tarkoin huolta etten jättänyt hänelle liian paljon tilaa. Hän katseli minua syrjästä pitkään, mustasukkaisesti, nähdäkseen vetäydyinkö pois, mutta minä en vetäytynyt, vaikka penkissä olikin hieman ahdasta. Olin kadottamassa entisen vaistoni paeta herra Paulia. Kun nyt olin tottunut päällystakkiin ja kreikkalaislakkiin, ei näiden vaatekappaleiden läheisyys enää tuntunut epämukavalta eikä kovin pelottavalta. Enkä nyt istunut arkana, " asphyxiée ",[91] kuten hän sanoi, hänen vieressään; minä liikuin kun halusin liikkua, yskin kun se oli välttämätöntä, vieläpä haukottelin kun olin väsynyt — lyhyesti sanoen tein mitä minua halutti, sokeasti luottaen hänen suvaitsevaisuuteensa. Eikä rohkeuteni ainakaan sinä iltana saanut sitä rangaistusta, minkä se kenties ansaitsi; hän oli sekä suvaitsevainen että hyväntahtoinen, ei ainoakaan tuikea katse singonnut hänen silmistään, ei pikainen sana pujahtanut hänen huuliltaan. Koko iltana ei hän ensinkään puhutellut minua, mutta tunsin jollakin tavoin, että hän oli tulvillaan ystävällisyyttä. Hiljaisuutta on monta lajia ja sen hengityksessä eri merkityksiä; mitkään sanat eivät voisi aiheuttaa mieluisampaa tyytyväisyyden tunnetta kuin herra Paulin sanaton läheisyys aiheutti. Kun tarjotin kannettiin sisään ja illallishälinä alkoi, hän lähtiessään vain toivotti minulle hyvää yötä ja suloisia unia, ja hyvä yö ja suloisia unia minulla olikin.

XXX

HERRA PAUL

Lukija älköön kuitenkaan liiaksi kiirehtikö ystävällisiä johtopäätöksiään älköönkä olko ylen altis otaksumaan että herra Paul siitä päivästä alkaen olisi ollut muuttunut ihminen, jonka kanssa oli helppo tulla toimeen ja joka ei enää kyennyt sytyttämään pelkoa ja suuttumusta ympärilleen.

Ei, hän oli luonnostaan järjettömän oikukas pikku mies. Ollessaan liiaksi rasittunut — kuten hän usein oli — hän tuli kiihkeän ärtyiseksi, ja sitä paitsi hänen suoniaan tummensi lyijyinen belladonna-väri, mustasukkaisuus. En tarkoita vain sydämen hellää mustasukkaisuutta, vaan tuota ankarampaa ja ahtaampaa tunnetta, joka asuu päässä.

Ajattelin usein, kun katselin herra Paulia tämän rypistäessä kulmiaan tai venytellessä huuliaan jonkin harjoitusvihkoni ääressä, jossa ei ollut niin paljon virheitä kuin hän olisi suonut (sillä hän piti siitä että minä tein virheitä: sarja hairahduksia oli hänelle mieluinen kuin pähkinäterttu), että hänessä oli yhtymäkohtia Napoleon Bonaparten kanssa. Ajattelen niin vieläkin.

Hän muistutti suurta keisaria häpeämättömässä jalomielisyyden ylenkatseessaan. Hän olisi riidellyt kahdenkymmenen oppineen naisen kanssa, olisi punastumatta antautunut pikkumaiseen toraan ja jankutukseen kaiken maailman kirjallisten nurkkakuntien kanssa, vähääkään murehtimatta menetettyä arvokkuuttaan. Hän olisi ajanut maanpakoon viisikymmentä madame de Staëlia, jos nämä olisivat kiusanneet, loukanneet ja vastustaneet häntä tai saattaneet hänet varjoon.

Muistan hyvin erään hänen kuuman välikohtauksensa madame Panachen kanssa — erään naisen jota madame Beck satunnaisesti käytti historianopettajana. Hän oli viisas nainen — so. hän tiesi yhtä ja toista ja omasi sitä paitsi täydellisesti taidon hyötyä tiedoistaan mahdollisimman paljon; sanoja ja rohkeutta hänellä oli rajaton varasto. Hänen ulkonainen olemuksensa ei suinkaan ollut kokonaan epäedullinen, uskon että moni olisi sanonut häntä hienoksi naiseksi, ja kuitenkin hänen kookkaassa ja uhkeassa kauneudessaan, samaten kuin hänen hälisevässä ja suuriäänisessä läheisyydessään oli jotakin jota herra Paulin nirso ja oikullinen maku ei näkynyt voivan sulattaa. Hänen äänensä kaiku nelikulmaisessa eteisessä pani monsieur'n omituisen levottomuuden valtaan, hänen pitkät, vapaat, miltei harppaavat askelensa käytävällä saivat pikku miehen väliin sieppaamaan paperinsa ja pakenemaan suoraa päätä.

Eräänä päivänä hän keksi tunkeutua madame Panachen tunnille pahoin tarkoituksin ja tajusi salamannopeasti tämän opetusmetodin, joka erosi hänen omasta lempisuunnitelmastaan. Hän osoitti nyt sangen mutkattomasti eikä juuri kohteliaasti madamen metodissa muka esiintyvät virheet. En tiedä odottiko hän nöyryyttä ja huomaavaisuutta, mutta hän kohtasi ankaraa vastarintaa ja sai kunnon moitteet epäilemättä sopimattomasta sekaantumisestaan.

Sen sijaan että olisi vetäytynyt arvokkaasti pois, minkä hän vielä olisi voinut tehdä, hän heitti taisteluhansikkaan. Madame Panache, joka oli sotaisa kuin Penthesileia, sieppasi sen heti käteensä. Hän iski sormensa vastustajansa kasvoihin, so. sinkosi häneen oikean sanamyrskyn. Herra Emanuel oli kaunopuheinen, mutta madame Panache oli suulas. Seurasi kiivas ja järjestelmällinen vihamielisyys. Sen sijaan että olisi nauranut partaansa kauniille vihamiehelleen ja hänen aralle itserakkaudelleen ja äänekkäälle itsepuolustukselleen, herra Paul vihasi häntä hartaan kiihkeästi, kunnioitti häntä vakavimmalla raivollaan ja vainosi häntä kostonhimoisesti ja leppymättä, kieltäytyen rauhallisesta yölevosta, tosi ravinnosta aterioilla, vieläpä sikarin tyynestä nautinnosta, kunnes madame oli kerrassaan karkotettu laitoksesta. Professori voitti, mutta enpä voi sanoa että tämän voiton laakerit kaunistivat hänen ohimoitaan. Kerran uskalsin vihjaista hänelle sen verran. Suureksi yllätyksekseni hän myönsi että saatoin olla oikeassa, mutta sanoi että kun hän joutui kosketuksiin tuon karkean itsekylläisen mies- tai naistyypin kanssa, josta madame Panache oli esimerkki, hän ei ensinkään kyennyt hallitsemaan intohimojaan, vaan sanomaton aktiivinen viha pakotti hänet hävityssotaan.

Kolme kuukautta myöhemmin, kuultuaan että hänen voitettu vihollisensa oli joutunut vaikeuksiin ja todennäköisesti kärsi suoranaista ahdinkoa paikanpuutteessa, hän unohti vihansa ja — yhtä toimellisena hyvässä kuin pahassa — mullisti maat ja taivaat kunnes sai hankituksi hänelle toimen. Mutta kun madame sitten tuli sopimaan entisiä riitoja ja kiittämään häntä äskeisestä ystävällisyydestä, niin tuo sama vanha ääni — hieman kova, ja vanha käytös — hieman maltiton, vaikutti Pauliin niin että hän kymmenen minuutin kuluttua nousi ja kumarsi hänelle tai pikemmin itselleen lähtömerkin ja poistui huoneesta hermot huikean ärtyneinä.

Jatkaaksemme hiukan rohkeata vertaustamme herra Emanuel muistutti Bonapartea voimanrakkaudessaan, kiihkeässä vallantavoittelussaan. Hän oli mies jonka tahtoon ei aina saanut alistua. Väliin oli tarpeen vastustaa, oli oikein seisoa hiljaa, katsoa hänen silmiinsä ja selittää että hänen vaatimuksensa menivät yli kaiken järjen — että hänen ehdottomuutensa kallistui tyranniuteen.

Jonkin uuden taipumuksen herääminen ja ensi kehitys hänen läheisyydessään, hänen valtansa alla, kiihdytti omituisesti, vieläpä ärsytti häntä. Hän katseli karsain silmin sen ensi kamppailuja elämästä, piti kädet selän takana — kenties sanoi: "Tule vaan jos kykenet", mutta ei auttanut sen syntymistä.

Kun ensi kamppailun tuska ja vaara oli ohi, kun ensi elonhenkäys oli vedetty, kun hän näki keuhkojen laajenevan ja supistuvan, tunsi sydämen sykkivän ja huomasi elämää silmissä, ei hän vieläkään tarjoutunut kasvattajaksi.

"Näytä olevasi tosi ennen kuin alan vaalia sinua", oli hänen määräyksensä, ja kuinka vaikeaksi hän tekikään tuon kokeen! Mitä orjantappuroita ja ohdakkeita, mitä teräviä kiviä hän heittikään tottumattomien jalkojen tielle! hän valvoi armottomana tulikokeita jotka hän vaati läpäisemään pelottomasti. Hän seurasi jalanjälkiä jotka ennen päämääräänsä joskus olivat veren tahraamat — seurasi niitä tuikeasti, valvoen kuin ankarin poliisi tuskan ahdistamaa pyhiinvaeltajaa. Ja kun hän vihdoin salli lepoa, niin, ennen kuin uni ehti ummistaa silmäluomet, hän avasi samat luomet selkiselälleen armottomin sormin ja katseli syvälle läpi silmäterän ja teränkehien suoraan aivoihin, suoraan sydämeen nähdäkseen kätkeytyikö turhamaisuutta, ylpeyttä tai vilppiä missään niiden viekkaimmassakaan muodossa mihinkään olemuksen etäisimpään piilopaikkaan. Jos hän vihdoin antoi tuon vasta-alkajan nukkua, oli se vain hetkiseksi; hän herätti uhrinsa äkisti uusiin tehtäviin, lähetti sen kiusallisille asioille kun se horjui väsymyksestä, koetteli mielenlaatua, ymmärrystä, terveyttä, ja vasta kun ankarimmat kokeet oli kestetty ja läpäisty, kun syövyttävintä tulivettä oli käytetty eikä se ollut himmentänyt metallin kiiltoa, vasta sitten hän myönsi alkavan taipumuksen oikeaksi ja — vieläkin sumean äänettömänä — löi siihen syvän hyväksymisleimansa.

Minä en asiantuntemattomana puhu näistä vaivoista.

Siihen aikaan saakka, johon viime luku loppuu, Paul ei ollut toiminut minun opettajanani — ei ollut antanut minulle tunteja, mutta suunnilleen niihin aikoihin, kuultuaan sattumalta minun kerran valittavan tietämättömyyttäni jossakin opinhaarassa (muistaakseni laskennossa), joka tietämättömyys olisi ollut häpeäksi köyhäinkoulunkin oppilaalle, kuten hän aivan oikein huomautti, hän kävi minuun käsiksi, tutki minua ensin, huomasi tietoni — sitä minun ei tarvitse sanoakaan — perin puutteellisiksi, lainasi minulle pari kirjaa ja antoi pari tehtävää.

Hän teki tämän alussa mielellään, vieläpä peittelemättömästi riemuiten, alentuipa sanomaan että olin " bonne et pas trop faible " (s.o. minulla oli hyvä halu, enkä ollut kokonaan vailla lahjoja), mutta — varmaankin nurjien olosuhteiden johdosta — oli "henkinen kehitystasoni vielä perin alhainen".

Kaiken ponnistuksen alussa on minulle todellakin ollut ominaista yliluonnollinen typeryys. En koskaan, en jokapäiväisintäkään tietoa omaksuessani ole voinut osoittaa edes keskinkertaista nopeutta. Vaikea ja masentava kohta on ollut johdantona jokaiseen uuteen sivuun, jonka olen kääntänyt elämässäni.

Niin kauan kuin tätä kohtaa kesti, oli Paul hyvin kiltti ja erittäin kärsivällinen, hän näki ponnistukseni ja tunsi kuinka kipeätä tuskaa ja raskasta nöyryytystä oman kykenemättömyyteni tunne minulle tuotti, ja sanat tuskin riittävät kuvaamaan hänen lempeyttään ja avuliaisuuttaan. Hänen omat silmänsä kostuivat kun häpeän ja vaivan kyynelet sumensivat minun silmiäni, ja niin töiden rasittama kuin hän olikin, hän varasti puolet lyhyestä vapaa-ajastaan ja omisti sen minulle.

Mutta, kummallinen kiusa! kun raskas ja pilvinen aamunkoitto vihdoin alkoi kehkeytyä päiväksi, kun taipumukseni ponnistautuivat esiin vapaina ja minulle alkoi tarmon ja täyttymyksen aika, kun vapaaehtoisesti tein hänen antamansa tehtävät kaksin-, kolmin-, nelinkertaisesti — hänen mielikseen, niinkuin luulin — silloin hänen lempeytensä muuttui ankaruudeksi, valoisa tuike hänen silmissään muuttui kipunaksi, hän kiusasi, vastusti ja lannisti minua ynseästi; mitä enemmän tein, mitä kovemmin ponnistin, sitä tyytymättömämmältä hän näytti. Ivalauseet, joiden ankaruus kummastutti ja hämmensi minua, kiusasivat korviani, sitten alkoivat katkerimmat viittaukset "hengen ylpeyttä" vastaan. Minua uhkasi hämärästi tiesi mikä tuomio, jos vain koskaan astuisin sukupuolelleni määrättyjen rajojen ulkopuolelle ja osoittaisin luvatonta pyrkimystä epänaiselliseen oppineisuuteen. Voi! eihän minussa ollut sellaista pyrkimystä. Minusta oli vain hauskaa olla mieliksi — maksoi se sitten mitä ponnistuksia tahansa — sille josta pidin, mutta ylevä tiedonnälkä kaikessa henkisyydessään — jumalainen keksimisenjano — näitä tunteita minä olin kokenut vain lyhyin välähdyksin.

Mutta kun herra Paul katsoi minuun ylenkatseellisesti, tahdoin omistaa ne täydellisemmin: hänen vääryydellisyytensä herätti minussa kunnianhimoisia toiveita — siitä lähti väkevää yllykettä — se antoi siivet pyrkimyksilleni.

Alussa, ennen kuin olin tunkeutunut syihin saakka, tuo hänen käsittämätön karsautensa teki sydämeeni kipeätä, mutta vähitellen se vain lämmitti verta suonissani ja kiihdytti valtimoiden toimintaa. Mitä lahjani sitten olivatkaan, naisellisia tai ei, olin saanut ne Jumalalta, ja päätin lujasti etten häpeäisi mitään Hänen antamaansa.

Taistelu oli jonkin aikaa hyvin tuima. Minusta näytti että olin menettänyt Paulin kiintymyksen; hän kohteli minua omituisesti. Pahimpina hetkinään hän vihjaisi sellaista että muka olin pettänyt häntä kun alussa esiinnyin "heikkona", niinkuin hän sanoi — so. lahjattomana; hän sanoi että olin teeskennellyt väärää kyvyttömyyttä. Toisinaan hän teki äkkikäännöksen ja syytti minua etsityimmistä jäljittelyistä ja mahdottomimmista lainoista, väittäen että olin saanut sen tai sen ajatuksen kirjoista joista en edes ollut kuullut puhuttavan — ja joita lukiessani varmasti olisin vaipunut uneen, syvään kuin Eutykkuksen uni.

Kerran kun hän taaskin teki tällaisen syytöksen, nousin vastarintaan. Kokosin ison pinkan hänen kirjojaan pulpetistani esiliinaani ja kasasin ne siitä korokkeelle hänen jalkojensa juureen.

"Ottakaa ne pois, herra Paul", sanoin, "älkääkä opettako minua enää. En ole koskaan pyytänyt tulla oppineeksi, ja te pakotatte minut hyvin syvästi tuntemaan että oppiminen ei ole onnea."

Ja minä palasin pulpettini luo, painoin pääni käsivarsiini enkä tahtonut puhua hänelle kahteen päivään. Hän vaivasi ja kiusasi minua. Hänen kiintymyksensä oli ollut hyvin suloista ja rakasta — uusi ja verraton ilo: nyt kun se näytti loppuneen, en välittänyt hänen opetuksestaan.

Kirjoja ei kuitenkaan viety pois, huolellinen käsi asetti ne takaisin paikalleen, ja hän tuli opettamaan minua kuten tavallisesti. Hän teki sovinnon jotenkuten — ehkä liian nopeasti; minun olisi pitänyt pysyä lujana kauemmin, mutta kun hän näytti hyvältä ja ystävälliseltä ja ojensi sovinnollisen käden, kieltäytyi muisti tarpeellisen voimakkaasti palauttamasta mieleen hänen kovia hetkiään. Ja sitä paitsi sovinto on aina suloinen!

Eräänä aamuna sain kummitädiltäni kutsun tulla kuulemaan jotakin huomattavaa luentoa, joka pidettiin aikaisemmin kuvatussa julkisessa huoneistossa. Tohtori John itse oli tuonut perille kutsun ja jättänyt sen suullisesti Rosinelle, joka ei häikäillyt seurata herra Emanuelin jälkiä ensi luokkaan ja hänen aikanaan seisahtua rehevästi pulpettini ääreen, kädet esiliinantaskuissa, ja toistaa kutsun rohkeasti ja suureen ääneen lopettaen sen sanoilla:

" Qu'il est vraiment beau, Mademoiselle, ce jeune docteur! Quels yeux — quel regard! Tenez! J'en ai le coeur tout ému!"[92]

Kun hän oli mennyt, kysyi opettajani minulta miksi saatoinkaan antaa "tuon julkean tytönletukan, tuon häpeämättömän ihmisen" puhutella itseäni tuolla tavoin.

Minä en keksinyt sovinnollista vastausta. Sanat olivat juuri sellaiset joita Rosine — nuori neiti, jonka päässä kunnioituksen ja pidättyväisyyden elimet eivät olleet sanottavasti kehittyneet — aina oli tottunut käyttämään. Sitä paitsi se mitä hän sanoi nuoresta tohtorista, oli hyvinkin totta. Graham oli kaunis, hänellä oli kauniit silmät ja läpitunkeva katse. Tämänsuuntainen huomautus pukeutui sanoiksi huulillani.

"Hän sanoo vain totuuden", huomautin.

"Ahaa, niinkö teistä?"

"Epäilemättä."

Tunti joka meillä oli kestettävänä sinä päivänä, oli sitä laatua, että olimme hyvin iloiset kun se oli lopussa. Sen loputtua vapautuneet oppilaat syöksyivät ulos, puoleksi vavisten, puoleksi riemuiten. Minäkin olin lähdössä. Määräys jäämään pidätti minut. Mutisin kaipaavani kipeästi raikasta ilmaa — uuni oli hehkuva, luokka ylen kuuma. Leppymätön ääni vain käski minua vaikenemaan, ja tuo salamanteri, jonka mielestä mikään luokka ei ollut liian kuuma, asettui pulpettini ja uunin väliin — siinä paikassa hänen olisi pitänyt kärventyä, mutta niin ei tapahtunut — ja ryhtyi ahdistamaan minua — kreikankielisellä lauseella!

Emanuelin sielussa riehui pitkäaikainen epäluulo että minä osasin sekä kreikkaa että latinaa. Niinkuin apinoilla sanotaan olevan puhelahja, jos ne vain tahtoisivat sitä käyttää, ja väitetään niiden salaavan tämän taitonsa vain pelosta että se käännettäisiin heidän turmiokseen, niin luultiin minun omaavan tietomäärän jota muka rikollisesti ja kavalasti salasin. Vihjailtiin että osakseni oli tullut "klassillisen kasvatuksen" onni, olin hekumoinut Hymettoksen kukkasilla, ja muistini komeroihin sullottu kultainen varasto antoi nyt hiljaista tukea ponnistuksilleni ja elätti salaa älyäni.

Satoja keinoja Paul käytti keksiäkseen salaisuuteni — saadakseen sen minusta irti viekkaudella, uhkauksilla, äkkirynnäköllä. Väliin hän asetti kreikkalaisia ja latinalaisia kirjoja tielleni ja piti minua silmällä niinkuin Jeanne d'Arcin vartijat houkuttelivat häntä sotisovalla ja odottivat piilostaan seurauksia. Toisinaan hän luki kohtia tiesi minkä kirjailijan teoksesta, ja lausuessaan noita suloisia ja soinnukkaita säkeitä (klassillinen runous kaikui niin musikaalisena hänen huuliltaan, sillä hänellä oli hyvä ääni, huomattavan taipuisa, vivahteleva ja ilmeikäs) hän iski minuun valppaan, läpitunkevan ja usein viekkaan katseen. Oli ilmeistä että hän väliin odotti suuria mielenosoituksia, mutta niitä ei koskaan sattunut, sillä kun en ymmärtänyt mitään en tietenkään voinut olla hurmaantunut enkä ikävystynyt.

Hämmästyneenä — melkein suutuksissa — hän vieläkin piti kiinni päähänpistostaan, sanoi vastaanottavaisuuttani marmoriseksi, kasvojani naamioksi. Näytti mahdottomalta saada häntä hyväksymään korutonta totuutta ja tyytymään minuun sellaisena kuin olin. Miehillä, ja naisilla myös, täytyy olla jonkinlaiset harhaluulonsa; jollei sellaisia anneta heille valmiina, he keksivät itse liioitteluja itselleen.

Väliin toivoin että hänen epäluulonsa olisivat olleet paremmin oikeutettuja. Oli aikoja jolloin olisin antanut oikean käteni omistaakseni ne aarteet, jotka hän luuli minulla olevan. Hän olisi ansainnut tuntuvan rangaistuksen ilkeistä oikuistaan. Olisin suuresti nauttien syöttänyt hänelle hänen pahimmat epäluulonsa hämmästyttävästi toteutuneina. Olisin riemuiten väläyttänyt hänen eteensä oikean tietojen roihun, ällistyttänyt ja häikäissyt hänen silmälasejaan. Oi, miksi ei kukaan ruvennut tekemään minusta oppinutta silloin kun vielä olin kyllin nuori oppimaan — niin että olisin vainut yhdellä suurella yli-inhimillisellä paljastuksella — yhdellä kylmällä, julmalla, valtavalla voitolla ikiajoiksi rusentaa Paul Carl David Emanuelin pilkanhengen!

Sellainen urotyö ei ollut minun vallassani. Tänään, kuten tavallisesti, hänen kreikkalainen lauseensa jäi tehottomaksi, ja hän muutti pian aihetta.

"Intelligentit naiset" oli seuraava aihe, ja tässä hän oli kotonaan. "Intelligentti nainen", siltä näytti, oli jonkinlainen "lusus nature", luonnonoikku, kappale jolle ei ollut paikkaa eikä käytäntöä luomakunnassa, jota ei tarvittu vaimoksi eikä työntekijäksi. Kauneus pääsi tällaisen olennon edelle heti ensimmäisessä toimipaikassa. Monsieur uskoi sielussaan että rakastettava, leppoisa ja passiivinen naisellinen keskinkertaisuus oli ainoa päänalus jolla miehinen ajatus ja järki voi lepuuttaa särkeviä ohimoitaan, ja mitä taas työhön tulee, pystyi vain miehinen äly saavuttamaan hyviä käytännöllisiä tuloksia — vai kuinka?

Tämä "vai kuinka?" oli huudahdus jonka tarkoituksena oli saada minut sanomaan vastaan. Mutta minä sanoin vain:

"Se ei koske minua, minä en välitä siitä", ja lisäsin sitten: "Saanko mennä, monsieur? On jo soitettu 'toiselle aamiaiselle'" (so. päiväaterialle).

"Entä sitten? Onko teidän nälkä?"

"On kuin onkin", sanoin, "en ole syönyt mitään sitten aamiaisen, kello seitsemän, enkä saisi mitään ennen päivällistä, kello viittä, jollen noudattaisi tämän kellon kutsua."

Hyvä vain, hän oli samassa tilassa, mutta sain kestää siinä kuin hänkin.

Ja hän jakoi kahteen osaan kakun joka oli aiottu hänen omaksi virkistyksekseen, ja antoi minulle puolet. Totta on että hän oli pahempi haukkumaan kuin puremaan, mutta todella hirmuinen hyökkäys oli vielä tulematta. Syödessäni kakkuani en voinut olla ilmaisematta salaista toivettani että todella tietäisin kaiken mistä hän minua syytti.

"Tunnetteko vilpittömästi olevanne täysin tietämätön?" kysyi hän hieman leppyneenä.

Jos olisin säyseästi myöntänyt umpimähkään, uskon että hän olisi ojentanut kätensä ja olisimme olleet ystävät siinä paikassa, mutta minä vastasin.

"En ihan. Sitä tietoa, jota te luulette minulla olevan, en omista, mutta joskus, en aina, tunnen että minulla on omat tietoni."

"Mitä tarkoitatte?" kysyi hän terävästi.

Koska en siinä hengenvedossa kyennyt vastaamaan tähän kysymykseen, vältin sitä ja vaihdoin puheenaihetta. Hän oli nyt lopettanut kakunpuolikkaansa, ja koska olin varma että sellainen murunen ei voinut tyydyttää hänen ruokahaluaan, niinkuin se ei tyydyttänyt omaanikaan, ja kun samalla tunsin paistetun omenan tuoksua ruokasalista, uskalsin kysyä eikö hänkin tuntenut samaa miellyttävää lemua. Hän myönsi tuntevansa. Sanoin että jos hän päästäisi minut ulos puutarhan ovesta ja antaisi minun vain juosta pihan poikki, toisin niitä hänelle lautasellisen, ja lisäsin että uskoin niiden olevan oivallisia, koska Goton oli erittäin taitava paistamaan tai pikemmin muhentamaan hedelmiä — hän pani niihin hiukan mausteita, sokeria ja lasillisen tai pari valkoviiniä — saisinko mennä?

" Petite gourmande!"[93] hän sanoi hymyillen, "en ole unohtanut kuinka mieltynyt olitte siihen leivokseen, jonka kerran annoin teille, ja tiedätte varsin hyvin tällä hetkellä, että kun haette omenia minulle, saatte niitä samalla itsellenne. Menkää sitten, mutta tulkaa nopeasti takaisin."

Ja vihdoin hän päästi minut kunniasanaani vastaan. Oma suunnitelmani oli toimittaa asia ja palata nopeasti ja uskollisesti, pistää lautanen ovesta sisään ja sitten viipymättä häipyä jättäen kaikki seuraukset tulevien selvittelyjen varaan.

Hänen sietämättömän tarkka vaistonsa näytti aavistaneen tarkoitukseni, sillä hän tuli vastaan kynnykselle, lennätti minut huoneeseen ja oli silmänräpäyksessä istuttanut minut entiselle paikalleni. Ottaen hedelmälautasen kädestäni hän jakoi annoksen, joka oli aiottu hänelle yksin, ja käski minun syödä osani. Minä tottelin sangen epäsuopeana, ja vastahakoisuuteni varmaankin ärsytti häntä avaamaan peitetyn ja vaarallisen tykkitulen. Kaikkea mitä hän tähän saakka oli sanonut, voin pitää pelkkänä suukopuna, joka ei merkinnyt mitään, mutta tätä hyökkäystä en.

Siihen sisältyi järjetön ehdotus, jolla hän jo ennenkin oli kiusannut minua: nimittäin että ensi julkisena tutkintopäivänä minun oli asetuttava — ulkomaalainen kun olin — ensi luokan oppilaiden ensi riviin ja heidän kanssaan kirjoitettava ranskankielinen aine aiheesta jonka jokin kuuntelija määräisi, ilman kieliopin ja sanakirjan apua.

Minä tiesin mikä olisi tulos sellaisesta kokeesta. Minä, jolta luonto oli kieltänyt improvisoimiskyvyn, minä, joka julkisuudessa olin oikea nolla, jonka henkinen toimintakyky yksinkään ollessani ei ollut loistavimpia, joka tarvitsin aamun raikasta hiljaisuutta tai illan eristettyä rauhaa saadakseni edes yhden todistuksen luomishengen läheisyydestä, edes yhden näytteen sen voimasta, minä, jolle sama vaisto aina oli taipumattomin, oikukkain, raivostuttavin opettajista (lukuunottamatta häntä joka seisoi edessäni) — jumalolento joka väliin, näennäisesti suotuisissa olosuhteissa, ei vastannut kun kysyttiin, ei kuullut kun kutsuttiin, ei löytynyt kun etsittiin, vaan seisoi kylmänä ja paatuneena kivikuvana, kuin mikäkin pimeä Baal puisine huulineen ja tyhjine silmineen ja rintoineen, joka oli kuin hautakivi. Ja väliin taas äkkiä, jonkin äänen, jonkin pitkän väräjävän tuulenitkun, jonkin näkymättömän, ohisuhahtavan sähkövirran herättämänä tuo sama demoni pyytämättä virkosi omituisen eloisaksi, hyökkäsi jalustaltaan kuin kiintynyt Dagon ja kutsui palvelijansa uhritoimitukseen, olivatpa hetki, olosuhteet ja ympäristö mitkä tahansa, lupasi petollisesti ennusmerkkejä, kenties täytti temppelinsä oudolla oraakkelinhyminällä, mutta varmasti antoi puolet merkityksestä kohtalokkaille tuulille ja myönsi epätoivoiselle kuuntelijalle viheliäisen murunkin vain vaivoin — antoi sen itarasti, kuin olisi joka sana ollut pisara sen omien tummien suonten kuolematonta verinestettä. Ja tämä tyranni oli minun nyt pakotettava aisoihin ja saatava kirjoittamaan aine koulunpenkillä, Mathilden ja Coralien välissä, Labassecourin porvarien huviksi ja mielenylennykseksi!

Tästä asiasta herra Paul ja minä taistelimme useammin kuin kerran — se oli kiivasta taistelua, epämääräistä pyynnön ja kiellon, vaatimisen ja torjumisen hälinää.

Sinä päivänä sain aimo läksytyksen. "Koko sukupuoleni itsepäisyys" näytti keskittyneen minuun, olin suorastaan "pirullisen ylpeä". Pelkäsin kai epäonnistuvani? Mitä siitä, epäonnistuinko vai en? Mikä minä olin etten saisi epäonnistua, niinkuin parempanikin? Epäonnistuminen tekisi minulle hyvää. Hän tahtoi nähdä minut alakynnessä (minä tiesin hänen niin tahtovan) — ja hän pysähtyi minuutiksi hengähtämään.

"Puhutteko nyt ja oletteko mukautuva?"

"En koskaan tule mukautumaan tässä asiassa. Itse lakikaan ei voisi minua pakottaa. Maksaisin sakkoa tai istuisin vankeudessa ennemmin kuin kirjoittaisin käskystä ja nähtäväksi, pulpetille kiivenneenä."

"Voisivatko lempeämmät syyt vaikuttaa teihin? Antautuisitteko ystävyyden vuoksi?"

"En hituistakaan, en hiuskarvan vertaa. Millään ystävyyden muodolla auringon alla ei ole oikeutta vaatia minulta sellaista myönnytystä. Mikään todellinen ystävyys ei kiusaisi minua tuolla tavoin."

Hän otaksui silloin (tehden ylenkatseellisen eleen — Paulilla oli verraton taito osoittaa ylenkatsetta: hän nyrpisti huuliaan, levitti sieraimiaan ja rypisti kulmiaan) — hän otaksui että oli vain yksi pyytämisen muoto jota minä kuuntelisin, ja se muoto ei ollut hänen vallassaan.

"Erinäiset suostuttelut erinäiseltä taholta saisivat teidät suin päin antautumaan tuohon uhraukseen, innokkaasti tavoittelemaan noita ponnistuksia."

"Esiintymään tomppelina, olemaan varottavana esimerkkinä sadalleviidellekymmenelle Villetten 'papalle' ja 'mammalle'."

Ja nyt oli kärsivällisyyteni lopussa ja puhkesin itkien vaatimaan vapautusta — pääsyä raikkaaseen ilmaan — olin miltei kuumeinen.

"Hiljaa nyt", sanoi hän taipumattomana, "se on pelkkä veruke, jotta pääsisitte livistämään. Eihän minunkaan ole kuuma, vaikka uuni on ihan takanani, kuinka te sitten voitte kärsiä, kun minä kokonaan varjostan teitä?"

"Minä en ymmärrä teidän ruumiinrakennettanne. En tunne salamanterien luonnonoppia. Minä olen flegmaattinen saarelainen, eikä istuminen uunissa miellytä minua. Saanko edes mennä kaivolle juomaan lasin vettä — makeista omenista tuli jano?"

"Jos siinä on kaikki, toimitan asianne."

Hän meni hakemaan vettä. Tietenkään en jättänyt tilaisuutta käyttämättä, kun ovi takanani ei ollut lukossa. Ennen hänen paluutaan oli hänen kiusaantunut saaliinsa tiessään.

XXXI

METSÄNNEITO

Kevät edistyi ja ilma oli äkkiä muuttunut lämpöiseksi. Tämä säänvaihdos merkitsi minulle, kuten luultavasti monelle muullekin, satunnaista voimien vähenemistä. Pienikin ponnistus uuvutti minua tähän aikaan — raukeat päivät seurasivat unettomia öitä.

Eräänä sunnuntai-iltapäivänä, käveltyäni puolen peninkulman matkan protestanttiseen kirkkoon, palasin kotiin väsyneenä ja uuvuksissa. Pakenin yksinäiseen pyhäkkööni, ensi luokkaan, ja nautin päästessäni istumaan ja saadessani pulpetista tyynyn päätäni ja käsivarsiani varten.

Hetkisen kuuntelin mehiläisten hymisevää kehtolaulua lehtimajassa ja katselin lasioven ja hennon harvan kevätlehdistön läpi madame Beckiä ja iloista ystäväseuraa, jonka hän sinä päivänä oli kutsunut päivällisille aamumessun jälkeen. He kulkivat keskikäytävällä hedelmäpuiden alla, joiden oksat tähän vuodenaikaan olivat kukkaverhossaan, väriltään yhtä puhtaassa ja lämpimässä kuin vuorien lumi auringon noustessa.

Muistan että huomioni oli pääasiassa keskittynyt yhteen olentoon tästä vierasryhmästä — kauniiseen nuoreen tyttöön, jonka olin ennenkin nähnyt vieraana madame Beckin luona ja josta olin epämääräisesti kuullut että hän oli herra Emanuelin "filleule", kummitytär, ja että hänen äitinsä tai tätinsä tai jonkun muun naispuolisen sukulaisensa ja professorin välillä oli vallinnut vanha ja erikoinen ystävyyssuhde. Paul ei ollut nyt mukana tässä sunnuntaiseurassa, mutta olin nähnyt tämän nuoren tytön hänen kanssaan ennen, ja mikäli etäisten havaintojeni mukaan saatoin päättää, näytti tyttö ilahuttavan häntä holhokin reippaan luontevalla suhtautumisella kilttiin holhoojaan. Olin nähnyt tytön juoksevan hänen luokseen, pistävän käsivartensa hänen kainaloonsa ja kiikkuvan siinä. Kerran kun hän teki niin, oli minussa välähtänyt omituinen tunne — epämiellyttävä, odottava tunne, joka luultavasti kuului aavistuksien sukuun — mutta en tahtonut ruveta erittelemään sitä ja viipymään siinä. Kun katselin tätä tyttöä — mademoiselle Sauveur oli hänen nimensä — ja seurasin hänen heleän silkkipukunsa välkettä (hän käytti aina upeita pukuja, sillä häntä sanottiin varakkaaksi) läpi kukkien ja hentojen kiiltävien smaragdilehtien, alkoi silmiäni häikäistä — ne ummistuivat, väsymykseni ja päivän kuumuus, lintujen ja mehiläisten hyrinä, kaikki tuuditti minua ja lopulta nukuin.

Uneni kesti kaksi tuntia. Ennen kuin heräsin, oli aurinko kadonnut näkyvistä tornimaisten rakennusten taakse, puutarha ja huone olivat harmaat, mehiläiset olivat painuneet kekoihinsa ja kukat olivat sulkeutumassa. Vierasseurue oli myös kadonnut, kaikki käytävät olivat tyhjinä.

Herätessäni minun oli oikein hyvä olla — ei kylmä, niinkuin olisi luullut istuttuani noin hiljaa ainakin kaksi tuntia; poski ja käsivarret eivät olleet turruksissa kovan pulpetin kosketuksesta. Eikä ihmekään. Kovan puun asemesta, jolle olin ne laskenut, huomasin paksun huolellisesti käärityn huivin tukenani, ja toinen huivi (molemmat oli otettu käytävästä, jossa niitä riippui) oli kiedottu lämpimästi ympärilleni.

Kuka oli tehnyt tämän? Kuka oli ystäväni? Kuka opettajattarista? Kuka oppilas? Kukaan, paitsi St. Pierre, ei ollut minulle vihamielinen, mutta kenellä heistä oli taitoa, halua ja tottumusta tehdä hyvää näin kauniisti? Kenellä heistä oli niin hiljaiset askelet, niin lempeä käsi, etten kuullut enkä tuntenut häntä kun hän oli lähestynyt ja koskettanut minua päiväunessani.

Mitä tulee Ginevra Fanshawe'hon, ei tuo loistava nuori olento ollut ensinkään lempeä käsistään, hän olisi varmaan työntänyt minut tuolilta, jos olisi sekaantunut tähän asiaan. Vihdoin sanoin: "Se on madame Beckin työtä, hän on tullut sisään, nähnyt minun nukkuvan ja ajatellut että voisin vilustua. Hän pitää minua hyödyllisenä koneena, joka hyvin vastaan sitä tarkoitusta, jota varten minut palkattiin, ja siksi hän ei soisi minun suotta vahingoittuvan. Ja nyt", ajattelin, "lähden kävelemään, ilta on raikas eikä liian kylmä." Niin avasin lasioven ja astuin lehtimajaan. Menin omalle käytävälleni; jos olisi ollut pimeä tai edes hämärä, olisin tuskin uskaltanut lähteä sinne, sillä en ollut vielä unohtanut harhanäkyä (jos se nyt oli harha) minkä olin siellä kokenut muutamia kuukausia sitten. Mutta laskevan auringon säde kultasi vielä Jean Baptisten harmaata kruunua, eivätkä puutarhan kaikki linnut vielä olleet kadonneet pesiinsä tuuheiden pensaiden ja tiheän muratin keskelle. Astelin edestakaisin ja haudoin miltei samoja ajatuksia kuin sinä iltana, jolloin olin haudannut lasipulloni — mietin kuinka pääsisin eteenpäin elämässä, kuinka voisin ottaa uuden askelen riippumatonta asemaa kohti, sillä en ollut koskaan kokonaan jättänyt tätä ajatussarjaa, vaikka viime aikoina en ollut siihen kajonnut, ja aina kun muuan silmä kääntyi minusta ja epäystävällisyys ja vääryydellisyys pimensi eräitä kasvoja, hyppäsin suoraan näihin ajatuksiin, niin että vähitellen olin muodostanut jonkinlaisen suunnitelman.

"Eläminen maksaa vähän", sanoin itsekseni, "tässä säästeliäässä Villetten kaupungissa, missä ihmiset ovat ymmärtäväisempiä kuin luulisin heidän olevan rakkaassa vanhassa Englannissa — vaivaavat päätään äärettömän paljon vähemmän sillä mikä näkyy, ja tavoittelevat vähemmän kaikkea ulkonaista — missä kukaan ei ainakaan häpeä olla aivan niin yksinkertainen ja säästäväinen kuin näkee parhaaksi. Viisaasti valitussa paikassa huoneiston vuokran ei tarvitse olla korkea. Kun olen säästänyt tuhannen frangia, vuokraan huoneiston jossa on yksi suuri huone ja kaksi tai kolme pienempää, suureen huoneeseen hankin pari penkkiä ja pulpetteja, mustan taulun ja korokkeen itseäni varten, korokkeelle tuolin ja pöydän, sienen ja pari palaa valkoista liitua, ja sitten rupean ottamaan päiväoppilaita ja raivaan tietäni eteenpäin. Madame Beck — niin olen usein kuullut hänen sanovan — ei alkanut ollenkaan sen korkeammalta, ja missä hän on nyt? Kaikki nämä rakennukset ja tämä puutarha ovat hänen, hänen rahallaan ostettuja, hänellä on jo turvattu toimeentulo vanhojenpäivien varalta ja johdettavanaan kukoistava oppilaitos, josta hänen lapsensakin saavat elämänuransa."

"Rohkeutta, Lucy Snowe! Kieltäymystä ja säästäväisyyttä nyt, lujaa ponnistusta vähitellen, ja elämän tarkoitus ei mene sinulta hukkaan. Älä yritä valittaa että tuollainen tarkoitus on liian itsekäs, liian ahdas, liian mielenkiinnoton, tyydy tekemään työtä riippumattomuutesi puolesta, kunnes saavuttamalla tämän päämäärän olet osoittanut että sinulla on oikeus katsoa korkeammalle. Mutta myöhemmin — enkö saa mitään enempää elämässä — mitään todellista kotia — mitään mikä olisi minulle rakkaampaa kuin oma itseni ja mikä verrattomalla kallisarvoisuudellaan kehittäisi minussa parempia puolia kuin mitä vain itseäni varten viitsin viljellä? Eikö mitään jonka jalkoihin halukkaasti laskisin inhimillisen itsekkyyden koko taakan ja jonka vuoksi ilomielin nostaisin hartioilleni jalomman tehtävän, työn ja elämisen toisten hyväksi? Minä luulen, Lucy Snowe, ettei sinun elämäsi kehä ole pääsevä täyteen pyöreyteensä: puolikuu-asteen täytyy sinulle riittää. Erittäin hyvä. Näen äärettömän lauman lähimmäisiäni olosuhteissa jotka eivät ole sen paremmat. Näen että suuri joukko miehiä ja vielä enemmän naisia ohjaa elämänvaljakkoaan puutteessa ja kieltäymyksissä. En näe mitään syytä, miksi minä kuuluisin harvoihin etuoikeutettuihin. Minä uskon että jokin toivon ja päivänpaisteen hohde sulostuttaa pahimpiakin ihmiskohtaloita. Minä uskon että tämä elämä ei ole kaikki, ei alku eikä loppu. Minä uskon vaikka vapisen, minä luotan vaikka itken."

Se tästä aiheesta. On oikein silloin tällöin urheasti katsoa elämänlaskuihimme ja tilittää ne vilpittömästi. Ja se kurja itsensäpettäjä, joka valehtelee itselleen tehdessään laskelmiaan, ja lukee onneksi sen mikä on onnettomuutta. Sano tuskaa tuskaksi ja epätoivoa epätoivoksi, kirjoita molemmat lujin kirjaimin päättävällä kynällä, sitä paremmin voit maksaa velkasi Tuomiolle. Väärennä, sovita "etuoikeus" siihen mihin sinun olisi pitänyt kirjoittaa "vaiva", ja katso sitten hyväksyykö mahtava velkamiehesi vilpin ja ottaako hän vastaan rahan jolla tahdot häntä petkuttaa. Tarjoa väkevimmälle, vaikkapa pimeimmällekin enkelille Jumalan sotajoukosta vettä, kun hän pyytää verta — ottaako hän sitä? Ei koko kalpea meri vastaa ainoatakaan punaista pisaraa. — Tein toisenkin tilityksen.

Pysähdyin Metusalemin eteen — tuon puutarhan jättiläisen ja patriarkan — ja nojasin otsani sen ryhmyiseen runkoon. Jalkani lepäsi kivellä joka sulki erään pienen haudan, ja palautin mieleeni sinne haudatun tunnesarjan, palautin mieleeni tohtori Johnin, lämpimän kiintymykseni häneen, uskoni hänen erinomaisuuteensa, ihastukseni hänen viehättävyyteensä. Mitä oli tullut tuosta omituisesta yksipuolisesta ystävyydestä, joka oli puoleksi marmoria ja puoleksi elämää, vain toiselta puolen totta ja toiselta kenties pilaa?

Oliko tämä tunne kuollut? Minä en tiedä, mutta haudattu se oli. Väliin ajattelin hautaa levottomaksi ja näin kummallisia unia järkytetystä maasta ja kultaisista hiuksista, jotka pilkistivät esiin arkunraoista.

Olinko ollut liian pikainen? kysyin itseltäni, ja tämä kysymys tuli eteeni armottoman terävänä aina kun minulla sattumalta oli ollut jokin lyhyt kohtaus tohtori Johnin kanssa. Hänellä saattoi vieläkin olla niin ystävällinen katse, niin lämmin käsi, hänen äänensä sointui vieläkin niin hauskalta lausuessaan minun nimeni, enkä koskaan pitänyt "Lucy" nimestä niin paljon kuin hänen sanomanaan. Mutta ajan pitkään opin ymmärtämään että tämä hyväntahtoisuus, tämä sydämellisyys, tämä musiikki ei millään tavoin kuulunut minulle: se oli osa häntä itseään, se oli hänen luonteenlaatunsa hunaja, hänen hienon mielensä palsami; hän jakoi sitä niinkuin kypsä hedelmä makeudellaan palkitsee mehiläistä, hän levitti sitä ympärilleen niinkuin ihana kukka tuoksuaan. Rakastaako nektaripersikka lintua tai mehiläistä, jota se elättää? Onko ruusupensas rakastunut ilmaan?

"Hyvää yötä, tohtori John, sinä olet hyvä, sinä olet kaunis, mutta sinä et ole minun. Hyvää yötä, ja Jumala siunatkoon sinua!"

Siihen lopetin mietteeni. "Hyvää yötä", lausuivat huuleni ääneen, kuulin sanat ja sitten kuulin kaiun, aivan läheltä.

"Hyvää yötä, mademoiselle, tai pikemmin hyvää iltaa — aurinko on tuskin laskenut. Toivon että olette nukkunut hyvin?"

Minä säpsähdin, mutta olin hämmentynyt vain hetkisen, sillä tunsin äänen ja puhujan.

"Nukkunut, monsieur? Koska? Missä?"

"Voitte hyvin kysyä koska ja missä. Te näytätte kääntävän päivän yöksi ja valitsevan pulpetin päänaluseksi — aika kova paikka, vai kuinka?"

"Se pehmennettiin minulle, monsieur, kun nukuin. Tuo näkymätön lahjoja tuova olento, joka kummittelee pulpetissani, muisti minua. Mitä siitä kuinka nukuin, mutta minä heräsin peitettynä ja tyyny pääni alla."

"Pitivätkö huivit teitä lämpimänä?"

"Hyvin lämpimänä. Pyydättekö niistä kiitoksia?"

"En. Näytitte kalpealta nukkuessanne — vaivaako teitä koti-ikävä?"

"Jotta voisi tuntea koti-ikävää, täytyisi omistaa koti, ja sitä ei minulla ole."

"Sitä enemmän tarvitsette huolehtivaa ystävää. Tunnen tuskin ketään, miss Lucy, joka välttämättömämmin tarvitsisi ystävää kuin te, teidän vikannekin ehdottomasti vaativat sitä. Tarvitsette niin paljon hillitsemistä, ohjaamista ja lannistamista."

Tämä "lannistamisen" ajatus ei koskaan kaikonnut herra Paulin päästä; ainaisinkaan alistuminen minun puoleltani ei olisi vapauttanut häntä siitä. Entä sitten, mitä se merkitsi? Kuuntelin häntä enkä vaivannut itseäni olemalla liian nöyrä; hänen puuhansa olisi mennyt hukkaan jollen olisi jättänyt hänelle mitään "lannistettavaa".

"Te tarvitsette valvontaa ja silmälläpitoa", jatkoi hän, "ja teille on hyvä että minä näen tämän ja teen parhaani täyttääkseni nämä molemmat velvollisuudet. Minä pidän silmällä teitä ja toisia hyvin tarkkaan, hyvin herkeämättä, lähempää ja useammin kuin he ajattelevatkaan. Näettekö tuon valaistun ikkunan?"

Hän osoitti erästä ikkunaa poikakoulun ravintolahuoneissa.

"Siinä", hän sanoi, "on huone jonka olen vuokrannut nimellisesti lukuhuoneeksi — itse asiassa tähystyspaikaksi. Siellä istun ja luen tuntikausia: se on minun tapani — minun huvitukseni. Kirjani on tämä puutarha, sen sisältönä on ihmisluonne — naisluonne. Minä osaan teidät kaikki ulkoa. Ah, minä tunnen teidät hyvin — St. Pierren, pariisittaren — tuon hallitsijanaisen, itse serkkuni Beckin."

"Se ei ole oikein, monsieur."

"Mitä? Eikö se ole oikein? Minkä uskontunnustuksen mukaan? Tuomitseeko joku Lutherin ja Calvinin opinkappale sen? Mitä se minulle merkitsee? Minä en ole protestantti. Rikas isäni (sillä vaikka minä olen tuntenut köyhyyttä ja nähnyt nälkää kokonaisen vuoden eräässä Rooman ullakkokamarissa — nähnyt nälkää viheliäisesti, usein yksi ainoa ateria päivässä ja vähin ei sitäkään — olen kuitenkin syntynyt rikkauteen) — rikas isäni oli hyvä katolilainen ja antoi minulle papin ja jesuiitan opettajaksi. Minä muistan hänen opetuksensa, ja mitä keksintöjä — suuri Jumala — olenkaan niiden avulla tehnyt!"

"Varkain tehdyt keksinnöt tuntuvat kunniattomilta keksinnöiltä."

"Puritaani! Minä en sitä epäile. Mutta kuulkaahan nyt kuinka minun jesuiittasysteemini toimii. Te tunnette St. Pierren?"

"Osittain."

Hän nauroi. "Sanotte oikein — 'osittain', kun minä taas tunnen hänet kauttaaltaan. Siinä on ero. Hän näytteli minulle ystävyyttä, tarjosi samettikäpälän, hyväili, imarteli, maanitteli minua. Minä olen herkkä naisen imartelulle — herkkä vastoin omaa järkeäni. Vaikka hän ei koskaan ole ollut kaunis, oli hän — kun ensin tulin hänet tuntemaan — nuori, tai osasi näyttää nuorelta. Kuten kaikilla hänen maansa naisilla oli hänellä pukeutumisen taito, hänellä oli viileätä luontevaa seurusteluvarmuutta, joka säästi minulta hämilläolon vaivan —"

"Monsieur, se mahtoi olla tarpeetonta. En eläissäni ole nähnyt teitä hämillänne."

"Mademoiselle, te tunnette minua vähän. Voin olla hämilläni kuin pieni koulutyttö, luonteessani on varasto vaatimattomuutta ja ujoutta —"

"Monsieur, sitä en minä ole koskaan nähnyt."

"Mademoiselle, se on siellä. Teidän olisi pitänyt nähdä se."

"Monsieur, olen nähnyt teidät julkisessa elämässä — näyttämöillä, puhujanlavoilla, arvonimien ja kruunattujen päiden edessä — ja te esiinnytte yhtä vaivattomasti kuin kolmannella luokalla."

"Mademoiselle, arvonimet ja kruunatut päät eivät herätä minussa arkuutta, ja julkisuus on hyvin suuressa määrin elementtini. Minä pidän siitä ja hengitän siinä täysin vapaasti, mutta — mutta — no niin, tässähän se tunne juuri on toiminnassa, nyt, tällä hetkellä, mutta en kuitenkaan siedä sen voittavan minua. Mademoiselle, jos aikoisin mennä naimisiin (mitä en aio, ja te voitte säästää itseltänne sen ylenkatseen vaivan, jota moinen ajatus voisi teissä herättää) ja katsoisin välttämättömäksi kysyä joltakin naiselta, voisiko hän ajatella minua tulevana miehenään, silloin kävisi ilmi että olen mitä sanoin — ujo."

Minä uskoin häntä täydellisesti nyt, ja uskoessani kunnioitin häntä niin vilpittömällä arvonannolla että sydämeeni teki kipeätä.

"Mitä tulee St. Pierreen", hän jatkoi tointuen, sillä hänen äänensä oli muuttunut hiukan, "aikoi hän kerran tulla madame Emanueliksi, enkä tiedä mihin minut olisi voitu johtaa ilman tuota pientä valaistua ikkunaa tuolla. Ah, lumottu ikkuna, mitä keksinnön ihmeitä oletkaan saanut aikaan! Niin", hän jatkoi, "olen nähnyt hänen ilkeän luonteensa, hänen turhamaisuutensa ja kevytmielisyytensä — ei ainoastaan täällä, vaan muuallakin: olen todennut sellaista mikä tekee minut lujaksi kaikkia hänen juoniaan vastaan. Olen turvassa Zélie-paralta."

"Ja oppilaani", hän alkoi taas, "nuo vaaleat nuoret tytöt — niin lempeät ja kiltit — olen nähnyt hiljaisimpien riehuvan kuin pojat, vakavimpien sieppaavan rypäleitä seiniltä, ravistavan pääryniä puista. Kun englanninopettajatar tuli, näin hänet, panin merkille hänen varhaisen kiintymyksensä tähän käytävään, huomasin hänen harrastavan yksinäisyyttä, pidin häntä silmällä kauan ennen kuin hän ja minä jouduimme puheisiin. Muistatteko kuinka kerran tulin hiljaa ja tarjosin teille pienen kimpun valkoisia orvokkeja, kun vielä olimme vieraita."

"Muistan kyllä. Minä kuivasin orvokit, säästin ne, ja ne ovat minulla vieläkin."

"Minulle oli mieleen että otitte ne niin rauhallisesti ja nopeasti, ilman mitään tekokainostelua — tuota elettä, jota aina kammoan ja vihaan ja vainoan, kun näen sitä silmissä tai liikkeissä. Mutta asiaan. En ainoastaan minä pitänyt teitä silmällä, vaan usein — varsinkin iltaisin — toinenkin suojelusenkeli liiteli ääneti läheisyydessänne: ilta illalta on serkkuni Beck hiipinyt jäljessänne ja salaa seurannut liikkeitänne, kun ette nähnyt häntä."

"Mutta, monsieur, ettehän tuosta ikkunasta voinut nähdä mitä tässä puutarhassa tapahtui iltaisin?"

"Kuutamolla saatoin jotenkin nähdä kiikarilla — käytän kiikaria — mutta puutarha itse on minulle avoin. Vajassa puutarhan perällä on ovi, ja tämä ovi johtaa pihaan, joka on yhteydessä poikakoulun kanssa. Siihen oveen on minulla avain, ja niin saan tulla ja mennä mielin määrin. Tänä iltapäivänä tulin siitä ja löysin teidät nukkumasta luokassa, tänä iltana taas olen käyttänyt samaa kulkutietä."

En voinut olla sanomatta: "Jos olisitte ilkeä, paha-aikeinen mies, kuinka kauheata tämä kaikki olisi!"

Tämä näkökanta ei näyttänyt kykenevän kiinnittämään hänen huomiotaan: hän sytytti sikarinsa, ja kun hän siinä tuprutteli savuja nojautuen puuta vasten ja katsellen minua kylmästi tarkaten, niinkuin hänellä oli tapana kun hänen mielensä oli tyyni, katsoin sopivaksi saarnata hänelle edelleen. Hän läksytti minua usein tuntikaupalla — miksi en minäkin kerran saisi puhua suutani puhtaaksi. Niinpä sanoin hänelle vaikutelmani hänen jesuiittajärjestelmästään.

"Tieto jonka sen avulla saatte, on ostettu liian kalliisti, monsieur, tuo varkain tuleminen ja meneminen alentaa omaa arvoanne."

"Minun arvoani!" huudahti hän nauraen. "Milloin olette nähnyt minun vaivaavan päätäni arvollani? Te, neiti Lucy, te se olette 'arvokas'. Kuinka usein olenkaan — korkeassa saarivaltakuntalaisläheisyydessänne — nauttinut saadessani tallata jalkoihini sen mitä te suvaitsette sanoa arvokkuudekseni, repiä sen kappaleiksi ja hajottaa kaikkiin tuuliin. Noita hulluja puuskia te seuraatte niin ylevänä, ja tiedän niiden teidän mielestänne suuresti muistuttavan kolmannen luokan lontoolaisnäyttelijän temppuja."

"Monsieur, minä sanon teille, että jokainen katseenne tuosta ikkunasta on vääryys oman luonteenne parempaa osaa kohtaan. Ihmissydämen tutkiminen tuolla tavoin on salaista ja kehnoa herkuttelua Eevan omenilla. Soisin että olisitte protestantti."

Tämä toive ei häneen koskenut, ja hän poltteli edelleen. Oltuaan hetken ääneti, hymyilevänä ja miettien, hän sanoi melko äkisti:

"Olen nähnyt muutakin."

"Mitä muuta?"

Hän otti sikarinpätkän huuliltaan ja viskasi sen pensaikkoon, missä se hetkisen hehkui pimeässä.

"Katsokaa tuota", hän sanoi. "Eikö tuo hehku ole kuin silmä joka katselee teitä ja minua?"

Hän käveli käytävän toiseen päähän, palasi sitten ja jatkoi:

"Olen nähnyt, miss Lucy, asioita jotka ovat minulle käsittämättömiä, jotka ovat valvottaneet minua kokonaisen yön koettaessani etsiä selitystä, jota en kuitenkaan ole löytänyt."

Ääni oli erikoinen, suoniani viilsi, ja hän näki minun värisevän.

"Pelkäättekö? Minun sanojeniko vai tuon punaisen kateellisen silmän tähden, joka juuri tuikkii itsensä sammuksiin?"

"Minun on kylmä, ilta on jo pimeä ja myöhäinen, ilma on muuttunut ja on aika mennä sisään."

"Kello on vähän yli kahdeksan, mutta teidän on pian mentävä sisään. Vastatkaa minulle vain tähän kysymykseen."

Hän pysähtyi kuitenkin ennen kuin teki sen. Puutarha oli todellakin tulossa tummaksi, pilvet olivat tuoneet pimeän, ja sadepisarat alkoivat rapista puiden lehdissä. Toivoin että hän huomaisi tämän, mutta hän näytti liian hajamieliseltä tunteakseen muutosta.

"Mademoiselle, uskotteko te protestantit yliluonnolliseen?"

"Siinä suhteessa on eroa teoriassa ja uskossa niin protestanteilla kuin muillakin lahkokunnilla", vastasin. "Miksi kysytte minulta tätä, monsieur?"

"Miksi vapisette ja puhutte niin heikosti? Oletteko taikauskoinen?"

"Olen luonteeltani hermostunut. En mielelläni puhele tästä asiasta. Pidän siitä vieläkin vähemmän siksi että —"

"Uskotteko?"

"En, mutta olen sattunut kokemaan vaikutelmia —"

"Senkö jälkeen kun tulitte tänne?"

"Niin, muutama kuukausi sitten."

"Täälläkö — tässä talossa?"

"Niin."

"Hyvä. Olen iloinen siitä. Minä tiesin sen likipitäen jo ennen kuin sanoittekaan. Olin tietoinen teidän ja minun välisestä sukulaisuudesta. Te olette kärsivällinen ja minä olen kiivas, te olette hiljainen ja kalpea, minä ruskea ja tulinen, te olette ankara protestantti, minä jonkinlainen maallikko-jesuiitta, mutta me olemme samanlaiset — välillämme on sukulaisuutta. Näettekö sen, mademoiselle, kun katsotte peiliin? Huomaatteko että otsanne on samanmuotoinen kuin minun — että silmänne ovat samoin piirretyt kuin minun? Kuuletteko että teillä on minun värähdyksiäni äänessänne? Tiedättekö että teillä usein on minun ilmeitäni? Minä huomaan kaiken tämän, ja uskon että te olette syntynyt minun tähteni alla. Niin, te olette syntynyt minun tähteni alla. Vaviskaa, sillä kun näin on laita kuolevaisten kesken, on vaikea erottaa heidän kohtaloittensa lankoja, sattuu solmuja ja takertumisia — äkillinen katkaiseminen vahingoittaa kudelmaa. Mutta palatkaamme näihin 'vaikutelmiin', kuten sanotte englantilaisen varovaisesti. Minullakin on ollut 'vaikutelmani'."

"Monsieur, kertokaa ne minulle."

"Parempaa en toivokaan, vähempää en aiokaan. Tunnettehan tämän talon ja puutarhan tarinan?"

"Tunnen kyllä. Sanotaan että satoja vuosia sitten eräs nunna on haudattu elävältä tämän saman puun juurelle, saman maan alle, joka nyt kantaa meitä."

"Ja että ennen aikaan täällä kuljeskeli erään nunnan haamu."

"Monsieur, entä jos se kuljeskelee täällä vieläkin?"

"Jokin täällä kuljeskelee: tässä talossa käy öisin muuan haamu, toisenlainen kuin kaikki olennot jotka näyttäytyvät päivisin. Minä olen eittämättömästi nähnyt erään olennon, useammin kuin kerran, ja sen luostarimainen asu oli outo näky, joka sanoi minulle enemmän kuin se voisi sanoa kenellekään muulle elävälle olennolle. Nunna!"

"Monsieur, minäkin olen sen nähnyt."

"Sitä odotinkin. Oli tämä nunna sitten lihaa ja verta tai jotakin mikä jää kun veri on kuivanut, on sillä luultavasti yhtä paljon asiaa teille kuin minulle. Hyvä, minä aion ottaa selville, se on tähän asti saattanut minut ymmälle, mutta minä aion tutkia salaisuuden. Minä aion —"

Sen sijaan että olisi kertonut mitä aikoi, hän nosti äkisti päätään, minä tein saman liikkeen samassa hetkessä, molemmat katsoimme samaan kohtaan — korkeaan puuhun, joka varjosti suurta lehtimajaa ja jonka muutamat oksat olivat ensi luokan katolla. Tuolta suunnalta oli kuulunut outoa ja selittämätöntä ääntä, ikään kuin tuon puun käsivarret olisivat itsestään liikkuneet ja sen painava lehdistö olisi rutistunut ja musertunut vankkaa runkoa vasten. Niin, tuntui tuskin tuulenhenkäystäkään, ja tuo raskas puu järkkyi, kun taas hentoiset pensaat seisoivat hiljaa. Muutamia minuutteja jatkui puun ja sen lehdistön keskellä repimistä ja läähätystä. Niin pimeä kuin olikin, näytti minusta että jokin vankempi kuin yön tai oksan varjo erottui rungosta. Vihdoin ponnistelu lakkasi. Mitä oli syntynyt tuosta työstä? Mikä metsänneito oli noussut tuosta kamppailusta? Katsoimme kiinteästi. Äkkiä kellonsoitto kajahti läpi talon — rukouskello. Silmänräpäyksessä tuli käytäväämme lehtimajasta ilmestys, kokonaan musta ja valkoinen. Ikään kuin vihaisesti — läheltä, läheltä ohi kasvojemme — syöksähti nopeasti itse NUNNA! Koskaan en ollut nähnyt häntä niin selvästi. Hän näytti kookkaalta ja liikkeissään vikkelältä. Kun hän oli mennyt, alkoi tuuli nyyhkyttää, sade valui hurjana ja kylmänä, koko yö tuntui kärsivän hänen kanssaan.

XXXII

ENSIMMÄINEN KIRJE

On jo aika kysyä missä on Pauliina Mary? Kuinka jaksoi seurusteluni ylellisen Hotel Crécyn kanssa? Tuo seurustelu oli joksikin aikaa keskeytynyt poissaolon tähden, herra ja neiti de Bassompierre kun olivat olleet matkoilla viettäen muutamia viikkoja osaksi Ranskan maaseudulla, osaksi pääkaupungissa. Sattuman kautta sain tietää heidän paluustaan pian sen tapahduttua.

Kävelin eräänä lauhkeana iltapäivänä hiljaista bulevardia, kuljin hitaasti nauttien huhtikuun auringosta ja parista miellyttävästä ajatuksesta, kun näin edessäni ryhmän ratsastajia, jotka pysähtyivät ikään kuin olisivat juuri kohdanneet ja tervehtivät toisiaan keskellä leveätä ja tasaista lehmusten reunustamaa tietä. Toisella puolen oli keski-ikäinen herrasmies ja nuori neiti, toisella — nuori ja kaunis mies. Neidin kasvot olivat hyvin viehättävät, hänen pukunsa hyvin valittu, koko hänen olemuksensa hieno ja ylväs. Kun katselin tarkemmin, huomasin että he olivat minulle tuttuja, ja kun tulin hiukan lähemmäksi, tunsin heidät kaikki — siinä oli kreivi de Bassompierre, hänen tyttärensä ja tohtori Graham Bretton.

Kuinka eloisat olivat Grahamin kasvot! Kuinka tosi, kuinka lämmin ja kuitenkin hillitty ilo ilmeni niistä! Tällainen siis oli se asiaintila, tällainen se olosuhteiden yhdistelmä, joka heti paikalla kykeni kahlitsemaan, taltuttamaan ja kiihdyttämään tohtori Johnia. Helmi jota hän ihaili, oli itsessään kallisarvoinen ja virheettömän puhdas, mutta hän ei ollut mies joka ihaillessaan jalokiveä saattoi unohtaa sen kehyksen. Jos hän olisi nähnyt Pauliinan yhtä nuorena, kauniina ja viehättävänä, mutta jalan, yksinään, ilman kaitsijaa ja yksinkertaisessa puvussa, riippuvaisena työntekijänä tai puoleksi katutyttönä, olisi hän pitänyt tyttöä sievänä pikku olentona ja rakastanut häntä silmillään, liikkeillään ja ilmeillään, mutta tarvittiin muuta valloittamaan hänet niin kuin hän nyt oli voitettu, lannistamaan hänet kauniisti niinkuin nyt, ilman että hänen miehinen kunniansa oli menettänyt tai voittanut mitään — kyllä hän näki että hän nyt oli vallanalaisena. Tohtori John oli kaikessa maailmanmies, ei siinä kyllin että hän itse oli tyytyväinen, seurapiirien täytyi hyväksyä, maailman piti ihailla sitä mitä hän ihaili, muuten hän piti toimenpiteitään väärinä ja arvottomina. Valtiattareltaan hän vaati kaikkea mitä tässä näkyi — korkean sivistyksen leimaa, huolellisen ja pätevän kaitsennan pyhitystä, kaikkia niitä apukeinoja joita muoti säätää, rikkaus hankkii ja maku järjestää. Näistä ehdoista hänen järkensä teki sopimuksen ennen kuin se antautui. Tässä kohden ne tulivat mitä runsaimmin täytetyiksi, ja nyt, ylpeänä, intohimoisena ja kuitenkin pelokkaana hän kunnioitti Pauliinaa kuningattarenaan. Mitä tyttöön tulee, uinaili pikemmin tunteen kuin tietoisen voiman hymyily vienona hänen silmissään.

He erosivat. Graham kiiti ohitseni tuskin tuntien maata jota pitkin pyyhkäisi, ja näkemättä mitään kummallakaan puolellaan. Hän oli hyvin kaunis, into ja päättäväisyys olivat kohonneet hänessä korkeimmilleen.

"Isä, tuolla on Lucy!" huusi sointuva ystävällinen ääni. "Lucy, rakas Lucy — tulkaa tänne!"

Minä riensin hänen luokseen. Hän viskasi harsonsa taaksepäin ja kumartui satulastaan suutelemaan minua.

"Aioin tulla katsomaan teitä huomenna", hän sanoi, "mutta nyt te tulettekin huomenna minun luokseni."

Hän mainitsi ajan, ja minä lupasin tulla.

Seuraavana iltana olin hänen luonaan — hän ja minä istuimme hänen omassa huoneessaan. En ollut nähnyt häntä sitten tuon tilaisuuden, jolloin hänen oikeutensa oli asetettu rinnan Ginevra Fanshawen oikeuksien kanssa ja ne olivat niin ilmeisesti saaneet etusijan, ja hänellä oli nyt paljon kerrottavaa minulle matkoistaan joita hän tänä väliaikana oli tehnyt. Hän oli erittäin vilkas ja nopea puhuja tällaisessa kahdenolossa, ja hyvin eloisa kuvailemaan, mutta hänellä oli niin teeskentelemätön puhetapa ja kirkkaan pehmeä ääni, ettei hän koskaan tuntunut puhuvan liian nopeasti eikä sanovan liian paljon. En luule että oma huomioni olisi piankaan laimentunut, mutta vähitellen hän itse näytti tarvitsevan aiheenvaihdosta ja kiirehti lopettamaan kertomuksensa lyhyeen. Heti ei kuitenkaan ilmennyt miksi hän lopussa supisti lauseitaan niin paljon, seurasi hiljaisuus — levoton hiljaisuus, ei ilman hajamielisyyden oireita. Sitten hän kääntyi minuun ja sanoi aralla, puoleksi pyytävällä äänellä:

"Lucy —"

"No, tässä minä olen."

"Onko serkkuni Ginevra Fanshawe vielä madame Beckin luona?"

"Serkkunne on siellä vielä, ikävöitte varmaan nähdä häntä."

"En — en juuri."

"Tahdotte kai taaskin pyytää häntä viettämään iltaa luonanne?"

"En… Kai hän vieläkin puhuu naimisiinmenostaan?"

"Ei kenenkään sellaisen kanssa josta te välitätte."

"Mutta tietysti hän vieläkin ajattelee tohtori Brettonia? Ei kai hän ole voinut muuttaa mieltään siinä suhteessa, koska se kaksi kuukautta sitten oli niin lujasti kiinni."

"Mitä siitä, tiedätte kyllä. Näittehän itse minkälaiset heidän välinsä olivat."

"Heillä oli varmaan jokin pieni väärinymmärrys sinä iltana. Näyttääkö Ginevra onnettomalta?"

"Kaikkea vielä. Mutta vaihtakaamme aihetta. Oletteko saanut mitään tietoja Grahamista poissaollessanne?"

"Isä on saanut häneltä kirjeen tai pari, arvatenkin liikeasioita. Hän otti hoitaakseen jonkin asian joka vaati tarkkaavaisuutta, kun me olimme poissa. Tohtori Bretton näyttää kunnioittavan isää ja auttavan häntä mielellään."

"Niin kyllä; te tapasitte hänet eilen bulevardilla; voitte itse päättää hänen ulkonäöstään, että hänen ystäviensä ei tarvitse olla tuskissaan hänen terveytensä vuoksi, eikö totta?"

"Isä tuntuu ajattelevan samoin kuin te. Minä en voinut olla hymyilemättä. Tiedätte että isä ei juuri tee havaintoja, vaan usein ajattelee muita asioita kuin mitä tapahtuu hänen silmiensä edessä, mutta hän sanoi, kun tohtori Bretton ratsasti pois: 'Totisesti on miellyttävää nähdä tuon pojan hyvää tuulta ja tarmokkuutta.' Hän sanoo tohtori Brettonia pojaksi; luulen että hän melkein pitääkin häntä poikana, aivan samoin kuin hän pitää minua pikku tyttönä. Hän ei puhunut minulle, vaan lausui tuon huomautuksen itsekseen. Lucy…"

Taaskin oli äänessä tuo pyytävä sävy, ja samassa hetkessä hän nousi tuoliltaan ja istahti jakkaralle jalkojeni juureen.

Minä pidin hänestä. Sellaista tunnustusta en ole useasti tässä kirjassa lausunut tuttavistani: lukija suvaitkoon sen nyt kerran. Tuttavallinen seurustelu, läheinen havaintojenteko paljasti Pauliinassa vain kaikkea hienoa, älykästä ja vilpitöntä, siksi oli arvonantoni häntä kohtaan syvää. Pintapuolisempi ihailu olisi voinut olla äänekkäämpää, minun oli kuitenkin hiljaista.

"Mitä kysyttävää teillä on Lucyltä?" sanoin. "Olkaa urhoollinen ja puhukaa pois."

Mutta hänen silmissään ei ollut rohkeutta; kun ne kohtasivat katseeni, vaipuivat ne alas, ja hänen poskillaan ei ollut viileyttä — eikä ohimenevää pintapunastusta, vaan keskittynyt sisäinen kiihtymys kohotti niiden väriä ja lämpöä.

"Lucy, minä tahtoisin tietää ajatuksenne tohtori Brettonista. Sanokaa, sanokaa minulle todellinen mielipiteenne hänen luonteestaan, hänen mielenlaadustaan."

"Hänen luonteestaan minulla on korkea käsitys, ja sen se ansaitseekin."

"Entä hänen mielenlaatunsa? Kertokaa minulle siitä", pyysi hän innokkaasti. "Tehän tunnette hänet hyvin."

"Minä tunnen hänet oikein hyvin."

"Te tunnette hänen kotitapansa. Olette nähnyt hänet äitinsä seurassa. Kertokaa hänestä poikana."

"Hän on hienotunteinen poika, äitinsä turva ja toivo, ilo ja ylpeys."

Hän piti kättäni omassaan ja antoi sille pienen hyväilevän kosketuksen jokaisesta suopeasta sanastani.

"Millä muulla tavoin hän on hyvä, Lucy?"

"Tohtori Bretton on hyväntahtoinen — inhimillinen koko rotuaan kohtaan. Tohtori Brettonilta riittäisi suopeutta alhaisinta raakalaista tai pahinta rikollista kohtaan."

"Kuulin muutamien herrojen, joidenkin isän ystävien jotka puhuivat hänestä, sanovan samaa. He sanoivat että sairaaloissa monet hänen köyhistä potilaistaan, jotka vapisevat säälimättömien ja itsekkäiden lääkärien edessä, toivottavat hänet tervetulleeksi."

"He ovat oikeassa, minä olen saanut nähdä samaa. Hän otti minut kerran mukaansa erääseen sairaalaan, ja näin kuinka hänet otettiin vastaan. Isänne ystävät ovat oikeassa."

Herttaisin kiitollisuus loisti hänen silmistään kun hän nosti ne hetkiseksi. Hänellä oli vielä enemmän sanottavaa, mutta hän näytti epäröivän aikaa ja paikkaa. Alkoi jo olla pimeä, hänen huoneensa takkavalkea hehkui jo punertavana kuin hämärässä, mutta minä arvelin että hän olisi suonut huoneen vielä pimeämmäksi, hetken myöhäisemmäksi.

"Kuinka rauhallista ja yksinäistä meillä onkaan täällä!" huomautin tyynnyttääkseni häntä.

"Niinkö? Niin kyllä, on hiljainen ilta, eikä minua kutsuta alas teelle. Isä syö päivällistä ulkona."

Hän piti vielä kättäni ja leikitteli sormillani itsetiedottomasti, milloin pukien ne omiin sormuksiinsa, milloin kietoen niiden ympärille kiharan kaunista tukkaansa, taputteli kämmenelläni kuumaa poskeaan ja sanoi vihdoin, karistaen ääntään, joka luonnostaan oli kirkas kuin leivosen: "Teistä mahtaa tuntua kummalliselta että puhun niin paljon tohtori Brettonista, teen niin paljon kysymyksiä, osoitan sellaista mielenkiintoa, mutta —"

"Ei ollenkaan kummalliselta, se on aivan luonnollista, te pidätte hänestä."

"Jos pitäisinkin", sanoi hän hieman nopeasti, "olisiko minulla siinä vielä puhumisen syytä? Luulen että pidätte minua heikkona, kuten Ginevra-serkkuani?"

"Jos pitäisin teitä hituistakaan neiti Ginevran kaltaisena, en istuisi tässä odottamassa tiedonantojanne. Minä nousisin, kävelisin huoneessa edestakaisin ja ottaisin sanottavanne vastaan aimo läksytyksellä. Jatkakaa."

"Minä aion jatkaa", hän vastasi, "mitä muuta luulette minun aikovan tehdä?" Ja hänen ilmeensä ja puheensa oli oikukasta ja herkkää — kuin Brettonin pikku Pollyn. "Jos pitäisin tohtori Johnista", hän sanoi painokkaasti, "niin että kykenisin kuolemaan pitämiseeni, ei se yksin vielä oikeuttaisi minua olemaan muuta kuin mykkä — mykkä kuin hauta — mykkä kuin te, Lucy Snowe — te tiedätte sen — ja te tiedätte että halveksisitte minua, jos en osaisi hillitä itseäni vaan uikuttaisin jostakin vaivaisesta rakkaudesta, joka olisi kokonaan minun puolellani."

"Tosi on, että heikosti kunnioitan naisia ja tyttöjä jotka kovin suulaasti kerskuvat voitoistaan tai valittavat nöyryytyksiään tunneasioissa. Mutta mitä teihin tulee, Pauliina, puhukaa vaan, sillä minä haluan todella kuulla teitä. Kertokaa minulle kaikki minkä kertominen tuottaa teille iloa tai huojennusta: enempää en pyydä."

"Välitättekö minusta, Lucy?"

"Välitän, kyllä minä välitän, Pauliina."

"Ja minä pidän teistä. Minusta oli omituisen mieluista olla kanssanne jo silloin kun olin pieni, vaivalloinen, tottelematon tyttö: minusta oli ihastuttavaa purkaa teihin ilkeyttäni ja oikkujani. Nyt olette minulle niin mieluisa, minun on hauska puhua kanssanne ja luottaa teihin. Kuulkaa siis, Lucy."

Ja hän asettui mukavasti istumaan nojaten käsivarteeni — nojaten kauniisti, ei kunnon Fanshawen väsyttävällä ja itsekkäällä painolla.

"Muutama minuutti sitten kysyitte olimmeko kuulleet mitään Grahamista poissa ollessamme, ja minä vastasin että isä oli saanut kaksi kirjettä liikeasioista. Se oli totta, mutta en kertonut teille kaikkea."

"Te kiertelitte?"

"Minä kiertelin ja puhuin kaksimielisesti. Nyt aion kuitenkin kertoa totuuden; tulee jo pimeä ja voi helpommin puhua. Isä antaa usein minun avata postilaukun ja jakaa hänelle sisällön. Ette usko kuinka hämmästyin eräänä aamuna noin kolme viikkoa sitten, kun lukuisien herra de Bassompierrelle osoitettujen kirjeiden joukosta löysin yhden joka oli osoitettu neiti de Bassompierrelle. Huomasin sen heti kaikkien toisten joukosta, käsiala ei ollut outoa, se veti huomioni suoraan puoleensa. Aioin juuri sanoa: 'Isä, tässä on taaskin kirje tohtori Brettonilta', mutta tuo 'neiti' teki minut mykäksi. En ollut vielä koskaan ennen saanut herrasmieheltä kirjettä. Olisiko minun pitänyt näyttää se isälle ja antaa hänen avata ja lukea se ensiksi? Sitä en kuolemakseni olisi voinut, Lucy. Tiedän niin hyvin isän käsityksen minusta, hän unohtaa ikäni, hän pitää minua vain koulutyttönä eikä huomaa että toiset näkevät minun jo kasvaneen niin suureksi kuin kasvankin. Omituisen sekavin tuntein, joista osa oli itsesyytöstä, toiset taas niin hämmennyttäviä ja väkeviä, etten osaa niitä kuvata, annoin isälle kaksitoista kirjettä — niin paljon niitä oli — ja pidin itse ainokaiseni, pikku karitsani. Se lepäsi povellani aamiaisen ajan ja vaikutti minuun niin selittämättömällä tavalla, niin että tunsin olevani kuin mikäkin kaksoisolento — tuon rakkaan isän lapsi, mutta itselleni en enää mikään lapsi. Aamiaisen jälkeen vein kirjeeni yläkertaan, ja väännettyäni varmuuden vuoksi oven lukkoon aloin tutkia aarteeni päällystä. Kesti muutamia minuutteja ennen kuin selvisin osoitteesta ja sinetistä — tämäntapaista linnoitusta ei vallatakaan äkkirynnäköllä, sen eteen istahdetaan hetkiseksi, niinkuin piirittäjät sanovat. Grahamin käsiala on samanlaista kuin hän itsekin, Lucy, ja niin on hänen sinettinsäkin — kaikki selvää, lujaa, pyöreätä — ei mitään huolimatonta vahaläiskää — täyteläinen, kiinteä, varma lakka — selvä leima; ei mitään kulmikkaita koukeroita silmähermojen kiusaksi, vaan siisti ja kehittynyt, hauska käsiala, jonka lukeminen tekee oikein hyvää. Se on samanlainen kuin hänen kasvonsa ovat — aivan kuin hänen piirteittensä veistos. Tunnetteko hänen nimikirjoituksensa?"

"Olen nähnyt sen."

"Sinetti oli liian kaunis murrettavaksi, ja niinpä leikkasin saksilla sen kokonaisena irti. Kun vihdoin olin alkamaisillani lukea, peräydyin vielä kerran vapaaehtoisesti. Oli liian pikaista vielä juoda tuo juoma — malja kimmelsi niin kauniisti — tahdoin katsella sitä vielä hetkisen. Sitten muistin että sinä aamuna en ollut lukenut aamurukoustani. Olin kuullut isän menevän alas aamiaiselle vähän aikaisemmin kuin tavallisesti, pelkäsin että hän joutuisi odottamaan ja kiirehdin hänen luokseen heti kun olin pukeutunut, ajatellen ettei ollut vaarallista lykätä rukouksia tuonnemmaksi. Jotkut ihmiset sanoisivat että minun olisi ensin pitänyt palvella Jumalaa ja sitten vasta ihmistä, mutta minä en luule että taivas voisi olla kateellinen mistään mitä teen isän hyväksi. Luulen että olen taikauskoinen. Jokin ääni tuntui nyt sanovan että kysymyksessä oli toinen tunne kuin lapsen rakkaus — vaativan minua rukoilemaan ennen kuin uskalsin lukea sitä mitä niin ikävöin lukea — kieltäytymään vielä hetkiseksi ja muistamaan suuren velvollisuuden. Minulla on ollut tuollaisia vaistoja niin kauan kuin voin muistaa. Panin kirjeen pois ja luin rukoukseni lisäten loppuun hartaan pyynnön että, mitä tulisikin tapahtumaan, en joutuisi kiusaukseen tuottaa isälle surua ja etten toisista vaihtaessani koskaan unohtaisi häntä. Sellaisen mahdollisuuden pelkkä ajatteleminenkin vihloi sydäntäni niin että sai minut itkemään. Mutta kuitenkin, Lucy, tunsin että aikanaan isä oli saatava ymmärtämään totuus ja johdettava kuulemaan järjen ääntä."

"Minä luin kirjeen. Lucy, sanotaan että elämä on vain pettymystä. Minä en pettynyt. Ennen kuin aloin ja kun jo luin, jyskytti sydämeni — ei, se värisi kiihkeästi — joka värähdys oli kuin janoisen eläimen läähätystä, kun se on päässyt lähteen reunalle juomaan; ja lähde olikin aivan täynnä, ihanan kirkas, se kumpusi runsaana omasta voimastaan, näin sen suihkun läpi auringon enkä ainoatakaan raiskaa, sammalta, hyönteistä, en tomuhiukkastakaan nähnyt sen verrattoman puhtaassa kultakimalluksessa."

"Elämän", hän jatkoi, "sanotaan olevan täynnä tuskaa muutamille. Olen lukenut elämäkertoja joissa vaeltaja näyttää matkaavan kärsimyksestä kärsimykseen, joissa Toivo liitää nopeasti hänen edellään tulematta koskaan niin lähelle tai viipymättä niin kauan että antaisi hänen kädelleen edes mahdollisuuden toteuttavaan puserrukseen. Olen lukenut sellaisista jotka kylvivät kyynelillä ja joiden sato — kaukana siitä että sitä olisi ilolla niitetty — tuhoutui homeeseen ennen aikojaan tai hävisi äkilliseen tuulenpyörteeseen, ja monet heistä kohtasivat talven tyhjin aitoin ja kuolivat äärimmäiseen puutteeseen pimeimpänä ja kylmimpänä vuodenaikana."

"Oliko se heidän syynsä, Pauliina, että he, joista puhutte, kuolivat sillä tavoin?"

"Ei aina heidän syynsä. Muutamat heistä olivat hyviä ja uutteria ihmisiä. Minä en ole uuttera enkä toimelias, ja kuitenkin Jumala on antanut minun kasvaa auringossa, sopivassa kosteudessa ja hyvin suojeltuna rakkaan isäni hoivissa, hänen kasvattamanaan ja opettamanaan. Ja nyt — nyt — tulee toinen. Graham rakastaa minua."

Pariksi minuutiksi pysähdyimme molemmat tähän keskustelun huippuun.

"Tietääkö isänne?" kysyin hiljaisella äänellä.

"Graham puhui syvästi kunnioittaen isästä, mutta arveli ettei hän vielä uskalla ilmaista asiaa, hänen täytyy ensin osoittaa oma arvonsa. Hän lisäsi että hänen pitää saada jotakin tietoa minulta itseltäni ja omista tunteistani, ennen kuin hän uskaltaa tehdä asiassa mitään toisaalla."

"Kuinka vastasitte?"

"Vastasin lyhyesti, mutta en työntänyt häntä luotani. Kuitenkin melkein vapisin pelosta että vastauksestani voisi tulla liian sydämellinen: Grahamin maku on niin herkkä. Kirjoitin kirjeeni kolmeen kertaan — siivoten ja laimentaen lauseita joka kerralla. Kun vihdoin olin leiponut ja muovaillut sitä kunnes se mielestäni oli kuin jääpalanen jossa oli aavistuksen verran mehua tai sokeria, uskalsin sulkea sen ja lähettää matkaan."

"Mainiota, Pauliina! Teillä on hieno vaisto, te ymmärrätte tohtori Brettonia."

"Mutta miten minun on meneteltävä isän suhteen? Se minua vielä vaivaa."

"Älkää menetelkö mitenkään. Odottakaa nyt. Mutta älkää jatkako kirjeenvaihtoa ennen kuin isänne tietää kaiken ja antaa siunauksensa."

"Antaako hän sitä koskaan?"

"Aika osoittaa. Odottakaa."

"Tohtori Bretton kirjoitti toisen kirjeen syvästi kiitollisena tyynestä lyhyestä kirjelapustani, mutta minä aavistin neuvonne ja vastasin että vaikka tunteeni edelleen olivat samat, en enää voinut kirjoittaa isäni tietämättä."

"Te menettelitte aivan niin kuin teidän pitikin, niin tuntuu varmaan tohtori Brettonista, ja se tekee hänet vielä ylpeämmäksi teistä ja vielä rakastavammaksi — jos kumpikaan tunne ylimalkaan kykenee enää kasvamaan. Pauliina, tuo kevyt huurre, joka teissä ympäröi sellaista puhdasta hienoa liekkiä, on verraton luonnonlahja."

"Te näette että minä vaistoan Grahamin mielenlaadun", hän sanoi. "Minä tunnen että mikään häneen kohdistuva hienotunteisuus ei voi olla liian valittua."

"On täydellisesti todistettu että te ymmärrätte häntä, ja sitä paitsi — olkoon sitten tohtori Brettonin mielenlaatu mikä tahansa, olkoon hän sellainenkin joka odottaa läheisempää suhtautumista — te menettelisitte aina rehellisesti, avoimesti ja hellästi isänne suhteen."

"Lucy, minä uskon että aina olen menettelevä niin. Oi, on tuskallista herättää isä unestaan ja sanoa hänelle etten enää ole pieni tyttö!"

"Älkää kiirehtikö tekemään sitä, Pauliina. Jättäkää se ilmoitus ajan ja ystävällisen kohtalonne huoleksi. Minäkin olen huomannut kuinka lempeästi kohtalo pitää teistä huolta, älkää epäilkö etteikö se järjestä olosuhteita suotuisasti ja osoita sopivaa hetkeä. Niin, minä olen ajatellut elämäänne aivan niinkuin te itse olette sitä ajatellut, olen tehnyt samanlaisia vertailuja kuin ne mihin te viittasitte. Me emme tunne tulevaisuutta, mutta menneisyys on ollut suotuisa."

"Kun olitte lapsi, pelkäsin puolestanne; mikään olevainen ei voinut olla herkempää kuin luonteenne lapsuudessa: ankarissa olosuhteissa tai laiminlyötynä ei sisäinen eikä ulkonainen minänne olisi kehittynyt siksi mitä se nyt on. Suuri määrä tuskaa, pelkoa, kamppailua olisi suorastaan turmellut kasvojenne piirteet, häirinnyt niiden säännöllisyyttä, kiusannut hermonne alituiseen kiihtymyksen kuumeeseen: olisitte kadottanut sekä terveyttä että herttaisuutta, sekä kauneutta että suloa. Sallimus on suojellut ja kehittänyt teitä, ei ainoastaan itsenne tähden, vaan luullakseni myös Grahamin. Grahaminkin tähti oli onnellinen: jotta hänen luonteensa parhaat puolet pääsevät kehittymään, tarvitaan juuri sellaista kumppania kuin te, ja siinä te olette valmiina. Teidän täytyy päästä yhteen. Minä tiesin sen ensimmäisenä päivänä kun näin teidät yhdessä La Terrassessa. Kaikessa mikä yhteisesti koskee teitä ja Grahamia, näyttää minusta olevan lupausta, suunnitelmaa, sopusointua. En usko että teidän kumpaisenkaan aurinkoinen nuoruus osoittautuu myrskyisen keski-iän edeltäjäksi. Minä luulen että teidän kahden on nähty hyväksi elää rauhassa ja olla onnellisia — ei niinkuin enkelit, vaan niinkuin harvat kuolevaiset. Muutamat ihmiselämät ovat niin siunattuja, se näyttää olevan Jumalan tahto: se on todistava jälki ja pysyvä näyte hänen Eedenistään. Toiset elämät saavat alusta asti toisen suunnan. Toisia matkamiehiä kohtaa oikukas ja myrskyinen, raju ja vaihteleva sää — he saavat uhmata vastatuulta, he myöhästyvät, ja varhainen talviyö yllättää heidät. Tämäkään ei voi tapahtua ilman Jumalan sallimaa, ja minä tiedän että johonkin Hänen iankaikkisten tekojensa keskelle kätkeytyy tämän jälkimmäisen kohtalon oikeutuksen salaisuus: minä tiedän että Hänen aarteisiinsa sisältyy sekä todistus että lupaus sen armoituksesta."

XXXIII

HERRA PAUL TÄYTTÄÄ LUPAUKSENSA

Toukokuun ensimmäisenä päivänä meidän kaikkien — so. kahdenkymmenen sisäoppilaan ja neljän opettajattaren — oli määrä nousta kello viisi aamulla, olla pukeutuneina ja valmiina kello kuusi ja asettua professori Emanuelin käskettäviksi. Hän oli johtava kulkuamme ulos Villettestä, sillä nyt oli päivä jolloin hän aikoi täyttää lupauksensa ja viedä meidät syömään aamiaista maaseudulle. Kuten lukija kenties muistaa, en ollut saanut kunniaa tulla kutsutuksi, kun tätä retkeä ensin oli suunniteltu — pikemmin päinvastoin, mutta kun nyt viittasin tähän tosiseikkaan ja halusin tietää kuinka asia oikein oli, sai korvani sysäyksen jonka toistumiselle en uskaltanut antautua alttiiksi.

" Je vous conseille de vous faire prier ",[94] sanoi Emanuel mahtavasti uhaten toista korvaani. Yhdessä Napoleonin-kohteliaisuudessa oli kylliksi ja niin päätin tulla mukaan retkelle.

Aamu koitti leppoisana kuin kesäaamu, linnut lauloivat puutarhassa, ja maassa oli kevyt kastesumu, joka lupasi hellettä. Me kaikki sanoimme että tulee lämmin, riisuimme ilomielin raskaat vaatteet ja pukeuduimme aurinkoisen vuodenajan mukaan. Puhdas uusi kesäpuku ja keveä olkihattu, kumpikin ommeltu ja koristeltu niinkuin vain ranskalainen ompelijatar osaa ommella ja koristella — siten että äärimmäinen vaatimattomuus yhtyy täydelliseen kuosikkuuteen — siinä pukeutumisemme sääntö. Kukaan ei koreillut haalistuneessa silkissä, kenelläkään ei ollut kulunut parhaimpansa yllään.

Kuudelta soi hilpeä kello, ja me kiirehdimme portaita alas, läpi nelikulmaisen eteisen, pitkin käytävää ulkoeteiseen. Siellä seisoi professorimme, ei villinnäköisessä päällystakissaan eikä ankara kreikkalaislakki päässä, vaan vyöllä varustettu nuorekas mekko yllä ja hauska olkihattu päässä. Häneltä riitti mitä ystävällisin aamutervehdys meille kaikille, ja useimmilta meistä riitti kiitollinen hymyily hänelle. Meidät komennettiin jonoon, ja pian lähdimme.

Kadut olivat hiljaiset, bulevardit raikkaat ja rauhalliset kuin niityt. Uskon että olimme kaikki hyvin onnellisia kulkiessamme. Tällä päälliköllämme oli hallussaan salainen taito antaa eräänlaista yllykettä onnellisena-oloon, kun hän tahtoi, aivan samoin kuin hän vastakkaisella tuulellaan osasi herättää pelkoa.

Hän ei kulkenut edellämme eikä perässä, vaan käveli pitkin jonoa, sanoi sanasen jokaiselle, puhui paljon suosikkiensa kanssa, eikä kokonaan laiminlyönyt niitäkään joista ei pitänyt. Oikeastaan oli minun toiveeni — minulla oli siihen omat syyni — pysytellä hieman etäämmällä huomiosta, ja koska parinani oli Ginevra Fanshawe ja sain käsivarrellani kannattaa tuon enkelin ei suinkaan aineettomien jäsenten rakasta painoa — (hänen vointinsa oli edelleenkin erinomainen, ja voin vakuuttaa lukijalle ettei ollut mikään pieni työ kantaa hänen rakastettavuutensa taakkaa; monta kertaa tuon lämpimän päivän kuluessa toivoin hartaasti että tuota ihastuttavaa mukavuutta olisi ollut vähemmän) — niin, koska hän kerran oli parinani, koetin hyötyä hänestä asettamalla hänet aina itseni ja Paulin väliin ja vaihtamalla paikkaa aina kun kuulin monsieur'n tulevan oikealta tai vasemmalta. Yksityisen syyni tähän sotaliikkeeseen huomattakoon olleen siinä asianhaarassa, että uusi karttuunipukuni oli väriltään neilikanpunainen — tosiseikka joka kulkueessamme sai minut olemaan suunnilleen samassa mielentilassa kuin olisin ollut, jos minun olisi täytynyt punainen huivi hartioilla mennä laitumen poikki, jolla kuljeskeli härkä.

Joksikin aikaa vaihtelujärjestelmä sekä erinäiset muunnokset mustan silkkivyöni asettelussa vastasivat tarkoitustani, mutta vähitellen Paul huomasi että tuli hän oikealle tai vasemmalle puolen, neiti Fanshawe oli aina hänen naapurinaan. Tuttavuussuhde hänen ja Ginevran välillä ei ollut koskaan sujunut niin tasaisesti, ettei hänen sisuaan aina hieman karmaissut kun hän kuuli Ginevran englantilaisen ääntämisen. Heidän luonnonlaadussaan ei mikään sopinut yhteen, he sähähtivät jos joutuivat kosketuksiin, mies piti tyttöä tyhjänä ja teeskentelevänä, tyttö miestä karhumaisena, tungettelevana ja vastenmielisenä.

Vihdoin, kun hän oli kuudennen kerran vaihtanut puolta ja aina joutunut samaan epäsuotuisaan tulokseen kokeessaan, hän työnsi päänsä eteenpäin, iski silmänsä minuun ja kysyi kärsimättömästi:

"Mitä tämä nyt on? Teettekö minulle kujeita?"

Sanat olivat kuitenkin tuskin päässeet hänen suustaan, kun hän jo tavanmukaisella vikkelyydellään oli keksinyt menettelyni syyn: turhaan ravistelin pitkiä ripsuja ja levitin vyönauhani avaraa päätä. "A-h-h! punainen puku!" pääsi hänen huuliltaan, ja se vaikutti minuun samaan suuntaan kuin jonkin laitumen valtiaan äkillinen ja vihainen mörähdys.

"Se on vain pumpulia", kiirehdin vakuuttamaan, "ja halvempaa ja kestää pesua paremmin kuin mikään muu väri."

"Ja mademoiselle Lucy keimailee kuin kymmenen pariisitarta", hän vastasi. "Onko koskaan nähty moista englannitarta? Katsokaas vain hänen hattuaan ja hänen käsineitään ja hänen kenkiään!" Nämä vaatekappaleet olivat minulla ihan samanlaiset kuin seuralaisillani, totisesti ei hitustakaan hienommat — kenties pikemmin yksinkertaisemmat kuin useimmilla — mutta monsieur oli nyt päässyt tekstiinsä, ja minä aloin kuumeta odottaessani saarnaa. Se meni kuitenkin ohi yhtä lempeästi kuin myrskyn uhka väliin kesäpäivinä. Minä sain vain yhden salamanvälähdyksen yhden ainoan ivallisen hymyn muodossa, ja sitten hän sanoi:

"Rohkeutta — totta puhuen en ole suuttunut, ehkä olen tyytyväinenkin kun on laittauduttu niin kauniiksi pikku juhlaani varten."

"Mutta pukuni ei ole kaunis, monsieur — se on vain siisti."

"Minä pidän siisteydestä", hän sanoi. Kerta kaikkiaan häntä ei nyt saatu tyytymättömäksi, hyväntuulen aurinko oli voittava tänä onnellisena aamuna, ja se hälvensi myrskypilvet ennen kuin ne ehtivät pimentää sen kiekkoa.

Ja nyt olimme maalla, keskellä "metsiä ja pikku polkuja", niinkuin he sanoivat. Kuukautta myöhemmin nämä samat metsät ja polut olisivat tarjonneet vain tomuisen ja epäilyttävän eristäytymispaikan, mutta nyt, toukokuun vihreydessä ja aamun rauhassa ne näyttivät oikein hauskoilta.

Tulimme erään kaivon luo, jonka ympärille oli labassecourilaisen makusuunnan mukaan istutettu säännöllinen piiri lehmuksia. Tähän oli päätetty pysähtyä, meitä käskettiin istumaan vihreälle pengermälle, joka ympäröi kaivoa. Monsieur asettui keskellemme ja salli meidän kerääntyä ryhmäksi ympärilleen. Ne jotka enemmän rakastivat kuin pelkäsivät häntä, tulivat lähelle, ja ne olivat enimmäkseen pienokaisia; ne taas, jotka pelkäsivät enemmän kuin rakastivat, pysyttelivät hieman etäämpänä; ne joille oli annettu paljon rakkautta ja joissa pelon jäte oli hupaisena lisämausteena, pysyivät kauimpana.

Hän alkoi kertoa meille satua. Hyvin hän osasi kertoa, tavalla, jota lapset rakastavat ja oppineet miehet tavoittelevat, tavalla joka oli yksinkertainen voimassaan ja voimakas yksinkertaisuudessaan. Tuossa pikku tarinassa oli kauniita kohtia, suloisia tunteen väläyksiä ja kuvailun vivahduksia, jotka painuivat mieleeni kun kuuntelin, eivätkä sen jälkeen ole haihtuneet. Hän maalasi eteemme hämärämaiseman — muistan sen vieläkin — sellaista taulua en ole koskaan nähnyt maalarin siveltimestä lähteneenä.

Olen itsestäni sanonut että minulla ei ole improvisoimiskykyä, ja ehkä juuri oma puutteellisuuteni sai minut sitä enemmän ihmettelemään niitä, jotka omistivat tämän kyvyn koko täydellisyydessään. Emanuelissa ei ollut miestä kirjoittamaan kirjoja, mutta olen kuullut hänen huolettomana ja itsetiedottomana tuhlailevan sellaisia henkisen rikkauden aarteita, joista kirjat harvoin saavat kerskua. Hänen henkensä oli minun kirjastoni, ja aina kun ovet avattiin, astuin onnellisena sisään. Älyllisesti kehittymätön kun olin, saatoin lukea vain vähän; oli vain harvoja sidottuja ja painettuja teoksia, jotka eivät väsyttäneet minua — joiden tutkiminen ei uuvuttanut eikä sokaissut — mutta hänen ajatuksensa vivahdukset olivat voidetta hengen silmille, niiden sisällys kirkastui ja voimistutti sisäistä näkövoimaa. Ajattelin usein mikä nautinto olisi jollekin, joka rakasti häntä enemmän kuin hän itse rakasti itseään, koota ja järjestää nuo kourantäydet kultatomua, joita niin huolettomasti viskeltiin taivaan huolettomiin tuuliin.

Kertomuksen päätyttyä hän lähestyi pientä kumpua, jolla Ginevra ja minä istuimme erikseen. Tahtoen, kuten tavallisesti, heti tietää toisen mielipiteen (hän ei malttanut odottaa kunnes se vapaaehtoisesti tarjottiin), hän kysyi:

"Kiinnostiko se teitä?"

Minä vastasin innottomaan tapaani vain:

"Kiinnosti."

"Oliko se hyvä?"

"Oikein hyvä."

"En kuitenkaan voisi kirjoittaa sitä muistiin", hän sanoi.

"Miksi ette, monsieur?"

"Vihaan koneellista työtä, vihaan kumartumista ja hiljaa istumista. Voisin kuitenkin mielihyvin sanella sen mieleiselleni kirjurille. Tahtoisiko mademoiselle Lucy kirjoittaa minulle, jos pyytäisin häntä?"

"Monsieur olisi liian nopea, kiirehtisi minua ja suuttuisi jollei kynäni pysyisi hänen huultensa tahdissa."

"Koettakaa joskus, niin saamme nähdä minkälaisen hirviön voin tehdä itsestäni sellaisissa olosuhteissa. Mutta juuri nyt ei ole kysymys sanelusta, aion saada teistä hyötyä toisessa toimessa. Näettekö tuolla maatalon?"

"Puiden keskelläkö? Näen."

"Siellä me syömme aamiaista, ja sillä välin kun kunnon emäntä valmistaa maitokahvia, saatte te ja viisi muuta, jotka valitsen, levittää voita puolellesadalle sämpylälle."

Asetettuaan joukkonsa vielä kerran jonoon hän marssitti meidät suoraan taloon, joka nähtyään ylivoimamme antautui ilman muuta.

Puhtaita veitsiä ja lautasia sekä tuoretta voita oli hankittu, ja professorimme valitsemina puolen tusinaa meistä ryhtyi nyt hänen johdollaan valmistamaan aamiaiseksi isoa korillista sämpylöitä, joita leipurin oli ollut määrä varata taloon meidän tuloamme varten. Kahvi ja suklaa olivat jo kuumina, kermaa ja tuoreita munia oli lisätty kestitykseen, ja aina anteliaana Emanuel olisi tilannut vielä suuren määrän silavaa ja hilloa, jollei muutama meistä, ylpeillen kenties vaikutusvallastaan, olisi väittänyt että sellainen olisi mitä kevytmielisintä elintarpeiden tuhlausta. Hän pilkkasi intoamme, nimitteli meitä "saidoiksi emänniksi", mutta me annoimme hänen puhua ja hoidimme aterian taloudellista puolta omalla tavallamme.

Kuinka hauskannäköisenä hän seisoikaan siinä keittiölieden ääressä katsellen meitä! Hän oli mies jonka onnena oli tehdä toiset onnellisiksi, hän näki mielellään liikettä, elämää, runsautta ja iloa ympärillään. Me kysyimme mihin hän tahtoi istua. Hän vastasi meidän kyllä tietävän että hän oli meidän orjamme ja me hänen tyrannejaan ja että hän ei uskaltanut edes valita tuolia ilman meidän lupaamme. Niinpä asetimme talon isännän ison tuolin pitkän pöydän päähän ja istutimme hänet siihen.

Hyvin saatoimme pitää hänestä intohimoineen ja äkkimyrskyineen, kun hän aika ajoin osasi olla niin hyvä ja lauhkea kuin juuri nyt. Itse asiassa pahimpinakin hetkinä olivat vain hänen hermonsa ärtyneet eikä luonne ollut jyrkästi paha; jos tyynnytit, ymmärsit ja lohdutit häntä, oli hän kuin karitsa eikä olisi tehnyt pahaa kärpäsellekään. Vain hyvin typerälle, uppiniskaiselle ja ymmärtämättömälle hän oli vähäisessä määrin vaarallinen.

Muistaen aina uskontonsa vaatimuksia hän pani nuorimman seurueesta lukemaan pienen rukouksen ennen kuin rupesimme syömään, ja teki ristinmerkin hartaasti kuin nainen. En koskaan ennen ollut nähnyt hänen rukoilevan enkä tekevän tuota hurskasta liikettä, ja hän teki sen niin koruttomasti, niin lapsekkaan uskovana, etten voinut olla hymyilemättä mielihyvästä katsellessani häntä. Hänen katseensa kohtasi hymyilyni, hän ojensi kätensä ja sanoi:

"Antakaa minulle kätenne! Minä näen että palvelemme samaa Jumalaa samassa hengessä, vaikka eri menojen mukaan."

Enimmät herra Emanuelin opettajatovereista olivat vapaa-ajattelijoita, uskottomia ja ateisteja, monet miehiä joiden elämä ei sietänyt lähempää tarkastelua. Hän oli pikemmin kuin vanhanajan ritari, uskonnollinen omalla tavallaan ja tahraton maineeltaan. Viaton lapsuus ja kaunis nuoruus olivat turvassa hänen seurassaan. Hänellä oli voimakkaat intohimot, kiihkeät tunteet, mutta hänen puhdas kunniantuntonsa ja koruton hurskautensa olivat se väkevä taikavoima, joka piti näitä leijonia makuulla.

Aamiainen oli hilpeä ateria, eikä hilpeys ollut vain tyhjänpäiväistä räpätystä: Paul pani sen alulle, johti, hallitsi ja kohotti sitä. Hänen vilkas ja seuraarakastava luonteensa oli valloillaan kahleettomana ja pilvettömänä; sillä kun hänen ympärillään oli vain naisia ja lapsia, ei mikään voinut kiusata eikä kahlita häntä, hän sai noudattaa omaa tapaansa, ja hauska tapa se olikin.

Syötyä sai seurue vapaasti juosta ja leikkiä niityillä, muutamat vain jäivät auttamaan talon emäntää astianpesussa. Paul kutsui minut näiden joukosta ulos istumaan viereensä puun alle — josta hän saattoi nähdä koko avaralla niityllä hyppelevän lauman, ja lukemaan hänelle ääneen hänen polttaessaan sikaria. Hän istui maalaisrahilla ja minä puunjuurella. Kun minä luin (taskuklassikkoa — jotakin Corneillen näytelmää — minä en pitänyt siitä, mutta hän piti ja löysi siitä kauneutta jota minua ei koskaan saatu huomaamaan), kuunteli hän lempeän tyynesti, mikä oli sitäkin vaikuttavampaa kun hänen luonteensa yleensä oli niin kiihkeä, ja syvällinen onni täytti hänen siniset silmänsä ja tasoitti hänen leveän otsansa. Minäkin olin onnellinen — onnellinen kauniista päivästä, onnellinen hänen läsnäolostaan, onnellisin hänen ystävällisyydestään.

Hän kysyi ennen pitkää, enkö mieluummin juoksisi tovereitteni luo kuin istuisi siinä. Minä vastasin kieltävästi, olin tyytyväinen siinä missä olin. Hän kysyi olisinko aina tyytyväinen jos olisin hänen sisarensa, saadessani olla sellaisen veljen kanssa kuin hän. Minä sanoin että luulisin olevani, ja siltä minusta tuntuikin. Sitten hän kysyi, olisinko suruissani jos hän jättäisi Villetten ja lähtisi kauas pois, ja minulta putosi Corneille, enkä vastannut mitään.

" Petite soeur ",[95] hän sanoi, "kuinka kauan voisitte muistaa minua, jos olisimme erossa?"

"Sitä en voi sanoa, monsieur, koska en tiedä kuinka kauan kestää ennen kuin lakkaan muistamasta kaikkea maallista."

"Jos minun pitäisi mennä merten taa kahdeksi — kolmeksi — viideksi vuodeksi, toivottaisitteko minut tervetulleeksi palatessani?"

"Monsieur, kuinka voisin elää sillä välin?"

" Pourtant j'ai été pour vous bien dur, bien exigeant."[96]

Kätkin kasvoni kirjaan, sillä ne olivat kyynelten peitossa. Kysyin häneltä miksi hän puhui tuolla tavoin, ja hän sanoi että hän ei enää puhu niin, ja rohkaisi minua mitä herttaisimmin. Kuitenkin se lempeys, millä hän kohteli minua lopun päivää, koski jollakin tavoin sydämeeni. Se oli liian hellää. Olisin mieluummin antanut hänen olla kiivas, oikullinen ja äreä, niinkuin tavallisesti.

Kun kuuma keskipäivä saapui — sillä päivästä tuli, niinkuin odotimme, helteinen kuin kesäkuussa — kokosi hän lampaansa laitumelta ja rupesi kauniisti johtamaan meitä kotiin. Mutta meillä oli koko peninkulma käveltävänä — niin kaukana Villettestä oli talo jossa olimme syöneet aamiaista — varsinkin lapset olivat leikistä väsyneet, ja useimpia uuvutti jo pelkkä ajatus, että edessä oli keskipäivän kävely pitkin kivisiä, hehkuvia ja tomuisia viertoteitä. Tämä asia oli otettu huomioon jo edeltäpäin, ja sen varalta oli ryhdytty toimenpiteisiin. Heti talomme rajojen ulkopuolella kohtasimme kahdet tilavat ajoneuvot, jotka oli lähetetty noutamaan meitä — ne olivat juuri sitä lajia, joita vuokrataan kouluretkiä varten — niihin mahduimme kaikki, kun hyvin järjestettiin, ja tunnin kuluttua jätti herra Paul hänelle uskotun katraan onnellisesti Rue Fossettelle. Päivä oli ollut hauska, se olisi ollut täydellinen ilman tuota surumielisyyden henkäystä, joka hetkiseksi oli himmentänyt sen päivänpaisteen.

Tuo pimennys uusiutui samana iltana.

Juuri auringonlaskun aikaan näin Emanuelin astuvan ulos päätyovesta madame Beckin seurassa. He kävelivät keskikäytävällä lähes tunnin puhellen vakavasti. Monsieur näytti totiselta ja kuitenkin levottomalta, madamen ilme oli kummastunut, moittiva, epäävä.

En voinut käsittää mistä he keskustelivat, ja kun madame Beck palasi sisään pimeän tullen jättäen sukulaisensa Paulin vielä puutarhaan, sanoin itsekseni:

"Hän sanoi minua 'pikku sisareksi' tänä aamuna. Jos hän todella olisi veljeni, kuinka mielelläni menisinkään hänen luokseen juuri nyt, ja kysyisin mikä painaa hänen mieltään. Kas kuinka hän nojautuu tuohon puuhun, käsivarret ristissä ja otsa painuksissa. Hän tarvitsee lohdutusta, tiedän sen: madame ei lohduta, hän vain nuhtelee. Mutta mitä nyt?"

Siirtyen äkkiä lepotilasta toimintaan herra Paul astui suorana ja nopein askelin puutarhan poikki. Eteisen ovet olivat vielä auki, luulin että hän aikoi mennä kastamaan ruukuissa kasvavia appelsiinipuita, niinkuin hänellä väliin oli tapana, mutta pihalle tultuaan hän tekikin jyrkän käännöksen ja lähti lehtimajaa ja ensi luokan ovea kohti. Siellä ensi luokassa olin minä, sieltä olin katsellut häntä, mutta en saanut rohkeutta odottaa hänen tuloaan siellä. Hän oli kääntynyt niin äkkiä, hän kulki niin nopeasti, hän oli niin oudon näköinen; pelkuri sielussani kalpeni ja horjui, ja kuullessani pensaiden rapisevan ja hiekan narskuvan hänen tullessaan — olin tipotiessäni pakokauhun vallassa, odottamatta järjen ääntä.

Enkä pysähtynyt ennen kuin olin päässyt rukoussalin pyhäkköön, joka nyt oli tyhjä. Seisoessani siellä tykyttävin valtimoin, mielessä selittämätön epämääräinen aavistus, kuulin hänen astuvan läpi kaikkien kouluhuoneiden paiskien ovia kärsimättömästi kulkiessaan, kuulin hänen tunkeutuvan ruokasaliin, jota "hurskas iltaluku" nyt piti pyhitetyn pakkonsa alla, kuulin hänen lausuvan nämä sanat:

" Ou est mademoiselle Lucie?"[97]

Ja juuri kun kokosin rohkeuteni ja aioin mennä alas tekemään sitä mitä loppujen lopuksi hartaimmin toivoin, so. tapaamaan häntä, kuulin St. Pierren terävän äänen vastaavan hänelle liukkaasti ja valheellisesti: " Elle est au lit."[98] Ja hän lähti harmista jalkaa polkien käytävään. Siellä hänet kohtasi madame Beck, joka otti hänet haltuunsa, torui häntä, saattoi hänet katuovelle ja vihdoin lähetti pois.

Kun katuovi sulkeutui, iski minuun salaman tavoin äkillinen kummastus oman typerän menettelyni johdosta. Olin ensi hetkestä tuntenut että minua hän kaipasi, minua hän etsi, ja enkö minäkin ollut kaivannut häntä? Mikä sitten oli vienyt minut pois? Mikä oli temmannut minut hänen ulottuviltaan? Hänellä oli jotakin kerrottavaa, hän aikoi kertoa sen minulle, korvani jännittivät hermojaan kuulemaan sitä, ja minä olin tehnyt tuon luottamuksen mahdottomaksi. Olin ikävöinyt kuunnella ja lohduttaa niin kauan kuin luulin kuuntelemisen ja lohdutuksen olevan toiveiden ulkopuolella — ja tuskin oli tilaisuus äkkiä ja täysinäisenä saapunut, kun pakenin niinkuin olisin paennut minuun suunnattua turman nuolta.

Mieletön heikkouteni sai kyllä palkkansa. Sen lohdun, sen tyydytyksen sijasta, jonka olisin kenties saavuttanut — jos vain olisin voinut hillitä lamauttavan pakokauhuni ja seisoa lujana kaksi minuuttia — oli edessäni nyt kuollut tyhjyys, pimeä epäilys ja synkkä epätietoisuus.

Otin palkkani päänaluselleni ja kulutin yön laskemalla sitä.

XXXIV

MALEVOLA

Madame Beck kutsui minut luokseen torstai-iltapäivänä ja kysyi, oliko minulla mitään työtä mikä estäisi minua lähtemästä kaupungille ja toimittamasta hänelle muutamia pieniä ostoksia.

Koska olin vapaa ja asetuin hänen käytettäväkseen, annettiin minulle nyt luettelo villa-, silkki- ja koruompelulangoista jne., joita tarvittiin oppilaiden käsitöihin. Pukeuduin tavalla joka oli uhkaavan pilvisen ja hiostavan sään mukainen, ja olin juuri avaamaisillani katuoven aikoen mennä ulos, kun madamen ääni kutsui minut takaisin ruokasaliin.

"Suokaa anteeksi, meess Lucie!" hän huusi muka kiireissään, kuin olisi jokin äkillinen ajatus tullut hänen mieleensä, "mieleeni on juuri juolahtanut vielä yksi asia, ellei hyväntahtoisuuttanne ole jo liiaksi rasitettu."

Tietenkin minä olin pelkkää päinvastaisen vakuuttelua, ja madame riensi pieneen salonkiinsa, otti sieltä sievän korin, joka oli täynnä kauniita kasvihuonehedelmiä, — ruusunpunaisia, virheettömiä ja houkuttelevia — keskellä tummanvihreitä vahamaisia lehtiä ja jonkin ulkomaisen kasvin vaaleankeltaisia tähtikukkia.

"Kas tässä", hän sanoi, "se ei ole raskas eikä tuota häpeätä siistille puvullenne muka liian taloudellisena, palvelijattareen viittaavana esineenä. Tehkää minulle se palvelus, että viette tämän pienen korin madame Walravensin taloon ja lausutte onnitteluni hänen syntymäpäivänsä johdosta. Hän asuu vanhassa kaupungissa, Rue des Mages numero 3. Pelkään että pidätte kävelyä aika pitkänä, mutta onhan teillä koko iltapäivä edessänne, eikä ole mitään kiirettä. Jollette ehdi ajoissa päivälliselle, käsken säästää teidän osanne, tai Goton, jonka suosikki te olette, saa pyöräyttää jotakin erityisesti teitä varten. Teitä ei unohdeta, hyvä meess. Ja voi kuulkaas!" (hän kutsui minut vielä kerran takaisin) "pyytäkää kaikin mokomin tavata madame Walravens itse ja antakaa kori hänen omiin käsiinsä, jottei mitään erehdystä tapahtuisi, sillä hän on miltei turhantarkka ihminen. Hyvästi! Näkemiin!"

Vihdoinkin pääsin lähtemään. Ostoksien suorittaminen vei jonkin verran aikaa, tuo silkki- ja villalankojen valitseminen ja yhteensovitteleminen kun aina on vaivalloista puuhaa, mutta vihdoin pääsin luetteloni päästä päähän. Ainekset tohveleita, kellonnyörejä ja ompelukoreja varten oli valittu — lukot ja tupsut hankittu kukkaroihin — koko sekasotku sanalla sanoen poissa mielestäni, mitään muuta ei ollut jäljellä kuin hedelmäkori ja onnittelu.

Minua oikeastaan miellytti edessä oleva pitkä kävely syvälle vanhaan ja rumaan Basse-Villeen, enkä pitänyt siitä vähemmän, vaikka iltataivas kaupungin yläpuolella oli peittymässä mustansiniseen metallimassaan, joka kuumeni reunastaan ja kiihtyi vähitellen raskaan punaiseksi.

Minä pelkään suurta tuulta, koska myrsky vaatii voimanponnistusta ja toimintaa, johon minä aina vaivoin antaudun, mutta yrmeä sade, sakea lumipyry tai pimeä sadekuuro vaativat vain alistumista — itsensä ja vaatteittensa hiljaista jättämistä kastumisen varaan. Palkaksi se lakaisee suuren pääkaupungin puhtaaksi edessäsi, se antaa sinulle hiljaisen matkan pitkin leveitä suuria katuja, se verhoaa suuren kaupungin kuin itämaiseen lumoukseen, se tekee Villettestä Tadmorin. Antaa siis sateen valua, virtojen pauhata — mutta ensin minun täytyy vapautua hedelmäkoristani.

Tuntematon kello tuntemattomasta tornista (Jean Baptisten ääni oli nyt liian kaukainen voidakseen kuulua) löi juuri neljännestä vailla kuuden, kun pääsin kadulle ja taloon jonka osoitteen madame Beck oli minulle antanut. Se ei ollutkaan mikään katu, se oli pikemmin osa puistikkoa: se oli hiljainen, ruoho kasvoi leveiden harmaiden katukivien välistä, talot olivat suuria ja näyttivät hyvin vanhoilta — niiden takaa näytti kohoavan puita, joten siellä täytyi olla puutarhoja. Korkea ikä suojeli tätä aluetta, liike ja hyörinä olivat täältä karkotetut. Rikkaat miehet olivat ennen omistaneet tämän kaupunginosan, ja kerran oli mahtavuus asustanut täällä. Tuo kirkko, jonka pimeät rappeutuneet tornit vallitsivat puistikkoa, oli kunnianarvoinen ja muinoin rikas Tietäjän lipas.[99] Mutta rikkaus ja mahtavuus olivat jo ammoin levittäneet kultaiset siipensä ja lentäneet pois jättäen nämä vanhat pesänsä, kenties puutteen asunnoiksi joksikin aikaa, tai kenties virumaan tyhjinä ja kylmillään ja lahoamaan asumattomina talvien kuluessa.

Kun kuljin tuon aution torin poikki, jonka kiveystä melkein viiden-frangin suuruiset sadepisarat nyt alkoivat hitaasti pimentää, en koko sen laajuudella nähnyt mitään elonoiretta tai -merkkiä, paitsi mikä näkyi vanhan sairaan papin hahmossa, joka kumaraisena ja sauvaansa nojaten kulki ohitseni — vanhan ja rappeutuneen esikuvana. Hän oli tullut juuri siitä talosta johon minun oli mentävä, ja kun pysähdyin oven eteen heti hänen jälkeensä ja soitin kelloa, hän kääntyi katsomaan minua. Eikä hän kääntänytkään katsettaan minusta pian — ehkä hän piti minua, seisoessani siinä suvihedelmäkoreineni, vailla vanhuuden arvokkuutta, huonosti soveltuvana tuollaiseen ympäristöön. Minä tiedän, että jos nuori punakka palvelustyttö olisi tullut avaamaan minulle ovea, en olisi katsonut sellaisen olennon olevan sopusoinnussa asuntonsa kanssa, mutta kun näin edessäni hyvin paksun naisen, yllä hyvin vanhanaikainen talonpoikaispuku, johon kuului ruma ja samalla kallisarvoinen päähine pitkine pitsireunoineen, verkahame, liivit ja puukengät, jotka pikemmin muistuttivat pieniä saappaita kuin kenkiä — silloin oli mielestäni kaikki niin kuin pitikin, rauhoittavasti luonteenomaista.

Hänen kasvojensa ilme ei ollut aivan yhtä rauhoittava kuin hänen pukunsa kuosi; olen harvoin nähnyt mitään sen äkäisempää; hän tuskin vastasi kun kysyin madame Walravensia, ja luulen että hän olisi siepannut hedelmäkorin käsistäni, jollei vanha pappi olisi nilkuttanut paikalle, hillinnyt häntä ja itse kallistanut korvaansa kuulemaan sanomaani.

Hänen ilmeinen kuuroutensa teki hieman vaikeaksi saada hänet täysin ymmärtämään, että minun täytyi tavata madame Walravens ja jättää hedelmät hänen omiin käsiinsä. Vihdoin hän kuitenkin ymmärsi, että sellaiset määräykset oli minulle annettu ja että velvollisuus vaati niiden kirjaimellista täyttämistä. Hän puhutteli vanhaa palvelijatarta, ei ranskaksi vaan Labassecourin paikalliskielellä, ja sai hänet vihdoin päästämään minut tuon epävieraanvaraisen kynnyksen yli. Pappi itse saattoi minut portaita ylös, minut työnnettiin jonkinlaiseen salonkiin ja jätettiin sinne.

Huone oli avara, siinä oli kaunis vanha katto ja miltei kirkkomaiset ikkunat värillistä lasia, mutta se oli autio ja näytti lähenevän myrskyn varjossa omituisen synkältä. Sisemmällä avautui ovi pienempään huoneeseen; sen ainoan ikkunan kaihtimet olivat kuitenkin suljetut, ja syvän pimeyden läpi häämötti joitakin huonekaluja. Huvittelin koettamalla keksiä mitä nuo esineet olivat, ja erityisesti kiinnitti huomiotani erään seinämaalauksen ääriviivat.

Yhtäkkiä tuo maalaus näytti ikään kuin väistyvän, suureksi ihmeekseni se järkkyi, se vaipui, se kääriytyi kokoon ja hävisi, ja sen hävitessä tuli näkyviin holvattu oviaukko, joka johti holvattuun käytävään salaperäisine kiertoportaineen. Sekä käytävä että portaat olivat kylmää kiveä, ilman mattoja ja maalauksia. Noilta maanalaisilta portailta kuului lähenevää kopsetta kuin keppi olisi iskenyt niihin, pian lankesi portaisiin varjo, ja viimeiseksi kaikista huomasin erään olennon.

Vai oliko se mikään olento, tuo ilmestys joka lähestyi minua, tuo kappale joka pimensi osan oviaukkoa?

Se tuli lähelle ja minä näin sen hyvin. Aloin ymmärtää missä olin. Hyvin saattoi tämän vanhan puistikon nimenä olla Tietäjäin puistikko — hyvin saattoi noilla kolmella vanhalla tornilla, jotka vallitsevat sitä, olla kummisetinä kuolleen ja pimeän taiteen kolme salaperäistä tietäjää. Harmaantunut lumous vallitsi täällä, jokin taika oli avannut minulle tarujen maan — tuo pimeä kammio, tuo häviävä maalaus, tuo holvikäytävä kiviportaineen — kaikki ne kuuluivat satuun. Vieläkin selvempänä kuin nämä näyttämölaitteet seisoi edessäni päähenkilö — Kuningunda, velhonainen! Malevola, paha haltijatar. Minkälainen hän oli?

Hän saattoi olla kolme jalkaa pitkä, mutta hänellä ei ollut minkäänlaista vartaloa, hänen kätensä lepäsivät päällekkäin ja puristivat velhomaisen norsunluusauvan kultaista nuppia. Hänen kasvonsa olivat leveät, lujat, mutta niiden paikka ei ollut olkapäillä, vaan rinnan edessä; hänellä ei näyttänyt olevan kaulaa ollenkaan; olisin sanonut että hänen piirteissään eli sata vuotta, ja hänen silmissään ehkä vielä enemmän — hänen viekkaissa epäystävällisissä silmissään, joiden päällä oli paksut harmaat kulmakarvat ja ympärillä lyijynkarvaiset luomet. Kuinka tuimasti ne katselivatkaan minuun, täynnä eräänlaista tympeätä vastenmielisyyttä.

Tällä olennolla oli yllään kullalla kirjailtu kirkkaansininen puku, helakka kuin gentianan kukkanen, siinä koristeena isokuvioinen silkkipitsi, puvun päällä kallisarvoinen koreareunainen huivi, joka oli hänelle niin suuri, että sen moniväriset hetaleet viistivät lattiaa. Mutta hänen vahvin kohtansa olivat jalokivet: hänellä oli pitkät välkkyvät korvarenkaat, joiden kiilto ei voinut olla lainattu, eikä väärä, hänellä oli sormuksia luurangon-sormissaan, paksuja kultavanteita, joissa säteili kiviä — purppuraa, vihreätä ja veripunaista. Tuo kyttyräselkäinen hullu kääpiö oli koristeltu kuin raakalaiskuningatar.

" Que me voulez-vous?"[100] hän kysyi karkealla äänellä, joka pikemmin muistutti vanhaa miestä kuin vanhaa naista, ja tottakin, hänen leuassaan törrötti hopeinen parta.

Minä annoin korin ja sanoin asiani.

"Siinäkö kaikki?" hän kysyi.

"Siinä kaikki", sanoin minä.

"Totisesti se ei maksanut vaivaa", hän vastasi. "Palatkaa madame Beckin luo ja sanokaa hänelle, että minä kyllä voin ostaa hedelmiä, kun tahdon, et quant à ses félicitations, je m'en moque!"[101] Ja tämä kohtelias rouva käänsi selkänsä.

Juuri kun hän kääntyi, jyrähti ukkonen, ja salaman väläys valaisi leveälti salonkia ja sisähuonetta. Satu näytti jatkuvan luonnonvoimien asianmukaisella säestyksellä. Vaeltaja, joka oli tullut houkutelluksi lumottuun linnaan, kuulee taian herättämän myrskyn nousevan ulkona.

Mitä oli minun kesken tätä kaikkea ajateltava madame Beckistä? Hänellä oli ihmeellisiä tuttavuuksia, hän kantoi tervehdyksiään ja lahjojaan ainoalaatuiselle alttarille, ja pahaenteiseltä näytti hänen palvelemansa kummallisen olennon käytös. Tuolla meni pois tuo yrmeä Sidonia, kompuroiden ja vavisten kuin ruumiillistunut halvaus, kopistellen norsunluusauvallaan mosaiikkilattiaan ja mutisten ilkeästi hävitessään näkyvistä.

Sade valui virtanaan, taivaankansi painui matalalle, pilvet, jotka hetki sitten olivat olleet punertavia, olivat nyt kaiken mustuutensa kautta muuttuneet kuolemankalpeiksi, ikään kuin olisivat kauhuissaan. Vaikka äsken kerskailinkin etten muka pelkää rankkasadetta, ei minua juuri haluttanut mennä ulos tuohon vesisuihkuun. Salamakin leimahteli hyvin vihaisesti, ukkonen jyrisi hyvin lähellä, rajuilma oli keskittynyt aivan Villetten päälle, se näytti puhjenneen keskitaivaalta, se syöksyi suoraan alas. Haaraiset vinot salamat lävistivät kohtisuoraan vesivirtoja, punaiset vinkkuraviivat risteilivät läpi metallin valkoisen suihkeen, ja tämä kaikki puhkesi taivaalta, joka voimiensa runsaudessa oli pelottava ja synkkä.

Jätin madame Walravensin tylyn salongin ja lähdin hänen kylmään porraskäytäväänsä. Tasanteella oli istuin, odotin siinä. Joku liukui pitkin suoraan yläpuolella olevaa käytävää; se oli tuo vanha pappi.

"Siinä ei mademoisellen pidä istua", hän sanoi. "Hyväntekijämme olisi pahoillaan, jos tietäisi että vierasta kohdellaan niin hänen talossaan."

Ja hän pyysi niin vakavasti minua palaamaan salonkiin, että en voinut muuta kuin totella, jollen tahtonut olla epäkohtelias. Pienempi huone oli paremmin kalustettu ja asuttavampi kuin iso, ja sinne hän minut vei. Vetämällä kaihtimen hieman syrjään hän paljasti näkyviin huoneen, joka oli pikemmin rukouskappeli kuin budoaari; se oli hyvin juhlallinen pieni huone, joka pikemmin näytti omistetun pyhäinjäännöksille ja muistoille kuin tarkoitetun nykyistä käytäntöä ja mukavuutta varten.

Kunnon isä istahti ikään kuin pitääkseen minulle seuraa, mutta keskustelemisen sijasta hän ottikin esiin kirjan, kiinnitti katseensa sen sivuihin ja liikutteli huuliaan kuiskaten — se kuului rukoukselta tai litanialta. Keltainen sähköinen valo taivaalta kultasi hänen kaljua päätään, mutta hänen vartalonsa jäi varjoon — syvään ja purppuraiseen; hän istui liikkumattomana kuin veistos ja näytti unohtaneen minut rukouksiensa tähden. Hän katsahti ylös vain silloin kun vihaisempi salama tai kovempi jyrinä ilmaisi lähenevää vaaraa, eikä hän silloinkaan kohottanut katsettaan pelosta, vaan nähtävästi kunnioituksesta. Minäkin olin kunnioituksen vallassa, mutta koska ei mikään orjamainen kauhu lannistanut minua, olin vapaa ajattelemaan ja tekemään havaintoja.

Totta puhuen aloin kuvitella että pappivanhus muistutti tuota isä Silasta, jonka edessä olin polvistunut Béguinage-kirkossa. Ajatus oli epämääräinen, sillä olin nähnyt rippi-isäni vain hämärissä ja sivultapäin, mutta kuitenkin olin huomaavinani yhdennäköisyyttä ja luulin myös tuntevani hänen äänensä. Kun katselin häntä, ilmaisi hän kohottamalla kerran katseensa, että hän tunsi tarkastukseni; käännyin silloin katselemaan huonetta, jolla myös oli oma puoleksi salaperäinen mielenkiintonsa.

Vanhuuttaan kellastuneen, omituisesti koristellun norsunluisen ristin vieressä, joka kallistui tummanpunaisen rukous jakkaran yli ja johon asianmukaisesti kuului kallisarvoinen messukirja ja mustapuinen rukousnauha, riippui maalaus jonka himmeät ääriviivat olivat jo ennen kiehtoneet katsettani — taulu joka liikkui, putosi pois seinän mukana ja hävisi kuin harhakuva. Hämärässä olin pitänyt sitä madonnankuvana; kirkkaammassa valossa se osoittautui nunnanpuvussa olevan naisen kuvaksi. Kasvot olivat miellyttävät vaikkakaan eivät kauniit, ne olivat kalpeat ja nuoret ja niitä varjosti suru tai huono terveys. Sanon vieläkin, että ne eivät olleet kauniit eivätkä edes henkevät, niiden rakastettavuus oli heikon ruumiin, toimettomien intohimojen, hiljaisten tapojen rakastettavuutta. Kuitenkin katselin taulua kauan, enkä muuta voinut kuin katsoa.

Vanha pappi, joka ensin oli näyttänyt mielestäni niin kuurolta ja sairaalta, oli kuitenkin mahtanut säilyttää aistimensa siedettävässä kunnossa. Niin kirjaansa syventyneeltä kuin hän näyttikin, kohottamatta edes päätään ja kääntämättä katsettaan, mikäli minä käsitin, huomasi hän kuitenkin mikä kohta kiinnitti huomiotani, ja lausui hitaalla selvällä äänellä nämä neljä huomautusta sen johdosta:

"Hän oli paljon rakastettu."

"Hän antoi itsensä Jumalalle."

"Hän kuoli nuorena."

"Häntä muistetaan vielä, itketään vielä."

"Tuoko vanha rouva, madame de Walravens, suree häntä?" kysyin ja luulin parantumattomassa surussa keksineeni avaimen samaisen rouvan toivottomaan pahantuulisuuteen.

Isä pudisti päätään puolittain hymyillen.

"Ei, ei", hän sanoi, "maailmannaisen rakkaus lastensa lapseen saattaa kyllä olla suuri ja hänen surunsa heidän kuolemastaan vilpitön, mutta vain kihlattu sulho, jolta Kohtalo, Usko ja Kuolema ovat kolminkertaisesti kieltäneet yhteenliittymisen onnen, suree tappiotaan sillä tavoin kuin Justine Marieta vieläkin surraan."

Minusta tuntui, että kunnon isä miltei toivoi että hänelle tehtäisiin kysymyksiä, ja niinpä kysyin kuka oli menettänyt ja kuka vielä suri Justine Marieta. Vastaukseksi sain oikean pienen romanttisen tarinan, joka kerrottiin aika vaikuttavasti nyt jo asettuvan myrskyn säestyksellä. Minun täytyy sanoa, että siitä olisi voinut tehdä paljon todellisemmin vaikuttavan, jos siinä olisi ollut vähemmän ranskalaista rousseaumaista hempeämielisyyttä ja pitkäpiimäisyyttä ja vähän enemmän terveellistä välinpitämättömyyttä vaikutelmasta. Mutta arvoisa isä oli ilmeisesti ranskalainen syntyperältään ja kasvatukseltaan (tulin yhä varmemmaksi hänen yhdennäköisyydestään rippi-isäni kanssa) — hän oli todella Rooman poika, ja kun hän nosti silmänsä, katseli hän minua kulmainsa alta terävämmin ja ovelammin kuin olisi luullut mahdolliseksi seitsemänkymmenen vuoden väsymykselle ja raihnaudelle. Kuitenkin uskon että hän oli hyvä vanha mies.

Tämän tarinan sankari oli muuan hänen entinen oppilaansa, jota hän nyt sanoi hyväntekijäkseen ja joka, niin kävi ilmi, oli rakastanut tuota kalpeata Justine Marieta, rikkaiden vanhempien tytärtä, aikana jolloin hänen omat maalliset mahdollisuutensa olivat sellaiset, että hänellä oli oikeus tavoitella hyvillä myötäjäisillä varustettua kättä. Oppilaan isä — aikoinaan rikas pankkiiri — oli tehnyt vararikon, kuollut ja jättänyt jälkeensä vain velkoja ja puutetta. Poikaa kiellettiin silloin ajattelemasta Justine Marieta, ja varsinkin tuo vanha isoäiti-noita, jonka olin nähnyt, madame de Walravens, oli vastustanut liittoa koko luonteensa kiivaudella, jonka ruumiillinen viallisuus väliin teki suorastaan demoniseksi. Lempeä Marie ei ollut kyllin petollinen ollakseen uskoton, mutta ei myöskään kyllin voimakas ollakseen aivan uskollinen rakastetulleen; hän hylkäsi ensimmäisen sulhasensa, mutta kieltäytyi suostumasta toiseen, jolla oli painavampi kukkaro, vetäytyi luostariin ja kuoli siellä noviisiaikanaan.

Haihtumaton tuska näytti vallanneen uskollisen sydämen, joka rakasti häntä, ja tämän rakkauden ja surun todellisuus kuvailtiin tavalla joka liikutti minuakin, kun kuuntelin.

Muutamia vuosia Justine Marien kuoleman jälkeen oli häviö kohdannut hänenkin kotiaan. Hänen isänsä joka nimellisesti oli ollut jalokiviseppä mutta myös käynyt paljon kauppaa pörssissä, oli joutunut osalliseksi johonkin liikeyritykseen, joka oli tuottanut häpeätä ja vienyt vararikkoon. Hän kuoli suruun ja häpeään. Hänen vanhalle kyttyräselkäiselle äidilleen ja surevalle vaimolleen ei jäänyt penniäkään, ja hekin olisivat voineet kuolla puutteeseen, mutta heidän tytärvainajansa halveksittu sulhanen, tuo uskollinen sydän riensi ihmeen uhrautuvana näiden naisten avuksi kuullessaan heidän asemastaan. Hän palkitsi heidän häpeämättömän ylpeytensä puhtaimmalla armeliaisuudella — hankki heille kodin, piti heistä huolta ja auttoi heitä niin että oma poika ei olisi tehnyt sitä hellemmin ja tehokkaammin. Äiti — itse asiassa hyvä nainen — kuoli siunaten häntä, mutta tuo kummallinen ja jumalaton, rakkaudeton ja ihmisiä vihaava isoäiti eli vielä, kokonaan tuon uhrautuvaisen miehen turvissa. Naista joka oli tuhonnut hänen elämänsä, murskannut hänen toiveensa ja tuominnut hänet rakkauden ja kotionnen asemesta pitkään suruun ja ilottomaan yksinäisyyteen, tuota naista hän kohteli kunnioittaen kuin hyvä poika lempeätä äitiään. Hän oli tuonut mummon tähän taloon, "ja täällä", jatkoi pappi vilpittömien kyynelten kihotessa hänen silmiinsä, "täällä hän on antanut turvapaikan myös minulle, vanhalle opettajalleen, ja Agnekselle, isänsä perheen iäkkäälle palvelijattarelle. Meidän ylläpidoksemme ja toisia hyväntekeväisyystarkoituksia varten tiedän hänen uhraavan kolme neljännestä tuloistaan, ja vain yhdellä neljänneksellä hän hankkii itselleen leivän ja mitä vaatimattomimmat mukavuudet. Tämän järjestelmän kautta hän on tehnyt itselleen mahdottomaksi mennä koskaan naimisiin: hän on antautunut Jumalalle ja enkelimorsiamelleen aivan kuin hän olisi pappi niinkuin minäkin."

Isä oli kuivannut kyynelensä ennen kuin lausui nämä viimeiset sanat, ja lausuessaan niitä hän hetkiseksi suuntasi silmänsä omiini. Minä tajusin tämän katseen huolimatta sen verhotusta luonteesta, tuossa hetkellisessä väläyksessä oli tarkoitus joka hämmästytti minua.

Nuo katolilaiset ovat kummallisia olentoja. Sellainen heidän joukossaan, josta et tiedä enempää kuin Perun viimeisestä Inka-heimon jäsenestä tai Kiinan ensimmäisestä keisarista, tuntee sinut ja kaikki mikä sinua koskee, ja hänellä on syynsä sanoa sinulle niin ja niin, kun luulit hänen sanojensa lähtevän hetken välittömästä vaikutelmasta, ja hänellä on omat suunnitelmansa toimittaa sinut määrättynä päivänä määrätylle paikalle määrätynlaisiin olosuhteisiin, kun koko järjestely sinun kypsymättömässä mielessäsi näyttää vain sattumalta tai välttämättömyyden seuraukselta. Madame Beckin lahja ja asia, jotka niin äkkiä olivat juolahtaneet hänen mieleensä, minun yksinkertainen lähettitoimeni Tietäjätorilla, vanhan papin satunnainen laskeutuminen portaita alas ja kulku puistikon poikki, hänen saapumisensa avukseni kun vanha palvelijatar tahtoi lähettää minut pois, hänen ilmaantumisensa taas porraskäytävään, tuloni hänen huoneeseensa, muotokuva, ystävällisesti kerrottu tarina — kaikki nämä pienet tapahtumat, jos otti ne sellaisinaan, näyttivät toisistaan riippumattomilta kuin kourallinen irtonaisia helmiä, mutta pujoteltuina tuon nopean ja viekkaan jesuiittakatseen läpi ne riippuivat perättäin pitkässä sarjassa kuin helmet rukousnauhassa. Missä oli liitoskohta, missä tuon luostarimaisen kaulakoristeen pieni lukko? Näin ja tunsin liittymisen, mutta en vielä voinut keksiä liitoskohtaa tai -keinoa.

Kenties se miettimispuuska, johon nyt olin vajonnut, näytti hieman epäilyttävältä hajamielisyydessään. Hän keskeytti lempeästi:

"Mademoiselle", hän sanoi, "toivon ettei teidän tarvitse kulkea kauas näitä likomärkiä katuja pitkin?"

"Enemmän kuin puolen peninkulmaa."

"Te asutte —"

"Rue Fossetten varrella."

"Ei kai" (hyvin vilkkaasti) "ei kai madame Beckin kasvatuslaitoksessa?"

"Siinä juuri."

"Sittenhän" (hän löi kätensä yhteen) "sittenhän tunnette jalon oppilaani, minun Paulini?"

"Herra Paul Emanuelin, kirjallisuuden professorin?"

"Hän se juuri on, eikä kukaan muu."

Seurasi lyhyt hiljaisuus. Yhdistävä lukko näytti äkkiä tulleen selville, tunsin sen sopivan paikalleen.

"Onko herra Paul juuri se henkilö, josta olette puhunut?" kysyin minä nyt. "Hänkö on teidän oppilaanne ja madame Walravensin hyväntekijä?"

"Niin, ja Agneksen, vanhan palvelijattaren, ja lisäksi" (erityisen painokkaasti) "hän oli ja on tuon taivaan pyhimyksen — Justine Marien — sulho, vilpitön, uskollinen ja iäinen."

"Ja kuka, isä, olette te?" jatkoin, ja vaikka korostinkin kysymystä, oli sen esittäminen melkein turha, sillä olin jo tätä ennen täysin varautunut vastaukseen.

"Minä, tytär, olen isä Silas, se Pyhän Kirkon arvoton poika, jota te kerran kunnioititte jalolla ja liikuttavalla luottamuksella avaten minulle sydämenne syvyydet ja mielenne sisimmät aivoitukset, mielenne, jonka johtamista ainoan oikean uskon hyväksi minä totisesti halajan. Enkä ole päiväksikään kadottanut teitä näkyvistäni enkä tunniksikaan lakannut tuntemasta teitä kohtaan syvää mielenkiintoa. Rooman kurin alaisena, sen korkean harjoituksen muovailemana, sen terveellisten oppien oksistamana, innon elähyttämänä, jota vain se voi antaa — minä tunnen elävästi mikä olisi ollut hengellinen asemanne, mikä käytännöllinen arvonne, ja minä kadehdin kerettiläisyydeltä sen saalista."

Tämä näytti minusta aivan erityiseltä asianhaaralta — melkein jo itsekin tunsin olevani tuossa tilassa, kurin alaisena, muovailtavana, harjoitettavana, oksitettavana jne. "Eipä niinkään", ajattelin itsekseni, mutta en ruvennut vastustelemaan vaan istuin sangen kauniisti.

"Ei kai herra Paul asu täällä?" kysyin, palaten aiheeseen joka minusta tuntui tarkoituksenmukaisemmalta kuin mitkään hurjat luopumus-unelmat.

"Ei, hän tulee vain silloin tällöin palvomaan rakasta pyhimystään ja osoittamaan kunnioitusta sille jota nimittää äidikseen. Hänen omaan asuntoonsa kuuluu vain kaksi huonetta, hänellä ei ole palvelijaa, ja kuitenkaan hän ei suostu siihen että madame Walravens luopuisi noista loistavista jalokivistä, jotka näitte hänen yllään ja joista hän lapsellisesti ylpeilee, ne kun ovat hänen nuoruudenkoristeitaan ja viimeinen muisto hänen poikansa, jalokivikauppiaan, rikkaudesta."

"Kuinka usein", mumisin itsekseni, "onkaan tuolta mieheltä, tuolta Emanuelilta, puuttunut ylevämielisyyttä pikkuasioissa, ja kuinka suuri hän kuitenkin on suurissa asioissa!"

Myönnän kuitenkin, etten lukenut hänen suuruutensa ilmauksiin hänen ripittäytymistään enkä pyhimystenpalvelustaan.

"Kuinka kauan on siitä kun tuo nainen kuoli?" kysyin katsoen Justine Marieta.

"Kaksikymmentä vuotta. Hän oli vähän vanhempi kuin herra Emanuel, joka silloin oli hyvin nuori, sillä hän ei vielä ole paljon yli neljänkymmenen."

"Sureeko hän häntä vielä?"

"Hänen sydämensä on sureva häntä aina; olennaisinta Emanuelin luonteessa on — uskollisuus."

Tämä sanottiin huomattavan painokkaasti.

Ja nyt puhkesi aurinko paistamaan kalpeana ja vetisenä; satoi vieläkin hiukan, mutta ei enää myrskynnyt: tuo kuuma taivaanlaki oli auennut ja syössyt maahan salamansa. Jos olisin vielä viivytellyt, olisin tuskin päässyt palaamaan päiväsaikaan, ja niinpä nousin, kiitin isää hänen vieraanvaraisuudestaan ja kertomuksestaan, sain vastaukseksi suopean " pax vobiscum ", jonka otin ystävällisesti vastaan, koska se tuntui lähtevän todellisesta hyväntahtoisuudesta, mutta vähemmän pidin salaperäisestä lauseesta, joka seurasi sitä:

"Tytär, sinusta tulee mitä sinusta täytyy tulla!" — mikä oraakkelin lause sai minut kohauttamaan olkapäitäni niin pian kuin pääsin oven ulkopuolelle. Harvat meistä tietävät mitä meistä on tuleva, mutta päättäen kaikesta mikä tähän asti oli tapahtunut, voin hyvällä syyllä toivoa eläväni ja kuolevani nuhteettomana protestanttina, sillä "Pyhässä Kirkossa" oli sisässä onttoutta ja päällä loistoa, joka houkutteli minua vain keskinkertaisesti. Kulkiessani mietin monta asiaa. Olkoon katolisuus mitä tahansa, on olemassa hyviä katolilaisia: tämä mies, Emanuel, näytti kuuluvan parhaimpiin. Vaikka hänessä olikin hiven taikauskoa ja vaikka pappisviekkaus vaikutti häneen, oli hän ihmeellinen hellässä uskollisuudessaan, hurskaassa antaumuksessaan, uhrautuvaisuudessaan ja rajattomassa armeliaisuudessaan. Sieti nähdä vain, millä tavoin Rooma asiamiestensä kautta kohteli näitä ominaisuuksia, hoivasiko se niitä niiden itsensä ja Jumalan tähden, vai kiskoiko se niistä korkoa ja petkuttiko etuja itselleen.

Kun ehdin kotiin, oli auringonlaskun aika. Goton oli ystävällisesti säästänyt minulle osan päivällisruoasta, minkä tarvitsinkin. Hän kutsui minut pieneen huoneeseen syömään, ja madame Beck ilmestyi sinne pian tuoden minulle lasin viiniä.

"No", aloitti hän hihittäen, "minkälaisen vastaanoton saitte madame Walravensilta? Hän on hullunkurinen, eikö niin?"

Minä kerroin mitä oli tapahtunut ja toistin sanasta sanaan kohteliaat terveiset, jotka oli jätetty vietävikseni.

" Oh la singulière petite bossue!"[102] hän nauroi. "Ja voitteko kuvitella että hän vihaa minua, koska luulee minun rakastuneen serkkuuni Pauliin, tuohon pikku pyhimykseen, joka ei uskalla liikahtaakaan ilman rippi-isänsä lupaa! Sitä paitsi" (hän jatkoi) "vaikka hän kuinka tahtoisi mennä naimisiin — joko minun tai jonkun toisen kanssa — ei hän voi, sillä hänellä on jo liian suuri perhe elätettävänään, äiti Walravens, isä Silas, rouva Agnes ja koko liuta nimettömiä köyhiä. Ei ole toista miestä, joka sillä tavoin sälyttäisi harteilleen taakkoja, suurempia kuin jaksaa kantaa, ja vapaaehtoisesti alistuisi hyödyttömiin vastuksiin. Sitä paitsi hän hautoo mielessään romanttista ajatusta jostakin kalpeakasvoisesta Marie Justinesta — personnage assez niaise à ce que je pense "[103] (sellainen oli madamen jumalaton huomautus) "joka on ollut pyhimyksenä taivaassa tai jossakin muualla nämä kaksikymmentä vuotta ja jonka luo hän aikoo mennä vapaana kaikista maisista siteistä, puhtaana kuin lilja, niinkuin hän sanoo. Oi, te nauraisitte jos tietäisitte edes puolet herra Emanuelin oikuista ja kummallisuuksista! Mutta minähän estän teitä nauttimasta virvokkeita, joita varmaan tarvitsette, hyvä meess. Syökää illallisenne, juokaa viininne, oubliez les anges, les bossues, et surtout, les professeurs — et bon soir."[104]

XXXV

VELJEYTTÄ

" Oubliez les professeurs." Niin sanoi madame Beck. Madame Beck oli viisas nainen, mutta hänen ei olisi pitänyt lausua näitä sanoja. Se oli erehdys. Sinä iltana hänen olisi pitänyt jättää minut tyyneksi, ei kiihtyneeksi, välinpitämättömäksi, omastani ja toisten mielestä eristetyksi — ilman ajatusyhteyttäkään tuon toisen henkilön kanssa, joka minun tuli unohtaa.

Unohtaa hänet? Ah, he tekivät viisaan suunnitelman saadakseen minut unohtamaan hänet — nuo rikkiviisaat! He näyttivät minulle kuinka hyvä hän oli, he tekivät rakkaasta pikku miehestäni tahrattoman pienen sankarin. Ja sitten he olivat lörpötelleet hänen lempimistavastaan. Millä keinoin olisin tähän päivään asti voinut päästä varmuuteen siitä, osasiko hän ylimalkaan rakastaa vai eikö?

Olin tuntenut hänet mustasukkaiseksi, epäluuloiseksi, olin nähnyt hänessä eräänlaista hellyyttä, oikkuilua — lempeyttä joka tuli kuin lämmin ilma, ja armeliaisuutta joka haihtui kuin varhainen kaste hänen ärtyisyytensä kuumuuden kuivaamana: siinä kaikki mitä minä olin nähnyt. Ja nyt he, isä Silas ja Modeste Maria Beck (että nämä kaksi toimivat yksissä neuvoin, sitä en epäillyt), avasivat hänen sydämensä salakammiot — näyttivät minulle yhden suuren rakkauden, tämän etelämaisen luonteen nuoruuden lapsen, joka oli syntynyt niin voimakkaana ja täydellisenä että se nauroi itse Kuolemaa, halveksi sen vähäpätöistä hyökkäystä aineeseen, pysyi kiinni kuolemattomassa hengessä ja oli voitokkaana ja uskollisena pitänyt vartiota haudan ääressä kaksikymmentä vuotta.

Tämä oli tehty — eikä se ollut mitään onttoa tunteen hemmottelua, vaan hän oli antanut osoituksen uskollisuudestaan omistamalla parhaan tarmonsa epäitsekkääseen tarkoitukseen ja todistanut sen rajattomin persoonallisin uhrauksin: hän kunnioitti niitä, jotka kerran olivat olleet rakkaita hänen rakastetulleen — hän oli jättänyt koston sikseen ja ottanut ristin kannettavakseen.

Mitä taas Justine Mariehin tulee, tiesin mikä hän oli laatuaan aivan yhtä hyvin kuin jos olisin nähnyt hänet. Tiesin että hän oli kylläkin hyvä, madame Beckin koulussa oli hänenlaisiaan tyttöjä — flegmaatikkoja — kalpeita, hitaita, toimettomia, mutta hyväsydämisiä, pahaan kykenemättömiä, ilman erityistä taipumusta hyväänkään.

Jos hänellä oli enkelin siivet, tiesin kyllä kenen runollinen mielikuvitus oli ne luonut. Jos hänen otsallaan loisti sädekehän kirkas heijastus, tiesin kenen silmäterien tulessa tuon pyhän liekin hohde oli syntynyt.

Pitikö minun sitten säikähtää Justine Marieta? Oliko kuolleen kalpean nunnan kuva nouseva ikuiseksi esteeksi välillemme? Ja mitä oli sanottava hyväntekeväisyydestä, joka nieli hänen maallisen omaisuutensa? Mitä hänen sydämestään, joka oli vannoutunut puhtauteen?

Madame Beck, isä Silas, teidän ei olisi pitänyt aiheuttaa näitä kysymyksiä? Ne olivat samalla syvin hämmennys, lujin haitta ja kirpein yllyke mitä koskaan olin tuntenut. Yöt päivät koko viikon ajan — kun nukuin, näin niistä unta, ja kun heräsin, olivat nuo kaksi kysymystä heti mielessäni. Koko maailmassa ei ollut niihin mitään vastausta, ei muualla kuin siinä missä eräs tumma pieni mies seisoi, istui, käveli, piti luentoja, rosvomaisen kreikkalaisiakin alla ja murheellisen päällystakin sisässä, joka oli täynnä mustetahroja eikä niinkään vähän tomuinen.

Tuon Rue de Magesissa käyntini jälkeen tahdoin nähdä hänet taas. Minusta tuntui — nyt kun tiesin mitä tiesin — että hänen ilmeensä olisi selvempää ja mielenkiintoisempaa luettavaa kuin koskaan ennen, ja ikävöin lukea siitä tuota alkuperäistä antaumusta, tuota puoleksi ritarin puoleksi pyhimyksen jalomielisyyttä, jota papin kertomus hänen luonteessaan edellytti. Hänestä oli tullut kristitty sankarini, ja tahdoin tarkata häntä siinä valossa.

Suotuisa tilaisuus ei ollutkaan hidas saapumaan; uudet vaikutelmani saivat kestää kokeen jo seuraavana päivänä. Niin, minulle myönnettiin kohtaus "kristityn sankarini" kanssa — kohtaus joka ei ollut kovinkaan sankarillinen eikä tunteikas eikä raamatullinen, mutta vilkas kylläkin omalla tavallaan.

Kello kolmen tienoissa iltapäivällä ensi luokan rauha — jonka näennäisesti turvasi madame Beckin tyyni hallitsijan valta, kun tämä omassa persoonassaan antoi täsmällistä ja hyödyllistä oppituntia — tämä rauha, minä sanon, järkähti äkkiä, kun muuan päällystakki syöksyi hurjana sisään.

Kukaan ei tällä hetkellä ollut tyynempi kuin minä. Madame Beckin läsnäolo helpotti vastuutani, hänen yksitoikkoinen äänensä rauhoitti ja hänen selvä esityksensä (sillä hän opetti hyvin) miellytti ja kohotti. Istuin kumartuneena pulpettini ääressä ja piirsin — so. jäljensin taidokasta piirrosta pyrkien tunnontarkasti viimeistelemään jäljennöstäni alkuperäisen mukaan, sillä se oli minun käytännöllinen käsitykseni taiteesta, ja ihmeellistä kyllä tuotti tämänlaatuinen työ minulle suurta nautintoa, ja saatoin jäljentää omituisen koukeroisia kiinalaisia teräs- ja mezzotinta-piirroksia — taideteoksia joiden arvo oli suunnilleen sama kuin yhtä monen hiuskoriste-työn, mutta minä ajattelin niistä suuria siihen aikaan.

Mikä oli hätänä? Piirustukseni, siveltimeni, kallisarvoinen jäljennökseni rutistettiin erääseen kouraan ja ne katosivat näkyvistäni, minut itse ravistettiin tai kiskottiin tuolistani niinkuin yksinäinen ja kuivanut muskottipähkinä, jonka kiivastunut kokki ravistaa mausterasiasta. Hurja päällystakki tempasi tuolini toisen ja pulpettini toisen hihansa alle ja kantoi ne pois, seuraavassa silmänräpäyksessä minä seurasin kalustoa, kahden minuutin kuluttua sekä kalusto että minä olimme istutetut keskelle suurta salia — se oli viereinen avara huone, jota harvoin käytettiin muulloin kuin tanssiharjoituksissa ja virsitunneilla — istutetut siihen pontevuudella joka näytti karkottavan etäisimmätkin toiveet siitä, että koskaan saisimme lupaa siirtyä takaisin paikoillemme.

Kun olin osittain tointunut säikähdyksestäni, huomasin lähelläni kaksi miestä — minun kai pitäisi sanoa herrasmiestä — toinen tumma, toinen vaalea, toisella miltei sotilaallisen jäykkä ulkomuoto ja yllä reunuksilla koristettu lievetakki, toisen ulkoasu ja käytös lähenteli pikemmin ylioppilaan tai taiteilijan huolettomuutta, molemmilla kukoistavan komeat viikset sekä poski- ja leukaparta. Herra Emanuel seisoi hieman syrjässä heistä, hänen käytöksensä ja katseensa ilmaisivat väkevää kiukkua ja hän ojensi kätensä puhujanlava-liikkeeseensä.

"Mademoiselle", hän sanoi, "teidän asianne on todistaa näille herroille, että minä en ole valehtelija. Teidän tulee parhaan kykynne mukaan vastata kysymyksiin joita he teille tekevät. Teidän tulee myös kirjoittaa aiheesta jonka he valitsevat. Heidän silmissään minä nähtävästi olen periaatteeton petturi. Minä kirjoitan aineita ja väärennän niihin taitavasti oppilaitteni nimet ja kerskailen niistä muka heidän tekeminään. Te olette osoittava tämän syytöksen vääräksi."

Voi taivas! Siinähän tuo näytetutkinto, jota niin kauan olin välttänyt, iski päälleni kuin salamanleimaus. Nämä kaksi hienoa lievetakkista viiksiniekkaa, ylenkatseellista henkilöä, eivät olleet muuta kuin poikakoulun keikarimaisia opettajia — herrat Boissec ja Rochemorte — kaksi kylmäveristä narria ja pedanttia, epäilijää ja pilkkakirvestä. Nähtävästi Paul oli liian pikaisesti näyttänyt jotakin minkä minä olin kirjoittanut — jotakin jota hän minun kuulteni ei ollut ikipäivinä kiittänyt tai edes maininnut ja jonka minä luulin unohtuneen. Sepustus ei ollut vähääkään merkillinen, se vain tuntui merkilliseltä verrattuna ulkomaalaisten koulutyttöjen tuotteiden keskitasoon, kun taas englantilaisessa oppilaitoksessa siihen tuskin olisi kiinnitetty huomiota. Herrat Boissec ja Rochemorte olivat katsoneet soveliaaksi ruveta epäilemään sen alkuperäisyyttä ja vihjailemaan että muka oli tehty vilppiä. Minun piti nyt todistaa totuuden puolesta ja kestää heidän tutkimustensa kidutus.

He alkoivat klassikoista. Kuollut tyhjyys. He jatkoivat Ranskan historiasta. Tuskin erotin merovingeja Pharamondista. He tutkivat minua erinäisissä "-ologioissa" ja saivat vastaukseksi yhä saman päänpudistuksen ja muuttumattoman " Je n'en sais rien."[105]

Paljon puhuvan hiljaisuuden jälkeen he siirtyivät asioihin jotka kuuluvat yleiseen sivistykseen, ja ottivat esille pari kysymystä jotka tunsin varsin hyvin ja joita olin usein miettinyt. Emanuel, joka tähän asti oli katsellut kohtausta pimeänä kuin talvipäivänseisaus, kirkastui hieman. Hän luuli minun nyt osoittavan etten sentään ollut aivan hullu.

Hän sai tietää erehdyksensä. Vaikka älysin nopeasti vastaukset noihin kysymyksiin ja mieleni täyttyi kuin tulvehtiva lähde — niin ajatukset olivat siinä, mutta ei sanoja. Joko en voinut tai en tahtonut puhua — en varmaan tiedä kumpaako: osaksi kai olivat hermoni menneet sekaisin, osaksi oli mielialani tärvelty.

Kuulin toisen tutkijani — sen jolla oli reunuksilla koristettu lievetakki — kuiskaavan toverilleen: " Est-elle donc idiote?"[106]

"On", ajattelin, "tylsämielinen hän on ja tylsämielisenä pysyy sellaisille kuin te."

Mutta minä kärsin — kärsin kauheasti, näin pelon sumentavan Paulin otsaa, ja hänen silmistään puhui kiihkeä mutta samalla surullinen moite. Hän ei tahtonut uskoa että minulta kokonaan puuttui yleissivistystä, hän uskoi että voisin olla sukkela jos tahtoisin.

Vihdoin, helpotukseksi hänelle, opettajille ja itselleni minä sopersin:

"Hyvät herrat, teidän on paras antaa minun mennä, ette hyödy minusta mitään. Niinkuin sanotte, minä olen tylsämielinen."

Olisin suonut voivani puhua tyynesti ja arvokkaasti tai että minulla olisi ollut älyä hillitä kieleni, mutta tuo katala kieli horjahti ja takertui. Nähdessäni tuomarien sinkoavan Emanueliin kovan ja voitonriemuisen katseen ja kuullessani oman ääneni tuskastuneen värinän, puhkesin henkeä salpaavaan itkuun. Mielenliikutukseni oli paljon enemmän kiukkua kuin surua: jos olisin ollut mies ja väkevä, olisin voinut haastaa tuon parin siinä paikassa taisteluun — mutta se oli mielenliikutusta, ja mieluummin olisin maistanut ruoskaa kuin näyttänyt sitä.

Nuo kyvyttömät! Eivätkö he heti voineet nähdä vasta-alkajan kömpelöä kättä tuossa tekeleessä, jota he sanoivat väärennykseksi. Aihe oli klassikoista. Kun Paul saneli lyhyen kertomuksen, jota kirjoitelmani tuli käsitellä, kuulin sen ensimmäistä kertaa. Aihe oli minulle outo, eikä minulla ollut mitään aineksia sen käsittelyä varten. Mutta minä hankin kirjoja, luin tosiseikkoja, rakentelin taidokkaan luurangon todellisuuden kuivista luista, vaatetin ne sitten ja koetin puhaltaa niihin elämää, ja tämä viimeinen yritys tuotti minulle nautintoa. Minulla oli paljon vaivaa ja huolta ennen kuin tosiseikkani oli löydetty, valittu ja sopivasti yhdistetty, enkä voinut levätä etsinnästäni ja ponnistuksistani ennen kuin olin tyytyväinen anatomisen työni täsmällisyyteen. Voimakas sisäinen vastenmielisyyteni virheitä ja erehdyksiä kohtaan teki minut joskus kykeneväksi välttämään perin pahoja pukkeja, mutta tieto ei ollut päässäni, valmiina ja kypsänä, sitä ei ollut kylvetty keväällä, kasvatettu kesällä, korjattu talteen syksyllä ja säilytetty aitassa talvella. Mitä ikinä tarvitsin, se minun oli etsittävä ulkoa tuoreeltaan kuin sylintäydet ruohoa, jonka leikkelin ruukkuun vihreänä. Herrat Boissec ja Rochemorte eivät älynneet sitä. He erehtyivät luulemaan työtäni kypsän kouluviisaan työksi.

He eivät vielä tahtoneet antaa minun mennä, minun piti istua kirjoittamaan heidän nähtensä. Kun kastoin kynäni musteeseen vapisevin käsin, silmät puolisokaistuina ja kyynelissä, alkoi toinen tuomareistani teeskennellä jonkinlaista anteeksipyyntöä tuottamastaan tuskasta.

"Me toimimme vain totuuden hyväksi. Emme tahdo loukata teitä", hän sanoi.

Viha antoi minulle voimaa. Sanoin vain: "Esittäkää aihe, monsieur."

Rochemonte mainitsi aiheen "Inhimillinen oikeus".

Inhimillinen oikeus! Mitä minä osasin kirjoittaa siitä? Tyhjä, kylmä käsite, joka ei herättänyt minussa ainoatakaan innoittavaa ajatusta, ja tuossa seisoi herra Paul, surullisena kuin Saul ja totisena kuin Job, ja hänen syyttäjänsä riemuitsivat.

Näitä kahta minä katsoin. Kokosin rohkeuteni ilmoittaakseni heille, etten aikonut kirjoittaa enkä puhua enää sanaakaan heidän mielikseen, että heidän aiheensa ei miellyttänyt eikä heidän läheisyytensä innoittanut minua ja että siitä huolimatta jokainen joka heitti epäilyksen varjonkaan herra Emanuelin kunniaan, solvaisi sitä totuutta, jonka esitaistelijoita he sanoivat olevansa. Minä aioin sanoa tämän kaiken, kun äkkiä valo välähti muististani.

Nämä kahdet kasvot, jotka katselivat pitkän tukan, viiksien ja poskiparran metsän keskeltä — nämä kahdet kylmät mutta julkeat, epäluotettavat mutta itserakkaat kasvot — olivat samat kasvot, juuri samat jotka olivat ilmestyneet eteeni täydessä kaasuvalossa erään porttikäytävän pylväiden takaa ja pelottaneet minut puolikuolleeksi tuona lohduttomana iltana, jolloin saavuin Villetteen. Nämä juuri, siitä olin täysin varma, olivat samat sankarit, jotka olivat ajaneet ystävättömän muukalaisen eksyksiin ja uuvuksiin, ajaneet takaa läähättävää läpi kokonaisen kaupunginosan.

"Hyvätkin neuvonantajat", ajattelin. "Puhtaat nuorison johtajat! Jos 'Inhimillinen oikeus' olisi sitä mitä sen pitäisi olla, saisitte te kaksi tuskin vain pitää nykyistä paikkaanne ja nauttia nykyistä luottamustanne."

Kun kerran olin saanut ajatuksen, ryhdyin työhön. "Inhimillinen oikeus" ilmestyi eteeni novellin verhossa — punakka pyylevä muori kädet puuskassa. Näin hänet talossaan, joka oli oikea sekasotkun pesä: palvelijat tulivat pyytämään häneltä neuvoa tai apua, jota hän ei antanut, kerjäläiset odottivat hänen ovellaan ja näkivät nälkää ilman että heitä huomattiin, parvi sairaita ja riitaisia lapsia ryömi hänen jaloissaan ja parkui hänen korviinsa pyytäen huomiota, myötätuntoa, hoitoa, apua. Kunnon nainen ei välittänyt tästä kaikesta vähääkään. Hänellä oli oma lämmin tuolinsa tulen ääressä, oma lohdutuksensa lyhyessä mustassa piipussa ja pullossa, jossa oli rouva Sweenyn ilolientä, hän poltti ja särpi ja nautti paratiisistaan, ja jos vain jokin huuto noiden kärsivien sielujen joukosta tunkeutui liian vihlovana hänen korviinsa, sieppasi muorikulta hiilihangon tai uuniluudan, ja jos rauhanhäiritsijä oli heikko, vääryyttä kärsivä ja sairas, eukko rauhoitti häntä aika pontevalla tavalla, mutta jos häiritsijä oli voimakas, vilkas ja väkivaltainen, hän vain uhkasi, upotti sitten kätensä syvään taskuunsa ja viskasi lattialle anteliaan sateen sokerikaramelleja.

Sellainen oli kyhäelmäni "Inhimillisestä oikeudesta", jonka kiireimmiten riipustin paperiin ja asetin herrojen Boissecin ja Rochemorten käytettäväksi. Emanuel luki sen olkani yli. Odottamatta mitään selvityksiä kumarsin kolmikolle ja poistuin.

Koulutuntien jälkeen sinä päivänä Paul ja minä kohtasimme taas toisemme. Tietenkään ei kohtaus alussa sujunut tasaisesti, minulla oli varis kynittävänä hänen kanssaan — tuota väkinäistä tutkintoa ei ilman muuta voinut sulattaa. Kirpeä sananvaihto päättyi siten, että minä sain nimen " une petite moqueuse et sans-coeur " [107] ja että monsieur toistaiseksi lähti tiehensä.

Koska en halunnut hänen kokonaan häviävän — tahdoin vain hänen tuntevan ettei sellaista puuskaa, johon hän sinä päivänä oli antautunut, voinut aivan rankaisematta suvaita — en ollut suruissani kun vähäistä myöhemmin näin hänet lehtimajassa puutarhatyössä. Hän lähestyi lasiovea, minä lähestyin myös. Puhelimme kukista joita kasvoi sen ympärillä. Vähitellen monsieur laski pois lapionsa, vähitellen hän aloitti keskustelun, siirtyi toisiin aiheisiin ja kosketti vihdoin mielenkiintoista kysymystä.

Tietoisena siitä, että hänen senpäiväistä tekostansa erikoisesti saattoi syyttää kummalliseksi, Paul puolittain pyyteli anteeksi. Hän niin ikään puolittain katui epätasaisia oikkujaan pitkin aikaa, mutta viittasi kuitenkin siihen, että hänen suhteensa pitäisi tehdä erinäisiä myönnytyksiä. "Mutta", hän sanoi, "sitä tuskin voin odottaa teiltä, neiti Lucy, tehän ette tunne minua, asemaani ettekä tarinaani."

Hänen tarinansa. Tartuin sanaan heti ja kehitin ajatusta.

"En, monsieur", vastasin. "Tietenkään, kuten sanotte, en tunne tarinaanne enkä asemaanne, en uhrauksianne enkä mitään suruistanne, vastuksistanne, kiintymyksistänne tai uskollisuudestanne. Oi en, en tiedä teistä mitään, olette minulle vallan vieras."

"Häh?" mumisi hän kohottaen hämmästyneenä kulmakarvojaan.

"Tiedättehän, monsieur, minä näen teidät vain luokalla — ankarana, dogmaattisena, tuittupäisenä, vallanhimoisena. Kuulen teitä mainittavan kaupungilla toimeliaaksi ja itsepäiseksi, nopeaksi tekemään aloitteita, kärkkääksi johtamaan, mutta hitaaksi kuulemaan toisten mieltä ja vaikeaksi saada taipumaan. Teidänlaisellanne miehellä, jolla ei ole mitään siteitä, ei voi olla mitään kiintymyksiäkään, ja kun ei kukaan ole riippuvainen teistä, olette myös vailla velvollisuuksia. Me kaikki, joiden kanssa joudutte tekemisiin, olemme pelkkiä koneita, joita viskelette sinne tänne pitämättä lukua heidän tunteistaan. Etsitte hauskuutta julkisuudesta, iltakynttilän valossa, ja tämä koulu ja tuo poikakoulu tuolla ovat työpajojanne, joissa valmistatte oppilaiksi nimitettyä tavaraa. En edes tiedä missä asutte, ja tietenkin pidän selvänä että teillä ei ole kotia ja ettette sellaista tarvitsekaan."

"Minä olen saanut tuomioni", sanoi hän. "Mielipiteenne minusta on juuri sellainen kuin luulinkin. Teidän mielestänne minä en ole ihminen enkä kristitty. Teidän silmissänne olen vailla kiintymystä ja uskontoa, ilman ystävyys- tai perhesiteitä, ilman periaatteiden ja uskollisuuden ohjausta. Hyvä on, mademoiselle, sellainen on palkkamme tässä elämässä."

"Te olette filosofi, monsieur, kyynillinen filosofi" (ja minä silmäilin hänen päällystakkiaan, jonka himmeätä hihaa hän suoraa päätä rupesi harjaamaan kädellään), "halveksitte ihmissuvun heikkouksia — olette sen koreilunhalun yläpuolella — riippumaton sen mukavuuksista."

" Et vous, Mademoiselle, vous êtes proprette ei douillette, et affreusement insensible, par-dessus le marché."[108]

"Mutta totisesti, monsieur, nyt tulen ajatelleeksi että täytyyhän teidän sentään asua jossakin. Sanokaa minulle missä, ja kertokaa minkälainen palvelusväki teillä on."

Hän työnsi alahuulensa pelottavasti eteenpäin, mikä merkitsi mitä jyrkintä ylenkatsetta, ja puhkesi sanomaan:

" Je vis dans un trou! Minä elän rotkossa, neiti — luolassa jonne te ette pistäisi nirsoa nenäänne. Kerran, kun halpamaisesti häpesin kertoa koko totuutta, puhuin tuossa poikakoulussa olevasta 'lukuhuoneestani'. Tietäkää nyt että tuo 'lukuhuone' on koko asumukseni, se on makuuhuoneeni ja salonkini. Ja mitä 'palvelusväkeeni' tulee" (hän matki ääntäni) "on heitä kymmenen ja tässä he ovat."

Ja hän levitti tylysti suoraan silmieni eteen kymmenen sormeansa.

"Minä kiillotan kenkäni", jatkoi hän hurjana. "Minä harjaan päällystakkini."

"Ei, monsieur, on liiankin ilmeistä, että sitä ette koskaan tee", pistin minä väliin.

"Minä teen itse vuoteeni ja hoidan talouteni, syön päivällistä ravintolassa, illalliseni pitää itse huolta itsestään, päiväni ovat työteliäitä ja rakkaudettomia, yöni pitkiä ja yksinäisiä, olen kesytön, partainen ja munkkimainen, eikä kukaan nykyisin elävä tässä maailmassa rakasta minua, lukuunottamatta paria vanhaa sydäntä, jotka ovat kuluneet niinkuin omanikin, ja joku harva olento, vaivainen, kärsivä, köyhä sekä kukkaron että hengen puolesta, olento jota tämän maailman valtakunnat eivät tunnusta omakseen, mutta jolle kumoamaton testamentti on määrännyt perinnöksi taivaan valtakunnan."

"Ah, monsieur, kyllä minä tiedän."

"Mitä te tiedätte? Yhtä ja toista, sen kyllä uskon, mutta minusta ette tiedä mitään, Lucy!"

"Minä tiedän että teillä on hauska vanha talo hauskassa vanhassa Basse-Villen puistikossa — miksi ette mene asumaan sinne?"

"Häh?" mumisi hän taas.

"Minä pidin siitä paljon, monsieur, pidin sen portaista, jotka veivät ovelle, päädyn harmaista kiviliuskoista, huojuvista puista sen takana — ne olivat oikeita puita eivätkä pensaita — tummia, korkeita, iäkkäitä puita. Ja tuo rukouskammio-budoaari — tekisitte siitä työhuoneen itsellenne, se on niin hiljainen ja rauhallinen."

Hän katsoi minuun tiukasti, puoleksi hymyillen puoleksi punastuen. "Mistä olette onkinut tietoonne tuon kaiken? Kuka on kertonut teille?" hän kysyi.

"Ei kukaan ole kertonut. Olenko nähnyt unta, monsieur, vai mitä luulette?"

"Voinko minä tunkeutua teidän näkyihinne? En voi arvata naisen ajatuksia hänen ollessaan valveilla, vielä vähemmän hänen kuvittelujaan hänen nukkuessaan."

"Jos se on unta, näin unessani ihmisolentoja yhtä hyvin kuin talonkin. Näin papin, vanhuuttaan kumaraharteisen ja harmaan, ja palvelijattaren joka hänkin oli vanha ja omituisennäköinen, ja rouvan, loistavan mutta eriskummallisen, hänen päänsä ulottui tuskin kyynärpäähäni — hänen loistonsa olisi sopinut herttuattarelle. Hänen pukunsa oli säihkyvä kuin lasuurikivi — hänen huivinsa oli tuhannen frangin arvoinen, hänen yllään oli niin loistavia koruja etten koskaan ole nähnyt sellaista kimallusta, mutta hänen vartalonsa oli kuin katkaistu ja taivutettu kaksinkerroin. Hän näytti myös jo päässeen yli ihmisiän tavallisten rajojen ja ehtineen vuosiin jotka ovat vain surua ja vaivaa. Hänestä oli tullut ärtyinen, miltei pahansuopa, mutta nähtävästi joku välitti hänestä hänen heikkouksissaan — joku antoi anteeksi hänen velkansa toivoen itse saavansa velkansa anteeksi. He asuivat yhdessä, nuo kolme ihmistä — emäntä, kappalainen, palvelija — kaikki vanhoja, kaikki heikkoja, kaikki saman ystävällisen siiven suojassa."

Hän peitti kädellään kasvojensa yläosan, mutta ei kätkenyt suutaan, ja sen tienoilla näin ilmeen josta pidin.

"Minä näen että olette tunkeutunut salaisuuksiini", hän sanoi, "mutta kuinka se on tapahtunut?"

Minä kerroin hänelle — kerroin kuinka minut oli lähetetty asialle, kuinka myrsky oli pidättänyt minua perillä, kerroin rouvan tylyydestä ja papin ystävällisyydestä. "Kun istuin odottamassa sateen lakkaamista, lyhensi isä Silas aikaani kertomalla erään tarinan", sanoin.

"Tarinan? Minkä tarinan? Isä Silas ei ole mikään kertoja."

"Kerronko monsieur'lle sen tarinan?"

"Kertokaa, alkakaa alusta. Antakaa minun kuulla neiti Lucyn ranskankieltä — parasta tai huonointa — en välitä kumpaako. Antakaa tulla vain hyvä kourallinen muukalaisuuksia ja runsas annos saarivaltakunnan ääntämistä."

"Monsieur ei saa kuulla mitään mittasuhteiltaan vaateliasta kertomusta, eikä kertojan kuva tule siihen sekaantumaan. Mutta minä sanon teille nimen — 'Papin oppilas'."

"Pyh!" sanoi hän, ja tumma puna väritti hänen ennestäänkin tummia poskiaan. "Hyvä vanha isä ei olisi voinut keksiä huonompaa aihetta; se on hänen heikko kohtansa. Mutta mitä sanottiin 'Papin oppilaasta'?"

"Oh, yhtä ja toista."

"Voitte yhtä hyvin sanoa mitä. Aion saada tietää."

"Kerrottiin oppilaan nuoruudesta, oppilaan miehuudesta — hänen ahneudestaan, kiittämättömyydestään, leppymättömyydestään, epävakaisuudestaan. Sellainen huono oppilas, monsieur! — niin kiittämätön, kylmäsydäminen, epäritarillinen, anteeksiantamaton!"

" Et puis?"[109] hän sanoi ja otti sikarin.

" Et puis ", jatkoin, "hän sai kokea onnettomuuksia jotka eivät herätä sääliä — kesti ne tavalla jota ei kannata ihailla — kärsi vääryyksiä jotka eivät herätä myötätuntoa, ja kosti lopulta perin epäkristillisesti kokoamalla tulisia hiiliä vastustajansa pään päälle."

"Ette vielä ole kertonut kaikkea", sanoi Paul.

"Melkein kaikki, luullakseni, olen kertonut isä Silaksen tarinan pääkohdat."

"Olette unohtanut yhden — sen mikä koski oppilaan kiintymyksen puutetta — hänen kovaa, kylmää, munkkimaista sydäntään."

"Tottakin, minä muistan nyt. Isä Silas sanoi todellakin että oppilaan kutsumus oli miltei kuin papin — että hänen elämäänsä pidettiin pyhitettynä."

"Mitkä siteet tai velvollisuudet sen aiheuttivat?"

"Menneisyyden siteet ja nykyisyyden laupeudentyöt."

"Teillä on siis selvillä koko asema?"

"Olen nyt kertonut monsieur'lle kaiken mitä minulle kerrottiin."

Kului pari miettivää minuuttia.

"No nyt, mademoiselle Lucy, katsokaa minuun ja vastatkaa minulle yhteen kysymykseen sen totuuden mukaisesti, jota en usko teidän koskaan tietoisesti loukkaavan. Nostakaa silmänne, katsokaa minua silmiin, älkää epäröikö, älkää pelätkö luottaa minuun — minä olen mies johon voi luottaa."

Minä nostin silmäni.

"Kun nyt tunnette minut perin pohjin — kaiken menneisyyteni, kaiken edesvastuuni — kun jo kauan olette tuntenut virheeni, voimmeko te ja minä vielä olla ystäviä?"

"Jos monsieur tarvitsee minusta ystävän, olen iloinen että saan hänestä ystävän."

"Mutta minä tarkoitan läheistä ystävää — tuttua ja oikeata — sukulaista kaiken paitsi veren puolesta? Tahtooko neiti Lucy tulla sisareksi hyvin köyhälle, kahlehditulle, taakkojen rasittamalle miehelle?"

En osannut vastata hänelle sanoilla, mutta luulen että sentään vastasin. Hän otti käteni, jonka oli hyvä painautua hänen kätensä turviin. Hänen ystävyytensä ei ollut epävarma ja häilyvä suosionosoitus, kylmä ja etäinen toive, niin hauras tunne ettei kestänyt sormenkaan painoa. Minä tunsin heti (tai luulin tuntevani) että se oli luja ja turvallinen kuin kallio.

"Kun puhun ystävyydestä, tarkoitan todellista ystävyyttä", hän jatkoi painokkaasti, ja saatoin tuskin uskoa että niin vakavat sanat olivat onnellistaneet korviani, osasin tuskin uskoa että hänen hyvä ja huolestunut katseensa oli todellisuutta. Jos hän todella halusi minun luottamustani ja arvonantoani ja todella tahtoi antaa minulle omansa — niin, silloin ei mielestäni elämä voinut tarjota mitään enempää eikä parempaa. Siinä tapauksessa oli minusta tullut voimakas ja rikas: silmänräpäyksessä olin tullut pysyvän onnelliseksi. Saadakseni tästä varmuuden, lujittaakseni ja sinetöidäkseni sen kysyin:

"Onko monsieur aivan tosissaan? Luuleeko hän todellakin tarvitsevansa minua ja voivansa välittää minusta kuin sisaresta?"

"Aivan varmaan", hän sanoi, "yksinäisen miehen kuten minun, jolla ei ole sisarta, täytyy olla iloissaan kun voi löytää jonkun naisen sydämestä sisaren puhdasta kiintymystä."

"Ja uskallanko luottaa monsieur'n arvonantoon? Uskallanko puhua hänelle kun minua haluttaa?"

"Pienen sisaren täytyy itsensä kokea", sanoi hän, "minä en anna mitään lupauksia. Hänen täytyy kiusoitella ja koetella oikukasta veljeään kunnes on saanut hänet mihin haluaa. Loppujen lopuksi en ole niinkään taipumatonta ainesta eräissä käsissä."

Kun hän puhui, tuotti hänen äänensä sävy ja hänen nyt lempeiden silmiensä loiste minulle sellaista nautintoa, jota totisesti en ollut koskaan tuntenut. En kadehtinut keltään tytöltä hänen ihailijaansa, keltään morsiamelta hänen sulhastaan, keltään vaimolta hänen miestään, minä tyydyin tähän vapaaehtoiseen ja uhrautuvaan ystävääni. Jos hän vain osottautuisi luotettavaksi, ja hän näytti luotettavalta, mitä voisinkaan kaivata hänen ystävyytensä lisäksi? Mutta jos kaikki sulaisi kuin unelma, niin kuin kerran ennen oli tapahtunut —

" Qu'est-ce donc? Mikä on?" sanoi hän, kun tämän ajatuksen paino lankesi sydämelleni, varjo kasvoilleni. Minä sanoin sen hänelle, ja hetkisen äänettömyyden ja miettiväisen hymyn jälkeen hän kertoi kuinka samanlainen pelko — että muka minä väsyisin häneen, niin oikukkaaseen ja vaikealuonteiseen mieheen — oli kummitellut hänen mielessään enemmän kuin päivän, enemmän kuin kuukauden. Kuullessani tämän valtasi mieleni tyyni rohkeus. Uskalsin omasta puolestani lausua rauhoittavan sanan. Sitä sanaa ei ainoastaan suvaittu, vaan pyydettiin saada kuulla se uudelleen. Olin kovin onnellinen — omituisen onnellinen — saadessani tehdä hänet varmaksi, tyytyväiseksi, levolliseksi. Eilen en vielä olisi uskonut että maailmassa on ja että elämä voi tarjota sellaisia hetkiä kuin ne harvat, joita nyt vietin. Lukemattomia kertoja oli kohtalonani nähdä aavistetun surun saapuvan pimeänä, mutta nähdä onnen, jota en ollut osannut toivoakaan, hahmottuvan, tulevan luokseni ja käyvän hetki hetkeltä todellisemmaksi, se oli tosiaankin uusi kokemus.

"Lucy", puhui Paul hiljaa ja piti vielä kättäni, "näittekö erään muotokuvan vanhan talon budoaarissa?"

"Minä näin, muotokuvan joka oli maalattu seinälaudoitukseen."

"Nunnan muotokuvan?"

"Niin."

"Kuulitteko hänen tarinansa?"

"Kuulin."

"Muistatteko mitä näimme tuona iltana lehtimajassa?"

"En koskaan unohda sitä."

"Ettehän liittänyt yhteen noita kahta ajatusta, sehän olisi hulluutta?"

"Minä ajattelin tuota näkyä kun katselin muotokuvaa, ja se oli aivan totta."

"Ettehän kuvitellut ja ettehän rupea kuvittelemaan", hän jatkoi, "että pyhimys taivaassa häiritsee rauhaansa maallisilla kilpailijoilla? Protestantit ovat harvoin taikauskoisia, tällaiset sairaat kuvittelut eivät toki ahdistane teitä?"

"En tiedä mitä ajatella tästä asiasta, mutta minä uskon että tuolle näennäiselle salailmiölle aikanaan saadaan täysin luonnollinen selitys."

"Epäilemättä, epäilemättä. Sitä paitsi ei kukaan hyvä, elossa oleva nainen — vielä paljon vähemmän puhdas ja onnellinen henki — häiritsisi sellaista ystävyyttä kuin meidän — n'est-il pas vrai?"[110]

Ennen kuin ehdin vastata, syöksyi Fifine Beck luoksemme punaposkisena ja maltittomana ja huusi että minua tarvittiin. Hänen äitinsä oli lähdössä kaupungille erään englantilaisen perheen luo, ja minua tarvittiin tulkiksi. Keskeytys oli kylläkin paikallaan: pahaa on joka päivä tarpeeksi, tällä hetkellä oli hyvääkin riittämiin. Olisin kuitenkin mielelläni kysynyt Paulilta, askartelivatko nuo "sairaat kuvittelut", joilta hän varotti minua, hänen omissa aivoissaan.

XXXVI

ERIPURAISUUDEN OMENA

Paitsi Fifine Beckin äitiä oli toisellakin mahdilla sana sanottavana Paulille ja minulle ennen kuin tuo ystävyyden liitto saattoi tulla hyväksytyksi. Meitä valvoi nukkumaton silmä: Rooma piti kateellisesti silmällä poikaansa sen salaperäisen ristikon kautta, jonka edessä minä kerran olin polvistunut ja jota Emanuel joka kuukausi lähestyi — rippituolin liukkaan seinämän kautta.

"Miksi olit niin iloinen päästessäsi Paulin ystäväksi?" kysyy lukija. "Eikö hän jo kauan ole ollut ystäväsi? Eikö hän ollut antanut näytettä toisensa jälkeen eräänlaisesta tunteiden puolueellisuudesta?"

Oh, oli kyllä, mutta kuitenkin oli minusta hauska kuulla hänen niin vakavasti sanovan että hän oli läheinen, todellinen ystäväni. Minä pidin hänen vaatimattomista epäilyistään, hänen herkästä alistuvaisuudestaan — tuosta luottamuksesta, joka kaipasi kiintymystä johonkin ja joka oli kiitollinen kun sitä opetettiin kiintymään. Hän oli nimittänyt minua "sisareksi". Se oli hyvä. Niin, hän sai nimittää minua miksi tahtoi niin kauan kuin hän luotti minuun. Olin kernaasti hänen sisarensa — sillä ehdolla että hän ei joskus pyytänyt minua olemaan samassa suhteessa tulevaan vaimoonsa, ja koska hän oli hiljaisesti lupautunut jäämään naimattomaksi, näytti sellaisesta pälkähästä olevan vähän vaaraa.

Enimmän osan seuraavaa yötä mietin sen illan kohtausta. Odotin hartaasti aamunkoittoa ja kuuntelin sitten koska kello soisi. Noustuani ja pukeuduttuani moitin rukouksia ja aamiaista hitaiksi ja kaikkia tunteja verkkaisiksi, kunnes vihdoin saapui kirjallisuudentunnin hetki. Halusin tarkemmin päästä tuntemaan tätä veljeysliittoa, tahdoin huomata missä määrin veljellisesti hän käyttäytyisi uudelleen tavattaessa, kokea minkä verran sisarellisuutta oli omissa tunteissani, ja saada selville oliko minussa sisaren rohkeutta ja hänessä veljen vilpittömyyttä.

Hän tuli. Elämä on niin järjestettyä että itse tapaus ei voi vetää eikä vedä vertoja odotukselle. Koko sinä päivänä hän ei lähestynyt minua kertaakaan. Tuntinsa hän piti ehkä hieman hiljaisemmin kuin tavallisesti, lempeämmin ja myös vakavammin. Hän oli isällinen oppilailleen, mutta hän ei ollut veljellinen minulle. Ennen kuin hän lähti luokasta, odotin saavani hymyilyn, jollen sanaa. En saanut kumpaakaan: osakseni tuli vain nyökkäys — kiireinen, ujo.

Tämä etäisyys, päättelin, on satunnaista — se ei ole tahallista. Kärsivällisyyttä vain, ja se katoaa. Mutta se ei kadonnut, sitä jatkui päiväkausia, se lisääntyi. Minä tukahutin hämmästykseni ja nielin kaikki muut mieleeni pyrkivät tunteet.

Syystäkin voin kysyä kun hän tarjosi veljeyttään: "Saanko luottaa teihin?" Syystä voi hän, epäilemättä tuntien luonteensa, pidättäytyä kaikista vakuutuksista. Tottakin, hän oli käskenyt minua itse kokemaan — kiusottelemaan ja koettelemaan häntä. Turha määräys! Nimellinen ja tarpeeton etuoikeus! Toiset naiset käyttäkööt sellaista! Mikään minun kyvyissäni ja vaistoissani ei asettanut minua tuohon urheaan joukkoon. Yksin jätettynä olin passiivinen, hylättynä vetäydyin syrjään, unohdettuna — huuleni eivät lausuisi, silmäni eivät sinkahuttaisi muistutusta. Laskuissani oli nähtävästi ollut jokin erehdys, ja odotin kunnes aika sen selvittäisi.

Mutta päivä tuli jolloin hänen, kuten tavallista, piti antaa minulle oppitunti. Hän oli jo kauan jalomielisesti uhrannut minulle yhden illan seitsemästä tutkien silloin mitä edellisen viikon aikana olin eri aineissa oppinut ja valmistaen työtä seuraavaksi viikoksi. Tällöin oli kouluhuoneeni missä milloinkin, riippuen siitä missä oppilaat ja toiset opettajat sattuivat olemaan, vähin aivan lähellä heitä, hyvin usein isossa toisessa luokassa, jossa oli helppoa löytää hiljainen nurkka, kun hälisevät päiväoppilaat olivat poissa ja harvalukuiset sisäoppilaat istuivat ryhmässä opettajanpöydän ympärillä.

Tuona tavallisena iltana, kuullessani tavallisen kellonlyönnin, kokosin kirjani ja paperini, kynäni ja musteeni ja lähdin isoon luokkahuoneeseen.

Luokassa ei ollut ketään, ja siihen lankesi kylmä synkkä varjo, mutta avonaisten kaksoisovien läpi näkyi nelikulmainen eteinen, joka oli täynnä oppilaita ja valoa. Eteiseen ja ihmisjoukkoon valoi länsiaurinko hehkuaan. Se hehkui niin punaisena ja eloisana, että seinien värit ja pukujen eri vivahdukset näyttivät kaikki sulaneen yhdeksi lämpimäksi hohteeksi. Tytöt istuivat töittensä tai läksyjensä ääressä, keskellä heidän ryhmäänsä seisoi Emanuel puhellen hyväntuulisesti erään opettajan kanssa. Hänen tummassa päällystakissaan, hänen sysimustassa tukassaan leikitteli monta tulipunaista värivivahdusta, hänen espanjalaiset kasvonsa, kun hän käänsi niitä hetkeksi, vastasivat auringon eloisaan suudelmaan eloisalla hymyllä. Asetuin paikalleni erään pulpetin ääreen.

Pomeranssipuut ja kaikki kasvit, jotka olivat täynnä loistavia kukkia, nauttivat niin ikään auringon nauravasta suopeudesta. Ne olivat nauttineet siitä kaiken päivää ja pyysivät nyt vettä. Emanuel harrasti puutarhatyötä, hän piti taimien hoitamisesta ja kasvattamisesta. Ajattelin tavallisesti että työskentely kasvien parissa, lapio tai vesikannu kädessä, tyynnytti hänen hermojaan, se oli ajanvietettä johon hän usein turvautui, ja nytkin hän katsahti pomeranssipuihin, kurjenpolviin, loisteliaisiin kaktuksiin, ja elähytti niitä kaikkia raikkaudella jota ne janoonsa tarvitsivat. Hänen huulensa pitelivät sillä välin rakasta sikaria, tuota elämän ensimmäistä ja tärkeintä ylellisyyskapinetta (hänelle); sen siniset savurenkaat kiemurtelivat aika sievästi kukkien keskellä illan valossa. Hän ei enää puhunut oppilaille eikä opettajattarille, mutta hän puheli helliä sanoja pienelle 'lintukoirattarelle' (jos saa tekaista sanan), joka nimellisesti kuului taloon mutta itse asiassa piti häntä isäntänään, ollen kiintyneempi häneen kuin kehenkään talon asukkaaseen. Hieno, silkkinen, rakastava ja rakastettava pikku koira se oli sipsutellessaan siinä hänen vieressään ja katsellen ilmeikkäin kiintynein silmin hänen kasvoihinsa, ja kun hän väliin leikillä pudotti kreikkalaislakkinsa tai nenäliinansa, kyyristyi koira pudonneen esineen viereen kuin mikäkin pienoisleijona, joka vartioi kuningaskunnan lippua.

Kasveja oli paljon, ja koska tuo harrastelija-puutarhuri haki kaiken veden kaivosta pihalta, venyi hänen työnsä hieman pitkäaikaiseksi. Suuri koulunkello tikutti edelleen. Se löi jo toisenkin tunnin. Auringonlaskun hohde hälveni nelikulmaisesta eteisestä ja sen nuorekkaasta ryhmästä. Päivä oli painumassa. Huomasin että tunnistani tulisi sinä iltana hyvin lyhyt, mutta pomeranssipuut, kaktukset ja kameliat olivat nyt kaikki saaneet palveluksensa. Oliko minun vuoroni?

Voi, puutarhassa oli vieläkin hoidettavia kukkia — suosikkiruusuja, eräitä valiokukkia, ja pikku Sylvien iloinen haukunta ja vikinä seurasi etenevää päällystakkia pitkin käytäviä. Panin pois osan kirjoistani, en tulisi tarvitsemaan niitä kaikkia, istuin ja ajattelin ja vasten tahtoani pyysin armoa hämyltä, joka hiipien tunkeutui sisään.

Sylvie tuli vielä kerran näkyviin iloisesti hypellen ja ilmoittaen siten päällystakin paluun, vesikannu laskettiin kaivon viereen, se oli täyttänyt tehtävänsä, ja kuinka olinkaan iloinen! Monsieur pesi kätensä pienessä kivialtaassa. Nyt ei enää ollut aikaa lukutunnille, rukouskellon täytyi soida ennen pitkää, mutta me tapaisimme kuitenkin, hän puhuisi, saisin tilaisuuden lukea hänen silmistään hänen ujoutensa arvoituksen. Pesun päätyttyä hän seisoi paikallaan, järjesteli hitaasti kalvosimiaan ja katseli uutta kuuta, joka sarvineen hohti kalpeana opaalinvärisellä taivaalla ja loi heikkoa välkettä Jean Baptisten ruusuikkunaan. Sylvie seurasi miettiväisenä hänen mielialaansa, hiljaisuus alkoi harmittaa sitä, se vinkui ja hyppi särkeäkseen sen.

"Pikku vaatelias", sanoi hän, "sinua ei sitten saa unohtaa hetkeksikään, siltä näyttää."

Hän nosti koiran käsivarsilleen, käveli laiskasti pihan poikki vain kyynärän päähän siitä ikkunarivistä, jonka erään ikkunan takana minä istuin. Hän käveli viivytellen, hyväili koiraa sylissään ja antoi sille helliä nimiä hellällä äänellä. Päätyoven portailla hän kääntyi, katsoi vielä kerran kuuta, harmaata tuomiokirkkoa, katsoi yli etäisten torninhuippujen ja talonkattojen, jotka häipyivät yösumun siniseen mereen, maistoi hämärän suloista hengähdystä ja silmäili puutarhan verhottua kukoistusta, sitten hän äkkiä katsoi taakseen, ja hänen silmiensä terävä katse viilsi luokkahuoneiden valkoisia seiniä, pyyhkäisi pitkää ikkunariviä. Luulin että hän kumarsi, mutta jos niin oli, ei minulla ollut aikaa vastata hänen tervehdykseensä. Silmänräpäys vain ja hän oli poissa, ja kuun valaisema kynnys lepäsi kalpeana ja varjottomana suljetun päätyoven edessä.

Kokosin syliini kaiken mikä oli levällään edessäni pulpetilla, ja kannoin käyttämättömän kirjakasan paikalleen kolmanteen luokkaan. Rukouskello soi, tottelin sen kutsua.

Huomenna hän ei tulisi Rue Fossettelle, se päivä kun oli kokonaan omistettu poikakoululle. Pääsin läpi tuntieni, pääsin läpi välillä olevien tuntien, näin illan lähenevän ja aseistauduin sen raskasta ikävää vastaan. Oliko pahempi jäädä asuintoverieni joukkoon vai istua yksin, sitä en ollut ajatellut; valitsin tietysti jälkimmäisen vaihtoehdon, sillä jos oli mitään lievityksen toivoa hetkeksikään, ei minkään tässä talossa asuvan ihmisen pää eikä sydän voinut sitä antaa, vain pulpettini kannen alla se saattoi asua, piileskellä jonkin kirjan lehtien välissä, kullata siveltimen päätä tai kynänkärkeä tai väikkyä mustepullon tummassa nesteessä. Raskain sydämin avasin pulpettini kannen, väsynein käsin kääntelin sen sisällystä.

Nuo tavalliset kirjat, tuttuihin kansiin ommellut niteet, otettiin yksitellen esiin ja pantiin toivottomasti takaisin. Niissä ei ollut viehätystä, ne eivät voineet lohduttaa. Onko tuo jokin uusi, tuo sinipunerva lentokirjanen? En ollut nähnyt sitä ennen ja olin kuitenkin järjestänyt laatikkoni tänä samana päivänä — tänä samana iltapäivänä. Kirjan oli täytynyt ilmestyä siihen viime tunnin kuluessa, kun olimme päivällisellä.

Minä avasin sen. Mikä se oli? Mitä se sanoisi minulle?

Se ei ollut satu eikä runoelma, ei essee eikä kertomus, se ei laulanut, tarinoinut eikä keskustellut. Se oli jumaluusopillinen teos, se saarnasi ja taivutti.

Kallistin korvani sille hyvin halukkaasti, sillä niin pieni kuin se olikin, sillä oli oma tenhovoimansa ja se vangitsi mielenkiintoni heti. Se saarnasi Rooman uskoa, se taivutti kääntymykseen. Tuon viekkaan pikku kirjan ääni oli hunajainen, sen sävy pelkkää öljyä ja palsamia. Tässä ei kuulunut Rooman ukkosen jylinää, ei tuntunut sen epäsuosion kärventävää henkäystä. Protestantin oli käännyttävä paavilaiseksi, ei niinkään paljon kerettiläisen helvetin pelosta kuin sen mukavuuden, suvaitsevaisuuden ja hellyyden vuoksi, jota Pyhä Kirkko tarjosi. Kaukana siitä että se olisi tahtonut uhata ja pakottaa, ei, se halusi vain ohjata ja voittaa. Sekö voisi vainota? Oi hyvänen aika, ei millään muotoa!

Tämä säyseä sepustus ei ollut tarkoitettu paatuneille ja maailmallisille, se ei olisikaan ollut väkevää ruokaa väkeville, se oli maitoa vauvoille, äidinrakkauden lempeätä nestettä pienimmälle ja nuorimmalle. Se oli tarkoitettu kokonaan ja yksinomaan sellaisille, joiden päähän on päästävä sydämen kautta. Se ei vedonnut älyyn, se koetti voittaa hellämielisen hänen kiintymystensä kautta, myötätuntoisen hänen myötätuntonsa kautta. St. Vincent de Paul ei voinut puhua suloisemmin kootessaan orponsa ympärilleen.

Muistan että eräänä päähoukuttimena uskosta luopumiseen esitettiin se tosiseikka, että katolilaisilla jotka ovat kuoleman kautta kadottaneet rakkaat ystävänsä, on se sanomaton lohdutus, että saavat rukoilla heidän sielulleen vapautusta kiirastulesta. Kirjoittaja ei kajonnut niiden henkilöiden lujempaan rauhaan, joiden usko jättää kiirastulen kokonaan sikseen, mutta minä ajattelin sitä ja loppujen lopuksi pidin jälkimmäistä uskoa lohdullisempana.

Pieni kirja huvitti minua eikä ollut minulle tuskallisen vastenmielinen. Se oli makeasuinen, hempeä, pintapuolinen pikku kirja, mutta kuitenkin jokin siinä virkisti synkkää mieltäni ja sai minut hymyilemään. Minua huvitti tuo muodoton sudenpentu, joka hypähteli villoihin kääriytyneenä ja koetti määkiä kuin viaton karitsa. Paikoittain se muistutti eräitä wesleylais-metodistisia kirjoitelmia, joita olin kerran lapsena lukenut ja joita höysti suunnilleen sama kiihtymyksen ja uskonvimman mauste. Se joka oli tämän kirjoittanut, ei ollut mikään paha mies, ja vaikka alituisesti näinkin hänen harjaantuneen viekkautensa — hänen järjestelmänsä pukinsorkan — empisin ennen kuin moittisin häntä itseään vilpillisyydestä. Mutta hänen arvostelukykynsä kaipasi haavurin lastoitusta, se oli kasvanut kieroon.

Niinpä hymyilin tälle äidillisen hellyyden puuskalle, joka tuli seitsemän kukkulan vanhan ja verevän valtiattaren taholta, ja hymyilin myös omalle haluttomuudelleni, etten sanoisi kyvyttömyydelleni ottaa varteen näitä liikuttavia suosionosoituksia. Vilkaisin kansilehteen ja näin nimen "Isä Silas". Alkusivulle oli lyijykynällä kirjoitettu pienin mutta selvin ja tutuin kirjaimin: "P.C.D.E:ltä L—y'lle". Ja kun näin tämän, rupesin nauramaan, eikä mielialani enää ollut sama kuin äsken. Olin virkistynyt.

Kuolettava epävarmuus hälveni äkkiä päästäni ja silmistäni, sfinksin arvoitukseen oli tullut ratkaisu. Nimien Isä Silas ja Paul Emanuel yhdistelmä antoi avaimen kaikkeen. Rippilapsi oli ollut johtajansa seurassa ja luvannut olla salaamatta mitään. Täydellinen kertomus viime kohtauksestamme oli saatu hänestä irti, hän oli tunnustanut veljeysliiton perustamisen ja puhunut ottosisarestaan. Kuinka voisi kirkko antaa siunaustaan sellaiselle liitolle, sellaiselle sisareksiotolle? Veljeysliitto kerettiläisen kanssa! Olin kuulevinani isä Silaksen kumoavan tuon epäpyhän sopimuksen, varoittavan rippilastaan sen vaaroista, pyytävän ja määräävän pidättyväisyyttä, vieläpä virkansa arvovallan nojalla ja kaiken sen nimessä ja sen muistoon vedoten, mikä oli rakkainta ja pyhintä Emanuelille, suosittelevan tuon uuden järjestelmän pakkoa, jonka kylmyys oli hyydyttänyt luitteni ytimet.

Nämä olettamukset eivät ehkä tunnu mieluisilta, mutta äskeiseen verraten ne olivat tervetulleita. Taustassa häämöttävän aavemaisen esteen näkeminen ei ollut mitään verrattuna pelkoon että äkillinen muutos olisi tapahtunut Paulissa itsessään.

Näin etäältä ajassa katsoen en voi olla varma missä määrin mainitut arvelut olivat omiani tai minkä verran niiden alkuperä ja lujittuminen oli lähtöisin toiselta taholta. Apua ei puuttunut.

Sinä iltana ei ollut kirkasta auringonlaskua, itä ja länsi olivat yhtenä pilvenä, eikä mikään sininen ja samalla ruusunhohteinen kesäyön utu pehmentänyt etäisyyttä, vaan tahmea rämeiden sumu hiipi harmaana yli Villetten. Sinä iltana saattoi vesikannu yhtä hyvin jäädä komeroonsa, sillä kaiken iltapäivää oli ollut pientä tihkusadetta, joka vieläkin lankesi maahan tiheänä ja ääneti. Tämä ilma ei houkutellut samoilemaan märillä käytävillä tihkuvien puiden alla, ja niinpä säpsähdinkin kun kuulin Sylvien äkkiä haukkuvan puutarhassa tervetuliaishaukuntansa. Varmaankaan sillä ei voinut olla seuraa, ja kuitenkaan ei tuota iloista nopeata haukkua koskaan kuulunut muuten kuin erään henkilön kunniaksi.

Lasioven läpi ja lehtimajan kaarikaton alitse minulla oli näköala syvälle "kiellettyyn käytävään". Sinne syöksyi Sylvie, loistaen pimeässä käytävässä kuin valkoinen ruusu. Se juoksi edestakaisin, vinkui, hyppi ja ahdisteli pikkulintuja pensaikossa. Odotin viisi minuuttia, mutta ennettä ei seurannut täyttymys. Palasin kirjojeni luo, ja silloin Sylvien terävä haukunta äkkiä taukosi. Taaskin katsoin ylös. Koira seisoi parin kyynärän päässä heiluttaen valkoista häntähuiskuaan niin vinhasti kuin tuo jäsen vain pääsi liikkumaan, ja seurasi kumeasti erään lapion liikkeitä, jota väsymätön käsi ahkerasti käytti. Siinä oli herra Emanuel, seisoi kumarassa ja kaivoi märkää multaa sateesta raskaiden ja valuvien pensaiden välistä, ja teki työtä niin tuimasti kuin hänen olisi kirjaimellisesti puhuen vielä ansaittava päivänmuonansa otsansa hiellä.

Tässä kaikessa näin ilmauksen kiintyneestä mielestä. Tällä tavoin hän saattoi kaivaa jäätyneessä lumessa kylmimpänä talvipäivänä, kun hänen mieltään vaivasi tuskallinen liikutus, oli se sitten hermojen kiihtymystä tai surullisia itsesyytös-ajatuksia. Hän saattoi kaivaa tuntikausia, kulmat rypyssä ja kiristetyin hampain, kohottamatta päätään ja avaamatta kertaakaan huuliaan.

Sylvie katseli kunnes väsyi. Sitten se taas karkasi matkoihinsa, hypähti sinne, syöksyi tänne, nuuski ja haisteli kaikkialla ja vihdoin keksi minut luokasta. Samassa se jo lensi haukkuen ruutuja vasten ikään kuin vaatien minuakin ulos iloitsemaan isännän työstä. Se oli väliin nähnyt minun kävelevän samalla käytävällä Paulin kanssa ja epäilemättä katsoi minun velvollisuudekseni tulla hänen luokseen nytkin, kun käytävä oli märkä.

Se piti sellaista elämää, että Paul vihdoin katsahti ylös ja tietenkin huomasi mitä varten ja kenelle se haukkui. Hän vihelsi sitä pois, mutta se haukkui vain kovemmin. Varmaankin väsyneenä koiran vaivalloisuuteen hän viskasi pois lapionsa, lähestyi ja työnsi oven raolle. Sylvie hyökkäsi hurjana sisään, hypähti polvelleni ja — käpälät kaulassani, pikku kuono ja kieli vähän liian väkivaltaisen toimellisina kasvoissani, huulissani ja silmissäni — liehutti tuuheata häntäänsä pulpetin yli ja lennätti kirjat ja paperit pitkin lattiaa.

Emanuel tuli hiljentämään meteliä ja korjaamaan hävitystä. Koottuaan kirjat hän vangitsi Sylvien ja pisti sen suojaan päällystakkinsa alle, minne se painautui hiljaisena kuin hiiri, pää vain pilkisti ulos. Sylvie oli hyvin hento ja sillä oli mitä sievimmät viattomat pikku kasvot, pitkät silkinhienot korvat ja maailman kauneimmat tummat silmät. En koskaan nähnyt sitä muistamatta Pauliina de Bassompierreä — anna anteeksi tämä yhdistelmä, hyvä lukija, se johtui ehdottomasti mieleeni.

Paul hyväili ja taputteli sitä. Hellittely jota se aina sai osakseen, ei ollut mitään ihmeellistä, sillä se sai kaikki ihastumaan itseensä kauneudellaan ja vilkkaalla eloisuudellaan.

Hyväillessään koiraa Paul antoi katseensa harhailla kirjassa ja paperissa jotka hän juuri oli asettanut paikoilleen. Hänen silmäänsä osui tuo uskonnollinen kirjanen. Hänen huulensa liikkuivat, mutta hän puolittain hillitsi puhumishalunsa. Mitä, oliko hän luvannut olla puhuttelematta minua enää koskaan? Jos niin oli, katsoi hänen parempi luontonsa kunniakkaammaksi rikkoa kuin noudattaa lupausta, sillä ponnistettuaan uudelleen hän sanoi:

"Ette ole vielä lukenut lentokirjasta, arvaan? Eikö se houkuttele kylliksi?"

Vastasin lukeneeni sen.

Hän odotti, ikään kuin toivoen että pyytämättä lausuisin siitä mielipiteeni. Minä en kuitenkaan ollut sillä tuulella että olisin pyytämättä sanonut tai tehnyt mitään. Jos myönnytyksiä oli tehtävä, jos sovitteluja kysyttiin, ne olivat isä Silaksen tottelevaisen oppilaan asia eikä minun. Hänen silmänsä katsoivat minua kauniisti, niiden sinisessä säteessä oli sillä hetkellä lempeyttä — oli harrasta pyyntöä — oli vivahdus intomielisyyttä, siinä oli yhdistettyjä ja vastakkaisia tarkoituksia, syytöstä joka suli katumukseen. Tällä hetkellä hän luultavasti olisi ollut iloinen jos olisi huomannut minussa jotakin mielenliikutusta. Minä en voinut näyttää sitä. Seuraavassa hetkessä olisin kuitenkin ilmaissut hämmennystä, jollen olisi keksinyt ottaa laatikostani paria hanhen kynää ja ruvennut kaikessa rauhassa teroittamaan niitä.

Tiesin että tämä teko kääntäisi hänen mielensä toiseen suuntaan. Hän ei koskaan mielellään nähnyt minun teroittavan kyniä, veitseni oli aina tylsä — ja käteni myös taitamaton, minä katkaisin ja tein huonoa työtä. Tällä kertaa leikkasin haavan omaan sormeeni — puolittain tahallani. Tahdoin saada hänet takaisin oikealle tuulelleen, oikeaan oloonsa, tahdoin saada hänet torumaan.

"Hutilus!" hän huusi vihdoin, "tekee nakkelusta käsistään."

Hän laski Sylvien maahan, pani sen kiltisti makaamaan kreikkalaislakkinsa viereen, riisti käsistäni kynät ja veitsen ja rupesi vuolemaan ja teroittamaan taitavasti ja nopeasti kuin kone.

Pidinkö hänen pikku kirjastaan, kysyi hän nyt.

Minä tukahutin haukotukseni ja sanoin että enpä juuri tietänyt.

Oliko se liikuttanut minua?

"Luulen että se sai minut hieman uniseksi."

(Hiljaisuus.) Kas niin! Tuota sävyä ei kannattanut ottaa hänen seurassaan. Niin paha kuin olinkin — ja hän olisi suruissaan jos hänen pitäisi luetella kaikki vikani yhdessä hengenvedossa — oli Jumala ja luonto antanut minulle "_trop de sensibilité et de sympathie"[111] jottei niin liikuttava vetoaminen syvästi vaikuttaisi mieleeni.

"Tosiaankin", vastasin ja nousin äkkiä. "En ollut ensinkään liikuttunut — en hituistakaan."

Ja todistukseksi vedin taskustani täysin kuivan nenäliinan, joka oli vielä puhdas ja taitteissaan.

Tämän jälkeen kohdistettiin minuun sarja nuhteita, pikemmin kirpeitä kuin kohteliaita. Minä kuuntelin halukkaasti. Kahden päivän luonnottoman hiljaisuuden jälkeen oli musiikkiakin parempi kuulla Paulin taas saarnaavan omalla vanhalla tavallaan. Minä kuuntelin ja silloin tällöin virvoitin itseäni ja Sylvietä erään makeisrasian sisällöllä, rasian josta Emanuelin ansiosta ei koskaan puuttunut suklaanamusia. Hänestä oli hauska nähdä että pienellekin hänen kätensä antimelle suotiin asianmukainen arvo. Hän katseli minua ja koiraa, kun jaoimme saalista, ja pani kynäveitsensä pois. Koskettaen kättäni kimpulla vastateroitettuja kyniä hän sanoi:

"Sanokaa, pikku sisar — puhukaa suoraan — mitä olette ajatellut minusta kahtena viime päivänä?"

Mutta tähän kysymykseen en millään muotoa tahtonut kiinnittää huomiota, sen sisältö sai silmäni täyttymään. Hyväilin Sylvietä itsepintaisesti. Paul nojautui pulpetin yli ja kumartui minua kohti.

"Sanoin itseäni veljeksenne", hän virkkoi "tuskin tiedän mitä olen — veli — ystävä — en osaa sanoa. Tiedän että ajattelen teistä hyvää — tunnen että toivon teille hyvää — mutta minun täytyy hillitä itseäni, teitä täytyy pelätä. Parhaat ystäväni osoittavat vaaran ja kuiskaavat varovaisuutta."

"Te teette oikein kun kuulette ystäviänne. Olkaa kaikin mokomin varovainen."

"Se on teidän uskontonne — teidän omituinen, itseensä luottava, haavoittamaton uskontonne, jonka vaikutus tuntuu verhoavan teidät tiesi minkälaiseen kirottuun sota-asuun. Te olette hyvä — isä Silas sanoo teitä hyväksi ja pitää teistä — mutta teidän kauhea, ylpeä, vakava protestanttisuutenne, siinä on vaara. Se välähtää silloin tällöin silmistänne ja toisinaan taas se antaa teille erikoisen äänensävyn ja erinäisiä eleitä, jotka karmivat selkääni. Te ette tee mielenosoituksia, ja kuitenkin juuri äsken — kun puhuitte tuosta kirjasesta — hyvä Jumala! olin näkevinäni Luciferin hymyilevän."

"Varma on etten pidä arvossa tuota kirjasta — entä sitten?"

"Ette pidä arvossa tuota kirjasta? Mutta sehän on puhtainta ja olennaisinta uskoa, rakkautta, armeliaisuutta! Minä luulin että se liikuttaisi mieltänne, luotin ettei sen lempeys jäisi tehottomaksi. Laskin sen pulpetillenne rukous sydämessä. Mahdan olla syntinen, koska taivas ei kuule pyyntöjä jotka lämpimimpinä tulevat sydämestäni. Te halveksitte pientä lahjaani. Oh, cela me fait mal!"[112]

"Monsieur, en minä halveksi sitä — en ainakaan teidän lahjananne. Monsieur, istukaa ja kuulkaa minua. Minä en ole pakana, en ole kovasydäminen, en ole epäkristillinen enkä vaarallinen, niinkuin he sanovat teille. Minä en tahtoisi järkyttää uskoanne, tehän uskotte Jumalaan ja Kristukseen ja Raamattuun, ja niin uskon minäkin."

"Mutta uskotteko te Raamattuun? Otatteko vastaan jumalallisen ilmoituksen? Mitä rajoja on maanne ja lahkonne hurjalla huolettomalla uskaliaisuudella? Isä Silas lausui pimeitä viittauksia."

Houkuttelemalla sain hänet puolittain määrittelemään nämä viittaukset; ne osoittautuivat olevan viekasta jesuiitta-parjausta. Sinä iltana Paul ja minä puhuimme vakavasti ja kauan. Hän perusteli syitään, hän todisteli. Minä en osannut todistella — onnellinen kykenemättömyys, sillä tarvittiin vain voitonvarmaa ja johdonmukaista vastarintaa kumoamaan rippi-isän vihjaukset, mutta minä osasin puhua omalla tavallani, johon Paul oli tottunut ja jonka kiertelyitä hän saattoi seurata ja täyttää aukot ja antaa anteeksi oudot sammaltelut, jotka eivät enää olleet hänelle outoja. Koska olin oma itseni hänen seurassaan, saatoin puolustaa uskoani ja oppiani omalla tavallani, ja jossain määrin voin tyynnyttää hänen ennakkoluulojaan. Hän ei ollut tyytyväinen lähtiessään pois, tuskin edes rauhoittunut, mutta hänet oli nyt saatu selvästi tuntemaan että protestantit eivät välttämättä ole sellaisia jumalattomia pakanoita kuin hänen rippi-isänsä oli vihjaissut, hänet oli saatu jossakin määrin ymmärtämään heidän tapaansa kunnioittaa valoa, elämää, sanaa, hän kykeni nyt osittain tajuamaan, että joskaan heidän kunnioituksensa, kunnioitettavia asioita kohtaan ei ollut aivan samanlainen kuin se, jota viljeltiin hänen kirkossaan, oli sillä oma kenties syvempi voimansa — oma juhlallisempi pyhä kammionsa.

Huomasin että isä Silas (toistan vieläkin että hän ei ollut paha ihminen, vaikka puolustikin pahaa asiaa) oli typerästi häväissyt protestantteja yleensä ja minua muiden mukana ihmeellisillä nimityksillä, syyttänyt meitä ihmeellisistä "ismeistä". Monsieur Emanuel ilmaisi kaiken tämän omalla suoralla tavallaan, joka ei tietänyt mitään salamyhkäisyydestä, ja puhuessaan katseli minua lempeänä ja vakavan pelokkaana, miltei vapisten sitä ajatusta, että syytöksissä olisi perää. Isä Silas oli nähtävästi pitänyt minua tarkasti silmällä, oli huomannut että kävin vuorotellen ja ilman erotusta Villetten kolmessa protestanttisessa kappelissa — ranskalaisessa, saksalaisessa ja englantilaisessa — so. presbyteerisessä, luterilaisessa ja episkopaalisessa. Tuollainen vapaamielisyys todisti kunnon isän silmissä syvää välinpitämättömyyttä; joka suvaitsee kaikkea, päätteli hän, ei voi kiintyä mihinkään. Nyt sattui niin että olin usein hiljaisuudessa ihmetellyt näiden kolmen kirkkokunnan eroavaisuuksien vähäpätöistä ja toisarvoista luonnetta — niiden elinvoimaisten oppien yhteyttä ja samanlaisuutta. En nähnyt mitään mikä estäisi niitä kerran yhtymästä suureen Pyhään Liittoon, ja pidin arvossa niitä kaikkia, vaikka mielestäni jokaisessa oli muotovirheitä, turhaa painolastia ja arkipäiväisyyttä. Juuri nämä ajatukset kerroin Emanuelille ja selitin hänelle että oma viimeinen ojennusnuorani, opas jota seurasin ja opettaja johon luotin, oli ehdottomasti aina Raamattu itse, pikemmin kuin mikään kirkollinen suunta, oli se sitten minkä niminen tai minkä kansakunnan tahansa omaksuma.

Hän jätti minut leppyneenä, mutta täynnä huolenpitoa, huoaten väkevän toivomuksen, että jos olin väärässä, taivas johtaisi minut oikealle tielle. Vielä kynnykseltä kuulin tulisia kuiskeita "Marialle, taivaan kuningattarelle", hartaita pyyntöjä että hänen toivostaan vielä tulisi minun toivoni.

Omituista! Minulla ei vähääkään ollut tuollaista kuumeista halua käännyttää häntä pois isiensä uskosta. Mielestäni Rooman usko oli väärä, se oli kuin suuri sekava kuva kultaa ja savea, mutta minusta näytti että tämä katolilainen omaksui uskontonsa puhtaimmat ainekset viattomin sydämin, jota Jumalan täytyi rakastaa.

Ylläkerrottu keskustelu tapahtui kahdeksan ja yhdeksän välillä illalla hiljaisen Rue Fossetten koulusalissa, joka oli eristetyn puutarhan puolella. Arvatenkin seuraavan illan samana tai myöhäisempänä hetkenä pyhä tottelevaisuus antoi sen sanasta sanaan kaikua tarkkaavaiseen korvaan rippituolin kiiltävän seinämän ääressä Tietäjäin vanhuuttaan harmaassa kirkossa. Seurauksena oli että isä Silas tuli käymään madame Beckin luona, ja tiesi minkälaisten sekavien syiden kannustamana sai häneltä luvan ottaa joksikin aikaa haltuunsa englannittaren sielunhoidon.

Tämän jälkeen minulla luetettiin sarja kirjoja — so. silmäilin hädin tuskin nidoksiin joita hän lainasi minulle. Ne kuuluivat liian vähän minun alaani, jotta olisin lukenut ne kunnollisesti, tehnyt alleviivauksia, oppinut ja sulattanut ne sisäisesti. Ja sitä paitsi minulla oli makuusalissa pieluksen alla kirja jonka muutamat luvut riittivät hengellisen ravinnon tarpeisiini, antoivat minulle neuvoja ja esimerkkejä jotka eivät kaivanneet parannusta, siitä olin vakuuttunut sydämeni sisimmässä.

Sitten isä Silas näytti minulle Rooman kauniin puolen, sen hyvät työt, ja pyysi minua arvostelemaan puuta hedelmien mukaan.

Vastaukseksi tunsin ja tunnustin että nämä teot eivät olleet Rooman hedelmiä, ne olivat vain sen runsasta kukoistusta, kaunis lupaus jonka se näytti maailmalle. Tuo kukka ei hedelmänä enää tuoksunut rakkaudelta, omena täydessä muodossaan oli tietämättömyyttä, alhaisuutta ja tekopyhyyttä. Ihmisten kärsimyksistä ja tunteista taottiin heidän orjuutensa kahleet. Köyhiä ruokittiin, vaatetettiin ja suojattiin, jotta kiitollisuus sitoisi heidät "Kirkkoon", orpoja hoivattiin ja kasvatettiin, jotta he saisivat varttua "Kirkon" helmassa, sairaita hoidettiin, jotta he kuolisivat "Kirkon" kaavan ja määräyksen mukaan, ja miehiä näännytettiin, naisia uhrattiin mitä julmimmin, ja kaikki luopuivat maailmasta jonka Jumala oli tehnyt mieluisaksi luoduilleen, ja ottivat ristin joka oli hirvittävä hivuttavassa raskaudessaan, jotta he palvelisivat Roomaa, todistaisivat sen pyhyydestä, lujittaisivat sen voimaa ja levittäisivät tuon tyrannin, "Kirkon" valtaa.

Ihmisen hyväksi tehtiin vähän, Jumalan kunniaksi vieläkin vähemmän. Tuhansia teitä avattiin vaivoin, verihikeä vuodattaen, elämää tuhlaten, vuoria halkaistiin läpi niiden sisimmän, kallioita murrettiin juuria myöten, ja minkä hyväksi tämä kaikki? Jotta papisto saisi marssia suoraan eteenpäin ja suoraan ylöspäin kaikkivaltiaaseen asemaan, josta se saattoi kohottaa Moolokinsa, "Kirkon" valtikkaa.

Se ei käy päinsä. Jumala ei ole Rooman kanssa, ja jos Jumalan poika vielä tuntisi inhimillistä surua, eikö Hän surisi sen julmuutta ja kunnianhimoa, niinkuin Hän kerran itki tuomitun Jerusalemin rikoksia ja kärsimyksiä!

Voi noita vallanrakastajia! Voi tämän maailman kuningaskunnan hiippapäisiä tavoittelijoita! Hetki tulee teillekin, jolloin sydäntenne on hyvä tietää — sydäntenne jotka heikkoina pysähtyvät kunkin katkonaisen sykähdyksen jälkeen — että on olemassa suurempi armo kuin inhimillinen sääli, väkevämpi rakkaus kuin tuo väkevä kuolema, jota teidänkin pitää katsoa silmiin ja sen edessä nöyrtyä, suurempi rakkaus kuin mikään synti, teidänkin syntinne, sääli, joka vapahtaa maailmoita — vieläpä antaa synninpäästön papeille!

<tb>

Kolmas koetukseni tapahtui keskellä Rooman mahtavuutta — sen valtakunnan loistoa. Minut vietiin kirkkoon juhlallisissa tilaisuuksissa — juhla- ja merkkipäivinä. Minulle näytettiin paavilliset menot. Minä katselin niitä.

Monet ihmiset — miehet ja naiset — epäilemättä minua etevämmät tuhansissa suhteissa, ovat antaneet tämän näyn vaikuttaa itseensä, ovat selittäneet että vaikka heidän järkensä teki vastarintaa, mielikuvitus alistui siihen. Minä en voi sanoa samaa. Ei juhlakulkue, ei päivämessu, ei vahakynttiläin runsaus eikä suitsutuksen lemu, ei kirkollinen rihkama eikä taivaallinen korutavara tehonnut mielikuvitukseeni hituistakaan. Se mitä näin, tuntui minusta räikeältä eikä suurelta, karkean aineelliselta eikä runollisen henkevältä.

Tätä en kertonut isä Silakselle, hän oli vanha, hän näytti kunnioitettavalta, ja jokaisen epäonnistuneen kokeen, jokaisen uusiutuneen pettymyksen jälkeen hän edelleen oli minulle persoonallisesti ystävällinen, enkä hennonut loukata hänen tunteitaan. Mutta erään päivän iltana, jolloin minut oli viety ison talon parvekkeelle katsomaan suurta sekavaa juhlakulkuetta, johon otti osaa sekä kirkko että armeija, pappeja pyhäinjäännöksineen ja sotilaita aseineen, lihava iäkäs arkkipiispa, joka oli pukeutunut kambrikkiin ja pitseihin ja joka omituisesti muistutti harmaata nahkaa paratiisilinnun höyhenissä, ja parvi nuoria tyttöjä haaveellisissa puvuissa ja kiehkuroissa — silloin sanoin ajatukseni Paulille.

Sanoin hänelle etten pitänyt siitä, etten kunnioita tuollaisia menoja enkä tahtonut nähdä enempää.

Ja kevennettyäni näin omaatuntoani kykenin jatkamaan ja sujuvammin ja selvemmin kuin tavallisesti selittämään hänelle että aioin pysyä uskossani. Mitä enemmän näin paavilaisuutta, sitä kiinteämmin liityin protestanttisuuteen. Epäilemättä oli joka kirkkokunnalla erehdyksensä, mutta nyt vasta huomasin kuinka ankaran puhdas omani oli verrattuna siihen, jonka maalatut ja irstaat kasvot oli paljastettu ihailtavikseni. Kerroin hänelle kuinka meillä oli vähemmän muotoja itsemme ja Jumalan välillä, itse asiassa ei ehkä enempää kuin mitä ihmisluonteen keskitasolle oli välttämätöntä. Sanoin hänelle etten voinut katsella kukkia ja kultanauhuksia, vahakynttilöitä ja koruompelusta sellaisina hetkinä ja sellaisissa oloissa, jolloin sielumme silmät oli kohotettava Häneen, jonka koti oli äärettömyys ja olento iäisyys. Sanoin että kun ajattelin syntiä ja surua, maailman turmelusta — kuolettavaa vääryyttä, raskasta ajallista vaivaa — en voinut välittää laulavista papeista ja höpisevistä munkeista, että kun olemassaolon tuska ja lopun kammo ahdisti mieltäni — kun valtava toivo ja mittaamaton epäilys tulevaisten suhteen nousi eteeni — silloin juuri tuo opittu messunhyminä ja rukous vieraalla kuolleella kielellä oli kiusaksi ja haitaksi sydämelle, joka vain ikävöi saada huutaa:

"Jumala, ole armollinen minulle syntiselle."

Kun olin puhunut, siten tunnustanut uskoni ja niin kauaksi erkaantunut hänestä jolle puhuin — silloin vihdoinkin kuului sovinnollinen sävel kahden ristiriitaisen sielun välillä.

"Sanokoot papit tai kynäsoturit mitä tahansa", kuiskasi Emanuel, "Jumala on hyvä ja rakastaa kaikkia rehellisiä. Uskokaa siis mitä voitte uskoa, uskokaa niin kuin voitte, yksi rukous on meille kuitenkin yhteinen. Minäkin huudan: ' O Dieu, sois appaisé envers moi qui suis pécheur!"[113]

Hän nojautui tuolini selustaan. Mietittyään hetkisen hän puhui taas:

"Miltä mahtavat näyttää tuon Jumalan silmissä, joka on luonut kaikki taivaan vahvuudet, jonka sieraimista on lähtenyt kaikki elämä täällä ja tähdissä tuolla — miltä mahtavat näyttää ihmisten eroavaisuudet? Mutta koska aika ei merkitse mitään Jumalalle, eikä paikka, niin ei merkitse mittakaan eikä vertailu. Me alennamme itsemme pienuudessamme, ja me teemme oikein; kuitenkin voi olla niin, että yhden sydämen horjumattomuus, yhden mielen vilpittömyys ja uskollisuus sen valon mukaan, jonka Hän on säätänyt, on yhtä paljon hänen edessään kuin kuiden säännöllinen liike kiertotahtien ympäri, kiertotähtien liike aurinkojen ympäri ja aurinkojen liike tuon valtavan näkymättömän keskuksen ympäri, joka on käsittämätön, toteamaton, ja jota äärimmäinen henkinen ponnistuskin vain aavistaa.

"Jumala johtakoon meitä kaikkia! Jumala siunatkoon teitä, Lucy!"

XXXVII

PÄIVÄNPAISTETTA

Oli oikein hyvä että Pauliina oli kieltäytynyt jatkamasta kirjeenvaihtoaan Grahamin kanssa ennen kuin hänen isänsä oli antanut hyväksymisensä heidän seurustelulleen. Mutta tohtori Bretton ei voinut elää vähemmän kuin peninkulman päässä Hotel Crécystä ja olla käymättä siellä usein. Arvelen että molemmat rakastuneet alussa aikoivat pysytellä etäällä toisistaan, ja he pysyivätkin aikeessaan sen verran etteivät julkisesti pitäneet yhtä, mutta tunteen puolesta he pian pääsivät hyvinkin lähelle toisiaan.

Kaikki mikä oli parasta Grahamissa, etsi Pauliinaa, kaikki mikä hänessä oli jaloa, heräsi ja kasvoi tytön läheisyydessä. Mitä tulee hänen entiseen ihailuunsa neiti Fanshawe'ta kohtaan, uskon että hänen älyllään oli hyvin vähän tekemistä siinä, mutta nyt tulivat kysymykseen koko hänen älynsä ja parhaat taipumuksensa. Nämä, kuten kaikki hänen hyvät ominaisuutensa, olivat toimivina, ikävöivät ravintoa ja olivat kiitolliset kun sitä tuli.

En voi sanoa että Pauliina tahallaan johti häntä puhumaan kirjoista tai hetkeäkään katsoi tehtäväkseen saada häntä miettimään tai että hän suunnitteli hänen luonteensa parantamista tai edes kuvitteli että hänen luonnettaan voisi missään suhteessa parantaa. Pauliinan mielestä hän oli täydellinen, ja Graham se itse aivan sattumalta tuli kerran maininneeksi jonkin lukemansa kirjan, ja kun tytön vastauksesta kaikui tervetullut harrastusten sopusointu, joka oli mieluista Grahamin sydämelle, puhui hän edelleen, kenties enemmän ja paremmin kuin hän koskaan oli puhunut tällaisista asioista. Tyttö kuunteli ihastuneena ja vastasi vilkkaasti. Jokaisessa vastauksessa Graham kuuli kuin musiikkia, joka kävi yhä vain hienommaksi hänen korvissaan, jokaisessa oli herättävä, vakuuttava, taikavoimainen sointi, joka avasi tien tuskin aavistettuun aarrekammioon, näytti hänelle ennen tuntemattomia voimia hänen omassa mielessään ja, mikä parempi, salaista hyvyyttä hänen sydämessään. Kumpainenkin piti toisen puhetavasta, ääni, esitystapa, ilme miellytti, kumpikin nautti toisen hienosta älystä, he tajusivat toinen toisensa tarkoituksen omituisen nopeasti, heidän ajatuksensa soveltuivat usein yhteen kuin kaksi huolellisesti valittua helmeä. Grahamilla oli luonnostaan runsas varasto hilpeyttä, Pauliinalta taas puuttui tuollainen synnynnäinen mielen vuolaus ja vilkkaus — ilman ulkoa tulevaa vaikutusta hän oli pikemmin hiljainen ja miettiväinen — mutta nyt hän näytti iloiselta kuin leivonen, ja ihailijansa elähyttävässä seurassa hän säteili kuin pehmeätä iloista valoa. Kuinka kaunis hänestä tuli onnessaan, sitä osaan tuskin sanoa, mutta katselin häntä ihmeissäni. Entä tuo hänen vieno kylmyytensä — pidättyväisyys johon hän oli turvautunut — missä se oli nyt? Ah, Graham ei sitä kauan sietänyt, hänen aurinkoinen vaikutuksensa sulatti pian tuon tahallisen jään.

Nyt ruvettiin puhumaan vanhoista Brettonin-päivistä, kenties alussa katkonaisesti, esteenä jonkinlainen hymyilevä ujous, sitten avomielisemmin ja yhä tuttavallisemmin. Graham oli itse hankkinut itselleen paremman aseman kuin mitä hän oli toivonut saavansa minun kauttani, hän oli nyt vapaa toisen ihmisen avusta, jonka epäystävällinen Lucy oli evännyt. Kaikki hänen muistonsa "pikku Pollysta" saivat oikean ilmaisunsa hänen omalla miellyttävällä äänellään, hänen omilta ystävällisiltä ja kauniilta huuliltaan — kuinka paljon paremmin kuin jos minä olisin koettanut herättää niitä!

Useammin kuin kerran ollessamme kahden kertoi Pauliina minulle kuinka ihmeteltävää ja omituista oli huomata Grahamin muistin rikkaus ja tarkkuus näissä asioissa. Kuinka, hänen katsellessaan Pauliinaa, muistoja näytti äkkiä heräävän hänen mielessään. Hän muistutti Pauliinalle, kuinka tämä oli kerran vetänyt hänen päänsä syliinsä, hyväillyt hänen leijonan harjaansa ja huudahtanut: "Graham, minä pidän sinusta!" Hän kertoi kuinka Pauliinalla oli tapana asettaa jakkara hänen viereensä ja sen avulla kiivetä hänen polvelleen. Vielä tänä päivänä hän sanoi muistavansa, miltä tuntui kun Pollyn pienet kädet hivelivät hänen kasvojaan tai upposivat hänen tiheään harjaansa. Hän muisti pienen etusormen kosketuksen, kun se hieman vapisten ja hieman uteliaana asettui hänen leukansa vakoon, muisti sopertelun, muisti miltä Polly näytti sanoessaan tuota vakoa "sieväksi kuopaksi", ja kuinka hän sitten katsoi Grahamin silmiä, kysyi miksi ne olivat niin läpitunkevat, ja sanoi että hänellä on "sievät kummalliset kasvot, paljon sievemmät, paljon kummallisemmat kuin sekä hänen äidillään että Lucy Snowella".

"Niin lapsi kuin olinkin", huomautti Pauliina, "ihmettelin kuinka uskalsin olla niin rohkea. Nyt hän tuntuu minusta aivan pyhältä, hänen hiuksensa ovat saavuttamattomat, ja Lucy, minä melkein pelkään kun katselen hänen lujaa marmorista leukaansa, hänen suoria kreikkalaisia piirteitään. Naisia sanotaan kauniiksi, Lucy, hän ei ole kuin nainen, ja siksi luulen ettei hän ole kaunis, mutta mitä hän sitten on? Katselevatko toiset ihmiset häntä minun silmilläni? Ihailetteko te häntä?"

"Minä sanon teille miten on minun laitani, Pauliina", vastasin kerran hänen moniin kysymyksiinsä. " Minä en koskaan näe häntä. Katselin häntä kahdesti tai kolmesti noin vuosi sitten, ennen kuin hän tunsi minut, ja sitten suljin silmäni. Ja jos hän joutuisi silmäterieni eteen kaksitoista kertaa joka aamunkoiton ja auringonlaskun välillä, tietäisin tuskin, jollen juuri muistista, minkälainen olento on kulkenut ohi."

"Lucy, mitä tarkoitatte?" hän kysyi hengittämättä.

"Minä tarkoitan että pidän arvossa näkölahjaa ja pelkään umpisokeaksi tulemista", vastasin. Oli parasta antaa hänelle väkevä vastaus kerta kaikkiaan ja vaimentaa ikiajoiksi nuo hellät intohimoiset salaisuudet, jotka hersyivät hänen huuliltaan niin hunajanmakeina ja väliin saapuivat korviini — sulatettuna lyijynä. Hän ei enää koskaan selitellyt minulle rakastettunsa kauneutta.

Mutta hän puhui Grahamista vieläkin, väliin ujosti, lyhyin hiljaisin lausein, väliin oli äänessä hellä musikaalinen sointi, joka itsessään oli verraton mutta ajoittain ärsytti minua aivan viheliäisesti, ja silloin tiedän hänen saaneen minulta tuimia katseita ja sanoja. Mutta pilvetön onni oli sokaissut hänen luonnostaan selvänäköiset silmänsä, ja hänen mielestään Lucy oli vain — oikukas.

"Spartalainen tyttö! Ylpeä Lucy!" hän sanoi minulle hymyillen. "Graham sanoo että te olette omituisin, oikukkain pikku nainen mitä hän tuntee, mutta kuitenkin olette erinomainen, me molemmat ajattelemme niin."

"Te molemmat ajattelette tiesi mitä", vastasin. "Olkaa ystävälliset ja pitäkää minua keskinäisten puheittenne ja ajatustenne esineenä niin vähän kuin mahdollista. Minulla on oma elämäni teistä erillään."

"Mutta meillä, Lucy, on ihana elämä, tai tulee olemaan, ja teidän tulee jakaa se kanssamme."

"Minä en tule jakamaan elämää kenenkään miehen tai naisen kanssa tässä maailmassa niin kuin te ymmärrätte jakamisen. Luulen että minulla on eräs oma ystävä, mutta en ole varma, ja aion elää yksinäni kunnes olen varma."

"Mutta yksinäisyys on surullista."

"On, se on surullista. Elämässä on kuitenkin pahempaakin. Syvemmällä kuin surumielisyys on sydämen murtuminen."

"Lucy, tahtoisin tietää voiko kukaan koskaan ymmärtää teitä kokonaan."

Rakastuneet elävät jonkinlaisessa itsekkyyden hurmiossa — he tahtovat saada todistajan onnelleen, maksoi mitä maksoi. Pauliina oli kieltänyt kirjeet, ja tohtori Bretton kirjoitti kuitenkin, hän oli päättänyt olla ryhtymättä kirjeenvaihtoon, mutta vastasi kuitenkin, jollei muuta niin toruakseen. Hän näytti minulle nämä kirjeet ja — käytöksessään hemmotellun lapsen oikkuja, hitunen perijättären käskevyyttä — pani minut lukemaan ne. Kun luin Grahamin kirjeitä, en juuri ihmetellyt Pollyn vaatimusta ja ymmärsin hänen ylpeytensä. Ne olivat hienoja kirjeitä — miehekkäitä ja rakastuneita — vaatimattomia ja ritarillisia. Hänen omat kirjeensä mahtoivat tuntua Grahamista kauniilta. Hän ei ollut kirjoittanut niitä loistaakseen lahjoillaan, vielä vähemmän luullakseni ilmaistakseen rakkautensa. Päinvastoin näytti siltä että hän oli ottanut tehtäväkseen salata tunteensa ja pitää ihailijansa tulisuutta ohjaksissa. Mutta kuinka sellaiset kirjeet voivat palvella sellaista tarkoitusta? Graham oli tullut hänelle rakkaaksi kuin hänen oma elämänsä, Graham veti häntä puoleensa voimakkaan magneetin tavoin. Kaikilla Grahamin sanoilla, kirjoituksilla, ajatuksilla ja ilmeillä oli selittämätön vaikutus häneen. Tätä tunnustamatonta tunnustusta hehkuivat hänen kirjeensä, se sytytti ne liekkiin aina alkutervehdyksestä hyvästijättöön asti.

"Minä soisin että isä tietäisi, soisin että isä tietäisi!" alkoi nyt olla hänen levoton huokauksensa. "Minä soisin, ja kuitenkin pelkään. Voin tuskin pidättää Grahamia kertomasta sitä hänelle. En mitään halua niin hartaasti kuin että tämä asia tulisi järjestetyksi — että saisin puhua suoraan, ja kuitenkin pelkään ratkaisua. Minä tiedän minä olen varma että isä ensin pahastuu, pelkään että hän melkein lakkaa pitämästä minusta; asia tuntuu hänestä kiusalliselta, siitä tule yllätys, siitä tulee isku. Tuskin aavistankaan sen koko vaikutusta häneen."

Itse asiassa oli isän pitkällinen tyyneys jo alkanut hieman häiriintyä. Tukala valo alkoi vaivata hänen silmiään, jotka yhdessä suhteessa olivat olleet niin kauan sokeat.

Pauliinalle isä ei sanonut mitään, mutta kun tytär ei katsellut tai ehkä ajatellut isää, näin tämän tuijottavan häneen miettiväisenä.

Eräänä iltana — Pauliina oli pukuhuoneessaan ja kirjoitti luullakseni Grahamille jätettyään minut kirjastoon lukemaan — herra de Bassompierre tuli sisään ja istahti. Aioin vetäytyä pois, mutta hän pyysi minua jäämään — kohteliaasti, kuitenkin tavalla josta ilmeni että hän toivoi pyyntöään noudatettavan. Hän oli asettunut istumaan ikkunan luo pienen välimatkan päähän minusta, avasi erään laatikon, otti sieltä jotakin joka näytti muistikirjalta, ja tutki tämän kirjan erästä kohtaa useita minuutteja.

"Neiti Snowe", hän sanoi pannen kirjan pois, "tiedättekö pikku tyttöni iän?"

"Kahdeksantoista tienoilla, eikö niin, sir?"

"Siltä näyttää. Tämä vanha taskukirja sanoo hänen syntyneen 5. p. toukokuuta vuonna 18—, kahdeksantoista vuotta sitten. Omituista, minulla ei ollut tarkkaa tietoa hänen iästään. Pidin häntä kaksitoista — neljätoistavuotiaana — epämääräinen ikä, mutta hän näytti lapselta."

"Hän on kahdeksantoista tienoilla", toistin. "Hän on täysimittainen, ei kasva sen suuremmaksi."

"Pieni aarteeni!" sanoi de Bassompierre äänellä joka oli liikuttava kuin hänen tyttärensä ääni joskus.

Hän istui hyvin miettiväisenä.

"Sir, älkää olko pahoillanne", sanoin, sillä minä tiesin hänen tunteensa, vaikkei hän ilmaissutkaan niitä sanoilla.

"Hän on minun ainoa helmeni", hän sanoi, "ja nyt toisetkin huomaavat että hän on puhdas ja kallisarvoinen ja rupeavat tavoittelemaan häntä."

Minä en vastannut. Graham Bretton oli syönyt kanssamme päivällistä sinä päivänä, hän oli ollut loistava sekä keskustelussa että ulkomuodoltaan — en tiedä mikä ylpeä hohde kaunisti hänen kasvojaan ja elähytti hänen puhettaan. Suuren toivon kiihotus oli irrottanut hänen käytöksestään jotakin joka vaati huomiota. Arvelen että hän oli aikonut sinä päivänä ilmaista pyrkimystensä tarkoituksen ja kunnianhimonsa päämäärän. Herra de Bassompierren oli pakostakin täytynyt keksiä hänen ihailunsa suunta ja luonne. Vaikkakin kreivi oli hidas huomaamaan, oli hän johdonmukainen päätelmissään, ja saatuaan langan päästä kiinni se oli johtanut hänet läpi pitkän labyrintin.

"Missä Polly on?" hän kysyi.

"Hän on yläkerrassa."

"Mitä hän tekee?"

"Hän kirjoittaa."

"Kirjoittaa, niinkö? Saako hän kirjeitä?"

"Ainoastaan sellaisia, joita hän voi näyttää minulle. Ja — sir — hän — he ovat jo kauan halunneet kysyä teiltä neuvoa."

"Pyh! He eivät ajattele minua — vanhaa isää! Minä olen tiellä."

"Oi, herra de Bassompierre — ei niin — niin ei voi olla! Mutta Pauliinan täytyy puhua itse puolestaan, ja tohtori Brettonin täytyy niin ikään olla oma asianajajansa."

"Vähän myöhäistä jo. Asiat näyttävät olevan jo pitkällä."

"Sir, ennen kuin te hyväksytte asian, ei mitään ole tehty — he vain rakastavat toisiaan."

"Vain!" hän toisti.

Koska kohtalo oli pannut minut uskotun ja välittäjän osaan, minun oli pakko jatkaa.

"Tohtori Bretton on jo sata kertaa ollut vetoamaisillaan teihin, sir, mutta koko ylväässä rohkeudessaan hän pelkää teitä hirmuisesti."

"Hänellä on täysi syy — hänellä on täysi syy pelätä minua. Hän on kajonnut parhaaseen mitä minulla on. Jos hän vain olisi jättänyt tytön rauhaan, olisi tämä vielä vuosia pysynyt lapsena. Vai niin. Ovatko he kihloissa?"

"He eivät voi mennä kihloihin ilman teidän lupaanne."

"Hyvä on teidän, neiti Snowe, puhua ja ajatella säädylliseen tapaanne, mikä aina on teille luonteenomaista, mutta tämä asia on minulle suru. Pikku tyttöni oli kaikki mitä omistin, minulla ei ollut muita tyttäriä eikä poikaa; Bretton olisi yhtä hyvin voinut kääntää katseensa muualle — lyönpä vetoa että on tusinoittain rikkaita ja kauniita naisia, jotka eivät vieroisi häntä — hänellä on kauneutta, käyttäytymistaitoa ja suhteita. Eikö kukaan muu kelpaisi hänelle kuin minun Pollyni?"

"Jollei hän koskaan olisi nähnyt teidän Pollyanne, olisivat toiset kylläkin voineet miellyttää häntä — veljentyttärenne neiti Fanshawe esimerkiksi!"

"Ah, minä olisin antanut hänelle Ginevran kaikesta sydämestäni, mutta Polly! — en voi suoda hänelle Pollya. Ei — minä en voi. Hän ei ole sen tytön veroinen", hän vakuutti melkein äreästi.

"Missä suhteessa hän olisi Pollyn tasolla? Ihmiset puhuvat rikkaudesta! Minä en ole saita enkä voitonhimoinen mies, mutta maailma ajattelee sellaisia — ja Pollysta tulee rikas."

"Niin kyllä, se tiedetään", minä sanoin. "Koko Villette tietää hänet perijättäreksi."

"Puhutaanko pikku tytöstäni siinä valossa?"

"Puhutaan, sir."

Hän vaipui syviin mietteisiin. Minä rohkenin sanoa:

"Pitäisittekö sitten jotakin toista Pauliinan arvoisena, sir? Olisiko joku toinen mielestänne parempi kuin tohtori Bretton? Luuletteko että korkeampi asema tai suurempi rikkaus tekisi paljonkin eroa tunteissanne tulevaa vävyänne kohtaan?"

"Te koskette arkaan paikkaan", sanoi hän.

"Katsokaa Villetten ylimystöä — ettekö pitäisi heistä, sir?"

"En — ei koskaan tule kysymykseen mikään duc tai baron tai vicomte heistä kaikista."

"Minulle on kerrottu että monet näistä henkilöistä ajattelevat tytärtänne, sir", jatkoin rohkaistuneena, sillä huomasin että kreivi oli pikemmin tarkkaavainen kuin torjuva. "Toisia kosijoita ilmaantuu siis, jos tohtori Bretton hylätään. Luullakseni heitä ei ole puuttuva minne menettekään. Perijätärarvostaankin riippumatta minusta näyttää että Pauliina viehättää useimpia jotka joutuvat hänen tielleen."

"Todellako? Kuinka niin? Eihän minun pikku tyttöäni toki pidetään kaunottarena?"

"Sir, neiti de Bassompierre on hyvin kaunis."

"Lorua — antakaa anteeksi, neiti Snowe, mutta minä luulen että olette liian puolueellinen. Minä pidän Pollysta, minä pidän kaikista hänen eleistään ja ilmeistään, mutta minä olenkin hänen isänsä, enkä minäkään koskaan ole pitänyt häntä kauniina. Hän on hupainen, keijukaismainen, mielenkiintoinen minun silmissäni, mutta varmaan erehdytte kun luulette häntä kauniiksi."

"Hän viehättää, sir, hän viehättäisi ilman teidän rikkautenne ja asemanne tarjoamia etujakin."

"Minun rikkauteni ja asemani! Ovatko ne syöttejä Grahamille? Jos niin luulisin —"

"Tohtori Bretton tuntee nämä seikat tarkalleen, siitä voitte olla varma, herra de Bassompierre, ja pitää niitä arvossa kuten hieno herrasmies ainakin — kuten te itse pitäisitte samoissa olosuhteissa — mutta ne eivät ole hänen syöttejään. Hän rakastaa tytärtänne hyvin paljon, hän tajuaa Pauliinan hienoimmat ominaisuudet, ja ne vaikuttavat häneen niinkuin tuleekin."

"Mitä, onko minun pikku lemmikilläni 'hienoja ominaisuuksia'?"

"Ah, sir, pidittekö häntä silmällä tuona iltana, jolloin niin monta etevää ja oppinutta miestä söi päivällistä täällä?"

"Todellakin hänen käytöksensä sinä päivänä oli minulle melkein yllätys — sen naisellisuus hymyilytti minua."

"Ja näittekö noiden hienostuneiden ranskalaisten kerääntyvän hänen ympärilleen salongissa?"

"Näin, mutta minä luulin heidän vain haluavan virkistystä — saattaahan sitä huvitella sievän lapsen kanssa."

"Sir, hän käyttäytyi erittäin hienosti, ja kuulin ranskalaisten herrojen sanovan että hän on ' pétrie d'esprit et de graces!'[114] Tohtori Bretton oli samaa mieltä."

"Hän on hyvä, kultainen lapsi, se on varma, ja minä uskon että hänellä on hiukan luonnetta. Tästä muistan että kerran olin sairaana ja Polly hoiti minua; luultiin minun kuolevan, ja hän kävi sitä voimakkaammaksi ja hellemmäksi mitä enemmän minä heikkenin. Ja kun rupesin toipumaan — mikä päivänsäde hän olikaan sairaskammiossani! Niin, hän leikki tuolini vieressä ääneti ja hilpeänä kuin valo. Ja nyt hänelle tehdään naimatarjouksia! Minä en tahdo erota hänestä." Ja herra de Bassompierre ähkyi.

"Te olette tuntenut tohtori ja rouva Brettonin niin kauan", yritin minä, "ero tuntuisi vähemmän raskaalta jos antaisitte Pollyn hänelle eikä kenellekään muulle."

Hän ajatteli asiaa miltei synkkänä.

"Totta kyllä. Olen kauan tuntenut Louisa Brettonin", hän mumisi. "Hän ja minä olemme todellakin hyvin vanhoja ystäviä, ja herttainen suloinen tyttö hän oli nuorena. Te puhutte kauneudesta, neiti Snowe, hän oli kaunis, jos niin tahdotte — pitkä, suora ja kukoistava — eikä tuollainen lapsi tai keijukainen kuin miltä minun Pollyni näyttää silmissäni. Kahdeksantoistavuotiaana Louisa Brettonilla oli ryhti ja vartalo joka olisi sopinut prinsessalle. Hän on arvokas ja hyvä nainen nyt. Poika tulee häneen, olen aina ajatellut niin ja suosinut häntä ja toivonut hänelle hyvää. Nyt hän maksaa minulle tällaisella rosvouksella! Pikku aarteeni rakasti vanhaa isäänsä hellästi ja vilpittömästi. Nyt se on epäilemättä ohi — minä olen taakkana."

Ovi aukeni — hänen "pikku aarteensa" tuli sisään. Hänellä niin sanoakseni oli yllään iltakauneus: tuo virkeys, joka väliin tulee päivän päättyessä, lämmitti hänen katsettaan ja poskiaan, kesäinen rusotus somisti hänen hipiäänsä, kiharat valuivat pitkinä ja täyteläisinä liljanvalkoiselle kaulalle, valkoinen puku sopi kesäkuun helteeseen. Luullen minun olevan yksin hän oli tuonut kädessään kirjeen jonka oli juuri kirjoittanut, taitettuna mutta avoimena. Minun piti lukea se. Kun hän näki isänsä, epäröivät hänen sipsuttelevat jalkansa hieman, seisahtuivat hetkiseksi — ja poskien puna valahti ruusuisena yli kasvojen.

"Polly", sanoi de Bassompierre hiljaa, vakavasti hymyillen, "punastutko kun näet isäsi? Sepä jotakin uutta."

"Minä en punastu — en punastu koskaan", vakuutti hän, ja samalla tulvahti toinen purppuralaine hänen kasvoihinsa.

"Mutta minä luulin että olit ruokasalissa, ja tarvitsin Lucya."

"Sinä luulit varmaan, että olin John Graham Brettonin kanssa. Mutta hänet on juuri kutsuttu ulos — hän tulee pian takaisin, Polly. Hän voi viedä kirjeesi postiin, niin säästyy Mathieultä 'juoksu' niinkuin hän sanoo."

"Minä en pane kirjeitä postiin", sanoi tyttö melkein nenäkkäästi.

"Mitä sitten teet niillä? Tulepa tänne ja kerro."

Tytön ilmeestä ja ryhdistä näkyi epäröintiä — oli kuin hän olisi sanonut: "Tulenko?" — mutta hän lähestyi.

"Kuinka kauan siitä on kun sinusta on tullut kirjeenkirjoittaja, Polly? Minusta tuntuu että sinä vielä eilen töhertelit harakanvarpaita, molemmat kädet väkisinkin kynänvarressa."

"Isä, eivät ne ole kirjeitä, jotka menevät postiin sinun suuressa kirjelaukussasi, ne ovat vain lippusia joita silloin tällöin pistän itse henkilön käteen — hänen mielikseen vain."

"Henkilön! Se kai tarkoittaa neiti Snowe'ta, arvaamma?"

"Ei, isä — ei Lucya."

"Ketä sitten? Ehkä rouva Brettonia?"

"Ei — ei rouva Brettonia."

"Mutta ketä, pikku tyttäreni? Kerro isälle totuus."

"Oi, isä", huudahti hän vakavana, "minä tahdon — minä tahdon kertoa sinulle totuuden — koko totuuden; olen iloinen kun saan kertoa — iloinen vaikka vapisen."

Hän vapisi todellakin: kasvava kiihtymys, sytyttävä tunne ja myös lisääntyvä rohkeus värisyttivät häntä.

"Minä vihaan tekojeni salaamista sinulta, isä. Minä pelkään ja rakastan sinua niin kuin ei mitään muuta, paitsi Jumalaa. Lue kirje, katso osoitetta."

Hän pani kirjeen isänsä polvelle. Isä otti sen ja luki läpi ja lukiessa hänen kätensä vapisi, hänen silmänsä kimmelsi.

Hän taittoi kirjeen kokoon ja katsoi kirjoittajaan omituisen, hellän surumielisen ihmetyksen vallassa.

"Osaako hän kirjoittaa näin — tuo pienokainen joka vielä eilen seisoi polveni vieressä? Osaako hän tuntea näin?"

"Isä, onko se väärin? Tuottaako se sinulle tuskaa?"

"Ei se mitenkään väärin ole, viaton pieni Maryni, mutta se tuottaa minulle tuskaa."

"Mutta isä, kuule nyt! Sinun ei pidä tuntea tuskaa minun tähteni. Minä luopuisin kaikesta — melkein", (hän oikaisi sanojaan), "minä kuolisin mieluummin kuin tekisin sinut onnettomaksi — se olisi liian hirveätä!"

Hän värisi.

"Eikö kirje miellytä sinua? Eikö sitä saa lähettää? Onko se revittävä? Se on revittävä sinun tähtesi, jos sinä määräät."

"Minä en määrää mitään."

"Määrää jotakin, isä, lausu toivomuksesi, mutta älä pahoita Grahamin mieltä, älä loukkaa häntä. Minä en voi, en voi kestää sitä. Minä rakastan sinua, isä, mutta minä rakastan myös Grahamia, koska — koska — sille asialle ei voi mitään."

"Tuo loistava Graham on nuori lurjus, Polly — se on minun nykyinen käsitykseni hänestä. Sinua kai ihmetyttää kuulla että minä puolestani en rakasta häntä hituistakaan. Ah, vuosia sitten näin tuon pojan silmissä jotakin, minkä perille en koskaan oikein päässyt — jotakin jota ei ollut hänen äidissään — syvyyden joka varotti tunkeutumasta liian pitkälle tuohon virtaan, ja nyt äkkiä huomaan uponneeni siihen päälakeani myöten."

"Isä, ethän ole, ethän ole uponnut, olet kaikessa rauhassa rannalla, voit tehdä mitä haluat, valtasi on rajaton. Voit sulkea minut luostariin ja särkeä Grahamin sydämen huomenna, jos haluat olla niin julma. No, itsevaltias, tsaari, tahdotko tehdä sen."

"Pois Siperiaan koko mies, punaiset viikset ja kaikki tyynni! Minä sanon etten pidä hänestä, Polly, ja ihmettelen että sinä pidät."

"Isä", sanoi tyttö, "tiedätkö että nyt olet hyvin ilkeä? En ole koskaan nähnyt sinua noin epämiellyttävänä, noin vääryydellisenä, noin melkein kostonhimoisena. Kasvoissasi on ilme joka ei kuulu sinulle."

"Pois koko mies", jatkoi herra Home, joka todella näytti olevan kovasti pahoillaan ja harmistunut — vieläpä hieman katkera. "Mutta minä otaksun että jos hän lähtisi, panisi Polly tavaransa myttyyn ja lähtisi perässä: hänen sydämensä on nyt koreasti voitettu — voitettu ja loitonnettu vanhasta isästä."

"Isä, minä sanon että on ilkeätä, on ihan väärin puhua tuolla tavoin. Minua ei ole loitonnettu sinusta, eikä mikään inhimillinen olento eikä edes kuoleman mahti voisi loitontaa minua."

"Mene naimisiin, Polly! Ota nuo punaiset viikset. Lakkaa olemasta tytär, mene ja rupea vaimoksi!"

"Punaiset viikset! Tahtoisin tietää mitä tarkoitat, isä. Sinun pitäisi varoa epäoikeudenmukaisuutta. Olet väliin sanonut että kaikki skotlantilaiset, sinun maamiehesi, ovat epäoikeudenmukaisuuden uhreja. Se on todistettu mielestäni nyt, koska et tee mitään eroa punaisen ja syvän kastanjanruskean välillä."

"Jätä vanha epäoikeudenmukainen skotlantilainen ja mene pois."

Tyttö katseli häntä hetkisen. Hän tahtoi esiintyä lujana, olla ivan yläpuolella. Tuntien isänsä luonteen ja hänen harvat heikkoutensa tytär oli odottanut juuri tämäntapaista kohtausta. Se ei ollut hänelle mikään yllätys, ja hän tahtoi selviytyä siitä arvokkaasti, luottaen vastavaikutukseen. Mutta hänen arvokkuudestaan ei ollut mitään hyötyä. Äkkiä hänen sielunsa tulvahti hänen silmiinsä ja hän lankesi isän kaulaan.

"Minä en tahdo jättää sinua, isä, minä en koskaan jätä sinua. Minä en tahdo tuottaa sinulle tuskaa! Minä en koskaan tuota sinulle tuskaa!" hän nyyhkytti.

"Karitsani! Aarteeni!" mumisi rakastava mutta äreä isä. Hän ei sillä hetkellä sanonut muuta, ja nämäkin kaksi sanaa kuuluivat käheiltä.

Huone alkoi nyt pimetä. Kuulin liikettä, askelia ulkoa. Luulin että joku palvelija siellä toi kynttilän, ja avasin hiljaa oven estääkseni häiriön. Etuhuoneessa ei seisonut palvelija: eräs pitkä herra laski hattunsa pöydälle, veti käsineet hitaasti käsistään — viivytellen, odotellen, niin minusta näytti. Hän ei kutsunut minua luokseen sanalla eikä viittauksella, mutta hänen katseensa sanoi:

"Lucy, tulkaa tänne." Ja minä menin.

Hänen kasvoissaan leikki hymyily kun hän katsoi minuun. Vain hänenlaisensa luonne ilmaisi hymyllä sentapaista kiihtymystä, joka nyt värisytti häntä.

"Herra de Bassompierre on tuolla — eikö niin?" kysyi hän viitaten kirjastoon.

"On."

"Hän huomasi käytökseni päivällisellä? Hän ymmärsi minut?"

"Aivan niin, Graham."

"Joudun siis tuomittavaksi, ja hänkö myös?"

"Herra Home" (me yhäkin silloin tällöin nimitämme häntä herra Homeksi) "puhuu tyttärensä kanssa."

"Haa! Ne ovat tuimia hetkiä, Lucy."

Hän oli kokonaan kiihdyksissä, hänen nuori kätensä vapisi, eloisa (aioin sanoa kuolettava, mutta sellaiset sanat sopivat huonosti niin läpeensä elävään kuin häneen) jännitys milloin salpasi milloin taajensi hänen hengitystään, mutta kesken kaikkea tätä levottomuutta ei hänen hymynsä kertaakaan väsähtänyt.

"Onko isä hyvin vihoissaan, Lucy?"

"Pauliina on hyvin uskollinen, Graham."

"Mitä minulle aiotaan tehdä?"

"Graham, teidän kohtalontähtenne täytyy olla onnellinen."

"Täytyykö? Ystävällinen profeetta! Olisin raukka jos valittaisin, kun minua niin rohkaistaan. Luulen että huomaan kaikki naiset uskollisiksi, Lucy. Minun pitäisi rakastaa heitä, ja niin teenkin. Äitini on hyvä, hän on jumalallinen, ja te olette luotettava kuin teräs. Ettekö olekin?"

"Olen, Graham."

"Antakaa minulle sitten kätenne, pieni kummisisareni: se on minulle pieni ystävällinen käsi ja on aina ollut. Ja nyt suureen yritykseen. Jumala olkoon vilpittömän kanssa. Lucy, sanokaa amen!"

Hän kääntyi ja odotti kunnes minä sanoin "amen", — minkä tein hänen mielikseen, ja vanha lumous tuli takaisin kun noudatin hänen pyyntöään. Minä toivoin hänelle menestystä ja tiesin että hän tulisikin menestymään. Hän oli syntynyt voittajaksi, niinkuin muutamat ovat syntyneet voitetuiksi.

"Seuratkaa minua", hän sanoi, ja minä seurasin häntä herra Homen eteen.

"Sir", hän kysyi, "mikä on tuomioni?"

Isä katsoi häneen, tytär piti kasvonsa piilossa.

"Niin, Bretton", sanoi herra Home, "te olette antanut minulle vieraanvaraisuuden tavallisen palkan. Minä pidin teitä luonani, te olette ottanut parhaimpani. Olin aina iloinen nähdessäni teidät, ja te olitte iloinen nähdessänne sen ainoan kalleuden, mikä minulla oli. Te puhuitte minulle kauniisti, ja samalla — en tahdo sanoa että ryöstitte minut, mutta minut on ryöstetty, ja mitä minä olen menettänyt, sen te näytätte voittaneen."

"Sir, minä en voi katua."

"Katua! Kaikkea vielä! Te riemuitsette tietenkin. John Graham, te polveudutte osittain ylämaalaisesta ja päälliköstä, ja kaikissa ilmeissänne, puheissanne ja ajatuksissanne on jäännös kelttiläistä. Teissä on keltin oveluutta ja viehätysvoimaa. Punainen — (no niin, Polly, vaalea) tukka, viekas kieli, petollinen mieli, kaikki on perittyä."

"Sir, tunteeni ainakin ovat vilpittömät", sanoi Graham, ja aitoenglantilainen puna valahti hänen kasvoihinsa todistaen lämpimästi vilpittömyyttä. "Ja kuitenkaan", hän lisäsi, "en tahdo kieltää että jossakin suhteessa syytätte minua oikein. Teidän seurassanne minulla aina on ollut ajatus jota en uskaltanut teille näyttää. Tosi on että pidin teitä kallisarvoisimman aarteen omistajana, mitä minulla maailmassa on. Halusin sitä, tavoittelin sitä. Sir, minä pyydän sitä nyt."

"John, te pyydätte paljon."

"Hyvin paljon, sir. Sen täytyy tulla jalomielisyytenne lahjana, eikä oikeamielisyytenne palkkana. En voi koskaan ansaita sitä."

"Kas niin! Kuulkaahan vain tuota Ylämaan kieltä!" sanoi Home. "Katso tänne, Polly! Vastaa tälle sankarille, lähetä hänet pois."

Tyttö nosti silmänsä. Hän vilkaisi ujosti kiihkeään kauniiseen ihailijaansa. Sitten hän katsoi hellästi ryppyiseen isäänsä.

"Isä, minä rakastan teitä molempia", hän sanoi, "voin pitää huolta teistä molemmista. Minun ei tarvitse lähettää Grahamia pois — hän voi asua täällä, ei hänestä tule mitään häiriötä", vakuutti hän yksinkertaisella puhetavallaan, jolle sekä isä että Graham olivat usein tottuneet hymyilemään.

"Hänestä tulee suunnaton haitta minulle", intti Home vieläkin. "Minä en kaipaa häntä, Polly, hän on liian suuri, hän on tielläni. Käske häntä marssimaan matkaansa."

"Sinä totut häneen, isä. Minustakin hän alussa näytti hirveän suurelta — hän oli kuin torni kun katsoin häneen, mutta itse asiassa en tahtoisi häntä toisenlaiseksi."

"Minä vastustan häntä kerta kaikkiaan. Polly, minä tulen toimeen ilman vävyä. En olisi pyytänyt maan parasta miestä olemaan siinä suhteessa minuun. Lähetä pois tämä herra."

"Mutta hän on tuntenut sinut niin kauan, isä, ja tulee hyvin toimeen kanssasi."

"Tulee toimeen minun kanssani, kyllä kai! Niin, hän on yrittänyt tehdä minun mielipiteeni ja makuni omikseen. Hän on noudattanut mieltäni hyvällä syyllä. Minä luulen, Polly, että sinä ja minä sanomme hänelle nyt hyvästi."

"Huomiseen vain. Purista Grahamin kättä, isä."

"En, sitä en aio, emme ole ystäviä. Älä yritäkään mielistelemällä saada minua puolellenne."

"Olettepa, olettepa ystäviä. Graham, anna tänne oikea kätesi. Isä, ojenna kätesi. Pankaa ne nyt yhteen. Isä, älä ole jäykkä, sulje sormesi, ole taipuisa — kas niin. Mutta tuo ei ole puristus — se on rusennus! Isä, sinähän puserrat kuin ruuvipihti. Sinä rusennat Grahamin käden luita myöden, sinä teet hänelle pahaa."

Hän tekikin varmaan pahaa, sillä hänellä oli kädessään paksu hohtokivisormus, jonka terävät särmät upposivat Grahamin lihaan niin että siitä tuli verta, mutta kipu sai tohtori Johnin vain nauramaan niinkuin levottomuus oli saanut hänet hymyilemään.

"Tulkaa kanssani työhuoneeseen", sanoi Home viimein tohtorille. He menivät. Heidän keskustelunsa ei ollut pitkä, mutta otaksun sen olleen ratkaisevan. Kosijan oli vastattava monenlaisiin kysymyksiin ja tutkisteluihin. Oli tohtori Bretton sitten toisinaan petollinen ilmeissään ja puheissaan tai ei, pohjaltaan hän ainakin oli terve. Hänen vastauksensa, sen ymmärsin perästäpäin, osoittivat sekä ymmärrystä että nuhteettomuutta. Hän oli hoitanut asiansa hyvin. Hän oli taistellut selkkauksien läpi, hänen omaisuutensa oli tulossa entiselleen, hän osoitti olevansa siinä asemassa että saattoi mennä naimisiin.

Vielä kerran isä ja ihailija ilmestyivät kirjastoon. Herra de Bassompierre sulki oven; hän viittasi tyttäreensä.

"Ota hänet", kreivi sanoi. "Ota hänet, John Bretton, ja menetelköön Jumala kanssasi niin kuin sinä menettelet hänen kanssaan!"

<tb>

Vähän sen jälkeen, ehkä noin pari viikkoa myöhemmin näin kolmen henkilön, kreivi de Bassompierren, hänen tyttärensä ja tohtori Graham Brettonin istuvan samalla penkillä matalan ja tuuhealehväisen puun alla Bois l'Etangin palatsin puistossa. He olivat tulleet sinne nauttimaan kesäillasta, mahtavien porttien edustalla odottivat heitä vaunut, vihreät ruohokentät levisivät heidän ympärillään hiljaisina ja hämyisinä. Etäämpänä kohosi palatsi valkoisena kuin Pentelikonin huippu, iltatähti loisti sen yllä, kokonainen metsä kukkivia pensaita levitti tuoksujaan ilmaan, hetki oli hiljainen ja lempeä, paikka yksinäinen, lukuunottamatta tätä ryhmää.

Pauliina istui molempien herrojen välissä, ja heidän keskustellessaan hänen pienet kätensä hypistelivät jotakin työtä. Luulin ensin että hän sitoi kukkakiehkuraa. Ei, hän oli niillä pienoisilla saksilla, jotka kiilsivät hänen polvellaan, irroittanut suortuvan kummankin vieressään istuvan miehen päästä ja punoi nyt yhteen harmaata ja kullankeltaista kiharaa. Kun palmikko oli valmis eikä hänellä ollut silkkilankaa sitoakseen sitä, hän otti tähän tarkoitukseen suortuvan omaa tukkaansa, sitoi sen solmulle, sulki medaljonkiin ja pani sydämelleen.

"Nyt", hän sanoi, "on tehtynä taikakalu jonka tehtävänä on pysyttää teidät molemmat aina ystävinä. Ette voi koskaan riidellä niin kauan kuin minulla on tämä."

Taikakalu oli todella tehty, lumous laadittu, joka teki vihollisuuden mahdottomaksi. Hänestä oli tullut yhdysside heidän välilleen, tekijä kummankin elämään, keskinäisen sopusoinnun lähde. Heiltä hän sai onnensa, ja mitä hän lainasi, sen hän maksoi takaisin korkoineen.

Onko todellakin sellaista onnea maan päällä? Niin kysyin kun katselin isää, tytärtä ja tulevaa miestä, jotka nyt olivat yhdessä — kaikki onnellisina ja onnea tuottavina.

On, niin se on. Ilman mitään romanttista väritystä ja mielikuvituksen liioittelua, niin se on. Muutamat ihmiselämät saavat — joinakin päivinä tai vuosina — todellisuudessa maistaa taivaan onnea, ja minä uskon että jos hyvät ihmiset kerran ovat tunteneet sellaista onnea (pahoille se ei koskaan tule), ei sen ihana vaikutus koskaan häviä kokonaan. Mitä koettelemuksia seuraakin, mitä sairauden tuskaa tai kuoleman varjoa, aikaisempi onnen päivä paistaa vieläkin keventäen ankaran tuskan ja värittäen tumman pilven.

Minä menen pitemmälle. Minä uskon että muutamat ihmisolennot ovat niin syntyneet, niin kasvatetut, niin johdetut pehmeästä kehdosta tyveneen ja myöhäiseen hautaan saakka, ettei mikään ylenmääräinen kärsimys tule heidän osalleen eikä mikään myrskyinen pimeys lankea heidän tielleen. Ja usein nämä eivät ole hemmoteltuja eivätkä itsekkäitä olentoja, vaan Luonnon valittuja, hyviä ja sopusointuisia, ystävällisiä ja armeliaita miehiä ja naisia, Jumalan lempeyden lempeitä edustajia.

En tahdo lykätä tuonnemmaksi onnellista totuutta. Graham Bretton ja Pauliina de Bassompierre menivät naimisiin, ja juuri tuollainen edustaja tuli tohtori Brettonista. Hän ei rappeutunut ajan mukana, hänen virheensä hälvenivät, hänen hyvät ominaisuutensa kypsyivät, hän edistyi henkisessä hienostuksessa, hän kasvoi siveellisessä kunnossa, kaikki sakka siivilöityi pois ja kirkas viini pääsi virtaamaan tyynenä ja välkkyvänä. Kirkas oli myös hänen viehättävän vaimonsa kohtalo. Hän säilytti miehensä rakkauden, hän auttoi häntä eteenpäin — oli hänen onnensa kulmakivi.

Tämä pari oli todellakin siunattu, sillä vuodet toivat heille suuren menestyksen ohella suurta hyvyyttä. He jakoivat omastaan avoimin käsin, mutta kuitenkin viisaasti. Epäilemättä hekin tunsivat ristejä, pettymyksiä, vaikeuksia, mutta he kantoivat ne hyvin. Useammin kuin kerran heidän täytyi nähdä Hänet, jonka kasvoja liha tuskin saattaa katsoa ja elää — heidänkin piti maksaa veronsa kauhujen kuninkaalle. Vuosien täyttyessä herra de Bassompierre otettiin pois, korkean iän kypsyydessä erkani Louisa Bretton. Kerran kuului valitus heidän saleissaan, Rakelin joka itkee lapsiaan, mutta toisia puhkesi terveinä ja kukoistavina menetettyjen tilalle. Tohtori Bretton näki itsensä elävän uudelleen pojassaan, joka peri hänen ulkomuotonsa ja taipumuksensa, hänellä oli niin ikään kookkaita tyttäriä niinkuin hän itse. Näitä lapsia hän kasvatti lempeällä mutta lujalla kädellä, ja ne kehittyivät perittyjen taipumustensa ja saamansa kasvatuksen mukaisiksi.

Lyhyesti esitän vain totuuden kun sanon että nämä kaksi elämää, Grahamin ja Pauliinan, olivat siunatut niinkuin Jakobin rakkaimman pojan, jolle Jumala "antakoon siunauksia taivaasta ylhäältä ja syvyydestä alhaalta". Niin se oli, sillä Jumala näki sen hyväksi.

XXXVIII

PILVIÄ

Mutta niin ei käy kaikille. Entä sitten? Hänen tahtonsa tapahtukoon, niinkuin se varmasti tapahtuukin, joko me sitten nöyrästi alistumme siihen tai emme. Luomisen vaisto vie sitä eteenpäin; kaikilla voimilla, näkyvillä ja näkymättömillä, on sen toteuttaminen tehtävänään. Todistus tulevaisesta elämästä on annettava. Tulella ja verellä, jos niin tarvitaan, on tämä todistus kirjoitettava. Tulessa ja veressä näemme sen merkit kautta koko luonnon. Tulessa ja veressä tulee se oman kokemuksemme tielle. Kärsijä, älä anna tämän polttavan todistuksen näännyttää ja kauhistuttaa itseäsi. Väsynyt vaeltaja, vyötä kupeesi, katso ylöspäin, kulje eteenpäin. Pyhiinvaeltajat ja kärsimysveljet, yhtykää ystävälliseen seuraan. Pimeänä aukeaa tie läpi tämän maailman erämaan useimmille meistä: olkoon käyntimme tasainen ja luja, olkoon risti lippunamme. Sauvana meillä on hänen lupauksensa, jonka "sana on koeteltu, tie täydellinen", toivona tällä hetkellä Hänen kaitselmuksensa, "joka antaa pelastuksen kilven, jonka lempeys tekee suureksi", lopullisena kotina Hänen helmansa, joka "asuu taivaan korkeudessa", kruununa autuus, rajaton ja iäinen. Rientäkäämme niin että saamme voiton seppeleen, kestäkäämme vaivoja hyvien sotilaiden tavoin, päättäkäämme juoksumme ja säilyttäkäämme usko luottaen siihen että lopussa olemme enemmän kuin valloittajat: "Etkö sinä ole alusta minun pyhäni? MEIDÄN EI PIDÄ KUOLEMAN."

Torstaiaamuna olimme kaikki kokoontuneet luokkaan odottamaan kirjallisuudentuntia. Hetki oli tullut, me odotimme opettajaa.

Ensi luokan oppilaat istuivat hyvin hiljaa, puhtaaksikirjoitetut aineet, jotka oli valmistettu viime tunnin jälkeen, lepäsivät valmiina heidän edessään, siististi nauhalla sidottuina, odottaen vain sitä hetkeä, jolloin professorin käsi kokoaisi ne hänen tehdessään nopean kiertomatkansa pulpetilta pulpetille. Oli heinäkuu, aamu oli kaunis, luokan ovi raollaan, sen läpi puhalsi raikas tuulenhenki, ja oven edessä seisovat kasvit keinuivat, taipuivat, kurkistivat sisään ikään kuin kuiskaten uutisia.

Herra Emanuel ei aina ollut ihan täsmällinen, joten emme juuri ihmetelleet että hän hiukan myöhästyi, mutta sitä ihmettelimme, että kun ovi vihdoin aukeni, hänen nopean ja tulisen olemuksensa asemesta meidät yllättikin tyyni ja varovainen madame Beck.

Hän lähestyi Paulin pöytää, hän seisoi sen edessä, kietoutui kevyeen huiviinsa, joka peitti hänen hartiansa, alkoi puhua hiljaisella mutta varmalla äänellä, katse kiinteänä, ja sanoi:

"Tänä aamuna ei tule kirjallisuudentuntia."

Puheen toinen pykälä seurasi pari minuuttia myöhemmin.

"On luultavaa että tunnit peruutetaan viikon ajaksi. Tarvitsen ainakin niin pitkän ajan hankkiakseni pätevän sijaisen herra Emanuelille. Sillä välin koetamme käyttää tyhjät hetket hyödyllisesti."

"Professorinne, neidit", hän jatkoi, "aikoo, jos suinkin mahdollista, sanoa teille kunnollisesti hyvästi. Tällä hetkellä hänellä ei ole siihen aikaa. Hän valmistelee pitkää matkaa. Hyvin äkillinen ja tärkeä velvollisuus kutsuu häntä kauas täältä. Hän on päättänyt jättää Euroopan epämääräiseksi ajaksi. Ehkä hän itse saattaa kertoa teille enemmän. Neidit, tavallisen kirjallisuudentuntinne asemesta saatte tänä aamuna lukea englantia mademoiselle Lucyn johdolla."

Hän nyökäytti päätään kohteliaasti, veti huivinsa tiukemmalle ja poistui.

Tuli suuri hiljaisuus, sitten kuului muminaa yli huoneen. Luulen että muutamat oppilaat itkivät.

Kului hetkinen. Hälinä, kuiske, paikoittainen nyyhkytys yltyi. Huomasin että kuri oli höltynyt, epäjärjestys kasvamassa, ikään kuin tyttöni olisivat tunteneet että valvova silmä oli poissa ja todellinen kaitsija jättänyt luokan. Tottumus ja velvollisuudentunne sai minut toipumaan nopeasti, nousemaan kuten tavallisesti, puhumaan tavallisella äänelläni, pyytämään hiljaisuutta ja vihdoin palauttamaan sen. Tein englannintunnista pitkän ja kiinteän. Pidin tyttöjä siinä kaiken aamua. Muistan olleeni kärsimätön niitä oppilaita kohtaan, jotka itkivät. Itse asiassa ei heidän liikutuksensa ollut paljonkaan arvoinen, se oli vain hysteeristä kiihtymystä. Sanoin sen heille armotta. Melkein ilkuin heitä. Olin ankara. Tosiasia oli etten sietänyt heidän kyyneliään enkä tuota huohottavaa ääntä, en kestänyt sitä. Eräs verrattain lahjaton ja heikkointoinen oppilas pitkitti sitä kun toiset jo olivat lopettaneet; ehdoton välttämättömyys pakotti ja auttoi minua kohtelemaan häntä niin ettei hän uskaltanut jatkaa mielenosoitustaan, vaan hänen oli pakko tukahduttaa itkunsa.

Tuolla tytöllä olisi ollut oikeus vihata minua, jollen tunnin päätyttyä olisi käskenyt häntä jäämään, ja kun hänen toverinsa olivat lähteneet, tein sellaista mitä en koskaan ollut tehnyt kenellekään heistä — painoin hänet rintaani vasten ja suutelin häntä. Mutta antauduttuani tälle mielijohteelleni työnsin hänet nopeasti ulos luokasta, sillä tämän purkauksen jälkeen hän itki entistä katkerammin.

Täytin työllä sen päivän jokaisen hetken, ja olisin mielelläni istunut ylhäällä koko yön, jos olisin saanut polttaa kynttilää. Yöstä kuitenkin tuli huono, se jätti pahat jäljet ja valmisti minua huonosti seuraavan päivän sietämättömän lörpöttelyn tulikokeeseen. Tietysti tämä uutinen tuli nyt yleisen keskustelun aiheeksi. Pieni pidättyväisyys oli seurannut ensimmäistä yllätystä, mutta se oli pian ohi, nyt aukeni joka suu, nyt liikkui joka kieli. Opettajien, oppilaiden, vieläpä palvelijain huulilla oli nimi "Emanuel". Hän, jonka yhteys koulun kanssa palautui sen alkuaikoihin, hänkö nyt poistuisi näin äkkiä! Kaikkien mielestä se oli omituista.

He puhuivat niin paljon, niin kauan, niin usein, että heidän sanojensa ja huhujensa summattomuudesta kävi vihdoinkin selville jotakin. Kolmannen päivän tienoilla kuulin sanottavan että hän matkustaisi viikon kuluttua, sitten — että hän lähtisi Länsi-Intiaan. Katselin madame Beckin kasvoja, tutkin hänen silmiään saadakseni peruutuksen tai vahvistuksen tälle tiedolle, tarkastelin häntä kauttaaltaan saadakseni selvyyttä, mutta mikään hänessä ei ilmaissut muuta kuin mikä oli järkkymätöntä ja ylimalkaista.

Tämä ero oli hänelle suunnaton tappio, hän vakuutti. Hän ei käsittänyt miten täyttäisi tyhjän tilan. Hän oli niin tottunut sukulaiseensa, tästä oli tullut hänen oikea kätensä, kuinka hän tulisi toimeen ilman herra Paulia? Hän olikin vastustanut tätä askelta, mutta Paul oli vakuuttanut, että se oli hänen velvollisuutensa.

Hän sanoi tämän kaiken julkisesti päivällispöydässä, puhuen kuuluvalla äänellä Zélie St. Pierrelle.

"Miksi se oli hänen velvollisuutensa?" Olisin voinut tehdä hänelle tämän kysymyksen. Mieleni teki yllättää hänet äkkiä, kun hän tyynesti kulki ohitseni luokassa, ojentaa käteni, tarttua häneen lujasti ja sanoa: "Seis. Kuulkaamme nyt koko asia loppuun saakka. Miksi on hänen velvollisuutensa lähteä maanpakoon?" Mutta madame puhutteli aina jotakin toista opettajaa eikä koskaan katsonut minuun, ei koskaan näyttänyt tietävän että tämä asia mitenkään koskisi minua.

Viikko laahautui eteenpäin. Ei puhuttu enää mitään siitä että Emanuel tulisi sanomaan meille hyvästi, eikä kukaan näyttänyt välittävän hänen tulostaan, kukaan ei ilmaissut kiduttavaa pelkoa että hän lähtisi ääneti ja näkymättömänä, he puhuivat lakkaamatta, mutta eivät koskaan puheessaan koskettaneet tätä elinkysymystä. Mitä madameen tuli, saattoi hän tietysti nähdä Emanuelin ja puhua hänelle niin paljon kuin halutti. Mitä hän välitti siitä, tuliko professori näyttäytymään luokkahuoneisiin vai eikö?

Viikko läheni loppuaan. Meille sanottiin että hän lähtee sinä ja sinä päivänä, että matkan päämääränä oli "Basseterre, Guadaloupessa". Asia joka pakotti häntä lähtemään, koski erään ystävän etuja eikä hänen omiaan. Sitä juuri luulinkin.

"Basseterre, Guadaloupe." Nukuin vähän siihen aikaan, mutta aina kun nukahdin, oli ehdottomana seurauksena että sävähdin nopeasti pystyyn ja olin kuulevinani sanat "Basseterre" ja "Guadaloupe" lausuttavan päänaluseni vieressä, tai tanssivat kirjaimet punaisina ja sinipunervina ympärilläni pimeässä.

Siihen mitä sydämessäni tunsin, ei ollut mitään apua, ja minkä sille mahdoin että tunsin? Emanuel oli ollut hyvin ystävällinen minua kohtaan viime päivinä, hän oli tunti tunnilta käynyt paremmaksi ja ystävällisemmäksi. Nyt oli kuukausi kulunut siitä kun olimme ratkaisseet uskonnollisen erimielisyytemme, ja koko sinä aikana emme olleet kertaakaan riidelleet. Eikä rauhamme ollut eron kylmä tytär, emme olleet etääntyneet toisistamme, hän oli tullut useammin, hän oli puhunut kanssani enemmän kuin ennen, viettänyt tuntikausia seurassani, mieli rauhoittuneena, katse tyytyväisenä, käytös kodikkaana ja lempeänä. Ystävällisiä puheenaiheita oli noussut välillemme, hän oli kysynyt suunnitelmiani ja minä olin kertonut mistä. Koulusuunnitelma miellytti häntä, hän pani minut puhumaan siitä yhä uudestaan, vaikka hän nimittikin sitä Alnaschar-unelmaksi. Soraääni oli poissa, keskinäinen ymmärtämys tasoittui ja lujittui, yhdistymisen ja toivon tunteet sykkivät syvällä sydämessä, kiintymys ja syvä arvonanto ja orastava luottamus lujittivat siteitään.

Kuinka hiljaisia tunteja minulla oli tähän aikaan! Ei enää mitään ivaa "henkevyydestäni", ei uhkauksia vastenmielisistä näytteistä julkisuudessa! Kuinka suloisesti korvasikaan mustasukkaista ivaa ja vieläkin mustasukkaisempaa, miltei kiihkeätä kiitospuhetta nyt mykkä ja suvaitsevainen apu, lempeä johto ja hellä kärsivällisyys, joka antoi anteeksi mutta ei koskaan ylistänyt. Oli aikoja jolloin hän istui monta minuuttia puhumatta sanaakaan, ja kun pimeäntulo tai velvollisuus pakottivat meidät eroamaan, hän lähti pois sanoen: " Il est doux, le repos! Il est précieux, le calme bonheur!"[115]

Eräänä iltana, ei edes kymmentä lyhyttä päivää sitten, hän liittyi seuraani kun kävelin käytävälläni. Hän tarttui käteeni. Minä katsoin hänen kasvoihinsa. Minusta näytti että hän aikoi vangita huomioni.

" Bonne petite amie!" hän sanoi pehmeästi. " Douce consolatrice!"[116] Mutta tämä kosketus, nämä sanat herättivät minussa uuden tunteen ja oudon ajatuksen. Voiko olla niin että hänestä oli tuleva enemmän kuin ystävä tai veli? Puhuiko hänen katseestaan tunne joka oli enemmän kuin veljeyttä tai ystävyyttä?

Hänen kaunopuheisella katseellaan oli enemmän sanottavaa, hänen kätensä veti minua lähemmäksi, hänen huulensa liikkuivat. Ei. Ei nyt. Tänne hämärään käytävään tuli keskeytys: se tuli kaksinkertaisena ja pahaenteisenä. Tapasimme kaksi kohtalokasta haamua — naisen ja papin — madame Beckin ja isä Silaksen.

Jälkimmäisen ilmettä en koskaan unohda. Ensi silmäyksellä siinä näkyi Jean-Jacquesin tunteellisuutta, jota äsken yllättäen havaitut kiintymyksen merkit olivat herättäneet, sitten sitä välittömästi tummensi kirkollisen kateuden keltatauti. Hän puhui minulle mahtipontisesti. Hän katsoi oppilaaseensa ankarasti. Mitä madame Beckiin tulee, hän tietenkään ei nähnyt mitään — ei mitään, vaikka hänen sukulaisensa hänen läsnä ollessaan piti kerettiläisen muukalaisen kättä omassaan eikä antanut sen vetäytyä pois, painoi vain lujemmin ja kiinteämmin.

Näiden tapausten jälkeen tuo äkillinen uutinen hänen lähdöstään ei ensin ollut tuntunut minusta uskottavalta. Itse asiassa vasta yhtämittainen toistaminen ja sata viisikymmentä uskovaa mieltä ympärilläni pakottivat minut vihdoinkin ottamaan sen toden kannalta. Mitä tulee tuohon odotuksen viikkoon, sen tyhjiin mutta polttaviin päiviin, jotka eivät tuoneet mitään selityksen sanaa häneltä — muistan mutta en voi kuvata sen kulkua.

Viimeinen päivä koitti. Nyt hän oli käyvä luonamme. Nyt hän oli tuleva sanomaan hyvästit, tai häviäisi sanattomana, emmekä koskaan saisi nähdä häntä.

Tämä vaihtoehto ei näyttänyt vaivaavan ketään elävää sielua koulussa. Kaikki nousivat tavalliseen aikaan, kaikki söivät aamiaista kuten tavallista, kaikki ryhtyivät jokapäiväisiin töihinsä yhtä rasvatyyninä kuin ainakin, ilman että yksikään viittasi entiseen professoriinsa tai näytti ajattelevan häntä.

Niin unohtavainen oli talo, niin piittaamatonta, niin totunnaista sen toiminta, niin vailla odotusta sen ulkonäkö, että tuskin osasin hengittää niin liikkumattomassa, niin tukahduttavassa ilmassa. Eikö kukaan lainaisi minulle ääntään? Eikö kenelläkään ollut toivomusta, sanaa, rukousta, johon minä voisin sanoa amen.

Olin kuullut tyttöjen yhteen ääneen pyytävän jotakin pikkuseikkaa — kestitystä, lupapäivää, vapautusta jostakin tunnista, ja nyt he eivät voineet, he eivät tahtoneet yksissä neuvoin piirittää madame Beckiä ja vaatia viimeistä kohtausta opettajan kanssa josta sentään oli pidetty, ainakin muutamat olivat rakastaneet häntä niin kuin he osasivat rakastaa — mutta mitä sitten on laumojen rakkaus?

Minä tiesin missä hän asui, tiesin missä hänestä saisi kuulla ja missä hänet saisi tavata. Välimatkaa oli tuskin kivenheitto, mutta vaikka hän olisi ollut viereisessä huoneessa, en kutsumatta olisi käyttänyt tietoani hyväkseni. Kulkea perässä, hakea, muistuttaa, kutsua — sellaisiin ei minulla ollut kykyä.

Emanuel olisi voinut kulkea ohitseni käsivarren ulottumalta: jos hän olisi kulkenut hiljaisena ja huomaamatta — hiljaisena ja liikahtamatta olisin minä antanut hänen kulkea ohi.

Aamu kului hukkaan. Iltapäivä tuli, ja minä luulin että kaikki oli ohi. Sydämeni vapisi rinnassani. Vereni oli häiriytynyt juoksussaan. Olin aivan sairas, tuskin osasin pysyä paikallani ja tehdä työni. Pieni maailma ympärilläni hyöri kuitenkin välinpitämättömänä, kaikki näyttivät hilpeiltä, vailla huolia, pelkoa tai pohdintaa. Samat oppilaat, jotka seitsemän päivää sitten olivat hysteerisesti itkeneet hämmästyttävää uutista, näyttivät unohtaneen koko asian, sen tärkeyden ja oman liikutuksensa.

Vähän ennen kello viittä, jolloin tunnit loppuivat, madame Beck lähetti hakemaan minut huoneeseensa, lukemaan ja kääntämään jonkin englantilaisen kirjeen, jonka hän oli saanut, ja kirjoittamaan vastauksen. Ennen kuin ryhdyin työhön, huomasin kuinka hän hiljaa sulki huoneensa molemmat ovet. Hän sulki tarkoin myös ikkunan, vaikka oli kuuma päivä ja hän yleensä piti vapaata ilmanvaihtoa välttämättömänä. Miksi tämä varovaisuus? Valpasta epäluuloa, miltei vihaista epäluottamusta herätti tällainen toimenpide. Tahtoiko hän sulkea pois äänet? Mitkä äänet?

Kuuntelin niin kuin en ikinä ennen ollut kuunnellut, kuuntelin kuin talvinen susi illalla, kun se nuuskii lunta, vainuaa saalista ja kuulee etäisen vaeltajan askelet. Voin kuitenkin sekä kuunnella että kirjoittaa. Puolivälissä kirjettä kuulin jotakin joka pysäytti kynäni — askeleita eteisestä. Ovikello ei ollut soinut, Rosine — toimien epäilemättä määräysten mukaan — oli estänyt moisen hälytyksen. Madame näki minun pysähtyvän. Hän yskäisi, koetti hälistä, puhui kovemmin. Askelet olivat kulkeneet luokkahuoneeseen.

"Jatkakaa", sanoi madame, mutta käteni oli kuin kytketty, korvani kahleissa, ajatukseni viety pois vangittuna.

Kouluhuoneet muodostivat toisen rakennuksen, eteinen erotti ne asuinhuoneista, mutta huolimatta etäisyydestä ja eristyksestä kuulin joukkojen äkkiä liikahtavan, koko osaston nousevan pystyyn.

"He panevat työnsä pois", sanoi madame.

Oli kyllä juuri se aika, jolloin työt pantiin pois, mutta miksi tuo äkillinen hiljaisuus — tuo metelin tilapäinen hiljeneminen?

"Odottakaa, madame — minä tahdon nähdä mitä siellä on."

Ja minä laskin pois kynäni ja jätin hänet. Jätin hänet? Ei, hän ei tahtonut tulla jätetyksi: koska hän ei kyennyt pidättämään minua, nousi hän ja seurasi minua, kiinteästi kuin varjoni. Minä käännyin portaiden viimeisellä askelmalla.

"Tuletteko mukaan?" kysyin.

"Tulen", hän sanoi ja kohtasi katseeni omituisen näköisenä — ilme verhottuna mutta kuitenkin päättäväisenä. Kuljimme siis edelleen, emme yhdessä, vaan hän seurasi kintereilläni.

Paul oli tullut. Astuessani ensi luokkaan näin hänet. Siinä oli vielä kerran edessäni tuo perin tuttu hahmo. En epäile etteivätkö he olleet koettaneet pidättää häntä poissa, mutta hän oli tullut.

Tytöt seisoivat puoliympyrässä, hän kulki ympäri ja sanoi hyvästi, puristi jokaisen kättä, kosketti huulillaan jokaisen poskea. Ulkomainen tapa salli tämän viimeisen tempun tällaisen eron — niin juhlallisen ja pitkäaikaisen — hetkellä.

Minusta tuntui kovalta että madame Beck tällä tavoin ajoi minua takaa seuraten kintereilläni ja pitäen minua tarkasti silmällä. Niskani ja olkapääni värisivät kuin kuumeessa hänen hengityksensä kohtaamina, minun tuli hirveän paha olla.

Paul lähestyi, hän oli kiertänyt melkein koko puoliympyrän, hän ehti viimeiseen oppilaaseen, hän kääntyi. Mutta madame ehti edelleni, hän oli äkkiä astunut eteeni, hän näytti suurentavan mittasuhteitaan ja levittelevän verhoaan, hän pimitti minut niin että minä jäin piiloon. Hän tunsi heikkouteni ja kyvyttömyyteni, hän osasi arvioida henkisen lamaannukseni — sen täydellisen itseluottamuksen puutteen, joka voi yllättää minut ratkaisevina hetkinä. Hän riensi sukulaisensa luo, rupesi puhelemaan hänelle liukkaasti, vangitsi hänen huomionsa, saattoi hänet kiireisesti ovelle — lasiovelle joka avautui puutarhaan. Luulen että Paul katseli ympärilleen — jospa vain olisin saanut kiinni hänen katseestaan, olisi luullakseni rohkeus tulvahtanut mieleeni auttamaan tunnetta, ja seurauksena olisi ollut hyökkäys, kenties vapautus. Mutta huone oli jo yhtenä hälinänä, puoliympyrä oli hajaantunut ryhmiksi, ja minun hahmoni hävisi kolmenkymmenen silmäänpistävämmän joukkoon. Madame sai tahtonsa läpi, niin, hän sai herra Paulin pois, ja tämä ei ollut nähnyt minua, hän luuli minun olevan poissa. Kello löi viisi, kovaääninen lähtökello soi, oppilaat hajaantuivat, huone tyhjentyi.

Muistissani näyttää olevan täydellinen pimeys ja hämmennys parin seuraavan minuutin suhteen — kuvaamaton tuska sietämättömän tappion johdosta. Mitä minun piti tehdä, oi, mitä minun piti tehdä, kun koko elämäni toivo juurineen revittiin särjetystä ja poljetusta sydämestäni?

Mitä olisin tehnyt, sitä en tiedä, kun eräs pieni tyttö — koulun pienin — yksinkertaisena ja pahaa aavistamatta tunkeutui sisäisen taistelun kuohuvaan vaikkakin hiljaiseen keskukseen.

"Mademoiselle", leperteli kimeä ääni, "minun pitää antaa teille tämä. Herra Paul sanoi että minun pitää hakea teitä läpi talon, ullakolta kellariin saakka, ja antaa teille tämä, kun löydän teidät."

Ja lapsi antoi kirjelapun, pieni kyyhkynen pudotti polvelleni öljypuunlehden. En nähnyt nimeä enkä osoitetta, nämä sanat vain:

"Aikomukseni ei ollut sanoa teille hyvästi samalla kun toisille, mutta toivoin näkeväni teidät luokassa. Olin pettynyt. Kohtauksemme lykkääntyy. Olkaa valmis tapaamaan minua. Ennen kuin matkustan, minun täytyy tavata teidät kaikessa rauhassa ja puhua kanssanne pitkälti. Olkaa valmis, hetkeni ovat luetut ja nyt juuri toisen hallussa, sitä paitsi minulla on tekeillä yksityinen hanke, jossa ei kenelläkään ole osuutta ja jota en ilmoita kenellekään, en edes teille. — PAUL."

"Olkaa valmis!" Tänä iltana siis, sillä eikö hänen pitänyt matkustaa seuraavana päivänä? Piti, siitä olin varma. Olin nähnyt ilmoitettavan hänen laivansa lähtöpäivän. Oi, minä kyllä olin valmis, mutta voiko tuo ikävöity kohtaus todella tapahtua? Aika oli niin lyhyt, vehkeilijät niin valppaita, toimivia ja vihamielisiä, tie näytti ahtaalta kuin vuorenonkalo, syvältä kuin rotko — Apollyon istui hajareisin sen päällä hengittäen liekkejä. Voiko Jalosydämeni tulla sitä tietä? Pääsikö oppaani luokseni?

Kuka voisi sanoa? Kuitenkin tuli mieleni vähän rohkeammaksi, vähän turvallisemmaksi, olin tuntevinani hänen sydämensä sykkivän uskollisena, samaan tahtiin kuin omani.

Minä odotin ritariani. Apollyon tuli, vetäen helvetin joukkoja perässään. Minä luulen että jos iäisyydessä on vaivaa, ei sen muoto ole polttava piina eikä sen luonne epätoivo. Minä ajattelen että jonakin noista päivistä, jolloin aurinko ei koskaan nouse eikä koskaan laske, enkeli astuu alas Tuonelaan — seisoo siinä loistavana ja hymyilevänä, tuo mukanaan ennustuksen jonkinlaisesta anteeksiannosta, sytyttää epävarman autuuden toivon, ilmaisee omassa loistossaan ja suuruudessaan lupauksensa merkityksen ja laajuuden, puhuu — liitelee sitten ylös, muuttuu tähdeksi ja katoaa omaan taivaaseensa. Sen antimena oli epävarmuus — pahempi lahja kuin epätoivo.

Koko sen illan minä odotin, luottaen kyyhkysen tuomaan öljypuun lehteen, ja kuitenkin kesken luottamustani pelkäsin kauheasti. Pelko ahdisti raskaana sydäntäni. Se oli niin kylmä ja erikoinen, että tiesin sen kuuluvan harvoin pettävään aavistukseen. Ensimmäiset tunnit tuntuivat pitkiltä ja hitailta, mutta hengessäni takerruin viimeisen pakeneviin liepeisiin. Ne kiitivät kuin pyrypilvet — kuin hattarat myrskyn edellä.

Ne kuluivat. Koko helteinen kesäpäivä paloi loppuun kuin jouluvalkea, sen laskun purppura sammui, minä jäin kumarruksiin keskelle kylmiä sinisiä varjoja, keskelle yön kalpeata tuhkavälkettä.

Rukoukset olivat ohi, oli maatamenon aika, huonetoverini olivat kaikki vetäytyneet suojiinsa. Minä vain viivyttelin vielä pimeässä ensi luokassa unohtaen tai ainakin jättäen huomioonottamatta säännöt, joita en koskaan ennen ollut unohtanut enkä halveksinut.

En osaa sanoa kuinka kauan kävelin edestakaisin siinä luokassa. Olin varmaan liikkeellä monta tuntia, olin koneellisesti siirtänyt syrjään penkit ja pulpetit ja tehnyt itselleni tien pitkin huoneen pituutta. Siellä kävelin ja siellä — kun olin varma siitä että koko talo oli makuulla ja poissa kuuluviltani — siellä vihdoinkin itkin. Turvautuen yöhön, luottaen yksinäisyyteen en enää hillinnyt kyyneleitäni enkä kahlinnut nyyhkytyksiäni. Ne painoivat sydäntäni, ne mursivat tiensä. Mikä suru voi olla pyhä tässä talossa?

Pian yhdentoista jälkeen — hyvin myöhäinen hetki Rue Fossettella — ovi aukeni — hiljaa mutta varmasti, ja lampun valo tunkeutui kuutamoon. Madame Beck tuli sisään yhtä tyynenä kuin jos olisi tullut aivan tavalliselle asialle tavalliseen aikaan. Sen sijaan että olisi heti puhutellut minua hän meni laatikolleen, otti avaimet ja näytti hakevan jotakin. Hän aikaili tuossa teeskennellyssä etsinnässä kauan, liian kauan. Hän oli tyyni, liian tyyni, ja minä olin sillä tuulella että saatoin tuskin sietää hänen verukkeitaan. Olin nyt tavallisten rajojen ulkopuolella, kaksi tuntia sitten olin jättänyt taakseni totunnaiset kunnioitukset ja pelot. Minä, joka tavallisissa oloissa olin pelkän kosketuksen johdettavissa, yhden sanan määrättävissä, en nyt sietänyt mitään iestä, en totellut mitään pakkoa.

"On jo enemmän kuin aika mennä levolle", sanoi madame, "talon sääntöjä on jo liian kauan rikottu."

Madame ei saanut vastausta, en keskeyttänyt kävelyäni, ja kun hän tuli tielleni, työnsin hänet pois.

"Antakaa minun viihdytellä teidät tyyntymään, meess, antakaa minun taluttaa teidät huoneeseenne", hän sanoi koettaen puhua lempeästi.

"Ei!" sanoin minä. "Ette te eikä kukaan muu saa houkutella eikä taluttaa minua."

"Vuoteenne lämmitetään. Goton on ylhäällä vielä. Hän on tekevä vuoteenne mukavaksi, hän on antava teille rauhoittavan juoman."

"Madame", puhkesin sanomaan, "te olette materialisti. Kaiken iloisuutenne, rauhanne ja säädyllisyytenne verhon alla olette kiistaton materialisti. Tehkää oma vuoteenne lämpimäksi ja pehmeäksi, ottakaa rauhoittavia juomia ja liharuokia, makeita ja höystettyjä juomia niin paljon kuin tahdotte. Jos teillä on surua tai pettymyksiä — ja ehkä teillä onkin — ei, minä tiedän että teillä on — käyttäkää omia lievityskeinojanne, hakekaa omista valituista varastoistanne. Jättäkää minut nyt. Jättäkää minut, minä sanon!"

"Minun täytyy lähettää joku toinen pitämään teistä huolta, meess, minun täytyy lähettää Goton."

"Minä kiellän sen. Jättäkää minut yksin. Pitäkää kätenne kaukana minusta, minun elämästäni, minun suruistani. Oi, madame, teidän kädessänne on sekä jäätävää kylmyyttä että myrkkyä. Te myrkytätte ja lamaannutatte."

"Mitä minä olen tehnyt, meess? Ette te saa mennä naimisiin Paulin kanssa. Ei hän voi mennä naimisiin."

"Kademieli", sanoin, sillä minä tiesin että hän salaa tahtoi Paulia itselleen ja oli aina tahtonut. Hän sanoi sukulaistaan "sietämättömäksi", teki pilaa hänen "hurskaudestaan", hän ei rakastanut, mutta tahtoi mennä naimisiin hänen kanssaan kiinnittääkseen hänet omiin etuihinsa. Olin tunkeutunut syvälle madamen muutamiin salaisuuksiin — en tiedä miten, ehkä sisäisen näkemyksen tai aavistuksen tietä. Eläessäni hänen lähellään olin niin ikään hitaasti oppinut ymmärtämään että — paitsi alempiensa seurassa — hänen täytyi aina olla toisen kilpailija. Hän oli minun kilpailijani, sielussaan ja sydämessään, vaikkakin salaisesti, mitä sileimmän pinnan alla ja kenenkään paitsi hänen ja minun sitä aavistamatta.

Kaksi minuuttia olin minä madamen valtiattarena, tunsin että koko nainen oli minun vallassani, sillä muutamina hetkinä, sellaisina kuin nyt — hetkinä jolloin tajunta oli kiihottunut niin kuin nyt — hänen tavallinen verhonsa, hänen naamarinsa ja kaapunsa olivat minulle pelkkää reikäistä verkkoa, jonka alla näin sydämettömän, mukavuutta rakastavan ja halpamaisen olennon. Hän vetäytyi hiljaa luotani pois ja sanoi säyseästi ja hillitysti mutta hyvin väkinäisesti, että jollen suostunut tulemaan levolle, hänen täytyi vastahakoisesti jättää minut. Minkä hän viipymättä tekikin, ehkäpä iloisempana päästessään pois kuin minä olin nähdessäni hänen katoavan.

Tämä oli ainoa salamoiva, totuutta vaativa kohtaus, mitä koskaan sattui madame Beckin ja minun välillä: tämä lyhyt yönäytelmä ei koskaan uusiutunut. Se ei hitustakaan muuttanut hänen käytöstään minua kohtaan. En tiedä hänen kostaneen. En usko että hän vihasi minua enemmän armottoman rehellisyyteni vuoksi.

Luulen että hän kietoutui voimakkaan luonteensa salaiseen filosofiaan ja päätti unohtaa sellaiset asiat, joita oli kiusallista muistaa. Tiedän että yhteisen elämämme loppuun saakka ei tämä kiivas kohtaus uusiutunut eikä siihen kertaakaan viitattu.

Se yö kului: kaikkien öiden — myös tähdettömän yön ennen loppua — täytyy kulua ja mennä ohi. Kuuden tienoilla — se oli hetki jolloin talo herätettiin — menin pihalle ja pesin kasvoni kylmällä raikkaalla kaivovedellä. Kun palasin sisään nelikulmaisen eteisen kautta, näytti tammikaappiin upotettu peililasin palanen kuvani. Peili sanoi, että olin muuttunut: posket ja huulet olivat vettyneen valkoiset, silmät kuin lasia, silmäluomet turvonneet ja punaiset.

Tullessani toverieni joukkoon tiesin että kaikki katsoisivat minua — sydämeni näytti paljastuneen heille, uskoin tulleeni ilmi. Inhottavan varmalta tuntui että koulun nuorimmankin täytyi arvata minkä ja kenen tähden olin joutunut epätoivoon.

"Isabelle", lapsi jota olin kerran hoitanut sairauden aikana, lähestyi. Pilkkaisiko hänkin minua?

" Que vous êtes pâle! Vous êtes donc bien malade, mademoiselle?"[117] hän sanoi pannen sormen suuhunsa ja töllisteli minuun, kasvoissaan surumielinen typeryys, joka sillä hetkellä näytti minusta kauniimmalta kuin terävin älykkyys.

Isabelle ei pitkäksi aikaa yksin jäänyt tietämättömyyden suosioon: ennen kuin päivä oli loppunut, oli minulle kokoontunut kiitollisuuden aihetta koko sokeata taloa kohtaan. Joukoilla on muuta tekemistä kuin lukea sydämiä ja tulkita hämäriä puheita. Joka tahtoo, pitäköön oman salaisuutensa — hoitakoon omat asiansa. Sen päivän kuluessa sain todistuksen toisensa jälkeen, ei ainoastaan siitä, että kukaan ei aavistanut nykyisen suruni syytä, vaan myös siitä, että koko sisäinen elämäni kuuden viime kuukauden aikana oli vielä yksin minun. Ei tiedetty — sitä ei ollut huomattu — että pidin erityisessä arvossa yhtä olentoa kaikkien toisten joukosta. Juorupuhe oli mennyt ohitseni, uteliaisuus oli katsonut ylitseni; nuo molemmat ovelat voimat, jotka aina hiiviskelevät ympäri, eivät koskaan olleet keskittyneet minuun. Määrätynlainen elimistö voi elää täyteen ahdetussa kuumesairaalassa ja säästyä lavantaudilta. Emanuel oli tullut ja mennyt, hän oli opettanut minua ja etsinyt seuraani, mahdollisina ja mahdottomina hetkinä hän oli kutsunut minua ja minä olin totellut. "Herra Paul kysyy neiti Lucya" — "Neiti Lucy on herra Paulin kanssa" — sellaisia tiedonantoja oli kuulunut alituiseen, eikä kukaan etsinyt selitystä, vielä vähemmän tuomitsi. Kukaan ei vihjaissut mitään, kukaan ei laskenut leikkiä.

Madame Beck luki arvoituksen, kukaan muu ei sitä ratkaissut. Mitä nyt kärsin, sitä sanottiin sairaudeksi — päänsäryksi — ja minä hyväksyin nimityksen.

Mutta mikä ruumiillinen kipu voisi vetää vertoja tälle tuskalle? Tälle varmuudelle, että hän oli lähtenyt sanomatta hyvästi — julmalle tiedolle että kohtalo ja vainoavat raivottaret — naisen kateus ja papin tekopyhyys — eivät sallineet minun enää nähdä häntä? Ihmekö siis että toinen ilta tapasi minut samanlaisena kuin ensimmäinen — kesyttömänä, kidutettuna, taaskin astelemassa pitkin tyhjää huonetta muuttumattoman, katkeran, äänettömän epätoivon vallassa.

Madame Beck ei itse kutsunut minua vuoteeseen sinä iltana — hän ei tullut lähelleni, mutta hän lähetti Ginevra Fanshawen — parempaa asianajajaa ei hän olisi voinut käyttää tähän tarkoitukseen. Ginevran ensimmäiset sanat: "Onko päänsärkynne hyvin häijyä tänä iltana?" (sillä Ginevra niinkuin kaikki muutkin, luuli että minulla oli päänsärkyä — sietämätöntä päänsärkyä, joka teki kasvoni pelottavan valkoisiksi ja jalkani hermostuneen levottomiksi) — niin, hänen ensimmäiset sanansa herättivät minussa halun paeta minne tahansa, niin että vain pääsisin pois hänen ulottuviltaan. Ja se mitä seurasi — valitukset hänen omasta päänsärystään — vahvisti päätökseni pian.

Minä menin yläkertaan. Pian olin vuoteessani — kurjassa vuoteessani. Olin maannut tuskin viittä minuuttia, kun toinen lähetti saapui, Goton, joka toi minulle jotakin juotavaa. Olin nääntymäisilläni janoon — join kiihkeästi. Juoma oli makeata, mutta tunsin lääkkeen maun.

"Madame sanoo että se panee teidät nukkumaan, nuppuseni", sanoi Goton ottaessaan tyhjän kupin pois.

Ahaa, siinä oli siis tyynnyttävä juoma. Itse asiassa he olivat antaneet minulle voimakkaan unilääkkeen. Minut oli pidettävä rauhassa yksi yö.

Koko talo paneutui levolle, yölamppu sytytettiin, makuusalissa tuli hiljaista. Uni vallitsi pian: noiden päänalusten luona sen oli helppo päästä herruuteen. Uni, terveiden päiden ja sydänten tyytyväinen valtias — se sivuutti levottoman.

Juoma alkoi vaikuttaa. En tiedä oliko madame vahvistanut vai miedontanut annosta: vaikutus ei ainakaan ollut se mitä hän oli tarkoittanut. Raukeuden sijasta tuli kiihtymys. Minua alkoi elähyttää uusi ajatus — omituisesti väritetty unelma. Rohkaiseva kutsu tunkeutui aisteihini, niiden torvet raikuivat, pasuunat törähtelivät tavattomia vaatimuksia. Mielikuvitus oli nostettu levostaan ja se tuli esiin rajuna ja huimana. Se katseli halveksien ainetta, kumppaniaan.

"Nouse!" se sanoi. "Sinä kuhnuri, tänä yönä minun tahtoni vallitsee, eikä sinulla ole mitään sanottavaa."

"Katso ulos ja silmäile yötä!" se huusi sitten, ja kun kohotin läheisen ikkunan raskasta luukkua, näytti mielikuvitus minulle — omalla kuninkaallisella kädenliikkeellään — verrattoman kauniin kuun, joka purjehtiessaan valaisi synkkää taivasta.

Se teki makuuhuoneen välkkyvän pimeyden, ahtaat rajat ja tukahuttavan kuumuuden sietämättömäksi läähättäville aisteilleni. Se houkutteli minua jättämään tämän luolan ja seuraamaan itseään ulos kasteeseen, viileyteen ja loistoon.

Se loihti eteeni omituisen kuvan keskiyön Villettestä. Erikoisesti se näytti puiston, kesäpuiston pitkine käytävineen, jotka kaikki olivat hiljaiset, yksinäiset ja rauhalliset; niiden keskellä oli suuri kivinen vesisäiliö — sen säiliön tunsin, sen vieressä olin usein seisonut — se oli syvällä puiden siimeksessä, tulvillaan kylmää kirkasta vettä, ja pohja oli vihreä, lehtevä, kaislainen. Mitä kaikesta tästä? Puiston portit olivat kiinni, lukossa, vahdittuina — puistoon ei voinut päästä.

Eikö voinut? Sitä asiaa sieti tuumia, ja miettiessäni pukeuduin koneellisesti. Täysin kykenemättömänä nukkumaan tai makaamaan hiljaa — kiihdyksissä kiireestä kantapäähän — mitä muutakaan voin tehdä kuin pukeutua?

Portit olivat lukossa, vahdit seisoivat porteilla; eikö siis ollut mitään pääsyä puistoon?

Pari päivää sitten olin ohikulkiessani nähnyt, kiinnittämättä siihen silloin mitään huomiota, raon aitauksessa — siitä oli särkynyt yksi säle. Nyt näin tämän raon muistissani — näin hyvin selvästi — ahtaan epäsäännöllisen aukon suoriin riveihin kuin pylväskäytäväksi istutettujen lehmusten runkojen välissä. Mies ei olisi mahtunut tuosta aukosta, ei lihava nainen liioin, madame Beck luultavasti ei, mutta minä luulin mahtuvani, minä kuvittelin että olisi hauska koettaa, ja jos pääsisin sisään, olisi koko puisto tällä hetkellä minun — kuutamoinen, keskiöinen puisto!

Kuinka makeasti nukkuikaan koko makuusali! Mikä syvä uni!

Mikä tasainen hengitys! Kuinka hiljainen oli koko suuri talo! Mikähän aika oli? Minun täytyi tietää. Luokkahuoneessa alapuolella oli kello — mikä esti minua uskaltamasta alas katsomaan sitä? Tällaisessa kuutamossa täytyi sen suuren valkoisen taulun ja pikimustien numeroiden näkyä varsin selvästi.

Tätä askelta eivät olleet estämässä edes narisevat saranat eikä naksahtava lukko. Näinä kuumina heinäkuun öinä ei siedetty ummehtunutta ilmaa, ja sisäovet olivat selkiselällään. Kestäisivätkö makuusalin lattialaudat askeleitani kavaltamatta niitä? Kyllä vain. Minä tiedän missä lauta on irrallaan, ja vältän sitä. Tammiportaat narisevat hiukan, kun laskeudun alas, mutta ei paljon — minä olen nelikulmaisessa eteisessä.

Suuret luokan-ovet ovat tarkasti kiinni, salvat on vedetty eteen. Toisella puolen on ovi käytävään auki. Luokat ovat mielestäni kuin suuria synkkiä vankiloita, jotka ovat haudatut kauas kaikkien kulkuväylien taakse, ja minulle täynnä aavemaisia ja sietämättömiä muistoja, jotka viheliäisinä makaavat pahnoillaan, raudat käsissä. Käytävä taas on mieluisa nähtävyys, sillä se johtaa korkeaan eteiseen, joka aukeaa suoraan kadulle.

Hiljaa! — kello lyö. Niin kummitusmainen kuin onkin tämän luostarin hiljaisuus, on kello vasta yksitoista. Samalla kun korvani seuraa viimeisen lyönnin hiljenevää hyminää, kuulen ulkoa kaupungilta heikkoa ääntä, joka on kuin kellojen tai orkesterin soittoa — ääntä jossa lempeys, voitonriemu ja suru sekoittuvat yhteen. Oi, joka pääsisi lähemmäksi tuota soittoa, saisi kuunnella sitä yksinään kaislaisen lammikon partaalla! Minä menen — oi, minä menen! Mikäpä voisi estää minua pääsemästä vapauteen?

Tuolla käytävässä riippuu puutarhapukuni, leveä hattuni, huivini. Suuressa raskaassa ulko-ovessa ei ole lukkoa, ei tarvitse hakea avainta: oven sulkee vain eräänlainen vieterisalpa, jota ei ulkopuolelta saa auki mutta jonka sisältä voi vetää pois ilman hälinää. Osaanko käsitellä sitä? Se tottelee kättäni, tottelee suotuisan helposti. Ihmettelen kun portti aukeaa melkein kuin itsestään, ihmettelen kun astun kynnyksen yli ja kuljen kivetyllä kadulla — ihmettelen että tästä vankilasta voi päästä ulos niin merkillisen helposti. Tuntuu kuin minulla olisi ollut näkymätön tienraivaaja, kuin jokin aukaiseva voima olisi kulkenut edelläni, sillä itse olin tuskin tehnyt mitään ponnistusta.

Hiljainen Rue Fossette! Tältä kivetykseltä löydän tuon kiehtovan kesäyön, josta olin haaveillut, näen sen kuun yläpuolellani, tunnen sen kasteen ilmassa. Mutta tänne ei voi jäädä, olen vielä liian lähellä vanhoja peikkoja, niin likellä vankityrmää että voin kuulla vankien valituksen. Tämä juhlallinen rauha ei ole se mitä etsin, en voi kestää sitä: minun silmissäni tuo taivas näyttää kuolleelta maailmalta. Puistokin on hiljainen — minä tiedän, että kuoleman kuulaus vallitsee kaikkialla siellä — lähden kuitenkin puistoon.

Lähden kulkemaan tuttua tietä ja nousen kohti palatsien täyttämää kuninkaallista Haute-Villeä. Sieltä varmaan oli kuulemani soitto lähtöisin. Se oli tauonnut nyt, mutta sehän saattoi alkaa uudelleen. Kuljin eteenpäin, vastaani ei tullut orkesterimusiikki eikä kellojensoitto, mutta toinen ääni korvasi sitä nyt, ääni joka oli kuin väkevän nousuveden, suuren virran, ja joka syveni sitä mukaa kuin kuljin eteenpäin. Valoja tuli näkyviin, liike eneni, soitto raikui lähempää — minne olin tulossa? Päästyäni ylös eräälle suurelle torille huomaan kuin taikaiskusta joutuneeni keskelle iloista, eloisaa, hilpeätä väkijoukkoa.

Koko Villette on yhtä välkettä, yhtä valtavaa ilotulitusta, kaikki ihmiset näyttävät olevan ulkona, kuutamo ja taivas ovat karkotetut ja kaupunki säteilee omaa loistoaan. Iloisia pukuja, suuria ajopelejä, kauniita hevosia ja ritarillisia ratsastajia vilisee loistavilla kaduilla. Näen myös tusinoittain naamioita. Tämä on ihmeellinen kohtaus, ihmeellisempi kuin unet. Mutta missä on puisto? Minun pitäisi nyt olla lähellä sitä. Keskellä tätä välkettä täytyy puiston olla varjoisa ja rauhallinen — siellä ei ainakaan ole soihtuja, lamppuja eikä väkijoukkoja.

Kysyin tätä itseltäni kun ohitseni vierivät avonaiset vaunut täynnä tuttuja kasvoja. Tässä ihmisvilinässä ne pääsivät kulkemaan vain hitaasti, ja virkut hevoset korskuivat ohjasten taltuttamassa innossaan. Näin vaunuissa-istujat hyvin, mutta he eivät voineet nähdä minua, eivät ainakaan tuntea, sillä olin tiukasti kietoutunut suureen huiviini, kasvot olkihatun varjossa (tässä kirjavassa vilinässä ei mikään puku ollut huomiota herättävän kummallinen). Näin kreivi de Bassompierren, näin kummitätini kauniissa juhlapuvussa, arvokkaana ja hilpeänä, näin myös Pauliina Maryn, jonka ohimoita kirkasti kauneuden, nuoruuden ja onnen kolminkertainen sädekehä. Kun katselin hänen iloisia kasvojaan ja silmiä joissa juhlavalot kimmelsivät, huomasin tuskin panna merkille hänen pukunsa erikoista hienoutta. Tiedän vain että harso, joka liehui hänen ympärillään oli kauttaaltaan valkoinen ja kevyt, kuin morsiushuntu. Vastapäätä häntä näin Graham Brettonin, ja hänen näkemisestään oli tytön ilme saanut säteilynsä — valo joka loisti hänen silmissään, oli lähtöisin Grahamin silmistä.

Minulle tuotti omituista huvia seurata näitä ystäviä näkymättömänä, ja minä seurasin heitä, niinkuin luulin, puistoon. Näin heidän nousevan vaunuista (hevosia ei laskettu sisään) keskelle uutta ja odottamatonta loistoa. Mitä ihmettä, yli rautaisen portin, kivipylväiden väliin, oli jännitetty säihkyvä kaari tähtiä! Seurasin heitä varovasti tämän kaaren alitse — missä olivat he, missä olin minä?

Lumotussa maassa, keskellä mitä ylellisintä puutarhaa, tasangolla jossa kimalteli värillisiä kiviä, metsässä jonka lehdillä välkkyi purppuraa ja rubiineja ja kultaa, alueella jossa ei ollut puita eikä varjoja, mutta mitä ihmeellisintä rakennustaiteen rikkautta — alttareita ja temppeleitä, pyramideja, obeliskeja, sfinksejä. Niin uskomattomalta kuin se kuuluukin, oli tämä Villetten puisto tulvillaan Egyptin ihmeitä.

Vaikka salaisuus viiden minuutin kuluttua oli hallussani — sen avain keksitty ja harhaluulot poistettu — vaikka nopeasti tajusinkin näiden juhlallisten kappaleiden rakenteen — aineet, maalit ja pahvit — nämä kiistattomat keksinnöt eivät onnistuneet kokonaan särkemään lumousta ja tuhoamaan sen yön ihmeitä. Mitäpä siitä vaikka nyt sainkin selityksen koko suureen juhlaan — juhlaan jota luostarimainen Rue Fossette ei ollut saanut maistaa, vaikka se olikin alkanut jo päivän koittaessa ja oli täydessä käynnissä vielä keskiyöllä.

Ennen vanhaan oli ollut, kertoo historia, kauhea ratkaisun aika Labassecourin kohtalossa, jolloin sen ritarillisten asukkaiden oikeudet ja vapaudet olivat olleet tiesi minkälaisen vaaran alaisina. Oli ollut sotahuhuja, vaikkei varsinaista sotaa, jonkinlaista taistelua kaduilla — hälinää — juoksua edestakaisin, katusulkuja, jonkinlaista kapinaa, turvautumista sotaväkeen, paljon "tiilikiven-vaihtoa" ja myös vähän ammuntaa. Taru tietää että isänmaanystäviä oli kaatunut, ja vanhassa Basse-Villessä näytettiin vieläkin aidattua maa-alaa, joka oli juhlallisesti muurattu ja eristetty ja jonka sanottiin kätkevän näiden marttyyrien pyhät luut. Olkoon tämä asia miten tahansa, eräänä vuoden päivänä vietettiin vieläkin juhlaa mainittujen isänmaanystävien ja marttyyrien kunniaksi, siitä huolimatta että heidän muistonsa oli hieman hämäräperäinen. Aamulla laulettiin St. Jean Baptisten kirkossa juhlallinen Te Deum, ilta taas omistettiin näytännöille, koristeluille ja ilotulituksille, jollaisia nyt näin.

Katsellessani valkoista ibislinnun kuvaa, joka oli kiinnitetty pylvään päähän, mittaillessani silmilläni syvää soihtujen valaisemaa käytävää, perspektiiviä jonka loppupäässä lepäsi sfinksi — kadotin näkyvistäni seurueen, jonka jälkiä olin noudattanut ison torin keskeltä saakka, tai oikeammin he hävisivät kuin ryhmä aaveita. Koko kohtauksella oli unimainen leima, joka hahmo oli häälyvä, joka liike epämääräinen, joka ääni kaikumainen — puoliksi ilkkuva ja epävarma. Pauliina ja hänen ystävänsä olivat menneet, voin tuskin vakuuttaa että olin todella nähnyt heidät, en kaivannut heitä oppaina tässä kaaoksessa, vielä vähemmin suojelijoina keskellä yötä.

Tämä juhlayö olisi ollut vaaraton lapsellekin. Puolet talonpoikaisväestöstä Villetten ympäristöiltä oli tullut kaupunkiin, ja kunnon porvarit olivat kaikki liikkeellä, puettuina parhaimpiinsa. Olkihattuni pujahteli lakkien ja nuttujen, lyhyiden hameiden ja pitkien sintsivaippojen lomitse saamatta kenties katsettakaan. Varovaisuuden vuoksi sidoin leveän lierin ympäri nauhan mustalaisten tavoin — ja silloin tunsin olevani turvassa kuin jos olisin ollut naamioituna.

Turvassa kuljin pitkin käytäviä, turvassa sukelsin ihmisvirtaan siinä missä se oli syvin. Hiljaa pysyminen ei nyt ollut vallassani eikä hiljainen havaintojenteko liioin. Minä ahmin tätä kohtausta, join kevyttä yöilmaa — paisuvia ääniä, epämääräisiä valoja, jotka milloin leimahtivat milloin himmenivät. Mitä tulee onneen ja toivoon, olin lyönyt kättä niiden kanssa — mutta juuri nyt halveksin epätoivoa.

Minulla oli lähtiessäni ollut hämärä aikomus hakea kivisäiliö ja nähdä sen kirkas syvyys ja vihreät partaat. Sitä vihreyttä ja vilpoisuutta ajattelin tiedottoman kuumeen kiihkeällä janolla. Kesken tätä välkettä, kiirettä, vilinää ja hälinää ikävöin vieläkin salaisesti ja ennen muuta tuon pyöreän kristallipeilin luo; olisin tahtonut nähdä kuun kuvastavan siihen helmenkirkasta otsaansa.

Minä tunsin tieni, mutta näytti kuin minua olisi estetty seuraamasta sitä suoraan: milloin jokin näky, milloin ääni kutsui minut syrjään houkutellen käytävältä toiselle. Jo näin nuo tiheään istutetut puut, jotka olivat tuon värisevän ja läikehtivän kuvastimen kehyksenä, kun eräältä oikean puolen aukealta kajahti sellainen ääni, jollaisen luulisin kuuluvan jos taivas aukenisi — sellainen ääni, joka kenties todella kuului Betlehemin tasangoilla iloisten sanomain yönä.

Laulu, ihana soitto kuului laajalti, mutta sen kiitäessä eteenpäin nopein siivin tulvahti näiden siimesten läpi sellainen sointujen myrsky, että jollei lähelläni olisi ollut puuta johon nojata, luulen että olisin vaipunut maahan. Siinä oli ääniä jotka minusta tuntuivat epälukuisilta, suuret määrät eri soittokoneita — tunsin pasuunan, torven ja huilun. Vaikutus oli sama kuin jos meren kaikki aallot olisivat ruvenneet laulamaan.

Äänten tulva tuli sitä tietä; sitten se vetäytyi takaisin ja minä seurasin sen pakoa. Se johti minut erästä bysanttilaista rakennusta kohden — eräänlaista kioskia lähelle puiston keskustaa. Sen ympärillä seisoi tuhansittain ihmisiä, jotka olivat kokoontuneet suureen ulkoilmakonserttiin. Se mitä olin kuullut, oli luultavasti hurja metsästäjäkuoro — yö, paikka, olosuhteet ja oma mielialani olivat vain suurentaneet ääniä ja niiden vaikutusta.

Tänne oli kokoontunut naisia, jotka siinä valaistuksessa näyttivät hyvin kauniilta. Muutamat puvut olivat harsokangasta, toisissa oli silkin kiilto, kukat ja pitsit värisivät ja harsot liehuivat koristettujen päähineiden ympärillä, kun tuon mahtavan kuoron suurenmoisen kokoava ääni halkoi ilmaa niiden yläpuolella. Useimmat naisista istuivat pienillä keveillä puistotuoleilla, ja heidän takanaan ja vieressään seisoi uljaita vartioivia miehiä. Väkijoukon ulommassa rivissä oli kaupunkilaisia, alempaa rahvasta ja poliiseja.

Tähän ulompaan riviin minäkin asetuin. Minusta oli miltei hauskaa olla lyhyiden hameiden ja puukenkien hiljaisena tuntemattomana naapurina, jota ei siis myöskään puhuteltaisi, ja vain kaukaa katsella silkkipukuja, samettiviittoja ja sulkahattuja. Kesken kaikkea tätä elämää ja iloa oli minusta niin ikään mieluisaa olla yksin — aivan yksin. Koska minulla ei ollut halua eikä voimaa tunkeutua tämän tiheään ahdetun joukon läpi, oli paikkani sen etäisimmällä äärellä, mistä kyllä voin kuulla, mutta en juuri nähdä.

"Mademoisellella ei ole hyvä paikka", sanoi eräs ääni vierestäni. Kuka uskalsi puhutella minua, olentoa joka ei ollut juuri seuraa rakastavalla tuulella? Käännyin pikemmin torjumaan kuin vastaamaan. Näin miehen — porvarin — ensi näkemältä ventovieraan, mutta seuraavassa hetkessä tunsin hänet erääksi liikemieheksi — kirjakauppiaaksi, jonka myymälästä Rue Fossette hankki kirjansa ja paperinsa. Tämä mies oli koulussamme tunnettu mielialansa äärettömästä vaihtelevaisuudesta ja käytöksensä kiukkuisuudesta, joka usein kohtasi meitäkin, hänen tärkeimpiä ostajiaan. Minulla yksinäisyydessäni oli kuitenkin aina ollut taipumusta pitämään hänestä, ja olin aina huomannut hänet kohteliaaksi, väliin ystävälliseksikin. Kerran hän oli tehnyt minulle palveluksen auttaessaan minua jossakin hankalassa ulkomaisen rahan vaihdossa. Hän oli älykäs mies, vieläpä hyväsydäminen karkean pintansa alla, ja mieleeni oli väliin tullut ajatus että osa hänen luonnettaan oli sukua osalle Emanuelin luonnetta (hän tunsi hyvin Emanuelin, jonka olin usein nähnyt istuvan herra Miret'n myymäläpöydällä selailemassa uusimpia julkaisuja). Tässä sukulaisuudessa näin selityksen sovinnolliselle tunteelle, joka minulla vaistomaisesti oli häntä kohtaan.

Omituista kyllä tämä mies tunsi minut olkihattuni ja tiukkaan vedetyn huivini alta, ja vaikka halusinkin päästää hänet ponnistuksistaan, tahtoi hän välttämättä raivata väkijoukon läpi tien ja hakea minulle paremman paikan. Hän vei epäitsekkään kohteliaisuutensa vieläkin pitemmälle ja hankki jostakin minulle tuolin. Kerran toisensa jälkeen olen huomannut että juroimmat ihmiset eivät suinkaan ole pahimpia eivätkä asemaltaan vähäpätöisimmät suinkaan vähimmän hienotunteisia. Tämä mies ei kohteliaisuudessaan näyttänyt huomaavan mitään outoa siinä että olin täällä yksin, näki siinä vain syyn tarjota minulle, mikäli kykeni, hienotunteista mutta tehokasta apuaan. Hankittuaan minulle paikan ja istuimen hän vetäytyi pois kysymättä mitään, tyrkyttämättä huomautusta, lisäämättä turhaa sanaa. Ihmekö siis että professori Emanuel kernaasti poltti sikarinsa, vietti joutohetkensä ja luki lehtensä Miret'n myymälässä — noiden kahden täytyi sopia yhteen.

En ollut istunut viittä minuuttia, kun huomasin että sattuma ja kunnon porvarillinen ystäväni olivat vieläkin kerran tuoneet minut erään tutun ja kodikkaan ryhmän läheisyyteen. Suoraan edessäni istuivat Brettonit ja de Bassompierret. Käteni ulottuvilla — jos minua olisi haluttanut ojentaa se — istui keijukaiskuningatarta muistuttava olento, jonka asuun liljat ja liljan lehdet näyttivät antaneen mallin, sillä kaikki mikä siinä ei ollut tahrattoman valkoista, oli metsän vihreätä. Kummitätini istui myös niin lähellä, että jos olisin kumartunut eteenpäin, olisi hengitykseni voinut liikuttaa hänen päähineensä nauhaa. He olivat liian lähellä; koska verrattain vieras henkilö oli äsken tuntenut minut, tunsin oloni epämukavaksi näin läheisessä naapuruudessa likeisten tuttujen kanssa.

Minä aivan hätkähdin kun rouva Bretton kääntyi herra Homeen päin ja ystävällisen mielijohteen vallassa sanoi:

"Tahtoisinpa tietää mitä vakava pikku Lucyni sanoisi kaikesta tästä, jos olisi täällä. Soisin että olisimme ottaneet hänet mukaan, hän olisi niin nauttinut."

"Niin olisi, niin olisi, vakavalla järkevällä tavallaan. Oli vahinko ettemme pyytäneet häntä", yhtyi ystävällinen herrasmies puheeseen ja lisäsi: "Minusta on hauska nähdä hänen tyyntä huviaan; hän on niin harvoin järkyttynyt, aina niin tyytyväinen."

Rakkaat olivat nuo molemmat minulle, rakas on vielä tänä päivänä heidän ystävällisyytensä muisto. Vähän he tiesivät siitä kiduttavasta tuskasta, joka oli saanut Lucyn miltei kuumeeseen ja ajanut hänet ulos, ohjattomana ja rauhattomana, ahdistettuna mielenhäiriön partaalle. Minua melkein halutti kumartua tuon vanhemman olkapäiden yli ja vastata heidän hyvyyteensä kiitollisin silmin. Herra de Bassompierre ei tuntenut hyvin minua, mutta minä tunsin hänet ja kunnioitin ja ihailin hänen luonnettaan, kaikkea sen korutonta vilpittömyyttä, lämmintä myötätuntoisuutta ja itsetiedotonta intoa. Ehkä olisin puhunutkin, mutta juuri silloin Graham kääntyi; hän kääntyi tehden tuollaisen komean ja levollisen liikkeensä, joka oli niin toisenlainen kuin erään lyhyen tuimaluonteisen miehen liikkeet. Hänen takanaan oli satoja penkkirivejä käsittävä väkijoukko, tuhannet voivat kohdata hänen katseensa ja huomata sen tutkivan ilmeen — miksi hän siis keskitti kaiken minuun — ahdisti minua tuon täyteläisen, sinisen, lujan silmäterän koko voimalla? Jos hän kerran katsoi, miksi ei yksi katse tyydyttänyt häntä, miksi hän kääntyi tuolillaan, nojasi kyynärpäänsä sen selustaan ja tutki minua kaikessa rauhassa. Hän ei voinut nähdä kasvojani, minä painoin ne alas, hän ei varmaankaan voinut tuntea minua: minä kumarruin, käännyin, en tahtonut tulla tunnetuksi. Hän nousi, onnistui jotenkin lähestymään — kahden minuutin kuluttua olisi salaisuuteni ollut hänen hallussaan, hänen käsissään, jotka eivät koskaan olleet itsevaltaiset, mutta aina voimakkaat. Oli vain yksi keino päästä pakoon tai hillitä häntä. Ilmaisin eräänlaisella rukoilevalla liikkeellä että pyysin saada olla yksin, ja jos hän sen jälkeen olisi ollut itsepäinen, olisi hän ehkä saanut nähdä Lucyn vihastuneena — kaikki mikä hänessä oli suurta, hyvää ja ystävällistä (ja Lucy tunsi koko sen täyden määrän) ei olisi pysyttänyt Lucyä aivan kesynä eikä ehdottoman vaarattomana ja varjomaisena. Hän katsoi, mutta luopui hankkeestaan. Hän pudisti kaunista päätään, mutta pysyi mykkänä. Hän palasi istuimelleen eikä enää kääntynyt eikä häirinnyt minua katseellaan, paitsi yhden ainoan kerran, jolloin todellakin pikemmin huolestunut kuin utelias katse pujahti minua kohti ja puhui sellaista mikä jossakin määrin rauhoitti sydäntäni, niinkuin "etelätuuli rauhoittaa maata". Grahamin ajatukset minusta eivät loppujen lopuksi olleet pelkkää jäistä välinpitämättömyyttä. Uskon että hän tuossa kauniissa talossa, sydämessään, oli varannut ullakkoikkunain alle pienen komeron, jonne Lucy otettiin vastaan jos häntä halutti tulla. Se ei ollut niin kaunis kuin ne huoneet, jonne hän majoitti miespuoliset ystävänsä, se ei ollut kuin sali jonne hän sijoitti ihmisystävyytensä, tai kuin kirjasto jossa hän talletti tiedettään, vielä vähemmän se muistutti puutarhamajaa, jonka täytti loistollaan hänen avioliittonsa juhla, mutta vähitellen, pitkällä ja tasaisella ystävällisyydellä hän osoitti minulle, että hänellä oli pieni komero, jonka oveen oli kirjoitettu "Lucyn huone". Minä myös varasin hänelle paikan — paikan jota en koskaan ruvennut mittaamaan, en kulmamitalla enkä harpilla: luulen että se oli kuin Peri-Banoun teltta. Koko elämäni ajan kannoin sitä kourassani rutistettuna — mutta jos se olisi vapautunut tuosta puristuksesta, en tiedä vaikka sen luontainen laajenemiskyky olisi tehnyt siitä jättiläisteltan, johon olisi mahtunut kokonainen sotajoukko.

Niin malttavainen kuin hän olikin sinä iltana, en voinut jäädä hänen läheisyyteensä, tämä vaarallinen paikka ja istuin oli jätettävä ja minä vaanin tilaisuutta, nousin ja pujahdin pois. Hän saattoi ajatella, hän saattoi vieläpä uskoa että Lucy kätkeytyi tuon huivin, tuon hatun alle, mutta hän ei voinut olla varma, sillä hän ei ollut nähnyt kasvojani.

Eiköhän levottomuuden henki minussa nyt jo ollut tyydytetty? Enkö ollut saanut tarpeekseni seikkailusta? Enkö jo alkanut väsyä, laimentua ja toivoa olevani rauhassa katon alla. Eipä niinkään. Inhosin yhä vielä koulun makuusalissa sijaitsevaa vuodettani enemmän kuin sanat voivat ilmaista, tarrauduin kaikkeen mikä voi hajottaa ajatuksiani. Jotenkin tunsin myös että illan näytelmä oli vasta alussa, että tuskin prologi oli lausuttu. Tässä metsäisessä ja ruohoisessa teatterissa vallitsi salaperäisyyden varjo; kulissien takana odotti näyttelijöitä ja kohtauksia, joista ei vielä tiedetty mitään. Niin ajattelin, aavistus sanoi sen minulle.

Harhaillessani umpimähkään, totellen jokaista satunnaista kyynärpään työntöä, jouduin seutuun jossa ryhmiin istutetut tai yksinäiset puut hieman häiritsivät väkijoukon tiheää sulloutumista ja antoivat sille hajanaisemman luonteen. Nämä tienoot olivat kaukana musiikista ja hieman etäämpänä myös lampuista, mutta ääntä oli riittävästi täälläkin, ja tuon täyden, korkealla kumottavan kuun paisteessa ei lamppuja juuri tarvittukaan. Tänne oli pääasiassa sijoittunut perheryhmiä, porvarivanhempia, ja koska hetki oli myöhäinen, oli muutamilla mukanaan lapsensa, joiden kanssa ei katsottu viisaaksi tunkeutua taajempaan tungokseen.

Kolme kaunista korkeata puuta, jotka kasvoivat lähekkäin, niin lähekkäin että rungot melkein kietoutuivat yhteen, muodosti tiheän ja varjoisan katoksen vihreälle kummulle, jonka huipulla oli penkki — penkki jolle olisi mahtunut useita, mutta nyt se nähtävästi oli luovutettu yhdelle. Muut sen onnellisen seurueen jäsenet, joka oli saanut haltuunsa tämän paikan, seisoivat kohteliaasti ympärillä. Tähän kunnioittavaan piiriin kuului rouva joka piti kädestä pientä tyttöä.

Kun tuo pieni tyttö osui silmiini, kieppui hän ympäri kantapäällään, tempoili taluttajansa kättä ja rimpuili puolelta toiselle vallattomin ja eriskummaisin pyörähdyksin. Nuo oikukkaat liikkeet kiinnittivät huomiotani, ne tuntuivat minusta pelottavan tutuilta. Lähemmin tarkastettuani näytti yhtä tutulta lapsen koko asu, sinipunerva silkkitakki, pieni joutsenen untuvainen puuhka, valkoinen myssy — koko tuo pyhäpuku lyhyesti sanoen oli erään liiankin tutun keruubin juhla-asu, tuon pikku menninkäisen Désirée Beckin — ja Désirée Beck se oli, tai joku toinen hänen näköisensä vekara. Olisin voinut hämmästyä tätä keksintöä kuin ukkosen jyrähdystä, mutta sellainen liioittelu olisi ollut ennenaikainen. Keksintöjen ihme oli määrätty nousemaan vielä enemmän kuin yhden asteen verran ennen kuin se saavutti huippunsa.

Kenen kädessä saattoi rakastettava Désirée kieppua niin itsekkäästi, kenen hansikasta repiä niin silmittömästi, kenen käsivartta tempoa rankaisematta ja kenen hameen liepeillä riehua ja polkea niin julkeasti, jollei käsi, hansikas, käsivarsi ja hame kuulunut hänen rouva äidilleen? Ja siinä, hartioilla intialainen huivi, päässä himmeän vihreä silkkiharsoinen hattu — siinä seisoi tuoreena ja komeana, hilpeänä ja miellyttävänä itse madame Beck.

Omituista! Olin niin varmasti luullut että madame oli vuoteessaan ja Désirée pikku sängyssään tällä siunatulla hetkellä, molemmat nukkumassa vanhurskaan unta pyhien seinien sisällä Rue Fossetten syvässä hiljaisuudessa. Aivan varmaan he eivät myöskään voineet kuvitella "meess Lucietä" missään muussa toimessa, ja täällä me kaikki nyt kuitenkin huvittelimme juhlaloisteisessa puistossa keskiyöllä!

Itse asiassa madame menetteli vain täysin oikeutetun tapansa mukaan. Muistin nyt kuulleeni opettajien sanovan — vaikken sillä hetkellä erityisesti kiinnittänytkään huomiota tuohon puheeseen — että usein kun me luulimme madamen nukkuvan omassa huoneessaan, hän olikin juhlapuvussa lähtenyt oopperaan, teatteriin tai tanssiaisiin. Luostarielämä ei mitenkään ollut madamen makuun, ja hän kyllä osasi — laajasti joskin salaisesti — höystää elämäänsä suuren maailman herkkupaloilla.

Puolen tusinaa hänen herraystäviään seisoi ympärillä. Näiden joukosta tunsin pian kaksi tai kolme. Siinä oli hänen veljensä Victor Kint, siinä oli eräs toinen henkilö, viiksekäs ja pitkätukkainen — tyyni ja harvapuheinen mies, mutta hänen kasvoissaan oli muuan leima ja yhdennäköisyys, jota en voinut liikutuksetta huomata. Huolimatta rauhasta ja maltista, huolimatta luonteen ja ulkomuodon vastakohdista oli hänessä jotakin joka muistutti eräitä kasvoja — liikkuvia ja kiihkeitä, herkkiä ja vaihtelevia kasvoja, jotka milloin pilvettyivät, milloin säteilivät — kasvoja jotka oli poistettu minun maailmastani, kadonneet minun silmistäni, mutta joilla elämäni parhaat keväthetket olivat vaihdelleet valossa ja hehkussa. Niissä kasvoissa olin usein nähnyt ilmeitä jotka olivat niin lähellä neron tunnusmerkkejä, etten osaa sanoa miksi ei niille koskaan leimahtanut tuo vääjäämätön tuli, aate, henki ja salaisuus itse. Niin — tuo Josef Emanuel — tuo rauhan mies — muistutti minun silmissäni tulista veljeään.

Paitsi herroja Victor ja Josef, tunsin seurueesta vielä erään. Tämä kolmas henkilö seisoi takana ja varjossa, hänen ryhtinsä oli kumara, mutta puku ja kalju valkoinen pää tekivät hänestä ryhmän silmäänpistävimmän hahmon. Hän oli kirkon mies: hän oli isä Silas. Älä kuvittele, lukija, siinä olleen mitään epäjohdonmukaista että pappi oli mukana tässä juhlassa. Ei tätä pidetty minään turhuuden markkinain näytäntönä, vaan isänmaallisen uhrin muistojuhlana. Kirkko suojeli sitä, vieläpä mielenosoituksellisesti. Puistossa oli joukoittain pappeja sinä yönä.

Isä Silas oli kumartuneena penkin ja sen ainoan istujan yli. Tuolla maalaisella penkillä istui jokin — se oli omituinen möhkäle, muodoton, mutta loistava. Näkihän siinä sentään kasvojen ja piirteiden ääriviivat, mutta ne olivat niin hirvittävät ja niin kummallisessa paikassa, että saattoi melkein kuvitella päätä joka oli irroitettu ruumiista ja viskattu umpimähkään rikkaalle kauppatavarakasalle. Etäiset lampunsäteet välkkyivät kirkkaissa korvarenkaissa ja leveissä sormuksissa; ei kuunvalon kainous eikä soihtujen etäisyys voinut kokonaan hillitä vaatteiden upeita värejä. Terve, madame Walravens! Mielestäni näytit noitamaisemmalta kuin konsanaan. Ja samassa tuo kunnon rouva antoi todistuksen siitä, ettei hän todellakaan ollut ruumis eikä haamu, vaan tuima ja kova vanha nainen, sillä kun Désirée yltyi äänekkäästi pyytämään, että äiti menisi kauppakojulle ostamaan hänelle makeisia, antoi kyttyräselkäinen hänelle äkkiä mäjähtävän läimäyksen kultanuppisesta kepistään.

Siinä siis olivat madame Walravens, madame Beck, isä Silas — koko salaliitto. Minulle teki hyvää nähdä heidät näin koolla. En voi sanoa että tunsin itseni heikoksi heidän edessään tai hämmentyneeksi tai araksi. He voittivat minut lukumäärältään ja minä olin alakynnessä ja heidän jalkainsa alla, mutta vielä en ollut kuollut.

XXXIX

VANHA JA UUSI TUTTAVUUS

Lumottuna kuin jos olisin nähnyt kolmipäisen lohikäärmeen, en voinut jättää tätä seuraa; maa heidän lähellään näytti sitovan jalkani. Kolmen puun muodostama katos takasi varjoa, yö lupasi kuiskaten suojelusta, kohtelias lamppu sinkautti juuri yhden säteen näyttämään minulle pimeän turvallisen istuimen, ja katosi sitten. Sallittakoon minun nyt lyhyesti kertoa lukijalle kaikki mitä edellisen pimeän viikon aikana olin hiljaisuudessa kulkupuheesta saanut onkeeni Emanuelin lähdön alkusyystä ja tarkoituksesta. Kertomus on lyhyt eikä uusi: sen A:na on mammona, sen O:na omanvoitonpyynti.

Jos madame Walravens oli ruma kuin hindulainen epäjumala, näytti hän myös ihailijainsa mielestä omaavan epäjumalan arvon. Tosiasia oli että hän oli ollut rikas — hyvin rikas, ja vaikkei hänellä tällä hetkellä ollut rahaa hallussaan, oli luultavaa että hänestä kerran tulisi rikas uudestaan. Basseterren Guadaloupessa hän omisti suuren tilan, jonka hän oli saanut myötäjäisiksi kuusikymmentä vuotta sitten ja josta hänen oli täytynyt luopua miehensä vararikossa, mutta nyt sen sanottiin olevan veloista vapaa, ja jos se joutuisi pätevän ja rehellisen isännöitsijän hoitoon, arveltiin että siitä muutamassa vuodessa voisi tulla erittäin tuottava.

Isä Silaksen mieltä kiinnitti tämä mahdollinen vaurastuminen uskonnon tähden ja sen kirkon, jonka harras tytär Magloire Walravens oli. Madame Beck, joka oli kyttyräselkäisen kaukaista sukua ja tiesi hänen olevan ilman omaa perhettä, oli kauan pohtinut mahdollisuuksiaan äidin laskelmoivalla huolenpidolla, ja niin tylysti kuin madame Walravens kohtelikin häntä, ei hän koskaan lakannut liehittelemästä tätä omien etujensa vuoksi. Madame Beck ja pappi olivat rahasyistä siis yhtä innostuneita tuon Länsi-Intiassa sijaitsevan tilan hoitoon.

Mutta matka oli pitkä ja ilmanala vaarallinen. Tuon pätevän ja rehellisen isännöitsijän, jota tarvittiin, täytyi olla työhönsä antautuva mies. Juuri sellaista miestä oli madame Walravens pitänyt palveluksessaan kaksikymmentä vuotta, pilaten hänen elämänsä ja eläen hänen niskoillaan kuin mikäkin vanha sieni. Juuri sellaista miestä oli isä Silas kasvattanut, opettanut ja sitonut itseensä kiitollisuuden, tavan ja uskon siteillä. Sellaisen miehen tunsi madame Beck ja osasi jossain määrin vaikuttaa häneen. "Oppilaani", sanoi isä Silas, "on vaarassa luopua uskostaan, jos hän jää Europpaan, sillä hän on joutunut erään kerettiläisen pauloihin." Madame Beck intti tähän oman yksityisen lisäyksensä ja katsoi parhaaksi pysyttää omassa rinnassaan salaisen syynsä, miksi hän toivoi Paulin maastamuuttoa. Mitä hän itse ei voinut saada, sitä hän ei olisi suonut toisellekaan: pikemmin hän tahtoi tuhota tuon halutun. Madame Walravens taas tahtoi tiluksensa ja rahansa itselleen, ja hän tiesi että Paul voisi, jos tahtoisi, olla mitä parhain ja uskollisin isännöitsijä, ja niinpä nämä kolme oman edun etsijää liittoutuivat ja kävivät ahdistamaan tuota ainoata epäitsekästä. He puhuivat järkeä, vetosivat häneen, rukoilivat, he antautuivat hänen armoilleen ja jättivät etunsa luottavaisesti hänen käsiinsä. He pyysivät vain kahta tai kolmea antaumuksen vuotta — niiden jälkeen hän saisi elää omaa elämäänsä: yksi joukosta ehkä toivoi että Paul sinä aikana kuolisi.

Kukaan elävä olento ei koskaan nöyrästi laskenut etujaan herra Emanuelin jalkoihin tai luottaen jättänyt sitä hänen käsiinsä niin että hän olisi halveksinut tuota luottamusta tai työntänyt sitä luotaan. Millainen kenties oli hänen oma tuskansa tai sisäinen vastenmielisyytensä lähteä Euroopasta — minkälaiset hänen omat tulevaisuudensuunnitelmansa — sitä ei kukaan kysynyt, tietänyt tai ilmoittanut. Kaikki tämä oli tyhjyyttä minulle. Saatoin arvata hänen keskustelunsa rippi-isän kanssa, aavistin mitä osaa velvollisuus ja uskonto oli pantu näyttelemään hänen suostutteluissaan. Hän oli lähtenyt antamatta mitään merkkiä. Siihen tietoni päättyi.

<tb>

Pää kumarassa, otsa käsien varassa istuin keskellä ryhmittyneitä puunrunkoja ja tiheitä pensaita. Jos tahdoin, voin kuulla kaiken mitä naapurini puhuivat, olin kyllä lähellä, mutta jonkin aikaa ei ollut mitään syytä kuunnella. He pakisivat puvuista, musiikista, juhlavalaistuksesta, kauniista yöstä. Odotin kuulevani heidän sanovan: "Nyt on tyven ilma hänen matkustaa, ' Antiguan ' (hänen laivansa) purjehdus on suotuisaa." Mitään sellaista huomautusta ei kuulunut, ei mainittu Antiguaa, ei sen matkaa eikä matkustajaa.

Ehkei tuo kevyt pakina huvittanut vanhaa madame Walravensia enempää kuin minuakaan; hän näytti levottomalta, käänsi päätään puolelle ja toiselle, katseli puiden välitse ja väkijoukkoon ikään kuin odottaen jonkun tuloa, kärsimättömänä viipymisestä. " Ou sont-ils? Pourquoi ne viennent-ils?"[118] kuulin hänen mutisevan useammin kuin kerran, ja vihdoin, ikään kuin olisi päättänyt saada vastauksen kysymykseensä, johon siihen saakka kukaan ei näyttänyt kiinnittäneen huomiota, hän sanoi ääneen tämän lauseen — lauseen joka oli kylläkin lyhyt ja yksinkertainen, mutta joka sai minut kovasti hätkähtämään:

" Messieurs et Mesdames ", hän sanoi, " oú donc est Justine Marie?"[119]

"Justine Marie!" Mitä tämä oli? Justine Marie — kuollut nunna — missäkö hän oli? Haudassaan tietenkin, madame Walravens — mitä voit hänestä tahtoa? Sinun pitää mennä hänen luokseen, mutta hän ei tule sinun luoksesi.

Niin olisin minä vastannut, jos vastaaminen olisi kuulunut minulle, mutta kukaan ei näyttänyt olevan minun mieltäni, kukaan ei näyttänyt hämmästyvän, hätkähtävän tai olevan neuvoton. Rauhallisin jokapäiväinen vastaus kohtasi kyttyräselkäisen kummallista, vainajia häiritsevää Endorin noidan kysymystä.

"Justine Marie", sanoi joku, "tulee kohta, hän on kauppakojussa, hän on täällä aivan heti."

Tämä kysymys ja vastaus aiheutti muutoksen juttelussa — jutteluna se vieläkin pysyi, kevyenä, pintapuolisena, tuttavallisena jutteluna. Vihjailuja, viittauksia, selityksiä kierteli nyt läpi piirin, mutta ne olivat kaikki niin katkonaisia, niin riippuvaisia henkilöistä joita ei nimitetty, että niin tarkasti kuin kuuntelinkin — ja nyt minä kuuntelin kohtalokkaan kiihkeästi — en saanut selville muuta kuin että jokin suunnitelma oli tekeillä, joka koski tätä haamumaista Justine Marieta — kuollutta tai elävää. Tämä perhe-salaliitto näytti ottaneen hänet haltuunsa jotenkin, jostakin syystä, oli puhetta joistakin odotetuista häistä, jostakin omaisuudesta, mutta ketä asia koski, sitä en oikein saanut selville — ehkä Victor Kintiä, ehkä Josef Emanuelia — molemmat olivat nuoria miehiä. Kerran luulin viittausten ja leikinlaskujen kohdistuvan nuoreen vaaleatukkaiseen muukalaiseen, joka kuului seurueeseen ja jota sanottiin Heinrich Mühleriksi. Kesken kaiken juttelun madame Walravens väliin tokaisi jotakin käheällä ärtyisellä äänellään. Hänen kärsimättömyyttään kevensi vain Désiréen leppymätön paimentaminen — tyttö ei voinut liikahtaakaan vanhan naisen uhkaamatta häntä kepillään.

" La voilà!" huusi äkkiä eräs herroista, " voilà Justine Marie qui arrive!"[120]

Tämä hetki oli minulle omituinen. Mieleeni johtui maalattu nunnankuva seinälaudoituksessa, ajattelin tuota surullista rakkaustarinaa, näin ajatuksissani näyn ullakolla ja käytävällä ja omituisen ilmestyksen lehtimajassa, aavistin että nyt oli tulossa selvitys. Oi, kun mielikuvitus kerran pääsee valloilleen, mihin silloin pysähdymme? Mikä talvinen puu on silloin niin paljas ja lehdetön, mikä lehtiä pureksiva eläin tien varrella niin vaatimaton, ettei mielikuvitus, kiitävä pilvi tai esiin pyrkivä kuunsäde pue sitä henkisyyteen ja tee siitä aavetta?

Painoin juhlallisen voimakkaasti käden sydämelleni odottaen salaisuuden selviämistä. Tähän asti olin nähnyt tuon haamun vain himmeästi, kuin lasin läpi, nyt olin näkevä sen kasvoista kasvoihin. Minä nojauduin eteenpäin, minä katselin.

"Hän tulee!" huusi Josef Emanuel.

Piiri avautui ikään kuin päästääkseen sisälle uuden ja tervetulleen jäsenen. Tällä hetkellä satuttiin kantamaan ohi tulisoihtua; sen hohde auttoi kalpeata kuuta tekemään oikeutta ratkaisulle, valaisemaan täydellisesti lähenevää selvitystä. Varmaankin ne, jotka seisoivat lähelläni, tunsivat edes hiukkasen samaa jännitystä, jota minä sain kokea niin mittaamattomassa määrässä. Kylminkin tuossa ryhmässä mahtoi pidättää hengitystään jonkin aikaa! Mitä minuun tulee, oli henkeni salpaantunut.

Se on ohi. Hetki ja nunna ovat tulleet. Ratkaisu ja selvitys on saatu.

Tulisoihtu loimuaa vieläkin kyynärän päässä puistonvartijan käden kohottamana, sen pitkä punainen tulenkieleke miltei nuolee odotetun vartaloa — siinä missä hän seisoo näkyvissäni kokonaan! Mitä hän muistuttaa? Mitä hänellä on yllä? Minkänäköinen hän on? Kuka hän on?

Puistossa on tänä iltana paljon naamioita, ja koska hetki on myöhäinen, alkaa kaikkialle levitä niin omituinen vallattomuuden ja salaperäisyyden tunne, että tuskin olisit uskomatta minua, lukija, jos sanoisin että hän muistuttaa ullakon nunnaa, että hänellä on musta vaippa ja valkea huntu, että hän näyttää haudastanousseelta ruumiilta ja että hän on aave.

Väärin, kuvittelua! Emme tahdo kaupitella moista vaatetta. Olkaamme rehellisiä, leikatkaamme kuten ennenkin "totuuden koruttomasta kankaasta".

Koruton on sentään huonosti valittu sana. Se mitä näen, ei oikeastaan ole korutonta. Villetteläinen tyttö siinä seisoo — tyttö joka on tuoreeltaan lähtenyt kasvatuslaitoksesta. Hän on hyvin sievä — sitä laatua kauneutta, joka on luontaista tälle maalle. Hän näyttää hyvin ruokitulta, on vaalea ja lihava. Hänellä on pyöreät posket, kauniit silmät, runsas tukka. Hän on sievässä puvussa. Hän ei ole yksinään, hänen seurueeseensa kuuluu kolme henkilöä — näistä kaksi vanhanpuoleista, ja niitä hän nimittää "sedäkseen" ja "tädikseen". Hän nauraa, hän juttelee, hän on hyväluonteinen, vilkas ja kukoistava — näyttää joka suhteessa kauniilta porvaristytöltä.

Sen verran "Justine Mariesta", sen verran aaveista ja salaisuudesta. Eipä silti että salaisuus olisi selvinnyt — tämä tyttö ei varmaankaan ole nunnani. Se minkä olin nähnyt ullakolla ja puutarhassa, oli hyvän joukon pitempi.

Olemme katsoneet kaupunkilaiskaunotarta, olemme pikimmiten vilkaisseet kunnioitettavaan vanhaan setään ja tätiin. Riittääkö meiltä ohimennen silmäys tämän seurueen kolmannelle henkilölle? Voimmeko säästää hänelle hetken huomion? Sen verran meidän toki pitäisi huomata häntä, lukija, hänellä on vaatimuksia meihin nähden, emme tapaa häntä nyt ensimmäistä kertaa. Likistin käsiäni hyvin kovasti, vedin henkeä hyvin syvään, pidätin huudahduksen, tukahdutin kirkaisun, kielsin hätkähdyksen, en puhunut enkä liikahtanut enempää kuin kivi, mutta minä tiesin mitä katsoin, tunsin hänet läpi sen himmeyden, minkä monen yön itkeminen oli jättänyt silmiini. He sanoivat että hänen piti matkustaa Antiguassa. Madame Beck sanoi niin. Hän valehteli tai oli hän sanonut sen mikä sillä hetkellä oli totta, ja jättänyt sanansa oikaisematta, kun niistä tuli valhetta. Antigua oli lähtenyt, ja tässä seisoi Paul Emanuel.

Olinko iloinen? Suunnaton paino nousi sydämeltäni. Lupasiko tämä tosiasia iloa? Kysy ensin missä olosuhteissa tämä viivytys tapahtui. Minkä verran se koski minua? Eikö ollut toisia joita se saattoi koskea vielä lähemmin?

Ja kuka sitten oli tämä nuori tyttö, tämä Justine Marie? Ei mikään vieras, lukija; minä tunnen hänet ulkomuodolta; hän käy Rue Fossettella, hän on usein mukana madame Beckin sunnuntaikutsuissa. Hän on sukua sekä Beckeille että Walravenseille, hän on saanut ristimänimensä pyhimys-nunnasta, joka olisi ollut hänen tätinsä jos olisi jäänyt eloon, hänen sukunimensä on Sauveur, hän on perijätär ja orpo, ja Emanuel on hänen holhoojansa, muutamien mukaan kumminsa. Perhe-salaliitto toivoo että tämä perijätär menisi naimisiin jonkun kanssa heidän joukostaan — kuka se on? Tuiki tärkeä kysymys — kuka se on?

Olin nyt hyvin iloinen siitä, että makeassa juomassa tarjottu unilääke oli villinnyt minut niin että sänky ja huone tuntuivat sietämättömiltä. Olen aina, läpi koko elämäni, halunnut tunkeutua oikeaan totuuteen, olen mielelläni etsinyt jumalatarta hänen temppelistään, kohottanut verhoa ja uhmannut ylvästä katsetta. Oi sinä titaani jumalatarten joukossa! Kasvojesi peitetyt ääriviivat tekevät katsojan usein sairaaksi epävarmuudellaan, mutta anna meidän nähdä yksikin piirre, näytä meille yksikin viiva selvänä kammottavassa rehellisyydessään; me kenties läähätämme kuvaamattoman kauhun vallassa, mutta siinä läähätyksessä saamme juoda henkäyksen sinun jumalallisuuttasi. Sydämemme vapisee ja sen virrat tulvehtivat kuin maanjäristyksen nostamina, mutta me olemme nielleet voimaa. Pahimman näkeminen ja tunteminen riistää pelolta sen tärkeimmän aseen.

Lukumäärältään enentyneenä Walravensin seurue tuli nyt hyvin iloiseksi. Herrat hakivat virvokkeita kioskista, kaikki istuivat nurmikolle puiden alle, he joivat maljoja ja kilistelivät, he nauroivat ja laskivat leikkiä. Emanuel sai kestää hieman leikinlaskua, puoleksi hyväntuulista, puoleksi ilkeätä, varsinkin madame Beckin taholta. Sain pian selville että hän oli joksikin aikaa lykännyt matkansa omasta tahdostaan, ilman ystäviensä vaikutusta, vieläpä vasten heidän neuvoaan. Hän oli antanut Antiguan mennä ja varannut itselleen paikan Paul et Virginie -nimiseen laivaan, jonka piti lähteä kahta viikkoa myöhemmin. He koettivat nyt kiusata häntä mainitsemaan syytä tähän päätökseen, mutta hän ilmoitti vain epämääräisesti, että syynä oli "erään pienen asian järjestäminen, jonka hän oli pannut sydämelleen". Mikä oli tämä asia? Kukaan ei tietänyt. Tiesi sentään, joukossa oli eräs joka näytti ainakin osittain omaavan hänen luottamuksensa; merkitsevä katse välähti hänestä Justine Mariehin. "Pienokainen auttaa minua, eikö totta?" hän sanoi. Vastaus oli nopea kylläkin, Herra tietää!

" Mais oui, je vous aiderai de tout mon coeur. Vous ferez de moi tout ce que vous voudrez, mon parrain."[121]

Ja tämä rakas "kummisetä" tarttui hänen käteensä ja nosti sen kiitollisille huulilleen. Tämän mielenosoituksen aikana näin vaaleaihoisen nuoren saksalaisen, Heinrich Mühlerin, tulevan levottomaksi, ikään kuin hän ei olisi pitänyt siitä. Hän mutisi myös pari sanaa, jolloin Emanuel nauroi hänelle vasten kasvoja ja säälimättömän voitonriemuisena kuin varma valloittaja ainakin veti holhokkinsa lähemmäksi itseään.

Herra Emanuel oli todellakin hyvin iloinen sinä iltana. Edessä oleva olosuhteiden ja toiminnan muutos ei näyttänyt vähääkään painavan hänen mieltään. Hän oli koko seurueen sielu, hiukan itsevaltainen kenties; hän tahtoi olla johtajana ilonpidossa yhtä hyvin kuin työssäkin, mutta hän antoi hetki hetkeltä todistuksia vääjäämättömästä oikeutuksestaan johtajana-oloon. Hänen olivat sukkelimmat sanat, hauskimmat jutut, vilpittömin nauru. Levottoman toimeliaan tapansa mukaan hän ehti palvella jokaista, mutta voi! minä näin kuka oli hänen suosikkinsa. Minä näin kenen jalkain juuressa hän makasi nurmikolla, näin ketä hän huolellisesti suojeli yöilmalta, ketä hän hoiti, vaali ja vartioi kuin silmänsä terää.

Vihjauksia ja leikkipuheita sateli edelleen, ja minä ymmärsin että sillä aikaa kun Paul olisi poissa tehden työtä toisten hyväksi, nämä toiset — ei kokonaan kiittämättöminä — tallettaisivat hänelle aarteen, jonka hän jättäisi Eurooppaan. Tuokoon hän vain heille Intian rikkaudet, he antaisivat hänelle vastalahjaksi nuoren morsiamen ja runsaan perinnön. Mitä tulee hänen pyhään antaumukseensa, hänen uskollisuudenlupaukseensa, unohdettiin se nyt: kukoistava ja viehättävä nykyisyys voitti menneisyyden, ja hänen nunnansa oli vihdoin todellakin haudattu.

Niin sen täytyi olla. Selvitys oli tosiaankin tullut. Aavistus ei ollut pettänyt välittömyydessään: on eräänlaista aavistusta, joka ei koskaan petä; minä se vain olin ensi hetkessä erehtynyt. Ymmärtämättä oraakkelin oikeata tarkoitusta olin luullut sen mumisevan aaveista silloin kun sen ennustus itse asiassa koski todellisuutta.

Olisin voinut viipyä kauemmin näkemässäni, olisin voinut miettiä ennen kuin tein johtopäätökseni. Muutamien mielestä perusteet ehkä olisivat olleet epävarmat, todistukset riittämättömät, muutamat hitaat epäilijät olisivat kylmästi tutkineet asiaa ennen kuin olisivat ratkaisevasti hyväksyneet sitä ajatusta, että tekeillä oli naimiskauppa köyhän ja epäitsenäisen neljäkymmenvuotiaan miehen ja hänen rikkaan kahdeksantoistavuotiaan holhokkinsa välillä, mutta kaukana olivat minusta sellaiset verukkeet ja kaunistelut, kaukana minusta tuollainen nykyisen lykkääminen toistaiseksi, tuollainen pelkurimainen pako pelätyn, nopeajalkaisen, kaikki saavuttavan tosiseikan tieltä, tuollainen heikko ja vilpillinen vastarinta voimalle, jonka tehtävänä on marssia voitollisesti eteenpäin ja valloittaa, tuollainen petollinen luopuminen TOTUUDESTA.

Ei. Minä kiirehdin hyväksymään koko suunnitelman. Minä laajensin otettani ja vedin sen luokseni kokonaan. Vedin sen luokseni eräänlaisella kiireen vimmalla ja kiedoin ympärilleni niinkuin kentälle vaipunut sotilas sitoo maansa värit rintaansa. Kutsuin vakaumusta naulaamaan sieluuni varmuuden, jota kammosin samalla kun omaksuin sen, kiinnittämään sen vahvimmilla nauloilla mitä sen vahvimmat iskut voivat lyödä, ja kun rauta oli hyvin tunkeutunut sieluuni, nousin, niinkuin luulin, uudistuneena.

Hulluudessani sanoin: "Totuus, sinä olet hyvä valtiatar uskollisille palvelijoillesi! Kuinka kärsinkään niin kauan kuin valhe ahdisti minua! Silloinkin kun harhaluulo vielä oli suloinen, vielä mairitteli mielikuvitusta ja lämmitti tunteita, kulutti se minua alituisella kidutuksellaan. Usko että olin voittanut hänen rakkautensa, ei päässyt erkanemaan pelosta että pyörän seuraavalla käänteellä menettäisin sen. Totuus nyhti pois harhaluulot, mairittelut ja odotukset, ja tässä seison — vapaana."

Ei ollut enää mitään muuta tehtävää kuin ottaa vapaus huoneeseeni, viedä se mukanani vuoteeseen ja nähdä mitä voin sillä tehdä. Näytelmä ei tosin vielä ollut aivan lopussa. Olisin voinut odottaa ja seurata pitemmälle tuota lemmenkohtausta puiden alla, tuota metsäistä kuhertelua. Jos tässä näytännössä ei olisi ollut lainkaan rakkautta, oli mielikuvitukseni sillä hetkellä niin antelias, niin luova, että se olisi muovaillut siihen mitä silmäänpistävimmät piirteet ja vuodattanut siihen intohimon syvintä elämää ja korkeinta väriä. Mutta minä en tahtonut katsoa, olin tehnyt päätökseni mutta en tahtonut tehdä väkivaltaa luonnolleni. Ja sitten — jokin repi minua niin julmasti huivini alla, jokin iski niin kylkeeni — kotka jolla oli niin väkevä nokka ja kynnet, ja minun täytyi olla yksin kamppailemassa sitä vastaan. Luulen etten ollut koskaan ollut mustasukkainen ennen kuin nyt. Tämä ei ollut samaa kuin tohtori Johnin ja Pauliinan kuhertelun kestäminen, sillä samalla kun suljinkin silmäni ja korvani ja vedin pois ajatukseni siitä, myönsi sisäinen sopusointuni että siinä oli oma viehätyksensä. Tämä oli loukkaus. Kauneudesta syntynyt rakkaus ei kuulunut minulle, minulla ei ollut mitään yhteyttä siihen, en uskaltanut ruveta tekemisiin sen kanssa. Mutta toinen rakkaus, joka arasti uskaltaa herätä pitkän tuttavuuden jälkeen, joka on tuskan tulessa koeteltu, jolla on uskollisuuden leima, rakkaus jota vahvistaa puhdas ja luja kiintymys, jonka järki on alistanut järjen omiin kokeiluihin ja joka vihdoin on kasvanut omasta voimastaan omaan virheettömään täydellisyyteensä — tämä rakkaus, joka nauraa intohimoa, sen nopeita purkauksia ja kuumaa ja kiireistä sammumista, tämä rakkaus kiinnitti mieltäni, ja mikä ikinä koski sen kehitystä tai häviötä, sitä en voinut välinpitämättömänä seurata.

Käännyin pois puuryhmästä ja sen varjossa juhlivasta "iloisesta seurueesta". Keskiyö oli jo aikoja sitten ohi, konsertti oli päättynyt, väkijoukko alkoi harveta. Seurasin virran mukana. Jätin säteilevän puiston ja hyvin valaistun Haute-Villen (se oli vieläkin hyvin valaistu — sinä yönä ei Villettessä nähtävästi juuri nukuttu) ja hakeuduin himmeihin matalampiin kaupunginosiin.

Minun ei pitäisi sanoa himmeihin, sillä kuutamon kauneus, joka puistossa oli unohtunut, virtasi täällä taas silmieni eteen. Kuu purjehti korkealla ja paistoi tyynenä ja tahrattomana. Musiikki ja juhlan hilpeys, tulet ja lamppujen kirkas välke olivat himmentäneet sen muutamiksi hetkiksi, mutta nyt sen loiste ja hiljaisuus pääsivät taas voitolle. Kilpailevat lamput olivat sammuneet: kuu jatkoi matkaansa kuin valkea kohtalo. Rummut, torvet ja pasuunat olivat raikuneet ja unohtuivat nyt; kuu kirjoitti säteillään taivaalle ja maan päälle muistelmia ikuisia arkistoja varten. Kuu ja nuo tähdet tuolla näyttivät minusta sillä hetkellä kaikkivaltiaan totuuden edustajilta ja todistajilta. Yötaivas valaisi sen valtakuntaa: niinkuin taivaankappaleiden hidas kiertokulku, niin edistyy sen voitto — tuo liike eteenpäin, joka on ollut, on, ja tulee olemaan iankaikkisesta iankaikkiseen.

Nämä kimaltelevat kadut ovat hyvin hiljaiset: rakastan niiden mataluutta ja rauhaa. Porvareita kotimatkallaan kulkee ohitseni silloin tällöin, mutta nämä seuralaiset ovat jalkamiehiä, pitävät vähän ääntä ja katoavat pian. Niin paljon pidän Villettestä tämännäköisenä, etten kernaasti tahtoisi palata katon alle, mutta haluan kuitenkin saattaa omituisen seikkailuni suotuisaan loppuun ja päästä hiljaa vuoteeseeni suureen makuusaliin ennen kuin madame Beck tulee kotiin.

Yksi ainoa katu erottaa minut enää Rue Fossettesta. Kun tulen sille, katkaisee vaunujen ääni ensi kerran tämän kaupunginosan rauhan. Se tulee tätä tietä — tulee hyvin nopeasti. Kuinka kovalta kuuluukaan ratina kivetyllä kadulla! Katu on ahdas, ja minä pysyttelen huolellisesti käytävällä. Vaunut jyristävät ohi, mutta mitä minä näen tai kuvittelen näkeväni, kun ne ovat kohdalla? Ihan varmaan jotakin valkoista liehui tuossa ikkunassa — ihan varmaan käsi heilutti nenäliinaa. Oliko tuo merkki tarkoitettu minulle? Tunnetaanko minut? Kuka voisi minut tuntea? Nuo eivät ole de Bassompierren vaunut, eivät myöskään rouva Brettonin, ja sitä paitsi ei Hotel Crécy eikä La Terrasse ole tuolla suunnalla. No niin, minulla ei ole aikaa arvailla, minun täytyy rientää kotiin.

Tultuani Rue Fossettelle ja päästyäni koululle oli siellä kaikki hiljaista, mitkään ajoneuvot eivät olleet vielä tuoneet madamea ja Désirée'ta. Olin jättänyt suuren oven raolle, olisiko se vielä niin? Ehkä tuuli tai jokin muu sattuma oli paiskannut ovea niin kovasti että vieterisalpa oli mennyt kiinni? Siinä tapauksessa ei ollut toivoa sisäänpääsemisestä; seikkailuni täytyi saada surullinen loppu. Työnsin raskasta ovenpuoliskoa keveästi — antautuisiko se?

Se antautui. Yhtä ääneti, yhtä vastustelematta kuin olisi joku suotuisa henki odottanut eteisessä ja lausunut sesam-loitsun. Astuin sisään huojentuneena, suljin hiljaa ovet, nousin sukkasillani portaita makuusaliin ja pääsin vuoteeni luo.

<tb>

Voi minua, minä pääsin ja hengähdin taas kerran vapaasti. Mutta seuraavana hetkenä melkein kirkaisin — melkein, mutta en kokonaan, taivaan kiitos!

Kautta makuusalin, kautta koko talon vallitsi tällä hetkellä kuoleman hiljaisuus. Kaikki nukkuivat, ja niin hiljaista oli, että näytti kuin ei kukaan olisi nähnyt unta. Yhdeksällätoista vuoteella lepäsi yhdeksäntoista hahmoa, liikkumattomina ja täydessä mitassaan. Minun vuoteellani — se oli kahdeskymmenes — ei olisi pitänyt olla mitään: olin jättänyt sen tyhjäksi, ja tyhjänä minua olisi pitänyt löytää se palatessani. Mitä siis näen puoleksi eteenvedettyjen verhojen välissä? Minkä tumman anastajan hahmon, pitkän, oudon, huolimattoman? Onko se rosvo joka on pujahtanut sisään avoimesta katuovesta ja makaa täällä väijyksissä? Se näyttää hyvin mustalta — minusta se ei näytä inhimilliseltä. Voiko se olla kulkukoira joka on tunkeutunut kadulta sisään ja ryöminyt tänne makaamaan? Hypähtääkö se, syöksyykö se alas jos lähestyn? Lähestyä minun täytyy. Rohkeutta! Yksi askel! —

Päätäni huimasi, sillä yölampun heikossa valossa näin vuoteellani pitkällään vanhan haamun — NUNNAN!

Huuto olisi tällä hetkellä tuhonnut minut. Oli näky mikä tahansa, en saanut ilmaista kauhua, en parkaista enkä pyörtyä. Sitä paitsi en ollut kovinkaan hädissäni. Hermoni, joita viime tapaukset olivat tyynnyttäneet, halveksivat hysteriaa. Minulla oli vielä tuoreessa muistissa juhlavalot, musiikki ja tungeksivat tuhannet. Uusi onnettomuus oli ruoskinut minut uuvuksiin — en uskonut aaveisiin nyt. Silmänräpäyksessä olin äännähtämättä syöksynyt kummitusvuoteen luo, eikä mikään hypähtänyt siitä ylös, mikään ei liikahtanut, kaikki liike oli minun, samoin kaikki elämä, todellisuus, aine, voima, sen tunsin vaistollani. Revin sen ylös, painajaisen! Pidin sitä korkealla, kummitusta! Ravistin esiin salaisuuden. Ja se putosi maahan — minun ympärilleni — hajosi kappaleiksi, ja minä poljin sitä.

Pitkä nunna osottautui pitkäksi patjaksi, joka oli taidokkaasti puettu pitkään mustaan viittaan ja valkoiseen huntuun. Vaatteet olivat todella, niin kummalliselta kuin se kuuluukin, oikeita nunnan vaatteita, ja jokin käsi oli ne asettanut saadakseen aikaan harhanäyn. Mistä nämä vaatteet tulivat? Kuka oli tehnyt kepposen? Nämä kysymykset odottivat nyt vastausta. Päähineeseen oli kiinnitetty paperiliuska: siihen oli lyijykynällä kirjoitettu seuraavat ilkamoivat sanat:

"Ullakon nunna jättää Lucy Snowelle perinnöksi pukuvarastonsa. Häntä ei enää tulla näkemään Rue Fossettella."

Ja kuka siis oli kummitellut minulle? Kuka oli nunna jonka olin nähnyt kolme kertaa? Ei kenelläkään naistuttavistani ollut tuon aaveen vartaloa. Hänen kokonsa ei ollut naisen. Enkä voinut hetkeäkään lukea tätä juonta kenenkään tuntemani miehen syyksi.

Olin vieläkin keskellä salaisuuksia, mutta vapauduin äkkiä ja kerta kaikkiaan kaikesta yliluonnollisen ja haamumaisen tunteesta. En myöskään viitsinyt rasittaa aivojani joutavalla joskin ratkaisemattomalla arvoituksella, käärin vain kokoon vaipan, hunnun ja siteet, pistin ne tyynyni alle, menin levolle, tarkkailin kunnes kuulin madamen vaununpyörien äänen, sitten käänsin kylkeä, ja väsyneenä monen yön valvonnasta — ehkä alkoi unijuoma nyt myös vaikuttaa — vaivuin sikeään uneen.

XL

ONNELLINEN PARI

Päivä joka seurasi tätä merkillistä kesäyötä, ei ollut tavallinen. En tarkoita että se toi mukanaan tunnustähtiä taivaalle ja ennuksia maan päälle, en myöskään ajattele sääilmiöitä, myrskyä, rankkasadetta tai pyörretuulta. Päinvastoin: aurinko nousi iloisena, heinäkuisin kasvoin. Aamutar koristi rubiineilla sen kauneutta ja kukkuroi ruusuilla sen sylin niin että niitä karisi kuin satamalla, ja auringon tie oli punervaa. Hetket heräsivät raikkaina kuin luonnon immet, valoivat varhaisaamun kukkuloille virkistävän kasteen ja astuivat esiin usvavaippaa vailla: varjottomina, taivaansinisinä, loistavina ne johdattivat auringon valjakkoa pitkin helteistä ja pilvetöntä tietä.

Lyhyesti sanoen oli niin kaunis päivä kuin niistä kaunein kesä konsanaan voi ylpeillä, mutta epäilen että minä olin ainoa Rue Fossetten asukas, joka viitsi tai muisti panna merkille tämän mieluisan tosiseikan. Toinen ajatus askarrutti kaikkia toisia päitä; ajatus jolla tosin oli osansa minunkin mietteissäni, mutta tämä tärkein ongelma ei ollut minulle niin kokonaan uusi, niin yllättävän äkillinen eikä varsinkaan niin ylen salaperäinen kuin useimmille kanssapohtijoilleni, ja niinpä se jätti minut jonkin verran alttiimmaksi sivuhuomioille ja -vaikutelmille.

Kuitenkin, astellessani puutarhassa, tuntien auringon paisteen ja pannen merkille kukkivat kasvit, mietin samaa asiaa mistä koko talo puhui.

Mitä asiaa?

Vain tätä. Kun aamurukoukset luettiin, oli eräs paikka tyhjänä sisäoppilaiden eturivissä. Kun aamiainen tarjottiin jäi yksi kahvikuppi koskematta. Kun sisäkkö laittoi vuoteet, hän huomasi että erääseen oli pantu pitkittäin yöpukuun ja myssyyn puettu tyyny, ja kun Ginevra Fanshawen soitonopettajatar tuli aikaisin antamaan tavallista aamutuntiaan, pysyi tuo lahjakas ja lupaava nuori henkilö yhäti poissa.

Ylhäältä ja alhaalta etsittiin neiti Fanshawe'ta, pitkin ja poikin tutkittiin talo. Kaikki turhaan, ei ainoakaan jälki, ei merkki, ei edes pieni kirjelappunen palkinnut etsintää. Keijukainen oli kadonnut, viime yö oli niellyt hänet niinkuin pimeys nielee tähdenlennon.

Syvä oli valvovien opettajien mielipaha, syvempi velvollisuutensa unohtaneen johtajattaren kauhu. En koskaan ole nähnyt madame Beckiä niin kalpeana ja masentuneena. Tämä oli isku hänen arkaan paikkaansa, hänen heikkoon puoleensa; tämä oli vahingoksi hänen edulleen. Ja kuinka olikin tuo onneton tapaus voinut sattua? Mistä aukosta karkuri oli päässytkin lentämään? Ainoatakaan ikkunaa ei löydetty avoimena, ainoakaan ruutu ei ollut rikki, kaikki ovet olivat teljettyinä. Tähän päivään saakka ei madame Beck ole saanut tyydyttävää selvitystä asiaan, eikä liioin kukaan muu, paitsi yksi, Lucy Snowe, joka ei voinut unohtaa kuinka erään yrityksen helpottamiseksi muuan suuri ovi oli hiljaa avattu ja taas suljettu, mutta ei teljetty. Mieleen muistuivat myös yölliset kolisevat vaunut kuten tuo yllättävä merkkikin, liehuva nenäliina.

Näistä esitiedoista ja muutamista muista, joita ei kukaan muu kuin minä voinut käyttää, tein vain yhden johtopäätöksen. Tässä oli kysymys karkaamisesta. Sisäisesti varmana tästä asiasta ja nähdessäni madame Beckin syvän hämmennyksen, kerroin hänelle vihdoin vakaumukseni. Viitattuani herra de Hamalin kosiskeluun huomasin, niinkuin odotinkin, että madame Beck oli täysin selvillä asiasta. Hän oli jo kauan sitten keskustellut siitä rouva Cholmondeleyn kanssa ja pannut vastuunsa koko jutusta mainitun rouvan hartioille. Rouva Cholmondeleyhin ja herra de Bassompierreen hän nyt turvautuikin.

Huomasimme että Hotel Crécyssä jo tiedettiin mitä oli tapahtunut. Ginevra oli kirjoittanut serkulleen Pauliinalle viitaten epämääräisesti aviollisiin aikomuksiin, de Hamalin perheeltä oli tullut tietoja, ja herra de Bassompierre ajoi karkureita takaa. Hän sai heidät kiinni liian myöhään.

Viikon kuluessa toi posti minulle kirjelappusen. Voin yhtä hyvin jäljentää sen tähän kokonaan, se sisältää selityksen enemmän kuin yhteen kohtaan.

"Rakas vanha Tim" (lyhennys Timonista) — minä olen tiessäni, kuten näette — lähtenyt kuin ammuttu kuula. Alfred ja minä aioimme melkein alun pitäen mennä naimisiin tällä tavoin, emme koskaan aikoneet tulla liitetyiksi yhteen toisten ihmisten typerällä tavalla. Alfred oli liian sisukas sellaiseen, ja niin olen minäkin, Dieu meret! Tiedättekö, Alfred, joka nimitti teitä 'lohikäärmeeksi', on nähnyt teidät niin usein parin viime kuukauden kuluessa, että hän alkaa tuntea itsensä aivan ystävälliseksi teitä kohtaan. Hän toivoo että ette kaipaa häntä nyt kun hän on poissa, ja pyytää anteeksi pientä häiriötä, mikä teillä mahdollisesti on ollut hänestä. Hän pelkää olleensa teille pahasti haitaksi kerran yllättäessään teidät ullakolla juuri kun luitte kirjettä joka näytti olevan aivan erikoisen mielenkiintoinen, mutta hän ei voinut vastustaa kiusausta ja olla hiukan säikäyttämättä teitä, kun näytitte niin ihmeesti syventyneeltä kirjeenvaihtoonne. Kostoksi hän sanoo teidän kerran säikäyttäneen häntä syöksymällä hakemaan pukua tai huivia tai jotakin muuta pikkuesinettä juuri kun hän oli raapaissut tulta ja odottaessaan minua aikoi vetää pari rauhallista haikua sikaristaan.

Joko nyt alatte ymmärtää että kreivi de Hamal oli ullakon nunna ja että hän tuli tapaamaan nöyrintä palvelijaanne? Minäpä kerron teille kuinka hän menetteli. Te tiedätte että hänellä on pääsy Athénée-kouluun, missä on oppilaina kaksi tai kolme hänen vanhimman sisarensa madame de Melcyn poikaa. Te tiedätte että Athénéen piha on toisella puolen korkeata seinää, joka rajoittaa teidän kävelypaikkaanne, 'kiellettyä käytävää'. Alfred osaa kiivetä yhtä hyvin kuin tanssia ja miekkailla; häntä huvitti rynnistää kouluumme kiipeämällä ensin muurin yli; sitten — tuon korkean puun avulla, joka varjostaa suurta lehtimajaa ja jonka muutamat oksat ulottuvat talon matalampien osien katolle — hän onnistui valloittamaan ensi luokan ja suuren salin. Eräänä iltana hän putosi puusta, repi alas muutamia oksia, melkein taittoi niskansa ja paetessaan pelästyi hirveästi —. Vähältä piti ettei kaksi ihmistä käytävässä, madame Beck ja herra Emanuel, niin hän luulee, nähnyt häntä. Suuren salin katolta ei ole vaikea nousta rakennuksen korkeimpaan osaan, joka päättyy ullakkoon. Ullakkoikkuna on yöt ja päivät raollaan ilmanvaihdon vuoksi, niinkuin tiedätte, ja ullakkoikkunan kautta hän tuli sisään. Lähes vuosi sitten satuin kertomaan hänelle tarinan nunnastamme; siitä hän sai romanttisen ajatuksensa pukeutua aaveeksi, ja luulen, että teidän täytyy myöntää hänen toteuttaneen ajatuksensa hyvin nokkelasti.

Ilman nunnan mustaa pukua ja valkoista huntua hän olisi yhtä päätä joutunut sekä teidän että tuon jesuiittatiikerin, herra Paulin suuhun. Hänen mielestään te molemmat olette oivallisia kummitustennäkijöitä ja hyvin urhoollisia. Minä puolestani ihmettelen vielä enemmän teidän vaiteliaisuuttanne kuin rohkeuttanne. Kuinka saatoitte kestää tuon pitkän kummituksen näkemistä kerta toisensa jälkeen huutamatta sitä julki, kertomatta jokaiselle ja hälyttämättä koko taloa ja ympäristöä?

Oi, ja mitä piditte nunnasta vuodetoverina? Minä puin hänet, enkö tehnyt sitä hyvin? Kirkaisitteko kun näitte hänet? Minä olisin tullut hulluksi, mutta teillä nyt onkin sellaiset hermot — silkkaa rautaa ja anturanahkaa! Minä uskon että te ette tunne mitään. Teissä ei ole samaa herkkyyttä kuin ihmisessä jolla on minun ruumiinrakenteeni. Te näytätte olevan tunteeton sekä tuskalle että pelolle ja surulle. Olette oikea vanha Diogenes.

No niin, rakas isoäiti, oletteko nyt valtavan suuttunut paostani kuutamoyönä ja karkurinaimisestani? Vakuutan teille että se oli erinomainen pila, ja minä tein sen osaksi tuon hienohelman Pauliinan ja tuon karhun, tohtori Johnin kiusaksi, näyttääkseni heille että vaikka he kulkevatkin niin nenä pystyssä, pääsen minä naimisiin yhtä hyvin kuin he. Herra de Bassompierre oli ensin kauhean vihainen Alfredille, uhkasi antaa hänelle haasteen "alaikäisen ryöstöstä" ja tiesi mistä, hän oli niin hirvittävän tosissaan että minun oli pakko olla hiukan melodraamallinen — langeta polvilleni, nyyhkyttää, itkeä ja kastaa kolme nenäliinaa. Tietysti 'mon oncle' pian taipui, ja mitä olisi hyödyttänytkään elämöidä? Minä olen naimisissa, siinä kaikki. Hän sanoo vielä että avioliittomme ei ole laillinen, koska minä en ole täysi-ikäinen, mukamas! Ikään kuin se tekisi mitään eroa! Minä olen ihan yhtä paljon naimisissa kuin jos olisin sata vuotta vanha. Mutta meidän pitää sentään mennä uudestaan naimisiin, ja minä saan myötäjäiset, ja rouva Cholmondeley pitää niistä huolta, ja on hiukan toiveita että herra de Bassompierre antaa minulle sievoisen summan, mikä olisi hyvin sopivaa, koska Alfred-kullalla ei ole mitään muuta kuin aateluutensa, joka on synnynnäinen ja perinnöllinen, ja palkkansa. Toivon vain että setä tekisi tehtävänsä ilman ehtoja, jalomielisesti, ritarillisesti, mutta hän on niin epämiellyttävä että antaa myötäjäisten riippua siitä, lupaako Alfred kirjallisesti olla koskaan kajoamatta kortteihin tai pelinappuloihin siitä päivästä asti kun summa maksetaan. He syyttävät enkeliäni taipumuksesta pelaamiseen: minä en tiedä siitä mitään, mutta minä tiedän että hän on suloinen ja ihastuttava olento.

En voi kylliksi ylistää sitä nerokkuutta millä Alfred suoritti pakomme. Kuinka viisasta valita juuri tuo juhlayö, jolloin madame (Alfred tuntee hänen tapansa) ihan varmasti olisi konsertissa puistossa. Otaksun että te olitte lähtenyt hänen mukanaan. Näin teidän nousevan ja lähtevän makuusalista yhdentoista tienoilla. Miksi palasitte yksin ja jalkaisin, sitä en voi arvata. Te se kai olitte, jonka tapasin ahtaalla vanhalla Rue St. Jeanilla? Näittekö minun liehuttavan nenäliinaa vaununikkunasta?

Hyvästi! Iloitkaa hyvästä menestyksestäni, onnitelkaa minua verrattoman autuuteni johdosta ja uskokaa, rakas kyynikko ja ihmisten vihaaja, että olen

mitä terveimpänä ja parhaalla tuulella teidän Ginevra Laura de Hamal, o.s. Fanshawe.

"JK. Muistakaa että olen nyt kreivitär. Isä, äiti ja tytöt kotona ihastuvat kun saavat kuulla sen. 'Tyttäreni, kreivitär! Sisareni, kreivitär!' Bravo! Kuuluu vähän paremmalta kuin rouva John Bretton, vai mitä?"

Ennen kuin päätän rouva Fanshawen muistelmat, lukija epäilemättä odottaa kuulevansa että hän lopulta sai katkerasti katua nuorekasta kevytmielisyyttään. Tietysti on hänenkin tulevaisuuteensa varattu suuri mitta kärsimystä.

Enemmät tietoni hänestä sisältykööt muutamaan sanaan.

Näin hänet kuherruskuukauden loppupuolella. Hän tuli käymään madame Beckin luo ja lähetti noutamaan minut salonkiin. Hän syöksyi nauraen syliini, näytti hyvin kukoistavalta ja kauniilta, kiharat olivat pitemmät, posket ruusuisemmat kuin konsanaan, valkoinen hattu ja flanderilainen harso, oranssinkukat ja nuorikon puku sopivat hänelle erinomaisesti.

"Minä olen saanut osuuteni", hän huusi heti. (Ginevra piti aina kiinni aineellisesta; mielestäni hänen luonteessaan oli hyvä annos liikemiestä, niin suuresti kuin hän halveksikin "porvareita"). "Setä de Bassompierre on kokonaan leppynyt. Mitä siitä vaikka hän sanookin Alfredia 'tolvanaksi', se johtuu vain hänen karkeasta skotlantilaisesta syntyperästään, ja luulen että Pauliina kadehtii minua ja tohtori John on vimmatun mustasukkainen — valmis lyömään päänsä seinään — ja minä olen niin onnellinen! Luulen todellakin ettei minulla ole enää mitään toivomista — jollei ehkä vaunut ja hotellia, ja oi! minun pitää esittää teidät miehelleni. Alfred, tule tänne!"

Ja Alfred ilmestyi näkyviin sisemmästä salista, missä hän oli puhellut madame Beckin kanssa ottaen vastaan mainitun rouvan sekä kohteliaisuudet että moitteet. Minut esitettiin eri nimilläni: lohikäärme, Diogenes ja Timon. Nuori luutnantti oli hyvin kohtelias. Hän piti minulle sievästi veistetyn sirosanaisen puolustuspuheen kummituskäynneistä ym., lopettaen sanomalla että "paras puolustus kaikkiin hänen synteihinsä seisoi tuossa!" ja viitaten nuoreen rouvaansa.

Ja nuori rouva lähetti hänet takaisin madame Beckin luo, veti minut viereensä ja ryhtyi kirjaimellisesti tukehduttamaan minua hillittömiin hyväntuulen-purkauksiinsa ja huimiin tyttömäisiin hullutteluihinsa. Hän näytteli ilakoiden sormustaan, nimitti itseään rouva kreivitär de Hamaliksi ja kysyi ainakin kaksikymmentä kertaa miltä se kuului. Minä sanoin hyvin vähän. Annoin hänelle vain luonteeni kuoren ja kaarnan. Mitä siitä: hän ei odottanut minulta mitään parempaa — hän tunsi minut liian hyvin toivoakseen kohteliaisuuksia — kuivat pistopuheeni miellyttivät häntä koko lailla, ja mitä proosallisempi ja mahdottomampi olin, sitä iloisemmin hän nauroi.

Pian häiden jälkeen herra de Hamal saatiin uskomaan että eroaminen armeijasta oli hänelle varmin keino päästä irti erinäisistä epäedullisista tovereista ja tottumuksista; hänelle hankittiin lähetystövirkamiehen toimi, ja hän matkusti ulkomaille nuoren vaimonsa kanssa. Luulin että Ginevra unohtaisi minut nyt, mutta niin hän ei tehnyt. Useita vuosia hän piti yllä eräänlaista oikukasta ja puuskittaista kirjeenvaihtoa kanssani. Vuoden tai parin kuluessa hän kirjoitti yksinomaan Alfredista ja itsestään, sitten Alfred häipyi taustaan, ja hän itse sekä muuan uusi tulokas olivat etualalla. Eräs Alfred Fanshawe de Bassompierre de Hamal alkoi nyt olla vallitsevana isänsä sijasta. Suuresti ylistettiin tätä henkilöä, hurjasti liioiteltiin hänen varhaisen kehityksensä ihmeitä, ja samalla kiivaasti manattiin minun tyynen epäuskoista suhtautumistani niihin. Minä en tietänyt "mitä merkitsi olla äiti", "tunteeton otus kun olin, olivat äidinsydämen värähtelyt minulle kreikkaa ja hepreaa", jne. Luonnon asiaankuuluvan järjestyksen mukaan tämä nuori herrasmies asteittain kesti hammastensaannin, tuhkarokon ja hinkuyskän: se oli kauhea aika minulle — äidin kirjeet olivat oikeata tuskanhuutoa — kukaan nainen ei koskaan ollut ollut niin onnettomuuden runtelema, kukaan ihminen niin myötätunnon tarpeessa kuin hän. Minä pelästyin ensin ja kirjoitin pateettisia vastauksia, mutta pian huomasin että koko jutussa oli "enemmän porua kuin villoja", ja palasin julmaan tunteettomuuteeni, joka oli minulle luontaista. Mitä tulee kärsimysten nuoreen uhriin, kesti hän kaikki myrskyt sankarin tavoin. Viisi kertaa oli tämä nuorukainen "in articulo mortis" ja viisi kertaa hän ihmeellisesti toipui.

Vuosien kuluessa alkoi kuulua pahaenteistä kuisketta Alfred ensimmäistä vastaan; oli vedottava herra de Bassompierreen, oli maksettava velkoja, joista muutamat kuuluivat tuohon ikävään ja likaiseen "kunniavelkojen" luokkaan; häpeällisiä kanteita ja vaikeuksia sattui usein. Joka pilven varjostaessa Ginevra, kuten ennenkin, hilpeästi huusi toisten apua ja myötätuntoa. Hänellä ei ollut mitään käsitystä vastoinkäymisen kohtaamisesta yksinään. Jossakin muodossa, joltakin taholta hän ihan varmaan oli saava sen mitä tahtoi, ja niin hän jatkoi — kamppaillen elämän taistelua sijaisten kautta ja loppujen lopuksi kärsien vähemmän kuin kukaan tuntemani ihminen.

XLI

FAUBOURG CLOTILDE

Täytyykö minun, ennen kuin lopetan, tehdä hieman tiliä tuosta Vapaudesta ja Uudistumisesta, jotka saavutin juhlayönä? Täytyykö minun kertoa kuinka minä ja nuo kaksi uljasta toveria, jotka toin mukanani kotiin juhlaloisteisesta puistosta, kestimme läheisen tuttavuuden kokeen?

Koettelin niitä heti seuraavana päivänä. Ne olivat äänekkäästi kerskuneet voimastaan kutsuessaan minut pois rakkaudesta ja sen siteistä, mutta kun vaadin tekoja eikä sanoja, joitakin todistuksia paremmasta olosta, kokemuksia keventyneestä elämästä — silloin Vapaus pyysi anteeksi sanoen sillä hetkellä olevansa heikentynyt ja kykenemätön tulemaan avukseni, ja Uudistuminen ei hiiskunut mitään — se oli yön aikana äkkiä kuollut.

Minulle ei siis jäänyt muuta kuin salainen usko, että arvailuni oli kenties rientänyt liian nopeasti ja vienyt minut liian pitkälle; ei muuta neuvoa raskaiden tuntien kestämiseksi kuin muistaa että mustasukkaisuudella on vääristelevä ja värejä muuttava taikavoima. Lyhyen ja turhan taistelun jälkeen huomasin uudelleen joutuneeni vanhan kiduttavan epävarmuuden vangiksi, takaisin kahleisiin ja jännitykseen.

Näenkö hänet vielä ennen kuin hän lähtee? Olenko minä hänen mielessään? Aikooko hän tulla? Tämäkö päivä — seuraavako tunti tuo hänet luokseni vai täytyykö minun taaskin kestää pitkän odotuksen jäytävää tuskaa — ja sen päättyessä eron ankaraa kipua, tuota mykkää ja kuolettavaa tempausta, joka riistää sekä toivon että epäilyksen ja järkyttää koko elämää, kun kättä joka tekee väkivaltaa, ei voi hyväilyillä saada sääliväksi, koska pitkä välimatka erottaa!

Oli helatorstai, eikä pidetty koulua. Sisäoppilaat ja opettajat olivat kuunnelleet messua aamulla ja olivat nyt pitkällä kävelyllä maaseudulla nauttiakseen välipalansa jossakin talossa. Minä en lähtenyt heidän kanssaan, sillä nyt oli enää kaksi päivää Paul et Virginien lähtöön, ja minä tarrauduin viimeiseen mahdollisuuteeni niinkuin laivan hylyn eloon jäänyt matkustaja tarrautuu viimeiseen pelastuslauttaan tai köyteen.

Ensi luokassa oli jotakin puusepäntyötä tekeillä, joku penkki tai pulpetti korjattavana; lupapäiviä käytettiin usein näiden töiden suoritukseen, mikä ei voinut tulla kysymykseen huoneiden ollessa täynnä oppilaita. Kun istuin yksinäni aikoen siirtyä puutarhaan ja jättää tien selväksi, mutta liian laiskana panemaan aiettani täytäntöön, kuulin työmiesten tulevan.

Ulkomaalaiset palvelijat ja käsityöläiset tekevät kaiken pareittain — luulen että tarvittaisiin kaksi labassecourilaista puuseppää lyömään yhtä naulaa. Sitoessani päähän hattuani, joka siihen asti oli nauhojensa varassa riippunut veltossa kädessäni, tunsin epämääräistä hetkellistä ihmettelyä, kun kuulin vain yhden työmiehen askelet. Panin myös merkille — niinkuin vangit kopeissaan toisinaan saavat synkkää huvia pelkkien pikkuseikkojen huomaamisesta — että tällä miehellä oli tavalliset jalkineet eikä puukengät. Päättelin että se varmaan oli puuseppämestari, joka tuli tarkastukselle ennen kuin lähetti miehensä työhön. Heitin huivin hartioilleni. Hän tuli lähemmäksi, hän avasi oven. Selkäni oli ovea kohti, mutta tunsin pientä väristystä — omituinen tunne, liian nopea ja ohimenevä eriteltäväksi. Minä käännyin, seisoin otaksutun puuseppämestarin edessä: katsoessani oviaukkoon näin että eräs olento täytti sen, ja silmäni välittivät aivoihini herra Paulin kuvan.

Sadat rukoukset, joilla väsytämme taivasta, eivät tuo rukoilijalle täyttymystä. Ehkä kerran elämässä yksi kultainen lahja putoaa suoraan hänen syliinsä — yksi anti, runsas, loistava ja täydellinen, kotoisin ilon aarreaitasta.

Emanuelilla oli yllään puku jota hän nähtävästi aikoi pitää matkallaan — samettireunuksinen lievetakki; luulin että hän oli valmis heti lähtemään, ja kuitenkin olin kuullut että kaksi päivää oli vielä kuluva ennen kuin laiva lähti. Hän näytti terveeltä ja iloiselta. Hän näytti ystävälliseltä ja hyvältä: hän tuli sisään innokkaasti, oli silmänräpäyksessä likelläni, hän oli pelkkää ystävyyttä. Ehkä hänen sulhastuulensa sai hänet niin säteilemään. Oli syy mikä tahansa, en voinut kohdata hänen päivänpaistettaan pilvisenä. Jos, tämä oli viimeinen hetkeni hänen seurassaan, en tahtonut tuhlata sitä pakotettuun, luonnottomaan etäisyyteen. Rakastin häntä paljon — liian paljon ollakseni työntämättä tieltäni itse mustasukkaisuuttakin, kun se tahtoi pilata ystävälliset hyvästit. Sydämellinen sana hänen huuliltaan tai lempeä katse hänen silmistään oli tekevä minulle hyvää koko sen elämän varalle, mikä minulla vielä oli jäljellä, se olisi lohdutuksena yksinäisyyden viimeisellä taipaleella. Minä ottaisin sen — maistaisin virvoittavaa juomaa, eikä ylpeys saisi pilata minulta maljaa.

Kohtaus olisi lyhyt, tietenkin: hän sanoisi minulle juuri saman mitä oli sanonut kokoontuneille oppilaille, hän tarttuisi käteeni ja pitäisi sitä omassaan kaksi minuuttia, hän koskettaisi poskeani huulillaan ensimmäisen, viimeisen, ainoan kerran — ja sitten — ei muuta. Sitten todellakin tulisi lopullinen ero, sitten pitkä välimatka, suuri kuilu, jonka yli en pääsisi hänen luokseen — ja jonka yli hän ei ehkä katsoisi muistellen minua.

Hän otti käteni omaansa, toisella kädellään hän työnsi päähineeni pois; hän katsoi kasvoihini, hänen valoisa hymynsä sammui, hänen huulensa ilmaisivat jotakin joka oli melkein kuin äidin sanatonta kieltä, kun hän tapaa lapsensa suuresti ja odottamatta muuttuneena, taudin murtamana tai puutteen jäytämänä. Sitten tuli keskeytys.

"Paul, Paul!" sanoi hätäinen naisen ääni takaapäin, "Paul, tulkaa salonkiin, minulla on teille paljon paljon puhumista — keskustelua koko päiväksi — ja niin on Victorilla myös, ja Josef on täällä. Tulkaa, Paul, tulkaa ystävienne luo."

Madame Beck, jonka oli tuonut paikalle valppaus tai tutkimaton vaisto, tuli niin lähelle että melkein tunkeutui minun ja Emanuelin väliin. "Tulkaa, Paul!" hän sanoi uudestaan, ja hänen silmiensä kova säde viilsi minua kuin terästikari. Hän painautui sukulaiseensa. Minä luulin että tämä peräytyi, luulin että hän menisi pois. Haavoitettuna syvemmälle kuin saatoin kestää, mielessäni sellaiset tunteet, jotka halveksivat itsehillintää, minä huusin:

"Sydämeni murtuu!"

Se mitä tunsin oli todellakin kuin olisi sydämeni kirjaimellisesti murtunut; mutta erään toisen lähteen sulut avautuivat paineen vaikutuksesta; yksi ainoa Paulin henkäys kuiskasi: "Luottakaa minuun!" nosti painon, avasi tien. Monin syvin nyyhkytyksin, jäätävin puistatuksin, väristen, vapisten kovin ja kuitenkin huojentuneena — minä itkin.

"Jättäkää hänet minun haltuuni, se on hermokohtaus, minä annan hänelle rauhoittavan juoman, niin se menee ohi", sanoi tyyni madame Beck.

Tulla jätetyksi hänen ja hänen rauhoittavan juomansa haltuun oli minusta jotenkin samaa kuin joutua myrkyttäjän käsiin. Kun Paul vastasi syvällä äänellä, tuikeasti ja lyhyesti:

" Laissez-moi!"[122] oli tuo tyly ääni minun korvissani kuin soittoa — outoa, väkevää, mutta elähyttävää.

" Laissez-moi!" hän toisti, ja hänen sieraimensa laajenivat ja kasvolihakset värähtelivät kun hän puhui.

"Mutta tämä ei mitenkään käy päinsä", sanoi madame ankarasti. Vielä ankarammin vastasi hänen sukulaisensa:

"Ulos täältä!"

"Minä lähetän hakemaan isä Silasta, heti paikalla lähetän hakemaan häntä", uhkasi madame hellittämättä.

"Nainen!" huusi professori, ei enää syvällä äänellä, vaan korkeimmalla ja kiihtyneimmällä diskantillaan, "nainen, ulos heti paikalla!"

Hän oli noussut, ja minä rakastin häntä hänen vihassaan intohimolla jonka vertaista en ollut koskaan ennen tuntenut.

"Mitä teette, on väärin", jatkoi madame, "sellainen teko on luonteenomainen teidänlaisillenne epäluotettaville mielikuvitusihmisille; se on harkitsematon, epäviisas, epävakainen askel — kiusallinen toimenpide, jolle päättäväisemmät ja lujaluonteisemmat ihmiset eivät voi antaa arvoa."

"Te ette tiedä mitä minussa on lujaa ja päättäväistä", vastasi Paul, "mutta te saatte nähdä, tämä tapaus on opettava teitä. Modeste", hän jatkoi vähemmän vihaisesti, "olkaa lempeä, olkaa sääliväinen, olkaa nainen; katsokaa näitä kasvoparkoja ja taipukaa. Te tiedätte että olen ystävänne ja ystävienne ystävä, ja solvauksistanne huolimatta te varsin hyvin ja syvästi tiedätte että minuun voi luottaa. Oman itseni uhraamisessa en tehnyt vaikeuksia, mutta sydäntäni ahdistaa se mitä nyt näen; minun täytyy osata ja saada lohduttaa. Jättäkää minut."

Tällä kertaa oli sanoissa " jättäkää minut " niin katkera ja käskevä sävy, että minua ihmetytti kun edes madame voi hetkisenkään olla tottelematta. Mutta hän seisoi lujana, tuijotti Pauliin pelottomasti ja kohtasi hänen katseensa ankarana ja kovana kuin kivi. Hän avasi suunsa vastatakseen, mutta silloin näin Paulin kasvoissa äkillisen salamanleimahduksen. Osaan tuskin sanoa kuinka hän suoritti liikkeensä, se ei näyttänyt väkivaltaiselta, se säilytti kohteliaisuuden muodon. Hän ojensi kätensä, se luullakseni tuskin kosketti madameen, mutta madame juoksi, hän lensi tuulena huoneesta, hän oli poissa ja ovi kiinni seuraavassa silmänräpäyksessä.

Suuttumuksen leimahdus oli pian ohi. Paul hymyili käskiessään minun pyyhkiä silmäni, hän odotti levollisesti kunnes olin rauhoittunut, lausuen silloin tällöin tyynnyttävän ja lohduttavan sanan. Ennen pitkää istuin hänen vieressään taaskin omana itsenäni — tyyntyneenä, en epätoivoisena enkä lohduttomana, en ystävättömänä, elämään kyllästyneenä enkä kuolemaa etsivänä.

"Ystävänne menettäminen teki teidät siis hyvin surulliseksi?" hän sanoi.

"Unohdus tappaa minut, monsieur", sanoin. "Kaikkina näinä väsymyksen päivinä en ole kuullut teistä sanaakaan, ja olin murtua siihen mahdollisuuteen, josta jo näytti tulevan varmuus, nimittäin että matkustaisitte sanomatta hyvästi!"

"Täytyykö minun sanoa teille sama minkä sanoin Modeste Beckille — että ette tunne minua? Täytyykö minun opettaa teitä tuntemaan luonnettani? Te siis tahdotte todistuksen siitä että voin olla uskollinen ystävä? Ilman selviä todistuksia ei siis tämä käsi lepää hiljaa omassani, ei siis painaudu olkapäähäni kuin luotettavaan tukeen? Hyvä. Todistus on valmiina. Tulen puhdistamaan itseni."

"Sanokaa mitä tahdotte, opettakaa mitä tahdotte, todistakaa mitä tahdotte, monsieur. Minä voin kuunnella nyt."

"Sitten teidän täytyy ensiksikin lähteä kanssani aika kauas kaupungille. Aikomukseni oli tulla hakemaan teitä."

Kysymättä hänen tarkoitustaan, ottamatta selvää hänen suunnitelmastaan tai teeskentelemättä vastarintaa sidoin hattuni nauhat uudelleen: olin valmis.

Tie jota hän lähti, kulki pitkin bulevardeja; hän pani minut useat kerrat istumaan lehmusten alle asetetuille penkeille; hän ei kysynyt olinko väsynyt, katsoi vain ja teki omat johtopäätöksensä.

"Kaikkina näinä väsymyksen päivinä", hän sanoi toistaen sanani ja herttaisesti matkien ääntäni ja muukalaista ääntämistäni. Tuollainen matkiminen ei ollut uutta hänen huuliltaan, mutta tämä leikillinen pilkka ei koskaan haavoittanut, ei edes silloin kun siihen yhtyi vakuutus — ja se tapahtui usein — että vaikka osasinkin kirjoittaa hänen kieltään, puhuin ja tulisin aina puhumaan sitä puutteellisesti ja epäröiden.

"'Kaikkina näinä väsymyksen päivinä' en ole unohtanut teitä hetkeksikään. Uskolliset naiset erehtyvät siinä, että luulevat olevansa ainoat uskolliset Jumalan luomista olennoista. Viime aikoihin saakka en minäkään uskaltanut luottaa siihen että kukaan olisi minulle kovinkaan tulisesti ja elävästi uskollinen, mutta — katsokaa minuun."

Minä nostin onnelliset silmäni: ne olivat onnelliset nyt, muuten ne eivät olisi tulkinneet sydäntäni.

"Hyvä", sanoi hän parin sekunnin tutkimisen jälkeen, "mikään ei voi tehdä tyhjäksi tuota nimimerkkiä. Uskollisuus on sen kirjoittanut, sen kynä on rautainen. Oliko kirjoittaminen tuskallista?"

"Ankaran tuskallista", sanoin minä totuudenmukaisesti. "Vetäkää pois sen käsi, monsieur, minä en kestä enää sen painamista."

" Elle est toute pâle ", sanoi hän puhuen itsekseen, " cette figure là me fait mal."[123]

"Ah, minä en ole nyt miellyttävä näky —"

En voinut olla sanomatta tätä, sanat tulivat pyytämättäni. En muistakaan aikaa jolloin en olisi tuntenut ahdistavaa pelkoa ulkomuotoni vajavaisuuden vuoksi; tämä pelko vaivasi minua nyt erikoisen voimakkaasti.

Suuri hellyys värähti hänen kasvoissaan, hänen orvokinsiniset silmänsä vettyivät ja kimalsivat pitkien espanjalaisten ripsien takaa. Hän hypähti pystyyn ja sanoi: "Lähdetään jo."

"Olenko hyvin vastenmielinen silmillenne?" rohkenin kysyä, sillä asia oli minulle erittäin tärkeä.

Hän pysähtyi ja antoi minulle lyhyen mutta väkevän vastauksen, vastauksen joka teki äänettömäksi ja lannisti, mutta samalla syvästi tyydytti. Tämän jälkeen aina tiesin mitä olin hänelle, ja lakkasin tuskallisesti välittämästä siitä mitä saatoin olla muulle maailmalle. Oliko heikkoa panna niin suurta painoa ulkomuotoa koskevalle mielipiteelle. Pelkään että saattoi olla, pelkään että oli, mutta siinä tapauksessa minun täytyy tunnustaa että minussa ei suinkaan ollut pieni annos heikkoutta. Minun täytyy myöntää että suuresti pelkäsin olevani vastenmielinen — ja hartaasti toivoin voivani edes kohtalaisesti miellyttää Paulia.

Minne kuljeskelimme, sitä tuskin tiesin. Kävelymme oli pitkä, mutta tuntui lyhyeltä; tie oli hauska, päivä kaunis. Emanuel puhui matkastaan — hän arveli viipyvänsä poissa kolme vuotta. Palattuaan Guadaloupesta hän arveli pääsevänsä irti velvollisuuksistaan ja olevansa vapaa; ja mitä minä aioin tehdä sillä välin? hän kysyi. Olin kerran puhunut, hän muistutti, että koettaisin päästä itsenäiseksi ja ruveta pitämään omaa pientä koulua — olinko luopunut siitä ajatuksesta?

"En suinkaan, minä teen parhaani mukaan säästöjä, jotta kykenisin panemaan aikeeni täytäntöön."

"En mielelläni jättäisi teitä Rue Fossettelle, pelkään että kaipaisitte minua siellä liian paljon — tuntisitte itsenne turvattomaksi — tulisitte surulliseksi?"

Niin oli varmaan, mutta lupasin koettaa kestää parhaani mukaan.

"On vielä", hän sanoi hiljaisella äänellä, "toinen haitta nykyisessä olinpaikassanne. Tahtoisin kirjoittaa teille joskus; ei olisi hyvä jos täytyisi olla hiukankin epävarma kirjeiden perilletulosta, ja Rue Fossettella — no niin, katolinen kasvatuksemme voisi jossakin suhteessa — niin oikeutettua ja edullista kuin se muutoin onkin — erikoisten asianhaarojen vallitessa antaa aihetta väärinkäsityksiin — ehkä väärinkäytöksiin."

"Mutta jos te kirjoitatte", sanoin minä, "minun täytyy saada kirjeenne ja minä tahdon saada ne: kymmenen johtajaa, kaksikymmentä johtajatarta ei estä minua saamasta niitä. Minä olen protestantti, minä en siedä tuollaista oppia. Monsieur, minä en siedä."

"Kauniisti — kauniisti", hän vastasi, "me teemme suunnitelman, meillä on keinomme, olkaa rauhassa."

Näin puhuen hän pysähtyi.

Meidän piti kai nyt palata pitkältä kävelyltämme. Olimme tulleet keskelle erästä siistiä esikaupunkia, missä talot olivat pieniä, mutta näyttivät hauskoilta. Paul oli pysähtynyt erään hyvin siistin pikku talon valkoisen kynnyksen eteen.

"Minä pistäydyn täällä", hän sanoi.

Hän ei koputtanut vaan otti taskustaan avaimen, avasi oven ja astui heti sisään. Hän työnsi minut edellään sisään ja sulki oven jälkeemme. Mitään palvelijaa ei näkynyt. Eteinen oli pieni, niinkuin koko talo, mutta äsken ja aistikkaasti maalattu; sen näköalan kehysti ranskalainen ikkuna, jonka ympärille oli istutettu viiniköynnöksiä niin että niiden vihreät lehdet hyväilivät ruutuja. Hiljaisuus vallitsi tässä asumuksessa.

Paul avasi sisemmän oven, ja näkyviin tuli seurusteluhuone tai salonki — hyvin pieni mutta mielestäni hyvin soma. Sen hienoissa seinissä oli punertavat paperit, lattia oli vahattu ja keskellä oli kirkas nelikulmainen matto; pieni pyöreä pöytä oli yhtä kiiltävä kuin peili takan yläpuolella; siellä oli pieni sohva ja pieni kaappi, jonka puoliavoimesta punaisella silkillä päällystetystä ovesta näkyi porsliineja hyllyillä; siellä oli ranskalainen kello ja lamppu; siellä oli kiinalaisia porsliinikoristeita. Ison ikkunasyvennyksen täytti vihreä teline, jolla oli kolme vihreätä kukkaruukkua, jokaisessa kaunis heleä kukka; eräässä nurkassa näkyi pieni marmorilevyinen pöytä, pöydällä ompelulipas ja lasi jossa oli orvokkeja vedessä. Ikkuna oli auki, raikas ulkoilman henkäys tuntui läpi huoneen, ja suloiset orvokit tuoksuivat.

"Sievä, sievä paikka!" sanoin minä. Paul hymyili nähdessään mielihyväni.

"Pitääkö meidän istua tähän odottamaan?" kysyin kuiskaten, hieman peläten syvää hiljaisuutta, joka vallitsi kaikkialla.

"Kurkistamme ensin pariin muuhunkin nurkkaan tässä pähkinänkuoressa", hän vastasi.

"Uskallatteko vapaasti liikkua läpi koko talon?" kysyin.

"Uskallan", hän vastasi levollisesti.

Hän ohjasi kulkua. Minulle näytettiin pieni keittiö, jossa oli pieni liesi ja uuni, muutamia kirkkaita kupariastioita, kaksi tuolia ja pöytä. Pieni astiakaappi sisälsi vähäisen mutta riittävän fajanssikaluston.

"Salongissa on kiinalainen kahvikalusto", sanoi Paul kun katselin kuutta vihreän- ja valkoisenkirjavaa lautasta, neljää vatia, kuppeja ja ruukkuja.

Minut johdettiin kapeita mutta siistejä portaita yläkertaan, minun sallittiin vilkaista kahteen kauniiseen makuuhuoneeseen; lopuksi minut vietiin takaisin alas, ja me pysähdyimme hieman kursaillen oven eteen, joka oli isompi kuin jo avaamamme.

Ottaen toisen avaimen taskustaan Emanuel sovitti sen tämän oven lukkoon. Hän avasi ja työnsi minut taas edellään.

"Kas tässä!" hän huudahti.

Huomasin olevani aika suuressa huoneessa, joka oli huolitellun siisti, vaikka alaston verrattuna niihin, jotka tähän saakka olin nähnyt. Puhtaiksi pestyt lattialaudat olivat ilman mattoja, huoneessa oli kaksi riviä vihreitä penkkejä ja pulpetteja, keskellä käytävä joka päättyi korokkeeseen, opettajantuoliin ja pöytään, ja niiden takana oli musta taulu. Seinässä riippui kaksi karttaa, ikkunoilla kukki pari elinvoimaista kasvia; lyhyesti sanoen tämä oli koulusali pienoiskoossa — täydellinen, siisti, hauska.

"Onko tämä siis koulu?" minä sanoin. "Kuka sitä pitää? En ole koskaan kuullut että tässä kaupunginosassa olisi mitään oppilaitosta."

"Tahdotteko olla hyvä ja ottaa jaettavaksenne muutamia ohjelmia erään ystäväni hyväksi?" kysyi hän, otti lievetakkinsa taskusta pari kääröä mainittuja asiakirjoja ja pani ne käteeni. Minä katsoin, minä luin — selvin kirjaimin painettuna:

"_Externat de demoiselles. Numéro 7. Faubourg Clotilde. Directrice, Mademoiselle Lucy Snowe."[124]

<tb>

Ja mitä minä sanoin herra Paul Emanuelille?

Muutamia elämämme hetkiä on aina vaikea palauttaa mieleen. Muutamat seikat, ratkaisevat kohtaukset, muutamat tunteet, ilot ja ihmetykset näyttävät muistellessa sekavilta ja hämmennyttäviltä, epäselviltä kuin vinhaan kiertävä pyörä.

En voi muistaa tätä selvitystä, seuraavien kymmenen minuutin sanoja ja ajatuksia enempää kuin aikaisimpien elinvuosieni kokemuksia, ja kuitenkin ensimmäinen selvä kohta on tietoisuus siitä että puhuin hyvin nopeasti, toistaen yhä uudelleen:

"Teittekö te tämän, herra Paul? Onko tämä teidän talonne? Tekö olette kalustanut sen? Tekö painatitte nämä paperit? Tarkoitatteko minua? Olenko minä johtajatar? Onko olemassa toinen Lucy Snowe? Kertokaa kaikki, sanokaa jotakin!"

Mutta hän ei tahtonut puhua. Hänen äänetön mielihyvänsä, naurava alaspäin kääntynyt katseensa, hänen asentonsa ovat vieläkin silmieni edessä.

"Kuinka tämä on? Minun täytyy tietää kaikki — kaikki", huusin.

Paperikäärö putosi lattialle. Hän oli ojentanut kätensä ja minä olin tarttunut siihen, unohtanut kaiken muun.

"Ah, te sanoitte että olin unohtanut teidät kaikkina näinä väsymyksen päivinä", hän sanoi. "Vanha Emanuel parka! Siinä kiitos minkä hän saa siitä että on kolmen kuolettavan viikon ajan juossut maalarilta verhoilijalle, puusepältä pesumuijalle. Lucy ja Lucyn maja, siinä hänen päänsä ainoat ajatukset!"

Minä tuskin tiesin mitä tehdä. Hyväilin ensin hänen hihansuunsa pehmeätä samettia, sitten kättä jota se ympäröi. Hänen huolenpitonsa, hänen hyvyytensä, hänen äänetön, väkevä, todellinen hyvyytensä ne kokonaan valtasivat minut todistetulla olemassaolollaan. Vakuutus hänen uhrautuvasta huolenpidostaan välähti eteeni kuin valo taivaasta, hänen — minä uskallan sanoa sen — hänen rakastava hellä katseensa järkytti minua nyt kuvaamattomasi! Kesken kaiken pakotin itseäni katsomaan käytännölliseen puoleen.

"Mutta vaiva", huudahdin, "ja rahanmeno! Oliko teillä rahaa, Paul?"

"Yllinkyllin rahaa", sanoi hän sydämellisesti. "Laaja opetustoimintani on tuottanut minulle sievoisen summan, ja osalla siitä päätin kustantaa itselleni runsaimman kestityksen mitä koskaan olen saanut tai tulen saamaan. Minä pidän tällaisesta. Olen tätä hetkeä odottanut yöt päivät viime aikoina. En tahtonut tulla lähellenne, koska en tahtonut maistaa sitä ennakolta. Vaiteliaisuus ei ole minun hyveitäni eikä paheitani. Jos olisin antautunut teidän valtaanne ja te olisitte ruvennut tekemään kysymyksiä katsein ja sanoin — Missä olette ollut, herra Paul? Mitä olette tehnyt? Mikä salaisuus teillä on? — olisi ensimmäinen ja viimeinen salaisuusparkani pudonnut suoraan helmaanne. Nyt", hän jatkoi, "teidän tulee asua täällä ja pitää koulua, teidän tulee käyttää taitojanne kun minä olen poissa, teidän pitää ajatella minua joskus, teidän tulee pitää huolta terveydestänne ja onnestanne minun tähteni, ja kun minä tulen takaisin —"

Siihen hän jätti tyhjän paikan.

Minä lupasin tehdä kaiken mitä hän käski. Lupasin tehdä työtä ahkerasti ja halukkaasti. "Minä tahdon olla uskollinen isännöitsijänne", sanoin, "ja luotan siihen että tilit ovat selvät palatessanne. Monsieur, te olette liian hyvä."

Tällaisin katkonaisin lausein tunteeni pyrkivät esille, mutta eivät päässeet; sanat — hauraat ja kankeat ja kylmät kuin jää — värisivät ja särkyivät ponnistuksessa. Hän katsoi minua vielä, hän kohotti kätensä lempeästi sivelläkseen tukkaani, se kosketti huuliani ohimennen, minä painoin sitä lujasti, minä maksoin sille veroni. Hän oli minun kuninkaani, kuninkaallinen oli ollut tuon käden hyvyys minua kohtaan; kunnioituksen osoittaminen oli sekä iloni että velvollisuuteni.

<tb>

Iltapäivätunnit olivat ohi, ja illan hiljaisuus varjosti rauhallista esikaupunkia. Paul vetosi vieraanvaraisuuteeni; hän oli ollut liikkeellä ja touhussa aamusta asti ja kaipasi virkistystä. Hän sanoi että minun pitäisi tarjota hänelle suklaata kauniista kullan- ja valkoisenkirjavasta kiinalaiskalustostani. Hän meni ulos ja tilasi ravintolasta mitä tarvittiin, hän kantoi pienen pyöreän pöydän ja kaksi tuolia parvekkeelle ranskalaisen ikkunan eteen viiniköynnösten suojaan. Kuinka ujon iloisena suostuinkaan emännäntehtäviini, järjestin tarjottimen ja kestitsin hyväntekijä-vierastani.

Tämä parveke oli talon takaosassa, esikaupungin puutarhat olivat ympärillämme, pellot aukenivat niiden takana. Ilma oli hiljainen, leuto ja raikas. Poppelien, laakerien, sypressien ja ruusujen takaa katseli kuu niin ihanana ja tyynenä, että sen hymyily värisytti sydäntä, tähti loisti aivan sen vieressä puhtaan rakkauden verrattomin sätein. Suuressa puutarhassa lähellämme nousi vesisuihku altaasta ilmaan, ja kalpea kuvapatsas nojautui yli leikkivän veden.

Paul puhui minulle. Hänen äänensä oli niin hillitty että se sopusointuisena yhtyi tuohon hopeakuiskeeseen, solinaan, laulavaan huokaukseen, joka oli tuulenhengen, lähteen ja lehvien iltavirttä.

Onnellinen hetki — viivy vielä, laske sulkasi, anna siipiesi levätä, kallista taivahinen otsasi puoleeni! Valkoinen enkeli, anna valosi viipyä, jätä sen heijastus myöhemmin nouseviin pilviin, älä riistä sen riemua ajalta joka tarvitsee säteen takaapäin!

Ateriamme oli yksinkertainen: suklaata, sämpylöitä; vadillinen tuoreita kesähedelmiä, kirsikoita ja mansikoita vehreiden lehtien keskellä — siinä kaikki, mutta juuri siitä me molemmat pidimme enemmän kuin juhla-ateriasta, ja minulle tuotti kuvaamatonta iloa tarjota Paulille. Minä kysyin häneltä tiesivätkö hänen ystävänsä, isä Silas ja madame Beck, mitä hän oli tehnyt — olivatko he nähneet taloani?

"Ystäväni", hän sanoi, "kukaan ei tiedä mitä olen tehnyt, paitsi te ja minä itse: ilo on omistettu meille kahdelle, jakamattomana ja pyhänä. Totta puhuen tämä asia on ollut minulle hienonhieno nautinto, jota en tahtonut turmella ilmoittamalla muille. Sitä paitsi" (hän hymyili), "tahdoin todistaa neiti Lucylle että osaan säilyttää salaisuuden. Kuinka usein onkaan hän moittinut minua arvokkaan pidättyväisyyden ja tarpeellisen varovaisuuden puutteesta! Kuinka usein onkaan hän pahanilkisesti vihjaissut, että kaikki asiani ovat Polichinellen salaisuuksia!"

Tämä oli tosiaan totta: en ollut säästänyt häntä tässä suhteessa enkä kenties muissakaan, joissa häntä voi ahdistaa. Verraton, yleväsydäminen, kultainen, pahankurinen pikku mies. Sinä ansaitsit vilpittömyyttä ja sait sitä aina minulta.

Jatkaen tiedustelujani kysyin kenelle talo kuului, kuka oli isäntäni, kuinka suuri oli vuokrani. Hän antoi minulle heti nämä tiedot kirjoitettuina, hän oli ennakolta arvannut ja valmistanut kaiken.

Talo ei ollut Paulin — sen arvasinkin: hänestä tuskin olisi ollut talonomistajaksi — minä enemmän kuin aavistin että häneltä valitettavassa määrässä puuttui säästämisen taito; hän voi saada, mutta ei pitää takanaan, hän olisi tarvinnut rahastonhoitajan. Huoneisto kuului eräälle Basse-Villen asukkaalle — varakkaalle miehelle, sanoi Paul ja hämmästytti minua lisäämällä! "Hän on teidän ystävänne, neiti Lucy, henkilö jolla on mitä kunnioittavimmat tunteet teitä kohtaan." Ja iloiseksi hämmästyksekseni huomasin, että isäntä ei ollut kukaan muu kuin herra Miret, tuittupäinen ja hyväsydäminen kirjakauppias, joka oli niin ystävällisesti hankkinut minulle istuimen tuona merkillisenä yönä puistossa. Näytti siltä että Miret oli rikas, nautti suurta arvonantoa ja omisti useita taloja siinä esikaupungissa; vuokra oli kohtuullinen, tuskin puolet siitä mitä samankokoinen talo olisi maksanut lähempänä Villetten keskustaa.

"Ja sitten", huomautti Paul, "jollei onni teitä suosisi, mitä minä puolestani en luule, voin tyytyväisenä ajatella että olette hyvissä käsissä. Herra Miret ei tule kiristämään vuokraa, ensimmäisen vuoden vuokra teillä jo on säästöissänne, ja sen jälkeen neiti Lucyn tulee luottaa Jumalaan ja itseensä. Mutta mitä aiotte tehdä saadaksenne oppilaita?"

"Minun täytyy jakaa ohjelmiani."

"Oikein. Aikaa voittaakseni annoin eilen herra Miret'lle yhden. Onko teillä mitään sitä vastaan, että aloitatte kolmella pienellä porvaristytöllä, neideillä Miret? He ovat käytettävinänne."

"Monsieur, te ette unohda mitään, te olette ihmeellinen. Mitään sitä vastaan? Se nyt vielä puuttuisikin? Enpä juuri odotakaan heti alussa ylimysneitejä pieneen päiväkouluuni, enkä välitä vaikka heitä ei tulisi koskaan. Olen ylpeä saadessani herra Miret'n tyttäret oppilaikseni."

"Paitsi heitä", hän jatkoi, "on tarjolla vielä eräs oppilas, joka tulee joka päivä ottamaan englannintunteja, ja koska hän on rikas, hän maksaa runsaasti. Tarkoitan kummitytärtäni ja holhokkiani Justine Marie Sauveuriä."

Mitä on eräässä nimessä — mitä kolmessa sanassa? Tähän saakka olin kuunnellut eloisan iloisena, olin vastannut virkusti ja nopeasti; eräs nimi jäykisti minut, kolme sanaa teki minut mykäksi. Vaikutusta ei voinut salata, ja tuskin sitä koetinkaan.

"Mitä nyt?" Paul sanoi.

"Ei mitään."

"Eikö mitään? Teidän ilmeenne muuttuu, värinne ja silmänne himmenevät. Eikö mitään? Teidän täytyy olla sairas, te kärsitte jotakin, sanokaa minulle mitä se on?"

Minulla ei ollut mitään sanottavaa.

Hän veti tuolinsa lähemmäksi. Hän ei pahastunut vaikka pysyin äänettömänä ja jäisenä. Hän koetti saada minua puhumaan, hän pyysi itsepintaisesti, hän odotti kärsivällisesti.

"Justine Marie on hyvä tyttö", hän sanoi, "kiltti ja ystävällinen, ei tosin lahjakas — mutta te tulette pitämään hänestä."

"En luule. Minä arvelen että hänen ei pitäisi tulla tänne." Sellaiset olivat sanani.

"Tahdotteko saada minut hämmästymään? Tunnetteko hänet? Mutta tässä on totisesti jotakin. Taaskin olette kalpea kuin kuvapatsas tuolla. Luottakaa Paul Carlokseen, kertokaa hänelle huolenne."

Hänen tuolinsa kosketti omaani, hänen lempeästi ojennettu kätensä käänsi minut häntä kohti. "Tunnetteko Marie Justinen?" hän kysyi taas.

Tuon nimen uusi kuuleminen hänen huuliltaan koski minuun selittämättömästi. Se ei masentanut — ei, se kiihdytti minua, se kiiti polttavana läpi suonieni — palautti mieleen äkillisen tuskan hetken, monta sydänkivun päivää ja yötä. Hän istui nyt niin lähellä, hän oli jo kauan niin lujasti ja likeisesti punonut elämäänsä minun elämääni, hän oli mennyt niin pitkälle, ja mieltemme ja sydäntemme yhtymys oli niin lähellä — pelkkä ajatuskin väliintulosta, sydänten erosta oli herättävä kuohuvaa kiihtymystä, pistävää kipua, halveksivaa päättäväisyyttä, vihaa, vastarintaa jonka tulta ei mikään ihmissilmä tai poski kyennyt salaamaan ja jonka huutoa mikään totuutta rakastava ihmiskieli ei voinut hillitä.

"Minä tahdon kertoa teille jotakin", sanoin, "minä tahdon kertoa teille kaiken."

"Puhukaa, Lucy, tulkaa lähelleni, puhukaa. Kuka pitää teitä arvossa, jollen minä? Kuka on ystävänne, jollei Emanuel? Puhukaa!"

Minä puhuin. Kaikki pääsi huuliltani. Minulta ei nyt puuttunut sanoja, kerroin nopeasti, puhe virtasi huuliltani. Palasin puistoyöhön, mainitsin unijuoman — miksi se annettiin — kerroin sen kiihottavasta vaikutuksesta — kuinka se oli riistänyt levon pääni alta, ravistanut minut vuoteeltani, ajanut ulos, houkutuksena vilkas mutta juhlallinen mielikuva — kesäyön yksinäisyys nurmikolla, puiden alla, lähellä syvää kylmää lammikkoa. Kerroin kuinka haaveeni toteutui, kerroin väkijoukosta, naamioista, musiikista, lampuista, loistosta, pyssyistä jotka paukkuivat kaukana, kelloista jotka soivat korkealla. Kerroin yksityiskohtaisesti kaikista jotka olin kohdannut ja tuntenut, joita olin kuunnellut ja katsellut, kerroin kuinka olin nähnyt hänet itsensä ja pitänyt häntä silmällä, kuinka kuuntelin, mitä kuulin, mitä arvasin — lyhyesti sanoen koko kertomus, jonka hän oli tahtonut uskottavaksi itselleen, tulvi huuliltani todenmukaisena, kirjaimellisena, tulisena ja katkerana.

Kertoessani hän ei suinkaan hillinnyt minua, vaan yllytti jatkamaan, hän kiihotti minua elein, hymyilyin, sanoin. Ennen kuin olin lopettanut, hän piti molempia käsiäni omissaan, hän tutki silmiäni läpitunkevin katsein; hänen kasvoissaan oli jotakin jonka tarkoituksena ei suinkaan ollut tyynnyttää eikä lannistaa minua, hän unohti oman oppinsa, hylkäsi oman hillitsemisjärjestelmänsä silloin kun eniten kehotin käyttämään sitä. Mielestäni ansaitsin ankaraa moitetta, mutta koska saamme sitä mitä ansaitsemme? Ansaitsin ankaruutta, hän näytti lempeältä. Omasta mielestänikin olin vallanhimoinen ja järjetön, sillä kielsin Justine Marielta oveni ja kattoni; Paul hymyili, ilmaisten riemua. Olin kuuma, mustasukkainen, kopea — tähän saakka en ollut tietänytkään että luonteessani piili sellaisia puolia; hän veti minut luokseen. Olin täynnä virheitä: hän otti ne kaikki ja minut hoiviinsa. Äärimmäisen niskoittelun hetkeksi hän oli säästänyt rauhan syvän taikasanan. Nämä sanat hyväilivät korvaani.

"Lucy, ottakaa rakkauteni! Jakakaa kerran elämä kanssani. Olkaa rakkaimpani, ensimmäiseni maan päällä."

Me kävelimme takaisin Rue Fossettelle kuunvalossa — sellaisessa kuunvalossa, joka lankesi Eedeniin, kimalteli läpi Suuren Puutarhan siimesten ja kenties kultasi säteilevää polkua jumalallisten askelten, nimettömän läsnäolon kunniaksi. Kerran elämässään jotkut miehet ja naiset palaavat takaisin suuren Isämme ja Äitimme ensimmäisten päivien raikkauteen — maistavat sen aamun kastetta, kylpevät sen auringossa.

Kävellessämme sain kuulla kuinka Paul aina oli pitänyt Justine Mariesta kuin tyttärestään — kuinka tämä oli muutamia kuukausia sitten holhoojansa suostumuksella mennyt kihloihin erään Heinrich Mühlerin, rikkaan nuoren saksalaisen kauppiaan kanssa, ja oli vuoden kuluttua menevä naimisiin. Muutamat Emanuelin sukulaisista ja ystävistä olisivat nähtävästi todellakin suoneet että hän olisi mennyt naimisiin tytön kanssa, jotta muka tämän omaisuus saataisiin perheeseen, mutta hänelle itselleen tämä suunnitelma oli vastenmielinen ja ajatus kokonaan mahdoton.

Tulimme madame Beckin ovelle. Jean Baptisten kello löi yhdeksän. Tällä hetkellä oli tämä mies puolentoista vuotta sitten pysähtynyt eteeni tässä talossa, katsonut kasvoihini ja silmiini ja ratkaissut kohtaloni. Tänä iltana hän taaskin pysähtyi, katsoi ja julisti päätöksen. Kuinka erilainen oli katse — kuinka aivan toisenlainen lausunto!

Hän arveli minun syntyneen hänen tähtensä alla: hän näytti levittäneen ylitseni sen säteet kuin lipun. Kerran — tuntemattomana ja vailla rakkautta — olin pitänyt häntä äreänä ja kummallisena; lyhyt vartalo, jäntevä ruumiinrakenne, kulmikkuus, tummuus, käytös eivät miellyttäneet minua. Nyt, hänen vaikutuksensa läpitunkemana, eläen hänen rakkaudestaan, tuntien hänen älynsä arvon ja hänen sydämensä hyvyyden — pidin häntä koko ihmiskuntaa parempana.

Me erosimme: hän antoi minulle lupauksensa ja jätti sitten hyvästit. Me erosimme — seuraavana päivänä hän matkusti.

XLII

LOPPU

Ihminen ei voi ennustaa. Rakkaus ei ole oraakkeli. Pelko väliin kuvittelee turhia. Nuo poissaolon vuodet! Kuinka minä kärsin niistä ennakolta! Niiden murhe tuntui minusta varmalta kuin kuolema. Tunsin niiden luonteen enkä hetkeäkään epäillyt kuinka niiden kulku olisi tuskallinen. Jagannath vaunuineen uhkasi korkeana ja hirmuisena. Nähdessäni sen lähenevän, nähdessäni leveiden pyörien painuvan kärsivään maahan — minä, lannistunut uhri, tunsin jo ennakolta tuon tuhoavan rusennuksen.

Ihmeellistä sanoa — ihmeellistä, mutta totta, ja samanlaatuisia kokemuksia sattuu usein elämässä — tuo ennakko-rusennus näyttikin sisältävän kaiken — niin, melkein kaiken tuskan. Suuri Jagannath suurine vaunuineen tuli ylpeänä, kovaäänisenä, pahaa ennustavana. Se kulki ohi kuin varjo joka pyyhkäisee keskipäivän taivasta. Mitään muuta ei näkynyt eikä tuntunut kuin hetkellinen jäätävä pimennys. Minä katsoin ylös. Vaunut pirullisine ajajineen olivat ohi, ja uhri eli vielä.

Emanuel oli poissa kolme vuotta. Lukija, ne olivat elämäni kolme onnellisinta vuotta. Pilkkaatko paradoksiani? Kuule.

Minä aloitin kouluni, tein työtä — tein työtä kovasti. Olin mielestäni hänen omaisuutensa haltija ja päätin Jumalan avulla tehdä hyvän tilinpäätöksen. Oppilaita tuli, ensin porvarillisia, ennen pitkää myös ylimyssäätyä. Toisen vuoden keskivaiheilla viskasi odottamaton onni käsiini ylimääräiset sata puntaa — sain eräänä päivänä Englannista kirjeen joka sisälsi mainitun summan. Se tuli herra Marchmontilta, rakkaan emäntävainajani serkulta ja perilliseltä. Hän oli juuri toipunut vaarallisesta sairaudesta; nämä rahat hän uhrasi rauhoittaakseen omaatuntoaan, joka syytti häntä — en tiedä miksi — erinäisten paperien ja muistiinpanojen tähden, jotka oli löydetty hänen sukulaisensa kuoleman jälkeen ja joissa mainittiin ja muistettiin Lucy Snowea. Rouva Barrett oli antanut hänelle osoitteeni. Missä määrin hän oli tehnyt syntiä omaatuntoaan vastaan, sitä en koskaan tiedustellut. En kysynyt mitään, mutta otin rahat ja käytin niitä hyödyllisesti.

Tällä sadalla punnalla uskalsin ottaa haltuuni talon joka oli omani vieressä. En tahtonut jättää sitä minkä Paul oli valinnut, mihin hän oli jättänyt ja mistä toivoi löytävänsä minut. Päiväkoulustani tuli sisäoppilaitos; sekin menestyi.

Menestykseni salaisuus ei niinkään paljon ollut minussa itsessäni, lahjoissani tai voimissani, kuin uudessa asiaintilassa, ihmeellisessä elämänmuutoksessa, keventyneessä sydämessä. Joustin, joka pani tarmoni liikkeelle, oli kaukana merten takana, eräässä Länsi-Intian saaressa. Eron hetkellä minulle oli jätetty perintö; niin paljon ajattelemista joka hetkeksi, sellainen tulevaisuuden toivo, sellainen syy kestävään ja työteliääseen, yritteliääseen, kärsivälliseen ja rohkeaan elämään, etten voinut hellittää. Harvat seikat järkyttivät minua nyt, harvat olivat kyllin tärkeät voidakseen pahoittaa mieltäni, tehdä minut araksi tai masentaa: enimmät tuntuivat mieluisilta — pikkuseikoillakin oli viehätyksensä.

Älä luule että tämä iloinen liekki piti itse itseään yllä tai eli kokonaan toiveiden ja lähtiessä annettujen lupausten varassa. Jalomielinen huolenpitäjä toimitti runsaasti polttoainetta. Minut säästettiin kaikelta kylmyydeltä, kaikelta niukkuudelta, minun ei tarvinnut kärsiä puutetta, minua ei kiusattu epävarmuudella. Joka laivan mukana tuli kirje; hän kirjoitti samalla tavoin kuin antoi ja rakasti, täysin käsin, täysin sydämin. Hän kirjoitti koska hänestä oli hauska kirjoittaa, hän ei lyhennellyt koska hän ei viitsinyt lyhentää. Hän asettui istumaan, otti kynän ja paperia, koska hän rakasti Lucyä ja koska hänellä oli paljon sanottavaa Lucylle, koska hän oli uskollinen ja ajattelevainen, hellä ja vilpitön. Hänessä ei ollut mitään teeskentelyä eikä petosta eikä mitään onttoa epätodellisuutta. Anteeksipyyntöjen liukas öljy ei koskaan valunut hänen huuliltaan, eikä hänen kynästään koskaan vuotanut sen raukkamaisia verukkeita eikä viheliäisiä typeryyksiä: hän ei antanut kiveä eikä anteeksipyyntöä, ei skorpionia eikä pettymystä, hänen kirjeensä olivat todellista ruokaa, joka ravitsi, elävää vettä, joka virvoitti.

Ja olinko minä kiitollinen? Jumala tietää! Uskon ettei kukaan elävä olento, jota niin muistetaan, josta niin pidetään huolta, jota kohdellaan niin tasaisesti, ritarillisesti ja jalosti, voisi olla muuta kuin kiitollinen kuolemaan saakka.

Pitäen kiinni omasta uskonnostaan (hän ei ollut sitä ainesta, josta herkät luopiot tehdään), hän soi auliisti minulle puhtaan uskoni. Hän ei kiusannut eikä houkutellut. Hän sanoi:

"Pysy protestanttina. Pieni englantilainen puritaanini, minä rakastan protestanttisuutta sinussa. Myönnän että siinä on oma ankara viehätyksensä. Sen menoissa on jotakin jota en voi itse omaksua, mutta se on ainoa uskonto 'Lucylle'."

Koko Rooma ei voinut istuttaa häneen tekopyhyyttä, eikä propaganda tehdä hänestä oikeata jesuiittaa. Hän oli luonnoltaan kunniallinen eikä vilpillinen, suora eikä viekas, hän oli syntynyt vapaaksi mieheksi eikä orjaksi. Hänen hellyytensä oli saanut hänet taipuisaksi papin käsissä, hänen kiintymyksensä, hartautensa, vilpitön ja hurskas intonsa oli väliin sokaissut hänen tuskalliset silmänsä, saanut hänet jättämään oikeuden ja tekemään viekkauden töitä, palvelemaan itsekkyyden tarkoitusperiä, mutta nämä ovat niin harvinaisia vikoja, niin kallisarvoisia omistajalleen, ettemme tiedä eikö niitä kerran lueta jalokivien joukkoon.

Ja nyt nuo kolme vuotta ovat kuluneet: Emanuelin paluu on määrätty. On syksy; hän on oleva luonani ennen kuin marraskuun sumut alkavat. Kouluni kukoistaa, taloni on valmis. Olen laittanut häntä varten pienen kirjaston ja täyttänyt sen hyllyt kirjoilla jotka hän jätti haltuuni, olen rakkaudesta häneen viljellyt kukkia, joista hän piti (minä en luonteeltani ollut mikään kukkien ystävä), ja muutamat niistä ovat vieläkin kukassa. Luulin rakastavani häntä kun hän lähti; nyt rakastan häntä hieman toisenluonteisesti, hän on nyt enemmän omani.

Aurinko sivuuttaa päiväntasauksen, päivät lyhenevät, lehdet lakastuvat, mutta — hän on tulossa.

Yöllä on halla, marraskuu on lähettänyt sumunsa ennakolta, tuuli ulvoo syksyistä säveltään, mutta — hän on tulossa.

Pilvet riippuvat raskaina ja synkkinä — lännestä purjehtii lonka; hattarat viskautuvat kummallisiin muotoihin — kaariksi ja leveiksi säikeiksi; aamuruskot ovat loistavia — riemukkaita, kuninkaallisia, purppuraisia kuin itsevaltias kunniassaan; taivaat ovat yhtä loimotusta, niin hurjilta ne näyttävät, että tuimin taistelu ei vedä niille vertoja, niin verisiltä, että itse voiton ylpeys kalpenee niiden rinnalla. Minä tunnen muutamat taivaan merkit, olen kiinnittänyt niihin huomiota lapsesta saakka. Jumala, varjele tuota purtta! Oi, pelasta se!

Tuuli kääntyy länteen. Armoa, armoa, Banshee — joka itket joka ikkunassa! Se nousee — se paisuu — se ulvoo pitkään: jos kuinka kuljen huoneesta huoneeseen sinä yönä, en saa tuulta tyyntymään. Tunnit kuluvat, tuuli yltyy: sydänyöllä kaikki unettomat tarkkaajat kuuntelevat vapisten hirmuista lounaismyrskyä.

Myrskyn ärjyntää kesti seitsemän päivää. Se ei tauonnut ennen kuin Atlantti oli kirjavanaan laivan hylkyjä, se ei tyyntynyt ennen kuin syvyydet olivat nielaisseet täyden osuutensa. Myrskyn hävittävä enkeli ei suostunut laskemaan siipiään, joiden havina on ukkosta — joiden sulkien värinä on myrskyä, ennen kuin oli suorittanut työnsä loppuun.

Ole hiljaa, asetu! Oi, tuhannet itkijät, jotka ahdistuksen vallassa rukoilivat odottavilla rannoilla, toivoivat tätä käskyä, mutta sitä ei lausuttu ennen kuin, tyvenen tultua, useat eivät tyventä huomanneet, ennen kuin, auringon palattua, sen valo oli monelle yötä.

Tässä seis: seis heti paikalla! On tarpeeksi sanottu. Älköön mikään rauhaisa ja ystävällinen sydän murehtiko; antakoot aurinkoiset mielikuvat toivoa. Kuvitelkoot ilon riemua, joka elpyy uudelleen suuren kauhun keskeltä, vaarasta pelastumisen hurmaa, ihmeellistä toipumista pelon vallasta, paluun onnea. Kuvitelkoot ihmiset jälleennäkemistä ja jatkuvaa onnellista elämää.

Madame Beck menestyi kaikkina elämänsä päivinä, niin myös isä Silas; madame Walravens täytti yhdeksännenkymmenennen ikävuotensa ennen kuin kuoli. Hyvästi.

Viiteselitykset:

[1] Onneksi minä kyllä saan väkeni liikkeelle.

[2] Kivimuurit eivät tee vankilaa eikä rautaristikko häkkiä.

[3] Päiväunet ovat pirun juonia.

[4] Mitä teette siellä? Se arkku on minun.

[5] Vain englannittaret kykenevät tämäntapaisiin yrityksiin. Ne ovat rohkeita, nuo naiset!

[6] Kello soi iltarukoukseen.

[7] Ja mitä sanotte siitä?

[2] No — paljon asioita.

[9] No niin, serkkuni, se on ainakin hyvä teko.

[10] Hyvää iltaa.

[11] Köyhille.

[12] Sanokaa siis, tunnetteko todellakin olevanne liian heikko?

[13] Eteenpäin.

[14] Hyvä.

[15] Se on totta.

[16] Hyvä on.

[17] Kyllä se menee.

[18] Olen valehdellut monta kertaa.

[19] Herra Jumala, kuinka vaikeata! En minä viitsi. Se ikävystyttää minua liiaksi.

[20] Puoliääneen.

[21] Jotta pelastuisitte tuolla ylhäällä, olisi hyvä polttaa teidät maan päällä.

[22] Mikäli sanotaan.

[23] Kaunis, mutta pikemmin kaunis mies kuin korea poika.

[24] Neiti Fanshawta kysytään.

[25] Kuulkaa nyt.

[26] Kuulkaa nyt, rakas äkäpussi.

[27] Ei ollenkaan.

[28] Minä olen hänen kuningattarensa, mutta hän ei suinkaan ole minun kuninkaani.

[29] Pyh! Ajattelijat, syvät ja intohimoiset miehet eivät ole minun makuuni.

[30] Tänne kauniit narrit ja koreat hulivilit! Eläköön ilo ja huvitukset! Alas suuret intohimot ja ankarat hyveet.

[31] Rakastan kaunista luutnanttiani. En koskaan tule rakastamaan hänen kilpailijaansa. Minusta ei koskaan tule porvarismiehen vaimoa, minusta.

[32] Mikä maan vaiva onkaan tuo Désirée! Oikea käärme tuo lapsi!

[33] Tältä lapselta on taittunut luu.

[34] Kiitoksia, madame, oikein hyvä, erittäin hyvä.

[35] Kas siinä hyvin otollista kylmäverisyyttä, parempaa kuin tuhat tarpeetonta tunteellisuuden puuskaa.

[36] Kunnon naisen luontevuudessa ja suoruudessa.

[37] Tuo tohtori Jean parka.

[38] Tuo rakas nuori mies, maailman paras ihminen.

[39] Harmaapukuiselle.

[40] Oikea brittiläinen tekopyhä, päättäen sanoistanne, jonkinlainen kuvatus, tyly ja töykeä kuin vanha krenatöörikorpraali, äreä kuin nunna.

[41] Hyvää yötä, ystäväni, nukkukaa hyvin!

[42] Tässä lapsosessa on aina vähän kuumetta.

[43] Onko tohtori John hiljattain nähnyt hänet? Ei suinkaan, vai mitenkä?

[44] Vaaleanvihreä hattu.

[45] Tenavaa ei vaivaa mikään, eikö niin?

[46] Eipä juuri mikään.

[47] Vilustunut.

[48] Ettekö siis ole muuta kuin nukkeja?

[49] Eikö teillä ole intohimoja — teillä siellä? Ettekö siis tunne mitään? Onko lihanne lunta, verenne jäätä? Minä tahdon että tämä kaikki syttyy, että siihen tulee elämää, sielua!

[50] Kas siinä.

[51] Minä tunnen hänet, se on englannitar. Sitä pahempi. Niin englantilainen ja — siis — niin tekosiveä kuin hän onkin, on hän päästävä minut tästä pälkähästä, tai saan tietää miksei.

[52] Jumala tietää että minä yleensä vihaan heitä kuin ruttoa.

[53] Kermapiirakoita.

[54] Olkaa vaiti!

[55] Te ette pääse sinne muuten kuin minun ruumiini yli ja te ette tanssi kenenkään muun kuin puutarhan nunnan kanssa.

[56] Hän itse.

[57] Se riittää: minä en huoli hänestä.

[58] Yksi hänen kauniita puoliaan.

[59] The sun — aurinko, the moon — kuu, the star — tähti.

[60] Arvoisa isä, minä olen protestantti.

[61] Suurenmoinen huone.

[62] Niin arvokkaita, rakastettavia ja kunnianarvoisia.

[63] Mitä te täällä teette?

[64] Mutta, hyvä herra, minä huvittelen.

[65] Valtava nainen — keisarinnan vartalo, Junon muodot, mutta henkilö jota en huolisi vaimokseni, tyttärekseni enkä sisarekseni. Niinpä ette vilkaise enää kertaakaan häneen päin.

[66] Ilkeä.

[67] Voi kuinka neiti on ahkera.

[68] Vihastunut enkeli.

[69] Jumalan kiitos!

[70] Kas siinä teille.

[71] Onko tarkoituksenne solvaista minua?

[72] Eikö niin?

[73] Nuoruutta on vain yksi aika.

[74] Minä ymmärrän, minä ymmärrän, tietäähän sen mitä ystävä on.

[75] Ovela ilme.

[76] Kun tulee puhe suuresta Jeanista.

[77] Me kaksi olemme pulikoineet purossa aamunkoitosta puolipäivään, mutta meret ovat leveinä kuohuneet välillämme jo kauan sitten. Ja varmaan sinä haarikkasi maksat, ja omani minä; ja me juomme vielä ystävyydenmaljan sille mikä oli kauan sitten.

[78] Kyllä, kyllä hyvä ystävä, annan teille luvan hyvästä sydämestä. Työnne talossani on aina ollut ihailtavaa, innokasta ja järkevää: teillä on täysi oikeus huvitella. Käykää ulkona niin paljon kuin haluatte. Mitä tulee ystävienvalintaanne, olen siihen tyytyväinen: se on viisasta, arvokasta, kiitettävää.

[79] Englantilaisten luonteessa on jotakin hyvin huomioonotettavaa.

[80] Alkutekstissä sana callant, joka on skotinkieltä. — Suom. muist.

[81] Alkutekstissä the French. — Suom. muist.

[82] Kissanpoikanen, korea keimailija! Olette muka niin surullinen, nöyrä, haaveellinen, mutta sellainen te ette ole, minäpä sen teille sanon: Te kesytön, sielu tulta, silmät salamaa!

[83] Niin, minulla on tulisielu, ja niin pitääkin olla!

[84] Ystäväni, minä annan Teille anteeksi.

[85] Voimakas nainen — hirmuinen englannitar — pieni pirstoja.

[86] Te ette tahdo minua naapuriksenne, te tekeydytte hienoksi ja kohtelette minua kuin mitäkin pariaa.

[87] Williams Shackspire, noiden tyhmien pakanain, englantilaisten, epäjumala.

[88] Maistaa hieman iloja.

[89] Eläköön Englanti, historia ja sankarit! Alas Ranska, kuvitelmat ja keikarit!

[90] Nyt on asia siis varma.

[91] Tukehtuneena.

[92] Kuinka kaunis hän onkaan, neiti, tuo nuori tohtori! Mitkä silmät — mikä katse! Ihan sydäntä liikuttaa.

[93] Pikku herkkusuu.

[94] Minä neuvon teitä kursailemaan.

[95] Pikku sisar.

[96] Kuitenkin olen ollut Teitä kohtaan hyvin kova, hyvin vaativainen.

[97] Missä on Lucie-neiti?

[98] Hän on vuoteessa.

[99] Rue des Mages = Tietäjäinkatu. — Suom. muist.

[100] Mitä tahdotte minusta?

[101] Hänen onnitteluistaan minä viisi välitän.

[102] Oi tuota kummallista pientä kyttyräselkää.

[103] Aika typerä ihminen minun mielestäni.

[104] Unohtakaa enkelit, kyttyräselkäiset ja ennen kaikkea professorit — ja hyvää yötä.

[105] En tiedä siitä mitään.

[106] Onko hän siis tylsämielinen?

[107] Pieni sydämetön irvihammas.

[108] Ja te, neiti, olette siro ja hempeä ja kauhean sydämetön kaupan päälle.

[109] Ja sitten?

[110] Eikö totta?

[111] Liian paljon tunteellisuutta ja myötätuntoa.

[112] Oi, se koskee minuun.

[113] Oi Jumala, ole armollinen minulle syntiselle!

[114] Tulvillaan henkevyyttä ja suloa.

[115] Suloinen on lepo! Kallisarvoinen on tyyni onni!

[116] Hyvä pieni ystävä! Suloinen lohduttaja!

[117] Voi, kuinka olette kalpea! Olette varmaan hyvin sairas, neiti?

[118] Missä he ovat? Miksi he eivät tule?

[119] Hyvät herrat ja naiset, missä siis on Justine Marie?

[120] Siinä hän on! Siinä Justine Marie tulee!

[121] Tottahan nyt, minä autan teitä koko sydämestäni. Saatte tehdä minusta mitä tahdotte, kummisetä.

[122] Jättäkää minut!

[123] Hän on aivan kalpea, noiden kasvojen näkeminen tekee minulle pahaa.

[124] Tyttökoulu, ulko-oppilaitos, Faubourg Clotilde 7. Johtajatar, neiti Lucy Snowe.