Produced by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen

NUORI VENÄJÄ

Kirj.

D. Gusjev-Orenburgski

Suomentanut

Ilmari Calamnius-Kianto

Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1906.

Vainottuina teidän olla tulee isienne maassa.
Lastenne synnyinseutua tulee teidän rakastaa.

F. Nietzsche.

Alkuperäinen teos pyhitetty

Maksim Gorjkille.

I.

Neljännes-vuosisataa sitten pidettiin Shitnitskin kihlakuntaa Staromirskin läänin rikkaimpana alueena. Kihlakunnan pääkaupunki Shitnitsa, jota vilja-aitat renkaana ympäröitsivät ja jossa yötä-päivää kaadeltiin ja ammenneltiin jyviä, muistutti näöltään ainaisia markkinoita, joiden hälinä kantautui yli likaisten katujen, yli kuhisevan sataman ja yli vienosti väreilevän, sileän joenpoukaman, mikä kihisi täynnänsä lotjia, hinaajahöyryjä, kansiniekkoja ja parkkilaivoja. Tuo katujen rapa näytti kultaiselta ravalta, sillä niin sakeasti oli siihen varissut jyviä sekaan. Senpätähden muistutti koko kaupunki näöltään äärettömän avaraa lintuhuonetta, jossa kyyhkysparvet, ikäänkuin kaikki hävittävät heinäsirkkapilvet liitelivät ilmassa, kilvan jakaen runsaan saaliinsa kanojen, varpusten ja naakkojen kanssa. Lähi- ja kaukokylien talonpojat tekivät kaupungin vilkkaannäköiseksi aivan kuin siellä olisi vietetty lakkaamatonta juhlaa. Jo kaukaa tunsi paikkakuntalainen talonpojat heidän puvustaan, puheestaan, hevosvaljaistaan, ja erikoisesta käytöksestään.

— Kas tuossa tulevat savidofkalaiset! — puheli hän mennen portille, jota seppelöi heinäkimppu: — kylläpä ne äänekkäästi kokkapuheitaan laskettelevat… Se on rikasta väkeä! Pöksät heillä vain ovat viheliännäköiset, vaikka pönäkkämahaiset nekin!

Ja ottaen lakin päästään astui hän keskelle katua ja kumarsi:

— Tehkää hyvin ja poiketkaa meille! Meillä on piha avara ja oiva!

Aamulla anivarahin, kuullessaan vankkurien kitinää ja pienten kulkusten lirinää, on kaupunkilainen kiireenvilkkaa rämäyttänyt majatalonsa portit sepposeljälleen tai on hän rientänyt avaamaan "höystetavara-kauppansa" luukut ja ovet.

— Pajomshtshinan väkipä sieltä matelee! — on hän silloin murissut partansa sisään: — jumaliskyläläiset yhdessä vasiliperäläisten kanssa!

Viimemainitut on hän tuntenut heidän solevasta ulkonäöstään ja heidän hiukan yrmeästä luonnonlaadustaan. Ne astelevat ryhdikkäästi kuormiensa äärellä, eivät koskaan karju hevosilleen, juovat viinaa kohtuullisesti eivätkä saata sietää rivoja puheita; kun pyhäpäivä heidät sattuu yllättämään kaupungissa ollessa, niin menevät he arvokkaasti kirkkoon, pulskina ja siististi puettuina, asettuvat likelle alttariaitausta, tekevät kiihkeästi ristinmerkkinsä ja lahjoittelevat ruplia sielumessuihin. Ja jos pappi Krjakov sattuu olemaan siunatun leivän kannossa, niin hän välttämättä tarjoaa jollekin noista vasiliperäläisistä tai jumaliskyläläisistä. Kaupunkilaisen on mieluista heidän kanssaan neuvotella omista asioistaan ja usein hän heille sanookin että:

— Pajomshtshinan pitäjän ukot ne ovat meidän parhaat ystävämme!

Jos taas sattui kuulumaan hanurin tai balalaikan soittoa ja illan viileässä valtatieltä kaikui kiivasta rautapohja-anturain kopinaa, niin kaupunkilainen hymähti:

— Gnjesdofkalaisetpa siellä pelailevat… Saivatkin hyvän vuoden!

Kainaloissaan heleävärisiä ostosmyttyjä, milloin hoilaten rekilauluja, milloin täyttäen ilman naurunhohotuksella ja haukkuma-sanoilla, he, nämät maalaiset, nämät Shitnitsan suositut vieraat, olivat näöltään kuin mikäkin sotajoukko, joka rauhallisesti valloitti kaupungin, ostaen sen itselleen miljoonilla kullankarvaisilla jyvillään.

Eipä siis ilman ylpeyttä herra Veseluha-Miropolski, paikkakunnan sanomalehden "Staromirskin Lehden" toimittaja ja kustantaja lehtensä etusivulla kehaissutkin, puhuessaan Shitnitskin kihlakunnasta, että:

— Me sitä elätämme koko Venäjänmaan! Ja jos herra toimittaja sanalla "me" tarkoitti osaksi itseäänkin, niin sehän oli anteeksiannettava hairahdus. Ollen kuuskymmenluvun aikuisia kansanystäviä, jospa kohta valtioneuvoksen puitteisiin pistettynä, oli hän imelästi ihastunut tuohon hämäränsalaperäiseen "me" sanaan ja ylpeili sen menestyksestä.

— Me olemme se maataviljelevä väestö, — puhui hän eräässäkin kokouksessa, — me olemme kyntäjäkansa! Me kynnämme mailman vainiot ja kylvämme ne "ikuisen onnen siemenillä…"

Mutta herra Veseluha-Miropolski ei ollut koskaan mitään kyntänyt.

Ajanpitkään alkoi hänen äänensä yhä epävarmemmin kaikua, kunnes vihdoin kauppias Tshugunnikov (Rautiainen) huutokaupasta osti "Staromirskin Lehden".

Tästä-alkaen mahtisana "me" poistui vähitellen näyttämöltä haihtuen siihen sumuun, josta se ei pitkään aikaan päässyt esiin, ja josta sai kiittää yhteiskunnallista liikettä, Sen sijaan tuli nyt sana "meidän". Se kajahti valtavalta ja itsevarmalta. "Meidän politiikkamme", "meidän taloutemme", "meidän kauppamme", "meidän nuori teollisuutemme…" "Me" ja "meidän" olivat joutuneet kovaan, mutta epätasaiseen taisteluun keskenään, — tuo heikko "me", joka tuskin oli päässyt jaloilleen ja jo heitetty hallituspoliisin holhouksenalaiseksi, — sekä tuo ylpeä "meidän", — joka kuin karhiainen oli kasvaa putkahtanut virkavaltaisen järjestelmän katveessa. Elämän syvissä syövereissä riehui niiden raateleva taistelu, mutta pinnalla tämä tuima ottelo ilmeni sanasotana, jossa huudettiin ja itkettiin, jossa käytettiin milloin häveliäitä, milloin hävyttömiä sanoja, — suurimmaksi osaksi ulkomaisia sentähden että luotiin sellaista uutta, jolle ei kielessä löytynyt vastaavia käsitteitä, ja luotiin sitä sellaisella kiireellä ettei ollut aikaa muovata niitä oman kielen sanajuurista. Näillä peloittavilla ja viehättävillä sanoilla otsikoittiin Shitnitsan sanomalehtikirjoitukset. "Maaomaisuuden ekspropriatsiooni…", "Maalais-proletariaatti…", "Administratsioonin mielivalta…", "Suurtilallisen burshoasiin lisääntyminen…"

Näitä sanomalehtipätkiä iski kuin pommeja toimiston seiniin.

Ne varoittelivat äärettömän suuresta vaarasta, kasvavasta hirmuhädästä. Aivan kuin suunnattoman avarasta lattianalaisesta kellarista olisi huudellut kirjoittajan ääni:

— Me kuljemme kohti turmiota!

Osan näitä sanomalehtipätkiä nielasi toimiston paperikori, sentähden että ne koskivat Tshugunnikovin tuttavia, toisen osan ahmasi painoasiamiehen punainen käärme. Mutta sekin mikä jäljelle jäi, synnytti pahaa verta. Niinpä kerran juhlapäivällisillä senssori — paikkakunnan varakuvernööri, — harmaapäinen, kiiltäväkaljuinen, ankaraluontoinen ukon-kääpiö, jonka päässä hehkui pari pyöreätä silmää, virkkoi Tshugunnikoville: — Kuka teillä on Shitnitsan kirjeenvaihtajana? Hänen ylhäisyytensä on häneen tyytymätön! Meillä on painovapaus, julkinen sanavapaus, kaikkea voi meillä arvostella, mutta…

Hän kohotti kulmakarvojaan, pyöritteli silmiään ja teki vihaisen liikkeen kädellään. — Minä varoitan, — mielivaltaisuutta emme kärsi!

Tshugunnikov tyrmistyi ja tuskin kykeni sopertamaan:

— Y-ymmärrän… teidän… ylhäisyytenne!

Viikon päästä saapui toimitukselle kirje painoasiamieheltä:

"Viimeinen tiedonanto Shitnitsasta sisälsi salatussa muodossa ilkeän hyökkäyksen läänin hra päällikköä vastaan. Vaikka moinen kirjoitus ei ole minun läpipäästämäni, vaadin että viipymättä ilmoitatte minulle tekijän sukunimen…"

Tämän kirjeen johdosta aiheutui myrskyinen neuvottelu toimituksessa. Ja vaikka Tshugunnikov alati pelkäsi äkillistä sydänhalvausta, niin hän silti karahti nyt kasvoiltaan punaiseksi raivosta, ääni kävi käheäksi ja hän alkoi mutista taloudellisista oikeuksistaan ja suvaitsi tehdä loukkaavan hyökkäyksen toimittajia vastaan. Samana päivänä luopui kolme aputoimittajaa toimituksesta ilmoittaen erostaan sanomalehdessä.

Nuot erityiset "kirjeet" lakkasivat paikalla.

Vasta puolen vuoden kuluttua saapui toimitukseen pyyntö palkkion lähettämisestä — jonnekkin Solvitshegodskiin.

Mutta ilman kirjeenvaihtajia ei lehti kuitenkaan jäänyt. Paikkakuntalaiset alkoivat kirjoitella, kirjoitella kaikesta: — "kastelemattomista kaduista", "kulkurikoirista", "tuntemattomilta tuvilta kaupunkiin tulvivasta väestä, joka etsi ansiotöitä", "kerjäläisten ja kulkurien kasvavasta laumasta" ja yhtärintaa "poliisin toimettomuudesta", "rikosten kehityskulusta omaisuutta vastaan", "haureuden tavattomasta lisääntymisestä", "holhouslautakunnan järjestämäin tee-anniskelujen hyväntekevästä vaikutuksesta väestöön", "juhlallisesta rukoushetkestä piiripäällikön läsnäollessa veljesten Kandaurovien tehtaan avajaisissa, jossa tilaisuudessa pappi Joonas Luostarinen piti liikuttavan puheen isäntien oikeuksista ja palvelusväen velvollisuuksista…"

Totisesti on kaupunki Shitnitsa muuttunut 25:den viimeisen vuoden kuluessa.

Sinne on ylpeästi kohonnut elevaattori, rakennettu insinööri-mekaanikko Beresinin järjestelmän mukaan. Päälinjalta kaupunkia kohti ulottuu haararata. Se on kaunistettu kaikellaisilla rakennuksilla, katusilloilla, sähkövalolla sekä uudella kellotornilla naisluostarin vieressä, joka torni on kiev-petsherskiläistä mallia. Jyvä-aittojen takalistoon on kasvanut kauppaloita ja esikaupunkiosia, tosin pimeitä ja likaisia, jo syntyessään tuhrautuneen ja rappeutuneen näköisiä, mutta jotka lisäävät kaupungin väkiluvun 15:destä 30:een tuhanteen. Kuten ennenkin kitisevät Shitnitsassa yötä päivää vieläkin viljakuormat, ja hinaajahöyryt kiljuvat kilpaillen Kandaurovin veljesten tehtaan kumean ulvonnan kanssa. Mutta ei näy enää entistä määrää kyyhkysiä, eivätkä talonpojat enää anna kaupungille tuota loppumattoman juhlan näköä. Kuormien perässä astelee nyt nääntyneitä, likaisia ihmisiä repaleisissa karvanutuissaan, alakuloisina ja nälkäisinä. Ja kaupunkilainen on jo unhoittanut entisen ystävyytensä heitä kohtaan. Seisten portillaan; lakki nenälle painuneena, mielessään hautoen huonoja aikoja, seuraa hän heitä nyrpein katsein, tuontuostakin vihaisesti huudahtaen:

— Ka mihin te siinä matelette, sen roistot!! Mutta maalaisia yhä vain tulla vuovaa loppumattomana jonona rattaille retustettuine vasikoineen, vihaisesti karjahdellen kurjille hevoskaakeilleen ja alamaisesti kiskaisten päästään riekaleiset lakkinsa nähdessään kunnianarvoisia henkilöitä sinisissä kauhtanoissa ja kiiltosaappaissa, joiden varsissa helisee viinapulloja.

— Teidän arvonne… Mihinkäs tätä viljakultaa nyt varistetaan?

"Maalaiselot" olivat nyt vaihtuneet "porvali" ja "arenti-eloiksi".
Aivan kuin peili heijasti kaupunki koko kihlakunnan vienti-liikettä.

Uudet valloittajat olivat nöyryyttäneet kaupungin!

Shitnitskiläinen asukas, ollen myötätunteiltaan kovin vaihtelevainen, näyttelee nyt itsetyytyväisellä ylpeydellä matkustajille kaupungin uusia merkillisyyksiä: noita kokonaisia tontteja täyttäviä, kömpelönkolkkoja, jos kohta valiomallisia taloja — tylyn ja raskaan arkkitehtuuri-mielikuvituksen luomia, jotka siellä seisovat kauppiassäädyn palveluksessa.

— Tästä meidän suuresta kylä-resustamme se on paisunut kerrassaan kaupunki! — haastelee hän imelästi nauraa hihittäen: — aletaan jo puhella "shitnitskiläisestä sivistyksestä…" heh, läänin pääkaupunki tästä vielä pamahtaa! Suvaitkaahan udella, mimmoisia rakennuksia meillä täällä joka nurkassa rehoittaa! Tottatosiaan niitä voi sanoa taloiksi… heh!

Taloja! sanoo itserakas kaupunkilainen. Mutta me sanomme että ne eivät ole "taloja"! Ne ovat venäläisen kapitalismin pesiä, verenhimoisen hämähäkin verkkoja, tosin sellaisia verkkoja, joilta puuttuu mielikuvitus ja laveus: ne muistuttavat linnoituksia, joihin itsepintaisesti on tunkeutunut nousukas ylimystö, tuo rähisevä joukko uusia argonauteja, jotka ovat tulleet entisten, laillistettua ryöstöä harjoittaneiden ritarien sijaan ja ahnaasti kiinnitarttuvin käsin yhä repivät rikki tuota vanhaa kultaista lampaannahkaa.

Kas tuossa on kauppias Shapovalovin talo. Nelikerroksinen rakennus, jonka rintaseinään on puhkaistu kolmekymmentä ikkunaa, vuoroin suuria, vuoroin pieniä, vuoroin pyöreitä. Pohjakerroksessa on rivi varastohuoneita rautaisine ovineen, joiden takana säilytetään kymmeniä tuhansia puutia viljaa. Talonpoikaisvankkureita on näiden ovien edessä ahtautumaan asti, ympäri taloa riepottelee tuuli heiniä ja olkia — noiden laihojen hevosluuskien ruokia.

Ja tuossa on kauppias Strishikosinin talo! Tosin sitä vasta nyt rakennetaan, mutta äärettömät hirsimetsät pakottavat jo kaupunkilaista puhumaan siitä kunnioittavasti, kiusallisen-kateellisesti:

— Niin, Strishikosin! Ei siitä ole kauvankaan kun se herra vielä tulitikkuja möi… Seitsenkertaisen rakennuksen se nyt lykkää!

Kas tuossa vielä on eräs "merkillisyys" — Shirokosadovin talo: tyhmä seos maurilaisesta ja venäläisestä tyylistä. Pylväs-pahasia, risti-ikkunoita, leikkaus-korniiseja, tornitötteröitä nurkissa, parvekkeita kannattavia kentaureja, näöltään kuin veteenhukkuneita vainajia, ja samalla kertaa koko talon ulkomuodossa jotakin pöhöttynyttä ikäänkuin vesitaudissa, jotakin kokoonpuserrettua kuni pimeydessä harhaileva ajatus.

Ja niin joka-ikisellä kadulla — samallainen uusi talo.

Niiden valtijat tuntee kuin viisi sormeansa joka-ikinen avojalkainen katupoika; näiden "maanvalloittajien" rikastumishistoriat, jotka kulkevat suusta suuhun, muodostavat ei yksin koko kaupungin, vaan koko kihlakunnan, koko läänin aikakirjat ja kronikat.

Venäläisiä elämäkertoja luodaan täällä jokaisessa kadunkulmassa!

Shapovalov oli alkanut elämänuransa shitnitskiläisessä yömajassa. Siitä oli jo kauan. Ei kukaan tiennyt mistä hän oli ilmestynyt shitnitskiläisen taivaanrannan näköpiiriin. Ei kukaan hänestä silloin alussa ollut piitannut. Ja ehkäpä kaupunkilainen juuri sentähden, ikäänkuin aavistaen tuon miehen tulon, joka ilmestyi historian hämäryydestä hehkuvine silmineen, oli päästänyt ketjusta susikoiransa yöksi talonpoikien kuormia vartioimaan. Vasta loppuaikoina, kun Shapovalov oli hankkinut kaulaumiston omia koiria, jotka raivokkaasti haukkuivat hänen aittojensa äärellä, — muistivat ihmiset hämärän kertomuksen kauppapalvelijasta, joka tuhlasi isäntänsä rahat "uusiin asioihin". Ilman tointa, ilman varoja, ilman tuttavuuksia ventovieraassa kaupungissa, poljettuna ja potkittuna, hetalehousuissaan ja rikkinäisissä jalkineissa, — oli hän palvellut jonkun aikaa poliisilaitoksessakin seisten vahtina katujen kulmissa, kulkurin viheliäisin katsein tarkastellen sivukulkijoita, vaan toisinaan myös ryhtyen diplomaatin tehtäviin sisäpolitiikan alalla. Mutta tämä palvelus oli häntä tympäissyt. Luonnostaan oli hän toimelias. Vähitellen — välityskaupalla, rihkamakaupalla, sittemmin pörssivälityksillä oli hän ehtinyt haalia kokoon jonkunverran rahoja. Näin eleli hän aina nälkävuoteen asti. Nälkävuonna hän — yhdessä lauman kanssa muita ryöstäjiä — iski kuin korppikotka kiinni kihlakuntaan. Sieltä hän, noista nälästä ihan pöhöttyneistä maalaiskylistä osteli maita, kokonaisia kymmenyksiä yhdellä jauhopussilla. Kuni sotaleiritulella valloitetussa maassa, asui hän kesäkauden palttinateltassa, tarkoin vartioiden saalistaan, kunnes koko maa oli kiristynyt hänen kynsiinsä. Toiseksi kesäksi siirtyi hän kihlakunnan toiseen puoleen, mutta asettui jo asumaan vanhaan herrashuvilaan. Nyt on hänellä viisitoistatuhatta desjatinaa omaa ja vuokrattua maata, omat maatalonsa, "omat" talonpoikansa ja "pesäpaikkansa" kaupungissa.

Strishikosin — hän taas on eilinen talonpoika.

Ulkomuodoltaankin on hän vielä säilyttänyt talonpoikaisnäkönsä ja maalais-hyvänsävyisyytensä, vaikka hänen lapsensa jo kulkevatkin herrashöpeniin ja heleisiin huiveihin pyntättyinä. Hän rakastaa vielä muistella niitä vuosia, jolloin hän paljain jaloin kävi koulua, missä pappi häntä opetti kärsivällisyyteen, nöyryyteen ja Jumalan haltuun heittäymiseen. Ne oppitunnit olivat tuottaneet omat hedelmänsä, kuten kaikki farisealaisuus ainakin.

Ja Jumalan avullahan minä kaiken olen läpikestänyt! — naurahti Strishikosin pehmeästi muistoilleen, hypistellen paksuja kultavitjoja liivinsä päällä: — oli se ukki se pappi Joona… Luota sinä vainen ainukaiseen Luojaan omissa asioissasi, — niinpä hän selitti, — mutta kaikessa muussa alistu esivallan alaiseksi, sillä sen on Jumala sinun päällesi asettanut… Eläkä ilmoisna ikänä häpeä! — Ja minä alistuin! Ja luotin vain lujasti! Ja jos minulla nyt onkin pikkuruisen tuota maa-pahaista, niin en koskaan unhoita, etten sitä suinkaan ansiosta ole saanut… heh…

Hän kohotti nenälleen valkoisen sormensa, joka oli koristeltu kantasormuksilla, lausuen autuaallisen alentuvaisella äänellä:

— Jumalan avulla tässä on toimeentultuna!

Ja tuo entinen paljasjalkainen pojan-kakara, jonka luonnonoikku oli lennättänyt kaupunkiin, — ja joka oli alottanut tulitikkukaupalla, Strishikosin, hän jakoi nyt yhdessä Shapovalovin kanssa koko kihlakunnan, repien palasiksi tuon rikkaan saaliin. Ikäänkuin pitaalitaudin tahrat kuumottivat heidän omistamansa alueet kihlakunnan kartalla.

Mutta heidän jälkeensä tulla jonottaa vielä satoja muita.

Nämät mustat sotnjat olivat astuneet itsetajuttoman historian kehityksen leveälle taistotanterelle ja tarttuneet yhteisvoimin sen jättiläisrattaaseen, vähääkään huomaamatta että tämä ratas pyörii vain yhteen suuntaan: heidän omaan, sallimuksen määräämään turmioonsa. Se taloudellinen näytelmä, jossa he olivat esittäneet julmaa osaansa, paisui paisumistaan sosiaaliseksi näytelmäksi, suureksi, vuosisatoja sorretun, keskellä verta ja kyyneliä heräävän persoonallisen itsetietoisuuden näytelmäksi.

Mutta keskellä näitä nousevia maa-loordeja ja maan kuninkaita kuuluu ensimmäinen sija Shitnitskin kihlakunnan historiassa Shirokosadoville. Raskaine askelineen, synkkinä katseineen nousi tämä mies kuni uhkaava haamu ylitse koko kihlakunnan heittäen pahaaennustavan varjon kauvas ympärilleen.

Ollen rappiollejoutuneen staromirskiläisen kauppiaan poika, oli Porfirus Vlasitsh Shirokosadov [Kirjailija näyttää tahallaan valinneen tällaisen ivallisen sukunimen. Shirokosadov merkitseisi suomeksi sellaista henkilöä, jolla on leveä takapuoli] kasvanut ja kasvatettu perheellisen hirmuvallan kuivakiskoisissa olosuhteissa, perinnöllis-orjallisen maailmankatsomuksen omistavan piirin lakkaamatta valehtelevassa keskuudessa, tukahduttavassa, ummehtuneessa räme-ilmassa, jossa hänen sieluunsa oli kiintynyt alituinen paha painajainen, täynnä unenhoureita, joita hän niin menestyksellisesti osasi hyväkseen käyttää. Perittyään isältään avaran, voimakkaan luonnon, oli hän läpikäynyt ministeri Tolstoin järjestelmän mukaisen koulun, jossa hänestä jo ennen neljännelle luokalle pääsyä oli osattu tappaa järjen ja sydämmen kaikki hyvät intohimot. Isän despotismi oli pakottanut hänet yksinäistymään omaan itseensä, ja basaari oli puhaltanut hänen järkeensä sisällyksen sekä luonut hänen tahdollensa suunnan. Loppukasvatuksensa hankki hän Venäjän aro-markkinoilla, missä ryöstökauppa kirgiisien kanssa antoi hänelle runsaasti käytännöllistä harjoitusta petollisissa nylky-tempuissa sekä viitoitti hänen elämänsä ohjelman. Mentyään muutamien irstasten vuosien perästä naimisiin isänsä käskystä — isänsä, joka ajoissa oli hänet saanut eroitetuksi oikeasta lemmitystä — tähdäten suuriin kapitaaleihin — luopui hän isästään myrskyisen riidan jälkeen sekä alotti itsenäisen toiminnan. Asetuttuaan nuorikkoineen ja Aleksandra-nimisine tyttärineen Shitnitsaan asumaan, loi Shirokosadov samean silmäyksen mailmaan ja astui juopuneen horjuvin askelin sitä valloittamaan.

Ihan vaistomaisesti ymmärsi hän maanryöstämisen taktiikan, — ymmärsi käyttää hyväkseen jokaista talonpojan taloudellista vauriota, ymmärsi valita silmänräpäyksen, milloin oli edullista tulla tekemään toista orjakseen.

Tulla tupsahtaa maanmoukilla pakkoaika maksuilleen maanviljelypankkiin, — hänpä ymmärtää antaa rahoja sellaisilla ehdoilla, että maat loppujen lopuksi siirtyvät hänen huostaansa. Sattuu moukilla siemenviljan puute, — hänpä vierasvaraisesti aukaisee aittansa, vaan sato taas siirtyy hänen huostaansa. Mutta kadon tullessa joutuivat talonpojat täydellisesti hänen valtaansa ja usein he risaksiriistettyinä aivan ilman taistelua luovuttivat hänelle maansa, sitten nälkäisenä hyökylaumana täyttääksensä shitniskiläiset esikaupungit ja kauppalat.

Missä hän vain kulki, siellä kuului hänen selkänsä takana orjien huokauksia ja kirouksia, mutta hän kulki kulkemistaan yhä kauvemmaksi pitkin kihlakuntaa, noine arvoituksellisen-tylsine, sameine katseineen, salaten ryöstönsä suunnitelmat, jotka peloittivat suuriakin maanomistajia terävästi-harkittuine äkkitemppuineen. Kuni kylläinen, mutta alati ahnas korppikotka kiersi hän hitaasti ympäri piiriään ja kappale kappaleen perästä jäi hänen kynsiinsä. Tässä työssään ei hän häikäillyt edes roistomaisuutta, jos sen sopi johtaa lailliselle pohjalle, ja näinpä hän saattoi tehdä tavallista pitemmän harppauksen eteenpäin pitkin kipperän lain liukasta ja turmeltunutta tannerta. Yhdellä ainoalla iskulla hän masensi Savidofkan! Vuokrattuaan näet savidofkalaisilta talonpojilta maata kahdeksitoista vuodeksi, perustuen sopimukseen, jonka rikkomisesta oli määrännyt äärettömän suuria uhkasakkoja, pakoitti hän heidät myömään itselleen maat ikipäiviksi. Mutta kauppa-kiinnekirja oli asetettu toisen nimelle. Ja Shirokosadov kiskoi talonpojilta uhkasakot, jotka veivät heidät täydelliseen tappioon. Sitten, yhdistettyään maahan naapuritilallisten peltosarat, kiristi hän koko kylää kuin rautainen rengas. Ja niin nyt tuo entinen suloinen Savidofka on virallisesti muutettu "Shirokosadovoksi" ja siellä on samanniminen rautatie-asemakin, josta ijäti vierii shirokosadovilaista viljaa.

Ja myös talonpojista on tullut — shirokosadovilaisia talonpoikia.

Shirokosadovilaisen tuntee heti: hän on resuinen, likainen, masentunut tai raju, riippuen asianhaaroista: selvä tai juovuksissa, — ja juovuksissa on hän heti kun siihen suinkin on tilaisuutta. Jos te asemahuoneella satutte näkemään seuraavan näytelmän: juopunut maalainen riekaleinen paita yllään haukkuu kamalasti jotakin henkilöä viuhtoen toista kättään ilmassa, päin vaunuihin kuin mikähän traagillisen osan näyttelijä, vaan toisella kädellä huolellisesti kannattaa puoleksi putoavia housujaan, jotka viattomasti paljastavat Aatamin alastomuuden, niin elkää huoliko kysyä urhealta santarmilta, kenet hän "saatteli" pois asemasillalta… Se oli shirokosadovilainen! Elkää myös kyselkö itseltään shirokosadovilaiselta, kuinka hän talonpojasta on muuttunut rapajuopoksi, kujankulkuriksi, koirien vainoomaksi varkaaksi, jota iloiset puotilaisetkin pieksävät basaarin huviksi. Himein silmäyksin hän teihin katsahtaa eikä teitä ymmärrä… Kiittäkää onneanne, jos ei hän teitä hauku pahanpäiväisesti! Ei kukaan niin osaa haukkua kuin shirokosadovilainen. Hän haukkuu aivan persoonaan käyden isät ja äidit, sedät ja tädit, veljet ja sisaret… Hän osaa ainoastaan sadatella. Ja kiroilla kaikkia: vaimoa, lapsia, maan hedelmättömyyttä, avaruuden äärettömyyttä, aamua ja iltaa, yötä ja päivää! Vieläpä hän alkaa verestävin silmin uhkaavasti tuijottaa päin taivasta ja huomenna kentiesi kiroaa itse Jumalaa. Onpa kerran joku shirokosadovilainen lähetetty Siperiaan siitä että hän pieksi pyhäinkuvia, riivatusti huutaen:

— Tulkaa minun lehmiäni ruokkimaan!

Omat lapset hylkäävät shirokosadovilaisen isänsä, jättäen hänet vapauteensa raivoamaan keskelle vieraita vainioitansa, rypemään juovuksissa toiselle kuuluvissa pellonojissa, kuolemaan näännyksiin toisten tilusrajoilla: — sillä he ovat jo oppineet kunnioittamaan valloittajaa. Pojat rupeavat puotipalvelijoiksi Shirokosadovon lähistöön, karjahtelevat tylysti talonpojille, pettelevät heitä mitoissa ja laskuissa. Ja tyttäret… vaihtavat punaisen maalaishuivinsa kaupunkilaiseen hattu-hökötykseen, auringon paahtamat poskiensa punat hajupuutereihin, joita sitten humalapäissään itsevaltiailla suuteloillaan irti nuoleksii Shirokosadov.

Kuvaamallamme hetkellä ovat Shirokosadovin maatilat jo heittäneet surmansilmukan Pajomshtshinaankin.

Muinoin rikkaat "jumaliskyläläiset" ovat antautuneet. Ainoastaan "vasiliperäläiset" ovat olleet varuillaan. Nepä ne vielä häiritsivät Shirokosadovia, sillä niiden tilukset kulkivat halki Pajomshtshinan. Toisella puolella pitäjää oli heillä lavea maakaistale, jota molemmilta puolilta puristivat jumaliskyläläisten maat, mitkä jo ammoin olivat siirtyneet Shirokosadovin vuokramaiksi. Tuo kaistale se kiilana työntyi Shirokosadovin maan sisään ollen yksi ympäristön parhaita paloja. Sitäpaitsi leikkasi se Pajomjoen rantaa, johon olisi ollut erittäin sopivaa laittaa höyrymyllyn…

Kauvan ja itsepäisesti kierteli pomo tätä maata.

Mutta itsepäisiä olivat vasiliperäläisetkin.

— Meillä tämä maasarka on kuin morsiamen myötäjäiset! — puhelivat he: — se on parhainta maata… Kuinka sitä voisi poisantaa? vai kuka rupeaa omaksi vihollisekseen! Mitäs meille itsellemme sitten jäisi?!

Monta kertaa jo ajaa lennätti huutaen kylään piiripäällikkö vaatien rästejä epätavalliseen aikaan. Monta kertaa jo kylänvanhin kutsui kyläläiset kokoon maata luovuttamaan peittääksensä yhteiskunnalliset velat, ja kirjuri lukea rompotti kokoukselle jo valmiiksi laaditun sopimuskirjan viekkaine ehtoineen, jotka puuttuivat vain allekirjoitusta.

— Oman kuolemantuomiommeko allekirjoittaisimme? — sanoivat vasiliperäläiset: — Shirokosadovilta et saamari soi ota mitään takaisin!

Ja kokouksessa tapahtui myrskyisiä näytelmiä.

Aika-ajottain, pitkien riitojen perästä, rupesivat Shirokosadovin puoluelaiset pääsemään voitolle esittämällä huikaisevan-houkuttelevia tulevaisuuden näköaloja. Mutta se oli vain satunnaista riemua — siihen saakka kunnes kylään ilmestyi eräs Nasarov niminen, nuori, kaunis talonpoika, jota opettaja kutsui "Sadko-saksaksi", vaan piiritarkastaja "hirtehiseksi", ja tämä Nasarov oli intohimoinen ja hehkuvan-kaunopuheinen mies, yksi noita "aatteellisia" talonpoikia ja kansallisia puhujia, jotka osaavat lumota laumoja tulevaisuuden kuvilla. Hän oli käynyt maamieskoulun, rakasti syvästi kirjoja, kaunista, älykästä keskustelua, oli monesti joutunut rangaistusten ja vangitsemisien alaiseksi maaseutuhallinnon puolelta, oli istunut tyrmässä lukutupien perustamisista talonpoikien keskuuteen… Kun tämä mies pääsi esiintymään kansankokouksissa, niin hän heti sai raukeamaan kaikki shirokosadovilaisten liittolaisten salavehkeet.

Vimmattuun keinoon ryhtyi nyt Shirokosadov. Kunnankirjurin, kylänvanhimman ja heidän heimolaistensa välityksellä — jotka olivat lahjotut Shirokosadovin suosionosoituksilla — laadittiin paperi joentakaisen maan luovutuksesta Shirokosadoville 12 vuodeksi, mutta kun samana vuonna kylässä liikkunut kulkutauti oli hävittänyt paljon talonpoikia, — niin kaikki vainajat pistettiin sopimuskirjaan, — heidän allekirjoituksensa risteineen paistoivat harmaalla arkilla ja olivat kirjoituksentaitavien oikeiksi todistamat ja kirjurin allekirjoituksella sekä kylänvanhimman leimasimella varustetut.

Vasiliperäläiset huokasivat raskaasti. Nousi käräjänkäynti, mutta juttu meni myttyyn, sillä kaikki muodollinen oikeus huomattiin olevan Shirokosadovin puolella.

Silloin syntyi yhteiskunnallinen liike, jonka kaltaista ei ikinä ennen oltu nähty Vasiliperän historiassa. Vasiliperäläiset vaelsivat kuin juopuneina vihan kiihoituksesta moista vääryyden alastonta rehentelyä nähdessään! Heidän edessänsä olivat murtuneet itse elämän kermakerrokset, kaikki, mihin he olivat tottuneet uskomaan ja mistä luulleet puolustusta saavansa. Ollen alussa sekasorron valtaamat, he jo nyt alkoivat puhella seuraavaan tapaan:

— Ei keneenkään näy pitävän luottaa! Meidän täytyy itse seistä itsemme puolesta!

Ne olivat Nasarovin sanoja.

Kaikki alkoivat toistella näitä sanoja, yksin naisetkin.

Kylä jakaantui puolueisiin: kylänvanhimman puolue ja Nasarovin puolue. Edelliseen yhtyivät kaikki "pomot", jälkimmäiseen — kaikki köyhät, kaikki nuoret, kaikki vääryyttä-kärsivät. Siellä täällä syntyi talonpoikaiskokouksia, joissa usein puhetta johtivat naiset. Ja sillä aikaa kun ukot vielä etsivät laillisia pelastuskeinoja, ehdottelivat naiset repäisevänjyrkkiä toimenpiteitä. Nuoret taas alkoivat kuljeksia parvissa laulaen pohattaan ikkunain alla ja toisinaan lennähti kivikin ikkunaruutuihin, huutojen kaikuessa:

— Alas kavaltajat!

Koko talven jatkui mieltenkuohua, vaan kevään tullen syntyi jäykkä, pahaaennustava hiljaisuus.

Talonpojat sallivat Shirokosadovin rauhassa kynnättää ja kylvättää maat.

Mutta kun viljankorjuu-aika joutui, niin monipäisenä laumana työntyivät he Nasarovin johdolla sirppeineen ja viikatteineen riidanalaiselle maalle ja yhdessä yössä leikkasivat, niittivät ja poiskuljettivat viljat. Syöksähti siihen päällystö, alkoivat tutkimukset, asiakirjat, kotitarkastukset, vangitsemiset, sukeusi "rikosjuttu omavaltaisesta ryöstöstä". Talonpojat vaikenivat, ketään ilmiantamatta. Mutta heidän mielenkiihkonsa ilmeni ryöstössä. Talven kuluessa polttivat he kylänvanhimman talon, kastelivat eloaumat parilta pomolta, joita huhu enin syytti kavalluksesta. Piiripäällikkö kulki yhä useammin vimmastuneena ympäri kylää keräten kaikellaisia huhuja. Vartavasten hänen pyynnöstään saapui Vasiliperän kylään ristiniekka pappi, isä Matvei, ja kutsuttuaan kokoon kokouksen rukoushuoneella, puheli näin:

— Kaikkien ihmissielujen täytyy alistua esivallan alle! Miksikä siis, rakkaat ystävät, nousette kapinaan kuin saatana Herraa vastaan, teidän hurskaasti-huolenpitävää päällystöänne vastaan?

Ja sekautuen kylän asioihin, alkoi tuo turmiollinen, koko elämänsä ajan sotilassaatossa tyrmästä tyrmään lähetetty ihanteen apostoli, saarnata tekstejä esivaltain synnystä.

Joku talonpojista naurahti ääneensä.

Muut olivat itsepäisesti vaiti.

Taas antoivat talonpojat Shirokosadovin rauhassa kyntää ja kylvää maansa. Ja taas ennen elonkorjuuta meluavana laumana laulaen vyöryivät ukot riidanalaiselle vainiolle.

Mutta sielläpä oli heitä vastassa sotamiehiä. Vaiteliaina ja synkkinä seisoivat nämät kiväärit jalalla.

Heidät nähdessään pysähtyivät talonpojat säpsähtäen.

Syöksähti illan hämärästä esiin piiripäällikkö, seisoen matkavaunuissaan.

— Mitä varten olette tänne tulleet? Menkää matkoihinne siivosti!
Hyvällä sanalla!

Astahti esiin Nasarov:

— Tämä on meidän maa! Ja me olemme tulleet korjaamaan omaa leipäämme!

— Tämä on Shirokosadovin maa! — huusi piiripäällikkö.

— Meidän on maa! — myös huudahti Nasarov: — meiltä se on petoksella viety! Mutta me emme sitä anna!

Silloin kaikki kiihtyneinä yhtyivät huutoon:

— Meidän on maa! Shirokosadov on meiltä sen varastanut! Tämä on meidän viljaa! Menkää itse matkoihinne! Taikka me teidät ajamme pois!

— Suu kiinni! — ehätti piiripäällikkö: — hei! apurit! Nasarov kiinni! Minä sulle nä-näytän, ryökäle… kapinoitsija!

Syntyi tungos ympäri Nasarovia. Talonpojat huusivat mielenkuohussaan äänensä sorruksiin, akat heristelivät piiripäällikölle koviksi puristettuja nyrkkejään haukkuen häntä "shirokosadovilaiseksi koiraksi". Eräs vanha ämmä, Povalihina, eriuskolainen, viskasi häntä sirpillä ja haavoitti käteen.

Piiripäällikkö kohotti veristyneen kätensä. — Käskekää ampua! — huusi hän kääntyen upseeriin: — hajoittakaa tuo roistojoukko!

Kuului komento, sotamiehet astahtivat pistimet ojossa ampuma-asentoon.

— Sotamiehet! — huusi Nasarov: — te olette samoja talonpoikia kuin mekin! Te palaatte huomenna kurjille pelloillenne, mutta teidän asemestanne tartumme me aseisiin ja astumme teitä ampumaan, vaikka puolustatte oikeata asiaa! Sotamiehet! Veljet! Ajatelkaa ketä te palvelette, ketä vastaan te astutte!

— Suu kiinni, lurjus, suu kiinni! Hirtehinen! — huusi piiripäällikkö käheästi.

Hän heilautti käsiään päin upseeriin:

— Ampukaa… Ohjesääntöjen mukaan! Kapinoitsijoita! Minä vastaan!

Nuori upseeri koetti mielenliikutuksessaan puhua:

— Hyvät herrat ja naiset! Herrasväet! Poistukaa Jumalan nimessä!
Muuten meidän täytyy ampua! Me olemme velvolliset ampumaan…

— Ampukaa siis! — huusi Nasarov: — ampukaa, jos kerran sielunne olette kansan sortajille myöneet! Ampukaa! Me seisomme oikean asian puolesta! Kuolemme, mutta paikaltamme emme hievahda!

— Ka niin, niin! Ampukaa! — huusivat naisetkin tunkeutuen eteenpäin.

Lyhtyjen valossa välähtelivät sirpit ja viikatteet; niitä vastaan likenivät pistimet armotta uhaten.

— Vasja! Poikani poika! — huudahti yht'äkkiä vanha ukko Povalihin: — sinäkinkö käyt meitä vastaan?

Kauhu valtasi meluavan joukon.

— Vasili! Povalihinin poika! Kehtaa käydä meidän päällemme!

Nuori sotamies viskasi pyssynsä, jääden paikalleen ja rikkoen siten rintaman.

Mutta rivi puristui kokoon.

Pistimet melkein koskivat laumaan, joka seisoi synkkänä ja hievahtamattomana.

Nuori upseeri huudahti liikutuksissaan:

— Seis!!

Ja sotamiehet pysähtyivät silmänräpäyksessä.

— Komentakaa ampumaan! — huusi piiripäällikkö.

— En kai minä voi ampua pamauttaa aseettomia ihmisiä! — sanoi upseeri hermostuneesti ja antoi komennuksen: — kiväärit koplaan! Otetaan kaikki vangiksi! Sidotaan kaikki tyyni!

Sotamiehet syöksyivät talonpoikien kimppuun. Mutta heitä vastaan lenteli viikatteita, sirppejä, leilejä ja ruokapusseja. Ukkojen ja akkojen nyrkit tekivät vimmatusti työtä.

Aamun tultua istui kahdeksan henkeä, niiden joukossa Nasarov, pimeässä kopperossa Krestofkan poliisilaitoksessa.

II.

Puolimatkassa Shitnitsan ja lääninkaupungin Staromirskin välillä maata repotti notkon pohjalla Gnjesdofkan kylä. Pappina siellä oli isä Iivana Gonibjesov. [Pappia kutsutaan venäjänkielellä "isäksi", papin vaimoa "äidiksi", Gonibjesov on kirjailijan keksimä pappisnimi, se merkitseisi suomeksi: "pirujen ajajaa". (Suom.)]

Kerran aamulla heti Vasiliperän tapahtumain jälkeen seista törötti pappilan pihalla heinäkuorma ja Iivana pappi itse omassa persoonassaan oli sitä purkamassa. Seisten kuorman päällä huusi hän tuontuostakin rengille:

— Elä sinä siellä töllistelet

Hänen äänensä oli äreä ja uhkaava. Hänen jokaisessa liikkeessään ilmeni Goliatin voima. Kohottaen hankoa, työnsi hän sen varmasti heinien sisään ja jännittäen jäntereitään sekä hiukan punehtuen irroitti keveästi äärettömän taakan kerrallaan kuormasta. Nostaen sen sitten päänsä ylitse kuin minkäkin jättiläissateensuojaimen, huuteli hän hilpeillen omasta väkevyydestään:

— Oh-hoo-ho-hoo!! Hei! Ota vastaan, tölliskö!

Taakka vyörähti tallin yliselle ja hajosi kahisten laipiolle. Tuuli riepotteli papin vaaleata tuuheata partaa, kuni leikillä huljuttaen sitä toiselta hartioita toiselle ja pani pappisviitan helmat hulmuamaan ikäänkuin naisten hameet, paljastaen kuorman juurella seisovalle talonpojalle haaltuneet papilliset ruutuhousut, jonka tähden maalaisukko hieman joutui häpeisiinsä.

Ukko oli vanha ja harmaapäinen, hiukan humalassa, yllään harmaa karvatakki, päässä lämmin lakki, kovan helteen tähden takaraivolle työnnetty, jaloissa oli hänellä raskaat, paksulti rasvatut saappaat. Toisessa kainalossaan piteli hän äärettömän suurta, karttuunihuiviin käärittyä vehnälimppua, toisessa — oranssinväristä kanaa, jonka jalat olivat sidotut ja pursto eteenpäin käännetty. Hänen povestaan kurkisti viinapullon kirkas kaula.

— Se on tuota nähkääs, — puheli ukko käheästi, — että jos tuota niinkuin esimerkiksi… että koko tämä meijän talonpoikanen tyhmyytemme on lähtennä herroista…

Pappi Iivana työnteli hangollaan ja kysäsi sekaan:

— Mistä herroista?

— Ka näistäpä näistä että niinkuin jos tuota… herroista! Talonpojan meininki, kuulkaahan, pappi kulta, se näes on pyhä. Mistä vain tahot, talonpoika sulle tekee rahaa, — vaikka lannasta, vaikka liasta, vaikka kivestä taikka sannasta… rahaa sulle tekee! Jos vähän pellavaa tuli panneeksi peltoon — niin heti sulle housut ja paidat saa laittaa. Jos vehnän siemeniä maahan sirotti, — niin vuoden läpeensä sinua elättää täytyy. Jos kirveen otti, kämmeniinsä sylkäsi, ähkäsi ja puuta iski — niin heti siihen tulla tomahtaa töpötakki olento ja sanoo että: — "Me olemme — herroja. Maks pois, ukko, kruunun veroja puolitoista ruplaa". Tänään puolitoista, huomenna puolitoista. Ylihuomenna — hyi helvetti! Mutta eihän sitä sillä tavalla, pappi kulta, riitä lantaa eikä peltomutaa! Noh, talonpoika vie kuin viekin housunsa, paitansa herrain markkinoille, vaan itse piikkosissa passieraa! Ja vehnät myös myytäviksi ja joka kirveenisku — myytäväksi! Mutta herrat moittii: — "Vähänpä toit! Anna lisää!" Anna ja yhä anna!… no, talonpoika joutuu ihan ymmälle eikä tiedä, mihin päin pyllistää, joka nurkassa herrat häntä vahtivat. Poliisi häitä sakkoja kiristelee, piiripäällikkö — ruununveroja, kylänvanhin — rästejä. Huutaen, kiljuen niskaasi karauttavat. Vai mikä taikakukkaro loppumattomia rahoja se talonpoika on?! Nykyajan talonpoika on vain nimeltään talonpoika, mutta sisukset siltä on uloskiskaistu, sentähden että — vuosi vuodelta sen maa vähenee, koska hän sen on antanut joko arennille taikka myönyt pois, ja ruplia yhä nyljetään. Nykyään ne on kunnanmiehetkin — ja kauppiaat — ja vuokraajat — kaikki ne on talonpojan suhteen — herroja! Sekä piiripäällikkö että työnjohtaja ja jokainen kylän läpi matkustavainen, jos hänellä on lakissa merkki, — jokainen pitää oikeutenaan talonpojalle sanan sanoa ja enimmäkseen häntä haukuskelee… Vaan talonpoika itse ei saa puutteistaan edes puhua missään, siksi ne nykyään kokouksissakin vain herrat ovat äänessä! Heistä se kaikki surkeus tulee! Ihan paljaaksi nyljetty ihminen on talonpoika eikä hänellä enää ole mitään muuta keinoa jäljellä kuin kapina… Olette kai kuullut, pappi kulta, kuinka Shirokosadov petkutti kuolleillaan vasiliperäläisiä?

— Kuullut olen, Vasili Petrovitsh!

— Mainio mies!… Vaan nyt ne vasiliperäläiset viedään käräjiin! Kas semmoinen se on se herrain oikeus!…

Vasili Petrovitsh vaipui mietteisiinsä, huokaillen ja hiukan horjahdellen, jonka vuoksi kanalta pursto pullistui levälleen.

— Mutta oletkos, herra pastori, kuullut uutisen? — muisti hän yht'äkkiä: — Krestofkan papilta on eukko karannut.

— Mitäh?!

Iivana pappi heitti heinäkimpun niin varomattomasti että se hajosi pitkin pihaa tuulen kantamana kaikille suunnille. Nojautuen hankoon, katsoi hän ukkoa aukiräväytetyillä suurilla silmillään, ja hänen kasvojensa päivetyksen ja punakkuuden läpi kuulsi huomattava kalpeneminen.

— Mitä sinä siellä valehtelet! — sanoi hän ankarasti.

— Enhän minä valehtele! — vastasi ukko, hieman loukkautuneena: — Mikolai poika ajoi kuormakyytiä Jumaliskylään — niin siellä kaikki siitä olivat pakisseet! Menn'yönä oli kyydillä ajaa karauttanut lukkarin kanssa… Kirjúhalla hevosia vaihettu oli. Kirjúha oli tietänyt kertoa että se niin oli päätään kadulla käännellyt ja keikutellut… jotta tullaanko muka perästä.

— Sinun Kirjúhasi lörpöttelee!

— Kirjúha ei lörpöttele! — sanoi ukko vakuuttavasti: — Kirjúha on — mustalainen! Vaikka läpi seinän se näkee!

Isä Iivana heitti luotaan heinähangon.

Hänen kasvonsa ilmaisivat rauhattomuutta ja mielenliikutusta.

Käskettyään renki Paramonin viskaamaan heinät loppuun, hyppäsi hän alas kuormalta.

— Lähetäänhän huoneisiin, Vasili Petrovitsh, niin saatat selvästi kertoa. Mitähän lipilapia se on? En ota uskoakseni oikein. Hyvinhän minä tunnen tuon isä-Matvein. Ja Paula pikkaraisen, hänen eukko kultansa, myös tunnen. Jo lapsuudesta saakka tunnen! Ystävykset ollaan! Sellainen oiva, sulosuu naikkonen… Kuinka voin hänestä mokomaa uskoa? Roskaa, lörpötystä!

Iivana pappi vei ukon poikki avaran pihan, joka oli täynnä vankkureita ja matkavaunuja, lomitse sahrojen, joiden terissä vielä näkyi kuivamatonta multaa, ja karhien, joiden hampaat törröttivät päin taivasta.

— Äiti hoi! — huudahti hän astuen huoneeseen: — tulehan kuulemaan kummia uutisia!

Papinrouva astui esiin ylt'yleensä jauhoissa, hihat käärittyinä, kuivana, korkeavartaloisena, kasvoilla huolestuksen ilme. Hänen yllään oli yksinkertainen tumma puku, ilman hetalettakaan koristusta, päässä luostarimaisesti sitaistu valkoinen huivi, ja muutenkin hän kauttaaltaan totisine, ankarine, kerran kaunismuotoisine, mutta nyt kuivine, kylmine silmien ilmeineen muistutti ennenaikaansa vanhentunutta palvelijatarta.

— Mitä uutisia? — kysyi hän lyhyen-kuivasti.

Ja kuultuaan, virkkoi kylmästi:

— Aikoja sitten sitä saattoi odottaa. Mitä siinä on kummasteltavaa?
Mitäs muuta semmoiselta väkkärältä saattoi odottaakkaan?
Ulkonäöltäänkinhän tuo oli irstaloinen!

Papin vaimo meni peilin ääreen oikaisten huivinsa ja katsahtaen omaan kuvaansa kuin vieraaseen.

— Häpeä nyt toki hiukan, Liina! — kihisi Iivana pappi. — Sillä tavalla ei saa naista parjata! Ja varsinkaan niin hyvää naista kuin on Paula! Tuiki tuttua!

— Sinunpa tuo on tuttujasi… Sitä kai sinäkin olet nuoleksinut!

— Sinulla ei ole omaatuntoa! Minun täytyy sinulle sanoa ettet sinä kaikkine jumalisuuksinesi ole hänen pikkusormensakaan veroinen!

Pappi asteli kuohuksissaan pitkin ruokasalin lattiaa.

— Kuinka sinä ilkeätkin, kuinka sinä uskallatkin häntä noin nimitellä? Minä sen sinulta kiellän kerralla ikipäiviksi! Se on kaikki roskaa mitä puhutaan, minä en usko sanaakaan! Keksittyjä juoruja! Tai vain väärinkäsitystä! Ja sinun pitää hävetä sillä tavoin puhumasta!

— Elä sinä siinä hypi! — sanoi papin eukko kylmästi: — eläkä käsiäsi heiluta! Turhaan sinä minua säikyttelet… minä en kuulu pelkureihin. Minä en osaa sinisilmiä pyörittää niinkuin se sinun… Paulasi! Enkä toki tahdokkaan. Kyllä minä, ukkokulta, jo aikoja sitten olen sinut läpi nähnyt!

— Missä asiassa? — kummeksuen kääntyi häneen isä Iivana, epäluottamuksella vaimoonsa katsoen.

Tämä tuijotti häneen häijyn-pilkallisesti.

— Eläkä sinäkään kehtaa verrata minua keneen tahansa! — kuohahti hänkin vuorostaan äkkiä sanomaan: — kuuletko, elä kehtaa?! Jollei olisi tuota Liisukkaa, niin luostariin minäkin tästä pakeneisin sinua pakoon… valkoisten muurien taa hautautuisin!

— Ja vadelmanpunaisten luostarikellojen alle! — virkkoi Iivana pappi pilkallisesti, kääntäen selkänsä ja rummuttaen sormillaan ikkunanruutuihin. — Mene vain, onnea matkaan… hauska kai minusta on! Minä itsekkin olisin jo aikoja sitten mennyt. Vai luuletko sinä että minusta on maireaa olla pappina. Mutta emmehän me kumpikaan tästä pääse, rakas ystävä! Etkä sinäkään pelkästä vihastuksesta minnekkään lähde: ja jos lähtisit, niin eihän sulle jäisi ketä kiusata ja morkata! Mustasukkaisuudesta, häijyydestä sinä vain olet niin pimeällä päällä! Minun elämäni ei olisi niin saastainen suo, jos sinulla olisi minua kohtaan edes pisara rakkautta.

— Vai rakkautta!!

Papin vaimon kasvot vääristyivät kuni viiltävästä kivusta ja hän vyöräytti himmenneistä silmistään ikäänkuin sysimustan, synkän aallon miestänsä vastaan.

Talonpoikaisukko, joka sillävälin oli kärsivällisesti huokaillut kynnyksen edessä sen näköisenä kuin muka olisi laskenut rakoja laessa, oli kuitenkin siksi uteliaasti takertunut kuuntelemaan perhe kohtausta, että oli kokonaan unehuttanut kanan, niin että se havahtuen pitkällisestä horroksistaan, yht'äkkiä rupesi rapistelemaan siipiään ja lentää pomahti kaakattaen papineukon jalkoihin, haikeasti kurotellen kaulaansa. Ukko, haluten saada kanan kiinni, pudotti vehnälimppunsakin, joka jymähtäen läksi kierimään pitkin lattiaa kunnes puoliympyrän kierrettyään pysähtyi kanan viereen.

Papilta pääsi nauru ja hän läksi äkkiä pois, mutisten mennessään:

— Ka siinä papin roskat! Ne lentävät ja kierivät! — Kestitseisit meitä, äiti, mieluummin teellä tämän Vasili Petrovitshin kanssa. Se naittaa poikansa, siksi on tuonut lahjoja.

Papinrouva avasi limppukäärön, pisti liinan pesukomeroon, vaan vei kanan keittiöön. Palattuaan takaisin, alkoi hän kaataa teetä laseihin ja siirtäen lasia vieraan eteen, sanoi:

— Mitäs varten sinä, Vasili Petrovitsh, kanan toit tullessasi?

— Kuinkas muuten: — jupisi ukko ymmärtämättä: — eikös sitä tarvita?

— Ei olisi haitannut, jos olisit tuonut hanhenkin.

— Hanhenko! Katsos pe… jumala siunatkoon! Hanhen? Mikäs aihe minulla… Vai sillä tavalla! Herranen aika, rouvakulta! Emmehän me toki…

Ja hän ravisteli hämillään ja häpeissään paksusti voideltua päätään.

— Jätetään siis hanhi vastaiseksi!

— Niin, hanhi on hyvä lintu! — sanoi samaan äänilajiin pappi Iivana: — se on erittäin rasvainen paisti. Kerrassaan mainio elukka! Siinä on jotakin sellaista…

Hän näpsäytti sormiaan.

— Vankkaa, ymmärrätkös… sellaista perusteellista! Niin juuri, kuinka sitä sanoisin… käsitätkös… hanhimaista! Hajukin siinä on erilainen kuin muissa linnuissa… se pistää nokkaan!

Syntyi hiljaisuus.

Lehmän ammuntaa kuului jostakin ja myös, kuinka hevonen jossakin heleästi purra rouskutti ruokiaan polkea tömistäen kengitetyillä kavioillaan. Joku odottamaton tapaus tuntui saavan aikaan hälytyksen kanakopissa. Ikkunain sivu lentää suhisti valkoinen kyyhkysparvi laskeutuen vihreäryönäiseen likalätäkköön, jossa parhaillaan kylpevät siat siitä vähän häiriytyivät. Kaikilta suunnilta sorisi ikkunaan maalaispäivän ääniä sulaen sopusointuisesti yhteen maalais-ihmisen ajatuksien kanssa, jotka kuni säleaita piirittivät sielun pimeää ja pohjatonta syvyyttä.

— Kuulkaahan isäntä, — sanoi papin eukko, — meillä on yksi lammas viimeaikoina vähän sairastellut.

— Ka semmoistahan sitä tapahtuu. Ihmisellekkin, saati sitten lampaalle… Se on kai, tienmä, emälammas?

— Ei, se on vuonimaton lammas… sellainen sievä… vaan nyt on sairastunut! Laihtunut niin kerrassaan ettei ole kuin luut jäljellä. Ettekö te vaihtaisi sitä meiltä? Teillehän se olisi samantekevää, kun teidän kuitenkin tarvitsee häiksi teurastaa… Romulammasta ei niin olisi sääli!

Ukko Vasili Petrovitsh hymyili avuttomasti, loi katseensa ties-miksi lakeen ja hujautti käsiään.

— Vaihdetaan vain!

— No, — sanoi isä Iivana: — eukko näkyy olevan valmis sinulta kaikki viemään… Jätä nyt edes siitoseläimeksi!

Hän kääntyi Vasili Petrovitshin puoleen.

— Kuulehan, Vasili. Pilaa kai sinä tuonoin laskit että — kenenkä kanssa sanoitkaan sen papin rouvan karanneen?

— Juttuavat että virrenlukijan kanssa. Se kuuluu olevan sellainen roteva pojannulkki, tietää Kirjúha, tukka musta… kuin korpilla!

— Onko sillä viikset? — kysyi Iivana pappi huutavalla äänellä.

— Ka Kirjúha kertoo, että sillä on semmoiset viikset että niistä saattaisi vääntää vaikka ruoskanvarren. Ja kova kurkkuääni päällepäätteeksi! Pahanpäiväisesti oli hevoset säikäyttänyt siltä Kirjúhalta… "hei! neljä hevosta heti paikalla valjaisiin!" niin oli komentanut, — "arkkipiispan käskystä!"

— Virrenlukija? No se ei ole kukaan muu kuin Rudometov! Esipapin sukulainen… Kyllä tunnen, kyllä tunnen!

Hän siveli hämmästyneenä partaansa.

— Mutta mitäs peliä se oikeastaan on… häh? Niin jumalattomasti pistää vihaksi! Anteeksiantamaton häpeä! Täytyy tästä ajaa veli Matvein luokse… ihan välttämättömästi täytyy ajaa.

— Minähän hänet tunsin pienestä tytön tylleröstä asti… koulutytöstä. Lyhyissä hameissa! Kirjat kainalossa… ja itse niin hilpeä… Aina vain leikkiä laski ja nauroi! Voi kuinka suloinen ja oivallinen… ja ystävällinen tyttö se oli! Aivan kuin aurinko! Kun se vain katsahti ja hymyili, niin kaikki ympärillä hymyili… ja vaikka äsken olisit itkenyt — niin heti kyynelet katosivat. Häntä katsellessa minä aina muistelin satua siitä immestä, joka kulkee omaa polkuaan, huolettomana… ja jonka jäljessä kukkaset puhkeilevat… Niin se oli ennen että missä vain Paulinkka neito liikkui — siellä oli aina melua, humua ja iloa… Ah, Paulinkka! Kullanmuruksi me häntä kutsuimme!

Pappi nauroi pehmeästi ja hänen kasvoillaan väreilivät kirpeän mielenliikutuksen ilmeet. Siristävin silmin katsoen Vasili Petrovitshia, joka myötätuntoisesti puisteli päätään, ja kouristaen partaansa nyrkin sisään — jonka vuoksi hänen kasvonsa näyttivät tavattoman pehmeillä ja hyviltä — valmistui hän kuvauksiaan yhä jatkamaan, mutta katsahdettuaan vaimoonsa luopui äkkiä muisteloistaan peräti säikähtyneen näköisenä. Silmineulan terävin silmin oli tämä imeytynyt miehensä kasvojen ilmeitä tutkimaan ja hamuili kädellään pitkin pöytää aivankuin unissakulkija kohtauksessaan.

— Mikä sinua vaivaa! — yritti mies huudahtamaan, mutta ei ennättänyt.

Laskematta silmiään miehestään oli näet papin vaimo kohottanut teekuppinsa ylös ja paiskasi sen nyt voimakkaasti lattiaan. Sirpaleet lensivät joka suunnalle helisten ja kopisten, ja teet räiskyivät huonekaluille ja ikkunaruutuihin. Heti tämän perästä nousi eukko ylös ja riensi kiireesti ulos huoneesta makuukammioon. Vasili Petrovitsh istui kuin kangistustaudin tapaama vaipuneena tuolille, ja, silmät revällään, suu ammollaan tuijotti yhä samaan kohti, jossa papin eukko oli istunut, aivankuin olisi siinä tuonoin nähnyt kummituksen. Murheellisesti naurahtaen vieraansa hullunkurista ihmettelyä nähdessään, huoahti Iivana pappi raskaasti, puhjeten sanomaan:

— Sellaista se elämä on!

Ukko Vasili alkoi joutuisasti hyvästellä koettaen astella mahdottoman isojen saappaittensa kärjillä ja puhuen pauhaavalla kuiskutuksella:

— Sen lampaan suhteen rauhoita rouvaa, isä! Kyllä minä vaihdan! Vaan onpa sillä ihmisellä äkäinen sisu… ukkosenluontoinen!

Hän katosi, polkea narskutellen kupinsirpaleita mennessään.

Kylänraitilla rämisi aisakello vimmatusti, aivankuin joku olisi ajanut minkä kavioista lähtee.

Räminä vaikeni portin kohdalla.

— Eihän vain meille tullut? — virkkoi isä Iivana kurkistaen ikkunasta: — no meilleppä hyvinkin. Ja kyytihevosilla! Kukahan se on?

Ja samalla tunsi tulijan:

— Isä Matvei!

Matvei pappi syöksyi sisään ja vajosi samassa isä Iivanan rintaa vasten. Nojautuen hänen vahvaan käsivarteensa kulki hän sisään viileään saliin, jossa uutimet puoleksi olivat alaslasketut ja jossa kärpäset hermostuttavasti suristen pommittivat ikkunaruutuja. Siellä laskeutui hän sohvaan surkean epätoivon masentamana. Hän oli vähänläntä, raihnas, pienikasvoinen mies, vaaleita haituvia poskilla, nokka kuin linnulla, nyt itkusta sinehtynyt. Silkkinen harmaa pappisviitta soveltui hänen yllensä kömpelösti ja viitan rintamus oli kyynelistä peittynyt mustilla juovilla ja tahroilla. Hän uikutteli ja soperteli avuttomasti:

— Minä lähdin sinun luoksesi! Sillä kenenpäs muun luokse menisin? Kai sinä jo olet kuullut minun onnettomuudestani? Niin sukkelasti se ruma huhu lentää! Iivana, hyvä toveri! Millä minä sellaisen kohtalon olen ansainnut?!

— Rauhoitu! — neuvoi isä Iivana pontevan-ankarasti.

— Ei minulla ole rauhoitusta! Ei! Olen mennyttä miestä… häväisty… kaikkien silmien edessä…

— Mitä varten sinä silkkiin itsesi olet pukenut? — kysyi isä Iivana häneen tutkivasti katsoen.

— Silkkiinkö?

Pappi Matvei silmähti ympärilleen kummastuneena.

— Ilman vaan, erehdyksestä. Samapa se sille… vaikka niinisäkkiin… sama mulle! Herra Jumala! Miksi minua vainoot ja kuritat? Kuulehan Iivana hyvä… velikulta! Lähde kanssani!

— Mihin nyt?

— Lähdetään! Auta pulasta! Kaupunkiin! Häntä kiinniottamaan… Hänet täytyy saada käsiinsä! Ennenkuin ihmiset saavat tietää, ennenkuin huhu saapuu korkeimman papiston korviin! Mikä häpeä ja häväistys on maineeseeni iskenyt… Koko pappisurani pilannut… Ja miksi? millä olen sen ansainnut? Enkö ole rakastanut, enkö ole hemputellut!? Kaikki mukavuudet hankkinut mitä sielu vain halajaa… Paras pitäjä koko hiippakunnassa… ihan tuottamaan asti… Rikkain pitäjä. Sametissa sai vaimoni kulkea! Ja hatunhöytäleitä mielinmäärin… Niin juuri! Milloin vain kaupunkiin menin, niin heti hatun ostin: tiedäthän tuon itse… kahdentoista hopearuplan maksavia!

— Ka tiedänhän minä!

— Hameenkin sille hankin… aivan näinä päivinä… punasilkkisen… viimeisintä kuosia!

— Senkin olen nähnyt! — sanoi karkealla äänellään miettiväisesti
Iivana pappi: — heleänkirjava se oli!

— Mutta hän ei siitä huolinut! Emäntä! Kaikki oli hänen vallassaan! Kaikki sai mitä pyysi! Kullatussa luokissa sai käydä ajelemassa… Itse ruustinna hänen elämäänsä kadehti… Kuningatar, kuin kuningatar hän elää sai. Fortepianonkin hälle ostin… Herrajes! Miksi minulle siis kaikki tämä surkeus!

Pappi parka läiskytteli kämmeniään.

— Sano sinä, miksi?

— Hemmottelit pilalle… siinä syy! — sanoi isä Iivana ankarasti. —
Annoit akkavallan talossa. Ymmärrätkös… silkkihameisiinkin pynttäsit!
Et tiennyt, kuinka eukkoja täytyy pidellä…

Hän ojensi kätensä puristaen sen nyrkiksi, mutta luotuaan syrjäsilmäyksen ovea kohti, jonne tuonoin papin eukko oli kadonnut, piilotti nyrkkinsä taskuun ja päästi kauhean rykäyksen kurkustaan.

Kuulematta häntä antoi Matvei pappi pörröisen päänsä vajota käsiensä varaan, rupesi itseänsä huojuttamaan ja sopersi:

— Minä kuolen… minä kuolen! Minä en kestä tätä! Se on häpeä! Koko hiippakunnassa! Minä rakastan häntä! Kuinka hän saattoikin! Kuinka hän uskalsi? Minä otan eron hänestä!

Hän hypähti pystyyn sohvalta ja huudahti traagillisesti heristellen ilmassa pieniä nyrkkejään epätoivon huumauksessa:

— Minä tapan hänet!!

Mutta samassa jo, rysähtäen takaisin sohvalle, riutui heikentyneen ihmisen asentoon voimatta tarkoittaa edes kärpäsiä, joita ryömi pitkin hänen märkiä kasvojaan. Hänen rinnassaan vain värisi vielä joku viimeinen pulputus ja hysteerisesti imi hän ilmaa sisäänsä nytkyttävin henkäyksin. Käyttäen hyväkseen valitusten välihetkeä, otti Iivana pappi häntä kiinni kainaloista ja nosti sohvasta suopeasti puhellen:

— Jokos nyt olet itkaissut? No, kyllä jo riittää ruikutus! Niistähän nyt nenäsi puhtaaksi! Ja heitä raivostelemiset pois… et sinä kuitenkaan kelpaa ryöväriksi. Kaikki tässä muka maurilaiseksi Otelloksi! Tapan — pah! Hei helkutti — lähetäänpäs teetä juomaan! Se on sentään toista. Huuhtele kuumaa vertasi vesikullalla. Ja porujolli pois! Ei terveen talonpojan kannata pyhää öljyä tyhjään tiputtaa!

Hän saattoi hänet ruokasaliin, istutti pöytään, hypisteli kämmenellään jäähtynyttä samovaaria, katsahti neuvottomasti makuuhuoneen oveen ja huokasi.

— Kone on vähän kylmennyt, näkyy. Mutta ei se mitään, haaleata saat juoda… sinulle kuuma onkin vahingollista ja siitä vain kiukku kiihtyy. Kyllähän minä tietysti kiehukettakin saisin, jos muorille sanoisin… Mutta, hyvä ystävä, satun tässä muistamaan sananparren: elä häiritse leijonaa hänen luolassaan.

Hän kaasi teetä laseihin.

— Juokaamme pikkuruinen pisara asian annahan hyväksi, huuhtokaamme mahamme makealla nesteellä seurassa suloisessa — ja sitten mars matkaan… Sillä kyllä mä tästä lähden sinun kanssasi…

Matvei pappi pyyhki kyyneleensä ja huiskutti nenäliinaa vasten turvonneita kasvojaan niitä viillyttääkseen.

— Ole niin hyvä, veli Iivana! Jumalan tähden! Sinulla on häneen vaikutusvaltaa. Sinun puolestasi hän Jumalaa rukoilee. Sinuun minä kaiken luottamukseni panen!

— Luota sinä Jumalaan eläkä ihmisiin! No, minä lähden kuin lähdenkin.
Eläkä mangu enää!

Hän kurkottautui ulos ikkunasta ja huusi ukkosenjyrisevällä äänellä:

— Para-mon hoi!

— Mi-täh? vastasi renki kaukaa.

— Käske Abdulia jouduttamaan troikkaa valjaisiin. Rusko aisojen väliin. Kulkuset mukaan… kaupunkimatkalle!

— Mitkäs suitset pannaan?

— Ne vaaleanpunaiset!

Pappi lysähti raskaasti tuolille.

— No, kerro nyt asiasi! Riittää jo päänriiputus! Missä teillä tuli sotku vaimosi kanssa? Kuka on oikeassa? Kuka on syypää? Sanon jo edeltäpäin: olen ankara tuomari! Ja Paulinkan syyksi en usko, sillä sinut minä tunnen! Kyllä sinä osaat juonitella ja tyhjästä melun nostaa!

Matvei pappi työnsi äänettömänä kätensä poveen, nykäsi sieltä rutistuneen kirjeen ja pudistaen hartioitaan ojensi sen veli Iivanalle.

— Lue!

Tämä hypähtelevä käsiala oli hyvin tuttu isä Ivanalle. Hän luki ja yhä tummempi puna nousi hänen kasvoilleen.

"Matvei!" — niin kirjoitti siinä Paulinkka miehelleen: — "Kohtele edes kerrankin minua ystävällisesti, ymmärrä minua oikein! Minun maljani on reunojaan myöten täysi, — se vuotaa ja räiskyy jo yli laitojen! En jaksa enempää sietää tätä elämää! Tätäkin kirjoittaessa minä itken… Tämä hiljaisuus minua kalvaa! En näe päivää, en aurinkoa… aina vain mustan pimeyden! Kas sinä tiesit, mitä elämässäsi tahdoit, sinun edessäsi kiemurteli monta tietä ja sinä valitsit sielusi mukaan ja kuljet tietäsi kevein sydämmin, sinun näköpiirisi ovat laveat ja riemulliset! Mutta minä… minä olen onneton… Minä tiesin vain että maailma on kaunis ja kun hetkeni tulee, — minut viedään sinne! Ja kun sinä tulit, niin minä kirkkaan auringon häikäisemänä sallin omaiseni luovuttaa sinulle käteni, vavisten ja odottaen… Vaan kun sitten silmäni avasin, näinkin olevani hautaholvissa! Sinun tiesi on minulle — maanalainen kuoppa, sinun ilosi minulle — epätoivo! Ymmärrä tämä! Ole ylpeä ja väkevä, ja anna anteeksi minulle, voimattomalle! Minä en jaksa! Minä olen aivankuin asetettu mustiin kehyksiin ja harsokankaalla yliripustettu, minä, pienoinen, kaikille outo, kaikkien vihaama… ja minulla on kylmä, minua vilustaa, minusta tuntuu kuin viheriä home kasvaisi ympärilleni — ikäänkuin suon syvyyteen hukkuneella ihmisellä. Me emme voi enää yhdessä elää! Minä matkustan kaupunkiin… Anna minulle vapaus, pyydän sinua, — anna minulle oma itseni! Anna minun edes sillä tavalla säilyttää sinuun kunnioitukseni! Jää hyvästi! Sinun onneton, onnistumaton Paula."

Isä Iivana käänsi kirjeen ääneti kokoon ja asetti sen pöydälle.

— Tästä kirjeestä, — virkkoi hän, — ei vielä mitään hirveätä käy selville. Se on kaunis kirje, sielusta lähtenyt!

Isä Matvei pihisi, pöyhisteli, ponnahti tuolilta.

— Mutta koeta nyt ymmärtää minua! Hänhän karkasi rakastajan kanssa!

— No niin, sanoi Iivana pappi epäilevästi: — tällaisen kirjeen jälkeen en enää sitä ollenkaan usko. Huimapää, romantikko! Sepä tietty, kukapa voi sietää moisia aatteita… Mutta että tässä olisi jotakin rumaa… sitä en usko Vai oletko ennen mitään huomannut? Et suinkaan?

— En tosin! Mutta hän on viekas… viekas. Hän kykenee kaikkeen… vaikka mihin ilkeyteen. Häntä ei voi uskoa! Jo kauvan olen ollut hänen kanssaan epäsovussa… mutta olen salannut! Milloin hän itkee päivätpitkään, sulkeutuu huoneeseensa, istuu eikä tule ulos. Milloin kulkee häijynä pitkin huoneita, tarttuu jokaiseen sanaani, haavoittaa. Milloin mikin seikka ei ole hänen mieleensä. Sekaantuu seurakunnan asioihin, tuomitsee minun toimiani aivankuin se olisi naistenasia. Tässä tuonoin syntyi meillä kahakka muutaman talonpojan takia, joka tahtoi passia… Jo aikoja sitten oli hän tuuminnut lähteä pois talosta, jo aikoja! Ja kun minä sitten sain tämän kirjeen, — niin ihan menin sekaisin alussa… en silmiäni uskonut! Oli ilta, taisi yökin olla, ymmärrätkö… Olin juuri tullut kotiin pitäjältä… Niin siinä oli kirje vastassa… Minä syöksyin tiedustelemaan palvelijattarelta, rengeiltä. Ei kukaan tiedä mitään! Riensin kirkonisännän luo. Ei hänkään mitään! Mutta samalla kulkee tiakka kujalla ja naurahtelee: mihinkäs, sanoo, se teidän eukko sen lukkarin kanssa lennätti?… Sinähän tunnet, veliseni, sen Rudometovin, piispan isän sukulaisen! Varas ja ryöväri! Kiiruhdin kyytitaloon. Niin… niin se kävi…

Isä Matvein punanen naama rypistyi jälleen kuin pesusieni.

— Vai niin, vai niin, — jyrisi Ivana pappi. — Siispä teillä jo aikaisemmin on ollut sorasointuja… sitä en tietänytkään.

— Sorasointuja? Herrajumala! Häpeäjuttuja toki ollut on! Vaan mitäs se… Niitähän on kaikilla, ilman niitä ei päästä. Ei kaikille elämä ole makea. Ei sitä juosten vain mennä.

— Niinhän tuo on! — myönsi Iivana pappi.

Pihalla helisivät kulkuset ja lämpätti aisakello.

— No, — sanoi Iivana pappi, — asia on sotkuinen, kaupungissa sitten kaikki selvitämme. Mutta se vain on vilpitön neuvoni: elä ajattele siihen asti yhtään mitään, ja pääasia on ettet kaivele nenääsi… Sellaiset akat kuin sinun, veliseni, eivät siitä pidä. Eikähän kukaan räkää rakasta… Varustauppas nyt! Ehkä jotenkuten saamme asian korjatuksi.

— Mutta tuota, — virkkoi Matvei pappi alentaen jostakin syystä äänensä: — olisihan minun pitänyt tavata sinun vaimoasi… vaikka minua hävettääkin.

Iivana pappi raappi niskaansa.

— Kyllä minä heti hälle sanon. Hän on tänään näet… hieman sairas. Ei saisi häiritä leijonaa pesässään… Vaan samapa tuo, eipä tässä ilman sitä kuitenkaan taida päästä.

Hän huokasi ja meni makuuhuoneeseen. Varovaisesti raottaen ovea hän aluksi pisti sinne päänsä, sitten pujottautui kokonaan, koettaen saada aikaan niin vähän kuin mahdollista melua.

Makuuhuone, hämärä kammio, jonka ainoa ikkuna oli puoleksi verhottu vanhalla karttuunipeitteellä, oli jaettu mustalla verholla kahteen puoliskoon. Toisessa sijaitsi leveä aviosänky, jolla tavallisesti nukkui isä Iivana. Paitsi tätä vuodetta korkealle pöyhötettyine patjoineen ja purppuranpunaisine peittoineen, yhtä tuolia, lattiamattoa ja tusinallista erivärisiä pappisviittoja, joita oli ripusteltu pitkin seiniä — ei täällä mitään muuta ollutkaan: tämä epäkodikas ja autio soppi muistutti näöltään ullakkoa, jossa säilytettiin myötäjäisiä — tuota juhlallisesti koristettua vuodetta. Toisessa puoliskossa, jota himmeästi valaisi pyhimyslampun punerva valo, oli Äidin sija. Se muistutti näöltään luostarikoppia. Yksinkertainen kokoonliitettävä sänky, ilman aluspatjaa, peitetty valkoisella kesäpeitolla; pieni pöytä, jolla "jumalisten" kirjain keskessä ajelehti aikakauskirja "Niivan" kappaleita sekä joku loppua vailla oleva ranskalainen romaani, vain puoliväliin aukileikattu; seinillä miesten ja naisten valokuvia, joista ei Iivana pappi koskaan mitään ollut tiennyt; öljypainoksia sveitsiläisistä paimenmaja-maisemista, — kaikki tämä, pieneen lapsensänkyyn saakka, jossa pehnaten virui punasenruseva, kesakkokasvoinen viisivuotias tyttönen, — kaikki huokui luostarikopperon kodikkaisuutta, jonka asujatar ei vielä kokonaan ollut reväissyt itseään irti maallisista.

Papin rouva seisoi pyhäinkuvien edessä, joihin pieni lamppu loi himmeän heijastuksen, ja rukoili. Hänen olentonsa häämötti siinä mustan-ankarana varjokuvana.

— Liina! — kuiskasi isä Iivana. Puoliso kääntyi mieheensä päin.

Hänen silmänsä olivat punaiset itkusta ja kasvojen tavallisen tylyyden takaa ilmeni jotakin pehmoista. Ja hänen kasvonsa näyttivät Iivana papista niin surkeilta, vanhenneilta, sairailta ja kuihtuneilta, että hänellä kalvoi rintaa aivankuin ensikertaa olisi nähnyt vaimonsa. Miehen kävi sääli vaimoansa! Hän astui vaistomaisesti askelen häntä kohti ja ojensi hänelle kätensä.

— Liina! Miksi sinä vielä… olet minulle vihainen? Vaimon kasvot muuttuivat vielä lempeämmiksi. Hän myös vaistomaisesti liikahtaen tarttui miestään kädestä.

— En tiedä. En minä ole vihainen… Minussa on jotakin outoa. Suo nyt anteeksi…

Sen enempi ei heillä siitä sanoja ollut.

— Kuules Liina: siellä on Matvei pappi.

— No mitäs sitten!

— Etkö sinä tule esiin? Vaimo pudisti hiljaa päätänsä.

— En voi! Elä huoli pakottaa… He vaikenivat hetkisen.

— Onko Liisukka terve? — kysyi pappi jotakin kysyäkseen. Ja kolistelematta suuteli hän peittoa tyttösen rinnan kohdalta ja sanoi, kohoten pystyyn ja luoden katseen öljytauluihin:

— Liina! Minä matkustan… kaupunkiin. Papin puolison kasvot muuttuivat vähitellen entiseen tylyyteensä.

— Mitäpäs se minuun kuuluu…

— No hyvästi siis! Kylmästi vastasi toinen:

— Hyvästi!

Mies hiipi hiljaa pois tuntien itsensä jollain tavoin rikokselliseksi, vaikka ei tunnustanut itsessään mitään syytä.

— Hän on sairas, hyvä veli… käski pyytää anteeksi! — selitti pappi virkaveljelleen.

Hevoset seisoivat porrasten edessä rauhattomina, Abdul piteli valmiina suitsia ja Paramon seisoi portilla valmistautuen sitä aukiremauttamaan. Herrat papit olivat jo ehtineet istuutua matka vaunuihin, kun yhtäkkiä palvelijatar kutsui isä Iivanaa takaisin sisään.

Ruokahuoneessa oli häntä odottamassa itse rouva.

— Tässä on sata ruplaa ja säästökirja. Vie siellä kassaan.

— Mistä kummasta sinä näin paljon olet kokoonhaalinut? — ihmetteli Iivana pappi: — yhyy, kyllä huomaan mitä merkitsevät kanat ja lampaat…

— Mitäs sitten… Itseäkö varten, luulet?… Liisukan nimiin sinä säästökirjan panet. Me vietämme kituvaa elämää, olkoot edes lapset sitä viettämättä!

Ja hän liukui jälleen kuin musta varjo makuuhuoneeseensa.

III.

Hevoset pyrähtivät kuin linnut paikaltaan, ryntäsivät hurjasti ulos portista ja riensivät sakeassa pölypilvessä pois viertotielle. Abdul sylkäsi ohjaksiin käsissään ja pidätellen kolmivaljakkoa karahti punaiseksi ponnistuksesta. Tummanruskea aisahepo harppaili voimakkaasti, kaviot haarallaan. Kellot kalkahtelivat, mutta eivät päässeet oikein helisemään luokin alla vauhdin kovuudesta. Sivuille valjastetut hevoset juoksivat kuin kissanpojat. Kailava sivuhepo väänsi päänsä kokonaan kallelleen, mutta riuhtoi yhä eteenpäin, juoksun kiihoittamana. Matkavaunt hypähtelivät jokaisesta pikkukivestä ja kuopasta. Iivana papin parta häälyi olkapäiden takana…

— Pitele hattuasi — huusi hän: — ja ummista silmäsi… muuten tulet sokeaksi!

Tuuli vinkui heidän korvissaan. Sora hevosten kavioin alla sinkoili pehmeinä paakkuina, jotka hajosivat lennossa, mutta iskivät vielä kovasti vasten kasvoja ja vaatteita. Pappien naamat muuttuivat mustiksi, hatut ja viitat peittyivät paksuun pölyyn: pensaat, kukat, tiepylväät lensivät vastaan sulautuen kirjavaksi sarjaksi vaunujen rattaiden vaiheella. Kumpujen takaa tuskin ehtivät kohota näkyviin nuoret metsiköt, kun ne jo samassa, kasvaen silmissä, riensivät vastaan, tempasivat silmänräpäykseksi vaunut viheriään siimekseensä, ja taas pakenivat pois…

— Huimaako päätä? — huusi Iivana pappi hillityllä hilpeydellä: — näin sitä meidän masinalla mennään! Ei edes aisakellot pääse soimaan. Luuletko näitä hevosiksi? Tuulispäitä ne ovat! Teinpäs hyvät kaupat… ha ha! Yhdestä neljäkymmentä, toisesta puolentoista sataa. Kailavasta vain kaksisataa annoin! No voi… se vasta hevonen! Kuulehan veli: on minulla lempihepo — jolla vaikka kilpa-ajoon uskallan! Minulla on oikein… hevoskoulu.

— I-ihmeellistä! — yritti Matvei pappi sanomaan, mutta samassa iso multapaakku iski häntä suoraan vasten huulia, ja hän rupesi hieroskelemaan ja syljeksimään.

— Ei se mitään! — nauraa hohotti Iivana pappi: — terveellistä sulle on maistella meidän puolen maata… pyhää, papillista maata!

Hän kohensihe vaunuissaan.

— Katsos, tästä alkavat minun niittymaani! Eikös ole hyviä? Kohta näet
minun heinärukoni. Vaan en minä tätä maata ole tyhjällä hankkinutkaan!
Se on parhainta koko seutuvilla. Kolme vuotta sitä valloittelin!
Hiisties kuinka paljon votkaa sain juottaa ukkeleille!

Hän huusi:

Abdul! Lisää vauhtia!…

Hevosten huimasta menosta pölähti hirmuinen tomupilvi ilmaan, mutta pakeni heti kiertyen tupruksi vaunujen taakse. Multapaakut lentelivät kuin pyrstötähdet jättäen peräänsä pölyisiä jälkiä. Leveällä niitty-ulapalla, joka aukeni metsänrinnan takaa, kohosi siellä täällä äärettömän suuria heinäsuovia. Tuulen vingunnan läpi huusi isä Iivana, ettei sellaisia suovia pysty rakentamaan ainoakaan muu pappi koko ympäristössä, ei edes lääninrovastilla ole semmoisia, sentähden että näillä niityillä katovuosinakin ruohot kasvaa, kuivana kesänä suikertaen maan sisästä kuin sianharjakset. Hän iloitsi niityistään tehden jäsenillään vilkkaita liikkeitä ja näytellen Matveille, missä niiden rajat kulkivat. Ne rajat näyttivät olevan siksi kaukana, että hänen täytyi nousta puoli-seisalleen vaunuissaan, mustana pölystä ja piittaamatta multapaakuista, joita häntä vastaan lenteli ihan särjyksiin. Käsi ojona osotteli hän avaruuteen huutaen:

— Tu-tuolla on raja… metsän reunassa! Mehiläistarha sinne sopisi hommata! Se on mehiläisten mielipaikka — nurmi näet on ihan hunajan sekaista.

Yhtäkkiä hän melkein nousi seisomaan vaunuissa ja alkoi karjua raivokkaasti:

— Ro-roi- voi sen roistot ja roikaleet!

— Mitä on tapahtunut?! — säpsähti Matvei pappi nostaen naamaansa, joka muistutti näöltään maanmunaa.

— Ryövärit!! Mitä ne minulle ovat tehneet! Se on varmaan taas se kirkonkylän vanhin, konna! Katsohan Matvei, katsohan! Siinä se on pappiparan elämä…

Iivana pappi töykkäsi renki Abdulia kovaksi puristetulla nyrkillä selkään.

— Anna huhkia! Mitäs siinä suutasi ammotat! Kuuletko, anna hevosten mennä niin paljon kuin kavioista lähtee!

Matkavaunut hyppivät epätasaisella maalla. Matvei pappi varjosti kädellään silmiään ja koetti katsoa, mikä se niin kiihoitti veli Iivanan mieltä. Mutta ei hän mitään erikoista keksinyt paitsi muutamia rauhallisesti laitumellaan lönkytteleviä kauniita, kookkaita härkiä. Muutamat niistä näykkivät ruohoa ja pureskellen sitä filosoofisella tyyneydellä, tarkastelivat heitä kohti rientävää troikkaa, toiset seisoivat suovien ääressä keveästi repostellen niitä kyljestä ja ajankuluksi puskeksien niitä jäykillä terävillä sarvillaan.

Iivana pappi kiskoi renkiä hartioista ja kähisi:

— Ryö-vä-rit!!

Suovan takaa hypähti esiin pari paimenpoikaa alkaen vimmatusti pieksää härkiä pitkillä ruoskillaan.

— Seis! seis! — jyrisi Iivana pappi syösten lennossa alas vaunuista.

Läpisäikähtyneet paimenet alkoivat ajaa täyttä laukkaa peljästyneitä härkiä, ollen itse ääneti, mutta vimmatusti huimien piiskoillaan.

— Keiden ne nuo ovat? Se-seis! Vaan kyllä minä ne tunnenkin! — huusi pappi juoksujalassa karaten pitkin vainiota karkulaisten perään, — se-seis!! Kylänvanhimman härkiä… Voi sen rosvot! Kyllä minä teille näytän, mitä tietää näykkiminen pappilan niittyjä! Kyllä minä teille… Se-seis paikallaan!!

Hänen romoluinen vartalonsa pyöri pitkin niittyä kuin tuuliaispää. Viitta oli lemahtanut auki ja häälyi ilmassa aivankuin viuhka, ja pitkät sääret avarissa roimahousuissaan harppoivat sylenpituisia askelia. Hän koetti tavottaa poikalurjuksia, mutta vikkelät veitikat pakenivat eritahoille. Pappi syöksähti jälleen härkien perään. Yhdeltä hänen onnistuikin salvata tie ja hän sai kiinni sitä sarvista.

Härkä nuljautti päätään.

Iivana pappi horjahti, mutta pysyi kuitenkin seisallaan. Hänen kätensä luisuivat pitkin pakenevan sonnin kaulaa ja selkää ja tarttuivat lopuksi lujasti häntään.

— Ähäts, konnat! — karjui Iivana pappi niin että koko niitty raikui: — saanpas minä teitä vastaan todistuskappaleen!

Härkä ryntäili ja riuhtoi kauhuissaan. Mutta Iivana pappi piteli sitä lujasti molemmin ojennetuin käsin kiinni hännästä, ja liukui härän perässä kuin liukkaalla jäällä. Härkä rimpuili, tuontuostakin päästäen pahan mölinän. Iivana pappi vastaili mölähdyksiin haukkumisilla ja uhkauksilla.

Veli Matvei oli vaunuissaan katketa nauruun. Ajaja Abdulkin hymyili korviansa myöten. Iivana pappi kyntää hypitteli pitkin vainiota ja, kääntäen päin Abdulia julmistuneen naamansa, huusi tälle:

— Mitä sinä pakana naurat? Tule auttamaan!

— Eipä voi heittää hevosia!

— Anna ohjakset… Matveille!

Härkä lisäsi vauhtiaan. Iivana pappi samoin. Hänen pappisviittansa oli pömähtänyt auki kuin kananpursto, hattu oli päästä lentänyt, hiukset olivat kuin Absalomilla haihtuneet tuuleen. Milloin hän koetti lyykistyä löytääkseen tukikohdan, milloin oikasi itsensä suoraksi ja juoksi jättiläisaskelin eteenpäin, käheästi karjuen härälle:

— Seis, konna! Seis, roisto!

Huomattuaan avuksi rientävän Abdulin, teki härkä äkkikäänteen syrjään. Iivana papilta pääsi häntä irti ja hän hujautti käsiään ikäänkuin pyytäen apua taivaista. Silmänräpäys… ja mies makasi maassa, samalla kun härkä täyttä laukkaa pelastihen pitkin vainiota.

Iivana pappi nousi maasta pölyisenä ja kolkkona.

— Kenenkä pojanpahuksia ne olivat? — kysyi hän rengiltä puhdistaen partaansa mullasta.

Tämä muljautti päätään.

— A ei tierä…

— Entä härät?

— En mie tierä.

Iivana pappi asettui häntä vastaan silmät pyöreinä.

— Kukas sinä itse olet? Sitä kai myös et tiedä! Voi sinä turkkilaisen turpa! Yhtä köyttä konnien kanssa… sen rosvojoukon kanssa? Vaan varrohan, kyllä minä teidän kaikkien perille vielä pääsen…

Hän palasi vaunujen luo jo vähitellen jäähtyneenä, ja puheli rengille, heittäen häneen teeskentelevän-vihaisia silmäyksiä:

— Kunhan tästä kaupunkiin päästään, niin vien sinut piispan luo… kastatan sinut siellä oikeaan uskoon! Sukoilija!

— Ka en mie tierä… En mie ole täkäläisiä… Kotikylässäni kaikk' tunnen. A tääll' en tunne! — puheli toinen.

— Suu kiinni! Istu pukillasi! Ja aja käyten.

Iivana pappi rymähti raskaasti vaunuihin, katsoi syrjäsilmällä vihaisesti veli Matveita, mutta sitten ei enää kestänyt pidätystään, vaan remahti itsekkin nauramaan.

— Siinä se on papin elämä! Naurakaa, naurakaa! Mutta kun asiaa oikein tutkii, niin ei ole surkeampaa pukua kuin pappisviitta ja leveälierinen hattu. Vaikka saisi piispansauvan kultanuppineen, niin yksi sama kunnia… Mutta herranenaika, mikä oikeus heillä on päästää toisen laitumille elukoitaan… joskohta papin niityille papin rukoja repimään! Äh, tietäispä kenen härät ovat, niin kyllä minä siltä ihmiseltä niskasuonet hieroisin hiekalla ja mudalla, niin ettei omissa häissänsäkään hyppisi! Mutta siinäpä se ässä on kun ei tiedä!

Iivana pappi osoitti leveällä kätten liikkeellä yli niittyjen.

— Niska! Eikö papilla ole samallainen niska kuin talonpojalla? Eikö se samalla tavalla hikoile? Olenhan minäkin kaksi viikkoa niittänyt, — ensimmäisenä viikatemiehenä! Olenhan itse suovia pöyhötellyt! Mutta he vain väittävät: — "sinulla, pappi-kulta, on kaikkea ylen äijälti! Ei sinun tarvis heinää kääntää eikä leipää vääntää!" He luulevat että kaikki minulle tulee itsestään!

— Niin, maanmoukat! — virkkoi Matvei pappi halveksuvasta — sanalla sanoen: en minäkään heitä rakasta. Äts etten mennyt yliopistoon! Nyt saisin palvella kaupungissa!

Troikka vieri käyten pylvästetylle maantielle. Abdul kiristi ohjaksia ja hevoset läksivät menemään täyttä laukkaa. Kellot kalkattivat yli arojen, jotka alakuloisena avaruutena vilisivät näköpiirissä.

— Kyllä minä nautin talousasioistani, tokasi Iivana pappi maseasti, — mutta kun piti sattua tällainen tapaus… näin surkea! Miksi minä rupesinkin papiksi? Ihan kuin sokea olen ollut.

Hän vaikeni.

— Mitä järjettömyyttä se lieneekin!

— Mutta ei meillä, — alkoi Matvei pappi puhua, — jumalankiitos, Krestofkassa, ole sellaista epäjärjestystä. Kansa on jumalaapelkääväisiä ja alistuu tottelemaan. Meitä hengellisiä kohtaan ovat kunnioittavia. Ei meillä pappilan heinäsuoviin kukaan kajoa, ehei! Meillä, hyvä veli, on tässä kohden sellainen asetus, että talonpoika kulkee ja katselee ympärilleen… mutta ei edes raakaa sanaa hän sano, — virstan päästä jo huomaa hän papilliset kasvot, — ja vaikkei olisi oma pappikaan, vaan vieraasta pitäjästä, — niin heti lakkiaan kopeloimaan. Kultainen ihminen on meillä Arkadius Mihailovitsh. Jo kaukaa, niin sanoakseni, kotkan katsein hän huomaa kaikki epäjärjestykset… ja ne ehkäisee.

— Mikä Arkadius Mihailovitsh se on?

— No se Pustovalov. Meidän maapäällikkömme! Etkö sinä todella häntä tunne? Kaikkihan ne ovat hänen maitaan siellä ympäristössä!

— Olen hänestä jotain kuullut…

— Ah mikä hallitsija se on! Millainen isäntä se on! Valtiollinen äly! Me ennustamme hänelle loistavaa virkauraa. Mikä mies… mikä tarkka mies!

Matvei puristi kätensä ristiin rintansa päälle, ikäänkuin rukoukseen valmiina, ja ravisteli pientä päätään.

— Sellaisia miehiä Venäjä tarvitsee, tarvitsee.

— Muistaakseni meidän pitäjän ukot tuontuostakin haukuskelevat jotakin
Pustovalovia… Taitaa olla tuttu nimi.

— Sepä on paha! Kova mies se on! Kihlakunnan keisari! Niinkuin kaupunki vanhurskasten avulla, niin pysyy isänmaa moisten miesten avulla pystyssä. Hän on niin sanoakseni ministeri, käytännöllisten asiain ministeri juuriaan myöten, joka ei tunne teoriaa, vaan valtioelämän praktiikan: Ilman sellaisia miehiä maamme turmeltuu, usko laimenee, jumalanpelko katoaa…

— Konstikas mies näenmä!… Ei, meidän maapäällikkömme on paljon yksinkertaisempi… häntä ei näy missään, joko hän nukkuu tai onkii kaloja, ja silloin kun virka-asioihin puuttuu, niin ei siitä muuta huomaa kuin että ukot huitovat hälle käsiään! Olkoon joku oikeassa tai väärässä, — hän saa rangaistuksen, joutuu putkaan… Mutta ollessaan hutikassa on hän vallan iloinen mies. Tässä yhtenä päivänä tuli kirkkoon. Edessä sattuu seisomaan uratnikka ja uutterasti rukoilla posmittaa odotellen rippileipäänsä, — sellainen paksuhko, pienehkö, ihan kaljupäinen mies. Vaan maapäällikkö on iso mies, ennen kornettina palvellut. Meni uratnikan seljän taakse, teki ristinmerkit ja losautti hartaan suutelon hänen kaljuunsa.

Iivana pappi nauraa hohotti.

— Tosiaankin yksinkertainen ja vaatimaton mies!

— Vaatimaton on meidänkin, vaikka viisas… Eikä vain viisas, vaan kuinka sanoisi… hiljaisesti viisas! Sellainen tapaus sattui tässä tuonoin ennen Vasiliperän kapinaa. Eräs talonpoika… varmaan sinullekkin tuttu, Nasarov… kapinoitsija ja valtiollisesti-rikoksellinen, omisti, minun tarkkojen tietojeni mukaan, täyden aitan viljaa. Minä vaadin että hän toisi minulle koko puudan siemenviljaa… Täytettyään pyyntöni hiljaa, virkkoi hän, luoden jälkeeni ilkeän katseen, kiristetyin hampain, juuri kun oli lähdössä: "Nylkyri!" — Kuinka? Vai niin törkeästi sinä pappia kohtelet! Tietysti heti riensin maapäällikön puheille. Ja mitenkäs kävi? Mitähän joku toinen hänen asemessaan olisi tehnyt? Pitänyt koko juttua joutavana? Vaan tämäpä kuulutti kokouksen, johon vaati saman Nasarovin, lähestyi kaikkien läsnäollessa minua ja pyysi siunausta. Sitten kääntyi kokouksen puoleen ja sanoi: "Kas tällaisella kunnioituksella ja hartaudella on meidän kääntyminen hengellisen säädyn edustajain puoleen. Vaan, sinä Nasarov, mitä olet suvainnut tehdä? Sinun puolestasi minä täten arvoisalta papiltamme anteeksipyysin. Mutta mitä minun on tekeminen sinun suhteesi? Millaisen rangaistuksen ansaitset menettelystäsi?" Niin se sanoi… ja sitten…

— No mitäs sitten?

— Yhden sanan vain lausui maapäällikkö, — lyhyen, pontevan, läpitunkevan sanan: — "tyrmään!" Ja tyrmään hän vietiin.

Iivana pappi rykäsi:

— No, eihän tuo nyt niin kummaa ollut, — sanoi hän: — vähän turhanpäiväistä! Ei, veli… se asia ei kelpaa… Olisi pitänyt haukkua niin että untuvat pölisee. Vaan ilmiantaminen — se on minusta halpaa… ja vaarallista. Sillä voi turmella ihmisen!

— Mennäppä niiden ryövärien päälle? Tottakai joku rangaistus on tarpeen.

— Kenenkä päälle? Pelkällä sanalla voi joskus enemmän lävistää! Meidän asioissamme sattuu usein, ettei kunniallinenkaan ihminen voi hillitä itseään raakuuksilta… Sillä millainen on meidän asemamme? Tunnettuahan se on että me kiristämme joskus liikoja, missä voimme… ja toisinaan silloinkin, kun se on mahdotonta! Ihminen elää sillä mitä hän tekee. Niin se on käsitettävä… ja siksi se on siedettävä. Nuhtele sinä talonpoikaa ja pieksä häntä jumalansanalla niin että sydäntä viiltää, silloin hän ei tuo sinulle ainoastaan yhtä jyväpuutaa — kaksikin tuopi ja kaupanpäällisiksi vielä retuuttaa jonkun hanhen. Vaan sinä!… Äh sinua!

— Ei saa talonpojan kanssa olla kovin tuttavallisessa suhteessa, — virkkoi Matvei pappi tyytymättömästä — muuten hän työntää mahansa sinun niskaasi, jollei hänessä herätetä kauhua… Millainenkas oli sekin selkkaus, joka tapahtui Vasiliperän kylässä!

— Niin, mitä sinä oikein luulet? Onko Shirokosadov oikeassa?

— Hän on arvossapidetty ja vaikutusvaltainen henkilö. Kaikki häntä kunnioittavat. Ja sitäpaitsi oli korkea Oikeus hänen puolellaan!

— Vai Oikeus! Eihän Oikeus koskaan tiedä mitä me kaikki tiedämme… Konna hän on tuo sinun Shirokosadovisi, sen sulle sanon! Omia talonpoikiasi raatelee ja kuitenkin kehtaat olla hänen puolellaan… Ja kuulehan mitä ylipäänsä sinulle sanon: talonpojat, vaikka ovat semmoisia kuin ovat, ovat kuitenkin lämminluontoista kansaa. Ja minä, hyvä veli, rakastan heitä! Jumaliste! Heidän parissaan olen jo kauvan elellyt enkä ole loukkausta heidän puoleltaan nähnyt!

— Entäpäs heinäsuovasi? — tokasi Matvei pappi pilkallisesti.

— Mitäs heinäsuovista! — Syljen minä niiden päälle! Entäpäs nyt tärkeäkin seikka, jos härät niitä hiukan puskivat… Se on perheasia! Puskenhan minä itsekkin joskus talonpoikia. Jos milloin mieliharmi sattuu, niin tarvitsee vain pistäytyä talonpojan luo ja puhua sovinnolla ja sydämmellisesti ja hän on valmis sinulle antamaan vaikka housunsa. Mutta mitä järkeä siinä on, jos minä valituksineni menen hallintomiesten luo? Sitä hän ei ikinä anteeksianna eikä unhoita! Sinä syytteinesi rytkytät talonpoikaa… vaan hänellä on sydän avara, kolmea syltä, siinä piisaa sijaa kaikille. Vaikka hän onkin näöltään mikä on, vaan tutkihan asioita tarkemmin: onpa hänellä sarka hopeankarvaista ja niinitallukat kullanhohtavat. Hän se meidät kaikki elättää! Minun mielestäni ei ole parempaa ihmistä maailmassa kuin on talonpoika! Vaatimaton, sydän aina kämmenellä… Helppo hänen kanssaan on olla. Viinalla ja hyväilyllä saat hänet tekemään mitä tahansa!

Iivana pappi vaikeni kotvan.

— Ja onneton hän on! Jyrisköön ukkonen, piesköön raesade, me saamme olla huoneessa, vaan hän on taivasalla ja saa iskuja niskaansa. Ja kukas tosiaan ei häntä niskaan iskisi? Maapäällikkö, piiripäällikkö, uratnikka, vanginvartija. Ja kaiken lisäksi häntä vielä oma pappi ahdistaa syytteillään!

— Opiksi koiralle kylmä sauna, — sanoi Matvei pappi: — ehkäpä sen on ansainnut! Vaan tiedätkös, että sinun sanasi käy juuri yhteen Paulinkan kanssa. Hänkös minua myös pisteli sen Nasarovin tähden…

Iivana pappi ei mitään vastannut.

He vaikenivat molemmat.

Aurinko jo vaipui liki taivaanrantaa ja näytti auteren vaikutuksesta suurelta ja purppuranpunaiselta. Ikäänkuin jonkun jättiläisen verinen silmä olisi aroa tähystänyt! Näkyi enää vain puolet auringon kiekosta taivaan reunalla… kohta ainoastaan neljäsosa. Kas, nyt enää vain kultainen kipuna leimahti sillä paikalla, missä aurinko katosi, mutta samalla sekin sammui. Ja silloin tulipunaiset säteet singahtivat korkealle pitkin taivaankaarta.

Ilta oli jo myöhä, kun papit saapuivat kaupunkiin.

IV.

Lääninkaupunki Staromirsk sijaitsee äyräillä leveän nevajoen, joka jakaa sen kahteen osaan: Keskukseen ja laveaan "Joentakalistoon".

Joentakalisto on kuni liejuun uppoamassa. Joka suunnalta ikäänkuin halkovarastojen, tukkisahojen, tehtaitten, tiili- ja kalkkisavottain puristamana kantaa se niskassaan totutun köyhyyden ja ijänikuisen orjasitoumuksen leimaa. Sen katuloilla, joista on mahdoton läpipäästä syksysateilla ja jotka kesänhelteellä ovat sietämättömän pölyiset, leikkivät kirkuvin huudoin repaleiset lapset, — tehtaitten ja savottain tulevat työntekijät. Katu! — se on heidän koulunsa, koskapa vain onnensuosikit heistä kopeutuvat laitakaupungin kouluun, joka on perustettu kuvernööri Besakin nimellä, sen saman Besakin, joka kerran lausui: "Köyhien lasten täytyy oppia ainoastaan ja yksinomaa työntekoon!" Vielä näinä päivinä muistetaan Joentakalistossa vanha tarina köyhästä leskivaimosta, joka kömpelöön koulurakennukseen, nahkatehtaasta semmoiseksi muodostettuun, — vei tyttösensä ja saatuaan vastauksen: — "ei voi vastaanottaa, koska ei ole sijaa" — kuljetti seuraavana päivänä kouluun — oman penkkinsä! Kasvamisikänsä nämät unhotetut lapset vaeltavat pitkin katuja harmonikat käsissä, laulavat korvia särkeviä rivolauluja, virittävät tappeluita rajupäisten akkain kesken, ja heidän hurjastelunsa kaijut kantavat "Keskukseen" saakka, joka jurona ja epäileväisenä katsoo heitä kummulta, kunnes satasilmäinen yö vaivuttaa heidät alle aitojen, likaisiin ojiin tai haiseviin kopperoihin, joita asunnoiksi kutsutaan. Öisin tämän orjapesän samat lapset muuttuvat varkaiksi, jotka nälkäisinä, hehkuvasilmäisinä tekevät rosvoretkiään keskikaupungille, harhaillen äänettöminä kuni katuhuorat.

"Keskus" — se taas on hyvinrakennettu kaupunginosa.

Sen kadut ovat leveät ja kauniit, parhailleen kostutetut ja puhtaiksihuuhdellut, öisin kalpean sähkövalon valaisemat. "Keskus" se on, joka ympäristön hallitsee. Sen korkeimmalla huipulla, joen äyräällä leviää tori, jonka keskellä kohoaa kakssatavuotinen "kultainen" tuomiokirkko, jota ympäröivät kaupungin parhaat rakennukset: kuvernöörinpalatsi, kruunun residenssi, kolkko valtiokassa, pappis-seminaari, vankila ja päävahti. Pitkin äyrästä suikertelee "puistikko" eli "bulevaardi", jossa illoin soittelee sotilasorkesteri — huviksi valitulle yleisölle, joka mahtavasti keimailee pääkäytävällä, ja jossa on myös "salaisten huokausten polku", jolla vaeltamista pidetään epäsäädyllisenä. Uhkealta kuvernöörin parvekkeelta, jota valkoiset pylväät kannattavat, avautuu ihana näkyala "Takalistoon" ja ympäristöön. Tämä balkongi on — historiallisesti merkillinen. Sen vasemmalla puolella on näet säilynyt Pugatshevin kapinan-aikuisen tykinkuulan puhkaisema reikä. Koleravuonna oli parvekkeen eteen asetettu lasiruutuja. Sieltä oli kreivi Perovski katsellut rikoksentehneiden sotamiesten mestausta. Sieltä pitäen oli kukistettu vierasrotuisia kansoja miljoonien ryöstöjen aikakautena. Olipa tämä parveke kerran, hirveän tulipalon sattuessa Takalistossa, antanut paikkakunnan sukkelalle seuramiehelle, valtionrahastonhoitaja Vertiporohille aihetta vertaamaan kuvernööriä keisari Neeroon, joka ihaili Rooman paloa. Siitä saakka tämä lisänimi oli säilynyt kuvernööreillä, ja nykyinen läänin isäntä, siitä kuultuaan, oli lisäksi hiukan imarreltu ja huomautti karkeasti naurahtaen:

— Toivoakseni on kuitenkin jonkunlainen eroitus minun ja Neeron välillä!

Johon piirioikeuden esimies Kuporosov sukkelasti huomautti:

— Eroitus on oleellinen, teidän ylhäisyytenne: Neero poltti oman kaupunkinsa, vaan te olette omanne hyvästi rakentaneet.

Ja hän osoitti pehmeällä kädenliikkeellä Joentakalistoa.

Tuo Takalisto näytti balkongilta katsoen häkiltä, jota kaikilta puolilta ympäröivät elevaattorit, suunnattoman suuret tehtaat, joiden korkeat piiput savusivat yötäpäivää, — tiilitehtaat, mustat kuin köyhimysten haudat. Se näytti maahan upotetulta lokaviemäriltä, johon oli kasautunut jotain elävää ja viheliäistä, sentähden että äänet sieltä kantautuivat ylös kuin hätähuudot ja sen laulut kuuluivat huokauksilta. Oleellisesti oli Kuporosov oikeassa: — epäilemättä vallitsi "hyvä järjestys", tuo kirottu ijänikuinen "hyvä järjestys", jota ylläpidettiin pistinten ja poliisisapelien avulla, tuottamatta iloa paremmin kuin onnettomuutta edes niille, joita varten sitä ylläpidettiin. Takalisto oli köyhä rikkauden kustannuksella. Keskus oli rikas ja vallitsi kaikkea, mutta molemmat olivat ne yhtä onnettomia. Synkässä siimeksessä, jonka luovat työn ja pääoman taistelu sekä ennakkoluulot maan alle painettuine terveine järkineen, huokailevat nykyajan kaupungit levittäen myrkyllistä henkeään kauvas vihantiin ympäristöihin. Ne ovat äärettömän suuria kehruulaitoksia, missä orjien vaivat ja vastukset muovataan herrojen haaveelliseksi hyvinvoinniksi; missä sadat, puoleksi maahanmusertuneet majat kannattavat palatseja, joissa sallimususkoiset isännät huokailevat elämän ymmärtämättömyydestä. Ne ovat noita "isäin maan" avaroita lintuhäkkejä, joissa lapset itkien ja parkuen tappelevat, kunnes itsekkin muuttuvat noiksi haaveellisen-hyvinvoiviksi isiksi, — jotka luulevat pahaa painajaisuntansa oikeaksi elämäkseen. Tässä unessa häämöttää kauppiaan silmään leveäkylkisiä vilja-aittoja, niin suuria että ne puristavat ilmanrantoja; tuomiorovasti uneksii juhlallisia nimipäivä-jumalanpalveluksia, uusien myymäläin avajaisia tai voittojuhlia vihollisista, jotka jo ammoin sitten ovat muuttuneet ystäviksi; virkamies uneksii setelimerta, jonka yli hän huolellisesti koettaa purjehtia; poliisipalvelija — paratiisia, joka on hänelle määrätty piireihin jaettavaksi… Siinä kaikki, tässä uni-elämässä, luokkiinsa määriteltynä. Jokaiselle on annettu "tiskinsä", jonka takana hän on velvollinen seisomaan ja pitämään itseänsä onnellisena, sentähden että isät ja esi-isät ja esi-isien isät ovat seisoneet samallaisten tiskipöytien takana ja pitäneet itseänsä onnellisina, vaikka ovatkin nähneet taivaantähdet ja auringonvalon — aavemaisten varjojen vilmehtivässä leikissä. Kaikkiin hengen uteluihin on olemassa jo ammoin valmiit vastaukset, jotka ovat muuttuneet pyhiksi sananlaskuiksi; näistä pyhistä sananlaskuista on sitten vuosisatojen kuluessa muodostunut joko kirjoitettuja tai kirjoittamattomia sääntösarjoja, jotka määrittelevät jokaisen ihmisen askelen ja jokaisen huokauksen. Ammoin on mennyt se aika, jolloin oli erämaita, minne profeetat poistuivat tähdistä tiedustamaan uusia vastauksia kärsivän, tuon ijäti janoavan, ijäti tyytymättömän sielun kaihokysymyksiin. Ne erämaat ovat jo asutut, rikotut palasiksi leirialueihin ja osastoihin, niitä pitkin rientävät ylimääräisillä junilla, "elämän järjestäjät ja oikeuden varjelijat". Nyt on profeettana — pakolainen! Hänen intohimoista puhettansa kohdellaan käskemällä hänet poliisikonttooriin, ottamalla pois passi, lähettämällä hänet kotiseutunsa arestanttiasemalle, ja pahimmassa tapauksessa — tyrmään tai hirsipuuhun! Ja nämät aikoja sitten profeettansa kivittäneet nykyajan kaupungit — ne ovat lain suojassa elävien vääränrahan lyöjien kouluja. Oikea, alkuperäinen kultaraha muovataan siellä vain maanalaisissa komeroissa, vaan sitä vainotaan. Se väärä raha taas, jonka on syönyt vuosisatojen home, — se on käytännössä kouluissa, raastuvissa, kirkoissa; sillä ostaa ja elää tuo "onnellinen sääty", jonka ikeen alla ihmiset puristuvat, juopuvat, tulevat hulluiksi tai kohoavat myös elämän "valtijoiksi" ja jota onnellisimmatkin nimittävät "kirotuksi!" Elämä kävisi kauheaksi, hirveän sietämättömäksi, jolleivät uudet kultaiset tuulahdukset kerran puhaltaisi tässäkin suon vetelässä, halpahenkisessä sopukassa. Sillä uusi ajanjakso on koittanut, ajanjakso, jolloin lapset äkkiä pakenevat isiensä rakentamista vankikopperoista. Tämä "paon henki" humisee pitkin "takalistoja" ja "keskuksia", pitkin toreja ja synkkiä katusolia, se ei salli nuorten, ylpeiden sydänten nukkua, vaan ojentaa heille leveäkyntisen, känsäisen, vahvan kansanvaltaisen kätensä. Ei lapsillekaan suo lepoa tuo outo paratiisi, jota vielä ei ole pirstottu poliisipiireihin, eikä enää isien jylhää taistelua lastensa kanssa käydä kaikkialla yhtä hedelmättömästä kuin ennen. Köyhät, huonosti puetut tytöt, jotka juoksentelevat "kursseilla" pitkin pääkaupunkien katuja, ylioppilaat ijänikuisissa puseroissaan, nuot usein karkoitetut ja jälleen takaisin palanneet nuorukaiset, koko tuo nuoriso, joka kantaa tuhansia anomuksia kaikenlaisiin kouluihin, missä vain on kymmenenkään vapaapaikkaa, joka lymyy kosteiden katujen kulmissa nähden alati puoleksi nälkää surkeain elämänvastusten keskellä, joka haaveilee "sosiaalisia mullistuksia" ja oikeuden ja totuuden riemukulkua, — kaikki ne ovat porvarien lapsia, kauppiasten lapsia, joiden välit usein ovat rikkoutuneet vanhempiensa kanssa, kaikki ne ovat Staromirsk kaupungin lapsia! Kenties heitä noilla uusilla valituilla urillaan odottelevat uudet "pimeät kopperot"…

Mutta "paon henki" kuni virkeä luomisaate menee perintönä, ja lapset ja lastenlapset musertavat viimeisetkin väliseinät, ristikot ja tiensalvat… Elämän vanha temppeli on haljennut rakoihin ja niiden rakojen lävitse tirkistelee lempeitä kasvoja, ja säälittä repivät he alas tämän temppelin, kokonaan, niin ettei mitään jää jäljelle. Nuoret, terveet kourat kolkuttavat suljetuille oville. Kolkuttavat, kolkuttavat kovasti… Te avaatte heille oven, te tyrmän asukkaat! Taikka muutoin ryskyen ja jyristen teidän salpanne romahtavat alas, ja myrsky teidät pois pyyhkäisee! Vapautetun hengen myrsky! Voimattomat olette te sitä sammuttamaan, tuntien lähestyvän turmionne… Se on mahdoton sammuttaa. Sen iskuista putoavat viimeisetkin ruostuneet lukot, hajoavat tuhkaksi salaperäiset sinetit, ja vapaa ihminen nousee täydessä koossaan, singoittaa siteet ja hengittää täysin rinnoin mailman avaruuden vapaata ilmaa! — —

Kaupungissa vallitsi vielä vilkas liike, sen keskuspuistosta kantausi avaruuteen soiton säveleitä ja jossakin paikassa Takalistolla pimpahtelivat vielä viimeiset viulut, kun gnjesdofkalaisen papin troikka vieri yli torin, saaden harvat ohikulkijat katsahtamaan puoleensa, ja käännyttyään kapealle kadulle päävahdin ja lääninrahaston välillä, pysähtyi kauppiaanrouva Skvortsovan portilla, jossa hengellisen säädyn herrat tavallisesti seisahtivat.

— Ihanko pappeja? — kuului käheä ääni. Portin äärestä lankesi korkea, repaleinen varjo, jonka pää muistutti näöltään haarikkaa, mihin on pistetty patalakki.

— Pappeja! pappeja! Profeettoja ja apostoleita! — sopersi varjo juopuneella hilpeydellä: — ah kuinka se on hyvä ja hauska! Aivankuin armonaurinko taivaasta… Lähettipäs Herra lohduksi tiakka-herkkusuulle sopivan seuran!

— Ei vain mahtane olla Koslofkan tiakka, — kuiskasi Iivana pappi
Matveille: — nyt sen vältti!

Samalla kapusikin mainittu herra rattaille.

— Kas pappeja! pappeja! Eihän vain liene tuttuja? Johanneksen hevoset ja hänen on kulkusetkin! Gnjesdofkan arvoisa pappiko siellä istua pörröttää?

— Sama mies!

— Hyvä Jummala nähköön! Oi riemun kurimusta! Vaan kukas tää toinen on? — Isä kulta Matheus, evankelista hurskas! Riemuitse sielun', iloitse aistin'! Jummalan nimessä… Siunatkaa hengelliset herrat himoitsevaa tiakkaa!

— Juopottelustako sinä himoitset? — hymyili Iivana pappi.

Tiakan hirmuisen iso pää ailahti alakuloisesti.

— Mistä juopottelusta! — rupesi hän synkällä äänellä puhumaan: — silloinhan sitä juopoteltiin, kun tiakaksi vihittiin… Ja oli ne myös silloin kekkerit, kun vaimo kuoli! Vaan tämä tämmöinen ei ole juopottelua… Tulinen pätsi: syytipä siihen kuinka paljon tahansa viinuskaa, niin se heti kuivaa! Sillä lapsissani mua Herra rankaisee…

Kuultuaan kulkusten helinän portilla, astui tulijoita kohtaamaan myös itse Skvortshiha, "kypsänä ja makeana", kuten hänestä papisto ylistellen sanoi. Vierasvaraisesti remahtivat portit heti auki; ilmestyivät rengit ja saivat hoitoonsa hevoset, joita kauvan taluttelivat edestakaisin pitkin pimeää solakatua. Vieraille annettiin paras huone — talonväen sali avaroine itämaisine uudinvuoteineen — valoisine seinäpapereineen ja akkunoilla seisovine geranium-kukkineen. Heti kun papit olivat päässeet sisään, kantoi heidän kintereillään mahdottoman kookas palvelijatar sisään mahdottoman kookkaan samovaarin, ja heti samalla ilmestyi myös emännän musta kissa kiemailevine liikkeineen.

Tiakka luikki sisään heti pappien perästä. Lampun valossa hän näytti kuivalta, pitkältä, kolkolta mieheltä, jolla oli yhteen sykkyrään kähärtyneet hiukset päälaella, terävä nenä ja aivankuin säikähtyneet silmät. Milloin hän vaipui synkäksi, milloin hilpeni iloiseksi, — mutta hänen iloinen äänen sävynsä teki oudon vaikutuksen ikäänkuin olisi hänessä nauranut itsensä-hirttänyt ihminen. Hän oli läpeensä rauhaton: milloin nousi seisomaan, milloin istuutui, milloin piilotti kädet taskuihinsa ikäänkuin etsien niiden syvyyksistä jotain unhoitettua, milloin hän kömpelösti niillä teki liikkeitä, niin että hänen varjonsa vuoroin taittui ja taipui.

— Kuinkas nyt on lapsiesi laita, tiakka? — kysyi Iivana pappi peseydyttyään ja puistellen pölyistä viittaansa.

— Antun, sen nuoremman, ajavat pois seminaarista.

— No mistä syystä?

— Tietääpä tuon mistä syystä ajavat… Urhoollisuudesta!

Iivana pappi naurahti:

— Ja sitä, sinä tiakka, kummastelet!

Tiakka hujautti kämmeniään harittaen sormiaan ja kuuristui kokoon aivankuin varustautuen lentoon lähtemään.

— Vaan minäpä en salli Anttuani loukata, en salli! — huudahti hän intohimoisella ja kiusautuneella äänellä: — mitä he hänestä tahtovat tehdä? Sellaisenko rapajuopon kuin joksi isänsä on tullut? Minä lähden tästä vielä keisarin puheille! Anttu poikaani minä en vaihtaisi tuhanteen Petroviin tai Pavloviin. Sillä oman Anttuni minä… Voi taivasten Herra sentään… Minun Anttu poikaseni!

Hän istahti tuolille ja taas samalla hypähti siltä ylös.

— Äiti-vainaja… kuoli… Vie hänet, sanoi… Vie hänet, tiakka… tuo meidän Anttu… Opasta hänet mailmaan! elköönkä hän saako, sanoi, samaa kokea kuin me… sillä hänellä on sydän… Jumala nähköön! No, mitäs siitä… Sai nyt kokea mailmaa. Nytpähän tietää, poika! Kaikki tietää, ketkä kirjastosta noita kirjoja raahasivat. Kaikki, — niin hän minulle kertoo, — tunnen, jotka ottivat, jotka lukivat, — sentähden että hyvällä, sanoo, meillä ei anneta eikä oteta missään, ja lukea kuitenkin täytyy. Mutta tokko noin vain voi ilmiantaa tovereita?

— Ah, se on siitä asiasta! — virkkoi Matvei pappi mielenkiinnolla, kuten tutkija: — kirjavarkaus käsikirjastossa? Äärettömän tärkeä juttu!

— Niin, pakkokos oli varastaa? — huusi tiakka: — kirjoja! Ja mitä varten varastivat? Lukeakseen! Meille eivät ole antaneet eivätkä anna meidän lapsillemmekaan! — Vaan miksikäs sitten kirjat ovat olemassa? Miksi niitä painetaan? Miksi niitä myödään? Miksi niitä hyllyille ladotaan?

Joka kysymyksellä viskasi tiakka kätensä ylöspäin, ikäänkuin olisi valmistautunut voimistelupukin yli hyppäämään, ja silmänsä paloivat kuin hiilet.

— Valhetta! valhetta! valhetta! — rääkyi hän kuin hirmuinen korppi, laihana ja retuisena: — läpiläpeensä valhetta! Perinpohjaista petosta! Eikä ole minulla pelastusta! Pieksäkää minua! läkähyttäkää minut! Vaan mistä syystä lapsiani… pienokaisiani vainootte? Miksi heidät pistetään kivipussiin? Häh? Nehän kuuluvat minulle, minulle! Akatemiaan hän pyrki, Anttu poikani. Taideakatemiaan! Heti kun muka pääsen tästä… Vaan kuinkas nyt käy? Taas kai pistetään pussiin… ja orjan leima päälle… hengelliseen säätyyn! Minne sitä kolmannelta luokalta pääsee? Voi minua kerjäläistä, viheliäistä, köyhää ja alastonta… ei ole minulla varoja mistä antaa… Paitani antaisin, vaan sekin on juotu! Isä pappi! Olenko sulle kertonut, kuinka Pietariin matkustin? Ylioppilas antoi mulle 25 ruplaa. Isälläni oli ollut tuttuja kauppiaita, — istuttivat minut härkävaunuun muutaman ajajan taakse! Härkäin kanssa matkustin puolentoistatuhatta virstaa, talvella… ne menivät teurastettaviksi, minä opintielle… halusin päästä taiteilijaksi! Ha-ha-ha! Ha-ha-ha! Ha-ha-ha!

Hän tempasi itseänsä vatsasta ja taipui kaksinkerroin naurusta. Mutta siltä näytti ettei hän oikein nauranut, vaan kiemuroi hirveän sisällisen kivun vallassa. Ja kamalaa oli kuulla hänen nauruansa, joka ei vähääkään soveltunut hänen kiristettyihin hampaisiinsa ja palaviin silmiinsä.

Isä Iivana kiskasi auki akkunan, josta heti tunkeutui sisään soiton säveliä.

— Haluatko rommia teen sekaan, tiakka? — kysyi hän.

Vastauksen asemasta alkoi tiakka särkyneellä äänellä laulaa:

Kuinkas virat kestää vo-vois,
Jollei rommiakin jo-jois!!

Sillä aikaa kun tiakka sekotti rommiaan ja perinpohjin rupesi pappi Matveille kertomaan kirjasto varkaudesta sekä siitä, kuinka "ne jesuiitat" tahtovat pakottaa hänen poikaansa ilmiantamaan tovereita, — hiipi Iivana pappi hiljaa ulos, soiton sävelten ja kaupunkiliikkeen houkuttelemana. Hänestä oli mieluista kaupungissa ollessaan maleksia yönhämärissä pitkin katuja antautumalla epämääräisiin kaihelmiin tai muistelmiin, — jonkunlaiseen aatteiden ja mielikuvitusten säännöttömään virtaan. Kuljeksia ikäänkuin kaukana toisella taivaankappaleella, hetkeksi irtautuen taloudellisista huolista, riidoista vaimonsa kanssa, rettelöistä seurakuntalaistensa kanssa. Silloin tuntui kuin ei olisi ollutkaan sama ihminen, vaan oli joku muu, vieras sille Iivanalle, joka oli juossut pitkin vainiota pidellen säikähtynyttä härkää kiinni hännästä. Ja muistaen tämän tapauksen, nauroi Iivana pappi pitkää naurua hiljaa itsekseen.

Yö oli kostea. Joelta kohosi kevyt usva. Usvan läpi vilkuttivat Takaliston tulet himmeästi. Puistikosta kuului lakkaamatonta kuhinaa ja kävelijäin puhetta ja naurunsorinaa; orkesterissa pauhasi torvi: tor-rre-a-door…

Taivaalla tuikkivat tähdet.

Iivana pappi pannen kädet selkänsä taa poikkesi torille ja luoden itsestään sähkölampun heijasteessa mustan ja kummallisen varjon, — joka milloin ajoi häntä takaa, milloin pakeni hänestä poispäin, — kulki kohti pientä obeliskia, jonka olivat pystyttäneet "kiitolliset asukkaat muistoksi sotilasmajoituksesta vapautumisesta". Siihen hän pysähtyi ajatuksiinsa vaipuneena. Kaikki hänestä tuntui satumaiselta sähkölamppujen valossa: sekä rakennukset että ihmisten liukuvat haamut että puutarhassa pauhaava orkesteri. Jollakin katukäytävällä kaikuivat kumeat askeleet. Jossakin puiden takana helisi naisen nauru, suutelon tapainen suhahti ilmassa… ja hänen nenäänsä tuntui syreenin tuoksu.

Pappi veti ilmaa syvälle keuhkoihinsa. Katunaisen kalpea haamu liukui arasti häntä kohti, vaan pakeni sitten säikähtyneenä.

Pappi naurahti taas hiljaa. Hänen aivoissaan vilahteli hilpeitä ja helliä kuvia, jotka epämääräisesti houkuttelivat häntä helosilmäiseen korkeuteen.

Mutta sattumalta hänen katseensa lankesi seminaariin, ja hän vavahti, ikäänkuin joku ankara olento olisi katsahtanut häntä tutkivalla silmällä sielun sisimpään.

Hänelle muistuivat mieleen tiakan sanat: — "Ne jesuiitat"…

Ja hän vaipui tarkasti katsomaan seminaaria, mitellen katseellaan sen pimeitä ikkunoita, jotka kuin sokeat silmät tuimasti häneen tuijottivat, tuoden hänelle mieleen sen mustat koridoorit ja matalat ummehtuneet luokkahuoneet… Aivankuin hirmuinen varjo olisi langennut hänen päälleen seminaarista. Sekä häneen että hänen sieluunsa. Ja itsekkin se seisoi varjossa, minkä tuomiokirkko loi, ja tässä varjossa se näytti äärettömän isolta laatikolta, jonka sisästä hämärästi kuului pienten petoeläinten porinaa, tuollaisten lempeäin ja viattomain vankien, jotka tietämättömyyden nöyryydellä taivuttivat päänsä ijänikuisen kasvatusopillisen väkivasaran alle, jolla heidän järkiinsä ja sydämmiinsä oli hakattu — hurskastelevia hautakivien päällekirjoituksia, joiden alla heidän rintansa on ijäti suonenvetoisesti huohottava… ja puhkaistut silmänsä eivät ole näkevät muuta elämää kuin maan matojen, jotka hautoja kaivelevat. Semmoisessa laitoksessa ne olivat kasvatetut isä Iivana ja isä Matvei sekä tuo tiakka, joka niin muistutti näöltään korppia.

Iivana pappi katsoi tutkivasti tummia seiniä, ja kasvattajaan haamut kuvastuivat hänestä sellaisina kuin hän ne muisti, kaukaisina ja vieraina, — mutta niinkuin astroloogin horoskoopissa näkyvinä tähtisikeröinä, jotka leikitsivät ratkaisevaa osaa hänen elämässään. Ensinnäkin rehtori… ketun karvain en nokkela munkki, jolla oli läpitunkevat helosilmät ja joka alati juoksenteli pitkin noita pitkiä, pimeitä välikäytäviä, kourissaan hiirenhännän tapainen punottu palmikkoruoska, kaikkialla äkisti ilmestyen luomaan muka järjestystä ja yhtä äkisti taas kadoten näkyvistä. Hänen unelmanaan oli luoda järjestystä elämän kaikissa piireissä, — järjissä, sydämmissä, käytöksessä. Saatuaan jonkun kiinni itse "rikoksen teossa", esimerkiksi paperossi hampaissa, kuljetti hän syyllisen kuni hinaajalaivalla kiskoen omaan asuntoonsa. Ja koridoorit kuiskasivat: — "joutuipas taas muuan Babylonin vankeuteen". Tätä vankeutta kesti toisinaan toista tuntia. Se alkoi kuuluisalla kysymyksellä:

— Häh?

Jolloin vangittu heti alkoi hikoilla ja kiemurrella.

Ei se ollut vaarallista että hän oli tullut tupakoineeksi. Kaikkihan tietävät että seminaarioppilaat tupakoivat ja juovat. Mutta hänen täytyy se tehdä niin etteivät ihmiset näe, sentähden että "meitä vastaan" on muutenkin paljon syytöksiä.

— Me olemme — apostoleita! Meidän täytyy kantaa pappispukumme puhtaina ja valkoisina, jotta ihmiset meitä kunnioittaisivat ja kulkisivat meidän ääntämme kohti, kuten lampaat hyvän paimenen ääntä kohti. Meidän heikkoutemme taas, meidän mustat tahramme, ne meidän täytyy salata, jollemme voi niistä vapautua. Elämässä täytyy olla ankara järjestys.

Senjälkeen hän alkoi puhua tupakoimisen vahingollisuudesta, vaikka itsekkin poltti, jonka kaikki tiesivät, — puheli kauvan ja viehättävästi, täydellä asiantuntemuksella, vieläpä koetti huvittaa vankia. Ja kun tämä jo alkoi tuntea jonkunlaista mielenlaatua luennoitsijaa kohtaan ja alkoi päästä jännityksestään, niin rehtori yht'äkkiä rupesi syyttämään oppilasta kaikista hairahduksista mitkä suinkin olivat tapahtuneet seminaarissa, mainiten että se, joka kykenee pieneen rikokseen, se kykenee suureenkin, sekaantui ja kompastui puheessaan tahtoen kysyä, kuka oli särkenyt ristikon alemmassa koridoorissa päästäksensä yöllä ulos, — kuka oli vienyt käsikirjaston avaimen, — tai kuka piirtänyt luokan taululle rehtorin kuvan, joka esitti munkkina elävää aasia. Ja voi sitä, joka huumautuneena ja hämmentyneenä edes kautta rantain jotain tuli ilmaisseeksi: hän joutui toverien kesken ikuisen ilmiantajan asemaan, vaeltaen yksikseen kuin hyljätty. Ja jos hän oli heikkosieluinen ja kostonhaluinen, niin hänestä todella tuli tuollainen ilmiantaja, rehtorin lemmikki ja välttämätön ase.

Luokalla ollessaan oli rehtori viehättävä kertoja.

Hänellä oli oma teoriansa maasta ja taivaan tähdistä.

"Viimeisen tuomion päivänä maapallo eriää perusosiinsa. Ja koska maan perusosat yht'aikaa ovat ruumiin perusosia, niin koko maa muuttuu ylösnousseiksi ruumiiksi. Ja nämät ruumiit, ottaen kuolemattomat sielunsa, sijoittuvat eri tähtiin, kukin kunniansa mukaan."

Näin hän tulkitsi tekstin: "toinen on kirkkaus kuulla, toinen on kirkkaus tähdillä".

— Minne joutuvat syntiset? — kysyttiin häneltä.

— Tulevat vaeltamaan kuin Kainit sammuneissa taivaankappaleissa.

Hänen mielikuvitukseltaan ei saata kieltää suurenmoisuutta, — mutta mahdotonta on myös olla tunnustamatta, että hänen kasvatusjärjestelmänsä uhrit voivat joutua ainoastaan sammuneisiin taivaankappaleihin.

Dogmaattisen jumaluusopin opettaja, herra Vysokov, oli toisenlainen mies. Hän oli kuin synkkä, salaperäinen jatko rehtorista.

Musta, juro, vaatelias, joka julmasti hymyillen piirteli ykkösiään arvosteluvihkoihin; mies, jolla aina oli erikoinen mielipide, mies, joka ei yhden vuoden kuluessa antanut anteeksi hairahdusta, joka oli tehty vuoden alussa; — ainokainen, joka lausui mielipiteensä rikoksentehneiden erottamisesta, vaikka yleinen kasvatusopillinen sääntö neuvoi anteeksiantoon. Tämä Vysokov nosti itsensä taivaan korkeuteen, ylemmä rehtorin tähtiä — ja näki siellä ainoastaan synkän Jumalan — rankaisijan, joka näkymättömältä valtaistuimeltaan lähetteli ainoastaan ruttotauteja ja nälkää, tulvia ja maanjäristyksiä, ja kaikellaisia onnettomuuksia. Kaiken kurjuuden, kaikki elämän sattumat selitti hän vain tuon armahtamattoman Jumalan rankaisuksi tai sallimaksi, kaikki elämän riemut — vain kiusauksiksi.

— Kärsivällisyys, — puheli hän yrmeällä ja hillityllä rintaäänellään: — se on ensimmäinen kristillinen hyve.

Hänen rakkautensa Jumalaan oli rakkautta kidutetun orjan, joka suutelee hallitsijansa ruoskaa, — rakkaudesta lähimmäisiin puheli hän kuin vihasta heidän virheisiinsä, jotka loukkasivat Jumalaa. Hänen taivaansa oli hirmuinen ja hänen kolkko kaunopuhelunsa sai usein arkoihin sieluihin ja ahtaisiin järkiin istutetuksi tämän kauhun ikipäiviksi.

Tämä kauhu sieluissaan astuivat he elämään sitä oppia levittämään.

Iivana pappi kääntyi väkinäisesti poispäin seminaarista, aivankuin sen seinistä, sen akkunoista ja korniiseista olisi eroittanut Vysokovin kasvonpiirteet.

Ja hilpeästi huoahdellen alkoi hän muistella koulun rippi-isää, joka oli opettanut "homiletiikkaa, se tahtoo sanoa: hengellistä kaunopuheisuutta". Oi, se oli ollut tykkänään maanpäällinen opettaja!

Pukinpartainen, hieman kyyryselkä, suopea, kasvoiltaan väritön, katseelta lempeä, — sellainen hän oli tämä rippi-isä, joka piti erittäinkin nimisanoista: "pukki", "juustopiirakka", "villavantu". Hän oli vasta hiljattain, leskeksi tultuaan, siirtynyt maalta kaupunkiin ja oli vielä täynnänsä maalaismuistelmia. Ollen hyvin raihnainen ja alentuvainen, tummansinisine rypylänenineen, — opetti hän enemmän käytännöllisiä neuvoja kuin tieteitä, joista hänellä ei ollut suuria luuloja.

— Teidän pitää aina autuoida talonpoikaa, — puheli hän, — niin hän heti teille lahjoittaa kauniin vasikan! Kultainen hän on tuo talonpoikaisukko… Täytyy vain osata olla hänen kanssaan mielinkielin.

Pitkään, lauhkeasti, yksitoikkoisesti saattoi hän puhella "vasikoista", "kukko-kultasista", "muna-pienoisista", aivankuin olisi hourinut ja nähnyt valveillaan kultaisia unia. Ja kaikkien oppilastenkin edessä alkoi häämöittää jonkunlaisia kullankeltaisia vainioita, joita pitkin herttaiset talonpojat vaelsivat kannellen kultaisia vasikoitaan. Verot kuvautuivat runollisessa loistossa, kaikissa syttyi halu pian päästä sinne… noille kultaisille vainioille!

Ja tämä uni, tämä houre mielessään astuivat he elämään.

Ja kaikkia sen ilmiöitä katselivat he hautakirjoitusten hassutusten valossa eivätkä sen kaikkia hirveitä näytelmiä voineet tajuta. Hellät luonteet sulivat ja turmeltuivat kaksinaisuuden kidutuksissa, sen välillä mitä tiesivät ja mitä näkivät; kuivat luonteet kovettuivat ja julmistuivat, ylpeät luonteet — vimmastuivat ja vajosivat lopuksi alastomaan halveksumiseen itseänsä, ihmisiä ja kaikkea pyhää kohtaan.

Iivana pappi huokasi ja kääntyi poispäin. Kello päävahdissa löi verkalleen ja juhlallisesti yhtätoista.

— Isä pappi! — kääntyi karkeasti Iivana papin puoleen aikuinen mies esiliina yllä, ilman lakkia, hiukset hajalla: — etkö ole sattunut näkemään Udalovin emäntää? Se näet kuuluu karanneen… Ole hyvä ja sano!

— En tunne mitään Udalovin emäntää!

— Voi sinua, veli veitikka… Hänethän koko kaupunki tuntee! Kyllä minä hänet… Aidan alitse konttaa — kapakkaan… Isäntä häntä pieksää… Se on näet urakoitsija, se isäntä… Udalov! Ehkä olet kuullutkin? Rikas, vanhanajan urakoitsija! — Hänellä on tehtaita! Vaan eukkonsa, näes… se on mahtava… Minä, kuulehan, olen salvumies isännällä… Minä olen näet entinen emännän rakastaja. Udalov hänet koppoi kynsiinsä… melkein kuoliaaksi rutisti… Siitä se hänellä alkoi sitten… No voi sun… Pitänee vielä lähteä etsimään "Plevnasta"…

Hän poistui pikaisin askelin kopistaen saappaitaan.

Hiljaisuus! Jälleen soljahti suutelo ja naisnaurun helähdys kuului ilmassa, kahdestakin eri paikasta, aivan kuin kukkaisten lehdet ylhäältä varisten sipaisevat ilman kieliä… Vaan puistossa yhä kävellään, kävellään — aivankuin ei sieltä voisi mihinkään muualle päästä. Ja taas orkesteri urheasti pamahuttaa ilmoille "Vainajain tanssin", tutun Iivana papille jo siltä ajalta, kun hän täällä oli kuljeskellut Paulinkan kanssa.

Hän muisti Paulinkan, muisti oman vaimonsa ja huokasi syvään, ja hengähtäen ilman ulos rinnastaan, alkoi hiljaa kävellä edestakaisin pitkin toria.

Mitä oli tapahtunut hänen elämässään?

Jotakin enää korjaamatonta…

Aivankuin häneltä olisi sielu kiskaistu pois! Ei kenenkään kanssa hänellä ole todellista, lemmekästä suhdetta: kaikelle ja kaikille on hän vieras ja kaikki ovat hänelle vieraat. Ja ainoastaan täällä, tässä hiljaisuudessa, tässä unhoituksessa, tässä kaukana-olemisessa kaikista häiritsevistä pikkuasioista, — hän tuntee ja näkee, millainen alituinen, ruosteen lailla jäytävä tuska hänessä asuu. Tuolla jossakin etäällä ovat heinäsuovat, joita härät näykkivät; siellä ovat pitäjäläiset, joille hän pitää saarnoja "Kolminaisuuden selitysten" tai "Putjatinan" mukaan, siellä ovat peltosarat kylvöilleen ja hutiloivat rengit… Kaikki ne ovat vieraita ihmisiä ja hän on heille vieras, — joka on sattumalta heidän pariinsa joutunut olosuhteiden pakosta ja esimiesten käskystä… Koko se elämä on hänelle vieras: hän on valjastuttanut itsensä sen ikeen alle arvostelutta, sentähden ettei hänen edessään ole sattunut olemaan muuta mahdollisuutta kuin tämä ies…

Ja kas sitten… vaimo! Kuinka hän oli mennytkin naimisiin hänen kanssaan? Mistä syystä? Edes kysymättä, toiselta, tahtoiko tämä vai ei? Hän oli väkisten tullut menneeksi naimisiin… Seminaarista päästessä oli hän ollut kuin juovuksissa. Kaikki oli hänestä näyttänyt valoisalta, kaikki ihmiset — hyviltä, iloisine kasvoineen. Hän oli syleillyt jotain naista ja silloin oli heille toivotettu onnea… ja kohta oli heidät vihitty! Hän oli pitänyt avioliittoa syrjäasiana, — pääasia muka oli edessäpäin — elämä! Vieläpä hän muisti kuulleensa että tällä korkeavartaloisella, hiukan kalpealla, hiukan ylpeällä neitsyeellä oli romaaninsa… Muistipa hän lisäksi nähneensä kyyneliä hänen morsiushuntunsa alta, runsaita kyyneliä, jotka häntä hiukan olivat loukanneet, mutta hänhän tiesi että "kaikki morsiamet itkevät"…

Ja sen jälkeen — oli alettu elää… Ja sitten…

Huomaamattaan joudutti hän askeleitaan aivankuin ei olisi tiennyt, mihin rientää torilta.

Ei hän ymmärrä vaimoaan!… Vieraita ovat hänelle ihmiset kaikki!
Vieraita!

Paulinkka… se on toista! Se on hänelle likeisempi! Ja jollei
Paulinkka…

Ja hänestä tuntui kuin ilman Paulinkkaa mailma olisi ollut autio erämaa! Ihan hirmuinen ilman häntä. Kas siitä se eukko on mustasukkainen… Vaan hänpä oli tuntenut Paulinkan pienestä tytöstä… aivan pikkaraisesta… tuollaisesta koulutyttösestä lyhkäsissä hameissa. Ja hänhän se juuri oli hänet naittanut Matveille? Mutta rakastaako hän itse ehkä häntä? Tietysti rakastaa… kuten hyvää naista — ainoastaan. Kuten suloista naista! Vai onko se synti?! Eikö sitten voisi häntä rakastaa? Hänhän sitä naista ymmärtää… eikä usko mitään juoruja… Se on kaikki roskaa, paljasta panettelua! Se nainen on puhdas, puhdas… ja kunniallinen! Kas huomenna hän lähtee hänet palauttamaan… ja lepyttää hänet jälleen… Mitä, hän, Iivana sanoo, sen on Paulinkka tekevä!

Pappi innostui niin mietteissään että teki liikkeitä käsillään suureksi kummastukseksi päävahdin edessä kävelevälle vartijasotamiehelle, ja pysähtyi keskelle toria muistelemaan Paulinkan kirjettä.

— Niin, kentiesi hänkin on onneton! Ja minä kun luulin… sillä onhan Matvei hyvä mies! Vaan mistä nyt tuulee? Aivankuin meitä elämässä joku painaisi, estäisi hengittämästä… Aivankuin elämä olisi tyrmä!

Yht'äkkiä kirkkaan sähkövalon hohteessa, ikäänkuin sen elämän lihaksimuuttumisena, jota oli miettinyt, nousi hänen eteensä nainen ja horjahdellen heikoilla jaloillaan alkoi soperrella herkästi ja surkeasti, tuhmansekainen hymy huulillaan:

— Kauppias! kauppias! Anna juopolle naiselle kolikka… Anna!

Hänen yllään oli hyvin leveä kapotti, aivankuin tehty vanhasta neulotusta peitteestä, johon hän oli sotkeutunut ja jonka liepeet pölisten lakasivat maata. Hänen juopoilla kasvoillaan väreili mielenvikainen hymy ja hän ojenteli käsiään, joissa törröttivät halvatut sormet.

— Minä olen se Udaliiha! Minut kaikki tuntevat! Anna, kauppias… Minä annan takaisin! Anna velaksi! Yksi kolikka vain! Juon vainajain kunniaksi!

Kyynelet tippuivat hänen silmistään, mutta hän hymyili kuitenkin.

— Vainajain muistoksi!

Horjahdellen ja nikottaen, aivankuin nyyhkyttäen, tunkeusi hän ihan kiinni Iivana pappiin, joka kolkosti väristen näki hänen mustat, mielettömät silmänsä, pyöreät kuin pöllöllä, mutta tummat, pohjattomat kuin tuntemattoman murheen mailma.

— Kentiesi sinäkin, kauppias, olet… vainaja? Sinunkin puolestasi minä juon! Niin, niin! Katsohan vain eläkä sano…

Hän laski papin rinnalle raskaan, kylmän, aivan kuin kuolleen kätensä, arasti ympärilleen katsahtaen ja kuiskutellen:

— Miehelleni näet et saa sanoa! Kaikki ovat kuolleet… kaikki… minäkin!… Mutta hän, se yksi mies… on vielä elossa!

Iivana pappi kopeloi taskustaan lantin ja tahtoi antaa, jotta toinen poistuisi.

Mutta samalla äskeinen hakumies äkisti koikki esiin poikkikadulta ja, tehden hirmuisia harppauksia, syöksähti salaa naisen kimppuun.

— Sainpas sinut kiinni, juopotar! Sinun tähtesi, kirottu, minä tässä saan väsyksiin laukata… Vaan kyllä sulle miehesi taas maksaa!

Huitoen käsiään kouristuskohtauksessa riuhtoili Udaliiha päästäen hurjan huudon.

Mies tarttui häneen kiinni ja kuni peto saalistaan, raahasi hänet pois kuin pussin, joka on sullottu täyteen jotain pehmeää, mutta raskasta ainetta.

Päävahdissa löi kello verkalleen kahtatoista.

Siellä kolisivat kiväärit, kun vartiomiehiä vaihdettiin.

Puistikosta lensivät rämisevän saksalaisen marssin sävelet: "Mit Bomben und Granaten…"

Iivana pappi meni verkalleen majataloonsa. Siellä tiakka romminjuontinsa lopetettuaan yhä vielä, hurjasti huitoen käsiään kuin korppi siipiään, jutteli jotain pappi Matveille, jonka naama näytti happamelle ja onnettomalle.

— Hei tiakka! — sanoi Iivana pappi: — jo on aika kunniansa tietää, meidän on meneminen nukkumaan!

Tiakka vaikeni heti ja alkoi hyvästellä. Hänen kasvonsa muuttuivat nyreiksi ja onnettomiksi, eikä hänen nähtävästikään tehnyt mieli poistua oven taa, johonkin pimeään karsinaan, tuskansa ja mielihauteittensa uhriksi. Pappi Iivanan kävi häntä sääli.

— Kuinkas on vanhimman poikasi laita, tiakka? kysyi hän lieventääkseen vahingoissa osotettua tylyyttään: — äsken sinä jotain pakisit ettei sinua oikein vetele lastesi suhteen? Eikös vanhin poikasi opiskele Harkovissa? Eläinlääkärikurssilla? Onkos hällekkin jotain sattunut?

Tiakka rypisti naamaansa ja alkoi raskaasti hengittää.

— Istuu tyrmässä! — tokasi hän: — valtiollisista syistä…

Iivana pappi poistui hänestä muutamia askeleita mitään sanomatta.

V.

Aamun tullen hankkiusi Iivana pappi takakaupungille. Veli Matvein käski hän odottaa itseään kello kolmeen saakka asunnossaan, mutta sitten menemään Rudometovin luo.

— Minä ravaan tästä heti veli Grigori Petrovitshin luo! — puhui hän. — Sillä ihan varmasti luulen että Paulinkka on siellä kotonaan! Sen naisen minä tunnen! No, mutta jos vastoin luuloa sattuisi jotain sellaista mikä on oikeus ja kohtuus… että ihmiset rupeaisivat lörpöttelemään Rudometovin veljenpojasta, — kuten Jumala suokoon, — niin pannaan esipappi tiukalle. Hän etsii veljenpoikansa vaikka merenpohjasta ja toimii asianhaarojen mukaan.

Matvei pappi huokasi pyörähyttäen pienoista päätään.

— Jospa Jumala soisi!

— Luota sinä siihen!

Kääriytyen uuteen mustaan viittaansa ja painaen päähänsä siihen kerrassaan soveltumattoman ruskettuneen ja läpipölyttyneen hatun, suuntasi Iivana pappi askeleensa juhlallisesti pitkin Lääninrahastonkatua kohti Joentakalistoa, herättäen näyllään kummastusta jossain laihassa porvarissa, joka kauvan katsoi hänen jälkeensä, vihdoin sylkäsi ja ilkeästi virkkoi:

— Senkin kellotapuli!

Mentyään leveän, pitkän laskusillan ylitse, uppoutui Iivana pappi likaisille, kapeille takakaupungin kaduille. Ne olivat hyvin autiot. Väestö oli hajaantunut tehtaisiin ja torimyymälöihin; lapsikakarat eivät vielä olleet ryömineet ulos komeroistaan rämpiäkseen rapakoissa — noissa viheriäisissä, jotka eivät koskaan kokonaan pohjaan kuivuneet.

Tämä ihmistyhjyys, joka muistutti hautausmaan autiutta, löi leimansa kömpelöiden, rappeutuneiden rakennusten kaikkeen viheliäisyyteen. Yksi ainokainen uusi ja valkoinen rakennus, kuni kuningas valtaistuimeltaan, katseli ylpeästi korkealta perustukseltaan köyhiä naapureitaan.

Iivana pappi sen tunsi.

Punanen lyhty sen sisään käytävällä oli sammutettu ja heilui naristen tuulessa. Porrasten edessä seisoivat nelipyöräiset ajoneuvot. Kaksi rotevaa nuorta miestä oli niihin paraikaa istuttamassa kulunutta palttoota, jonka sisässä näytti liikkuvan jotakin hyvin litistynyttä ja kokoon kitistynyttä — aivankuin mikäkin kummitus päivän valossa.

— Kuka se on? — kuului ankarasti kysyvän viiksiniekka poliisimies.

— Vieras! — vastasi toinen nuorista miehistä, — Udalovin puotipalvelija, Ivan Prokofjitsh, saippuatehtaalta. Kolmatta päivää jo ihan heikkona miehenä. Sairaalaan viedään… hyvä mies näet. Tytär hällä on mennyt miehelään… tuolle puolelle kaupunkia… sen Udalovin kanssa! Siitä asti hän…

Palttoo oli vaiti.

Se istutettiin rattaille, mutta se vyörähti sivulle aivankuin kaikki sairaan luut olisivat pehmenneet elämän "autuudesta" tai ikäänkuin joku olisi päälleastuen musertanut hänet.

Kapea, ruma poikkikatu, mikä herätti tuskaa kulkukoirassakin, joka istui pitkän, lialla pirskoitetun aidan luona ja ulvoi nostellen ilmaan märkää turpaansa, — johti Iivana papin avaralle pellolle, joka kaikilta suunnilta oli ojilla ympäri kaivettu. Mättäät ja saviröykkiöt muistuttivat kiireesti luotuja hautakaivoksia. Tämän savilouhoksisen vainion äärillä häämötti pitkiä, noella peitettyjä rakennuksia, jotka muistuttivat näöltään koridooreja. Iivana pappi tunsi ne hyvin: ne olivat Udalovin tiilivajoja. Niiden vieressä punoitti vastapoltettuja tiilihautoja. Keskellä vajoja, kuni temppelin harja, kohosi äärettömän suuri musta katto ylitse jättiläismäisen uunin, jossa tiiliä poltettiin. Sen raoista tuprusi vielä sakea savu aivankuin hirviön hengitys, jonka punainen kita viskeli katon alta vainiolle tulipunaisia heijastuksia. Ja kuitenkin sekä vainio että rakennukset olivat ihmistyhjät: ei missään näkynyt ainoatakaan elävää sielua.

Poikkikadun nurkan takana, akkunoineen päin tiilitehtaita, seisoi iloinen pieni valkoinen talo, kirkkaanvihreine kattoineen ja hakuliaitauksineen, jossa vihersi akasioita. Kaikki sen viisi akkunaa olivat avatut; niissä näkyi kukkia ja tuulessa vienosti häilyviä musliini-uutimia. Paraatiovella loisti kirkkaaksi kiilloitettu vaskinen laatta kaiverruksineen: "kolleegiasessori Grigori Petrovitsh Perehvatov".

Akkunoista virtasi ulos kitaran säveliä ja laulun hiljaista säestystä.

Iivana pappi tunsi Paulinkan äänen.

Nuorehko palvelustyttö kysyi aluksi:

— Kuka siellä?

Vaan sitten aukasi hänelle hymyillen oven ikäänkuin jotakin arvaillen, ja pappi astui hänen perässään hämärän kuistin läpi pitkin sileätä, maalattua lattiaa pienoiseen etehiseen, jossa riisui viittansa raskaasti huohottaen ja pyyhkien otsaansa suurella punaisella nenäliinalla.

Ja astui saliin.

Ikäänkuin likaiselta, haisevalta, myrskyn runtelemalta laivan kannelta laskeutui hän kapteenin hyttiin. Siellä oli rauhan mailma, se porvarillisen tyytyväisyyden hiljainen sopukka, jollaisen vain voi löytää vanhojen, ylimääräisten virkamiesten luona, jotka kymmeniä vuosia ovat pesäänsä punoneet, — missä he rauhallisesti ovat haaveksineet saavansa kuolla jälkeen elämän, jonka ovat koettaneet elää niin "kunniallisesti" kuin mahdollista, elääksensä sitten toisessa mailmassa myös yhtä tyytyväisesti. Kaikki oli sinne vuosikymmenien kuluessa kasattua, kaikki satoja kertoja aseteltua ja mittailtua ennenkuin se oli saatu paikoilleen, jokaisella esineellä oli oma historiansa ja omat muistonsa niin että oli vaikeata sanoa: isäntäkö nämät kaikki kalut omisti vai kalutko isännän omistivat, hänkö niitä piti vangittuina vai nekö häntä. Kuni kaunis unelma, joka on toteutunut ja jähmettynyt liikkumattomiin muotoihin, niin seisoivat siellä vanhanaikaiset, hiukan kömpelöt tuolit akkunain ääressä, joiden valkoisten musliiniverhojen lävitse valo pehmeästi laskeutui oleanderein, kiinalaisten ruusujen, fiikusten ja tuijain lehdille, jotka vuosikausia olivat kasvaneet huoneen lämpöisen sisustuksen keskessä; liinoilla katetuilla pikkupöydillä seinävierillä seisoivat lamput punaisten valovarjostimien alla; lepäsivät albumit, joissa vielä säilytettiin kellastuneita valokuvia eräistä henkilöistä vannehameet ja krinoliinit yllä. Nurkissa seisoi hyllytorneja korukaluineen ja ja vanhanaikuisine aikakauskirjoineen. Seinillä riippui runsaasti kuvia kokonaisesta virkamiesheimosta, ryhmittäin ja yksittäin: kolleegisihteereitä melankoolisine kasvoineen esiintyi siellä sekaisin lääninsihteerien kanssa. Kaikki yhdessä ympäröitsivät jotakin totisenautuaallista byrokraattista naamaa, joka vuorostaan kunnioituksen sekaisesti hymyili jollekkin vielä totisemmalle ja autuaallisemmalle naamalle. Ikäänkuin kokonainen sotajoukko tshinovnikkoja olisi täällä löytänyt itselleen turvapaikan keskellä köyhyyden ja vaivan huokausten ympäröivää merta! Kaakelimuurin luona mustalla vahakankaisella sohvalla istui Paulinkka, sormiellen kitaran kieliä.

Häntä huuhteli auringon pehmoinen valo leikkien uunin valkoisella pinnalla. Toinen jalka heitettynä toisen ylitse istui hän siinä kuin mikäkin laulajatar ravintolan estraadilla. Hänen päänsä oli hiukan uhmaavasti taapäin kallistettu, huuliensa reunojen välissä piteli hän paperossia, jota tuskin oli poltettu ennenkuin se oli sammunut. Paulinkan kasvot olivat lempeämuotoiset, harvinaisen valkoiset ja lapsellisen-pulleat; harmaissa silmissä leimahtelivat ja sammuilivat kiihkoisat kipunat; hienot, pehmoiset kiharat varjostivat kaunista ja älykästä valko-otsaa; veitikkamainen hymy väreili purppuranpunaisilla huulilla, mutta suupieliin oli asettunut joitakin ylpeitä ja samalla kertaa katkeria piirteitä, aivankuin siellä olisi piillyt ankara ajatus, jota hän koetti karkoittaa luotaan ja siksi niin huolimattoman uhmaavaisesti pyöritteli päätään.

Nähdessään Iivana papin pudotti hän puoleksi soittimensa.

Hänen silmänsä himmenivät.

Mutta kohta taas kirkas, hellä puna valahti hänen kasvoilleen ja ikäänkuin naurunkipinät räiskähtivät hänen silmistään. Työntäen pois soittimen ja viskaten jonnekkin paperossinsa hypähti hän ylös elävänä kuin tuli.

— Voi kuinka hauskaa! — sopersi hän. Ja tarttui papin molempiin käsiin.

— Minä luulin että se on… isä! Vaan kas se onkin Ivan Vasilitsh!
Tätäpä en olisi odottanut! En vähääkään! Kuinka parahiksi tulitkaan!
Jumalani, kuinka parahiksi! Hyvä ystävä, tiedätkös mitä: tänään menemme
välttämättä musiikkia kuuntelemaan — niinkuin ennen… Eikös niin?
Minulla on niin paljon puhumista sinun kanssasi!

Huomattuaan, että Iivana pappi tavattomalla ihmettelyllä tuijotti jonnekkin nurkkaan, rupesi hän seuraamaan hänen katsettaan, huomasi oman heittämänsä paperossinpätkän ja alkoi vielä hilpeämmin ja kiihkeämmin nauraa.

— Tupakoitko sinä?! — virkkoi Iivana pappi.

Nauraen huudahti toinen:

— Se on naisemansipatsioonia!

Ja alkoi pyörittää pappia pitkin lattiaa.

— Voi kuinka minusta on hauska! Kuinka hauska!

— Mikä sinulla on? — neuvotonna rypistäen kulmiaan kysyi Iivana pappi: — aivanhan sinä olet kuin omasta itsestäsi irti! Arvoisa rouva, maatushkaksi mainittu… ja nyt kuin tytön letukka!

Paulinkka irtausi papista, viskautui sohvalle paiskaten päänsä selkänojaa vasten, tulipunaisena kasvoiltaan, ja raskaasti läähättäen naurun seasta jäi katsomaan aurinkoa läpi akkunan.

— Katsohan! Aurinko kurkistaa akkunaan! Aivan kuin ensikerran sen näkisin! Aurinko. Armas aurinko! Kuinka kirkas se on! Kuinka siitä huokuu hellettä ja hilpeyttä!

Mietteliäs ilme laskeusi vitkaan hänen kasvoilleen ja puna pakeni niiltä.

— Ivan Vasilitsh, minähän… olen paennut Matvein luota.

— Tiedän, — sanoi Iivana pappi.

Papinrouva suoristihen uhmaavasti.

— Vai tiedät? Mistä tiedät ja mitä tiedät? Ja naurahti äkkiä katkerasti ja halveksivasti.

— Ahaa! Lähettiläs! Kyllä ymmärrän!

— Minä tiedän kaiken! Kirjeesikin olen lukenut. Ja senkin tiedän… kenen kanssa olet karannut!

Rouva rypisti kulmiaan ja katsoi tutkivasti alta kulmainsa.

— Jospa nyt niinkin? Mitäs sitten?

Pappi ei katsonut häneen, vaan istahti hänen viereensä.

— Kuules, Paulinkka! Siellä puhuttiin kaikellaista, käsitätkös… sanalla sanoen: ei kenenkään suu ollut joutilas! Myös Matvei… ja meidän kylässä myös juoruttiin… Mutta minä kuitenkin… Sano minulle… puhtaalla omalla tunnolla… sydämmen rehellisyydellä!

— Mitä niin?

Pappi ei tiennyt, miten ilmilausua asiansa.

— Tuota kun… että jos sinä matkustit sen… mikä sen nimi nyt olikaan… niin tuota… lyhyesti sanoen että eikös teidän välillä ole joitain suhteita?

Paulinkka oli vaiti, mutta pappi odotti vastausta kääntyen poispäin.

Jotain itsepäisen-uhmailevaa ilmeni hänen kasvoillaan. Hetkisen hän ikäänkuin epäröi mitä vastata, ja sanoi sitten yhtäkkiä räikeästi ja täsmällisesti:

— Ei!

Pappi pyörähti sukkelasti hänen puoleensa loistaen ilosta.

— Kas niin, kas niin, tiesinhän sen!… — alkoi hän puhua kuumasti: — tiedänhän minä että sinä olet… tuollainen räjähtävä ruutitötterö! No, joku paikka sinussa on nurin… Hulluksi sinä olet tullut! Mutta pää ja sydän sinulla on hyvät… jumaliste! Vai mitä! Vai luuletko että minä koskaan olen uskonut noita lörpöttelyjä? Kyllä kai minä itsestäni uskoisin vaikka mitä roskaa, mutta sinusta… en milloinkaan!

Naisella värähtelivät huulet.

— Etkö milloinkaan? Etkö todella uskoisi?

Pappi ihan pursuili innostuksesta.

— No en! Ja tiedätkö mitä! Niin minä sanoin Matveillekin: tyhjää lorua! Entäpä nyt sitten että kirjeen kirjoitti ja meni matkoihinsa! Huimapäisyyttä vain! Ikävä hänellä on. Vaan niinhän tuo on… kaikillahan meillä on ikävä! Elämä näet kyllästyttää. Elähän huoli, sanoin minä, kyllä hän tulee takaisin. Ja niin lähdin tänne, kun tiesin että sinä olet täällä. Tunsin että täällä sinä olet! Tiedätkös, minulla on vaisto… Mille sinä naurat? Niinpä niin… lähdin matkaan, koska tunsin että sinä olit täällä. Ja ajattelin: annahan kun hänelle sanon… Palaa kotiin Paulinkka! Palaa Matvein luo! Hillitse kuumaa sydäntäsi!

Ja pappi naurahti pehmeästi.

— Niin minä hänelle sanon… Ja kyllä hän palaa, eikö niin?

Nainen tarttui häntä lempeästi kädestä.

— Eikös niin? Palaathan?

— Hautaholviinko? — kysyi Paulinkka räikeästi kirjeen sanoilla.

Pappi kohosi kiihtyneesti sohvalta.

— Mitä sinä haet? Mitä sinä kaipaat? — kiljui hän: — millaista elämää sinä tahdot? Sellaista elämää, jollaista ei ole? Sitäkö, jota ei ole? Katsohan ympärillesi! Kaikki, kaikki niin elävät! Sinä olet muita vielä onnellisempi. Matvei on älykäs mies… huomiota ansaitseva. Hän on jo nyt tuomiokapituliin valittu! Hänellä on hyvä pää. Hän, se pyhä veli, raivaa tien itselleen, — niin kyllä. Ja pitäjä teillä on hyvä. Ja talo — kuin täysi malja! Sinun täytyy koettaa voittaa luontosi, kyllä teillä sopu syntyy, rakkaus, rauha ja — ilo! Sinun pitää riemuita elämästä! Voi sinua miten kirjoitit kirjeessäsi… Miksi sellaisia sanoja? Aivan suotta ja turhanpäiten!

Ikäänkuin käsillään miettien asteli hän pitkin lattiaa.

— Katsohan… kaikki me elämme! Ei tietysti kaikki maistu makealle, ei aina asiat mene mielenmukaan tai hauskasti! On murheita ja vastoinkäymisiä ja tuskaa… Kaikkea on! Vaan kuitenkin eletään! Sellaista se elämä on! Eihän se ole meidän määrättävissä. Sillä niitä me olemme vallanpitäjiä? Kuin valjastetut härät me saamme kiskoa kuormaamme. Ja kaikki ympärillämme vetävät samaa vaunua, jonka nimi on elämä. Ja täytyy sietää… minkäs sille saa. Ei ole se meidän muutettavissa. Ylhäältä se on, Jumalalta. Vaikka on raskastakin — kärsi pois! Ihmiskohtalo maan päällä on — kärsiminen. Eikö se ole niin? Mutta sinä — mihin sinä tempoilet! Mihin? Mitä sinä haet? Mitä sinä ajat takaa? Siitä sinun tuskasi johtuukin… Et itsekään tiedä mitä etsit! Veri sinulla on kuuma… haaveilijatar sinä olet, siinä kaikki!

Papin pauhatessa kuunteli nainen häntä nöyrän ja heikon näköisenä, kädet polville solahtaneina. Ja vähitellen se katkeruus, mikä oli salautunut hänen huultensa poimuissa, levisi hänen kasvoilleen kuin harmaan, kolean päivän heijastus.

— Vai haaveilijatar! — naurahti hän hiljaa. — Mitä sinä siis minulta tahdot? No niin… minä palaan… villoja karttaamaan, palvelijattarien kanssa riitelemään, kanoja kaitsemaan, munia laskemaan, papin rouvien luo kolmivaljakolla ajelemaan, juoruamaan heidän kanssaan… pöyhkeilemään heidän edessään muotihatulla, silkkihameilla… Päiväkaudet piaanolla Straussin säveliä linkuttamaan… niinpä niin… Vaan entäs sitten?

Pappi tuijotti häneen ääneti, ihmetellen moista elämän kuvausta.

— Lasken loppuun kaikki munat, paimennan perinpohjin kaikki kanat… linkutan läpi kaikki valssit… Mutta mitäs seuraa sitten? Niinkö todella elämän loppuun saakka? Vuosi vuodelta? Vanhenenkinhan minä… tulee ryppyjä kasvoihin, silmät käyvät sameiksi… Ostan siis silmälasit ja yhä ruokin kanoja, lasken munia… soittelen valsseja… ajelen troikalla…

Pappi oli vaiti itsekkin masentuneena moisesta tulevaisuuden näköalasta, löytämättä sanoja ja osaamatta niitä keksiä.

— Saathan lapsia! — sanoi hän sitten.

Nainen hypähti sohvalta säikähtynein kasvoin ja huudahti kiihkeästi:

— Ei, ei! Jumala varjelkoon! Niitä ei tarvitse tulla!

Ja niin selvä ja käsitettävä oli papista tämä Paulinkan kauhu, että hän vaikeni.

Mieli yhäti kuohuksissa ajatuksesta, joka oli iskenyt hänen päähänsä tuosta salaperäisestä ja kummallisesta sanasta "lapsia", asteli tämä edestakaisin huoneessa kädet selän takana ja kasvot murtuneina.

— Ei tarvita, ei tarvita! — toisteli hän. — Jumala armahtakoon! Muutoinkin minä sitä pelkään, hirveästi pelkään sitä! Mitä varten lapsia minulle? Mitä minä heille annan? Kun joka sanassani olen näkevä petosta? Ei, ei… Ja silloinhan ne minut auttamattomasti, ijäksi päiväksi sitovat kiinni…

Hän pudistelihen hermostuneesti.

Kaikki hänen tuonoin niin peräti ärtyneiden kasvojensa piirteet muuttuivat ankaran varmoiksi, mikä tavallisesti on seuraus vain painavasta, järkähtämättömästä ajatuksesta.

Hän kumartui nostamaan lattialta paperossinpätkänsä.

— Minä olen kuin tämä paperossinpätkä! — sanoi hän surkeasti hymyillen. — Joku on minut polttanut loppuun… ja viskannut menemään? Roskakuoppaan! Vai olenko minä ihminen enkä paperossinpätkä? Tokko minä älyän sitä että todella lepään roskakuopassa? Täytä tämä pätkä ruudilla, sytytä se… ja se leimahtaa, lentää tietämättömiin… niin myös minä!

Ivana pappi kohotti päätään.

— Mitä sinä sanoillasi tarkoitat?

Hän laskeutui jälleen sohvalle katsoen kärsivä ilme kasvoillaan akkunaan.

— Minä ymmärrän olevani likakuopassa? Enkä voi minnekkään päästä… Ja niin minä olen täyttynyt epätoivolla, riuhtaissut itseni irti, kirjoittanut kirjeen… ja paennut! Minä pakenin! Ja aurinko säkenöi ja päivä oli kirkas. Mutta silloin tulit sinä ja sanoit: ei olekkaan aurinkoa, ei olekkaan päivää! Ja nyt minä en tiedä mitä sinulle vastata. Saavuin kaupunkiin… aivan kuin toisesta kuopasta ryömin toiseen. Mitä minä täällä nyt teen? Mitä varten minä täällä olen? Olenko niinä kelienkään hyödyksi? Jos lähden ulos kadulle… niin mitäs minä siellä? Mihin minä, tällainen pieni, tällainen mitätön olento menen? Mitä minä osaan tehdä? Ja sitten kaikki tämä ympäristö. Lapsuudessa se näytti minusta suloiselta. Mutta nyt se minut masentaa. Kuin mikäkin risuaitaus, jonka takaa täytyy katsella Jumalan kirkasta päivää… eikä pääse askeltakaan hievahtamaan. Minä pakenin vankilastani — enkä päässyt mihinkään.

Puristaen äkkiä kätensä nyrkiksi, huudahti hän pappiin kääntyneenä:

— Voi, tiedänhän toki itsekkin, etten tästä pääse mihinkään liikahtamaan!

Iivana pappi ei katsonut häneen.

— Kai sinä siis palaat? — kysyi hän hidastellen. Alakuloisen-näköisenä odotti hän jo vastausta ikäänkuin salaa sitä peljäten.

Akkunan takaa kuului ääni.

— Isä tulee! — sanoi Paulinkka: — kukahan tuo nainen lienee hänen kanssaan?

Pappi kurkisti akkunaan.

Ja jälleen hämmästytti häntä savikaivoksisen lakeuden autius. Jättiläis-ruumisarkkuina häämöttivät pitkät, tyhjät vajat ja ikäänkuin niiden hautoina ammottivat kuopat. Niiden takana ylhäällä törröttivät tehtaiden piiput kuni uhkaavat sormet. Monta kertaa ennen oli Iivana pappi nähnyt tämän maiseman, mutta silloin oli se vilissyt täynnä elämää, kun piiput tupruttivat savua ja nokea, ja vajojen kattojen alla ja pitkin tannerta parveili mustia ihmisiä käryn ja savun keskessä, mikä heihin oli tarttunut äärettömän avarasta uunista, jossa tiilet paahdettiin; silloin oli tehtaalta kantautunut korviin ääniä, jotka muistuttivat rautakahleiden kalinaa. Nyt hänestä täällä ihmisautiolla paikalla tuntui kuljeksivan vain Udalovin emännän haamu.

— Miksi täällä on niin elotonta? — kysyi hän.

— Työmiehet ovat lakossa, — vastasi Paulinkka mennen samalla isäänsä vastaan.

Huoneeseen astui sisään Perehvatov, seurassaan nuori tyttö.

Perehvatov, joka oli keskikokoinen, paljosta istumisesta ruunun tuoleilla kyyryselkäiseksi käpertynyt olento, oli näöltään kuitenkin kuin arvokas ja tukeva, täysinpalvellut vanha virkamies. Hänen kasvonsa muistuttivat näöltään muinaisajan kuivettunutta pergamenttia, silmät tuijottivat päässä kuni puoleksikuluneet painokirjaimet.

— Katsohan, mikä hauska vieras minulla on mukanani, Paulinkka kulta!
Tutustukaapas toisiinne! Kauppiaan tytär! Shirokosadova, Aleksandra
Porfirjevna! Ylimysnaikkonen putipuhdasta verta…

Hän lausui tämän keveän-matelevasti ja kääntyi heti Iivana papin puoleen.

Tyttö tervehti Paulinkkaa…

— Elkää uskoko! Minä olen — demokraatti, — puhui esitetty hymyillen.

Neidolla oli yllään tumma kaneelinvärinen puku, joka tiukasti ympäröi hänen korkeata, soreata vartaloaan; päässä, jonka asento oli hiukan ylpeä, helotti olkihattu ilman koristuksia. Hän tervehti vaatimattomasti, puhui yksinkertaisesti, katsoi suoraan silmiin suurilla, rauhallisilla, tummilla shirokosadovilaisilla silmillään, jotka himmenivät silloin kun hän jotakin mietti. Keskustellessa välkkyi niistä älyä ja levollista luottamusta.

— Tämä on minulla koulupuvusta tehty! — virkkoi hän vastaukseksi vaatteista huvitetun Paulinkan äänettömään kysymykseen.

— Täkäläisessä lukiossako te olette koulunne käynyt?

— Niin. Entä te? Paulinkka karahti punaiseksi.

— Minä olen käynyt vain neljä luokkaa…

— Kuinkas te nyt sillä tavoin teitte? — kysyi tyttö.

— Sattui ikävyyksiä… Muutaman tytön takia, juutalaisen…
Desortsevan. Jouduin pahoihin väleihin itse johtajattaren kanssa…

— Malttakaapas! — säpsähti Aleksandra Porfirjevna.

— Minä olen Desortsevan ystävätär! Hän pääsi vuotta ennen koulusta. Te olette siis se, jota hän on niin monta kertaa muistellut! "Sortaa lasta ainoastaan senvuoksi että hän ei ole meidän kansakuntaamme kuuluva — on halpamaista!" — Voi kuinka hyvin se oli sanottu!

Paulinkka katsoi mielenliikutuksella ja kiitollisesti puhetoveriinsa.

— Minäkö todella niin lienen sanonut! Herranen aika! Kyllä siitä on kauvan.

Ja luottamukseen lämmeten, kysyi hän:

— Mitäs te, neiti, nyt aijotte tehdä? Naimisiinko vai?… noin nuorena?

— Ensinnäkin sanon teille etten ole mikään nuori! — virkkoi Aleksandra Porfirjevna: teitä pettää minun ulkomuotoni. Minä olen jo 22 vuoden ikäinen, vaikka tosin en vielä tiedä mitään.

— Mitäs te sitten tahdotte tietää?

— Voi, vähänkös on tarvis tietää! Tahdon tietää elämän, oppia sen perinpohjin tuntemaan, valmistua siihen niin, jotta voin sitä parantaa ja itsetietoisesti uudesta luoda. Tahdon olla hyödyllinen yhteiskunnan jäsen, sen uuden yhteiskunnan, joka on syntymässä mailmaan. Vaan sitä varten täytyy tietää paljon, oppia paljon. Syyspuoleen matkustan Pietariin, yliopistoon. Jollen onnistu sinne pääsemään, niin ulkomaille luistan.

Paulinkka katsoi häneen tutkivasti.

— Päästääkös isänne teidät menemään? Aleksandra Porfirjevna ei vastannut heti.

— Ei. Eihän hän päästä.

— Kuinkas te siis lähdette?

— Lähden kuin lähden kuitenkin! — sanoi neito ja kysäsi vikkelästi: — entäs te… mitäs te puuhaatte?

— Mitäkö minä puuhaan? — naurahti Paulinkka hämillään: — minä olen yksinkertaisesti naimisissa… papin kanssa.

Aleksandra Porfirjevna rypisti hieman kulmiaan ja vilkasi Iivana pappiin.

— Minä en rakasta, — sanoi hän, — pappeja. He palvelevat pahaa!

Paulinkka sävähti tulipunaiseksi ja tuijotti häneen kummastunein silmin, aikoi jotakin kysyä, mutta samalla Perehvatov virkkoi hänelle:

— Paulinkka kulta! — tarjoatkos meille teetä?

— Heti paikalla.

Hän läksi ruokasaliin… Perehvatov jatkoi puhettaan, kääntyen nyt myös
Aleksandra Porfirjevnan puoleen.

— Ukko-raiskan on ikävä yksikseen. Ukko-rukka puhelee itsekseen: menenpä tästä tehtaan konttooriin, Udalovin luo… numeropeli on minulle tuttu asia! Kiitos Herralle Jumalalle, — 35 vuosikultaa olen istunut rahatoimikamarissa numeroiden ääressä ja ilman sitä peliä ihan ikävä riipasee. Kuljenpa tai puhelenpa, numeroleikki aina edessäni väikkyy… Ja onpa se ukolle kuuluva ominaisuus sekin ettei toisinaan öisin nukuta, — niin että mitä te arvelette, arvoisa herra? Niinpä se numeropeli silmissä tanssii!

— Tottumus on pyhä asia — sanoi Iivana pappi matalalla äänellä, hämillään Aleksandra Porfirjevnan tutkivasta ja, kuten hänestä näytti, vihamielisestä silmäyksestä.

— Niin, se tottumus! — kiivastui Perehvatov: — kun noin kodin lämpöisessä sopukassa 35 vuotta istua mököttää… Mutta minä palvelen täällä vasta kolmatta kuukautta — ja jo toinen lainrikkomus täytyy kokea! En ole tottunut nykyiseen kansaan, herra pastori… Enkä halua tottuakaan… siihen olen liian vanha. Ensinnäkin itse Udalov, meidän kesken sanoen, kunnioitettava herra, on raaka talonpoika. Kun on lakko, niin silloin tarvitaan taloudellista voimaa, vaan hän jo toista viikkoa juopottelee. Pääjohtaja… saksalaista sukua. Pölkkypää! Pölkkypää hän on! Minä hänelle vakuutan: Henrik Karlovitsh, kovaa taloudellista sanaa tässä tarvitaan… lempeätä vakuutusta tarvitaan, sentähden että nuo ihmiset tosiaan ovat oikeutetut itselleen lisäpalkkoja vaatimaan ja täytyy heille siis vakuuttaa asian parantamisen mahdottomuutta, jotta eivät vast'edes heittäy hävyttömiksi! Vaan se saksalainen makkara jo aamusta pitäen nielasi oluttynnyrin kitaansa.

Perehvatov heilautti käsiään ja päätään.

— Luovun koko paikasta, kovin on levoton! Lempoako ne minut tänne kyyditsivätkin! Rahatoimikamarissa on — paratiisi. Siellä on vain rauhallisia numeroita. Vaan täällä on kaikki väki ruti-rauhatonta. Ja minä olen vanha, vanha, hyvä herra! Ennen meidän aikaan, kun minä tämän talon pahasen itselleni rakennutin, ei silloin vielä täällä näkynyt noita piipun-tötteröitä… Alkuperäinen autius silloin levisi ympärillä… ja rauha vallitsi, arvoisa herra!

— Taisi olla hyvä nukkua? — hymyili Aleksandra Porfirjevna.

— Oli oikein mainiota nukkua! — tarttui puheeseen kiihkeästi
Perehvatov, tosin vähän kummastellen outoa kysymystä.

Mutta Iivana pappi ymmärsi hänet toisella tavalla ja hyrähti nauramaan.

— Ettekös te neiti, — sanoi pappi istahtaen neidon viereen, — ole
Porfiri Vlasitshin tytär?

Neito siirtyi papista hiukan loitommaksi.

— Kyllä minä olen hänen tyttärensä, — sanoi hän kiireesti: — vaan minä tulin teidän luoksenne, Grigori Petrovitsh, juuri noiden rauhattomien piippujen johdosta. Me olemme keränneet kaupungissa pienen kirjaston työväkeä varten…

— Tekö isänne kanssa?

— Ei, isä ei tähän ole ottanut osaa… Läheisyydessä ei meillä sille ole minkäänlaista säilytyspaikkaa. Tehtaalla on mahdotonta, työmiesten luona on epämukavaa. Mutta tehän voisitte jaella kirjoja aivan kuin omasta kirjastostanne sentähden että olette alati tekemisissä työmiesten kanssa.

— Mutta rohkenen kysästä… Kuinka teidän arvoisa isänne tätä asiaa arvostelee?

Aleksandra Porfirjevna irvisti hullunkurisesti katsahtaen Iivana pappiin.

— Miksi minulta tässä talossa alati kysytään isän mielipidettä? Isäni, kuulkaahan Grigori Petrovitsh, on oma itsensä, ja minä olen myös oma itseni. Minä en ole enää lapsi! Voin astua omilla jaloillani. Olen jo 22-vuotias… Syksystä tulen ylioppilaaksi! [Naisylioppilaan nimeä ei tosin Venäjällä näihin asti ole käytetty; sana kursistka on tarkasti suomennettuna "kurssien kuuntelijatar". (Suom.)]

— Ja hiuksenne leikkuutatte? — hymyili Iivana pappi hyväsydämmisesti.

Aleksandra Porfirjevna katsahti häneen ankarasti.

— Kylläpä pastorilla on typerät ajatukset!

Pappi säpsähti, hämmästyneenä laskien päänsä.

— Kas vaan, kas vaan! — puhui Perehvatov levottomana. — Minä tietysti… Mutta miksi te, rohkenen kysyä, olette kääntynyt minun puoleeni?

— Minä olen teistä paljon kuullut asianajaja Levandovskilta.

— Ahaa, Paavo Stepanitshilta… Ah, hyvä herra… Kuinkas muuten, kuinkas muuten! Mehän olemme hänen kanssaan ystävykset! Kuinka minun siis on oltava kanssanne? Te olette minuun käynyt käsiksi kovin äkkiarvaamatta… Minua tietysti ilahduttaa… Mutta nykyäänhän ajat ovat niin levottomat, ja kirjasto ei ole mikään leikinasia… se on vaarallista peliä!

— Te pelkäätte? Ensinnäkin: omasta kirjastostanne ei kukaan voi teitä estää jakamasta kirjoja, ja toiseksi: te ette välitä virastanne…

— Äityeni armahani! Minä olen vanha… liian vanha teidän juoniinne… Suokaa toki anteeksi! Kuinkas te hoksasittekaan ruveta puuhaamaan sellaisia asioita…

— Isä hoi! Tee on valmista! — ilmoitti ruokasalista Paulinkka.

— Sepä nyt vasta hyvä! — ilahtui Perehvatov: — herrasväki, tehkää hyvin.

— Jääkää hyvästi! — toimitti Aleksandra Porfirjevna nousten.

— Eihän toki vielä, ei meillä näin vain vierasta päästetä… juokaahan toki teetä ensin. Minä pyydän, minä pyydän… elkää halveksuko ukkoa! Armahtakaa toki! Porfiri Vlasovitshin tytär… Minusta on niin hauska, erinomaisen hauska nähdä teidät talossani…

Ja päästäen neidon edellään ruokasaliin, puheli hän Iivana papille, mutta niin että myös neito sen saattoi kuulla:

— Shirokosadovilaista verta! He ovat kaikki semmoisia, Shirokosadovit, hyvä herra… kuin piikiveä!

Kodikkaassa ruokasalissa, joka oli täynnä kukkia, seinillä muotokuvia ja öljyväripainoksia heleissä ja kullatuissa kehyksissä, — kun kaikki olivat istuutuneet pöytään ja Paulinkka oli kaatanut kaikille teetä, siirsihen papin rouva istumaan Aleksandra Porfirjevnan viereen ja sanoi hänelle hymyillen:

— Te miellytätte minua suuresti!

Neito katsoi totisesti häntä silmiin ja lausui:

— Te myös minua!

— Kertokaapas minulle Desortsevasta, missä hän on ja missä toimissa? Hänhän oli silloin vielä lapsi, valmistavalla luokalla, en oikein häntä muistakkaan: kiharapää semmoinen, silmät kuin mandelipuun kukat… Ihan hoikkanen varreltaan… Minä häntä kauheasti rakastin! Ääntämistapa hänellä oli huvittava! Hän saattoi tulla minulle sanomaan esimerkiksi että: "ettekö halua pi-rukaista?" Ja minä nauroin täyttä-kurkkua ja suutelin häntä… se oli niin kovin hauska tyttö! Johtajatar sai tietää meidän ystävyydestämme, kutsui minut luokseen ja sanoi: "te olette hyvien vanhempien tytär ja kristitty… sopimatonta on että olette ystävykset juutalaistytön kanssa."

— Hyi hävytöntä! — huudahti Aleksandra Porfirjevna karahtaen punaiseksi. — Mikä oikeus on noilla ulkokullatuilla pölvänöillä halveksia kansallisuutta, joka on lahjoittanut mailmalle parhaita ihmisiä! Kaikki nuo Spinozat, Lassalet, Marxit, kaikki, jotka ovat työntäneet eteenpäin yhteiskuntaa, tiedettä, taidetta, jotka ovat intohimoisesti taistelleet ihanteiden puolesta… juuri juutalaiset. He ovat tuoneet mailmaan sydämmiä tärisyttäviä aatteita, he ovat valaneet ja yhä valavat mailman kiertokulkuun innostuksen aaltoja! Ja kutka enempi heitä ovat saaneet kärsiä vääryyksiä jonkun pyhimystarun takia, historiallisen kummituksen, joka on syntynyt pimeässä muinaisuudessa! Ei, täytyy olla varustettuna järjellä, joka on synkkä kuin yö, sydämmellä, joka on kiveä kovempi, kohdellakseen juutalaisia siten kuin nuot itsetyytyväiset tylsimykset! Vaan nehän kantavat vihansa kadulle, tekevät juutalaisten elämän sietämättömäksi, ärsyttävät heitä, harjoittavat juutalaisvastaista politiikkaa panemalla toimeen ryöstöjä ja murhia! Kuinka paljon täytyykään vielä työskennellä kiskoakseen ihmissydämmistä pois petoeläintä, noita tylsiä ja itsetyytyväisiä tunteita!

— Vaan voipiko sitä sitten? — sanoi Paulinkka ahnaasti häntä kuunnellen: — hävittää ihmisestä petoa?

— Koko historia johtaa siihen, — lausui jo rauhallisesti ja lujasti Aleksandra Porfirjevna: — kaikki inhimillinen sivistyy, kaikkien petomaisten muinaisuuden perimysten kanssa aina yhteiskunnallisiin ja valtiollisiin asti — käypi vimmattu taistelu!

— Missä? — kysyi Paulinkka yksinkertaisesti, kohottaen kulmiaan.

— Kaikkialla! — naurahti Aleksandra Porfirjevna: — silmähtäkää tarkasti ympärillenne. Ettekös kuule, kuinka ympärillänne historiaa luodaan?

Hänen katseensa sattui yhteen Iivana papin katseen kanssa ja suuttuneesti kulmiaan rypistäen siirsi hän sen hänestä pois.

— Vanhalla mailmalla, — sanoi hän, — on paljon puoltajia. Mutta voiton saavuttavat ne, jotka siitä ovat irtautuneet!

— Ei, kuulkaahan mitä minä teille sanon, armollinen herrasväki, — ainoastaan ne, joiden käsiin kaikki rikkaudet keräytyvät! Vai ketkäs muut, hyvä pastori? — alkoi Perehvatov pitää puhetta papille: — Ukko Udalov juopi itsensä rappioon, se on varma… Ja on jo juonutkin! Hänen onnettomalta vaimoltaan ei enää vaadita mitään tässä murheen laaksossa: hän pitää jo itseänsä elävältä haudattuna… Ja lapsi-parat sitten? Se on eräänlainen kokoelma, arvoisa herra! Eläintieteellinen kokoelma… Suvaitsetteko tuntea vanhinta tytärtä? Aglaita? Tummakko kuin korpin siipi, järkeähuikaisevan pulska, pommi-tyttö! Kaikki upseerit hänet likeisesti tuntevat. Kuka se troikalla nelistää? Aglajushkapa tietenkin! Kuka miehensä kanssa oikeudessa riitelee? Aglajushkapa tietenkin! Vaan kerran, hyvä herrasväki, oli tapaus — hän vietti yönsä poliisiputkassa… aamulla vasta huomasivat, minkä linnun olivat häkkiin pistäneet. Niinpä niin… Entäs vanhin poika? Oletteko kuulleet jutun? Ravintolassa suuressa seurassa kysyä tokasee: paljonko piaano maksaa? Puolitoista tuhatta! He tuossa! Ja mitäs arvelette, hyvä herra? Aukasi kannen koko seuran nähden, istuutui päälle ja…

Perehvatov kallistautui Iivana papin puoleen ja sanoi tälle jotakin korvaan, nauraen.

— Sepä koko konstailija! — virkkoi Iivana pappi päätään pudistaen.

— Matkustaja maan ympäri, arvoisa herra! Ja sitäpaitsi on sillä miehellä mätähaavoja jo lapsuuden vuosilta… nähtävästi perintöä isältä. Ainoastaan nuorin poika heillä on ikäänkuin sukuun kuulumaton. Häntä sanotaan lempeäksi ja älykkääksi mieheksi… lopettaa kohta opintonsa yliopistossa. Vaan on hänkin tuollainen toivoton ja sairaloinen.

Samalla Perehvatov kohteliaasti kääntyi Aleksandra Porfirjevnan puoleen.

— Mitä salaisuuksia suvaitsette supatella tyttäreni kanssa?

— Juttelen tässä, kuinka meitä kerran syytettiin poliittisesta epäluotettavaisuudesta! — sanoi Aleksandra Porfirjevna hymyillen.

— Vai sellaista! — tokasi tuikeasti Perehvatov.

— Minä olin silloin viidennellä luokalla. Meillä muutamilla ystävättärillä oli silloin tapana iltaisin kokoontua Takaliston sillalle laulamaan. Meidät ilmiannettiin johtajattarelle, että me muka laulamme vallankumouksellisia lauluja. Ja arvatkaas, mitä lauloimme?

Hän alkoi koomillisesti hyräillä, heiluttaen päätään tahtiin:

— Tor-r-ea-door… käy taistelohon! Sitten hän kääntyi jälleen
Paulinkan puoleen.

— Voi, se oli onnellista aikaa! Vahinko ettette te käynyt koulua yhdessä kanssani! Silloin sitä osattiin tyttöjä opettaa! Minä ja Desortseva… Meitä oli seura mitä hurjapäisimpiä neitoja. Me jaoimme kaupungin keskuudessamme piireihin ja keräsimme varoja rikkailta… Kukas kehtaa naislukiolaiselta kieltää? Eikö se ole totta? Paljon rahaa me keräsimmekin. Me tunkeusimme surkeimpiin hökkeleihin, työmiesten, pesijättärien, suutarien luo… Tietysti me kaikkein ensimäiseksi pesimme, puimme ja harjasimme tuon köyhän kakaralauman. Neulottiin yökaudet, pestiin, leikattiin, silitettiin. Sitten ryhdyttiin myös opettamaan. Koko Joentakalisto muuttui yhdeksi ainoaksi kouluksi! Lapsikakarat odottelivat meitä kuin pienet kerubit kaduilla… Ja me tulla pouhasimme heidän luokseen kasvot totisina, ketterin askelin…

— No, ja tietysti siitä johtokunta sai tietää? — kysäsi Perehvatov.

Aleksandra Porfirjevnan kasvot kävivät ankariksi.

— Tietysti! Samovaari kihisi hiljaa.

Akkunasta kurkisti sisään savikaivos-tanteren autius.

Jostakin kaukaa kuului ääniä ja monilukuisten jalkojen töminää.

— No, tiesinhän minä tuon! — kivahti päähänsä tarttuen Perehvatov.

Hän hypähti tuolilta, riensi akkunaan juoksujalkaa, ja kurkisti ulos.

— Heitä ovat! Heitä!!

Akkunan takana vaelsi työmiesjoukko meluavin puhein.

Heti sen jälkeen kajahti ilmassa soitto, räikeästi ja kaikuvasti.

Perehvatov ja hänen perässään kaikki muut karkasivat kiireesti portaille.

— Minua niin miellytti se mitä te tuonoin puhuitte juutalaisista! — virkkoi etehisessä Iivana pappi Aleksandra Porfirjevnalle. — Mutta te unohditte Kristuksen… Myös hän oli juutalainen!

Neito katsoi pappia tarkkaavasti, mutta jo lauhkeasti.

— Vaan mitäs on Kristuksesta jäljelle jäänyt? — huomautti hän. —
Pappeja vain!

VI.

Työmiehiä oli noin nelisenkymmentä henkeä. Siinä oli savenkaivajia, punaiseen pölyyn peittyneitä niin että naamat, hiukset ja vaatteet paistoivat punaiselta. Mustina muurottivat lukkosepät, ikäänkuin raudasta tehdyt. Keltainen rapa oli möykyiksi kuivunut tiilenpolttajiin. Heidän välissään vyöryi harmaita kivenhakkaajia kuin mitähän louhittuja kivenkappaleita. Vähän siistimmin olivat puetut ainoastaan tehtaalaiset. Mutta heidänkin nokisissa ja ruskettuneissa naamoissaan näkyi naapuruutta tulenpaahtavista pätseistä. Kaikkien edellä kulki kaksi miestä rinnakkain.

Toinen oli korkeavartaloinen, hiukan kumarainen kirvesmies, vielä nuori, mutta sangen totinen kasvoiltaan, joilta parta oli ajeltu ja joilla pienet viikset ainoastaan hiukan varjostivat karkeita huulia ja terävää alaleukaa. Hänellä oli tuikeat silmät; keskustellessaan hän ikäänkuin nosteli jotain raskasta pitkillä, vahvoilla käsillään. Työtoverit nimittivät häntä "Ljaksanitsh", lyhennykseksi nimestä "Aleksei Ivanitsh". Hänen vierustoverinsa oli näöltään kuin savipaakku, joka on nostettu kaivoksen uumenista ja katselee mailmaa alta sumeain kulmiensa uteliain ja läpitunkevin katsein. Mutta näkyi että elämäntaistelussa tämä savipaakku oli vahvistunut, karaistunut tulisten pätsien lieskoissa ja muuttunut rautaiseksi. Hänen päänsä, jossa törrötti karkeita punasenruskeita hiuksia, painui keveästi leveisiin hartioihin ikäänkuin olisi se alati, vaikkakin ylpeästi, odotellut iskua jostakin päin, ja sentähden hänen neljänkymmenen-ikäiset kasvonsa, jotka olivat vähän turvoksissa ja joissa kasvoi karkea punaparta, olivat odottavan ja häijyn näköiset.

— Me tulemme sinun luoksesi, Grigori Petrovitsh, — alkoi hän puhua ikäänkuin olisi huutanut tyhjään tynnyriin: — sinä olet siellä ainoa järkevä ihminen… aivankuin et vielä olisi villiintynyt! Sinun kanssa toki saattaa puhella ihmisellisesti, ilman haukkumista. Toveritkin sanovat: menkäämme ukko Perehvatovin luokse.

— Mitä te, herraseni, minulta tahdotte?

— Ole armollinen, tule välittäjäksemme! — pauhasivat äänet: — muutamia päiviä sitten sinun onnistui masentaa Muhapelli! Lempo sen tietää, kuinka se sinulle onnistui.

— Mikä Muhapelli?

— Ka se Heikki! naurahtivat työmiehet: — meillä on hälle oma liikanimemme keskuudessamme. Ljaksanitsh sen on keksaissut.

— Muhapelli tosiaan on olemassa! — hymyili Ljaksanitsh: — kaljasielu! Hän on myönyt itsensä Udaloville oluttynnyristä. Tuhansia hän saapi! Vaan eihän meidänkään ole tarvis nälkään kuolla, Grigori Petrovitsh! Kullakin on pereensä… Tuolla Potapovilla esimerkiksi on kuusi lasta.

— Kuusipa hyvinkin! — säesti Potapov: — ne täytyy kasvattaa… opettaa ne täytyy! Vaan eiväthän nuo ole tehtaalle edes koulua puuhanneet. Meihin katsotaan kuin petoeläimiin…

Potapov pyöritti vihaisesti päätään.

— Ehei, miksi niin… emme me ole lainkaan petoja! Se että me teemme halpaa ruumiillista työtä, ei merkitse mitään: ruumiillisella työllä koko mailina koossapysyy! Kyllä se kulta kirkkaasti kimmeltää rikkaitten kammareissa, vaan eipä se ilman meitä kimmeltäisi, vaan maassa makaisi…

— Oikea ajatus! — hymyili Iivana pappi Aleksandra Porfirjevnalle.

— Jääköön siis meidän kouriimme siitä kullasta edes muruset, jotta voisimme ihmisiksi elää ja lapsiamme kasvattaa, jotta heistä tulisi oikeita ihmisiä ja saisivat oikeutensa.

— Mitä oikeuksia te tarvitsette? — tokasi levottomasti kämmeniään hieroen Perehvatov.

— Maallisia, ihmisellisiä oikeuksia! — huudahti Ljaksanitsh: — onko oikein ja kohtuus, että toisilla on kaikki, vaan toisilla ei mitään? Meille sanotaan — oikeus on taivaassa! Ei se ole totta, se on maan päällä, mutta… kätkettynä!

— No sinä, hyvä herra, et ole oikein, — säikähti Perehvatov: — semmoisista puheista eivät kiitä…

— Mistäs meitä sitten kiitetään? Puhuminen omista asioista on kielletty, lukeminen on kielletty… kohta tulee ajatteleminenkin kielletyksi!

Hän loi kolkon katseen tehtaan savupiippuihin, jotka hymyilivät auringolle, ja lisäsi:

— Se aika on mennyt! Jos ihminen on oppinut erottamaan hyvän pahasta, kuinka hän voipi käydä sovitteluihin…

— Raskasta tämä on! Kerrassaan raskasta! Ja epänormaalia, — alkoi taas Potapov puhua: — ja läpiläpeensä kohtuutonta! Ilman lisäpalkkaa on meidän mahdoton toimeentulla, — sen sinä itsekkin näet, Grigori Petrovitsh. Aika on tukala; töitä ja työtunteja on vain lisätty. Kruunu on antanut Udaloville urakalla uusia kasarmeja rakennettavaksi. Kaikki ainekset myös rautasiltaa varten Pajom-joen yli valmistetaan meidän tehtaassa. Kaksi tuntia on työtä lisätty, — vaan palkka on entisellään… Onko se oikein? Lisäksi on töihin tulvinut paljon kaikellaista kansaa, — työmiehiä, urakoitsijoita, insinöörejä… Kaikki on kallistunut, — asuntovuokrat ja ruoka-aineet… Mutta palkka on vanhoillaan. Käykös tämmöinen laatuun?

Potapov vaikeni.

— Herrat toverit! — alkoi Perehvatov puhua: — kun minä itse palvelin rahatoimikamarissa… Tuota ei, kuulkaahan mitä teille sanon. Minä olen vanha, vanha… minä kieltäyn! Minusta on kovin rauhatonta täällä! Puhelinhan minä teidän saksalaisenne kanssa, koetin häntä vakuuttaa. Vaan hän vain häkätti mulle: — "Lakko! Ei saa olla hempeä lakolle". No, mistä minä siis tiedän, lakkoko teillä on vai mikä… Silloin kun minä itse palvelin rahatoimikamarissa…

— Vaan mitäs se saksalainen oikein sanoi, häh? — pauhattiin joukossa.

— Kyllä minä hänelle järkisyyt selitin! Sepä tietty, sillä mahdotontahan on toimeentulla sillä, mitä te saatte. Vaikka tehtaalla työ nousee satoihin tuhansiin! Rahatoimikamarissa olen minä tottunut numeroihin… ja ne vilisevät silmissäni heti kun alan loppusummia laskea… No niin, — vaan elkää huoliko minua vaivata enempää… Vieläpä huutamalla huusi korvaani se saksalainen ja sanonpa teille muutaman salaisuudenkin: — oli puuhassa kutsua tarjokkaita päiväkaupalla… tulityöhön.

— Niinkö? — sanoi Potapov synkästi.

Mutta Ljaksanitsh riehahti äkisti vihanpuuskaan.

— Jos niin… niin kaikki työmiehet nostatamme lakkoon!! — ja hän teki liikkeen käsillään ikäänkuin olisi kiskaissut maasta irti jotakin raskasta.

— Ei heillä ole siihen oikeutta! — huusivat työmiehet: — me teemme työtä vuosikaupalla, me olemme tänne perheinemme asettuneet! Vai aikovatko he meidät kadulle viskata?

— Nähdäänpäs vielä! — virkkoi Potapov kokonaan pörhistyneenä ja ikäänkuin karvat pystyssä vihasta:

— He tahtovat meidät kuljettaa jyrkänteen reunalle? Koettakootpa! Voimaan on pakko vastata voimalla, — vaan kuka on väkevämpi, se on vielä koettelematta!

Ljaksanitsh ikäänkuin voimisteli käsillään.

— Kaikki me nostatamme lakkoon! — huusi hän: — sekä shilorojevilaiset että neimannilaiset… Loukkaukseen emme taivu!

Hän kääntyi ympäri.

— Toverit! Oitis tehtaalle!

— Oitis!!

He kääntyivät siihen suuntaan, josta tehtaan savupiiput häämöttivät. Aurinko valaisi heidän päättäväisiä kasvojaan. Iivana pappi tarkasteli heitä miettiväisesti ja hän tunsi heistä uhoavan jonkunlaista vastustamatonta voimaa.

— Vaatikaamme itse Muhapelliä! — kuohui Ljaksanitsh. — Tulkoon ulos puhumaan! Vaan jos riitaa rakentaa, niin riidellään vaan!

— Jääkää hyvästi, Grigori Petrovitsh! — huusivat työmiehet.

— Veikkoseni, elkäähän vain tehkö tuhmuuksia! — koetti Perehvatov vakuuttaa.

He poistuivat, ja oli kuin heidän käynnissään olisi ollut jotakin erikoista, mikä ei kuulu tavallisille ihmislaumoille.

Muutamat työmiehistä katsahtivat taaksensa ja hymyillen nyökäyttivät päitään Aleksandra neidille.

— Hyvästi Aleksandra Porfirjevna!

— Hyvästi, toverit! — vastasi tämä.

Iivana pappi ja Perehvatov katsahtivat kummeksien neiti Shirokosadovaa.

— Mutta tehän näytte olevan heidän kanssaan ihan veliveikkoset! — sanoi Perehvatov.

— Kuinkas minun sitten pitäisi olla heidän suhteensa? Sehän on minulle kaikki tuttua väkeä…

Edetessään joku työmiehistä vihelsi, joku toinen alkoi laulaa laulua, jolloin toiset siihen yhtyivät. Savitanner oli hetkeksi elostunut.

Pilvettömältä taivaalta valoi aurinko kultaista valoaan vajojen mustiin kattoihin; tehtaan piiput ikäänkuin hymyilivät syrjästä vasten aurinkoa. Nälkäturpainen kulkurikoira ilmestyi keskelle tannerta ja alkoi ulvoa kuullessaan laulua, joka häipyi tehdasrakennusten taa.

— Pelkään, — puhui Perehvatov, — ettei tämä hyvällä lopu. Heikki herra ei hevillä suostu myönnytyksiin. Ja ne ovat siellä koonneet jonkun neuvoston, tahtovat ilmoittaa asian kuvernöörille…

Aamiaisen jälkeen lausui Aleksandra Porfirjevna hyvästit talonväelle, ja Iivana pappi ja Paulinkka hankkiusivat menemään Rudometovin luo.

He kulkivat kolmen yhdessä pitkin Takaliston autioita katuja.

— Voi kuinka minä hirveästi pidän teidän vaimostanne! — virkkoi
Aleksandra Porfirjevna Iivana papille.

— Mistä ihmeestä te hänet tunnette? — kysyi pappi.

— Miten mistä? — kummasteli vuorostaan Aleksandra Porfirjevna, katsoen vuoroin Paulinkkaa, vuoroin pappi Iivanaa.

Paulinkka pyrskähti nauramaan, vaan pappi Iivana, käsittämättä asianlaitaa, joutui kauheasti hämilleen. Silloin vasta Aleksandra neiti äkkäsi erehdyksensä.

— Minä kun luulin että Paula Grigorjevna on teidän vaimonne, — nauroi hän.

— Miksi te niin luulitte?

— Kas kun hän minulle oli sanonut että hänen miehensä on pappi.
Sitäpaitsi te koko aikana ette päästänyt silmiänne irti hänestä.

Paula Grigorjevna kosketti neidin kyynäspäätä ja katsahti kummallisesti naurahtaen häntä kasvoihin:

Tosiaanko? — virkkoi hän viekkaasti.

— No kaikkea!—sanoi pappi pitkään, rykien: — minä kun en tuota vähääkään hoksannutkaan. Mutta olettepa te, neiti, aika myrkyllinen!

— Ka sellainenhan olen! Nähkääs: minä ylipäänsä en liioin suosi pappeja. Minun käsittääkseni kunnon ihminen ei rupea papiksi…

— Ohoo! Sepä ankara tuomio! Mutta se on puolueellista…

— En minä läsnäolevia tarkoittanut.

— Se ei muuta asiaa!

— Nähtävästi minä taas teitä satutin. Elkää erehtykö, hyvä ystävä.

— Ei se mitään, ei se mitään, rakas neiti… löylyttäkää vain! Minulla on kumara selkä, joka kaiken kestää, vaikka olenkin kunnoton mies…

Aleksandra Porfirjevna rupesi nauramaan.

— Millenkäs te nauratte?

— Sille, kun te loukkaannutte. Semmoisesta minä pidän. Ainoastaan hyvät ihmiset kykenevät loukkaantumaan!

— Tuopa ei ole hullumpaa logiikkaa!

— Semmoisen suhteen, mistä en pidä, olen minä aina jyrkkä. Vaan äskettäin ette minua miellyttänyt…

— Entäpä nyt? Neito nauroi viekkaasti.

— Nythän tuota olette kokolailla… Minä tunnen teitä kohtaan myötätuntoisuutta… kuten oikeaa ihmistä kohtaan.

— Siitäpä siis kiitos teille! sanoi pappi.

Sillan takaa, mäkirinteeltä, tuli näkyviin ukko Shirokosadovin talo. Sen edessä oli vähäinen paaluaitaus vanhanaikaisine, kömpelöine puineen, jotka raappivat akkunoita ja loivat runsaan varjon. Vihreän seasta näkyi talon pitkä ja matala fasaadi, joka oli maahan painunut, aikoinaan siniseksi maalattu, mutta nyt jo paikoin virttynyt, ja siinä tavattoman suuret pimeät akkunat ilman akkunaverhoja, jonkatähden talo näytti asumattomalta. Portille päästyä sanoi Aleksandra Porfirjevna:

— Kuulkaahan? Mennäänpä iso-isiin luo! Vaarista se olisi hirveän hauskaa! Hänen luonaan ei käy juuri ketään, vaan ennen hän eleli hyvin leveästi…

Iivana pappi katsahti Paulinkkaan.

— Mieluusti minun puolestani, kunhan vain ei kauvan viivytä.

He astuivat sisään autiolle pihalle, joka oli ruoholla kasvettunut ja jossa oli tilavia vaunuvajoja ja talleja, näöltään tyhjiä. Myös sisältä näytti talo asumattomalta. Avarasta salista kävi kylmän uho. Vanha, päällystetty huonekalusta näytti rapistuneelta. Kuvastimet kurkistelivat ikäänkuin arastellen seinämiltä. Iso hämähäkki kiipesi kiireesti kattoa kohti pitkin hienoa lankaa. Myös vierashuoneessa seisoi raskas, vanhanaikuinen, kolkko huonekalusta, ja laesta riippui kynttiläkruunu, jota ei pitkiin aikoihin oltu sytytetty. Keveästi raappivat akkunoita puiden oksat siimestäen hiljaista autiutta. Palkit narahtelivat tulijain varovaisten askelten alla. Kammottava tunne valtasi Paula Grigorjevnan ja hän tarttui väkinäisesti Iivana pappia kynkästä…

— Mikäs sinulle tuli? — kuiskasi pappi.

— Tuntuu niin kummalliselta! Aivan kuin täällä joku olisi kuollut…

Aleksandra Porfirjevna aukasi raskaan, kumeasti narisevan oven. He tulla töksähtivät huoneeseen, joka heistä näytti elolliselta vain läpikuljettujen huoneiden autiuden jälkeen. Se oli ukko Shirokosadovin makuukammio. Siellä vallitsi oikein tuollainen alkuaineellinen epäjärjestys. Aivankuin olisi kaikista muista huoneista tänne raahattu kaikki hylkytavara, pinottu läjiin ja ripustettu hajalleen miten sattui pitkin seiniä. Siinä seisoivat toisiinsa sekaantuneina nojaimet ja tuolit, jotka näyttivät kerrassaan peloittavilta rapistuksessaan; pelipöytä kortteineen ja liidunpalasineen oli niin kiinni pienen napupelipöydän kanssa ettei siitä voinut sivu päästä; tavattoman iso kirjoituspöytä oli työnnetty likelle sänkyä, joka oli aivan matala ja leveä kuin arkisohva, ja jonka vuodetta nähtävästi ei milloinkaan oltu korjattu. Pitkin seiniä roikkui kellastuneita valokuvia ja arvokkaannäköisten kauppiastyylisten vanhusten öljyvärisiä muotokuvia. Muudan arkkipiispa katseli ankarasti kuni elävä seinille ripustettujen halattien, paitojen ja lievetakkien takaa. Vuoteella istui kuluneessa, pehmoisessa, bukharalaisessa viitassaan, harmaapäinen, ryppykasvoinen vanhus ja värisi kokonaan kuin vilusta, vaikka aurinko parhaallaan paistoi tännekkin — noihin pölyisiin, puoleksi verhottuihin akkunoihin. Kaula hänellä oli laiha ikäänkuin venyttämällä kavennettu; ryppyiset kasvot harmaine parran typyköineen näyttivät teräviltä, mikä kai johtui siitä että niistä tihtasivat tuikeat, kylmät, älykkäät, myrkyllisen-pilkalliset silmät, joiden syvyydestä päilyi tuo tumma pohjamuta, mikä niin oli ominaista kaikkien Shirokosadovien silmille. Vanhus oli jostakin kiihdyksissä ja hypisteli hätäisesti molemmin käsin viittansa rinnuksia.

— Vieraat, jotka tulevat oikeaan aikaan, ovat kuin luut, jotka nälkäiselle viskataan! — alkoi hän puhua.

Hänen kimakassa äänessään oli valtava sävy.

— Vaan vieras, joka sattuu sopimattomaan aikaan…? — alkoi Iivana pappi.

— On kuin mahansa täyteen syöneen jälkiruoka! — naurahti vanhus, vintilöiden Iivana pappia ja Paulinkkaa lävistävällä, ikäänkuin hypähtelevällä katseella: — en tunne, pyhä isä, en teitä enkä teidän arvoisaa muorianne… Mutta varmaankin olette hyviä ihmisiä! Heh-heh! Sandra kuljettaa näet luokseni ainoastaan hy-y-viä ihmisiä. Istuutukaa, pyydämme nöyrimmästi… Kiitos että tulitte vanhaa miestä katsomaan! Ukko Shirokosadov ei ole nykyisin oikein kurssissaan… heikontunut, näivettynyt on ukko Shirokosadov! Hänestä ei välitetä! Nykyisin kaikki isoiset miehet ovat mennyttä kalua… Tilanomistajat… maanviljelijät… tehtailijat…

Hän yskähti pappi Iivanalle käsittämättömästä suuttumuksesta.

Samalla kohosi pimeästä nurkasta ikäänkuin musta varjo, kömpelö ja leveä haamu, Porfirius Shirokosadov. Mutaisin silmäyksin hän tuijotti vieraisiin eivätkä hänen kasvonsa mitään ilmaisseet. Tervehtiessään ojensi hän jokaiselle paksun, turvettuneen, lyhytsormisen, kummallisen kylmän kätensä sekä virkkoi isäänsä kääntyen:

Tuulotelkaahan, isäseni, itseänne vierasten seurassa… Voimmehan puhella perästäpäinkin.

Raskain askelin, josta huonekalut hypähtelivät, vieläpä arkkipiispa seinällä tärähti, poistui Shirokosadov ulos makuukammiosta. Ja pitkin etäisiä huoneita kaikuivat hänen painavat askeleensa aivankuin siellä olisi vaeltanut keskiaikainen ritari täysissä tamineissaan.

Ukko seurasi hänen menoaan vihaisin katsein.

Nähtävästi jokainen pojan sana oli hänen mieltään kuohuttanut.

— Ja mitä hän noin kopistelee, kopistelee! — kärisi ukko: — ruumisarkkuako hän minulle naulata kaputtelee?!

— Se on hänen käyntitapansa, isoisä kulta. Elkää olko levoton! — sanoi Aleksandra Porfirjevna istahtaen hänen rinnalleen ja hiljaa tarttuen häntä kädestä.

Neito suuteli vanhuksen kättä.

Ukko rauhoittui tuokiossa ja hänen silmänsä syttyivät iloiseen liekkiin.

— Sandra kulta! Sandra pieni! — jupisi hän: — Sinun tähtesi juuri isoisä näin yhä taistelee.

— Kiitos, vaari kulta, te seisotte takanani kuin vankka vuori. Teihin minä toivoni asetan, — puheli neito lempeästi: — totta tosiaan, vaari ei ilmianna, kyllä minä sen tiedän!

Ukko suli miltei lapselliseen nauruun.

— Nähkääs, millainen pojantyttö minulla on? — sanoi hän ojentaen Iivana pappia kohti laihat, vapisevat kätensä, jonkatähden hänen bukharalainen viittansa lemahti auki paljastaen hänen käheästi huohottavan rintansa: — kultainen on minulla pojantytär! Hän on minuun kokonaan kiintynyt! kuin oma tytär ikään! Shirokosadovilaista verta… talonpoikaista! Jyrkkä ja lempeä yhtaikaa! Me Shirokosadovithan olemme tallukanpunojien sukua… Järjellä me olemme itsemme ihmisiksi kehittäneet… emmekä väkivallalla! Katselkaahan tuota muotokuvaa tuolla seinällä!

Vanhus osoitti isoa öljymaalausta, joka kuvasi kuivakiskoista talonpoikaa räikeine, älykkäine kasvoineen ja luonteenomaisine tummine katseineen.

— Se on maanmuokkaaja… minun siittäjäni! Katsokaahan vaan! Minä en hylkää sukuani, en häpeä sukuperäni halpuutta. Sillä kuka ihminen, Herran Jumalan luoma, on syntynyt moukaksi? Sekä aateliset, että kauppiaat, että talonpojat… ovat kaikki samasta savesta tehtyjä! Järki… kas se on pääasia! Kahta ihmistä eroittaa toisistaan ainoastaan järki… ja vielä sielu! Ja kellä ihmisellä sielu vain on lavea ja puhdas, ja järki terävä — se totisesti on ruhtinas ja aatelismies, vaikkapa synnyltään olisikin moukka…

Ukko joutui jälleen mielenkuohuun, kurkotellen hoikkaa kaulaansa.

— Mutta vaikka tuo Porfirius onkin minun poikani… niin en rakasta häntä!

— Vaan minuahan rakastatte, isoisä kulta? — kysyi Aleksandra neiti johtaakseen vanhuksen ajatukset toisaanne.

Ukko siveli kämmenillään tytön korvia, veti luokseen ja lähes autuaallisella hartaudella suuteli häntä.

— Sinä olet minun ainukaiseni! — puheli hän mieli liikutettuna: — kaikki muut ovat vanhuksen hyljänneet eivätkä häntä rakasta! Sinä yksin olet minut ymmärtänyt. Olet käsittänyt vanhan isoisän! Isoisä on syntinen ihminen… varas ja rikoksentekijä tämän maan päällä… Mutta yhden asian vain isoisä osaa… Verensä ja henkensä uhraa sinun tähtesi!

Kyyneleitä näkyi vanhuksen silmissä.

— Armas isoisä! Miksi sinä tänään olet niin rauhaton?

Ukko ei vastannut, vaan jälleen jännitti hermojaan.

— Taas kopistelee! Taas kopistelee! Kaukaisista huoneista kuuluva Shirokosadovin askelten ääni läheni lähenemistään. Tuntui kuin koko autio talo olisi niitä askeleita seurannut säikähtyneesti kyyristyen kokoon kylmine sisuksineen.

Ovi aukeni ja Shirokosadov astui sisään.

— Isä, minä olen luopunut äskeisestä tuumastani! — alkoi hän puhua jonkunlaisella sävyntuntumattomalla äänellä, katsomatta ketään silmiin: — minun täytyy huomenna matkustaa Bogdanofkaan markkinoille. Puhutaanpa siis asia heti loppuun… Varsin mukava että täällä on Aleksandrakin saapuvilla ja tuo arvoisa pappi tuossa… Arvoisa pappi voipi myös jonkun järkevän sanan lausua.

Raskaasti, kuorsahtaen, laskeutui hän nojatuoliin hiukan haaroittaen jalkojaan ja antaen paksujen käsiensä pudota polvilleen.

— Aleksandra! — sanoi hän: — etkö ole vielä vehkeilyltäsi heittänyt?

— Mitä vehkeilyitä? — katsahti tytär kummastellen.

— Hankettasi matkustaa Pietariin opiskelemaan… Neidon kasvot muuttuivat ankariksi ja itsepäiset silmänsä himmenivät kuten isälläkin.

— Minä en muuttele päätöksiäni! — sanoi hän kuivasti.

— Mutta jos minä… käsken?!

— Minä olen täysikäinen ja voin menetellä itsenäisesti! Minulla on elämäntarkoitus eikä mikään voi pakottaa minua palaamaan omalta polultani!

Shirokosadov lyödä lämäytti polviaan lyhvillä sormillaan.

— Mutta jos minä… käsken?! — toisti hän itsepäisen-karkeasti: — minä sylkäsen sinun täysikäisyyttäsi! Minä olen isäsi! Minä sinut olen kasvattanut… minä sinusta vastaan! Minä tiedän, mikä sinulle on pahaksi ja mikä hyväksi! Katsohan, tyttö!… Isäsi näkee kaikki! Ja jo nyt olet sinä huonolla tiellä…

— Millähän huonolla tiellä minä sitten olen?

— Kyllä minä tiedän… kyllä tiedän! Sinun joka askeleesi minä tiedän! Takaliston taivaltajatar! Luuletko sinä etteivät ihmiset huomaa, minkä roskaväen kanssa sinä repostelet? Minulle siitä puhuvat jo ihmiset, joilla on valta… Häpäiset oman isäsi! Eikö jo riitä!

Hän polkasi jalkaansa, josta tytär säpsähti.

— Eikö jo riitä? — toisti hän: — olet käynyt lukion läpi… siinä on tarpeeksi. Olet tullut hemmotelluksi! Tuollainen oppi jo riittää hyvälle morsiamelle!

— Morsiamelle?! — huudahti tytär: — mitä se merkitsee?

— Udalov sinua pojalleen kosii! Vanhimmalle pojalle. Udalov… kauppaneuvos! Tehtailija… Udalov… miljoonanomistaja! Ymmärrätkös?

Hän teki liikkeen käsillään ikäänkuin olisi niillä pidellyt maanpalloa.

— Kas sellainen ääretön onni sutkahtaa käsiin! Eikö jo riitä, tytär… eikö jo riitä tuhmuuksia? Tällaista onnea ei saa käsistään päästää. Paras pari koko läänissä! Me… nousemme kuin vuorelle! Shirokosadoveihin ei enää ylletä kädellä! Sinä olet vielä tuhma, et osaa arvostella. Hallitsijatar sinusta tulee! Kaikki on mateleva jaloissasi sentähden että rahoissa on voima… Ääretön voima! Ja valta! Ja kuta enemmän on rahaa, — sitä enempi on valtaa! Ääretöntä valtaa! Minulla on puolet kihlakuntaa käsissäni… Kaiken jätän sinulle! Kultaisella kehällä kukistat kaiken, olet hallitseva! Turvaudu vain järkeen! Udalov — on ensimmäinen tehtailija! Kuvernöörikin on hänen käsissään… käypi vieraissa… Ministerinkin on vastaanottanut!

Hän tempoili käsillään kuvittelemiaan valta-alueita.

— Sitä loistoa! Pääset ruhtinattareksi! Voit koristaa itsesi ylt'yleensä jalokivillä. Sinä juuri! Shirokosadova! Udalov! Miljoonanomistaja!! Jolla on kullanetsintäpaikkoja Uraalissa… sirottele sitten mielinmäärin omia kalliita kiviäsi! Kylve briljanteissa!

Aleksandra Porfirjevna läiskäytti kämmeniään ja huudahti kiihkeässä vihastuksessa:

— Mitä te tarkoitattekaan? Aijotteko tehdä minusta kauppaa?!

Ja vaistomaisella liikahduksella nojautui hän isoisän olkapäähän.

Tämä naurahti häijyn myrkyllisestä.

— Ei se mitään, Sandra kulta, ei se mitään! — puhui hän: — isäsi marssii suoraan kuin Shirokosadov konsanaan. Mutta hän on hairahtunut suunnasta. Hän ei marssi eteenpäin, vaan taaksepäin… Meitä vastaan! Ja sentähden, poika parka, turhaan sinä siinä riehut, — me sinun kanssasi taistelemme!

Vanhus ojenteli häntä kohti vapisevia käsiään.

— En minä teidän kanssanne, isä, halua taistella! — sanoi Shirokosadov taas silmähtäen isäänsä raskain katsein: — ei tämä meille sovi. Minä tahdon teidät saada vakuutetuksi! Vanha te olette… ja aivankuin järjiltä mennyt, ette käsitä omia harrastuksianne. Vaan ettekös juuri te itse kerran minut samalla tavalla naittanut? Huonostikos kävi?

— Kadun Herran edessä! — virkkoi vanhus laskien päänsä, — niin tosiaan, poika parka!… Olen minä ansainnut tämän nuhteen. Toisellainen minä silloin olin… En ymmärtänyt. Järjen vain laskin, vaan sydäntä halveksin… Niinpä sinusta sydämmen tapoinkin… Syyllinen olen! Sinä olet minun luomani, korppikotka… mutta sinulle en anna Sandra kultaamme. Enkä annakkaan, sinä korppikotka! Hänpä se on minun järkeni kirkastanut. Sandra tyttömme kulkee omaa tietään… kultaisella sydämmellä, haukan järjellä ei voi olla kehnoja teitä…

— Te olette tullut hulluksi, isä parka! — nousi Shirokosadov sanomaan.

Mutta ukko huusi jo valtavan shirokosadovilaisen huudahduksensa:

— Minä tahdon näin!!

Shirokosadov vimmastui.

— Siispä minä hylkään tyttäreni! Riistän häneltä perinnöt!
Menköön, menköön… omaa tietään! Kyllä minä ne tiet tunnen! Se on
kaikki sitä Sinaiskia! Sen bogdanovilaisen lääninrovastin poikaa!
Ylioppilaskujeita! Kyllä minä tiedän… Roskaa ja moskaa!

— Eikö teitä hävetä noin puhua! — leimahti Aleksandra neiti vihasta paisuen puhumaan. — Jos minä… jos minä häntä lemmin! Minä en tahdo salata! Minä en salaa! Ja minä tunnustan nyt teille suoraan: hän on minun sulhaseni!

— Kas, kas… kas noin sitä mennään! — kiljui Porfirius Vlasitsh osoittaen isälleen tytärtä sormellaan: — siinä sen kasvatuksen hedelmät näkee: matkustakoon, matkustakoonpa vielä lisää oppimaan! Matkustakoon! Mutta sen minä sanon vielä kerran: elköön odottako kopeikkaakaan rahaa minulta moisiin tomppelimaisiin vehkeisiin!

— Vai rahaa, vai rahaa! — kiihtyi äkisti katkonaisesti puhumaan Aleksandra, Porfiriuksen tytär: — vai rahaa! Teidän rahanne! Minä en teidän rahojanne tarvitse… pitäkää ne itse! Minä en tarvitse! Kurjassa hökkelissä minä tulen elämään, itse aijon elättää itseni omalla työlläni! Kuuletteko? Minä en tarvitse teidän rahojanne!

Shirokosadov karahti turkinpunaiseksi naamaltaan.

— Ovatko minun rahani sitten… varastettuja, häh?!…

Silloin nousi vapiseville jaloilleen vanhus ja, kääriytyen viittaansa, lausui häijyn-käheästi:

— Vai et anna rahoja? No, ei tarviskaan! Ukko Shirokosadovilla löytyy vielä joku kolikka mustan päivän varalta… Löytyy kyllä, poika parka. Vaan sinun rahojasi ei tarvita! Kyselet, onko ne varastettuja? Kunniallisella kaupalla minä olen ansainnut ne rahat, mutta sinun rahasi ovat — köyhiltä puserrettua mehua…

— Kulta-isoisä, elä huoli, elä huoli! — keskeytti hänet Aleksandra neiti: — elä huoli noin puhua!

Shirokosadov katsoa pöllötti kummastunein ja ikäänkuin unisin silmin. Aivankuin olisi hän nähnyt ensikertaa sekä isän, että tyttärensä eikä ollut heitä tuntea, ja heidän puheensa tuntuivat hänestä vierailta ja oudoilta. Aivankuin koko tunnettu mailma olisi hänen edessään pyörähtänyt nurin ja ikäänkuin eivät kaikki sen olennot ja ilmiöt enää olisi olleetkaan samat, millaisiksi hän ne oli tottunut huomaamaan. Hän vaikeni katsellen samein silmin itkevää tytärtä ja vanhaa isää, joka kopeloi jotain pitkin seinää vapisevilla, epävarmoilla käsillään. Kääntyen jyrkästi poispäin, läksi hän ulos huoneesta paukauttaen oven jälkeensä kiinni. Ja jälleen hänen askeleensa säikyttivät vanhaa taloa töminällään.

— Kolistele! Kolistele vaan! — kähisi vanhus kopeloiden seinältä lievetakkiaan ja mennen verhojen taa. — Sandra pieni! — puhui hän sieltä: — avaa akkuna ja huuda Kaaproa valjastamaan hevosta.

— Mihin te aijotte, rakas isoisä?

— Ole vaiti! Elä kysele! Me lähdemme yhdessä… Rudometovin luo. Ole vaiti, Sandra kulta.

Hän tuli esiin verhojen takaa, hullunkurisuuteen saakka kummallisena ja surkeana kapeissa mustissa housuissaan ja pitkäliepeisessä sortuutissaan. Hän muistutti näöltään ruokkimattomuudesta kuihtunutta koiraa. Hänen harmaa, pienoinen päänsä tärähteli hoikan ja hienon kaulan päässä…

Kun Shirokosadovien lähdettyä Iivana pappi Paulinkan kera kulki talon rintaman ohitse, vilahti heille hetkeksi pölyisten akkunain takaa Shirokosadovin kasvot. Tämä seurasi heidän menoaan tylsin ja samein katsein…

VII.

Kukapa Staromirskissä ei olisi tuntenut esipappi Rudometovia?

Täyteläinen herra, jonka pullean rinnan ritarimerkkeineen peitti tuuhea, kaunis, musta parta, ja jonka räikeäpiirteisissä kasvoissa paistoi kaksi kuperaa mustaa silmää, ja jolla sen-ohessa oli karhun möräkkä ääni sekä päättäväiset liikkeet. Hänen basso-äänensä oli todella mahtava!

Pyhänhengen kirkon seurakuntalaiset, tullessaan kirkkoon isä Rudometovin saarnaviikolla, eivät milloinkaan tiedustelleet, kuka kirkonmenot toimittaa: jo kaukaa kirkonetehisestä kuuluivat temppelin ytimistä, ikäänkuin petoeläimen häkistä, hänen puhkauksensa.

Rudometov oli ankara ja järkähtämätön. Pitäen itseään yhteiskunnallisena toimimiehenä, ei hän milloinkaan antanut aihetta muille luuloille itsestään. Hänen saarnansa jyrisivät aina turmion uhkauksina. Helvetin hän osasi kuvata sellaisilla väreillä ja semmoisella tarkkuudella kuin olisi hän persoonallisesti itse kierrellyt kaikki sen sokkelot ja nähnyt saatanan kasvoista kasvoihin. Sanottiin hänen muistuttavan olemukseltaan Savonarolaa. Pappiskokouksessa nosti hän ensimmäisenä kysymyksen välttämättömyydestä ottaa lapset pois lahkolaisilta.

— Herrat papit ja sielunveljet! — jyristi hän koko kokouksen täydeltä: — jos me suljemme rosvon vankilaan, lähetämme ryövärin rangaistuslaitokseen, pitaalitautisen sairaalaan, niin kuinka siis pitäisi menetellä lahkolaisen suhteen, joka on varas, koskapa riistää lapselta kasteen autuuden, — ryöväri, koskapa surmaa hänen sielunsa, pitaalinen, koskapa tartuttaa synnin saastan lapseen? Mutta me olemme laupiaat kuten Kristus on laupias: me jätämme vapauteensa rikoksellisen, odottaen hänen katumustaan ja pelastamme vain hänen uhrinsa raastaen sen pois synnin kuilusta, johon vanhemmat ja esivanhemmat…

Hänen partansa vapisi hänen rinnallaan ja silmät hehkuivat päässä.

— Me emme ole poliisimiehiä! — huomautti joku nuorista papeista.

Mutta Rudometov ei taipunut.

— Me olemme korkeimman Jumalan poliisimiehiä! — sanoi hän: — sillä me olemme hänen temppelinsä vartijoita ja hänen laumansa suojelijoita!

Kaiken tämän ohessa oli Rudometov mahtava yhtiökumppani osakeyhtiössä
"Pirogovitsh ja Kumpp." joka lähetteli ulkomaille vuotia ja parkittuja
nahkoja, jonka vuoksi paikkakunnan sivistyneet häntä nimittivätkin: —
Poroporvari pappiskauhtanassa!

Kun Iivana pappi Paulinkan kera astui sisään valoisaan saliin, joka oli komeasti sisustettu akkunain ääressä rehottavine palmukasveineen, arkkipiispainkuvineen kullatuissa kehyksissä ja seinäpeileineen, — vallitsi siellä vilkas mieliala.

Sattui nimittäin olemaan esipapin vanhimman tyttären nimipäivä, ja tytär soitti juuri pianiinolla "Buurien marssia". Pianiinon sävelet sulivat yhteen sielunpaimenten matalan puhelun sekä niiden tahdinmukaisten yskähdysten kanssa, joihin ainoastaan ylidiakooni Sjeverosapadov (Länsipohjainen) kykeni, mies sylen pituinen, pyöreäsilmäinen, jonka otsalla paistoi alituisesta jännityksestä punainen suoni. Useimmiten saattoi hänet nähdä ryyppypöydän ääressä, jossa häntä kadehti tuomiokirkon diakooni Antilivanov, musta ja lihava mies, joka käytöksessään lisäksi koetti matkia ylidiakoonia. Sitä varten hänkin ryki oktaavin mukaan, kuulostellen, eivätkö akkunaruudut kilise, valitsi itselleen kaikista isoimman juomamaljan, ja mittaillen läsnäolevia ankarin katsein, kumosi lasinsa aivankuin olisi sen nielaissut alas kurkustaan. Hänen kanssaan kilisteli lasejaan pari alidiakoonia, hänen ihailijoitaan, hyvin toinen toisensa näköistä, molemmat kiharatukkaisia ja molemmat tenorinlaulajia, toinen kuuluva Paavalin, toinen Pietari Paavalin kirkkoon. He iskivät silmää toisilleen ja lauloivat puoliääneen ennen joka ryyppäämää:

Tuossa virta, tuossa silta,
Lautta viiltää pitkin virtaa…
Ilon malja juokaamme,
Kippis, veikot, maljanne!

— Hah-hah-haa! — nauroi myötätunteisesti ylidiakooni.

Ja joku akkunanruutu taisi hänelle tosiaankin helähtää vastaukseksi.

Rudometov kiersi hyppysillään viiksiään ja sanoi ylidiakoonille:

— Hei, antakaas kun minäkin koitan!… Hahhah-haa!

Mutta laulunpätkä ei ottanut häneltä lähteäkseen.

Muutamia "hengellisiä" käveli edestakaisin pitkin salin lattiaa.

Matvei pappi istui likellä pianiinoa sen näköisenä kuin tarkasti kuunteleisi soitantoa. Mutta hänen kasvoillaan oli kovin huolestunut ilme. Nähdessään virkaveljensä Iivanan tulevan yhdessä Paulinkan kanssa, karahti hän punaiseksi ja läksi heitä vastaan.

— Kas tässä saat takaisin papittaresi! — sanoi hänelle Iivana pappi.

Ja väistyi heti syrjään kaukaa tarkastellen aviopuolisoita, jotka siirtyivät akkunan ääreen, ja heti pannen merkille, että veli Matvei teki liika voimakkaita liikkeitä ja että Paulinkan kasvot näyttivät liika kylmiltä. Ja jonkunlainen epämieluinen tunne vihlasi hänen sydäntään, kun hän heidät yhdessä näki. Hän arveli tätä tunnettaan vihaksi veli Matveita kohtaan. "Eipä tuo mies ansaitseisi…" sopersi hän itsekseen ikäänkuin käsittämättä tämän ilmilausumisensa merkitystä.

Hänen vieressään puhelivat Tshugunnikov ja Pirogovitsh.

Edellisellä oli tynnyrimäinen ruumiinrakenne ja punaisen parran sisästä paistoi punainen naama pulloposkineen.

— Huh-huh! — huokasi Tshugunnikov pauhaavasti ikäänkuin mies, joka juuri on palannut kuumasta saunasta. — Nykyaikoina sanomalehteä julkaista… se on vaarallista! Sinä olet komersantti, sinä olet duuman äänivaltainen, hyväntekeväisyys-yhdistyksen jäsen, pankinneuvoston jäsen… Kirjoititpa kenestä hyvänsä, kaikki ovat sinun ystäviäsi ja kaikki sinuun loukkaantuvat…

Pirogovitsh naurahti pehmeästi.

Hän oli läpeensä pehmoinen, joustava, siro ja kohtelias, lihavanläntä, mutta ei vielä pilalle asti, naama sileäksi ajeltu, kullankarvaiset viikset ja nauravat silmät, joista säteili älyä ja viekkautta.

— Mutta järjestäisittepä asiat niin, Akindin Sakarinpoika! — virkkoi hän: — pohtisitte jokaista ilmiötä noinvain ylipäänsä kajoamatta yksityiskohtiin. "Ylimalkaisesti" voipi kaikkea pohtia! Sellainen menettely ei velvoita mihinkään eikä satuta ketään…

— Koetan! Mutta entäs… aputoimittajat? Ja Tshugunnikov huoahti raskaasti.

— Huh-huh-huu…

Aleksandra Porfirjevna lähestyi Iivana pappia.

— Arvatkaapas, miksi isoisä saapui tänne? — sanoi hän loistaen: — hän tahtoo ottaa rahansa yhtiöstä ja antaa minulle!

Hän oli nähtävästi valmis taputtamaan käsiään ja hyppelemään.

— Ja niitä rahoja on paljon!

— Mutta mitäs se asia kuuluu Rudometoviin? — ihmetteli Iivana pappi.

— No ettekös tuota tiedä? Hänen käsissäänhän on sekä maallinen että taivaallinen kauppa! Täällähän jo entisajan "omaa etuaan katsomattomat" ovat keksineet oivallisen rahatulolähteen… Nyt he istuvat tuolla kabinetissa, — sanoi neito nyökäyttäen päätään ovea kohti: — tilejä tarkastamassa.

— Taivaallisiako tilejä? — hymyili hänelle pappi Iivana.

Neito naurahti hyvin hyvänsuopaisesti.

— Mennäänpä kuuntelemaan, mikä mukava kiistely tuolla käy.

He läksivät sohvan luo.

Sinne oli keräytynyt paljon väkeä.

Sohvalla istui pieni, harmahko kirkonisännöitsijä hyväsydämmisesti nauraa hihitellen; hänen rinnallaan istui isä Klaudius, Kolminaisuuden kaupunkikirkon lihava pappi, jolla oli älykkäät ja ankarat kasvot kohtuuttoman isoine partoineen, mikä oli karvaltaan kuin lampaanvillaa.

Siellä myös seisoivat ja istuivat: Rudometovin poika, 5:nnen luokan seminaarilainen, pitkä ja laiha, kasvoiltaan päättäväinen nuorukainen; isä Klaudiuksen lihavan-valkoverinen sileänaamainen poika; muutamia harvinaisen vaiteliaita pappeja sekä ylioppilas Udalov.

Udalov puhui kiihkeästi jotakin. Se oli sairaloinen nuorukainen, hirveän laiha ja kasvoiltaan sinervä. Hänellä oli alati kädessään paperossi.

— Niin puhua, — arvosteli hän pontevasti, — merkitsee: kaivaa päänsä taivaalliseen hiekkaan, kuten Nietsche sanoo! Kyllä meille jo riittää tämä hiekka, hyvät herrat! Meidän täytyy rakentaa maallinen asumuksemme niin huolettomaksi, että kaikki siinä voimme hengittää vapaasti. Tämä meidän ihana maamme, jonka me poloiset itse olemme muuttaneet kyynelten ja kärsimysten laaksoksi!

— Se ei ole meidän syymme! — sanoi pappi Klaudius: — emme me sitä niin ole rakentaneet!

— Tiedän!

— Siinäpä se! Tekin siis sen myönnätte! Asettukaahan vain oikealle näkökannalle: oletteko te tämän maan ikuinen asukas? Eikös teidän isänmaanne sijaitse siellä, missä teidän järkenne näkee ainoastaan nietscheläistä hiekkaa?

— Minä en ole venäläis-oikeauskoisen näkökannan puoltaja.

— Suokaa anteeksi: miksi sanotte venäläis-oikeauskoisen? Sehän on ylipäänsä uskonnollinen näkökanta, ymmärrettävä ja velvoittava jokaiselle, joka uskoo, ettei hän ole hetkisen elävä maan matonen, vaan taivaan ikuinen kansalainen. Ja silloin tuntuu tämä maa vain kolkolta koululta taivaan tulevista kansalaisista. Kas tältä kannalta arvostellen te ymmärrätte kaikki kyyneleet ja kärsimykset, lailliset koettelemukset ja onnettomuudet!

— Ja parkkinahkain kaupan? — virkkoi seminarilainen Rudometov hymyilemättä.

Kaikki pärähtivät nauramaan.

— Totta kai täytyy ylläpitää olemassaoloaan! — hymyili Klaudius pappi alentuvaisesti.

— Koettelemuksia varten kai? — virkkoi seminarilainen yhtä kylmäverisesti: — eikö silloin ole parempi jakaa omaisuutensa ja lähteä kerjuulle, voidaanhan näet silläkin tavalla olemassa-oloaan ylläpitää, ja siten kurjuus ja kärsimykset lisääntyisivät… Ja Kristuksellehan se olisi mieluista!

— Vääristelijöitä te olette, herrat, — hiukan loukkaantui Klaudius pappi: — ja saivartelevia sofisteja. Ja sofisteja ylipäänsä on koko nykyajan nuoriso. Etsitään uusia totuuksia silloin kun on ainoastaan yksi Totuus, ikirauhallinen ja loppumaton, ja yksi tie tähän Totuuteen… Tämä Totuus on ylpeälle järjelle saavuttamaton! Suurimmat filosoofiset nerot ovat koettaneet sitä ymmärtää ja määritellä — eivätkä ole voineet! Vaan levolliselle sydämelle aukenee se itsestään. Toistan yhä: tämä ei ole yksinomaan venäläisen kirkon näkökanta. Se on ylimalkaan uskonnollis-filosoofinen näkökanta. Mitä koskee venäläiseen oikea-uskoisuuteen, niin mikäli siinä on ihmisten tekemää, sikäli on se kivettynyttä uskontoa, ja minä itse etsin siitä uusia teitä, uusia sovitelmia Jumalallisen Tahdon kanssa…

— Voi sinä valhejärkeilijä! sinä vasta ilmestynyt kerettiläinen! — nauroi kirkon isännöitsijä: — viekkaalle tielle olet meitä viekoittelemassa…

— Miksi niin? Monet kirkon käytännölliset kysymykset, avioliittokysymykset, niinhyvin maailman ihmisten kuin hengellisten, kysymys uskonnollisesta omantunnonvapaudesta ja vihdoin kysymys ylipäänsä kirkon suhteesta valtioon… Kaikki nämät ovat ajan paisuttamia kysymyksiä… ja sellaisia on paljon! Ne vaativat perinpohjaista tarkastusta ja ratkaisua oikeudellisessa hengessä, uusien elämänvaatimusten hengessä!

— Siinä olen ihan samaa mieltä arvoisan isän kanssa! — sanoi ylioppilas nojautuen tuolin selkämykseen ja heiluttaen itseään: — on välttämätöntä että elämä uudesta-rakennetaan. Siinä on paljon puutteita. Mutta satunnaisten maallisten tarpeiden takia ei saa unohtaa olemassaolon ikuisia juurikysymyksiä. Ei saa kaivautua maalliseen pölyyn ja siihen tyytyä. Täytyy kääntää katseensa taivasta kohti, päin tähtiin… Ainoastaan siellä ne palavat loistaen ne tietäjohtavat kipunat, tuossa mystillisten salaisuuksien mailmassa…

— Minä en näy voivan kulkea kanssanne yhtämatkaa! — sanoi seminarilainen: — siis hyvästi!

Kaikki nauroivat ääneensä, vaan Aleksandra Porfirjevna taputti kämmeniään:

— Hyvä, hyvä, hyvä!

Udalov varisti tuhkaa pöydällä seisovaan kullattuun tuhka-astiaan.

Hän oli totinen ja hiukan synkkä.

— Taivaan kansalaiset! — sanoi hän huuliaan kipristäen: — niin, jos on olemassa sellainen taivas, niin ei kai meitä ensimäisinä sinne lasketa. Sentähden että me olemme valhettelijoita! Me kertoilemme satuja sairaalle lapselle karkoittaaksemme hänestä ilmestyksen joka on — juuri me itse!

— Sepä koko paradoksi! — huudahti ylioppilas.

— Ei se ole paradoksi, vaan totuus! Meillä on mainio isänmaa, — maapallo! Mitä me siitä olemmekaan tehneet? Ah, suokaa anteeksi isä esipappi! Te kun tietysti sanotte ettemme me sitä ole tehneet. Ymmärrän! Vaan tehän itse kutsutte maata kouluksi, vaikka teette sen samanarvoiseksi kuin tyrmän. Ja olemmepa me kylliksi tätä koulua käyneet ymmärtääksemme sekä kyynelten että kärsimysten syyt… Nyt ovat elämän puun juuret paljastetut parhaiden ihmisten vaivannäöllä. Ja nuot juuret ovat huomatut mädänneiksi! Ja tuo mätä on tutkittu mikroskoopilla. Tuo pilautuneen perinnäisyyden mätä…

Hän kipristeli sairaloisesti huuliaan.

— Tuon kirotun perinnäisyyden, joka johtaa lapset turmioon! Tuo yhteiskunnallisten laitosten mätä, jossa orjuus kukoistaa kaikissa muodoissa, jossa orjavaltiaat lohduttavat orjiaan saduilla "taivaallisesta hiekasta", itse huohottaen orjuuden pahanhajuisessa ilmassa… Ei! Täytyy unhoittaa nuo hiekat. Tarvis on tehdä maa terveeksi, se täytyy kyntää ja kylvää oikeuden, totuuden ja tiedon siemenillä luodakseen sen päälle kauneuden valtakuntaa, jota voisi kadehtia itse teidän Jumaluutenne?

Samalla tuli ovelle kiireesti esipappi Rudometov, kovalla äänellä keskustellen ukko Shirokosadovin kanssa.

Kaikki nousivat esipappia vastaanottamaan.

Tämän kasvot ilmaisivat huolestusta.

— Terve teille, hyvät herrasväet! — puhui hän: — kiitoksia, kiitoksia vaan! — vastasi hän nimipäivä-onnitteluihin: — mutta suokaa minulle anteeksi! Minun täytyy hetkiseksi reväistä itseni irti seurasta ja sitten tulen heti takaisin! Minä riennän ja kiiruhdan! Arvoisat vieraat, käykää ruokasaliin vähän haukkaamaan Jumalan viljaa… Vaan minulle suokaa anteeksi että käväsen kaupungilla.

Enemmistö läksi siirtymään ruokasaliin, josta astui vastaan komeasti puettu papinrouva, täysin sovelias esipapin rouvaksi, lihava ja arvokas.

Esipappi viittasi luokseen Tshugunnikovin ja Pirogovitshin.

— Kumma mies! — sanoi hän osoittaen kädellään Shirokosadovia: — kun vaatii rahojaan takaisin… Ha-ha! No, mitäpäs siinä… Antakaamme hänelle! Osasipa oikean ajan valita, se täytyy myöntää.

— Pian tapahtuu kriisi, Vlas Ignatjevitsh! — sanoi Pirogovitsh pehmeästi. Shirokosadov teki pilan vuoksi torjuvan liikkeen.

— Elä sinä minua säikyttele tuommoisilla sanoilla. Sellaisia kuulemaan olen vanha! Mutta minä tarvitsen rahoja, siis anna! Muuta minä en tiedä. Riittää! Vanha olen operatsiooni-kauppaan…

— Huh-huh! — puhalteli Tshugunnikov: — mutta ettehän te niitä pane pankkiin! Sillä tuskinpa sieltä saa sellaista prosenttia…

— Piilotan sukkaani ja istun itse päälle! — naurahti ukko Shirokosadov: — ja kun kuolema uhkaa, syön hunajan kanssa… Tai otan — ja kimnaasin rakennutan kaupunkiimme.

Tshugunnikov katsahti häneen kummastellen ja sanoi:

— Huh-huh!

Shirokosadov kutsui Aleksandra Porfirjevnan ja hyvästeli talonväen.

Silläaikaa oli lukkari Rudometov salaa hiipinyt Paula Grigorjevnan luo.

Iivana pappi tarkasteli ankarin katsein heitä, huomaamatta että oli karahtanut punaiseksi kasvoiltaan. Paula Grigorjevna lausui jotakin kirpeästi Rudometoville ja kääntyi poispäin. Samalla hän yllätti pappi Iivanan katseen, punastui, hymyili ja meni hänen luokseen.

— Mitäs me oikeastaan täällä teemme? Ikävä täällä on… Niin täällä kuin kaikkialla muualla… Sielua ahdistavaa!

— Mitäs tuo Rudometov sinulle sanoi? — kysyi Iivana pappi kolkosti.

— Mitäkö sanoi?

Nainen katsahti viekkaasti pappiin.

— Oletpa sinä mustasukkainen! Sitäpä en tiennyt!

Pappi kiivastui ja silmähti häntä ankarasti.

— Elä puhu tuhmuuksia! Etkös häpeä!…

Illalla, paluumatkalla Rudometovista, menivät he kaupungin puutarhaan kahden, sentähden että veli Matvei oli kieltäytynyt seurasta.

Aurinko oli vielä taivaanreunan yläpuolella, vaan puistikossa ravintolan edustalla käveli jo yleisö juhlakulussaan, ja ravintolan parvekkeelta kuului marssin säveliä. Tarjoiluhuoneen sisällä paukahtelivat korkit, kuului naurua ja lasien helinää. Jossakin kolahtelivat kumeasti biljaardipallot. Ilmassa leijaili oluen ja keittiön haju… Kaikki katselivat naureskellen ja supatellen papin korkeaa vartaloa. Pappi Iivanasta tuntui kiusalliselta.

— Mennään mieluummin jonnekkin, missä on tiheämmässä puita!…

Synkkään käytävään tultua Paulinkka tarttui pappia käsivarresta.

He nousivat rinteelle ja istuutuivat viheriälle penkille.

Alhaalla suikerteli hopeanhohtava joki ja heidän sieramiinsa tuntui veden raikas tuoksu. Veneitä souteli pitkin virtaa. Muutamassa soitettiin hanurilla. Joen takaa häämötti Takalisto. Aurinko vaipui Takaliston taa, ja sentähden kaikki sen rakennukset, tehtaat ja tehtaiden piiput näyttivät mustilta auringonlaskun punervan auteren läpi. Tehtaissa olivat jo tulet sytytetyt, — siellä tehtiin vielä työtä.

— Sovitteko jo miehesi kanssa? — kysäsi pappi Paulinkalta.

Tämä kosketti keveästi häntä olkapäähän.

— Kylläpä sinä olet eriskummallinen! — virkkoi hän surullisesti: — emmehän toki riidelleetkään.

— Kai sinä siis lähdet kotiisi?

Paulinkka ei vastannut.

— Elä huoli myrkyttää minun iltaani. Katso kuinka täällä on kaunista!
Haluttaa kaikki unhoittaa… Katso ympärillesi! Kuinka hellät värit!
Voi miksi en ole taiteilijatar? Minä maalaileisin… Elämällä olisi
aatetta!

— Mikäs elämän aate se on maalaamisessa?

— En tiedä… Vaan mitäs aatetta on sitten nykyisessä elämässä?

Kumea tehtaan vihellys humisi ilmassa… Jossakin oli työ loppunut. Siellä täällä säesti sitä vinkuvat tai hienoääniset vihellykset, aivankuin tehtaat olisivat toisilleen huutaa huikailleet.

— Niin sitä eletään päivästä toiseen… — puheli Iivana pappi miettiväisesti tarkastaen, kuinka aurinko laskee purppuraiseen sumuun: — mitä varten elettäneekään…

Paulinkka nojasihen lempeästi ja katsahti pappia kasvoihin.

— Sinäkinkö?…

Parvekkeelta lennähteli torven säveleitä: — tru-tu-tu-tu-tu…

Jo hiipasi auringonkiekko taivaanrantaa ja päivä punersi kuni uniset kasvot. Mustat savupiiput heijastuivat auringon kiekkoon ikäänkuin olisivat kasvaneet pitemmiksi. Parvekkeella "jumalat" ikäänkuin lakkasivat tanssimasta tanssia "Orfeus helvetissä". Pappi ja Paulinkka tunkeutuivat taas väkijoukkoon. Heidän mennessään sivu ravintolan ovien, talutettiin sen valkoisia porrasastimia alas erästä henkilöä.

— Katso! — sanoi Paulinkka: — itse Udalov!

Se oli matalakasvuinen, leveähartiainen, lihava vanhus, härkämäisine juopuneine naamoineen. Häntä kannattivat varovasti kainaloista, toiselta puolelta toimitsija, toiselta — itse ravintola-aseman isäntä, m:r Chick.

Udalov riuhtoili, irmasteli, ja kähisi:

— Minä olen tsaari… minä olen Jumala!…

— Poika hoi! Huuda vaunut esiin! Sukkelaan! — kuiskutti toiselle palvelijalle m:r Chick.