Kertoelmia

KERTOELMIA

Kirj.

Cornelia Lewetzow

Suomensi Em. Tamminen

Porvoossa, Werner Söderström, 1885.

SISÄLLYS:

Jouluvierailu. Knut Nielsen. Sokea sattuma. Biina neitsyt. Anna. Serkku. Elisabet.

Jouluvierailu.

"Oh, sillä lapsella ei ole hätää mitään", sanoi muudan ruumiikas herra välinpitämättömällä äänellä, osoittaen pientä mustapukuista poikaa, joka seisoi nojautuneena suurta peiliä vasten ravintolan suuressa salissa ja näytti niin eriskummaisen pieneltä sekä hyljätyltä; "siellähän on varoja."

"Varoja tosin vähän on, vaan kuitenkin — ainoastaan viisivuotinen ja ihan yksin maailmassa! niin, tiedättehän, että minä olen hänen holhojansa."

Viimeinen puhuja oli varteva, tummanpuhuva mies, jolla oli korkeapiirteinen muoto sekä viisaat, läpitunkevat silmät; hän ei näyttänyt järin hellältä, mutta tuo voimakas ääni kuului kuitenkin lauhkealta, kun hän, lapseen kääntyneenä, lausui:

"Juo tuo pöydällä oleva lasillinen maitoa, poikani, ja seuraa sitte minua. Sinun tulee nyt pysyä minussa, Erkki, ja totella minua, ymmärrätkö?"

Poika tyhjensi äänettömänä lasin, meni sitte ujostelematta holhojan luo, katsoi häntä tuntehikkailla silmillään ja kurotti suunsa suuteloa varten.

"Mitä nyt? — ei, pikku räivä, se ei käy kontoon." — — Tuo ylöspäin kääntynyt suu, jota äiti niin mielellään oli suudellut, sai kieltävän, vaikka toki ystävällisen, lyönnin: "Anna minulle kätesi. Ethän sinä, toivoakseni, ole niitä, jotka itkuvirsiä vetelevät?"

Mikä halveksimista ilmaiseva sointu oli tuossa sanassa: niitä!

"En!" pienoinen pakotti takaisin kyynelet, ne eivät saaneet tulla esiin, "niitä" hän ei tahtonut olla. Suuri voimakas käsi piti kiinni pienosista lapsensormista; Erkki seurasi sanaa sanomatta.

Kun he saapuivat holhojan huoneesen, suureen kulmarakennukseen vallin vieressä, niin he pysähtyivät.

"Kas, tässä saat kodin, ainakin aluksi. Kiidäppä nyt portaita ylös, pikku ressukka, ja soita kaikin voimisi. Etkö tohdi, pieni hupakko? Minä saan kaiketi oikein kunnon lailla ravistella sinua, jotta molemmat yhdessä viihtyisimme."

Salissa istui tukkukauppiaan nuori, kaunis rouva ja neuloi silkkiin. Kun hänen miehensä ja Erkki sisälle tulivat, niin hän kysyi innokkaasti, oikeimpa kiivaasti:

"Onko se todellakin totta? Sinä tiedät, Tuomo, kuinka äärettömästi sinä mieltäni vastaan teet. Toimita hänet asumaan jonnekin muualle, tietysti säädyllisten ihmisten luo, niin olethan sillä velvollisuutesi täyttänyt."

"Hän pysyy täällä meillä, minä tahdon itse häntä silmällä pitää. Sinä tiedät tahtoni, Elfrida, hänellä pitää olla samat oikeudet kuin meidän omilla tapsillamme."

Se oli hallitsija, joka puhui ankarasti ja mahtavasti, hänen käskyänsä täytyi totella, ainakin mitä ulkonaisiin oloihin, ruokaan, juomaan ja hoitoon kuului.

Erkki ei käsittänyt, mitä sanottiin; hän tarkasteli kauan nuoren rouvan ihania kasvoja, hiipi sitte lähemmä, nykäisi hiukkasen hänen leninkiään, vetääkseen puoleensa, hänen huomionsa, kosketti käärmeen päällä koristettua rannerengasta ja kurotti vihdoin suunsa suuteloon. Tuo ei tapahtunut yhtä suurella luottamuksella kuin ensi kerralla, tuo pienonen suu tuli esiin epätietoisena ja empivänä, ikäänkuin anoen.

"Sinä olet liian suuri suudeltavaksi" — rouva työnsi hänet kylmästi luotaan, — "jätä minut rauhaan! — kas, tuossa on minun suloinen, suloinen Elsani, ja Herman tulee hänen perässään koulusta. Sopiihan tuokin poika lähettää kouluun, Johnson, niin saa hänestä edes sen ajan rauhassa olla. Hän ei muuten erinomaisen vilkkaalta näytä."

"Sitä sinä, Elfrida, et käsitä! hänestä tulee kyllä kelpo poika, jos minä väkeni oikein tunnen."

Pikku Erkki tunsi voimakkaan käden päälaellaan, hän ymmärsi sen ystävän kädeksi, ja vetäytyi sen suojaan. Mutta suuta ei hän milloinkaan enää kurottanut suuteloon, ja lapsen sielussa oli jotakin, joka itki, halasi ja lopuksi kuihtui.

Herman oli vaaleatukkainen, kerskaileva, seitsemänvuotinen poika, ja Elsa pieni, näivettynyt, kelmeä, pyntätty, nelivuotinen tyttövunukka. Erkki silmäili heitä ja he Erkkiä.

"Vai niin, tuletko sinä olemaan täällä?" sanoi Herman ja mittasi häntä kiireestä kantapäähän asti, "minäpä kyllä voisin kääntää sinut kokonaan ylösalaisin, jos vaan tahtoisin, usko se."

"Koetappa!" Erkin posket hehkuivat, "koeta!"

Tuo suuri poika juoksi, yrittäen nostaa hänet ylös, mutta Erkki seisoi kuin naulattuna permantoon ja iski ympärilleen melkein hurjana vihasta. Se oli hänen ensimmäinen tappelunsa.

"Oikein!" virkkoi isä, "nuiji kunnon lailla häntä, Erkki! — Sinä suuri könsikkä siellä, häpeäisimpä sinun sijassasi! — antakaa sen nyt riittää, ja pysykää täst'edes aisoissa, te molemmat pennut, sen minä vaadin. Ei, Elfrida, sinä et saa hyväillä poikaasi, se oli hän, joka alkoi."

"Oikein!" — mikä merkitys tuli tuolla sanalla Erkin elämässä olemaan, se ei kuulunut harvoin, ja se kiihotti häntä yhä eteenpäin, lisäsi hänen voimiaan ja vahvisti hänen tahtoansa. Hän sai tuossa perheessä vähitellen vakavan sijan, jota ei kukaan vastaan pannut. Koulussa oli hän ahkera ja uljas, valmis puoltamaan itseään kielellä ja kädellä, jos joku häntä liian lähelle tuli. Hänessä oli mahdoton tuntea tuota entistä vienoa, ujoa poikasta. Mutta toisinaan hän toki heräsi väkevästi ja hartaasti halajamaan kotoa sekä rakkautta. Tällöin hän saattoi heittäytyä pitkäkseen johonkin yksinäiseen huoneesen ja nyyhkyttää sydämmen pohjasta.

Sellaisia mielenilmauksia sattui ijäkkäämpänä yhä harvemmin, vaan ne olivat sitte myöskin voimakkaampia ja katkerampia, kun ne tulivat. Moisen puuskan jälkeen — hän itse piti sitä puuskana — astui Erkki toista vertaa urheampana ja iloisempana seuraan, hän ei tahtonut olla niitä, jotka itkuvirsiä vetelevät.

Tuo halaus, vienous, joka hänen sielunsa pohjalla uinaili, täytyi mihin hintaan hyvänsä tulla kätketyksi, kernaimmin muserretuksi.

Se rukous, jonka hänen äitinsä oli hänelle opettanut, oli jo aikoja unohtunut, pienet aamu- ja ehtoovirret niinikään. Tuossa perheessä ei milloinkaan mitään virsiä veisattu, vaan hän oppi monta muuta iloista ja kaunista laulua. Rouva Johnson, joka asetti seurustelemisen taidon yli kaiken muun, alkoi hänelle yhä enemmän arvoa antaa. Kateuden ja ihmettelyn sekaisilla tunteilla hän näki tuon kauniin ja viisaan pojan yhä päivä päivältä varttuvan ja kehittyvän. Herman oli ja pysyi tomppelimaisena nulikkana; hän saattoi kyllä tavallaan sukkelakin olla, vaan seuraelämässä komeilemaan hänestä ei ollut. Kumpaisenkin pojan tie koulussa kävi pian eri suunnalle. Herman halusi kauppaan, Erkki tahtoi opiskella, tulla joksikin suureksi, mainioksi.

Ja holhoja saarnasi omalla tavallaan hänelle siveysoppia; hän saarnasi tahrattomasta elämästä; sellaista hän itse oli elänyt, ilman sitä ei ollut kaikesta muusta mihinkään.

"Onneton se mies, jonka entisyys saattaa nousta aaveena häntä uhkaamaan!" sanoi hän.

Eräs vanha sukulainen kävi joskus tervehtimässä; se oli nuoruudessaan ollut opettajattarena ja eli nyt tukkukauppijaan hyväntahtoisuudesta. Tämä kyllä antoi ani harvoin jotakin pois, vaan kun hän antoi niin hän teki sen antelijaalla kädellä, minkäänlaista kiitollisuutta vaatimatta. Mainitulla vanhalla neidolla oli yltäkylläisesti toimeentuloansa varten.

"Mutta, lapseni", rohkeni tuo neito eräänä päivänä sanoa, pyyhkiessään silmälasiaan ja vähän väliä yskähdellen, "ettekö milloinkaan käy kirkossa? — mitenkähän pahoina päivinä on käyvä?"

Rouva Johnson katsoi häneen harmistuneena:

"Ethän sinä, toivon ma, meille pahoja päiviä soisi?"

Tukkukauppijas hymyili; hänen äänensä oli puolittain, pilkallinen, puolittain etevämmyyttä ilmaiseva, kun hän vastasi:

"Kirkossa käymällä tuskin viisaammaksi tullaan, Greta täti, tuskimpa paremmaksikaan, niin paljon kuin minä tiedän."

Tuo yksinkertainen olento raukka pudisti päätänsä; hän sai niin paljon hyvää häneltä, kumpa hänkin puolestaan olisi saattanut antaa palkinnoksi jotakin omasta hyvyydestään, jota tukkukauppiaalta puuttui! Murheisin mielin hän hoippui kotiin, mutta tukkukauppijas nousi seisomaan ja sanoi:

"Minä olen aina epäillyt, että hän on yksi noita pyhimyksiä. No, hän, raukka, ei ollut muassa, kun ruuti keksittiin!"

Äiti oli vihainen, pitikö tuollaisen vallanalaisen olennon nuhde hyvänä pidettämän? Hänen paha tuulensa toki kääntyi, kun Herman matki tuon vanhuksen puhetta ja Elsa osoitteli hänen horjuvaa käyntiään.

Kaikki he osasivat muita naurunalaisiksi tehdä, isä kuivalla tavallaan, äiti kylmästi ja terävästi, Elsa hupakkomaisesti ja Herman törkeästi. Erkki tuli pian mestariksi taidossa, ja se antoi hänelle jonkunlaisen paremmuuden. Hänen mielenlaatunsa ja koko ajatusjuoksunsa saivat, ainakin pintapuolisesti, maailmanmielisen, käytännöllisen suunnan. Tukkukauppijas Johnson oli ylpeä kasvatistaan.

"Oikein!" miten mahdikkaasti ja täysiäänisesti se kuului; holhojan käsi oli suosion merkkinä tuon nuoren lakitieteen kandidaatin olkapäällä, "oikein poikani, ja onneksi olkoon! — mitä nyt tuumailet?"

"Ensiksikin levähtää ja katsahtaa ympärilleni, lyhyesti sanoen, elää."

"Olkoon niin, lyhyen ajan, vaan sitte?"

"Minulla on jo kaksi tarjousta kesäksi", Erkki nauroi iloisesti, "asianajaja Storm, vanha johtajani sillä alalla, on kysynyt, enkö haluaisi ottaa paikkaa hänen konttoorissaan, ja asioitsija Busch on kutsunut minua ulkomaan matkalle — Schweiziin ja Italiaan, luullakseni — yhdessä hänen ja hänen nuorten tyttäriensä kanssa."

"Vai niin, vai on hän tehnyt sen! — sanonpa sinulle toki vaan yhden seikan: sen miehen käy pian ohraisesti, ja muista, että helpompi on tehdä solmu kuin purkaa se. Ensimmäinen tarjous näyttää minusta paremmin hyväksyttävältä; Stormilla on jo hyvä maine, ja hänellä on tehtäviä yllin kyllin. Tee kuinka tahdot, Erkki, vaan harkitse ensin."

"Ei kiirettä ollenkaan; uudenvuoden tällä puolen tahdon vain levähtää."

Erkki meni huoneesensa ja istui kirjoituspöydän ääreen. Hänen leponansa oli oikeastaan toinen tutkiminen, eräs lempiaine, jota hänen oli ollut pakko lakitieteen tähden jättää. Hän oli salaisesti kielentutkija, ja hänen pöydällään oli hollantilaisia, espanjalaisia, italialaisia, vieläpä venäläisiäkin kirjoja — enimmästi raamattuja, sillä niitä oli niin helppo saada sekä oivallinen toisiinsa verrata, kun kreikkalainen teos ohjeena oli. Erkki katsahti kelloaan ja asettui mukavaan asentoon ikäänkuin se, joka jotakin makupalaa odottaa. Mutta hän nousi äkkiä ylös, tärkeä apulähde puuttui, hänen täytyi kiirehtiä, saadakseen sen, ennenkuin sen omistaja matkusti kotiinsa joululuvalle.

"No, niin", hän ajatteli, "tuon ahkeran kumppanin kohtaan kyllä. Mutta mistä se johtuu, ett'en milloinkaan tule sitä miestä lähemmäksi, vaikka se niin ihmeellisesti minua puoleensa vetää?"

Erkki ei nyt ensi kertaa mietiskellyt sitä suhdetta, joka hänen ja tuon nuoren koulumiehen, Sven Langen, välille oli muodostunut. Kaikissa tieteitä koskevissa seikoissa heillä oli sama mielipide; Erkki — joka niillä aloilla oli vähäpätöisin — katsoi ylös kumppaninsa perusteellisuuteen ja raittiisen, nerokkaasen käsitykseen, kun taas Sven puolestaan rakastettavimmalla alttiudella häntä ohjasi; mutta siihen se jäi. Mitään keskustelua muista seikoista ei heidän välillään oikein syntynyt; kun Erkki katsoi noihin selkeihin, lapsellisiin kasvoihin, niin hän ei voinut tavallista vapaata puhetapaansa pitää, eikä myöskään Sven ottanut sanoakseen, mitä hänellä ehkä olisi sanottavaa ollut. Keskustelu siis tykkänään keskeytyi tahi johtui taas rakkaihin kirjoihin.

Mutta mitähän oli se nauru, niin raitis ja vastustamattomasti tarttuva, että Erkin, joka seisoi oven takana ja kolkutti, täytyi vastoin tahtoansa nauraa muassa? Oliko se todellakin hiljainen, salamielinen Sven Lange, joka niin nauroi?

"Hyvää päivää! — vai, tekö se olette!" Sven asettui oven eteen, epäröiväisyyden ilmaus vilahti hänen hymyileville kasvoilleen, sitte hän, vähän arveltuaan, antoi tilaa Erkille.

"Käykää sisään vain, Anker! — Äitini, kandidaatti Anker, minun ystäväni", esitteli Sven.

"Tervetuloa, te tulette juuri parhaiksi!" kuului ystävällisesti häntä vastaan. Tuolla äänellä oli omituinen vilpitön sävel; pari selvää, sinistä silmää, samalla kertaa lempeätä ja viisasta, kiintyi vähin häntä tutkimaan.

"Sven tekee pilaa minun suurista laitoksistani", jatkoi Svenin äiti, osoittaen pöydälle, jossa täyteläinen lautanen höyryäviä verimakkaroita lumivalkoisella pöytäliinalla komeili, "hän kyysyy, pitääkö hänen todellakin ne yksin syömän. Ei, sitä ei sinun tarvitse tehdä — no, kas, nyt hän nauraa taas — meitä on kolme osakasta, ja kenties tulee vielä useampia tänne. Istukaa, tämä makkara on aivan oivallista ja hyvää."

Hän näytti niin hauskalta luontevassa, vähän, maaseutumaisessa puvussaan; äidillinen mielyttäväisyys ilmausi koko hänen olennossaan.

Erkki vakuutti, ett'ei hän milloinkaan ollut niin hyvää makkaraa syönyt. Rouva silmäili taas tutkien Erkkiä.

"Ystäväsi on meidän Akselin näköinen, — eikö se milloinkaan ole sinun mieleesi juolahtanut, Sven?"

"Kyllä, monta kertaa, mutta heidän kasvojensa eleet ovat niin erilaiset!"

"Tosiaanko?"

Erkki ei ollut täydelleen tyytyväinen siihen pään pudistukseen, joka vastauksen sijaan seurasi.

"Kuule, Sven", alotti äiti taas, "muistathan, mistä puhuimme…"

"Kyllä, äiti hyvä, mutta minä luulen, ett'ei siitä ole mitään hyötyä. — Saatanhan yhtä hyvin sanoakkin, mistä kysymys oli: äitini kysyi, eikö minulla olisi halua ottaa" kumppania muassani kotiin jouluksi, ja nyt hän luulee, että te kenties — mutta minä, joka tunnen teidät, en luule ollenkaan, että te tahdotte. Pappila talonpoikain joukossa, ja "lisäksi jouluaikana, siinä kaikki, mitä saatamme tarjota."

"Mutta, Sven, oletko kokonaan unohtanut, mitä sanoit?"

"En, minä tiedän aivan hyvin, mitä sanoin… meidän vanha pappilamme on herttaisin paikka koko maailmassa, vaan hänestä se ei niin ole."

"Mistä sen tiedätte?" sanoi Erkki, joka tunsi itsensä hiukan närkästyneeksi.

Sven katsoi häntä suoraan silmiin.

"Minä tahtoisin mielelläni teidät kanssani, älkää luulko toisin. Mutta minusta nähden on koko meidän olemistapamme niin perinpohjin erilainen kuin teidän."

"Nythän en tiedä, olenko taikka enkö ole kutsuttu", sanoi Erkki äitiin kääntyneenä.

"Kutsuttu luonnollisesti. — Te matkustatte poikani seurassa; me lähetämme, niinkuin tavallisesti, vanhat vaunut häntä noutamaan."

Se oli hupainen ateria; iloisa, hilpeä mieliala vaikutti Erkkiinkin. Hän ei saattanut oikein selittää, mikä äidin puheen niin viehättäväksi teki; syy kenties oli siinä, että kaikki hänen puheensa näytti tulevan sisältäpäin ja olevan sanottu täydellä todella, mikä hänestä oli ani harvinaista. Hänen lähimpään piiriinsä kuuluvat naisolennot puhuivat tavallisesti ainoastaan sanoakseen jotakin, ainoastaan ollakseen rakastettavia ja tullakseen huomatuiksi.

Kun Erkki sittemmin kertoi tukkukauppijas Johnsonille, kuinka hän aikoi joulun viettää, niin tämä nauroi.

"Se tekee sinulle hyvää, poikani; minä ennustan, että sinä saat nauttia hyväksesi sekä aamu- että iltasaarnoja. — Se pappi oli kummallinen veitikka nuoruudessaan. Hän oli varakas, vaan valitsi kuitenkin papin viran, vaikka se oikeastaan oli isän tahtoa vastaan."

"No, anna minun koettaa sitäkin", pyysi Erkki keveämielisellä, vallattomalla puhetavallaan. "Asioitsija on sitä paitsi kutsunut minua tanssiaisiin joulupäivän illalla; jos pappilassa tulee liian ikävä, niin onhan minulla hyvä tekosyy matkustamaan."

Tukkukauppijas rypisti otsaansa.

"Niin, tiedäppäs, jos pappi ja asioitsija rinnattain pannaan, niin pidän toki papin parempana."

Rouva Johnson ja Elsa — joka nyt oli täysikasvuinen kaunis neito, aivan kuin viimeisestä muotilehdestä leikattu — tekivät tuon matkan naurunalaiseksi ja ivasivat Erkkiä; Erkki lopullisesti harmistui ja kyllästyi siitä, jopa melkein halusi jättää koko retken siksensä.

Jos minulla vain olisi sopiva este! ajatteli hän vielä joulun aaton aattona, Svenin asunnolle mennessään. Pappilan vaunut olivat kuitenkin jo pihalla, ja Sven seisoi ovella, koreja ja paketteja ympärillään.

"Hyvä, että tulitte ajoissa! — Isäni on lähettänyt teille turkkinsa. Me saamme vinhaa tuulta ja kylmää aukialla, sanoo Olli. — Kas niin, nyt istumme mukavasti, eikö totta? — Levitä kaikki purjeet, Olli, meidän täytyy olla kotona ennen teenjuontiaikaa."

Kuinka sydämellisesti iloinen oli Sven, sitä oli hänen mahdoton salata, vaikka hän hillitsi itseänsä Erkin tähden; se tapakin, jolla hän katseli ympärilleen ja huurteista sumua syvään sisäänsä hengitti, ilmaisi hänen mielentilansa. Sydämmellinen riemu oli hänen äänensä soinnussa, niissä Ollille tehdyissä, pikaisissa kysymyksissä, joiden alkuunpanijana oli lyönti Ollin harmaalle viitalle, niimpä siinä tavassakin, millä hän äidin hauraita, herttaisia, joulukuuseen pantavia tavaroita sisältävästä korista kiinni piti ja sen kannen alle tirkisti. Hän tuskin saattoi järjellisen ihmisen lailla istua alallaan istuinpaikallansa. Erkki tarkasteli häntä uteliaasti ihmetellen sekä tuntien, ett'ei hän itse ollut milloinkaan iloisena ollut.

"Täällä on kaunista, eikö totta? Tällä matkalla kuljetaan monen metsän ohitse ja läpitse. Te saatatte nähdä Furejärven tuolla kaukana, jos nousette seisomaan; — niin kototie on herttainen tie!"

Erkki ei nähnyt juuri muuta kuin sumua, joka peitti kaikki yksitoikkoiseen vaippaansa. Hän istui toki lämpöisesti ja hyvästi papin karvaisissa turkeissa, ja neljä tuntia kuljettua oltiin määrän päässä.

Koiran haukunta ja iloiset tervetulohuudot ottivat heidät vastaan; valo salista loisti ystävällisesti pihalle, lämmin ilmavirta aaltoili avonaisesta ovesta heitä vastaan.

"Isä!"

Sven juoksi suoraan isänsä syliin ja oli vähällä tuupata hänet kumoon, sen jälkeen äidin syliin, ja siihen hän jäi.

Erkki seisoi aivan hiljaa; hänen sisässään liikkui jotakin tuon vanhan ikävöimisen tapaista, jonka hän luuli juurineen pois nyhdänneensä.

"Tervetuloa!"

Pappi katsoi häntä silmiin selvällä ja tutkivalla katseella, joka painui aina sydämmen syvyyteen.

"Sydämmellisesti tervetuloa ja olkaa kuin kotonanne meillä!" Äiti tarttui hänen käteensä ja vei hänet sisään.

"Hyvää päivää, vanha Hanna! ja sinä, Maikki, vai on hänellä vielä kiharat jäljellä, äiti! — ja Elli, ei, pikku Elli kulta, älä nouse ylös, ompa toki oikein hauskaa saada nähdä Elliä!"

"Niin, eikö se ole merkillinen muutos?"

Elli istui nojatuolissa ei kaukana kakluunista, kaksi pientä kainalosauvaa vieressä. Täytyi todellakin olla hyvin perehtynyt oloihin ja tietää, mikä pieni vaivainen olento hän ennen oli ollut, saattaakseen ylistää hänen reipasta muotoansa; mutta tosiseikka oli, että hän näytti iloiselta, oikeimpa säteili riemusta tuo kelmeä muoto.

"Kasvatussisareni", esitti Sven, "perheen aarre, meidän pieni silmäterämme, vasta täyttänyt yksitoista vuotta; Hanna, vanhin sisareni, kymmenen vuotinen; villikissa tässä — no, Maikki, olehan nyt kiltti — viiden vanha. Muudan nuori herra, yhdentoista kuukauden ikäinen, ei ole tässä saapuvilla. Meidän on aivan hirveästi nälkä, äiti, ja odotamme oivallista kestitystä."

Kaikki lapset tahtoivat istua Svenin luona, mutta hän itse tahtoi istua äidin luona, hän väitti, että hänellä oli oikeus siihen, ja Ellin hän tahtoi olemaan hänen toisella sivullaan laittamassa hänelle voileipiä.

Puhe sujui keveästi ja vapaasti, vasta tulleilta kysyttiin monia seikkoja, Erkki tuli taas hilpeäksi ja rattoisaksi.

Äiti itse vei Erkin ystävälliseen, hauskaan vierashuoneesen.

"Olkaa kuin olisitte kotonanne", sanoi hän taas.

Kotona! niin, tämä oli koto, mutta hänellä ei ollut milloinkaan mitään kotoa ollut, hän ei milloinkaan ollut mitään kotoa tuntenut! ja kaipaus heräsi hänen sielussaan; huomaamatta häneen hiipineen lempeän, iloisan mielialan sijaan tuli synkkiä, katkeria tunteita.

Miten he rakastivat toisiaan! — Hän ei rakastanut ketään, ei mikään side sitonut häntä kehenkään eikä ketään häneen.

Oli valoisa päivä, kun Erkki heräsi. Mitähän säveleitä ne olivat?

"Halleluja, Halleluja!"

"No, nythän siitä on jotakin tulossa", hän nousi kyynäspäilleen ja kuunteli ilkkuvin katsein, mutta ei tullut mitään enempää, viimeiset soinnut vain haihtuivat hiljalleen. Samalla kertaa pettyneenä ja keventyneenä nousi hän ja pukeutui.

"Iloista joulua, Anna, kiitoksia itsellesi!" kuului ulkoa, "iloista joulua!"

Hän nosti akkunaverhoa ja silmäili ulos. Oli selkeä, päivänpaisteinen pakkasilma, puistokäytävän ja puutarhan puut hohtivat lumivalkoisessa puvussa; katon räystäässä riippui jääpuikko jääpuikon vieressä sädehtiväisinä kuni timantit. Nuori naisihminen tuli kyökistä, suuri ruisleipä kainalossa ja nyytti kädessä. Hänen pieni poikansa — lystillinen, lyhyt pallero, yhtä paksu kuin pitkäkin, jolla olivat pisamaiset kasvot, punoittavat posket ja koko muoto ilosta säihkyvä — juosta nytkytti ilomielin hänen sivullaan, pitäen kiinni hänen hameistaan sekä kantaen hänkin pientä nyttyä, josta kuusenoksia ja piparkakkuja pistäytyi esiin.

"Iloista joulua!" kuului taaskin, "ja kiitoksia, kiitoksia kaikille!"

"Kiitoksia itsellesi, Juho, iloista joulua! ja terveyttä ja kaikkea hyvää!"

"Älä unohda tupakkia, äiti", huusi Sven, tullen juosten, "Kyöpenhaminan tupakkia, ukko, ja iloista joulua!"

Sitte tuli eräs nainen, kantaen reunoja myöten maitoa täynnä olevaa ruukkua, hänellä oli vehnäleipä kainalossa ja juusto kädessä. Kolme pientä vaaleahiuksista lasta seurasi häntä; ne hyppivät tyytyväisinä ympärillä ja näyttivät äidille saaliinsa, kukin heistä oli saanut pienen lahjan. Äiti itse oli surupuvussa ja aivan itkeneen näköinen.

"Iloista joulua, Katri!" sanoi papin rouva lempeästi ja hellästi, "tiedäthän kyllä, kuka pitää huolen leskestä ja orvoista; iloista joulua!"

Mikä sydämmestä tuleva sointu hänen sanoillaan oli; vaan hänen äänensähän oli sellainen.

Viimeiseksi saapui ijäkäs, kokoonkutistunut vaimo käydä horjuen, vanha paksu päähine päässä ja sauva kädessä. Hän kantoi suurta leipää toisessa, juustoa toisessa kainalossaan, maitopyttyä vasemmassa, sauvaa ja kokoonsolmittua liinasta oikeassa kädessä. Käynti häneltä sujui vain hiljalleen, hän tunnusteli hitaasti eteensä sauvallaan.

Pastori Lange tuli käyden toiselta puolelta, hän katsahti tuon vanhuksen menoa, samassa putosi kaunis punainen omena nytystä ja vieri pitkin permantoa. Vanhus kääntyi ympäri; helppo todellakaan ei ollut vanhaa selkää taivuttaa, kuinka saisi hän omenan ylös?

Rovasti kiirehti sitä ylös ottamaan; hän otti hatun päästänsä ja kurotti vanhukselle ensin omenan ja sitte kätensä.

Aurinko valaisi kumpaisenkin kasvoja, ja niistä kuvastui rakkaus, molemminpuolinen rakkaus, siitä ei saattanut erehtyä. Erkki yritti puhua pilaa, vaan se ei käynyt päinsä.

Iloista joulua! sanoivat he toisilleen, ääntä ei saattanut kuulua, mutta se näkyi niistä kasvojen liikkeistä, joita he toisilleen tekivät. Näytti aivan, kuin jos tuo selkein, tunnokkain katsein silmäilevä mies ynnä vanha, yksinkertainen vaimo olisivat lahjoja vaihtaneet.

Ja kaipaus liikkui taas Erkin rinnassa, hänet valtasi tunto siitä, että hän on hyljätty. Niin, hän oli tämän jouluilon ja tämän rakkauden ulkopuolella, kokonaan ulkopuolella. Jos hän saattaisi edes hymyillä heille, mutta hän ei saattanut sitäkään, hän ei tuntenut itseään.

Salissa istui pikku Elli, akkunan ääressä lekotellen.

"Viihdytkö täällä?" kysyi Erkki.

"Viihdyn!" Elli kurotti pienet, ohuet kätensä ylöspäin, täydellisesti tyytyväisenä muodoltaan.

"Kuinka kauan olet ollut täällä?"

"Vuoden ja kaksi kuukautta. — Ennen ei minulla ollut niin hyvää oloa."

Väristys kävi läpi lapsen ruumiin.

Hetken kuluttua tuli Hanna juosten läpi huoneen, esiliinan alla jotakin, jota ei yhdenkään ihmisen pitänyt saada nähdä. Ihan punainen oli tuo pieni sinisilmäinen veitikka, jolla olivat syvät kuopat poskissa ja kiiltävät, ruskeat palmikot niskassa riippuvina; hän oli vilkas ja iloinen, kevyt kuni höyhen ja joka paikassa läsnä. Maikki seurasi häntä ja näytti alakuloiselta.

"Minä en saa olla missään Hannan salaisuuksilta", sanoi hän, "ja alkaa käydä ikäväksi; — on niin pitkä aika iltaan. Osaatko sinä leikata?"

Pieni, pyylevä käsi koski Erkin käsivarteen; lapsen kauniit silmät katsoivat kysyvästi hänen silmiinsä.

"En todellakaan tiedä, osaanko", sanoi Erkki, hyväillen pehmeitä kiharia ja nostaen hänet saamattomana polvelleen — hänellä ei ollut varsinaisesti ollut mitään tekemistä lasten kanssa; "mutta minä tahdon koettaa. Mitä sinä haluat?"

"Kanan poikinensa."

"Sitä en varmaan milloinkaan voi saada toimeen."

Hän leikkasi innokkaasti Maikin tylpillä saksilla.

"Akseli osasi leikata niin hyvin, lehmiä, hirviä ja jäneksiä, vieläpä kaniinejakin. Minulla on hänen leikkaamansa haikara; hän maalasi sen sitte, sillä on oikein punaiset sääret. — Tiedätkö", kuiskasi hän tuttavasti, "missä Akseli jouluaan viettää?"

Tuo kysymys oli Erkistä kovin vastenmielinen, hän vastasi aivan lyhyesti "en", leikaten yhä kanaa.

"Ylhäällä Herran luona!" — Hän silmäili, minkä vaikutuksen se lause teki, selitti Erkin katseen omalla tavallaan ja kysyi aivan sääliväisesti: "Onko sinulla ketään tuolla ylhäällä?"

Äidin sisään tuleminen säästi Erkiltä vastauksen; hän sanoi vain:

"Pikku Maikki puhuu veljestään."

"Niin, Jumalan kiitos, että hän muistaa häntä", sanoi äiti, ja hänen iloiset kasvonsa synkkenivät, sekä kädet menivät ehdottomasti ristiin; "oi, se oli kauhea suru… viidentoista vuotinen poika, ja niin suuret toiveet kun hänestä olivat!"

Ainoastaan silmänräpäyksen kuluttua valo tuli kasvoille takaisin.

"Surulla on tarkoituksensa", jatkoi hän lempeästi, "se vetää meitä ylöspäin."

Erkki tunsi äidillisen käden olkapäällään: "Te olette hänen näköisensä."

Ei kasvoinpiirteiden suhteen, ajatteli Erkki heti; kuinka saattoikaan hän siinä katsannossa olla tästä kodista olevan lapsen kaltainen?

Pimeän tultua vaihtui tuo iloinen kiire omituiseen, juhlalliseen levollisuuteen; äiti yksin oli vielä ulkona lopettamassa toimiaan.

"Nyt tanssimme joulukuusen ympärillä!"

Erkki pysyi erillään, vaan hänet vedettiin piiriin. Elli hyppeli myöskin pienten kainalosauvainsa nojalla; Sven ja Anna pitivät hänestä kiinni. Äitiä pidettiin myöskin hameesta kiinni, sillä käsivarsillaan hän kantoi kaunista poikaansa, joka suurin, kummeksivin silmin monia kynttilöitä tirkisteli ja käsiään niitä kohden kurotti.

"Siit' on meill' iloinen aika."

Isä alkoi ja muut yhtyivät veisaamaan.

Erkillä oli kaunis ääni, ja hän lauloi mielellään, mutta tätä — ei, hän ei voinut tätä kestää. Uljaalla temmahduksella hän vapautti itsensä ja pakeni etäisimpään huoneesen.

Hiljaisia askeleita kuului, ihan varmaan tahdottiin häntä viedä takaisin, vaan hän ei ollut menevä!

Se oli rouva Lange, joka lähestyi; hän ei pyytänyt häntä sisälle tulemaan, vaan kysyi aivan odottamatta:

"Saatatteko muistaa äitiänne?"

Erkille oli huojennukseksi, ett'ei hän puhunut joulusta, virrenveisuusta tahi muusta semmoisesta.

"Minä muistan hänet vain hyvin hämärästi. Samana aamuna, jona hän matkusti — hän kuoli eräässä ulkomaisessa kylpylaitoksessa — tuli hän vuoteeni ääreen ja suuteli minua. Hän oli surupuvussa, ja minä tunsin hänen kyyneleitään otsallani."

"Silloin antoi hän pienen lapsensa Jumalan käsiin."

"Te ette saa minulle tuolla tavalla puhua!" sanoi Erkki, hypähtäin kiivaasti seisomaan, "minä en kestä sitä, minä en tunne itseäni, eikä teillä ole aavistustakaan siitä, millainen minä oikeastaan olen."

"Ennen uskoin aina", hän jatkoi kiihkoisesti, "että kaikki tyyni oli ilvettä ja teeskentelyä tahi, parhaassa tapauksessa, ulkokiiltoa ja unelmaa, vaan nyt kohtaa minua elävä todellisuus. — Minä en tarkoita, että itse uskon, käsittäkää minut kaikin mokomin oikein, ei, sitä en tarkoita! vaan minä en saata epäillä, ettette te ja teidän omaisenne olisi totisia, totuutta rakastavaisia ihmisiä; minä uskon teidän uskonne vilpittömäksi, kohtaahan se minua totuudessa ja rakkaudessa ilmautuvana elämänä. Minä en saattanut veisata muassa, vaikka elämäni olisi siitä riippunut! Tiedättekö, millaiselta minä omissa silmissäni näytän? Sadun peikolta, jonka täytyy ristinmerkkiä paeta."

"Se oli ruma vertaus", sanoi rouva Lange, hänen käteensä tarttuen; "minä en mieli teitä verrata pakenevaan peikkoon, vaan pikemmin polvilleen lankeavaan Pyhään Pietariin, joka lausuu: 'Herra, mene pois minun tyköäni, minä olen syntinen ihminen!'"

Taas laulettiin salissa; vienot lasten äänet taipuivat kauniisti isän vasken lailla kumajavan äänen mukaan.

"Tulkaa tekin sisälle!"

"Ei, minä en voi, en todellakaan voi! — mieleni tulee niin omituiseksi; minun pitää päästä ulos!"

"No, hyvä sekin, menkää vain, mutta ulos tähtien alle."

Rouva aukaisi taas oven ja rukoili hiljaa, juurikuin peljäten, että hän häiritsisi hänen ajatusjuoksuaan.

"Mutta ottakaa päällystakki yllenne, nyt on niin kylmä."

Tämä pieni huolenpito, koko tuo äidillinen käytöstapa saattoivat mitan ylitsevuotavaksi. Kyynel murtihe esiin, jopa toinen ja kolmaskin.

"Olenko peräti lumottu!" Hän polki maata.

Ilta oli hiljainen, selkeä ja kylmä, miljoonia tähtiä säihkyi ja vilkutti. Erkin ajatukset kuohuivat, ne ikäänkuin vapauttivat itsensä ja muuttuivat ääniksi, jotka puhuivat huolimatta, tahtoiko hän niitä kuulla taikka ei.

"Hän antoi pienen lapsensa Jumalan käsiin! — niinkö? Sekö se oli, jonka hänen äitinsä oli sinä aamuna tehnyt?"

"Onko sinulla ketään tuolla?" tuo lapsen kysymys tuli taas; "onko sinulla ketään tuolla?"

"Jos!" — eihän toki, hän ei kestänyt sitä, kuolleet olivat kuolleet, poissa ainiaan.

Virrenveisuu kuului rauhallisin sävelin huoneesta, hänen kulkiessaan edestakaisin pihalla kuni rauhaton henki.

Ja hän muisteli kulunutta elämäänsä, koko oloansa holhojan perheessä; eikö sielu ollut saanut kiviä leivän sijaan, yhä vain kiviä?

Ennen ripille laskentaa oli hänellä ollut omantunnon epäilyksiä, jopa oli hän kerran sanonutkin: "Mitä minun pitää tehdä? Minä en usko, mitä pappi sanoo." Ja holhoja oli vastannut hänelle: "Se on ikävä seikka, se; mitä vähemmän sitä ajattelee, sitä parempi; sinun on pakko vastata samoinkuin muutkin, poikani."

Erkin tultua sisälle toivottivat kaikki toinen toiselleen: Hyvää yötä, hyvää yötä! ja iloista joulua! Silmät säteilivät.

"Kiitoksia!" sanoi hän, "kiitoksia, kiitoksia!" mutta hänellä ei ollut mitään toivotusta takaisin heille. Kuinka lukemattoman monta kertaa hän olikaan ennen ajattelemattomasti ja kevytmielisesti sanonut: iloista joulua!

Isä katsoi häneen; hän havaitsi herättävänsä huomiota ja lähestyi nyt.

"Hyvää yötä!" lausui isä, jonka syvä, totinen katse kävi suoraan hänen sielunsa sisään, isällinen käsi laskeutui hänen päänsä päälle. "Jumala antakoon teille iloisen joulun!"

Mutta mitä kaikki tuo olikaan? — Erkki käveli edestakaisin permannolla sisällisesti liikutettuna. Miksi tulivatkaan kaikki nuo raamatunlauseet juuri nyt hänen mieleensä? Kuni enkelien sävelet ne hänen ympärillään kajahtelivat.

"Olen vähällä kadottaa ymmärrykseni, luulen ma!" Hän heittäytyi synkkämielisenä vuoteelleen.

Kun Erkki heräsi, niin virrenveisuu taas hänelle kuului papin huoneesta.

"Kas niin, nyt ne alkavat taas!" hän ajatteli, mutta siitä ei tullutkaan enempää. Hetken perästä kolkutettiin ovelle.

"Sähkösanoma teille, ihan varmaan joulutervehdys."

Hän aukaisi sen. Siinä oli vain: "Älkää unohtako tanssiaisia!" ynnä asioitsijan nimi.

Erkki hypähti kiireesti ylös, ikäänkuin olisi hän yht'äkkiä vapaaksi päässyt. Siinähän oli keino päästä pois, pois kaikesta tuosta näkymättömästä, joka riivasi mielen ja sitoi ajatukset. Kotona oli hän paremmin onnistuva tulemaan selvyyteen itsensä kanssa.

Perhe istui juhlallisen teepöydän ympärillä aamulla, kun hän tuli sisälle ja kertoi, mitä sähkösanoma sisälti.

"Lähdetkö?" kysyi Sven, terävästi katsahtain.

"Ajattelin lähteä, jos se päinsä käy."

"Minä luulen, että ainakin joku tänään kaupunkiin matkustaa." Äiti, näin sanoessaan, katsoi lempeästi häntä. "Mylläri varmaan menee vastanaitua tytärtänsä katsomaan ja on siellä yön. Ihan luonnollista on, ett'ette tahdo tanssiaisista pois jäädä, onhan kyllin tiettyä, miten viehättäviä tanssiaiset nuorisolle ovat. — Mutta tulettehan takaisin, toivon minä?"

Sven loi katseensa epäillen maahan, eikä lausunut sanaakaan kehoitukseksi; hänen katsantonsa sanoi: "hän ei totisesti tule milloinkaan takaisin."

"Minä kiitän suuresti siitä, että saan takaisin tulla, vaan en saata sitä vielä varmaan määrätä."

"Tahdotteko lähteä meiltä?" sanoi Maikki, luoden murheisen silmäparin häneen; "me leikimme tänä iltana, jää seuraamme, se on paljoa hauskempaa kuin kaikki teidän tanssiaisenne."

Erkki nosti lapsen ylös ja suuteli sitä ihmeellisen hellämielisenä. Niin, olipa jo kylläkin tärkeätä päästä täältä pois!

"Te saatatte tulla seurassamme kirkolle; mylläri asuu siinä lähellä; sana lähetetään hänelle heti; olen varma, että se on hänelle suuri hauskuus."

Kirkonkellot kajahtelivat niin selvästi selkeässä talvi-ilmassa; rauhallinen, valkoinen talvimaisema oli heidän edessään häikäisevässä auringonpaisteessa. Papin rouva istui kaunis kuusiseppele polvillaan; Ellillä oli myöskin sija vaunuissa; muut olivat isän kanssa edellä menneet.

"Istu rauhassa, pikku Elli; isäukko tahtoo mieluimmin itse sinut nostaa ulos. — Kas, tuollapa ovat jo myllärin vaunut, nyt saatte kernaasti nousta." Rouva, näin Erkille sanoessaan, katsoi häntä uskollisesti silmiin. "Hyvästi, ja Jumala teitä siunatkoon!"

Erkki oli juuri harmaahiuksisen myllärin vaunuihin istunut, kun isä, Sven ja pienoset tulivat esille. Elli kietoi molemmat kätensä kasvatusisänsä kaulan ympäri, ja isä nosti hänet maahan, asetti pienet kainalosauvat hellästi ja varovasti paikoilleen ja aukaisi kirkkomaan veräjän.

Mylläri sivalsi piiskalla. Eiköhän pappi tervehtäisikään tahi sanoisi jotakin jäähyväisiksi? Kyllä; hän kääntyi ympäri keskellä kirkkomäkeä, katsoi vakavalla ja luottavalla katseella Erkkiä sekä huusi:

"Me odotamme teitä!"

Ja Erkki tunsi, että totisia olennoita oli valmiina kurottamaan hänelle kättä ja näyttämään hänelle tietä, jos hän vain itse tahtoi. Oli niin ihmeellistä kokea moista rakkautta, jonka olemassa oloa hän ei ennen ollut aavistanut, ansaitsematonta, käsittämätöntä rakkautta. Mistähän tuo rakkaus oli kotoperää, kenties se oli korkeimman rakkaudesta heijastus? Korkeimman! — mistä tuollaiset ajatukset tulivatkaan?

"Nuo ovat oivallisia ihmisiä!" sanoi mylläri, osoittaen piiskallaan papin rouvan viimeistä näkyvissä olevaa leninginkaistaletta kohden. "Minä tunnen heidät, sillä minä olen tarvinnut heitä taudin ja surun aikoina."

Alkoi hämärtää, kun Erkki vanhaan huoneesensa saapui; kuinka ilottomalta, kylmältä ja pimeältä se näytti! Eiienkö tosiaankin täältä lähdin, hän ajatteli, enkö ennemmin kuin eilen!

Kirjat olivat kirjoituspöydällä samoin kuin hän ne oli jättänyt. Venäläinen raamattu, espanjalainen, kreikkalainen. Oliko kenties Henki, jota hän ei etsinyt, vaan jonka hän ylenkatsoi vieläpä kielsikin, hänen sieluunsa hiipinyt ja tien valmistanut? Olivatko kaikki hänen vertailunsa ja tutkimisensa olleet välikappaleina Jumalan kädessä?

Hän ponnahti seisomaan: "Yhä pahempaa pahemmaksi käy tilani! olen aivan kuin kahteen osaan jaettu."

Salit olivat yltäisesti valaistuina, häntä kohtasi monien vierasten hälinä. Tukkukauppijas Johnson istui kabinetissa erään vanhan ystävänsä kanssa sakkia pelaamassa.

"Hyvää iltaa, Erkki, ja tervetuloa! — noh, oletko oppinut Isä meitäsi, poikani?"

Ilveellistä vastausta, joka hänellä muulloin aina valmiina oli, ei kuulunutkaan. Ei, tässä huonessa ei Isä meitää rukoiltu, se oli varma tosi, mutta eipä täällä runsaasti riemua eikä rakkauttakaan ollut. Rukoilikohan kenkään vieraista Isä meitää? Oliko hän itse kenties kokonaan Isä meidän unohtanut? — Erkki ei saattanut noista eriskummaisista mietteistä vapautua.

"Aivan hyvä, että tulit", sanoi Elsa, vieden Erkin seuraan; "no, kerro nyt ja ole hupainen."

"Kas niin, enkö minä sitä ajatellut, että sinun oli mahdoton siellä viihtyä!" sanoi rouva Johnson ystävällisesti hymyillen. "Me oikein todella halajamme sinun seikkailujasi kuulla; ne ovat tietysti omituisia ihmisiä, eikö totta?"

"Ei suinkaan" — hänen verensä kiehui —; "mutta kaikissa tapauksissa en mielelläni tee pilaa niistä ihmisistä, joiden vieraanvaraisuutta vasta olen nauttinut."

Holhoja, joka samassa kulki ohi, löi häntä keveästi olalle:

"Erkki on suora ja kunniallinen mies", sanoi hän. "Jättäkää hänet rauhaan!"

"Hän on noin juro siitä syystä, kun matka ei ole onnistunut", nauroi äiti; "mitäpä sulla siellä olikaan tekemistä?… Rouva Bruhn, aijotteko lähteä?"

Viimeiset sanat hän sanoi eräälle vanhalle, surupukuiselle naiselle, jolla olivat kelmeät, itkeneet kasvot ja turvonneet silmät.

"Suokaa anteeksi, mutta parasta on, että käyn kotiin!"

"Jääkää toki kaikin mokomin! Kukin kyllä näkee, että te tarvitsette huvitusta; te ette saa noin surun valtaan jättäytyä."

"En voi muuta! — joskus yritän hauskuuttaa itseäni ihmisten joukkoon tulemalla, mutta tilani siitä vain pahenee, ja yksinäisyys, kotiin tultuani, tuntuu kahta tukalammalta; se on niin hirveä! — ei, hyväksi ei tilani totisesti tule, ennenkuin makaan mustassa mullassa ainoan lapseni luona."

Hän pyyhki silmiään pitsinenäliinalla, pani kalliin huivin hartioilleen ja meni sitte ulos. Rouva Johnson veti taas henkeään.

"Raukka, hän väsyttää ihmisen hukkaan ainaisella ruikutuksellaan, ja istuu kuitenkin joukossa, poistaen ilon. Oli oikein paha ollakseni muiden vierasten tähden. Hauska laulu, lapseni! — Laula sinä myös, Erkki!"

"En todellakaan voi laulaa tällä hetkellä."

Hänen ajatuksensa olivat surullisen äidin luona etehisessä. Jos vain ystävällinen ääni kuiskaisi hänelle: "Surulla on tarkoitus; se vetää meitä ylöspäin." Hän lähti melkein tahtomattaan ulos.

Palvelija oli poissa, nainen seisoi, sovittaen päällysnuttua yllensä, Erkki auttoi sen ylle.

"Minä kiitän teitä!" sanoi nainen, vetäen verhon silmilleen; mutta Erkki näki kuitenkin kyynelen toisensa perästä tipahtavan.

"Saanko saattaa rouva Bruhnia kotiin?" eihän hän saattanut häntä tuolla lailla laskea.

"Oi, ei tarvitse, te olette liian kohtelias, näin aikaisin illalla ei ole tarvis."

"Minä aijon kaikissa tapauksissa ulos." Erkki tarjosi käsivartensa.

Tähdet loistivat suurina, kirkkaina, lukemattomina. Rouva Bruhn kulki joutuisasti; rannerenkaan mustat helmet rahisivat joka kerta, jolloin nenäliina silmiverhon alla kulki. Erkin sydäntä kirveli, hänen täytyi lausua sana, ainoa lohdutuksen sana, vaan mitä sanoisi hän? Oi, hän oli niin köyhä! He saapuivat yhä lähemmä rouvan kotia, nyt he seisoivat sen ulkopuolella; rouva soitti.

"Tuo — tuolla tähtien yläpuolella on Yksi; murhe tulee Häneltä, niin uskon, ja vie meitä Hänen luoksensa!" — Tuo ei ollut Erkin tavallisella äänellä sanottu; tämä ääni tuli, ihmeellisesti värähdellen, sielun syvimmästä sopukasta. Kummasteleva, puoleksi epäilevä, puoleksi kiitollinen katse, pikainen kädenpuristus, ja Erkki oli yksin.

Mitä olikaan hän tehnyt? Todistanut siitä Jumalasta, johon hän ei itse uskonut; vai uskoiko hän?

Erkki ei ollut tanssiaistuulella, vaan hän meni kuitenkin tanssiaisiin, mistä syystä, sitä hän ei itsekään tietänyt.

Liehuvia nauhoja ja säihkyviä hohtokiviä, kiitäviä kiharoita ja muhoilevia muotoja, kukkain lemua ja soittoa; perällä yltäisesti varustettu joulukuusi.

"Mitä joulukuusella täällä on tekemistä?" ajatteli hän. "Miksi nuo häiriötilassa olevat, hajamieliset, teeskenteleväiset ihmiskurjat toisilleen iloista joulua sanovat? Iloinen joulu! Heidän suussaan se aivan varmaan merkitsee hauskuutta, hyviä päiviä, mutta sekään ei ole todellisesti tarkoitettu, sillä he eivät suo hyviä päiviä toisilleen."

"No, milloinka lähdemme matkustamaan?" Asioitsija löi raskaalla, valkoisella kädellään Erkkiä tutusti olalle, huhtikuunko lopussa vai toukokuun alussa?

Pieni, kaunis, ruskeasilmäinen ja kuoppaposkinen Julia katsoi kysyvästi Erkkiä:

"Huhtikuun lopussa, eikö niin?"

"Kiitoksia, herra asioitsija, vaan minulle on tullut selville, että tarvitsen työtä enkä huvitusta."

"Kuinka? Te hylkäätte kutsumuksen!" Tuo ennen hyväntahtoisuutta loistava muoto tuli kylmän, vastenmielisen näköiseksi. "Vai niin; no, minä en, totta vie, tyrkyttämään rupea."

"Mutta Terese ja minä rupeamme", sanoi Julia, läheten. "Te ette millään ehdolla saa pettää meitä. Me olemme varmana matkakumppaninamme ajatelleet teitä, taiteentuntija, kielimies, historioitsija — toivon, että tunnette itseänne mielisteltävän — erinomainen eteenlukija, jollainen on aivan välttämätön sadeilmassa, hauska seurakumppani: me emme saata olla teitä paitsi. Isällä on tietysti oma piirinsä: suuret rakennukset, veistämö, pörssi, ateriat, ja kaikki tuo voipi kyllä olla aivan hyvä, vaan me, me emme saata teitä paitsi olla."

"Te erehdytte minun suhteeni, neiti Busch; minusta todenteolla olisi teille vain pettymystä pettymyksen päälle."

Erkki nyökkäsi kohtelijaasti, vaan kieltäen, ja meni viereiseen huoneesen.

"Kuinka te olette isänne kaltainen, kandidaatti Anker!"

Erkki kääntyi ympäri; puhuja oli pieni vanha rouvasihminen, jonka pienet, vaaleansiniset silmät katsoa tihruttivat niin ystävällisesti harmaitten kulmakarvain alta.

"Todellako? Sitä en ole milloinkaan ennen kuullut. Ylimalkaan olen aivan vähän isästäni kuullut. Tunsitteko häntä likemmin?"

"En, vaan tapasimme toisemme joskus. Milloinkaan en unohda erästä päivää, jolloin soitin vanhempainne ovikelloa, ja isänne tuli itse avaamaan. Tuo kunnon mies näytti niin häiriytyneeltä. 'Eihän täällä vain lie tapahtunut mitään?' kysyin minä, sillä olin vähällä luulla tulen irti huoneessa olevan. 'Ompa kyllä, paras everstin rouva, täällä jotain tapahtunut; me olemme aivan äsken saaneet pienen pojan, oivallisen, hyvin muodostuneen pojan, Herran olkoon kiitos ja ylistys!' Ja sitte hän otti minut syliinsä, sillä hän oli aivan poissa suunniltaan."

Herran olkoon kiitos ja ylistys! noilla sanoilla hän siis oli vastaanotettu, ja äiti oli antanut pienen lapsensa Jumalan haltuun. Ei, hän ei saattanut tanssihuoneesen jäädä.

Vallilla oli niin hiljaista ja juhlallista, viitaten vetivät tähdet katsannon puoleensa. "Minun Isäni huoneessa on monta asuinsijaa." Lapsen kysymys: "onko sinulla ketään tuolla?" kuului kolmannen kerran hänen korvissansa. Oli ikäänkuin hän olisi isän ja äidin takaisin saanut.

Ja hän levitti kätensä; kaikki tuo vuosikaudet sullottu ja tallattu rakkauden tarvis heräsi nyt elohon ja kohoutui. Mutta hän tunsi samassa, jumalattoman elämänsä yli lausutun, synnin raskaan tuomion ja vapisi vanhurskaan vihan tähden. Taas saapui vapahduksen taivaallinen sanoma ja hengitti rauhaa hänen sieluunsa. Kuinka ihmeellisesti hän oli sitä omistamaan johdatettu, kutsuttu ja pitkältä matkalta tuotu! Hän ei enää rukoillut: "poistu minusta!" ei, hän huusi: "tule tyköni, Herra! vapahda minut! tue minua!" Ja tuntien itsensä halvoista halvimmaksi, rohkeni hän uskoa Jumalan ansaitsemattomaan, käsittämättömään rakkauteen.

Erkin kotiin tullessa oli lähes aamu, selkeä, herttainen, valoisa aamu ulkona, ja samaten oli aamu hänen sielussaan, kun hän pari tuntia kestäneestä virvoittavasta unesta heräsi. Hän pukeutui pikaisesti ja lähti ulos.

Ani harvoja ihmisiä näkyi kadulla. Vanha kaljupää herra, sauva kädessä, hapuili suurella vaivalla eteenpäin liukkaalla katukäytävällä. Erkki tarjosi hänelle käsivartensa, hänen sydämmensä sykki myötätunteisuudesta tuota vanhaa miestä kohtaan; mikä riemu, sykkäilihän se samaten kaikkia ihmisiä kohtaan.

"Kiitos, tuhannen kiitosta! — minä aikoisin kirkkoon, jos se ei teille väärää tee."

"Sinne minäkin aijon."

Erkki seurasi puolittain arkana Herran huoneesen; hänen jalkansa eivät olleet sitä tietä ripille laskemisen jälkeen astelleet.

Hänen tullessaan kirkosta löi joku häntä kädellään olalle; se oli nuori asianajaja Storm.

"Hyvää päivää ja iloista joulua! — minä en tosiaankaan aavistanut, että sinä kuulut kirkonkävijäin joukkoon!"

Kirkonkävijäin! Tuo tuntui hänestä niin eriskummaiselta; tohteikohan hänkin sanoa niiden joukkoon kuuluvansa?

"No, kuinka käy, oletko tarkemmin tuumaillut ehdotustani?"

Erkki vastasi vain kädenlyönnillä, ja niin se seikka oli päätetty; sitte hän haki myllärin ja pyysi saada matkustaa hänen muassaan takaisin.

"Mieluisesti, minä menen iltapuolella." Mylläri mittasi katseellaan häntä päästä jalkoihin. "Mutta olettekohan te sama herra, jota minä tänne kyyditsin, ettekö te ole sen veli? Minusta te näytätte nuoremmalle, te olette sekä nuorempi että iloisempi."

Tukkukauppijas Johnson istui yksinänsä suuressa työhuoneessaan; raskaat, tummat akkunaverhot riippuivat paksuissa poimuissa akkunain edessä. Huone oli pohjaista päin, ruudut eivät vielä olleet aivan sulaneet, vaikka tuli räiski ja liekit tuntuvasti valaisivat suurta rahakaappia. Tukkukauppijas istui köyryseljin laskujansa toimittamassa kuin arkipäivänä ainakin. Erkin astuttua sisälle, hän toki heti nosti päänsä ja kysyi kiihkeästi:

"Pääsitkö erille eilen, vai sitouduitko tuohon kirottuun matkustukseen?"

"Minun matkustuksestani ei tule mitään. Minä olen sattunut puheihin Stormin kanssa ja aijon aluksi hänen johdollaan työskennellä."

"Oikein, se on minun mieleeni." Hän kiintyi taas numeroihinsa.

Erkki jäi seisomaan, katsellen häntä, ja hän sääli häntä sydämmensä pohjasta. Kuinka ilottomina kuluivat tuon miehen, tuon tahratonta elämää viettäneen miehen, päivät, kuinka vähän antoi hänelle hänen perheensä ilon aihetta; kuinka lyhyeltä ja tyhjältä täytyi hänestä elämä näyttää, kuinka toivottomalta kuolema! Ja hän rukoili hiljaisessa mielessään: "Herra, auta häntä, hän on ollut hyvä orvolle, niin hyvä kuin hän on voinut olla; lähetä hänelle Sinun valkeutesi!" — Kuinka autuasta oli Erkistä, kun hänellä oli tiedossa paikka, johon hän saattoi kääntyä rukoilemaan apua itselleen ja muille!

Tukkukauppijas katsahti häntä kummissaan, ikäänkuin olisi tahtonut sanoa: Oletko vielä täällä? Erkki astui likemmä.

"Kiitoksia kaikesta", hän lausui hellästi ja kietoi kätensä holhojan kaulan ympäri, "en unohda sitä milloinkaan!"

"Mitä hupsutusta se on?" Ääni kuului tylyltä, ja käsi tuli survaistuksi pois kaulalta, vaan Erkki ajatteli: minä en päästä sinua niin helposti.

Erkin mentyä ja suljettua oven, näkyi kostea kiilto tukkukauppijaan silmässä, ja hän puhkesi ehdottomasti sanomaan: "Naurettava poika. Jumala siunatkoon häntä!" Hän ei ajatellut, mitä hän sanoi, vaan sanottu se oli.

"Missä sinä olet tuon ijankaikkisuuden pituisen aamupäivän ollutkaan?"

Näin sanoi Johnson Erkille, katsoen soimaavasti häneen.

"Ja kuinka käyttäydyit eilen!" sanoi Elsa sormellaan, uhaten. "Matkustaa neljä peninkulmaa tanssiaisia varten eikä tanssi ainoatakaan tanssia, ei edes talon tytärten kera!"

"En kuitenkaan kadu sitä matkaa, vaikka tosin tulee vähän kylmäksi tänä iltana pappilaan takaisin mennä."

"Menetkö takaisin sinne?" He tuijottivat häneen.

"Minua on kutsuttu olemaan siellä koko lupa-ajan, ja minä tulen todenmukaisesti kotiin yht'aikaa pojan kanssa." Lyhyt vaitiolo seurasi, sitte rouva Johnson sanoi terävästi:

"Onko papin tytär niin kaunis?"

"Siellä on kaksi tytärtä ja yksi kasvatustytär, ne ovat kaikki tavallaan kauniita. Niiden ikä on yksitoista, kymmenen ja viisi vuotta, jos sitä tietää halunnette."

"Ahaa, veitikka, se on sitte kotiopettajatar?"

"En ole mitään kotiopettajatarta nähnyt; jos siellä sellainen lienee, niin se kai on matkustanut lupa-ajaksi kotiinsa. Hyvästi, rouva Johnson! — Hyvästi, Elsa! Sinä et ole saanut mitään joululahjaa, vaan minulla on hiukkasen uutta musiikkia sinulle antaa."

Tukkukauppijas piti paljon pienistä, yksinkertaisista lauluista; Erkki toivoi voivansa toimittaa salaisesti perheesen jonkun valonsäteen, mutta varovasti sen täytyi tapahtua.

Portailla hän kohtasi Hermanin; he väistivät useimmiten toisiaan; mutta tänään täytyi Erkin sanoa hänelle sana: olihan hän toki monessa suhteessa isänsä kaltainen.

"Kuuleppa, Herman! — minä sanon sinulle vain yhden seikan: sinussa on jotakin, josta minä pidän; nyt tiedät sen."

Herman säpsähti, mutta se teki hyvän vaikutuksen; hän nauroi:

"Todellako? Minä luulin sinun silmäilevän minua vain pöyhkeästi ylhäältä kateeteristasi. No niin, Erkki, sinussakin on yhtä ja toista, josta minä saatan pitää."

Mylläri oli valjastamassa, kun Erkki tuli.

"Suonettehan anteeksi sen, mitä hetki takaperin sanoin", virkkoi mylläri; "kerrottuani tyttärelleni, että olin teitä toisena henkilönä pitänyt, niin hän arveli sen tulevan siitä, että te sillä välin olitte saanut jonkun hyvän sanoman, sillä hän näki teidät kumpaisellakin kerralla akkunasta."

"Minä olen saanutkin hyvän sanoman, mylläri Hanson, tyttärenne arvasi oikein."

Savu nousi suoraan monista pienistä savupiipuista kylissä. Erkki katseli lempein silmin noita köyhiä asunnoita; leppeästi ja hellästi hän katseli jokaista, jonka he kohtasivat.

Myllyltä hän astui jalkaisin tuon lyhyen tienpätkän pappilaan.

Kun koirat alkoivat haukkua, niin salissa vedettiin akkunaverhoa syrjälle; heti sen jälkeen aukaistiin ovi:

"Tervetuloa!"

Äiti itse riisui häneltä raskaan päällystakin, otti hänen kätensä molempain käsiensä väliin ja puristi sitä sydämmellisesti.

"Lämmin kuppi tekee teille hyvää", sanoi rouva, "me tosin istumme jo teepöydän ääressä, vaan teidän paikkanne odottaa."

"Hyvää iltaa ja tervetuloa!" He kaikki ympäröivät häntä. Sven laski veljellisesti kätensä hänen kaulailee. "Anna anteeksi!" hän kuiskaisi.

Erkki seisoi puhumatta, sanoja ei tahtonut syntyä. Ansaitsematon anteeksi pyyntö! Hän painoi päänsä alaspäin.

"Minä istun hänen viereensä!" sanoi pikku Maikki, työntäen Sveniä hyväillen sivulle. "Oliko tanssiaisissa hupaista?"

"En juuri voi sanoa, Maikki; luulen, että sinulla oli hupaisempi."

Teen juotuaan menivät kaikki tavallisuuden mukaan pianon ääreen, isä yksin seisoi akkunan vieressä, iltataivasta katsellen: rauhallinen ylhäisyys oli hänen olentonsa yli levinneenä.

Erkkiä halutti sinne: hänen täytyi avata isälle sydämensä, vaan kuinka? — hän seisoi hetken neuvotonna, sitte hän lähestyi:

"Iloista joulua!"

Pappi käänsihe ja otti hänet syliinsä.

"Kunnia olkoon Jumalan korkeudessa!" sanoi hän vain.

Erkki seisoi hetken muiden joukossa; Maikin pieni, pehmoinen käsi hiipi uskotusti hänen käteensä; äiti iski hänelle lempeästi silmää: laula muassa! virsikirja oli auki valmiina. Hän ei saattanut heti laulaa, ääni oli ikäänkuin poissa, vaan se tui takaisin; täysinäisellä ja selkeällä äänellä hän lauloi viimeisen värsyn:

"Kauttamme tie näkemään sua valmistetahan, Kauttamme riemullisin sana kuljetetahan. Kautta sa maan Jumalaks sanotaan, Polvet sull' taivutetahan."

Knut Nielsen.

Oli kirkas, lämmin heinäkuun ilta; niitty hajahti vasta niitetystä heinästä; siellä oli saatto saaton vieressä, vuosikausiin ei oltu niin runsasta tuloa saatu. Pyhälle soitti kyläkirkossa pieni, ystävällinen kello. Väki kulki, kaksi tai useampi samassa ryhmässä, iloisesti ja tyytyväisesti keskenänsä jutellen. Muudan harmaapäinen, keskikokoinen mies kulki kuitenkin yksikseen; niin yksinään ja miettiväisenä hän siinä muiden jäljessä asteli. Kyläraitin päässä hän poikkesi; hänen pieni tupansa oli kappaleen matkaa siitä, mäkien alapuolella olevan metsikön reunalla. — Mutta ken oli se, joka tuvan ulkopuolella kärsimättömin askelin edestakaisin käveli, ikäänkuin sellainen henkilö, joka jotakin odottaa? Sehän oli "isä" itse, pitäjään nuori pappi.

"Hyvää iltaa, Knut Nielsen!" huusi hän vilkkaalla äänellä, "hyvää iltaa! ompa ollut vaivaloinen, lämmin päivä, eikö totta? ettekä te enää ole nuori."

"Jumala antakoon hyvää iltaa! — Ei, nuori en tosin enää ole, vaan niin kauan kuin on terveyttä, ei auta valittaa."

Mies silmäili hieman epäillen pappia, pannessaan viikatettaan pois; mitä tahtoi hän?

Tuvan ulkopuolella oli seljapuun alla vanha penkki; pappi istuutui penkille; hänen katsannostaan näytti ikäänkuin hänellä olisi ollut jokin hyvä uutinen.

"Tässähän teillä on oikein suloinen paikka aivan auringonlaskua päin. Kas niin, istukaa tähän viereeni. — Minä olen saanut kirjeen tänään, saatatteko arvata keneltä?"

Knutin kasvoille ilmausi hyvin yksinkertainen katsanto, ja hän sanoi: "En", mutta piirteet suun ympärillä sanoivat: "Saatan."

Se koski teitä — noh, saatanhan sen yhtä hyvin heti sanoa: Kirje oli pojaltanne ja sisälti 100 riikintaalaria, kunakin vuosineljänneksenä tulee yhtä suuri summa. Hän antaa minun järjestää kaikki niin, että te saatte rauhalliset vanhuuden päivät. — Minä en tosin häntä tunne, mutta itsekseni olen monta kertaa ajatellut, että oli ihmeellistä, kun hän ei mitään teidän hyväksenne tehnyt, ja siitä syystä tämä on minua kahdenkertaisesti iloittanut. Hän itsekin aivan varmaan huomaa, ett'ei hän ole velvollisuuttaan täyttänyt; hän kirjoittaa, nimittäin, että hän vasta pienen poikansa tautivuoteen ääressä oli itselleen saanut selville, mitä hän oli velvollinen isälleen. — Hän uskoo, ihmeellistä kyllä, että minä osaan nuo rahat käyttää paremmin kuin te; mutta koska teillä on täysi sielunvoima ja olette kohtuullisin mies pitäjäässä, niin minulla on toinen mielipide. — Tässä on raha; noin suurta seteliä teillä ennen tuskin on ollutkaan, vai kuinka? — Huomaan, että tunnette tästä itsenne hiukan liikutetuksi; Jumala siunatkoon teitä, aivan luonnollistahan se on; nyt lähden minäkin; ensi silmänräpäyksessä haluaa kukin niin hyvin ilon kuin surun kanssa mieluimmin olla yksinään.

Hän nyökkäsi ystävällisesti ja poistui kevein askelin; maailma ei toki ole niin häijy, arveli hän.

Ilon kanssa yksinään! — iloko se oli, joka saattoi hänen puristamaan tuon kalliin setelin myttyyn, ikäänkuin se olisi vain arvoton paperilappu ollut? Ajatukset tulivat myrskyisinä, entisyys nousi ylös, kaikki muistot, sekä valoisat että pimeät, yhtyivät.

"Tuolla tavoin, toisen kädessä, almun lailla — ei, sitä en tahdo! — pieni poika, Herra Jumala, hänellä on pieni poika! lieneeköhän se hänen näköisensä, lieneeköhän se sellainen kaunis lapsi kuin hän oli?"

Ja ajatus kääntyi takaisin siihen päivään, joka teki hänet samalla kertaa köyhäksi ja rikkaaksi, päivään, joka otti vaimon ja antoi lapsen. Hän näki Anna Gretan makaavan vuoteellaan niin kalveana ja hiljaa; hänestä hän oli pitänyt ja hänen hyväksensä vuosikausia häärinyt, hänet hän vihdoin oli vaimonaan kotihin vienyt. Kuolleelta ja tyhjältä näytti kaikki, mitäpä olikaan hänellä enää täällä tekemistä? Silloin kuului äkkiä vieno, avuton valitus: lapsi! hän nosti sen varovasti ylös, niin pieni ja herttainen se oli! Kaksi harvinaisen kirkasta silmää kohtasi hänen silmiään. Olipa aivan kuin hänen sydämensä olisi tahtonut haljeta surusta, ilosta sekä säälistä, ja poissa oli tyhjyys, täytyihän hänen olla sekä isä että äiti tuolle pienoselle.

Kylän väkeä tuli nyt hänen luokseen; muudan tarjoutui ottamaan lapsen, kaikki tahtoivat antaa hyviä neuvoja ja sekaantua kaikkiin, jopa oli heillä esiteltävänä uusi vaimokin hänen varakseen; Knut Nielsenin täytyi oikein varjella vapauttaan. — Papin rouva kantoi tuon piskuisen pojan kasteelle, hänen tyttärensä oli kummina.

"Nyt meilläkin on osa hänessä", sanoivat he, ja Knutista se oli suuri kunnia.

Kuinka iloiseksi hän tunsi itsensä, kun poika oli kasvanut niin, ett'ei enää naisväen hoitoa tarvinnut, ja hän yksin sai hänet pitää! Pikku Nils oli ikäiseksensä suuri ja väkevä, hänellä olivat kirkkaat, elävät, siniset silmät ja koko pää täynnä kultakutrisia renkaita. Isä itse opetti hänet kävelemään; piparikaakkurinkilällä hän houkutteli häntä tuolin äärestä akkunan alla olevalle punaiseksi maalatulle rahille ja rahilta ovelle. Hän opetti hänet puhumaankin. Kuinka somasti hän lausui sanan: isä! Kunakin ilon tahi surun hetkenä hän huusi: isä, isä! —ja hän opetti hänet myöhemmin panemaan kätensä ristiin ja rukoilemaan sitä Isää, joka on taivaassa. Knut Nielsenistä tuntui tällöin niin omituiselta: hän ei ollut yksinään lapsen kanssa, niin hänestä tuntui.

Nils seurasi sen kesän kaikkialla muassa, istui ojan reunalla, isän työskennellessä, tahi juoksenteli ympäri, poimi kukkia ja kokosi kiviä. Ihmiset pitivät tuosta kauniista, ystävällisestä pojasta ja olivat hyviä häntä kohtaan.

Talvella Knut veisteli haravoita, puulusikoita ja muuta sellaista; siitä ei tosin suuria tuloja ollut, vaan antoi se toki aina roposen avuksi. Nilsille hän vuoli myllyjä, pieniä vaunuja, vieläpä jonkunlaisen kahdella jalalla seisovaisenkin, joka näytti ihmiseltä. Poika silmäili kummastellen ja ihastuneena häntä.

"Kuinka kauniita kapineita sinä osaatkaan tehdä, isä!"

"Noin kaunis poika!" sanoivat aina oudot ihmiset, ja Knut Nielsenistä se oli kyllä mieluista kuulla. Hän koettikin parastaan sitä varten; tuo pikkarainen pidettiin puhtaana ja siistinä, jopa hienonakin; vanha ompelijaneitsyt Berta leikkasi äidin vaatteista hänelle, ja ne neulottiin hienommin kuin itse koulumestarin pojille. Toiset torpparit pudistelivat päätänsä sille; heillä olivat omat ajatuksensa — sellainen turhamaisuus!

Onnelliset olivat ne talvi-illat, joina hän kultapojalleen kirjaimet opetti! pienen rautauunin vaikutuksesta oli tuvassa niin lämmin, että olisi saattanut kärpäsiä seinillä paistaa, vaan siitä he pitivät molemmat; talikynttilän pätkä lakkisessa kynttiläjalassa teki, mitä voi, tupaa valaistakseen; keskellä pöytää oli kaunis punainen omena, jonka Nils oli saava, jos hän ahkera olisi.

Ja hän oli ahkera, mutta hänelläpä olikin sellainen pää! Käsittihän hän kaikki, melkein ennen, kuin isä oli sanomaan ennättänyt ja hänellä oli tuhansia seikkoja kysyttävänä; suuri jäi pienelle usein vastauksen velkaa. Nils osasi lukea puhtaasti, kirjoittaa kirjaimet ja laskea ennenkuin hän kouluun tuli.

"Se on reipas poika", sanoi koulun opettaja vähän senjälkeen, "minä annan hänelle erityistä opetusta iltaisin yhdessä omain lasteni kanssa."

"Kun vain ei tule liian paljon oppia." Paljon pään vaivaa oli Knut Nielsenille maksanut hänen oman pienen tietomääränsä hankkiminen. "Sano itse, Nils, onko sulla halua?" Oliko hänellä halua! "Isä! isä! nyt saat vain kuulla." Ja hän kertoi milloin sitä, milloin tätä, luki kuuluvasti lukukirjasta ja näytti kartasta. Oli ikäänkuin maailma olisi laajentunut Knut Nielsenille, lapsen tiedonhalu tarttui häneen, hänkin alkoi saada omia ajatuksiaan kustakin erityisestä esineestä.

Ja vuodet vierivät, Nils venyi vilkkaasti varreltaan, joten hän ikäisekseen oli voimakas ja varteva. Kauniit, vaaleat kiharat ympäröivät tiheästi tuota punaposkista, raitista kasvonmuotoa; se oli äidin muoto, ainoastaan vähää enemmän mielevä. Pappi luki nyt hänen kanssansa, ja isä aikoi tuumailla, mitä kaikesta tuosta oli tuleva.

Silloin, eräänä sunnuntai-aamuna, tuli pappi hyvin ajattelevaisen ja juhlallisen näköisenä tuohon pieneen tupaan; Nils lähetettiin ulos, pappi tahtoi isän kanssa kahdenkesken puhua.

"Teidän pojallanne on hyvä pää", sanoi hän ilman mitään 'esipuheita', "hänestä saattaa tulla mitä hyvänsä jos Herra muutoin tahtoo. Vähän sopimatonta on ketäkään pois radaltaan viedä, mutta sellaisia lahjoja, kuin teidän pojalla on, ei saa hukata. — Minä olen kauan tuota asiata sinne ja tänne ajatellut, ja tahdon tehdä, mitä voin; mutta teidänkin täytyy itseänne ponnistaa, jotta asiasta jotakin tulisi. Teillähän on kyllä hyvä toimeentulo, saatattehan te ottaa vaatettaaksenne hänet sekä vähän auttaa kirjain hankkimisessa. — Vapaapaikka koulussa ynnä apuraha on mahdollista saada. — No, mikä teidän ajatuksenne on?"

"Luvalla sanoen, mihinkä tuo rupeaisi viemään?"

Pappi veti suunsa hymyyn.

"Ensinnäkin saamme hänestä ylioppilaan, miten minun Antoninikin on, ja sitte, jos toivomme mukaan käy, papin."

Knut Nielsen ei erittäin kuunnellut, mitä lisäksi puhuttiin. Pappi, pappi, kaikui koko ajan hänen korvissaan; jos vain Anna Greta sen olisi tietänyt, Nils, heidän poikansa, pappina! — Niin, totta tosiaan hän tuota asiaa edistää tahtoi; hän oli tekevä työtä enemmän, nouseva ylös aikaisemmin, menevä myöhemmin levolle, jättävä aamu- ja iltapäiväryyppynsä vieläpä iltapiippunsakin — tuo tuntui vähän vaikealta — mutta vieläpä iltapiippunsakin. Hän oli kyllä rahaa kokoon saava; hänellä oli sen lisäksi vähäinen säästetty summa, se oli luonnollisesti tuottava lisää.

Kirkko näytti sinä sunnuntaiaamuna aivan toisenlaiselta kuin tavallisesti, pappi näytti kokonaan toisenlaiselta auringon paisteessa, joka lankesi vinoon hänen mustalle puvulleen, kun hän alttarilla seisoi. Knut Nielsen pani kätensä ristiin: oliko hän milloinkaan sitä näkevä! — lasten äänten joukosta hän erotti selvästi Nils'in kauniin, puhtaan äänen:

"Ah, sielun', anna vallit' Herran…"

Poika joutui nyt kaupunkiin kouluun, ja päivät tulivat äkkiä pitkiksi kuin ijankaikkisuus; kun Knut söi voileipäänsä ilman ryyppyä, niin hän tavallisesti istui katsoa tirkistellen bornholmilaista kelloa ja ihmetellen, että sen osoittimet kulkivat hitaasti kuin simpukka.

Ja kuinka hän iloitsi ensimmäisestä kirjeestä; niin, se oli nyt vieläkin kistussa; hän ei ollut ainoatakaan kirjettä saanut hamasta siitä ajasta, jolloin hän oli Kunink. Majesteetin ja kruunun palveluksessa ja sai kirjeitä Anna Gretalta, joka oli sisäpiikana herraskartanossa.

"Minä ikävöin niin kovin, isä", oli siinä, "mutta minä kestän kyllä sinun tähtesi."

Pappi odotti poikiaan ja paria kumppania kotiin kesäluvaksi, Nils sai luvan seurata vaunuissa, jotka heidät noutivat.

Ruista leikattiin, oli kuuma, paisteinen päivä; Knut Nielsen seisoi juuri ja hengähti työstään, pyyhkien hikeä otsastaan sekä laskien, milloinka he tulisivat, kun vaunut samassa kääntyivät kulmauksessa.

"Isä!" kuului korkealla ja selvällä äänellä, aivan entiseen tapaan, ja hänen poikansa, hänen oma poikuensa juoksi reippaasti alas vaunuista, yli ojan, suoraan hänen syliinsä: "Isä!"

Hän oli tullut vielä korkeammaksi ja kauniimmaksi, ja niin hienolta hän näytti verkatakissaan ja valkoisessa, paidankauluksessa. — Muu leikkuuväki seisahtui työstään katsomaan.

"Oi, isä, minä olen niin iloinen, niin iloinen!" Siinä silmänräpäyksessä täyttyi Knut Nielsenin sielu ylpeydestä, ei kiitollisuudesta, vaan ylpeydestä. — Tuo yksinäinen vanhus seljapuun alla olevalla penkillä muisti sen nyt, katuen sitä.

Nils'illä oli koko joukko kerrottavaa isälle, ja hän tahtoi hänelle paljon opettaa; jahka hän vain itse tahtoisi, niin se kyllä kävisi päinsä, yksimpä latinakin, mutta siitä Knut kieltäytyi heti. Kun poika oli pieni, niin hän saattoi silloin paremmin seurata muassa, mutta nyt asiain tutkiminen kävi liian nopeasti, ja silloin tällöin kuului kärsimättömästi: "Kovin ikävää, kun et sinä tahdo oikein käsittääkkään"; mutta he iloitsivat kuitenkin suuresti siitä, että saivat yhdessä olla.

"Pysy Jumalassa ja pyri eteenpäin", sanoi isä hyvästijättäessään, ja Nils katsoi häntä suoraan silmiin sekä sanoi: "Sen teen; mutta jahka oman pappilan saan, niin sinä olet asuva luonani, isä."

Monta kirjettä ei tullut, mutta postinkuljettaja pysähtyi toki silloin tällöin torpan ulkopuolelle, katsoa pilkisti pahankurisesti yhdellä silmällään ja sanoi, lyöden rasvaista, mustaa postilaukkua:

"Minulla ei ole yhtään kirjettä teille, ha, ha, ha!" — ja silloin tuli kirje esille.

Knut Nielsen saattoi postinkuljettajan askelista kuulla aikaa ennen, kuin hän sitä näkikään, oliko kirjettä muassa taikka ei.

Ystäville ja naapureille hän oli vähitellen tullut ikäänkuin vieraaksi ja eli omaa, hiljaista, levollista elämäänsä, iloisena toivossa ja tulevaisuuden unelmissa pappilasta.

Poika kaikkialla — aina papin takissa — poika lukukamarissaan, poika saarnastuolissa, poika yksinkertaisen haudan partaalla, puhuen pari sydämmellistä sanaa, silmät märkinä. Knut Nielsen oli erinomaisen onnellinen tähän kohtaan tultuaan; vanha hakakantinen raamattu otettiin silloin mieluisesti käsille, ja hän luki luvun siitä.

Nils menestyi aivan erinomaisesti koulussa; hyvät todistukset, hyvä käytös. "Meillä on iloa hänestä", sanoi pappi. Kun hän taas tuli kotiin, niin hän oli kasvanut neljä tuumaa. Hän oli hilpeä, reipas ja etevä, mutta toisinaan jotenkin äkkipikainen. Hän kävi taukoamatta pappilassa eikä puhellut aivan entisellä tavalla isän kanssa; kerta toisensa perästä hän alotti jotakin ainetta, vaan keskeytti sen taas äkkiä, ikäänkuin hän olisi tahtonut sanoa: tosiaankin sitä hän ei käsitä. Mutta hyvä ja ystävällinen hän kuitenkin oli, ja he rakentelivat tuulentupia yhdessä.

Kahtena seuraavana lupa-aikana hän ei tullut kotiin; eräs koulukumppani otti hänet kanssaan kotiinsa, erääsen uljaasen herraskartanoon Fyenissä. Knutista se oli julmasti tehty pojalta, mutta pappi sanoi, että se ystävyys saattoi tulla hänelle hyödylliseksi tulevaisuudessa.

Kuinka muuttunut hän oli, kun hän lopullisesti tuli, ja kuinka muuttuneiksi hän havaitsi kaikki; hän ei millään lailla saattanut sitä peittää, se loisti hänen vilkkaista silmistään, vaikk'ei hän edes mitään sanonutkaan: tuo pienonen tupa, ruoka, isä, niin, vielä itse isäkin; ja isä huomasi sen. Ensimmäisenä sunnuntaina he menivät yhdessä kirkolle, mutta seuraavana Nils pyysi saada jäädä kotiin kalastamaan: "Minulla ei ole ollenkaan halua kirkossa käydä", sanoi hän, ja vanha Knut Nielsen tunsi itsensä äkkiä vanhentuneeksi sekä meni yksinään pitkin polkua metsikön läpi, mietiskellen pojan käytöstä.

"Kenties hän häpeää minua — no niin, eihän se, Jumala nähköön, ihmeellistä olekkaan!"

Vähän senjälkeen kutsuttiin Nils papin luokse; siellä oli joukko nuorisoa kokoontuneena; hankittiin oikealle kävelyretkelle aina Topstrupin särkälle. Knut Nielsen oli ulkona aidanpanossa, kun tuo iloinen seura saapui kotiin; hän kuuli sen lystikkäät laulut ja raikkaan naurun; hän näki siinä poikansa, joka kulki pystypäisenä, uhkeana ja kauniina kuin prinssi. — Nyt he tulivat, hänellä oli hyvä halu mennä pois tieltä, mutta minne hän olisi kääntynyt?

Nils havaitsi isänsä ja tuli hehkuvan punaiseksi; hän meni askelen isänsä ohitse, sitte seisahtui hän äkkiä, kääntyi ympäri ja sanoi kuuluvasti sekä selkeästi: "Hyvää iltaa, isä!"

Knut jäi seisomaan aivan sanatonna; hän tunsi itsensä katkerasti pilkatuksi. Pojalla ei ollut mitään syytä itseänsä soimata, päinvastoin, hän oli täyttänyt velvollisuutensa, mutta juuri se raskasta oli, että hänen sitä varten oli tarvinnut voittaa itsensä. — Isä! oi, sillä sanalla ei tosiaankaan ollut samallainen kaiku kuin menneinä päivinä; — oli ikäänkuin side heidän väliltänsä olisi ruvennut höltymään.

Vuotta myöhemmin hän tuli ylioppilaaksi; se onnistui yli kaikkein toiveiden; pappi lähetti sanan Knut Nielsenille ja kertoi hänelle kaikki.

Kun Nils seuraavana suvena kotiin tuli, niin hän oli paisunut isäänsä mahtavammaksi ja näytti herrasmieheltä. Knutin mielestä hän oli herttaisempi kuin viime kerralla.

"Minä annoin kapineeni jäädä pappilaan, isä", sanoi hän kuitenkin; "he esittelivät, että minä olisin siellä, ja sitenhän sinä pääset rasituksesta vapaaksi."

"Sinä et siis tahdo täällä minun luonani olla, — no niin, täällähän onkin vain halpa talonpoikaistupa, ja sinä olet nyt tottunut parempaan."

"Ei siitä syystä — sinä et saa luulla minua sellaiseksi, mutta tupa on pieni kyllä sinulle yksinkin, liian pieni! — Jumala suokoon, että minäkin kerran saattaisin jotain tehdä sinun hyväksesi!"

Sen hän lausui lämpimästi, mutta Knut ei pitänyt lauseesta: "tehdä jotain sinun hyväksesi." — Jumala häntä siunatkoon, ajatteli hän toki sittemmin, minä olen närkäs ja omituinen, mutta tarkoitan kuitenkin hyvää.

Ensi päivinä Nils tuli joka ilta; hän oli aina ystävällinen, mutta ei jutellut entiseen tapaansa omista toimistaan ja tehtävistään; hän näytti hakemalla hakevan sellaisia aineita, jotka isälle olivat tuttuja ja häntä miellyttivät ja sen lisäksi hän koki puhua niin helppotajuisesti kuin mahdollista. Tuon havaitsi Knut melkein vaistontapaisesti; se närkästytti häntä, ja hän muuttui juroksi ja harvasanaiseksi. Kun Nils oli hetken istunut, niin hän tavallisesti otti esiin kellonsa ja sai äkisti kovan kiireen. Kauan ei viipynytkään, ennenkuin hän jäi tulematta yhtenä iltana, sittemmin useampana; lopullisesti kului koko kahdeksan päivää, ja sitte hänen piti lähteä matkalle.

"Minun täytyy puhua kanssasi eräästä asiasta, isä", sanoi hän viimeisenä iltana ja istui pienelle porstuan penkille, "asiasta, jota sinun on paha kuulla, senvuoksi olen sen päivästä päivään lykännyt. Kuule nyt kärsiväisesti minua, äläkä kovin pahaksesi pane!"

Sen hän oli kyllä tekevä, eikö hän ollut aina niin tehnyt?

"Minä tiedän", alotti Nils taas, "että sinun rakkahin toivosi on ollut saada minut papiksi, mutta minä en kelpaa siksi, minä en saata yksinomaisesti ja rehellisesti vihkiä itseäni niin totiseen toimeen, minulla ei ole ollenkaan halua siihen."

Knut Nielsen istui ihan mykkänä, ikäänkuin salama olisi hänen jalkainsa eteen iskenyt. Poika pitkitti hellemmällä äänellä:

"Älä senvuoksi luule, että minä olen epäilijä, päinvastoin, minulla on liian paljon uskoa, jotta en saata papin virkaa yksinomaisesti leipävirkana pitää. — Mutta älä nyt noin kammottavan näköiseksi tule, tällähän ei ole mitään kadotettu, sinä saatat sittekin iloa pojastasi saada, isä vanhus; onhan muitakin ratoja! Tiedätkö, mitä minun olisi halu ruveta tutkimaan? Lakitiedettä. Asianajaminen, se on toimi, joka minulle sopii, jospa vain kuulisit, kuinka osaan väitellä, niin, itse papinkin kanssa; minä osaan kääntää ja vääntää hänen todistustensa syyt ja perusteet, jotta hän ei lopuksi tiedä sanoa niin eikä näin."

"Mutta eikö sellainen taito ole paholaisesta alkuperäisin?"

"Hiljaa, hiljaa, kuinka niin ajattelet? Minä en tahdo puolustaa muuta, kuin mikä oikeaa ja totta on. Oikeus maan perii, tiedäthän sen hyvin."

"Vai, niin vai sillä lailla se päättyykin, Jumala auttakoon meitä — sikunasihteeri lähi jokin samanmoinen. — Autuaan isäni oli tapana aina sanoa — ja hän oli viisas mies —, että yksi kultaraha saattaa tukkia lain toisen silmän ja kaksi molemmat. Kultarahaa kenties saat tarpeeksi, mutta…"

"Niin totta Jumala minua auttakoon, minä en tahdo äyriäkään, josta minun täytyisi punastua! — Uskotko minua?"

"No, kyllä, — nyt nykyään onkin se seikka paremmin, mutta…"

"Ei 'mutta' ollenkaan! — Pappi tietää sen, hän sanoo, että minun tulee haluani noudattaa; hän ei ole kieltänyt minua päätöstäni toimeenpanemasta, vaan päinvastoin kehoittanut. Minä tahtoisin mielelläni myöskin sinun suostumuksesi saada."

"Minun suostumukseni — no, sillähän ei sinusta suurta merkitystä ole."

Hänen äänessään oli katkeruutta, hän ei katsonut ylös.

"Sinä et saa luulla, että minä olen kiittämätön, isäni! Minä tiedän aivan hyvin kaikki, mitä sinä olet minun tähteni taistellut. Oi, jos koittaisi se päivä, jolloin minä saatan jotain sinun hyväksesi tehdä!"

Siinä se tuli taas! Knut Nielsen pudisti päätänsä.

"Hyvästi isä, älä ole vihainen!"

"Hyvästi, Nils, minä en ole vihainen."

Tämä oli ensi kerta, jolloin hän ei sanonut: pysy Jumalassa ja pyri eteenpäin.

Se oli pisto sydämmeen; Knut ei kyennyt siitä voittoa saamaan. Siinä nyt oli raunioina pappila, oli juuri kuin hänen omat ajatuksensa olisivat kodittomiksi joutuneet. Hän ikävöi rauhallista, hiljaista hautaa, vaikk'ei kenkään ollut kyynelsilmäisenä seisova puhumassa sydämmellisesti Jumalan sanaa hänen haudallaan. Ja hän katsoi vanhaa raamattuaan, se oli ennen ollut ikäänkuin yhdyssiteenä hänen ja pojan välillä; kaikki, mitä Nils oppi, johdatti toki takaisin siihen ja perustui siihen; ja mitä hän ei vielä saattanut käsittää, sen oli poika kerran selittävä hänelle; sen valossa ei hänen yksinkertaisuutensa eikä halpuutensa ollut minään välimuurina heidän välillään. Mutta nyt — kaikki, mitä poika oli oppinut, sekä oli oppiva, muodostui välimuuriksi; kukin hänen itsensäkin antama pieni uhri oli yhtenä tuon muurin kivenä.

Nils ei tullut kotiin moneen vuoteen, ja postinkuljettajan askelilla oli vain harvoin tuo viivähtävä ääni, joka kirjeen tuloa tiesi.

Kun pappi jolloinkuin Knutin kohtasi, niin hän saattoi pysähtyä ja sanoa:

"Meillä on kunniaa pojasta, hän edistyy hyvin."

Tuo oli ilahduttavaa kuulla, mutta hänestä tuntui kuitenkin, ikäänkuin hän puoliksi olisi poikansa menettänyt.

Nils ei tahtonut enää mitään raha-apua vastaanottaa; hän sai apurahoja ja ansaitsi hyvästi opetustunteja antamalla. Hän kirjoitti:

"Ei, minä en tahdo ottaa vastaan mitään, paha kyllä, ett'en vielä saata antaa mitään."

Knut otti nyt taas iltapiipun esille ja poltti, mutta sillä-ei ollut oikein samaa makua kuin ennen.

Pitkä aika kului, ennenkuin seuraava kirje saapui.

"Korkein arvolause, hurraa!" oli koko sen sisältö.

"Niin kauas tulimme siis", sanoi Knut itsekseen, melkein huoaten. "Herra Jumala olkoon nyt hänen kanssaan liukkailla teillä! Kun voisin kerran vastata pojastamme, sinulle, Anna Greta!"

Nils oli kotiin tullessaan taas toisellainen — Knutista hän oli joka kerralla toisellainen — ja kuitenkin oli hänellä sama puhdas, vilpitön kasvojenmuoto, samat rehelliset silmät ja samat kiharat, ainoastaan hieman tummemmat. Otsa näytti rahtusta suuremmalta sekä kaarevammalta, suun ympärillä asui viisas ja järkähtämätön mielen ilmaus; hän oli varteva ja veti huomion puoleensa kaikkialla, minne hän tuli. Knut Nielsen ajatteli surunsekaisella ylpeydellä, ett'ei hän milloinkaan ollut hänen vertaistaan nähnyt.

"Noh, kuinka on sinun laitasi, isäni?" kysyi hän, lyöden häntä olalle.

"Kiitos kysymästä!"

Nils silmäili ympärilleen huoneessa; illallisen jätteet olivat siellä vielä; hänen silmänsä keksivät tyhjän viinalasin.

"Saanko avata akkunan? Täällä ei ole hyvä haju"

Tuossa äänessä oli jotakin isälle vastenmielistä, heillä ei sinä päivänä ollut paljon sanottavaa toisilleen.

Kun Nils seuraavan kerran tuli, niin illallinen oli taas pöydällä; Knut Nielsenillä oli ollut ankara työpäivä, pullo ja lasi olivat hänen edessään.

"Uh, tuota viinaa!" sanoi poika ja lykkäsi pullon puolemmaksi.

Knut alkoi närkästyä; siihen tarvittiin paljon, mutta kun hän kerran närkästyi, niin hän närkästyi ankarasti. Tuo nuori mies puolestaan oli aivan äskettäin kääntänyt teoksen Juoppoudesta ja Köyhyydestä, ja hän oli siihen asiaan aivan kiintyneenä. Hän oli kaksi kertaa nähnyt isänsä tuon vaarallisen juoman parissa; hänen mielestään siis tuo vanhus näytti tarvitsevan vasituisen luennon.

Hän tuli yhä innokkaammaksi puheessaan, ja Knut Nielsenin otsasuonet paisuivat yhä suuremmiksi. Sitäkö kokeakseen hän vuosikaudet oli tuon pienen sydämmenvahvistajan itseltään kieltänyt?

"Usko minua, se vie häviöön", pitkitti Nils, "se johtaa askel askelelta välttämättömään…" Hän ei päässyt pitemmälle, vanhuksen jykevä nyrkki löi lujasti pöytään, jotta lasi ja pullo tärisivät:

"Suusi kiinni, nulikka! minä olen sinun isäsi!"

Nils otti askelen takaperin.

Oliko hänen liikkeessään jotakin, joka ilmaisi, että hän tahtoi sanoa: "niin, valitettavasti." Knut Nielsenistä näytti siltä, mutta se ehkä oli vain mielikuvitusta. Nilsin huulilta ei tullut sanaakaan, hän otti hattunsa, nyökkäsi ja lähti.

Se oli liian paljon! — ja poika kenties vielä päälle päätteeksi luuli olevansa oikeassa; tuittupäisyys hänestä nähden oli kai väkeväin juomain seuraus. — Kylmä hiki pusertui Knut Nielsenin otsasta, kun hän muistelikin tuota hetkeä.

Heidän välinsä ei milloinkaan sen erän perästä ollut eheäksi tullut; poika tuli tosin hyvästi jättämään, mutta hän oli loukkaantunut sekä odotti sovittavaa sanaa, ja isä oli loukkaantunut sekä odotti sovittavaa sanaa. He katsoa tuijottivat mykkinä toinen toistansa.

"Ennenkuin matkustan", sanoi toki Nils vihdoin, ei ilman taistelua, "tahdon vain ilmoittaa, että olen toivossa saada paikan, ja se on oleva minulle todellinen mielihyvä, jos siinä tapauksessa saatan jotakin sinun hyväksesi tehdä."

"Minä en milloinkaan juo sinun rahaasi, en milloinkaan! — minä en tarvitse sitä."

"Hyvästi!"

Hän ei sanonut "isä", tuo sana ei tahtonut tulla esille, mutta hän ojensi hänelle kätensä, ja niin he erosivat.

Knut Nielsen tuli kerrassaan vanhaksi mieheksi; hiukset harmaantuivat tuntuvasti, otsa tuli ryppyiseksi ja käynti raskaaksi. Mutta uuras ja ahkera hän oli miten ennenkin, täytyihän hänen ajatella vanhuutta, kellään ei pitänyt olla vastusta, vielä vähemmin häpeätä hänestä. Hän eli ajatuksissaan enimmästi entisyydessä; hänestä oli poika, tuo pieni lapsi, jota hän yli kaiken oli rakastanut, toinen olento, ja mies, tuo kiittämätön poika, kokonaan toinen.

Vuodet vierivät, ja pappi sairastui sekä kuoli; siellä oli suuri ruumissaatto ja monta outoa hautajaisvierasta. Knut seisoi etäällä katsomassa; hänen katseensa eivät etsineet kauan; heti arkun perässä ja yhdessä papin poikain kanssa kulki Nils totisena ja surullisena. Hän näytti kauniilta ja muhkealta, sen isä, kaikesta huolimatta, mielihyvällä pani merkitäkseen.

Tervehtäisikö hän häntä? — Tunti tunnin perästä kului, lyhyt talvipäivä oli loppumaisillaan, kun ovelle kolkutettiin.

"Hyvää iltaa, kuinka jaksat?"

"Hyvin vain… No, tämä tapaushan oli suuri murhe sinulle."

"Niinpä kyllä, suuri murhe, olihan hän juurikuin minun — olihan hän minun paras ystäväni ja hyväntekijäni."

Tuo katkaistu ajatus saattoi yhtä suuren mielikarvauden, kuin jos se olisi lausutuksi tullut. Knut Nielsen äkkäsi sileän kultasormuksen pojan sormessa, hänen sydämmensä vetäytyi kokoon — siitäkin oli hän tietämättömyydessä pidetty.

"Minun asiani käyvät eteenpäin, isäni", hän pani tuolle sanalle painon, "minä tulen nyt oikein hyvin toimeen, älä kieltäydy ottamasta pientä apua."

Käsi läheni taskua.

"Soh! — Sinä tunnet minua varsin vähän. — Minulla on, mitä tarvitsen."

Nils meni; hän hengitti aivan keveästi, ikäänkuin olisi tahtonut sanoa: "Minä olen tehtäväni tehnyt, muuta en saata tehdä", ja kiirehti vakavin askelin pappilaan. Mutta tuossa varattomassa tuvassa istui isä kokoonvaipuneena rahilla, ainoa kyynel, katkera ja polttava kuin tuli, juoksi pitkin hänen poskeaan.

"Herra, kuinka kauan minun pitää täällä olla? Ole kärsiväinen minulle!"

Siitä illasta oli nyt neljä vuotta mennä kitkutellut. Kesä kului toki jotakuinkin, voimia kysyvä työ vapaassa ilmassa teki hyvää; mutta pahempi oli talvella istua yksinään suljettuna pienessä tuvassa ajatusten kanssa.

Oliko kaikki lopussa? — ei, ei, sielun syvyydessä piileili levoton odotus, mutta se ei ollut kyllin väkevä eikä iloinen, jotta sitä olisi saattanut toivoksi nimittää.

Päivä sarasti, jääkylmiä väreitä kävi läpi Knut Nielsenin ruumiin, hän ikäänkuin heräsi, olihan koko elämän aika näinä hetkinä hänen päänsä yli kulkenut. Hän nousi hitaasti, aukaisi kouransa ja silitteli huolellisesti paperin, tuon kalliin setelin.

"Toipuikohan lapsi", ajatteli hän, "ainakin toivon sitä. — Tahtoisin mielelläni nähdä tuon lapsen vain yhden ainoan kerran. — Jos veisin itse rahan takaisin, — minä en sanoisi itseäni hänen isäkseen — tämä on liian suuri raha postissa lähettää: — kenties silloin saisin nähdä lapsen. — Jumalan nimeen siis!"

Knut Nielsen meni joutuin tupaan; siellä näytti niin pimeältä ja tyhjältä, siellä ei hänen mielestään ollut muutamaan aikaan mitään tehtävää. Hän pukeutui siis pyhävaatteihin, leikkasi kappaleen syötäväkseen tiellä ja pani rahan kirjeesen. "Minä en tarvitse rahaa", kirjoitti hän. Kello viideltä piti ajomiehen kulkea ohi, mutta liian pitkä olisi ollut sitä odottaa, parasta oli lähteä heti, vaunut kyllä saavuttaisivat hänet.

Helppo ei ollut adressikalenterista, alhaalla Köpenhaminan ryytipuodissa, oikeata osoitetta löytää; puotipalvelija työkkäsi sen hänelle suurellisesti ja antoi hänen auttaa itseään. Knutsen, Knutsen, Knutsen, ei, tosiaankaan ei ollut ajattelemista löytää Nilsiä! — vaan varroppa, tuossahan oli asianajaja ja N. ristinimenä, ainoastaan tuo yksi kirjain, melkein kaikilla muilla oli useampia kirjaimia ristimäniminä, ja koska siinä oli vain yksi, niin eiköhän se ollut Nils. Hän alkoi nyt kysymällä etsiä; usea tosin hänelle nauroi, vaan siitä ei lukua, — ja hän löysi paikan, suuren, kauniin rakennuksen vallin vieressä. Alimmaisen kerran akkunaruudut olivat erinomaisen valkoiset, ikäänkuin liidutut; Knut Nielseniä väristytti: "Herra Jumala, jos lapsi?"

Portinvartijan vaimo tuli samassa ulos.

"Tahdotteko ketä puhutella?" kysyi hän hyväntahtoisesti.

"Ollaanko Knutsenilla kotona?"

"Herrasväki asuu huvilassaan rannalla, vaan herralla on virkahuoneensa kaupungissa, jos sinne aiotte."

Sinne hän ei aikonut. "Vai rannalla", — hän viipyi silmänräpäyksen — "elääkö lapsi?"

"Kyllä, Jumalan kiitos ja ylistys, se on täydellisesti toipunut."

Knut kulki nyt uljain askelin tuon suuren kaupungin läpitse. Viime kerralla siellä ollessaan hän oli ollut nuori ja iloinen, sydän täynnä rakkautta Anna Gretaan. Hän muisti vielä, kuinka hän pysähtyi puotien ulkopuolelle ja toivoi kykenevänsä ostamaan kaikki tyyni sydänkäpyselleen. Kellon hän hänelle osti, ja poika peri sen hänen kuoltuaan, mutta pojalle se ei ollut kylliksi hyvä; poika, nimittäin, oli pannut rahaa lisäksi ja vaihettanut sen hienompaa vastaan, sellaista hentoa kelloa vastaan, joka ei kestänyt kunnollisesti koskettaakkaan. — Se oli ollut ensimmäisiä hänen surullisista kokemuksistaan, — no, kyllähän ne olivat toinen toisensa kanssa yhteydessä. Ajatella Nilsin asuvan sellaisessa rakennuksessa, ajatella hänen perhettään nimitettävän herrasväeksi!

Kuinka hienoina kaikki kävivät, näyttivätpä siltä, kuin jos aikoisivat häihin tahi tanssiin, ja entä sitte rakennukset sekä vaunut: hän oikein ihastui, kun eräät vanhat, hauskat, hänen nuoruutensa ajoilla yleisesti käytetyt, vaunut vierivät ohitse.

Entä sitte tie polttavassa auringonpaahteessa! Pienissä vaunuissa ajava teurastaja neuvoi häntä; tien oikealle puolelle, kappaleen matkaa sisälle, hän ei saattanut erehtyä ollenkaan. — Siinä sen siis täytyi olla.

Ruohokentät olivat kuni samettia, kaikkialla kukkivia ruusupensaita, pienen sievän huoneen melkein kätkivät ruusut, jotka verandan yli tiheissä ryhmissä riippuivat.

Oven ulkopuolella oli puutarha-nojatuoleja, eräälle niistä oli olkihattu heitettynä; olikohan se pojan hattu? — Hänet valtasi kummallinen ahdistuksen tunne; hän oli tähän asti toiminut mieleenjuohtumisen mukaan, nyt se näytti juurikuin pettävän hänet; eikö hänen olisi ollut parasta pysyä kotona?

"Mitä tahdotte täällä?" kysyi nuori tyttö, joka tuli ulos huoneesta, hyvin puettuna ja valkoinen esiliina edessä. "Onko mies kotona?"

"Mies!" tyttö tarkasti hymyillen puhujaa, "herraako te tarkoitatte? — ei, hän ei ole kotona."

"Kenties minä voisin…" — se oli pehmeä, sydämmellinen ääni, joka puhui; Knut Nielsen kääntyi ääntä kohden, ja, kas, huvihuoneessa, suoraan hänen edessään, seisoi nuori ja kaunis vaimo, lapsi käsivarrella. Hän oli valkeissa vaatteissa, yksi ainoa ruusu ruskeissa palmikoissa. Lapsi oli niinikään valkoisessa puvussa, se kurotti pieniä pyyleviä käsivarsiaan ja huusi ilosta; päivän säteitä lankesi kiharaiseen tukkaan, jossa oli rengas renkaan vieressä puhdasta kultaa; suuret, tummansiniset silmät katselivat niin vakavina vierasta.

"Mieheni ei ole kotona", kuului taas, "vaan kenties minä voisin — onko mitään, jota haluatte?"

Knut Nielsen tuijotti mykkänä puhujaan — vai se oli pojan vaimo, pojan lapsi!

"Kiitoksia", sanoi hän vihdoin, "saisinko — minullakin oli kerran tuollainen pienonen, siitä on nyt pitkä aika — saisinko pitää häntä?" ja hän kurotti käsivarsiaan. Kylläpä se oli kummallinen pyyntö, vaan tuo nuori äiti piti hyvin luonnollisena, että kukin mielellään tahtoi p pitää hänen aarrettansa. Hän tarkasti silmänräpäyksen Knutia ja antoi sitte luottavaisesti hänelle lapsen.

"Hän ei ole arka vanhoille, vai oletko, Harald? — ei, kas, hän oikein kurottaa itseänsä teitä kohden, kentiesi luulet, että se on isoisä?"

Pikku Harald ei kurottanut itseänsä oikeastaan tuota vierasta miestä kohden, vaan kohden vanhaa, leveälieristä olkihattua, joka heti oli hänen huomionsa puoleensa vetänyt, vaan johon hän ei helposti ylettynyt, ennenkuin hän sen ilohuudahduksella itselleen anasti. Knut Nielsen oli aivan sanatonna. "Luuletko, että se on isoisä?" kuului sekaisena kohinana hänen korvissaan. Hän likisti tuota piskuista olentoa hellästi rintaansa vastaan. Herra Jumala, kuinka se oli hänen näköisensä! — ukon katsanto muuttui eriskummaiseksi, nuori äiti havaitsi sen ja tarttui lapseensa.

"Kas niin, hellitä nyt kauniisti", sanoi hän, irroittaen varovasti pehmoisen kätösen, joka niin lujasti piti järeästä peukalosta kiinni, "anna äidin saada hattu, kas, se oli kiltisti. — Mitä se nyt oli, jota minun piti miehelleni sanoman?"

Knut Nielsen katseli häntä hajamielisenä.

"Oh, se oli totta, niin, se oli tämä kirje, tämä kirje. — Ja, niin, Jumala siunatkoon teitä kaikkia lapsen tähden."

Pitkä silmäys vielä, sitte hän kääntyi ja meni; mitä varten hän katsoisi taaksensa? Mikä oli mennyttä, se oli mennyttä. Ajatella Nilsillä olevan sellainen vaimo, lempeä kuni Jumalan enkeli, hieno ja kaunis kuin ruhtinatar! — ei, siellä hänen ei sopinut olla; mutta hän tunsi mielensä iloiseksi siitä, että hän oli siunannut heitä, nyt hänen oli mentävä kotiin.

Pienet, kauniit vaunut, neljä herraa sisässä, menivät ravakasti ohitse. Tomu tuprusi pyöristä vanhan miehen silmiin; hän ei katsahtanut ylös, eivätkä vaunuissa olijat alas; isä meni omaa tietänsä, poika samoin.

"Kuinka se pieni veijari jaksaa?" huusi Nils iloisesti, vaimoansa syleillen, "nukkuuko hän jo? Aina se poika nukkuu silloin, kun minä hänen kanssansa leikkisin! — Sinun isäsi, Maria, ja kaksi muuta herraa on täällä; riittäähän paisti, meillä on nälkä. Mutta sinä olet niin vakavan näköinen, rakas ystävä."

"Täällä kävi omituinen mies, Nils!"

"Dyrehavsbacken'in tähden se on, kun ei saa rauhaa ollenkaan. Annoithan kai hänelle jotain?"

"Hän pyysi saada pitää Haraldia, ja kun hän näytti ystävälliseltä ja säädylliseltä, niin minä annoin hänelle lapsen, vaan kaduin sitä sitte; hänen silmänsä olivat niin kummalliset, milloinkaan, niin kauan kun elän, en sitä katsetta unohda."

"Se kenties oli mielipuoli; kuinka sinä uskalsitkaan hänelle pojan antaa?"

"Tässä, Nils, on kirje häneltä, siinä ei ole mitään päällekirjoitusta, vaan sinulle se on. Jumala siunatkoon teitä lapsen tähden", sanoi hän.

"Siunata, sitä ne kaikki osaavat! — vai kirje, kerjuukirje tietysti. — Ole huoleti" lisäsi hän ystävällisesti, ikäänkuin vastaukseksi soimaavaan katseesen, "hän on saava jotain; iloiset ihmiset eivät mielellään kiellä, ja minä olen iloinen."

Nuoren puolison jutellessa isänsä ja vierasten kanssa, aukaisi Nils kirjeen. Sehän vasta merkillinen kerjuukirje oli. "Minä en tarvitse rahaa", luki hän.

"Mutta tulehan nyt toki, rakas Nils, me odotamme!" Aamiainen oli huvihuoneessa katettuna; ruusut tirkistelivät sisälle heitä, rannalta virtasi niin suloinen ja virkistävä lemu, pieni lehtokerttu viserteli väsymättä etäällä lehmuksessa. Appivaari oli oikein hyvällä tuulella, tuon Vanhan herran vilpittömät, ystävälliset kasvot säteilivät tyytyväisyydestä. Ja pikku Haraldin malja juotiin: "hänellä on hyvä isä, hyvä, oikeutta harrastava, rehellinen isä, tulkoon hänestäkin hyvä poika!" Sanat "isä" ja "poika" risteilivät toisiaan, Nils kelmeni kelmenemistään; eikö ateria lopukkaan milloinkaan!

Vihdoin viimeinkin se oli ohitse, herrat istuivat vihdoinkin vaunuihin ja menivät kaupunkiin päin. He eivät olleet mitään havainneet, mutta Maria luuli miehensä sairastuneen ja meni hänen perässään, kun hän meni alas puutarhaan.

"Nils, sinä et ole terve?"

"Joutavia! minä olen aivan terve; mene sisälle, lapsi, minä tulen heti."

Miten muuttuneelta Nils näytti! Mitä oli tapahtunut? — Vaimo empi hieman, sitte hän rohkaisi mieltänsä, tarttui hänen käteensä sekä sanoi hiljaa ja lempeästi:

"Olenhan sinun vaimosi, Nils!"

Nils likisti vaimoaan hellästi.

"Muistatko, mistä aamulla puhuimme? hyvästä omastatunnosta; minä sanoin, että se on kaiken ilon perustus, ja luulin, että minun omantuntoni kanssa olivat kaikki asiat hyvin, vaan nyt —: nyt on ikäänkuin valkeus valistanut minulle, minä pelkään itseni puolesta!"

Vaimo kuunteli hengittämättä, levottomana; olihan heillä kaikki yhteistä, omatunto myöskin, puoli kuormaa kuului hänelle.

"Minä en ole salannut alhaista sukuperääni", jatkoi mies, "olen myöskin kertonut sinulle, että äitini kuoli syntyessäni; sitä vastaan en milloinkaan ole isästäni puhunut; havaitsin kyllä, että sinä luulit hänetkin kuolleeksi, vaan en ilmoittanut sinulle erehdystäsi."

"Voi, Nils, hänkö se oli?" Hän löi peljästyneenä kätensä yhteen. "Herra Jesus, mitä teinkään! oliko se sinun isäsi? hän tuli vanhana ja väsyneenä ovellemme, ja minä annoin hänen mennä!"

"Hiljaa, ystäväni, ethän sinä sitä tiennyt; — kuuntele levollisesti minua. Pitkään aikaan ei hänen ja minun välini ole ollut ollenkaan hyvä. Kuitenkin olen useita kertoja hänelle tarjonnut apua, jonka hän hylkäsi; tieto siitä teki mieleni rauhalliseksi, mutta kun pikku Harald sairastui, muistathan, niin tunsin, ett'en ollut riittävästi tehnyt; minä kirjoitin senvuoksi eräänä päivänä kotokyläni papille, pyysin hänen pitämään vanhuksesta huolen ja lähetin välttämättömän avun. Olin itsekseni tyytyväinen, oikein iloinen, sen tehtyäni; tuntui siltä, kuin jos olisin uhrannut kiitosuhrin pikku Haraldin tähden. — Tiedätkö, mitä tämä kirje sisältään? Sen rahan, jonka hänelle lähetin. 'Minä en tarvitse rahaa', kirjoittaa hän."

"Hän tarvitsee rakkautta; oi, Nils, miten hän likisti pientä poikaamme sylissään! — Kerro minulle kaikki tyyni, kaikella muotoa perin pohjin! Mitä teidän välillenne tuli? Kuinka epäsopu alkoi?"

Hänen täytyi siis vetää esille ne muistot, jotka hän muulloin tavallisesti peräytti heti, kun ne saapuivat.

"Se oli meidän molempain vikamme! — oi, miten vaikeaa on tunnustaa itse olevansa väärässä; mitä meidän, ihmiskurjain, on tekeminen, jotta tuo väli tulisi niin eheäksi ja täydelliseksi, että siunaus voisi tulla — mutta minun olisi tarvinnut olla mukaantuvaisempi hänen suuren rakkautensa tähden, sen tunnustan. Puheeni juoppoudesta ei myöskään ollut paikallaan, en milloinkaan ole häntä humalassa nähnyt; ankaralta, hirveän ankaralta varmaankin tuntuu isästä kuulla pojaltaan sellaista."

"Entä ennen sitä aikaa?"

Aina vain kysyi vaimo: entä sitä ennen? Nils tuli pakotetuksi yhä kauemmaksi entisyyteen, hän ei moneen, moneen vuoteen ollut niitä päiviä muistellut.

"Niin, sinä aikana — ihmeellistä todellakin on sitä muistoon johdattaa — silloin hän oli minun kaikkeni; minä muistan, miten makasin ja itkin sängyssä häntä ikävöiden, kun ensin olin kouluun mennyt, ja suurin iloni oli tehdä piirustuksia siitä pappilasta, jossa tulisimme asumaan; kauniimman huoneen määräsin hänelle. — Minä olen unohtanut, tykkänään unohtanut sen, muuten se olisi ollut mahdoton!"

"Minä häpeän itseäni", hän jatkoi, väkevästi mieleltään liikutettuna; "aivan anteeksi antamatonta on, ett'en ole puhunut sinulle hänestä tahi hänelle sinusta, enkä ilmoittanut hänelle, että hän on pojanpojan itselleen saanut. — Maria, mikä sinun ajatuksesi on?"

"Minä ajattelen, että Herra on meille hyvin armollinen, Nils, kun emme seiso isäsi haudan partaalla."

"Ja mitä on minun nyt tekeminen? — Mikä on sinun mielipiteesi?"

"Menkäämme sisään! Pikku Haraldin kehdon ääressä on kyllä selviävä sinulle, mitä meidän on tekeminen."

Oli lämmin iltapuoli; leikkuuväki söi välipalaa ja lepäsi; he etseivät pienissä joukoissa siimestä kykkäin vieressä tahi ojan reunalla olevain, harvalukuisten pensasten alla. Knut Nielsen istui, miten tavallisesti, itsekseen; tänään hänen päällänsä lepäsi ihmeellinen rauha; elämä oli ikäänkuin päättyneenä hänen takanaan, hänen ajatuksensa muodostuivat yhdeksi rukoukseksi:

"Herra, siunaa heitä ja suo meidän yhtyä tuolla ylhäällä. — Jos hänellä on syytä, niin pyyhi se pois, — Herra, johda hänet tykösi!"

Alhaalla tiellä vierivät kauniit herrasvaunut; Knut seurasi silmillään niitä puoliksi ajattelematta; nyt ne pysähtyivät, mitä se merkitsi?

Ovi avattiin nopeasti, ja eräs henkilö astui ulos; se ei ollut ilosta hehkuva poika, joka hengästyneenä isänsä syliin juoksi, vaan vakava mies, joka läheni paljastetuin päin.

"Isäni!" sanoi se, ja tuolla sanalla oli sellainen sointu, kuin jos se olisi sydämmen syvimmästä sopesta tullut, "minä olen syntiä tehnyt Jumalan edessä ja sinua vastaan, enkä ole mahdollinen sinun —"

Hän ei ennättänyt etäämmä, ennenkuin hän lepäsi vanhuksen käsivarsilla, ja syötetty vasikka tapettiin, sormus pantiin hänen sormeensa, ja hän puettiin parhaisin vaatteihin.

Leikkuuväki katseli uteliaana, mutta Knut Nielsen ei ajatellut sitä, hänen sielunsa väikkyi nöyrin kiitoksin kohti korkeutta!

Vaunut olivat jo ajetut eteenpäin; nuori rouva seisoi matalassa ovessa heitä vastaanottamassa.

"Anna meille anteeksi, isä!" hän sanoi, vieden karkean käden huulilleen.

Sisässä sängyllä — siniruutuisella pummulipeitolla — makasi pikku Harald rauhallisessa unessa; kaikki tyyni olikin kuni uni vain!

"Ja nyt sinä lähdet mukaamme, isä!" pyysi Nils; vaan hän ei tahtonut, hän ei voinut, se ei olisi häntä onnelliseksi tehnyt.

Vanhan Knutin tahto tapahtui, ja hän jäi pieneen tupaansa asumaan, vaan se siistittiin sekä ulko- että sisäpuolelta, jotta sitä tuskin enää saattoi tunteakkaan. Siistittiinpä hän itsekin! "Minä olen tuon tahi tuon neulonut isälle, virkannut tuon liivin, kutonut tuon kaulaliinan", kuului yhä — niin mitä saattoi hän tehdä?

Ja ne teokset olivat aina niin järkevästi tuumitut ja sopeivat niin hyvästi, ne olivat niin väljät ja maalaiskuosiin tehdyt, hänestä ei tahdottu mitään kaupunkilaista keikkaria muodostaa.

Kauniit valokuvat hän sai kaikista heistä kolmesta; ne riippuivat seinällä ja katselivat ystävällisen hellästi häntä, kun hän siellä seisoi tahi käveli. Hyviä kirjoja hänelle myöskin lähetettiin talvi-iltoja lyhentämään, vaikkeivät ne oikeastaan lyhentämistä tarvinneet; hänellä oli aina tarpeeksi työtä haravain, vaunujen ja myllyjen tekemisessä pojalle. Ajatukset parveutuivat tällöin hänen ympärillensä; ne olivat nyt valoisia ja iloisia vieraita.

Mutta joka sunnuntaiaamuna oli postinkuljettajan askelilla tuo tuttu viivähtävä ääni, ja aina katsoa tihrutti se silloin yhdellä silmällään sekä sanoi vanhaan tapaansa:

"Minulla ei ole yhtään kirjettä teille, ei, ha, ha, ha!"

Sokea sattuma.

Oli hiljainen, selkeä ja kylmä helmikuun ilta. Kuuhut kuumotti valkeille kentille ja aidoille ynnä suurelle, maantienviereiselle pumpulle, jonka olkipeitteen lumi oli kirjavoinut, ja jonka torven nenästä pitkä, kiiltävä jääpuikko riippui, kuvastuen siihen kirkkaasen jääpeiliin, jonka pumpusta maahan juossut vesi oli maantielle muodostanut; se tirkisteli pumpun vastapäätä olevaan pieneen, sievään rakennukseen, jonka akkunoilla kauniita hyasintteja seisoi.

Siinä oli hauska, hiljainen ja miellyttävä huone: rattoisasti räiskivät ja leimuilivat puut kakluunissa. Hiljaisuutta häiritsi vain säännöllisellä hengityksellään vanha, harmaahapsinen herra, joka sohvan nurkassa istuallaan nukkui, sekä kello hänen liivinsä taskussa yksitoikkoisella naputuksellaan. Huoneessa oli häntä paitsi kaksi nuorta tyttöä. Toinen istui jakkaralla puolinukuksissa; kuun valo lankesi sen vaaleille nivuksille, punaiselle poskelle ja murheettomalle muodolle. Toinen istui suuressa nojatuolissa tulen ääressä. Vaikka hän oli liikkumatta kuin kuvapatsas, niin huomasi toki selvästi, että hän oli hereillä ja syvissä mietteissä.

Suuri, keltainen, tanskalainen koira oli asettanut etukäpälänsä hänen polvilleen ja silmäili häntä niin levottomasti ja totisesti, kuin jos olisi arvannut, että hän oli murheellinen, sekä oli huolissaan, kun ei voinut häntä lohduttaa. Ja tuli sekä kuu valaisivat kilvan tytön hentoa, hienoa vartta, tummanruskeita, oivallisia kutreja ja ihanaa, säännöllistä kasvonmuotoa. Tuossa nuoressa, melkein lapsellisessa muodossa ilmausi erinomainen luonteenlujuus ja päättäväisyys, jota toki lempeyttä ja maltillisuutta osoittava piirre heikonsi. Hänellä oli tahto, luja tahto, sen saattoi nähdä: mutta hän ei tietänyt oikuista eikä juonista. Äkkiä hiljaisuus häiriytyi; raskaita askeleita kuulu pienessä porstuassa. Ovi aukeni hälinällä ja ryskeellä, ja järeäjäseninen, suurikasvuinen poika, puukengät jalassa, pisti päänsä sisälle.

"Hiljaa, Lassi, provessori nukkuu!"

"Nyt ei ole aika nukkua, neiti Julia, tuli on irti kaupungissa!" kuului pikaisesti ja peljästyksellä lausuttu vastaus. "Tulkaa, neiti, ulos, niin saatte nähdä, kuinka liekit kohoavat ilmaan; nyt aljetaan kläpätä, kuulkaa vain!"

Kylmää ilmaa virtasi lämpöiseen huoneesen; toinen tyttö hypähti pystyyn kiljahduksella, joka herätti provessorin. Tämä hieroi suuttuneena silmiään ja murisi:

"Mitä nyt on tapahtunut? Koko yössä ei saa tuolta kirotulta luuvalolta nukkua, ja jos sitte silmäräpäykseksi saa rauhaa, niin heti häiritään. Eikö kellään teistä ole sanaa suussa? Puhu, Julia, ja pane sinä poika siellä ovi kiinni, nyt ei ole aika lämmintä ulos laskea!"

"Tuli on irti kaupungissa, paras setä; katso kuinka punainen taivas on! Ole levollinen, pikku Camilla, ei se ole täällä, se on kaupungissa."

Vanha herra kiirehti ulos, ja pian seisoivat kaikki tiellä katsomassa peljättäviä liekkejä, jotka nousivat ja laskeusivat, muuttivat paikkaa ja levisivät, kellonlyöntien kumeasti ja kammottavasti kumahdellessa. Vaikka kaupunkiin oli yli neljänneksen peninkulmaa, niin näytti kuitenkin, ikäänkuin tuli olisi ihan naapuritalossa ollut, ja punainen valo väikkyi kaikkein peljästyneillä kasvoilla. Palvelustyttö, pieni Tiina, oli muiden joukkoon yhtynyt; hän seisoi siinä suuri esiliina pään yli ja värisi kuin haavan lehti. Mitä Lassiin tulee, niin hänen kasvoissaan kuvastui melkein vastustamaton halu saada olla muassa, ja hänen ilonsa oli siis suuri, kun hänen isäntänsä huudahti:

"Tätä en kestä! Moista saaliinhimoista hirviötä! Minun täytyy mennä sitä vastaan taistelemaan. Vanha mies ja poika saattavat myöskin ehkä jotain hyödyllistä tehdä. Kiirehdi, Lassi! Tahi kenties oletkin arkalasta kotoisin?"

Sanat eivät saata olla niin paljon "sanovaiset" kuin se uhallinen, vaaraa halveksiva liike, jolla Lassi heitti päätänsä taaksepäin.

"Mutta, setä hyvä, tie on niin liukas ja ilma niin kylmä; muista luuvaloasi!"

"Ja me olemme puolikuolleiksi peljästynnet, jott'emme; uskalla olla yksin täällä, isä!"

"Mutta tulla poltetuksi huoneessasi, sitä kai et peljästyisi? Kas niin, ei mitään naisten loruja nyt! Tule muassa, poika!"

"Mutta sinä unohdat kalottisi, setä, ja tässä on sinun karvainen lakkisi sekä sauvasi, ja nämät mustat tallukat täytyy sulla saapasten päällä olla; senlaisten kanssa ei niin helposti luiskahda."

Julia — sinä silmänräpäyksenä, jona hänen setänsä nosti jalkaa, polkemalla vahvistaakseen, ett'ei nuo mustat tallukat milloinkaan hänen jalkaansa tulisi — veti ketterästi toisen niistä hänen jalkaansa, jonka jälkeen setä hyvänsävyisesti antoi toisenkin jalkaansa vetää.

Kun provessoria ja Lassia ei enää voinut nähdä, niin tytöt palasivat sisälle. Julia sytytti lampun, Camillan taukoamatta tulta tarkastaessa. Kauan ei viipynyt, ennenkuin pieni Tiina aukaisi oven. Hän oli vaalea kuin ruumis ja itki sekä valitti.

"Kotoni palaa, minä olen varma siitä! Oi, Herra Jumala, äiti! ja pieni sisko! ja se vähä, mikä meillä on, ei kortistakaan vakuutettuna! Ja minun uusi huivini ja kattuunihameeni, joka heillä on minua varten tallessa! Minun täytyy mennä sinne; äiti raukkani, peljästys voi hänet tappaa. — Rakkahimmat neiti kullat, antakaa minun toki mennä!"

"Ei, Tiina, me emme tohdi; se on jo kyllä pahasti, että muut ovat menneet. Sinun täytyy välttämättä jäädä!"

"Olkaa armelijaat! Minä pelkään kadottavan! järkeni!" — ja pieni Tiina väänteli epätoivoisena käsiään.

"Katso häntä, Camilla!" kuiskasi Julia. "Voi, hän on todellakin heikko turva. — Älä itke, Tiina, vaan mene Jumalan nimeen, kosk'et muuten voi mitään rauhaa saada. Tulen suunnasta päättäen ei palo ole sielläpäin, missä sinun vanhempasi asuvat; vaan sinä tietysti et sitä usko, ennenkuin omin silmin nähdä saat. Ota sauva kaapista ja paksu huivi, Tiinaseni, ja ole hyvällä mielellä sekä kävele kaikin mokomin varovasti!"

Tiinalle ei tarvinnut tätä kahdesti sanoa, ja silmänräpäyksen kuluttua hän kiirehti kaupunkia kohden.

"Mutta, Julia, älä nyt toki pois mene! Minne aiot? Minä en tohdi yksin olla."

"Minuutiksi vain, Camilla. Minä lämmitän lasillisen portviiniä isällesi ja tuon hänen yönuttunsa sekä tohvelinsa; sitten teen tulen Tiinan kakluuniin ja paistan pari omenaa hänelle ynnä Lassille. Jos et tohdi yksin olla, niin tule muassa!"

Julia toimitti tyynenä ja malttuneena pienet askareensa, ja pian seisoivat taas molemmat serkukset akkunan ääressä.

Nyt alkoi tuulla kovemmin; uuninpiipussa vinkui ja humisi, kello vongahteli taukoamatta, liekit heittivät punertavaa valoaan valkoiselle lumelle ja tyttöjen kelmeille kasvoille; toinen heistä näytti niin peljästyneeltä, toinen niin murheelliselta; he syleilivät ehdottomasti toisiaan.

"Voi niitä onnettomia ihmisparkoja, Jumala olkoon heille armollinen!"

"Jos meillä vain olisi isä kotona! Jumala suokoon, että tämä ikävä, kauhea ilta kuluisi! Minusta tuntuu, ikäänhuin jotakin hirveätä olisi tulossa."

Yhä kiihtymistään kiihtyi tulipalo ja levitti kauhua kaikkialle, mihin sen saattoi nähdä. Noin puolen peninkulmaa siitä rakennuksesta, jonka asukasten kanssa olemme tutustuneet, oli saman maantien varrella vanha ravintola, jossa suuri levottomuus ja sekasorto vallitsi, kun vanha paloruisku piti vedettämän esiin säilöpaikastaan ja lähetettämän taisteluun.

Ruumiikas isäntä seisoi kädet sivuilla; kaikki piiat, rengit ja pojat olivat kokoontuneina pihalle, eikä kenkään pitänyt pienintäkään huolta vieraasta, joka kylmässä huoneessa edestakaisin asteli. Huoneen akkunat olivat jäässä, ja kurja, savuava talikynttilän kulu valaisi sitä vain niukasti.

Tuo vieras oli vielä voimakas, vanha mies, jolla olivat harmaat hiukset ja parta sekä pöyhkeä ryhti. Hänen pukunsa oli halvempi-arvoisesta kankaasta sekä vanhanaikaista kuosia. Tuuheat kulmakarvat olivat taajasti yhteenvedetyt, ja koko hänen katsannostansa kuvastui viha ja suuttumus. Oikeassa kädessä hän piti kokoonpuristettua kirjettä, jonka hän kuitenkin äkisti repi palasiksi ja tallasi niitä.

"Matkusta sinä, poika! Kauas saat matkustaa ja kauan, ennenkuin minä myöten-annan — en milloinkaan!"

Tuon vihanpurkauksen perästä hän taas jatkoi kiivasta käyntiään, huomaamatta tulipaloa ja hälinää tahi ainakin huolimatta niistä. Hyväntahtoinen ääni porstuassa veti toki puoleensa hänen huomionsa; se oli arvattavasti emännän ääni.

"Rakas Anna Liisa", sanoi hän, "koeta nyt malttaa sen verran, että voit mennä noutamaan olutpulloa, jota tuo tuolla sisällä pyysi!"

Vanha herra otti askelen takaperin, ja hänen huulensa vetäytyivät ilkulliseen hymyyn.

"Tuo tuolla sisällä", hän toisti, "se tarkoittaa minua muka! Niin, niin, ei ole haitaksi kulkea joskus maailmalla, lainaamatta loistoansa uljasrotuisista hevosista, tupsuista ja palvelijaparvesta. — Tuo korkeasti ylistetty, kunnioitusta herättävä ulkoasu se on, joka kaikkialla vaikutuksen tekee, ha-ha-ha! Korkeintaan luullaan minua vanhaksi alaupseeriksi. Ja kuitenkin minä kyllä saisin teidät juoksemaan, jos tahtoisin; mutta minä halveksin sellaista. Hän löi rintaansa, jossa tuo salaperäinen mahti luultavasti makasi."

Kun hän hetkisen oli odottanut olutta, jonka tuomiseen Anna Liisa ei varmaankaan ollut tarpeeksi mielenmalttia saanut, niin hän kadotti kokonaan sen rahtusenkin kärsivällisyyttä, joka hänen osakseen oli sallittu, ja jätti kovasti kiukuissaan huoneen, otti hevosensa tallista ja ratsasti pois.

Tie oli liukas, ja hevonen pelkäsi punaisia liekkejä; mutta sen herra ei säästänyt sitä, vaan kannusti sitä yhä rivakkaankaan juoksuun. Vähän väliä puhkesi hänen sisässään riehuva kapina yhteen ja toiseen huudahdukseen:

"Itsekkäisyys, itsekkäisyys, sinä se olet, joka hallitset, sinä, sinä yksin! Kas, nyt juoksee kansa kaikkialta auttamaan ja pelastamaan, miten sanotaan; mutta kuinka usein riennetään vain ryöstämään sitä, jonka liekit ovat säästäneet. — Uhkamielinen, ilkeä poika! Mutta ole varuillasi, minä olen raudasta! Minä en usko missään olevan hyvää; kaikkialla itsekkäisyyttä, itsekkäisyyttä; mairittelua hyvän työn edellä, kiittämättömyyttä jälkeenpäin. Mitään hyvää ei ole minussakaan, ja miksikä sitä olisikaan? Kenkään ei ole mitään uhrauksia minun tähteni tehnyt enkä minä kenenkään tähden; se lyö yhteen; itsekkäisyyttä, itsekkäisyyttä!"

Hän veti ohjista ja ajoi nelistä, synkkämielisenä, yhtä vääränä itseänsä kuin muitakin kohtaan.

"Uskoisinko", hän jatkoi, ottamatta vaaria hevosen kompastumisesta, "että korkeampi olento johtaa asiain menoa, huolii siitä, mitä me matoset toimimme; en, en, en, sitte ei kävisi siten kuin käy; sokea sattuma hallitsee, se ainoastaan! Eteenpäin, eläin, eteenpäin!"

Mutta hevonen ei tahtonut eteenpäin; se peräytyi siltä peilikirkkaalta jäätiköltä, joka pumpulta antautui provessorin huonetta päin. Kuun valo, tulipalo ja valo akkunasta, jonka ääressä tytöt seisoivat, teki seudun kirkkaaksi kuni keskellä päivää.

"Sokea sattuma, se ainoastaan! Eteenpäin! Minä en anna myöten!"

Nämät sanat olivat tuskin ratsastajan huulilta tulleet, ennenkuin hän makasi kivimuuria vastaan heitettynä, ja vapautunut hevonen, omasta rohkeudestaan peljästyneenä, nelisti takaisin.

Julia ja Camilla kiirehtivät ulos ja onnistuivat yhdistetyin yrityksin nostaa vieraan ylös. Hän tunsi tuimia tuskia käsivarressa ja päässä; toiselle jalalleen hän ei voinut nojata, ja ainoastaan suurella vaivalla hän, molempien tyttöjen johtamana, saattoi huoneesen hoiperrella. Siellä hän nyt virui sohvalla eikä voinut, vaikka hänellä olikin luja tahto ja suuri itsensä hillitsemisen voima, tuskanhuudahdusta estää.

"Minä en voi sitä auttaa, nuoret neitini: minun on pakko tehdä teille se haitta, että kuolen täällä."

"Voi, ei, Jumalan avulla, ei! Kun meillä vain ei olisi niin pitkää matkaa tohtorin luokse."

"Jos Tiina olisi kotiin jäänyt, Julia, niin hän olisi nyt voinut tohtorin noutaa."

"Sinä olet aivan oikeassa; se on minun vikani, ja sen vuoksi minä itse tahdon tohtorin noutaa."

"Sinä? Mistään hinnasta maailmassa en tohdi olla yksinäni täällä."

Vieno puna levisi Julian kasvoille, ja hän sanoi päättävästi:

"Jompikumpi kahdesta, serkku: toisen täytyy jäädä, toisen lähteä; sinä saatat valita!"

"Se ei tapahdu; minä en voi sallia kummankaan teistä lähtevän. Minusta loppua tekemään ei mitään lääkäriä tarvita; minä kyllä sitä ilmankin kuolen."

"Kosk'ei sitä saata välttää", sanoi Camilla, puoleksi itkien, "niin mene sitte; mutta sitä saat katua sinä Julia, jos minä menehdyn kaikkein näiden hirmujen tähden."

"Sinä et menehdy, oma pikku Camillani; suo anteeksi, jos olin ylen innokas! Ole nyt niin levollinen kuin voit, ja te, herrani, luottakaa siihen, että minä kiiruhdan."

"Ja te aiotte todellakin tohtia lähteä ulos ihmisistä tyhjälle, liukkaalle tielle, kylmänä, pimeänä yösydännä, vanhan, oudon miehen tähden?"

"Tämä lämmin päällysvaate suojelee minut kylmää ja sauva liukastumista vastaan; kun Turvani on seurassani, niin en ole yksinäni, eikä ulkona pimeä ole, ei, sen pahempi! vaan varsin valoisa, aivan liiaksi valoisa."

"Aiotko ottaa Turvan kanssasi? Hän oli minun ainoa lohdutukseni!"

"Suuri synti olisi siis se sinulta riistää. Hyvästi! Ei, odottakaa hetkinen!"

Hän kiirehti sivuhuoneesen ja palasi sieltä, kainalossa muutamia tyynyjä, joiden avulla hän laittoi joltisen mukavan vuoteen vanhalle herralle. Tämä katsoi kummissaan, tutkivasti ja kysyvästi tuota hienoa, sievää muotoa ja silmiä, jotka tirkistelivät mustan päähineen alta, tarkastellen häntä ystävällisesti ja sääliväisesti. "Mutta, lapsi, ettekö pelkää?"

"Pelkään, minä pelkään, ettette saa apua ajoissa; toinen levottomuus karkoittaa toisen."

Julia otti käteensä jykevän pahkurasauvan — jonkalaatuisia aseita tässä talossa näytti olevan yltäkyllä — veti päällysvaatteen tiukasti ympärilleen, antoi Turvalle merkin, ettei se saanut seurata, nyökkäsi ja lähti.

Kläppääminen kuului yhä; vieras vaikeroi. Turva seisoi pystyssä, etujalat ovea vastaan ja ulvoi, kun ei saanut holhoojaansa seurata. Camilla istui kokoonkurtistuneena akkunan ääressä, väristen jokaisesta äänestä, melkein kivettyneenä kauhusta, ajatellessaan sitä, että tuo kammottava vieras kentiesi kuolisi nyt, hänen kanssansa aivan kahdenkesken ollessaan. Hänelle oli siis helpotukseksi, kun tuo vieras rupesi puhelemaan.

"Miksi ei koira saanut seurata? Kuulkaa, kuinka se valittaa; eihän siitä mitään lohdutusta voi teille olla. Nyt hän, lapsi raukka, kulkee siellä yksinään!" Ja vähällä oli, ettei hän sanonut: "Jumala häntä varjelkoon" — vaan sitä hän ei kuitenkaan sanonut.

"Hän ei pelkää", sanoi Camilla; "hän ei ole sellainen kuin muut."

"Ei, sellainen hän ei todellakaan ole! — Mutta missä minä oikeastaan olen? Kenen luona?"

"Te olette isäni, provessori Bruusin, luona. Hän on ollut rehtorina, vaan hän sai, tahi oikeammin, otti eron. Pojat suututtivat häntä aina, ja hän rankaisi heitä joskus vähän liiaksi, luullakseni; mutta jäljestäpäin hänellä oli ankarimpia omantunnon soimauksia. Nyt hän elää pensionistaan ja kuluttaa aikansa kreikkalaisia teoksia kääntämällä."

"Entä se toinen nuori tyttö?"

"Hän on isäni veljentytär; hän on orpo ja on tässä perheessä aivan kuin oma lapsi; niin, tietty se, hän maksaa puolestaan ja pitää itsensä vaatteissa."

"Hänellä on siis omaisuutta?"

"Niin, hänellä onnellisella on kahdeksantuhatta riikintaaleria."

Pitkä vaitiolo seurasi tuota vastausta.

Camilla loi sillointällöin levottoman syrjäkatsahduksen kutsumattomaan vieraasensa, joka ei enää valittanut, vaan makasi sohvalla kelmeänä ja yhteenkiristetyin hampain. Kerran hän melkein luuli vieraansa kuolleeksi; mutta kun hän peljästyksissään ryntäsi ylös, etsiäkseen turvaa toisessa huoneessa — hän ei millään ehdolla olisi tohtinut yksinään kuolleen kanssa olla —, niin sairas käänsi päätään ja kysyi raukeasti, oliko tohtori tullut.

"Oi, ei, valitettavasti! Te ette saata odottaa hartaammin kuin minä. Ettekö tahdo vähän vettä juoda?"

Värisevällä kädellä hän kurotti lasin vettä, hyvin tyytyväisenä itseensä, kun velvollisuuden tunto ja sääli voittivat hänen pelkonsa lähestyä vierasta.

Vihdoinkin seisahtuivat vaunut portin eteen: Julia astui sisälle, ja häntä seurasi turkkeihin hyvästi kääritty tohtori.

"Kas vain, minua iloittaa", huudahti sairas vilkkaasti, "että olette loukkaantumatta ja eheillä jäsenillä; minä olen ollut kovin levottomana teidän tähtenne, minun urhea nuori tyttöseni. — Hyvää iltaa, herra tohtori; suuria toiveita tässä tietysti ei ole, kun saatte kokonaan laastaroita vanhan miehen, joka on runneltuna ja rikkimusertuneena; onnistuminen tässä olisi todellakin mestariteos."

Lääkäri kuunteli kummastuneena näitä sanoja ja alkoi sitte vikoja tutkia. Kauan ei viipynyt, ennenkuin hän selitti, että haava päässä oli vähäpätöinen, että oikea käsivarsi ja kalvosin oli murtunut, että vasen jalka oli pahasti nyrjähtynyt, ja että muuttaminen olisi suurimmassa määrässä tuskia tuottava sekä epäilemättä tuottaisi vahingollisia seurauksia.

"Eikö kävisi päinsä, että hän saisi jäädä tänne?" kysyi lääkäri.

Vieras silmäili tyttöjä, jotka taas silmäilivät toisiaan. "Se ei luonnollisesti voi käydä päinsä", sanoi vieras. "Se voi ja sen pitää käydä päinsä. — Jos sinä, Camilla, vain tahdot antaa minulle sijan sohvallasi, niin minun huoneeni on teidän käytettävänänne; minä vain laitan sen vähän järjestykseen, niin te saatte muuttaa sinne viiden minuutin kuluttua."

Lääkäri ja molemmat serkut kantoivat hetkisen perästä sairaan sievään, pieneen huoneesen, jossa pehmoinen vuode tarjosi hänelle ainoan ajateltavan virvoituksen. Unen ja voimattomuuden välinen tila valtasi hänet nyt, ja vasta usean tunnin kuluttua hän heräsi tajuunsa sekä kuuli meluavia ääniä viereisestä huoneesta.

"Kun kissa on poissa, niin rotat tanssivat pöydällä", huusi vihainen ääni; "mutta ulos hänen pitää mennä, vaikka minun itse täytyisi hänet maantielle heittää. Moista historiaa en ole milloinkaan kuullut! Niin, mepä olemme rikasta väkeä, pohatoita, käyttäydymme kuin miljoonain omistajat, ei edes oma perhelääkärimmekään ole kylliksi hyvä, kallein kaupungissa pitää noutaa. Ukko on luonnollisesti köyhä kuin rotta, ja minä saan maksaa kaikki; mutta sitä minä en tee, en killinkiäkään maksa!"

"Nyt minä saan luvan puhua, setä hyvä", kuinka ihmeellisen lempeältä, melkein veitikkamaiselta kuului tämä ääni tuon vihan kosken kuohumisen perästä. "Minä kävin meidän lääkärimme luona; vaan kun en tavannut häntä, niin otin toisen, sillä luonnollisesti tarvittiin apua heti. Mahdollisesti jaksaa vanha herra itse maksaa; jos hän ei jaksa maksaa, niin Jumala olkoon ylistetty ja kiitetty, kun Hän sallei hänen kristillisten ihmisten käsiin joutua. — Lääkkeet ja lääkärin maksan minä."

"Sinä! Sitte et tälläkään erällä saa mitään kelloa, pieni hupsu."

Tuosta keskeytyksestä huolimatta jatkoi Julia:

"Kun sinä, setä kulta, olit poissa, niin minä luulin sen olevan sinun tahtosi, että tekisimme sinun periaatteidesi mukaan, ja juuri niin olemme nyt tehneet. Minä en milloinkaan olisi tohtinut sinun rehellisiin silmiisi katsoa, jos olisimme toisin tehneet. Tule katsomaan oven raosta, setä, kuinka kelmeänä hän siellä makaa; hän nukkuu, raukka! — Jumalan kiitos, että tuli on sammutettu, ja että rakas setä on taas kotona; ja sinä pelastit yhden ihmishengen! Jumala siunatkoon sinua; minä olen oikein ylpeä. Tässä ovat yönuttusi ja tohvelisi sekä oiva lasi viiniä lämmittämään urosrintaasi; mutta ensinnä sinun täytyy suudella minua ja sanoa, ettet ole vihoissasi."

Mies sängyssä kuuli joka sanan, ja tuntui juuri kuin jotakin kovaa hänen sisässään olisi sulanut, ja kyynelet tulivat hänen silmiinsä. Provessorin kiivaus häntä tosin vähän alussa peloitti; mutta hän arvasi pian, että se oli enemmän meluava kuin vaarallinen, enemmän jyrisevä ukkonen kuin hävittävä salama. Mitä enemmän tyttö puhui, sitä enemmän sedän viha lauhtui murinaan, joka heikkenemistään heikkeni ja vihdoin loppui isälliseen syleilyyn.

Oli niin hiljaista tuossa pienessä asunnossa; kaikki nukkuivat rauhassa urostöidensä jälkeen — Lassi oli pelastanut erään vanhan rouvan lempikissan liekkeihin kuolemasta — niiden kauhujen ja mielenliikutusten jälkeen, joita he olivat kokeneet; Julia yksinänsä valvoi sairaan vuoteen ääressä. Sairas tarkasteli häntä kauan, ja näytti juurikuin hän tuossa maatessaan tuumailisi jotakin kolttosta.

"Haluatteko mitään?" kysyi Julia.

"Minä halusta vähän puhuisin kanssanne. — Katsokaa, rakas, nuori neitini, minä pelkään, että kaikki nämät menekit nousevat yli minun…"

"Oi, sitä seikkaa te ette saa ajatella; te olette meidän vieraamme, ei sanakaan siitä! — Tässä minulla on paperia ja mustetta; jos haluatte surkuteltavasta onnettomuudestanne kertoa niille, jotka teille ovat rakkaat; niin minä kenties voisin kirjoittaa teidän sanelemisenne mukaan."

"Minä olen matkalla, eikä minua varsin pian odoteta kotiin; kenkään ei ole minun tähteni levoton. Niille, jotka ovat minulle rakkaat!" kertoi hän jonkinlaisella katkeruudella; "minulla ei ole ketään, jotka ovat minulle rakkaat."

Julia kohensi hellästi ja säälivästi kätösellään päänalaista; sitte hän asetti varovasti kylmän kääreen sairaan käsivarren ympärille, antoi hänelle rauhoittavaa rohtoa ja istui sitte hänen vuoteensa ääreen.

"Oletteko panneet minun kapineeni talteen?" kysyi sairas äkisti ja kiivaasti; "te vastaatte siitä, ettei kenkään saa minun päällystakkiani käsiinsä!"

"Minä aukaisen kaapin, — nähkää, tuossa riippuu takki, ja siinä se on riippuva, kunnes te paranette. Mutta saanenhan luvan tietää, miksi minä nimitän teitä, herrani."

"Pölkyksi tahi Kiveksi, miten itse haluatte."

Tyttö silmäili levottomasti häntä; oliko kuume jo ilmestynyt? Hän luuli niin ja tuli siitä vakuutetuksi, kun sairas aamupuolella yötä ryntäsi ylös ja huudahti: "Minä en anna myöten! Ei, minä en anna myöten!"

Varsin väsyneenä ja tuimissa tuskissa heräsi sairas seuraavan päivän aamupuolella. Kirkas talvi-aurinko tirkisti puoleksi sulaneiden ruutujen läpitse; tuli räiski välkkyvässä kakluunissa; kanarialintu sävelteli sievässä häkissä, ikäänkuin tahtoen hämmentää provessorin pauhaavata ääntä, joka viereisestä huoneesta kuului.

"Lassi, oletko koskenut papereitani, könsikkä! Vai, et ole; no sitte se on Tiina; kyllä minä opetan Tiinan papereitani koskemaan."

Viipyi hetkisen, ennenkuin sairas herra ehti kokoomaan ajatuksensa ja muistamaan, missä hän oli; mutta heti oli hänellä kaikki selvillä, ja tuo melu tuntui hänestä niin omaperäiseltä ja hauskalta.

Oliko tuolla nuorella tytöllä ollut minkäänlaista itsekästä syytä lähtemään vaaralliselle tielle yösydännä hänen tähtensä, antamaan pienen, hupaisan kamarinsa hänelle, valvomaan hänen vuoteensa ääressä? Ei, tuhat kertaa ei; hänen tuli vain omaa onnettomuuttansa, omaa saamattomuuttansa kiittää siitä, että hän tunsi itsensä aivan lämpöiseksi sydämestä.

"Mikä onni", hän ajatteli, "jos olisi tuollainen tytär. Mutta minä olen lapseton, sillä tuota uhkamielistä poikaa minä en tahdo ajatella; hän luultavasti iloitsisi, jos hän tietäisi, mitä minä kärsin."

Ja herra parka kärsei todellakin kovin, niin kovin, että kuume päiväkaudet riisti häneltä tajun. Vähitellen hän toki parani, ja hän makasi tyynenä ja kärsiväisenä vuoteellaan, teki havainnoita ympäristöön, tutkei perheen tapoja ja sen jäsenten luonteita.

Herra Steenillä — sen nimen tuo vieras herra itselleen sanoi — oli sydämellinen huvi provessorin kiivaudesta, ja hän oli aivan halukas piilottamaan pitkän Lassin sänkynsä alle ja siten vapauttamaan hänet hyvin ansaitusta rangaistuksesta. Tuo piilopaikka tuli toki pian keksityksi, ja rikollinen, piittaamatta siitä, minkä vaikutuksen se sairaasen teki, vedettiin esille ja löylytettiin aika lailla eräällä noista paksuista sauvoista. Poika, kun ei muuta voinut, antoi lyöntien sataa selkään eikä muuttanut muotoansakaan, ja oikeastaan vaikutti rankaistus enimmin itse isäntään, joka tuli aivan voimattomaksi ja hengästyneeksi, kun hän löi ja opetti moraalia yht'aikaa.

Pikku Tiina sai myöskin paljo nuhteita, jotka tuottivat hänelle useita kyyneleitä, kun hän, toisten lailla, ei milloinkaan käsittänyt, ettei se oikeastaan ollut niin pahasti tarkoitettu. Sellaisten kohtausten välttämiseksi hän koki peittää provessorin silmät, hiipi kuni kissa, sanoi valheita, vältti julkisuutta, joka ilmi tultua vihastutti provessoria kymmenkertaisesti enemmän. Camilla myöskin poistui mieluisasti isän edestä, mutta Julia sen sijaan astui esiin levollisesti ja rohkeasti sekä osasi aivan oivallisesti saada hänet malttumaan ja rauhoittumaan.

Herra Steen ei milloinkaan väsynyt nuorta emäntäänsä tarkastamasta, eikä hän mielellään ottanut rohtoja eikä hoitoa muiden kuin hänen kädestään. Julian liikkeet olivatkin niin lempeät ja keveät; jokainen hänen tekemänsä pieni palvelus tuli suoraan sydämestä; hän tiesi aina niin hyvin, kuinka sairas sen tahtoisi tapahtumaan. Jotakin rauhoittavaista oli hänen äänessään, yksimpä hänen paljaassa läsnäolossaankin. Kun hän istui pienen ompelupöydän ääressä yksinkertaisessa vaan aistikkaassa puvussaan ja työskenteli niin ahkerasti, niin herra Steen tarkasteli häntä tarkoin ja luuli havaitsevansa jotakin kärsimyksen ilmausta noissa sievissä kasvoissa; mutta se haihtui heti kun hän havaitsi herra Steenin häntä silmäilevän, ja hän vastasi noita silmäilyjä iloisella hymyilyllä.

Herra Steen ja Julia väittelivät vähän väliä mielipiteistä ja suhteista. Herra Steenin terävä ihmistuntemus ja pureva sukkeluus saattoi Julian tavallisesti täydelliseen häviöön, ja hehkuvin kasvoin sekä kyynelsilmäisenä Julian täytyi vaijeta, innolla puolustettuansa vakuutustaan.

"Nyt annatte minulle voiton, nuori neitini?"

"Sen teen; vaan minua ei ole täydelleen kumottu, minä toivoisin, että joku paremmin ajaisi asiaa minun puolestani."

"Voitto on siis kuitenkin minun?"

"Niin, voitto minusta."

"Minä siis mielin tehdä tunnustuksen", sanoi herra Steen hymyillen. "Minun kylmät, järkiperäiset muistutukseni eivät, vaikk'ette niitä saata kumota, ollenkaan tunkeudu teidän sieluunne, vaan teidän tunteidenne purkaukset — jos niitä niin saan nimittää — vähitellen tunkeutuvat yksin kiveenkin. — Usein pitkän elämäni ajalla olen ollut oikein kyllästyneenä ja tuskastuneena niihin suhteihin, joihin aika, tapa ja sattumus minut on saattanut ja olen toivonut saavani alottaa elämäni uudelleen, oppia tuntemaan uusia ihmisiä, kokoomaan uusia kokemuksia. Tämä toivo on nyt totisesti toteutunut; minä olen täällä alkanut elämän uuden osan, niin ihmeellisen, että se minusta on melkein kuin uni."

Herra Steenin puheen keskeytti onnettomuutta ennustava kalahdus kyökissä ja sitä seuraava oven paiskaaminen, provessorin kimeä ääni ja Tiinan hätäytynyt puolustus:

"Se oli Lassi enkä minä! Lassi enkä minä!"

"Mutta mitä Lassi ruokavadilla olisi tehnyt, sen nauta; kas niin, itkeä tillitä nyt, siitä kai lähtee apua!"

Sellaiset pienet taloudelliset vauriot tuottivat vaihdoksia rauhallisessa elämässä. Viikkoa ei kulunut ilman, ett'ei Lassin täytynyt mennä kaupunkiin posliinipuotiin. Pikku Tiina ei itse milloinkaan rikkonut mitään; mutta hän oli erinomaisen hidas askareissaan ja olisi niihin pahanpäiväisesti takertunut, jos ei Lassi olisi auttanut. Se oli poika, joka joutui. Veden tuonti, lakaiseminen, kuuruu, veisten tahkominen, kaikki kävi kuin tanssi. Akkunain ja lasien peseminen oli häneltä tosin kielletty; mutta Tiina ei milloinkaan päässyt paikasta pois, ja niin Lassi uskalsi yrittää, vaan silloin kuului pian roiskis, räiskis.

Alussa provessori Bruus oli sairaalle vieraalleen aivan ystävällinen; mutta kauan ei viipynyt, ennenkuin he syöksyivät yhteen. Herra Steen ei antanut itseään koulupojan lailla kohdella, eikä provessori saattanut mukautua siihen tyveneen, melkein etevämmyyttä osoittavaan tapaan, jolla herra Steen hänen intoansa kohteli. Provessorista oli muutoin herra Steenissä jotakin puoleensa vetävää, hänestä herra Steen oli elävä arvoitus. Mikä ja kuka oli tuo mies, joka, tutustuneena melkein kaikkeen, oli ollut melkein kaikkialla ja niin kursailematta vastaanotti hoitoa ja huolenpitoa?

"Miksikä on niin kiire?" kysyi tuo vieras eräänä aamuna huhtikuun lopulla, "ja miksikä Camilla neiti on niin hilpeä ja iloinen?"

"Kaupunkiin tulevat suuret tanssihuvit; ompa silloin syytä iloinen olla", vastasi Camilla ja pyöri ympäri vastahakoisen Turvan kanssa.

"Vai niin!" Herra Steen heitti silmäilyn Juliaan, jonka hyppyset lensivät niin reippaasti edestakaisin vaaleansinisellä harsolla. "Aikoneeko hänkin mennä?" ajatteli herra Steen, ja kun molemmat tytöt hämärässä jättivät huoneen, niin hän huudahti, melkein nuhtelemalla: "Vai niin, vai aikoo hän kuitenkin mennä."

Hän oli oikein suuttuneena ja tunsi itsensä pettyneeksi, vaan hän malttui toki pian.

"Itsekkäisyyttä, itsekkäisyyttä olen niin usein valittanut; mutta se on täällä, se on minussa itsessäni. Sellainen vanha hylky minä olen! Hän on monta viikkoa uhrautunut minun tähteni, enkä minä suo hänelle yhtä iloista iltaa."

Niin pitkälle hän oli yksinpuheessaan tullut, kun ovi aukesi, ja Julia astui sisään, jokapäiväiseen pukuunsa puettuna ja kahta kynttilää kantaen sekä hänen perässään Camilla, joka näytti oikein sievälle vaaleansinisessä leningissään, valkoisia kukkia hiuksissa.

"Mitä pidätte, herra Steen, eikö minulla ole kunniaa siitä, että olen hänet pukenut? Hyvästi, ystäväiseni, huvittele itseäsi nyt kunnon lailla ja ole varovainen; varo vetoa äläkä syö hyytelöä hiestyneenä ollessasi. Hyvästi, hyvästi!"

"Minun pitäisi tosin", sanoi herra Steen, kun vaunut, joissa isä ja tytär olivat, vierivät pois, "minun pitäisi tosin sanoa, että minun tekee pahaa, kun te jäätte kotiin, mutta se olisi teeskentelyä."

"Minua ilahduttaa, että olen tullut vähin tarpeelliseksi teille. — Meillä on oleva oikein hupaista; minä valmistan teepöydän tänne teidän luoksenne. Kukkia meiltä ei ole puuttuva; mitä pidätte näistä kevät-esiköistä ja punaisista vuokoista? Ne ovat meidän omasta pienestä puutarhasta; minä rakastan niitä kevään enteinä."

"Joka nyt saattaisi kerrankin pelata sakkia!" sanoi vanha herra huoaten, kun tee vietiin pois. "Invaliidina ei ole niinkään hauska olla."

"Kenties se kuitenkin käy päinsä; te käskette ja minä muutan meidän kumpaisenkin puolesta."

Kolme kertaa hävisi Julia kummankin puolueen mielihyväksi. Herra Steen kertoi sitte iloisia juttuja matkoiltaan; mutta äkkiä hän taukosi niistä ja sanoi:

"Neiti Julia, te kuuntelette nähtävällä mieltymyksellä ja hymyilette, mutta turhaan koetan minä houkutella teiltä sydämellistä hymyilyä. Minä en ole koko tässä perheessä oloni ajalla teiltä kuullut helisevää naurua, eikä vanhuksen korvaa iloita mikään niin paljon kuin raitis nuorison hymyily; — mutta minä pelkään, että olen tuskastuttanut teitä."

"Ette ollenkaan; mutta aika on kulunut paljon, ja te tarvitsette lepoa. Minä sytytän yölampun. Tohtori sanoo, että te nyt parhaiten tarvitsette vahvistavaa unta."

Kello oli yhden maissa, kun herra Steen aukaisi silmänsä virkistävän unen jälkeen; hän havaitsi heti Julian, joka istui pää käsiin painuneena ja itki. Se oli hiljaista, syvää, toivotonta itkua. Herra Steenin mieleen juolahti, että tyttö kenties suri sitä, ett'ei hän ollut muassa tanssihuveissa, ja hän huudahti:

"Teidän olisi pitänyt mennä muassa! Teidän ei olisi pitänyt sellaista uhrausta minun tähteni tehdä."

"Minä luulin teidän nukkuneen", vastasi Julia, pyyhkien nopeasti kyynelet pois. "Kuka puhuu uhrauksesta? Tarkoitatteko tanssihuveja? Pyhästi saatan vakuuttaa, ett'en niihin missään tapauksessa olisi mennyt."

"Ja te olette tuskin yhdeksäntoista vanha, se on käsittämätöntä! — Minä pelkään, että teillä on ollut suuria murheita."

"Minulla ei ole isää eikä äitiä", vastasi hän hiljaa.

"Se ei tule yksin siitä; tulkaa lähemmä, lapsi! Oi, ovatko ihmiset olleet häijyjä ja viekkaita teitäkin kohtaan?"

"Ei, ei, he ovat olleet hyviä minulle."

"Mutta kohtalo on ollut kova?"

"Kohtalo! Minä nimitän sitä rakkaaksi Kaitselmukseksi, joka ei milloinkaan ole eikä saata olla kova. Se murhe, joka minua painaa, on minun parhaakseni, muuten olisin siitä kyllä säästetyksi tullut, sen uskon varmasti; kerran olen sen täydellisesti käsittävä; jossakin määrässä havaitsen sen jo nyt. Nyt, kun minulla itselläni on ristini, tunnen enemmän sääliväisyyttä muita kohtaan, ja minusta tuntuu ikäänkuin pitäisin heistä enemmän ja olisin paremmin tilaisuudessa heitä lohduttamaan; oikein iloisena ollessa ei surua käsitä. — Pienenä lapsena leikitsin ja melusin kerran huoneessa, jonka viereisessä huoneessa vanha emännöitsijämme sairaana makasi. Äiti varoitti minua olemaan hiljaa, ja minulla oli parahin tahto, vaan unohdin kuitenkin heti sairauden ja varoituksen; vihdoin koetin likistää sormeani oven raossa, ja kun sitä koski, niin saatoin siitä päättää, mitä emännöitsijä kärsei. Tämä kenties on lapsellinen juttu, vaan se on tosi, ja minä tunnen tällä hetkellä jotakin samanlaatuista. Milloinkaan ei saata olla onneton, kun vahvasti ja varmasti uskoo, että kaikki johdattaa siihen, mikä paras on; enkö ole oikeassa siinä?"

"Se oli melkein ankarasti! Minun pitää siis uskoa sen olleen parhaakseni, että löin itseni lähes kuolijaaksi?"

"Niin, luonnollisesti; siitä olen vakuutettukin."

"Ehkäpä saatan teitä tuossa uskossa vahvistaa, kun tunnustan, kuinka kiivastuneena juuri loukkaantumiseni edellä kaikkia ihmisiä kohtaan olin, kuinka innokkaasti kielsin, ett'ei mikään Kaitselmus ohjaa noita sydämettömiä olennoita, joita ainoastaan oma hyöty ja itsekkäisyys elähdyttää. Te luultavasti väitätte, että minun onnettomuuteni oli oikeudenmukainen rangaistus noista ajatuksista."

"Miksi sitä rangaistukseksi nimitätte? Sellaisesta uskosta te tietysti saitte kärsiä sisällisesti paljoa enemmän, kuin mitä sairasvuoteella maatessanne saatoitte kärsiä, teitä kun siinä ympäröi ihmisiä, joiden sydämellisestä sääliväisyydestä te ette saattanut epäillä. Minä nimittäisin sitä armoksi enkä rangaistukseksi."

"Te arvelette, että minun tulee kiittää murtunutta käsivarttani ja ruhjottua jalkaani?"

"Ei saa tehdä pilaa mistään niin totisesta asiasta, herra Steen. Minä uskon, että meidän tulee olla kiitolliset kaikesta, ja olen varma, että teidän tulee olla sydämmellisen iloinen, kun jalkanne on niin parantunut, että saatatte ylihuomenna nousta ylös, ja kun käsivartenne jonkun viikon perästä saattaa tehtäväänsä tehdä."

"Minä olenkin kiitollinen, pieni sielunhoitajattareni, ja minä uskon Herraan, rukoilen Häntä siunaamaan teitä ja tekemään teidät onnelliseksi. Voi sitä, joka nuo silmät kyynelillä täyttää! Ei, älkää pudistako päätänne, minä sanon vielä kerran: voi häntä! — Lapsi raukka; te ette saa tuolla lailla hymyillä; tuossa hymyilyssä on enemmän surua kuin teidän kyyneleissänne."

Seuraavan päivän aamupuolla, kun Camilla istui kertomassa herra Steenille tanssihuveista sekä, erittäin mainitsematta pieniä riemujaan, antoi hänen kuitenkin niitä aavistaa, niin Lassi tuli huoneesen, kirje kädessä.

"Tämä on Julia neidille", hän sanoi, "missä hän on? Tällä on kiire. Tuoja istuu kyökissä vastausta vartoomassa."

"Jumala suokoon, että se sisältäisi jotakin hyvää!" huudahti vanha herra; "suokaa minun nähdä kirje, älkääkä ravistako päätänne niin toivottomasti, Camilla neitinen!"

Hän tarttui siihen innokkaasti; vaan hän oli tuskin päällekirjoituksen silmäillyt, ennenkuin hän hypähti ylös ja huudahti melkein kiljahtaen:

"Tämä ei ole hänelle! Tässä on nimi Vibe, neiti Julia Vibe, ja onhan hänen nimensä Bruus, täytyyhän teidän isänne veljentyttären nimen olla Bruus."

"Voi hyvä herra Steen, kuinka te puistelette kipeätä käsivarttanne; niin te ette totisesti saa tehdä! — Julian nimi on Vibe; hänen isänsä, eversti Vibe, oli vain minun isäni velipuoli. Miten tuskaiselta te näytätte! Niin, siten se käy, kun niin levoton olette; onhan tohtori teiltä kaiken liikkumisen ankarasti kieltänyt. Haluatteko mitään?"

"En!"

Kylmä, karski vastaus suututti Camillaa; hän ei halunnut kauemmin seurallaan tehdä onnelliseksi moista mörökölliä, vaan meni ulos huoneesta, jättäen hänet omain ajatustensa seuraan.

Ja ne olivat myrskyisiä, taistelevia ajatuksia, jotka hänen aivoissansa kuohuivat, hänen maatessaan niin levollisesti suljetuin silmin.

Oliko tuo mahdollista? Oliko hänen hellyytensä ja ihmettelynsä esine sekä hänen vihansa esine yksi ja sama? Oliko Julia todellakin eversti Viben tytär, sen miehen, joka oli häntä loukannut niin syvästi, ett'ei kuolemakaan sitä haihduttaa voinut? Eikö tuo ole vain hirveä kuumeen unelma? Ei, hän oli hereillä; tuossa oli kirje, se oli hänen poikansa käsialaa; isän kiellon uhalla hän vielä kirjoitti rakastetulleen.

"Poika, minä en anna myöten! Ja kuitenkin, mitä oli se kuin minä yöllä sanoin: voi sitä, joka noihin silmiin kyyneleitä tuottaa! Voi, niin, voi minua; mutta minä en saata antaa myöten. Hiljaa tuolla on Julia; nyt hän on lukeva kirjeen; oi, minä kärsin hirveästi!"

Herra Steen makasi pari silmänräpäystä aivan hiljaa, ikäänkuin hän olisi nukkunut; sitte hän heitti syrjäisesti katsahduksen Juliaan, jonka hän kummastuksekseen näki panevan tuon kirjeen aukaisemattomana toisen kuoren sisälle.

"Mitä te teette?" kysyi hän äkisti. "Eikö se ole synti? Hennotteko tehdä sille, joka sen on kirjoittanut, sellaisen tuskan, vai luuletteko, ett'ei se hänelle tuskaa tuota?"

"Te olette julma, herra Steen", vastasi hän ja kirjoitti päällekirjoituksen kiireisellä, vapisevalla kädellä. "Te olette säälimätön! Mieluisesti pitäisin kaiken tuskan yksikseni. Minun täytyy tehdä, miten teen; parasta kaikki toivo kerrassaan katkaista; ennemmin yksi suuri tuska kuin monta pientä! Se on ohitse, sen täytyy olla ohitse; Jumala häntä vahvistakoon ja lohduttakoon! Lassi, tässä on vastaus. Onko eukko saanut kahvia? Vai on; anna hänen sitte saada tämä."

Julian oli vallannut levoton into, joka muuten oli hänelle kokonaan vieras; näytti siltä kuin jos hän olisi peljännyt uljuutensa hänet pettävän. Sairas makasi, vaikeata taistelua taistellen; toisella puolella taistelivat kiitollisuus, velvollisuudentunto, isänrakkaus; toisella puolella vanha vihankauna, taipumaton vallanhimo, pöyhkeys ja loukattu mahtavuus.

"Te näytätte niin synkältä", sanoi tyttö pitkän vaitiolon perästä lempeästi, melkein nöyrästi; "oletteko suutuksissa minulle? Minä olin äsken todella tyly ja epäkohtelijas; mutta jos tietäisitte, mikä vaikea silmänräpäys se oli, niin antaisitte minulle anteeksi."

Herra Steen yritti katsoa häneen, mutta se ei tahtonut oikein käydä laatuun; eikä hän saattanut ystävällistä sanaakaan sanoa, näyttäymättä omissa silmissään teeskentelijältä. Olihan hänen voimassaan tehdä Julia onnelliseksi; mutta hän ei tahtonut; ei, hän ei tahtonut.

"Minä tarvitsen lepoa", sanoi hän ja sulki taas silmänsä, ja sillä lailla hän jäi makaamaan, kunnes tuli pimeä, jolloin hän saattoi Juliata salaa tarkastaa. Julia istui pienessä nojatuolissa kakluunin edessä; jotakin käsittämättömän liikuttavaista oli koko hänen olennossaan; hän ei enää vastaan ponnistellut, hän antautui murheensa valtaan, hän itki.

Ja tuon eriskummaisen, vanhan miehen sydän pehmeni; kaikkea hän oli vastaan-ottaa saanut; nyt tuli hänen vuoronsa antaa. Mitä hän antaisi? Mutta hiljaa! Ken se? Mitkä askelet, mikä ääni!

"Minun pitää, minä tahdon häntä puhutella!" lausuttiin melkein hurjalla päättäväisyydellä.

Sairashuoneen ovi avattiin ja varteva nuori mies astui kiireesti sisään. Vaikea olisi sanoa, ken näistä kolmesta enimmän liikutettuna oli, tahi kenen sydän raivokkaimmin löi.

"Sinä hennoit kirjeeni takaisin lähettää, sinä olisit saattanut antaa minut hyvästijättämättä matkustaa! Vaan ei, nyt, kun näen sinut, en saata sinua ollenkaan nuhdella; minulla ei ole sydäntä toistaa, mitä melkein ajattelin: hän ei rakasta minua. Sillä sinä rakastat minua; kuoleman synti olisi sitä epäillä; mutta kuitenkin sinä olet kova, armottoman kova. Kahden ihmisen elämän onnen sinä tahdot erään vanhan miehen oikkujen tähden uhrata. Sinä luulet tarvitsevasi sokeasti kuulla sisällistä ääntä, joka meille sanoo, mikä on oikein ja mikä väärin; mutta sekin ääni saattaa pettää. Sinussa se aina on uhrautumisen ja itsekieltämyksen kieltä puhuva; sinä tahdot uhrautua, sinä tahdot totella; mutta niin meidän tulee tehdä vain silloin, kun se tarpeellista on, nyt sitä ei ole tarvis tehdä. — Luuletko, Julia, minun mielivän houkutella sinua siihen, mikä väärin on? Niin totta kuin on yksi Jumala, sitä en tahdo, vaikka koko onneni siitä riippuisi. Täysi-ikäisenä mies valitsee itse vaimon itselleen; ja koska isäni, sen sijaan, että hänen tulisi olla valinnastani ylpeä, kieltää suostuvansa, niin minä saatan sitä ilmankin olla. Tehköön hän minut perinnöttömäksi; me saatamme varsin hyvästi äitini perinnöllä elää. Sinä pudistat päätäsi; mutta olkoon sinun tahtosi kuinka taipumaton tahansa, niin sinun toki täytyy luvata kerran omakseni tulla, silloin kun ei kenkään enää meidän välillämme ole. Minä jaksan odottaa; mutta luopua sinusta en jaksa; sitä en jaksa, Julia."

"Se on sinun sisällinen äänesi, Harald, joka sinut pettää; se puhuu intohimojen kieltä; mitä sinä tahdot, sen pitää olla oikein. — Jumala siunatkoon sinua; vaan mene! Se on ohitse! Muistatko isäsi sanaa, että hän kiroisi sinut? Ja minä saattaisin isän kirouksen sinun päällesi!"

"Oi, mahdotonta on, että sinä, jolla on niin luja usko, saatat silmänräpäystäkään otaksua, että Kaikkihyvä vanhan syntisen kirousta tottelee; se on tyhjä ääni, tahi jos se enempi on, jos se jonkun päälle lankee, niin lankee se takaisin hänen itsensä päälle."

"Sinä rakastat isääsi, Harald, minä tiedän sen; sinä rakastat häntä huolimatta kaikesta, enkä minä tahdo teidän — hänen ja sinun — välillenne asettua; oi, jos saattaisin teidät yhdistää! Jos sinä tahtoisit täyttää viimeisen rukoukseni ja, rakkautemme tähden, antaa myöten sekä palata hänen luoksensa — kukaties hän sitte toki lopullisesti taipuisi!"

"Ei, ei milloinkaan! Ennen kivi sulaa päivänpaisteessa, kuin hänen mielensä taipuu. — Ei, Julia, sinä et saa mahdotonta pyytää; minä en saata mataa ristin luo. Hänen hylkäämänänsä sinun tähtesi ja sinun hylkäämänäsi hänen tähtensä minä matkustan avaraan maailmaan ja toivon, että Herra suo minulle aikaisen haudan."

"Juuri näinä viimeisinä aikoina olen minä paljon ajatellut isääsi, ja minusta näyttää, kuin olisi hän kovin yksinäinen ja köyhä kaikesta rikkaudestaan huolimatta. Hän on epäluuloinen, vastenmielinen, taipumaton, sanot sinä, ja minä vastaan, että hän samassa on hyvä, jalo, hyväätekevä; kuinka lämpimästi sinä häntä ylistit, ennenkuin hän suostumuksensa kielsi! Onhan isäni sitä paitsi loukannut häntä, eikä loukattua turhamielisyyttä niin helposti parata. Jos hän, teidän vihamiehinä ollessanne, kuolisi, niin se heittäisi varjon koko sinun elosi yli. Nyt hän varmaankin on tullut kotiin ulkomaan-matkaltaan; mene hänen luoksensa, Harald; jos minua rakastat, niin tee se! — Varmaankin olet kuullut kerrottavan siitä vanhasta herrasta, joka itsensä niin pahasti meidän huoneemme edustalla loukkasi; hänellä ei ollut ollenkaan sukulaisia, ei ystäviä, ei ketään, joka olisi hänelle rakas, sen hän sanoi itse. Jos tietäisit, kuinka se koski minua, kun ajattelin sinun isääsi; hän on yhtä hyljätty; hän myöskin on vanha mies valkein hiuksin; hänen valkeiden hiustensa tähden, Harald!"

"Älä tee minua mielipuoleksi, Julia; ole hiljaa!"

"Sinä saattaisit tehdä hänet niin onnelliseksi; itse vähitellen tulisit levolliseksi, tulisit iloiseksi, ja kenties tulevaisuudessa — se viipyisi kauan, siitä olen vakuutettu — yhtyisit uuteen lemmenliittoon. Jos minä siihen saakka elän, niin olen kahdenkertaisesti kiittävä Jumalaa tämänpäiväisestä voimastani. Mitä minuun tulee, niin olen sinusta sydämellisesti pitänyt ja olen aina pitävä sinusta, yksin sinusta. Nyt minun täytyy mennä. Jumala sinun kaikki tiesi siunatkoon; jos isäsi luokse matkustat, niin poistat suuren kuorman sielultani."

"En, en, minä vannon!"

Eriskummallinen ähkääminen sängystä keskeytti heidän keskustelunsa. Tyttö vei Haraldin ulos, vaan lupasi toki lausua hänelle viimeisen jäähyvästin ja lähestyi sitte sairasta.

"Teillä on tuskia, herra Steen; enkö minä mitenkään saata teidän hyväksenne mitään tehdä? Suokaa anteeksi, jos häiritsimme teitä; minä luulin teidän nukkuneen."

"Minä en ole nukkunut, minä olen kuullut joka sanan. Ettekö te vihaa tuota armotonta vanhaa ukkoa, te ette todellakaan häntä vihaa?"

"Haraldin isää! Oi, en, minä pidän hänestä, ja hänen olonsa tekee minun kovin pahaa. Varsin hirveätä lienee tuntea epäsopua ja vihaa; kuinka onnelliseksi hän tulisi, jos hän tahtoisi sydämensä avata; kuinka kiitolliseksi hänen poikansa tulisi, kuinka me molemmin rakastaisimme ja kunnioittaisimme häntä! Hän alkaisi uudelleen elää ja nuorentuisi meidän onnessamme; kun hän sitä vastaan nyt parhaassa tapauksessa kohtaa pakotettua kuulijaisuutta ja laimeata kohteliaisuutta ainoalta lapseltaan, jonka sydämen hän on musertanut tietensä, joka tieto on joka päivä häntä tuskastuttava. — Nyt minun täytyy mennä; minä tulen heti takaisin."

"Silmänräpäys vain vielä! Neiti Julia, se on kovaa, ett'ei kuolemakaan tuon vanhan hylkiön mahtia murra. Minä soisin hänen menettävän sekä käsivartensa että jalkansa ja taittavan uppiniskaisen niskansa."

"Älkää puhuko niin jumalattomasti! — Jos olisin suostunut rupeamaan Haraldin puolisoksi isän kuoltua, niin hän kenties olisi isän kuolemata toivonut. Sellaisesta peljättävästä sieluntaistelusta pitää häntä säästää. — Mutta nyt minun pitää välttämättä mennä!"

"Se ei hyödytä mitään, lapsi, hän ei tottele teitä; mutta jos todella toivotte, että hän sopisi isän kanssa ja luopuisi teistä, niin saattaisin kenties minä, vanha kokenut, sanoa sanan, jolla hän tulisi ylipuhutuksi."

"Minä toivon sitä tosiaankin kaikesta sydämestäni, kuitenkin luulen tuskin, kosk'en minä saa häntä taipumaan —"

"Antaa hänen tulla; kokea sitä ainakin ansaitsee; mutta te ette saa olla sisässä; meidän täytyy kahdenkesken olla."

Nähtävästi vain vanhan miehen mieliksi tehdäkseen toi Julia Haraldin, joka seurasi häntä vastenmielisesti ja puolittain vastahakoisesti. Kun Julia oli oven sulkenut, niin Harald kysäisi lyhyesti ja pikaisesti:

"Herrani, mitä minusta tahdotte?"

"Harald! Ei, älä väisty takaisin; en minä mikään aave ole! Käy lähemmä, tartu käteeni, ei, vasempaan; tunnetko, että siinä on lihaa, verta ja voimaa sinun kättäsi likistämään? Poikani, rehellinen poikani, istu tähän ja kuule: hän, sinun morsiamesi, on valvoen vaalinut minua, hän on antanut minulle taas uskon Jumalaan ja ihmisiin. Vaikka kivikin helpommin päivänpaisteessa sulaa, kuin minun yksipäisyyteni murtuu, niin se on toki nyt murtunut; minä tahdon nuorentua ja elää uudelleen teidän onnessanne. No niin, paatuneellekin saattaa väärin tehdä, tahi oikeammin, Herra saattaa paatuneenkin masentaa. — Tule syliini, poika! Kas niin, nyt on kaikki niin kuin olla pitää!"

"Isä, saatatko todella milloinkaan antaa anteeksi, mitä sinusta sanoin? Mutta Julia, hän ei sanonut mitään muuta kuin hyvää."

"No, Jumalan kiitos, että minullakin on jotakin anteeksi annettavaa; se huojentaa. Yhden ehdon kuitenkin teen: ei sanaakaan enää tänä iltana; minä en kestä enempää. Ole olevinasi, ikäänkuin minä olisin sinut ylipuhunut; huomenna saatat takaisin tulla. — Huomisesta alkain, poikani, alotamme uuden elämän. — Julia neiti, nyt saatte tulla!"

Riemuiten ja sointuisasti kuului herra Steenin ääni tytölle, joka heti aukaisi oven.

"Hyvästi, Julia", sanoi Harald puoleksi tukehtuneella äänellä; "minä menen isäni luo, koska sinä sitä haluat. Jumala sinua siunatkoon! Hyvästi!"

Hänen mentyään, jäi Julia seisomaan liikkumatonna keskellä permantoa; vieras lausui äänellä, jonka hyväntahtoisuus tässä tapauksessa oli melkein sydämetön:

"Nyt te ette saa olla pahoillanne; saittehan te tahtonne tapahtumaan."

"Minä kiitän teitä sydämellisesti; se on kuitenkin minusta omituista, melkein uskomatonta, että te, vento vieras, niin saatoitte häneen vaikuttaa."

"Ehkäpä siinä oli hieman loitsimista apuna, — kukaties?, — Ei, minä en kestä teitä tuollaisena nähdä; itkekää ennemmin, lapsi, itkekää ja toivokaa sitte! Kenties huomispäivä saattaa jotakin hyvää tullessaan tuoda; Jumala on oikeutta rakastava."

"Niin on."

"Mutta hän on myöskin armollinen."

"Äärettömän armollinen."

"Ja te saatatte sen niin luottavaisesti sanoa, siihen mitään tulevaisuuden toivoa liittämättä? Kuinka saatatte sen sanoa tämän murheen jälkeen?"

"Juuri nyt olen Jumalan armoa oikein kokenut; minä tiedän, että huoneeni seisoo kalliolla, muuten se olisi kukistunut; sisässäni on jotakin, jota ei mikään onnettomuus saata minulta riistää; sisässäni on rauha, kiitollisuus Jumalata kohtaan siitä, ett'en antanut myöten."

"Kummallista, että myöten-antamattomuus toiselle on yhtä vaikea kuin myöten-antavaisuus toiselle. — Vaan sytytättehän te lampun, ikäänkuin aikoisitte jäädä tänne minua hoitamaan! Se ei käy laatuun; tänään teidän täytyy siitä päästä."

"Se päinvastoin tekee minun hyvää; minä en saa antautua murheen valtaan ja uskoa, että minun ristini on raskain. Katsokaa, minun asemani on monessa suhteessa liian onnellinen. Minä toivoisin, että olisi joku vanha, yksinäinen, kivuloinen nainen, jonka lohdutuksena ja ilona saattaisin olla; jos olisin jollekin välttämätön ja saisin vähäsen itseäni ponnistella, niin luulen, että se huojentaisi ja tyynnyttäisi sydäntäni."

"Vaan jos kysymyksessä oleva henkilö olisi kärtyinen ja omituinen?"

"Sitä en pelkää. Sen tulisi muuten mieluimmin olla varaton; rikkaat saavat aina apua, ja minä olen tilaisuudessa vähäsen omasta puolestani maksamaan."

"Olkaa huoletta; minä tunnen vanhan, ikävän, sietämättömän ihmisen, joka on tekevä teidän elämänne yhtä kitkeräksi, kuin te teette hänen elonsa suloiseksi; mutta siitä seikasta saatamme tarkemmin puhua huomenna, tuona suurena päivänä, jona minä seitsemän viikon perästä ensi kerran vuoteelta nousen."

Seuraavana aamuna säteili maaliskuun aurinko kirkkaasti huoneesen, jossa herra Steen, Julian ompelemaan, oivalliseen ja lämpöiseen yönuttuun sekä Camillan tehtaasta tulleesen tohvelipariin puettuna, seisoi sänkyä vastaan nojaten ja hieman aprikoiden, ennenkuin hän ensimmäisen askeleen otti.

Tyttöjen kehoittavan suosiohuudon sai tuo ensimmäinen askel, jota pian usea yhä vakavampi seurasi.

Provessori, joka ei tuohon yleiseen innostukseen ottanut osaa, oli mykkänä katsojana; kauan hän ei toki malttanut hiljaa olla, vaan vei Julian viereiseen huoneesen ja alkoi purkaa tunteitaan.

"No, Jumalan kiitos, että hän on noussut ylös; mitä pikemmin hän meiltä poistuu, sitä parempi! Kauan kyllä olen minä mukaantunut siihen, että kaikki on pyörinyt vain tuon kiittämättömän tomppelin ympärillä, jolla ei ole ollut ystävällistä sanaakaan kaikesta siitä vaivasta, jonka hän on saattanut. Nyt minä taas kerrankin mielin olla päähenkilönä omassa huoneessani, ja sinä saatat antaa hänen tietää, että mitä pikemmin hän pistää pillit pussiin, sitä tervetulleempi se on."

"Ei, setä hyvä, sinä tietysti annat lopun vastata alkua ja jatkat vieraanvaraisuuttasi. Jos hän ei ole kiitollinen sanoilla, niin on hän toki sydämessään, se näkyy hänen tyytyväisyydestään kaikkeen."

"Hänen tyytyväisyydestään! Sen uskon kyllä! Hän tahtoisi tänne ikuisiksi ajoiksi jäädä; sellaiseen kohteluun hän ei varmaankaan ole tottunut."

"Hiljaa, setä, hiljaa!"

Mutta varoitus tuli liian myöhään; sydämellinen ja hillitsemätön nauru kuului viereisestä huoneesta. Ovi aukesi, ja herra Steen näyttäytyi siinä vilkkaan näköisenä ja niin oivallisella ryhdillä, että muhkeampaa tahi arvokkaamman näköistä vanhaa herraa oli mahdoton nähdä.

"Minä pistän aivan pian pillit pussiin, paras provessori. Teidän kärsivällisyytenne loppuminen ei minua kummastuta, mutta sen näin pitkältä kestäminen minua todella kummastuttaa. — Oi, maa on toki aivan ihana! Kas ruispeltoa tuolla, niin tiheä ja vehreä; se oikein iloittaa silmiäni. Avaa akkuna, Camilla; minä haluan niin mieluisasti raitista ilmaa hengittää! Oi! oi! Hyvää huomenta, Lassi, vai niin, sinun pitäisi vettä tuoda; kas, pumppu on jääturkistaan vapautunut! Tuossa peräytyi hevonen; tuossa on se kivi, johon minä pääni löin, ja se teki hyvän hyödyn; se ei ollut mikään sattuma, Julia, sen tiedän nyt. Olinko se todella minä, joka sinä yönä ratsastaen tulin, niin katkerana, niin onnettomana! Niin, paljon on muuttunut, ja kuitenkin on ojassa vielä senpäiväistä lunta, joka ei ole sulanut, mutta jää sisässäni, se on sulanut. Kuule leivoa, miten se korkealla selkeässä ilmassa laulaa! Kas, orvonkukat pistäytyvät aidan raoista läpitse! Nyt, Camilla neiti, tulee kevät!"

"Oi, niin, se on selittämättömän herttaista!"

Herra Steen tarttui Julian käteen: "Entä te, pikku kasvatusäitini, mitä te sanotte, eikö maa ole ihana?"

Hän nyökkäsi ja katsoi ympärilleen; mutta hänen silmissään päilyivät kyyneleet; eipä kahlehtinut häntä enää mikään side tuohon ihanaan maahan; hän tunsi itsensä niin vieraaksi siellä!

"Nyt teidän, Julia neiti, pitää olla minun sihteerinäni", jatkoi herra Steen, "ja kirjoittaa minun puolestani kirje. Minä kuulin eilen niin paljon erään isän onnettomuutta tuottavasta vaikutuksesta poikansa onneen, että arvelen ottaa kadonneen poikani armoihin takaisin ja hänet hänen rakastettunsa kanssa yhdistää."

"Onko teilläkin poika? Oi, se iloittaa minua, ett'ette ole yksinänne, ja että tahdotte hänelle anteeksi antaa sekä hänet onnelliseksi tehdä. Jumalan kiitos, että meidän murheellinen historiamme tulee muille siunaukseksi."

"Oletteko nyt valmiina alkamaan? Hyvä! — Rakas poikani, sinua odottaa ikävällä oma isäsi."

"Enemmän?"

"Enempää ei tarvita; se on tarpeeksi. Tahdotteko nyt päällekirjoituksen kirjoittaa: Parooni Harald Kristian Gjedde — mutta lapsi, mikä teitä vaivaa? Sen uskaliaan tytön, joka yön yksinäisyydessä palavaan kaupunkiin kulki, pitää jaksaa paljon kantaa. Sen henkilön tähden, jolle hän antoi huoneen, vaatteet, ravinnon ja, mikä enemmän on, jonka paremman, melkein nukkuneena olleen luonnon hän on ymmärtänyt herättää — sen henkilön tähden hänen on täytynyt suurta murhetta kantaa, nyt hänen täytyy kantaa iloakin. — Julia, lapseni, ällös käännä päätäsi pois! Minun on tarvis sinua silmäillä!"

Julia tarttui hänen käteensä ja vei sen huulilleen; mutta hänen katseensa oli vielä levoton ja häiriyntynyt; hän ei saattanut kaikkea tätä uskoa. Provessori seisoi kuni kuvapatsas; Camilla otti ehdottomasti askelen takaperin. Hän näki ajatuksissaan selvästi tuon vieraan kaunistettuna valkoisella nauhalla ja kamariherran avaimella, ja senvuoksi hän katui herra Steenille osoittamaansa ystävällistä vaan kieltämättä etevämmyyttä osoittavaa suojelusta.

"Siitä syystä yksin Harald itsensä ylipuhua antoi", aloitti taas vanha herra; "muuten hän ei milloinkaan sitä tehnyt olisi, ei milloinkaan, eikä hän sitte olisi ansainnut ainoata ajatustakaan, vielä vähemmin kyyneleitä. Jos hän olisi sinusta minun tähteni luopunut, niin minä totisesti olisin hänet hyljännyt. — No, provessori Bruus, annatteko suostumuksenne?"

"Sitä ei kysy kenkään; näyttää juurikuin ei minua olemassakaan olisi! Vai niin, sinä tulet toki luokseni, oma tyttöni, Jumala sinua siunatkoon! Ei, nyt meillä on kyllin kyyneleitä ollut; nyt sinun pitää olla iloinen. Onko noiden tapaisia tyttöjä nähty! Nyt ne itkevät molemmat, jotta ihminen saattaa varsin vimmatusti raivostua; tosiaankin te tarvitsisitte jotakin itkemisen syytä saada! — Mitä teihin koskee, herra parooni, niin te kieltämättä olette tehneet pilaa meistä kaikista —"

"Mutta te olette varmaan kuulleet minusta, että minä olen vanha originaali; vaikuttakoon se minulle anteeksiannon! Minä en voinut vastustaa kiusausta olla kerran ihmisenä ilman kaikkia lisäkkeitä. Kotonani luullaan minun, miten määrä oli, oleskelleen ulkomailla koko tämän ajan, muuten minua luultavasti olisi perään-kuulutettu päällekirjoituksella 'kadonnut'. — Jos sinä, Juliani, olisit ollut oikea Eevan tytär ja kurkistanut päällystakissani olevaan laukkuun, niin paperini olisivat minut ilmaisseet ja estäneet kaiken tämän ennen kehkeytymistään. Katso tyttöseni, tässä se vanha äkäpussi on, josta minä eilen puhuin; saatatko nyt päättää alati hänen luonansa olla? Hän ei tule sinutta toimeen."

"Entä me sitte", huudahti provessori, "ken on hallitseva ja vallitseva meitä kaikkia, kun hän pois tulee, sillä sitä hän ymmärtää tehdä; te tulette kyllä itsekin akkavallan alle, uskokaa minua!"

Mutta tuo nuori tyttö seisoi hiljaa akkunan ääressä, niin liikutettuna, niin onnellisena. Niin, maa oli ihana! Vehreä ruispelto, kivimuuri, yksinkertainen pieni puutarha, sininen taivas, lämmin aurinko, yksimpä vanha pumppukin, — kaikki olivat hänestä ihan kuni ihmetöitä. Turva seisoi ovessa ja haukahteli; etäältä ratsastaja täyttä nelistä kiiti, sieltä saapui se, jolta hän eilen ilopäiviksi jäähyvästin ottaneensa luuli. Oi, jos hän saattaisi hyljätyille, murheellisille tuosta rakkauden täysinäisyydestä jotakin levittää! Se oli oleva hänen elämänsä tarkoituksena, ja Jumalan nimessä se oli menestyvä!

Biina neitsyt.

"Taas kirja kädessä, Iida! Et sinä tänne maalle ole lukemaan tullut", sanoi Anna serkkuni, samassa kun hän katsannolla, joka ei mitään vastaansanomista suvainnut; kurotti minulle hattuni ja hansikkaani.

"Me lähdemme", hän jatkoi, "oikein minun mieleni mukaiselle kävelylle, ilman mitään varsinaista tarkoitusta. Älä pelkää koiraa, lapsi, ei se sinulle mitään pahaa tee. Varo itseäsi, tässä on vähän märkää; mutta täälläpä juuri on kauniimpia muistokukkia, ja kun vain hyppäämme kiveltä kivelle, niin pääsemme kyllä. Kuulitko mitä työntikärryjä lykkäävä ukko sanoi?"

"Eikö se ollut: onnea hauskalle huville?"

"Oli. Luuletko, että me, jos meidän täytyisi niin ankarasti työtä tehdä, katsoisimme kahta tyhjäntoimittajaa niin ystävällisesti, kuin hän katsoi meitä? Tule tänne, Iida, tuon pienen kalkitun tuvan luo, jonka edustalla on perunamaa; mutta älä ryvetä itseäsi tuossa vastatervatussa säleaidassa! Onko sinulla vielä entinen halusi talonpoikain akkunoista sisään tirkistellä?"

"Oi, on; vaan käykö se laatuun?"

"Aivan hyvästi! Mitä näet?"

"Suuren, valkoiseksi maalatun pöydän laatikkoineen; savuttuneen palkkikaton alla hyllyn, jolla on neljä punaista vatia; rahin ja sen alla oltavan, jossa koira pentuineen makaa; palasen peililasia, asetettu punaiseksi maalatun akkunankarmin kulmaan, ja sen vieressä linkkuveitsen, muutamia nauloja ynnä kukkaruukun. Nurkassa istuu kissa kalanluuta savilautaselta syömässä, ja sinisellä laatikkokirstulla on joukko kuminan kukkia, jotka varmaankin käytetään teeksi. Toisella akkunalla on vanha rotanpyydys, joka on lintuhäkin virkaan koroitettu; sen sisällä hyppelee pieni hamppuvarpunen, joka tuskin on täydelleen tyytyväinen vähäiseen asuntoonsa. Sen vieressä istuu nuori, kaunis tyttö, jotakin ahkerasti neuloen."

"Hänet minä tunnen. Hän ei voi mennä raskaasen työhön, kun hän on äskettäin sairaana ollut, ja hänen täytyy siis neulalla leipänsä ansaita. Pieni Anna Kaisa raukka, kuinka pitkän katseen hän ulos akkunasta luo! Tuon katseen ja linnun välillä on paljon yhtäläisyyttä; he molemmat tuntevat itsensä sidotuiksi ja halajavat raitista ilmaa, vapautta sekä seuraa. Lähtekäämme nyt; hän huomasi meidät!"

"Lieneekö tuo tytön veli, tuo pieni, punatukkainen poika, joka porsasta savikkeella ruokkii? Kuinka tässä maailmassa hän saattaa olla ystävällinen tuota rumaa ahvattua luontokappaletta kohtaan, joka näyttää niin inhottavalta tuhmine silmineen ja rengas kärsässään?"

"Hänen rakkautensa on omituista lajia, serkkut; todelliseen hyväntahtoisuuteen eläintä kohtaan on yhtyneenä ajatus sen silavasta ja oivallisesta makkarasta, jota talvella saadaan. Haluatko käydä oikealle taikka vasemmalle?"

"Mieluummin oikealle; siellä ovat niin kauniita nuo vanhat tammet tuolla ruisvainion kunnahilla. Isäsi kyllä sanoo, että puut pitäisi kaataa ja kunnaat tasoittaa; mutta minä toivon, ett'ei se tapahtuisi. Kas, kuinka kauniilta kirkko täältä näyttää; valaistus on sitä paitsi erinomaisen ihana, yksinpä pienet turveläjätkin näyttävät oikein somilta."

"Mutta oletko katsahtanut tuota eukkoa, joka menee ja asettaa turpeen läjään? Tuolla lailla hän kulkee polttavassa auringonpaisteessa edes ja takaisin, edes ja takaisin, päivän toisensa perään. Mitään ihmeellistä ei ole, vaikka hän silloin tällöin heittää ikävöivän katseen rauhallista, varjoisaa kirkkomaata kohden. Mutta tuo pieni, kallistunut tupa tuolla männyn takana on hänen kotinsa, ja muistellessaan lasta, joka tuolla ulkona istuen kapulalla maata kaivaa, hän varmaankin saa tuon kärsivällisen, uskaliaan muodon."

"Anna, minä en käsitä, kuinka sinä saatoit tuota pientä, rumaa, likaista kakaraa suudella."

"Tuo pienonen raukka, joka on ainoa lapsi ja äidin lellityttö, on itse vakuutettu olevansa tärkeä henkilö, ja hän osoitti minulle sen erinomaisen suosion, että kurotti minulle suutaan, eikä minulla ollut sydäntä häntä pois sysätä. Hän saa piankin tarpeeksi lyöntejä ja sysäyksiä ulkoapäin, sen olet näkevä; minä en mieli alkua tehdä. Pidäthän sinä kirkkomaasta — menemmekö sinne?"

"Pysähdy hiukkasen, serkku, — oikein muhkea riippusaarni, ja kas, kuinka soma seppele tuolla ristillä riippuu!"

"Rovastin ainoa lapsi, pikku Hugo, on tähän haudattu; mutta hänen kuolemastaan on monta vuotta, se oli ennen minun aikaani. Kun rovastin rouvan lempeät silmät ystävällisesti ja äidillisesti minuun katsahtavat, niin ehdottomasti muistan tuon pienen, valkoisen ristin, ja ristin nähtyäni johtuu taas hän mieleeni. Vaan mitä sanot, jos pikimmältään menisimme pappilaan vierailemaan?"

"Onko rovastin herrasväki kotiin tullut?"

"Ei, heitä odotetaan vasta myöhään illalla; käyntimme tarkoittaisi Biina neitsyttä. Oi, Iida, sinä unohdat Biina neitsyen siitä syystä, kun et tunne häntä."

"Hänethän olen nähnyt ainoastaan kirkossa, rakas Anna", sanoin puolustuksekseni, "ja myöntänethän itsekin, että hän näyttää omituiselta. En ole milloinkaan uskonut, että kukaan saattaisi olla niin pitkä, laiha ja seipäänsuora, niin kapea- ja pisamakasvoinen, niin vaaleasilmäinen, niin tyytyväinen muodoltaan, niin viljasen vissi nyökkäämistavassaan, ja että kellään olisi niin läpitunkevaa laulun ääntä?"

"Ulkonäöltään hän kieltämättä on vähän omituinen; mutta itsessään hän on helmi, ja hänessä on jotakin niin runollista."

"Ei, armas Anna kultaseni, kaikkea muuta vaan ei runollista! Minusta hän on ruumiillisentunut proosa. Sano, että hän on käytännöllinen, tarkka, luotettava, niin minä uskon; mutta runollinen?"

Ja minä nauroin niin sydämellisesti, että hän oikein suuttui.

"Se paraiten nauraa, joka viimeiseksi nauraa", sanoi hän. "Tässä on puutarha, menemmekö sen läpitse? Emme, se olisi synti; käytävät ovat juuri vast'ikään haravoidut. Tirkistäppä sisälle, eikö se näytä sievältä ja hauskalta, ja keksitkö missään ainoatakaan rikkaruohoa? Kas, tuolla ovella seisoo hän itse. Hyvää päivää, Biina neitsyt! Älkää peljätkö meitä; kyllä me kunnollisesti jalkamme pyyhimme."

"No, olipa hauska, että neidet halusivat tänne katsomaan tulla. Minä juuri ajattelin, kuinka aika kulta kello yhdeksään saakka kuluisi nyt, kun kaikki on järjestyksessä. Oh, jaloista ei mitään lukua ole"; näitä sanoja seurasi kuitenkin levoton katse permantoon, joka oli valkoinen kuin norsunluu. "Kuinka usein onkaan rovastin rouva sanonut, että hän haluaisi nähdä pieniä, mustia jalan jälkiä permannolla, ja että kaikki tämä nukkekaapin tapainen siisteys on surullinen korvaus pikku Hugosta. Niin, niin, Herra Jumala, kullakin pitää ristinsä oleman!"

Hän huokasi, vaan katsoi sitte ympärilleen silminnähtävällä tyytyväisyydellä, juuri kuin hän olisi tahtonut kehoittaa meitä tarkastamaan, oliko mitään moittimisen aihetta; mutta se oli mahdotonta. Kakluuni oli välkkyvä kuin korko-ompelusakset, ja runsaihin laskoksiin pannut akkuna-verhot olivat valkoiset kuin lumi. Sohvan edessä olevalla pöydällä oli vadissa kauniita kukkia, ja kaksi vaasia liehuvin sanajalan lehdin ynnä metsäruusuin kaunistivat molempia pähkinäpuisia, peilien alla olevia piironkeja. Me kuljimme kaikki huoneet läpitse. Joka nurkka oli siisti ja hupaisa, jotta minusta Biina neitsyt oli ainoa epäkaunis esine tuossa kauniissa kodissa.

Tummassa mekkohameessaan, jota leveä nahkavyö kiinnitti, kapeassa kauluksessaan, pitkissä, kaidoissa hihoissaan, suuressa esiliinassaan, joka todella hyötyä varten oli tehty, uskaliaasti korvain taakse työnnetyin hivuksin, jotka niskassa olivat punottuna solmuun, jotta ne ottivat mahdollisimman vähimmän tilan — tuommoisena hän näytti henkilöltä, joka ei ulkomuotoa vähintäkään kysynyt ja kaikkea turhamaisuutta uhalla vastusti. Kuitenkin havaitsi heti, että hän oli siisti ja säädyllinen; tuossa vanhassa leningissä ei ollut tahran pilkkuakaan, ja paikat terävissä kyynäspäissä olivat oikeita taideteoksia.

"Istukaa, nuori herrasväki", sanoi hän — suoruus oli hänen luonteensa pääominaisuus — "ja suokaa minun tarjota kuppi kahvia. Ei, siitä ei ole vähintäkään vaivaa, ainakaan tänään, sillä nyt on vaimojen päivä."

"Vaimojen päivä?" kysyin minä.

"Niin. Kaksi kertaa viikossa tulevat kylän köyhät vaimot, neljä aina kerrassaan, omia kapineitaan pesemään. Siitä ei ole meille mitään haittaa; pesutupa, kuivauspaikka ja kaikki siihen kuuluvat ovat syrjäpuolella. Rovastin rouvan mielestä oli vaikeinta köyhille pitää itseänsä puhtaina, siksi hän tämän käytäntöön pani. 'Sen olisi meidän poika maksamaan tullut', sanoi hän, kun puhuttiin suovasta, puista ja ruoasta. Merkillistä on, miten ihmiset aina kaikkiin asioihin tarttuvat. 'Se ei milloinkaan käy päinsä', sanottiin, ja nyt se on kuitenkin yli kymmenen vuoden käynyt. Jumala suokoon vanhan herrasväen elää; kyllä heitä kerran tullaan kaipaamaan; sitte vasta hyvälle oikea arvo annetaan, kun se ohitse on. Sellaista pappia ei kahdesti saada. Hän saattaisi milloin hyvänsä suuremman seurakunnan saada; mutta hän ei tahdo pitäjäläisiään jättää voiton tähden. Minä toivon, että Köpenhaminamatka on heitä oikein virkistänyt ja elähdyttänyt. Oikein ihmettelen, mitä kello lienee. Voi tokiinsa, vasta kuusi."

"Biina neitsyt, kuinka kauan olette tässä perheessä ollut?"

"Seitsemäntoista pois kuudestaviidettä, mitä se on?"

"Yhdeksänkolmatta."

"Niin kauan olen täällä ollut. Oi, kun sitä ajattelen! Enkä kuitenkaan ole tullut paremmaksi kuin olen. Noh, paremmaksi kuin tullessani olin, olen toki tullut; sillä minä olin kauhea tytönvesa. Köpenhaminassa palvelin kahta vanhaa naista; heillä ei ollut ollenkaan piikaa, ja minun piti muka olla emännöitsijänä, ja se on onnettominta, mitä ihmiselle tapahtua saattaa. Minua ei pidetty liian hyvänä minkäänlaiseen työhön; mutta minut pidettiin liian hyvänä vertaisteni kanssa seurustelemaan ja heidän huvituksiinsa osaa ottamaan, enkä saanut mitään sen sijaan. Jok'ikinen ilta olivat he poissa, ja minun täytyi seurata heitä sekä noutaa heidät kotiin, ikäänkuin en minä, helposti peljästyvä lapsi raukka, olisi tuhat kertaa enemmän suojelusta tarvinnut kuin he. Minä sain nähdä nälkää, joka kenties tuli siitä, että mamsellina olin liian hieno yksinkertaisen piian tavalla syömään. Kerran olin sairaana; silloin makasin koko päivän yksinäni ja itkin. Aamulla, puolipäivänä ja illalla he pistivät kupillisen kauralientä minulle, ja minä kuulin toisen kuiskaavan: 'Kokemukseni on, että mitä vähemmän niitä lellittelee, sitä pikemmin ne paranevat'. Niin, minulla oli vaikeita päiviä siellä, ja pahinta oli se ett'ei minua milloinkaan uskottu, ja se opetti minut valehtelemaan. Alemmassa kerrassa asui leskirouva, oikein ystävällinen, säälivä ihminen; hänen tuli minua surku, ja hän toimitti minulle tämän paikan. Niin selvästi kuin eileisen päivän muistan erään iltapuolen, noin neljätoista päivää tänne tulostani, kun rovastin rouva lähetti minut erään sairaan vaimon luokse, hyvän matkan päähän täältä, vaatetta ja ruokaa viemään. Hän pyysi minun tulemaan pian takaisin, koska oli vähän kiirettä kotona; mutta hän lisäsi toki heti, ett'ei hänen tarkoituksensa ollut, että minä liiallista kiirettä pitäisin. Sitä hänen ei olisi tarvinnut sanoa; minä menin tasaista hölkkääni, ja ajatus, että kotiin päästyäni saisin kiirettä, ei askeleitani jouduttanut, sillä minä olin hidas ja laiska; mutta minä olinkin edellisessä paikassani saanut häärätä yli kohtuuden, jos se jokin puolustus on. Kun kotimatkalla kävin myllyn ohitse, niin minä näin kaikki ihmiset tulevan sieltä ulos juosten ja kirkuen erään mehiläisparven perässä. Ne kalistivat kattilan kantta, siellä oli juttua ja naurua; tuo oli suurimmassa määrässä houkuttelevaa, enkä minä saattanut vastustaa, vaan unohdin velvollisuuteni ja antauduin tuohon iloiseen parveen. Kun vihdoin kaikki oli järjestyksessä, niin soitettiin illalliselle; minä tulin heti kuumaksi korvista; mutta kun olin tottunut neuvoja keksimään, niin tiesin heti, mitä tekisin, ja alotin kohta tehtäväni, joka oli se, että onnuin, ikäänkuin olisin satuttanut tahi nyrjähdyttänyt jalkani."

"'Minä juuri pelkäsin jotakin sinulle tapahtuneen', sanoi rouva ystävällisesti ja säästi minut kaikista selityksistä. 'No, hyvänen aika, kuinka sinun laitasi on?' lisäsi rovasti, 'eikö tehdä mitään jalalle?' Mieleni tuli aivan omituiseksi, vaan olin kuitenkin kylliksi kehno näyttämään tyhjää ruukkua, juurikuin olisin muka ansainnut kiitoksia siitä, että se oli eheä."

"Parempi, jos ruukku olisi rikki mennyt. Mutta istu nyt akkunan ääreen, Biina neitsyt, minä kyllä laitan niin, että saamme teetä."

Siinä sitte istuin sekä annoin passata ja hoitaa itseäni, kunnes tulin aivan apealle mielelle. Rovasti jätti saarnansa päättämisen seuraavaksi päiväksi ja tuli sisälle niin lempeänä sekä selvänä kasvoiltaan. Rouva käveli hyvin hiljaa toimissaan; teen jälkeen hän veisasi virren, sitte he kysyivät, enkö minä tahtoisi levolle mennä, ja sitä minä tahdoin kaikesta sydämestäni; minä oikein ikävöin yksinäisyyteen päästäkseni. Raskaita olivat askelet, kun minun taas täytyi ontua; ystävällinen: "tule pian terveeksi!" leikkasi minua sieluun asti, ja päästyäni pieneen kamariini, jonka permannolle kuu niin rauhallisesti ulkopuolella ole van pähkinäpuun oksain välitse kuumotti, heittäydyin tuolille ja itkin katkerasti. Minä pidin itseäni aivan kurjana ja halveksittavana olentona, jolle ei mitään armoa saattanut löytyä. Resedan lemu virtasi puutarhasta avonaisen akkunan kautta luokseni; satakieli löi selviä säveleitään; kaikkialla oli niin kaunista ja siunattua; mutta minä tunsin, hyvän pahalla maksaneeni; minä tunsin että sisässäni oli pimeää ja syntisyyttä.

Hetkisen kuluttua kuulin askeleita portailla, ja rouva tuli sisälle, kynttilä toisessa ja pullo sekä kappale kangasta toisessa kädessä. Hän näytti niin ystävälliseltä ja sääliväiseltä surupuvussaan, jota hän vielä pienen lapsensa jälkeen kantoi.

"Ylhäälläkö vielä?" hän sanoi. "Kun ei vain olisi seikka pahempi kuin luulimmekaan! Tässä on hiukan linimenttiä jalan hieromista varten. Ei mitään vastustelua; sellaista pitää aikomaan tehdä, vastaan ponnisteleminen ei auta mihinkään."

Vastaukseksi itkin niin rajusti ja kiihkeästi, että hän aivan peljästyi, Minun täytyi sanoa hänelle kaikki, tahi kuolla häpeästä; minun täytyi sanoa hänelle kaikki, vaikka hän olisi minua inhoomaankin ruvennut. Lopetettuani tunnustukseni ei hän kääntynyt pois oikeutetussa harmissa, vaan tuli luokseni, painoi itkeneet kasvoni rintaansa vastaan ja sanoi:

"Lapsi raukka, lapsi raukka, sinä saat paljon taistella; mutta Herra vahvistaa vilpittömän tahdon, ja me autamme ja tuemme sinua kaikin voimin. Jos me kaikki saisimme voimaa yhtä rehellisesti velkamme tunnustamaan, niin se varmaan tulee anteeksi annetuksi! Ainoastaan se, joka ei täydellä todella ole virheitänsä vastaan taistellut eikä sentähden voimattomuuttaan tunne, on armoton tuomari. Me tahdomme hyvin hellästi teidän heikkouksianne tuomita, ja se tieto on saattava teidät helpommin totuudessa pysymään. Kas niin, hiljaa nyt, älkää itkekö, kaikki on hyväksi muuttuva; jokapäiväinen seurustelu papin kanssa saattaa tehdä ihmeitä."

Ja hän istui viereeni ja kertoi minulle, kuinka hilpeä hän itse oli tyttönä ollut. Hän oli hyvin tiennyt sulhonsa ankarat periaatteet, vaan oli rauhoittanut itseään sillä, että sellaiset ylelliset aatteet aika kyllä on haihduttava. Kun hän muutti pappilaan, niin hänen päänsä oli täynnä suunnitelmia oikeasta herraskartanon elämästä; kaunis kaleissi oli oleva hänen ensimmäinen pyyntönsä; mutta sitä ei tullut milloinkaan lausutuksi. Hän esitteli sitte, kuinka suuresti hänen miehensä häntä rakasti, ja kuinka vahvasti hän oli vakuutettu, että hänen vaimonsa oli oikea ja todellinen papin vaimo: hiljainen, nöyrä, kristillinen vaimo. Tuota uskoa hän ei saattanut mieheltään riistää; hänen miehensä puhe kirkossa ja elämä kotona vaikutti lisäksi, jotta hän, vaimo, päätti yhdessä miehensä kanssa palvella Jumalaa. Hänen uskonsa vahvistui, kun pienonen lapsi hänen rinnoillaan makasi; se kasvoi yhdessä lapsen kanssa ja oli tarpeeksi vahva häntä pystyssä pitämään, kun lapsi häneltä otettiin, ynnä, siitä surusta huolimatta, säilyttämään hänessä vakuutusta Jumalan rakkaudesta.

Kaiken tämän sanoi nuori rouvani, vaikka paljoa kauniimmin kuin minä osaan sen kertoa, ja me itkimme molemmat kovin. Hän tahtoi nähdä minun menevän sänkyyn, suuteli, hyvää yötä toivottain, otsaani ja meni sitte, vieden kynttilän, pullon ja kankaan palasen muassaan.

Sitä lääkitystä minä en tarvinnut; hän oli antanut minulle toisellaista lääkitystä, jonka tarpeessa olin kauan ollut.

Siitä päivin ahkeroin kaikin voimin, jonkinlaiseksi tullakseni; mutta useinkin se ei kuitenkaan onnistunut; en toki milloinkaan enää valehdellut. Helliä ja lemmellisiä he olivat alati, antoivat hyvän siemenen hiljaisuudessa versoa eivätkä häirinneet sen itämistä puheella eikä moitteella eikä edes kiitoksella. Omaa tilaansa ajatteleva ihminen on kaino, ja kun hän tekee jotakin, joka on oikein, niin sitä ei pidä mainita; ei saa olla sitä edes huomaavinaan. He eivät sanoneet mitään; mutta he luottivat yhä enemmän minuun, ja minä rakastin heitä yhä enemmän ja katsoin ylös heihin, miten tuleekin tehdä heikon ihmislapsen, jollainen minä olin, olen ja oleva olen.

Sillä välin vieri vuosi vuoden perään; minä oikein oleennuin tänne ja melkein unohdin — niin, sitä ei saata käsittää pari niin nuoria tyttöjä, kuin te olette —, että olin kihloissa Köpenhaminassa. Kenties unohdin tuon siitä syystä, että luulin itseni unohdetuksi; vaan siinäpä erehdyin. Vanha sulhoni kirjoitti vihdoinkin Jyllannista, että hän oli vähin varoja ansainnut ja aikoi seuraavana vuonna asettua kototienoolleen, Taarnby'hyn Amager'issa, lasimestariksi, jos minäkin siihen suostuisin enkä olisi ajatuksiani hänen suhteensa muuttanut.

Kaikki vanhat tunteet heräsivät tuon kirjeen kautta. Minä vastasin heti, ett'en ollut ketään muuta rakastanut, ja niin hän lähetti minulle sormuksen ja minä samoin hänelle. Talvi kului kopioiden hankkimisessa ja suunitelmain tekemisessä; kevätpuolella meidän piti yhtyä hänen perheensä luona Taarnby'ssä, lähemmin häistä puhuaksemme.

Kymmeneen vuoteen emme olleet toisiamme nähneet. Hän oli asunnoksemme ostanut pienosen huoneen, ja minulla oli säästöpankkikirja kahdelle sadalle riikintaalerille ynnä villa- ja liinavaatteita. Kaikki oli, miten olla piti; mutta se ei ollut, miten olla piti, että minä ikävöin kotiin pappilaan, vanhan sulhoni luona hänen perheensä piirissä istuissani. He olivat kunniallisia, työteliäitä ja uutteria ihmisiä; mutta heidän tapansa ilmaista ajatuksensa tuntui useinkin minusta hiukan raa'alta. Itsekin tosin olin sivistymätön nainen; mutta minä olin kuullut järkevää puhetta ja hyvää lukemista sekä olin tottunut siihen, että elämää katsottiin kokonaan toisella tavalla. Siksi oli paljon siellä minusta kovin vähäpätöistä ja vähämielistä, enkä minä saattanut heidän laillaan uskoa, että koko maailma pyöri Amager'in Taarnby'n ympäri. Sen lisäksi oli Hannu Pietari kaunis, iloinen, nuori mies, joka yökaudet pyöri tanssissa, kun taas minusta oli tullut vakava, puolivanha tyttö. Yhdessä kävellessämme ei meillä ollut paljo toisillemme sanottavaa; mitähän siitä oli ajan pitkään tuleva?

Tuo kaikki oli niin elävästi sielussani eräänä iltana, kun kävelimme puutarhassa ja silmäilimme merelle. Hannu Pietarin sisarentytär, Anna, juoksi hyräillen ympäri, kaalintaimia kastellen. Hän oli kaunis, vilpas, hyvä tyttö, ja hänet nähtyäni rohkenin tehdä sen, mikä oli meille kaikille parasta. Minä sanoin Hannu Pietarille, että rakastin häntä, vaan ett'emme oikein sopineet toisillemme; hänellä piti olla sellainen, joka oli nuori, iloinen ja kaunis.

Alussa hän ei tahtonut käsittää minua; mutta lopuksi hän toki myöntyi, ei siitä syystä, että hän minusta erinomaisen paljon piti, vaan siitä, että tuo kunnon poika piti meidän pitkäaikaista uskollisuuttamme arvossa. "Sillä lailla on kenties paras", sanoi hän; "näyttää aivan kuin sinä, Biina, olisit tullut toisellaiseksi ihmiseksi." Hyvästi jättäessäni likistin hänen kättänsä oikein sydämestäni; hän oli minulle rakas kuin nuorempi veli. Anna itki sitä, ett'emme saaneet tulla sukulaisiksi, eikä varmaankaan uneksinut, että heidän häänsä olisivat puolta vuotta myöhemmin.

Taas kotiin palattuani pappilaan, ei minulla ollut mitään sormusta sormessa; mutta sydämeni oli keveä kuni linnulla. Syleilin sekä ihmisiä että eläimiä, jopa elottomiakin kappaleita, kävin kaikkialla katsomassa ja kerroin penkeille ja pöydille, padoille ja pannuille, että nyt oli vanha Biina tänne ainaiseksi jäävä. Ja ne kirjat hyllyillä, jotka tunsin, olivat minusta kuni vanhoja ystäviä, jotka tervehtivät minua tervetulleeksi; kukin puhui äänellään, ennenkuin tiesin, mitä ne sisältivätkään.

Sinä iltana rukoilin hartaasti Herraa, että saisin kuolla ennen vanhuksia; minä en saattaisi heitä paitsi olla. Mutta se oli itsekäs rukous, ja sitä olen monta kertaa katunut. Siitä ajasta tunsin itseni täällä vielä tyytyväisemmäksi kuin ennen, kasvoin enemmän kiinni ja nautein todellista onneani enemmän, kun en elänyt tulevaisuudessa enkä uneksinut omaa kotia. Tämä on koko historiani, joka ei ole vähintäkään romantinen, vaan täynnä iloa, osoitteena kaitselmuksen ansaitsemattomasta armosta. — Kas niin, nyt se lyö kahdeksan; parasta on, että katan teepöydän; rovastin vanhukset tulevat kenties vähän ennen yhdeksää.

Anna ja minä lähdimme äänettöminä sieltä; iltakello soi niin kauniisti, satakieli sävelteli, ja luoksemme virtaeli ruusuin ja resedan lemu. Minä heitin katseen pähkinäpuuhun, jonka läpitse kuu oli tirkistänyt murheellista Biina neitsyttä, sekä niihin moniin, pieniin, kirjaviin lasten vaatekappaleihin, jotka köyhäin kuivauspaikalla edestakaisin heiluivat. Aurinko laskeutui, juuri kun kirkkomaan ohi menimme, sen viimeiset säteet kultasivat pikku Hugon haudan ristiä; suon yllä väikkyi keveä, vaalea usva; kelmeä uusikuu peilaili tyvenessä vedessä, ja maantiellä näkyi tomupilvi ynnä kahden-istuttavat vaunut. Siellä rovastin vanhukset tulivat kotiin Köpenhaminamatkaltaan.

Anna.

I.

Oli kylmä ja ankara marraskuun ilta; jää ja lumi olivat jo talven tuloa ilmoittaneet; suuret, vaaleanharmaat pilvet käsittivät toisiaan taivaalla, ja kuu sai vain poikkeustapauksissa luvan silmänräpäyksen silmäillä valkeita kenttiä.

Tuuli vinkui ja vonkui poppelikäytävässä, joka johti everstin kaunaisen maataloon; se pyöritti keltaisia lehtiä korkealla ilmassa, ja vieniläisvaunujen eteen hevosia valjastavan miehen päästä se puhalsi hatun. Valo työhuoneen akkunoista levisi ulos lumelle; tuo näytti niin hauskalta, niin viehättävältä, ja sisällä myöskin oli hauskaa; siellä oli rikasta ja aistillista, valoista ja lämpöistä, tyytyväisiä kasvoja ja hyvä mieli.

Eversti käveli vakavin, tyvenin askelin edestakaisin lattialla. Hän oli lähes kuudenkymmenen vuoden vanha mies, jotenkin laiha, varteva ja hoikka, harmahtavin hapsin, jaloin, säännöllisin kasvoin ja jokseenkin käskevin katsein. Se oli oikein hallitsijan katse; näki heti, ett'ei hän kärsinyt vastarintaa, tahi oikeammin, ett'ei hän tietänyt siitä ollenkaan. Samalla taipumattomalla tahdon voimalla hän hallitsi itseään ja muita ja piti yhtä tunnollisesti sekä lupauksen että uhkauksen. Päätöksissään hän ei milloinkaan järkähtänyt, kun hän päätti vasta sitte, kun hän oli kysynyt itseltään, mikä oli oikeimmin, eikä sitä, mikä mieluisinta oli. Hänen mieleensä ei johtunut, että hänkin saattaisi erehtyä; hän uskoi täydellisesti ja lujasti omaan ymmärrykseensä ja oikeudentuntoonsa. Muuten hän oli hellä ja hyvä perheenisä, ja lempeästipä hän silmäili puolisoaan, joka kakluunin edessä puoliksi matkapuvussa seisoi, sekä nuoria tyttäriään, joista toinen lakkasi kirjettä ja toinen katsoi ulos akkunasta, pitäen pientä nupinaa ilman tähden.

Everstinnalla oli oikein rakastettava, rehellinen kasvonmuoto, johon hänen hellä, uskollinen, lemmekäs sielunsa uskollisesti kuvastui. Vaikk'ei hän välittömästi vaikuttanut mieheensä, niin hänen läsnäolollansa oli toki, kumpaisenkaan siitä tietämättä, pehmittävä ja huojentava vaikutus. Hän oli juuri se vaimo, joka everstille oli sopiva. Miten oivallisesti hän osasi pienet mielipahat poistaa, pienet vastukset tasoittaa ja taloudelliset asiat järjestää ilman miehensä huomaamatta ja omisti mielellään ja alttiisti kaikki miehensä tuumat ja aatteet. Mutta entä mies, omistiko hän vaimonsa mielipiteet? Sitä hän ei ajatellut; vaimon suun ympärillä asuva, vieno mielenmaltin ilmaus jäi häneltä huomaamatta; vaimo eli omaa, yksinäistä, sisällistä elämäänsä, murehti, toivoi, taisteli ja kasvoi kestäväisyydessä ja uskossa.

Vanhempi nuorista tytöistä saattoi olla noin kahdeksantoista vuotinen; hän oli varteva, solakka ja hyvin kaunis. Vaikk'ei hän kasvonpiirteiltään rahtuakaan isänsä näköinen ollut, niin hänen muodossaan ja olennossaan oli kuitenkin jotakin, joka muistutti isästä; hänkin piti päänsä pystyssä, ja vieraat henkilöt sanoivat usein, että hän oli ylpeä, oikeinapa uhkamielinenkin. Sellainen hän olikin, vaan hän oli samassa lämminsydäminen, innokas, ylevämielinen tyttö. Nuorempi oli hento, kultakiharainen olento sinisin silmin, jotka tuikkivat kuni kaksi tähteä, kirkas, läpihohtava ruusu kummassakin poskessa, ihana ruusu, jota perhelääkäri kuitenkin tarkasti totisena ja äiti aavistavalla pelolla.

"Tuntuu niin omituiselta", sanoi everstinna, katsoen kelloaan, "matkustaa yksin pois; tämä on ensi kerta, kun lapset jätän, ja minä soisin, että rakkaan ystävättäreni hopeahäät olisivat ohitse, ja minä taas olisin onnellisesti ja hyvin kotona. Olenpa todella oikein raskaalla mielellä… niin, naura sinä, Anna, mutta se on tosi asia, lapsi."

"Meidänkö tähtemme sinä pelkäät, äiti kulta? Mitähän pahaa meille saattaisi tapahtua, kun isä kotona on?" Ja nuori tyttö loi tummat, säihkyvät silmänsä isään, ääretöntä rakkautta ja kunnioitusta ilmaisevalla katseella.

"Jumalan avulla ei mitään pahaa tapahdu", vastasi everstinna, keveästi huoahtain. "Pikku Klaarani täytyy olla varsin varovaisena, karttaa ilmanvetoa ja pukeutua hyvin, kun hän ulos menee. Anna minulle nyt kirje! Tunnustele, Hugo, kuinka paksu se on; kuinka iloiseksi rakas, rakas poika tulee, kun hän sen saa! Jos se vain ennättäisi jouluksi perille! — Nyt, nyt on valjastettu; sinä jäät sisälle, Klaara. Hyvästi, hyvästi!"

Eversti varusti vaimoaan huolellisesti; pieni Klaara seisoi punaisten akkunaverhoin takana ja nyökkäsi alas äidille; Anna suuteli häntä hymyillen ja pyysi häntä kaikin mokomin hyvällä mielellä olemaan — olihan se vain kolme päivää. Kolme päivää! Sitte vaunut vierivät pois, jättäen syvät, mustat jäljet pehmeään lumeen. Isä ja tytär katsoivat silmänräpäyksen niiden jälkeen, vaan sietämätön tuuli ajoi heidät pian sisälle.

"Minulla on vähän kirjoittamista tänä iltana", sanoi eversti, pari kertaa yli lattian käytyään, "enkä tahdo tulla häirityksi; pankaa kupillinen kylmää teetä ja pari leivän viipaletta ruokasaliin minua varten. Hyvää yötä, ystäväni, katsokaa nyt, ett'en minä missään tapauksessa tule häirityksi."

Hän suuteli heitä hellästi otsalle, ja Anna toisti vakuuttaen: "ei missään tapauksessa."

"Kas, Klaara, kuinka iloisesti kakluunissa palaa! Eikö täällä toki ole hyvin hupaista? Kun lisäksi ulkona myrskyää ja vinkuu, niin katon alla tuntuu mieli kahta vertaa paremmalle."

"Monta on kuitenkin ulkona ilman, ett'ei ole lämpöisiä vaatteita yllä eikä ystävällistä kotia näköpiirissä, usko se, Anna."

"Luonnollisesti; mutta eihän toki ole mikään synti olla iloinen ja tyytyväinen siitä, että oma olo on niin hyvä, kuin se on."

"Oi, ei; ei suinkaan! Älä vihastu, Anna; minä en voi mitään tuollaisille mietteille, ne tulevat ihan itsestään. Lassi raukka, tänään hän on saapunut kotiin äitinsä luokse Jyllantiin!"

"Se on jonkunlaista kivulloista sääliväisyyttä, jonka kanssa minä en saata samaa mieltä olla", vastasi Anna kiivaanlaisesti; "on ikäänkuin isä olisi tehnyt synnin, kun hän uskottoman palvelijan pois ajoi."

"Mutta hän katui käytöstään."

"Katui! Minä en suuresti luota siihen katumukseen joka syntyy vasta rikoksen keksimisen jälkeen. Liiallinen anteeksi suominen vaikuttaa sitä paitsi tapainturmelusta muissa palkollisissa. Isän kävi sääliksi Lassia, sen havaitsin selvästi, mutta hänellä oli toki luonteenlujuutta tarpeeksi tekemään oikein."

"Mutta onko sydämen kehoitusten vastustaminen oikein? Toisinaan tulen oikein tuskalliseksi, ajatellessani, että joskus suututtaisin isän ja näkisin hänen järkähtämättömästä poiskäskevän katseensa minuun kiintyneenä. Jumalan kiitos, hänelle, meille kaikille ei Herra ole niin kova. Nyt vihastut taas, Anna, eikä minun kenties pitäisi noin puhuakkaan; mutta minä rakastan häntä niin suuresti ja sinuakin samoin, ja se vaivaa minua, että sinä näet hyveitä hänen virheissään. Vaan se oli totta, minulla on jotakin tunnollani."

"Mitä se olisi?"

"Sinä tiedät, että minä olin viimeinen, joka Kustaalle kirjoitin, ja kun kaikki kirjeet koteloon panin, niin luin isän kirjeestä muutamia rivejä, jotka minua suuresti kummastuttivat. Älä käsitä minua väärin', oli siinä, ikäänkuin mielisin esteitä tiellesi asettaa; minä toivon vain, että jättäisit rakkauden-ilmoituksesi siksi, kunnes takaisin tulet; minä toivon sitä yhtä paljon hänen kuin sinun tähtesi! Aivan siten oli siinä, minä luin sen kahdesti. Minun ei kenties olisi tullut sitä lukea, vaan minä satuin äkkiarvaamatta sen tekemään, eikä kirjeissä tavallisesti mitään salaisuuksia ole. Ken se lienee, jota Kustaa rakastaa? Ajatteleppa, että hän on sen niin hiljaisuudessa pitänyt, ett'emme me ole sitä vähintäkään aavistaneet! Kun vain saattaisin käsittää, ken se lienee! Näyttää melkein siltä, kuin jos se olisi alhaisempaa säätyä."

"Oh ei, ei suinkaan, miksikä niin?" keskeytti Anna, vastenmielisyydestä punastuen; "Kustaa ei saata halpaan ja sivistymättömään mieltyä. Sitä paitsi, Klaara, on väärin kertoa minulle sitä, joka selvällä tarkoituksella on meiltä salassa pidetty. Kenties oli niillä sanoilla joku toinen tarkoitus? Minä tahdon mielelläni uskoa, että Kustaa jo… Se huolettaa ja surettaa minua, vaan kaikissa tapauksissa olen toki vakuutettu, ett'ei hän kelvotonta valinnut ole."

"Kenkään ei voi siitä olla varmempi kuin minä, mutta hänen, valitsemansa saattaa kuitenkin…"

"Säästä minua, Klaara kulta! Kaiken tuon osaan ulkoa. Saattaahan se olla yksinkertainen ja köyhä, vaan kuitenkin oivallinen ihminen. Epäilemättä, vaan siinä tapauksessa se ei kuitenkaan. Kustaalle sovi. Vähäpätöisissä oloissa sielu helposti tulee turhamieliseksi, sanottakoon mitä tahansa, ja se, joka alati puutetta tuntee, on altis tulemaan kateelliseksi ja itsekkääksi; tiettyä on, että se on anteeksi suotava, minä en sitä tosin tuomitse, vaan se tekee ihmiset vähemmän rakastettaviksi."

"Sinulla on ihmeellinen kauhu köyhyyttä kohtaan, Anna."

"Ja sinulla merkillinen mieltymys siihen. Kun vain näet kurjuutta ja ryysyjä, niin sydämesi heti kääntyy sinne, etkä ajattele, kuinka usein kurjuus on omalla vaikutuksella syntynyt. Kun istut köyhäinhuoneelaisen sairasvuoteen ääressä, niin silloin vasta oikealla tuulella olet. Autan minäkin halusta, vaan mieluisemmin etäältä ja pyytämättä. Mutta sinä näytät oikein murheelliselta, Klaara kulta; jos olen sanonut jotakin, joka tekee mielesi karvaaksi, niin suo minulle anteeksi."

"Ainoastaan sinun tähtesi, Anna, on mieleni karvas, sangen karvas. En osaa lausua, mitä tunnen, luulen kuitenkin, että se on kärsimätöntä halua siihen, että sinä tulisit paremmaksi, että itse tulisin paremmaksi. Joskus tuskin jaksan kärsiä sitä; mutta äiti sanoo, että minun tulee vain olla levollinen, niin kaikki tulee hyväksi; vaan minä soisin — sinä tietysti et minua käsitä — olevani täältä tykkänään poissa, kunnes mullaksi muutun."

Anna kiirehti nopeasti sisaren luo, silitteli hyväillen hänen kutriaan, suuteli hänen poskeansa ja tarkasteli häntä hellästi ja levottomasti.

"Oi, rakas, siunattu lapsi kulta, sinä et saa tuollaisia ajatuksia pitää; sinun tulee olla iloinen elämälle ja antaa arvo sille, että meillä on kaikki hyvin. Nyt minä soitan sinulle vähän ja laulan pienen, hauskan laulun."

Klaara kuunteli tarkkaavaisena kaunista, soinnukasta ja tuntehikasta ääntä ja, ihaillen sekä iloiten tarkastellessaan sisarta, punastui häveten sitä, että hän oli niin rohkeasti ja soimaten puhunut hänelle, jota hän kuitenkin itseään etevämpänä piti.

"Hiljaa, Anna, varmaankin tulivat vaunut."

"Ken se lienee näin myöhään? Mitä nyt?"

Viimeiset sanat tulivat lausutuiksi osaksi palvelijalle, osaksi pienelle, turkkeihin kääritylle naiselle, joka heti palvelijan perästä ovesta sisälle tuli. Se oli sangen liikkuva ja ketterä pieni olento, punaverisin, mielinkielevin kasvonpiirtein ja terävin silmin, jotka tutkien kiitivät yli huoneen ja henkilöjen. Hän oli aivan innokas pääsemään puheihin ja esitteli itse itsensä:

"Rouva Klemme, ennen Kristiana Spag. Vahinko, ett'ei everstinna ole kotona; te ette kenties milloinkaan ole Kristiana Spagista puhuttavan kuulleet."

"Olemme kyllä", vastasi Klaara ystävällisesti, ojentaen pienelle rouvalle kätensä ja pyytäen häntä istumaan; "tehän hoiditte minun vanhempieni taloutta useita vuosia ja tulitte sitte erään prokuraattorin kanssa naimisiin; minä tiedän kaikkityyni. Niin ikävää, että äiti juuri matkusti pois."

"Niin, aivan ikävää! Minä olen ollut pari päivää lankoni luona, joka Suotaloa hallitsee; tiedättekö, missä Suotalo on — vai ette tiedä? Tänä yönä matkustan kyytivaunuissa Köpenhaminaan, sillä minun pitää huomenaamulla aikaisin rautatielle päästä. Lankoni oli niin hyvä ja kyyditsi minut tänne omilla ajoneuvoillaan, kun hän kuuli, kuinka hartaasti minä teitä kaikkia halusin tavata. Kustaahan on meriupseeri, olen kuullut, ja te olette luonnollisesti Klaara. Kuinka äidinnäköinen te olette! Viimeksi, kun teidät näin, kannettiin teitä käsivarrella — niin, kuinka aika toki kuluu. Tuo on kai, luulen ma, Anna."

Keltaisenruskeat silmät kiintyivät kummallisella katseella tuohon nuoreen tyttöön, kysyvällä, vakoilevalla katseella, joka Annaa suututti ja haittasi. Anna jatkoi kuitenkin soittamistaan, antamatta häiritä itseään, ja antoi sisaren puolestaan vastata. Rouva Klemme alkoi nyt riisua turkkejaan, laski pois kissannahkaisen käsipuuhkan ja samallaisen turkinkauluksen sekä näytti ikäänkuin odottavan, että hänelle tarjottaisiin jotakin-virvoketta.

"Ei mitään vaivaa minun tähteni", hän sanoi samassa, "kaikella muotoa, ei mitään vaivaa minun tähteni!"

"Ainoastaan pieni kuppi teetä", väitti hyvänsuopa Klaara, "se on silmänräpäyksessä valmis; niin kauan saattavat kyllä vaunut odottaa."

Ja hän riensi keveästi huoneesta, katattaakseen teepöytää. Pieni Klaara rukka!

Anna jatkoi soittamistaan; rouva Klemme nousi ja lähestyi häntä.

"Te soitatte erinomaisen hyvin", hän sanoi puoleksi tuttavallisella äänellä; "harvoin niin suuria luonnonlahjoja saa kuulla."

"Pyydän anteeksi!" vastasi Anna, nousten kiireesti ja sulkien pianon. Rouva Klemme käsitti heti tuossa anteeksipyynnössä olevan loukkauksen. Nuori tyttö ei siis ollut soittanut häntä huvittaakseen, vaan päinvastoin unohtanut hänen läsnäolonsa. Sama kummallinen katse tuli taas noihin keltaisen ruskeihin silmiin. Anna kohtasi sitä alussa pöyhkeällä ja kylmällä välinpitämättömyydellä, vaan kun se yhä jatkui, ja rouva Klemme lisäsi sen merkitystä vienolla päänpudistuksella ja hiljaisella: "hohhoh! jaa!" niin hän katsoi vihdoin sopivaksi kärsimättömällä äänellä huomauttaa:

"Te katsotte minua niin kiinteästi!"

"Teinkö niin? Saattoi olla. Minua oikein ilahduttaa, että teillä on niin hyvä olo, sillä hyvä olohan teillä on — eikö totta?"

Hänen huulillaan, tätä sanoessaan, oli puoleksi ilkullinen, puoleksi säälivä hymyily. Anna tunsi selittämättömän väristyksen ja omituisen halun juosta tiehensä, vaan hän voitti sen heti. Mitä tarvitsi hänen välittää tuollaisesta, jokapäiväisestä pikku rouvasta, sitä vähemmän peljätä moista!

"Minulla on täydelleen hyvä olo", hän vastasi ja katsoi suoraan rouva Klemmen puoleksi kartteleviin silmiin. "Mutta teillä varmaankin on jotain sydämellänne; sanokaa se yhtä hyvin suoraan."

"En itse tähteni, Jumala varjelkoon, vaan elämässä on vastakohtia, jotka tunnollista ihmistä tuskallisesti liikuttavat. Minä puolittain toivoin, että te antaisitte minulle jotakin toimitettavaksi; teillä on tietysti runsaasti säästörahoja, ja Jumala tietää, että pieni apu olisi enemmän kuin hyvään tarpeesen; vaan se on seikka, joka luonnollisesti ei minua koske."

"Puhukaa selvemmin, minä en käsitä ainoatakaan sanaa."

"Minun on aivan vastahakoista murehduttaa teitä, rakas tyttöni, vaan toiselta puolen katson olevani velvollinen puhumaan. Toinen onnettomuus on toisen perään seurannut; ensinnä hän taittoi jalkansa, ja kun se oli jotakuinkin parantunut, jotta hän saattoi kainalosauvalla käydä, niin kaatui tuo kurja rahjus ja taittoi käsivartensa, Kehnotkin tyynynsä hänen on sairasvuoteestaan täytynyt myödä, ja lääkäri on luonnollisesti maksamatta. Hän, poloinen, ei surmikseen menisi köyhäinhuoneesen; mutta isäntä ei kauemmmin häntä maksutta pidä, joka on luonnollista, ja sinne hän siis kuitenkin joutuu, jos ei tauti hänestä ennemmin loppua tee. Ymmärtänettehän nyt, että minä sain monta ajatusta päähäni, kun näin teidät noin hienona ja iloisena, tietäissäni että hän poloinen makaa ilman hoivaa ja hoitoa hädässä ja kurjuudessa."

"Mutta, suuri, laupeas Jumala, kenestä te puhutte? Mitä koskee tuon olennon tila enemmän minuun kuin muihin?"

Rouva Klemme tuijotti kauhistuneena noita kelmeitä, tuskaisia kasvoja; hän katui nähtävästi, mitä oli sanonut, ja änkytti:

"Kukaties te ette tiedä siitä ollenkaan? Mitä olenkaan tehnyt! Minä luulin teidän sen tienneen!"

"Minkä?" kysyi nuori tyttö kiivaasti. "Sanokaa, mikä se on, jota en tiedä!"

"Ei mitään, olkaa levossa, se oli erehdys, minä vakuutan sen."

Mutta nuori tyttö oli jo kuullut liian palion; hän astui aivan lähelle rouva Klemmeä ja käski hänen puhua.

"Jos olen everstin mieltä vastaan tehnyt, niin se ei ole ehdointahdoin tapahtunut. Taivas on todistajani, ett'en luullut sitä salaisuudeksi, tahi että ainakin kaikissa tapauksissa olitte saanut sen tietää ripille päästessänne, ja tahdoin siis toimittaa vähän apua isä raukallenne, joka…"

"Se ei ole totta", keskeytti hänet Anna, "te valehtelette, minä en usko teitä! Tulkaa heti isän luokse, minun oman, rakastetun isäni luokse, hän on sanova teille, että te valehtelette!"

Eversti nosti päänsä kummastuneena ja harmistuneena, kun ovi aukaistiin; mutta harmi siitä, että hän häirityksi tuli, haihtui silmänräpäyksessä, kun hän näki Annan astuvan sisälle kalmankalpeana, pientä, vastahakoista rouva Klemmeä käsiranteesta kiinni pitäen ja taluttaen isän luokse, juurikuin rikollista, joka on tuomittava.

"Hän väittää, ett'en minä ole sinua tyttäresi, vaan tiedänhän minä, että se on valhe! Sano hänelle, että se on valhe!"

Eversti katsoi nuorta tyttöä hellästi ja säälivästi; sitte hän tarttui hänen käteensä ja veti hänet luoksensa, ikäänkuin tahtoen suojella häntä koko maailmaa vastaan.

"Sinulla on samanlainen sija sydämessäni kuin Kustaalla ja Klaaralla, sen vannon Jumalan kautta!"

Sitte hän lausui vihaisella äänellä rouva Klemmeen päin kääntyneenä:

"Ken olette te, joka tulette tänne pahaa vaikuttamaan? Enköhän ole noita kasvoja ennenkin nähnyt?"

"Monta kertaa, herra eversti; minä olen entinen Kristiana Spag ja olen palvellut teitä teidän mielihyväksenne, sen tiedän. Milloinkaan elämässäni en ole mitään pahaa vaikuttaa tahtonut, ja tulin aivan viattomasti tämän tehneeksi; minä luulin…"

"Oi, isäni, mikset sano hänelle, että se on valhe?"

Anna katsoi rukoillen everstiä, tuskasta vavisten, epätietoisena, mitä hänen tuli luulla. Tuo totinen mies oli syvästi liikutettuna ja puhui lempeällä, rauhoittavalla äänellä:

"Oma, järkevä tyttöni, minun ylpeyteni ja iloni, pitäähän sinun olla levollinen ja malttavainen, eikö totta? Kaikki on kuin ennen, rakastammehan sinua aivan kuin omaa lastamme."

"Mutta en ole teidän oma lapsenne?"

"Et, vaan olet sen heti unohtava, samoin kuin me, sinun vanhempasi, sen unohtaneet olemme."

Anna seisoi hetkisen kuni rampaantuneena, sitte hän veti kätensä luoksensa ja astui pari askelta takaisin.

"Unohtava! En milloinkaan, milloinkaan! Kun veren siteillä olen köyhään, sairaasen, hyljättyyn vanhaan mieheen kiinnitettynä, niin paikkani on hänen luonansa. Kuinka saatatte puolustaa", hän lisäsi melkein uhaten, "että olette kasvattaneet minut rikkaudessa ja yltäkylläisyydessä, lihallisen isäni kärsiessä nälkää! Kuinka saatatte puolustaa, että olette minulta hänen olemassa olonsakin salanneet ja varastaneet sen rakkauden, joka oikeastaan hänelle tulee!"

Eversti rypisti harmissaan kulmakarvojaan, noita odottamattomia soimauksia kuullessansa, mutta hän hillitsi kuitenkin mielensä, ja hänen äänensä oli vielä yhä sääliväinen, kun hän sanoi:

"Sinä et tiedä, mitä sanot, Anna, enkä siis tahdo sinua siitä syyttää; isku tuli niin äkisti, että se on sinun päättämiskykysi soaissut. Isäsi piti sitä hyvänä tekona, että sinut otimme; suurimmalla alttiudella hän luopui kaikesta oikeudestansa sinuun. Hän oli muurari ja asui pienessä kylässä lähellä sitä kaupunkia, jossa me oleskelimme. Eräänä päivänä syttyi tulipalo kylässä, ja hän menetti tupansa sekä huonot huonekalunsa; minä olin juuri saapuvilla ja pelastin hänen vaimonsa, joka nyt on kuollut, sekä kaksi pientä tyttöä tulesta. Toisen niistä kahdesta pienestä tytöstä otin polvelleni ja annoin hänen kelloni kanssa leikkiä; hän laski pienoset käsivartensa kaulani ympärille ja itki, kun minä tahdoin mennä. Minä kysyin silloin, saisinko hänet pitää, ja kun he kiittivät ja siunasivat minua tarjouksestani, niin kannoin sinut viittani alla kotiin; sinä nukuit pian, pienonen pääsi lepäsi turvaisesti rinnallani. — Anna, kuuletko minua?"

"Minä en jaksa, minä ajattelen yhä kainalosauvalla kulkevaa vanhaa miestä, joka kaatui ja mursi käsivartensa; minä näen hänet — oi, niin selvästi — yksinäisellä sairasvuoteella, peljäten tulevansa kadulle heitetyksi, rukoillen kuolemaa tulemaan häntä pelastamaan. Minun täytyy sinne mennä! Seisovathan vaunut ulkona; ettekö te sanonut matkustavanne heti? Minun täytyy tulla muassa; jos ehtisin liian myöhään, niin en milloinkaan elämässäni antaisi anteeksi niille, jotka ovat minun hänestä erossa pitäneet."

Eversti katsoi häntä hämmästyneenä; oliko mahdollista, että hän uskalsi noin hänelle puhua?

"Onko anteeksi anto ainoa, mitä saatamme sinulta, Anna, odottaa? Mieletön lapsi, ole varoillasi, älä lausu sanoja, jotka saattavat ikuisen juovan välillemme saattaa. Aivan luonnollista muuten on", hän jatkoi lauhkeammin, "että sinä tahdot mieluisesti häntä auttaa, ja hän on tuleva autetuksi, anna se seikka levollisesti vain minun haltuuni. Vaan itse et sinne saa matkustaa; minä tunnen ne olosuhteet — se ei saa tapahtua!"

"Sen täytyy tapahtua! Ei hän ainoastaan rahoja tarvitse, vaan minun hoitoani ja rakkauttani, ja minun on tarvis hänelle sitä antaa. Mikä minut siitä estäisi?"

"Minun järkähtämätön kieltoni!"

Silmänräpäyksen vaitiolo seurasi, silmänräpäyksen kuolonhiljaisuus. He katsoivat toisiaan. Vielä olisi kaikki saattanut hyväksi tulla; mutta äiti, jonka rukoileva katse kenties olisi voinut ankaran miehen vielä taipuvaisemmaksi saattaa, ja jonka lempeä kädenpuristus olisi ehkä saattanut sanat Annan huulilla hillitä, — oli poissa.

"Se on tunnoton kielto, enkä minä huoli siitä; sinulla ei ole mitään oikeutta minuun; minä matkustan kuitenkin!"

"Aivan totta puhut; minulla ei ole etäisintäkään oikeutta sinuun; mutta jos matkustat, niin olet ikipäiviksi — muista se, ikipäiviksi! — vieras minulle, kaikille tässä perheessä. Vielä on sinulla vapaus valita, onneton lapsi; ajattele oikein!"

Eversti kurotti kätensä varoittaen häntä kohden, vaan hän ei pitänyt siitä lukua.

"Etkö sinä tosiaankaan halveksisi minua, jos tässä arvelemaan rupeaisin? Ja minä kun luulin sinut jaloksi, ylevämieliseksi mieheksi!"

Eversti kiinnitti häneen levollisen, ylpeän katseen, joka lausui, että rajan ylitse oli menty ja side heidän väliltään katkennut. Annalla oli vapaus, vaan kuitenkin hän viipyi; hänen rohkeutensa oli äkkiä rauennut. Eikö eversti mitään enää sanoisi? Ei jäähyväisiä, ei edes nuhdetta, ei sanaakaan?

"Anna, missä olet?" kuului samassa Klaaran ääni; "suuri Jumala, kuinka sinä olet kalpea ja kylmä, ja isä… oi, isä! mitä on tapahtunut?"

Isä ei vastannut, vaan osoitti ainoastaan ovelle, ja niin suuri oli totutetun kuuliaisuuden mahti, että Klaara ollenkaan vastaansanomatta meni ulos, vieden muassaan melkein tahdottoman Annan.

"Te jäätte, rouva Klemme", sanoi eversti matalalla, luonnottomalla äänellä; "minun täytyy teiltä pyytää erästä palvelusta."

Pieni rouva tuli esille kakluunin nurkasta, johon hän peljästyksissään oli pakonsa ottanut, ja vakuutti innokkaasti, että jos hän olisi aavistanut varomattomista sanoistaan jotakin sellaista seuraukseksi tulevan, niin hän ennemmin olisi kielensä poikki purrut kuin niitä, lausunut.

"Kylläksi siitä, hyvä rouvani; te ette tietysti pahassa aikomuksessa niin menetellyt. Minä nyt vain pyydän teidän vastaanottamaan rahasumman ja hyväntahtoisesti käyttämään sen tuon nuoren tytön hyväksi, jonka minä nyt asetan teidän suojelukseenne. Meidän välimme on kokonaan murtunut, ja rahan täytyy tulla teidän nimessänne, sillä minulta hän ei varmaan mitään vastaanottaisi. Se kasvatus, jonka hän on saanut, ei ole tehnyt häntä soveliaaksi heti itsestänsä huolta pitämään, ja se on niinmuodoin vain yksinkertainen velvollisuus, jonka täten täytän."

"Te voitte luottaa minuun lumi kultaan, herra eversti. Kuusi viidenkymmenen ja yksi sadan riikintaalerin seteli. Suuri kiitos hänen puolestaan! Hyvästi!"

Molemmat tytöt olivat kahden työhuoneessa. Lyhyin, melkein sydämettömin lausein oli Anna kertonut kaikki hänen vieressään olevalle, vapisevalle pikku olennolle. Oikeastansa ei hän itsekään oikein käsittänyt, mitä tapahtunut oli, eikä tällä hetkellä eron katkeruutta tuntenut; koko hänen halunsa ja ikävöimisensä oli vain sairaan, hänen mielestään niin julmasti väärin kohdellun isän luokse. Hän näki ajatuksissaan isän kuihtuneena kurottavan käsiään häntä kohden, häneltä apua anoen, ja tuo kuihtunut muoto oli, hänen sitä aprikoimatta, sekaannuttavasi yhdennäköinen ennen niin korkeasti rakastetun kasvatus-isänsä muodon kanssa.

"Niin, kuinka nyt on käyvä, neiti kulta?" kysyi rouva Klemme, lyhyellä, nyyhkyttävällä äänellä, jonka piti merkitä sääliä. "Minä olen kyllä teidät haltuuni ottava, Jumala tietää, että sen olen tekevä."

"Minun on mahdoton sitä uskoa!" huudahti toivottomana Klaara. "Katso minua, Anna! Ei, älä katso tuolla kylmällä katseella, ikäänkuin et näkisi minua, vaan vanhalla lemmekkäällä katseellasi! Sisareni, oma sisareni sinä olet, vaikka koko maailma sanoisi, ett'et ole. Minä en suinkaan tuomitse sinua siitä, että tuon vanhan, sairaan miehen luo matkustat; mutta etkö sanonut mitään häijyä isälle? Minä en milloinkaan ole hänen kasvojaan sellaisina nähnyt. En toki tahdo sinua peljättää; Herra on kyllä kerran armossaan meihin katsova, sen uskon lujasti. Älä milloinkaan herkeä toivomasta, ja jos viipyy kauan, ennenkun äiti ja minä saatamme jotakin sinun hyväksesi tehdä, niin älä luule, että sinun unohtaneet olemme, vaan ajattele, että ikävämme joka päivä kasvaa ja vihdoin tulee niin väkeväksi, että se kaikki esteet voittaa. Hyvästi, Anna, rakas, rakastettu Anna! Jos sinä, raukka, jaksaisit edes itkeä!"

"Ilmanveto koskee sinuun, sinä et kestä tässä tuulessa; (kuinka kummallisen tunnottomalta Annan ääni kuului!) muista äitiäsi, jää sisään ja ole järkevä!"

Seuraavassa silmänräpäyksessä hän istui rouva Klemmen vieressä pienissä, avonaisissa vaunuissa. Hän tuskin tiesi, miten se oli tapahtunut, ja hän oli itse mielestään kuni unessa-kävijä.

"Saanko ajaa nyt?" kysyi kuski; sitte hän kehoittaen maiskutti kielellään, mäjähytti piiskalla, ja niin sitä mentiin levollista, tasaista juoksua pois kodista, onnellisesta lapsuuden kodista. Tien käänteessä tuli suuren pilven takaa kuu näkyviin, ja hän näki vielä kerran tuon kaunihin paikan; niin ystävällisesti loisti valo pienestä lukukamarista; selvästi saattoi siellä tumman haamun erottaa. Anna painoi lujasti kättä otsaansa vastaan; hän ei tahtonut ajatella, ei katsoa taaksensa, — ei, eteenpäin uutten surujen ja velvollisuuksien luo!

II.

Miten hitaasti matka kului! Hän halusi astua vaunuista ja mennä jalkaisin. Hänen mielestään oli koko ijankaikkisuus kulunut, ennenkun he ennättivät Suotaloon, ja kello oli kuitenkin vain 11. Heillä oli kyllä aikaa, sanoi rouva Klemme, ja kookas, raskas, lystikäs lanko, joka tuli vaunujen luo, vakuutti, että jotakin virvoketta täytyi ottaa, ennenkun he eteenpäin lähtisivät ajamaan.

"Mitä, täällä on yksi lisäksi!" huudahti hän kummastuneena, vaan lisäsi heti hymyillen ja käsiänsä hykertäen: "No noh, ompa punssia ja leivoksia tarpeeksi tuollaisen pienen neidin varalle myöskin, luulen ma."

Anna pyysi kuitenki saada jäädä vaunuihin, ja tuon vierasvaraisen miehen yritys häntä, siitä huolimatta, nostaa alas, evättiin jäykkyydellä, joka saattoi hänet aivan hämmennyksiin.

Tämä oli nuoresta tytöstä kuin uni. Hän saattoi vaunuista nähdä suoraan huoneesen, jossa iloiset lapset ja nuoriso katetun pöydän ääressä istuivat ja söivät pähkinöitä ja omenia. Rouva Klemme seisoi etupuolella, jutteli ja teki liikkeitä, ja Anna tajusi, että hänen historiaansa kerrottiin ja tehtiin niin huvittavaksi kuin mahdollista. Molemmat kahlekoirat haukkuivat herkeämättä ja näyttivät kiihottavan toinen toistansa. Kuu tuli sillä välin näkyviin ja valaisi tuon matalan huoneen ja oudot seudut. Mies levitti hevosen loimen hänen jaloillensa ja käveli sitte edestakaisin hevosten vieressä sekä löi käsiänsä yhteen, pitääkseen itseänsä lämpimänä.

Oi, jos se olisi uni! Olihan hän ennenkin nähnyt hirvittäviä unia ja sitte herännyt aamulla rakkaassa makuukamarissa kotona, päivänpaisteessa ja ilossa — herännyt sanomattoman ilon ja kiitollisuuden tunteilla! Vaan ei, tämä oli todellisuus; oi, jos hän vain saisi matkaan lähteä, lohdutuksella ja avulla isän luokse saapua! Kuinkahan jaksoi isä tällä hetkellä? hän kysyi itseltään; tunkeutuikohan tämä tuima tuuli hänen kehnoon kamariinsa, olikohan hänen kipeä käsivartensa kylmänkankea, ikävöikö hän hellää hoitoa ja sääliväisyyttä, ajatteliko hän häntä? Ja isän kuva — kuinka perinpohjin todellisuudesta eroava, tuo kuva oli! — seisoi piinallisesti hänen sielunsa edessä.

Vihdoinkin avattiin ovi, vaan tulija ei ollut rouva Klemme — hän istui vahvassa rauhassa, syöden ja juoden paljon puheensa päälle —; se oli tuo kunnon lanko, joka toi lasin punssia ja kukkurapään lautasellisen leivoksia.

"Juokaa tämä, neiti kulta", hän sanoi sydämellisesti, "niin herttaiseni, tehkää se; me emme saata vastata siitä, että annamme teidät kuolijaaksi paleltua. Te tarvitsette tosiaankin vähän voimia, luulen ma."

Niin, hän oli oikeassa; Anna lipaisi lämmintä juomaa ja koetti vähän syödä.

"Mutta jos me ehdimme liian myöhään! Kyytivaunut ovat varmaan lähteneet, ennenkuin kaupunkiin kerkiämme."

"Ei tosiaankaan, olkaa huoleti siitä; nyt Kristianakin hankkii matkalle, näen mä. Sananen, ennenkun hän tulee. Te olette hyvä tyttö, ja minun tulee teitä surku; mitä olette tuumaillut ottaa toimeksenne häntä ja itseänne elättääksenne? Haluatteko lukea lasten kanssa?"

Hän ei ollut mitään tuumaillut, vaan vastasi, että hän halusi sitä mielellään — hän halusi tehdä mitä hyvänsä.

"Mutta heti alussa", jatkoi tuo rehellinen tilanomistaja, aivan hänen korvansa likellä puhuen, "tulee kenties pieni pula rahasta; älkää kääntykö Kristianan miehen puoleen, jos sitä saatatte välttää, sillä hän on sellainen…" Hän ei lopettanut ajatusta, vaan tuolla sanalla "sellainen" oli aivan sama merkitys, kuin jos hän olisi sanonut "oikea koronkiskuri." "Tässä", hän jatkoi, "on seteli; ei mitään kiittämistä! Minä voin vannoa, että saan sen takaisin, ja sehän luonnollisesti on toivottavinta. Itse alotin vähemmällä, niin, sen tein, ja kuitenkin olen tullut niin voipa mieheksi kuin olen. Olkoon tämä meidän kesken; sisareni saa kyllä siitä tietämätönnä olla. Kas, tuossapa hän tulee, joutukaa ja tallettakaa seteli, vaan tallettakaa se hyvin! Hyvästi, Kristiana! Hyvästi, neitiseni! Onnea matkalle!"

"Me ehdimme myöhään, me ehdimme tiettävästi myöhään!"

Mutta he ehtivät liian aikaisin, ja heidän täytyi odottaa kolme pitkää, kuolettavaa neljännestuntia kolkossa postitalon kamarissa. Sumea marraskuun päivä alkoi juuri koittaa, kun kyytivaunut vierivät Köpenhaminaan pitkin sitä katua, jonka varrella everstinna nyt oli. Anna näki sen kauniin kulmatalon ja alaslasketun akkunaverhon siinä vierashuoneessa, jossa äiti varmaan levollisesti nukkui tahi kenties juuri heräsi, huulillaan rukous kotona olevain puolesta. Portin ulkopuolella seisoi puutarhurin renki, jolla oli kaksi täyteläistä koria ruukkukasveja; olihan määrä alkaa ilo ja hopeahäät.

Vihdoin viimeinkin he istuivat rautatievaunuissa, vaan ei nytkään hänen mielestään nopeasti menty; kuinka monta ja pitkää pysähdystä oli! Rouva Klemme yritti keskustelua alkuun panna, vaan kun se ei ottanut onnistuakseen, niin hän yhtä tyytyväisenä vaipui omiin ajatuksiinsa, hypistellen suuhunsa leivoksia, joilla hänen käsisalkkunsa oli täytettynä.

"Nytpä tyttöni saavat kieliä ja musiikkia kunnollisesti oppia", hän ajatteli, "ja me saamme talostamme hyyrätyksi portinviereisen, pienen, joutilaan huoneuksen, joka juuri sopii hänelle. Ne huonekalut, jotka Klemme otti köydenpunojalta, kun hän ei saattanut velkaansa suorittaa, muutan minä sinne ja otan niiden hinnan luonnollisesti isän rahoista. Tuo poloinen on lapsi sellaisissa seikoissa — onni, että hän on näin hyviin käsiin joutunut."

Ja hän laski kerran, laski toisen, minkä arvoiset köydenpunojan huonekalut olivat, sekä mitä ne uusina olivat maksaneet, ja mitä enemmän hän laski, sitä vähemmäksi hupeni Annalle jäävä osuus noista neljästä sadasta riikintaalerista.

Sorö'ssä he astuivat ulos vaunuista ja ajoivat sitte edemmäksi pienillä talonpoikaisvaunuilla, jotka olivat rouva Klemmeä vastaan lähetetyt. Yksi, kaksi, kolme tuntia — sitte vihdoinkin oli matka loppunut, ja he pysähtyivät prokuraattorin talon ulkopuolelle. Nuori tyttö hyppäsi reippaasti vaunuista; hän tahtoi mennä heti sinne, heti!

"Hyvänen aika, rakas lapsi, saattaisittehan hänet vaikka kuolettaa; häntä täytyy luonnollisesti valmistaa. Sen teen minä; istukaa siks'aikaa kakluunin ääreen. Ei mitään melua, lapsi! Teidän tulee olla siivolla, kuuletteko!"

Rouva Klemmen kiirehtiessä katua alas, istui Anna ja tuijotti tuleen, koettaen koota sekavat ajatuksensa. Hän ei kuullut lasten leikkiä ja telmettä, ei havainnut, että he puhuttelivat häntä, vieläpä häntä koskettelivatkin. Vasta, kun prokuraattorin vaimo aukaisi oven, hän malttoi mielensä ja oli heti valmis täyttämään kuiskaamalla lausuttua:

"Nyt saatte tulla."

"Minkä vaikutuksen se häneen teki?" kysyi hän innokkaasti, kun he olivat menemässä. Rouva Klemme oli tykkänään omissa hupaisissa mietteissään, ja hänen täytyi koota ajatuksiansa, ennenkun hän vastasi:

"Se kävi paremmin kuin uskalsin toivoakkaan; ensin se raukka luonnollisesti tuli vähän liikutetuksi, mutta sitte hän rauhoittui. Tässä on talo, niin, hänen asuntonsa ei ole juuri hupaisa, synti olisi niin sanoa; vaan me muutamme hänet jo tänä iltana toiseen asuntoon. Mutta ettehän vain sairas liene?"

"Oh, en, ei siitä vaaraa ole. Kiitoksia saattamastanne! Parasta on, että menette nyt, minä haluan mieluimmin olla yksinäni, teidän täytyy vihdoinkin mennä."

Se oli katkera pettymys uteliaalle rouvalle. Miten mielellään hän olisi todistanut ja selittänyt liikuttavan kohtauksen isän ja tyttären välillä! Hän mukautui kuitenkin kohtaloonsa ja meni vastustelematta.

Pienessä, pimeässä etehisessä riippui vanha, rääsyinen röijy; suuri, oljilla sisustettu puukenkäpari oli seinää vastaan asetettuna; näitä nähdessään Anna tunsi vanhaa, syntistä kammoaan hädän ja köyhyyden keskuuteen joutumisesta, mutta se kesti vain lyhyen silmänräpäyksen; seuraavassa tuokiossa hän aukaisi oven ja polvistui isän sängyn ääreen. Mielenliikutus tukehdutti hänen äänensä, ja hän oli melkein tajutonna. Vanha mies sängyssä näytti paljoa enemmän ujolta kuin levottomalta ja liikutetulta; oli ikäänkuin hän olisi tuntenut, että hänen tulisi jotakin sanoa, että häneltä oikeudella saattoi vaatia jonkun hellän sanan, vaan ettei sydän tahtonut hänelle sanoja mieleen johdattaa, ja sentähden hän tyytyi hiljaiseen ähkämiseen ja valittamiseen, samassa kun hän laski luisen kätensä nuoren tytön alaspäin taivutelle päälle.

"Kurja isä parkani! Sinulla on niin paljon tuskia. Jos olisin sen ennen aavistanut, niin olisin ennemmin tullut, mutta nyt en jätäkkään sinua milloinkaan."

Anna nosti päänsä ja katsoi ylös. Sairas makasi yhä hiljaa vaikeroiden, suljetuin silmin. Tuo oli hipunut olento, jolla oli rohjomainen, jokapäiväinen, karkeapiirteinen kasvonmuoto; mielen ilmaus osoitti omituisen sekoituksen tylsämielisyyttä, hyväntahtoisuutta ja kavaluutta. Anna hykähti takaisinpäin. Ei milloinkaan jättäisi! Mitä hän oli tehnyt? Tuon miehen tähden hän siis oli uhrannut kaikki, nyt vasta hän sen tunsi ja käsitti — kaikki. Mutta se oli ainoastaan velvollisuus, vastasi hän itselleen! Olihan tuo hänen isänsä, joka oli aivan syytön niihin mielettömiin harhaluuloihin, joita hänellä isästään oli ollut. Oi, jos vain hänen sydämensä tahtoisi hänen isänsä puolesta puhua!

Mutta se oli uppiniskainen sydän. Mitä olisikaan hän tahtonut antaa, jos hän olisi saanut Klaaran hellän sääliväisyyden, anteeksi suovan sydämen, tosi kristillisen mielen!

Hän kurotti sairaalle haljenneen vesiruukun, joka oli akkunalla, ja piti hänen päätänsä ylhäällä hänen juodessaan; mutta se tapahtui vastahakoisesti, eikä hänen äänensä kuulunut samallaiselta kuin hänen ensi kerran puhuessaan; se oli väkinäinen ja epävarma:

"Voitko kestää muuttamista, minun — isä raukkani? Täällä sinulla on niin viheliäinen olo; sinä voit pikemmin parantua toisessa paikassa."

"Sairashuoneessako?"

"Ei, vaan pienessä, hauskassa kodissa, jossa minä olen sinua hoitava."

"Jumala siunatkoon sinua", vastasi sairas samallaisella äänellä ja samalla tunnon ilmauksella kuin kotona se köyhä vaimo, — jota hän ei milloinkaan ollut saattanut kärsiä — joka kunakin lauantaina sai kuusi killinkiä Klaaralta.

Vaitiolo seurasi. Vanha Jussi — se oli sairaan nimi — makasi levollisena ja hengitti säännöllisesti ja kuuluvasti. Anna luuli hänen nukkuvan, mikä oli Annalle todellinen huojennus. Niin ei kuitenkaan ollut laita, vaan sairas katsoi mukavammaksi siten maata; valkeiden silmäripsien alta hän katseli salaisesti ja tutkivasti nuorta tyttöä. Tämä käännekohta hänen elämässään oli sattunut juuri silloin, kun olo synkimmältä näytti. Hän tuskin saattoi uskoa, että joku tahtoi eteenpäin hänestä huolta pitää; tässä oli syytä kyllä kummastukseen, ujouteen sekä iloon.

"Hyväluontoinen lapsi raukka!" hän ajatteli; "minun omatuntoni on toki puhdas, enhän minä ole häntä pyytänyt tulemaan. Kun hän ei vain näyttäisi noin kauhean hienolta! Omituista ajatella, mikä pieni matelijainen hän kerran oli; minä tunnen enää vain nuo mustat silmät."

Hänen näitä tuumaillessaan, seisoi Anna aivan hiljaa keskellä huonetta. Hän ei rohjennut itkeä tahi muulla lailla tunteitaan ilmaista. Pitkänä ja toivottomana näkyi tulevaisuus hänen edessään, ja vielä eilen oli se ollut hymyilevä ja valoisa. Oli aivan kuin huima vedenpyörre olisi tarttunut häneen ja heittänyt hänet autiolle rannalle, etäälle kaikesta, jota hän kunnioitti ja rakasti. Hänen omat lohduttavaiset sanansa edellisenä päivänä: "Mitähän meille saattaisi tapahtua, kun isä on kotona?" kävivät kuin pistos hänen sydämensä läpitse. Kiihottuneessa mielessään hän oli ollut vallan varma, että hän oli oikein tehnyt; nyt sitä vastaan hän horjui. Eikö niiden äärettömän monien kiitollisuuden syiden, joilla hän oli kotiin kiinnitetty olisi tullut hänet pidättää siellä? Mutta isä oli ollut ylen kova. Ja kuitenkin, kuinka usein juuri hän oli isän lujuutta kiittänyt! Ja hän näki isän, vihastuneenakin niin jalon muodon edessään ja kuuli hänen varoittavan: "onneton lapsi, ajattele oikein!"

Hän koetti karkoittaa noita ajatuksia ja kiinnittää tarkkaavaisuutensa ympärillä oleviin esineihin. Pienten, likaisten, vuotisen tomun ja hämähäkin verkkojen pimentämäin ruutujen läpitse oli näköala lautapihaan päin rannalle; vesi näytti kylmältä ja sekoittuneelta; pieni venhe ponnisteli päästäkseen maalle; hän tarkasteli sitä ja muisti äkisti Kustaan. Mitä tuo rakas, uskollinen Kustaa on sanova, kuullessaan, ettei hän ollut hänen sisarensa? Tai tiesiköhän hän sen? Niin, hänen täytyi se tietää, olihan hän viisi vuotta häntä vanhempi. Kuinka elävästi tuli samassa Kustaan hävästijättö hänen mieleensä, kuinka Kustaa oli ottanut Klaaran syliinsä, sitte puolittain leikillä kumartanut hänelle ja suudellut hänen molempia käsiään, sanoen: "sinä olet suuri rouvasihminen, sinä, Anna!"

Hän muisti myöskin erään ihanan kevätaamun, jolloin hän, Anna, oli kysynyt Kustaalta, heidän puutarhassa kävellessään, miks'ei Kustaa ollut häntä kohtaan aivan samallainen kuin ennen, eikö hän häntä enää rakastanut, ja Kustaa vastasi katseella, jolla hänen selkeät, rehelliset silmänsä selvästi ilmaisivat, ettei kenkään ollut hänelle rakkaampi: "jos vain saattaisit sydämeni tunteet lukea!" Samassa muisti hän isän kirjeen Kustaalle, ja suloinen, hämille saattava ajatus ajoi veren hänen sydämeensä; mutta hän poisti tuon mietteen koko sielunsa voimalla ja rukoili intoisesti:

"Suuri Jumala, varjele minun järkeni!"

Alkoi hämärtää, eikä ketään vielä tullut heitä noutamaan. Muurari nukkui nyt oikein rauhallisesti; nuori tyttö peitti hänen käsivartensa saalillaan; ryysyinen, pieni peite ei ylettynyt tarpeeksi.

"Hohoi, vanha vekkuli!" kuului samassa ovelta, ja reipas, nuori sepän sälli, tukka pystyssä, nokinen naama ja edessä nahkainen esiliina, astui sisälle. Se näytti sairaalle pientä pulloa ja jatkoi, Annaa näkemättä:

"Kuinka käsivarren ja kuumeen laita on? Tässä on pisarainen, joka kelpaa teille. Noh, joko ukko on suostuva köyhäinhuoneesen lähtemään, vai vieläkö pitää vähäsen vastaan ponnistella? Niin", hän lisäsi sydämmellisemmin, "jos minä saattaisin jotakin siihen katsoen tehdä, niin te ette milloinkaan sinne joutuisi, mutta te saatte kernaasti taskuni ylösalaisin kääntää, isävanhus, ja katsoa mitä niissä on. Kuka siellä? Oi, pyydän anteeksi."

Oliko tuo nuorukainen Annan veli? Anna tunsi tuskin jaksavansa sitä kestää, ja kuitenkin, mikä oikeus hänellä oli ahkeraa työmiestä halveksia?

"Teidän täytyy olla vähän hiljaa; minun… sairas nukkuu. Ken te olette?"

Nuori seppä näytti siltä kuin hänellä olisi suurempi syy saman kysymyksen tekemiseen. Hän vastasi kuitenkin, puoleksi empien, säveästi:

"Niin, näetteko, minä en oikeastaan kuulu perheesen, vaan hänen tyttärensä Tiina on minun morsiameni. Minä en tunne teitä, neiti, vaan arvelen, että olette tullut auttamaan, ja sitte sanon vain, että täällä, jos missään, apua tarvitaan."

Anna katsoi häneen kääntymättä pois. Rehellisyys kuvastui noissa likaisissa kasvoissa. Vähän hölmömäiseltä hän tosin näytti, vaan samassa hyvän luontoiselta. Anna selitti muutamia sanoin aikeensa ynnä ken hän oli. Poika parka seisoi kuin pilvistä pudonneena.

"No, mitähän Tiina on sanova! Mutta eikö ole oikein synti teidän itse tähtenne, rakas ne — neitsyt" (hän olisi mieluummin sanonut neiti, vaan katsoi kuitenkin neitsyt-nimen asianhaarain mukaan sopivammaksi); "ettekö olisi saattanut häntä muulla tavalla auttaa? Tämä on liikaa, niin, todella liikaa."

Ja hänen muodostaan saattoi selvästi lukea: moinen mies ei ole sitä ansainnut.

Hetkisen kuluttua tuli rouva Klemme. Hän oli ennen mainitussa pienessä huoneuksessa kaikki järjestänyt ja oli innokas sekä hengästyksissään; nyt ei tarvittu muuta kuin kannattaa sairas sinne. Kaksi miestä ja tyynyillä varustetut paaret odottivat ulkopuolella. Sepän sälli herätti vanhuksen, nosti hänet voimakkaalla otteella sängystä sekä kantoi varovasti ulos paarille. Tuo ei kuitenkaan voinut tuskaa saattamatta tapahtua, eikä muurari koettanutkaan hillitä oihkamisiaan.

"Te olette tehnyt minulle suuria palveluksia"; sanoi Anna tyvenesti ja määräkkäästi rouva Klemmelle; "huomenna laskemme, mitä olen velkaa, ja toivon voivani…"

"Älkää ollenkaan siitä puhuko; sen saatatte pian minulle korvata, jos tahdotte vähän soittaa ja lukea minun lasteni ja muutamain muiden lasten kanssa, jotka siinä tapauksessa voivat tulla minun luokseni ja, luonnollisesti, maksaa minulle. Täällä sellaisesta ei suuresti makseta, sen saattanette käsittää; mutta siitä me kyllä aina sovimme. Minä tahdon teidät oikein säällisesti haltuuni ottaa, ja teidän täytyy usein käydä minua katsomassa."

"Lapsia opetan mielelläni", kuului vakava vastaus, "mutta teitä katsomassa käydä en voi. Ovathan meidän mielihalumme yhtä eroavaiset kuin olosuhteemmekin."

"Ei vieläkään masentunut!" ajatteli pikku rouva. Sitte hän sivumennen naputti erääsen akkunaan, jonka ääressä istui muudan hänen ystävättärensä — jolle jo oli kerrottu, mitä tapahtunut oli —, nyökkäsi sinnepäin, siten huomauttaen, että siinä nyt kulki kertomuksen sankaritar.

Uudessa huoneuksessa oli kolme pientä, matalaa huonetta ja ahdas kyökki. Palkkikatto ja seinät olivat valkoiseksi maalatut; mutta tuo paikka oli kaikissa tapauksissa kuin paratiisi muurarin entiseen asuntoon verrattuna, ja nuoranpunoja raukan huonekalut kaunistivat sitä todellisesti. Tohtori, joka illempana tuli, oli varsin kummastunut ja tyytyväinen. Nyt, kun sairas saattoi saada alituista hoitoa, ja kääreet käsivarrella saattoivat tulla säännöllisesti vaihdetuiksi, oli hän pian paraneva, sanoi tohtori. Tänä iltana hän kuitenkin oli huononlainen, mielenliikutuksesta luonnollisesti, sehän oli helposti käsitettävä.

Vanha muurari olikin todella iloinen ja ojentelihe tyytyväisenä lämpöisessä, puhtaassa vuoteessa. Hänen tyttärensä tarjoama putinki maistui erittäin hyvältä, ja niin keveästi sekä kätevästi laski tytär kääreen hänen käsivarrelleen; se oli toista kuin omin avuin vasemmalla kädellä itseänsä auttaa. Suloiset tulevaisuuden unelmat kangastivat hänen sisällisen silmänsä edessä, ja kuitenkin oli eräs pieni seikka esteenä — mutta milloinka me ihmiset saatamme sanoa, ett'ei meillä mitään esteitä ole?

Anna oli aivan väsynyt ja vaivautunut, vaan ei ollenkaan uninen. Hän istui vanhanaikaiseen isoisän tuoliin, joka oli ihan pienen kakluunin vieressä, ja istui siinä tunnin toisensa perään yhä vain ajatellen. Hän kuuli kirkonkellon lyövän; kuitenkin ennätti pieni kello, joka mahtoi olla jossakin läheisyydessä, aina hetkisen kirkonkellon edelle.

Mitähän kotona olijat nyt tekivät? Klaara itki häntä ja rukoili hänen puolestaan, sen hän tiesi. Entä isä? Hänkin suri — salaista, jäytävää, parantamatonta surua. Hän pani toivottomana kätensä ristiin. Olikohan äiti tuon tapauksen jo kuullut? Vai istuikohan hän nyt juhlapuvussa iloisena hääpöydän ääressä, ajatellen seuraavata vuotta, jolloin hän omaistensa piirissä samaa onnellista juhlaa viettäisi? Mutta Anna tiesi, että äiti lisäsi siihen: jos Jumala sallii; hän lisäsi aina: jos Jumala sallii. Ja nuori tyttö sai vihdoin lohdutuksen kyynelistä.

III.

Seuraavana aamuna nousi Anna aikaisin. Hän oli aivan apeamielisenä, vaan täynnä hyviä aikeita. Hän oli rakastava isää. Eihän se ollut isän vika, että hän oli yksinkertainen ja sivistymätön, enempää kuin se oli Annan ansio, että hän oli tullut hyvin kasvatetuksi ja opetetuksi.

Reippaasti hän aukaisi jokapäiväishuoneen akkunat, otti parhaimmalla tahdolla luudan tottumattomaan käteensä ja alkoi lakaista lattiaa. Sen jälkeen hän tomutti, otti sitte tuhan kakluunista, mutta se tuprusi ylös hänen silmiinsä, ja kun hän vihdoinkin oli sen järjestykseen saanut, niin hänen täytyi taas lakaista ja tomuttaa. Muurari nukkui vielä; Annan täytyi laittaa veden kiehumaan, ennenkun hän heräisi. Mutta mistä hän oli vettä ja tulta saava? Aivan alakuloisena hän katsoa tuijotti tyhjää ämpäriä ja hiiliä, jotka näyttivät niin mustilta ja kuolleilta. Vaan kuitenkin — hänen täytyi ruveta toimeen. Hän otti ämpärin hienoon kätöseensä, kantoi sen pihalle ja pani pumppuun riippumaan. Hän oli uljas tyttö ja valmis luopumaan kaikista sivistyneistä tavoistaan. Raskas pumpunsalko kulki ylös ja alas, ylös ja alas, kunnes hänen kätensä varsin väsyivät, ja kun vihdoinkin tuli pirahdus vettä, niin tuona tärkeänä silmänräpäyksenä hänen juuri täytyi pysähtyä ja levähtää. Kello, jonka hän edellisenä yönä oli kuullut, löi samassa kahdeksan. Lyönnit kuuluivat niin leikillisinä ja seurasivat toisiaan niin vilkkaasti, kuin jos ne olisivat kiirehtineet joutumaan valmiiksi, ennenkun kirkonkellon lyönnit alkoivat ja ne ennättivätkin ihan täsmälleen. Ääni kuului ihan taemmaisesta, pihaanpäin antauvasta huoneesta. Anna katsahti sinne ja kohtasi akkunan läpitse erään lihavan punaposkisen vaimon ystävällisen katseen. Tuo vaimo, jolla oli häikäisevän valkoinen esiliina, seisoi oikeassa höyrypilvessä ja pesi. Ystävällistä katsetta seurasi samallainen nyökkäys ynnä koko joukko merkkejä, joita nuori tyttö ei kuitenkaan tajunnut. Vaimo aukaisi viimein akkunan ja sanoi:

"Vartokaa, se on vähäpätöinen asia Pekalle. Hän tulee heti; minä en saata ymmärtää sitä, ett'ei hän jo ole täällä."

Tuskin oli vaimo tuon sanonut, ennenkun mainittu Pekka lentävässä vauhdissa oli siinä, luistaen pitkin jäätynyttä katuojaa ja välkkyvää maitohinkkiä ilmassa heiluttaen. Kainalossa hän kantoi suurta leipää, jonka hän kurotti äidille, samassa antaen hänelle iloisen läpsäyksen sekä katsoen häntä puoleksi veitikkamaisella, puoleksi kunnioittavalla katseella, joka köyhäin lapsilla on tavattavana. Sen jälkeen hän hyökäsi pumpulle, nosti karvaista lakkiaan kohtelijaasti nuorelle tytölle ja rupesi pumppuamaan.

Se oli tukeva, kolmentoista vuotinen poika, jolla oli vaalea, kihara tukka, korkea, valkoinen otsa, sininen, selkeä silmäpari, pisamaiset, punakkaat kasvot ja erinomaisen rohkeannäköinen muoto. Hänen lapsekas vartalonsa muodosti koomillisen eli leikillisen vastakohdan hänen sangen itsenäiselle katsannolleen, melkein perheen isän katsannolle, ja perheen isä hän tavallaan olikin. Hän oli jo, ennenkun Anna ehti ympärilleen katsahtaa, pesän edessä polvillaan ja oli pian tulitikkujen, polttopuiden ja lastujen avulla sytyttänyt iloisen tulen. Sitte hän kaasi vettä kattilaan, asetti sen tulelle ja kysyi, oliko muuta tehtävää.

"Minulla on kymmenen minuuttia aikaa, ennenkun minun pitää apteekarin luokse mennä", hän sanoi ikäänkuin mies, joka tietää, minkä arvoinen aika on.

"Ei ole mitään muuta; tuhannen kiitosta! Onko teillä kukaan sairaana? Te puhuitte apteekista."

"Oh, ei; vaan minä pidän vaaria apteekarin porsaasta ynnä toimittelen yhtä ja toista muuta, ja saan siitä traania, oivallista, puhdasta traania. Pieni Riikka rukka tarvitsee kaiken traanin, minkä hän voi saada. Uskokaa, hän, meidän Riikka, oli oikea rämä, vaan nyt hän on varsin paljon parempi. No niin, jos ei mitään muuta tehtävää ole, niin minä menen äidin luokse välipalaa ottamaan."

Tuokiossa seisoi Pekka pihalla, pieni, saaliin kiedottu, nelivuotinen tyttö käsivarrellaan ja oivallinen vehnäleipämöykky kädessään. Sen syödyksi saaminen näytti todelliselta työltä, vaan poika toimitti sen miten kaikki muutkin tehtävänsä erinomaisella reippaudella, ja nuo kymmenen minuuttia olivat tuskin kuluneet, ennenkun hän taas luisti pitkin katuojaa ja katosi kuin salama.

Heti sen jälkeen tuli äiti. Hän oli riisunut tuon suuren, karkean esiliinan ja oli aivan sievä ja hieno.

"Saatanko teitä jollakin lailla palvella?" hän kysyi, ja hänen katsannossaan ilmausi kainoutta ja kuitenkin äidillisyyttä. "Minulla on par'aikaa ankara pyykinpesu, ja jos hänellä tuolla", hän osoitti, selittääkseen, muuraria kohden, "on joitakin pestäviä vaatteita, niin tuokaa ne tänne. Minä kuulin eilen kaikki prokuraattorin rengiltä, ja Jumala tietää, että se saattaa kiveäkin liikuttaa; minä toden totta olen itkenyt teidän tähtenne, nuori neiti, kun näin teidän tulevan hänen kerallansa eilen, jos en olisi peljännyt olevani tiellä, niin olisin tullut sisälle. No, tuokaa nyt vain tänne, mitä tekee joku vaatekappale enemmän tahi vähemmän!"

"Te olette varsin hyvä, vaan sitä ei ole tarvis; sitä paitsi tulee minun itse oppia itseäni auttamaan."

"Ei ole hyvästi, neitiseni, naapurien avuntarjoomusta hyljätä; vaan saman tekevä, kenties toisella kerralla. Kun tytöt tulevat koulusta, niin lähetän heidät tänne, jos jotakin toimittamista olisi."

Ja hän poistui, kehoittavasti nyökäten. Anna oli niin omituisella mielellä, sekä liikutettuna että täynnä häveliäisyyttä. Kuinka usein hän oli päivitellyt "halvemman" kansan itsekkäisyyttä, sitä, että he odottivat maksua kaikesta, jopa ystävällisestä katsannostakin, ja nyt tuli köyhä pesuvaimo pyytämättä häntä auttamaan. Niin, hän, hyljätty, oli jo saanut paljon ystävällisyyttä kokea. Hän muisti tuon rehellisen tilanomistajan ja hänen viidenkymmenen taalerin setelinsä, josta hän ei ollut edes kiitosta saanut. Kuinka hän ennen olisikaan jättänyt hänet huomaamatta, melkeinpä kammonut häntä hänen karkeiden vaatteidensa, yksinkertaisen käytöksensä ja suorasukaisen olentonsa tähden! Kotona hän aina oli ollut niin kummallisen välinpitämätön äidin puheille niistä suurista hyveistä — kaksinkertaisesti suuret, kosk'eivät ne ole silmiinpistäviä —, joita köyhällä, vähäarvoisella kansalla on. Saattoiko hänen heikokouskoisuutensa kenties vasta oman kokemuksen kautta voitetuksi tulla? Olisiko ollut mahdotonta saada tuota ylpeyttä masennetuksi, ennenkun hän tuli noiden halveksittuni olentojen hyvyyttä ja sääliä tarvitsemaan? Oi, jos hän tohtisi uskoa, että Jumala kasvatti häntä kuin isä lastansa, että tämä suuri koetus oli hänelle rakkaudesta lähetetty — kuinka se oli huojentava kuorman ja tien valoiseksi sekä turvalliseksi tekevä! Mutta ei, vielä hän ei uskaltanut nöyrästi ja lapsellisen hurskaasti niin ylenpaltisen rikkaalle armolle ja siunaukselle sydäntänsä avata. Tähän asti hän oli ollut vieraassa suhteessa Jumalaansa ja tuntenut Hänet vain äidin ja sisaren kautta. Oli melkein kuin jos hän ei olisi Häntä tarvinnut, ja sitä paitsi oli hänellä rasittava oman halpuuden tunto Hänen suuruutensa suhteen — tunto, joka useinkin pöyhkeillä ihmisillä on. Nyt hän kuitenkin polvistui tuon pienen kyökin kivilattialle ja tunnusti velkansa, tunnusti, että jos tämä oli rankaistus — hän saattoi tätä oloa paraiten rankaistukseksi ajatella —, niin se oli hyvin ansaittu.

Aurinko tuli juuri hänen noustessaan esiin ja pilkisti hymyillen puolijäätyneiden ruutujen läpitse. Pieni, kaunis lintu nokki samassa keltaisella nokallaan useita kertoja akkunaan. Anna kiiruhti pihalle, vieden muutamia jyviä sille, ja lohdullisesti kuului hänen sielulleen: ei varpunenkaan putoa maahan ilman teidän taivaallisen Isänne tahtoa, vieläpä teidän päänne hivuksetkin ovat luetut.

"Onko täällä ketään?" kuului äkisti ääni, ja kun hän meni sisälle, niin keskellä kyökkiä seisoi sievä, keskikokoinen tyttö, ehtapunainen, puumulinen huivi päässä, suuri, tikattu saali, vaaleanpunainen esiliina, kihtaavat tumpit ja käsivarrella suuri kori. Se oli oikein herttainen tyttö, vaikka se suuresti oli vanhan muurarin näköinen sekä näytti pikku viisaalta. Hän oli kovin tyhmistyneenä, vaan koki peittää sitä uljaalla ruumiin nytkäyksellä, joka ei suinkaan häntä kaunistanut.

Anna käsitti heti, ken se oli. Suutelisinko häntä? hän ajatteli; mutta se oli vähän vastahakoista. Sen sijaan hän otti kihtaavan tumpin molempain käsiensä väliin ja puristi sitä ystävällisesti.

"Sehän oli konstikkain historia, minkä elämässäni olen kuullut," alotti Tiina ja laski korin pois. "Kun vain et ajan pitkään rupea katumaan; niin, minä sanon sinäksi, sillä kun olemme täydet sisaret, niin eihän muulla lailla puhutteleminen käy päinsä."

"Ei, luonnollisesti; mutta mene tupaan, rakas Tiina, istumaan; kuppi teetä kenties maistuu sinulle näin kylmänä aamuna."

"Ei pitkinä päivinä; rouvan kanssa ei ole hyvä leikkiä tehdä, sillä ovat haukan silmät kaikista vaarinottamaan. — No, isävanhus saattaa todella sanoa, että hän on saanut oikein herrain päivät, jos vain sinä et jo puolimatkalla häneen tuskastu. Nehän olivat ankaria, kohtuuttomia ihmisiä, joiden luona sinä olit, luulen ma?"

Miten Annan korvia, leikkasi, miten koko hänen sieluaan liikutti kuulla sellaista heistä lausuttavan!

"Oivallisia, jaloja, siunatuita ihmisiä!"

"Minä olen myöskin samaa kuullut", sanoi Tiina kummastuneena, ottaen korin käsivarrelleen. "Kristoffersen oli siis kuullut hullusti; hän tahtoi uskoa, että he olivat sinut pois ajaneet."

Pois ajaneet! Väristys kävi läpi Annan, ja epätoivoinen miehuuttomuuden tunto esti hänet melkein puhumasta.

"He antoivat minun valita itsensä ja… Mutta älkäämme siitä puhuko. Tahdotko käydä sisään isän luokse, Tiina?"

"Minulla ei ole aikaa," vastasi Tiina happamen imelän muotoisena. "Sinä voit muuten olla levollinen, minä en aio sinun seikkoihisi sekaantua; mutta sen verran toki tajuan, että ne, jotka ovat niin kernaat jonkun luotansa laskemaan, ovat mieluummin sitä paitsi. Tervehdä isää! Minä olen totisesti tehnyt hänen hyväkseen, mitä olen voinut, mutta se ei luonnollisesti ole ollut paljon ja tietysti nyt unohtuu. Hyvästi! Niin, sinä olet, ymmärrettävästi, ylen hieno tulemaan minua tervehtämään."

"En suinkaan, minä tulen mielelläni sinua tervehtimään. Missä sinä asut?"

"Minä palvelen postimestarilla, suuressa, keltaisessa talossa torin varrella. Sinä saatat tulla hämärässä ja mennä suoraan minun yliskamariini; se on toinen ovi, muista se, ensimmäinen on renkikamarin ovi. Hyvästi niin kauaksi!"

Ja Tiina meni pois vakavalla katsannolla, miten henkilö, joka ymmärtää arvostansa vaarin ottaa.

Saattoiko hän elää tällaisissa suhteissa, tällaisessa seurassa? kysyi Anna itseltään, Tiinan jälkeen katsoessaan. Eikö kuorma ollut liian raskas, eikö hän uupuisi sen alle?

Vähäistä jälkeentumin heräsi vanha muurari. Hän oli aivan hyvällä mielellä; käsivartta särki vain vähäpätöisesti, ja uni oli virkistänyt sekä vahvistanut häntä. Sitä paitsi hän tunsi heräävän ruokahalun merkkejä, joka seikka nykyisissä edullisissa suhteissa oli kahdenkertaisesti miellyttävä. Kun Anna hänelle teetä tarjosi, niin hän kiitti leveällä hymyilyllä ja lausui toivovansa, että Anna oli nukkunut yhtä oivallisesti kuin hän itse. Aavistiko hän, mitä äärettömiä uhrauksia hänen tähtensä oli tehnyt tuo nuori tyttö, joka seisoi hänen vieressään, sievät kasvot niin totisen näköisinä? Ei, hän ei sitä aavistanut, oikeammin, hän ei ajatellut sitä, hän ajatteli vain itseään.

"Kelpo lekko, se oli oikein; pane lisäksi kunnon lailla, tyttöni! Ah, se tekee hyvää. Anna minulle nyt vielä kuppi teetä ja ranskanleipä. Ai, sitä käsivartta! Hoh-hoo, minua vanhaa rämää, mitä minä kuitenkin olen ijässäni kärsiä saanut!"

Anna järjesti hänen päänaluksensa, asetti käsivarren mukavimpaan asentoon ja piti kiinni kupista, josta hän joi. Mutta se oli velvollisuuden tunnon kylmää apua; Annan täytyi väkisin pakottaa itseänsä tuota apua antamaan, eikä sitä seurannut ystävällisiä sanoja eikä hellää katsetta. Äkkiä katsahti muurari ylös ja sanoi:

"Niin, älä luule muuta kuin että minä tiesin sinun jaksavan hyvin. Minä tiedustelin silloin tällöin sinun vointiasi ja sain aina saman vastauksen. Ihminen saattaa kärsiä paljon, tietäessään, että ne, joita hän rakastaa, jaksavat hyvin; hoh-hoo, jaa-jaa."

"Kuinka paljon aikaa on siitä, kun äiti kuoli?" kysyi Anna hiljaa. Hän tahtoi niin mielellään kuulla jotakin hyvää äidistä, jotta hän saattaisi äitinsä muistoa rakkaana pitää.

"Oh, siitä on pitkä aika; minä en, häpeä sanoa, tiedä tarkoin, milloin se oli."

"Onko hän ollut siinä asunnossa, josta sinä muutit?"

"Ei toki; silloin meillä oli parempi olo. Majuri kai on kertonut, että hän antoi meille kaksisataa riikintaaleria, kun hän sinut sai? Eikö? Niin, sen hän teki, vaan eihän sellaista saata rahalla maksaa, luonnollisesti."

"Haluaisitko kertoa minulle jotakin äidistä?"

Vanha Jussi nousi vasten tahtoansa ylös, kummastellen moista pyyntöä. Näytti melkein, kuin hän olisi luullut Annan tahtovan kuulla jotakin pahaa äidistä, sillä hän vastasi:

"Amalia vainaalla olivat vikansa, miten meillä kaikilla; vaan minä en tahdo olla se, joka vanhaa vihankaunaa muistelen. Antaa kuolleiden levätä rauhassa."

Anna havaitsi, että useammat kysymykset olivat tarpeettomia, ja hän vaikeni siis, vaan ajatteli toki koko päivän äitiänsä ja kiintyi kummallisella kivulloisella itsepintaisuudella toivoon, että sisar saattaisi hänelle joitakin lohduttavia tietoja antaa.

Oli aivan vastenmielistä uskaltaa yksin ulos hämärässä. Hän löysi toki vaikeudetta postihuoneen, riensi reippaasti ylös pitkin kapeita, jyrkkiä rappusia ja seisoi pian onnellisesti ja hyvin, vaan sykkivällä sydämmellä matalassa piikakamarissa. Kun Tiina sillä hetkellä oli poissa, niin hän istui kolmijalkaiselle tuolille, joka seisoi punaiseksi maalatun kaapin nojalla eikä nähtävästi kelvannut muutettavaksi paikaltaan. Hän ei ollut siinä istunut kahta minuuttia, ennenkun sivuhuoneen ovi aukaistiin ja suljettiin ja piikakamarin ovi tempaistiin auki. Kakluunista tulevassa valossa hän saattoi nähdä puolikasvuisen koulupojan vartalon. Se heitti hänen luokseen parin saappaita ja karjaisi käskevällä äänellä:

"Minä tahdon päästä vapaaksi tuollaisista saappaista toisella kertaa, neitsyt Laiska-Maija!"

Ovi lyötiin kiinni, jotta pienet ruudut tärisivät. Nuori tyttö raukka oli niin liikutettuna ja harmissaan, ja viipyi niin kauan, ennenkun sisar tuli. Kun hän vihdoinkin tuli, niin Anna huomautti hänelle heti saappaita.

"Hoh, se on Julius taas," vastasi Tiina, olematta milläänkään, samassa kun hän tuppasi kakluunin puita täyteen. "Tuo uppiniskainen poika joutaa kyllä odottaa."

"Parasta varmaankin on, että teet sen heti; kuului siltä kuin hän olisi ollut suutuksissaan."

"Olkoon vain, minä en siitä suuresti välitä. No, olipa hyvä, että tulit, minulla on isää varten jotakin, jonka saatat mukanasi kotiin viedä. Nyt hän ei tosin sitä niin suuresti tarvitse, mutta minä en tohdi sitä kauemmin täällä pitää."

Hän aukaisi kaapin ja otti esille pienen, topatun tyynyn, vaan pysähtyi heti ja huudahti peljästyneenä:

"Rouva, rouva! Sinun täytyy mennä piiloon!"

Ja ennenkun Anna ehti asiaa harkita, seisoi hän, väristen kuin haavan lehti, punaisessa kaapissa, puoleksi haudattuna villahameihin tyyny sylissään. Hän kuuli kakluunin ovet avattavan ja tuiman äänen huutavan:

"Sinä et taukoa, ennenkun sytytät talon tuleen. Tänne sisälle ei saa tulla enää ainoata puikkoakaan, muuten täällä varmaan joskus tulipalo syttyy. Mieletön ihminen!"

Kamari oli aivan savua täynnä, kun Anna vankeudestaan tuli, ja Tiina näytti kiukustuneelta.

"Katso vain, hän otti pois joka ikisen murun; niin, nyt näet, millaisen väen luona olen."

"Mutta eikö rouvallasi ollut oikeus, Tiina? Puita oli kovin paljon kakluunissa. Ja tämä tyyny! Suuri Jumala, kenenkä tämä oikeastaan on?"

"No, kas niin vain! Kiitän nöyrimmästi! Minä luulin hyvin tehneeni, ja nyt sinäkin rupeat minua hätyyttämään. Herra Jumala, jos en milloinkaan olisi syntynyt! Tuo onneton tyyny! Olihan minulla lupa oma esiliinani ottaa, tiedän mä, eikä mokomaa rahtusta höyheniä milloinkaan patjasta saateta kaivata. Minä tein sen isän tähden, ja jos sinä juoruat siitä Kristoffersenille…"

Nyyhkytykset katkaisivat puheen.

"Minä en aio puhua siitä; mutta meidän täytyy täyttää patja taas, jo tänä iltana, heti! Minä en lähde täältä, ennenkun se on tehty. Voi, Tiina, etkö tiedä, että se on raskas synti?"

"Minä tiedän, että tahdot minut onnettomuuteen syöstä! Minä en tohdi sytyttää kynttilää; jos joku tulisi, mitenkä sitte kävisi?"

Mitkään vastaanväitteet eivät kuitenkaan auttaneet; Tiinan täytyi sytyttää kynttilä ja katsoa kuinka sisar kiirehtivin käsin ja hehkuvin poskin kuumeentapaisessa innossa ratkoi auki ja ompeli kiinni taas.

"No, Jumalan kiitos! nyt se on tehty. Älä milloinkaan, milloinkaan enää sellaista tee!"

Palvelustyttö raiska oli aivan alakuloisen näköinen; hän oli sekä suutuksissaan että liikutettuna.

"Sinun ei senvuoksi suurennella tarvitse. Jos sinä olisit minun tavallani saanut kärsiä ja olla kuin orjana, niin et kaiketi olisi parempi. Lupaathan, ett'ei Kristoffersen saa tästä mitään tietää?"

"Luonnollisesti. Älä itke nyt; sinusta tulee kyllä vielä hyvä tyttö. Istu viereeni tähän ja jutelkaamme vähäsen."

Tiina tunsi halun vastata, että hän oli hyvä tyttö, vaan hillitsi toki mielensä, otti vaijeten sinisen sukkansa ja istui sängyn laidalle.

"Saatatko muistaa äitiämme, Tiina?"

"Kyllä; minä olin suuri tyttö, kun hän kuoli. Hän ei toki minulle mitään pahaa opettanut ole; luulitko kenties sitä?"

"Oi, en; mutta minä tahtoisin mielelläni hänestä vähäsen kuulla. Piditkö hänestä paljon? — enemmänkö kuin isästä?"

"Oh, kyllä; mieluisestihan kukin enemmän äidistään pitää. Hän oli muuten äkäisenlainen; vaan kylläpä isä, tuo laiskajaakko, opettikin hänen tietämään, että hän eli. Hän sai hinata kuin ajurin koni, perheelle leipää laittaakseen."

"Luuletko, että hän milloinkaan muisteli minua?"

"Sen annan jäädä sanomatta; enhän minä tiennyt, että sinua oli olemassakaan."

"Mutta etkö nyt, kun sen tiedät", jatkoi Anna rukoilevalla äänellä, "saata muistaa jotakin lausetta tahi muuta, josta olisit havainnut, ett'ei hän tykkänään ollut toista lastansa unohtanut? Olitko läsnä äitimme kuolinvuoteella? Eikö hän sanonut silloin…"

"Kuinka sinulla on sydäntä sellaisiin surullisiin asioihin koskea!" nyyhkytti Tiina, sinisellä sukankutimella silmiänsä pyyhkien. "Se on synti ja häpeä, on todella niinkin. Kas se, nyt on rouva täällä taas; milloinkaan ei pidä saada rauhan rahtuakaan."

Ovi avattiin, ja kaidat kasvot ynnä terävä nenä näkyivät siinä.

"Neljännestunnin kuluttua saat tulla alas ja tehdä tulen; vieraat jäävät tänne illaksi. Kuka täällä on?"

"Minun sisareni, rouva."

Rouva katsoi terävästi Annaa ja meni sitte; vaan hetkisen perästä kuului askeleita ja ääniä portailta, ja emäntä kuului kahdesti lausuvan kuuluvalla äänellä: "Koska olette nähneet koko huonekerran, niin täytyyhän teidän lapsikamari ja piikahuonekin nähdä."

Tiina hymyili.

"Kas, kuinka ovat olevinaan", sanoi hän; "sinua he nähdä haluavat, vaan luonnollisesti emme saa siitä tietävinämmekään olla."

Ovi avattiin samassa, ja parvi herroja sekä naisia kurkisti uteliaasti sisälle. Anna pysyi aivan levollisena istumassa eikä edes katsahtanutkaan ylös. Jotakin jaloutta ja liikuttavaista oli hänen ihanuudessaan, joka ehdottomasti vaati kunnioitusta, ja kaupungin urkuri — säädyllinen, vanha, naimaton mies — työnsi melkein väkivallalla muut takaisin sekä, ovea sulkiessaan, sievimmästi kumartaen lausui:

"Nöyrin palvelijanne! Pyydän anteeksi!"

"Tahdotko saattaa minua kotiin, Tiina," pyysi Anna hetken kuluttua; "minä en mielelläni mene yksinäni."

"Sinähän olet tottunut siihen, että palvelija aina on kantapäilläsi, luulen ma. Pelkään, että tuskin saatat jaloillasi seistä. Sellaista tarvitsisi vähän ennemmin ajatella."

Vanha muurari oli runsaasti unen lahjalla siunattu. Hän makasi suloisimmassa unessaan, kun Anna tuli kotiin. Anna käveli edestakaisin huoneissa, epätoivoisena, levottomana, intoisena. Minkä kauhean kokemuksen hän oli näinä muutamina päivinä koonnut! Hänen päätänsä pakotti, kun hän muisti isän sanat: "Minä tunnen ne olosuhteet; se ei saa tapahtua!"

Niin hupaisa valo loisti pesijävaimon puolelta. Hän kenties oli hänen äitinsä tuntenut ja säilyttänyt ystävällisessä mielessään joitakin sovinnollisia muistoja hänestä. Anna tahtoi vielä viimeisen koetuksen uskaltaa ja koputti hiljaa ovelle.

"Astukaa sisälle, astukaa sisälle! Kas, se on neiti! Istukaa tänne nojatuoliin, olkaa niin hyvä. No, se oli oikein hyvästi tehty!"

Vastaanotto ei saattanut sydämellisempi olla, eikä huone voinut olla puhtaampi ja viehättävämpi. He istuivat kaikki pyöreän pöydän ympärillä. Äiti silotti hienoja pyykkivaatteita, ja Pekka pilkkoi tikkuja; kaksi kahdeksanvuotista kaksoista, keltaiset hivuspalmikot alaspäin pitkin selkää, harjoitti kirjoittamista niiden kirjainten mukaan, joita äiti oli heille kirjoittanut; ja he jäljittelivät kummastuttavalla tarkkuudella niiden aivan omituisia kiemuroita ja muotoja. Pienellä, heikolla Riikalla oli myöskin tehtävänsä: hänen täytyi panna lankaa neulain silmiin ja selvittää nauhoja. Väliin katsahti yksi, väliin toinen kelloa, ikäänkuin nähdäkseen, kävikö työ tarpeeksi joutuisasti.

"Kuinka täällä on hienoa! Eihän minusta vain haittaa liene?"

"Jumala siunatkoon teitä, ei suinkaan! Niin, eikö täällä ole hauskaa? Me olemme tämän huoneen itse, Pekan kanssa kahden, paperoinneet. Ja mitä minun kellostani sanotte, neitiseni, eikö sillä sovi oikein komeilla? Me ostimme sen huutokaupasta, enkä milloinkaan ole sitä rahaa katunut. Niin, meillä, Jumalan kiitos, on kaikin puolin hyvä olo, kun me vain olisimme kiitolliset ja käyttäytyisimme sopivasti."

Viimeistä lausetta seurasi varoittava katse toisinaan vähän rauhattomille kaksoisille.

"Tunsitteko minun äitini?" kysyi Anna ilman mitään johdantoa.

"Kyllä, rahtusen, varsin vähän."

"Tuntuu niin raskaalta, kun ei kenkään saata hänestä minulle mitään kertoa."

Pesijätär näytti onnettomalta. Hän ei tietänyt mitään hyvää Amaliasta. Se oli ollut vankka vaimo ja osannut käyttää kieltänsä yhtä vilkkaasti kuin käsiään. Pesijätär oli kerran lainannut hänelle naulan suopaa, talikynttilän ja ruukun — hyvän, uuden ruukun —, vaan ei milloinkaan ollut yhdestäkään niistä saanut edes vilahdusta nähtä. Tuo ei ollut oikein säädyllistä, ja tuon kunnon ihmisen veri kiehui vieläkin, sitä historiaa muistellessaan. Hänen oli mahdoton saada kiittävää sanaa huuliltansa — ei, eipä edes nuorta neiti parkaa lohduttaakseen.

"Kotona olijat saavat siis jakamatta rakkauteni pitää", ajatteli Anna, pienen kyökkinsä akkunan ääressä istuissaan ja tirkistäissään kohti kirkasta taivasta, jossa lukemattomat tähtöset tuikkivat ja välkähteliyät; "eikä se ole vähenevä, vaikka en heitä enää milloinkaan nähdä saisi."

IV.

"Tässä on jotakin teille, neiti!" huusi Pekka seuraavan päivän aamupuolella, pistäen päänsä ovesta sisälle; "hienoin nahka-arkku, minkä toivoa voi. Sen näin postimestarilla, jossa käyn apua tekemässä." — Pekka kävi melkein kaikkein ihmisten luona apua tekemässä —, "ja minä lainasin heti käsikärryt, jotta olisitte sen saaneet mitä pikemmin sitä parempi. Hei vain, miten raskas se on! Saanko sen sisälle kantaa? Olkaa hyvä, täss'on pieni avainkimppu."

Kotoa! Hän tarkasteli ihastuksella suurta, keltaista arkkua, kenties oli siinä joku sana, joku tervehdys! Hänen kätensä värisi mielenliikutuksesta, kun hän sen aukaisi. Mieletöntä kuitenkin oli toivon vakaan antautua; sanoihan jo osoite, että kaikki oli ohitse. "Neitsyt Anna Mårtensen, osoite: muurari Johan Mårtensen", oli siinä — hän luki sen kolmeen kertaan. Sitte hän aukaisi innokkaasti kapineet ja haki joka poimusta paperin palaa, ainokaistakin riviä; vaan kaikki etsiminen oli turhaa. Isä oli aivan varmaan kieltänyt heitä kirjoittamasta — voi, siitä hän oli vakuutettu. Arkku sisälti suuren joukon liinavaatteita, kolme, neljä hänen talvista, jokapäiväistä vaatekertaansa, paksun pinkan nuotteja ja muutamia valituita kirjoja. Hän pudisteli kärsimätönnä toista toisensa jälkeen; mutta niistä ei mitään pudonnut. Viimeiseen ehdittyänsä hän pysähtyi. Se oli varsin vanha, hopeahakainen raamattu, suvussa kulkenut perintö. Hän oli kasvatusäitinsä usein kuullut sanovan, että se oli rakkain hänen omaisuudestaan ja ensimäinen, jota hän tulipalosta pelastaa koettaisi. Anna suuteli kunnioituksella. Olisiko mikään kirjoitettu sana saattanut sanoa puoliksikaan niin paljon kuin tuo vanha kirja? Sehän julisti hänelle äidin täydellisen anteeksi-annon, puhui äidin rakkaudesta sekä osoitti, mistä hänen tuli lohdutusta etsiä. Mutta mitähän tuolla kulmassa kiilsi? Hän veti esille kolme pientä, välkkyvää avainta, joita vehreä silkkipunos piti yhdessä koossa. Kuinka hyvin hän ne tunsi. Ne olivat hänen piironkinsa, ompelu- ja kirjoituspöytänsä avaimet. "Kenkään ei ole sinun kätköihisi käyvä, ennenkuin sinä itse tulet", niin tuntui niiden hauska kilinä tahtovan sanoa. Oi, Jumala siunatkoon äitiä ja sisarta heidän rakastavan sydämensä tähden, joka opetti heidät kieltoa kiertämään ilman sitä rikkomatta!

Nuori tyttö itki runsaasti, kun hän kapineita laatikkoihinsa huolellisesti järjesti; mutta lohduttomia epätoivon kyyneleitä ne eivät enää olleet. Kuinka monta rakasta muistoa olikaan kaikkiin kiintyneenä! Ompelurasiassa oli useita aljetuita teoksia, jotka olivat aiotut joululahjoiksi. Oi, tuo niin rakas joulu oli tuleva hänelle varsin surulliseksi tänä vuonna, eikä, valitettavasti, yksin hänelle, vaan hänen tähtensä myöskin heille kaikille, ja enimmän kenties isälle. Kuinka usein olikaan hän entisinä onnen päivinä toivonut saattavansa jotakin isän hyväksi tehdä, toivonut saavansa tilaisuutta näyttämään, kuinka äärettömästi hän isää rakasti, ja kuinka paljon hän tahtoi kärsiä ja kestää isän tähden! Oi, jos hän toki olisi kuollut!

Hänen pieni rahakukkaronsa oli myöskin ompelurasiassa. Se oli niin täynnä, että se tuskin kiinni meni, ja sisälti kaikki ne kauniit kultarahat, jotka hänellä ja Klaaralla olivat säästölaatikossa olleet.

Juuri hänen lopetettuaan, koputettiin hiljaa ovelle. Olikohan se Tiina tahi Kristoffersen taikka vielä pahemmin — rouva Klemme. Nyt hän ei tuntenut ollenkaan halua kenenkään kanssa puhua ja aukaisi hitaasti. Tulija ei kuitenkaan ollut kenkään odotetuista, vaan kaljupää, ryppykasvoinen, pienenläntä herra, koko olennossa jotakin levotonta ja yllä kapea, vanhanaikainen takki. Annasta oli ikäänkuin hän olisi joskus ennen tuon nähnyt — missä, sitä hän ei saattanut muistaa.

"Onko neiti — oletteko te kotona?" kysyi vieras aivan hämillään; "minä tarkoitan, tahdotteko ottaa minua vastaan?"

"Saanko kysyä, ketä minun on huvi…"

"Huvi ei suuri ole; minä en totisesti huvin vuoksi tule… suokaa anteeksi… minä olen muuten urkuri Fogelsang, mutta siitä ei luonnollisesti huvia ole."

Anna muisti heti hänet siksi, joka edellisenä iltana oli hänet tuskallisesta tilasta pelastanut, ja hän tervehti kiitollisella ja tutulla katseella, käskien häntä nojatuoliin istumaan.

Tuo hyvänluontoinen, vanha mies tuli istumaan päästyään levollisemmaksi. Kieli ei kuitenkaan tahtonut liikkeesen päästä, vaikka hän pienen kamarinsa lattialla edestakaisin kävellessään sekä pukiessaan oli tarkoin ajatellut kaikki, mitä hänen sanoman piti.

"Huomaan, ettei ole hyvä liian paljon yksinänsä olla", hän aloitti vihdoin; "siten tulee ihmisiä arastavaksi, ja surkeata on, että vieraat kasvot voivat saattaa hämmennyksiin. Minä lähden harvoin kotoani, ja oikea onnenkohtaus oli, että sain teidät eilen nähdä. Te, neitini, ette sopinut siihen seuraan. Minulle on kerrottu teidän historianne, enkä koko yössä ole teidän tähtenne saattanut silmiäni sulkea. Lapsenrakkaus on teitä pakottanut, ja se herätti minun myötätuntoisuuteni; vaan kuitenkin väitän, että olette tehnyt väärin, ja toivon, että teidän itkeneet silmänne todistavat teidänkin sen havaitsevan."

Vähitellen, kun urkuri puhui itsensä lämpöiseksi, haihtui hänen liikkeidensä epävarmuus, melkein naurettavaisuus, ja hänen silmänsä katsoivat kiinteästi ja läpitunkevasti nuorta tyttöä, joka kuiskasi:

"Minä olen tehnyt väärin."

"No, minua iloittaa, että niin kerkeästi sen myönnätte. Te tahdotte siis viipymättä pyytää anteeksi, tahi ettekö kenties saata itseänne taivuttaa siihen? Teenkö minä sen teidän nimessänne?"

"Ah, ei, Jumalan tähden! Se on mahdotonta!"

"Kuinka! Mitä sitte teidän kyyneleenne merkitsevät? Se on huono ja hyödytön katumus, joka ei tunnustukseen pakota!"

Vanhan miehen olennossa oli niin paljon totisuutta ja syvää hartautta, ett'ei Anna voinut suuttua, vaikka mies puhui kiivastuneella, melkein uhkaavalla äänellä.

"Teillä on useimmissa suhteissa aivan oikein", vastasi Anna säysästi, "vaan te ette tunne…"

"Tietättekö, mitä minä tunnen", katkaisi mies innokkaasti; "tuhlatun elämän, hyödyttömän katumuksen, sen tunnen, ja siitä tahdon, niin paljon kuin kykenen, teitä ja joka ihmistä pelastaa. Hyödytön! Oletteko milloinkaan tuon sanan merkitystä ajatellut? Ette milloinkaan; vasta rakastetun olennon haudalla sen saatte tuntea. Tahdotteko kuulla minun elämäkertani? — Se ei ole pitkä. Muutamissa lyhyissä silmänräpäyksissä laskin siemenen koko elämäni suunnalle. Äitini oli leski. Hänellä oli aivan niukka eläke, ja hänen täytyi ahkeroita sekä tehdä työtä ankarasti, saattaakseen minun antaa lukemisiani jatkaa. Sisareni Maria auttoi häntä uskollisesti; hän oli velvollisuutensa täyttävä, totinen tyttö. Minä taas olin vilkas ja iloinen, ja minua äitini enimmin rakasti. Köpenhaminassa sain pian monta tuttavaa, ja kun häpesin köyhyyttämme omistaa, niin otin kaikkiin heidän huveihinsa osaa. Seuraukseksi täytyi minun tehdä velkaa, ensinnä pienempiä summia, sitte suurempia. Äiti maksoi kaikki kärsivällisesti, kenties liian kärsivällisesti. Eräänä päivänä tulin epätoivoisena kotiin. Olin 50 riikintaaleria menettänyt pelissä, ja minun piti heti maksaa! He istuivat molemmat akkunan ääressä ja ompelivat ahkerasti, kun sisälle astuin. Äidilläni oli silmälasit silmillä, ja hän näytti kelmeältä, vaan otti minut lempeästi ja ystävällisesti vastaan, miten ainakin. Kun olin pyyntöni esittänyt, niin hän kuitenkin väänteli käsiänsä: Paavo, Paavo, siihen menee koko hyyryrahamme! — Sinulla on siis rahaa! huudahdin minä! Jumalan kiitos! Isäntä saapi odottaa; anna raha minulle, äiti, muuten olen hukassa! Hän nousi heti ylös, aukaisi laatikon ja kurotti minulle setelin. Maria katsoi katkerana minua. Sinä et meistä suuresti välitä, Paavo, sanoi hän. — Ettekä te minusta, te säälitte varsin vähän minua, sanoin minä. Äitini näytti totiselta ja murheelliselta: Oi, Paavo, sinä olet varsin kiittämätön! — Minäkö ratani valinnut olen? kysyin tulisesti; sinä tahdoit, että minun piti lukea, ja saat nyt maistaa seurauksia. Sana syttyi sanasta; vihdoin johdatti sisareni äitini ulos ja viittasi minulle, että minut piti mennä. Sen teinkin, vaan vanhan äitini suruinen, lempeästi nuhteleva katse vainosi minua, ja minä käännyin takaisin; tahdoin häneltä anteeksi pyytää. Maria otti minut porstuassa vastaan. Mitä sinä taas tahdot? hän kysyi kärsimättömästi, ikäänkuin olisi odottanut uutta solvausta. — Unohdin sauvani, vastasin lyhyesti ja jyrkästi; taipumattomuus ja ylpeys heräsi minussa heti hänet nähtyäni, ja minä menin sovinnollista sanaa sanomatta. Kahdeksan päivän perästä sain kirjeessä tiedon, että äitini oli vaarallisesti sairaana. Minä lähdin samalla hetkellä, vaan tulin kuitenkin liian myöhään. Synkkänä ja sanatonna, elävänä nuhteena, seisoi sisareni edessäni. Maria, luuletko… kysyin, ja tuntui siltä kuin jos elämäni olisi hänen vastauksestaan riippunut; hän havaitsi sen, vaan ei tuntenut mitään sääliä. Minä luulen, että hänen sydämensä pakahtui surusta sinun tähtesi; enempää en kuullut. Tulinen kuume saattoi minut tainnuksiin. Jos en olisi tullut kipeäksi, niin olisin järkeni menettänyt. Toinnuttuani oli sisareni polvillaan vuoteeni vieressä. Neljään viikkoon ei hän ollut sairasvuoteeni äärestä poistunut. Oi, hän on elävä! Jumalan kiitos, hän rupeaa elämään! Näen, että hän tuntee minut! Kuule siis, Paavo, mitä minun olisi heti pitänyt sanoa: äitimme siunasi sinua kuolinhetkellään; etkä sinä myöskään ole vaikuttanut hänen kuolemaansa: hän oli varsin kauan heikko. Mutta minä luulin kuitenkin niin, ja kalvava katumus viivytti parantumistani. Äidin siunaus oli tosin suurena lohdutuksena; mutta niin ylenpaltisen rakkauden rinnalla minä tunsin itseni vielä rikollisemmaksi. Lapsena ollessani hän oli usein leikillä nimittänyt minua vanhuutensa tueksi; en aavistanut silloin, että tuo hyväileminen oli pistäväksi orjantappuran piikiksi sydämeeni tuleva. Te itkette minun tähteni; kiitos, kiitos, nuori tyttö; Mutta huomatkaa, ett'en ole surullista historiaani kertonut teille, herättääkseni sääliänne, vaan että ottaisitte oppia siitä. Tahdotteko kuulla lopun? Sisareni joutui naimisiin erään papin kanssa Norjassa. Minä lakkasin lukemasta ja sain pienen urkurinpaikan tässä kaupungissa. Minun kotini oli äitini haudan vieressä, ja vastainen elämäni oli kuni pitkä toivioretki, jollainen se on ollutkin. Teidän kasvatusvanhempanne olen tuntenut; majurin rouva sääli minua, kutsui usein minua luonansa käymään ja torui minua kun en kutsumatta tullut. Olenpa teidätkin nähnyt. Se tapahtui eräänä aamuna vähän jälkeen palon, kun majurin pieni poika, minun ohitse mennessäni, tuli juosten ulos ja huudahti: 'Me olemme saaneet pienen tytön lisäksi, sinun pitää tulla sisälle häntä katsomaan!' Te istuitte valkoisessa puvussa majurin käsivarrella ja tarkastelitte minua suurilla, tummilla, kummastelevilla silmillä; sitte käänsitte päänne pois ja kätkitte sen majurin rinnalle. Kas vain, sanoi majurin rouva, nyt tulee pikku Klaarani lapsipuoleksi, luulen ma; mutta hän lisäsi heti, pientä, tummakutrista päätä taputtain: Jumala siunatkoon tuota rakasta piskuista ja antakoon minulle äidinsydämen häntä kohtaan. Se hänellä on ollut — eikö niin? — ja teidän tulee nyt näyttää olevanne hyvä tytär. Älkää lykätkö tuonnemmaksi; ajatelkaa, että katumuksenne saattaisi tulla liian myöhään, muistakaa kuolemaa! Taivuttakaa ylpeä mielenne; rukoilkaa anteeksi! Jos teidät sysätään pois, niin tulkaa takaisin; pyytäkää hartaasti ja nöyrästi!"

"Teidän täytyy nyt kuulla minua", sanoi Anna liikutettuna, laskien kätensä vanhan miehen käsivarrelle ja häntä luottamuksella silmäillen. "Minä toivon teidän minua ymmärtävän. Jos kirjoittaisin ja pyytäisin anteeksi, niin heittäisin eripuraisuuden siemenen kotiini. Äiti ja Klaara alkaisivat ahdistaa isää, hänen omat tunteensa ahdistaisivat häntä, vaan kaikki turhaa. 'Ikipäiviksi vieras!' Oi, minä koettelin kauan hänen kärsivällisyyttään, ennenkun hän lausui tuon, ja hän lausui sen mietittyänsä. Hän ei milloinkaan riko sanaansa. Ja vaikka mahdoton tulisikin mahdolliseksi, vaikka koti avautuisikin minulle, niin hän ei kuitenkaan tulisi minua kohtaan samallaiseksi kuin ennen. Jumala tietää, ett'ei se ole ylpeyttä, mutta saman katon alla isän kanssa en saata vieraana elää, se musertaisi sydämeni. Säälikää minua, ymmärtäkää minua, te, joka itse niin paljon kärsinyt olette! Vakuutettu olen, että jos kirjoittaisin ja tunnustaisin vikani, niin hän pitäisi velvollisuutenansa minulle apua lähettää ja meidän toimeentulostamme huolta pitää; mutta sitä en voisi kestää. Minä en tahdo, että minut ymmärretään väärin, en tahdo, että hän luulisi minun antavan myöten ainoastaan siitä syystä, ett'en itse itseäni auttamaan kykenisi. Ulkonaisia etuja saattaisin voittaa, sijani isän rakkaudessa olen sitä vastaan menettänyt, — Jumala minua auttakoon! Jos tunsitte hänet, miten minä hänet tunnen, niin tietäisitte että se, mitä sanon, on totta."

Vanha mies vaikeni ja pudisti päätänsä. "Minä tunnen hänet, valitettavasti", hän sanoi.

"Sitä paitsi", lisäsi Anna vähän empien, "on syy, jonka tähden kodin jätin, vielä käsillä. Puolustamaton teko minulta olisi jättää sairas, vanha isäni yksikseen."

Monin kerroin kerrottu vaikeroiminen kuului samassa sivuhuoneesta; muurari oli levottomalla jännityksellä keskustelun kulkua seurannut ja katsoi nyt ajan sopivaksi vahvistaa Annaa päätöksessään kärsimisiänsä muistuttamalla.

"Suokaa minun kuitenkin", sanoi urkuri lähtiessään, "toimittaa teille oppilaita. Koska osaatte soitantoa ja kieliä, niin niiden saanti ei tule vaikeaksi, etenkin jos tahdotte perheissä käydä."

Se ei tullut urkurillekaan vaikeaksi, ja pian oli Anna täydessä toimessa. Hän ei tosin suurta palkintoa saanut, vaan kun hän oli erinomaisen säästäväinen, niin hän tuli hyvin toimeen, vieläpä, velkansa maksettua, sai vähän rahaa säästöönkin suurimpain tarpeiden varalle. Tuo ponnistava ahkeruus oli hänelle pelastuksena, kun se jätti hänelle varsin vähän aikaa hyödyttömiin mietiskelyihin.

Rouva Klemme oli suuresti suutuksissaan tuosta tapausten uudesta käännöksestä. Hän oli luullut saavansa yksinään tulla neuvonantajaksi ja kertoi nyt uskotuilleen, että hän oli häpeällisesti syrjälle sysätyksi tullut, vaan ett'ei tämä maailman kiittämättömyyden uusi todistus häntä hiukkaakaan kummastuttanut. Muurari oli aina ollut kehno ihminen, eikä omena tietysti ollut kauas puusta pudonnut. Hän muka toivoi nyt vain, ett'eivät he tuota puolihupsua urkuriakin peijaisi.

Useat perheet osoittivat muuten suurta ystävällisyyttä nuorta tyttöä kohtaan; mutta hän oli erinomaisesti erillään pysyvä eikä sallinut kenenkään kanssansa likempään yhteyteen tulla. Se loukkasi häntä, kun ihmiset, joita sivistyneempi hän oli, tahtoivat häntä suojella, ja hän antoi selvästi tuntea, ett'ei hän sallinut suruistansa puhuttavan, ja ett'ei hän pyytänyt neuvoa eikä surkuttelemista. Tuo ei tosin ollut kauniisti, vaan hänellä oli pöyhkeä luonne, eikä sellainen kerrassaan taivu. Urkuri yksin tuli usein hänen luoksensa, ja tuo vanha, omituinen mies elpyi uudelleen, tuntiessaan äkisti olevansa nuoren, hyljätyn olennon lohdutuksena ja tukena, Se oli iloista tietää, ja urkuri kiitti nöyrästi taivasta niin odottamattomasta siunauksesta.

Vanha Jussi toipui päivä päivältä ja saattoi pian maata peitteellä. Hänen hyvä mielensä ei kuitenkaan kasvanut terveyden kanssa samassa määrässä; päinvastoin, mitä enemmän hän tuohon murheettomaan, joutilaasen elämään tottui, sitä vähemmän arvon hän sille antoi. Päivä tuli hänelle pitkäksi, hänen vanhat ystävänsä eivät tulleet hänen luoksensa, ja tyttärensä seurassa hän oli hämillään; hän ei saattanut hänen kanssansa vapaasti puhua ja hän hengitti aivan keveästi, kun tytär ulos meni. Anna oli hyvä tyttö ja piti huolen ruoasta ja juomasta, tupakasta ja vaatteista; mutta onhan ihmisellä muitakin tarpeita, arveli Jussi, ja silloin hän nykäytti olkapäitänsä sekä huokasi sitä, ett'ei hän kyennyt menemään ulos; sillä hänen mielikuvituksessaan väikkyi pienen, likaisen kapakan kuva, kapakan, jossa hän kolmen muun lystin veitikan kanssa oli tavallisesti knakkia pelannut. Hän oli ollut leikinlaskijana heidän joukossaan, ja sille hän antoi arvoa. Annalla ei ollut ollenkaan halua hänen sukkeluuksiansa kuulemaan; hän katseli häntä niin totisesti, kun hän jonkun ainoan kerran niitä yritti esiin tuomaan. Ja muurari silmäili ikävällä ulos avaruuteen, nuuskasi ynnä keinotteli saadaksensa kutsumuksen kumppaneilleen. Jos he kainostelivat hänen hienon tyttärensä tähden, niin saattoivathan he hänen poissa ollessaan tulla — hän oli niin paljon poissa.

"Tahdotko lähteä meidän kerallamme käymään?" kysyi Tiina eräänä sunnuntaina, kun hän astui sisälle, sievistetyn, vaan ei suinkaan kaunistetun Kristoffersenin käsivarresta pitäen. "Minä olen vapaana kello kahdeksaan, ja nyt on kaunis ilma sekä kuuvalo. Eihän lukemisella liene niin hirveän kiire", lisäsi hän, laskien raskaan kätensä avatulle kirjalle.

Anna istui hetkisen hiljaa, arvellen tahi, oikeammin sanoen, taistellen itsensä kanssa; vaan tuo säädyllinen sepän sälli auttoi häntä pulasta.

"Kieltäkää vain, pieni neitsyt; me emme ole sopiva seura hänelle, sen mahdamme itse käsittää; niin, katso vain minua, Tiina; se, mikä on totta, se on totta."

"Niin kyllä, menkäämme siis. Itse tähteni häntä en mukaan tahtonut; minä luulin häntä huvittavan nähdä majurin istutusta."

"Majurin istutusta! Minkä majurin?"

"En tietä. Minulla ei, Jumalan kiitos, ole mitään tuommoisten isoisten kanssa tekemistä."

"Hyi, Tiina, tuleeko sinulle taas paha pää. Ette saa luulla, neitsyt, että hän on niin häijy kuin näyttää; ne ovat vain pieniä oikkuja, jotka tulla tupsahtavat. Sanottua paikkaa nimitetään aivan oikein 'Majurin istutukseksi' teidän kasvatusisänne mukaan, kun hän on sitä viljellä alkanut. Kas niin, ota käsivarteni nyt, Tiina, herrasväen tavalla; älkäämme lyhyttä vapaata aikaamme ikävystyttävästi kuluttako, vaan huvitelkaamme."

Ystävällisellä ja kuitenkin käskevällä katseella, joka aavisti hyvää tulevalle avioliitolle, otti Kristoffersen Tiinan vastahakoisen käden käsivartensa alle ja poistui iloisesti nyökäten.

Istutus, jota hänen isänsä oli viljellyt! Se hänen piti välttämättä nähdä, vaan mieluimmin yksinään tahi, mikä oli aivan samantekevä, pieni Riikka seurassaan. Anna otti melkein aina hänet päiväisille kävelyilleen mukaansa. Tuo pieni, heikko tyttö ei kuitenkaan jaksanut kauas käydä, ja Annan oli tapana vetää häntä pienissä koppavaunuissa, jotka Pekka oli tehnyt. Seuraavana aamuna oli selkeä talvisilma ja säteilevä päivänpaiste. Anna toimitti reippaasti askareensa ja meni sitte Riikkaa hakemaan. Ovessa hän kohtasi kaksoiset kouluun menemässä; heillä oli pieni, punainen nenä, kumpaisellakin taulu kainalossa ja laukku kädessä. Pesijätär seisoi tuvassa vaatteita silottaen. Pekka piti oikeassa kädessään paperikääröä, jossa oli konepiirrustuksia, ja teki vasemmalla kädellään innokkaasti liikkeitä, esitelmäänsä enemmän valaisevaksi saattaaksensa.

"Mutta nyt, äiti, käsittänette asian?"

"En vähintäkään, rakas poikani. Äitisi on oikea pölkkypää, ja sinä saanet hänet antaa olla sellaisena kuin hän on. Hyvää huomenta, neitiseni; muistatteko taas Riikkaa? Niin, me emme saata teitä kyllin kiittää siitä, että otatte hänet mukaanne. Minulla luonnollisesti on varsin vähän aikaa ja tilaisuutta käymään mennä, ja hänen tarvitsisi ulkoilmassa olla. Mitä te, neiti, meidän Pekasta sanotte? Hän oli eilen tehtaassa ja näki kaikki pyörät ja koneet siellä, ja nyt hän tahtoo selittää minulle, kuinka toinen toisen liikkeesen panee. Se on nyt elävänä hänen mielessään, ja nyt hän luulee, että kaikkein täytyy se osata käsittää; vaan niin ei ole laita. Herra on sinulle, Pekka, antanut erinomaisen hyvän ymmärryksen, eikä ken tahansa saata muassa seurata. Kas niin, nyt hän suuttuu, kun minä hänen ymmärryksestään puhun; mutta se ei ole mitään kerskaamista, ethän sinä sitä itse itsellesi antanut ole, poikani; kunnia on Herran. Katsokaa, kun kuulen puhuttavan kaikista noista pyöristä ja laitoksista, kuinka pienin on yhtä välttämätön kuin suurinkin, niin ajattelen yksinkertaisuudessani, että meillä ihmisilläkin on kullakin tarkoituksensa: pieni tarttuu suureen ja suuri pieneen, ja on niin lohdullista, kun ei kenkään ole liikaa. No, kas tässä on Riikka; tuo pieni raukka näyttää oikein ihmiseltä, niin peitettynä hän on."

Riikka, äidin suureen, puikoilla kudottuun saaliin käärittynä, näytti toki pikemmin vehreältä mytyltä kuin ihmiseltä, ja ainoastaan tuosta pienestä, valkoisesta nenänipukasta saattoi arvata, mitä sinne sisälle kätketty oli. Hän oli niin iloinen ulos pääsemisestään, sanoi hän, ja sitte oli Pekka luvannut antaa hänelle suuren omenan, eikä hän aikonut koko matkalla ollenkaan nukkua. Kuitenkin kului tuosta vakuutuksesta tuskin kymmentä minuuttia, ennenkun hän nukkui kuin pölkky.

Istutus oli jyrkällä vierulla, joka antautui rantaan päin. Härmää oli laskeutunut paksulta, ja pienet, hennot puut säihkyivät häikäisevällä valolla päivänpaisteessa. Tuuli puhalsi vähänväliä keveätä, lumihiukkeista muodostunutta pilveä suoraan nuoren tytön silmille. Hän meni pienellä kunnaalla olevaan, kauniisen huvihuoneesen — oi, sielläpä he varmaankin monena kesä-iltana olivat teetä juoneet! Ja täällä alhaalla he tietysti myös olivat istuneet tuolla pienellä penkillä, josta oli näköala vedelle päin! Kappaleen matkaa siitä oli laituri; heillä oli luultavasti ollut vene, ja ajatus tulla merimieheksi oli kaiketi jo täällä Kustaassa herännyt. Missä Kustaa nyt oli, ja mitä hän ajatteli? Anna ei rohjennut noihin kysymyksiin vastata eikä Kustaata muistelemassa viivähtää; hänen poskensa, jotka viime aikoina olivat olleet niin kelmeät, saivat äkisti hilpeän punan.

Melkein joka toinen päivä kävi Anna täst'edes istutuksella — pahalla säällä yksinään, muulloin pikku Riikka seurassaan; joskus liittyi heihin herra Fogelsang.

Aika kului niin hitaasti, niin hitaasti, vaan se kului kuitenkin; vanha vuosi loppui ja uusi alkoi. Kun päivän työ oli tehty, muurari sänkyynsä mennyt ja ympärillä kaikki niin hiljaa, niin Anna istui mieluisesti hetkisen aivan jouten ja muisteli kotoa, näki heidät kaikki ajatuksissaan sekä kuvitteli mielessään, mitä he nyt sanoivat tahi tekivät; oli melkein kuin hän olisi heidän seassansa elänyt. Sitte hän luki kappaleen äidin raamatusta, ja hänen sieluunsa tuli yhä enemmän selvyyttä, jotta hän sai voimaa kärsivästi ja hiljaa odottamaan.

Odottamaan — mitä? Sitä hän toisinaan itseltään kysyi. Eihän hänellä ollut mitään toivoa, ja kuitenkin hän odotti ynnä tunsi, ett'ei hänen ja heidän väliltään kaikki ohitse ollut — se ei voinut ohitse olla!

Eräänä päivänä, kun hän tuli kotiin luennoiltaan, näki hän kummastuksekseen vanhan Jussin tulevan ulos eräästä huoneesta. Jussi oli hänen tietämättään ja vastoin lääkärin määräystä kotoa hiipinyt; hän nojautui avutonna muuria vastaan ja etsi turhaan jalansijaa liukkaalla tiellä; hän ei saattanut, tasapainoa kadottamatta, paikaltaan hievahtaa, ja seisoi nojautuen kainolosauvaansa tahi hapuillen sillä, samassa omituisella tavallaan nytkähytellen olkapäitänsä sekä hiljaa voihkaten.

Annan kiirehtiessä hänen avukseen, vierivät kauniit, pienet vaunut pitkin katua. Anna tunsi sen sorean nuoren miehen, joka ajoi; se oli Kustaan ystävä; joka usein oli ollut Kustaata tervehtimässä ja aina Annalle osoittanut suurta, erinomaisen suurta huomiota. Anna kuuli nimeänsä iloisella, kummastusta osoittavalla äänellä huudahdettavan ja näki sitte tuon nuoren miehen tekevän syvän kumarruksen.

Ensi tuokiossa hän tunsi halun antaa vaunujen mennä ohitse, ennenkuin hän auttaisi isää, mutta heti sen jäljestä hän toki tarjosi vanhalle miehelle käsivartensa ja vastasi sitte tervehdykseen tyvenesti ja ylpeästi, entisellä ruhtinattarenkatseellaan, samalla kun hän vanhaa muuraria varovasti eteenpäin johdatti. Tuo nuori tyttö oli erinomaisen ihana, siinä kulkiessaan pystypäisenä, loistava katse silmissään. Jussi näytti niin luppakorvaiselta kuin suorastaan pahasta työstä tavattu ilkikurinen lapsi. Tuon tuostakin hän salavihkaa loi tuskaisen katseen tyttäreensä: vaan Annalla oli liian paljon itsesoimaustensa kanssa tekemistä, jott'ei hän saattanut muita nuhdella. Kuinka kurja, kuinka pelkuri hän ennen oli ollut! Aivan likeltä piti, ett'ei hän juuri vast'ikäänkin kieltänyt isäänsä — Jumalan kiitos, ett'ei hän sitä tehnyt!

"Hohhoo, jaajaa, mitä on tekeminen", aloitti muurari puolustelemaan. "Vanhaan ruumiiseni tuli sellainen levottomuus, että… ja minä lähdin pikkuisen ulos, mutta se ei käy päinsä, ei, se ei käy päinsä. Kas, kuinka nuo seisovat tuolla akkunassa irvistelemässä meitä; niin, häpeä ja vahinko seuraavat toisiaan, jaa-ah."

Anna nosti silmänsä ja näki todella joukon hymyileviä tyttöjen kasvoja vastapäätä olevassa akkunassa. He pitivät nähtävästi naurunansa häntä ja isää, joiden luokse ulos kuului heidän naurunsa — ensimmäisen nuoruuden miettimätön, arastelematon nauru, jolla ei ole pahaa tarkoitusta, vaan kuitenkin saattaa syvästi loukata. Tuossa joukossa oli muudan Annan oppilas, rovastin tytär, pieni, viidentoista vuotinen tyttö, jolla olivat ruskeat silmät, pienet poskikuoppaset, mitä lempein ääni ja lauhkein luonto. Anna oli hänestä paljon pitänyt, ja varsin raskasta oli häntä nyt noin sydämettömänä nähdä.

Sydämetön hän ei toki ollut, ja hän tuli hämärässä anteeksi pyytämään. Pieni raukka oli aivan hämillään ja jäi ovipieleen seisomaan eikä onnistunut keksimään ainoatakaan sanaa. Anna katsoi häntä kylmästi; hän aavisti kyllä hänen tarkoituksensa, vaan oli aivan syvästi loukattuna, häntä alkuun auttaakseen.

"Jos tietäisitte, kuinka murheellinen minä olen", aloitti vihdoinkin tyttö.

"Minun tähteni teidän ei tarvitse murheellisena olla."

"Mutta minä en saa ollenkaan rauhaa, ennenkun olen sanonut teille, että minä nauroin ainoastaan sentähden, kun muut nauroivat, ja että nauran aina muiden nauraessa enkä mitenkään saata lakata, kun kerran naurutuulelle tulen. Minä pyytäisin siis teiltä anteeksi."

"Se on tarpeetonta, minä en pyydä teidän sitä tekemään."

"Mutta minä tunnen tarvitsevani sen tehdä. Oletteko vielä vihainen?"

"En suinkaan; vaan minua iloittaa, ett'en tuonnoin ottanut vastaan teidän ystävyydentarjoustanne. Jos sen olisin tehnyt, niin teidän käytöksenne olisi minua loukannut, vaan ei nyt."

"Ja minä kun juuri tulin tarjousta uudistamaan; minä olisin niin ylpeä teidän ystävyydestänne! Oi, kuinka synkältä te näytätte; teillä on varmaankin varsin leppymätön luonto. Kenties te ette täst'edes enää tahdo minun kanssani soittaakkaan?"

"Kyllä, luonnollisesti, mielelläni."

Pieni tyttö viipyi vielä tuokion; sitte hän jätti hyvästi ja lähti, lausuen:

"Jumala tietää, että tein kaikki mitä kykenin; mieleni on paha, että käyntini on turha."

Anna oli vähällä huutaa häntä takaisin, vaan sitä hän ei sentään tehnyt; sen sijaan hän heittäytyi polvilleen ja itki, juurikuin sydän olisi pakahtua tahtonut. Oi, tuota jäykkää, uppiniskaista luontoa, eikö se ole milloinkaan taipuva? Kuinka hän saattoi anteeksiantoa odottaa, kun hän itsekin niin kova oli? Eiköhän Johanna tule takaisin? Jos tulisi, niin hän rientäisi häntä vastaan, syleilisi ja kiittäisi häntä. Mutta Johanna ei tullut takaisin. Johannan kärsivällisyys oli tyhjennetty, ja seuraavaksi luentotunniksi oli hän ottanut arvokkaan katsannon, joka oli huonosti sopusoinnussa lapsekkaiden kasvojen kanssa, ja hänen katseestansa saattoi lukea: "Teidän ei ole tarvis peljätä; minä en suinkaan tahdo kenenkään päälle pakkautua."

V.

Niin keväänlaisesti loisti maaliskuun aurinko pieneen tupaan. Anna oli suurta valkovuokkokimppua veteen asettamassa. Muurari istui akkunan ääressä, suussa piippunysä ja polvilla suuri, musta kissa, jota hän muun toimen puutteessa taukoomatta taputti.

"No noh, kisu; kas sitä vintiötä, kuinka se kiemuroi, irti päästäkseen!"

"Antakaa sen mennä, isä; onhan se oikein synti!"

Jussi päästi sen nyreännäköisenä, mumisten, että hänkin tarvitsi jonkun kanssa huvitella, vaan ett'ei kenkään ajatellut häntä.

"Katsokaa noita pieniä, valkeita kellokukkia", sanoi Anna pienen vaitiolon perästä, kukkavaasia häntä kohden kurottaen; "eivätkö ne ole oikein raittiita ja sieviä? Herra Fogelsang teki oikein kauniisti, kun tuli niitä minulle tuomaan."

"Sehän oli vähin teko, minkä hän saattoi tehdä", väitti Jussi, jonka oli mahdoton huonoa tuultaan salata.

"Tuleehan hän tänne joka päivä, jonka Jumala antaa, ja saa kahvinsa sekä hyvän kestityksensä. Minua suututtaa hän, sen minä sanon, hänellä ei ole monta sanaa vanhan isäsi varalle. Hohhoo, jaa, mitä on tekeminen? Millaisessa maailmassa me elämme!"

Jussi nousi seisomaan, nilkutti pari kertaa edestakaisin tuvassa ja sanoi sitte mielittelevästi, laskien kätensä Annan tuolin selkälaudalle:

"Minä menen pikkuisen ulos; onko sulla kenties jotakin, jota voin sinulle toimittaa?"

"Ei, kiitoksia; tohditko yksinäsi mennä, isä?"

"Tohdin, tohdin. Mutta kauniisti kyllä on sinulta, että pidät minusta huolta. Oi, niin, sinä olet hyvä tyttö; kuule, eihän meillä liene muutamia killinkejä liikenemään, vai?"

Anna antoi hänelle heti kukkaronsa ja pyysi hänen ottamaan mitä tarvitsi. Jussi olisi mielukkaimmin pitänyt kaikki tyyni, mutta katsoi toki — saattaakseen toistekin samaa keinoa käyttää — neuvollisimmaksi olla jotakuinkin kohtuullinen ja tyytyi siis yhteen riikintaaleriin.

"Jumala sinua siunatkoon! Minä tulen kyllä päivälliseksi takaisin. Hohhoo, jaa-ah, minä heikko raukka!"

Muurarin mentyä, väristytti Annaa ehdottomasti. Hänen itsekkäisyytensä ja arastelemattomuutensa hän jaksoi sietää; vaan kun hän näki hänen kasvoillaan jonkinlaista alhaista, imelää liukastelemista, niin hän kauhistui, sisimmäiseen sieluunsa asti ja oli vähällä kaatua. Miten tukehduttava tuo pieni tupa oli! Hän aukaisi akkunan ja hengitti syvään puhdasta, raitista ilmaa. Korkealla liritteli avaruudessa pieni leivo. Hän seurasi sitä katseellansa; mutta kauan kuului sen iloinen liritys vielä sitte, kun hän ei sitä nähnytkään.

Millaisella ilolla Anna ennen oli kevään tuloa tervehtänyt! Kolkko, synkkä vuoden-aika nyt paraiten hänen mielialalleen soveltui, ja kukkia nähdessään hän tunsi halun itkeä. Kuinka selvästi hän muisti pienen, syrjäisen niitynkulman, josta hän kotona joka vuosi oli ensimmäiset valkovuokot poiminut — oi, niitä aivan onnellisia aikoja!

Niin ihmeellisen hiljaista ja tyyntä oli kaikkialla. Koko kadullakaan ei yhtään ihmistä ollut. Nuori tyttö antoi polvilleen vaipua työn, ja hänen mielikuvituksensa pääsi vapaasti liikkumaan. Kotiin se hänet vei, miten tavallisesti; hän istui Klaaran vieressä ja kuuli isän tulevan. Mutta hiljaa! Mitä se oli? Hän hypähti vapisten pystyyn ja kuunteli. Pettivätkö häntä vielä mielikuvien unelmat? Pettivätkö hänen korvansa hänet? Saattoiko hän pitää jonkun muun askeleita isän askeleina? Ei, ei, hän, hänen isänsä se oli! Hänen sielunsa täytti valtava ilo, riemu, joka tuskin hänen sieluunsa mahtui. Suuri Jumala, isä tuli hänen luoksensa — oi, hän tahtoi laskeutua polvilleen isän eteen ja häneltä anteeksi pyytää.

Isän varjo laskeutui huoneesen, kun hän ohitse kulki. Silmänräpäystä myöhemmin hän aukaisi oven ja astui sisälle.

Kuni kiinni kasvettuneena jäi Anna seisomaan. Hän ei saattanut häntä vastaan rientää. Isän totisessa katseessa, juhlallisessa muodossa ja kohtelijaassa kumarruksessa oli jotakin, joka sanoja selvemmin ilmaisi, ett'ei hän tullut, tehdäkseen kaikki hyväksi taas.

"Te antanette anteeksi", hän aloitti, ja tuo vieras te laskeutui kuni jää Annan sydämen ympärille, "että häiritsen teitä; vaan minulla on pyyntö teille."

Anna ei vastannut, vaan odotti jännittävällä hiljaisuudella ja alaspainunein päin.

"Tyttäreni", jatkoi isä, "on varsin vaarallisesti sairaana ja odottaa kuumeentapaisella levottomuudella saadakseen nähdä teitä. Tahdotteko matkustaa hänen luokseen? Ymmärrän aivan hyvin, että se on suuri uhraus, jota pyydämme; vaan se tauti ei ole tarttuvaa, ja sitä paitsi tuskin kestänee kauan, ennenkun kaikki on ohitse ja te saatte tänne palata."

"Suuri Jumala! Eikö siis ole toivoa ollenkaan?…" Huone kävi ympäri hänen silmissään, ja hän katseli tuota totista, kookasta olentoa melkein kauhulla.

"Ei ole toivoa ollenkaan." Isä sanoi tuon matalalla, painuneella äänellä. Miksikä hän olisikaan, Annaa säästääkseen, totuutta lieventänyt? Sehän oli isän suru, Annalla ei ollut mitään oikeutta siihen osaa ottamaan.

"Jos tahdotte pyyntömme täyttää ja päätätte lähteä, niin kuinka pian saan teitä ottamaan tulla?"

"Heti, heti! Mitä pikemmin, sitä parempi!"

"Teillä on ihan varmaan jotakin järjestettävä ensinnä", sanoi isä, ja hänen kasvoillansa näkyi kovuutta ilmaiseva muoto; hän kenties muisti heidän viimeiset jäähyväisensä, jolloin Anna myöskin oli sanonut: heti, heti!

"Oi, minä olen pian valmiina — korkeintaan neljännestunnin kuluttua."

Isä kumarsi, kiitti ja jätti huoneen. Seuraavassa silmänräpäyksessä kävi Annan silmissä kaikki ympäri; mutta hän kokosi nopeasti koko sielunsa voiman. Kotona olijat tarvitsivat häntä, he ikävöivät häntä, ja välttämätöntä oli olla malttuneena ja levollisena. Hän antoi pesijävaimolle lyhyen selityksen ja pyysi häntä niin kauan hoitamaan isää ja antoi hänelle rahaa. Sitte hän pukeutui matkaa varten ja käveli senjälkeen edestakaisin, kärsimätönnä vaunuja vartoen. Jos vain hänen isänsä viipyisi poissa niin kauan, että he ennättäisivät lähteä! Hän kuolisi häpeästä, jos hänen isänsä ja kasvatus-isä toisensa kohtaisivat.

Vihdoinkin tulivat kattovaunut. Eversti auttoi häntä ylös ja peitti häntä tyvenesti sekä kohtelijaasti; hän itse istui ajajan viereen. Kun he ajoivat yli torin, niin Anna näki vilahdukselta muurarin, joka seisoi lörpötellen erään renttumaisesti puetun miehen kanssa ja pitäen sen eräästä röijynnapista kiinni. He molemmat näyttivät aivan elähtyneiltä, ja Annan korviin kuului heidän raaka naurunsa.

Kuinka kummalliselta tuntui tuossa aivan yksinään istua! Hän olisi kuitenkin niin mielellään halunnut saada tarkempia tietoja Klaarasta, rakkaasta, siunatusta Klaarasta. Ei tarttuvaa, oli isä sanonut, ikäänkuin hän tarttumisesta välittäisi, ikäänkuin ei olisi ollut onni saada kotona kuolla! Hän oli syvästi, sanomattomasti murheellinen, ja kuitenkin oli hänessä keskellä surussaankin ehdoton turvallisuuden tunne sen johdosta, että hän oli isän läheisyydessä ja hänen turvissaan.

"Tahdotteko muuttaa paikkaa kanssani", sanoi isä, heidän rautatievaunuissa istuessaan, "akkunasta vetää."

Anna katsoi arasti häneen. Eikö hänellä ollut säälin kipinää, eikö hän saattanut tajuta, että tuo muodollinen kohtelijaisuus kävi kuin miekka hänen sydämensä läpitse? Hän ei tohtinut sanoa sanaakaan pelosta, että tukahdutetut nyyhkytykset puhkeaisivat; sanatonna, kelmeänä ja raskasmielisenä hän istui isän vieressä. Hän oli yhteen yhtymisen ajatuksissaan tuhansin tavoin kuvitellut, vaan ei milloinkaan siten. Oliko tuo kylmyys teeskenneltyä, vai eikö isällä todellakaan ollut mitään hellää tunnetta häntä kohtaan? Oliko hän peräti unohtanut, että hän ennen tavallisesti oli nimittänyt häntä kukakseen, auringonsäteekseen, ilokseen?

Eversti vaipui tunnin kuluttua uneen, surusta, sielunponnistuksesta ja yövalvonnasta uupuneena. Anna rohkaisi itseänsä ja levitti saalinsa hänen ylitsensä sekä ripusti nenäliinansa akkunan raon eteen; senjälkeen hän varkaammiten tarkasteli häntä. Kuinka jalo ja mielevä se pää oli; mutta hän oli tuolla lyhyellä ajalla vanhentunut: hiukset olivat enemmän harmaat ja otsa ryppyisempi. Anna tuskin rohkeni hengittää, pelosta, että hän karkoittaisi sen ystävällisen unen, joka isän kasvoja hymyilyllä valaisi.

"Isänne nukkuu levollisesti", sanoi pieni, vanhanaikainen, vehreäharsoinen rouvasihminen, joka vastapäisessä nurkassa nyykistyneenä istui ja turhaan unta odotti.

"Anna nyökkäsi vain"; hän ei saanut huuliltaan sanoja: "te erehdytte, hän ei ole minun isäni."

Kun eversti heräsi, niin Annasta näytti, että hän silmäili häntä entisellä sydämellisellä katseellaan, mutta sitä kesti vain lyhyen sekunnin; niin pian, kun hän oli täydelleen unesta selvinnyt ja ajatuksensa koonnut, niin tuo katse oli poissa.

"Ei, vilustuttehan minun tähteni, sitä en tosiaankaan salli", sanoi hän, käärien Annan ympärille saalin ja kurottaen hänelle nenäliinaa. Samassa kohtasivat everstin silmät Annan rukoilevan, kyyneleisen katseen. Tuo ylpeä mies käänsi päänsä pikaisesti pois, ja hänen muotonsa ilmaisi omituisen sekoituksen katkeraa surua, sääliä ja järkähtämätöntä lujuutta.

Köpenhaminan aseman edustalla odottivat everstin omat vaunut. Ajaja vastasi kysymykseen, että kotona kaikki oli entisellään, ja eversti huokasi murheisena. Pieni Klaara-neiti oli perheen silmäterä.

Annan sydän kutistui kokoon yhä enemmän, mitä likemmä kotoa tultiin ja mitä tutummiksi paikat tulivat. Hänestä oli kulunut niin paljon, paljon aikaa siitä, jolloin hän täällä oli ollut, ja nyt hän tuli kuolinvuoteen ääreen; kestäisikö hän tätä koetusta? Hartaasti ja nöyrästi hän rukoili Jumalalta apua.

"Vielä yksi pyyntö minulla on", alkoi eversti, kun he olivat aivan likellä määrän päätä, niin likellä, että Anna saattoi nähdä korkeat, lehdettömät lehtikujan poppelit ja puutarhan pensaat, "se, nimittäin, ett'ette sanoisi tytärtäni vastaan, vaan suostuisitte hänen mielikuvituksiinsa, ikäänkuin ne olisivat todellisia. Miksikä hänen viimeisiä silmänräpäyksiään tarpeettomasti katkeroittaisimme?"

Lääkäri seisoi ovella.

"Onko hän muassa?" hän kysyi kiihkeästi. "Ah, se ilahduttaa minua! Tervetuloa, rakas, nuori neitini; niin, tämä on raskas hetki, vaan useita vuosia olen tietänyt, että se oli tuleva. Tahdottehan koettaa parastanne — eikö niin —, ollaksenne levollinen ja malttunut?"

"Tahdon, Jumalan avulla; oi suokaa minun heti hänen luoksensa mennä!"

Anna kiiti läpi salin ja kapinetin sekä aukaisi hiljaa heidän entisen yhteisen kamarinsa oven.

Oli niin hupaisaa tuossa ystävällisessä, valoisassa huoneessa; päivä paisti hauskasti lattiamatolle; pieni Klaara istui sängyssä levitetyin käsivarsin.

"Oi, Jumalan kiitos! Hän on vihdoinkin täällä!"

Anna tukehdutti nyyhkytyksensä ja yritti hymyillä. Sitte hän hellästi ja hiljaa suuteli laihaa kätöstä, kauneita, vaaleita kutreja, puhdasta, valkoista otsaa.

"Sisarueni, rakas sisarkultaseni, sinä kyllä tulet terveeksi taas!"

"Sitä en pyydä; nyt, kun sinut näen, olen iloinen. Mutta äiti, sinä et ole äitiä nähnyt!"

Nuori tyttö katsahti ylös levottomana; miten oli äiti hänet vastaan ottava?

Everstinna oli istunut puolittain väliseinän taakse kätkeytyneenä. Nyt hän lähestyi ja tarttui ystävällisesti Annan käteen.

"Jumala siunatkoon sinua, lapsi! Minä tiesin kyllä sinun tulevan."

Mahdotonta oli Annan pitemmältä liikutustaan pidättää. Hän heittäytyi äidin syliin ja antoi kyynelten vapaasti tulvehtia. Oi, miten suloista se oli, ja kuinka hyvää se hänelle teki! Hän oli sitä kauan, kauan ikävöinnyt.

"Hiljaa, rakas lapsi, hiljaa! Käy tänne sisälle, Klaara ei saa sitä nähdä."

"Voi, äiti parka ja raukka, kun sinun pitää hänet kadottaa! Ja kuitenkin sinä olet niin lempeä ja hurskas, ja sinulla on vielä muitakin kohtaan rakkautta ja sääliä; miten voitkaan sitä? Oi, ennen en ole sinua kyllin rakastanut, vaan nyt rakastan."

Koko päivän istui Anna sisaren vuoteen vieressä. Pieni Klaara tunsi itsensä niin paljon paremmaksi ja hymyili niin hyvästi, että hän melkein alkoi toivoa; mutta kun hän sitte silmäili tulikuumaa, punaista pilkkua poskella ja kirkastunutta katsetta ja kuuli käheän, kuivan yskän, niin toivo katosi.

"Isäkö ovessa kulki?" kysyi Klaara eräänä iltana. "Niin, nyt näen sen. Älä soita, äiti, kynttilän tuomista varten; minä pidän niin paljon valkian ja kuun valosta. Kas, kuinka ne molemmat yhtyvät lattialla! Istu nojatuoliin, isä kulta, jotta saatan sinut nähdä, ja ota Anna polvellesi samoinkuin entisinä hyvinä päivinä, se on ilahduttava silmääni. Oi, Jumalan kiitos, että kaikki on hyvin taas!"

Eversti istui ja teki liikkeen Annaa kohden, ikäänkuin pyytäen häntä tuon sairaan lapsiraukan oikkuihin mukaantumaan. Annan tultua kuului hänen korvaansa hiljainen: "suokaa anteeksi!" ja niin keveästi sepäili hänen vyötäisiään isän käsivarsi, ikäänkuin sekin olisi tahtonut sanoa: "suokaa anteeksi!" Oi, tuo oli surullista, kamalaa, liikuttavaa ilveilyä! Nytpä käsitti Anna, mitä isä oli tarkoittanut Klaaran mielikuvituksiin mukaantumisesta puhuessaan. Tuo oli melkein enemmän kuin hän jaksoi sietää.

Mutta hän sieti toki sitä päivän toisensa perään ja sai voimaa unohtaa itsensä sekä ainoastaan sisartaan ajatella. Se oli hiljainen, rauhallinen, melkeinpä onnellinen sairasvuode; Klaaralla ei ollut kovia tuskia, ja hän oli niin iloinen sekä kiitollinen kaikesta hänelle osoitetusta rakkaudesta.

"Anna", hän pyysi eräänä päivänä, "kerro minulle vähäsen isä parastasi! Onko hän vielä sairaana, ja oliko hän kyllä murheellinen, kun sinä hänet jätit?"

"Hän on nyt melkein terve, rakastettuni, ja saattoi hyvin minutta toimeen tulla."

"Mutta hänen täytyy toki kaivata sinua joka päivän hetki. Oi, kuinka suuresti hän sinua rakastanee!"

Äidin silmä tarkasti hellästi ja tutkivasti Annaa; mitä oli hän vastaava?

"Tiedätkö, mitä minä olen ajatellut", jatkoi Klaara. "Sitä, että hän nyt, kun sinä tänne jäät, on tuleva asumaan siihen pieneen, keltaiseen, kunnaalla olevaan huoneesen, jonka seinää pitkin viiniköynnös kasvaa, ja jonka ulkopuolella on riippakoivuja. Sinä saatat sen akkunasta nähdä ja neljännestunnissa sinne juosta; vai ajattelitko, kenties, että… ett'ei isä antaisi hänelle lupaa täällä asua?"

"Oi, en, en!"

"Sinä näytät niin murheelliselta, Anna; minunko tähteni? Sinä et saa murehtia; minä olen sellainen pieni heikko raukka, jonka on vaikea surua ja vastoinkäymistä kantaa, ja minun tulee olla iloinen, että Herra tahtoo minut vapauttaa. Eihän, sisareni, meidän, jotka Vapahtajaan uskomme, peljätä tarvitse? Teidän täytyy minua ilolla muistella ja tottua minusta kyynelittä puhumaan; ja jos äiti ei heti sitä jaksaisi, niin sinun tulee häntä lohduttaa. Oi, minulla oli niin kaunis uni viime yönä. Minä näin sinun ja Kustaan käsi kädessä seisomassa erään pienen, kokonaan kukilla peitetyn haudan reunalla. Sinä puhelit hänelle minusta ja sanoit minun tähteni tulleesi kotiin. Jos vain hän olisi luonamme ollut, vastasi Kustaa; mutta minä ajattelin onnellisuudessani, että jos tietäisitte, millainen olo minulla on, niin sanoisittepa: Ah, jos me olisimme hänen luonansa!"

Hänen tuskin lopetettuaan tuli eversti sisälle ja näytti hyvin murheiselta; oikein oli piinallista nähdä hänen kuitenkin hymyilevän sänkyä kohden.

"Kas, Klaara, mitä minä olen pienelle tyttöselleni löytänyt."

Se oli koko kouran täysi orvokkeja. Klaara hengitti haluisesti niiden lemua, suuteli kättä, joka niistä kiinni piti, nyökkäsi kiitollisesti ja nukkui sitte hiljalleen.

Synkin, toivottomin katsein tarkasteli häntä isä; näin nukkuessa näki paraiten, kuinka kelmeä ja laiha hän oli. Mutta tuo toinen nuori tyttö, joka Klaaran vieressä polvistui, eikö hänkin ollut melkein yhtä kelmeä, eikö hänen katseessaan ollut luonnoton loiste?

"Se ei käy laatuun pitemmälle", sanoi eversti, Annaa lähestyen, ja ihmeellistä oli, kuinka paljon hyvyyttä ilmausi tuossa äänessä, ja kuinka vieras se kuitenkin oli "Te ette saa omaa terveyttänne alttiiksi panna; kun valvotte yöllä, niin teidän täytyy päivällä maata."

Anna kumarsi päätänsä, nousi ylös ja meni ulos. Hänet valtasi everstin läsnäollessa omituinen puhumattomuuden henki, eikä hän rohjennut mitään vastaanväitettä tehdä; mutta everstin mentyä hän hiipi hiljaa sisään taas.

"Minä en voi mennä pois, äiti; täällä sisällä on minulla paraiten rauha."

"No, istu sitte tänne jakkaralle ja laske pääsi polvilleni, kenties uni sitte tulee. Lapsi raukka, miks'et milloinkaan äidillesi tilaasi valita? Miksi olet yhä hiljaa, sanatonna?"

"Luuletko, äiti, kannattavan minun sanoa hänelle, että kadun seniltaista käytöstäni? Kun näen hänet, niin kadotan koko rohkeuteni; vaan kenties minun täytyy sentään sanoa se."

"Ei vielä; hän ei kuitenkaan taipuisi, ja se vain saattaisi hänelle tunnonsoimauksia hänen povessansa vallitsevan surun ja taistelun lisäksi. Hän on sinua, Anna, sanomattomasti surrut. Usein, kun hän luuli minun nukkuvan, olen kuullut hänen nyyhkyttävän sydäntä viiltäviä, tukahdutettuja, kyynelettömiä nyyhkytyksiä. Mutta Herra on sen asian kyllä hyvään päätökseen saattava. Sinä olet lemmellisellä, kärsiväisellä käytökselläsi ajattelemattomuutesi sovittanut, ja syvässä surussani minä tunnustan hartaalla kiitollisuudella Jumalaa kohtaan, että koetus on taivuttanut sinun luontosi, puhdistanut ja jalostanut sinut. Katso, lapsi, silloin, kun sinä olit niin täynnä luottamusta itseesi, niin ylpeä, niin onnellinen, niin äitisi oli usein kovin, kovin suruinen sinun tähtesi; mutta kun kotiin tultuani kuulin, että sinä olit mennyt ja koti oli suljettu sinulta, niin tulin tosin tuskalliseksi ja levottomaksi, vaan ajattelin heti: Herra tahtoo häntä luoksensa vetää — ja niin se olikin. Jumala sinua, rakastettu lapseni, siunatkoon! Nuku nyt, että saat uusia voimia ja heräät toivolla."

Anna raukesi todellakin uneen ja heräsi ihmeellisellä rauhan tunteella sekä päänsä päällä äidin käsi.

Vähää myöhemmin aukasi Klaara silmänsä ja katseli levotonna ympärilleen.

"Missä minun kukkani ovat?" kysyi hän; "oi, rakastettu sisareni, nouda isä tänne!"

Anna seisoi taas pienessä lukukamarissa kelmeänä ja väristen; eversti, hänet nähtyään, nousi silmänräpäyksessä ja seurasi häntä.

"Suokaa minun oikein teitä katsoa", pyysi hiljaisella äänellä Klaara. "Sinä et saa olla murheisena, Anna! Sinunhan tulee lohduttaa heitä kaikkia, Kustaatakin. — Mitä minä taas uneksuinkaan? Niin, nyt muistan. Jumala on niin armollinen minulle; täällä on niin valoista, äiti… niin valoista!"

Ja hän vaipui hiljaa takaisin — se oli kuolema.

Seuraavana aamuna sai Anna everstiltä pienen piljetin, jossa hän kiitti häntä siitä väsymättömästä rakkaudesta, jota hän hänen tyttärensä sairauden aikana oli osoittanut. "Me olemme ikuisesti teille velassa", hän kirjoitti. Anna jaksoi tuskin enempää lukea; eikö everstin tytär hänen sisarensa ollut? Oi, kuinka saattoi everstillä tässä silmänräpäyksessä olla sydäntä häntä kiitollisuudellansa loukkaamaan! He eivät tahtoneet häntä kauemmin pidättää, luki hän eteenpäin, ja vaunut olivat hänen käytettävinään, milloin hän halusi. Hänellä, everstillä, ei ollut nyt voimaa ketään nähdä tahi kenenkään kanssa puhua, ja siitä syystä hän kirjallisesti lähetti hänelle syvästi tunnetun kiitoksensa sekä jäähyväisensä.

Vieraalle se olisi ollut kaunis kirje, vaan hänelle se oli katkera ja kova. Vetikö eversti siis entisyyden yli täydelleen peitteen, ja unohtiko hän, että Annallakin oli osa suruun ja tappioon?

Vähäistä jälkeemmin tuli äiti. Hän oli kauan tätä silmänräpäystä varten valmistunut, ja hänen hurskasta nöyryyttänsä oli liikuttava nähdä.

"Isä parka!" sanoi hän, tuon kirjeen luettuaan; "hän tekee ristinsä niin raskaaksi kuin voi. Minä en sinua, Anna, kiittää tahdo, vaan itkekäämme yhdessä; rakastimmehan molemmat häntä niin suuresti, niin suuresti. Olipa se ihana kuolema — eikö niin? — lohdullinen, autuaallinen hyvästijättö. Oi Jumala, että sinutkin nyt minulta otetaan! Mutta olkaamme, pieni tyttöraukkani, hyvin kärsivälliset, ja pitäkäämme lujasti toivosta kiinni. Minun silmiini siintää jo muudan keino; kaikki on Jumalan avulla selviävä. — Oletko ajatellut Kustaata, kuinka murheiseksi hän on tuleva? Sinä pidit kuitenkin, luullakseni, hänestä enemmän kuin Klaarasta."

"Sitä en nyt saata tuntea, äiti. Klaara oli aina kuin enkeli, ja minä olen ollut sellainen maailman lapsi. Minä tunsin itseni niin vahvaksi ja luulin hänet heikoksi, ja hän oli kuitenkin paljoa, paljoa vahvempi. — Mutta miten on minun käyvä, kun takaisin palaan? Sydämeni on niin köyhä rakkaudesta, ett'et saata sitä uskoa. Oi, opeta minua, äiti, mitä tulee tehdä, kun tahtoo jotakin rakastaa eikä voi. Vaan minä en saa sinua pidättää; isä varmaan tarvitsee sinua vielä paremmin kuin minä. Suo minun suudella vielä kerran kättäsi, ja nyt hyvästi sekä kiitoksia jokaisesta rakkaasta sanasta; minä lähden nyt heti, koska hän sitä halajaa."

Oliko hän milloinkaan enää sinne tuleva, kysyi Anna itseltään, kun vaunut pitkin lehtikujaa vilkkaasti vierivät. Niin luonnotonta, niin kovaa oli heitä suruunsa jättää. Jos hän hyppäisi ulos vaunuista, palaisi takaisin ja laskeuisi polvilleen isän eteen, niin ajaisikohan hän hänet pois? Ajaisi, hän tiesi, että hän sen tekisi; olihan koko hänen olentonsa kaikkena tuona aikana ollut kuin pois luotansa ajava.

Miten nopeasti nyt matka kului, vai oliko se kenties siitä syystä, ett'ei hän kotiin ikävöinnyt? Vanhan muurarin ynnä ikävän jokapäiväisen elämän kuva väikkyi kauhean peljättäväisenä hänen mielikuvituksessaan, ja hän oli mieleltään samallainen kuin vuori-ilmaa hengittänyt ihminen, jonka täytyy mennä alas pimeään, maanalaiseen kaivokseen. Hän ei kuitenkaan tahtonut napista, vaan olla tyyni ja kärsiväinen. Tulevaisuuteen hän ei kuitenkaan saattanut toivoa, ei ainakaan vielä; ja hän itki raskaita, katkeria kyyneleitä isän, — lempeitä, lohdullisia pienen sisaren tähden.

Postihuoneella hän astui vaunuista ja meni kotiin jalkaisin. Selkiseljällään oli tuon pienen asunnon ovi, ja jokapäiväishuoneen ovi oli longallaan. Kissa istui kynnyksellä ja tirkisti kammottavasti häntä kirkkailla, vehreillä silmillään; huonon tupakan ja punssin iljettävä löyhkä virtasi huoneesta; hän voi kuulla siellä pelattavan korttia, ja hän erotti isän äänen.

"Mitä sanot ristipampusta, poikaseni? — Pistätkö sen, häh?"

Annan käsi, joka jo oli ojennettu kohden lukkoa, taipui alas; hän ei saattanut nykyisessä mielentilassaan hänelle näyttäytyä. Mutta minne hän menisi? Pikaisesti muisti hän tyytyväiset ystävänsä takapihalla ja hän kiirehti sinne.

"Astukaa sisään! Astukaa sisään! Herra Jumala, neitikö?" kuului, kuten tavallisesti iloisella, vieraanvaraisella äänellä. Tuo pieni huone oli vielä tavallista sievempi ja hienompi; valkeita narsisseja ja aurikleja oli lasissa piirongilla, eikä mitään jokapäiväistä työtä ollut näkyvissä; pesijävaimo oli mustassa juhlapuvussaan, ja kaksoisilla olivat uudet mekot yllä; siellä oli nähtävästi jotakin erinomaisempaa.

"Tervetuloa, rakas, nuori neiti! Ah, minä luulin teidän jääneen sinne, kun niin paljon aikaa kului, ja minä oikein iloitsin teidän puolestanne, vaikka meillä oli kyllä vaikea Riikkaa lohduttaa. Hän, pieni tyllerö, on nyt Pekan kanssa ulkona; he menivät isän haudalle seppelettä viemään, sillä tänään, tietäkää, neiti, on minun Pekkani syntymäpäivä, ja silloin tietysti on hauta kaunistettava. Olipa oikein, että tulitte tänne; minä näen, että tarvitsette lepoa! Herra Jumala, kuinka kelmeä te olette! Istukaa nojatuoliin, siunattu lapseni, niin minä asetan pienet jalkanne toiselle tuolille ja peitän teidät vähäsen. Kas niin; tänne ei tule ainoatakaan elävää sielua muita kuin Pekka, enkä minä ole teidän vierestänne poistuva."

Annan herätessä oli hämärä. Pieni Riikka astua tipsutti varovasti varpaillaan, kaksoiset leikkivät ja nauroivat kyökissä; Pekka seisoi seinään nojaantuneena ripilläkäyntipuvussaan eikä tietänyt oikein, mitä hän tekisi.

"Tiedätkö mitä, äiti", sanoi hän, "on niin ikävä koko päivä työtönnä olla; luuletko Herran todella siitä pitävän?"

"Herran tarkoitus tietysti on, että ajattelisimme Häntä ja koettelisimme sydäntämme."

"Niin, mutta sitä saatan paljoa paremmin työssä ollessani tehdä. — Kuule, äiti, herra Sivertsen tehtaalla lienee sanonut rovastille tahtovansa pitää minusta huolta ja antaa minun jotakin oppia. Se on paljon mahdollista, ja sitte tahdon kokea ja ahkeroita tullakseni kelvolliseksi ja siistiksi mieheksi, jott'ei lasteni tarvitse minun tähteni hävetä, miten tuo nuori neiti parka saa hävetä ryysymekkoisen isänsä tähden."

"Hiljaa, Pekka, hiljaa!"

"Niin, sen sanon", jatkoi hän vakavasti, keskeytyksestä huolimatta, "jos ei hän olisi ollut tuon neidin isä ja sellainen raajarikko raukka, niin olisin häntä lyönyt päin silmiä, kun hän tuonnoin oli sinua kohtaan hävytön."

"Hiljaa nyt, Pekka; hän liikuttaa itseään. — Oi, kuinka kunniallisesti se oli herra Sivertseniltä; kun siitä nyt vain tulisi tosi! — Mitä sinä tahdot, pikku Riikka?"

"Niin, äiti, eikö sinulla ole niistä ylitse jääneistä leivoksista yhtään häntä varten, kun hän herää?"

"Onpa kyllä, pienoseni, minä olen itse ajatellut sitä. — No, kuinka jaksatte, neitiseni? Oletteko nukkunut hyvästi? Toivon, ett'ei, meidän pakinamme ole teitä häirinnyt?"

"Ei, ei ollenkaan. Te olette niin sydämellisen hyvä ja ystävällinen minua kohtaan; minä en tiedä, kuinka voin teitä kiittää. Onnea ja Jumalan siunausta, Pekka hyvä! Ja kas tuossa on Riikka! Mutta onko se todella pieni Riikka? Sinähän olet tullut niin punaposkiseksi ja reippaaksi, että tuskin enää tunnen sinua."

"Niin, Jumalan kiitos! On aivan kuin toinen elo olisi lapseen tullut. Juokaa nyt, neiti, Pekan malja; täällä on vähän simaa ja hiukkasen omenahilloa; se on tosin jäännös sunnuntaisesta, mutta toivon toki rohkenevani sitä tarjota. No, älkää vielä menkö; me lähetimme sanan sisarellenne, ja hän on nyt tuolla vastapäätä siivoomassa. Minä en voinut olla ukolle mieliksi ja pysyin sentähden erilläni. Hän on itse puuhannut ja puhdistanut koko ajan; niin, kullakin on omat huvituksensa."

Annan tullessa isän luokse istui isä, puolittain sävein, puolittain harmillisin katsein, nojatuolissa. Tiina hääräsi tomuttamassa, hiljalleen jupisten.

"Vai tulit sinä kumminkin taas", sanoi muurari; "hohhoo, jaa, jaa; tiedä, että minä olen kaivannut sinua, tyttöni; eipä ole kaikilla sydäntä tällaista vanhaa hylkyä kohtaan, ei maarin."

Annalla oli tässä silmänräpäyksessä sangen vähän sydäntä häntä kohtaan. Oli jotakin hänen sisässään, joka nosti kapinan sitä vastaan, että hän oli hänen isänsä.

"No", jatkoi muurari, raskaalla puukengällä tahtia polkien, "kuoliko vaimo?"

"Ah ei, vaan nuori tytär,"

"Kas vain; niin, meidän pitää kaikkein sitä tietä kulkea, ennemmin tahi myöhemmin."

"Kuinka sinä olet huononnäköinen", sanoi Tiina, jonkunmoisella ystävyydellä kätensä sisaren olkapäälle laskien; "älä nyt vain sinäkin laita itseäsi kipeäksi meidän tähtemme! Toinen seikka vielä! Sinä et milloinkaan saa isälle rahaa antaa; hän vain hukkaa sitä ja saattaa meille häpeätä kaupan päälle; niin Kristoffersenkin sanoo. Usko pois, täällä oli siivoa, ennenkun minä sain vähän tuulettaa; minä kyllä osaisin hoitaa häntä, kun hän lisäksi on sairas, jos hän minun luonani olisi."

"Oi, kuinka kauhea ilta se oli! Anna kiitti Jumalaa, kun hän vihdoinkin pääsi yksikseen ahtaasen makuukamariin, jossa olivat valkoiseksi kalkitut seinät."

Seuraavana aamuna hän meni ulos aivan aikaisin; hän tunsi vastustamattoman halun tavata pientä Johannaa ja kuulla kenties sääliväisiä sanoja häneltä. Onneksi oli tuo nuori tyttö salissa yksinään; hän istui akkunan ääressä ja leikitteli kanarialinnun kanssa ja katsahti kummastuneena, kun kelmeä, mustapukuinen Anna astui sisälle.

"Pieni kasvatussisareni on kuollut", sanoi tukehtuneella äänellä Anna, "ja minä olen niin murheinen; ah, jos tietäisitte, kuinka kadun, että sysäsin luotani teidän ystävyytenne sen sijaan, kun minun olisi tullut kiittää Jumalaa siitä; minä pidän niin sydämellisesti teistä, Johanna!"

Ennenkun hän vielä oli loppuun puhunut, lepäsi Johannan käsivarsi hänen kaulansa ympärillä, ja hän tunsi poskillaan hänen kyynelensä. Tuo hyvä, pieni olento oli yhtä valmis muiden kanssa itkemään kuin nauramaankin.

"Teidän täytyy tietää, mitä isä teistä sanoo", sanoi hän hyvästi jättäessä; "hän sanoo, että te olette oikein kunnon tyttö, ja ett'ei Herra ole teitä unohtava."

VI.

Jo samana päivänä ryhtyi Anna entisiin toimiinsa; hän tunsi, että hänen tuli olla äärettömän ahkerana, jotta elämä kärsittävältä tuntuisi. Olivatpa ne pitkiä, raskaita päiviä; mutta hän taisteli urheasti epätoivoa vastaan, kantoi surunsa hiljaisuudessa ja koetti kaikin keinoin tehdä kotia hauskaksi isälle. Helppo tehtävä tuo ei kuitenkaan ollut. Kun hän luki kuuluvasti, niin isä uupui uneen, eikä heidän keskustelustaan milloinkaan tullut mitään; mistäpä he olisivatkaan saattaneet keskustella — olihan heidän elämänkäsityksensä aivan perinpohjin erilainen. Jos Anna vain olisi isässä keksinyt ainoankin ominaisuuden, jota hän olisi saattanut kunnioittaa ja rakastaa, niin olisi hän paljon anteeksi suonut —, vaan ei, hän etsei turhaan. Ainoa yhdysside heidän välillänsä oli isän saamattomuus, mutta se side olikin paljoa lujempi.

Ja viikot vieri ja kuukaudet kului, kunnes vihdoin syyskuun 28 päivä, hopeahääpäivä, sarasti. Olivat juuri markkinat tuossa pienessä kaupungissa, ja Annalla oli lupapäivä; oi, jos hän olisi kaikesta tuosta hälystä ja melakasta saattanut pois rientää ja hiljaisessa yksinäisyydessä, rukouksella ja mietinnällä sen päivän viettää!

"Minne menet, isä!"

"Menen ulos vähän katselemaan; hauskaa ei ole alituisesti sisällä istua, ikäänkuin vankeudessa olisi, etkä sinäkään minua suuresti kaivanne. Hohhoo, jaa, jaa, mitä on tekeminen!"

Anna ei todellakaaan häntä kaivannut; hän hengitti paljoa huokeammin, kun muurari oli huoneesta mennyt.

Kuinkahan rakkaassa, siunatussa kodissa tänään jaksetttiin? Kävivätkö he kahden, murheisin sydämin, haudalle, vai oliko Kustaa heidän luonansa? Hän muisteli äidin lausetta: "minun silmiini siintää jo muudan keino", ah, hän itse ei mitään keinoa havainnut. Jos Kustaa rupeaisi hänen puolestansa isää vastaan — sen hän oli tekevä, tunsihan hän hänet — eikö kotona siten syntyisi uusi taistelu ja levottomuus? Oi, olkoon Kustaa senvuoksi ennemmin poissa! Hän tahtoi mieluummin luopua kaikesta elämän onnesta kuin olla isän ja pojan välisen riidan aineena.

Kun muurari hetken perästä kotiin tuli, niin Annaa kummastutti hänen omituinen, levoton olonsa; tuo tavallinen levollisuus oli kuin puhallettu pois, ja hän heitti epäluuloisia silmäyksiä ympäri huonetta; sitte hän katsahti ulos kadulle ja vihdoin Annaa.

"Eihän täällä vain kenkään ole käynyt?"

"Ei ainoatakaan ihmistä."

Jussi näytti levollisemmalta ja jatkoi ystävällisemmin:

"Jos sinä, hyvä tyttöni, menisit ulos markkinain komeutta katsomaan; minä olen, huomaan ma, jo liian vanha ja väsyn pian. Ah, Jumala tietää, kuinka kauan saat minua pitää."

Anna ei tietänyt oikein, mitä hän tuohon vastaisi. Kuinka kummalliselta tuo vanha mies näytti! Mikähän hänellä hätänä lienee?

"No, etkö mene nyt, Anna kulta?"

"Minä pysyn mieluummin kotona: sinä et varmaankaan ole terve."

"Turhaa, milloinkaan en ole terveempi ollut. Minä vain tarvitsen vähän lepoa ja ojentaa pikkuisen itseäni nojatuolissa. Hohhoo, jaa, kun sinä vain ulos menisit!"

Anna, kun hänen läsnäolonsa näytti Jussia häiritsevän, kiirehti pois, turhaan vaivaten päätänsä hänen käytöksensä syytä miettimällä. Oliko hän kenties, miten kerran ennen, tehnyt velkaa, ja pelkäsi Annalta sen maksua vaadittavan? Vai oliko jotakin vielä pahempaa? Anna oli aivan apealla mielellä ja hämmennyksissä.

"No, neiti", kuului äkisti Pekan ääni aivan hänen vierestään, "saiko hän selvän teistä?"

"Kuka?"

"Oh, se oli sellainen hieno, vanha herra, joka kysyi, missä muurari Mårtensen asui, ja sanoi tuntevansa hänet vanhastaan sekä mielellään puhuvansa hänen kanssansa. Hän sanoi nähneensä vilahdukselta isänne erään markkinakojun vieressä, vaan hänen siihen tultuaan isänne oli mennyt pois."

"Oletko häntä milloinkaan ennen nähnyt?"

"En milloinkaan; vaan minä tohdin luvata lootun siitä, että se oli joku koulumestari."

Olikohan tuolla miehellä mitään yhteyttä isän levottomuuden ja halun kanssa häntä pois tieltä saada, kysyi hän itseltään, mennen kotiin takaisin; se oli melkein uskottavaa. Jumalan kiitos, ett'ei se toki mikään poliisimies ollut!

Korkeita ääniä kuului hänen korvaansa, kun hän akkunan ohitse meni, ja kun hän oven aukaisi, niin hän kuuli isän sanovan: "No, Jumala minua auttakoon, tuossa hän on!" Annan sisään päästyä muurari oli mennyt pois, ja aivan vanha mies, jolla oli valkoinen varatukka, ystävälliset, siniset silmät ja suuri, valkoinen kaulahuivi, oli ottanut hänen paikkansa nojatuolissa. Se oli, miten Pekka oli sanonut, pulskea, vanha mies, jolla oli viisaan, rauhallisen ja hyväntahtoisen näköinen muoto. Hän nojasi molemmin käsin sauvaansa, ja leuka oli kätten päällä, ja hän tuijotti miettiväisesti eteensä päin.

"Rakas, nuori tyttöni", hän aloitti hitaasti, ystävällisesti ja tutusti Annaa katsoen, "minulla on teille jotakin ilmoitettavaa; teidän täytyy valmistua odottamatonta tietoa saamaan. No noh, ei teidän peljätä tarvitse, se ei ole mikään onnettomuus, lapseni, päinvastoin. — Kas, kuinka te olette hänen näköisensä!"

"Kenen näköinen minä olen? Oi, minua värisyttää, mieleni on niin eriskummainen, mitä kaikki tämä merkitsee? Te ette saa suuttua minulle, mutta kertokaa Jumalan tähden lyhyesti, minä en muuten voi kestää."

Kunnon koulumestari hukkasi kokonaan aivoinsa avaimet hänen kiivautensa tähden.

"Minä en tosiaankaan saata niin oikopäätä asiaan tarttua, se on vastoin luontoani. Minä en ole aavistanut, että te täällä olitte. Luulin teidän olevan hyvässä säilyssä kasvatusvanhempainne luona; muutoin olisin ennemmin tullut, luuvalosta ja pienistä kivuistani huolimatta. Tänään, kun näin muurari Jussin torilla, viittasin kuitenkin hänelle, ainoastaan ajatellen, että hän mahdollisesti on jo jotakin teistä kuullut; mutta hän ei ollut minua tuntevinaan ja hiipi tiehensä, miten luonnollista oli, kun hänellä ei ollut puhtaita jauhoja pussissaan. Hän on kovin tunnottomasti teitä kohtaan tehnyt, kun hän ei heti teille erehdystänsä ilmoittanut."

"Mitä erehdystä?" Huone kävi aivan ympäri hänen silmissään, ja hän näki tuon vanhan miehen ikäänkuin sumun läpitse. "Mikä erehdys?"

"Se, ett'ei hän ole teidän isänne."

"Eikö hän sitte ole? Oi, minä olen vähällä menettää järkeni!"

"Kaikissa elämän vaiheissa tulee kokea levollisena olla", neuvoi koulumestari. "Mutta teillä on äitinne luonto, huomaan ma; hän rakas vainaja, oli myöskin aina niin innokas. Ei, muurari ei teidän isänne ole. Kun teidän molemmat vanhempanne olivat kuolleet, niin hänen Amaliansa tarjoutui otollisilla ehdoilla hoitamaan teitä oman pienen tyttönsä keralla. No, minä tiesin hänet ripeäksi, ahkeraksi vaimoksi, ja hän suostui ehdotukseen. Sittemmin kuulin, että kunnianarvoisa, hyvinvoipa perhe oli teidät omaksi lapseksensa ottanut, ja minä luulin siis, että kaikki oli hyvästi."

"Tohdinko uskoa sitä?" kysyi Anna melkein polvistuneena. "Ettehän vain pilaa puhune?"

"Mikähän saattaisi haudan partaalla olevan ihmisen niin totisista asioista pilaa puhumaan?" lausui vanhus samalla määräkkäällä, muuttumattomalla äänellä. "Jussi Mårtensen ei, niin totta kuin Jumala on olemassa, ole teidän isänne. Teitä on häijysti kohdeltu, ja teillä on todellakin syytä kiivastuneena olla. Minä saatan kyllä käsittää, että teistä nykyisessä silmänräpäyksessä tuntuu vaikealta hänelle anteeksi antaa."

Anna seisoi aivan hiljaa ja kuunteli ihastuneena hänen selitystään. Oliko tuo peljättävä, häntä maahan painanut kuorma todellakin kerrassaan pois otettu; oliko häntä niin lujasti sitonut kahle pudonnut pois?

"Te erehdytte", hän vastasi; "minä olen ylen onnellinen, aivan sydämellisesti, sanomattomasti kiitollinen, saattaakseni kiivastunut ja vihollinen olla. — Onko hän tuolla sisällä, ja peljänneekö hän tosiaankin minua."

Muurari seisoi nyykistyneenä eräässä nurkassa kuni surkea pelon ja häpeän kuva. Kun ovi avattiin, niin hän loi hämmentyneen katseen nuoreen tyttöön. Anna lähestyi ystävällisesti ja kurotti sääliväisin, melkein sydämellisin katsein hänelle kätensä. Nyt hän saattoi hänelle kaikki anteeksi antaa, kun ei hän hänen isänsä ollut.

Jussi sai tämän odottamattoman lempeyden vaikutuksesta rohkeutta puolusteleimaan. Hän ei ollut Annalle sanaa lähettänyt, Anna oli itsestään tullut, eivätkä kasvatusvanhemmat olisi häntä ottaneet vastaan, jos hän olisi takaisin mennyt. Jos hän, muurari, olisi terve ja työhön kykenevä ollut, niin hän ei suinkaan totuutta salannut olisi; mutta kiusaus oli ollut ylen suuri tuollaiselle viheliäiselle, vanhalle rämälle. No, nyt oli kyllä köyhäinhuone paljoa pahemmalta maistuva; sillä sinnehän nyt täytyi joutua: eihän Anna luonnollisesti hänestä enää huolta rupeaisi pitämään.

Tuossa muistutuksessa oli puolinainen kysymys, ja Anna vastasi iloissaan, ett'ei hänen aikomuksensa ollut häntä heti onnensa nojaan heittää.

"Itsehän olen teidät pilannut, Jussi (kuinka herttaista, ett'ei enää tarvinnut isäksi sanoa!), täytyyhän minun koettaa mitä voin tehdä."

Koulumestari pyysi sitte Annan häntä hänen kotiinsa seuraamaan, niin hän kertoisi hänelle tiellä hänen vanhemmistaan. Matka oli tuskin peninkulma, jos he metsän läpi menisivät, ja Anna saattoi maata yön kouluhuoneessa. Koulumestarin miniä ihastuisi, jos saisi hänet nähdä.

Oi, herttaista ja virkistävää oli ulos vapaasen ilmaan tulla. Hän ei alakuloisessa mielentilassaan ollut iloinnut kesälle eikä oikein havainnut luonnon suloutta, ja nyt tuntui hänestä kaikki niin uudelta ja viehättävältä. Se olikin herttainen metsä. Auringon säteet lankesivat vinoon korkeille, solakoille puiden rungoille ja saattoivat kellastuneet lehdet, joita jo toisin paikoin näkyi, kiiltämään kuni kulta. Oli aivan hiljaista, ei liikkunut lehtikään, ja ilma oli niin sininen, niin selkeä ja läpikuultava. Kun vanha koulumestari oli kehno kävelijä, niin matka kului aivan hitaasti; mutta eihän heillä, miten hän sanoi, mitään kiirettä ollut.

"Olen usein toivonut", aloitti koulumestari, "saavani, tavata teitä ja puhua teille äidistänne. Uskoin todellakin, että teillä oli hyvä olo, ja että elitte onnessa ja hyvinvoinnissa; vaan kuitenkin olen sitä halunnut ja ajatellut, että minä, tarkasti katsoen, olin hänen tähtensä velvollinen sen tekemään. Hän tuli kouluun kahdeksanvuotisena lapsena ja kaitsi meidän hanhiamme. Tuolla pienellä raukalla ei ollut isää eikä äitiä, ei veljeä eikä sisarta, ja hän kiintyi siis kokonaan meihin. Hän oli ketterä tyttönen, ja kun hän oli kasvanut, niin otimme hänet palvelustytöksi, ja vihdoin hän tuli melkein kuin meidän tyttäreksemme; meillä itsellä oli vain poikia. Äiti, minun vaimoni, sanoi aina, että Sissa oli siunaus perheellemme, ja silloin hymyili tyttönen niin tyytyväisenä sekä vakuutti, ett'ei hän milloinkaan pois halunnutkaan. Vaan meillä vanhoilla olivat meidän ajatuksemme; sillä poikani Maunu — jolla nyt koulunpito on — piti hänestä, ja me tiesimme sen. Mutta ihminen päättää, Jumala säätää. Eräänä päivänä Sissa — hän oli silloin noin kahdenkymmenen — ilmoitti äidille, että muudan kalastaja kalastuspaikalla oli kysynyt häneltä, tahtoisiko hän mennä hänelle, ja hän tahtoi sitä hartaasti. Äiti väitti sitä liian halvaksi, pyysi ja torui, itki ja esitti Maunua, mutta mikään ei auttanut ollenkaan. Noh, minä menin senvuoksi katsomaan tuota poikaa, ja olipa se kaunis, pulska mies, mustin hivuksin ja ruskein silmin ja sellainen käytös kuin prinssillä. Hänen isänsä oli ulkomaalainen, ja toiset kalastajat nimittivät häntä espanjalaiseksi sekä väittivät että hän oli katoolilainen, vaan sitä en usko. Hyvä kristitty hän varmaankin oli sekä ahkera, vankka poika. Hän oli kulkenut merillä ja saanut kunniarahan ihmishengen pelastamisesta; sen hän näytti minulle ynnä mökkinsä ja vähälukuiset huonekalunsa, ja sitte hän lupasi tulla oikein hyväksi mieheksi Sissalle. Häät pidettiin meillä, ja pulskasti se kävi; äiti oli pannut oikein parhaansa. Vanha konsistorineuvos eli silloin vielä; hän esitti morsiamen maljan ja sanoi monta kaunista asiaa. — Luonnollista oli, että kaipasimme häntä joka nurkassa; äiti muuttui kärttyiseksi, eikä uudella piialla ollut aivan hauskoja päiviä, ainakaan alussa. Minä kävin usein nuoren väen luona ja kysyttyäni Sissalta, millainen olo hänellä oli, vastasi hän aina: Oi, minä olen kuin taivaassa. Mutta harvoin on pitkäaikainen sellainen onni, ja he eivät olleet täyttä vuotta naimisissa ennenkun meri vei miehen. Päivää jälkeemmin te synnyitte, vaan Sissa kuoli. Se oli parasta, mitä Herra minulle tehdä saattoi, sanoi hän hetkistä ennen viimeiseen uneen nukkumistaan. Hän pitää kyllä pienokaisestakin huolen; minä en ole ollenkaan levoton. — Vanha vaimoni oli vähällä itkeä silmänsä pilalle. Hän olisi mieluisesti ottanut heti lapsen, vaan minä pidin viisaampana jättää sen sellaiselle vaimolle, jolla itsellään oli pieni lapsi, kunnes se tulisi vuoden vanhaksi, ja sillä lailla te jouduitte Amalialle. Äiti tuli sillä väliä sairaaksi ja kuoli, ja kun Jussi Mårtensen palon jälkeen tuli luokseni ja kertoi minulle, että lapsi on hyvissä käsissä, niin minä luulin kaikki tapahtuneen parhain päin. Minun olisi kenties tullut vähän tarkemmin tiedustella, mutta minun omasta voinnistani ei siihen aikaan juuri ollut tietoa, iloisuus oli kokonaan poissa, eikä minulla ollut halua mihinkään. — Nyt saatte nähdä haudat kirkkomaalla ja maata siinä pienessä kamarissa, joka oli Sissalla, kun hän meillä oli; miniäni käyttää sitä juuri vierashuoneeksi. Äitinne todistuskirjan saatte myös nähdä, ja kunniarahan, jota olen monta kertaa teille lähettää aikonut."

Annan sydän oli täynnä, kun hän kuunteli vanhan miehen kertomusta; hän ei saattanut olla itkemättä ja oli kuitenkin niin sydämellisen iloinen ja kiitollinen.

"Te olette aivan isänne näköinen", lopetti koulumestari; "mutta kun oikein teitä katson, niin on teissä jotakin, joka Sissastammekin muistuttaa. Kas tuossa kouluhuone on; miniäni on varmaankin appivaarinsa tähden huolestuneena, kun näin ilta ennätti; hän seisoo ovella, näen mä, pienosin käsivarrella, ja vakoilee minua."

Miniä rauhoittui silminnähtävästi, kun hän vanhuksen äkkäsi, ja huiskutti nenäliinallaan tervetuloa. Se oli vilpitön, ystävällinen ja kaunis pieni vaimo, ja hän otti Annan teeskentelemättömällä vierasvaraisuudella vastaan. Saatuaan kuulla, ken tuo nuori tyttö oli, hän löi kätensä yhteen ja huudahti:

"No, suuri Jumala, mikä merkillinen sallimus! Ja minä kun hetkinen sitte sanoin Maunulle: Kun appivaarille ei vaan liene sattunut mitään onnettomuutta; hänellä oli aamulla matkalle päästäkseen sellainen levottomuus, joka ei aavistanut hyvää. Niin, sen verran me käsitämme, me ihmiset!"

Kun ystävällinen ukko oli jonkun silmänräpäyksen levännyt, niin hän seurasi Annaa kirkkomaalle.

"Tässä se on", hän sanoi ja meni sitte itse pois toiselle suunnalle; Anna tietysti oli mieluimmin yksinään.

Anna polvistui pienen, yksinkertaisen puuristin eteen ja kiitti Jumalaa vanhemmistaan. Hän oli ylpeä tuosta köyhästä palvelustytöstä ja halvasta kalastajasta ja tahtoi säilyttää heidän muistonsa pyhänä ja kalliina aarteena.

Tuntui niin omituiselta illalla istua siinä huoneessa, jossa äiti oli oleskellut. Taivas oli aivan selkeä, etäällä näkyi valoisa juova; se oli ranta, jossa hänen isänsä oli kuolemansa löytänyt. Ja hän ajatteli sitä uskollista rakkautta, joka hänen vanhempansa oli yhdistänyt, ja kuinka turvaisesti äiti oli pienen lapsensa Jumalan käsiin antanut.

Sen jälkeen hän rukoili palavasti rakastettuin kasvatusvanhempainsa puolesta; jos hän oikean suhteen olisi tuntenut, niin hän olisi heidän luoksensa jäänyt. Mutta olisiko se ollut hyvä? Ei, sen hän näki selvästi. Tuo näennäisesti hukkaan kulunut vuosi oli kantanut hedelmän; hän tunnusti sen nöyrällä kiitollisuudella Jumalaa kohtaan. Hän tiesi nyt olevansa heikko, huono olento; vaan hän tiesi myöskin, mistä hän etsisi voimaa; hän tiesi Herran tahtovan antaa hänelle kaikki, jos Hän vain hänen vaivaisen syntisen sydämensä vastalahjaksi saisi.

Seuraavana päivänä hän jätti aikaisin hyvästi ja lähti pois keveällä ja iloisella mielellä. Yksi suuri hänen ja hänen kasvatusvanhempaasi yhdistymisen este oli pois raivattuna; eiköhän Herra ollut voimakas toistakin estettä poistamaan, isän mieltä taivuttamaan? Hän kulki kerkein askelin, vaan pysähtyi toki toisinaan avatakseen kunniarahan ja todistuskirjan, siten varmistuakseen, ett'ei kaikki tyyni vain unta ollut.

Kun hän kotiin ehti, niin Tiina ja Kristoffersen olivat siellä, edellinen itkeneenä, jälkimmäinen ankaran vihaisena.

"Ettehän vain uskone, neitsyt, että me tiesimme tuosta konnan työstä?"

"En; olen varma, ett'ette tienneet; älkää niin kiivas olko, minä en ole ollenkaan vihainen, ainoastaan iloinen."

"Iloinen! Niin, sen kyllä uskon! En tiedä, mitä tahtoisin antaa sille, joka saattaisi sanoa, ett'ei tuo vanha veijari ole Tiinankaan isä."

"Oh, minä pidän kuitenkin tuosta katalasta", lausui Tiina; "mutta sinua tahi teitä on todella häijysti kohdeltu, sitä en milloinkaan kiellä. No, mitä nyt mielitte tehdä?"

"Toistaiseksi vartoon sopivaa aikaa; meistä ei millään muotoa saa vihamiehiä tämän asian tähden tulla."

Ja hän kurotti heille kumpaisellekin kätensä ja jutteli vapaammin ja ystävällisemmin heidän kanssansa kuin milloinkaan ennen.

Pesijätär tuli tavattoman iloiseksi, kun Anna hänelle asian laidan ilmoitti, ja Pekka kysyi innokkaasti, mitä hän nyt aikoi tehdä. "Varrota sopivaa aikaa", vastasi hän taas, ja saman vastauksen saivat myöskin urkuri ja pieni Johanna kysymykselleen.

"Muuttakaa kaikissa tapauksissa meille", pyysi rovasti ystävällisesti; "Johanna jakaa varsin mielellään huoneensa kanssanne, enkä minä saata kärsiä sitä ajatusta, että te siihen paikkaan jäätte."

Hän kiitti vilkkaasti, vaan tahtoi toki mieluimmin varrota vähän ja hiljaisuudessa koota ajatuksiaan.

Rovastilta palatessaan hän kulki rouva Klemmen asunnon ohitse. Tuo pieni rouva ei vielä tiennyt, mitä tapahtunut oli, ja nyökkäsi yhtä ujostelematta kuin ennenkin ulos hänelle, vieläpä aukaisi akkunankin, saattaaksensa hänen kanssaan puhella.

"Kuinka jaksatte?" kysyi rouva. "Minä saavuin juuri äsken kotiin sisareni luota ja voin siis sanoa terveisiä teille entisestä kodistanne."

"He kai jaksoivat hyvin?"

"Oh, Jumala nähköön, sen seikan laita oli niin ja näin. Eversti on vain itsensä varjo; palvelijan täytyy auttaa häntä ulos vaunuista, ja hänen hiuksensa ovat tulleet aivan valkoisiksi; minä tuskin enää tunsin häntä. Kauheata myöskin on, kuinka kovia kohtauksia muutamat ihmiset saavat. Se reipas, voimakas poika!"

"Mitä hänestä? Onko hänelle mitään tapahtunut? Onko hän kuollut?"

Annan täytyi pitää kiinni akkunalaudasta, ett'ei vaipuisi maahan. Rouva Klemme jatkoi levollisesti:

"Vai niin, vai te ette tiedä siitä? Näyttääpä oikein olevan kohtalon tahto, että minun aina pitää teille onnettomia sanomia tuoda. Niin, minä en tiedä niin varmasti sanoa, onko hän kuollut, mutta viimeksi kun hänestä kuulivat, hän makasi sairaana vieraan ilman-alan vaikuttamassa kuumeessa jonkun toisen maan-osan sairashuoneessa; minulla on niin huono muisti, ett'en tiedä niin tarkalleen, missä. Laivan täytyi purjehtia pois hänen luotaan, ja kapteeni on itse sanonut, ett'ei hänen parantumisestaan ollut suuria toiveita. — Herra Jumala, ettekö tahdo tulla sisälle juomaan lasillista vettä? Te olette varmaankin kipeä!"

"En, kiitoksia, minä olen täydelleen terve."

Hän jätti pikaisesti hyvästi, riensi kotiin ja sulkeutui pieneen makuukamariin.

Oliko Kustaa todellakin kuollut? Hän tuskin saattoi sitä uskoa; hänen ajatuksissaan oli Kustaa niin voimakkaana, iloisena ja toivorikkaana. Ja vanhat, rakkaat muistot — joita hän viimeisinä aikoina oli koko sielunsa voimalla takaisin pakottanut — valtasivat nyt hänet. Oi, kuinka sydämellisesti hän oli Kustaasta pitänyt ja ollut hänen rehellisestä, jalomielisestä luonteestansa ylpeä! Ja kuinka Kustaa oli myöskin hänestä pitänyt! vaan oli kuitenkin hänen vikansa havainnut. Kerran, hän muisti sen niin hyvästi, oli Kustaa sanonut: Sinä saat kernaasti olla isän kaltainen kaikessa muussa paitsi yhdessä suhteessa.

— Oi; kaikissa ilman poikkeusta! oli hän vastannut. — Ei, Anna, sinä et saa luulla olevasi parempi muita ihmisiä. — Hän on parempi, minä ahkeroin myöskin sellaiseksi tulla. — Puhu äidin kanssa, pyysi Kustaa silloin, hän on parempi saarnaaja kuin minä, minulla kun itselläni on niin monta vikaa, vaan minä tunnen toki, että ne vikoja ovat. Älä suutu, Anna; juuri siitä syystä, että jalokiveni on niin puhdas, en kärsisi siinä pienintäkään tahraa.

Nyt Anna tiesi, oi, niin hyvin, niin hyvin, ett'ei hän muita parempi ollut, eikä hän, Jumalan avulla, ollut sitä milloinkaan unohtava; mutta hänestä oli tullut hiljainen, vakaamielinen tyttö, ja mahtaisiko Kustaa nyt saattaa rakastaa häntä, miten ennen? Kyllä, kyllä saattaisi tuo rakas, uskollinen Kustaa; hän tunsi sen, hän olisi saattanut vaikka vannoa sen johdosta. Oi, Jumala, oliko Kustaa todellakin kuollut, vai makasiko hän — mikä tietysti oli vielä paljoa pahempi — kuoleman kielissä kaukaisessa maassa, vierasten ihmisten ympäröimänä?

Annan valtava suru oli ensinnä itsekäs; hän ajatteli vain omaa tappiotaan, mutta pian hän itki yksinäisessä kodissa olevia lapsettomia vanhuksiakin. Kustaa oli ollut heidän toivonsa ja ylpeytensä; oi, ihme ei ollut, että isän uljuus oli murtunut ja hiukset valkoisiksi tulleet. Ja äiti — oliko mahdollista, että hän saattoi kantaa tämänkin hiljaisella, kärsiväisellä tavallaan, valittamatta tahi nurkumatta?

"Matkusta sinne!" kuului äkisti ääni Annan sisässä. "Mikä sinua täällä kauemmin pidättää? Pyydä isältä anteeksi; jos hän sinut sysää pois, niin palaa takaisin; älä pyydä hänen rakkauttaan, vaan ainoastansa lupaa saada olla hänen lähellään. Hän tarvitsee sinua, äiti tarvitsee sinua; ei ole mitään syytä viipyä tahi epäillä."

Hän hypähti nopeasti ylös; ajatus oli kerrassaan päätökseksi muuttunut; omassa syvässä surussaan hän tunsi ihmeellisen voiman heitä lohduttamaan. Isä ei kodittomalta oveaan sulkisi, vaan soisi hänelle jonkun nurkan lietensä ääressä, ja tuo liesi tulisi samalla vähemmän yksinäiseksi, vähemmän surulliseksi. Velvollisuus ja taipumus pakoittivat häntä yhtä voimakkaasti sinne, ja hän tunsi olevansa rohkea ja päättäväinen.

Kauan ei viipynyt, ennenkun keltainen arkku oli pakattuna. Hänen perintönsä vanhemmilta oli ylimmäisenä. Kunnioittavalla varovaisuudella hän aukaisi todistuskirjan. "Sissa Hannuntytär", niin siinä oli, "on palvellut minua kolmetoista vuotta ja sen ajan ollut ahkera ja kunnollinen, uskollinen kuin kulta ja kaikin puolin hyvästi itsensä käyttänyt." Oi, olipa se oivallinen muistomerkki! Olihan vanha koulumestari sanonutkin hänen olleen perheen siunauksena sekä melkein kuin tytär. Oi, hän, Anna, tyytyisi myöskin olemaan melkein kuin tytär, kun hän vain tulisi siunaukseksi kotona oleville.

"No, kiitos Jumalan, että olette päättänyt matkustaa!" sanoi pesijätär, samalla kuitenkin kyyneleitä silmistänsä pyyhkien. "Totisesti olen toivonut teitä pois täältä ensi silmänräpäyksestä teidät nähtyäni; huono rakkaus, Riikka, on murehtia silloin, kun niille, joita rakastamme, hyvin käy."

"Te olette alati ollut niin lemmekäs ja hyvä minua kohtaan", sanoi Anna sydämellisesti, "ja minulle jää niin suloinen muisto teidän siunatusta, pienestä kodistanne; minä olen, uskokaa minua, paljon täällä oppinut."

"Oh, nyt puhutte pilaa, neiti; mitähän te meistä saattaisitte oppia!"

"Paljon, muun muassa olemaan ahkera ja tyytyväinen, hyväntahtoinen muita kohtaan, kiitollinen ja jumalaapelkääväinen."

Pesijätär otti nuoren tytön syliinsä ja suuteli häntä jäähyväisiksi.

"Jumala teitä, rakas, nuori neitini, kaikkina elonne päivinä siunatkoon!" hän lausui.

Anna lähetti sitte sanan urkurille ja pyysi hänen häntä saattamaan. Hän teki tuon pikemmin urkurin jäähyväisiä keventääksensä, kuin siitä syystä, että hän olisi tuon vanhan, saamattoman miehen turvaa tarvitsevansa tuntenut. Herra Fogelsangin elämälle oli matkalle lähtö oikea käännekohta; enempään kuin kolmeenkymmeneen vuoteen ei hän ollut kotinurkkia ulompana käynyt; hän näyttikin aivan hilpeältä ja hääri niin toimekkaasti, että oli hauskaa nähdä.

Heidän piti lähteä seuraavana aamuna aikaisin, jotta Annan täytyi jo samana päivänä kaikki järjestykseen laittaa. Tiina sai kaikki hänen rahansa — suuri summa se ei ollut — ja lupasi joka killingin muurarin hyväksi käyttää. Muurari seisoi Tiinan vieressä, nyyhkytti ja ruikutti:

"Niin, nyt saan niitä kaloja, joita olen pyytänytkin, hohhoo! Niin, aina ei saada aivan kuin Abrahamin sylissä olla."

Pieni Johanna joi Annan luona teetä ja viipyi siellä koko illan: mutta hänellekkään ei Anna kertonut uudesta, suuresta surustaan, hänen lähtönsä varsinaisesta vaikuttajasta; hänen oli mahdoton saada sitä sanotuksi.

Oli pimeä ja kolea aamu; sankka ja kylmä sumu peitti seudun. Oikeaan aikaan saapui vanha urkuri, hyvästi käärittynä vanhan-aikaiseen viittaan, jota aimollinen hopeahaka kiinnitti. Kädessä hänellä oli aikamoinen sauva ja sateenvarjo kainalossa.

Vaunujen vieriessä ohitse nyökkäsi Anna ystävällisesti Tiinalle, joka kamarinsa akkunan ääressä silmät punaisina seisoi; sitte hän käänsi päänsä ja viittasi viimeisen jäähyvästin pienelle, hyväntahtoiselle Pekalle sekä Kristoffersenille, jotka olivat vaunuja saattaneet.

VII.

Urkuri pysähtyi läheiseen kaupunkiin; jalkaisin ja yksinään Anna tahtoi kotihin palata. Kuinka hyvin hän tunsi oikotien yli niittyjen! Klaara ja hän olivat niin usein iloisin sydämin ja kevein askelin sitä käyneet. Hän tunsi joka puun, joka pensaan. Suuri kivi, jonka Kustaa kerran oli vierittänyt ojaan, jotta he kuivin jaloin yli pääsisivät, oli vielä paikallaan; lähimmässä aidassa oli ollut linnunpesä, jota he joka aamu olivat katsomassa käyneet.

Mitä likemmä määrää hän pääsi, sitä hitaammin hän kulki, ja kun hän seisoi portin ulkopuolella, niin hänen sydämensä oli raskas kuin lyyjy ja hänen rohkeutensa melkein kokonaan poissa. Talo näytti ystävälliseltä ja hauskalta kuten ainakin; villi viiniköynnös kiemuroi purppuranpunaisissa köynnöksissä ylös pitkin seinää ja kattoa; salin avonaisella akkunalla oli kukkiva ruusu. Hidastellen laski Anna kätensä lukolle; tuntui niin omituiselta, hän ei kuullut ainoatakaan ääntä, ei nähnyt yhtään ihmistä. Etehisessä hän kohtasi hänelle vieraan palvelijan, joka ei ollut siellä hänen aikanaan ollut. Se pidätti häntä ja sanoi, kohtelijaasti anteeksi pyytäen, ett'ei herrasväki ottanut ketään vastaan.

"Minä teen siitä poikkeuksen." Hän sanoi tuon sellaisella varmuudella, että palvelija heti astui sivulle ja aukaisi oven.

Eversti ja hänen rouvansa istuivat työkamarin pienessä nurkkasohvassa. He hypähtivät molemmat ylös, kun hän sisään astui; mutta kun äiti tuli häntä vastaan, niin eversti jäi samalle paikalle seisomaan.

Kuinka kylmännäköinen eversti oli! Sanat Annan huulilla kuolivat; mutta hänen piti, hänen täytyi puhua, nyt taikka ei milloinkaan! Hän astui everstin luo, äidin käsi kädessään, saaden toivoa ja rohkeutta äidin vienosta puristamisesta, ja kertoi, ett'ei muurari ollut hänen isänsä, ja että hän nyt oli aivan yksinään maailmassa. Sitte hän kuvaili, kuinka hyljättynä hän oli, ja kuinka sanomattomasti hän heitä ikävöi, vaan ei virkkanut sanaakaan heidän surustaan; hän pyysi vain säälimistä, mutta ei itse sitä osoittanut; tunsihan hän everstin. Ja hän puhui everstin pitkämielisyydestä tuona onnettomana iltana; silloin hän oli tuskin kuullut everstin puhetta, vaan sittemmin oli joka sana siitä hänen korvissaan kaikunut ja tehnyt hänen katumuksensa toista vertaa kalvavaisemmaksi.

"Saanko jäädä tänne?" hän lopetti. "Minä en odota, että oloni tulisi samallaiseksi kuin ennen; tyydyn, jos minua vain kärsitään."

Hän ei tohtinut katsoa everstiä. Eversti oli vaalea kuin marmori ja hänen äänensä värisi, kuin hän sanoi:

"Teidän säälinne meitä kohtaan täytyy olla erinomaisen suuri; itse tähtenne te ette milloinkaan olisi niin nöyristynyt."

"Sinulla on aivan oikein", virkkoi everstinna tavattomalla lujuudella; "hänen sääliväisyytensä on aivan suuri ja samoin, hänen rakkautensa. Lapsi raukka, sinä et ole ajatellut löytyvän ihmisiä, jotka eivät siedä, että he tulevat jalomielisyydessä voitetuiksi. — Saako hän jäädä, Hugo?"

"Luonnollisesti, niin kauan kun hän haluaa."

Eversti jätti huoneen pystypäisenä ja tyvenellä ryhdillä. Anna oli odottanut niin käyvän, vaan kuitenkin hän pillahti itkemään.

"Sinä et saa kadottaa rohkeuttasi, rakas tyttäreni. Kuinka suuri lohdutus on, että sinä olet täällä taas! Ja hänkin tuntee sen, siitä olen aivan varma. Sinun, Anna, tulee ryhtyä vanhoihin toimiisi, ikäänkuin et milloinkaan olisi kotoa jättänyt: soittaa meille, laittaa hänelle tee, lukea kuuluvasti sanomalehtiä ja asettaa kukkia hänen kirjoituspöydälleen. Minä olen tahallani jättänyt kaiken tuon tekemättä. — Sinä olet kuullut Kustaan sairastumisesta ja siitä syystä sinä tulit; minä tiesin sen heti, kun sinut näin. Minä puolestani en usko, että hän on kuollut, minä en saata sitä uskoa; sieluni syvyydessä on ihmeellinen toivo, joka pitää minut pystyssä ja lupaa, että hän on takaisin tuleva. Tyttö raukkaseni, miten kelmeä ja totisen näköinen sinä olet!"

"Jos minä vain en tulisi olemaan hänen silmätikkunaan, äiti; jos ei hän, minua välttääkseen, vain riistäisi itseltään sinun seuraasi! Sitte menen paljoa mieluummin täältä pois."

Eversti palasi toki, kun lamppu oli sytytetty ja teepöytä katettu, ja Anna kaatoi kuppiin miten vanhoina hyvinä aikoina.

"Saanko laittaa tämän valmiiksi?" hän kysyi, everstille kuppia kurottaissaan.

"Kiitos!" Annasta näytti, että eversti oli hieman kummastuneen vaan ei toki tylyn näköinen.

"Mitä minä lukisin?" kysyi Anna vähän jälkeemmin.

Everstinna kurotti hänelle pikaisesti sanomalehdet.

"Tästä, rakas lapsi; mutta etkö sinä vain ole liiaksi väsyksissä?"

"Minä en ole ollenkaan väsyksissä." Ja hän pidätti kyyneleensä sekä hillitsi äänen tärisemisen niin hyvästi kuin hän kykeni.

"Nyt saat todellakin lopettaa, tyttö kultani", keskeytti everstinna hetken kuluttua. "Pieni sininen kulmakamari on järjestetty sinua varten, ja sinä tarvitset matkan jälkeen levätä. — Minä käväisen ensin katsomassa, onko kaikki oikein järjestyksessä."

Tahallaanko hän heidät kahdenkesken jätti? Anna oli hirveässä tuskassa; hän luuli kuulevansa sydämensä sykinnän. Eversti istui näennäisesti levollisena ja jatkoi lukemista siitä, johon Anna oli lopettanut.

"Hyvää yötä!" Eversti näytti siltä, ikäänkuin hän ei olisi sitä kuullut. "Hyvää yötä, herra eversti!"

"Oi, Anna!" Eversti hypähti seisomaan ja lähestyi Annaa. "Kuinka saatoit niin sanoa!"

"Miten sitte saan sanoa?"

Tunteidensa valtaamana eversti vaikeni tuokion ajaksi; sitte hän kietoi käsivartensa Annan vyötäisten ympärille ja veti hänet likelleen.

"Sano isä!"

"Saanko? Jumala olkoon ylistetty! Minä olenkin aina ajatuksissani sinua isäksi nimittänyt. Oi, nyt minun on mahdoton levolle lähteä; minä saan luvan istua sinua katsomaan, ei salaisin, pikaisin silmäyksin, vaan oikein. Sinun pääsi on kipeä, isä, minä näen sen otsastasi; saanko panna käteni otsallesi? — Se on joskus tehnyt sinun hyvää, ja se on niin kylmä."

"Tiedätkö, mitä en milloinkaan saata itselleni anteeksi antaa, Anna? Sitä, että annoin sinun Klaaran kuoltua lähteä ilman sovittavaista sanaa. Se oli julmasti tehty."

"Mutta minä olinkin sinua julmasti loukannut, isä."

Heti sen jäljestä tuli everstinna; hän nyökkäsi lempeästi, vaan ei näyttänyt ollenkaan kummastuvan.

"Huomenna myöskin on päivä", hän sanoi vain, "ja lapsi tarvitsee levätä. Meidän täytyy hyvin varoa häntä; hän, pieni raukka, näyttää niin menehtyneeltä."

"Suuri Jumala, sairastuisiko hänkin!" Eversti tarkasteli Annaa kauhistuneena. "Jos tunnet hiukkasenkin itsesi kipeäksi, Anna, niin meidän täytyy heti, jo tänä iltana, lähettää sana tohtorille."

Anna vakuutti olevansa aivan terve ja seurasi sitte äitiä huoneesensa. Pieni, sininen kamari oli niin sievä ja hauska, vaan hän olisi toki mieluummin entisessä huoneessaan maannut; murheiset muistot tekivät sen hänelle vielä rakkaammaksi.

"Siis vihdoinkin olet taas kotona sinä, oma aarteheni — kotona huoneissamme ja kotona sydämissämme! Ylistetty olkoon Herra, joka soi sinulle rohkeutta tulemaan! Ah, uskonet, että isä on tänä yönä nukkuva paremmin kuin hamasta siitä asti, jolloin sinä meidät jätit."

Anna makasi kauan hereillä ja ajatteli, olikohan Kustaa todellakin kuollut; hän ei olisi milloinkaan tohtinut kotiin tulla, jos hän ei olisi uskonut Kustaan elävän. Oi, Herra oli toki äärettömän armollinen ollut! Hän ikävöi aamua, saadakseen heitä taas nähdä; olikohan isä häntä kohtaan silloin yhtä lemmellinen?

Oli, isä oli yhtä, kenties enemmänkin lemmellinen; puolinaisuutta ei hänen luonteessaan ollut, ja jos hän kerta antoi myöten, niin hän teki sen tinkimättä.

"Kuinka saisimme nyt taas ruusut takaisin?" hän sanoi, Annan poskea taputtaen.

"Sinun, Hugo, tarvitsee joka päivä käydä hänen kanssaan kävelyllä ja ratsastamassa", sanoi everstinna, iloiten, että hän siten saisi hänetkin ulos menemään; eversti oli viime aikoina melkein salvannut itsensä sisälle. "Siten ruusut kyllä taas tulevat. — Ah, tuossa on posti."

Hän tuli liikutuksesta aivan kelmeäksi. Eversti aukaisi nopeasti laukun ja otti esille kirjeet.

"Ei mitään tietoja!" hän sanoi, syvästi huoahtain. Sama kohtaus oli uudistunut joka aamuna koko suven; kuinka oli mahdollista, että äiti vielä toivoa saattoi!

Aamupäivällä saapui herra Fogelsang parhaimmassa puvussaan; hänen kasvonsa olivat kiihottuneen näköiset. Hänen vakaana päätöksenänsä oli oikein lukea lakia everstille, ja hän tuli aivan kummiinsa, kun eversti kurotetuin käsin tuli häntä vastaan.

"Terve tuloa, vanha ystävä! Minä olen suuressa kiitollisuuden velassa teitä kohtaan. Kukin tyttärelleni tehty palvelus on minulle tehty. Suokaa minun lähettää arkkuanne noutamaan; teidän täytyy toden totta jäädä tänne ainakin muutamiksi päiviksi."

Everstinna yhtyi miehensä pyyntöön, ja Anna, muitta mutkitta, otti hatun ja sauvan häneltä.

"Hän jää", sanoi hän varmasti.

"Te käännätte suhteen nurin, herra eversti", sanoi urkuri; "minä päinvastoin olen velassa teidän tyttärellenne. Kutsumuksesta kiitän muuten sydämellisesti, vaan huomenna minun täytyy mennä; minun täytyy välttämättä: sunnuntaiksi kotiin päästä ja sitä paitsi ikävöin jo pientä, pimeää nuorenmiehen huonettani; vasta kun siellä taas hyvästi olen, saatan oikein matkasta iloita."

Annan järjestäissä kahvipöytää, esitteli herra Fogelsang elävästi ja lämpimästi kaikki, mitä Anna oli kärsinyt ja taistellut: hänen katumuksensa, hänen ikävöimisensä, kuinka kärsiväisesti hän oli kestänyt oloa muurarin kanssa, kuinka uljaasti hän oli heidän toimeentuloansa varten taistellut.

"Eikö rouva Klemme auttanut häntä?" kysyi eversti.

"Ei; hän lainasi tosin huonekaluja, mutta minä tiedän, että niistä maksettiin kylläinen voura ja samaten asunnosta."

Eversti meni ulos ruokasaliin Annan luo ja otti hänet syliinsä.

"Oma tyttöni, silmäini riemu, ylpeyteni!"

Ja eversti kertoi Annalle rouva Klemmen haltuun uskomasta rahastaan sekä kysyi häneltä, mitä hän nyt sillä tekisi; tuo pieni, vilpillinen vaimo ei todellakaan saisi sitä pitää.

Anna määräsi tuon pienen summan Kristoffersenille ja hänen Tiinalleen, ja eversti kirjoitti jo samana päivänä rouva Klemmelle, pyytäen häntä jättämään nuo neljäsataa riikintaalaria nuorelle sepän sällille.

Äärettömästi suuttui prokuraattorin vaimo kirjeen saatuaan, puhui laajalti ja lavealti mustasta kiittämättömyydestä ja tunsi voimakkaan halun olla käskyä täyttämättä; hänellä ei toki ollut onneksi rohkeutta siihen, ja Kristoffersen sai rahan. Hän oli sanomattoman iloinen; olihan tuo jo koko pieni pääoma kodin laittamista varten!

"Mutta eikö tuo ole tulisten hiilten kokoomista päämme päälle?" huomautti hän kuitenkin riemuitsevalle Tiinalle.

Miten onnelliseksi tunsi itsensä Anna, kun isä pyysi hänen käsivarttansa nojatakseen; miten suotuiselta kuului hänen korvaansa isän kysymys: "Minne menet, lapsi? Tule pian takaisin!"

Eversti oli niin levoton hänen terveydestään, niin pelokas siitä, eikö hän olisi tyytyväinen.

"Sinä olet itkenyt", sanoi eversti eräänä aamuna, kun Anna tuli sisälle puutarhasta; "miksikä olet itkenyt?"

Anna hymyili ja koki hiipiä hänen ohitsensa, mutta kun hän piti häntä kädestä kiinni, niin hän taas hyrähti itkemään.

"Oi, minä en saata muuta! Poissa ollessani oli mieleni niin levoton; minä olin niin onneton ja ikävöin niin hartaasti sinua ja äitiä; mutta nyt, kun olen täällä taas ja minulla on niin hyvä ja siunattu olo, niin herää suru pienestä Klaarasta. Muistanethan, isä, että meillä oli kaikki yhteistä, eikä ole mitään paikkaa, joka ei hänestä muistuttaisi. — Synti teitä kohtaan on niin puhua, vaan kun kysyit minulta, niin täytyihän minun vastata."

"Jumala sinua, rakastettu lapseni, jokaisesta kyyneleestä siunatkoon", sanoi äiti, häntä hellästi otsalle suudellen. "Luuletko, että mikään saattaisi sinua lujemmin sitein sydämeeni kiinnittää kuin surusi Klaaran tähden? Mutta me emme saa unohtaa, että hän pyysi meidän häntä ilolla muistelemaan."

Se syksy oli kaunis ja he tekivät melkein joka päivä pienen retken. Anna halusi sitä heidän tähtensä, ja he seurasivat muassa hänen tähtensä, ja täten kaikki elähtyivät ja voimistuivat. Ei saata sanoa, että he olivat onnelliset — siihen nähden oli suru Klaaran tähden liian tuore ja epävarmuus Kustaan suhteen ylen piinallinen —; mutta, iloiset he olivat toistensa tähden sekä kiitolliset Jumalaa kohtaan. Joskus tuli eriskummainen, levoton olo everstille, ikäänkuin hän olisi tuntenut, että hänen tuli äärettömän paljon heille molemmille sovittaa.

"Miten lemmekäs vaimo sinä olet ollut!" noin hän saattoi äkkiä puhjeta sanomaan, "ja miten monia suruja minä olen sinulle ihan ajattelemattani saattanut! Nyt näen oman elämäni sellaisella selkeydellä, joka melkein kauhistaa minua. Herra olkoon kiitetty, että silmäni tulivat avatuiksi, ennenkun oli liian myöhäistä!"

Ja hän, tuo pöyhkeä mies, pyysi Annan lukemaan vertausta tuhlaajapojasta ja kadonneesta lampaasta, ja hän kumarsi päänsä nöyrällä kiitollisuudella tuon jumalallisen lohdutuksen tähden.

Joka aamu, kun postilaukku tuli, oli silmänräpäyksen kestävä, jännittävä hiljaisuus; sitte kuului tuo masentava: "ei mitään tietoja."

"Jos hän kuollut olisi, niin saisimme kyllä tietoja", sanoi äiti toisinaan. Eversti pudisti päätänsä.

"Kuinka saatamme häntä lohduttaa?" kysyi eversti Annalta. "Hänen tapansa ei ole niin itsepäisesti toivossa kiinni riippua. Minä pelkään, että hän kieltäytyy uskomasta hänen kuolemaansa siitä syystä, ett'ei hän kestä sitä. — Onko sinulla, lapseni mitään toivoa?"

"Ei paljon."

Hän olisi kyllä saattanut sanoa: ei mitään; hän piti Kustaan kuolleena ja ajatteli häntä ja Klaaraa uudelleen yhtyneinä.

Ja talvi kului hiljaista, säännöllistä kulkuaan. Hämärässä Anna useimmiten soitti vanhemmilleen; joskus hän lauloikin, vaan se oli ani harvoin; hän ei ollut sillä hauskalla mielellä, joka ennen ehdottomasti oli pakottanut häntä laulamaan.

Miten iloiseksi tuli eversti, kun Anna tuli sisälle hänen luoksensa ja luottamuksella, miten entisinä aikoina, laski hienon kätösensä hänen käsivarrelleen sekä pyysi häneltä yhtä tahi toista. Eikä se sattunut aivan harvoin; hän oli ottanut pitääkseen huolta Klaaran köyhistä ja tarvitsi toisinaan paljo rahaa, etenkin kun tuli kylmä ja elämäntarpeet olivat kalliit. Ennen hän usein oli nauranut äidin väsymätöntä ahkeruutta kaikkein noiden pienten röijyin ja sukkien kanssa; nyt hän oli niin onnellinen siitä, että sai ottaa osaa työhön, ja hänen auttavaa kättänsä sekä lempeätä, säälivää olentoansa siunattiin monessa sen seudun köyhässä kodissa.

Vähää enemmän kuin vuosi Klaaran kuolemasta istuivat he eräänä aamuna ruokasalissa. Oli kylmä, rankka huhtikuun ilma; suuret rakeet paukkuivat ruutuihin, taivas oli täynnä mustia pilviä ja ilma, kylmästä huolimatta, niin painava, että mieli ehdottomasti tuntui tuskalliselta ja raskaalta. Kun he olivat teen juoneet, niin tuli, miten tavallisesti, postilaukku.

Äiti istui akkunan ääressä, ompeluksensa yli nojautuneena; isä huokasi toivottomasti, laukkua avatessaan; Anna katsahti samassa häntä ja havaitsi, että hän muutti väriä, ja että hänen kätensä alkoi äkkiä väristä; eversti oli kuitenkin vaiti ja sysäsi nopeasti suuren, vieraalla päällekirjoituksella varustetun kirjeen sanomalehtien sekaan. "Eihän se vain mitään lie ollut?" kysyi everstinna, ylös katsahtain. Eversti pudisti päätänsä, nousi ylös ja lähti ulos.

Se oli kauhistava silmänräpäys. Anna oli melkein varma, että kirje sisälti kertomuksen Kustaan kuolemasta, ja hänen kävi niin sanomattomasti sääliksi äiti, joka istui niin tyynenä ja turvallisena, lempeän ja rauhallisen näköisenä. Kuinka saattaisi hän häntä, äiti parkaa, lohduttaa! — Isä tuli — nyt oli isku kohtaava!

Kun eversti aukaisi oven, niin molemmat katsahtivat häntä ja huudahtivat sitte samassa henkäyksessä:

"Kustaa elää!"

"Niin, Herra olkoon kiitetty, hän elää!"

Kirje oli sairashuoneen lääkäriltä. Enää ei ollut mitään vaaraa, mutta sairasta ei vielä tohtinut laskea ulos; hän oli jättänyt kirjoittamatta kotiin siksi, kunnes saattoi tarkemmin tulonsa määrätä.

Olipa se hurmaava, onnellinen hetki. He eivät pitäneet lukua pahasta säästä ulkona, tahi oikeammin, he eivät havainneet sitä.

"Jos sinä, Anna, olisit pysynyt poissa", sanoi eversti, "niin mikä kaipaus sitte olisi sydämessäni ollut! Nyt ilo on sekoittamaton."

Anna hymyili ja suuteli hänen kättänsä, vaan ajatteli samassa, ett'ei hänen oma ilonsa kuitenkaan ollut sekoittamaton; hän oli niin kummallisen levoton ja sanoi ensi kerran itselleen: kenties sinä erehdyt, ehkäpä hän pitääkin jostakin toisesta.

"Äiti", hän kysyi hetken perästä, erinomaisen ahkerasti neuloessaan, "tietääkö Kustaa, että minä jätin kodin?"

"Hän sai sen vähän ennen sairastumistansa tietää, ja nuori laivalääkäri kertoi minulle, että hän taukoamatta houraili siitä. Paino on ylen suuri, Anna uupuu, sanoi hän houreissaan; se vanha mies on niin hirveän raskas; Klaara on kuollut, eikä kukaan, paitsi minua, tahdo häntä auttaa, enkä minä kykene, minä olen taottu kahleihin, vaan minä tahdon ne murtaa. Kärsi vain lyhyt hetkinen, rakastettu tyttöni, niin minä tulen! Eivätkö nuo olleet merkillisiä sanoja, Anna? Ennen en ole tahtonut tätä kertoa pelosta, että murehduttaisin sinua, mutta nyt, kun hän elää ja tulee takaisin, niin arvelen, että sinua ilahduttaa tietää, kuinka rakas sinä hänelle olet — eikö niin?"

"Niin, äiti." Neula lensi niin nopeasti ylös ja alas, että eversti tuli aivan kärsimättömäksi.

"Pane pois tuo ikävä työ", hän pyysi, "ja tule tänne luokseni; minun kukkani on niin vaalea vielä, mistä se tulee?"

"Tänään täytyy sinun, lapsi, panna musta pukusi pois", kuiskasi everstinna, "ja laittaa hiuksesi entiseen tapaasi; se on isään hyvän vaikutuksen tekevä."

Ja niin se tekikin. Anna näytti aivan miellyttävältä vaaleassa leningissä, ja vaikka hän ei ollut niin kukoistava kuin ennen, niin hänessä oli jotakin suloista, lempeätä, puhdistettua, jota häneltä ennen oli puuttunut.

Noin kahdeksan päivää jälemmin tuli lyhyt kirje Kustaalta itseltään. Eversti luki sen ensin ja ojensi sen sitte, sydämellisesti nauraen, vaimolleen. Hänkin hymyili.

"Sinä et saa sitä lukea", sanoi äiti Annalle. "Paha poika! Se ei ole muuta kuin moitetta ja morkkausta alusta loppuun; ja kaikkea tuota täytyy kärsiä sinun tähtesi, paha lapsi! Kovat, armottomat, tunnottomat — niin, hän ei meitä tosiaankaan säästä!"

VIII.

Ilo on parahin lääkäri, ja eversti sai pian melkein täydelleen entisen näkönsä. Uudelleen elpyi everstinnakin; hänen monivuotinen rukouksensa oli vihdoinkin täytetyksi tullut; hänen ja hänen puolisonsa välillä oli täydellinen myötätunteisuus ja tuttavuus.

Kustaa saattoi tulla minä päivänä hyvänsä, ja nyt tuli suuri kiire taloon; kaikki piti olla kesää varten valmiina ennen hänen tuloaan.

"Tänään pannaan akkunaverhot paikoilleen", sanoi everstinna leikkisästi; "huomenna hän saapi tulla."

Silloin oli kaunis toukokuun päivä vähän ennen helluntaita. Yöllä oli satanut, ja kaikkialla alkoi nuorta vihannuutta ilmestyä. Eversti antoi parhaallansa ohjeita puutarhurille; hänen vaimonsa ja Anna olivat myös siinä katsomassa.

"Puutarha ei voi tulla valmiiksi ennenkun huomenna", sanoi eversti hymyillen; "ennemmin ei poika saa tulla."

Samassa kuului tietä päin olevassa käytävässä kahinaa. Anna tarttui peljästyneenä äidin käteen, ääni tuli aivan samasta sopesta, josta Kustaan, kun hän kadettina ollessaan lupa-ajaksi kotiin tuli, aina oli tapana juosta pensas-aidan yli puutarhaan. Vahti, joka tähän asti levollisena oli herraansa seurannut, hörkisti äkisti korviaan ja juoksi tiehensä.

"Vanha, kiltti poikani, oiva Vahtini, vieläkö tunnet minut?"

He kuulivat tuon raittiin, selkeän äänen, ja silmänräpäystä myöhemmin seisoi hän itse heidän luonansa ylevänä, hoikkana ja ruskeana, jotenkin laihana sairauden jälkeen, vaan, miten ennenkin, armaana, mielevänä ja ilosta hehkuvana.

"Olipa toki herttaista, että Anna on täällä", hän sanoi, "ja minä pöllö hukkasin koko eileisen päivän häntä hakemalla. Se oli pieni, sietämättömän ikävä kaupunki, ja väki, jota puhuttelin, oli niin hidasta sekä ilman sanaa suussaan, ett'eivät he saattaneet vastata kysymyksiini eivätkä antaa minulle mitään tietoja. Vihdoin tapasin toki oivallisen, hilpeän, pienen ressukan, jolla oli merkillinen selvyys seikoistaan, ja joka näytti tuntevan sinut, Anna, sekä ulko- että sisäpuolisesti; hänen ei todellakaan tarvinnut etsiä sanoja sinun ylistykseksesi, niitä tuli kuin vuolasta virtaa. — Minä kävin siinä pienessä, matalassa rakennuksessa, jossa sinä asuit; se oli minusta kuni pyhä paikka; olithan sinä niiden seinien sisäpuolella taistellut ja kärsinyt sekä ollut suuri palvelevassa rakkaudessasi. — Tuo vanha, inhottava rahjus oli siellä vielä, vaan hän näytti niin riutuneelta, sekä valitti ja voihkasi niin, että vihani kokonaan sammui ja minäkin olin melkein valmis surkuttelemaan häntä siitä, että hän oli sinut menettänyt. — Voitko antaa anteeksi, isä, ja sinä myös, minun oma äitini, että minä viime aikoina olen tuntenut erinomaisen halun ryhtyä teitä vastustamaan? Ja kirjeeni! Kun katsot minua noin rakkaasti, isä, niin se tuntuu tuiki raskaalta tunnolleni."

Äiti otti nyt hänen toisen käsivartensa ja antoi merkin Annalle, että hän ottaisi toisen. Eversti kulki perässä; hän ei tahtonut jättää poikaa näkyvistään ainoata silmänräpäystäkään.

"Tahdotko, Anna lähteä kanssani vähän kävelemään?" kysyi Kustaa iltapuolella. Anna nyökkäsi ja otti saalin hartioilleen.

"Jumala siunatkoon sinua, auringonsäteeni!" kuiskasi isä, kun he ohitse kulkivat.

Miten sykkäili Annan sydän! Hän tiesi, mitä oli tuleva, vaan ei ollut likimaillekkaan niin hämmennyksissä, kuin hän oli luuletellut; kaikki tyyni oli niin hyvästi ja luonnollisesti; hän oli niin onnellinen, niin kiitollinen Jumalaa kohtaan.

Kustaa ei käyttänyt monta sanaa, tunnustaaksensa rakkautensa ja pyytääksensä häntä omakseen, eikä Anna käyttänyt ainoatakaan sanaa, antoi vain hänelle kätensä, ja niin he menivät takaisin vanhempien luo.

Seuraavana päivänä kertoi Anna Kustaalle, kun he kulkivat yhdessä kirkkomaalle, kaikki, mitä Kustaan poissa ollessa tapahtunut oli.

"Varsin merkillistä kuitenkin on, miten eri lailla sama asia saatetaan käsittää", huomautti Kustaa. "Isän kertomuksen mukaan ei sinulla ollut läheskään niin paljon, vaan hänellä paljoa enemmän syytä itseänsä nuhdella. Tiedä, että minulla kotomatkallani oli monta kummallista tuumaa: me menisimme heti naimisiin ja ottaisimme sinun isäsi luoksemme. Minun vanhempaini luokse emme milloinkaan menisi; ainakin tulisi heidän ensinnä anteeksi pyytää. Minä tunsin itseni niin kovaksi isää kohtaan, ja ylpeys, minun perintöni häneltä, vaati minua ei milloinkaan myöntymään. Sinä, lempeä, kärsiväinen Annani, näet, että minä olen ollut kovin niskoitteleva enkä ansaitsisi sitä ääretöntä onnea, jonka Jumala on minulle täällä kotona sallinut. Pieni Klaara rukka", hän lisäsi. "Ah, jos hän nyt olisi luonamme ollut!"

He seisoivat nyt pienen haudan reunalla. Se näytti niin rauhaiselta valkeine ristineen ja raittiine, ystävällisine kukkaseppeleineen. Anna likisti vienosti Kustaan käsivartta ja ajatteli sisaren unta. Ja kirkkaasti ja lämpöisesti paistoi haudalle päivä; linnut laulelivat riemuiten keväästä, ilosta ja elämästä.

Serkku.

"Yrjö ei ole oikein muiden lasten kaltainen", sanoi äitini toisinaan minusta, ja ne olivat kovia sanoja hänen suustaan, sillä muut lapset olivat juuri sellaisia kuin lasten pitää olla.

Meidän sukumme oli hyvin laaja, ja ne monet, jotka vanhempieni luona seurustelivat, olivat kaikki setiä, enoja, tätiä ja serkuksia. Useimpien näiden sukulaisten muodossa oli omituinen yhteinen hyvän-luontoisuuden, säveyden ja — niin, minun täytyy se sanoa — yksinkertaisen jokapäiväisyyden merkki. Melkein kaikki naineet miehet elivät, äitini sanain mukaan, "aivan hyvissä oloissa." Heidän joukossaan ei ollut yhtään pohattaa, vaan ei yhtään köyhääkään; ehdot vaihtelivat aivan hyvästi toimeentulevista jotakuinkin aikaantuleviin. Nuorten poikain joukossa ei ollut yhtään erinomaisen lahjakasta, vaan ei yhtään visapäätäkään, ahkerat he olivat kaikki, ja melkein kaikki, he senvuoksi saavuttivat päämääränkin: hyvän arvolauseen tutkinnossa. Nuorten tytärten muoto vaihteli hyvin kaunisten ja aivan sieväin välillä. Koko suvulla oli tietty kunnollisuuden ja arvollisuuden maine, joka ei ollut ansiotta, sillä mitä suurimmasti kammosivat kaikki kehnoja tekoja, vaan, kummallista kyllä, melkein yhtä suuresti pelkäsivät jaloja ja yleviä tekoja, milloin ne poikkesivat tavallisuudesta, milloin ne vähänkin asettuivat maailman tuomiota vastaan.

"Se saattaa olla aivan kaunista teoriassa", he arvelivat, "vaan se ei sovi tässä syntisessä maailmassa. Herra varjelkoon meitä liiallisuuksiin menemästä!"

Vaan ei mitään sääntöä poikkeuksetta, ja suvussamme oli Yrjö serkku sellainen. Iso-äitini, hänen vanhempi sisarensa, kertoi minulle hänen elämäkertansa.

Hän oli ollut ilomielinen ja hilpeä upsieri, kunnes hänen morsiamensa, rakastettava ja kaunis tyttö, kuoli; silloin hän oli ollut vähällä menehtyä toivottomuuteensa, olipa mielipuolisuuden rajalla. Turhaan hänen läheisimmät omaisensa ja vainajan isä koettivat häntä lohduttaa. Jäähyväisittä jätti hän äkisti vanhempainsa kodin ja meni pitkille matkoille. Sill'aikaa kuoli hänen rakastettu isänsä ja jätti jälkeensä hänelle koko omaisuutensa sekä kauniin talonsa Fredriksbergin puistokadun varrella. Monta vuotta kului, ennenkun hän tuli takaisin, ja häntä, kun hän tuli, saattoi tuskin tuntea. Ilman varsinaista kanssakäymistä eli hän sittemmin hiljaisessa talossaan ja jäi vanhaksi pojaksi, eväten puoleksi kohteliaalla, puoleksi ilkullisella vastahakoisuudella kaikki omaisten ystävälliset yritykset häntä lähestymään. Erästä seikkaa hän ei kuitenkaan saattanut estää: lukemattomat lapset — niiden muassa minä — nimitettiin hänen nimellään.

Hän oli keskikokoinen, laiha, suora, melkein jäykkäryhtinen mies, jolla oli harmaat hiukset, ruskea iho sekä hymyily, joka saattoi olla sekä ilkullinen että hellä, niinpä toisinaan yht'aikaa kummankinlainen. Hänen terveytensä oli erinomaisen hyvä, jonka hän sanoi karaistun, vähätarpeisen elämänlaatunsa vaikuttamaksi; ainoastaan hänen silmänsä olivat ajoittaisin aivan heikot.

"Pikku Yrjö ei ole muiden lasten kaltainen", sanoi hänkin minusta, mutta, kumma kyllä, hänen suustaan se kuului enemmän kiitokselta kuin moitteelta, ja tällöin taputti hän minun päätäni sekä käski minun käydä häntä katsomassa, jota ei tarvinnut minulle kahdesti sanoa.

Minä pidin hänestä hänen surullisten elämänvaiheidensa tähden, jotka olivat syvälle minun lapselliseen sydämeeni vaikuttanet; hänen ystävällisyytensä tähden minua kohtaan, kun hän näytti minulle monta taulua ja ihmeellistä esinettä matkoiltaan; sentähden, ett'ei hän ollut muiden kaltainen, jotka tunsin; sentähden, että mielikuvitukseni sai ravintoa niistä historioista, joita hän kertoi, jopa senkin tähden, että sain nähdä häntä ja olla hänen huoneessaan.

Melkein joka sunnuntai-iltapuolena kuljin alaspäin pitkin tuota muhkeata vanhaa puistokatua hänen luoksensa, joko sitte lumi kirisi jalkaini alla tahi sade kastoi minut läpitse, tai tomu peitti minut pilveen, tai loka ylettyi aina saapasteni yli. Viimemainitussa tapauksessa en kuitenkaan saanut mennä sisälle, ennenkun piika, pitkä Annikki, oli raappinut ja pyyhkinyt jalkojani oikein äärettömästi.

Tuo pitkä juutalainen Annikki ei tosin kaunis ollut, — minä silmäilin häntä tarkoin, kun hän minua siivosi — mutta puhdas hän oli kuin vasta munittu muna. Vasemmassa poskessa oli käsnä, nenä oli hieman pystyssä, pienillä vaaleansinisillä silmillä oli rohkea, melkein kuin vähän uhkaa ilmaiseva katse, ja kuitenkin hän näytti niin sydämellisen hyvältä ja iloiselta, ikäänkuin hänellä olisi ollut joku salainen ajatus, joka häntä ihastutti.

Sedän ja hänen piikansa välillä oli toisinaan kireä suhde. Sedän mielestä Annikki kulutti liian paljon rahaa, ja hän nimitti Annikkia tuhlariksi; Annikki vastasi, että setä oli saituri, nutustelija, ja hän sanoi sen kuuluvasti ja selvästi, ovesta ulos mennessään; minä en käsittänyt, kuinka hän tohti sitä tehdä, ja minä olin varsin vihainen hänelle; Yrjö setä sitä vastaan ei näyttänyt ollenkaan vihaiselta; hän hieroi käsiänsä, ja hänen ruumiinsa hytkyi ikäänkuin pidätetystä naurusta.

Kesällä puuhaili setä pienessä kauniissa puutarhassaan; minä autoin häntä kaivamisessa ja kastamisessa, ja sain siitä porkkanan, päärynän tahi kukan palkinnoksi aina sen mukaan, mikä vuodenaika oli. Puoli huoneusta oli suljettuna; siellä sisällä oli kaikki samalla tavalla, kuin hänen rakastettunsa eläissä oli ollut; hän ei hennonut siellä mitään muuttaa, sitä vähemmän vuokrata sitä. Toisessa kerrassa asui vanha rouva, joka aina istui akkunan ääressä ja katsoi minua, kun minä tulin; hänen kissansa makasi akkunalla ompelukorin vieressä; sekin silmäili minua; tuo oli oikein kammottavaa! Kammottava vaan kuitenkin houkutteleva oli porstuassa oikeanpuolinen ovikin, joka johti noihin salaperäisiin huoneihin, joita en milloinkaan ollut nähnyt; vaan hupaisaa oli Annikin kyökissä, jossa kaikki kiilsi kuni norsunluu ja kulta.

Kun Yrjö sedän silmät olivat heikkoina, niin minä menin sinne jokaisena iltapuolena ja lu'in niin hyvästi kuin osasin — parhaani todellakin panin — kuuluvasti hänelle. Hän istui silloin suorana ja jäykkänä nojatuolissaan, leikaten tauluja minulle; vehreät verhot olivat levitettyinä akkunain eteen, ja koko huoneella, hänen kasvoillaan, sanomalehdillä ja minun käsilläni oli eriskummainen, vehreänvoipa vivahdus.

Minun tuli häntä sydämestäni sääli, etenkin kun luulin hänen saaneen heikot silmät surun ja itkun vaikutuksesta; tuota arveluani en kuitenkaan muille ilmaissut.

Paremmaksi tultua poistettiin vehreät akkunaverhot, ja setä rupesi silmäinvarjostinta käyttämään.

Ilolla havaitsin, että setä piti minun käynneistäni. Hän nimitti minua pieneksi kelpo pojakseen, jutteli minulle kauniimpia kertomuksia, vieläpä toisinaan käski minun illallisellekin jäädä. Illalliseksi oli lasillinen maitoa ja kaksi killinkiä maksava ranskanleipä; mitään muuta hän ei milloinkaan nauttinut, eikä Annikki saanut mitään muuta minullekaan antaa, vaikka hän mielellänsä olisi tahtonut.

Kuitenkin tapahtui äkisti muutos sydämellisessä keskuudessamme. Oli kaunis sunnuntai elokuussa; minä kuljin, miten tavallisesti, pitkin päivänpaahteista läntistä siltaa ja iloitsin, saadakseni kävellä sedän kanssa Fredriksbergissä, miten hän oli luvannut, kun muudan serkkuni, pitkä kadettiroikkana, niinikään Yrjö nimeltään, äkkiä pysähtyi minua puhuttelemaan:

"Mihinkä, nulikka? Ahaa, tuonne kai tuon vanhuksen luo! Sinäpä vasta nokkela poika olet: keinottelet saadaksesi itsellesi koko perinnön."

Ennenkun toinnuin siitä hämmästyksestä, minkä nuo sanat vaikuttivat, oli pitkä Yrjö kadonnut tungokseen. Hänen sanansa vaivasivat ja loukkasivat minua; minä tunsin olevani karvaalla mielellä ja onnettomana sekä käännyin heti takaisin.

Kotiin saavuttuani kysyi äitini ystävällisesti, miksi en ollut sedän luokse jäänyt, ja pyysi minua, ett'en suinkaan olisi huolimaton setää kohtaan.

Tuntui siltä kuin serkun muistutus olisi ollut avaimena äidin sanoja käsittämään.

Minä hiivin makuukamariin ja itkin, itkin sydämen pohjasta; nyt en tahtonut enää milloinkaan mennä sedän luo; olin melkein kuin suutuksissani hänelle hänen rikkautensa tähden.

Viikkoa myöhemmin olin kahdella päällä: menisinkö sinne, vai enkö menisi?

"Muista nyt, poikani, mennä setää tervehtämään", sanoi äitini, ja minä vastasin heti, ett'en tahtonut mennä, enkä mennytkään seuraavina sunnuntaina, vaan minä muistelin ja ikävöin häntä.

Lähelle puoli vuotta, oli sillä lailla kulunut, kun muudan täti kertoi, että tuo rakas, omituinen Yrjö — miten häntä omaisten kesken usein nimitettiin — oli silmistänsä pahempi kuin milloinkaan ennen, josta syystä hänen täytyi sisällä pysyä.

Setä parka! Kuka nyt luki hänelle? Annikki kai, vaan se ei ollut mitään hauskaa lukemista; Annikki ajatteli ainoastaan sanoja, vaan ei ollenkaan ajatusta, sen saattoi helposti kuulla. Minä ikävöin oikein hartaasti setää, minä näin hänet niin selvästi edessäni vehreältä vivahtavassa hämärässä. Mikä taistelu oli sisässäni! Rakkaus ajoi minua sinne, vaan ylpeys veti minua takaisin; oi, kun vaan ei olisi ollut perintöä! Vaan äkkiä sain mukavan ajatuksen, otin lakkini ja riensin pois.

Oli niin pitkä aika siitä, jolloin olin siellä ollut, että talo näytti varsin vieraalta; vanha rouva ja kissa istuivat kuitenkin muuttumattomina paikoillaan ja silmäilivät minua.

Minä naputin hiljaa ovelle ja astuin sisälle epäillen, täynnä häpeätä pitkän poissa oloni tähden sekä levotonna aikeeni vuoksi, vaan vahvana päätöksessäni panna se täytäntöön.

Akkunaverhot olivat levitettyinä ja silmäinvarjostin kuitenkin virassaan. Setä kääntyi puoliksi ympäri ja kysyi:

"Kuka se on?"

"Minä olen."

"Oh!" Tuossa huokauksessa oli melkein mielipahaa. "Tulosi oli odottamaton; sinä et pitkään aikaan ole täällä käynyt."

"En, ja teistä, setä, riippuu, jäänkö nytkään, tahi menenkö pois, tulematta enää milloinkaan."

Se ponnistus, mikä minun täytyi liikutustani tukehduttaakseni tehdä, vaikutti, että ääneni kuului tuimalta, melkein sisukkaalta. Vanha herra otti varjostimen pois ja katsoi minua kummastuneena.

"Mikä poikaa vaivaa?"

"Lupaa minulle, setä, ett'en minä tule perimään ainoata killinkiäkään jälkeesi, muuten minun on täytymys mennä pois. Lupaa se — tahdotko luvata sitä?"

"Lapsi on menettänyt järkensä."

"Hyvästi sitte, setä."

"Seis, sinä siellä! Mitä historiaa se kaikki on, selitä tarkemmin!"

"Ne sanoivat, että minä kävin täällä perinnön tähden; siitä syystä näin kauan olen poissa ollut; siitä syystä en enää milloinkaan tahdo astua jalallani tähän taloon, jos sinä et lupaa minua perinnöttömäksi tehdä."

"Sitä en saata luvata."

"No, hyvästi sitte, setä."

"Pysähdy! Tuhma poika, täytyneehän minun se sitte sinulle luvata. Jos rahaa pitäisin onnena, niin en milloinkaan sellaista lupausta antaisi; vaan sellaisena en rahaa pidä. Kukin ihminen näkee kyllä minun elävän, ikäänkuin minulla ei mitään olisi. Sinä et saa periä ainoata killinkiäkään, sinä häijy, joka niin kauan olet poissa ollut — sitä syytä minä vähimmin aavistin — et äyriäkään ole saava! Kas niin, oletko nyt tyytyväinen?"

Minä vastasin heittäytymällä hänen syliinsä.

"No, Yrjö, aiotko nyt tämän kertoa muille?"

"En."

"Vaan kun he sanovat, että sinä käyt täällä perinnön tähden — häpeä jokaiselle, joka moista viattomalle lapselle puhuu! — kuinka sitte käy?"

"Antaa niiden puhua, tiedänhän minä sen seikan paremmin."

"Tiesithän sinä sen ennenkin, narri; vaan nyt tiedän minäkin sen, ja siinä se puntti lieneekin. Jumala sinun omaa voittoa pyytämätöntä, pikku sydäntäsi siunatkoon! Jok'ikinen sunnuntai olen sinua odottanut ja ollut oikein mielipahoissani, kun et milloinkaan tullut; vaan anna sen nyt olla unohdettuna. Tuolla ovat sanomalehdet; uljas poika ei saa itkeä, ja uljas poika sinä olet. Vahinko, ett'ei Annikki saanut sinua nähdä äsken, kun sinä niin mahtavasti asiaasi ajoit."

Siitä päivin tunsin minä itseni melkein kuin hänen pojakseen, ja mitä enemmän kasvoin, sitä hellemmäksi tuo suhde tuli, ja kuitenkin oli yksi seikka, jossa en oikein saattanut hänen kanssaan sopia: hänen itaruutensa. Niin, hän oli itara — sen sanoivat kaikki hänestä, sen näin itsekin! kuinka hän jok'ainoaa killinkiä käänteli ja väänteli — sen sanoi Annikki hänelle vasten silmiä.

Surullista oli tietää hänet siinä suhteessa niin koventuneeksi. Se vaivasi minua monta kertaa, ja minä rukoilin Jumalaa lapsensielun koko hartaudella, että Hän kääntäisi vanhan setä parkani.

Hän puhui usein ylpeydestä; se oli hänestä ilkeä synti. Ollenkaan katsomatta henkilöä, näki hän ylhäisessä ja alhaisessa ainoastaan ihmisen, ja tuomitsi kunkin vain sisällisen arvon mukaan. Tuhlaavaisuutta ja ylellisyyttä hän halveksui ja oli ylpeä kohtuullisuudestaan, tyytyväisyydestään sekä siitä, ett'ei hän välittänyt ulkonaisista mukavuuksista.

"Itaruus, setä", kysyin kerran, kooten kaiken rohkeuteni, "eikö sekin ole synti?"

"Kyllä, luonnollisesti. Muuten on minusta melkein mielipuolisuutta rakastaa kultaa sen itsensä tähden."

Kuinka mielelläni olisin kysynyt: "miksikä sitä sitte rakastat?" vaan en rohjennut.

Toisinaan puheli setä kihlatustaan — pienestä Henriettestä, miten hän häntä nimitti.

"Ikävää, kun ei sinulla ole hänen valokuvaansa", sanoin minä.

"Se on minulla, poikani, valokuva semmoinen, ett'ei suurinkaan mestari saattaisi senvertaista maalata, valokuva, jonka värit eivät menetä loistoaan, ja joka seuraa minua kaikkialla. Minä näen sen avoimin silmin, minä näen sen silmät ummessa; se ei kuvaa ainoastaan hänen ulkonaista ihanuuttansa, vaan pääasiallisesti hänen puhdasta, hurskasta sieluaan. Hiljaa, älkäämme enää siitä puhuko, tuossa on Annikki. — No, mitä hyvää sinulla on sanottavana?"

"Ei mitään hyvää, herra; minulla täytyy olla rahaa; taloutta ei voi rahatta hoitaa."

"Rahaa ja aina rahaa! Häpeäisinpä sinun sijassasi, Annikki; jos tätä kestää, niin me kaksi emme saata viihtyä yhdessä."

"Samantekevä minusta, vaan nälkään en tahdo nääntyä. — Kokonainen riikintaaleri! Niin, sehän nyt riittää pitkälle! Vanha saituri!"

Viimeiset sanat lausuttiin puolikuuluvasti salavihkaisen syrjäkatsahduksen ohessa, ja samassa Annikki meni ulos ovesta.

"Hän on todellakin liian nenäkäs, setä."

"Älä huoli ollenkaan siitä, lapsi; hän on parahin sielu, mikä jonkun ruumiissa voi olla."

Ja setä nauroi niin sydämellisesti, että hän näytti aivan nuorenlaiselta.

Eräänä kevätpäivänä olin poiminut suuren kukkakimpun ja asettanut sen sedän kirjoituspöydälle; vaan kun hän sai sen nähdä, niin hän pudisti päätänsä.

"Sitä et milloinkaan saa tehdä, Yrjö, et milloinkaan! Ota pois se, vie se kotiin äidillesi."

"Mutta pidäthän sinä niin paljon kukista. Minä en saata käsittää…"

"Minä rakastan kukkia ja tahdon mielelläni pitää niitä ulkona luonnossa, vaan en huoneessa, en pöydällä, enkä akkunalla; sillä, katsopa, niiden väri ja lemu loihtivat esiin kuvan, joka tekee alakuloiseksi yksinäisen mielen — perhe-elämän, kodin kuvan. Siksipä minulla ei ole yhtään pientä lintustakaan, sillä se visertää esiin saman kuvan, ja se myöskin on syynä, miks'en minä anna Annikin, miten hän tahtoisi, tuoda teekeittiötä sisälle. Sinä tuskin käsittänet minua, mutta kirkas teekeittiö, kun se oikein porisee ja kihisee, puhuu melkein selvimmin naisellisesta kädestä, onnellisesta kodista. Tuommoiset ovat haaveita, joita yksinään ollessa syntyy; sinä, Yrjö, et ole jäävä yksinäiseksi, ja kuka tietää, ehkäpä vanha poika kerran saapi sijan sinun lietesi ääressä, unohtaa haaveensa ja ystävällisessä kodissasi iloitsee kukista, lintusten viserryksistä ja kihisevästä teekeittiöstä."

Vuodet vierivät; maneittinen voima veti minua yhä rakkaasen vanhaan taloon, voima, joka alati lisääntyi. Yrjö sedän puheet olivat sekä opettavaisia että huvittavaisia; hän oli nähnyt äärettömän paljon ja käsittänyt kaikki itsenäisellä tavallaan.

Järkähtämättömällä levollisuudella kärsein ne monet pistosanat, joihin ystävällinen suhteemme antoi aihetta; sitä vastaan tulin joskus kärsimättömäksi, kun äitini kehoitti minua olemaan hyvin huomaavaisena setää kohtaan eikä olemaan omaa itseäni varjoamassa.

"Minä pidän sedästä hänen itsensä tähden, äiti."

"Luonnollisesti, ystäväni; vaan sinun tulee se hänellekin näyttää, jotta hänkin sen havaitsisi."

Minä silmäilin äitini lempeitä, miellyttäviä kasvoja; hän tahtoi minulle niin sydämestänsä hyvää; raskasta oli, ett'emme toisiamme käsittäneet.

Kuinka selvästi on eräs kolea marraskuun päivä mielessäni! En ollut tavannut setää kotosalla ja istuin akkunan ääressä selaillen kirjaa sekä odotin häntä. Annikki teki monta asiata sisälle huoneesen, astua teputti levotonna edestakaisin ja toisinaan loi minuun pari omituista silmäystä.

"Onko teillä jotakin sanomista?"

"Kyllä, sen Jumala tietää, että minulla on, pikku Yrjö" (Annikki vielä joskus nimitti minua pikku Yrjöksi, vaikka minä olin ylioppilas ja kuusi jalkaa pitkä); "vaan minä en ole aivan varma, osaatteko olla vaiti, enkä myöskään tiedä, lieneekö oikein juoruta isännästäni ja paljastaa hänen heikkoja puoliaan."

"Se ei voi ikinä olla oikein, minä en tahdo mitään kuulla."

Hän tuli hyvin lystillisen näköiseksi.

"Noh, noh, ei niin kiivaasti sentään, ei niin paljon tulta ja liekkejä! Minä luulin teidän mieluisesti tahtovan ukon oikein pohjia myöten tuntea; luulin teidän laskevan hänelle hyväksi hänen pienen heikkoutensa, jos hän tulisi suuresta synnistä puhdistetuksi."

"Puhukaa, Annikki."

"Niin, se on helpommin sanottu kuin tehty; minun täytyy silloin itsenikin paljastaa, ja se on aina vastenmielistä. Nähkääs, minä olen kaikki, mitä tiedän, onkinut, kuuntelemalla, ja nyt minä teen teidät, pikku Yrjö, rikoskumppanikseni; vaan muu ei auta. — Luuletteko isännän saituriksi? Hän on aivan päinvastoin; kaikkea hyvää, mitä hän tekee, ei saata luetella, vaan se tapahtuu salaa, ainoastaan salaa; kovalta ja kitsaalta hän tahtoo näkyä, se hänen heikko puolensa on. Jos hän aavistaisi, että minä olen hänet läpinähnyt, niin hän minut todenteolla eroittaisi. Oi, tuskin saatan nauruani pidättää, ajatellessani kaikkia hänen käyttämiänsä keinoja, kuinka hän rahakirjeitänsä lähettäissä muuttaa käsialansa, ikäänkuin hän olisi varsinainen väärentäjä, ja sitte hän käy niin uskollisesti kaikkialla, juttelee kaikenkarvaisen väen kanssa, vakoillen, ken on hätääntyneenä, ja sitä, joka on ahkera ja kelvollinen, hän auttaa, milloin halkokuormalla, milloin tukulla rihkamaa, milloin rahakirjeellä. Katsokaa vain tuota vanhaa rouvaa tuolla yliskerrassa, hän on hirveän vähissä varoissa, ja talon omistaja on olevinaan hänen armottomana isäntänään, vaikka kuitenkin juuri hän jokaisena vuosineljänneksenä lähettää eukolle viisikymmentä riikintaalaria kirjeessä, jossa — miten omin silmin olen nähnyt — hirveimmillä vuohensorkilla on kirjoitettuna: Pieneksi vanhan velan maksuksi. Käsitättekö nyt, Yrjö herra, miksikä niin usein häntä saituriksi nimitän: enhän tiedä mitään, joka enemmän tuota kunnon ukkoa miellyttäisi."

Hänen puheensa vieritti kiven sydämeltäni; minä tunsin itseni sanomattoman iloiseksi, vaan kuitenkin minua hyvin hävetti. Oi, kuinka väärässä luulossa olin hänestä ollut! Olisihan minun koko hänen elämästään, kaikista hänen puheistaan ja hänen rakastavasta sydämestään pitänyt saada se johtopäätös, että hänen oli mahdoton saituri olla; sellaisia vastakkaisuuksia ei luonnossa ole. Se mies, joka nuoruuden rakkautensa oli 40 vuotta yhtä voimakkaana ja lämpöisenä säilyttänyt, ei voinut kylmää kultaa rakastaa.

"Kas, tuossapa on poika!" huudahti setä tyytyväisenä, sisääntullessaan. "Mutta sinähän, poikani, näytät niin tyytyväiseltä, kuin jos suoraan seitsemännestä taivaasta tulisit."

Setä näytti niin riemastuneelta ja kunnianarvoiselta; minä tunsin tarpeen rukoilla anteeksi ja siunausta häneltä; vaan enhän minä saanut Annikkia pettää. Annikki pistikin pian päänsä ovesta sisälle uhallisimmin katsein ja pyysi rahaa. Vanha näytelmä uudistettiin, ja nyt ensi kerran ei siinä ollut minulle mitään vaivaavata; se päinvastoin huvitti minua suuresti. Yrjö setä oli niin sydämellisen iloinen siitä, että hän narrasi Annikkia, ja se oli kuitenkin Annikki, joka narrasi häntä.

Siihen aikaan tutustuin erään nuoren upsierin kanssa, jonka nimi oli Otto Svärd. Hän pelasti kerran henkeni, kun me kuljimme yli jään, joka murtui altani; siitä hetkestä tuli meistä ystävät, huolimatta suuresta luonnonlaatumme erilaisuudesta. Hän oli ylevämielinen ja jalo, mutta kevytmielinen, rakastettava seurassa, pintapuolinen, hauska ja kaikkiin mieltyvä. Hän oli valmis tekemään suurempia ponnistuksia, suurempia uhrauksia ystävän kuin omaksi parhaaksi, josta hän sangen huonosti huolta piti.

Meidän välillämme oli vilpitön rakkaus, ja minä halusin tehdä häntä tutuksi Yrjö sedän kanssa; se päättyi kuitenkin onnettomasti.

Otto näki tuon vanhan pojan, Annikin, talon, rouvan, kissan, vieläpä nuo suljetut huoneetkin niiden naurettavalta puolelta ja teki pilaa niistä. Sedästä ystäväni oli keikkari, joka hänen suussaan merkitsi varsin katalaa olentoa; kuitenkin sain hänen vastaamaan vieraissa käyntiä vaan kaduin sitä sittemmin.

Me löysimme Oton makaavana sohvalla kauniissa, melkein komeassa vierashuoneessaan, mukavasti kalliisen turkkilaiseen yönuttuun käärittynä ja harvinainen sikari suussa.

Se oli Yrjö sedästä liikaa; jo yönutun näkeminen oli hänelle vastenmielistä, ja lisäksi tuo huoleton asema, kuinka miehuutta puuttuva! — hän itse istui aina, kuudestakymmenestä vuodestaan huolimatta, suorana kuin ratsun seljässä — ja päällisen päätteeksi lemuava sikari! Hän vihasi tupakkia — syntirahoja, jotka puustavillisesti menivät savuna ilmaan. Vanha herra tarkasteli teeskentelemättä halveksien itsetyytyväistä polttajaa; minulle hän lähetti musertavan katseen, ikäänkuin tahtoen sanoa: "kuinka saatat moisen ystävän kanssa seurustella?"

Tuon käynnin jälkeen olivat turhat kaikki kokeeni saada heitä toisiansa lähenemään. Setä nimitti Ottoa voidepurkiksi, vetelehtijäksi, huimapääksi, posliinijunkkariksi — kohteliaisuuksia, joita Otto palkitsi kysymyksillä vanhan myyrän terveydestä, eikö hän vilustuta itseään öisillä rahan laskemisilla, miltä vuosisadalta hänen nuttunsa polveutui, mitä hän söi, tahi oikeammin, raskitsiko hän syödä mitään.

Luonnollisesti en noita ystävällisiä lausuntoja määräpaikkaansa toimittanut, vaan pidin ne itselläni.

Eräänä päivänä tapasin Oton kadulla; hän oli parhaimmalla tuulella.

"Minä olen tullut lailliseen ikään ja saanut omaisuuteni käsiini, Yrjö; 40,000 riikintaaleria, pitäisihän se kappaleen riittää eikö niin? Nythän saavat nuo onnettomat karhutkin maksun, minua oikein ilahduttaa heidän puolestaan. Illalla minulla on osuuspidot; jos sulla on halua, niin tule pois."

Minua ei ollenkaan hänen osuuspitonsa miellyttäneet; siellä elettiin hurjasti; tyhjennettiin yksi samppanjapullo toisen jälkeen, pelattiin suurista summista, ja kohtelias isäntä maksoi kaikki mitä tapattiin.

Siitä ajasta hän eli alituisessa humussa; minä yritin pari kertaa, vilpittömän ystävyyteni pakottamana, häntä varoittaa ja muistuttaa hänelle, että 40,000 riikintaaleria saattavat loppua varsin pian, vaan hän poisti minut aina lystikkäällä pilalla. Ikäistensä neuvojana oleminen on yhtä ikävä kuin useimmiten hyödytönkin tehtävä; minä heitin sen siitä syystä pian ja vetäysin aivan erilleen hänestä. Meidän mielitekomme olivat nyt niin peräti erilaiset: minä työskentelin ahkerasti lainopillista tutkintoani varten; hän koetti vain aikaa tuhlata. Joskus toki tapasimme toisemme ja vaihdoimme silloin aina jonkun sanan.

"Hyvää päivää, Yrjö; onnittele minua, vanha poika; minä olen onnellisin kuolevaisten joukossa! Minä olen kihlannut erään enkelin, tukkukauppijas Dahlin nuorimman tyttären, Roosa Dahlin, oikein todellisen ruusun. Nyt vasta tiedän, mitä rakkaus on, niin, nyt saatan sinun vanhaa myyrääsikin käsittää; jos armaani menettäisin, niin saattaisipa minunkin päähäni pälkähtää kaivautua luolaani."

Toivoin, että kihlaus muuttaisi hänet järkevämmäksi, vaan päinvastoin; hän ei tosin enää hyväin ystäväinsä seurassa niin huimasti elänyt, vaan sen sijaan hän menetti suuria summia lahjoihin morsiamelleen, huvimatkoihin ja äkillisiin ihastuttamisiin; heillä piti aina jotakin olla. — Minä aloin tulla todella levottomaksi ystäväni tähden.

Kuukausi toisen jälkeen kului; koko suuren sukumme iloksi suoritin tutkintoni parhaimmalla arvolauseella. Äitini alkoi jo tuumailla kihlaustani — suvussamme oli nimittäin tapana kihlautua heti suoritetun tutkinnon jälkeen —, vaan itse en ollenkaan sitä ajatellut, iloitsin vain elämästä ja hain virkistystä ponnistavain luentojen päätyttyä.

Eräänä iltana huhtikuussa istuin kotona, polvillani nuorin sisareni, pieni sinisilmäinen pyryharakka, minun lemmikkini, ja pelasin "liitusarkaa" nuorinta likimmäisen sisareni kanssa, joka oli lempeä yhdentoista vanha tyttö, äitini elävä kuva. Huoneessa oli niin herttaisen ystävällistä ja hauskaa; lamppu oli juuri sytytetty; isäni luki sanomalehtiä, äitini ompeli, vanhin sisareni seisoi pianon ääressä serkkunsa, sulhasensa kanssa kuiskutellen.

"Täällä on oikein hauskaa", sanoi veljeni Kristian — apulaispappi, josta oli suuret toiveet — astuen sisälle, asettuen kakluunin eteen ja hieroen käsiään mitä tyytyväisimmällä muodolla; "oikein hauskaa; nyt tuulee vinhasti ja on pistävän kylmää ulkona. Kuuleppa, Yrjö, olipa hyvä, että katkaisit yhteytesi Otto Svärdin kanssa ennen tuota katalaa historiaa."

"Mitä historiaa?"

"Vai et sinä siitä tiedä? Niin, hän on solvaissut päällikköään ja saa pitää itsensä onnellisena, jos hän selviää seikasta virkaerolla. Hirveästi hän lienee velassa, ja nyt hyökkäävät luonnollisesti kaikki velkojat hänen niskaansa, edes jotakin saadakseen. Tosiaankin, miten vasta sanoin, on hyvä, että sinä olet katkaissut yhteytesi moisen olennon kanssa."

Äkisti laskin pikku Fannyn permannolle ja syöksyin ulos.

Tuima tuuli pieksi minua kasvoille, pitkin katuja kiitäessäni. Otto parka, niinkö pitkälle jo oli tultu! Ystävyyteni, joka niin kauan oli uinaillut, heräsi nyt uusin voimin; minä unohdin hänen virheensä ja heikkoutensa ja muistin vain hänen lämpöistä, rehellistä sydäntään.

Tultuani sen talon luo, jossa hän asui, kurkistin ylös; pimeä oli hänen nuorenmiehen-kertansa; aivan lyhyt aika sitte olin mennyt siitä ohitse; silloin loisti sieltä valo ja ylimielisiä ääniä ja hauskoja lauluja kuului.

Hänen ovensa ei ollut lukossa; astuin sisälle; huone oli niin pimeä, että suurimmalla vaikeudella saatoin erottaa olennon toisen akkunan ääressä.

"Kuka siellä?" — Hänen äänensä kuului onealta ja kolkolta.

"Minä — ystäväsi Yrjö."

"Minulla ei ole ystäviä ollenkaan! Mitä tahdot?" kuului kova, kylmä vastaus; oli oikein kammottavaa tuossa pimeässä huoneessa.

"Ottakaamme tulta, Otto, jotta voimme jutella." Hän raapaisi tulitikulla seinään ja sytytti kynttilän. "Jos tahdot nähdä epätoivoisen ihmisen, niin silmäile minua! Se, mitä edeltäpäin sanoit, on paljoa hirveämmällä tavalla tapahtunut. Sinä olet varoittanut; sinä olet tehnyt velvollisuutesi, sinulla on levollinen omatunto; mitä tahdot muuta? Mene!"

Muistatko, Otto, kun kuljimme jäällä salmen yli, niin sinä varoitit minua sivulle poikkeamasta, vaan minä en seurannut neuvoasi, ja jää ratisi sekä murtui allani: minä upposin. Kuitenkaan en sanonut sinulle: mene, sinähän varoitit minua! — En, minä huusin sinua, kurotin käteni sinua kohden, sallein sinun oman henkesi kaupalla minut pelastaa.

Hän painoi päänsä alas, hänen povensa kohoili ikäänkuin pidätetyistä nyyhkytyksistä, minä otin hänet syliini ja pyysin; "Sinulla ei voi olla sydäntä minua luotasi sysäämään."

"Kiitoksia, Yrjö! On siis olemassa todellinen ystävyys, sillä mikäpä muu saattaisi sinut etsimään minua, kadotettua olentoa? — Virkaeron olen jo saanut, enkä kuitenkaan voi katua nuhdetta, minkä annoin ylenvaltijaalle, kun hän solvaisi halpaa vaan kunniallista sotilasta. — Näeppä kaikkia noita lappuja, ne ovat laskuja, minulla ei ole ollenkaan, millä niitä maksaisin. Ja kuitenkin — mitä merkitsee se, että ratani on katkaistu, että kaikki tiet ovat minulta suljetut, sen tuskan rinnalla, jonka hän, kihlattuni, on minulle saattanut! Ainoatakaan ystävällistä sanaa ei ollut hänen kirjeessään — lyhyt, kylmä kuni jää, ohitse ainaiseksi! Minun tulee kiittää sallimusta, että sain oppia tuntemaan teidät, ennenkun liian myöhäistä oli, niin oli kirjeessä, niin kirjoitti se vaimo, joka vielä joku päivä sitte painoi huulensa poskelleni ja vannoi minulle ikuisen, vilpittömän rakkauden. Jos minulla ei olisi mitään uskoa, niin ottaisin pistoolin ja tekisin silmänräpäyksessä kurjasta elämästäni lopun, vaan minä onneton ihminen, uskon toisella puolella hautaa olevan elämän, minun täytyy siis elää, vaan kuinka jaksan elää? Minkä hyväksi eläisin?"

"Hyvittääksesi, mitä olet rikkonut, noustaksesi kuni mies, maksaaksesi velkasi, uuden radan itsellesi raivataksesi ja onnelliseksi tullaksesi. Sen täytyy voida tapahtua, sen pitää tapahtua; se Jumala, johon uskot, ei ole sinua hylkäävä."

Hän pudisti päätänsä ja alkoi uudelleen intohimoisesti armaansa tähden valittaa. Hänen toivoton asemansa, hänen synkkä tulevaisuutensa, kaikki väistyi syrjään sen ajatuksen edestä, ett'ei Roosa rakastanut häntä eikä milloinkaan ollut häntä rakastanut, ja että hänen kaunis ulkomuotonsa oli vain kylmän ja itsekkään sielun verhona.

Rajun mielenliikutuksen väsyttämänä hän lopullisesti uupui sohvalle. Minä otin kaikki laskut, lupasin puhua hänen velkojainsa kanssa, saadakseni, jos mahdollista, heitä kärsiväisyyteen, sekä saapua seuraavana päivänä kertomaan, mitä tulokseksi saisin.

Sydämeni oli täynnä sääliä ja surua, ja minun täytyi ponnistaa sieluni voimia, saattaakseni hänet jättää. Mitä kykenin tekemään? En mitään. Yhden kokeen tahdoin kuitenkin uskaltaa; riensin läntistä siltaa ja Fredriksbergin puistokatua kohden.

Kun saavuin sedän talolle, niin soitin reippaasti, ja vasta kun kello soi kuuluvasti ja selvästi syvässä hiljaisuudessa, tuli mieleeni, että mahtoi olla varsin myöhäistä; kynttilät olivat sammutetut, he olivat varmaankin levolle menneet.

Silmänräpäystä myöhemmin tuli Annikki näkyviin, liehuen palava kynttilä kädessä; hänellä oli vain alushame yllä ja suuri saali hartioille käärittynä, ja hän värisi vilusta ja peljästyksestä.

"Onko tulipalo talossa?"

"Eihän toki; minä se olen, Annikki!"

Hän näytti hämmästyvän melkein enemmän minun tähteni kuin tulipalon tähden.

"Tekö, herra Yrjö? Mitä tähän aikaan päivää tahdotte? Mitä on tapahtunut?"

Samassa saapui setä, täysissä vaatteissa, pinkka paperia kainalossa, porstuaan ja kysyi kylmäverisesti: "Täälläkö se on, Annikki?"

Minä olin jotensakin pahoilla mielin; tilani oli tosiaankin vähän lupaava, ja vaikk'ei intoni ollut laimentunut, oli minulla selittämätön epäluulo aikeitteni onnistumisesta. Pyysin heti saada sedän kanssa puhella, jonka hän myönsi kummastunein vaan ystävällisin, niinpä tuskallisin katsein.

Kuljimme edestakaisin huoneessa, minun kertoessani onnettoman ystäväni mielialaa; kynttilä liehui edestakaisin; minulla oli himmeä tieto siitä, että Annikki seisoi oven takana kuuntelemassa.

Puhuessani muuttui Yrjö sedän katse ankaraksi ja kovaksi, ja lopetettuani kysyi hän tuimasti:

"Mitä se kaikki minuun kuuluu?"

"Minä toivoin, että sinä tahtoisit auttaa häntä, pelastaa hänet täydellisestä häviöstä."

"Luulitko tosiaankin minua moiseksi narriksi? Luulitko, että minä maksaisin sen suklaan, liköörin ja viinin, jonka hän ja hänen juomatoverinsa ovat sisäänsä särpäneet? Luulitko, että minä maksaisin hänen turkkilaiset yönuttunsa, valkoiset hansikkaansa, hajuvetensä, tanssikenkänsä ja sikarinsa? Hyi, häpeäisimpä itseäni, jos sen tekisin, halveksisin itseäni hänen rikoskumppaninaan. Anna sen irstaan roikaleen kärsiä töidensä palkka, minun ei ole häntä ollenkaan sääli. Kun ahkera työmies joutuu sairasvuoteelle, kun vaimo ja viattomat lapset puuttuvat leipää, silloin tunnen sääliä. Häpeä sille ihmiselle, joka ei ennen auta rehellistä köyhää kurjuudesta, kuin saattaa pelaajan ja tuhlaajan tilaisuuteen aloittamaan elämänsä uudelleen. — Mitään enempää ei siitä seikasta sanottavaa ole. Hyvää yötä, äläkä toista kertaa vanhan setäsi yörauhaa häiritse."

Hän aukaisi sänkykamarin oven, vaan kääntyi äkisti ympäri.

"Niin totta, Yrjö, kuin olet kunniallinen mies, älä syöksy onnettomuuteen takaamalla tahi muulla ajattelemattomuudella."

Annikki laski minut ulos, vaan ei katsonut kannattavan minulle hyvää yötä vastata. Ensi erän erosin heistä epäsuosiossa.

Seuraavana päivänä tein varsin harmillisen kierroksen monien velkojien luona, jotka kaikki olivat sangen kiihottuneet ja katkeroituneet eivätkä tahtoneet kuulla odottamisesta tahi sovinnosta puhuttavankaan.

Ne olivat huonoja kuulumisia Otto rukalle; aivan alakuloisena kolkutin hänen lukittua oveaan.

Sen aukaisi aivan nuori tyttö, joka oli kelmeä ja itkenyt sekä katsoi minua suurilla, ihmeellisen tummilla silmillään sellaisella tuskallisuudella, ett'en ikinä saata unohtaa.

"Mitä tahdotte?"

"Tahtoisin mielelläni puhua luutnantti Svärdin kanssa; nimeni on Lund."

Hän antoi minun astua sisälle, katsoi taas totisilla, leppeillä silmillään minua ja teki sänkykamarin ovea kohden merkin, osoittaakseen, että Otto oli siellä, ja että meidän täytyi hiljaa puhua. Minä tarkastin häntä tarkoin; ken hän oli — oliko hän Roosa Dahl, joka siis kuitenkin oli uskollinen?

"Tiesin teidän tulevan", sanoi hän melkein kuiskuttamalla; "minä olen suuresti odottanut, saadakseni kanssanne puhella ja kysyä neuvoa teiltä; mutta kaikkein ensimmäiseksi minun täytyy koko sielustani kiittää sitä ainoata ystävää, joka on veljelleni uskollisena hänen hädässänsä pysynyt."

Hän tarttui käteeni, jolle polttava kyynel putosi.

"Ettekö ole lakimies?" hän kysyi, samassa pyytäen minua istumaan.

"Olen."

"Voiko holhojani kieltää minua veljeni velkaa maksamasta?"

"Kyllä, hän voi kieltää ja, vielä enemmän, hän onkin kieltävä."

"Mutta onhan se mahdotonta, luonnotonta! Minulla on kymmenentuhatta; minä saattaisin häntä auttaa, vaan siipeni ovat leikatut. Kun he nyt vain eivät häntä personalliseen vankeuteen panisi; jos hän vapautensa pitää saisi, niin he saisivat jok'ikisen killinkinsä. — Korkojahan multa ei toki saatettane kieltää?"

"Ei, ei tosiaankaan."

"Nyt saatte kuulla minun tuumani. Tähän maahan veljeni ei saata pysähtyä; kaikki täällä häntä entisyydestä piinallisesti muistuttaisi. Sitä paitsi huonot ystävät — surullista, että minun täytyy sellaista jalosta, rakastetusta veljestäni sanoa — kenties taas hänet minulta riistäisivät seuraansa. Hän tarvitsee toisen olopaikan, toisia tuttavia, toisen vaikutusalan; Nevyorkissa meillä on ystäviä; me lähdemme sinne."

"Me? Tekö myös?"

"Oi niin"; — hän puhui vieläkin hiljemmin — "jos minä en seuraisi muassa, niin hän olisi pian mennyt mies; hänellä täytyy olla joku, josta hän pitää huolta, ja jonka hyväksi hän ahkeroitsee. Se on antava hänelle halua ja voimaa uusiin ponnistuksiin, kun hän näkee olevansa heikon olennon tukena. Ettekö tunne häntä kylliksi, myöntääksenne olevani oikeassa?"

"Kyllä, te olette aivan oikeassa."

Minä silmäilin hänen hienoa, melkein lapsellista olentoaan, tuota lempeätä, vaan kuitenkin niin varmaa katsantoa; saattoiko häntä heikoksi olennoksi nimittää?

"Toivon", hän jatkoi, "että tuttavamme norjalainen perhe helposti saattaa hankkia veljelleni työtä, joko tilintekolaskuja, kirjanpitoa tahi muuta sellaista. Minä antaisin opetusta musiikissa ja Ranskan kielessä; korkorahani olisivat hyvänä tukenamme. — Oi, Jumalan avulla on se onnistuva! — Tämä pieni lipas ja tämä rasia sisältävät koristuksia, jotka olen äidiltäni perinyt — tahdotteko muuttaa ne rahaksi? Toivon niiden riittävän matkakulunkeihin. Mutta velkojat, antanevatko ne meidän lähteä? Enkö saata antaa heille vakuuskirjoitusta omaisuudestani? Te, herra Lund, käsitätte sellaisia seikkoja; tehän järjestätte seikat parhaiten, tehän autatte meitä; minä luotan turvallisesti teihin."

Samassa aukeni ovi, ja Otto astui sisälle vaaleana vaan tyynenä.

"Sinä täällä, Yrjö! Sellaista ystävää ja sellaista sisarta en ole ansainnut. Oletteko keskenänne jutelleet? Onko tuo narrimainen tyttö ehkä jo uskonut sinulle tuumansa?"

Sisar silmäili rukoilevaisesti minua.

"Sisaresi, Otto, ei mikään narrimainen tyttö ole, ja hänen tuumansa ovat minusta varsin järkeviä ja hyvin ajateltuja."

Otto kulki kiivaasti edestakaisin ja sanoi innokkaasti:

"Kenkään ei tiedä, mitä tunnen, kuinka häpeän, nähdessäni sinun ystävyyttäsi ja Klaaran hellyyttä. Unohdinhan pitkäksi ajaksi sinut, Yrjö, vääräin ystäväin tähden, jotka nyt minulle selkänsä kääntävät! Melkeinpä unohdin tuon lapsen kauniin vaksinuken tähden, ja nyt tulee hän, ilman soimauksen vivahdustakaan, ja lohduttaa minua, pitää minua pystyssä, tahtoo hyljätä kaikki, uhrata kaikki minun, tähteni, vaan minä en voi sallia sitä."

"Kuka uhrauksesta puhuu? Ketään maan päällä en rakasta niin suuresti kuin sinua, Otto — en ketään. Me molemmat orvot lapset olemme pysyvät yhdessä, olemme uljaasti kamppailevat onnettomuutta vastaan, ja Jumala on meitä siunaava. Tosin on isänmaani minulle rakas; mutta tuhannen kertaa enemmin siellä kaukana sinun kanssasi kuin täällä ilman sinua. Sinä et voi uskoa, veljeni, kuinka ikävöin, kun olit poissa, ja kuinka pitkiä päivät sinun, lyhyiden, ja harvain käyntiesi välillä olivat. Suuri, onni on aina saada luonasi olla, — ei, älä pudista päätäsi — toden totta, en puhu niin, lohduttaakseni sinua, se on vilpitön ajatukseni."

Hän kietoi kätensä veljensä kaulan ympäri ja kallisti päänsä hänen rinnalleen. Minä säpsähdin heidän suuren yhtäläisyytensä ja omituisen erilaisuutensa tähden. Otto seisoi siinä niin vartevana ja voimakkaana mutta arkana, alakuloisena ja itsesoimausten lannistamana; hänen sisarensa niin hienona ja hentona, vaan uljaana, täynnä toivoa, voimakkaana puhtaassa tietoisuudessaan ja sydämellisessä rakkaudessaan.

He itkivät molemmat hiljaa; minä otin sisaren koristukset ja nuo onnettomat velkalaskut sekä jätin heidät. Sisar oli sanonut luottavaisimmin katsein: "minä luotan turvallisesti teihin"; hän saattoikin luottaa, minä tahdoin tehdä kaikki hänen tähtensä.

Silmänräpäystäkään ajattelematta kiirehdin vanhan setäni luokse; tunsin viehätystä, jonka täytyi kaikki vastukset voittaa, kaikki esteet pois raivata. En välittänyt Annikin tuimasta tervehdyksestä enkä sedän jurosta hyvääpäivästä; vetosin sedän tunteihin hänen rakastettunsa nimessä; hän ei olisi kylmästi, auttamatta takaisin vetäytynyt.

Lämpöisesti esittelin nuoren tytön ylevän harrastuksen ja näytin sitte sedälle hänen koristuksensa, lippaan ja rasian. Viimemainittu sisälti esineitä, jotka olivat olleet alituisessa käytännössä, miten selvästi saattoi nähdä: kellon, kaulaketjut, joitakuita sormuksia ja rintaneulan; hän oli varmaan vast'ikään niistä luopunut.

"Oletko häntä ennemmin nähnyt?" kysyi setä lyhyesti.

"En milloinkaan; tiesin tuskin, että häntä oli olemassakaan."

Tuo vastaus näytti rauhoittavan häntä; hän nousi ylös, kuitenkin yhä kurtistunein kulmakarvoin, otti hattunsa sanoi:

"Yrjö, minä en anna sulle milloinkaan anteeksi, jos olet vedonnut Henrietten muistoon sellaisen eduksi, joka ei sitä ansaitse."

"Seuraa muassa ja päätä itse!" oli tyven vastaukseni.

Kaikeksi onneksi ei Otto ollut kotona. Yrjö setä loi terävän ihmistuntijan-katseensa läpitunkevasti Klaaraan; hän näki heti, että Klaara oli luonnollinen, teeskentelemätön. Kuivannäköisenä, ikäänkuin vain jotakin asiaa toimittamassa, hän istui sohvalle ja antoi Klaaran kehittää tuumansa, selvittää, kuinka paljon rahaa tarvitsisivat, kuinka paljon hän toivoi saattavansa vuosittain maksaa, ja minkä vakuuden hänen omaisuutensa antaisi, jos kuolemantapaus sattuisi.

Setä oli nähtävästi liikutettuna ja lupasi auttaa, vaan ei kuitenkaan voinut pidättää päästämästä pari katkeraa sanaa nuoresta tuhlarista.

"Kiitän teitä hyvästä tahdostanne", sanoi Klaara pikaisesti, nousten ylös, "vaan en saata vastaanottaa niin suurta hyväntekoa mieheltä, joka rakastettua veljeäni halveksii."

Se ei ollenkaan Yrjö setää pahoittanut; hän veti Klaaran leppeästi alas viereensä.

"No, noh, lapsi, ei niin kiivaasti; teidän tulee katsoa hieman läpi sormien vanhaa juroa, joka kuitenkin tarkoittaa hyvää."

Tuon pienen kinan ja sovinnon jälkeen antoi Klaara hänelle luettelon omaisuudestaan, jonka setä tarkasti luki läpitse ja huolellisesti pani lompakkoonsa, ikäänkuin se olisi ollut aivan tärkeä, lainmukainen ja täysikelpoinen asiapaperi.

He keskustelivat kauan keskenään; näytti ikäänkuin tuo vanha intoilija ja nuori tyttö jo olisivat toisistaan pitäneet, ja kun me lähdimme, niin Klaara, ennenkun setä saattoi estää, tarttui hänen ryhmyiseen käteensä ja vei sen huulilleen.

Matkaa varten oli paljo puuhaa; setä maksoi, minä pidin asioista huolta, ja Annikki oli väsymätön antamaan hyviä neuvoja taloudentoimiin melkein tottumattomalle Klaaralle.

Me kävimme usein heidän luonaan; vielä useammin kävin minä yksinäni, eikä viipynyt kauan, ennenkun minulle selvisi, että rakastin Klaaraa, rakastin häntä niin hartaasti, kuin ainoastaan sellainen nainen saattaa rakastetuksi tulla.

Oli heidän lähtönsä edellinen päivä; sisässäni kuohui ja elämöi; en saattanut kestää, minun täytyi puhua hänen kanssansa.

Sinne tullessani oli hän yksin; hän seisoi akkunan ääressä ja itki, vaan pyyhki heti kyyneleet ja hymyili minulle.

Sana kuoli huulilleni; noille nuorille hartioille laskettu taakka oli kyllä raskas muutoinkin, minulla ei ollut sydäntä sitä lisäämään; en tahtonut eripuraisuutta hänen sieluunsa kylvää; hänen piti saada kokonaan pyhään kutsumiseensa antautua. Sopikohan sitä paitsi minun käyttää hyväntekijän-asemaani, vaikuttaakseni hänen tunteihinsa? Oi, ei! Itsessä rakkaudessani löysin voimaa, minä rakastin häntä kyllin suuresti, saattaakseni vaijeta.

"Uskotteko", kysyi hän, "että me kerran tulemme takaisin?"

"Sen uskon ihan varmaan; minä tunnen sen itsessäni; Jumala on tuova teidät takaisin ystäväinne luo."

"Jumala on ollut aivan armollinen meille, kun Hän on meille sellaisia ystäviä antanut; te olette ollut meidän pelastaja-enkelimme, meidän tulee teitä kaikesta kiittää."

Hän oli tuskin sen sanonut, kun Yrjö setä tuli sisälle; hän oli hikinen ja hengästyksissä vastoin tapaansa, ikäänkuin hän olisi rientänyt, ajoissa ennättääkseen. Tuskaisesti vakoilevalla katseella, joka toki sittemmin rauhoittui, silmäili hän vuoroin Klaaraa ja minua.

Seuraavana päivänä saatoimme heitä laivalle. Milloinkaan en unohda niitä monenlaisia, riitaisia tunteita, jotka tuolla matkallani sielussani risteilivät.

Otto oli tyyni, vaan hyvin totinen; kun tukkukauppijas Dahlin talon ohitse kuljimme, niin hän painoi päänsä alas, vaan ei katsonut sinne päin. Klaara koki kaikin voiminsa näyttää malttuneelta, vaan minä näin kuitenkin selvästi, että hän oli syvästi liikutettuna ja murheisena. Hänen kätensä oli käsivarrellani, tuo kätönen vapisi; vielä saatoin puhua, silmänräpäyksen perästä se oli liian myöhäistä.

Ja tuo silmänräpäys meni ohitse; Klaara syleili setää, ojensi minulle kätensä ja meni sitte laivaan, veljen käsivarteen nojaten, ja he purjehtivat pois pitkiksi, pitkiksi vuosiksi.

"Seuraa minua kotiin", sanoi setä; "Jumala siunatkoon sinua, Yrjö, sinä olet taistellut kuin mies; tule meille ja puhu suusi puhtaaksi, huojenna sydämesi perinpohjin."

"Sinä olet siis sen arvannut?"

Annikki, joka oli seurannut höyrylaivalle, otti nyyhkyttäin tukehtuneella äänellä vastatakseen:

"Hyvänen aika, pikku Yrjö, sokeiksiko te meidät luulitte?"

Minä menin heidän seurassaan, ja tuo vanhapoika sekä vanha palveluspiika tulivat rakkauteni ainoiksi todistajiksi.

Kuinka odotimme ensimmäistä kirjettä, kuinka pikaisesti se nielaistiin, ja kuinka hitaasti se luettiin toinen kerta läpitse!

Matka oli käynyt onnellisesti; Otto oli heti saanut työtä tuon norjalaisen rikkaan pankkiirin konttorissa; Klaara oli toivossa saada pienen koulun käymään.

Kirje oli avosydämisesti, uskotusti, ystävällisesti kirjoitettu; minun nimeni mainittiin siinä ystävällisimmästi useita kertoja. Se teki minuun omituisen vaikutuksen; se ei oikein sointunut yhteen tuon karttavan häveliäisyyden kanssa, jota hän, hartaasta seurustelustamme huolimatta, aina oli minulle osoittanut. Oliko se hyvä vai huono merkki?

Seuraava kirje oli enemmän juurtajaksainen; hän teki selvän heidän tyynestä, levollisesta elämästään; hän puhui paljon veljen ahkeruudesta, kestäväisyydestä ja hellyydestä; hänestä oli niin tärkeätä kohottaa veljeänsä sedän silmissä.

Kului vuosi, kaksi, kolme vuotta; omaiseni eivät käsittänet, miks'en minä kihloihin mennyt; olihan minulla hyvä paikka — se oli kummaa, se.

"Eikö hän kuitenkin liene rakastunut?" sanoi tosin eräs vanha täti, vaan kaikki toiset kielsivät. "Eihän hän ole allapäin, hän toimittaa tehtävänsä ja ottaa osaa kaikkeen", ja niin teinkin, vaan Klaara ei toki milloinkaan poissa ajatuksistani ollut.

Minä kävin joka päivä Yrjö sedän luona. Hänen silmäinsä heikkoina ollessa luin minä hänelle ja juttelin hänen kanssansa, vaan kuinka hyvänsä keskustelun aloitimmekin, niin aina Klaaraan lopetimme. Toisinaan hän otti esille Klaaran koristukset ja huvitteli kuni lapsi niitä silmäillemällä.

Heidän kirjeensä henkäili aina tyytyväisyyttä; kuitenkin haamoitti Klaaran kirjeiden jok'ainoalta riviltä kotoikävä, mikä seikka minusta oli varsin rauhoittavaa. Maksu tapahtui paljoa nopeammin kuin Klaara oli luvannut, eikä kauan viipynyt ennenkuin viimeinen summa saapui kahdessa kauniissa kukkarossa, "toinen rakkaalle sedälle" — Klaara nimitti häntä aina sedäksi — "ja toinen rakkaalle Yrjölle." Niin, sillä lailla kirjeessä oli, me silmäilimme toisiamme — mitä se merkitsisi; Annikki tarkasteli somatekoista kukkaroa, johon oli lemmikkejä virkattu; se, arveli hän, oli hyvä merkki.

"Minua ilahduttaa todella", sanoi setä, työntäen silmäinverhoa takaisinpäin ja tarkasti laskien rahat, "että sain tämän takaisin. Se olisi hukattavaksi ollut liian suuri summa; nyt on huimapää ne itse maksanut; se on aivan kuin olla pitää."

"Raha! Aina te ajattelette rahaa; teidän tulisi enemmän Yrjö herran tulevaisuutta ajatella."

"Ajattelenpa sitäkin, Annikki, ja seuraavassa kirjeessäni kysyn Klaaralta, onko hänen sydämensä vielä vapaa."

Olipa raskas ja pitkä aika, ennenkun vastaus saapui. Se kuului näin:

"Siinä merkityksessä, missä te, setä, ajattelette, on — ja on aivan varmaan edelleenkin pysyvä — sydämeni täydellisesti vapaana. Luulen, että veljeni, te ja veljenpoikanne ovat siinä määrässä saaneet rakkauteni, ett'ei ole mitään enää ylitse jäämisen varaa. Jahka vain toivoni toteutuisi, jahka vain saisin taas teidät kerran nähdä, puhua kanssanne, Tanskaani takaisin tulla! Nyt, kun Otto on voittanut surunsa, nyt, kun hän on onnellinen, itsenäinen ja kunnioitettu, ikävöin enemmän kuin ennen."

"Hän ei rakasta minua, setä!"

"Saattaa niin olla, poikani."

Ovella kahisi, ja Annikki, joka oli kuunnellut, ilmaisi itsensä pistämällä päänsä sisälle ja sanomalla:

"Hän rakastaa teitä kuitenkin, Yrjö herra."

Sillä välin meni veljeni Kristian naimisiin, ei paljoa myöhemmin olivat sisareni häät, ja kaksi nuorempaa venyivät nopeasti. Fanny oli pieni narrinsilmä, hän nimitti minua "vanhaksi Yrjöksi" ja kysyi, aioinko sedän tavoin vanhaksi pojaksi jäädä.

"Kenties; siitä ei varmaa tietoa ole; vaan sittehän saanen sinun luonasi asua?"

"Kyllä, kyllä! Ja me, mieheni, minä ja kaikki lapsemme olemme oikein hyvät sinua kohtaan."

Minun täytyi hymyillä hänen pitkänäköisyydelleen; äitini seisoi teetä kuppeihin kaatamassa, hänkin hymyili. Oli niin miellyttävää, niin kodikasta; minä katsoin kirkasta, porisevaa teekeittiötä, ja tuntui ikäänkuin se olisi nuoresta, tummasilmäisestä tytöstäni laulanut. Vasta nyt käsitin vanhaa setää: se laulu saattoi olla mielenrauhalle vaarallista.

Eräänä kylmänä talviaamuna, juuri kun olin toimilleni menemässä, astui Yrjö setä omassa korkeassa persoonassaan ensi kerran huoneeseni.

"Alkaa selvetä, ystäväni", hän sanoi, tyytyväisesti nyökäten; "odotusaika on pitkä, vaan vihdoin se toki lopun saa. Minulla on hyviä uutisia ystäviltämme. Kihlaus! Häät! No, noh ole levossa, kysymys ei ole Klaarasta, vaan hänen veljestään. Hän nai isäntänsä tyttären ja matkustaa sitte hänen kanssansa Norjaan, jossa Otto saa morsiamensa isoäidille kuuluvassa isossa tehtaassa ylihoidon. Kevääksi he tulevat; lapsi — tarkoitan Klaaraa — on ilosta aivan poissa suunniltaan. Tänne he pysähtyvät kuukaudeksi hänen tähtensä; sitte he menevät kaikki kolme Norjaan, jos ei, miten Jumalan avulla toivon, lujemmat siteet häntä Tanskaan kiinnitä. — Sinä näytät minusta niin arvelevalta, Yrjö."

"Ajatteleppa, setä, jos nyt saisin hänet nähdä ainoastaan kadottaakseni hänet ainaiseksi!"

"Tiedä siinä tapauksessa kantaa kohtaloasi kuin mies. Mutta minulla on kaikkein parhaimmat toiveet."

Huhtikuussa olin neljätoista päivää sisareni luona; kun tulin sieltä, niin menin heti setää katsomaan. Kaikki akkunat olivat kummakseni auki. Annikin luuta hankasi voimakkaasti noiden salaperäisten huoneiden lattiata, huoneiden, joilla oli niin suurenmoinen osa lapsuuteni unelmissa. Ehdottomasti käänsin pääni toisaalle, ikäänkuin sinne sisälle katsominen olisi ollut pyhyyden häväistys.

"Tervetuloa, Yrjö! Silmäileppä ympärillesi huoneissa, täällä on tullut maalatuksi ja seinät tapeteilla peitetyiksi; minä olen voittanut kivuloiset haaveeni; ilo ja hauskuus tulevat taas saamaan sijan tässä asunnossa…" Hän pysähtyi, ikäänkuin hän olisi tullut liian paljon sanoneeksi, ja lisäsi kuivasti: "Tarkoitan, että tästä on tuleva mieluisa asunto vieraillemme siksi kuukaudeksi, jonka he tässä maassa viettävät."

Mitä enemmän heidän tulemisensa aika lähestyi, sitä useampia epäilyksiä Yrjö setä keksei. Hän, luullakseni, piti velvollisuutenaan valmistaa minua mitä pahinta varten, ja hänellä oli senkin seitsemän jos ja mutta saatavissa. Menipä niin pitkälle, että hän kerran kysyi:

"Mutta oletko aivan varma, että sinä todella häntä rakastat?"

"Olen, setä."

"Kuusi vuotta on kulunut; hän on nyt kolmenkolmatta vuoden vanha, aivan varmaan hän on muuttunut, kenties paljon muuttunut. Oletko sitä oikein ajatellut ja siihen itseäsi valmistanut?"

En tosiaankaan ollut; aina olin ajatellut häntä suloisena, lapsellisena tyttönä, jolla oli mielenilmeiset kasvot. Mutta setä oli oikeassa; hän oli luonnollisesti muuttunut, ei kuitenkaan paljon, toivoakseni.

Oli toukokuun 27:s päivä; selkeämpää auringonpaisteista päivää ei ollut milloinkaan ollut; me odotimme heitä iltapuolella junalla tulevaksi.

"Minua ilahduttaa, että olet niin tyyni", sanoi Yrjö setä, kun astuimme ylös asemahuoneen portaita, ja samassa hän katsahti minua, ikäänkuin hän ei kuitenkaan oikein olisi tyyneyteeni luottanut.

Se tulikin odottaissamme kovasti koetelluksi; vaan vihdoin toki tuli juna; matkustajat tunkivat kiireisesti ulos.

"Yrjö, ystäväni!" Otto likisti minua lämpöisesti vasten rintaansa; hän oli muuttunut tanakammaksi, näytti miehekkäältä ja hyvännäköiseltä. Hänen vieressänsä seisoi kaunis valkeanverinen nainen, hänen nuori vaimonsa.

Minä katselin Klaaraa nähdäkseni — oliko se hän, joka Yrjö sedän sylissä lepäsi? Oliko se todellakin hän? Tuo varteva tyttö rusottavin poskin ja ilosta sädehtivin katsein — oliko tuo nyt vaalea, murheinen pieni Klaara?

"Te ette varmaankaan enää tunne minua?" sanoi se ja kurotti minulle molemmat kädet.

Kyllä, minä tunsin hänet; mustat silmät olivat muuttumattomat.

Hän tarttui käsivarteeni; mieleni oli yht'aikaa tuskallinen ja autuas. Kärsimättömyys, levottomuus, pelko ja ilo taistelivat ylivallasta rinnassani.

"Sydämeni on niin täynnä", sanoi hän; "tuskin saatan kävellä kuin tavallinen järkevä ihminen; tahtoisin suudella maata ja syleillä kaikkia ihmisiä; saatatteko uskoa — melkeen loukkaannun, nähdessäni ohikäyvien niin välinpitämättömästi minua katsovan; olen kuni lapsi, joka on kotiin omaistensa luo tullut. Oi, kuni musiikki korvilleni on tuo kaikkialta kaikuva hyvä, vanha Tanskan kieli. — Oletteko tekin nyt iloinen, kun meidät takaisin saitte?"

"Sanomattoman iloinen?"

"Te olette melkein muuttumaton — hieman tummempi, hiukkaa totisempi."

Hän katsoi niin ystävällisesti ja ujostelematta kasvoihini; hänen kätensä lepäsi turvaisesti kädessäni, ja kuitenkin oli minusta, juurikuin olisimme enemmän toisistamme erotettuina, kuin milloin meret meitä toisistamme erottivat. Minä rakastin häntä, hän piti minusta — mitähän sitte välillämme oli? Sillä jotakin oli siinä.

"Kuinka herttaista", hän alotti uudelleen, "kuinka vaaleanvehreää ja hymyilevää täällä lehtikujassa on! Katsokaa noita herttaisia ihmisiä ja monia lapsia sekä suunnattoman suurta ruokakoria; he menevät tietysti vehreään luontoon huvitteleimaan. Noin herttaisen hyväntahtoisia kasvoja ei miettiväin amerikkalaisten seassa näe. Kuinka uhkeita narsisseja ja sireenejä! Poikkeammeko tästä? Onko tuo kaunis talo sedän?"

Vanha rouva istui akkunan ääressä ja katsoi häntä; kissa katsoi häntä; hän nyökkäsi ja heitti heille sormi suukkosia.

"Suokaa anteeksi", hän sanoi minulle; "tuo teko ei tosin ollut sopiva, vaan en voinut muuten olla."

Hän oli hyvin kaunis, kun hän seisoi puutarhapaviljongissa, matkapuvusta riisuttuna; hän oli hyvin ihana, kun hän vanhan, jäykän herran kanssa pyöri ympäri, sanoen:

"Antakaa minulle hyvä neuvo, setä kulta! Tuleeko minun nauraa tai itkeä? Minulla on hartain halu tehdä kumpaistakin."

Annikki tuli parhaimmissa juhlavaatteissaan ja julisti, että teepöytä oli katettuna. Hän vilkutti silmiänsä Klaaralle, ikäänkuin tahtoen sanoa: "tunnetteko vielä minua?" Ja hän tunsi! Onnellista Annikkia tuli syleillyksi, kiitetyksi ja ylistetyksi niistä hyvistä ohjeista ja neuvoista, joita hän taloutta koskevissa seikoissa oli antanut.

Paljon ei nautittu, vaan sitä enemmän puheltiin! He kertoivat kaikki kolme yht'aikaa, ja Klaaralla sitä paitsi oli tuhansia seikkoja kysyttävänä.

Oloni sisällä tuli tukehduttavaksi; minä menin ulos pieneen puutarhaan.

Nyt oli tapahtunut se, jota niin kauan olin ikävöinnyt; hän oli tullut takaisin; miksikä siis katkera toivottomuuden tunne sekaantui ilooni?

Kuulin heidän nauravan ja juttelevan paviljongissa; vähän jälkeemmin ovi avattiin, keveitä askelia kuului minua lähestyvän; Klaara tuli luokseni, laski kätösensä olkapäälleni ja katsoi tutkien minua silmiin.

"Minun on sydämmestäni sääli, luulen, ett'ette ole onnellinen. Minä toivoin tapaavani hänetkin täällä."

"Hänet? Kenet?"

"Serkkunne, morsiamenne. Älkää vihastuko; Otto on kauan sitte uskonut minulle sen, ja nyt toivoin, ett'ei se enään mikään salaisuus ollut."

En vastannut hänelle sanaakaan, vaan riensin sisälle ja huusin Ottoa.

"Sinä olet luuletellut sisarellesi, että minä olen kihloissa!"

"Niin olen — vaan kuulehan minua, ihminen, ennenkun minua tuomitset! Klaaran ihastus sinuun paisui matkalla niin mahtavaksi, että se saattoi minut melkein levottomaksi. Sinä olitkin tehnyt liian paljon meidän hyväksemme, jott'en saattanut enkä tahtonutkaan sitä hillitä, vaan vahingoittamattomaksi tahdoin sen mielelläni tehdä, ja sitä varten keksein, että sinä olit salaisesti erään serkkusi kanssa kihloissa. Suo anteeksi, Yrjö; sen tein, sisareni mielenrauhan pelastaakseni; sitä paitsi pidin hyvin todenmukaisena, että sinä kerran nait jonkun monilukuisista serkuistasi. — Jos todellakin Klaaraa rakastat, niin voihan sen epähuomion helposti selittää."

"Jumala sen sinulle anteeksi antakoon, Otto!" Klaara seisoi samalla paikalla, johon olin hänet jättänyt. Palattuani sanoi hän häveliäästi:

"Älkää toki luulko, että minä tahdon teidän luottamustanne itselleni pakottaa; minä pyydän anteeksi, jos olin tyhmänrohkea eli karttamaton; olkoon harras ystävyyteni puolustuksenani."

"Mielelläni te luottamukseni saatte; olen tosiaankin onneton, sillä minun ja sen naisen välille, jota rakastan, on asettunut haamu. Rakastettuni luulee sydämeni kuuluvan jollekin toiselle."

"Noh, helpostihan se este on poistettu; rakastettunne on tuleva vakuutetuksi asian totuudesta, hän on uskova teitä."

"Suokoon Jumala, että ennustuksenne olisi tosi! Oton kertoma serkku on se haamu, joka on teidän ja minun välille asettunut."

Hän värisi, hän vaaleni; hänen katseensa muuttui tuskaiseksi; hän oli aivan samannäköinen kuin hänet ensi kerran nähdessäni.

"Siinä näette, Klaara, teillä ei ole uskallusta estettä poistaa, te annatte kieltävän vastauksen."

"En voi antaa myöntävää vastausta enkä kieltävätäkään. Suokaa minulle anteeksi, olkaa kärsiväinen; se tuli niin äkisti, niin käsittämättä. Ettekö siis milloinkaan…?"

"En milloinkaan ole rakastanut ketään muuta kuin teitä. Älkää menkö vielä! Luvatkaa minulle ensin, ett'ei se velka, jossa luulette minua kohtaan olevanne, ole päätökseenne vaikuttava."

"Sen lupaan!" Hän kumarsi päätänsä ja kiiruhti sisälle.

"Kuinka kävi?" kysyi Yrjö setä. Kun kerroin asianlaidan, niin hän tuli vihan vimmaan.

"Enkö ollut oikeassa siinä, ett'ei sen miehen kanssa milloinkaan tule mitään änttiin; nyt hän metkuineen pilaa meiltä koko ilomme! Äh! Minä en siedä enää nähdä koko miestä. Sänkyyn minä menen — sinä saat heitä hoitaa."

Ja setä meni sänkyyn, ja minun täytyi epätoivoisin mielin nuorten puolisojen kanssa jutella.

Yö tuli; kävelin edestakaisin puutarhassa; minulla ei ollut lepoa eikä rauhaa; en saattanut tuota taloa jättää.

Oi, kuinka vihasin tuota haamuserkkua! Todelliset serkkuni olivat minua tarpeeksi vaivanneet; he olivat, lapsena ollessani, ilveilleet minulle ja turmelleet leikkikaluni; nuorena miehenä olin velvoitettu heidän kanssansa tanssimaan, kun he tanssisalin seiniä kaunistamassa istuivat, pidoista heitä kotiin saattamaan, vieläpä toisinaan kaupungin ulkopuolella heidän asioitansa toimittamaan. Heistä ei minulla ollut milloinkaan muuta kuin kiusaa, ja nyt päällisen päätteeksi piti tuo luuloteltu serkku tulla koko elämäni onnea hävittämään.

Muistelin Klaaran käytöstä; nyt käsitin hänen vapaan, pakottoman käytöksensä, hänen arastelemattoman ystävällisyytensä.

Ja tähdet loistivat ja tuikkivat, vaan minun sieluni ei voinut ottaa vastaan sitä lohdutusta, josta ne puhuivat. Silmänräpäyksen tuska oli liian suuri, saattaakseni kohottautua kohden loppumattomuutta.

Vihdoinkin koitti päivä; tuuli henkäili vilpoisesti; linnut alkoivat visertää; aurinko oli noussut. Minä kuljin edestakaisin ja katsoin asuntoa kohden; he tietysti nukkuivat siellä kaikki rauhassa. Vaan ei! Puutarhan portti aukeni — uskoisinko silmiäni? Klaara seisoi siinä.

"En jaksa kärsiä", hän sanoi kainosti, "että minun tähteni niin levoton olette, siihen ei teillä ole mitään syytä. Jumala parhaiten tietää, mikä sija teillä sydämessäni on, vaan teidän tulee muistaa, että minä olen teitä toisen omana ajatellut. Nyt pyydän vain hiukkasen aikaa, saattaakseni tutustua onneeni."

Hänen onneensa! Riensin häntä kohden, vaan hän oli jo hiipinyt pois.

"Jos Yrjön naimisasia viipyi kauan", sanottiin omaisten keskuudessa, "niin se tapahtui taas aivan äkisti, kun se tapahtui, olihan tyttövunukka vast'ikään Amerikasta tullut!"

Ja he pudistivat päätänsä; he eivät pitäneet siitä, että hän oli Amerikassa ollut; se oli niin omituista, niin tavatonta. Kuitenkin, kun hän tuli esitetyksi heille, niin hänen naisellinen, vaatimaton olentonsa voitti kaikkein sydämet puolelleen. Kieltää ei voinut, että hän oli aivan herttainen, ja sitte hänellä oli kymmenentuhatta riikintaaleria myötäjäisiä; se oli niin kohtalaisesti, ei liian vähän eikä liian paljon.

Oli kaunis heinäkuun aamu; ruusujen ja jasminien lemu tunkeutui huoneesen; kirkas teekeittiö porisi ja kihisi; Yrjö setä istui kukkapöydän ääressä ja antoi lintuselle tuoreita kasviksia; puutarhan portilla seisoi kaunis nuori vaimoni, ja puolittain ilkamoinen, puolittain surumielinen hymy oli hänen huulillaan.

"Mitä ajattelet, armaani?"

"Ajattelen, kuinka lyhytnäköisiä me ihmiset olemme: kuutena pitkänä vuotena olen joka päivä rukoillut Jumalaa sinun ja sinun serkkusi puolesta, sen naisen, jota sinä rakastit, ja lähetin ajatukseni etäiseen maahan rukouksilla, että hän tekisi sinut onnelliseksi. Itseni puolesta siis rukoilinkin, Yrjö. Jos vain sinnepäinkään saattaisin täyttää ne suuret vaatimukset, jotka hänelle sälytin, sillä suuria vaatimuksia minulla oli."

"Kuulkaappa, lapset", huudahti setä vilkkaasti, luoksemme saapuen; "ei ole mitään, jota vihaan enemmän kuin unennäkyjä, unikuvia ja kummituksia; jos siis tahdotte, että tuntisin itseni onnelliseksi kodissanne, niin antakaa tämä olla viimeinen erä, milloin serkusta puhutte."

Elisabet.

I.

Päivä paistoi suoraan Vandkunstenin [pieni toripaikka Kopenhaminassa] varrella olevaan saliimme. Veljeni nojautui, sikari suussa, ulos akkunasta, koettaen keksiä vilahduksen Voldenin [Köpenhaminan kaupunginvalli, puilla istutettu kävelypaikka] vehkeistä puissa.

"Ilma on muutenkin tukehduttavaa, Kristian", sanoin minä; "sinun ei tarvitse sitä inhottavalla sauhulla pahemmaksi tehdä."

"Mitä nyt? Ulkopuolellahan minä poltan."

"Mutta tuuli tuo sauhun takaisin. Odota huomiseksi, niin saat polttaa vaikka koko päivän, jos haluat."

Minä sanoin tuon hieman harmistuneella ja kärsimättömällä äänellä, pannessani hienoja korko-ompeleita hatturasiaan.

"Sinä puhut muulloin tavallisesti akkunaverhoista, Elisabet", jatkoi Kristian hieman ivallisesti; "eiväthän ne siitä syystä vähemmän turmeltune, että sinä pois lähdet?"

"Jos äiti sallii akkunaverhojansa pilattavan, niin se on hänen oma asiansa. Oh, kuinka lämmin täällä on! Tuntuupa herttaiselta päästä maalle."

"Äiti parka", jatkoi Kristian, sivellen kädellään muutamia hienoja leninginliivejä, jotka pakattaviksi valmiina olivat, "varsin raskasta työtä lienee tällaisessa kuumuudessa kaikki nuo vaatteet silottaa."

Hän sanoi tuon varsin tyvenellä, melkein surkumielisellä äänellä, mutta se suututti minua, ja kun vereni kuohui, niin vastasin kiivaasti:

"Mitä siihen seikkaan tulee, niin muutamat tietyt henkilöt saattavat varmaankin äidille aivan yhtä paljon vaivaa kuin minä; ainakaan ne vaatteet, jotka tällä hetkellä silotinlaudalla ovat, eivät ole minun."

"Ah niin, valitettavasti. Jumala tietää, että se minua syvästi säälittää; mutta ajattele, Elisabet, ett'en minä parhaalla tahdollani saata siinä työssä äitiäni auttaa. Kun ajatus kaikesta siitä, mitä hän saa häärätä, alkaa minua liiaksi painaa, niin kiirehdin kirjaini ääreen; joskushan kuitenkin on ahkeruuteni hänelle hyväksi tuleva."

Hän heitti puoleksi poltetun sikarin kiivaasti pois, meni parilla pitkällä askeleella toiseen huoneesen ja istui pian suuressa nojatuolissa, aivan vaipuneena tutkimisiinsa.

Kristian oli varteva ja hoikka. Hänellä oli tyyni, voimakas muoto, totiset silmät ja lyhyeksi leikattu, ruskea tukka. Hän ei ollut kaunis, vaan oli erinomaisen luotettavan ja rehellisen näköinen. Hänen ja minun väli oli useimmiten jotenkin kireä, ja meillä oli tapana sanoa tuon tuostakin toisillemme totuus, joka ei ollut aina meidän väliselle sovullemme eduksi. Minusta näytti, että hänellä oli perheessä ylen suuri valta, ja että hän liian paljon käyttäytyi perheenisän tavalla. Eritoten se minua suututti, että hän hoiti rahavaroja, ja ett'ei mitään rahamenoa saanut ilman hänen suostumustaan tapahtua. Se oli useiden toivomusten haaksirikko, minä en tiennyt mitään enemmän sietämätöntä kuin hänen lauseensa: "Sitä ilman saatat varmaan mielelläsi olla, Elisabet."

Hamasta isän kuolemasta — Kristian oli silloin kuudentoista — oli hän ollut äidin neuvonantajana, tukena ja oikeana kätenä. Minä en ajatellut, että hän kaikessa tässä osoitti suurta itsekieltämystä, vaan sitä selvempänä oli minulla, kuinka usein hän minun aikeitani oli ehkäissyt.

"Tässä on rahaa matkaasi varten, tyttö kultani", sanoi äiti vähää myöhemmin, antaen minulle lompakon (hänellä oli ensinnä ollut salainen neuvottelu Kristianin kanssa, sen tiesin aivan hyvin). "Tuossa sisimmässä osastossa on 20 taalerin seteli, jos syystä tahi toisesta pulaan joutuisit; mutta mieluimmin se tulisi antaa kajoomatta olla, se on hätä-apuraha, ymmärräthän."

Hän lausui nuo viimeiset sanat vähän vastahakoisesti, puoleksi anteeksi pyytäen, samassa minua ystävällisesti taputtaen. Me saimme useimmin varoituksia sillä lailla; ankaraa tahi järkähtämätöntä puhetta äiti harvoin, tuskimpa milloinkaan käytti.

Äiti oli keskikokoinen nainen, hienoin, lauhkein, melkein surumielisin kasvoin. Hänen olennossaan ja puvussaan oli jotakin somuutta ja hienoutta, kuinka vaatimattomat hyvänsä ne kumpikin muutoin olivat.

"Nyt olen pakannut sinun vaatteesi", jatkoi äiti; "minä toivon niiden olevan hyvästi, Laura on auttanut minua."

"Oh, sitte ne tietysti tulevat rypistyneiksi; Laura on semmoinen hutilomainen tyttö."

"Mutta äiti piti vaaria työstäni, Elisabet", selitti Laura sisko, hiukkaakaan soimauksestani loukkaantumista tuntematta.

Laura oli pitkä, hoikka, viidentoista vuotinen tyttö. Hänellä olivat kirkkaat, mustat silmät ja kuoppaset poskissa. Hän oli kovin kaino ja punastui pienimmästäkin syystä aina ohimoihin asti. Hieman ajattelematon ja huolimatonkin hän oli, vaan mitä paras, hellin sydän hänellä oli. Minua — isoa sisarta — hän piti etevämpänä ja tahtoi kernaasti olla minulle mieliksi; minä sitä vastaan pidin häntä huonompana ja annoin hänen palvella itseäni. Hän oli vielä aivan lapsimainen, ja minä luulen varmasti, että hän salavihkaa leikitteli vanhan, nenättömän nuken kanssa. Iloinen ja ystävällinen oli pieni Laura aamusta iltaan.

Teepöytä oli aivan kauniisti ja somasti ruokasalissa katettuna; siinä oli kukkia, kirsimarjoja ja torttuja kuni juhlatilaisuudessa. Juhana — perheen nuorin — saapui nyt juuri kotiin, tuoden suuren pussillisen vieniläisleipää, vasta uunista tullutta, hän vakuutti. Hän oli reipas yhdeksänvuotias poika, omenanpunaisin poskin, vilkkuvin silmin ja vaalein, kähäräisin kutrin. Ainoana hänen elävyytensä esteenä olivat läksyt, jotka saattoivat hänelle paljo pään vaivaa; jos hän osasi ne, niin hän oli kuni persoonaksi muuttunut onnellisuus. Hän oli äidin lellipoika, vaan minä en hänestä oikein pitänyt; hän melusi liian paljon, paukutteli ovia tahi jätti ne auki ja päälle päätteeksi vihelteli. Hänen suuri ruokahalunsakin suututti minua; koko voileipäkasoja katosi nyt tuokiossa hänen lautaseltaan.

"Jumala tietää, milloin taas ensi kerran näin yhdessä istumme", alotti äiti, kuppeja järjestäissään. "Sinä, lapseni, jäät tietysti koko kesäksi isoisän luoksi; mutta Lauran ripillelaskentaan sinä luonnollisesti tulet kotiin, jos Jumala suo."

"Sehän minun täytynee tehdä, äiti; eikä talvella olekkaan maalla hauskaa."

Lyhyt vaitiolo seurasi, jona aikana makeiset kulkivat seuran ympäri. Äiti katkaisi taas äänettömyyden.

"Menethän kai sinä, Kristian, sisartasi aamulla seitsemältä rautatielle saattamaan?"

"Olen ajatellut sitä", vastasi Kristian tuolla tyvenellä hitaisuudellaan, joka aina suututti minua ja nytkin oli vähällä saattaa minut vakuuttamaan, ett'ei kellenkään tarvinnut olla minusta haittaa, minä kyllä saattaisin yksinäni mennä. Muudan kellon kilistys esti onneksi vastaukseni. "Regiina serkku", ilmoitti pieni Laura. Kristian ennätti töin tuskin huudahtaa: "Kas niin vain!" enkä minä ollut vielä valmis vastaamaan: "Oi, niin hauskaa!" ennenkuin mainittu Regiina oli jo sisällä keveänä ja miellyttävänä, somassa, vaaleanpunaisessa leningissään, mustassa hatussa ja mantiljassa sekä päivänvarjostin kädessä.

"Istu, Regiina hyvä, ja juo kupillinen teetä seurassamme", pyysi äiti ystävällisesti.

"Kuka tällaisessa kuumuudessa mitään nauttia saattaa? en ainakaan minä. Vaikka kenties hiukkasen kylmää vettä, jos tahdotte olla niin hyvä, täti. Muuten koskee käyntini sinua, Betti; lähdethän sinä huomenna Lehmukselaan, kuulen ma. Tervehdä isoisää tuhatkertaisesti! Kolmen, neljän viikon päästä tulen teidän luoksenne. Sulhoni käy silloin tätinsä luona, ainoastaan kaksi peninkulmaa sieltä; se sopii oivallisesti. — Ah, siinä on vesi!"

Regiina kosketti lasia huulillaan ja kurotti sen sitte pikku Lauralle, hiukan ja sievästi suuta murtaen, jolloin pienonen, punainen kielenkärki tuli näkyviin. Hän näytti siten niin somalta.

"Aadolfin täti aikoo panna toimeen tanssihuvit meitä varten, Elisabet, — ajatteleppa, tanssihuvit vapaassa ilmassa! Oi, sinä pieni raukka, jolla on niin ikävä kotona, miten iloinen minä sinun tähtesi olen!"

Tuo viimeinen kuiskaistiin, luonnollisesti. Regiina ja minä keskustelimme tavallisesti, kun hän meillä kävi, matalalla äänellä, jota ei muu perhe kuullut.

"Riisu mantiljasi, lapsi, ja istu; se on hauska Elisabetille."

"Tuhannen kiitosta, mutta minä en saata; kello on jo paljon; minä melkein pelkään mennä yksinäni Fredriksbergin puistokäytävälle."

Hän heitti merkitsevän katseen Kristianiin, joka kuitenkin näkyi olevan kokonaan kiintyneenä rapujen puhdistamiseen. Juhana sitä vastaan vääntelihe levotonna tuolillaan, aavistaen kohtalonsa.

"Juhana, pikku ystävä kultaseni, tahdotko saattaa minua? Hyvästi kaikkityyni, hyvästi, rakas Elisabettini!"

Hän niiasi veitikkamaisesti, suuteli minua ja kiiti sitte keveästi pitkin portaita, seurassansa itkemään valmis Juhana, joka tuskin sai aikaa kuiskaista: "Minä en ole vielä läheskään ravittu, äiti", samassa, kun hän lautasensa pois pani.

"Ompa hauskaa, että sinä ja Regiina saatte toisianne tavata, Elisabet kultani."

"Pidätkö sinä Regiinasta, äiti?" kysyi Kristian kuivasti.

"Hän ei minua oikeastaan miellytä, vaan ovathan he ystävät, eikä Kristiina tädin seura saata mitenkään olla kahdeksantoista vuoriselle tytölle kylliksi. Minä en tiedä vähintäkään pahaa Regiinasta; me emme saa ylen ankaria olla."

"Maailma on olemassa yksin hänen tähtensä", jatkoi Kristian levollisesti. "Poika parka, ei sanaakaan anteeksipyynnöksi siitä, että hän ajoi hänet pois teepöydästä!"

Äiti vastasi vain lisäämällä puita tuleen teekyökin alle sekä vehnäleivän palasen siihen melkoiseen läjään, joka jo ennen Juhanin lautasella oli. Kului useita tunteja, ennenkuin hän tuli takaisin, punaisena, hengästyneenä ja suuttuneena.

Ensinnä minun täytyi saattaa hänet kotiin ja sitte taas juosta Köpenhaminaan noutamaan nuottipinkkaa, jonka hän oli unohtanut. Hänpä on oivallinen serkku! Kolmessa, neljässä paikassa minun täytyi kysyä turhaan, ennenkuin sain niitä, ja sitte takaisin Fredriksbergiin mokomien nuottien kanssa; mutta milloinkaan en enää mitään sellaista tee, en milloinkaan! Herttainen, pikku Juhana! kun hän tahtoi minut mukaansa saada, ja tuskin kiitosta, kun takaisin tulin; niin, sepä kyllä on herttaista —, ja kuinka minä nyt ehdin kieliopin huomiseksi oppia!

Seuraavana päivänä itkivät sekä äiti että Laura, kun heille hyvästi sanoin. Kristian sitä vastaan näytti levolliselta ja tyytyväiseltä; hänestä ne varmaankin olivat kovin tarpeettomia kyyneleitä. Juhana nukkui vielä korvallaan; kielioppi oli päänalaisen alle pantuna toivossa, että unen hyvä henki läksyn pieniin aivoihin ajaisi. Palvelustyttömme, mitä häneen tulee, kantoi nähtävästi kirkastuneella muodolla kapineeni ajopeleihin; eipä ollut vähäinen hauskuus päästä useaksi kuukaudeksi vapaaksi perheen oikullisimmasta ja vaateliaimmasta asukkaasta.

II.

Vanhat, valtavat lehmukset, joiden mukaaan Lehmukselalla oli nimensä, olivat täydessä kukassa; tuuli toi niiden lemun vastaani, kun vaunut vierivät kohden punaista rakennusta, joka vihannuuden läpi niin ystävällisesti tirkisteli. Isoisä itse seisoi oven ulkopuolisilla, suurilla kiviportailla ja huiskutti nenäliinallaan. Hän oli varteva, hartiakas vanha herra, vilpittömin, hilpein ja hyväsydämisin kasvoin. Sanottiin, että hän oli Thorvaldsenin näköinen, joka miellytti häntä suunnattomasti, niinpä pieninkin viittaus siihen suuntaan voi hänet parhaimmalle tuulelle saattaa. Varmaankin saattaaksensa tuota yhtäläisyyttä huomattavammaksi, oli isoisän alaspäin käännetty paidankaulus jotenkin leveä ja hänen kaunis, valkoinen tukkansa taiteellisesti järjestetty. Muuten oli koko hänen olennossaan sotilaan ryhti ja käytös. Suorana ja solakkana hän seisoi, huolimatta vanhuudesta ja siitä, että hän oli invaliiti: luoti vuodelta 1848 oli vielä sääressä — niin ainakin hän väitti — ja teki sen kankeaksi sekä käynnin varsin vaivaloiseksi.

Isoisä oli kuusi vuotta sitte ollut pari viikkoa Köpenhaminassa. Hän kävi silloin joka päivä meitä katsomassa ja toi aina muassaan äärettömiä tötteröitä namusia, joita äiti turhaan pyysi hänen kätkemään ja pienissä osissa jakamaan. "Heidän pitää saada tarpeeksensa" — sanoi hän aina meidän suureksi riemuksemme; — "onhan se hauskaa, että niin pieni saattaa lapsia ilahduttaa!"

"No, siis vihdoinkin saamme sinut tänne, pienokainen!" Isoisä likisti minua sydämellisesti leveätä rintaansa vastaan, piti sitte minua käsivarren mitan itsestään erillään ja silmäili minua kauan.

"Eipä näytä pahalta, vai kuinka, Kristiina?" Viimeiset sanat olivat tarkoitetut hänen tyttärelleen, jota minä en ennen havainnut. Kristiina täti seisoi puoliksi oven takana. Hänen leninkinsä oli tummanharmaa, vanhanaikaista tekoa. Kaulassa hänellä oli pieni lumivalkoinen huivi ja aivan samallainen päässä, leuan alle solmittuna. Harmahtava tukka oli sileästi alaspäin poskia kohden kammattuna. Hän oli melkoisen pitkä, laiha ja jäykkä. Otsa oli ryppyinen, ja syvässä olevain, harmaanruskeiden silmien ympärillä näkyi punahtava vivahdus, ikäänkuin hän olisi äskettäin itkenyt. Koko hänen kasvoinsa muoto oli paljoa vanhempi kuin isoisän; katsanto ei myöskään ollut ystävällinen kuin hänen, pikemmin luotansa karkoittava, ja vaikka hän oli nähtävästi liikutettuna minun näkemisestänsä, niin näytti kuitenkin, ikäänkuin hän tahtoisi estää kaikkea tuttavallisuutta minun puoleltani.

"Minä toivon, että hän on hyvä tyttö", kuului hänen vähän oikaiseva vastauksensa isoisän kysymykseen.

"Luonnollisesti hän hyvä tyttö on, se tulee itsestään." Isoisän ääni oli kärsimätön.

"Tule luokseni taas, Elisabet; tosiaankin, sinä olet isäsi näköinen!"

Hän kietoi rakkaasti käsivartensa vyötäisteni ympäri ja vei minut saliin.

"No, kuinka on veljesi jaksanut, tyttö kultani, sittekun hän viime vuonna täällä oli? Se oli naurettava nalikka!"

"Aivan kunnioitettava nuori mies", väitti Kristiina täti. "Niin, sepä juuri on onnettomuus, täti; Kristian on niin hirveän kunnioitettava."

"Kuuleppa vain häntä", sanoi isoisä, tyytyväisenä hymyillen; "oikea kirjanmärehtijä on hän varmaan, vai kuinka?"

Aivan häijysti oli minulta, vaan minä en saattanut vastustaa halua halventaa Kristiania hiukkasen ja tehdä häntä hieman naurettavaksi. Se huvitti isoisää, ja hän ilmoitti äänekkäästi suostumuksensa. Tädin koko olento, kiinni puristetuista huulista aina levottomaan käteen asti, osoitti päinvastoin tyytymättömyyttä, joka kuitenkin vain kiihotti minua jatkamaan.

"Minä en milloinkaan olisi puhunut pahaa veljestäni, sinun isästäsi", hän sanoi lopullisesti, "ja hän yhtä vähän minusta. Muuten arvelen, että se, joka soimaa sitä, joka oikeastaan on kiitoksen arvoinen, alentaa ainoastaan itsensä." Tuon lausuminen saattoi varovalle, harvasanaiselle Kristiina tädille nähtävästi suuren ponnistuksen. Isoisä hymyili ilkkuvasti.

"Lirinlolua! Jos niin pääsi mukaan kävisi, Kristiina, niin kuoltaisiin paljaasta kunnioitettavaisuudesta ja ikävyydestä. Tässä, Elisabet, on puutarhapaviljonki ja uusi veranda, minun ylpeyteni. Saatatko nähdä Dannebrogia [Tanskan lippu] kunnaalla alhaalla puutarhassa? Me olemme nostaneet lipun pienen vieraamme kunniaksi. Ole nyt kuin kotona, lapsi, minä tarkoitan kotona sanan täydessä merkityksessä ja tahdon tulla ymmärretyksi. Teeskentelyä ja kömpelöä häveliäisyyttä en saata kärsiä."

"Siis tahdon heti poimia pari ruusua ja panna hattuuni, isoisä. Minä rupesin haluamaan niitä jo vaunuista puutarhaan tähystäissäni."

"Siitä minä pidän! — Miellyttävä lapsi, kunniani kautta!"

Viimeiset sanat kuiskaistiin tädille, minun kiitäissäni yli ruohokentän, vaan minä kuulin ne toki selvästi.

Oikeastaan olivat ruusut minusta jotenkin arvottomia, ja minä poimin niitä etupäässä isoisääni miellyttääkseni. Kun minulta siihen aikaan kokonaan puuttui vakavaa luonnetta, niin tavallisesti koetin miellyttää niitä, joista pidin, ja joiden seurassa olin. Harvat ystäväni pitivät siitä syystä minusta paljon; minun olemistavassani he saivat jonkunlaisen heijastuksen — jos niin saan sanoa — omista mielipiteistään. Kotona sitä vastaan en koettanut milloinkaan miellyttää, ja ainoastaan siellä tuli itsekäs luontoni esille. Vilpillinen en toki oikeastaan ollut; minä seurasin muiden ajatusjohtoa väärin käsitetystä kohteliaisuudesta, suuresta huikentelevaisuudesta ja kaikkeen uuteen mieltymisestä.

"Olisi parempi, jos Elisabet poimisi puhjenneita kukkia; pensasten kukoistaminen on tuolla lailla pian kokonaan ohitse."

Kauhistuksella oli täti nähnyt sen hävityksen, jonka olin tehnyt.

"Anna hänen ottaa nuput, Kristiina, onhan hän nuppu itsekin."

Isoisä silmäili tyytyväisenä ruusunnuppuista täyteläistä seppelettä, joka oli hattuni ympärillä. Kumpikaan meistä ei ajatellut, että huomennakin oli päivä, ja että ruusupensaat joskus voisivat kukattomina olla.

"Sinulla on varmaan hyvästi nälkä", hän virkkoi; "jospa vain saisimme sinun mieliherkkujasi päivälliseksi. Sanoppa minulle nyt vilpittömästi, mitä mieluimmin haluaisit?"

"Oi, isoisä, näin maalla tekee mieli luonnollisesti hernesoppaa, paistetuita kananpoikia uusien perunain kanssa sekä mansikoita."

Tuon sanoin taas häntä miellyttääkseni ja onnistuin.

"Oikein! Hän on, totta vie, oivallinen. No, Kristiina, mitä on sinulla?"

Kristiina täti näytti varsin närkästyneeltä, vaan vastasi toki varsin tyvenesti:

"Me emme syö jokapäiväisruokana milloinkaan kananpoikia, — vuonanpaistia."

"Sitte, lapseni, saat tyytyä ensimmäiseen ja viimeiseen ruokalajiin, jotka arvasit oikein."

Isoisä lähestyi sitte, ikäänkuin tahtoen ottaa minun käsivarteni, vaan ajatteli toki ja sanoi hyväntahtoisesti tyttärelleen, joka pysyi vähän takapuolella:

"Mihinkä menet, Kristiina? Etkö tahdo auttaa ukkoa astua kömpimään, miten tavallisesti? Pikku prinsessa voi lentää edellä."

"Onko tämä sinun muotokuvasi, isoisä?" Minä pysähdyin Thorvaldsenin suuren muotokuvan eteen.

"Weijari! Tiedäthän kyllä, kenen muotokuva se on." Isoisä näytti erinomaisen riemastuneelta ja tyytyväiseltä.

Päivällisen jälkeen riensin yksinäni alas puutarhaan ja sieltä tien yli pitkin pienen, kaltaisen puron vartta, joka hedelmällisten peltojen ja niittyjen välitse luikerteli. Oli oikea sydänkesän päivä; päivä paahtoi polttavasti, vaan rannalta hengitti virvoittava leyhkä. Korkealla purjehtivat kirkkaalla, sinisellä taivaalla vaaleat hattarat. Viljapellot lainehtivat kuni vesi, muutamat jo kellertävinä, toiset varsin vehreinä, joukko elokaunokkeja ja unikkoja seassa. Purolla oli tavaton kiire joutua alas mereen; tuuli suhisi pajan viereisissä, korkeissa poppeleissa, ja pieni, iloinen varsa tanssi niityllä; minä olisin niin halusta sitä taputtanut, vaan kun lähestyin, niin emä kutsui sitä pitkällä, tuskallisella hirnunnalla, ja silloin se lähti emänsä luokse. Oi, kuinka selvästi muistan, miltä kaikki näytti tänä iltapuolena, jolloin ensikerran nuo seudut näin! Rääsyinen poika istui aidalla ja pujotti mansikoita korteen; poika oli paljain jaloin, hänellä olivat mustat, pienoset sormet eikä suinkaan puhdas vaan sydämellisen iloinen muoto.

"Kuka mansikat on saava?"

"Oh, en tiedä."

"Turhia puhut! Tiedäthän sen kyllä."

"Äiti, tiedän mä."

Läpitseni kävi ihmeellinen tunne, ja oman äitini kuva seisoi silmänräpäyksen melkein soimaavana edessäni; vaan minä riensin eteenpäin ja unohdin pian pienen pojan ynnä kotona olijat kaiken sen ihanuuden tähden, jota ympärilläni näin. Polku oli johtanut minut metsään. Molemmin puolin kohosi korkeita jyrkänteitä, ja niiden välistä, suoraan edessäni, näkyi ranta, hohtaen kuni hopea, kuohuen ja kohisten. Monta laivaa oli merellä, ja valkoiset purjeet paisuivat vinhasta tuulesta.

Siellä oli ihmeellisen ihanaa, ja minä olin pian kulkeva täällä Regiinan kanssa ja näyttävä hänelle kaikki nuo kauniit paikat; ja tanssihuvit sitte herraskartanossa — tanssihuvit!

Ehdottomasti aloin hyräillä tanssisäveltä ja pyörähdellä ympäri. Samassa kuului ylhäältä jyrkänteeltä varoittava koiran haukunta, ja suuri, ruskea koira tuli näkyviin, selvästi suurimmassa määrässä minun käytöksestäni suuttuneena. Peljästyin pahanpäiväisesti; kuinka lapsellista ja tyhmää tanssia yksinään! Mitähän, jos joku olisi nähnyt sen! — Olin kuulevinani heikon vihellyksen, sitte katosi koira, ja kaikki oli hiljaa. Tuokion kuluttua kahisi taas pensaiden välissä, ja kahden-, kolmentoista vuotinen tyttö tuli juosten rinnettä myöten, suuri tyhjä ämpäri kädessä.

Nyt äkkäsin, että pieni, viheliäinen hökkeli oli siellä ylhäällä puiden välissä. Lapsi juoksi puroon pistäytyvälle kivelle ja täytti ämpärin purosta. Se oli pieni kirpulaposkinen olento, oljenkeltaisin hiuksin ja valkein kulmakarvoin. Hänen pukunsa näytti kuitenkin kaikessa köyhyydessään olevan oivan siisti.

"Oliko se sinun koirasi?" kysyin minä, koskettaen päivänvarjostimellani hänen olkapäätänsä.

Hän kutistui kokoon, läikäytti puolen vedestä maahan ja loi minuun peljästyneet, tuntehikkaat, siniset silmät; sitte hän pudisti useaan kertaan päätänsä, ikäänkuin ei hän olisi minua käsittänyt, täytti ämpärin uudelleen ja kulki varovasti ja näppärästi ylös pitkin jyrkkää, melkein pystysuoraa polkua; puun juuret, jotka polun yli edestakaisin kiertelivät olivat hänen astuiminaan; minä luulen, ett'ei hän pannut maahan pisaraakaan.

Miten ihanaa! Vartevia, solakoita pyökkejä muhkeine latvoineen oli hamaan jyrkänteen äärimmäiseen reunaan asti — rantakin täytyi olla komea nähdä meren puolelta; — keltaiset kaprifoliot pilkistivät tummain tammenlehtien seasta; pieniä, punaisia neilikoita loisteli metsän rinteessä; kaikkialla ylvästeli vaaleanvehreitä sanajalkoja komeimpien päivänvarjostimien näköisinä. Minä poimin jättiläiskimpun ja kiirehdin sitte takaisin kotiin. Auringon säteet lankesivat vinoon puiden runkoja pitkin; kello mahtoi olla paljon.

Kummastuksekseni näin tuon suuren, ruskean koiran aivan levollisena puutarhapaviljongin ovella. Se oli sama, minä en saattanut erehtyä. Kun lähestyin, alkoi se murista, vaan tällä erällä enemmän kysyen kuin suutuksissaan.

"Hiljaa, Hektor! hiljaa poikani!"

Tuon käskyn jälkeen laskeutui se kuuliaisesti alas ja antoi minun esteettä käydä ohitse.

Isoisä istui pelaamassa sakkia muutaman vieraan herran kanssa. Sisään astuessani nousi tuo vieras ja tervehti kohteliaasti. Sillä olivat miellyttävät, tunnokkaat kasvot, ja se näytti olevan kahden tahi kolmenneljättä vanhan. Suun tienoissa leikki vieno, lähes havaitsematon hymy, josta päätin, että hän oli nähnyt minut ennen ja tunsi minut.

"Istukaa, istukaa rakas pastori, se on vain lapsi! — Te ette usko, kuinka iloiseksi tulin, kun sain pienen pojantyttäreni tänne. Minä rakastan nuorisoa, eloa ja hauskuutta, ja minä olen jo edeltäkäsin antanut hänelle luvan kääntää ylösalaisin koko talon. Mutta hyödyllisiä asioita hänen myös pitää oppia; ota tuoli ja istu tänne, pienonen! ja koeta seurata peliä."

Minua hieman loukkasi ja suututti, että isoisä kohteli minua noin vain kuni lasta, vieläpä vieraan, läsnäollessa. Niin mahtavalta suuren rouvasihmisen arvokkaisuudella, kuin minulle mahdollista oli, otin tuolin ja siirtäydyin pelaavien luo.

"Suokaa anteeksi, herra majori; neiti Hjort varmaan mielellänsä järjestäisi kukkansa ensin."

Pastori osoitti suurta kukkakimppua, jonka olin eräälle pöydälle heittänyt ja sitte unohtanut.

"Teeskentelijä!" sanoi isoisä, sydämellisesti naurahtain. "Hän itse, Elisabet, ei jaksa nähdä, että kukat saavat kuihtua; no, saatatteko sitä kieltää?"

"En peräti", vastasi hän, naurahtaen myöskin. "Kenties se on minun omituisuuteni; mutta minua oikein vaivaa, kun näen kukkia noin virumassa. Jos niitä on nyhdetty pois oikeasta kodistaan, niin tulee ainakin huolehtia, etteivät ne surkastu."

"Mitä sanot, Betti, eikö hän puhu, ikäänkuin ne olisivat eläviä olennoita? Niin, kukat ovat hyvän pastorimme keppihevosia. Jos hän kulkee vieraassa puutarhassa, jossa rikkaruohoja on, niin hän muitta mutkitta nyhtää ne pois, ja jos on hyötyvesoja, niin hän heti ottaa pienen, terävän linkkuveitsen, joka erittäin sitä tarkoitusta varten on taskussa, ja leikkaa pois. Vesikannun ja vesisäiliön hän osaa hakea ja käyttää niitä, vaikkei hän milloinkaan ennen olisi talossa ollut. Jumala armahtakoon sitä, joka hänen kasvejaan vahingoittaisi, sillä muuten, vaikka hän on sävyisin ihminen maan päällä, en mene kenenkään puolesta vastaamaan. Mitä pidätte luonteenne kuvauksesta, pastori Birk? — niin, minun tulee lisätä, että hänellä on sama halu puhdistaa, leikata hyötyvesoja ja kastaa kanssaihmistensä sieluissa kuin heidän puutarhoissaan."

Isoisä naurahti uudestaan; pastori näytti totiselta.

"Kun vain voisi täyttää toimensa oikein, herra majuri, erittäinkin viimemainitussa suhteessa", hän sanoi.

Niin naurattavaa! Se oli jotakin, jota sopi Regiinalle puhua, ajattelin minä. Mutta kuitenkin oli ikäänkuin kukat olisivat saaneet silmissäni suuremman arvon, ja minä kokosin ne suurella huolella, ainoata korttakaan unohtamatta. Sitte etsein Kristiina tädin, saadakseni niille vaasia.

Hän seisoi varastohuoneessa ja pani vaatteita kauniisen, vanhanaikaiseen liinavaatekaappiin, joka näytti kokonaiselta huoneelta. Miten mallikelpoisesti järjestyksessä siellä kaikki oli, ja miten toimekkaalta ja mahtavalta täti totisin kasvoinensa näytti!

"Viistoista, kuustoista, kuustoista, kuustoista;" hän etsi korista salveteille jatkoa, ja minun pyyntöni tuli selvästi aivan ajattomalla ajalla. Äkeätä vastausta, jota hänen kasvonsa ilmoittivat, ei kuitenkaan tullut. Kristiina täti ei juuri milloinkaan antanut huonolle tuulellensa valtaa; mutta sen näki toki varsin hyvin, ja se pakollinen muoto, minkä hänen kasvonsa siten saivat, teki varsin ikävän vaikutuksen.

"Jos tahdot Elisabet, seurata minua kyökkikamariin", hän sanoi, "niin saat katsoa, onko meillä, mitä tarvitset, vaan tuskin uskon sitä."

Miten somasti heidän lasinsa ja posliininsa olivat asetettuina! Ei missään pienintäkään tomun hiukkaa. Lopullisesti löysin kaksi vanhanaikaista vaasia, jotka olivat runsaasti kullatut vaan raskaat ja muodottomat.

"Ole varova niiden kanssa, Elisabet! Minä tuskin tiedän, jos—"

Mutta minä olin jo tiessäni.

"Isoisä, nämät saan lainata, jos olen hyvin varova niiden kanssa. Eivätkö ne ole hyvin kauniit?"

"Ne ovat inhottavat! Saat minulta jo edeltäpäin anteeksi, tyttöseni, jos niille vahinko sattuu."

Täti oli seurannut minua; hän seisoi ovella ja oli murheisen näköinen.

"Niihin vaaseihin liittyy muistoja", hän sanoi hiljaa.

Isoisä nousi kiivaasti ylös.

"No, Jumala suokoon, että kaikki muistot saattaisi yhtä helposti hävittää kuin nuo vaivaiset vaasit!"

Kristiina täti tuli varsin vaaleaksi ja vastasi syvästi loukatulla äänellä:

"Se oli sinun lahjasi äidille hänen viimeisenä syntymäpäivänään."

"No, sitte ne eivät aivan edullisesti todista minun kauneudentunnostani."

Isoisä katui kiivastumistaan ja käveli levotonna edestakaisin.

"Niin, muisto saattaa itsessään mitättömänkin pyhittää", sanoi pastori sydämellisesti. "Jättäkäämme vaasit sen hellään käteen, joka niin uskollisesti vanhoja muistoja suojelee. Minulla on monta kukka-asetinta kotona, paljoa enemmän kuin tarvitsen, ja minä saanen luvan huomenna ottaa mukaan pienen vaasin ja korin neiti Elisabetille. Saattavathan kukat siihen asti tyytyä vatiin."

Myöhempään illalla, kun seisoin verandalla ja ihmettelin auringonlaskua, tuli pastori Birk luokseni.

"Teidän kotinne tuntunee kovin tyhjältä tänään?" hän sanoi ystävällisesti.

En käsittänyt häntä heti, ja silmäilin ylöspäin kummastuneena.

"Vanhimpana tyttärenä olette varmaankin kodin sielu ja melkein välttämätön rouva äidillenne sekä kaikille."

Kävi ikäänkuin huokaus läpi sieluni, kun hän sanoi tuon, hänen selkeä, luottava katseensa minuun kiintyneenä. Havaitsin, että hänen olettamisellansa oli kokonaan väärä suunta, ja että hän sen mukaan arvosteli minua. Kenties minun olisi tullut häntä oikaista, vaan minulla ei ollut rohkeutta eikä halua.

"Teidän pienet velvollisuutenne tulevat tietysti myöskin joka päivän hetki mieleenne; oi, sen saatan niin hyvin käsittää. Mutta saattepa velvollisuuksia täälläkin, neiti Hjort; eräs tehtävä odottaa teitä."

Hän hiljensi ääntänsä:

"Olen varronnut teidän tänne tuloanne ja sitä, että saisin tuon seikan teille esittää. Saahan perheen vanha ystävä puhua suoraan?"

"Oi, saa luonnollisesti; se on ilahuttava minua."

Mitähän se olisi? Olin kuin pilvistä pudonneena. Tulisiko minun siis tehdä täällä mitään muuta kuin huvitella itseäni?

"Olette jo tietysti havainnut", virkkoi hän, "ett'ei isoisänne ja tätinne suhde ole aivan sellainen kuin toivottava olisi?"

"Minä pidän tuhat kertaa enemmän isoisästä", keskeytin innokkaasti.

"Hän onkin paljoa miellyttävämpi iloisella luonnollaan ja viehättävällä, rakastettavalla olennollaan; mutta teidän täti parkanne on niin onneton! Tietänette että hänellä nuoruudessaan oli suuri suru? Hamasta siitä ajasta on hänen mielensä ollut katkera ja epäluuloinen."

"Hänen sulhasensa rikkoi kihlauksen, olen kuullut", vastasin säälivällä äänellä, vaan itsekseni ajattelin, että hänen sulhasensa oli tehnyt oikein. Kukapa Kristiina tädin kanssa elää saattaisi?

"Niin, ja ilman pienintäkään syytä, sanotaan. Melkein samaan aikaan kuoli hänen äitinsä, eikä ollut ketään, jonka luona hän olisi sääliä ja lohdutusta löytänyt. Majuri väsyi tuohon hyödyttömän surun alituiseen mietiskelemiseen. 'Se mies ei, sieluni kautta, ole sen arvoinen; kiitä Jumalaa, että pääsit hänestä', sanoi tavallisesti majuri. Isoisänne on hyväsydäminen, jalo mies, ja jos hänen voimassaan on, niin hän tahtoo pyyhkiä kyyneleet ja haihduttaa huolen. Sitä vastaan hän ei voi sitä hiljaisuudessa kärsiä ja kestää; jos hänen on sitä mahdoton poistaa, niin hän välttää sitä."

Millä lämmöllä ja innolla hän puhui! Miksi häntä Kristiina tädin suru oikeastaan koski? Olihan hän hänet vasta paljoa, paljoa myöhemmin tuntemaan tullut, kuinka oli mahdollista, että se saattoi niin hänen mielessään maata?

"Tätinne on nyt kaiken hartautensa isään kääntänyt, pitää huolta hänen mukavuuksistaan, hoitaa hänen taloaan, sanalla sanoen, elää vain häntä varten. Majuri ei kuitenkaan ole sanottavan kiitollinen siitä; eloisuutta ja iloa hän ennen kaikkia vaatii, mutta kuinka täti raukka saattaa antaa sitä, jota hänellä ei ole? Se tapa, jolla isoisänne teitä tarkkaa ja ylistää, leikkaa tätiä tietysti sieluun asti; hän, teidän täti parkanne, on kovin mustasukkainen. Ja nyt, neiti Hjort, tämän sanottuani minun tuskin tarvinnee mainita, mikä teidän tehtävänne olisi: isä ja tytär täytyy saattaa lähemmä toisiaan ja hän, tätinne, vetää takaisin elämään, josta hän on melkein kokonaan pois vetäytynyt."

"Mutta Kristiina täti varmaankin paheksii minua; hän ei ole ollenkaan ystävällinen."

"Hän pelkää tulevansa takaisin sysätyksi; teidän tulee ensi askel ottaa, niin hän on pian sydämensä avaava. Hänen sieluunsa on hiipinyt ihmeellinen epäluuloisuus; hän on äärettömän arka pilanteosta, ja hän oikein kammoo nuorten naurua. Kas niin, nyt olen pannut asian hyviin käsiin ja tunnen itseni levolliseksi."

En tiennyt, mitä olisin vastannut ja taputin neuvottomana Hektorin kaunista, ruskeata päätä. Hän siis oletti varsin varmaksi, että minä innolla ryhtyisin esitettyyn tehtävään enkä mitenkään saattaisi sanoa: "Minä en vähintäkään välitä Kristiina tädistä; minä en ole milloinkaan toden perästä ajatellut ilahuttaa muita kuin itseäni."

Heti senjälkeen jätti pastori iloisesti isoisälle hyvästi, asetti tuolin tätiä varten, joka seisoi ovella, ja sanoi hymyillen minulle:

"Haluatteko pitää Hektorin, neiti Hjort? Se ei näytä osoittavan mitään halua minua seuraamaan."

"Kuinka hyvä ja jalo ihminen hän on!" huudahti Kristiina täti palavasti seuraten häntä katseellaan.

"Hän, tiedätkö, on tätisi ritari. Jos täti vain olisi kolmekymmentä vuotta nuorempi, niin…"

"Niin hän tuskin minun ritarini olisi", jatkoi täti nöyrällä, surullisella äänellä. "Minä tiedän aivan hyvin, että minä saan viehättäväisyyteni puutetta hänen huomaavaisuudestaan kiittää."

"Niin, hän on kunnon mies" — isoisä ei vastustanut tädin muistutusta — "siitä tulemme helposti yksimielisiksi, ja ilahduttava on tavata hyvettä, jolla on valoisa, tyytyväinen muoto eikä synkästi, paheksivasti ja ylpeästi lähimmäistänsä katso. — Mutta mikä lasta vaivaa? seisoohan hän tuolla ajatuksiin vaipuneena. Tule sisään, pienonen, kaste lankee."

Taivas oli vielä leimuavan punainen auringonlaskun jälkeen. Niin synkältä ja salaperäiseltä näytti lehmusten keskessä. Pienestä, kaukaisesta, maantienviereisestä pajasta loisti tuli niin kirkkahasti; vartevat poppelit sen vieressä olivat kuni mustat, vahdissa seisovat urohot.

Viehättäväisyyden puutteen tähden jotakin lähestyä — kuinka kummallista! Oliko se todellakin mahdollista ajatella? Mitenkään en sitä pois mielestäni saanut. Mitä sanoisi Regiina siitä? Kuinka hän, rakas, hupainen Regiina, nauraisi! Jos vain hän olisi täällä!

III.

Hiljaisia, onnellisia päiviä seurasi. Sielussani vallitsi harvinainen rauha, hyvää tekevä lepo. Kaipaus, mielihalut ja oikut olivat kotiin jääneet. Kenenkä kanssa olisin saattanut täällä riitaan tulla? Isoisä pilasi minut, ja Kristiina täti meni pois tieltäni. Elämä Lehmukselassa olisi kuitenkin tuntunut minusta hieman yksitoikkoiselta, kenties ikävältäkin, jos ei Regiinan tulo olisi näkyalan perältä loistavana tähtenä tuikkinut; hänen saavuttuaan oli ilo vasta oikein alkava.

Pastorin kehoituksen mukaan lähestyin minä Kristiina tätiä; mutta hän vetäytyi yhä vielä takaisin. Kenties hän tunsi ilmassa, ett'ei minun ystävyyteni tullut oikein sydämestä, ja ett'en minä oikeastaan välittänyt hänestä. Isoisä sitä vastaan ylisti minua siitä, että minä olin huomaavainen tätiä kohtaan. "Sinä olet helmi", hän sanoi ja antoi sitte valjastaa vieniläisvaunujen eteen sekä soi minulle palkinnoksi lystäilyn vaunuissa. Täti seurasi harvoin muassa; hänen oli mahdoton uskoa milloin sitä, milloin tätä talouden alalle kuuluvaa palvelusväen haltuun.

"No, siis menemme ilman sinua. — Kristiina luulee olevansa aivan välttämätön", sanoi isoisä sitte. "Luulen toki, että talo ilman häntäkin paikallaan seisoisi."

Levollisena ja täsmällisenä kuin kellolaitos täytti täti kaikki velvollisuutensa; mutta turhantarkkuudellaan hän vaivasikin piikoja jotenkin paljon ja vaikk'ei hän oikeastaan milloinkaan torunut eikä itselleen juuri mitään passausta vaatinut, niin hänestä ei kuitenkaan ollenkaan pidetty. Isoisää sitä vastaan kunnioitti koko palvelusväki, huolimatta hänen valtijasäänestään ja toisinaan jotenkin kiivaasta luonnostaan. Heistä hän oli niin kaunis ja uhkea herra — miten he sanoivat — ja hänen anteliaisuutensa ja se hyväntahtoisuus, jolla hän heille huvituksia soi, voitti kaikkein sydämet hänelle.

"Ihminen on vain kerran elämässään nuori", vastasi hän eräänä markkinapäivänä tädin esitykseen, kun täti välttämättä tahtoi jonkun olemaan kotona talouden toimia auttamassa. "Voithan palkata yhden tahi pari akkaa; heidän nuoruutensa on jo ohitse; minä en henno kenenkään omasta väestämme käskeä kotona pysymään."

Ja hän lainasi heille heinävaunut ja huusi: "onnea hauskalle huville!" ja vaunut vierivät pois.

Naapurimme, pastori Birk, tuli joka päivä, ja ne käynnit olivat meille kullekin suureksi iloksi. Jos joskus kului vähänkin hänen tavallisen tuloaikansa ohitse, niin minä useimmiten juoksin kunnaalle lipputangon viereen, häntä silmäilläkseni. Hänen kasvoistaan loisti aina rauha ja tyytyväisyys, kun hän kulki pitkin polkua läpi viljapeltojen; toisinaan hän pysähtyi ja katseli ympärilleen, ikäänkuin oikein nauttien kaunista luontoa.

Minua miellytti ja ilahdutti aina, kun pastori minua puhutteli, ja sitä hän teki yhä useammin. Minä koetin silloin puhua jotakin, joka häntä oikein miellyttäisi, ja hän puolestaan luuli minun valitsevan noita totisia aineita siitä syystä, että ne minua miellyttivät ja olivat sydämeni asioita.

"Neiti Elisabet", hän sanoi eräänä iltapuolena, "minulla on tärkeä pyyntö teille, vaan jos teillä ei ole halua sitä täyttää, niin luvatkaa minulle, että kiellätte suoraan."

"Kyllä minulla on halu."

"Kuulkaa ensin, mikä se on. Tunnettehan te pienen Mette Marian Klintillä?"

"Klintilläkö, josta on niin kaunis näköala? Kyllä, minä olen nähnyt siellä erään pienen tytön useita kertoja, mutta se on niin omituinen."

"Niin on todella. Hän on huonokuuloinen sairauden; jälkeen eikä saata nyt muiden lasten kanssa koulussa käydä. Minä olen itse ajatellut lukea tuon pienen raukan kanssa, vaan minulla ei juuri ole aikaa. Hän on opinhaluinen, ja hänellä on hyvä käsityskyky, ja hän ymmärtää varsin hyvästi, jos istuu hänen lähellään ja puhuu jotensakin kuuluvasti. Olisiko teillä, neiti Elisabet, halua häntä hiukkasen ohjata? — Ei, te ette halua, minä näen sen."

Minä olin varsin haluton siihen. Hänen pieni, vaalennut, pummulinen kaulahuivinsa rääsyisine hetuleineen oli pelottavana ajatuksissani, ja minun täytyisi istua ihan hänen vieressään, kenties huutaa hänen korvaansa!

"Jos vain olisin siihen toimeen sovelias", sanoin vähän epäillen, toivossa, että hän selittäisi epäilykseni tarkkatuntoisuudeksi; ja niin hän tekikin heti.

"Oh, jos ei mitään muuta esteenä ole, niin se kyllä käy päinsä. Minä en milloinkaan pelkää sen puolesta, joka alottaa toimensa hyvällä tahdolla ja itseluottamuksen puutteessa. Jumalan avulla tulette saamaan iloa jokaisesta tunnista, jonka hänen tähtensä uhraatte! Minä kiitän teitä kaikesta sydämestäni, hyvä, nuori neitini!"

Hän puristi sydämellisesti kättäni; oli ikäänkuin se olisi hänen omaa asiaansa koskenut.

"Saanko siis sanoa, että hän saa tulla tänne jo huomenna, sillä miksikä toistaiseksi jättäisimme? Tuo lapsi on muuten tuttu täällä Lehmukselassa; minä olen usein nähnyt hänen tulevan täältä, pieni saviruukku täynnä maitoa tahi keitosta hänen isoäidilleen. Tätinne tekee paljon hyvää tässä seudussa."

"Isoisä tietysti toivoo, että hän tekee niin."

"Sen kyllä uskon; mutta isoisä ei kajoo niihin seikkoihin; se on tädin huolena. Siis huomenna; onko kello 8 liian varhainen?"

"Ei suinkaan; maallahan tulee ajoissa ylhäällä olla."

Kuinka minua harmitti hänen lähdettyään, että osoitin moista vilpillisyyttä ja lujuuden puutetta! Minusta näytti ikäänkuin olisin vastoin tahtoani tullut ajetuksi harhatielle, jota eteenkinpäin olisin pakotettu kulkemaan.

Seuraavana päivänä, kahdeksan lyödessä, saapui pieni Mette Maria. Ruudullista kaulahuivia piti kiinni rinnan yli suuri äimäneula, jolla oli muodoton pää lakasta. Leninki ja esiliina eivät kuitenkaan olisi voineet olla puhtaammat, ja pienoset sormet olivat kurtistuneet ja punaiset paljaasta vedessä kulaamisesta. Hiukset olivat korvan taakse sivelletyt; ne olivat vedellä kammatut ja hyvin siirallaan. Omituinen meriveden ja hauran haju seurasi koko tuota pientä olentoa. Kivitaulua kainalosta ja villaista pussia, jossa koulukirjat olivat ei puuttunut.

Isoisä kohtasi meidät etehisessä, ja minun täytyi antaa hänelle selitys.

"Vai niin, sydänkäpyseni, aiotko koulumestariksi tulla? Minä muuten en juuri haaveksi mitään sentapaista; mutta tässä on kieltämättä järkevä aihe. Minä muistan niin hyvin, kun tuolla pienellä raukalla oli tulirokkoa. Isoäiti suri jo sitäkin, mistä hän saisi arkun, ja minun täytyi luvata maksaa; no, toisin kävi. Kuinka kiltit silmät sillä pikku vunukalla ovat!"

Isoisä laski suuren, kaunismuotoisen kätensä ystävällisesti tytön päälaelle ja nyökkäsi hänelle.

Sitte, kun me istuimme ja koettelimme toistemme kärsivällisyyttä — sillä pitemmälle emme ensimmäisenä luentotuntina päässeet — niin isoisä heitti kourallisen kirsikoita akkunasta hänen helmaansa.

"Poloinen tarvitsee ruokarauhaa, Elisabet; anna hänen levähtää, kun hän syö."

Regiinan tulo jäi toistaiseksi. Se oli pettynyt toivo, vaan minä kestin sen toki jotenkin hyvin. Ylimalkaan oli Lehmukselassa herttaisen hupaista, jos kohta vähän hiljaista, ja kerranhan toki oli lyövä se onnellinen hetki, jolloin Regiina oli tuleva.

Luennoita jatkettiin yhä säännöllisesti. Vähitellen, kun tyttö tuli vähemmän araksi ja ujoksi, edistyi hän todella, ja kun sen havaitsin, niin minäkin sain vähän mieltymystä toimeeni.

Kuinka hyvästi muistan muutaman aamupäivän heinäkuun lopulla, kun Kristiina täti ja minä tulimme isoäidin haudalta kirkkomaalta! Taivas oli aivan pilvien peitossa, ja jo putosi yksi ja toinen raskas sadepisara.

"Ah, täti, meidän on mahdoton ehtiä kotiin, ennenkuin sadekuuro on ohitse mennyt. Levähtäkäämme kaikin mokomin hiukkasen pappilassa! Saatammehan seistä portissa ja odottaa satamatonta aikaa."

Minä en odottanut tädin vastausta, vaan riensin porttikatokseen. Mitään kahlekoiraa siellä ei ollut, vaan vanha musta villakoira tuli kartanolta muristen vastaamme. Nyt tuli sadekuuro. Täti pudisti hamettaan, pyyhkäisi ja veti hattunauhaa sekä yksinkertaista saaliaan; minä tirkistin uteliaana kohden ystävällistä huoneusta, jossa olivat peilikirkkaat ruudut.

Olimme siinä vain silmänräpäyksen seisoneet, kun pieni, hupaisa eukko, sitsihameesen, suureen, valkoiseen esiliinaan ja vast'ikään silotettuun aamumyssyyn puettuna, pisti punakkaat, ystävälliset kasvonsa ulos ovesta. Sade ajoi hänet kuitenkin taas sisälle, vaan hän tuli heti toisesta ovesta takaisin ja astua paukutteli meitä kohden puutohveleissa ja sateenvarjon suojassa.

"Voi, mitä te, hyvä herrasväki, ajattelette, kun täällä seisotte! Tulkaa kaikella muotoa sisälle. Neiti Hjort, joka kuitenkin on tuttu täällä, ja te nuori — niin minä olen teidätkin nähnyt kirkossa. Mitä sanoisi pastori, jos hän tietäisi, että te seisoitte portissa! Niin, hän ei ole nyt kotona; se mies ei pelkää ilmaa eikä tuulta, ei tulta eikä vettä, olin vähällä sanoa. Oh, olkaa hyvät ja tulkaa kaikin mokomin sisälle!"

Kristiina tätiä ei haluttanut; aina hän pelkäsi niin kauheasti rasituksena olevansa; mutta minua sitä vastaan halutti, ja hänen täytyi antaa myöten.

Valoisan, ystävällisen kyökin ovi oli auki, ja siellä loisti kaikki niin hienolta. Täti, tuon nähtyänsä, unohti tavallisen varovan käytöksensä kokonaan ja huudahti melkein hurmaantuneena:

"Kas, kuinka kiilloitettua ja hienoa teillä on, matami Olsen."

"No niin! Minä teen itse muassa niin hyvästi kuin kykenen; se on aina iloni ollut. Minun ei, Jumalan kiitos, tosin muiden luona olla tarvitsisi; Olsen vainaa jätti vähän jälkeensä, ja itse olen myös hiukkasen koonnut. Mutta pastorin äiti, jonka luona nuorena palvelin, pyysi minun säälimään ja toimaamaan pastorille, kunnes hän asettuu toisin elämään, ja Jumala tietää, että minulla on täällä hyvä olo. Pastorilla kyllä on omituisuuksiakin", lisäsi hän pienen vaitiolon perästä, "mutta sellaisia meillä on vähän kullakin."

"Onko hänellä tosiaankin omituisuuksia?" — En saattanut uteliaisuuttani hillitä.

"No, no, Elisabet!" varoitti Kristiina täti; mutta matami Olsen oli aukaissut sanaisen arkun eikä antanut kahdesti kysyä.

"Havaitsitteko, neiti, suloista hajua kyökissä?" hän kysyi minuun kääntyneenä.

"Huomasin kyllä; siellä tuntui kanasopan haju."

"Olisiko hän hyväin ruokain rakastaja? herkkusuu!" ajattelin; "mahdotonta!"

"Aivan oikein, herkullisinta kanasoppaa. Ja luuletteko, että pastori tahi minä maistamme pisaratakaan siitä? Eikö mitä; se pitää kaikki tyyni lähettää eräälle vanhalle rouvalle. Ja jos se edes olisi kristitty ihminen, niin voisi tuo kyllä mennä mukiin; vaan nyt tuo teko on varsin hullusti, etenkin papilta. Ja noiden vaivaisten vattujen tuolla pensaissa, joita ilokseni luulin saavani hilloksi tehdä, niiden pitää kaikkein samaa tietä mennä; ja paljon muuta samaa lajia."

"Eikö kristitty ihminen?" kysyi täti kauhistuneena.

"Ei, neiti, sen tietää elävä Jumala. Se on vanha juutalaisakka, oikein vanha paatunut, ja sinne pitää kantaa sekä märkää että kuivaa" (hän pyyhkäisi lämpöisiä kasvojaan), "ja ruusuja hän itse panee toisinaan päällimmäiseksi koriin; se on totta niin varmaan kuin tässä seison, emmekä me muut tohdi ainoaankaan kukkaan koskea; sellainen luonnollisesti tekee mielen pahaksi. — Täällä sisässä ei ole oikein hienoa, neiti Hjort, huone näyttää niin tyhjältä; teidän täytyy mennä pastorin omaan huoneesen, se on nurkkahuone, josta on kaunis näköala."

"Jääkäämme ennemmin tänne, hän ei kenties pidä siitä, että…"

Mutta matami Olsen oli avannut oven, ja minä seisoin jo sisällä.

Juuri silloin tuli aurinko näkyviin. Taivas oli vielä hyvin harmaa, mutta se oli kirkasta, väikkyvää harmaata, ihmeellistä, hurmaavata valaistusta. Aivan akkunan alla oli valkoliljoja ja muhkeita, vartevia ruusuja; tuonnempana puutarhassa oli nuori kuusimetsä; puut olivat vaaleanvehreät ja latvasta juureen asti täyteläiset; niiden välissä oli vehreä, leveä tie, jolla lammas ja muutamia lumivalkeita karitsoita oli syömässä; sen tien päässä näkyi ranta; vesikaaren alimmainen osa kohousi parhaillaan sen yli, ikäänkuin muhkea, aaltojen varassa oleva patsas.

"Oi, miten ihmeellistä täällä on, täti! En milloinkaan ole mitään niin herttaista nähnyt. Tässä akkunan ääressä saattaisin istua ja katsella ulos koko elämäni ajan, milloinkaan kyllästymättä."

"Älkää luvatko enempää kuin voitte pitää, neiti Elisabet!"

Pastori Birk seisoi akkunan alla iloisin kasvoin ja loistavin silmin. Hän oli tullut sisälle puutarhaportista meidän havaitsemattamme. Hektor oli muassa; se haukkui, tanssi, hyppeli iloisesti seinää kohden ja antoi kaikilla mahdollisilla keinoilla ihastuksensa ilmi.

"Ah, paras herra pastori, me pyydämme tuhannesti anteeksi; meiltä oli kovin uskaliaasti tehty", aloitti täti, pastorin sisälle tultua.

"Milloinkaan elämässäni ei minulle ole mieluisempaa kohtausta sattunut…" Pastori katkaisi äkisti lauseensa. "Vai miellyttää teitä näköala, neiti Elisabet?"

"Minusta täytyy täällä välttämättä olo onnelliselta tuntua."

"Tästä akkunasta", jatkoi pastori, "saatatte nähdä niityt ja myllyn."

"Ja pajan poppelineen", jatkoin minä; "täältä se on vasemmalla. Tekin tietysti katselette sitä, kun pimeä tulee; niin minä aina teen."

"Todellako? — Ei, neiti Kristiina, te ette tosiaankaan vielä lähteä saa. Enkö saa tarjota teille, hyvät neidit, jotakin virvoketta — hiukkasen vattuja?"

"Onhan vatuilla toinen tarkoitus", sanoi ajattelemattomasti.

"Vai niin, vanha, oivallinen matami Olsen on jo panetellut minua", sanoi pastori hymyillen, "niin, sydämen kyllyydestä suu puhuu. Luulen todella, että koko seurakunta loukkaantuu käytöksestäni. Tunsittehan te, neiti Kristiina, vanhan Mooses Mejerin, joka kulki ympäri pitsejä myömässä. Hänen leskensä asuu nyt viimeisessä huoneuksessa kylän päässä. Koko hänen sukunsa on kuollut, ja hän on aivan yksinään maailmassa. Hän on hiljainen, rauhallinen, vanha vaimo, joka palvelee Jumalaa ankaran lakinsa sääntöjen mukaan, tekee joka miehelle oikein ja istuu yksinäisessä, köyhässä asunnossaan Messiasta odottamassa. Ja minä uskon", hän lausui lämpimästi ja innostuksella, "että armollinen Herrani ja Vapahtajani, jota hän ikävoipi ja toivoo, tahtoo armahtaa häntä yhtä hyvin kuin niitä monia, jotka Hänen nimellänsä nimitetään, vaan eivät tunne eivätkä tottele Häntä. Nykyään hän on kipeä", hän jatkoi tyvenemmin, "ja minä käyn häntä silloin tällöin katsomassa sekä koetan tuota hyljättyä raukkaa keskustella tahi muulla ystävyydellä ilahuttaa. Luuletteko, että siinä teen väärin?"

"Oi en, en suinkaan; te olette niin sydämellisen hyvä. Mutta te uhraudutte aivan liiaksi paljon seurakunnan puolesta; en tarkoita vain tuota yksityistä seikkaa, vaan yleisesti."

Pastori katsoi aivan kummastuneena minua, kun hän vastasi:

"Minä en uhraa vähintäkään. Minä rakastan, Jumalan kiitos, kutsumustani sekä näitä ihmisiä, ja kun vain rakastaa, niin saa mieltymyksen toimeensa, senhän itse kyllä tiedätte. Jumala suokoon, että voisin olla heille hyödyllisempi kuin olen."

Kun täti ja minä paluumatkalla kuljimme kylän äärimmäisen huoneuksen ohitse, niin minä pysähdyin silmänräpäyksen. Se oli aivan pieni kalkittu rakennus. Ulkopuolella oli suuri, vanha päärynäpuu; sen vieressä oli kolmikulmainen ryytimaa, jossa oli rappeutunut, vehreältä kihtaava kaivo sekä kasvamassa muutamia sipulia ja perunoita. Ovi oli suljettuna, ja akkunoita peittivät akkunaverhot; vaan niiden takana näin selvästi lasin aivan täynnä kauniimpia ruusuja.

Oi, jos voisi olla hyvä, jos voisi olla lemmekäs, jos voisi heittää pois kaiken turhuuden, itserakkauden, kurjuuden!

Ensi kerran elämässäni tunsin elävästi tyytymättömyyttä itseeni, harrasta halua muuttua toisellaiseksi. Mutta se oli haihtuva, ohimenevä liikutus, ja minä saavuin Lehmukselaan itsetyytyväisenä miten ennenkin.

Sinä päivänä ei pastori Birk tullut meille, kaksi, kolme, neljä päivää kului; mikä mahtoi syynä olla? Mette Maria — jonka kaksoisveli, hänen elävä kuvansa, palveli pappilassa — vakuutti toki, että pastori oli ihan terve.

Me kaikki kaipasimme häntä. Isoisä murisi, minä vaivuin arveluihin, ja Kristiina täti oli vielä hiljaisempi ja umpimielisempi kuin tavallisesti. Vihdoinkin, viidentenä päivänä, juuri tullessani kotiin kävelyltä metsästä, näin hänen tulevan Lehmukselasta.

"Menettekö pois juuri nyt, kun minä tulen, vaikk'ette ole ollut täällä koko niin pitkään aikaan? — Te olette siis toki terve?"

Hän näytti kalpealta ja hajamieliseltä.

"Aivan terve; minä otan itselleni vapauden tulla taas illalla."

Ja nopeasti kumartaen, ikäänkuin tahtoen kaikkea enempää selitystä välttää, hän riensi pois. Minä kiirehdin sisälle.

"Mitä täällä on tapahtunut? Pastori Birk oli niin kummallisen näköinen!"

Isoisä käveli edestakaisin lattialla; hän oli myöskin kummallisen näköinen, puolittain lystillinen, puolittain juhlallinen.

"Kuinka vanha sinä, Betti, olet?"

"Lokakuussa yhdeksäntoista, mutta…"

"Oh, todellako? Niin, vasta kasvavasta suvusta havaitsee, kuinka vanhaksi itse tulee, ja tämä on toinen polvi! — Isoäitisi oli nuorempi, kun minä hänen kanssansa naimisiin menin."

"Sen tiedän, mutta miksikä…"

"Miksikä? niin, sinulla on syytä kysyä, ja minä tahdon suoraan käydä asiaan; esivalmistukset ja mutkittelemiset eivät ole minun tapanani. Pastori Birk oli vast'ikään täällä ja pyysi pientä sydänkäpystäni kainaloiseksi kanakseen."

"Oh, isoisä, se on mahdotonta; sinä narraat minua!"

"Empähän; tosi asia on. Eikä tuo niin ihmeellistäkään ole, minä vain olen ollut sokea ja sinä myös, miten näytät. Hän on erinomaisen oivallinen mies, jonkun verran sinua vanhempi, tietysti, vaan se ei ollenkaan haittaa; minäkin olin jonkun verran isoäitiäsi vanhempi. Sinä saat luonnollisesti itse päättää, Elisabet; hän pyytämällä pyysi minua olemaan vaikuttamatta sinuun hänen edukseen."

"Se on tärkeä, tärkeä askel", sanoi Kristiina täti, pyyhkien pari kyyneltä poskelta. "Jos hän toki vain tuntisi sinut; mutta se lienee vain mielikuvituksen itseluoma ihanne, jota hän rakastaa, etkä sinä. Ja kun hän kerran heräjää, kuinka sitte on teidän molempain käyvä? Punnitse kaikki ja tuumaile tarkoin, sinun tähtesi, hänen tähtensä."

"Moista hulluinhuoneelaisen puhetta en ole milloinkaan kuullut", tokaisi isoisä kiivastuen. "Kun tyvenmielinen, järkevä mies kosii tyttöä, niin rakastaa häh häntä luonnollisesti, ken sitä epäillä saattaa? Ainoastaan itse tähtesi, lapsi, sinun tulee ajatella."

Minä olin aivan liikutuksen valtaamana ja hämmästyksissä. Oliko se mahdollista? Kuinka ihmeellistä! Minä olin sekä peljästynyt että ihastunut. Kristiina tädin mielipiteessä oli kuitenkin jotain kiihottavaa, joka saattoi minut huudahtamaan:

"Oi, isoisä, ajatusaikaa ei tässä tarvita, kuinka saattaisin muuta tehdä kuin suostua!"

"No, Jumala siis sinua siunatkoon! Totinen rakkaus ei milloinkaan ajattelekkaan. Tule syliini; minä toivotan sinulle onnea ja hyviä päiviä koko elämäsi läpi, ruusunuppuseni."

Hän syleili minua sydämellisesti. Kristiina täti oli syvästi liikutettuna.

"Oppios tuntemaan, mikä suuri armolahja hyvän miehen rakkaus on; oppios antamaan ja säilyttämään se!" hän sanoi nyyhkyttäin.

Mitähän kotona sanoisivat? Ja Kristian, joka niin ylhäisesti minua katseli, eikö hän nyt saisi silmiään auki? Sellainen mies, hyvä, järkevä, rakastettava, oi, kuinka paljon Kristian oli hänestä jäljellä! Ja Regiina, mikä odottamaton tapaus hänestä! Minä olin neljä vuotta häntä nuorempi ja jo… Kuinka hauskaksi oli tuleva asua täällä niin lähellä Lehmukselaa; tuo kaunis asunto ruusuineen ja herttaisine näköaloineen, kaikki tuo oli nyt minun omakseni tuleva. Ja kuinka kunnioitettu ja arvossa pidetty hän, tuleva mieheni, oli! Jos satuimme yhteen missä perheessä tahansa seudulla, ulkopitäjässäkin, niin näin häntä kaikkialla arvossa ja kunniassa pidettävän; ei ainoakaan ääni kohonnut häntä vastaan. Nimittäisinkö häntä hänen ristimänimellään, Ove? Tuo oli todellakin kaunis nimi: Ove. Sellaisia ajatuksia ja monia muita, yhtä hupsumaisia, pyöri päässäni.

"Kas niin, lemmikkini, tuossa tulee sulhasesi", julisti isoisä yht'äkkiä.

"Tosiaanko? Joko?"

Peljästyneenä asetuin aivan lähelle isoisää.

"Tervetuloa, rakas ystäväni ja tuleva sukulaiseni! Elisabet ei tahtonut ollenkaan ajatusaikaa. Tässä hänet saatte, Jumalan nimessä!"

Isoisä työnsi minut lempeästi luotansa ja jätti meidät kahdenkesken.

Siinä nyt seisoimme. Käteni oli hänen kädessään, vaan hän ei puhunut sanaakaan. Hänen katseensa oli nostettu kohden taivasta. Jotakin kirkastettua, melkein koroitettua oli hänen muodossaan; en saattanut epäillä, että hän rukoili ja kiitti. Ja siinä nyt havaitsin nöyrällä kummastuksella ja katumuksella, kuinka syvä ja luja hänen rakkautensa oli, ja kuinka pintapuolinen sekä mitätön minun vastarakkauteni, jonka saatoin tarjota. Ja tuosta heikosta, kurjasta sydämestä hän kiitti Jumalaa niin sydämellisesti! Silmänräpäyksen tunsin halun ilmoittaa hänelle ajatukseni ja asettaa koko sieluni selkeänä ja avattuna hänen katseensa eteen, — oi, jos olisin sen tehnyt! — mutta se oli vain pikainen silmänräpäys, ja seuraavassa tuokiossa sai vanha itserakas minuuteni taas ylikäden.

"Jumalan armollisella avulla", niin hän vihdoin aloitti, "et ole katuva suurta luottamustasi, Elisabettini. Me tahdomme uskalluksella kulkea tietämme Jumalan silmissä emmekä koskaan päämääräämme unohtaa. Eikö niin, kallis tyttöni?"

Hän vei käteni huulilleen; minä kumarsin päätäni, hyväksyen.

Myöhemmin kävelimme puutarhassa, ja minä nimitin häntä useita kertoja nimellä Ove — tuo nimi sointui niin hyvältä, niin luonnolliselta minun suussani, hän sanoi — ja me puhelimme tulevaisuudesta sekä entisyydestä, minun kodistani ja hänen perheestään; kaikki tyyni oli kuin uni. Mutta hänen lähdettyään, pyysin isoisältä oikein hyvää kynää ja oikein kaunista paperia; minä tahdoin jo sinä iltana kertoa siitä omaisilleni kotona.

"Siitä minä pidän, lemmikkini; sinä et unohda vanhoja oloja uutten tähden; vähemmän rakastava tytär olisi seuraavaksi päiväksi odottanut. Kas, tässä on arkki, jossa on Rosenborgin linna verenpisarakasvien köynnöksessä, sen luulisin olevan kauniin."

Ja sille suurelle, hieman kellahtavalle arkille — se oli isoisän kirjoituslaatikossa varmaankin monia vuosia ollut — kirjoitin minä kauniisen kaavakirjoitustapaan pitkän kirjeen äidille. Minä esittelin kaikki Ove'n etuudet ja koristin kurjaa turhamaisuuttani, niin hyvin kuin saatoin, hänen jaloilla miehisillä hyveillään.

IV.

Omituista oli seuraavana aamuna herätä kaikkea tuota muistelemaan. Tulevaisuus oli edessäni raivattuna ja viitoitettuna, ja vielä eilen oli se ruusunpunaisiin ja kultaisiin utupilviin peittyneenä, ja minä luulin varmasti niiden takana ihmeellisiä, seikkailurikkaita vaiheita piileilevän. Tämä nyt oli niin tasaista, niin kokonaan tavallista; täällä, tällä ahtaalla alalla, minä olin elävä ja kuoleva. Mutta olihan se vapaa valintani, ja tuleva puolisoni oli niin hyvä! Eikö hän vain ollut liian hyvä minulle? oli kyllä, vaan minä olin ahkeroiva… Nopeasti puin ylleni ja kiirehdin ruokasaliin, jossa täti teepöydän ääressä seisoi.

"Hyvää huomenta, Kristiina täti! Saanko täst'edes sinua talouden toimissa vähän auttaa? Minä tahtoisin halusta tulla kelvolliseksi."

Sitä kauhua, joka tädin kasvoissa tuon pyynnön johdosta kuvautui, ei saata selittää. Hänen täytyi suurimmassa määrässä malttaa mieltänsä, saattaaksensa pyyntööni suostua, ja hän teki sen paljaasta velvollisuudentunnosta.

"Saammehan koettaa huomenna; tänään se ei juuri käy päinsä" — hän näytti levottomalta —; "äitisi ei suinkaan sinua kotona ollenkaan käyttänyt!"

"Ei varsin paljon; hän tekee mieluimmin kaikki itse, miten sinä; oi, Kristiina täti, miten totiselta sinä näytät! Sinä luulet tietysti, että minä olen kelvoton raukka, sen havaitsin eilenkin."

"Sinä et vielä ole mikään, Elisabet; tulevaisuus on osoittava, miksi tulet. Suokoon Jumala, että olen väärässä, mutta minusta nähden sinun halusi on vain koreuteen ja turhuuteen."

Kuinka ikävä ja sietämätön hän kuitenkin on alituisella saarnaamisellaan! — ajattelin — ja minä kun tulin sisälle niin hyvillä aikomuksilla!

Muutaman tuokion perästä tuli Ove ja pyysi minua pienelle aamukävelylle. Hän ei puhunut sanaakaan rakkaudestansa, vaan se loisti hänen katseestaan ja koko hänen olennostaan.

Se oli virkistävä, hauska kävely. Kaste päilyili niityillä ja aidoilla; heinäru'oista — joita vielä alhaisilla niittymailla oli — virtaili raitis lemu vastaamme; ranta näytti tyveneltä ja peilikirkkaalta; ei ainoatakaan tuulenhengähdystä tuntunut.

"Käykäämme ylös Klint'ille", hän esitti; "luola näyttää niin kauniilta ylhäältäpäin. Vähän jyrkkää tässä on, suo minun auttaa sinua; vai niin, sinä olet jo ylhäällä! Tule tänne kukkivan metsä-omenapuun luo; tästä näin sinut, Elisabet, ensi kerran; sinä seisoit tuolla alhaalla ja pyörähtelit ympäri. Minun tarvitsee vain ummistaa silmäni, niin näen sen taas niin selvästi, niin selvästi! Mutta hiljaa, mitä laulua se on? Ah, se on pieni Mette Maria, hän harjoittaa virttänsä, Jumala häntä siunatkoon!"

Me lähestyimme Klint'illä olevaa mökkiä; ovi oli selkiseljällään; Mette Maria oli puettuna pieneen, vanhaan, vehreään hameesen ja kuurasi lattiata; koulupuku oli säännöllisesti kokoonpantuna punaisella tuolilla. Päivä paistoi ystävällisesti sisälle pienistä akkunaruuduista; vanha isoäiti makasi vielä komerossa. Pienonen oli ponnistuksesta aivan punainen ja lämmennyt; hän kuurasi reippaasti ja lauloi yhtä innokkaasti. Se oli viimeistä edellinen värsy:

Vapahtajamme ystävä on paras lapsien, Luo Isän heitä kantaa käsissänsä; Eläissään täällä asetti Hän meren myrskyisen, Vaan lasten levätä soi sylissänsä.

"Emmehän häiritse häntä, vai kuinka? Kääntykäämme takaisin. Eikö se ole pieni, suloinen tyttö, aina iloinen, työteliäs ja kärsiväinen? Harvoin häntä suoraan kiitän, vaan itsekseni ajattelen usein, kun näen, kuinka kiltti hän on vanhaa, kärttyistä isoäitiä kohtaan, joka toruu aina, kun tuo lapsi parka ei heti häntä käsitä, — että olisi hyvä käydä koulua tuon pienen, nöyrän, kärsiväisen olennon luona. Onhan hänen kuulonsa muutoin nyt vähän parempi, vai kuinka?"

"On, vähän parempi."

Käydä koulua Mette Marian luona, kuinka naurettavaa! Hän, pappi, oppinut mies!

Seuraavana päivänä alkoivat minun taloudentoimeni. Isoisä ihmetteli minua kovin, kun minä syöksyin sisälle hänen luoksensa, suuri, valkoinen esiliina edessä ja vispilä kädessä. Ei kuitenkaan käynyt aivan niin kuin piti; pannukaakkutaikina tuli kokkareiseksi, auttamatta kokkareiseksi, eikä munanvalkuainen tahtonut kangistua. Kristiina täti astuskeli levotonna edestakaisin; hänellä oli oma virheetön menettelytapansa, ja hänen oli melkein sietämätöntä nähdä toisen koko ajan menettelevän edestakaisesti ja kuitenkin tarkastavan teostansa suurimmalla ihastuksella. Vähittäin tuli kuitenkin paremmaksi, ja viikon kuluttua saatoin laittaa munaomeletin isoisän aamiaiseksi, joka, hänen lausuntonsa mukaan, oli oivallisempi kaikkia, mitä hän milloinkaan oli maistanut. Kaikki panokset olivat tädin punnitsemat ja järjestämät, vaan sitä en katsonut olevani velvollinen mainitsemaan.

Ove tuli luonnellisesti joka päivä, ja pitkiä matkoja kävelimme yhdessä. Keskustelu sujui niin keveästi ja hyvästi. Minä antauduin nyt oikein todenteolla hänen mielipiteihinsä ja koko elämänkatsantoonsa sekä uskottelin itselleni, että se oli minun omani. Käsitinhän sen; eiköhän siis ollut samantekevä, tuliko se sisältäpäin tahi opinko sen muilta?

Kun noilla kävelyillämme kohtasimme ihmisiä, niin he tervehtivät aina niin ystävällisesti ja hyväntahtoisesti, samassa kuitenkin minua vähin tarkastellen. Tahtoivathan he nähdä, olinko minä tarpeeksi hyvä heidän rakkaalle pastorilleen, ajattelin, ja tällöin tunsin itseni aivan ylpeäksi siitä että hän oli minut valinnut.

"Kuinka oivallinen saarna se oli", sanoin eräänä sunnuntaina Kristiina tädille, kulkeissamme niityn yli käyvää, pientä polkua pitkin kotiin; "siitä voipi kansalla paljo hyvää olla."

"Kansalla! Tiedätkö, Elisabet, kuka kansaa on? Sinä ja minä sitä olemme", hän sanoi ankarasti.

Kunakin iltapuolena luki Ove tunnin minun kanssani Uutta Testamenttia. Me istuimme silloin pienessä, puutarhanpuoleisessa kapinetissa; akkunat olivat silloin auki, reseda lemusi niin suloisesti, ja viiniköynnös tirkisteli sisälle meitä. Toisinaan hyppäsi pieni uskalias lintu akkunalaudalle, katseli uteliaana ympärilleen selkeillä, valoisilla silmillään ja lensi sitte taas pois. Kirjoituspöydällä oli pieni, kaunis vaasi, jonka Ove aina varusti harvinaisilla kukilla, milloin niittyjä metsäkukilla, milloin hänen oman puutarhansa upeimmilla kukilla. Oli niin hiljaista ympärillämme, kun hän siinä istui, luki kuuluvasti ja yksinkertaisella, sydämellisellä tavallaan selitti. Minä olin varsin tarkkaavainen, ja minua ilahdutti, että saatoin näyttää hänelle, kuinka selvästi ja nopeasti kaikki käsitin. Mutta se oli minusta vain kuin kaikki muukin oppi, enkä minä käsittänyt häntä oikein, kun hän sanoi: "Toista on tietää, toista elää sen mukaan; Jumala meille siihen armonsa antakoon!"

Vihdoinkin saapui kirje, joka meille Regiinan tulopäivän ja hetken julisti. Iloni oli suuri, vaikka viime aikoina olin vain hyvin vähän häntä muistellut. Isoisää myös hyvin elähdytti ajatus pienen piirimme lisääntymisestä. Mitä Kristiina tätiin tulee, niin hän odotti Regiinan tuloa todellisella kauhulla, joka ei toki estänyt häntä mitä mukavimmasti ja suotuisimmasti vierashuonetta järjestämästä.

Siinä tulivat vaunut! Kaksi komeata herraa uljailla hevosilla ratsasti, toinen toisella, toinen toisella puolella vaunuja. Toisella oli luutnantin virkapuku, se oli Regiinan sulhanen; toinen oli tämän veli, nuori maanviljelijä, joka nykyään koetteli tietojaan tädin tiluksilla.

Regiina juoksi suoraan isoisän syliin, senjälkeen hän suuteli minua, tervehti pikimmiten Kristiina tätiä ja kiiti sitte portaita ylös, käsivarsi vyötäisilläni.

"Hyvänen aika, minkä näköinen hän on! Tätiä minä tarkoitan. Mitään inhottavampaa kuin nuo molemmat huivit kaulassa ja päässä ei saata ajatella! Minua oikein hävettää nuorten herrain tähden, mitä he ajatellevat? Sisäpiikamme kotona on paremmin vaatetettuna."

Hän heitti mantiljansa ja sievän, pienen hattunsa sängylle, kääntyi sitte ympäri ja suuteli minua uudelleen.

"Ah, Elisabet, mitä minä sinusta saan kuulla! kuinka saatoit sinä, pieni hupsu, mennä mitään sellaista tekemään? Jos minä olisin täällä ollut, niin se ei luonnollisesti olisi milloinkaan tapahtunut; minä uskallan henkeni siitä, että sinä olet sen sulan ikävyyden tähden tehnyt!"

Vaikea, odottamaton isku oli kuulla hänen noin puhuvan; tuon seikan saattoi siis silläkin lailla käsittää.

"Sinun, Regiina, täytyy nähdä hänet, ennenkuin tuomitset."

"Oh, minä osaan hänet ulkoa, — talonpoikaiskappalainen!"

"Hän on mainio, valistunut mies, siitä ovat kaikki yksimielisiä; hän on oikein jumaloitu ympäristössä."

"Ja sinäkin kai tulet jumaloiduksi, pikku uhrikaritsa rukka! Minä saatan tuon kaikki tyyni käsittää. Jos toki olisit ollut viidenkolmatta vanha, vaan kahdeksantoista!…"

"Ja minä kun aina olen uneksinut, että sinä tulisit tämän tiluksen rouvaksi, naisit komean, rakastettavan, nuoren miehen, joka osaisi hoitaa isoisän asioita, ja saisit Lehmukselan hänen jälkeensä. Annas kun oikein katson sinua, sinä näytät jo todella hieman muuttuneelta; ryhti ei ole niin keveä ja vapaa kuin ennen, ja kädet… mitä näen, hierontarakko! Ja sinulla kun olivat mitä kauniimmat pienet kätöset, oikein aristokraattiset kätöset, joista kunkin täytyi sinua kadehtia… Oi, Elisabet! ne ovat surullisia enteitä!"

"Kuinka kummallinen tyttö sinä kuitenkin olet! En tiedä, pitääkö mun nauraa tai itkeä."

"Naura, rakkahimpani, naura taivaan tähden; aikanasi kyllä itkeä saat, usko minua."

Mieliala päivällispöydässä oli aivan iloinen ja hauska. Isoisän koko olento säteili sydämellisimmästä vierasvaraisuudesta. Hän istui pöydän päässä vartevana, ja voimakkaana, kauneine, valkeine hiuksineen ja ritariristi rinnallaan. Tyytyväinen hymyily leikki hänen suunsa ympärillä, herrojen jotenkin kuuluvasti kuiskuttaissa:

"Verrattomasti Thorvaldsenin näköinen!"

"Erinomaisesti!"

Regiina iski silmää; hän oli tietysti opastanut heidät. Minä istuin jotenkin hajamielisenä päivällisajan. Mitä Regiina pitäisi Ove'sta? ajattelin lähes koko ajan; oli ikäänkuin se seikka olisi minun elämääni koskenut.

Kun istuimme puutarhapaviljongissa ja joimme kahvia, niin Ove tuli. Hän asetti, miten tavallisesti, tuolin Kristiina tädille, joka kahvipöydän erään nurkan ääressä seisoi, ja tervehti sitte koristelematta, vapaasti ja ystävällisesti koko seuraa. Sen jäljestä hän lähestyi minua ja sanoi hiljaa:

"Tänään kai on meidän luopuminen lukutunnistamme, valitettavasti!"

"Niin, parasta se tietysti on."

Minä katselin tarkasti häntä, kun hän molempain nuorten herrain välissä seisoi, ja minusta oli hänen olentonsa liian suorasukainen, vähän liiaksi silittämätön, vaalea arkipäiväinen takki oli myöskin niin silmiinpistävä heidän hienojen vaatteidensa rinnalla. Kuinka utelias olin saamaan kuulla Regiinan ajatusta!

Regiina lähestyikin häntä juuri nyt, ystävällisesti hymyillen, ja he keskustelivat kauan verandalla. Tuo hyvä, rakas Regiina! kuinka kiitollinen häntä kohtaan olin!

Serkkuni, sisään tultuaan, pysähtyi tuokioksi sulhasensa eteen, peitti suunsa kätösellään, haukotusta salatakseen, ja huokasi hiljaa. Ah, minun ei kysyä tarvinnut, tuossa pienessä liikkeessä oli vastausta kyllin.

"Regiina ei oikein pidä sinun sulhasestasi", sanoi isoisä illalla, kun vieraat olivat ratsastaneet pois ja Regiina hyvää yötä sanonut. "Se on kuitenkin suurempi häpeä Regiinalle kuin hänelle, luulen minä."

"Regiina on yksi niitä", vastasi Kristiina täti, "jotka eivät milloinkaan anna anteeksi pienintäkään puutetta ihmisen ulkoasussa; todellisia vikoja hän paljoa paremmin sietää."

"Mitä puutetta hänen ulkoasussaan on?" (isoisä itse piti ulkoasun hyvin tärkeänä) "sitä minun olisi hauska kuulla. Minä pidän hänen ulkonäkönsä ja olentonsa paljoa etevämpänä kuin noiden nuorten, rasvattuin vispilähäntäin, tanssimestarinaamoineen ja tyhjine suukopuineen. Ennen kaikkia vaadin mieheltä, että hänen tulee olla mies. Regiina on muutoin suloinen tyttö, vaan tuo on lapsellista. Suutele minua, Elisabet; sinä olet paljoa järkevämpi serkkuasi."

Isoisän sanat lohduttivat minua jotenkin ja kohottivat taas Ove'n ajatuksissani. Oi, mua hupsua, kuinka horjuva ruoko olin!

Seuraavana aamuna, kun Mette Maria ja minä olimme parhaassa lukemisen puuhassa, tuli Regiina sisälle luoksemme valkoisessa, kohisevassa aamupuvussa. Hän oli hyvin kaunis vapaalla, komealla ryhdillään, paksuin, tummin kutrineen, sädehtivin silmineen ja välkkyvinvalkeine hampaineen. Pienonen katseli häntä kuin yliluonnollista olentoa.

"Mitä Herran nimessä sinulla on toimena? — Ah, sinä varmaan harjoitat itseäsi tulevaisiin toimituksiisi. Mutta miksikä kiljut niin kovin, rakkaani; minun hermoni ovat kovin herkät; ääni kuului aina minun huoneeseni."

"Tämä pieni tyttö on vähäkuuloinen."

"Elisabet parka! Tämä minusta on todeltakin aivan hullusti. Eikä hän näytä edes järjelliseltä; annappa minun kuulla, mitä hän osaa."

Regiina otti erään kirjoista, selaili sitä vähäsen ja teki lapselle muutamia kysymyksiä. Pieni Mette Maria raukka ei niitä luonnollisesti käsittänyt, ja kun Regiinan täytyi sanojaan kertoa, niin hänen äänensä tuli yhtä äkäiseksi kuin katseensakin. Lapsi punastui, värisi ja vastasi aivan päin seiniä sulasta peljästyksestä.

"Pieni epatto kaupan päälle! Oi, anna hänen kaikin mokomin mennä, minä puhelisin mielelläni kanssasi."

Mette Maria, joka tuskin saattoi kyyneliään pidättää, kiirehti pois; Regiina otti käsivarrestani kiinni ja vei minut alas puutarhaan.

"Minä tahdon sinulle, armas Elisabet kulta, antaa pari hyvää neuvoa, joista sinulle voi koko elämän läpi hyötyä olla; minä luulen tosiaankin, että minä täällä ainoa järkevä olen. — Mutta kaikkein ensimmäiseksi minun täytyy kysyä, mitä sinä teit aamulla, kun näin sinut kyökissä paljain käsivarsin ja esiliina aina leukaan asti?"

"Minä leivoin vehnäleipäpullan; sinä saat sitä aamiaiseksi maistaa."

"Hyvin ajattelemattomasti sinulta on moista opetella. Jos et sitä osaa, niin luonnollisesti ei milloinkaan tule kysymykseen, että sinun tulisi sitä tehdä; mutta nythän on aivan kuin itse soisit, että saisit kyökissä mähkiä. Sinulla täytyy kaikissa tapauksissa olla emännöitsijä, aseta olosi niin, rakkaimpani, ja koe ylimalkaan laittaa asemasi niin suotuisaksi kuin mahdollista. Älä tee heti kaikkea, mitä hän tahtoo, miten esimerkiksi tuon lapsen kanssa; kuinka lemmetöntä sälyttää hartioillesi moinen jokapäiväinen vaiva! Ei, sen saan sanoa, Santerin rakkaus on aivan toista lajia: hän elää vain minua huvittaaksensa ja pitää tuhat vertaa enemmän minusta kuin minä hänestä, ja niin tulee miehen aina tehdä. Kenkään ei saata teistä nähdä, että te olette vasta kihlatut; hänen levollisuutensa on tosiaankin liikuttava. — Hiljaa, hiljaa, tuossa hän on! Kas, kuinka hän kävelee nyppien ja leikaten kukkia; mitä se hyödyttää? Hyvää huomenta, rakas pastori Birk! Tahdotteko ottaa Elisabetin minulta? Hyi, hyi, hyi!"

Regiina uhkasi veitikkamaisesti sormellaan, kumarsi ja meni.

"Pidätkö sinä todellisesti serkustasi?" kysyi Ove, kun emme häntä enää saattaneet nähdä.

"Me olemme tunteneet toisemme pienestä lapsesta, ja senvuoksi on niin paljon, joka kiinnittää", vastasin melkein puolustaen.

Nyt, kun Ove'n kanssa käsi kädessä kävelin ja olin hänen vaikutuksensa alaisena, näin selvästi kaikki Regiinan viat enkä tohtinut oikein omistaa sitä ystävyyttä ja ihmettelyä, jonka hän kuitenkin minussa vaikutti. Oi, minä olin kauhean arka!

"Niin, lapsuuden vuosien muistot kiinnittävät uskomattomasti, sen tiedän kokemuksesta. Sen, jota ei myöhemmin milloinkaan olisi ystäväksi valinnut, saattaa entisyys lujasti kiinni sitoa. Serkkusi, minun ajatukseni mukaan, edustaa maailmallista, pintapuolista suuntaa, joka valitettavasti ei ole mitään tavatonta nykyaikana. Nuori tyttö parka! Jumala suokoon, että rakastettu Elisabet kultaseni saattaisi häneen oikein vaikuttaa!"

Kuinka hiukan hän minut tunsi!

Se oli hilpeä aika; meillä oli alati jotakin puuhaa. Luutnantti Gyldenpiil ja hänen veljensä tulivat joka päivä ratsastain Regiinaa tervehtämään ja häneltä määräyksiä saamaan. Me olimme kävelyllä, ratsastamassa, ajelemassa tahi purjehtimassa silloin heidän kanssansa ja iltaisin heitimme palloa tahi rengasta puutarhassa. Mitä hauskempaa oli, sitä iloisempi oli isoisä. Mette Maria ei enää tullut; kun hän useita tunteja oli minua kolme päivää perätysten huoneessani odottanut, enkä minä tullut, niin hän jäi kokonaan. "Neiti kenties ilmoittaa, kun hän saa enemmän aikaa", hän sanoi kamarineitsyelle.

Kuinka murheellista elämää Kristiina tädillä oli! Meidän nuorien ylenkatsomana, syrjälle sysäämänä ja salaa pilkkaamana hän vetäytyi yhä enemmän yksinäisyyteen. Isoisä ei enää pannut sitä merkitäkseen; hän unohti hänet melkein, luulen minä. Regiina nyt hänelle käsivartensakin tarjosi, kun hänen piti kulkea; ensi kerralla sen vastaanottaessaan hän tosin katsoi vähän anteeksi pyytäen tytärtään, vaan sitte se tuli tavaksi.

"Tuleehan Kristiina tädin suhde pahemmaksi eikä paremmaksi", sanoi Ove eräänä iltana, "ja minulla kun oli niin hyvä toivo!"

"Se on todellakin hänen oma syynsä, hän on niin kummallinen; sinä et voi uskoa, kuinka vastenmielinen hän saattaa olla; siihen vihdoin tuskastuu."

"Meidän tulee hyvää tehdä eikä väsyä. Kristiina täti parka! hän on mielestäni oikein vanhentunut näinä päivinä."

"Saitko toruja?" kysyi Regiina hymyillen, kun tämän keskustelun jälkeen puutarhasta sisälle tulin. "Bernhard, joka näki teidät akkunasta, sanoi, että koulumestari torui pientä tyttöä. Ei, sinä et saa suuttua; Bernhard parka oli oikein kiivastuneena sinun puolestasi ja väitti, että sinä olit tuhat kertaa liian hyvä mois…"

"Ole hiljaa, Regiina! minä en tahdo tuollaista kuulla, säästä minua!"

Mutta hänen sanansa tekivät minussa kuitenkin jonkunlaisen vaikutuksen.

Sielustani oli tasapaino poistettu; toisinaan olin hilpeä ja ylimielinen, toisinaan murheellinen ja katuvainen. Yhdessä tuokiossa luulin, että Regiinalla oli oikeus, että minä todellakin olin liian hyvä haudattaa tänne talonpoikain sekaan; seuraavassa tuokiossa oivalsin, kuinka paljon Ove oli minua korkeammalla, ja tunsin, ett'en likimaillenkaan ollut tarpeeksi hyvä hänelle. Muiden seurassa melkein häpesin hänen hyveitään, hänen suurta itsekieltämystään ja lämpöistä ihmisrakkauttaan, jota he ivasivat ja nimittivät ylelliseksi kiihkoisuudeksi; ja kun sitte taas hänen luonansa olin, niin häpesin heidän turhamaista puhettaan ja käytöstään. Kun hän tuli kysymään minulta, lukisimmeko hiukan yhdessä, niin nousin hitaasti, puolittain häveten muiden tähden, ja siten koko suhteemme sai pakollisen tottelevaisuuden muodon minun puoleltani. Oi, jos olisin vapaaehtoisella ilolla häneen suostunut ja rohkeasti sekä empimättä häntä puoltanut, kuinka paljoa suloisempi, luonnollisempi ja keveämpi asemani sitte olisi ollut!

Kuinka hyvästi muistan erään iltapuolen, kun istuimme kapinetissa ja Ove sanoi:

"Oikein hyvää tekee minulle, kun saan viettää levollisen hetken täällä yhdessä sinun kanssasi; toiset tahtovat aivan liiaksi pienen Elisabettini vallata. Mitä näistä kukista sanot? Minä tahdon todellakin kiitoksen niistä."

Hän oli niin herttaisen hyvän ja lemmekkään näköinen, näyttäissään minulle vihon suuria, sinisiä lemmenkukkia puhkeamattomain kanervankukkain ja sanajalkain keskessä. Oi, nyt tahdoin koettaa vain häntä ajatella!

Mutta ulkona puutarhassa lyötiin palloa, ja heidän iloiset huudahduksensa ja naurunsa kuuluivat niin houkuttelevalta ja kehoittavalta minulle avonaisen akkunan kautta. Saatoin selvästi tähdätä sanat: "koulumestari ja pieni, vangittu lintunen." Äkisti putosi hyvin osoitettu pallo alas syliini.

Ove pani kirjan kiinni ja nousi ylös.

"Mene vain ulos, Elisabet", hän sanoi surkumielisesti, "sinun ajatuksesi ovat kuitenkin siellä."

Empien tottelin hänen kehoitustaan, mutta riemu, jolla minut otettiin vastaan ja hilpastuttava pallonlyönti veti minut pian mukaansa. Isoisä istui verandalla ja katseli meitä mielihyvissään.

"Samallaiset lapset leikkivät toki paraiten", hän sanoi, "eikö Elisabetkin ole serkun tultua muuttunut toiseksi ihmiseksi?"

Ove ei vastannut, mutta synkkä pilvi laskeutui hänen otsalleen, ja siitä päivin hän oleskeli enimmiten isoisän ja tädin parissa sekä tarkasteli minua etäältä.

V.

Pieni pitäjäänkirkon kello soi toisen kerran. Kristiina täti seisoi täysin puettuna puutarhan veräjällä ja joudutti minua. Hän oli aina ajoissa valmis, monista toimistaan huolimatta; minä sitä vastaan, jolla ei mitään toimitettavaa ollut, annoin usein odottaa itseäni.

"Rakas Elisabet, älä mene kirkkoon tänään", pyysi Regiina hartaasti. "Meidän täytyy välttämättä käydä vierailemassa vanhan rouva Gyldenpiilin luona; tanssihuvit tulevat tällä viikolla, ja yksinkertaisin kohteliaisuus vaatii sitä. Kaikki on järjestyksessä; isoisä on luvannut minulle vaunut, ja Santeri on sanonut rouvalle, että me tulemme. Sinä olit viime sunnuntaina kirkossa, eikä sinun siis tarvinne nyt taas sinne mennä. Ole nyt kiltti serkkunen, pukeudu kaikkein kauneimpaan pukuusi ja lähde mukaani. — Kristiina täti!" hän huusi sitte, "Elisabet ei lähde kirkkoon."

"Sen tahdon toki mieluummin hänen omasta suustansa kuulla."

Täti katsoi kysyvästi minua.

"Regiina on epäilemättä oikeassa; pelkään, että kohteliaisuus vaatii…"

"Sinä siis et tahdo?"

"En, kiitoksia, täti, en tänään."

Täti pudisti päätänsä totisella, tyytymättömällä katsannolla ja poistui tyvenillä, vakavilla askeleilla.

"Kuinka hirvittävän näköinen hän on!" Regiina tarkasteli tätiä lornetilla arvostelevin katsein. "Jos hän ei olisi minun sukulaiseni, niin huvittelisin itseäni yhä hänen kustannuksellaan; nyt häpeän samassa hänen tähtensä."

Kieltämättä naurettavalta näyttikin Kristiina täti sunnuntaikomeudessaan, vanhanaikaisessa hatussa, kapeassa, lyhyessä silkkihameessa, paksupohjaisissa, pikisaumaisissa kengissä, isoäidin pyhäpäiväishuivi käsivarrella, laskoksiin pantu nenäliina sekä hakavarainen virsikirja kädessä. "Miksikä tekisin itseni hienoksi?" hän sanoi toisinaan; "kenkään ei välitä, minkänäköinen olen; vastenmielinen ja ruma minä olen ja sellaisena pysyn; ne rahat olisivat kuin veteen viskatuita; hyvä, jos kaikki siihen tyytyisivät."

Isoisää harmitti kuitenkin monta kertaa hänen siistimätön muotonsa. Isoisän kauneuden aisti oli hyvin kehittynyt, ja hän piti hilpeistä väreistä sekä kauneista, komeista puvuista. Sinäkin aamupäivänä hän oli aivan ihastuneena Regiinaan ja minuun, kun uljaimmassa puvussamme hänelle hyvästi sanoimme.

"Sieluni kautta, kaksi mitä suloisinta tyttöstä, joista isoisän lienee syytä hieman ylpeillä! Hyvästi vain, ja tervehtikää täti rouvaa; hän ja minä olemme kultaisessa nuoruudessamme monta komeata minuettia ja hauskaa hypykettä yhdessä tanssineet."

Niin rauhallisesti ja juhlallisesti kuului virrenveisuu, kun kirkon ohi ajoimme. Minä tunsin silmänräpäyksellisen katumuksen, vaan Regiina huudahti:

"Jumalan kiitos, että sinä, pikku hupsu, kuulit järkevää puhetta ja seurasit muassa!"

Noin puoli, peninkulmaa Digevoldista tulivat molemmat nuoret herrat meitä vastaan. Luutnantti ratsasti heti Regiinan luo ja kuiskaisi tunteistaan; maanviljelijä ratsasti minun vieressäni ja pakisi kanssani mitä innokkaimmin. Se oli hento, nuorekas, pieni olento, vaalein hyvästi kammatuin hiuksin, vaalein viiksin, vedensinisin silmin, hienoin kasvonpiirtein ja kelmein ihovärin. Hän ihanteli suuresti veljeään, jonka käytöstä ja puhetta hän taukoamatta koki matkia; isoisä ja minä nimitimmekin salavihkaa häntä Kaiuksi.

Rouva Gyldenpiil otti meidät suurimmalla sydämellisyydellä vastaan. Hän oli tavattoman ruumiikas rouvasihminen silkkisarsisessa leningissä, pitsimyssy päässä ja loistava timanttinen rintaneula, jonka kuitenkin aimollinen kelaleuka tavallisesti peitti. Hän käveli sangen vaivaloisesti, huohotti ja voihkasi joka askeleella, jotta oli varsin vaikeata ajatella häntä hauskassa hypykkeessä pyörivänä. Isoisän tervehdys ja vanhat muistot häntä toki huvittivat, hän näytti ylimalkaan olevan parhaimmassa mielialassaan ja kohteli meitä keveällä, viehättävällä, seuraelämään perehtyneen naisen tavalla. Havaitsin, selvästi, että hän kuiskasi jotakin minusta parille muulle vieraalle, ja että hän samassa hyväntahtoisesti surkutellen päätänsä pudisti.

"No, tosiaanko?" vastasi vanha, paljaspää herra, ulkonevat silmänsä terävästi minuun kääntäen; "hän, joka vielä lapsenkengillä kävelee."

Ah! Regiina oli varmaan esitellyt asian pahimmassa muodossaan. Mitä se hyödytti? Tehtyhän oli kuitenkin tehty.

Kaikki oli varsin komeata ja uljasta Digevoldissa. Siellä oli kaunis kasvihuone ja uhkea suihkukaivo. "Kuinka paratiisillista elämää täällä kelpasi elää!" ajattelin pois mennessämme, "ja kuinka keveältä ja rakastettavalta heistä tuntuu elämä, ei tuota ikuista totisuutta, tuota ankaraa, velvollista totisuutta." Ja Ove'n kuva seisoi synkkänä, ahdasmielisenä ja miettivänä edessäni. Hän olikin kovin totinen viime aikoina; mutta kenessä oli syy siihen? sitä en ajatellut, ja minä unohdin kokonaan, kuinka hilpeä ja ilomielinen hän tavallisesti oli.

Päivällispöydässä olimme kaikki aivan iloisina, paitsi Kristiina täti, joka oli sen näköinen kuin persoonaksi muuttunut tyytymättömyys.

"Bernhard osaa puhua aivan kuin täti", sanoi luutnantti vähää myöhemmin, kun me nuoret olimme verandalla; "se on tosiaankin oivallista. Haluavatko neitoset kuulla jotakin pientä koetta?"

"Aivan mieluisesti", vastasi Regiina; "ala heti."

Nuori herra pyysi lainaksi meidän valkeita nenäliinojamme, ja kun hän oli sitonut toisen päähänsä, toisen kaulaansa, niin hän vaatetti itsensä plaidilla ja alkoi näytöksensä.

"Oh, se on erinomaista!" Regiina taputti käsiään; "täti ilmielävänä, kasvotkin ovat samallaiset; kuinka hyvästi sinä osaat osoitella tuota piintynyttä — inhottava vaan merkitsevä sana — joka on niin luonteenomaista koko hänen olennolleen. Sinulla on todellakin suuri osoittelutaito, rakas Bernhardini!"

"Bravoo, bravissimo!" huusi luutnantti; "kas käyntiä! kunniani kautta se on mainiota?"

"Ja käsien liikkeet", lisäsin minä, "yhtä täsmälliset, äkilliset ja jäykät kuin…"

Minä vaikenin äkkiä; Ove seisoi edessämme ja tarkasteli kohtausta.

"Sinäkin, Elisabet!" hän sanoi surullisesti, käydessään ohitsemme huoneesen.

Minä kiirehdin hänen perässään.

"Se on vain pilaa, Ove; he eivät sillä mitään pahaa tarkoita; ainoastaan pientä pilaa!"

"Ei mitään viatonta pilaa, sydämetöntä se on! Ja hän on tietysti sen kuullut; hänen huoneensa akkuna suljettiin juuri kun minä tulin."

"Toivon, ett'ei hän kuullut. Oletko vihainen?"

"Murheellinen, Elisabet; — sydämestäni murheellinen."

Pariksi minuutiksi jäin seisomaan, vaan kun hän ei mitään muuta puhunut, niin palasin takaisin. Toiset pakisivat hiljaa kiihkeästi; minä tähtäsin sanat "ilonhäiritsijä" ja "eiköhän hänen korkea-arvoisuutensa aikone pian lähteä?"

Kun sitte menimme sisälle, niin isoisä ja Ove istuivat sakkipelin ääressä. Luutnantti Gyldenpiil lähestyi kumartain ja lausui hymyillen:

"Pastori jätti meidät niin äkisti, ett'en saanut aikaa pyytää teitä läsnäolollanne kunnioittamaan tätiäni pienissä tanssihuveissa keskiviikkona; hän tietää, ett'ette tanssi, vaan toivoo toki…"

"Minä kiitän suuresti ja tulisin mielelläni muussa tapauksessa, vaan sisareni on sairaana", hänen äänensä värisi, "vaarallisesti sairaana, kirjoittaa hänen miehensä, ja rouva Gyldenpiil suonee siitä syystä minulle anteeksi."

"Toorako?" kysyi isoisä sydämellisesti, "suloinen, sievä Toora, joka on naimisissa Jyllannissa; se säälittää minua sydämeni pohjasta. Vai niin, siksipä peli niin hullusti meni, tornit juoksivat ja hevoset hyppivät suoraan; en ollenkaan käsittänyt teitä, rakas, nuori ystäväni. Oh, hän paranee kyllä, uskokaa minua, hyvä luonto ja nuoruus. Ei, lopettakaamme peli; Jumala varjelkoon minua rasittamasta teitä."

"Sinä tulet luonnollisesti kaikissa tapauksissa?" kuiskaisi Regiina.

Kävisikö se laatuun? Oi, kovalta tuntui, jos ei saisi olla muassa noissa tanssihuveissa, joista olin koko kesän iloinnut! Enhän ollenkaan tuota sisarta tuntenut; niin suututtavaa, että tuon juuri nyt piti sairaaksi tulla! Oikeinta kai oli suoraan kysyä Ove'lta hänen ajatustaan. Hänen muotonsa oli kyllä peloittavan vastenmielinen, kun hän seisoi tuolla puun nojassa ja katsoi suoraan alas eteeni; mutta minä tahdoin kaikissa tapauksissa uskaltaa yrittää.

"Ove", sanoin kainosti, "sitte en kenties minäkään saa sinne mennä?"

"Saa!" ensi erän näin hänen harmista punastuvan. "Jos sulla on halua, niin luonnollisesti saat."

Mitä oli minun tekeminen? Minä käännyin isoisän puoleen ja pyysin hyvää neuvoa.

Armas vanha mies, hänelle se oli omantunnon kysymys. Koko sielustaan hän soi minulle tuon huvin, mutta hänen lemmekkäässä sydämessään oli jotakin, joka sitä vastusti.

"Jos, enkelini, jäät kotiin, niin et ole milloinkaan sitä katuva", hän sanoi lopullisesti, "jos taas menet, niin ehkäpä joskus, etenkin jos sisar kuolee, sinua on vaivaava se, että jätit hänet, kun hän oli murheinen. Mutta minä toivon sisaren tulevan paremmaksi keskiviikoksi."

Se tuli kuitenkin huonommaksi, miten kuulin muilta; itse en siitä rohjennut kysyä.

"Kuinka teet, Elisabet?" kysyi isoisä, minua ystävällisesti silmiin katsoen.

"Minä jään kotiin. Oi, minä olin niin paljon iloinnut näistä tanssihuveista!" Ja minä hyrähdin itkemään.

"Pieni raukka; käy istumaan polvelleni, isoisän sydänkäpynen! Kas niin, kas niin, nyt on hyvin taas, kiltti, uhraava tyttöni! — Kenties mekin toimitamme kerran tanssihuvit täällä, jahka kaikki hyvästi on — kukaties!"

Kristiina täti seisoi silmänsä tuijottaen isoisään, kun hän taputteli ja hyväili minua. Oi, kuinka ainoakin noista hellistä sanoista olisi häntä pitkiksi ajoiksi lohduttanut ja vahvistanut!

Kun Regiina lähti tanssihuveihin, niin minä tunsin itseni todelliseksi sankarittareksi. Isoisä ihmetteli minun lujuuttani, itse tätikin silmäili hyväksyen minua; mitä sitte Ove oli sanova?

"Katsokaa", sanoi isoisä, pitäen minua riemuiten Ove'n edessä, "mitä tästä pienestä marttyyristä sanotte? Ettekö luullut hänen kaikissa tapauksissa lähteneen?"

"En, minä toivoin, että hän jäisi kotiin; minä toivoin sitä hänen itse tähtensä, koska se oli oikeimmin."

Isoisä katsahti kummastuneena; hän ei ollut ennen muutosta suhteessamme havainnut. "Sisareni tila ei ole hyvä", sanoi Ove äkisti, ikäänkuin sillä tahtoen kummallisen lauselmansa selittää. Minä puolestani riensin, ylös omaan huoneeseni ja itkin katkerasti.

Se siis oli koko kiitos ja palkinto uhrauksesta! Oi, miten kovasti ja sydämettömästi se oli! Ja nyt kai jo kajahtelivat musiikin säveleet, ja muut tanssivat tulisoihtujen valossa vehreässä puistossa, kun minä viruin täällä ja itkin.

VI.

"Kas kuinka pilvet hajoavat, ja tuossa on aurinko, me saamme herttaisimman ilman. Sade on tomun tukehduttanut, kaikki on virkistynyt. Oi, kuinka hauskaa tulee!"

Regiina seisoi ovessa ja tähysteli, milloin taivasta, tuliko hyvä ilma, milloin tietä, saapuisivatko vaunut, joiden piti meidät noutaa.

"Tuleeko sulhosi mukaan?" kysyi Kristiina täti, kurottaen minulle korillisen parhaita kirsikoita.

"Ei, tiedäthän, ett'ei hän juuri jouda lauantaina. — Kas, Regiina, eivätkö nämä marjat ole viehättäviä?"

"Vastustamattomia!" Hän alkoi syödä.

"Vaan eikö sitte huviretkeä olisi saattanut toistaiseksi lykätä?" jatkoi täti.

"Sinä unohdat tykkänään", intoili Regiina, "että tämä huvimatka, pieni kalastusretki, on rouva Gyldenpiilin toimesta, ja hän on itse muassa. Se on niin kaunis ja ystävällinen teko tuolta vanhalta rouvalta, emmekä me tosiaankaan saa tehdä mitään estelyksiä päivään katsoen."

Minä vaikenin, vaan arvelin itsekseni, että lauantai oli valittu juuri sitä varten, että päästäisiin Ove'sta.

"Mutta taivaan nimessä", huudahti Regiina äkisti, "kuka tuolla alhaalla tiellä tulee? Eikö se ole tuo punatukkainen palvelija… ompa niinkin… hän tuo tietysti ikävän sanoman."

Tuo punatukkainen palvelija ei ollut kukaan muu kuin Mette Marian veli; pieni Per Jörgen, joka toisinaan toi sanan tahi kirjeen Ove'lta. Sen erinomaisen kömpelö käytös, oli herättänyt Regiinan huomion, ja hän huvittelihe aina saattamalla tuon poika pahasen hämille.

"Tule tänne, pieni kirjekyyhky; mitä sinulla siellä on?"

Per Jörgen kumarsi kömpelösti, punastui ja hymyili, jotta suupielet vetäytyivät korviin asti, hänen Regiinan ohitse mennessään; sitte hän kurotti minulle piljetin ja sanoi nähtävällä ponnistuksella, juurikuin toinen sana olisi tahtonut toisen niellä:

"Ei tarvita mitään vastausta, neiti", jonka jälkeen hän lähti tiehensä niin, että hän kompastui omiin jalkoihinsa kiviportaille, ja kyntti sitte salamansukkelasti tielle.

Kirje pyysi minua lyhyesti vaan vastustamattomasti jäämään kotiin, se oli hänelle sangen tärkeätä, hän kirjoitti, saadakseen puhua yksinään ja häiritsemättä kanssani.

Oi, ei, se oli todella liian paljon; ryöstettäisiinkö tämäkin ilo minulta?

"Mitä se on, Betti raukkaseni? Miten alakuloiselta sinä näytät!"

"Ove haluaa puhua kanssani; minä en saata tulla mukaan."

"Niin häpeällisesti! Ensinnä tanssihuvit — ei sinun ei kannata väittää, että vapaasta tahdostasi kotiin jäit; jos hän olisi ystävällisesti sinua lähtemään kehoittanut, niin sinä olisit lähtenyt — ja nyt tämä pieni huvimatka, et edes tähänkään saa osaa ottaa! Kaikilla on rajansa, kärsiväisyydellä myös; tule mukaan kuitenkin!"

"Hänellä ovat kyllä syynsä, Regiina; minun on pakko huviretkeltä jäädä."

"No, jää sitte Jumalan nimessä kotiin; mutta sitte sinun täytyy minulle luvata häntä oikein säällisesti ripittää. Sinun tulee murtaa jää, Elisabet; se on sula velvollisuus tulevaisuutesi tähden. Hengessä jo näen sinut raukkana, masennettuna palvelijattarena omassa kodissasi hiljaa ympäri hiipivän, puettuna Kristiina tädin tavalla ja ottavan tyrannisen herra miehesi pienimmästäkin viittauksesta vaarin. Katso Santeria, kuinka hän lukee silmistäni ja tulee toivottomaksi pienimmästäkin pilvestä otsallani. Hän menisi mielellään tuleen minun tähteni, siitä olen vakuutettu, ja sillä lailla sinäkin olisit tullut rakastetuksi, jos et… Mutta mitä siitä nyt kannattaa puhua! Seuraa nyt vain neuvoani ja anna hänen ymmärtää, että hänelläkin on velvollisuuksia, etkä sinä halua aivan kokonansa poljetuksi tulla. 'Hän on kuin pieni, siveä kyyhkynen', sanoi vävyni joku aika sitte, 'jolla ei ole ollenkaan kynsiä puolustuksekseen.' — No, kas tuossa ovat vaunut! Oi, mitä minä nyt koko huviretkestä välitän!"

Regiina suuteli minua useita kertoja; huikentelevalla tavallaan hän todella piti minusta.

Rouva Gyldenpiil istui vaunuissa, tyynyjen ja peittojen ympäröimänä, ja nyökkäsi ja liikehti valitellen. Nuoret herrat pyysivät, että minä tulisin mukaan.

"Regiinan tähden", pyysi luutnantti.

"Kaikkein tähden", lisäsi Bernhard. "Katsokaa onkivapoja; tämä oli aiottu teille, neiti, ja minä olisin sen yhä matosella varustanut, miten Santeri Regiinan ongen. Oi, taipukaa lähtemään!"

Kun kaikki kehoitukset kuitenkin olivat hyödyttömät, niin seura vihdoinkin lähti. Olipa jo aikakin; minä tuskin enää saatoin kyyneleitäni pidättää. Heidän murheensa siitä, ett'eivät minua mukaan saaneet, näytti kuitenkin olevan jotenkin pintapuolista; sillä kun puutarhan kunnaalta näin heidät ajavan pois, niin he kaikki tyyni iloisesti nauroivat ja juttelivat. Regiina taputteli käsiänsä kauniin ilman tähden. "Tästä on tuleva verraton huviretki", oli viimeinen lause, jonka kuulin, ja niin he vierivät pois, ja pitkät onkivavat ylettyivät hyvän matkaa ulos vaunuista ja heiluivat edestakaisin.

Niin, minä tahdoin puhua, tämä ei saanut täten jatkua! — Oi, miten kaunis oli ilma, enkä minä ollut milloinkaan ennen onkinut! — Se oli huono rakkaus, joka tahtoi murehduttaa eikä iloittaa! — Ja nyt oli Regiina seuraavalla viikolla lähtevä; mitä oli minusta tuleva? Eikö minunkin nuoruudellani ollut oikeus huviin ja onneen? Mutta hän ei siitä pitänyt. Heittää pimennon tielleni, sekoittaa koiruohoa ilooni, siinä hänen rakkautensa; vaan nytpä tahdoinkin empimättä puhua. — Oi, kuinka mustana ja raskaana oli elämä edessäni, ja maailma oli kuitenkin niin suuri, niin rikas ja kaunis!

Tuskin tohdin ajatella tulevaisuutta, niin surulliselta se minusta näytti. Regiinalta olin oppinut pitämään taloudellisia tehtäviä kartettavana pahana; seuroista ja huveista oli kyllä hänen taipumuksensa ja meidän niukat varamme minut melkein kokonaan sulkeva; mikä sitte oli täyttävä nuo toimettomuuden tilan kuolettavan pitkät hetket? — Minä itkin sydämellisimmästä säälistä itseäni kohtaa.

Ah, tuollapa hän tuli polulla, tyvenenä kuin aina, hitaammin kuin tavallisesti; nyt hän kääntyi pihalle. Niin, minä jäin paikalleni; jos hän tahtoi kanssani puhua, niin saattoihan hän hakea minut.

Muutamia minuutteja jälkeemmin kuuluivat hänen askeleensa hiekkakäytävällä; sitte tuli Hektor, ja vihdoin hän itse seisoi siinä.

"Itketkö huvimatkan tähden, Elisabet?" Jotakin vierasta, jotakin omituisen ahdistettua oli hänen äänessään, joka kauhisti minua. Minä vaikenin.

"Tämä on viimeinen kerta, jolloin sinulta jonkun ilon ryöstän, kaikkein viimeinen kerta. Minun täytyy tänään kanssasi puhua; se on jo muutenkin liian pitkälle lykätyksi tullut."

Hän käveli pari kertaa kiivaasti edestakaisin, kokosi sitte kaikki voimansa ja jatkoi:

"Mitä nyt sanon, se ei ole kiivastuksissa tahi vihassa puhuttu; se on pitkäin, unettomain öiden katkeran taistelun ja itsekoettelemuksen tulos. Miten minä taistelin vastaan, ennenkuin tahdon antaa myöten, että kaikki oli ohitse, oi Jumalani, miten minä taistelin!" (hän käveli taas yhä vain edestakaisin edessäni). "Päivän toisensa perään tulin tänne, ja toivo haihtui yhä enemmän, ja pelkoni muuttui vihdoin järkähtämättömäksi varmuudeksi. — Lapsi parka, sinä olet erehtynyt itsesi ja sydämesi suhteen! Enhän sinua siitä moiti, sinä olit niin nuori; vaan minä rakensin niin lujasti, niin lujasti sinun perustuksellesi. Se oli siis vain unta kaikki tyyni, haihtuvaa unta! Kenties rakastin sinua liian paljon, — en toki, hyvä sielussani viihtyi ja kasvoi juuri sillä onnellisella ajalla; Jumala oli tehnyt minut niin rikkaaksi, minulla oli kyllin kaikille, niin minusta näytti. Nyt olen köyhä, — oi, älä itke, Elisabettiseni, Jumala minut kyllä yllä pitää, kaikki kyllä hyväksi tulee; minä tahdon nyt koettaa unohtaa itseni ja elää vain muita varten. Ollos siis vapaa! Minä, joka tahdoin antaa elämäni sinua onnelliseksi tehdäkseni, minäkö tekisin sinut onnettomaksi?"

Väristys kävi hänen läpitsensä, väkinäisesti tukahdettu nyyhkytys; senjälkeen hän taas puhui:

"Vielä yksi seikka: varjele sydämesi kevytmielisyydestä ja turhuudesta, Elisabet; rukoile Jumalalta voimaa! Hän ei tahdo mitään muuta enemmän kuin auttaa meitä, jos me vain sen Hänelle mahdolliseksi teemme. — Jumala sinua lapsi, siunatkoon ja varjelkoon!"

Hän meni nopeasti pois, kertaakaan taaksensa katsahtamatta.

Minä istuin kuin kiinni lumottuna, kättä tahi jalkaakaan liikahtamatta. Mitä se oli? Oliko se mahdollista? Olinko hereillä? Tuolla hän meni eikä milloinkaan enää takaisin tullut, ja se oli ohitse ainaiseksi.

Kentät olivat täynnä työskentelevää, iloista eloväkeä; ne tervehtivät häntä tutusti ja kuitenki kunnioituksella; yksi ja toinen pidättikin häntä ja puhui ilmasta ja siitä Jumalan siunauksesta, joka sinä vuonna oli, kuinka rikkaat ja kauniit kaikki laihot olivat. Kun en häntä enää saattanut nähdä, niin nousin ylös; ajatukset pyörivät raivoisasti päässäni, minä halusin nähdä jonkun ja keskustella muiden kanssa.

Niin olin siis vapaa, todella vapaa! Se side, jota olin ikuisena pitänyt, oli purkaantunut. Viime aikana olin kyllä usein tuon siteen tähden valittanut, vaan en toki milloinkaan ajatellut sen katkeemista mahdolliseksi. Oi, tuolla tuli isoisä! Hän tiesi kaikki, sen saatoin hänen kasvoistaan lukea.

"Armas Elisabettini", — hän näytti ystävälliseltä vaan hyvin totiselta — "tämä on minua suuresti surettanut. Ei siitä syystä, että sinua mistään soimaisin, yhtä vähän kuin hän sinua pienintäkään soimaa; mutta minä iloitsin niin sydämellisesti teidän yhdistymisestänne. — No niin, sinähän olit vain lapsi, ja te olette toisistanne niin kovin erilaiset; sinä olet vaihtanut kunnioituksen rakkauteen; ylimalkaan se on ihan luonnollista, vaan tuo mies rukka rakasti pientä tyttöstäni niin suuresti. Hiljaa, älä itke, sinä teit velvollisuutesi etkä suinkaan milloinkaan olisi purkanut, jos hän ei itse olisi sitä tehnyt?"

"En, isoisä, sitä en usko."

"No, kiitä siis Jumalaa, että hänellä oli voimaa siihen. Minä kirjoitan heti äidillesi ja selitän kaikki. Anna minulle sormus; kas niin, nyt se on ohi. Jumala tehköön rakkaan tyttöni onnelliseksi. Mutta", isoisä epäili aivan neuvotonna ja hämillään, "älä toki sentään mene valitsemaan moista ytimetöntä keikkaria kuin… kuin Regiinan luutnantti!"

"Oi, isoisä, kuinka saatat mitään sellaista puhua?" Selvää oli, että Ove oli esittänyt käytökseni parhaimmassa valossa, suonut minulle anteeksi ja todistanut minut vapaaksi. Mutta sielussani oli jotakin, joka ei minua vapaaksi julistanut, jotakin, joka kiehui ja kuohui, ja joka täytyi saattaa selvyyteen ja lepoon. Olinko siis nyt onnellinen? Olihan tulevaisuus vapaana ja avonaisena edessäni!

Tiesikö Kristiina täti mitä oli tapahtunut? Minä sain ihmeellisen ikävän hänen peräänsä ja hain häntä kaikista huoneista alhaalla. Hän oli kuitenkin ylhäällä omassa huoneessaan; ovi oli raollaan. Minä hiivin aivan hiljaa sisään.

Se oli yksinkertainen, pieni huone, jossa olivat vaalenneet tapetit ja tummat huonekalut. Täti istui akkunan ääressä silmälasit silmillä ja paikkasi hienoa tamastiliinasta. Pää oli kallellaan, ja käsi kävi yhä ylös ja alas säännöllisesti kuin kone. Valo lankesi harmaille hiuksille, syville otsan rypyille, katkerille piirteille suun ympärillä; jotakin väsynyttä ja lohdutonta oli koko muodossa ja asennossa. Oi, täti raukkaa! välinpitämättömyyteni ikäänkuin suli pois. Ensi kerran oli nyt minulla sydäntä häntä kohtaan ja sääliä hänen hukkaan kuluneen elämänsä tähden.

"Kristiina täti!"

Minä laskeuduin polvilleni hänen viereensä ja purskahdin itkemään. Luulin, että itkin ainoastaan hänen tähtensä; vaan kyyneleet tekivät minuun hyvää ja huojensivat mieleni ihmeellistä jännitystä.

"Suuri Jumala! mitä isälle on tapahtunut?"

Hän nousi ylös kiljahtain.

"Hän on terve, mutta…"

Oi, ei, sitä en saattanut suustani saada.

Täti tarkasteli minua muutaman silmänräpäyksen, vaieten, sitte hän sanoi hiljaa:

"Enkö minä sitä tietänyt, ett'ei hän saattaisi sinua rakastaa, kun… ja nyt sinä rakastat häntä, oi, oi, lapsi parkani sen näen kyyneleistäsi. Mutta me emme saa häntä ollenkaan soimata; sinä olet kovasti hänen kärsivällisyyttään koko tämän ajan koetellut, onneton tyttö!"

Kuinka kummallisen karsaasti hän käsitti tuon seikan! Minä tunsin halun sanomaan: "Hän rakastaa minua vielä, se olen minä, joka en…", vaan sanat pettivät minut. Täti itki kuitenkin hillittömästi, samassa toisinaan soimaten häntä: kuinka hän saattoi odottaa, että heikko lapsi vastaisi hänen suunnattomia mielikuvituksiaan? toisinaan minua: kuinka vähän minä olin jalon, totisen miehen rakkautta ansainnut!

"Täti", minä tartuin hänen käteensä, "pidäthän sinä kaikissa tapauksissa rahtusen minusta, eikö niin?"

"Minä!" hän näytti aivan hämmästyneeltä, "oi, rakas tyttöni, mitä sinä siitä välität! Pitäisitkö todellakin?… Ah, Jumalani, ei; minä en ole sellainen, sen tiedän aivan hyvin. Oi, jos minä vain saattaisin sinua vähän lohduttaa! Meidän ihmisparkain, meidän täytyy käydä maan päällä, vaikka se hehkuva olisi, ja uskoa, — oi, se tuntuu niin vaikealta — kaikki parhaaksemme olevan. Ja tässä näen niin selvästi Jumalan sormen; nyt sinä olet muuttuva koko elämäsi ajaksi, Elisabet!"

Hän pani taas silmälasit silmilleen ja jatkoi vaivaloista työtänsä, väliin pudistain päätänsä ja pyyhkien kyyneleen, joka haittasi hänen näkemistään.

"Liinanen tulee pesuun, minun täytyy kiirehtiä", hän sanoi, "työ on aina aseeni surua vastaan ollut; jos en työtä olisi tehnyt, niin tuskin olisi järkeni jäljellä."

Minä syleilin tätiä ja lähdin huoneesta. Minne menisin, kenen kanssa puhelisin, kenen luota löytäisin rauhan! Isoisän ja Kristiina tädin erilaiset käsitykset olivat yhtä takaperoiset; itse tuskin rohkenin tuota asiaa ajatella.

Pienessä vaasissa kirjoituspöydällä oli ruusun oksa ja siinä kolme puoleksi auennutta nuppua. Hän oli siis täällä sisällä ollut. Raamattu oli vanhalla paikallaan; sitä ei oltu sittemmin aukaistu, kun pallonlyönti meidät häiritsi. "Rakastetulle, armaalle Elisabetilleni", oli sen ensi lehdelle kirjoitettu. Oi, miten onnellisen näköinen hän oli, kun hän sen kaksi päivää kihlauksestamme minulle antoi! — Kun selailin kirjaa, niin silmiini sattuivat seuraavat sanat:

"Ei kenkään voi palvella kahta herraa, sillä taikka hän tätä vihaa ja toista rakastaa, taikka hän tähän suostuu ja toisen ylönkatsoo. Ette voi palvella Jumalaa ja mammonata."

Kuinka hyvästi se soveltui minuun, kuinka se sattui suoraan sieluuni! Olinhan minä yrittänyt palvella kahta herraa, vaan sitä ei voinut! — Vieläkö avaisin toisen paikan? Arvelin hetkisen, käänsin sitte joukon lehtiä ja luin:

"Sillä mitä se auttaisi ihmistä, jos hän koko maailman voittaisi ja kuitenkin saisi vahingon sielullensa? Eli mitä taitaa ihminen antaa sielunsa lunastukseksi?"

Kuinka ihmeellistä! Olin tämän monta kertaa ennen kuullut; Ove ja minä olimme siitä puhuneet; hän oli esitellyt sen syvää merkitystä, ja nyt vasta sen käsitin, käsitin katumuksella ja vapistuksella.

Jumalani, minne menisin? Minun täytyi jonkun kanssa puhua, minä pelkäsin itse tähteni. Ja kuitenkin, isoisän muistutukset minua vain piinasivat, tädin muistutukset saattoivat sieluni hämminkiin ja levottomuuteen. — Tuossa tulivat vaunut. Oi, nyt en saattanut heitä kohdata, en kärsiä Regiinan pilaa ja iloisuutta. Kuinka he nauroivat ja jaarittelivat! Verandalta näin vaunujen vierivän pois vanhan rouvan kanssa, joka taukoomatta nyökkäili ja harsollaan viipotti.

"Onko koulumestari täällä vielä?" Se oli luutnantin ääni. "Toivon, ett'ei hän ole. Hiljaa, tuolla on majuri."

Pieni vaitiolo seurasi; sitte kuului pari riemullista huudahdusta, joita isoisän ankara oikaisu seurasi.

"Armahin Elisabet!" Regiina tuli ulos luokseni levitetyin käsivarsin; "tuo kävi yli rohkeimpain toiveiteni! Mutta sinä silmäilet minua niin eriskummaisesti, rakkaimpani?"

"Minä tarvitsen lepoa; sinun täytyy minut jättää tänne yksikseni. Sano toisille myös, ett'en minä saata kenenkään kanssa puhua."

"Kuten tahdot, vaan pieni hauskuutus sinulle juuri hyvää tekisi, niin minä puolestani luulen. — Oi, minä olen niin iloinen, että pieni lintusemme saattaa taas lentää, minne tahtoo."

Hän nyökkäsi ja kiirehti sisälle.

"Elisabet, tyttöni, nyt juomme teetä!" Isoisä itse tuli ulos ja otti käsivarteni.

"Oi, isoisä, minä en tänä iltana todellakaan jaksa. Saanko hiipiä sinun huoneesi läpitse etehiseen, minä haluan mieluimmin kenenkään havaitsematta huoneeseni päästä."

"Mielelläni. Oikeastaan ilahduttaa minua, ett'ei tyttö kultani ota asiaa niin kevytmielisesti kuin muut. Kas, nyt olen avannut oven, hiivi nyt kauniisti läpitse."

Minä riensin portaita pitkin pieneen kamariini; sitte väänsin oven lukkoon. Nyt olin siis täksi illaksi vapaa seurasta, vaan omaa seuraani en saattanut välttää, ja se oli melkein pahempi kuin mikään muu.

Akkunat puutarhaan päin olivat auki, hämärsi jo, ainoastaan lännessä näkyi vielä punaisenkellervä säije. Alhaalta puutarhapavijongilta kuului hauskoja ääniä ja naurua. Kuinka kauan sitte oli ajatus tästä Ove'ssa herännyt? — kysyin itseltäni, hän sanoi kauan sitä vastaan kilvoitelleensa ja taistelleensa, enkä ollut sitä aavistanut!

Miksikä Regiina nauroi noin? Minua vaivasi sen kuuleminen, ja ennen, kun istuin Ove'n kanssa kahden verandalla, ja hän sanoi: "uneksikaamme hiukan, Elisabet, ja jutelkaamme tulevaisuudentuumistamme ja kodistamme", — niin silloin tuolla samallaisella naurulla oli ikäänkuin vastustamaton voima, joka veti huomioni Ove'sta häneen.

Ei kenkään voi palvella kahta herraa! Oi, Ove'kin palveli vain yhtä, koko sielunsa voimalla hän palveli tuota Ainoata. Ja Ove'n kuva seisoi selkeänä, todellisena ja elävänä edessäni, muiden moitteen ja kiitoksen yli kohonneena; oli ikäänkuin en olisi häntä ennen oikein tuntenut, ikäänkuin nyt vasta hänet täydelleen tuntisin. Hänellä oli omituinen tapa itseänsä halventaa; milloinkaan hän ei mielestään kyllin tehnyt, ja kun kuuli hänen puhuvan niin yksinkertaisesti ja tyvenesti, niin unohti helposti, kuinka äärettömän paljon hän todellakin toimitti. Jos jokin ei onnistunut, niin se oli aina hänen vikansa; jos onnistui, niin se oli ilo, Jumalan armo, ei hänen ansionsa.

Ja tämä mies oli rakastanut minua ja valinnut minut elämään samaa elämää ja toimimaan samaa päämäärää varten, vaan hänen sijaansa minä olin valinnut Regiinan ystävineen; olinhan niiden kaltainen, niiden kanssa minulla oli yhteiset pyrinnöt ja toiveet; Ove'n ja minun välillä sitävastaan oli syvä juopa. — Oliko mailma nyt suuri ja rikas? Oli, peljättävän suuri, vaan niin autio, niin autio!

Tuli tuikki pienestä pajasta, poppelit kohousivat uhaten ilmaan. Silmäiliköhän hänkin nyt sinne? Millä mielellä hän oli? Oi, Jumala siunatkoon ja vahvistakoon häntä!… Niin, mitä hän, Ove, oikeastaan oli menettänyt? Ei mitään — mielikuvituksen, unelman.

Ajatuksissani näin hänen ystävällisen lukukamarinsa — kuinka selvästi muistin sen siitä päivästä, jolloin suojaa sateelta pappilassa etsimme! — suurine, kirjoista täyteläisine hyllyineen, hupainen nojatuoli kirjoituspöydän ääressä, kauniit piplialliset taulut seinillä. Huomenna oli sunnuntai; hänellä oli toimensa tehtävänä; hän ei aivan onneton saattanut olla. Sanoihan hän: "Nyt tahdon elää muita varten;" oi, jos kaikki saattaisivat samoin sanoa! Vaan meillä heikoilla, syntisillä ihmiskurjilla ei sellaista voimaa ole.

"Hyvästi! hyvästi!" kuului alhaalta, sitte hevosten juoksua ja senjälkeen keveitä askeleita portailla; Regiina koputti ovelle. En antanut ainoatakaan ääntä kuulua; sydämeni oli ikäänkuin kokonaan hänestä kääntyneenä. Parin turhan kokeen perästä aukaista ovea, hän huusi: "Hyvää yötä, jos hereillä olet, niskoitteleva tyttö!" ja meni omaan huoneesensa. Minä kuulin hänen hyräilevän hauskaa nuottia, kun hän aukoi ja sulki piironginlaatikoitaan.

Kuinka hän saattoi niin iloinen olla; hän jossa oli tuon onnettomuuden syy, sillä hänessä oikeastaan syy oli! Oi, ei, ei, mitään verukkeita, ole kumminkin suora! hän oli vain antanut huonolle luonnolleni tilaisuutta esiintymään. Mutta eikö Ove'n olisi tullut tuota luontoa vastustaa ja minua varoittaa? — tekihän hän alussa niin ja nyt lopussa myös; väliajalla tietysti pyörivät kaikki hänen ajatuksensa tuon kysymyksen ympärillä: "pitääkö hän sinusta?" — sitä paitsi hän luuli minun olevan paljoa paremman kuin olin. Koko talossa ja ympäristössä vallitsi nyt täydellinen hiljaisuus; korkeiden puiden piirteet näkyivät epäselvästi; vaalea usva oli levinneenä yli alangon; mutta ylhäällä taivaalla tuikki tähti tähden vieressä.

Minä jäin akkunan ääreen seisomaan ja tuijotin ulos yöhön, koko kuluneen elämäni liidellessä ajatusteni ohitse. Kaikissa suhteissa olin rikkonut, kaikkialla oli jotakin katumisen syytä; äiti, sisarukset, Kristiina täti ja nyt Ove kokousivat syyttäen minua vastaan, ja kuului käsky: "Sinun pitää rakastaman Herraa sinun Jumalatas kaikesta sydämestäs, kaikesta sielustas ja kaikesta mielestäs ja sinun lähimmäistäs niinkuin itseäs." Oi, nyt käsitin sen, minä näin selkeästi: kaikki, mitä olin muita vastaan rikkonut, tuli suuresta velastani Jumalalle ja lisäsi yhä sitä. Jaksoinko tuota velkaa kantaa? — ei ainoatakaan lohdullista muistoa, itserakkautta ja itsejumaloimista alusta loppuun!

"Sinä olet koko elämäsi ajaksi muuttuva", ennusti Kristiina täti. Oi, niin! tämän jälkeen en saattanut olla samallainen kuin ennen; vaan millainen sitte olisin?

"Rukoile Jumalalta voimaa", — eikö se ollut Ove'n neuvo? Oli, ja minä tahdoin sitä seurata; kehenkä muuten luottaisin? Ei ainoakaan ihminen koko avarassa maailmassa saattanut minua auttaa.

Ja kaikki, mitä olin kuullut ja lukenut Jumalan pyhästä sanasta, aukeni ja tuli eläväksi sielulleni; se oli rankaistusta ja se oli lohdutusta, ja molemmat kätkin syvälle sydämeeni.

Vähitellen asettui myrsky, ja mieleni tuli aivan tyveneksi; minä olin niin nöyryytetty, niin kiitollinen, niin lohdutettu, keskellä syvintä suruani.

Aamu jo koitti, viileä tuulen henki kävi, ja kelmeä alakuu oli taivaalla, kun vuoteelle menin; mutta sydämessäni oli rauha. Se, mikä minussa oli viime viikkoina taistellut ja elämöinyt, oli vihdoinkin taisteltu ja selvillä. "Kahta herraa ei saata palvella;" minä olin valinnut.

VII.

Parin tunnin levollisen unen perästä herättyäni, oli kaikki heti selvillä ajatuksissani. Kuinka tottumattomalta ja eriskummaiselta tämä mieliala tuntui! Olin aivan vieras itselleni. Yöllä, ensimmäisessä polttavassa katumuksessani, tuntui minusta elämä liian lyhyeltä, voidakseni sovittaa kaikki, mitä olin laiminlyönyt ja rikkonut; nyt sitä vastaan tuntui jäljellä olevain monien hetkien ja päivien paino niin raskaalta, ja se saastoi minut alakuloiseksi. Minä kohotin kuitenkin sieluni, hartaasti rukoillen voimaa ja kärsimystä, ja tunsin. ett'ei Jumala olisi minua enää milloinkaan hylkäävä.

Aivan hiljaa hiivin pitkin portaita ulos. Täti seisoi kyökissä suuret hansikat käsissä ja valmisti pähkinöitä syltyksi. Hän oli kokonaan kiintyneenä toimeensa, ja minun onnistui havaitsematta päästä avonaisen oven ohitse; tunsin vielä voimakkaan tarpeen olla yksinäni.

Näytti tulevan kaunis päivä. Tuuli hajoitti valkoiset pilvet, pyöritti ne taas kokoon ja lakaisi pois yhdelle taivaan äärelle, joten muu taivas muuttui aivan siniseksi. Ehdottomasti kuljin totuttua tietä Klintiä kohden.

Kuinka ihanaa! Minä muistelin sitä päivää, jolloin sen seudun näin, ja sitte…

Pieni Mette Maria seisoi kappaleen matkan päässä Klintillä olevasta mökistä, pää taaksepäin kumartuneena ja katse ylöspäin kääntyneenä. Mitä tarkasti hän? Kun lähestyin, niin hän kääntyi nopeasti.

"Tekö, neiti!" Hän riensi ilosta loistavana vastaani. "Minä kuulin leivon! niin, se on todella totta, ja se oli kuitenkin niin korkealla, ett'en saattanut sitä nähdä, ja teidän tulonnekin kuulin, ja — mitä se oli? — oi, suuri Jumala, ainoastaan lehti, pieni, kellastunut lehti!"

Hän otti sen ylös ja suuteli sitä ihastuksissaan.

"Eilen sen ensinnä oikein havaitsin", hän jatkoi, "kun poimin tähkiä. Heinäsirkat lauloivat, ja kaikkialla suhisivat ja surisivat pienet elävät, ja sammakot suossa, uskokaa minua, pitivät tavatonta meteliä illalla, ja vanha isoäiti hengitti niin raskaasti! Tuskin saatoin siltä nukkua."

Mette Maria teki pienen hypähdyksen ja pyörähti ympärinsä.

"Vanhaa isoäiti raukkaa, hän saikin pahimman kanssani kärsiä, ja te myös, neiti. Voi, luulen, että te itkette!"

Lapsen siniset silmät katsoivat sääliväisinä minua.

"Olen niin sydämestäni sinun puolestasi iloinen. Jumala on niin hyvä ja armollinen!"

"Sanokaappa se, neiti; nyt minäkin saatan mennä kirkkoon ja kuulla papin saarnaa ja laulaa muassa" (taas pieni hypähdys). "Luuletteko majurin välittävän siitä? — että minä voin kuulla?"

"Oi, kyllä! se tietysti ilahduttaa häntä suuresti."

"Jos niin on, niin saatattehan sen sanoa."

Mette Maria punastui kainosti, isoisä oli koko hänen pienen kiitollisen sydämensä voittanut.

"Entä Kristiina tädille?" kysyin.

"Niin, kyllä, jos tahdotte neiti."

Täti parka! siinä oli taas yksi, jolle hän oli hyvää tehnyt ja kuitenkin luotansa syössyt.

"Kuulkaa, isoäiti huutaa! — Minä tulen, minä tulen! — Vettä hän odottaa; minä unohdin kokonaan sitä tuoda", kuullakseni ainoastaan leivoa.

Yks kaks kiiti Mette Maria polkua alas, tyhjä ämpäri kädessä, ja taas ylös, ämpäri täynnä; pienonen pää kääntyi milloin oikealle, milloin vasemmalle; uusia ihmeitä oli kaikkialla.

Minä suutelin häntä otsalle, kutsuin häntä tulemaan seuraavana aamuna ja lähdin. Kuinka paljon tämä yksinkertainen lapsi oli minun edelläni! Nyt saatoin sen nähdä, nyt, kun me toki — Jumalan kiitos! — samaa tietä kuljimme.

Vaan eikö se ollut Ove, joka ulos myllystä tuli? Oli, Jumalani, ja minun täytyi hänen ohitsensa mennä, vai kääntyisinkö takaisin? En, sen saattaisi väärin käsittää.

Sydämeni oli raskas kuni lyyjy, jalka melkein kielsi käymästä. Hän jäi tyvenesti seisomaan ja tervehti kuin muuta vierasta, ainoastaan vähän syvemmin ja totisemmin. Ja ennen, kuinka hänen kasvonsa säteilivät, kun minä tulin, kuinka valoisaksi ja selkeäksi niiden muoto muuttui! Oi, tämä oli melkein liian katkeraa! Entä jos tohtisin? — en, en toki, se oli minulle mahdotonta!

Vähän jälkeen Kristiina tädin kirkkoon menon, lähdin yksinäni isoäidin haudalle. Se oli aivan auringon valaiseman kirkkomuurin vieressä, pieni, ystävällinen tilkku, vehreiden kasvien ympäröimänä ja rehevän riippasaarnin siimeksessä. Istuin aivan kätkössä ja hiljaa siinä, seurakunnan laulaessa; oi, miten lohdulliselta se minulle kuului:

Jos suru on Kuin suunnaton, Kyll' avun voit Sä tuottaa. Mi hätänä, Kun lähellä Vain olet Sä! Sinuhun tahdon luottaa.

Olin muiden joukossa huomaavinani Mette Marian selkeän, lapsellisen äänen.

"Elisabet kulta", sanoi isoisä seuraavana päivänä, "minä en sinua oikein käsitä; sinä varmaankin vaivaat itseäsi tarpeettomilla mietteillä ja tuumailuilla. Katsantoasi en enää ollenkaan tunne. Meidän täytyy lasta huvittaaksemme jotakin keksiä; mitä sinä sanot, Regiina?"

"Huviretki hevosella olisi varmaan vaikuttava keino, isoisä. Minä olen häneen nyt kokonaista kaksi tuntia kaiken kaunopuheliaisuuteni turhaan tuhlannut."

Niin, hän oli koko tämän aamun minua kauheasti vaivannut; ja nyt tämä huviretki hevosella!

"Minulla ei ole ollenkaan halua!"

"Lirinlorua, se on parannuskeino ja sillä hyvä."

Isoisä kohotti päätäni ja suuteli minua sydämellisesti vaan murisi samassa:

"Kuka hitto käsittää noita tytöntylleröitä."

"Sinä näyttäisit todellakin sievältä ratsastuspuvussa", huomautti Regiina, portailla odottaissamme, "jos muotosi ei niin alakuloinen olisi. Kallistunut pää hevosen seljässä on oikea irvikuva. Nyt ratsastamme oikopäätä Digevoldiin kiittämään viimeisistä ja sanomaan hyvästi."

He kaikki kolme olivat kovin iloisina, melkein pois suunniltaan. Minä tunsin omituisen yksinäisyyden tunteen heidän joukossaan; ajatukseni olivat kaukana, kaukana poissa heidän pilastaan ja vehkeistään.

Rouva Gyldenpiil oli sulaa hymyilyä ja ystävällisyyttä. Minusta oli kuitenkin melkein vastenmielistä nähdä tuon jo pian 80-vuotisen vaimon täytettynä kaikilla mahdollisilla, pienillä maailmallisilla haluilla ja kuulla hänen tekevän sellaisia suunnitelmia, kuin jos elämä olisi ijäinen.

"Miksikä ratsastat perässä, Betti? se ei ole seurallista; onhan tie kylliksi leveä. — Nyt pitäisi pistää lauluksi. Sinä, Bernhard saat alottaa."

Bernhard lauloi hauskan laulun, meidän ajaessa eteenpäin tiellä. Rehellinen talonpoikaisväki pysähtyi ja katseli meitä suu auki. Luutnantti seisahti äkisti hevosensa.

"Pardieu, tuossa tulee hänen korkea-arvoisuutensa." "Entä sitte?" Regiina löi kärsimättömästi ilmaa keveällä piiskallaan, "eihän se ole mikään syy pysähtymään." Koko ajan olin hartaasti toivonut, ett'emme kohtaisi Ovea, ja nyt hän kuitenkin tuli; tuolla hän jo seisoi punaisella portilla. Hektor seurasi herraansa levollisena, kunnes havaitsi meidät; vaan silloin se juoksi edelle ja ilon valtaamana hypähti ylös minua kohden. Juuri kun aioin sitä taputtaa, kohotti nuori Gyldenpiil piiskansa ja antoi sen varrella koiran kauniisen päähän ankaran iskun. Hektor parka vetäytyi ulisten takaisin.

"Oi, kuinka tohditte, kuinka teillä on sydäntä…" Ehdottomasti ratsastin pari askelta Ove'a vastaan sanoin — se kuului hätähuudolta —:

"Sitä en minä tehnyt, se ei minun tahdostani tapahtunut."

"Sen tiesin, olin vakuutettu siitä." Hän katsoi silmänräpäyksen ystävällisesti vaan kummastuneena minua, tervehti sitte nopeasti ja meni. Oi, kuinka mielelläni olisin sanonut sanasen jäähyväisiksi tahi vain Hektoria hyväillyt ja lohduttanut hiukkasen!

"Luulen todella, että olet noiduttu!" Regiina silmäili minua harmistuneena. "Tarvitseeko sinun hänelle töistäsi tiliä tehdä? Taivaan nimessä, vapauta itsesi kerrankin."

"Te olette vihainen, neiti, minä luen sen katsannostanne ja tahdon tehdä parannuksen." (Tuokin taas muudan veljen lausetapa). "Minä pidän itse eläimistä", hän jatkoi luonnollisemmin, "ja löin koiraa vain siitä syystä, että se näytti minusta liian kärkkäältä; pelkäsin hevosenkin levottomaksi tulevan. Kaikki saatan kestää, paitsi teidän mielipahaanne."

Kotiin tultuamme hiivin heti ylös huoneeseni ja itkin mielihaikeaani. Todellisesti onneton en toki ollut; minä laskin turvallisesti kohtaloni Jumalan armolliseen käteen. Kaikki, mitä olin rikkonut, oli Hän pyyhkinyt pois, ja minä olin nyt Hänen nimessään alkava uutta elämää. Sielussani oli jo pieni kipinä rakkautta lähimmäiseen, hiukkasen voimaa muita palvelemaan, lohduttamaan ja ilahduttamaan.

Minä ha'in Kristiina tädin kyökistä ja pyysin hänen antamaan minulle tehtävää. Hän oli aivan ystävällinen ihmeellisen aralla tavallaan, oikaisi minua kärsiväisesti ja antoi minulle kyllin tehtävää. Kuinka mielellään hän olisi tahtonut minulle jotakin lohdullista sanoa! Olen varma, että häntä vaivasi se, kun hän ei sopivia sanoja keksinyt. Usein hän toki nyökkäsi ystävällisesti minulle ja yritti, vaikka onnistumattomasti, hymyillä.

Oli niin vilpoista ja levollista suuressa, somassa kyökissä, jonka akkunan edustalla oli varjoisia puita. Piiat askaroivat ahkerasti ja hiljaa; toisella oli oikein sievä ja hyvännäköinen kasvonmuoto: tuota en ollut milloinkaan ennen huomannut.

"Annaseni, ohjaa minua hiukkasen; alituiset kysymykseni väsyttävät tätiä."

Hän tuli nopeasti rientäen — ensin pyyhittyään pyöreät käsivartensa ja pyylevät kätensä — toimekkaana ja loisena paremmasta käsityksestään. Meistä tuli heti armaat ystävät.

Iltapuolella otin mahdollisimman iloisen muodon ja tarjousin pelaamaan sakkia isoisän kanssa.

Tuo kunnon ukko näytti tulevan oikein tyytyväiseksi; hän oli tietysti katkerasti pelikumppania kaivannut. Kuinka hyvästi muistin sen päivän, jona Ove minulle sakkipelin salaisuudet ilmaisi!

"Sinun tulee oppia sitä isoisän tähden", hän sanoi; "sinun tulee oikeastaan olla minun sijaiseni ja astua minun sijaani, kun minä olon matkalla tahi muulla tavalla estettynä."

Ah, se oli silloin!

Kauan ei viipynyt, ennenkuin isoisä minut voitti.

"Sakki ja matti, lapsi. Niin harjoitus mestariksi tekee. Vieläkö pelaamme? Regiina varmaankin sinua odottaa."

"Ainoastaan kerran, isoisä; minä tahdon vuorostani voittaa. — Kas tuolla käy Kristiina täti kukkainsa keskellä. Kuinka suuttumaton hän kuitenkin on! Luulisi hänen olevan väsyksissä."

"Miksikä niin?"

"Hänellä on ollut tavaton kiire sylttäysten kanssa, seitsentä, kahdeksaa eri lajia. Hyvin ikävää lienee sille, joka ei itse herkuista välitä, että niistä niin paljon vaivaa näkee."

"Hän ei sanottavasti pidä lukua hyvistä paloista, vaan sitä enemmän hän pitää lukua siitä maineestaan, että hän on erinomainen ruoanlaittaja. Turhamaisuus siinä vaikuttimena on, sepä se on koko seikka. — Sakki ja matti taas, lapsi!"

Isoisä hymyili riemuiten, silitti hiuksia otsaltani ja suuteli minua. Kristiina täti oli unohdettu.

Pari päivää myöhemmin Regiina ja minä ajoimme erääsen herraskartanoon naapuristossa. Hän tahtoi käydä jäähyväisillä, ja minun piti olla muassa, jos tahdoin taikka en. Talo oli tullessamme vieraita täynnä. Vanhin tytär istui pianon ääressä puutarhapaviljongissa, ja nuoriso neuvotteli, olisiko tanssittava nyt tahi myöhemmin.

Isäntä otti meidät mitä suurimmalla herttaisuudella vastaan. "Tulimmeko sopimattomaan aikaan? Emme millään tavalla, päinvastoin; nyt oli hänen syntymäpäivänsä, paremmin ei olisi voinut sopia."

Talon rouva osoitti suurempaa karttelevaisuutta; havaitsi selvästi, hänen kohteliaisuudestaan huolimatta, ett'ei tulomme juuri mikään mieluinen odottamaton ihastuttaminen ollut.

"Jos toki olisin valkoisen pukuni ottanut", kuiskasi Regiina. "Vaan kaikissa tapauksissa olen iloinen, että tulimme tänne; tarvitsenhan minä hieman itseäni ilahduttaa sinun nyreytesi jälkeen."

Muutaman tuokion perästä pyöri koko seura iloisesti tanssissa. Minä hylkäsin pari tanssiinpyyntöä ja kiirehdin erinäiseen sivuhuoneesen. En olisi saattanut tanssia, vaikka elämäni olisi siitä riippunut.

Tuo pieni huone ei kuitenkaan ollut tyhjä, miten toivonut olin. Kaunis, vanha rouvasihminen, hopeanharmaassa puvussa ja valkein myssynnauhoin, istui nurkkasohvassa ja kutoi; hänen vieressänsä makasi sievä, punaposkinen tyttö levollisesti nukkuneena.

"Oi, pyydän anteeksi, en tiennyt…"

"Pysähtykää." Jotakin lempeätä ja miellyttävää oli hänen katsannossaan ja äänessään. "Ettekö tanssi?"

"Olen vähän pahanvointinen."

"Herra Jumala, te olette tosiaankin kelmeä. Istukaa kaikin mokomin ja juokaa lasillinen vettä; tämä on vastikään lähteestä tullutta."

"Tuhannen kiitoksia; oi, noin kaunis tyttönen!"

"Niin, eikö totta?" Hän kumartui alas ja suuteli pyylevätä kättä, joka oli lujasti sulkeutuneena ympäri peukalon. "Se on eräs uskottu tavara. Tyttäreni on ollut aivan kipeänä ja on nyt matkustanut erääsen kylpylaitokseen Norjassa. Niin kauan kuin hän on poissa, pitää isoäiti pienestä silmäterästä huolta."

Hänen puhuessaan tuli emäntä sisälle.

"Vaunuja ei näy vielä", hän sanoi ja katsoi samassa kysyvästi, melkeimpä tyytymättömästi minua.

"Sitte on pojalleni tullut esteitä, vaan hän tulee kyllä. — Aivan ikävätä on tälle nuorelle neidille, hän ei ole oikein terve. Minä en tiedä hänen nimestään, kenties tahdotte esitellä…"

"Neiti Hjort", — hän näytti olevan aivan hämillään — "rouva Birk. Vai niin, ettekö jaksa hyvin? Se oli kovin ikävää."

Tunsin veren virtaavan sydämeeni. Se oli hänen äitinsä, ja nyt tuli hän itse!

"Oi, jos tohtisin pyytää vaunuja, minä jaksan todellakin sangen huonosti; voivathan ne palata serkkuani myöhemmin illalla noutamaan."

"Minä ilmoitan siitä, jääkää tänne, ne tulevat heti."

Hän näytti oikein huojentuneelta.

"Ettehän toki poikani tähden tahi minun tähteni lähtene?" Rouva Birk tuli luokseni ja tarttui molempiin käsiini. "Minä en ole kuullut teistä muutakuin hyvää, rakas, nuori tyttöni! oi, se on ihmeellistä, teidän muotonne viehätti minua heti kun sen näin."

Miten hyvältä, uskolliselta ja äidilliseltä hän näytti, ja miten hän oli Ove'n muotoinen! Oi, jos rohkenisin kallistaa pääni hänen rinnalleen ja sanoa hänelle kaikki, niin —

"Naapurien tulee seurustella kaikessa ystävyydessä", hän jatkoi; "ensi kerralla se ehkä tuntuu vähän omituiselta, vaan siihen perehtyy pian. Te saatte olla aivan levollisena; Ove ei mitään puoliksi tee; hän on saanut selväksi itselleen, että se on ohitse, kokonaan ohitse. Miksikä siis olisi välttämätöntä toisiaan välttää?"

Jumalan kiitos, ett'en tullut puhuneeksi. Kokonaan ohitse! Korvissani humisi; minä niiasin ja sanoin hyvästi melkein koneentapaisesti.

"Minä vedin kuomun ylös, sillä tullessa pirskui likaa, vaan kenties…"

"Kiitoksia, Pekka, se oli oikein hyvästi."

Miten suuri helpoitus oli istua yksin peitetyissä vaunuissa! Vähän matkaa kartanosta, puistokujan lopussa, kohtasivat meitä Ove'n vaunut. Hän istui suuren sateenvarjon suojassa ja silmäili synkästi eteensä, luulen, ett'ei hän minua havainnut:

Ohitse, kokonaan ohitse! Sade löi ruutuja vastaan; tuuli piiskasi puut ja pensaat aivan käyriksi; sänkipellot näyttivät niin autioilta ja kolkoilta; raskaat, mustat pilvet ajelehtivat taivaalla. Oi, kuinka kaikki oli parissa päivässä muuttunut! — Ohitse, kokonaan ohitse! Olinhan sen tiennyt koko ajan, vaan nyt sen vasta toki oikein tajusin.

Mitä täällä enää tekisin? Oli ikäänkuin olisin jotakin odottanut, ikäänkuin ei kaikki olisi ollut loppunut. Mutta nyt se oli loppunut, nyt minun täytyi lähteä.

Jo kodin muisto tuli äkisti eläväksi sielussani. Näin heidät edessäni kaikki, yhden toisensa jälkeen, ja ikävyys heitä kohtaan heräsi ja vahvistui vahvistumistaan. Siellä oli minun paikkani, minulla oli jotakin tehtävää, jotakin, jonka tähden sopei elää, kiitetty olkoon Jumala!

Vähitellen tulin levollisemmaksi. Oli toki ilahduttavaa, että hänen sisarensa parani! Kuinka hän, Ove, mahtoi rakastaa tuota lempeää, vanhaa äitiä, joka näytti niin järkevältä ja arvokkaalta, ja sitä pientä tyttöä! Jos hän toki heidät pitää saisi!

"Joko, ja yksin!" huudahti isoisä ihmeissään vastaani.

"Ove tuli, isoisä, ja silloin… Oi, luulen parhaaksi heti lähteä kotiin."

"Miten mielit, ystäväni. Saatan kyllä käsittää, että olosi täällä tuntuu nyt vähän epäsuotuisalta. Ihmiset, jotka tuntevat hänet ja pitivät hänestä, antavat luonnollisesti koko syyn sinulle ja unohtavat, millainen kokematon lapsi… No, minä tulen kaipaamaan sinua joka nurkassa, sydänkäpyseni, sen tiedät kyllä, ja kun juttu tulee vanhaksi ja unohtuu, miten sen pian käy, niin odotan sinua tänne taas."

"Minä arvelin, että Laura kenties saisi ripillepääsönsä jälkeen tulla, jos sinä annat luvan."

"Annat luvan? Jumala siunatkoon lasta, jos hän tahtoo."

Kristiina täti suri todellisesti lähtöni tähden; hän ei kuitenkaan mitään vastaväitettä tehnyt. "Kenties se on parasta", sanoi hänkin. Mutta pieni Mette Maria antoi empimättä surullensa vallan.

"Oi, neiti! juuri nyt, kun minä olisin teille niin paljon iloa saattanut!" nyyhkytti hän.

VIII.

Niin omituiselta tuntui seistä taas ulkopuolella tuota kunniallista, ruskeata ovea kirkkaine levyineen, jossa äidin nimi niin koreasti piirrettynä oli. He eivät odottaneet minua, minä en ollut kirjoittanut. Tulisivatko he iloisiksi? Oi, kuinka he ihastua saattaisivat; sellainen kuin olin ollut? Minä viivyin vähän ennenkuin soitin.

Keveitä askeleita kuului sisältä, ja Laura aukaisi. Hän katsoi silmänräpäyksen kummastuneena minua, sitte hän ilohuudahduksella kapsahti kaulalleni.

"Elisabet! sinäkö se todella olet? Äiti, se on Elisabet!"

"Jumalan kiitos! lue se minulle", huusi äiti kyökistä.

Hän luuli kirjeen minulta saapuneen.

Kuinka ansaitsematonta rakkautta he molemmat minua kohtaan osoittivat! Minä tunsin halun heti ripittää itseäni ja pyytää anteeksi; vaan ei, parempi oli osoittaa katumus töissä kuin sanoissa.

"Mitä erinomaista täällä nyt on tapahtunut?" Kristianin pää näkyi ovessa; "kah, Elisabet! — miks'et kirjoittanut ole?"

Se oli tuo entinen hieman mestaroiva ääni; minä tulin aivan iloiseksi, kun sen kuulin ja näin hänet yönuttuineen, piippuineen ja tuttuine käytöstapoineen.

"Minä tahdoin teitä odottamatta ihastuttaa."

"Ja sen sinä teitkin."

Äiti syleili minua uudelleen; sitte hän huomautti Kristiania, että piippu, tuo vanha riidankapula, piti siksi päiväksi syrjälle panna.

"Niin, se on totta", — hän näytti vähän närkkäältä ja suutahtaneelta — "tästä kai on haittaa?"

"Ei suinkaan; minä olen tottunut tupakin savuun isoisän luona ja pidänkin siitä."

"Kas vain! sepä on tosiaankin hyvä askel eteenpäin." Hän sauhutti nautinnolla, samassa minua jonkunlaisella uteliaisuudella tarkastaen.

Pieni sali näytti oikein hauskalta, kauniine, puhtaine akkunaverhoineen, välkkyvänkirkkaine huonekaluineen ja lumivalkeine lattioineen. Ruusupensas ja verenpisara olivat nuppuja täynnä; pieni myrtinoksa oli saanut haaroja joka suunnalle. Äiti käveli toimekkaasti ulos ja sisälle; joka kerta tullessaan hän nyökkäsi ystävällisesti minulle.

"Oletko huoneessasi ollut?"

Laura katsoi levottomasti minua.

"Älä vihastu, Elisabet", hän sanoi, "että vaatekaappi on siellä, katso, tuossa nurkassa. Makuukamari on ahtaanlainen äidille ja minulle, miten tiedät, ja siitä syystä arvelimme, että se saisi sinun poissa ollessasi täällä olla; me luulimme, että kirjoittaisit ennen tuloasi; vaan nyt se on luonnollisesti heti muutettava."

"Miksikä niin? onhan sillä tuossa oivallinen paikka."

Lauran suuret silmät tulivat kummastuksesta vielä suuremmiksi; olinhan ennen järkähtämättömästi kieltänyt kaappia huoneessani pitämästä.

"Sinä olet meitä varmaan suuresti ikävöinnyt", hän sanoi äkisti ja napsautti sormillaan, ikäänkuin vihdoinkin olisi arvoituksen avaimen löytänyt.

Heti sen jälkeen aukaistiin ja suljettiin portti omituisella tavalla; se oli pikku Juhana; nyt hän tuli portaita ylös, kaksi, kolme astuinta kerrassaan.

"Viiliä ja munakokkelia, hurraa!" hän huusi ja heitti laukun kirjoineen luotaan. "Minä olen nälkäinen kuin susi… Vaan mitä tämä on? Elisabet!"

"Ethän sinä kurota kättäsikään tervetuliaisiksi, paha poika! Tule heti tänne!"

Minä sivelin hänen paksuja, kiiltäviä kutriaan pois otsalta ja katsoin häntä oikein. Kuinka kaunis poika hän oli! Enkä ollut milloinkaan ennen ollut iloinen ja kiitollinen noin herttaisesta veljyestä.

"Kuinka tutkinnossa kävi?"

"Hyvin; minä istun toisena luokassa."

"Onko todistuskirjaasi usein a tullut?"

"On kyllä, toisinaan, vaan minulla on myös yksi c", hän lisäsi ajattelevasti.

"Minä tuon terveisiä isoisältä sinulle, Juhana. Jos oikein ahkera ja kiltti olet, niin luulen, että saat käydä häntä ensi kesäluvalla katsomassa. Sinä et usko, kuinka suuri puutarha siellä on, ja siellä on kiikku ja keinulauta, ja kirsikoita, karviaismarjoja ja kukkia loppumattomasti. Isoisällä on myös pieni varsa, joka siksi tulee niin suureksi, että sinä saatat sillä ratsastaa."

"No, eihän nyt? Oi, Elisahet, kerro enemmän!"

Hän istuutui rauhaan lähelleni ja unohti sekä viilin että munakokkelin.

"Hyvänen aika, kuinka neiti on maalla laihtunut!"

Piika seisoi ovella ja tarkasteli minua ihmetellen.

"Hän on vähän matkasta ransistuneena; siinä koko syy;" (äiti punastui kovin, luullen minun loukkaantuvan) "sinun täytyy mennä aikaisin levolle, armas tyttöni; yhden yön uni on sinulle entisen muotosi antava."

Iltapuolella tuli Kristian ystävällisesti luokseni.

"Mitä mietiskelet?"

"Ajattelin juuri sinua, Kristian, kuinka ahkera, kunnollinen ja uskollinen sinä aina olet ollut."

"Niinkö todella ajattelet?"

"Niin, aivan todella."

Hän vaikeni hetkiseksi; sitte hän kohotti päänsä ja sanoi, käsivartensa vyötäisteni ympäri kietoen ja minua syvälle silmiin katsoen:

"Kenties johtui se mieleesi ikäänkuin… ikäänkuin vastakohtana eräälle toiselle, joka ei sellainen ole?"

Hän aivan varmaan tarkoitti Ovea.

"Niin, aivan niin, Kristian", vastasin; "vastakohtana itselleni."

Vähää jäljemmin tuli äiti luokseni ja syleili minua.

"Nyt, oma tyttöni, kun kahdenkesken olemme, täytyy sinun minulle kaikki selittää. En tahdo murehduttaa tahi vaivata sinua, Elisabet, vaan ajattelin, että se kenties huojentaisi mieltäsi, jos uskoisit itsesi äidillesi. Otsallasi on sellainen totisuus, joka on minulle niin outo."

Minä tartuin hänen ystävälliseen, uskolliseen käteensä ja suutelin sitä monta kertaa. Tunteitani ilmaista en kuitenkaan saattanut, paljas ajatus, että joku tahtoisi sovitusta toimeen saada, kauhistutti minua. Samassa määrässä kuin tunnustin hänet, Ove'n, etevämmäksi, samassa määrässä tunnustin myös omat puutteeni ja erotuksen välillämme. Nyt hänkin varmaan näki minut oikeassa valossa ja kenties kiitti jo Jumalaa, että kaikki oli ohitse.

"Mitä sanoisin sinulle, rakkahin äiti, muuta kuin, että minussa syy oli; hänellä ei mitään syytä ollut."

Hän pudisti hiukan päätänsä vaan ei väittänyt vastaan.

"Isoisä sen tosin jotenkin selitti. Parempi luonnollisesti on purkaa sitoumus, kuin koko elinajaksi onnettomaksi tulla. Tyttöseni olikin liian nuori; minä tulin heti niin omituiselle mielelle, kun sain kirjeen, joka kihlauksen ilmoitti. No niin, en tahdo sinulta enempää kysellä, koska se mieltäsi vastaan on."

Hänen lempeät kasvonsa olivat niin surullisen näköiset, kun hän katsoi minua.

"Äiti kulta, älä ole murheissasi minun tähteni!" (Minä polvistuin hänen eteensä ja panin pääni hänen polvelleen). "Minä olen poissa ollessani paljon oppinut; en mistään maailmassa tahtoisi sitä paitsi olla, mitä oppinut olen: ensinnäkin rakastamaan Jumalaa ja uskomaan Häneen, miten sinä, äiti, Häneen uskot; sitte rakastamaan sinua ja kaikkia ihmisiä sekä rakkaasta, turvaisesta, pienestä kodista kiitollinen olemaan."

"Se on ennenkin sydämessäsi ollut, Elisabettiseni, vaan totisissa silmänräpäyksissä tulevat tunteet enemmän tietoisiksi ja eläviksi."

Äiti ei millään muotoa tahtonut tuomita entistä itseäni, hänen rakasta, vanhaa tyttöään, jonka vioille hän oli ollut sokea.

Illalla tuli pieni Laura hiipien huoneeseni.

"Äiti tosin kielsi minun puhumasta kanssasi… hä… hänes… tiedäthän kyllä, ketä tarkoitan;" (hänen kirkkaat, lapselliset silmänsä säteilivät veitikkamaisuudesta) "vaan en saata uteliaisuuttani hillitä. Se varmaankin oli joku eriskummainen vanha jörö, vai miten? Isoisä kirjoitti, että sinä olit liian nuori ja hän liian totinen."

"Hän ei ollut vanha eikä eriskummainen, Laura, vaan me olimme niin erilaatuiset; hän oli paljoa, paljoa parempi kuin minä. Älä, sisar kultaseni, enää milloinkaan tästä seikasta puhu; lupaa minulle se."

Hän supisti ruusunpunaiset huulensa suuteloon ja lupasi aina olla tuohon aineeseen koskettamatta; vaan hänen katsantonsa oli aivan tyytymätön.

"Sinä voisit kyllä minulle asiasi uskoa minun ikäni tähden, Betti; olenhan minä jo pian täysikasvuinen tyttö", sanoi hän ja meni.

Miten oikullinen ja itsekäs olin ennen ollut! Minä havaitsin sen lukemattomin tavoin, juuri perheemme pienistä vaarinotoista.

"Näinhän sinä, Elisabet, sen tahdot olemaan; sehän on sinun paikkasi, sinun tottumuksesi, sinun oikeutesi", niin kuului alituisesti.

Kauan viipyi, ennenkuin saatoin heitä niistä luovuttaa. Vasta vähitellen minun taloudentoimiinkin suotiin hiukan osaa ottaa.

"Minä en jaksa, äiti, toimetonna istua."

"Vaan voithan olla kävelyllä, armas tyttöni."

"Käsivarsien liikkeet etupäässä terveellisiä ovat; ja minäkin haluan mielelläni tulla kelvolliseksi, miten sinä, äiti kulta."

Ensimmäinen syy auttoi, minua ruvettiin käyttämään. "Tiedätkö, Betti, mitä toisinaan ajattelen?" kysyi pikku Juhana, joka seisoi vieressäni kyökissä, minun kermamunkkeja leipoessani, ja odotti kärsiväisesti sitä makupalaa, jonka hänelle luvannut olin. "Niin, minä luulen, että sinä siellä isoisän luona olet tullut vaihdetuksi."

"Hyi, hyi, lapsi!" Äiti katsoi niin totisesti häntä. "Se on, Jumalan kiitos, meidän vanha Elisabet."

"Oi, minä pidän monta, monta kertaa enemmän uudesta! Hän on ystävällinen, melkein kuin sinä itse, äiti, hän ei toru, kun minä höläjän, auttaa läksyjäni selville ja kertoo satuja hämärässä. Hän ei saa milloinkaan mennä pois, eikä se toinen saa enää milloinkaan takaisin tulla, vai kuinka, Betti? Kas, siinä on munkki!"

IX.

Lauran ripillepääsy lähestyi nyt suurin askelin, ja meillä kaikilla kolmella oli, puvun tähden hyvin kiire. Tuo rakas tyttönen oli niin kummastuksissaan, mielissään ja kiitollinen, kun hän niin sukkelaan oli päähenkilöksi tullut. Koko ijässään hän ei ollut uutta leninkiä saanut; minun hylkäämäni leningit olivat aina hänelle muodostetut.

"Miksikä tuhlaat minua varten niin monen monta pistosta, Elisabet? Millainen nenäliina!"

"Niin, oikea narrinteos", jatkoi Kristian, tarkastaen työtäni ylenkatseen ja ihmettelyn sekaisella muodolla. "Pane nyt se pois, Betti, ja lähde kanssani; pieni kävely Vallilla tekee meille molemmille hyvää."

"Sinähän kävelet mieluimmin yksinäsi, Kristian."

"En suinkaan. — Se on oikein, että otat levätin hartioillesi. — Noh, eikö täällä ole kaunista? Kas, kuinka aurinko keltaisenruskeilla lehdillä leikkii. — Ainoastaan silloin kuljen mieluimmin yksikseni, kun tahdon häiritsemättä ajatella läpitse, mitä lukenut olen. Nyt tarvitsee minun juuri päästä vähäsen lakitieteestä, ja sinun myös tarvitsee päästä ajatuksista, vanhoista muistoista ja en tiedä, mistä vielä, sekä luoda raitis katse elämään."

"Minä olen sydämestäni tyytyväinen, Kristian, älä usko mitään muuta!"

"Tavallasi kenties, vaan et, miten me — äiti ja minä — sinun soisimme olevan. Eilen puhelimme juuri sinusta. On ikäänkuin ei sinulla enää olisi mitään mielitekoja eikä toiveita, niin, ei mitään tulevaisuutta — ei, ei, anna minun loppuun puhua — ikäänkuin elämä olisi takanasi, Elisabet, samoinkuin se äidin takana on, ja ikäänkuin ainoastaan muiden hyväksi eläisit."

Kuinka omituista, että hän juuri noilla sanoilla ajatuksensa lausui; se teki minun niin hyvää, vaikk'ei se minuun sopinut.

"Jumala suokoon, että saattaisin heittää oman minuuteni paljoa, paljoa kauemmaksi kuin heitän, Kristian, niin saattaisin iloisempikin olla."

"Sehän koskee kaikkia ihmisiä", vastasi hän kuivasti, "vaan ethän sinä saa karkoittaa ajatusta tulevaisuudestasi; sehän on naurettavaa 19:vuotisen tytön työksi. Noh, nyt olen sen sanonut, pane se nyt kauniisti mieleesi."

Ja päivät kuluivat. Laura ja minä luimme toisinaan Uutta Testamenttia yhdessä, ja minä oikein riemuitsin sisareni terveestä, luonnollisesta käsityksestä.

"Mutta, Elisabet", sanoi äiti kerran, kun hän näki raamatun pöydälläni, "onkohan… älä suutu kysymyksestäni… onkohan aivan oikein, että sinä pidät sitä?"

Hän osoitti kirjoitusta ensi lehdellä.

"On, äiti, olen varma siitä, että se on oikein."

Minä kätkin heti kirjan; mistään hinnasta en olisi tahtonut sitä menettää.

Lokakuun puolivälissä pakkasimme Lauran matkalaukun. "Neiti Hjort, Lehmuksela." Tuo minun osoitteeni sisältävä jäykkä kortti kelpasi taas käytettäväksi. Oi, miten täynnä iloisia, liioiteltuja toiveita olin sitä kirjoittaissani ollut! Nuo korkeat, painetut kirjaimet näyttivät niin vierailta, melkein aaveentapaisilta. Nyt oli Laura saman matkan tekevä, se oli niin omituista ajatella. Hän oli elävä isoisän ja Kristiinatädin kanssa yhdessä ja saisi nähdä Ove'n! Käviköhän Ove siellä joka päivä nyt miten ennen?

"Sinun tulee kuitenkin Kristiina tädille olla ystävällinen ja tarkkaavainen, Laura, lupaa se minulle!"

"Tahdompa koettaa; vaan Kristian sanoo, että hän on sietämätön, ja äiti, joka, miten tiedät, ei kenestäkään pahaa puhu, nimittää häntä ikäväksi ihmisparaksi, ja kirjoitithan sinä itse…"

"Älä ollenkaan välitä siitä, mitä minä kirjoitin. Vasta lopulla häntä tuntemaan rupesin. Sinun täytyy kokea päästä ystävälliseen suhteesen hänen kanssansa, sisko kulta, minun tähteni!"

Kuinka suloiselta ja sievältä pieni tyttömme näytti, kun hän säteilevin vaan kuitenkin kyyneleisin katsein meille rautatievaunuista nyökkäsi. Suuri, uusi saali laskeutui niin kauniisti hänen hennon, hienon vartalonsa ympärille; sievä hattu ja muhkea leukarusetti kaunistivat häntä oivallisesti. Hän oli itsekin iloinen puvustaan, siitä että sai kiireestä kantapäähän asti noin uudenuutukainen olla, vaan se oli lapsellista, viatonta eikä turhamaisuuden iloa. Piljettiä hän piti lujasti toisessa, laukkua ja sateenvarjoa toisessa kädessään.

"Minä kyllä pidän kapineistani huolta", hän huusi, kääntyen etupäässä Kristianin puoleen, joka tavallisesti soimasi häntä huolimattomuudesta ja järjestyksen puutteesta.

Kului jo'ku aika, ennenkuin kaikki taas kävi vanhaa, tavallista tahtiaan hänen lähtönsä jälkeen. Vasta, kun hän oli poissa, havaitsimme oikein, mikä hilpeä, rakastettava keijukainen hän todellakin oli. Äiti tietysti häntä eritoten kaipasi, vaan hän ei puhunut siitä; valittaminen ei hänen tapanansa ollut; jos hänellä oli kuorma, niin hän kantoi sen mieluimmin yksinään ja hiljaisuudessa.

Kuinka lempeä, kärsiväinen, rakastava ja itsekieltävä hän oli, vähän liiaksi heikko ja mukaantuvainen muille — olinhan itse esimerkkinä siitä — vaan vahva ja taipumaton omien velvollisuuksiensa täyttämisessä. Hänellä, miten Ovellakin, oli sydäntä kaikkia kohtaan läheisyydessään.

"Minä olen niin halukas lähettämään vähän apua, joitakin Lauran vaatteita ja hiukkasen vahvistavaa ruokaa, puusepän sällin vaimolle vintikamariin; hän on sairaana, raukka, ja monien lastensa tähden suuressa tuskassa; ajatteleppa, kuusi kappaletta, ja vanhin on vain kymmenen vuotinen. Kukkaroni on jotenkin ohut, puut ja vuokra ovat maksetut; mitä sanot; Elisabet, teemmekö niin?"

Toisella kerralla pyysi äiti minua, ett'en unohtaisi leivänmuruja.

"Pikku linnut ovat tottuneet ne saamaan", hän sanoi, "eikä nyt talvisaikana saa niitä ateriattaan jättää."

Naapurin laiha kissa oleskeli myös alituisesti kyökissämme ja löysi aina savikuppinsa maitoa täynnä nurkassa.

Eräänä päivänä, kun parhaallani silotin vaatteita, tuli äiti sisälle luokseni tyytyväisen, kirkastuneen näköisenä.

"Anna minulle rauta ja mene sisälle, Regiina on täällä! — Jumalan kiitos, että armas tyttöni saa jotakin, joka häntä hiukan ilahuttaa. Pyydä hänet jäämään päivälliseksi, minä kyllä laitan kolme ruokalajia."

Ah, se oli heikko ihastuttaminen! Regiinalla ja minulla ei ollut enää mitään toisillemme sanomista; hän havaitsikin sen aivan pian ja hylkäsi minut kokonaan.

Joka viikko saimme tiheän, pitkin ja poikin, ristin ja rastin kirjoitetun kirjeen Lauralta. Hän ikävöi kovin kotia vaan piti isoisästä; talo hänestä myös oli hauska ja kaunis ja koko seutu niin ihana. Kristiina tädin sydäntä hän ei kuitenkaan saattanut voittaa. — "Täti edellyttää", kirjoitti hän, "ett'en minä saata häntä kärsiä, ja se tekee kaiken lähenemisen niin vaikeaksi; vaan minä muistan kyllä lupaukseni Elisabetille. Epäystävällinen hän oikeastaan ei ole, kuinka omituinen, jäykkä ja synkkä hän muutoin onkin."

"Vaan mitä tuossa on ollut?" kysyi Kristian kummissaan. "Kas, kuinka tiheästi lapsi on sen ylitse vetänyt; siitä on mahdoton ainoatakaan kirjainta erottaa."

Äiti vaikeni, vaan minä saatoin nähdä, että hänellä olivat omat ajatuksensa. Minullakin olivat minun mietteeni: tuo rakas tyttönen oli varmaan kirjoittanut Ove'sta ja sitte, kun hän muisti meidän suhteemme, sen taas pois pyyhkinyt. Vähitellen hän kuitenkin tuli vähemmän varovaksi, ja Ove'n nimi oli usein kirjeissä. "Pastori oli ollut Kristiina tädin ja hänen kanssansa ajelemassa tahi heille kirjoja lainannut; hän, Laura, oli kuullut niin kauniin saarnan, joka oikein antoi halun hurskaaksi ja hyväksi tulemaan" j.n.e.

Talvi kului tasaista, hiljaista kulkuaan. Me olimme kaikki aivan ahkeroita; Kristian luki kuin henkensä edestä; äiti ja minä askaroimme yhdessä talouden toimissa ja neulan ääressä, ja illalla, kun rakas, pieni rauhanhäiritsijämme oli sänkyyn mennyt, luin kuuluvasti. Ensi kerran maistoin sitä iloa, joka ahkeruudessa on. Ateriamme ja kävelymme olivat hyvin hupaiset ja vaikuttivat niin virkistävästi hyvin kulutetun ajan jälkeen. Mitä lähemmälle joulu ja sen kanssa tutkintoaika joutui, sitä äkkipikaisemmaksi ja äkäisemmäksi kuitenkin Kristian tuli; meidän täytyi punnita sanamme ja tarkoin varoa häntä loukkaamasta. Monta kertaa hän sanoi itse: "Minä olen sietämätön, äiti, sen tiedän aivan hyvin; vaan te ette aavista, kuinka täällä päässäni pinnistää."

"Taukoa sitte taivaan tähden, rakkain ystävä", pyysi äiti.

"Saamme nähdä; älä minua vain millään muotoa vaivaa, äiti kulta."

Kuinka iloinen päivä oli se, kun hän tuli kotiin ja kertoi, että kaikki oli onnellisesti ja hyvästi ohitse! Hänen kasvonsa säteilivät sydämellisimmästä ilosta; se ei ollut vanha vakava Kristian ukkomaisine käytöksineen.

"Nyt en tosiaankaan enää tahdo olla sellainen myyrä, joka kaivaa itsensä pois kaikesta valoisasta ja hauskasta tässä maailmassa! — ja pojasta tuolla rupean myös huolta pitämään; niinpä niin, nyt minä oikein todella rupean hänen kanssansa käsikähmään."

Hyväksi aluksi hän tarttui pienen Juhanan haiveniin.

Poika kuuli tuon lupauksen paljoa suuremmalla levottomuudella kuin ilolla ja vapautti päänsä niin pian kuin hänelle mahdollista oli, ison veljen lujista kourista.

"Jos vain nyt saisimme sinut, Betti, oikein iloiseksi", sanoi Kristian paria päivää myöhemmin.

"Minä olen iloinen, Kristian; Jumala on ollut niin erinomaisen armollinen minulle. Minä olen iloinen ja kiitollinen."

"Sinä olet kuuliainen, ainoastaan kuuliainen, vaan et onnellinen; se se on, jota en saata käsittää. Tiedätkö, kenenkä kaltainen olet; saanko sen suoraan sanoa?"

"Saat, miksikä ei?"

"Sen kaltainen, joka pitää kuolleesta, ajattelee sitä ja iloitsee saadakseen sitä toisessa maailmassa tavata. Kenkään ei saata uskoa, että sinä olet heittänyt pois rasittavan ikeen ja tuntisit itsesi huojennetuksi ja vapautetuksi."

"Älä puhu niin, Kristian, se murehduttaa minua. Kun on paljon kaduttavaa ja sovitettavaa — ja sitä minulla on — niin saattaa kyllä toisinaan vähän totiseksi tulla."

"Oh, et sinä ennenkään niin hirveän häijy ollut, vaikka minä toisinaan olin sinulle oikein vihainen ja luulin, että sinun minuutesi esiintyi liian paljon äidin kustannuksella. Nyt sitä vastaan toivoisin, että sama minuus tuntuvammin esiintyisi."

Hän kietoi käsivartensa lemmekkäästi vyötäisteni ympäri.

"Jos Jumala suo, sisar kultaseni, niin tuumailen, että äiti ja sinä jäätte tulevaisuudessa minun luokseni, kun Laura ja poika ovat maailmalle joutuneet ja minä olen jalkani oman pöydän alle pannut."

Joulun aikana saimme, miten tavallisesti, koko lastin hyviä tavaroita Lehmukselasta: hanhia ja jäneksiä, juustoja ja torttuja, omenia ja saksanpähkinöitä. Kummastuksekseni oli pohjalla Mette Marian tuttu koulupussi, pähkinöitä täyteen pakattuna.

"Neiti Elisabetille Klintiltä ja metsästä, noukkinut Mette Maria" niin kuului lapsen omakätinen päällekirjoitus. Hän oli varmaan nähnyt suurinta vaivaa, kirjaimet olivat suuria ja koreita.

"Mitä luulet minulla tässä olevan, Betti?" kysyi pieni Juhana eräänä aamuna maaliskuun alussa, suljetulta käsiänsä minua kohden kurottaen.

"Kevätesiköitä!"

"Oh, hyi, Elisabet! Sinä näit ne, vehreät lehdet pistäytyivät esiin. Se ei ole rehellistä peliä."

Hän kurotti minulle kourallisen raittiita kevätesiköitä, ja niiden muassa seurasivat ensimmäiset kevättunteet. Pari päivää myöhemmin näin keltaisen kukan Vallin rinteellä. Nyt alkoi maalla kaikki versoa ja kasvaa; pian oli Lehmukselassa oleva kaunista. Vieläköhän milloinkaan sinne joutuisin? Tuota en tohtinut ajatella.

"Kun vain ei Laura olisi kipeänä; on enemmän kuin 14 päivää siitä, kun hän kirjoitti!"

Äiti huokasi syvästi. Hän oli kauan hiljaa suruansa kantanut; nyt hänen täytyi sitä purkaa.

"Saattaahan hyvin helposti esteitä tulla! Muistatko joulun edellä, äiti, kuinka kauan silloin viipyi?"

Minä koetin näyttäytyä levolliselta ja iloiselta, vaikka minäkin olin murheinen ja levoton. Me hätkähdimme joka kerta, kun soitettiin.

Vihdoinkin huhtikuun lopussa tuli Kristian riemuiten sisälle.

"Tässä on kirje! Lauran omia harakanvarpaita. Voit olla aivan huoletta, äiti; pieni lemmikki jaksaa hyvin."

Kirje sisälsi vain pari kiireessä kirjoitettua riviä: Kristiina täti oli kipeänä, vaarallisesti kipeänä; hän ikävöi minua, luuli Laura; hän itse ikävöi myös sanomattomasti. Oli niin hirveän paljon ajattelemista ja järjestämistä, eikä hän kelvannut mihinkään.

"Tyttö kultani, mitä sanot?"

"Toivon ehtiväni sinne vielä tänä iltana, äiti; lähteehän juna vasta k:lo 7."

"Sinä tahdot siis… oi, lapsi, kuinka kelmeä sinä olet! Tohdimmeko antaa hänen lähteä, Kristian?"

"Luonnollisesti lähden! muu ei voi kysymykseen tulla. Täti parka!"

"Pieni Laura parka", sanoi äiti, "ja sinä myös! Sinä et ajattele ollenkaan itseäsi säästää, lapsi."

Minä en vastannut mitään vaan kiirehdin sisälle omaan huoneeseni ja pakkasin sisälle muutamia välttämättömiä kapineita, sekavain ajatusten taukoamatta päässäni pyöriessä.

Oi, jos saattaisin ajatella vain tätiä, yksinomaisesti tätiä! Mistä nuo muut kuvat tulivat, tuo pelko, tuo toivo? Armollinen Jumala, auta minua, pidä kaikki tuo sielustani poissa, ja anna tunteideni jakautumatta Kristiina tädin ympärille kokoontua!