Pescara

PESCARA

Novelli

Kirj.

CONRAD FERDINAND MEYER

25:nnestä painoksesta suomensi

Joel Lehtonen

Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1906.

ÉNSIMÄINEN LUKU

Linnoituksensa salissa Milanossa istui nuori herttua Sforza tarkastellen valtiolaskuja. Hänen viereensä oli asettunut hovikansleri, joka selitteli lukuja, johdellen sormellaan pitkin numerorivejä.

— Hirvittävä summa! huokasi herttua ja kauhistui sitä rahan määrää, minkä kiireesti suoritetut linnoitustyöt olivat nielleet. Miten paljon nälkäisten lombardilaisraukkaini hikipisaroita! — Ja päästäkseen noita kovaonnisia numeroita näkemästä, alkoi hän katsella alakuloisesti pitkin seiniä, joita heleänväriset freskot koristivat.

Oven vasemmalla puolen piti Bakkus kemuja mytologisine palvelijoineen ja oikealle puolen oli keveä, mutta ajattelematon käsi maallistuttanut pyhän tapauksen aina huikentelevaisuuteen asti kuvaten ruokkimisen korvessa. Ylhäällä kunnaalla istui jumalainen isäntä pienoiskoossa ja tuskin näkyvänä, jota vastoin etualan valtasi iloinen seurue, mikä puvuiltaan ja eleiltään muistutti suuresti lombardilaista elonkorjuuväkeä ja ilmaisi naurettaviin saakka kaikki mainion ruokahalun ilmeet.

Kanslerin tarkatessa mitä hallitsijansa katsoi, pisti herttuan silmään erityisesti kiemaileva tyttö, joka kori käsivarrellaan — kai ylijääneiden murusten, kokoamista varten — antautui vieressään lepäävän nuorukaisen syleiltäväksi ja salli tämän työntää hohtavan valkeiden hampaittensa väliin paahdettua kalaa. — Ainakaan tuo tuossa ei ole vielä nälissään, virkkoi kansleri kujeileva ilme silmissään.

Raukea hymy ilmestyi herttuankin hienoille huulille jälleen hävitäkseen. — Minkä tähden rakennamme linnoituksia? tuskaili hän alkaen taas puhua murheensa esineistä. — Se on huonosti tuottavaa ammattia. Suuri piirittäjä Pescara valloittaa varustukset tuossa tuokiossa ja sälyttää niskoilleni vielä sotakulut. Kuule Girolamo, — hän oikaisi hennon hoikkaa vartaloaan — jätä minut rauhaan salaisilta liitoiltasi ja sopimuksiltasi, sinä väsymätön vehkeilijä! Minä niistä viis! Sinä tuhoat lombardilaiseni ja minut, Jumalan vitsaus! Minä en tahdo vihoittaa keisaria, joka on lääninherrani. Ennen annan hänen pirullisten espanjalaistansa nylkeä itseni kuin uusien liittolaistani käyttää minua kilpenään minut pettääkseen! — Hän vaipui kuin kohtaloonsa alistuen tuoliinsa pujot polvet pystyssä ja huudahti epätoivoisesti: — Minä nain keisarin orpanan tai sisaren! Jäljestä sinä se asia kuntoon, jos olet hyvä valtiomies kuten luulet olevasi.

Kansleri purskahti nauruun.

— Naura vain, Girolamo, hyvä on sinun nauraa. Vaikka sinä kierit alas miten jyrkiltä katoilta tahansa, niin putoat sinä aina jaloillesi kuin katti. Mutta minä menen siinä leikissä säpäleiksi. Siinä velhon kattilassa, joka kiehuu aivoissasi, haihdun minä ja herttuakuntani ilmaan. Taivas varjelkoon! Liitto pyhän isän, San Marcon [Venetsian erikoispyhimys] ja liljain [Ranskan vaakunakukat] kanssa! Ei ole paaviin ylipäänsä luottamista minun enempää kuin muidenkaan! Hän on Medicejä! Ja Markus, luonnollinen viholliseni ja naapurini, on ilkein kaikista pyhimyksistä. Entä sitten tuo Ranska! Se antoi isäni mädätä vankikomeroihin ja elättää nyt Parisissa veli Maksia, jonka sinä kunnoton möit kuin kauppatavaran!

Ruhtinaspojan herkissä piirteissä kuvastui tuska, hän näytti näkevän sukunsa suojelushengen verkkaan laskevan ja sammuttavan soihtunsa. Kyynel vierähti hänen laihalle poskelleen.

Kansleri hyväili häntä isällisesti: — Ole nyt järkevä, Frans kulta, lohdutteli hän. — Petinkö minä muka Maksin? Enhän toki. Hänen antautumisensa oli selvä seuraus siitä, että sveitsiläiset kärsivät masentavan tappion. Minä sain kuningas Fransin myöntämään hänelle eläkkeen ja hommaanpa vielä hänelle tiluksenkin. Hän itse ymmärsi aikeitteni rehellisyyden ja kiitti minua. Tiedäthän Frans, että hän on filosofi, joka katselee maailmaa yläilmoista. Kun Maks nousi ratsaille lähteäkseen täältä, puhui hän vielä satulassakin viisauden sanoja. "Ylistän taivasta", sanoi hän, "etten enää koskaan joudu tekemisiin kovakouraisten sveitsiläisten ja pitkäkyntisen keisarin" — hän tarkoitti majesteettivainajaa, Frans — "ja espanjalaisten salamurhaajain kanssa." Ja eihän Maksista sitäpaitse ollut lainkaan italialaiseksi ruhtinaaksi, hän oli niin kömpelö ja epähieno. Mutta sinä olet aivan toista maata, Frans! Kun ojennat vartaloasi, on sinussa jotain ruhtinaallista ja onpa sinulla vielä puhujankin lahjat, jotka perit mainiolta isältäsi, Maurilta. Vakuutan että olet vielä kerran Italian viisain ja onnellisin ruhtinas.

Herttua katseli epäillen kansleriinsa. — Ellet sitä ennen ole minua jo pettänyt ja hommannut minulle eläkettä taivaassa, hymyili hän.

Morone, joka mustaan, pitkään juristitakkiinsa puettuna seisoi hänen edessään, vastasi hellästi: — Rakkahin Frans! Sinulle en tee mitään pahaa. Tiedäthän että olet minun sydänkäpyseni. Sinulta ei viedä Milanon kruunua niin totta kuin olen Morone. Sinun pitää vain antaa kauniisti neuvoa ja vakuuttaa itseäsi siitä, mikä on omaksi parhaaksesi.

— Et ole esittänyt minulle ainoaakaan pätevää syytä tuon vastaleivotun liittosi välttämättömyydestä. Ja minä en tahdo nousta kapinaan lääninherraani vastaan! Se olisi rikoksellista ja vaarallista.

Nopeasti löysi nyt kansleri horjuvaista hallitsijaansa sokaistakseen ja peloittaakseen kyllin todenmukaisen ja tehoavan harhaluulon niistä petollisista ja häikäisevistä haaveista, joita mielikuvituksensa alati synnytti.

— Kuule nyt Frans, sanoi hän — keisari on sinulle kuin suljettu portti. Olethan hänelle kirjoittanut mitä liikuttavimpia kirjeitä ja hän ei ole kertaakaan vastannut. Tuo etäinen nuorukainen on, kuten kerrotaan, tahdoton vahanukke burgundilaisten hoviheitukkainsa käsissä. Siinä suhteessa olet häntä parempi, sinä arvostelet asioita itsenäisesti. Mutta Madridissa ohjaa tuulia Borboni, tuo tuhlaavainen konnetabli, joka syytää kultaa kuin tuhkaa ja jonka uskollisuutta ei lainkaan epäillä koska hän on pettänyt kuninkaansa Fransin ja on tuomittu ikipäivikseen palvelemaan keisaria. Borboni haluaa Milanoa. Sinun läänityksesi on luvattu hänelle. Hän on äidin puolelta Gonzagain sukua ja tavoittelee jotain italialaista kruunua. Miksi ei keisari anna lääniä sinulle, vaikka olet maksanut hänelle satoja tuhansia? Siksi että hän tuumii antaa sen Borbonille niin totta kuin minä olen tässä. Kun äskettäin lähetit minut keisarin leiriin, syleili hän minua niin että olin tukehtua ja pistipä kouraani vielä kukkaronkin valmistaakseen minua sopivan hetken varalle. Kyllä tunnetaan nuo täkäläiset Ranskan herrat.

Kanslerin puhe oli samalla valetta ja totta: hullulla humalapäällä ollessaan oli konnetabli kerran palkinnut ruhtinaallisesti vieraansa nokkelan sanansutkauksen.

— Ja sinä hylkiö otit rahat vastaan? kauhistui herttua.

— Puhtaimmalla omallatunnolla, vastasi Morone kujeillen. — Etkös tunne Frans kulta, erästä kasuistien oppia, että nainen ottakoon vastaan kaikki mitä hänelle annetaan kunhan säilyttää vain siveytensä? Tämä lauselma sopii myös ministereihin ja sallii minun näinä köyhinä aikoina alentua asianhaarain mukaan. Voithan tällä rahalla hankkia itsellesi jonkun hyvän taulun. Frans. Pitäähän sinullakin olla kunnialliset huvituksesi.

Sforza kalpeni ja meni aivan tajuiltaan kauhusta, kun ajatteli miten Borboni isännöisi hänen linnassaan ja valtakunnassaan, jotka hän jo tässä muinoin — ennen kuuluisaa kavallustaan — oli omistanut Ranskan käskynhaltijana. — Olenhan sitä aavistanut ja se luulo on seurannut minua alati, vaikeroi hän onnetonna, että Borboni väijyy Milanoani. Pelasta minut, Girolamo! Solmi liitto. Mitä pikimmin! Muuten olen hukassa! — Hän kavahti ylös tuoliltaan ja tarrautui kanslerin käsivarteen.

Levollisesti vastasi kansleri: — Se ei ole tehty vain noin tuossa tuokiossa, Frans kulta. Vaan voinemmepa ehkä vielä tänään toimia jotain asian hyväksi. Rahanvaihtajamme Lollin luo poikkesi eilen sattumalta Nasi — ei Horatius, vaan se kaunis Lelius — ja tilapäisesti on täällä nyt myös Guicciardin, joka on hyvin miellyttävä mies vaikka äksyileekin Vatikanissa. Näiden älykkäiden miesten kanssa voimme asiasta keskustella ja olenpa kutsunut luoksesi illallisellekin tuon Venetsialaisen ja Florensilaisen, kun tiesin että pidät keveästä pakinoimisesta ja viehättävästä seurasta.

— Voi sitä vietävän salaliittoa, vaikeroi herttua kahden vaiheella.

— Ja vielä tuli tänne eräs henkilö ratsain aamuhämärässä. Hän pyytää päästä puheillesi kello kolme iltapäivällä, hän meni ensin levolle virkistyäkseen matkasta.

— Vielä eräs? Mikä henkilö? — Herttua vapisi.

— Borboni.

— Rutto syököön sen valjun kavaltajan! huusi Sforza. — Mitä hän täällä tekee?

— Sen ilmoittaa hän sinulle itse. Kuule! tuomiokirkossa soitetaan jo iltamessuun.

— Ota sinä hänet vastaan, kansleri! rukoili herttua yrittäen pujahtaa ovesta ulos. Mutta Morone tarttui hänen käsivarteensa ja talutti hänet paikalleen. — Pyydän, istuutukaa, Teidän korkeutenne! Kyllä tähän totutte. Kun konnetabli astuu sisään, niin on Teidän korkeutenne noustava ylös ja otettava hänet seisoen vastaan. Niin käy se paraiten. — Kansleri puki tuolilla riippuvan manttelin herransa hartioille ja pelkonsa lannistaen otti tämä vähitellen ruhtinaallisemman ryhdin, jolloin hänen soma vartalonsa ja luonteva käytöksensä tekivät varsin edullisen vaikutuksen.

Sillaikaa tähysteli kansleri ulos akkunasta, johon näkyivät linnoituksen piha ja sen takaa vasta luotujen vallitusten ääripiirteet. — No noin sen pitää käydä, virkkoi hän. — Tuollapa seisoo vilpitön konnetabli jonkun sylen päässä seurueestaan ja piirtelee rehellisesti uutta varustustamme taskukirjaansa. Minäpä menen tuomaan hänet sisään.

Kun tuo kuuluisa petturi — vartaloltaan hoikka ja pitkä, pää ylpeä ja kasvot kalvaat ja hienopiirteiset, silmät omituisen sameat — tuo salaperäinen ja suuri ilmiö astui Moronen kanssa saliin, kumarsi hän kohteliaasti Frans Sforzalle, joka katseli häntä arasti.

— Teidän korkeutenne, lausui Karl Bourbon, lähestyn teitä velvollisimmasti kunnioittaen ja pyydän tulla kuulluksi tuodessani sanomia hänen keisarilliselta majesteetiltaan.

Frans herttua vastasi arvokkaasti olevansa valmis kuulemaan nöyrästi korkean lääninherransa tahtoa, mutta alkoi sen sanottuaan horjua ja vaipui takaisin istuimelleen.

Nähdessään herttuan istuutuvan, katseli konnetabli ympärilleen saadakseen hänkin tuolin tai edes jakkaran. Mutta huoneessa ei ollut ainoaakaan sellaista eikä edes hovipoikaa. Silloin levitti hän permannolle herttuan eteen kallisarvoisen vaippansa ja asettui notkeasti siihen istumaan vasen kyynärvarsi pystyssä ja oikea käsi puuskassa.

— Teidän korkeutenne suvainnee, virkkoi hän.

Karl Bourbon oli kavalluksensa jälkeen elänyt itsevihaajan paahteisessa ja kalvavassa ilmakehässä. Ei edes kaikkein ylhäisinkään henkilö olisi tohtinut muistuttaa tätä ylpeätä miestä tuosta hänen teostaan pienimmälläkään vihjauksella tai antaa hänelle vihiä siitä, miten yksimielisesti ja tavattoman ankarasti ajan yleinen mielipide tuomitsi hänet siitä, mutta hän tiesi itse sen kovan tuomion ja omatuntonsa vakuutti sen oikeutetuksi. Ihmisiä ja koko maailmaa aina itsestään alkaen halveksi hän mitä perinpohjaisimmin, mutta samalla salasi hän tämän tunteensa ja kukaan ei esiintynyt moitteettomammin ja puhellut viattomammin kuin hän kieltäen omilta huuliltaan kaiken pilkan, kaiken salaivan, jopa pienimmätkin vihjaukset, ja siten myös muilta. Vain joskus ilmaisi kuten maasta yhtäkkiä leiskahtava liekki jokin pirullinen sanansutkaus tai törkeä kompa hänen sielunsa tilaa.

Hetken ajateltuaan alkoi konnetabli sointuvalla äänellä ja hieman päätään kääntäen: — Uskon, ettei Teidän korkeutenne saata minua vastuunalaiseksi siitä, mikä sanomissani mahdollisesti on Teille epämieluista. Jääden omasta puolestani täydellisesti asiasta syrjään, välitän vain Teidän korkeudellenne erään hänen keisarillisen majesteettinsa päätöksen, minkä hän on tehnyt ministerineuvostossa tosin ensin kuulusteltuaan kolmea italialaista sotaherraansa, Pescaraa, Leyvaa ja minun alamaisuuttani.

— Miten voi Pescara? keskeytti julkeasti kansleri, joka seisoi saman matkan päässä molemmista. — Onko Pavian luona saamansa peitsen haava parantunut?

— Ystäväni, vastasi konnetabli halveksivasti, pyydän Teitä pitämään suunne kiinni silloin kun Teiltä ei mitään kysytä.

Nyt toisti herttua kanslerinsa kysymyksen. — Herra konnetabli, sanoi hän, miten voi Pavian sankari?

Bourbon kumarsi kohteliaasti. — Kiitän Teidän korkeuttanne suosiollisesta tiedustelusta. Rakas virkaveljeni, hänen ylhäisyytensä Ferdinand Avalos, Pescaran markiisi on nyt aivan terve. Hän ratsastaa ilman vaivaa tavallisen kymmentuntisen matkansa päivässä. Sitten jatkoi hän: — Mutta suokaa minun jälleen ryhtyä asiaani, Teidän korkeutenne! Karvas lääke on juotava pian. Keisarillinen majesteetti toivoo kovin, että Teidän korkeutenne luopuu tuosta Liigasta, jonka olette solmineet tai aiotte solmia hänen pyhyytensä, Ranskan ja Englannin kruunujen sekä Venetsian tasavallan kanssa.

Nyt alkoi Milanon herttuan puhe juosta ja hän vakuutteli oivallisesti, ollen hyvin hämmästyvinään ja suuttuvinaan, ettei tiennyt sellaisista liigoista tuon taivaallista ja että hän varmaan vasallivelvollisuuttaan muistaen olisi ensimäinen ilmoittamaan asiasta heti keisarille, jos tietäisi, että Ylä-Italiassa punottaisiin sellaisia juonia hänen majesteettiaan vastaan. Näin lausuen pani hän kätensä aralle sydämelleen.

Konnetabli istui pää kumarassa ja kohteliaasti kuunnellen ja antoi nuoren teeskentelijän toistaa valeitaan yhä uusissa ja uusissa muodoissa. Vihdoin vastasi hän kylmällä äänellä, jossa oli halveksumisen ja säälin hieno vivahdus: — Uskon Teidän korkeutenne sanoihin ja olen kuitenkin pahoitettu luulemaan, että Teidän korkeudellenne on asiain tilasta annettu epätarkkoja tietoja. Me varmaan tunnemme sen seikan paremmin. Ranska ja Englanti tekivät keskenään rauhan pahoissa aikeissa keisaria vastaan, se oli tosiasia, josta saimme tarkan selon Alankomaista. Ylitä varma on, että meitä vastaan varustaudutaan Ylä-Italiassa. Ja mikäli pyhää isää uskaltanee ryhtyä arvostelemaan, niin hänkin näyttää taas tapansa mukaan ruvenneen meitä salaisesti vastustamaan. Tehdyn tai tekeillä olevan erittely ei kuulu meidän tehtäväämme: me vain ehkäisemme aikeet. Ennenkun Liiga, lisäsi hän merkitsevästi ja hiljaisemmalla äänellä, saa itselleen sotapäällikön.

Nyt lausui hän vaatimuksensa: — Teidän korkeutenne antakoon meille ennen kuukauden loppua vakuutuksen puolueettomuudestaan. Se on hänen keisarillisen majesteettinsa harras pyyntö. Ja sillä vakuutuksella ymmärretään taas, että: sveitsiläiset eroitetaan palveluksesta, lombardilaisista asejoukoista päästetään puolet lomalle, kaikki linnoitustyöt keskeytetään kerrassaan ja tämä kekseliäs mies, — hän osoitti päännyykäyksellä kansleria — luovutetaan hänen keisarilliselle majesteetilleen. Ellette, tätä tee, — ja hän kavahti ylös kuin ratsun selkään hypätäkseen — niin hälyytämme hyökkäykseen heti syyskuun loputtua, juuri sydänyöllä, ei hetkeäkään aikaisemmin eikä myöhemmin, ja anastamme herttuakunnan muutamain marssien jälkeen. Teidän korkeutenne sopii asiaa harkita! — Hän kumarsi ja lähti.

Kun Morone tahtoi seurata konnetablia, valtasi Bourbonin yhtäkkiä huima ilveilyn halu ja hullunkurisella liikkeellä kielsi hän kansleria tulemasta. — Adieu, Pantalon mon ami! [Hyvästi, Pantalon ystäväni. (Pantalon oli muuan italialaisen huvinäytelmän ainaisia henkilöitä.)] huusi hän Moronelle olkansa takaa.

Morone raivostui tästä nimityksestä, joka epäsi häneltä kaiken vakaisen arvokkuuden, hän juoksi kiukuissaan edestaas huoneessa ja sotki jalkansa konnetablin vaippaan, mikä oli jäänyt permannolle. Mutta nuori herttua takertui kanslerin käsivarteen ja itki: — Girolamo, nyt näin oikein hänen aikeensa! Hän pitää Milanoa jo kuin omanaan. Pura liitto! Heti paikalla, tänään! Muuten se hornanhenki vie kruununi!

Avuton poika nyyhki vielä kanslerinsa rintaa vasten, kun harmaahapsinen kamaripalvelija tuli ja syvään kumartaen lausui hänelle juhlallisesti: — Teidän korkeutenne pöytä on katettu. — He seurasivat palvelijaa, joka kovin arvokkaasti asteli heidän edellään huonerivin läpi. Yksi noista huoneista, kammio, josta ei ollut erikoista ovea, näytti sammalvihreine tapettineen ja neljine samanvärisine jakkaroineen olevan jonkinlainen salainen keskusteluhuone ja herttua seisahtui hämmästyneenä keskelle sen lattiaa, sillä takaseinällä, mikä ennen oli ollut tyhjä, riippui nyt suuri taulu, jota hän ei tuntenut omakseen. Se oli ilmestynyt palatsiin salaisesti hänelle valmistettuna yllätyksenä Mantuan rajakreiviltä, kuten puitteista saattoi lukea. Herttua otti kansleriaan kädestä ja nuo kaksi Italian lasta lähenivät nyt mahtavaa taulua hiljaisesti hiivien ja hartaasti riemuiten. Siinä pelasivat mies ja nainen luonnollisessa koossa valkean marmoripöydän ääressä shakkia. Nainen, heleä ja hempeä olento ruhtinaallisessa puvussa, kosketti verkkaisin sormin kuningatarta ja tarkasteli samalla salavihkaa vastapelaajansa kasvoja, jonka, huolellisesti piirretyn soturin, ankarissa suun sopissa piili hienoinen hymy.

Sekä herttua että kansleri tunsivat miehen kohta. Hän oli Pescara. Helposti arvasivat he myös kuka oli nainen. Kukapas muu kuin Victoria Colonna, Pescaran vaimo, Italian helmi! Ho olivat kuin lumoutuneet tuohon tauluun. He tunsivat, että sen suurin sulous oli siinä korkeassa ja hellässä rakkaudessa, jonka kautta sulivat lämpöiseksi elämäksi runoilijattaren vienona ja ja soturin ankara vakavuus, ja myös molempain nuoruudessa, sillä päivän paahtama ja arpinen Pescarakin näytti vain sankarilliselta nuorukaiselta.

Tosiaan, vain kahdeksantoista ikäisiä olivatkin he molemmat olleet kun astuivat vihkialttarin ääreen ja sen jälkeen pysyivät he toisilleen uskollisina ruumiiltaan ja sielultaan, usein pitkän aikaa erotettuina, nainen himmeän lamppunsa valossa tutkien Italian suurta runoilijaa, mies leimuavan leiritulen ääressä karttojaan katsellen, ja sitten jälleen yhtyen markiisin tilalla Iscialla kuin autuaitten saarella. Tämän tiesi ja uskoi tavoiltaan turmeltunut Italia ja se sitä hymyillen ihmetteli.

Nuo kaksi katselijaakin havaitsivat mikä kauneus oli naisellisen haltioitumisen ja miehisen itsensä hillitsemisen yhtymässä. He eivät huomanneet sitä sielullaan, vaan taideaistinsa herkillä sormenpäillä. Kai olisivat he kuvaa vielä kauankin ihailleet, ellei kamaripalvelija olisi tullut alamaisimmasti ilmoittamaan, että kaksi kutsuttua odotti etuhuoneessa. Kulettuaan parin kamarin kautta, tulivat he odotushuoneeseen ja kun vieraat oli lyhyesti esitelty, astuttiin sisään.

Nyt istuvat he nelin miehin ruokain ääreen, jotka eivät olleet ylelliset, mutta hienot. Alussa, kevyen keskustelun aikana, tarkasteli herttua salavihkaa vieraitaan. He olivat näöltään varsin erilaiset. Kanslerinsa ruman pään ja karkeat piirteet oli herttua tuhannesti nähnyt, mutta nyt oli hän huomaavinaan, että Moronen kiiluilevat silmät pyörähtelivät erikoisen vikkelästi ja hänen pikimusta tukkansa näytti pörhistyvän kuin harjaksi hänen julkealle otsalleen. Edellisten vieressä näyttivät Guicciardinin miehekkäät, tasavaltalaisylpeät kasvot sangen jaloilta. Venetsialainen oli taas mallimies kauneudessa pitkine, pehmoisine hiuksineen, vienon ivallisine katseineen ja huulillaan rakastettavan petollinen hymy. Vänkäänkin olivat kasvot erilaiset. Kansleri oli ruskea kuin olivi, Venetsialainen kuultavan kalpea kuin lagunien asujan ainakin ja Guicciardin oli niin keltainen, ärtyisen ja vaivautuneen näköinen, ettei herttua voinut olla tiedustelematta hänen terveytensä tilaa.

— Minulla on keltatauti, Teidän korkeutenne, vastasi Florensilainen lyhyesti. — Sappeni puhkesi, eikä ihmekään, sillä hänen pyhyytensä lähetti minut legatsioneilleen luomaan kunnollista valtiojärjestystä. Luopas sitä siellä, missä papit mestaroivat! Mutta ei puhuta enää tästä, muuten saan kuumeen Milanon terveellisestä ilmasta ja hyvistä Saksan sanomista huolimatta. — Hän ei halunnut tarjottua imelää ruokalajia, vaan sekoitti itselleen kurkkusalatin, johon kaatoi enemmän etikkaa kuin öljyä.

— Saksan sanomista? huudahti kansleri.

— Niinpä niin, Morone. Sain kirjeen asian tuntijalta. Hurmahenkien kapina on kukistettu ja — mikä on oivallisinta — itse Fra Martino [Luther] on ruvennut heitä ankarasti vastustamaan puheilla ja kirjoituksilla. Tämä minua ilahuttaa ja saa uskomaan hänen kutsumukseensa. Sillä, hyvät herrat, maailman mullistajalla on kaksi tehtävää: hänen on täytettävä ajan vaatimukset, mutta sitten — ja se on vaikeampaa — on hänen seisominen kuin gigantti ajan kuohuvia myrskyjä vastaan ja paiskattava nurin ne kiihoittuneet narrit ja lurjukset, jotka tunkeutuvat hääräämään mukana ja pilaavat liioittelulla hyvää työtä.

Herttua olisi toivonut toisia sanomia, sillä hän rakasti sotaa ja meteleitä, kun ne riehuivat vuorten tuolla puolen tuottaen hänen mielikuvitukselleen ajanvietettä itse miehen ollessa turvassa. Mutta kansleri huokasi todella helläsydämisesti: — Germaniassa taitaa nykyjään olla hirveät ajat.

— Surettavat ne minuakin, vastasi Florensilainen, mutta kuitenkin seuraan tarkoin tapahtumain juoksua. Uppiniskaisten ritarien ja kapinoivaan talonpoikain kukistuttua hallitsevat nyt ruhtinaat. Uskonpuhdistus — tahi miksi sitä nyt sanoisin, on pelastettu.

— Ja Te olette tasavaltalainen? pisteli kansleri.

— En — Saksanmaalla.

Korea Leliuskin yhtyi laskemaan leikkiä. — Ja palvelette pyhää isää,
Guicciardin? laverteli hän.

Guicciardin, joka kiusallisen keltatautinsa vuoksi ei voinut hymyillä imelästi, vastasi jörösti: — Täsmälleen, Teidän ihanuutenne, syntieni rangaistukseksi. Paavi on Medicejä ja sen suvun omaksi on joutunut Florens. Minä en halua pötkiä maanpakoon synnyinkaupungistani, sillä koditonna harhaileminen on kurjista kurjinta ja kotiaan vastaan taisteleminen rikoksellisista rikoksellisinta. Ja pyhä isä tietää kyllä mikä olen miehiäni ja tyytyy minuun sellaisenaan. Minä palvelen häntä ja hänellä ei ole minun suhteeni valittamista. Mutta suutani en minä anna tukkia ja olkoon näin meidän asiantuntijain kesken riemuiten sanottu: Fra Martino puolustaa oikea asiaa, mikä on totisesti tosi!

Herttua piti tätä kujeiluna ja samalla iloitsi hän pahansuovasti kuullessaan pyhän isän lähetin noin ylistävän Saksan suurta kerettiläistä. Mutta pian hän kauhistui. Miten voi tapahtua sellaista hänen palatsissaan ja hänen läsnäollessaan? Hän viittasi pois palvelijat, jotka juuri olivat kantaneet pöytään hedelmiä ja jotka hiljaa ja tarkkaavaisina olivat kuunnelleet tätä jännittävää keskustelua.

Nyt vaati Morone, joka levottomasti oli pyörähdellyt istuimellaan. Florensilaista: — Te olette valtiomies, Guicciardin, ja minäkin tuhertelen siinä ammatissa. No hyvä, perustelkaapa tuo merkillinen väitteenne, että veli Martinus puolustaa oikeaa asiaa ja että hänen työnsä vielä onnistuu ja tuottaa pysyväiset tulokset.

Guicciardin tyhjensi levollisesti pikarinsa, kaunis Lelius murenteli hyppysissään sokerileivosta, herttua luisui tuolillaan tapansa mukaan velttoon lepoasentoon ja Morone kavahti innostuneena ylös.

— Eikö niin, hyvät herrat, alkoi Florensilainen, — ettei pieni lapsi eikä edes hullukaan kärsisi väitettävän, että jokin seikka on jäänyt entiselleen, vaikka se on muuttunut aivan vastakohdakseen, kuten esimerkiksi lammas sudeksi tai enkeli piruksi? Mitä me sivistyneet italialaiset ajatellemmekaan tuosta pyhästä olennosta, jonka seuraajina paavit ovat, niin yhtä emme voi kieltää: että hän tarkoitti hyvää ja kaunista. Vaan hänen jälkeläisensä, jotka ovat omistaneet Natsarealaisen työt ja viran — katsokaapa heistä vain neljää vuosisadan vaihteessa! Tuossa on petturi [Sixtus IV osallisena salaliitossa, jonka kautta Piero di Medicin poika Guiliano murhattiin], joka salakavalasti murhasi hyvän Julianuksemme! Seuraa hävytön kamasaksa, joka kauppaa jumalallista anteeksiantamusta! [Innocentius VIII, anekauppa-luvan antaja luostarikirkoille] Hänen jälkeensä murhaaja ja salainen, hempeä perheenisä [Alexander VI]. Nämä eivät ole mitään satuolentoja, vaan lihaa ja verta seisten aikakautensa nähtävinä suunnattoman suurina hirviöinä. Ja neljäs sitten, jota en alenna näiden edellisten tasalle: suuri Juliuksemme [Julius II], Mars-jumala, mutta juuri sellaisena siveälle Rauhanruhtinaalle vielä räikeämpi vastakohta kuin nuo kolme edellistä! Neljä kertaa peräkkäin tällainen irvikuva, se on jo pilkkaa inhimillistä järkeä vastaan. Se on loppuva: joko haihtuu tuo ensimäinen taivaallinen esikuva olemattomiin tässä sauhuavassa helvetin kidassa ja liekehtivässä asepajassa, tai vapauttaa veli Martinus hänet terävällä leikkauksella moisista seuraajista ja virkaveljistä!

— Tämäpä on lystiä, tuumi herttua ja kansleri taputti käsiään kuin vimmattu.

— Saarna kuin Savonarolan, suvaitsi kaunis Leliuskin laulahtaa tukeuttaen haukotustaan. — Jospa tuo Fra Martino olisi meillä siellä Venetsiassa, niin kyllä tietäisimme hänet asianmukaisesti käännyttää ja pitää kurissa. Mutta näin germanilaisen uppiniskaisuutensa varaan jätettynä pelkään hänen ennemmin tai myöhemmin saavan seurata edeltäjiään polttoroviolle.

— Eipäs, vastasi Guicciardin iloisesti, hänen oivat saksalaiset ruhtinaansa suojelevat häntä miekoillaan.

— Mutta kukas hänen ruhtinaitaan suojelee? ivaili Venetsialainen.

Guicciardin päästi iloisen naurun. — Pyhä isä tietysti, vastasi hän. — Katsokaas, jalot herrat, tässä on nyt taas sellainen helkkarin sotkuinen vyyhti, jonka langoilla sattuma tai ehkä jokin sitä ylempi ohjaa maailman historiaa. Kun paavimme maallistuivat ja saivat omakseen valtion Italiassa, tuli heille lyhyt valtikka rakkaammaksi kun pitkä paimensauva. Aikoohan Clemensimme tämän valtikan vuoksi julistaa suorastaan sodan hurskasta keisaria vastaan. Mutta Kaarle ei pakottane pyhän isän mieliksi, joka häntä pommittaa kanuunoilla, reippaita germanilaisia keihäsmiehiään takaisin kirkon helmaan. Ja päin vastoin: jos Saksan kerettiläiset ruhtinaat rupeavat juonittelemaan hänen keisarillista majesteettiaan vastaan ja nostavat sodan, niin tottapa pyhä isä jättää heidän sielunsa toistaiseksi rauhaan ja käyttää salaisesti heidän aseitaan hyväkseen. Mutta sillaikaa puu kasvaa ja juuret leviävät.

Nyt kävi herttua rauhattomaksi. Hänen päivätyössään läheni se miellyttävä hetki, jolloin hän omin käsin ruokki koiriaan ja haukkojaan. — Arvoisat herrat, sanoi hän, minua ei tuo germanilainen munkki viettelisi. Sain kerran nähdä hänen kuvansa: kömpelö, kaulaton moukan pää hartiain sisässä. Entä sitten hänen suosijansa, nuo saksilaiset, ruhtinaat — olutpönttöjä!

Guicciardin rutisti rajusti hienoa maljaa ja oli vähällä kirota. — Täällä on niin tukehuttavan kuumaa, puolustelitte hän ja oitis nousi herttua pöydästä. — Mennään raittiiseen ilmaan, virkkoi hän. — Näkemiin asti, hyvät herrat, tavataan sitten päivän laskettua vihreässä kamarissa.

Hän lähti huoneesta näyttääkseen Venetsialaiselle, joka häntä miellytti, rakennuksiaan, pengermiään ja puutarhojaan. Nämä olivat vielä niitä verrattomia laitoksia, jotka viimeinen Visconti oli teettänyt ja täyttänyt aavemaisella touhullaan, jäännös tuosta "Onnelasta", josta lähtien hän kuin arka demoni loitsulinnastaan hallitsi Italiaa täyskelpoisella taiteella ja josta hän kukitti heti pois suosikkinsa, kun nämä sairastuivat, sillä kuolema ei saisi koskaan näihin marmoriportteihin kolkuttaa.

Suuri osa vanhaa, komeutta oli rappeutunut tai sodissa ja äsken valleja luodessa sotkettu ja kumottu. Kaikessa tapauksessa oli vielä jälellä siksi paljon, että kaunis Lelius sai purkaa imartelevia ihmetyksiään ja Frans Sforza nautti parin tunnin ajan suuresti. Ainoastaan tullessaan ratsastusradalle, jonka Bourbon hallituksen hoitokaudellaan Milanossa oli rakennuttanut, synkkenivät ruhtinaan kasvot. Mutta heti ne jälleen kirkastuivat, kun hän kuuli Guicciardin kajahtelevan naurun ja sitten näki hänet itsensä istuvan paitahihasillaan väen luhdissa lombardialaisten tallirenkien joukossa lyöden heidän kanssaan korttia ja ryyppien karvasta maalaisviiniä. — Tasavaltalaishuvituksia, ivaili Frans Sforza. — Mies virkisteleikse äskeisestä ikävästä seurustelusta ruhtinaallisten kanssa! — Kaunis Lelius hymyili kaksimielisesti ja he jatkoivat kävelyään.

Ensimäinen vihreään kammioon saapuneista oli Girolamo Morone, ellei hän sinne ollut tullut jo heti aterialta päästyä ja oleillut siellä sitten koko ajan. Hän katseli yhä ja yhä hartaasti taulua. Väliin nauttivat hänen ihailevat silmänsä tuon suloisen naisen näkemisestä, mutta nyt hän jälleen tutki tiukin katsein Pescaran kasvoja ja se mitä hän noista ankarista piirteistä näki tai luuli näkevänsä, kuvastui täydellisesti tuon herkän miehen kiihkoissa liikkeissä ja katkonaisissa sanoissa. — Mitenkähän pelaat. Pescara? höpisi hän äkäisesti itsekseen mustia kulmakarvojaan rypistellen ja toistaen saman kysymyksen, mikä väikkyi Victorian viattomissa silmissä.

Silloin löi joku häntä tanakasti olalle. — Pikiinnytkös jumalaiseen
Victoriaan, rahjus? kysyi Guicciardin karkeasti nauraen.

— Leikki pois. Guicciardin. Mitäs arvelet tuosta punanuttuisesta? —
Kansleri osoitti sotapäällikköä.

— Niin on kuin pyöveli.

— Ei. Guicciardin. Tarkoitan, mitä arvelet hänen kasvonpiirteistään?
Ovatko ne italialaisen vai espanjalaisen?

— Hyvä sekoitus, Morone. Molempien paheet: kavala, julma ja ahne!
Sellaiseksi minä olen hänet kokenut ja sellaiseksi sinä häntä minulle
kuvailit. Muistatkos, tässä kaksi vuotta sitten Roomassa, kun se viisas
Jaakko souti meitä Tiberin ylitse.

— Kuvailinko minä? Siinä tapauksessa erehdyin hetken vaikutelmista.
Ihmiset ja asiat muuttuvat.

— Niin, asiat. Mutta ei ihmiset; he muuttavat vain vaatteita ja pöyhistelevät, mutta pysyvät aina samoina. Eikö niin, Teidän korkeutenne? kääntyi Guicciardin herttuan puoleen, joka juuri Venetsialaisen keralla astui sisään.

Asetuttiin noille neljälle jakkaralle ja lukittiin ovet. Avoimesta akkunasta loisti hehkuen iltataivas.

— Jalot herrat, aloitti herttua sangen arvokkaasti, mihin oikeuttavat valtakirjanne?

— Minun nöyryyteni, lausui kaunis Lelius, solmimaan liiton.

— Hänen viisautensa pyhä isä, puhui vuorostaan Guicciardin, toivoo myös päätöstä. Liitto on kanan ollut hänen aatostensa lemmikki: hän asettuu, kuten sopii, etunenään, mutta sillä ehdolla, että saa kirkon ylinnä paimenena pysyä muodollisesti syrjässä.

— Liiga on perustettu! huusi herttua riehakkaasti. — Kansleri, tee selvää valmistuksista.

— Herrat, alkoi tämä, kirjeessään lupaa Ranskan hallitus, joka on sopinut asiasta Madridissa vankina olevan kuninkaan kanssa, antaa melkoisen sotajoukon ja luopuu lopullisesti samalla vaatimuksistaan Neapeliin ja Milanoon pyhän isän hyväksi.

— Optime, riemuitsi herttua. — Ja sveitsiläisiä saamme niin paljon kuin haluamme, laumoittain, kun vain olisi dukateja, millä heitä kilistää luokseen. Eikö niin kansleri?

— Siihen täytyy keksiä keinot, vakuuttivat toiset.

— Mutta herrat, meidän on kiiruhdettava! Borboni oli täällä. Ne kurkistelevat kortteihimme. Keisarin sotapäälliköt uhkaavat valloittaa Milanon kuukauden kuluttua ellemme lakkaa varustautumasta. Meidän täytyy katkoa kahleemme ja voidaksemme ne katkoa, täytyy meidän valita päällikkö, nyt, heti paikalla!

— No joko me nyt siihen olemme ehtineet, vastustelivat toiset yhteen ääneen.

— Valita Liigan päällikkö, jatkoi kansleri, on samaa kuin ratkaista Italian kohtalo. Kenen panemme Pescaraa, ajan suurinta sotapäällikköä vastaan? Lausukaa! Ken on hänen vertaisensa nero! Suuret soturimme, Alviano, Trivulzio, kauan ovat he jo levänneet haudoissaan ja muut on Pavian taistelu surmannut. Nimittäkää mies! Ilmaiskaa se mahtava olento. Missä se panssaroitu pelastuksen käsi, johon saan tarttua?

Seurasi surullinen mieliala ja kansleri iloitsi liittolaisten alakuloisuudesta.

— Onhan meillä se Urbinolainen ja Ferraralainen, virkkoi Nasi, mutta Guicciardin väitti, ettei hänen pyhyytensä kuuna päivänä huolisi liittoon kapinallista vasalliaan, Ferraran herttuaa. — Ehkäpä siis valitsemme Urbinon herttuan. Hän on turhamainen, itsekäs, näkökannoiltaan ahdas ja ijankaikkinen kuhnustelija ja nahjus, mutta kokenut soturi, eikä meillä ole valikoimisen varaa, haastoi Florensilainen ryppyisin otsin.

— No onhan vielä, Guicciardin, se Teidän Medicinne, josta voitte saada sen nuoren huimahatun, mitä näyttö niin sydämenne pohjasta toivovan, ärsytteli Venetsialainen.

— Onko tuo pilkkaa, Nasi, suuttui Guicciardin. — Vai pantaisiin tässä nuori ilkimys häpäisemään isänmaallista asiaa ja yltiöpäinen poika kevytmielisesti nakkaamaan meille tappion viimeisessä sodassamme taistelun arpanopilla! Ainakaan perinpohjin ei tuo Urbinolainen meitä tuhoa, vaikka viruttaisikin sodan pitkäksi kuin nälkävuosi odotellessaan milloin keisarilliseen leiriin tulisi murhaava rutto tai huovit alkaisivat sieltä karkailla. Valitaan hänet! — Hän huokasi ja alkoi samassa vihan vimmassa purkaa suppeaan kansleriin, joka oli hänen puheensa lopussa epäilevästi virnistellyt.

— Mitä irvistelet siinä, narri! huusi hän Moronelle. — Anteeksi, Teidän korkeutenne… käyn kärsimättömäksi… mutta uskon että Teidän korkeutenne on puolellani! — Herttua katsoi kansleriinsa.

— Tehdään kuten haluat, virkkoi Morone. — Me myönnymme, mutta ei suinkaan iloisin mielin hänen korkeutensa suostune alkamaan liittoamme näin järjettömästi! — Herttua nyykäytti surullisesti päätään. — Ei, huusi kansleri, hän ei myönnykkään, hän vetäytyy erilleen koko hommasta, hän ei huoli tunnolleen edesvastuusta siitä, että hänen herttuakuntansa viimeiset voimat, imetään kuiviin. Herttua ei ryhdy taisteluun tietäen jo etukäteen olevansa lyöty ja masennettu! Liiga on purettu! Tai hankimme sille voittoisan sotapäällikön.

Toiset vaikenivat apeilla mielin.

— Ja minä tiedän sopivan, lausui Morone.

— Sinä tiedät? huusi Guicciardin. — No piru vieköön, sano sitten! Puhu!
Ken vaakaan Pescaraa vastaan?

— Kansleri, puhukaa, kiirehti myös Venetsialainen.

Morone hypähti ylös jakkaraltaan, harppasi askeleen eteenpäin ja haastoi voimakkaasti: — Ken vaakaan Pescaraa vastaan? Kuka on hänen vertaisensa? Hän itse, Pescara.

Muut olivat aivan jähmettyä pelästyksestä. Herttua tuijotti silmät selällään oivaan kansleriinsa. Guicciardin ja Venetsialainen painoivat käden otsalleen ja alkoivat aprikoida. Helposti käsittivät he mitä Morone tarkoitti. Olivathan he sellaisen ajan lapsia, jolloin kavallukset ja lupausten rikkomiset olivat kuin jokapäiväistä leipää. Olisipa nyt kysymyksessä ollut vain joku tavallinen kondottieri, joku noista ruhtinaallisista tai alhaissyntyisistä seikkailijoista, jotka möivät laumansa enimmän tarjoovalle, niin olisivat he jo ennen kansleria tehneet tuon halpamaisen esityksen. Mutta keisarin ensimäinen sotapäällikkö? Mutta Pescara? Mahdotonta! Mutta miksipä ei Pescara? — Ja kun Morone taas alkoi intohimoisesti puhua, niin he oikein ahmivat hänen sanojaan.

— Herrat, lausui Morone, Pescara on syntyisin meikäläisiä. Espanjassa hän ei ole koskaan käynyt. Mitä hurmaavin italialaisnainen on hänen vaimonaan. Selvä on, että hän rakastaa Italiaa. Pescara on meidän mies ja nyt kohtalon ratkaisun hetkellä kun vapaalla kädellämme koetamme katkoa toisen käden kahleita, vaadimme me puolellemme synnyinmaan suurimman pojan ja ainoan sotapäällikön. Käymme hänen luokseen, syleilemme, rukoilemme häntä: Pescara, pelasta Italia! Auta sitä! Tai se vetää sinut muassaan perikatonsa kuiluun!

— Riittää sanahelinä! huusi Guicciardin. — Sinunlaisesi haaveksija, jonka mielikuvitus lentää kuin päätön kana, on kelvoton harkitsemaan ja selittelemään asiaa, mikä lähemmin tuumien ehkä ei ole mahdoton. Pidä suusi kiinni ja anna järjellisten miettiä ja tehdä päätelmiä siitä, mitä sinä ennustit kuumeen houreissa! Älä nyt riehu kuin riivattu, vaan istu alas, anna minun puhua!

Hyvät herrat, monasti — ja epätoivoisissa oloissa aina — on uskaliaisuus paras ja ainoa apu. Sota Urbinolaisen johdolla tuijottaa meihin kuin naamari tyhjin silmäkoloin. Me tiedämme, että hän lamaisi verkkaan voimamme ja veisi meidät johdonmukaisesti perikatoon. Mieluummin heittäydymme huimaan uhkayritykseen. Siis, mitä minuun tulee, niin ehdotan että koetetaan houkutella Pescaraa. Jos hän antaa meidät ilmi keisarille, voi hän saattaa meidät tuhon omiksi. Mutta ken tietää, ehkäpä hän joutuukin intohimojensa valtaan? Miettikäämme siis ensin: mikä on Pescara? Minä vastaan teille: nerokas harkitsija, joka tarkalla vaistolla erittelee ja punnitsee mahdollisuudet, mies, jolla on tapana riisua valoverhot asiain yltä ja arvostella niitä todellisen merkittävyyden ja asiallisen vaikutusvoiman mukaan. Tokkopahan hän muuton olisi se mikä nyt on, Bicoccan ja Pavian voittaja? Ensin kun esitämme hänelle asian, on hän siitä kovin suuttuvinaan, vaikka varmaan itse lienee sitä joinakin hetkinä tuuminut ja aprikoinut ellei muuten, niin kehittääkseen alati työskentelevää järkeään. Sitten ryhtyy hän harvaan ja hartaasti punnitsemaan: tokko hänelle antamistamme aineksista, se on Italiasta, saa armeijan ja myöhemmin valtakunnan ja myös — palkkion. Ja koska aines on tosin jalo, mutta hauras, joten se vaatii voimakasta kättä muovailussa, niin on meidän tarjottava hänelle mahdollisimman paras palkka, nimittäin kruunu.

— Mikä kruunu? änkytti herttua peloissaan.

— Kruunu, sanoin minä, Teidän korkeutenne, enkä herttuanhattu. Tarkoitan Neapelin komeaa kruunua. Se on vihamiehemme päässä ja siis käytettävissä ja on hänen pyhyytensä läänitettävänä.

— Koska nyt tässä kruunuja jakelemme, ivaili Venetsialainen, niin miksikä emme tarjoa hänelle yhdellä tiellä Italian satu- ja unelmakruunua?

— Unelmakruunua! —Venetsialaisen kasvot värähtelivät tuskallisesti. Sitten haastoi hän uhkamielin kuin itsensä ja läsnäolijat unohtaen: — Italian kruunu! Kun Pescara ratsastaa joukkojemme etunenässä, niin se häilyy näkymättömänä hänen päänsä päällä. Jospa hän, historiamme suurimpana, tempaisi ja valtaisi tämän ihannekruunun, jota kohti niin monet saastaiset kädet ovat kurotelleet! Jospa muuttuisi todellisuudeksi hänen päässään tuo unelmakruunu! Ja kun nyt tässä, virkkoi hän rohkeasti, olemme hylänneet kaiken kohtuuden ja ilmaisemme sisäisimmät aatoksemme ja syvimmät toiveemme, niin kuulkaat, herrani: jos Pescara on tuo valittu, mikä voi olla mahdollista, niin tarjoo aika hänelle suotuisia tilaisuuksia ja tähdet onnea ennustavat. Jos hän Italian yhdistää, niin hän sen myös hallitsee. Mutta, kansleri, sanoin sinua haaveilijaksi ja nyt rakennan itse tuulen tupia innokkaammin kuin sinä. Palatkaamme siis syntymättömien valtakunnasta todellisuuteen ja vastatkaamme, vain kysymykseen: kuka rupee näyttelemään kiusaajan osaa?

— Minä syöksyn kuin Curtius kuiluun! huusi kansleri.

— Hyvä, kiitteli Guicciardin. — Sinä kelpaat. Joku muu ei saisi sanaa suustaan ja lyyhähtäisi maahan mennessään puhumaan Pescaralle kavalluksesta. Mutta sinä, hävytön kelmi, teet mitä tahansa ja kulkuskaapusi pelastaa sinut oloista ja juonista, jotka toisen veisivät hirteen. Jos ei Pescara suostu, niin ottaa hän asian leikilliseltä kannalta, hän kohtelee sinua kuin markkinailveilijää. Jos hän taas taipuu, niin havaitsee hän jo traagillisista kujeistasi ja koomillisista otsan kurtuistasi asian koko ankaran totuuden. Mene, poikani, kiusaa Pescaraa!

Herttua, joka oli istunut selkä kyyryssä ja mietiskellen jakkarallaan, aikoi juuri käskeä tuomaan huoneeseen valoa, sillä ilta hämärtyi yhä ja hän pelkäsi pimeässä. Mutta silloin hoksasi hän yhtäkkiä asiain kehittyneen huippuunsa ja hän säikähti: — Et saa mennä, kansleri, kielsi hän. — En tahdo olla missään tekemisissä tuon mahtavan Pescaran kanssa. Jos hän suostuu, valloittaa hän ensimäiseksi työkseen alankoni, jotka sopivat taistelukentiksi, ja linnoitukseni, jotka vallitsevat alankoa. Ja kun hän ne saa, niin hän ne myös pitää. Vaan jos kansleri hukkaa pelin, saan minä ensimäiseksi kärsiä ja minua kohtaa lääninherrani ja keisarini armoton rangaistus. Oo, kyllä minä tunnen teidät! Kaikki te, yksin tuokin tuossa, — hän katsahti surullisesti kansleriinsa, — ajattelette vain Italiaanne ja Italiaanne ja minä teille merkitsen, — hän puhalsi pitkin kämmentään, — juuri noin paljon ja noin! Mutta minä olen ruhtinas ja tahdon pitää perintöni, Milanon, en mitään muuta kuin Milanon! Girolamo, sinä et mene Pescaran luo! Asiani joutuisivat sillaikaa hunningolle, minä en tule toimeen hetkeäkään ilman sinua.

Nyt alkoi kaunis Lelius puhua ja laverteli: — Jos teidän korkeutenne pysyisi sanoissaan, niin meidän aiheemme raukeaisi ja minulla olisi uusi ehdotus. Kun nyt kerran, eriskummallista kyllä, etsimme päämiestämme keisarin sotaherrain joukosta, niin eiköhän olisi ehkä koeteltava, tokko Borboni, suurta palkkiota vastaan, tekisi vielä kerran kavalluksen?

Herttua pelästyi hirveästi. — Milloin sinä lähdet, Girolamo? kysyi hän.

— Ensin täytyy, sukeltihe Guicciardin puhumaan, minun viedä sinut, kansleri, mukanani Koomaan. Pyhä isä tahtoo tutustua sinuun lähemmin, hän pitää näet sinua suuressa arvossa. Hän kutsuu sinua kansleri Proteukseksi [Proteus: alati hahmoaan vaihteleva jumala kreikkalaisessa tarustossa] ja väittää että hölmöistä silmistäsi huolimatta olet Italian älykkäimpiä miehiä.

— No se on hyvä, huomautti Venetsialainen, jo senkin tähden, että ratkaisun hetki, jolloin Girolamo Morone kiusaa Pescaraa, siirtyy siten vähän myöhemmäksi. Minä näet haluaisin ensin hieman juurruttaa tätä hetkeä yleiseen mielipiteeseen. Sopiiko minun valmistautua tähän tehtävään, hyvät herrat?

Venetsialaisen äitelät kasvot saivat, mikäli enää voi hämärässä eroittaa, tarmokkaan ilmeen ja hän puhui pontevasti: — Merkittävillä sanoillaan kansleri meitä epäilemättä säikähytti, mutta ei oikeastaan saattanut ihmetyksiin. Kun tuhoisa Pavian taistelu oli heittänyt koko Italiamme avutonna keisarin jalkoihin, kaipasi yleinen mielipide luonnollisesti rajoja uhkaavalle kaikkivallalle ja sai asiain pakosta Liigan syntymään. Samalla tuumiskeltiin, minkä palkkion Pescara saisi täydellisestä voitostaan ja yhden kuninkaan vangitsemisesta. Ja kun keisari on maailman kuulu saituudestaan ja kiittämättömyydestään, niin tehtiin kohta se johtopäätös, ettei hän antaisi sotapäällikölleen mitään palkkiota ja että päällikkö varmaan ottaisi itse korvauksen muualta. Nyt yhdistää yleinen mielipide nämä kaksi asiaa: jo aavistetun, loistavan isänmaallisen liiton ja Pescaralle mahdollisesti tulevan korvauksen. Hänen kavallustaan pidetään tehtynä jo ennenkun hän sitä tekeekään. Nyt olisi soveliasta, että tämä perusteltu, yleinen katsantokanta saisi taitavan käden kautta vakuuttavan muodon ja että sujuva kieli tekisi sen koko Italialle ymmärrettäväksi. Äskettäin ilmestyi joukkoomme kuleksiva kyky, toivorikas nuorukainen, joka mahdollisesti vielä oleskelee Venetsiassa. —

— Potku Aretinille! [Pietro Aretino, kuuluisa kirjailija, häväistyskirjoituksistaan pelätty.] Hän sepitti minusta hävyttömän pilkkakirjeen… — Jumalainen mies, hänpä lausui ken on Italian ruhtinaista ensimäinen! huudahtivat yhtaikaa Guicciardin ja herttua.

— Näytäänpä tuo mies täälläkin tunnettavan arvonsa mukaan, hymyili Nasi. — Hänen kirjeensä tunnetuille tai tekaistuille henkilöille lentelevät satoina tuhansina lehtisinä ja ovat mahti, joka hallitsee maailmaa. Lähetänpä hänelle paksun rahapussin ja te saatte ihmetellä kylvöäni, joka yhtenä yönä nousee maasta kuin koreat kärpässienet koko Italiassa: runoja, esitelmiä, kirjevaihtoa, potkivia ja temmeltäviä, puettuja ja alastomia, uhkaavia ja houkuttelevia kuvatuksia ja otuksia bakkantisessa piirihypyssä, kaikki kieppuen Pescaran ja hänen petoksensa todennäköisyyden ja jalouden ympärillä. Näin muodostuu voittamaton yleinen mielipide, joka riistää Pescaran väkisin puolellemme ja — mikä on tärkeintä — tekee hänet keisarin hovissa epäillyksi niin perinpohjin ja ratkaisevasti, että hänen täytyy ruveta kavaltajaksi tahtoi tahi ei!

— Ei sitä sillä lailla! huusi kansleri pimeästä. Sotkette pelin. Italian vapauttajan pitää saada tehdä päätöksensä vapaasti eikä pirullisten juonien uhrina…

— No aina ne nyt on sinulla nuo moraaliset arvelusi! keskeytti häntä Guicciardin. — Tietysti minuakin inhottaa sydämestäni tämä hanke ja säälin auttamattomasti ansaan vedettyä! Mutta pakotan itsessäni ihmisen vaikenemaan ja menettelen kuin valtiomies. Hänen ylhäisyytensä juoni on epäilemättä kaikkein hävyttömin, mitä tänä iltana on keksitty, mutta se on myös älykkäin ja vaikuttavin. Vasta nyt käy asia Pescaralle vaaralliseksi ja hänen petoksensa mahdolliseksi. Toimeen!

— Hän kuuntelee keskellämme! huusi herttua kimakasti ja kaikki säikähtivät ja tuijottivat pelästyneinä kuten herttuakin. Kuu, joka oli noussut taivaan rannalle kuten häikäisevä hopeakiekko, loi vinoja säteitään kammioon ja välkehti kummallisesti shakinpelaajain taululla. Victoria näytti katselevan suurin, vihastunein silmin kuin aikoisi sanoa: Kuulitkos, Pescara! Miten hävytöntä! ja kysyi nyt kuin tuskassa: Mitäs teet. Pescara? — Päällikkö oli kuolon kalpea ja suunsopessaan piili hymy.

TOINEN LUKU

Avarassa, valoisassa akkunakomerossa yhdessä noista Vatikanin ylevistä kamareista, joiden katto- ja seinämaalauksissa Raphael oli ihannoinut ihmishengen voittoriemuja, istui piirteiltään ylevä ja olemukseltaan kunnianarvoinen vanhus. Hän puheli hartaasti ruskeapalmikkoiselle naiselle, joka oli hänen jalkainsa juuressa kasvot häntä kohti käännettyinä ja joka, hempeä olento, oli yhtä kaunis kuin nuo kuvat, joissa Urbinolainen oli ihaniksi naisiksi ruumiillistuttanut lakitieteen ja jumaluusopin käsitteet. Ijäkäs, köyryselkäinen paavi näytti väljässä, valkeassa viitassaan matroonalta, joka lausuu nuorelle naiselle opetuksen viisaita sanoja.

Kauan ei Victoria vielä liene ehtinyt istua jakkarallaan, sillä pyhä isä tiedusteli juuri hänen puolisonsa. Pescaran markiisin vointia. — Eikö Pavian luona saatu kylkivamma tuota enää kipua? kysyi hän.

— Markiisi on ihan terve, vastasi Victoria viattomasti. — Haava kylessä arpeutui ja samoin se pahempi haava otsassa. Hän tulee käymään pyhän isän luona virkalomallaan, jonka keisari armollisesti on hänelle luvannut ja joka suo meidän, onnen lasten, — hän lausui tämän silmät riemusta loistaen — olla jälleen yhdessä meren saarellamme. Mutta hän epäröi vielä lähteä lomalle, vähemmin valtiollisten tapahtumain vuoksi, mitkä eivät ole entistään rauhallisemmat eivätkä uhkaavammat — kirjoittaa hän — vaan siksi ettei halua erota joukoistaan nyt juuri. Se murhanenkeli, — virkkoi hän hymyillen — miettii näet paraikaa uutta, parannettua tuliasetta ja uusia sotaliikkeitä ja haluaa niillä ensin kokeilla. Sentähden kutsui hän minut leiriinsä Novaraan, vaikka aikoi ensin rientää tietämättäni tänne Roomaan. Minä lähden matkaan huomenna, en ahtaassa kantotuolissa, vaan tulisen turkkilaisratsuni satulassa. Ah, olisipa minulla siivet! Kaipaan arpista miestäni, jonka kasvoja en ole nähnyt sen kuuluisan taistelun jälkeen, joka teki hänen nimensä kuolemattomaksi. Nyt kiiruhdin sydän riemua tulvillaan Teidän pyhyytenne luo sanomaan jäähyväisiä: sillä sitä varten tulin tänne. — Näin puhui Victoria sydän kuohuillen ja tulvehtien kuin roomalainen lähde.

Hänen suorista sanoistaan arvasi pyhä isä, että Pescara piti yleensä hommiaan yhtä tarkoin salassa kuin hän itsekin. Eroitus oli vain siinä, että nuori Pescara lensi ratkaisevina hetkinä esiin kuin salama ukonpilvestä, jota vastoin Clemens kätkeytyi hattaraansa päätöskykyä vailla ja itselleen äkäillen, kun ukkomaisen varovaisuutensa vuoksi päästi hyvän tilaisuuden käsistään. Toista vertausta käyttääksemme; paavi teroitti piirrintään siksi kunnes sen kärki liian hienona katkesi hänen harmikseen. Varovaisesti ja hiljaa hapuillen punoi Clemens nyt juoniaan.

— Virkalomaako markiisi onkin pyytänyt? ihmetteli paavi. — Minä luulin hänen tahtoneen eroa. Minulle kerrottiin, että Akilleys vihoittelisi teltassaan.

— Siitä en minä tiedä enkä uskokaan, pyhä isä, vastasi Victoria ja heilautti ylpeästi päätään. — Miksi eroa?

— Ei suinkaan minkään suloisen Briseiksen tähden, madonna, vastasi Clemens harmissaan laskien kylmästi leikkiä, — vaan siksi kun häntä peijattiin voitetun kuninkaan ja Soran ja Carpin tornien jutussa.

Näillä sanoillaan vihjasi paavi kahteen tunnettuun tosiasiaan. Neapelin varakuningas oli Pavian taistelussa ehättäytynyt ennen Pescaraa riisumaan miekan Ranskan kuninkaalta ja riistämään kunnian Pescaralta, jolle se kuului, viedäkseen nuo jalot saaliit Espanjaan. Ja silloin oli keisari antanut Soran ja Carpin ahnaalle Colonnalle, Victorian sukulaiselle, eikä suurelle sotapäällikölleen, joka hänkin oli niitä toivonut.

Victoria punastui tietämättään. — Pyhä isä, teillä on puolisostani halventavia ajatuksia. Luulette Pescaraa sangen pikkumaiseksi. Siunatkaa minua, että saan lähteä ja nähdä, ettei Teidän Pescaranne ole minun Pescarani. Kaipaan kovin tuon oikean Pescaran luo.

Hän nousi jakkaraltaan ja seisoi korkeana paavin edessä, mutta pian hänen vartensa taas taipui ja hän kumartui nöyrästi rukoilemaan siunausta. Silloin pyysi paavi häntä jälleen istumaan ja hän totteli. Clemens ei tahtonut antaa luisua käsistään tätä tilaisuutta, jolloin voi yllyttää Pescaraa petokseen hänen oman vaimonsa suloisen suun kautta. Mutta paavi tajusi selvästi, ettei Colonnaan voinut vaikuttaa mitään pelkillä vihjauksilla ja valmisteluilla: kaksimielisistä sanoista Victoria joko loukkaantuisi tai ei viitsisi niitä edes ajatellakaan kun ei niitä käsittäisi ja osaisi niille antaa mitään arvoa. Paavin täytyisi nyt näyttää Victorialle asian todellinen ja toteutumiseen pyrkivä luonne alastomana ja selvin piirtein, että tämä ottaisi sen edes kuuleviin korviinsa. Moiseen menettelyyn oli Clemens tottumaton ja hän huokasi raskaasti.

Silloin keksi hän kylläkin henkevän ja älykkään lähtökohdan. Laskien sinettisormuksella koristetun kätensä kirjalle, joka oli sidottu sinisiin samettikansiin ja kullattuihin heloihin, kysyi hän Victorialta huolettomalla äänellä:

— Sepitätkö, tyttäreni, nykyään jälleen jotain uutta runoelmaa? Olen tosiaan sinun runoutesi ihailija, sillä se käsittelee hyviä ja pyhiä asioita. Rakastan sitä etenkin silloin, kun se tekee moraalisia kysymyksiä ja vastaa niihin. Mutta vaikeinta siveellistä arvoitusta et ole vielä käsitellyt ainoassakaan sonetissasi. Tiedätkö, Victoria Colonna, mitä tarkoitan?

Victoria ei ihmetellyt tätä pyhän isän äkillistä päähänpistoa, sillä puheena oli nyt hänen oma toimialansa ja tekiväthän sekä oppineet että maallikot hänelle varsin usein samantapaisia kysymyksiä hänen jo ihaillun nimensä vuoksi. Victoria oikaisi taistelunhaluisesti solakkaa vartaloaan ja silmänsä alkoivat säteillä. — Suurin siveellinen ristiriita, sanoi hän empimättä, syntyy kun kaksi korkeinta velvollisuutta törmää yhteen.

Nyt pääsi pyhä isä väljemmille vesille. — Niin on, vahvisti hän jumaluusoppineen vakavuudella. — Se tahtoo sanoa: kaksi näöltään korkeinta, sillä toinen niistä aina on korkeampi, muuten ei olisi siveellistä maailmanjärjestystä. Ja minä rukoilen jumalaa ja hänen pyhimyksiään auttamaan ja opettamaan sinua, ettäs ymmärtäisit tämän velvollisuuksista ylemmän ja ettäs halvemman hyljäisit sinä ja sinun miehesi, sillä katso: pian on tämä suuri ja raskas ristiriita teidän ratkaistavaksenne lankeeva.

Victoria kalpeni kun tuo akademinen kysymys näin yhtäkkiä iski suoraan hänen elämäänsä. Mutta pyhä isä jatkoi juhlallisesti: — Kuuntele minua, tyttäreni! Kaikki mitä nyt sinulle puhun, on myös markiisille puhuttu oleva, sillä sinun kauttasi kulkevat sanani hänelle. Kuule siis: pyhä istuin eroaa pian keisarista ja nousee häntä vastaan. Toimintani tässä perustuu ruhtinaan ja kirkon paimenen velvollisuuksiin. Ruhtinaan: koska nyt on Italian kohtalon ratkaiseva hetki. Ellemme siitä ota vaaria, joudumme me kaikki Italian ruhtinaat ikipäiviksi Espanjan ikeen alle. Mitä arvelletkaan, niin väittävät kaikki asiaa ymmärtävät. Mutta myös korkeimman paimenen velvollisuuksiin: jos tuossa arvoituksen kaltaisessa nuorukaisessa, joka yhdistää veressään kansoja ja päässään kruunuja, herää vanha keisariajatus, niin on koko pyhäin edeltäjäin! kärsimyksellinen työ hukkaan mennyttä ja uusi valtiotaito kahlehtii kirkon pahemmin ja nöyryyttää syvemmin kuin aikoinaan nuo tarumaiset germanilaiset hirviöt, Hohenstaufit ja Salalaiset. Niin on asia. Ymmärrätkö nyt, mikä Italian täyttää kauhulla ja toivolla?

— Markiisi ei taida uskoa tätä, virkkoi Victoria yhtäkkiä punastuen.—
Pyhä isä hymyili. — Hänen pyhyytensä suvaitkoon muistaa, — hymyili
Victoriakin, että olen Colonnain sukua ja siis gibellini.

— Olet Rooman lapsi ja kristitty, tyttäreni, oikaisi Clemens.

Syntyi hetken hiljaisuus. Vihdoin kysyi Victoria: — Entä Pescara?

— Pescara, vastasi paavi hiljemmin, on paremminkin minun kuin keisarin alamainen. Sillä hän on neapelilainen ja minä olen Neapelin lääninherra. Älä usko, Victoria, että puhun nyt leikkiä. Miten voisin sitä tehdä kun olen maailman omatunto? Totisesti sanon sinulle: usein olen minä unettomina öinä ja huolekkaina aamupuhteina tutkinut oikeuksiani Pescaraan. Ja kun olen epäillyt omaa valtiollista ymmärtämystäni, olen turvautunut Italian kahteen suurimpaan lainoppineeseen, Accoltiin ja… hm… erääseen toiseen…

Viisaasti kyllä jätti hän viimeisen nimen virkkamatta, kun onneksi muisti, että tuo toinen lainoppinut, Cervian piispa, oli mitä hävyttömimmän lahjuksien rakastajan pahassa huudossa. — Molemmat, jatkoi Clemens naputellen sormuksellaan sinisen kirjan kanteen, ovat yhtä mieltä siitä, että Pescara ankarimman oikeuden mukaan on paljon enemmän minun kuin keisarin mies ja he ovat huomauttaneet, että minulla nyt, kun keisarista tulee vastustajani, on valta paavina päästää markiisi siitä valasta, jolla hän on sitoutunut pyhän istuimen viholliseen.

Paavi nousi hiljaa ylös. — Ja sen minä teenkin! lausui hän papillisesti: — Minä vapautan Ferdinand Avalosin keisarin alamaisuudesta ja uskollisuuslupauksestaan. Minä nimitän Pescaran markiisin kirkon gonfalonieriksi ja sen liigan sotapäälliköksi, joka pyhäksi kutsutaan, koska sen johtajana on jälkeläisensä muodossa itse Kristus. — Paavi vaikeni hetkiseksi.

Ja nyt kohotti hän molemmat kätensä samaan korkeuteen kuten pitäen Colonnan pään päällä kruunua ja Victoria vaipui hämmästyneenä polvilleen. Selkeällä äänellä lausui paavi: — Palkiten jo etukäteen gonfalonierini ansiot minua ja kirkkoani kohtaan, kruunaan minä Ferdinand Avalosin, Pescaran markiisin Neapelin kuninkaaksi! — Nuori kuningatar vapisi ilosta. Hän arveli ansaitsevansa kruunun. Sanatonna, hehkuvin poskin otti hän vastaan siunauksen. Sitten nousi hän ylös ja lähti huoneesta tasaisin, kiirein askelin kuten haluten hetipaikalla viedä kruunun arvossa korotetulle puolisolleen.

Itsekin kiihtyneenä seurasi pyhä isä häntä sitä kyytiä että tohvelinsa olivat pudota. Kynnyksellä saavutti hän Victorian Ja tahtoi antaa hänelle sen sinisamettisen kirjan. — Markiisille, sanoi hän.

Silloin huomasi Clemens Victorian takana Guicciardinin ja Moronen, jotka olivat ehkä hetken siellä kuunnelleet. Kanslerista oli Victoria noine riemun hehkua säteileville silmineen sellainen ilme, että hän joutui tuiki ymmälle. Nopeasti hän sentään tointui hämmästyksestään ja alkoi anella paavilta: — Esittäkää, Teidän pyhyytenne, minut epäpyhä tuolle jumalaiselle Victorialle! — jonka jälkeen Clemens napautti häntä hieman olalle ja esitteli hänet sanoilla: — Milanon kansleri, maailman lapsi, jonka päälle pyhää henkeä aletaan vuodattaa! — Sitten kuiskasi hän Victorian korvaan: Morone, Buffone [Pikku narri].

Victoria katosi onnensa huumauksessa ja paaville jäi tuo sininen kirja käteen, sillä hän oli vielä aivan kuin juovuksissa siitä rohkeasta, vertauskuvallisesta teosta, johon kauniin naisen näkeminen oli saanut hänet ryhtymään. Nyt tunsi hän sentään kuin olisi kadottanut tasapainonsa. Viittauksella kielsi hän Florensilaiselta ja Lombardilaiselta vierailun ja pujahti jälleen raphaelilaiseen kammioonsa.

Nuo kaksi, joita ei otettu vastaan, tuijottivat hetken ällistyneinä toisiinsa, sitten tarttui Guicciardin nauraen kanslerin käsivarteen ja veti hänet muassaan hienoja portaita myöten alas Vatikanin puistoihin, joiden lehtikujain siimestä he eivät kaivanneet, sillä taivaan peittivät mustat pilvet.

— Oikeastaan, alkoi Guicciardin, pidän minä tuosta ukosta. Vaikka hän punookin juoniaan niin hienosti ja sovittelee sanojaan kovin harkitusti, on hän kuitenkin pohjaltaan samainen intohimojen pätsi ja kiukkuinen otus kuin minäkin. Nyt se kiihkoilee kun ilmaisi Colonnalle vaarallisen salaisuutemme. Sinä puistatuksissasi et tietysti huomannut, miten hän tahtoi pistää Victorian käteen Accoltin ja Angelo de Cesiin lausuntoja. Lahjottava lurjuspari, joka kaunistelee vääriä valoja raamatunlauseilla! Muuten on ihme, että Clemens vanhoilla päivillään ryhtyy näin huimiin ja uhkarohkeisiin yrityksiin ja vielä ihmeellisempää on, että hän ryhtyy siihen itseään epäillen ja luottamatta tähteensä, sillä salaisesti hän uskoo olevansa oikea kovan onnen poika. Se on varsin ikävää. Leo oli sentään toista miestä, aina niin säteilevä ja iloinen ja siten myös onnellinen, jotavastoin tämä nykyinen pyhyys näkee, kuten tässä äsken minulle Jeremiaan tapaan ennusteli, jo ikuisen kaupungin ryöstettynä ja näiltä katoilta, — hän viittasi Vatikaniin — savun ja liekkien suitsuavan. Ja kuitenkin ryhtyy hän otteluun keisaria vastaan, minkä luen hänelle suureksi ansioksi, vaikkapa se teko saattaa vaaranalaiseksi ensin ainoastaan hänen Florensinsa. Ukolla on vielä verta suonissaan ja hän kiristelee niitä vähiä hampaitaan mitä ikenissään vielä on, kun näkee noiden kopeain espanjalaisten aatelisherroin keikailevan Capitoliolla kuten Neapelissa tai Brysselissä. Vaan mikäs on, kansleri, unelmaisi esineenä? Tuo nainenko? Tietysti!

— Minä puhun roomattarelle kuin vanha roomalainen! huusi kansleri.

— Hyvä. Mutta varo vain, ettet innostu ja pistä togan alta esiin klassillista pukinsorkkaasi. Ole ihmisiksi, laskettele suuria sanoja ja sulje ne hänen turhamaisuutensa huomioon!

— Hänen sydämeensä ne suljen!

— Siis hänen mustepulloonsa, sillä kirjailijanaisten sydän on täynnä mustetta, ivaili Florensilainen. — Mutta uskotkos, kansien, — ja Guicciardin nipisti häntä kovasti käsivarresta, — että aikeemme riistää unen muiltakin kuin pyhältä isältä. Minäkään en ole viikon ajalla niin silmääni ummistanut. Alituiseen täytyy tuumiskella mitä Pescara tekee. Hänen suuttumukseensa keisaria kohtaan en luota hituistakaan: he voivat sotia koska tahansa. Yhtä vähän vaimon vaikutusvaltaan. Vaimo saanee tosin ilmoittaa Pescaralle paavin asian, mutta hänen pyynnöilleen ei mies kallista korvaansa. Vaan enpä luota myös hänen vasalliuskollisuuteensa. Pescara ei ole mikään Cid Campeador tai miksi ne espanjalaiset sanovatkaan noita lojaaleja sankareitaan, hän on liiaksi Italian ja aikansa lapsi. Pescara uskoo vain voimaan ja suurten yksilöiden ainoaan velvollisuuteen saavuttaa korkein kasvunsa kaikilla ajan tarjoomilla keinoilla ja tehtävissä. Sellainen hän on ja sellaisena aiheeseemme sopiva. Varmaan hän on meidän ja me hänen saaliinsa. Ja kumminkin… naura vain, Morone… minä aavistelen pahoja, vainuan jotain salaista tai salassa pidettyä, oleellista tai satunnaista, ruumiillista tai sielullista hänen rinnassaan, lyhyesti sanoen, jotain aavistamatonta estettä, joka nostaa tien pystyyn edessämme ja näyttää tarkat laskelmamme vääriksi.

— Mutta jos, sanoi Morone mietiskellen, hän kerran on sellainen miksi luulet ja kun tunnemme määräävät olosuhteet, niin mistä hiidestä sitten ilmestyisi se onneton este?

— Enpä tiedä! Mutta tällä Pescaralla kuuluu olevan se mainio temppunsa, että antaa ryntäävän vihollisen kiivetä kaikille kukkuloille, jonka jälkeen hän valtaa rautakirnuillaan viimeisen ja luo vihollisia vastaan tuhoisan vallin. Jospa nyt hänen sisimmässään nousisi sellainen valli meitä vastaan juuri silloin kun luulemme voittaneemme hänen sielunsa? Mutta pois pelottelut, jotka eivät liene muuta kuin painostavaa ukonilman hellettä ja luonnollista levottomuutta ja epävarmuutta, mikä käy aina suurten ja vaarallisten yritysten edellä.

Salama leimahti ja Vatikani loisti häikäisevän valkeana ja näkyivät uuden rakennustaiteen kauniit suhteet. Ukkosen kumistessa pujahtivat miehet pilarikäytävän pylväiden varjoon, Guicciardin hämmästyneenä ja miettien mitä tuo enne merkitsisi ja kansleri taivaasta ja taivaan merkeistä välittämättä, sillä hän kuvitteli jo viruvansa Colonnan jalkain juuressa.

Innostuksensa hurmiossa oli Victoria kiiruhtanut Vatikanista pitkin eräitä sen monista portaista ja syrjäportin kautta ulos. Kantotuolin ja saattueen, joka turhaan odotteli häntä pääportilla, oli hän unohtanut ja kiiruhti nyt liehuvin vaattein ja enemmän kunnianhimoisen unelmansa kuin nousevan ukonilman kannustamana kohti palatsiaan Apostolin torille. Hän asteli ryöstettyine kruunuineen kuten ensimäinen Tullia [Rooman kuninkaan Servius Tulliuksen tytär, miehensä. Tarqviniuksen kanssa osallinen isänsä surmaamiseen], ei isänsä ruumiin, vaan kavalletun valtiouskollisuuden yli; sillä Fabritius Colonnan tytär ja Pescaran puoliso oli neapelilainen ja Kaarle Viidennen, Neapelin kuninkaan alamainen.

Paavin kruunausvehkeily oli aivan huumannut hänet. Tapa ja ympäristö, vuosisatain usko ja jälelle jääneet hurskauden ulkonaiset muodot saattoivat hänet pitämään kirkon päätä, vaikka tämä oli hyvinkin turmeltunut, jumalallisen tahdon ja korkeimman oikeuden tulkkina — ja mitenkäpä olisi itsetunto ja sitä vähemmin ylpeys puolison arvosta sallinut hänen epäillä paavin oikeutta laskea kruunu tuon kaikkein ansiokkaimman päähän? Sepä aiheutti, että Medicin julkea teko tuntui hänestä muuttaneista ajoista huolimatta jumaluuden ilmaukselta.

Nuori, seurueeton kuningatar oli kiiruhtanut Borgon läpi ja Enkelisillan yli ja kulki nyt ihmisvilinässä Oikokadulla, kuten sitä sanottiin. Väki väistyi kunnioittaen hänen tieltään eikä ihmetellyt lainkaan ylhäisen rouvan seurueetonta ja hätäistä käyntiä; jota kai ukonilman edellä nouseva myrsky kiiruhti. Mutta vähitellen tungoksen kasvaessa ahtaalla kadulla hiljensi hän askeleitaan, vaikka kaltainen taivaan kaista kadun yllä tuli yhä mustemmaksi ja uhkaavammaksi.

Silloin näki hän etäämpänä ihmisjoukossa ratsastavan seurueen. Kai saattoivat espanjalaisen lähetystön herrat audiensille Vatikaniin Lombardian kolmatta keisarillista sotapäällikköä, Leyvaa. Hän, entinen tallimestari ja kapakoitsijan ja piian poika, joka oli noussut arvossa orjamaisen kunnianhimonsa ja rautaisen tahtonsa kautta, oli vartaloltaan kömpelö ja naamaltaan kuin verikoira, sillä häneltä oli samalla miekan iskulla halaistu otsa, nenä ja huulet. Leyvan vieressä ratsasti valkea mantteli hartioillaan uljaalla andalusilaisella rotuhevosella ruskeatukkainen, tarmokkaan näköinen ylimys ja näyttipä kuin olisi hän tervehtinyt Victoriaa nöyrästi kumartaen, mutta hän olikin kunnioittanut vain kivistä pyhimyksen kuvaa erään kirkon kulmalla.

Liekö ollut syynä salamain räikeä valo tai noiden herrain vihamielinen ryhti kun he liikkuivat kaupungissa, jonka kolmekruunuisen hallitsijan tiesivät salaa pettäneen heidän kuninkaansa, tai ehkä Victorian kiihtynyt mielikuvitus, mutta hän näki ja tunsi miesten ja ratsujen kopeudessa, puuskaan koukistetuissa käsissä, halveksien ja kuin olan yli Romuluksen lapsiin heitetyissä katseissa, jopa kankeissa parranhuipuissakin vain ivaa ja loukkauksia, joita Espanjan nouseva maailmanvaltius alkaa jaella. Kauhu, inho ja lepytön viha heräsi roomattaren povessa näitä vieraita ryöväreitä ja korskeita seikkailijoita kohtaan, jotka raastoivat yhdeksi valtakunnaksi koko uuden ja vanhan maailman. Miksi oli nuori keisari samalla tämän häijyn kansan kuningas, kansan, jonka suonissa virtaili maurilaisveri ja joka oli mainelukeillaan myrkyttänyt Italian?

Ehkäpä olisi Victorian ikivanha sukuhenki, joka pitkät vuosisadat oli nähnyt parhaaksi palvella uskollisesti keisaria, kiinnittänyt hänen sydämensä muuten Kaarleen, mutta ei nyt, ei juuri tähän keisariin, vaikkei hän olisi ollutkaan espanjalainen. Hän ei voinut pitää minkään arvoisena tuota mitätöntä poikaa, jota ei ollut nähnyt, ja joka ei ollut käynyt Italiassa eikä halunnut sinne edes tullakaan.

Tosin oli keisari Pavian taistelun jälkeen kirjoittanut. Victorialle kirjeen ja onnitellut häntä, että hän oli Pescaran puoliso. Mutta juuri näissä parissa rivissä näytti kuvastuvan hallitsijan kurja luonne ja enimmän harmitti ylevää rouvaa tuo hänen mielestään arka ja ulkokultainen nöyryys, jolla nuori keisari antoi voitosta jumalalle ja pyhimyksille kaiken kunnian. Vaikka Victoria itsekin oli kiitollinen taivaisille, piti hän tuollaista nöyryyttä sentään miehelle ja valtiaalle sopimattomana. Ehkä olikin tähän taivaan ylistelyyn syynä se, ettei kaunis voitto ollut etäällä olevaa keisaria innostanut ja että hän tahtoi halpamaisesti niukentaa Pescaran laakereja? Siksi oli tietysti taivas tehnyt kaikki! mutta miehensä maineesta, oli Victoria kiihkeän mustasukkainen. Ja miten epäjalo olikaan Kaarle ollut! Hän ei raaskinut antaa sotapäällikölleen, jolle sai olla kiitollinen Italian omistamisesta, edes paria kurjaa italialaista kaupunkirähjää! Ei, moista pikkusielua ei voinut edes kavaltaa, hänestä voi enintään erota jättäen hänet oman onnensa nojaan.

Silloin häikäisi Victoriaa väkevä salama, sama, joka oli karkoittanut kanslerin ja Guicciardinin Vatikanin kattojen suojaan. Syrjäkatua oikaisten saapui Victoria juuri kun sade alkoi kohista Pantheonin portaille ja sen uljaaseen esipihaan. Käymättä mahtavaan temppeliin sisälle, nojautui hän viilenevää ilmaa hengittäen erääseen noista tiheään ryhmitetyistä, valtavista pilareista ijäkkään rakennuksen räystään alla ja aatoksensa liiteli varhaiseen muinaisuuteen, jonka hyveitä ajan köykäinen kuvittelu ihaili, vaikkei pitänyt niitä esikuvinaan tai edes ymmärtänyt niiden yksitoikkoista jäykkyyttä ja ankaraa todellisuutta.

Vaipuneena entisaikain muisteluun piti, hän Corneliaa ja Lucretiaa, noita muinaisuuden hyveekkäitä naisia, kuin sisarinaan. Olihan hänellä itselläänkin toki edes kaksi nimeä, jotka helähtivät tuiki roomalaisilta ja olivathan naiselliset paheet, hänestä yhtä kaukana kuin noista jaloista olennoista. Ne suorat ja ylpeät vaimot olivat synnyttäneet maailman valloittajia. Virgiliuksen suurenmoinen "Te rege imperio" [Sinä olet keisarina hallitseva], jota Victoria oli itsekseen niin usein kuiskaillut, valtasi hänet nyt aina kyyneliin asti. Hän meni temppeliin, laskeutui polvilleen ja salamoita leimuavan kupukaton alla hän käsiään väännellen rukoili, etteivät Rooma ja Italia vaipuisi orjuuden kuiluun, rukoili kristillisiä jumaluuksia ja yhtä kiihkeästi Olympon herraa, joka hänen yllään ukkosena kumisi, rukoili kaikkea sitä, mikä voi pelastaa ja yhdisti merkillisesti ja samalla luonnollisesti eri jumaluudet murrosajan tapaan.

Kun hän lähti Penthconista — miten kauan hän lieneekään ollut siellä polvillaan, sitä ei hän ajatellut — kirkastui juuri Italian taivas ja tavallista kulkuaan, kevein, tasaisin askelin jatkoi hän matkaansa palatsiinsa.

Nyt kiersivät hänen ajatuksensa jälleen Pescaraan. Eivät jaksaisi espanjalaisia karkoittaa maasta nämä naiskätöset, siihen kykenisi ainoastaan Pescara, joka voi johtaa omansa voittoon, jos vain nainen ja viisaus häntä siihen kehoittaisivat. Saattoiko Victoria sitä toivoa? Oliko Pescara niin hänen vallassaan? Victorian täytyi tunnustaa itselleen, ettei hän heidän pitkästä, vilpittömästä avioelämästään huolimatta tuntenut täysin Pescaran sisintä olemusta. Victoria muisti ulkoa hänen kasvonsa, eleensä, pienimmätkin tapansa. Hän oli varma siitä, että tuo siveä mies oli hänelle uskollinen eikä siinä erehtynyt. Victoria ylpeili siitä, että Pescara häntä jumaloi ja holhoi kalleimpana omaisuutenaan ja kohteli häntä mitä suurimmalla rakkaudella ja huolenpidolla, samalla hellästi ja kunnioittavasti. Heidän yhdessä olonsa autuaina hetkinä, joita sotaretket ja leirielämä alinomaa keskeyttivät, heitti Pescara mielestään suunnitelmansa, karttansa ja Liviuksensa ja katseli vain vaimoaan ja tämän kanssa sinistä merenkalvoa ja väikkyviä purjeita. Pescara pyyteli Victoriaa soittamaan luuttua, sulki silmänsä ja kuunteli. Hän keksi vaikeita ongelmia aiheiksi Victorian sonetteihin ja tarkisti joskus hänen ylimalkaisten ajatustensa ja laajain käänteittensä muotoja, sillä olipa hän itsekin muinoin,— vankina olonsa pakollisella loma-ajalla — runoillut, eikä suinkaan häpeäksi haarniskoidulle soturille, Victorian kunniaksi laulun "Lemmen ylistys".

Mutta voitoistaan ei tuo nuori ja vielä suurempia voittoja kaipaava uros kertonut vaimolleen koskaan mitään, sillä hän varoi, kuten sanoi, vaimoaan sekä ikävystyttämästä että verellä tahraamasta. Sotaretki oli hänen mielestään pitkäin kärsimysten polku, joka johti teurastuslavan verilätäköihin. Politikasta sekä menneestä että vallitsevasta puhui hän Victorialle sangen harvoin, joskin lienee kerran sattunut mainitsemaan, että ylväintä työtä maailmassa on ohjata näkymättömin käsin ihmisiä ja tapahtumia ja ken sitä hyvää kerran saa maistaa, se ei muista herkuista huoli. Kuitenkin tuumi Pescara tavallisesti, että politikka on vain saastainen markkinatori, jonka ilettävässä liejussa hänen vaimonsa ei pitäisi tahrata hameensa puhdasta lievettäkään.

Victoria myönsi itselleen, että tuo pettämättömän tarkkanäköinen Pescara oli hänelle sentään käsittämätön ja hänen ajatuksensa ja uskonsa häneltä salassa.

Niinkö tosiaan? Oliko hänen miehensä sielussa häneltä kiellettyjä ovia ja suljettuja kammioita? Hänen sotaherran suunnitelmiaan ja valtiomiehen toimiaan ei Victoria halunnut tietää, mutta hän tahtoi tyystin tuntea hänen kunnianhimonsa ja omantuntonsa. Ja nyt kun Pescaran oli tehtävä hirvittävä, ratkaiseva päätös, nyt ei Victoria tosiaan antaisi karkoittaa itseään hänen kamppailevalta sydämeltään, nyt ei hän vieroittuisi miehestään pelkillä hyväilyillä ja leikkipuheilla, nyt tahtoi hän olla apuna ja toimia yhdessä hänen kanssaan. Olihan hän jo antanut Pescaralle sielun raikkauden ja puhtaan nuoruuden! Olihan hän Colonnain sukua! Ja kruununkin hän hänelle vielä tarjoo! Vaikka Pescara sen hylkää tai sitten ottaa hänen käsistään ja painaa päähänsä, joka tapauksessa tahtoo Victoria olla hänen kanssarikollisensa tai kanssauskollisensa, itsetietoinen osa hänen vaikenevasta sielustaan. Olisipa hän jo Pescaran luona! — Sydän ja askeleet polttivat häntä, niin kärsimätön hän oli. Nyt asteli hän jo poikki Apostolin torin, missä häntä vastaan tuli haarniskoitu nuorukainen, joka oli häntä odottanut palatsin portilla.

— Olin levoton tähtenne, ylhäinen rouva, kun kantotuolinne ja saattueenne palasivat Vatikanista ilman Teitä, tervehti nuorukainen. — Mutta vihdoinpa saavuitte, kummini, jos saan sanoa teitä siksi, joksi olen lapsuudestani tottunut ja mikä on oikeuteni. — Mitään vastaamatta nousi Victoria hänen kanssaan ylös portaita nojautuen vastahakoisesti hänen käsivarteensa.

Tätä tavanmukaista palvelusta ei Victoria voinut häneltä kieltää, vaikka nuori mies olikin hänestä hyvin vastenmielinen. Sillä Del Guasto — se oli nimensä — oli Pescaran sisarenpoika ja Avalosien sukua kuten Pescarakin. Viisitoistavuotiaina molemmat olivat Pescara ja Victoria nostaneet pojan yhdessä kastemaljasta. Näin oli kastetoimituksen järjestänyt Victorian isä, sotapäällikkö Fabritius Colonna saadakseen nähdä lemmikkinsä, nuoren soturin ja kukoistavan tyttärensä saman kastemaljan ääressä ja suodakseen heidän ihailla toistensa ryhtiä ja kauniita kasvoja.

Sitten hoiteli Victoria kuin omaa lastaan tuota ruumiiltaan sopusuhtaisesti kehittynyttä ja tulista poikaa, joka kallisarvoinen kastemyssy päässään oli perustanut hänen ja Pescaran avioliiton ja jonka vanhemmat olivat aikaisin kuolleet. Olisipa hän vain poikasena pysynyt! Kasvojen hempeyden haihtuessa hävisi myös hänen sielunsa rakastettavuus. Kaunis profiilinsa sai korppikotkan ilmeen ja yhä rajummiksi käyristyvät petolinnun piirteet ja hänessä heräävä kovasydämisyys teki hänet Victorialle vastenmieliseksi ja kartettavaksi. Pescara oli sitten vienyt pojan sotaan ja yksinomaan jumaloimansa päällikön koulussa oli hänestä kasvanut uhkapää soturi, joka Pavian taistelussa alotti voiton lyömällä Parkmanerin, mutta myös tunnoton, julma ihminen, joka viime vuonna, kiireisellä peräytymismatkalla Provencesta, antoi silmäänsä räpäyttämättä sytyttää tuleen ja polttaa poroksi talon, minkä kellariin parvi hänen miehiään oli jäänyt juopottelemaan myöhästyen paluumatkalta.

Mutta vielä pahemmasta oli Victorian nyt häntä toruttava, niin konnamaisesta työstä, että Victorian naiselliset tunteet olivat aivan kuohuksissa. Nuori mies oli saava kuulla kunniansa astuessaan ensi kertaa tämän tuoreimman rikoksensa jälkeen Victorian eteen. Victoria tiedusteli, tuliko hän Pescaran luota ja mitä hänellä oli asiaa. Del Guasto vastasi, että hänet oli lähetetty noutamaan herratarta Novaraan. Hän sanoi tietävänsä, ettei hän herratarta miellyttänyt, vaan ei ollut voinut kieltäytyä sotapäällikön vaatimasta tehtävästä, minkä markiisi uskoi vain varmimman soturin suoritettavaksi. Teiden virkkoi Del Guasto olevan nykyjään yhtä epävarmani kuin ajan tapahtumainkin ja lausui olevansa pahoitettu kehoittamaan markiisitarta valmistautumaan matkalle varhain huomenaamuna ja kehui hehkuvansa halusta palata jälleen leiriin, missä joka hetki odotetaan sotaa, joten hän ei voi viipyä sieltä kauan poissa. Milano, Venetsia ja hänen pyhyytensä vakuuttavat kilpaa rauhaa: siis tulee sota. — Tämän olemme jo kauan tienneet. Liittolaisilta puuttui vain suotuisa hetki. Mutta. — Del Guasto astui hieman taapäin — jotain toista, uutta, jotain tavatonta sain kuulla matkallani Keski-Italiassa enkä tarvinnut edes kuunnella. Kaupungeissa ja majataloissa kohisi se selkeästi kuin suihkukaivot toreilla. Totta on, että liikuin valenimellä ja palvelija muassani. — Hän vaikeni vähän ja katseli Victoriaan tarkoin, palavin silmin kuten seuraten jonkin jännittävän metsästyksen kulkua tai vaaniskellen hiiviskelevää vakoilijaa.

— Puhukaa, Don Juan, kuiskasi Victoria.

— Teille, madonna, joka palaatte Vatikanista, ei liene mikään salattua ja eihän tämä ole edes salaisuus, vaan kuten sanoin, julkista kuiskailua, kateeniloista, kostonhimoista naurun hihitystä, italialaisten vaivoin pidätettyä riemua, yleistä isänmaallista puhetta ja kerskumista, josta minun täytyy kaikella kiiruulla ilmoittaa sotapäällikölle. Sillä hän ei tiedä asiasta vielä mitään. Niin luulen, lisäsi hän ilkeästi.

Victoria kalpeni. — Mitä kuiskaillaan? kysyi hän ahdistuksissaan. —
Kenestä? Eihän vain Pescarasta?

— Juuri hänestä. Kaikkialla. — Del Guasto puhui hiljemmin. — Kerrotaan että sotapäällikkö luopuu keisarista ja hieroo sopimuksia hänen pyhyytensä ja Italian valtioiden kanssa.

Victoria säpsähti nuorukaisen hehkuvan aistillista kasvojen ilmettä. —
Entä Pescara…? virkkoi hän käsittämättömästi.

— Kadehdin päällikköäni! haaveksi Don Juan. — Sellaiset kapinat ja nautinnot! Italia heittäytyy hänen turviinsa, hän sitä mairittelee, sen kukistaa ja hylkää… oi, hän leikkii kuin kissa hiirellä! — Ja Del Guasto teki kädellään sieppaavan liikkeen.

Victoria suuttui hillittömästi. — Ilkiö, huusi hän, olenko kysynyt sinulta mitä Pescara tekee? Luuletko sinä voivasi sen tietää? Olenko antanut sinulle luvan tulkita häntä!… Kuin kissa hiirellä… inhoittavaa! Siten leikit sinä Julialla, kunniaton!

Mainittu Julia oli ylhäistä novaralaista sukua ja oppineen mestari Numa Datin pojantytär, lääkärin, joka oli parantanut Pescaran peitsenhaavan. Del Guasto oli asunut lääkärin talossa, vietellyt tyttösen ja muuttanut sitten pois. Hyljätty pakeni häpeänsä tuskassa Novarasta iso-isänsä rehellisten kasvojen edestä kauas Roomaan ja meni luostariin ja hän oli polvillaan rukoillut mahtavaa Colonnaa, että tämä armahtaisi häntä ja pelastaisi hänen kunniansa.

Victorian mainitessa sanan "kunniaton" puraisi Del Guasto rajusti huultaan. — Vaietkaa, rouvani, virkkoi hän. — Punnitkaa sanojanne. En ole kunniaton nyt, vaan olisin sitä, ellen olisi hyljännyt Juliaa. En puhu Avalosien ja Datien sukuverten eroavaisuudesta, vaan yksinomaan siitä, ettei minulle enemmän kuin muillekaan kunnon miehille kelpaa morsiameksi langennut, vaan puhdas nainen.

Victorian hellä sydän kiehahti. — Sinähän itse viettelit tuon onnettoman hyväilyilläsi, vakuutuksillasi, ehkäpä pyhillä lupauksilla ja valoillakin! Sen sinä teit! Väitätkö valheeksi?

Del Guasto vastasi: — En. Mutta se tapaus oli sotaoikeuden tuomiota, sillä vaino vallitsee miehen tahdon ja naisen viattomuuden välillä. Minä viettelin häntä. Miksi ei hän vastustanut? Miksi antautui? Minkä tähden syytätte minua siitä, että hän oli heikko ja että häntä nyt halveksin ja katson ylön?

Rajaton inho väristi Victoriaa. — Ilkiö! voihki hän.

— Madonna, lyhensi nuori mies keskustelun. — Tämä on kiusallinen puheen aihe ja Te tuotatte sanoillanne minulle tuskaa. Esitän siis Teille tuomioistuimen. Kun saavumme Novaraan, käymme sotapäällikön eteen ja Te nostatte kanteen minua vastaan. Minä puolustan itseäni ja sotapäällikkö, joka tuntee maailman ja sen järjestyksen, vannaan minut vapauttaa. Nyt lähden luotanne. Minun täytyy vielä palkata väkeä, sillä en voi olla näinä levottomina aikoina varma matkanne turvallisuudesta ilman vankkaa vartiostoa. — Hän kumarsi ja lähti pää pystyssä.

Victoria kääntyi hänestä vihoissaan ja meni vastapäisestä ovesta ulos. Raikasta ilmaa kaivaten laskeutui hän alas puistoon. Päivän viimeisten säteiden loistaessa kulki hän palatsin taa korkeiden muurien ympäröimään sopukkaan, joka kasvoi täynnä laakereja ja myrttejä ja jota sadepisarat raikastivat. Hän meni puistikon päähän huvimajaan.

Oli vielä siksi valoisaa, että hän vaivoin saattoi eroittaa kirjaimet uudesta testamentista, minkä hän ohimennen oli ottanut kirjastosta ja jota tutkimaan hän nyt asettui nojaten palavaa otsaansa ristiin pantuihin käsiinsä. Julian ja Pescaran vielä vaikeampaa kohtaloa ajatellen liukuivat hänen katseensa sameina pitkin sivuja ja täysin povin hengitti hän tuoretta ilmaa. Hetken päästä huomasi hän mitä hän luki: Herran kolmasti yritettyä kiusausta korvessa. Hän luki enemmän sielullaan kuin silmillään tuota kertomusta, jonka hän jo lapsuudestaan muisti ulkoa.

Hän näki pahanhengen tulevan vapahtajan luo, joka torjui kiusaajan sofismeja uskollisuuden ja kuuliaisuuden yksinkertaisilla sanoilla. Kun kiusaaja teki yrityksiään yhä kiukkuisemmin, osoitti ihmisen poika kylessään tulevan keihään haavan paikkaa… Samassa muuttui valkea puku kirkkaaksi haarniskaksi ja rauhaa tarjoava oikea käsi pukeutui panssariin. Nyt painoi Pescara kätensä haavalleen, joka sormien välitse kuulsi ja kiusaaja esiintyi pitkässä, mustassa juristin takissa ja ilveili kuin silmänkääntäjä. Tämän oli Colonna näkevillään avoimen raamatun lehdiltä. Mielikuvituksissa leikittelyistä tuskastuneena karkoitti hän ne sielustaan ja katsahti ylös.

— Kuka olet, mitä sinä tahdot? huudahti hän hämmästyneenä ja hänen edessään seisova tumma olento vastasi: — Olen Girolamo Morone, haluaisin jutella Victoria Colonnan kanssa. — Victoria muisti nyt, että paavi oli esitellyt tuon miehen hänelle tänään ja huomasi myös palvelijansa, joka oli saattanut vieraan sisään. Palvelija sytytti tulen lamppuun, joka riippui katossa herrattaren kohdalla, toi ripeästi kanslerille jakkaran ja poistui samalla kun markiisitar kirkastuvassa valossa alkoi voida tarkastaa öisen vieraansa rumia, mutta voimakkaita kasvoja, jotka häntä melkein miellyttivät.

— Kovin myöhäänpä tulette luokseni, virkkoi Victoria. — Mutta Teillä on kai miehelleni asiaa, jonka voitte kauttani suorittaa. Matkustan hänen luokseen huomenna varhain.

— Itse aion käydä pian Pescaran luona, vastasi Morone, enkä puhu nyt kanssanne hänestä, vaan yksinomaan Victoria Colonnasta, jota minä ja koko Italia kunnioitamme, ja ihailemme, mutta jolle minä olen pahastunut ja jota nyt aion syyttää.

Mikä oikeuttaa Teidät noin minulle puhumaan? aikoi markiisitar kysyä, vaan virkkoikin oitis herttaisesti: — Minkätähden aiotte minua syyttää? Mikä on rikokseni, Morone?

— Se että kätkette kirkkaat ja ihastuttavat kasvonne näytelmäin ja kirjain joukkoon ja elätte varjojen ja satuolentojen mailla. Että ensimäistä Cesaria inhotte ja viimeistä hellitte, että Troian kohtaloa surette ja oman kansanne unohdatte, että Prometheuksen siteitä itkette eivätkä Italian kahleet tuota Teille huolta. Kolme naista on Italian kahlinnut!

— Mitkä kolme? kysyi Victoria.

— Ensimäinen oli Beatrix Este. Kun Mauri, hänen ijäkäs puolisonsa, painoi hänen upeille huulilleen suudelman, kuiski nainen, että diademi sopisi hänen kellerville palmikoilleen; viisaan Maurin pauloivat nuo kellervät kiharat ja hän myrkytti veljensä pojan, Milanon perijän.

— Sitä kyytä!

— Surmatun kivuloisella pojalla oli ylpeä ja tulinen vaimo, Aragonian Isabella, joka vihasi leppymättömästi Beatrixiä ja tahtoi nuorilla, väkevillä käsillään nostaa puolisonsa, kuihtuvan pojan, tältä vääryydellä riistetylle valtaistuimelle; vaimo vannotti ja vaati isäänsä, Neapelin kuningasta, kunnes tämä alkoi Mauria uhkailla.

— Onneton nainen!

— Mauri ei ollut millänsäkään niin kauan kuin Florensin hallitsija, nuori Medici oli hänen puolellaan. Mutta tämäpä olikin lelu vaimonsa, korskean Alfonsine Orsinin käsissä ja vaimo sai aikaan sen, että houkkio mies rikkoi ystävyytensä ja liittolaisuutensa Maurin kanssa. Silloin kutsui Mauri avukseen muukalaiset.

— Kurja!

— Kolme on Italian kahlinnut. Neljäs, Te, sen vapauttakoon!

— Kansleri. En ole vanhuksen, en nuoren pojan, en houkkien enkä jonkun muun sellaisen puoliso, joka antaa vaimon itseään hallita… ja minä en kruunua himoitse! — Victoria lensi purppuran punaiseksi.

— Herratar, virkkoi kansleri, kruunu himoitsee. Teitä. Armahtakaa kansaanne, puhukaa Pescaralle sen puolesta! En pyydä Teitä häntä mairimaan, viettelemään ja juonilla kietomaan! En liittoudu kanssanne, en valmista osajakoja. Annan Teidän lähteä ja kiidän, kilpailen kerallanne kumpi meistä ehtii ennen hänen luokseen. Ja jos Te ehditte ennen, niin syleilkää hänen polviaan, puhukaa sydämenne kyllyydestä ja rukoilkaa: — Pescara, minä olen Italia ja virun jatkaisi juuressa. Nosta minua ja paina minut rintaasi vasten!

Victoria heltyi ja kanslerikin ihan itki.

— Ylhäinen rouva, lausui hän, mikä olen minä Teidän kanssanne näitä asioita puhumaan! En ole kelvollinen koskemaan huulillani edes hameenne lievettä. Ludvig Mauri, kaikkein jalomielisin herrani, korjasi minut Milanon kadulta ja soi minun hypellä jaloissaan kuin pienen, leikkisän villakoiran. Hänen luonaan nautin opetukseni ja hänen hovissaan ja myöhemmin hänen palveluksessaan sain tarkastella aikani ihmisiä ja elämää, koko vuosisadan hillitöntä riemukulkua.

Mauri parka! Kova onni ja ranskalaiset veivät hänet Locheen, niissä hän sai kymmenen pitkää ajastaikaa kitua vankeudessa. Hänen viimeisenä vuotenaan tapasin hänet siellä vielä; sillä olin silloin, asiain pakosta, ranskalaisten palveluksessa ja kaipasin nähdä hyväntekijäni kasvoja. Kun ensin hänet näin, niin oikein säikähdin ja olin tuskin hänet tuntea. Hän oli kuin henki: vankila ja kurjuus olivat merkillisesti kirkastaneet hänen kasvonsa. Vasta kun hän alkoi puhua, tunsin hänet entiseksi herrakseni. Hän hymyili ja lausui tuolla hänelle ominaisella, verrattoman hienolla tavalla: "Sinäkö, Girolamo? Kunnon mies, kun tulit minua katsomaan. En minä ole äkeissäni siitä, että menit vihamiesteni palvelukseen. Asiat voivat sinut siihen pakottaa ja mikäli sinua tunnen, olet kerran vielä oleva poikieni uskollinen ystävä ja neuvonantaja kun onnenpyörä toisin kääntyy. Sinusta on nyt tullut kypsynyt valtiomies eikä sinussa huomaa huonon koulun jälkiä. Muistatko vielä, miten kehoitin sinua säilyttämään hassut eleesi ja kohtuuttomat liikkeeni, joilla nyt sait uudet ystävät valtaasi?"

Niin laski hän leikkiä ylevämielisesti jonkun aikaa, mutta jatkoi sitten vakavasti ja lausui: "Arvaatko Girolamo, mikä täällä työttömyydessä aina painaa mieltäni? Ei oma kohtaloni, vaan Italian ja yhä alinomaa vain Italian. Suren sieluni syvimmästä, että naisen houkuttelemana kutsuin avukseni muukalaiset, joiden kanssa te nyt saatte taistella ja joista uhkaa tulla häiritsevä osa valtioruumiiseenne. Mutta tiedänpä miten jälleen pääsette vapaiksi. Sitä koetti Valentine», se Cesar Borgia, pelkän pahan avulla. Mutta Girolamo, poikaseni, pahaa saa käyttää vain varovaisesti ja pienin annoksin, muuten se tappaa koko yrityksen. Sitä koettaa nyt myös tuo Roverilainen paavi Julius, joka ukonpilvenä hyökkää muukalaisia vastaan, mitkä hän itse kuten minäkin, hankki maahan. Mutta vanhus hukkaa voimansa vaivoissa, pian on hänen uhmaava henkensä häilyvä tuonen mailla ja häntä seuraa vain tavallinen ylimäinen pappi, mikä on liian heikko Italiaa parantamaan, mutta kyllin vahva estämään muita sitä parantamasta.

"Kaikkein rakkahin Girolamo, en usko Italian viimeisen hetken vielä tulleen, sillä se on kuolemattomuuteen luotu; mutta tahtoisin säästää sitä orjuuden kiirastulelta. Muista, poikaseni: näen silmistäsi, että sinulla kerran on osa siinä tapahtumain hurjassa tanssissa, joka kiitää Lombardian ylitse. Jos yhtäkkiä ilmestyisi näistä vaihtuvista muodostumista mahti ja näiden hetkellisten olemusten joukosta yksilö, ei ilkimys eikä pappi, vaan soturi, jonka rautaisen anturan astuntaa voitto seuraa, niin antaudu hänelle, ruumiinesi, sieluinasi, olipa hän sitten mitä sukua tahansa, kunhan ei vain ole muukalainen! Missä kavaluutta ja valhetta tarvitaan, — sillä ilman niitä ei valtakuntia perusteta — siinä toimi sinä, poikaseni, mutta hän pysyköön moitteetonna!"

Kansleri hypähti ylös istualtaan. Innostuksessaan eksyi hän huomaamattaan — eikä kiihtynyt Victoriakaan sitä huomannut — kauas totuuden rajapyykeiltä. — Ja tuon valitun apuna! huudahti Morone, olkoon mitä ihanin ja puhtain nainen! Italian täytyy saada nähdä hyvät avut ruumillistuneina, että voisi niitä elämässään seurata. Tapain turmelus ja siveyden verhojen repiminen meidät tuhoaa. Tässä suhteessa on meidän saatava voitto vielä suurempi kuin tappotantereilla ja liikutettava taikasauvaa mahtavampaa kuin sotapäällikön valtikka. Näen sielussani hänet, tuon avujen kuningattaren, papittaren, joka holhoo pyhää tulta, valtiuden ylläpitäjän, ja hosianna! koko Italia on häntä kiittävä ja ylistäen seuraavaa! — Näytti kuin olisi kansleri aikonut heittäytyä nöyrästi Victorian jalkoihin, mutta vetäytyikin takaisin ja kuiskasi hämillään: — Näin sanoi Ludvig Mauri vankeudessaan.

Victoria ummisti silmänsä, sillä hän tunsi että ne säteilevät autuasta riemua ja hehkuivat kuin auringot.

Silloin virkkoi kansleri: — Olen väsyttänyt Teitä, jalo rouva, silmänne painuvat umpeen. Teidän on oltava jalkeilla varhain aamulla ja olette nyt kovin uuvuksissa. — Ja tuo viekastelija katosi pimeään yöhön, joka sillä välin oli kattanut ikuisen kaupungin.

KOLMAS LUKU

Akkunan ääressä, josta näki yli Novaran tornien ja hellettä höyryilevän alangon aina etäisen Monte Rosan aamunraikkaille lumihuipuille, istui Pescara tehden sotasuunnitelmaa, jonka mukaan keisarin armeija oli marssiva Milanoon. Hän oli siksi kiihkeässä ajatustyössä, ettei kuullut kamaripalvelijan hiljaisia askeleita eikä huomannut tätä, ennenkun hänelle tarjottiin virvoitusjuomaa. Tuota kevyttä nestettä lusikalla sekoitellen virkkoi Pescara: — En toru sinua, Battista, vaikka vasten nimenomaista kieltoani tulit viime yönä huoneeseeni. Maatessasi lähelläni kuulit kai, miten hengitin tavallista raskaammin — painajainen, ahdistus…. ei maksa vaivaa puhua. — Pescara otti kulauksen lasista.

Battista, ovela neapelilainen, salasi säikähdyksensä ja tekeytyi varsin viattomaksi. Kautta pyhän neitsyen hän valehteli ja vakuutteli, että oli ollut kuulevinaan huudettavan nimeään ja ettei millään muotoa muuten, käskemättä, olisi tohtinut pistää nokkaansa hänen ylhäisyytensä makuukamariin. Oikeastaan oli asia sellainen, että hän oli sulasta ihmisrakkaudesta, ilman kehoitusta ja vasten ankaraa kieltoa rientänyt auttamaan herraansa, kun oli kuullut hänen kauheasti voihkivan. Sitten oli hän tukenut Pescaraa käsivarsillaan vuoteella, kunnes tämä saattoi jälleen hengittää tasaisesti.

— Ei se ollut yhtään vaarallista, toisti Pescara. — En tarvinnut apua. Mutta, kuten sanottu, en tahdo sinua torua, nyt kun meidän on erottava toisistamme. Mielelläni olisin pitänyt sinut palveluksessa, mutta pojan velvollisuuttasi on kunnioitettava. Ja kun kerran ijäkkäät ja kivuloiset vanhempasi Tricaricossa kärsivät köyhyyttä, niin ei minulla ole oikeutta pitää sinua luonani. Mene ja tee huolettomiksi heidän vanhuutensa päivät. Oivallisena parturina ja liukaskielisenä hulivilinä tulet sinä kyllä toimeen kaikkialla hyvin. Jumala kanssasi, poikani, minua vastaan ei sinulla pidä oleman syytä nurkua. — Ja hän otti kynän käteensä.

Battista oli kuin puusta pudonnut. Hän vannoi epätoivoisesti ja tällä kertaa aivan totta puhuen, että hänen isänsä oli majaillut taivaissa jo monta vuotta ja että äiti, Carambaccia, oli toimelias, terve kuin pukki ja lihava kuin ankerias. Sotapäällikkö vastasi kirjoittaessaan: — Ai, niinhän se olikin, Battista, köyhät vanhempasi eivät asukaan Tricaricossa, vaan Potenzassa, mutta ne paikathan ovatkin toisiaan aivan lähellä. — Hän antoi eroitetulle palvelijalle kassaosoitteen.

Vaikka Battista olikin aivan murtunut — hän tiesi ettei Pescara peruuta sanojaan — vilkaisi hän sentään pikaisesti lappuun, mihin oli merkitty vain hyvin kohtuullinen summa. Sotapäällikkö ei tuhlaillut pienissä eikä suurissa asioissa, ei keisarin eikä omaa tavaraansa. Hän varoi myös, ettei ilmaisisi parturille liian suuren lahjan kautta tapahtuman tärkeyttä eikä näyttäisi myöskään siltä kuin haluaisi häntä lahjoa vaikenemaan, sillä Pescara oli varma, että Battista ensimäisessä sopivassa tilaisuudessa kauppaisi tuon tiedon vielä kalliimmasta niille, joille oli välttämätöntä saada tarkka selko päällikön terveyden tilasta.

Tuskallisesti pettyneenä ja kiroten sitä hetkeä jona syntyi, lankesi Battista armollisen herransa jalkain juureen, syleili hänen polviaan ja silitteli hänen kättään. — Voi hyvin, virkkoi päällikkö, ja vie vielä nuo pois. — Hän osoitti juoma-astioita ja eroitti näin käskynsä rikkojan suopeasti palveluksesta.

Ennenkun hän jälleen ehti syventyä suunnitelmiinsa, kuului ulkoa putoavan lusikan ja särkyvän lasin kilinä ja pitkä, hoikka herttua Bourbon, joka oli kovakouraisesti nakannut onnettoman Battistan tieltään, tuli huoneeseen ilmoittautumatta, sillä hänellä oli vastaanottotuntinsa tähän aikaan.

— Kas, Teidän korkeutenneko? virkkoi Pescara kääntyen häntä kohti ja nousten seisalleen.

— Anteeksi. Ratsastin joukkojeni luo, niin näin etukaupungissa kuleksivan kauppamiehen, joka laskeutui muulinsa selästä juuri Teidän ylhäisyytenne lääkärin Numa Datin portilla. Ellei hän olisi kasvoiltaan ollut niin arvokkaan näköinen, olisin valmis vannomaan, että hän oli unohtumaton ystäväni, Milanon kansleri. Lähetin palvelijan ottamaan selkoa vieraasta ja sain kuulla, että matkustaja on muka lääkärin tuttava, jokin milanolainen juvelikauppias nimeltä Scipione Osnago. Ehkäpä hän kumminkin lienee vain joku tuon monissa muodoissa kummittelevan kanslerin lukemattomista varjoista. Hän keikutteli vartaloaan niin mukavasti, ettei sitä muut voi matkia, ja kun olin vielä aivan lähellä kaupunkia, niin saatoin helposti ratsastaa takaisin ilmoittaakseni Teille tuon jalon urhon mahdollisesta vierailusta.

— Minä olenkin jo kauan odottanut häntä tekemään milanolaisen puolesta verukkeita ja vakuutuksia, vastasi sotapäällikkö. — Vaan kun häntä ei alkanut kuulua ja varmalta taholta saimme tietää, että herttua yhä varusteleikse ja jatkaa linnoitustöitään, niin jätin hänet herran haltuun. Nyt tulee hän liian myöhään. Huomenna, keskiyöllä, päättyy herttuan koetusaika. Lähdemme liikkeelle täsmälleen kello kaksitoista, vaikka kansleri toisikin merkittäviä uutisia.

— Niin, sillä Moronella, jutteli Bourbon, on taas jotain juonia mielessään. Kun vein Milanoon ultimatumiamme, huomasin ajatusten kiehuvan hänen aivoissaan kuin muurahaispesän. Te markiisi ette voi käsittää, miten hävytön se mies oikeastaan on. Siihen aikaan kun hoitelin Milanon hallitusta, oli hän minulla neuvonantajana ja kirjurina ja nosteli minua niin sanoakseni yli pöydän — sillä söin mielelläni hänen kanssaan ja kuuntelin hänen kaskujaan ja päähän pistojaan — kaiken maailman valtaistuimille ja paritteli joka ruhtinattaren kanssa. Ja mikä on kaikkein hulluinta: hänen hassutuksissaan on järkeä. Olenpa utelias näkemään, mitä hän jälleen on keksinyt päästääkseen itsensä ja herttuansa pulasta. Tietysti jotain ennen kuulumattoman nerokasta, jotain ihan äärimäistä. Ehkäpä hän esimerkiksi, — herttua nauroi pakahtuakseen — tarjoo meille kahdelle keisarin sotapäällikölle Liigan johdon ja vetää togansa poimuista esiin pari houkuttelevaa italialaista kruunua?

— Teidän korkeutenne suvaitsee laskea leikkiä.

— No mitäs muuta, markiisi, vastasi herttua ja aikoi lähteä. Mutta vielä tarttui hän sotapäällikön käteen ja virkkoi hellällä äänellä, joka ilmaisi heidän keskinäistä, maailmalta salattua ystävyyttään:— Kiitos siitä, Pescara, että pidät loitolla minusta tuota Leyvaa ja annat minulle oikean ja hänelle vasemman siiven johdettavaksi. En jaksa kärsiä häntä, en voisi ratsastaa lähistöllään. Voisi sattua onneton tapaus, vielä pahempi kuin äskettäin täällä Novarassa. Hän saattaisi jälleen eksyä minua sättimään ja minä, minä tappaisin hänet kuin kurjan koiran. — Herttua virkkoi tämän hiljaa ja katsoi maahan.

Pescara piteli herttuan oikeaa kättä kädessään, varoitteli ja pyyteli. — Mitä teittäkään silloin! Täällä, julkisella torilla, riita viheliäisestä majapaikasta! Lähetin kohta Leyvan Neapeliin pyytämään varakuninkaalta väkeä sotaretkelle, vaikka tiesin ettei hänellä ole sitä antaa. Tahdoin päästää Teidät näkemästä vihamiestänne. Kuinka saatoitte kohdella sillä tavoin kanssapäällikköänne! Siinä ette tehneet oikein. Suren sitä tapausta. Tällaista älköön toistuko vastedes, sitä pyydän.

— Aihe oli joutavanpäiväinen, Pescara, mutta —

— Pahin mitä Leyva, todistajain kuulustelun mukaan, lausui Teille, oli ettei hän antaisi ylvästelijän itseään komennella, mutta Te veditte miekkanne huotrasta ja omain miestenne täytyi Teitä hillitä.

— Voi, kuiskasi herttua, ei hän sanonut ylvästelijä. Olen tarkkakuuloinen! Se oli toinen sana… ja sen tungen vielä kerran keisarin ja paavin kurkkuun takaisin!

— Toinen sana? virkkoi Pescara ja katui kohta kysymystään, sillä hän näki herttuan aivan kalpenevan ja lentävän valkeaksi kuin liitu. Hän arvasi vanhan Leyvan murahtaneen, ettei hän antaisi petturin itseään komennella tai että Bourbonin arka omatunto oli saanut hänet kuulemaan Leyvan sanat sellaisina.

Salainen ystävyys, mikä yhdisti tavallisen aatelisen ja kuningassukuisen miehen ja sai aikaan sen ihmeen ettei ollut kateutta näiden kahden nuorekkaan ja jo kuuluisan päällikön välillä, joiden valta ja oikeutukset olivat vielä suuressa määrin yhteiset, johtui etupäässä herttuasta, joka tiesi, ettei hänen liittoutumisensa Ranskan vihollisiin voinut riistää häneltä Pescaran kunnioitusta. Olipa se sitten viisautta tai välinpitämättömyyttä siveellisistä seikoista, vapautta paraitenkin perustelluista ennakkoluuloista tahi mitä täydellisintä ihmistuntemusta ja korkeinta oikeudenmukaisuutta, mitä tahansa — avosylin oli Pescara ottanut vastaan keisarin palvelukseen astuvan ruhtinaallisen suurpetturin ja kohdellut häntä mitä hienoimmin yhdistäen virkaveljeyden ja kunnioituksen. Ehkäpä oli Pescara myös huomannut tässä särkyneessä olennossa, joka muukalaisten aseilla ja itseään kiroten tuhosi isänmaataan, synnynnäisen ja katoamattoman aateluuden. Ja siitä oli herttua Pescaralle kiitollinen.

Lempeästi puheli sotapäällikkö onnettomalle ja piteli hänen kättään kädessään: — Harhaluuloja, Teidän korkeutenne! Olette varmaan kuulleet sellaista mitä ei sanottu. Olkaa mies! Tukkikaa laakereilla hornan kuilut! Olettehan sodan jumalan lemmityinen ja mestari valtiomiehenä. Olemme molemmat vielä nuorukaisia, edessämme lukemattomien päivien elämä, seisomme keski-ijän tällä puolen, tuskin puolivälissä kolmaskymmenes. Elämillehän sellaisen vuosisadan ensimäisellä kolmanneksella, joka tarjoo loputtomiin asti suuria toiveita ja monia mahdollisuuksia! Meidän on nykyhetken täyteläisyys! Kaarle, me elämme!

Bourbon ei kuullut tukahutettua huokausta, joka kohosi sotapäällikön rinnasta. Hän puristi lujasti Pescaran kättä ja tummat silmänsä säikkyivät taistelun haluisesti. Ja salatakseen syvää liikutustaan, alkoi hän tapansa mukaan lasketella rivoja sukkeluuksia. Pescaran tuliset sanat olivat saaneet jälleen hereille hänen uljaimman nuorekkuutensa. — Ja me sitä olemme vasta poikia! riemuitsi hän. — Sinä, komean Victorian mies arvaat, että minulta olivat sydän ja suolet vaihtaa paikkaansa, kun Porcaccia kuningatar-äiti tahtoi kaikin mokomin minua miehekseen! Voitko ajatella minua kuningas Fransin isänä? Oi rakas poikapuoleni. "Madame", vastasin kuningattarelle kumartaen syvään hänen edessään, "madame, ei käy päinsä! Lykkäisitte minut nenällänne pois sängystä!" Ja koko käännös, mars yli rajan! — Herttua rähähti raikuvaan nauruun ja samassa astui sisään Del Guasto matkasta pölyisenä ja tervehti enoaan, sotapäällikköä ja kumarsi iloiselle Bourbonille.

Sitten kääntyi tulija Pescaran puoleen, jota tarkasteli hämmästynein ja ihailevin silmin kuten olisi sotapäällikön tehnyt valtavamman näköiseksi se osa, jota näyttelemään italialainen salaliitto häntä tahtoi: Del Guasto kertoi: — Matkasimme Roomasta, ei suurena seurueena herrattaren iloksi, vaan Neapelistä palaavan Leyvan ja erään ylimyksen kanssa, joka kuuluu olevan kuninkaallista sukua ja kutsuu itseään Moncadaksi. Häneen saatte tutustua kun hän tuo Teille tietoja varakuninkaalta. Ehdin ennen muita ilmoittamaan rouva Victorian tulosta. Hän säteilee riemusta tietäessään saavansa nähdä Teidät jälleen ja on samalla sangen niukkasanainen, sillä hänellä on Teille ilmoitettavana valtiollinen salaisuus, kuten oletan, ja paavillinen salaperäisyys, kuten, aavistan, ja samainen donna Victoria kantaa ankaraa kaunaa hänen epäsuosioonsa joutunutta sisarenpoikaanne kohtaan, jonka hän on pian kaikkien lain kaavain mukaan haastava eteenne oikeuteen. Erään aivan inhimillisen seikan vuoksi, hymyili Del Guasto.

— Tai epäinhimillisen, pisteli Pescara. — Ilmoitatteko vielä muiden tulosta. Don Juan?

— Elleivät, silmäni pettäneet, Milanon kanslerin.

— Ah, nauroi Bourbon.

— Töytäsin häneen jo Roomassa lähellä Colonnain palatsia. Palatessani sinne öiseen aikaan näin muurin kylkeä myöten hiiviskelevän jonkun varasmaisen olennon pitkissä pukimissa ja kun valaisin tuota epäilyksen alaista palvelijani soihdulla, niin olikin juristin baretin alla tuo julkea mukulanenä ja hävytön kähärä tukka, mitkä muistan aina Pavian ajoilta, kun se hullu kansleri, kuten häntä sanotaan, tuli Teitä, onnittelemaan taistelun jälkeen. Hän oli kai käynyt ilmoittamassa paavin uusimman salaisuuden donna Victorialle, joka oli jättänyt paaville jäähyväiset saman päivän iltapuolella. — Del Guasto lausui tämän ilkeästi vihjaillen.

Sotapäällikkö katsoi häneen ankarasti: — Don Juan, sanoi hän. Teidän ei tarvitse pitää huolta donna Victorian käytöksestä ja vielä vähemmin häntä vartioida. Hänen jokaisesta askeleestaan, vähimmästäkin aiheestaan ja liikkeestään lausun jo etukäteen pelkän hyväksymiseni ja kiitokseni.

Don Juan kumarsi. — Matkalla Novaraan, jatkoi hän, tapasin vielä monta kertaa kanslerin, se on erään hedelmäkauppias Paciaudin Markenista, jolla oli hirmuisen iso käsnä nenässä ja joka sanoi minulle, kun häntä puhuttelin, en pakoittanut puhumaan, olevansa kovan onnen poika: odottamaton paavillinen asetus oli näet kieltänyt hedelmäin viennin maasta ja hän oli tehnyt Teidän ylhäisyytenne kanssa ankaran kuletussopimuksen. Sitä selitellyssään keikkui ja kujeili hän aivan kuin kansleri. Tämä häärää nykyjään jos jonkinmoisissa puuhissa ja esiintyy mitä hassuimpain otusten muodossa. Hänestä jutellaan joka paikassa niemimaalla, kuten myös — ilman vähintäkään vertailua — Teidän suuresta persoonastanne.

— Mitä tarkoitatte, Don Juan?

Del Guasto, jolla ei ollut tapana pelätä juuri mitään, epäröi nyt kuitenkin vastata kun näki Pescaran kylmän ilmeen. Sitten sai herttuan läsnäolo hänet tuiki vaikenemaan.

— Minun ja hänen korkeutensa välillä ei ole salaisuuksia, lausui sotapäällikkö. — Puhukaa, Don Juan.

Käskystä huolimatta tuntui rohkeasta nuorukaisesta niin hirveältä puhua peittelemättä tällaisesta asiasta tässä paikassa ja tähän aikaan — keskellä keisarillista leiriä ja espanjalaisen sotaväenosaston marssiessa juuri tahdikkain askelin akkunan ohi — että hän peitti italialaisen juonen julkeat aikeet kaunopuheisuutensa verhoihin.

— Eno, kertoi hän halveksuvasti, yhä vinkuvat korvani raivoisasta riidasta, joka on noussut joka kauppakojussa, kapakassa ja parturissa, joka pallopaikassa ja luullakseni sakaristojen juttusopukoissakin — Avalosien oikeasta ja velvoittavasta isänmaasta, siitä, olemmeko neapelilaisia vai espanjalaisia. Eikä riitä edes kirkuna ja hälinä, alkuperästämme lentelee lehtisiä ja kirjelmiä ympäri maailman.

Päällikkö kohautti hartioitaan. — Sen tapainen kyhäys, virkkoi hän, ilmestyi kerran pöydällenikin, heitin sen nurkkaan. Joutavaa riitaa.

Don Juan jatkoi itsepintaisesti: — Sain myös kuulla, että juristit ja teologit yliopistoissa väittelevät ankarasti paavin läänitysoikeudesta Neapeliin, sen laajuudesta ja rajoista.

— Jätämme sen oppineiden huoleksi, vai mitä, Teidän korkeutenne? laski Pescara leikkiä. — Mitä muuten Avalosien isänmaahan tulee, niin neuvon sinua, sukulaiseni, olemaan kunnon mies, olipa sitten kuntosi espanjalainen tai neapelilainen.

Nyt ilmoitti paashi, lääkäri Numa Datin pojanpoika ja Del Guaston pettämän Julian veli, hento, suurisilmäinen ja viaton lapsi, joka oli määrätty väliaikaisesti palvelijaksi, että etuhuoneessa odotti puheille pääsyä muudan apteekkari nimeltä Baldassare Bosi, Orvietosta. Hänellä oli jokin käärö kainalossa eikä hän tahtonut lähteä pois millään ilveellä. Hän sanoi poikenneensa isoisänsä luona, joka oli antanut vieraalleen tämän lapun tuotavaksi hänen ylhäisyydelleen. Poika antoi Pescaralle paperin, johon oli vapisevalla kädellä kirjoitettu: "Morone".

Pescara mietti hetkisen. — Tietääkö vieras, että nämä herrat ovat täällä? kysyi hän paashilta.

— En minä usko, Teidän ylhäisyytenne, vastasi poika.

— No tuo hänet sisään, mutta älä ennen kun minä huudan.

Sitten alkoi päällikkö puhua herttualle: — Teidän korkeutenne, pyydän Teiltä nyt pientä palvelusta. Koska pidätte mahdollisena, että Milanon kansleri koettaa houkutella minua salaliittoon, niin olisin kovin varomaton, jos antaisin tuon ulkona odottavan jutella kanssani ilman todistajia. Tahdon kaksi luotettavaa todistajaa ellei olemaan aivan läsnä, niin kuitenkin kuulemaan jokaista sanaamme, ettei hovin epäluulo, ei rakkaan Leyvanne kateus eikä, — hän puhui hiljemmin — tuo kirottu, jonka kanssa, Don Juan, ratsastitte tänne ja joka varakuninkaan lähettiläänä muka aikoo täällä vaaniskella tekojani, saisi aihetta syyttää minua, en sano juuri valtiokavalluksesta, mutta edes väärästä menettelytavastakaan. Tahdon kuunnella kanslerin juttuja, hän voi hölmöydessään ja innossaan paljastaa vihollistemme, aikeet ja keinot. Siihen hän on herkempi kuin kukaan muu. Asiain pakosta suvaitkoon siis Teidän korkeutenne alentua vakoojaksi. Ja Te, Del Guasto, seuratkaa esimerkkiä. — Pescara astui kultatupsuilla koristetun, raskaan, punaisen verkon luo, jonka laajat laskokset peittivät viereisen huoneen oven aina kynnykseen asti. Sen hän nyt avasi. — Täällä on Teidän korkeutenne hyvässä piilossa, virkkoi hän.

Vaikka tuo omituinen seikkailu tuntui herttuasta kovin houkuttelevalta, epäröi hän sentään vähän. — Mutta jos Morone nostaa verhoa? epäili hän, vaan markiisi vastasi: — Ei nosta, siitä ei huolta. Sen minä takaan. — Del Guaston sieraimet paisuivat kuten hekumasta. Hän toi jakkaran herttualle, jonka selän taa hän asettui toiseksi kuuntelijaksi. Punainen esirippu laskeutui oven eteen.

Mutta nyt riensi sisään paashipoika Ippolito, syleili Pescaraa ja supatti hänen korvaansa vesissä silmin: Ei se olekaan apteekkari, vaan noita. Se on pitkä ja kamalan näköinen, sillä on musta takki ja taikakalu kaulassa.

— Pelkurihan sinä olet, poika! Tuo hänet sisään.

— Tuossa se jo on! huusi Ippolito ja pakeni huoneesta.

— Kas, Tekö, Morone? ja noin valtiomiehen asussa? vaikka vähän hiestynyt markasta. Kolme naamarianne on nähtävästi paahtanut Teitä niin että olette aivan tukehtua.

Morone läähättikin raskaasti ja hikipisarat kihoilivat hänen otsalleen.
Hän ei virkkanut mitään.

— Mitä on Teidän viisaudellanne asiaa? kysyi sotapäällikkö vakainen ilme silmissään, mutta ei saanut muuta vastausta kuin epäselvää sopertelua. Pienen vaitiolon jälkeen tarttui Pescara leikittelevästä siihen rahaan, joka riippui raskaissa kultakäädyissä kanslerin ryntäillä. — Lionardo, kansleri? Ja kenen kuva? Maurinko? Nerokkaan näköinen pää.

Mutta kansleri ei voinut aiottua pakinaa edes rakkaasta herrastaankaan, niin ymmällä hän oli.

Silloin alkoi sotapäällikkö muitta mutkitta: — Teidän herttuanne, Morone, toivoo kai edullisempia ehtoja? Ne kyllä voitanee laatia, kun hänen korkeutensa ensin saa minut vakuutetuksi siitä, ettei hänellä ole pahoja aikeita. Tarkastakaamme siis yhdessä ultimatumiani pykälä pykälältä. — Hän meni pöydän luo, josta otti jonkin paperin.

Silloin tunsi hän poskeensa lehahtavan kuuman henkäyksen ja hänen korvaansa kuiskattiin läähättäen:

— Pescara, ei ole nyt kysymys siitä. Italia antaa sinulle sotajoukkonsa.

— No sehän on hyvä! vastasi sotapäällikkö päätään kääntämättä. — Se siis antautuu keisarille?

Silloin kiljaisi kansleri hänen selkänsä takaa: — Ei keisarille, vaan sinulle, jos luovut keisarista!

Pescara kääntyi tuon hurjimuksen puoleen ja teki uhkaavan, vihaisen liikkeen. — Mitä riehut! Tekisipä mieleni nakata sinut ulos akkunasta!

Kansleri ei säikähtänyt. Hän huusi uudelleen silmät palaen: — Tämä hetki voi tehdä sinut suureksi, Pescara! Älä hylkää hyvää tilaisuutta! Saisit ehkä vielä sitä katua! Voisit katumukseesi kuolla!

— St! Mitä huudat! Jospa joku kuuntelee! tämän verhon takana… ehkäpä minä itse… oletko varma, etten voisi sitä tehdä? Ota selko, kohota verhoa!

Morone hallitsi nyt täysin tunteitaan kun oli puraissut pään hävyltään ensimäisillä sanoillaan. — Pescara, lausui hän, minä olen tullut kokemaan, että kaikkein kavalin ja epäluuloisinkin lopulta joutuu sellaiseen tilaan ja sellaisen kuilun partaalle, että hänen täytyi uskoa ja luottaa. Niin Valentino [Cesare Borgia] suhteessaan Rovereen [paavi Julius II], niin myös Mauri, rakas herttuani, suhteessaan päämiehiinsä ja sveitsiläisiin.

— Mutta heidät petettiinkin. Morone!

— Kyllä. Pescara, mutta sekä jalo Mauri että kunnoton Borgia, molemmat he kulkivat turmioonsa epäluulotta, mikä on inhimillisyyden loistetta heidän ansaitun häviönsä synkeydessä. Kun tällä hetkellä uskallan kaikkein korkeimpani ja vaadin sinulta kaikkein korkeinta, niin olisinpa naurettava narri, jos tänä pyhänä silmänräpäyksenä kahmisin verhoja kuin petetty aviomies, joka etsii eukkonsa piiloitettua henttua. Ei. Minä antaudun täysin alttiiksi! Kuuntele sanojani ja mestauta minut sitten vaikka jos tahdot.

— Tuo on suurta! virkkoi Pescara tosissaan ja lisäsi sitten epäillen: — Mutta oikeinkohan minä nyt annan sinun puhua? Olen, suoraan sanoen, kovin utelias ja enhän voi noin sankarillista miestä ajaa uloskaan ilman muuta. Mutta vastatkaapas, kansleri, ensin erääseen kysymykseen: olenko antanut Teille tai Teidän ruhtinaallenne pätevää syytä tai edes pienintäkään aihetta epäillä minun sotapäällikön uskollisuuttani?

Kansleri vastasi kieltävästi.

— Paljon valehdellaan maailmassa: hänen majesteettinsa kerrotaan palkinneen minua huonosti ja siitä olisin minä muka suuttunut. Mutta sen sanon, että jos luotatte keisarin kiittämättömyyteen ja Pescaran salaiseen vihaan, niin älkää astuko askeltakaan eteenpäin: muuten hukutte tuohon harhaluulonne petolliseen suohon.

— En luota niihin.

— Tai rohkaiseeko Teitä ehkä se, mitä Italiassa yleensä huhutaan. Italia minua imartelee, uhkailee ja saattaa epäillyksi. Mutta tuo italialaisten mielipide on vain salakavalaa tekotyötä. Se tahtoo syöstä minut hovin suosiosta ja samalla pitää minua kurissa Italiassa. Olen ollut varuillani ja lähettänyt nuo katalat kyhäykset kuin häkkiin suljetut käärmeet keisarille. Oletteko Tekin, Morone, olleet tätä myrkkyä keittämässä?

— Kansleri kalpeni. — Kautta manalan jumalten, sitä en ole tehnyt! huudahti hän.

— Ellet aio voittaa minua viekkaudella, niin kai sitte yllytyksillä, kansleri?

— En.

— Milläs sitten?

— Vakuutuksilla.

— Kaikkein tehokkaimmalla tavalla. Mutta minä en vakuutu vain noin tuostaan. Siis istukaa, kansleri! — Pescara toi reippaasti kaksi tuolia ja nyt asettuivat he toisiaan vastapäätä. Morone istui selkä kumarassa ja polvet koukussa, sotapäällikkö mukavasti nojaillen.

— Pescara, mikä on ihanin taistelusi, sotataidon ihmetyö? kysyi kansleri.

Päällikkö ei virkkanut mitään, vaikka vastaus oli itsestään selvä. Hän huokasi hiljaa.

— Ja miksi on keisari sen tehnyt?

Salama leimahti Pescaran silmistä. — Irvikuvaksi, murahti hän.

— Annoit hänelle saaliina voitetun kuninkaan, mutta Kaarle ei tiedä mitä sillä tehdä. Hän nylkee voiteltua kuin koronkiskuri. Mahdollisen ja yksinkertaisen asemasta vaatii hän mahdotonta ja moninaista. Suuri voittaja olisi sanonut hänelle: "Luovu Italiasta, siinä ovat luonnolliset lunnaasi, jotka voit suorittaa Ranskaa vahingoittamatta. Luovu ja ole vapaa". Pescara hymyili. — Sinä olet vaarallinen mies, Morone, kun luet noin ajatuksiani. Mutta vain sinä olet ne julkisesti lausunut, minä en ole virkkanut sanaakaan.

Tästä innostuneena jatkoi kansleri: — Olen kiitollinen keisarille, että hän solvasi Pavian voitonjumalatarta, joka kääntyy jälleen puoleesi, Pescara. Se jumalatar on otellut myös keisaria vastaan eikä vain hänen puolestaan. Se on yhdistänyt Italian karkoittamaan muukalaisia maasta ja näyttänyt meille sotapäällikkömme.

Pescara, suotuisasti ovat tähdet yllesi asettuneet! Kypsynyt on hetki ja sinä myös. Ratkaiseva aika täynnä epätoivoista ottelua, jumalia ja titaaneja, hirmuvaltaa vastaan nousee vapaus, vielä tänään on kaikki kuohua ja liikehtimistä, huomenna ehkä jo jähmettynyttä laavaa. Ja teko, joka sinua odottaa ja johon olet luotu! Eikö vavahda kätesi ottaakseen ajan aineet muovailtavikseen? Järjellinen tehtävä, ikuisen perustaminen! Vilkaise vain karttaa ja katso niemimaata kahden meren ja lumihuippuisten vuorten välissä. Tutki historiaa: usein väkivalloin revitty ja alati jälleen yhteen kasvava kudos tasavaltoja ja ruhtinaita kahden vanhan vihollisensa kynsissä, kaksine väärine johtoaatteineen, hirveine harhakuvineen, paaveineen ja keisareineen! Katso jumalan sormea, jonka viittauksella syntyy uusi ihmisyys: vapaa ja itseään jalostava ihmisyys, ilman korkeinta viranomaista, ei maallista eikä hengellistä. Vapaasti kehittyneiden kykyjen yhtymä, saman arvoisten valtioiden sopusointu —