Produced by Timo Ervasti and Tapio Riikonen

KAPTEENI SINGLETONIN SEIKKAILUT

Kirj.

Daniel Defoe

Englannista lyhennellen suomentanut

V. Hämeen-Anttila

Helsingissä, Suomalainen Kustannus-O.Y. Kansa, 1910.

SISÄLLYS:

Alkusanat.
ENSIMÄINEN LUKU
Kapina laivassa.
TOINEN LUKU
Purjehdus Epätoivon niemelle.
KOLMAS LUKU
Matka Afrikan mantereelle.
NELJÄS LUKU
Minusta tulee kapteeni.
VIIDES LUKU
Kultavirralla Sisä-Afrikassa.
KUUDES LUKU
Rynnistys rannikolle.
SEITSEMÄS LUKU
Merirosvo ja kveekari.
KAHDEKSAS LUKU
Orjalaiva tuuliajolla.
YHDEKSÄS LUKU
Laivasto Afrikan vesillä.
KYMMENES LUKU
Riistaretkiä itäisillä vesillä.
YHDESTOISTA LUKU
Haaksirikko Ceylonin saarella.
KAHDESTOISTA LUKU
Käännös elämän uralla.

Alkusanat.

Daniel Defoe oli 59-vuotias, kirjottaessaan "Kapteeni Singletonin seikkailut" v. 1720. Hän oli silloin toiminut kirjailijana jo kolmekymmentä vuotta, ja juuri edellisenä vuonna julkaissut laajan "Robinson Crusoe'nsa", josta kaikkien kansojen nuoriso tuntee lyhennetyn laitoksen. Kesäkuusta v. 1687 melkein siihen viikkoon asti, jona hän v. 1731 kuoli, tulvasi hänen kynästään sellainen päivän tapauksia käsittelevä lentolehtisien liuta, että häntä täytyy pitää tuotteliaimpana kynäilijänä sillä alalla. Mutta tästä ja monista vankityrmässä virumistansa vuosista huolimatta hän oli ehtymätön romaanikirjailijakin, eikä ole suinkaan hänen vikansa, että hänen monet seikkailukertomuksensa ovat vuosisatojen vieriessä jääneet varjoon tuota yhtä lukuunottamatta, joka on tehnyt hänen nimensä ikuiseksi.

Syynä Defoen muiden kertoelmien unohtumiseen ovat aikakausien muuttuvat mieliteot. Hänen sanomalehtimiesmäinen koruton tyylinsä ja selkeä arkielämäkuvailunsa ovat saaneet väistyä vilkkaaksi tehdyn kerronnan ja haaveellisuuden tieltä. Hienostunut maku ei hyväksynyt hänen syvistä riveistä otettuja sankareitansa ja näiden elämän kaunistelematonta kertomista. Mutta nykyinen aika on taaskin viehättynyt tuollaiseen todenmukaiseen yksinkertaisuuteen ja havainnut Defoen romaaneissa hienoa taiteellisuutta, ytimekästä aiheen käsittelyä sekä ennen kaikkea todellisesti elettyä elämää, josta jokainen löytää hyviä opetuksiakin.

Niinpä myöskin "Kapteeni Singletonin seikkailut" kauttaaltaan tuntuvat silloisen ajan muistiinpanoista luotettavasti kokoonpannulta selostukselta, jonkun maailmanharhailijan suusta kuullulta kertoelmalta. Pienimpiäkin jokapäiväisiä yksityisseikkoja myöten antaa Defoe tässä kuvailussaan toden kuvan oman aikansa elämästä, piiristä, joka sittemmin merirosvoelämän hävittyä muuttui haaveellisen romantiikan kilpakentäksi. Ajankuvauksena se on mielenkiintoinen, ja lienee suomalaisellekin nuorisolle huvittavaa nähdä, miten 200 vuotta takaperin sekä elettiin että — nuorisolle kirjotettiin. Defoe on maailmankirjallisuuden ensimäinen nuorisonkirjailija.

Suomentaja.

Kapteeni Singletonin seikkailut.

ENSIMÄINEN LUKU.

Kapina laivassa.

Jos saan uskoa sitä vaimoa, jota minut opetettiin sanomaan äidikseni, niin olin noin kaksivuotias hienosti puettu pojan palleroinen, kun hoitajattarekseni hankittu tyttö kerran kauniina kesäisenä iltana vei minut Islingtonin lähellä oleville niityille muka hengähtelemään raitista ilmaa. Tapasipa tyttö joko sattumalta tai sopimuksesta sulhasensa, ja heidän edestakaisin kävellessään minä jäin leikkimään naapuritalon pikku tyttösen kanssa, milloin heidän näkyvissään, milloin pensaikossa piilossa telmien.

Paikalle saapui tuollainen vanha vaimo, joiden julmana ammattina kuuluu siihen aikaan olleen siepata sievän näköisiä pikku lapsia, ja siirtomaiden istutustöihin myydäkseen isompiakin. Tulija otti minut aina väliin syliinsä suudellakseen, ja leikki kanssamme, houkutellen siten meidät molemmat vähän etäämmäksi. Lopulta hän palautti kumppanini hoitajattaren luokse sanomaan, että vieras rouva oli mieltynyt lapseen ja viihdytteli sitä, kunnes pienokainen haettaisiin kotiinsa. Leikkitoverini lähdettyä asialleen vaimo vei minut kerrassaan matkaansa.

Minut luovutettiin nähtävästi aluksi jollekulle kerjäläis-akalle, joka tarvitsi kaunista pikku-lasta, saadakseen ihmisiltä armeliasta apua, ja sittemmin mustalaisnaiselle, jonka hoivissa vartuin noin kuuden vuoden vanhaksi. Eikä tämä vaimo koskaan antanut minun olla minkään puutteessa, vaikka herkeämättä kuljeskelimmekin maan toisesta äärestä toiseen. Hän ilmaisi minulle viimein, etten ollut hänen oma poikansa, ja kertoi ostaneensa minut kahdellatoista shillingillä toiselta vaimolta, jolta oli kuullut millä tavoin minut oli saatu. Nimekseni oli pantu Bob Singleton.

Hyödytöntä on tässä koettaa kuvitella minut hukanneen huolimattoman letukan säikähdystä, tai sitä ansaittua ripitystä, minkä hän sai isältäni ja äidiltäni näiden kauhuissaan vaikeroidessa lapsensa kohtaloa. En ole saanut heistä mitään vihiä koko elämäni aikana.

Hyvä mustalais-äitini ripustettiin aikanansa hirsipuuhun, kaiketikin jostakin ammattiinsa kuuluvasta tekosesta; ja kun tämä sattui hiukan liian aikaisin pystyäkseni vielä omin neuvoin ansaitsemaan elantoani kulkurina, niin otti minusta pitääkseen jotakin huolta kai se kunta, johon silloin jäin. Ainakin on ensimäisenä muistonani sen jälkeen tepasteleminen kyläkoulussa, jossa pitäjän pappi kehotteli minua olemaan hyvä poika, jotta minä köyhästä raukastakin sukeutuisin kunnon kansalaiseksi, jos lukisin ahkerasti ja turvaisin Jumalaan.

Minua lienee siirrelty kunnasta toiseen, kenties sikäli kuin nämä kiistelivät oletetun äitini viimeisestä varsinaisesta kotipaikasta. Lopuksi näyn joutuneen lähelle meren rannikkoa, sillä minuun mieltyi joku laivankapteeni ja toi minut avustelemaan pikku palveluksillani väkeä, joka rakensi hänelle laivaa Bussletonissa Southamptonin likittyvillä. Sen valmistuttua hän otti minut mukaansa matkalle Newfoundlandiin, vaikka olin vasta kahdentoista ikäinen.

Tulin toimeen koko hyvin, ja miellytin kapteenia niin suuresti, että hän nimitteli minua omaksi pojakseen. Tein kolme tai neljä matkaa hänen mukanaan, ja vartuin vantteraksi pojaksi. Mutta kerran taas lähdettyämme kotia kohti Newfoundlandista meidät sieppasi algerialainen kaappari eli rosvo-alus, jälkeenpäin tekemieni laskelmien mukaan noin vuoden 1695 vaiheilla.

Näin turkkilaisten pitelevän hyvin raakamaisesti kapteeniani, joka oli taistelussa saanut pirstoutuneesta sälöstä haavan päähänsä. Mutta minua ei onnettomuus suurestikaan koetellut, kunnes tulin tehneeksi jonkun kovaonnisen huomautuksen, muistaakseni kapteenin kohtelemisesta; silloin minut tempaistiin esille ja jalkapohjiani suomittiin litteällä kepillä niin armottomasti, etten moneen päivään kyennyt liikkeelle.

Rosvot purjehtivat saalistansa hinaten Gibraltarin salmea kohti, kun Cadizin lahden näkyvissä kaksi isoa portugalilaista sotalaivaa kävi heidän kimppuunsa, vallaten laivan ja vieden sen Lissaboniin. En ollut joutunut kovinkaan apeaksi vankeudestani, sillä minä en edes osannut oivaltaa sen seurauksia, jos sitä olisi jatkunut. Niinpä en myöskään kyennyt kunnolleen arvostamaan pelastustani, eikä se sitte todellakaan minuun nähden käynyt täydestä, sillä kapteeni kuoli haavoihinsa Lissabonissa, ja siten menetin ainoan ystäväni maailmassa. Minulle palasi niin ollen melkein alkuperäinen tilani, nälkiintyminen, lisänään vielä se haitta, että olin vieraassa maassa, missä en tuntenut ainoatakaan ihmistä enkä pystynyt sanallakaan puhumaan puolestani.

Kuitenkin kävi minulle siellä paremmin kuin saatoin odottaa, sillä kun koko muu miehistömme sai lähteä minne mieli teki, jäin minä turvattomuudessani useaksi päiväksi laivaan. Vihdoin minut sai näkyviinsä muuan luutnantti ja tiedusti mitä tuo englantilainen penikka täällä maleksi ja miksi häntä ei heitetty maihin. Arvasin hänen sanojensa sisällön, ja laivan luotsi, vanha merimies, nähdessään surkean katsantoni tuli vaillinaisella englanninkielellä ilmottamaan minulle, että minun oli lähdettävä.

"Minne on minun lähdettävä?" kysyin minä.

"Minne haluat — vaikkapa kotimaahasi, jos tahdot."

"Millä keinoin sinne lähtisin?"

"Mitä, eikö sinulla ole ollenkaan ystäviä?" ihmetteli hän.

"Ei", vastasin, "ei koko maailmassa muuta kuin tuo koira", viitaten laivan koiraan, joka oli vastikään tuonut varastamansa lihakimpaleen viereeni, luovuttaen sen ateriakseni; "se on ollut hyvänä ystävänä ja toimittanut minulle päivälliseni."

"Hyväinen aika", puheli luotsi, "pitäneehän sinun saada ruokaa.
Lähdetkö minun matkaani?"

"Mielihyvällä", vastasin minä. Vanha luotsi vei minut kotiinsa ja kohteli minua kutakuinkin hyvin, vaikka raataa sain otsani hiessä. Asuin hänen luonaan kaksi vuotta, hänen harjottaessaan ammattiansa; sitte hän sitoutui laivuriksi eli luotsiksi don Garcia de Pimentesia de Carravallasille, itä-intialaiseen Goaan lähtevän portugalilaisen galeonin eli karakin kapteenille. Heti toimensa saatuaan hän pani minut laivaan hoitelemaan kajuuttiansa, jonne hän oli varannut yltäkyllin väkijuomia, säilytettyjä hedelmiä, sokeria, mausteita ja muuta hyvää omiksi matkaeväikseen, jälkeenpäin muka vaatevarastonaan säilyttäen sinne melkoisen määrän europalaisia kauppatavaroita, kuten hienoja kudostöitä ja palttinoita sekä poijia ja muita villakankaita.

Jos olinkin nuoruuden huolettomuudessa haluton pitämään minkäänlaista päiväkirjaa tästäkään matkastani, vaikka isäntäni siihen kehotteli, niin aloin kuitenkin ajan mittaan silmäillä hänen karttojansa ja kirjojansa. Ja kun osasin välttävästi kirjottaa, ymmärsin hiukan latinaa ja vähitellen opin portugalinkieltäkin, niin pystyin päällisin puolin perehtymään merenkulkuoppiin, vaikk'en siinä määrin kuin saattoi katsoa tarvittavan suoriutuakseni siitä seikkailu-elämästä mikä minun kohtalokseni koitui. Sanalla sanoen, opinpa yhtä ja toista tällä matkallani portugalilaisten parissa; eritoten kehittyi minusta julkea pitkäkynsi ja kehno merimies, ja luulenpa voivani vakuuttaa, että he ovat maailman kaikista kansakunnista pätevimmät opetusmestarit molempiin.

Poikkesimme Itä-Intian matkallamme Brasilian rannikolle. Eihän se tosin ollut tolan varrella, mutta sinne kapteenimme ensin suuntasi kulkumme joko omasta alotteestaan tai omistajien määräyksestä. Kaikkien Pyhimysten lahdessa, jolla portugalinkielessä on nimenä Rio de Todos los Santos, purimme lähes sata tonnia tavaroita ja otimme lastiksi melkoisen erän kultaa, muutamia sokerilaatikkoja ja seitsemän- tai kahdeksankymmentä tupakkakääryä, vähintäinkin sentnerin painoisia kukin. Niissä hommissa sain uskottua asemaani hyväkseni käyttäen maissa isäntäni käskystä hyöriessäni näpistetyksi omaan taskuuni parikymmentä kultamoidoria; se oli ensimäinen sellainen seikkailuni.

Minä pääsin hyvin uutteran ja tuiki luotettavan palvelijan maineeseen hoidellessani isäntäni minulle uskomia tehtäviä. Uuttera olinkin, mutta pahastipa erehtyivät pitäessään minua rehellisenä. Siinä harhaluulossaan kapteenikin kiintyi minuun suuresti ja käytti minua tuon tuostakin omissa asioissansa; minä taasen sain auliin ahkeruuteni palkaksi monia pikku etuja. Etenkin käytti hän minua laivan konstaapelin apurina silloin kun täydenteli laivan varastosta omia yksityisiä muonavarojansa, joita erityinen konstaapeli hoiteli. Ja niissäpä hommissa monet hyvät palat solahtivat salaa minun suuhuni.

Seitsemässä kuukaudessa saavuimme Goaan ja viivyimme siellä kahdeksannen. Isäntäni yleensä oleskeli päivät päästään maissa, joten minulla ei koko sinä aikana ollut juuri minkäänlaatuista muuta tehtävää kuin oppia kaikkea mitä portugalilaisissa on pahaa; ja se väki on petollisinta ja irstainta, röyhkeintä ja julminta kaikista maan päällä kristityn nimeä kantavista kansakunnista. Samalla ovat he sietämättömästä rohkeutensa pöyhkeilystä huolimatta yleensä hurjimpia pelkureita mitä konsanaan olen tavannut. Oli tosin siellä täällä joukossa joku muita vähemmän kelvoton, mutta juuri näiden pariin parhaasta päästä lyöttäytyneenä minä sitä syvemmin halveksin toisia, ja syystä kylläkin.

Kohtalo tietenkin siten ohjaili urani alkua, tietäen että minulle tulisi maailmassa tehtäväksi työtä, josta ei kykenisi suoriutumaan kukaan muu kuin kaikelle rehellisyyden ja uskonnon tunteelle paatunut. Mutta kuitenkin, omassakin pahuuden tilassani, herätti ympäristöni täydellinen kunnottomuus minussa niin jyrkkää kammoa, ett'en alusta asti voinut muuta kuin kaikesta sydämestäni vihata portugalilaisia, pysyen sillä kannalla kaiken ikäni.

Saatuani tietää, että kapteeni maksoi isännälleni puoli moidoria kuukaudessa palveluksestani ja että hän oli myöskin merkityttänyt nimeni laivan kirjoihin, odotin että minäkin saisin jonkun erän itselleni silloin kun miehistölle maksettaisiin Intiassa neljän kuukauden palkkaa vastaava tavanmukainen ensimäinen suoritus. Mutta erehdyinpä kerrassaan; hän ei ollut niitä miehiä. Hän oli ottanut minut hoteisiinsa hädän hetkenä, ja hänen hyötynsä vaati minua siinä tilassa pysymäänkin, jotta olisin edullisimmin hänen vapaasti käytettävänänsä. Armeliaisuudesta ei hän siis ollutkaan minua huostassaan pitänyt; minä taasen olin heti laivaan tullessani olettanut jotakin palkkaa saavani.

Pahaa aavistamatta toimitin erään miehen puhumaan asiastani, muiden saatua rahansa. Hän tästä kuohahti sokeaan raivoon, nimitteli minua englantilaiseksi koiraksi ja nuoreksi kerettiläiseksi, ja uhkasi jättää minut inkvisitsionin käsiin. Eipä hänen olisi juuri kerettiläistä pitänyt valita kaikista nimittelyistä, mitä aakkosistamme kokoon saapi; sillä kun minä en tiennyt uskonnosta mitään, en protestanttilaisesta sen paremmin kuin katolilaisestakaan enkä kumpaistakaan muhamettilaisesta erottanut, niin enhän voinut kerettiläinenkään olla. Laivan kappalainenkin, ryhtyen antamaan minulle alkeis-ohjausta katolilaisissa opinkappaleissa, koetti isäntääni taivutella, mutta silloin hän pauhasi, että minä en ollut hänen palvelijansa, vaan orjansa, jonka hän oli siepannut Algeriassa, vakuuttaen minun olevan turkkilainen veitikka, joka vapauteen päästäkseni pyrin olemaan englantilainen. Inkvisitsionilla hän sitte uhkaili ehtimän takaa.

Päätin karata tieheni, kun vain tilaisuuden tapaisin; mutta kun Goassa ei ollut muita laivoja ja minut olisi maissa saatu kiinni, niin minulla ei ollut muuta keinoa kuin kärsivällisyys. Ja senkin hän kulutti loppuun niin joutuin kuin kykeni, sillä siitä lähtein hän alkoi kohdella minua pahoin, ei ainoastaan huonontaen ruokaani, vaan myöskin raakamaisesti rääkäten minua pienimmästäkin aiheesta, niin että elämäni alkoi olla kovin viheliäistä. Kurjuuteni ja pelastumisen mahdottomuus pani minut hautomaan kaikenlaista pahaa mielessäni. Yöt päivät pohdin katkerata kostoa.

Kotimatkalla päästyämme Hyväntoivonniemen tasalle ajoi meidät takaisin ankara länsilounasmyrsky, joka pidätteli meitä kuusi vuorokautta ulohtaalla idässä, kunnes sitte useamman päivän luovailun jälkeen viimein ankkuroitsimme Madagaskarin rannikolle. Laiva oli kärsinyt melkoisia vaurioita ja kaipasi korjaamista; luotsi, isäntäni, ohjasi sen siitä syystä likemmä maata, kunnes kelluimme varsin hyvässä kuuden kolmatta sylen syvyisessä satamassa noin puolen engl. penikulman päässä rannasta.

Laivan siinä viipyessä puhkesi miehistön keskuudessa jonkun ruokaosuuksissa havaitun puutteellisuuden johdosta mitä uhkamielisin kapina, yltyen niin pitkälle, että he uhkasivat viedä kapteenin maihin ja omin neuvoin palata laivalla Goaan. Olisin sen suonut kaikesta sydämestäni, sillä päässäni pyöri pelkkiä konnankujeita ja olin kaikkiin sellaisiin valmis. Nuoresta ijästäni huolimatta minä senvuoksi kannustin tyytymättömiä niin innokkaasti ja julkisestikin, että olin kovin täpärästi joutumaisillani hirteen ihan elämäni alkukautena. Kapteeni näet oli saanut jotakin vihiä siitä, että miehistöstä muutamat suunnittelivat hänen kuolemaansa. Osittain rahalla ja lupauksilla, osittain uhkauksilla ja kidutuksella hän sai kaksi miestä tunnustamaan kaikki juurtajaksain. Nimeltään mainitut kytkettiin järjestään kiinni, kunnes toisen syyttäessä toistansa oli lopulta kuusitoista miestä raudoissa, minä niistä yhtenä.

Vaara sai kapteenin horjumattoman ankaraksi; hän päätti puhdistaa laivan vihamiehistään ja tutkittuansa tuomitsi meidät kaikki kuolemaan. Olin liian nuori käsittämään hänen järjestelmäänsä; mutta rahastonhoitaja ja yksi tykkimiehistä hirtettiin heti, ja minä odotin muiden mukana samaa kohtaloa. En muista olinko siitä kovassakin sieluntuskassa; ainakin itkeä tuhersin haikeasti, sillä minä tunsin silloin tätä maailmaa varsin vähän enkä tulevaisesta tiennyt mitään.

Mutta kapteeni tyytyikin noiden kahden telottamiseen, ja useat syylliset saivat anteeksi, nöyrästi alistuttuansa kapteenin käskyvaltaan ja vakautettuansa vast'edes käyttäytyvänsä moitteettomasti. Ainoastaan viisi määrättiin soudettavaksi saaren rantaan ja jätettäväksi sinne, ja siihen ryhmään kuuluin minä. Isäntäni turhaan käytti kaiken vaikutusvaltansa saadakseen kapteenin armahtamaan minut; kapteeni oli joltakulta kuullut, että minä muka olin hänen surmaajikseen määrättyjä, ja vastaili isännälleni, että minä kyllä saisin jäädä laivaan, jos hän sitä halusi, mutta että minut siinä tapauksessa hirtettäisiin, joten hän saisi minun puolestani valita minkä piti parempana. Kapteenia tuntui erityisesti kiukuttaneen minun osallisuuteni salaliittoon, syystä että hän oli aina ollut minulle suopea ja erityisesti valinnut minut palvelijakseen.

Jos isäntäni olisi tiennyt mitä aikeita minulla oli ollut mielessä hänen oman päänsä menoksi, niin eipä hän olisi valinnassaan siekaillut; mutta kapteenia vastaan ei minulla noin julmaa aikomusta ollut. Hyvä sallimus oli ehkäissyt minut tahraamasta käsiäni vereen, ja se sai minut jälkeenpäin maltillisemmaksi päättämään ihmishengestä kuin luullakseni olisin muutoin ollut. En kuitenkaan ollut isännälleni kovinkaan kiitollinen siitä, että hän oli kapteenia puolestani puhutellut, sillä tiesin sen tapahtuneen itsekkäistä syistä, hänen kun teki mieli käyttää maksutonta palvelusta ja edelleenkin periä siitä omistajilta kuusi dollaria kuukaudessa.

Olin vasta seitsemän- tai kahdeksantoista vuoden ikäinen, mutta en tuomiota varsin raskaalta kannalta ottanut, kun sitävastoin onnettomuustoverini olivat menehtyä surkeuteensa, ajatellessaan kuolevansa nälkään tai joutuvansa petojen tai ihmissyöjien saaliiksi. Kehno ja samalla vaarallinen olin alottamaan itsenäistä elämää; mutta älytön huolettomuuteni antoi ajatuksilleni tilaa miettiä apukeinoja hätään, olipa se miten toivoton tahansa. Kuultuani isäntäni yrittäneen olla välittäjänä, pyysin saada puhutella häntä. Vaivuin polvilleni hänen eteensä ja rukoilin häntä antamaan minulle anteeksi, mitä olin hänen mielensä pahottamiseksi tehnyt; ja minua kauhistuttikin häntä vastaan kauvan hautomani murhanhanke sillä hetkellä siksi suuresti, että jo olin kerran tunnustamaisillani sen, anoakseni siitäkin anteeksiantoa, mutta sain liikutukseni hillityksi. Hän lupasi, että jos he Hyväntoivonniemellä pääsisivät puhuttelemaan jotakuta portugalilaista laivaa, hän ylittäisi taivutella heitä lähtemään meitä noutamaan, siltä varalta että vielä olisimme löydettävissä. Mutta hän arveli mahdottomaksi meidän pysyä kauvankaan hengissä saarella, jonka asukkaiden kerrottiin olevan ihmissyöjiä.

Vastasin, etten niin suuresti peljännyt sitä kuin että menehtyisimme nälkään; jos asukkaat olivat ihmissyöjiäkin, niin pidin luultavampana, että me pikemmin söisimme heitä kuin päinvastoin, jos vain voisimme käydä heihin käsiksi. Mutta ilmaisin olevani suuressa tuskassa siitä, ettei meillä ollut aseita puolustukseksemme, enkä nyt muuta kerjännyt kuin saada pyssyn ja miekan sekä hiukan ruutia ja luoteja. Hän hymyili ja piti pyyntöäni aivan turhana yrityksenä päiviemme hetkelliseksi pitentämiseksi saaren lukuisan ja julman villikansan keskessä, mutta suostui kuitenkin viimein puhumaan asiasta kapteenille. Seuraavana päivänä sainkin pyssyn ja hiukan ampumavaroja, niukan vaatevarastoni ohella.

Kahta päivää myöhemmin meidät vietiin yhdessä maihin, ja kun toverini näkivät minun saaneen puolustuskeinoja, niin hekin hartaista pyynnöistään saivat pyssyn ja ampumavaroja mukaansa.

Ensin saareen tullessamme meitä suunnattomasti kauhistutti sen hirmuiseksi kuvaellun raakalaiskansan näkeminen; mutta jonkun aikaa puheltuamme villien kanssa merkeillä, huomasimme että jos he ihmissyöjiäkin olivat, niin eivät he ainakaan heti karkaisi kimppuumme. He tulivat istumaan ympärillämme ja ihmettelivät suuresti vaatteitamme ja aseitamme, ilmaisivatpa antavansa meille ruokavarojakin. Aluksi saimme mitä heillä sattui olemaan, nimittäin vain juuria ja yrttejä, mutta jälkeenpäin he toivat meille runsaat määrät lintuja ja lihaa.

Tämä elvytti neljän masentuneen kumppanini mieltä. He alkoivat kotiutua oloihinsa ja haastelivat merkkikielellä villeille, että jos he kohtelisivat meitä ystävällisesti, niin jäisimme heidän luokseen asumaan. He näyttivät olevan siitä mielissään, vaikka eivät aavistaneet mikä pakko meitä ajoi ja kuinka kamalasti heitä pelkäsimme. Lähemmin ajateltuamme päätimme kuitenkin viipyä siinä paikassa ainoastaan niin kauvan kuin laiva oli lahdella ankkurissa. Sitte uskottelisimme heille lähteneemme laivassa ja pujahtaisimme muuanne, mikäli mahdollista sellaiseen seutuun, missä ei näkynyt asukkaita, elääksemme sittemmin parhaan kykymme mukaan ja tähystelläksemme sattuisiko joku laiva ajautumaan rannikolle kuten mekin.

Laiva pysyi asemillaan parisen viikkoa, joll'aikaa sitä paikkailtiin sekä varustettiin puilla ja juomavedellä. Laivavene tuli useasti rantaan, jolloin miehet toivat meille yhtä ja toista ruokatavaraa; alkuasukkaat käyttäytyivät kylläkin kohteliaasti, arvellen meidän olevan laivan miehistöä. Asustimme rannalla oksista punomassamme majassa ja vetäysimme toisinaan yöllä metsään, jotta naapurimme ajattelisivat meidän menneen laivaan. Mutta me huomasimme heidät pohjaltaan julmiksi ja petollisiksi, ja päättelimme sen johdosta piankin joutuvamme heidän käsiinsä laivan lähdettyä.

Tämä ajatus kidutti onnettomuustovereitani yhä ahdistavammin, niin että olivat menettää järkensä. Tuollaisessa tuskan kohtauksessa eräs heistä, kirvesmies, ui laivaan yöllä, vaikka se oli silloin kolmen engl. penikulman päässä, ja ruikutti niin surkeasti henkensä puolesta, että kapteeni viimein taipui ottamaan hänet armoihinsa, ensin uitettuaan häntä laivan ympärillä kolmisen tuntia. Mies olikin jo henkitoreissaan, ja kapteeniin vaikutti sekin, että koko miehistö kiihkeästi sitoutui vastaamaan hänestä.

Mies kuitenkin sitte turhaan käytti parhaan puhekykynsä meidän puolestamme, jättämättä kapteenia ja muuta päällystöä hetkeksikään rauhaan. Kapteeni pysyi itsepintaisena viimeiseen päivään asti; mutta juuri lähtöhetkellä, kun annettiin käsky hilata veneet kannelle, keräysi koko miehistö komentosillan juurelle, jolla kapteeni käveli muutamien upseeriensa kanssa. Heidän puhemiehenänsä kapusi pursimies komentosillalle, polvistui kapteenin eteen ja rukoili häneltä mitä nöyrimmällä tavalla, että tuomitut otettaisiin takaisin laivaan. Miehistö takaisi heidän uskollisuutensa, tahi voitaisiinpa heidät raudoissakin viedä Lissaboniin oikeuden haltuun jätettäväksi, mieluummin kuin luovuttaen heidät petojen ja raakalaisten raadeltavaksi.

Kapteeni ei pitkään toviin ollut millänsäkään, mutta määräsi sitte pursimiehen siepattavaksi kiinni ja uhkasi sidottaa hänet viputukkiin. Näin tuima kohtelu sai erään muita rohkeamman merimiehen kaikella kunnioituksella pyytelemään, että heitä saisi joitakuita lisää lähteä maihin kuolemaan kumppaniensa kanssa tai, jos mahdollista, heidän apunaan torjumaan raakalaiset. Tämäpä kapteenia pikemmin yllytti kuin pehmitti. Hän astui komentosillan reunasuojuksen ääreen ja alkoi puhua miehille hyvin järkevästi, sillä jos hän olisi käyttänyt karkeita sanoja, niin heistä olisi isompi osa poistunut laivasta, jos eivät kaikkikin.

Hän huomautti, että ankaruuteen oli pakottanut yhtä hyvin heidän turvallisuutensa kuin hänen omansakin. Kapina laivassa oli samaa kuin salaliitto kuninkaan palatsissa, eikä hän voinut omistajille ja isännille vastata siitä, että uskoisi huostaansa annetun laivan lasteineen sellaisten miesten varaan, joilla oli ollut mitä katalimmat vehkeet. Hän olisi sydämestään suonut, että heidät olisi viety maihin missä tahansa muualla, ollakseen vähemmässä vaarassa villeiltä. Jos hänen aikomuksenansa olisi ollut syöstä heidät surman suuhun, niin olisihan hän voinut hirtättää heidät laivalla kuten nuo muut kaksi. Oli parempi, että heidän henkensä joutui vaaraan, kuin hänen ja koko laivan turvallisuus. Hän ei tiennyt keneltäkään ansaitsevansa niin pahaa menettelyä, että kukaan lähtisi tiehensä mieluummin kuin täyttäisi velvollisuutensa, mutta jos joku heistä pani jäämisensä ehdoksi sen, että hänen piti myöntyä ottamaan laivaan kavaltajajoukko, jonka oli selvästi todistettu tavotelleen hänen henkeänsä, niin hän ei sellaista lähtöä estäisi. Tällä kertaa hän ei enää pannut pahakseen heidän kiihkeyttänsä, mutta vaikkapa hänet jätettäisiin yksikseen laivaan, niin hän ei ikänä suostuisi korjaamaan konnia pois saarelta.

Puhe esitettiin selkeällä tavalla, se perustui järkisyihin, ja päättyi kaikessa säyseydessään niin rohkeasti kieltoon, että isoin osa miehistöä sillä hetkellä tyytyi tulokseen. Joitakuita tunteja he kuitenkin keskustelivat eri ryhminä, ennen kuin tyyntyivät, ja kun tuulikin illemmällä heikkeni, niin kapteeni käski nostaa ankkurin vasta seuraavana aamuna.

Samana yönä kolmekolmatta miestä, joukossa tykkimiehen apulainen, haavalääkäri ja kaksi kirvesmiestä, ryhtyi varustamaan lähtöä hyljättyjen toveriensa luokse, kun eivät mielestään voineet jättää heitä ihan turvattomaan asemaan. Isomman ja paremmin varustetun joukon he arvelivat kenties voivan pitää puoliansa niin kauvan, että esiintyisi joku keino palata kotimaahan. He kirjottivat kapteenia varten kohteliaan kirjeen, jossa lausuivat hänen lupansa nojalla lähtevänsä laivan isolla veneellä, pyytäen häntä lähettämään miehiä perimään sen takaisin rannasta.

Tuntia ennen auringon nousua he läksivät hiljaisesti liikkeelle. Jokaisella oli musketti ja lyömämiekka; lisäksi oli asevarastona joitakuita pistooleja, kolme tapparakeihästä sekä runsaat määrät ruutia ja luoteja. Muonavaroja oli tosin ainoastaan puoli tynnyriä laivakorppuja matkassa, mutta miehet olivat korjanneet veneeseen kaikki kirstunsa ja vaatteensa, työkalunsa, kirjansa ja muun irtaimensa.

Kapteeni ei saanut hommasta vihiä ennen kuin miehet jo olivat puolivälissä taivalta. Oitis hän huusi tykkimiehen apulaista pommittamaan lähtijöitä, kun tykki-osaston päällikkö virui sairaana hytissään; mutta ähmistyen kuulikin hän tykkimiehen apulaisen itse lähteneen mukaan, ja sillä keinoin he olivatkin saaneet niin paljon aseita ja ampumavaroja.

Huomatessaan asian auttamattomaksi alkoi kapteeni rauhoittua ja kohteli tapausta vähäpätöisenä, Hän kutsui miehistön koolle ja puheli suopeasti, sanoen täydellisesti luottavansa nyt jäljelle jääneiden uskollisuuteen ja kykyyn, ja luvaten kehotuspalkkiona jakaa heille lähtijäin nostamatta jääneet palkkaosat, tyytyväisenä siitä, että laiva oli vapautunut kapinanhaluisesta joukkiosta, jolla ei ollut vähintäkään nurkumisen syytä.

Miehet tuntuivat myös osaltaan tyytyvän asiain menoon, ja siihen vaikutti tehokkaasti kapteenin takaama rahalahja. Kirjeessään, jonka olivat jättäneet kapteenin palveluspojalle, maihin lähteneet huomauttivat ottaneensa mukaansa ainoastaan omat tavaransa, paitsi hiukan aseita ja ampumavaroja sellaisia mitä ihan välttämättömästi tarvitsivat sekä puolustusneuvoikseen että voidakseen saada elantonsa metsänriistalla — ja sen kaiken he arvelivat tulevan korvatuksi heidän perimättömillä palkoillaan. Miehet lupasivat kunniasanallaan luovuttaa isonveneen rauhallisesti takaisin, mutta pyysivät nöyrästi saada vielä tynnyrillisen ruutia ja hiukan muita ampumavaroja lisää. Toivoivatpa saavansa myöskin pitää isonveneen maston ja purjeen, jotta voisivat yrittää meritse pelastua jonnekunne, jos pystyisivät kyhäämään kokoon jonkunlaisen aluksen.

Kapteeni oli voittanut äskeisellä puheellaan paljon ja halusi saada häiriintymättömän rauhan syntymään. Hän ilmotti miehille kirjeen sisällön ja sanoi, että vaikkakaan luopiot eivät häneltä sellaista hyvyyttä ansainneet, hän ei kuitenkaan suonut heille sen suurempaa vaaraa kuin he itse olivat valmiit kestämään. Yhden ruutitynnyrin asemesta hän lähettäisi heille kaksi, sekä suhteellisen määrän luoteja tai lyijyä ja muotteja luotien valmistamiseksi; jopa antoi määräyksen toimittaa heille ensi hätäänsä astiallisen aarakkia ja ison erän laivakorppuja.

Miehistöä ihastutti kapteenin jalomielisyys, ja jokainen heistä lähetti vielä omasta puolestaan jotakin. Kello kolmen seuduissa ehtoopäivällä saapui pinassi rantaan, tuoden meille tavarat suureksi mielihyväksemme ja vieden isonveneen matkassaan. Pinassiin oli kapteeni valinnut varmimmat miehet ja kuoleman uhalla kieltänyt näitä tuomasta ketään takaisin laivaan; mutta niinpä hyvin mekin aseman tajusimme, ettei ketään pyydetty toiselta puolen jäämään tai toiselta puolen lähtemään.

TOINEN LUKU.

Purjehdus Epätoivon niemelle.

Meitä oli nyt vankka joukko, kaikkiaan seitsemänkolmatta miestä, oivallisesti aseestettuja ja varattuja kaikella paitsi muonavaroilla. Mukanamme oli kaksi kirvesmiestä, yksi tykkimies, sekä haavuri, joka vastasi kaikkia muita yhteensä; hän oli toiminut lääkärin apulaisena Goassa ja siirtynyt laivaamme ylimääräisenä. Kirvesmiehet olivat tuoneet kaikki työkalunsa, haavuri kaikki kojeensa ja rohtolaatikkonsa, ja yhteensä meillä olikin aika määrä kapistuksia, vaikka joillakuilla ei ollut juuri muuta yksityistä omaisuutta kuin vaatteet yllään. Viimeksimainittuja olin minäkin, mutta olipa minulla salattuna sellaista mitä muilta puuttui, nimittäin Brasiliassa varastamani kaksikolmatta kultamoidoria ja muuten ansaitsemani kaksi hopeakolikkoa.

On helppo kuvitella, kuinka meitä neljää ihastutti seurueemme karttuminen, vaikka ensin säikähtäen luulimmekin heidän palanneen viemään meitä hirtettäväksi, etenkin kun mielemme olivat lisäksi lannistuneet toverimme katoamisesta, jonka nyt vasta kuulimme uineen laivalle. Löimme jokainen kättä käteen vahvistukseksi siitä, että me emme missään oloissa erkanisi toisistamme, vaan eläisimme ja kuolisimme yhdessä. Kaikki tapettu riista oli tasan jaettava; kaikessa oli enemmistöllä ehdoton määräysvalta, jota vähemmistön ei käynyt nurkuminen; keskuudestamme valittaisiin johtaja, jota oli virassa ollessaan hengen uhalla toteltava ilman vastaväitteitä; johtajaksi joutuisi kukin vuorostaan, mutta hän ei saisi toimia neuvottelematta muiden kanssa, eikä enemmistöä vastaan.

Havaitsimme piankin, ettei meidän käynyt ruokavarojen saannissa luottaminen saaren saaliinhimoisiin ja tyhmiin alkuasukkaihin; etusijassa oli meidän tultava toimeen pyssyillämme, ampuen hirviä ja muita otuksia sekä lintuja, joita oli yltäkyllin saatavissa. Seutu oli kyllä miellyttävä ja hedelmällinen, ja mukava paikka asua. Mutta vaikka löysimme joka suunnalta karjaa ja muona-aineksia, niin emme tienneet, uskaltaisiko niitä ottaa mistä vain tapasi. Hätä ei tosin lue lakia, mutta ei tehnyt mieli ärsyttää kimppuunsa kokonaista paholaisten kansakuntaa yhdellä kertaa. Päätimme sen vuoksi yrittää saada alkuasukkaista sen verran selkoa, että voisimme päätellä miten menetellä.

Yksitoista joukostamme läksi hyvin aseestettuina tälle asialle. He tapasivat muutamia alkuasukkaita, jotka esiintyivät hyvin säädyllisesti, mutta kovasti arkailivat pyssyjä, ilmeisesti oivaltaen niiden merkityksen. Merkeillä he ilmaisivat haluavansa ruokaa, ja villit kävivät noutamassa yrttejä, juuria ja maitoa; mutta selville kävi, ettei niiden tehnyt mieli lahjottaa, vaan myydä, ja he tahtoivat merkeillä tietoa siitä, mitä miehemme heille tarjoaisivat.

Nämä joutuivat ymmälle, heillä kun ei mitään vaihtotavaraa ollut. Eräs miehistä kuitenkin otti esille taskuveitsensä ja näytti villeille, ja nämä siihen niin kiihkeästi mielistyivät, että olivat vähällä joutua tukkanuottasille keskenään. Mies sen nähdessään tahtoi tehdä hyvän kaupan veitsellään ja antoi villien turhaan tyrkyttää juuria ja maitoa; viimein eräs tarjosi vuohta, ja se kelpasi. Toinenkin sitte näytti veistänsä, mutta sen lunastamiseksi noilla ei ollut mitään kylliksi kelvollista. Yksi silloin merkeillä ilmaisi käväisevänsä noutamassa jotakin, ja miehet odottivat heidän paluutansa kolme tuntia, jolloin he tulivat ostamaan veitsen pienikasvuisella, vantteralla, lihotetulla lehmällä.

Markkinat olivat siis hyvät, mutta kovaksi onneksi ei meillä ollut kauppatavaraa, sillä veitsemmehän olivat meille yhtä tarpeelliset kuin heillekin. Meidän oli siis, kuten sanottu, turvauduttava metsänriistaan, vähitellen havaittuamme mitä saatoimme korjata puoleemme alkuasukkaita loukkaamatta. Monta seikkailua oli meillä metsissä samoillessamme, ja tiheässä tapasimme julmia petoja, joiden nimiäkään emme tienneet; mutta kun ne olivat saalistansa etsimässä kuten mekin, niin häiritsimme niitä niin vähän kuin mahdollista. Vaihtokauppaan ei koko rahavarastommekaan olisi kauvan riittänyt, etenkään kun villit eivät tuntuneet rahasta paljoa välittävän. Kuitenkin keräsimme kaikki rahavarat yhteen, ja minäkin vedin esille kahden hopeakolikkoni lisäksi yhden moidorin, jotta köyhää poikaa ei halveksittaisi pienen osuutensa tähden ja jotta minulta ei enempää etsittäisi.

Lähinnä neuvoteltavanamme oli, millä keinoin pääsisimme pois tästä kirotusta paikasta ja minne menisimme; minä puolestani jätin koko hankkeen toisten haltuun. Päätettiin kahden kirvesmiehen avulla yrittää rakentaa merikelpoinen vene, jolla pääsisimme takaisin Goaan tahi jollekin muulle nykyistä suotuisammalle seudulle. Mutta työssä tuli suuria vaikeuksia eteen; ei ollut sahoja lankkujemme katkaisemiseksi, ei nauloja ja sinkilöitä, ei saumojen tilkitsemiseksi hamppua, pikeä ja tervaa, j.n.e. Viimein muuan esitti, että emme rakentaisikaan sellaista purjealusta kuin oli suunniteltu, vaan ison periaguan eli kanootin, joka saataisiin helpommin aikaan.

Vastaan huomautettiin, että me emme mitenkään pystyisi rakentamaan niin isoa kanoottia, että voisimme sillä päästä ison valtameren yli Malabarin rannikolle. Meidän kanoottimme ei kestäisi myrskyjä, eipä edes kantaisi lastiansakaan, sillä meitähän oli seitsemänkolmatta miestä matkatarpeinensa, joita vielä pitäisi noin pitkälle retkelle paljon lisätä.

En ollut kertaakaan ennen yrittänyt korottaa ääntäni heidän yleisissä neuvotteluissaan, mutta nähdessäni heidän olevan epätietoisia siitä, millaisen aluksen rakentaisivat, miten sen saisivat kuntoon ja miten sitä olisi käytettävä, otin puheenvuoron minäkin. Sanoin mahdottomaksi yrittää kanootilla Goaan; jos se meidät kaikki kannattaisikin ja kykenisi myrskyjä vastustamaan, niin siihen ei mahtuisi noin pitkäksi ajaksi tarvittavaa muonavarastoa, ja kaikkein vähimmin saisimme juomavetemme riittämään. Sellaisen seikkailun yrittäminen tuottaisi varman tuhon, mutta kuitenkin puolustin kanootin rakentamista.

Heidän kummastellessaan kantani ristiriitaisuutta jatkoin, että merellä oli muitakin aluksia kuin omamme, ja että useimmat rannikkoheimot kai käyttivät jonkunlaisia veneitä. Meidän piti kuljeskella saaren pitkää rannikkoa myöten ja anastaa ensimäinen tapaamamme alus, mikä oli omaamme parempi. Sen avulla sieppaisimme toisen, kunnes ehkä viimein saisimme hyvän laivan, jolla pääsisimme minne hyvänsä.

"Oiva neuvo", virkahti yksi.

"Mainiota kerrassaan", yhtyi toinen.

"Kyllä, kyllä", puheli kolmas, tykkimies; "englantilainen nulikka on antanut oivallisen neuvon, mutta juuri sitä tietä voimme kaikki joutua hirsipuuhun. Se veijari on antanut meille tosiaankin riivatun neuvon, mennä varastelemaan, kunnes pienestä aluksesta pääsemme isoon laivaan, ja siten joudumme suorastaan merirosvoiksi, joiden loppuna on silmukka kaulaan."

"Voit sanoa meitä merirosvoiksi", vastasi toinen, "jos haluat; ja jos joudumme pahoihin käsiin, niin meitä voidaan merirosvoina kohdellakin. Mutta siitä viisi, minä rupean merirosvoksi tahi miksi tahansa, ja hirteenkin mieluummin menen kuin tänne märkänen. Sentähden katson neuvon varsin hyväksi."

Ja kaikki huusivat: "Rakennetaan kanootti." Ryhdyimme heti työhön, valitsimme mielestämme erinomaisen ison puun ja kävimme sitä kaatamaan. Kovalla työlläkin saimme neljän päivän ajan käyttää kolmea kirvestämme siihen puuhaan. En muista mitä puuta se oli, enkä kanoottiimme mittoja tarkalleen, mutta iso siitä sukeusi, ja saatuamme sen vesille ja nähtyämme sen kelluvan suorassa ja tukevasti olimme yhtä reippaalla mielellä kuin olisimme toisissa oloissa olleet kelpo sotalaivassa.

Se oli niin tavattoman tilava, että kantoi meidät kaikki ihan kepeästi ja vielä saattoi nähtävästi ottaa pari kolme tonnia matkatarpeita lisälastikseen. Aloimmekin aprikoida, emmekö pyrkisi suoraan meritse Goaan, mutta lähemmin ajatellessamme huomasimme yrityksen sentään mahdottomaksi. Ruokavarojahan puuttui, ei ollut tynnyreitä juomaveden ottamiseksi, ei kompassia aluksemme ohjaamiseksi, ei suojaa aallokon hyrskeeltä, joka varmasti syöksisi meidät haaksirikkoon, ei siimestä auringon paahteelta, ja niin muistui mieleen vastuksia, kunnes kaikki kernaasti taas yhtyivät minun suunnitelmaani, että risteilisimme rannikolla katsomassa mitä meille tarjoutuisi.

Läksimme huviksemme eräänä päivänä kaikki merelle kanootillamme, ja olimme vähällä saada kyllämme koko hommasta noin puolentoista engl. penikulman päähän rannasta päästyämme. Sattui näet käymään jokseenkin korkea maininki, vaikka tuulta ei tuntunut juuri nimeksikään, ja aluksemme kiikkui laineilla niin vaapperasti, että odotimme sen millä hetkellä hyvänsä keikahtavan kumoon. Meidän oli kaikin voimin pyrittävä likemmä rantaa, ja ohjaillen sitä taitavasti saimme sen kulkemaan tukevammin, sittekin joutuen ponnistelemaan aika lailla, ennen kuin olimme maissa jälleen.

Yritys masensi mieliä, ja taaskin olimme ymmällä mitä tehdä. Alkuasukkaat olivat kohteliaita kylläkin ja pistäysivät useasti puhelemaan kanssamme. Kerran he toivat mukanaan henkilön, jolle osottivat kuninkaallista kunnioitusta, ja pystyttivät meidän välisellemme taipaleelle pitkän salon, jonka yläosassa riippui iso, simpukankuorilla, messinkipalasilla ja muilla helyillä koristeltu karvatupsu; tämän käsitimme ystävyyden merkiksi. Heillä oli tuomisina yllinkyllin ruokavaroja, karjaa, lintuja, yrttejä ja juuria, mutta meidän keskessämme oli täydellinen hämmennys vallalla, meillä, kun ei ollut mitään millä vaihtaa tai ostaa, eikä heillä näkynyt enää olevan vähintäkään halua antaa mitään ilmaiseksi.

Kesken neuvottelumme ponnahti äkkiä eräs aikoinaan veitsiseppänä työskennellyt mies jaloilleen ja kysäsi puusepältä, löytäisikö tämä mistään kompeistansa viilaa.

"Kyllä", vastasi puuseppä, "mutta pieni se on."

"Mitä pienempi sen parempi", tuumi toinen. Hän ryhtyi työhön, kuumensi ensin tulessa vanhan taltan pätkän ja valmisti viilansa avulla useanlaisia työkaluja hommalleen. Sitte hän otti kolme, neljä hopeakolikkoa ja takoi ne vasaralla kiveä vasten hyvin leveiksi ja ohuiksi. Näistä hän leikkasi lintuja ja petoja, teki pikku ketjuja niistä rannerenkaiksi ja kaulanauhoiksi, ja käytteli kekseliäisyyttään mitä vaihtelevimmalla tavalla.

Hänen uurastettuansa parin viikon ajan me koetimme hänen neronsa tehoa. Kun villejä taas kokoontui ympärillemme, saimme nähdä kuinka lapsellisia he olivat. Pienestä linnun muotoiseksi leikatusta hopeapalasesta saimme kaksi lehmää, ja se olisi ollut vielä enemmän arvoinen, jos se olisi ollut messinkiä. Samaan tapaan kaikki muutkin pikku lelut, jotka eivät olleet rahakolikkoina mitään merkinneet, saivat suhdattoman arvon ja pystyivät hankkimaan kaikki tarpeemme.

Siihen tapaan elimme vuoden verran, mutta aloimme jo kaikki kovasti kyllästyä ja päätimme ehdottomasti hakea pelastusta, kävi miten kävi. Olimme varustautuneet kerrassaan kolmella varsin hyvällä kanootilla; ja kun monsuunituulet yleensä koskettelevat tätä maata, puhaltaen useimmissa paikoin saarta kuusi kuukautta vuodesta yhtäänne päin ja toiset kuusi toisaanne, niin päättelimme voivamme sovittaa matkamme onnelliseksi.

Hyväksi onneksemme oli eräs meistä ollut kokin apulaisena; hän osasi säilyttää lihaa ilman tynnyriä ja höysteitä. Tämän hän sai aikaan kuivaamalla lihan auringon paisteessa salpietarin avulla, jota saarella oli yltäkyllin, ja meillä oli jo ennen lopullisen päätöksemme tekoa kuivattuna kuuden, seitsemän lehmän ja mullin sekä kymmenkunnan vuohen lihat. Ne maistuivat niin hyvältä, ettemme koskaan huolineet keittää sellaista lihaa, vaan joko käristimme tai pureskelimme sellaisenaan. Siinä siis keino saada riittävästi ruokavaroja matkalle; mutta kauvan kesti, ennen kuin keksimme, miten saisimme talletetuksi hiukankin vettä rannikkomatkaammekaan varten, mitään astioita kun ei meillä ollut. Vihdoin puuseppä huomasi erottaa yhden kanootin keski-osan vesisäiliöksi, laittaen sen seinät vedenpitäviksi ja varustaen sen kannella; siihen mahtui runsas härkätynnyrillinen.

Suunnitelma oli aluksi entinen: kaartaa pitkin rannikkoa ja katsastella parempaa alusta. Mutta puhetta oli myös ollut siitä, että kenties yrittäisimme sopivan tilaisuuden sattuessa viilettää salmen yli Afrikan mantereelle, sieltä joko maitse tai meritse pyrkiäksemme Punaiselle Merelle, missä kyllä laivoja näkisimme. Siitä syystä valitsimme saaren sisä- eli länsirannan, missä ainakin eräältä kohdalta matka mantereelle ei ole tavattoman pitkä, siinä kun maa ulottuu kauvas luoteeseen.

Toivottomampaa matkaa tuskin lienee konsanaan tehty, me kun läksimme sille puolelle saarta, missä muiden kansojen laivoja ei käy. Kumpaiseenkin isoon periguaamme olimme saaneet maston ja purjeen, kolmatta meloimme sikäli kuin parhaiten taisimme, kovalla säällä hinaten sitä perässä. Useampaan päivään emme havainneet mitään merkittävää. Alkuasukkaita näimme pikku kanooteillaan kalanpyynnissä ja koetimme toisinaan päästä heitä puhuttelemaan, mutta he karkasivat heti säikähtäen rantaan, kun huomasivat aikomuksemme. Viimein eräs meistä muisti saaren eteläpäässä käytetyn rauhanmerkin, ja niinpä seuraavalla kerralla pystytimme purjeettomaan kanoottiimme seipään, soutaessamme kalastajia kohti. Nämä eivät nyt osottaneet mitään rauhattomuutta, vaan lähetessämme meloivat meitä kohti. He tuntuivat olevan hyvin mielissään ja antoivat meille useita isoja, tuntemattomia kaloja, jotka olivat hyvin maukkaita. Taiturimme antoi heille kaksi pientä reijällistä vinokulmioiksi leikattua hopealevyä, ja vastalahja oli heistä niin suuri, että he panivat meidät odottamaan kunnes olivat taas heittäneet veteen siimansa ja verkkonsa, jolloin saimme kaloja niin paljon kuin viitsimme mukaamme ottaa.

Kaiken aikaa tarkastelimme visusti heidän veneitänsä, nähdäksemme kelpaisiko ainoakaan niistä meille; mutta ne olivat kehnoja kojeita. Jatkoimme retkeilyämme pohjoista kohti kaksitoista päivää yhteen menoon, pysytellen lähellä rannikkoa; ja kun tuuli puhalteli idästä ja itäkaakosta, niin oli vauhtimme aika hyvä. Emme nähneet rannalla mitään kaupunkeja, mutta useastikin vesirajassa kallioilla mökkejä, joista väkeä parveili tuijottelemaan meitä.

Omituinen oli retkemme; olimme kolmialuksinen laivue, jossa majaili lähes kolmekymmenhenkinen armeija niin vaarallisia miehiä kuin he olivat konsanaan nähneet; ja jos he olisivat tienneet mitä me olimme, niin kylläpä olisivat mitä hyvänsä antaneet meistä eroon päästäksensä. Mutta olimmepa toiselta puolen niin viheliäisessä mielentilassa kuin luonteemme saattoi tuntea, sillä matkamme ei ollut mikään matka, olimme menossa jonnekin emmekä minnekään, tietämättä mitä oikein tehdä, vaikka yhtä ja toista aikoilimme.

Matkan joutuessa alkoi kuumuus käydä sietämättömäksi, kaiken siimeksen puutteessa kun olimme. Oli lokakuu tai niillä vaikein; ja samalla kun me päivä päivältä lähenimme aurinkoa, läheni sekin meitä, kunnes olimme 20. leveys-asteen vaiheilla ja tiesimme viiden tai kuuden vuorokauden kuluttaa päivän polttelevan kohtisuoraan päämme päällä.

Tätä miettiessämme päätimme etsiä hyvää maallenousupaikkaa, leiriytyäksemme suojaan pahimmalta hellekaudelta; eikä meillä sitäpaitsi enää ollut monen päivän muonavarojakaan jäljellä. Olimme ehtineet suunnilleen puoliväliin saaren pituutta ja lähenimme sitä kohtaa, josta rannikko luoteeseen pistäytyen lyhentäisi välimatkan Afrikan rannikolle kenties 360 engl. penikulmaksi, kuten me arvioitsimme.

Purjehdittuamme kuuden vuorokauden verran pohjoisluoteeseen päin navakalla kaakkoistuulella, huomasimme hyvin kaukana valtaisen ulkoneman eli niemekkeen, joka pistäysi kauvas mereen. Meidän teki kovasti mieli nähdä mitä niemen takana oli, ja päätimme kiertää sen ennen kuin asettuisimme satamaan. Pidimme siis suuntamme, mutta tuulen pysyessä yhtä voimakkaana kesti vielä neljä vuorokautta, ennen kuin saavutimme niemen. On mahdoton kuvata masennusta ja mielenkarvautta, joka meidät kaikki perillä valtasi, sillä niemen nenitse viistettyämme näimme hämmästykseksemme rannikon vetäytyvän toiselle puolen yhtä paljon sisään päin kuin tälle puolen ulohtaalle, vieläpä paljoa enemmänkin. Jos siis tahdoimme yrittää Afrikaan, niin täytyi meidän kääntyä tästä, koska meri edempänä vain laajeni ties kuinka leveäksi.

Havaintoamme punnitessamme yllätti meidät mitä ankarin rajusää ukkosenpurkauksineen ja rankkasateineen. Hädässämme viiletimme rantaan, ja niemekkeen taakse alle tuulen suunnaten ohjasimme aluksemme pieneen puroon, jonka vierillä näimme kasvavan runsaasti puita, ja vilistimme kiireesti rantaan likomärkinä ja lopen uupuneina.

Asemamme tuntui nyt peräti surkealta, ja taiturimme pystytti yhden engl. penikulman päässä niemekkeestä sijaitsevalle harjulle ristin, johon leikkasi portugalinkielellä sanat:

"Epätoivon niemi. Jeesus armahtakoon."

Kävimme heti rakentamaan itsellemme mökkejä ja kuivaamaan vaatteitamme. Vaikka olin nuori ja sellaisissa puuhissa kömpelö, niin en koskaan unohda rakentamaamme pikku kaupunkia, sillä sellainen se oli ja sen mukaisesti sen linnoitimmekin.

Leirimme oli meren rannassa pienen puron eteläisellä kaltaalla jyrkän vuoren suojassa, joka oli tosin puron toisella puolella, mutta kuitenkin vain neljännespenikulman päässä luoteessa, varjostaen meiltä koko ehtoopäiväauringon. Oksista ja näreistä punoimme kaksitoista pikku majaa. Puro oli turvanamme pohjoisessa, pienempi siihen laskeva vesi-oja lännessä, kun taasen etelässä ja idässä korkea äyräs kokonaan peitti leirimme näkyvistä. Kolme muuta mökkiä oli melkoisen matkan päässä varsinaisen leirialueemme ulkopuolella. Yhdessä niistä, pienimmässä ja etäisimmässä, talletimme ruutiamme; toisessa valmistimme ruokamme ja säilytimme tarvekapineitamme; kolmas oli kaikista tilavin, ja siellä söimme ateriamme, pidimme kokouksemme ja istuskelimme juttelemassa, vaikkakaan siihen aikaan ei totisesti ottanut puhe oikein sujuakseen.

Meidän oli ehdottomasti pakko ryhtyä väleihin alkuasukkaiden kanssa. Taiturimme valmisti suuren määrän pikku hopeahelyjä, ja entiseen tapaan saimme niillä muonavaroja yllinkyllin. Tärkeintä oli, että saimme noin viisikymmentä mustaa lehmää ja vuohta kokkimme kuivattavaksi ja suureksi tulevaisuudenvarastoksemme säilytettäväksi. Varaaminen kävikin helposti päinsä, sillä suola ja salpietari olivat hyvää lajia ja aurinko poltteli tavattoman kuumasti. Nelisen kuukautta oleskelimme tässä leirissämme.

KOLMAS LUKU.

Matka Afrikan mantereelle.

Eteläinen päivänseisaus oli kestetty, ja aurinko palannut päiväntasaajaan päin, kun rupesimme suunnittelemaan seuraavata seikkailuamme, lähtöä Afrikan mantereelle.

Alkuasukkailta saimme ainoastaan sen verran selville, että meren takana oli avara leijonien asuttama maa, ja se hyvin kaukana, Tiesimmehän me itsekin sen kaukana olevan, mutta olimme kovin eri mieltä matkan pituudesta; toiset sen arvioittivat 450 meripenikulmaksi, toiset korkeintaan kolmeksisadaksi, mutta yksi todisteli maailmankarttansa mittakaavalla, ettei se voinut olla yli kahdensadanneljänkymmenen. Minä puolestani vähät välitin siitä, oliko mantere kaukana vai lähellä, läksimmekö liikkeelle vai pysyimmekö paikoillamme; minulla ei ollut kotia, ja koko maailma oli minulle yhtä, joten miehet turhaan kyselivät "Kapteeni Bobin" mieltä.

Muutamalta pienen pojan opastelemalta sokealta ukolta saimme kuulla, että jos yrittäisimme matkaa elokuun lopulla, niin saisimme olla varmat siitä, että tuuli pysyisi kaiken aikaa suotuisana ja meri rauhallisena. Mutta miehiä arvelutti viipyminen, syystä että aurinko silloin jälleen tekisi paluutansa etelää kohti helteinensä. Monen monituiset neuvottelut lopulta johtivat päätökseen, että uskaltaisimme yli ulapan.

Ja me uskalsimme, järjettömästi kylläkin, sillä vuoden-aika oli aivan sopimaton. Sikäläiset tuulet nimittäin pysyttelevät idän kulmilla, aina syyskuusta maaliskuuhun, joten ne yleensä puhaltelevat lännestä kaiken muun ajan vuodesta, siis suoraan vastaamme. Olimmekin siis jonkunlaisella maatuulella päässeet vasta viitisenkymmentä meripenikulmaa ulohtaalle, sen verran että olimme meriajolle joutuneet, kun havaitsimme navakan tuulen puuskuvan mereltä päin, lännestä, länsilounaasta tai lounaslännestä, kertaakaan kääntymättä sen enempää sivulle.

Meidän aluksemme tapaisella ei käynyt luoviminen kylliksi tiukasti tuuleen; muutoin olisimme voineet viilettää pohjoiskoilliseen ja matkallamme olisimme tavanneet joukon saaria, kuten jälkeenpäin huomasimme. Yritimme tosin, mutta siinä uhkasi meitä kaikkia tuho, sillä painuessamme pohjoista päin niin läheltä tuulta kuin suinkin, olimme unohtaneet itse Madagaskarin saaren muodon ja aseman. Saaren keskikohdalta lähdettyämme kauvas mereen ulottuvalta niemimaalta ja nyt toista sataa meripenikulmaa pohjoisemmaksi edettyämme jouduimme saaren rannikon jälleen itää kohti kääntyessä avaralle merelle, noin kolmensadan meripenikulman vaiheille kumpaisestakin rannikosta.

Ei ollut muuta neuvoksi kuin pyörtää täysin purjein länsituulen kiidättäminä taivaisin Madagaskaria kohti, ottaen pienimmän kanoottimme hinattavaksi. Tämä oli kamalaa uhkapeliä, sillä pieninkin vihurinpuuska olisi meidät kaikki hukuttanut, kanoottimme kun kulkivat syvässä eivätkä olisi kestäneet ankarampaa aallokkoa.

Tätä matkaa kesti kaikkiaan yksitoista päivää. Meiltä alkoi jo ruokavarat loppua, eikä ollut pisaraakaan vettä jäljellä, kun vihdoinkin suureksi iloksemme näimme maata, vaikkakin vasta kolmisenkymmenen meripenikulman takana. Mutta samalla alkoi maatuulikin puhallella vastaamme, ja meiltä meni kaksi sietämättömän helteistä vuorokautta ennen kuin pääsimme maihin, janomme ainoana lievikkeenä muutamia matkaan tulleita liköörin tähteitä.

Seikkailumme opetti meille, mikä olisi koitunut kohtaloksemme, jos olisimme lähteneet ulapalle heikolla tuulella ja epävakaisella säällä. Se kukisti kerrassaan aikeet yritellä meren yli ainakaan moisilla aluksilla. Leiriydyimme siis maihin kuten ennenkin ja niin mukavasti kuin osasimme, varustaen itsemme rynnäkköjen varalle; mutta alkuasukkaat olivat siellä päin erinomaisen säyseitä ja paljoa kohteliaampia kuin saaren eteläosassa.

Saimme heti osotuksen heidän ystävällisyydestään. Niin pian kuin he näkivät meidän käyvän majoittumaan rannalle saapui luoksemme joku heidän päällikkönsä, mukanaan viisi, kuusi miestä ja joitakuita naisia, tuoden meille viisi vuohta ja kaksi lihavaa mullia, jotka antoi ilmaiseksi. Jos tarjosimme heille jotakin, niin päällikkö ei antanut kenenkään seurueestaan koskeakaan mihinkään. Pari tuntia jälkeenpäin ilmestyi toinen päällikkö, ja tällä oli neljä- tai viisikymmentä miestä saattueenansa. Me kävimme jo käsiksi aseihimme, jolloin toinen alkoi rauhan merkiksi kannatuttaa kahdella miehellä pitkiä seipäitä edellään korkealla pystyssä. Seipäät pystytettiin sitte maahan ja joukko iski keihäänsä niiden taakse, jättäen sinne jousensakin, niin että he loppumatkan lähenivät aseettomina.

Kun päällikkö näki muutamien miestemme jokseenkin kömpelösti rakentelevan mökkejään, niin hän viittasi omaa väkeänsä käymään apuumme. Puolitoistakymmentä villiä ryhtyi heti töihimme osallisiksi, ja parempia työmiehiä he olivatkin kuin me, sillä he kyhäsivät kolme tai neljä majaa tuossa tuokiossa, sommitellen ne paljoa taidokkaammin kuin me olimme osanneet.

Senjälkeen he lähettivät meille maitoa, pisangeja, kurpitsoita sekä yllinkyllin juuria ja kasviksia, jotka maistuivat mainiosti, huolimatta mitään vastalahjaksi. Päällikkö sentään kulautti erään miehemme tarjoaman ryypyn ja oli siitä niin hyvillään, että hänelle kelpasi toinenkin; hän kävi sitte melkein säännöllisesti pari kertaa viikossa vieraanamme, aina tuoden jotakin hyvää mukanaan. Kerran hän lähetti meille seitsemän mustaa juhtaa, joista me entiseen tapaan valmistimme joitakuita kuivatuiksi lihoiksi.

Tässä johtuu mieleeni eräs seikka, josta meillä oli ajan mittaan suurta hyötyä. Heidän karjansa ja etenkin vuohiensa liha oli valmistettuna ja kuivattuna punaista ja tukevaa, kuten hollantilainen kuivaliha, ja se oli villeille niin oivallista herkkua, että he olivat makuun päästyänsä aina valmiit vaihtokauppaan siitä, aavistamattakaan mitä se oli. Kymmenkunta naulaa savustettua lihaa vastasi siten kokonaista mullia tai lehmää, tai mitä vain mielemme teki.

Havaitsimme että näillä villeillä oli melkoiset määrät saviastioita, joita he käyttivät moneen samanlaiseen tarkotukseen kuin mekin; erityisesti oli heillä pitkiä savikirnuja, joita vajotettiin maahan vesisäiliöiksi, näissä kun juomavesi siten pysyi viileänä ja raittiina. Toisekseen huomasimme heidän kanoottinsa isommiksi kuin naapurien, ja tämä sai meidät utelemaan, oliko heillä tai muilla asukkailla kenties vielä isompiakin. He ilmaisivat merkeillä, että saaren toisella puolella kyllä oli isompia aluksia, kannellisia ja isoilla purjeilla varustettuja, ja tämä se sai meidät päättämään purjehtia pitkin rannikkoa koko saaren ympäri niitä katsomaan.

Valmistausimme matkaan, ja niinpä läksimme merelle kolmannen kerran. Purjehdustamme kesti puolisentoista kuukautta, nyt pohjoiskärjestä itäistä rantaa myöten, kuten olimme aikaisemmin purjehtineet läntistä rannikkoa pitkin pohjoiseen. Useat kerrat poikkesimme maihin hankkimaan juomavettä ja ruokavaroja; alkuasukkaat käyttäysivät kaikkialla ystävällisesti. He eivät missään muistaakseni suurestikaan eronneet toisistaan ruumiinrakenteeltaan tai väriltään, tavoiltaan, aseiltaan tai muissakaan suhteissa, mutta emme kuitenkaan huomanneet heimojen tietävän toisistaan.

Lopulta kaartaessamme niemekkeen, joka pistäysi meripenikulman verran ulommaksi kuin muut, osui silmiimme näky, joka oli epäilemättä ollut yhtä ikävä asianomaisille kuin se oli mieluisa meille: europalaisen laivan hylky, joka oli paiskautunut kauvas merelle ulottuvaan kivimatalikkoon.

Matalalla vedellä oli iso osa laivasta kuivilla, eikä sitä nousuvesikään kokonaan peittänyt; se oli enintään meripenikulman päässä rannasta. Uteliaisuutemme tietysti vei meidät suoraa päätä sen luokse, kun tuuli ja sää olivat suotuisat. Laiva oli hollantilaista tekoa eikä hylkynä kovinkaan vanha, sillä peräpään yläosa oli enimmäkseen pysynyt lujana ja mesaanimastokin törrötti vielä pystyssä. Peräpää näytti sulloutuneen kahden kallioriutan rakoon ja siten säilyneen, kun sitävastoin koko keulapuoli oli hakkautunut pirstaleiksi.

Emme nähneet hylyssä mitään korjaamisen arvoista, mutta päätimme poiketa maihin ja viipyä lähitienoolla jonkun aikaa, nähdäksemme olisiko mitään vihiä saatavissa sen kohtalosta. Saattaisimmehan kuulla laivan miehistöstä jotakin, ehkäpä tavata joitakuita haaksirikkoisia rannaltakin samassa tilassa kuin itsekin olimme, siten lisätäksemme lukuamme.

Iloksemme näimme rantaan tullessamme kaikkia merkkejä ja jäännöksiä laiva-kirvesmiehen telakasta, kuten nosto-vipukiekan ja laskujalaksia, telineitä ja lankkuja sekä lankunpätkiä — laivanrakennuksesta jääneitä rippeitä, sanalla sanoen ison joukon kapistuksia, jotka suorastaan kutsuivat meitä ryhtymään samanlaiseen työhön. Haaksirikkoiset olivat siis veneellään pelastuneet maihin ja rakentaneet kuunarin tai kutterin, siten päästen merelle jälleen. Kyselimme alkuasukkailta, minne päin he olivat lähteneet, ja he viittilöivät etelään ja lounaaseen, mistä helposti käsitimme matkan määräksi Hyväntoivonniemen.

Nyt kävimme uudella innolla aluksen rakentamiseen käsiksi. Kaksi kirvesmiestämme nuuskivat esille kaikki hollantilaisten jättämät käyttökelpoiset ainekset, ja yksi niistä, varsin hyödyllinen, antoi minulle paljon askartelua, nimittäin pikipata, jossa oli vielä jonkun verran pikeäkin tallella. Työn edistyessä jouduimme pulailemaan sen suunnattomissa vastuksissa, meillä kun oli vain harvoja työkaluja, eikä ollenkaan rautatavaraa, ei köysiä, ei purjeita. Meidän oli oltava omia seppiämme, köydenpunojiamme, purjeidentekijöitämme, harjottaen pariakymmentä ammattia, joista tiesimme vähän tai emme mitään. Mutta pakko kannusti kekseliäisyyttä, ja me suoriuduimme monesta tehtävästä, joita olimme ajatelleet meidän oloissamme mahdottomiksi.

Kirvesmiesten sovittua aluksen mittasuhteista me aluksi jouduimme veneillämme hyörimään laivanhylkyä pirstomassa, siitä kun oli tuotava rakennuspuuhaan kaikki mitä irti saatiin. Suurin ponnistuksin saimme korjatuksi mesaanimaston, kun neljätoista miestä siihen urakkaan käytti kolmen viikon ajan. Samalla saimme talteen melkoisen määrän rautatavaraa, kuten vaajoja, vaarnoja, nauloja ja muuta sellaista, minkä nyttemmin näppäräksi sepäksi kehittynyt taiteilijamme muovaili tarvituiksi välikappaleiksi aina peräsimensaranoita myöten.

Ankkuri meiltä puuttui, ja me tyydyimme alkuasukasten avulla punomaan heidän mattoaineksistansa joitakuita köysiä, joista saimme laivamme rantaansitomiseksi välttävän touvin. Kaikkiaan kului uuraaseen aherteluumme neljä kuukautta, kunnes laskimme vesille tekeleemme. Se oli jonkunlainen kahdeksantoista tai kahdenkymmenen tonnin vetoinen pursi, ja jos meillä olisi ollut sellaiseen tarvittava taklaasi [taklaasi on kaikki mikä laivassa kohoaa laidan yläpuolelle], niin olisimme voineet pyrkiä minne mieli teki. Mutta tukalimpana puutteena oli se, että meillä ei ollut tervaa eikä pikeä saumojen tilkkeeksi, ja vaikka parhaamme mukaan käyttelimme talin ja öljyn sekotusta, niin emme kunnolleen selvinneet pulmasta. Vesille laskettuna oli aluksemme niin hatara, että jo pelkäsimme kaiken vaivannäkömme menneen tyhjiin, sitä kun oli pula ehkäistä täyttymästä vedellä; pumppujakaan ei ollut, eikä keinoa sellaisten valmistamiseen.

Mutta vihdoin muuan musta mies osotti meille puulajin, josta polttamalla kihoilee yhtä tahmaista ja melkein yhtä lujaa nestettä kuin terva. Keittämällä saimme siitä pien sijaisen ja pääsimme tarkotuksemme perille, sillä sen avulla saimme laivan täydellisesti vedenpitäväksi. Se keino auttoi minua sittemmin monena kertana samoilla seuduilla.

Laivamme lopullisia valmistuksia olivat mesaanimaston pystyttäminen sille tukevaksi mastopuuksi, vanhojen purjeittemme sovitteleminen parhaamme mukaan sekä peräsimen veistäminen. Otimme mukaan ruokavaroja ja vettä niin paljon kuin luulimme tarvitsevamme, ja niin läksimme suotuisalla tuulella merelle.

Olimme kuluttaneet lähimain toisen vuoden noihin harhailuihin ja tähän rakentelupuuhaan, sillä miehet laskivat joutuneemme helmikuun alkuun ja aurinko loittoni vähin erin luotamme, hyvä kyllä, sillä, kuumuus oli kovin rasittanut meitä. Matkan suunnasta olimme olleet aivan epätietoisia. Jotkut olivat tahtoneet yritettäväksi suoraan itää kohti Malabarin rannikolle, mutta toiset olivat vakavammin pohtineet matkan pituutta ja huomautelleet, ettei aluksemme asu ja sen ruokavaroille ja juomavedelle myöntämät mahdollisuudet soveltuneet 2000 engl. penikulman taipaleelle. Sitäpaitsi ei vuoden-aikakaan sallinut sitä suuntaa, sillä auringon edetessä pohjoiseen päin pysyttelevät tuulet parhaasta päästä idän tienoilla; olisi siten ollut odotettava huhti- tai toukokuuhun.

Vihdoin, tuulen ollessa kaakossa ja itäkaakossa, me kaikki yhdyimme entiseen suunnitelmaamme, Afrikan manteretta tavottamaan. Monet olivat kaiken aikaa vakuutelleet, että meillä oli mantereella kunnollinen tulevaisuuden, jopa rikastumisenkin mahdollisuus, menimmepä mille suunnalle tahansa, meritse tai maitse, missä vain etenemään pääsisimme. Pohjoiseen purjehtien me jälleen kiersimme saaren kärjen ja käännyimme rannikon suojassa etelään, aikoen tavottaa sen läntisimmän niemekkeen, entisen lähtökohtamme. Mutta noin yhdeksänkymmentä meripenikulmaa sitä suuntaa purjehdittuamme kävivät tuulet epävakaisiksi ja puhaltelivat suoraan vastaamme. Meidän oli siis kääntyminen kulkemaan jo siitä yli ulapan, jotta tuuli olisi suotuinen, sillä aluksemme oli kehno pyrkimään liki tuulta tai kulkemaan oikeastaan millään muulla kuin peräntakaisella.

Varustausimme maissa uusilla vesi- ja muonavaroilla, ja maaliskuun lopulla käänsimme keulamme Afrikan manteretta kohti, osottaen enemmän uskallusta kuin järkeä, enemmän päättäväisyyttä kuin harkintaa. Mutta kun tuuli pysytteli kaakossa ja itäkaakossa, niin katsoimme parhaaksi suunnaksemme käyttää pelkkää myötätuulta kompassinamme, siten soluen länsikoillista kohti; varsinaista kompassia ei matkassamme ollutkaan muuta kuin erään miehen pieni messinkinen taskukompassi.

Matka oli paljoa pitempi kuin olimme luulleet, ja laivamme oli pikku purje-pahasiensa vuoksi hyvin hidaskulkuinen sekä muutenkin rakenteeltaan raskas. Emme koko aikana nähneet minkäänmoista alusta, se meri kun on kokonaan kauppateistä syrjässä. Kahdeksan tai yhdeksän vuorokautta purjehdittuamme kajautti yksi miehistämme ilosanoman: "Maa!" Meillä oli syytä riemuita, sillä vettä oli säästäenkin enää pariksi kolmeksi päiväksi. Mutta vaikka se nähtiin aikaisin aamulla, kesti perilletulo iltahämyyn, sillä tuuli heikkeni melkein tyveneksi, ja aluksemme, kuten sanottu, oli kömpelö purjehtija.

Murheellinen ällistys valtasi meidät, kun huomasimme mantereen sijasta saavuttaneemme pienen saaren, jolla ei näkynyt mitään asukkaita eikä karjaa muuta kuin joitakuita vuohia, joista tapoimme ainoastaan kolme. Mutta lähtihän niistäkin tuoretta lihaa, ja me löysimme hyvin maukasta juomavettä. Vasta viisitoista päivää vielä purjehdittuamme pääsimme mantereelle, ja se tapahtuikin ruokavarojemme puolesta viime hetkessä, niin että meillä oli viimeisenä kahtena päivänä ollut vain kortteli vettä miestä kohti päivässä. Mutta sanomattomaksi riemuksemme näimme edellisenä iltana maata, joskin hyvin etäällä, ja pirteä tuuli työnteli meidät aamuksi kahden meripenikulman päähän rannasta.

Emme siekailleet astua maihin ensimäisessä kohdassa mihin osuimme, vaikka olisimme pikku kärsivällisyyttä noudattaen löytäneet hiukan pohjoisemmasta hyvin mukavan jokisuun. Kiinnitimme aluksemme kahteen isoon salkoon, jotka iskimme maahan, ja katseltuamme tovin ympäristöämme, hankittuamme hiukan vettä ja kerättyämme muonavarojakin, joita näkyi siinä paikassa olevan kovin niukasti saatavissa, palasimme laivaan varastoinemme. Saaliinamme oli kaiken kaikkiaan moniaita lintuja ja hyvin pieni, mutta hyvänmakuinen puhvelihieho. Päätimme purjehtia pitkin rannikkoa kunnes tapaisimme jonkun puron taikka joen, jota myöten voisimme viilettää sisämaahan, tai kaupungin taikkapa kylän. Seudun kyllä tiesimme asutuksi, sillä monessa kohti näimme yöllä tulta ja päivällä savua kaukana joka suunnalla.

Lopulta saavuimme hyvin avaralle lahdelle, johon laski useita pikku jokia. Rohkeasti ohjasimme aluksemme ensimäiseen suistoon; nähdessämme rannalla muutamia hökkeleitä ja niiden ympärillä ihmisiä purjehdimme pieneen poukamaan joen pohjoisrannalle ja kohotimme rauhan merkiksi pitkän seipään, jonka nokkaan olimme sitoneet valkean kangaskaistaleen. Huomasimme heidän oivaltavan tarkotuksemme, sillä luoksemme parveili miehiä, naisia ja lapsia, kaikki ilkosen alastomia.

Ensimältä he vain kummissaan ällistelivät meitä kuin peljättäviä kummituksia, mutta olivat kyllä sitte myöhemmin taipuvaisia tuttavallisuuteen. Alustavaksi kokeeksi osotimme merkeillä, että meidän oli jano. Kolme naista ja kaksi poikaa juoksi piankin sisämaahan päin, palaten muutaman minuutin kuluttua, mukanansa useita nähtävästi auringonhelteessä paahdettuja saviruukkuja. Nämä olivat vettä täynnä, ja asetettuaan ne rannalle he peräytyivät hiukan, jotta me voisimme noutaa ne, kuten teimmekin.

Tuokion kuluttua he toivat meille juuria ja yrttejä sekä muutamia hedelmiä, joiden laatua en enää muista; mutta kun meillä ei ollut mitään antamista vastavuoroon, niin saimmekin huomata heidät säästeliäämmiksi kuin madagaskarilaiset olivat olleet. Seppätaiturimme ryhtyi nyt työhön, ja kun hän oli laivahylystä varannut itselleen rautaromua, niin lähti hänen käsistään yltäkyllin leluja, lintuja, koiria, neuloja, koukkuja ja sormuksia. Me auttelimme niiden viilaamisessa ja kiillottamisessa, ja näilläpä saimmekin vaihdetuksi mitä vain ruokavaroja oli tarjolla, kuten vuohia, sikoja ja lehmiä, joten ei puutteesta ollut tietoakaan.

Olimme nyt siis Afrikan mantereella, maailman autioimmassa ja suvaitsemattomimmassa maassa, yksinpä Gröönlantikin ja Novaja Semlja lukuunotettuina, vain sillä erotuksella, että sen pahimmatkin tienoot olivat asuttuja, vaikka sen muutamien kansojen luonteesta päättäen olisikin ollut meille vähemmän vaarallista joutua aivan asumattomiin erämaihin.

Ja siten perille tultuamme me teimme päätöksen, joka varmaan on hurjimpia ja toivottomimpia mitä mikään toverijoukko on maailmassa tehnyt. Päätimmepä nimittäin lopullisesti samota mantereen poikki sen keskeltä, Mosambikin rannikolta idästä Angolan tai Guinean rannikolle Atlantin valtamereen asti — vähintään 1800 engl. penikulman taipaleen. Matkalla tulisi meidän kestää tavatonta kuumuutta, taivaltaa tiettömiä erämaita, ilman minkäänlaisia juhtia tamineittemme kantamiseen, vastassamme laumoittain raatelevia ja vaarallisia petoja, kuten leijonia, leopardeja, käärmeitä ja elefantteja. Me joutuisimme kulkemaan päiväntasaajan maissa ja siis kuivan vyöhykkeen keskuksessa; tiellemme sattuisi sotaisia ja verenhimoisia villikansoja; nälkä ja jano olisivat ainaisena uhkana. Sanalla sanoen, olisipa siinä pitänyt olla pelotuksia kylliksi järkyttämään uhkamielisintäkin luonnetta.

Mutta me emme säikkyneet, vaan päätimme antautua seikkailuihin. Eihän nimittäin edes ollut muuta pelastuksen mahdollisuuttakaan. Jos nimittäin olisimme purjehtineet pitkin Afrikan kolkkoja rantoja pohjoiseen päin Punaisellemerelle asti, niin oli ainoana toiveenamme siellä joutua arabialaisten vangiksi. Nämä möisivät meidät turkkilaisten orjiksi, mikä ei olisi paljoakaan parempi kohtalo kuin kuolema. Hyväntoivonniemelle emme voineet pyrkiä, sillä tuulet olivat kovin vaihtelevia ja meri sillä leveys-asteella liian myrskyinen. Mutta me tiesimme kaikki, että jos kykenisimme vaeltamaan kylliksi kauvas sisämaahan, niin saattaisimme tavata jonkun niistä isoista virroista, jotka laskevat Atlantiin. Sellaisen virran partailla voisimme rakentaa kanootteja, jotka kuljettaisivat meidät meren rantaan, olipa se miten kaukana tahansa. Meillä ei olisi silloin muuta huolta kuin ruokavarojen saanti, ja toivoimme ampuma-aseillamme kaatavamme riistaa kylliksi. Vieläpä päättelimme mahdolliseksi lisätä pelastuksemme riemua kultalöydöillä, jotka monin verroin korvaisivat kärsimyksemme, jos hengissä pääsisimme ihmisten ilmoille.

Vasta nyt aloin minäkin toden teolla ottaa osaa neuvotteluihin. Kahden- tai kolmentuhannen engl. penikulman jalkamatka erämaissa petojen ja villien keskessä karmi pintaani, kun päätös tuli tehtäväksi. Luopuen entisestä välinpitämättömyydestäni minä käytin kaiken kaunopuheliaisuuteni oman alkuperäisen suunnitelmani puolesta, nimittäin että yrittäisimme Punaisellamerellä vallata jonkun laivan. Mutta he pitivät hanketta haaveena, sitä lähemmin ajatellessaan.

Auringosta havainnon tehden laskimme olevamme 12. astetta 15. minuuttia päiväntasaajan eteläpuolella. Kartalta näimme Angolan rannikon olevan 8. ja 11. eteläisen leveys-asteen välillä, kun taasen Niger-virran avulla Guinean rannikolle pyrkiminen olisi kääntänyt suuntamme 12. ja 29. pohjoisen leveys-asteen välille. Angolan siis valitsimme, joten matka kävisi jokseenkin suoraan länttä kohti. Virtojen avulla toivoimme keventävämme matkaamme, kuten sanottu, varsinkin jos keksisimme keinon päästä sen ison sisäjärven ylitse, jota alkuasukkaat nimittävät Coalmucoaksi ja josta Niilin sanotaan johtavan juoksunsa. Mutta kertomukseni osottaa vielä, että sellaisia toiveita helposti kohtaa paha pettymys.

Ryhdyimme siis valmistautumaan retkeämme varten sen mukaan kuin olopaikassamme kävi päinsä ja pieni kokemuksemme maan luonteesta meille opetti.

Olimme jo jonkun aikaa takaperin tottuneet astelemaan paljain jaloin kallioilla, somerolla, ruohokossa ja rantahiekalla. Mutta kun huomasimme tukalimmaksi totuttaa jalkapohjiamme sisämaan kuivana kuumentuvaan hietaan, niin varustimme itsellemme jonkunlaisia villi-eläinten nahoista ommeltuja tallukoita, karvapuoli sisäänpäin. Auringossa kuivaten koveni nahka niin lujaksi, että tällaiset jalkineet kestivät kauvan; ne olivat keveitä ja mukavia.

Koetimme houkutella jotakuta alkuasukkaista oppaaksemme matkalle länttä kohti, mutta nämä vain kohauttelivat olkapäitänsä, osottaaksensa kuinka vähän heitä miellytti aikeemme. Kysellessämme heiltä leijonista ja muista pedoista he nauroivat ja ilmaisivat merkeillä, että ne saa nuotion avulla helposti häädetyksi; ja hyvään tarpeeseen se neuvo meille olikin, rohkaisten mieltämme jo ennakolta.

Paljon yritimme pohtia, millä tavalla saisimme tamineemme kuljetetuksi, sillä jo ampumavarammekin olivat liian raskas taakka meidän kantaa maassa, jossa kuumuus teki meidät itsemme kyllin raskaaksi kuormaksi meille. Maan asukkaat eivät tunteneet mitään kuormajuhtaa, kuten hevosta tai muulia, aasia, kamelia tai dromedaaria. Jonkunlaisena puolittain kesytettynä koti-eläimenä oli heillä samaisia pikku puhveleita, joita olimme yhden tappaneet, ja näitä he kyllä käyttivät kantamaan taakkoja. Huomasimme myös, että nämä elukat olivat ketteriä ja voimakkaita uimareita. Mutta me emme tienneet mitään sellaisen eläimen ohjaamisesta ja hoidosta, tai millä tavoin kantamukset olisivat kiinnitettävät.

Viimein minä esitin heille menettelytavan, joka piankin saavutti heidän hyväksymisensä, nimittäin että haastaisimme riitaa joidenkuiden alkuasukkaiden kanssa ja ottaisimme kymmenkunta vankia, sitoen nämä orjiksemme, kantamaan matkatarpeitamme. Samallahan saisimme opastusta ja puheluseuraa, sekä oppisimme edes jotakin maan kieltä. Ihan heti ei neuvooni tartuttu, mutta alkuasukkaat antoivat pian itse aihetta sen toteuttamiselle ja samalla tilaisuudenkin siihen.

Pikku vaihtokauppamme alkuasukasten kanssa oli tähän asti tapahtunut heidän ensin osottamaansa ystävällisyyteen luottaen, mutta lopulta havaitsimme heissäkin koirankuria. Ostettuaan muutamia päitä karjaa heiltä seppämme kaavailemilla leluilla sattui nimittäin eräälle meidän miehellemme erimielisyyttä vastakumppaninsa kanssa. Silloin villit ähittelemään hänelle omalla tavallansa, ja pitäen hänen karjan hinnaksi tarjoamansa lelut he panivat kumppaninsa ajamaan karjan pois hänen nenänsä alitse ja ilkkuivat täyttä kurkkua. Miehemme nosti sellaisesta oman käden oikeudesta melun ja huusi tovereitansa avuksi, mutta silloin se neekeri, jonka kanssa hän oli kauppaa hieronut, paiskasi häntä keihäällä niin paikalleen, että ase olisi lävistänyt hänen ruumiinsa, ellei hän olisi mitä vikkelimmin poukannut syrjään samalla kun torjuvasti nosti kätensä ylös. Nyt keihäs kuitenkin ruhjaisi käsivartta; mies julmistuneena sieppasi luikkunsa ja ampui neekeriä sydämeen.

Toiset lähellä olevat villit, samoin kuin nekin, jotka olivat meidän muiden seurassa loitompana, säikähtyivät niin kamalasti tulen leiskahdusta, pamausta ja maanmiehensä äkkikuolemaa, että ensin tovin seisoivat turraksi hätääntyneinä. Mutta heidän toinnuttuansa muuan etäämpänä meistä seisonut alkoi äkkiä kirkua jotakin taisteluhaastetta; muut kaikki vastasivat, juosten hänen ympärilleen, meidän tyhmistyneinä ällistellessämme tätä menoa.

Parin kolmen minuutin kuluttua alkoi kirkuva kutsu kiiriskellä paikasta toiseen, kylästä kylään ja toiselle puolelle jokeakin, ja tuossa tuokiossa näimme alastoman liudan kiitävän joka taholta kokouspaikalle. Vajaassa tunnissa oli niitä viitisensataa koolla, joillakuilla jouset aseinaan, useimmilla keihäät, joita he osaavat käytellä niin taitavasti, että voivat linnunkin keihästää lennosta.

Meillä ei ollut pitkiäkään aikoja neuvotellaksemme, sillä väenpaljous karttui hetki hetkeltä; ja uskonpa, että jos olisimme kauvan siekailleet, niin heitä olisi kertynyt vaikkapa kymmenen tuhatta. Meillä ei senvuoksi ollut muuta valittavana kuin paeta laivaamme, jossa tosiaan olisimmekin varsin vankasti puolustautuneet, tai astua eteenpäin ja koettaa, mitenkä yhteislaukaus tai pari raehauleilla tehoaisi.

Päätimme heti käyttää jälkimäistä keinoa, luottaen siihen että jyske ja tuhoisat seuraukset ajaisivat heidät oitis pakoon. Asetuimme riviin joka mies ja marssimme rohkeasti heitä vastaan. He seisoivat valmiina vastaanottamaan meidät, nähtävästi luottaen siihen, että heidän keihäänsä tekisi lopun meistä kaikista; mutta me pysähdyimmekin keihäitten kantomatkan ulkopuolelle. Seisoimme melkoisen matkan päässä toisistamme, jotta ampumalinjamme ulottuisi laajalle, ja annoimme heille sellaisen tervehdyslaukauksen, että kuusitoista kuukertui paikalle ja kolme kaatui moniaan kymmenen askelta juostuansa.

Yhteislaukaustamme seurasi hirmuinen kirkuna ja ulina. Me seisoimme liikkumattomina ja latasimme pyssymme uudestaan. Kun hekään eivät kaikonneet, niin me ammuimme toistamiseen heidän keskeensä. Tällä kertaa sai kymmenkunta surmansa, mutta kun he eivät seisseet yhtä tiheässä kuin ennen, niin kaikki miehemme eivät ampuneet. Seitsemän oli nimittäin saanut käskyn säästää laukauksensa ja edetä heti kun toiset olivat ampuneet, näiden vuorostaan ladatessa jälleen.

Heti toisen laukauksen jälkeen me luikkasimme huikeasti ja nuo seitsemän marssi parikymmentä askelta lähemmäksi, ampuen taaskin. Taakse jääneet latasivat kaikella kiireellä ja etenivät vuorostaan, mutta nähdessään meidän lähenevän villit karkasivat tiehensä kiljuen kuin noidutut.

Saapuessamme taistelukentälle näimme ison joukon ruumiita kentällä hajallaan, paljoa enemmän kuin saatoimme olettaa tappaneemme tai haavoittaneemme, niin, enemmän kuin meillä oli ollut luotejakaan pyssyissämme. Olimme tästä seikasta ihan ymmällä, kunnes huomasimme, että pelkkä säikähdys oli pökerryttänyt monet; saattoipa joku olla haavatta kuollutkin.

Näistä kauhistuksen herpaamista tulivat useat toinnuttuansa palvomaan meitä, otaksuen meidät jumaliksi tai paholaisiksi — en tiedä kumpaisiksiko, emmekä sillä suurta väliä pitäneet. Toiset polvistuivat eteemme, toiset heittäysivät kasvoilleen, ja kaikki tekivät lukemattomia mitä täydellisimmän alistumisen merkkejä. Nyt juolahti mieleeni, että me saatoimme sodan oikeudella ottaa niin monta vankia kuin mielemme teki, viedäksemme ne retkellemme kuormankantajiksi. Miehet olivat oitis minun mieltäni, ja niinpä sidoimme noin kuusikymmentä rotevaa nuorta miestä, selittäen heille, että ottaisimme heidät mukaamme. Nämä näyttivätkin varsin suostuvaisilta, mutta luonnollisesti piti meidän silti pysyä varuillamme, huomattuamme tämän kansan rajuksi, kostonhimoiseksi ja petolliseksi, joten orjiimme ei käynyt ollenkaan luottaminen.

NELJÄS LUKU.

Minusta tulee kapteeni.

Ennen kuin jatkan pitemmälle täytyy minun lukijalle vihjata, että minä tästä hetkestä alkaen kävin vakavammin käsiksi asioihin, pitäen parempaa väliä kohtalostamme. Sillä vaikka kaikki kumppanini olivat vanhempia miehiä, niin aloin kuitenkin huomata heidät neuvottomiksi — tai kuten nyt sanoisin kylmäverisyyttä puuttuviksi — silloin kun tarvittiin toimintaa. Ensimäisen varsinaisen tilaisuuden tälle havainnolle antoi äsken mainittu kahakka alkuasukasten kanssa, Lujasti päätettyänsä hyökätä ampuma-asein noiden kimppuun ja havaittuansa että nämä eivät luulon mukaan karanneetkaan pakoon, alkoi heitä jänistää niin, että he kaiketi olisivat kiireimmiten vilistäneet takaisin laivaan, jos se olisi ollut lähellä.

Tällä hetkellä minä innostuin heitä rohkaisemaan. Hoilasin että heidän piti ladata, uudestaan ja ampua toinen yhteislaukaus, vakuuttaen meneväni takuuseen siitä, että neekerit pakenisivat minkä käpälistä lähtisi, jos vain neuvoani noudatettaisiin. Tästä reipastuneina he laukaisivat toistamiseen, säästäen minun esityksestäni muutamia panoksia varallekin.

Toisen yhteislaukauksen jälkeen minun oli suorastaan pakko asettua käskijäksi.

"Nyt, seigneurs", huudahdin, "hurratkaamme."

Avasin oman kurkkuni ja huikkasin kolmasti, kuten englantilaisilla merimiehillä on sellaisissa tilaisuuksissa tapana.

"Ja nyt seuratkaa minua", kehotin niitä seitsemää, jotka eivät olleet ampuneet, "niin vannonpa tekevämme puhdasta heistä", ja oikeassa olinkin, kuten olen jo kertonut.

Tästä päivästä alkaen olin heidän puheissaan aina Seignior Capitanio, mutta kun minä vastustelin seignioria liian ylhäisenä nimityksenä, niin lausui tykkimiehemme, joka sujuvasti puhui englantia: "No, olkoonpa siis nimenäsi kapteeni Bob", ja kapteenin nimeä sain sitte vakinaisesti kantaa.

Portugalilaiset kunnostautuvat kyllä silloin, kun heidän edellään käy joku esikuvana, mutta oman onnensa nojaan jäädessään he peräti lannistuvat. Sitä sain jälkeenpäin kokea monet kerrat, ja olenkin usein kummastellut, että joukko miehiä, joiden oma miehuus pyrki lujalle ottaessa pettämään, alun pitäenkään uskalsi ajatella ja alottaa niin tuiki epätoivoista ja suurisuuntaista yritystä kuin meidän edessämme oleva matka oli.

Heidän joukossaan oli tosin pari kolme uupumatonta miestä, joiden rohkeus ja uutteruus oli kaikkien muiden tukena, ja he alusta asti ratkaisivatkin asiain menon. Nämä olivat tykkimies ja sepäksi sukeutunut taiturimme, sekä osaltaan myöskin toinen kirvesmiehemme. Nähdessään minun ottavan hiukan ryhtiä he pysyväisellä ystävällisyydellä liittyivät minuun.

Tämä tykkimies oli nerokas matemaatikko, monipuolisesti opiskellut mies ja sekä tietopuolisesti että käytännöllisesti kehittynyt merenkulkija. Alituisissa keskusteluissani hänen kanssaan minä opin oman varsinaisen kasvatukseni perusteet, joita minun oli helppo sittemmin täydennellä. Hän erityisesti kannusti minua pyrkimään eteenpäin maailmassa ja hankkimaan tietoja, jotka tekisivät minut päteväksi suuriin yrityksiin. Vahinko vain, että hyvät päätökseni tässä suhteessa pyrkivät unohtumaan, milloin sattui kylläkin rauhallista tilaisuutta niiden toteuttamiseen.

Mutta palatakseni asiaan: kun tykkimies näki osuuteni taistelussa ja kuuli ehdotukseni, että pidättäisimme joukon vankeja kuormastomme kantajiksi, niin hän kääntyi minuun koko joukkomme edessä.

"Kapteeni Bob", sanoi hän, "sinun on mielestäni ruvettava päälliköksemme, sillä tämän yrityksen onnistuminen on kokonaan sinun ansiotasi."

"Ei, ei," intin vastaan, "älä minua imartele. Sinun pitää olla Seignior
Capitanio, meidän kenraalimme; minä olen siihen virkaan liian nuori."

Lopuksi sovimme, että hänestä tuli meidän päällikkömme, minun pakostakin jäädessäni hänen virkatoverikseen.

Vangeissa oli eräs kookas, solakka, kaunismuotoinen mies, jolle kaikki toiset näyttivät osottavan suurta kunnioitusta. Hän oli, kuten jälkeenpäin käsitimme, erään heidän kuninkaansa poika; isä oli kaatunut ensimäisellä yhteislaukauksellamme, ja hän itse oli saanut luodin käsivarteensa ja lantioonsa. Jälkimäisestä haavasta vuoti runsaasti verta, joten hän oli jo kovin heikossa tilassa, jotapaitsi edellinen luoti oli murtanut ranteen. Eläjäksi ei näyttänyt poloisesta olevan, mutta kun hän tuntui tavallista tärkeämmältä henkilöltä, niin johtui mieleeni, että voisimme käyttää häntä hyödyksemme ja kenties tehdä hänestä jonkunlaisen johtajan oman väkensä keskuudessa. Annoin hänet senvuoksi haavurimme hoitoon, ja koetin merkeillä ilmaista onnettomalle, että me kyllä vielä tekisimme hänestä terveen.

Tämä herätti heissä uutta jumaloitsemisen tunnetta, he kun uskoivat, että me saatoimme näkymättömillä välikappaleilla sekä surmata että jälleen saada vainajat virkoamaan. Nuoren prinssin pyynnöstä jotkut hänen lähimpänsä vaivalloisesti tulkitsivat meille, että armollisesti parantaisimme hänen isänsäkin, joka makasi kentällä ruumiina, otsa lävistettynä.

Emme ilmaisseet itseltämme puuttuvan kykyä siihen, mutta annoimme heidän ymmärtää, että surmansa saaneet olivat ensin osottautuneet meille vihamielisiksi, joten heidän kuolemansa oli varottavana esimerkkinä pidettävä voimassa. Siten kävisi peruuttamattomasti kaikille niskureille. Mutta jos hän, prinssi, suostuisi tulemaan matkassamme ja noudattaisi ohjeitamme, niin me emme häntä jättäisi kuolemaan vammoihinsa. Tämän oivaltaessaan hän pyysi eräältä seuralaiseltansa nuolen, otti sen vioittumattomaan käteensä, nosti sen kohti aurinkoa, taittoi sen kahtia ja asetti kärjen rintaansa vasten, ojentaen sitte tuon puolikkaan minulle. Tämän käsitin valaksi, että valon jumala aurinko häneen nuolensa iskeköön, jos hän konsanaan herkeäisi olemasta ystäväni. Ja niinpä hän todella ahersikin uskollisesti palveluksessamme sittemmin kuukausimääriä.

Haavuri huomasi vammoista toisen pelkäksi lihashaavaksi, mutta ranteesta oli yksi luu murtunut. Sen hän lastoitti, sovittaen käsivarren kaulasta riippuvaan silmukkaan ja merkeillä opastaen häntä suureen varovaisuuteen liikkeissään. Kuuliaisesti mies tottelikin määräyksiä, jotta paraneminen edistyi säännöllisesti.

Perusteellisesti tulkitsin tälle neekerille suunnitelmiamme, samalla kun jo alussa opetin hänelle myöntävän ja kieltävän vastauksen portugalinkielellä. Ruokavarojen hankkimisesta hän sai selitetyksi, että niitä ei pitkään aikaan tarvittaisi, sillä matkan varrelta kyllä löytyisi riistaa. Kantamuksiemme painavuudelle hän pudisteli päätänsä, joten annoin väelle käskyn jakaa ne pienemmiksi nipuiksi, ja me jätimme sen vuoksi kaikki yksitoista kirstuamme tyhjilleen rannalle. Hän ilmaisi toimittavansa meille puhveleita avuksi kantamisessa, arvelipa että mekin voisimme niillä ratsastaa, jos olisimme väsyneitä; mutta sillä me emme pitäneet väliä, olimmehan vain hyvillämme siitä, että kuormajuhdat vielä hädän tullen kelpaisivat syödä.

Kannatin hänet sitte laivaamme ja annoin hänen katsastella kaikkea mitä meillä siellä oli. Hän oli kovin hämmästyksissään, sillä heidän veneensä ovat viheliäisiä pukinnahoista ommeltuja kaukaloita, jotka oli sivelty jollakin iljettävän hajuisella voiteella. Autoimme hänet laivamme kannelle ja osotimme merkeillä, että jos hän johtelisi miehiänsä tavaraimme kantamisessa, niin me emme hänellä kannattaisi mitään. Rantaan palattuamme veimme hänet miestensä luo, ja pyysimme häntä selittämään heille matkamme määrän.

Hän piti heille pitkän puheen ja ymmärsimme hänen sanovan heille, että jos he suostuisivat lähtemään kantajiksi retkelle leijonain maihin, niin heidän piti vastata: "Si, Seignior" ("kyllä, herra"). He vastasivat heti: "Si, Seignior", ja taputtivat käsiään katseensa aurinkoon kohottaen, minkä prinssi tulkitsi meille uskollisuuden vannomiseksi. Mutta pitipä sitte heistä muuan pitkän puheen prinssille, ja hänen eleistänsä käsitimme, että villit suuressa huolessa halusivat jotakin meiltä. Prinssi sai meille selitetyksi, että mekin taputtaisimme käsiämme auringolle (vannoisimme siis), että me emme surmaisi heitä, että me antaisimme heille khiarukkia (leipää), emme pitäisi heitä nälässä emmekä antaisi leijonain heitä syödä. Sanoin olevamme valmiit lupaamaan tuon kaiken, ja hänen uudistetusta kehotuksestaan taputin käsiäni aurinkoa kohti, jolloin kaikki vangit lankesivat kasvoilleen maahan ja noustessaan päästelivät mitä kummallisimpia huutoja.

Lähinnä huolenamme oli nyt saada ruokavaroja sekä vankiemme että omaksi nykyiseksi toimeentuloksemme. Merkeillä ilmottaessani prinssille, mitä mietiskelimme, ilmaisi hän että joku vangeista voisi kylältä noutaa ruokavaroja ja muutamia kuormajuhtia. Kun näytin vastahakoiselta sellaiseen luottamukseen osotti hän monilla merkeillä uskollisuuttaan, sitoipa omin käsin nuoran kaulaansa ja tarjosi minulle sen toisen pään, huomauttaakseen että hänethän perisi hirsipuu, ellei mies palaisi takaisin. Suostuin siis, ja hän antoi eräälle miehelleen tarkkoja ohjeita matkaa varten, viitaten lopuksi aurinkoon, osottaakseen mihin aikaan hänen oli jouduttava takaisin.

Mies läksi vimmatusti juosta porhaltamaan ja piti vauhtinsa kunnes katosi näkyvistä; taival näytti siis olevan melkoinen. Seuraavana aamuna, paria tuntia aikaisemmin kuin oli määrä, huhuili musta prinssi minulle ja viittasi parin engl. penikulman päässä kohoavaa kunnasta kohti, jolla näin pikku karjaa ja useita miehiä ajamassa sitä leirillemme. He toivat ruokavaroiksemme paljon lehmiä, nuoria hiehoja, puolitoistakymmentä vuohta ja kuormajuhdiksi neljä mullia.

Muonavarastoa oli siinä riittävästi, leiväksi saivat meille kelvata eräät juuret, joita olimme ennenkin käyttäneet. Tapettujen vuohten nahat määräsin kuivattavaksi päiväpaisteessa ja niistä ryhdyimme valmistamaan reppuja, sulloaksemme niihin matkatarpeitamme, jotta näitä olisi helpompi kantaa. Nähdessään puuhamme lähetti musta prinssi noutamaan meille kolmen miehen kantamuksen paljoa parempia nahkoja, jotka käytimme suurella menestyksellä siihen tarkotukseen. Samalla kertaa tuotiin prinssille kaksi keihästä, tavallista hienompia, ne kun olivat tehdyt mustasta sileästä puusta ja kärjikseen saaneet jonkun tuntemattoman otuksen hampaan, joka oli peukalon paksuinen ja varsin terävä. Prinssi ei tahtonut ottaa niitä vastaan ennen kuin minä annoin luvan, vaan käski tuomaan ne minulle. Olin tullut vakuutetuksi siitä, että hän oli sanansa pitävä ja rehellinen, joten luovutin nuo komeat aseet hänelle.

Valmistausimme lähtemään. Prinssi kuitenkin ilmaisi minulle, että jonkun matkaa pohjoisempana oli joki, jota myöten pääsisimme laivallamme melkoisen kauvas länttä kohti. Nähtävästi oli joki sama, joka näkyy Quilloan nimisenä kartallamme Mosambikin rannikon pohjoisimmassa osassa. Me päätimme ottaa prinssin ja niin monta villiä kuin laivaamme saatiin mahtumaan, purjehtiaksemme virran suuhun; minun osakseni tuli karavaanin kapteenina marssia samaan paikkaan maitse. Kahdeksan miehistämme jäi saattueekseni sekä kolmekymmentäseitsemän vankia; kaikki matkatavarat kuljetettiin laivalla. Ajoimme mulleja edellämme; ne olivat aivan kesyjä ja vantteria halukkaasti kantamaan mitä hyvänsä — neekerit ratsastelivatkin niiden seljässä neljä kerrallaan. Ne söivät kädestämme, nuoleskelivat jalkojamme ja olivat säyseitä kuin koirat.

Meillä oli ruuaksemme mukanamme kuusi tai seitsemän lehmää, ja neekerit oppivat kerkeästi suolaamaan ja kuivaamaan niiden lihoja. Maitse oli pääsy virralle hyvin helppoa ja jouduimme perille saman päivän iltana; mutta laiva ehti jokisuuhun vasta viiden vuorokauden kuluttua, sillä lahdella oli tuuli tyventynyt ja joki teki alajuoksunsa varrella pitkän kaaren pohjoiseen päin, meidän osuessamme tämän eteläiseen polvekkeeseen. Tällävälin me neekerien alotteesta valmistimme oivallisia nahkaisia vesileilejä.

Taatakseen väkensä uskollisuuden tällä matkallamme oli prinssi jättänyt neljän miehensä tehtäväksi pitää vankeja kytkettyinä kaksittain ranteista yhteen. Mutta me havaitsimme heidät niin rehellisiksi ja varsinkin niin tottelevaisiksi häntä kohtaan, että me jonkun matkan päähän hänen maastansa päästyämme laskimme heidät vapaiksi, vaikkakin hän palattuansa sidotutti heidät uudestaan ja säilytti sen kurin pitkän aikaa.

Maa oli jokivarressa ylävää, ruoho rehotti vehmaana, karjaa kävi laitumella joka suunnalla; metsää ei ollut lähellä, mutta loitompana näkyi kasvavan tammea, seeteriä ja mäntyä, aimo jättiläisiä seassa. Joki oli sievoinen avoin kanava, jolla nousu- ja laskuvesi tuntui kuudenkymmenen engl. penikulman päähän; vireästi laskettelimme ylös virtaa nousuveden aikoina, tuulen navakasti puhallellessa idän kulmilta. Niin kauvan kuin uoma pysyi leveänä ja syvänä painalsimme kepeästi laskuvettäkin vastaan, mutta ylävarrella jouduttuamme kulkemaan joen omaa häiriintymätöntä juoksua päin huomasimme sen liian voimakkaaksi itsellemme ja aloimme pohtia laivamme jättämistä.

Mutta prinssi ei tahtonut mitenkään suostua siihen, sillä huomatessaan laivassa aikoinaan punomamme köysivaraston komensi hän kaikki rantaa myöten samonneet vangit hinaamaan meitä pitkin äyrästä, ja kun heidän työtänsä keventääksemme pidimme purjettamme yllä, niin miehet juoksentelivat kelpo vauhtia kiidättämässä meitä. Tällä tavoin olimme hinaajia vaihdellen kaikkiaan edenneet ylös virtaa parinsadan engl. penikulman vaiheille, kun se alkoi vähitellen soukentua, ja seuraavana päivänä saavuimme isolle vesiputoukselle, joka näytti aivan pelottavalta, sillä vesi syöksyi jokseenkin kohtisuoraan runsaasti kuusikymmentä jalkaa alas, pauhaten niin ettemme voineet kuulla toisiamme; sen kuohun olimme erottaneet jo kymmenkunta engl. penikulmaa alempana.

Tässä oli meidän tehtävä täysi pysähdys ja nousimme maihin joka mies; jos meillä olisi ollut pienempiä veneitä, niin olisimme voineet kannatuttaa ne kosken ohi ja pitkittää niillä matkaamme paljoa edemmäksi ylös virtaa. Maaseutu näytti yhäti rehevältä ja kuhisi karjaa; joitakuita ihmisiäkin näimme, mutta he puhuivat aivan toista kieltä kuin meidän vankimme. Villipetoja näimme aivan lähellämme vasta kaksi päivää ennen koskelle tuloamme, jolloin kolme mitä upeinta leopardia seisoi virran pohjoisella äyräällä, maissa matkaavien vankiemme käyttäessä yksinomaan eteläistä parrasta.

Tykkimiehemme huomasi ne ensimäisenä, juoksi sieppaamaan luikkunsa ja sulloi siihen kelpo panoksen.

"Nyt, kapteeni Bob", sanoi hän, "missä on prinssisi?"

Huusin tämän esille.

"Kuulehan", selitti tälle tykkimies, "rauhota nyt väkeäsi ja sano heille, että he saavat nähdä tämän kapineen puhuvan tulta yhdelle noista otuksista, tuottaen sille kuoleman."

Neekeriparat olivat sen näköisiä kuin olisivat he kaikki olleet joutumassa surman suuhun, vaikka prinssi heille mitä vakuutteli. He seisoivat ällistellen, kun tykkimies äkkiä laukaisi. Hän oli aika tarkka ampuja ja kaatoi pedon kahdella päähän osuneella rautapalalla. Leopardi tempautui takajaloilleen, huitaisi etukäpälillään ärähtäen ilmaa ja kaatui kuolleena seljälleen; toiset kaksi säntäsivät säikähtäneinä pakoon.

Mutta kylläpä olivat vankimmekin pökerryksissään. Neljä, viisi suistui maahan kuin ammuttuina, monet lysähtivät polvilleen ja ojensivat kätensä meitä kohti joko palvoaksensa meitä tai rukoillen oman henkensä puolesta, ja hätkähtipä prinssikin kaikesta valmistelustansa huolimatta niin kuin olisi ollut hyppäämäisillänsä virtaan. Hän sitte suurella vaivalla sai väkensä jälleen viihdytetyksi.

Nähdessämme otuksen saaneen surmansa teki minun kovasti mieleni korjata sen talja. Ilmaisin merkeillä prinssille, että hän lähettäisi joitakuita miehiänsä tuonne nylkemään pedon. Heti kun hän oli vain sanan lausahtanut, kirvoitettiin heistä neljä tarjokasta irti siteistänsä; nämä syöksyivät päistikkaa virtaan, uivat ylitse ja kävivät käsiksi työhön hänen kanssansa. Me olimme antaneet prinssille veitsen ja sillä hän vuoli neljä puuveistä niin näpsää, etten ole eläissäni niiden veroista nähnyt; ja vajaan tunnin kuluttua he toivat minulle taljan, joka olikin harvinaisen iso, nimittäin noin seitsemän jalkaa korvista häntään ja lähes viisi jalkaa leveä seljästä, viehättävän täplikäs kauttaaltansa. Tämän leopardintaljan toin monia vuosia myöhemmin Lontooseen.

Olimme nyt matkaamiseemme nähden kaikki samalla tasalla, jalankulkijoita, koska kerran aluksemme ei edemmäksi päässyt. Kiskoimme laivamme pieneen poukamaan, missä pääjokeen yhtyi soukempi sivuhaara, ja jätimme sen sinne jälkeentulevaisten ihmeteltäväksi. Käytimme kaksi päivää matkatavaraimme jakamiseen sekä kesyjen puhveliemme ja neekeriemme kuormittamiseen. Tärkeimmät matkatarpeemme olivat ruuti ja luodit. Ruudin me sulloimme pieniin kuivatuista nahoista neulottuihin reppuihin, joissa karvapuoli oli sisäänpäin, jotta kosteus ei pääsisi tuntumaan, ja nämä reput sovitimme toisiin, mullinnahoista tehtyihin säkkeihin, jotka olivat hyvin paksuja ja kovia, karvapuoli ulospäin, jotta mitään märkyyttä ei pääsisi tunkeutumaan sisälle. Tämä menettelytapa tehosi niin hyvin, että ruutimme aina säilyi kuivana rajuimpina ja pisimpinäkin sadeaikoina. Kukin meistä sai sitäpaitsi aina mukanansa pidettäväksi neljänneksen naulaa ruutia ja puoli naulaa luoteja; se riitti nykyiseen tarpeeseemme, eikä meidän tehnyt helteen vuoksi mieli kantaa enempää painoa kuin oli ehdottomasti välttämätöntä.

Pysyttelimme yhä virran partaalla ja jouduimme siten varsin vähän tekemisiin maan asukasten kanssa; mutta nyt jalkaisin taivaltaessamme satuimme sentään jonkun verran poikkeilemaan tähystelemässä seutuja ruokavarojen hankkimiseksi. Ensimäisen kerran jouduimme jokivarrella hiukankin pysähtymään erään noin viisikymmentä mökkiä käsittävän pienen neekerikaupungin luona, jossa näytti olevan nelisensataa asukasta, sillä he parveilivat kaikki ulos meitä katselemaan ja ällistelemään. Neekeriemme ilmestyessä näkyviin alkoivat asukkaat kapaista aseisiinsa, luullen vihollisten olevan tulossa kimppuunsa; mutta vaikka neekerimme eivät osanneetkaan heidän kieltänsä, saivat he kuitenkin merkeillä sanotuksi, ettei heillä ollut aseita ja että he olivat kaksittain sidotut vangiksi sekä että heidän takanansa oli sellaisia ihmisiä, jotka tulivat auringosta ja pystyivät mielensä mukaan tappamaan ja taas henkiin herättämään heidät kaikki. Mutta nämä suuret miehet eivät toki tekisi heille mitään pahaa, vaan saapuivat rauhallisin aikein. Tämän kaiken tajuttuansa he laskivat pois keihäänsä ja jousensa, ja lähenivät pystyttämään maahan rauhan merkiksi kaksitoista isoa salkoa, alistumisen osotukseksi kumarrellen. Mutta oitis nähtyänsä parrakkaita valkoisia miehiä he kirkuen juoksivat tiehensä kuin säikkyneinä.

Me pysyttelimme heistä arvomme mukaisen matkan päässä, ja näyttäysimme vain kaksi tai kolme kerrallaan. Vankimme selittivät meidän haluavan heiltä ruokavaroja, ja he toivat nähtäväksemme mustaa nautakarjaa. Veitsisepällämme oli nyt runsas varasto kättensä tuotteita valmiina; hän tuli mainiosti toimeen kaupoissa heidän kanssaan. Varasimme mukaamme niin paljon lihaa ja juuria kuin saatoimme neekerien taakoiksi mukavasti jakaa, kolme-, neljäkymmentä naulaa miestä kohti, mikä mielestämme oli tosiaan kuormaa kylliksi noin kuumassa maassa. Neekerit eivät ollenkaan rasittuneet niistä, joskus vain auttelivat toisiansa jonkun tuntiessa väsymystä; ja kun enin osa matkatarpeistamme täten oli ruokavaroja, niin kevenihän kuorma sitäpaitsi aina päivä päivältä, kunnes taas saimme sitä täydennellyksi. Kuormia kantaessaan oli neekereillä kädet vapaina, heidät pidettiin toisesta jalastaan sidottuina kaksittain yhteen.

Vähitellen päästimme joitakuita neekereitä kokonaan vapaiksi, saatuamme heidän prinssinsä vakuutuksen heidän uskollisuudestaan. Kaksi heistä sai muutaman päivän kuluttua lähteä tähystelemään metsänriistaa, ja taitavastipa he jousihaan kaatoivatkin eräällä heinätasangolla tapaamastansa isosta hirvilaumasta kolme muhkeata haarasarvea. Nämä olivat ensimäinen koko maamatkallamme kaadettu riista, ja söimme suurella ruokahalulla. Aloimme opettaa prinssiämmekin syömään meidän tavallamme valmistettua lihaa, ja neekerit piankin seurasivat hänen esimerkkiänsä, ennen enimmäkseen käytettyänsä lihaa ainoastaan raakana.

Olisimme nyt suoneet ottaneemme enemmän jousia ja nuolia mukaamme, kuten olisimme voineet. Neekerimme pääsivät yhä enemmän kulkemaan irrallaan, vakuutettuja kun olimme siitä, että he eivät jättäisi meitä eivätkä ilman meitä osaisikaan pyrkiä minnekään päin. Mutta pyssyjemme lataamista emme heille uskoneet emmekä ilmaisseet; he jäivät siihen uskoon, että pyssyillämme oli joku taivaallinen voima, joka tuiskautteli tulta ja savua, puhuen hirmuisin jyrähdyksin ja käskystämme tappaen matkan päästä mitä vain tahdoimme.

Petoja aloimme edemmäksi joutuessamme nähdä runsaammin, kuten elefantteja ja leijonia, ensi kertaa elämässämme. Huomasimme neekerien pelkäävän niitä paljoa enemmän kuin me itse, varsinkin syystä että olivat melkein kokonaan vailla omia vakituisia aseitansa; mutta olivathan meidän pyssymme sentään ainaisena turvana. Me taasen halusimme säästellä ruutiamme, kun tuollaisten otuksien tappamisesta ei ollut mitään hyötyä, sillä emmehän voineet raahata nahkoja mukanamme ja lihat eivät kelvanneet syötäväksi. Senvuoksi pidimme muutamissa pyssyissämme ruutia ainoastaan sankkireijässä, jossa leimahtaessaan se säikytteli leijonatkin suoraapäätä pakosalle.

Virran yläjuoksun varrella tapailimme tiheässä alkuasukkaita, melkein jokaisen kymmenen engl. penikulman päässä eri heimon, joka ei naapuriensa kieltä osannut. Kaikkialla oli runsaasti karjaa; eräässä neekerikaupungissa huomasimme viljeltävän riissinkaltaista hyvänmakuista viljakasvia, jota itsellemme vaihdettuamme valmistimme hiilillä paistamalla varsin hyvää leipää. Ruokavarojen puolesta tulimme siis oivallisesti toimeen.

Samosimme arviolta kahdestakymmenestä viiteenkolmatta engl. penikulmaan päivässä. Kohottuamme vielä toisenkin selänteen yli ja sitte muutamia päiviä taivallettuamme alkoi luotsinamme toiminut tykkimiehemme huomata, että suuntamme ei pysynyt niin oikeana kuin olisi pitänyt. Joki nimittäin taipui hiukan pohjoista kohti, ja hän huomautti meille siitä. Jatkoimme kuitenkin vielä kulkuamme jonkun aikaa sen tutussa läheisyydessä, kunnes se lopulta haarautui pikku puroiksi. Nyt koetimme muulla tavoin huolehtia parhaamme mukaan vesivarastosta. Kiipeilimme aina korkeimmille kukkuloille tähystelemään suuntiamme sellaisiin alaviin paikkoihin, missä vettä oli saatavissa, varsinkin pysytellen jokien varsilla mikäli vain kävi päinsä.

Maaseutu pysyi rehevänä, puita kasvoi joka taholla, jokia ja puroja esiintyi yhtenään, asukkaita näkyi jokseenkin joka paikassa. Siten tulimme jokseenkin hyvin toimeen kaiken kaikkiaan puolitoista kuukautta taipaleelle lähdöstämme asti. Emme sitoneet itseämme mihinkään määrättyihin päivämatkoihin ja levähdys-aikoihin, vaan annoimme oman mukavuutemme ja väkemme voinnin sen määrätä.

Taipaleemme keskivälillä saavuimme alavalle tasangolle, jonka huomasimme tiheämmin asutuksi kuin minkään edellä sivuuttamamme seudun. Mutta pahaksi onneksemme olivat asukkaat riidanhaluista ja petollista kansaa, joka katsoi meidät ensimältä rosvoiksi ja kokoontui joukolla hyökkäämään kimppuumme.

Väkemme ensin kauhistui heitä ja alkoi osottaa tavatonta pelkoa. Musta prinssimmekin näytti nolostuneelta. Mutta minä myhäilin hänelle ja kysyin pyssyjämme näyttäen, eikö hän ajatellut, että täplikkään kissan (siksi he omalla kielellään nimittivät leopardia) tappaja voisi syöstä noita alastomia olentoja tuhannen kerrallansa kuolemaan? Hän silloin naurahti, sanoen pitävänsä sen varmana.

"No, sanoppa siis miehillesi, etteivät tyhjiä pelkäile", kehotin minä, "sillä pianpa päästämme heidät makuun siitä mitä voimme tehdä, jos he yrittävät sekaantua hommiimme."

Otimme kuitenkin lukuun, että me olimme keskellä avarata maata emmekä tienneet kuinka runsaslukuisia kansoja oli ympärillämme. Saatoimmepa suuresti tarvita näidenkin ystävyyttä, joiden joukkoon nyt olimme joutuneet, ja käskimme senvuoksi neekereitä koettamaan kaikin mahdollisin keinoin hieroa heidän ystävyyttänsä.

Tavallisin rauhan merkein pääsikin kymmenmiehinen neekerilähetystömme lähenemään likintä kaupunkia ja sai sen asukkailta leluillamme vaihdetuksi melkoisen määrän hirvenlihaa, juuria ja ennenmainitsemaani viljaa. Asukkaat näyttivät olevan ihastuksissaan saamistansa koruista ja lupasivat huomenissa tuoda lisää ruokavaroja kaupan. He palasivatkin, mutta miehemme huomasivat heidät nyt monin verroin lukuisammiksi kuin edellisellä kerralla. Me emme sentään suurestikaan hämmästyneet, sillä me olimme lähetystömme suojaksi lähettäneet kymmenen pyssymiestä seuraamaan jonkun matkan päässä taampana, ja olimme kaikki muutkin näkösällä. Eikä vihollisen petollisuus ollut niin ovelasti harkittua kuin muulloin, sillä he olisivat voineet rauhaa teeskennellen saartaa aseettoman neekerilähetystömme; mutta nähdessään miestemme edenneen jokseenkin niin lähelle kuin edellisenäkin päivänä tempasivat nuo konnat jousensa ja nuolensa ja hyökkäsivät päin kuin raivonhenget.

Tällöin kymmenen asemiestämme huusivat neekereitä pyörtämään takaisin; sen nämä vinhasti tekivätkin toista käskyä odottamatta ja asettuivat suojelusvartionsa taakse. Villit samalla porhalsivat perässä ja ampuivat satakunta nuolta, joista kaksi neekeriämme haavoittui ja yksi sai surmansa. Saapuessaan paikalle, mihin neekerimme olivat pystyttäneet viisi salkoa rauhan merkiksi, hyökkääjät toviksi keräysivät salkojen ympärille, katsellen ja hypistellen niitä ikään kuin arvaillakseen niiden merkitystä. Silloin me, jotka olimme kaikkein taaimpana, lähetimme kymmenelle miehellemme käskyn ampua joukkoon sen seistessä noin tiheänä ja panna pyssyihin raehauleja tavallisen panoksen lisäksi, ilmottaen itsekin pian saapuvamme leikkiin.

He valmistausivat sikäli, ja samalla alkoikin jo musta armeija lähteä jälleen liikkeelle, vaikka se näyttikin lisää väkeä neekerien takana nähdessään kummastelevan mitä me oikein olimme. Mutta jos he eivät käsittäneet meitä ennen, niin sitä vähemmin he meitä jälkeenpäin käsittivät, sillä miehemme laukaisivat tiheimpään kohtaan oitis kun näkivät heidän käyvän jatkamaan rynnäkköä. Välimatka oli arviolta suunnilleen 120 metriä.

Hirveä säikky ja kirkuna seurasi tätä ensimäistä laukausta. Haulit, rautapalat ja naulanpäät kartuttivat haavoittuneiden lukumäärää, kuolleina jäi tantereelle kuusi. Toiset olivat kuin puusta pudonneita, kykenemättä käsittämään millä tavoin heidän toveriensa ruumiisiin oli tullut tuhoisia reikiä. Tuli ja pamahtelu pelotti naiset ja lapset järjiltään, niin että he juoksentelivat mielipuolina ulvoen.

Mutta tästä kaikesta huolimatta he eivät paenneet, kuten tarkotuksemme oli ollut, emmekä myöskään huomanneet kenenkään heistä pyörtyvän pelosta, kuten ensi kertaa Afrikan mantereella taistellessamme. Päätimme yrittää toista yhteislaukausta ja sitte hyökätä päin, kuten olimme silloinkin tehneet. Varaväkemme astui esille; kolmen miehen piti ampua kerrallaan, kaikkien edetessä yht'aikaa. Riviksi järjestyttyämme me siten ammuimme aina kolme miestä vuoronsa jälkeen; aina kaatui ja haavoittui uusia onnettomia, mutta yhä vieläkään eivät ahdistajamme kääntyneet pakosalle, vaikka olivatkin niin säikähdyksissään, ettei yksikään käyttänyt joustansa tahi keihästänsä. Heidän lukumääränsä tuntui vain lisääntyvän, ainakin hälinästä päättäen. Käskin senvuoksi miesten seisahtua, ampua yhteislaukauksen ja sitte hurraten rynnätä iskemään heidät maahan musketeillansa.

Tämä koeteltu keino toki tehosi; he pinttivät tiehensä jokainen ken kynsille kykeni. Tappotantereella näimme seitsemänneljättä ruumista, joukossa kolme naista; haavoittuneista oli neljäseitsemättä jäänyt paikalle vammojensa johdosta. Meidän neekerimme surmasivat tunnottomasti nämä jälkimäiset, ja siitä me olimme kovasti kiukuissamme, uhaten antaa heille saman kohtalon, jos vastakertana niin menettelisivät.

Sotasaaliikseemme jäi runsaat määrät jousia ja nuolia, joista meillä sittemmin oli paljon hyötyä. Neekerimme saivat sitte haalituksi kokoon jonkun verran ruokavaroja, vieläpä neljä työjuhdiksi kesytettyä sonniakin, mikä oli parasta kaikista. Ne oli helppo tuntea kuormanlyöttymistä kupeillansa. Näiden avulla saimme kuljetetuksi mukanamme enemmän ruokavaroja, samalla kun ne toisin ajoin kevensivät neekerien vakinaisia taakkoja.

Tässä kaupungissa tapasimme pikkaraisen nuoren leopardin; se oli aivan kesy ja kehräsi kuin kissa, kun silittelimme sen selkää — villit nähtävästi olivat kasvattaneet sitä kuin talonkoiraa. Musta prinssimme se autioiksi jätetyillä kujilla kuljeksiessaan sai käsiinsä tämän otuksen, hyväili sitä ja houkutti sen mukaansa parilla lihapalalla.

Tältä tienoolta samosimme edelleen parin viikon ajan. Saavuimme silloin kamalan jyrkkään vuoristoon, jonka yli meidän oli pakko pyrkiä niistä vain parhaiten luulimme pääsevämme. Tasangolla olimme tavanneet useita villiheimoja, joiden kanssa olimme taas tulleet hyvin toimeen, ja heidän olimme ymmärtäneet merkeillä selittelevän, että vuorten takana oli laaja erämaa, niissä tapaisimme runsaasti leijonia ja leopardeja ja missä meillä pitäisi olla vesivaroja mukanamme. Viimeisen heimon luona hankimme niin paljon ruokavaroja kuin kuljettamaan kykenimme, koska emme tienneet millaisia vaiheita olisi edessämme. Tehdäksemme tuon taipaleen niin turvalliseksi kuin mahdollista esitin, että ottaisimme erämaan rajalta joitakuita vankeja oppaiksemme ja avuksi ruokavarojen kantamisessa, ehkäpä hankkimisessakin. Neuvo oli välttämätön, ja saatuamme merkkien avulla selville, että vuorten juurella toisella puolen asui joku kansa, päätimme sieltä saada oppaita mukaamme vapaaehtoisesti tahi väkisin.

Kohtuullisen arvion mukaan olimme nyt päässeet 700 engl. penikulmaa rannikolta. Musta prinssi sai tänä päivänä käsivartensa vapaaksi silmukasta ja hänen maanmiehensä kovin ihmettelivät nähdessään hänen ranteensa ihan terveeksi. Nopeasti olivat myöskin paranemassa kaksi edellisessä kahakassa haavoittunutta neekeriämme, sillä haavalääkärimme oli varsin taitava mies.

VIIDES LUKU.

Kultavirralla Sisä-Afrikassa.

Suunnattomin ponnistuksin palailtuamme näiden vuorten yli ja saadessamme niiden takana avautuvan maan näkyviimme, olipa näköala omiansa järkyttämään lujintakin sydäntä. Siellä levisi rajaton apo autio erämaa — ei puuta, ei pensasta, ei hituakaan vehreyttä pilkahtanut mistään. Niin kauvas kuin silmä kantoi ei näkynyt muuta kuin hehkuvata hiekkaa, jota tuuli pölläytteli sekä ihmiselle että elukalle vaarallisina pilvinä. Eikä se näkynyt rajottuvan edessä päin, ei vasemmalla eikä oikeallakaan, joten miehemme alkoivat toden teolla lannistua ja puhella takaisin pyörtämisestä. Tuntui mahdottomalta uskaltaa yrittää moisen aavikon yli, joka näytti varmalta kuolemalta kaikille matkamiehille.

Lannistavasti vaikutti minuunkin näky, mutta silti en sietänyt ajatellakaan paluuta. Huomauttelin heille, että olimme marssineet 700 engl. penikulmaa taipaleestamme ja että takaisin yrittäminen olisi pahempi kuolemaa. Jos he pitivät mahdottomana samota erämaan halki, niin piti meidän mielestäni pikemmin muuttaa suuntaamme ja tunkeutua etelään päin, kunnes saapuisimme Hyväntoivonniemelle, tai pohjoiseen Niilin varrella olevaa maata kohti, niissä kenties keksisimme jonkun tien länsirannikolle, sillä eihän toki kaikkialla voisi erämaa sattua eteemme.

Olen jo sanonut, että tykkimies toimi oppaanamme paikkojen asemiin nähden. Hän ei sanonut voivansa virkkaa mitään Hyväntoivonniemelle yrittämisestä, sillä se taival oli suunnilleen kokonaista 1500 engl. penikulmaa, ja hänen laskelmiensa mukaan olimme nyt suorittaneet kolmanneksen matkasta Angolan rannikolle, mistä varmasti pääsisimme lähtemään kotiin. Toiselta puolen, vakuutti hän meille karttaa näytellen, ulottui Afrikan länsirannikko pohjoisempana tuhatkunta engl. penikulmaa kauvemmas länteen. Jos siis tekisimme kaarroksen pohjoisempaan, niin olisi meillä jälkeenpäin noin paljoa pitempi maamatka edessämme, ja seutu saattaisi siellä olla yhtä karu kuin täälläkin. Hän ei sen vuoksi kyennyt muuta esittämään, kuin että koettaisimme päästä tämän erämaan yli, joka kenties ei ollutkaan niin pitkä kuin pelkäsimme. Ainakin piti meidän katsoa kuinka pitkälle kykenisimme etenemään ruoka- ja etenkin vesivarojemme puolesta, Emme lähtisi kauvemmas kuin puolella vesivarastollamme ehtisimme, ja ellei erämaan rajaa silloin näkyisi, niin saisimme turvallisesti palatuksi takaisin.

Neuvo oli niin järkevä, että me hyväksyimme sen kaikki. Arvioitsimme voivamme kuljettaa mukanamme ruokavaroja kahdeksiviidettä päiväksi, mutta vettä emme saisi riittämään yli kahdenkymmenen päivän, ja lopulla sen täytyisi silti jo olla jokseenkin pilaantunutta. Päätimme siis palata, ellemme kymmeneen päivään tapaisi vettä, mutta jos joutuisimme jollekulle lähteelle, niin voisimme samota kaikkiaan kolme viikkoa ennen kuin paluu pahimmassa tapauksessa kävisi välttämättömäksi.

Painuimmepa siis vuorten kupeita alas ja vasta toisena päivänä pääsimme varsinaiselle tasangolle. Onneksi löysimme sieltä sievän pikku puron, yltäkyllin hirviä sekä jonkunlaisia jäniksen tapaisia otuksia, joiden liha oli varsin maukasta. Mutta tietomme aavikon laidan asutuksesta osottausivat erehdyttäviksi, sillä me emme nähneet missään ihmisiä. Jäimme siten vaille oppaita ja lisäkantajia.

Riistan runsauden tietysti vaikutti erämaan läheisyys, otukset kun pistäysivät sieltä tänne vehmaalle keitaalle. Valmistimme varastoksemme lujasti lihaa ja monenlaisia juuria, joita neekerimme tunsivat paremmin kuin me, ja joita käytimme leivän asemesta. Vettä varasimme kahdeksikymmeneksi päiväksi, kaksi kolmanneslitraa päivässä kutakin neekeriä kohti, litran itseämme ja kaksi litraa kutakin puhveliamme kohti. Siten kuormitettuina pitkää viheliäistä taivallusta varten läksimme matkaan, kaikki terveinä ja reippaina, mutta emme kaikki yhtä voimakkaina noin uuvuttavaa yritystä kestämään.

Heti alussa tuskaannuimme huomatessamme hiekan niin vajottavaksi ja polttavaksi, että seitsemisen engl. penikulmaa kahlattuamme olimme menehtyä. Neekeritkin heittäysivät hiekalle läähättäen kuin viimeisillensä rasitetut juhdat. Erilaiset yöpymis-olot niinikään tuottivat suurta haittaa. Tavallisestihan olimme kyhänneet majoja suojaksi näissä kuumissa maissa vahingolliselta yö-ilmalta, mutta täällä ei meillä ollut mitään suojaa. Kamaluutta lisäsivät pimeän tullen susien ulvonta, leijonien karjahdukset, villiaasien inuminen ja monet meille tajuamattomat karmivat äänet.

Kaduimme varomattomuuttamme, kun emme olleet tuoneet mukanamme edes salkoja, joita olisimme voineet öisin käyttää paaluaitauksina, saadaksemme olla ainakin pedoilta turvassa. Jonkunlaisen teltin tapaisen saimme kuitenkin syntymään keihäittemme, takkiemme ja taljojemme avulla, nukkuen väsymyksemme johdosta hyvinkin sikeästi tämän ensimäisen yömme, kahden oman miehemme vuorotellessa vartijoina pyssy kädessä. Näiden täytyi alituiseen säikytellä ympärillä hiipailevia petoja sankkiruudin leimautteluilla.

Aamulla olimme surkeasti voipuneita. Musta prinssi antoi nyt meille hyvän neuvon. Hän vakuutti, että henkemme oli ilmeisessä vaarassa, jos etenisimme näin huonosti varustettuina; meidän piti palata takaisin puron partaalle, ottaa sieltä mukaamme salkoja ja punoa siellä nilamattoja, jotta saisimme kunnollista leirilepoa, vaikkapa joutuisimmekin siten tyytymään niukempiin muona-kantamuksiin. Ja niinpä me koreasti käännyimme takaisin, taipaleella onnellisesti väistäen takaapäin suunnattomassa pölypilvessä laukkaavan elefantti parven, joka oli samoamassa juomapaikalleen.

Uudesta hommastamme oli sekin ensin havaitsemattamme jäänyt hyöty, että salkojen avulla saivat neekerit kaksittain kannetuksi entistä runsaamminkin ruoka- ja vesivaroja, sälyttäen matot selkäänsä; tulos oli siten päinvastainen kuin olimme arvelleet. Kahdeksan päivän kuluttua läksimme uusin varustuksin jälleen matkalle. Suurta lievennystä tuotti meille edellisen yön rankka sade, joka teki piankin kuivuvan hiekan syvemmältä kovemmaksi ja jaloillemme viileämmäksi. Siten saimme nyt ensimäisenä päivänä samotuksi suunnilleen neljätoista engl. penikulmaa, entisten seitsemän asemesta, ja paljoa keveämmällä punnerruksella.

Leiriytyessämme oli kaikki tuossa tuokiossa valmiina, sillä me olimme jo työpaikallamme kertaalleen kokeeksi pystyttäneet telttimme. Vajaassa tunnissa oli pystössä tilava telttimme, jossa oli sisempi ja ulompi osasto sekä kaksi oviaukkoa. Toisessa makasimme me, toisessa neekerit, keveitä mattoja verhonamme ja alustanamme. Puhveleillamme oli oma pikku alansa ulkopuolella, sillä ne ansaitsivat kaikkea mahdollista huolenpitoa suuren hyödyllisyytensä vuoksi, jotapaitsi ne kantoivat omat muona- ja vesivaransa. Niille syötettiin eräitä mustan prinssimme neuvomia mehukkaita ja ravitsevia juuria, joita oli runsaasti kasvanut kaikkialla paitsi tässä hirmuisessa erämaassa.

Kahdeksan päivää samottuamme näytti kaikki yhä yhtä autiolta ja hedelmättömältä kuin alussakin. Ainoana muutoksena oli se, ettei hiekka ollut enää missään niin syvää ja raskasta kuin ensimäisinä kolmena päivänä. Syynä tähän päättelimme olevan sen, että tuuli puhaltaa vuorotellen kuusi kuukautta lännestä ja idästä, jolloin hiekka etupäässä kasautui vuoriston suojaamalle erämaan laidalle länsimyrskyn vaikutuksesta.

Yhdeksäntenä päivänä näimme ison järven, ja sen voipi arvata kuinka riemastuttava näky se oli meille, vettä kun oli enää pariksi, kolmeksi päiväksi jäljellä säästäväisimminkin käyttäen — tarkotan eteenpäin matkustamista varten, sillä meidän täytyi ehdottomasti varata mahdollinen paluumatka turvalliseksi. Vesivarojamme oli riittänyt kahta päivää kauvemmin kuin olimme odottaneet, sillä puhvelimme olivat parin kolmen päivän aikana tavanneet erästä hiekassa levällään rehottavaa kasvia, jota ne ahnaasti söivät rehuksensa ja jonka litteät haarat sisälsivät runsaasti vettä.

Seuraavana päivänä saavuimme järven reunaan, hyväksi onneksemme eteläpäähän, sillä pohjoisessa emme nähneet sen rajaa. Sivuutimme sen ja samosimme kolme päivää sen partailla suureksi kevennykseksemme, sillä meidän ei tarvinnut kantaa mukanamme vettä niin kauvan kuin se pysyi tiemme varrella. Mutta erämaassa emme mitään mainittavaa muutosta nähneet, emme puita emmekä pensaita; vain muutamia kasvilajeja ilmestyi lisää, jotta aavikon väri hiukan muuttui. Raatelevia petoja esiintyi kuitenkin yhä entistänsä enemmän.

Esitin tykkimiehellemme, että kun olimme nyt kaksi viikkoa vaeltaneet levähtämättä ja kun meillä oli täällä vettä kylliksi eikä vielä ruuasta puutetta, lepuuttaisimme väkeämme tovin ja samalla katsoisimme, eikö olisi mitään syötävää riistaa pyydystettävissämme. Tykkimies oli samaa mieltä, vieläpä lisäsi, että voisimmehan koettaa kalastellakin järvellä. Seppätaiturimme joutui kovalle koetukselle koukuista, mutta ahertamalla hän suoriutui tehtävästään aika näppärästi ja me ongiskelimme useammanlaisia kaloja. Kuinka ne olivat järveen tulleet, sen tietää ainoastaan Hän, joka teki järven ja koko maailman; sillä varmasti eivät ihmiskädet konsanaan olleet sinne kaloja istuttaneet eivätkä ennemmin sieltä ylös nostaneet. Useita isoja kaloja kuivasimmekin auringon paisteessa kelpo lisäksi muonavaroihimme. Lepäilimme siten viisi, päivää, joll'aikaa meillä oli monia mieluisia seikkailuja villien petojen parissa; kerron niistä kuitenkin vain kaksi tapausta.

Toinen niistä oli naarasleijonan ja ison hirven kilpajuoksu. Vaikka hirvi on tavattoman nopea otus ja viuhahti ohitsemme kuin tuuli, ollen kolmisensataa metriä ahdistajastaan edellä, niin huomasimme leijonan lyhentävän välimatkaa sitkeällä voimallaan ja keuhkojensa kestävyydellä. Ne sivuuttivat meidät puolen kilometrin päässä ja seurasimme niitä kauvas katseillamme. Tunnin verran jälkeenpäin huomasimme kummaksemme niiden tulla tuiskivan takaisin toiselta puoleltamme, ja silloin oli leijona enää kolmen- tai neljänkymmenen metrin päässä saaliistansa. Molemmat ponnistivat viimeisetkin voimansa, kunnes hirvi järven rantaan ehtiessään syöksähti veteen ja ui henkensä edestä kuten oli juossutkin. Leijona säntäsi perässä, uiden jonkun matkaa, mutta kääntyi takaisin. Rannalle kavuttuaan se päästi kamalan ärjynnän tappionsa raivossa.

Eräänä aamuna varahin näimme toisen takaa-ajon, joka koski meitä likeisemmin. Mustan prinssimme kävellessä järven rannalla karkasi vedestä julman iso krokotiili häntä ahdistamaan, ja nopsajalkaisuudestaan huolimatta oli hänellä täysi työ pelastautumisessaan. Hän viiletti suoraan meitä kohti, ja totisesti olimme ymmällä mitä tehdä, sillä olimme kuulleet, ettei tuohon kuvatukseen pysty luoti. Eikä kolme kovaa laukausta tosiaan tehonnut siihen vähintäkään, kunnes uljas ja kylmäverinen tykkimies suorastaan käveli hirviön luo, työnsi pyssyn piipun sen kitaan ja laukaisi, samassa heittäen aseensa ja ponnahtaen syrjään. Peto riehui melkoisen tovin ja kohdisti raivonsa pyssyyn, purren sen rautaankin merkkejä hampaillaan, mutta voipui sitte ja heitti henkensä.

Neekerit saivat järven rannoilla vaaniskellessaan kaadetuksi kolme hirveä, joista kaksi hyvin pientä. Järvessä liikkui myös vesilintuja, mutta niitä emme saaneet lähestytyksi ampumamatkan päähän. Tapoimme myöskin pari kolme sivettikissaa, mutta niiden liha on pahinta lajia raatoa. Etäällä näimme runsaasti elefantteja ja huomasimme niiden aina kulkevan isoin laumoin, taistelurintamassa. Tällä tavoin ne torjuvat vihollisiansa, siliä jos leijonain tai susien tekisi mieli käydä niiden kimppuun, niin ne pitkänä rivinä ollen saavat varmasti tallatuksi alleen mitä tielle sattuu ja kärsällään viskotuksi vihaisimpia vastustajia silmiltään pois. Isoimmatkin petoparvet väistävät sen vuoksi tuollaista laumaa, jos ehtivät sen kaartamaan, sillä muutoin on varma tuho seurauksena. Nämä jättiläiset esiintyivät tavattoman lukuisina, ja paljon näimme niiden luurankojakin kallisarvoisine hampainensa tiemme vieressä.

Eräänä iltana meitä kohtasi suuri yllätys. Olimme useimmat jo laskeutuneet matoillemme nukkumaan, kun vartijamme ryntäsivät keskeemme säikkyneinä muutamien leijonien äkillisestä karjunnasta, näiden päästyä pimeän suojassa ihan heidän viereensä. Niitä oli, kuten näyttäysi, kookas vanha koiras ja sen koko perhe, nimittäin emo ja kolme penikkaa. Yksi penikoista — jotka olivat vauraita nekin — hyppäsi erään vartiopalveluksessa olevan neekerimme kimppuun ennen kuin mies sitä näkikään, ja tämä se kauhistuneena syöksähti etumaisena telttiimme. Toisella miehellä oli pyssy, mutta hänellä ei ensimältä ollut malttia ampua petoa, hän vain iski sitä pyssyntyvellä. Otus vinkaisi, ja puhkesi sitte kamalasti murisemaan, miehen puikkiessa meidän suojaamme. Me hypähdimme jaloillemme, kolme miestä sieppasi pyssynsä ja juoksi oviaukkoon, ampuen petojen keskeen missä näkivät vanhan koiraan silmien hehkuvan. Pedot peräytyivät ja ärjyivät täyttä kurkkua, jolloin niitä kertyi paikalle yhä lisää, pitäen niin huumaavaa meteliä kuin olisivat erämaan kaikki pedot keräytyneet meitä raatelemaan.

"Minä mennä", mongersi musta prinssi meidän kielellämme, "pelottamaan kaikki ne."

Hän sieppasi pari kehnointa mattoamme, sitoi aluksi toisen niistä seipään kärkeen, sytytti sen ja huiskutteli sitä tovin ympäriinsä. Pedot kaikkosivat paikalla, sillä niiden meteli kuului nyt paljoa etäämpänä.

"No", virkkoi tykkimiehemme, "jos tuollainen riittää, niin ei meidän ole tarvis mattojamme polttaa, sillä niitähän käytämme sekä alusina että peitteinä. Antakaa kun minä käyn toimeen."

Ja hän palasi telttiimme, ryhtyen valmistamaan ilotulitusvehkeitä; niitä hän antoi vartijoillemme tarpeen tullen käytettäväksi, tällä kertaa kiinnittäen äskeiseen seipääseen sellaisen roihun, että kaikki pedot hävisivät kerrassaan kuulumattomiin.

Mutta moinen seura alkoi meitä kuitenkin väsyttää, ja siitä eroon päästäksemme läksimme jälleen matkalle kahta päivää aikaisemmin kuin olimme aikoneet. Laidun kävi yhä paremmaksi, ja järveen juoksi useampia pikku jokia, joten ei tullut vedestä pulaa. Siten samosimme vielä kuusitoista päivää, ennen kuin maaperä alkoi vähitellen nousta, niin verkalleen, että vasta kolmen päivän kuluttua äkkiä huomasimme olevamme hyvin korkean vuoristoharjanteen laella, vaikkei se ollut niin korkea kuin edellinen.

Rajattomaksi riemuksemme näimme nyt erämaan loppuneen. Ison virran halkaisema metsäinen maisema levisi eteemme. Erämaa oli vienyt meiltä neljäneljättä päivää ja lisännyt nelisensataa engl. penikulmaa taipaleesemme, joten nyt olimme edenneet kaikkiaan noin 1,100 engl. penikulmaa. Seuraavana aamuna lepäilimme jo muutamien siimeisten puiden varjossa, jotka nyt tuottivat meille sanomatonta virkistystä, oltuamme yli kuukauden ajan herkeämättömässä helteessä. Hirviä näkyi olevan runsaasti, ja muutamia niistä joutui piankin saaliiksemme, samoin kuin eräitä vuohen näköisiä otuksia joiden liha maistui oivalliselta. Lintuja oli niinikään saatavissa, joten tulimme mainiosti toimeen, joskin leijonat hiukan laimensivat riemuamme, häiriten meitä melkein joka yö; elefantteja taasen emme näillä seuduin ollenkaan nähneet.

Kolme päivää samottuamme saavuimme virralle, jonka olimme jo vuoriston laelta nähneet. Se oli ensimäinen matkallemme sattunut pohjoiseen juokseva virta, hyvinkin vuolas, ja tykkimies vakuutteli minulle karttansa avulla, että se oli joko Niili itse tahi ainakin laski siihen isoon järveen, josta Niilin sanottiin alkunsa saavan.

"Miksi emme rakentaisi muutamia kanootteja", esitti hän, "laskeutuaksemme alas tätä virtaa mieluummin kuin edelleenkin antaudumme erämaiden helteisiin tavottelemaan merta, jonka rannikolta meidän kenties on yhtä vaikea päästä kotiin kuin oli Madagaskariltakin?"

Mutta se esitys ei saavuttanut kannatusta. Suurimmat vastukset suunnitelmalle esitti haavurimme, joka oli lukenut ja tietorikas mies, vaikk'ei tuntenutkaan merimiehen ammattia. Ensinnäkin oli matkan pituus mutkinensa arvioittava 4,000 engl. penikulmaksi, toisekseen emme mitenkään säästyisi krokotiileilta, kolmanneksi kohtaisimme ihan karua ympäristöä pitkin taipalein, ja lopuksi oli sadekausi lähenemässä. Silloin paisuisivat Niilin vedet niin vuolaiksi ja nousisivat niin laajalti peittämään alavia tasankoja, ettemme osaisi pysytellä virran uomassa, vaan joutuisimme vesiajolle, keikahtelisimme kumoon tai tarttuisimme särkille niin useasti, että vaarallinen eteneminen kävisi mahdottomaksi kestää.

Me siis pysyimme päätöksessämme vaeltaa länttä kohti. Mutta ikäänkuin vastahakoisina poistumaan tämän väylän varrelta kuljeskelimme me virkistykseksemme vielä kaksi päivää virran lähettyvillä. Eräänä iltana musta prinssi näytti minulle muutamia löytämiänsä kauniin näköisiä ja raskaita muruja, ja sekä tykkimies että minä huomasimme niiden varmasti olevan kultaa. Sovimme siitä, että lähtisimme huomenna mustan prinssin kanssa tarkastelemaan paikkaa, mistä hän oli murut löytänyt, ja jos tätä kallista metallia näkyisi vähänkin runsaammin olevan, niin ilmottaisimme löydön koko joukollemme; muussa tapauksessa emme asiasta suotta hiiskuisi mitään.

Mutta me emme muistaneetkaan ottaa mustaa prinssiä samaan suunnitelmaan. Hän mitään aavistamatta jutteli muillekin löydöstänsä, ja asian laadun arvaten he tulivat luoksemme katselemaan kultajyviä. Huomatessamme asian joutuneen julkiseksi oli meille tärkeätä estää heitä epäilemästä mitään salailua ajatelleemme. Lausuimme olevamme vakuutetut siitä, että metalli oli kultaa, ja kutsuimme taiturimmekin sitä tarkastamaan, saaden häneltä vahvistuksen käsityksellemme. Esitin siis, että kävisimme kaikin löytöpaikalle tutkimaan, kannattaisiko meidän jäädä joksikin aikaa huuhtomaan kultaa.

Ja kaikki me menimme, sillä yksikään ei ollut halukas jäämään syrjään sellaisesta löydöstä. Paikka ei ollutkaan päävirran varrella, vaan siihen lännestä laskevan pikku puron uomassa. Huuhtelimme hiekkaa, ja melkein jokaisesta kourallisesta jäi muutamia kultajyväsiä saaliiksemme. Minun neuvostani päätimme tuhoisien riitaisuuksien karttamiseksi pitää kaiken kultahiedan yhteisenä, jotta kenelläkään ei olisi huonompaa onnea kuin toisellakaan; neekereitä käytettäisiin huuhtelutyössä apunamme, ja saalis tasattaisiin meidän valkoisten kesken sitte kun matkamme perillä eroaisimme. Kaikki vannoivat olevansa yrittämättä kätkeä mitään omaan laskuunsa, ja kaikki rahasta tai kullasta pelaaminen tai vedon lyöminen kiellettiin ankarasti.

Tämän terveellisen sopimuksen tehtyämme me kävimme vireästi työhön, osottaen neekereille, miten heidän oli meneteltävä. Virran ylävarren molempia äyräitä ja sen pohjasakkaa huuhdellen velloimme märässä työssämme kolmisen viikkoa, edeten sill'aikaa ainoastaan kuusi engl. penikulmaa. Mitä ylemmä jouduimme, sitä runsaampi oli sato, kunnes vihdoin erään kunnaan rinteen tuolla puolen kulta kerrassaan ehtyi; ei hituakaan löytynyt ylempänä. Piankin johtui mieleeni, että kulta siis arvatenkin oli kaikki tuosta rinteestä huuhtoutunutta.

Palasimme kunnaan luo ja ryhdyimme sitä penkomaan. Maaperä oli mureata, keltaisen savimaista väriltään, ja toisin paikoin tapasimme kovaa valkeata kivilajia, arvatenkin samaa sälpää, jonka mainitaan kultakaivoksissa ympäröivän metallimalmia. Mutta vaikka se olisi ollut puhdasta kultaa, niin emme olisi voineet sille mitään, meillä kun ei ollut murtamisvälineitä. Kuohkeata kamaraa raapiessamme sitävastoin tapasimme erään kohdan, missä multa mureni melkein pelkästä kosketuksesta, ilmeisesti osottaen runsasta kultapitoisuutta. Keräsimme sen kaiken huolellisesti ja huuhtelimme kultahiedan erilleen; kovaan kallioon päästessämme ei taaskaan ollut rahtuakaan kultaa löydettävissä.

Illan suussa saatuamme puuhamme valmiiksi huomasimme tuon kunnaan antaneen meille kaikkiaan noin viisikymmentä naulaa kultahietaa; kaikki edellinen työ virran varrella oli tuottanut neljättä naulaa. Meille oli onnellisenlainen pettymys se, että huomasimme kultasatomme lopullisesti sulkeutuneen, sillä vaikka kultapitoisuus olisi kuinkakin mitättömäksi vähentynyt, niin enpä tiedä milloin olisimme malttaneet herjetä työstämme. Sillä tyyten nuuskittuamme koko ympäristön ja kunnaan itsensä, enää mitään löytämättä, me palasimme takaisin alas virtaa, muokaten yhä uudestaan ja uudestaan niin kauvan kuin hitunenkaan jäi vaivojemme palkkioksi; ja tällä toisella kerralla saimme kuusi tai seitsemän naulaa lisää. Sitte palasimme ensimäiselle virralle ja seuloimme tarkoin molemmat äyräät, ylös virtaa ja alas virtaa. Yläjuoksun varrelta emme löytäneet mitään, ei, emme ainoatakaan hituista; alavarrelta löysimme hyvin niukasti, emme enempää kuin puoli unssia kahden engl. penikulman taipaleelta. Vielä kerran pyörsimme takaisin Kultavirralle, joksi sitä täydellä syyllä nimitimme, ja tarkastimme sen kahteen kertaan ylös virtaa ja alas virtaa, kumpaisellakin kerralla saaden jonkun verran kultaa kokoon. Kenties olisi tulos ollut sama, jos olisimme viipyneet siellä tähän asti, mutta määrä oli lopulta niin mitätön ja työ niin paljon raskaampaa, että yksimielisesti päätimme herjetä puuhasta, jott'emme rasittaisi itseämme ja neekereitämme kykenemättömiksi matkaa jatkamaan.

Lopullinen saaliimme oli kolme ja puoli naulaa kultaa miestä kohti, nerokkaan seppätaiturimme valmistaman summittaisen vaa'an mukaan. Musta prinssi sai lahjaksi naulan verran, ja siitä hän seppämme työkaluilla kuukausien kuluessa takoi itselleen kerrassaan muhkean kaulaketjun. Yhteiseksi varastoksi jätettiin sitäpaitsi noin seitsemän naulan vaiheille, jotta voisimme tarpeen tullen lahjottaa kullasta muovailtuja koruja henkilöille, joilta saisimme palveluksia osaksemme, tahi ostaa ruokavaroja ja muuta sellaista.

Mutta sadekausi teki jo tuloansa; olimme nyt olleetkin runsaasti viisi kuukautta taipaleella. Useampina päivinä olimme jo kokeneet rajuja sateita. Haimme senvuoksi tämän onnea tuottaneen Kultavirran varrelta soveliaan paikan talvileiriämme varten, ja neekerimme rakensivat näppärästi majoja asunnoiksemme. Yhdyskuntamme oli kuin pikku kaupunki, ja elämämme kului muutoin kaikin puolin hauskasti, paitsi että petoja oli täällä paljo runsaammin kuin itse erämaassa. Niinkuin hirvet ja muut ruohonsyöjät täältä etsivät parhaita laidunmaita, samaten leijonat ja leopardit riistan ajossa laumoina liikkuivat.

Puuseppämme ympäröivät koko leirimme korkealla paaluaitauksella, sillä puuta oli kylliksi saatavissa. Näitä salkoja ei isketty rinnakkain riviin, vaan säännöttömästi parin metrin paksuiseksi valliksi, toiset syvemmälle, toiset matalammalle, kaikki päistään terotettuina ja noin jalan päässä toisistaan. Minkään pedon oli vaikea ajatella loikkaavan tuollaisen muurin yli, joten sellaisen ponnistuksen yrittäminen toimittaisi hyökkääjän seivästetyksi. Aitauksen sisäänkäytävä oli paalutettu hyvin kapeaksi ja kolme, neljä mutkaa tekeväksi, jotapaitsi sen ulkopuolella pidettiin joka yö suurta nuotiota vireillä, käyttämällä kahta vartijaa käytävään rakennetussa vedenpitävässä kojussa. Nuotiota varten hakkasimme aitaukseemme kuivamaan valtaiset pinot puita, valmistaen pikku oksista paksut varakatot mökkeihimme. Hyvä olikin kaikessa varansa pitää, sillä sateet olivat sitte erinomaisen runsaita ja tiheästi uudistuvia.

Noissa kuumissa maissa on kastuminen europalaisille hyvinkin vaarallista, joten emme paljoakaan päässeet liikkeelle riistaa hankkimaan. Neekerit, joilla ei mitään vaatteita ollut, eivät näyttäneet sateista mitään haittaa tuntevan. Neljä kuukautta olimme siten asemillamme, nimittäin kesäkuun puolivälistä lokakuun puoliväliin; sateet tosin parhaasta päästä taukosivat päiväntasauksen aikaan, mutta kun aurinko oli silloin juuri kohtisuoraan yläpuolellamme, niin päätimme viivyskellä kunnes se olisi siirtynyt hiukan etelämmäksi.

Leiri-elämäämme liittyi monia seikkailuja petojen kanssa; öiseen aikaan ne meitä metelillänsä häiritsivät ja keräysivät toisinaan sellaisiksi joukoiksi, että tuntui kuin olisivat kaikki Afrikan raatelijat hyökkäämässä päällemme. Eräänä sateista päivää seuranneena myrskyisenä yönä meidät todella kaikki hälyytettiin jalkeille, sillä verenjanoiset laumat kiertelivät leiriämme niin sankkoina joukkoina, että vartijamme joutuivat ihan ymmälle. Nuotiopuolta ne paremmin karttelivat, ja vaikka olimme jälkeenpäin lujentaneetkin paalutustamme, niin katsoimme kuitenkin viisaaksi käydä aseisiin ja pitää pimeämpää taustaa silmällä. Oli melkein täysikuun aika, mutta ilmassa ajelehti repaleisia pilviä ankaran vihurin puskemina, ja yö tuntui hyvin kaamealta.

Olinpa aitauksen takaosassa näkevinäni jonkun otuksen linnoituksemme sisäpuolella, ja niin olikin asian laita, paitsi että peto oli huiman hypyn tehdessään lantiostaan lävistynyt sisimpään ja muita pitempään salkoon, joten se nyt roikkui pää alaspäin ja karjuen pureskeli paalua. Sieppasin vieressäni seisovalta neekeriltä keihään ja lopetin pedon — ison leijonan — vaivat; samalla näin ulkopuolella seisoskelevan sen kumppaneita tiheässä kuin härkälauma. Me ammuimme siekailematta yhteislaukauksen niiden keskeen ja se sai ne hajalle; aamulla löysimme tappotantereelta useita raatoja. Olimme päivällä tappaneet hirven ja muutamia vuohimaisia otuksia, sekä heittäneet sisälmykset leirimme takalistolle. Tämä se nähtävästi oli johtanut niitä niin suuret joukot paikalle, emmekä sitä huolimattomuutta enää toistamiseen tehneet.

Petojen keskittyminen leirimme ympärille pelotteli etäämmälle hirviä ja muita sellaisia naapureita, joiden läheisyydessä todella halusimme olla. Neekerimme kävivät kuitenkin joka päivä metsästelemässä jousillaan, ja varsinkin sekä vesi- että metsälintuja ilmestyi sadekauden alettua yhä runsaammin. Virrasta saimme helpolla vaivalla kaloja, ja yleensä tulimme varsin hyvin toimeen, vaikka suolavarastomme oli melkein liian säästellen käytettävä siitä huolimatta, että neekerit eivät siitä höysteestä välittäneet.

Ilma alkoi seestyä, sateet herkesivät, tulvat alenivat, aurinko oli jo melkoisen matkan etelässä, ja niinpä valmistausimme jälleen lähtemään vaelluksellemme. Lokak. 14. p:nä läksimme liikkeelle; seutu oli helppoa kulkea ja riistarikasta, vaikka vielä asumatonta. Etenimme yhtenätoista päivänä suunnilleen kahdestakymmenestä viiteenkolmatta engl. penikulmaan päivässä, emmekä kohdanneet muuta pysähdystä kuin pikku joen, joka oli vielä sen verran tulvillaan, että meidän oli rakennettava lautta päästäksemme ylitse. Se takana oli edessämme iso kukkulaharjanne, ja kun emme tahtoneet tolaltamme poiketa sitä kaartuaksemme, niin kapusimme vain suoraan eteenpäin.

Mutta suuresti hämmästyimme, kun ensimäisenä selänteen laelle päässyt mies huudahti: "Meri! meri!" ja alkoi ilosta tanssia. Tykkimies ja minä ällistyimme enimmin, sillä olimme juuri samana aamuna laskeneet, että meillä oli vielä yli 1000 engl. penikulman matka merenrannikolle ja ettemme voineet odottaa sitä saavuttavamme ennen uutta sadekautta. Tykkimies suuttui noin hullulle huudolle, mutta olimmepa molemmat kuin puusta pudonneita, kun korkealla laelle ehdittyämme näimme rajattoman ulapan, joka sekä edessämme että oikealla ja vasemmalla päättyi vasta taivaanrantaan.

Hämmentynein mielin laskeusimme alas, käsittämättä minne olimme joutuneet. Mutta rantaan tultuamme huomasimme veden suolattomaksi; olimme kohdanneet suunnattoman suuren sisäjärven. Päätimme kiertää sen pohjoispuolitse, mutta vasta kolmekolmatta päivää pitkin rantaa samottuamme huusi muuan miehistämme eräänä aamuna aikaisin: "Maa!" Järven länsipuolella häämötti silloin hyvin kaukana joitakuita vuorenhuippuja, mutta meidän täytyi kulkea kahdeksan päivää vieläkin pohjoista kohti, ennen kuin järvi päättyi hyvin isoon virtaan, joka juoksi pohjoiseen tai koilliseen suuntaan.

Ystäväni tykkimies arveli nyt, että hän oli edellisellä kerralla erehtynyt ja että tämä vasta oli Niili. Virran yli ei ollut helppo päästä, sillä sen juoksu oli hyvin vuolas ja uoma leveä. Viikon ajan kesti koota ainekset itsemme ja karjan viemiseksi toiselle rannalle, sillä metsä oli lähistöllä pienikasvuista vesaikkoa. Koko vaellus pitkin järven rantaa oli ollut kovin väsyttävää, lyhentäen päivämatkojamme; itäisestä vuoristosta nimittäin laski tavaton määrä pikku puroja ja jokia järveen, kaikki äskeisen sadekauden johdosta vielä tulvillansa. Asukkaita olimme vilahdukselta nähneet viimeisinä kolmena päivänä, mutta huomasimme heidän majailevan vuoriston rinteillä eikä järven rannalla. Poikkeamisemme pohjoista kohti oli tykkimiehen havaintojen mukaan saattanut meidät 6. ja 7. eteläisen leveysasteen välille.

Vaivalla päästyämme tuon virran yli jouduimme outoon aarnioseutuun, joka alkoi meitä hieman pelottaa. Sillä vaikka nyt emme olleetkaan polttelevalla hieta-aavikolla, niin kuljeksimme kuitenkin karussa vuoriseudussa, jossa petoja oli vielä runsaammin kuin olimme tähän asti tavanneet. Maaperä kasvoi karkeata heinää ja siellä täällä näkyi pensastelevia puita. Ihmisolennoista ei ollut merkkiäkään nähtävissä, ja syötävästä riistasta oli täydellinen puute. Raskain mielin oli meidän pakko kelpo paaston jälkeen tappaa yksi uskollinen kuormapuhvelimme, jonka lihoja käytimme niin säästäväisesti, että vasta kahdeksan vuorokautta täten taivallettuamme valmistausimme tappamaan toista. Mutta samassa avautuikin eteemme lupaavampi seutu, joka kasvoi rehevää metsää ja jonka halki juoksi luoteiseen suuntaan iso virta.

Näky elvytti mieliämme ja me joudutimme askeleitamme, vaikka tyhjin vatsoin ja hyvin heikkoina. Emme kuitenkaan olleet vielä virrallekaan päässeet, kun jo saimme tiellemme osuneesta hirvilaumasta pyydetyksi kolme. Virran tuolla puolla jouduimme asutulle seudulle; sikäläinen alaston neekerikansa oli erinomaisen ystävällistä ja luottavaista, ja meidän välillemme syntyi heti täysi rauha. Korukapineillamme vaihdoimme itsellemme runsaat määrät ruokavaroja. Matkasuuntaamme tiedustaessamme saivat he merkeillä meille selitetyksi, että suoraan länttä kohden ei meidän kannattanut pyrkiä; he viittailivat luoteeseen. Arvasimme, että tiellemme sattuisi toinen järvi, ja sen näimmekin kahden päivän kuluttua. Tiemme vei siten yhä edemmäksi pohjoiseen.

Tykkimies alkoi huolestua. Hän osotti kartalta, että Afrika laajeni päiväntasaajan pohjoispuolella kauvas länteen päin, pitentäen matkaamme runsaasti 1,500 engl. penikulmalla, jos pohjoisempana vasta kääntyisimme jälleen länttä kohti. Vasta 200-300 engl. penikulman päässä rannikosta voisimme tavata sellaisia jokia, jotka olisivat meille avuksi, kun taasen Rio Grande oli vähintään 700 engl. penikulman päässä vielä kauvempana pohjoisessa. Ja Rio Grande kulki seutujen halki, jotka olivat karumpia ja vaikeampipääsyisiä kuin päiväntasaajan eteläpuolella olevat maat, jotapaitsi Pohjois-Afrikan neekerit lähempänä rannikkoa olivat sodanhaluisia ja julmia. Erittäinkin oli syytä peljätä niitä heimoja, jotka olivat olleet tekemisissä europalaisten kanssa, kuten hollantilaisten, englantilaisten, espanjalaisten ja portugalilaisten, sillä näiden tuon tuostakin uudistunut paha kohtelu oli varmasti herättänyt kostonhimoa.

Näin ollen hän esitti, että heti järven kierrettyämme kääntyisimme länsilounaaseen, aikanaan tavottaaksemme isoa Kongo-virtaa ja sitä myöten soluaksemme rannikolle hieman pohjoispuolella Angolasta. Minä puolestani olisin sittekin mieluummin yrittänyt Rio Grandea, joka olisi vienyt meidät Kap Verdin niemelle, asutulle rannikolle. Eteläisemmällä rannikolla sitävastoin riippuisi vain sattumasta, emmekö olisi pakotettuja vielä samoamaan melkoista matkaa lähimpään vakinaiseen europalaiseen siirtokuntaan, jos ei juuri tullessamme olisi laivoja siellä kauppa-asioillansa käymässä. En kuitenkaan katsonut itseäni päteväksi ryhtymään vastusteluun. Miehet heti alussa nurkuivat suunnan muutosta, kun järven kierrettyämme käännyimme etelämpään. Nyt olimme varmasti poissa tolaltamme, arvelivat he huolestuneina, ja kaartelimme vain edes takaisin. Heidän oli vaikea varmistua suunnitelman järkevyydestä.

KUUDES LUKU.

Rynnistys rannikolle.

Mutta me emme olleet samonneet kahtatoista päivää enempää, joista kahdeksan meni järven pohjoispään sivuuttamiseen ja neljä tunkeutumiseemme lounasta kohti, kun kohtasimme taaskin täydellisen pysähdyksen. Jouduimme nimittäin aivan kauhistuttavan hedelmättömään seutuun, jolla ei näkynyt kasvullisuutta eikä asukkaita. Rajattomana avautui se eteemme, eikä ollut mistään saatavissa ruokavarastoa, yrittääksemme vaeltaa senkin yli kuten olimme jo kerran päässeet moisesta aavikosta suoriutumaan. Ajattelimme sitä varten pyörtää takaisin järven luo, mutta kun olimme jo monta uhkarohkeaa yritystä tehneet, niin päätimme lopultakin jatkaa matkaamme syrjään poikkeamatta.

Päätökseemme vaikutti pian rohkaisevasti se, että etäällä häämötti korkeita vuoria. Oletimme, että vuoristossa täytyi olla lähteitä ja jokia, siis myöskin puita ja ruohoa, jolloin siellä saattoi odottaa tapaavansa karjaakin ja ihmisiä. Viisi päivää laahustimme niukalla ruoka- ja vesivarastolla varattuina, ennen kuin pääsimme vuorten juurelle.

Olimme oikeassa siinä, että vuoristosta löytäisimme lähteitä, mutta kauhistuen hämmästyimme, kun ensimäinen näkemämme lähde, ihmeellisen kirkas ja kaunis, olikin kirvelevän suolainen. Pettymys oli meille masentava, mutta tykkimiehen keinokas mieli ei hevillä järkkynyt. Hän vakuutteli, että suolaa me kipeästi tarvitsimmekin ja että epäilemättä löytäisimme kohdakkoin suolatontakin vettä. Ja samassa astui keskeemme haavuri, sanoen tietävänsä millä tavoin suolaisesta vedestä saadaan juotavaksi kelpaavaa.

Miehet olivat sillävälin löytäneet useitakin lähteitä, mutta kaikki olivat suolaisia. Päättelimme siitä, että vuoret sisälsivät suolaa, ja saattoivat kaikkikin olla samanlaisia. Haavuri vain kävi varman näköisenä hommaansa käsiksi. Hän ompeli yhteen kaksi isoa mattoa ja teki siitä tilavan säkin. Tämä täytettiin kuivalla hiedalla niin kiinteästi kuin kävi päinsä. Yläpäähän hän kaivoi ison hatun kokoisen kuopan, johon kaadettiin vettä aina sikäli kuin se valui hiekkaan. Säkki oli asetettuna kahden poikkipienan päälle noin jalkaa korkealle maasta; alle oli levitetty vedenpitäviä nahkoja. Noin tunnin kuluttua alkoi vesi tiukkua säkin pohjan läpi, ja suureksi kummaksemme se oli aivan hyvänmakuista. Muutamien tuntien kuluttua se alkoi jälleen maistua suolalta, jolloin hän neuvoi täyttämään säkin uudella hiedalla. En muista oliko tämä keino hänen keksimänsä koe vai oliko hän jo ennen nähnyt sitä käytettävän.

Seuraavana päivänä nousimme vuoriston laelle, mistä oli tosiaan hämmästyttävä näköala. Niin kauvas kuin silmä kantoi ulottui joka suunnalle edessämme rajaton kolkko erämaa, jolla ei näkynyt puita, ei jokia, ei mitään vehreyttä. Kamara kasvoi tummaa sammalta, mistään elollisesta ei näkynyt merkkiäkään.

Meillä ei ollut muona- eikä vesivaroja, yrittääksemme umpimähkään eteenpäin tai palataksemme takaisinkaan. Meidän ei auttanut muu kuin pysytellä vuoristoharjanteella, jolla näkyi joitakuita hedelmällisyyden merkkejä. Tykkimies esitti nyt, että pyrkisimmekin koillista kohti, jolloin olisi isompi mahdollisuus tavata joku joko Rio Grandeen pohjoiseen päin tai alas Kultarannikolle etelään päin laskeva joki, joka saisi lopullisen päämäärämme määrätä. Sen vuoksi päätimme aluksi seurata vuoristoharjannetta pohjoiseen päin, sen itäisellä rinteellä, pitäen tarkoin silmällä riistaa.

Suureksi huojennukseksemme tapasimmekin jo ensimäisen aamun matkalla varsin hyviä juomavesilähteitä, joista kaiken varalle täytimme vesileilimme. Mainitsematta on jäänyt, että haavurimme oli suolalähteistä erittänyt meille kolme tai neljä kapallista hienoa suolaa. Odottamattoman ruokavarastonkin saimme pian; vuoristossa nimittäin vilisi eräänlaisia jäniksiä. Ne olivat kookkaampia ja vähemmän nopsajalkaisia kuin europalaiset jänikset; me ammuskelimme niitä, ja kesy leopardimme, jonka olen kertonut saaduksi ryöstämästämme neekerikylästä, metsästi niitä kuin koira ja tappoi meille useita joka päivä. Ilman lupaamme ei se itse syönyt niitä ainoatakaan, mikä meidän olosuhteissamme oli varsin mukavaa.

Näitä otuksia me hiukan suolattuamme kuivasimme kokonaisina auringossa, kuljettaen siten kummallisia kuormia mukanamme. Keräsimme niitä kolmeensataan, sillä me emme tienneet milloin taas joutuisimme karuihin seutuihin. Kymmenen päivää kuljimme näiden vuorten suojassa; itäpuolella alkoi seutu näyttää paremmalta, länsipuolella levisi entinen erämaa, ja kun vuortemme selänne sitte teki mutkan länteen päin, niin katsoimme paremmaksi lähteä vuoristosta ja jatkaa matkaamme suoraan pohjoista kohti. Seutu oli jokseenkin metsäistä, jonkun verran oli erämaataipaleita, mutta ei väsyttävän pitkiä, ja siten jouduimme tykkimiehen havaintojen mukaan kahdeksan asteen viiden minuutin päähän päiväntasaajasta pohjoiseen, käyttäen siihen jälleen yhdeksäntoista päivää.

Asukkaita emme koko aikana nähneet, petoja kyllä, mutta niistä suoriuduimme helposti. Riistasta ei ollut suoranaista puutetta, ja pitkästä aikaa näimme taas metsäpaikoilla elefanttejakin. Kauvan kestänyt marssiminen uuvutti meitä kovin, kaksi miestämme sairastui hyvin pahasti, yksi neekeri kuoli ja toinenkin sairasteli, mutta parani suonen iskemisellä. Potilaiden takia teimme kahdentoista päivän pysähdyksen, joll'aikaa he pääsivät virkistymään ja saimme kerätyksi ruokavaroja.

Käänsimme nyt suuntamme hiukan lännemmäksi, odotellen tapaavamme jonkun joen, jota myöten voisi laskea kanooteilla. Niin kului kolme viikkoa, joista yksi käytettiin lepoon, sillä me olimme niin heikontuneet, että pysähtelimme varsin usein, etenkin milloin osuimme riistarikkaammille paikoille. Tällävälin etenimme nelisen astetta pohjoiseen päin ja jonkun verran länteen päin. Lopulta keksimme etäältä eräästä laaksosta melkoisen joen, joka juoksi luoteeseen, meille varsin otolliseen suuntaan. Iloisin mielin riensimme suoraan laaksoa kohti. Matkan varrella oli tiheä metsikkö, jonka sivuutimme mitään pahaa aavistamatta, kunnes äkkiä erästä neekeriämme vaarallisesti haavotti hartiain väliin vinosti sattunut nuoli. Kiireisesti tutkimme metsikön, ja kolme miestämme löysi jousi kädessä pakoon ryntäävän neekerin, ampuen hänet paikalla kuoliaaksi.

Hiukan etempänä tapasimme viisi neekerimajaa, jotka olivat eri tavalla rakennetut kuin ne, joita olimme ennen nähneet; erään seinustalle oli ladottu pystyyn seitsemän elefantinhammasta, ikäänkuin kaupattavaksi. Asukkaiden kanssa tulimme toimeen aivan erinomaisen hyvin, enkä voi käsittää, mikä oli ensimäisen neekerin villinnyt salakavalaan murhayritykseensä. Vaihtokaupalla saimme heiltä paljon tavaraa varatuksi, varsinkin eräänlaisista juurista valmistetuista jauhoista paistettuja kyrsiä, jotka olivat varsin maukkaita. Täältä jatkoimme kulkuamme joelle, jonka varrella kuulimme lukuisan neekerikansan asuvan, mutta emme voineet vielä olla varmat siitä, saisimmeko heidänkin kanssaan ystävällisiä välejä syntymään.

Joki ei toistaiseksi vielä riittänyt kanooteilla kulkemiseen, ja me kuljimme sen äyrästä pitkin vielä viisi päivää, jolloin puuseppämme, huomaten uoman laajenneeksi, ehdottivat leirin pystytettäväksi ja kanoottien rakentamiseen ryhdyttäväksi. Mutta työhön käytyämme, pari kolme puunrunkoa hakattuamme poikki ja viisi päivää puuhaan kulutettuamme toivat muutamat alas virtaa edenneet miehemme sen viestin, että virta pikemmin pieneni kuin kasvoi, valuen juoksuhiekkaan tahi kuivuen auringonpaisteeseen, niin että kanooteista ei voisi olla mitään hyötyä. Meidän täytyi luopua hommastamme ja matkata eteenpäin.

Samosimme sitte kolme päivää länttä kohti, sillä pohjoispuolella kohosi ihan kalju kalliovuoristo, kun taasen länteen johti jonkun verran asuttu ja hedelmällinen laakso, jota etelässäkin ihan kasvuttomat vuoririutat rajottivat. Asukkaat juoksivat aina pakoon meidät nähdessään. Laakson päässä tapasimme aivan tiheään asutun maan, ja olimme ensin kahden vaiheella, menisimmekö sen keskitse vai suuntaisimmeko kulkumme pohjoista vuoristoa kohti. Kun nykyisin etupäässä ajattelimme Rio Granden eli Nigerin käyttämistä kulkuneuvonamme, niin valitsimme jälkimäisen tolan, edeten kompassin mukaan luoteeseen päin.

Emme suurestikaan tavotelleet alkuasukasten seuraa, paitsi milloin tarvitsimme ruokavaroja tahi opastusta matkamme suunnasta. Kun siis maa alkoi vasemmalla kädellä olla pelkkinä kylinä, niin pysyttelimme yhä enemmän pohjoislaidalla, yhä pitäen läntisen suuntamme. Vihdoin jouduimme hyvin miellyttävälle purolle, joka ei ollut kyllin iso ansaitsemaan joen nimeä, mutta juoksi pohjoisluoteeseen, jolle suunnalle juuri halusimmekin mennä. Puron tuonpuoleisella rannalla huomasimme joitakuita neekerimajoja ja pienen maissivainion, mistä saatoimme päättää, että sikäläiset asukkaat olivat vähemmän raakalaisia kuin ne, joita olimme tähän asti tavanneet.

Karavaanimme edetessä yhtenä joukkona huusivat eturinnassa astelevat neekerit näkevänsä valkoihoisen miehen! Emme ensimältä kovinkaan hämmästyneet, arvellen miesten jollakin tavoin erehtyneen, mutta yksi heistä astui minun luokseni ja viittasi mäen toisella rinteellä olevalle mökille päin. Sanomattomaksi ällistyksekseni näin tosiaankin valkoisen miehen ilkosen alastomana hyörivän mökkinsä edustalla, selkä meihin päin, kumarruksissaan muokkaamassa maata. Melumme sai hänet pian käännähtämään meihin, ja tietysti hätkähti hän yhtä suuresti kuin mekin.

Hänen naapuriensa mökkien asukkaat huomasivat meidät samaan aikaan ja keräysivät tähystelemään meitä välillämme olevan pikku puronuoman takaa. Minä sidoin seipään nenään valkean vaatteen, jonka tiesin tulevan ymmärretyksi missä kerran valkoihoinen mies oli mukana, ja lähetin kaksi neekeriä pystyttämään sen puron äyräälle. Eipä aikaakaan, kun jo valkoihoinen mies kahden kumppaninsa keralla saapui toiselle rannalle.

Mutta kun hän ei ollenkaan osannut portugalinkieltä, saattoivat he puhella keskenään ainoastaan merkeillä. Ystävyyden tultua solmituksi lähti musta prinssi kolmen muun miehen kanssa puron yli heidän luokseen, ja pian palasi yksi neekereistä joutuin ilmottamaan minulle, että valkoihoinen mies oli sanonut olevansa Inglese (englantilainen). Sen voi arvata, kuinka kiihkeästi minä riensin häntä tapaamaan, ja tosiaankin huomasin hänet maanmiehekseni. Kyynelsilmin syleili hän minua, ja hänen jälkeenpäin lyhyesti kertoessaan kovin onnettomista olosuhteistaan saatoimme aavistaa, miten järkyttävästi häneen vaikutti näin odottamattoman pelastuksen riemu. Olihan miljoona mahdollisuutta yhtä vastaan, että hän. oli tuomittu Afrikan sydämessä päivänsä päättämään.

Huomasimme hänen puhelustaan ja käytöksestään heti, että hän oli sivistynyt mies, ja hän käyttikin latinaa haavurillemme, ranskaa eräälle toiselle miehellemme ja italiaa kolmannelle. Ijältään hän näytti olevan seitsemän- tai kahdeksanneljättä vaiheilla, vaikka parta oli kasvanut tavattoman pitkäksi ja tukkakin liehui seljällä. Iho oli paikotellen sieroittunut tummaksi, suomuiseksi ja auringon hellittämättömästä paahteesta rakoilevaksi; hän kertoi kaksi vuotta olleensa ihan alastomana.

Ensimäisenä päivänä hän oli niin rajattoman riemun vallassa, ettei voinut ryhtyä mihinkään puheisiin kanssamme, ja vielä monena päivänä sen jälkeen hän puhkesi tuon tuostakin kyyneliin. Hänellä ei ollut ajatuksiltaan aikaa kysyä meiltä mistä tulimme, minne olimme menossa tai mitä väkeä olimme, vain ajatellen meitä taivaan vasiten lähettäminä pelastajina.

Hän otti hankkiakseen meille riittävästi ruokavaroja alku-asukkailta, ilmotti missä olimme ja mikä oli matkamme jatkolle oikea suunta, ja toimi oivallisena tulkkina ja ystävyyden hierojana meidän ja villien välillä, joita nyt alkoikin olla isot parvet ympärillämme. Nämä olivat paljoa tuimempaa ja sotaisempaa kansaa kuin ennen tapaamamme heimot — eivät niin helposti peloteltavia aseillamme eivätkä lahjottavia pikku leluillamme, he kun olivat joko itse tehneet rannikolla kauppaa europalaisten kanssa tahi olleet tekemisissä muiden neekeriheimojen kanssa, joille europalaiset olivat tunnetut.

Tätä en kuitenkaan sano niistä villeistä, joiden keskessä tulkkimme tapasimme, runsaan 300 engl. penikulman päässä rannikolta. Heidän yhteytensä muun maailman kanssa supistui siihen, että he kanniskelivat elefantinhampaita pohjoisessa olevasta vuoristosta kuuden- tahi seitsemänkymmenen engl. penikulman päähän etelämmäksi, missä toiset kauppaakäyvät heimot ostivat ne heiltä helmillä ja muilla sellaisilla koruilla, joita Europasta tuodaan.

Aloimme lähemmin tutustua uuteen kumppaniimme. Vaikka itsekin olimme kurjassa asussa, niin vaatetimme hänet sentään ensi työksemme parhaamme mukaan, haavurimme ajoi hänen partansa ja leikkasi hänen tukkansa, ja hän itse valmisti itselleen leopardinnahasta perin taitavasti lakin. Paljain jaloin hän oli kävellyt niin kauvan, ettei välittänyt meidän nahkasääryksistämme ja -tallukoistamme. Samaten kuin häntä oli huvittanut kuulla meidän seikkailumme, niin mekin mielenkiinnolla tiedustelimme hänen vaiheitansa. Minun kuitenkin täytyy mainita hänen kertomuksensa sisältö vain muutamin sanoin.

Hän oli eronnut Englantilaisen Guinea-yhtiön palveluksesta sitte kun ranskalaiset olivat vallanneet siirtolan ja ryöstäneet sekä hänen yksityisen että hänen haltuunsa uskotun yhtiön omaisuuden. Jonkun aikaa oltuaan eri kauppiasten palveluksessa hän teki sittemmin kauppaa omassa nimessään. Aavistamattaan joutui hän erään villiheimon vangiksi; hänen henkensä kuitenkin säästettiin, ja hän pääsi pakenemaan toisen heimon luo, joka oli edellisen vihollinen ja sen vuoksi kohteli häntä ystävällisesti. Olot eivät häntä ajan mittaan miellyttäneet ja hän karkasi jälleen, vaihtaen sitte tuon tuostakin isäntiä, toisinaan vasten tahtoansa, mutta useimmiten olosuhteiden häätämänä, ja kulkien siten seikkailusta seikkailuun, kunnes oli lopulta harhaillut niin pitkälle, ettei hänellä ollut pienintäkään paluun mahdollisuutta. Nykyisen heimonsa parissa hän oli päässyt suureen suosioon, menestyksellä ohjaillen heitä kaupanteossa.

Tiedustimme häneltä, mitä meidän olisi ensiksi tehtävä rannikolle päästäksemme. Hän ilmotti meidän olevan jokseenkin Kultarannikoksi nimitetyn alueen kohdalla, mutta taipaleella oli niin monia eri heimoja, että melkein varmasti joutuisimme joko alituisiin kahakoihin tai saisimme kärsiä muonavarojen puutetta. Mutta hän tiesi kaksi muuta tietä, joita myöten hän olisi useasti päässyt pelastumaan, jos hänellä olisi vain ollut seuraa. Toinen vei suoraan länteen, ollen pitempi taival, mutta harvemmin asuttu sekä inhimillisempien ja heikompien heimojen hallussa. Toisena keinona oli yrittää päästä Rio Grandelle ja kulkea kanooteilla sitä myöten alas. Me huomautimme päättäneemme kulkea juuri sitä suuntaa ennen kuin olimme hänet tavanneet; mutta sitte hän kertoi meille, että välillä oli suunnaton erämaa ja laajoja aarniometsiä, joiden halki kulkeminen veisi hyvinkin ponnistellessa vähintään kaksikymmentä päivää. Mitään kuormajuhtia hän ei sanonut olevan niillä seuduilla saatavissa.

Kyselimme häneltä lähemmin Kultarannikolle vievää tietä, ja vakuutimme ettei meitä suurestikaan pelottanut neekerien kanssa taisteleminen eikä nälänhätään joutuminen, koska varmaan osaisimme saada osuutemme, jos villeillä itsellänsä oli mitään ruokavaroja. Jos hän siis uskaltaisi lähteä oppaaksemme, niin emme arkailisi valita sitä suuntaa; ja mitä häneen itseensä tuli, niin lupasimme elää ja kuolla yhdessä — yksikään meistä ei väistyisi hänen sivultaan. Hän sanoi kaikesta sydämestään liittävänsä kohtalonsa meidän vaiheisiimme, päätimmepä miten päin tahansa, ja koettavansa opastaa meitä sellaisella tavalla, että tapaisimme joitakuita ystävällisiä heimoja, joista kenties saisimme apuakin vihamielisempiä vastaan. Niinpä kaikin päätimmekin taivaltaa suoraan etelään Kultarannikkoa kohti.

Seuraavana aamuna hän tuli jälleen luoksemme. Keräysimme kaikki neuvotteluun ja hän alkoi puhella hyvin vakavasti, koska nyt olimme pitkän taipaleen samottuamme tulleet lähelle vaivojemme loppua ja ystävällisesti tarjoutuneet ottamaan hänet mukaamme. Hän oli kaiken yötä hautonut mielessään, mitä hän ja me kaikki voisimme tehdä jossakin määrin korvataksemme kärsimyksiämme. Ensinnäkin hän katsoi velvollisuudekseen ilmaista minulle, että ympäristömme oli maailman rikkaimpia seutuja, niin erämaata kuin se olikin.

"Täällä ei ole ainoatakaan jokea", puheli hän, "jossa ei olisi kultahietaa — ei erämaan pälveä, joka ei kantaisi norsunluun satoa. Mitä suunnattomia kulta-aarteita nuo vuoret kätkevät, joilta nämä joet saapuvat, tai rannat, joiden ohitse ne soluvat, sitä emme tiedä, mutta voimme kuitenkin aavistella niiden rikkautta, nähdessämme jokien kuljettavan mukanaan niin runsaasti kultahietaa, että sitä riittää kaikille Europan tänne lähettämille kauppamiehille."

Hän kertoi rannikon neekerien penkovan jokia 150 tai 200 engl. penikulman päähän sisämaahan ja olevan matkalla yhdestä kolmeen kuukauteen kerrallaan, aina tuoden mukanaan kelpo saaliin; "mutta", hän sanoi, "he eivät milloinkaan tule näin kauas, ja kuitenkin on täällä ainakin yhtä paljon kultahietaa kuin sielläkin." Hän arveli, että hän olisi tänne tultuaan voinut kerätä vähintään sata naulaa kultaa, jos olisi huolinut sitä haeskella; mutta kun hän ei tiennyt mitä sillä tehdä ja oli jo ammoin herjennyt toivomasta pelastusta, niin hän ei ollut laisinkaan ryhtynyt moiseen yritykseen.