Produced by Tapio Riikonen

KIRKKOTIE

Kirj.

Cornelia Lewetzow

Suomennos.

Helsingissä 1886.
G. W. Edlund, kustantaja.
J. Simeliuksen perillisten kirjapainossa Helsingissä.

Kookas, voimakas, nuori mies astui vakavin askelin pitkin pientä polkua, joka kierrellen halkaisi viljavainioita. Hänen pukunsa oli maalainen, mutta kuitenkin kaunis, kasvonsa vilpittömät, niissä kuvautui älyä ja hyväsydämmisyyttä ja ryhtinsä ilmaisi pontevuutta ja vireyttä. Aika ajoin pysähtyi hän katsellen ympärilleen.

"Tämähän on jotensakin kaunista", arveli hän, "mutta aivan liian lakeata ja sitäpaitse vesiä puuttuu; ja mitä ovat nämä vainiot omiini verrattuina! Entä nuo kurjat mökit tien varrella! onpa häpeällistä, että ihmisten täytyy asua tuollaisissa turmiollisissa loukoissa."

Polku loppui kuusistoon; hän katsahti kelloansa ja kulki eteenpäin.

Korkeat yhtäläiset puun-rungot seisoivat tiheissä riveissä, himmeä valo levisi niiden väliin ja kummallinen hiljaisuus vallitsi vanhassa kuusistossa, ikäänkuin se olisi odottanut jotakin. Kaukana puiden välissä siinsi auringon valaisemina lehmuksia, kastanja- ja sarapuita. Metsä loppui maantien varrella, ja toisella puolen sitä alkoi suuri puutarha, jonka varjoiset puut levittelivät oksansa tien yli.

Köyhä, vanha vaimo avasi puutarhan portin. "Kiitoksia tästä kerrasta", huusi hän puutarhaan päin ja mennä linkutti sitten pois vasu kädessä sakarasauvansa nojassa.

"Kuinka paljon annoit hänelle", kuului terävä ääni aidan takaa — "olen varma että annoit hänelle enemmän kuin hän tavallisesti saa. — Se on tietysti oma asiasi, Maria, mutta sinun asemassasi olisin varovaisempi. Kymmenen äyriä sinne, kymmenen äyriä tänne, siitä tulee viimein koko summa. Varmaan et antanut vähempää".

"Kaisu-raukka on ollut sairaana, täti!" Ääni oli lempeä ja heleä ja kuului puolustavalta.

"Minä kysäisin, paljonko hänelle annoit?"

"Viisi kolmatta äyriä", kuului vastaus, samalla vilpittömältä ja pelokkaalta.

"Viisi kolmatta äyriä! Minä sinun asemassasi karttaisin"… Jatko kotosi etäisyyteen.

"Vanha ruoja!" mumisi muukalainen äreästi pilkistellen puutarhaan, mutta ketään ei näkynyt. Avarat nurmet aukenivat puiden takana. Sieltä häämötti joutavan tarkasti leikeltyjä kukkamaita ja hyvin järjestettyjä kasviryhmiä; kauempaa näkyi päähuoneuksen ikävä kasarmintapainen etupuoli.

Hänen palatessaan kuusistoon, istui köyhä vaimo muutamilla kaadetuilla puurungoilla järjestäen vasunsa sisällystä. Hän tervehti vaimoa. "Kohtelivatko he teitä hyvin tuolla ylhäällä kartanossa?"

"Saramäelläkö? — kyllä, olenpa kiitollinen kaikesta, mutta muita jätteitä siellä ei saa, kuin kahvensakkoja ja teenlehtiä. Rouva varmaankin ajattelee, ett'ei niitä voi elukoille antaa. — Nuori neiti, hän, joka ei ole heidän oma tyttärensä, kokoo ne minulle, mutta herrasväen vietyä jo ensimmäisen mehun niistä, palvelijain toisen, ei kolmas keitos juuri ole väkevää. — Tänään antoi tyttönen minulle päällisiksi rahojakin. Jumala siunatkoon hänen lempeitä silmiään! Ei, ei suinkaan tämä ollut herran tarkoitus? — Todellako, sitten kiitän nöyrimmästi."

"Kuka asuu Saramäellä", kysyi sittemmin nuori talon-omistaja, istuessaan tohtori Bruhn'in päivällispöydässä. Hän oli tohtorin sukulainen ja tätä nykyä hänen vieraanaan.

"Katteini Linde", kuului vastaus, "on hyvänsävyinen kunnon ukko. Talon sai hän rouvansa kautta ja otti silloin eron armeijasta. Sinne olisi sinun mentävä, Juho, katsomaan uuden puutarhan istutuksia. Jos ihailet kääpiömäisiä omena- ja perunapuita, tavattoman pitkine oksineen, saatat olla varmana hänen suosiostaan. Oikeastaan emme seurustele," — hän loi veitikkamaisen katseen nuoreen vaimoonsa, — rouvillemme on vaikea sopia ja silloin täytyy mies-raukkojen väistyä toisiensa edestä."

"Kenties voisi olla huvittavaa katsella puutarhaa, ei kuitenkaan hedelmä-viljelyn tähden. Minä pidän noista vanhoista puista; yhtä huolellisesti kuin nuoria puita hoidetaan, täytyy niitäkin hoitaa. Tahdotko tulla sinne kanssani?"

Tohtori vilkutti silmiänsä naurettavasti, sanoen ett'ei hän uskalla.
Rouva Bruhn hymyili.

"Enkö aamulla pyytänyt sinua saattamaan ystävääsi Saramäelle?"

"Niin, kyllähän sinun käy pyytäminen, sinun, joka itse jäät kotiin kehdon ääreen. Mikä suoja tuolloinen kehto sentään on kaikkea tukalaa vastaan, sen tietävät ainoastaan salaisuuteen perehtyneet. — Olkoon menneeksi, Juho! tekaistaanpas se tuokiossa. Minä toivon, ett'ei kumpikaan tyttäristä niska-kiekuroineen ja laahaavine helmoineen millään tavalla sinua lumo. Sitten tapaat vielä siellä kivulloisen poika-raukan, kohtelijaan lannistetun isän, viisaan suunnittelevan äidin, joka visusti säästelee äyriänsä paitse silloin kun on kysymys hetaleista ja korukaluista. — Hyi sentään!"

Rouva Bruhn katsahti ylös. "Unohdat Marian."

"Maria on pieni ymmärtäväinen tyttö, sen tunnustan. Ensi kerran kun tapasimme toisiamme, kuulin hänen sanovan — en muista nyt mistä oli kysymys — 'minä erehdyin' ja silloin heti ajattelin hänen olevan parempaa laatua. Vähän ajan perästä luettiin ääneen jotakin kiskomalla kyhättyä romuteosta ja yhtä ylenpalttisten kiitospuheitten vaiettua, tiedustelen häneltä hänen ajatustaan. 'En sitä ymmärtänyt', sanoi hän suoraan, mutta ikäänkuin olisi hän pyytänyt anteeksi. Senjälkeen puhuttiin teaatterista ja hän oli vaiti. 'Tehän olette asuneet Köpenhaminassa, olette varmaankin useinkin siellä käyneet,' sanoi joku. — 'Enpä niinkään, hyvin harvoin vaan.' — 'Ettekö pidä näytelmistä?' — 'Pidän kyllä, mutta meillä ei ollut varaa siihen.' — 'Hyvä', sanoin itsekseni, 'hyvä! Sinä voit erehtyä, onhan jotakin jota et ymmärrä, sinulla näet ei ole varaa kaikkeen, sinua kunnioitan'".

Juho kuunteli tyytyväisenä tätä ylistystä, hän muisti äänen puutarhassa.

"Kuka on tuo Maria?"

"Katteinin veljentytär, hänellä ei ole laiskan päivät, hän toimittaa palkatta palkollisen tehtävät ja hänen täytyy sitäpaitse osoittaa osoittamistaan kiitollisuutta. Isänsä, oiva upseeri, kaatui Dybböl'in luona, äitinsä kuoli toisna syksynä, jolloin orpo tuli Saramäelle. Häntä sinne odottaissa sanoi rouva: kukaan ei saa nostaa suurta huutoa hänestä; jos äiti on opettanut hänelle oikkuja, kyllä minä ne pian häneltä poistan, mutta tytöllä ei ollutkaan mitään oikkuja ja kaikki kävi onnellisesti. Hyi sitä akkaa."

"Katteini Linde varmaankin koko sydämmestään yhtyisi tuohon ylistyspuheesen, jonka aamulla pidit vapauden kunniaksi. Pyydän nöyrimmästi anteeksi, niinkuin näet olen käynyt kielimässä vaimolleni; tuollaiset nuorenmiehen esitelmät ovat hyvin opettavaiset nuoren rouvan kuulla, ne teroittavat mieleen velvollisuudet." Hän hymyili veitikkamaisesti, mutta vaimonsa nyykäytti lempeästi päätänsä turvallisessa tiedossa heidän molempain onnesta.

"Onnea matkalle", sanoi hän Juholle.

Tohtori huomasi serkkunsa katsahtavan nuoreen rouvaan.

"Ei hän taida olla niin aivan vastenmielinen sinullekaan, uskallatko kieltää sitä?"

"En, mutta hän on poikkeus! Anna minun mennä omaa tietäni, Emil, koska nyt kerran annan niin suuren arvon ajatus-, puhe- ja toimintavapaudelle."

Juuri tohtorin pienien yksivetoisten vaunujen tulla jyristessä Saramäen kartanolle, ajettiin wieniläis-vaunut esille, herrasväki oli lähdössä pois.

"Me jätämme siellä käyntimme toistaiseksi", huusi rouva heti, "terve, terve tulemasta!" — "Tohtori oli oikein ystävällinen kun toi tänne vieraansa. — Niin, miehenikin on vähän toivonut saada teitä nähdä. Me tiesimme tietysti herra Bruhn'in", — hän lausui nimen hyvin imartelevalla äänellä — "olevan näillä seuduin. On todellakin paljoa hauskempi jäädä kotiin. Sanothan ajomiehelle, Linde!"

Hyvä katteini oli silminnähtävästi kovin hämillään.

"Tiedäthän meitä odotettavan, Edvardine, emme voi olla menemättä. Olen varma siitä että kunnioitetut vieraamme suovat anteeksi. Olimme lähdössä ristijäisiin, yksinkertaisen perheen, entisen tilanhoitajamme luo, ja kaikki on juhlallisemmaksi valmistettu meidän tähtemme. — Edvardine!"

"Ei suinkaan isä", vilkassilmäiset kasvot kurkistivat nenäkkäästi näkyviin, "siinä talossa ihan nääntyy ikävään."

"Minä lähden joka tapauksessa sinne", katteini oli järkähtämätön. "Toivon, että herrat suovat anteeksi, eivätkä väärin käsitä perussyitäni. Milloin saamme odottaa herroja uudestaan?"

Tohtori antoi muutamia viittauksia vieraan pikaisesta lähdöstä, mutta Juho keskeytti häntä ripeästi. "Saanko tulla huomenna tähän aikaan? Herra katteinin puutarha-istutukset herättävät utelijaisuuttani." Kumartuessaan tarkasti hän jokaista läsnä-olevista tyyskästi. Pitkä, laiha, silkkipukuinen äiti, jonka hymyily oli suurena vastakohtana siihen kovuuteen, jonka kasvojen juonteet muutoin ilmoittivat, ja niihin kolmeen nuoreen tyttöön joilla oli punaiset, valkoiset ja siniset puvut pitkine liepeineen liehuvine nauhoineen ja hiuksineen. — Olihan ainoastaan kaksi tytärtä! Oliko se ääni, jonka hän aamulla oli kuullut ja joka vielä kaikui hänen korvissaan, jonkun näistä kolmesta?

"Näitkö sen pienen sinisen?" kysyi tohtori.

Kyllä, hän oli nähnyt sen, kiireestä kantapäähän saakka itsetietoisen pienen sinisen.

"Mitäpä hänestä sitten?" kysyi Juho melkein äreästi.

"Hän on rikas ystävä, neiti Schwalbe, jonka he toivovat miniäksi. Luulen kuitenkin hänen olevan viisaamman heitä, hän ei huoli hätäillä, poika raukka ei ole suinkaan sulhasen näköinen. Vielä voit nähdä häntä, hän istuu tuolla nurmella lähellä päiväkelloa, korvia myöten ison huivin peittämänä. — Kas tuolla käy Maria suunnattoman suurilla sakseilla leikaten ruohoa; viikatetta tietysti ei voi käyttää noissa kiukeroissa ja koukeroissa, jonkatähden ryhdytään sakseihin. Raskas työ tällaisessa helteessä. — Nyt hän tervehtää; näitkö häntä?"

"Näin", hän rupesi kohta puhumaan toisista asioista, mutta kuva nuoresta tytöstä suruvaatteissa, vaaleilla tunnokkailla kasvoilla, painui selväksi hänen mieleensä.

* * * * *

"Milloin tahdot ajoneuvot esille, Juho?" kysyi tohtori seuraavana päivänä.

"Kiitoksia, käyn mieluummin jalkasin, — minä hyvin mielelläni kuljeskelen sinne tänne, juttelen yhden ja toisen kanssa ja katselen, mitä ihmiset toimittavat. Varmaa on että tienne tarvitsevat enemmän kiviä ja peltonne vähemmän. — Hyvästi niin kauvaksi!"

Pian löysi hän oikotien peltojen yli ja saavutti kuusiston. Auringon paiste kimalteli puiden välissä ja levitteli kultansa tummanvihreälle sammalelle. Nyt tuli valoisempi, puut harvenivat, — tuollahan oli tie ja puutarhaportti. Hän nosti säpin astuen sisään. Iloisia ääniä ja naurua kuului puutarhasta; hän meni ääntä kohden.

"Tervetullut, terve terve! — istumme par'aikaa kahvipöydän ääressä; herra Bruhn'in täytyy juoda kuppi kahvia kanssamme, kyllä se maistuu kävelyn jälkeen. — Maria!" Viittaus kädellä ilmoitti että taalehikko oli tyhjä, leivokset lopussa ja hiilet kahvikeittiön alla sammuksissa.

"Kiitoksia, olen jo juonut", tyynessä äänessä oli jotakin, joka esti mitään tyrkyttämästä.

"Saanko kunnian esittää poikani — hän on äsken palannut terveys-lähteeltä ja on vielä voimattomanlainen. — Onko sulla kyllin vaatteita päälläsi, Aatto?"

"On kyllä, mutta en istu mukavasti — toimita minulle tänne korkea tuoli, Maria!"

Hetken kuluttua tuli hän sitä kantaen. "Otin matkaviitan mukaani, Aatto!" — Siinä oli äänen painoa! — Hän laskeutui polvilleen ja levitti viitan.

"Aivanhan tahdot minut tukehuttaa, — jospa olisit pikemmin tuonut päivä-varjostimen. — Suokaa anteeksi herra Bruhn, tämä on ikävää teidän kuulla."

"Kipu on joka miehen isäntä." Juho ei ollut lempeällä tuulella.

Tuolla hän jo tuli päivä-varjostin kädessä. "Nyt panen sen riippumaan puuhun niinkuin eilenkin. Lainaatko tuolisi, Aatto?"

"Sallitteko?" Juho otti sen tyyneesti häneltä ja asetti sen riippumaan rankisena.

"Kas, tuolla tavalla! — tuohan on oivallista — kiitoksia". Hän loi
Juhoon iloisen ujostelemattoman katseen.

"Käytännölliset liikunnot." Rouva Linde hymyili hyväksyen, "ensimmäisessä silmäyksessä oivaltaa ajatus ainoan oikean keinon tehtävänsä suorittamiseksi. Niin pitääkin oleman. Minun täytyy oikein saada keskustella kansanne, herra Bruhn, olen kuullut niin paljon puhuttavan teistä jo Rantamäestä, joka kuuluu olevan mallinmukainen tilus, jota valitettavasti ei läheskään käy sanominen Saramäestä. — Puutarhassa hallitsee Linde aivan yksinvaltaisesti, mutta muu kaikki lepää yksinomattain, sanonko nyt itse sen, minun hartioillani. Ehkäpä täällä tulisi käyttää enemmän työvoimia, mutta väen ylläpito on jo äärettömän kallis. Palkka on mitä vähäisin, mutta kun näkee ruokapadat luulisi helposti tuollaiset ihmiset kyllästymättömiksi."

Juho, joka ajatteli kahvisakkoja ja teenlehtiä, rypisteli silmäkulmiaan, vastatessaan:

"Hyvä palkka ynnä hyvä kohtelu tuottaa hyvät työntekijät, se on minun kokemukseni."

"Tulkaapas krokettisille meidän kanssamme, herra Bruhn!" huusivat nuoret tytöt, "jos äiti kerran alkaa tuota juttua palvelijoista, ei hän taukoa ennenkuin huomenna."

"Kiitoksia, minä jään mieluisemmin tänne."

"Älkää suinkaan antako minun häiritä", Aatto sanoi seuraten alakuloisella katseella pientä sinipukuista, "sellainen Latsarus raukka, kuin minä, ei saa estellä toisten iloa."

"Jos rohkenen lausua mielipiteeni, on kroketti mielestäni ikävää." Tätä sanoessaan kumarsi Juho kohtelijaasti, mutta nuoret tytöt näyttivät olevan hiukan nyreissänsä, rientäessään pois leikkimään. Katteini kulki levottomana edes takaisin, toivoen saavansa yksin nauttia vieraansa seurasta. Juho istui kuitenkin emännän mielihyväksi kuin kiinnikasvettuneena paikkaansa. Maria istui nurmikolla lähellä kipeän tuolia. Hänellä kun oli suuri neula, piti antaa neulan lennellä lakkaamatta ylös. Nuoret kasvot näyttivät totisilta, mutta hymy ei ollut kaukana, yht'äkkiä taisi se, auringon säteen kaltaisena, kirkastaa hänen kasvonsa, sen oli Juho nähnyt. — Mitäpä hän ajatteli? — Oikein tuntui hyvälle katsoa noihin tyyniin tunnokkaisiin silmiin; mikä levottomuus ja rauhattomuus sitävastoin kuvautui toisten kasvoissa.

"Täällä mahtanevat asiat olla huonommalla kannalla kuin meidän seudulla", sanoi Juho kuivasti, rouva Linden vihdoin lopetettua valitusvirtensä. "Kun siellä jokaiselle myönnetään hänen luonnolliset oikeutensa eikä vaadita muuta kuin mikä oikeaa ja kohtuullista on, mutta se vaaditaan järkähtämättömästi, niin menee kaikki itsestään. — Suurien tiluksien omistajilla on tietysti velvollisuuksia köyhiä, varsinkin sairaita ja vanhoja kohtaan", lisäsi hän milt'ei ankaruudella.

"Tuohan on kuin kertomus kulta-ajalta", rouva Linde pudisti päätänsä, "ei toki, niin hyvällä kannallahan tosin täällä ei olla; vaikka minulla on tarkat silmät, menetellään täällä kuitenkin usein väärin. — Katsokaa nyt tuota poikaakin tuolla, joka selässänsä kantaa polttopuita! Voiko noita sanoa pieniksi oksiksi? Tuonlaatuiset pojat taittelevat mieluummin oksia, kuin taivuttavat selkäänsä. Niin, tuohon pieneen poikalurjukseen on rikos jo painanut merkkinsä. Minun täytyy sanoa kumminkin sananen hänelle."

"Kotona häntä varmaankin rangaistaan, ell'eivät oksat ole kyllin paksut, — hän on ottolapsi." Maria jätti työnsä ja seurasi alas aidan viereen.

"Mitä nyt on tapahtunut?" — Nuoret tytöt jättivät leikkinsä ja katselivat utelijaina pitkin tietä.

"Ei juuri mitään. — Tule tänne Pekka, — tänne! Minä tahdon puhua kanssasi."

Pieni pahantekijä, joka turhaan oli koettanut pyrkiä pakoon oksien suojaan toisella puolen tietä, oli pakoitettu astumaan esiin. Hän oli varteva, voimakas, kahden- tahi kolmentoista vuotias poika, kurjiin repaleisiin puettuna.

Pää kohosi vapaasti ja rohkeasti olkapäitten välissä, tumman ruskeihin suortuviin oli sotkeutunut sammalia ja lehtiä, päivettyneistä kasvoista tirkisteli kaksi eloisaa silmää vilkkaasti ympärilleen. Huolimatta raskaasta taakastaan, seisoi hän suorana ja jäykkänä ynseästi katsellen puutarhaan räpäyttämättäkään edes silmiä.

"Lakki pois, kun puhut naisten kanssa!" vanhin tytär nosti pilkallisesti pois pojan lakin, varjostimensa huipulla. Poika heitti häneen häijyn katseen.

"Sinulla ei ole lupaa koota muuta kuin karisseita oksia", torui rouva
Linde, "mene heti alas kyökkiin näiden kanssa! Ymmärrätkö?"

Vimmastunut katse oli vastauksena; hän haki hämillään lakkiaan. Se oli pudonnut puutarhaan. Maria otti sen ylös. "Anna minun panna se päähäsi, — sinulla ei ole kädet vapaina, lapsukainen! — senkötähden et tervehtinyt? Kas noin nyt on hyvä."

Pekka punastui hänen lempeästä katsannostaan, mutta ei vastannut sanaakaan, vaan kiirehti pois.

"Mitä arvelette, enkö ollut oikeassa?" Rouva Linde katsahti ympärilleen, "hän näkyy pyrkivän vankihuoneesen."

"Tätiseni, älä puhu niin ääneen!" Maria oli kalpea. "Ihminen päättää, mutta Jumala säätää," lisäsi hän hiljemmin.

"Mahtanee tuntua tyydyttävältä pelastaa sellainen lapsi", sanoi Juho innolla.

"Todellakin hyvin huvittava koe", neiti Schwalbe naurahti, "mutta luulenpa todenmukaisuuden, ett'ei se muka onnistuisi, käyvänkin varmuudeksi." Tämä lausuttiin aivan iloisesti. Juhon ääni kuului harmistuneelta, kun hän vastasi:

"On luultava, ett'ei koe onnistuisi, mutta jos ryhtyisi asiaan toden teolla niinkuin velvollisuuteen ainakin, niin yritys mahdollisesti voisi luonnistua."

Vaistomaisesti kääntyi hän Marian puoleen, joka katsoi häneen luottamuksella ja melkein rukoilevaisesti.

"Nyt täytyy minun mennä", hän katsahti kelloonsa.

"Nyt jo!" huusivat kaikki yhteen ääneen.

"Entäs hedelmätarha!" huudahti katteini toivossaan pettyneenä. Juho pudisti hänen kättään. "Ehkä saan tulla toisen kerran."

Rouva Linde kiiruhti paikalle. "Jos tahdotte ottaa hyväksenne, niin syökää päivällistä kanssamme huomenna, herra Bruhn! — Tytöt voivat soitella vähän iltapäivällä ja sitten voidaan katsella niitä uusia puutarha-istutuksia."

Niin päätettiinkin.

* * * * *

Juho halusi päästä itsekseen. Mikä muutos nyt tapahtui hänen sielussaan? — minkätähden menivät ajatukset aina samaa suuntaa, minkätähden hänestä elämä yht'äkkiä näytti niin valoisalta?

Hänellä ei ollut tapana osoittaa suurta huomiota nuorille tytöille, tavallisesti katseli hän heitä ankarasti (arvostelevin niuhin silmin.) Mutta tämä tyttö olikin hänen mielestään aivan toisenlainen kuin muut, — niin luontainen ja todellinen sydämmensä sisimmäisestä sopukasta alkain. — Kahden päivän perästä oli hän aikonut lähteä. Jos serkkunsa kehoittaisi häntä, vaikkapa vaan puolellakin sanalla jäämään, niin hän jäisi.

Juhon kääntyessä niityltä maantielle, näki hän pienen polttopuu-varkaan seisovan nojautuneena vasten kurjan rappeutuneen mökin seinää. Poika antoi osan paksusta illallis-leivästään, ohuella harmahtavalla rasvakerroksella, vanhalle mustalle villakoiralle, joka oli yhtä likainen, yhtä hyljätty ja laiminlyöty kuin poika itse. Silloin tällöin silitteli hän koiran pyöreätä päätä ja vastaukseksi murisi koira hänelle ystävällisesti. Juhon askeleet säpsähyttivät häntä, hän tunsi kasvot, ja mieleensä muistui se nöyryytys, jonka hän oli kärsinyt. Kasvonsa kävivät jälleen ynseän-näköisiksi ja hän potkaisi tahi oikeammin oli potkaisevinaan mustaa ystävätään.

"Miksikä niin teit?" Ääni ei kuulunut äreältä, ainoastaan jämeältä. Pekka olisi mielellään juossut pakoon. "Kuules!" Juho laski kätensä lujasti hänen olkapäällensä, — "jos olisit potkaissut koiraa, kun luulit olevasi yksin ja taputellut sitä kun tulin, olisin mennyt ohitsesi eteenpäin, mutta nyt on meidän kahden keskusteleminen. Olet parempi kuin miltä näytätkään, ja luulenpa että sinusta vielä voi ihminen tulla. Tahdotko kokonaan jättää entisen elämäsi tänne ja seurata minua? — En lupaa sulle rikkauksia ja laiskan päiviä, työtä ja kuria vaaditaan, että pojasta, sellaisesta kuin sinä, tulisi toimelijas kelpo mies."

Oli niinkuin lapsen silmissä jotakin toista olisi piileytynyt ja jotakin ollut aiheena heltymykseen, itkuun ja rukoilemiseen. Juhon sydän kävi lämpimäksi.

"Saat minussa ystävän, mutta totteleminen sinun on, muuta keinoa ei ole, aina totteleminen!"

Samassa aukeni mökin ovi ja terävä naisääni huusi:

"Tule sisään heittiö ja hoitele noita lapsiressukoita, niinkauvan kuin olen poissa." Äkkiä ääni muuttui. "Oi herra kulta, pyydän anteeksi, mutta kun ei hyvällä parane, täytyy pahallakin koettaa", hän huoahti teeskentelevästi.

Poika kohotti päätänsä.

"Kysypäs tältä herralta, oliko valetta että minua pakotettiin viemään polttopuut Saramäelle. — Tuo väittää, ett'en ensinkään ollut metsässä, että sen valehtelin alusta loppuun, ja hän tahtoo antaa minulle siitä selkään. — Kysypäs vaan herralta, jos uskallat?" Pojan silmät säihkyivät.

"Poika on puhunut totta, on väärin rangaista häntä ja vielä enemmän väärin vietellä häntä varastamaan."

"Jokainen vastatkoon itse puolestaan."

Vaimo heitti vieraasen epäilevän katseen ja vetäen repaleisen huivinsa paremmin ympärilleen, puikahti hän sisään tupaan.

"Löikö hän sinua?"

"Kyllähän hän koetti, mutta minä pidin puoleni. Päivä päivää saan enemmän valtaa hänen ylitsensä."

"Vaiti, — joka päivä, jolloin niin käy saat vähemmän valtaa itsesi yli. — Katso minuun poika, ethän ole ostettu etkä myötykään. — Toimitanko niin että saat lähteä täältä?"

"Minä lähden mieluumminkin jo tänään kuin huomenna."

"Ja tahdot totella?"

Pekka vaikeni, hänen mielessään kuohuivat ankarat asiat vastakkain, hänen tuli halu paeta pois, kauvas pois, mutta myös halu heittäytyä tämän vieraan jalkoihin. Ensin hän vaaleni, sitten punastui, silmät osoittivat sisällistä tuskaa.

"No?" kysäisi Juho melkein lempeällä äänellä, vahva käsi lepäsi taas pojan olkapäällä.

"Tahdon koettaa —"

"Enempää en vaadikaan. — Huomenna palaan. Räätälit ja suutarit, huomaan, saavat paljon työtä sinun tähtesi." Hän nyykäytti päätänsä rohkaisevaisesti ja meni.

Poika jäi liikkumattomana ja epätietoisena seisomaan. Mitä häneltä oikeastaan vaadittiin? Eikö olisi parempi jäädä tänne jatkamaan vihelijäistä elämäänsä, kuin luopua uhkeasta ynseydestä, valeesta ja hurjuudesta? Hänestä tuntui, niinkuin olisi hänen pitänyt luopuman itsestään. — Mutta sittenkin — hän oli taputellut häntä poskelle ja nuori neiti oli ottanut hänen lakkinsa maasta. — Pekka viskasi lakkinsa ilmaan, valmiina heittämään henkensä heidän kahden edestä; — mutta se totteleminen! — Hei, miten ämmää tuolla sisällä harmittaisi, jos hänestä tulisi kelpo mies. — Entäs tuo mokoma sitten, joka oli ennustanut häntä vankeuteen — hän oli kuullut joka ainoan sanasen. — Hän puristi nyrkkiänsä vihasta.

"Pyri hyväksi pojaksi", oli kuoleva äitinsä sanonut, mutta hän ei ollutkaan pyrkinyt hyväksi, tuntuipa kamalalle pimeässä kulkea kirkkomaan ohitse. — Joskus oli hän kuitenkin pitänyt huolta köyhän haudasta, vaikk'ei tänä vuonna. Ennenkuin hän oli lähtevä, oli hänen sinne meneminen, sitä katsomaan. Ja jos hänestä aikaa voittaen jotakin tulisi, toimittaisi hän kiven haudalle sekä aidan sen ympärille, se nyt oli totta tosiaankin tapahtuva.

Tohtori seisoi ovella, Juhon tullessa kotiin. "Nyt jo", sanoi hän tyytyväisenä, "me arvelimme jääväsi sinne. Vaimoni kanssa puheskelimme juuri sinusta, meidän mielestämme on aivan turhaa, että lähdet niin pian. Eihän sinua siellä tarvita ennenkuin heinä-aikana? — Kas niin, taivu vaan kauniisti pyyntööni!"

"Ei tarvita ensinkään mitään taivuttamista, jään aivan mielellänikin.
— Täällähän on hyvin kaunista", lisäsi hän selitykseksi.

"Aivan niin!" Tohtori vilkutti vähän silmiään, mutta hillitsi halunsa leikinlaskuun. "Käy istumaan Juho, ja pidä meille esitelmä hedelmäpuista; mitä sanot puutarhasta?"

"Tuskinpa olen sitä nähnytkään, ja hedelmäpuistossa en ole ensinkään ollut, perhe kutsui minun päivällisille huomenna; syötyämme menemme katselemaan kaikkia ihanuuksia."

"No, sallitko minun kysellä ajatustasi rouva Lindestä?"

"Luulen häntä kovasydämmiseksi ja suunnittelevaksi vaimoksi, joka kuitenkin suunnitteluissaan hairahtuu, sentähden että itserakkaus häntä sokaisee."

"Kas kuinka vaimoni myöntäväisesti nyykäyttää päätänsä, joka sanalle; niin säälimättömät ovat naiset. — Nyt on miehen ja lasten vuoro?"

"Kapteeni on näköjänsä hyvä, mutta miehestä, joka unhottaa asemansa omassa talossaan, ei ole paljon sanomista. — Tyttäriin tuskin katsahdin. Poika on, niinkuin isänsäkin hyvännäköinen, mutta muutoin aika huitukka."

"Sellaisten ihmisten vertaiseksi emme me voi pyrkiäkään; sehän on luonnollista että katsot heidän seuraansa paremmaksi."

Juho löi häntä muhoillen olalle. "Lörpöttele sinä vaan."

* * * * *

Päivällispöytä Saramäellä oli seuraavana päivänä juhlalliseksi koristettu; harvat ruokalajit, mutta erinomaisen hyvät, sekä viini olivat tuntijoita varten. Vierasta otettiin vastaan kuin vanhaa ystävää ainakin.

Kaikessa tässä oli jotakin, joka vaivasi teeskentelemätöntä ja suoraa Juhoa; kukaan ei vastenmielisemmin kulkenut valheen kengissä. Hän oli melkein kieltämäisillään, kun rouva Linde tarjoutui hänen pöytään talutettavakseen. Seura oli pieni; silmä etsi turhaan Mariaa.

"Kiitos!" Rouva Linde taputteli hänen kättään. "Haette poikaani —
Aatto raukan täytyy olla hyvin tarkka ruokiensa valitsemisessa, ja syö
sentähden yksin; me viemme ruoan puutarhaan hänelle. — Mitä nyt,
Maria?"

"Aatto lähetti minua hakemaan lohta, täti, mutta niinkuin tiedätte, on se häneltä kielletty."

"Minkätähden siis tulet? — luuletko minulle olevan mieluista antaa kieltävä vastaus? — pyydän anteeksi, herra Bruhn, mutta eräiltä puuttuu todellakin niin täydellisesti järkeä, että peräti kadottaa malttinsa."

"Mutta mitä soisit lapsen tehneen," keskeytti kapteeni lepyttäen, "luuletko Aaton huolivan hänen kiellostaan?"

Neiti ystävätär, joka tänään oli valkoisessa puvussa, sinisellä vyöhyellä ja lemmikkikukilla hiuksissa, puuttui nyt puheesen: "Pieni palanen, minun tähteni, rouva Linde kulta. Varmaankaan se ei haitanne."

"Jättäkää se mieluummin tekemättä", pyysi Maria.

"Miksikä sitten tulit? Sitä en käsitä? — Anna hänelle heti tämä palanen ja sano hänelle kenen pyynnöstä hän sen saa." Hän nyykäytti hyväksyen päätänsä neiti Schwalbelle.

Vihan puna nousi Juhon kasvoille; hän oli harvapuheinen ja nyreissään koko atrian ajan.

Kahvipöytä oli valmistettu lehmuksien alle, Maria toimiskeli kahvinkeittämisessä, Aatto lepäsi uutimessa lukien.

"Terveydeksenne!" neiti Schwalbe niiasi hänelle leikillisesti.

"En sitä syönytkään, Marialla oli muka niin monta joutavaa estettä, että aivan kadotin haluni siihen."

"Sepä olikin oikein," Juho lähestyi häntä, "minun täytyy kiitellä neitiä tohtorille."

Maria hymyili, mutta hänen katseessansa oli vielä jotakin surumielistä.

"Saanko tarjota sikarin?" Kapteeni Lindestä oli jo aika nousta istualta.

"Kiitos, saanko odottaa vähän? Juho joi aina pitkillä väliajoilla kahviaan tilkoittain.

"Miten herra Bruhn vietti aamupäivänsä?" kysyi emäntä hymyillen, "oletteko yhtä innostunut kalastaja, kuin miehenikin? — Minä jo näen ulkomuodostanne, ett'ei kalastaminen teitä miellytä. Henkilö, yhtä uuras kuin te, ei suinkaan saata tuntikausia seisoa kokottaa — suo anteeksi, hyvä Linde, niin tuota, tarkoitin uinailemista — vapa kädessä."

Hänen uhkeutensa rasitti miestä; hän ikäänkuin painui kokoon ja tuli vähäpätöiseksi, vaimonsa läsnä ollessa. Tämä harmitti Juhoa.

"Vaikkapa en itse olekaan kalastaja", virkkoi hän, "täytyy minun puolustaa heitä; ne ovat useinkin miettiviä ihmisiä, joilla on kyllin päässä pidettävää, voidakseen olla ilman toisten seuratta. — Aamupäiväni kulutin kuivalla kulkemisella nimismiehen luota lukkarille, ja lukkarin luota kunnallisneuvokselle. Olen pestannut pojan, josta eilen keskustelimme ja aijon viedä hänet kotiin muassani."

Viimeisiä sanoja lausuessaan, kääntyi hän ehdottomasti Marian puoleen; tämä asiahan olikin näet yhteinen heille molemmille?

"Oi, kuinka se oli hauskaa!" silmänsä heloittivat ilosta. "Mitä sanoi lapsi?"

Rouva Linde pudisteli päätään. "Uskokaa minua, saatte ainoastaan kiittämättömyyttä palkaksi; pankaamme vetoa siitä!"

"En katso tätä leikin asiaksi. — Te kysyitte, mitä hän siihen sanoi; sain kuin sainkin hänet ehdollisesti tottelemisen lupaukseen. — Kun lapselle alinomaa tiuskataan ja sitä pahasti kohdellaan, ei ole kummaa, jos uhkamielisyys ja valheellisuus karttuvat. — Ilkeä hän ei ole, saamme kyllä hänet taipumaan."

"Jumalan avulla."

"Käy ilman-henki", Aatto nousi istualle, "tahtoisin mielelläni toisen viitan, Maria, sekä eilisen päivän sanomalehdet."

"Tuo samalla silmälasinikin", jatkoi rouva Linde, "sekä punainen neuleeni — en muista, minne sen jätin. — Katso myös onko nurkkakaappi lukossa ja tuo avain minulle."

"Neiti", neiti Schwalbe pysähdytti Marian, "noutakaapa samalla huoneestani hieno pitsihuivini."

Juho seurasi katseellaan poisrientävää, kuinka altis hän oli kaikkia palvelemaan. Onnellinen se, jolla olisi oikeus kohottaa hänet kunniapaikalle jo palvella häntä, arveli hän.

Kauvan ei kestänyt ennenkuin Maria palasi, tuoden muassaan pyydetyt kalut. Juho ei vielä tuntenut mitään halua nousemaan, vaikka kapteenin karttuva kärsimättömyys ilmautui kehoittavasti möristen hänen käydä tallustellessaan edes takaisin.

"Maria", serkku katsahti unelijaasti ylös sanomalehdistään, joita lehtiä hän noin kymmenkunta minuuttia oli selaillut, "eipä lasillinen vettä jään kanssa olisi haitaksi."

"Saanko minä mennä sitä noutamaan?"

Vieras nousi äkkiä tuolilta.

"Ette suinkaan! — Olette aivan liiaksi kohtelias. — Maria!"

"Väärin minut ymmärrätte, herra Linde", Juho puhui vakaasti, "vaan säästääkseni nuorelta neidiltä muutaman askelen, tarjouduin menemään."

"Oh, pyydän anteeksi!" hän näytti loukkautuneelta, "kun on kipeä, ei taida olla aivan kohtelias. On todellakin kovaa olla rasituksena sekä itselleen että muille. — Älä vaivaa itseäsi minun tähteni, menen mieluummin sisään."

"Älä nyt, Aatto-kulta! Täytyyhän sinun olla ulkona raittiissa ilmassa. On suurin iloni, kun lähetät minua asioillesi, — sen vakuutan!" Juhoa kohtasi totinen, paheksiva katse noista ihmeellisen kirkkaista, syvistä silmistä.

Vihdoinkin sai kapteeni vieraansa mukaan puutarhaan. Juho ihaili, teki muistutuksiaan vilkkaudella ja ymmärryksellä, mutta ajatuksensa olivat kaukana. Jospa hän saisi sanoa edes sanasen pyytääkseen anteeksi. — Tuollahan hän tuli. Kapteeni oli vielä kasvihuoneessa, Juho lähestyi. — Maria katsahti ylös ja pysähtyi.

"Kuinka taisittekaan niin tehdä?" sanoi hän, "serkulleni tuntuu voimattomuutensa muutenkin raskaalta; oikein mieltäni pahoitti."

"Minä tein väärin", hän kallisti päätänsä.

Nyt kapteeni saapui paikalle. "Emme ole vielä likipitäinkään kaikkea katselleet", sanoi hän, mielihyvissään hykertäen käsiänsä, "ennenkuin olette sälehäkin nähneet, ette oikeastaan voi lausua arvosteluanne."

Juhon palatessa illalla kotiin kuului vielä tuo lempeä "kuinka taisittekaan niin tehdä", hänen korvissaan. Hän ei ollut tottunut sietämään vastaansanomisia, saatikka sitten nuhteita, mutta hänen suustaan! — Olikohan Maria huomannut hänen ponnistuksensa teepöydän ääressä, voittaa Aaton ystävyyttä ja jälleen sovittaa kaikkea?

* * * * *

Lintuset visertelivät iloisesti tohtorin pienessä varjoisassa puutarhassa, sunnuntaiaamuna. Juho nautti täysin henkäyksin raitista tuoksuista ilmaa. Kaikkialla näki hän elpymistä ja kehittymistä! Niin ihanaa kevättä ei hän ollut iässään nähnyt.

Äkkiä narahti puutarhan ovi, kahden poismenevän keveät askelet kuuluivat, senjälkeen taisi eroittaa rouva Bruhnin ja Marian äänet kaukana. Marianko? olipa mahdotonta erehtyä.

Tohtori istui yksin aamiaispöydän ääressä, hän näytti miettiväiseltä.

"Terveisiä vaimoltani", sanoi hän, "neiti Linde kävi täällä häntä noutamassa, he menevät tavallisesti yhdessä kirkkoon, joka on noin peninkulman matkan päässä täältä. — Saanko kaataa sinulle kahvia? — vähäsen vaan, mutta väkevää, kylläpä minä tiedän. — Muutoin ei sinun pidä uskoman", lisäsi hän totisella äänellä, "jääneeni kotiin kohtelijaisuudesta. Ainoastaan virkavelvollisuus estää minua tänään sinne menemästä, kuinkapa suuri halu minulla siihen olisikin." Hän vaikeni hetkeksi, mutta jatkoi taas: "Jos aiot mennä Saramäelle, Juho, voit olla melkein varma tapaavasi perheen kotona. Toisista ei kukaan, minun tietääkseni, mene Jumalan huoneesen."

"Vai ei?" sanoi Juho kuivasti, ottaen sanomalehden. "Tokkohan hän jää tänne kotimatkallaan?" — Ei, rouva Bruhn tuli yksin kotiin.

Juho otti hattunsa ja meni ulos. Silmänsä hakivat jälkiä tiellä; eikä silmänräpäystäkään epäillyt, mitkä olivat Marian jäljet.

Ei käynyt laatuun tänään mennä vieraisiin Saramäelle, mutta pian oli hänen sinne meneminen puhuakseen luvatuista aaluvista ja ulkomaalaisista kananmunista.

Pelkkiä tekosyitä, arveli hän milt'ei häpeissänsä, mutta mitä tehdä?

Melkein vaistomaisesti käänsi hän askeleensa polulle, joka vei kuusistoon.

Miten vilpoista ja hiljaista siellä oli; korkeat puut seisoivat ikäänkuin vartioiden jotakin salaisuutta. Salolta kuului metsäkyyhkyn kuherrus ja rastaan liverrykset. Kaksi henkilöä istui kaadetuilla puurungoilla, tuolla kaukana missä puut harvenivat. Juhon tarkat silmät tunsivat Marian mustan hameen ja valkoisen olkihatun, ja toinen, eikö se ollut Pekka?

Pehmoisella joustavalla metsämaalla askeleet tuskin kuuluivat ja hän tuli heitä hyvin likelle, ennenkuin häntä huomasivat. Maria nousi reippaasti ylös.

"Oletteko vielä suutuksissa minulle, neiti Linde?" kysyi Juho kunnioituksella. Hän seisoi hattu kädessä ja näytti niin miehuulliselta, rehelliseltä ja vilpittömältä.

"En suinkaan! — suokaa anteeksi että eilen puhuin niin rohkeasti, mutta se pahoitti mieltäni niin sanomattomasti. Serkkuni on aina niin ystävällinen ja hyvä. Väärin hänelle teitte."

"Käyttäydyin kaikin puolin sopimattomasti, kaduin sitä heti. — Neiti puheskeli poikani kanssa?" — älkää millään muotoa antako minun häiritä teitä!"

"Lopetimme jo", hän kuiskasi vielä sanasen pojalle, tervehti vienolla, hempeällä tavallaan ja meni pois.

Vaikkapa Pekalla vielä olikin vanhat vaatteensa, olisi luullut häntä toiseksi pojaksi. Tummat suortuvat olivat selvitetyt sekä kasvot ja kädet vapaina likakerroksestaan. Puvun pahimpiin repeämiin oli poika itse pannut aika suuret kömpelöt tilkut. Hän oli itkenyt ja koki nyt sitä salata, mutta huolimatta kaikista hänen ponnistuksistaan vapisivat huulensa pidätetystä itkusta. Mistähän olivatkaan puhuneet? Juho olisi antanut paljon saadakseen sen tietää, jospa hän kysyisi? — ei!

"Paina hänen sanansa mieleesi!" sanoi hän vaan ja silitteli pojan poskea.

Silloin Pekka ei enää voinut hillitä itseänsä, hän peitti silmänsä kädellään ja sanoi nyyhkyttäen:

"En ole käynyt koulua koko kesään, äiti opetti sen minulle, mutta eukko sanoi aina: pidä suusi kiinni! kun minä illalla siihen häntä pyysin; mutta yhä pahemmaksi minä siitä päivästä kävin — sen kyllä tiedän — ja nyt täytyy minun taas alkaa, sillä neiti niin sanoi ja tässä se seisoo." Hän otti nuttunsa taskusta pienen, ohuen, vaatteesen käärityn kirjasen.

Juho joka huomasi olevan kysymyksen asiasta, johon hän ei pystynyt, oli hetkisen vaiti, sitten kysäisi hän aivan odottamattomasti — tahtoen saattaa keskustelun tutulle alalle: — "Osaatko juottaa hevosia?"

"Osaan kyllä", silmät vilkastuimat, "joskus olen ratsastanut
Sadesuollekin nimismiehen raudikolla."

"Hyvä, täytyyhän tietää mihinkä sellainen poika-tilkkinen, kuin sinä, kelpaa. — Käytäviä karhomaan ja lapioimaan ei suinkaan sinua myöskään tarvinne opettaa?"

"Ei toki, sen kyllä osaan", hän ajatteli hautaa tuolla puolen kirkkomaan aitausta. Juholla olivat myöskin omat ajatuksensa; hän näki pienet, keveät jäljet äsken karhotuilla teillä Rantamäen puutarhassa.

"Vieläkin asia! — Kun tuon sinut uuteen kotiisi, odottaa jokainen parhainta sinusta. En sano kellenkään: pidä silmällä tuota poikaa, häneen ei voi luottaa. Omasta käytöksestäsi riippuu, josko kerran voit sanoa: luotan Pekkaan, kuin omaan itseeni." Pojan sydän sykähti ilosta, tumma puna levisi hauen kasvoilleen. Hetken kuluttua sanoi hän — sepä oli kummallinen ajatuksen juoksu: — "Minun pitää kai tappaa Tiras, ennenkuin lähden."

"Tarkoitatko villakoiraa?" Juhon ystävällinen katse osotti hänen ymmärtäneen poikaa. — "Mitä siihen virkkaisit, jos saisit ottaa sen mukaasi? Kyllä on sillekin ruokaa Rantamäellä. Juokse kotiin kertomaan sitä sille. Ei olisi hullumpaa, jos panisit sen vesipankkiin sekä aika lailla harjaisit sen karvaista turkkia."

Maanantaina oli markkinat läheisessä kaupungissa ja tohtori lähti sinne ystävineen päivällisten jälkeen.

"Katsopas, ystäväsi ovat jo täällä", huudahti hän iloisesti viitaten ruoskallaan muutamiin koreavaatteisiin naisiin, jotka seisoivat ryhmässä vanhan kalastajan ja hänen kesselinsä ympärillä, "nytpä kysytään, näemmä, äyriäisiä."

Naiset eivät vielä olleet lopettaneet ostoksiaan, tohtorin ja Juhon saapuessa paikalle. Rouva Linde tervehti heitä riemastuksella.

"Oikein on huojennus sydämmelle vihdoinkin tavata ihmisiä täällä! — en tiedä mitään markkinoita pahempaa, nämät hirveät positiivit, entäs kapakat sitten, — hyi miten raa'alta tuo nauru kuuluu! — Mitä sitten sanotte suutarin myymälästä? Haju tunkee aina tänne saakka. Tulimme oikeastaan vaan vesileivoksien tähden, sattumalta neiti Schwalbe huomasi meri-äyriäiset. — Sido kansi visuun Maria, kas noin, nyt on hyvä. — Katselkaapa noita epäsomia pukuja; — kun eivät nuo tyhmeliinit edes ymmärrä väistyä pois ihmisten tieltä. — Voi näitä aikoja, joissa elämme!"

"Varmaankaan ette täti oikein tarkastelleet heitä! — muutamilla heistä oli varsin sievät ja ystävälliset kasvot; kankurin Hanna kulki viimeisenä, hän, joka nyt kääntyen nyykäyttää päätänsä."

"Niin, tervehdipäs sinä vaan, me toiset jätämme sen mieluummin tekemättä. Voi, tuollahan tulee uusi parvi, aivanhan ne painavat meitä seinää vastaan. — Koettakaamme päästä pois täältä. Minulla on aikeena, — pitäähän meidän edes vähäisen huvitteleiman, — lähtäänpäs Metsikkölään käydäksemme vuorostamme everstin rouvan luona. Käykää seurakumppaniksemme, herra Bruhn! Olisi perheelle varsin mieluista, jos tulisitte heidän luokseen. — Vie sinä äyriäiset kotiin, Maria, ja valmista ne illaksi! emme viivy kauvan Metsikkölässä."

"Minua vähän peloittaa mennä yksin tänään kotiin täti!"

"Turhia, mieletön lapsi! vastahan kello on kuusi. No, herra Bruhn?

"Pyydän anteeksi, rouva Linde, en mielelläni mene vieraisiin vieraitten seurassa."

"Voi teitä, sanotteko meitä vieraiksi? — En kuitenkaan tahdo teitä enää kiusata, jos lupaatte viettää huomisen päivän meillä. Herra tohtorin täytyy jo aikaisin luopua vieraastaan ja antaa meidän nauttia hänen seurastaan aina noin puoliyöhön saakka. Olemme aioskelleet lähteä pitemmälle huvimatkalle. — Jääkää hyvästi niin kauvaksi, — voikaa hyvin!"

Rouva Linde astuskeli majesteetillisesti pitkin katua, jälestäpäin kulkivat nuoret valkopukuiset tytöt, jotka rypistelivät pieniä nenänykeriänsä, heittäessään maalaisiin olentoihin pilkalliset katseet.

"Minne hän joutui?" Tohtori katsahti ympärilleen hakien Mariaa, "olisin tarjonnut hänelle paikan ajoneuvoissamme. Sepä vasta oiva täti! — Minne nyt, Juho?"

"Älä odota minua, löydän minä kotiin", hän kiiruhti joutuisasti pois.

Maria oli jo ehtinyt hyvän matkan viimeisten talojen ohi, kun Juho hänet saavutti. Hän hiljensi käyntiänsä ja kuunteli. Kenties Juhon askelet häntä säikähdyttivät.

"Minä se olen, neiti Linde!"

"Jumalan kiitos!" sanoi hän vilkkaasti, mutta lisäsi heti selitykseksi, "minä olen hirveä pelkuri."

Samassa tuli joukko miehiä pitkin tietä; ne nauroivat kohti kurkkua, laulaa loilottivat tuuppien toisiansa. Juho tarjosi käsivartensa nuorelle tytölle, joka vastaanotti sen iloisesti ja luottamuksella.

"Matka on pitkä, minä luulin herra Bruhnin ajavan tohtorin vaunuissa."

Juho pudisteli päätään ja toivoi, matkan olleen kaksi kertaa niin pitkän.

"Ettehän vaan suinkaan minun tähteni tulleet jalkasin? hyvyydestä minua kohtaan?" Maria katsoi kyselevästi ja kiitollisesti häneen.

Taas tulivat muutamat hurjat mellastavat veijarit, Juhon vakaa katse sai heidät kuitenkin vaikenemaan ja väistymään tieltä. Hän huomasi sydämmellisellä ilolla kuinka turvallinen Maria oli hänen suojassaan. Onnellinen se, joka ikuisesti saisi sulkea hänet syliinsä, varjella häntä kaikesta pahasta, raivata tien hänelle ja levitellä ruusuja hänen jalkainsa eteen.

"Tämänhän minä saan kantaa", hän otti vasun Marialta.

"Mutta se on kovin painava."

"Neiti Linden olisi pitänyt sanoman: kiitos, mielelläni, se on todellakin kovin raskas."

"Kantakaa toinen toisenne taakka", ajatteli Maria, "hän on hyvä ja jalomielinen mies."

Keskellä tietä makasi ruskea mato; molemmat huomasivat sen ja kumartuivat yht'aikaa pelastaakseen sen joutumasta tallatuksi. Tuo tapahtui niin äkkiä että Maria purskahti luontevaan, lapselliseen, heleään nauruun.

"Ajatuksemme yhtyvät", sanoi Juho, mutta arveli samassa itsekseen; niin pitääkin oleman kaiken ikää siinä tapauksessa, että — —!

"Kun täältä poikkee", Maria viittasi kädellään, "ja käy Sammalsuon ylitse, lyhenee matka melkoisesti. Tätä pientä polkua sanotaan kirkkotieksi."

"Meillä on myöskin kirkkotie minun kotiseudullani. Se kulkee kierrellen viljavainioiden kautta ja sieltä on ihana näköala rannan yli. Missä vainiot loppuvat on metsäinen vuorentöyrämä viettävä mereen päin, joka oikullisesti on uuttanut rantaan syvät lahdelmat ja poukamat."

"Ettekö kaipaa merta?" kysäisi Maria.

Tällä hetkellä ei hän kaivannut mitään maailmassa, mutta vastasi sittenkin:

"Ei mikään minun silmissäni ole täysin kaunis ilman rannatta."

"Merellä on ihmeellinen lumousvoima", lisäsi Maria hiljemmin. "Kun äitini vielä oli elossa, lähdimme joka kesä muutaman kerran rannikolle. Äitini istui usein tuntikaudet aivan äänetönnä, katsellen aaltoja ja kuunnellen niitä."

"Aallot puhuivat hänelle siitä mikä oli mennyttä", Juhon ääni oli hellä, "mitä sanoivat he teille siitä, mikä oli tuleva?"

"Minä etsin merikiviä ja puhtaita helmiä ja täytin niiden puuttuessa taskujani kirjavilla kivillä ja pienillä keltaisilla näkinkengillä. — Mitä aallot kertoilivat, sitä en käsittänyt selvään — ehkä periaatteen vaan."

"Ja mikä se oli?"

Hän oli kahden vaiheella.

"Kuulisin mielelläni teidän käsityksenne?"

"Valitsimme aina näihin huvimatkoihin pitkät, valoisat kesäpäivät, — en ole vielä nähnyt merta sen totisessa ylevyydessä. Kun äitini ja minä lauloimme: 'Kaunis on maa, ihana Jumalan taivas', yhdyimme mielestäni siihen — minä tarkoitan periaatteesen."

Kävivät hetken kumpikin mietteissään. Linnut visertelivät viidakossa, sammakot surisivat alhaalla suossa. Heidän käydessä metsikön ohitse, lennähti pieni lintunen esiin ja liepotteli levottomasti edes takaisin.

"Tuopa oli peukalolintu! — varmaankin sillä on pesänsä täällä."

"Neiti näkyy hyvin tuntevan lintuja!"

"Jotensakin hyvin. — Setäni on ollut opettajanani nyt keväällä. Hän tuntee kuin viisi sormeansa, jokaisen linnun värin, lennon ja laulun."

"Niin minäkin! Varokaa vaan, ett'en rupea teitä kuulustamaan. — Mikä on tuo pieni väsymätön laulaja, tuolla kuusiston liepeellä?"

"Urpuvarpunen", hän pysähtyi, "tässä tiemme eroavat."

"Ei vielä, antakaa minun ainakin kantaa vasunne metsän läpi puutarhanportille."

"En millään muotoa", hän otti vasun, "en tiedä miten oikein teitä kiittäisin."

Aurinko levitteli punertavan kullanhohteensa runsaasti pitkin puiden runkoja ja maata metsässä. Näin ihanaa ei täällä ollut ikinä ennen Marian mielestä ollut. Hän tunsi itsensä niin onnelliseksi ja riemulliseksi, että hänen täytyi antaa valtaa tunteillensa:

Jos vaan joka pensas ruoho ja puu
Kaikk' ois säveleiseksi luotu
Jos laulaja enkelin suloinen suu
Ois itse lintujen suotu,
Ei Jumalan poikaa kyllin he vois
Ei ylistää Vapahtajaamme.

Juho astuskeli hitaasti kotiapäin, ei hänen sielussaan enää ollut mitään epäilyksen varjoa; kuitenkin oli hän levoton: uskaltaisikohan hänkin toivoa.

* * * * *

"Tyytyykö nyt herra Bruhn siihen että jäätte ilman päivällisettä?" kysyi rouva Linde seuraavana päivänä, viitaten äärin, vierin ruoilla peitettyyn aamiaispöytään. "Meillä on pitkä matka ajettavana, niin ett'ei iltapäivä riittäne. Olemme aikoneet — jos siihen suostutaan — syödä varhaista illallista teeveden kanssa, ulkona, taivasalla, juuri ennen lähtöämme. — Onko kaikki jo valmista matkaa varten, Maria?"

"On", hän vastasi Juhon tervehdykseen; katsannossaan taidettiin lukea "kiitos viimeisistä."

"Eiköhän mitään vaan ole jäänyt sinulta unohduksiin?"

"Häneltäkö!" huudahti Aatto painavasti.

Juho pudisti hänen kättään: "No, tehän tulette mukaan?"

"En tule, olen vaan rasitukseksi."

"Mutta Aatto kulta", äiti näytti huolestuneelta, "miten sitten menettelemme? — minun on vaikea tulla toimeen ilman Mariaa."

"Tietysti."

"Mutt'en myöskään voi jättää sinua yksin! — jos ei vaan tuo
Anna-Kressa olisi noin kovin tyhmä, ottaisin hänet mukaani."

Juho olisi mielellään antanut Anna-Kressalle kulta-rahankin, sentähden että hän oli noin kovin tyhmä.

Talon nuoret tyttäret pysyivät aivan väliäpitämättöminä; ei tullut kysymykseenkään, että joku heistä jäisi kotiin veljensä luo, tahi ottaisi toimittaakseen pienet askareet huvimatkalla.

"En ymmärrä, minne mieheni on joutunut", rouva Linde huoahti: "Soitapas meille hiukka, niinkauvan kun odotamme, Henrietta, tahi ehkäpä te, neiti Schwalbe! Herra Bruhn tietysti on soitannon suosija."

"Olen kyllä, mutta minulla on suuret vaatimukset", hän lausui sen suoralla, mutta kuitenkin kohtelijaalla tavallaan; kumarrus ja kasvojenkuvaus lievensivät hänen sanoistaan niiden pistäväisyyttä.

"Sittenhän minä pulasta pääsen", Henrietta koetti hymyillä. "Sinä,
Agata, saat ottaa sen tehtäväksesi."

Neiti Schwalbe, joka ei epäillyt soitannollista kykyänsä, soitteli komeata kappaletta. Aatto kuunteli huumautuneena, mutta oli kuitenkin kovin mielissään siitä, että vieras pysyi hyvin väliäpitämättömänä. Olihan selvää, ett'ei hän tullut sinne Agatan tähden.

"Eikö joku naisista laula?" kysäisi Juho, Agatan lopetettua.

"Ei, siihen vaaditaan paljo", Natalia naurahti, "teillähän on niin suuret vaatimukset."

"Yksinkertainen laulu minua miellyttää."

"Maria, nyt on sinun vuorosi", Aatto tuli Juholle avuksi — "kylläpä, äiti; osaa hän! Marialla on pieni sievä ääni."

"Marialla ei ole ollut mitään taideopetusta, ikävä kyllä, mutta hän saattaa itsensä vaan naurun-alaiseksi."

"Suokaa anteeksi rouva Linde", Agata loi ymmärtäväiset silmänsä tutkiellen vieraasen; "Marian ääni on varsin miellyttävä. — Äläpäs nyt pane vastaan! mitä tuo nyt taas oli, jota aamulla lauloit?"

"Aamulaulu — en luullut kenenkään sitä kuulleen. — Pitääkö minun todellakin laulaman?"

Täti istui mykkänä kuin suljettu kirja; Aatto nyykäytti rohkaisevaisesti päätänsä, Juhon katse rukoili.

Hänen laulaessaan, astui kapteeni huoneesen.

"Eikö tuo ole ihastuttavan kaunista kuulla?" kuiskasi hän.

"Nyt täytyy minun keskeyttää", rouva Linde nousi tuoliltaan, "missä olet ollut, Linde?"

"Teidän täytyy joskus antaa meidän kuulla jatkoa", sanoi Juho, mennessään nuoren tytön ohitse.

"Vai niin, pidätte hänen laulustaan," kapteeni hykersi tyytyväisenä käsiänsä. "Tiedänhän mitä aiot sanoa Edvardine, sanot että hän ei ole nauttinut mitään taideopetusta; mutta korvakuuloa hänellä on, sieluni kautta, ja ääni hellä; sen on hän perinyt äidiltään —"

"Neiti Schwalbe soitti taiteilijan tavoin", keskeytti rouva, "et tiedäkään minkä nautinnon menetit, Linde!"

Oli loistavan heleä kevätpäivä, hedelmäpuut kukkivat, vanhat tammet metsän laiteella hohtivat punertavan ruskeina silmikolle puhkeamaisillaan. Männyt ja nuoret lehtikuuset heloittivat vaaleanvihreöine töyhtöineen; sananjalat metsän rinteellä levittelivät kummallisesti kääriytyneitä lehtiänsä ja oratuomiston lumivalkoiset kukat lähettivät tuulen myötä mantelituoksuaan. Ei ainoatakaan kellastunutta lehteä, kaikki raitista, täynnä eloa ja tulevaisuudentoivoa. Tie kulki pyökkimetsän poikki, tuuhea vaalea lehväkaarros oli melkein läpikuultava, auringon säteiden leikkiessä sen takana.

Maria ajoi setänsä kanssa, joka itse ohjasi hevoset, hän istui äänetönnä, rauhassa iloiten. Isoissa vaunuissa sitä vastoin juteltiin vilkkaasti, huolimatta vieraan umpimielisyydestä. Aika ajoin katsahtelivat nuoret tytöt veitikkamaisesti toisiinsa ja sitten ystävättäreensä. "Minuako vai sinua tahi häntäkö?"

Vihdoinkin saavuttiin määräpaikalle, korkealle viidakkoiselle mäenvierulle. Joki, josta paikka oli saanut nimensäkin, Jokivaara, kulki kierrellen niittyjen ja sammalikkojen kautta. Metsänvartijan pieni tupa, kiiltävine ikkunoineen ja sinisine ovineen näkyi portin takana.

"Tuutunpa hyvälle jälleen vähän astuskella", rouva Linde ojensi itsensä suoraksi, "kävely aina huipulle saakka ja sieltä takaisin kestää puolen tuntia, kun astumme tavallisen nopeasti, silloin tällöin levähtäen. Katso kelloasi Maria, että olet valmiina oikeaan aikaan! — Niin juoskaa te vaan edellä, lapset, jos teitä haluttaa. Mitä tahdot sinä, Linde?"

Kapteenilla ja Marialla oli yhteinen salaisuutensa, kulhollinen aamusaaliin oivallisimpia ahvenia piti kaunistaman illallispöytää. Kapteeni oli ollut kalalla aina viimeiseen hetkeen saakka, ja kalat olivat vielä perkaamatta, niin että oikeastaan olivat nuorelle tytölle suureksi vastukseksi, mutta hän ei hennonnut panna vastaan, sillä setä oli kovin mielissään niistä. Metsänvartijan vaimo oli poissa, mutta hänen suuri esivaatteensa lainattiin ja pienet hienot kädet saivat paljon toimitettavaa. Vanha äijä toi vettä, viritti tulta, ja antoi hyviä neuvoja.

Juuri seuran palatessa, saatiin atria valmiiksi. Marian posket olivat hekkautuneet kiireestä; valo heijastui kauniisti runsaille ruskeille palmikoille ja puhtaalle vilpittömälle otsalle; mustansiniset silmät loistivat lempeinä. "Hänen vertaistaan ei ole", arveli Juho.

Kala vastaan-otettiin ilonhuudahduksilla, kapteeni sai kuulla kiitosta, vieläpä vaimoltansakin.

"Olettepa reipas nuori nainen", — neiti Schwalbe pani kätensä Marian ympärille. "Kylläpä hän ymmärtää valikoida", ajatteli hän myöhemmin, kun hän, ruotiessaan kalaansa, piti jokaista silmällä.

"Eikö neiti Lindenkin pidä näköalaa katseleman", kysyi Juho atrian jälkeen.

"Tuskinpa enään on aikaa, — enkä luule hänen siitä välittävänkään. —
Onko teillä rahkasoita herra Bruhn? Tämä suo on oiva aarreaitta.
Mennäänpäs likemmältä katselemaan turvetta! — Ei vaan liian likelle,
lapset? — Jätä radake, Natalia; Henrietta sä et saa!"

Kun palasivat, olivat vaunut jo esillä.

Nuorilla tytöillä oli kädet täynnä keltaisia suokukkia, radakkeita ja muistokukkia.

"Varomattomat lapsukaiset", nuhteli äiti.

"Maria ne meille toi", puolusteli Natalia.

"Hän on niin kepeä", selitti neiti Schwalbe, mutta lisäsi osanottavaisesti:

"Ethän vaan tullut kovin märjäksi, Maria?"

"Hyvin vähän."

"Suvaitsetteko?" Juho hyppäsi kapteenin vaunuihin, hän tahtoi saada rauhassa miettiä.

"Tätä ei enää käy pitkittäminen, hänen paikkansa ei ole täällä!" — Mikähän teki Marian aivan toisenlaiseksi, kuin kaikki muut, arveli hän vielä, Marian istuessa muiden keskellä, sillä hänen mielestään oli, ikäänkuin istuisivat rauhanomaisella paikalla.

Yht'äkkiä kuului kiivaita ääniä toisista vaunuista; rouva Linde puhui kovaa ja ratkaisevaisesti:

"On liian myöhäistä, en tahdo mitään semmoista kuullakaan, en millään muotoa!"

"Mitä nyt?" Kapteeni pysähdytti hevosen.

"Aja vaan eteenpäin, hyvä Linde, eipä juuri niin mitään!"

Juho kääntyi taaksepäin: "enkö minä voisi jollakin tavoin auttaa?"

Rouva Linde pudisteli hymyillen päätään, Maria katsahti alas; itkikö hän?

"Saanko astua pois tässä", pyysi Juho tienhaarassa, "kiitos kyydistä, herra kapteeni!" — Hän astui vaunujen luo: "Mitä on tapahtunut?" hän kääntyi Marian puoleen.