KRISTOFFER KOLUMBUS

AMERIKAN LÖYTÖRETKEN
PÄIVÄKIRJA

Kristoffer Kolumbus (Cristobal Colón) syntyi helmikuun 7. päivänä 1446 Geovassa. Toisten tietojen mukaan olisi syntymävuosi 1451. Yleensä Kolumbuksen lapsuusvuosia koskevat tiedot ovat hyvin ristiriitaisia. Hänen poikansa Ferdinand luettelee ne Genovan tasavallan paikkakunnat, jotka kiistelivät Kolumbuksen syntymäseudun maineesta. Kolumbus itse ei ollut tarkoin maininnut syntymäpaikkaansa, ja meidän on tyydyttävä yhtä vaillinaisiin tietoihin kuin Ferdinand Kolumbuksen saamat—hän nimittäin ei myöskään mainitse isänsä synnyinpaikkaa sen tarkemmin kuin edellä on sanottu.

Jos pitää paikkansa, että Kristoffer Kolumbus syntyi Genovassa 1451, niin hänen isänsä oli Domenico Colombo, kankuri ja ravintoloitsija,—toisten tietojen mukaan varaton villankehrääjä, joka Kristofferin syntyessä oli portinvartijana. Vuonna 1459 nuoren Kolumbuksen kerrotaan olleen mukana merisotaretkellä, jota hänen serkkunsa Colombo le Jeune johti. Tällöin hän oli siis kahdeksanvuotias, jos myöhempi syntymävuosi on oikea, tai kolmentoista vanha, jos aikaisempi vuosi pitää paikkansa.

Tunnettu diplomaatti, filosofi ja tutkija Salvador de Madariaga selittää, että Colón oli juutalaista alkuperää, käännykki, ja sellainen juutalainen ilmenee mm. Englannin historiassa nimellä Disraeli. Disraelin imperialismin Madariaga sanoo olleen juutalaisiin kohdistuvan vainon ja halveksunnan ylväs hyvitys: »Te vainoatte kansaani; kostoksi minä annan teille maailman.» Niinpä Madariagan mukaan Colón astui laivaansa sinä päivänä, jolloin juutalaisten oli määrä poistua Espanjasta, ja hän hankki Espanjalle uudet maat.

Kun tiedot ovat näin vaihtelevia ja lähteet eroavat jyrkästi toisistaan, riippuu siitä, halutaanko Kolumbusta pitää arvossa vai parjata, lienee aiheetonta syventyä sen tarkemmin hänen varhaisvuosiinsa, kun tuntuu siltä, että niillä ei kuitenkaan ole varsinaista tekemistä Kolumbuksen sen elämänosan kanssa, joka hänestä on tehnyt kuuluisuuden. Hän on joka tapauksessa tehnyt merimatkoja Välimeren itäosaan, ja sanotaan hänen käyneen Kioksessa 1475. Seuraavana vuonna hän lähti Genovasta kauppamatkalle Englantiin neljän italialaisen laivan mukana. São Vincentin niemen kohdalla näiden neljän aluksen kimppuun hyökkäsi ranskalais-portugalilainen laivasto, jolloin kaksi genovalaista laivaa upposi ja vain muutamien merimiesten ja kauppiaiden onnistui pelastua rantaan. Näiden joukossa oli Kolumbus.

Saman vuoden lopulla hän purjehti Englantiin toisessa mainitusta taistelusta pelastuneessa aluksessa ja palasi Lissaboniin 1477. Vuosina 1481—1482 hänen tiedetään käyneen Guineassa, josta siihen aikaan kuljetettiin kauppatavaroita ja kultaa—sekä orjia—Portugaliin. Välillä hän oleskeli Porto Santossa, ja eräät tiedot kertovat hänen siellä menneen naimisiin. Avioliittoa koskevat tiedot ovat myös erilaisia.

Guineasta palattuaan Kolumbus esitti Portugalin kuninkaalle ajatuksen meritien etsimisestä lännen kautta Intiaan. Siihen hän lienee tullut oleskellessaan Porto Santossa. Kuningas Juhana II kysyi Kolumbuksen ehdotuksen johdosta valtakuntansa etevimpien oppineiden mielipidettä. Tiedemiesten lausunnossa Kolumbus arvioitiin lapselliseksi haaveilijaksi, jonka pään Marco Polon jutut olivat panneet pyörälle. Siten Portugalista ei ollut odotettavissa kannatusta Kolumbuksen yritykselle.

Vuonna 1486 Kolumbus sai tilaisuuden selostaa suunnitelmiaan Kastilian kuningatar Isabellalle, joka mieltyi niihin. Hanke annettiin Espanjassakin oppineiden tutkittavaksi, ja tulos oli vielä masentavampi kuin Portugalissa. Tuskin lienee sentään totta, mitä Roselly de Lorgues kertoo: »Muutamat neuvoskunnan jäsenet vetosivat Kolumbuksen todistelujen johdosta eräisiin raamatunpaikkoihin ja kirkollisten kirjailijoiden teoksiin, jotka eivät olleet Kolumbuksen ajatusjärjestelmän mukaisia. Yliopiston opettajat väittivät, että maa on litteä eikä voi olla pallonmuotoinen, koska psalmin mukaan 'Jumala levitti taivaan niinkuin viitan'.» Totta lienee kuitenkin, ettei ainakaan aivan yleisesti uskottu maan olevan pallon, ja nekin, jotka olivat pallonmuotoisuuden kannalla, arvelivat pallon paljon pienemmäksi kuin se todellisuudessa on. Niin myöskin Kolumbus. Vanhalla ajalla oli jo tosin laskettu maapallon ympärysmitta, mutta sen jälkeen oli paljon taannuttu niin tiedoissa kuin ajatuksen selkeydessäkin. Näin maantieteellisissäkin seikoissa.

Kerrotaan Kolumbuksen jälleen vuonna 1488 pyrkineen Portugalin kuninkaan kanssa yhteyteen, mutta siitä ei liene tullut mitään, ei ainakaan tuloksiin johtavassa mielessä. Sanotaan tähän vaikuttaneen sen, että Bartholomeu Diaz oli juuri silloin palannut siltä matkalta, jolla hän oli löytänyt Hyväntoivonniemen ja päätellyt meritien Intiaan kulkevan sen kautta, eikä portugalilaisia kiinnostanut läntisen meritien löytäminen, mikä oli aivan epävarma.

Kolumbus palasi jälleen anomaan Espanjan hallituksen apua. Sitä hänelle ei kuitenkaan luvattu ennenkuin lokakuussa 1491. Huhtikuun 17. päivänä seuraavana vuonna allekirjoitettiin Espanjan hallitsijaparin ja Kolumbuksen välinen sopimus, ja saman kuun 30. päivänä satamakaupunki Palos sai tehtäväkseen asettaa Kolumbuksen käytettäväksi kaksi purjealusta. Se velvoitus aiheutui mainitun kaupungin asukkaiden tekemästä laiminlyöntirikoksesta vastapäättyneen, maureja vastaan käydyn sodan kestäessä. Kolumbus sai sittemmin vielä kolmannenkin laivan.

Kolumbus kävi Amerikassa kaikkiaan viisi eri kertaa, neljästi elävänä ja kerran ruumiina. Hänen ensimmäisen matkansa kuvailee tässä julkaistava päiväkirja.

Toiselle matkalleen hän lähti syyskuun lopulla 1493, ja silloin hänellä oli seitsemäntoista laivaa, joissa oli tuhatviisisataa henkeä, hevosia, siemenviljaa, viiniköynnöksiä ja muuta tavaraa uusiin maihin perustettavien siirtokuntien tarpeeksi. Kanarian saarilta matka valtameren ylitse kesti kaksikymmentä päivää.

Hänellä oli silloin mukanaan veljensä Diego Kolumbus, joka jäi Españolan saarelle perustetun Isabella-siirtokunnan ylipäälliköksi. Itse hän lähti saaren sisäosista etsimään kultaa ja löysikin kulta-alueen. Sitten hän purjehti Kuuballe ja Jamaikaan, mutta palasi sieltä huonossa kunnossa syyskuussa 1494 Isabellaan, jonne sillä välin oli tullut hänen toinenkin veljensä, Bartolomé, tuoden siirtokunnalle lisää muonaa, joka olikin sangen tarpeen, sillä espanjalaiset eivät pystyneet oudoissa oloissa tulemaan toimeen. Kristoffer Kolumbuksen ollessa matkalla osa väestöä oli alkanut niskuroida Diegoa vastaan, ja elämöiminen puhkesi lopulta ilmikapinaksi; niskuroitsijoiden anastaessa Bartolomén laivat ja lähtiessä Espanjaan kantelemaan kuningasparille Kolumbusta vastaan.

Mellastelevien espanjalaisten ilkityöt aiheuttivat kiistan saaren alkuasukkaiden kanssa, ja lähes satatuhantinen intiaaniarmeija kävi heidän kimppuunsa siitä huolimatta, että Kolumbus oli kaikin tavoin omalta osaltaan pyrkinyt rauhallisiin väleihin intiaanien kanssa. Intiaanit hävisivät taistelun, tuhannet saivat surmansa ja sotavangit otettiin orjiksi; viisisataa lähetettiin Sevillaan myytäviksi.

Espanjaan menneet niskurit saivat aikaan, että kuningaspari lähetti Españolaan luottamusmiehen tutkimaan saaren oloja, ja Kolumbus lähti itse Espanjaan antamaan selitystä. Hän sai kumotuksi häntä vastaan tehdyt syytökset helposti, vieläpä hänelle varustettiin laivastokin, kun hirmumyrsky oli Españolassa tuhonnut kaikki siellä olleet laivat paitsi sitä ainoata, jolla Kolumbus palasi Espanjaan.

Mutta kolmannelle matkalle ei riittänyt miehiä. Sota Ranskaa vastaan oli käynnissä, ja Kolumbus sai laivojensa väeksi maanpakolaisuuteen tuomittuja rikollisia, ja kuudella aluksella hän toukokuun 30. päivänä 1498 lähti kolmannelle matkalleen. Kanarian saarilla hän jakoi laivastonsa kahtia. Toinen osa purjehti suoraan Españolaan, toisella hän itse lähti eteläisempää tietä Kap Verden saarien kautta ja päätyi monen vastuksen perästä Etelä-Amerikan manterelle Orinoco-virran suun seuduille.

Hän ei kuitenkaan ryhtynyt tarkemmin tutkimaan uutta löytämäänsä maata, vaan kiirehti Españolaan, jossa asiat olivat taas hullusti. Siellä oltiin tyytymättömiä Bartolomé Kolumbuksen tiukkaan hallintoon, ja saaren ylituomari Roldan oli asettunut kapinallisten johtajaksi »mokomaa muukalaista» vastaan. Kristoffer Kolumbus saapui juuri silloin saarelle, antautui neuvotteluihin kapinallisten kanssa ja rauhan saavuttamiseksi suostui nöyryyttäviin ehtoihin.

Sillävälin panettelijat olivat Espanjassa tehneet työtä, ja tuloksena oli, että Españolaan lähetettiin uusi käskynhaltija Francisco de Bobadilla, joka perille tultuaan hankki itselleen joukkojen suosion antamalla kaikille kullankaivuuluvan, kun Kolumbuksen veljekset osuivat olemaan poissa. Näiden palatessa Bobadilla vangitsi Kolumbukset ja lähetti heidät kahleissa Espanjaan.

Matkalla laivan kapteeni olisi mielellään päästänyt Kolumbuksen kahleista, mutta siihen Kolumbus ei suostunut, ja kahleissa hän astuikin maihin laivasta Cadizissa marraskuussa 1500. Kuningaspari lausui heti syvän paheksumisensa Kolumbuksen vangitsemisen johdosta, hänet vapautettin, ja hänelle annettiin kaksituhatta tukaattia, jotta hän saattoi arvonsa mukaisesti matkustaa Granadaan kuningasparin luo. Entistä ylivaltaa uudessa maanosassa hän ei kuitenkaan enää saanut.

Tämä tapaus on antanut aiheen paljoon paatokselliseen puheeseen, mutta Madariaga ei ole tyytyväinen sellaiseen lavastukseen. Hän sanoo, että Ferdinand ja Isabella eivät olleet epäkiitollisia hirviöitä, vaan järkeviä ja aikaansa verrattuina lempeitä hallitsijoita, sekä oikeamielisiä että realistisia. Bobadilla oli rehellinen tuomari. Kun hänen toimintansa tuntuu liikanaisen karkealta, näyttää siltä kuin syytökset »amiraalia» ja hänen veljeään, »adelantadoa», vastaan olisivat olleet hyvin perusteltuja. Pohjaton mustuus on mitä harvinaisinta. Sellaisissakin ihmispedoissa kuin piispa Pierre Cauchonissa ja sir Hudson Lowessa on huomattu olleen inhimillisiä piirteitä muutenkin kuin anatomisesti; eikä Bobadilla ollut ensinkään ihmispeto.

Bobadilla ei pystynyt hallitsemaan siirtokuntaa, missä kurittomuus kasvoi ja mielivalta alkoi rehoittaa. Saarelle lähetettiin uusi ylituomari ja hallinnonhoitaja, ja Bobadilla sai käskyn palata Espanjaan. Laivastossa, jossa hän matkusti, oli mukana myös Kolumbusta vastaan kapinoinut Roldan vankina, ja laivasto tuhoutui melkein kokonaan. Siitä tuli perille vain yksi alus, jossa kuljetettiin Kolumbuksen omaisuutta; se oli vapautettu Bobadillan toimeenpanemasta takavarikosta. Bobadilla ja Roldan eivät olleet siinä aluksessa.

Vielä neljännen kerran Kolumbus lähti meren taakse toukokuussa 1502. Hänellä oli neljä pientä laivaa ja sataviisikymmentä miestä, veljensä Bartolomé ja kolmitoistavuotias poikansa Fernando. Nyt matka kesti Kanarian saarilta Martiniquelle yhdeksäntoista päivää. Españolan saaren käskynhaltija Ovando ei sallinut Kolumbuksen nousta laisinkaan maihin, ja Kolumbus jatkoi matkaansa Kuuban ja Jamaikan eteläpuolitse Hondurasin rannoille. Hän etsi sieltä salmea, josta pääsisi Intian mereen. Sellaista salmea ei tietenkään löytynyt, mutta Veraguan tienoilla hän totesi kannaksen sisäosissa huomattavia kulta-alueita. Hän ryhtyi perustamaan siirtokuntaa, mutta oli vähällä kaikkineen joutua tuhoon intiaanien salahyökkäyksen johdosta. Kahdella aluksella hän vihdoin pääsi kesäkuussa 1503 Jamaikan saarelle, jolloin laivat vuotivat niin kovasti, että ne oli ohjattava matalikolle: niiden kannelle rakennettiin asuttavia majoja.

Heillä ei ollut työkaluja uusien laivojen rakentamiseen, ja ruokaakin he saivat vain vaihtokaupalla Jamaikan ystävällisiltä alkuasukkailta. Kaksi merimiestä lähti amiraalin pyynnöstä muutamien intiaanisoutajien keralla 190 kilometrin päässä olevaan Españolaan, kertomaan asiasta Ovandolle. Uhkarohkea yritys onnistui sikäli, että miehet pääsivät perille, mutta Ovando ei lähettänyt pyydettyä apua.

Tukalassa asemassaan Kolumbus sairastui, miehet alkoivat mellastaa saaressa ja suututtivat alkuasukkaat. Kolumbus pelastui kuunpimennyksen avulla. Hän tiesi sen ennakolta Regiomontanuksen »Ephemerideistä» ja lähetti intiaanipäällikkölle sanan, että Jumala on suuttunut heihin ja päätti rangaista heitä, koska he näännyttivät nälkään hänen valittunsa; vihansa merkiksi Jumala pimentäisi kuun. Kun kuu pimeni Kolumbuksen ennustamalla hetkellä, kantoivat hätääntyneet intiaanit Kolumbukselle ruokatarpeita, ja Kolumbus lupasi, että jos he vastakin huolehtisivat haaksirikkoisten muonituksesta, niin Jumala antaisi kuun paistaa.

Kun kahdeksan kuukautta oli kulunut avunhakijain lähdöstä eikä Ovandolta kuulunut apua, syntyi tyytymättömän miehistön keskuudessa aseellinen kapina, jonka Bartolomé Kolumbus kukisti. Ja sitten—eräänä huhtikuun päivänä 1504—näkyi merellä laiva, josta souti vene haaksirikkoisten luo. Siinä tuotiin Ovandolta viinipullo, paisti ja—kirje, ettei ollut joutilaita laivoja haaksirikkoisten kuljettamiseen.

Mutta Ovandon häpeällinen teko tuli Españolan siirtokunnassa tietoon, ja siirtolaisten suuttumusta peläten Ovandon oli vihdoin kesäkuun lopulla lähetettävä laiva noutamaan haaksirikkoisia, samaan aikaan kuin avunhakijatkin olivat lopulta saaneet hankituksi aluksen samaan tarkoitukseen. Nämä kaksi alusta luovivat kolme viikkoa kovassa vastatuulessa, ennenkuin pääsivät Españolaan. Sieltä Kolumbus kuukauden kuluttua lähti veljineen ja poikineen Espanjaan.

Valtameren amiraali ja Intian varakuningas oli nyt köyhä mies, sillä viimeiset varansa hän oli antanut merimiesten palkoiksi, joita hallitus ei suostunut maksamaan. Hän saapui kotimaahan marraskuun 26. päivänä.

Kuningatar Isabella oli kuollut muutamia päiviä ennen Kolumbuksen paluuta. Kuningas Ferdinand ei ollut koskaan ollut ihastunut Kolumbukseen eikä tahtonut kuulla puhuttavan Españolan hallinnon luovuttamisesta Fernando Kolumbukselle, niinkuin isä oli toivonut. Siellä piti yliherruutta julma Ovando, toimeenpannen verilöylyjä alkuasukkaiden keskuudessa, saadakseen heidät raatamaan kullan hankkimiseksi Espanjalle. Ja kun hän oli hävittänyt sen saaren 800.000 henkeä käsittävän väestön melkein sukupuuttoon, hän sai Espanjan hallitukselta luvan hankkia lisää orjia Bahama-saarilta.

Kolumbus oli käynyt kerran tapaamassa kuningas Ferdinandia, pyytäen takaisin oikeuksiansa ja inhimillisempää kohtelua Españolan alkuasukkaille. Hänen esityksensä lykättiin neuvoston tutkittavaksi—ja neuvosto ei pitänyt kiirettä. Suuri viikatemies korjasi Kristoffer Kolumbuksen Valladolidissa toukokuun 20. päivänä 1506, ennenkuin kuninkaan neuvosto oli ehtinyt käsitellä Kolumbuksen asiaa. Seitsemän vuotta myöhemmin ruumis siirrettiin Sevillaan, ja saman vuosisadan puolimaissa hänen rakkaaseen Españolaansa. Kun San Domingo 1705 joutui Ranskalle, Kolumbuksen ruumis vietiin Havannaan, ja kun Espanjan oli luovutettava Kuubakin Yhdysvalloille 1898, se palasi valtameren yli Sevillaan.

Kaikissa vaiheissaan Kolumbus siten näkyy olleen kovan onnen mies, mutta erinomaisen itsepintainen. Hänen omista kertomuksistaan selviää, että hän ei ollut luonnontieteilijä, eipä edes sanottavasti luonnontutkijakaan. Valittaahan hän päiväkirjassaan itsekin sitä, ettei hän tunne kasveja—sivumennen sanoen muuten piirre, joka puhuu hänen puolestaan, koska se todistaa, ettei Kolumbus ainakaan ollut tyhmä, sillä sellaisethan tavallisesti eivät tunnusta tietämättömyyttään.

Meikäläisen käsityksen mukaan Kolumbus ei myöskään ollut erikoisen loistava kynämies. Hänen päiväkirjansa ei ole kirjallisesti lennokas loistotuote, vaan pikemminkin kuivakiskoinen kirjaanpano, josta kuitenkin selvästi ilmenevät ne päämäärät, joita Kolumbuksella oli, samoinkuin hänen matkansa vaikuttimet.

Näemme, että löytöretki oli pyrkimys saada matka kaukaisille itämaille lyhenemään ja ennenkaikkea käyttäen siihen laivoja, joilla kuljetus oli helpompaa kuin työläillä kamelikaravaaneilla mitattomien taipaleiden poikki. Selvästi käy ilmi myöskin, mitä tavaroita Kolumbus haaveili löytävänsä. Marco Polon teos, johon hän näyttää tutustuneen joko suoraan taikka välillisesti, kuvaili—vaikka Polo ei ollut koskaan käynytkään Japanissa—Cipangun äärettömiä kulta-aarteita perin tenhoavasti.

Mitkä olivat Kolumbukset omakohtaiset moraaliset vaikuttimet? Hän ei tietenkään ollut isänmaallinen espanjalainen, sillä hänhän oli tyrkyttänyt aatettaan Portugaliin ja oli valmis kaupittelemaan sitä Ranskaan. Hän ei ollut selvä ristiretkeläinenkään, jollaiset paloivat halusta voittaa sieluja Kristukselle. Hän ei ollut epäitsekäs tiedemies, tarkoituksenaan pelkkä asiain toteaminen. Myöskään hän ei ollut kiihkeä kullanetsijä; rikkaus oli hänelle vain välikappale tavoitteeseen pääsemiseksi. Mutta hän janosi valtaa—tai ehkä paremminkin sanoen vallan ulkonaisia merkkejä, arvonimiä, kultakannuksia, vaakunaa, valtameren amiraalin perinnöllistä arvoa, Intian varakuninkuutta ja kenraalikuvernöörin nimeä. Hän on—vielä selvemmin kuin Napoleon—megalomania incarnate. Hänen ihanteensa oli ilmeisesti kuninkaallinen kulkue: »elävä purppuran, silkin ja brokadin massa, missä hopea ja kulta välkehtivät, arvokkaasti etenemässä andalusialaisten ja arabialaisten ratsujen arvokkaassa kavionkapseessa, lippujen ja viirien metsä, jonka yllä uljaasti kohosi kultainen risti ja Kastilian kuninkaallinen lippu.» Suurenmoiset kulkueet ovat tehonneet ihmisiin aikojen alusta ja ovat omansa läkähdyttämään vielä nykypäiväisenkin radioselostajan.

Löytöretkien teko ei ollut lähimmäisenrakkaudesta johtuvaa yritteliäisyyttä enempää Kolumbuksella kuin kenelläkään muullakaan. Hallitukset eivät niitä kannattaneet myöskään siitä syystä, että olisi edistetty tieteiden kehittymistä, vaan päämäärät olivat paljon läheisempiä ja selvempiä; valtion kassan rikastuttamisen toivossa niitä tehtiin. Aina myöskin tarvittiin hallitsijan lupa löytöretkille lähdettäessä, koska yksityinen yritteliäisyys sillä alalla oli kiellettyä. Tämä selittänee sen, miksi Kolumbus kiusasi kahden valtakunnan kuninkaita tuumitteluillaan, kunnes vihdoin kuningatar Isabellasta sai itselleen tukijan.

Eräässä mielessä Kolumbuksen suorittama uuden maailman löytö ei vastannut toiveita. Hän ei ollut tuonut mukanaan niin paljon kultaa kuin portugalilaiset olivat löytäneet Guineasta, ja epäsuotuisat säät tuhosivat matkoilla paljon aluksia. Myöskään ei osattu käyttää hyväksi löydettyjä alueita asianmukaiseen siirtolaisasutukseen, joten silläkin alalla koettiin vastoinkäymisiä enemmän kuin uusista maista katsottiin olevan hyötyä.

Mutta koska Kolumbus oli tuonut mukanaan jonkun määrän kultaa, levisi tieto uuden maailman rikkaudesta Eurooppaan, ja seitsemän vuoden aikana 1497—1504 kävi ainakin seitsemän retkikuntaa Kolumbuksen lisäksi Atlantin tuolla puolen. Niihin retkiin osallistui myöskin Amerigo Vespucci, josta Amerikka sittemmin sai nimensä, mutta vasta 1512, kuusi vuotta Kolumbuksen kuoleman jälkeen, osattiin sanoa, että Kolumbuksen löytämä maa ei ollutkaan Intia, vaan tykkänään uusi maanosa.

Kolumbuksen löytöretken arvosta ei kiistelty vain hänen eläessään, vaan myös hänen kuolemansa jälkeen. Kiitollista apua parjaukseen saatiin erään oikeusjutun asiakirjoista. Kolumbuksen kuoltua Martin Alonzo Pinzonin, Pintan kapteenin, poika nosti kanteen Kolumbuksen testamentista, joka ilmeisesti oli laadittu ennenkuin hän tiesi olevansa lopullisesti rutiköyhä mies—hänhän odotti toivehikkaasti kuningas Ferdinandin neuvoston ratkaisua. Oikeusjutun aikana vastapuoli tietenkin koetti halventaa Kolumbusta, ja niitä lausuntoja on vielä tälläkin vuosisadalla käytetty, kun on tahdottu väheksyä Kolumbuksen retkien merkitystä.

Varsinkin niissä maissa, joista ei ratkaisevasti osallistuttu suuriin löytöretkiin, mutta joissa kyllä on osattu hyötyä niiden tuloksista, semminkin Ranskassa ja Saksassa, pidetään Kolumbuksen tekoja verrattain merkityksettöminä. Tosin ei suorastaan kielletä, että Kolumbus suoritti löytöretken, mutta eräässäkin sivistyshistoriassa mainitaan Amerikan löydön olleen »ilmassa», ja että jos Kolumbus ei olisi sitä tehnyt, sen olisi tehnyt joku muu aivan samoihin aikoihin.

Edellä selostamastamme Kolumbuksen elämäkerrasta käy selvästi ilmi, kuinka »ilmassa» se oli. Kolumbus kiusasi kahden valtakunnan kuninkaita esityksillään, ja kuusi vuotta hän ahdisti Espanjan hovia, ennenkuin hänelle myönnettiin oikeus lähteä haluamalleen purjehdusretkelle ja annettiin se tuki, mitä valtio voi saada Paloksen satamakaupungin rankaisemisesta. Portugalin kuningas ei ollut ottanut Kolumbuksen esityksiä kuuleviin korviinsakaan, ja kahden maan tiedemiehet pitivät matkaa hullun yrityksenä.

Sitten, kun Kolumbus tosiaan oli matkallaan löytänyt maan, kierteli siellä kyllä sangen vilkkaasti retkikuntia, mutta sen ei välttämättä tarvitse todistaa, että niitä olisi siellä kuljeskellut, jos Kolumbus ei olisi löytänyt matkallaan maata taikka jos Kolumbus ei olisi matkaansa tehnytkään.

Mutta vaikka ei olisi ollut näinkään; vaikka tosiaankin monet muut olisivat olleet valmistuneita samanlaiselle löytöretkelle, pysyy kieltämättömänä tosiasiana, että löytöretken suoritti Kolumbus monien vaivojen ja vastuksien koettelemana ja että hänen tukenaan oli Espanjan kuningaspari, nimenomaan Kastilian Isabella, kun Portugalin kuningas puolestaan oli asettunut retkeen nähden torjuvalle kannalle.

Jos Kolumbus oli niin tietämätön kuin hänen vastustajansa väittävät ja niin perin tyhmä kuin heidän tahollaan sanotaan, sitä ihailevammin täytyy suhtautua hänen loputtomaan sisuunsa—sehän vie miehen vaikka läpi harmaan kiven, kuten suomalaisessa sananparressa väitetään.

Erimielisyys Kolumbuksen arvosta ja merkityksestä on kuitenkin tässäkin mielessä rajoitettava pelkästään vanhaa manteretta koskevaksi. Riitainen Eurooppa on tällaisestakin asiasta löytänyt eri puolia väittelyn kohteiksi, mutta Atlantin tuolla puolen sensijaan tunnutaan Kolumbukselle annettavan jakamaton arvo. Joka ainoa pääkaupunki Kap Hornista pohjoiseen napapiiriin asti voi esittää yhden tai useampia Kolumbuksen muistopatsaita. Kaikissa Etelä-Amerikan maissa on ainakin yksi kaupunki saanut hänestä nimensä, ja yksi valtiokin on ottanut nimekseen Colombia.

Pohjois-Amerikassa Kanada on pysynyt ainakin sanotussa muodossa viileänä Amerikan löytäjän muistolle, mutta Yhdysvalloissa sensijaan on neljänkymmenenkahdeksan valtion joukossa tuskin ainoatakaan, jossa ei olisi joko kaupunkia tai piirikuntaa—tai molempia—löytöretkeilijän mukaan nimitettynä. Columbus, Columbia, Columbiana, Colon ovat usein kertautuvia nimiä Yhdysvaltain kartassa, ja monin muin muodoin ensimmäisen Amerikan-kävijän nimi toistuu yleisessä nimistössä. Kolumbuksen päivä, lokakuun kahdestoista, on omaksuttu juhlapäiväksi. Hauskana piirteenä mainittakoon, että muuan yksityinen yhtiö teetti Amerikan löydön 400-vuotisjuhliin 1893 hopeaisen patsaan, jonka muovasi ranskalainen kuvanveistäjä Bartholdi, ja se oli suurin patsas, mitä koskaan on hopeasta valettu. Alkuperäinen hopeapatsas käytettiin sittemmin kyllä toisiin tarkoituksiin, kun patsas oli uudestaan valettu pronssista.

Teokseemme liittyvässä kuvassa esitettyä Paul Bartlettin patsasta pidetään yhtenä parhaimmista Kolumbuksen kuvista, joita on olemassa. Sillä on kunniapaikka Washingtonin kansalliskirjaston pyörösalissa, missä on esillä Yhdysvaltain parhaiden taiteilijoiden edustavimpia töitä. Kasvonpiirteet siinä ovat, kuten muissakin »näköisyyteen» pyrkivissä patsaissa, Genuassa olevasta Kolumbuksen patsaasta peräisin. Kuten näemme, ne poikkeavat toisessa vanhassa kuvassa, firenzeläisessä maalauksessa, esitetyistä.

Kolumbuksen väheksyjät mielellään käyttävät muita lähteitä kuin Kolumbuksen omia kertomuksia; mutta samoin myöskin hänen kannattajansa näkyvät ottavan tietoja muualta kuin hänen omasta päiväkirjastaan. Siten niin Kolumbuksen moite kuin kiitoskin on saatu syntymään sivullisista tiedoista. Niinpä ne, jotka väheksyvät Kolumbusta löytöretkeilijänä ja merimiehenä, kuitenkin ovat valmiit esimerkiksi myöntämään, että hän ensimmäisenä huomasi kompassin poikkeaman pohjoissuunnasta.

Tämä on sentään erehdys. Ensinnäkään kukaan ei ole ottanut vaivakseen laskea, poikkesiko kompassi Kolumbuksen retken aikana pohjoissuunnasta, mihin päin ja kuinka paljon; poikkeamahan vaihtelee ja on joskus olematon.

Kuten päiväkirjasta näemme, Kolumbus päinvastoin on sitä mieltä, että kompassi ei näytä väärin. Sensijaan hän huomasi erään seikan, jota siihen aikaan ei uskottu, nimittäin että Pohjantähti ei pysy paikallaan, vaan »kiertää», kuten muutkin tähdet, taivaanlakea.

Se oli myöskin kyllä tärkeä havainto merenkulkualalla, mutta tykkänään toista kuin kompassineulan poikkeaman huomaaminen.

Kolumbuksen omakätistä päiväkirjaa ei ole enää olemassa. Arvatenkin se aikanaan joutui kulumaan ylhäisten lukijain käsissä. Se kyllä saattoi kuulua siihen kahdentoistatuhanen niteen kirjastoon, jonka Fernando Kolumbus lahjoitti Sevillan yliopistolle, mutta kun kaksi kolmannesta siitä määrästä on hävinnyt, on Kolumbuksen päiväkirja mahdollisesti ollut hukkaan joutuneiden joukossa.

Fray Bartolomé de las Casas jäljensi Kolumbuksen päiväkirjan itselleen. Tämä hengenmies (1474—1566) joutui kosketuksiin Kolumbuksen retkien kanssa jo nuorena, sillä hänen isänsä oli mukana Kolumbuksen toisella retkellä. Tätä piispaa sanotaan Länsi-Intian apostoliksi, ja hän esiintyi tarmokkaasti intiaanien puolesta teoksessaan Historia General de las Indias occidentales. Tuloksena hänen taistelustaan oli, että Länsi-Intiaan ryhdyttiin kuljettamaan neekeriorjia, joiden arveltiin olevan soveliaampaa työvoimaa kuin intiaanit. Neekeriorjuuden historia on loistoesimerkki siitä, kuinka hyvistä ja jaloista vaikuttimista lähtenyt aate voi ihmisten toteuttamana muuttua mitä verisimmäksi vääryydeksi ja inhoittavimmaksi epäinhimillisyydeksi.

Las Casas on lyhennellyt Kolumbuksen päiväkirjan alkupuolta, jossa ilmeisesti on ollut vain mainintoja säästä ja kuljetusta matkasta. Tämän vuoksi nyt perästäpäinkään ei voida määritellä, kuinka lähelle Bermudaa Kolumbus esimerkiksi oli osunut matkallaan. Las Casas näyttää sensijaan uskollisesti ottaneen mukaan kaiken sen, mikä koskee varsinaisia tapahtumia niin merellä kuin maalla, ja sehän lienee pääasia; onpa hän pitkiä taipaleita jäljentänyt suorastaan Kolumbuksen omin sanoin.

Kului sentään yli kaksisataa vuotta Las Casasin kuolemasta, ennenkuin Kolumbuksen päiväkirja painettiin espanjalaisen meriupseeri don Navarreten toimesta vuonna 1791. Se tapahtui aikoihin, jolloin Kolumbuksen retkeä suuresti ihailtiin, ja osui Kolumbuksen ensimmäisen retken 300-vuotismuistoksi.

Suomennoksessa on pyritty noudattamaan alkutekstiä kuivakiskoisuudesta huolimatta; niissä paikoissa, missä käännöksen ja alkutekstin välille voi syntyä tulkintaeroavaisuuksia, on espanjalainen sanonta ilmaistu sulkumerkeissä.

Koska Kolumbus koko ajan uskoi olevansa tekemisissä intialaisten kanssa, ei myöskään käännöksessä ole käytetty intiaanien nykyistä suomalaista rotunimitystä, vaan puhutaan intialaisista, kuten Kolumbuskin teki.

Kirjan loppuun on lisätty joitakin huomautuksia Kolumbuksen tekstin johdosta.

Suomentaja.

KOLUMBUKSEN ENSIMMÄISEN
AMERIKAN-MATKAN
PÄIVÄKIRJA

»Sittenkun kaikkeinkorkeimmat, kaikkeinkristillisimmät, kunnianarvoisimmat ja suurivaltaisimmat hallitsijani, Espanjan ja merensaarten kuningas ja kuningatar, armollisimmat valtiaamme, tänä vuonna 1492, päätettyänne ja lopetettuanne sodan Euroopassa hallitsevia maureja vastaan suuressa Granadan kaupungissa, missä minä tammikuun toisena päivänä näin Teidän Korkeuksienne kuninkaallisen lipun asevoimin kohotettavan Alhambran, sanotun kaupungin linnoituksen, torneihin, ja maurien kuninkaan tulevan kaupungin portin edustalle ja suutelevan Teidän Korkeuksienne ja prinssin (infantti don Juanin), minun herrani, kuninkaallista kättä, sittenkun nyt, sanon, vielä samassa kuussa, niiden tietojen perusteella, mitä minä annoin Teidän Korkeuksillenne Intian maista ja eräästä hallitsijasta, jota sanotaan suurkaaniksi, meidän kielellämme kuninkaiden kuninkaaksi, samoinkuin siitä, että hän ja hänen edeltäjänsä olivat yhä uudestaan lähettäneet Roomaan pyyntöjä saada itselleen pyhän uskomme opettajia, jotka pystyisivät heitä opettamaan, ja että pyhä isä ei niitä heille koskaan lähettänyt, [[1]] ja että niin lukuisat kansat joutuvat kadotukseen epäjumalain uskossa ja omaksumalla harhaoppeja, Teidän Korkeutenne kristillis-katolilaisina hallitsijoina ja pyhän uskon ystävinä ja sen suosijoina ja Muhammedin harhaopin sekä kaiken epäjumalallisuuden ja kerettiläisyyden vihollisina olette ajatellut lähettää minut, Cristobal Colónin, sanottuihin Intian maihin, käymään noiden hallitsijoiden ja kansojen luona tutkiakseni noita paikkoja sekä tapoja, millä ne voitaisiin käännyttää pyhään uskoomme, ja olette käskeneet, että minä en kulkisi itämaihin niinkuin on ollut tavanomaista, vaan valitsisin läntisen tien, josta tähän päivään saakka ei tiedetä, että kukaan olisi kulkenut sitä. [[2]] Myös ovat Teidän Korkeutenne, ajettuaan kaikki juutalaiset pois kuningaskunnistanne ja kaikista alusmaistanne, samassa tammikuussa antaneet minulle tehtäväksi lähteä matkalle sanottuihin Intian maihin tarpeeksi isolla laivastolla; samalla olette osoittaneet minulle suuren suosion, olette aateloineet minut, niin että minä vastaisuudessa voin kirjoittaa nimeni eteen don, ja samalla nimittäneet minut valtameren suuramiraaliksi sekä kaikkien niiden saarten ja manteren, mitä löydän ja valloitan ja jotka tästedes maailmanmerestä löydetään ja valloitetaan, varakuninkaaksi ja elinikäiseksi kuvernööriksi; ja että vanhin poikani seuraa minua ja niin aste asteelta kaikkina tulevina aikoina. Ja matkustin minä Granadan kaupungista saman vuoden 1492 toukokuun kahdentenatoista päivänä, lauantaina, ja saavuin Palosin kaupunkiin, joka on merisatama, missä varustin kolme sellaiseen yritykseen soveliasta alusta (navios), ja lähdin siitä kaupungista, hyvin varustautuneena sangen runsailla elintarvikkeilla ja hyvin suurella miehistöllä, elokuun kolmantena päivänä tänä samana vuonna, perjantaina, puoli tuntia ennen auringonnousua, suunnaten matkani Teidän Korkeuksillenne kuuluville Kanarian saarille, jotka ovat mainitussa valtameressä, lähteäkseni sieltä edelleen ja purjehtiakseni niin kauan, kunnes saapuisin Intiaan viedäkseni Teidän Korkeuksienne sanoman sikäläisille hallitsijoille ja täyttääkseni sen, mitä olette antaneet tehtäväkseni. Ja sentähden aion koko matkan päivä päivältä kirjoittaa kaiken mitä teen, näen ja koen, kuten jäljempänä ilmenee. Paitsi sitä, armollisimmat valtiaani, että kirjoitan joka yö, mitä edellisenä päivänä on tapahtunut, ja joka päivä, kuinka kauas olemme yöllä purjehtineet, olen aikonut piirtää uuden merikartan, johon sisältyy koko meri ja valtameren kaikki maat, kukin sijaintinsa ja ilmansuuntansa mukaan (debacho su viento); myös liitän siihen kirjan, jossa esitän kaiken luonnon mukaan maalattuna päiväntasaajasta lähtien (pohjoisten) leveysasteiden mukaan ja läntisiä pituusasteita seuraten. Ja ennenkaikkea paljon riippuu siitä, että unohdan nukkumisen ja suuresti omistaudun purjehtimiseen, niin että kaikki sujuisi hyvin, mistä koituu suuri työ.»

Perjantaina elokuun 3. päivänä

Lähdimme perjantaina elokuun 3. päivänä 1492 Barre de Saltesista kello 8 ja kuljimme auringonlaskuun saakka, navakan tuulen vieminä etelään päin, 60 penikulmaa, yhtä paljon kuin 15 meripenikulmaa [[3]] . Ohjasimme sen jälkeen EL, sitten E1/4L, joka oli suunta Kanarian saarille.

Maanantaina elokuun 6. päivänä

Martin Alonzo Pinzonin komentaman karaveli Pintan peräsin särkyi. Uskottiin, tai ainakin oletettiin, että tämä onnettomuus oli pantava erään Gomes Rasconin tilille. Hänen piti tehdä se karavelin omistajan, Cristoval Quinteron, yllytyksestä, jota ei ensinkään haluttanut seurata mukana matkalle. Amiraali joutui sen kautta vaikeaan asemaan, koska hän ei voinut mennä sanotun karavelin avuksi joutumatta itse vaaraan. Hänen huoltansa lievitti kuitenkin se ajatus, että Martin Alonzo Pinzon oli rohkea ja kekseliäs mies; päivän aikana kuljettiin 29 meripenikulmaa.

Keskiviikkona elokuun 8. päivänä

Kolmen karavelin päälliköt olivat erimielisiä kysymyksestä, missä suunnassa Kanarian saaret olivat; amiraalin mielipide oli oikea. Hän halusi jättää karaveli Pintan suurimmalle saarelle (Teneriffalle), koska sen peräsin oli pahoin rikki ja alus vuoti. Hän olisi mielellään ottanut sen tilalle toisen karavelin, jos sellainen olisi tavattu; mutta tänä päivänä sitä ei saatu toimeksi.

Torstaina elokuun 9. päivänä

Amiraali pääsi Gomeran saarelle vasta sunnuntaiyönä, ja Martin Alonzo jäi hänen käskystään Teneriffan rantaan, koska hän ei voinut purjehtia kauemmaksi. Myöskin amiraali lähti sittemmin Teneriffalle. Amiraalin, Martin Alonzon ja muiden ankaralla uurastuksella ja vaivannäöllä onnistuttiin Pinta saamaan jälleen kuntoon. Kaikki kolme alusta purjehtivat täältä Gomeraan. Teneriffan saaren vuoristojonossa (de la Sierrá), joka kohoaa harvinaisen korkealle, havaittiin voimakas tulenpurkaus. Pintalle, jolla oli kolmikulmaiset purjeet, annettiin täydelliset purjeet, ja sunnuntaina syyskuun 2. päivänä purjehdittiin sen kera Gomeraan. Amiraali kertoi, että eräät arvossapidetyt espanjalaiset, Ferro-saaren asukkaat, jotka olivat Gomerassa Ines Perazalla, vakuuttivat joka vuosi nähneensä Kanarian länsipuolella maata; myös muut Gomeran asukkaat vakuuttivat sen valaehtoisesti. Tämän johdosta amiraali kertoi muistavansa, että kun hän vuonna 1484 oli Portugalissa, niin eräät Madeiran saaren asukkaat olivat tulleet kuninkaalta pyytämään karavelia lähteäkseen erääseen maahan, jonka he siltä saarelta käsin olivat kaikkina vuosina nähneet samassa suunnassa. Amiraali lisäsi tähän muistavansa, että Azoreilta kerrottiin samaa asiaa ja että kaikissa näissä kertomuksissa suunta, merkit ja suuruus olivat yhdenmukaisia. Syyskuun 6. päivänä amiraali lähti kolmella karavelillaan jatkamaan purjehdusta Gomerasta.

Torstaina syyskuun 6. päivänä

Amiraali lähti tänä päivänä hyvään aikaan Gomeran satamasta; eräältä Ferro-saarelta kotoisin olevalta karavelilta hän sai tiedon, että kolme portugalilaista karavelia oli siellä väijymässä häntä kaapatakseen hänet. Tämä johtui varmasti kateudesta, joka oli saanut valtaansa Portugalin kuninkaan, kun hän, näki amiraalin ryhtyneen espanjalaisten palvelukseen. Osuttiin tyveneen; aamulla oltiin Gomeran ja Teneriffan välillä.

Sunnuntaina syyskuun 9. päivänä

Amiraali purjehti tänään yhdeksäntoista meripenikulmaa, mutta päätti lokikirjaan kirjoittaa vähemmän kuin oli purjehtinut, jotta miehistö ei, matkan venyessä pitkäksi, ryhtyisi hangoittelemaan vastaan ja menettäisi rohkeuttaan. Yöllä hän purjehti kolmekymmentä meripenikulmaa. Matruusit purjehtivat huonosti, poiketen neljänneksen luoteisesta suunnasta, jonka takia amiraali ojensi heitä useaan kertaan.

Tiistaina syyskuun 11. päivänä

Tänään purjehdimme omaan suuntaamme, joka oli läntinen, kulkien kaksikymmentä meripenikulmaa, ja näimme suuren kappaleen 120-tonnisen aluksen mastopuusta, mutta emme sitä tavoittaneet. Yöllä kuljimme vielä lähes kaksikymmentä meripenikulmaa, mutta edellä kerrotusta syystä amiraali kirjoitti niistä vain kuusitoista laivan kirjaan.

Torstaina syyskuun 13. päivänä

Tänään kuljimme suuntaamme kolmekymmentäkolme meripenikulmaa; amiraali merkitsi kirjaan kolme tai neljä vähemmän. Virrat olivat vastaisia. Yön tullessa magneettineulat kääntyivät luoteeseen päin (norvesteaban) ja aamulla ne kääntyivät vielä enemmän luoteeseen.

Perjantaina syyskuun 14. päivänä

Niñan miehistö sanoi nähneensä meripääskyn [[4]] ja kaislapyrstön eli valkoisen västäräkin [[5]] (phaëton aethereus), mitkä lintulajit eivät etäänny kauemmaksi kuin kaksikymmentäviisi meripenikulmaa maalta.

Sunnuntaina syyskuun 16. päivänä

Purjehdittiin läntiseen suuntaan ja kuljettiin kolmekymmentäyhdeksän meripenikulmaa; amiraali kirjoitti kaksikymmentäkuusi. Tänään oli hiukan sumua ja tihkusadetta (iloriznó). Tänään ja seuraavina päivinä ilma oli erikoisen lenseä; oli suuri ilo nauttia aamusta, ja amiraali sanoi kaipaavansa vain satakieltä; sää muistutti niin paljon Andalusian huhtikuuta. Täällä näimme ensimmäisen kerran uiskentelemassa vihreitä ruohotukkoja, jotka olivat ihan äskettäin irtaantuneet maasta, mikä kaikki pani uskomaan, että oltiin lähellä jotakin saarta, mutta ei mannerta. Amiraali oli samaa mieltä ja lausui perusteeksi: »Koska arvelen manteren olevan kauempana.»

Maanantaina syyskuun 17. päivänä

Purjehdimme läntiseen suuntaamme ja kuljimme päivän ja yön aikana viisikymmentä meripenikulmaa ja enemmän; vain neljäkymmentäseitsemän kirjoitettiin. Virtaus oli tukenamme. Näimme vihreätä paljon ja näimme sitä usein, ne olivat vuoriruohoja ja tulivat lännestä päin. Miehistö otaksui maan olevan lähettyvillä. Luotsit ohjasivat pohjoiseen päin ja panivat merkille, että magneettineulat näyttivät suuren neljänneksen luoteeseen. Ruorimiehet pelkäsivät ja aprikoivat eivätkä sanoneet mitään; miksi? Kun amiraali huomasi sen, hän käski heitä aamulla varhain huomioimaan pohjoisen [[6]] uudestaan, ja he havaitsivat neulojen olevan hyviä.

Tämän ilmiön syynä oli amiraalin selityksen mukaan se, että Pohjantähti liikkui, kun taas neulat pysyivät alallaan. Tänä maanantaina nähtiin paljon ruohoja, näöltään vesikasveja. Niistä löydettiin elävä rapu, jonka amiraali pani talteen ja sanoi, että sellaiset eläimet olivat varma maan merkki, koska sellaiset eivät koskaan etääntyneet maasta kauemmas kuin kahdeksankymmenen meripenikulman päähän. Meriveden huomasimme vähemmän suolaiseksi kuin olimme havainneet Kanarian saarilta lähtömme jälkeen; ilma tuli yhä leudommaksi. Kaikki olivat hyvin iloisia, ja alukset koettivat kukin purjehtia nopeammin kuin toiset nähdäkseen maan ensimmäisenä. Paljon tonnikaloja ui ympärillä; Niñan matruusit tappoivat niistä yhden. Amiraali sanoi: »Nämä ovat lännen tiedonantajia; senvuoksi toivon Jumalalta Kaikkeinkorkeimmalta, jonka kädessä kaikkinainen voitto on, että hän hyvin pian suo meille maan.» Tänä aamuna hän näki valkoisen linnun, jonka nimi on kaislapyrstö ja jonka tapana ei ole nukkua merellä.

Tiistaina syyskuun 18. päivänä

Kuljettiin päivällä ja yöllä ja edettiin enemmän kuin viisikymmentäviisi meripenikulmaa, mutta kuitenkin merkittiin kirjaan vain neljäkymmentäkahdeksan. Meri oli niin tyven kuin Guadalquivir Sevillan kohdalla. Tänä päivänä Martin Alonzo Pintallaan, joka on pikapurjehtija, ei enää pysytellyt perässä, huusi amiraalille karaveliltaan nähneensä suuren parven lintuja menossa länttä kohti ja toivoi vielä tänä yönä näkevänsä maata. Pohjoiseen ilmaantui synkkä pimeys; merkki siitä, että se oli manteren yläpuolella.

Keskiviikkona syyskuun 19. päivänä

Jatkettiin matkaa samaan suuntaan ja purjehdittiin päivän ja yön aikana ainoastaan kaksikymmentäviisi meripenikulmaa, kun oli tullut tyven; kirjaan merkittiin kaksikymmentä kaksi. Tänä päivänä kello kymmenen aikaan lensi laivalle pelikaani (alcatraz), ja illalla nähtiin toinen. Näiden lintujen tapana ei ole etääntyä kauemmas kuin kahdenkymmenen meripenikulman päähän maasta. Nousi sumua ilman tuulta, joka on varma maan läheisyyden merkki. Amiraali ei halunnut viivytellä purjehtimalla sivutuuleen vakuuttautuakseen maan läheisyydestä. Vaikka hän olikin varma siitä, että sekä pohjoisessa että etelässä oli sivuilla saaria, kuten todella olikin, hän pysytteli kuitenkin niiden välissä, koska hän halusi mennä suorinta tietä Intiaan. »Sää on edullinen; jos Jumala suo, näemme kaiken muun kotimatkallamme»; nämä olivat hänen omat sanansa. Luotsit laskivat matkan; Niñalla laskettiin 440 meripenikulmaa Kanarian saarilta, Pintalla 420, mutta amiraalilaivalla tasan 400. (Viimeksimainittu laskelma oli paikkansa pitävä.)

Torstaina syyskuun 20. päivänä

Tänään purjehdittiin L1/4P ja edettiin ainoastaan 7 tai 8 meripenikulmaa. Kaksi pelikaania, joita pian seurasi kolmas, tuli amiraalilaivalle; se oli merkki läheisestä maasta. Näimme paljon uiskentelevaa ruohoa, jota edellisenä päivänä ei ollut nähty; muuan merimies sai käsin kiinni linnun, joka muistutti valkovästäräkkiä.—Pari kolme pientä lintua lensi laulaen laivalle ja ennen auringon nousemista jälleen pois. Tuli vieläkin yksi pelikaani (aamulla) länsiluoteesta ja lensi lounaaseen; merkki siitä, että länsiluoteessa oli maata, koska nämä linnut nukkuvat maalla ja lentävät aamulla merelle etsimään ruokaansa.

Perjantaina syyskuun 21. päivänä

Melkein koko päivän tyventä; myöhemmin jonkun verran tuulta. Kuljimme kolmetoista meripenikulmaa. Aamun sarastaessa näimme niin paljon uivaa meriruohoa, että meri näytti siitä jähmettyneen (cuajada); se tuli lännestä käsin. Meri oli tyven kuin joki, ilma maailman leudoin. Näimme valaan; merkki siitä, että olimme maan läheisyydessä.

Lauantaina syyskuun 22. päivänä

Purjehdimme länsiluodetta kohden suuremmin tai pienemmin poikkeamin, etenimme noin kolmekymmentä meripenikulmaa; meriruohoa emme enää nähneet, mutta sensijaan myrskylintuja ja muita siivekkäitä. Amiraali sanoi, että tämä vastatuuli tuli hänelle hyvin toivottuna, sillä väkeni oli hyvin tyytymätöntä, koska he luulivat, ettei näillä merillä ollut lainkaan tuulta, joka veisi heidät takaisin Espanjaan.

Sunnuntaina syyskuun 23. päivänä

Suuntanamme oli luode, ja purjehdimme kaksikymmentäkaksi meripenikulmaa. Sepelkyyhkynen, pelikaani, västäräkki ja muita lintuja nähtiin. Meriruohoa esiintyi jälleen runsaasti; siitä löydettiin rapuja. Kun meri pysyi tyynenä ja sileänä, miehistö murisi (murmuraba la gente) ja sanoi: »Kun näillä vesillä ei koskaan ole kovaa aallokkoa, niin ei täällä ole tuultakaan, jolla pääsisi palaamaan Espanjaan. Heti kuitenkin meri alkoi liikehtiä ilman että nousi mitään tuulta, mikä kummastutti kaikkia. Sen johdosta amiraali sanoi: »Tämä merenkäynti tuli minulle oikeaan aikaan, eikä sellaista ole koskaan sattunut muulloin kuin juutalaisten aikana, kun Egyptin faarao ahdisti Moosesta, jolloin meri pelasti hänet vankeudesta.»

Maanantaina syyskuun 24. päivänä

Vain neljätoista meripenikulmaa edettiin.

Tiistaina syyskuun 25. päivänä

Aluksi oli kauan tyventä, sitten nousi tuuli. Purjehdimme läntiseen suuntaan yöhön saakka. Amiraali keskusteli Martin Alonzo Pinzonin, Pintan kapteenin, kanssa kartasta, jonka hän oli tälle lähettänyt hänen karavelilleen päivää aikaisemmin. Siihen karttaan amiraali oli piirtänyt enemmän saaria kuin tässä meressä oli. Ja Martin Alonzo sanoi niiden sijaitsevan näillä tienoilla, mihin amiraali vastasi, että hänestäkin näytti siltä; syynä minkä tähden he eivät olleet saaria löytäneet, olivat virtaukset, joiden tähden he yhtä mittaa olivat ajautuneet luoteeseen päin, eivätkä he sitäpaitsi olleet purjehtineet niin pitkää matkaa kuin luotsit sanoivat. Sitten amiraali pyysi häntä lähettämään kartan takaisin, ja kun hän oli heittänyt sen hänelle köydessä, otti amiraali sen eteensä ja ryhtyi luotsiensa ja eräiden muiden laivaväkeen kuuluvien kanssa tekemään laskelmia. [[7]] Auringon laskiessa Martin Alonzo nousi aluksensa peräosaan ja suuresti riemuiten huusi amiraalille: »Hyviä uutisia! maata! maata!» Ja kun amiraali kuuli hänen sanovan sen tosissaan, hän huusi hänelle, että hänen pitäisi polvillaan kiittää Herraa, jolloin Martin Alonzo miehistöineen lauloi: »Kunnia olkoon Jumalalle korkeudessa!» Samoin teki amiraalin laivaväki, ja kaikki Niñan miehet nousivat mastopuihin ja köysistöön, ja kaikki vahvistivat, että se oli maata.—Amiraali käski poiketa läntisestä kurssista ja kääntyä lounaaseen, mistä maa oli näkynyt. Tänä päivänä edettiin neljä ja puoli meripenikulmaa länteen päin ja yön aikana seitsemäntoista, mikä teki yhteensä 21-1/2. Miehistölle ilmoitettiin vain kolmetoista, koska amiraali aina sanoi purjehtivansa pienemmän matkan, jotta taival ei heistä tuntuisi liian pitkältä. Meri oli hyvin tyven, niin että monet merimiehet hyppäsivät uimaan. Näkyi paljon kultakaloja ja muita kaloja.

Keskiviikkona syyskuun 26. päivänä

Puoleenpäivään saakka purjehdittiin länteen; sitten suunnattiin lounaaseen, kunnes vakuuttauduttiin siitä, että se, mitä oli pidetty maana, oli ollut vain taivasta (pilvenlonkia). Edettiin kolmekymmentäyksi meripenikulmaa; amiraali merkitsi vain kaksikymmentäneljä.

Torstaina syyskuun 27. päivänä

Kaksikymmentäneljä meripenikulmaa läntiseen suuntaan.

Perjantaina syyskuun 28. päivänä

Tyventä; kuljettiin vain neljätoista meripenikulmaa länteen päin.

Lauantaina syyskuun 29. päivänä

Tyventä; kuljettiin kaksikymmentäneljä meripenikulmaa länttä kohti. Nähtiin yksi lintu, jonka nimi on rabiforcado (fregattilintu). Sillä on ominaisuutena pakottaa pelikaani luovuttamaan saaliinsa (kaloja sen kuvusta) pois; siten se syö, mitä pelikaanit jo ovat syöneet, ja elää sillä tavoin. Fregattilintu on merilintu; kuitenkaan se ei koskaan laskeudu mereen eikä etäänny kahtakymmentä penikulmaa kauemmas maasta. Niitä on paljon Kap Verden saarilla. Sää oli leuto ja lenseä, ei puuttunut muuta kuin satakielen laulua; meri oli tyven kuin virta. Kolme eri kertaa ilmaantui kolme pelikaania ja yksi fregattilintu; nähtiin paljon meriruohoa.

Sunnuntaina syyskuun 30. päivänä

Tyventä; neljätoista meripenikulmaa länteen. Laivalle tuli neljä västäräkkiä, mikä on maan varma merkki, koska niin monta saman lajin lintua yhdessä eivät lennä etäälle eivätkä ainakaan eksyksiin. Magneettineulain poikkeama länteen päin suureni illalla; aamulla ne osoittivat Pohjantähteen, mistä tuntuu ilmenevän, että se tähti tekee kierroksensa kuten muutkin, ja magneetit näyttävät aina oikein.

Maanantaina lokakuun 1. päivänä

Kuljimme kaksikymmentäviisi meripenikulmaa länteen (miehistölle ilmoitettiin kaksikymmentä) ja saimme tänään kovan rankkasateen. Amiraalin luotsi puheli tänään peloissaan, että olimme Ferron saarelta kulkeneet 568 meripenikulmaa; sen laskelman mukaan, jonka amiraali esitti miehistölle, oli kuljettu 584; mutta sen luettelon mukaan, mitä hän säilytti itseään varten, oli edetty 700 meripenikulmaa.

Tiistaina lokakuun 2. päivänä

Etenimme kolmekymmentäyhdeksän meripenikulmaa läntiseen suuntaan; vain kolmekymmentä ilmoitettiin. Meri pysyi yhä rauhallisena ja hyvänä: »Jumala olkoon tuhannesti kiitetty!» virkkoi amiraali. Ruohoa uiskenteli idästä länteen, mitä suuntaa sillä ei ollut ennen ollut. Kaloja näkyi paljon; yksi pyydystettiin; näimme yhden valkoisen linnun, merilokin, kuten näytti.

Keskiviikkona lokakuun 3. päivänä

Tavanmukaiseen suuntaan kuljettiin neljäkymmentäseitsemän meripenikulmaa. Näkyi myrskylintuja (pardelas) ja ruohoa, osaksi hyvin vanhaa, osaksi hyvin nuorta, joka tuntui hedelmöivän. Amiraali otaksui, että ne saaret, jotka oli piirretty hänen karttaansa, olivat jo takanapäin; hän sanoi, ettei hän menneellä viikolla eikä näinä päivinä, jolloin oli nähnyt näin paljon merkkejä maasta, ollut tahtonut pitkittää matkaa luovimalla; tosin hänellä oli todistuksia siitä, että näillä tienoilla oli tiettyjä saaria, mutta hän ei halunnut tuhlata aikaa, koska hänen tarkoituksensa oli päästä Intiaan. Jos hän viivyttelisi täällä, niin hän ei olisi kaiketikaan järjissään.

Torstaina lokakuun 4. päivänä

Kuljettiin tavanmukaiseen suuntaan kuusikymmentäkolme meripenikulmaa, mutta vain neljäkymmentäkuusi tiedoitettiin. Enemmän kuin neljäkymmentä myrskylintua lensi parvessa amiraalin laivalle ja kaksi pelikaania; toisen niistä muuan karavelin poika tappoi kivenheitolla. Fregattilintu ja joku muu valkea lintu, joka muistutti lokkia, tulivat laivalle.

Perjantaina lokakuun 5. päivänä

Samaan suuntaan purjehdittiin viisikymmentäseitsemän meripenikulmaa, kun tuuli yöllä hiukan helpotti; miehistölle ilmoitettiin vain neljäkymmentäviisi. Meri oli tyven ja tasainen. »Jumalalle olkoon ylistys ja kiitos!» sanoi amiraali. Ilma oli lenseä ja leuto, ei ruohoja; paljon myrskylintuja, lentokaloja liiti paljon amiraalilaivalle.

Lauantaina lokakuun 6. päivänä

Suuntana pidettiin edelleenkin Vueste eli Oueste, mikä merkitsee samaa (länsi), ja purjehdittiin neljäkymmentä meripenikulmaa; vain kolmekymmentäkolme merkittiin. Martin Alonzo sanoi tänä yönä, että olisi hyvä ohjata L1/4E. Amiraalista tuntui, että Martin Alonzo sanoi tämän vain Cipangon saaren [[8]] takia, mutta hän oli sitä mieltä, että jos he muuttaisivat suuntaa, he eivät niin pian pääsisi manterelle.

Sunnuntaina lokakuun 7. päivänä

Amiraali noudatti edelleenkin läntistä suuntaansa; edettiin kaksikymmentäkolme meripenikulmaa. Tänään auringon noustessa karaveli Niña, joka pikapurjehtijana oli toisten edellä (vaikkakin kaikki kolme purjehtivat niin kovaa kuin pääsivät nähdäkseen ensiksi maan ja voittaakseen siten sen palkinnon, jonka majesteetit olivat luvanneet sille, joka ensin näkee maata), kohotti lipun mastopuuhun ja laukaisi lombardan (laivakanuunan) merkiksi siitä, että he havaitsivat maata, kuten amiraali oli käskenytkin. Samoin hän oli käskenyt, että auringon nousun ja laskun aikaan molempien muiden laivojen tuli pysytellä hänen läheisyydessään, koska näinä ajankohtina, missä usva sallii, näkyväisyys on laajin. Mutta kun Niñan miehistö iltaan mennessä ei voinut näyttää kenellekään maata, jonka he luulivat nähneensä, ja kun lisäksi paljon lintuja lensi pohjoisesta lounaaseen, mikä saattoi otaksumaan, että ne lensivät yöpymään maihin taikka olivat lähestyvän talven vuoksi, mikä näillä seuduin ei varmaankaan enää ollut kaukana, muuttamassa sieltä pois, ja amiraalin tietämiin portugalilaiset saivat kiittää enimpiä saarilöytöjään lintujen lennosta, hän suostui luopumaan läntisestä kurssista ja ohjaamaan lounaiseen, päättäen kulkea siihen suuntaan kaksi päivää. Tämä tapahtui tuntia ennen auringonlaskua.

Maanantaina lokakuun 8. päivänä

Edettiin lounaiseen suuntaan yksitoista ja puoli tai kaksitoista meripenikulmaa. Meri oli niin tyven kuin joki Sevillan kohdalla. »Jumalalle ylistys ja kiitos!» sanoi amiraali, »ilmat ovat niin leutoja kuin Sevillassa huhtikuussa; mikä nautinto onkaan niitä hengittää, niin tuoksuvia ne ovat». Uiva ruoho oli hyvin tuoretta, nähtiin paljon maalintuja, jotka lensivät etelään, ja pyydettiin niistä yksi; myös variksia, sorsia ja yksi pelikaani.

Tiistaina lokakuun 9. päivänä

Lounaiseen suuntaan kaksikymmentä ja puoli meripenikulmaa. Koko yön kuultiin lintujen lentävän ohi.

Keskiviikkona lokakuun 10. päivänä

Länsilounaiseen suuntaan viisikymmentäyhdeksän meripenikulmaa; vain neljäkymmentä neljä merkittiin. Nyt miehistö ei enää halunnut jatkaa matkaa; he valittivat tien pituutta, mutta amiraali rohkaisi heitä niin paljon kuin voi, herättäen heissä edessäpäin olevan ison voiton toiveita. Hän lisäsi, että oli ihan turhaa valitella, koska hän oli vakaasti päättänyt purjehtia Intiaan ja jatkaisi matkaansa, kunnes hän Herramme avulla olisi päässyt siihen maahan.

Torstaina lokakuun 11. päivänä

Purjehdittiin länsilounaiseen suuntaan. Aallokko kävi korkeampana kuin koko matkan aikana. Amiraalilaivalta nähtiin myrskylintu ja västäräkki. Pintan miehistö näki putken, sauvan ja kepakon, joka näytti olevan raudalla leikattu, vielä putken ja muuta ruohoa, jota kasvaa maissa, sekä pienen laudan. Niñan väki näki vielä muita maan merkkejä, myös villiruusun oksan. Nämä merkit elähdyttivät kaikkien mieltä, ja he iloitsivat. Auringonlaskuun saakka kuljettiin kaksikymmentäseitsemän meripenikulmaa.

Auringonlaskun jälkeen amiraali otti entisen läntisen suunnan; kahden tunnin kuluttua puoliyöstä oli kuljettu kaksikymmentäkaksi penikulmaa. Ja kun karaveli Pinta oli nopea purjehtija ja kulki amiraalin edellä, se havaitsi maan ensin ja antoi sovitun merkin. Sen maan näki ensiksi merimies, jonka nimi oli Rodrigo de Triana. Kun amiraali kymmenen aikaan illalla (edellisenä iltana) oli seisonut aluksensa peräkastellilla, hän näki valon, mutta ei ollut asiasta kuitenkaan niin varma, että olisi uskonut sen olevan maata; hän kuitenkin kutsui Pedro Gutierrezin, kuninkaallisten jalkamattojen kaitsijan, ja sanoi hänelle, että hän oli näkevinään valon, ja myöskin Gutierrez näki sen. Amiraali kertoi siitä senjälkeen vielä segovialaiselle Rodrigo Sanchezille, jonka tehtäväksi kuningas ja kuningatar olivat jättäneet laivaston tilinpidon; hän ei kuitenkaan sitä nähnyt, kun hän ei seisonut sellaisella kohdalla, mihin se näkyi.

Amiraalin havainnon jälkeen se huomattiin vielä kaksi eri kertaa; se oli kuin vahakynttilä, väliin korkeampana, väliin matalampana ja tuntui vain harvoista olevan maan merkki. Amiraali oli kuitenkin lujasti vakuuttunut, että he olivat maan läheisyydessä. Kun sitten matruusit lausuivat salven (rukouksen), minkä kukin joko lausui tai lauloi, kuinka osasi, kerääntyen siihen toimitukseen yhteisesti, amiraali pyysi ja kehoitti, että he pitäisivät keulakorokkeella hyvää vartiota ja huolellisesti tähystäisivät maan suuntaan, ja lupasi lahjoittaa sille, joka ensiksi näkisi maan, silkkisen ihokkaan kuninkaan ja kuningattaren määräämän palkinnon lisäksi, joka oli 10.000 maravedin suuruinen vuotuisraha.

Perjantaina lokakuun 12. päivänä

Kello kaksi puolen yön jälkeen maa ilmaantui näkyviin kahden penikulman päässä. Kokosimme kaikki purjeet ja etenimme pelkällä treolla (iso nelikulmainen, reivitön purje) ja olimme piissä aina päivän koittoon asti, jolloin tulimme eräälle Lucayn ryhmän [[9]] saarelle, jota intialaiset omalla kielellään nimittivät Guanahaniksi. Heti nähtiin ihan alastomia ihmisiä, ja amiraali lähti aseistetussa veneessä yhdessä Martin Alonzo Pinzonin ja hänen veljensä Vincente Yanesin, Niñan kapteenin kanssa, maihin. Amiraali otti kuninkaallisen viirin ja kumpikin kapteeni viirin, jossa oli vihreä risti merkkinä ja kruunatut F toisella ja Y toisella puolen ristiä (Ferdinand ja Isabella). Maissa he tapasivat vihreitä puita, paljon vesistöjä ja erilaisia hedelmiä. Amiraali huudahti molemmille kapteeneille sekä muille, jotka olivat tulleet maihin, Rodrigo de Escovedolle, laivaston notaarille, ja segovialaiselle Rodrigo Sanchezille: hän vaati heitä todistamaan, että hän heidän kaikkien nähden otti saaren haltuunsa kuten nyt muodollisesti teki, kuninkaan ja kuningattaren, heidän hallitsijainsa, nimessä oikeudellisen todistusvoimaisesti kaikin muodoin, kuten kirjallisesti laadittuun pöytäkirjaan merkittiin. Pian kerääntyi ympärille paljon saaren alkuasukkaita. Seuraavat sanat ovat amiraalin omasta kädestä:

»Jotta he säilyttäisivät ystävällisyyden kanssamme ja koska hyvin tiesin, että tämä kansa paljon helpommin lempeydellä ja suostuttelulla kuin väkivallalla kääntysi pyhään uskoomme, annoin joillekuille heistä värikkäitä lakkeja, lasihelmiä, jotka he ripustivat kaulaansa, sekä muita pikkuesineitä, joista he suuresti ilostuivat, ja meistä tuli niin hyviä ystäviä, että se aivan ihmetytti.

Sitten he uimalla tulivat veneille, joissa me olimme, toivat papukaijoja, pumpulilankakeriä, heittokeihäitä (azagayas) ja paljon muita tavaroita, vaihtaen niitä lasihelmiin ja tiukuihin, joita me annoimme heille. Lopulta he ottivat mitä tahansa ja mielellään antoivat kaiken, mitä heillä oli mukanaan. Mutta minusta näytti siltä, että he olivat aivan köyhää kansaa. He olivat ihan alasti, kuten äiti oli heidät synnyttänyt, myöskin naiset, näissä huomasin vain yhden ainoan, joka vielä oli hyvin nuori. Miehet, jotka näin, olivat vielä kaikki nuoruudeniässä eikä yksikään kolmeakymmentä vuotta vanhempi, hyvin muodostuneita, kaunisvartaloisia ja sieväkasvoisia. Heidän tukkansa oli melkein yhtä musta kuin hevosenhäntäjouhet; se oli lyhyt, vain silmäkulmiin saakka, ja pieni osa oli vedetty taaksepäin, ja sen he pitivät pitkänä ja koskaan leikkaamattomana. Jotkut heistä maalaavat itsensä mustahkoiksi—heidän ihonvärinsä on samanlainen kuin Kanariansaarten asukkaiden [[10]] —he eivät ole neekereitä eivätkä valkoisia; eräät maalaavat itsensä valkoisiksi, toiset punaisiksi, muut mikä milläkin värillä, mitä löytävät. Toiset maalaavat pelkästään kasvonsa, jotkut koko ruumiinsa, muutamat vain silmänsä ja eräät pelkän nenän.

Heillä ei ole mitään aseita [[11]] eivätkä he niitä tunnekaan; sillä kun näytin heille miekkaa, he tarttuivat siihen terästä ja leikkasivat tietämättömyydessään itsensä. Rautaa heillä ei ole; heidän assegainsa ovat pelkkiä raudattomia keppejä; joillakuilla on kärkenä kalanhammas tai jokin muu. He ovat järjestään toinen niinkuin toinenkin hoikkia ja pitkäkasvuisia (de buena estatura de grandeza), hyvärakenteisia, ja heidän liikkeensä ovat hienoja. Huomasin joitakuita, joiden ruumis oli arpien peittämä; kysyin heiltä eleillä, mitä ne olivat, ja he antoivat minun ymmärtää, että heille tuli ympärillä olevilta saarilta miehiä, jotka tahtoivat viedä heitä mukanaan ja että he puolustautuivat heitä vastaan. Uskoin ja uskon vieläkin, että mannermaalta käydään täällä sieppaamassa näitä ihmisiä vangeiksi.

Heistä tulee varmasti hyviä palvelijoita, heillä on hyvät lahjat, sillä huomasin, että he varsin pian lausuivat jäljessä kaikki, mitä heille sanottiin edeltä, myöskin uskon, että heidät voisi helposti kääntää kristinuskoon, koska he, kuten minusta näyttää, eivät kuulu mihinkään uskontoon (secta). Jos Herramme sallii, otan täältä lähtiessäni mukaani heitä kuusi Teidän Korkeudellenne, jotta he oppisivat puhumaan. Tällä saarella en ole nähnyt minkäänlaista eläintä, paitsi papukaijoja.»

Lauantaina lokakuun 13. päivänä

»Päivä oli tuskin koittanut, kun näimme rannalla joukon näitä miehiä, kaikki nuoria, kuten jo olen sanonut, hoikkia ja pitkiä; hyvin kauniita ihmisiä. Heidän tukkansa ei ole kähärä, vaan suora kuin hevosen harja. Otsa ja pää ovat heillä korkeammat kuin olen vielä millään kansalla nähnyt, heidän silmänsä kauniit eivätkä vähääkään pienet. Jalat ovat itsekullakin hyvärakenteiset; yhtään möhömahaa en nähnyt heidän joukossaan. He tulivat laivalleni kanooteilla, jotka olivat yhdestä puusta veistettyjä pitkiä veneitä, kaikki täkäläisittäin hyvin taidokkaasti tehtyjä ja jotkut niin isoja, että niissä istui neljäkymmentä tai neljäkymmentäviisi henkeä, toiset taas pienempiä, ja joissakuissa vain yksi mies. He soutivat eräänlaisilla leipälapioilla aivan ihmeteltävästi, ja kun kanootti meni kumoon, he kaikki heittäytyivät uimasilleen, käänsivät sen jälleen pystyyn ja ammensivat veden pois puukurpitsan kuorilla, joita sanottiin kalabasseiksi.

He toivat jälleen mukanaan papukaijoja, puuvillalankaa ja muuta sellaista, mitä he vaihtoivat rihkamaan. Tein hyvin tarkkoja huomioita ja yritin saada selville, olisiko saatavissa kultaa. Huomasin, että jotkut käyttivät pientä kappaletta kellumassa nenään lävistetyssä reiässä, ja merkeillä sain heiltä tietää, että jos kääntyisin etelään tai purjehtisin heidän saarensa ympäri etelän puolelta, siellä olisi kuningas, jolla oli sitä isoja astiallisia ja joka omisti sitä paljon. Koetin suostutella heitä lähtemään mukaani, mutta he eivät olleet halukkaita matkaan. Päätin viipyä seuraavaan iltapäivään ja lähteä sitten purjehtimaan lounaaseen päin, missä monelta saamieni merkkien mukaan on maata, samoinkuin etelässä ja luoteessakin. He kuvailivat, että luoteiset naapurit tulivat monesti sotimaan heitä vastaan ja kävivät usein myöskin lounaassa tuomassa sieltä kultaa ja jalokiviä.

Guanahanin saari on hyvin suuri ja laakea, siinä on paljon puita, paljon vesiä ja keskellä hyvin suuri järvi, mutta ei ainoatakaan vuorta; se on niin viheriöivä, että sitä aivan mielellään katselee. Asukkaat ovat oikein hyväluontoisia, mutta haluavat kovasti tavaroitamme. Kun he huomasivat, etteivät he saisi mitään, jos heillä ei ollut mitään antamista vastaan, he varastivat mihin pääsivät käsiksi ja uivat maihin tavaran kanssa. Mutta he antavat kaikkea omaansa vähäisimmästäkin, mitä he saavat; he tyytyvät kupin palasiin ja lasinkappaleihin, niin että näin, kuinka muuan intialainen vaihtoi kuusitoista isoa puuvillakerää, painoltaan kahdestakymmenestäviidestä neljäänkymmeneen naulaan, kolmeen portugalilaiseen centaan [[12]] . Kielsin puuvillan vaihtokaupan enkä sallinut kenenkään sitä ottaa, samalla kun varasin sen kaiken takavarikkoon Teidän Korkeuksianne varten, jos sitä täällä olisi runsaasti. Se on tämän saaren tuotetta, mutta se lyhyt aika, jonka aion täällä viipyä, ei salli minun ottaa siitä asiasta täyttä selkoa.

Kultaa, jota he kantavat nenässään, löydetään myöskin tältä saarelta; mutta jotta en kuluttaisi aikaa, koetan päästä Cipangon saarelle. Ja nyt, kun tulee yö, kaikki intialaiset palaavat kanooteissa maihin.

Sunnuntaina lokakuun 14. päivänä

Päivän sarastaessa annoin varustaa alukseni veneen ja karavelin parkaasit ja lähdin kulkemaan, saarta seuraillen, koilliseen suuntaan tutustuakseni muihin seutuihin ja niiden asukkaisiin. Havaitsin vielä pari kolme asutusta, joiden väestö tuli rannalle huutamaan meille ja ylistämään taivasta. Jotkut toivat meille vettä, toiset ruokatavaroita. Kun he näkivät, ettei minulla ollut aikomusta laskea maihin, he heittäytyivät mereen ja uivat luoksemme. Oivalsimme heidän kysyvän meiltä, olimmeko tulleet taivaasta. Muuan vanha mies tuli ihan veneeseeni; muut huusivat kuuluvasti miehille ja naisille: »Tulkaa katsomaan ihmisiä, jotka ovat tulleet alas taivaasta! Tuokaa heille juotavaa ja syötävää!»

Paljon tuli miehiä ja naisia, ja kukin toi jotakin tullessaan; he kiittivät Jumalaa, heittäytyivät maahan, kohottivat kätensä taivaaseen päin ja huutelivat meille kutsuen meitä maihin; mutta minä pelkäsin haaksirikkoa, kun näin karien kaikkialla ympäröivän saarta. Täällä on kuitenkin käytettävissä lahdelma, johon koko kristikunnan alukset mahtuisivat; sen sisääntuloväylä vain on liian ahdas. Epäilemättä täältä löytyy vielä useampiakin satamia, eikä meri liiku sen enempää kuin jos olisi kaivovettä. Tätä kaikkea tutkimaan lähdin matkaan tänä aamuna voidakseni antaa kertomuksen Teidän Korkeuksillenne tiedoksi ja ratkaistakseni, mihin kohtaan voitaisiin perustaa linnoitus.

Panin merkille maakappaleen, jossa oli kuusi asumusta ja joka on melkein saari, niin että se kahdessa päivässä voitaisiin eristää saareksi, vaikka se mielestäni ei olekaan tarpeellista, kun tämä kansa on aseiden käyttöön hyvin perehtymätöntä, niinkuin Teidän Korkeutenne saattaa todeta niistä seitsemästä, jotka olen ottanut mukaani, jotta he oppisivat kieltämme ja palaisivat sitten tänne. Jos Teidän Korkeutenne käskevät, voidaan heidät kaikki tuoda Espanjaan tai käsitellä heitä vankeina heidän omalla saarellaan, koska minä viidenkymmenen miehen kera voisin pitää heidät kaikki alamaisuudessa ja pakottaa heidät tekemään kaikki, mitä heiltä vaaditaan.

Tällä niemekkeellä näin puutarhassa puita, joissa oli niin vihreät lehdet kuin Espanjassa huhti- ja toukokuussa, ja hyvin runsaasti vettä. Tutkin tarkasti sataman, palasin sitten alukselleni ja lähdin taas purjehtimaan. Näin niin paljon saaria, etten osannut päättää, mihin niistä ensiksi menisin. Mukaani ottamat alkuasukkaat selittivät merkeillä niitä olevan niin paljon, ettei niitä osaisi laskeakaan, ja sanoivat minulle useamman kuin sadan saaren nimen. Koetin saada selville, mikä niistä olisi suurin ja päätin lähteä sille, kuten myöskin tein. Se on noin viiden meripenikulman päässä siitä, jonka olen nimittänyt San Salvadoriksi; toisia on lähempänä sitä, toisia taas kauempana. Kaikki ovat hyvin laakeita, vuorettomia, hyvin hedelmällisiä ja asuttuja. Alkuasukkaat käyvät sotaa toisiaan vastaan; he ovat hyvin yksinkertaisia, mutta hyvänmuotoisia ihmisiä. [[13]]

Maanantaina lokakuun 15. päivänä

Viivyttelin tämän, yön uskaltamatta lähestyä maata, kun en tiennyt oliko rannikolla lahtia ja löytäisimmekö sataman. Kun tämä saari oli pikemminkin seitsemän kuin viiden penikulman päässä siitä, jolta läksin, ja kun luode pidätteli minua, oli jo lähes puolipäivä, kun saavuin mainitulle saarelle. Mutta kun täältä näin vielä suuremman saaren olevan lännessäpäin, annoin jatkaa matkaa ja purjehtia koko lopun päivää aina yöhön saakka. Auringon laskiessa tulin saarelle, jolle annoin nimen Santa Maria de la Concepcion. Tarkoituksenani oli tutkia, esiintyisikö täällä kultaa, kun ne intialaiset, jotka olin ottanut mukaani San Salvadorilta, olivat kertoneet, että täällä käytettäisiin käsivarsissa ja jaloissa isoja kultasolkia. Arvelin kylläkin, että kaikki, mitä he minulle selittivät, oli pelkkää puijausta, jonka perässä ei kannata juosta. [[14]] Siitä huolimatta en tahtonut sivuuttaa mitään saarta ottamatta sitä ensin haltuuni, jos kohtakin yhden saaren haltuunotolla ne tulivat kaikki vallatuiksi. Niinpä laskin täällä maihin ja viivyin tähän päivään saakka, tiistaihin, lokakuun 16:denteen, ja nousin täällä maihin aseistetulla parkassilla saaren länsikärkeen. Astuessani rannalle tapasin enemmän alkuasukkaita kuin San Salvadorilla, aivan ilman vaatteita ja samaa rotua kuin siellä. He sallivat meidän esteettömästi kierrellä saarella ja antoivat meille mitä heiltä halusimme. Mutta kun nousi vireä tuuli lounaisesta, en tahtonut vitkastella, vaan purjehdin laivalleni takaisin. Kun tulin sinne, oli karaveli Niñalle nostettu iso kanootti, jossa oli yksi intialainen San Salvadorilta. Hän paiskasi sen äkkiä mereen ja lähti soutamaan niin nopeasti, ettei ainoakaan laivaveneemme tavoittanut häntä, ja sai meiltä pitkän etumatkan. Yrityksistämme huolimatta hän pääsi rantaan, mutta intialaiset antoivat kanootin takaisin. Yksi miehistä juoksi maihin tavoittamaan pakolaista, ja kaikki intialaiset juoksivat karkuun kuin kanat. Otimme kanootin mukaamme takaisin karavelille.

Pian senjälkeen näimme pienessä kanootissa yksinäisen intialaisen tulevan luoksemme vaihtamaan lankaa. Kun hän ei tahtonut tulla laivaan, hyppäsi joitakuita matruuseja mereen ja otti hänet kiinni. Alukseni peräkastellilta, missä seisoin, saatoin nähdä kaiken; tuotatin hänet luokseni, annoin hänelle punaisen lakin, joitakin vihreitä lasihelminauhoja rannerenkaiksi ja kaksi pientä tiukua korvakellukkeiksi. Sitten päästin hänet taas kanoottiinsa ja lähetin takaisin maihin. Olin utelias näkemään, mitä tapahtuisi intialaisen tullessa maalle, kun olin antanut hänelle lahjat ottamatta häneltä puuvillaansa. Kaikki muut ympäröivät hänet ja saivat häneltä kuulla suureksi ihmeekseen, kuten näytti, että olimme aivan hyviä miehiä, eikä se, joka oli meiltä paennut, ollut tehnyt meille mitään vahinkoa, vaikka olimmekin ottaneet hänet mukaamme. Syy, miksi menettelin hänen kanssaan tällä tavalla, käskemällä vapauttaa hänet ja antamalla hänelle lahjoja, oli se, että sen kautta voittaisin näiden ihmisten kunnioituksen, niin että jos Teidän Korkeutenne joskus tulevat näille saarille, te ette kohtaa täällä epäystävällistä seuraa. Kaikki, mitä hänelle lahjoitin, ei lisäksi ollut monenkaan maravedin arvoista.

Jatkaessani purjehdusta kello oli tällä välin jo tullut kymmenen; etelälounaisella tuulella purjehdin suurimmalle kaikista saarista, ja kaikki intiaanit, jotka olin ottanut mukaan San Salvadorista, ilmaisivat minulle merkein, että täällä oli paljon kultaa ja että asukkaat käyttävät sitä renkaina käsissään, jaloissaan ja kaulassaan sekä kellukkeina nenässä ja korvissa. Tämä saari on hyvin tasainen ja vuoreton, ihan kuten San Salvador ja Santa Maria. Tällä rannalla ei ole kallioita, mutta rannan läheisyydessä veden alla on kaikkialla kareja, niin että maata lähestyessä täytyy pitää silmät hyvin auki eikä saa mennä liian likelle rantaa, vaikka meri onkin hyvin kirkas ja pohjan näkee selvästi.

Kahden kanuunankantomatkan päässä kaikista näistä saarista vesi on niin syvää, ettei pohjaa löydy. Kaikki nämä saaret ovat hyvin viheriöiviä, hedelmällisiä ja niiden ilmasto hyvin leutoa. Täällä voi olla vielä paljonkin sellaista, mistä en tiedä, koska en tahdo seisahtua, vaan käydä mahdollisimman monella saarella löytääkseni kultaa. Ja kun nämä miehet ovat merkeillä antaneet minun ymmärtää, että siellä käytetään kultaisia ranne- ja nilkkarenkaita—ja ihan varmaan se on kultaa, sillä näytin heille kappaleen sitä metallia—niin Vapahtajamme avulla en voi olla löytämättä sitä paikkaa, mistä sitä saadaan.

Ollessani näiden kahden saaren välillä, nimittäin Santa Marian ja sen suuren saaren, jonka aion nimittää Fernandinaksi, tapasimme kanootissa yksinäisen miehen matkalla Santa Mariasta Fernandinaan. Hänellä oli nyrkinkokoinen leipäpala, kalabassillinen vettä, kappale punaista multaa, joka ensin oli hienonnettu ja sitten jälleen puristettu lujaksi, sekä kuivattuja lehtiä, joita he varmaan pitävät hyvin arvokkaina, koska niitä oli tuotu minulle lahjaksi jo San Salvadorilla. Hänellä oli mukanaan myös pieni vasu, jossa oli joitakin lasihelmiä ja muutamia espanjalaisia rahoja, mistä huomasin hänen tulevan San Salvadorilta.

Hän tuli laivani viereen, ja kun hän halusi, otin hänet alukseen ja annoin nostaa hänen kanoottinsakin laivaan ja käskin tallettaa kaikki tavarat, mitä hänellä oli. Annatin hänelle hiukan leipää ja hunajaa sekä vähän viiniä ja otin hänet mukaan Fernandinalle, missä luovutin hänelle takaisin kaiken hänen omaisuutensa, jotta saisimme hyvän maineen, niin että jos Jumala näkisi hyväksi, että Teidän Korkeutenne lähettäisi tänne ketä tahansa, ne, jotka tulevat tähän maahan, otetaan vastaan hyvin ja heille annetaan kaikkea, mitä täällä on.

Tiistaina lokakuun 16. päivänä

Puolenpäivän vaiheilla lähdimme purjehtimaan Santa Maria de la Concepcionin saaresta Fernandinan saareen, joka lännen puolelta näyttää hyvin suurelta. Kuljimme koko päivän ilman tuulta emmekä löytäneet heti sopivaa maihinnousupaikkaa, kun täällä pitää olla hyvin varovainen, ettei menetä ankkuriaan. Olimme senvuoksi koko yön piissä, kunnes päivä valkeni, jolloin tulimme eräälle asutukselle, missä menin maihin.

Täällä tapasin sen intialaisen, jonka olin eilen kohdannut yksinään merellä ja päästänyt pois lahjojen kera. Hän oli kertonut meistä niin paljon hyvää, että laivoillemme tuli kaiken yötä kanootteja, joissa intialaiset toivat meille vettä ja kaikkea, mitä heillä oli. Lahjoitutin jokaiselle jotakin, kuten esimerkiksi nauhoja, joissa oli kymmenen tai kaksitoista lasihelmeä, pieniä messinkitiukuja, jotka Espanjassa maksavat maravedin kappale, sekä joitakin nauhanpätkiä, kaikki selvästikin esineitä, joille he antoivat suuren arvon. Annoin jakaa heille myös sokerisiirappia, joka heidän oli syötävä laivassa. Kello kolmelta lähetin maihin veneeni noutamaan vettä; alkuasukkaat osoittivat meikäläisille kernaasti, mistä he löytäisivät vettä, kantoivat itse täysinäiset nassakat veneeseen ja tekivät kaiken niin hyvin, että se oli meille mieleen. Tämä saari on hyvin iso, ja olen päättänyt kulkea sen läpi, koska, mikäli olen ymmärtänyt, joko tällä saarella tai läheisyydessä on kultakaivos.

Tällä hetkellä, jolloin kirjoitan näitä rivejä, nousee etelätuuli, jonka kanssa voin purjehtia saaren ympäri niin kauan kunnes olen löytänyt Samoet-nimisen paikan, joka on se saari tai kaupunki, missä on kultaa, kuten intialaiset vakuuttivat minulle.

Fernandinan asukkaat ovat samanlaisia kuin muidenkin saarten sekä kieleltään että tavoiltaan, vain sillä erotuksella, että he näyttävät olevan sävyisämpiä, valistuneempia ja sikäli ovelampia, minkä huomasin siitä, että he toivat laivaani puuvillaa ja muita pikku kapineita ja ovat taitavampia kauppamiehiä kuin muut. Tällä saarella näin myös puuvillasta kudottuja kankaita pitsipäähineiden tapaan valmistettuina; asukkaat ovat hyvin iloisia. Naisilla on esiliinana pieni palanen puuvillakangasta, joka tuskin peittää heidän luontonsa (que escasamente les cobija su natura). Tämä saari on hyvin tasainen, vihreä ja hedelmällinen, ja uskon, että asukkaat täällä vuoden ympärinsä voivat kylvää tattaria (panizo) ja korjata satoa kuten paljosta muustakin.

Olen nähnyt täällä paljon puita, jotka ovat ihan toisenlaisia kuin meillä; niissä on erilaisia oksia, vaikka ne kasvavat samassa rungossa. Lehtien muoto on keskenään niin erilainen, että se ihmetyttää. Niinpä jossakin oksassa lehdet ovat kuin ruo'on, toisessa kuin mastiksipuun, ja sillä tavalla yhdessä puussa voi olla viiden- tai kuudenlaisia lehtiä. Puut eivät ole millään lailla oksastettuja, niin että siten voisi selittää ympättyjen varpujen erilaisuuden; ne ovat metsissä, eivätkä asukkaat niitä hoida. [[15]] En ole huomannut, että heillä olisi mitään uskontoa, ja luulen, että heidät olisi helppo kääntää kristityiksi, kun he ymmärtävät helposti.

Kalat ovat muodoltaan niin toisenlaisia kuin meillä, että se hämmästyttää. On joitakuita, jotka kukon tapaan heloittavat maailman koreimmin värein, muita tuhatkirjavia niin kaunisvärisiä, että niitä jokainen ihmeissään ja mielikseen katselee. Papukaijoja ja sisiliskoja lukuunottamatta en ole maalla nähnyt mitään eläimiä. Eräs pojista sanoi minulle nähneensä ison käärmeen. Minä en ole nähnyt lampaita, en vuohia enkä mitään muitakaan eläimiä. Olen tosin ollut täällä vain lyhyen ajan, ainoastaan puoli päivää, mutta jos täällä olisi karjaa, niin varmaan olisin niitä huomannut.

Keskiviikkona lokakuun 17. päivänä

Puolen päivän aikaan amiraali lähti tältä asutukselta purjehtimaan saaren ympäri. Hän halusi lähteä matkaamaan etelään päin, koska intialaisten kertoman mukaan heidän Samoetiksi nimittämänsä saaren, jossa on kultaa, pitäisi olla sielläpäin.»—

»Martin Alonzo Pinzon, karaveli Pintan kapteeni, jonka huostaan olin antanut kolme intialaista, huusi minulle, että miehet neuvoivat häntä purjehtimaan pohjois-luoteiseen suuntaan saaren ympäri. Kun tuuli kääntyi, lähdinkin siihen suuntaan. Kun olin tullut saaren kärjestä kahden penikulman päähän, huomasin sataman tai ehkä paremminkin kaksi, joissa olisi ollut tilaa sadalle alukselle. Ennen satamaan suuntautumista heitin ankkurin ja lähdin kaikilla veneillä tutkimaan niitä. Huomasimme, ettei siinä ollutkaan syvää, ja kun näin joen suun, käskin miehiäni ottamaan vettä; toiset ottivat mukaan tynnyrin, toiset lähtivät asein maihin.

Maalla tapasin kahdeksan tai kymmenen intialaista, jotka näyttivät meille, missä heidän asutuksensa eli kylänsä oli. Täällä kävelin kaksi tuntia näiden puiden alla: ne ovat kauneinta mitä olen koskaan nähnyt. Niiden lehvistö on niin tuore ja täyteläinen kuin Andalusiassa toukokuussa, ja kaikki puut eroavat meikäläisistä niinkuin päivä yöstä; samoin myöskin hedelmät, kukkaset, kivet ja muutkin esineet.

Asukkaat muistuttavat aivan niitä, joita olen nähnyt muilla saarilla; he liikkuvat alastomina ja antavat kaiken, mitä heillä on, rihkamasta. Laivapoikamme vaihtoivat lasinpalasilla heiltä itselleen assegaita. Ne, jotka olivat käyneet hakemassa vettä, kertoivat minulle pistäytyneensä asunnoissa, jotka he olivat sisältäpäin havainneet hyvin lakaistuiksi ja erinomaisen siisteiksi. Heidän vuoteensa ja ne laitokset, joissa he nukkuivat, näyttivät olevan puuvillalankaverkkoa. [[16]] Heidän talonsa ovat rakennetut teltan tapaan, niissä on hyvät ja korkeat savupiiput. Lukuisissa asutuksissa, jotka täällä näin, missään ei ollut enempää kuin kaksitoista tai viisitoista taloa.

Panimme merkille, että naimisissa olevilla naisilla oli pienet esiliinat, tytöillä ei, lukuunottamatta muutamia, jotka saattoivat olla kahdeksantoista täyttäneitä. Täällä oli myös suurempia ja pienempiä koiria. Mieheni kohtasivat intialaisen, jonka nenässä oli castillanin [[17]] kokoinen jonkinlaisella kirjoituksella varustettu kultakappale. Nuhtelin heitä kovasti siitä, etteivät he olleet vaihtaneet sitä kultakappaletta ja antaneet intialaiselle mitä vain hän olisi siitä pyytänyt, jotta olisimme nähneet, minkälainen raha se oli. He vastasivat, etteivät he olleet uskaltaneet hänelle esittää vaihtokauppaa. Otettuani vettä menin laivaani ja jatkoin matkaa luoteiseen suuntaan. Kun kaikki intialaiset sanoivat, että Samoetin saari oli päinvastaisella taholla, käännyimme ja purjehdimme kaiken yötä väliin itään, väliin kaakkoon. Tarkoituksenani oli loitota maasta, kun oli hyvin pimeää.

Satoi virtoina puoliyöstä aamunkoittoon, ja vieläkin taivas on niin pilvessä, että näyttää kuin saisimme lisää sadetta. Olemme palanneet Fernandinan kaakkoiseen kärkeen, jossa aion lähestyä maata ja laskea ankkurin siihen asti kuin tulee päivä, jotta tunnen saaret ja voin valita tieni. Siitä saakka kuin tulin tänne Intiaan, on joka päivä satanut enemmän tai vähemmän. Uskokaa minua, Teidän Ylhäisyytenne, tämä maa on hedelmällisin, leudoin, tasaisin ja paras, mitä maan päällä voi olla.

Torstaina lokakuun 18. päivänä

Jatkoimme purjehdusta Fernandinan saaren ympäri poikkeamatta maihin.

Perjantaina lokakuun 19. päivänä

Päivän koittaessa nostimme ankkurin. Emme olleet purjehtineet vielä kolmeakaan tuntia, kun näimme idässä saaren, jota kohti ohjasimme, ja kaikki kolme laivaamme ankkuroivat täällä aamupuolella pohjoiskärjen edustalle. San Salvadorin intialaiset, joita oli laivallani, sanoivat sitä Samoetiksi, ja minä annoin sille nimen Isabella. [[18]]

Tämän saaren rannat, niin pitkälle kuin voin nähdä, ovat kasvullisuuden peitossa. Siinä on joitakin kohoutumia, joita ei oikeastaan voi sanoa vuoriksi, mutta tasangosta erotessaan ne kuitenkin kaunistavat tienoota. Läntisen niemen kärjelle, johon nyt olen saapunut, annoin nimen Cabo Fermoso (kaunis niemeke), koska se on todella kaunis. En menekään ankkuriin muualle, sillä jo ollessani merellä sen kohdalla näin kuinka kaunis se oli ja kuinka viheriöivä, niinkuin kaikki, mitä näillä ihanilla saarilla osuu eteemme, niin etten osaa päättää, niihin ensinnä menisin maihin, eivätkä silmäni väsy näkemään näin kaunista lehvistöä, joka perin paljon poikkeaa meikäläisestä. Myöskin luulen täällä olevan paljon yrttejä ja puita, joilla Espanjassa olisi arvoa väripuina, lääkitykseen ja mausteeksi, mutta minä en niitä tunne, mitä suuresti pahoittelen. Tullessani tälle niemekkeelle henki meitä vastaan niin miellyttävä ja suloinen tuoksu, että ihanampaa ei missään maailmassa voi olla.

Huomenna menen maihin; asutus lienee syvemmällä sisämaassa, kuten intialaiseni sanovat, ja samoin kuningas, jolla pitäisi olla paljon kultaa. Menen niin kauas, kunnes kohtaan asukkaita; haluan myöskin tavata kuninkaan ja seurustella hänen kanssaan. Intialaiset ovat merkeillä minulle selittäneet, että hän hallitsee kaikkia näitä ympärillä olevia saaria, kulkee vaatteisiin pukeutuneena ja käyttää runsaasti kultaa. En kuitenkaan kiinnitä heidän kuvailemiseensa paljon huomiota, osaksi koska en ymmärrä heidän kieltänsä ja osaksi senvuoksi, että kun heidän maassansa on niin vähän kultaa, se vähä, mitä heidän kuninkaallansa mahdollisesti on, tuntuu heistä paljolta.

Ehkä tämä niemeke onkin vain saari; tarkoituksenani ei ole perehtyä kaikkeen ihan perinpohjin, koska en saisi sitä tehdyksi viidessäkymmenessäkään vuodessa. Sitävastoin haluan löytää niin monta maata kuin suinkin ehdin ja olla jälleen huhtikuussa Teidän Korkeuksienne luona, jos Herra suo. Totena pysyy, että kun löydän sen seudun, missä on runsaasti kultaa ja mausteita, viivyn vain niin kauan, että saan niitä niin paljon kuin suinkin mahdollista; se on kaikki, mitä lähden etsimään.

Lauantaina lokakuun 20. päivänä

Vaikka intialaiset sanoivatkin, että tapaisin kuninkaan tällä saarella (Samoetolla), en voinut jatkaa matkaa matalikkojen takia.—

Sunnuntaina lokakuun 21. päivänä

Kello kymmenen tulin saaren niemekkeelle ja laskin ankkurin. Syötyäni lähdin maihin. Rannalla en tavannut enempää asutusta kuin yhden ainoan talon, jossa ei ollut ketään. Luulen, että asukkaat olivat peloissaan paenneet, koska kaikki tavarat olivat paikallaan. Käskin jättää kaiken kajoamatta ja lähdin molempien kapteenien ja eräiden miesten kanssa katselemaan saarta. Kun jo muut näkemämme olivat hyvin viheriöiviä, kauniita ja hedelmällisiä, niin on tämä vielä enemmän.

Täältä löysin ihmeen isoja metsien ympäröimiä järviä; puut ja yrtit ovat vihreitä kuin Andalusiassa huhtikuussa, ja linnut lauloivat; tuntui ihan mahdottomalta, että ihminen tahtoisi täältä matkustaa pois. Papukaijaparvet pimentävät auringon, ja kaikki linnut ovat niin toisenlaisia kuin meillä, että se on ihme, ja tuhannenlaiset puut, joilla kullakin on omalaatuisensa hedelmät, niin että olen ihan pahoillani, kun en tunne niitä kaikkia, sillä olen varma siitä, että ne ovat sangen arvokkaita. Otan mukaani näytteitä kaikista, yksinpä yrteistäkin.

Kävellessäni erään järven rannalla näin käärmeen. [[19]] Surmasimme sen, ja tuon nahan mukanani Teidän Korkeuksillenne. Se juoksi järveen, me perässä, koska vesi ei ollut syvää, ja tapoimme sen keihäillämme. Se on seitsemän vaaksan mittainen; luulen, että tässä järvessä on vielä paljon samanlaisia. Täällä näin myöskin paljon aaloeta, ja tuotan huomenna laivaan kymmenen sentneriä sitä, koska minulle sanottiin sen olevan hyvin arvokasta. [[20]]

Etsiessämme hyvää juomavettä tulimme asutukselle puolen penikulman päässä maihinnousukohdastamme. Tuskin asukkaat saivat meidät nähdä, kun he jo juoksivat tiehensä, lähtivät taloistaan ja kätkivät tavaransa metsään. En sallinut kenenkään ottaa mitään, vaikka se olisi ollut vain nuppineulan arvoista. Sitten muutamia asukkaita palasi; muuan läheni rohkeasti, minä annoin hänelle joitakin kulkusia ja lasihelmiä, mistä hän ihastui suuresti. Ja kun ystävällisyys lisääntyi sitä mukaa mitä enemmän häneltä pyydettiin, pyysin häntä noutamaan vettä. Heti päästyäni laivalle intialaiset tulivat täysinäisine kalabasseineen rannalle ja luovuttivat ne meille erinomaisen hyvillään. Heille annettiin helminauhoja, ja he lupasivat tulla seuraavana päivänä uudestaan.

Halusin täyttää kaikki tynnyrit vedellä ja lähteä täältä niin pian kuin ilmat sallisivat, purjehtimaan saaren ympäri, kunnes saisin puhutella kuningasta ja katsoa, voisinko saada häneltä kultaa, jota hänellä oli. Sitten ajattelen lähteä purjehtimaan toiselle isolle saarelle, jota minun intialaisteni puheitten nojalla täytyy pitää Cipangona; he itse sanovat sitä nimellä Colba (Kuuba). Siellä kuuluu olevan paljon ja isoja aluksia ja laivoja, ja jossakin sen lähistöllä on toinen iso saari nimeltä Bohio.

Ohitse kulkiessani käyn myöskin välillä olevilla saarilla, ja jos löydän hyvän varaston kultaa ja mausteita, ratkaisen sitten edelleen. Joka tapauksessa olen päättänyt käydä mannermaalla ja Guisayn [[21]] kaupungissa ja antaa Teidän Korkeutenne kirjeen suurkaanille, pyytää häneltä vastausta ja lähteä sen kera paluumatkalle.

Maanantaina lokakuun 22. päivänä

Jäin tänne koko yöksi ja päiväksi odottamaan, että kuningas tai muut tämän saaren arvohenkilöt toisivat minulle kultaa tai muita arvoesineitä. Useita intialaisia tuli luoksemme, aivan muiden saarten asukkaiden kaltaisia, yhtä alastomia, yhtä maalattuja, jotkut valkeiksi, jotkut punaisiksi, jotkut mustahkoiksi ja monella muulla tavalla. He toivat assegaita ja puuvillakeriä ja vaihtoivat niitä lasinpaloihin ja rikkinäisistä kupeista jääneihin posliininsiruihin. Joillakuilla oli nenässään kultapala, jonka he mielellään luovuttivat saadessaan rihkamaa; mutta se on kuitenkin niin vähäistä, ettei se merkitse mitään. Vähäisinkin, mitä annan heille, panee heidät ihmettelemään; he luulevat meidän olevan taivaasta tulleita.

Tiistaina lokakuun 23. päivänä

Aion tänään lähteä purjehtimaan Kuuban saarelle, joka varmastikin on Cipango. En viivyttele täällä purjehtimassa tämän saaren ympäri enkä aio, kuten ensin ajattelin, etsiä asutusta enkä tavata kuningasta tai valtiaita tai tuhlata täällä enää aikaani, koska näen, ettei täällä ole kultakaivoksia.—Kasveista ja kukista emme tunne ainoatakaan paitsi aaloeta, jota olen täällä paljon ottanut laivaani Teidän Korkeuksianne varten.—Eilen satoi paljon. Yöt ovat niin lämpimiä kuin Espanjassa toukokuussa.

Keskiviikkona lokakuun 24. päivänä

Tänä yönä puolenyön aikaan annoin nostaa ankkurit lähteäkseni Kuuban saarelle, jossa intialaisteni kertoman mukaan harjoitetaan laajaa kauppaa ja jossa on paljon kultaa, mausteita, laivoja ja merenkulkijoita. Heidän tekemistään merkeistä käsitän, sillä en ymmärrä heidän kieltänsä, että se on Cipangon saari, josta kerrotaan ihmeasioita, ja niillä pallo- ja maailmankartoilla, joita olen nähnyt, se sijaitsee näillä tienoin.—Iltapäivään saakka meillä oli vähän tuulta; nyt nousi hyvin mieluisa (muy amoroso) ja pullisti laivani kaikki purjeet: isonpurjeen, molemmat reivipurjeet (bonetas), raimipurjeen (trinquete), halkaisijan (cebadera), helmiäispurjeen (mezana) ja mesaanin (vela de gavia). Sillä tavalla purjehdin länsilounaiseen suuntaan aina yöhön saakka, jolloin olin Fernandina-saaren Cabo Verden kohdalla. Kun tuuli kiihtyi enkä tiennyt, kuinka kaukana Kuuban saaresta vielä oltiin, ja maihinnousu täällä on vaarallista, annoin koota kaikki purjeet paitsi raimin. Aika ajoin tuuli puhalteli navakasti ja ajoi minua pitkät matkat en tiedä mihin. Tuli ihan pimeätä ja satoi. Annoin koota raimipurjeenkin, emmekä tämän yön aikana edenneet enempää kuin kaksi meripenikulmaa.—

Kolmen päivän ajan (lokakuun 25., 26. ja 27. päivät) amiraali liikuskeli Fernandinan ja Kuuban välillä, vasta lokakuun 28. päivänä hän tuli viimeksimainitun saaren itärannikon läheisyyteen, missä hän käytti satamanaan erään suuren joen suuta. Hän matkasi veneellä virtaa ylös tunkeutuakseen syvemmälle maahan, jonka rikkaus ja kauneus häntä hyvin ihastuttivat, kuten näemme hänen päiväkirjastaan.

Lokakuun 28. päivänä

»Pitkin joen rantoja oli komeita puita, aivan erilaisia kuin meikäläiset, täynnä kukkia ja hedelmiä; niiden oksilla lauloivat pikkulinnut ja varpuset varsin hauskasti. Palmuja täällä on paljon, aivan toisenlaisia kuin Espanjassa ja Guineassa, ja asukkaat käyttävät niiden lehtiä talojensa katteeksi.» Amiraali astui maihin ja löysi kaksi majaa, ilmeisesti kalastajain asuntoja. Hänen lähestyessään asukkaat pakenivat. Toisesta majasta hän löysi koiran, joka ei haukkunut, kuten eivät tehneet muutkaan tässä maassa. Molemmissa majoissa oli palmunkuiduista kudottuja verkkoja, isompia ja pienempiä luisia ongenkoukkuja, muita kalastusesineitä ja eri paikoissa nuotioita. Hän käski kaiken antaa olla koskematta ja palasi veneeseensä jatkaakseen matkaa jokea ylöspäin.

Tämä saari tuntui hänestä kauniimmalta kuin kaikki mitä hän tähän saakka oli nähnyt, ja hänen kuultiin sanovan: »Hän ei pystyisi voittamaan kiusausta tulla tänne takaisin.»

Intialaiset ilmaisivat, että he tarvitsivat kaksikymmentä päivää soutaakseen kanooteilla tämän saaren ympäri; he vakuuttivat myöskin, että täällä oli kultakaivoksia ja helmiä. Amiraali löysi simpukoita, joita hän piti helmisimpukkoina. Hän oli sitä mieltä, että suurkaanin alukset tulivat tänne helmenkalastukseen ja että mannermaa oli vain kymmenen päivämatkan päässä. Tälle joelle ja tälle satamalle hän antoi nimen San Salvador, valtasi saaren ja antoi sille nimen Juana, infantti don Juanin mukaan. [[22]]

Maanantaina lokakuun 29. päivänä

Amiraali nosti ankkurin ja purjehti länteen päin päästäkseen siihen kaupunkiin, missä intialaisten puheiden mukaan kuningas asui.—Erään isohkon joen suussa, jolle hän antoi nimen Rio des Mares (nykyään satama Las Nuevitas del Principe), hän lähetti kaksi venettä rannassa olevalle asutukselle ja antoi mukaan yhden intialaisen, koska näitä jo saattoi vähän ymmärtää ja koska he ilmaisivat olevansa iloisia saadessaan elää kristittyjen seurassa. Tullessamme miehet, naiset ja lapset pakenivat.

Amiraali astui itse maihin ja huomasi, että asumukset oli rakennettu paremmin kuin muilla saarilla. Talot ovat paviljonkimaisia, hyvin isoja ja muistuttavat leiritelttoja, mutta suoria katusuuntia ei ole. Päinvastoin ne ovat hajallaan siellä täällä, mutta sisältä ne ovat hyvin puhtaita ja hyvin kalustettuja. Niissä on kattona palmunlehtiä. Sisältä löysimme paljon nais-kuvapatsaita ja naamiomaisia päitä, oikein hyvin tehtyjä. En tiedä, käytettiinkö sellaisia vain koristuksina vaiko jumalanpalvelukseen. Amiraali luuli erään löytämänsä kallon tuntevansa lehmänpääksi ja päätteli siitä, että sisämaassa olisi nautakarjoja. [[23]] Lintujen laulua ja sirkkojen siritystä kuultiin koko yön, mitä kaikki ihmettelivät. Ilma oli leuto ja tuoksuva, vuoret täällä lievensivät kuumuutta.

Tiistaina lokakuun 30. päivänä

Amiraali lähti Mares-joelta ja saapui niemekkeelle, jonka hän nimitti Palmuniemeksi (Cabo de Palmas). Pintalla olevat intialaiset sanoivat, että tämän niemen takana oli virta, josta oli vielä neljän päivän matka Kuuban kaupunkiin. Pintan kapteeni Alonzo Pinzon uskoi intialaisten puheista päässeensä käsitykseen, etteivät he olleetkaan saarella, vaan laajahkolla manterella, joka kävi sotaa suurkaanin kanssa. Amiraali uskoi tähän luuloon, päätti etsiä sen joen ja lähettää kuninkaalle lahjoja ja Espanjan hallitsijan kirjeen. Sanansaattajaksi valittiin eräs laivuri, joka oli ollut samanlaisessa tehtävässä Guineassa, ja hänelle annettiin mukaan joitakin intialaisia. Täällä oltiin 21. asteella pohjoista leveyttä. Amiraali toisti, että hän ponnistaisi kaikkensa päästäkseen suurkaanin luokse, joka asui tässä maassa Cathayn kaupungissa [[24]] ja oli hyvin mahtava kuten hänelle oli vielä vakuutettu ennen lähtöään Espanjasta.

Keskiviikkona lokakuun 31. päivänä

Epäsuotuisa tuuli pakotti palaamaan Rio de Maresiin.

Torstaina marraskuun 1. päivänä

Amiraali lähetti veneen maihin; kun asukkaat pakenivat, päästi hän maalle erään intialaisistaan, joka huuteli pakeneville, ettei näiden tarvitsisi pelätä mitään; vieraat olivat hyviä miehiä, eivät tehneet kenellekään mitään pahaa, eivät olleet suurkaanin alamaisia ja antoivat lahjoja kaikkialla. Saarelaiset ottivat intialaisen vastaan, kyselivät häneltä tarkoin ja saivatkin sen verran luottamusta, että pian he tulivat laivoille seitsemällätoista kanootilla vaihtamaan puuvillaa ja muuta pientä.

Amiraali kielsi ostamasta heiltä mitään, jotta he huomaisivat, ettei hän halunnut mitään muuta kuin kultaa, joka heidän kielellään oli nukai. Kaiken päivää kulki laivoilla paljon intialaisia; amiraali ei nähnyt yhtään kultaa, mutta yhden nenässä oli pala muokattua hopeaa. Asukkaat antoivat merkeillä tietoja, että kolmen päivän päästä tulisi sisämaasta laivoilla useita kauppiaita ostamasta kristityiltä kaikenlaista. Heidän välityksellään hän saisi viestin kuninkaalta, joka asui vain neljän päivänmatkan päässä. »Nämä intialaiset»—sanotaan amiraalin päiväkirjassa—»ovat tavoiltaan ja käytökseltään samanlaisia kuin muutkin; jumalanpalvelusta ja rukousta en ole kenelläkään huomannut. He sanovat Salve ja Ave Maria taivasta kohti kohotetuin käsin, kuten heille on opetettu, ja tekevät myös ristinmerkin. Kaikki nämä intialaiset puhuvat samaa kieltä ja ovat keskenään ystäviä. Kaikkien näiden saarten asukkaat ovat sodassa suurkaania vastaan, jota he nimittävät Cavilaksi ja hänen maatansa Bafaniksi. On varmaa, että olen täällä mannermaalla enkä kauempana kuin sadan leguan päässä Zaiton ja Quinsayn kaupungeista.» [[25]]

Perjantaina marraskuun 2. päivänä

Amiraali päätti tänään päästää kaksi espanjalaista maihin; toinen heistä oli Rodrigo de Jerez, toinen Luis de Torres, juutalainen, joka osasi hepreaa, kaldeaa ja arabiaakin. Hän antoi kahden intialaisen mennä heidän mukaansa, antoi heille lasihelmiä vaihdettaviksi elintarvikkeisiin sekä maustenäytteitä, joiden kaltaisia heidän olisi tiedusteltava, ja määräsi heidän matkansa pisimmäksi ajaksi kuusi päivää. Heidän oli etsittävä tämän maan kuningas ja jätettävä hänelle Kastilian kuninkaan ja kuningattaren kirje ja lahjat, tutustuttava hänen valtakuntansa laajuuteen ja valtansa suuruuteen, solmittava ystävyys hänen kanssansa ja palveltava häntä kaikin tavoin, mitä hän heiltä vaatisi.—

Amiraali laski, että tämän saaren etäisyys Ferron saaresta oli 1142 meripenikulmaa (todellisuudessa se oli 1105 mpk.) ja vakuutti vielä kerran, että olimme täällä mannermaalla emmekä saarella.

Lauantaina marraskuun 3. päivänä

Amiraali nousi eräälle ylänteelle tarkastellakseen maata; mutta tiheät metsät eivät suoneet minkäänlaista näköalaa. Hän ihaili kaunista vihreyttä ja lintujen laulua.

Sunnuntaina marraskuun 4. päivänä

Saatuaan tiedon, että läheisyydessä oli kanelipuumetsiä, amiraali lähti sinne, mutta niitä ei ollut. Hän näytti intialaisille kanelia ja pippuria, ja nämä selittivät merkein, että sellaisia kasvoi paljon lounaassa päin. Hän näytti heille myöskin kultaa ja helmiä, ja useimmat ukot vakuuttivat, että löytäisin niitä paljon Bohiosta, jossa asukkaat pitivät niitä kaulassa, käsivarsissa, jaloissa ja korvissa. Siellä oli yksisilmäisiä ihmisiä ja koirankuonolaisia, ihmissyöjiä, jotka leikkasivat vangeilta pään ja sukuosat ja joivat heidän verensä.—Amiraali päätti palata laivalle odottamaan niiden kahden miehen palaamista. »Tämä maa», kirjoittaa amiraali, »on erinomaisen viljavaa, täällä kasvaa mamesia, [[26]] eräänlaisia juurikkaita, jotka maistuvat melkein kastanjalta ja joita asukkaat viljelevät erittäin huolellisesti. Täällä on myöskin monenlaisia papuja ja puuvillaa, jota ei kylvetä, vaan kasvaa metsissä isoissa puissa ja melkein ympäri vuoden, sillä olen nähnyt samassa puussa avonaisia koteloita, toisia, jotka olivat aukeamaisillaan, ja kukkiakin.»

Maanantaina marraskuun 5. päivänä

Niñan ylipursimies pyysi amiraalilta palkkiota mastiksihartsin löytämisestä, mutta oli hukannut siitä näytteet. Amiraali antoi Rodrigo Sanchezin ja ylipursimiehen tehtäväksi etsiä mastiksipuut. He toivat vähän sitä hartsia, ja amiraali pani sen talteen antaakseen sen kuninkaalle ja kuningattarelle. Hän otti mukaan myöskin sen puun oksia ja sanoi, että se oli todellakin mastiksia, mutta sen pihka on kerättävä oikeana vuodenaikana, silloin täältä voisi saada tuhat sentneriä vuodessa.—Eräs intialainen sanoi, että se pihka on hyvää vatsankipuihin. Amiraali oli sitä mieltä, että Rio de Maresin satama sijaitsi otollisesti, jotta siihen voisi rakentaa linnoituksen, ja lisäsi: »Säätäköön Herra, jonka kädessä ovat kaikki voitot, kaikesta niinkuin hyväksi näkee.»—

Tiistaina marraskuun 6. päivänä

Eilisenä yönä molemmat sisämaahan lähetetyt miehet palasivat. Kuljettuaan kaksitoista penikulmaa he olivat kohdanneet asutuksen, jossa oli viisikymmentä taloa ja ehkä tuhatkunta asukasta, kun kussakin talossa asui useita yhdessä. Asukkaat ottivat heikäläisen tavan mukaan heidät vastaan suurin juhlallisuuksin, miehiä ja naisia tuli heitä katsomaan, ja heidät vietiin parhaisiin asuntoihin. Intialaiset suutelivat heidän käsiään ja jalkojaan, ihmettelivät rajattomasti ja luulivat heidän olevan taivaasta tulleita. Sitten miehet nostivat heidät olkapäilleen, kantoivat heidät arvokkaimpaan taloon ja asettivat istuimelle, kun kaikki muut istuivat maassa. Myöhemmin miehet menivät ulos, naiset tulivat sisään, suutelivat myöskin heidän käsiään ja jalkojaan ja tunnustelivat heitä, olivatko he samoinkuin he itsekin lihaa ja luuta.

Kanelista ja pippurista, joista heillä oli mallit mukanaan, he eivät saaneet heiltä mitään täsmällisiä tietoja. Pois lähtiessä kaikki tahtoivat tulla mukaan katsomaan, kuinka he palaisivat taivaaseen. Muuan päällikkö (principal del pueblo) tuli heidän kanssansa, mukanaan poikansa ja palvelijansa. Amiraali seurusteli heidän kanssansa, ja hänen teki mielensä tuoda päällikkö poikineen kuninkaalle ja kuningattarelle; mutta mies oivalsi ajoissa lähteä pois, ja amiraali antoi hänen mennä.

Kaksi espanjalaista kohtasi monia kotiinpalaavia intialaisia, sekä miehiä että naisia. Miehillä oli kädessään palavia hiiliä ja joitakin yrttejä vetääkseen niistä sisäänsä haikua (para tomar sus sahumerios). Juuri noita kuivattuja lehtiä oli kääritty samanlaiseen kuivaan lehteen, ja siten oli saatu sellainen paperitötterön näköinen, jonkalaisia lapsille tavallisesti annetaan helluntaiksi. He sytyttävät sen toisen pään ja imevät toisesta päästä ja vetävät savun henkeensä. Sillä tavoin he huumaavat itsensä, tulevat samalla kertaa vähän humalaan eivätkä tunne väsymystä. Niille lieriöille he ovat antaneet nimen tabacos.

Espanjalaiset olivat eräästä talosta löytäneet puuvillavaraston, jossa oli yli kymmenentuhatta naulaa puuvillaa. Vähäisestä maksusta asukkaat antoivat niin paljon kuin tahdottiin; pienestä nauhanpalasta kokonaisen korillisen.

»Tämä on», kirjoittaa amiraali, »kansa, joka ei tunne vihaa, ei sodanhalua, miehet ja naiset kulkevat tälläkin saarella alastomina kuten Jumala on heidät luonut; vain naisilla on pieni esiliina, he ovat kasvoiltaan kauniita, eikä heidän ihonvärinsä ole kovin musta, vaan melkein kuin Kanarian saarten asukkaiden. Olen vakuuttunut siitä, Teidän Korkeutenne, että kunhan vain hurskaat ja uskovaiset miehet ensin oppivat heidän kielensä, kaikki kääntyvät kristinuskoon. Ja niin toivon Herraltamme, että Teidän Korkeutenne innokkaasti pitävät huolta näiden suurten kansojen johdattamisesta kirkkoon ja uskoon, samoin kuin olette kukistaneet ne, jotka eivät tahtoneet tunnustaa Isää, Poikaa ja Pyhää Henkeä. Vallitkoon, sitten kun Teidän Korkeuksienne päivät päättyvät, sillä kaikkihan me olemme kuolevaisia, syvä rauhallisuus kaikissa kuningaskunnissanne, kun ne on saatu puhdistetuiksi kerettiläisyydestä ja uskottomuudesta, ja suokoon ikuinen Isä teille suopean vastaanoton, jonka lisäksi rukoilen, että Hän teille soisi pitkän iän, kuningaskuntienne ja valtioittenne runsaan laajentumisen sekä lisäksi antaisi myös halua ja intoa levittää pyhää kristillistä uskoa, kuten tähänkin asti olette tehneet. Amen.

Tänään olen jälleen laskenut laivani vesille sitten kun olin tilkityttänyt sen, ja torstaina, jos Jumala tahtoo, aion purjehtia lounaaseen päin, etsimään kultaa ja mausteita ja löytämään maita.»—

Epäsuotuisten tuulten takia lähtö lykkääntyi 12:nteen päivään.

Maanantaina marraskuun 12. päivänä

Amiraali jätti tänään sataman ja Rio de Maresin lähteäkseen saarelle, jolle intialaiset ovat antaneet nimen Babeque. Siellä—heidän kertomansa mukaan—asukkaat öisin soihtujen valossa etsivät rannalta kultaa ja vasaroitsevat sen tangoiksi. Edellispäivänä amiraali oli jälleen ottanut laivaansa joitakin alkuasukkaita aikoen viedä heidät Espanjaan käyttääkseen heitä sitten myöhemmin tulkkeina.

»Kun nämä ihmiset, niinkuin näen ja tiedän, eivät tunne mitään jumalanpalvontaa eivätkä ole myöskään epäjumalanpalvelijoita, vaan hyvin lauhkeita, hyvin rehellisiä, eivät tapa toisiaan eivätkä riistä toisiltaan vapautta, eivät käytä aseita ja ovat niin pelokkaita, että sadat pakenevat yhtä ainoata meikäläistä jopa silloinkin kun leikimme heidän kanssaan; kun he lisäksi ovat hyvin herkkäuskoisia, uskovat taivaalliseen Jumalaan ja että me olemme tulleet alas taivaasta, oppivat helposti ne rukoukset, mitä heille opetamme, ja tekevät ristinmerkinkin perässämme, niin päättänevät Teidän Korkeutenne tehdä heistä kristittyjä, ja uskon, että kun vain ryhdytään toimeen, voitaisiin lyhyessä ajassa kääntää monia kansoja pyhään uskoomme ja Teidän Korkeutenne saisivat hankituksi suuria valtakuntia ja rikkauksia, samoin kaikki espanjalaiset alamaisennekin, sillä epäilemätöntä on, että näissä maissa on mitä suurimmat määrät kultaa, eikä ole perätöntä, mitä seurassani olevat intialaiset sanovat: näillä saarilla on seutuja, joissa kaivetaan kultaa, mitä asukkaat kantavat kaulassaan, korvissaan, ranteissaan ja nilkoissaan ja muovaavat raskaiksi soljiksi. Sitäpaitsi on vielä jalokiviä ja kalliita helmiä ja paljon mausteita. Rio de Maresissa on paljon mastiksia ja voitaisiin helposti kasvattaa enemmänkin, koska nämä puut istutettaessa juurtuvat pian; niillä on samanlaiset lehdet ja hedelmät kuin mastiksipuulla, mutta ne ovat vain suurempia kuin ne, joista Plinius puhuu ja joita näin Kioksella. Annoin tehdä uurtoja useihin puihin nähdäkseni, tihkuisiko niistä hartsia. Mutta kun täällä ollessani yhtä mittaa on satanut, sain kokoon vain vähän, ja tuon sen Teidän Korkeuksillenne. Todennäköisesti ei ole ollut oikea aika viiltää puita, mikä on tehtävä, sikäli kuin tiedän, silloin kun talvi on lopussa ja ne alkavat kasvaa.

Näistä maista saadaan myös paljon puuvillaa ja voidaan se, kuten uskon, täällä myöskin hyvin edullisesti myydä; ainakin suurkaanin pääkaupungeissa, jotka epäilemättä löydämme, samoinkuin muiden suurten hallitsijain kaupungeissa, jotka pitävät onnenaan saada palvella Teidän Korkeuksianne. Näihin maihin voisi tuoda vaihdettaviksi tavaroita Espanjasta ja itämailta (sillä nämä maat ovat meistä lännessäpäin). Täällä on myös paljon aaloeta, mutta siitä ei ole mitään voittoa.

Eilen tuli laivalleni kanootti, jossa oli kuusi nuorta intialaista; heistä pidin laivallani viisi, jotka tuon mukanani. Lähetin miehiä erääseen länsirannalla olevaan asuntoon, josta tuotiin seitsemän naista, isoja ja pieniä, sekä kolme lasta. Teen tämän toivoen, että intialaiseni viihtyvät Espanjassa paremmin, kun heillä on mukanaan oman maansa naisia, kuin jos heillä ei olisi mitään. Sillä usein on sattunut, että miehet, joita on tuotu Guineasta Portugaliin oppimaan portugalia, kun heistä odotettiin hyötyä hyvän kohtelun ja runsaiden lahjojen vastineeksi, karkasivat heti tuntiessaan koskettavansa kotoisen maansa kamaraa, eikä heitä sen koommin nähty. Nämä intialaiset eivät menettele siten; sillä kun heillä on vaimot mukanaan, he tekevät kaiken, mitä heidän tehtäväksensä annetaan. Nämä naiset samalla opettavat meidän naisillemme heidän kielensä; se on kaikilla näillä saarilla sama, jota jokainen ymmärtää liikkuessaan kanooteillaan kaikilla saarilla. [[27]] Täällä ei ole kuin Guineassa, missä on satoja kieliä eikä toinen ymmärrä toista.

Tänä yönä tuli erään intialaisnaisen mies, joka samalla on näiden kolmen lapsen isä, laivalle ja pyysi minua sallimaan, että hän seuraisi mukana. Suostuin siihen, ja nyt kaikki ovat tyytyväisiä; mies on noin viidenviidettä vuoden ikäinen.»

Tiistaina marraskuun 13. päivänä

Amiraali purjehti pitkin Kuuban rannikkoa.—Kun hänellä oli halu mennä niille saarille, joita intialaiset sanovat Babequeksi ja jotka ovat täältä itäänpäin ja missä pitäisi olla paljon kultaa, purjehdittiin siihen suuntaan.

Keskiviikkona marraskuun 14. päivänä

Intialaiset olivat sanoneet amiraalille, että heidän saareltaan (Kuubalta) Babequen saarille oli kolmen päivän matka. Se on laskettava heidän kanoottiensa päivän matkoiksi: he soutavat päivässä seitsemän meripenikulmaa. Tänäänkin amiraali pysytteli Kuuban rannikon likellä, mutta purjehti kuitenkin kuusikymmentäneljä meripenikulmaa luoteista rantaa pitkin, jolloin hän tuli avaraan satamaan.

»Täältä», kertoo Kolumbus, »näin niin paljon saaria, etten pystynyt niitä laskemaan; niillä oli melkoisesti kukkuloita, ja ne olivat palmulehtojen peitossa. Olin hyvin ihmeissäni nähdessäni niin paljon kauniita saaria, ja voin vakuuttaa Teidän Korkeuksillenne, että ne vuoret, joita toissapäivästä lähtien olen nähnyt, ovat korkeimpia ja kauneimpia, mitä maailmassa on, ja lisäksi niin kirkkaan taivaan alla, missä niiden huippuja ei peitä sumu eikä lumi. Näiden vuorten juurella meri on hyvin syvää, ja luulen, että nämä ovat ne lukemattomat saaret, jotka maailman kartassa on merkitty itämaiden loppuun. Noilla saarilla, niin luulen, on suuria rikkauksia, jalokiviä ja mausteita. Pyydän Teidän Korkeuksiltanne anteeksi näin ylistellessäni näitä saaria, mutta en vielä ole sanonut sadatta osaakaan siitä kuin on. Eräät vuoret kohoavat taivaaseen asti ja päättyvät timanttimaiseen kärkeen; toiset ovat määrätyllä korkeudella muodostuneet pöytämäisiksi. Meri on joka taholla hyvin syvää ja karitonta.»

Torstaina marraskuun 15. päivänä

Näiden eri saarien rantoja tutkittiin, ja kaikkialla tavattiin mitä parhain ankkuripohja.

Perjantaina marraskuun 16. päivänä

Mennessään tänään veneellä maihin amiraali huomasi rannalla kaksi isoa veistettyä tukkia, toinen toista pitempi ja niin oikein ristin muotoon saumattuina, ettei kukaan puuseppä pystyisi säällisempää liitosta tekemään. Kun amiraali oli suorittanut hartaudenharjoituksensa sen ääressä, hän käski valmistaa samanlaisista puista vielä isomman ristin. Hän löysi tältä rannalta ruo'on, jota ei nähnyt täällä kasvavan, minkä takia hän päätteli sen tulleen tänne virran tuomana.

Palatessaan laivalle hän tapasi intialaiset pyydystämässä isoja merisimpukoita, joita täällä on paljon; hän antoi heidän sukeltaa mereen etsimään helmisimpukoita. He löysivätkin todella semmoisia simpukoita mutta helmettömiä, kaiketi siksi, että se aika, jona helmet asettuvat, osuu touko- ja kesäkuulle. Merimiehet tappoivat maalla eläimen, jota he arvelivat mäyräksi. Verkolla he pyydystivät vedestä kalan, joka oli muodoltaan kuin sika ja aivan kovan kuoren ympäröimä, vain pyrstö ja silmät olivat pehmeät. Amiraali suolautti kalan tuodakseen sen mukanaan Espanjaan.

Lauantaina marraskuun 17. päivänä

Amiraali astui veneeseen ja kävi useilla pienemmillä saarilla. Hän kulki ylöspäin erästä jokea, jossa oli hyvin puhdasta ja viileää suolatonta vettä. Sen varrella oli kaunis niitty, ja rantaa reunustivat ennen näkemättömän korkeat palmut. Amiraali löysi isoja intialaisia pähkinöitä, suuria rottia ja tavattoman kookkaita rapuja. Hän näki paljon lintuja ja tunsi myskin hajua. Niistä kuudesta nuorukaisesta, jotka otettiin mukaan Rio de Maresista, kahden onnistui karata Niñalta.

Sunnuntaina marraskuun 18. päivänä

Amiraali antoi tänään pystyttää sen ison ristin, jonka hän oli valmistuttanut, avoimelle kummulle erään sataman suulle; satamalle hän antoi nimen Puerto del Principe. Koska tänään oli sunnuntai, hän ei jatkanut matkaa.

Maanantaina marraskuun 19. ja tiistaina marraskuun 20. päivänä

Laivasto nosti purjeet lähteäkseen Babequen saarille. Vastatuuleet pakottivat laivat palaamaan Prinssinsatamaan.

Keskiviikkona marraskuun 21. päivänä

—Tämän seudun suuresta kuumuudesta amiraali päätteli, että täällä täytyy olla paljon kultaa.—Martin Alonzo Pinzon, karaveli Pintan kapteeni, erosi tänään molemmista muista laivoista tottelemattomana ja vasten amiraalin tahtoa. Hän teki sen ahneudesta, kun muuan intialainen oli luvannut näyttää hänelle paljon kultaa. Hän lähti purjehtimaan toisia odottamatta, vaikka myrsky ei ollut siihen pakottamassa, vaan koska häntä itseään halutti. Amiraali sanoi tällöin: »Se mies on tehnyt ja sanonut minulle paljon muutakin.»

Torstaina marraskuun 22. päivänä

Martin Alonzo Pinzon purjehti itään päin päästäkseen Babequen saarille, jossa pitäisi olla kultaa. Hän purjehti amiraalin näkyvissä, ollen neljän penikulman päässä. Amiraali antoi lyhtyjen palaa kaiken yötä, kun hänestä tuntui, että Pinzon olisi voinut purjehtia hänen päälleen, mikä olisi voinut tapahtua sangen helposti, kun yö oli hyvin kirkas ja tuuli suotuisa.

Perjantaina marraskuun 23. päivänä

Amiraali ohjasi etelään maata kohti, mutta virta ajoi häntä takaisinpäin. Intialaiset sanoivat heidän edessään olevaa maata Bohioksi. He sanoivat sitä hyvin isoksi ja kertoivat, että sen asukkailla oli vain yksi silmä keskellä otsaa, he sanoivat heitä ihmissyöjiksi ja näyttivät pelkäävän heitä kovasti. Heti kun he huomasivat amiraalin purjehtivan siihen suuntaan, he eivät pelosta uskaltaneet puhua mitään, sillä he olivat kertoneet heidän olevan ihmissyöjiä ja asestettuja.

Sunnuntaina marraskuun 25. päivänä

Amiraali astui veneeseen ja soudatti erään pikkusaaren joen suuhun. Laivamiehet huudahtivat, että he näkivät pinjoja, ja se ilmeni todeksi. Amiraali piti tätä löytöä hyvin arvokkaana, sillä nyt häneltä ei enää voinut puuttua laivanrakennuspuuta, jopa hän aikoi perustaa sahan.

Päiväkirjaansa hän merkitsee, että hän joka päivä huomaa jotakin yhä kauniimpaa. »Kun nämä ihmeelliset asiat—kirjoittaa hän—herättävät suurta ihmetystä niissä, jotka näkevät niitä, niin vaikuttavat ne varmaankin paljon enemmän niihin, jotka kuulevat kuvauksia niistä; mutta kukaan ei saata sitä uskoa, kun ei ole itse nähnyt.»

Maanantaina marraskuun 26. päivänä

Päivän koitteeessa nostettiin ankkurit Santa Catelinan satamassa, joka sijaitsee Isla Ilanaksi (tasaiseksi saareksi) nimitetyllä saarella.—Amiraali purjehti lounaiseen suuntaan ja arveli vihdoinkin olevansa vastapäätä Bohion saarta. Hän huomauttaa: kaikki saarelaiset, joita tähän päivään asti oli tullut tuntemaan, pelkäsivät tavattomasti canibalaisia, jotka asuvat Bohiolla. »Näitä canibalaisia», lisää hän tähän, »pelätään ihmissyöjinä, ja laivassamme olevat intialaiset, nähdessään meidän suuntaavan suoraan kohti Bohiota, eivät pystyneet sanomaan enää sanaakaan pelosta, että heidät syötäisiin, eikä mikään saanut heitä luopumaan siitä pelosta. He kertoivat jo aikaisemmin minulle, että näillä canibalaisilla oli vain yksi silmä ja koiran kuono. Sitä arvelen kuitenkin valheeksi ja luulen, että nämä canibalaiset ovat suurkaanin alamaisia, jotka käyvät sotia näitä saarelaisia vastaan ja vievät heitä vankeuteen.»

Tiistaina marraskuun 27. päivänä

Purjehdittuaan pitkän aikaa edes takaisin tällä rannikolla amiraali laski hyväsijaintiseen satamaan (Baracoa). Lavealla tasangolla havaittiin useita tulia, lukuisia asumuksia ja oivallisesti viljeltyjä tiluksia. Amiraali päätti senvuoksi mennä täällä maihin ja jollakin lailla päästä asukkaiden kanssa ymmärrykseen. Hän astui veneeseen ja meni joen suuhun, joka oli erinomaisen syvä.

»Jälleen minua ihastutti», kirjoittaa hän, »ilmaston raikkaus, joen rannalla olevien pinjojen ja palmujen kauneus; virran laineiden kristallinkirkkaus ja lintujen laulu tekivät tämän paikan erinomaisen kauniiksi. Tuhannet kielet voivat yhtä vähän kuin minunkaan käteni saattaa kuninkaalle ja kuningattarelle kuvailla tätä kaikkea, sillä täällä luulee olevansa lumouksen ja taikuuden keskellä. Näkisivätpä hyvin monet muutkin sivistyneet ja arvokkaat miehet nämä ihmeet! He eivät tulisi niistä vähemmän liikuttuneiksi kuin minä. Kuinka suuri se etu on, mitä tästä kaikesta voidaan saada, siitä en kirjoita mitään. Varmaa on, armollisimmat valtiaat, että missä tällaisia maita on, siellä täytyy myös olla hyvin hyödyllisiä tavaroita; mutta minä en viivy kauan missään satamassa, koska haluan nähdä niin paljon maita kuin vain on mahdollista, esittääkseni niistä kertomuksen Teidän Korkeuksillenne.

Mutta minä en ymmärrä näiden ihmisten kieltä, eivätkä he ymmärrä minun enempää kuin kenenkään miehenikään puhetta. Hyvin usein saan heidän puheistaan aivan vastakkaisen käsityksen kuin ne intialaiset, jotka ovat mukanamme, tarkoittavat; myöskään heitä en usko, koska he usein ovat yrittäneet meiltä karata. Mikäli Herramme suo, tahdon nähdä niin monta maata kuin mahdollista sekä vähitellen opetella ymmärtämään täkäläistä kieltä ja opetuttaa sitä seurueeni miehille, sillä olen huomannut sen olevan kaikkialla samaa.—Teidän Korkeutenne perustanevat tänne kaupunkeja ja linnoituksia, ja silloin tämä maa saadaan pian kokonaan käännytetyksi. Vakuutan Teidän Korkeuksillenne, ettei missään auringon alla voi olla maita, joiden hedelmällisyys ja ilmasto olisivat siunatumpia ja vesi terveellisempää, koska tässä ei, kuten Guinean vesissä, ole lainkaan ruttotautia. Sillä, kiitos siitä olkoon Herrallemme, tähän päivään asti ainoakaan miehistäni ei ole sairastanut edes päänsärkyä, ainoakaan ei ole sairauden vuoksi maannut vuoteessa lukuunottamatta yhtä miestä, joka koko ikänsä on sairastanut kivitautia ja joka parani oltuamme täällä kaksi päivää.

Lähettäkööt Teidän Korkeutenne, jos Herra suo, tänne oppineita miehiä; he huomaavat kaiken todeksi. Ja kun olen ennemmin puhunut kaupungin ja linnoituksen perustamisesta de las Nuevitaksen satamaan, niin on varmaa, että kaikki, mitä olen sanonut, on totta; joskaan ei mitenkään voida verrata tätä maata ja merta rakkaisiin naisiimme. Mutta tässä maassa täytyy olla suuria asutuksia, lukematon kansa ja suurta voittoa antavia tavaroita, ja tämä kaikki on vastaisten löytöjen varassa, sillä aion tutkia vielä paljon, ennenkuin palaan Espanjaan. Tänne tulee koko kristikunta solmimaan kauppasuhteita, eikö siis ennen muita Espanja, jonka alaisuudessa kaikki tulee olemaan.

Sanon vielä, että Teidän Korkeutenne eivät saa sallia, että joku vieras harjoittaisi kauppaa ja asettuisi asumaan tänne, vaan olkoon katolinen kristitty, sillä se oli yritykseni pää ja ponsi, että se koituisi kristillisen uskon lisääntymiseksi ja kunniaksi, ja ettei tähän maahan kukaan tulisi, joka ei ole kunnon kristitty.» Nämä ovat amiraalin omat sanat.

Hän matkasi edelleen ylös virtaa, joka jakaantui useihin haaroihin, ja tapasi vielä useita mainioita istutuksia ja yhden ihanan puutarhan. Hän löysi sieltä myös yhdestä ainoasta puunrungosta tehdyn kanootin, joka oli niin iso kuin kaksitoistatuhtoinen vene ja hyvin kaunis, teloilta katoksen alta, joka oli tehty puunrungoista ja katettu palmunlehvillä, niin etteivät aurinko eikä vesi päässeet sitä vahingoittamaan. Ja hän sanoi, että tässä olisi hyvä paikka perustaa kaupunki tai linnoitus hyvän sataman, hyvän veden, hyvän maan, hyvien naapureiden ja runsaan puutavaran takia.

Keskiviikkona marraskuun 28. päivänä

Sadesäätä. Jotkut miehet menivät maihin pesemään paitojansa. He tapasivat kaikki majat tyhjinä.

Torstaina marraskuun 29. päivänä

Sadesäätä. Alukset seisoivat alallaan. Merimiehet löysivät eräästä majasta vahakakun, jonka amiraali varasi hallitsijoille ja sanoi: »Missä on vahaa, siellä täytyy olla tuhansia muitakin hyviä asioita.» Merimiehet löysivät eräästä asunnosta myöskin ihmisenpään vasusta, joka oli suljettu toiseen vasuun ja riippui patsaassa. Amiraalin käsityksen mukaan sen täytyi olla jonkun päällikön pää, koska sellaiset asumukset olivat niin isoja, että niihin mahtui paljon ihmisiä, jotka kuuluivat samaan perheeseen.

Perjantaina marraskuun 30. päivänä

Epäsuotuisa tuuli esti lähtemisen. Amiraali lähetti kahdeksan omaa miestänsä ja kaksi intialaista maihin pyrkimään yhteyteen asukkaiden kanssa. Talot olivat tyhjiä. He näkivät neljän pojan kaivavan kedolla; pojat kuitenkin pakenivat. He tapasivat yhdestä ainoasta puusta veistetyn kanootin, joka oli yhdeksänkymmenenviiden kyynärän pituinen ja johon mahtui istumaan sataviisikymmentä henkeä.

Lauantaina joulukuun 1. päivänä

Epäsuotuisa tuuli ja sade estivät amiraalia matkustamasta eteenpäin. Hän antoi pystyttää suuren ristin sataman suulle kalliolle ja antoi satamalle nimen Puerto Santo.

Sunnuntaina joulukuun 2. päivänä

Epäsuotuisaa tuulta; satamassa alukset kuitenkin olivat suojassa.—Muuan laivapoika toi joen suusta löytämiänsä kiviä, jotka näyttivät sisältävän kultaa. Amiraali otti ne itselleen näyttääkseen niitä kuninkaalle ja kuningattarelle.

Maanantaina joulukuun 3. päivänä

Kun tuuli oli liian epäsuotuisa, jotta matkaa olisi päästy jatkamaan, amiraali päätti käydä niemekkeellä, joka oli vain noin neljännestunnin päässä satamasta kaakkoon. Hän lähti sinne muutamin venein ja asestetuin miehistöin, tuli erään joen (Boma-joen) suuhun ja kulki edelleen virtaa ylös. Sieltä hän löysi eräästä poukamasta neljä purtta, joita intialaiset sanovat kanooteiksi, niin kauniisti tehtyjä, että niitä ilokseen katseli, kuten amiraali sanoi. Maa oli kaikkialla viljeltyä.

Hän nousi maihin ja lähti kulkemaan erästä polkua, joka johti aluksen rakennuspaikalle; se oli niin hyvin suojattu, etteivät aurinko eikä sade päässeet vahingoittamaan täällä rakenteilla olevia kanootteja. Yksi niistä, joka oli tehty yhdestä puusta kuten muutkin, vastasi kooltaan kahdeksantoistatuhtoista venettä; mielikseen ihmetteli työtä, jolla se oli koristeltu. Amiraali nousi vuorelle ja löysi sen laelta tasaisen paikan, johon oli istutettu kaikenlaisia hedelmiä, myöskin pallokurpitsoja, niin että sitä riemukseen (gloria) katseli.

Sen keskellä oli suuri asumus; äkkiä hän oli asukkaiden keskuudessa, mutta miehet ja naiset pakenivat pois. Amiraalin mukana olevat intialaiset menivät heidän peräänsä ja vakuuttivat heille, että vieraat olivat kunnon miehiä. Amiraali antoi lahjoittaa heille tiukuja, messinkisormuksia ja lasihelmiä, joista he hyvin ilostuivat. Kun hän näki, ettei heillä ollut kultaa eikä muutakaan arvokasta, hän katsoi sopivaksi jättää heidät rauhaan.

Kuninkaalle ja kuningattarelle hän ilmoittaa, että kymmenen espanjalaista riittäisi ajamaan kymmenentuhatta asukasta pakosalle. »He ovat niin arkoja ja pelkureita», kirjoittaa hän, »ettei heillä ole mitään muita aseitakaan kuin keppi, jonka kärki on tulessa kovetettu. He vaihtoivat mielellään näitä keppejä kaikkeen, mitä heille vain antoi. Kun olimme nousseet veneisiimme, juoksi rantaan suuri joukko intialaisia. Muuan heistä astui virtaan, tuli lähelle venettä ja piti pitkän puheen, mistä kukaan ei ymmärtänyt mitään, mutta panimme merkille, että tuon puheen kestäessä toiset intialaiset huutaen kohottivat kätensä taivasta kohti.»

Amiraali arveli heidän sillä tavalla ilmaisevan ilonsa heidän vierailustaan, mutta hän huomasi, että hänen intialaistensa väri muuttui; he tulivat kalpeiksi kuin vaha, vapisivat kovasti ja antoivat hänelle merkkejä, että hänen olisi lähdettävä virtaa alas niin pian kuin mahdollista, muutoin he löisivät hänet kuoliaaksi. Intialainen otti sitten erään kristityn jousen ja näytti sitä intialaisille selittäen, sikäli kuin amiraali ymmärsi, että he kaikki saisivat surmansa, sillä tämä jousi ampui kauas ja tappoi. Sitten hän otti miekan, veti sen huotrasta, näytti heille ja sanoi samaa, minkä jälkeen he kaikki pakenivat, mutta intialaisemme vapisivat yhä edelleen, sillä hän pelkäsi ja oli arka, vaikka olikin kookas ja vahva mies. Amiraali ei tahtonut lähteä joelta, vaan hän kulki sinne asti, missä tapasi intialaiset kaikki yhdessä ja punaisiksi maalattuina, niin alastomina kuin äiti oli heidät maailmaan saattanut, joillakuilla sulkatöyhtö päässään, kaikilla assegaikimppu kädessään.

»Lähenin heitä, annoin heille joitakin leivänpaloja, pyysin heiltä assegaita ja annoin heille niistä kenelle pienen tiu'un, kenelle messinkisormuksen ja toisille lasihelmiä, niin että kaikki rauhoittuivat, tulivat veneille ja luovuttivat kaikki, mitä heillä oli, hyväksyen vastineeksi mitä tahansa saivat. Merimiehet olivat tappaneet kilpikonnan, jonka kuori oli rikottu palasiksi. Laivapojat antoivat intialaisille siitä kynnenkokoisia palasia ja saivat vastaan kokonaisia assegainippuja.

Nämä intialaiset ovat aivan kuin toisetkin, uskovat samaten meidän olevan kotoisin taivaasta, antavat kaiken omansa vähäisimmästäkin pitämättä sitä arvottomana, ja olen varma, että jos heillä olisi kultaa ja mausteita, he samoin luovuttaisivat niitäkin. Näin sievän talon, pienen, kaksiovisen, kuten ne kaikki ovat, ja löysin sieltä ihmeteltävän teelmän sekä pölkkyjä, jotka oli koristeltu määrätyllä tavalla, jota en osaa kuvata. Mutta kattoon oli ripustettu isoja simpukoita ja muita esineitä. Luulin paikkaa temppeliksi ja kysyin merkeillä, rukoiltiinko täällä. He sanoivat: «ei»; äkkiä tuli muuan, joka antoi minulle kaikki, mitä hänellä oli, ja viittasi ylöspäin.»

Tiistaina joulukuun 4. päivänä

Heikossa tuulessa amiraali lähti satamasta, jolle oli antanut nimeksi Puerto Santo, ja jatkoi tutkimuksiaan pitkin rannikkoa.

Keskiviikkona joulukuun 5. päivänä

Jatkaessaan tänään matkaansa amiraali havaitsi maata lounaassa. Se oli hyvin iso saari ja oli intialaisten antamien tietojen mukaan varmaankin Bohio. Hän päätti lähteä Kuubalta eli Juanalta, jota hän tähän saakka oli pitänyt mantereena sen suuruuden vuoksi, ja lähteä lounaaseen, missä maa oli näkynyt. Tuuli piristyi, ja amiraali nostatti kaikki purjeet; meri oli rauhallinen ja virta tuki matkantekoa, niin että aamusta kello yhteen iltapäivällä kuljettiin kahdeksan (italialaista) penikulmaa tunnissa eikä tämä aika ollut täyttä kuuttakaan tuntia, sillä täällä sanotaan yön kestävän lähes viisitoista tuntia. Myöhemmin hän kulki kymmenen penikulmaa tunnissa, niin että hän auringonlaskuun mennessä oli edennyt kahdeksankymmentäkahdeksan penikulmaa eli kaksikymmentäkaksi leguaa, yhä lounaiseen suuntaan.

Kun yö tuli, hän määräsi karaveli Niñan, joka oli pikapurjehtija, menemään edeltä, jotta ehtisi satamaan vielä päivänvalolla. Kun se tuli sataman suulle ja huomasi sataman niin isoksi kuin Cadizin lahti, se lähetti edellänsä veneen, koska oli jo tullut pimeä, opastamaan soihdulla. Ennenkuin amiraali ehti paikalle, missä Niña luovi edestakaisin odottaen veneestä merkkiä purjehtiakseen sisään satamaan, veneen soihtu sammui. Kun karaveli ei nähnyt enää mitään valoa, se purjehti avomerelle ja sytytti soihdun amiraalia varten, jolle hänen lähestyessään kerrottiin, mitä oli tapahtunut. Tällävälin sytytettiin veneessä uusi soihtu; Niña purjehti sisään satamaan, mutta amiraali luovi kaiken yötä sen ulkopuolella.

Torstaina joulukuun 6. päivänä

Kun tuli päivä, oli amiraali neljän leguan päässä satamasta, jolle hän antoi nimen Puerto Maria.—Miehistö oli nähnyt yöllä useita tulia, jotka paloivat vielä aamulla. Niitä ylläpitivät kaikesta päättäen vartiot suojakseen sellaista väkeä vastaan, joiden kanssa he olivat sotajalalla. Vesperhetkellä amiraali purjehti satamaan, jolle hän antoi tämän päivän pyhimyksen mukaan nimen Puerto se San Nicolao. [[28]] Häntä hämmästytti sen kauneus ja erinomaisuus, ja vaikka hän olikin ylistänyt Kuuban satamia erinomaiseksi, hän sanoi, ettei tämä jäänyt niistä jälkeen, vaan jopa saattoi olla parempikin, ja ettei ollut sen veroista toista.

Sillä on ulottuvaisuutta eteläkaakkoiseen suuntaan kaksi leguaa; sataman suussa on etelän puolella niemeke, jossa on erilaatuisia hedelmiä tuottava kaunis puuistutus. Amiraali arveli niitä mauste- ja muskottipuiksi, mutta kun hedelmät eivät olleet kypsiä, siitä ei saatu varmuutta. Amiraali mittasi sataman syvyyden ja havaitsi sen soveliaaksi kaikkein suurimman laivastonkin suojapaikaksi. Sataman vastapäätä on ihastuttava laakso, jonka läpi virtaa joki. Täällä on varmasti suuria asutuksia, kuten voi päätellä intialaisten matkoillaan käyttämistä kanooteista, joista enin osa kooltaan vastaa viisitoistatuhtoisia veneitä.

Kaikki intialaiset pakenivat heti kun saivat nähdä aluksemme. Ne, jotka amiraalilla vielä oli mukana saarilta otettuina, osoittivat niin suurta kaipausta palata kotimaahansa, että amiraali sanoi olevansa pakotettu heti tältä saarelta lähdettyään saattamaan heidät kotiinsa, sillä hän oli jo alkanut epäillä heitä, kun hänelle ei ollut näytetty tietä heidän asutustensa läpi, ja sitäpaitsi hän oli tullut vakuuttuneeksi sitä, etteivät he puhuneet hänelle aina totta. Lisäksi he eivät ymmärtäneet häntä eikä hän heitä, ja vielä he pelkäsivät näiden saarten asukkaita. Päästäkseen neuvottelemaan viimeksimainittujen kanssa amiraali piti tarpeellisena viipyä joitakin päiviä tässä satamassa, mitä hän ei kuitenkaan tehnyt, kun aikoi vielä löytää lisää maita, koska hän epäili, tokko hyviä ilmoja kestäisi vielä kauan. Hän toivoi Jumalan nimessä, että ne intialaiset, joita hänellä oli mukanaan, oppisivat hänen kielensä ja hän heidän; sitten hän palaisi ja saattaisi keskustella näiden saarten asukkaiden kanssa; myöskin hän toivoi, että Herra soisi hänen ennen Espanjaan palaamistaan löytää paljon kultaa.

Perjantaina joulukuun 7. päivänä

Päivän koittaessa amiraali lähti San Nicolaon satamasta ja jatkoi tutkimusmatkaansa pitkin saaren itärantaa. Hän pani merkille useampia niemekkeitä, joensuita, viljeltyjä laaksoja.—Kello oli vasta 1 iltapäivällä, kun hän laski satamaan, jolle antoi nimen La Concepcion. Kun taivas vetäytyi pilveen, hän laskeutui veneeseen ja soudatti itsensä joen suuhun mennäkseen maihin. Hän antoi heittää verkon, ja vielä ennenkuin hän ehti maihin, hän veti veneeseen merilahnan (lisa), mikä häntä riemastutti, koska hän ei vielä ollut nähnyt täällä yhtään kalaa, joka olisi ollut Espanjan kalojen näköinen. Merimiehet saivat vielä useita samanlaisia kaloja kuin Espanjassa. Hän meni vähän matkaa maalle, joka oli hyvin viljeltyä; siellä hän kuuli satakielen ja muiden lintujen laulua kuten Espanjassa. Viisi ihmistä huomattiin, mutta he eivät jääneet odottamaan, vaan pakenivat. Amiraali löysi myrttejä ja muita samanlaisia puita ja kasveja kuin Kastiliassa. [[29]]

Lauantaina joulukuun 8. päivänä

Epäsuotuisa sää pakotti pysyttelemään satamassa.

Sunnuntaina joulukuun 9. päivänä

Tänään satoi, ja meillä oli talvisää kuin Espanjassa lokakuussa.—Saari on hyvin suuri, ja amiraali sanoi, ettei hän ihmettelisi, vaikka sen ympärys olisi vähintään kaksisataa tuntia. Se on kokonaan viljelty, mutta asutukset tuntuvat olevan etäähköllä merenrannasta ja rakennettu siten, että niiden asukkaat saattavat havaita tulijat jo kaukaa. He olivat paossa, olivat vieneet kaikki tavaransa mukaansa ja käyttivät tulimerkkejä kuin sotilaat.—Tähän satamaan laskee kaksi jokea, joissa on vain vähän vettä; niitä vastapäätä on ihastuttavia tasankoja, Kastilian maisemien kaltaisia, mutta niitä verrempiä, ja siksi tämä saari saa nimen Isla Española.