KEISARINNA ELISABET
Kirj.
CLARA TSCHUDI
Suomentanut
Tahvo Partio
Oulussa, Pohjolan Kustannus-Osakeyhtiö, 1917.
"Olet luonnolta saanut erinomaiset lahjat, ja Sinulla on jalo luonne. Mutta et kykene laskeutumaan ympäristösi kannalle. Et voi taipua olosuhteiden valtaan. Kuulut toiseen aikaan kuin meidän."
(Herttuatar Ludovica tyttärelleen, keisarinna Elisabetille.)
"En pyydä ihmisiltä mitään muuta, kuin että jättävät minut rauhaan."
(Keisarinna Elisabet.)
I.
Timanttihäät Possenhofenissa. — Baierin herttua Maks sitransoittajana ja kansanystävänä. — Herttuatar Ludovica.
Syyskuun 9 päivänä 1888 vietettiin Wittelsbachin ruhtinassuvussa harvinaista juhlaa. Maksimilian Josef, Wittelsbachin suvun Vorphalz-Zweibrücken-Birkenfeldin haaran päämies, ja tämän puoliso, Ludovica (Louise), Baierin kuninkaan Maksimilian I:n ja tämän toisen puolison, Carolina Badenilaisen, tytär, viettivät tänä päivänä timanttihäitään. Sekä morsian että sulhanen olivat olleet hääpäivänään noin kahdenkymmenen vuoden vanhat.
Harvoin lienee mikään hallitsijapari ollut sukulaisuussuhteissa niin moniin Europan ruhtinassukuihin kuin tämä.
Maksin ja Ludovican vanhin poika, Ludvig Wilhelm, oli luopunut perintöoikeudestaan mennäkseen avioliittoon itseään alempi-säätyisen kanssa; hän oli nainut näyttelijätär Henriette Mendelin, joka sai kreivitär Wallerseen arvonimen. Mutta heidän vanhin tyttärensä, Helena, oli ollut naimisissa Thurn und Taxis'in arkkiherttuan kanssa, ja hänen tyttärensä Louise oli avioliitollaan prinssi Fredrik Hohenzollernilaisen kanssa solminut uuden perhesiteen Wittelsbachien ja Preussin kuningassuvun välille. Heidän lähinnä vanhin tyttärensä oli Itävalta-Unkarin keisarinna Elisabet, jonka poika taas oli nainut Belgian kuninkaan tyttären Stephanien.
Elisabetin jälkeen seuraa lapsilaumassa Karl Teodor, kuuluisa silmälääkäri, joka isänsä kuoltua tuli Wittelsbachin herttuallisen suvun päämieheksi. Hän oli ensimäistä kertaa naimisissa serkkunsa, Saksin kuninkaan Johanin tyttären Sophien kanssa; hänen toinen puolisonsa oli Marie Josepha, Portugalin prinsessa.
Kaksi timanttiparin tyttäristä, Maria ja Matilda, olivat avioliiton kautta astuneet Bourbonien suvun nuorempaan haaraan; Mariasta oli tullut Neapelin kuninkaan Frans II:n puoliso, ja Matilda taas oli mennyt naimisiin hänen velipuolensa, Tranin kreivin Ludvigin kanssa.
Nuorin tytär, Sophie, oli ensin ollut kihloissa serkkunsa, Baierin
kuninkaan Ludvig II:n kanssa, mutta mennyt sitten naimisiin Ranskan
Ludvig Filipin pojanpojan, Alenconin herttuan Ferdinandin kanssa.
Nuorin poika, Maks Emanuel, oli naimisissa Sachsen-Coburg-Gothan
Amalian kanssa ja Bulgarian ruhtinaan Ferdinandin lanko.
Wittelsbachin suvun jäsenet ovat aina olleet hyvin omituisia, ja mielisairaudet ovat raivonneet heidän keskuudessaan. Yhden vuosisadan kuluessa on pari-, kolmekymmentä suvun jäsenistä joutunut mielenvikaan.
Mutta omituisuuksistaan ja kummallisuuksistaan huolimatta he aina ovat nauttineet alamaistensa suurta rakkautta, sekä henkilökohtaisten miellyttävien ominaisuuksiensa nojalla että sen tähden, että he aina ovat sydämestään harrastaneet kansansa parasta. Monet suvun jäsenistä ovat olleet huomattuja herttaisuutensa ja kauneutensa takia sekä suuresta harrastuksestaan tieteisiin ja taiteisiin. Maan ruhtinaita vastaan tehdyt murhayritykset ja salaliitot eivät vie suurta sijaa Baierin historiasta, mutta sitä suuremman kansan puolelta tapahtuneet hengen ja omaisuuden uhraukset sekä uskollisuus ja harras antautuminen, jotka aikojen vaihdellessa ovat pysyneet vähentymättöminä.
Herttua Maksimilian Josef oli syntynyt joulukuun 4 päivänä 1808
Bambergissa. Hänen isänsä oli Baierin herttua Pius August, jota tuskin
voi sanoa henkisesti normaliksi, ja äitinsä taas Amalia Louise,
Arenbergin prinsessa.
Maksimilian — "hyvä herttua Maks", niinkuin kansa häntä tavallisesti nimitti — oli isänsä ja isoisänsä ainoa jälkeläinen. Hänen puolisonsa sitä vastoin oli nuorin lukuisasta sisarus-sarjasta.
Viimemainitulla oli ollut neljä sisarta, joista kaksi oli ollut Saksin kuningattarina, yksi Preussin kuningattarena ja yksi oli Itävalta-Unkarin keisarin Frans Josefin äiti. Baierin kuningas Ludvig I oli hänen velipuolensa. Hänellä oli sitä paitsi kaksi sisarpuolta; toinen oli ensimäisen kerran naimisissa Würtembergin kuninkaan ja toisen kerran Itävalta-Unkarin keisarin Frans I:n kanssa, toisesta taas, joka oli mennyt naimisiin Napoleonin poikapuolen, Eugène Beauharnais'n kanssa, oli tullut Ruotsin kuninkaiden Kaarle XV:n ja Oskar II:n äidinäiti.
Vanhan parin kunniaksi vietetyt juhlallisuudet koskivat siis, enemmän taikka vähemmän suoranaisesti Europan useimpia hallitsijasukuja, jotka eivät jättäneetkään esittämättä onnittelujaan.
Mutta Starnberger-järven rannalla hiljaisuudessa vietettäviä timanttihäitä eivät muistaneet ainoastaan ruhtinashuoneet, vaan Baierin kansakin antoi liikuttavia todistuksia kunnioituksestaan ja rakkaudestaan Ludovicaan ja Maksiin.
Maksimilian Josef oli Baierin kuningashuoneen kaikkein omituisimpia ja kansanomaisimpia henkilöitä.
Hänet oli kasvatettu isoisänsä valvonnassa ja lapsuutensa ja nuoruutensa hän oli viettänyt osaksi Bambergissa, osaksi Münchenissä.
Kahdeksantoista-vuotiaana hän kirjoittautui Münchenin yliopistoon, jossa erinomaisen uutterasti harjoitti historian, luonnontieteiden ja kansantalouden opintoja.
Tultuaan täysikäiseksi, hän, Baierin valtiosäännön määräyksen mukaisesti, tuli valtiopäiväin jäseneksi.
Mutta hän ei koskaan tavotellut mitään kiitosta puhujana tai valtiomiehenä eikä hän myöskään pyrkinyt saamaan mitään kunnianosotuksia sotilaana, vaikka hän kolmenkymmen-vuotiaasta komensikin erästä ratsuväkirykmenttiä ja vuodesta 1857 oli kenraalin arvossa. Hänen synnynnäinen harrastuksensa kirjallisuuteen ja taiteeseen sai hänet usein vaihtamaan univormun yksinkertaiseen sivilipukuun.
Herttuan nuoruuden aikoina esiintyi eräs soittotaiteilija Johan Petzmacher, joka herätti suurta huomiota. Hän oli syntynyt 1803 ja oli majatalonpitäjän poika Wienistä. Kahdeksannellatoista vuodellaan hän sattumalta oppi soittamaan sitraa, yksinkertaista vuoristositraa, jolla baierilaisten ja itävaltalaisten vuoristolaisten on tapana säestää kansanlaulujaan. Pian hän joutui niin sen hurmauksen valtaan, joka on tässä soitikossa, että kokonaan ryhtyi harjaantumaan täydelliseksi sitransoittajaksi.
Semmoisena hänen maineensa oli levinnyt hyvin laajalle. Hän soitti Wienin ylhäisimmille piireille, vieläpä hovissakin, ja teki konserttimatkoja Saksaan, missä kaikkialla vietti riemuvoittoja.
Vuonna 1837 herttua Maksimilian kuuli hänet eräässä konsertissa Bambergissa ja päätti heti mestarin johdolla opetella soittamaan sitraa. Petzmacher nimitettiin hänen kamarimusikokseen, ja siitä ajasta lähtien aina kuolemaansa saakka hän asui ruhtinaallisen suosijansa luona.
Vuonna 1838 herttua, kamarimusikonsa seuraamana, teki pitkän matkan Aasiaan ja Afrikaan. Villit kansanheimot kuuntelivat hurmaantuneina sitransoittoa, ja molempien ystävysten istuessa pyramidien huipuilla taikka leiriytyessä erämaan kuumalle hietikolle, kotiseudun sävelet veivät heidät takaisin rakkaaseen Saksaan, niin että vaivat ja vaarat unohtuivat mielestä.
Herttua Maks sävelsi tällä matkalla useita soittokappaleita, jotka sitten julaistiin painosta ja saavuttivat suurta suosiota.
Salanimellä "Phantasus" hän kirjoitti kokoelman näytelmärunoja ja novelleja, jotka osottavat aika huomattavia kirjallisia lahjoja. Mutta paljon suuremmassa arvossa kuin ne, on kuitenkin hänen "Vaelluksensa Itämailla", jossa hän kuvailee harhailujaan vieraissa maanosissa, kirja, jolla vieläkin on arvonsa matkakertomuksena.
Palattuaan Baieriin hän rakennutti linnansa taakse Ludvigstrasselle
Müncheniin sirkuksen, joka herätti suurta uteliaisuutta ja ihmettelyä.
Siellä herttua itse usein esiintyi sirkuksen johtajana ja Baierin
aateliston sekä miehiset että naispuoliset jäsenet sirkusratsastajina.
Mutta Münchenissä hän oleskeli ainoastaan talvikuukausina. Koko kesän ja syksyn hän perheineen asui ihanalla paikalla sijaitsevassa "Possenhofenin" linnassa Starnberger-jarven rannalla. Tämä luonnonihana seutu, jota alppiharjanteet reunustavat, on kuin luotu saamaan sielun kielet väräjämään, ja monet taidetta rakastavan Baierin kuningashuoneen jäsenet ovat sinne rakentaneet itselleen huvilinnoja.
Maks Josef oli innokas metsästäjä ja harhaili aamusta iltaan metsissä ja vuorilla Possenhofenin ympäristössä.
Hänelle oli käynyt melkein elämänehdoksi saada nauttia tästä ihanasta luonnosta, ja talvellakin hänen oli tapana silloin tällöin pistäytyä sinne muutamiksi päiviksi.
Näillä retkillään hänen oli tapana käyttää vaatimatonta metsästyspukua: lyhyt harmaa nuttu ja avoin paita, jonka päällä näkyivät housunkannattajat, polvihousut, pitkävartiset sukat, paksupohjaiset kengät ja sulka hatussa.
Usein hän kulki jalkaisin taikka myöskin käytti sitten siihen aikaan hyvin tavallista kulkuneuvoa, dilisanssia, ja toiset matkustajat silloin harvoin aavistivat, että heidän kanssaan juttusille käyvä iloinen metsästäjä oli herttua ja heidän kuninkaansa lanko.
Lakkaamatta tulvi hänelle anomuskirjeitä, ja harvoin kukaan turhaan kääntyi hyväsydämiseen, mutta verrattain köyhään herttuaan. Hänen hyväntekeväisyytensä olikin yhtenä painavimpana syynä siihen, että hän oli niin suosittu Münchenissä.
Mutta maalaisväki ihaili häntä eniten iloisena sitransoittajana, joka liikkui heidän joukossaan kuin vertaistensa seurassa. Soitikkonsa kainalossa hän astui talonpojan tupaan ja soitti tanssin säveleitä nuorille, jotka eivät koskaan väsyneet hyppimästä hänen säveleittensä säestyksellä.
Lukemattomat ovat jutut, joita tiedetään kertoa siitä, kuinka herttua suostui esiintymään juhlasoittajana talonpoikien pidoissa. Suurta suosiota hän saavutti silloinkin, kun esiintyi tilapäis-säveltäjänä taikka vei voiton parhaistakin talonpoikaislaulajista niin sanotussa "Schnaderhüpfel"-laulannassa, joka on eräänlaista vuorolaulua kansanlaulun tapaan.
Hänen puolisonsa oli kokonaan toisenlainen. Hänellä ei ollut herttuan virkeää taiteilijatemperamenttia ja hän tuskin hyväksyi sitä hyväntahtoista suorasukaisuutta, jota herttua osoitti jokapäiväisessä seurustelussaan kansan kanssa. Herttuatar itse piti arvonsa kunniassa ja hyvin tarkkaa huolta siitä, mitä oli velkapää suvulle, johon kuului, ennenkuin meni naimisiin Maks Josefin kanssa.
Osaksi ylhäisen olemuksensa takia ja osaksi siitä syystä, että eli enemmän erillään kansasta, herttuatar ei koskaan päässyt semmoiseen kansansuosioon syvien rivien keskuudessa kuin puolisonsa, mutta monilla vakavilla ominaisuuksillaan hän kuitenkin hankki itselleen suuressa määrin hyväntahtoisuutta ja arvonantoa niiltä monilta, joitten kanssa joutui kosketuksiin niinä kuutenakymmenenä vuonna, jotka oli Possenhofin linnan valtijattarena.
Luonto oli varustanut hänet useilla järjenlahjoilla ja hän oli saanut hyvän kasvatuksen. Erikoisen ominaiset olivat hänelle oikeudentuntoisuus ja totuudenrakkaus. Kautta koko elämän hän pysyi siinä, minkä kypsän harkinnan jälkeen oli havainnut oikeaksi.
Samoinkuin herttua niin hänkin piti parempana yksinäistä elämää maalla kuin kaupunkien hälinää. Eläessään yhdessä kansanomaisen, levottoman puolisonsa kanssa, jonka kanssa hänen avioliittonsa oli onnellinen, hän aina säilytti mielen tasapainon ja hänellä oli suuri vaikutus useimpiin lapsiinsa, jotka rakastivat ja kunnioittivat häntä.
Hänen silmistään loisti hyvyys ja älykkäisyys, hänen huulillaan väreili usein herttainen hymy, ja koko hänen olemuksessaan oli aito arvokkuus, jonka juuret olivat sydämen aateluudessa. Hänen tunsi kuuluvan niihin, jotka ovat luodut tukemaan toisia ja jotka itse tarvitsevat vähemmän tukea, koska heillä luonnostaan on ylivoimainen sielunvoima.
Kun kysymys oli hänen lapsistaan, ei hän suinkaan ollut kunnianhimotta. Mutta ne kovat kohtaloniskut, jotka juuri lasten kautta kohtasivat häntä, opettivat hänen vähitellen panemaan vähemmän arvoa ulkonaiseen loistoon. Mitä hänen sieluunsa tulee, oli hänen luonteenomaisena piirteenään, että hän mieluimmin vältti huomion herättämistä ja vaelsi tietään niin huomaamattomana kuin mahdollista.
II.
Elisabetin syntymä ja nuoruus.
Oli jouluaatto vuonna 1837. Münchenin kirkonkellot soittivat juhlaa tervetulleeksi, kun Maks Josef eräässä kaupungin köyhimmistä kortteleista kohtasi naisen, joka vaivoin jaksoi kävellä hartioillaan olevan raskaan taakan alla.
Vaimo huudahti hänelle baierilaisen rahvaan tavanmukaisen joulutervehdyksen:
"Kiitetty olkoon Jesus Kristus!"
"Ijankaikkisesti, amen", herttua vastasi. Samalla hän lisäsi:
"Minkä tähden kannatte noin raskasta taakkaa itse jouluaattona?"
"No, sen sanon teille, armollinen herttua", nainen vastasi. "Kun lapseni eivät voi saada mitään joululahjoja, olen ollut metsästä keräilemässä heille puita, jotta saisivat iloita ainakin aimo takkavalkeasta."
"Siinä olette tehnyt oikein", herttua vastasi. "Minä olen jo muuten saanut joululahjani. Vaimoni on lahjoittanut minulle sievän pikku tytön, jonka nimeksi tulee Liisa. Olen niin onnellinen lahjastani, että tahdon toimittaa teillekin iloisen joulun."
Hän kirjoitti muistikirjaansa vaimon nimen ja osotteen, ja illan tultua hänen palvelijansa toivat kaksi suurta ruokatavaroilla täytettyä koria, jotka asettivat pöydälle vaimon huoneeseen. Tyhjennettyään korit, vaimo löysi toisen pohjalta sinetillä lukitun kirjeen, jossa oli isompi summa rahaa.
Lapsi, joka tänä päivänä syntyi, oli Elisabet, myöhemmin Itävallan keisarinna ja Unkarin kuningatar.
Monessa maassa pidetään surullisen kohtalon enteenä, että on syntynyt jouluaattona.
Pikku prinsessan iloinen ja huoleton lapsuus ei kuitenkaan millään tavoin ollut sen luontoista, mitä hän sittemmin joutui kokemaan.
Suurimman osan lapsuuttaan hän vietti ihanassa Possenhofenissa, jonka isä oli ostanut muutamia vuosia ennen hänen syntymäänsä. Suuri puisto ja ympärillä olevat metsät olivat ensimäisinä temmellyspaikkoina tälle raitista ilmaa ihailevalle luonnon lapselle, jonka ruumis kehittyi mitä ihanimmaksi ja jonka kaikille vaikutteille herkkään sieluun Jumalan mahtava luonto piirteli ensimäiset, syvälliset jäljet.
Äiti askarteli enimmäkseen vanhemman tyttärensä Helenan kasvattamisessa. Tämä oli näet neljä vuotta vanhempi kuin sisarensa. Hän oli äidin lemmikki ja hänen kaltaisensa sekä ulkonaisesti että luonteeltaankin. Äidillä oli suuret toiveet hänen kyvyistään, hänen tiedoistaan ja herkästä sielustaan.
Varjossa sisarensa enemmän silmiinpistävältä lahjakkuudelta, ilman harrastuksia kirjaopinnoihin ja aivan välinpitämättömänä hovin vaatimuksista Elisabet — eli Sissi, kuten häntä tuttavallisemmassa perhepiirissä nimitettiin — eli toistaiseksi jotakuinkin huomaamattomana. Hän rakasti sisarta nuoremman ihailulla ja taitamattoman halulla pitää tietorikkaampaa esikuvanaan, ja Helena runsain määrin korvasi pikku siskonsa rakkauden. Mutta kuitenkin Elisabet oli lähempänä isäänsä ja veljiään kuin äitiään ja sisariaan.
Pikku tyttö oli herttuan ilmeinen suosikki. Hän oli perinyt isänsä rakkauden luontoon, ja isänsä seurassa hän kuljeksi vuorilla ja kävi tervehtimässä talonpoikia. Ja hän oppi aikaisin katsomaan elämää ja ihmisiä samalta kannalta kuin isäkin.
On tunnettu asia, että häntä ei suinkaan kasvatettu siihen korkeaan asemaan, johonka sitten joutui. Täytettyään viisi vuotta, Sissi sai kotiopettajattaren, mutta ollen tavattoman miellyttävä ja ystävällinen lapsi, hän osasi pian kietoa opettajattaren sormensa ympäri ja vähät vaivasi itseään kirjojen oppimisella, johon hänellä ei ollut halua. Keisarinna Elisabet on selittänyt nuorena olleensa Europan tietämättömin ruhtinatar, sillä hän osasi vain puolisen tusinan eri kielen ensimäiset alkeet eikä omannut mitään muita tietoja, kuin mitä oli siepannut isänsä polvella istuessaan.
Mutta jos lukeminen ei liikoja rasittanutkaan häntä, niin olipa kuitenkin toisia aloja, joilla hänen kasvatustaan ei suinkaan laiminlyöty. Hänen isänsä vaati ankarasti, että lasten piti oppia hallitsemaan ruumistaan. Possenhofeniin tuotiin eräs sen ajan parhaista tanssinopettajista, joka opetti Sissille ja tämän sisarelle tanssia ja esiintymistaitoa.
Elisabet oli vanhemmilla vuosillaan erinomainen kävelijä ja kuuluisa kevyestä, kauniista käynnistään. "Käveleminen ei koskaan väsytä minua", hän sanoi keisarinnana eräälle luennoitsijalleen, "ja siitä saan kiittää isääni. Hän oli innokas metsästäjä ja hän tahtoi, että sisareni ja minä olisimme voineet hypätä ja juosta kuin vuorikauriit."
Hänen oli opittava myöskin uimaan ja ratsastamaan. Hän istui mielellään hevosen selässä ja nautti siitä, kun tuuli suhisi hänen tukkansa läpi. Hänen suurimpia huvejaan oli ratsastaa Starnberger-järven ympäri pikku ponillaan, ja ollessaan talvella pakoitettu asumaan Baierin pääkaupungissa, hän mieluimmin pakeni isän suureen ratsastushuoneeseen, missä ratsasti hurjimmilla ja äksyimmillä hevosilla, mitä siellä oli.
Eräänä päivänä leikkiessään sirkusta, niinkuin niin usein tapahtui, hän putosi äksyn puhdasverisen oriin selästä. Opettajattarelta pääsi kauhun huudahdus, mutta Elisabet nousi äkisti jaloilleen. Hän ei ollut säikähtänyt eikä loukkaantunutkaan, vaan pyysi hymyillen lupaa saada uudestaan nousta saman hevosen selkään, minkä säikähtynyt hoitajatar kuitenkin mitä jyrkimmin kielsi.
Lapsuusvuosien juhlallisimmat hetket olivat ne varhaiset kevätpäivät, jolloin perhe jälleen muutti Possenhofeniin. Täällä Elisabet sai iloita melkein rajattomasta vapaudesta. Hän tunsi intohimoista rakkautta kukkasiin, ja Baierin ylämaalaisten keskuudessa kulkee vieläkin tarina, kuinka "Possenhofenin Liisa" kiipeili raivaamattomia vuoripolkuja ilmestyäkseen jälleen näkyviin syli täynnä "edelweiss"-kukkia.
Isä oli opettanut hänen soittamaan sitraa, ja hän seurasikin usein isäänsä tämän pitkillä kävelyretkillä alpeille. Heidän tapansa oli levähtää ja nauttia virvokkeita jossakin tunturimajassa, ja monessa tilaisuudessa isä ja tytär soittivat yhdessä tanssimusikia kahdella soitikolla, jotka heillä joko oli mukanaan taikka saivat lainaksi paikalta.
Kerran he olivat soittaneet tanssimusikia kaukaisella seudulla, missä läsnäolijat eivät tunteneet outoa metsästäjää eivätkä lasta. Talonpojat antoivat kauniille tytölle palkaksi muutamia hopeakolikoita.
Elisabet pani talteen nämä rahat, jotka huvittivat häntä kovin. "Ne ovat ainoat rahat, mitä olen ansainnut koko elämässäni", hän sanoi keisarinnana ollessaan sattumalta näytettyään niitä muutamille tuttavilleen.
Kun hänellä ei ollut paljon taskurahoja, joilla olisi voinut ostella lahjoja, hän piti tapanaan usein iltasin parsia sukkia taikka neuloa tai ommella joitakin vaatekappaleita vuoristossa oleville ystävilleen. Possenhofenin seudun maalaisväki jumaloi pikku prinsessaa, ja kun hän syysmyrskyjen tultua joutui äkkiä sadekuuron käsiin, oli hänen tapansa aivan yksinään mennä johonkin majaan suojaan rajuilmalta. Silloin hän istahti lieden ääreen ja rupatteli ja naureskeli sekä vanhojen että nuorten kera.
Hänen vanhempansa eivät pitäneet sitä millään tavoin sopimattomana. Herttua Maks piti huvinaan ottaa osaa baierilaiseen kansanelämään, ja puhuttaessa Elisabetin äidin kanssa tyttären juoksemisesta veljiensä kanssa soittamassa sitraa maalaisten majoissa, herttuatar hymyili säälien ja vastasi: "Hänhän on vasta lapsi; myöhemmin minä kyllä otan hoitooni hänen kasvatuksensa."
Viettäessään luonnonelämää Possenhofenissa Elisabet vähitellen oppi pitämään metsiä ja vuoria toisena kotinaan. Palatsien suuret loistosalit tuntuivat hänestä painostavilta ja pieniltä, hänen verratessaan niitä Jumalan vapaaseen luontoon.
Hänen omituisella lapsuuselämällään on epäilemättä ollut ratkaiseva vaikutus hänen myöhempään kehitykseensä ja se voi varmaan selvittää paljon hänen käytöstään Itävallan keisarinnana.
Hänen synnynnäinen itsenäisyyden-himonsa ja lämmin myötätuntonsa puhtaaseen ja ihmisten saastuttamattomaan luontoon sai aivan liian voimakasta virikettä kodin yksinkertaisista oloista ja hänen vapaista partioretkistään metsissä ja vainioilla. Epäilemättä hänen pakotuksesta vapaa lapsuutensa oli kaikkea muuta kuin sopiva valmistamaan häntä siihen asemaan, johon hän pian joutui.
III.
Keisari Frans Josefin ja prinsessa Elisabetin kihlaus.
Ensimäisiä matkoja, jolla prinsessa Elisabet oli vanhempainsa mukana, oli matka kauniiseen Ischliin.
Täällähän keisari Frans Josefin oli tapana vanhempineen viettää kesäkuukaudet, ja molemmat sisarukset, arkkiherttuatar Sophie ja herttuatar Ludovica, olivat päättäneet tavata siellä toisensa kesällä 1853.
Ne viisi vuotta, jotka olivat kuluneet keisari Frans Josefin nousemisesta valtaistuimelle, olivat olleet täynnänsä lakkaamatonta työtä, huolia ja taisteluja. Vain muutamia kuukausia aikaisemmin salamurhaaja oli haavottanut häntä tikarillaan. Valtakunnan sisällinen levottomuus ei kuitenkaan ollut estänyt miehisiä enemmän kuin naispuolisiakaan juorunpunojia miettimästä valtiollisia yhdistelmiä, jotka asettivat milloin yhden, milloin toisen Europan prinsessoista keisarin nimen yhteyteen.
Mutta kaikki viittailut siihen suuntaan olivat nyt vaienneet. Frans Josefin tahdonluja äiti, joka täydellisesti vallitsi keisaria, oli määrännyt, että hänen omaa sukuaan olevan prinsessan tuli päästä osalliseksi pojan kaksoiskruunusta.
Wittelsbachin ja Habsburg-Lothringenin suvut ovat Europan vanhimpia hallitsijaperheitä. Molemmat ovat pysyneet uskollisina roomalais-katolilaiselle kirkolle, ja kuuden sadan vuoden kuluessa on kummankin suvun välillä solmittu lukuisia avioliittoja.
Frans I:n neljäs vaimo ja arkkiherttuatar Sophie olivat molemmat baierilaisia prinsessoja, eikä mikään voinut sen vuoksi olla luonnollisempaa, kuin että nuori keisari otti itselleen morsiamen samasta suvusta.
Keisarin äiti oli kuullut sisarentytärtään Helenaa kehuttavan viehättäväksi ja lahjakkaaksi. Arkkiherttuattaren ja herttuattaren välit olivat mitä parhaimmat. Heidän välisessään ahkerassa kirjeenvaihdossa hän oli sisarelleen ilmaissut suunnitelmansa, ja hiljaisuudessa oli siten päätetty Frans Josefin avioliitto prinsessa Helenan kanssa.
Nyt oli vain laitettava niin, että nuoret saivat tutustua ja mielistyä toisiinsa. Tämä viimemainittu kohta huoletti erikoisesti keisaria, joka tosin oli tottelevainen poika, mutta samalla kauniimman sukupuolen intohimoinen ihailija.
On varmaa, että molemminpuolinen rakkaus yhdisti Frans Josefin ja Elisabetin, vaikka liikkeessä onkin monta kertomusta siitä, kuinka heidän kihlauksensa tapahtui.
Epäilemättä seuraava kuvaus on lähinnä totuutta:
Elokuun 16 päivänä 1853 keisari saapui Ischliin tervehtämään vanhempiaan ja tapaamaan Maks Josefin perhettä.
Vaunujen vieriessä pölyistä maantietä, keisarin adjutantti äkkiä huudahti ihastuksesta.
"Katsokaahan tuonne, sire!" hän huudahti.
Frans Josef otti kiikarinsa ja näki vilahduksen ihmeen ihanasta lapsesta, joka läheisellä niityllä leikki vuohiparven kanssa.
Minuttia myöhemmin vaunut kääntyivät nurkkauksesta ja lähestyivät kaupunkia.
Tuntia myöhemmin keisarin istuessa aitansa luona nuori tyttö syöksyi ilmoittamatta salonkiin kädessä vihkonen villiä kukkasia. Hän oli puettu lyhyeen, valkeaan leninkiin, ja rehevä silkinhieno kastanjanruskea tukka aaltoili hänen vielä hyvin kehkeytymättömälle vartalolleen. Se oli sama nuori kaunotar, jonka hän oli nähnyt vaunuunsa.
Tyttö näki hänet ensimäisen kerran, mutta tunsi hänet heti valokuvista. Vähimmässäkään määrässä ujostelematta hän astui keisarin luo ja virkkoi avomielisesti.
"Grüss Gott, Vetter" (Herran terveeks, serkku!)
"Kuka te olette?" keisari kysyi.
"Olen Elisabet."
Lämmin katse hänen ihmehikkäistä, sinisistä silmistään samassa hetkessä valloitti keisarin sydämen.
Muutamia tunteja myöhemmin esiteltiin hänelle prinsessa Helena. Kaunis hän ei ollut, mutta näytti älykkäältä ja ylhäiseltä, ja jos Frans Josef ei jo olisi nähnyt Elisabetia, niin sisaresta luultavasti olisi tullut keisarinna.
Seuraavana päivänä keisarin piti syödä päivällistä tädin ja enon luona. Astuessaan eräässä Ischlin hotellissa olevaan herttuan asuntoon hän kuuli puolittain avoimesta ovesta kahden naisen äänet.
"Pyydän teitä olemaan menemättä ulos, prinsessa", toinen virkkoi.
"Tiedättehän, että teitä on kielletty menemästä."
"Juuri siksi on minulla niin suuri halu mennä", toinen ääni vastasi, jonka keisari tunsi; se oli hyvin pehmyt ja hyvin nuori ja hyvin hempeä.
Seuraavassa silmänräpäyksessä Elisabet seisoi hymyillen ja punastuen hänen edessään.
"Miksikä ette saa mennä ulos?" keisari kysyi.
"Koska olen lapsi perheessä ja minun täytyy pysyä lapsena siihen saakka, kun vanhempi sisareni on päässyt naimisiin", prinsessa vastasi. "Teidän tähtenne on minun pysyttävä huoneessani iltapäivä, ja päivälliseni olen ollut pakoitettu syömään aivan yksinäni."
"Prinsessa, mitä te ajattelette?" ovessa näyttäytyvä hoitajatar huudahti harmista tummanpunaisena. "Suokaa anteeksi, teidän majesteettinne", hän jatkoi keisariin kääntyen, "mutta minä olen saanut ankarat ohjeet."
Kiinnittämättä huomiota hoitajattaren sanoihin, keisari tarjosi käsivartensa nuorelle neidolle.
"Menkäämme yhdessä", hän virkkoi.
"Ei, en minä uskalla", prinsessa huudahti pelästyneenä. "Pappa tulisi niin vihaiseksi."
"Tulkaa takaisin!" hoitajatar huudahti, käyttäen hyväkseen tätä oppilaansa epäröimistä vetääkseen hänet takaisin huoneeseen, jonka oven hän sulki, niiattuaan keisarille aina lattiaan asti.
Päivällisen jälkeen tämä lausui herttua Maksimilianille:
"Minulla on pyydettävänä suosionosoitus rakastettavalta isännältäni. Eikö Baierissa ole tapana, että lapset tulevat päivällisen jälkeen sisään? Minun tekisi kovasti mieleni lähemmin tutustua teidän lähinnä vanhimpaan tyttäreenne, jonka aamupäivällä pikimmältään tapasin äitini luona."
Kaikkien silmät kiintyivät häneen, ja syntyi hetken äänettömyys.
"Teidän majesteettinne toivomus on täyttyvä", herttua vastasi.
Sillä hetkellä herttuatar Ludovican ylpeät toiveet Helena-tyttären suhteen musertuivat.
Hetkisen perästä Elisabet astui saliin punastuen ja huomattavasti säikähtyneenä.
Frans Josefilla ei yleensä ollut kovin korkeata ajatusta naisista. Niin nuori kuin olikin, hänellä jo kuitenkin oli omat kokemuksensa. Mutta tutustuttuaan tähän puhtaaseen, viattomaan lapseen, hänessä äkkiä tapahtui muutos. Valtiollisista pilvistä, jotka olivat synkentäneet hänen ensimäiset hallitusvuotensa, iski äkkiä rakkaus esiin kuin salama hänen sydämeensä.
Samana iltana arkkiherttuatar Sophie toimeenpani tanssiaiset, joissa hänen molemmat sisarentyttärensä olivat läsnä. Hovi, joka aavisti olevan tekeillä jotakin merkitsevää, piti uteliaana silmällä molempia baierilaisia sisaruksia.
Keisarin äiti suosi huomattavasti prinsessa Helenaa, mutta poika seurusteli kummankin serkkunsa kanssa.
Hänen ojennettuaan kotiljongin aikana Elisabetille komean ruusuvihkon, jännitys lisääntyi. Käsitettiin äidin haluavan Helenaa miniäkseen ja keisarin suosivan enemmän Elisabetia, mutta oltiin vielä epävarmoja, taipuisiko äiti poikansa vai poika äitinsä tahtoon.
Frans Josef oli jo päättänyt valintansa. Tanssiaisten päätyttyä hän selitti, että Elisabet eikä kukaan muu oli tuleva hänen vaimokseen.
Arkkiherttuatar Sophien hämmästys oli rajaton, mutta vaikka hänen alkuperäinen suunnitelmansa olikin mennyt nurin, hän heti päätti, että ei panisi mitään esteitä poikansa harrastukselle. Hän oli toivonut sisarentytärtään poikansa puolisoksi, koska toivoi voivansa vallita häntä samoin kuin vallitsi nuorta keisaria. Ja kun kruunun nyt saisi tuskin kuusitoistavuotias, kehittymätön lapsi kaksikymmenvuotiaan, älykkään sisaren asemasta, niin hän ei suinkaan epäillyt sitäkin helpommin voivansa saada häntä valtoihinsa.
Kello yhdeksän seuraavana aamuna nähtiin keisarillisten vaunujen pysähtyvän Baierin herttuan Maks Josefin asunnon edustalle. Frans Josef kiiruhti ylös portaita ja kysyi kamarineidolta:
"Onko Sissi hereillä?"
"Kyllä, teidän majesteettinne, hän juuri pukeutuu."
"Hyvä on, siispä menen tapaamaan hänen vanhempiaan."
Hän pyysi saada yksityisen keskustelun herttuan ja herttuattaren kanssa ja siinä varsinaisesti pyysi Elisabetia vaimokseen.
Tämä oli loukkaus Helenaa kohtaan, jota sekä Maksin että Ludovican oli vaikea sulattaa. Mutta kosija pysyi lujana päätöksessään, että jos ei saisi sitä, jota rakastaa, niin hän ylipäänsä ei menisi naimisiin lainkaan.
Vanhemmat tunsivat sen tähden olevansa pakoitetut taipumaan.
Keisari toivoi, että he vielä samana päivänä ilmoittaisivat Elisabetille, mutta että eivät harjoittaisi minkäänlaista pakoitusta saadakseen hänen suostumustaan.
Äiti kutsui prinsessan luokseen. Ulkonäöltään hän vielä oli puolittain lapsi, mutta sydämeltään ja sielultaan kokonaan. Suunniltaan hämmästyksestä hän löi kätensä yhteen ja huudahti:
"Se on mahdotonta! Minähän olen vasta lapsi!"
Hänen sydämensä ei ollut vielä herännyt, mutta hänen unelmiinsa rakkaus jo oli tunkeutunut. Frans Josefin reipas kosinta miellytti hänen luonnonlapselle ominaista päättäväisyyttään, ja hän tunsi mieluisaa liikutusta keisarin ulkomuodosta ja koko olemuksesta. Ja silmänräpäystäkään harkitsematta hän ilosta loistaen antoi lupauksensa ruveta keisarin vaimoksi.
Kihlaus julaistiin Frans Josefin kolmantenakolmatta syntymäpäivänä elokuun 18 päivänä 1853.
Heidän seuraavana aamuna mennessään kirkkoon, keisarin äiti astui askeleen taapäin ja viittasi kädellään, että hänen lähinnä vanhin sisarentyttärensä astuisi hänen edellään Herran huoneeseen. Messun päätyttyä keisari tarttui morsiantaan kädestä, saattoi hänet alttarille ja lausui papille:
"Herra pastori, tässä on tuleva puolisoni. Antakaa meille siunauksenne!"
Elokuun 24 päivän aamuna oli "Wiener-Zeitungissa" seuraava tiedonanto:
"Hänen keisarillinen ja kuninkaallinen, apostolinen majesteettinsa, meidän kaikkein armollisin herramme ja keisarimme, Frans Josef I on kaikkeinkorkeimman oleskelunsa aikana Ischlissä ja hankittuaan sekä hänen majesteettinsa Baierin kuninkaan Maksimilian II:n että morsiamen korkeitten vanheimpain suostumuksen, julaissut kihlauksensa Baierin herttuattaren Elisabet Amalie Eugenien, heidän ylhäisyyksiensä herttua Maksimilian Josefin ja herttuatar Ludovican, syntyjään Baierin kuninkaallinen prinsessa, kanssa.
"Seuratkoon Jumalan siunaus tätä meidän korkealle keisarihuoneellemme ja keisarikunnalle niin tärkeätä tapausta."
Kansa oli hurmaantunut. Kihlausta värittävä romanttinen hohde miellytti kovasti wieniläisiä. Kansa oli rakastunut tähän lapseen, jonka kolmekolmatta-vuotias keisari oli valinnut elämäntoverikseen. Hänen kuvaansa levitettiin ympäri maata palatseihin ja matalimpiin majoihin, eivätkä ihmiset väsyneet puhumasta hänen kauneudestaan ja yksinkertaisesta sydämmellisestä perhe-elämästä hänen lapsuudenkodissaan.
Kuukauden päivät kihlautuneet ja heidän vanhempansa oleskelivat Ischlissä. "Onni loisti nuorten kasvoilta, ilma oli ihana, ja elämä tuntui avautuvan heille yksinomaan auringonpaisteisena riemupäivänä," muuan hovin naisista kirjoitti pojalleen.
Läheisiltä paikkakunnilta saapui joka päivä ihmisjoukkoja Ischliin katsomaan keisarin morsianta ja he palasivat ihastuneina hänen kauneuteensa. Hänen kunniakseen kirjoitettiin runoja ja lauluja. Kautta valtakunnan laulettiin:
"Rose aus Bayerland
Lieblich und traut,
Nun grüsst dich ganz Oest'reich
Als hehre Braut."
[Baierin ruusu, suloinen ja rakas, nyt sinua koko Itävalta tervehtää jalona morsiona.]
Elisabet vastaanotti kaiken tämän kunnioituksen täydellä lapsellisuudella. Milloin oli mahdollista, hän ujosti pysyi piilosalla. Hänet oli pakoitettava tahtoen tai tahtomattaan esiintymään päähenkilönä, sillä kaikki itävaltalaiset tahtoivat nähdä tulevan hallitsijattarensa.
IV.
Baierin ruusu. — Morsiona Tonavan-kaupunkiin.
Huhtikuun 20 päivänä 1854 Elisabet lähti morsiona matkalle Itävallan pääkaupunkiin, vanhempainsa ja molempain vanhempien sisarustensa saattamana. Münchenin porvarit ja lähiseudun talonpojat vaimoineen ja tyttärineen täyttivät hänen synnyinkaupunkinsa kadut, joita hän kulki.
Eron tuskan valtaamana hän nousi vaunussa seisomaan ja kyynelet silmissä heitteli kädellään jäähyväisiään kunnioittavasti tervehtävälle väkijoukolle.
Höyrylaiva "Die Stadt Regensburg" vei herttua Maksin perheineen Tonavaa pitkin Straubingista Linziin. Kaikkialla, minne he tulivat, työt oli keskeytetty kuin suurina juhlapäivinä. Tuhansien ja taas tuhansien ajatukset näinä päivinä askartelivat odotetussa prinsessassa.
Passaussa, Itävallan keisarikunnan rajalla, lähetystö tuli laivaan, lausuen hänet tervetulleeksi seuraavin sanoin:
"Ystävälliset kuin tasankomme, vankat kuin vuoremme, semmoiset ovat Itävallan kansan tunteet keisarin morsianta kohtaan! Sydäntemme syvyydestä kajahtaa tuliaistervehdys, jonka tänään tuomme teidän ylhäisyydellenne."
Linzissä hän astui maihin jatkaakseen matkaa toisella höyrylaivalla. Frans Josef oli matkustanut sinne kohtaamaan häntä, mutta riensi heti takaisin Wieniin voidakseen sielläkin olla lausumassa hänet tervetulleeksi.
Linzissä oli pystytetty mahtava kunniaportti ja koko kaupunki oli kukkaisin koristeltu. Läheisille kukkuloille oli sytytetty ilo-tulia. Päivän juhlallisuudet päättyivät teatterinäytäntöön, soihtukulkuun ja sen talon ulkopuolella pidettyihin serenadeihin, jossa kuusitoistavuotiaan morsiamen oli määrä nukkua yötä.
Seuraavana aamuna, huhtikuun 22 päivänä, prinsessa seurueineen nousi laivaan jatkaakseen matkaa alaspäin Tonavaa, saaden kaikkialla osakseen mitä sydämellisintä kunnioitusta. Höyrylaiva "Frans Josef", jolla hän matkusti Linzistä Nussdorfiin, oli kokonaan ruusuilla verhottu ja kansi muutettu todelliseksi kukkaistarhaksi.
Oli ihana kevätaamu. Riemuitsevat ihmisjoukot reunustivat jokea molemmin puolin. Kaikki, jotka vain kynnelle kykenivät, olivat tulleet katsomaan tulevaa keisarinnaa. Liput liehuivat kirkontorneista ja talojen katoilta, kaikilla sopivilla paikoilla oli laulukuoroja. Ne lauloivat milloin:
"Gott erhalte Franz, den Kaiser."
(Jumala suojelkoon keisari Franzia.)
milloin taas:
"Ein Köningskind in die Fremde zieht,
Geführt von innerem Drang,
Dem hängt eine Thrän' am Augenlied,
Dem ist so bang, so bang!
O Köningskind, erbange nicht,
Wie fremd auch Flur und Strand!
Wo dich die Lieb' wie hier umflieht,
Da ist dein Heimatsland!"
(Sisäisen voiman pakoittamana kuninkaanlapsi saapuu vieraaseen maahan. Silmäkulmassa hänellä kiiluu kyynel, häntä niin pelottaa! — Oi, kuninkaanlapsi, älä pelkää, vaikka keto ja ranta ovatkin oudot! Missä rakkaus ympäröi sinua niin kuin täällä, siellä on kotimaasi!)
Laivassa näkyi valkopukuinen olento, joka riensi puolelta toiselle. Vaikka hänen piti lakkaamatta kiitellä myrskyisistä tervehdyksistä, hän ei näyttänyt väsyvän.
Sillä aikaa oli ryhdytty suuriin valmistuksiin hänen vastaanottamisekseen Nussdorfissa, Wienin luona olevassa maihinnousupaikassa. Aina varhaisimmasta aamuhetkestä saakka pääkaupungin väestö oli tulvinut sinne. Uskomattomalla sitkeydellä odotettiin ja yleisö aivan tappeli niin suurella vaivalla saamiensa paikkojen säilyttämiseksi.
Sillan lähelle oli rakennettu paviljongi leveine pylvässaleineen, ja sen kullattu torni ja kupu loistivat pitkän matkan päähän. Puolipäivän aikaan pylvässali täyttyi valtakunnan korkeimmasta aatelistosta, papistosta, virkamiehistä ja porvareista.
Oikealle puolelle laitetulle terassille olivat asettuneet ulkovaltojen lähettiläät naisineen. Vasemmalla istuivat Wienin ja muiden Habsburgien vallan alle kuuluvien maiden kaupunkien edustajat. Laiturille, johon laivan piti laskea, oli levitetty matot, ja sen molemmin puolin olivat lavat keisarillista hovia varten.
Wienin seuduilla oli ilma aamulla ollut pilvinen, mutta aamupäivällä muutamat voimakkaat tuulenpuuskat ajoivat pilvet hajalleen, ja kun merkit iltapäivällä ilmoittivat morsiuslaivan olevan lähestymässä, taivas paistoi mitä puhtainta sineä.
Kello puoli kuusi laiva laski maihin tykkien paukkuessa, soittokunnan soittaessa ja kirkonkellojen kumahdellessa. Frans Josef, joka juuri äsken oli saapunut paikalle, riensi laivaan ja syleili ja suuteli morsiantaan. Heti hänen perästään tulivat hänen vanhempansa arkkiherttua Frans Karl ja arkkiherttuatar Sophie. Keisarin äiti sulki miniänsä syliinsä ja vei hänet sitten jälleen pojalleen.
Vihdoin oli odotettu hetki tullut, kun Elisabet keisarin käsivarteen nojaten astui pääkaupungin maalle. Tuhannet äänet kajahuttivat silloin yhtä haavaa:
"Kauan eläköön keisarin morsian!"
Wieniläisten tervehdyshuudosta huokui niin ylenpalttista sydämellisyyttä, että prinsessa muutamiksi minuteiksi jäi seisomaan kuin naulattuna sulhasensa viereen. Ilonkyyneleet täyttivät hänen silmänsä ja tulvivat pitkin hänen poskiaan. Hän heitti pitkän katseen väkijoukon yli, joka etelämaisella tulisuudella riemuitsi hänen tulostaan, nyökkäsi ystävällisesti hymyillen joka puolelle ja huiskutti nenäliinallaan hurmaantuneille katsojille.
Monta vuotta on kulunut siitä päivästä, onnettomuudet ja häviöt ovat kohdanneet sekä Itävaltaa että Habsburgien sukua, mutta vielä on elossa silminnäkijöitä, jotka muistavat tämän hetken ja voivat kertoa siitä hurmaavasta näystä, jonka nuori ruhtinatar tarjosi, seisoessaan siinä koko ihanteellisen kauneutensa täydessä loistossa.
Matka vaunuissa Nussdorfista vanhaan keisarilliseen linnaan Schönbrunniin oli todellinen riemukulku. Kello puoli seitsemän vaunut ajoivat linnan pihalle. Täällä keisari vielä kerran lausui morsiamensa tervetulleeksi, ennenkuin vei hänet suuria pääportaita, jotka ylimmästä astuimesta alimpaan olivat koristetut etelämaalaisilla kasveilla ja kukkasilla.
Suunnattomat ihmisjoukot olivat sillä välin kerääntyneet linnan puutarhaan. Elisabetin näyttäytyessä parvekkeella yhdessä keisarin kera, iloisten ja lämminsydämisten itävaltalaisten tervehdyshuudot ryöpsähtivät esiin uudella voimalla. Lumous ei ollut lainkaan loppua, ja Elisabetin oli illan pitkään alituiseen näyttäydyttävä ikkunassa.
Seuraavana päivänä tapahtui hänen juhlallinen saapumisensa Wieniin.
Vanhan tavan mukaan tapahtui kulku Schönbrunnista Theresian ritariakatemiaan kaikessa hiljaisuudessa, mutta sitä suurempi oli oleva se kunnianosotus, joka omistettiin morsiamelle matkalla akatemiasta Hofburgiin.
Kulkuetta järjestettäessä Elisabet ja hänen äitinsä vetäytyivät
Theresianumin sisähuoneisiin.
Uskolliset kädet olivat koristelleet kaikki Wienin ja esikaupunkien talot, ja kadut, joita Elisabetin piti kulkea, olivat muutetut puutarhoiksi. "Elisabetinsilta", joka yhdistää Wienin esikaupunkiin Wieden (eli "An der Wien"), vihittiin samana päivänä ja sai keisarinnan nimen. Siellä kaupungin pormestari ja neuvoskunta seisoivat odottamassa lausuakseen hänet tervetulleeksi. Siltaa koristavien kuuden kuuluisan miehen muistopatsaan ympärille oli hyvin vaikuttavalla tavalla ryhmitelty kuusituhatta harvinaisinta puuta ja kasvia Lichtenbergin ja Schwarzenbergin ruhtinasten kasvihuoneista; niitten tuoksu oli niin voimakas, että levisi laajalle läpi kaupungin.
Yhdeksäntuhatta porvaria muodosti kolminkertaisen kujanteen Kärntnerthornille saakka, ja vähän matkan päässä toisistaan seisoi nuoria tyttöjä, jotka sirottelivat kukkasia kadulle.
Heti kulkueen lähdettyä liikkeelle, tykit alkoivat jymistä ja kajahdella ja kellot soivat kaikissa Wienin esikaupunkien kirkoissa.
Ammunta vaikeni Elisabetin vaunujen kulkiessa vallien yli, mutta nyt kaupungin sisäosissa olevien kirkkojen kellot ilmoittivat tulevan keisarinnan saapuneen vanhan pääkaupungin tantereelle.
Kullattuja juhlavaunuja vetämässä oli kahdeksan maidonvalkeata hevosta, joitten päät olivat koristetut korkeilla, valkeilla höyhentöyhdöillä. Silat ja ohjaksetkin olivat kokonaan kullatut, ja kuskeilla, esiratsastajilla ja lakeijoilla oli valkeat tekotukat.
Vaunujen taka-istuimella olivat morsian ja tämän äiti. Nuorella prinsessalla oli valkea puku kirkkaasta atlaksesta hopeisine koruompeluksineen ja sen päällä valkea kappa, joka oli koristeltu ruusukiehkuroilla. Kaulalleen hän oli käärinyt pitsishaalin. Hänen tuuheissa hiuksissaan kimalteli jalokivi-otsakoriste, jonka ympäri oli sidottu punaisista ja valkeista ruusuista tehty seppele. Ei hän milloinkaan ennen yhtä hyvällä syyllä ollut ansainnut nimitystä "Baierin ruusu".
V.
Hääjuhlallisuudet.
Varhain aamulla huhtikuun 24 päivänä 1854 pidettiin juhlajumalanpalvelus ynnä Te Deum kaikissa Wienin kirkoissa. Korkea morsiuspari oli aamumessussa linnan hovikappelissa.
Kolmen ajoissa iltapäivällä Hofburgin ja Augustinerkirkon ulkopuolelle kerääntyneet kansanjoukot olivat niin suunnattomat, että kadut piti sulkea, jotta vaunut pääsisivät kulkemaan linnasta.
Pääkaupunkiin oli saapunut vieraita maan kaikista osista ja sitäpaitsi useimmista muista Europan maista. Lähinnä edellisinä päivinä Wieniin saapuneiden ulkomaalaisten luettelo nousi lähes seitsemäänkymmeneen viiteen henkeen, mitä siihen aikaan pidettiin aivan ennen kuulumattomana määränä. Yksinpä itämailtakin — Aleksandriasta, Smyrnasta ja Salonikista — oli häihin tullut edustajia.
Vanha kuuluisa Augustiner-kirkko, jossa vihkimisen piti tapahtua, oli runsaasti koristeltu. Pääalttarin päällä oli valkeasta, kultakoristeisesta sametista tehty katos. Sen alla olivat morsiusparin rukouspallit, jotka nekin olivat tehdyt valkeasta sametista. Toinen katos kaareutui niitten samettipäällyksin varustettujen tuolien yllä, jotka olivat aijotut toisille ruhtinaallisille henkilöille.
Kirkon seinille ja pilareihin oli ripustettu kallisarvoisia gobelinejä ja silkkikankaita, ja lattialle oli levitetty matot. Kymmenentuhatta vahakynttilää, jotka olivat jaetut sataan isompaan ja pienempään kruunuun ja kynttiläjalkoihin, levitti loistavan valaistuksen. Augustiner-käytävä, joka vie Hofburgin sisähuoneista kirkkoon, oli valaistu samalla tavalla.
Vihkimisen piti tapahtua kello seitsemän illalla. Kello kuusi kutsutut vieraat täyttivät kaikki paikat kirkossa. Upseerien upeat univormut, Unkarin ja Puolan aatelisten värikkäät ja komeat puvut, naisten loistavat koristeet, ministerien ja korkeitten virkamiesten kultakoristeiset hännystakit, kardinalien punaiset kaaput, itämaisten lähettiläiden haaveelliset puvut, kaikki yhdessä muodostivat satumaisen, vaikuttavan näyn.
Jo ennen määrä-aikaa hovin kavalierit ja naiset ylhäisimmissä juhlapuvuissaan olivat menneet Hofburgiin yhtyäkseen hääsaattueeseen.
Juhlallisuus alkoi ruhtinas-arkkipiispan Rauscherin, keisarin entisen opettajan, ynnä yli seitsemänkymmenen arkkipiispan ja piispan keräännyttyä sakastiin kultakoristeisissa juhlatamineissaan.
Yliseremoniamestari ilmoitti keisarille, että kaikki oli valmiina.
Kulkue meni Augustiner-käytävän salien läpi seuraavassa järjestyksessä: hovimajoittajat, paasit, kamarirouvat, kamariherrat, salaneuvokset, korkeimmat hovivirkamiehet, arkkiherttuat kamariherrojensa saattamina ja viimein keisari itse.
Arkkiherttuoilla ja hovimiehillä oli kaikilla ritarikuntiensa ketjut. Sulhanen oli sotamarsalkan univormussa ja koristeltu Itävallan keisarikunnan kaikilla ritarimerkeillä.
Heti sulhasen perästä seurasi hänen äitinsä, joka talutti morsianta vasemmalla kädellään. Elisabetin vasemmalla puolella kulki hänen oma äitinsä, herttuatar Ludovica. Heidän perästään tulivat hovin muut naiset yliseremoniamestarin ohjaamina.
Seitsentoista-vuotias morsian loisti nuoruuden koko ihanuudessa ja onnessa. Hänen morsiuspukunsa oli valmistettu paksusta valkeasta silkkikankaasta, joka oli koristeltu kulta- ja hopea-ompeluksilla. Leningin päällä oli leveä mantteli pitkine laahuksineen, sekin kullalla kirjaeltu. Timanttisolki piti kiinni Brüsselin pitseistä tehtyä pitkää huntua. Morsiusseppele oli sidottu myrteistä ja oranssikukista ja kiinnitetty komealla timanttidiademilla, jota hänen anoppinsa oli käyttänyt hääpäivänään ja jonka hän oli Elisabetille antanut häälahjaksi. Hänen kaulassaan oli timanttikoriste ja timantit loistivat kaikkialla hänen puvussaan. Rinnassa hänellä oli Baierin Therèse-ritarikunnan merkki ja Itävallan tähtiristi sekä kimppu valkeita ruusuja.
Kirkonportilla keisarin ja tämän kihlatun otti vastaan ruhtinas-arkkipiispa, joka pirskoitti heidän päälleen vihkivettä.
Prinsessan laahustinta olivat siihen asti paasit kantaneet, mutta nyt näiden sijaan astui hovinaisia. Morsiuspari astui rukouspallin luo, ja kummankin ruhtinaallisen perheen muut jäsenet menivät kukin paikoilleen.
Lyhyen rukouksen jälkeen Frans Josef ja Elisabet nousivat pää-alttarille. He vastasivat papin kysymyksiin, vaihtoivat sormuksia ja antoivat toisilleen kättä.
Ruhtinas-arkkipiispan toimitettua kirkolliset menot, Josef Platz'ille asetettu jalkaväkipataljoona ampui ensimäisen tervehdyslaukauksen. Tykkien jyske kaupungin linnoituksista seuraavassa silmänräpäyksessä ilmoitti, että itävaltalaiset olivat saaneet keisarinnan ja unkarilaiset kuningattaren.
Riemuhuudot kajahtivat kirkon edustalla, ja tykkien jyske yhä jatkui, kirkkoruhtinaan pitäessä nuorelle parille seuraavan puheen:
"Missä rauhan ja yksimielisyyden ja rakkauden siteet yhdistävät miehen ja naisen, sinne onni tulvehtii joka puolelta", hän lausui. "Te, korkea prinsessa, joka nyt astutte Itävallan valtaistuimelle, olette puolisossanne tapaava ystävän, joka eroittamattomasti on yhdistänyt sielunsa teihin. Hän on tunteva teidän ilonne ja tuskanne omikseen, ja te voitte avata sydämenne hänelle luottaen hänen muuttumattomaan rakkauteensa. Tämän maallisen elämän kaikissa vaiheissa hän on oleva teitä lähellä alati horjumattomalla osanotolla, hän on oleva teidän suojeluksenne ja voimanne, teidän ilonne ja teidän toivonne, teidän ylpeytenne ja kunnianne!
"Hänen majesteettinsa keisari on meidän Herraltamme saanut itselleen suuren tehtävän. Boden-järvestä Siebenbürgeniin, italialaisesta Po-joesta Weiksel-joen rantamille kolmekymmentäkahdeksan miljoonaa ihmistä katsovat häneen ja anovat suojaa ja apua hänen viisaudeltaan ja voimaltaan. Mutta taakka, joka on hänen harteilleen laskettu, ei ole ainoastaan kunniakas, se on myöskin raskas! Se on häneltä vaatinut suuren uhrin: hänen majesteettinsa on lahjoittanut huolettoman nuoruutensa uhriksi kansalleen. — Te, ruhtinatar, olette kutsuttu suomaan hänelle korvauksen siitä nuoruudenonnesta, jonka hän on uhrannut!
"Pyhä Augustinus lausuu: Kun vaimo rakastaa miestään, koska tämä rikas on, silloin hänen ajatuksensa ovat saastaiset, sillä silloin hän ei rakasta miestään, vaan tämän rahoja. Jos hän todella rakastaa miestään, niin hän rakastaa tätä silloinkin, kun tämä on köyhä ja kaikkea vailla. Semmoinen rakkaus teidän on suotava korkealle puolisollenne. Hänen hallitsijahuoltensa painostaessa te olette oleva hänelle kuin saari, joka keskellä kuohupäiden laineiden lepää rauhaisana, saaden orvokit ja ruusut povestaan puhkeamaan. Saakoon kaikki puhdas ja jalo suojaa ja hoivaa teidän majesteetiltanne, tavatkoon se esikuvansa keisarinna Elisabetissa!
"Frans Josefin rinnalla, Itävallan sankarin ja suojelijan rinnalla, hänen keisarillinen puolisonsa on oleva ensimäisenä naisten joukossa, ei vain hänen otsaansa koristavan kruunun voimasta, vaan vielä enemmän niitten hyveitten voimasta, jotka valtaistuimen korkeudesta levittävät lempeää valoansa kansojen yli."
Hääpäivänään keisari armahti valtakunnissaan melkein kaikki, jotka oli tuomittu majesteettirikoksista sekä rikoksista yleistä järjestystä vastaan. Samalla kertaa hän julisti, että samanlaisista rikkomuksista vireille pannut oikeusjutut olivat lakkautettavat.
Minkälaista osanottoa keisarin häät herättivät, todistaa parhaiten hänen valtakunnassaan perustetut lukuisat hyväntekeväisyyslaitokset, jotka saivat nimensä morsiusparista. Wieniläisten lahjat tekivät mahdolliseksi sen, että kaupungin muissa kirkoissa samalla kertaa keisarin vihkiäisten kanssa vihittiin neljäkymmentä muuta paria; nämä varattomat avioparit saivat kukin viisikymmentä guldenia oman kodin perustamiseen.
Mitä moninaisimmissa muodoissa harjoitettiin suurta hyväntekeväisyyttä: köyhät lapset saivat vaatteita, invalideja ruokittiin, puutteessa olevat perheet saivat lahjoja, ja tehtaanomistajat toimeenpanivat juhlia työväelleen.
Frans Josef lahjoitti hääpäivänään 200,000 guldenia köyhille.
Keisarinna sai häälahjana 60,000 guldenia, jotka hän päätti käyttää hyväntekeväisiin tarkoituksiin.
Tällöin hän ei ajatellut yksinomaan Wienin väestöä, vaan määräsi, että keisarin kaikkien maiden piti saada osansa hänen lahjastaan.
VI.
Ensimäiset vaikeudet uusissa oloissa.
Elisabetin joutuessa naimisiin sanottiin hänestä, ja täydellä syyllä, että niinkuin hän oli nuorin, niin hän oli myöskin kaunein keisarinna, joka milloinkaan oli pitänyt kädessään Habsburgien valtikkaa.
Hänen vartalonsa oli pitkä ja solakka, hänen kätensä ja jalkansa pienet ja sirot. Lapsekkaat kasvonpiirteet olivat hienot ja säännölliset. Hänen huulillaan leikehti tavallisesti onnen päivinä kaunis hymy. Silmät olivat tummansiniset ja syvät. Iho oli kuin maito, ja veri teki tumman tukan varjostamana hurmaavan vaikutuksen; hajallaan hänen tukkansa muodosti hänen harteilleen kuin pitkän, paksun vaipan. Välistä hän piti sitä alhaalla kahdeksalle raskaalle palmikolle laitettuna, välistä sommiteltuna pään päälle diademin tapaan.
Tämän hiusten tavattoman runsauden takia oli luonnollista, että hän piti päänsä pystyssä kuninkaallisen majesteetin koko arvokkuudella.
Ilman elämänkokemusta ja ihmistuntemusta kun oli ja täynnänsä ensimäisen nuoruuden luottavaista lämpöä, hän näki elämän edessään lakkaamattomana juhlana. Uskollinen rakkaus olisi aina ympäröivä häntä, kaikki sydämet sykkisivät hänelle. Hän voisi olla rajattomassa määrin hyvänä hengettärenä ympäristölleen ja kansoilleen.
Mutta ensimäisen juhlahuuman haihduttua, pettymykset tulivat kuin iskut toisensa jälkeen.
Sillä vaikka keskiluokka aluksi olikin varsin tyytyväinen keisarinnaansa, ei ylempien piirien laita ollut läheskään niin. Itävallan ylimystö on Europan jyrkin, ja sen piireissä pidettiin tätä ruhtinatarta, joka kuului Baierin kuningashuoneen sivuhaaraan, aivan liian nuorena ja ennen kaikkea aivan liian vähän ylhäisenä olemaan heidän keisarinnanaan.
Elisabetilla olikin vastassaan suljetut sydämet, vaikka hän oli toivonut niitten olevan avoimet, ja hänen tielleen kohosi tylyyden, kylmyyden ja juonien muuri. Hän, joka oli luullut tulevansa kaikkien harrastuksen ja kunnioituksen loistavaksi keskustaksi, tunsi itsensä pettyneeksi ja loukkaantuneeksi ja sai kokea, että häntä kadehtien koetettiin syrjäyttää niistä kunnianosoituksista, ja siitä vaikutuksesta, jotka hänelle kuuluivat.
Oli suuri onnettomuus hänelle, että hän niin aikaisin joutui semmoiselle paikalle, jossa vaadittiin niin tavattoman suurta ihmistuntemusta, tahdikkuutta ja notkeutta, olematta kasvatuksensa kautta tullut valmistetuksi täyttämään näitä vaatimuksia. Hän oli luottavainen, lapsellisen suora luonne, lintu raukka, joka oli lähtenyt pesästään, ennenkuin oli vielä oppinut omin neuvoin lentämään.
Kaikki, jotka olivat Baierissa tunteneet hänet, olivat pitäneet hänestä. Kotona oli koko hänen olemuksensa uhkunut alkuperäistä elämäniloa, joka muistutti niistä metsistä ja tuntureista, joita hän niin suuresti rakasti. Kaikkialle, mihin hän astui iloisena ja leikkisänä, hän toi mukanaan tuoreuden tuulahduksen. Pää keikkui niin reippaana nuorilla hartioilla tumman, pitkän tukan kaartamana, kun taas tummansiniset silmät katsoivat aina avoimella ilmeellä, joka oli yhtä kaukana kiemailusta kuin ujoudestakin.
Sekä isän että äidin puolelta hän oli syntyisin Wittelsbachien suvusta ja oli suuressa määrin perinyt suvun ominaisuudetkin: hän oli itsenäinen ja ylpeä, totuutta rakastava ja rohkea.
Itsessään hänen totuudenrakkautensa ja luonnollisuutensa olivat yleviä hyveitä, mutta nämä hyveet tulivat hänelle suureksi vaaraksi, koska hän ei osannut pakoittaa niitä semmoisiin muotoihin, jotka olisivat sopineet hovi-elämään.
Hänen olentonsa tuoreus ja keväisyys eivät sopineet Hofburgin eikä
Schönbrunnin oloihin.
Olemme eräässä aikaisemmassa luvussa nähneet, että hän keisarinnaksi tultuaan ei ollut saanut vielä läheskään täydellistä kasvatusta. Se oli päinvastoin tuskin alkanutkaan. Työ ja ajatteleminen eivät olleet tähän saakka hänen elämässään saaneet mitään sijaa.
Tämä tiedettiin Wienin hovissa ja uskottiin, että häntä voitaisiin huvittaa turhamaisuuksilla ja imartelulla viedä hänet mihin hyvänsä.
Pian kuitenkin huomattiin, että oli erehdytty. Hän, oli tosin nuori, mutta sukunsa muitten ominaisuuksien ohella hän oli perinyt sen runsaan ja monipuolisen lahjakkuuden. Hänen vilkas henkensä otti itseensä kaiken, mikä kiinnitti hänen mieltään, ja hän osasi suurella tarkkuudella valikoida ja hylätä. Tämä voimakas personallisuus nousi kapinaan sitä vastaan, että sen olisi ollut pakko luopua yksilöllisyydestään ja tulla muokatuksi uudestaan hovimuotojen mukaiseksi.
Elämä Hofburgissa, missä toinen päivä oli toisensa kaltainen, väsytti häntä sanomattomasti.
Ensimäisestä hetkestä näyttäytyi selvästi, että hän inhosi loistoa ja juhlamenoja. Niin vähän kuin hän muissa suhteissa muistuttikin Marie Antoinettea, niin hovitapaa hän inhosi yhtä paljon kuin mainittu onneton kuningatar.
Wienin hovin naiset ja kavalierit, jotka olivat eläneet hovitavan lakien mukaan melkein siitä lähtien, kun olivat nähneet päivänvalon, pitivät näitä lakeja aivan luonnollisina ja vallan välttämättöminä. Ne olivat käyneet heidän elämänsä kehykseksi, vieläpä tottumuksen voimalla muodostuneet heidän tunteittensakin ojennusnuoraksi. Mutta Baierin alppien luonnonlintu piti Itävallan hovin muotoja naurettavina ja pikkumaisina. Hän ei voinut hengittää vapaasti tässä painostavassa ilmassa, missä hänen siipiänsä päivän joka hetki hänen lennossaan soukennettiin.
Eräässä ensimäisistä hoviseuroista, jossa Elisabet oli johtavana henkilönä, hän vastoin kaikkia tapoja riisui hansikkaat kädestään. Muuan vanhemmista hovinaisista riensi kauhistuneena huomauttamaan, että hän rikkoi hovitapaa vastaan.
"Miksikä se ei olisi sallittua?" keisarinna kysyi.
"Koska se on poikkeus säännöstä", vastaus kuului.
"Niin ollen otamme poikkeuksen säännöksi", Elisabet virkkoi.
Ei yksikään nuori mies voisi olla enemmän rakastunut, kuin Frans Josef oli nuoreen puolisoonsa, jonka oli keksinyt ilman sukulaisten ja lähettiläiden apua.
"Olen rakastunut kuin luutnantti ja onnellinen kuin jumala", hän kirjoitti eräälle ystävälleen heti, kun häitten viettämisestä oli päätetty.
Mutta kaikki hänen rakkautensa tarvittiinkin sovittamaan tätä kaikelle pakolle vierasta lasta kaikkiin niihin siteisiin, jotka seurasivat Itävallan ja Unkarin hallitsijattaren asemaa.
Vanhempien hovinaisten ja nuoren keisarinnan välillä sattui piankin yhteentörmäyksiä, ja keisarin piti usein tulla välittämään rauhaa. Hän salli keisarinnan kernaasti löysätä vanhojen aikojen ankaroita siteitä, mutta ei uskaltanut hänen sallia tuoda hoviin uusia lakeja. Hänen vapaudenhalunsa sen vuoksi usein pani nuoren aviomiehen kärsimyksen kovalle koettelemukselle.
Keisarinna rakasti sydämellisesti Fransiaan, mutta ei samalla tavalla kuin tämä vaimoaan. Huolimatta kiihkeästä luonnonladustaan, joka varsinkin hänen myöhempinä aikoinaan usein purkautui ilmi, Elisabet oli erotisessa suhteessa sangen kylmä. Hän tunsi eräänlaista arkuutta keisarin intohimoisten tunteiden edessä ja säilytti suhteessaan häneen lapsellisen sielun puhtauden.
Hänen anoppinsa oli tähän saakka ollut rajattomana valtiaana hovissa. Arkkiherttuatar Sophie olikin ansainnut tämän etevän aseman; pojan ensimäisinä, hyvin vaikeina hallitusvuosina hän oli ollut keisarille todellisena tukena.
Tavattoman älykäs kun oli, hän oli hankkinut itselleen kohtalokkaan vallan vaikutuksille hyvin alttiista keisarista. Niin kauan kuin vain oli vähintäkään mahdollisuutta pidellä valtikkaa sekä keisarin yksityisessä että valtiollisessa elämässä, äiti ei suinkaan aikonut luovuttaa hituistakaan vallastaan. Ensimäisen paikan Frans Josefin rinnalla hän oli säilyttänyt itselleen, eikä hän hetkeäkään ajatellut perääntyä seitsentoista-vuotiaan sisarentyttärensä tieltä.
Tuskin voi ajatella kahta naista, joilla olisi vähemmin edellytyksiä ymmärtää toisiaan, kuin tämä anoppi ja tämä miniä, vaikka molemmat kuuluivatkin samaan sukuun.
Arkkiherttuatar Sophie oli täynnänsä vallanhimoa. Elisabet ei pannut mitään arvoa valtaan, ja vallanhimo oli hänelle vieras.
Täti oli maailmaa kokenut, mutta nuorella keisarinnalla ei ollut vielä mitään käsitystä elämästä. Sophie hallitsi keisaria, mutta papit hallitsivat vuorostaan häntä. Elisabet palveli Jumalaa luonnossa; jos oli mahdollista, niin hän vältti kaikkia kirkollisia juhlia, ja pappisvaltaa hän vihasi.
Vanhempi nainen rakasti juhlamenoja, joissa itse sai näytellä ensimäistä osaa, ja Elisabet taas mieluimmin pysyi erillään kaikista juhlamenoista.
Arkkiherttuatar eli siinä virheellisessä uskossa, että tätä lasta, joka niin odottamatta oli saanut keisarikruunun, kyllä voisi vallita, kun vain ympäröisi hänet huveilla ja nautinnoilla. Mutta Elisabetilla ei ollut luonteessaan hiukkaakaan turhamaisuutta. Hän ei ollut koskaan toivonut pääsevänsä keisarinnaksi taikka kuningattareksi saadakseen nauttia semmoisen aseman suomasta loistosta. Hän ei edes pitänyt kaupungissa asumisesta. Todennäköisesti hän olisi pitänyt parempana, että hänen Fransinsa olisi ollut tuntematon ruhtinaanpoika, jotta hän yhä edelleen olisi voinut tyydyttää makuaan elämällä luonnossa, jommoisesta elämästä hän kasvunaikanaan oli täysin siemauksin nauttinut.
Arkkiherttuatar Sophie vaikutti sisarentyttäreensä aluksi painostavasti, mutta sitten hän härnäsi keisarinnan vastarintaa.
Tiedämme Frans Josefin morsiamen saapuneen Wieniin sydän täynnä toiveita ja unelmia ja siinä lujassa vakaumuksessa, että tästä hetkestä alkaen olisi ensimäisellä sijalla aviomiehensä rinnalla. Mutta kaikissa niissä tilaisuuksissa, joissa Elisabet tahtoi päästä käyttämään keisarinnan-oikeuksiaan, anoppi koetti huomaamatta työntää hänet syrjään. Ylimielisesti hän polki keisarinnan toiveet jalkoihinsa ja murskasi kovakouraisesti hänen pyrkimyksensä. Ottamatta huomioon miniänsä tunteita, anoppi joka tilaisuudessa laiminlöi hänet.
"Madame Mère" (rouva äiti), niinkuin Sophieta kutsuttiin, vaikka hän ei missään suhteessa ollut Napoleonin äidin kaltainen, oli suurvalta, jonka ystävyyttä viisaus vaati säilyttämään. Sitä paitsi tiedettiin keisarin erotisessa suhteessa olevan vaihtelevaisen ja luonnostaan helposti vaikutuksille alttiin, joten hän todennäköisesti piankin väsyi vaimoonsa. Elisabetin kokemattomuus teki hänet sangen vähän sopivaksi vastustamaan hovin juonitteluja, ja kaikki ennustivat, että anoppi tässä taistelussa pääsisi voitolle.
Keisarinna oli vielä kovin suosittu pääkaupungin väestön syvien rivien keskuudessa. Ratsastaessaan keisarin rinnalla Wienissä, tämä hurmaava, seitsentoistavuotias lapsi pakostakin valtasi väkijoukkojen suosion sekä kauneutensa että ystävällisyytensä nojalla.
Mutta hovin vanhemmat kohtelivat häntä, niinkuin jo on mainittu, niin kylmästi ja halveksivasti, että se olisi murtanut vähemmän voimakkaan naisen sielun. Köyhän herttuantyttären oli alituisesti siedettävä vihjauksia siitä, että hän ei ollut sen kunnian arvoinen, joka oli tullut hänen osakseen.
Hänen ylpeä sydämensä saattoi kaikkein vähimmin alistua semmoisen halveksimisen alituiseen painostukseen.
On vaikeata olla miellyttävä, kun on itku kurkussa, hymyillä silloin, kun kyyneleet kihoilevat silmäkulmissa, esiintyä arvokkaasti ja miellyttävästi, kun mieluimmin tahtoisi vetäytyä johonkin pimeään nurkkaan päästääkseen tuskansa vapaasti valloilleen.
Elisabet oli hermostunut luonne. Hän osoitti myöhemmin voivansa suurilla hetkillä tehdä suuria uhrauksia, mutta hänen luonteensa mukaista ei ollut tehdä joka päivä pikku uhreja. Hän huomasi parhaat ajatuksensa ymmärrettävän väärin, parhaan tahtonsa tulkittavan kierosti, ja hän jäi yksikseen omassa hovissaan.
Keisari osotti hänelle yhä edelleen mitä suurinta huomaavaisuutta, mutta aviopuolisoidenkin kesken esiintyi väärinkäsityksiä, jotka toiselta puolen aiheutuivat nuoren vaimon loukatusta ylpeydestä, toiselta taas anopin pyrkimyksistä halventaa häntä poikansa silmissä. Vaikka rakasti miestään, Elisabet kuitenkin karttoi häntä. Hän ei tahtonut olla mikään kiusallinen lapsi, joksi arkkiherttuatar häntä nimitti.
Mutta tällä totuutta rakastavalla, voimakkaalla sielulla, joka oli kypsymässä, oli kiivaan kärsimättömyydenkin hetkiä, jotka eivät suinkaan olleet omiaan hankkimaan hänelle ystäviä. Häntä tympäsi koko tämä maailma, jossa hän eli, maailma, joka oli täynnänsä itserakkautta ja voiton ja vallan himoa. Hermostuneena ja harkitsematta hän nousi vastarintaan lakkaamattomia vainoamisia vastaan. Hän kohteli silmiinpistävän tylysti niitä naisia, jotka kuuluivat anopin puolueeseen, ja soi suosionsa toisille, jotka kavalsivat ja pettivät häntä.
VII.
Matkoilla valtakunnassa. — Äidin-huolet.
Ei mikään ollut aluksi ollut nuoren keisarinnan toivomuksille enemmän vierasta kuin istuminen valtaistuimella yksinäisessä majesteetillisuudessa, vain muutamien valikoitujen, ylhäisessä asemassa olevien perheiden ympäröimänä. Hän ikävöi päästä kansan keskuuteen, oppia tuntemaan maataan ja alamaisiaan.
Hänen avioliittonsa alkuaikoina hänet usein nähtiin Wienin kaduilla. Hänen ajaessaan pääkaupungin läpi, suuria ihmisjoukkoja kerääntyi hänen tielleen. Ihmiset tunkeilivat aivan hänen lähelleen, tyrkkivät toisiaan ja tappelivat ilakoiden ja nauraen saadakseen nähdä hänet niin läheltä kuin mahdollista.
Edeltäpäin kellekään ilmoittamatta aikeestaan ja vain yhden hovinaisen saattamana hän eräänä päivänä käveli kaupungilla. Eräällä vilkasliikkeisimmällä paikalla hän astui myymälään, jonka akkunassa oli huomannut häntä huvittavan esineen.
Ei ollut suinkaan mieluinen yllätys hänelle huomata satoja ihmisiä kokoontuneina myymälän edustalle hänen aikoessaan poistua sieltä. Vain poliisin avulla ja suurten ponnistusten jälkeen onnistuttiin tekemään hänelle tietä.
Tämä kävelyretki herätti hovissa mitä suurinta tyytymättömyyttä.
"Hänen majesteettinsa luulee ilmeisesti vielä olevansa Baierin vuoristossa. Hän unohtaa olevansa Itävallan keisarinna ja mitä on velkapää puolisonsa asemalle", kuiskailtiin hänen ympärillään.
Säikähtyneenä tästä yrityksestään antautua kansan keskuuteen, keisarinna nyt väitteli niin paljon kuin mahdollista esiintymistä vilkasliikkeisillä paikoilla; hän rajoitti kävelynsä linnan puutarhaan ja Schönbrunnin puistoihin.
Mutta hovi ei hyväksynyt sitäkään, että hän kokonaan vetääntyi julkisuudesta. Samat henkilöt, jotka vasta olivat soimanneet häntä siitä, että hän oli kävellyt kaduilla, moittivat häntä nyt siitä, että hän ei siellä kävellyt.
"Keisarinna unohtaa, mitä hänen asemansa vaatii, ja että hän on velvollinen näyttäytymään kansalle niin usein kuin mahdollista", sanottiin nyt.
Ne epäystävälliset tuomiot, jotka keisarinna sai osakseen, tekipä hän mitä tahansa, saivat hänet vain yhä enemmän sulkeutumaan itseensä. Ilkeämielinen hoviseura sai aikaan vahingon, jota ei enää koskaan saatu korjatuksi, sillä tultuaan vanhemmaksi ja kypsyneemmäksi ja itsenäisemmäksi, keisarinna oli menettänyt kaiken halun näyttäytyä pääkaupungissa.
Hänen luonteessaan piili perinnäinen taipumus viettämään syrjäistä havainnontekijän-elämää, ja opittuaan rakastamaan yksinäisyyttä, hän rakasti sitä liian paljon enää milloinkaan luopuakseen siitä.
* * * * *
Habsburgien valtakunnan etäisimmissä osissa, Böhmissä, Mährissä, Galiziassa ja Unkarissa kuitenkin kärsimättöminä odotettiin tilaisuutta saada lausua keisarinna tervetulleeksi sikäläisen väestön keskuuteen.
Keisaripari tekikin pian useita pienempiä matkoja. Muutamia kuukausia häittensä jälkeen keisari Frans Josef kävi puolisoineen Mährissä ja Böhmissä.
Syyskuussa 1856 keisaripari matkusteli Itävallan alpeilla, vierailu, joka vieläkin elää kuvissa ja lauluissa ja kansan muistossa.
Kärtnenissä olevassa Heiligenblutin alppikylässä, missä keisari ja keisarinna nukkuivat yötä, he kiipesivät samassa kylässä olevalle korkealle Grossglockner-kukkulalle. Kello neljä aamulla he kuuntelivat messua pikku kirkossa, ennenkuin lähtivät matkalle. Parin tottuneen oppaan johtamina he alkoivat vuoren kiipeämisen.
Elisabet ratsasti osan matkasta, mutta hänen puolisonsa käveli jalkaisin. 1,000 metrin korkeudella merenpinnasta keisari poimi jyrkältä äyräältä kimpun "edelweissiä", ojentaen sen vaimolleen sanoen:
"Nämä ovat ensimäiset edelweissit, joita olen elämässäni poiminut."
N.s. Wallner-majalla keisarinna pysähtyi lepäämään, kun sitä vastoin
Frans Josef nousi korkealle Glockner-satulalle asti, joka on 2,400
metriä meren pinnan yläpuolella. Tämän alppikäynnin muistoksi
Wallner-maja sai nimen "Elisabetruhe" (Elisabetin levähdys).
Grossglocknerilta matka kävi Steiermarkiin, missä he pysähtyivät vasta Marburgissa. Syyskuun 11 päivän iltana hallitsijapari saapui Graziin, joka loisti yhtenä valomerenä ja missä heidät, kuten kaikkialla matkalla, vastaanotettiin riemulla.
Marraskuun 17 päivänä keisari puolisoineen kävi niissä italialaisissa maakunnissa, jotka silloin vielä muodostivat osan heidän valtakuntaansa; sotalaiva "Elisabeth" vei heidät Triestistä Venetiaan.
Oli varrottu, että silloiset valtiolliset olot ja italialaisten vastenmielisyys Itävallan herruutta kohtaan aiheuttaisivat tylyn vastaanoton. Mutta "Adrian kuningatar", niinkuin kaunista Venetiaa kutsutaan, oli pukeutunut loistavaan juhlapukuun tervehtääkseen nuorta keisarinnaa. Marcus-tori oli juhlavalaistu ja kaupungissa toimeenpantiin loistavia naamiohuveja.
Elisabet voitti kaikkien sydämet herttaisuudellaan ja kauneudellaan. Rahvaan naiset heittäytyivät polvilleen hänen eteensä ja suutelivat hänen käsiään. Ja Frans Josef lausui hänelle:
"Sinun suloutesi ja kauneutesi ovat tehneet enemmän tämän kansan valloittamiseksi kuin kaikki minun armeijani pistimineen ja tykkeineen voisivat aikaansaada."
Milanossakin vastaanotto oli niin sydämellinen, että keisari liikutettuna huudahti:
"Kaikki entiset loukkaukset olen unohtanut."
Ensimäisenä syntymäpäivänä, jota Elisabet vietti Itävallassa, Budapestin valtiopäivät lähettivät lähetystön onnittelemaan häntä ja pyytämään, että hän pian tulisi käymään Unkarissakin.
Tähän keisarinna vastasi:
"Siitä hetkestä lähtien, kun sallimus yhtä rakkailla kuin katkeamattomilla siteillä yhdisti minut Unkarin kuningaskuntaan, on tämän menestys ollut hartaimman osanottoni esineenä. Tunteeni tätä maata kohtaan ovat, jos mahdollista, tulleet vieläkin voimakkaammiksi sen sydämellisen onnittelun johdosta, joka minulle tänään on esitetty ja joka on niin kauniisti ilmennyt teidän puheessanne.
"Vastaanottakaa syvästi tuntemani kiitollisuus ja viekää toistaiseksi lämpimimmät tervehdykseni kansalle, joka teidät on lähettänyt. Toivon, että minun pian suotaisiin täyttää maan toivomus ja läheltä oppia tuntemaan Unkarin kansa."
Kuten tunnettua, Frans Josef oli vain nuorukainen, kun hänen setänsä, keisari Ferdinand, luopui kruunusta ja vetäytyi Pragiin päättämään päivänsä.
"Der Blutjunge" (keltanokka), kuten viholliset nimittivät Habsburgien valtakunnan kahdeksantoista-vuotiasta hallitsijaa, oli pakoitettu melkein heti valtaistuimelle noustuaan lähtemään sotaan unkarilaisia vastaan, jotka tekivät kapinan.
Hänen omat voimansa eivät riittäneet tukahduttamaan levottomuuksia ja hän tunsi olevansa pakoitettu pyytämään apua Venäjältä. Tsaari Nikolai I antoi hänen käytettävikseen satatuhatta sotilastaan, ja näiden avulla hänen onnistui kukistaa kapina.